[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJYTRmbgN-iA7iaSeCj2TxZZEevaxLy2b68Dc0_EMJH8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},538,"Uusi tilanhaltia","Jókai, Mór",1825,1904,"538-j-kai-m-r-uusi-tilanhaltia","538__Jókai_Mór__Uusi_tilanhaltia",null,"romaani",[],[],"fi",1862,1878,84461,527750,false,40486,[23,24],"Hungarian fiction -- Translations into Finnish","Hungary -- History -- 1849-1867 -- Fiction",[26],"Novels","\"Uusi tilanhaltia\" by Mór Jókai is a novel written in the late 19th century. The story appears to explore the themes of societal change, personal identity, and the impact of historical events on individuals, as seen through the life of the main character, Adam Garanvölgyi, an old landowner who reflects on his existence amidst the backdrop of a transforming world.  At the start of the novel, we are introduced to Adam Garanvölgyi, who returns home post-war to find his estate in ruin and lacking any order or oversight. He is depicted as a resigned figure, contemplating whether his continued existence holds any real significance in a world that seems indifferent to individual lives. As the narrative unfolds, we see him grappling with the effects of political changes that suppress personal freedoms, sparking a series of decisions that lead him to withdraw from public life and ultimately question the value of his past and identity. This opening sets the stage for a deep exploration of societal dynamics and the internal struggles of a character caught between the old world and the new. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Jalava, Antti",219,"Unkarilainen romaani sijoittuu vuoden 1848 vallankumouksen jälkeiseen aikaan, jolloin maa eli passiivisen vastarinnan kautta. Se kuvaa itävaltalaisen kenraalin asettumista unkarilaiselle maaseudulle ja hänen hidasta sulautumistaan osaksi paikallista yhteisöä.","Mór Jókain 'Uusi tilanhaltia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 538.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UUSI TILANHALTIA\n\nKirj.\n\nMauri Jókai\n\n\nUnkarin kielestä suomentanut Antti Jalava\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1878.\n\n\nKaikki tekstin alla tavattavat selitykset ovat suomentajan tekemiä.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Mauri Jókai'n elämäkerta\n     I. Vanha ihminen, uusi aika\n    II. Onnettomuus elinkeinona\n   III. Vanha sotamies ja hänen perheensä\n    IV. Kaksi, jotka tahtovat syödä toinen toisensa\n     V. Kuinka ihminen ensimmäisen sikopaimenhattunsa saa\n    VI. Kaunohenki\n   VII. Toinen\n  VIII. Kostoa sekin\n    IX. Molemmat vangit\n     X. Erilainen vastaan-otto\n    XI. Eräs köyhä rouva\n   XII. Mikä Archimedeen ruuviksi nimitetään?\n  XIII. Se kumpu, joka itseensä sitoo\n   XIV. Yhteinen hätä\n    XV. Kaksi, jotka eivät tunteneet toinen toistansa\n   XVI. Vanha kastelli\n  XVII. Eriskummainen oikeuden-käynti\n XVIII. Pikku pilanteko Cabinet noir'issa\n   XIX. Kun karhu lähtee pesästänsä.\n\n\n\n\nMAURI JÓKAI'N ELÄMÄKERTA.\n\nOte eräästä Jókai'n kirjeestä K.M. Kertbeny'ille.\n\n\nRakas ystävä!\n\nTässä aion siis kertoa Teille jotakin omasta \"itsestäni\". Ei kukaan,\npaitsi Te, ole koskaan kuullut näitä asioita minulta, siitä\nyksinkertaisesta syystä, ettei kukaan, paitsi Te, koskaan ole niitä\nkysynyt.\n\nMinun täytyy nyt alottaa sillä, että minäkin olen jonkunlainen\ntekopyhä. Kalvinisti, vanha puritani, mieli-alasta, vakuutuksesta,\nvapaamielisyydestä. Ei mitään paradoxeja! Koko elämässäni täytyi minun\nkokea niin silminnähtäviä todistuksia siitä, että Jumalan sallimus on\nolemassa, ettei minulla siinä ole _uskoa_, vaan _tieto_.\n\nAikaisimmassa lapsuudessani olin minä kerran jo kuoleman kielissä,\nlääkäri laski sormenpäänsä avatuille silmäterilleni ja sanoi: tuo on jo\nkuollut. Minulla oli kurkkutauti. Silloin tulivat muutamat pikkaraiset\nhomoeopathiset pillerit avuksi, ja minä olen jäänyt tänne.\n\nKasvatuksenikin oli sen mukaan; -- minä en koskaan kuullut kenenkään\nkaikista niistä, joita lapsuudessani tunsin, kiroovan, ja se on paljon\nsanottu, sillä, niinkuin tiedätte, meidän kauniissa äidinkielessämme\non, -- samoinkuin atmosferisessä ilmassa Mexikossa oxygeja,\ncarbonicum'ia ja mosquitoja, -- verbejä, substantiveja j.n.e. ja\n\"ebadta\" (kiroussanoja). Ja 15 vuotiaana ei minulla vielä ollut mitään\naavistusta siitä, että aivan välttämättömästi täytyi noukkia tiedon\npuusta, jotta Abel syntyisi.\n\n10 vuoden iällä tulin minä Pressburg'iin. Meillä on tapana, että\nsivistyneet perheet keskenään _vaihettavat_ lapsiaan, Vuodeksi tahi\nkahdeksi ottaa saksalainen perhe huostaansa unkarilaisen pojan, ja\nunkarilainen saksalaisen; lapset sanovat heitä \"isäksi ja äidiksi\", ja\nniitä kohdellaankin niin. Sillä tavoin olimme me kolme, veli, sisar ja\nminä perätysten vaihetetut erään Pressburgin professorin Zsigmondy'n\nkolmeen lapseen, tuon suuren hellenistin, jonka poika on se Vilmos Zs.,\njoka artesisten kaivojen kautta tuli mainioksi.\n\nKun minä 12 vuoden vanhana tulin kotia, kuoli isäni. Meillä ei ollut\nmitään suurta omaisuutta, ja kuinka tämä pelastui meille ahnailta\nsukulaisilta, silloin vielä sangen nuoren veljeni Kaarlon kautta, käy\nmelkein ihmeeksi.\n\nMutta nyt oli oppiminen ja työtä tekeminen. Minä olin pian suorittanut\ngymnasin oppijakson, ja minun olisi jo pitänyt mennä yliopistoon, joka\noli Komorn'ista kaukana ja kallis. Silloin minun pisti päähäni\nsuorittaa filosofian ensimmäinen lukukausi yksityisesti kotona. Se oli\nhelposti sanottu, mutta silloin ei vielä löytynyt mitään kunnollisia\nkoulukirjoja Unkarissa. Professorit opettivat käsikirjoituksista ja\nmistä näitä saada? Silloin vei minut lankomieheni Vály, Komorn'in\ngymnasin johtaja, sikäläiseen koulu-kirjastoon ja sanoi minulle:\n\"tuossa sinulla on edessäsi kaikki oppineet kirjat alkuperäisinä,\nvalmista niistä itsellesi studioita\", ja minä tein itse koulukirjoja\nfolianteista. joita minun ensiksi latinasta ja saksasta täytyi unkarin\nkielelle kääntää. Sen ohessa opin minä samana vuonna ranskan,\nenglannin, italian ja kreikan kieliä, sekä huvikseni piirustusta ja\nrakennus-taidetta.\n\nTästä ajasta alkaen totuin minä joka päivä kuusitoista tuntia työtä\ntekemään.\n\nSeuraavana vuonna tulin Pápa'n korkeakouluun. Se oli muistettava\nluokka, tuo meidän. Ensimmäinen eminensi oli Kerkapoly, nyt Unkarin\nvaltiovarainministeri; toinen Gondol, nyt ministeriali-neuvos; kolmas\nminä; neljäs Gaál, nyt valtiopäivämies; viides Bárány, myös\nvaltiopäivämies; kuudes Kozma, niinikään valtiopäivämies ja myöhemmin\nministeriali-neuvos; seitsemäs Orlai Petrics, mainio maalari, ja takana\ntoisella penkillä, siellä, istui Petöfi.\n\nMe olimme perustaneet kirjallisen seuran, ja meidän keskemme oli\nsyntynyt jalo kilpailu, joka tarkoitti edistymistä kirjallisella\nalalla.\n\nLakitieteellistä opinjaksoa varten tulin minä Kecskemét'iin.\n\nSiellä tapasin erään kiitettävän laitoksen ulkopuolella koulua.\n\nPápa'ssa harjotimme keskenämme kirjallisuutta, mutta muuten ei\nmitään; Kecskemét'issa sen sijaan suoritimme jo koko olympillisen\nnäytelmä-jakson. Usein kysyvät minulta kummastellen: \"missä sinä olet\noppinut miekkailemaan, ampumaan\" -- minä olen juhla-ampujana saanut\nkunnia-palkintoja --, \"voimistelemaan, tanssimaan, laulamaan,\nnäyttelemään? Eihän sinulla ole mitään aikaa semmoisiin?\" -- Nämät\nkaikki olen minä koulussa oppinut. Kuinka niin? Onko siis Unkarin\nprotestanttisissa kouluissa niin monta opettajaa, jotka näitä aineita\nopettavat? Ei ainoatakaan. Oppilaat opettavat kaikkia näitä toinen\ntoiselleen. Yksi osaa soitantoa, se opettaa kaikkia muita soittamaan.\nKoululla on oma orkesterinsa. Toinen on miekkailija ja voimistelija,\nkolmas on tanssimestari, neljäs on teaterin-johtaja, viides\npiirustus-opettaja; ja kun nämät eroavat koulusta, tulee oppilaista\ntaas joku, joka astuu heidän sijaansa, ja sillä tavoin opettaa toinen\npolvikunta toista kaikkiin näihin _ilmaiseksi_ ja leikkien. Minä opin\npuutarhurin taitoakin Kecskemét'issa -- hedelmäpuuni ovat ainoa\nkerskaukseni! Ja sen ohessa luettiin myöskin ahkerasti. Kecskemét'issa\nolin minä luokan ensimmäinen. Olin myöskin koulun piirustus-opettaja,\nja maalasin muotokuvia öljyllä, joka teki minun sangen hyvää,\nsillä minä sain 2-5 florinia kappaleelta. NB. Meillä ei tiedetä\nKneipen-elämästä; se onkin oppilailta ankarasti kielletty.\n\nTäällä satuin minä taas yhteen Petöfin kanssa. Hän saattoi minulle\nmaalaustaitoni vastenmieliseksi, kirjallisen menestyksensä kautta. Hän\noli silloin 19 vuoden vanha, minä 17. Minä kirjoitin siihen aikaan\nrunomittaisen drámán, \"Zsidó fiú\" (Juutalais-poika), jota\nkunnioitettiin Unkarin Akadémián kiittävällä lausunnolla ja joka tuotti\nminulle Vörösmarty'n ja Bajza'n tuttavuuden.\n\nOpintoni päätettyäni palasin minä taas syntymä-kaupunkiini Komorn'iin,\nja rupesin ajamaan oikeudenasioita erään kelpo advokatin johdolla.\nTäällä minusta vielä kerta tuli apostati: minä rupesin maalaamaan:\nmuotokuvain tekeminen onnistui minulta varsin hyvin ja minä kuvasin\nkaikki Komorn'in kauniit tytöt öljyyn ja veteen. Pikku kaupungin\nadvokatina saatoin minä helposti muuttua maalariksikin.\n\nSilloin tulin minä asianomaisena juratus tabulae regiae notarius'ena\nPest'iin, saavuttaakseni siellä advokatin-diplomiani. Täällä tapasin\ntaas Petöfin, jonka dramat jo loistivat. Minä olin József Molnár'in,\nmainion lainoppineen, byroossa, ja kirjoitin päivällä replikejä,\nyöllä novelleja. Molnár luki molempia, heitti replikini valkeaan, ja\ntoimitti Heckenast'in kautta ensimmäiset novellini \"Vadon virágai\"\n(Metsä-kukkia), II osaa, painettavaksi. Sen jälkeen en enää\nkirjoittanut replikejä, ja saatu advokatin-diplomini lepää\nneitseellisyydessään laatikossani; ei mikään voitettu tahi hävitty\noikeudenasia rasita sitä.\n\nMinä jouduin pian \"Életképek'in\" (Elämän kuvauksia) toimittajaksi,\nsitte tuli vuosi 1848. Minä olin ensimmäinen, joka torilla julistin\nkansanvapauden proklamationin, nuot \"12 Pest'in asiakohtaa\", ja via\nfacti herätin eloon painon vapauden. Samana vuonna nain minä Róza\nLaborfalvy'n, ja riitaannuin sentähden Petöfin kanssa ja perheenikin\nkanssa, jota niin paljon olin rakastanut. Mutta vaimoani rakastin vielä\nenemmän.\n\nEnnen yön ja vuoden kuluttua leppyi perheeni minulle, ja siunasi\navioliittoani. Mutta Petöfi kaatui tappelussa, niin ettemme olleet\ntoinen toisemme kanssa sanaakaan vaihtaneet.\n\nJa minkätähden tämä nurjuus? Sentähden, että vaimoni oli näyttelijätär.\nTosin suurin näyttelijätär, mikä Unkarilla milloinkaan on oleva; mutta,\nUnkarilaisessa on aatelis-ylpeyttä, olkoonpa hän itse Petöfi.\n\nEi Espanjalainen, eipä suinkaan, Unkarilainen maailman ylpein kansa on,\nsillä siellä on ainoastaan grandi ylpeä, täällä talonpoika, itse\nkerjäläinenkin; tämäkin on aristokrati, jonka silmissä \"színész\"\n(näyttelijä) on vaan \"komediantti\", \"kauppamies\" vaan \"petturi\",\n\"Juutalainen\" vaan \"konna\", \"Slovaki\", \"nem ember\" (ei ihminen) ja\n\"saksalainen\" -- tuo tunnettu építheton.\n\nJa minä vihaan kaikkea ylpeyttä; kuningasten ylpeyttä ja kerjäläisten\nylpeyttä yhtä paljon! Koko elämäni tarkoitus oli saada aikaan sitä,\nettä tämä ylpeys _pehmenisi_. Ja minä olenkin saanut niitä näitä\naikaan. Unkarilainen kääntyy jo kauppa-asioihin; Juutalainen on\nemanciperattu ja istuu valtiopäivillä sekä virkakuntain esimiehenä;\nSlovaki on jo \"kedves testvér\" (rakas veli) eikä kukaan ihminen enään\nUnkarissa sano \"hunczut a német\" (saksalainen on hunsvotti). Köyhät\nkomediantitkin seisovat nyt samalla asteella kuin muut ihmislapset, ja\nsiitä asti kuin Róza Laborfalvy'n nimi on \"Jókainé\" (rouva Jókai), ei\nkenenkään tarvitse ottaa valenimeä, näkymölle astuessaan, niinkuin\ntähän asti, jottei häpäisisi perhettään: Egressy'n sukunimi oli\nGalambos, Szigligeti'n Szathmáry ja itse Laborfalvy'n Benke.\n\nMutta tässä päättyvät nuoruuteni vuodet. Minä olin silloin 23 vuoden\nvanha, ja siitä ajasta alkaen rupesin minä vanhenemaan.\n\nSen jälkeen ei mennyt yhtään vuotta, jotakin katastrofia minulle\ntuottamatta.\n\nVuosi 1848 päättyi sillä, että Unkarin hallitus pakeni Debreczin'iin.\nMinä lähdin vaimoni kanssa sen muassa. Debreczin'issä toimitin erästä\npäivälehteä \"Esti Lapok\" (Iltalehti), joka keskellä vallankumousta\ntaisteli järkevän, isänmaallisen politikin puolesta. Minä en tahtonut,\nettä unkarin valtiopäivät julistaisivat hallitsijasukua pois\nvaltaistuimelta, koska varmaan tiesin, että Venäjä siinä tapauksessa\nastuu väliin. Minä voitettiin, venäläiset tulivat maahan ja Unkari\nkukistettiin. Aseenheiton päivänä olin minä Világos'issa, asuin samassa\nkamarissa Csányi'n, ministerin, ja Ernö Kiss'in, kenraalin, kanssa.\nSiellä kohtasin Molnár'in, entisen principalini. Me keskustelimme\nsiitä, että me kaikki, jos joudumme vihollisen käsiin, saamme\nhäpeällisen kuoleman. Molnár sanoi tietävänsä keinon tämän\nvälttämiseksi, meni kamariinsa ja -- ampui itsensä. Minä olin valmis\ntekemään samoin; silloin tuli eräs ystävä, Zabolay, sisään ja ilmoitti\nminulle, että vaimoni oli tullut minun jälestäni Pest'istä ja odotti\nminua Gyula'ssa. Tämä sana antoi minulle takaisin elämäni; minä päätin\nmennä vaimoni luokse. Matka teki vaan 16 peninkulmaa, mutta siinä oli\nvälillä 120.000 venäläistä. Minä menin rohkeasti koko venäläisten\nleirin lävitse; he eivät edes puhutelleet minua. Csányi hirtettiin,\nErnö Kiss ammuttiin. Minä tapasin vaimoni Gyula'ssa. Hän pelasti\nminut syvään pyökkimetsikköön ja kätki minut siellä muutamaan\ntalonpoikaismajaan ja kävi joka kuukausi katsomassa minua erämaassa, 24\npeninkulmaa Pest'istä, ja myi kaikki koristeensa ja huonekalunsa minua\npelastaaksensa. Minä olisin ilman häntä aikoja sitten kuollut mies.\n\nSilloin tuli vielä toinen ihme lisäksi. Komorn'in linna antausi. Ehtona\noli, että kaikki linnan väkeen kuuluvat upseerit hätyyttämättä\nlaskettaisiin menemään. Silloin juohtui erään yksinkertaisen sotamiehen\nmieleen -- hänen nimensä oli Szathmáry, Szigligeti'n veli --\nkirjoituttaa minun nimeni honvéd-upseerina antauvain luetteloon; hän\nvei sitte suojeluskirjan vaimolleni ja tämän paperilipun kautta olin\nminä pelastettu, ja saatoin ilman vaaratta palata Pest'iin.\n\nTäällä täytyi nyt uudestaan alottaa tuota kokonansa hukkaan\nmennyttä taisteloa, -- taisteloa Unkarin, vapauden, ihmiskunnan,\nkirjallisuuden hyväksi, keskellä absolutismia, teloittajan kirveen\nalla, narkotiseratun kansan kankeassa lethargiassa. Hirvittävä yritys!\nMinä päätin kunkin vuoden sillä lauseella, että semmoista vuotta en\nenää tahdo elää! ja sitä seuraava oli vielä huonompi. Tuhat kertaa\nolisin minä sortunut, jollei vieressäni olisi seisonut elämänkumppania,\njoka oli luja luonnoltansa ja valmis semmoisiin uhrauksiin, joihin\nvaan naisilla on voimaa. Lopulta perustin minä vapaamielisen\noppositioni-jurnalin, juuri Schmerling'in terrorismin aikana ja\nkerjäläisvuosina 1863-1864; kadotin siinä kaiken omaisuuteni; hylättiin\nkaikilta ystäviltä, pantiin vankeuteen, petettiin, enkä kuitenkaan\nantanut peloittaa itseäni; ja olen voittanut.\n\nKahdenkymmenen vuoden kuluessa olen rohjennut taistella semmoista\ntaisteloa, jossa ei kukaan muu ole minua suojellut, kuin Jumala, eikä\nkukaan muu minua rakastanut, kuin vaimoni.\n\nNyt näette, minkätähden minä olen puritani tahi tekopyhä, jos se\nparemmalta soipi.\n\nMinä olin luotien tuiskussa, Pest'in pommituksessa, kaksintaisteluissa,\nrutoissa ja saastoissa, vihollisen vallassa ja ystävien ansoissa,\nhädässä ja epätoivossa, kaikkien elementtien myrskyissä, kuolettavissa\ntaudeissa, vainossa ja itse-tuottamassa onnettomuudessa, vaan aina\npelastuin minä ihmeellisten asianhaarain kautta.\n\nNyt ei minulla enään ole mitään syytä arkamielisiin valituksiin. Se\narvo, jota minulle suodaan, on paljon suurempi kuin kaikki minun\nansioni. Minä olen kolme kertaa valittu valtiopäivämieheksi, viime\nkerralla Pest'issä, ministeri Gorove'ta vastaan, ja viime aikoina on\nAndrássy kaikkein hallitus-ystävällisten edusmiesten kuullen lausunut,\nettä Unkarin hallituksen politiki Saksan sodassa sai kannatusta\nainoastaan minun, oppositioni-jurnalistin kautta.\n\nMatkustanut en ole koskaan, ja tuskinpa vastedeskään matkustanen.\nTalvella minun on vilu ja kesällä on minulle puutarhani niin rakas,\netten minä halua edes paratiisiin. -- -- -- -- --\n\n6/12 70.\n\nTeidän palvelijanne\n\nJókai.\n\n\n\n\n\n\nUUSI TILANHALTIA.\n\n\n\n\nI.\n\nVanha ihminen, uusi aika.\n\n\n-- \"'Cogito; ergo sum.' (Minä ajattelen; minä olen siis olemassa).\n\n\"Sentähden jos 'non cogito' (en ajattele), niin 'non sum' (en ole\nolemassa).\n\n\"Minä en tästä päivästä alkaen ajattele mitään; annan ilmoittaa, että\nolen kuollut. Saattaa tosin niin olla, että elän; kiitos sen\nGeleitscheinin,[1] joka Komárom'in antaumisessa käteeni pistettiin; ja\nelänpä, vaikka venäläinen piikki Szeben'in[2] luona kupeeni lävisti.\nVaan minä en todellakaan tiedä syytä, minkätähden vielä elän enkä sitä\ntahdokaan nyt enää. Kasvaahan ruoho juuri entiseen tapaan, jos\nen minä sitä näkisikään, ja tämänvuotinen sato katoo aivan yhtä\ntäydellisesti tavallista tietään, vaikk'en minä olisikaan avullisna sen\nkuluttamisessa. Mutta niin on Herra säätänyt, että semmoisiakin\nluontokappaleita pitää maailmassa olla, jotka ovat puoleksi kasveja:\nsentähden -- elostelkaamme!!!\"\n\nTämmöistä puhetta saattoi kuulla vanhan Garanvölgyin[3] suusta noina\naikaisin alkavina, sumuisina talvi-iltoina eräänä sangen surullisena\nvuonna, jolloin muutamia miljonia ihmisiä oli siinä mielentilassa,\nettei heidän juuri ollut halu kysyä: mitä uutisia ulkoa?\n\nVanha herra oli saapunut hyvään aikaan kotia sodan jälkeen: hän voi\nhavaita, että latonsa olivat tyhjät, että peltoja ei oltu kolmanneksi\nosaksikaan kylvetty ja ettei löytynyt ketäkään, joka taloudesta olisi\ntiliä tehnyt. Hänen suuri maatilansa, joka käsitti kymmenentuhatta\nhold'ia,[4] oli ilman hoitajia, työväkeä, auroja, ajokaluja, härkiä,\nhevosia ja lampaita; huonekaluissa näki kaikkialla jälkiä sotamiesten\nelämöimisestä ja hänen kirjelaukussaan löytyi pari tuhatta florinía[5]\nsemmoisissa pankinseteleissä, joiden paljas näyttäminenkin jo oli\nvaarallista.[6]\n\nVaan kuka olisi huolinut semmoisista vähäpätöisistä seikoista, kun\naivan suuret asiat olivat hukkaan joutuneet!\n\nIstutaan tuvassa sisään suljettuna, käydään välistä tuttavien luona,\njuodaan vahvasti, jos ollaan pahalla tuulella, olkoonpa juomakumppania\ntaikka ei. Pahimmassa tapauksessa lyödään korttia aamusta iltaan\nyhtä-arvoisten suurten herrain kanssa, joilla osaksi on ollut, osaksi\nolisi voinut olla suuret maatilat, osaksi vieläkin on, mikä kaikki\nsilloin oli yhdentekevä; sentähden olivatkin kaikki nämät yhtä köyhät.\nJoskus sattui myöskin joku puolalainen emigranti taloon tulemaan; se\nottaa osaa tarok-peliin. Jos taas ei kukaan tule, eipä siitäkään\nhaittaa! Sytytetään piippu ja poltetaan tupakkaa, kunnes ilta lähestyy.\nSilloin tällöin haastetaan oikeuteen jonkun velkojan taikka viekkaan\nsukulaisen toimesta, joka luottaa tuohon nyt edulliseen \"favor in\njudice\" (tuomarin suosioon), ja tämä ainakin antaa tilaisuutta lähteä\nvähäisen jaloittelemaan. Siten tullaan kumminkin huomaamaan, niinkuin\nluuvalon vaivaamisesta, että elon voima ruumiissa vielä liikkuu.\n\nSillä tavoin \"truditur dies die.\" (Älä suutu, myöhäsyntyisempi\nlukijani, siitä että yhdellä sivulla tapaat niin monta latinankielistä\nlausetta, sillä tämäkin on sen ajan luonnetta. Me pakenemme välistä\nklassillisiin kieliin, niinkuin johonkin vanhan ajan asyliin, kun uuden\najan sivistys meitä liiaksi ahdistaa. Hei, kun kaikki vielä kävi\nlatinaksi,[7] ei olisi uskaltanut sitä sanoa -- vaan nyt kylläksi.\nIhminen etsii turvaa kaikkialta, ja jos eivät elossa olevat häntä auta,\nkääntyy hän kuolleitten puoleen. Kukaties, jos kielemme olisi pysynyt\nlatinalla sekoitettuna, voisimme nyt käydä \"romanilaisesta\" rodusta, ja\nkuinkapa silloin kaikilta tahoilta suosioomme pyrittäisiin!)\n\nSentähden \"truditur dies die\"; toinen päivä sysää toisen tieltään.\n\nEräänä semmoisena vasten hänen mieltänsä esiin sysättynä päivänä\nsanottiin Garanvölgyille, ettei kuitenkaan ihan täydellisesti voi\nsulkea maailmaa ulos tuvastaan ja ettei ihminen millään tavalla ole\nsuojeltuna valtiollisista muutoksista, jos sanoo: minä pysyn vaiti,\nsillä nämät etsivät häntä hiljaisimmastakin piilopaikasta ja hyökkäävät\nhänen päällensä kesken piipun-puhdistusta. -- Tästä lähtien ei enää saa\npolttaa itse viljelemäänsä tupakkaa: \"monopoliumi\" on voimassa;\ntupakkaa voipi itselleen tuottaa ainoastaan määrätystä myyntipaikasta,\nmuuten on se vaara tarjona, että pidetään kotikatsastus, ja jos siinä\nlöydetään tuota kiellettyä mielitavaraa, jääpi siitä ison rahan velkaa\nvaltiolle.[8]\n\nAdam Garanvölgyi lausui siihen:\n\n-- \"Hyvä! Minä en enää polta tupakkaa. Siitä tulee kumminkin parempi\nruokahalu.\"\n\nJa tämän jälkeen vei hän ylös ullakkoon esi-isiensä merenvaha-piiput,\nuskolliset kumppaninsa kaikissa vaaroissa, jotka suurista tappioista\nolivat säilyneet ainoina perhe-kalleuksina, eikä hän koskaan enää\ntupakoinut.\n\nToisena väkisin esiin vedettynä päivänä ilahutettiin häntä sillä\ntiedolla, että viinikin on joutuva veron alaiseksi; vastedes saattaa\nvaan korkean-asianomaisella luvalla lyödä tapin viinitynnyriinsä, ja\nsekä hyvästä että pahasta mielestä on hinta suoritettava, koska\nkummassakin tapauksessa, jota enemmän kulutetaan, sitä enemmän\n\"kontribuerataan.\"\n\n-- \"Hyvä! Minä en siis enää juo viiniä. Olen ainakin paremmin nukkuva.\"\n\nJa sen jälkeen hän ei nauttinut minkäänlaista muuta juomaa kuin vettä.\n\nTaas jonakuna kaikille epäsuotuisena päivänä heräsi hän siihen hyvään\nuutiseen, että pelikortitkin ovat kruunun merkillä varustettavat,\nvastedes pitää niissäkin olla kotka.[9]\n\n-- \"Hyvä! En siis tästedes lyö korttia; en ainakaan häviä.\"\n\nJa hän piti puheensa.\n\nJälleen koitti aamurusko, luonnon järjestyksen mukaan alkoi siis uusi\npäivä. Garanvölgyille tuotiin kiertokirje, jossa annetaan tiedoksi,\nettä jos hän tahtoo metsästää, hän saapi pitää pyssyä ainoastaan\nkomitati-hallituksen[10] luvalla, mutta ratsusatulaa vaan siinä\ntapauksessa, että asianomaiselle piirikunnan-komisarjukselle\nkirjallisesti lupaa olla näitä vaarallisia husarin-aineksia[11]\nkäyttämättä valtion turvallisuutta häiritseviin tarkoituksiin.\n\n-- \"Hyvä\"! sanoi Adam Garanvölgyi; \"en siis vastedes metsästä enkä\nkäytä vinttikoiraa. Vältän kumminkin vilustumista.\"\n\nKerta sai hän myöskin tietää, että jos tahtoo käydä naapurikylässä\njotakin tuttavaansa tervehtimässä, on sitä varten ensin hankkiminen\nmatkapassi, jonka voipi saada hallintokaupungista kahden todistajan\ntakausta vastaan, että todellakin kulkee luvallisilla teillä, ja tämä\npassi on matkalla näytettävä kaikille kypäräpäisille sankareille[12]\nsekä oma käsiala kohta \"in facie loci\" verrattavaksi annettava, missä\n\"in flagranti\" tavataan.\n\n-- \"Hyvä\", sanoi siihen tuo vanha skythalainen; \"tästä lähtien pysyn\nsiis kotona omassa kylässä; en mene mihinkään. En kumminkaan aja\nvaunujani kumoon tiellä.\"\n\nJa sen perästä ei hän enää mennyt kävelemään kauemmaksi kuin\npuutarhansa päähän; se oli pisin matka, minkä hän kulki. Hän ei enää\nkäynyt peltojansakaan katsomassa.\n\nVielä tuli hänen tiedoksensa uusin sääntö, jonka mukaan hallitusmiesten\nvälttämättömästi tarvitsee ottaa vaaria siitä vallattomuudesta, että\nmuutamat levottomat ihmiset käyttävät oudonmuotoista päähinettä ja\ntahtovat osoittaa tyytymättömyyttänsä Luojan järjestykseen sillä, että\nsallivat hatunnauhansa liehua alaspäin: jonka tähden käsketään\njokaisen, joka ei tahdo joutua harmillisiin tutkintoihin, tarkoin\nnoudattaa määräyksiä hatun mitasta ja muodosta, ennenkuin sen päähänsä\npanee ja kadulle astuu.\n\n-- \"Sekin on hyvä\", sanoi Garanvölgyi. \"En siis enää mene ulos\nasunnostani. Siten en kumminkaan enää kuluta saappaita.\"\n\nJa hän piti sanansa. Tämän perästä hän käveli ainoastaan puutarhassaan,\nja jos ilma sitä esti, askaroitsi hän oikeudenjutuissa, jotka heti, kun\nasianomainen järjestys oli voimaan päässyt, virkosivat eloon, niinkuin\nsyksyllä kuolleet kärpäset tuvan lämmetessä.\n\nTulipa vielä jonkun ajan kuluttua käsky, että vastedes on\noikeudenkäynti sallittu ainoastaan sillä tapaa, että käytetään\nsemmoista paperia, joka jo ennakolta on oikeutettu tuomarin eteen\nilmestymään, ja että on oppinut eroittamaan vähemmän arvoisen\nkarttamerkin suuremman arvoisesta.\n\n-- \"No, -- sekin vielä lisäksi! En siis vastedes enää käy oikeutta.\"\n\nJa heti kääri hän asiakirjansa myttyyn, pisti ne lippaasen ja ilmoitti\nprokatorillensa (asianajajallensa): ken oli hänelle velkaa, pötkiköön\ntiehensä; kenellä taas oli häneltä saatavaa, se tulkoon hänen luoksensa\n-- hän ei enää riitele ketäkään vastaan.\n\nJoka on tutustunut etnografiaan, tietää, että jos unkarilainen lakkaa\ntupakkaa polttamasta, viiniä juomasta, tuttaviensa luona käymästä,\nmetsästämästä, kadulla kävelemästä, tämä on kaikki erinomaisen suuri\ntapaus, vaan jos hän päättää luopua oikeutta käymästä, niin on tämä jo\n\"ultima Thule.\"\n\nMutta lopuksi hän kuitenkin sai maksaa sangen kalliin hinnan tästä\n\"passivisesta vastarinnasta.\"\n\nKaiken tämän \"laisser faire'n\" johdosta lainpalvelijat näet milloin\nryöstivät hänen juhtansa, milloin painoivat virallisen sinetin hänen\nlatoihinsa, milloin vielä uhkasivat hänelle \"Personalhaftia\"\n(yksityis-vankeutta); joista kaikista hän ei kuitenkaan stoalaisessa\nkylmäkiskoisuudessaan ensinkään piitannut. Viimeisen uhkauksen johdosta\nhänen tosin tuli vesi suuhun: hän olisi mielellään tahtonut kokea,\nmitenkä hän, joka vanhuuteensa asti aina oli omista varoistaan elänyt\neikä koskaan omalla vaivallaan ollut voinut ansaita edes tavallisen\npäivätyön hintaa, nyt saattaisi itsensä sille kannalle, että kokonaisen\nvuosikauden voisi elättää itseään toisten kustannuksella, ainoastaan\nsillä keinolla, ettei suita maksaa.\n\nNo, se on yhdentekevä.\n\nMikä koronkiskuri ryösti häntä; mikä tuli hänen avuksensa ja auttoi\nhäntä hyvällä prosentilla ahdingosta. Mikä ajoi pois hänen lampaansa ja\nmyi ne huutokaupalla 2 florinia halvemmalla, kuin mitä niitten oikea\narvo oli; mikä sääli häntä ja osti hänelle samat lampaat takaisin 2\nflorinia kalliimmalla, kuin mitä oikeastaan maksoivat, ja kaikki oli\ntaas laidallaan.\n\nKerta nämät kalliit lampaat keksivät sen tempun, että heittivät\nhenkensä. Oliko systemi heille vastenmielinen? vaiko ohra- ja\nolki-\"provisoriumi?\" Sitä en tiedä, mutta eräänä talvena rupesivat he\njoukottain korkokupongien sijasta tuomaan esiin koko kansallislainaa,\nvillojen sijasta tarjoomaan isännällensä arvoltaan kovin halventuneita\nnahkojansa.\n\nTämä vähäisen arvelutti herra Adam Garanvölgyia.\n\nJoku tuttava tuli hänen luoksensa; tälle valitti hän tuota\nonnettomuutta ja sivumennen kehoitti häntä, jos hän sattuisi Pest'issä\nkäymään, lähettämään hänen luoksensa jonkun \"eläintohtorin\", ehkä se\nvoisi lampaita parantaa.\n\nTuttava lupasi sen mielellänsä tehdä.\n\n-- \"Vaan älkää nyt unhoittako asiaa!\"\n\nTuskin oli pari päivää kulunut, kun herra Garanvölgyin pihaan vieri\nPest'in vaunut, pysähtyen herrasasunnon porstuan eteen, ja niistä astui\nulos eräs hyvässä lihassa oleva henkilö, uusimman muodin mukaan\nvaatetettu, pörheä talvipalttoo yllään, posket sileäksi ajetut, hiukset\notsasta niskaan keskeltä jaetut ja kiiltävällä korsteini-hatulla\npeitetyt. Hänen leveätä huiviansa kiinnitti suuri turkoosi-neula;\nkädessä hänellä oli jaquemár-hansikat ja hampaista tuprusi hienoimman\nVirginian hyvänhajuinen savu; sormien välissä heilui lyhyt,\njaspisnupilla varustettu kävelykeppi.\n\nTämä herrasmies takertui kiinni Adam Garanvölgyin ulospäin pyrkiviin\npälsynnappeihin, jolloin hän kahdella sormella hetkeksi otti Virginian\nhampaistaan ja kepin-heiluttajalla kädellä nosti tuota 1-1/3 tuumaa\nkallellansa olevaa, uudenaikaista figaro-hattuaan, lausuen:\n\n-- \"Onko minulla onni tervehtiä Herrn Adam von Garanvölgyiä? Minä olen\ntohtori Grisák.\"[13]\n\n-- \"No terve! Hyvään aikaan tulittekin\", vastasi hänelle Garanvölgyi;\n\"Minua ilahuttaa, että ystäväni oli niin toimelias, jotta kohta lähetti\nherran tänne. Lampaani tarvitsevat jo pikaista apua; tulkaa siis, hyvä\nherra tohtori.\"\n\nSen sanottuaan tarjosi hän käsivarttaan herra tohtorille, ja ennenkuin\ntämä oli ehtinyt ryhtyä enempiin selityksiin, saattoi hän häntä leveän\npihan poikki lammasnavetolle, veti hänet sinne sisään, ilmeiseksi\nvahingoksi hänen kiiltäville saappaillensa, ja työnsi hänet kipeäin\nlammasten karsinaan, ruveten hänelle taudin diagnosia selittämään.\n\n-- \"Katsokaapas nyt, herra tohtori, tämän on suu kipeä, se ei saa\nheiniä pureskelluksi; tuon taas vaivaa jalkoja, niin ettei se jaksa\nseisoalla pysyä.\"\n\n-- \"Mutta sallikaa, hyvä herra, se on kummallista...\" sanoi siihen\ntohtori Grisák.\n\n-- \"Tietysti se on kummallista, vaan kuulkaa enemmän; vielä\nkummallisempaa on, että milloin suunkipu katoo joltakin, silloin se\njoutuu jalkatautiin, ja päinvastoin, millä tänään jalka on kipeä, sen\non huomenna vika suussa.\"\n\n-- \"Mutta suokaa anteeksi, hyvä herra, minä ihmettelen...\" keskeytti\nhäntä tohtori Grisák.\n\n-- \"Minäkin sitä ihmettelen; en voi käsittää, mikä elukoita vaivaa.\nEhkä maksa-mato?\"\n\n-- \"Mutta, hyvä herra, näyttää siltä, kuin olisitte erhettynyt.\"\n\n-- \"Lienee kyllä niin, minä en paljon ymmärrä lammasten tapoja; te\nkaiketi paremmin ne tiedätte, sentähden käskinkin kutsua teitä.\"\n\n-- \"Mutta suokaa anteeksi, hyvä herra!\"\n\n-- \"Hyvä, hyvä! enhän väitäkään vastaan, luotan täydellisesti teihin;\notitteko mukaanne lampaan rohtoja?\"\n\n-- \"Mutta, hyvä herra!\" huusi vihdoin kokonaan loukatulla itsetunnolla\ntohtori Grisák, \"keneksi te minua luulette?\" ja vimmassaan sivalsi hän\nkepillään vasten kuonoa erästä pyöröpäistä lammasta, joka yritti\nkyhnyttämään alaspäin painunutta päätään hänen housuihinsa, niin että\nelukka paikalla keikahti taaksepäin.\n\n-- \"Ettekö siis olekaan eläintohtori?\" kysyi suurella\nyksinkertaisuudella Garanvölgyi.\n\n-- \"Mitä ajattelette? Minä olen _lakitieteen tohtori!_ 'Doctor\nutriusque juris', Johann Nepomuk Grisák.\"\n\n-- \"Vai niin, siis prokatori?\" sanoi vihdoin asian käsittäen\nGaranvölgyi. \"No älkäämme siinä tapauksessa lampaita tarkastelko.\nMuuten -- en tahdo vaivata herraa huoneeseni, sopii tässäkin asia\nratkaista. Ryöstämäänkö olette suvainnut tulla?\"\n\n-- \"Älkää pahastuko\", vastasi lakitieteen tohtori, korkea-nenäisesti\nlykäten luotansa hänelle istuttavaksi tarjottua lypsintuolia -- \"ehkä\nkuitenkin olisi mukavampi huoneessa keskusteluamme pitää.\"\n\n-- \"Uskokaa pois, siellä ei enään ole mitään ryöstettävää. Ottakaa, sen\nneuvon annan teille, nämät lampaat. Klienttinne ei tosin kiitä teitä\nsiitä, koska hän saa makson vaan niitten nahasta; mutta kumminkin\nteidän armonne voipi niistä saada palkkansa.\"\n\n-- \"Teidän luvallanne\", lausui tohtori Grisák teeskennellyllä\nujoudella, \"minä en ole mikään armo.\"\n\n-- \"Anteeksi, teidän jaloutenne!\"\n\n-- \"Sitä en myöskään ole.\"\n\n-- \"Pyydän anteeksi teidän 'excellensiltänne.'\"\n\n-- \"Ohoh, minulle tulee ainoastaan arvosana 'kunnioitettu herra.'\"\n\n-- \"Ainoastaan?\" sanoi isäntä, vieraalle ylenkatseellisesti hymyillen.\n\"Meillä täällä, rakas 'amice', on tapana 'kunnioitetuksi herraksi'\nnimittää ainoastaan niitä, joita todellakin kunnioitamme. Mutta\nlyhyeltä, mitä tahdotte?\"\n\n-- \"Minä en suinkaan ole tullut teidän kunniallenne mitään\nvastenmielistä aikaan saattamaan, vaan minä tulen hänen jaloutensa\nherra Ritter von Ankerschmidt'in puolesta teidän kunnialtanne pyytämään\nerästä naapurikohteliaisuutta.\"\n\nNyt oli Garanvölgyin vuoro kummastua.\n\n-- \"Ankerschmidt? Ritter von? Naapuri? Ja pyytää kohteliaisuutta? Minä\nen ymmärrä, mitenkä yhtä haavaa tulee eteen niin monta logogryfiä.\nEttekö, herra tohtori, tahtoisi selittää minulle tätä charadia, sillä\nitse en koskaan ole osannut suorittaa edes tavallista rebustia?\nMistäpäin suuresti kunnioitettu naapurini, hänen jaloutensa herra\nRitter von Ankerschmidt on?\"\n\nHerra tohtori oli nyt valmis tarkempia selityksiä antamaan.\n\n-- \"Teillä siis ei vielä ole tietoa siitä. Hän on minun herra\nklienttini ja käskynantajani, se, joka on ostanut Hajnács'in\nmaa-osuuden.\"\n\n-- \"Minkä maa-osuuden, jos saan kysyä?\"\n\n-- \"Tuon kahdentuhannen holdin maatilan, teidän tilanne vieressä.\"\n\n-- \"Keneltä hän sen on ostanut?\"\n\n-- \"Hänen armoltansa rouva Pajtay'lta tietysti, teidän kunnianne\nkälyltä.\"\n\n-- \"Mutta, hyvä herra, tuo maatila on minun. Veljeni leski hallitsi\nsitä ainoastaan eläke-apuna minulta; puhtaalla rahalla sen ostin veli\nvainajaltani, ja koska hän useista syistä, jotka eivät kuulu tähän, oli\njoutunut köyhyyteen ja häviöön, jätin minä veljellisestä rakkaudesta\ntilan hänen leskellensä, jotta tällä olisi jotakin, millä voisi elää ja\nlapsiansa kasvattaa. Se on minun laillinen omaisuuteni.\"\n\nHerra Garanvölgyi luuli nyt sanoneensa semmoisen totuuden, jonka edessä\nmaailman kaikki lainoppineet paljastaisivat päänsä.\n\nHerra tohtori nauroi sitä itsekseen aika lailla. Kuinka pilkallisesti\nhän hymyili tuolle yksinkertaiselle oikeuden-istujalle, jolla vielä\nnytkin oli nuot Noakin aikaiset käsitteet oikeus-oloista! Hän otti\nsilmälasinsa, pyyhki niitä silkkisellä nenäliinallaan, sillä ne olivat\nhiestyneet naveton höyrystä, asetti ne taas nenällensä, josta ne\nvälkkyivät vasten herra oikeuden-istujaa, ja lausui suurella\nviisaudella:\n\n-- \"Nämät kaikki minä uskon, hyvä herra; minä uskon sanaanne. Se on\naivan mahdollista.\"\n\n-- \"Ei ainoastaan 'mahdollista', vaan se on todellakin niin. Minä\nsaatan näyttää asiakirjat.\"\n\n-- \"Minua pahoittaa, mutta se ei muuta asiaa ensinkään. Siinä ei ole\nmitään eroitusta.\"\n\n-- \"Minä en ymmärrä teitä.\"\n\n-- \"Pitääkö teidän kunnianne Reichsgesetzblatt'ia?\"[14]\n\n-- \"Koira sitä pitäköön!\"\n\n-- \"Ab, niinmuodoin ei! Se on suuri vahinko.\" Ja pistäen hansikoitun\nkätensä poveensa, mainitsi herra tohtori hyvin kerkeällä kielellä sen\nReichsgesetzblatt'in numeron, jossa sen ja sen pykälän alla löytyy\njulkaistuna asetus, joka kumoo kaikki \"vanhaan\" lakiin perustuvat\noikeudet ja sen ohessa määrää ajan, jona jokainen, jolla on muitten\nhaltuun joutunutta kiinteätä omaisuutta, älköön laiminlyökö\nilmoittamasta tämän anastajaa ja häntä oikeuteen haastamasta, sillä\nmäärä-ajan kuluttua tulee voimaan \"beati possidentes\", s.o. joka on\njonkun omaisuuden haltia, katsotaan myöskin sen omistajaksi, eikä häntä\nvastaan siitä enää voi mitään oikeudenkäyntiä aloittaa. Koska nyt\nmainittu määrä-aika jo on loppuun kulunut, ja koska herra Garanvölgyi\nei ole tilannut Reichsgesetzblatt'ia, ja koska hän ei tahtonut\nkirjoittaa karttapaperille, on siis hänen veljensä lesken hallussa\nollut tila tullut tämän omaisuudeksi, jonka hän tietysti myöskin\nsaattaa myydä, niinkuin hän todella on tehnytkin, eikä sitä seikkaa\nenää mikään koirannabka[15] auta.\n\nHerra Garanvölgyi tunsi itsensä täydellisesti voitetuksi.\n\n-- \"Hyvä herra! Te olette suuri mies. Te olette oikeassa. Minä\nantaun ja tunnustan teidät tohtoriksi. Itse olen syyllinen, sentähden\nett'en ole tilannut Reichsgesetzblatt'ia. Heti paikalla lähetän\npostikonttoriin ja hankin sen itselleni, ja tästä lähtien se on oleva\nse, jota 'versate diu' (selatkaa päivin), 'versate noctuque' (selatkaa\nöin), jottei joskus tietämättömyyteni tähden vielä minua itseä myisi\njoku, jolle joku paragrafi siihen antaa oikeutta. Ja nyt vihdoin, mikä\nse kohteliaisuus on, jota saattaisin herra Ritter von Ankerschmidt'ille\nosoittaa? Sen ymmärrän jo, mitenkä hän on tullut naapurikseni.\"\n\n-- \"Herra ritari haluaa nimittää sitä 'kohteliaisuudeksi', hän on hyvin\nkohtelias, kavalierinen mies; minä taas sitä nimitän 'hyväksi\naffäriksi'; 'pactum bilaterale; do, ut des; facio, ut facias'\n(kahdenpuolinen sopimus; minä annan, jotta sinäkin antaisit; minä teen,\njotta sinäkin tekisit). Te suvaitsette muistaa, että sitä maatilaa,\njonka kirjallisesti annoitte armolliselle rouva Pajtay'lle, rasittaa\neräs tekemänne vaikea määräys, jonka mukaan te ette katsonut hyväksi\nsallia, että leskirouva saisi mihinkään tarpeesen käyttää tilusten\nkeskellä seisovaa vanhaa kastellia (linnaa).\"\n\n-- \"Aivan oikein. Sen on joku vanhanaikuisista esi-isistäni\nrakennuttanut ja minä en tahtonut, että lesken arentimies siitä\nehkä tekisi viinapolttimon. Tietysti: se on turhanperäistä\nherkkätunteisuutta semmoiselta vanhalta kotkalta, kuin minä olen,\nmutta olen nyt kerta niin taika-uskoinen.\"\n\n-- \"Niinikään olette suvainnut itsellenne eroittaa sen tien, joka\nomasta kastellistanne menee tuohon vanhaan kastelliin kylän päähän,\nvieläpä kyynärän verran ulkopuolella ojia.\"\n\n-- \"Ihan luonnollista; siitä syystä, että itse jostakin paikasta voisin\npäästä sisään tuohon saareen, sillä silloin eivät vielä olleet\nkeksineet ilmassa-purjehdusta, jonka kautta olisi saattanut ylhäältä\nlaskeuta alas mihinkä aidattuun paikkaan tahansa. Tien reunat taas\nedustin itselleni sentähden, ettei arentimies hakkaisi pois noita ojien\nvarrelle istutettuja kauniita poppeli-puita.\"\n\n-- \"Sillä tavoin ei armollinen rouva, tilan tarkoituksen mukaan,\nkoskaan päässyt vanhan rakennuksen ja siihen vievän tien varsinaiseksi\nomistajaksi.\"\n\n-- \"Ja tämä olisi ehkä haitallista teille? Vaan miksi te siinä niin\nmonta mutkaa teette? Purkakaa huone maahan ja rakentakaa sen sijaan\npalatsi. Vai täytyisikö siihen myöskin minulta lupaa pyytää?\"\n\n-- \"Se on tietty, koska asiakirjan selvän sanan mukaan teidän kunnianne\non mainitun tien ja kastellin todellinen omistaja.\"\n\n-- \"Todellakin, olisiko tuommoisilla vanhoilla asiakirjoilla vielä\nmitään arvoa?\"\n\n-- \"Aivan varmaan!\" kiiruhti kiivaasti lainoppinut epäilevää uskoa\nvahvistamaan.\n\n-- \"Mahdotonta!\" lausui vanha herra semmoisella yksinkertaisella\npäänpudistuksella, että tohtori alkoi tuskastua miehen syntyperäisestä\nkäsitysvoimasta. \"Ja jos Ritter von kuitenkin ottaisi sen oman käden\nvoimalla, mitä minä siihen voisin?\"\n\n-- \"Voisitte haastaa hänet oikeuteen!\" vastasi siihen nopeasti tohtori\nGrisák. \"Voisitte tehdä hänet kanteen alaiseksi!\"\n\n-- \"Ja eikö minun tarvitsisi pelätä, että semmoisessa tapauksessa\ntuomari pistää minut vankeuteen, koska muka olen tyytymätön ihminen ja\nrauhanhäiritsijä?\"\n\nTohtori Grisák rupesi huomaamaan, ettei tämä oikeuden-istuja vaan\nyksinkertaisuudesta semmoista 'viatonta' kysymystä virittänyt ja\nkiiruhti häntä oikaisemaan.\n\n-- \"Hyvä herra, te saatte olla varma siitä, että 'täällä' kaikille\noikeutta yhtäläisesti jaetaan.\"\n\n-- \"Suokaa anteeksi! -- Sitä en tietänyt.\"\n\n\"Tuon miehen alamainen iva on myrkyllistä!\" raivosi itsekseen tohtori.\n\n-- \"Ehkä voisi tuossa asiakirjassa keksiä jotain virhettä muodon\npuolesta\", sanoi hirveän hyväntahtoisella humorilla Garanvölgyi. \"Ehkä\nsentähden, ettei se ole kirjoitettu karttapaperille taikka ettei\nsinetti siihen ole painettu oikealle paikalle?...\"\n\n-- \"Hyvä herra!\" keskeytti häntä tohtori Grisák, \"minä en tullut\nluoksenne keskustelemaan ja neuvoja saamaan, mitenkä teitä itseänne\nvastaan sopisi oikeutta käydä, vaan minä tulin teidän kanssanne\nystävällistä kauppaa hieromaan, josta teidän kunniallannekin olisi\nsuuri hyöty. Mutta -- ehkä sallitte minun ennen sitä tehdä erään\npyynnön, kunnioitettu herra: olkaa hyvä ja nouskaa ylös tuon\nheinäkimpun päältä; meidän ei käy asiata täällä navetossa päättäminen,\ntehkää hyvin ja saattakaa minut työkamariinne.\"\n\n-- \"Työkamariini?\" huusi Garanvölgyi, kohta hypähtäen ylös\nheinäkasalta, johon hän oli istunut. \"Byroosen? Kansliaan? Oi, aivan\nmielelläni! Jos on kysymys asioista, täytyy meidän kaikissa tapauksissa\nmennä konttoriin. Tehkää hyvin, astukaa edellä. Käykäämme siis\nkirjoitustupaani.\"\n\nJa sen jälkeen saattoi hän suurella kohteliaisuudella herra tohtoria\npihan poikki, eikä se ollut haitaksi, että hän kävi perässä, sillä\nneljä pörrökarvaista verikoiraa rupesi kiertelemään ympäri lakimiestä,\njoka katsoi tarpeelliseksi muistuttaa, mihin suureen edesvastaukseen\nsaattaisi joutua, kun antaa noin isojen koirain vapaasti juoskennella\nilman kuonokoritta; mikä muistutus herra Garanvölgyin mielestä oli niin\nsovelias, että hän heti huusi ohitse menevälle rengille: \"sitokaa kohta\nkorit koirien kuonoon, te laiskurit!\"\n\nSitte vei hän vieraansa puutarhaan, ja siellä astuttuansa\nluikertelevaa, ruohoittunutta käytävää, tulivat he vihdoin\noudon-muotoisen rakennuksen luo, jonka etupuoli näytti viistoon\npoikki hakatulta, niinkuin markkinakoju.\n\nIsäntä avasi oven; \"tehkää hyvin, astukaa sisään\", ja lykkäsi arvoisan\nvieraansa sisään.\n\n-- \"Mitä pirua tämä on?!\" huudahti lakitieteen tohtori, ympärilleen\nkatseltuaan; ja hänen korvissaan rupesi kuulumaan arveluttava\nsuhina, samalla kun surmaiset aseet uhkasivat hänen silmiänsä.\n\"_Mehiläis-huonehan_ tämä on!\"\n\n-- \"Se on työtupani, hyvä herra\", sanoi ystävällisesti hymyillen\nisäntä. \"Täällä vietän päiväni hiljaisuudessa lukemisella.\" Ja\nsanojansa todistaakseen veti hän esiin mehiläispesien välistä kirjoja:\nvanhoja roomalaisia auktoreja, Blair'in estetiikan, muutamia\nmaanviljelystä koskevia teoksia ja senkaltaisia. Siellä oli myöskin\npaperia ja iso puinen läkkitolppo, johon oli pistetty kellastunut\nsulkakynä. \"Tämä on aivan hiljainen, yksinäinen paikka, jossa ei mikään\nhälinä lukemista häiritse, jossa maailman melskeen sijasta vaan näkee\nedessään nuot hiljaiset, uutterat työmiehet, jotka opettavat meitä\ntekemään työtä tulevaisuuden hyväksi. Mehiläisten seura on meille\nunkarilaisille erittäin sovelias tätä nykyä.\"\n\n-- \"Kyllä; mutta ne pistävät\", intti lakitieteen tohtori käytöllisellä\nhuolella tätä filosofillista mietelmää vastaan.\n\n-- \"_Hyvään ihmiseen_ ne eivät kajoo\", rauhoitti häntä isäntä\nmielentyyneydellä semmoisella, joka hyvästi olisi sopinut millekä\nSareptan erämaassa asuvalle patriarkalle hyvänänsä.\n\nSiten oli nyt herra lakitieteen tohtori joutunut sen koetuksen\nalaiseksi, että saisi tietää itsestään, oliko hänkin todella luettava\n\"hyväin ihmisten\" joukkoon. Hän istui lehmuspenkille, joka oli peitetty\nlammasnahkaisella turkilla; vastapäätä häntä asettui herra Garanvölgyi\nistumaan muutamalle tyhjälle Dzírdzon'in korille.\n\n-- \"Vähin puhumin, hyvä herra, maatilan ja siihen kuuluvat alueet\nostettuansa, tahtoisi klienttini ritari Ankerschmidt omata siinä\nseisovan vanhan rakennuksenkin ynnä tähän menevän tien.\"\n\n-- \"Se on luonnollista\", lausui siihen herra Garanvölgyi, \"koska\nkastelli on hänelle siinä vaan tiellä, jos hän mielii rakentaa.\"\n\n-- \"Aivan niin. Ja hän mieliikin rakentaa siihen suurenlaisen\nkastellin.\"\n\n-- \"Sen kohta arvasin. Koko tilalla se on ainoa herras-kastellille\nsovelias paikka. Itsekin siihen rakentaisin, jos semmoisissa hankkeissa\nolisin.\"\n\n\"Oi, tuo on varsin taipuvainen mies\", ajatteli tyytyväisenä tohtori\nGrisák.\n\n-- \"Ja koska teidän kunniallanne ei nyt ole mitään hyötyä tuosta\nrakennuksesta...\"\n\n-- \"Joka sen lisäksi vielä on aivan rappiotilassa.\"\n\n-- \"Eikä ole luultavaa, että antaisitte sitä korjata...\"\n\n-- \"Jopa! Semmoisenakin on se kylläksi hyvä huuhkajille ja rotille.\"\n\nLakitieteen tohtori katsoi tätä humorilliseksi kokkapuheeksi, jota\nhänen mielestään oli samalla leikillisellä tavalla jatkaminen.\n\n-- \"Yölepakot paitsi sitä eivät maksa mitään arentia.\"\n\n-- \"Eipä suinkaan, yhtä vähän kuin esi-isieni kummittelevat hahmut.\"\n\n-- \"Hahaha! Nuot kunnon aaveet varmaankin kovin suuttuvat, kun heidän\ntäytyy muuttaa pois sieltä. Tuhat tulimmaista!\" Tämä viimeinen huudahus\nei enään ollut leikillisyyden jatkoa. Herra tohtori, joka nyt oli\nerinomaisen hyvällä mielellä, alkoi näet heilutella keppiään; tätä\nliikuntoa katsoi muuan sotaisa mehiläinen jonkinlaiseksi\ndemonstrationiksi, lensi hänen niskaansa ja kutkutti häntä\nleikillisesti pistimellään.\n\n-- \"Ei se mitään tee. Pankaa vähän kalkkisavea päälle\", lohdutti isäntä\nvaikeroivaa. \"Se karkottaa kivun.\"\n\nMutta tohtorin halu leikillisyyteen oli jo myöskin karkotettu.\n\n-- \"No mitä siis arvelette, hyvä herra, mistä hinnasta tulee minun\nsanoa ylös huuhkajat, yölepakot ja esi-isieni aaveet?\" ahdisti herra\nGaranvölgyi vikisevää tohtoria.\n\n-- \"Kun ei ne vaan enää pistäisi! Herra ritari on varustanut minut\nvaltuuskirjalla ... hiisi vieköön nämät mehiläiset! ... minun\nluullakseni olisi tuo raunioiksi paraillaan muuttuva rakennus hyvästi\nmaksettu kahdellatoista-tuhannella florinilla.\"\n\n-- \"Kaksitoista-tuhatta florinia, hyvä herra, on sangen sievä raha.\"\n\n-- \"Ja rakennus on kovin rappeutunut.\"\n\n-- \"Sekin on totta; ja yhtä totta on myöskin, että kaksitoista-tuhatta\nflorinia olisi minulle erittäin tarpeesen. Vaan kuitenkin, tehkää\nhyvin, menkää kotia ja sanokaa herra ritarille, että minä en myy tuota\nrappeutunutta rakennusta.\"\n\n-- \"Miks'ette?... Se kohoo vielä.\"\n\n-- \"Kauppahintako?\"\n\n-- \"Ei, tämä mehiläisen pistos...\"\n\n-- \"Minä en myy sitä, sentähden että esi-isäni sen on rakentanut.\"\n\n\"Ahaa, tuo tarvitsee enemmän rahaa!\" arveli itsekseen tohtori.\n\n-- \"Päättäkäämme kauppa, hyvä herra, minulla on lupa tarjota teille\nkahteenkymmeneen-tuhanteen floriniin asti. Tuohon käteen!\"\n\n-- \"Mitä olen sanonut, sen olen sanonut.\"\n\n-- \"Mutta hajoohan rakennus aikaa myöten maahan.\"\n\n-- \"Sitä parempi. Romantilliset rauniot kastellin pihassa!\"\n\n-- \"Tuuli hävittää jo kattoa.\"\n\n-- \"Minä en sitä uudestaan tee, vaikkapa se kokonansa häviäisi; ja jos\nkastelli hajoo maahan, jätän sen rauniot siihen mustenemaan.\"\n\nTohtori Grisák rupesi nyt huomaamaan, mihinkä kovaan lapseen hän oli\nyhtynyt; ritari oli antanut hänen toimeksensa ostaa tuon häviönalaisen\nkastellin \"mihin hintaan hyvänänsä\", ja hän itse olisi vaivastansa\nsaava viisituhatta florinia -- asia oli siis aivan tärkeä.\n\n-- \"Mutta, hyvä herra, sanokaa itse, mikä ajatus teillä on! Mitä te\nehdoittaisitte sopimuksen perusteeksi?\"\n\n-- \"Hyvä, herra tohtori! minä sanon sen. Viimeinen ja muuttumaton\najatukseni on tämä: vanhoja raunioitani en anna pois rahoista, ei\nhyvistä sanoista eikä uhkauksista; vaan minä odotan siksi, että\nReichsgesetzblatt'issa ilmestyy semmoinen pykälä, joka säätää, että jos\njollakin on rappeutunut maja semmoisessa paikassa, johon toinen tahtoo\nrakentaa kastellin, hänen tulee ennen määrätyn ajan kuluttua korjata se\nsiitä pois. -- Ja nyt, jääkää hyvästi!\"\n\nJottei herra tohtori luulisi, että tätä keskustelua vielä vähän väliä\nvoisi jatkaa, laskeusi herra Garanvölgyi, kun tohtori oli noussut\nlehmuspenkiltä, pitkälleen lammasnahoille, otti esiin Horatiuksen ja\nrupesi sitä niin hartaasti tutkimaan, kuin ei ikänä ennen olisi tätä\nkirjaa lukenut.\n\nTohtori Grisák'in täytyi päättää lähteä puutarhasta \"re infecta\", sillä\nherra Garanvölgyi ei näyttänyt ryhtyvän vähimpäänkään toimeen häntä\nsaattaaksensa.\n\n-- \"Se mar on itsepintainen mies. Hänet tarvitsee panna kirjaan.\"\n\nMutta suittavatpa koirat repiä ihmisen pahanpäiväiseksi, kun askeltaa\npuutarhan-portista vaunujen luokse; olihan mehiläinenkin jo häntä\npistänyt.\n\nEikä missään puutarhuria, ei liioin talonvartiaa, jota olisi sopinut\nsuojelijaksi pyytää.\n\nKun tohtori sitte huolestuneena katseli puutarhan ristikkoportista,\nhuomasi hän ihmeekseen, että rengit jo olivat totelleet herra\nGaranvölgyiä ja hänen käskynsä mukaan sitoneet jokaisen koiran kuonoon\nison korin, niin että nämät näyttivät plastron-kypäreillä varustetuilta\nsotureilta, jotka miekkailukoulussa yrittävät ryntäistä. Palkolliset\nnauraa hekottivat pihalla; vieläpä Pest'in kutsarikin yhdessä heidän\nkanssaan.\n\n\"Hm. Näyttää siltä, kuin nuot tekisivät pilkkaa ihmisestä.\"\n\n\n\n\nII.\n\nOnnettomuus elinkeinona.\n\n\nVuoden kuluttua seisoi uusi kastelli valmiina kylän toisessa päässä.\n\nSe oli joutuisasti rakennettu; selvästi näkyi, että rakentajalta ei\npuuttunut rahoja.\n\nSeuraavana syksynä muutti siihen ritari Ankerschmidt'in perhe: vanha\nherra sotamiehen ryhdillä ja kaksi hänen tytärtänsä.\n\nHänen huoneenhaltiansa ja palkollisensa olivat kaikki vieraalta maalta\ntuodut. Garanvölgyin väki oli sentähden varsin vähän seurustellut\nheidän kanssaan, ja sillä tavoin saattoi vanha tilanhaltia elää\nrauhassa, keneltäkään tietoja naapuristaan saamatta.\n\nGaranvölgyillä oli vanha pehtori, joka oli pysynyt paikallaan, kun\nmyrsky hajoitti nuoremmat sinne tänne. Hän oli jo liiaksi lihava\nmainetta etsimään. Siitä huolimatta oli kuitenkin hänkin ollut jonkun\naikaa nostoväessä Kassa'n seuduilla; onneksensa oli hän ensimmäisten\njoukossa, jotka sieltä takaisin palasivat; toipa hän muassaan vielä\npyssynsäkin, jota hän sitte seuraavina kovan onnen päivinä salaisesti\ntalletti.\n\nHerra Kampós[16] oli hyvin harjaantunut maanviljelyksessä ja oli\ntieteensä perinjuurin oppinut, vaikkei hänen tapansa ollut koskaan\nsiitä puhua. Hän tavallisesti puhui vaan suurista asioista.\nPolitiikista. Kenen hän kerran sai puheillensa, sille hän sellaisia\nasioita kyllästymään asti lateli.\n\nJos hänen isäntänsä oli passivisen vastarinnan mies, oli hänellä aivan\npäinvastainen luonto. Jos hänen isäntänsä ei polttanut tupakkaa, siitä\nsyystä, että monopoliumi oli toimeen pantu, näytti hän päinvastoin,\nettä juuri sentähden on kiellettyä tupakkaa polttaminen. Mistä hän\nsemmoista sai? Se on hänen salaisuutensa. Hänellä ei koskaan ole mitään\nmatkapassia, mutta kulkee kuitenkin kaikkialla vartioita pelkäämättä.\nJos hän jolloinkulloin taitaa heille kiusaa tehdä, katsoo hän sitä\nsuureksi ansioksi. Pellolla menee hän työmiesten luokse ja juttelee\nheidän kanssaan valtakunnan asioista. Hän ei tarvitse sitä, mitä\nsanomalehdissä seisoo. Hänellä on paremmat tiedot. Härän-ajajia kulkee\nkylän kautta Serbiasta, Rumäniasta, kuormankuljettajia Puolasta: näiltä\nhän urkkii uutisia, näiden kautta tietää hän kaikki, mitä Europassa\ntapahtuu ja jota sanomalehdet eivät saata kertoa. Ja hän on kaukana\nepätoivoon joutumasta; päinvastoin on hän ihan varma siitä, että mitä\nkeväällä ei tapahtunut, se on syksyllä tapahtuva, varma kuin kuolema.\nHänen tapansa oli säännöllisesti päättää näillä sanoilla: \"no, no!\nkyllä minä vielä syön viinirypäleitä pehmeän leivän kanssa!\"\n\nJotka käsittävät tätä salamietteistä sananpartta, tietävät, mikä hirveä\nväitös se on unkarilaiselta, että hän joskus vielä tahtoo syödä\nrypäleitä pehmeän leivän kanssa!\n\nKampós herra oli sen ohessa isännällensä erinomaisen uskollinen.\nGaranvölgyi saattoi jättää hävinneen taloutensa hänen huostaansa yhtä\nturvallisesti, kuin jos joku hallituksen asiamies olisi sitä silmällä\npitänyt. Jos joku petti Garanvölgyiä, ei Kampós herra saanut rauhaa\nennenkuin vuorostaan oli pettäjän pettänyt. Jos Iczig[17]\nvehnän-näytteestä poimi pois lusteen siemenet ja vastaan-ottaessaan\nvaati yhtä puhdasta vehnää, kosti Kampós sillä tavoin, että seuraavalla\nkertaa antoi Iczig'ille koetusviinaa jäätyneessä pullossa ja petti\nhäneltä siten pari astetta. Semmoisista toimista nuhteli häntä\ntavallisesti herra Adam.\n\n-- \"Se on hirveätä, kuinka Unkarin kansa turmeltuu tässä sortotilassa!\nTämä rehellinen, suora, sydämellinen kansa oppii pettämään, takaisin\npettämään, valehtelemaan, väärin vannomaan.\"\n\n-- \"Inculpata tutela\" (pakko-suojelus), lausui silloin Kampós.\n\nHerra Adam tarkastikin ainoastaan sentähden Kampós'in tilikirjoja,\njottei tuommoisia repressalioita niissä löytyisi.\n\nMutta todellakin eriskummaisia kohtia tavataan tämmöisen unkarilaisen\nhuoneenhaltian tileissä.\n\nNiissä on esimerkiksi yksi menojakso: \"_Köyhäin poikain[18] hyväksi_\",\njoka sisältää:\n\n\"Leipää, silavaa, viiniä, viinaa, viitta, saappaat, hattu;\" harvemmin\n\"rahaa\", mutta sitä useammin \"yksi porsas.\"\n\nKuinka ulkomaan ekonomit tätä nauraisivat, jos siitä tietoa saisivat!\nJakelevat ruokaa rosvoille, eivätkä anna heitä ilmi piirikunnan\nkomisarjukselle!\n\nMutta jättäkäämme asia sikseen; minä en ota sitä tässä tarkemmin\nselittääkseni.\n\nKerta taas tätä menojaksoa tarkastellessaan havaitsi Garanvölgyi siinä\nseuraavat kohdat:\n\n\"_Sándor'ille_[19] leili ménes'in-viinia...\"\n\n\"Sándor'ille yksi pari hirvennahkaisia saappaita...\"\n\n\"Item: Sándor'ille villainen ihokas...\"\n\n\"Ditto: Sándor'ille hänen repeteri-kellonsa korjauksesta 3 florinia.\"\n\n\"Samoin: Sándor'ille eräisin tarpeisin 10 florinia.\"\n\nHerra Garanvölgyi tiesi kysymättäkin aivan hyvin, mihin köyhäin poikain\nluokkaan mainittu Sándor kuului. Kunnon mies, pakolainen, joka koettaa\nvälttää kohtaloansa ja jonka täytyy viettää päivänsä piilossa, tänään\ntäällä, huomenna tuolla. Missä hän tunnetaan, sieltä hänen on\npakeneminen. Kylläksi kurjuutta. Suuri kysymys: eikö olisi parempi\nastua sota-oikeuden eteen ja sanoa: \"minä tulin, hyvät herrat, mitä\nolen velkaa? Tahdon maksaa.\"\n\nGaranvölgyin kuitenkin tässä asiassa pisti hiukan vihaksi, että ken\nhyvänänsä tämä kovin surkuteltava ihminen olkoonkin, hän kuitenkin\nsemmoisessa tilassa saattaisi vaatimuksiansa vähäisen alentaa.\n\n-- \"Minä en sano sitä, ettei hänelle tule viiniä antaa, mutta miksi\njuuri ménes'ia?\"\n\n-- \"Jättäkää se siksensä, kunnioitettu herra\", jupisi tuo lyhytläntä\nmies, jota tämä muistutus ei ensinkään miellyttänyt.\n\n-- \"Entäs hirvennahkaiset saappaat? Ei itsellänikään koskaan ole ollut\nsemmoisia, ei ainakaan maalla.\"\n\n-- \"Tuon raukan jalkoja arastaa kovin muissa saappaissa.\"\n\n-- \"Sitte repeteri-kellon korjaus.\"\n\n-- \"Senhän olen minä hänelle lahjoittanut.\"\n\n-- \"Sekin vielä lisäksi! No, mutta eräisin tarpeisin? Mihin helkkarin\ntarpeisin olette antanut hänelle kymmenen florinia?\"\n\n-- \"Pyydän nöyrimmästi, kunnioitettu herra, älkää suvaitko kysyä noin\npaljon. Tahtoisin sanoa, että ennemmin antaisin ne omista varoistani,\nellen tietäisi, että kunnioitettu herra kovasti katuisi sitä, jos\nkerran saisi tietää, kuka se oli, jota hän soimasi.\"\n\nSalaisuus ei tehnyt Garanvölgyiä uteliaaksi, hän lausui siihen vaan:\n\n-- \"Joku on taas tehnyt teidät narrikseen.\"\n\n-- \"Suokaa anteeksi -- ei tällä kertaa. Älkää sitä sanoko! Semmoinen\nasia, josta kerran olen tullut vakuutetuksi, ei ole mikään hairaus.\"\n\n-- \"Älkää sitä väittäkö! Ettekö äskettäin antanut uutta viittaanne\njollekin, joka vakuutti olevansa Bem'in adjutantti, vaan jonka te\nviikon perästä sen jälkeen Eger'issä tapasitte kyyppärinä.\"\n\n-- \"No, se tapahtui silloin, yhden kerran, se on totta. Mutta nyt ei\nole ensinkään epäilemistä, että se on hän.\"\n\n-- \"Ken?\"\n\n-- \"No, jos sen ilmoitan, hypähtää kunnioitettu herra heti ylös pöydän\nvierestä ja pyytää minua kohta viemään itseään hänen luoksensa.\"\n\nHerra Adam pudisti päätään.\n\n-- \"Miksi hän nimittää itseään?\"\n\nTuo kelpo, pieni, lyhyenjäntterä mies joutui hetkeksi hämille:\nilmaisisiko hän tuon suuren salaisuuden? Se oli jo hänen kielensä\npäässä, mutta hän painoi sen taas alas; sitte se tuli hänen nenäänsä ja\nhän kynsi sitä; vihdoin se tunkeusi hänen silmiinsä, ilmestyen siellä\nkahden suuren kyyneleen muodossa, jotka, kun hän niitä palleroisella\nkädellään pyyhki pois, vuotivat tunnustuksena ääneen ulos hänen\nsuustaan.\n\n-- \"Hän se on, hän se on, meidän ikuisesti muistettava Sándor\nPetöfimme...\"[20]\n\nHerra Adam löi väkevästi nyrkkinsä pöytään ja huokasi sen jälkeen\nsyvästi.\n\nHuokaus puhui runoilijan muistoksi, lyönti oli sille aiottu, joka\nanastaa tämän jumaloitun nimen.\n\n-- \"Oletteko koskaan tuntenut Petöfiä?\" kysyi hän murheellisesti\nhuoneenhaltialta.\n\n-- \"Miksen olisi häntä tuntenut, osaanhan kaikki hänen värssynsä\nulkoa.\"\n\n-- \"Mutta oletteko nähnyt häntä elävältä?\"\n\n-- \"Elävältä häntä en ole nähnyt, mutta minä saatan häntä aivan\nelävästi mieleeni kuvailla.\"\n\n-- \"Hänen kuvaansa te ette ole nähnyt?\"\n\n-- \"Sen laitaa eivät maalarit ymmärrä.\"\n\n-- \"Onko hän tuon muotoinen?\" kysyi Garanvölgyi, avaten albumia, jossa\nrunoilijan muotokuva oli nähtävänä.\n\n-- \"Oi, hän on nyt muuttanut kasvonsa ihan toisenlaisiksi, jottei häntä\ntuosta kuvasta tunnettaisi.\"\n\n-- \"Mutta sanokaapas, mitä syytä teillä on uskoa häntä Petöfiksi?\"\n\n-- \"Se, että hän kaikista osaa sepittää värssyjä. Joka päivä kirjoittaa\nhän niitä vaikka viisikolmatta, joista toinen on toista kauniimpi.\"\n\n-- \"Tahtoisin mielelläni nähdä yhden semmoisen runon.\"\n\n-- \"Vaikkapa sata, heti paikalla; pyydän teitä vaan vähäisen\nodottamaan.\"\n\nJa tuo innokas isänmaan-rakastaja veti liivintaskustansa esiin\nkynäveitsen, jolla rupesi ratkomaan auki takkinsa alustaa: sinne sisään\nneulottuina säilytti hän noita kalliita, mutta pelättyjä runoja.\n\n-- \"Näyttäkääpäs! Tuo käsiala, sen näen jo kaukaa, ei ole Petöfin.\"\n\n-- \"Hja, sillä hän on muuttanut senkin, jottei hän sen kautta joutuisi\nkiinni.\"\n\nGaranvölgyi otti nuot kaikenlaisille paperirääsyille kirjoitetut runot\nja alkoi niitä lukea.\n\nTietysti ne olivat hirveintä riimin-töherrystä, mikä koskaan vielä on\nollut lämmityksen apuna sanoman-toimittajan kammissa.\n\nAdam herraa ei nyt enää suututtanut petos, vaan huoneenhaltian\ntyperyys.\n\n-- \"Rakas ystäväni\", sanoi hän, laskien kätensä papereille, joita\nKampós jo innokkaasti halusi takaisin, saadaksensa niitä taas poveensa\nneuloa, \"oletteko kuullut juttua yksinkertaisesta miehestä, joka\npimeässä läski-mykyjen sijasta, joita vaimo hänelle oli keittänyt, söi\nsamana päivänä syntyneet pienet kissanpojat?\"\n\n-- \"Olen\", vastasi lyhytniskainen mies, mutta ei käsittänyt ensinkään,\nmitä yhteyttä näillä molemmilla asioilla keskenänsä oli.\n\n-- \"Ja luuletteko, että kenelläkään olisi niin huono maisti, ettei hän\nvoi eroittaa kissanpoikia läski-my'yistä, ennenkuin on ne syönyt?\"\n\n-- \"En suinkaan minä.\"\n\n-- \"Mutta minä luulen. Tehkää hyvin -- tässä kissanpojat!\" Ja tämän\nsanottuaan antoi hän hänelle takaisin epäperäiset runot.\n\nKampós herran muoto meni nyt semmoiseksi kuin maksajan, jonka\nrahaseteleitä väitetään \"vääriksi.\" Ihmisen on vaikea uskoa, että mitä\nhän tähän asti täydellä luottamuksella on hopeana pitänyt, vastedes ei\nole muuta kuin paljas fidihus. Tämän mukaan olisi hänen ollut\nluopuminen kaikista niistä, mitä hän tuolta \"suurelta pakolaiselta\"\ntähän asti oli saanut salaisesti tietää? Tämän mukaan ei tuo salainen\nkirjeenvaihto Bem ukon kanssa olisi totta. Tämän mukaan olisi siis\ntuokin lohdutus siksensä heitettävä, että Aasiassa vielä löytyy\nskytho-magyareja, seitsemän heimokuntaa, joiden vaan tarvitsee rakentaa\nsilta Bosporin ylitse, tullaksensa tänne. Vaan tässä on enemmän\nluopumista, kuin mitä yhdeltä ihmiseltä ennen aamiaista saapi vaatia.\n\n-- \"Mutta, suokaa anteeksi, kun hän niin elävästi osasi esiin tuoda\nkaikki ne vaivat, joitten kautta hän pelastui tappelusta ja mitenkä hän\nsiitä pakeni, että hänen puhuessansa sen melkein edessänsä näkee. Kun\nSegesvár'in tappelun jälkeen kokonainen sotnia kasakoita ajoi häntä\ntakaa, asettui hän selkä puuta vastaan ja antoi niiden lähestyä;\nseitsemän heistä hakkasi hän maahan; kahdeksannen halkaistuansa särkyi\nhäneltä miekka satulanpukaan. Silloin teki hän itsensä kuolleeksi\neivätkä kasakat enää häneen kajonneet. Mutta sen jälkeen tulivat\nsaksilaiset tappelun perästä kaatuneita hautaamaan. Hän riisui\nkaatuneelta kasakalta turkit, veti ne yllensä ja puki kasakan omaan\nattilaansa;[21] ja se oli hänen pelastuksensa, sillä kun saksilaiset\ntutkivat attilaa, löysivät he siitä hänen taskukirjansa, jossa oli\n120,000 florinia amerikkalaisissa pankinseteleissä sekä yksi sotalaulu.\nSetelit polttivat he, laulun huomasivat Petöfin tekemäksi ja silpoivat\nkasakalta pään hänen sijastansa. Hänet he sitte hautasivat; mutta\nylimmäiseksi kun oli sattumalta laskettu, kaivoi hän itsensä yöllä ylös\nmaasta ja pakeni metsäteitä pois. Seuraavana päivänä kuuli hän jo\nitseänsä takaa ajettavan. Silloin joutui hän eräälle purolle, joka\njuoksi maanalaiseen koloon. Hän syöksi sinne sisään; kolme päivää\nkuleksi hän pimeässä maan alla, veden ajamana, kunnes neljäntenä\npäivänä puro hänet taas toi ulos maan toiselle puolelle, juuri\nUnkariin.\"\n\n-- \"Luulinpa jo: Amerikkaan.\"\n\n-- \"No, minä näen, ettette mieli mitään uskoa, sentähden en virka tämän\nenempää. Liikuttava tapaus se kuitenkin on, että joku Bihar'ista on\ntullut Borsod'iin, matkalla syömättä muuta kuin kuusensiemeniä.\"\n\n-- \"Varsinkin Suuri-Kumanian poikki, jossa ei mitään kuusia kasva.\nMutta se on hyvä. Minä uskon jo 'kaikki', kun vaan käsketään. -- Koska\nkuitenkin tuo mainio runoilija itse ja minä olimme varsin hyvät\ntuttavat, niin sanokaapa, eikö hän ole lausunut mitään halua tavata\nminua?\"\n\n-- \"Voi, joka päivä puhuu hän teistä, kunnioitettu herra. Mutta hän\nsanoo: minä en tahdo tavata vanhaa ystävääni, jotten saattaisi häntä\nmihinkään pulaan.\"\n\n-- \"Se jalo sielu!\"\n\n-- \"Pyydän nöyrimmästi, älkää ivatko häntä! Hän tietää enemmän kuin\nme.\" Tässä katsoi Kampós varovasti ympärillensä, joka ei ollut vähäinen\nasia hänen lyhyelle niskallensa, nähdäksensä kuultelisiko kukaan, ja\nsitte suutansa kämmenellään puoleksi peittäen kuiskasi hän herra Adamin\nkorvaan: \"Näinä päivinä antoi hän minulle tiedoksi, että tämä Ritter\nainoastaan sen vuoksi on muuttanut tänne kylään, jotta hän saisi\ntietää, mitä kunnioitettu herra puhuu, ja siitä hän eräiltä tahoilta\nsaa vuosittain kymmenentuhatta florinia.\"\n\nAdam herra purskahti nauruun tästä hirmutiedosta.\n\n-- \"Todellakin, rakas ystäväni, uskokaa pois, että nuot eräät tahot\nsiitä tiedosta, mitä minä puhun, eivät pane alttiiksi kymmentä\näyriäkään. Vaan kuitenkin, jos teidän salainen hoidokkaanne noin hyvin\nmuistaa minua, tehkää hyvin ja kysykää häneltä, muistaako hän vielä,\nmissä ja koska me kohtasimme toinen toisemme Wien'issä; missä\nhotellissa ja millä sanoilla me toisistamme erkanimme?\"\n\n-- \"No, siitä saan heti paikalla häneltä tiedon.\"\n\nTämän sanottuansa Kampós herra tuskin malttoi odottaa siksi, että oli\ntilikirjat takaisin saanut; hän riensi kotia ja juoksi sitte siihen\nsalaiseen piilopaikkaan, jossa hänen oli tapa ruokkia pakolaistansa.\n\nMissä paikassa tuo salainen turvalinna oli? Sen ilmi antaminen nyt _jo_\nolisi synkintä petosta, ilkeintä kavallusta. Älkäämme tiedustelko tätä\nKampós herran salaisuutta.\n\nSiinä kylläksi, että tuo kunnioitettava, innokas isänmaan-ystävä kahden\ntunnin kuluttua, posket punaisina ja väsymyksestä läähöttäen, niinkuin\netäältä tuleva tahi pitkän mutkan tehnyt, taas tulla puuskahti sisään\nherra Adamin luokse.\n\nTämä oli jo unhottanut koko asian. Hän luuli, että valkea oli\nvalloilleen päässyt.\n\n-- \"Olen puhunut hänen kanssansa!\" huohotti tanakka herra; \"tulen hänen\nluotansa. Tulen kuin tulenkin. Tokko hän muistaa yhtymystä Wien'issä?\nSuokaa anteeksi!\"\n\n-- \"Vai niin! Mutta pyyhkikää ensiksi hiki pois otsasta, oikeinpa se\nvaluu tukastanne.\"\n\n-- \"Kiitän nöyrimmästi; minun ei ole nälkä.\" Hän ei tietänyt, mihin\nvastasi, niin täynnä hänen päänsä oli \"pää-asiasta.\" -- \"Niin, syyskuun\n27 p:nä 1848 yhtyivät Wien'issä 'Kultaisessa karitsassa' Petöfi ja\nkunnioitettu herra Adam Garanvölgyi. Silloin erosivat he toisistaan\nnäillä sanoilla.\"\n\nTässä pysähtyi innostunut mies hengähtääksensä; ja jotta jok'ainoa sana\ntulisi oikein kerrotuksi, veti hän esiin lompakkonsa takin-taskusta.\nSuurella näppäryydellä aukasi hän siitä salaisen sopen; tähän oli\njotain merkitty hänen omalla salakirjoituksellaan, jonka johtona oli\nse, että vokalien sijasta käytettiin numeroita 1, 2, 3 j.n.e.,\njommoisesta kirjoituksesta oli hirveän vaikea saada selkoa. Tämän\nsalakirjoituksen avulla hän vielä kerran vakuutti itseänsä\npuheenalaisen lauseen todenperäisyydestä; varovalla katsannolla\nlähestyi hän sitte herra Adamia, asettui ihan hänen viereensä ja,\nosoittaen sormellaan noita salaisia rivejä, katsoi vilkkailla silmillä\nAdam herran vakaisin, hyväntahtoisiin kasvoihin, tutkiaksensa niistä\nlauseen vaikutusta.\n\n-- \"Viimeiset sanat olivat: tappelu-tanterella tapaamme toisemme!\"\n\nKampós ei ollut odottanut mitään vähempää, kuin että herra Adam nämät\nsanat kuultuansa vaipuisi selkänsä takana seisovaan nojatuoliin ja\nvapisevin huulin huutaisi: \"se on hän!\" Kuinka suuri oli siis hänen\nhämmästyksensä, kun tämän odotetun katastrofin sijasta Garanvölgyi\nkylmäverisesti veti esiin lompakkonsa, otti siitä kymmenen kappaletta\nhopealla ja kullalla koristettua viiden florinin Reichsschatzschein'ia\nja häijynparisesti lausui:\n\n-- \"Se on hyvä, rakas Kampós; juoskaa vielä kerta takaisin tuon\narvoisan 'Armer rajsender'in' (matkustaja raukan) luokse ja sanokaa\nhänelle, että Petöfi on jättänyt jälkeensä sen kirjallisen todistuksen,\nettei hän ikänä mene Wien'iin; minä taas en tietääkseni vielä koskaan\nole ollut edes matkalla Wien'iin päin. Tämä vähäinen raha antakaa\nhänelle matkakustannuksiin.\"\n\nKampós herrasta tuntui, kuin hänen oikean jalkansa alta maa kohoisi,\nvasemman alta taas vaipuisi, niin että hän oli pakoitettu tarttumaan\nkiinni takkinsa nyöreihin, jottei menettäisi tasapainoa. Olisiko siis\nkuitenkin tekemistä petturin kanssa? Se on hirveä tieto semmoiselle\nkunnialliselle ihmiselle, joka luulee jokaista yhtä rehelliseksi,\nhartaaksi, viimeisen paitansa antavaksi isänmaanrakastajaksi, kuin itse\non.\n\nItse hän ei tietänyt, kuinka se oli tapahtunut; se on vaan varma, että\nkun hän taas nosti päätään, pyytääksensä herra Adamilta lisäksi\nselityksiä, hän huomasi käyvänsä maisi-pellon äärellä. Kartanosta tänne\nasti kulkeissaan ei hän ajatellut tämän maailman asioita. Vasta täällä\nhiljaa kahisevien maisi-vainioin keskellä alkoi hän taas tointua ja,\nmiettien mitä oli kuullut, katsoi hän sitä ikuista kadotusta\nansaitsevaksi synniksi, jos ei viimeiseen sanaan asti pitäisi herra\nAdamin puhetta pyhänä ja totena. Sen mukaan oli siis tuo toinen\nhirveällä tavalla poikennut totuudesta. Sen mukaan oli tuo ihminen\npitänyt häntä äärettömänä narrina! Hän oli joka yö, kun jo kaikki\ntalossa nukkuivat, ottanut ruokakorin ja vienyt sen pimeässä tiettömien\npeltojen kautta viinitarhaan; siellä teki hän suuren mutkan,\nhiipiäksensä toiselta taholta viinihuoneesen, jossa hän piti\nturvattiansa kätkettynä; tämän huviksi pelasi hän pois joka päivä neljä\nviisi florinia vaivalla ansaitusta palkastansa; hän vaatetti häntä,\nlahjoittipa hänelle vielä kellonkin, jotta hän tietäisi, mikä aika oli.\nNäitä hän ei kuitenkaan yhtäkään katunut. Mutta haikeasti valittaen\nsyytti hän häntä noista katkerista mielenkuvituksista, joita tämä niin\nrunsaasti oli hänelle tuhlannut. Kuinka hän oli hänestä huolta pitänyt!\nkuinka hänen tähtensä ollut peloissaan, kuinka monta yötä valvonut!\nhäntä ei maittanut ruoka eikä juoma, aina vaan oli toinen hänen\nmielessään. Ja sitte nuot kauniit, petolliset unelmat, joita hän puhui\nhänen päänsä täyteen: loistavista, mainehikkaista, onnellisista\ntulevaisuuden päivistä unkarilaisille! Unkarin onnellisempi tulevaisuus\non siis kaikki pelkkää valhetta?! Tätä hän alati mielipahalla ajatteli.\nNo niin, mutta kaikki nämät on hän myöskin hänelle sanova, jahka he\nvaan sattuvat yhteen. Kun on juljennut pitää pilkkana hänen rehellistä,\nisänmaallista sieluansa!\n\nTällä kertaa hän ei poikennutkaan mihinkään polulta, vaan kulki suoraan\nsitä tietä, joka meni viinihuoneesen. Sinne tultuansa avasi hän\nulko-oven ja astui sisään, vihoissaan painaen hattuansa syvemmälle\npäähän ja muistaen tähän asti olleensa niin yksinkertainen, että\ntikapuita myöten oli ryöminyt katolle ja sieltä luukusta puikahtanut\nholhottiansa tervehtimään. Jospa olisi edes tämän tekemättä jättänyt!\n\nNo, mutta hänkin on tästä nyt osansa saava! Kuinka hän on hämmästyvä,\nhavaitessaan että entinen jumaloitsijansa suoraan astuu hänen eteensä,\nhattua päästänsä ottamatta!\n\nKampós herra työnsi pois tieltään pari tyhjää viinitynnyriä, jotka\nolivat vieritetyt porstuaan sentähden, ettei huone näyttäisi asutulta,\nmeni vihasta kuohuvalla mielellä \"lepopaikan\" ovelle ja astui siitä\nkolkuttamatta sisään.\n\nHäntä odotettiin.\n\nTuo kuuluisa mies, jota siksi, kuin kenties saamme selkoa hänen\ntodellisesta nimestänsä, olemme pakoitetut nimittämään \"kunnioitetuksi\nherra Onnettomaksi\", oli jo tuntenut sahramin hajua[22] sen verran,\nettä tästä tiedustelemisesta pihti syntyisi hänelle; hän oli sentähden\nryhtynyt semmoisiin toimiin, että hädän tullessa voisi olla tappeluun\nvalmiina, s.o. hän oli turvalliseen paikkaan korjannut kaikki, mitä\nhänellä tuvassa oli käytettävissään: kellon, kamman, pöytäkalut ja\nkäsiliinan; yllensä oli hän pukenut kaikenlaisia vaatteita:\npäällimmäisenä oli uudenaikuinen, sämpylän-värinen talvitakki, jonka\nsivutaskusta punaisen silkki-nenäliinan kulma hohti näkyviin.\n\nTämä suuri mies oli aivan pulska ulkomuodoltaan, että hän vaikutti\nkunnioitusta heikkosydämisissä ihmisissä. Hänen vartalonsa oli pitkä,\nsuora, sankarin kaltainen; viikset sysimustat, niinkuin kahden\nkysymysmerkin hännät ylöspäin kierretyt; sileäksi ajettujen poskien\nalla puolikuun muotoinen tuuhea parta; kasvot punaiset ja pulleat;\nmusta tukka keskeltä kahtia jaettu, niinkuin János Hunyadi'n\nmuotokuvassa nähdään. Hänellä oli Unkarilaisen kasvot, niin suopeat,\nrehelliset, avonaiset, että kuka hyvänänsä ensi katseessa kenties olisi\nniistä pettynyt.\n\nMinä en sitä mainitsekaan Kampós herraa nuhdellakseni, että hän, kun\ntaas näki miehen edessään ruumiillisessa muodossa, heti unhotti\npäätöksensä ja kaappasi niin sievästi hatun päästään, kuin jos se vaan\nunhotuksesta siihen olisi jäänyt.\n\n-- \"No, hyvä herra, mikä toi teidät taas takaisin luoksemme?\" puhui\nhänelle tuo arvoisa onneton semmoisella armollisella halpuudella, jolla\njoku prinssi vastaan-ottaa kunnioitusta osottavan lähetyskunnan.\n\nKampós herra joutui, suoraan sanoen, suuresti hämille. Kun hän kuuli\ntämän sydämen pohjasta lähtevän metalli-äänen, oli hänen mahdoton\nuskoa, että sekin voisi olla valhetta, ja sattumalta katsahtaen hänen\nsilmiinsä, oli hän milt'ei suudella hänen kättään ja pyytää häneltä\nanteeksi, ennenkuin lausuisi, millä häntä aikoi loukata.\n\n-- \"Hyvä herra! Pyydän sata kertaa anteeksi. Tulen nyt armollisen\nherran luota, herra Garanvölgyin luota. Älkää pahastuko, mutta\narmollinen herra sanoi todellakin, ettei hän muista omasta puolestaan\nkoskaan olleensa Wien'issä; sen vuoksi...\"\n\nArvoisa onneton astui askelen taaksepäin, vaati, vasemmalla kädellä\nviitaten, vaiti-oloa ja keskeytti häntä liikutetulla äänellä:\n\n-- \"Älkää puhuko enempää! Minä päästän teidät siitä.\"\n\nKampós herra hämmästyi kovin ja katsoi sopivimmaksi anteeksi-pyynnön\nosotteeksi avata kädessään pidettyä lompakkoansa.\n\nSuuri mies laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja lausui, katkerasti\npäätään pudistaen, varsin murheellisella äänellä Kampós'ille nämät\nsoimaavat sanat:\n\n-- \"Minä ymmärrän sinut, ihminen! Tämä siis on unkarilaisten\nystävyyttä! Tämä suurten nimien sädekehä! Häpeä ja häväistys! Kun\nkunnottomasti asettaa paulan vainotun patriotan eteen, jotta tämä\nsiihen takertuisi! Kun kavalalla jesuitan-juonella tiedustelee häneltä\nsanoja, joista sitte sopii hänelle huutaa: 'pereat!' -- Minä tunnen\nteidät. Te, jotka pelkurimaisesti olette karttaneet vaaraa, koetatte\nnyt, jottei semmoisen vainotun isänmaan-puolustajan läheisyys saattaisi\nteidän kurjaa elämäänne vaaran alaiseksi, päästä hänestä irti. Häpeä\nsille kansalle, joka semmoisia sikiöitä suuriksi miehikseen nimittää!\nPetosta, kavaluutta joka askelella! Salaisuutemme uskomme vakojille,\npäämme laskemme salamurhaajain käteen, onnellisuuttamme pitävät pahat\nhenget leikkikalunaan. Vaan vapiskaa! Koston päivä on tuleva ja se on\noleva kauhea päivä. Muistakaa silloin, että olette kadehtineet\nleipäpalaa vainotulta patriotalta ja sulkeneet oven häneltä. Vapiskaa!\nvapiskaa!\"\n\nKampós herra kehottamattakin jo vapisi kiireestä kantapäähän asti. Hän\narveli, ettei tätä hirveää uhkausta vastaan mikään olisi niin hyvä\nsuoja, kuin noiden viidenkymmenen florinin antaminen.\n\n-- \"Pyydän nöyrimmästi anteeksi; armollinen herra lähettää tässä\nviisikymmentä florinia.\"\n\n-- \"Hahaha!\" huudahti jalo mies, kiivaasti tarttuen tarjottuihin\npankinseteleihin semmoisella hurjistuneella liikunnolla, että Kampós\nherra ei mitään vähempää odottanut, kuin että hän heti paikalla ne\nkappaleiksi repisi. \"Viisikymmentä florinia!\" huusi katkerasti\npakolainen, kohottaen noita kymmentä kappaletta Reichsschatzschein'ia\ntaivasta kohden. \"Näetkö tätä, isänmaani? Minä, joka kymmenen kertaa\nuhrasin edestäsi henkeni, joka verelläni kastelin ääriäsi toisesta\npäästä toiseen, minä saan nyt palkaksi siitä viisikymmentä florinia. Oi\nkurja, hylätty isänmaani!\"\n\nKampós herran sydän oli todellakin kovin heltynyt ja hän rupesi jo\nhapuilemaan nenäliinaansa takataskusta, jonka hankkeen ylhäinen mies\nkuitenkin väärin käsitti, sillä hän ryntäsi äkkiä häntä vastaan ja,\ntarttuen hänen rintapieleensä, kiljasi:\n\n-- \"Tunnusta, valapatturi, että minulle lähetettiin sata florinia ja\nettä siitä olet viisikymmentä pidättänyt!\"\n\nMutta tämä oli jo semmoinen sana, josta itse Kampós herrakin saattoi\nvimmastua.\n\n-- \"No, mutta kuulkaa toki, herra, sitä älkää minulle sanoko! Jos ette\nminua usko, niin tulkaa kanssani armollisen herran luokse, puhutelkaa\nhäntä itseä. Minua älkää epäluulon-alaisena pitäkö. Katsokaa!\"\n\nSuuri pakolainen mittasi pöyhkeällä silmäyksellä lyhyttä miestä ja\ntukki ylpeän-rehtavalla äänellä hänen suunsa:\n\n-- \"Minä ylenkatson teitä, sinua, sinun herraasi ja hänen viheliäisiä\nalmujansa\", ja tuota viheliäistä almua molempien käsiensä välissä\nvihaisesti hieroen -- pisti hän sen taskuunsa.\n\nJa vielä kerran ylenkatseellisesti silmäillen pienen tilintekijän\nlyhyen-jäntterää ruumista, lähti hän juhlallisin askelin pois\nhuoneesta.\n\nKaiken tämän katkeruuden ohessa oli hänellä kuitenkin vielä niin paljon\nmielenmalttia, että hän pöydällä olevista molemmista hatuista otti\nmukaansa paremman, joka sattui olemaan Kampós herran, tälle muistoksi\nsen sijaan jättäen vanhan Kalabrian konsonsa.\n\nPorstuan ovella seisahtui hän ja huomaten, että tuon kunnon miehen\nsilmät yhä tirkistivät hänen jälkeensä, kääntyi hän vielä kerran\ntakaisin ja, laskien kätensä otsalleen, puhkasi:\n\n\"_Nagy a világ, végtül végig bujdosom_.\"\n\n(Laaja on maailma, äärestä ääreen sen kierrän).\n\nJa hän syöksi ulos.\n\nKampós herra oli omasta mielestään kuin pahantekijä. Jos se kuitenkin\nolisi ollut \"hän!\" Millä jaloudella hän puhui! Kuinka hän oli\nkiivastunut! Tuskin sopinee epäillä, että hän kuitenkin oli joku. Jos\nmikä onnettomuus kohtaa häntä, ei Kampós herra koskaan voi saada\nomantunnon rauhaa.\n\nHän otti itselleen muistoksi pakolaiselta sinne jääneen vanhan hatun ja\npani sen tallelle erääsen kirstuun.\n\nVaan tuo lause: \"Nagy a világ, végtül végig bujdosom!\"\n\nTämän säkeen on todellakin tuo suuri runoilija kirjoittanut.\n\nMutta suuri pakolainen vielä samana hetkenä pakeni -- ei maailman\ntoiseen päähän, vaan kylän toisessa päässä olevaan kastelliin, jossa\nhän esitti itsensä Ritter von Ankerschmidt'ille Sáros'in\nvapaajoukon[23] jäseneksi, jota hallitus ei ollut kylläksi palkinnut ja\njoka, komitatin asujamiston vainon alaiseksi jouduttua, oli pakoitettu\nvaeltamaan pois muihin komitateihin, palkintoa ja arvonsaantia\netsimään.\n\n_Tällä matkalla_ oli hänen nimensä Richard Marczián. Ei tosin niin\nloistava, kuin se, josta häntä viimeiseksi oli karkotettu, mutta hyvä\nkyllä jokapäiväiseksi tarpeeksi -- niin kauan kuin se ei revennyt.\n\n\n\n\nIII.\n\nVanha sotamies ja hänen perheensä.\n\n\nRitari Ankerschmidt oli kyrasieri-majurina asunut monta vuotta\nUnkarissa; hän oli oppinut tuntemaan tasankomaan kaupungit ja viihtyi\nsiellä varsin hyvin.\n\nSeurasi sitte semmoiset vuodet, joina hän näki entiset tuttavansa,\nniitten joukossa asekumppaneitansakin, vihollisina edessään. Sekin aika\noli loppunut.\n\nHaavat, jotka hän tappelukentällä entisten ystäväinsä nostamassa\ntaistelussa oli saanut, antoivat hänelle syytä luopua palveluksestaan\nja peräytyä yksityiselämään.\n\nHänen vaimonsa oli erään Wien'in pankkiirin tytär, jonka kuoltua hän\nsai noin puolen miljonaa.\n\nTutkittuansa silloisia rahaseikkoja, jotka eivät olleet nykyisiä\nensinkään paremmat, tuli sotavanhus siihen päätökseen, että on paras\npanna rahat johonkin häviämättömään omaisuuteen. Unkari oli siihen\naikaan uusi Amerikka, jossa Ritter von Ehrenfels'in neuvoja[24]\nnoudattaen ehkä olisi voinut ilmaiseksi saada maata; mutta puhtaasta\nrahasta saattoi varmaankin hankkia itselleen sangen kauniin kartanon.\n-- Valtakunnassa oli silloin yhtäkkiä seitsemänkymmentä miljonaa\npankinseteleitä joko tuhaksi poltettu taikka muinaisjäännöksiksi\nmuuttunut; monet ihmiset olivat velkaantuneet, toiset taas häviöön\njoutuneet; kilpailua vähän, myytävää paljon. Epäilemättä saattoi\nsilloin sangen edullisesti päästä varsin uhkean omaisuuden haltiaksi.\n\nRitari ei myöskään ollut se mies, jota vähäpätöiset esteet olisivat\npeloittaneet. Luonnoltaan jäykkänä, taisteloon ja komentoon tottuneena,\npani hän luottamuksensa uuden järjestelmän rautaiseen kovuuteen ja yhtä\npaljon omaan päällikön-taitoonsa.\n\nHänen perhe-advokatinsa, tohtori Grisák, jonka toimeksi hän oli antanut\nkartanon hankkimisen, toimitti hänelle sangen hyvän kaupan rouva\nPajtay'lle annetun eläketilan ostamalla. Hän sai kaksituhatta holdia\nparasta viljelysmaata 160,000 florinilla, joka siitä oli aivan\nvähäpätöinen hinta. Muut rahat saattoi hän käyttää kartanon\nkuntoon-panemiseen. Tämän oston laadusta ei tosin ritari paljon\ntiennyt; vasta perästäpäin huomasi hän ehdot tuon vanhan kastellin\nsuhteen, mutta kun niitä ei käynyt oikaiseminen, tyytyi hän asian\nlaitaan ja rakensi sen edustalle.\n\nAnkerschmidt'in taloutta ansaitsi käydä katsomassa, sillä sen\nvertaista tuskin oli likitienoilla. Hänellä oli höyrymylly sekä\nkylvö-, leikkuu- ja puima-koneita; viinapolttimo, syöttöhuone,\nsokurinvalmistus-laitos; pulskeita Mürzburg'in lehmiä ja Yorkshiren\nsikoja, Egyptin mumia-ohraa, oivallisia puna- ja valkojuurikka- sekä\nrepsi-vainioita; rakennukset olivat kaikki tulikivellä katetut, ja\njotta kaikista olisi hyöty, oli pehtorista alkaen halvimpaan renkiin\nasti palkollisiksi otettu ahkeria, raittiita tschekkiläisiä.\nVarovaisuudenkin vaatimuksista oli täydellisesti huolta pidetty. Kaikki\nulkotöissä oleva väki: jahtimies, metsänhoitaja, sikopaimen olivat\nvarustetut oivallisilla kaksipiippuisilla rihlapyssyillä; kastellin\ntornissa oli hätäkello, jonka soidessa vartiajoukon tuli sotamiesten\ntavalla kokoontua määrättyyn paikkaan ja pontevasti torjua mitä\nhullunrohkeata päällekarkausta ehkä tehtäisiin. Joka talli, aitta, lato\noli varustettu kauas näkyvällä, loistavalla Triest'in \"Azienda\nassicuratrice'n\" (palovakuutus-seuran) päällekirjoituksella; vieläpä\nvilja-aumoissakin näki pitkäin tankojen päässä tämän kirjoituksen,\njotta murhapolttajilta kaikki halu katoaisi. Yöllä taas vaeltelivat\ntorvilla varustetut patrullit kastellin ympäri, siitä kaikkea vaaraa\ntorjuaksensa.\n\nSillä tavoin saattoi toki Unkarissakin turvallisna elää.\n\nKylän vastaisessa päässä olevasta toisesta kastellista tiesi\nritari vaan sen verran, että siinä asui joku äreä, kapinallinen\noikeuden-istuja, joka jonkun lakitempun tähden, jota ritari ei\nkäsittänyt, on suuttunut kälyynsä, ulottaen tätä suuttumustansa myöskin\nostajaan; pahoittaa häntä vielä toinenkin asia, jota niinikään ei\nymmärrä kukaan muu, kuin ministerit tuolla ylhäällä ja entiset\nkansan-edusmiehet täällä alhaalla; varsin helppo on kuitenkin olla\nhänen kanssansa torailematta, kosk'ei hän missään käy eikä häntä\nmilloinkaan tiellä tapaa.\n\nRitari oli jo ennen vuotta 1848 jäänyt leskeksi. Silloin pani hän\nmolemmat tyttölapsensa erääsen kasvatuslaitokseen, mutta maatilan\nomistajaksi tultuansa otti hän heidät mukaansa Unkariin ja asetti\nheidät erään Wien'istä tuotetun koti-opettajattaren hoidon alaisiksi.\n\nVanhempi tyttö oli silloin jo baalikuntoinen, nuorempi taas siinä\nijässä, jolloin romanien lukeminen vielä ei ole virallisesti sallittu.\n\nNeiti Hermine oli solakka, uljas kaunotar, kasvoiltaan monissa kohdin\nisänsä näköinen. Hänellä oli tämän kotkan-nenä, vaikka vienon kaareva,\nkuten naisella ainakin; tämän tuuheat silmäkarvat, mutta ei niin\narmottomasti ryppyyn vedettyinä; hänen silmänsä olivat siniset,\njonkunlaisen haaveksivan surumielisyyden verhossa, ja hänen\nsievä-kuoppaiset poskensa olivat luonnosta sileät, eikä, niinkuin\nvanhan herran, partaveitsestä. Tällä oli sen lisäksi vielä pitkät\nviikset, jotka hän vuonna 1848 jätti kasvamaan, vaikka hän siihen asti\noli noudattanut muitten upseerien tapaa ja pitänyt partansa ajettuna.\nSilloin oli myöskin syntynyt tuo sangen omituinen muoti, että viiksien\narvon enentämiseksi anastettiin joku osa muuten ajetusta poskiparrasta.\n\nToinen neiti, Eliz,[25] lienee enemmän ollut äitinsä muotoinen, jota\nemme tunteneet. Pieni, pyöreä, hilpeä vartalo; sysimustat, kiehkuraiset\nhiukset; säihkyvät silmät, joka hetki valmiit itkuun ja nauruun;\npikkuruinen suu, jonka alati täytyi joko puhua taikka laulaa, ja sen\nohessa mitä herttaisin mielenlaatu, joka pian unhottaa pahat\nvaikutukset, mutta kauan säilyttää hyvät.\n\nOli juuri päivällisen aika, kun eräs kunnian-arvoinen pakolainen\nritarille ilmoitettiin tulleeksi.\n\nPerhe istui pöydässä; palvelija sanoi, että eräs onneton\nherrasmuotoinen mies pyysi, että hän laskettaisiin sisään.\n\n-- \"Jos hän on onneton, astukoon sisään ja atrioitkoon kanssamme\",\nsanoi ritari, jonka ankarat kasvot ja soturin-silmäys eivät suinkaan\nsoveltuneet tämmöiseen leppeyteen.\n\n-- \"Minä jätän hänelle sijani\", sanoi äkisti ylös hypähtäen Eliz.\n\n-- \"Mutta, Eliz, mitä ajattelette?\" nuhteli häntä neiti Natalie,\nkoti-opettajatar: hirveän viisas, oppinut ja hentotunteinen, mutta sen\nohessa kovin laiha nainen. \"Pysykää paikallanne. Georg panee kuvertin\npöydän päähän.\"\n\nOnneton herra astui sisään. Hänen olennossaan, esiintymisessään oli\njotakin vainon-alaista maailman-tuskaa. Hänen maahan painuneet\nsilmänsä, hänen ummistetut huulensa osoittivat, mitä sisällistä\ntaisteloa hänen oli kestäminen ihmisten hyväsydämisyyteen turvatessaan.\nKun hän astui ritarin eteen ja kumarsi seuralle, ei hän voinut\ntukehuttaa haikeata huokausta ja hänen äänensä sortui, kun hänen täytyi\nlausua seuraavat sanat:\n\n-- \"Hyvä herra! Minä olen vainottu onneton.\"\n\n-- \"Minä tiedän, minä tiedän\", vastasi ritari, lyhyesti keskeyttäen\nhänen itse-esitystään. \"Asettukaa pöytään! Te tulitte parhaasen aikaan,\nme syömme vasta soppaa.\"\n\nPakolainen istui osotetulle sijalle, niin raskaasti ja vapisevasti\nhuoaten, kuin hän olisi ollut kuolemaan tuomittu, joka istuu\nviimeiselle atriallensa, ja hän koetti tehdä itsensä niin miellyttävän\nnäköiseksi, kuin vaan sen on tapa, joka luulee tuntemattomain naisten\nitseään katselevan.\n\n-- \"Herra ritari!\" sanoi onneton, lusikan soppaan pistettyänsä. \"Se\njalo ystävällisyys, jolla te vastaan-otatte onnetonta, on teille\nkunniaksi; te ette ole tuhlannut sitä mahdottomalle. Minäkin olen\ntaistellut teidän äärellänne.\"\n\n-- \"Vai niin? Sepä varsin kaunista. Mutta syökää, sillä soppa jähtyy.\"\n\n-- \"Kiitoksia!\" Tätä seurasi pari lusikallista soppaa; niitten\nvälillä vähän pathosta. \"Minä olin todellakin palveluksessa.\"\n(Kaksi lusikallista soppaa). \"Verelläni, hengelläni.\" (Kolme\nlusikallista soppaa). \"Minä taistelin oikean asian puolesta, viimeiseen\nhengen-pisaraan asti.\" (Vielä muutamia lusikallisia soppaa). \"Minä en\npelännyt kuolemaa, en sukulaisteni vainoa.\" (Taas lusikallinen soppaa).\n\"Minä panin alttiiksi kaikki, mitä minulla oli. Lopuksi henkenikin.\"\nNyt täytyi onnettoman levähtää, sitte kuin hänellä ei enään ollut\nmitään uhrata, eikä liioin mitään lusikoita.\n\n-- \"Missä rykmentissä palvelitte?\" kysyi ritari epäluuloisella\nnenän-rypistyksellä.\n\n-- \"Minä en taistellut pakosta, hyvä herra; se on suurin ylpeyteni.\nOlin eräässä vapaajoukossa.\"\n\n-- \"Missä vapaajoukossa?\"\n\n-- \"Szirmay'n.\"\n\n-- \"No ne jättivät minut kerran sievästi pinteesen. Se olivat määrätyt\nkuormastoa suojelemaan, mutta jonkun husari-joukon lähestyessä\njuoksivat he kaikki näkymättömiin; jouduin sentähden ikäänkuin kahden\ntulen, väliin likellä Kassaa. Tekin lienette siinä silloin ollut. Sillä\nmuuta kertaa en muista, jossa tuo arvoisa joukko olisi ollut likellä\nminun joukkoani.\"\n\n-- \"Minä olin siinä!\" huusi onneton ja pisti samassa suuhunsa kaksi\npalasta tarjottua naudanlihaa. \"Yksinäni jäin paikalle, kumppanieni\npaettua. Taistelin väkevämpää vihollista vastaan, niinkuin Horatius\nCocles ypö yksinäni puusillalla, joka oli rakennettu syvän Hernádin\nylitse, kunnes vihdoin vihollinen tuotti tykkejä ja muuan väsynyt\nkaksitoista-naulainen kuula sattui rintaani, niin että taintuneena\nsyöksähdin alas jokeen.\"\n\n-- \"Tuli ja leimaus! Älkää lausuko noin rohkeita sanoja!\" huusi\nsiihen ritari, jonka kärsivällisyys rupesi loppumaan. \"Väsynyt\nkaksitoista-naulainen -- johon semmoinen sattuu, se on kuoleman oma.\"\n\n-- \"Kuula oli jo kovin väsynyt\", selitti vieras.\n\n-- \"Kuinka väsynyt hyvänänsä! Kedolla kieriessäänkin, vieläpä\nryömiessäänkin se kaataa miehen, joka sen tiellä seisoo.\nKaksitoista-naulainen kuula! Saakeli soikoon! Se on sangen suuri\nherra! -- Miks'ette ota noita maksa-kimpaleita lihan lisäksi?\"\n\nSankari katsoikin nyt parhaaksi jatkaa tykistön tutkimuksiansa\nmaksa-kimpaleitten avulla, joita hän siihen tarpeesen käyttikin viisi\nkuusi kappaletta. Niin syntyi muutaman minutin äänettömyys, joka\nmyöskin saattoi olla hiljaisen soimauksen osotteena siitä, että hänen\nitse-uhraustaan pyydettiin epäillä.\n\nVasta kun hän oli vyörytellyt viimeistä palasta paratiisi-kastimessa,\nkatsoi hän hyväksi huoaten lausua:\n\n-- \"Ja sen tähden täytyy minun pakolaisena kuleksia omassa\nkotimaassani.\"\n\n-- \"Kuinka?\" kysyi kenraali. \"Osottihan hallitus tietääkseni\nkiitollisuuttaan ansiollisia kohtaan. Ettekö saanut mitään virkaa?\"\n\n-- \"Minä karkotettiin siitä. Kaikkialla uhkasivat minua salamurhaajat.\nMinun oli pakeneminen.\"\n\n-- \"Eikö teillä ollut äiti kultaista?\" kysyi hellätunteisella äänellä\nneiti Natalie.\n\n-- \"Hänet murhasivat, minulle kostaaksensa.\"\n\n-- \"Hirveätä! Oliko teillä siskoja?\"\n\n-- \"Nekin kaikki murhattiin. Kaksi kaunista sisarta. Niin suloisia,\nniin ihania, kuin molemmat neidet tässä. Nekin ovat kuolleet,\nmurhatut.\" Ja tässä putosi pakolaisen hyvin harjotetuista silmistä\nkaksi kyyneltä alas kotletille; hän söi sen semmoisena, pusersipa vielä\nvähän sitrunaakin sen päälle.\n\n-- \"Nuorukais parka!\" huokasi hiljaisesti miss Natalie.\n\nRitari ei ollut niin liikutettu. Hän käänsi puheen toiselle tolalle.\n\n-- \"Ja minkätähden jätitte herra Garanvölgyin suojeluksen?\"\n\nMutta tämä kysymys ällistytti onnetonta niin, että hän pureksimatta\nnielaisi vast'ikään suuhun pistetyn palasen.\n\n-- \"Kuinka teillä on se armo?\" kysyi hän hämmästyneenä.\n\n-- \"Kuinka minä tiedän teidän siellä-olostanne? Aivan yksinkertaisesti:\nminä metsästin siellä vuorten välissä ja näin teidät, kun istuitte\nviinihuoneen porstuassa. Jahtimieheni selitti sitte, ken olette. Mutta\nhän esitti asian niin, että olette joku paennut honvéd[26] taikka\nvirkamies unkarilaisten leiristä, ja sitä pidin minäkin\ntodenmukaisena.\"\n\n-- \"Ja -- teidän kunnianne -- kuitenkin -- saattoi kärsiä?\"\n\n-- \"Te tarkoitatte, että tiesin sen enkä antanut teitä ilmi?\"\n\n-- \"Se osottaa jaloa sydäntä.\"\n\n-- \"Hyvä herra!\" huusi kiivaasti ritari, jota tulokkaan\nsilmänräpytykset jo rupesivat suututtamaan. \"Minä olin karhu, joka\ntappelin vertaisteni karhujen kanssa; mutta en koskaan vainukoira, joka\najaa esiin otusta metsästäjälle.\"\n\nTästä selityksestä saattoi tulokas tutkistella ritarin mielen-alaa,\nettä siinä on monen kerroksen läpi kaivaminen, ennenkuin kohtaa selkeää\nvettä.\n\nHän kaivoi siis syvemmälle.\n\n-- \"Garanvölgyi luuli todellakin minun olevan vallankumouksen\npuoluelaisia ja talletti sentähden minua luonansa.\"\n\n-- \"Sehän on tietty. Jokainen puolustaa niitä, jotka ovat samanmielisiä\nkuin hän itse.\"\n\n-- \"Oi, mutta minä en ole samanmielinen kuin hän\", kiiruhti tulokas\npuhdistukseksensa vakuuttamaan. \"Senpätähden jätinkin hänet. Hän on\nkovin vaarallinen ihminen. Sekä hän itse että hänen huoneenhaltiansa\nKampós vaivaavat päätänsä alituisilla kapinan-vehkeillä. Minuakin\nkehottivat siihen osaa ottamaan; he uskoivat minulle vaarallisimmat\nsalaisuutensa, missä heidän aseensa ovat maahan kätkettyinä, kenen\nkanssa he ovat kirjeenvaihdossa ulkomaalla, koska heidän on aikomus...\"\n\nRitari Ankerschmidt hypähti tulisesti ylös sijaltaan.\n\n-- \"Herra! älkää jatkako! Mitä te puhutte, sitä en tahdo kuulla. Tätä\nainetta älkää koskaan enään esiin tuoko. Minun talossani ei kukaan saa\ntehdä kantelijan virkaa.\"\n\nN.k. Richard _Marczián_ katsoi parhaaksi peräytyä tämän ankaran\nhyökkäyksen johdosta. Eihän hän tässä paikassa tahtonut mitään ilmi\nantaa. Eihän hän sentähden ollutkaan asiasta puhunut, hän tahtoi vaan\nosottaa avosydämisyyttänsä. Muuten hän ei voinut laiminlyödä\nosottamasta \"lojalista\" mielialaansa j.n.e.\n\nGuvernantti yritti nyt antamaan puheelle lempeämpää muotoa. Hän\njohdatti sitä näytelmäkappaleisin ja tanssijaisiin. Haasteltiin\nProfeetasta ja Fideksestä. Päivällisen jälkeen toi Richard kuuluviin\nsoittotaitonsa ja istui pianon ääreen; hän soitti Radetzky-marssin,\nProfeetan uvertyyrin ja Lucian arian, kunnes yht'äkkiä neiti Eliz\nilmoitti haluavansa tietää, mimmoiselta csárdás[27] kuulunee. Tästä\npahastui pakolainen ja nousi ylös; hänen ei muka ollut tapa soittaa\nsemmoisia. Guvernantti nuhteli neittä sanoilla: \"quelle idée;\" tämä\ntaas puikahti liverrellen sivuhuoneesen.\n\nSen jälkeen istui neiti Hermine pianon eteen ja laski irti muutamia\n\"rêverie'eitä\", erinomaisessa määrässä tahdista huolimatta; pakolainen\nsäesti häntä obligati-huokauksilla.\n\nSittemmin siirtyivät naiset omiin huoneisinsa; ritari taas vei\nvieraansa tupakka-kamariin.\n\nTäällä he tuskin olivat kahden kesken, kuin Ankerschmidt pisti omaan ja\nvieraansa suuhun sikarin ja, sydämellisellä ystävällisyydellä laskien\nmolemmat kätensä tämän olkapäille, lausui hänelle sotamiehen suoralla\ntavalla:\n\n-- \"Kuulkaa! Minä olen arvannut, kuka te olette. Te olette vainottu,\npaonalainen vallankumooja, jota sotaoikeuden rautaiset kourat uhkaavat,\nja mitä kaikkea muuta te kerrotte, on vaan sen peitteeksi laskettua\nleikkipuhetta. Luottakaa minuun. Minulla on siellä täällä jotakin\nvaikutusvoimaa; jos tahdotte, koetan teille hankkia anteeksi-antoa\ntaikka, jos se enemmän on mieleenne, matkapassin ulkomaalle.\"\n\nRichard Marczián laski kätensä rinnalleen ja vannoi taivasta kohti\nkohotetulla sikarilla, ettei ollut leikkiä puhunut, vaan totuuden\nsanonut. Hän on lojalisten tunteittensa uhrina ja hänen täytyy paeta\nmaanmiestensä vainoa.\n\n-- \"No -- hyvä\", vastasi isäntä. \"Jääkää siis tänne niin kauaksi kuin\nmielenne tekee. Vierastupa on lämmitetty; se on korridorista vasemmalle\nN:o 11. Heti kuin haluatte, voitte vetäytä sinne.\"\n\nSen jälestä hän ei sen enempää puhunut, kertoi Marczián hänelle mitä\nkertoikaan; hän heittäysi pitkälleen nahkasohvalle ja hetken kuluttua\nhuomasi pakolainen, että ritari Ankerschmidt, sillä välin kuin toinen\npar'aikaa jutteli sotaretkestään vuorikaupungeissa, makeasti kuorsasi\nja antoi sammuneen sikarin pudota suustansa.\n\nHän pisti nyt sikari-laatikosta viisi kuusi kappaletta sivutaskuunsa ja\npäätti sen jälestä lähteä uutta kortteriansa katsomaan. Sen hän\nkeneltäkään tiedustelematta löysikin. Kuitenkin hän, ennenkuin ehti N:o\n11:een, kurkisteli sisään korridorissa olevien ovien avaimen-rei'istä;\nihmisen on hyvä, jos katsahtaa vähän enemmänkin ympärillensä. Sen\nvuoksi olikin hänen tapansa kulkea varpaisillaan, niinkuin kissa.\n\nHän näkikin jotain. N:o 10:ssä (kastellissa olivat näet kaikki suojat\nnumeroitut), joka niinikään näytti olevan joku vierastupa, mutta joka\nei ollut lämmitetty, niinkuin sopi havaita kylmästä kaminista, istui\npöydän vieressä neiti Eliz ja kirjoitti suurella kumulla jotakin\nkirjettä. Hän puhalteli usein sormiinsa, jotka olivat kylmästä\nkohmettuneet.\n\nRichard meni nyt hiljaa sisään N:o 11:een. Siellä oli valkea korjattu\nkaminissa ja puhdas vuode laitettuna, vieraan mukavuudeksi.\n\nHän mietiskeli, mitähän se lienee, jota neiti Eliz niin salaisesti\nkirjoitti kylmässä vierastuvassa. Ihmisen on hyvä tietää kaikki.\n\nKohta sen jälkeen narisi ovi; Richard tirkisti ulos avaimen-rei'ästä ja\nnäki pienen, vaaksan-pituisen pojan astuvan sisään N:o 10:een.\n\nPoika-naskali kävi tuskin seitsemättä ja näytti jotensakin\nkummalliselta korkea-hattuisessa ja pitkä-sukkaisessa univormussaan.\nTämä oli neitien \"henkivartia.\" Pöydässä hän passasi heitä.\n\nMihinkä lähettää hän tuon?\n\nMuutaman minutin kuluttua tuli poika ulos ja hän nähtiin kätkevän\nkirjettä hattuunsa. Samalla haavaa, kuin hän, tuli neiti Eliz ja sanoi\nhänelle kuiskaten: \"mene englantilaisen puutarhan kautta.\"\n\nRichard näki ja kuuli hyvästi kaikki.\n\nEliz'in kadottua korridorista astui Richard ulos kamaristaan ja riensi\nalas portaita myöten; englantilaisessa puutarhassa saavutti hän\nGyuszin,[28] tuon pienen tschekkiläisen palvelija-pojan, ja huusi häntä\ntakaisin.\n\n-- \"Seisahdu, Gyuszi! Neiti käskee sinun antaa kirjeen, joka on\nhatussasi, tänne, hän tahtoo lisätä siihen jotakin; minä tuon sen heti\ntakaisin; sill'aikaa laske tähän pitkäksesi ruohikkoon, jottei kukaan\nsinua huomaa, ja odota siksi kuin tulen takaisin.\"\n\nPikku tolvana katsoa töllisteli, suu auki, suurta pulskeata herraa, ja\narveli mahdottomaksi, että mitä semmoinen herra sanoo, voisi olla\ntoisin, kuin hän on sanonut; sentähden antoi hän vastustelematta\nhänelle kirjeen, jonka tämä varovasti pisti poveensa, vielä kerran\nmuistuttaen poikaa hyvin kätkemään itseänsä, kunnes häntä taas\nhuudettaisiin.\n\nSitte riensi hän takaisin kamariinsa, lukitsi oven perässänsä ja veti\nesiin kirjeen.\n\nSinetillä lukitun kirjeen lukemisessa ei ole mitään teknillisiä\nvastuksia, Minä en todellakaan ymmärrä, minkätähden on tavallista\nkirjeitä sinetillä varustaa, kun jokainen, joka vaan tahtoo, tietää,\nmitenkä kirjeitä ilman vähintäkään huomattavaa jälkeä saa avatuksi.\n\nJoka sitä ei vielä tiedä, oppikoon siis nyt, ettei kirje-salaisuuden\npyhyyttä takaa mikään muu, kuin oman kunnian tunto.\n\nKun Richard'in ei mielestänsä tarvinnut pelätä kenenkään äkillistä\ntuloa, otti hän esiin yhden semmoisen taikina-pallon, joita vieraat\natrian aikana pahasta tavasta sormillaan vanuttavat ja joita sitte\nmielensä mukaan voipi muodostaa, niinkuin vaksia.\n\nTämmöisen leipäpallon painoi hän kirjeen sinettiä vastaan, jonka\nmuodosta sillä tavoin tuli aivan tarkka jäljennös. Sinetin kuvan asetti\nhän sen jälkeen lämpimän kaminin reunalle.\n\nSitte piti hän sinettiä vasten kaminin valkeaa, joka pian sulatti\nlakan, niin että kirjeen niput aukenivat.\n\nNyt oli kirje hänen vallassansa.\n\nKiireesti luki hän sen sisällyksen; se oli saksan kielellä kirjoitettu.\n\n  \"Vapaasukuiselle herra Garanvölgyille.\n\n  Hyvä herra! Minä kiiruhdan ilmoittamaan teille, että olette\n  suuressa vaarassa. Eräs ilkeämielinen petturi, jota omassa\n  povessanne olette elättänyt, on antanut ilmi, että te\n  huoneenhaltianne Kampós herran kanssa puuhaatta salaliittoa,\n  kuin myöskin missä teidän aseenne ja salainen kirjeenvaihtonne\n  ovat. Rientäkää pelastamaan itseänne! Tähän asti on petturi\n  kertonut asiaa vaan semmoisessa paikassa, jossa sitä ei käytetä\n  teitä vastaan, mutta toisella kertaa saattaa hän ilmaista sen\n  semmoisille, jotka vetävät teitä edesvastaukseen. Salatkaa\n  sentähden kaikki paremmin ja hävittäkää mitä voipi saattaa teidät\n  ilmi. Uskokaa minua. Jumalan haltuun!\n\n                                              Eräs tuntematon.\"\n\nAh! katsoppas vaan tuota pientä kyyhkystä, kuinka hän vaivaa päätään!\n\nNo, se on hyvä. Tämä ei ole haitaksi. Saakoon tuo vanha kuruczi[29]\ntietää, että häntä väijytään. Se on häntä sitä enemmän vihastuttava.\n\nSill'aikaa oli taikinan-palanen kaminilla muuttunut kovaksi kuin luu ja\nsillä saattoi valkean edessä sulatettuun lakkaan uudestaan painaa\nsinetin niin hyvästi, kuin ei kirje ikänä olisi ollut avattu. Parin\nminutin perästä oli pikku tolvana taas matkalla kirjeen kanssa ja hän\njuoksi kahta nopeammin, viiväkdystä palkitaksensa.\n\nSen verta kävi Richard herralle selväksi, ettei hänen ollut\nalottamallansa rôlilla täällä mitään ruusuja poimittavana. Tällä\nperheellä on sangen suuri taipumus hellätunteiseen jalomielisyyteen.\nSotavanhus mielii rauhallisella tavalla vainota entisiä vihollisiansa;\nneidet taas ovat mieli-alaltaan kovin elegillisiä. Tässä on viittaansa\nkääntäminen: ei ole kaikki kultaa, joka on -- _keltaista_.[30]\n\nHän ei kauan viivyttänytkään päätöstänsä. Hän järjesti seinäpeilin\nedessä hiuksensa ja kaulaliinansa, veti poskipartaansa vähän ulospäin,\njotta kasvot näyttäisivät enemmän nelikulmaiselta, mietti pikaisesti\nrôliansa päästä päähän ja, huomatessaan että hän osasi sen, kiiruhti\nnaisten kamariin, heille iltapäivä-tervehdystään suorittamaan.\n\nHiljaan astui hän sisään, katseli varovaisesti ympärilleen ja sulki\nyhtä hiljaan oven perästänsä; hän likisti kieltään huulien välissä,\nikäänkuin siten olisi tahtonut osottaa, että hänen täytyi hillitä\nitseään varomattomasta puheesta, ja nähdessään, ettei kamarissa ollut\nketään muuta kuin nuot kolme naista, jotka neuloivat jotakin\njalkamattoa, meni hän reippaasti heidän luoksensa ja rupesi heitä\nkerkeästi puhuttelemaan, kuiskaisemalla, mutta suurella teaterillisella\nvoimalla:\n\n-- \"Kunnioitetut naiset, suokaa minulle anteeksi, että muutamia tunteja\nsitten ilmestyin teille niin kurjassa rôlissa. Minä tiedän, että te\nylenkatsotte minua ja tämä ylenkatse tappaa minut. Kasvojeni punastus\nsaattoi teille joka hetki osottaa, etten puhunut totta. Minä en ilkee\nkauemmin näitä punastuneita kasvoja teille näyttää. Ennemmin tahdon\nkuolla.\"\n\nTämän sanottuansa lankesi hän arvelematta polvilleen ja, tarttuen\ntoisella kädellään miss Natalien, toisella Herminen käteen, painoi\nniitä vuorotellen huuliansa vastaan sekä lausui sitte nyyhkien:\n\n-- \"Niin, minä en ole se, joksi itseni ilmoitin; minä olen _puolalainen\nemigranti_, yksi Pragan puolustajista: ei Böhmin pääkaupungin, vaan\nVarsovan, tuon onnettoman Varsovan etukaupungin; nimeni on kreivi\nBogumil Brazeszky. Minä hankin itse yhden ulani-rykmentin ja vein sen\ntappeluun. Minulla oli kolme linnaa ja kaksitoista kylää. Ne ovat\nkaikki hukkaan menneet; mutta mitä tämä tappio on kadotetun isänmaan\nrinnalla!\"\n\nTässä peitti Bogumil Brazeszky -- vai kuka hän lie ollut? --\nkyyneltyneet kasvonsa kämmenellään ja tarkisteli sormien lävitse, minkä\nvaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt naisiin.\n\nVaikutusta sopi sanoa edulliseksi.\n\nTämän johdosta päätti pakolainen, nyt jo Bogumil, sopivaksi purkaa\nsydämensä ja kolkolla äänellä hengähdellen lausua:\n\n-- \"Ja nyt olen pannut henkeni teidän käteenne, hyvät naiset.\nAinoastaan yksi sana teiltä ja pääni vierähtää maahan; minä olen teidän\nvallassanne.\"\n\nMiss Natalie kiiruhti vakuuttamaan ritarille, ettei tässä talossa\nsuinkaan kenkään tahdo tätä valtaa käyttää. Hän nouskoon ylös ja\npyhkiköön pois kyynelensä, jottei palvelusväki mitään huomaisi, ja\nolkoon varma siitä, että vaikka isäntä muutamia vuosia takaisin oli\nkurittanut kapinallisia puolalaisia Halics'issa, hän kuitenkin oli\npuolustava taloonsa turvannutta pakolaista, kuka se lieneekään,\nniinkuin Vanhan Cordovan maurilainen kalifi espanjalaista vierastansa.\nHän vaan karttakoon, ettei yli-jahtimiehen läsnä ollessa päästä\nainoatakaan Puolan sanaa suustansa, sillä tämä ymmärtää Puolan kieltä.\n\n-- \"Minä koetan olla varoillani\", sanoi Bogumil, jonka lupauksen hän\nsitä helpommin saattoi tehdä, kuin hän ei osannut sanaakaan Puolan\nkieltä.\n\nJa sen jälkeen pyhkäisi hän pois kyynelensä ja alkoi liikutetulla\näänellä kiittää kohtaloansa, joka oli saattanut hänet tämmöisten\nsuojelus-enkelien pariin.\n\nMutta suojelus-enkelien joukossa oli yksi hänelle vaarallinenkin.\n\nNeiti Eliz, joka äskeisen tragillisen kohtauksen aikana oli\nusein pudistanut pientä, petollista päätään ja hymyillen jatkoi\nristi-neulomistaan, käytti nyt syntynyttä yhden minutin äänettömyyttä,\npakolaiselta kysyäksensä:\n\n-- \"Mutta minkätähden Puolan soturi pettää Unkarin soturin?\"\n\n-- \"Mutta, Eliz!\" huusivat yhtä haavaa miss Natalie ja Hermine nuorelle\nvastustajalle. \"Kuka hennoo olla noin epäkohtelias?!\"\n\nBogumil'in olisi käynyt tekeminen niinkuin \"muitten:\" hänen olisi\nsopinut, noin loistavan luottamus-osotuksen jälestä enemmistön\npuolelta, katsoa tarpeettomaksi lisäksi puolustaa itseään; mutta hän\ntahtoi osottaa, että hänen \"sininen kirjansa\" oli täydessä kunnossa, ja\nettä hän minä hetkenä hyvänänsä taisi panna sen esille eduskunnan\npöydälle.\n\n-- \"Minä katkaisin vaan tien petturilta. Tiesin, että hän, omaa kurjaa\nhenkeään pelastaaksensa, tahtoi uhrata minut ja että, jos olisin jäänyt\nhänen luoksensa, hän olisi minut pettänyt; sillä uskokaa pois, nuot\nvanhat, uppiniskaiset oikeuden-istujat ovat valmiit kaikkeen pahaan.\nSentähden tahdoin ehtiä ennen häntä, jotta, jos hän pahassa\naikomuksessa tahtoisi antaa minut ilmi, hän itse olisi paulaan\njoutuva.\"\n\nEliz kohautti olkapäitään ja laski semmoisen maiskauksen kielellään,\nkuin joku tahtoisi toiselle ilmoittaa: \"oi mimmoista törkeää\njättiläis-valhetta tahdot saada minua uskomaan\", mutta mitään semmoisia\nsanoja ei hän kuitenkaan ääneen lausunut.\n\nMiss Natalie iski basiliskin-silmäyksiä epäilijään ja Bogumil huomasi,\nettä neiti Eliz'ia odotti suurenlaiset nuhteet. Hän ei tahtonut estää\ntätä hyödyttävää läksytystä. Tukahutetun tuskan tunteella otti hän\nhattunsa ja lausui nöyrällä tavalla, silmät maassa, että hänestä jo oli\naika peräytyä yksinäisyyteen; niin, jos hän tulisi siihen tietoon, että\nhänen läsnä-olonsa tässä kartanossa olisi jollekulle vastenmielistä,\nkatsoisi hän velvollisuudekseen heti väistyä, tietämättömiin kadota.\n\nTämän sanottuaan meni hän ulos huoneesta ja juoksi kohta\nenglantilaiseen puutarhaan takaisin palaavaa Gyuszia tavottaaksensa.\n\nJälelle jääneitten kesken syttyi heti sanasota.\n\n-- \"Neiti Eliz, te olette huonosti kasvatettu lapsi!\" alkoi ensiksi\nmiss Natalie.\n\n-- \"Minkä vuoksi?\" kysyi pieni kapinoitsija, ynseätä päätään rohkeasti\nkohottaen.\n\n-- \"Sopiiko vierasta loukata?\"\n\n-- \"Sopiiko suojelijaansa pettää?\"\n\n-- \"Te ette kykene sitä arvostelemaan. Lainoppineet nimittävät sitä\n'hätä-puolustukseksi'.\"\n\n-- \"Vai niin, meillä tytöillä kasvatuslaitoksessa oli tapana nimittää\nsitä 'ilkeäksi kavallukseksi.' Ja semmoisen sysäsimme ulos\nkeskuudestamme.\"\n\n-- \"Sen uskon, siihen te kyllä kykenette, jotakuta vaivaamaan,\nkiusaamaan. Siitä annatte joka päivä loistavia esimerkkejä. Mutta\nminulle olisi mieluisempaa, jos sen sijaan oppisitte ranskan kielen\nläksynne.\"\n\n-- \"Minulle taas olisi mieluisempaa, jos ei minun tarvitsisi mitään\nranskan läksyä oppia.\"\n\n-- \"Oi, te mieluisimmin ette tahtoisi mitään oppia, vaan kasvaa\nniinkuin tuhkimus. Se on kaikkien pikku tyttöjen ihannekuva -- olla\n'Aschenbrödel'ina' ja sitte pukea itsensä timantti-vaatteisin.\"\n\n-- \"Miks'ei minulle opeteta, mitä haluaisin oppia? Miks'ei minulle\nanneta unkarin kielioppia? Sitä minä oppisin.\"\n\nTässä putosivat miss Natalien helmasta kaikki lankakerät ja rupesivat\ntuolien alla auki kierimään.\n\n-- \"Tämä on kauheata!\"\n\n-- \"Mitä kauheata siinä olisi? Minua ei koskaan viedä Ranskanmaalle\neikä ranskalaisia koskaan tuoda tänne; mutta unkarilaisten kanssa satun\njoka päivä yhteen ja silloin on aivan kummallista, etten osaa puhua\nheidän kanssansa. He tervehtävät minua niin kauniisti tiellä ja minä en\nymmärrä sitä vastaan-ottaa; en voi edes niin paljon heille vastata,\nettä Jumala heillekin kerran antakoon 'hyvän päivän.' Sitte tuolla\nalhaalla puutarhassa talonpoikaistytöt, rikkaruohoa peratessaan,\nlaulavat sangen kauniita lauluja. Mielelläni tahtoisin tietää, mistä he\nlaulavat, sillä se lienee jotakin varsin kaunista, jotakin varsin\nsurullista. Sävelet jäävät muistiini; minä hyräilen niitä itsekseni\nkoko päiväkauden enkä tiedä sanoja niihin. Ne ovat kuitenkin varsin\nkauniita.\"\n\nJa nyt alkoi hän ilman sanoja hyräillä tuota todellakin ihanaa säveltä:\n\"Télen nyáron pusztán az én lakásom\" (Talvet kesät asun minä\npustalla).[31]\n\n-- \"Neiti Eliz!\" komensi jalonyleväisesti missi, \"nouskaa ylös\nneulous-työstä ja menkää _grammaire'a_ lukemaan!\"\n\nEliz jätti joutuisasti neulan ja sakset, ja otti esiin grammaire'n; hän\nistui ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan tuota huvittavaa kieliopillista\nkaavaa \"il\"-sanan käyttämisestä, hyräillen \"Télen nyáron\"-sävelellä:\n\n\"Il fait froid. Quelle heure est il? Il est midi.\"\n\n-- \"Eliz!\" huusi vimmastuneena miss Natalie. \"Kylläksi jo! Nyt on mitta\ntäynnä. Menkää heti saliin, rangaistukseksi pitää teidän tunniksi istua\npianon eteen ja yhtä mittaa soittaa skaloja!\"\n\nPikku pahantekijä nousi ylös ja käänsi pilkallisesti hymyillen\nitsepintaista päätänsä taaksepäin.\n\n-- \"Korkea sota-oikeus voipi tuomita; mutta sentähden en kuitenkaan\npidä pakolaista kunniallisena ihmisenä.\"\n\nTuo häijy sielu! Hän tiesi, että häntä sentähden rangaistiin; hän\ntiesi, että se paraimmin kiukustuttaisi.\n\nJa mitä hän sen jälkeen teki? Ehkä hän nöyrtyi julistetusta tuomiosta?\nEipä suinkaan. Suvaitkaa vaan kuulla. Hän istui pianon eteen ja soitti\nyhtä jaksoa koko tunnin -- ei käskettyjä skaloja -- vaan juuri tuota\nvaarallista, kiellettyä, takavarikkoon otettua säveltä: \"Télen nyáron\npusztán az én lakásom.\"\n\nMiss Natalien rupesi suonta vetämään. Ehkä olisi hän pyörtynytkin, jos\nei Hermine olisi häntä lohduttanut. Älköön hän huoliko tuosta häijystä,\npahanelkisestä lapsesta; sanotaan se papalle.\n\n-- \"Voi, Hermine!\" nyyhkytti miss Natalie, heittäyden isomman neiden\nkaulaan. \"Jos teitä ei olisi, täytyisi minun jättää tämä talo.\"\n-- -- --\n\nKevät-illan viileydestä huolimatta seisoi pakolainen väijyksissä\nenglantilaisen puutarhan perimmäisellä portilla, tietäen että Gyuszi\noli sitä tietä takaisin tuleva.\n\nPoika veitikka myöhästyi vähäisen, sillä matkalla oli akasia-puistossa\npaljon varpusia ja niitä täytyi kivillä nakella. Bogumil katseli\ntarkasti jo kaukaa tätä velvollisuuden laiminlyöntiä ja kun poika\nvihdoin tuli puutarhan portille, hyökkäsi hän äkkiä häntä vastaan,\nniinkuin pörrökarvainen susi, joka syöpi pieniä lapsia.\n\n-- \"Miks'et kiiruhda sukkelammin?\"\n\nGyuszi tempasi pelästyneenä päästään korkeahuippuisen hattunsa, joka\noli ihan niin pitkä kuin hän itsekin, juurikuin olisi mielinyt sanoa:\n\"tässä on tukkani, repikää sitä, mutta älkää kysykö minua.\"\n\nBogumil tukistikin häntä kelpo lailla. Semmoista tilaisuutta\npalkollisten kurissa-pitoon ei sovi laiminlyödä.\n\n-- \"No mitä sinun käskettiin vastata, lurjus?\"\n\nPikku tolvana hieroi ensin nenäänsä, veti sitte silmäkarvansa ylöspäin\nja alkoi kertoa, mitä matkalla oli muistiinsa painanut.\n\n-- \"Armollinen herra tervehtää nöyrimmästi armollista herraa, suutelee\nhänen kättänsä ja käskee sanoa, että 'nix tajtsch.'\"[32]\n\n-- \"Mitä käskee hän sanoa, sinä ryökäle?\" kysyi Bogumil, sivaltaen\npoikaa korvalle, ensiksi oikealle ja sitte vasemmalle.\n\n-- \"Sitä, että hän lähetti kirjeen takaisin\", ohkui poika-puitukka,\nvetäen esiin kirjettä hatustaan.\n\n-- \"Haa! Hän lähettää sen takaisin!\" huusi Bogumil, otsaansa lyöden.\n\n-- \"Aivan niin, hän käski sanoa, ettei hän ymmärrä saksaa\", irvisteli\nGyuszi, kovasti iloiten siitä, että tuo suuri herra nyt vihdoin alkaa\nlyödä itseään, eikä häntä.\n\n-- \"Erinomaista! Ota ylös kirje! Ethän odottane, pöllö, että minä sitä\nvarten kumarrun maahan? Ja nyt korjaa luusi; älä rohkene kellekään\npuhua, missä olet ollut, sillä muuten paistan sinut vartaassa.\"\n\nSen jälkeen pisti hän takaisin-lähetetyn kirjeen taskuunsa ja riensi\nritari Ankerschmidt'in luokse.\n\nSuoraan hänen huoneesensa, ikäänkuin hän siellä jo olisi täydellisesti\nkodittunut. Ritari nukkui vielä päivällis-untaan, mutta heräsi siitä\nsuuresta melusta, jota Bogumil jo ovessa nosti.\n\n-- \"Tavatonta! Kauheata!\"\n\n-- \"No! Mitä nyt on tapahtunut?\" huusi ritari sohvalta nousten.\n\n-- \"Hyvä herra ritari, tässä ei ole enää mitään rajaa. Tämä\nhävyttömyys, tämä julkeus!\"\n\n-- \"No, no, mikä nyt?\"\n\n-- \"Suvaitkaa ajatella. Tuo ylpeä, raaka oikeuden-istuja, kuinka\nuhkaavalla tavalla hän on loukannut teidän kunniaanne, teidän kunnianne\ntaloa, vaakunaa, perhettä, teidän kunnianne loistavaa, suurta nimeä.\nHaa! Se on jotakin hirveätä. Minä alan hämmästyä tuon ihmisen\nrohkeutta.\"\n\n-- \"No, mutta mitä se on? Selittäkää asia!\"\n\n-- \"Kyllä, tahdon sen sanoa. Minä kohtaan sattumalta yhden teidän\nkunnianne uskollisista pageista, pikku Gyuszin. Huomioni kääntyi hänen\nvihasta hehkuviin kasvoihinsa, joissa jalon innostuksen voima leimusi,\nvaikka hän onkin nuori. Minä kysyn häneltä, mitä hänelle on tapahtunut.\n'Ajatelkaa vaan!' lausui tuo kelpo poika, 'minä vein erään kirjeen\nkastellista toiseen kartanoon, tuolle lyhyelle aatelismiehelle, eikä\nhän ottanut vastaan meidän lähettämäämme kirjettä, vaan lähetti sen\nlukematta takaisin.'\"\n\n-- \"Kirjeen? Täältä? Meidän lähettämämme?\" kysyi ritari kummastellen.\n\"Mikä kirje se lienee?\"\n\n-- \"Tässä se on. Pagi antoi sen käteeni, jotta toisin sen tänne.\"\n\nAnkerschmidt otti vastaan kirjeen ja katseli, otsa rypistyneenä, sen\npäällekirjoitusta, kolkosti mumisten:\n\n-- \"Tämä on Eliz'in käsialaa.\"\n\nBogumil ei ollut sitä edes aavistavinansakaan.\n\n-- \"Sitä suurempi on siis loukkaus! Hävyttömyys naista kohtaan!\nGaranvölgyi käski sanoa, ettei hän ota sitä vastaan, kosk'ei hän\nymmärrä saksaa.\"\n\n-- \"Saakeli soikoon! Mutta mitähän minun tyttäreni kirjoittanee\nGaranvölgyille?\" jupisi kiroten sotavanhus, tirkistellen kirjettä sekä\npäällekirjoituksen että sinetin puolelta.\n\n-- \"Suokaa anteeksi, siitä voipi kyllä saada tietoa\", sanoi suurella\npalveliaisuudella Bogumil.\n\n-- \"Kuinka?\" huusi Ankerschmidt, laskien kirjeen pois. \"Te ette\nsuinkaan luulle, että minä avaisin kirjeen, joka ei ole minulle\nkirjoitettu?\"\n\nSeikkailija joutui tästä vähän hämille.\n\n-- \"Minä en tarkoittanut sitä, suokaa anteeksi, vaan että neiti itse\nehkä...\"\n\n-- \"Ei! Te ette tunne neittä, sitä hän ei sano. Garanvölgyin kanssa\ntäytyy minun asia suorittaa.\"\n\n-- \"Niin, niin!\" vahvisteli tätä mielipidettä Bogumil: \"silloin rauta\ntaottava, kun se on kuumana; tämä hirveä solvaus, kun käskee sanoa,\nettei hän ymmärrä saksaa.\"\n\n-- \"Ja minun täytyy, tuhat tulimmaista, saada tietää, mitä tässä\nkirjeessä on, jonka tyttäreni kirjoittaa tuommoiseen vihollis-leiriin.\"\n\n-- \"Todellinen petos! Ehkä kutsun tänne miss Natalien?\"\n\n-- \"Ei. Olkaa alallanne. Minä tahdon ottaa selkoa asiasta siltä, jolle\nkirje on adresserattu.\"\n\n-- \"Mutta neiti itsekin...\"\n\n-- \"Sanoinhan jo kerran, hän ei. Jos ei hän tahdo ilmoittaa minulle\nkirjeen sisällystä, en voi häntä siihen pakoittaa, sillä minä en lyö\nlastani; mutta Garanvölgyiltä saan siitä tiedon, sillä hän on mies, ja\njos hän ei sano sitä, riitaantuu hän kanssani.\"\n\n-- \"Oivallista, oivallista! Teissä astuu selvästi esiin aatelismies ja\nsoturi! Joka jäsen ritarin, joka hermo sankarin. Sallikaa, kunnian\nherra, minun rientää tuon vanhan pelkurin luokse ja vetää häntä\nedesvastaukseen tuosta kurjasta solvauksesta.\"\n\n-- \"Kuinka? Minun sijastani!\"\n\n-- \"Ei. Haasteen viejänä. Sallikaa, armollinen herra, minun tässä\nasiassa ruveta apulaiseksenne.\"\n\n-- \"Kiitoksia. Minä menen itse sinne\", sanoi ritari äristen ja rupesi\nsapelia vyöllensä sitomaan.\n\n-- \"Ilman todistajitta? Se on vaarallista. Jos teitä herjattaisiin?\"\n\n-- \"Meitä on _kaksi_!\" vastasi ritari, lyöden sapeliansa. \"Menkää nyt,\nminä pyydän, kamariinne, älkääkä puhuko tästä kellekään.\"\n\nBogumil kumarsi ja lähti huoneesensa korridorin lävitse, polkka-askelin\nhyppien, käsiään hykerrellen ja hiljaisesti viheltäen. Noiden kahden\nvanhuksen ärsyttäminen toinen toistansa vastaan oli hyvästi onnistunut.\n-- Parempi olisi tosin ollut, jos hän olisi lähetetty sekundantiksi;\nmutta näinkin on menestys varma. Oikeuden-istuja kiehuvan sieveden,\nsotavanhus syttyvän ruudin luontoinen -- jos nämät kaksi törmäävät\ntoisiinsa, syntyy epäilemättä räjähys.\n\nNämät ovat hyvästi yhteen joutuneet!\n\nSotavanhuksen sapeli sälisi pitkin portaita; seikkailija sipsutteli\npolkka-askelin vierastupaan, iloissansa viheltäen.\n\n\n\n\nIV.\n\nKaksi, jotka tahtovat syödä toinen toisensa,\n\n\nHerra Garanvölgyi puuhasi juuri talous-tilikirjain päättämisessä Kampós\nherran kanssa, kun ritari Ankerschmidt'in sapeli kalisi hänen ovensa\nulkopuolia.\n\nRitarin päästä oli matkalla viha vähäisen haihtunut; hän ajatteli\nitsekseen, että jonkunlainen sävyisä, humorillinen menetystapa ensi\naluksi olisi sopivampi, kuin heti yht'äkkiä rynnätä esiin järeillä\ntykeillä. Kun sentähden hänen kolkutukseensa sisältä kuului sana\n\"lehet\",[33] käänsi hän sen sanaksi \"herein\" ja aukaisi oven tuolla\nuskaliaalla leikkipuheella: \"ah, te sanotte 'herein' ja väitätte\nkuitenkin, ettette ymmärrä saksaa.\"\n\nHe seisoivat nyt ensikerran suutasuksin, silmä vasten silmää.\n\n-- \"Ei, hyvä herra\", vastasi Garanvölgyi, \"minä sanoin 'lehet.'\"\n\n-- \"Ah! No miks'ei siis vanhan unkarilaisen tavan kukaan: 'szabad?'[34]\nKatsokaapas, minä osaan unkarin kieltä, en kiellä sitä.\"\n\n-- \"Niin, hyvä herra, tuon 'szabad' sanan mainitsemista minä katson\npolisi-säännön rikkomiseksi. Nyt on vaan 'lehet', mutta ei 'szabad.'\nTehkää hyvin, käykää istumaan. Mikä tuottaa minulle kunnian?\"\n\n-- \"Te tiedätte sen hyvin; te olette loukannut minua.\"\n\n-- \"Se ei ole mahdollista, minun ei koskaan ole ollut tapa nähdä teistä\nedes unta. Minä en ketään loukkaa. Taskussani on aina Itävallan\nrangaistuslaki,[35] minä en ikänä tee mitään, ennenkuin olen katsonut,\neikö se jonkun pykälän mukaan ole kielletty.\"\n\n-- \"Mutta te olette lukematta lähettänyt takaisin erään kirjeen, joka\nminun talostani tuotiin teille, sillä ilmoituksella, ettette ymmärrä\nsaksaa.\"\n\n-- \"Tätä rikosta vastaan ei ole mitään paragrafia rangaistuslaissa, jos\nei ehkä jossakin Reichsgesetzblatt'in aivan viimeisessä numerossa olisi\nsiihen lisäystä tehty; tähän-astisista tiedän varmaan, ettei ole, sillä\nminä olen ne lukenut.\"\n\nAnkerschmidt'in alkoi veri jo taas nousta päähän.\n\n-- \"Mutta, hyvä herra, te olette itse ollut sotamies ja, niinkuin\ntiedän, hyvä sotamies; teidän pitäisi tietää, että löytyy loukkauksia,\njoita eivät mitkään tuomio-istuimet voi parantaa, vaan joita miesten on\ntapa ainoastaan kahden kesken sovittaa.\"\n\n-- \"Sen tiedän, herra ritari, mutta minä tiedän senkin, mitä\npoikkeus-lait vakuuttavat sille, joka ottaa käteensä aseen, kun hänellä\nsiihen ei ole lupaa: ja minä olen luvan-saamaton, kuuliainen\nalamainen.\"\n\nAnkerschmidt'in täytyi pidättää kokonaista pataljonaa piruja\nryntäämästä esiin tätä ivantekoa vastaan. Se kuitenkin jähdytti hänen\nvertansa, että kaikkien näiden sarkasmien ohessa oikeuden-istujan\nvalkopartaiset kasvot olivat erinomaisen lempeät, rauhalliset ja\nikäänkuin apostolin kaltaiset.\n\n-- \"No, mutta heittäkäämme kaikki leikki sikseen\", jatkoi Garanvölgyi;\n\"sanokaa, kunnioitettu herra, milloin ja millä tapaa minä olisin teitä\nloukannut?\"\n\n-- \"Kyllä. Te, hyvä herra, olette tänään saanut kirjeen, jonka muuan\npalvelija minun kartanostani toi tänne.\"\n\n-- \"Niin olen. Minä en tietänyt, että se oli teidän palvelijanne;\nluulin hänet oikeuden-palvelijaksi, sentähden että hänellä oli niin\nkorkeahuippuinen hattu. Muuten olisin ollut kohteliaampi hänelle.\"\n\n-- \"Te ette murtanut auki tätä kirjettä, ette edes katsonut, keneltä se\noli, vaan lähetitte sen avaamatta takaisin, käskien sanoa, ettette\nymmärrä saksaa.\"\n\nAnkerschmidt katsoi tuota sanoessaan terävästi Garanvölgyihin, mitä\ntämä siihen voisi vastata.\n\nMutta tämä vastasi oikein quakerimaisella tyvenyydellä:\n\n-- \"Sentähden, etten todella ymmärräkään.\"\n\n-- \"Oih, pah! Sitä uskokoon piru. Te olette ylhäinen herra; teidän\nvanhempanne ovat varmaankin antaneet teille hyvän kasvatuksen; se on\nmahdotonta, ettette olisi oppinut kieliäkin.\"\n\n-- \"Aivan niin, minä osasinkin ennen. Minä panin silloin paljon arvoa\nsaksalaiseen tieteesen ja kirjallisuuteen; yhteen aikaan pidin itseäni\ntäydellisesti, 'au courant' sen suhteen, taisinpa vielä sanoa, mitä\nuusia voimia ilmestyi kussakin tämän kirjallisuuden haarassa; mutta nyt\nolen ne kaikki -- unhottanut.\"\n\n-- \"Oi, hyvä herra, siinä laskette liikaa!\" huusi Ankerschmidt,\ntärähyttäen sapeliansa lattiaan. \"Tuommoisia vastauksia antakaa muille,\neikä minulle. Minä en tullut sellaisia humorillisia väitöksiä varten\ntänne.\"\n\n-- \"Se on teistä humorillista?\"\n\n-- \"Mitä pirua se siis olisi? Kun väittää, että on unhottanut\ntuonlaisia!\"\n\nGaranvölgyi huokasi raskaasti ja siirtyi likemmäksi ritaria.\n\n-- \"Arvoisa ja urhoollinen herra! Sangen, sangen suuria asioita voipi\nihminen unhottaa -- jos tahtoo. Kerta olin minä tämän komitatin\nvalittuna päämiehenä neljänkolmatta vuoden kuluessa, joka kolmas vuosi\nuudestaan valittu; minä käytin oikeutta tunnettujen lakien mukaan,\nvalvoin järjestystä hyvällä menestyksellä ja suojelin sanoilla ja\ntöillä mitä valtakunnalle oli kallista. Se aika on mennyt. Ensimmäisinä\nvuosina oli minusta usein kuin olisin nähnyt unta, että minun oli\nlähteminen hallinto-kaupunkiin, yleis-istuntoon, jossa oli kovin\ntärkeitä asioita ratkaistavana. Oi, mielettömyyttä! se on ohitse. Se\n'täytyy' unhottaa! Ja minä 'tiesin' unhottaa. Kerta olin rikas mies;\njos kansa kärsi hätää, sai se aina leipää minun luonani. Sekin on\nohitse. Kauan aikaa oli minusta, milloinka näin repaleisten ihmisten\nikkunani alla minua tervehtävän, kuin olisin mennyt heiltä kysymään,\nmiksi he ovat niin murheellisia. Oi, narrimaista mielenkuvitusta! Eikä\nminun itse luonanikaan ole laita, niinkuin ennen. Se on minun nyt\nunhottaminen; ja minä olen tietänyt sen unhottaa. Minulla oli\nsukulaisia, joita kohtaan olin ylenmäärin hyvä: he pettivät minut,\najoivat minut pois isieni perinnöstä; ja minä tiesin unhottaa hukkaan\nmenneet hyvät työni. Minulla oli suloinen lapsi, sisar vainajani ainoa\npoika, jota kehdon ajoista alkaen kasvatin; hän oli todellakin minulle,\nmitä poika on isällensä: hyväsydäminen, kunnollinen, rohkea ja\nymmärtäväinen; minun kunniani, turvani, vanhuuteni lohdutus. Ei, hän ei\nminua pettänyt, mutta hän istuu Kufstein'issa, sinne kahdeksaksitoista\nvuotta tuomittuna. Jos hän olisi jäänyt luokseni, käynyt yhdessä minun\nkansani, olisi hänkin nyt vapaa; mutta minä laskin hänet toisaalle ja\nnyt hän kärsii rangaistustansa, hivuttaen nuoruutensa ikää neljän\nseinän välissä, kun sitä vastoin minä pelastuin. Ja minusta oli kauan,\nkuin joka päivä odottaisin hänen kotiin-tuloansa, kuin hän jo olisi\ntuvassa, kuin kuulisin hänen tutun äänensä, kuin tuntisin hänen\naskelensa porstuassa, kuin se jotakin hyödyttäisi, että minä näen unta\nhänestä ja pidän kiinni hänen kädestään ja sanon: nyt jäät jo tänne!\nikäänkuin sitte herättyäni muka saisin häntä täällä tavata! Tätä\nmielenhairausta kesti kaikista kauimmin. Mutta minun täytyi unhottaa\nsekin, sillä se oli hullutusta; enhän minä elä siksi, että hänet\nnäkisin! Ja minä tiesin tämänkin murheen unhottaa. Hyvä herra, minä\nunhotin, mitä olen kadottanut, mitä olen kärsinyt, mitä olen toivonut;\nminä unhotin kansani perikadon, minä unhotin häpeäni, kunniani; miksi\nen siis olisi voinut unhottaa sitä, jota en edes ajattele.\"\n\nAnkerschmidt ei huomannut sitä sofismaa, joka syntyi antecedens'in ja\nconsequens'in yhteen-asettamisesta; se vaan hänen huomioonsa kiintyi,\nettä hänen vastustajallansa oli rakas lapsi, joka vankeudessa\nrangaistusta kärsi; tässä tunsi hän silmänsä kyyneltyvän.\n\nNyt puhui hän jo paljon hiljaisemmalla äänellä Garanvölgyille:\n\n-- \"Olkoon minusta kaukana, että olisin tullut luoksenne herjauksia\ntekemään. Tähän askeleesen pakoitti minua se seikka, että sen kirjeen\npäälle-kirjoituksessa, joka oli teille lähetetty, tunsin toisen\ntyttäreni käsialan. Te, hyvä herra, ymmärtänette, että minun\nvelvollisuuteni isänä on tietää, mitä tyttäreni kirjoittaa\ntuntemattomille ihmisille. Minun ei sovi itse avata tätä kirjettä,\nkoska se ei ole minulle kirjoitettu. Sentähden toin sen takaisin\nteille, jotta te sen avaisitte ja jos ette itse ymmärrä sitä, jota\nminun nyt teidän vakuutuksenne mukaan täytyy uskoa, on teillä\nhuoneenhaltia, joka osaa saksaa; antakaa hänen lukea kirje ja\nilmoittakaa, jos mahdollista, minulle sen sisällys.\"\n\n-- \"Hyvä\", sanoi Garanvölgyi, ottaen vastaan kirjeen ja avaten sen\nkuverttia, jonka jälkeen hän viittasi Kampós'ille, että tämä lukisi,\nmitä se sisälsi.\n\nMutta Kampós osasi todellakin hyvin vähän saksaa.\n\nVaan mikä hänen nyt enää tuli neuvoksi? Jos hänkin sanoisi, mitä isäntä\noli sanonut, saattaisi herra soturi luulla hänen tekevän pilkkaa ja\nantaisi hänelle vielä selkään. Mitä on isännän sallittu, ei ole\npehtorin sallittu. Hänen täytyi siis päättää ryhtyä kirjeen\ntavaamiseen.\n\nHänen onneksensa oli neidellä niin kaunis käsiala, kuin se olisi ollut\npainettu. Kampós herralle ei julkilukemisessa tullutkaan muuta\nvirhettä, kuin että hän v'n sijasta kaikkialla luki w, jota ei olekaan\nihmettelemistä: miksei sitä kirjoiteta f'llä?\n\nKun Ankerschmidt huomasi, että käännös toiselta todellakin kävi\nhuonosti, sanoi hän kohta jokaisen lauseen unkariksi. Missä puhe alkoi\ntulla Kampós herrasta itsestä, pyysi se istua kiinni tuon kunnon miehen\nkurkkuun; hänen kasvonsa muuttuivat kolme kertaa ja kun hän lakkasi\nlukemasta, oli hänestä niinkuin tuolit, sohvat ja nuot kaksi\ntilanhaltiaakin sohvalla olisivat ruvenneet hiljaa tanssimaan.\n\nGaranvölgyi pani kirjeen takaisin kuverttiin.\n\n-- \"Sallitteko, hyvä herra, että minä pidän tämän kirjeen?\"\n\nAnkerschmidt nyykähytti ääneti päätänsä ja kierteli vaan pitkiä\nviiksiänsä, rypistäen yksivakaisesti kulmakarvojaan. Vihdoin, äkisti\nkääntyen Garanvölgyin puoleen, kysyi hän:\n\n-- \"Tämä on hullumainen juttu, eikö totta, hyvä herra?\"\n\nGaranvölgyi hymyili hiljaisesti.\n\n-- \"Ei suinkaan. Siinä ei ole mitään pahaa. Minä kiitän paljon kallista\nneittä hänen sydämellisestä kohteliaisuudestansa; se osottaa hyvää\nsydäntä. Mutta minulla ei, Jumal' auta, ole, paitsi sydäntäni, mitään,\njota salassa pitäisin. Ja täten lienee tämä kritillinen kysymys\npäättynyt?\"\n\n-- \"Siltä näyttää. Minulle oli kuitenkin varsin mieluista, että sain\nsiitä selkoa, ja te ette pitäne minua sopimattoman uteliaana; sitä\ntoivon.\"\n\n-- \"Minä taas toivon, ettei siitä lähde mitään haittaa uljaalle\nsuojelijattarelleni.\"\n\n-- \"Se on minun asiani\", vastasi Ankerschmidt äreästi, nousten\nsijaltansa, \"Perheeni keskuudessa olen minä ankara. Soturin-ajaltani\nopin, että alhaisten tulee totella päällikköä.\"\n\n-- \"Se on totta\", myönsi Garanvölgyi. \"Se vaan on ikävä seikka\nperheellisen sotakurin säilyttämisessä, että siinä useimmiten naiset\novat päällikköinä ja miehet alhaisina sotureina.\"\n\nAnkerschmidt katsoi hyväksi pistää pillit pussiin. Hän kiiruhti jo\nkotia.\n\nEtehiseen asti seurasi häntä Garanvölgyi; siellä antoi hän Kampós'in\ntoimeksi saattaa armollista herraa edemmäksi, koska hän itse ei lähde\nhuoneestaan.\n\n-- \"Vieläkö lupauksenne teitä yhä estää?\" kysyi Ankerschmidt.\n\n-- \"Ei niin paljon se, kuin luuvalo päässä?\"\n\nSitten erosivat he toisistaan. Seuraavana hetkenä syntyi kummassakin\nyhtä haavaa se ajatus, että -- kenties olisi sentään sopinut\nhyvästi-jätössä pudistaa kättäkin. Se oli nyt myöhäistä. Miks'ei toinen\nsitä ensiksi tehnyt?\n\nKuitenkin, ennenkuin Ankerschmidt etehisestä ehti alas pihalle,\nasettui hänen seuralaisekseen määrätty Kampós äkisti hänen tiellensä\nsemmoisella kiiruulla, että ritari jo luuli jotain väkivallan-yritystä\nhäntä vastaan tarkoitettavan.\n\n-- \"Armollinen herra, minä pyydän, vaan silmänräpäys. Älkää menkö\nvielä! Kuulustelkaa minua!\"\n\n-- \"No?\" kysyi Ankerschmidt, luoden häneen hirveän terävän silmäyksen.\n\n-- \"Minä olen kauheasti petetty. Älkää suvaitko sitä uskoa.\nKunnioitettu herrani ei tiedä siitä mitään. Minä yksistään olen\nsyyllinen; hänellä ei siitä ole ensinkään tietoa.\"\n\n-- \"Mitenkä?\" sanoi ritari, synkistyen. \"Siinä siis kuitenkin olisi\njotakin perää?\"\n\n-- \"Minä en siitä huoli, vaikka minä hirsipuuhun vedettäisiin: minä\ntiedän, että tuo petturi on sitä vielä muuallakin kertova. Sentähden\nannan nyt omin ehdoin ilmi itseni, jottei kunnioitetulle herralle,\nhyvälle isännälleni, siitä mitään pahaa tapahtuisi. Tuo kavala ihminen\ntietää siitä tosin aivan hyvin, koska hänen nähdessään kätkin sen\nviinihuoneen alushirren alle.\"\n\n-- \"Minkä?\" kysyi Ankerschmidt, suuresti huolestuen.\n\n-- \"Menköön vaikka pääni, mitä kieltäminen minua hyödyttäisi. Minä\ntunnustan.\"\n\n--- \"Ettehän vaan...\"\n\n-- \"Aivan niin, niin se on; yksi vihko -- 'Maaliskuun 15 päivää.'\"\n\n-- \"Mitä pirua se on?\"\n\n-- \"Sanomalehti vuodelta 1848.\"\n\n-- \"Eikö muuta mitään? Ottakaa se siis pois hirren alta, muuten se\npahentuu siellä.\"\n\n-- \"Mutta eiköhän minulle tulisi siitä mitään vaaraa?\"\n\n-- \"Kuka siitä sanomalehdestä huolisi! Pankaa se kirjastoonne, ei\nkukaan tule sitä sieltä perimään.\"\n\n-- \"Hm. No niin. Minä en ollut sitä ajatellut! mutta löytyy vielä,\nsuokaa anteeksi, jotakin muuta siellä.\"\n\n-- \"Perhana! Vielä muutakin?\"\n\n-- \"Josta kirjeessä puhutaan.\"\n\n-- \"Ehkä aseita?\"\n\n-- \"Niin, todellakin. Viinihuoneen ullakossa.\"\n\n-- \"No tuhat tulimmaista, se on pahempi. Te pidätte aseita kätkössä?\nMitä tarkoitusta varten?\"\n\n-- \"Minä tiedän olevani hukassa, mutta tahdon sen ilmoittaa. Parempi\non, jos sen kohta sanon. Kerta sain kunnioitetulta herraltani kauniin,\nkaksipiippuisen pyssyn, sangen kallisarvoisen lahjan. Juuri sentähden\nannan itseni ilmi, ettei kunnioitettu herra joutuisi kiinni, jos se\nlöydetään, sillä siihen on hänen nimensä piirretty. Minä en tahtonut\nantaa sitä pois, sillä se käy erinomaisen hyvin: ja paitsi sitä\ntoivoin, että joskus vielä sentään saisi metsästää.\"\n\n-- \"Jahtipyssy siis? Entäs mitä vielä?\"\n\n-- \"Vielä -- vielä, tahdon sanoa kaikki, vielä lisäksi yksi\nruutisarvi.\"\n\nAnkerschmidt purskahti isoon nauruun. Hän oli odottanut, että ainakin\nkanuna tulisi esiin.\n\n-- \"No kuulkaa\", sanoi hän, taputtaen katuvaista kapinan-yllyttäjää\nolkapäälle, \"koska olette niin innokas metsämies, niin menkää\nviinihuoneesen ja tuokaa pyssy pois sieltä; siksi kuin tulette kotia,\nlähetän teille asepassin: minulla on niitä pari, jotka olen ottanut\nvoutejani varten; toisen annan teille ja kun se lakkaa voimassa\nolemasta, hankin teille uuden. Ampukaa nyt vaan jäniksiä paljon.\"\n\nKampós herra ei oikein tietänyt, oliko hän hereillä vaiko nukuksissa.\nEttä hän vielä kerran voisi pyssy olalla käydä pitkin peltoja\nsydänpäivänä, sitä hän tuskin olisi uskaltanut uneksiakaan. Hän ei enää\nsaattanut ritaria pitkää matkaa, vaan meni, hänelle hyvää yötä\nsanottuansa, viinihuonetta päin. ja jos milloinkaan on nähty ihmistä,\njoka yhden askelen sijasta astui kaksi, niin hän se astui.\n\nHerra Garanvölgyi jouti kyllä odottaa häntä takaisin! Hän tuskin\nkerkesi vetämään henkeänsä, ennenkuin oli päässyt viinihuoneen katolle,\nsiellä melkein hengen vaaralla kiivennyt vanhan viinapolttimon\nkorsteinille ja siitä vetänyt esiin tuon satoihin rääsyihin käärityn\nkalliin aarteen sekä sen kanssa riemuissaan keikahtanut alas katolta.\nOnneksi putosi hän viiniköynnös-kasaan ja loukkasi ainoastaan nenänsä.\nMutta vähät siitä, kun vaan pyssy ei vioittunut. Se olikin aivan\neheänä, ei edes ruosteen-pilkkuakaan näkynyt siinä. Kampós herra pyhki\nsitä takkinsa liepeellä, koetteli hanaa, laski sen poskellensa, vieläkö\nne tuntisivat toisensa, jopa vihdoin suutelikin sitä ja heitti sen\nsitte olalleen, lähtien käsi kupeessa takaisin kylään. Pyhästi uskoi\nhän nyt olevansa kahta jalkaa korkeampi kuin eilispäivänä.\n\nGaranvölgyin oli täksi päiväksi tyytyminen siihen, että Kampós herra,\nhänen ikkunansa ohitse mennessään, suurella riemulla heilutti hänelle\npyssyään. Adam herra taisi hänen hehkuvista kasvoistaan nähdä, ettei\nkukaan tänään saata hänen kanssaan puhua.\n\nKampós herra meni suoraa päätä huoneesensa: hän oli naimaton mies, eikä\nhänellä siis ollut ketään, jolle olisi voinut iloansa ilmoittaa.\nPalkollisten oli siinä kyllä, että he ihmettelivät ja ilmoittivat,\njotta naapuri-herrasväen palvelija oli tuonut sinetillä lukitun kirjeen\nhänelle, tiesikö hän jo, mitä siinä oli? Hän meni huoneesensa. Seinässä\nriippui vielä peuran-nahka, mutta naula, jossa pyssyä ennen oli\npidetty, oli tyhjä. Muuta asetta ei ollut, kuin vaan vuoteen vieressä\nseisova surullinen ryhmysauva. Nyt hän siis uudestaan asetti vanhaan\npaikkaan tuon kalliin matkakumppanin, eroamattoman hyvän ystävänsä\nkaikissa vaiheissa, jota hän ei edes silloin luotansa heittänyt, kun\nvihollisten ratsut hänet säikyttivät Kassa'sta Miskolcz'iin asti. Ja\nsiinä hän taas ihaili sitä kauan aikaa.\n\nKun sitte pihalle pyrähti parvi hyvänsävyisiä varpusia, alkoi hänen\nvanha saaliinhimonsa vähitellen herätä. Petturi juohtui hänen\nmieleensä.\n\nMikä inhoittava ja kiittämätön ihminen tämä oli!\n\nJa lopuksi muistui hänen mieleensä tuo Kalabrian konsokin, joka oli\nvaihetettu hänen hyvään, viiden florinin hattuunsa.\n\n-- \"Tule esiin, kalabrialainen!\"\n\nHän etsi sen nyt kistunsa salakomerosta. asetti sen eteensä pöydälle,\nriisui yltänsä takin ja kivertäen ylös paidanhiansa piti sille\nseuraavan kauniin puheen:\n\n-- \"Sinä ilkeä petturi! Sinä kaksisieluinen maankuleksija! Sinä siis\nmenit pettämään sitä, joka sinua elätti, salasi, vaatetti. Sinä\nkiittämätön, inhoittava etana! Minut sinä aioit lakaista pois, etkö\nniin? Mutta siitä et saanut mitään 'punaisia saappaita.' Näetkös,\nhylkiö! Sentähden on pyssy tuossa. Sinä hankit pahaa ja siitä tuli\nhyvä. Näetkös, sinä tänään täällä, huomenna tuolla pettävä! Sinä koetit\nsaattaa minua perikatoon, mutta sinä tapasit voittajasi, sinä jumalaton\nkonna; sen voin sanoa.\"\n\nJa nyt hän hyökkäsi nyrkeillään hattua vastaan ja alkoi sitä\narmottomasti mätkiä; hän hakkasi sen aivan litteäksi, leipoi sitä\nmolemmilla kämmenillään senkin seitsemään muotoon, viskasi sen vihdoin\nlattialle ja tallasi sitä jaloillaan.\n\n-- \"Katsos! Kas tätä! Ja vielä tätäkin! Katsoppas, jumalaton! Piff,\npuff! Kas niin!\"\n\nMielin määrin saattoi hän nyt purkaa kostoansa hattua vastaan.\n\nPalkolliset ulkona luulivat, että Kampós herra nyt rutisteli ulos\nsielua jostakusta ja kun ottelun melu oli korkeimmillaan, avasivat he\noven, tappelevia toisistaan eroittaaksensa.\n\nVähintäkään hämilleen joutumatta otti Kampós herra ylös rikki-poljetun\nhatun ja antoi sen tyydytetyn koston tunteilla rauta-tadikolla\nvarustetulle rengille.\n\n-- \"Tuoss' on! -- Se on jo viimeisen virtensä veisannut. -- Viekää\nse pois -- naulatkaa tangon päähän -- pistäkää hernemaahan --\nlinnun-peljätykseksi!\"\n\nHän pyhkäisi nyt hien otsastansa, puhalsi vahvasti ja, kiverrettyään\ntaas alas paidanhiansa sekä puettuaan ylleen takin, meni levolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSill'aikaa piti ritari Ankerschmidt kotona ankaraa perheellistä\nsota-oikeutta, jossa, niinkuin jo ennen on muistutettu, löytyi vaan\nyksi pykälä: toinen käskee, toinen tottelee.\n\nNeiti Eliz oli haastettu sota-oikeuden eteen ritarin omaan kamariin.\n\nSe oli hirveä tuomiosali: armoton tuomari, kylmäveriset lautamiehet,\nlahjomaton päällekantaja ja kovasydämiset oikeudenpalvelijat; kaikki\nyhdessä personassa ritari Ankerschmidt'issa.\n\nSuuremman juhlallisuuden vuoksi oli hän sytyttänyt neljä kynttilää\npöydälle ja paremmin näkyville vetänyt; siihen asetetun pääkallon.\nKaksi pistoliakin oli pöydälle laskettu ja sapeli riippui vielä hänen\nvyöllään. Hän käveli pitkin askelin edes takaisin, syvästi miettien,\nmitä olisi tytölle sanova.\n\nEliz avasi oven ja riensi tanssien, hyppien isänsä eteen.\n\n-- \"Neiti Eliz!\" äijäsi ritari, \"jääkää siihen, missä seisotte! Kädet\nalas! Tänään emme laske leikkiä.\"\n\nJa nyt istui hän itse pöydän ääreen.\n\n-- \"Te -- seisotte tuomarinne edessä!\"\n\nNeiti Eliz osotti soman-sievällä niiauksella, että hän ymmärsi sen.\n\n-- \"Älkää naurako! Tuhat tulimmaista! Tämä ei ole leikintekoa.\nTiedättekö, mistä nyt tulen?\"\n\n-- \"Tunnustakaa pois se!\"\n\n-- \"Tuli ja leimaus! Minunko pitää tunnustaa teille? Minä olen käynyt\nherra Garanvölgyin tykönä. Tiedättekö, minkätähden?\"\n\n-- \"Papan omassa vallassa oli kai sinne mennä.\"\n\n-- \"Tietysti. Ken sanoo, ettei olisi ollut? Mutta minkätähden menin\nsinne? Sentähden, että olitte lähettänyt kirjeen hänelle.\"\n\n-- \"No, kuka sen jo on ilmaissut? Oi, tuo typerä Gyuszi. Minä menen\nkohta häntä korvasta nipistämään.\"\n\n-- \"Pysykää täällä! Mitä kirjoititte tuossa kirjeessä?\"\n\nEliz kohautti vaan pyöreitä olkapäitään.\n\n-- \"Mitä kirjoitinkaan? Käskin hänen varoa itseänsä, koska häntä\nvastaan hierotaan petosta, sekä jos hänellä on jotakin salattavana,\nparemmin kätkeä sitä.\"\n\n-- \"Hitto vie! Onhan tämä petosta! Te olette antanut ilmi\nperheen-salaisuuksia!\"\n\n-- \"Ne ovat hänen salaisuuksiansa, ei meidän.\"\n\n-- \"Hiljaa! Ei sanaakaan enää!\"\n\n-- \"Älkää siis kysykö minulta enempää.\"\n\n-- \"Vaiti!\" huusi ritari Ankerschmidt, lyöden nyrkkiänsä pöytään.\n\"Saakeli soikoon! Minä tahdon näyttää, että olen herra täällä\nkotonani.\"\n\nJa tämän sanottuansa tavotti hän uhkaavalla liikunnolla pistoleja.\n\nHän saavuttikin sen voiton, että neljän sekunnin ajaksi syntyi\nhiljaisuus semmoinen, jossa olisi voinut kuulla kärpäsenkin surinan.\n\nEliz lakkasi neljäksi sekunniksi nauramasta, päätään nyykäyttämästä ja\nkieltänsä pieksemästä, ja näiden neljän sekunnin yksivakaisen\näänettömyyden aikana oli hän niin kaunis, hänen yhteen likistetty\nsuunsa niin pikkarainen, hänen hämmästyksestä siirottavat silmänsä niin\nsuuret, niin loistavat, että...\n\nTämän juhlallisen hiljaisuuden kestäessä nousi Ankerschmidt sijaltansa\nlujamielisesti ja kylmäverisesti, ankarat marmori-kasvot Eliz'iin päin\nkääntyneinä.\n\n-- \"Olenko siis -- tehnyt pahaa?\" kysyi vapisten tyttönen.\n\n-- \"Vaiti! -- Neiti Eliz! Te olette tehnyt kuolemaa ansaitsevan\nrikoksen. Te olette ilmaissut sisällisiä salaisuuksia vihollisen\nleirissä. Jos olisitte sotamieheni. minä rikoksestanne antaisin ampua\nteidät.\"\n\n-- \"Mutta koska olen tyttäresi, niin -- suutelet minua siitä!\" lisäsi\nsiihen nauraen hilpeä tyttö ja seuraavassa sekunnissa hän jo riippui\ntylyn tuomarin kaulassa. Tämä kiroili, nuhteli, mutta pian hän\nhuomasikin, että piti tuomittavaa pahantekijää rintaansa vastaan\nlikistettynä, ja, suudellen hänen punaisia poskiaan, laski hän hänet\nmenemään sillä varoituksella, että hän \"toistekin\" aina olisi hyvä.\n\n\n\n\nV.\n\nKuinka ihminen ensimmäisen sikopaimenhattunsa saa,\n\n\n\"Minä en sataan floriniin vaihettaisi tyhjyyttäni.\"\n\nKuka muu olisi saattanut keksiä tämmöistä paradoxin-tapaista\nsananlaskua, kuin unkarilainen?\n\nMutta hän on oikeassa.\n\nHän ei omaa mitään tehtaita, jotka jonkun amerikkalaisen sodan\ntähden jäävät pumpulittomiksi; hänellä ei ole mitään kauppaa,\njonka maailman-tapaukset saattavat häviölle; hänellä ei ole mitään\npelättyjä arvopapereita, joitten tähden hän vapistuksella odottaa\nuudenvuodentervehdyksiä Tuilerioista ja pörssi-telegrammeja Lontoosta:\nhänellä ei ole omaisuutta muuta mitään, kuin tuo Jumalan antama maa.\n\nTotta on, että ihminen tämän kautta on kovin \"maahan kiintynyt\" herra,\nvaan sitte ei juuri mikään muu häntä kiinnitäkään. Ja lopuksi, jos koko\nvuoden tulo olisikin häneltä hukkaan mennyt, jos hän jäisikin olemaan\nniinkuin puusta pudonnut varpunen, nousee toisena vuonna taas uusi\nkasvu, ja jos taivas silloin hymyilee maanviljelykselle, antaen hyvää\nsatoa, toipuu hän menneistä tappioista ja seisoo taas siinä, missä\nennen oli.\n\nYksi semmoinen taivaan hymyillessä syntynyt vuosi oli 185-: laiho\nrehotti kauniina, repsistäkin oli hyvä toivo. Tämä on vastakohtainen\nkoronkiskonta unkarilaisen suhteen, joka maksaa tuhannen prosentin\nkoron lainatusta pääomasta.\n\nLisäksi tuli siihen vielä se onnen sattumus, että juuri siihen aikaan\nmaailman suuret herrat olivat katsoneet hyväksi toinen toisensa\nhuvitukseksi panna toimeen pienen murhenäytelmän, joka melkoisesti\nkohotti jyväin hinnan.\n\n-- \"No, jos saamme repsin kunnialla korjatuksi, on taas 'hepo koiran\nherra.'[36] Meitä ei enää tule mikään velkoja tervehtimään.\"\n\nNäillä sanoilla lohdutteli Garanvölgyiä Kampós herra, kun hän eräänä\nkesäisenä iltapuolena, hiki päässä, oli palannut niityltä, kussa juuri\noli päättänyt heinänkorjuun, jota tulisimmalla kiiruulla seuraa repsin\nleikkuu.\n\n-- \"Paljonko saatamme laskea?\" kysyi Garanvölgyi.\n\n-- \"Suittaa tulla noin kymmenentuhatta nelikkoa. Patruna Vendelin kahta\nvertaa suuremmalta alalta ei luullakseni korjaa kahdeksaakaan tuhatta.\"\n(Patruna Vendelin'iksi nimitti Kampós Ankerschmidt'in moravialaista\npehtoria).\n\n-- \"Minkätähden ei?\"\n\n-- \"Sentähden, ettei hän noudattanut neuvoani, kun käskin hänen\naikaisemmin repsinsä kylvää. Hän sanoi tietävänsä asian paremmin, koska\noli sen kirjasta lukenut. Sitte hän kyllä sakramentterasi, nähdessään,\nettä maakirput kaikki karkasivat hänen kylvöönsä. Hahaha! Joka kerta\nkuin hän kohtasi minut, parjasi hän minua siitä, että minä muka tiedän\njonkun noitakeinon, jonka kautta saatan karkottaa nuot syöpäläiset pois\nmeidän kylvöstämme ja lähettää ne heidän vainioihinsa. Minä käskin\nhänen lähettää ne takaisin meille. Hyönteiset tietysti etsivät nuorinta\ntoukoa.\"\n\n-- \"Kuinka raskitte siitä iloita?\"\n\n-- \"Kun hän noin suurentelee tieteestänsä! Kaikki on hän paremmin\ntietävinänsä. Varmaankin hän minulle vielä näyttää, mitenkä kultaa\ntehdään.\"\n\n-- \"Mutta nyt on siitä huolta pitäminen, että kaikki tulee ajallaan\nhyvässä järjestyksessä toimitetuksi.\"\n\n-- \"Se onkin jo tapahtunut, suvaitkaa vaan olla huoletta. Tänä iltana\npuhuttelen kunnian-arvoisaa pappia, että hän tulevana sunnuntaina\nrukoilisi vähän auringonpaistetta, ja huomenna keitän papuja, jotta\nvadit tyhjentyisivät.\"\n\n(Olen nyt ilmaissut, että unkarilainen on niin tietämätön ja\ntaika-uskoinen, jotta hän, jonkun mieliruoan pöydällä ollessa, kehottaa\nitseään ja vieraita enemmän syömään, sillä väitteellä, että \"jos vati\ntyhjenee, tulee huomenna kaunis ilma.\" Minä tuon sen esiin\ntodistukseksi barbarilaisista oloistamme).\n\nJoka vähänkin on nähnyt maanviljelystä, tietää kuinka kiireinen korjuun\naika on. Palkolliset ja isäntä nousevat aikaisin ylös ja menevät\nmyöhään levolle; päiväpalkkalaisista maksetaan paljon; kyökissä kiehuu\nkattiloissa kallis ruoka, joka heti päivälliskellon soitua kannetaan\nulos työväelle; ihmiset ja elukat hikoilevat, voimiansa ponnistellen;\npehtori, työvouti tuskin ehtivät piippuansa sytyttää.\n\nNiin ei ole laita sivistyneemmässä maailmassa.\n\nMissä on paljon väkeä, siellä sopii valita työmiesten joukosta,\nviiden groschenin eroituksella; lisäksi löytyy kylvö-, leikkuu-,\npuima-koneita. Kolme neljä miestä voipi yhtenä päivänä niittää, ajaa\nkokoon, puida, vieläpä mitatakin kaiken sen, jossa tuommoisen\nvanha-uskoisen oikeuden-istujan lukuisa työväestö tepastelee koko\nviikkokauden, eikä sittekään loppuun pääse.\n\nEsimerkiksi ritari Ankerschmidt'in maanviljelys oli niin oivallisesti\njärjestetty, että se tykkänään poikkesi kansantavasta.\n\nVendelin Maxenpfutsch, ritarin huoneenhaltia, oli varsin oppinut mies.\nAnkerschmidt'in rahavarat sen ohessa kestivät kaikenlaisia tieteellisiä\nkokeita.\n\nKun Kampós herra otsansa hiessä puuhasi tiluksillaan, istui herra\nMaxenpfutsch mitä mukavimmassa asennossa verandallaan, polttaen\nposlini-piippuaan ja jokapäiväistä teetänsä särpien. Hänen lihava\nkoiransa loikoili penkin alla, läähöttäen kieli ulkona suusta; pyssy\noli heitetty nurkkaan; ilma oli liian lämmin -- peltopyitten ammuntaan.\nMuuta työtä ei ollut mitään.\n\nVanha talonpoika tulee pihalle ja tiedustelee alhaisimmalta rengiltä,\nmissä pehtori on. Tämä osottaa hänelle, että pehtori istuu tuolla\nsiimeksessä teetä juomassa.\n\nMetsä-ihminen laskee kauniisti lakkinsa avoimen verandan portaalle ja\ntervehtää herra pehtoria: \"Jumala antakoon hyvää päivää!\" itsekseen\najatellen: tuo on varmaankin kipeä, koska juo teevettä; se tekeekin\nhyvää, kun ihmisellä on vatsanväänne, varsinkin -- tuore seljaistee.\n\n-- \"No, mitä tahdotte? Sanokaa pian!\" huusi hänelle pehtori.\n\nTietysti ikäänkuin asia ei olisi kohdallensa.\n\n-- \"Hyvä, aatelinen herra! Minä ja kumppanini olemme tästä\nnaapuristosta, tuolta Palócz'in piirikunnasta; mutta me emme ole\npalóczeja, sillä me olemme kalvinisteja, ainoastaan muutamat olemme\nkatolisia, muut ovat lutherin-uskoisia.\"\n\n-- \"Mikä minua siitä vaivaa?\" kysyi kummastuneena pehtori.\n\nTuo kunnon mies kohautti olkapäitään.\n\n-- \"Sitä en todellakaan tiedä. Minä en ole tilogi. Ehkä teitä vaivaa\nkaatumatauti?\"\n\n-- \"Mitä tahdotte?\" ärjäsi pehtori.\n\nMetsä-ihminen ei tästä ollut millänsäkään, vaan jatkoi siivosti.\n\n-- \"Meitä olisi kahdeksantoista, sitte kaksikolmatta hevosella\nvarustettua, sitte meillä kaikilla on oma vikatteensa, oma\nharavansakin, vieläpä oma hankonsakin.\"\n\n-- \"Mutta mitä pirua minun siihen tulee, paljoko teillä on hevosia ja\ntyökaluja?\"\n\n-- \"No, ei muuta, kuin että maanantaina päivän koitteessa, jos Jumala\nelämää suo, ruvetaan armollisen Garanvölgyi herran repsiä niittämään ja\nettä se lauantaiksi on korjattu, vieläpä puitukin. Sitte vasta toisena\nmaanantaina mennään ohran ja sitte vehnän kimppuun, siis jää sillä\nvälin kokonainen viikko, jona saamme vaan hampaitamme pureksia.\"\n\n-- \"No pureksikaa vaan; huolisinko minä siitä?\"\n\n-- \"Minä sanon vaan, että armollisen Garanvölgyi herran repsi on\nparemmin tuleentunut, kuin armollisen Akkorsincs[37] herran,\njonkatähden tämän repsi on viikkoa myöhemmin niitettävä.\"\n\n-- \"Entäs sitte?\"\n\n-- \"No, koska nyt olemme ottaneet armollisen Garanvölgyi herran repsin\nniittääksemme, niin kävisi yhdessä hiessä armollisen Akkorsincs\nherrankin repsi niittäminen.\"\n\n-- \"Hakisinko minä päiväpalkkalaisia?\"\n\n-- \"No -- yksi niin, toinen näin. Heinää ja repsiä tehdään\npäiväpalkalla; rukiin ja vehnän leikkuu tapahtuu sadosta osaa saamalla;\npäiväpalkka on viisikymmentä groschenia, mitta viinaa ja kaksi\nkorttelia viiniä miestä kohden; aamiaiseksi silavaa ja leipää;\npäivälliseksi keitettyä naudanlihaa jauho-kimpaleitten kanssa taikka\npaistettua lampaanlihaa; illaksi kahdenlaista, joista toinen lihaa;\nvälipalaksi savutettua lihaa tahi piimää; hattumme koristeeksi\nkukkanen; mitä sadon osallisuuteen tulee, on joka yhdeksäs nelikko\npuiduista jyvistä meidän.\"\n\nVendelin Maxenpfutsch'ilta sammui tuli piipussa tästä eriskummaisesta\npuheesta. Tuo tolvana! näyttää siltä, kuin tuo tahtoisi häntä narrina\npitää.\n\nTalonpoika olisi vielä jatkanut kontrahdin ehtoja, mutta herra pehtori\nei enää kauemmin pitänyt asiaa leikintekona, vaan kavahti ylös\nistuimeltaan, juoksi sopimuksen-hierojaa vastaan, tarttui kiinni hänen\ntakinkaulukseensa ja ravisti häntä aika lailla.\n\n-- \"Korjaa heti luusi täältä, kelvoton betyári![38] Luuletko, että\nsinulla on mikään narri edessäsi! Minä annan sinulle kyllä kolme atriaa\npäiväänsä, tuleppas vaan kerta vielä tänne.\"\n\nSen sanottuaan työnsi hän miehen luotaan, heittipä vielä perästä hänen\nhattunsakin.\n\nMetsä-ihminen meni pois aivan tyvenesti.\n\n-- \"Hyvä on, hyvä. Kyllä minä itsestänikin menen, kun vaan sanotaan,\nettei minua tarvita. Menen kuin menenkin. Ei sen vuoksi tarvitse\nherjata isäni sielua minussa. Toivotan rauhallista hyvää yötä.\"\n\n-- \"Jos tuo hävytön ihminen vielä kerran pistää koipensa tänne, on hän\nportista ulos heitettävä!\" huusi pehtori palkollisille. \"Kun rohkenee\ntuollaisia minulle sanoa! Juurikuin nyt ensikerran oppisin, mikä\ntalonpojan hinta on.\"\n\nMuuten oli aivan tarpeetonta otaksua, että tuo talonpoika vielä kerran\ntulisi takaisin kartanoon; häntä ei sinne enää marzipan'illakaan\n(konfehtilla) olisi voitu takaisin houkutella.\n\nHerra Vendelin oli täydellisesti turvannut itsensä kaikenlaista\nahdistamista vastaan talonpoikain puolelta.\n\nKartanossa oli niin paljon palvelusväkeä, että se jo itsekseen vastasi\npientä divisionaa; sitte oli siellä komea kylvö- ja leikkuu-kone, jonka\nhän itse oli hankkinut Wien'istä ja joka näyte-leikkuussa siellä\nlattian-siloisella pellolla oli kahdessa minutissa leikannut kokonaisen\nauman ruista. Hätäkö sillä on kaataa kumoon muutama sata holdia repsiä!\n\nGaranvölgyin niittomiehet hikoilivat jo viidettä päivää tällä viikolla.\nHerra Vendelin tupakoitsi sekä salli heidän väsyttää itseään ja rientää\nedellä, niinkuin kepeäjalkainen jänis kilpikonnan tieltä sadussa.\nKuudentena päivänä hänkin ilmestyi taistelukentälle.\n\nKuusi härkää veti tuota viljan-leikkaajaa hirviötä sitä varten erittäin\ntehdyillä, matala-pyöräisillä vaunuilla. Kaksitoista miestä hikoili sen\nkimpussa, ennenkuin se saatiin saralle sijoitetuksi. Onneksi ei siihen\nasti mitään rikki mennyt.\n\nKoneen eteen valjastettiin kaksi älykästä, hyvin opetettua ja\nvoimakasta meklenburgilaista -- taidostaan ja mielenmaltistaan huudossa\nolevaa rotua, johon täydellisesti saattaa luottaa.\n\nNyt siis toimeen!\n\nKone lähti liikkeelle yleisten hurraa-huutojen kaikuessa, rattaat\npyörivät tasaisesti, pontimet liikkuivat oivasti, silinterin-hampaat\ntekivät kunnollisesti virkaansa ja toisiinsa tarttuvat leikkaus-raudat\nrätisivät mahtavasti korsikossa, Viiden minutin kuluessa oli semmoinen\nala niitetty, johon yhdeltä mieheltä olisi mennyt kokonainen päivä.\n\nKonetta kääntäessään ajaja, vanha renki Konrád, joka Csaszlausta oli\ntänne tuotu, raappi päätään hatun alta ja puhui näin pehtorille:\n\n-- \"Armollinen herra, tämä masina on niin hyvä masina, ettei se\nainoastaan leikkaa poikki repsiä, vaan tässä heti paikalla sen puikin,\nvieläpä jauhaakin.\"\n\nHerra Vendelin rupesi niitosta tarkastamaan. Renki oli todellakin\noikeassa. Tuo riivattu kone teki tykkänään toisella tavalla työtä\nHietzing'issä[39] lattialla kuin täällä sänkipellolla: sielläkin se\nleikkasi rukiin tähkäpäät poikki, mutta nyt se silpoi repsin palvotkin\nrikki. Sen jäljistä ei tosiaankaan korjaa muuta kuin korsia.\n\nHerra Vendelin tahtoi näyttää, että hän ymmärsi mekanikia; hän otti\nesiin vasaran ja ruuvin-avaimen, nakutteli silintereitä, laajensi\nniiden väliä, voiteli akselit. Kas niin, nyt on kaikki hyvin!\n\nMutta tuolla sukkelalla koneella oli semmoinen sisällinen rakennus,\nettä jota enemmän leikkaus-silinterien väliä laajennettiin, sitä\nnopeammin rattaat panivat niitä liikkumaan, ja jos vielä päälliseksi\nnuot hullunkuriset kaksois-kuulat käännöskehässä alkoivat pyöriä\nympäri, kulki kone itsestään vielä eteenpäin, vaikka hevoset jo olivat\nseisautetutkin.\n\nSattuipa juuri tulemaan eteen muuan vierevä paikka pellolla. Kone alkoi\nomasta painostaan rientää eteenpäin, ja molemmat meklenburgilaiset\nhuomasivat yht'äkkiä, etteivät he vetäneetkään vaunuja, vaan että nämä\nlykkäsivät heitä. Mutta meklenburgilaiset, jotka rauhallisen edistyksen\naikana ovat niin sävyisiä ja älykkäitä, muuttuvat toisinaan yhtä\näkäisiksi, jos kerta joutuvat erinomaisiin oloihin. Ensimmäisen\ntöyttäyksen jälkeen rupesi ensiksi toinen tiehensä pötkimään, sitte\ntoinen, ja näin vetivät he tulisella vauhdilla pirunmyllyä alaspäin.\n\n-- \"Seis!\" ärjäsi, pahaa aavistaen, herra Vendelin. Vaan se oli nyt\nmyöhäistä. Ne neljä miestä, jotka ohjasivat konetta ja hevosia,\nlensivät ensi hetkessä neljälle taholle maahan; itse vanha Konrád, joka\noli vahva mies, tarttui suurella uskalluksella molemmin käsin toiseen\nrattaasen, mutta tämä viskasi hänet ylös ilmaan, niinkuin kissan, ja\nhän keikahti kymmenen kyynärän päähän repsiin, tallukset taivasta\nkohti.\n\nSen jälkeen rupesivat raivostunut masina ja hevoset toistensa kanssa\nkilpaa juoksemaan; aisantanko meni poikki, kone tunki molempain\nvalakkain väliin kolmanneksi ravariksi, hurjistuneita eläviä oikeaan\nlemmonkyytiin kiihoittaen; niin tulivat he melkein samassa\nsilmänräpäyksessä pidäke-paikkaan, vieremän alapäässä olevalle\nsontatunkiolle; kone ehti kenties puolen hevospään mittaa\naikaisemminkin. Tämä kun ei jaksanut esteen lävitse tunkea, jäi siihen\nkiinni istumaan; häneen valjastetut kilpajuoksijat tallasivat häntä nyt\nsiinä kavioillaan kauheasti.\n\nEnnenkuin apuun ehdittiin, oli jo rattaista muutamia hampaita\nkatkennut. Ne saattoi tosin heti rautatiellä lähettää takaisin Wien'iin\nsen laitettavaksi, joka ne oli tehnyt.\n\nMutta mitenkä käy nyt niittämisen?\n\nEi ole muuta keinoa, kuin käyttää siihen jok'ainoa henki: palvelijoita,\njahtimiehiä, palkkarenkejä; panna niitten vikate käteen, koettaa,\nosaavatko he pellolta \"parran ajaa.\"\n\nTyö kävi, niinkuin se taisi käydä: pellonvartia, jahtimies, ratsurenki,\nkuski, kokki ottivat toisiltaan vikatteen kädestä, auttaaksensa\nvarsinaista työväkeä. Oli määrätty, ettei talonpoikain apuun tarvitse\nturvata.\n\nMe jätämme nämät kaikki nyt pellolle hikoilemaan ja puhumme vähäisen\nmuista seikoista.\n\nAnkerschmidt valitsi kaikista sen, mitä oli parasta. Hänellä oli\nsarvettomia lehmiä, joka päivä munivia kanoja ja sikoja, joista suitti\npaisua kuuden sentnerin painavia. Ne hän itse oli tuonut Englannista,\nYorkshiren rodusta. Niitä oli jo karttunut noin neljänkymmenen\npaikoille. Hän ei koskaan teurastuttanut niitä eikä ainoatakaan niistä\nmyynyt.\n\nHelposti ymmärtänee, ettei näitä suuria herroja ajettu ulos laitumelle,\nniinkuin muitten köyhäin ihmisten porsaita. Ne eivät menneet tammistoon\nterhoja syömään; heille oli rakennettu oma palatsi jahtimiehen asunnon\nviereen; siinä he marmori-ruuhesta saivat päivällisensä, illallisensa,\njonka kokki oli keittänyt; kaksi kaitsijaa seisoi valmiina heitä\npalvelemaan sekä yksi eläinlääkäri, kaikki kolme painetti-pyssyllä\nvarustettuina, jotta he saattaisivat suojella sikolinnaa ehkä\nhurjapäisesti lähestyviltä rosvoilta; linnaa ympäröitsi paitsi sitä\nkorkea kivimuuri.\n\nKuinka paljon tästä sikoperheestä huolta pidettiin, näkyy siitä, että\nrepsi-hädän aikana sen kolmea holhojaa ei pakoitettu muuhun\nniittoväkeen liittymään: niin tehtiin päinvastoin kaikkien fasanin-\nkaitsijain.\n\nKun nyt repsin-niitto oli kiireimmillään, tuli eräänä kauniina aamuna\nKristóf, toinen sikopaimenista, kovin pelästyneenä pehtorin asuntoon\nilmoittamaan, että yöllä -- millä tavoin, sitä hänen oli mahdoton\nymmärtää -- kaksitoista jäsentä sikoherrasväestä oli varastettu. Ne\nolivat kaikki vuoden vanhoja nuoria herroja ja fröökinöitä, pienin\nniistä painoi kenties kaksi sentneriä; hän ei voinut käsittää, mihin\nniitä oli saatu viedyksi, sillä portti oli lukossa, ja jos niitä\nkivimuurin ylitse olisi laahattu, olisi kumminkin yksi heistä kolmesta\nherännyt röhkinään ja kiljunaan, koska nämät eivät ole semmoisia\nfröökinöitä, jotka ääneti antavat ryöstää pois itsensä.\n\nTodellakin suuri tapaus!\n\nMaxenpfutsch meni kohta tätä Jobin sanomaa Ankerschmidt'ille\nilmoittamaan.\n\nAnkerschmidt joutui siitä hirveään raivoon. Olisivatpa varastaneet\nmitä muuta hyvänänsä, kuin ei vaan hänen yorkshirelaisiaan! Ne olivat\nhänen arka puolensa. Sitä hän ei koskaan anteeksi anna. Ne ovat\ntakaisit hankittavat, vaikkapa maan alta. Senpätähden löytyi laki ja\ntuomio-istuimia valtakunnassa, että tuommoinen julkea rikos tulisi\nrangaistuksi.\n\nHeti astukoon yksi ratsurenki hevosen selkään ja vieköön piirikunnan\npääkaupunkiin tohtori Grisák'ille tämän kirjeen, jossa asian-kohdat\ntarkasti ovat selitetyt ja virallista tointa pikemmin kuin paremmin\npyydetään. Tohtori älköön säästäkö kustannuksia; varkaat täytyy saada\nilmi.\n\nToisena päivänä tuli neljä aseellista santarmia kastelliin, piirikunnan\nkomisarjuksen herra Bräuhäusel'in kirjoittama käskykirja kädessä, joka\nmääräsi, että nuot kolme siankaitsijaa, kovan epäluulon alaisina, ovat\noikeuden eteen tutkittaviksi saatettavat.\n\n-- \"Oho, he eivät sitä ole tehneet!\" vakuutti Ankerschmidt. \"He ovat\nvanhoja, uskollisia palvelijoitani, minä pyydän vaan, että he niin pian\nkuin mahdollista lähetetään takaisin.\"\n\nNyt täytyi Yorkshiren siirtokuntaa vartioimaan ottaa kolme jahtimiestä\nja pellonvartia repsin-niitosta. Näin monella hengellä väheni\ntyöväestö.\n\nSeuraavana päivänä tulivat nuot neljä santarmia uudestaan. Herra\nBräuhäusel oli määrännyt, että koska sikopaimenet eivät tahdo tunnustaa\nrikosta tehneensä, oikeus on pakoitettu heidän kanssa vastatuksin\nkuulustelemaan jahtimiehiä.\n\nNyt haastettiin siis jahtimiehetkin oikeuteen.\n\n-- \"Mutta lähettäkää heidät pian kotia, sillä täällä tarvitaan joka\nmies!\" huusi santarmeille Ankerschmidt.\n\n-- \"Suvaitkaa vaan odottaa!\"\n\nTaas seuraavana päivänä ilmestyivät säännöllisesti santarmit, tuoden\nherra Bräuhäusel'iltä sen käskyn, että kosk'eivät jahtimiehet mitään\ntunnusta, heitä täytyy tutkistella yhdessä pellonvartiain kanssa.\n\n-- \"Voi, sillä tavoin viette pois kaikki mieheni, juuri kun niitä\nparaiten kotona tarvitsen\", vaikeroitsi Ankerschmidt.\n\n-- \"Me emme voi siihen mitään. Noitten täytyy todellakin seurata\nmeitä.\"\n\nMutta nuot eivät tietysti myöskään mitään tunnustaneet, sillä hekin\nolivat viattomat kuin vasta lypsetty maito.\n\nRepsi-pellolle jäi päivä päivältä yhä vähemmän niittomiehiä; nyt siellä\nenää vaan varsinaiset rengit olivat jälellä. Yht'äkkiä lähetti herra\nBräuhäusel näitäkin noutamaan ja he vietiin kaikki tyyni kaupunkiin.\nSelvä se, että näitäkin täytyi konfronterata muitten kanssa.\n\nMutta tästä jo rupesi Ankerschmidt sakramentteramaan. Siinä oli jo\nliikaa! Se oli hirveätä! Semmoisena työ-aikana! Mitä ajattelevat nuot\ntuolla? Kaikki työ jää kesken. Koko oikeuden-käynnistä tulee enemmän\nvahinkoa kuin hyötyä!\n\nEräänä kauniina päivänä haastettiin vielä kaikki kuskit, kokit,\npalvelijat oikeuteen ja nekin pidätettiin siellä kaikki. Ritarille ei\njäänyt ketään muuta, kuin herra Vendelin ja pikku Gyuszi. Nyt saattoi\nhän itse vartioida, hoitaa ja ruokkia kaikkia elukoitaan, ikäänkuin\nolisi asettunut johonkin Amerikan prairiaan, kuusisataa Englannin\npeninkulmaa läheisimmästä ihmisasunnosta.\n\nMutta huomenna sentään he lähetetään kotia?\n\nJos ei huomenna, niin ainakin ylihuomenna.\n\nVaan kuluipa siitä koko viikkokin, eikä vielä kukaan palannut.\n\nMenkäämme jo itsekin katsomaan, mitä herra Bräuhäusel ja tohtori Grisák\nniin ijankaikkisen kauan toimittelevat.\n\nViimemainitun tapaamme varmimmin herra Bräuhäuseí'in asunnossa joka\npäivä kello kolmen aikana jälkeen puolenpäivän. Silloin, jos ei\nhammastauti häntä estänyt. oli tohtori Grisák'in tapa säännöllisesti\nmennä herra Bräuhäusel'in luokse, jossa hän viipyi tämän käytettävänä\nkello seitsemään asti illalla; tällä aikaa toimitettiin myöskin\nhäiritsemättä kaikki asianajajan-jutut. Mitä väliaikaa jäi yksityisiltä\nneuvotteluilta, sen he sangen soveliaasti täyttivät huomiota\nteroittavalla korttipelillä, \"tarok'illa.\"\n\nHerra Bräuhäusel oli innokas tarokin-pelaaja. Jonka hän kerran sai\npuoleensa, se oli hänen vankinsa, se oli jo sidottu, rautoihin pantu,\nniin ja niin monen vuoden tarok-linnantyöhön tuomittu, ilman\nvähintäkään vapautuksen toivoa. Tohtori Grisák antausi omin ehdoin\ntämän orjuuden alaiseksi.\n\nOn näet tietäminen, ettei mikään yhteys ole niin syvälle juurtunut, ei\nmikään ystävyys niin luja, ei mikään rakkaus niin platonillinen, kuin\ntarok-pelaajan yhteys, ystävyys, rakkaus pelikumppaninsa suhteen --\nvarsinkin semmoisen, joka aina häviää.\n\nRakastunut nuorukainen ei odota sitä hetkeä, jona saa kultansa kohdata,\nsemmoisella levottomuudella, kuin Bräuhäusel tavallisesti odottaa\ntohtori Grisák'ia, kellon lähetessä kolmen lyömää, ja tohtori Grisák'in\ntäytyi olla varustettuna mitä pätevimmillä syillä, \"alibi'ansa\"\npuolustaakseen, jos sattui tuntia myöhemmin tulemaan; jos hän taas\nsattui koko iltapäivää laiminlyömään, oli hänen suorastaan\nlääkärintodistus hankkiminen.\n\nTarokia pelatessa saattoi muuten keskustella oikeudenasioistakin.\nErittäin sopiva tilaisuus siihen ilmestyy kortteja jakaessa.\n\n-- \"Oletteko jo suvainnut määrätä tutkimuskuntaa Tiszan[40] sulkujen\nasiassa?\"\n\n-- \"Olen. Te edustatte siinä rakennus-insinöriä. Tutkimuskunnan\njäseninä ovat ne, jotka te valitsitte. Terssi!\"\n\n-- \"Kuinka pitkälle?\"\n\n-- \"Vaan yhdeksään asti.\"\n\nTohtori Grisák'illa oli kvartti kädessä, vaan hän ei tahtonut hävittää\nkumppaninsa peliä.\n\n-- \"Minä en luule, että insinöri Schmerz paljon hyötyy\nsulun-rakennuksestaan.\"\n\n-- \"Kuinka niin?\"\n\n-- \"No, sillä tavoin kuin yritys nyt on järjestetty. Kaataa tuhat\ntammipuuta paaluiksi, joitten pitää olla kolme syltä neljä jalkaa\npitkät; vajottaa ne yksi syli neljä jalkaa maahan sisään, johon\ntarvitaan satakaksitoista juntan iskua; minä luulen, että urakkamies,\ntyöpalkat ja rakennus-aineet kun ovat varsin kalliita, on erhettynyt\nlaskuissaan. -- Te heitätte siis valttinne pois?\"\n\n-- \"Kas! enpä sitä huomannutkaan. Mutta jos urakkamies ei isketäkään\npaaluja satakaksitoista kertaa, vaan ainoastaan kolmekymmentä.\"\n\n-- \"Silloin jääpi enemmän kuin kaksi syltä ylipuolelle maata. Te lyötte\nesiin ruutua; sitä maata minulla ei ole ainoatakaan.\"\n\nTuolla olivatkin todella kaikki seitsemän koossa tohtori Grisák'illa,\nmutta hän ei siitä virkkanut mitään.\n\n-- \"Taikka paalu kyllä sojottaa kaksi syltä ylöspäin maasta, mutta\nmenee sitä vähemmän alaspäin.\"\n\n-- \"Ah, se on totta! Kas sitä vaan, ken olisi semmoista tullut\najatelleeksi. Tutkimuskunta voipi ainoastaan tietää, kuinka monta\njalkaa paalut seisovat maasta pystyssä, mutta ei kuinka syvällä ne ovat\nmaan sisässä, ja siten saattaa jo rakennus-aineista säästää kolmannen\nosan.\"\n\nTätä molemmat nauroivat hyvästi.\n\n-- \"Työ kestää sitenkin kymmenen tahi kaksitoista vuotta, ja silloin,\njos uudesta on rakennettava, kuka haastaa heitä edesvastaukseen?\"\n\n-- \"Aivan totta. Valttia! Vieläkin valttia! Tänne tuo kymmensilmä!\nViimeinen pisto on minun. Minä olen ulkona; te, veikkoseni, jäitte\nmatiksi!\"\n\n-- \"Peijakas! Odotin kaikkia, eikä tullut mitään.\"\n\n-- \"Tehkää hyvin, jakakaa!\"\n\nAloitettiin uutta peliä. Herra Bräuhäusel, kohtaloonsa tyytyväisenä,\npisti priisin nuuskaa nenäänsä ja otti ylös kortit.\n\n-- \"Koira vieköön! Kun jakaa minulle tuommoisia kortteja, paljaita\nseitikkoja ja kahdeksikkoja.\"\n\n-- \"Ne ehkä vielä paisuvat\", lohdutti häntä lakitieteen tohtori, jolle\nensimmäisessä jaossa tuli neljä yhdeksikköä käteen ja joka kohta löi\nulos yhden, kirjoittamatta muistiin 150.\n\n-- \"No, no; onhan vahinko yhdeksikköjä heittää.\"\n\n-- \"Eivätpä ne minulle koskaan tule. -- Onko ilmoitus vangitun Aladár\nGaranvölgyin jutussa jo lähetetty?\"\n\n-- \"Onpa kyllä. Kaikkien siihen kuuluvain liitteitten kanssa. Mikä oli\nensimmäinen pisto?\"\n\n-- \"Tehkää hyvin, tässä ovat kaikki. Tekivätkö _Straff'in_ kirjeetkin\nseuraa?\"\n\n-- \"Tietysti, tietysti. Ne juuri kaikkein enimmän asiaa pahentavat.\nTerz von Ober! Onko näin hyvä?\"\n\n-- \"Varsin hyvä.\"\n\n-- \"Mutta mitä etua rouva Pajtay'lla lienee siitä, että herra Aladár\nGaranvölgyi kärsii rangaistuksensa loppuun asti?\"\n\n-- \"Sitä en tiedä. Rouva Pajtay on klienttini. Hän tahtoo niin ja minä\nkoetan asiaa perille ajaa. Aladár Garanvölgyi siis ei pääse niitten\njoukkoon, jotka saavat rikoksensa anteeksi?\"\n\n-- \"Terz major! Siitä saatte olla varma. Straff on antanut ilmi kovin\npahoja kohtia.\"\n\n-- \"Eikä kenkään tiedä, kuka tuo Straff on?\"\n\n-- \"_Bellus musicus_. Sitä ei kenkään voi tietää. Te heititte taas\nneljä yhdeksikköä.\"\n\n-- \"Helkkarissa! en huomannut niitä. Minä luulen, että loukattu\nturhamielisyys taikka mustasukkaisuus vaivaa nuorta leskeä.\"\n\n-- \"Tuhat tulimmaista! Minä oikein kummastelen, että jätitte viimeisen\nkortin minulle. Sen kanssa on minulla nyt neljä matadoria.\"\n\n-- \"No sun saksan saakeli! Ainoastaan yksi pisto on minun, muut kaikki\nteidän.\"\n\n-- \"Te kadotitte taas pelin.\"\n\n-- \"Tänään on minulla erittäin huono onni.\"\n\n-- \"Pelataanko vielä yksi?\"\n\n-- \"Aivan kernaasti.\"\n\nHerra Bräuhäusel jakoi uudestaan.\n\n-- \"Apropos. Vanha Ankerschmidt kirjoitti tänään minulle. Häneltä on\nvarastettu kaksitoista Yorkshiren sikaa muurilla ympäröidystä pihasta.\"\n\n-- \"Kuules perhanaa! Ne lienevät olleet sukkelia poikia.\"\n\n-- \"Vanha herra on saanut päähänsä sen, että tahtoo tietää, kutka ovat\nsiat varastaneet.\"\n\n-- \"Omituinen uteliaisuus.\"\n\n-- \"Hän käskee minun jättää sisään hakemuskirjas tutkimuksen toimeen\npanemisesta.\"\n\n-- \"Viisikuudetta, viisiseitsemättä, yhdeksänkahdeksatta, teillä on\nkahdeksanyhdeksättä. Onko teillä hakemuskirja muassa?\"\n\nTohtori Grisák pisti käden taskuunsa ja veti sieltä esiin paperin,\nBräuhäusel'in jakaessa kortteja.\n\nJaettuaan silmäili herra Bräuhäusel hakemusta ja näytti vaipuvan sen\nlukemiseen.\n\n-- \"Rakas ystäväni, tässä on virhe.\"\n\n-- \"Mikä se olisi?\"\n\n-- \"Kartta ei ole riittävä.\"\n\n-- \"Se on mahdotonta. 12 sikaa à 30 florinia tekee 360 florinia ja\nkartta kelpaa 400 floriniin asti.\"\n\n-- \"Siinäpä juuri erhetys onkin. Tässä on puhe _Yorkshiren_ sioista;\nniitten hinta on vähintäänkin 41 florinia. Se tekee 480 florinia. 400\nflorinista eteenpäin on kartta kahdenkertainen. Minun täytyy tuomita\nteitä kolmikertaiseen sakkoon. Teidän on maksaminen lisäksi kaksi\nflorinia.\"\n\nTämän pelin kadotti kuitenkin herra Bräuhäusel, vieläpä sillä tavoin,\nettä jäi aivan matiksi. Hän erhettyi suuresti siinä, että hän luuli,\njotta lakitieteen tohtori itse maksaisi sakkorahat, kun hänellä oli\nkortit kädessä.\n\nKuitenkin sai hän loppusuorituksessa maksaa pois herra Bräuhäusel'ille\nyhdeksän florinia.\n\n-- \"Minä pyydän, että Ankerschmidt'in asia pian otetaan käytettäväksi,\nsillä vanha herra tietää nostaa suurta melua.\"\n\n-- \"Minä tunnen hänet. Sen halun häneltä kyllä tukehutamme. Luottakaa\nvaan minuun. Mutta siinä tapauksessa tulette myöskin huomenna\naikaisemmin.\"\n\n-- \"Päivällisen jälkeen olen täällä.\"\n\nKortin-lyöjäisistä kotiin tultuaan, tohtori Grisák ensi työkseen otti\nesiin menokirjansa ja piirsi siihen erinäisten litterain alle päivän\nkustannukset.\n\n\"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia -- herra\ninsinöri Schmerz debet.\"\n\n\"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia -- rouva\nPajtay debet.\"\n\n\"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia -- herra\nritari Ankerschmidt debet.\"\n\nNo, sitä kai ei kukaan ajatelle, että jos lakitieteen tohtori\noikeudenasiain hyväksi heittää neljä valttia kädestään, piirikunnan\ntuomarin kanssa korttia lyödessään, hänen ei siitä pitäisi saada\nkorvausta keneltäkään.\n\nSeuraavana päivänä toimitettiin neuvottelut taas samalla tavalla, sillä\ntähdellisellä eroituksella kuitenkin, että herra Bräuhäusel, joka\nedellä puolenpäivän oli jossakin asiassa sattunut julistamaan tohtori\nGrisák'ille vastenmielisen päätöksen, nyt sai tältä pelissä\narmottomasti loikkiinsa.\n\nTietysti hänkin kirjoitti tämän päivän \"vailingin\" ritari\nAnkerschmidt'in maksettavaksi \"kaikenlaisten menojen\" joukkoon. Varmaa\noli, että joko tohtori Grisák taikka herra Bräuhäusel tappiolle joutui,\nse Ankerschmidt'in kukkaroon loven teki.\n\nTotta olikin, että viimeisen pelin loppupuolella alettiin puheeksi\nottaa yorkshirelaisetkin sekä oikeuteen haastetut vierasmiehet ja\nepäluulon-alaiset henkilöt, ja että tämä oli vietävän monimutkainen\njuttu. Tutkimusta kestäsi sangen kauan.\n\nTuo monimutkainen asia kävi kuitenkin päivä päivältä yhä\nmonimutkaisemmaksi; kuta enemmän vierasmiehiä kutsuttiin, sitä\nuseammalle taholle haaraantuivat epäluulot; kuta paksummiksi\nprotokollat paisuivat, sitä vähemmän päästiin varasten jälille -- ja\nsill'aikaa saattoi Ankerschmidt'in repsi tuolla pellolla rauhassa\npilaantua. Herra Vendelin olisi jo vastarinnasta luopunut ja sovinnon-\nehdoilla lähestynyt pois ajetuita talonpoikia. Hän olisi luvannut\nheille kahdenkertaisen päiväpalkan, ruokaa neljä kertaa päiväänsä,\nvieläpä tehnyt senkin tarjouksen, että heitä yöllä herätettäisiin ja\njuomista annettaisiin, jos heitä janottaisi.\n\n-- \"Ei käy päinsä\", vastasi vaan palócz'ien johtaja, \"me olemme jo\npalkatut koko leikkuun-ajaksi.\"\n\nEi minkäänlaiset lupaukset voineet houkutella heitä edes yhdeksi\npäiväksikään luopumaan niistä töistä, joihin olivat sitouneet.\n\nPaikkakunnan maanviljelijöillä itsellä taas oli niin paljon työtä, että\nheitä ei edes saanut puhutella.\n\nJa näinä yleisen hikoilemisen päivinä ratsasti Ankerschmidt joka päivä\nympäri tiluksiansa; hän näki kauniisti tuleentuneitten tähkäpäitten\nhukkaan joutuvan, ja laski itsekseen, että jos tätä kestää vielä\nmuutamat päivät, puoli repsistä varisee maahan, joka tekee\nkahdenkymmenen-tuhannen florinin tappion; ja silloin hän kirosi tuota\nYorkshiren emäsikaakin, josta nuot porsaat olivat lähteneet, joitten\ntähden hänen repsinsä nyt kökötti korjaamatta, ja vielä kaikkia\nmuitakin imisiä.\n\nMuuten hän arveli, että tuosta suojeluksetta jääneestä siirtokunnasta\njo kaikki muutkin siat olivat varastetut, koska vaan nais-palkollisia\noli kartanoon jäänyt. Hän ei uskaltanut mennä sinne katsomaankaan.\n\nMutta lauantai-iltana saattoi hänet uteliaisuus niin pitkälle, että\nrupesi tiellä puhuttelemaan Garanvölgyin sikopaimenta, joka silloin\najoi porsaansa kotia metsästä.\n\n-- \"Hoi, poikaseni! Mitä uusia kuuluu? Eivätkö jo 'kaikki' sikani ole\nvarastetut, sittekuin vartiat kutsuttiin pois?\"\n\nSikopaimen pudisti päätään ja rupesi, heitettyään viittansa olalleen,\nmoittivalla äänellä uudelle tilanhaltialle opettamaan parempaa\nkäsitystä maan tavoista.\n\n-- \"Mitä korkean-arvoisa herra ajattelee? Olisihan tuo hirveän\ninhottava ilkityö, jos joku sill'aikaa menisi toisen sikoja\nvarastamaan, kuin vartiat ovat komitati-kaupunkiin kutsutut. Elukoista\nei saa kadota ainoata porsastakaan, niin kauan kuin vartiat ovat tuolla\n'Wassagter'-herrain[41] luona. Se on kunnian asia, hyvä herra. Jumalan\nhaltuun!\"\n\n-- \"Perhana! En tietänyt, että tämä olisi 'point d'honneur'\", sanoi\nitsekseen Ankerschmidt, joka rupesi päivä päivältä huomaamaan, että\nvielä löytyi paljon uusia asioita auringon alla.\n\nMutta tutkimusta kaupungissa pitkitettiin yhä vielä ja herra Vendelin\nkävi yhä naapurikylissä työmiehiä etsimässä, ja palasi joka ilta\nyksinänsä kotia.\n\nToisen viikon loppupuolella katosi jo Ankerschmidt'ilta kokonaan kaikki\nkärsivällisyyden reservijoukot. Tässä ei ole mitään määrää. Se jo\nväsyttää kaikkea lojalisuutta. Kirjeen toisensa perästä lähetti hän\ntohtori Grisák'ille ja herra Bräuhäusel'ille; hän pyysi, rukoili,\nviimein soimasi, uhkasi mennä ministeriin, vieläpä mainitsi tuota\nhirveätä asiaa, että kirjoittaisi kaikkiin sanomalehtiin, -- hän ei\nenää tarvitse sikoja eikä varkaita; lähetettäköön vaan hänen\npalkollisensa kotia. Kumminkin kuski, jotta se ajaisi sisään ulkona\nlojuvan, niitetyn repsin. -- Se ei mitään auttanut. Vihdoin tuli\nkuitenkin hänen kuudenteen kirjeesensä vastaus virallisella sinetillä;\ntämän avattuansa sai ritari siitä suureksi rauhoituksekseen lukea, että\nkoska hän tuomarin-virastolle oli lähettänyt kuusi hakemuskirjaa\nkartoittamattomalla paperilla, hän rientäköön joutuisasti kaupunkiin ja\nmaksakoon siitä kuusi kertaa viisiviidettä kreutzeriä sakkoa.\n\nAnkerschmidt otti tämän kirjeen, teetti siihen lasin ja raamin ja pani\nsen ylipuolelle kirjoituspöytäänsä seinään riippumaan, jotta sen aina\nsaattaisi nähdä; mutta tästä lähtien hän käytti itseänsä levollisesti.\n\nSeurasi sunnuntai. Kovin alakuloisena ratsasti hän taas korjaamatta\njääneelle pellollensa. Taivaanranta rupesi peittymään synkkiin pilviin,\npeltokana kaakersi vehnämaassa, joka puusta ja ruohosta saattoi\nhavaita, että sade-aika oli tulossa.\n\n-- \"No sepä vielä puuttui! Kolmeneljättä osaa koko leikkuusta ulkona\npelloilla, kekoihin koottuna; jos sade tulee niitten päälle, on kaikki\nhukassa; jyvät alkavat itää, kuumeta, mädätä. Neljäkymmentä tuhatta\nflorinia menee kuin tuhkaan. Niin sievästi, kuin jos olisivat\nlompakkoineen päivineen hävinneet. Sitä ei enää kukaan voi auttaa.\nLisäksi vielä se, että repsi-sadosta jo ennakolta olen tehnyt\nmyyntikontrahdin, johon on liitetty suuri kaupanpurkaus-raha. Saan\nvielä maksaa kaupanpurkajaisetkin.\"\n\nJuurikuin hän semmoisissa raskaissa huolissa pellolla verkallensa\nratsastaa, edestänsä karkottaen tuhansittain heinäsirkkoja, puhuu\nhänelle yht'äkkiä joku tuttu ääni.\n\nHän kohottaa päätänsä ja näkee edessään Kampós herran, joka oli\nponnistanut kaikki voimansa, saavuttaakseen ratsastavaa ritaria, ja\nsiitä nyt huohotti kuin jahtikoira.\n\n-- \"Teidän nöyrin palvelijanne, kunnian herra! Meillä on tosiaankin\nlämmin ilma.\"\n\n-- \"Ei meillä; me levähdämme. Jumalan kiitos!\" vastasi katkeralla\nhumorilla ritari.\n\n-- \"Niin näkyy. Paha kyllä. Nyt vielä taitaa tulla sadekin, ja tulee\nvarmaan, sillä sen tietää aina polveni, sittekuin sitä tykinkuula\nKassa'n tappelussa raapaisi.\"\n\n-- \"Teitäkin on kuula raapaissut?\" kysyi Ankerschmidt omituisella\näänenkorolla, sillä Bogumil juohtui kohta hänen mieleensä.\n\n-- \"Se raapaisi minua sillä tavoin\", selitti Kampós nauraen, \"että\nmarssiessamme näin kuulan tiellä. Minä pistin sen nuttuni taskuun,\nmuistoksi kotia viedäkseni. Käydessämme söi raskas kuula itsensä taskun\npohjasta lävitse ja luiskahti alas liepeisin vuorin väliin, jota minä\nen kuitenkaan hoksannut. Kun sitte yht'äkkiä täytyi ruveta juoksemaan,\nmätkytti luoti niin julmasti polviluitani, että olin siitä melkein\nkerjäläiseksi joutua.\"\n\n-- \"No, se lienee mahdollista\", sanoi myöntyväisesti ritari.\n\n-- \"Ja siitä asti on polveni ilmapuntarina.\"\n\n-- \"Sadetta todellakin saadaan, vaan mitäs sen tekee?\"\n\n-- \"Juuri sen vuoksi tulen teidän armonne luokse. Me päätimme eilen\nkorjuun; minä puhuin kunnioitetulle isännälleni siitä pahasta pulasta,\njohon teidän armonne on joutunut. Jos vielä lisäksi tulee sade, on koko\nvuodentulo hävinnyt. Hän sanoi, että se olisi suuri vahinko ja antoi\nkäskyn, jotta tulevalla viikolla, sen sijasta että rupeemme rukiin\nkimppuun, menemme omien niittomiestemme kanssa teidän armonne\nrepsi-pellolle ja lyömme sen kumoon; sitten ajamme omilla vaunuillamme\nja rengeillämme keot sisään, sillä niistä tulee muuten suuri vahinko.\nJos siis teidän armonne ottaa vastaan tarjouksen, niin tekee sen\nisäntäni suurella mielihyvällä. Hän sanoi, että mitä jää pelloille\nhukkaan on vahingoksi koko maalle.\"\n\nOlipa hän sanonut vielä jotain muutakin, mutta siitä ei Kampós herra\nmitään virkkanut.\n\nTällä kertaa muistui Ankerschmidt'in mieleen astua alas hevosen selästä\nja teeskentelemättä tarjota Kampós herralle kättä, jonka tämä ottikin\nvastaan, tultuansa vakuutetuksi siitä, ettei siinä hänelle ehkä rahaa\ntarjottu.\n\n-- \"Sanokaa isännällenne, että olen kiitollinen hänen tarjouksestansa,\nsuuresti kiitollinen. Ja sanokaa hänelle vielä, että ritari\nAnkerschmidt ei ole mikään huonomuistoinen mies.\"\n\nVasta sittekuin kaikki jo oli niitetty ja korjattu, tulivat\nAnkerschmidt'in palkolliset takaisin kaupungista, sillä\nloppupäätöksellä, kahden viikon pitkästä tutkimuksesta, että he\nkaikki olivat syyttömät.\n\nHeidän kanssaan tuli myöskin sade-aika, osottaen Kampós herran\npolven-ennustusta oikeaksi, ja tulipa vielä pitkä asianajajan ja\noikeuden-käynnin rätinkikin. Sen ritari Ankerschmidt maksoi pois,\nsanaakaan virkkamatta, eikä näyttänyt sitä kellekään; sen verran hän\nvaan sanoi Maxenpfutsch'ille, että sillä hinnalla olisi voinut\nsuorastaan Englannista tuottaa uusia sikoja varastettujen sijaan.\n\nKotia lasketut palkolliset kutsui hän nyt kokoon ja julisti heille\nsoturin tavalla lyhyesti seuraavan päiväkäskyn:\n\n\"Miehet! Sen sanon teille, varokaa tästälähin, ettei mitään vahinkoa\ntapahdu. Mutta jos kuitenkin vahinko tapahtuisi, niin pitäkää sitä\n_suurimmassa salaisuudessa_, sen sanon; sillä joka vielä kerran\nrohkenee ilmoittaa, että minulta on varastettu jotakin, sen minä ilman\narmotta ajan talosta pois!\"\n\nHerra Maxenpfutsch'ia yksistään tämä puhe ei miellyttänyt. Hyvä. Jos\nherra ritari sanoo tuommoisia sottiseja, tahtoo hän itse puolestansa\nryhtyä tuohon siksensä heitettyyn asiaan ja näyttää, että vahingosta\nkuitenkin on selko saatava. Oikeudessa tietysti kaikki käypi kankeasti;\nmutta senpätähden on täällä santarmeja, niitten kanssa hän on hyvä\ntuttava. Sievästi, ilman mitään melua pääsevät he kyllä varasten\njälille; siihen tarvitaan vaan vähän kärsivällisyyttä. Pari metsässä\nasuvaa ihmistä käypi myöskin lahjoilla voittaminen, jotta he\nteeskentelisivät ystävyyttä rosvojen kanssa ja sitten antaisivat heidät\nilmi. Tämä on sangen viekas ajatus.\n\nSeurausta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Eräänä iltana tulee herra\npehtorin luokse pulskea, solakka mies, kasvot rehellisen näköiset ja\nmiellyttävät, viikset kauniit, mustat, hiukset sileiksi kammatut ja\nposket parrasta puhtaiksi ajetut; hän oli puettu hopea-nappiseen,\nsiniseen liiviin ja punaisilla kukilla kirjailtuun, lyhyeen takkiin;\ntämän soljesta riippui alas pieni kirves, jonka luumupuusta tehty varsi\noli messinki-langalla koristettu; käsivarren ympäri oli kierretty\nlyijy-koristeilla varustettu sikopaimenen ruoska. Koko hänen\nolennostaan näkyi, että hän oli jonkun säädyllisen herrasväen\nsäädyllisyydessä pidetty palkollinen.\n\n-- \"Hyvää iltaa toivotan jalo-arvoiselle herralle.\"\n\n-- \"Jumal' antakoon, veikkoseni. Mitä tahdotte?\"\n\n-- \"Tahtoisin puhua pari sanaa noista kadonneista _jalo-ihraisista_[42]\nsioista.\"\n\n(Hän selitti attributi-sanan Yorkshire aivan järjenmukaisesti\ntällä tavoin, tehden sen luonnollisen johtopäätöksen, että, jos\nihmisten joukossa ylhäistä sukuperää olevia henkilöitä nimitetään\n\"jalo-verisiksi\", ylimykset sikojen joukossa varmaankin ovat\n\"jalo-ihraisia\").\n\n-- \"Tiedättekö mitään niistä? Tehkää hyvin, istukaa alas tähän\nnojatuoliin.\"\n\nVieras ei paljon kursastellut, vaan istui, niinkuin tämmöinen\nkunnianosotus olisi hänelle tullut, osotetulle sijalle.\n\n-- \"Tiedänpä niistä jotakin\", vastasi hän järkevästi ja varovaisesti.\n\"Minä luulen saaneeni vihiä siitä, joka ne on vienyt, ja olen päässyt\nhänen jälilleen. Teidän tulee tietää, että noissa pyökki-metsiköissä\npandúrinkin[43] on vaikea, mutta santarmin aivan mahdoton saada\nkäsiinsä sellaista, sillä kaikki huomaavat heidän tulonsa ja yksi\nsikopaimen antaa heti tavaran toiselle kädestä käteen; se kuljetetaan\nlaaksosta laaksoon ja etsijät tulevat aina tyhjään paikkaan. Mutta minä\nluulen, että tuommoiset eriskummaiset siat, jotka niin paljon eriävät\nmuista tavallisista, ovat itse varkaillekin haitalliset, sillä kelle\nhyvänänsä he tahtonevatkaan niitä myydä, kaikki kohta kysyvät, mitenkä\nhe ovat ne saaneet. Jos he taas teurastaisivat ne omaksi tarpeeksensa,\npilaa kesä-ilma pian lihat; heille ei niistä suinkaan lähde mitään\nhyötyä. Sentähden arvelen, että jos heidän luoksensa menisi\nminunkaltainen mies, jota he eivät pelkää, ja he ilman rangaistusta\npääsisivät vapaiksi koko asiasta, he itse ilolla antaisivat takaisin\nkoko varastetun omaisuuden parista kymmenestä florinista.\"\n\nHerra Vendelin ihastui kovin näistä sanoista ja otti jo esiin\nrahakukkaronsa.\n\n-- \"Muuten ette vielä ole suvainnut kysyä nimeäni.\"\n\n-- \"Näenhän kasvoistanne, että olette rehellinen ihminen.\"\n\n-- \"Siinä ei ole kyllä. Minä tahdon näyttää, että olen hyvillä teillä.\"\nTämän sanottuaan otti hän liivinsä taskusta huolellisesti kokoon\ntaitetun paperin, jonka keskellä oli vähän kulunut sinetti ja josta\nherra Vendelin sai tietää, että hänen vieressään istuva arvoisa henkilö\non sikopaimen Mihály Vak Nyeregkápan pustalta, hänen kunniansa herra\nLörincz Nyirbáródin palvelusväkeä ja niin muodoin aivan uskottava mies.\n\n-- \"Minä siis sanon teille, veikkoseni\", puhui herra Vendelin, laskien\nkätensä arvoisan vieraansa olkapäälle, \"että jos laitatte takaisin\nyorkshirelaiset, minä paitsi niitä kahtakymmentä florinia, jotka ovat\nvarkaille lunastusrahaksi annettavat, annan vielä teillekin\nkaksikymmentä florinia.\"\n\n-- \"Kiitoksia! Siinä on liian paljon minulle. Niin paljon minä en\nansaitse. Puolessakin on kylläksi.\"\n\nOi, mikä kelpo, rehellinen ihminen tuo on!\n\n-- \"Tarvitaanko edeltä-päin mitään kustannuksia?\"\n\n-- \"Ei mitään, ainoastaan tuo määrätty lunastusraha. Siitäkin vaan\npuoli.\"\n\n-- \"Kymmenen florinia siis riittää?\"\n\n-- \"Aivan hyvin. Toista puolta he kyllä odottavat.\"\n\nVoi, ovatpa nuot oikein rakastettavia varkaita, jotka suovat\nkreditiäkin!\n\n-- \"Yhtä toki mielisin tietää, että millä pirun tavalla he saattoivat\nviedä siat muurin ylitse.\"\n\n-- \"Minä arvelen, että he ensin olivat kaataneet viinaa sianruuhiin, ja\nkun siat siitä päihtyivät, antoivat ne siivosti viedä itsensä pois.\"\n\nHm; tämä kunnioitettu mies näyttää käyneen akatemiassa.\n\nMutta kauppa on tehty; eikä siinä pane alttiiksi enempää kuin kymmenen\nflorinia.\n\n-- \"Minä siis jätän asian teidän haltuunne. Jos tulette sikain kanssa,\nsaatte vielä kolmekymmentä florinia. Tuohon käteen!\"\n\nSikopaimen pudisti Maxenpfutsch'in kättä; sitten otti hän hattunsa ja\nmeni kauniisti kiittäen pois.\n\nHetken kuluttua palasi hän kuitenkin takaisin.\n\n-- \"Vast'ikään juohtui yksi seikka mieleeni. Jos saan siat käsiini,\ntapahtuu kenties niitä tänne ajaessa, että santarmit sieppaavat minut\ntiellä kynsiinsä ja lyövät minut rautoihin, niinkuin varkaan; minä\npyydän sentähden nöyrimmästi, että tekisitte hyvin ja kirjoittaisitte\nminulle passin kahdestatoista siasta, jotta puhtaasti saatan niitten\nkanssa kotia tulla.\"\n\n-- \"Se on totta\", vakuutti herra Vendelin, \"sitä en tullut\najatelleeksi.\"\n\nHän antoikin kohta asianomaisesti laaditun todistuksen tuolle kunnon\nvälittäjälle, jottei mitään pahaa hänelle tapahtuisi. Sen jälkeen\nerosivat he suurimmassa ystävyydessä.\n\nSeuraavana päivänä tapasi herra Vendelin Kampós herran ja kehui tälle,\nettä yorkshirelaiset jo ovat tulossa. Herra ritari tulee varmaankin\nkovin iloiseksi, kun siitä saa tiedon, mutta hän ei virka hänelle\nmitään, ennenkuin elukat ovat pihassa. Ja sitte kertoi hän Kampós'ille,\nmitenkä oli saanut ne takaisin.\n\nKampós herra pisti hymyillen piippuunsa. Herra Vendelin kysyi, mitä\nvarten hän hymyili.\n\n-- \"Minunkin kävi kerran Pest'issä niin\", vastaa Kampós, \"että\nmerenvahainen piippuni varastettiin. Minä kuulutin kohta, että antaisin\nviisi florinia sille, joka toisi piipun takaisin. Seuraavana aamuna\ntulee luokseni eräs rehellinen ihminen, piippuni muassaan; hän sanoi\nsaaneensa kiinni varkaan ja nyt aikovansa mennä piipun kanssa\npolisikamariin rikosta todeksi näyttämään. Minä maksoin hänelle nuot\nviisi florinia, ja hän varasti minulta toisen kerran piippuni\njulkisesti, omalla luvallani. Mutta kahta kertaa se minulle ei ole\ntapahtunut.\"\n\n-- \"No mitä tällä tarkoitatte?\"\n\n-- \"Tarkoitan sitä, että te tällä kertaa itse olette antanut varkaalle\nmatkarahaa ja, jotta hän häiritsemättä voisi kuljettaa saalistansa,\nvielä matkapassinkin, ja että tuo Mihály Vak ei ole kukaan muu kuin\nMiska Szemes, paikkakunnan sukkelin 'köyhä poika.'\"\n\nTodellakin häntä sopi herra Vendelin'in ajaa takaa!\n\nJa vielä lisäksi oli hänellä se kiusa, että kaikki, jotka saivat tietää\ntuosta jutusta, nauroivat häntä vasten naamaa.\n\nRitari Ankerschmidt itse nauroi kaikkein enimmin; ja ensimmäisessä\ntilaisuudessa, kun hän kaupunkiin lähti, osti hän viheliäisen\njahtihattunsa sijaan itselleen todellisen sikopaimen-hatun, leveillä\nreunuksilla, suuri solki keskellä ja sivulla kurjen-sulka. Hänen vanhat\ntuttavansa olivat selälleen kaatumaisillaan, kun hänet siinä\npäähineessä näkivät.\n\n\n\nVI.\n\nKaunohenki.\n\n\nRouva Pajtay on vielä nytkin kaunis nainen.\n\nHänen kasvonsa, hänen vartalonsa ovat niitä, jotka kauan pysyvät\nkauniina. Sen lisäksi -- hänellä ei olekaan muuta tehtävää, kuin pitää\nhuolta kauneudestansa.\n\nHän ei koskaan vaivannut itseään lapsilla, hänellä ei ollut mitään\nintohimoja. Tuo myrsky, joka teki niin monen ihmisen hiukset harmaiksi,\nei hänelle tuottanut ainoatakaan unetonta yötä. Semmoisia onnellisia\nihmisiä löytyy, jotka elävät vaan omaa itseänsä varten.\n\nKello kaksitoista päivällä on hän ikään saanut itsensä valmiiksi\nvaatetetuksi ja hän on hyvillään siitä, että hänen on onnistunut kätkeä\nkaksi hirveän suurta karva-makkaraa omain hiustensa taa. Minä en tiedä,\nkuka aikanaan on saanut naiset siihen luuloon, että tuommoinen hiusten\nsekaan pistetty tukka eläimenkarvoja olisi muka jotain kaunista. Vaan\nCorinna oli nyt kerran siihen tyytyväinen, eikä meidän tule siihen\nmitään.\n\nNyt oli hänen ihastelijoitansa odottaminen, joille aika oli sievästi\njaettu: N:o 1 tulee kello kaksitoista, N:o 2 puoli yhdeltä, N:o 3 yhden\njälkeen, N:o 4 kello kahdelta. Näitä täytyy heidän eri laatunsa mukaan\nkohdella.\n\nN:o 1. Kelpo tilanhaltia maalta, Tivadar Törkölyi. Hän ei enään ole\nnuori, mutta hän on varakas. Hänellä on todellakin naimahankkeet eikä\nhän suinkaan ole mikään halveksittava kosija.\n\nTivadar Törkölyin oli tapa tulla kello kaksitoista, sillä puoli yhdeltä\nodottivat ystävät häntä \"Kultaisessa kotkassa\", eikä heitä käynyt\nlaiminlyöminen.\n\nSentähden vaihtaa Corinna kello kaksitoista toalettipöytänsä\nkirjoitus-pöytään; hän levittää eteensä suuren tilikirjan, ja\nnähdessään nyt Tivadar'in astuvan sisään, huutaa hän iloisesti: \"Ah,\nsepä hyvä, että tulette; te voitte varmaankin sanoa, missä hinnassa\nvillat tähän aikaan ovat. Niistä tarjotaan niin ja niin paljon, mutta\nminä en tahtoisi antaa niitä vähemmästä kuin niin ja niin paljosta.\nEikö teidän mielestänne minun pitäisi lakata viinaa polttamasta, kun\nviinavero on niin suuri?\" Sitte valittaa hän haikeasti, kuinka kallista\nkaikki on, kuinka ihminen saapi aivojansa vaivata, voidaksensa jotakin\nansaita. Kaikki pettävät naista, sillä he tietävät, ettei nainen voi\nmistään tarkkaa vaaria pitää.\n\nTultuansa sen jälkeen kumppaniensa seuraan, Törkölyi ei voi kylläksi\nkehua, kuinka ymmärtäväinen, säästäväinen rouva tämä Pajtay on,\nepäilemättä hänelle täydellisesti sopiva, ikäänkuin vaan häntä varten\nkasvatettu.\n\nKun herra Tivadar oli sulkenut oven perästänsä rientää Corinna\nhyvänhajuisella saipualla pesemään pois läkki-pilkut sormistansa, sillä\nnaiset tavallisesti läkitsevät sormensa, heti kuin kynään tarttuvat;\nsitte panee hän pois tuon ikävän tilikirjan ja asettaa ympärillensä\njoukon muotikuvia, sillä se, jota hän nyt odottaa, N:o 2, on kokonaan\ntoista laatua.\n\nN:o 2. Nándor Taréjy on kuuluisa mies, osakas herrain\nbaali-yhdistyksessä. Hän on yksi niitä, joille suuressa Unkarin\nvaltakunnassa on annettu oikeus sanoa: me olemme herroja. Ylhäinen\nasema tuo! Paitsi sitä on hän etutanssija kotiljongissa. Eikä\ntämäkään ole mikään jokapäiväinen toimi. Ja lisäksi täydellinen\nnaisten-ihailija. Hänen kanssaan ihmisen ei suinkaan tule ikävä.\n\n-- \"Ah, teidän armonne tarkastaa muotilehtiä.\"\n\n-- \"Oi ei, ei. Ainoastaan muotikuvia. Minä pidän muotilehtiä vaan\nkuvien tähden, mutta ei näistäkään ole paljon. Katsokaapas tähän!\nSaatatteko kärsiä tämän tumman lila-värisen silkin vieressä\noljenkeltaisia koristeita? Onhan se todellinen narrinpuku.\"\n\n-- \"Teidän armonne on oikeassa. Toimittaja arvattavasti saapi nämät\nkuvat ilman mitään painetuksi, jonkun 'Putzhändlerin' kustannuksella,\njoka tahtoo pukea yleisöä rokoko-vaatteisinsa. Tuolla tavoin vaatettaa\nitsensä ainoastaan rouva Olkinen.\"\n\n-- \"Hahaha!\" Tuo oli rouva Pajtayn mielestä oiva sukkeluus. \"Minä olen\ntodellakin pakoitettu baali-vaatteitani Wien'issä teettämään.\nTäkäläisillä räätäleillä ei ole kauneuden-tuntoa ensinkään. Ja\nkuitenkin löytyy ihmisiä, jotka sitä tahtovat pitää isänmaallisuutena.\"\n\n-- \"Naurettavaa! Muuten tekee teidän armonne aivan oikein siinä,\nettette lue muotilehtien sisältöä, sillä silloin teidän ei kumminkaan\nkäy, niinkuin äskettäin minun, en tahdo sanoa -- missä; siinä kylläksi,\nettä se oli eräässä nais-seurassa, jossa joku mal-à-propos rupesi\nkirjallisuudesta puhumaan. Tuli myöskin puhe naiskirjailijoista ja\nyht'äkkiä kysyy minulta joku nainen, mitä pidän 'Paradisan' viimeisestä\nrunoelmasta, joka oli julkaistuna 'Kuutama' nimisessä lehdessä. Minä\nsiihen vastasin, että koko tuon Paradisa nimen takana, hänen\nkyhäyksistänsä päättäen, luullakseni ei piile mikään muu kuin joku\njuhtisaappainen runonsepustelija Ala-Unkarista. Siitä nainen kumartaa\nsangen kohteliaasti, sanoen: Kiitoksia ylistyksestänne! tuo\njuhtisaappainen runonsepustelija olen minä.\"\n\n-- \"Hahaha, hahaha! Ken se oli, sanokaa!\"\n\n-- \"En, teidän armonne, sitä en voi.\"\n\n-- \"Paronessa Királyváry, eikö totta? älkää kieltäkö! Vaiko kreivinna\nPajtay? Turhaan sitä salaatte, minä saan sen kyllä tietää. Se on sangen\nhuvittavaa. Mutta sanokaapas minulle, millä tavoin vaatetettuna tulette\nensimmäiseen herrain-baaliin? Mitä saitte tietää Baltánszky'lla?\nKenellä teetätte vaatteenne? Minun pukuni on vielä salaisuutena. Teille\nsaatan siitä kuiskaista, mutta älkää sitä sen enempää ilmoittako.\nMuotiompelijatarta olen kieltänyt päähinettäni kellekään näyttämästä,\nmuuten en koskaan enää häneltä mitään tilaa. Tahtoisitteko nähdä sitä?\"\n\nEikö Nándor Tarójy sitä olisi tahtonut? Tietysti on hän sen somuudesta\nkovin ihastunut. Sitä ei tosiaan jokainen olisi kyennytkään\njälittelemään. Puhtaita timantti-helmiä kukkien kuvuissa, se tekee\nillalla lamppujen valossa erinomaisen vaikutuksen.\n\n-- \"Tämä on vielä omituisempi ajatus kuin tuo tuonoinen pääkoriste,\njoka oli tehty paljaista vanhoista rahoista, suuremmista ja pienemmistä\nkultakappaleista. Miellyttävämpää numismatista kokoelmaa ei nuoriso\nkoskaan ole tutkinut, ja kaikkien näitten keskellä olivat teidän\narmonne kasvot todellisena kuningattaren-kuvana, niinkuin teidän\narmonne silmät tälläkin koristeella tulevat säihkyilemään kirkkaammin\nkuin timantit.\"\n\nJa tuommoinen joutava lörpötys miellyttää naisia!\n\nPuolen tunnin kuluttua lähtee myöskin Nándor Taréjy pois toisen edestä\nja rientää kolmattatoista kaksintaistelua suorittamaan sen väitöksensä\njohdosta, että tämän vuoden laskiais-ilojen baali-kuningatar on Corinna\nPajtay eikä kukaan muu.\n\nSeuraa N:ro 3.\n\nCorinna asettaa nyt viereensä muotilehtien painetut osat, sillä N:ro 3\non runoilija.\n\nN:ro 3:n nimi on Danó Fellegormi. Se on tietysti salanimi. Tällä\nnimellä hän tunnetaan kaikkialla, jossa häntä mielellään nähdään; hänen\noikean nimensä näkevät tavallisesti vaan velkojat hänen vekseleinsä\nalla.\n\n-- \"Teidän armonne upottaa sielunsa säteet lähenevän laskiais-ajan\nnautintoihin\", alkaa Danó Fellegormi.\n\n-- \"Voi, ei\", huokaa Corinna. \"Sieluuni eivät turhuuden lentelevät\nhimot koske. Minä löysin täältä erään runon: 'Kasteelle.' Mikä hieno\naate, kuinka viehättävää, kun tapaa samantunteisuutta! Sen alle on\nkirjoitettu valenimi, ja minä mietiskelen, ken se lienee.\"\n\nHän tietää aivan hyvin, että tuo \"se\" on Danó Fellegormi.\n\nN:ro 3 punastuu korvia myöten ja tekee sen muistutuksen, että\nrunoilijat ovat sangen onnellisia, sillä heidän osaksensa tulee se\nonni, että heidän henkensä joutuu jokaisen kaunohengen kanssa henkiseen\nyhteyteen.\n\nSe on totta, he ovat todellakin oikeita Turkin pashoja hengen alalla.\n\n-- \"Eiköhän teidän armonne havainne yhdenlaatuisia säveliä tässä\nrunoelmassa?\" kysyy Danó, pelon-alaisella rohkeudella povestaan esiin\nvetäen kullatuilla reunuksilla varustettua paperia ja lausuen siitä\nhirveän äitelällä tavalla sekasotkuista runoa, jonka nimi oli \"Vangittu\nlintu\" -- ei mikään \"Rebhuhn\", vaan laululintu, joka on häkissä.[44]\nSisällyksestä ei ole helppo päättää, onko tämä lastenlaulu, vai\naesopilainen satu, vai rakkauden-allegoria, vai isänmaallinen runoelma.\n\nCorinna pitää sitä viimeksi mainittuna.\n\n-- \"Juurikuin olisimme välipuheen tehneet! Katsokaapas, minä olen\nkirjoittanut ihan yhtälaatuisen runoelman.\"\n\n-- \"Kuinka? Teidän armonne on kirjoittanut runoelman?\"\n\n-- \"Mutta älkää sanoko sitä kellekään. Te yksistänne saatte sen\nkuulla.\"\n\n-- \"Sallikaa minun nähdä se.\"\n\n-- \"Ei. Minä luen sen itse julki. Mutta älkää sääksikö sitä, minä\ntiedän, että se on heikko: 'Kahletettu kotka.'\"\n\nTämä oli todellakin valtiollinen runoelma. Kahletettu kotka oli\nvangittu nuorukainen, jonka lentoa paitsi puuttuvia siipiä vielä esti\nsekin seikka, että vanginvartia piti hänen askeliansa tarkasti\nsilmällä.\n\n-- \"Mestariteos! Klassillinen runoelma! Sallikaa, teidän armonne, että\nvien sen 'Kuutamalle.'\"\n\n-- \"Oi, ei, ei, ei! Siitä ei saa kukaan tietää. Te yksinänne olette\nkuullut sen. Ehkä myöhemmin.\"\n\n-- \"Voi, mikä vahinko, kun hautaa itseensä niin tulista\nisänmaan-rakkautta!\"\n\nTuo tyhmä! Kuinka hän ilkee puhua isänmaan-rakkaudesta semmoisen\nedessä, jonka otsaa ympäröipi käherretyt kutrit!\n\nMene jo Jumalan nimeen, N:ro 3! Sinua odotetaan päivälliselle; tulkoon\njo N:ro 4.\n\nN:ro 4 ei ole kukaan muu, kuin -- tohtori Grisák.\n\nSuuren erhetyksen ja satavuotisen epämielen surullisena osotteena on se\nvalitettava asianlaita, että romanin-kirjoittajat hamaan uusimpaan\naikaan asti ovat olleet siinä hupsumaisessa luulossa, ettei muka\n\"lakitieteen tohtoreita\" sopisi käyttää rakkauden seikkoihin.\n\nMitä enemmän tämä käsitys sotii ajan vapaamielisyyttä vastaan, sitä\nparemmin sitä myöskin käypi vääräksi todistaminen kokemuksen\ntosiperäisten havaintojen kautta.\n\nNiinpä kyllä: he osaavat naisia ihastella, jopa tanssiakin, nuot\n\"doctores juris\", he osaavat pitää neuvotteluja suloisten silmäin\ntuomio-istuimen edessä ilman mitään vaivanpalkkiota, nivoa henkisiä\njuonia, laillisella ja laittomalla tavalla, vieläpä he pystyvät -- mikä\non kaikista hurjin väitös -- erästä oikeuteen jätettyä asiaa\n_kiiruhtamaankin_ omaa avioliitto-asiaansa.\n\nMiks'ei tohtori Grisák olisi saattanut rouva Pajtayta ihastella?\n\nOikeuden-pohja siihen on olemassa: hänen terävää järkeänsä on tämän\nkiittäminen siitä, että se omaisuuden-osuus, jota hän oli eläkkeenä\nnautittavakseen saanut, tuli hänen omaksensa, jotta hän sen saattoi\nmyydä. Sentähden on rouva Pajtay hänelle kiitollisuuden velassa. Ja\nvirkeän lakitieteen-tohtorin on kyllä helppo kiitollisuuden velasta,\nkun hän siihen lisää asianajajan vaivanpalkkion ja muut kulut,\nsommitella rakkauden hakemus ja tämä sittemmin avioliitolla täytäntöön\npanna.\n\nOikeuden-pohja on siis olemassa.\n\nMutta on siihen syytäkin.\n\nTohtori Grisák itse paraiten tietää, että rouva Pajtayn\nomaisuuden-suhteet ovat paraimmalla kannalla. Kauppahinta on tiloitettu\nluotettaviin valtiopapereihin, jotka siihen aikaan tuottavat seitsemän\nprocenttia ja \"Jove favente\" kenties antavat kahdeksankin. Sillä\nsaattaa reimaasti elää.\n\nOn siis syytäkin.\n\nJa lopuksi ovat muutkin asianhaarat suotuisat. Rouva on vielä kaunis ja\nnuori kyllä ja, siltä näyttää, itsekin herra tohtorille suosiollinen.\nSe on kyllä totta, että hänellä on muitakin ihastelijoita, mutta\nniitten joukossa on herra tohtori \"par excellence\" enimmin suosittu;\ntämä on melkein joka päivä rouvan luona ja saapi tavallisesti jäädä\nhänen kanssansa päivällistä syömään. Tohtori Grisák onkin jo omasta\nmielestänsä kauniin lesken luona ikäänkuin kotona.\n\nLisäksi tuottavat asianhaarat luonnollisesti muassaan vielä senkin,\nettä Corinna on pakoitettu lakitieteen tohtorille suurimmatkin\nsalaisuutensa uskomaan. Tietysti. Varkaankin asianajaja lausui\nklientillensä: \"Ystäväni, sano minulle kaikki, mitä on totta; mitä ei\nole totta, sen kyllä itse panen lisäksi.\"\n\nJo kappaleen aikaa oli hänen täytynyt käyttää herra tohtoria\nomituisessa asiassa.\n\nKaunis leski oli näet antanut hänen toimeksensa estää erään nuoren\nmiehen ennen-aikaista vapautusta, joka valtiollisesta rikoksesta oli\npitkälliseen vankeuteen tuomittu.\n\nTämä nuori mies oli Aladár Garanvölgyi.\n\nVanha Adam Garanvölgyi varmaankin panee joka kiven liikkeelle,\nsaadaksensa vielä jälellä olevat kymmenen vuotta sisarensa pojalle\nanteeksi annetuksi.\n\nSiihen on vastapaino asetettava.\n\nTäytyy hankkia todistuksia siitä, että herra Adam vielä nytkin,\nniinkuin ennen, vehkeilee pahoja. Täytyy antaa ilmi, että hänellä on\nhankkeita, joitten toimeenpanemiseen hän välttämättömästi tarvitsee\nsisarensa pojan apua. Sanalla sanoen, Aladár'in vapaaksi-laskeminen on\nestettävä.\n\nTohtori Grisák'ille tämä kaikki oli varsin otollista. Hän pani heti\nliikkeelle yhden käytettävissään olevan henkilön, antaen tälle\ntarpeellisia ohjeita: erään Straff nimisen miehen, josta jo kerran\nennen olemme kuulleet mainittavan.\n\nNyt tiedämme siis hänen todellisen nimensä.\n\nVale-Petöfi ja kaikki nuot muut, joiksi hän muuttui aina Bogumil'iin\nasti, olivat siis Peter Straff, eikä kukaan muu, ja tämä oli tohtori\nGrisák'in kätyrinä rouva Pajtayn asiassa.\n\nMutta yhtä olisi kuitenkin tohtori Grisák mielellään halannut tietää,\nmikä näet oikeastaan saattoi tätä kaunista, sulosilmäistä ja\nhymyhuulista rouvaa niin kovasydämisesti kohtelemaan nuorukaista. Sillä\njos se vaan oli sukuvikaa, oli se varsin hyvä; mutta jos se ehkä olisi\nloukatun rakkauden kostoa?\n\nEnsi tilassa ryhtyikin hän tutkistelemiseen, puoleksi tuttavan tavalla,\npuoleksi virallisella tiedonhalulla.\n\n-- \"Sanokaapas minulle, teidän armonne, mikä on syynä siihen, että niin\nsäälimättä vainootte Aladár Garanvölgyiä? Että teillä siihen on suuret\nsyyt, sitä en epäile.\"\n\n-- \"Katsokaa, sitä en kenellekään koko maailmassa sanoisi, mutta teille\ntäytyy minun se tehdä, välttääkseni sitä, ettette ajattelisi minusta\n'mitään pahaa.' Mieheni kuoltua käytti vanha Adam Garanvölgyi\nkaikenlaisia keinoja, joitten kautta sai minut kihlatuksi sisarensa\npojalle Aladár'ille. Siinä oli tosin sangen paljon hankaluutta, sillä\nAladár oli mies vainajani likeinen sukulainen, ja avioliiton luvan\nhankkiminen vei paljon aikaa ja vaivaa. Vanhan herran tarkoitusperänä\noli suorastaan se, että jos minä menisin vaimoksi Aladár'ille, jolla\nitsellä oli oma ansaittu tila, se omaisuuden-osuus, jota minä\nleskenoikeudella hallitsin, joutuisi takaisin Adam herran käsiin. Oi,\ntuo ukko on suuri mestari, sangen kavala kettu; missä vaan on\nmahdollista, saattaa hän ihmisen pulaan.\"\n\nTohtori Grisák katsoi hyväksi myöntää tämän ja lausui:\n\n-- \"Niin se on.\"\n\n-- \"Mutta minä olin niin varovainen, että ennenkuin lupasin mennä\nhänelle, tein molemminpuolisen kontrahdin Aladár'in kanssa, jossa\njulistimme kaiken tavaramme yhteiseksi omaisuudeksi: mikä on hänen, se\non minun, ja mikä on minun, se on hänen. Aladár oli kevytmielinen\nihminen, hän suostui siihen helposti. Minulla oli silloin oikeastaan\nsangen vähän omaisuutta, sillä äitini perintö oli konkurssin-alaisena;\ntätä hän ei suinkaan tietänyt. Ennenkuin sentään avioliittomme oli\nehtinyt rakentua, syttyi sota. Aladár meni heti punanauhain joukkoon,\nkansalliskaartin kapteiniksi; minä pakenin Pozsony'iin.[45] Sittemmin\nsain kuulla, että hän oli siirtynyt husari-väestöön ja siellä otti osaa\nkaikkiin tapauksiin; hän yleni överstiksikin unkarilaisten joukossa.\nTästä voitte havaita, kuinka kevytmielinen mies hän oli; minä sain\nsill'aikaa odottaa häitä!\"\n\n-- \"Hirveä huikentelevaisuus!\"\n\n-- \"Yht'äkkiä tuli sitte loppu koko leikistä. Aladár joutui vangiksi;\nhän ei tietänyt pelastaa itseään, niinkuin moni muu, älykäs mies;\npäinvastoin otti hän vielä toistenkin viat omaksensa. Siitä saatatte\nnähdä, kuinka mitätön mies hän on.\"\n\n-- \"Ja kuitenkin on hän lakitieteen oppijakson suorittanut!\"\n\n-- \"Asia päättyi niin, että hän tuomittiin vankeuteen. Se saattoi vielä\nkäydä päinsä; mutta lisäksi tuomittiin koko hänen omaisuutensa\nmenetetyksi.\"\n\n-- \"Ahaa!\" huusi tohtori Grisák, lyöden kättä polveensa; näkö-ala alkoi\njo valjeta hänen edessänsä.\n\n-- \"Jos hän nyt äkki-arvaamatta pääsisi vapaaksi, olisivat\nomaisuuden-suhteet ihan päinvastaiset: silloin oli hän rikas, minä\nkonkurssin-alaisena; nyt olen minä rikas, hän kerjäläisenä. Mutta\nkontrahtimme on hänen kädessään. Ja tähän kontrahtiin on omasta\nhuolenpidostani kudottu ristin rastin kaikenlaisia temppuja, niin että\nse asianosainen, joka tahtoo kontrahdin rikkoa, itse valmistaa\nitselleen melkoisen suonen-iskun. Ymmärrättekö nyt asian?\"\n\n-- \"Täydellisesti.\"\n\nTohtori Grisák oli ihastuksissaan tämän naisen viisaudesta; siinä\ntosiaankin yksi \"doctor juris utriusque\" oli mennyt hukkaan! Mutta mitä\ntylyn luonnon järjestys häneltä oli kieltänyt, sopii korvata siten,\nettä hänestä tulee lakitieteen tohtorinna; ei ole koskaan löytynyt\ntoinen toiselleen paremmin sopivia luonteita.\n\n-- \"Armas rouva, minusta teillä on täysi syy huoleenne; mutta kaikeksi\nonneksi ovat lakimme puheenalaista tapausta varten pitäneet sangen\nterveellisiä oikeuden-lääkkeitä varalla. Teidän armonne ensimmäisenä\ntehtävänä on julkaista seuraava kutsumus sanomalehdissä, tietysti\nvirallisesti: 'Aladár Garanvölgyi, _jonka olopaikka on tuntematon_,\nkutsutaan tämän kautta ennen yön ja vuoden kuluttua saapumaan alla\nmainittuun paikkaan, eräässä avioliiton-kontrahdissa tehtyjä\nsitoumuksia täyttääksensä; jos hän sen laiminlyö, ovat kaikki vasta\nsanotussa kontrahdissa määrätyt sitoumukset rauenneiksi ja mitättömiksi\nkatsottavat.'\"\n\n-- \"Olisiko se mahdollista?\"\n\n-- \"Semmoisia tapauksia on ollut monta. Tällä tapaa on avioliittojakin\npurattu.\"\n\n-- \"Mutta tiedämmehän, missä Aladár Garanvölgyi on.\"\n\n-- \"Me emme ole velvolliset sitä tietämään. Kysymys olopaikasta ei ole\npäällekantajan asia. Ettei kutsuttu yön ja vuoden kuluessa voi tulla\nilmoitettuun paikkaan, se on hänen vikansa; meidän velvollisuutemme ei\nole hänestä mitään tietää ja lain edessä se ei ole mikään puolustus. Ja\nsitte vuoden kuluttua, jotta teidän armonne poistaisi puolestaan kaikki\nenemmät vastenmieliset velvollisuudet, neuvoisin teitä kiireimmiten\nnaimisiin menemään; sillä tavoin olisi teidän armonne kokonansa\nturvassa.\"\n\nCorinna tahtoi tässä katsoa lakitieteen tohtoria silmiin, mutta sitä\nhän ei voinut tehdä, sillä käyttihän tämä silmälaseja. Naisille ovat\nsilmälasit varsin suureksi esteeksi; he eivät voi lukea miehen silmästä\nmitään, näkevät sen sijaan lasista vaan oman miniaturi-kuvansa\nheijastavan.\n\nTämän asian käsittämiseen ei kuitenkaan tarvittu peräti syvällistä\ntutkimusta. Herra tohtori olisi ollut valmis vasta kirjoittamaansa\nreceptiä heti itsekin nielemään. Saamme kohta nähdä.\n\n-- \"Sitä en kuitenkaan haluaisi tehdä\", sanoi rouva Pajtay, tuota\nviisasta neuvoa vastustaen. \"Minun on muutamista eri kohdista huolta\npitäminen.\"\n\n-- \"Suokaa anteeksi, teidän armonne, minun ehdoitukseni kautta herra\nAladár'ista pidetään paljon paremmin huolta. Siinä tapauksessa hänestä\nvaan yksi vuosi pidettäisiin sitä huolta, ettei hän saisi jättää\nnykyistä olopaikkaansa: kun me sitä vastoin muussa tapauksessa olisimme\npakoitetut yhä edelleen keinoja keksimään hänen surullisen kohtalonsa\npidentämiseksi.\"\n\n-- \"Häntä minä en tarkoittanut, vaan itseäni. Se on totta, että hänellä\nsiitä olisi vähemmän rasitusta, mutta minulla sen sijaan enemmän.\nTeidän on mahdoton arvatakaan sitä kärsimättömyyttä, jolla täällä\nmeillä ihmisen kaikkia tekoja arvostellaan. Jokaisesta yksityisasiasta\ntehdään valtiollinen kysymys. Jos jonkun maasta karkotetun honvédin\nmorsian menee toiselle vaimoksi, huudetaan hänelle kirousta ja kauhua;\njos joku ei hävitä rahojansa maanpakolaisten hyväksi, julistetaan sitä\nheti isänmaan kavallukseksi. Jos minä tässä kysymyksessä julkisesti\nryhdyn johonkin toimeen, saattaisin itseni nurjimpien parjausten\nalaiseksi. Tietänettehän, että ihminen rakastaa hyvää mainettansa.\"\n\n-- \"Mutta lopulta, -- eihän teidän armonne ole sidottu kiinni tähän\nkruunun-alusmaahan.\"\n\n-- \"Olenpa sitä itsekin ajatellut, mutta en ole sen suhteen vielä\npäässyt mihinkään ratkaisevaan päätökseen. Jättäkäämme se seikka\ntuonnemmaksi. Nyt ensi aluksi pysykäämme siinä, mitä olen teiltä\npyytänyt. Tuletteko illalla luokseni teetä juomaan?\"\n\nTämä osotti, ettei häntä nyt vaadittu päivälliselle jäämään.\n\n-- \"Minulla on paljon työtä\", selitti leski. \"Täytyy kaikille tahoille\nkirjeitä kirjoittaa.\"\n\n-- \"Teidän armollanne on niin suuri kirjeenvaihto, että jo senkin\ntähden kannattaisi ottaa mies itselleen.\"\n\n-- \"Ettehän vaan luulle, että antaisin mieheni kirjeeni kirjoittaa?\"\n\n-- \"En; vaan kirjeenvaihto voisi jäädä siksensä.\"\n\n-- \"Oi, älkää luulko näitä miksikään rakkaudenkirjeiksi. Sille, jota\ntahdon rakastaa, en anna rakkauttani kirjallisesti.\"\n\nHerra Grisák'in mielestä oli tämä varsin viisas sana, johon on kylläksi\nsyytä, jos kerran ennen kirjallisesti annettu rakkauden-sitoumus on\nihmiselle tuottanut niin paljon päänkivistystä. Portaista alas\nastuessaan palautti hän mieleensä kaikki ne kirjeet, jotka kaunis leski\noli hänelle lähettänyt, ja havaitsi, ettei niissä todellakaan ollut\nmitään rakkauden ilmoitusta. Vaan kuitenkin, jos kukaan, niin kaiketi\nhän...\n\nTuskin oli tohtori Grisák sulkenut oven perästänsä, kun Corinna taas\nistui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa hienolle, hyvänhajuiselle,\nlila-väriselle paperilehdelle:\n\n\"Rakas ystäväni!\"\n\nMuu osa kirjoitettiin salakirjaimilla.\n\nKirjeen kuvertille piirrettiin: \"Herra Peter Straff'ille. Kápolna'an,\nposte restante.\"\n\nHerra Peter Straff ja \"rakas ystäväni.\" Kaunis tähtipari!\n\nVirkahuoneesensa tultuaan havaitsi tohtori Grisák pöydällä\nkäyntikortin, jossa oli ritari Ankerschmidt'in nimi sekä lyijykynällä\ntehty riipustus, josta tuli ilmi, että herra ritari tahtoi tulla kello\nviisi jälestä puolenpäivän.\n\n-- \"Ahaa! Yorkshirelaisten tähden! Vielä nytkin hän näyttää luulevan,\nettei asianajajilla ja tuomareilla tässä maailmassa ole mitään muuta\ntekemistä, kuin tavotella siivoilta maanviljelijöiltä varastettua\nnelijalkaista omaisuutta. No, hänen sopii käydä minua kotonani\ntapaamassa.\"\n\nMutta kohtalo rankaisi häntä pian tästä häijyn-ilkisestä aikomuksesta,\nsillä tultuansa hotelliin, jossa ylhäisen maailman oli tapa aterioita,\nnäki hän ritari Ankerschmidt'in istuvan ihan sen pöydän vieressä, jossa\nhän itse tavallisesti söi. Tämä oli jo ehtinyt jälkiruokaan.\n\n-- \"Minä olen juuri ollut teidän kunniaanne hakemassa!\" sanoi tohtori\nGrisák, ritarin viereen istuen.\n\n-- \"Bravo, sitte minun ei tarvitsekaan vaivata itseäni teidän\nluoksenne.\"\n\n-- \"Ah, suvaitkaa suoda minulle se onni. Täällä emme voi\noikeudenasioista keskustella.\"\n\n-- \"Minun ei olekaan tarvis paljon selitellä, minkätähden olen\nluoksenne tullut.\"\n\n-- \"Minä ymmärrän. Minä tiedän. Yorkshirelaisenne.\"\n\n-- \"Tuhat tulimmaista! Älkää vetäkö esiin tuota yorkshirelais-juttua!\"\nhuusi vihastuneena Ankerschmidt ja se oli oikein onni hänelle, että\nsaattoi viruttaa pois vihastuksensa makealla rusteri-viinillä. \"Sekin\noli narri, joka sen leikin alkoi. Mutta se on nyt loppunut. Siitä ei\nsanaakaan enää. Minä tulen toisessa asiassa. Tarvitsen anomuskirjaa.\nJotakin kaunista.\"\n\n-- \"Minä olen valmiina.\"\n\n-- \"Virasta erotessani sanottiin minulle tuolla ylhäällä: te saatte\nolla varma siitä, että milloin hyvänänsä teillä on jotakin anottavaa,\nteidän anomuksenne heti täytetään. No nyt tahdon tätä lupausta\nhyväkseni käyttää. Siihen tarvitaan anomuskirjaa. Kirjallista. Sillä\nsuullisesti aion itse kaikki sanoa.\"\n\n-- \"Minä ymmärrän\", sanoi tohtori, tuttavan tapaissella kuiskauksella\nsiirtyen lähemmäksi Ankerschmidt'iä. \"Ehkä joku rintatähti?\"\n\n-- \"Menkää hiiteen! Jo nytkin minulla niitä on niin monta, etten tiedä\nmissä kaikkia kantaa. Ja kenelle niitä näyttelisin? Talonpojilleniko\ntuolla kotona? Toista minä tahdon. Eräälle vangitulle tahdon armoa\nhankkia.\"\n\n-- \"Ah, sepä sangen kaunista, sangen jaloa. Ehkä se on jostakin viasta\nraha-asioissa tuomittu?\"\n\n-- \"Ei. Valtiollisesta rikoksesta.\"\n\n-- \"Ah! Varmaankin joku aulan-jäsen?\"[46]\n\n-- \"Ei. Unkarilainen sotamies.\"\n\n-- \"Kenties joku teidän kunnianne entinen virkakumppani?\"\n\n-- \"Eipä sitäkään. Minä en tunne häntä. Mutta minä tahdon käyttää\nkaikki vaikutusvoimani hänen hyväksensä. Hänen nimensä on Aladár\nGaranvölgyi. Tuon Adam Garanvölgyin sisarenpoika, te tiedätte? No, mikä\npiru teitä vaivaa?\"\n\n-- \"Ei mikään, ei mikään. Kalanruoto istui kurkkuuni.\"\n\n-- \"Kalanruoto? Perhana! Vasikan-kotletista! Sellaista ei ole minulle\nvielä koskaan tapahtunut, vaikka kuusi vuotta olen ravintoloissa\nsyönyt.\"\n\nTohtori Grisák oli joutunut hirvittävään pulaan: kahden klientin\nväliin, joista toisella oli sangen hyvät tulot, toisella taas sangen\nhyvät tulevaisuuden toiveet tarjona.\n\n-- \"Saisinko tietää, mikä syy teidän kunniallanne on mainittua herraa\nsuojella?\"\n\n-- \"Se ei koske asiaan. Ei ole myöskään tarpeellista sitä tiettäväksi\ntehdä, että minä näissä tämmöisissä toimissa liikun, sillä heti kuin\nasia on päättynyt, unhotamme sen. Minä en tunne herra Aladár\nGaranvölgyiä, enkä tule häntä vastedeskään tuntemaan. Saatte pitää tätä\nasiaa yksityis-huvituksena minun puoleltani. En myöskään tahdo\nminkäänlaista teateri-rôlia näytellä, jotta minulle galleria\njonkinlaisen jalomielisyyden tahi koira tietäköön minkä tähden käsiä\ntaputtaisi. Tahdon vaan päästä asian perille, ilman mitäkään enempiä\ntarkoituksia. Minä tahdon, että Aladár Garanvölgyi olisi tuolla\nkotonansa; sen jälkeen ei minulla ole mitään hänen kanssaan tekemistä.\nJos kohtaamme toisiamme maantiellä, toivotamme hyvää päivää ja menemme\ntoinen toisemme ohitse. Sentähden ei olekaan aikomukseni, että itse\ntekisin anomuksen hänen vapauttamisestaan, vaan joku muu; minä sitte\nvaan aion hankkia suostumusta tämän kolmannen henkilön anomukseen sen\nvaikutusvoimani avulla, jonka tiedän itselläni asianomaisessa paikassa\nsäilyssä olevan.\"\n\n-- \"Vai niin. Minä ymmärrän. Vanha Garanvölgyi on oleva anojana?\"\n\n-- \"Vanha Garanvölgyikö? Äh, ystäväni, siinä tapauksessa ette tunne\nvanhusta. Hän ei tee anomusta mistäkään.\"\n\n-- \"Tietääkseni hän suuresti rakasti sisarensa poikaa.\"\n\n-- \"Rakasti kyllä, mutta anomusta hänen tähtensä hän ei tee.\"\n\n-- \"Lisäksi tarvitsisi hän häntä välttämättömästi, sillä hän itse\nsaattaa hassupäisyytensä kautta rappiolle koko suuren taloutensa, jonka\ntuo sivistynyt, nuori mies piti sangen hyvässä kunnossa.\"\n\n-- \"Se on kaikki mahdollista. Mutta kuitenkin saapi ennemmin talo\nkaatua tuon vanhan naapurin niskoihin ja hiiret nakertaa saappaat hänen\njalastansa, kuin hän panee nimensä minkään anomuskirjan alle. Sen minä\nparaiten tiedän. Jonkun muun tulee astua esiin. Jonkun likeisen\nsukulaisen.\"\n\nTohtori Grisák rupesi uteliaasti hammas-tikkua käyttämään; ken se\nlienee?\n\n-- \"No, ettekö voi arvata, kenen tulee tehdä anomus?\"\n\nTohtori Grisák pudisti päätään; hän ei saanut sitä mieleensä\njohdatetuksi.\n\n-- \"No, olkaa siis arvaamatta. Valmistakaa nyt vaan kaunis anomuskirja;\nmutta sen tulee olla kaunis, muistakaa se; ei mitään kuivaa sisällystä,\nkuin jos pyydettäisiin patenttia johonkin vasta keksittyyn\nsaapasmusteesen, vaan asianmukaista, arvokasta. Minä kyllä pidän siitä\nhuolta, että se, jonka tulee tehdä anomus, kirjoittaa nimensä alle;\nsitte vien sen itse Wien'iin. Syökää sentähden väleen tuo kompottinne;\nei ole tarpeellista, että jokaisesta kirsikan-marjasta erikseen\npuserratte sydämen. Teidän iällänne ollessani söin minä kirsikat\nsydämineen päivineen. Joutukaa siis, minä odotan teitä ja sitte menemme\nyhdessä asuntoonne. Te kirjoitatte itse anomuskirjan, sen ei tarvitse\ntulla apulaistenne käteen; minä pistän sen taskuuni ja sitte lähdemme\nyhdessä allekirjoitusta hankkimaan.\"\n\nTohtori Grisák paistui näitä sanoja kuullessaan enemmän kuin se\nrostbeafi, jonka oli syönyt. Tämä on kaunis juttu! Hänen oma\nkäsi-alansa menee anomuskirjana hallitukselle, ritarin puoltosanalla,\nvaikka rouva Pajtay on antanut hänelle ihan päinvastaisen toimen! Hänen\nitse tulisi kirjoittaa sydäntä liikuttava armonrukous sen miehen\neduksi, joka tahtoo vaimoksensa ottaa juuri sen, jota hän itsekin\nhaluaa!\n\nMutta Ankerschmidt'istä ei ollut mahdollista irti päästä; tohtorin\ntäytyi nyt kiiruusti juoda kahvinsa, seurata häntä kotiinsa ja siellä\nistua pöydän ääreen, josta ei ollut nousemista ennenkuin tilattu\nasiakirja oli valmis.\n\nHerra tohtorin juolahti mieleen se kavala temppu, että teki\nanomuskirjaan niin paljon korjauksia ja lisäyksiä, jotta oli\ntarpeellista kirjoittaa se puhtaaksi. Mutta hän pettyi. Anomuskirjan\nluettuansa taittoi ritari sen kauniisti kokoon ja pisti taskuunsa.\n\n-- \"Suokaa anteeksi! joku kirjureistani saa kirjoitta sen puhtaaksi.\"\n\n-- \"Ei se ole tarpeellista. Se on hyvä näinkin.\"\n\n-- \"Mutta eihän teidän kunnianne aikone antaa sisään tuota konceptia?\"\n\n-- \"En suinkaan. Sen henkilön, jonka nimessä anomus tehdään, pitää itse\nkopioita se, sanasta sanaan.\"\n\n~- \"Mutta se ei saa siitä selkoa.\"\n\n-- \"Minulla on siitä jo selko ja minä mielin itse sen hänelle\ndikterata.\"\n\nKirjoitus ei enään ollut pelastettavissa. Se oli joutunut herra ritarin\nkäteen eikä sitä häneltä voinut minkäänlaisella rynnäköllä takaisin\nriistää.\n\nTärkein tehtävä oli nyt kiireimmiten antaa Corinnalle tieto tästä\nodottamattomasta keikauksesta. Vaara tunki päälle; se oli jollakin\ntapaa ehkäistävä.\n\nKaikeksi onneksi päätti kenraali keskustelun; hän ei tahdo kauemmin\nviipyä, vaan tarttuu kiireesti hattuunsa ja menee asiatansa\ntoimittamaan. Tohtori Grisäk itse myöskin rientää ulos. Hänen täytyy\ntietysti pikemmin kuin paremmin tavata rouva Pajtayta. Tämä tosin\nodottaa häntä vasta teen-ajaksi, mutta semmoisessa erinomaisessa\ntapauksessa, jossa joka minuti on ahdistava vaara, ei ihminen ehdi\nvartomaan säännöllistä audiensi-hetkeä.\n\nPortilla tohtori Grisák hätäisellä kiiruulla sanoo jäähyväiset\nAnkerschmidt'ille. He pudistavat toinen toisensa kättä, toivottavat\ntoisillensa hyvää yötä ja vakuuttavat, kuinka suuri onni tämä yhtymys\nheille kummallekin on ollut, mutta -- huomaavat, että molemmat aikovat\nmennä yhdelle taholle.\n\n-- \"No, sepä hyvä; käymme siis taas yhtä tietä.\"\n\nKristófin-torilla sanoivat he toisilleen uudestaan jäähyväiset,\npudistivat uudestaan kättä.\n\n-- \"Paljon onnea!\"\n\n-- \"Herran haltuun!\"\n\n-- \"Minne päin on teidän matka?\"\n\n-- \"Minä menen Vácz'in-kadulle.\"\n\n-- \"No, sinne minäkin menen.\"\n\nJa toisenkertaisen hyvästi-jätön perästä astuvat he taas samaa tietä\neteenpäin. Molemmat nauroivat sitä kovin.\n\nLopuksi pysähtyi Ankerschmidt erään kahdenkertaisen kartanon portille.\n\n-- \"Tässä meidän on lopullisesti hyvästi jättäminen. Näkemiin asti,\nrakas tohtori!\"\n\n-- \"Kiitoksia paljon\", sanoi tohtori. Ja samassa törmäsivät molemmat\ntoisiansa vastaan portissa, josta kumpikin yritti yhtä haavaa sisälle\nmenemään.\n\n-- \"Mitä perhanaa? Tekin tulette tänne?\"\n\n-- \"Teidän armonne siis myöskin pyrkii tänne? No, sepä oivallista!\"\n\n-- \"Ja me olemme jo niin kauniisti kolme kertaa perätysten toisillemme\njäähyväiset sanoneet.\"\n\n-- \"Vaikk'emme ole toisillemme mitään velkaa.\"\n\n-- \"Kuka tuttavanne tässä asuu?\"\n\n-- \"Tuttavani?\" lausui tohtori Grisák hämillänsä. \"Minä menen hänen\narmonsa, rouva Pajtayn luokse eräässä asiassa.\"\n\n-- \"Bravo! Sepä hauskaa! Sinne juuri minäkin menen. Te tiedätte\nvarmaankin, missä ovi aukenee; teidän sopii viedä minutkin sisään,\nsillä minä tiesin vaan talon-numeron. Tännehän minäkin riensin; tämäpä\noiva sattumus.\"\n\nSen sanottuaan tarttui ritari tohtorin käsivarteen ja lykkäsi häntä\nkohteliaasti edellensä; mutta tämä olisi mielellään tahtonut heittää\nritarin alas portaita myöten, ellei olisi ollut varma siitä, että\nritari pikemmin olisi voinut heittää hänet alas, jos olisivat ruvenneet\n\"jus fortioris'een\" vetomaan.\n\nTohtori Grisák antoi tykyttävällä sydämellä Ankerschmidt'in johdattaa\nitseään, ikäänkuin jonkun tepposen tehnyt koulupoika, jolle paha\naavistus kuiskaisee, että jos opettaja siitä saapi vihiä, ei patukkaa\nsäästetä.\n\nAnkerschmidt taas lienee ollut suotuisa vieras rouva Pajtaylle,\nviimeisen maatilan-kaupan perästä. Tämä muisteli aina suurella\nmielihyvällä sotavanhuksen rakastettavaa olentoa.\n\nNiinpä kyllä: hänen \"rakastettavaa\" olentoansa. Sillä älkää luulko, te\nnuoret, käherätukkaiset kansalaiset, että haiset vaan yksinomaisesti\nteitä suosivat ja etteivät he ensinkään huomaa meitä vanhoja,\nharmaa-tukkaisia, puoleksi tahi kokonaan paljaspäisiä \"täysikasvuisia\"\nnuorukaisia.\n\nRitari otettiinkin tosiaan sangen sydämellisesti vastaan. Talon-emäntä\noli itse leppeys häntä kohtaan. Hau piti häntä kaikista vieraistansa\netevimpänä. Hän kysyi häneltä, mitä hän pianolla soittaisi. Hän istui\nhänen viereensä teetä juodessa ja antoi muitten seuralaisten sijoittua,\nmihin tahtoivat. Ja kuitenkin oli siinä läsnä etutanssija,\nmaanviljelijä, runoilija ja muitakin hänen ihailijoitansa. Nämät\nhaastelivat Corinnan nais-tuttavien kanssa, jotka olivat istuneet mikä\nminnekin, sill'aikaa kuin Corinna itse katsoi ritaria mahdollisimmaksi\nkohteliaisuutensa esineeksi, jossa toimessa hänen hyvänsävyiset\nihastelijansa eivät häirinneet häntä.\n\nTohtori Grisák yksistänsä ponnisteli lakkaamatta voimiaan, ollaksensa\nalati \"liitossa kolmantena\", ja piti itseään kaikenlaisilla\napropos'illa \"au courant\" molempien klienttiensä keskinäisessä\nhaastelossa.\n\nHänen pelkonsa oli turha. He sanoivat toisilleen vaan korupuheita,\nniinkuin maailmassa on tapa.\n\nMyöhemmin rupesi seura harvenemaan. Erittäin kiitettävän tavan mukaan\npujahti kukin alttarin-palvelija pois sillä tavoin, ettei kukaan häntä\nhuomannut; ei niinkuin maalla vieraissa, jolloin ensiksi puetaan päälle\nturkit ja huopasaappaat ja sen jälkeen sanotaan jäähyväiset järjestänsä\nkullekin talonväestä ja jälelle jäävistä vieraista. Täällä tietää\nkorkeintaan palvelija, että joku on mennyt, siitä että hän on auttanut\npäällystakkia ylle. Tohtori Grisák'kin oli jo pari kertaa katsonut\nkelloansa, sillä sydänyö oli lähestymäisillään. Kaikki lähtevät jo\ntiehensä, Ankerschmidt yksistänsä ei ota liikahtaaksensa valloitetusta\nasemastaan ja juo jo seitsemättä teekuppiaan; kyllä häntä vielä halvaus\nkohtaa!\n\nVihdoin häiritsee seuraa kahden naisvieraan ilmestyminen, jotka\nhupilaisten kadottua itsekin nousevat ylös ja kutsuvat vaunujansa. He\nsanovat jäähyväiset emännälle. Tämä saattaa heitä ulos. Ritari pysyy\njärkähtämättä istumassa, niinkuin kivijalkainen prinssi tuhatyhdessä\nyössä.\n\n-- \"Aika käy jo myöhäiseksi\", sanoo tohtori Grisák, levottomasti\nliikkuen edes takaisin.\n\n-- \"Niin käy\", vakuuttaa Ankerschmidt; \"teidän täytyy nousta varhain,\nmiks'ette mene kotia?\"\n\n-- \"Minä odotan teitä, jotta menisimme yhdessä. Olen jo tilannut\nvaunut.\"\n\n-- \"Se oli tarpeetonta. Muuten saatatte kyllä minua odottaa, mutta\nkaatakaa itsellenne siinä tapauksessa vielä kuppi teetä; siihen on\nkyllä aikaa.\"\n\nHm! Tuo näkyy viihtyvän hyvin täällä.\n\nRitari rupesi polttamaan rommia ja sokeria teelusikassa.\n\nCorinna tuli takaisin ja istui uudestaan hänen viereensä; tohtori\nGrisák sijoittui syrjäpuolelle, nojaten käsivarttansa pieneen\nkirjahyllyyn.\n\n-- \"Teidän armonne vieraat ovat jo kaikki menneet?\" kysyi Ankerschmidt.\n\n-- \"Oi, se ei tee mitään\", riensi Corinna häntä rauhoittamaan.\n\n-- \"Minä tahtoisin kernaasti yksinäni puhua teidän armonne kanssa.\"\n\nCorinna viittasi epäilevällä silmäyksellä tohtori Grisák'iin päin.\n\n-- \"No, herra tohtorin läsnä ollessa saatan kyllä puhua\", sanoi\nAnkerschmidt, verkallensa tiputtaen palavaa rommia lusikasta teehen.\n\"Hän tietää jo asian.\"\n\n\"Mitähän se lienee?\" kysyi itsekseen Corinna, sillä välin kuin tohtori\nGrisák tuskissaan väänteli itseään tuolillansa.\n\n-- \"Teidän armonne on, niinkuin olen kuullut, morsian\", sanoi\nAnkerschmidt, ystävällisellä suopeudella silmäillen Corinnaa.\n\n-- \"Oi, ei, ei\", vastasi tämä, korvia myöten punastuen.\n\n-- \"Mutta niin minulle on kerrottu.\"\n\n-- \"Oi, minulla ei ole mitään aikomusta naimisiin mennä.\"\n\nSillä tavoin ne puolustavat itseään, jotka tahtovat, että heidän\nväitettänsä vääräksi osotetaan.\n\n-- \"Minä tiedän, minä tiedän. Ikävä seikka. Teidän armonne torjuu pois\njokaista, eikä kukaan tiedä syytä siihen. Mutta minä tiedän sen jo.\nÄlkää hämmentykö! Teidän sulhonne on vangittuna. Minä tiedän sen hyvin.\nVieläpä niin pitkäksi ajaksi, että kun taas saatte nähdä hänet\nedessänne, joudutte jo kadonneen nuoruuden iltaruskossa toisianne\nkättelemään. Ja teidän armonne salaa surunsa, eikä sano koskaan\nnaimisiin menevänsä. Minä kunnioitan sitä suuresti. Mahdollista on,\nettä minä olin hänen vihollisensa sodan aikana; mutta minkätähden\nvainoisin sitä, joka ei enään itseänsä puolusta? Minä sanon nyt, että\nteidän armonne ennen pitkää on tuleva onnelliseksi ja juuri sen kautta,\njonka olette niin kauaksi aikaa kadonneeksi luullut.\"\n\nCorinna katsahti hämmästyneenä Grisák'iin, joka kaikin voimin puuhasi\nvetääksensä paidankaulustaan niin korkealle, että hän täydellisesti\nvoisi kätkeytä sen taakse.\n\n-- \"Suoraan sanoen\", jatkoi ritari Ankerschmidt, \"minä pidän huolta\nsiitä, että anteeksi-anomus tulee korkeimpaan paikkaan paraimmalla\npuoltosanalla, ja minä takaan sen menestyksen, jotta kahden kuukauden\nkuluttua Aladár Garanvölgyi on oleva tässä teidän jalkainne juuressa.\"\n\nNämät sanat kuultuansa katsoi tohtori Grisák tarpeelliseksi tyhjentää\nlasin vettä.\n\nCorinna sopersi hämmästyneenä ja penseästi:\n\n-- \"Minä en ymmärrä.\"\n\n-- \"No, sehän on varsin yksinkertaista.\"\n\nAnkerschmidt pisti käden taskuunsa ja veti siitä, tohtori Grisák'in\nkauhistukseksi, esiin tuon usein mainitun anomuskirjan-konceptin.\n\nTohtori tunsi olevansa hukassa.\n\n-- \"Tämä on varsin kaunis anomuskirja, jonka teidän armonne omalla\nkauniilla kätösellään saapi kopioita. Se on tarpeellista, että siinä\nnähdään rakastavan käden värinä. Jos pari kirjainta jääkin pois, sitä\nparempi; siitä saattaa havaita tunteitten totuuden. Sen alle kirjoittaa\nteidän armonne nimensä ja sitte lähdemme yhdessä Wien'iin. Minä itse\nsaatan teitä kaikkialle, missä täytyy ilmestyä, ja vakuutan teille,\nettä jos mikään, tämä anomus tulee hyväksyvällä vastauksella takaisin.\"\n\nTohtori Grisák'ista oli ikäänkuin kaksi terävää nuolta naulitsisivat\nhäntä kiinni siihen nojatuoliin, jossa hän rauenneena istui; nämät\nkaksi terävää nuolta olivat Corinnan silmät.\n\nHän tunsi konceptista tohtorin käsi-alan.\n\nTämän oli loppu tullut.\n\nCorinnan suonissa kiehui myrkky. Tuo yksinkertainen vanhus ei käytä\ntilaisuutta, vaikka hän näkee edessään kauniin tyttölesken, \"res\nnullius'en\", vaan sen sijaan tahtoo aikaan-saattaa tiesi mitä\nsekasortoa, vieläpä toivoo, että se jalomielisyytenä hänen kontollensa\nkirjoitetaan!\n\nMutta tuo toinen! Tuo lakimies. Joka kaikki hyvin tietää. Eikö hän\nymmärtänyt luovuttaa sotavanhusta tuosta typerästä aikomuksesta? Kun\nmeni vielä suunnittelemaan hänelle tuota kirottua anomuskirjaa!\n\nJa tämä tulisi hänen omakätisesti kopioita!\n\nJa hänen itse pitäisi edistää asiaa, jonka toteen käyminen häntä\nkauhistuttaa!\n\nVoi, nuot miehet ansaitsisivat kaikki tyyni joutua yksittäin\nmaanalaisiin vankihuoneisin, jossa saisivat hiueta, ikävöidessään\narmaan naisen ääntä.\n\nRitari sekoitti vaan sokeria kupissaan. Hän oli täydellisesti\ntyytyväinen teateri-temppuunsa ja odotti vähintäänkin, että kaunis\nleski itkien heittäyisi hänen olkapäähänsä ja kaiken mokomin tahtoisi\nhänen kättänsä suudella, jota hän kuitenkin mahdollisuuden mukaan\nkoettaisi estää.\n\nCorinnan juolahti nyt yht'äkkiä mieleen oikea pääkeikki, omituinen sen\npuolesta, että se osottaa, kuinka paljon voimaa ja kuinka paljon\nhellyyttä saattaa naisen sydämessä yhdistyä.\n\nHän taittoi kokoon anomuskirjan ja laski sen takaisin ritarin eteen. Ja\nkylmällä äänellä, vaikka raskaasti hengittäen, sanoi hän sitte tälle:\n\n-- \"Hyvä herra! _Ennenkuin tunsin teidät_, olisin ollut valmis tähän\ntoimeen ryhtymään; mutta nyt, 'ken on teidän vastustajanne, se on\nminunkin vastustajani.'\"\n\nSepä oli tunnustus \"in optima forma!\" Minä en tahdo vanhaa ylkääni\nvapauttaa, jottei hän seisoisi \"teidän\" tiellänne!\n\nJa siinä oli samassa myöskin rukkaset tohtori Grisák'ille.\n\nAnkerschmidt puri huuliansa, katsoi terävästi noitten tuuheain\nsilmäkarvain alta Corinnaan, pisti sitte hiljaisesti paperin taskuunsa\nja pani takkinsa napit kiinni.\n\n-- \"Aika on jo myöhäinen, herra tohtori. Lähtään.\"\n\n-- \"Ettekö juo teetänne?\" kysyi pidättävällä äänellä Corinna.\n\n-- \"Kiitoksia. Sitä oli jo kylläksi.\"\n\nKaikkia oli ritari jo saanut kylläksi.\n\nKylmäkiskoisesti kumartaen sanoi hän jäähyväiset ja meni pois.\nKorvennettuna seurasi tohtori Grisák häntä kintereissä.\n\nSinne hän ei olisi jäänyt sekunniksikaan, vaikkapa hänelle olisi\nluvattu ministerin-salkku.\n\nKaikkein ensimmäiseksi täytyi hänen kotona tarkoin mietiskellä, millä\npykälillä hän voisi puolustaa itseään Corinnan hyökkäyksiä vastaan,\nmillä tavoin hän syytetystä ylenisi syyttäjäksi. Nyt hänen tehtävänsä\nvaan oli onnellisesti peräytyä tappotanterelta sotavanhuksen suojassa.\n\nAnkerschmidt ei puhunut sanaakaan portille asti. Siellä kun he\nseisahtuivat ja tohtori Grisák odotti vaunujensa esiin-ajamista, laski\nhän kätensä tohtorin olkapäälle.\n\n-- \"Kuulkaas, herra tohtori! Oletteko koskaan nähnyt, kuinka, jos koira\nsaapi kuusi penikkaa ja niistä vaan tahdotaan pitää yksi, lihavin, muut\nelävältä kuopataan?\"\n\nTohtori katsoi tästä kysymyksestä kummastuneena ritariin, mitä hän\nsillä tarkoittaisi.\n\n-- \"No, minä sanon teille, että on paljon onnellisempi kohtalo, jos on\ntuommoinen elävältä haudattu, tarpeeton, pieni koiran-penikka, kuin jos\non tuon naisen ylkämies. Hyvää yötä, herra tohtori!\"\n\nSen sanottuansa jätti hän tohtorin vaunuihinsa astumaan, mutta lähti\nitse jalkaisin kotia pyrkimään. Häntä ei peloittanut yksinänsä\njalkaisin käydä barbarein pääkaupungissa.\n\n\n\n\nVII.\n\nToinen.\n\n\nAnkerschmidt'in komea, uusi kastelli, joka oli renaissancen malliin\nrakennettu, teki, ettei maantieltä ollenkaan nähnyt tuota vanhaa\nrakennusta, jota Adam Garanvölgyi semmoisella itsepintaisuudella ei\ntahtonut antaa kenenkään muun omistettavaksi. Vasta kun oli kartanon\nympäri kiertänyt, näki tämän muinais-jäännöksen keskellä vanhoja\nkastanja-puita, joitten latvat olivat kallistuneet toinen toisensa\npuoleen, ikäänkuin olisivat ottaneet vanhaa asuntoa myrskyiltä\nsuojellaksensa. Yhtäläistä ystävällisyyttä osotti rappeutuneille\ntiiliseinille vihriäinen muratti, jonka köynnökset olivat akkunain\nvälitse suikerrelleet kattoon asti, kun sen sijaan sen varret alhaalta\nolivat pörheät kuin peuran jalka.\n\nHuoneen ympäristöä puitten juureen asti peitti kaunis nurmi ja siihen\nsaakka ulottui Garanvölgyin alue; tästä ulospäin oli maa sannoitettu ja\nse oli jo ritari Ankerschmidt'in. Tämä olikin väli-aidalla eroittanut\nvieraan omaisuuden, jottei kukaan vaunuilla tahi ratsain tuleva voisi\nerhettyä.\n\nVanhan kastellin ympärillä saattoi siis ruoho keväästä syksyyn asti\nkasvaa niin korkeaksi kuin tahtoi; sitä ei niitetty eikä tallattu\nmaahan.\n\nMutta neljä kertaa kunakin vuonna, tarkoin määrätyillä väli-ajoilla,\noli Kampós herran tapa tulla sinne avainkimppu kädessä. Hän avasi\nsilloin ovet, tuuletti suojat ja toimitti siellä, tiesi mitä; puolen\ntunnin tarkastuksen jälkeen lukitsi hän taas perästään kaikki ja meni\npois.\n\nEttä tämä säännöllinen ilmestyminen kunakin vuosineljänneksenä tuossa\nvanhassa kastellissa olisi jäänyt huomaamatta Straff'ilta, jota nyt jo\nnimitämme hänen oikealla nimellänsä, on tuskin luultavaa.\n\nStraff oli todellakin jäänyt ritarin perheesen, pianonsoiton-opettajan\nvirkaa toimittaen. Niinkuin tiedämme, osasi hän varsin hyvästi soittaa\npianoa ja puolalaisen emigrantin rôlia näytellä, joksi lopulta\nAnkerschmidt itsekin häntä luuli.\n\nEräänä semmoisena neljännespäivänä Straff, aavistaen Kampós herran\ntuloa, hiipi hänen jäljissänsä. ja kun tämä oli sulkenut perästään\nhuoneen oven, kätkeysi hän erään vanhan seljapensaan suojaan ja\nkurkisti sieltä akkunasta siihen huoneesen, johon oli kuullut toisen\nmenevän.\n\nHuoneesen tultuansa katseli Kampós herra ympärilleen, peittäisivätkö\nkartiinit hyvästi akkunoita. Hän ei huomannut, että yhdestä akkunasta\noli lyijy-juotos ulos murrettu ja että joku siitä sisään pistetyllä\nseljapensaan oksalla saattoi nostaa kartiinia sen verran ylös, että\nreiästä taisi nähdä, mitä huoneessa-olija teki.\n\nKampós herra oli puettu pitkähiaiseen nuttuun, joka oli varsin\nomansa milloin peittämään milloin näyttämään esineitä, niinkuin\nsilmänkääntäjän japonitsa.\n\nYht'äkkiä näkyi nyt hänen kädessään pieni, neliöjalan kokoinen lipas.\nMistä hän sen esiin otti, sitä ei voinut hyvästi huomata. Lipas oli\nebenholzista. Ainakin oli se musta, se on varmaa.\n\nKampós herra otti liivinsä taskusta pienen avaimen ja aukaisi sillä\nlippaan. -- Paha, että hän seisoi sillä tavoin, jotta lippaan avattu\nkansi kokonansa esti näkemästä, mitä sen sisässä oli.\n\nMutta joku tärkeä esine siinä epäilemättä on, sillä Kampós katselee\nkauan lippaasen, siksi kuin hänen silmänsä täyttyvät jollakin kostealla\naineella; hän pyhkii kädellään silmiänsä ja pudistaen sitte nyrkkejään,\ntekee hirveitä, uhkaavia liikuntoja ilmassa.\n\nJa mitä hän lisäksi tekee?\n\nHän vetää esiin papereita takin-taskustaan ja panee ne lippaasen.\n\nKovin epäilyttävä sorminta!\n\nSen jälkeen sytyttää hän kynttilän, etsii lakkaa, vetää sormestaan\nsinetti-sormuksen ja lukitsee sinetillä lippaan kiinni.\n\nSuurimmassa määrässä epäilyttävä toimitus!\n\nSitten ottaa hän taas lippaan käteensä, kääntyy ympäri ja menee vihdoin\nulos huoneesta. Laskiko hän lippaan jonnekunne vai ottiko hän sen\nmukaansa? Tuon rikoksessa osallisen nutun tähden sitä ei voinut\nhavaita. Se vaan on varmaa, että kun hän taas tuli ulos linnasta,\nnäytti siltä, kuin hän ei mitään myötänsä veisi.\n\n\"Corpus delicti\" siis epäilemättä oli jäänyt tänne \"loco.\"\n\nTämä on oleva monessa suhteessa kallisarvoinen saalis. Sellaisista\nilmi-annoista saattavat \"komitentit\" paljon maksaa.\n\nKirje kirjoitetaan kiireesti herra Bräuhäusel'ille, tilataan\nylimääräinen posti, käsketään joutua.\n\nJoutuisuutta ei saatakaan valittaa.\n\nKaksi tuntia puoli-yön jälkeen saapuu suurimmassa hiljaisuudessa herra\nBräuhäusel sihteerinsä, kirjurinsa, komisarjuksensa ja näitä vastaavan\naseellisen apujoukon seurassa, josta yksi osa heti asettuu vanhan\nkastellin ulostultavia vartioimaan, kun sen sijaan toinen osa ynnä\nviranomaisten kanssa lähtee pää-kapinoitsijaa Kampós'ia kiinni\nottamaan.\n\nHänen onnistui estää kaikki paon yrityksetkin. Kampós herra oli jo\ntäysissä vaatteissa ja hankki juuri talleja päin menemään.\n\n-- \"Seis!\" huusi hänelle Bräuhäusel; \"mihin matka?\"\n\n-- \"Talliin\", vastasi Kampós herra viattomasti.\n\n-- \"Mitä sieltä sydänyönä etsitte?\"\n\n-- \"Minä olen huoneenhaltia. 'Oculus domini saginat boves' (isännän\nsilmä lihoittaa karjaa), tietänette. Mutta nyt ei enään ole yö, sillä\naamu jo koittaa.\"\n\n-- \"Mikä aamu? Kello kolme keski-yön jälkeen.\"\n\n-- \"Sehän juuri on aamulla. Talonpojilla se on byroosen-menon tunti.\"\n\n-- \"Ei mitään viisastelemista! Te tulette kanssamme. Ottakaa mukaanne\naution kastellin avaimet. Herra Mikucsek[47] kahden miehen kanssa\nseuraa teitä.\"\n\nHerra Mikucsek oli laiha, pitkäkaulainen mies; hänen sääriensä ympäri\nliehui ahdas, nuuskan-värinen talvilevätti, jolla hänen olisi ollut\nkovasti vilu, jos ei iso, kirjava villahuivi olisi häntä suojellut;\nvaan tuskin hän nytkään aamukylmältä sai suutansa suljetuksi.\n\n-- \"No, tulkaa vaan perässäni, amice!\" viittasi hänelle Kampós herra,\njolla oli herkeämätön halu juuri sillä hetkellä sytyttää piippuansa ja\nsitä varten tuluksilla tulta iskeä, joll'aikaa nuot kunnioitetut herrat\nseisokoot pakkasessa.\n\nHerra Mikucsek oli kuitenkin kaikkialla hänen kintereissään. Käsilyhdyn\navulla löydettiin avainkimppu ja sitte lähti koko vartiojoukko\nliikkeelle kastellia kohti: edellä herra Bräuhäusel, välissä Kampós\nherra vilusta vapisevan Mikucsek'in kanssa sekä perässä ja ylt'ympäri\naseellisia santarmeja.\n\nKastellille tultua käskettiin virallisesti Kampós herran viipymättä\navata lukitut ovet.\n\nKampós herra totteli asianomaisten käskyä.\n\n-- \"Kaksi miestä jää ovelle, eikä saa laskea ketään sisään eikä ulos!\"\nkomensi herra Bräuhäusel. \"Eteenpäin, te avainten kanssa!\"\n\nKampós herralle ei kukaan sanonut, mitä haettiin, eikä hän myöskään\nkysynyt, mitä tahdottiin löytää.\n\nSen jälkeen alotettiin varsinainen katsastus.\n\nEnsiksi käytiin lattianpartten kimppuun. Ne nostettiin ylös pitkin\nseiniä, suurella taitavuudella, ja niitten kätköjä tutkittiin\nhuolellisesti. Salaisia hiiren-läpiä ja rotan-sokkeloita tuli lyhdyn\nvalossa ilmi; niitten pelästyneet asukkaat juoksivat tiehensä tutkijain\njalkojen välitse, eivätkä osottaneet mitään halua kuulusteltaviksi\npysähtyä; tuolla nurkassa tuli näkyviin maailmasta pois vetäyneen,\nyksinäisen sirkan pesä, täynnä rikki jyrsittyjä olkia, niinkuin myös\nsatajalkaisen hedelmämadon ja harmaan kellarisiiran lukuisat sikiöt.\nMutta paitsi näitä, ei mitään salaista keksitty.\n\nNyt tuli uunien vuoro.\n\nTässä oli herra Mikucsek oikein omilla elämillänsä ja hän ryhtyi heti\ntyöhön. Suurena käytöllisenä älykkönä hän hyvin tiesi, että uunien,\nsavupiippujen ja kaminien koloissa löytyy oivallisia kätköpaikkoja.\nNami revittiin sentähden yksitellen irti; niitten kappaleet tutkittiin;\npariin uurnan-muotoiseen koristukseen, joitten suu oli liian ahdas,\nlyötiin vielä läpikin kylkeen. Näissä ei kuitenkaan missään ollut\nmitäkään, se on, niissä oli hirveän paljon nokea, josta herra Mikucsek\nennen pitkää tuli varsinaisen nokikolarin muotoiseksi.\n\nPaljon puhtaampaa työtä oli jo marmori-levyjen kiskominen käytävistä;\nsitä saattoi tehdä kuokalla eikä siinä käsiänsä liiaksi tahrannut.\n\nEi sieltäkään mitään löydetty. Herra sihteerin täytyi vääntää\nkiinni läkkitolpponsa kansi ja pistää taskuunsa protokolla ilman\nminkäänkaltaisia muistoon pantavia tietoja, sill'aikaa kuin herra\nBräuhäusel omassa personassaan näytti lyhtyä kaikkialle, jottei mitään\nsalakuljetusta voisi tapahtua.\n\nNyt astuttiin alas kellariin. Muutamia tyhjiä tynnyreitä venyi siellä\nvielä lahonneilla aluspuilla; näitten pohjat avattiin ja sisällys\nhavaittiin viran puolesta sangen ummehtuneeksi ja paitsi sitä kokonansa\ntyhjäksi.\n\nMutta herra Mikucsek on käytöllinen mies. Kellareita ei saa tuolla\ntavoin tutkia. Hänen käskystänsä täytettiin yksi tyhjä tynnyri vedellä;\nsitte se vieritettiin alas, pohja lyötiin ulos ja tynnyri käännettiin\nylös alaisin, jotta vesi yhtä haavaa joka taholle juoksisi. Tämä\ntehtiin sitä varten, että jos johonkin paikkaan kellarissa jotakin\nolisi alas kaivettu, se paikka pikemmin imisi veden sisäänsä, kuin muu\nkovaksi tallattu maapohja, ja siten ilmaisisi kätköpaikan.\n\nTutkimuskunta nousi siksi aikaa aluspuille seisomaan, jottei vesi ehkä\npääsisi juoksemaan heidän saapasvarsiinsa.\n\nKampós herra, kahden miehen välissä vartioituna, katseli vaan\nhymyhuulin tätä viekasta toimitusta.\n\nSilloin rupesi yht'äkkiä vesi juoksemaan juuri siihen paikkaan, jossa\nKampós herra seisoi, ja selvästi syvenemään kuoppaan väleen katoomaan.\n\n-- \"Tuossa on! siinä se on!\" huusi yhtähaavaa kolme miestä ja herra\nMikucsek teki innoissaan semmoisen poukauksen, että vaipui nilkkaluuhun\nasti rapakkoon. \"Pois siitä! Lapiot tänne!\"\n\nTämä \"pois siitä\" oli nähtävästi lausuttu Kampós herralle, joka oli\nsaattanut itsensä suuressa määrässä epäluulon-alaiseksi sen kautta,\nettä seisoi juuri tuon vaarallisen paikan päällä, ikäänkuin olisi\ntahtonut sitä ruumiillaan peittää.\n\n-- \"Lapiot tänne!\" Aluspuut nostettiin syrjälle ja ruvettiin kiireesti\nkaivamaan.\n\nHerra Mikucsek kiversi ylös housunsa, voidaksensa seisoa likempänä.\nJotakin kilahti.\n\n-- \"Ahaa! Tässä on jotain!\" Kampós herra itsekin oli utelias tietämään,\nmitä siihen lienee maahan kaivettuna.\n\n-- \"Hiljaa vaan, täytyy tarkasti tutkia. Varovasti!\" Herra Mikucsek\nkaivoi käsillään vetelää multaa kuopasta. Vihdoin joutui hänen käteensä\njotakin; hän veti sen esiin. Mikä se oli? Tyhjä pullo. Siinä ei ollut\nmitään. Syvemmäksi! Taas tyhjä pullo. Vieläkin yksi. Ja vielä lisäksi\nnoin viisitoista pulloa, kaikenmuotoisia: pienempiä, suurempia;\npuolenmittaisia, kokomittaisia; sinisen-, vihriän-, keltaisen-värisiä;\ntokaji-, ménesi-, sampanjapulloja; mutta kaikki toinen toisensa\nlaatuiset siinä, ettei niistä saattanut mitään sisällystä löytää.\n\nTutkija-herrat katselivat ällistyneinä toisiinsa. \"Mitä tämä\nmerkitsee?\"\n\nKampós herra oli vaan ääneti. Häneltä ei mitään kysytty. Eikä hän\nmitään virkkanut. Mutta hänen muistui kohta mieleensä, että\nkunnioitetulla herralla kerta oli ollut juoppo heitukka, joka sitte\npantiinkin pois palveluksesta. Hänen aikanansa katosi kellarista paljon\nsemmoisia viinipulloja, joita Adam herra piti varalla vaan rakkaimpia\nvieraitansa varten. Varmaankin oli tuo heittiö ollut se, joka oli\nkäyttänyt kellarin hiljaisuutta pulloja tyhjentääksensä ja sitte\nhaudannut nämät mykät rikoksensa todistajat aluspuitten alle. Mutta ei\nkukaan Kampós herralta tätä kysynyt, ja hän katseli sentähden\nlevollisesti, kuinka tutkija-herrat asianomaisella uutteruudella tyhjän\ntynnyrin pohjalla kirjoittivat protokollaan, että eräästä kovin\nepäiltävästä maan-alaisesta kuopasta oli löydetty tavattoman salainen\nkokoelma lasipulloja, yhteensä seitsemäntoista kappaletta, joilla\nvarmaankin lienee yhteyttä vasta ilmi saatavain asiain kanssa. Sen\njälkeen pantiin pullot viralliseen sinettiin.\n\nSill'aikaa oli jo aamu ruvennut koittamaan, Kun oli tullut valoisampi,\nsopi nyt mennä ullakkoa tarkastamaan. Täällä eneni herra Mikucsek'in\nvaiva yölepakkojen kautta, jotka eivät ensinkään tahtoneet hänen\nvirallista lähetystänsä hyväksyä, vaan kaikista nurkista ja komeroista\nlensivät häntä vasten silmiä ja, jos hän pisti kätensä johonkin koloon,\npurivat häntä sormiin.\n\nTämä ikivanha ullakko oli kuitenkin erittäin ihana paikka jokaiselle\ntutkimuskunnalle, siinä kun oli ristin rastin asetettuja palkkeja ja\norsia, joitten päälle sopi kiivetä; kapeita ruode-aitauksia, joitten\ntaakse vaan vatsallansa saattoi ryömiä; rappeutuneita palomuureja,\njoitten ontelot olivat ikäänkuin varta vasten tehdyt piilopaikoiksi\nsalaliittolaisille ja tornihaukan-munille; vanhoja huonekalujen\njäännöksiä, joita koppiaiset olivat puhki nakertaneet. Jokaisen\nkatto-akkunan eteen oli rakennettu pieni oltava, joka oli erikseen\nnuuskittava. Eräästä ilmaluukusta pääsi katolle, josta sopi kurkistaa\nsisään korsteineihin, eikö etsittyä esinettä sieltä löydettäisi. Jopa\nherra Mikucsek kiitosta ansaitsevassa virka-innossaan, kun hän eräässä\npaikassa huomasi kaminin savupiipun, sidotti köyden uumillensa ja antoi\nlaskea itsensä alas siihen. Sieltä hän tuli takaisin kasvot täynnä\nhämähäkinverkkoja, niinkuin toinen Niklas Klimius maan-alaiselta\nmatkaltaan, Kampós herran äärettömäksi huvitukseksi.\n\nMitään positivista resultatia ei ullakosta kuitenkaan lähtenyt.\n\nSieltä mentiin takaisin huoneisin. Täällä veti huomiota puoleensa eräs\nmaalattu pakkalaatikko, joka oli parras-tasan täytetty vanhoilla\npapereilla. Olipa niitä siinä vähintäänkin kolme sentneriä.\n\n-- \"Mitä papereita nämät ovat?\" kysäisi kauhistuneena takaisin\nkavahtaen Bräuhäusel Kampós'ilta.\n\nKampós herrassa oli niin paljon häijyyttä, että hän vaan kohautti\nolkapäitään ja vastasi: \"Sitä en tosiaankaan tiedä; tehkää hyvin ja\nkatsastakaa.\"\n\nVietävän työ! Mutta jospa juuri tässä olisi, mitä etsitään?\n\nMuikistellen ryhtyivät tutkijat työhön ja alkoivat avata kellastuneita\npaperikimppuja sekä tarkastaa kirjoituksia, yhtä toisensa perästä, eikö\ntämä olisi se, joka oli löydettävä. Mutta sitä ei löydetty. Kaikki\ntiesivät kertoa parin kolmen sadan vuotisista asioista ja olivat\nsemmoisten ihmisten allekirjoittamia, jotka jo aikoja sitten olivat\ntomuksi muuttuneet, ja semmoisella läkillä, joka jo oli aivan\npunoittunut.\n\nTämä oli hirmuisen ikävää työtä.\n\nSoitettiin juuri päivälliselle, kun viides osa tuosta riivatusta\naarteesta oli katsastettu.\n\nHerra Bräuhäusel oli jo valmistaunut suomaan sen armon, että jos Kampós\nherra pyytäisi päästä ruoalle, hän kovin vastenmielisesti sallisi sitä,\nsillä ehdolla, että vartiat seuraavat häntä kotia; siksi aikaa\nlukittaisiin ovet ja he itsekin menisivät kastelliin aterioimaan. Mutta\ntuo käytöllinen Kampós teki tämän aikomuksen tykkänään tyhjäksi sen\nkautta, että hän, kuultuansa päivälliskellon soivan, istui\nakkunanlaudalle ja otti takkinsa taskusta rasvaisen paperimytyn, josta\nhän veti esiin ison kappaleen leipää ja sianlihaa, siten osottaen, että\nhän arvattavasti oli aikonut lähteä tanyoille,[48] jossa tarkoituksessa\nhän oli varustanut itseään muonalla; tämän söi hän nyt aivan\nlevollisesti nälkäisen ja janoisen tutkimuskunnan nähden,\nsaapasvarresta esiin vedetyn saranaveitsen avulla.\n\nViimeisen palasen nieltyänsä, pisti Kampós herra aivan tyvenesti\nveitsen takaisin saapasvarteen ja otti sitte toisesta taskusta pienen\nolkipaitaisen pullon, josta joi aika kulauksen. Puhdistettuaan itsensä\nleivänmuruista, pisti hän sievästi kädet taskuun ja rupesi taas\nkatselemaan, kuinka he tutkivat yhtä dokumentia toisensa perästä, nuot\nsuuresti kunnioitetut herrat.\n\nTämä häijy levollisuus rupesi herra Bräuhäusel'in harmiksi pistämään.\nSe olikin aivan luonnollista. Kun keskellä nälkäistä, häärivää,\nhikoilevaa ihmisjoukkoa näkee tuommoisen, joka vaan katselemistaan\nkatselee ja lisäksi syö, kysymättä edes, minkätähden näin puuhataan ja\nmitä oikeastaan tahdotaan löytää, taikka sanomatta: \"eikö teille pidä\npieni naukku tätä luumuviinaa?\"\n\n-- \"Täytyy kääntää ylös alaisin koko laatikko, siten löydämme sen\nhelpommin!\" ärjyi kiukusta tulipunaisena herra Bräuhäusel, hyvin\nkäsittäen, että jos näin lehti lehdeltä papereita tutkitaan, vasta\nmyöhään päähän päästään. Muutamat miehet tarttuivatkin heti kistuun\nkiinni, koko tuota vanhaa arkistoa lattialle tyhjentääksensä.\n\nKampós herra, tämän vaarallisen aikomuksen havaittuansa, tiesi heti,\nmikä siitä olisi suorana seurauksena, ja nosti äkisti ylös\nakkunanlaudalle jalkansa, jotka siihen asti olivat roikkuneet alaspäin.\nEttei tämä varokeino ollut tarpeeton, todisti kohta seuraava\nsilmänräpäys.\n\nSamalla hetkellä näet, kun tuon suuren laatikon sisällys paiskattiin\ntiililattialle, karkasi legio nuorempia ja vanhempia rotanperheitä,\njotka jo vuosia sitten olivat tämän paikan haltuunsa ottaneet ja\nsiihen täydellisesti majoittuneet, kotirauhansa väkivaltaisesta\nhäiritsemisestä pelästyneinä, hirveällä kirkunalla esiin lattialle,\nsikiökin hyökäten sekä elottomien että elollisten esineitten päälle,\nhuolimatta siitä, rynnättiinkö pöydänjalkaa vaiko ihmisjalkaa,\nhuonekaluja vaiko housuja vastaan. Syntyipä siinä nyt kammottava\ntappelu ja rähinä; saappaankorkot, tuolinjalat, pyssyntukit tömisivät,\npaukkuivat, ryskivät, rotat kiljuivat, ihmiset kiroilivat. Ulkona\nseisovat vartiat luulivat, että joku ryövärijoukko oli sisällä-olijain\nniskoissa, ja riensivät heidän avuksensa. Avatusta ovesta pakeni nyt\nvoitettu rottajoukko ulos, jättäen taistelukentälle kaatuneet ja\nhaavoitetut sekä pelastaen itsensä kaikenlaisiin koloihin ulkona.\n\nMeidän puolella ei tapahtunut muuta vahinkoa, kuin että herra\nMikucsek'in vasempi silmä sai jostakin pystytukista semmoisen\nkolahuksen takaa päin, että hänen kasvonsa kohta ajettuivat. Täytyi\nheti nenäliinalla sitoa silmä, ja nyt saattoi hän vaan yhdellä silmällä\nkatsastusta jatkaa.\n\nKampós herraa tämä huvitus niin suuresti miellytti tuolla kun hän\nsitä katseli turvallisesta logistaan, että hän nyt jo ilmoitti\nkunnioitetuille herroille, jotta täällä vielä löytyy kauhea sälyhuone,\njota hän itsekin vaan rohkeina hetkinä uskalsi lähestyä; siellä vasta\njotakin olisi!\n\nHerra Bräuhäusel katsoi epäilevällä silmäyksellä ehdoituksen-tekijään.\nHän ei saattanut ymmärtää, että vaarassa olevaa miestä näin totisissa\noloissa haluttaisi mitään leikkiä laskea. Päin vastoin käsitti hän\nehdoituksen niin, että se oli yritys saada tutkimuskunnan huomiota\ntoisaalle käännetyksi; sitä jo sentähden ei saa hyväksyä.\n\nVarmaankin olemme nyt lähellä piilopaikkaa, ja hän tahtoo sen vuoksi\nviedä meitä harhateille; täytyy siis olla varoillansa, kovasti\nvaroillansa.\n\nLattialle kaadetuista papereista saattoi kuitenkin nähdä, ettei niissä\nollut mitään epäilyttävää.\n\n-- \"Soh! Nyt tiedän\", huusi äkisti herra Bräuhäusel, lyöden ystäväänsä\nMikucsek'ia olalle, niinkuin se, jonka aivoihin valaiseva ajatus\nyht'äkkiä on iskenyt. \"Menkäämme takaisin ensimmäiseen huoneesen;\npehtoria saattakoon kaksi miestä. Lähtään ensimmäiseen huoneesen!\"\n\nPitäen vasenta kättään takkinsa liepeen alla ja oikealla keppiä\nheiluttaen, hyökkäsi nyt herra Bräuhäusel muitten etupäässä uudestaan\nsiihen huoneesen, josta lattianparret olivat irti kiskotut.\n\nSiinä seisoi keskellä huonetta vanha kirjoituspöytä, jolla oli\nsemmoinen kummallinen edes takaisin vedettävä kansi, kuin kiinalainen\nakkunan-varjostin. Se oli tehty pienistä säleistä, jotka kokoon\nvedettäissä katosivat jostakin rei'ästä pöydän sisään.\n\nHerra Bräuhäusel kokosi ympärilleen miehensä, riemulla seisahtuen\npöydän viereen, josta jo kaikki laatikot olivat pois otetut.\n\n-- \"Näettekö tätä pöytää?\" sanoi hän, herra Mikucsek'iin päin kääntyen.\n\n-- \"Näen kyllä\", vastasi tämä, toista silmää räpyttäen. Toisella hän ei\nvoinut nähdä, sillä se oli sidottu.\n\n-- \"Olemmehan sen jo katsastaneet?\"\n\n-- \"Emmekä siitä mitään löytäneet.\"\n\n-- \"Eikö mitään?\"\n\n-- \"Ei mitään.\"\n\n-- \"Ei edes mitään aihetta epäluuloon?\"\n\n-- \"Ei sitäkään.\"\n\n-- \"Mikucsek, Mikucsek! Te olette kokenut mies, mutta saattepa nähdä,\nettä vanha kettu näkee vieläkin kauemmaksi. Katsokaa tänne!\"\n\nHerra Mikucsek osotti kuuliaisuutta siinä määrässä, että hän otti\nnenäliinan pois silmältä, paremmin nähdäksensä.\n\n-- \"Näettekö tätä sälekantta? Nyt se on pöydän päällä.\"\n\n-- \"Niin on.\"\n\n-- \"Nyt se taas on kokoon vedettynä.\"\n\n-- \"Onpa niin.\"\n\n-- \"Mihin joutui siis kansi?\"\n\nHerra Mikucsek tarkasti pöytää ulkoa ja sisältä päin, kyykistyipä vielä\nsen allekin, mutta ei edes siellä mitään nähnyt.\n\n-- \"Se katosi johonkin lautojen väliin.\"\n\n-- \"Aivan oikein, se katosi johonkin lautojen väliin. Tässä pöydässä on\nsiis kätköpaikka, johon kansi voipi kadota. Mihin kansi voi kadota,\nsinne muutakin voi kadota.\"\n\n-- \"Se on toden totta!\" huudahti herra Mikucsek kunnioittavalla\nkummastuksella päällikkönsä kekseliäisyydestä.\n\n-- \"Meidän täytyy tästä pöydästä irroittaa takalauta\", sanoi herra\nBräuhäusel, kutakin sanaa lausuessaan nyrkkiänsä pöytään lyöden,\nikäänkuin tahdissa.\n\nKun Kampós herra näki, että nyt heti yritettiin rikkomaan tuota\nkunnioitettavaa vanhaa huonekalua, ei hän enää voinut hillitä itseänsä\nkysymästä:\n\n-- \"Ettekö, kunnioitetut herrat, voisi sanoa, mitä te oikeastaan\ntahdotte löytää täältä?\"\n\nHavaitessaan, ettei uhri enää voinut päästä hänen kynsistään, vaan oli\npakoitettu antaumaan, tarttui herra Bräuhäusel Kampós herran takkiin ja\ntiuskasi hänelle:\n\n-- \"Tuota ebenholzi-lipasta, johon teidän on tapa kirjeitä kätkeä.\"\n\n-- \"No, hyvät herrat, seisoohan se tässä silmienne edessä, vaikkei se\nosaa puhua.\"\n\nEtsitty lipas oli todellakin kirjoituspöytään kiinnitetyllä hyllyllä,\nkahden vanhan, koiran-nahkaan sidotun \"corpus juris\"-nidoksen väliin\npistettynä; siitä ei kukaan ollut sitä etsinyt.\n\nHerra Bräuhäusel'in nenä piteni silmin-nähtävästi tästä löydöstä. He\nolivat kello kolmesta aamulla kello kolmeen jälkeen puolenpäivän\ntaivaasta ja maan päältä etsiskelleet jotakin, joka julkisesti oli\nasetettu esiin pöydälle.\n\nInhimillistä erhetystään peittääksensä, ärjäsi hän äkkiä Kampós'ille:\n\n-- \"Mitä tässä laatikossa on?\"\n\n-- \"Tehkää hyvin ja katsokaa! Tässä on avain.\"\n\n-- \"Minkätähden on tämä lipas sinetillä kiinni pantu?\" kysyi ankaralla\nsilmän-mulkauksella herra Bräuhäusel.\n\n-- \"Sentähden, ettei kukaan siihen panisi mitään, jota en itse sinne\nole pannut.\"\n\n-- \"Mitä lipas sisältää?\"\n\n-- \"Senpätähden se on herran kädessä; katsokaa itse!\"\n\n-- \"Kenen omistama on se? Miksi on se tänne kätketty? Mikä salaisuus\nsiinä piilee?\"\n\n-- \"Suokaa anteeksi, kunnioitettu herra! Nämät ovat semmoisia\nkysymyksiä, joihin minä, jos niiksi tulee, vastaan oikeuden edessä;\nmutta nyt ja tässä minä en mene sitä näin monen töllistelevän ihmisen\nnenään sitomaan.\"\n\n-- \"Vai niin? Te ette tahdo sanoa sitä. Vahdinpäällikkö! Tämä ihminen\non tästä hetkestä alkaen vankina.\"\n\nKampós herra ei siitä tippaakaan pelästynyt. Kun ala-upseeri astui\nhänen viereensä, veti Kampós herra, niinkuin se, joka paraiten tuntee\nsäännöt, esiin ainoan aseensa, saapasvarteen pistetyn Fehérvár'in[49]\nsaranaveitsensä ja antoi sen järkähtämättömällä levollisuudella ja\nrohkeudella sille, joka oli hänet vankeuteen vievä, lausuen:\n\n-- \"Ottakaa pois!\"\n\nSen kautta, että hän vapaa-ehtoisesti antoi pois sarana-veitsensä,\nosotti hän aivan luotettavasti, ettei hänen ollut aikomus itseänsä\npuolustaa.\n\n-- \"Te viette tämän miehen kaupunkiin ja panette hänet siellä\nvartioittavaksi.\"\n\n-- \"Minulla on aikaa; te laskette minut kyllä taas irti\", sanoi\nlempeällä ynseydellä Kampós herra, \"Lähdemmekö jalkaisin vai\nkäsketäänkö valjastaa?\"\n\nHerra Bräuhäusel'in kielellä pyöri jo tuo kostonhimoinen määräys, että\nniskoittelija olisi jalkaisin vietävä; mutta samassa juohtui hänen\nmieleensä, että viejät häntä siitä huvituksesta eivät kiittäisi.\nSentähden antoi hän Kampós herralle luvan lähettää käskyn palkollisten\ntupaan, että kuski hevosilla ja kalesilla tulkoon paikalle.\nMuistutettuansa sen jälkeen vahdinpäällikköä, että hän koko\nomaisuudellansa on edesvastauksessa tästä miehestä, otti hän lippaan\nkainaloonsa ja olisi mennyt pois, jos ei Kampós herra siivolla\nvastaväitteellä vielä kerran olisi häntä seisahtumaan saattanut.\n\n-- \"Te olette siis niin armollinen, että vangitsette minut sen tähden,\nmitä tuossa lippaassa on?\"\n\n-- \"No, entäs sitte?\"\n\n-- \"Vaan jos tuossa lippaassa ei olisi mitään?\"\n\n-- \"Ei mitään?\"\n\n-- \"Sentähden annoin teille avaimen, jotta sen avaisitte; ja jos herra\nnyt vie tämän lippaan avaamatta kotia, minä viedään oikeuteen, lipas\nsiellä avataan ja havaitaan tykkänään tyhjäksi, saavat herrat vielä\nnähdä, minkä suuren melun minä siellä nostan!\"\n\n-- \"No, mitä ajattelette?\"\n\n-- \"Sitä ajattelen, että herrat ensin katsastakoot, onko laatikossa\nmitään, jota suurella voitonriemulla saattaisitte viedä pois, vaiko ei;\nsillä tuommoisia laatikoita voipi sorvarilta Pest'issä saada paljon,\nenkä minä luule, että te vaan paljaan puun tähden olette itsenne tänne\nvaivanneet.\"\n\nTämä on varmaankin totta.\n\nSinetti murrettiin siis rikki, lukko avattiin ja laatikon kansi\nnostettiin auki, kaikki viran puolesta.\n\nSilloin nähtiin siinä nuoren husarin muotokuva, laatikon kanteen\nkiinnitettynä, ja itse laatikosta löydettiin noin parikymmentä\nkirjettä.\n\n-- \"Kenen kuva tämä on?\" kysyi herra Bräuhäusel.\n\n-- \"Se on Aladár Garanvölgyin, Adam Garanvölgyin ottopojan ja\nsukulaisen.\"\n\n-- \"Ja mitä kirjeitä nämät ovat?\"\n\n-- \"Ne ovat nuoren Aladár herran kirjeitä, joita hän kunakin\nvuosineljänneksenä kirjoittaa Adam herralle Kufstein'ista, jossa hän on\nvaltiovankina. Kirjeitten kuverteista saatatte nähdä, että ne\nkaikenlaisten tarkastusten lävitse ovat tänne saapuneet. Ensiksi\nluki ne Kufstein'in linnanpäällikkö; sitte lähetettiin ne Wien'iin\nyli-polisivirastolle; siellä niitä kritillisesti ja kemiallisesti\ntutkittiin, eikö niissä löytyisi mitään salaisia viittauksia, mitään\nsalaista merkki-kirjoitusta taikka näkymättömällä läkillä piirrettyjä\nrivejä. Jos ei mitään sellaisia löydetty, lähetettiin kirjeet\ntaas takaisin Kufstein'iin; sieltä pantiin ne menemään Unkarin\npolisi-ylijohtokunnalle, joka vihdoin toimitti ne herra Adamille.\nKaiken tämän saattaa nähdä kirjeisin pannuista sineteistä ja\ntodistuksista.\"\n\nHerra Bräuhäusel ja tutkimuskunnan jäsenet eivät todellakaan voineet\nkirjeistä löytää ainoatakaan kirjainta, joka olisi antanut vähintäkään\nsyytä epäluuloon.\n\n-- \"Minkätähden siis tämä salaisuus? Miksi olette kätkeneet nämät\nkirjeet tänne?\"\n\nKampós herra kohautti olkapäitään, hymyillen.\n\n-- \"Suvaitkaa katsoa, että nämät kirjeet ovat jollakin vieraalla\nkielellä kirjoitetut; muulla tavoin ei ole käynyt laatuun. Mutta\nherrani sanoi, ettei hän tuonmuotoisten puustavien kanssa makaa yhdessä\nhuoneessa: polttaa niitä hän ei kuitenkaan tahtonut, koska ne olivat\nhänen sisarensa pojan kirjoittamia; sentähden käski hän minun viedä ne\njonnekin ulkopuolelle taloa. Joka kerta siis, kun olin selittänyt\nhänelle jonkun tulleen kirjeen sisällyksen, sillä hän ei ottanut niitä\nkäteensä, toin sen heti tänne ja laskin laatikkoon. Minä ajattelin,\nettei se täällä kellekään haitaksi olisi.\"\n\nHerra Bräuhäusel joutui tästä selityksestä aivan vimmattuun raivoon.\n\nJoka vaan kaukaakin on jotain kuullut tuon vankan kuruczin\nuppiniskaisista oikuista, katsoo tätä selitystä suurimmassa määrässä\nluonnolliseksi.\n\n-- \"Kuulkaa, herra!\" kiljaisi Bräuhäusel, nyt jo Kampós herraan\nankarasti kiukustuneena. \"Jos herrat ovat narreja, älkää sentähden\npitäkö viranomaisiakin narreina! Minkätähden herrat tekevät mysterejä\ntuommoisista joutavista asioista ja vaivaavat meitä tänne ja antavat\nmeidän pitää katsastusta aamusta iltaan, ilman ruoatta ja juomatta?\nTämä ei ole mikään leikin-asia. Tuommoiset hullutukset eivät ole\nkaukana niistä pyrinnöistä, jotka tarkoittavat viranomaisten\nylenkatsomista ja heidän arvonsa alentamista. Sentähden varoitan minä\ntämän kautta viran puolesta teitä yksivakaisesti, ettette vastedes\npuutu mihinkään semmoiseen toimitukseen, joka voisi häiritä hallinnon\nsääntöjä ja estää korkeinta valtion peri-aatetta, kaikkien kansalaisten\nyhteistä myötävaikutusta järjestyksen ja levollisuuden vahvistamiseksi,\nvastaan-seisomattomasti edistymästä; ja jos tämän perästä te ja\nvarsinkin te itse, ilman mitään tosi-asiallisia ja käytöllisiä\nseurauksia, pyritte tyhjäksi tekemään teihin ylhäältä päin kääntyvää\nankaruutta, tehdään loppu teidän itsetyisestä elämästänne; katsokaa\ntätä vallan ulosvuotamisen kaksipuoliseksi tarkoitukseksi, joka\ntoiselta puolen ilmestyy pahanteon rankaisemisessa, toiselta katumuksen\nja parannuksen suhteen hyviä hedelmiä kantavassa armon-antamisessakin.\"\n\nTästä koreasta puheesta ymmärsi Kampós herra sen verran, että hän\nkysyi:\n\n-- \"Enkö siis enään ole vanki?\"\n\nHerra Bräuhäusel viittasi äänettömällä, armollisella liikunnolla, että\nhän nyt on vapaa.\n\n-- \"Olen siis vapaa kaikesta kanteesta?\"\n\nHerra Mikucsek pisti kovin suuttuneena protokollan kainaloonsa. Maksoi\nmar tämänkin tähden vaivan saada kumauksen silmäänsä!\n\nKun herrat jo olivat menossa, huusi Kampós herra heidän jälestänsä:\n\n-- \"Minä pyydän, hyvät herrat, vielä yksi sana!\"\n\n-- \"No, mitä tahdotte?\"\n\n-- \"Te näette, että minä jo olen vaarasta päässyt; lipas on kädessäni;\nen ole minkään kanteen alaisena; minun ei tarvitse mistään huolia. No,\ntietäkää siis nyt, että tässä lippaassa on jotakin, jota ette vielä ole\nnähneet.\"\n\nSamassa painoi hän erästä nastaa laatikon kannessa, josta kuvan\nposlini-levy äkkiä aukesi, ja sen takana nähtiin muutamia ohuita,\ntiheään kirjoitettuja paperinlehtiä.\n\nHerra Mikucsek otti taas suurella ilolla esiin protokollan. \"Mitä nämät\novat?\"\n\n-- \"Mitä? Ymmärtääkö kukaan täällä unkarin kieltä? Eikö? Sitä parempi.\nNyt minua siis kuitenkin täytyy saattaa kaupunkiin, sillä täällä minä\nen sano, minä näissä kirjeissä on. Minä tahdon, että kaikkein\nylhäisimmät herrat saavat siitä tiedon. Missä vältvääpeli on? Ystäväni,\ntässä ovat vaunut, onko teillä käsirautoja? Sitokaa minut pian, sitte\nlähtekäämme!\"\n\nKampós herran annettiin tietää, ettei häntä nyt juuri rautoihin panna,\nmutta hän älköön myöskään karatko. Hän taas pyysi armollisia herroja\nasettamaan kaakelit paikalleen uuniin, sitte hyvästi kaikki\nlukitsemaan ja avaimet avaimen-vartialle antamaan; jonka jälkeen hän\notti saattajansa viereensä vaunuihin ja lähti pois monilla\nonnentoivotuksilla jälelle jääville.\n\n-- \"Pirullinen veitikka!\" murisi herra Bräuhäusel. \"Pirullinen\nveitikka!\" -- Vielä pirullisempaa olisi ollut, jos hän olisi voinut\nymmärtää, minkätähden tuo veitikka antoi ilmi nämät jo pelastetut\nsalaiset paperit, ja mitä näissä oli kirjoitettu. Mutta herra\nBräuhäusel ei ollut siihen syypää, että maailman menoa johtava viisaus\noli katsonut hyväksi määrätä, jotta Babelin tornin-rakennuksessa\nkiven-kiillottajat eivät ymmärtäisi kiven-hakkaajain kieltä.\n\n-- \"Pirullinen veitikka tuo!\"\n\nMutta nyt olisi todellakin aika, että joku ajattelisi syömistä, sillä\ntuossa paikassa tulee ilta.\n\nNo, siitä onkin jo huolta pidetty.\n\nAnkerschmidt itse tosin ei ole kotona, mutta miss Natalie tietää, mitä\ntalo tämmöisessä tilaisuudessa on tuommoisille juhlavieraille velkaa,\nniinkuin myöskin, mimmoinen lusikka, hovi-sääntöjen mukaan, kunkin\neteen on pantava. Sentähden sai pikku Gyuszi, sillä ritari oli\nottanut jahtimiehen mukaansa, jo kello yksitoista (valtojen\nvieraissa-käynti-tunti) seuraavan käskyn: \"mene vanhaan kastelliin,\njossa herrat ovat; sen herran, jolla on kolme tähteä, kutsut tänne ylös\nkastelliin päivällisille; molemmille muille herroille, joilla on yksi\ntähti, annat sen tiedon, että heitä varten on herra pehtorin luona\npöytä katettu; myöskin santarmeille sanot, että he saavat ruokaa voudin\ntuvassa.\"\n\nGyuszi tuli tällä sanalla ainakin kymmenen kertaa\nkatsastuksen-alaiselle kastellille, mutta ovella seisoi vihainen\nasemies, jolle oli annettu se käsky, ettei hän saisi laskea ulos eikä\nsisään ainoatakaan sielua. Pitäen Gyusziakin sieluna, ärjäsi hän tälle\njoka kerta \"Tsurukk!\"[50] ja hankki, jos tämä lähenisi, pistämään häntä\nsiihen kärkevään rautaan, joka oli hänen pyssynsä päässä, jonkatähden\nGyuszi ensikerralla karkasi pakoon, juoksi kotia ja kertoi, että häntä\ntahdottiin pistää vartaasen.\n\nMiss Natalie lähetti hänet takaisin sillä käskyllä, että hänen vartian\nluokse tullessaan pitää asettua tanaan, nostaa käsi lakin reunaan ja\nsanoa, minkätähden on tullut; sitte hän kyllä lasketaan sisään.\n\nMaailmaa hallitsevat voimat olivat kuitenkin säätäneet niin, että\nvartiana seisova santarmi ei ymmärtänyt sitä kieltä, jota Gyuszi puhui,\ntämä kun oli kunniallinen tschekkiläis-ihminen; hän piti tätä nyt jo\nvakojana ja ajoi hänet aika kierua pois, huutaen: \"pyri tiehesi, senkin\nvietävän urkkija!\"\n\nKolmannella kertaa, jo kaukaa nähdessään Gyuszin heristi hän hänelle\nnyrkkiä: \"tuleppas lähemmäksi vaan!\"\n\nNeljännellä kertaa kun Gyuszi lähestyi, tömisytti hän hänelle jalkaa ja\nkarkotti hänet siten.\n\nViidennellä yrityksellä keksi hän kavalan kujeen: hän vetäysi oven\nsuojaan ja kun Gyuszi tuli ruokakäskyllä, iski hän yht'äkkiä kiinni\nhänen niskaansa, hieroi häntä hirveästi tukasta ja sivalteli hänelle\nmuutamia kunnon korvapuusteja.\n\nSiitä huolimatta täytyi Gyuszin vielä noin neljä kertaa yrittää\npääsemään katsastavain herrain luokse. Kerta pääsi hän jo huoneen\ntakaseinälle, huutaaksensa heille sisään akkunasta, mutta sieltäkin\nkarkotti hänet vartia. Sitte tuumaili hän kiivetäksensä ylös johonkuhun\nkastanjapuuhun ja sieltä sanoa, minkätähden hän oli lähetetty. Mutta\nsieltä hän siepattiin kiinni ja nyt tuli hänen mittansa täyteen.\nVihastunut soturi tempasi hänet alas puusta ja vei hänet, kauluksesta\nkiinni pitäen, armollisten herrain eteen, ilmoittaen, että hän täällä\noli vanginnut vaarallisen vakojan, joka jo kymmenettä kertaa tahtoo\ntunkea saartolaitoksen lävitse. Gyuszi ponnisteli vastaan sekä käsin\nettä jaloin.\n\n-- \"No, sinä lurjus, mitä tahdoit?\" tiuskasivat hänelle yhtä haavaa\nkaikki kolme herraa. Hyvä, ettei pikku Gyuszi raukalle mitään\ntapahtunut, joutuessaan kolmen tuommoisen muljottelevan silmäparin\nristituleen, jossa joka taholta häntä uhattiin elävältä syödä. Onneksi\njuohtui hänen mieleensä, minkätähden oli tullut.\n\n-- \"Minun tulee kutsua herrat päivälliselle.\"\n\nVoi, kuinka yht'äkkiä kaikkien kolmen äkäiset kasvot lauhkenivat!\nKuinka kaikki taputtelivat pikku veitikkaa poskille: \"kelpo pikku\npoika! onhan se herra ritarin palkollisia kastellista.\"\n\nSen jälkeen rupesivat kaikki kolme yhtä haavaa ahdistamaan syytöntä\nsantarmia, joka vielä piti poikaa kauluksesta kiinni, ja hän sai kuulla\njos jotakin \"taitamattomuudestaan, järjettömyydestään\" j.n.e.; hyvä,\nettei tämä siitä mitään ymmärtänyt. Se raukka ehkä vielä tänäpänäkin\nvaivaa päätään tämän arvoituksen selittämisellä.\n\n-- \"Pelästyitkö, poikaseni?\" kysyi herra Bräuhäusel, taas Gyusziin päin\nkääntyen, jonka kasvoille itku oli piirtänyt uurteita, ikäänkuin\nrankkasade multapeltoon. \"Pelästyitkö kovin?\"\n\n-- \"Pelästyin.\"\n\n-- \"Armollinen herrako sinut lähetti?\"\n\n-- \"Ei hän lähettänyt, sillä hän ei ole kotona, vaan missi lähetti,\nettä ettekö tahtoisi syödä päivällistä?\"\n\n-- \"Oi, kyllä. Me suutelemme hänen kättänsä, poikaseni; sano, että\nkohta tulemme.\"\n\n-- \"Kyllä. Mutta kenellä on kolme tähteä?\"\n\nTutkija-herrat olivat näet vaikean työnsä perästä käärineet huivinsa\nkaulaansa, jotteivät saisi kurkkutautia, ja tällä tavoin peitetyistä\nkauluksista Gyuszi ei voinut tietää, mikä oli mihinkin paikkaan\nkäskettävä.\n\nHerra Bräuhäusel käsitti kysymyksen.\n\nOi, herra Bräuhäusel on sangen hienotunteinen mies. Ja astuen esiin\nkunnioitusta herättävällä ylhäisyydellä, vastasi hän:\n\n-- \"Minä olen päällikkö, poikani, minä se olen.\"\n\n-- \"Nuot muut kaksi ovat siis yksitähtisiä, eikö niin? Ja nämät tässä,\npyssy kädessä, ovat santarmit. No niin; missi lähettää nöyrät\ntervehdyksensä herroille santarmeille ja käskee sanoa, että päivällinen\non heille valmistettu kastellissa; yksitähtiset herrat otetaan\nmieluisasti vastaan atrialle pehtorin luona ja sen, jolla on kolme\ntähteä, sopii, jos hänen on nälkä, mennä voudin tykó syömään.\"\n\n-- \"Hehehe, sinä pikku pöllö! Onhan kutsuttu ihan päinvastoin; minua\nkai kastelliin käskettiin?\"\n\n-- \"Niin, niinhän sanoinkin.\"\n\nAnnettuansa nyt tarpeellisia ohjeita käskyläisillensä, salli herra\nBräuhäusel itsekunkin mennä omaa tietään vatsansa vaatimuksia\ntäyttämään, itse antaen pikku Gyuszin viedä häntä kastelliin; tiellä\nlahjoitti hän uskolliselle palvelija-pojalle hänen kärsimyksistänsä\nuuden uutukaisen, rahapajasta vast'ikään tulleen, kiiltävän kreutzerin.\n\nSiitä tuli Gyuszille paljon katselemista ja ihmettelemistä, hän kun ei\nensinkään voinut saada päähänsä: mikä kummallinen raha tuo lienee, joka\non melkein kullan kaltainen, mutta johon kuitenkin on painettu: \"yksi\nkreutzeri.\"\n\nSalonkiin astuessaan näki herra Bräuhäusel miss Natalien ja talon\nmolempain neitien tulevan vastapuoleisesta ovesta. Bogumil eli Straff\nei ollut läsnä: hän oli jo eilen mennyt Tiszalle metsästämään, jottei\nhän läsnä-olollansa synnyttäisi edes aavistustakaan minkäänlaisesta\ntuttavuuden suhteesta hänen itsen ja tutkivain herrain välillä. Herra\nBräuhäusel'kin menetteli niin, kuin hän ei sinä ilmoisna ikänä olisi\nmitään tietänyt tuosta mainiosta miehestä.\n\n-- \"Minä pyydän tuhat kertaa anteeksi teidän armoiltanne tuosta\nomituisesta 'quiproquo'sta', jonka alaiseksi pikku palvelija-poika\njoutui\", lausui herra Bräuhäusel puheen aluksi, katsoen tätä seikkaa\nhyvin huvittavaksi keskustelun aineeksi. \"Vartiat pitivät tuota raukkaa\nvakojana ja ajoivat hänet ensinnä pois, mutta ottivat sittemmin hänet\nkiinni; onneksi pääsin minä väliin, muuten olisi vielä hänkin joutunut\ntutkimus-vankeuteen.\"\n\n-- \"Minä toivon, että hänen kutsumuksensa oli hänelle puolustukseksi\",\njatkoi miss Natalie ystävällistä leikkipuhetta.\n\n-- \"Siihen oli jo lähettäjän nimi kylläksi\", vastasi sievistellen herra\nBräuhäusel ja istui kohteliaasti pöytään sillä tavoin, että miss\nNatalie tuli hänen oikealle, neiti Eliz hänen vasemmalle puolellensa,\nsoppamalja hänen eteensä ja neiti Hermine vastapäätä häntä.\n\nMitä suloisin naapuristo! Varsinkin soppa liha-mykyineen ja\njauho-palleroineen. Tuo kokki näyttää hyvin tietävän, mimmoista soppaa\nsilloin on keittäminen, kun kotikatsastuksen päällikkö tulee\nviralliselle päivälliselle eikä aamusta varhain iltaan asti ole\nnieleskellyt muuta kuin pölyä ja törkeitä puheita.\n\n-- \"Ikävä toimitus semmoinen?\" kysyi miss Natalie tuolta kelpo\nherralta, kun tämä oli laskenut lusikan pois ja pyhkäisi suutansa.\n\n-- \"Oi, minä olen jo siihen tottunut. Semmoisessa valtakunnassa, kuin\ntässä, on se välttämätöntä; jokapäiväinen toimi. Vaiva ei ole pää-asia\ntässä, vaan tuo ijankaikkinen valppaus, jotta heidän kavaluutensa\nkautta ei joutuisi harhateille, jotta heidän kekseliästä viekkauttansa\nvoisi yhtäläisellä kekseliäisyydellä turhaksi tehdä, jotta\nristikysymyksillä saattaisi uppiniskaisimmastakin totuuden pusertaa.\nOi, tämä on todellinen intohimo! Mutta siihen tarvitaan älyä!\nTodellakin erinomaista älyä, jota harvalla on. Oi, hyvin harvalla!\"\n\nHänen loistavat kasvonsa näyttivät sanovan: mutta niitä harvoja olen\nminä.\n\nHerra Bräuhäusel oli sangen luonnollisesta varovaisuudesta\nottanut puheena olleen lippaan mukaansa tännekin, hän ei uskonut\nsitä kenellekään muulle; päällikön täytyy olla epäluuloinen\nkäskyläisiänsäkin kohtaan. Tuo soma, leikkauksilla koristettu laatikko\nveti tietysti suuressa määrässä puoleensa naisseuran uteliaisuutta,\njoka herra päällikölle ei ollut ensinkään vastenmielistä; päinvastoin\nmalttoi hän tuskin odottaa siksi, kuin joku tästä esineestä pyytäisi\nselitystä.\n\nOdotettu kysymys ei jäänytkään tekemättä.\n\n-- \"Ehkä tämä lipaskin on teidän löytöjänne?\" kysyi miss Natalie,\nosottaen tuolille laskettua laatikkoa, josta herra Bräuhäusel piti niin\nsuurta lukua, että melkein oli sille tarjota kädessään pidettyä\nkastinkuppia: \"enkö saa ensin antaa teille?\"\n\n-- \"Onpa niin. On kyllä. Sitähän juuri etsimmekin ja paljon vaivaa\nvaadittiin, ennenkuin sen löysimme. Varsin sukkelasti oli se kätketty.\nTodellakin viekkaasti. Mutta lopuksi kuitenkin 'Arguksella on sata\nsilmää!'\"\n\nVarmaankin herra Mikucsek kertoi ihan samaa tuolla alhaalla\nMaxenpfutsch'ilaisille, se vaan, että häneltä oli yhdeksänkymmentä ja\nyhdeksän sadasta puhkaistu, koska vaan yksi oli jäänyt.\n\n-- \"Epäilemättä siinä on vaarallisia papereita?\" kysyi miss Natalie.\n\n-- \"Onpa niitäkin, ja erään vaarallisen ihmisen muotokuva.\"\n\n-- \"Vaarallinen muotokuva?!\" -- Mutta sitä nyt kaikki kolme naista\ntahtoivat nähdä; ja olisivatpa todellakin kaikki suuresti poikenneet\nnaisen tavoista, jos sitä eivät olisi tahtoneet.\n\nHerra Bräuhäusel luuli sitovansa talon neitiä kiitollisuuden velkaan,\njos tyydyttäisi heidän uteliaisuuttansa, ja aukaisi sentähden lippaan\nheidän eteensä.\n\n-- \"Ah! ei mikään ruma nuori mies! -- Hän näyttää vaan vähän\nuhkamieliseltä. -- Nuot tiheät kulmakarvat antavat kasvoille oikean\nrosvon katsannon. -- Minusta hän on todellakin peloittava.\"\n\nNäitä muistutuksia tekivät sikisokin missi ja Hermine; herra Bräuhäusel\nmyöntyi kummankin puoleen.\n\n-- \"Ja nämät kirjeet tässä?\"\n\n-- \"Ne eivät sisällä mitään erinomaista. Niitä nuori herra on\nkirjoitellut jostakin sangen turvallisesta paikasta, jossa hän on hyvän\nvaarinpidon alaisena. Mutta se, mikä oikein vaarallista on, on kätkössä\nkuvan alla. Jos painaa tätä, aukenee kuva sijaltansa ja sen alta\nlöydämme nämät kirjeet, hienolle paperille kirjoitettuina;\nallekirjoitetusta nimestä näkyy, että ne ovat vanhan Adam Garanvölgyin\nomakätisiä kirjoituksia.\"\n\nHerra Bräuhäusel'iä ei vähintäkään arveluttanut sallia näitten\nepäluulon-alaisten kirjeitten käydä kädestä käteen tämän perheen\nuteliailla naisilla, tämän hyvästä mielenlaadustaan tunnetun perheen;\nolivathan ne paitsi sitä kirjoitetut vieraalla kielellä, nämät eivät\nsiitä ymmärrä mitään.\n\nMistä hänen ja mistä kaikkien talon vartiain oli mahdollinen tietää,\nettä ritarin perheessä on yksi jäsen, joka jo aikoja sitten askaroitsee\nniittotyttöjen kanssa pelloilla, ryytimaan-hoitajattarien kanssa\npuutarhassa, talonpoikaisvaimojen kanssa pihalla siinä uskaliaassa\ntoimessa, että oppisi tämän kohteliaan, ystävällisen kansan kieltä?\nettä neiti Eliz puolentoista vuotta täällä oltuansa jo ymmärtää unkarin\nkieltä?\n\nTästä vaarasta kokonansa tietämätönnä ei siis kukaan huolinut siitä,\nettä, sill'aikaa kuin miss Natalie antaa herra Bräuhäusel'in juurin\njaarin itselleen selittää, mitenkä piilopaikka löydettiin, mitenkä se\noli avattu, mitenkä herra Kampós sillä ja sillä tavoin oli siihen\npakoitettu, mitä tästä nyt tulee, onko jotakin suurempaa kravallia\npelkäämistä, eikö olisi hyvä käskeä herra Maxenpfutsch'ia yöksi\nkastelliin, pyssyllä varustettuna, mikä suuri onni oli, että tämä\nkabali saatiin ilmi j.n.e., sill'aikaa kuin he näin miellyttävällä\ntavalla toisiansa pelästyttivät -- neiti Eliz varsin kauan katselee\nyhtä noista ohuista, täyteen kirjoitetuista kirjeistä. Kukapa olisi\naavistanut, että hän tämän kirjeen rivejäkin ymmärtää?\n\nEi, ei kukaan siitä huolinut. Lapsi sai huoleti kirjeesen tähystellä.\n\nMutta mitä lapsi luki, kuului näin:\n\n\"Armas, rakastettu, unhottumaton poikani! Kun sinä taas näet vapaan\ntaivaan, silloin minä en enää pitkään aikaan ole käärinliinan lävitse\nnähnyt mitään. Jos paitsi sinua ja sitä, jolla on luottamukseni, joku\nmuu näkisi nämät kirjeet, sanoisi hän, että olen narri; vanha mies,\njoka kirjoittaa rakkaudenkirjeitä -- muotokuvalle, ja lähettää\nkirjeensä -- muotokuvalle! Ken ymmärtäisi minua? Tulisiko minun\nennemmin kirjoittaa elävälle ruumiillesi? kirjeitä, joita kaikki\nvanginvartiat ennen lukevat, kuin ne sinun käteesi annetaan?\nKirjoittaisinko niihin asioita, joita minun on sallittu kirjoittaa, vai\npanisinko itseni sen vaaran alttiiksi, että kuivettuneesta kädestäni\nluiskahtaisi joku katkera sana, joka saattaisi tehdä kahleesi vielä\nraskaammiksi, vai antaisinko valitushuudoillani ilmi, että minä sinussa\nolen satakertaisesti rangaistu, että minä sinun kanssasi istun\nvangittuna, että mitä sinulta puuttuu, sen minä itseltänikin kiellän,\nettä kun sinä olet yksinäsi, minäkin olen yksinäni, mutta että\najatuksissani istun tuolla sinun vieressäsi, kylmän vuoteesi äärellä ja\nkannan toista päätä kahleistasi? Ei, sitä ei kukaan saa tietää, et edes\nsinäkään, ennenkuin vasta sitte kuin kaikki on ohitse. Sinä silloin jo\nolet harmaapää mies, minä taas kylmänä tomuna. Mutta kuitenkin täytyy\nsinun tietää, silloinkin, kuinka rakastettu olet ollut. Säännökseni,\njotka tulevat sinun hyväksesi, olen tänne kätkenyt. Minun täytyy\nkätkeä ja salata ne, sillä jos pitäisin niitä läheisyydessäni,\nanastaisivat sukulaiseni, jotka jo eläissäni ovat tehneet perintöjaon\nomaisuudestani, ne epäilemättä, kun olen silmäni ummistanut; näistä\nkirjeistä saat tietää kaikki, mitä sinuun koskee. -- Sill'aikaa minä\nluen päivät: niitten loppu on tuolla puolen sitä rajaa, jonne elämäni\nulottuu; haaksirikkoinen meren keskellä tietää, että ranta on tuhannen\npeninkulman päässä, mutta kuitenkin syleilee hän irroittunutta lautaa\nja uipi...\"\n\n-- \"Saanko pyytää kirjettä, neiti Eliz!\" sanoi herra Bräuhäusel.\n\n-- \"Oi, kernaasti.\" Pelästynyt tyttö päästi kädestään kirjoituksen.\n\n-- \"Te katselitte kirjettä semmoisella tarkkuudella, kuin olisitte\nsiitä lukenut.\"\n\n-- \"Käsi-ala siinä oli niin omituinen.\"\n\n-- \"Teidän armonne näyttää kyyneltyvän.\"\n\n-- \"Oi, ei; jotakin sattui silmääni. Varmaankin joku tomun-hiukka\ntuosta kirjeestä.\"\n\n-- \"No, se ei sentään liene myrkyllinen. Olisi vahinko niin kauniita\nsilmiä.\"\n\nJa kuitenkin oli tuon kirjoituksen myrkky jo tehnyt vahinkoa näille\nkauniille silmille.\n\nKen olisi sitä ajatellut?\n\nHerra Bräuhäusel luki kirjeet, olisivatko kaikki tallella. Ei yhtäkään\npuuttunut, ja nyt hän katsoi hyväksi panna ne takaisin kätköpaikkaansa\nja lukita laatikon.\n\nMutta tämän perästä oli hän pakoitettu syömään myöskin vasemmanpuolisen\nnaapurinsa puolesta, sillä tätä ei ruoka enään ensinkään maittanut --\nniin suuri oli silmässä vaiva tuosta yhdestä tomun-hiukasta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt katsahtakaamme hetkeksi, kuinka Kampós herran laita on.\n\nOnhan meillä aikaa siksi, kuin kunnioitetut herrat päivällisensä\npäättävät.\n\n-- \"Niin! Heidän on kyllä helppo! Istuvat valmiisen päivällispöytään.\nKöyhän ihmisen he sitä vastaan lähettävät työhön, kysymättä häneltä\nedes, onko jo mitään niellyt. Juosta koko päivä, niinkuin koira; panna\nillalla syömättä maata, niinkuin hevonen; puoli-yön aikana taas tulla\nherätetyksi, niinkuin tarhapöllö!\"\n\nNämät hellätunteiset valitusvirret kaikuivat tuon hyvänlaitaisen\nsantarmi-kapralin huulilta, joka oli tehtäväksensä saanut \"in\nflagranti\" kuljettaa Kampós herraa hallintokaupunkiin.\n\nKampós herra kuunteli, hiljakseen tupakoiden, tätä valitusta, eikä\nkeksinyt siihen mitään lohdutuksen sanaa.\n\nSitä enemmän hyväksyivät sitä molemmat muut matkakumppanit, jotka\njyrkästi väittivät, että kun ihmiselle aamusta iltaan ei anneta mitään\nsyödä, silloin täytyy hänen sota-kannalla olevana saada suurempi\npalkka.\n\nKampós herra ei puheesen mitään virkkanut.\n\n-- \"Teidän siis ei ole nälkä?\" lausui vihdoin vakavalla äänellä kaprali\nhuoneenhaltialle. Kampós herra ymmärsi kysymyksen.\n\n-- \"Onhan tässä tien varrella csárda[51], josta voipi saada lasin\nviiniä ja vähäisen paprika-lihaa.\"[52]\n\n-- \"Mutta eikö kukaan meitä petä?\"\n\n-- \"En minä, sen tiedän.\"\n\nLoppupäätös näistä viittauksista oli se, että kun vaunut tulivat\n\"Ryyppy\"-csárdalle, herra kaprali katseli ympärilleen, ja seisahutti,\nkun hän ei ketään nähnyt, hevoset, tuoden esiin sen ehdoituksen, että\njos ei herra Kampós'illa olisi mitään sitä vastaan, sopisi ehkä poiketa\ntähän sisään ottamaan siemaus viiniä...\n\nKampós herra suostui yhteiseen toivomukseen ja astui kolmen saattajansa\nkanssa csárdaan.\n\nIsossa juomatuvassa, pitkän pöydän päässä, istui sikopaimenen tapaan\nvaatetettu mies, joka tuon tuostakin otti kulauksia viisi-mittaisesta\npurakasta ja syödä paloitteli paprikoittua silavaa viittansa hiasta.\n\nMe olemme jo kerran nähneet tämän miehen. Herra Maxenpfutsch olisi\nvarmaankin tuntenut hänet tuoksi asiantoimittajakseen, jonka yhä oli\nmäärä tulla yorkshirelaisten kanssa. Epäilemättä on tuo silavan\nmöhkälekin niistä lähtenyt. Herra kapralista näytti kohta tämä mies\nepäluulon-alaiselta. Kun hän kerta kumartui lattialle pudonnutta\nveistään ottamaan, viittasi kaprali molemmille miehilleen, että he\ntarttuisivat pyssyihinsä. Kumartuessaan sikopaimen kuitenkin tirkisteli\nkulmainsa alta ja huomasi viittauksen. Hänestä oli selvä, että hän\ntässä nyt oli pulaan joutunut.\n\n-- \"Jumala antakoon hyvää päivää, herrat soturit!\" sanoi hän, juoden\nheidän muistokseen purakasta. \"Oletteko kuulleet puhuttavan Miska\nSzemes'ista?\"\n\n-- \"Paljonkin.\"\n\n-- \"No niin, tuo Miska Szemes olen minä!\" lausui sikopaimen, nousten\npenkiltä koko pituudessaan seisaalle. Hänen lakkinsa otti melkein\norsihirteen kiinni.\n\nSantarmit ojensivat pyssynsä. \"Köyhällä pojalla\" ei ollut muuta kuin\nkäsikirves; senkin veti hän esiin viittansa hihnasta, josta se roikkui,\nja heitti pöydän alle.\n\n-- \"Älkää huoliko asettua minua vastaan. Minun on jo loppu käsissä.\nOlen kyllästynyt maailmaa kiertämästä. Tähän asti olen pelännyt vaan\nsitä, että jos joudun kiinni, minut suljetaan sisään pitkäksi ajaksi.\nMutta tällä viikolla luin, että olen julistettu sota-oikeuden\nalaiseksi. Nyt antaun itse vapaa-ehtoisesti, sillä tiedän, että minusta\npian päästään. Mikä hinta on määrätty päästäni herra kaprali?\"\n\n-- \"Kuolleena kaksisataa, elävänä viisisataa florinia.\"\n\n-- \"No, herra kaprali, viisisataa florinia on siis kourassanne! Mutta\njos tahtoisin, voisin vielä sillä veitselläni, jolla vast'ikään söin\nsilavaa, leikata kurkkuni poikki ja teiltä olisi kolmesataa florinia\nmennyt tipposen tiehensä. Tehkää siis sen verta hyväkseni, koska jo\nolette voittanut niin paljon rahaa minun kauttani, että annatte isännän\ntäyttää purakkani; katsokaa, kuinka kuiva tuo Jumalan antama jo on,\nsiinä ei ole enää tippaakaan.\"\n\nJa ylösalaisin käännetystä purakasta ei tosiaankaan juossut\npisaratakaan esiin.\n\n-- \"Minä juon kumminkin niin kauan, kuin saatan juoda; panen omasta\nnahastani noin yhden florinin viiniin. Isäntä kaataa kahdentoista\nkreutzerin hintaista, purakka vetää viisi mittaa, se tekee täsmälleen\nyhden florinin. Eikö niin, herra kaprali, tuota yhtä florinia te ette\nkadehdi köyhältä pojalta, joka ilmaiseksi laskee käteenne viidensadan\nflorinin pään?\"\n\nKaprali huomasi, että hänellä oli tekemistä sangen hyvänlaitaisen\nraukan kanssa, joka jo muutenkin tahtoo kuolla ja vielä viimeisillään\nlaskee pilapuheita, niinkuin anekdoti-kirjoissa usein saapi lukea.\n\n-- \"Hyvä! Isäntä, hoi! Täyttäkää tuon pojan purakka!\"\n\nKapakan-isäntä laski kaikkien nähden läkkisellä ratilla pulputtavan\npurakan ruukku-viiniä täyteen; viinin vielä kuohuessa purakan suussa,\ntarttui Miska Szemes siihen ja nielaisi siitä semmoisen siemauksen,\nettä sisällyksestä vähentyi kaksikymmentä prosenttia.\n\n-- \"No, herra kaprali, ottakaa tästä tekin pieni naukku köyhän, hukkaan\njoutuneen betyárin sielun muistoksi!\" sanoi Miska, pyhkäisten pullon\nsuuta ja tarjoten sitä hänelle.\n\nKaprali pisti vastaan.\n\n-- \"Vai niin? Herrat eivät juo purakasta, vaan lasista.\"\n\nTämän sanottuaan kaatoi hän kaikille kolmelle viiniä laseihin, samasta\npurakasta, josta itsekin oli juonut. Sitte pyhkäisi hän taas pullon\nsuuta paidanhiallaan ja kaatoi Kampós herrallekin: \"Juokaa tekin, suuri\nherranen, sielu raukkani onneksi! Eikö totta, te olette komisarjus?\"\nHän tiesi hyvästi, että Kampós oli huoneenhaltia.\n\nJa sitte hän taas joi purakasta, siten vakuuttaaksensa, ettei siinä ole\nmyrkkyä eikä unijuomaa.\n\nSen jälkeen pyysi hän suurella mielenmaltilla toista santarmia nyt\nvetämään hansikat hänen käteensä, joilla tarkoitti käsirautoja;\nkapralin viittauksesta ottikin tämä ne esiin sapeli-taskustaan. Miska\nSzemes laski molemmat käsiranteensa ristiin ja antoi vastustelematta\nvääntää ne kiinni; pyysi vaan kolistajaansa antamaan hänelle juomista,\nkun hänen tulisi jano.\n\nHerra kapralin ilo oli nyt rajaton tämän hyvän saaliin johdosta:\nluvattu palkinto, maine, \"gradus ad majora\", uutteruuden-tähti,\nvirallisessa lehdessä ja sitte kautta koko Europan julistus, että hän\nse oli, joka sai kiinni tuon kuuluisan Miska Szemes'in! Kenen päätä\ntämmöinen loisto ei olisi huimannut?\n\nSenpätähden herra kaprali ei ainoastaan maksanut purakkaan laskettua\nviiniä, vaan mitä muita kaikkia oli nautittu, omasta kukkarostaan\ncsárdan-isännälle; olipa hänen auliutensa lopulta niin suuri, että\ntilasi jäätelöäkin, jota ei kuitenkaan onneksi csárdassa saatavana\nollut.\n\nRikastuneena näin hyvästä saaliista palasivat he puolen tunnin päästä\ntaas vaunuihin, joihin nyt istui kuusi henkeä: etusijalle kuski ja yksi\nsantarmi, niitten taakse rautoihin pantu betyári ja toinen santarmi\nsekä takaistuimelle Kampós herra ja kaprali.\n\nKuski sivalsi ruoskalla hevosia. Ilta rupesi lähenemään; taivaanranta\nmuuttui punertavan näköiseksi; idästä nousi sakea sumu, johon tuoksuvat\nvainiot jäivät hopeisen metsän muotoisina. Ilmassa lensi raakuva\nvarisparvi kaupunkiin päin. \"Korppi rääkyy, herra kaprali!\" mutisi\nMiska Szemes. Herra kaprali ei vastannut siihen mitään, vaan horjueli\nKampós herran olkapäätä vastaan, niinkuin se, jonka pää ei enää kestä\npainoansa.\n\nSamoin tekivät molemmat muutkin santarmit betyárin ja kuskin vieressä.\nKun oli ehditty lakealle, nukkuivat jo kaikki kolme sitkeästi.\n\nSilloin veti Miska Szemes kätensä sievästi ulos raudoista, ikäänkuin\nniissä vaan olisi ollut talvihansikat, ja vaunujen tultua eräälle\nsillalle, sanoi hän kuskille:\n\n-- \"Pysäytä hevoset, veikkoseni! Nyt, suuri herra, kiitoksia paljon,\nettä olette tuonut minua tähän asti: tästä jo kyllä itsekin osaan\nedemmäksi. Nämät kaikki kolme nukkuvat hyvästi. Purakassani on kaksi\nonttoa: joka kerta kuin pyhkäisen sen suuta, väännän erästä tappia ja\nannan sen siten toiselle. Te, suuri herra, joitte _minun kanssani_,\nmuut särpäsivät unijuomaa. Toivotan rauhallista hyvää yötä.\"\n\nSen sanottuansa hyppäsi hän vaununlaidan ylitse ja oli minutin päästä\nkadonnut tien ojissa kasvavaan pensahistoon.\n\nKampós herra kohautti olkapäitään; hän ei ollut saanut käskyä juosta\ntuon perässä.\n\nHän ei tehnyt muuta, kuin kääriysi viittaansa ja nojasi vaununlaitaa\nvastaan, tehden sen päätöksen, että kun saavutaan santarmi-kasarmin\npihalle, hän on oleva viimeinen, jota saadaan unesta hereille\nravistella.\n\nHerännyt kaprali ja kumpikin santarmi katselivat ensiksi hyvin\nkummastuneina ympärilleen, mihin Miska Szemes oli joutunut. Sitte\nrupesi ensinmainittu lukemaan rahakukkaronsa sisällystä. Siitä puuttui\nkuin puuttuikin se florini, jonka hän Miska Szemes'in puolesta oli\n\"Ryyppy\"-csárdassa maksanut.\n\nTuo hurjapäinen konna oli vielä rohjennut antaa takaa ajavain\nviranomaisten maksaa hänen viininsä!\n\nNiin paljon elämän-filosofiaa löytyi kaikissa kolmessa, etteivät\nainoallakaan sanalla enään ottaneet Miska Szemes'istä puhuaksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKartanoonsa takaisin palaava Ankerschmidt kohtasi tiellä\ntutkimuskunnan, joka jo oli paluumatkalla.\n\nHän hämmästyi suuresti sitä isoa, aseellista saattokuntaa, joka seurasi\nBräuhäusel et consortien postivaunuja. Muuten oli hän pakoitettu\npysäyttämään hevosensa, sillä kunnioitetut herrat, jotka jo kaukaa\nolivat tunteneet hänen valjakkonsa, seisahuttivat niinikään vaununsa ja\ntulivat, siitä alas hypähtäen, Ankerschmidt'in kuomille kiittämään\nsiitä sydämellisestä vastaan-otosta, joka hänen poissa ollessaan oli\nhänen kartanossansa tullut heidän osakseen.\n\n-- \"Mitä riivattua! Ovatko herrat pitäneet ajometsästystä kylässä?\"\n\nEnsi hetkellä luuli hän, että he puolalaisen tähden olivat tulleet\nsemmoisella miesvoimalla.\n\n-- \"Olemme, ja täydellisellä menestyksellä. Teidän armoanne ei ole edes\naavistanut, mitä vaarallisia papereita on ollut kätkettynä tuohon\nvanhaan rakennukseen kastellinne vieressä.\"\n\n-- \"No, mitä vielä! Olisiko Garanvölgyi muka komprometterattu?\"\n\n-- \"Se on kyllä vielä ilmi tuleva. Toistaiseksi on vaan huoneenhaltia\notettu tutkinnon-alaiseksi.\"\n\n-- \"Hyvä! Tämä onnellinen yhtymys ilahuttaa minua, jääkää hyvästi!\"\n\nAnkerschmidt heittäysi vihastuneena vaunujensa istuimelle ja lähti\neteenpäin. Jos vanhassa rakennuksessa oli pidetty katsastusta, on sitä\nennen täytynyt tapahtua ilmi-anto. Ilmi-antajana on saattanut olla vaan\nyksi ihminen -- _pakolainen_. Ankerschmidt soimasi itseään säälimättä\nsiitä, ettei hän heti ensi ilmestymisen perästä ollut ajanut talosta\npois tuota ihmistä; olipa vielä ottanut hänet piano-mestariksi. Kun\nrouvasväki niin häntä suosi.\n\nMitä tästä nyt lähtenee? Jos vanha Garanvölgyi on ryhtynyt\njohonkin sopimattomaan asiaan, jääpi sen kautta vankeudessa istuvan\nsisaren-pojan kohtalo yhä ratkaisematta. Jos tuosta taas saataisiin\nilmi joku salaliitto, silloin tulee anomuskirja pahaan aikaan.\n\nMuutoin oli siinä jo kyllin katkeraa kokemusta, että juuri ne jättävät\ntuon onnettoman miehen, jotka ovat hänen likimmät heimolaisensa. Tuo\nrouva, tuo kihlattu morsian, ei tahdo antaa sisään ylkämiehensä hyväksi\ntehtyä anomuskirjaa. Ihminen ei voisi semmoista uskoa, jos ei itse\nolisi sitä nähnyt. Mutta mitä tulee ritarin nyt tehdä taskussaan\nolevalla anomuskirjalla? Kenenkä kautta jättää se sisään? Jos saisikin\nvanhan Garanvölgyin siihen taivutetuksi, saattaisiko hän siitä odottaa\nmenestystä juuri nyt, kun hän itsekin on tutkinnon-alaisena?\n\nJa lisäksi ei ritari voinut ratkaista, millä mitalla hänen tulisi jakaa\njaloa ylenkatsettansa rouva Pajtayn ja Bogumil'in välillä. Sillä\nlakattuaan raivoomasta toista vastaan, luuli hän tehneensä toiselle\nvääryyttä, kun tämän siksi aikaa oli unhottanut.\n\nHän malttoi tuskin odottaa siksi, kuin oli kotia päässyt.\n\nEnsimmäiselle, joka tuli vaunujen luokse kapineita noutamaan, kuului\nensimmäinen sana näin:\n\n-- \"Onko piano-mestari kotona?\"\n\nSaatuansa tietää, että nuori herra tänään aamulla oli palannut\nmetsästysretkeltä, riensi hän heti kamariinsa.\n\nHän ei vielä ollut saanut päällystakkiaan yltänsä riisutuksi, kun pikku\nGyuszi tuli hänen luoksensa sillä pyynnöllä, että missi tervehtää\narmollista herraa ja kysyy. olisiko hänellä aikaa tulla saliin erästä\nsangen vakavaa sanaa varten.\n\n-- \"Mikä vietävän vakava sana missillä on sanottavana? Vakava sana?\nIkäänkuin minä olisin mikään pilapuheinen mies, joka aina leikkiä\nlasken! Minä aion vielä hyvinkin vakavasti puhua, se on varmaa.\"\n\nSisään astuvaa ritaria odotti salissa missi yksinään. Tämän oli käherät\ntätä juhlallista tilaisuutta varten asetettu \"à l'anglaise\", jotta\nhänen kasvonsa näyttäisivät tavallista pitemmältä ja tragillisemmalta.\n\n-- \"Mitä mielitte, miss Natalie? Mitä sanomista teillä on minulle?\"\n\n-- \"Herra ritari!\" lausui missi semmoisella turmiota ennustavalla\näänellä, jolla muinoin Pythian dodonalaiset orakeli-vastaukset\nkaikuivat. \"Hankkikaa kuulemaan sangen huonoa sanomaa, joka on teidän\njaloa sydäntänne kauhistuttava.\"\n\n-- \"No, mitä nyt? Suorastaan rynnäkköön! Minä en rakasta pitkää\ntiraljeramista.\"\n\n-- \"Teidän talossanne on petturi.\"\n\n-- \"Minä tiedän sen, tuo pirun tuoma! Älkää puhuko enempää! Minun on\nkaikki tiedossani. Tiellä sain sen kuulla.\"\n\n-- \"Olisiko se mahdollista? Minä aioin sitä salata.\"\n\n-- \"Sen uskon; vaan minä sen kyllä saatan kuuluville, älkää pelätkö!\"\n\n-- \"Hyvä herra, ajatelkaa, että teidän tulee suojella perheenne hyvää\nmainetta.\"\n\n-- \"Sitäpä juuri tahdonkin suojella. Minä en suinkaan salli sanottavan,\nettä Ankerschmidt'in talossa semmoinen ihminen saapi hengittää, joka on\nsalainen ilmiantaja.\"\n\nMissi koetti häntä lepyttää.\n\n-- \"Mutta, hyvä herra, muistakaa kuitenkin, että hän on teidän\nperheenne jäsen.\"\n\n-- \"Perheen-jäsen hän ei ole tästä hetkestä lähtien, sen vannon, sitä\nhän ei ole. Minä ajan hänet vielä tänään pois. Annan käskyn, että jos\nhän vielä kerran tulee pihaani, häntä ruoskalla karkotetaan.\"\n\n-- \"Jumalan tähden, hyvä herra, teidän lemmikkinne!\"\n\n-- \"Ei minun lemmikkini! Perhana vieköön! Teidän lemmikkinne! Minä olen\njo kauan tietänyt, että hän pettää, mutta teidän mieliksenne minä en\nole siitä lukua pitänyt. Nyt minä jo olen saanut hänestä kylläkseni.\nTällä hetkellä saa hän jättää taloni; minä tahdon näyttää, kummoista\nsota-oikeutta osaan talossani pitää, jos joku sitä häpäisee.\"\n\n-- \"Mutta, hyvä herra, kiivastuneessa mielentilassa älkää sentään\nmitään tehkö!\"\n\n-- \"Juuri tässä paikassa seisoen tahdon tehdä kaikki; juuri tässä\nsilmänräpäyksessä. Gyuszi, hoi!\"\n\nMissi huusi viereisestä kamarista neiti Hermineä avuksensa, jotta\nhänkin koettaisi rauhoittaa isän kiihoitusta.\n\n-- \"Armoa, hyvä herra! Malttakaa mieltänne!\"\n\n-- \"Älkää pelätkö niin kauheasti! Minä en lyö häntä korvalle, en edes\nsoimaa häntä. En suinkaan, en sano hänelle ainoatakaan törkeää sanaa.\nMutta sitä kuitenkin sallinevat teidän ylhäisyytenne, että jos ken on\nsaattanut itsensä mahdottomaksi asumaan yhden katon alla minun\nkanssani, minä hänelle aivan kohteliaasti saan sanoa niin paljon, kuin:\n'armahani, _tuossa on ovi, ulkona odottaa kalesit_, karsamadiner.'[53]\n-- Gyuszi! Lähetä tänne piano-mestari!\"\n\n-- \"Kuinka? Hänen kuullen?\" kysyi missi.\n\n-- \"Hänen kuullen, se on tietty, että hänen kuullen. Minun ei ole tapa\nsemmoisia kirjeen kautta suorittaa. Minä en puhu kenestäkään pahaa\nselän takana, vaan jos jotakin sanon, tietää sen joka ihminen.\nSentähden on Jumala antanut minulle ääntä, jotta sen voi kuulla vaikka\nmaantielle asti. Tuleeko tuo piano-mestari jo?\"\n\nHän tuli jo.\n\nHerra Straff astui hymysuin saliin, niinkuin se, joka ei mitään\naavista, ja alkoi lausua iloansa ritarin kotia palaamisesta, josta\nkuitenkin Ankerschmidt yht'äkkiä teki lopun hirmuisella huudolla, kuin\nolisi komentanut kokonaista, juoksujalassa esiin ryntäävää\nratsurykmenttiä:\n\n-- \"Seis!\"\n\nSiihen toisen nyt kaiketi täytyi pysähtyä, koska ritari lisäksi ojensi\nkättänsäkin, vieläpä heristi nyrkkiäkin.\n\n-- \"Kuuletko, sinä -- ihminen! Eilen tapahtui virallinen katsastus\nGaranvölgyin talossa. Ilmi-anto oli sinun tekosi. Minä en asu yhdessä\ntalossa ilmi-antajain kanssa. Oikealle käänny! Mars!\"\n\nIkäänkuin salaman iskusta pyörryksiin joutuneina, ällistyivät kaikki\nläsnä-olijat tästä sotilaan-tapaisesta päiväkäskystä. Molemmat naiset\ntarttuivat pelästyksestä toinen toisensa käteen, kun sitä vastoin\nStraff laski kätensä rinnalleen ja kohotti sormiansa valaan; hän aikoi\nsanoa jotakin hirvittävää.\n\n-- \"Käsi alas!\" ärjyi ritari, nähdessään, että tämä aikoi vannoa. \"Mitä\nminä sanoin? -- Oikealle käänny!\"\n\nStraff huomasi, ettei tässä mikään auttanut; hän heitti siis siksensä\nkaiken puolustuksen ja yritti nyt vaan jättämään naisia hyvästi\nkaipausta ja mielenmalttia osottavalla kumarruksella, tukehuttaen\nkatkeraa huokausta rintaansa.\n\n-- \"Mars! Mars! Johan sen sanoin! Ei muuta mitään!\" huusi\nkärsimättömästi ritari. Tämän johdosta katsoi nyt Straff hyväksi\nperäytyä ovelle; siellä hän vielä kerran kääntyi takaisin ja lausui\nuhkaavalla pilkalla Ankerschmidt'ille nämät sanat:\n\n-- \"Te muistatte minua vielä tästä!\"\n\nNäistä sanoista sai Ankerschmidt, jonka raivo jo oli ollut\nkorkeimmillaan, äkkiä takaisin sotapäällikön-tyvenyytensä, ja jälleen\nsaavutetulla humorilla kääntyi hän oven vieressä seisovaan, pieneen\npalvelija-poikaan:\n\n-- \"Gyuszi! Heitä tuo herra ulos ovesta!\"\n\nJa Gyuszi, joka tuskin ulottui tuon pitkävartaloisen herran lanteisin\nasti, hyökkäsi, nämät sanat kuultuansa, niinkuin semmoinen pieni\nsylikoira, joka sekä muotonsa että rohkeutensa puolesta on jalopeuran\nkaltainen, vaikka miniaturi-muodossa, vikkelästi Straff'in päälle ja\nsuoritti molemmilla käsillään häntä selkään hutkien, ihmeteltävällä\nprecisionilla käsketyn toimituksen. Yksityiskosto siihen myöskin\nvaikutti.\n\nParemmalla mielellä oleva katselijakunta olisi varmaankin hänelle käsiä\ntaputellut.\n\nTämän kohtauksen aikana oli neiti Hermine juossut pois salista; hänellä\noli ehkä hellä sydän, joka suuresti surkutteli toisen nöyryttämistä.\n\nMutta miss Natalie jäi jälelle. Hänen kasvonsa olivat vaaleammat kuin\nmilloinkaan, hän puri sinistyneitä huuliansa ja katseli Ankerschmidt'ia\nsemmoisella vimmalla, kuin myrkyllinen käärme, joka asettelee\npistämään.\n\n-- \"Teidän kunnianne!\" puhui hän, vimmaansa vaikeasti hilliten. \"Te\nolette suvainnut erhettyä. Petos on juurtunut liiaksi syvälle teidän\nperheenne pyhyyteen, ettei sitä noin helposti voi temmata pois.\"\n\n-- \"Rakas missi, älkää puhuko kukkaskieltä, vaan sanokaa, jos teillä on\nparempia tietoja asiasta, ken se oli, joka antoi Garanvölgyin ilmi?\nSillä vaan tästä talosta saattoi joku sen tehdä. Ja jos te voitte\nminulle todeksi näyttää, ettei se ollut tämä maankulkija, menen minä\nhäntä tavottamaan ja pyydän häneltä anteeksi: 'älkää olko suuttunut,\nystävä maankulkija!'\"\n\n-- \"Tässä, hyvä herra, ei kysytä, kuka antoi ilmi Garanvölgyin,\nkuka ei.\"\n\n-- \"Sitä mar juuri kysytäänkin! Mitä siis muutoin kysyttäisiin?\"\n\n-- \"Mitä tekemistä teidän perheellänne on Garanvölgyin kanssa?\"\n\n-- \"Mitä tekemistä? Sitä tekemistä, että hän on minun vastustajani\nvaltion ja sodan asioissa, enkä minä salli, että hän minusta voisi\nsanoa, jotta tulin tänne vakojana hänen viereensä asumaan.\"\n\n-- \"Vielä pahempaakin voidaan teistä sanoa, kunnian herra. Sitä, että\ntulitte asumaan hänen viereensä, voidaksenne rakentaa yhdistystä hänen\nkanssansa.\"\n\n-- \"Minä en ymmärrä. Minkälaista yhdistystä? Salaliittoako?\"\n\n-- \"Oi, ei.\"\n\n-- \"Vai onko kenties vanhuksella tytär, jota ihastelen, naidakseni\nhäntä?\"\n\n-- \"Hänellä ei ole, mutta teillä on.\"\n\n-- \"Ja joku saa sen päähänsä, eikö niin, että tahdon pakoittaa\njompaakumpaa tytärtäni vaimoksi vanhukselle?\"\n\n-- \"Oi, ei, armollinen herra, mutta Garanvölgyillä on ottopoika, joka\nvaltiovankina istuu linnassa.\"\n\nAnkerschmidt luuli, että huhu oli tullut hänen hevosiansa\nnopeammin. Tietäisivätkö nämät täällä kotona jo mitään siitä hänen\naikomuksestansa, jonka hän pääkaupungissa vasta eilen toiselle\nilmoitti?\n\n-- \"Mistä sen tiedätte?\"\n\n-- \"Aivan yksinkertaisesti. Herra Bräuhäusel, naisten uteliaisuutta\ntyydyttääksensä, avasi eteemme sen lippaan, jonka hän ynnä Garanvölgyin\nsalaisten paperien kanssa otti takavarikkoon. Tässä lippaassa oli\nkauniin, nuoren miehen muotokuva ja vieraalla kielellä kirjoitetuita\nkirjeitä.\"\n\n-- \"Millä vieraalla kielellä?\"\n\n-- \"Unkarin.\"\n\n-- \"Vai niin!\"\n\n-- \"Teidän kunnianne luulee, etteivät perheenne jäsenet osaa unkarin\nkieltä? Te erhetytte. Neiti Eliz ymmärtää jo tätä kieltä.\"\n\n-- \"Se ei ole kummaa, kahden vuoden kuluessa se jo on saattanut\ntarttua; minäkin sitä vaan sillä tavoin opin.\"\n\n-- \"Hyvä. Mutta lukekaa nyt, teidän kunnianne tämä kirjoitus!\"\n\nMissi veti esiin pitkän, virallisella tavalla kokoon taitetun\nkirjoituksen ja antoi sen ritarille.\n\n-- \"Tämä on Eliz'in käsi-alaa.\"\n\n-- \"Suvaitkaa lukea päästä päähän.\"\n\nSemmoisilla tunteilla, joissa kummastus, hämmästys, ihastus ja\nmielipaha toinen toisensa perästä vaihtelivat, luki Ankerschmidt tämän\nkirjoituksen.\n\nMikä se oli?\n\nMikä oli? -- Anomuskirja korkeimpaan paikkaan, jonka yksinkertaiset,\nteeskentelemättömät sanat kuiskaavat jalon sydämen helliä tunteita;\njonka heikko lapsen käsi on kirjoittanut; naivi, suora anomus vangiksi\ntuomitun nuorukais-paran armoittamisesta.\n\n-- \"Mitä hän tällä tarkoitti? Mitä hän sanoi?\"\n\n-- \"Hän aikoi lähettää sen Wien'iin.\"\n\n-- \"Mitä tietä?\"\n\n-- \"Postilla.\"\n\n-- \"Se hupakko! -- Missä hän nyt on?\"\n\n-- \"Koti-arestissa, kamarissaan.\"\n\n-- \"Lähettäkää hän luokseni, minä tahdon kahden kesken puhutella\nhäntä.\"\n\n-- \"Tässäpä, hyvä herra\", lausui miss Natalie ilmeisellä\nvoitonriemulla, \"tässä nyt on se petos, josta teillä edeltäpäin ei\nollut aavistustakaan ja joka ilman minun valppaita silmiäni olisi\nteidän hyvälle maineellenne tuottanut parantumattoman haavan, mutta ei\nhänessä, jota vastaan te kiivastuksenne vimmassa niin törkeästi\nkarkasitte.\"\n\n-- \"Hyvä, hyvä, siitä saamme toisella kertaa filippiserata; käskekää\nnyt vaan tyttö luokseni.\"\n\n-- \"Eikö teidän kunnianne soisi, että minä olen läsnä?\"\n\n-- \"En. Jos olen yksinäni hänen kanssaan, on hän paljon suorempi; hän\ntunnustaa pikemmin kaikki.\"\n\n-- \"Niinkuin tahdotte.\"\n\nAnkerschmidt ei antanut tilaisuutta enempään keskusteluun, sillä hän\nmeni pois kamariinsa.\n\nSiellä istui hän pöydän ääreen, otti esiin tytön anomuskirjan ja luki\nsen uudestaan ja taas uudestaan.\n\nKuinka tosiperäiset, kuinka mutkattomat nämät lauseet olivat!\n\nJa tämän viereen asetti hän lakitieteen tohtorin tekemän anomuskirjan\nja vertaili niitä toisiinsa. Kuinka tyhjä-aatteinen, pahankierteinen,\nmatelevainen, peräti kuivankiskoinen ja pitkäpiimäinen sen sisällys oli\ntuon toisen rinnalla!\n\nJa vangin morsian kieltäyy sen alle kirjoittamasta, sitä armonjakajan\nastuinlaudalle viemästä, mutta lapsi, jolle sama vanki oli tuntematon,\ntietämätön, ajattelee itsekseen, mitä pitäisi tehdä kurjan kärsiväisen\nhyväksi, jonka nuoruus kukoistaissaan kuihtuu kolmikertaisen lukon\ntakana!\n\nOvi aukeni ja kanteen-alainen astui sisään.\n\nHän tiesi jo rikoksensa suuruuden, tiesi itsensä tuomarin eteen\nhaastetuksi; hän ei sentähden puolustanutkaan itseään, vaan antausi\nkauniisti, langeten isän jalkain juureen ja painaen punehtuneet\nkasvonsa hänen polviinsa.\n\nAnkerschmidt piti yhä kättään tuon kirjoituksen päällä, katsellen\nmilloin sitä, milloin lastaan.\n\nNiin olivat he ääneti runsaan puolen tunnin ajan.\n\nSitte laski Ankerschmidt kätensä tytön pään päälle ja silitteli sen\nkäheröitä.\n\nEliz painoi molemmilla käsillään isän kättä huulillensa ja piti sitä\nsiinä kauan, ja taas olivat he pitkän aikaa ääneti.\n\nVihdoin täytyi kuitenkin jotain lausua.\n\n-- \"Tyttöseni! Oletko kirjoittanut tämän?\"\n\n-- \"Olen.\"\n\n-- \"Siinä teit sangen hyvästi ja sangen pahasti, Hyvästi teit siihen\nkatsoen, joka on vankina, mutta pahasti teit itseesi katsoen, sillä\ntästä lähtien olet sinä vanki. Minä itse vien yksinkertaiset rivisi\nsinne, mihin ne ovat aiotut, ja takaan niitten menestyksen; mutta tästä\nhetkestä alkaen olet sinä vankina tässä talossa, sillä se ei saa\ntapahtua, että sinä koskaan näet sitä miestä, jota olet yrittänyt\nvapauttamaan.\"\n\nAnkerschmidt kohotti lempeästi tytön suloisia kasvoja, katsoaksensa\nhänen silmiinsä.\n\n-- \"Ymmärrätkö minua? Se, joka nyt on vankina, on vapautettava ja\nkotiinsa tuleva. Sinä päinvastoin olet tästä lähtien vanki, etkä saa\nmennä ulos talostani, jottei kukaan voisi tehdä sitä soimausta\nAnkerschmidt'ista, että hän itsekkäistä syistä on tavotellut\nvastustajansa vangittua poikaa ja, luullessaan jalon työn\ntoimittavansa, vaan on pörssi-asioitsijan tavalla keinotellut.\"\n\n-- \"Minä ymmärrän sinua ja tottelen.\"\n\n-- \"Et siis koskaan mene mihinkään ilman minun taikka kasvattajattaresi\nseuraa?\"\n\n-- \"Sen lupaan.\"\n\n-- \"Lupaatko senkin, että, kunnes minä palaan takaisin valtakunnan\npääkaupungista, et mene ulkopuolelle tämän kartanon aitausta?\"\n\n-- \"En mene.\"\n\n-- \"No niin, se on hyvä; nouse nyt ylös ja suutele minua. Siitä, mitä\nkahden keskemme on puhuttu, älä koskaan virka kellekään!\"\n\nHän tarttui nyt tyttärensä käteen ja vei hänet saliin, jättäen hänet\nnäillä sanoilla missille:\n\n-- \"Miss Natalie! Delinqventti on tunnustanut kaikki. Minä olen\ntuominnut hänet koti-arestiin siksi, kuin hän joutuu naimisiin. Tehkää\nhyvin ja pitäkää häntä ankarasti silmällä.\"\n\n\"Hän on siis kuitenkin saanut rangaistuksensa, tuo pikku kapinoitsija!\"\nriemuitsi itsekseen miss Natalie.\n\nVaan Ankerschmidt palasi kamariinsa sillä katkeralla ilolla, että mitä\n\"toinen\" oli luotansa heittänyt, sen otti \"_toinen_\" ylös.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKostoa sekin.\n\n\nAnkerschmidt lähti seuraavana päivänä varhain aamulla matkalle.\nKaikille kotolaisille sanoi hän Pest'iin menevänsä, Eliz'ille\nainoastaan kuiskasi hän, että hän matkusti muualle.\n\nSitä ei kukaan tietänyt, eikä saanutkaan tietää, kuinka suuresti tämä\nankaran sotakurin mies rakasti kapinallista tytärtänsä.\n\n-- \"Teidän toimeksenne, missi, minä jätän, että julistettu koti-aresti\nankarasti voimassa pidetään;\" näin puhui ritari, ennenkuin nousi\nvaunuihinsa, jonne asti missi ja Hermine olivat häntä saattaneet;\nvangin oli sallittu vaan silmin seurata häntä akkunasta ja heittää\nhänelle suukkosia, joita tuo armoton isä ei kuitenkaan tahtonut\nhuomata. \"Teille uskon ankaran valvonnan. Minä annan teille täydellisen\nvanhempien vallan; kohdelkaa häntä niin, kuin olisitte hänen armas\näitinsä.\"\n\nMissi ei ymmärtänyt leikkipuhetta. Siihen tarvitaankin enemmän kuin\n\"english spoken.\"\n\n-- \"Sinä myöskin, Hermine, pidä Eliz'ista vaaria: sinä olet jo isompi\nja olet aina ollut ymmärtäväinen. Sinua ei koskaan tarvinnut kurittaa,\nei koskaan huomauttaa siitä, mitä sinun piti tehdä; lapsuudestasi asti\nolet aina ottanut hyvin vaaria kaikista. Pidä sisartasi silmällä; sinä\ntiedät, kummoinen heilakka hän on, hänellä on hyvä sydän, mutta tytölle\nsopimaton. Peijakas, jos hän olisi poika, tulisi hänestä sotamarsalkka.\nHänellä on kaikki ne hyvät avut, joista poikia kiitetään, mutta tyttöjä\nsoimataan. Kohtele häntä ystävyydellä, rakkaudella; silloin hän ehkä\ntulee sävyisäksi ja oppii sinusta paljon hyvää, jota sinussa on. No,\nsyleile minua nyt; ja pitäkää vaaria siitä, etten taas palaisi kotia\nmihinkään murheesen.\"\n\nAnkerschmidt istui vaunuihinsa; naiset kääntyivät takaisin kastelliin.\nEliz heitti vielä kerran suukkosen pois vieriviä vaunuja päin,\nhuolimatta siitä, ettei kukaan sitä huomaa. Mutta yht'äkkiä kallisti\nAnkerschmidt itseänsä ulos vaunuista ja nähtyänsä, että muu seurue jo\noli mennyt pihasta pois, veti esiin valkoisen nenäliinansa ja liehutti\nsitä hyvästi-jätön ja anteeksi-annon merkiksi. Sen jälkeen sulkeusi\nakkuna.\n\nTuskin oli tuuli hajoittanut sen tomun, jota ritarin vaunut\ntuoksuttivat kylän päähän asti, kun herra Maxenpfutsch astui sisään\nkotia jääneitten naisten luokse.\n\nTuo kunnioitettu mies oli pukenut itsensä valkoiseen liiviin ja\nvalkoiseen kaulaliinaan, ja tavallisen metsästäjän-lakkinsa sijasta\npiti hän kainalossaan sileäksi harjattua silinteri-hattua, jonka\nsuurisuisen aukon hän oli kääntänyt eteenpäin, niinkuin muunkin\npiiritys-kanunan. Kaikista näistä saattoi jo edeltäpäin arvata, ettei\nkunnioitettu herra laske leikkiä.\n\n-- \"Teidän nöyrin palvelijanne, hyvät neitoset; teidän nöyrin\npalvelijanne, miss Natalie! Minä suutelen kättänne, kuinka olette\nsuvainneet nukkua?\"\n\n-- \"Hyvää huomenta, Herr von Maxenpfutsch, käykää istumaan. Me olemme\njo milt'ei unhottaneet, että onkaan nukuttu, niin kauan on jo valveilla\noltu. Mikä onnellinen sattumus tuo teidät tänne?\"\n\n-- \"Minä taas luulin liiankin aikaisin tulevani, missi; naisilta menee\npaljon aikaa toalettiin.\"\n\n-- \"Meidän täytyi kiiruhtaa, sillä ritari lähti matkalle.\"\n\n-- \"Minä tiedän sen, missi; senpätähden otinkin, missi, näin aikaisin\ntullakseni teitä häiritsemään. Oi, minä kyllä tiedän, koska valtojen\nvieraanotto-hetki on.\"\n\n-- \"Te olette kotona meidän luonamme, herra tirehtori, olettehan tämän\ntalon väkeä.\"\n\n-- \"Te olette sangen suosiollinen. -- Sepä kiihoittikin rohkeuttani,\nsillä se asia, jota varten tulen, on kovin tärkeä, missi; kovin\ntärkeä.\"\n\nNatalie laski tämän kuultuaan syrjälle valkoisen kirjaus-työnsä, jota\nhän siihen asti ahkeraan oli neuloskellut, katsoen sitä suureksi ja\ntärkeäksi elämän-määräksi, että saisi ison joukon läpiä batisti-liinaan\nommelluksi.\n\nHerra Maxenpfutsch oli nyt pistänyt silinterinsä polviensa väliin ja\nikäänkuin hän sen pohjasta olisi lukenut esiin jonkun rôlin, alkoi hän\nmestarillisella änkytyksellä:\n\n-- \"Niin, missi; kuitenkin, missi; minä tulen vähäisen salaisessa\nlähetystoimessa, missi; ehkä te mielisitte kuulla minua kahden kesken,\nmissi; asia koskee teitä personallisesti.\"\n\nMiss Natalie kääntyi Eliz'in puoleen ja lausui hänelle äidillisellä\nlempeydellä:\n\n-- \"Rakas Eliz'ini, tehkää hyvin, alottakaa pianotuntianne muutamia\nminuteja aikaisemmin kuin tavallisesti. Tiedättehän, että sen eilen\nkokonansa laiminlöitte.\"\n\nEliz ymmärsi, mitä tällä tarkoitettiin: toimittaa hänet pois, mutta\nkuitenkin olla vakuutettu hänen läsnä-olostaan sekä antaa hänelle\nsemmoista tehtävää, jonka sälinältä kaikki kuunteleminen kävisi\nmahdottomaksi. Hän totteli.\n\nHerra Maxenpfutsch käänsi nyt silinterin polviensa välissä\ntoisaallepäin ja pärisytti osaavasti viisin sormin sen pohjaa, joka oli\nsiihen aivan omansa.\n\n-- \"Niin, missi; hm, hm, missi; ja neiti Hermine?\"\n\n-- \"Oi, hänen edessään minulla ei ole, ei voi olla mitään salaisuutta,\nhyvä herra. Hän on todellinen sisareni, puolisko sielustani, me olemme\nniin yhtä, kuin kumpikin puoli yhdessä kirjaelmassa.\"\n\nMiss Natalie keksi sangen runollisen vertauksen; mutta hän tarkoitti\nvalkoista kirjaelmaa, kun päinvastoin herra Maxenpfutsch oli niin\nprosallinen ihminen, että hän ajatteli vertausta kirjavaksi\nkirjaelmaksi, jonka toisella puolella on kuva, toisella taas\nsekasohroisia villalangan kihermiä, ja hän vastasi hymyillen:\n\n-- \"Se on totta. -- Saatan siis rohkeasti puhua neiden läsnä ollessa.\nMistä alkaisinkaan? Niin. Herra Bogumil makasi tämän yön minun\nluonani.\"\n\n-- \"Ah!\" huudahti missi innostuneena, kun Hermine puolestansa otti\nesiin romanin ja oli sitä lukevinansa.\n\n-- \"Ystäväni Bogumil sanoi minulle kaikki, missi; kaikki. Että herra\nritari ajoi hänet pois talosta, syyksi tehden, että häntä epäiltiin\nGaranvölgyin ladossa tapahtuneen katsastuksen tähden. No, sehän vaan on\ntekosyy, sen jokainen huomaa. Ystäväni Bogumil tunnusti minulle suoraan\ntodellisen syyn, joka on tämän valitettavan tapauksen aikaan saattanut;\nilmoitanko sen?\"\n\n-- \"Sitä pyydän hartaasti.\"\n\n-- \"Hän tunnusti, ettei se ensinkään ole mitään muuta, kuin että herra\nritari on huomannut, jotta Bogumil rakensi sisällistä yhteyttä miss\nNatalien kanssa.\"\n\n-- \"Ah!\" huokasi häveten Natalie ja peitti kainosti kasvonsa\nbatisti-kehyksellä, jossa oli kylläksi läpiä, jotta hän niistä saattoi\ntirkistellä.\n\nHermine käänsi juuri lehteä kirjassa eikä ollut mitään huomaavinaan.\n\n-- \"Suokaa anteeksi, missi! Minä tarkoitin kunniallista yhteyttä ja\nolen siitä varma. Ystäväni Bogumil on minulle kaikki ilmaissut. Hän\naikoi ottaa teidät, missi, vaimokseen.\"\n\n-- \"Ah, hyvä herra!\"\n\n-- \"'Fait accompli', missi; minä tiedän sen. Hänellä on taskussa\nlupakirja, hän näytti sen minulle. Kaikki oli jo säntillänsä: muutaman\npäivän perästä oli seremonian määrä tapahtua. Mutta joku talonväestä\nantoi vilpillisellä tavalla asian ilmi herra ritarille. Hän piti tätä\ntalossaan kudottua liittoa häväistyksenä ja ajoi sentähden pois tämän\nnuoren miehen; ja tehdäksensä häntä teillekin mahdottomaksi, nöyrytti\nhän vielä häntä teidän läsnä ollessa. Oliko niin, missi? Minä kerron\nasian niin kuin sen häneltä kuulin. Itse en siihen ole mitään\nlisännyt.\"\n\nMiss Natalie sopersi, silmät maahan painuneina, että niin kaikki on.\n\n-- \"Se on siis hyvä, missi. Nyt on vaan enää kysymys. tahdotteko te\nkohentaa tämän onnettoman, maahan sorretun, nuoren miehen arvoa?\"\n\n-- \"Minä tahdon kaikki, hyvä herra, mutta en tiedä, miten?\"\n\n-- \"Senkin sanon teille, missi; vastatkaa siihen vaan: 'niin.' Tämän\ntapauksen kautta on hänen ja teidän kunnianne loukattu.\"\n\n-- \"Voi, suuresti!\" sanoi miss Natalie, tuskissaan silmiänsä väännellen\nja käsi sydämelle painettuna.\n\n-- \"Ystäväni Bogumil on täydellä todella ajatellut tulevaisuutta. Minä\nnäin hänellä nimityksen realikoulun professorin virkaan Budaan. Jos\nsiellä saadaan tietää, että hän täältä on tiehensä ajettu, suittaisivat\nhelposti vaikeuttaa hänen virkaansa-asettamista.\"\n\n-- \"Jumala varjelkoon, hyvä herra!\"\n\n-- \"Tässä ei ole mitään muuta keinoa tuon pahan parantamiseen, kuin\nettä te, missi, kohta menette naimisiin ystäväni Bogumil'in kanssa.\"\n\n-- \"Voi, hyvä herra!\"\n\n-- \"Ettekö tahdo, missi?\"\n\n--- \"Mutta näin kiiruusti!\"\n\n-- \"Luullakseni olette siihen jo tarpeeksi valmistunut, vai\nluuletteko ehkä, että Bogumil'illa kyllä on aikaa odottaa kunniansa\npuhdistamista?\"\n\n-- \"En suinkaan, en, hyvä herra. Jos hänen kunniastansa on puhe,\nsilloin olen minä valmis kaikkiin\", vastasi Natalie, jalomielisesti\nkättään Maxenpfutsch'ille ojentaen, ja loi sitte, hengellistä tukea\nnäin ratkaisevana hetkenä etsien, silmänsä Hermineen, joka nyt pani\nkirjansa kiinni ja astui hänen luoksensa; tämän ainoan ystävänsä\nrintaan vaipui nyt tunteellinen nainen ja alkoi itkeä, lausuen:\n\n-- \"Oi, te ette soimaa onnellisuuteni kyyneliä.\"\n\n-- \"No, näin on kaikki hyvin, missi\", keskeytti heitä herra\nMaxenpfutsch; \"on niinkuin oleman pitää. Nyt tahtoisin vaan vielä puhua\nmuutamista tempuista, jotka ovat tarpeesen asian toimeen panemiseksi;\nmutta siksi sanon hyvästi; jos on tarpeellista, käännyn takaisin.\"\n\nNatalie ymmärsi viittauksen, seurasi ulos Maxenpfutsch'ia, ja antoi\nhänen ulkona korridorissa kiireesti tietää, että Ankerschmidt'in käytös\nnyt jo oli hänelle täydelleen selvä. Ritarin puoliso vainaja oli\nhänelle, entiselle hupilaisellensa, määrännyt viisituhatta florinia,\nsillä tavoin, että niin kauan kuin hän oleskelee ritarin perheessä, hän\nsaa korot niistä; jos hän taas joutuu naimisiin, maksetaan hänelle koko\nsumma, jonka hän päinvastoin, jos käytöksellään alentaa arvoansa,\ntykkänänsä kadottaa. Ritarilta oli tämä nyt vaan keikki, jolla hän\npyytää päästä hänelle eläkerahaa suorittamasta, ehkäpä vielä riistää\nsitä häneltä, viattomalta, kokonansa; mutta siinä ritari tappiolle\njoutuu, sillä totuus on voitolle pääsevä.\n\n-- \"Ahaa!\" vastasi herra Maxenpfutsch, ja nyt vasta rupesi hänen\naivoissaan selkenemään se seikka, minkätähden Bogumil on missiin niin\nhurjasti rakastunut, jota hän tähän asti ei ensinkään ollut käsittänyt.\n\"Te saatte siis viisituhatta florinia, jos miehelään menette. Se\nkaunistaa asiaa paljon.\"\n\nHän ilmoitti nyt myöskin kaikki muut sanottavat.\n\nHäät täytyy vielä tänä yönä pitää herra Maxenpfutsch'in asunnossa.\n\nYöllä sentähden, jottei kukaan niistä tietoa saisi ja tuolla siitä\nsyystä, ettei Bogumil voi tulla kastelliin saattamatta itseään uuden\nsolvauksen alaiseksi.\n\nTodistajista on huolta pidetty. Herra tirehtori oli asettanut omat\nvaununsa Bogumil'in käytettäväksi, jotta hän naapuri-kylästä voisi\ntuoda sielunpaimenen, koska tämän kylän on toista uskoa eikä ymmärrä\nkieltä.\n\nSentähden on miss Natalien kenenkään huomaamatta tirehtorin asuntoon\ntuleminen; se voipi tapahtua seuraavalla tavalla.\n\nKastellissa on pieni taka-ovi, josta pääsee englantilaiseen puutarhaan.\nTämän oven luokse käy kiertoportaat herrasväen huoneista. Ovessa on,\nsisäänmurron estämiseksi, vaan sisäpuolella lukko, johon ulkopuolella\nei ole mitään avaimen-läpeä. Jos kuitenkin niin sattuisi, että joku\npyrkisi siitä sisään, kun se on lukittu, on seinässä kellonsoitin, joka\nmenee palvelusväen tupaan.\n\nKaikkea huomiota välttääkseen, tulkoon miss Natalie, kun kaikki\nkastellissa nukkuvat, tämän oven kautta ulos; puutarhassa odottaa häntä\ntirehtori, joka siitä seuraa häntä asuntoonsa asti.\n\nMutta jotta hän taas voisi palata takaisin samaa tietä, älköön hän\nsulkeko ovea jälestänsä, sillä silloin saisi hän odottaa ulkona aamuun\nsaakka, vaan jättäköön sen puoleksi auki.\n\n-- \"Mutta jos joku varas hiipisi sisään avatusta ovesta?\"\n\n-- \"Se on totta, sitä emme tulleet ajatelleeksi.\"\n\n-- \"Minä tiedän! Hermine rakastaa minua, hän on mieltynyt minuun,\nniinkuin sisareensa; minä jätän hänelle avaimen ja pyydän, että hän\ntaas laskee minut sisään, kun tulen takaisin.\"\n\n-- \"Mutta jos hän nukkuu?\"\n\n-- \"Oi, sitä hän ei tee, sen voin ta'ata. Hän pyysi minulta jo aikoja\nsitte saadaksensa lukea erästä romania, jota häneltä kuitenkin kielsin,\nkoska se ei vielä ole hänelle sovelias; sen annan nyt hänelle ja olen\nvarma siitä, että hän sen ääressä pysyy hereillä aina aamuun asti.\"\n\n-- \"Sepä hyvä. Vielä yksi kysymys, missi. Suokaa anteeksi, missi. Kovin\nindiskreti kysymys, mutta sitä ei voi välttää. Onko teillä ... onko\nteillä ... kastetodistusta?\"\n\n--- \"Pitäisihän olla. Vaikka minä luulen, että pappi epähuomiosta\nkirjoitti ulos tätini todistuksen; hänenkin nimensä on, näette sen,\nNatalie.\"\n\n-- \"Se on sangen todennäköistä. Muutoin ei sitä tarvitse näyttää\nkellekään muulle, kuin vihkivälle papille. Älkää unhottako sitä\nmukaanne ottamasta.\"\n\nNyyhkien vakuutti miss Natalie olevansa tähänkin uhraukseen valmiina.\n\nHerra Vendelin pyysi vielä vaan sitä, ettei hän nyyhkisi paljon, sillä\nse synnyttää epäluuloa ja tämä on varsin tarpeetonta. Täten päättäen\npuhemies-tointansa, riensi hän kotia valmistelemaan itseään ilon-\nisän[54] virkaan.\n\nMiss Natalie ei kuitenkaan seurannut hänen neuvoansa, sillä palattuaan\nkorridorista huoneesen, heittäysi hän Herminen kaulaan ja rupesi siinä\nniin kovasti itkemään, että tämä vaan suurella vaivalla sai häntä\nrauhoittumaan.\n\nOnhan tapa semmoinen.\n\n-- \"Ei kukaan voi aavistaa, mitä minä tunnen. Te yksinänne, rakas\nHermine, minun sieluni kuva. Jos minun täytyy jättää tämä talo, vuotaa\nsydämeni verta yksistään teidän tähtenne; mutta eikö totta, te ette\nsoimaa minua, jos asianhaarat pakoittaisivat minua tätä perhettä\njättämään? jos minun sen kanssa, johon olen kohtaloni yhdistänyt,\ntäytyisi lähteä yksinäiselle pakoretkellekin? Sillä mikä lienee jalompi\nkutsumus vaimolle, kuin ottaa osaa rakastetun miehen suruihin ja\nkärsimyksiin! Tämä on ihanin tehtävä vaimon sydämelle, joka siinä voipi\nosottaa suurinta voimaa.\"\n\n-- \"Miss Natalie!\" huusi yht'äkkiä profani ääni.\n\nTunteelliset rinnat irtausivat pelästyksestä toisistaan. Eliz huusi\nviereisestä huoneesta; kun noita suuria tuumia laskettiin, oli hän\nunhotettu tuonne pianon ääreen ja hänen alkoi siellä jo käydä ikäväksi.\n\n-- \"Miss Natalie! Teidän luvallanne. Linnanvanki Numero yksi kysyy\nalamaisimmasti, monenko tunnin piano-linnantyöhön hän on tuomittu?\"\n\nVai niin? Tuo on päästettävä.\n\n-- \"Neiti Eliz saa mennä kamariinsa ja istua maalaus-stafflinsa\nääreen.\"\n\nAh, siis todellinen graci!\n\nEliz'in mieliteko ja lohdutus oli näet maalaaminen. Siinä työssä olisi\nhän istunut aamusta iltaan asti ja jos hän oli saanut ottaa piirustimen\nkäteensä, vapisi hän oikein pelosta, milloinka hänen taas täytyisi\nhellittää siitä, Jahka häntä vaan ei pantu piirustamaan noita ikäviä\nmallikuvia, vaan hänen annettiin omasta päästään vartaloita, kasvoja,\nkarrikatureja kuvailla. Näistä hän kuitenkin tavallisesti saa nuhteita.\nPaljon hänelle jo sallittiin, kun hänen sallittiin luonnon mukaan\nkopioita kukkaryhmiä, halkaistuja melunia ja muita senkaltaisia\nviattomia esineitä.\n\nVarmaa on, että jos hänen suvaitaan riittaus-lautansa ääreen istua,\nhäntä silloin ei tarvitse vartioida. Hän on siihen kuin kiinni taottu.\n\nMiss Nataliella oli nyt koko päivä aikaa Herminen kanssa hanketta\nhyvästi hautoa. Hermine on pitävä huolta siitä, että missi kenenkään\nhuomaamatta pääsee ulos ja palaa takaisin sala-oven kautta; ettei\ntalonväki asiasta saa mitään tietää, ja että hän vielä samana yönä\nkirjoittaa isälle, kertoo hänelle koko tapauksen ja taivuttaa leppymään\nhänen vihansa esineelle, jolla oli niin vakavat aikomukset, joka ei\nollut mikään salainen vakoja, ei mikään naisten viettelijä, vaan väärin\nymmärretty, jalo sydän.\n\nEi mikään reaktioni milloinkaan ollut hartaammin halunnut pimeän tuloa.\nIllallinenkin suoritettiin paljon aikaisemmin ja pikemmin, kuin\nmuulloin. Palkollisten käskettiin hyvään aikaan sulkea kaikki ovet,\nkoska täytyi olla kahdenkertaisesti varovainen, kun herra ritari ei ole\nkotona.\n\nEliz'kin vapautettiin päässä-laskemisesta illallisen jälkeen. Koska hän\ntänään oli hyvästi käyttänyt itsensä, sai hän mennä aikaisin levolle.\n\nNoin kello kymmenen aikaan oli jo kastellissa kaikki hiljalleen;\nviimeinen lampunvalo sammui, ainoastaan yölamppu loisti vielä neitien\nasuin-osastosta.\n\nTässä oli kaksi toistensa kanssa yhteydessä olevaa kamaria; se, joka\noli korridorin vieressä, oli Herminen ja koti-opettajattaren, ja siitä\ntultiin pieneen kamariin, jossa Eliz makasi; viime mainitusta ei ollut\nmitään erinäistä ulostultavaa.\n\nEliz'in kamarin akkuna oli luukulla suljettu; toisessa kamarissa olivat\ntoisen akkunan luukut auki. Tämä oli merkki herra Vendelin\nMaxenpfutsch'ille, että täällä sisällä kaikki on valmiina.\n\nHerra Vendelin taas oli puolestaan tehnyt sen välipuheen, että hän\nilmoitusmerkiksi heittäisi alhaalta pienoisen kiven valaistuun\nakkunaan.\n\nHetken kuluttua kuului kiven-helähys akkunan-ruutua vastaan. Missi\npyysi Hermineä laskemaan kätensä hänen sydämensä kohdalle ja\ntunnustamaan kuinka sitä tykytti! -- joka olikin totta.\n\nKääriyten sitte huiviinsa antoi hän Herminen saattaa itseään\nkiertoportaita myöten alas, ja kun he olivat tulleet taka-oven luokse,\njätti hän tälle sen avaimen, jonka Ankerschmidt erittäin oli uskonut\nmissin haltuun; siinä vielä kerran oppilastaan syleiltyänsä, astui hän\nulos avatusta ovesta. Hermine peitti samalla hetkellä kynttilän, jottei\nsen valo näkyisi ulos puutarhaan. Sitte lukitsi hän taas oven.\n\n-- \"Tässä olen, missi\", kuiskasi herra Vendelin, joka seisoi\nkyyryllänsä seinän vieressä ja tarjosi käsivarttaan ryöstettävälle\nnaiselle.\n\n-- \"Oi, kuinka minua peloittaa!\" sopersi tämä. kainostellen.\n\"Tämmöisessä pimeässä.\"\n\n-- \"Taskussani on lamppu; minä otan sen puistossa esiin.\"\n\n-- \"Ah, eikö puistossa ole käärmeitä?\"\n\n-- \"Mitä vielä, vetäväthän ne nyt talvi-untaan.\"\n\n-- \"Herra tirehtori\", kuiskasi missi, saattajansa käsivartta hyvästi\nnipistäen; \"minä en tiedä, vaikka menisin tainnoksiin, kun näen\n'ystävänne.'\"\n\n-- \"Olkaa huoleti siitä! Hän on tällä haavaa kaukana.\"\n\n-- \"Kaukana?\"\n\n-- \"Mutta tulee kohta kotia. Hän lähti minun vaunuillani naapurikylästä\npappia noutamaan. Puolen tunnin päästä hän epäilemättä on täällä.\nSill'aikaa totutte tilaanne.\"\n\nKaikista näistä huolimatta päätti kuitenkin miss Natalie jyrkästi mennä\ntainnoksiin, kohta kun Bogumil palaisi ja hän näkisi tämän.\n\nHän oli jo valmis siihen.\n\nHerra Vendelin'in huolena oli pysyttää sielua hänessä siksi, kuin\nkatastrofi tapahtuisi, jota toivottavasti ei kauan tarvinnut odottaa.\nNaapurikylään voi, hyvillä hevosilla, ehtiä puolessa tunnissa; tunnin\nkuluttua saattavat siis pappi ja ylkä olla täällä; niin kauan voinee\ntoki herra tirehtori pitää puhemies-pakinaa morsiamen kanssa.\n\nTunti kului kuitenkin, ja vieläkin tunti, eikä mitään ylkämiestä\ntullut. Miss Natalie rupesi itkeä vetistelemään, tuon tuostakin sitä\ntaas keskeyttäen. Herra Maxenpfutsch puolestansa koetti varoa, ettei\nhän kohtuullista enemmän haukottelisi. Tuommoiset minutit, joina\nodotetaan myöhästynyttä ylkää, vaikuttavat kovasti hermoihin, jospa\nonkin vaan puhemies, saatikka jos on morsian.\n\nPuoli-yö oli jo mennyt, mutta Bogumil ei vielä ollut palannut.\n\nMiss Nataliessa heräsi kauhea ajatus.\n\n-- \"Hyvä herra, jos 'hän' jostakin sattumuksesta ei tulisi tänä yönä,\nmitä sanoisi maailma siitä, että minä -- että te -- täällä -- yhdessä\n-- ulkopuolla kastellia -- kokonaisen, aamuun asti kestävän illan --\"\n\nHerra Vendelin tunsi kylmän värähdyksen juoksevan pitkin\nselkänahkaansa.\n\nTuopa olisi onneton asema! Lopulta hänen vielä täytyisi naida missi.\n\n-- \"No, eihän se voi tapahtua\", lohdutti hän huolestunutta morsianta;\n\"se on aivan mahdotonta. Minä olen varma ystävästäni. Jota minä kerran\nystäväkseni nimitän! Hän on vakavan-luonteinen mies.\"\n\n-- \"Oi, en minäkään sitä tarkoita, mutta jos joku onnettomuus olisi\nmatkalla tapahtunut? Ehkä on vaunut ajettu kumoon ojaan ja hän pahasti\nloukkaantunut? Taikka jos hän on joutunut rosvojen kynsiin,\nurhoollisesti puolustanut itseään ja vihdoin murhattu? Vai lieneekö hän\npimeässä eksynyt?\"\n\n-- \"Ah, ei suinkaan. Älkää olko levoton. Minä tiedän jo, minkätähden he\nviipyvät. Varmaankin on pappia kutsuttu jotakin kuolemaisillaan olevaa\nsairasta ripittämään, ja siitä viivytys. Sillä tietäkää, missi, papin\non velvollisuus ennemmin auttaa kuolevaisia, kuin naimisiin-meneviä.\"\n\nSiitä olivatkin nyt molemmat yksimielisiä, että sillä, joka tahtoo\nkuolla, todellakin on enemmän syytä olla malttamaton, kuin sillä, joka\nitseään vihille valmistaa.\n\nMutta voi tuskaa, sill'aikaa olisi jo tuo kunnian-arvoinen herra\nehtinyt kuolleensa haudatakin, näitten pitkien, toinen toistaan\nseuraavien tuntien kuluessa! Kului tunti, kaksi tuntia, kolme tuntia\nsydänyöstä, eikä vaunuja vieläkään kuulunut. Ihan varmaan ovat ryövärit\nhänet käsiinsä saaneet!\n\nMutta älkää suvaitko pelätä. Kuuluu pyöräin jyrinää, nyt ajavat vaunut\npihaan.\n\n-- \"No, vihdoin viimein tulivat! Tiesinhän minä, ettei heitä mikään\nvalaskala niele! Olittepa jo minuakin vähäisen pelästyttänyt. No,\nmissi, nyt vaan voimaa ja rohkeutta!\"\n\n-- \"Hyvä herra, minä en voi ta'ata itseäni, kun kuulen hänen tutut\naskelensa. Ah!\"\n\nNuot tutut askelet eivät kuitenkaan pitkään aikaan ottaneet\nkuuluaksensa, ja jokaisen on helppo ymmärtää, kuinka vastenmielistä on\nkauan pidättää itseään tainnoksiin menemästä.\n\nKului viisi minutia, eikä kukaan vielä porstuassa koputa. No, mitähän\ntuolla ulkona tapahtunee?\n\nHerra Vendelin oli pakoitettu pyytämään lupaa Natalielta, saadaksensa\njättää häntä hetkeksi yksinänsä huoneesen, sillä täytyy jo mennä\nkatsomaan, mihin asianomaiset ovat jääneet.\n\nHerra Vendelin astui ulos korridoriin; hän näki jonkun seisovan sen\ntoisessa päässä ja tervehti kaukaa:\n\n-- \"Teidän nöyrin palvelijanne, kunnian-arvoinen herra, tehkää hyvin,\ntehkää hyvin!\"\n\nVasta kun hän oli mennyt lähemmäksi ja hänen silmänsä olivat pimeään\ntottuneet, huomasi hän, että hän näin kohteliaasti oli puhutellut omaa\npäällystakkiansa, joka oli asetettu tomutus-telineelle kuivamaan.\n\nPihalla seisoivat lasivaunut, joitten lampuista öljy jo oli loppuun\npalanut, ja kuski talutti verkalleen valjaista lasketuita hevosia\nympäri pihaa.\n\n-- \"No, Anton! Anton!\"\n\n-- \"Hyvää huomenta\", mutisi takaisin vanha kuski.\n\n-- \"Mitä hyvää huomenta, sinä tolvana, minä en ole vielä edes pannut\nmaata.\"\n\n-- \"En minäkään, mutta kuitenkin jo aamu koittaa.\"\n\n-- \"No, mitä siellä tapahtuu? Mitä teette?\"\n\n-- \"Mitä _teemme? Minä_ talutan hevosia; ne seuraavat minua.\"\n\n-- \"Älä laske hulluja! Entäs toiset?\"\n\n-- \"Toisia kahta hevosta taluttaa tallirenki.\"\n\n-- \"Älä puhu joutavia, vanha narri. Minä kysyn herra Bogumil'ia.\"\n\n-- \"Vai niin? Hänet minä vein sinne, mihin hän suvaitsi käskeä.\"\n\n-- \"No, ja sitte?\"\n\n-- \"Sitte? Hän käski sanoa terveisiä herra tirehtorille.\"\n\n-- \"Jäikö hän sinne?\"\n\n-- \"Eipä suinkaan jäänyt, koska hän heti tilasi postivaunut ja lähti\nedemmäksi.\"\n\n-- \"Postivaunut? Eihän siinä kylässä mitään postitaloa ole.\"\n\n-- \"Enhän minä kylässä ollutkaan, vaan kaupungissa.\"\n\n-- \"Kaupungissa? No, mitä hän sanoi?\"\n\n-- \"Hän sanoi, että hän kiittää armollista herraa tavallisesta\navun-annosta, hän on sitä aina muistava.\"\n\n-- \"Avun-annostani? Mutta missi? Mitä hän käski missille sanoa?\"\n\n-- \"Missille?\"\n\n-- \"Niin. Miss Natalielle.\"\n\n-- \"Mitä hän hänelle 'käski sanoa?' -- Oh, rusko!\" Anton talutti\nhevosia eteenpäin.\n\n-- \"Seisahda, lurjus!\" huusi pois-menevälle herra Maxenpfutsch; \"mihin\nmenet?\"\n\n-- \"Heh, hevoset vilustuvat seisomisesta.\"\n\n-- \"Miks'et vastaa, kun kysyn?\"\n\n-- \"Kuinka minä siihen voisin vastata, mitä hän käski missille sanoa?\"\n\n-- \"No, joko käski hän sanoa jotain, taikka ei mitään. Kolmatta ei\nole.\"\n\n-- \"Mutta on.\"\n\n-- \"Mikä se on?\"\n\n-- \"Käskisikö hän muka sanoa jotain taikka ei mitään jollekulle, jota\nhän itse muassaan vie?\"\n\n-- \"Mitä vie hän muassaan?\"\n\n-- \"Missiä.\"\n\n-- \"Mitä missiä?\"\n\n-- \"Ettenkö minä tietäisi, mikä missi se oli? Ettenkö tuntisi tuota\nvihriäistä silkkiharsoa, jota hänen oli tapa pitää, jottei aurinko\nhäntä polttaisi; sitte tuota hänen pientä pepita-röijyänsä, vihriä\nsametti-laaka edessä, hänen keltaista, kukilla koristettua hattuansa ja\nhänen ruiskukan-väristä silkki-mantiljaansa? Vai en tietäisi, kuka se\nsemmoinen missi oli!\"\n\n-- \"Pyhä Herra Jumala Baijerinmaassa!\" huusi, tukkaansa tarttuen, herra\nVendelin. \"Mitä lienee täällä tapahtunut? Etkö kuullut tuon naisen\nääntä?\"\n\n-- \"He puhuivat hiljakseen ja ranskan kielellä.\"\n\n-- \"Missä otit hänet vaunuihin ja milloin ja miten? kuinka se\ntapahtui?\"\n\n-- \"No, niinkuin te olitte suvainnut käskeä, niin minä tein. Näin sanoi\nherra tirehtori minulle: 'Anton, valjasta neljä hevosta umpivaunujen\neteen, ja aja sitte tyhjin vaunuin alista tietä englantilaisen\npuutarhan portille asti; pysää siihen ja odota. Sinne tulee herra\nBogumil; hän astuu vaunuihin ja sanoo sinulle, mihin hänet ajat; sen,\njoka sinun vielä tulee ottaa vaunuihin, otat sinä; hän kyllä sanoo,\nkenen.' Niin minä teinkin. Minä seisatin puutarhan portille; oli jo\naivan pimeä, kun nuori herra tuli ulos puutarhasta. Missi nojausi hänen\nkäsivarteensa; hän avasi vaunun-oven ja auttoi missiä sisään astumaan;\nminä kysyin häneltä, minne hän käskee ajaa; hän vastasi: kaupunkiin.\nKaupungissa seisatimme postihuoneen eteen; siinä nuori herra astui\nulos, tilasi kyytihevosia; missi jäi siksi aikaa vaunuihin istumaan;\nkun sitte hevoset vaunuineen tulivat, auttoi hän taas missiä ulos\nvaunuista; hänellä oli pieni matkalaukku, jota hän ei sallinut\nkenenkään käteensä ottaa, hän kantoi sitä itse. Sitte missi painoi\nkouraani hopeataalerin, joka ei kuitenkaan käy täällä; nuori herra taas\nantoi paperiin käärityn pelimerkin, semmoisen, jolla herrat pelaavat.\nHän teki niin varmaan erhetyksestä; aikoi kai antaa dukatin. Sanoivat\nsitte adjöö, posti puhalsi torveensa, minä käänsin takaisin ja olen nyt\ntässä.\"\n\nTämän kauniin jutun kuultuansa syöksi herra Vendelin suoraa päätä\nhuoneesensa.\n\nKun siellä istuva missi kuuli tuon suuren melun, kallisti hän\npäänsä taaksepäin sohvan tyynylle ja oli juuri, tarpeellisella\nvarovaisuudella, lankeamaisillaan Morpheuksen myöhemmin syntyneen\nsisaren, taintumuksen syliin -- taintumuksen, jonka pakanallinen\nmythologia on jumalien rivistä pois unhottanut, -- kun herra Vendelin,\nlakkiansa edeltä sisään heittäen, ryntäsi saliin ja kauhistuksesta\ntuijottavilla silmillä mylvi:\n\n-- \"No, miss Natalie, nyt menen minäkin tainnoksiin! Tuo konna on\nmissin vaatteissa ryöstänyt pois toisen naishenkilön ja aavistukseni on\nhirveä -- kenen?!\"\n\n\n\n\nIX.\n\nMolemmat vangit.\n\n\nSill'aikaa nukkui Eliz vanhurskaan unta.\n\nSitä puhdasta unta, jota ei vielä häiritse mikään muu, kuin\nsanattoman ideali-kuvan väikyntä, jonka muoto on pelkkää etheriä ja\nauringonsädettä.\n\nEnsimmäinen auringonsäde, joka tunki sisään akkunan esiripun välistä,\nriisti hänen silmistään tuon neitseellisen unikuvan.\n\nOli varhainen aamu, kastellissa vallitsi vielä suuri hiljaisuus: siellä\nei olla aikaisin liikkeellä. Eliz nousi ylös, puki päällensä aamuhameen\nja istui, ennenkuin hänen vartiansa heräisivät, piirustuslaudalle\npingoitetun kuvan ääreen; mitä hän eilen oli alottanut ja unissansa\nlisäksi ajatellut, jatkoi hän nyt. Se oli matala akkuna, vahva\nrautaristikko suulla; ristikon takana vaaleat, nuoret kasvot ja sen\nedessä laululintunen; akkunan ympärillä kukoistava muuri-vehreä, joka\npistäyy sisään rautakankien välitse. Nämät molemmat lohduttavat sitä,\njoka on sisässä: laululintunen ja yksinäinen köynnös.\n\nKenellä olisi mitään tätä vastaan muistuttamista! Eihän ole tarvis\ntuntea kasvoja, jotka ovat ristikon sisäpuolla; niistä ovatkin vasta\nperuspiirteet valmiit. Pääasia on laululintunen ja köynnöskasvi.\n\nTyttönen vaipui kokonaan työhönsä; hän ei huomannut, että pieni\npöytäkello hiljaa kilisevällä äänellä löi yhdeksän, eikä vielä mitään\nrapinaa viereisessä kamarissa.\n\nMissi ja Hermine nukkuvat todellakin kauan.\n\nLintusen pää onnistui sangen hyvin. Siitä saattaa selvästi nähdä, millä\nsurulla se siinä laulaa, ikäänkuin tietäisi vangille visertelevänsä.\n\nEliz on kovin tyytyväinen pikku lintuun; mutta nyt lienee jo aika panna\nkuva syrjälle, sillä heti on tässä vanginvartia, tuo kovasydäminen\nmissi ja sanoo: \"allez, piano-linnantyötä päättämään!\"\n\nTäytyy katsoa, ovatko he jo hereillä. Eliz'in oli tapa harjottaa\nlapsellista kostoansa sillä tavoin, että hän, joka säännöllisesti nousi\nsangen varhain, hälisevällä laululla herätti unesta missin, joka\nmielellänsä makasi hirveän kauan. Niinkuin jokainen kokemuksesta\ntietää, ei tämmöinen hyvä työ ensinkään ole sen mieleen, joka par'aikaa\nvetää makeata unta; mutta jos ihminen kerran on herännyt, hän kaiken\nharminsa ohessa ei voi suuttua, sillä herättäjä on oikeassa: \"jo on\naamu\", ja häntä tulee vielä kiittääkin, ettei ole antanut kauemmin\nnukkua.\n\n-- \"Jo on aamu: I wish you a good morning, miss!\" lausui piloillaan\nEliz, melulla avaten viereisen kamarin ovea, ja alkoi sitte laulaa\niloista kuplettia, jota lapsille opetetaan aamuruskon ihanuudesta.\n\nMutta kuinka hän hämmästyi, kun havaitsi kamarin aivan tyhjäksi!\n\nMolemmat vuoteet olivat käyttämättä, niinkuin ne illalla olivat\nlaitetut; ilmeisesti näkyi, ettei kukaan niissä ollut maannut.\n\nEliz ei ymmärtänyt, mihin olivat joutuneet.\n\nHän katseli ympärilleen. Herminen kirjoituspöydällä oli sinetillä\nlukittu kirje; hän otti sen, päällekirjoituksena oli:\n\n\"Sisarelleni Eliz'ille.\"\n\nSykkivällä sydämellä avasi Eliz kirjeen. Siinä oli nämät rivit:\n\n  \"Armas, hyvä sisareni!\n\n  Älä soimaa minua siitä askelesta, jonka nyt olen astunut. Minä en\n  voi elää ilman tätä miestä. Vaikkapa hän olisi murhaaja, lähtisin\n  minä hänen kanssaan. Minä tiedän, että se on mielettömyyttä, mutta\n  en voi siitä itseäni irroittaa. Isäni ajoi hänet tänään pois, eikä\n  tietänyt, että hän samassa karkotti minutkin ulos maailmaan.\n  Isälleni en uskalla kirjoittaa: hän ei lukisi kirjettäni; hän\n  kiroisi minut. Mutta sinua hän rakastaa, sinä olet niin hyvä; eikä\n  minulla ole ketään, jonka edessä puolustaisin itseäni, vaan\n  yksistään sinä. En tiedä, mitä sinulta pyytäisin; pääni on niin\n  sekaisin. Sinä sen paraiten tiedät. Astu meidän ja isämme väliin;\n  sinun hyvä sydämesi keksii, mitä sinun on tekeminen. Jumala sinua\n  siunatkoon! Minä suutelen sinua sata kertaa, tuhat kertaa.\n\n                                                 Hermine.\n\n  P. S. Missi ja tirehtori eivät tiedä mistään; jos mahdollista,\n  puolusta heitä isäni edessä. Itke minua!\n\n                                                   H.\"\n\nViimeistä lausetta ei olisi tarvinnut kirjoittaa siihen, sillä kirjeen\nluettuansa purskahti Eliz niin kovaan itkuun, että kyynelet purona\njuoksivat hänen punastuneille poskillensa; hän puristi kättänsä ja kävi\nepätoivoisena edes takaisin kamarissa; hän löysi sisarensa kaulaliinan,\njoka oli jäänyt tuolille; sitä hän suuteli sadoin kerroin ja painoi\npoveansa vastaan, ja nyyhki ja itki uudestaan, niinkuin kesäinen\nsadekuuro, ja suuteli kirjettä ja kaulaliinaa, niin että palkolliset\nkuulivat tuon kovan nyyhkytyksen ja kamarityttö katsoi parhaaksi tulla\nsisään tiedustamaan, eikö mitään tarvittaisi.\n\nKun ovi avattiin, muuttui tuskastuneen tytön katkeruus hurjaksi\nvimmaksi; hän luuli missin tulevan. Tuimasti säihkyvillä silmillä\nhyökkäsi hän ovea kohden, niin että kamarityttö pelästyneenä kavahti\ntakaisin, kun neiti syöksähti hänen eteensä.\n\n-- \"Missä missi on?\" huusi Eliz, ja hänen vapisi joka jäsen\nhillitsemättömästä mielenkuohusta.\n\nTuo katsoa töllisteli ympärillensä ja kohautti olkapäitään.\n\nEliz tarttui vihaisesti palkollisen olkapäähän.\n\n-- \"Missä missi on? Koska hän meni pois? Kuka päästi hänet ulos ovesta?\nKen näki Herminen?\"\n\nKamarityttö oli kauhistuksesta maahan vaipua.\n\n-- \"Me emme nähneet ketään, meidän puolelta ei kukaan mennyt ulos.\nMutta taka-ovi on auki: sen sanoi äsken puutarhuri.\"\n\nEliz laski puristetun kätensä kiehuvalle otsalleen ja alkoi vähitellen\ntointua.\n\n-- \"Odota!\" sanoi hän tyyntyneenä tytölle, joka aikoi mennä pois. \"Älä\nvirka tuolla ulkona mitään. Lähetä tänne pikku Gyuszi. Lukitse taka-ovi\nja tuo avain tänne.\"\n\nKamarityttö riensi pois ja kohta sen jälkeen ilmestyi Gyuszi.\n\nEliz'in silmät eivät vuotaneet enää kyyneliä, hänen kasvonsa eivät\nenään olleet tulipunaiset; hänen hiuksensa olivat jo kammatut, ja hän\nkäveli kädet selän takana edes takaisin Herminen kamarissa.\n\n-- \"Mitä neiti käskee?\" kysyi pieni poika, käsi sotamiehen-tapaisesti\nkohotettuna.\n\n-- \"Ota vaaria!\" sanoi hänelle Eliz semmoisella kohentavalla äänellä,\nkuin mikä kenraali tahansa. \"Osaatko käytellä ampu-asetta?\"\n\n-- \"Osaan, neiti. Onhan minulla pyssykin. Armollinen herra sen antoi.\"\n\n-- \"Oletko sillä jo ampunut?\"\n\n-- \"Oi, monta kyyhkystä; vieläpä tornihaukkojakin.\"\n\n-- \"Hyvä. Lataa pyssysi ja palaa takaisin.\"\n\nPikku kääpiö tuli muutaman minutin kuluttua naureskellen takaisin,\npieni karbini olalla.\n\n-- \"Ota nyt vaaria! Tästä päivästä alkaen asut sinä tässä kamarissa,\nkunnes isäni tulee kotia. Yöllä makaat sinä tuossa sängyssä.\"\n\n-- \"Voi, sehän on missin vuode.\"\n\n-- \"Vaiti! Kuka sinulta kysyi? Päivällä seisot tässä vartiana kamarini\novella, ja pidätät jokaista, joka pyrkii sisään. Sinä tiedät, mitenkä\nsinun tulee tehdä?\"\n\n-- \"Aivan hyvin! näin:\" -- ja pikku Papu-Jusu astui askelen eteenpäin,\nojensi painettia ja huusi: \"Ken olet? seisahdu!\"\n\n-- \"Oikein! Älä laske ketäkään sisään, sillä tämä on vankihuone; sinä\ntaas olet vartia. Joka käyttää väkivaltaa taikka ei huoli huudostasi,\nsen sinä ammut kuolijaksi; ymmärrätkös?\"\n\n-- \"Kyllä ymmärrän.\"\n\n-- \"Tee siis sen mukaan.\"\n\nEliz jätti nyt liliputti-vartian etukamariin, lukitsi makuukamarinsa\noven ja istui isällensä kirjettä kirjoittamaan.\n\nKuinka paljon lempeyttä ja kuinka paljon voimaa tarvittiin siihen, kun\nyritti sitomaan kiinni näin kipeätä haavaa semmoiselta mieheltä, joka\nei ole oppinut mielen-liikutuksiansa hillitsemään!\n\nKuinka hänen täytyi varoa kaikkea viisastelemista, jottei se näyttäisi\nsoimaukselta isälle, joka aina oli pitänyt Hermineä perheensä\nvaakunana, tuota järkevää, siivoa tyttöä, jolta harvoin kuuli mitään\nsanaa; jolle ei koskaan tarvinnut muistuttaa, mitä hänen tuli tehdä,\nmitä ei; joka oli jokaisen kasvattajansa kunnia, äiti vainajansa\nlemmikki, ja jonka edestä nyt tuon huikentelevaisen, aina torutun, aina\nkurissa pidetyn tuhkimuksen täytyi rukoilla, että hänen suuri\nrikoksensa anteeksi annettaisiin!\n\nNo, vaan sen on helppo kirjoittaa, jolla on sydän! Kylmä järki voipi\nsemmoisessa tilaisuudessa erhettyä, mutta sydän keksii aina oikean\nkeinon ja kuiskaisee, mikä toista pahoittaa, mikä miellyttää.\n\n\"Tiedäthän, kuinka armas äitimme Hermineä rakasti! Älä sysää häntä\nluotasi!\"\n\nTämä oli pontevin argumentti. Ja eikö se ole tarpeeksi ponteva?\n\n-- \"Ken olet? Seisahdu!\" kuului ulkoa pienen vahtimiehen ääni.\n\n-- \"Minä tuon kahvia\", oli siihen vakava vastaus.\n\n-- \"Passirt: saat mennä.\" Kamarityttö toi aamiaista.\n\nEliz viittasi häntä laskemaan sitä pöydälle ja sitte menemään.\n\nJa taas jatkoi hän kirjoitustaan.\n\n\"Tiedäthän, kuinka itsekin häntä rakastit. Rakastanet häntä\nvastedeskin.\"\n\n-- \"Ken olet? Seisahdu!\" kaikui nyt entistä äkäisemmällä äänellä huuto\nulkopuolella.\n\n-- \"Jesus Maria!\" kuului siihen äikähys.\n\nTämä oli missin ääni.\n\nEliz kuunteli hetkisen, mitä siellä syntyisi.\n\n-- \"Takaisin! Minä olen vartia!\"\n\n-- \"No, no, no, Gyusziseni, älä laske leikkiä!\"\n\n-- \"Minä en ole 'Gyusziseni;' minä olen patrulli, olen feuerpiketi;\njoka lähestyy, sen ammun kuolijaksi.\"\n\n-- \"Haa! Jumalan tähden, älkää ojentako tuota asetta, se saattaa\nitsestään laueta.\"\n\n-- \"No, jääkää siis tuonne ovelle, älkääkä astuko likemmäksi!\"\n\n-- \"Mutta mikä aatos tuo, kun panee pyssyn lapsen käteen?\"\n\n-- \"Se on käsky. Se on orderi.\"\n\n-- \"Laskekaa minut neiden luokse.\"\n\n-- \"Ei mitään neittä; hän on vanki.\"\n\n-- \"Mutta minun on kai sallittu mennä hänen luoksensa.\"\n\n-- \"Mikä tunnus-sana on? Sanokaa tunnus-sana!\"\n\n-- \"Gyuszi, nyt kohta lyön sinua korvalle.\"\n\n-- \"Missi! Ettekö näe, että nyt olen sotamies?! Tuli ja leimaus! Minä\nammun ja pistän.\"\n\nEliz avasi nyt oven.\n\nOppilaansa nähdessään, rohkaisi missi mieltänsä ja teki rynnäkön\nlinnaväen lävitse, joka menestyikin häneltä; hän pääsi haavoittumatta\nEliz'in kamariin ja seisoi siinä voipuneena läähöttäen, tietämättä mitä\nkysyisi.\n\nEliz viittasi häntä istumaan. Tämä ymmärsi, että nyt on hän se, joka\nmäärää.\n\n-- \"Lukekaa, missi, tämä kirje\", sanoi Eliz, antaen hänelle Herminen\nkirjoituksen.\n\nLukemisesta nousi missin kasvoihin ja otsaan vadelman-punaisia\npilkkuja, syvän vihan ja pelästyksen tunnusmerkkejä. Joka kasvon-juonne\noli kokonaan toisenmuotoiseksi vääntynyt.\n\nKirje putosi hänen vapisevista käsistään.\n\n-- \"Tämä on hirmuista, tämä on kauhistavaa!\"\n\n-- \"Ja nyt lukekaa tämä toinenkin kirje\", sanoi Eliz, tarjoten hänelle\nsitä, jonka oli isällensä kirjoittanut.\n\n-- \"Minä pyydän teitä, Eliz, Herran tähden, kuulkaa ensin minua!\"\n\n-- \"Minä en tahdo mitään kuulla, missi.\"\n\n-- \"Teidän tulee saada tietää kaikki.\"\n\n-- \"Mitä ajattelette? Te mielitte kertoa 'rakkauden-seikan' minulle,\njolla ei vielä tähän asti ole ollut teiltä lupaa lukea edes yhtä\nromania?\"\n\nVahva puna hänen siveissä kasvoissansa todisti, kuinka\nvaiston-tapaisesti neitseellinen häveliäisyys vastusti tätä ehdoitusta.\n\nMiss Natalien täytyi huomata, että hän oli voitettu, ja pää alaspäin\npainuneena luki hän Eliz'in kirjeen, jonka tämä oli isällensä\nkirjoittanut.\n\nMissiä kummastutti, että Eliz tuhlasi erittäin paljon sanoja,\nlepyttääkseen isäänsä viettelijän suhteen. Tämä ei miellyttänyt missiä;\nhän tahtoi, että tuota miestä vainottaisiin, että hän surmattaisiin,\nettä hänestä loppu tehtäisiin.\n\n-- \"Mutta kaikkeen tähän onnettomuuteen on tuo kurja viettelijä syypää.\nJa te puolustatte häntä!\"\n\n-- \"Niin puolustan. Sillä hän on nyt Herminen puoliso.\"\n\n-- \"Mutta hän on meidät kaikki pettänyt; hän petti Herminenkin, hän on\nsiihen syypää, että tämä nyt on isänsä vihan alaisena. Oi, tuo hylkiö,\nhän on nyt minutkin perikatoon saattanut!\"\n\n-- \"Se on suuri onnettomuus, missi; mutta teihin katsoen vielä\nsuurempi, jos isäni ei lepy hänelle, sillä silloin hänen vihansa\nkääntyy teitä vastaan, joka laiminlöitte, mitä teille oli uskottu.\nHermine sanoo kirjeensä lopussa: Miss Natalie ja tirehtori eivät ole\nsyypäät _mihinkään_. Siitä ymmärrän, että te olette syypäät _johonkin_.\nMinun toimekseni on jätetty teitä puolustaa. Minä en tiedä, mitä te\nolette rikkoneet; en tiedä, mitä minun olisi puolustukseksenne esiin\ntuominen. Sen vaan tiedän, että mitä pikemmin isäni leppyy sille, joka\non rikoksen tehnyt, sitä helpommin hän antaa anteeksi niille, jotka\novat rikoksessa avullisna olleet.\"\n\n-- \"Te olette järkevä tyttö\", sopersi missi, nöyrästi antaen kirjeen\nEliz'ille.\n\n-- \"Ja nyt suokaa anteeksi, miss Natalie, jos kunnioituksella vaadin\nteitä tästedes kamariani välttämään. Ottakaa mikä osa hyvänänsä\nkastellissa asunnoksenne; mutta se, joka on minulle vankihuoneeksi\nmäärätty, jättäkää koskematta. Minä tarvitsen luotettavaa ja\nepäluulosta vapaata henkilöä, joka isäni palattua saattaa hänelle\ntodistaa, että olen kärsinyt minulle määrätyn rangaistuksen. Te ette\nvoi olla tämmöisenä todistajana. Te näette, missi, että jo olen\nvalinnutkin vartian ovelleni; häntä isäni uskoo, sillä hän on lapsi ja\nyksinkertainen. Herran haltuun!\"\n\nMissi jäi vielä hyvästi-jätönkin perästä divanille istumaan, mutta Eliz\ntarttui kellon-soittimeen ja kutsui sisään kamaritytön, ja pantuaan sen\njälkeen isälle menevän kirjeen sinetillä kiinni, antoi hän sen tämän\nkäteen:\n\n-- \"Ratsastaja satuloitkoon heti hevosen ja vieköön tämän kirjeen\nkaupunkiin tohtori Grisák'ille, joka sitte lähettää hänet isäni luokse.\nJa sinä, Luize, tee hyvin ja siirrä miss Natalien garderobi ja\nsänkyvaatteet naisten vierastupaan. Mitä hän käskee, se täytä. Minä\nsyön yksinäni kamarissani, kunnes isäni tulee kotia. Kun Gyuszi menee\nulos etukamarista, lukitkoon hän oven jälestään ja pitäköön avaimen\naina muassaan. Herran haltuun, miss Natalie!\"\n\nMissi oli kokonansa hämmentynyt tämän tytön käytöstavasta, joka yhden\ntunnin kuluessa taisi vihastua, itkeä, tuskistua, leikkiä laskea,\nkylmäverisesti puhua, käskyjä antaa ja kaikki ajallansa.\n\nHän otti siis otettavansa ja antoi kamaritytölle sen käskyn, että koska\nhänen nyt on muuttaminen, hänen tavaransa vietäköön, ei vierastupaan,\nvaan suoraan herra tirehtorin luokse.\n\nHelposti ymmärtää herra Maxenpfutsch'in ilon, kun hän akkunastaan näki,\nettä miss Natalie kaluinensa kamsuinensa tuli kastellista takaisin ja\nsovitti kulkuansa suoraa päätä hänen oveansa kohti.\n\nYksinänsä jäätyään sulkeusi Eliz kamariinsa, otti esiin\npiirustus-lautansa ja pensselin ja, kastaen tätä mustimpaan sepiaan,\nsiveli alottamaltansa taululta akkunaristikon välit mustaksi, jotta\nsuunniteltu muotokuva kokonaan katoisi, eikä jälille jäisi muuta, kuin\npieni lintu ja muuri-vehreä.\n\nNyt hän jo tiesi, että on suuri rikos paperille maalata kasvoja, joita\nunelmamme ovat eteemme tuoneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori Grisák särpi suurella mielen-tyvenyydellä suurusta\nteekupistansa; oli vielä varhainen aamu, kello yksitoista, ja hän oli\nvielä tohveleissa ja yönutussa. Apulaiset olivat jo aikaa sitte\njuosseet itsensä väsyksiin, sillä nyt on ylimmäinen asianajajan-praxis\njuoksemisessa; principalin itse on tapa antaa vaan audienseja,\njonkatähden hänen ovellansa on lapidari-kirjaimilla kirjoitettu:\ntavataan kotona aamulla klo 11:stä 1:een.\n\nHerra tohtori rupesi juuri toista kuppia juomaan, kun palvelija\nhopeisella lautasella toi sisään kahden klientin käyntikortin, jotka\ntahtoivat neuvotella hänen kanssaan.\n\n-- \"Näin aikaisin!\" ärisi tohtori herrasmaisella ylpeydellä, vetäen\ntaskustaan esiin komean kronometerinsa, joka osoitti 10 ja 57 minutia.\n\"Käske heidän odottaa. Anna kortit tänne, jotta näen, kutka.\"\n\nPalvelija ojensi hänelle lautasen.\n\nTohtori Grisák nauroi suopeasti, tähystettyänsä lornetilla molempia\nkortteja, joka nauru ei liioin hänen kasvojansa kaunistanut, sillä\nhänen hampaansa olivat kovin isot ja harvat.\n\n-- \"Sepä oivaa! No, nämät saat kohta tuoda sisään. Sano heille, että\nolen vielä yönutussa, mutta siitä huolimatta otan 'heidät' vastaan.\nTästä tulee hyvä huvitus aamiaisen ohessa.\"\n\nTohtori Grisák'in kasvoissa pysyi vielä tämänkin jälkeen hymy ja\nhänestä tuntui, kuin toisessa teekupissa olisi ollut paljon väkevämpi\naromi.\n\nHiljainen kolkutus kuului. \"Szabad!\" Ken astuu sisään noin hiipien?\nHerra tirehtori Maxenpfutsch se on. Hänen selkänsä oli kokonaan\nkoukussa kumarruksesta ja \"nöyrin palvelijanne\" osaa hän sanoa niin\nohuella äänellä, kuin hän pelkäisi, ettei häntä muuten uskota.\n\n-- \"Ah, hyvää huomenta, hyvää huomenta, herra tirehtori! Tehkää hyvin,\nistukaa. Entäs missi? Mihin hän jäi? Hänenkin korttinsa on tässä.\"\n\n-- \"Niinpä on. Mutta suokaa anteeksi, hän jäi tuonne ulos\nodotushuoneesen, kun hän sai kuulla, että teidän armonne vielä on\nyönutussa. Minä en olisi koko maailman aarteilla voinut saada häntä\npuhumaan miehen kanssa, joka vielä on yönutussa.\"\n\n-- \"Ah, vai niin! No tietysti, hän pitää sangen paljon hyvästä sävystä\nja järjestyksestä: -- hänen on metiér'insa tietää, mikä käypi laatuun,\nmikä ei. Muuten lienee yhdentekevä, onko hänkin tässä vaiko ei. Meidän\nsopii ilman häntäkin ratkaista hänen asiansa.\"\n\n-- \"Millä tavoin, jos saan luvan kysyä?\" virkkoi kummastellen\nMaxenpfutsch.\n\n-- \"Ah, minä tiedän jo kaikki\", sanoi tohtori Grisák, itselleen mukavaa\nsijaa laittaen ja jalkojansa sohvalle asettaen. \"Koko onnettomuutenne\non tiedossani. Ystäväni Straff kertoi minulle kaikki jo eilen.\"\n\n-- \"Straff?\" kysyi hämmästyneellä silmäyksellä herra Vendelin.\n\n-- \"Hja, vai niin! Te ette siis tunne häntä tällä nimellä. No, tuo\nmuuan nuori mies, joka oleskeli piano-mestarina Ankerschmidt'in luona.\"\n\n-- \"Ja se on teidän ystävänne?\"\n\n-- \"No, no, no! Minä pyydän teitä muistoonne panemaan, että ketä minä\nkerran sanon 'ystäväkseni', sille en äkkiä tiedä muuta arvonimeä\nantaa.\"\n\n-- \"Ja missä se konna nyt on?\" huusi yht'äkkiä, mieltänsä rohkaisten,\nherra Vendelin; hän luuli ehkä vielä voivansa saavuttaa hänet, ottaa\nhäneltä pois neiden, tuoda tämän kotia ja asettaa taas kaikki hyvälle\nkannalle.\n\n-- \"Luullakseni on hän nyt jo Wien'issä. Muuten olisi tarpeetonta häntä\ntakaa ajaa, sillä jo eilen jälkeen puolenpäivän antoi hän vihkiä\nitsensä neiteen. -- Minä tiedän sen varmaan.\"\n\nVendelin ojensi, niinkuin ammuttu kettu, kätensä tästä hirmusanomasta.\n\n-- \"Hän kävi täällä luonani, tuo veitikka\", jatkoi tohtori Grisák,\nkiertäen hienosta Turkin tupakasta itselleen cigarettia; \"hän tahtoi,\nettä minä ottaisin ajaakseni hänen asiaansa Ankersckmidt'ia vastaan.\"\n\n-- \"Mitä asiaa? Ehkä kunnian-loukkauksesta?\"\n\n-- \"Ah, hah!\" nauroi tohtori, sytyttäen cigarettiaan\nväkiviina-lampusta. \"Huolisiko hän siitä? Ei, vaan vaimonsa\nmyötäjäisistä.\"\n\n-- \"Kirottu ihminen!\" sanoi, hiestynyttä otsaansa nenäliinallaan\npyhkien, herra Vendelin.\n\n-- \"Kaksikymmentä-tuhatta florinia tarjosi hän minulle siinä\ntapauksessa, että otan asian ajaakseni ja Ankerschmidt'iltä riitelen\nulos myötäjäiset.\"\n\n-- \"Kuinka? Kaksikymmentä-tuhatta florinia!\"\n\n-- \"Se ei ole paljon. Tytärten perintö äitinsä jälkeen tekee\nkummallekin kaksisataa viisikymmentä-tuhatta florinia; se kannattaa\ntuommoisen uhrauksen.\"\n\n-- \"Kirottu ihminen!\" sopersi Maxenpfutsch. \"Kun kiskoo itselleen noin\npaljon rahaa; kaksisataa viisikymmentä-tuhatta! kaksikymmentä-tuhatta!\"\nKiiruussa nimitti hän viimeistäkin summaa kiskomiseksi.\n\n-- \"Niin, mutta minä en suostunut ehdoitukseen.\"\n\n-- \"Ette suostunut?\"\n\n-- \"Mitä ajattelette, hyvä herra?\" lausui jalonylevällä silmäyksellä\ntohtori Grisák. \"Minä olen Ankerschmidt'in asianajaja, ja se olisi\npetollisuutta minulta, jos klienttini viholliselta ottaisin vastaan\njotakuta tointa. Ah, hyvä herra, minun kunniani ei kärsi semmoista\nhäpeäpilkkua.\"\n\nHerra Maxenpfutsch'ia tämä äärettömästi kummastutti.\n\n-- \"Minä sanoin hänelle jyrkästi, etten huoli noista\nkahdestakymmenestä-tuhannesta florinista; vieköön hän asiansa toiselle\nprokatorille. Hän sanoi hakevansa semmoista Wien'istä. -- Mutta\npuhukaamme nyt jo teistäkin. Tuo viekas veitikka on keittänyt teillekin\nhirveän rokan.\"\n\n-- \"Suvaitsetteko jo tietää siitä?\"\n\n-- \"Miks'en sitä tietäisi? Hän kertoi minulle kaikki. Neitiä\nviekoitellaksensa saattoi hän missin hurmoksiin. Missin suosio tuli\nkaikki hänen hyväksensä neiden suhteen. Lopuksi pyysi hän teitä\npuhemiehenä kutsumaan missiä asuntoonne, koska häntä oli kielletty\nkastellissa ilmestymästä. Mutta tämä oli vaan sitä varten toimeen\npantu, jotta hän sill'aikaa, kun missi oli poissa ja jätti oppilaansa\nkatsomatta, voisi samasta ovesta, jonka avaimen missi itse oli\ntalteensa saanut, mutta Herminelle antanut, viedä jälkimmäisen\nmuassaan.\"\n\n-- \"Kirottu ihminen!\" murisi yhä Maxenpfutsch ja rupesi jo\ntakaraivoansa nenäliinallaan hieromaan.\n\n-- \"Pirullinen poika\", naureskeli tohtori Grisák. \"Ja lisäksi vielä\nherrasväen hevosilla ja teidän omissa vaunuissanne hän neiden kanssa\npakeni. Nerokas aatos, nerokas!\"\n\nHerra Vendelin'ista ei tämä leikkipuhe ollut erittäin huvittava.\n\nHerra Grisák huomasi tässä vastenmieliseen asiaan koskeneensa.\n\n-- \"Se on totta, että hän nyt on saattanut teidät sangen pahaan\npulaan.\"\n\n-- \"Niinkö herra tohtori luulee?\"\n\n-- \"Minä tiedän sen varmaan, en ainoastaan luule. Te ilmestytte\nAnkerschmidt'in edessä osallisina vehkeessä. Te näytätte syyllisiltä.\"\n\n-- \"Niinkö herra tohtori luulee?\"\n\n-- \"Se yksistään on teille onneksi, että Ankerschmidt vastikään on\nlähtenyt pois kauemmaksi aikaa; hän ei sanonut minulle, mihin. Minun\nluonani on kirje neiti Eliz'iltä, jossa tämä epäilemättä antaa hänelle\nasiasta tiedon, mutta en tiedä, mihin sen hänen jälkeensä lähettäisin.\nSuureksi eduksi on teille, ettei hän ole kotona.\"\n\n-- \"Herra tohtori luulee siis, että myöhemmin armollinen herra ei\nvihastu meihin?\"\n\n-- \"Minä en sanonut, että sitä luulen. Sanoin vaan, että se teille on\neduksi.\"\n\n-- \"No, minkätähden se meille on eduksi, ettei hän ole kotona?\"\n\n-- \"Minkätähden? Sentähden tietysti, että jos hän nyt olisi kotona, hän\nheti ampuisi teidät ja missin molemmat kuolijaksi; vaan kunnes hän\npalaa kotia, on teillä aikaa hänen edestänsä tiehenne puikahtaa.\"\n\nSe ääni, jolla tohtori Grisák tämän lausui, ja se kalanpyrstön-tapainen\nkäden-liikunto, jolla hän säesti sanaa \"puikahtaa\", karkottivat herra\nVendelin'ista kaiken epäilyksen siitä, mitä tässä kaikkein\nensimmäiseksi oli tehtävä.\n\n-- \"Herra tohtori siis luulee niin?\"\n\n-- \"Ei mitään epäilystäkään siitä, että tämä on paras neuvo. Sen\nmukaan, mitä minä tunnen ritari Ankerschmidt'ia, on hänessä ihmistä\nkostamaan ensimmäiselle, joka hänen eteensä joutuu; hän ampuu ja\nruhtoo! Mäsäksi ruhtoo hän jokaisen.\"\n\n-- \"Tuon kirotun miehen tähden minä siis kadottaisin virkani!\" huusi\nitkevällä äänellä herra Maxenpfutsch.\n\n-- \"Te voitte oikeudessa hakea häneltä vahingonkorvausta.\"\n\n-- \"Ja hyödyttääkö se minua?\"\n\n-- \"Suokaa anteeksi, oikeuden-käynnistä ja lääkkeistä ei koskaan saa\nkysyä, hyödyttävätkö ne. Kärsivän asia on luottamus.\"\n\n-- \"Herra tohtori siis ei luule, että tämä onneton asia enään on\nsovittavissa armollisen herran kanssa?\"\n\n-- \"Ei, mitä teihin ja miss Natalieen tulee, sen voin täydellä\nvakuutuksella sanoa.\"\n\n-- \"Missi joutuu epätoivoon, jos hän sen saa tietää.\"\n\n-- \"Arvattavasti; ikävin on hänelle se seikka, että hänellä ritarin\ntakana on viisituhatta florinia, jotka ovat sillä ehdolla annetut, että\nhän naimisiin mennessään saapi nostaa koko summan, mutta jos hän\nkäyttäisi itseään vilpillisesti perhettä kohtaan, menevät rahat häneltä\nhukkaan.\"\n\n-- \"Minä tiedän sen; tämän sanoi hän jo minullekin, tuo lempeä olento.\nNyt hänkin joutuu onnettomuuteen tuon kirotun ihmisen tähden.\"\n\n-- \"Ja teidän tähtenne. Sillä tehän hänet huoneesenne kutsuitte.\"\n\n-- \"Se on totinen tosi.\"\n\n-- \"Muutenkin olette suuresti komprometterannut tuota raukkaa, herra\ntirehtori. Mitä arvelette: illasta aamuun teidän huoneessanne!\"\n\n-- \"Sekin on totta.\"\n\n-- \"Oliko edes ketään muuta läsnä?\"\n\n-- \"Ei ketään; luulimmehan ylkämiehen ja papin piankin tulevan.\"\n\n-- \"No niin, se on paha; se on sangen paha. Ei kenkään ikinä usko, että\nStraff, joka silloin juuri pakeni Herminen kanssa, on Natalien\nviekoitellut.\"\n\n-- \"No, kuka siis?\"\n\n-- \"Tietysti sanotaan, että te hänet viekoittelitte.\"\n\n-- \"Minä? Missin?\" huusi tuoliltaan ylös hypähtäen Maxenpfutsch.\n\n-- \"Minä en usko, että niin on laita\", sanoi nauraen tohtori Grisák,\n\"mutta jokainen on niin sanova: ja jos missi tahtoo...\"\n\n-- \"Mitä jos missi tahtoo?\"\n\n-- \"Teiltä itseltä hyvitystä hakea, voipi hän sen mainion hyvin tehdä.\"\n\nTirehtori Maxenpfutsch'ia rupesi pyörryttämään tässä kauheassa\npaikassa, jossa kaikista tehdään oikeuden-käynti.\n\n-- \"Hänkin voi siis ripustaa oikeuden-käynnin niskoilleni?\"\n\n-- \"Ynnä hyvitys-hakemuksen kanssa.\"\n\n-- \"Hirmuinen tila!\"\n\nNähdessään, että hän jo oli kyllin mureaksi miehensä paistanut, katsoi\ntohtori Grisák hyväksi pistää häneen kahvelin, häntä palasiksi\nleikataksensa. Hän nousi siis ylös sohvalta, astui, ystävällisesti\nhymyillen, tuon monin tavoin tuskastuneen miehen luokse ja lohdutteli\nhäntä näin:\n\n-- \"Rakas Maxenpfutsch! Minulla on hyvä tuuma teidän varaksenne; mutta\nminun täytyy ensin saada se kypsymään. Jättäkää minä nyt, ja tulkaa\ntakaisin kahden tunnin kuluttua, täsmälleen kahden tunnin kuluttua,\nymmärrättekö? Silloin saamme nähdä, mitä on mahdollista teidän\nhyväksenne tehdä.\"\n\n-- \"Oi, tuhansia kiitoksia, herra tohtori! Minä en ole kiittämätön.\"\n\nPelästynyt mies haki kauan hattuansa, kunnes hän sen löysi tuolin alta,\njonne sen istuessaan oli laskenut. Hän jätti hyvästi ja kumarteli\nvielä, kun tohtori soitti sisään palvelijaa: tältä tohtori pyysi\nfrakkiansa ja antoi käskyn laskea missin sisään. Herra Maxenpfutsch ja\nmiss Natalie sattuivat yhteen ovessa.\n\n-- \"Tehkää hyvin, käykää istumaan, missi, istukaa alas\", sanoi\ntohtori Grisák, vieden sohvaan impeä, jolla nyt oli kasvojensa edessä\nkahvin-värinen harso -- vihriäisen oli Hermine ottanut mukaansa -- ja\ntätä hän ei mihinkään hintaan olisi nostanut ylös.\n\n-- \"Minä tiedän täydellisesti missin kovan onnen,\" lausui herra\ntohtori, missin eteen seisomaan jääden. \"Asia ei ole ainoastaan sen\nvuoksi harmillinen, että teidän täytyy jättää Ankerschniidt'in talo,\nvaan senkin tähden, että yleinen mielipide kirjoittaa sen ajan, jonka\nolitte Maxenpfutsch'in luona, hyvän maineenne kontolle; ennen kaikkia\nkuitenkin sentähden, että nuot tiedossa olevat viisituhatta floriniakin\nsaattavat teiltä tässä tapauksessa hukkaan mennä. -- Minä pyydän, älkää\nkeskeyttäkö minua. Minä olen lainoppinut, minä en aja sentimentalisia\nasioita. -- Sen verran voin vaan sanoa, että teidän tilassanne tuskin\nsaattaa tehdä muuta, kuin oikeudessa hakea vahingonkorvausta Vendelin\nMaxenpfutsch'ilta, joka on ollut syypää tähän teidän vahinkoonne.\"\n\n-- \"Olisiko herra tohtori hyvä ja ottaisi tämän oikeuden-käynnin\ntoimeksensa?\"\n\n-- \"Teidän tähtenne, missi, varsin mielelläni.\"\n\n-- \"Herra tohtori, minä suostun kaikkiin, mitä sanotte\", lausui miss\nNatalie, arvokkaasti sijaltaan nousten. \"Miksi tuhlaisimme tässä paljon\nsanoja? Minä antaun teidän määräyksenne alaiseksi; mitä te käskette\nminun tehdä, sen teen; mitä allekirjoitettavakseni annatte, sen\nallekirjoitan; ja jos voitatte minulle nuot puheenalaiset viisituhatta\nflorinia. annan teille niistä viisisataa vaivanpalkkioksi.\"\n\nNo, tämäpä nyt on järkevää puhetta.\n\n-- \"Asia on päätetty, missi. Luottakaa minuun, minä takaan teille nämät\nvaarassa olevat viisituhatta florinia. Kirjoittakaa käyntikorttiinne\nadressinne, ja viipykää kotona siksi, kuin puolen tunnin päästä lähetän\nteille asiakirjat allekirjoitettavaksi; sitte kello kaksi jälkeen\npuolenpäivän toivon saavani onnen taas kohdata teitä.\"\n\nMissi sanoi jäähyväiset ja meni.\n\nHerra Grisák antoi kirjuriensa valmistaa tarpeelliset asiakirjat,\njoitten joukosta ei myöskään puuttunut missin allekirjoitettava\nsitoumus asianajajan vaivanpalkkiosta.\n\nKahden tunnin kuluttua tuli herra Maxenpfutsch takaisin.\n\n-- \"Minä surkuttelen kovasti teitä\", sanoi tohtori Grisák\ntulevalle: \"mitä pelkäsimme, on tapahtunut. Miss Natalie nostaa\noikeuden-jutun teitä vastaan noista teidän tähtenne hukkaan menevistä\nviidestätuhannesta florinista. Tässä on minulla asianajajan-valtuus.\"\n\nHerra Maxenpfutseh'in kasvoissa oli huomattavana suuri ponnistus katsoa\nsuulla ja puhua silmillä, joka ei kumpikaan sentään onnistunut.\n\n-- \"Herra tirehtori, minä tiedän vaan yhden keinon, jolla tästä\npulmasta voitte suoriuta, ainoastaan yhden.\"\n\nHerra Maxenpfutsch olisi tyytynyt puoleenkin, kun vaan jotakin oli\ntarjona.\n\n-- \"Jonka kautta te ette ainoastaan ole viisituhatta florinia\nkadottamatta, vaan jopa saattekin viisituhatta.\"\n\nHerra Vendelin luuli tätä noitumukseksi.\n\nHerra tohtori tarttui tuon arvoisan miehen kaulukseen ja lausui,\notsallaan melkein hänen nenäänsä rutistaen:\n\n-- \"Ei ole mitään muuta keinoa, kuin että itse naitte missin!\"\n\nJa hyvä oli, että hän piti kiinni herra Vendelin'in kauluksesta, koska\ntämä näistä sanoista oli selki selällensä kaatumaisillaan.\n\n-- \"No, no, ystäväni\", sanoi vilkistellen herra Grisák, pää puoleksi\ntoisaallepäin käännettynä. \"Miettikää asiaa; hävitä viisituhatta\nflorinia taikka voittaa viisituhatta, se tekee kymmenentuhannen\nflorinin eroituksen. Sen lisäksi on missillä valtiopapereitakin;\ntuonoin lunastin hänelle kupongit. Ainakin viisituhatta florinia.\"\n\nHerra Maxenpfutsch'ista oli ehdoitus nyt jo vähemmin kammottava. Kun\noikein asiata ajattelee, on missi hänen iällensä varsin sopiva puoliso.\n\n-- \"Miettikää pian ja tehkää päätös pian, sillä missin on kiire.\"\n\n-- \"Mutta enhän ole edes varma siitä, tahtoisiko hän?\"\n\n-- \"Jättäkää se minun toimekseni.\"\n\n-- \"Hyvä, tuohon käteen! Minä menen uhriksi\", sanoi\nnöyrän-tyytyväisesti kovan onnen vainoama mies.\n\n-- \"Tehkää hyvin ja kirjoittakaa, tässä kirjoituspöytäni vieressä; ei\ntarvitse muuta kuin kirjoittaa asianajajan-valtuuskirjan alle; kas\nniin. Ja vielä tähän toiseen paperiin, karttamerkin poikki. Minä\nluulen, että viidessäsadassa florinissa on kylläksi asianajajan\nvaivanpalkkioksi.\"\n\nHerra Vendelin kynsi korvansa juurta. Viisisataa. Sillä tavoin jääpi\nvaan neljätuhatta viisisataa myötäjäisiksi. Mutta sekin on parempi,\nkuin semmoisen summan maksaminen. Jumalan nimeen! Kadotetusta kirveestä\nsentään varsi.\n\n-- \"Kas niin; tulkaa uudestaan luokseni kello kuusi tänä iltana; siksi\nlaitan kaikki valmiiksi.\"\n\nHerra Maxenpfutsch meni pyörtymyksestä horjuen pois. Kahden tunnin\nkuluttua ilmestyi miss Natalie. Herra tohtori otti häntä vastaan kovin\nankaralla katsannolla.\n\n-- \"Rakas missi! Teidän asianne on sangen huonolla kannalla; minä olen\npuhunut herra Maxenpfutsch'in kanssa ja hän teki sen varsin tehokkaan\nvastaväitöksen, että te jo silloin, kun hankitte tilaisuutta\nStraff'ille viekoitella teidän oppilastanne, jouduitte syypääksi\nsiihen, että nuot määrätyt viisituhatta florinia teiltä hukkaan\nmenisivät, ja sen takia hän ei voi vahingosta vastata.\"\n\n-- \"Oi, tuo on sangen viekas mies! Todellinen prokatori. Minä olen\npakoitettu uskomaan, että hän on oikeassa.\"\n\nMissi pyysi lasia vettä, jottei joutuisi tainnoksiin.\n\n-- \"Mutta minä tiedän vielä yhden keinon, jonka kautta te voitte\nsaavuttaa takaisin hukkaan joutuvat rahanne ja, mikä parempi on,\njälleen kohottaa hyvän maineenne. Ottakaa nyt vaaria, minä pyydän,\nälkääkä menkö tainnoksiin -- sillä tämä on sangen vakava asia. Muuta\nkeinoa ei löydy, kuin että te rupeette herra Maxenpfutsch'in vaimoksi.\"\n\n-- \"Ah, hyvä herra!\" huusi häveliäs nainen, vetäen harsoansa tiheämmin\nkasvojensa eteen.\n\n-- \"Onnettomuus on tapahtunut, sen lisäksi vielä komprometteraus. Te,\nmissi, joudutte pahaan maineesen, te kadotatte rahannekin, kun\npäinvastoin, jos menette naimisiin tirehtorin kanssa, voitatte rahanne,\npysytätte maineenne moitteetonna ja saatte kelpo miehen. Ajatelkaa,\nsemmoisessa tilassa, kartanon-tirehtori!\"\n\n-- \"Ah, hyvä herra -- mutta -- mutta tahtooko hän?\"\n\nNyt olemme jo hyvällä tolalla.\n\n-- \"Jättäkää se vaan minun huolekseni, miss Natalie. Maxenpfutsch on\njalosieluinen, hyvänlaitainen mies, ja jos minä häntä oikein\npuhuttelen, on hän ymmärtävä, että kunnollinen mies tässä ei voi tehdä\nmuuta, kuin omalla kädellään auttaa ylös sitä, jonka hän vasten\ntahtoansa on lankeemaan saattanut. Missi! luottakaa minuun -- teidän\nparhaimpaan ystäväänne -- minä pidän huolta teidän kohtalostanne.\"\n\nMissi lankesi polvilleen hänen eteensä.\n\n-- \"Hyvä herra! Te olette viattomien suojelusenkeli. Ottakaa minä\nsuojeltavaksenne!\"\n\nHerra suojelusenkeli auttoi missiä seisaalle ja pyysi sitte kauniisti\nsaadaksensa kello kuusi jälkeen puolenpäivän taas kunnian kohdata häntä\nsamassa paikassa, jonka tämä kovasti itkien myöskin lupasi.\n\nTohtori Grisák kävi jälkeen puolenpäivän kello kuuteen asti ulkona,\nhankkiaksensa klienteillensä tarpeellisia lupakirjoja: sill'aikaa\nkirjoitutti hän myöskin asianmukaisen avioliiton-kontrahdin. Kun\nmainitulla tunnin lyömällä missi ja tirehtori ilmestyivät hänen\nasunnossaan, odotti hän heitä jo. Kumpaisellekin erittäin kuiskasi\nhän tuttavan-tapaisesti, että kaikki on täydellisessä järjestyksessä.\n\nKiitolliset silmäykset palkitsivat hänen ilmoitustansa.\n\n-- \"Miss Natalie\", sanoi herra Vendelin. joka nyt oli puettu valkoiseen\nliiviin ja kaulaliinaan, \"minä olen aina ollut teidän vilpitön\nihastelijanne.\"\n\n-- \"Hyvä herra\", vakuutti hänelle missi, \"minun kunnioitukseni teidän\nsuhteenne on aivan vanha.\"\n\n-- \"Kas niin!\" keskeytti heitä tohtori Grisák; \"te ymmärrätte\ntäydellisesti toinen toisenne. Kaksi jaloa sydäntä on tavannut toinen\ntoisensa. Hyvä herrasväki! Tässä on kontrahti; tehkää hyvin,\nkirjoittakaa alle: kaikki on säntillään. Sielunpaimen odottaa teitä.\"\n\n-- \"Niin kiiruusti!\" kuiskasi miss Natalie ja valmisti itseään\nhansikoitulla kädellään kirjoittamaan nimensä tuon onnellisuutta\ntuottavan asiakirjan alle. Samoin teki herra Vendelin'kin.\n\nTunnin kuluttua olivat he mies ja vaimo.\n\nTunnin kuluttua polkkasi, heitä muistellen, tohtori Grisák yksinänsä\nkamarissaan edes takaisin ja hyräili siihen jotakin hirveän rumaa\nnuottia. Nämät oli hän nyt sievästi yhteen yllyttänyt. Siihen\nhupaisuuteen, että hän naitti missin Maxenpfutsch'ille, tuli vielä\nlisäksi se pieni voittokin, että noista missille pelastetuista\nviidestätuhannesta florinista sekä ylkämieheltä että morsiamelta\nhänelle itselle tuli viisisataa florinia kummaltakin. Ja nämät rahat\nsaattoi hän heti seuraavana päivänä maksaa pois, koska hän oli rouva\nAnkerschmidt vainajan testamentinsuorittaja. Puheen-alaista summaa ei\nAnkerschmidt itse koskaan ollut hoitanut.\n\nAinoastaan yksi seikka näyttää omituiselta, tohtoriin katsoen,\nettä hän, joka noin hupaisella pilanteolla oli seitsemän tunnin\nkuluessa itselleen koonnut tuhannen florinia, ei huolinut niistä\nkahdestakymmenestä-tuhannesta florinista, joita Straff oli tarjonnut\nhänelle, jos hän ottaisi Ankerschmidt'ia vastaan oikeutta käydäksensä.\n\nMutta sen käsittää pian, jos saapi nähdä rouva Ankerschmidt'in\ntestamentin, niinkuin herra tohtori sen oli nähnyt: siinä on näet eräs\nturmiollinen lisäys, joka säätää, että jos jompikumpi tyttäristä\nvalitsee itselleen miehen vastoin isänsä tahtoa, hän menettää kaiken\noikeuden perintöön.\n\nTästäpä tuo suuri kunniantunto, joka ei kärsi mitään häpeäpilkkua!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKokeneitten miesten kertomuksen mukaan on Kufstein valtio-vangittujen\nakatemia.\n\nArad, Komárom, Josephstadt, Pest'in \"uusi rakennus\" ovat kaikki vaan\ngymnasiumeja ja alkeiskouluja sen rinnalla; joka vaan näissä on kurssin\nsuorittanut, älköön puhuko mitään; hän on ainoastaan puoleksi oppinut.\n\nAladár Garanvölgyi on jo kahdeksatta vuotta tässä suuressa akatemiassa.\n\nHänen suojansa on neljää askelta pitkä, kolmea leveä eikä suinkaan\nmukavaksi sisustettu: yksi tuoli, yksi vuode, yksi pöytä. Ainoastaan\novia ei sovi valittaa, sillä niitä on kolme, jotka seisovat perätysten.\nSeinän paksuuden arvaa siitä, että keskimmäistä käypi avaaminen toisiin\nkumpaankaan koskematta.\n\nEräänä aamupäivänä, tavattomana tuntina, ratisivat avaimet Aladár'in\nkolmikertaisessa lukossa, ja hänen eteensä astui yksi niistä suurista\nherroista, joita hän ei tuntenut.\n\nSe oli ritari Ankerschmidt.\n\nAnkerschmidt oli luullut saavansa nähdä laihan, sortuneen olennon,\njonka kasvot olisivat lakastuneet, jonka sielua ja mieli-alaa\nvankihuoneen home olisi peittänyt ja joka jo elostelee romanin-tapaisen\nmonomanian viimeisillä asteilla. Kuinka suuresti hän hämmästyi, kun hän\nnäki muodoltaan iloisen, nuoren miehen nousevan ylös pöydän vierestä,\nnuoren miehen, jonka verevissä kasvoissa ei ole murheen varjoakaan,\njonka otsasta ryppyjen surulliset huuto- ja paussi-merkit kokonaan\npuuttuvat, jonka silmät loistavat hilpeästi ja jonka mustassa tukassa\nei vielä ainoakaan hiuskarva ollut ajasta harmaantunut!\n\nVanki kiiruhti tulokasta ensinnä tervehtimään.\n\n-- \"Hyvää päivää, kunnian herra!\"\n\nAnkerschmidt viittasi vanginvartiaa jättämään heitä yksiksensä ja tämä\nvetäysi ovien väliin.\n\n-- \"Te olette Aladár Garanvölgyi?\" kysyi Ankerschmidt sotamiehen\ntuimalla äänellä vangilta. Ritari olikin soturin univormuun puettuna.\n\n-- \"Siksi minua nimitetään, hyvä herra.\"\n\n-- \"Kauanko olette ollut täällä?\"\n\n-- \"Sitä en tiedä, minulla ei ole kalenteria.\"\n\n-- \"Eikö teillä ole mitään valittamista päällysmiehiänne vastaan?\"\n\n-- \"Ei mitään. Minä olen heihin tyytyväinen.\"\n\n-- \"Onko teidän sallittu mennä ulos suojastanne?\"\n\n-- \"Kerran viikkoonsa puoleksi tunniksi.\"\n\n-- \"Eikö se teistä ole liian vähän?\"\n\n-- \"Minä en tätäkään lupaa koskaan käytä.\"\n\n-- \"Miks'ette?\"\n\n-- \"Olen mieluisammin täällä sisällä.\"\n\n-- \"Eikö se vahingoita terveyttänne?\"\n\n-- \"Minä en ole koskaan ollut sairaana.\"\n\n-- \"Eikö teillä ole mitään pyydettävää?\"\n\n-- \"Ei mitään. Ei yhtäkään mitään.\"\n\n-- \"Eikö teidän ole ikävä?\"\n\n-- \"Ei. Olenhan yksinäni. Ei ole ketään, joka minua ikävystyttäisi.\"\n\n-- \"Ja teidän askareenne on päivän pitkään?\"\n\n-- \"Ajatukseni.\"\n\n-- \"Eikö teille anneta kirjoja lukea?\"\n\n-- \"En tiedä, sillä minä en ole niitä pyytänyt.\"\n\n-- \"Muitten vankien on lupa kirjoittaa ajatuksensa paperille, maalata\nkuvia, näperrellä pieniä puukapineita. Eikö teitä haluta tehdä\nsemmoista huviksenne?\"\n\n-- \"Ei. Sillä kirjoittamiseen tarvitaan kynää, maalaamiseen pensseliä,\nnapertelemiseen veistä, ja näitä kaikkia täytyisi pyytää.\"\n\n-- \"No, entäs sitte?\"\n\n-- \"Ja kosk'ei minulla ole mitään muuta seuraa, kuin oma itseni,\ntahtoisin mielelläni sen ainoan ihmisen kanssa, jonka parissa minun\ntäytyy olla, hyvässä ystävyydessä pysyä.\"\n\n-- \"Sen mukaan te siis itse saatatte vankeutenne raskaammaksi.\"\n\n-- \"Se on totta, hyvä herra, että on raskasta tuomittuna olla, mutta\nvielä raskaampi olisi, jos itsekin itseäni tuomitsisin.\"\n\n-- \"Ja te ette pyydä elämän vähäisiä suloja nauttia?\"\n\n-- \"En. Ihminen on onnellisin silloin, kun hänellä on vähimmin\ntarpeita.\"\n\n-- \"Ettekö halua sukulaisianne nähdä?\"\n\n-- \"Minä päinvastoin kovasti surkuttelisin heitä, jos he vaivaisivat\nitseänsä niin pitkälle matkalle sen vuoksi, että puolen tunnin aikaa,\nvierasten ihmisten vartioidessa, vieraalla kielellä saisimme\ntoisillemme sanoa pari yleistä, naurettavaa lauselmaa. Se ei maksa sitä\nvaivaa.\"\n\n-- \"Eikö teillä ollut ketään, jota rakastitte?\"\n\nVanki rupesi näistä sanoista nauramaan.\n\n-- \"Kuinkas muuten, hyvä herra, jokaisella nuorella miehellä on\nsemmoinen. Nainen, vinttikoira ja muuta sellaista.\"\n\n-- \"Te asetatte siis nämät yhteen luokkaan?\"\n\n-- \"Anteeksi! Minä tiedän laskeneeni loukkaavan lauseen, mutta\nminkätähden sen tein, tahdon kohta tunnustaa. Kun sanoin viimeiset\njäähyväiset enolleni, joka on vähän kummallinen mies, pyysin häntä,\njoka kerta kuin hän minulle kirjeen kirjoittaisi, antamaan\nmorsiamenikin piirtää kirjeesen ainoastaan tämän pienen sanan: 'adieu.'\nJo ensimmäisessä kirjeessä olikin 'addio', mutta eriskummaisilla\nkirjaimilla kirjoitettuna; jälki-lisäyksessä selitti sitte enoni, että\nkoska morsiameni eräistä syistä ei tahtonut kirjeesen riipustaa tuota\n'adieu'ta', leikkevä vanhus oli pistänyt kynän vinttikoirani etukäpälän\nkynsien väliin ja sillä kirjoituttanut tuon sanan. Siitä ymmärsin, että\nmorsiameni minua ei enää liioin ikävöinnyt, joka siltä raukalta olikin\nsangen järkevästi tehty; mutta vinttikoirani on vielä nytkin minulle\nuskollinen ja liittää manupropriuminsa joka kirjeesen, kirjoittaen sen\nalle: 'Cziczke.'\"\n\nAnkerschmidt huomasi, että hän itsekin nauroi vangin kertomaa, hupaista\nanekdotia, jonka tämä osasi niin sukkelasti esitellä; Aladár itse alotti\nnaurun, joka sitte hänestä tarttui Ankerschmidt'iin. Kun he sitte olivat\ntarpeeksi nauraneet ja lopuksi vaienneet, huomasivat he toinen toisensa\nsilmään katsoessaan, että siinä kummallakin kiilsi kyynel.\n\nOlihan se hupainen juttu tuo, siitä koirasta, jonka oli tapa vangille\nhänen morsiamensa sijasta kirjeitä kirjoittaa!\n\nAnkerschmidt'in kasvot muuttuivat taas ankaraksi; hänen ei ollut lupa\nantaa itseänsä ilmi.\n\n-- \"Nuori mies, minä en tullut teidän luoksenne leikkiä laskemaan, vaan\nsentähden, että saisin tietoa vankien olosta ja käytöksestä. -- Yhtä\nsaatan teille sanoa. Sitä, että te olette vaarallinen ihminen.\"\n\n-- \"Minkätähden, hyvä herra? Mikä syytös teillä on minua vastaan?\"\n\n-- \"Juuri se, ettei ole mitään. Valituskirjaan on merkitty jokaisen\nvangin pyynnöt, valitukset, syytökset. Teistä ei ole kirjaintakaan; te\nette koskaan pyydä mitään, ette koskaan valita mitään; te olette\nkohtelias. umpimielinen. Nämät ovat vaarallisia luonteen omituisuuksia.\nJos se minun vallassani olisi, ette ikänä tästä vankihuoneesta vapaaksi\npääsisi.\"\n\n-- \"Kiitoksia, hyvä herra!\"\n\n-- \"Mistä?\"\n\n-- \"Tästä kunnioittavasta mielipiteestä.\"\n\nTuosta jätti Ankerschmidt vangin itsekseen.\n\nAladár kohautti olkapäitään ja alkoi heti sangen kauniisti ja\nerinomaisella taidolla viheltää kansanlauluja tuolta Ala-Unkarista;\ntämä oli hänen suurin huvituksensa. Onnellista, että ihminen voipi\nkaikkialle muassansa viedä tätä alati valmista soittokonetta.\n\nAnkerschmidt saattoi vielä kuulla sen ovien lävitse. Vanginvartia\nvakuutti hänelle, että iloinen herra tuolla sisällä osaa viheltää\nsangen kauniisti; usein puhaltaa hän kokonaisia operoitakin.\n\nLinnan tornissa soitettiin puolipäivää. Tämä ääni tavallisesti saattoi\nAladár'in terveitä ruumiin-elimiä atrian aikaa ajattelemaan. Hän ei\nollut liikoihin tottunut; eihän vangeille marzipania syötetä. Mutta\nsiihen oli hän hyvinkin tottunut, että hänelle ruoka määrätyllä\nhetkellä tuodaan. Kun ruokatunti lyö, ratisevat kolmikertaisen oven\navaimet ja vanginvartia tulee, kainalossa pitkä sämpylä, kädessä vati,\njossa on jotakin, mitä ruoaksi nimitetään. Mutta Aladár'in oli tapa,\nolipa siinä mitä hyvänänsä, syödä se viimeiseen muruseen asti. Hänelle\nei uskottu käteen veistä ja kahvelia, vaan ne olivat annetut hänen\ntakanansa seisovalle vartialle, joka leikkasi hänelle lihakappaleet.\nTätä hän säännöllisesti kiitti siitä palveluksesta ja antoi hänelle\njuomarahaksi omista päivärahoistaan jääneet kreutzerit, joka vaikutti\nsuurta iloa tuossa kunnon miehessä.\n\nMutta tänäpänä viivyteltiin päivällistä tavattoman kauan. Tunti oli jo\nkulunut puolipäivästä, niinkuin linnan pihalta kuuluva rummun-pärinä\nilmoitti, eikä vielä oltu syömistä tuotu.\n\n\"Hm, varmaankin on tuo vihainen herra sankari jotain sanonut siellä\nulkona ja nyt he tahtovat koettaa, millä tavoin saisivat hyvää mieltäni\nhäirityksi, eivätkä anna ruokaa. Se ei ole suuri vahinko.\"\n\nJa nyt otti hän esiin eilispäivästä jääneen sämpylän, söi sen hyvällä\nhalulla, joi sen päälle aika kulauksen vesiruukusta ja heitti itsensä\npitkälleen vuoteelle, kuten ainakin tarpeeksensa syönyt.\n\nHän ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt oikealla tavalla päivällisuntaan\nalottaa, kun jo ovet järjestänsä narskahtivat auki, ja suurella\nkiiruulla astui sisään -- tällä kertaa ei vanginvartia, vaan\nvahti-kapteini.\n\n-- \"Pian, pian! Nouskaa ylös, hyvä herra!\" puhui tämä vuoteella\nmakaavalle, astui hänen luoksensa ja tarttui hänen käsivarteensa.\n\nAladár katseli häntä, paikaltaan liikahtamatta.\n\n-- \"Ettekö ymmärrä? Nouskaa heti ylös!\"\n\n-- \"Hyvä herra\", sanoi Aladár humorillisella pedantismilla, \"minua on\nkielletty sivili-miehen kanssa puhumasta.\"\n\n-- \"Kuinka niin?\"\n\n-- \"Te olette tällä hetkellä edessäni sivili-mies, sillä teillä ei ole\nsapelia kupeellanne.\"\n\n-- \"Niin, sentähden että riisuin sen vyöltäni herra linnanpäällikön\nluona ja sieltä riensin teidän luoksenne.\"\n\n-- \"Älkää pahastuko, mutta minä noudatan järjestys-sääntöä ja pyydän\npäästä kaikesta enemmästä haastelosta.\"\n\nKapteinin ei auttanut mikään muu, kuin lähettää vanginvartia sapelia\npikaisesti noutamaan, joll'aikaa Aladár pysyi vuoteellansa.\n\nKun hän sitten oli sitonut sapelin vyölleen, nousi Aladár'kin\nvuoteeltaan.\n\n-- \"Minä olen käskettävänänne.\"\n\n-- \"Hyvä. Minä siis käsken teidän kohta hankkia itsenne valmiiksi ja\nminun kanssani tulla linnanpäällikön luokse.\"\n\n-- \"Täytyykö minun ilmestyä 'hansikkailla?'\" kysyi Aladár, osottaen\neräitä käsirenkaita, jotka ovat raudasta, ja joita ei kanneta muodin\nvuoksi.\n\n-- \"Ei, ilman niitä. Vanginvartia, päästäkää herra vanki kahleista!\"\n\nSen jälkeen tarttui upseeri Aladár'in käsivarteen ja vei hänet\nkiiruusti pois muassaan.\n\n-- \"Lähtään, lähtään! Meitä odotetaan.\"\n\nAladár kohautti olkapäitään. \"Onhan meillä kylläksi aikaa, niin kauan\nkuin täällä viivymme.\"\n\n-- \"Ken tietää\", sanoi kapteini ja joudutti vankia, jonka hän sitte,\nlinnanpäällikön ovelle tultua, laski, niinkuin soveliasta oli, edellä\nmenemään.\n\nSalissa, johon he tulivat, tunsi Aladár, paitsi linnanpäällikköä,\nritari Ankerschmidt'in läsnä olevain herrojen joukossa, jotka olivat\nkomeihin univormuihin puetut.\n\nLinnanpäällikkö astui hänen eteensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja\nlausui hänelle sotamiehen suoralla tavalla:\n\n-- \"Herra Garanvölgyi, tästä päivästä alkaen te lakkaatte vieraanani\nolemasta; vielä jälellä oleva rangaistus-aikanne on teille anteeksi\nannettu; te olette tästä hetkestä lähtien vapaa. Sentähden syömme\ntänään yhdessä jäähyväis-atrian. Sitä varten kutsutin minä teitä, ja\nminua ilahuttaa, että olette kutsumuksen vastaan-ottanut.\"\n\nAladár veti syvältä henkeänsä; sitä hän ei voinut kieltää rinnaltansa,\nettä se tämän sanoman perästä vapaasti hengitti. Taas vapaaksi päästä!\nSaada takaisin elämä, maailma!\n\nSeuraavalla hetkellä pääsi humori jo uudestaan valtaan hänessä.\n\n-- \"Herra linnanpäällikkö, minä en ansaitse tätä armoa, sillä minä olen\njo aterioinnut.\"\n\n-- \"Tuhat tulimmaista! Te pidätte siis ruoalle-kutsumista pää-asiana!\nEntäs se, että olette vapautenne takaisin saanut?\"\n\n-- \"Ah, onhan minua täällä hyvin hoidettu.\"\n\n-- \"Ihan varmaan, hyvä herra\", virkkoi siihen tuimistuneella\nkatsannolla Ankerschmidt, \"jos minä saisin määrätä, te ette niin äkkiä\nolisi täältä vapaaksi päässyt. Joka ihmiselle tulee antaa niin paljon\nrangaistusta, että se häntä parantaa. Joka helposti kahleita kantaa,\nsille pitää vielä raskaampia päälle panna. Semmoiset ihmiset, jotka\nvaan laskevat leikkiä rangaistuksesta ja joitten ei näe mitään\nkärsivän, minä kyllä tietäisin opettaa.\"\n\nAladár oli täydellisesti vakuutettu siitä, että tämä herra sankari oli\njoku hänelle kovin armoton vihollinen. Linnanpäällikkö sai paljon\nponnistella, saattaaksensa heitä pöydässä toinen toisensa viereen\nistumaan.\n\n-- \"Hyvä herra\", lausui vanha linnanpäällikkö, sittekuin soppa oli\njaettu, \"varmaankin tulee teidän vapaudestanne kiittää vaan sitä, että\njoku salainen puolustaja on tehnyt kaikki, teidän kohtaloanne\nmuuttaaksensa.\"\n\n-- \"Minun? Salainen puolustajani?\"\n\n-- \"Niinpä kyllä; joku vaimo; joku nainen, joka ei ole kammonnut\nomakätisesti kirjoittamasta hakemuskirjan alle; uskaltaisinpa vannoa,\nettä hän sen itse on suunnitellutkin. Niitten paperien joukossa, jotka\ntulivat minulle, ei voinut olla tuossa hakemuskirjassa naisen käsi-alaa\nja ajatuksen-johtoa tuntematta.\"\n\nAladár vaipui ajatuksiin; kuka muu se olisi saattanut olla, kuin hän?\nEhk'ei tuossa koiran käpälän kirjeenvaihdossa kuitenkaan ole perää?\nEhkä tuo nainen kuitenkin on uskollisempi?\n\n-- \"No? Teitä haluttaa kai nähdä tätä kirjoitusta? Minä saatan sen\nteille näyttää. Vakuuttakaa itse omaa mieltänne siitä.\"\n\nLinnanpäällikkö viittasi adjutanttiansa, jotta tämä toisi esille\nsanotun kirjoituksen ja sallisi Aladár'in luoda siihen silmäyksen.\n\nNuori mies katsahti kirjoitukseen ja pudisti sen jälkeen päätään; tämä\nkäsi-ala ei ollut sen, jonka hän oli luullut. Se oli kuitenkin naisen\nkäsi-alaa, ja kuinka liikuttavan harras rukous! Kuka lienee tämän\nkirjoittanut?\n\n-- \"Ei! tätä ei asianomainen saa lukea!\" huusi tylysti Ankerschmidt,\notti kirjoituksen pois hänen kädestään ja antoi sen takaisin\nadjutantille. \"Nämät ovat valtio-salaisuuksia.\"\n\n\"Tuo lienee kovin tuittupäinen ihminen\", arveli itsekseen Aladár; mutta\nhänen sieluunsa painettuna jäi joka kirjain tuossa kirjoituksessa,\njotta hän vuosienkin kuluttua voisi sen tuntea, jos hän vielä kerran\nnäkisi tämän käsi-alan.\n\nVielä saman päivän iltana jätti hän linnan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnkerschmidt palasi tyytyväisenä kotiinsa. Koska hän ei kenellekään\nollut ilmoittanut, mihin missä asiassa hän lähti, ei hän\nkaksiviikkoisen poissaolonsa aikana voinut tietää, mikä häntä tuolla\nkotona odottaisi.\n\nIloisella mielellä, niinkuin se, joka on itseensä tyytynyt, meni\nhän hallintokaupungissa asianajajaansa tervehtimään ja luuli\nvaiston-tapaisesti tuottavansa itselleen mielihyvää sillä, että hän\nkohta kättä pudistettuaan hämmästyttäisi herra tohtoria tällä\nilahuttavalla tiedolla:\n\n-- \"No, Aladár Garanvölgyi on nyt vapaaksi laskettu.\"\n\nTohtori Grisák'in nenä piteni silminnähtävästi tästä sanomasta. Olemme\npahemmassa kuin pulassa! Adjöö nyt, kaunis leski! Tuo tulee tietysti\nomaisensa ottamaan joko morsianta taikka vinculum'ia; se on hänen\nensimmäinen tehtävänsä, ja siihen on se naimiskauppa mennyt! Ja\nkaikesta tästä huvituksesta saapi hän kiittää Ankerschmidt'ia, joka\ntahtoo olla lusikkana semmoisessa rokassa, johon hänen ei mitään tule.\nPiru vieköön semmoisen soturi-kulun taipuvaisuutta jalomielisyyteen!\n\n\"Mutta odotappas\", ajatteli itsekseen tohtori Grisák, \"jos sinulla oli\nhämmästyttävä sanoma minulle, on minullakin sinulle jotain, jolla voit\nhuvitella itseäsi.\"\n\n-- \"Eikö teidän kunnianne ole saanut kirjettäni, jonka teille lähetin\nWien'iin?\"\n\n-- \"En mitään. Minä en palannut takaisin Wien'in, vaan Fehérvár'in\nkautta. No, mitä uutisia kotoa?\"\n\n-- \"Huonoja. Mutta tässä on teille kirje neiti Eliz'iltä; siitä\narvattavasti saatte tietää koko asian.\"\n\n-- \"Eliz'iltä? Tuo lapsi on ehkä taas tehnyt jonkun äärettömän hullun\ntyön?\"\n\n-- \"Eipä suinkaan. Hän ei ole hullua työtä tehnyt. Suvaitkaa avata\nkirje.\"\n\nAnkerschmidt repäisi kuvertin rikki ja luki yhä enenevällä\nlevottomuudella kirjeen sisällyksen päästä päähän.\n\nHänen lukiessansa juontui tohtori Grisák'in mieleen tuo sukkela tuuma,\nettä mitä tämä vanha herra häneltä nyt oli pilannut, sen hän itse voisi\nmyöskin laidalleen asettaa. Ankerschmidt oli jalomielisesti vapauttanut\nCorinnan ylkämiehen ja siten hävittänyt herra Grisák'in naimishankkeet;\nAnkerschmidt oli nyt pahemmissa kuin päivissä toisen tyttärensä kautta,\neikö siis olisi täydellistä teaterillista oikeutta, jos kukin saisi\nparinsa: jos herra Grisák nyt ottaisi neiti Eliz'in vaimokseen? Tämä ei\nole mikään hylättävä tuuma.\n\nAnkerschmidt'in kädet vaipuivat alas kirjeen kanssa, kun hän oli sen\nkaksi kertaa lukenut.\n\n-- \"Hermine paennut!\" tavotteli hän tuskin kuuluvalla äänellä.\n\nTohtori Grisák oli odottanut, että sotavanhus hypähtäisi pystyyn,\nviskaisi tuolit, pöydät ympärilleen, sadattelisi, kiroilisi, huutaisi\nvaunuja, ryntäisi pakolaisia takaa ajamaan ja ampuisi heidät\nkuolijaksi. Suuresti hän sen vuoksi kummastui, kun ritari tämän sijasta\nhermottomalla tuskalla painoi otsansa käteensä ja katkerasti kertoi:\n\"Hermine paennut.\"\n\nTätä elegillistä mielentilaa tohtori Grisák ei ollut odottanut; hän ei\ntietänyt, mitä vastata.\n\nAnkerschmidt taittoi murheellisesti kirjeen kokoon, pisti sen poveensa\nja kysyi hiljaisella äänellä:\n\n-- \"Sanokaa minulle suoraan, herra tohtori, olenko minä lapsiani\nkovasti kohdellut? Olenko ollut ankara heille? Pelkäsivätkö he minua?\"\n\n-- \"Päinvastoin, se juuri oli vika, että teidän kunnianne oli liiaksi\npehmeä heitä kohtaan.\"\n\n-- \"Mutta kuinka voisin minä miehenä, sotamiehenä olla tyly tytöille ja\nlapsille? Vaan Hermine, juuri hän! Mitä pahaa minä olen hänelle\ntehnyt?\"\n\n-- \"Teidän kunnianne ajoi talostaan pois sen, jota hän rakasti.\"\n\n-- \"Kuinka saatoin minä tietää, että hän häntä rakasti? Onko hän sen\nminulle sanonut? Onko hän sitä kellekään sanonut? Täytyikö hänen\nsentähden paeta tuon miehen jälissä? Jättää minut? Saattaa minut\nhäpeään? Eikö hän voinut sanoa sitä, mitä hänen nuorempi sisarensa\ntässä kirjeessä kirjoittaa, etten suuttuisi tuohon ihmiseen, että tämä\nlopulta kuitenkin saattaa olla kunniallinen ihminen, ei semmoinen,\njoksi minä häntä luulen? Ehkä vähäisen äkkipikainen, mutta kuitenkin\nkunniallinen luonteeltaan. Eikö hän saattanut lepyttää minua hänen\nsuhteensa? Vaan täytyikö hänen minut kohta jättää? Minut, isänsä!\"\n\nEliz niinmuodoin puolustaa vanhempaa sisartansa, vieläpä\nviekoittelijaakin? Oho! Sitä täytyy estää.\n\n-- \"Epäilemättä ovat komplottiin teidän kunnianne selän takana jo\naikoja sitten osaa ottaneet teidän talonne luotettavimmat jäsenet,\ntirehtori ja guvernantti.\"\n\n-- \"Kuinka? Maxenpfutsch ja miss Natalie? Se on; Eliz puolustaa\nheitäkin; mutta mistä vietävästä?\"\n\n-- \"Että he molemmat ovat toisiansa ymmärtäneet, voipi jo havaita\nsiitä, että Maxenpfutsch on nainut miss Natalien.\"\n\n-- \"Nainut? Todellakin? Nainut?\" huudahti epäillen Ankerschmidt. \"No --\nse on hänen asiansa. Tämä on säännöllinen asia.\"\n\n-- \"Ja hän lähti joutuisasti pois.\"\n\n-- \"Hänkin paennut? Miss Nataliekin ryöstetty? Saakeli soikoon! Minun\nluotani viedään siis kaikki naiset pois akkunan kautta; ei tahdota sitä\nvarten tehdä mutkaa ja kulkea ovesta.\"\n\n-- \"Minä arvelen, että heillä oli syytä siihen.\"\n\n-- \"Syytä? Mitä syytä? Eiväthän vaan liene pelänneet, että minä\nestäisin heidän avioliittoansa?\"\n\n-- \"Ei sitä, vaan että teidän kunnianne vetäisi heitä edesvastaukseen\nneiti Herminen käytöksestä.\"\n\n-- \"No, se on totta, että minä kovasti olisin nuhdellut heitä; mutta\nsentähden lähteä pakoon! Jättää kartanon-tirehtorin virka, se on toki\nliikaa!\"\n\n-- \"Minä luulen, että he ovat hankkineet itselleen vahingon-korvausta.\"\n\n-- \"Millä tavoin?\"\n\n-- \"He kävivät minun luonani vihkimisen jälkeen ja maksattivat\nitselleen opettajattarelle määrätyn rahasumman.\"\n\n-- \"Maksoitteko sen vastustelematta?\"\n\n-- \"Siihen minä olin velvoitettu.\"\n\n-- \"Te olette tehnyt varsin hyvin. Mutta tämä tekee yhteensä\nviisituhatta florinia. Minun luonani nousi tirehtorin vuosipalkka\nmelkein yhtä korkealle.\"\n\n-- \"Vielä on pieni selitys asiassa tarpeellinen. Nämät viisituhatta\nflorinia, minä tiedän sen varmaan, luulee herra Maxenpfutsch niin hyvin\ntiloittaneensa, että niistä tulee viisikolmatta-tuhatta. Tietysti hän\nsuuresti erhettyy.\"\n\n-- \"Kuinka? Mitä hän on keksinyt?\"\n\n-- \"Narrimaisen ihmisen, jolle hän tuhlaa rahansa. -- Minun täytyy\nantaa teidän kunnianne tietää, että teidän vävynne (hän on nyt sitä, me\nemme siihen voi mitään) oikea nimi on Straff.\"\n\n-- \"Straff! Saakelin kummallinen nimi.\"\n\n-- \"Se on totta.\"\n\n-- \"Ja minun tyttäreni! Hyvä; puhukaa enemmän.\"\n\n-- \"No, tuo herra kävi sen jälkeen minun luonani ja tarjosi minulle\nkahtakymmentä-tuhatta florinia, jos ottaisin erästä asiaa ajaakseni;\nmutta minä en siihen suostunut. Sittemmin sain tietää, että herra\nMaxenpfutsch oli tarjounut suorittamaan ensikustannukset asiassa, jos\nherra Straff sitouisi maksamaan hänelle nuot kaksikymmentä-tuhatta\nflorinia siinä tapauksessa, että oikeudenkäynnissä voitetaan.\"\n\n-- \"Ah, sillä tavoin hän siis saa kaksikymmentä viiden verosta? Mutta\nmikä oikeuden-käynti se on?\"\n\n~- \"Ei mikään muu, kuin herra Straff'in vaatimus saada ulos teidän\nkunnialtanne vaimonsa myötäjäiset äidin perinnöstä.\"\n\n-- \"Mutta onhan Straff siinä tapauksessa suuri narri ja Maxenpfutsch\nvielä suurempi.\"\n\n-- \"Sitä minäkin ajattelen.\"\n\n-- \"Sillä ilman oikeuden-käynnittäkin minä annan ulos tyttäreni\nperinnön. Sentähden hänen ei tarvitse kahtakymmentä-tuhatta akkunasta\nulos heittää.\"\n\n-- \"Kuinka? Eikö teidän kunnianne tietäisi, että teillä testamentin\nmukaan on oikeus siinä tapauksessa, että jompikumpi tyttäristänne menee\nvastoin teidän tahtoanne naimisiin, sulkea hänet ulos perinnöstä?\"\n\n-- \"Ah, hyvä herra! Mitä ajattelette? Ettehän vaan luule, että minä\njonkun tekosyyn varjolla tahtoisin anastaa jommankumman tyttäreni\nomaisuuden?\"\n\n-- \"Mutta jos testamentin-tekijän tahto oli semmoinen.\"\n\n-- \"No, sen oli vaan tarkoitus peloittaa; mutta kun se kerta on\ntapahtunut, kuka siihen mitään voi? Tai minä pitäisin tyttäreni tavaran\nitseäni varten?\"\n\n-- \"Ei, mutta toista tytärtä varten.\"\n\n-- \"Oi, sitä ei Eliz ottaisi vastaan. Ei, hyvä herra: mikä on lapsieni,\nse on lapsieni. Minulla on riittävä pensioni, josta voin elää. Tulkoot\nhe onnellisiksi.\"\n\nTohtori Grisák huomasi, että hänen edessään seisoo semmoinen mies,\njohon luoti ei satu. Se on haavoittumaton! Helppo on sillä tavoin\nsotamiehenä olla. Mutta vielä on jälillä Achilleen kantapää ja vielä on\njälillä viimeiseksi jätetty, myrkytetty nuoli, joka varmaankin sattuu.\n\n-- \"Ja niinmuodoin teidän kunnianne olisi taipuvainen sopimaan\ntyttärenne viekoittelijan kanssa?\"\n\n-- \"Kuinka, 'sopimaan?'\" huudahti suuttuneena Ankerschmidt, \"Minun\nasemassani on tavallista antaa anteeksi, mutta ei sopia.\"\n\n-- \"Te suvaitsette siis antaa 'amnestiaa' herra Straff'ille?\"\n\n-- \"Miksi Straff? Minä en tunne häntä sillä nimellä, sanokaa _Bogumil_.\nMutta miksi hiidessä tällä ihmisellä oli niin monta nimeä?\"\n\n-- \"Siihen on hänellä sangen tukevat syyt.\"\n\n-- \"Lieneekö häntä vainottu?\"\n\n-- \"Päinvastoin.\"\n\n-- \"Päinvastoin? Minä en ymmärrä.\"\n\n-- \"Tämä seikka juontuu pikemmin luottamustoimesta.\"\n\n-- \"Mitenkä? Tuo mies oli siis joku tärkeä henkilö?\"\n\n-- \"Oi, sangen tärkeä. Näinä päivinä ilmoitti herra Bräuhäusel minulle\nkahden kesken koko hänen asemansa.\"\n\n-- \"Ja hän puhui hänestä rauhoittavaisesti?\" pakoitti Ankerschmidt\nasianajajaansa puhumaan.\n\nTohtori Grisák viivytteli mielipiteensä esiin-tuomista.\n\n-- \"No niin, miksi sitä katsoo.\"\n\n-- \"Miksi sitä katsoo? Mutta minua juuri haluttaa tietää, miksi sitä\nkatsotaan. Sen herra tohtori sentään myöntänee, että minun on\nvelvollisuus tietää, mikä ihminen se on, joka on vastoin tahtoani\nvienyt tyttäreni, sillä siitä riippuu, paljonko hän perästäpäin\nkunnioitustani ansaitsee ja laskenko häntä eteeni vaiko en.\"\n\n-- \"Minä en todellakaan tiedä antaa mitään neuvoa\", sanoi tohtori\nGrisák ja toi esiin pari korea-vartista Turkin piippua barikadiksi\nrynnäkköä vastaan.\n\n-- \"Ettekö tiedä antaa neuvoa?\" kysyi vihastuen Ankerschmidt. \"Eihän\ntuo ihminen vaan liene mikään kriminalisti?\"\n\n-- \"Oi, silloin kyllä tietäisin neuvoa antaa, jos hän sitä olisi. Au\ncontraire. Tehkää hyvin, sytyttäkää!\"\n\n-- \"Ei, minä en huoli siitä nyt\", murisi tuimasti sotavanhus; hän otti\nkuitenkin piipun, voidaksensa antaa puheelleen suurempaa arvoa siten,\nettä sitä vahvasti löi pöytään. \"Vastatkaa suoraan! Kunnioitatteko itse\ntuota ihmistä, vai ettekö?\"\n\nTohtori Grisák'in oli juuri suu täynnä tschibukista, jonka vast'ikään\noli sytyttänyt; hän siis vastasi vaan sillä tavoin, että rypisti\nkulmakarvojaan ja liikutti päätään oikealle ja vasemmalle.\n\n-- \"Mutta Jumala siunatkoon teitä, saanko mitään vastausta?\"\n\nTohtori Grisák'in oli pakko ilmoittaa äänensä, ellei hän tahtoisi, että\njoko piipunvarsi taikka pöytä kappaleiksi lentäisi.\n\n-- \"No, minä en sano, etten häntä kunnioita.\"\n\n-- \"Tämä ei ole mikään vastaus.\"\n\n-- \"Sen verran voin sanoa, että hän on virallisessa toimessa.\"\n\n-- \"Mikä virka se on?\"\n\n-- \"Suokaa anteeksi. Tuo mainittu lähde salli minun vaan salaisuudessa\nammentaa, eikä valtuuttanut minua sitä muille ilmoittamaan.\"\n\n-- \"Tuli ja leimaus!\" raivosi herra ritari, kiivastuneena taittaen\npiipunvartta kaareen käsiensä välissä, \"mikä virka se saattaisi olla,\njota on tapa salassa pitää?\"\n\nTohtori Grisák'ilta putosi vastauksen sijaan piipun pesä tschibukin\nvarresta ja hän kiiruhti tulista tupakkaa pois lakaisemaan, jottei se\npolttaisi mattoa.\n\n-- \"Ei suinkaan hän vaan ole -- teloittaja?!\"\n\nHerra tohtori nauroi itsekseen tätä tragedian-tapaista huudahusta.\n\n-- \"Ah, ei millään muotoa! Niin pitkälle hän ei vielä ole ehtinyt.\"\n\n-- \"Hyvä herra!\" sanoi Ankerschmidt. \"Minä pyydän, pyydän hartaasti\nteitä sanomaan minulle tätä salaisuutta. Minä annan teille\nkunniansanani, etten sitä koskaan kenellekään ilmaise, etten sitä\nmilläkään tapaa käytä. -- Mutta minun täytyy tietää se.\"\n\nTämä \"täytyy\" oli niin pontevasti lausuttu ja herra ritari otti\npiipunvarren niin uhkaavalla tavalla nyrkkiinsä, että herra tohtorista\naika oli täytetty, jolloin toiselle tuli antaa viimeinen täräys.\n\nHän kääntyi sentähden herra ritarin puoleen ja kuiskasi\ntuttavan-tapaisesti hänen korvaansa:\n\n-- \"Herra Straff on, sitä myöten kuin minä tiedän, 'cahinet\nnoir'in'[55] palveluksessa!\"\n\nAnkerschmidt kavahti nämät sanat kuultuansa ylös nojatuolista,\nikäänkuin räjähtävä pommi olisi iskenyt häneen. Hän ei tietänyt, mitä\nsanaa hän ensiksi käyttäisi tunteitansa ilmoittaakseen. Sillä välin\ntaittoi hän piipunvarren niin, että se rauskahti poikki, ja tämä\n\"_sauvan murto_\" toi sanan hänen suuhunsa.\n\n-- \"Jumalan on armo!\" lausui hän, laskien poikki murretun piipunvarren\npöydälle. \"Minä tiedän kylläksi; minä en tahdo mitään enempää heistä\nkuulla!\"\n\nAh! Tämä siis kuitenkin sattui.\n\n-- \"Herra tohtori, tehkää, mitä laki käskee! Porte-epée'ni puhtauden\nkautta lupaan, etten tätä miestä ikänä pojakseni, en hänen vaimoansa\ntyttärekseni tunnusta; että ankarimmalla tavalla tahdon pysyä\noikeudessani; etten koskaan anna heille äyriäkään, vaikkapa heitä sillä\nkuolemastakin voisin pelastaa. Toimikaa te asianajajana, älkääkä\nkoettako minua sovintoon saattaa. Minä neuvon kaikkia teidän luoksenne.\nÄlkööt he koskaan kirjoittako minulle, sillä minä olen surmattu, olen\nkuollut. Kuusi tähteä rinnassani eivät tätä peitä. Minä kiitän teitä,\nherra tohtori, että ilmoititte tämän minulle.\"\n\nAnkerschmidt oli niin vihastunut, että hän asianajajan huoneessa pani\nhatun päähänsä; hän ei sitä itse huomannut.\n\nSitte sanoi hän vielä kolkolla äänellä:\n\n-- \"Tästä asiasta älköön kenkään saako tietää. Siinä kyllä, jos me\nkaksi sen tiedämme. Helvetti, siinä kyllä, että minä sen tiedän! Kuinka\nvoin tästä lähtien omien silmieni eteen ilmestyä? Kuinka peiliin\nkatsoa? Vieköön teidät piru tämän tiedon kanssa! Kiitoksia, paljon\nkiitoksia!\"\n\nSitte meni hän pois ja sulki oven jälestänsä. Kahden minutin perästä\ntuli hän taas takaisin.\n\n-- \"Tohtori! Minä luulen, että minun täytyy muuttaa nimeni. Millä\ntavoin se voipi tapahtua? Tehkää sen mukaan. Minä en tahdo enään olla\nAnkerschmidt! János Kukoricza tahi Matyi Ludas tahi mikä lohikäärme\nhyvänänsä! Mutta minun on nahkani luominen!\"\n\nHerra tohtori sanoi, että se on hyvä, suvaitkoon hän nyt vaan mennä\nkotia.\n\nAnkerschmidt hautoi kuitenkin tätä tuumaa yhä vieläkin ja kun byroossa\neräs kirjuri kohteliaasti auttoi päällystakkia hänen yllensä, kysyi hän\ntuolta kunnon nuorukaiselta:\n\n-- \"Kuinka unkarin kielelle kääntäisitte nimen Ankerschmidt?\"\n\nNuori lainoppinut vastasi virallisella vilppaudella:\n\n-- \"Vasmacskakovácsy.\"[56]\n\nAnkerschmidt katseli surullisesi häntä kiireestä kantapäähän ja, ottaen\nkeppiään hänen kädestään, jupisi:\n\n-- \"Sinä olet oikea lampaanpää, veikkoseni; -- mutta siihenkin olen\nminä syypää.\"\n\nRitari Ankerschmidt'in viha kasvoi sitä myöten kuin hän lähestyi\nkotoansa.\n\nJo matkalla rupesi hän kuskilta ankarasti tutkimaan, kuka se hirtehinen\nkuskien joukossa oli, joka herrasväen hevosilla oli vienyt pois\npakolaiset, sillä sen hän viipymättä ampuu kuolijaksi.\n\nNiin tyhmää kuskia tietysti ei ole koko maailmassa, joka tämmöiseen\nhyväntahtoisuuteen vastaisi: \"minähän se olin\", vaan jos hän tunnossaan\ntietää, että se todellakin oli juuri hän, vannoo hän juhlallisesti\nkaikkien kalenterin pyhien kautta, että puhjetkoon hänen molemmat\nsilmänsä, jos hän siitä mitään tietää; ja kun sitte puolella matkalla\npysähdytään csárdalle juomaan, puikahtaa hän csárdan takaa tiehensä ja\nota sitte kiinni! koko avara maailma on hänelle avoinna! siihen jättää\nhän vaunut, hevoset, herran, kysymättä, mitenkä he eteenpäin\nmatkustavat.\n\nAivan niin kävi Ankerschmidt'in. Hänen kuolijaksi pelätetty kuskinsa\nkarkasi Ryyppy-csárdalta, ja hänen täytyi vihdoin, kauan turhaan\nodotettuansa, antaa kapakan-isännän reivas-housuisen rengin istua\npukille korean jahtimiehen viereen ja tällä tavoin matkustaa kotiin\nasti.\n\nTämä vielä enemmän paisutti hänen raivoansa.\n\nMutta karannut kuski juoksi suoraa tietä kotia, jossa hän pelästytti\npalkollisia huudolla: \"herra tulee, hänellä on kaksi pistolia\nkummassakin kädessä, hän tappaa, lyöpi, ampuu joka ihmisen kuolijaksi;\nhän ampuu kaikkein ensimmäiseksi ovenvartian, sentähden ettei tämä\nparemmin ovea vartioinnut; hän ampuu rengit, sentähden että nämät eivät\nkävelleet pihalla; ampuu kamaritytön, sentähden ettei tämä pitänyt\nvaaria neidestä, ja kokin, sentähden että tämä leipoi neidelle\nmatka-kakkuja, sekä viimeiseksi talonkoirat, sentähden etteivät ne\nhaukkuneet.\"\n\nTalonväki säikähtyi tästä tiedosta hirveästi, juuri kuin tatarit\nolisivat Batu Khan'in kanssa tulossa, ja vähällä oli, ettei ritari\nAnkerschmidt kotia palatessaan löytänyt ainoatakaan palvelukseksi\nluotua sielua. Tämä olisi varmaankin tapahtunut, jos ei kaikeksi\nonneksi neiti Eliz olisi saanut asiasta tietoa pelästyneeltä Gyuszilta,\njoka, vaikka hän toimitti aseellisen vartian virkaa, kehtasi ruveta\nitkemään ja pisteli pyssyllään joka taholle, kuin olisi jostakin\nlukenut, että tämmöisenä rynnäkön hetkenä ensimmäinen vaara kohtaa\nniitä, jotka vangitaan ase kädessä.\n\nEliz riensi ulos palkollisten luokse ja koetti heitä rauhoittaa. He\nälkööt tehkö mitään tyhmyyttä. Isä on hyvä ihminen, eivätkä he ole\nsyyllisiä. Pysykööt kauniisti etuhuoneessa kokoontuneina. Isän ei ole\ntapa kenellekään pahaa tehdä. Hän menee itse ulos hänen eteensä. Eikä\nhän laske häntä porstuaan tulemaan, ennenkuin hän on leppynyt.\n\nNäin lohduttaen palkollisia saattoi hän heitä pysymään koossa\netuhuoneessa; mutta eipä heistä kokin ehdoitus kuitenkaan ollut\nhylättävä, että näet ovi korridorin toisessa päässä varmuuden vuoksi\npidettäisiin avoinna, jotta kun ensimmäinen laukaus paukahtaa, joka\ntodenmukaisesti sattuu neiteen, muut pikaisesti voisivat paeta. Ja\nsyytteen-alainen kuski juoskoon kohta tiehensä.\n\nTuskin oli nämät valmistukset toimeen pantu, kun pihaan vieriväin\nvaunujen kolina ilmoitti, että _herra_ oli tullut; tässäpä nyt vaara\non.\n\nEliz meni katetun porstuan eteen, johon vaunut olivat seisahtuneet, ja\nyritti auttamaan isäänsä ulos vaunuista.\n\nHerra ritari torjui vihastuneena tytärtään pois luotansa.\n\n-- \"Takaisin! Kuka antoi sinulle luvan tulla ulos asuinhuoneista? --\nMiks'et pysy kamarissasi?\"\n\n-- \"No, älkää suuttuko!\" lepytti häntä tyttö, vastustamisesta\nhuolimatta hiipien hänen viereensä ja lapsellisella luottamuksella\ntavottaen sitä kättä, jolla oli valta siunata ja lyödä, joka voi\nrangaista ja suojella, kielensä mukaan. \"Älkää olko noin vihainen!\"\n\nMutta Ankerschmidt'in sielussa oli jo kaikki armottomuuden halu yltynyt\nkorkeimmilleen.\n\n-- \"Tuhat tulimmaista!\" huusi hän, temmaten pois kätensä tyttärensä\nkädestä. \"Minä en tullut hyväilemään, vaan kostamaan. Tänäpänä ei\nlasketa leikkiä, neiti, vaan pidetään ankara tutkinto, tuomitaan ja\nrangaistaan! Ymmärrättekö?\"\n\nEliz vetäysi pelon-alaisesti takaisin ja loi, niinkuin vapiseva\nmetsäkauris, jonka täytyy puolustaa itseään suurta vihaista jalopeuraa\nvastaan, arasti isot silmänsä isänsä säihkyviin kasvoihin ja puhui\nvärisevällä, naivilla äänellä näin:\n\n-- \"Minä kysyn -- nöyrästi, -- herra ylikomendantti, -- ettekö tiedä --\nmihin -- isä jäi?\"\n\nTämä lapsellinen kysymys oli semmoisella liikuttavalla\nluonnollisuudella lausuttu ja vivahti todellakin niin leikilliseen ja\ntunteelliseen soimaukseen, ettei Ankerschmidt sillä hetkellä hennonut\nmuuta kuin syleillä tytärtänsä ja häntä suutelemistaan suudella; ja kun\ntämä kerta oli tapahtunut, ei hän enää tavannut sitä mielentilaa, jossa\nhän tahtoi tuomioita jakaa; hän ei voinut raivota, kirota. Tämmöinen\nlapsen-syleily karkottaa kaiken sapen ihmisestä.\n\n-- \"Sinä olet ollut hyvä lapsi. Sinua minä rakastan\", kuiskasi hän.\n\"Näetkös, minä olen vienyt sen, mitä sinä kirjoitit, sinne, jossa se on\nhyötyä tuottanut. Tuo mies on jo vapaa.\"\n\n-- \"Vapaa!?\"\n\n-- \"Eikö totta, sinä iloitset siitä? Näetkös, sill'aikaa kuin minä\nkävin siellä, sinulle tätä iloa hankkiakseni, minkä murheen he minulle\ntäällä kotona valmistivat. Et sinä, et sinä; sillä sinä olet hyvä. --\nÄlä puhu, älä puhu! -- Sinä näit vast'ikään, kummoinen minä olin. Ethän\nmielisi minua semmoisena enää nähdä? No, jos et tahdo uudestaan nähdä\nniitä kasvojani, kuulla sitä ääntäni, jotka sinua pelästyttävät, älä\nkoskaan tuo minulle esiin noita kahta ihmistä. Sillä näetkös, minä olen\nvanha sotamies; minä olen monta kertaa taistellut tulisissa\ntappeluissa, mutta ei kukaan ole minulle koskaan opettanut, mitä\nraivoissaan oleminen on. Mutta nyt sen jo tiedän. Ei sanaakaan heistä,\nsillä kun he juontuvat mieleeni, en enää tunne itseäni.\"\n\nSill'aikaa olivat he tulleet ylös porstuaan.\n\nKun palkolliset, jotka oven raosta olivat tähystelleet asian päätöstä,\nnäkivät, että ritari lähestyi aivan hiljaisesti, neittä kädestä\ntaluttaen, saivat he siitä uutta luottamusta ja kiiruhtivat\novea aukaisemaan -- jolloin rohkeimmat etupäässä, nimittäin\navainten-hoitajatar ja kamarityttö, sekä niitten takana miespuoliset\npalkolliset, hiipivät ritarin eteen ja, suudellen hänen kättänsä,\nvakuuttivat, etteivät he olleet mihinkään syypäät.\n\nAnkerschmidt loi ankaran silmäyksen vapiseviin ja huusi jyrisevällä\näänellä heille: \"Tuli ja leimaus! Te epäkelvot! Minä sanon sen, kirotut\nolkoot teidän sielunne! _Älköön tämmöistä enää tapahtuko_!\"\n\nSen sanottuaan meni hän, tyttärensä käteen tarttuen, kamariinsa.\n\nHän antoi tyttären auttaa itseään vaatteitten muuttamisessa. Sill'aikaa\nkertoi hän tälle, missä oli käynyt, millä menestyksellä ja minkä\nkovasydämisen ihmisen hän oli vapauttanut.\n\n-- \"Tässä nyt siis olemme, rakas tyttöseni. Minä en enään ota talooni\nmitään semmoista vartiaa, joka sinusta vaaria pitää. Minä en sulje\nsinua sisään, kosk'en vanhoilla päivilläni tahdo vanginvartian virkaa\ntoimittaa; mutta minä sanon sinulle, mitä sinun on varominen. Toinen\ntyttäreni otti itselleen miehen cabinet noir'ista, josta on minulla\nkylläksi murhetta, mutta vielä suurempi murhe olisi se, jos joku\nsanoisi, että toinen tyttäreni on vapauttanut rikkaan nuorukaisen\nvankihuoneesta -- mennäksensä naimisiin hänen kanssaan. Ymmärrätkö\nminua?\"\n\n-- \"Ymmärrän. -- En tahdo häntä koskaan tavata.\"\n\n-- \"Kunniansanallasi\"...\n\nEliz ojensi kätensä isälleen, ja sotavanhus pudisti sitä, niinkuin\nyksivakaisen, iäkkään ihmisen kättä. \"Ja nyt saat kunniansanallasi\nkäydä, missä tahdot.\"\n\nEliz suuteli hymyillen isänsä poskia; oi, hänen ei ole sallittu ikinä\nkellekään näyttää, kuinka suuren sydämentuskan tämän annetun sanan\npitäminen hänelle tuottaa!\n\n-- \"Vielä yksi seikka, tyttäreni\", sanoi Ankerschmidt. \"Entisyys\nkatkeroittaa minua kovin; minua suututtavat yksin nimetkin, vieläpä\npeilikin, joka näyttää eiliset kasvoni. Minä pyydän, totuta itseäsi\nsiihen että tästä lähtien puhuttelen sinua _Erzsikeksi_.[57] Ja nyt,\npidä taloudesta huolta, sillä sinä olet emäntä.\"\n\nTyttö liehahti iloisesti laulaen pois.\n\n-- \"Erzsike!\" kuului hänen jälestään Ankerschmidt'in ääni.\n\nTyttö pisti pienen päänsä ovesta sisään.\n\n-- \"Hyvä\", sanoi leikillisesti Ankerschmidt; \"minä tahdoin vaan tietää,\nymmärrätkö jo minua.\"\n\nErzsiken iloiset kasvot sulostuttivat hetken kuluttua kaikkien\npalkollisten mielen.\n\nGeorg, palvelija, jonka virkana oli herransa parran ajaminen, riensi\nhänen luoksensa, vati lämmintä vettä kädessä, mutta palasi pian\ntakaisin astiansa kanssa kyökkiin ja kertoi siellä väelle, että herra\noli puhutellut häntä näin: \"Mitä tahdot, Gyurka?\"[58] -- \"Minä tulen\npartaanne ajamaan, teidän kunnianne.\" -- \"Ei minun, ei enään\neläissäni!\" oli herra vastannut.\n\nArmollinen herra tahtoo antaa partansa kasvaa!\n\n... Ihminen rupee vihaamaan entisyyttä; hän vihaa vielä peiliäkin, joka\nnäyttää hänelle eiliset kasvonsa: ja semmoisia ihmisiä -- on sangen\npaljon \"meidän\" elämässämme.\n\n\n\n\nX.\n\nErilainen vastaan-otto.\n\n\nCorinna sai tohtori Grisák'ilta tietää sen Jobin sanoman, että hänen\nylkämiehensä oli vapautettu.\n\nSe oli hirveä kolahus.\n\nOnnetonta kyllä, kun ei sitä saanut estetyksi; mutta täytyy ajatella,\nmillä tavoin lopuksi sentään voisi vaaralta tutkaimen taittaa.\n\nCorinna luuli, että Aladár jo oli kotona. Hän ei saattanut ajatella,\nettä joku, jolle sanotaan, että hän on vapaa, ei rientäisi nopeammin\nkuin se, joka hänet on vapauttanut. Jos Ankerschmidt on tullut takaisin\nPest'iin, on Aladár jo varmaankin kotona enonsa luona.\n\nMitähän tämän viekkaan vaimon järki nyt harkitsee?\n\nCorinna sulki itsensä yksinään kamariinsa ja istui kirjettä\nkirjoittamaan -- Aladár Garanvölgyille. Omituinen kirjoitustapa!\nCorinna kirjoitti tällä kertaa painokirjaimilla. Se oli sitä varten,\nettei kirjaimista saattaisi tuntea kättä, joka ne on kirjoittanut.\n\n  \"Rakas ystäväni Aladár!\n\n  Kavahda yhdestä vankeudesta toiseen joutumasta. Minä epään sinua\n  vanhaa morsiantasi, Corinnaa ajattelemasta. Hän ei ole se, joksi\n  häntä luulet. Hän on kevytmielinen, kiekaileva olento, joka\n  suostuu jokaiseen ihastelijaan. Vast'ikään kerskaili hän\n  kavaliereistään tekevänsä viisipariset valjakot. Sinä joutuisit\n  aivan onnettomaksi, jos hänet ottaisit. Älä luule, että hän on\n  rikas, sillä hänellä on paljon velkoja. Usko minua, joka olen\n  vanha, hyvä toverisi, että teet paljon paremmin, jos revit\n  avioliiton-kontrahdin rikki ja unhotat tuon hepakon kuin jos\n  vaihetat kahleita kahleisin. Usko pois, ystäväni, itsenäinen\n  elämä on paljon hauskempi; jos tulet tänne Pest'iin, kuinka\n  hyvästi me huvittelemme itseämme! Täällä on paljon kauniita\n  tanssijattaria, mitä varten sitoisit itsesi yhteen? Älä mene\n  naimisiin, veikkoseni! Kuka tietää, minkä onnen vielä saavuttanet.\n\n                               Todellinen, uskollinen toverisi\n\n                                      'Älä tiedä ken.'\"\n\nTämän kirjeen pani hän sitte kuverttiin, ja jottei sinetistä voisi\npäästä tekijän jälille, painoi hän erään kamean lakkaan. Sitte piirusti\nhän päällyställe niinikään painokirjaimilla Aladár'in nimen ja asunnon,\nja antoi kirjeen palvelijallensa, jotta tämä veisi sen postiin ja\nvakuuttaisi sen.\n\nTuskin kaksi viikkoa ennen sitä oli postissa pantu voimaan se omituinen\nsäännös, että jos ken tahtoo jättää kirjeen postiin vakuutettavaksi,\nlähettäjä on velvollinen kirjoittamaan nimensä kirjeen takasivulle\nsinetin viereen, oikealle puolelle poikinpäin; jos joku sen laiminlöi,\nheitti tuo \"grimmiger Schalterlöwe\" kirjeen takaisin, parjasi kovin sen\nlisäksi ja ajoi kirjeentuojan kotia, jotta siellä kirjoitettaisiin,\nmitä oli laiminlyöty. Sillä valtion täytyy tietää, kuka lähettää\nkirjeitä sen oman postiviraston kautta, ja valtio tietysti ei voi\notaksua, että löytyisi pahanelkisiä kirjeen-lähettäjiä, jotka oman\nnimensä sijasta kirjoittaisivat Cornelius Nepos'en tahi Bar Cochba'n;\neihän siihen tarvitse vannoa.\n\nPosti-leijona iskee kiinni kirjeesen, joka heitettiin hänen häkkiinsä,\npunnitsee sitä, tutkii, onko postimerkki oikeaan paikkaan kiinnitetty,\ntoinen oikealle kuvertin yläpuolelle, toinen vasemmalle, ja vastaavatko\nmerkit kirjeen painoa ja matkan pituutta; yht'äkkiä ärjähtää hän\ntuojalle:\n\n-- \"Miks'ei tähän ole nimeä kirjoitettu?\"\n\n-- \"Onhan siinä nimi\", vastasi toinen viattomasti.\n\n-- \"Mutta toinen nimi?\"\n\n-- \"Suokaa anteeksi, yhdellehän ihmiselle se vaan menee.\"\n\n-- \"Kuinka? Sinä pöllö! Lähettäjän nimi, joka kirjeen lähettää. Se on\ntähän kirjoitettava. Mars takaisin! Kirje on takaisin vietävä ja nimi\nsiihen kirjoitettava.\"\n\nTuo kelpo palvelija teki niin kauan estelmyksiä, armollinen herra\nälköön lähettäkö häntä takaisin kirjeen kanssa, he asuvat niin etäällä,\ntäytyy juosta monet portaat, kirjoittakoon herra ennemmin itse, onhan\nhänellä tuolla kynä kädessä, siitä ei ole paljon vaivaa; kunnes leijona\nkirjehäkissä antoi kivikovan sydämensä pehmetä ja otti raivoissaan\nkirjeen.\n\n-- \"No, mikä sen nimi on?\"\n\n-- \"Hänen armonsa...\"\n\n-- \"Mitä? Rupeisinko minä sinulle vielä tituleitakin kirjoittamaan? --\nHänen nimensä?\"\n\n-- \"Corinna Garanvölgyi.\"\n\n-- \"Khorin Aron Löwi?\"\n\n-- \"Ei. Hän ei ole mikään juutalainen. Rouva.\"\n\n-- \"Piru sinut periköön! Kyllä minä sinun tavaan. Tuossa kynä, kirjoita\nitse!\"\n\nPalvelija otti nyt kynän kouraansa ja riipusti niin kauniisti\nvarpuisen-pään kokoisilla kirjaimilla emäntänsä nimen tuon \"anonymin\"\nkirjeen takasivulle, ettei siitä jäänyt ainoatakaan kirjainta pois;\nsitten otettiin se vastaan postiin ja annettiinpa siitä lisäksi\nkuittikin.\n\nNyt sopii jo Corinnan olla varma siitä, että hänen anonymi kirjeensä\nepäilemättä menee määräpaikkaansa ja että se, jonka käteen se tulee,\ntaatusti saapi ennen tietää, kuka kirjeen on lähettänyt, kuin mitä\nsiinä sisässä on kirjoitettuna.\n\nKampós herra sai ihan samana päivänä herra Bräuhäusel'in suusta tietää,\nettä koko tutkinto-asia armosta oli siksensä jätetty ja että hän sen\nvuoksi saattaa ilman ankaria seurauksia kotiinsa mennä. Jos hänellä on\njotakin muistuttamista, ilmoittakoon sen protokollaan pantavaksi.\n\nKampós herra kiitti protokollasta, mutta hänen ei ole sitä tarvis; hän\nrientää mieluisammin jo kotia.\n\nHän ei kauan matkaansa viivyttänytkään, vaan meni viikko-markkinoille,\njossa hän heti tapasi erään omasta kylästään kotoisin olevan miehen;\ntämän kanssa sopi hän asiasta, ja kun mies oli hanhensa myynyt,\nlähtivät he kohta matkalle.\n\nKomitatin pääkaupungissa seisahtui hän pikimmältään postin eteen,\nkysyäksensä, eikö herralle olisi kirjettä. Siellä olikin yksi; sen hän\nsiis otti mukaansa ja vei kotia.\n\nVanha Garanvölgyi istui kamininsa edessä, Tacitusta lukien, kun Kampós\nherra palasi exilium'istaan.\n\nTuo kunnon herra tuli suurella melulla, niinkuin\nsemmoisen isänmaan-martyrin sopii, joka on neljä viikkoa asunut\n\"Untersuchungshaft'issa\", maannut lavitsalla ja syönyt vankiruokaa.\n\nTämä oiva, isänmaallinen kansalainen tiesikin yhdessä henkäyksessä\nkertoa herra Garanvölgyille enemmän anekdoteja ja tapahtuneita asioita\nneliviikkoisen vankeutensa ajalta, kuin mitä Aladár elämänsä loppuun\nasti voi kahdeksan-vuotisista kärsimyksistään ladella.\n\nMutta vanha herra iloitsi kuitenkin suuresti, että taas sai nähdä\nuskollisen ja rakkaan huoneenhaltiansa. Hän oli jo oikein ikävissään,\nkun ei niin pitkään aikaan ollut kuullut tuon jalon, perinpohjaisen\npatriotan kehupuheita.\n\nKuinka onnellinen tämä nyt on, kun on ollut neljä viikkoa vankeudessa\nja siitä saa loppumatta puhua! Kuinka helppo on ihmiselle \"pientä iloa\"\nhankkia!\n\n-- \"Mutta olinhan sen unhottaa. Minä toin yhden kirjeenkin postista.\nHänen armoltansa Corinnalta.\"\n\n-- \"Kuinka tiedätte, että se on häneltä?\"\n\n-- \"Se on kirjoitettu kuvertin ulkopuolelle. Nyt on semmoinen uusi\njärjestys voimassa.\"\n\n-- \"Kaunis järjestys. Näyttäkää se siis.\"\n\nKirjeen nähdessään pudisti vanha herra päätään.\n\n-- \"Tämähän on Aladár'ille.\"\n\n-- \"Sallikaa minun nähdä. Todellakin! Tämä on varmaankin erhetys.\nAladár pyörii rouvan päässä ja hänen kätensä juoksee sen mukaan. Mutta\nepäilemättä on kirje teidän kunniallenne aiottu. Muuten hän ei olisi\nlähettänyt sitä tänne kylään, vaan suoraan Kufstein'iin.\"\n\n-- \"Ehkä hän sen vuoksi lähetti sen tänne, jotta minä toimittaisin\nkirjeen Aladár'ille.\"\n\n-- \"Eipä suinkaan. Selvää, että kirje on teille. Onhan tähän\nkirjoitettu: 'täydellä kunnioituksella.' Jos se olisi Aladár herralle,\nsilloin siinä seisoisi vaan: 'rakkaudella.' Eikö totta? Sen lisäksi on\ntähän vielä isoilla kirjaimilla piirretty 'joutuin' kolmella\nhuutomerkillä. No, Aladár herran kirjeen päälle ei kenenkään tarvitse\nkirjoittaa 'joutuin', sillä sen tähden he eivät suinkaan sen enemmän\nkiirettä pidä. Teidän kunniallenne se on.\"\n\nTämä viimeinen muistutus saattoi herra Garanvölgyinkin siihen luuloon,\nettä nuorella rouvalla oli joku kiireinen asia hänen kanssansa\npäätettävänä, ja että tämä sentähden huomaamatta oli vaihtanut hänen ja\nAladár'in ristinimet toisiinsa. Katsokaamme siis, mitä hän kirjoittaa.\n\nMitä kauemmin Garanvölgyi luki kirjettä, sitä enemmän hämmästyi hän\nsiitä; milloin katsoi hän kuverttia, milloin taas alkoi kirjettä\nuudestaan lukea; mutta hän ei voinut siitä selville päästä.\n\n\"Yhdestä vankeudesta toiseen.\" -- Mitä hän sillä tarkoittaa? \"Luopukoon\nmorsiamestansa.\" Siitä hän sievästi voipi luopua, koska hänellä vielä\non kymmenen vuotta aikaa odottaa. \"Toiset kahleet toisten sijaan?\"\nSitte tuo anonymi allekirjoitus; ja ulkopuolella lähettäjän nimi.\nSangen hullunkurista.\n\nLopulta kohautti vanha herra olkapäitään; joku on ehkä tahtonut laskea\nsopimatonta leikkiä; kun vaan tietäisi, mikä sukkeluus siinä on.\n\nTämän mietteen johdosta heitti hän kirjeen kaminin vieressä seisovaan\npaperikoriin; sillä on hyvä aamulla valkeaa sytyttää.\n\n-- \"Ja nyt, Kampós ystäväni, kertokaa enemmän mitä herra Bräuhäusel\nsanoi. Eivätkö he anna lipastani takaisin? Jospa hän lähettäisi edes\nmuotokuvan kotia: sen sijaan sopisi hänen panna peili, jonka edessä\nsaattaisi partaansa ajaa.\"\n\n-- \"Minäkin sitä pyysin, mutta hän sanoi, ettei sitä voi antaa;\n'Belegit' ovat Wien'iin lähetetyt.\"\n\n-- \"Mitä minä kuulen! Ehkä vielä Lontoon taidenäyttelyyn?\"\n\n-- \"Suokaa anteeksi. Nuot lienevät siellä kovin tarpeesen. Seurauksen\nsaapi vasta myöhemmin nähdä.\"\n\n-- \"Ehkä he antavat ne ulos painosta -- naurettavana lukemisena 'für\ndie reifere Jugend?'\"\n\nÁladár'in vinttikoira makasi sill'aikaa karhuntaljalla herra\nGaranvölgyin jalkojen juuressa ja kuulteli, pitäen somaa päätänsä\nkomeasti ristiin lasketuilla etukäpälillään, englantilaisen flegmalla\ntuota hänen mielestään tyhjänveroista puhetta.\n\nSamalla ajettiin kolisten pihaan.\n\nVinttikoira kohotti äkisti solakkaa kaulaansa ja rupesi kysymysmerkin\nmuotoista häntäänsä hiljaa heiluttamaan.\n\n-- \"Joku tuttava tulee. Cziczke vainuu sen edeltäpäin\", huomautti\nKampós Garanvölgyiä tästä kohtauksesta.\n\n-- \"Cziczken on aika pitkä täällä sisällä, ja hän luulee jahtimiehen\ntulevan häntä kesannolle viemään.\"\n\nCziczke kavahti kuitenkin ylös paikaltaan, ravisteli piikkistä\nkaulavyötänsä, kohotti päätään, piti toista korvaansa pystyssä ja alkoi\nulista sillä vinkuvalla, kiihkeällä äänellä, jolla sensieluisten\neläinten, joille luonto on suonut tunto-aistin, mutta ei puhe-kykyä, on\ntapa ilmoittaa, että he tietävät, mitä kukaan muu ei vielä tiedä.\n\nMinutin kuluttua kiljaisi koira ja hyppäsi herra Garanvölgyin luokse,\nkoskien hiljaa hänen kylkeensä molemmilla etukäpälillään; sitte\npoukahti hän Kampós herran kaulaan ja nuoli hänen poskiansa; kohta sen\njälkeen syöksi hän ovelle ja alkoi kynsiä sitä käpälällään, ja\nkääntäessään päätään takaisin herroja päin, näytti hän ponnistavan\nkoiranposkiaan, osottaaksensa naurua.\n\n-- \"Kenestä iloitset noin suuresti, palvelijani?\" sanoi Garanvölgyi\nsurullisesti. \"Kuka tuntuu sinusta noin hyvältä ihmiseltä?\"\n\nSill'aikaa kuului askelten ääni porstuasta ja nyt rupesi Cziczke täyttä\nkurkkua haukkumaan. Turhaan koetti Kampós sitä hillitä; Cziczke laski\nvaan sitä kovempaa.\n\nSen jälkeen aukesi ovi ja vieras astui sisään.\n\nSe oli -- Aladár Garanvölgyi.\n\nEi niinkuin teaterin näkymöllä on tapa, ensin horjahtaa taaksepäin,\nsitte kysyä: \"Sinäkö se olet? Oletko se todellakin sinä? Eivätkö\nsilmäni petä minua? Olenko nukuksissa vaiko hereillä? Laskevatko\nhaltiattaret leikkiä kanssani?\" Vaan kun he näkevät toinen toisensa,\nrientävät he esiin ja syleilevät toisiansa, tulisesti, innokkaasti; he\neivät puhu mitään, heittäyvät vaan itkien toinen toisensa kaulaan ja\npysyvät siinä kauan, autuaallisina. Kuka saattaisi semmoisena hetkenä\npuhua?\n\nMutta Kampós herra: hän on joutunut suunniltansa. Hän hyppii, tanssii,\nnauraa, ja kun hän ei voi päästä Aladár'in silmien eteen, suutelee hän\nhäntä, mihin vaan ulottuu, hänen hartioitansa, hänen selkäänsä, hänen\npäätänsä, vinttikoiran esimerkkiä seuraten; sitte juoksee hän ulos\npihalle, aittoihin, talleihin, julistaen miehille, naisille, lapsille,\nviimeinpä ratsuhevosillekin: \"Hän on tullut takaisin! Hän on kotona!\nHän on tullut kotia! Sinä narri! Oletko nähnyt häntä? Etkö ole nähnyt\nhäntä? Hän on tuolla sisällä! Hän on päässyt vapaaksi! Hyvä Herra ja\nJumala minua auttakoon, hän on kotona!\" Viiden minutin kuluessa juoksi\nhän koko kylän lävitse, eikä levännyt, ennenkuin hän, suurelta\nilmoitusretkeltään takaisin palatessaan, kohtasi erään vastaansa\ntulevan rengin, joka kaukaa huusi hänelle: \"Suuri herra! Herra\nhuoneenhaltia! Ettekö vielä ole kuullut? Herra Aladár on tullut kotia.\"\nSillä tavoin tulee oma uutinen ihmiselle takaisin. Vasta kun Kampós\nherra näin monipuolisesti oli tyhjentänyt uutisensa ja riemunsa\nsähköpatterian, rauhoittui hän niin paljon, että taas ilmestyi\nkastellissa, jossa hän näki molempien sukulaisten jo toinen toisensa\nvieressä istuvan ja tyvenellä mielin puhuvan.\n\n-- \"Tiesinhän minä sen, että herra Aladár tänäpänä tulisi kotia!\"\nlausui hän suurella voitonriemulla. \"Minä sanoin sen armolliselle\nherralle. Taikka kumminkin aioin sitä sanoa. Minä tunsin sen.\"\n\n--- \"Cziczke tunsi sen kuitenkin aikaisemmin, rakas Kampós\", sanoi\nleikillisesti vanha Garanvölgyi, joll'aikaa Aladár sydämellisesti\npudisti tuon innokkaan miehen kättä.\n\n-- \"Kas kunnioitettua herraa, kun ei tahdo sallia, että minä ennemmin\ntunsin hänen kotiintuloansa, kuin Cziczke\", sanoi synkistyneenä Kampós\nherra, luoden kateellisen silmäyksen vinttikoiraan, joka jo\ntyytyväisenä oli laskenut kauniin, älykkään päänsä Aladár'in polvelle.\n\"Mutta se on sentään totta, että minä sen varemmin tunsin! Enkö minä\ntuonut kirjettä Aladár herralle?\"\n\nVanhan herran mieleen juohtui nyt, mitä hän oli paperikoriin viskannut.\n\n-- \"Se on totta! Sinulle on jo joku, joka sinulle hyvää suo,\nkirjoittanut kirjeenkin Pest'istä; etsikää se esiin, Kampós, se on\ntuolla ruusupaperein joukossa.\"\n\n-- \"Ken lienee sen kirjoittanut?\"\n\n-- \"Saat kohta nähdä. Varmaankin joku, joka tiesi vapautuksestasi\nennen, kuin tänne saavuit. Tähän asti en sitä ymmärtänyt, mutta nyt\nymmärrän jo täydellisesti. Lueppas se vaan!\"\n\nAladár luki kirjeen alusta loppuun, sitte -- silitti hän koiransa\npäätä.\n\nCziczken ei ollut tapa semmoisia kirjeitä kirjoittaa.\n\n-- \"Mitä sanot siihen?\" kysyi Garanvölgyi. \"Ymmärrätkö sitä?\"\n\n-- \"Minä ymmärrän hyvin. Rouva kälynne pelkää, että tulisin häntä\nottamaan.\"\n\nSiihen kaikki neljä nauroivat. Vinttikoirakin.\n\n-- \"Onko enolla tuo avioliiton-kontrahti täällä?\" kysyi Aladár.\n\n-- \"Sitä on uskollisesti talletettu.\"\n\n-- \"Lähettäkäämme se takaisin tuolle raukalle; älköön hän sen tähden\nlevoton olko.\"\n\n-- \"Hyvä, varsin hyvä. Se on minun mieleeni. Usko vaan minulle sen\ntakaisin-lähetys. Minun olisi ollut sangen vaikea, jos minun olisi\ntäytynyt neuvoa sinua Corinnaa jättämään; mutta koska hän itse sen\nneuvon antaa, sopii tämä varsin hyvin. -- Harvinainen tapaus, että\nnainen kehoittaa ylkämiestään itseänsä jättämään, ja että se on\nsattunut sinulle, on sinulle suureksi onneksi. Kaksi armoa yhtenä\npäivänä! Toinen päästää kahdeksantoistavuotisesta, toinen\nelinkautisesta 'kovasta' vankeudesta.\"\n\nEnsimmäinen päivä kului Garanvölgyin kodissa jälleen-näkemisen\nhiljaisissa iloissa; toisena päivänä hämmästytti Aladár enoansa sillä\ntiedolla, että häntä haluttaa mennä ritari Ankerschmidt'ia\ntervehtimään.\n\n-- \"Sinä saatat mennä hänen luoksensa, hän on kunnon mies.\"\n\n-- \"Hän kävi minua Kufstein'issa tervehtimässä, minun täytyy siihen\nvastata.\"\n\n-- \"Sitä parempi.\"\n\nAladár'ia kummastutti tämä enon myöntyväisyys, mutta hän ei siihen\nsaanut häneltä tarkempaa selitystä. Eno salli hänen mennä.\n\nRitari Ankerschmidt tiesi jo Aladár'in takaisin-tulosta ja häntä\naavisti, että tämä rientäisi kohteliaisuuden vaatimusta täyttämään; hän\nhämmästyi kuitenkin suuresti kun edellä käypä sanansaattaja toisesta\nkastellista kylän päässä tuli kysymään, onko herra ritari kotona\nAladár'ia varten.\n\nTähän on kuitenkin tyytyminen ja sitten asiasta loppu tekeminen.\n\nErzsike suljettiin täksi tunniksi kamariinsa, jott'eivät he edes\nsattumalta saisi nähdä toisiansa.\n\nSe olikin soveliasta, sillä sittekuin vapauden ilma oli suudellut hänen\nkasvojansa, oli Aladár vielä kauniimpi poika, kuin vankeudessa, ja hän\npitää enemmän huoltakin itsestään. Sitä täytyi Ankerschmidt'inkin\ntunnustaa, kun hän pudisti hänen kättään, että muutos oli ollut\nsuuresti hänen eduksensa.\n\n-- \"Hyvä herra, minä tulen nyt kiittämään teitä siitä, että tuonoin\nkävitte minua yksinäisyydessäni katsomassa.\"\n\n-- \"Ei kestä kiittää\", sanoi ritari tuimalla äänellä, osottaen\nvieraalleen tuolia, \"Se oli minulta uteliaisuutta, ei mitään muuta.\nHalusin nähdä sitä hurjanrohkeaa poikaa, joka neljäkymmentä-yhdeksän\nsydän-yöllä sai minut vuoteeltani juoksemaan ja milt'ei ollut minua\nvangiksi ottaa keskellä rykmenttiäni.\"\n\n-- \"Kuinka? Tekö se olitte?\"\n\n-- \"Minä. Jos olisin tietänyt, että te tulitte vaan vähäisen\nhusari-osaston kanssa, olisin minä ottanut teidät vangiksi; mutta\nhurjanrohkea yritys onnistui. -- Tästä näette, että me olemme vanhoja\nvihollisia.\"\n\n-- \"Sangen pitkällä sotilakolla.\"\n\n-- \"Se on totta. Meidän ei enään ole lupa tapella, mutta röykistellä\nsaamme toistemme suhteen kuinka paljon hyvänänsä.\"\n\n-- \"Sitäkin vaan asianomaisen luvan rajoissa. Muutoin ei meillä tule\nolemaan paljon tilaisuutta osottaa röyhkeyttä toisillemme, sillä\nmuutaman päivän perästä lähden minä pois täältä, ja sen jälkeen tuskin\nviivyn kauan yhdessä paikassa.\"\n\nAnkerschmidt katsoi synkästi nuorukaiseen ja sanoi hänelle\nnuhtelevaisesti hiljaisella äänellä, jossa tuntui hyväntahtoisuuden\nhellyys:\n\n-- \"Nuori mies! älkää saattako itseänne mihinkään uuteen\nonnettomuuteen. -- Teitä täytyisi surkutella.\" (\"Kenen\" taikka \"minkä\"\ntähden?)\n\n-- \"Oi, en\", vastasi nauraen Aladár. \"Älkää luulko, että minä sillä,\netten kauaksi yhteen paikkaan jää, tarkoitin guerilla-sotaa\nmetsistöissä taikka emissarina ilmestymistä ja katoomista; sitä vaan,\nettä aion tiedustella jotakin työtä, jolla voin elättää itseni.\"\n\n-- \"Kuinka?\"\n\n-- \"Tietysti. Kiinteä omaisuuteni on takavarikkoon otettu: pää-omaa\nminulla ei koskaan ole ollut, ja minä en mieli ilmestyä puolalaisena\nmissään herrastalossa.\"\n\n-- \"Mutta teidän enonne on rikas ja rakastaa suuresti teitä; sen tiedän\nvarmaan.\"\n\n-- \"Juuri sentähden en voi jäädä hänen luoksensa. Mitä ajattelette,\nhyvä herra, jos enoni sukulaiset minusta sanoisivat, etten minä\nrakkaudesta ole hänen luonansa, vaan perinnön halusta?\"\n\n\"No, tämä on minun miehiäni\", ajatteli itsekseen Ankerschmidt, \"ylpeä,\nniinkuin minä itsekin.\"\n\n-- \"Sitte, hyvä herra, meitä ei ole niin kasvatettu, että jos ei meillä\nole mitään pellolla, me katselemme puuta, Me voimme elää jäälläkin. Jos\nkadotamme suuret virkamme, hyvä, me menemme kotia kyntämään, emme sitä\nitke; jos peltomme otetaan meiltä pois, opimme jotakin, meistä tulee\nprokatoreja, insinörejä, vuorimiehiä. Minä puolestani olen diplomilla\nvarustettu insinöri; minä ymmärrän ammattini, jos kukaan. Tuolla on\nTiszan järjestämis-yhtiö; siinä on minua varten halpa, pieni virka\navoinna, jota riennän pikemmin kuin paremmin vastaan-ottamaan, ja tämä\nvirka tuopi myötänsä sen, etten kauan saa pysyä yhdessä paikassa, sillä\nsiellä täytyy todellakin aina olla liikkeellä.\"\n\nAnkerschmidt sormi harmaata tukkaansa; hän rupesi pelkäämään, ettei\nainoastaan hänen tyttärensä, vaan hän itsekin vielä joskus suuresti\nrakastuisi tähän nuorukaiseen.\n\n--- \"Mutta tuo virka tuottaa paljon vastuksia ja vaivaa.\"\n\n--- \"Päinvastoin. Se on varsin mieluinen virka. Ei ole sidottu\nmihinkään paikkaan -- eikä herraan.\"\n\nItsenäisyyden suloinen tunne loisti hänen silmistänsä. Ankerschmidt\nnäki sen hyvin.\n\n-- \"Mutta sanokaa minulle nyt\", lausui ritari tuttavan-tapaisella\nhymyllä, \"kuinka tuommoinen alituisesti kauas kutsuva virka miellyttää\nnuorta morsianta?\"\n\nNyt oli Aladár'in vuoro synkistyä.\n\n-- \"Semmoista minulla ei ole.\"\n\n-- \"No, mutta eihän teistä liene tullut Maltan ritari? Nuori\nkolmenkymmenen vuotinen mies. Minulta se ei ole salassa, että teillä on\nsangen jalo, kaunis, nuori morsian, johon minun on ollut onni\npersonallisesti tutustua.\"\n\n-- \"Se on jo mennyt asia\", sanoi Aladár keveäverisesti.\n\n-- \"Olisiko liitto jo purjettu?\"\n\n-- \"Minua ei miellytä siitä puhua.\"\n\n-- \"Mutta minua miellyttää. Muistakaa, että minäkin olen avioliittoon\nkelpaava nuorukainen, leskimies. Minä kovin haluan tietää, missä minun\nvarakseni syntyy avonainen paikka, onko sen taikka tämän nuoren naisen\nsydän vakantti vaiko ei?\"\n\nAladár kuunteli hymyillen kokkapuhetta.\n\n-- \"Hyvä herra, te sanoitte että olemme vanhoja vihollisia. No, minä\nainakin osotan teille, etten minä sitä ole. Älköön kumpikaan meistä\nmorsiantani naiko!\"\n\n-- \"Onko teillä syytä tätä sanoa?\"\n\n-- \"On.\"\n\n-- \"Mitenkä hän on teitä loukannut?\"\n\n-- \"Semmoista ei mies, jossa on hiukkakin turhamielisyyttä, tunnusta.\"\n\n-- \"Ovatko panetelleet teitä hänen edessään?\"\n\n-- \"Oi, ei kukaan.\"\n\n-- \"Oletteko sattunut yhteen hänen kanssaan?\"\n\n-- \"Me emme vielä ole toisiamme tavanneet.\"\n\n-- \"Se on siis tapahtunut vaan kirjallisesti?\"\n\n-- \"Niin.\"\n\n-- \"No, nuori ystäväni, siinä ei ole tarpeeksi syytä eroon. Kirjoitettu\npuustavi antaa monta kertaa syytä väärään käsitykseen. Yhden kirjeen\ntähden ei saa kokonaista elämää hävittää. Menkää hänen luoksensa ja\npuhukaa hänen kanssaan. Minä en puhu teidän yksityisen asianne tähden;\nsiihen minulla ei ole mitään oikeutta sekaantua. Mutta minä käännyn\nteidän oikeudentuntoonne. Te unkarilaiset olette kuuluisat siitä, että\npidätte oikeudesta kiinni, ja teidän pitäisi tietää, että yksin\nvekselin-väärentäjältäkin kysytään: oletko tämän kirjoittanut,\nennenkuin häntä tuomitaan. Sitä vähemmin minä uskon, että vanhassa\nUnkarissa olisi tavallista morsiantansa tuomita, ennenkuin on häntä\nkuulustellut.\"\n\n-- \"Usein kuulusteleminen on suurin syytös. Muuten te kuitenkin olette\noikeassa, hyvä herra. Minun täytyy mennä hänen luoksensa; muussa\ntapauksessa tulee hänestä loukattu asianosainen -- mutta sitä minä en\ntahdo.\"\n\n-- \"No, se ilahuttaa minua. Ensi rynnäkössä minä siis kuitenkin olen\nvoittanut teidät.\"\n\n-- \"Taistelo-kenttä on todellakin jäänyt teidän valtaanne. Minä antaun\nja sanon hyvästi.\"\n\nHe pudistivat kättä eikä kumpikaan sanonut toiselle: \"näkemiin asti.\"\n\nAladár ajatteli pois mennessään: \"tuo on ikävä ihminen, sillä hän\ntietää salaisuuteni, tänne en minä enää tule.\" Ankerschmidt taas\najatteli itsekseen: \"hänen oli täällä ikävä olla, hän ei enää tule\ntänne.\"\n\nOli kuitenkin hyvä, että tämä yhtymys tapahtui, sillä Aladár pääsi sen\nkautta suuresta vaarasta, niinkuin seuraavasta nähdään.\n\nAladár lähti toisena päivänä Pest'iin ja koska yhdessä päivässä ei ole\nkahta aamupuolta, odotti hän seuraavan päivän vastaanotto-hetkeä,\njolloin hän meni Corinnan luokse.\n\nAladár'in ilmestyminen koski suuresti kauniin lesken hermoihin.\n\n-- \"Ah! Tekö se olette? Suokaa anteeksi, mutta sydäntäni rupesi\nyht'äkkiä kovasti tykyttämään.\"\n\nAladár'in täytyi rientää hänen avuksensa ja viedä hänet nojatuoliin.\nNainen oli tainnoksiin joutumaisillaan.\n\n-- \"Tämä odottamaton tulo! Ah, minä olen niin heikkohermoinen. Kaikki\nvaikuttaa minuun niin.\"\n\nAladár pyysi kauniisti, että hän soisi itselleen aikaa tointumiseen;\njos on hajusuolaa talossa, käyttäköön sitä voimistuaksensa.\n\n-- \"Ah, te ette voi mieleenne kuvailla, kuinka hermoni ovat\nheikontuneet siitä asti, kuin teidät viimeiseksi näin.\"\n\n-- \"Te olette sangen paljon tuskaillut minun tähteni.\"\n\n-- \"Oi, sangen paljon\", huokasi nainen, ivaa käsittämättä. \"Uskokaa,\nAladár, että joka kerta, kuin istuin kirjettä teille kirjoittamaan,\ntuli minuun aina semmoinen sydämen-ahdistus, etten voinut sitä päättää.\nKun minun täytyi ajatella, mimmoiseen tilaan te olitte joutunut, ah!\"\n-- Tässä rouva tiesi sangen sydämellisesti värisyttää itseään, joka\nerittäin kaunisti häntä. Rachel ei olisi sitä paremmin tehnyt.\n\n-- \"Minun ei ollut niin paha olla, kuin luulette: katsokaapas, en ole\nsiitä edes harmaantunut.\"\n\n-- \"Ah, mutta mitä kaikkia teidän täytyi kaivata! Kun sitä ajattelen,\ntaas tuo sydämen-tykytys.\"\n\n-- \"Ei mitään kaipausta. Joka toinen päivä yksi sotamiehen-leipä. Eikö\nsiinä kylläksi yhdelle ihmiselle?\"\n\n-- \"Ah! minä pyydän, älkää laskeko leikkiä. Tämä ei ole kaunista\nleikkiä.\" Nainen näytti olevan kahden vaiheella, nauraisiko vai\nitkisikö hän.\n\n-- \"Minä en suinkaan leikkiä laske. Se oli varsin hyvä, että minua\nsiihen totutettiin, sillä sitä voin nyt kumminkin hyödykseni käyttää.\"\n\n-- \"Mitenkä? Mutta älkää laskeko leikkiä, sitä pyydän. Se kiihdyttää\nminua kovasti.\"\n\n-- \"Minä en laske leikkiä. Puhun aivan vakavasti, kun minun taas on\nelämääni uudesta ulottaminen, minä aluksi ainakaan tuskin saatan luvata\nitselleni muuta kuin paljaan leivän. Maatilojani en saanut takaisin.\"\n\n-- \"Mutta ehkä...\"\n\n-- \"Ei ole mitään 'ehkä', sillä minä en niitä pyydä, eikä niitä minulle\nsuinkaan lähetetä.\"\n\n-- \"Mutta minkätähden ette pyydä niitä?\"\n\n-- \"Sentähden, että tulen toimeen ilman niitä. Minulla on jo virka,\njosta elän.\"\n\n-- \"Missä? Mimmoinen?\"\n\n-- \"Ei juuri rautatien konduktörin; mutta ei paljon enemmänkään: pieni\ninsinörin-virka Tiszan järjestämisessä.\"\n\n-- \"Mutta sehän on kovin vaivaloinen.\"\n\n-- \"Onpa kyllä. Minun täytyy enimmäksi osaksi asua kalastajain majoissa\nja lauta-vajoissa.\"\n\n-- \"Mutta miksi ette jää enonne luokse?\"\n\n-- \"Siksi, että ihminen mielellänsä on oma herransa. Minun täytyy\nmyöskin ajatella sitä, että joskus menen naimisiin, ja vaimoni saatan\nkuitenkin ennemmin viedä lauta-vajaan Tiszan sululle, kuin enoni\ntaloon.\"\n\nJos Corinnalla olisi ollut sydän, ei hänen näihin sanoihin olisi\ntarvinnut lausua, että hänen sydäntänsä kauheasti tykyttää, vaan:\n\"ystäväni, mitä on minun, se on sinunkin; ja minä itse olen sinun\nkaupanpäälliseksi, jää tänne, älä mene edemmäksi; me voimme elää\nonnellisina.\" Mutta tietysti on paljon edullisempi vetää esiin\nsydämen-tykytystä ja hermon-heikkoutta.\n\nCorinna odotti, että Aladár nyt heti ottaisi puhuaksensa heidän\nvanhasta välistänsä, joka sen lisäksi vielä oli kontrahdillakin\nvahvistettu, ja piti itseään semmoista tapausta varten valmiina\näkillisellä pyörtymyksellä tekemään loppua kosimis-ryntäyksestä.\n\nAladár ei kuitenkaan ottanut tätä asiaa esiin.\n\nHän kysyi Corinnalta, käykö hän teaterissa, mitä uusia operoita on\nannettu, kuinka ne häntä miellyttävät, mitä uusia nimiä hänen\nlempi-papukaijansa siitä saakka on oppinut, onko hänen ollut tapa\nratsastaa, vieläkö tähtipää ratsuhevonen on jälellä, ja muita sellaisia\njoutavia.\n\nKun sitte Corinna jo alkoi suuresti valittaa sydämen-tykytystä, nousi\nAladár äkisti ylös; hän neuvoi sydämellisesti morsiantaan pitämään\nvaaria siitä, ettei hänen hermotautinsa pääsisi pahaan valtaan,\njonkatähden hänen mitä pikemmin tarvitsi matkustaa Emsiin tahi\nOstende'en. Ja tämän sanottuansa suuteli hän kauniisti hänen kättänsä\nja meni pois.\n\nTämä oli viimeinen kädensuudelma, jonka Corinna sai Aladár'ilta.\n\nAladár saattoi nyt olla varma siitä, että tämä rakkaus, \"qua\" rakkaus,\njo todellakin on loppunut, ja niinmuodoin on hyvä sitä kontrahtinakin\n\"in optima forma\" hävittää.\n\nHän tiesi jo, että tohtori Grisák oli Corinnan asianajaja; hän meni\nsiis suoraan hänen luoksensa.\n\nTohtori Grisák otti tulijaa suurella kohteliaisuudella vastaan,\nniinkuin on tapa vastaan-ottaa sitä, jota pelkää ja jota ei rakasta.\n\n-- \"Ainoastaan hetkeksi pyydän saada teitä vaivata, hyvä herra\", sanoi\nAladár lainoppineelle; \"minulla on eräs kontrahti Garanvölgyin\nleskirouvan kanssa, joka on teidän klienttinne.\"\n\n-- \"Minä tiedän; minä tunnen sen kontrahdin.\"\n\n-- \"Sitä parempi. Minun ei siis tarvitse asiaa laveammin esittää. Minä\nen tätä nykyä ole siinä tilassa, että voisin naiselle, joka tulisi\npuolisokseni, tarjota uhkeita oloja.\"\n\n\"Ah, tämä tulee vinculum'in tähden\", ajatteli itsekseen tohtori Grisák.\n\n-- \"Oletteko puhunut rouvan kanssa?\"\n\n-- \"Minä tapasin hänet ja huomasin, ettei hänenkään haluta tätä liittoa\njatkaa.\"\n\n-- \"Ja te?\"\n\n-- \"Minä en sitä millään tapaa pahakseni pane. Minussa on hyvin vähän\nrunoilijaa; avioliiton-asioissa olen sangen suvaitsevainen. Hänellä on\ntäysi oikeus purkaa liitto.\"\n\n-- \"Mutta kontrahdit?\"\n\n-- \"Juuri niitten tähden tulin teidän luoksenne, sillä heikkohermoisen\nnaisen kanssa ei sovi asiaa päättää. -- Nämät kontrahdit täytyy meidän\nmitättömiksi tehdä.\"\n\n-- \"Ja mitkä ovat teidän ehtonne?\"\n\n-- \"Minun? -- No, aivan yksinkertaisesti: että rouva Garanvölgyi\nantakoon takaisin minun kirjani ja minä annan takaisin hänen.\"\n\n-- \"Ja te ette tahdo tuoda esiin mitään vaatimuksia niistä oikeuksista,\njoita tämä kontrahti teille antaa?\"\n\n-- \"Enhän minä pakoittane ketään naista itselleni väkisin puolisoksi\nrupeemaan?\"\n\n-- \"Mutta omaisuuteen katsoen?\"\n\n-- \"Ah! Ettäkö ottaisin omaisuuden ilman morsianta? Ei, hyvä herra, se\nei ole minun virkani.\"\n\n-- \"Hyvä herra!\" lausui tohtori Grisák, nousten tuoliltaan ja kumartaen\nAladár'ia, \"te olette todellakin jalo ihminen.\"\n\nAladár kohautti olkapäitään.\n\n-- \"Senkö tähden, etten varasta, etten rosvoa?\"\n\n-- \"Sillä tavoin saatamme sangen pian asiasta sopia. Puheen-alainen\nkontrahti on minun hallussani. Onko teillä oma kappaleenne muassanne?\"\n\n-- \"Tässä sekin on.\"\n\n-- \"Tehkää hyvin ja kirjoittakaa siihen, ettette edusta itsellenne\nminkäänlaisia tähän kontrahtiin perustuvia oikeuden-vaatimuksia.\"\n\n-- \"Minä en suinkaan kirjoita mitään, mutta jos sallitte, poltan minä\nkappaleeni tässä kaminissa; tehkää tekin samoin minun kontrahtini ja\nsiten menkööt molemmat tuhaksi.\"\n\n-- \"Mutta minkätähden ette tahdo tähän kirjoittaa?\"\n\n-- \"Sentähden, etten tahdo antaa rouva Garanvölgyille todistusta siitä,\nettä olen häntä, viimeisen yhtymyksemme jälkeen, hetkeäkään ajatellut.\nJos ei tämä teitä miellytä, jätän asian advokatilleni ja te saatte\nsitte yhdessä sen päättää.\"\n\nTohtori Grisák ei saattanut tätä tilaisuutta kynsistään päästää ja\npyysi Aladár'ia taas istumaan, suostuen siihen, että kontrahdit\nyksinkertaisesti vaihdettaisiin, ja hän heittäisi omansa kaminiin.\n\nSittekuin tohtori oli pannut luotettavaan paikkaan talteen Aladár'in\nantaman kontrahdin, astui hän ystävällisesti hymyillen tämän eteen ja\nkuiskasi hänelle salaperäisellä silmän-räpytyksellä:\n\n-- \"Hyvä herra! Te olette tänään ollut varsin aulis ja jalomielinen\nsemmoisessa asiassa, jossa laki oli vihollisenne auttamattomasti\nkäteenne antanut. Tämä teko ei jää palkitsematta. Pankaa muistoonne,\nettä tohtori Grisák, se silmälaseilla varustettu tohtori Grisák, jota\nteidän enonne herra Garanvölgyi oli lypsintuolilla istuttanut, kaikkein\nensimmäiseksi sanoi teille, että te ehkä varemmin kuin luulette taas\ntulette yhtä rikkaaksi kuin ennenkin; ja te ette ole katuva, että\njalomielisesti annoitte kädestänne pois, mitä oli toisen omaa.\"\n\nAladár nauroi aika lailla tätä puhetta, josta vaan se tarttui hänen\nhuomioonsa, että oliko vanhus todellakin pannut herra tohtorin\nlypsintuolille istumaan?\n\n-- \"Siihen, hyvä herra, ja hän tahtoi, että minä istuttaisin rokkoa\nhänen lampaisinsa, koska olen tohtori, Mutta siitä minä en ole häneen\nsuuttunut, en millään muotoa.\"\n\nJa todistaaksensa, ettei hän ensinkään ollut suuttunut, saattoi hän\nulos portaille asti Aladár'ia, joka ei vielä sielläkään saanut\ntukahutetuksi iloisuuttansa siitä, että tohtoria oli asetettu\nlypsintuolille istumaan. Kaikki muut, mitä tämä oli lausunut, oli hän\njo aikaa sitten unhottanut.\n\n\n\n\nXI.\n\nEräs köyhä rouva.\n\n\n-- \"Isä kulta, minun on sentään kovin vaivaloista näin yksinäni talossa\nolla.\"\n\nNäin puhui muutamana päivänä Ankerschmidt'in tytär suuttuneelle\nisällensä.\n\n-- \"Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n-- \"Minulla pitäisi olla jotakin rouvan-tapaista seurassani, jonka\nkanssa minun sopisi jakaa talonaskareet ja järkevistä asioista puhua.\"\n\n-- \"Sinä olet oikeassa. Joku seura-nainen.\"\n\n-- \"Niin. Joku hiljainen, ymmärtäväinen nainen, jolle jo on tullut\njärki päähän.\"\n\n-- \"No, semmoista rouvaa tahtoisin minäkin löytää. Mutta mistä sen\nsaamme?\"\n\n-- \"Minä koetan tiedustella.\"\n\n-- \"Tiedustella? No, hanki siis joku.\"\n\nParin päivän perästä otti Erzsike taas tästä asiasta puhuaksensa.\n\n-- \"Isä kulta, minä olen jo löytänyt tuommoisen meille soveliaan\nrouvan.\"\n\n-- \"Olet jo löytänyt? Mistä?\"\n\n-- \"Muuan ystäväni, jonka Wien'issä tunsin, on ehdoittanut minulle\nerästä sangen hyvää naista.\"\n\n-- \"Hyvää? Minua kummastuttaa, ettei sitä Wien'issä pidetty.\"\n\n-- \"Onneton vaimo, köyhä; meni naimisiin vastoin isänsä tahtoa, joka\nsen jälkeen hylkäsi hänet.\"\n\n-- \"Sen -- uskon.\"\n\n-- \"Mutta hänen miehensä oli heittiö, joka vaan sentähden otti hänet,\nettä luuli saavansa paljon rahaa hänen kanssansa.\"\n\n-- \"Niinhän aina käy. Onko siinä mitään uutta? Että kaikki vaimot vasta\nsitte tämän tietävät, kuin se jo on tapahtunut?\"\n\n-- \"Hänen miehensä rupesi sitte käymään oikeutta isää vastaan vaimonsa\nmyötäjäisistä, mutta oikeudessa tuli ilmi, että isällä oli valta olla\nhänelle mitään antamatta, ja hän kadotti asiansa.\"\n\n-- \"Sen uskon! Muuallakin on ihmisillä vielä järkeä. Tätä eivät nuoret\nkavalierit ota uskoaksensa. He luulevat, että heti kuin joku on vanha\nihminen, on siltä jo järki sääreen lentänyt.\"\n\n-- \"Tuo ilkeä, paha mies alkoi sitte vimmastuneena kiusata puolisoansa,\nlöi häntä, pieksi häntä.\"\n\n-- \"No, mutta älä nyt sentähden itkuun purskahda! Eihän tuo sinua\nlyönyt.\"\n\n-- \"Mutta semmoista kataluutta: kun lyö vaimoansa!\"\n\n-- \"Se on totta. Mutta jos sinä rupeet kaikkia lyötyjä vaimoja\nitkemään, täytyy sinun nousta aikaisemmin ylös, sillä muuten ei aika\nsiihen riitä.\"\n\n-- \"Niin, mutta siinä ei vielä ollut kyllin, että hän löi häntä: sitä\nrouva vielä olisi kärsinyt, mutta kerta kun hän päihtyneenä tuli\nkotia...\"\n\n-- \"Se vielä lisäksi?\"\n\n-- \"Niin, ravintolasta, jossa hän oli pelannut pois rouvansa viimeisen\nkoristeen, silloin pyysi hän häneltä sitä sormusta, jonka hän oli\näidiltään saanut, ja kun rouva ei tahtonut sitä hänelle antaa, heitti\nhän hänet ulos ovesta kadulle, ja rouva parka sai maata siinä\nkynnyksellä aamuun asti.\"\n\n-- \"Ohoh, se hirtehinen!\"\n\n-- \"Niinpä juuri! Rouvalla ei sen jälkeen ollut mihin mennä.\nTuttaviensa luokse hän ei kehdannut kääntyä; isänsä huoneesen ei hän\nuskaltanut palata; hän oli pakoitettu palvelukseen rupeemaan.\"\n\n-- \"Näetkös, se on kevytmielisyyden palkka.\"\n\n-- \"Wien'in ystäväni ehdoittaa hartaasti seura-naiseksi meille tätä\nköyhää vaimoa, jota sallimus niin on kukistanut, ja joka varmaankin on\noleva sangen kiitollinen, jos hän voi päästä niin rauhalliseen\nperheesen kuin meidän.\"\n\n-- \"Kyllä, mutta eikö hän ole pahanluontoinen vaimo?\"\n\n-- \"Oi, kaikkein lempein maailmassa, itse kärsivällisyys.\"\n\n-- \"Sinä uskallat siitäkin takaukseen mennä? Mistä sen tiedät?\"\n\n-- \"No, minä päätän, että hänen täytyy olla semmoinen, sittekuin hän on\njaksanut ääneti kärsiä niin paljon loukkauksia.\"\n\n-- \"Hja, se on ihan toista, sitä sinä et ymmärrä. Sekin, joka antaa\nmiehensä lyödä itseään, saattaa olla todellinen harpyia.\"\n\n-- \"No, sitä hän ei ole, eipä suinkaan. Sinä suostut siis siihen, että\notamme hänet tänne?\"\n\n-- \"Olkoon menneeksi, minä en sillä väliä pidä. Mutta saat nähdä, että\nvaikkapa häntä maitoon, voihin kastaisit, hän kuitenkin juoksee\ntakaisin miehensä luokse.\"\n\n-- \"Sinä et niinmuodoin pane vastaan? Saanko kirjoittaa tohtori\nGrisák'ille, että hän lähettäköön hänelle matkarahoja?\"\n\n-- \"Saat, saat.\"\n\n-- \"Sinä et kysy vaimon syntyperää?\"\n\n-- \"Mitä minä siitä huolisin, mikä hänen syntyperänsä on! Kun vaan\nhänen vanhempansa olivat kunniallisia ihmisiä.\"\n\n-- \"Oi, he olivat sangen kunniallisia ihmisiä. Hänen äitinsä on jo\nollut kauan kuollut, mutta hänen isänsä on varsin kelpo, rakastettava\nihminen.\"\n\n-- \"Niinkö luulet? Vaikka hän hylkäsi hänet?\"\n\n-- \"Voihan hän vielä antaa hänelle anteeksi.\"\n\n-- \"Jos minä olisin hänen sijassansa, minä tuskin sitä uskoisin.\"\n\n-- \"Sinä sallit siis, että otamme hänet tänne. Kiitoksia, tuhansia\nkiitoksia!\"\n\nErzsike suuteli niin monta kertaa isänsä kättä, että tämä lopulta oli\npakoitettu uskomaan, että tuo köyhä rouva täysin määrin ansaitsee sitä\nluottamusta, jolla tyttö niin hartaasti koettaa häntä miellyttää.\n\nMuutaman päivän kuluttua sai Erzsike kirjeen Pest'istä.\n\nKun hän oli lukenut sen kamarissaan, kului paljon aikaa, ennenkuin hän\nuskalsi mennä isänsä luokse, jottei tämä hänen silmistänsä huomaisi,\nettä hän oli itkenyt. Muutaman kerran yritti hän jo menemään, mutta\nhänen täytyi kuitenkin palata takaisin ja uudestaan itkeä kuuro, sillä,\nhän ei voinut sitä tukehuttaa.\n\nMutta kun hän vihdoin tuli isänsä eteen, osasi hän kuitenkin siinä\nmäärässä salata mieli-alaansa, että vanha herra kysyi häneltä:\n\n-- \"No, minkätähden olet noin hyvällä mielellä?\"\n\n-- \"Tuo eräs köyhä rouva.\"\n\n-- \"Ja mitä on tuon köyhän rouvan tapahtunut?\"\n\n-- \"Hän on jo saapunut Pest'iin.\"\n\n-- \"Terve tulleeksi. Lähetetään vaunut häntä vastaan.\"\n\n-- \"Umpivaunut, eikö niin?\"\n\n-- \"Miksikä juuri umpivaunut? Sopiihan hänen kaleseillakin tulla.\"\n\n-- \"No, mutta salli nyt, että umpivaunut lähetetään.\"\n\nErzsike silitteli niin kauniisti isänsä kasvoja, joihin jo oli kasvanut\nuutta partaa tuuman paksulta, että hänen täytyi käsittää, kuinka se\nolisi vastoin kaikkea kohteliaisuutta ja vanhaa tapaa, jos ei uutta\nseura-naista umpivaunuissa tuotettaisi. Olkoon siis sekin menneeksi\nTarvitaanko vielä mitään?\n\n-- \"Kyllä tarvitaan. Mutta älä rypistä tuolla tavoin kulmakarvojasi.\nYstäväni kirjoittaa, ettei tuolla köyhällä olennolla ole edes\nkunnollisia vaatteita, joissa voisi eteemme ilmestyä.\"\n\n-- \"Tuhat tulimmaista! Tuo on siis vähällä vaivalla matkustanut. Minun\ntulisi kai lähettää hänelle rahaakin, eikö niin?\"\n\n-- \"Ei; miksikä? Minä olen ajatellut, että kun täällä meillä on niin\npaljon vaatteita, joita Hermine jätti jälkeensä, me lähettäisimme\nhänelle niistä; minä en niitä kumminkaan käytä ja täällä ne vaan\npahentuvat.\"\n\n-- \"Mutta, kultaseni, sinä et tiedä, mimmoinen tuo kunnon nainen on\nvartaloltaan; entäs jos hän olisi lihava persona?\"\n\n-- \"Oi, ei suinkaan.\"\n\n-- \"Mistä sen tiedät?\"\n\n-- \"Joka on niin paljon kärsinyt, se ei suinkaan ole lihava; hän on\nvarmaankin hyvin laiha.\"\n\n-- \"Mutta jos hän olisi lyhytläntä; tiedäthän, että Hermine oli pitkä.\"\n\n-- \"Sen hän tietää auttaa. Se on naisten asia, sitä et sinä ymmärrä,\nisä kulta.\"\n\n-- \"Minä en sillä väliä pidä; lähetä hänelle mitä tahdot.\"\n\nErzsike ei nyt odottanut pitempiä puheita; hän juoksi pois, haki esiin\nkoffertin ja hatturasian, latoi niihin kaikki, mitä täydelliseen\nnaispukuun tarvitaan, Herminen vaatevarastosta, pienimpään kapineesen\nasti, joitten välttämätön yhteys on vaan naissydämen tietämä salaisuus.\nSitte käski hän valjastaa hevoset, selitti kuskille kauan jotain ja\nantoi hänelle vihdoin lasin viiniäkin, jotta hän selvemmin tehtävänsä\nkäsittäisi. Ja tänä päivänä oli hän sitte myöhään iltaan asti\nerinomaisen hyvällä mielellä; milloin hän ei itkenyt, nauroi hän aina.\n\nAnkerschmidt meni koko päiväksi metsästämään; alkoi näet kurpan-pyynnin\naika. Hänen jahtimiehensä oli ennustanut, että tänä keväänä tulisi\nsangen runsaasti kurppia, sillä vuosi oli märkä.\n\nAivan myöhään illalla tuli hän jahdista kotia; hänellä olikin ollut\nvoitto, koko viisi kappaletta koristi hänen jahtilaukkunsa silmuksia.\n\nErzsiken täytyi saada tietää jokaisen yksityisen kurpan surmasta, ja\ntyttö kuultelikin tätä kertomusta suurella tarkkuudella, silmiänsä isän\nhehkuvista kasvoista pois kääntämättä, ikäänkuin hän asian paraimmin\nymmärtäisi.\n\n-- \"Minä ammuin vielä kuudettakin, mutta se peijakas haavoittui vaan,\nja kun yritin sitä ylös ottamaan, puikahti se pensastoon, josta en enää\nvoinut sitä löytää, vaikka etsin sitä kuun laskuun asti. No, huomenna\nminä sen löydän.\"\n\n-- \"Aiotko mennä huomennakin pois?\"\n\n-- \"Varhain aamulla, sinun vielä nukkuessasi.\"\n\n-- \"Mutta päivälliseksi tulet kotia?\"\n\n-- \"Päivällisen kannan laukussani.\"\n\n-- \"Ja tuletko taas näin myöhään illalla kotia?\"\n\n-- \"Vähäistä myöhemmin vielä, sillä kuu laskee myöhemmin.\"\n\n-- \"Oi, älä jää niin kauaksi pois!\"\n\n-- \"Mutta, rakas lintuseni, silloin juuri kurpat ovat liikkeellä.\"\n\n-- \"Kyllä; mutta sill'aikaa tulee tuo köyhä rouva.\"\n\n-- \"Tuo 'eräs köyhä rouva.' Tuhat tulimmaista! Tuon köyhän rouvan minä\nkohtaan täällä ylihuomennakin, vieläpä kuukauden päästäkin, mutta\nkurpat lähtevät tiehensä, sillä ne ovat muuttolintuja, Pidäthän sinä\nitsekin kurpanpaistista? Jo pienenä lapsena sanoit joka kerta, kuin\nnäit pyssyn olallani: isä, ammuppa kurppia!\"\n\n-- \"Tiedätkö mitä? Mitä olet minulle aikonut, se jätä illaksi, ja kun\nsitte tulee minun osani vuoro, älä ammu sitä, vaan jätä se sinne ja\ntule kotia.\"\n\n-- \"No, semmoisella seremonialla ei ole vielä yhtään ruhtinatarta\nodotettu, kuin tätä sinun erästä köyhää rouvaasi. No hyvä, minä tulen\nkotia kello yhdeksän.\"\n\n-- \"Oi, ei, ei; sinun täytyy tulla kotia kello seitsemän.\"\n\n-- \"Pyhän Hubert'in kautta sen sanon! minä en tule kotia aikaisemmin\nkuin puoli yhdeksän.\"\n\n-- \"No, tuon pienen puolen tunnin saatat vielä tinkiä pois.\"\n\n-- \"Mutta kun jo annoin sanani Pyhälle Hubert'ille.\"\n\n-- \"Kuka tietää, kuuliko hän sen. Paitsi sitä saatat sen ylihuomenna\ntäyttää.\"\n\n-- \"No, olkoon menneeksi, minä tulen siis kotia kello kahdeksan. Jos\nsattuisin pari minutia kauemmin viipymään, älköön siitä mitään\nsoimausta tulko. Saakeli soikoon! Kuinka paljon minun on kärsiminen\nyhden köyhän rouvan tähden, jota en koskaan eläissäni ole nähnyt.\"\n\n-- \"No, näetkös, kuinka hyvä isä sinä olet?\"\n\nNäin pakoitettuna tyttärensä kiitosta ansaitsemaan, koetti ritari\nAnkerschmidt sillä tavoin hankkia itselleen vahingonkorvausta, että hän\nseuraavana aamuna lähti tuntia aikaisemmin metsästysretkelle. Mutta\nPyhä Hubert kosti Ankerschmidt'ille sen, että tämä oli sallinut tinkiä\npois osan hänelle annetusta lupauksesta, sillä aamupäivällä ei hän\nsaanut ammuttaviinsa enempää kuin kaksi kurppaa ja näistäkin hän\nkiukuissaan ampui toisen niin mäsäksi, ettei maksanut vaivaa sitä\nmaasta nostaa; iltapäivällä sen sijaan kello viiden aikaan lähetti\npyhimys hänelle semmoisen raju-ilman, jota ei vielä rohkeinkaan\nkalenterin-tekijä ole uskaltanut niin aikaiseksi keväällä ennustaa.\nEttä hän kuitenkin kastumatta pääsi kotia, siitä sai hän yksistään\nkiittää niitä kotia päin kulkevia rattaita, jotka hän tiellä tapasi.\nMuutoin ei hän paljon olisi pitänyt ilmalla väliä; hänen jäsenensä\neivät olleet sokerista ja olivat kyllä usein olleet suomärät.\n\nSade odotti kuitenkin siksi, että hän oli päässyt sisään portistaan,\njolloin se äkisti rupesi saavittain valamaan vesijoukkojansa,\nukkosenjyrinällä ja tulenleimauksilla.\n\nErzsike juoksi häntä vastaan huolestuneilla kasvoilla.\n\n-- \"No, sinä paha tyttö,\" soimasi ritari vihastuneena; \"sinä olet kai\nrukoillut velhoja niskoilleni. Tunnusta pois, pikku noita, että olet\nrukoillut tätä rajuilmaa minua kotia ajamaan.\"\n\n-- \"Oi, en suinkaan\", vastasi tyttö vapisten. \"Sitä en suinkaan ole\nrukoillut, en tosiaankaan. Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Hän on matkalla;\nkuinka hänen käy tässä hirveässä myrskyssä?\"\n\n-- \"Hän? Kuka 'hän'?\"\n\n-- \"Voi, tuo köyhä rouva.\"\n\n-- \"Tuo 'eräs köyhä rouva?' Tuli ja leimaus! Tämä ei ensinkään ajattele\nsitä, tuleeko hänen isänsä märäksi kuin metsähiiri, vaan että tuo\n'köyhä rouva' ei pelästyksestä sairastuisi umpivaunuissa. -- Hiiden\npönkkä!\"\n\nSuuttunut metsästäjä syöksi vimmastuneena kamariinsa, johon jokainen\nmyöntänee hänellä olleen täyden syyn, jos ajattelee, mikä ääretön\nonnettomuus se on elämässä, kun ihminen ihan samasta paikasta, josta\nhän eilen ampui kuusi kurppaa, tänäpänä saa vaan kaksi ja näistäkin\ntoisen niin rikki ammuttuna, että siitä kohta tuli metsästäjän-hachée;\nsilloin vielä lisäksi raju-ilma ajaa hänet kotia ja täällä hänen oma\nlapsensa ei tahdo ensinkään isänsä onnettomuutta sääliä. Niin sydämetön\non maailma metsästäjien kärsimysten suhteen! Kamarissaan käveli hän\näristen edes takaisin, perin vihastuneena onnettomuutensa välillisiin\nja välittömiin syihin: pyssyynsä, joka ei tarpeeksi hajota hauleja;\ntuuleen, joka karkottaa pois otuksen; Hubert'iin, joka on noin\nkostonhimoinen; sateesen, jota ei mihinkään tarvita, ja tuohon erääsen\nköyhään rouvaan, jonka tatari nyt taloon tuopi. Tämä on kaunis pikku\nalku!\n\nRaju-ilmaa kesti yhä vielä, kun hän akkunasta huomasi kotia palaavat\nvaununsa. \"No, köyhä rouva on nyt täällä, mutta hevos parkani! Hänelle\nei ole voinut mitään pahaa tapahtua, mutta hevoseni on varmaankin tuo\nkuski hylky kuolijaksi ajanut. Jos otan häntä tutkistellakseni, vastaa\nhän tietysti: ei, hän on ajanut käyden aina tänne asti. Lisäksi hän nyt\nei tässä sateessa voi kävellyttää hevosia.\"\n\nAnkerschmidt heittäysi vihdoin kiukuissaan pitkäkseen sohvalle ja\nyritti olemaan stoalaisena: hän ei pidä milläkään väliä; maailmaa ei\nkuitenkaan voi paremmaksi tehdä.\n\nYht'äkkiä kuulee hän, että joku hiljaan avaa ovea. Se lienee Erzsike.\nTietty, että se oli hän.\n\nPelon-alaisena pisti hän pienen käheräisen päänsä sisään puoleksi\navatusta ovesta ja etsi silmillään isäänsä.\n\n-- \"Oletko suuttunut?\" kysyi hän lapsellisesti itkevällä äänellä.\n\n-- \"Olen!\" vastasi muristen ritari.\n\n-- \"Älä ole suuttunut,\" sanoi lempeästi viihdyttäen tyttö, astui isänsä\nluokse ja yritti kääntämään asiaa leikilliseksi hyväilyksi, tavotellen\nisän kättä.\n\n-- \"Väisty pois!\" huusi tuimasti Ankerschmidt, vetäen äkisti kätensä\npois, jonka jälkeen tyttö heti vaipui hänen rintaansa vastaan ja,\npeittäen kasvojansa, alkoi niin katkerasti itkeä, että isä pelästyneenä\nhypähti ylös: \"No, mikä nyt? Minkätähden itket noin kovin? Onko kukaan\neläissään nähnyt noin ohutta poslinia, joka heti särkyy, jos vähän\nkovasti huudan? Olenko minä sinua loukannut? Millä olen sinua\nloukannut? No, älä itke! Enhän minä enään ole suuttunut. Vielä tuon\njärjettömän lapsen sydän pakahtuu itkusta. No, sanoinhan jo, etten\nenään ole suuttunut; minä en ole ollutkaan suuttunut, laskin vaan\nleikkiä. Nouse nyt ylös. Istu tähän viereeni. Täytyykö olla noin\narkatunteinen? Eikö enää saa laskea leikkiäkään kanssasi? Kaikki on\nhyvin, suutele minua nyt kauniisti, äläkä enään itke\".\n\nErzsike käsitti puheen ja kääri kätensä isän kaulan ympäri, sitte\nsuuteli hän häntä, mutta itkusta ei käynyt niin helposti herkeäminen;\nsiihen tarvittiin aikaa.\n\nLopuksi täytyi Ankerschmidt'in tuoda esiin leikillisiä, naurua\nherättäviä lauseita, saattaaksensa Erzsikeä takaisin tavalliseen\nelämäänsä, ja sillä tavoin rupesi vähitellen hymy puhkeemaan esiin\nviimeisten kyynel-pisarain lävitse, niinkuin taivaankaari pilvistä.\n\n-- \"No, sanoppas nyt, mitä tahdoit lausua.\"\n\n-- \"Hän on jo täällä. -- Hän on saapunut tänne.\"\n\n-- \"Tuo eräs köyhä rouva? No, kiitos kaikkivaltiaan, että hän nyt kerta\non täällä, jottei häntä enää tarvitse odottaa! Nyt ei häntä siis enää\nmikään vaivaa?\"\n\n-- \"Voi, paljon!\" huokasi tyttö. \"Köyhä rouva on kovin kipeä.\"\n\n-- \"Hänen täytyy siis laskea levolle. Hänelle täytyy keittää teetä; hän\non varmaan vilustunut matkalla.\"\n\n-- \"Ethän sinä suutu?\"\n\n-- \"Mitähän enää suuttuisin?\"\n\n-- \"Teethän, mitä sinulta pyydän? Ainoastaan yhtä.\"\n\n-- \"No niin; mitähän nyt pyydät?\"\n\n-- \"Tuo köyhä rouva tahtoisi nähdä sinut, ennenkuin häntä nukkumaan\nlasketaan.\"\n\n-- \"Onko hän utelias minuun? Hänen uteliaisuutensa on siis suurempi,\nkuin hänen päänkivistyksensä; se on hyvä merkki. Minun on siis toinen\ntakki ylleni pukeminen, eikö niin?\"\n\n-- \"Oi, ei, noinkin on hyvä; vielä parempikin.\"\n\n-- \"Näinkin on hyvä? Se niinmuodoin ei ole mikään turhia vaativa dami?\nMinun tulee siis mennä ja toivottaa hänelle hyvää iltaa? Enkö minä\nhäiritse häntä?\"\n\n-- \"Etpä suinkaan; tule nyt vaan sinne.\"\n\n-- \"No, jos se on välttämättömän tarpeellista hänen parantumiseensa,\nettä hän minut näkee, olkoon menneeksi.\"\n\nAnkerschmidt päätti nousta sohvalta. Erzsike kääri molemmat\nkätensä hänen käsivartensa ympäri ja vei hänet sillä tavoin siihen\nasunnon-osaan, jossa hänen oma kamarinsa oli.\n\nEnsimmäisessä kamarissa, Herminen entisessä asunnossa, seisoi vielä\nvalkoisella esiripulla varustettu vuode, siitä asti koskematta.\n\nTälle vuoteelle vei nyt nuorempi tytär ritari Ankerschmidt'in.\n\nErzsike veti valkoisen esiripun toisen puoliskon syrjään, ja siinä näki\nritari Ankerschmidt valkoisilla tyynyillä sairaana, tunnotonna, silmät\nsisään vajonneina, kasvot vahankeltaisina, huulet tulisesti hengittäen,\ntuon \"erään köyhän rouvan\" -- oman rakkaan tyttärensä -- onnettoman\nHerminen...\n\n... -- \"Kuski! valjasta vaunut uudestaan ja riennä takaisin kaupunkiin\nlääkäriä noutamaan!\"\n\nNäin kaikui Ankerschmidt'in ääni porstuan portailta.\n\n-- \"Noilla väsyneillä hevosilla?\"\n\n-- \"Niin. Noilla väsyneillä hevosilla!\"\n\n-- \"Tässä raju-ilmassa?\"\n\n-- \"Niin. Tässä raju-ilmassa!\"\n\nAnkerschmidt'in talossa ovat yöt sangen pitkät tämän päivän perästä.\nTalossa on sairas; semmoinen sairas, joka ei nuku öisin.\n\nRitari Ankerschmidt ja hänen nuorempi tyttärensä istuvat vuorotellen\nsairaan vuoteen vieressä, välisti myöskin yhdessä, likistäen toinen\ntoisensa kättä, ja valvovat hänen tähtensä.\n\nSairas näkee aina unta siitä, että hän nyt on morsian. Hän puhuu\nkuiskaillen salaisesta ihastuksestansa, armaastansa, jota hän rakastaa,\njota hän jumaloitsee. Hän kertoo, kummoinen hänen morsiuspukunsa on\noleva, kummoinen seppele: myrtistä ja valkoisista ruusuista. Hän puhuu\nhäävieraista, jotka saattavat häntä alttarille ja siellä seisovat hänen\nympärillänsä; pappi kysyy kauniisti: rakastatko häntä? rakastan. Hän\nkertoo, kuinka kaunis ylkämiehen pieni talo on, johon hän viepi\nmorsiamensa; sen ympärillä on vähäinen puutarha, pihalla kyyhkysiä,\nakkunassa talvi-vehreää, sisällä laulavat iloiset palkolliset. Ja\nlopuksi palaa hän aina takaisin häneen itseen, joka on niin uljas, niin\nrakastettava, milloin onnellinen, milloin onneton, milloin sankari,\nmilloin vainottu. Mutta hän on kaikkialla lemmikkinsä kanssa, tuntee\nhänen tunteitansa, elää hänen elämäänsä. Tämä ei saata mennä mihinkään,\njossa hän ei näkisi häntä, tämä ei voi ilmestyä niin, ettei hän häntä\nsyleilisi; vasta kun he ovat yhdessä, poistuu tyhjyys maailmasta.\n\nJa tätä kestää yöstä yöhön.\n\nUnentietäjät arvelevat, että se tyttö, joka unissaan on nähnyt itsensä\nkuolleena ruumiinarkussa, ennen pitkää tulee morsiameksi; mutta se,\njoka uneksii olevansa morsiamena, mitä he siitä sanovat?\n\nJa kun hän sitte heräsi, kuinka hän kauhistuu siitä, mistä on nähnyt\nunta; kuinka hän haaveksivalla hirmulla kertoo sisarellensa, mitä\nhirveitä unia hänellä on ollut! Taas oli hän nähnyt hänet, rakastanut\nhäntä!\n\nHän rakastaa unessaan sitä, jota hän hereillä ollessaan vihaa; hänen\nsielunsa käypi hänen perässään, etsii häntä, on onnellinen sen kautta,\njota hän valveilla kauhistuu, jota hän pelkää ajattelemasta.\n\nYksi ajatus häntä erittäin vaivaa. Kun hän jo tuon ihmisen\nkiusaamisesta oli ruumiillisesti ja hengellisesti sortunut, näytti tämä\nhänelle lakikirjan, jossa oli monta pykälää, ja osotti sormellaan yhtä\nniistä: \"Katso, jos sinä jättäisit minut ja palaisit takaisin isäsi\nluokse, pakoitan minä tämän lain voimalla sinua tulemaan takaisin\nherrasi kynnykselle. Sillä jos minä en tahdo sitä, et sinä ikinä voi\nminua jättää; jos minä sanon tuomarille, että rakastan sinua, antaa hän\nsinut takaisin valtaani, sillä siinä ei ole kyllä, että sinä sanot:\nminä vihaan häntä!\"\n\nTämä uhkaus vainoo häntä koko päivän, niin kauan kuin hän on hereillä:\ntästä puhui hän sata kertaa isällensä, sisarellensa, eikä usko heitä,\nkun he vakuuttavat, ettei semmoista lakia ole missään maailmassa: oi,\nhän näki sen, luki sen! ei ole mahdollista siitä päästä.\n\nJa kun hänen sitte taas täytyy mennä maata, kuinka hän pelkää noita\ntarjontelevia unen-näköjä!\n\n-- \"Herätä minä usein\", pyytää hän sisartansa, \"älä anna minun\nraskaasti nukkua; kun näet, että olen levoton, puhuttele minua, siitä\nminä toinnun; jos puhun unissani, pudista minua, älä salli minun nähdä\nunta. Voi se on kauheata, kun aina täytyy nähdä unta!\"\n\nLääkäri, joka usein tuli tänne kaupungista, sanoi, että yhä enenevä\nhermotauti oli hänet vallannut, jota vaan suotuisa mieli-alan vaihtelu\nvoisi poistaa.\n\nParasta olisi, jos hän laillisesti tulisi miehestään eroitetuksi ja\nsitte etsisi huvitusta maailmassa.\n\nAnkerschmidt'illakin oli sama mieli, ja hän päätti neuvotella tohtori\nGrisák'in kanssa laillisesta avioliiton erosta.\n\nEräänä erinomaisen kauniina kevätpäivänä oli Hermine jo niin paljon\ntoipunut, että hänen sallittiin tunniksi mennä alas puutarhaan ja\nErzsiken taluttamana kävellä vihannalla nurmella.\n\n-- \"Tämä päivänpaiste, tämä viheriä ruoho parantaisi minut\", sanoi\nHermine, sisarensa olkapäätä vastaan nojaten, \"jos ei vaan tuota yhtä\najatustani olisi.\"\n\n-- \"Kyllä se katoo.\"\n\n-- \"Tuskin se katoo, ja kun se tulee minuun, silloin kellastuu\nmielestäni ruoho ja minun on vilu auringon paisteessa.\"\n\n-- \"Katsos, kuinka orvonkukat aukenevat\", lausui Erzsike, sisarensa\naatteille toista suuntaa antaaksensa, kumartui ruohikkoon, poimi siitä\nmuutamia noita kevään siivoja lapsukaisia ja tarjosi niitä Herminelle.\n\"Kuinka suloinen lemu niillä on!\"\n\nHermine haisteli tarjotuita orvonkukkia ja heitti ne inholla pois\nluotansa.\n\n-- \"Hyi! Ne haisevat aivan semmoiselta, kuin nuot sikarit, joita hän\npoltti.\"\n\nErzsike hämmästyi tästä suuresti. Näitä armaita orvonkukkasia ei kukaan\nvielä ollut tuolla tavoin loukannut. Hän ei uskaltanut enää poimia\nniitä.\n\nHän istui Herminen kanssa jollekulle puutarhan-penkille. Hermine jatkoi\nahdistustaan:\n\n-- \"Olisi kuitenkin parempi, jos en tulisi terveeksi. Nyt kun olen\nsairaana, ei kukaan säälistä soimaa minua; mutta jos minua ei mikään\nvaivaisi, juohtuisi isäni mieleen, mitä olen häntä vastaan rikkonut.\"\n\n-- \"Hän on sen sinulle jo aikaa sitten anteeksi antanut.\"\n\n-- \"Minä tiedän, että sinä et saanut lepoa ennen, kuin hän oli sanonut\nsinulle, ettei hän enään ole suuttunut minuun; mutta hän ei ole\nsaattanut sitä unhottaa, yhtä vähän kuin minä koskaan olen saattanut\nsitä itselleni anteeksi antaa.\"\n\n-- \"Katsos, tuolla hän juuri tulee luoksemme; sinä näet, kuinka hän\nnytkin hymyilee sinulle.\"\n\nAnkerschmidt tulikin silloin heitä kohti, eräästä käytävän käänteestä.\n\n-- \"Minä en näe, että hän hymyilisi; minä näen, että hän on suuttunut.\"\n\n-- \"Sentähden näet niin, että aurinko paistaa häntä silmiin.\"\n\nMutta Hermine oli tällä kertaa oikeassa; Ankerschmidt'in katsanto oli\ntodellakin sangen synkkä.\n\nErzsikekin huomasi sen, mutta hän ei tahtonut sitä.\n\n-- \"Tule tänne vaan, isä\", huusi hän heleällä, iloisella\nleikillisyydellä; \"me kinailemme tässä Herminen kanssa; hän väittää,\nettä sinä olet suuttunut, minä taas, että sinä hymyilet.\"\n\n-- \"Vai niin? Tietysti minä hymyilen\", sanoi Ankerschmidt, heidän\nluoksensa astuen, ja oli hyvällä mielellä olevinansa.\n\n-- \"Mutta hän alkoi nyt vasta\", kuiskasi Hermine Erzsiken korvaan. Hän\nei ollut vielä uskaltanut suoraan puhutella isäänsä, siitä asti kuin\noli kotia tullut.\n\nAnkerschmidt kuuli tämän kuiskauksen ja kiiruhti häntä rauhoittamaan.\n\n-- \"Niin, minä olin vähän huonolla mielellä, sillä sain juuri tiedon\neräästä oikeudenasiasta, jonka tähden minun täytyy lähteä Pest'iin, ja\nminua pahoitti, kun minun on teidät tänne jättäminen.\"\n\n-- \"Näetkös, että minä olin oikeassa\", kuiskasi Hermine. \"Ruohokin on\nkeltaista, kun sitä katselen.\"\n\n-- \"Älä sure, tyttäreni; sill'aikaa kuin minä olen Pest'issä, pyydän\nlääkäriä jäämään tänne.\"\n\nHermine sanoi taas kuiskaten Erzsikelle:\n\n-- \"Pyydä kauniisti isäämme, ettei hän lähetä lääkäriä tänne. Minä olen\nmielelläni sairaana.\"\n\n-- \"Minkätähden, lapseni?\" kysyi huolestuneena Ankerschmidt ja silitti\nHerminen otsaa. \"Minkätähden sen sanot?\"\n\nHermine lähetti taas vastauksen vaan sisarellensa.\n\n-- \"Sentähden, että niin kauan kuin olen sairaana, isäni ei ole\nvihastunut minuun.\"\n\n-- \"Oi, rakas lapseni\", sanoi Ankerschmidt, syleillen kadonnutta\nlastansa, \"mitä sinua isäsi viha kauhistuttaa? Isän viha on mesi ja\nbalsami sallimuksen vihaan verrattuna, ja sinä olet pikemmin kokenut\njälkimmäistä kuin edellistä.\"\n\nHermine katsoi liikutettuna isänsä silmiin ja tarttui molemmin käsin\nhänen käteensä.\n\n-- \"Totta, totta\", hengähteli hän hiljaa ja painoi sitte päänsä alas;\n-- \"ja kuinka myöhään me sen opimme!\"\n\n-- \"Mutta, lapsukaiseni, minun täytyy kohta matkalle lähteä, sillä tämä\nasia on sangen tärkeä.\"\n\n-- \"Oi, isä kulta!\" lausui siihen Erzsike; \"mihinkä sinä näin illan\nsuussa lähtisit? Me emme laske sinua.\"\n\n-- \"Tulimmaista, tekö ette tottelisi minua! Huomenna aamulla minun\ntäytyy olla Pest'issä, maksakoon mitä tahansa.\"\n\n-- \"Yöllä on matka paha.\"\n\n-- \"Ei suinkaan paha. Entäs posti? Se kulkee koko yön. Tämä ei ole\nensimmäinen matkani yöllä.\"\n\n-- \"Mutta minkätähden riennät noin?\"\n\n-- \"Minkätähden, minkätähden? Mitä sinä sitä ymmärtäisit, jospa sen\ntietäisitkin? Latinaksi sanotaan: 'periculum in mora.' Katsos,\nvaunutkin ajavat jo esiin. Menkää nyt kamariinne. Pidä vaaria\nHerminestä, ettei hän mene ulos, jos ilma on ruma.\"\n\n-- \"Mutta sinun matkavaatteesi ja muut?\"\n\n-- \"Ei tarvita mitään, kaikki on jo säälitty\", kiiruhti Ankerschmidt\npuhetta pikaisesti päättämään, ja suudeltuaan molempia tyttäriänsä,\nhyppäsi hän avattuihin vaunuihin, joitten eteen neljä varsaa oli\nvaljastettu, sekä lähti suurella kiiruulla pois.\n\nHermine seisoi porstuan portailla eikä liikahtanut paikaltaan, niin\nkauan kuin vielä saattoi kaukaa nähdä sitä pölypilveä, jota poistuvat\nvaunut perästänsä tuoksuttivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnkerschmidt riensi niin pölyisenä, kuin hän oli vaunuista noussut,\nylös tohtori Grisák'in luokse.\n\n-- \"Oletteko saanut kirjeeni?\" kysyi lakitieteen tohtori.\n\n-- \"Se toi minut tänne.\"\n\n-- \"Ymmärsikö teidän kunnianne sen sisällystä?\"\n\n-- \"Täydellisesti. Tuo ihminen tahtoo siis käydä oikeutta,\npakoittaaksensa pois lähtenyttä puolisoansa kotia palamaan.\"\n\n-- \"Yhteiskunnallinen oikeudenkäynti-järjestys, Itävallan lakikirja...\"\n\n-- \"Minä en kysynyt, mitä ne sisältävät. Mitä tarkoittaa tämä ihminen\nsillä?\"\n\n-- \"Saanko puhua suoraan?\"\n\n-- \"Sitä hartaasti pyydän.\"\n\n-- \"Minä tunnustan siis suoraan, etten minä tässä yrityksessä näe\nmuuta, kuin että herra Straff tahtoo kiristää rahaa teidän\nkunnialtanne.\"\n\n-- \"Minua ilahuttaa suuresti, että teillä on se ajatus.\"\n\n-- \"Straff on komissi-frateri (heittiö); sitä ei ole kieltämistä.\nTeidän kunnianne on sangen kelpo mies. Straff on yhtä vakuutettu\nedellisestä kuin jälkimmäisestä, ja siihen perustaa hän koko laskunsa.\nTeidän kunnianne kädessä ei ole mitään semmoista todistusta, joka lain\nedessä saattaisi olla perusteena siihen, että vaimo pääsisi erilleen\nmiehestään. Ilman semmoista -- muistakaa, kuinka kovin siveelliset\nhallituksemme mielipiteet ovat -- ei vaimo saa elää miehestään\nerinänsä. Avion-eron asioissa pitää molempien riitapuolten\ntuomio-istuimen edessä tunnustaa leppymätöntä vihaansa. Niin kauan kuin\nherra Straff sanoo, että hän rakastaa puolisoansa, emme voi hänen\nmitään.\"\n\n-- \"Meidän täytyy niinmuodoin ostaa häneltä tuo sana, että hän 'vihaa'\nvaimoansa.\"\n\n-- \"Täytyy -- niin on tapa.\"\n\n-- \"Varsin hyvä, mikä lienee hinta?\"\n\n-- \"Sitä en vielä ennakolta tiedä sanoa; mutta minä luulen, että meidän\ntäytyy määrätä kymmenen-tuhatta florinia sovinnoksi.\"\n\n-- \"Annetaan. Pankaa, herra tohtori, asia kohta toimeen. Niin pian kuin\navion-eron juttu päätetään meidän eduksemme, saatte te minulta\nvaivanpalkkioksi niinikään kymmenen-tuhatta florinia, Ja nyt, antakaa\nminulle paperia ja kynä, jotta saisin kirjoittaa osoituksen Wien'in\npankkiirilleni ja sitoumuskirjan teille. Tehkää hyvin, dikteratkaa,\nkuinka minun tulee se kirjoittaa!\"\n\n\n\n\nXII.\n\nMikä Archimedeen ruuviksi nimitetään?\n\n\nTohtori Grisák riensi tämän hänelle aivan edullisen ehdoituksen perästä\nheti ensimmäisellä pikajunalla Wien'iin. Straff'in asuntoon tultuansa,\ntapasi hän siellä vielä toisenkin vanhan tuttavan; herra Maxenpfutsch\noli siellä.\n\nKun tohtori Grisák oli astunut esikamariin, huomasi hän jo kohta\nensi silmäyksestä, millä kannalla täällä asiat olivat. Kaikkiin\nhuonekaluihin oli näet ilman poikkeuksetta painettu eräs virallinen\nsinetti, joka osotti, että täällä oli käynyt velkojia.\n\nJo ulkopuolella ovea kuuli herra Grisák, että sisällä kaksi ihmistä\npiti suurta melua, päälliseksi vielä yhtä haavaa, ja ettei mikään\nleikinteko ollut riidan aineena; siitä hän sai sitä varmemman tiedon,\nkun hän avasi oven ja omin silmin näki, kuinka nuot molemmat hyvät\ntuttavat melusivat niin likellä toinen toistaan, kuin kumpikin olisi\ntarkoittanut, että vastustajan, maksoi mitä maksoi, täytyisi nenällään\nkuulla, mitä toinen hänelle sanoi.\n\n-- \"Ah, hyvät herrat! Mistä te riitelette tuommoisella tieteellisellä\nkiivaudella?\" kysyi leikillisesti tohtori Grisák toraavílta, jotka\nhänet nähtyänsä kovasti säpsähtivät. \"Mikä epäilyksen-alainen thesis on?\nEnkö minä voisi olla avuksi sen suorittamisessa?\"\n\nSill'aikaa kuin Maxenpfutsch, kokonaan hämilleen joutuneena, näytti\netsiskelevän sanoja, jotka vastaisivat hänen kiukkuansa, pisti Straff,\nolkapäitään kohauttaen kätensä housujensa taskuihin ja vastasi\nleikillisesti:\n\n-- \"No, me pidämme kunnioitetun ystäväni kanssa toisillemme esitelmiä\nvekseli-oikeudesta, eikä hän tahdo käsittää, että, vaikkapa hän\naikaisemmin antoi panna huonekalut takavarikkoon, jos toinen myöhemmin\ntullut velkoja on todeksi näyttänyt, että nämät ovat olleet vaimoni\nhuonekaluja, ja vekselissä myöskin on vaimoni nimi, tämä saa viedä ne\npois. Sehän on ihan luonnollista.\"\n\n-- \"Mutta piru vie\", ärjäsi siihen Maxenpfutsch. \"tämä ei ole mitään\nleikintekoa! Suvaitkaa katsoa, herra tohtori, tässä ovat vekselit,\njoista minä olen tuolle ihmiselle antanut kymmenen-tuhatta florinia.\"\n\n-- \"No, no, ainoastaan viisituhatta; sillä hän kirjoitutti aina\nkahdenkertaisesti.\"\n\n-- \"Minä en sano mitään! Vekselit puhuvat. Kymmenen kappaletta, kukin\ntuhannen florinin. Mitä arvoa minä voin panna noihin viheliäisiin\nhuonekaluihin?'\"\n\n-- \"Sitähän minäkin sanon.\"\n\n-- \"Mutta sillä tavoin olen minä häviöön joutunut mies.\"\n\n-- \"No, enkö minä sitä ole?\"\n\n-- \"Mutta minä en voi ymmärtää tämän herran hyvää mieltä! Hän ottaa\nminulta lainaksi kaikki rahani; hän ei voi niitä takaisin maksaa ja\nsiitä hän vielä nauraa!\"\n\n-- \"Minä pyydän\", sanoi tohtori Grisák, \"sallikaa minunkin saada\nsuunvuoroa. Ehkä ei vielä kaikki ole hukassa. Paljonko herra Straff on\nvelkaa herra Maxenpfutsch'ille?\"\n\n-- \"Uskokaa pois, tohtori, se oli ainoastaan viisituhatta florinia.\"\n\n-- \"Mutta vaikkapa vaan niinkin paljon, mihin kummaan olette ne\nmenettänyt?\"\n\n-- \"No, oikeuden-käyntiin appeani vastaan. -- Siihenkin olette te minua\nsaattanut, herra tohtori; ettekö voinut minulle sanoa, tarjoustani\nhylätessänne, ettette ota asiaa ajaaksenne sentähden, että testamentti\non tuolle vanhalle narrille antanut oikeuden elämän ja kuoleman\nsuhteen?\"\n\n-- \"No, mutta siihen ette ole saattanut kaikkia rahoja hukata.\"\n\n-- \"Oi, heittäkää se sikseen! Te tiedätte varsin hyvin, että jos\nlakitieteen tohtoria vaan edes tervehtää kadulla, se jo maksaa rahaa.\nJos joku joutuu konkurssitilaan, sanokoon vaan: 'minulla on ollut\noikeuden-käynti', ja hän katsotaan aivan syyttömäksi. Sitte täytyi\nminun myöskin elää arvoni mukaan. Mitäpä Wien'issä muutama tuhat\nflorinia on semmoiselle miehelle, joka on ottanut ylhäisen herran\ntyttären puolisokseen? Voinko minä siihen mitään, ettei tuo ylhäinen\nherra mitään antanut?\"\n\n-- \"No, mutta löimme vähän korttiakin, eikö totta?\"\n\n-- \"No, sitäkin. Kuka ei korttia lyö? Minä tahtoisin tuntea semmoisen\nihmisen. Hyvä, ettei minua soimata vielä siitäkin, että olen polttanut\nsikaria.\"\n\n-- \"Jospa ette vaan olisi polttanut minun sikareitani!\" ärisi\nmyrkyllisestä herra Maxenpfutsch, jota varsinkin se seikka suututti,\nettä hänen velallisensa nytkin poltti cabanoja.\n\n-- \"Minä pyydän, vähän hiljempaa menoa, hyvät herrat\", sanoi\nlepyttäväisesti tohtori Grisák. \"Sallikaa minun puhua. Entäs jos olisi\nmahdollista asiaa ystävällisesti sovittaa? Herra Maxenpfutsch olisi\nluullakseni varsin tyytyväinen, jos hän voisi saada takaisin nuot\nviisituhatta florinia ynnä laillisen koron kanssa.\"\n\n-- \"Mitä sanotte lailliseksi koroksi?\"\n\n-- \"No -- minä otaksun kymmenen prosenttia.\"\n\n-- \"Vai niin! Ja mitä arvelette, herra tohtori?\"\n\n-- \"Se riippuu kokonansa kunnioitetusta ystävästäni, herra Straff'ista.\nTehkää hyvin, herra ystäväni, kuunnelkaa minua. Hänen kunniansa herra\nAnkerschmidt on käskenyt minun ruveta käymään oikeutta teidän kanssanne\nhänen tyttärensä avion-erosta.\"\n\n-- \"Mutta siitä ei tule mitään, sillä minä tahdon rouvan kotia.\"\n\n-- \"Tahdotte kotia!\" kiljaisi Maxenpfutsch, raivoissaan päätänsä\npudistaen; \"eihän teillä ole edes tuolia, jolle voisitte häntä istumaan\npanna.\"\n\n-- \"Se saadaan, jos hän tulee takaisin.\"\n\n-- \"Hän ei tule, hyvä herra\", sanoi häijynkurisesti tohtori Grisák.\n\"Ankerschmidt tarjoo teille siinä tapauksessa, ettette aseta mitään\nestettä avion-eroa vastaan, sangen kauniin summasen sovinnoksi.\"\n\n-- \"Kuulkaa, kuulkaa!\" kiihoitti tämän kuultuaan Maxenpfutsch\nStraff'ia.\n\nMutta Straff kysyi vaan ylenkatseellisesti:\n\n-- \"Mikä tuo kaunis summanen on?\"\n\n-- \"Sitä ansaitsee sanoa summaksikin\", vastasi tohtori Grisák, lyöden\nrintaansa ja takkinsa nappeja avaten. \"Tässä on minulla osoitus\npankkiin; suvaitkaa lukea: 'kymmenen-tuhatta florinia puhtaassa\nrahassa.'\"\n\n-- \"Kuulkaa, kuulkaa!\" kehoitti Maxenpfutsch Straff'ia.\n\"Kymmenen-tuhatta florinia. Ottakaa pois, ottakaa heti. Suostukaa,\nhyvä herra!\"\n\nMutta Straff vastasi, kylmäverisesti ivaten:\n\n-- \"Minun tulisi suostua, eikö niin? Ja sitte heti antaa pois teille\nkoko nuot kymmenen-tuhatta florinia? Suudelkaa minua kumminkin 'a\nconto' tuommoisesta mielettömästä ajatuksesta.\"\n\n-- \"Ei, ei, minulle tulee vaan minun viisituhatta florinia. Luovunpa\nvielä koroistakin, hyvä herra! Saatanko enempää tehdä?\"\n\n-- \"Oih, menkää te tiehenne, älkää pilatko asioitani!\" sanoi Straff,\ntyöntäen luotaan velkojaansa. Sitten asettui hän, käsivarret ristissä,\ntohtori Grisák'in eteen ja lausui, vahvasti puhaltaen yhteen\nlikistettyjen huuliensa välistä:\n\n-- \"Herra tohtori! Tätä ehdoitusta minä olen odottanut. Minä tiesin\nvarsin hyvin, että näin täytyi käydä. Mutta asia ei ole vielä kypsynyt.\nMinä en ole semmoinen narri, joka tämänpäiväisestä varpusesta annan\npois huomispäivän kurjen. Ensinnä on tarpeellista, että koko tämä\n'affäri' käy Ankerschmidt'ilaisille mitä ikävimmäksi, sillä minä olen\nvarma siitä, että jos minulle tänään ehdoitellaan kymmenen-tuhatta\nflorinia, jotta minusta päästäisiin, minulle kuukauden päästä\ntarjoomalla tarjotaan kaksikymmentä-tuhatta; siitä minä vakuutan\nteitä.\"\n\n-- \"Mutta, hyvä herra!\" huusivat yhtä haavaa Grisák ja Maxenpfutsch.\n\n-- \"Ja nyt on kaikki keskustelu päättynyt; minun kanssani\nei saata enempää puhua. Minä olen hasardipelaaja. Koko voitetun\nsumman jätän minä rulettipöydälle: siinä on kymmenen-tuhatta\nflorinia! Kaksinkertaisesti taikka ei mitään! Minä tahdon saada\nkaksikymmentä-tuhatta taikka rouvani kotia. Ja nyt, älkää riidelkö\nkanssani enää, sillä minä huolin kehoituksesta yhtä vähän kuin kipeä\nhevonen. 'Faites vos jeux, messieurs!'\"\n\n-- \"Minä pyydän, sananen vaan\", rukoili vielä herra Maxenpfutsch\nristityillä käsillä.\n\n-- \"Ei mitään enempää. Puoti on kiinni.\"\n\n-- \"Te olette inhoittava ihminen!\"\n\n-- \"Minä tiedän sen. Juuri siihen luotankin.\"\n\nHerra Maxenpfutsch syöksi epätoivoissaan ulos huoneesta, mutta jäi\nseisomaan portaitten alapäähän, tiedustellaksensa tohtori Grisák'ilta,\nsaattaisiko tuo hupsu ihminen toivoa, että Ankerschmidt vielä rupeisi\ntähänkin suureen uhraukseen hänen ilkeän-kaunisten silmäinsä tähden.\n\nMutta Straff pidätti vielä tohtori Grisák'ia yhtä sanaa varten.\n\n-- \"Minä pyydän, tohtori, ymmärtäkäämme toisiamme. Te olette järkevä\nmies, minä myöskin. Nyt on meillä semmoinen tilaisuus käsissämme,\njonka laiminlyöminen olisi tyhmyyttä. Ankerschmidt on varmaankin\nsitounut maksamaan teille kauniin vaivanpalkkion siinä tapauksessa,\nettä saatatte laillisen avion-eron toimeen. Minä en jaarittele\ntyhjänperäisiä. Jos sovinto tehdään minun ehdoitukseni mukaan, sitoun\nminäkin puheen-alaisesta summasta antamaan teille palkkioksi kymmenen\nprosenttia. Kahdestakymmenestä-tuhannesta florinista siis kaksituhatta\nflorinia. Ei sekään ole mikään halveksittava honorari niin lyhyestä\nromanista.\"\n\nTohtori Grisák näki, että hänellä oli edessään käytöllinen ihminen,\njoka ymmärtää ammattinsa; hän hymyili sentähden hänen ehdoitukseensa,\nja kun he erosivat toisistaan, pudisti hän vielä Straff'in kättäkin,\nsanoen: \"no, saamme nähdä.\"\n\nUlkona portailla tapasi väijyvä Maxenpfutsch herra tohtorin ja\nkuulusteli häneltä rajattomalla tiedonhalulla, olisiko mahdollista,\nettä tuota vapaa-ehtoista lainaa noin tehtäisiin kahta suuremmaksi,\njohon tohtori Grisák, silmiänsä viekkaasti räpyttäen, vastasi, että\nheitettäköön asia vaan hänen huostaansa, kyllä kaikki hyvin päättyy.\n\n-- \"Oi, jos vielä voisin saada minun viisituhatta floriniani takaisin\nteidän kautta, rakas herra tohtori, antaisin teille koko koron, uskokaa\npois.\"\n\n-- \"Viisisataa florinia? Onhan sekin rahaa.\"\n\nTohtori Grisák pani tämänkin tarjouksen kirjoihinsa.\n\nVielä samana päivänä lähti hän takaisin Pest'iin.\n\nAnkerschmidt odotti häntä jo levottomasti. Justinianuksen mainio\njälkeläinen kertoi, mitenkä oli käynyt, kuinka hän oli tavannut\nStraff'in, joka ei näytä olevan rahanpulassa, sillä Maxenpfutsch lainaa\nhänelle niin paljon kuin hän vaan haluaa. Sentähden pysyykin hän sangen\nkovakiskoisena, eikä tahdo ruveta keskustelemuksiin vähemmällä kuin\nkahdellakymmenellä-tuhannella florinilla.\n\nAnkerschmidt ei räpähyttänyt edes silmiänsä näistä sanoista. Hän pyysi\nkirjoitusneuvoja ja kirjoitti vielä toisen kymmenen-tuhannen florinin\nosoituksen.\n\n-- \"Tehkää hyvin, herra tohtori, antakaa hänelle, hän on pyytänyt.\"\n\nTohtori Grisák oli ihastunut tästä asiain loistavasta menosta ja palasi\nvielä yöjunalla Wien'iin. Ankerschmidt sanoi odottavansa Pest'issä\nsiksi, kuin hän tulisi takaisin; älköön viipykö kauan, jos mahdollista.\nTohtori Grisák oli nopeampi kuin Hermes jumala sanansaatossa. Suurella\nkiiruulla riensi hän Straff'ille päätöstä ilmoittamaan. Tietysti hän ei\nkertonut asiaa niin, kuin se oli tapahtunut.\n\n-- \"No, hyvä herra\", sanoi hän, Straff'in luokse sisään astuen, \"tämä\noli vaikea työ. Vanhus oli hurjistunut, niinkuin kettu; Fuchswild!\nniinkuin sanomme. Hän parjasi, olipa melkein lyödä minua.\"\n\nStraff kuulteli tätä esitystä sangen kylmäkiskoisesti, kädet selän\ntakana, nojaten itseään tuolin yläpuolta vastaan.\n\n-- \"Minä saatan sanoa, että vaan työläästi sain häntä taipumaan\",\njatkoi tohtori, yhdelle laillisesti taka-varikkoon otetulle tuolille\nistuen.\n\n-- \"Todellakin?\"\n\n-- \"Mutta lopuksi hän sentään myöntyi.\"\n\n-- \"Vai niin.\"\n\n-- \"Minä sanoin hänelle, että tässä kysytään hänen tyttärensä onnea;\nminä kerroin hänelle, kuinka hirveä ihminen te olette, kuinka\nkostonhimoinen, sanalla sanoen minä panettelin teitä armottomasti hänen\nedessään.\"\n\n-- \"Kiitoksia!\"\n\n-- \"Teidän sopii tosiaankin kiittää, sillä siten sain minä sen aikaan,\nettä vanhus hikoili ulos vielä nuot toisetkin kymmenen-tuhatta\nflorinia. Tässä on minulla osoitus.\"\n\n-- \"Hyvä.\"\n\n-- \"No, mitä sanotte siihen?\"\n\n-- \"Ei mitään.\"\n\n-- \"Ei mitään?\" kysyi tohtori Grisák, laskien kämmenensä polvilleen,\nvoidaksensa paremmin ihmetellä tätä ihmistä. \"Te ette sano siihen\nmitään, että minä voitan teille hasardi-pelinne ja tuon siihen lasketut\nkymmenen-tuhatta florinia kaksinkertaisesti takaisin?\"\n\nStraff astui nyt tohtori Grisák'in luokse ja koska he olivat niinkuin\ntuttavat ainakin keskenänsä, laski hän molemmat kätensä tämän\nolkapäille, siinä kun hän istui tuolilla, ja puhui hänen nenänsä alle:\n\n-- \"Minä sanon sen, tohtori, että missä oli kaksikymmentä-tuhatta\nflorinia, siellä on kolmekymmentä-tuhattakin.\"\n\n-- \"Mitä?\" huusi kauhistuneena Grisák ja kavahti pystyyn tuoliltaan,\nniinkuin salaiset vieterit olisivat hänet ylös viskanneet.\n\n-- \"Siellä on kolmekymmentä-tuhattakin\", kertoi kylmäverisesti\nseikkailija.\n\n-- \"Oletteko mieletön?\"\n\n-- \"Enpä suinkaan; päinvastoin olen sangen järkevä. Mitä ajattelette,\ntohtori? Jos mikä 'affäri' on hyvin 'courant', kuka sitä silloin\ntahtoisi lopettaa? Kuka panisi sulun kiinni, kun kultavirta paraiten\njuoksee?\"\n\n-- \"Mutta, hyvä herra!\" huusi tohtori Grisák, kiukusta aivan\nvimmastuneena, \"minä en tiedä, miksi tätä teidän käytöstänne\nnimittäisin.\"\n\n-- \"Miksi?\" vastasi seikkailija cynillisellä ivalla. \"Sen nimi on\n'_Archimedeen ruuvi_' -- ilman loppua. Älkää suuttuko, rakas tohtori;\nminä tunnen vastustajani, minun on pelini varma. Ei teilläkään sovi\nolla mitään valittamista minun suhteeni; tänäpänä saisitte minulta\nkaksituhatta florinia, muutaman päivän perästä saatte kolmetuhatta.\"\n\n-- \"No -- te olette pirullinen mies. Minä en uskaltaisi jousta noin\nkireesen jännittää. Minä koetan kuitenkin vielä kerran taivuttaa\nAnkerschmidt'ia myöntyväisyyteen; mutta jos hän sanoisi, ettei hän enää\nmitään anna, tehkää hyvin ja lähtekää hänen perästänsä Amerikkaan, jos\nhän viepi tyttärensä sinne, taikka pahimmassa tapauksessa suvaitkaa\ntuoda rouva kotia; minua älkää siitä syyttäkö.\"\n\n--- \"Oi, tuo vanha, hampaaton jalopeura ei tee kumpaakaan; hän ei\nmihinkään matkusta eikä tyttärestään eroa. Hän lunastaa hänet\nkolmellakymmenellä-tuhannella florinilla ja me olemme kuitit.\"\n\n-- \"Minä sanon teille vaan sen, että rukoilkaa, jottette tänäpänä olisi\nnähnyt minua viimeistä kertaa.\"\n\n-- \"Näkemiin asti, rakas, tohtori!\" sanoi, kättä pudistaen, Straff\nGrisák'ille, eikä saattanut häntä edes etuhuoneesen.\n\nHän tunsi, että ohjakset nyt olivat hänen käsissään.\n\nPest'iin takaisin tultuansa, tapasi tohtori Grisák jo Anckerschmidt'in\nasunnossaan.\n\nHän alotti sillä, että hirveästi herjasi tuota ilkeää, raffinerattua\ntaskuvarasta.\n\n-- \"Älkää puhuko hänestä\", pyysi häntä Ankerschmidt. \"Sanokaa lyhyesti,\nmitä olette aikaan saanut.\"\n\n-- \"Tuo konnamainen kujeilija, kun hän näki, että me olimme valmiit\nantamaan hänelle kaksikymmentä-tuhatta florinia, rohkaisi mieltänsä ja\nkoroitti taas vaatimuksiansa; nyt tahtoo hän jo kolmekymmentä-tuhatta\nflorinia.\"\n\nAnkerschmidt ei joutunut raivoon. Hän otti tyvenesti esiin\ntaskukirjansa.\n\n-- \"Minä tiesin sen ennakolta. Olen pitänyt huolta uudesta\nosoituksesta, joka tekee kymmenen-tuhatta florinia. Viekää ne hänelle,\nja koska minusta on sangen todenmukaista, että kun sanotte hänelle\nminun suostuneeni maksamaan nämät kolmekymmentä-tuhatta floriniakin,\nhän silloin pyytää neljäkymmentä-tuhatta, niin annan teille\nvarovaisuudesta vielä yhden kymmenen-tuhannen florinin osoituksen.\nTyydyttäkää häntä täydellisesti!\"\n\nTohtori Grisák huomasi, että tämä soturi-vanhus oli praktillinen ja sen\nohessa sentimentalinen; \"practico-sentimentalis.\"\n\nHän pisti sievästi taskuunsa nämät kaksi uutta kymmenen-tuhannen\nosoitusta, ja väitti nyt methodistan yksivakaisuudella, jonka lausuttu\nsana on yhtä luotettava kuin vala, että tällä hinnalla toivottu\nmenestys jo on täydellisesti taattu.\n\n-- \"Tehkää hyvin, joutukaa nyt vaan.\"\n\nTohtori Grisák ei ollut perästyksin kuuteen yöhön maannut muualla, kuin\nrautatien-vaunuissa, mutta kun oli asioista kysymys, ei hän vaivoja\npaljoksunut. Hän käski herra ritarin vaan lähteä kotia: ensimmäinen\ntelegrammi, jonka hän Wien'istä saa, on ilmoittava hänelle mitä\nilahuttavimman menestyksen.\n\nSiitä rauhoittuikin Ankerschmidt ja palasi kotia perheensä luokse.\n\nTohtori Grisák taas lensi kolmannen kerran pääkaupunkiin.\n\nTällä kertaa oli hänen ensimmäinen ajatuksensa ottaa mukaansa apumies;\nhän meni ensiksi Maxenpfutsch'in luokse, jolle hän ei kertonut mitään\nhyvää sanomaa, vaan, muistuttaen Egyptin seitsemän laihan naudan\nmuodosta, kehoitti häntä tyytymään alkuperäiseen lainasummaan; olkoon\niloinen, jos saa edes senkin takaisin; hän itse taas ottaa toimeksensa\ntaivuttaa Straff'ia.\n\nHän saikin herra Vendelin'in antamaan kirjallisen todistuksen siitä,\nettä hän on tyytyväinen puoleen vekselin summaan.\n\nSitten otti hän hänen käsivartensa kainaloonsa ja vei hänet Straff'in\nasuntoon. Vendelin ei vielä tietänyt mitään Archimedeen ruuvista,\njoka oli nostanut vaatimukset kahdestakymmenestä-tuhannesta\nkolmeenkymmeneen-tuhanteen.\n\n-- \"No, te olette onnellinen veitikka! Te olette Fortunan lemmikki!\"\nNäillä sanoilla avasi tohtori Grisák ystävänsä Straff'in oven. \"Te\nsaatatte todellakin sanoa olevanne onnen helmalapsi! Se on vahinko,\nettette pane mitään sisään arpajaisiin, te kaappaisitte pois kaikki\nsuuret voitot.\"\n\nNähdessään Grisák'in loistavat kasvot, ei Straff voinut hillitä\nitseänsä tyytyväisestä hymystä.\n\n-- \"Oi, suurissa arpajaisissa voittavat ainoastaan yksinkertaiset; minä\npelaan siellä, missä järjellisillä ihmisillä on onni. Mitä hyvää tuopi\ntohtori?\"\n\n-- \"Ensiksi kysyn, kuinka paljon hellitätte\nkolmestakymmenestä-tuhannesta florinista?\"\n\n-- \"Kolmestakymmenestä...\" kiljaisi herra Vendelin, mutta loppu istui\nkiinni hänen kurkkuunsa.\n\n-- \"Ei äyriäkään\", vastasi jäykästi tuo järkähtämätön mies.\n\n-- \"Ettekö laske leikkiä?\"\n\n-- \"Minä vaadin täyden määrän, kolmekymmentä-tuhatta florinia\".\n\nHerra Maxenpfutsch oli vasta nyt tappeluun valmiina niin suuren\npelästyksen jälkeen; hän ryntäsi Straff'ia vastaan ja syleili häntä\nuumilta. \"Mitä. ajattelette, ystäväni? Eilenhän vaaditte vaan\nkaksikymmentä-tuhatta. Älkää ilkastelko! Ottakaa vastaan! Minä sanon,\nettä ottakaa vastaan!\"\n\n-- \"Oih, älkää puhuko minun asioissani! Jättäkää minä rauhaan. Koko\nsumma taikka ei mitään.\"\n\nTohtori Grisák oli varsin leikkisällä tuulella tänäpänä.\n\n-- \"Ja jos minä tässä laskisin teille yhdeksänkolmatta-tuhatta\nyhdeksänsataa yhdeksänkymmentä ja yhdeksän florinia ja kaksi\nkahdenkymmenen kreutzerin kappaletta pöydälle, ettekö ottaisi sitä\nvastaan, vaikka yksi kahdenkymmenen kreutzerin kappale puuttuu?\"\n\n-- \"En.\"\n\nHerra Maxenpfutsch joutui epätoivoon.\n\n-- \"Hyvä herra! Älkää olko hullu! Tässä se on. Tässä se on. Minä olen\nitse valmis panemaan lisäksi tuon puuttuvan kahdenkymmenen kreutzerin\nrahan.\"\n\nTämä jalomielisyyden ilmi-tuonti, joka jätti kaikki komillisuuden rajat\ntaaksensa, yhdisti toiset molemmat miehet homerilliseen nauruun.\nPilanlasku oli täydellinen. Herra Vendelin tahtoi innoissaan painaa\nmilloin toisen, milloin toisen herran käteen tuota kahdenkymmenen\nkreutzerin kappaletta, joka yksistänsä enää heidät eroitti.\n\nNähtävästi on sopimus nyt täydellisesti päätetty.\n\n-- \"No, hyvä herra\", sanoi tohtori Grisák, iloissansa hymyillen,\nsittekuin hän tarpeeksi oli huvittanut itseään, \"jos te olette niin\npaatunut, ettette tahdo kolmeakymmentä-tuhatta florinia vastaan-ottaa,\nnäytän minä. ettette saakaan kolmeakymmentä-tuhatta florinia, vaan --\nneljäkymmentä-tuhatta.\"\n\nTämän sanottuaan heitti hän voitonriemulla taskukirjastaan otetut neljä\nkappaletta osoitusta pöydälle.\n\nHerra Maxenpfutsch'in kasvot vääntyivät yht'äkkiä tästä näystä\ngalvaniseen hymyyn, josta sitte syntyi sangen huvittava ilmiö, jos otti\nvaaria, kuinka tästä ympyriäisestä irvinaurusta neljän sekunnin\nkuluessa taas muodostui kiukkuinen; ynseä pahanhengen kuva. Hänen\njuohtui mieleen että \"jos sen tiesit, minkä hiiden tähden pakoitit\nminua kymmenen-tuhannen sijasta viiteentuhanteen tyytymään?\"\n\nMeidän sitä vastoin sopisi syystä kysyä herra tohtorilta, että jos hän\nnäki, jotta Straff tyytyy kolmeenkymmeneen-tuhanteen, mitä varten hän\nveti tälle esiin neljännenkin osoituksen, jonka hänen klienttinsä oli\nhänelle antanut vaan sitä tapausta varten, että koroitusta\nvälttämättömästi tarvittaisiin -- ellemme muistaisi, että viisaus\njoskus käskee uhrauksia tekemään, ja viisasta oi harkita, että kun\nStraff oli luvannut kymmenen prosenttia, maksaako hän sen\nkolmestakymmenestä vaiko neljästäkymmenestä tuhannesta florinista?\n\n-- \"Eihän teillä nyt enään ole sanaakaan enempää sanottavana?\" kysyi\njalouden tunnolla tohtori Grisák herra Straff'ilta.\n\n-- \"Te saatte käskeä minua\", vastasi tämä, jokaiseen palvelukseen\nvalmiina.\n\n-- \"Meidän tulee siis ensiksi toimittaa asiakirja, jossa te\ntunnustatte, että teissä kytee leppymätön viha vaimoonne, ettette tahdo\nelää hänen kanssansa ja että haluatte avion-eroa.\"\n\n-- \"Suunnitelkaa se, herra tohtori, niinkuin parhaaksi katsotte; minä\nkirjoitan alle.\"\n\nTohtori Grisák istui alas ja kirjoitti samaa päätä.\n\n-- \"Onko se teistä näin hyvä?\"\n\n-- \"Minä en sitä edes lue; jos se teistä on hyvä, on se minustakin.\"\n\n-- \"Ettekö tietäisi esiin tuoda mitään semmoisia asianhaaroja, joitten\nvalossa te lain edessä näyttäisitte varsin vihattavalta ja jotka vielä\nparemmin antaisivat syytä vaimon vihaan?\"\n\n-- \"Kyllä, hyvin mielelläni; tehkää vaan hyvin ja kirjoittakaa. Minä\ntunnustan ensiksikin, että minun oli tapa häntä lyödä.\"\n\n-- \"Millä, jos saan kysyä?\"\n\n-- \"Usein käärin kellonpainon nyörin käteni ympäri ja löin häntä\nlyijyluodeilla.\"\n\n-- \"Kas se kelpaa.\"\n\n-- \"Sitte: minä salpasin hänet aamulla sisään, enkä antanut hänelle\niltaan asti mitään syödä.\"\n\n-- \"Tämäkin on varsin hyvä.\"\n\n-- \"Lisäksi: minä otin häneltä väkisin pois hänen vihkisormuksensa ja\npanin sen hänen nähden kamaritytön sormeen.\"\n\n-- \"Oho! No, tässä on jo kylläksi.\"\n\n-- \"Jos mielitte, saatan vielä tehokkaampaakin dikterata.\"\n\n-- \"Onhan tämäkin jo kyllä tehokasta. Lopputoimi uskokaa minulle. Minä\nkuvailen teitä semmoiseksi, että itsekin siitä kauhistutte.\"\n\n-- \"Sitä epäilen.\"\n\n-- \"Muuten on tämä selitys riittävä. Me todistamme sen oikeaksi herra\nMaxenpfutsch'in kanssa; siitä jo saattavat vaikka hirttää teidät.\"\n\nStraff dikterasi niin kylmäverisesti näitä ilkitöitä itsestään, kuin\nhänen tehtävänänsä vaan olisi ollut parjata kolmatta läsnä-olematonta\nhenkilöä; polttipa hän sillä välin vielä yhden sikarinkin.\n\nEnsin kirjoitti tohtori Grisák asiakirjan alle todistajana, sitte antoi\nhän kynän herra Maxenpfutsch'in käteen, jotta hänkin kirjoittaisi\nnimensä siihen. Se tapahtuikin.\n\nSen jälkeen jätti hän tuolin herra Straff'ille.\n\nStraff istui asiata tuoksensa panematta tuolille, vetäen sitä\nlikemmäksi pöytää; hän lukea hotaisi, itsekseen mumisten, kirjoituksen,\nviisi kuusi riviä erältänsä: sitte nyykäytti hän päätään, niinkuin se,\njoka hyväksyy kaikki. Nyt otti hän käteensä kynän, taittoi sen kärkeä,\npiti sitä akkunaa vastaan, eikö siinä olisi mitään untuvaa; kastoi sitä\nsitte läkkitolppoon ja koetti tyhjälle paperille, mitenkä se juoksee.\nSen jälkeen suoriusi hän alottamaan; hän teki kynällä suuren kaaren\nilmassa, alkukirjainta muodostaaksensa. Siihen pysähtyi hän. Taas\nkumartui hän, taas ajatteli hän itsekseen. -- Lopuksi heitti hän kynän\npois ja hypähti ylös.\n\n-- \"Ei, minä en kirjoita alle!\"\n\n-- \"Mitä sanotte?\" huudettiin yhtä haavaa hänen kummaltakin\npuoleltansa.\n\n-- \"Nyt en enää kirjoita alle -- _vähemmällä kuin\nkuudellakymmenellä-tuhannella florinilla_!\"\n\nSen sanottuansa repi hän asiakirjan kappaleiksi ja viskasi ne hajalle\nhuoneesen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnkerschmidt oli niin hyvällä mielellä kotona, että 'olisi\nvoinut hänellä lintuja pyytää', niinkuin meidän on tapa sangen\ntalonpoikaisesti sanoa.\n\nIkäänkuin se, joka on varma siitä, että hän on asiansa paraimmalla\ntavalla järjestänyt ja pahimmasta painajaisesta päässyt.\nAh, tämä ajatus sisälsi hänen loukatun ylpeytensä, hänen\nhalvennetun kunniantuntonsa, hänen isällisen rakkautensa; siihen oli\nyhdistynyt kaikki, mitä hän oli tuntenut tuskaa, häväistystä ja\nkostamatonta vihaa. Ja kaikista näistä oli hän päässyt vähäpätöisellä\nneljälläkymmenellä-tuhannella florinilla. Se ei ole iso hinta sille,\njoka on ymmärtänyt niitä arvossa pitää.\n\nHänen mielihyvästänsä ilostui koko talokin; isännän ilon nähdessänsä\nottavat palkollisetkin siihen osaa; se levenee kaikkiin.\n\nMutta kaikkein kummallisimmasti oli tuo samantunteinen vaikutus\nnähtävänä perheen sairaassa. Hermine virkistyi muutamain päiväin\nkuluessa niin paljon, että kaikki sitä ihmettelivät.\n\nHäntä Ankerschmidt nyt ennen kaikkia helli. Selvästi näkyi, että kaikki\nisän ajatukset tarkoittivat tytärtä.\n\n-- \"Eihän häntä enää mikään vaivaa\", sanoi hän joka aamu, tyttäriensä\nkamarissa käydessään. \"Älä pelkää, tyttöseni, me heitämme pois sen,\nmikä meitä vaivaa, niinkuin vanhan vaatteen, eikä se meitä enää rasita.\nPäivän taikka parin perästä saamme kuulla niin ilahuttavan uutisen,\nettä me vietämme sen johdosta juhlaa. Me tanssimme! Niinpä kyllä.\nHankitaan musikia taloon. Minä tuotan mustalaisia, paraimman\njoukkokunnan. Se saapi soittaa, ja vieraiksi kutsun kaikki ihmiset,\nvieläpä nekin, joihin olen suuttunut! Ei, siitä päivästä alkaen ei ole\nketään, johon olisin suuttunut. Hyi! ainoastaan yksi löytyi, mutta\nsiitä ei kukaan saa puhua. Tule sinä vaan terveeksi siksi, sillä sinä\npäivänä täytyy joka ihmisen tanssia.\"\n\nVanha herra ilmoitti senkin tyttärillensä, että hän odottaa\nsähkösanomaa Wien'istä, tohtori Grisák'ilta; se tuopi tämän iloisen\nsanoman.\n\nJa sittekuin hän oli näin paljon sanonut, ei mikään vahvinkaan Wertheim\nja Wiese'n arkku, jos salaisuus olisi semmoiseen suljettu, olisi voinut\nestää Erzsikeä saamasta siitä ulos kumminkin niin paljon, että oli puhe\neräästä sopimuksesta, jonka mukaan Herminen mies hyvää maksoa vastaan\nsuostuu vaimostansa laillisesti eroamaan.\n\nJa jos Erzsike jo tiesi niin paljon, olisi hän puolestaan ollut varsin\nkovasydäminen, jos ei hän sitä vähitellen olisi Herminelle ilmoittanut.\nLopulta tiesivät niinmuodoin molemmat sisaret yhtä hyvin salaisuuden\nkuin isä itse, ja odottivat ihan yhtä levottomasti sähkösanomaa kuin\nhänkin; siinä vaan oli eroitus, että sill'aikaa kuin heidän isänsä joka\npäivä kaksi kertaa ratsasti tulevaa telegrammia vastaan, jotta hän heti\nstafetti-ratsastajan taskusta voisi sen käsiinsä saada, heidän oli sitä\nkotona odottaminen kärsimättömyydellä, jota töin tuskin saivat\nhillityksi.\n\nAnkerschmidt'in kävikin tässä, niinkuin levottoman metsästäjän, joka\njättää odotuspaikkansa ja juuri silloin on siitä pois, kun otus\nilmestyy. Jossakin paikkaa tiellä oli hän kaartain kulkenut ratsumiehen\nsivutse, joka tuli postipaikasta, ja kun tuo suuresti odotettu\ntelegrammi vihdoin tuli kastelliin, ei hän ollutkaan kotona.\n\nJoka joskus on saanut sähkösanoman, tietää kuinka eri tavalla tämä ja\ntavallinen postikirje kiihoittaa mieltä. Salainen sanoma, jonka\ntiedoksi-saanti oli niin tärkeä, että täytyi pyytää salamaa sitä\neteenpäin viemään! Tieto, joka tuli ilman lävitse; jota ei voinut\nvartoa; joka saattaa ilmoittaa suurta iloa, suurta hämmästystä, suurta\nsurua, suurta pelästystä.\n\nKenen käsi oli vapisematta, kun avasi ensimmäisen telegrammin kuvertin?\nKetä ei peloittanut siihen ensiksi katsoa?\n\nNo, mutta tämä sähkösanoma ei ollut niitä, joita sopii pelätä. Tämä\ntuopi ilonsanoman, joka jo edeltäkäsin on tiedetty, ennustettu; tämäpä\nse, jota jo päiväkausia on odotettu; se, joka palauttaa onnellisuuden\nyhteen perheesen.\n\nAnkerschmidt ei ollut kotona; mutta kuitti oli allekirjoitettava, sillä\ntelegrammin-tuojan täytyy todeksi näyttää, minä minutina hän on perille\ntullut, kuinka hän on rientänyt tehtävänsä toimittamisessa; tämä on\nhänen ansiollisuutensa kilpakenttä. -- Isänsä poissa ollessa täytyi\nsiis Herminen kirjoittaa kuitin alle; hän otti haltuunsa sähkösanoman.\n\nKuinka hänen sydämensä sykki, kuinka hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän\npiti tätä kädessään! Tämä on siis se kirje, joka antaa hänelle takaisin\nhänen elämänsä rauhan; tässä on kirjoitettu, että hänen on sallittu\nvielä joskus onnelliseksikin tulla!\n\nKuka panisi pahaksensa, jos tämä paljon kärsinyt nainen pikemmin kuin\nparemmin halusi lukea tämmöistä tietoa?\n\nMolemmat sisaret pitivät neuvottelua sähkösanomasta, olisiko heidän\nsallittu ilman isäänsä avata ja lukea se.\n\nItävallan rangaistuslaki määrää suuren rangaistuksen vierasten\nkirjeitten auki murtamisesta; mutta toiselta puolen on luultava, ettei\nAnkerschmidt haasta heitä tästä rikoksesta oikeuteen.\n\nEikä tämä salaisuus enään olekaan mikään salaisuus, ja jos se\nkeneenkään koskee, koskee se etupäässä varmaankin Hermineen itseen.\n\nErzsike kyllä teki sen vanhan-konservativisen muistutuksen, että vaikka\nkirjeen sisältämä salaisuus oli sisaren omaisuus, pitäisi ehkä\nkuitenkin odottaa siksi, kuin isä sen perustuslaillisella tiellä heille\nilmoittaa; mutta Hermine väitti sitä vastaan, että hän kuolee\nlevottomuudesta ennenkuin isä tulee takaisin.\n\nErzsike tosin pani juhlallisen vastalauseen semmoista hirmuvaltaa\nvastaan, mutta lainasi kuitenkin saksensa sinetin leikkauksen temppuun.\n\nKummallinen kirje! Se on kokonansa sinisellä lyijykynällä kirjoitettu,\nikäänkuin se tahtoisi osottaa, että telegrafistin on niin kiire, jottei\nhänellä ole aikaa kynää alinomaa läkkiin kastaa.\n\nHermine avasi vapisevilla käsillä sähkösanoman ja katsoi siihen.\n\nHän saattoi sen pian lukea, siinä oli vaan:\n\n  \"Straff ei suostu. Hän vaatii enemmän. Helvetin ihminen.\n  En tiedä, mitä hänen tehdä.\n\n                                          Toht. Grisák.\"\n\nErzsike istui vastapäätä sisartansa pienen, ympyriäisen pöydän vieressä\nja näki, että Herminen kasvot yhdessä silmänräpäyksessä muuttuivat\nkalman kalpeiksi, ikäänkuin joku pimeä, kylmä käsi yht'äkkiä olisi\nhänen kasvoistaan pyhkäissyt pois kaiken elon värin.\n\nHän tempasi äkisti sähkösanoman hänen kädestään ja heitti sen pois. Se\noli myöhäistä: myrkky oli jo sydämeen asti tunkenut; ainoastaan sen\nverran oli vielä aikaa, että hän sai tuolilta tainnoksiin kaatuneen\nsyliinsä. Kotia palaava Ankerschmidt, heti kun hän oli ratsun selästä\nalas hypännyt, vastaan-otettiin sillä tiedolla, että hänen tyttärensä\ntaas oli sairastunut, eikä häntä vielä oltu saatu tointumaan.\n\nPostipaikassa oli hän jo saanut tietää, että sähkösanoma oli lähetetty.\n\nHän riensi suoraan tyttäriensä kamariin. Jo ulkopuolelle ovea kuului\nheikko vaikeroiminen taistelevan huulilta.\n\nIsänsä askelet kuullessaan riensi Erzsike häntä vastaan.\n\n-- \"Mitä on tapahtunut?\" kysyi isä vapisevilla huulilla.\n\nErzsike näytti hänelle avatun sähkösanoman ja lausui ainoastaan:\n\n--- \"Hän on lukenut tämän.\"\n\nAnkerschmidt loi silmäyksen vastaan-otettuun paperiin ja, puristaen\nsitä rikki kämmenessään, huokasi tuskallisesti:\n\n-- \"Nyt hän on murhattu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Straff oli viimeisen kohtauksen perästä joutua tappelukseen\ntohtori Grisák'in ja herra Maxenpfutsch'in kanssa ja päätti sentähden\nkahden päivän aikana olla kotiin asuntoonsa menemättä.\n\nVasta kolmannen päivän iltana kysyi hän tai talonvartialta, kuinka\nmonta kertaa tohtori Grisák ja herra Maxenpfutsch häntä sill'aikaa\nolivat hakemassa käyneet.\n\nHerra tohtori oli käynyt kahdeksan kertaa, herra Maxenpfutsch taas joka\npuoli tunti, vieläpä sydänyölläkin.\n\nSe oli arvattava.\n\nStraff päätti, ettei hän vielä tänäkään yönä kotona makaisi.\n\nViimeiset kaksi yötä oli hän viettänyt eräässä olutkapakassa, penkillä\nnukkuen, sillä hänellä ei ollut rahaa mihinkään hotelliin mennä.\n\nKoko hänen käyttövarainen kassansa oli florininsetelin neljännes,[59]\nihan uuden-aikainen, eikä se riitä enempään illalliseen, kuin pariin\nkreutzerin-makkaraan ynnä niihin kuuluvaan olut-kolpakkoon.\n\nSeikkailija nauroi itsekseen asiaa, kadulla jölkkäröidessään.\n\n\"Minulla ei ole enemmän kuin rääsyinen pankisetelin neljännes, ja minä\nmietiskelen, kustannanko itselleni kaksi paria kreutzerin-makkaraa ja\nlasin olutta sekä yhden 'stinkadorin' (huonon sikarin), vaiko pari\nmakkaraa ja kaksi lasia olutta, mutta ei mitään stinkadoria?\"\n\n\"Kuitenkin minun vaan tarvitsisi ojentaa kättäni saadakseni heti\nneljäkymmentä-tuhatta florinia kouraani, ja silloin voisin asettua\nensimmäiseen hotelliin ja lyödä esiin semmoista trahtamenttia, että\nkoko kaupunki siitä puhuisi.\"\n\n\"Neljäkymmentä-tuhatta florinia on kaunis raha.\"\n\n\"Vaan jos minun siitä täytyy antaa neljätuhatta\nGrisák'ille, viisituhatta viisisataa Maxenpfutsch'ille,\ntuhatviisisataa kaikenlaisille pikkuvelkojille, ei siitä jää\njälelle kolmeakaan-kymmentä-tuhatta.\"\n\n\"Mutta sekin on kaunis raha.\"\n\n\"Silläkin vielä saattaisi missä hyvänsä herrastella.\"\n\n\"Mutta ehkä vielä odotamme ja annamme ruohon kasvaa.\"\n\n\"Tuo Archimedeen ruuvi on kaunis keksintö.\"\n\n\"Se on sangen hyvä, kun ihmistä niin vihaa, kuin Ankerschmidt minua.\"\n\n\"Oh, hän on kylläksi rikas mies; hänelle jää vielä yksi miljona,\nvaikkapa hän heittäisikin kuusikymmentä-tuhatta menemään.\"\n\n\"Tytärtänsä rakastaa hän sentään paljon.\"\n\n\"Jos joku on suorittanut kaksikolmatta osaa matkasta, on\ntodenmukaisempaa, että hän vielä kulkee viimeisenkin kolmanneksen, kuin\npalaa takaisin kahteen ensimmäiseen.\"\n\n\"Ja pahimmassakin tapauksessa ovat nuot neljäkymmentä-tuhatta jo tässä;\nei tarvitse muuta kuin avata tyhjää taskukirjaansa, jotta ne sisään\nlentävät.\"\n\n\"Kysymys on siis vaan: joko tänäpänä vielä kreutzerin-makkaraa ja\nkuusikymmentä-tuhatta florinia taikka neljäkymmentä-tuhatta ja komea\nillallinen?...\"\n\nNo, jos tähän kysymykseen oli vaikea päätöstä antaa, suvaitsi kohtalo\ntulla hänelle avuksi suojelusenkelin muodossa, jonka me tunnemme\nMaxenpfutsch'in nimellä.\n\n-- \"Vihdoin viimeinkin saavutin teidät!\" huusi yht'äkkiä joku puoleksi\nilon, puoleksi vimman äänellä jölkkäröivälle, ja kun kauluksesta\nkiinni otettu mies katsahti taaksensa, näki hän edessään ystävänsä\nVendelin'in. \"No, että teidät sentään tapasin! Minä olen etsinyt teitä\nkaikkialta: joka kapakasta, joka kahvihuoneesta, jossa teidän oli tapa\nkäydä; minä olen seisonut väijyksissä teidän asuntonne edessä. Missä\nolette ollut? missä piileskellyt? No, nyt ette pääse minusta irti,\nennenkuin olette sopinut tohtori Grisák'in kanssa.\"\n\nJa heti pisti hän käsivartensa herra Straff'in kainaloon, sillä tavoin\nvakuuttaaksensa itseään siitä, ettei tämä todellakaan voisi paeta tästä\nystävällisestä yhteydestä.\n\n-- \"Mutta, hyvä herra!\" ärjäsi Straff, \"mitä väkivaltaa teette\nminulle?? Te ette ole minun holhojani, jotta minua saisitte sinne,\nmihin en tahdo mennä.\"\n\n-- \"No, no, no, ei mitään kiivastusta! Saatte kohta tietää, mikä minä\nteille olen.\"\n\n-- \"Velkojani! Todellakin suuri ansio. Minä en pelkää sitä lajia\nvillipetoja. Haastakaa minut oikeuteen.\"\n\n-- \"Rauhoittukaa nyt vaan kauniisti. Minä en ole teidän velkojanne.\nKatsokaa, tässä on kirje taskussani, siinä lähetän minä kaikki kymmenen\nvekseliä Ankerschmidt'ille. Hän maksaa ne minulle. Minä olen myöskin\nantanut hänelle neuvon, mitenkä hänen on niitten kanssa menetteleminen.\nHän älköön viekö niitä kaikkia yhtä haavaa oikeuteen, vaan ainoastaan\nyksittäin. Te ette koskaan voi niitä maksaa, vaan teidän täytyy antaa\npanna itsenne kiinni. Velkojan on oikeus yhden vuoden aikana omalla\nkustannuksellaan pitää teitä vangittuna. Vuoden kuluttua tuopi hän\nesiin oikeudessa toisen vekselin; silloin te taas suljetaan sisään, ja\nniin edespäin. Kymmenen vuoden ajaksi on teillä ruoka ja kortteeri\ntaattu, jos ette sitä ennen kyllästy siihen. Minä olen siis kuitenkin\nteille joku, vai kuinka?\"\n\nStraff uskoi, että hänen ystävässänsä Vendelin'issa oli miestä tätä\nuhkausta toimeen panemaan, sillä niin tuimasti pyörivät hänen silmänsä.\n\n-- \"Sillä tapaa ei Ankcrschmidt'in ole tarvis sopia teidän\nkanssanne. Hän saattaa olla varsin huoleti teidän suhteenne, sillä\nvelkavankeudessa ei komenneta puolisoa miehensä viereen. Tuletteko nyt\ntohtori Grisák'in luokse, miekkoiseni, heh?\"\n\n-- \"Saadaan nähdä.\"\n\n-- \"Mutta katsokaa vaan, että näette pian, sillä minä olen miss\nNatalien mies, ja hän tappaa minut, jos en joko tuo rahoja takaisin\nkotia taikka toimita kostoa teille.\"\n\nTämä oli todellakin tukeva peruste. Jota kotona odottaa semmoinen\nvaara, se ei saata kadulla laupeutta harjottaa.\n\n-- \"No -- siis, perkeleen nimessä -- menkäämme!\"\n\n-- \"Vihdoinkin! Mutta minä en luovu teistä.\"\n\n-- \"Minä en sillä välitä, menkäämme käsityksin. Missä tohtori Grisák\nasuu?\"\n\n-- \"Kultaisessa karitsassa.\"\n\n-- \"Sinne saakka emme voi jalkaisin käydä; meidän täytyy ottaa\nfiakkeri.\"\n\n-- \"Varsin hyvä; te ette kumminkaan voi niin helposti luotani karata.\"\n\n-- \"Onko teillä rahaa?\"\n\n-- \"On kyllä. Vaikka se oikeastaan pitäisi olla teidän maksettava.\"\n\n-- \"Todellakin?\"\n\n-- \"No, minä en sillä pidä väliä, jos panemme puoliksi.\"\n\n-- \"Hahaha! panemme puoliksi? Minä tuskin luulen, että minulta\nriittää.\"\n\n-- \"No, paljonko rahaa teillä on?\"\n\n-- \"Neljäs osa...\"\n\n-- \"Neljäs osa! Ei enempää? Ettekä tahdo ottaa vastaan\nneljääkymmentä-tuhatta? No, te olette tosiaankin pirullinen mies!\nPanette pelin menemään viimeiseen groschiin asti.\"\n\n-- \"Tässä tulee hyyryvaunut. -- Yhtä kuitenkin pyydän teiltä, että\nälkää tulko yhtä haavaa minun kanssani sisään tohtori Grisák'in luokse.\nTe hävitätte minulta aina poroporvarillisella kiiruullanne asiani.\nKauppaa hieroessa täytyy menetellä niin, kuin ei ensinkään tarvitsisi\nsitä, mitä tahtoo. Te olisitte valmis ilmi lavertamaan, että olen\nviimeisissä äyreissä, ja saattaisitte vielä painaa alas tähän asti\nehdoiteltua summaa.\"\n\n-- \"No, hyvä. Minä en tule sisään teidän kanssanne. Mutta minä seuraan\nteitä ovelle asti, siksi kuin astutte sisään, sillä minä luulen jo\nteistä kaikkia.\"\n\n-- \"Mutta tarjokaa minulle nyt jo sikaria, sillä minulla ei ole\nyhtään.\"\n\nMuutaman minutin perästä astuivat Kultaisen karitsan edustalla Orestes\nja Pylades ulos vaunuista.\n\nPortinvartia sanoi herra Vendelin'in iloksi, että tohtori on kotona;\nvast'ikään oli hän saanut yhden telegrammin.\n\nHerra Maxenpfutsch saattoikin Straff'ia heti ilmoitettuun numeroon asti\nja rauhoittui vasta sitte, kun näki tämän astuvan sisään ovesta. Sitte\nmeni hän alas vaunuihin ja päätti niissä istuen odottaa ystäväänsä,\nkunnes hän tulisi ulos.\n\nHerra Straff tapasi tohtori Grisák'in akkunaan päin kääntyneenä, josta\nhäntä, siltä näytti, suuresti huvitti katsella katulamppuja illalla.\n\n-- \"Kaunista hyvää iltaa, tohtori!\" tervehti tulija.\n\nGrisák katsahti taaksepäin olkapäänsä ylitse ja vastasi vaan:\n\n-- \"Servus!\"\n\n\"Hm, korkeallapa tuo lentääkin.\"\n\nHerra Straff heittäysi rohkeasti sohvalle ja alotti keskustelun.\n\n-- \"No, tohtori? Mitä Archimedeen ruuvi tekee? -- Olkiako vai heiniä?\n-- Neljäkymmentä vaiko kuusikymmentä?\"\n\nTohtori kääntyi nyt äkkiä kantapäällään ja ärjähti kuopistaan\ntuijottavilla silmillä kysyjälle:\n\n-- \"Teidän sopii nyt mennä Schlesiaan kauranpäitä hapsimaan! Te ette\nenää tarvitse mitään Archimedeen ruuvia, eikä neljääkymmentä-tuhatta\nflorinia, eipä edes neljääkymmentä kupari-kreutzeriä. Tänä yönä kuoli\nteidän puolisonne.\"\n\nJa hän heitti telegrammin hänen eteensä:\n\n\"Hermine kuoli kello kaksi sydän-yön jälkeen.\"\n\nStraff arveli ensiksi, eikö tämä ole koirankoukku tohtorilta, hänen\npeljätyksekseen; ehkä hän itse on pannut toimeen tämän sähkösanoman\nitselleen? Hän kysyi sentähden hymyillen:\n\n-- \"Eikö tämä liene leikkiä, herra tohtori?\"\n\nMutta tämä teki jo lopun tuon kelpo Trebonianuksen kärsivällisyydestä.\n\n-- \"Korjatkaa luunne täältä! Te olette houkkio, elukka, konna! Teidän\nhurja mielettömyytenne varasti taskustani neljätoistatuhatta viisisataa\nflorinia, jotka jo olivat siinä. Te olette hävytön lurjus, hirtehinen,\njne. jne. jne.!\"\n\nHerra Straff oli tosin kuullut semmoisia korupuheita muuallakin, mutta\nniin tukulta, kuin tällä kertaa, ei koskaan ennen.\n\nVihdoin se raivo, joka synnyttää jalopeuroja, paisutti tohtori\nGrisák'in toiminta-voiman niin, että kun frasit olivat loppuneet, hän,\njottei tarvitsisi niitä alusta taas kertomaan ruveta, tarttui\nystäväänsä Straff'ia kaulaan ja paiskasi hänet ulos ovesta sillä\nkierua, että tämä kahdesti kimmahti lattialta ylös.\n\nTämän epä-ystävällisen toimituksen perästä kurkisteli herra Straff\nhattunsa alta, joka sysäyksessä oli hänen silmillensä lytistynyt, pisti\nmolempien kättensä sormenpäät liivintaskuunsa ja sanoi itsekseen,\nhymyillen: \"Täytyy siis kuitenkin tyytyä kreutzerin-makkaraan!\"\nViheltäen astui hän sitten alas portaista. Hänet huomattuansa hyppäsi\nherra Vendelin ulos vaunuista ja riensi hänen eteensä.\n\n-- \"Na? na! Onko se teillä?\"\n\nHerra Straff, kun hän näki Maxenpfutseh'in epäilyksestä ja toivosta\nvääntyneet kasvot, ei voinut olla nauruun purskahtamatta. Hän laski\nkätensä töllistelevän miehen olkapäille ja nauraa hekotti häntä vasten\nnaamaa:\n\n-- \"Hahahaha, hahahaha! Te tulitte todellakin hyvään huvitukseen, rakas\nystäväni. Viime yönä kuoli puolisoni. Adjöö neljäkymmentä-tuhatta\nflorinia! Nyt saatatte fiakkeroita, mihin haluatte.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\nSe kumpu, joka itseensä sitoo.\n\n\nJa jos elävät tahtovat jättää isänmaansa, pidättävät kuolleet heitä!\n\nAnkerschmidt tiesi vasta silloin, kuinka paljon hän oli tytärtänsä\nrakastanut, kun tämä lepäsi paarilla.\n\nAivan helppo on sanoa: \"minä ajan sinut pois, hylkään sinut, unhotan\nsinut!\" mutta kunhan lepää tuossa valkoisena, mykkänä, kuolleena, ja\nhänen suljetut huulensa sanovat: \"unhota siis!\" -- silloin on vaikea\nsitä kestää.\n\nNiinkuin kaksi kertaa kaksi tekee neljä, yhtä selvästi todistaa järki,\nettä hän oli rikkonut, syntiä tehnyt ja rangaistusta ansainnut; ei\nmikään muu saattanut sovittaa hänen elämäänsä; Jumala teki hyvin siinä,\nettä otti hänet luoksensa -- mutta hänen muistonsa raskauttaa kuitenkin\nikuisesti sydäntä; vuosienkin kuluttua tuovat unelmat takaisin\nkadonneen kuvan ja antavat todistuksen siitä, ettei ole niin helppo\nkadota kuin kuolla.\n\nUneksija sanoo unikuvalle vasten silmiä: \"sinä et enään elä, sinä olet\nkuollut, minä näin sinua haudattavan:\" se ei huoli siitä, se tulee\nuudestaan, käyttää itseänsä niinkuin sen oli tapa elävänä, hereillä\nollessa, ja sekaantuu elämän asioihin.\n\nAnkerschmidt ryhtyi suuriin toimiin, tyttärensä kuoltua.\n\nYöt päivät hän niissä askaroitsi.\n\nHän tuotti oppineita tohtoreita, jotka balsameraisivat ruumiin, ja\ntaiteilijoita, jotka rakentaisivat hautakammiota hänelle; ennenkuin\ntämä valmistuu, ei pidetä hautajaisia.\n\nItse pani hän kirjaan kaikkien niitten nimet, jotka tulivat kuollutta\nkatsomaan, ja hän laati albumin niistä kirjeistä, jotka tulivat\nvastaukseksi kuolon-ilmoitukseen. Ensimmäisellä sivulla oli niitten\njoukossa vanhan Garanvölgyin nimi, toisella Aladár'in.\n\nKun arkitekti oli saanut hautakammion piirustuksen valmiiksi, meni\nAnkerschmidt itse soveliasta paikkaa etsimään.\n\nPuron reunalla, lirisevän lähteen vieressä valitsi hän tyttärellensä\nikuisen lepopaikan, missä halavat mielellään keskenänsä kuiskailevat.\nSurulliset halavat menestyvät siinä hyvin. Puro hyräilee aina ikuista\nunilauluaan nukkuvalle.\n\nSinä päivänä, jolloin hautakammion perustusta ruvettiin kaivamaan, kävi\nGaranvölgyin huoneenhaltia herra Ankerschmidt'ia tervehtimässä.\n\nTuo hurskas mies sanoi, mitä Jumala hänelle oli uskonut, hänen\nkauttansa murhettivaisia lohduttaakseen, ja alkoi sitte puhua siitä,\njota varten hänen herransa oli hänet lähettänyt.\n\n-- \"Armollinen herra, minä tulen tervehdyksellä nuorelta Aladár\nherralta.\"\n\n-- \"Kiitoksia.\"\n\n-- \"Suvaitkaa tietää, että herra Aladár on insinöri.\"\n\n-- \"Minä tiedän sen.\"\n\n-- \"Hän on ennen aikaan mitannut ristinrastin koko tämän seudun,\nhuviksensa vaan, niin että hän tietää senkin, mikä talo sijaitsee\nkorkeammalla, mikä matalammalla, kautta koko kylän.\"\n\n-- \"Vai niin.\"\n\n-- \"Niin kyllä... Kummallista on, että hän tietää senkin, jotta teidän\narmonne kastellin-altani ja vanhan herran kivijalka ovat aivan tasan.\"\n\n-- \"Hyvä.\"\n\n-- \"Mutta minä en tullut tänne teidän armollenne joutavia laskemaan\nnäin surullisessa tilaisuudessa, vaan sentähden, että saimme tietää,\njotta teidän armonne aikoo rakennuttaa hautakammion Jumalassa autuaalle\nHermine rouvalle, ja nuori Aladár herra sai kuulla, että mielitte\nrakentaa puron varrelle; hän lähetti sen vuoksi minut tänne, jotta\nkoettaisin saada teidän armoanne siitä luopumaan, sillä kun Tisza\ntulvaa laitojensa yli, peittää vesi tämän paikan kahden kyynärän\nkorkealta ja lakaisee pois kalliin tomun.\"\n\nAnkerschmidt rupesi vasta nyt hänen puhettansa tarkkaamaan.\n\n-- \"Kun Tisza tulvaa?\"\n\n-- \"Niin. Joka viides tai kuudes vuosi se tavallisesti on ottanut tämän\npaikkakunnan valtaansa.\"\n\n-- \"Mutta onhan siellä nyt uudet turvapadot.\"\n\n-- \"Niistä ei ole mihinkään. Me emme ole niitä teettäneet... Tässä\nkylläksi; puron vieremät laskee tulva allensa, ne eivät kelpaa\nhautapaikaksi.\"\n\nAnkerschmidt kuulteli vastahakoisesti tätä muistutusta. Tuo oli ollut\nhänen mieli-ajatuksensa: tuuheat halavat viileällä rannalla.\n\n-- \"Sentähden tekee kunnioitettu herrani sen ehdoituksen, että jos\nteidän armonne mielii rakennuttaa hautakammion, te ottaisitte itäpuolen\nsiitä koivu-kunnaasta, jonka länsipuolella Garanvölgyin perheen\nholvihauta on. Se on ihan kuiva palkka, johon ei vesi pääse, ja sangen\nkaunista on siellä surullisten koivujen alla.\"\n\nAnkerschmidt kiitti ehdoituksesta ja otti sen vastaan. Surullisten\nkoivujen alla siis! Kunnaan toinen puoli on vanhan, toinen puoli uuden\ntilanhaltian oma.\n\nMitä tämä maahan kätkee, sen päälle suhisee samat valkolehtiset puut,\njotka jo tuntevat noitten aikoja sitte nukkuvain henget.\n\nEnnen viikon kuluttua täytyi rakennuksen olla valmis. Kuolleitten kiire\non suuri.\n\nViikon perästä pidettiin hautajaiset. Niissä yhdistyivät komeus ja\nmurhe. Pappeja, laulajia kaukaisilta mailta; kukkia kaikista maailman\nääristä; kultaa ja silkkiä ruumiinarkussa; tulisoittoja ja liehuvia\nvaakunoita; ainoastaan kyyneliä antoi koti kylläksi.\n\nAnkerschmidt oli sotamies; sotamiehen ei ole sallittu itkeä ihmisten\nnähden.\n\nHänen sanoistansa ei saanut huomata, että tämä ääni nyt komensi\nhaudalle.\n\nKun saattoväki oli tullut hautakammiolle, kun arkku oli laskettu\nhautaan, kun suuri kivikansi oli vieritetty tämän suulle, kun viimeinen\nAmen oli kaikunut sen ylitse, silloin otti Ankerschmidt ensimmäisen\npivollisen multaa, heittääksensä sitä hautakummulle.\n\nJa tämä kumpu on se, joka ei laske meitä edemmäksi menemään.\n\nTämä pivollinen multaa, joka peittää kuolleemme, pitää meitä itseensä\nsidottuna; tämä pivollinen vihkii maan, jota tähän asti vaan olemme\nastelleet, isänmaaksemme, jota polvemme notkistus pyhittää. Tämä\npivollinen selittää kaikki sille, joka tätä ei vielä ole ymmärtänyt.\n\nTästä päivästä alkaen veti ritari Ankerschmidt'ia, poistui hän mihin\nikänänsä maanpiirillä, takaisin eräs maa, eräs seutu, eräs kunnas, eräs\nkumpu, jonka hän oli luonut tytär-vainajansa haudalle.\n\n\n\n\nXIV.\n\nYhteinen hätä.\n\n\nEloon jäänyt tytär peri sisarensa osan -- ei ainoastaan omaisuuden,\nvaan myöskin isänsä rakkauden puolesta.\n\nAnkerschmidt pidätti hautajaisten jälkeen luonansa tohtori Grisák'in,\njoka, ellemme erhety, itki vilpittömimmät kyynelet vainajan tähden; hän\nneuvotteli tämän kanssa Erzsiken asettamisesta pojan oikeuksiin. Jos\nhän menee naimisiin, pitäköön silloinkin nimensä, ja hänen\njälkeläisensä isänsä nimen ohessa myöskin äitinsä nimen.\n\nKaksi päivää askaroittiin tässä tuumassa; toisena päivänä, päivällisen\naikana, mustan kahvin[60] jälkeen tuli Kampós herra ritarin luokse.\n\nTuon innokkaan miehen vilkkaat, punaiset kasvot olivat tavallista\nhehkuvammat, hänen tukkansa oli entistä enemmän hajalla ja pörrössä;\nhän tuli nähtävästi jossakin sangen kiireisessä asiassa.\n\n-- \"Terve tultua, hyvä ystäväni! Mitä hyviä tuotte?\" tervehti häntä\nAnkerschmidt.\n\n-- \"Kuinka herra _inspector_ jaksaa?\" kysyi tohtori Grisák.\n\n-- \"Kiitoksia. Minä olen vaan _huoneenhaltia_,\" vastasi kummallekin\npuolelle kumartaen Kampós herra ja veti kiiruusti esiin kirjeen\nviktoriansa taskusta. \"Suokaa anteeksi, kunnian herra, me saimme\nvast'ikään nuorelta Aladár herralta kirjeen, joka on sangen tärkeä; hän\nkäskee meidän saattaa kirjeen sisällyksen teidän kunniannekin tiedoksi,\njota me muutoinkin olisimme tehneet, sillä tämä asia koskee enemmän\nteihin, kuin meihin.\"\n\n-- \"Mitähän se lienee?\" kysyi tohtori Grisák, uteliaana lornettiaan\nnenällensä painaen.\n\n-- \"Teidän luvallanne luen koko kirjeen julki. Niinmuodoin: 'Rakas\nenoni! Tiszan tulva nousee nopeasti. Tokaj'sta saatujen tietojen\njohdosta sopii pelätä yhä enenevää vedenpaisumusta. Jos se vielä nousee\nkaksi jalkaa, juoksee se Füzes'in padon yli aivan sulun vierestä, jos\nmuuten sulku kestää niin kauan, kun jo nytkin maahan hakatut paalut\nhorjuvat. Meidän seudullemme olisi tämä ääretön onnettomuus, sillä\nSuuri-Kumanian poikki on tuonpuolisella rannalla vahvoja turvapatoja\nrakennettu ja sentähden ei Tisza voi sinne tulvata; se menee\ntulvallaan semmoisia paikkoja tervehtimään, jotka eivät vielä koskaan\nole vedenpaisumusta nähneet, niinkuin sitä jo monissa paikoin\nhämmästyksellä on huomattu. Mutta jos vesi tunkee tämän padon lävitse,\nei se seisahdu ennenkuin enon puimatanterella;[61] lisäksi yhden jalan\nnoustuaan menee se lammasnavettoihin ja jos se nousee kaksi jalkaa, on\ntulva asuinhuoneissa. Sentähden on hyvä ryhtyä varokeinoihin. Onneksi\nympäröipi puimatannerta vahvaksi nivottu ruokoseinä ja huonerivin\nedessä oleva kivi-aita pitää myöskin paikkansa. Kolmen jalan korkuinen\nlantapenger ylt'ympäri pidättää läämävettä. Tämän suhteen on parasta\nheti toimiin ryhtyä, sillä nämät meidän turvapatomme suojelevat meitä\nsangen huonosti. Porttien sulkemiseen lantatäytteellä on vielä sittekin\naikaa, kun tieto tulee padon hajoamisesta. Minä pyydän, että tästä\nkohta annetaan tieto myöskin herra naapurille, sillä hänen kastellinsa\nsijaitsee puolikahdeksatta jalkaa alempana kuin enon asunto, ja hänen\non paljon enemmän syytä itseänsä suojella.'\"\n\nTohtori Grisák väitti tätä kirjettä vastaan, että se on mahdotonta.\n\n-- \"Mutta suokaa anteeksi, se on kirjoitettu tässä,\" vakuutti\nhuoneenhaltia, sivaltaen kämmenellään kirjettä päästä päähän. \"Se on\ntässä.\"\n\n-- \"Minä uskon, että se on siinä, mutta sentähden ei sen tarvitse olla\ntotta.\"\n\n-- \"Kuinka? Ettäkö nuori Aladár herra ei puhuisi totta?\" kiivastui\nKampós herra. \"Ah, kunnioitettu herra, siinä tapauksessa ette tunne\nhäntä.\"\n\n-- \"Minä en sano, että hän ehdon tahdon kirjoittaa perättömiä, mutta\nhän saattaa erhettyä, niinkuin kaikki ihmiset. Kuinka kaukana Tisza\ntästä on?\"\n\n-- \"Kuusi peninkulmaa. Niin, mutta meri on sadan peninkulman päässä ja\nAladár herra tietää kuitenkin sanoa, kuinka monta jalkaa meidän\ntornimme huippu on merenpintaa ylempänä. Nuori Aladár herra on\nulosoppinut insinöri, saan luvan sanoa. Jo ensimmäisenä kuukautena\ntarjosivat hänelle Tiszan järjestämis-yhtiössä tuhat kahdeksansadan\nflorinin palkan. Jos hän sanoo. että tulva tulee kyläämme, tulee se,\nsillä Aladár herra ymmärtää sen.\"\n\nTohtori Grisák kääntyi huonolla tuulellaan yht'äkkiä insinöriksi.\n\n-- \"Minäkin ymmärrän sen. Minäkin tiedän, mitä nivelleraus on. Meillä\non Böhmissäkin vedenpaisumuksia.\"\n\nKampós herran kansallinen itsetunto loukkaantui näistä sanoista\nhirveästi.\n\n-- \"Böhmissäkin vedenpaisumuksia? Mimmoisia vedenpaisumuksia? Joku\npieni puro yltyy vähäisen, jos on ollut rankkasade, ja viepi tiehensä\npieniä siltoja; toisena päivänä palaa se taas entisilleen. Mitä se\non Unkarin tulvien rinnalla! Suvaitkaa katsoa, kun meillä on\nvedenpaisumus! Se on meri, jossa sopii laivoilla purjehtia. Puhukaa\nsilloin Böhmin vedenpaisumuksista!\"\n\n-- \"Ohoh, rakas herra huoneenhaltia, minä en tahdo koko maailman\naarteista Unkarilta riidellä tätä kunniaa; sen vaan tahdon sanoa, että\nvirran vesi saattaa seisoa kuusi jalkaa ylempänä sitä uomaa, jossa se\njuoksee, mutta jos padot ovat vahvat, ei voi mitään vaaraa syntyä.\"\n\n-- \"Niin, mutta siinäpä juuri vika on, että uudet padot eivät ole\nvahvoja; horjuvathan jo paalutkin.\"\n\nTässä ryhtyi Ankerschmidt'kin puheesen, tohtori Grisák'iin päin\nkääntyen:\n\n-- \"Onhan teidän suosikkinne nämät turvalaitokset rakentanut.\"\n\nTämä muistutus ei ollut ensinkään tohtori Grisák'in mieleen.\n\n-- \"Ne ovat varmaankin kylläksi hyvät\", kiiruhti lakitieteen tohtori\nvakuuttamaan, tuon mainion oikeudenmaximin mukaan: \"si fecisti, nega\"\n(jos olet jotakin tehnyt, kiellä pois). \"Tiedättekö, rakas herra\nhuoneenhaltia, herrat insinörit ovat kaikki semmoisia: toinen moittii\naina toisen työtä. Minä en ole vielä koskaan tavannut insinöriä, joka\nei olisi julistanut edellä-kävijänsä työtä kelvottomaksi.\"\n\nMutta tätä Kampós herra ei enää voinut kärsiä. Kovasti pahoittuneena\ntaittoi hän kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa.\n\n-- \"Pyydän anteeksi, minä en tahdo väitellä herra fiskalin kanssa.\nMinä tahdoin vaan ilmoittaa teidän kunniallenne tämän tiedon,\nvelvollisuuteni mukaan. Jos suitsette sitä huomioon ottaa taikka ei, se\non teidän kunnianne asia. Me puolestamme olemme jo ryhtyneet kaikkiin\nvarokeinoihin. Nyt täytyy minun vielä rientää tanyoilta lampaita\nmeijerin pihaan ajamaan.\"\n\n-- \"Mutta eihän vaara kuitenkaan liene niin ahdistava?\" kysyi\nAnkerschmidt, joka itsekin katsoi sitä suuressa määrässä epäiltäväksi,\nettä kaikki nuot kauniit, viheriät vainiot, jotka vielä nytkin\nkirjavasti kukoistavat niin pitkälle kuin silmä kantaa, parin päivän\nkuluessa voisivat merenpinnaksi muuttua.\n\nKampós herra kohautti olkapäitään.\n\n-- \"Muutoin\", lohdutteli herra Grisák Ankerschmidt'ia, \"ei tulva tehne\nvahinkoa semmoiselle kastellille, kuin teidän kunnianne on. Ihan toinen\non semmoisten vanhain palatsien kohtalo, jotka ovat polttamattomista\ntiilistä ja akanoilla sekoitetusta loasta rakennetut; ne kaatuvat\ntietysti kaikki järjestänsä maahan, mutta tämän on Wien'in arkitekti\nrakentanut, sitä ei jokainen pieni leikinteko häälymään saa.\"\n\nTämä oli kuolemantärähys Kampós herran kärsivällisyydelle.\n\n-- \"Herra fiskali! Meidän talomme, se on totta, on vaan täällä syntynyt\nmuurari-mestari rakentanut, eikä siinä ole mitään koristuksia\nulkopuolella, mutta sen voin sanoa, sentähden että itse olin siinä,\nettä se rakennettiin semmoisista tiilistä, jotka kilahtivat kuin\nposlini; rautaa emme siinä myöskään säästäneet ja me valikoisimme\nsiihen parhaimmat kuusipuut. Minä näin senkin, mitenkä tuo mainio\nWien'in arkitekti tätä kastellia rakensi; näin, mimmoisia tiiliä siihen\npoltettiin; näin, kuinka pylvästen väliin ajettiin soraa; näin, kuinka\nvähän pidettiin huolta siitä, että perustusta syvemmälle kaivettaisiin,\nsillä sen alla on hiekkaa; ja sen minä sanon, että tulvan aikana en\nasuisi hetkeäkään tässä kastellissa, vaikka se minulle ilmaiseksi\nannettaisiin. Minä pyydän anteeksi teidän kunnialtanne, että näin\nsuoraan lausun totuuden.\"\n\n-- \"Mutta herra ispán!\"[62] ärjäsi vimmastuneena tohtori Grisák.\n\n-- \"Minä menen jo, sillä jos kauemmin viivyn, puhuttelette minua vielä\n_kulcsár'iksi_,\"[63] sanoi kiiruusti nousten Kampós herra ja pyysi\nvielä kerran anteeksi Ankerschmidt'ilta, joka kiitti kauniisti tuodusta\ntiedosta ja sanoi, että hän itse puolestaan hankkii itselleen\nvakuutusta vaaran suuruudesta ja lähtee vielä tänäpänä Tíszalle.\n\nHerra Grisák'issa herätti tämä tieto äkisti suurta lähdön-halua. Hänen\nmuistui mieleensä, että hänen huomenna tulee olla saapuvilla Pest'issä,\nerään tärkeän oikeudenasian valvomista varten. Ankerschmidt ei häntä\nliioin pidättänytkään; Erzsike saattaa vielä jonkun aikaa pysyä\ntyttönä, hänen pojaksi julistamisensa ei ole erittäin kiiru.\n\nLakitieteen tohtori pyrki kuumeen-tapaisella hädällä vaunuihinsa;\nAnkerschmidt laski hänestä leikkiä, kysyen, pelkäisikö hän joutuvansa\ntänne saarroksiin.\n\nAnkerschmidt päätti vasta puolipäivän aikaan lähteä Tiszalle, johon ei\nhyvällä nelivaljakolla tarvinnutkaan kuin viisi tuntia.\n\nValtatieltä poikettuansa ja patoja päin ajaessaan, saattoi hän jo\nkaukaa nähdä, kuinka sadottain ihmisiä tulee ja menee, lykäten\nkäsikärryjä ja laahaten risukimppuja; monessa paikassa työskenneltiin\npaalu-juntilla ja kuului tahdissa kaikuvia huudahuksia; niityiltä\nveivät lakkaamatta rattaat savea täytteeksi.\n\nKun Ankerschmidt tuli padolle, seisahutti muuan gubaan[64] puettu mies\nhänen vaununsa ja tiedusteli häneltä kohteliaalla äänellä:\n\n-- \"Mitä suvaitsette täällä tahtoa?\"\n\nAnkerschmidt ei suuttunut tästä kysymyksestä, vaan vastasi suuntevasti:\n\n-- \"Minua haluttaa katsella työtä.\"\n\n-- \"Saanko kysyä, mistä päin herra on? Täältä vaiko tuolta puolen\nTiszaa?\"\n\n-- \"Täältä\".\n\n-- \"Siinä tapauksessa on hyvä. Ettekö sanoisi arvoisaa nimeänne, jos\nkauniisti kysyn?\"\n\n-- \"Mielelläni. Minä olen Ankerschmidt.\"\n\n-- \"Vai niin. Tuo herra, joka on herra Garanvölgyin naapuri. Te saatte\nsiis astua alas, vaunut jäävät tähän; ne eivät saa tulla padolle\".\n\n-- \"Kenen käsky tämä on?\"\n\n-- \"Nuoren Garanvölgyi herran; hän on insinöri täällä ja nyt tottelemme\nhäntä. Sillä nyt on Tisza suuri herra, ja jos se suuttuu, ei mikään\nkenraali komenna sitä, vaan insinöri.\"\n\nAnkerschmidt hyväksyi kokonansa gubaan puetun miehen johtopäätöksen,\nettä kun täytyy taistella elementtejä vastaan, silloin totelkoon joka\nihminen insinörin komentosanaa. Ja uudelle padolle astuttuansa, oli hän\npakoitettu myöntämään, että Tisza todellakin on sangen suuri herra.\n\nKiihtynyt, vaalea virta, keskeltä aivan kaarevan muotoinen, juoksi\nsalaman nopeudella kohisten patojen välitse alaspäin.\n\nPatojen sisäpuolelle jääneitten hopeapoppelien latvat, joista vaan päät\npistivät ylös vedestä, osottivat, kuinka paljon tämä muutamain päiväin\nkuluessa oli noussut.\n\nVankan, kuohuvan veden pinnalla ei näkynyt ainoatakaan alusta, ei\nvenhettä, vaikka tämä paikka muutoin tavallisesti oli täynnä myllyjä,\njotka rivissä, niinkuin metsähanhet taivaalla, leijailivat vedellä;[65]\nlastilaivojakin vetivät muulloin hevoset köysistä virtaa ylöspäin, kun\ntaas sitä alaspäin kulki verkallensa Marmarós'in rumänilaisten\nhirsilautat; välisti näkyi kaukaa myöskin jonkun pienen höyryvenheen\nsavu; rannoilla vetivät kalastaja-venheet kokoon ulos heitetyitä\nverkkojansa, joitten tankojen päät pilkistivät vedestä. Nämät kaikki\nolivat nyt kadonneet. Myllyt rikki ruhjotut, ketjuistaan irti temmatut;\npurret rannoilla vesi-ajolla; koko vedenpinta mahdoton kulkea; eivät\nedes rannasta rantaan menevät lautat uskaltaneet koettaa veden voimaa.\nKöysi, piukkaan pingoitettuna, on vedetty virran poikki; siinä istuu\nsadottain variksia vierestyksin, ikäänkuin se vaan heidän tähtensä\nolisi siinä. Ainoastaan silloin tällöin näkyy toisiaan ajelevien\naaltojen välistä jotakin mustaa, jonka epäselvä muoto puoleksi\nläikähtää esiin vedestä. Ihmiset vaan arvaavat, mikä se lienee.\nPuunkappaleko? Asunnosta temmattu huonekalu vaiko ihmisen ruumis?\n\nJa rannalla häärivät, hikoilevat kaikki niin, kuin sotaleirissä\ntehtäisiin vallitusta vihollisen leiriä vastaan: narisevain kärryjen\nitku, ryskyväin junttain paukunta on suurempi kuin ihmismelu, sillä ei\nkenelläkään ole aikaa pakinaan, kun Tisza jo viruttelee padon\nylimmäistä laitaa.\n\nAnkerschmidt ymmärsi ensi silmäyksellä sen verran, että työn tärkein\nosa on siinä, jotta yhden sulun suuta, joka ei näytä tarpeeksi\nluotettavalta, vahvistetaan toisella padolla, joka on sen taakse\nasetettava, ja tämä pato olikin jo niin valmis, että ainoastaan\nrisutäytteet puuttuvat sen kyljistä.\n\n-- \"Tuolla tulee herra insinöri itse\", sanoi gubaan puettu mies,\nosottaen erästä toiselta puolelta tulevaa henkilöä, jonka Ankerschmidt\ntällä kertaa tuskin olisi tuntenut Aladár Garanvölgyiksi, ellei hänen\nhuomiotansa edeltäpäin olisi siihen johdatettu. Tältä oli näet se lika,\njoka yöt päivät oli hänen päällensä kuivettumaan jäänyt, kokonansa\nvienyt herran muodon; hänen vaatteensa olivat risuista rikki revityt ja\nkuluneet; hänen hattunsa sateesta pahasti rytistynyt ja hänen äänensä\nhuutamisesta käheä.\n\nHarva nainen olisi rakastunut mieheen, jos hänen tässä tilassa olisi\nnähnyt; -- mutta joka kerran rakastaa häntä, se olisi häntä vielä\nenemmän rakastanut!\n\n-- \"Hyvää iltaa, kunnian herra!\" tervehti nuori insinöri\nAnkerschmidt'ia. \"Te ette uskonut kirjettäni, eikö niin? ja tulitte\nitse varmaa tietoa vaarasta ottamaan. Tehkää siis hyvin ja katselkaa\nympärillenne.\"\n\n-- \"Jumala antakoon!\" vastasi Ankerschmidt, vetäen kädestään\nhirvennahkaisen hansikan, jottei hän hansikoitulla kädellä pudistaisi\nnuorukaisen turvonnutta kättä. \"Minä luulen jo nähneeni kylläksi.\nNouseeko Tisza vielä?\"\n\n-- \"Tänäpänä nousi se vaan viisi tuumaa; se on varmaankin\ntuonpuolisella rannalla rikkonut jonkun padon, sillä eilen kasvoi se\nTokaj'n luona koko jalan.\"\n\n-- \"Ja meihin katsoen on se helpoitusta. jos vesi voipi murtaa rikki\npatoa toisella rannalla?\"\n\n-- \"Tietysti, sillä silloin juoksee se vapaasti sinnepäin, niinkuin\nhekin siellä pelastuvat, jos Tisza tulvaa meidän päällemme.\"\n\n-- \"Sen mukaan me nyt siis kummallakin rannalla rukoilemme\nyhtäläisesti: Herra Jumala, saata onnettomuus toiselle rannalle!\"\n\n-- \"Vielä enemmänkin teemme, kuin rukoilemme.\"\n\n-- \"Me yritämme patojamme vahvistamaan.\"\n\n-- \"Se olisi soveliainta; mutta paljon pikaisempi ja vähemmän maksava\ntyö on heikontaa vastapäisen rannan turvalaitoksia. -- Eikö teidän\nkunnianne huomannut, että asettamani vartiat teitä pidättivät?\"\n\n-- \"Ah, ne olivat siis vartioita? Yksi tiedusteli todellakin nimeäni ja\nsitä, asunko tällä vaiko tuolla puolen.\"\n\n-- \"Ja vasta sitte laski hän teidät padolle, kun oli saanut tietää,\nkuka te olette.\"\n\n-- \"Täällä pidetään samanlaista järjestystä kuin sodassa.\"\n\n-- \"Me olemme pakoitetut siihen. Meillä ei ole tekemistä ainoastaan\nelementtien, vaan myöskin ihmisten kanssa. Sekä tämän- että\ntuonpuolisella rannalla on satojentuhansien vuodentulo, heidän talonsa,\nomaisuutensa, koko heidän etunsa ja elämänsä vaarassa. Vaarasta\nsuojelee meitä vaan pitkä multavalli. Jos tulva jommallakummalla\npuolella voipi tunkea tämän multavallin lävitse, silloin saattaa toinen\npuoli veisata Te Deum'ia, sillä se on pelastettu; mutta onnettomuuteen\njoutuneella puolella maksaa silloin häviö miljonia. Vaan epätoivo on\nhuono neuvonantaja.\"\n\n-- \"Ettehän kumminkaan pelänne, että toiselta rannalta tulisivat tänne\nylitse meidän patojamme rikkomaan?\"\n\n-- \"Sekin saattaa tapahtua, mutta sitä varten on vartioita asetettu\nniinkuin säännöllisen sodan aikana. Minä pidän sotajärjestystä\nvoimassa; yöllä palaa joka sadan askelen päässä vartiotuli ja pyssyillä\nvarustetut vahdit kiertävät padolla, niin pitkälle kuin minun\nvaarinpitoni ulottuu. Mutta teidän tulee tietää, etteivät ne ole\nvaarallisimmat yritykset, joita aseilla käypi häätäminen. Pian\ntapahtuu, että luoksemme tulee rikas herra, joka tarjoo kiiltävää\nrahasummaa, salaisesti, tuttavan-tapaisesti, eikä siitä pyydä muuta\npalvelusta, kuin että insinöri, jos hän siellä taikka täällä on\nhuomannut vian, sitä älköön nähkö. Jos tulva tunkee sen lävitse,\nsanotaan, että se oli onnettomuus, ja ken väittänee, että insinöri sitä\nedeltäpäin on huomannut? Kuka tutkinee sydämen ja munaskuitten\nsalaisuuksia? Jos me karkotamme semmoisen houkuttelijan, tulee\nasian-ymmärtäviä neuvonantajia, jotka hairauttavat kokematonta\ninsinöriä, saattavat häntä niin eksyksiin, että hän panee vahviketta\nihan toiseen paikkaan kuin missä tarpeellista on. Minä tuskin kerkeen\nsemmoisia ihmisiä tanyastani pois ajamaan. Välistä ovat nämät hyviä\nihmisiä, hyviä kumppaneita, mutta vaara tekee ihmisen huonoksi,\nkavalaksi, jos hänellä on pelko jostakin. Jumalan kiitos, ettei minulla\nole mitään. Ehkä minä en olisi parempi kuin muut.\"\n\n-- \"Mutta minkätähden ei ennemmin vahvisteta sulkua, kuin että sen\ntaakse tehdään uusi pato?\" kysyi Ankerschmidt Aladár'ilta.\n\n-- \"Sitä on jo moni minulta kysynyt; vieläpä virallisestikin. Tässä\novat rannalle vedetyt paalut, jotka minun sijastani selittävät kaikki.\"\n\nNäillä sanoilla vei Aladár Ankerschmidt'in neljän viiden paalun luokse,\njoita vartioitsi pyssyllä varustettu mies.\n\n-- \"Suvaitkaa katsoa tänne. Nämät paalut kiskoi tulva irti\nsulkupadosta. Niihin on jokaiseen merkitty määrätty pituus: kolme syltä\nneljä jalkaa. Otetaan nyt sylipuu ja mitataan paalut; toisesta päästä\ntoiseen on vaan kaksi syltä viisi jalkaa. Siitä käy selväksi, että\nsulkupaalut ovat viittä jalkaa matalammalta maahan lyödyt, kuin\nkaavassa on määrätty; tässä on urakkamies säästänyt. Seurauksena tästä\nsäästämisestä on nyt se, että tulva tunkee alhaalta sulun lävitse.\nKaikki vahvistaminen ylhäältä olisi turhaa työtä; nykyisen tulvan\nkestäessä ei voi paaluja vahvistaa. Sentähden olen pakoitettu tekemään\nihan uutta patoa samaan suuntaan, jossa tämä sievä teos on; muutoin me\ntulemme märäksi juuri siinä, missä luulimme saaneemme parhaan\nsuojeluksen.\"\n\nAnkerschmidt kierteli vihaisesti viiksiänsä tästä tiedosta ja jupisi\nuseat kerrat itsekseen: \"tämän on tuon vietävän Grisák'in suosikki\nrakentanut.\"\n\n-- \"Minä luulen, että vielä muittenkin kuumoittaa päätä tämän tähden,\nkuin niitten, joihin se suorastaan koskee. Minun on täytynyt kuulla\nviekoittelemisia semmoistenkin ihmisten puolelta, joitten oikeastaan ei\nole mitään tekemistä tämän vesirakennuksen kanssa. Muitten muassa kävi\ntäällä jo pari kertaa eräs herra Mikucsek.\"\n\n-- \"Ah! Minä tunnen hänet. Ja mitä tuo tahtoi?\"\n\n-- \"Ei mitään muuta, kuin että jättäisin tämän työn sikseen ja menisin\nmuita vaaran-alaisia paikkoja suojelemaan.\"\n\n-- \"Ja millä tavoin pääsitte hänestä vapaaksi?\"\n\n-- \"Aivan yksinkertaisesti: minä en vastannut mitään hänen sanoihinsa\nenkä ollut kuulevinani, mitä hän puhui. Minä jakelin käskyjä, hän\nmyöskin; mutta kun hän näki, että kaikki täyttivät minun määräyksiäni,\nvihastui hän ja meni pois.\"\n\n-- \"Eikö hän luvannut tulla takaisin?\"\n\n-- \"Uhkasipa hän ankarasti.\"\n\n-- \"No, tulkoon hän vaan, nyt minäkin jään tänne.\"\n\n-- \"Minä kiitän suuresti tästä avusta, mutta minun täytyy antaa\nteidän kunnianne tietää, että asuntonani, johon saatan teidät yöksi\nvastaan-ottaa, on kasa risukimppuja, joista improviseraamme majan\nsiihen paikkaan, missä vietämme yötä?\"\n\n-- \"Sehän on komea tanya. Sotaretkellä maksaisi ihminen monta kertaa\nsemmoisesta hotellista, jos se vaan olisi saatavissa. Kaikissa\ntapauksissa aion minä jäädä tänne. Meillä on hyvä viitta, me voimme\nhelposti saada yön kulumaan.\"\n\nSotavanhus seurasi kepeillä askelilla insinöriä yhteen-sidottuin\nfaschinein välitse risumajalle, jossa molemmat istuivat ristiin\nladotulle varpukimppu-kasalle.\n\nOli jo täysi ilta; metsähanhien parvet palasivat kylvöpelloista kotia\nruovistoihinsa ja kaukaisista kylistä kuului iltakellon surumielinen\nääni Tiszalle asti; pitkin patoja kaikui pyökin-kuoresta tehtyjen\ntorvien ääni peninkulmasta peninkulmaan, merkiksi että päivätyö on\npäättynyt; ne, jotka aamusta iltaan ovat työtä tehneet, saavat mennä\nlevolle, ja nyt seuraa yötyö, sillä tuo vaivaloinen taistelo ei lakkaa\nyöksikään: levähtäneet kädet tarttuvat pois-pantuihin lapioihin,\nkuokkiin, ja patotyötä jatketaan yhä, ensin kuun, sitte tulisoittojen\nvalossa.\n\n-- \"Emmepä mekään olisi luulleet, että joskus yhden teltan alla\nbivuakeraisimme\", sanoi Ankerschmidt Aladár'ille, tiputtaen\npuuvartaasen pistetyn silavan rasvaa leivälleen, jota hän oli paistanut\nrätisevän valkean ääressä.\n\n-- \"Vihollinen on yhteinen\", vastasi siihen Aladár.\n\n-- \"Ja yhteinen pelkomme esine.\"\n\n-- \"Ei kaikin päin. Minun on suojeltavani vaan isänmaani, mutta ei\nomaisuuteni.\"\n\n-- \"Tämä sutkaus tarkoittanee kai minua, että minun päinvastoin on\nsuojeltavani omaisuuteni, mutta ei isänmaani. Katsokaa, nuori mies, te\nette ole oikeassa.\"\n\n-- \"Sitä parempi. Muutoin on nyt vaan vähäinen etu toinen toisemme\nsuhteen; jos tulva näin nousee, on huomenna meidän molempien omaisuus\nyhdessä paikassa: meren pohjassa.\"\n\n-- \"Mutta tämä merenpohjakin on oleva yhdessä paikassa: --\nsydämissämme!\" sanoi siihen Ankerschmidt, ja Aladár saattoi siitä\näänestä, jolla nämät sanat olivat lausutut, tuntea, ettei se ollut\nmikään tuuleen laskettu lause.\n\nTämä ei tosiaankaan ole mahdotonta! Jos Newton on osottanut todeksi,\nettä maan vetovoima vaikuttaa \"pondus specificum'in\", miks'ei voisi\n\"Unkarin maalla\" olla semmoinen ominainen vetovoima, joka on syynä\nsydänten \"pondus specificum'iin?\"\n\nMolemmat miehet sopivat siitä, että vuorotellen valvoisivat yön.\nAladár, enemmän väsyneenä, menee ensiksi levolle; kuun laskettua\nherättää hänet Ankerschmidt ja sitte valvoo hän taas aamuun asti.\n\nAladár otti kiitollisuudella vastaan tämän tarjouksen; hän kääriysi\nviittaansa, laskeusi levähtämään paljaalle maalle, nojaten päätään\nrisukimppuun, ja oli tuskin toivottanut hyvää yötä kumppanilleen, kun\nhän jo nukkui.\n\nAnkerschmidt istui risukimpun toiseen päähän ja heitti puita valkeaan,\nliekkiä voimassa pitääksensä, jotta se yhäti loistaisi ja hän yhäti\nvoisi nukkuvan kasvoja katsella.\n\nNukkuvan ihmisen kasvoissa on suuri tutkinnon-ala; joka juonne palaa\nsilloin takaisin alkuperäiseen muotoonsa; nukkuvan kasvot eivät tiedä\nmitään teeskentelystä.\n\nVälisti nosti tuuli viittaa nuorukaisen rinnalta; Ankerschmidt peitti\nhäntä huolellisesti joka kerta uudestaan ja kohensi kekäleitä\nvalkeassa.\n\nSydän-yön aikana meni puolikuu jo nukkumaan; hopea-venhe näkyi heiluvan\nleveässä virran-tulvassa, kunnes laineet toivat tuon pitkälle ulottuvan\nvalo-vaon kokonansa tämänpuoliselle rannalle. Ankerschmidt'illa oli se\naikomus, ettei hän kuun laskettua herättäisi väsynyttä nuorukaista,\nvaan valvoisi hänen sijastansa siksi, kuin tämä itsestänsä herää, ja\nsilloin sanoisi hänelle, että kuu juuri nyt oli laskenut.\n\nHopea-venhe vaipui jo veteen, se näkyi vaan enää puoleksi, niinkuin\npalavan vuorenhuipun pää; nyt sekin vaipuu yhä syvemmälle; vihdoin oli\nvaan jälellä pieni kipinä, puolikuun kärki, sitte sekin katosi aaltojen\ntaakse.\n\nSillä hetkellä nousi nukkuva nuorukainen seisaalle ja toivotti hyvää\nhuomenta Ankerschmidt'ille.\n\n-- \"Ah! te olette herännyt!\"\n\n-- \"Kuu laski nyt\", sanoi Aladár, viitaten vielä kiiltävää taivasta\nkohti, jonka sädekehä osotti sitä hautaa, johon taivaan vaeltaja minuti\nsitten oli vaipunut.\n\n-- \"Ja te tunsitte, koska kuu laski?\" kysyi kummastellen Ankerschmidt.\n\n-- \"Se olisi huono nukkuja\", vastasi Aladár, \"joka ei maatessaan\ntuntisi sitä hetkeä, jolloin hänen on velvollisuus herätä.\"\n\nKuun laskettua sytytettiin sadottain tulisoittoja pitkin patoja; työtä\njatkettiin, niinkuin päivällä; kärryt narisivat, juntan-hoitajain\nkomento-sanat riistivät yöltä sen äänettömyyden.\n\n-- \"Jos ummistaa silmänsä, voisi, työnmelusta päättäen, luulla, että on\npäivä\", sanoi Ankerschmidt, heittäyten pitkäkseen Aladár'in jättämälle\nlepopaikalle; \"saatoitteko nukkua junttain paukkinalta?\"\n\n-- \"Oho, aivan hyvin. Se kaikuu niin, kuin kuulisi suuren\näiti-kultansa, maan sydämen-tykytyksen.\"\n\n-- \"Puuttuu vaan päivälliskello, joka kutsuu työmiehiä ruoalle.\"\n\n-- \"Minusta todellakin tuntuu siltä, kuin kuulisin kellon-äänen\netäältä.\"\n\n-- \"Se soipi vaan teidän korvissanne; kuka saattaisi tämmöisessä\nkärryjen ratinassa eroittaa kaukaista kellon-ääntä?\"\n\nAladár ei kuitenkaan levännyt, vaan poistui muutaman askelen päähän,\njossa yötisen vartiotulen leimu ei häikäissyt hänen silmiänsä, ja\nnäytti tarkasti tutkivan jotain Tiszan kaukaisella pinnalla.\n\n-- \"Minusta on, kuin näkisin jonkun venheen lähestyvän.\"\n\n-- \"Teillä lienee hyvät silmät, jos näette jotain; minä näen vaan\nvettä.\"\n\n-- \"Tuolla, rannan partaalla, jossa karsitut halavat pistävät ylös\nvedestä. Nyt tulee se heti halavain kohdalle.\"\n\n-- \"Se lienee joku pölkky.\"\n\n-- \"Mutta minä näen airon jäljet vedessä, se on joku venhe. Vartiat\nvarmaankin nukkuvat, kosk'eivät vielä tähän asti ole ampuneet sitä.\"\n\nMuutaman minutin perästä rupesi jo Ankerschmidt'kin uskomaan, että\ntodellakin venhe on tulossa heitä päin; molemmat miehet tarttuivat nyt\nkiireesti pyssyihinsä ja menivät padolle venhettä vastaan.\n\nTiszan virta oli kova, venhe näytti höyrynvoimalla lähenevän. Vähän\najan kuluttua saattoi jo nähdä, että yksi mies istuu siinä ja kahdella\nairolla soutaa venosta, joka oli puunpölkystä koverrettu n.k.\nsielun-hukuttaja-\n\n-- \"Ohoi! Ken olet? Mihin matka?\" huusi sille Aladár, ojentaen\npyssyänsä ammuntaan. Venheessä-kulkija huusi takaisin:\n\n-- \"Älköön herra huoliko siitä, ken minä olen, vaan ajatelkoon omaa\nhenki-raukkaansa, niin kauan kuin vielä on aikaa; tuolla D:n luona ovat\nrikkoneet padon.\"\n\n-- \"Rikkoneet?\" huusi Aladár vimman ja epätoivon äänellä.\n\n-- \"Se on, Jumal' auta, totta. Minä näin, kuka se oli. Minä tiedän\nhänen nimensä.\"\n\n-- \"Kuka se oli?\"\n\n-- \"Minä en sano sitä. Jos sen sanoisin, heittäisivät herrat hänet\nvankeuteen. Hänen asiansa kääntyisi hyväksi; hän pääsisi ehkä vapaaksi\nja kerskaisi vielä, että hänkin oli ollut siellä, missä niin monta\nmuuta. Mutta jos minä tiedän, kuka se oli, tulee siitä kuolema hänelle.\nHyvästi, nuori herra!\"\n\n-- \"Seisahdu!\" huusi hänelle Aladár; \"käännä tänne, nouse maalle! Jos\nlähdet edemmäksi, ammun sinut.\"\n\n-- \"Tehkää hyvin!\" sanoi venhemies ja laskeusi heti pitkälleen\nvenoseensa. Tulva vei salaman nopeudella pienen sielun-hukuttajan\nmukaansa ällistyväin miesten silmien edestä. Aivan tarpeetonta olisi\nollut sitä ampua.\n\nAladár tarttui, korvat kurolla, Ankerschmidt'in käteen.\n\n-- \"Hyvä herra, nyt kuulen jo selvästi kellon-äänen. Tämä on hätäkello.\nTuo mies on nähtävästi puhunut totta. Nyt ei teillä ole minutiakaan\naikaa hukata; jos D:n luona pato on rikottu, saattaa tulvavesi pikemmin\nolla teidän kastellinne portilla, kuin hyvät hevosenne.\"\n\n-- \"Entäs te?\"\n\n-- \"Minä jään tänne, niin kauaksi kuin on jotakin tehtävää, vaikk'ei\ntäällä mikään enään auta, jos vesi meidät kiertää. Työmiehet juoksevat\ntiehensä, heti kun saavat tietää tämän sanoman, ja syystä, sillä\nkaikilla on perhe ja talous tuolla kotona. Rientäkää, hyvä herra; tässä\nei ole aikaa neuvotella.\"\n\n-- \"Ja pelastatteko te itsenne myöhemmin?\"\n\n-- \"Täällä on venheitä, minä otan jonkun niistä ja lähden tornia kohti.\nHerran haltuun!\"\n\nSen sanottuaan pudisti hän ritarin kättä, heitti pyssynsä olalle\nhihnasta riippumaan ja alkoi nopeilla askelilla astua sinne päin, josta\ntuo salainen venhemies oli tullut.\n\nAnkerschmidt jäi siihen isoksi aikaa seisomaan ja katsoi hänen\njälkeensä siksi, kunnes Aladár yht'äkkiä kääntyi taaksepäin ja\nkädellänsä uudestaan viittasi ritarille. Silloin pyrki tämäkin\nvaunuillensa menemään.\n\nKun Ankerschmidt herätti vaunuissa nukkuvaa kuskia, ei padolla\nhäärivässä väessä vielä ollut mitään hädän melua; juntat paukkuivat,\ntulisoitot ja pikiroihut leimuivat pitkin rantaa.\n\nAnkerschmidt antoi kiireesti valjastaa hevosensa ja otti itse ohjakset\nkäteensä, selvitäkseen vaunuineen mutkaiselta rantatieltä.\n\nHänen ainoa tyttärensä, joka nyt on yksinänsä vaaran uhkaamassa\nkastellissa, täytti hänen sielunsa huolella.\n\nValtatien ja patojen välillä oleva niitty oli vetelä; pyörät vaipuivat\nsyvälle hetkuvaan maaperään; kointähtikin oli jo noussut taivaalle,\nennenkuin Ankerschmidt monien ponnistusten perästä pääsi valtatielle.\n\nTäällä hän huimasi hevosia ruoskan siimalla ja pani ne tulisella\nvauhdilla kiitämään hiekkaista tietä kotia päin.\n\nEräässä ahteessa, jota hevoset korskuen pyrkivät ylöspäin askel\naskelelta, otti hän itselleen aikaa takaisin katsahtaaksensa ja näki,\nettei mitään rattaita tullut hänen perässään.\n\nHän rupesi uskomaan, että oli paennut tyhjää hätää.\n\nAamun koitteessa eräälle purolle tullessaan, seisatti hän muutamaksi\nminutiksi valjakkonsa ja laski, siltaa välttäen, hevosensa puron poikki\nmenemään, jotta hän, sill'aikaa kuin nämät siitä joivat, sillalta saisi\nkatsella seutua.\n\nKaikki oli vielä vihriäistä.\n\nNiityt olivat peitetyt keltaisella ja punertavalla kukkasvaipalla;\nviljavainiot olivat jaetut viheriöihin tauluihin, joista kaikenlaiset\nvärit vivahtelivat; laitumilla kävi hajallansa valkoisia ja mustia\nkarjalaumoja, valkoisia lehmiä ja mustia puhveleita.\n\nNousevan auringon säteissä kimalteli ruohikossa miljonia timantteja;\nkoska ihmisen varjo ulottui pitkälle, syntyi hänen ympärillensä\nkiiltävä sädekehä kasteisessa ruohossa.\n\nMikä onnellinen seutu! Kuka olisi taipunut siihen ajatukseen, että\nnämät kaikki yhden päivän, puolen päivän kuluessa katoisivat,\nhäviäisivät, että mikä nyt on autuaallisuutta ja runollisuutta, se ei\nmakuukauden kuluttua olisi muuta kuin lokaa ja epätoivoa?\n\nVaan kuitenkin oli jo niin kirjoitettu.\n\nTuskin olivat Ankerschmidt'in kiitävät vaunut ehtineet neljänneksen\ntunnin matkaa sillan toiselle puolelle, kuin he taas tulivat sillalle,\njoka oli erään joen yli rakennettu; kun käyden sillan yli ajettiin,\nkääntyi kuski taaksepäin ja tarkasteli jokea.\n\n-- \"Katsokaa, kunnian herra, tämä joki juoksee nyt takaperin.\"\n\nAnkerschmidt nojausi ulos vaunuistaan, ja hänestä näytti todellakin,\nkuin joen uoma olisi täynnä likaista vettä, joka juoksi vastapäiseen\nsuuntaan.\n\nNyt rupesi hänkin paremmin tarkastamaan ja näki, että ojat tien\nvieressä olivat kaikki täynnä vettä, joka niissä ei suinkaan vielä\nollut kauan ollut, niinkuin saattoi nähdä niistä kasveista, jotka\ntäyttivät ojien pohjan ja jotka eivät elä vedessä; lyhyemmät niistä\nolivat jo aivan peitossa, kun sen sijaan korkeammat varret vielä\nseisoivat pystyssä vedessä ja kummastellen katselivat jalkojansa\nviruttavaa elementtiä, joka on heidän juurensa tappava ja uuden\nkasvullisuuden heidän sijaansa synnyttävä.\n\nVielä neljänneksen tunnin kuluttua vuodattivat jo ojat vettä\ntien-viereisille niityillekin, ja kulaisvesi välkkyi jo sieltä täältä\nviheriäin toukojen välistä.\n\nKun he tulivat edemmäksi, nousi vesi jo paikoittain maantiellekin,\njossa näkyi muutamia uurroksia; kaukaa tasangolla kimalteli jo tulva.\n\n-- \"Riennetään, riennetään joutuisammin!\" ahdisti ritari kuskia ja\nkatseli huolestuneena vaunuistaan, kuinka kokonaisia parvia metsähanhia\nja raukkuja lenteli taivaalla, ikäänkuin heidän olisi suuri kiire tähän\nseutuun mitä pikemmin asettua.\n\nTuskallisinta oli, ettei tavannut ainoatakaan sielua. Ei missään, niin\npitkältä kuin tie ulottui, näkynyt ajo- eikä jalkamiehiä; oli aivan\nkuin ne jossakin olisivat vangiksi otetut.\n\nYhdessä paikassa seisoi jo tiellä kokonainen järvi, jossa tuuli\ntuuditteli laineita ja joka leveni yhdestä metsiköstä toiseen eikä\nnäyttänyt huolivan niistä padoista, jotka välillä olivat.\n\n-- \"Laske menemään!\" käski Ankerschmidt. Kuski ajoi veteen, joka\nulottui melkein hevosten vatsaan asti ja juoksi vaunujen pohjan\nlävitse; kesti pari sataa jalkaa, ennenkuin taas päästiin kuivalle\nmaalle. Mutta sen lävitse kahlattiin onnellisesti.\n\nNyt seurasi mäkinen seutu, jonne vesi ei vielä ollut ehtinyt;\nsiellä oli pieni metsä kummallakin puolella tietä. Metsä kaikui\nsatakielen laulusta ja rastaan viserryksestä; poppelit heittelivät\nkukka-untuviansa; lämmin ilma oli täytetty akasian-tuoksulla;\nihmishermot eivät voineet aavistaa, mitä metsän tuolla puolen on.\n\nHe olivat tuskin ehtineet ulos tiheiköstä, missä mäkinen maa muuttui\nkaltevaksi, kuin uusi seutu leveni heidän silmäinsä eteen. Se oli jo\nhäviön panoramana.\n\nKaukaa ja läheltä, lukemattomista paikoista, ikäänkuin särjetyistä\npeilinkappaleista kimalteli auringonpaiste paisuneessa vedentulvassa.\nMaantien oikea puoli oli jo pitkältä merenrantana, jota leveät\nlaineet valelivat. Tuskin tuhannen jalan päässä metsästä oli noin\nkolmenkymmenen sylen levyinen aukko tien viereisessä padossa, jonka\nlävitse tuolta puolelta tuleva virta kohisten juoksi.\n\nToisella puolella tätä aukkoa oli koko tie täytetty ristinrastin\nkäännetyillä rattailla; ylt'ympäri joukottain käsiään väänteleviä,\nvaikeroivia naisia, lapsia, huutavia miehiä, toimetonta väkeä.\n\nAukolle tultuansa ymmärsi Ankerschmidt, minkätähden hän siihen asti ei\nollut ketään tavannut. Kansa, joka oli paennut tulvan valtaan\njoutuneista kylistä, ei voinut tämän esteen ylitse päästä.\n\nJäännökset parista särkyneistä rattaista, jotka olivat ojan syrjälle\nheitetyt, todistivat, että oli löytynyt uskaliaita yrittelijöitä, jotka\nolivat koettaneet päästä ristiin juoksevan virran lävitse; mutta tämä\nei ottanut sopimuksiin ruvetakseen; ilman armotta tempasi se myötänsä\nne, jotka rohkenivat yrittää ottelua sen kanssa, ja yhä enemmän söi se\npatoa.\n\n-- \"Eikö tästä voi ylitse päästä?\" kysyi Ankerschmidt toisella puolella\nkierteleviltä.\n\n-- \"Olkoon herra iloinen siitä, että saa olla siellä!\" huusi joku\näristen vastaukseksi, sillä suuressa vaarassa eivät ihmiset ole\nkohteliaita. \"Kiittäkää, että olette turvassa!\"\n\nEräs sortuutiin puettu mies tunsi kuitenkin Ankerschmidt'in ja alkoi\nkunnioituksella häntä puhutella.\n\n-- \"Vaara on selkämme takana, hyvä herra; tulva on kiertänyt meidät; me\npakenisimme, mutta mihin?\"\n\n-- \"Mitä tiedätte B'falu'sta?\" tiedusteli huolestuneena Ankerschmidt.\n\n-- \"Me asumme sen naapuristossa; aamusta alkaen kuulimme hätäkellon,\nmutta vesi tuli niin äkisti, että mahdotonta olisi ollut sinne päin\nmennä.\"\n\n-- \"Mutta minun täytyy välttämättömäsi päästä sinne.\"\n\n-- \"Tuskinpa vaunuilla; mutta jos herra tahtoo tehdä hyvin, kääntäkää\ntakaisin, ennenkuin jäätte tähän saarretuksi, ja tulkaa jostakin Tiszan\nviereisestä pysäyspaikasta takaisin purrella sekä antakaa tieto, että\ntäällä on suuri hätä -- jos ei ennen sitä Jumalan viha ole meitä täältä\npois lakaissut.\"\n\nAnkerschmidt käsitti, että tätä neuvoa oli seuraaminen. Rikotun padon\nlävitse tunkeva tulvavesi syöksyi yhä nopeammin leveten toiselle\npuolelle; tässä ei ollut kauemmin viipymistä. Hän lupasi tuskastuneille\nihmisille, että ennen pitkää tulisi takaisin pursilla heitä varten, ja\nkäski sitte kuskinsa kääntää takaisin sekä uudestaan rientää Tiszan\npadolle; sinne varmaankin tulva viimeiseksi tulee.\n\nNiinmuodoin takaisin samaa tietä, jota oli tultu.\n\nNyt olivat jo kukoistavat kasvit tien vieressä, suuret\nkuninkaan-keihäät keltaisine kukkineen, jotka ennen olivat seisoneet\npystyssä vedessä, mutaan painuneet; nyt nosti jo kuskinlautaan asti\nulottuva lätäkkö ylös hevoset ja vaunut, joitten täytyi siitä uiden\npelastua; nyt kiikkuivat vaan enää viljavain ohratoukojen tähät veden\npäällä, ja missä aamupäivällä keltaiset ja punertavat kukat olivat\npeittäneet lihavat niityt, siinä nyt vaan näkyi taivas heijastavan\nvedenpinnasta, kaikkialla taivas!\n\nValkoinen ja musta karja ei enää käynyt laitumella, vaan kaikki\njuoksivat mylvien tietä päin; lukematon jono rattaita, jotka toivat\npakolaisia läheisistä kylistä ja veivät niitä kaikille tahoille,\ntuoksuttivat pölypilviä oksateillä.\n\nEpäsäännöllisestä paosta saattoi huomata, ettei kukaan tietänyt, mistä\nvaara tuli ja mihin sen edestä oli pakeneminen.\n\nLikeisistä kylistä kaikuivat herkeämättä hätäkellot, taivaalta kuului\ntuhansien vesilintujen käheä rääkynä ja maan päältä se sanomaton,\ntuskallinen, sekasortoinen ääni, joka syntyy, kun tuhansittain ihmisiä\nhuutaa apua.\n\nErästä yksinäistä, valkoista taloa keskellä peltoja ympäröitsi jo vesi;\nsen katolla istui muutamia naisia, jotka valkoisilla liinoillaan\nliehuttivat etäälle päin, josta ei mitään apua tullut.\n\nJa Ankerschmidt ajatteli, että ehkä nyt hänenkin ainoa lapsensa näin\nseisoo vaaran ympäröimän kastellin akkunassa ja huutaa apua ja\nliehuttaa valkoista liinaansa, eikä ole ketään, joka saattaisi hänen\navuksensa mennä.\n\nJa kaikki nämät oli hänelle ennakolta sanonut tuo viisas mies, jota\nhienot herrat luulevat tyhmäksi, sentähden että hänellä on niin\nvilpittömät kasvot, eikä hän itsekään ollut häntä uskonut; sen sijasta,\nettä hän heti olisi rientänyt yöt päivät kastellinsa ympäri valleja\nrakentamaan, jätti hän sen, hankkiaksensa tietoa siitä, mitä hänen\nolisi pitänyt uskoa.\n\nJa vielä oli tuo kovapäinen mies, huoneenhaltia sanonut senkin, että\nkoko herraskastelli oli huonosti rakennettu; jos tulva tulee, olkoon\nJumala laupias ja armollinen sen sisässä oleville.\n\nEikä hän silloin uskonut häntä tässäkään kohden, kun hän olisi voinut\nsuojella taloansa, kun hän olisi voinut olla apuna vaarassa; nyt on\nhänen rangaistuksensa se, että uskoo ja näkee kaikki edessänsä, kun ei\nenää mitään voi muuttaa!\n\nKun Ankerschmidt tuli takaisin sulkupadolle, ei siellä enään ollut\nmuita jälellä, kuin Aladár ja hänen insinöriapulaisensa sekä varalla\npidettyjen venheitten miehistö. Kaikki muut olivat paenneet, kummalle\npuolelle hyvänänsä hän katsoi.\n\nAladár oli raskaassa työssä; hänellä oli tuskin aikaa huomata takaisin\npalannutta herraa, sillä hän sitoi par'aikaa patopuihin kiinni niitä\npaaluja, jotka vesi siihen asti oli kiskonut irti tuosta eräästä\nsulusta.\n\n-- \"Suokaa anteeksi, hyvä herra, minä olen kohta valmis teitä\npalvelemaan; panen vaan ensiksi taattuun paikkaan nämät 'dokumentit',\njoita en voi mukaani ottaa, ja annan lähteville miehille määräyksiä,\nmihin päin heidän on meneminen, jotta voisivat suurimmassa vaarassa\noleville ensiksi apua antaa.\"\n\nVenheitten ja lauttojen joukko rupesi ennen pitkää Aladár'in määräyksen\nmukaan levenemään joka taholle, yhä nousevaa tulvaa vastaan taistellen,\nja pyrkivät puoleksi vihriällä, puoleksi sinisellä vedenpinnalla\nmonissa mutkissa vaaran-alaisten kylien torneja kohden.\n\nAnkerschmidt käveli sill'aikaa levottomasti edes takaisin padolla ja\nkierteli tuskastuneena pitkiä viiksiänsä, ikäänkuin nämät olisivat\nolleet kaikkiin syypäät.\n\nPian tuli Aladár takaisin hänen luoksensa.\n\n-- \"Nyt olen jo teidän käytettävänänne, hyvä herra; eikö totta,\nvaunuilla ei enää voinut kotia päästä? Poppeli-metsän tuolla puolen\ntuli jo tulva teitä vastaan.\"\n\n-- \"Minä käännyin todellakin sieltä takaisin. Vähäisen uimmekin.\"\n\n-- \"Nyt on parasta laskea vaunut Szolnok'iin päin menemään; patoa\nmyöten saattavat ne varmaan tulla sinne asti, täällä ei ole\nhetkeksikään niillä mitään tehtävä.\"\n\n-- \"Mutta minä tahdon mennä kotia. Kuinka kotona laita lienee? kotona!\"\n\n-- \"Minä tiedän; mennään nyt yhdessä. Minäkin riennän eno raukkani\nluokse. Virkani on kolmeksi viikoksi lakkautettu; sill'aikaa emme voi\nparempaa tehdä, kuin hukkuvia asukkaita vedestä onkia.\"\n\n-- \"Mutta te olette jo laskenut pois kaikki lautat.\"\n\n-- \"Niin olen. Ne ovat määrätyt kaikkein läheisimpiin kyliin, jonne\nvielä saattaa lautoilla puhtaasti päästä; mutta jos tahdomme kotia asti\npyrkiä, on meidän pakko tulla toimeen pienellä, köykäisellä\nhallitusmuodolla.\"\n\n-- \"Hallitusmuodolla?\"\n\n-- \"Älkää suvaitko pelästyä! Minä en puhu 'konstitutionista', vaan\ntästä pienestä leivin-kaukalosta tässä; siihen istumme molemmat, se\nkantaa juuri niin monta ihmistä, ja se on hyvä siitä, että missä\ntulemme kuivalle maalle, voipi sen ottaa olalleen ja kantaa siksi, kuin\ntaas tulee vettä eteen.\"\n\nSe oli todellakin kummallinen, pieni \"hallitusmuoto:\" yhdestä ainoasta\npuu-pölkystä koverrettu venonen, yhdellä keksillä, yhdellä airolla.\nSemmoista hallitusmuotoa nimitetään myöskin sielun-hukuttajaksi.\n\nAnkerschmidt pudisti päätään, tuon nähdessään.\n\n-- \"Minä luulen\", sanoi Aladár, \"että me kumpikin haluamme pikemmin\nkuin paremmin päästä sinne, missä meillä on joku, jonka hengestä olemme\nhuolestuneet: teillä tyttärenne, minulla enoni.\"\n\n\"Kummallinen nuorukainen!\" ajatteli itsekseen Ankerschmidt; \"hän\nvapisee enonsa hengen puolesta, jonka omaisuuden hän perii.\"\n\n-- \"Ja jos tahdomme pyrkiä tornia päin, emmekä halua odottaa siksi,\nkuin tasanko edessämme muuttuu aavaksi mereksi, joksi se huomiseksi\nmuuttuu, täytyy meidän tyytyä siihen, mihin vene vie meidät, mihin me\nsen. Sentähden, hyvä herra, jos teidän on halu uskoa sielunne minulle,\non höyry lämmitetty; soitettiin kolmas kerta, tehkää hyvin, astukaa\nsisään.\"\n\n-- \"Mordkerl!\" mumisi viiksiensä alta sotavanhus ja, laskien kuskinsa\nhevosten kanssa Szolnok'iin päin menemään, tarttui nuorukaisen\navuliaasen käteen, tuon nuorukaisen, jota ei mikään taistelo, ei edes\nelementtien viha saanut luopumaan tyvenestä mielentilastaan.\n\nKaksi miestä täytti kokonaan pitkän, soukan ruuhen; Aladár otti\nkäteensä keksin ja lykkäsi ruuhen liikkeelle, sitä yhtä asiaa vaan\nmatkakumppaniltansa pyytäen, että tämä pysyisi kauniisti istumassa\nsielun-hukuttajan keulassa.\n\nAnkerschmidt huomasi, että tuo on sangen hyvä pikku kalu sen kädessä,\njoka sen tavat ymmärtää. Venonen kiiti linnun kepeydellä vedenpintaa\nmyöten; se ei kulkenut kaikkialla tietä pitkin, vaan lensi niittyjen\npoikii, joilla nuori insinöri kummastuttavalla tarkkuudella tiesi\nitseään opastaa, ja ritarista tuntui, kuin sama talojen ja tanyain\nvälinen ala, joitten ohitse hän vast'ikään vaunuilla oli tullut,\ntämmöisellä venheellä olisi ollut paljon lyhyempi.\n\nMuutamissa paikoin täytyi laskea keksi kädestä ja tarttua airoon.\n\n-- \"Vesi nousee paljon nopeammin, kuin luulinkaan, ja me menemme yhä\nvielä sitä vastaan\", sanoi Aladár, voimallisesti melaa käytellen.\n\n-- \"Te olette ehkä väsynyt? astunko teidän sijaanne?\"\n\n-- \"Minä en tarkoittanut sitä, vaan että jota kauemmaksi poistumme\nTiszalta, sitä syvemmäksi käy virta: se tulee kaukaa eteemme, sentähden\nmitä edemmäksi pääsemme, sitä vanhempi on vaara.\"\n\nAnkerschmidt katseli surullisesti vedenpohjaa. Vedenpinnan alta, jolla\nvene kiiti, näkyi kaunis, tähkäpäinen touko; ruiskukka sinersi,\nunikukka punersi siellä vielä, ja kumartuvain tähkäpäitten, sinisten\nruiskukkain ja punaisten unikukkain välitse uiskenteli sadottain Tiszan\npieniä kaloja.\n\nHätäkellot soivat kaikissa kylissä; tornit näyttivät uivan tulvassa,\nniinkuin milloin délibáb[66] näyttää kiiltävää merta. Se vaan, että se\ntällä kertaa oli todellinen meri.\n\nEräs puoleksi veden alla oleva puu oli täynnä outoja asukkaita; ei\nparvi varpusia ja kottaraisia, vaan lauma metsähiiriä ja rottia oli\nottanut joka oksan haltuunsa, jonne he uiden olivat paenneet; kaikilla\ntahoilla saattoi nähdä uivia, pieniä päitä, vedessä ponnistellen\nlepopaikkaa etsiessään.\n\nTht'äkkiä ohjasi yksi semmoinen pieni, vaaran-alainen hiiri kulkuansa\nsuoraan Aladár'in venhettä kohti; airon mitan päähän tultuansa, rupesi\nse uimaan rinnakkain venheen kanssa, pitäen pikkaraista nenäänsä\nkorkealla vedestä, vetäen ympyriäisiä korviaan taakse päin ja isolla\nleveällä hännällänsä perää pitäen, sekä sillä välin järkevillä,\nkiiltävillä silmillään rukoilevaisesti Aladár'iin katsoen.\n\n-- \"Tuo viaton olento katsoo meitä pelastajiksensa\", sanoi hymyillen\nAladár ja kurotti sen jälkeen, soutamasta lakattuansa, airon päätä\npientä pakolaista vastaan. Tämä tarttui heti kiinni airoon ja kiipesi\nsitte hyvin harkitulla liikunnolla pitkin airon vartta, hiipi siitä\npurren laidalle ja, ojentaen kaikki neljä jalkaansa, laskeusi siihen\nväsyneenä vatsalleen.\n\n\"Metsän-elävilläkin on luottamusta häneen!\" mietiskeli itsekseen\nAnkerschmidt.\n\nPieni peto-eläin makasi siinä läpimärkänä, läähöttäen, ja katseli yhä\njärkevillä silmillään Aladár'ia, ikäänkuin tahtoisi sanoa: sinä et ole\nse, joka syöt minut.\n\n-- \"Tämä kelpo poika piti meitä todellakin matkustaja-höyrynä\", sanoi\nAladár, veti sitte esiin nenäliinansa ja levitti tämän makaavan elävän\nylitse, jottei sitä niin kovasti värisyttäisi. Tämä ottikin sen\nkiitollisuudella vastaan ja pisti vasta myöhemmin ulos päänsä sen alta,\nkatsellaksensa maailmaa. Kun hän oli nähnyt, että oli luotettavassa\npaikassa, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa tehdä toalettia;\npikkaraisilla käsillään pesi hän sata kertaa eriskummaisia korviaan ja\nviiksisiä pikku poskiaan; sitte harjasi hän hampaillaan takkuista\nnahkaansa selästä ja kyljistä; lopuksi otti hän esiin pitkän, tuuhean\nhäntänsä ja kampasi sitä päästä päähän pienillä kynsillään; sitte\nalotti hän uudestaan pesoa, istui vihdoin molemmille takajaloilleen ja\nrupesi metsähiirten tavan mukaan ahkerasti kehräämään.\n\n-- \"Tämä ystäväni näyttää jo täydellisesti kodittuneen tänne\", lausui\nAladár, siirtäen airoa toiselle puolelle, jottei hän pelästyttäisi\npientä, arkaluontoista elävää.\n\nVähän ajan kuluttua rupesi pakolainen taas haistellen päätänsä\nkohottamaan, ikäänkuin hän etsisi jotakin ja päästi semmoisen omituisen\nvihellyksen, joka kuului niin, kuin hänessä olisi viulu kätkettynä.\n\n-- \"Tämän ystäväni ei näytä olevan niin paljon jano, kuin nälkä\",\nvirkkoi Aladár, otti taskustansa esiin leipäpalasen -- jäännöksen\neilisestä illallisestaan -- pienensi siitä muruja ja heitti niitä pikku\nelävän eteen. Ja tämä ottikin vastaan tarjouksen, poimi muruset\nyksitellen käteensä ja söi suuhunsa kaikki; sitte hiipi hän\ntyytyväisenä takaisin telttaan, jonka Aladár'in nenäliina oli hänelle\nvalmistanut.\n\nAnkerschmidt ajatteli itsekseen, kuinka hyvä sen on, joka joutuu\nsääliväisen tielle.\n\n-- \"Koska toivotte, että pääsemme kotia?\" kysyi hän, omaan murheesensa\npalaten.\n\n-- \"Tulee kohta puolipäivä, matka käy poppelimetsää päin ja se näkyykin\njo läheltä; jos olemme päässeet sinne neljänä tuntina, ehdimme toisen\npuolen matkaa kolmena tuntina, sillä pato-aukon toisella puolella ei\nvesi enää juokse meitä vastaan, vaan samaa suuntaa kuin matkamme.\"\n\n-- \"Mitä lienee sill'aikaa tapahtunut niitten ihmisten, jotka tuolla\nmaantiellä yhteen sullottuna ovat pelastustaan odottaneet?\"\n\n-- \"Varmaankin odottavat he vielä nytkin sitä, silla niillä seuduin ei\nole mitään tietoa lautoista. Muutoin menemme heitä kohden.\"\n\n-- \"Mutta emmehän tällä pienellä sielun-hukuttajalla voi niin monta\nsataa ihmistä pelastaa.\"\n\n-- \"Ei tällä sielun-hukuttajalla, mutta ehkä jonkun hyvän keinon\nkautta. Semmoinen syntyy ihmisessä, kun hän kovasti on sen tarpeessa.\"\n\nSen sanottuaan sousi hän iloisella katsannolla eteenpäin, niinkuin se,\njoka menee huvitukseen ja pitää vaaraa leikkinä.\n\nPuolen tunnin päästä saapuivat he poppeli-metsälle, josta Ankerschmidt\noli kääntynyt takaisin. Se pisti esiin vedestä, niinkuin yksinäinen\nsaari; äärimmäiset puut kastelivat jo jalkojaan vedessä.\n\nKun he olivat kiertäneet metsän ympäri, kaikui jo kaukaa heidän\nkorviinsa joku epäselvä hälinä, sekanainen humina kaikenlaisista\nihmis-äänistä, ikäänkuin kaukaisten kansain-markkinain kohu, mutta\npaljon surullisempi kuin tämä. Laajalla tasangolla ilmestyi uusi\nturmion näkymö. Rikkunutta tiepatoa piiritti nyt jo kummaltakin\npuolelta aava meri; virta syöksi leveissä laineissa yhä uusilla\nryntäyksillä sitä vastaan ja uhkasi lakaista pois koko jälellä olevan\npadon.\n\nOli tuskin kuuttasataa syltä kuivaa maata, joka vielä seisoi\nkorkeampana kuin vesi ja josta ei enää silloin voinut päästä\neteen- eikä taaksepäin, kuin Ankerschmidt ensimmäisen kerran oli\ntäällä. Ja tällä kapealla, raukeavalla padolla nähtiin sadottain\nrattaita, joissa voivottavat naiset ja itkevät lapset vääntelivät\nkäsiään; miehet liehuttivat valkoisia liinoja pitkien tankojen päässä;\njoka kurkku huusi apua, pelastusta. Vesi nousee nousemistaan; jos ei\nheitä yöllä pelasteta, ei aamu löydä tästä ihmisiä, ei rattaita, ei\npatoa.\n\nSilloin, ikäänkuin kohtalon pilkkana, lähestyi heitä pieni\nsielun-hukuttaja, kun lauttaa olisi tarvittu.\n\nKun Aladár oli päässyt niin likelle vaarassa olevaa kansaa, että hänen\nsanojansa saattoi kuulla, huusi hän heille:\n\n-- \"Ohoi! Onko täällä ketään järkevää miestä? Jos on, tulkoon esiin,\njotta saan hänen kanssaan puhua; muut pitäkööt suunsa kiinni.\"\n\nSiitä kaikki vaikenivat ja esiin astui eräs harmaapäinen mies, joka\npaljasti päänsä ja otti ollaksensa järkevänä miehenä.\n\n-- \"Ei saa vaikeroita, vaan pitää auttaa itseään\", puhui Aladár, vetäen\nvenhettänsä likemmäksi; \"mitä varten on tuolla tuo poppeli-metsä? Sinne\ntäytyy jokaisen paeta.\"\n\n-- \"Sinne kai, hyvä herra!\" vastasi päätänsä kynsien vanhus; \"mutta me\nemme osaa uida, ja jos osaisimmekin, emme voi jättää tuota suurta\nvaimoväen joukkoa tänne perikatoonsa.\"\n\n-- \"Kuka sen on sanonut, että te niitä tänne jättäisitte? Nekin täytyy\nylitse viedä. Minä en suinkaan voi viedä tuhatta ihmistä ylitse\nmetsään, sillä sitä kestäisi kolme päivää ja niin kauan vesi ei odota;\nmutta jos kuljen kymmenen kertaa edestakaisin, saatan viedä ylitse\nkymmenen tukevaa miestä, jotka sitte kiireimmiten voivat kaataa\nmuutamia tukkipuita, lyödä ne yhteen lautaksi ja lautalla viedä yli\nmetsään koko väkijoukon; sieltä ei sitte vesi vie pois yhtäkään,\nennenkuin apuun tullaan\".\n\nPeloissaan oleva kansa mielistyi suuresti tähän pelastus-ehdoitukseen,\nja yhtä haavaa juoksi esiin noin viisikymmentä miestä, jotka sanoivat\nolevansa valmiit ylitse menemään lauttaa tehdäksensä.\n\n-- \"Mutta kaikki työ järjestänsä! Ensiksi astuu pois ruuhestani\narmollinen herra, sillä meillä ei ole sijaa kolmelle. Mutta\nairoa en anna kädestäni, sillä ei joka mies ymmärrä hoitaa tätä\nsielun-hukuttajaa, ja jos se menee kumoon, jäämme tähän kaikki\npinteesen. Ensiksi siis, hyvä herra, jos sallitte, lasken teidät\nmetsään.\"\n\n-- \"Siellä minä en voi mitään hyödyttää\", sanoi Ankerschmidt;\n\"hyödyllisemmäksi katsoisin astua maalle tähän kansan joukkoon; olisi\nkumminkin joku, joka pitäisi järjestystä.\"\n\n-- \"Se on vielä parempi.\" Aladár ei tuhlannutkaan enempiä sanoja, vaan\nvei venheen muutamilla aironvedoilla rannalle ja antoi Ankerschmidt'in\nastua pois. \"Veikkoset, täten ilmoitan minä teille, että mitä\narmollinen herra käskee, pitää toteltaman. Nyt on piiritystila, kysymys\non monesta sadasta hengestä; joka el tottele, sen minä ilman pitkiä\npuheita ammun kuolijaksi.\"\n\nUhkaus hyödytti; tunkijat pysyivät taampana ja Ankerschmidt saattoi\nrauhassa valita tukevimmat miehet, jotka Aladár kaikkein ensimmäiseksi\nveisi metsälle.\n\nViisi minutia tarvittiin edes ja takaisin kulkemiseen.\n\nTakaisin tullessaan kysyi Aladár Ankerschmidt'ilta, mitenkä väki oli\nkäyttänyt itseään poikkeus-lakien alla.\n\n-- \"Niinkuin viisasten ihmisten sopii.\"\n\n-- \"Onpa sitä hauska kuulla. Unkarilaisen ei käykään vaaran aikana\nhuutaminen.\"\n\n-- \"Mutta kun väki niin vapisee tätä suurta vettä\", muistutti harmaapää\nmaanviljelijä.\n\n-- \"Mikä suuri vesi? Eikö meri ole suurempi vesi? Entäs jos se\nvihastuu? Jos englantilaisten kapteinien alla laiva syttyy tuleen\nkeskellä merta, sata peninkulmaa rannasta, mitä nämät tekevät? No, sen\nsanon, kun taas palaan takaisin. Istu alallasi, veikkoseni, tuolla\nruuhen keulassa, äläkä pelkää niin kauan, kuin näet minut.\"\n\nViiden minutin kuluttua tuli venhe taas takaisin. Aladár jatkoi\npuhettansa siksi, kuin kolmas mies oli sijoittunut.\n\n-- \"Niin tekee englantilainen, että hän palavasta laivasta kaikkein\nensimmäiseksi laskee venheesen naiset ja lapset, sitte miespuoliset\nmatkustajat, sen jälkeen ruokavarat, sitte kirjeet ja laivan-kapineet;\nvasta tämän perästä jättää itse laivaväki laivan, ja se, joka\nviimeiseksi lähtee, on laivan kapteini.\"\n\n-- \"Se on hyvä, kunnian herra\", lausui vanhus; -- \"minä olen siis nyt\nlaivan kapteinina tällä vedellä.\"\n\nMetsässä alkoi jokaisen ylimenon jälkeen yhä enemmän kirveitä paukkua;\nisot, pitkät poppeli-puut kaatuivat toinen toisensa perästä maahan; kun\nvenhe toi kymmenennen miehen, oli jo niin monta puuta kaadettu, että\nniistä saattoi lyödä kokoon kaksi lauttaa. Aladár näytti, millä tavoin\nse oli tehtävä, sillä tämä väki, joka ei koskaan ollut vettä nähnyt,\noli saamaton semmoisessa työssä. Hän teki heille peräsimen ja airon\nsekä opetti heitä lauttaa puuteloilla veteen vierittämään. Sitten otti\nhän mukaansa kaksi miestä, sitoi venheensä kiinni lauttaan ja ohjasi\ntätä padolle asti.\n\nSuuremmalla riemuhuudolla ei vielä yhtään rannalle tulevaa laivaa ole\nvastaan-otettu, kuin tätä halpaa lossia. Niin monta sataa turmion\nsuussa olevaa sielua, jotka siinä näkivät tulevain päiväinsä\nsäilyttäjän, yhtä monta silmää kävi tästä nä'ystä kosteaksi.\n\n-- \"Ystävät!\" puhui Aladár, rannalle astuessaan, \"nyt on vaan\njärjestystä voimassa pitäminen, eikä sitten enään ole mitään hätää.\nKaikkein ensimmäiseksi täytyy viedä ylitse naiset ja lapset, jotka\nenimmin pelkäävät ja saattavat vastuksemme suuremmaksi. Sitte taas\njoukko voimakkaita poikia, jotka tekevät vielä suuremman lautan;\nviimeiseksi jäävät vanhukset, joilla on enimmin järkeä. Enemmän kuin\nkolmekymmentä henkeä yhdellä kertaa ei saa ottaa. Heti kuin kaikki\nihmiset ovat turvallisessa paikassa, sopii tulla noutamaan\nnelijalkaista omaisuutta; sitä tarvitsee vaan sitoa kiinni lautan\nviereen; se uipi ylitse, kun sillä vaan on jotain, johon se voi liittyä\nkiinni. Yhtä haavaa käypi myöskin ajokaluja tuominen, hajoitettuina.\nTässä ei joudu mitään hukkaan. Perämies muistakoon vaan alati pitää\nlautan vasenta kulmaa virtaa vastaan. Kuutaman tullen saattaa kaikki\nolla valmiina. No, te vanhus, mitä itkette vielä?\"\n\nVanha päämies pyhki itkusta punoittavia silmiään paidanhiallaan ja\npudisti päätään.\n\n-- \"Se on totta, armollinen herra, että meidän henkemme tällä tavoin\npelastuu, mutta jos katselen näitä ihania tasankoja ja ajattelen, että\neilen vielä kaikki oli viheriänä toukona, semmoisena kuin siunaus,\nmutta tänään jo veden alla, on mahdotonta hillitä kyyneliä silmissäni\nvuotamasta.\"\n\n-- \"Oi, vanha mies! Köyhiä slovakeja tuolla ylhäällä Arva'ssa ei\nkoskaan ahdista mikään vedentulva. Siellä, niinkuin Kis Tükör'issä[67]\nkuuluu, 'eletään köyhyyden kauraleivällä.' Teillä sen sijaan täällä\ntasanko-maalla ovat asiat viidenkymmenen vuoden aikana olleet hyvällä\nkannalla; jos joskus onnettomuus kohtaa, on se jo seuraavana vuonna\nkorvattu; sen tähden ei unkarilainen mene naapuristoon kerjäämään.\nMinullakin on iso maatila, joka on veden vallassa, ei toista päivää,\nvaan yhdeksättä vuotta, eikä tämä koskaan juokse pois siitä; mutta sen\ntähden minä en vaikertele, vaan tiedustelen työtä. Jumala hankkii, mitä\ntarvitaan; Unkarissa ei kukaan kuole nälkään, kun ei hän vaan surkeile\nmolempia käsiään.\"\n\nVanhus harkitsi asiaa ja sanoi:\n\n-- \"Se on toden totta. No, me emme itke sen enemmän. Sitä emme tee.\nMutta ehkä saisimme tietää teidän kunnioitettavan nimenne; jos sen\nsanoisitte, voisimme ilmoittaa tuttavillemme, kuka meidät pelasti\nnykyisestä ahdingostamme, ja opettaa lapsen-lapsillemmekin, ketä heidän\ntulee muistaa, kun uusien talojen kurkihirrestä saavat lukea:\n'Rakennettu Anno Domini ...' suuren tulvan jälkeen.\"\n\nAladár ja Ankerschmidt istuivat jo, kun tämä kysymys tehtiin, venheessä\nja Aladár nyhjäsi matkakumppaniansa jalkaan, jotta tämä olisi vaiti;\nitse kääntyi hän taaksepäin ja sanoi:\n\n-- \"Nimeni on Jonathan Weltumsegler.\"\n\nVanhus pudisti päätään ja vastasi:\n\n-- \"No, se ei ole totta; olkoon se kunnioituksella sanottu.\"\n\nAladár pisti airon veteen ja lähti, kesken rannalla seisojain\nsiunauksia, taas vesille.\n\n-- \"Te saatatte häveliäisyyden huolimattomiin asti\", nuhteli herra\nritari nuorukaista, \"kun ette ilmoittanut nimeänne noille kunnon\nihmisille, jotka sitä todellakin semmoisella kiitollisuuden tunteella\nkysyivät.\"\n\n-- \"Minä en tehnyt sitä huolimattomuudesta, vaan sen vuoksi, että nuot\nkunnon ihmiset lavertelevat asiasta, ja sillä tavoin eivät ainoastaan\nlapsen-lapset saa tietää nimeäni, vaan myöskin 'Bezirks-Vorstand'it.'\"\n\n-- \"Ah, vai niin! Te varotte, että asianomaiset saisivat tietoa\nteidän jalosta työstänne, ja pelkäätte, että teille annettaisiin joku\nkunnian-osoitus, vieläpä virallisessa lehdessä teitä julkisesti\nkiitettäisiin. Minä ymmärrän jo.\"\n\n-- \"Ette suinkaan ymmärrä. Minä pelkään sitä, että kun vesi laskee,\nhuomataan nuot monet kaadetut puut kamerali-metsässä, minä haastetaan\noikeuteen 'wegen Forstfrevel' ja minulle luetaan paragrafia sillä\ntavoin, etten voi sitä vastaan hiiskahtaakaan. Mutta minä, joka\nolen ollut ylhäinen linnanvanki, en viitsisi nyt taas joutua\nvähä-arvoisemman kuritushuoneen vankeuteen.\"\n\nAnkerschmidt'illa ei ollut enää mitään tätä vastaan sanomista.\n\n-- \"Rientäkäämme kotia päin\", jatkoi Aladár, \"menetimme tässä kaksi\ntuntia, niitten korvaukseksi meidän nyt täytyy käyttää yötä.\"\n\n-- \"Te lienette väsynyt\".\n\n-- \"Minä en siitä vielä tiedä mitään.\"\n\n-- \"Minä tulisin mielelläni teidän sijaanne.\"\n\n-- \"Sapelia ja airoa en koskaan anna pois kädestäni. Muutoin tulee\nmeidän nyt jo helpompi työ, me joudumme myötävirtaan.\"\n\n-- \"Eikö kylän tornia jo näy?\"\n\n-- \"Ei. Mutta minä tunnen hyvin tien. Pimeässä yössäkin sinne\nlöytäisin, saati kirkkaassa kuutamassa.\"\n\nVenhe kulki todellakin joutuisammin kuin edellä puolenpäivää, ei nyt\nenää puhtaalla, kuultavalla vedellä, jonka pohjasta näkyi viheriöitä\ntoukoja ja unikukkia, vaan likaisilla, mutaisilla laineilla, semmoisina\nkuin ne tulivat suoraan Tiszasta; niitten pintaa peitti ruovonjuuret ja\nniittyheinät.\n\nVesi oli ajanut pois jonkun kaukaisen eläintarhan asukkaat; nämät uivat\nvenheen edustalla pitkässä jonossa, niin likellä, että Aladár'in täytyi\nodottaa, kunnes tuo pitkä saattojoukko ehti ohitse. Komeain hirvien\nhaaraiset sarvet, metsäkauristen älykkäät päät eivät pelänneet ihmisen\nläheisyyttä; hirvilauman keskellä ui suurella loiskinalla -- tuima\nsusi.\n\n\"Jos nämät pelastuvat poppeli-metsään, saavat ystäväni siellä tänään\nmetsä-otuksen paistia ja kahden viikon päästä rikosjutun --\nsalametsästyksestä.\"\n\nPäivä oli jo laskemaisillaan, kun Aladár ilmoitti, että kylän torni nyt\nnäkyy taivaan rannalla.\n\nMutta se on vielä kovin kaukana. Tasangon näkösuhteet pettävät.\n\nAladár neuvoi Ankerschmidt'ia, ettei hän vielä katselisi taaksensa,\nsillä vasta kolmen tunnin kuluttua saattaa hän nähdä kastellinsa;\nsiihen asti on paljon parempi, jos hän laskee pitkäksensä venheesen ja\nkoettaa vähäisen nukkua, joka olisi hänelle varsin tarpeellista\neilispäivän unettoman yön perästä.\n\nAnkerschmidt suostui laskeumaan venheen pohjalle, väittäen lujasti,\nettei hän sen vuoksi nuku, vaikka sitte heti, kuin hän oli laskenut\npäänsä alas, uni alkoi sitä painaa.\n\nJa jos hänen mistäkään sopii olla eläissään Aladár Garanvölgyille\nkiitollinen, on se tästä neuvosta, että hän nukkuisi tämän ajan.\n\nSen ajan, jonka kuluessa venhe lähestyy hänen asuinpaikkaansa, jottei\nhän minutista minutiin näkisi sen kuvan lähestyvän, joka kirkkaassa\nkuutamassa aivan aaveen-tapaisesti nousee vedestä; rauenneen kastellin\nkuva.\n\nAladár näki jo niin kaukaa, kuin hänen hyvät silmänsä kantoivat, että\nAnkerschmidt'in kastellin katto oli mutkistunut. Joka aironveto, joka\ntoi esineen likemmäksi, teki häviön selvemmäksi. Nyt saattoi jo nähdä\nsärkyneet akkunat ja hajonneitten seinäin halkeamat; sitte pistivät\nnäkyviin luhistuneet kylkirakennukset sekä maahan kaatuneen etupuolen\nrauniotkin. Aladár oli suuresti iloinen siitä, ettei Ankerschmidt\naironvedosta toiseen näe tämän vähitellen lähestyvän, niinkuin hän.\n\nAlkoi jo tulla myöhäinen yö; joka paikassa vallitsi suuri hiljaisuus,\nse hiljaisuus, joka kansoittaa hereillä olevan sielua kiusaavilla\najatuksilla, yksinäisyyden hiljaisuus.\n\nHävittävä elementti oli laskenut valtansa alle koko tasangon;\nnäköpiirissä oli kuin kaksi kuuta toisiansa lähestyisi: toinen\ntaivaalla, toinen vedessä.\n\nTässä surullisessa valaistuksessa läheni lähenemistään, niinkuin\nahdistava unen-näkö, Ankerschmidt'in kastellin rauniot; yhä paremmin\nastui häviö esiin. Sijaltansa menneet akkunat, rauenneen katon pystyssä\nseisovat orsipuut, revennyt aukko palomuurissa, itsekseen jäänyt\nsavutorvi, muutamat paljastetut holvit tulivat yhä selvemmin ilmi\niltahämärässä. Ennen pitkää saattoi myöskin huomata, että tulva oli\ntunkenut maakerran akkunain lävitse, ja kun venhe kulki fasadin\netupuolitse, joka keskikohdalta oli maahan vierähtänyt, näkyi sen\nlävitse, niinkuin perspektivissä, vanha, matala kastelli, joka ei ollut\nmaahan kukistunut.\n\nAladár liikutti kahdenkertaisella voimalla airoa, eikä kääntänyt\nsilmäänsä pois nukkuvasta matkakumppanista. Hänen aikomuksensa oli\njättää tämä herättämättä; hän soutaa ääneti raunioitten ohitse, toinen\nälköön niitä nähkö; vasta sitte hän hänet herättää, kun he ovat tulleet\nenon talolle, joka varmaankin on noudattanut hyvään aikaan lähetettyä\nneuvoa. Siellä saadaan luotettava tieto kastellissa olleitten\nkohtalosta.\n\nMutta uneenkin suljettuina silmät näkevät jotakin, ja nukkujat\ntuntevat, jos semmoinen suuri suru lähestyy, joka täyttää heidän\nsielunsa uneksivanakin. Niin näkee nyt myöskin Ankerschmidt, venheessä\npitkällään maatessaan, nuot yhteen läjään kukistuneet kivet, nuot rikki\nmusertuneet orret ja huoneuksen lävitse juoksevan kylmän, mustan\ntulvaveden, ikäänkuin hän katsoisi avoimilla silmillä; se vaan, että\nhän näkee vielä enemmänkin: kivien välissä lapsensa verisen ruumiin ja\nkuinka tämän kauniit, pitkät, silkkiset hiukset uiskentelevat mustassa\nvirrassa. Nukkujan otsasta juoksi suuria hikipisaroita ja katkonaisiin\nhengenvetoihin puhkesi voimattomia huudahuksia.\n\nAladár sousi tuskallisella kiiruulla hävinneen kastellin ohitse, ja\nhänen oli jo onnistua jättää se, kun tieltä, jonka päässä kastelli\nseisoi, pisti esiin toinen venhe, jota käänteen tähden ei tähän asti\nsaattanut nähdä.\n\nKuutamassa tunsi Aladár yhtä pian toisessa venheessä Kampós'in, kuin\ntämä hänet, mutta ennenkuin hän ehti viitata tätä alallansa pysymään,\noli se jo myöhäistä; Kampós herra kiljaisi ilosta niin, että mikä\nnukkuja hyvänänsä siihen olisi herännyt.\n\n-- \"Holoi! nuori, kunnioitettu herra! holoi!\" huusi innostunut\nhuoneenhaltia, pistäen hattuansa keksin päähän.\n\n-- \"Vaiti! Herran tähden, älkää huutako\" ... murisi Aladár ja yritti\ntalojen väliin pääsemään.\n\nSe oli nyt myöhäistä. Ankerschmidt kavahti ensi huudosta pystyyn\nvuoteeltaan, ja kun hän oli silmänsä avannut, oli ensimmäinen kuva,\njonka hän näki, maahan hajonnut kastelli. Kenties sama näky, josta hän\nyhä oli uneksinut, todellisuudeksi muuttuneena.\n\nMuutaman minutin katsella tuijotti hän jäätyneillä silmillä, kuolleilla\nkasvoilla tätä hirmukuvaa; sitte hypähti hän ylös, kaappasi ilmaan ja\nhuusi mielettömän äänellä:\n\n-- \"Tyttäreni!\"\n\nJos ei Aladár olisi heti tarttunut kiinni häneen, olisi hän syössyt\nveteen.\n\n-- \"Tyttäreni!\" vonkui hän epätoivoissaan.\n\n-- \"Hän on tuolla meidän luonamme, häntä ei mikään vaivaa!\" pauhasi\nKampós herra, joka nyt huomasi, minkä äärettömän tyhmyyden hän oli\ntehnyt, ja koetti kaikella häneltä odotettavalla taidolla keksillänsä\ntarttua Aladár'in sielun-hukuttajaan, niin että tämä oli moneen kertaan\nkumoon menemällänsä.\n\nAnkerschmidt'in kasvot menivät tästä sanasta yht'äkkiä nauruun; hän\nnauroi, niinkuin lapsi, niinkuin hullu.\n\n-- \"Todellakin? Onko se totta? Onko hän pelastettu? Eikö häntä mikään\nvaivaa?\" Johon jokaiseen kysymykseen Kampós antoi vakuuttavan\nvastauksen, vannoen kaikkien kalenterin pyhien kautta ja tuhlaten niin\nmonta Jumal' autaa, kuin häntä olisi pahasta rosvotyöstä tutkisteltu.\n\n-- \"Häntä ei mikään vaivaa, armollinen herra. Vaikka se tuli kyllä\nsalakavalasti, tämä paha onnettomuus, yötistä aikaa, ei kuitenkaan\nmitään onnettomuutta tapahtunut. Kun ruvettiin hätäkelloa soittamaan,\noli vanha herra heti liikkeellä; hän tuli ulos luokseni ja kysyi, mikä\nvaivaa. Minä sanoin, että pellonvartiat Görgitö'stä olivat tulleet\nratsain täyttä laukkaa, ilmoittaen, että vesi jo on meidän alueellamme.\n'No, siinä tapauksessa pitää täyttää viimeinen portti.' Kun se oli\ntapahtunut, tuli jo suurella kohinalla alimmaisen tien päässä, suoraan\nteidän kunnianne kastellia päin, Jumalan viha. Tien päässä olivat jo\nkaikki talot padoilla saarretut, mutta yht'äkkiä joutui tie veden\nvaltaan, ja tämän päivän iltaan asti nousi se akkunan-lautaan saakka,\nmutta ei sitä korkeammalle. Meidän patomme seisovat ylt'ympäri,\nniinkuin linna. Kun vettä pääsi venheellä kulkemaan, sanoi vanha herra:\n'No, Kampós, mitä Ankerschmidt'ilaiset nyt tekevät? He eivät ole\nottaneet vaaria viittauksesta?'\"\n\n-- \"Puhukaa siitä, puhukaa siitä!\" ahdisti häntä ritari, joka vaan\ntahtoi tietoja tyttärestänsä.\n\n-- \"Kyllä. Minä vastasin, että he varmaankin uivat. 'No, siinä\ntapauksessa täytyy lähettää heille venhe.' (Se oli todellakin hyvä,\nettä nuori Aladár herra oli lähettänyt tämän venheen edeltäpäin!).\n'Minä pidän itse perää', sanoi vanha herra, ja silloin rikkoi hän\nensimmäisen kerran kahdeksan-vuotisen lupauksensa, ettei hän\nmene ulos talostansa. Yhden soutaja-rengin sekä pitkän köyden ja\nnuora-tikapuitten kanssa lähdimme kastellia päin. Vaara oli silloin jo\nsangen suuri. Sanoinhan minä teidän kunniallenne, että tuo Wien'in\nrakennusmestari ansaitsisi sen rangaistuksen, jotta hänen päänsä\npaaluun pistettäisiin. Kun kellari täyttyi vedellä, horjuivat yht'äkkiä\nkaikki holvit, ja seinissä syntyi silloin halkeamia, joitten lävitse\nsaattoi nähdä. Palkolliset huusivat vaikeroiten akkunista, eikä kukaan\nottanut mihinkään pelastuskeinoon ryhtyäksensä. Niinkuin myöhemmin\nsaimme tietää, oli ainoastaan neiti hämmästymättä; hän oli käskenyt\ntuoda alas ullakosta erään suuren pianon-kotelon, josta olisi\njonkunlainen lautta tehtävä, mutta ei kukaan totellut häntä ja mennyt\nullakkoon, sillä jokainen pelkäsi, että portaat hajoisivat ja hän jäisi\nsinne. Vaaran nähdessänsä kiinnitti vanha herra nuora-tikapuut\naltaniin, kiipesi ylös niitä myöten ja astui horjuvaan rakennukseen.\nHän antoi siki-sokin juoksevain palkollisten vähitellen astua alas ja\nkäski heidän pysyä järjellänsä; tämä oli kyllä vaikeaa, mutta he\ntottelivat kuitenkin. Sitte tarjosi hän kättänsä neidelle ja auttoi\nhäntä venheesen. Sen jälkeen muut naispalkolliset ja pikku Gyuszin. Nyt\njätti hän minut sinne ja ohjasi itse venhettä kotia. Jättäen tänne\nneiden ja palttina-väen, palasi hän takaisin mies-armeijaa varten. Hän\nasetti venheesen kokin, kyökkipojan, metsämiehen ja muut senlaiset\nleipävarkaat; itse jäi hän kastelliin kahden ratsurengin kanssa.\nNäitten käski hän seisoa kamanan alla, jos pelkäisivät seinäin\nkaatuvan. Kun minä kolmannella kertaa olin palannut takaisin venheellä,\nsanoi hän: 'no, Kampós, tämä talo ei seiso kauan pystyssä; jos se hajoo\nmaahan, ryöstetään se tyhjäksi. Täältä täytyy siis muuttaa kaikki\narkun-tapaiset, jotka ovat lukossa, vanhaan kastelliin; sitä ei vesi\nvie pois.' Sitte lukitsi hän itse sinetti-sormuksellaan kaikki arkut ja\nlaatikot, ja antoi kuljettaa ne vanhaan kastelliin; siellä ne ovat\nullakossa, hyvässä paikassa; teidän kunnianne löytää ne sieltä kaikki.\nKun olimme tämän suorittaneet, toi hän hevoset ulos talleista, ja nämät\nuitimme, venheen perään sidottuina, taloomme asti. Siellä teimme sitte\nhajotetun tallin katosta sillan ja hyppäsimme padon ylitse pihaan; sitä\noli sangen kaunis nähdä.\"\n\nSill'aikaa kuin Kampós herra yritti lyhyissä otteissa esittämään päivän\ntapauksia, ehtivät molemmat venheet Garanvölgyin kastellin edustalle,\njoka, niinkuin pieni saari meren keskellä, pisti esiin tulvaveden\npeittämässä seudussa. Tuon vanhan, tallatusta savesta rakennetun muurin\nhyöty tuli nyt ilmi; se oli niinkuin kallio, seisoipa vielä kolmea\njalkaa ylempänä kuin vesi.\n\nEdellämainittu, tallin katosta laadittu silta teki satama-portaitten\nvirkaa; siitä sopi, niinkuin nostosillan ylitse, tulla alas pihaan.\n\n\n\n\nXV.\n\nKaksi, jotka eivät tunteneet toinen toistansa.\n\n\nVenheitten tuloa ei otettu vastaan minkäänlaisella paukkeella, niinkuin\nteateri-näkymöllä olisi tapahtunut, jossa tavallisesti impromptu\nvaipuvat toinen toisensa kaulaan. Etevin syy tähän oli se, että pihan\nsisäpuolella yhä edelleen oli niin paljon tekemistä, jotta se vielä\nsydänyön vaiheilla piti ihmiset liikkeellä. Tuo ääretön, kahdenkymmenen\nhoidin ala, joka käsitti pihan, puutarhan ja puima-tanteret, niinkuin\naidattu saari keskellä merta, oli täynnä härkiä, hevosia, lampaita,\njotka tanyoilta olivat tänne ajetut tulvan alta. Yksi osa rengeistä\noli näitten vartioimisen toimessa, toinen osa vahvisti patoja\nrisukimpuilla, missä oli syytä pelkoon. Sentähden ei kukaan huomannut\nvierasten tuloa, paitsi vouti, jota Kampós herra kaiken mokomin\nmuistutti panemaan venheitä lukkoon ja pistämään avainta taskuunsa.\n\n-- \"No, nyt olemme täällä kotona!\" sanoi Kampós. \"Nyt, armollinen\nherra, olen minä niin rohkea, että vien teidät neiden luokse; minä\nnäen, että kynttilä vielä palaa hänen kamarissaan. Kunnioitettu nuori\nherra osaa sillä välin itsekin tuonne vanhan herran luokse.\"\n\nAnkerschmidt pudisti Aladár'in kättä, ja porstuassa kahdelle taholle\neroten, astui toinen oikealle, toinen vasemmalle päin. Me seuraamme\nAladár'ia.\n\nVanha herrakin oli vielä hereillä, kun sisaren-poika astui sisään hänen\nkamariinsa ja iloisesti tuli hänen eteensä.\n\n-- \"Terve tultuasi! Kuinka pääsit tänne?\"\n\n-- \"Eräällä sielun-hukuttajalla. Minä toin Ankerschmidt'inkin\nmuassani.\"\n\n-- \"Siinä teit varsin hyvin; tyttö itkee itsensä kuolijaksi isän\ntähden, minä olen tuonut hänet tänne. Sinä olet väsynyt, eikö totta?\"\n\n-- \"Siitä en tiedä mitään, mutta pikemmin olen janoissani. Aamusta asti\nen ole tavannut vettä, vaikka sitä myöten olen tullut.\"\n\n-- \"Sinun on siis nälkäkin? Illallinen on valmisna.\"\n\n-- \"Mitä sen kanssa olette näin myöhään odottaneet?\"\n\n-- \"Olemme odottaneet Kampós'ia, joka venheellä kulki ympäri kylää\ntiedustelemassa, eikö missään olisi vaaraa.\"\n\n-- \"Me olemme kohdanneet toinen toisemme. Tulimme yhdessä takaisin. Hän\nhuusi hereille Ankerschmidt'in, joka onneksi nukkui sill'aikaa, kuin\nkuljimme hänen kastellinsa raunioitten ohitse, eikä nähnyt tätä häviötä\nkauan.\"\n\n-- \"Illallinen on valmisna, mutta sinun tulee muuttaa vaatteita, sillä\nnyt on neiti talossa. Tässä on kamarisi avain.\"\n\n-- \"Minutin päästä olen valmis\", sanoi Aladár, otti tunnetun kamarin\navaimen, syleili enoansa ja meni pois. Hän teki niinkuin se, joka\ntietää olevansa kotona.\n\nEnonsa luokse jätettyä vaate-varastoa köljätessään, ajatteli hän\nitsekseen, kuinka somasti sentään maailmassa on asetettu, että kun\nihmisen joka rustoa on rutistettu, kun hän on paiskattu maahan,\nhutkittu, syrjään sysätty, peulottu, taas ulos heitetty, hän silloin\nlaskee ensimmäisen vihollisen, jonka kohtaa, venheesensä, hikoilee\naamusta iltaan tämän tähden, viedäksensä häntä kotia, saattaaksensa\nhäntä kuivalle, ja kun hän sitte vihdoin väsyneenä, nälkäisenä,\njanoisena mielisi laskea pitkäkseen ensimmäiselle olkivuoteelle,\nsilloin täytyy hänen vielä kauniisti vetää frakki yllensä, voidaksensa\nkysyä vihollisensa tyttäreltä: \"Wie befinden Sie sich, mein Fräulein?\"\n\nAladár ei itse puolestaan suonut mitään pahaa neidelle; mutta hän olisi\nkuitenkin sangen mielellään kuullut, että tämä olisi käskenyt sanoa,\njotta hän ei saata tulla illalliselle, koska hänellä on migraini tahi\nhän jo on mennyt levolle.\n\nTämä toivo meni kuitenkin tyhjäksi; pian kuuli hän enonsa äänen, joka\ntuli häntä jouduttamaan. Ruoka on jo pöydällä, vieraat ovat kutsutut.\n\nHyvä, suoritetaan siis tämäkin.\n\nVanha herra pudisti Aladár'ia olkapäästä ja mumisi hänelle: \"ajattele\nmeneväsi niihin iltahuveihin, joissa Branyiszko'n päivän[68] perästä\ntanssit aamuun asti.\"\n\n-- \"Se kävi silloin päihinsä\", kuiskasi Aladár takaisin.\n\nSitte kiiruhtivat he ruokasaliin päin, jonne yhteisen korridorin kautta\nsaattoi tulla kummaltakin puolelta. Niin tapahtui, että he melkein oven\nsuussa sattuivat yhteen ritarin ja hänen tyttärensä kanssa.\n\nSemmoisella kapealla alalla eivät ihmiset voi toisilleen paljon\nseremonioita osottaa; ei kukaan saata nähdä, kumpi on oikealla, kumpi\nvasemmalla puolella. Lisäksi tuopi asian laatu myötänsä senkin, että\nesitys käypi nopeasti, sillä ei sovi jäädä oveen seisomaan.\n\nAnkerschmidt tarttui toisella kädellään tyttärensä käteen, toisen\nojensi hän sydämellisesti Garanvölgyille ja pudisti tätä miehen\ntavalla.\n\n-- \"Hyvä herra, te tiedätte, mistä minun tulee teitä kiittää.\"\n\n-- \"Ei enemmästä, kuin mitä te olisitte tehnyt minulle yhtäläisessä\ntilassa.\"\n\n-- \"Minä kiitän teitä lapsestani.\"\n\nAnkerschmidt'in täytyi, nämät sanat lausuttuansa, antaa tilaa\ntyttärellensä, ja kun Erzsike ja Aladár tällä hetkellä yht'äkkiä\nensimmäisen kerran näkivät toinen toisensa, kurotti tuo luonnon lapsi\nheti ehdottomasti kätensä Aladár'ille ja kuiskasi nämät sanat:\n\n-- \"Minä taas kiitän teitä isästäni.\"\n\nJos ei nuorukainen tämän käden vapistuksesta, tämän äänen kummallisesta\nlumouksesta, näitten silmäin todellisesta taikavoimasta olisi mitään\nymmärtänyt, ei hän olisi ansainnut, että semmoinen salatenhoinen kirja\nvielä kerta olisi hänen eteensä auki unhotettu.\n\nSeuraavana minutina huomasi jo tyttö, että hän oli antanut viehättää\nitsensä, ja veti pelon-alaisesti kätensä takaisin, eikä uskaltanut enää\nnostaa silmiänsä niihin kasvoihin, joitten kuva jo niin kauan oli hänen\nsydämessänsä elänyt. Onneksi saattoivat illallisen kohina ja Kampós\nherran tarjoomisen halu pian haastelon toiselle tolalle. Viini kohotti\nvielä enemmän huoneenhaltian hyvää mieltä, ja hän alkoi käydä sangen\npuheliaaksi. Muutoinkin hän sitä oli, mutta nyt kahdenkertaisesti.\n\n-- \"Sitä yhtä vaan minä surkuttelen, ettei nuori herra Aladár ollut\ntäällä vaaran aikana.\"\n\n-- \"Minkätähden, vanha mies?\"\n\n-- \"Jotta hän itse olisi saanut pelastaa neiden. Se olisi sopinut sillä\ntavoin. Niin minä aina olen romaneissa lukenut. Sillä me vanhat...\"\n\nHuomatessaan, että Kampós heti kajahuttaisi vaarallisia asioita,\npuuttui Aladár hänen puheesensa.\n\n-- \"Oi, minäkin toimitin matkallani urostöitä, joista sopisi kirjoittaa\nromani; minäkin pelastin viimeisessä silmänräpäyksessä vaarassa olevan\nolennon.\"\n\nAnkerschmidt ajatteli itsekseen: \"no, tämä nuori mies mielii täällä\nkotona kertoa tekonsa, varmaankin pelastetusta kansanjoukosta; jos\nmielii, tehköön niin.\"\n\n-- \"Missä? Kenen?\" kysyi ahnaasti Kampós herra, joka hirveästi halusi\nsaada kerran Aladár'in omasta suusta authentice kuulla jonkun\nsankari-seikan.\n\n-- \"No, tuolla puolen poppeli-metsää -- yhden hiiren\", vastasi Aladár\nhymyillen.\n\n-- \"Ah! Oh!\" kaikui useilta tahoilta vastenmielinen muistutus.\nAnkerschmidt itsekin katsoi asiaa ikäväksi ja kiiruhti tätä tietoa\noikaisemaan.\n\n-- \"No, nuori ystävämme salaa sen, että hän tällä puolen poppeli-metsää\npelasti noin tuhannen ihmistä voimiensa ponnistuksella ja viisaalla\ntuumalla.\"\n\n-- \"Ah, minä rukoilen nöyrimmästi, kuinka se oli, suvaitkaa kertoa\",\nahdisti Kampós herra korkealla äänellä.\n\n\"Eikö mitä\", ajatteli itsekseen Ankerschmidt; \"tässäkö tyttäreni\nkuullen, jotta tämä vielä enemmän rakastuisi häneen; siinä tapauksessa\npuhukaamme ennemmin hiirestä.\"\n\n-- \"Mutta mihin joutuikaan tämä meidän pikku hiiremme? minä unhotin sen\nkokonaan tuossa suuressa mielen-liikutuksessa\", kysyi hän Aladár'ilta.\n\n-- \"Tuolla viittani taskussa se vielä nytkin nukkuu\", vastasi Aladár.\n\"Menkää, herra Kampós, sitä tuomaan.\"\n\n-- \"Mitä? Minä? Hiirtä?\" huusi ylös hypähtäen tuo puritaninen mies.\n\"Käskeköön kunnioitettu herra minun tuoda jalopeuraa, metsähärkää: minä\ntuon sen. Mutta hiirtä! Minä joutuisin kaatuma-tautiin, jos minun\ntäytyisi kajota semmoiseen. Ilkeämpää elävää ei löydy auringon alla.\"\n\n-- \"Oi, älkää sitä sanoko\", rukoili hiiren puolesta Erzsike; \"minusta\nse on aivan kaunis.\"\n\n-- \"No, katsokaa\", kehoitti häntä Aladár, \"neiti haluaisi nähdä sitä.\"\n\nKampós herra ei enään uskaltanut sanoa elävää rumaksi, mutta hän\nväitti, että se puree. Mutta minkätähden se ei pure Aladár'ia? Se on\ntoista. Hän on neutrali. Mutta Kampós'in se tuntee, sillä hän on\nasettanut hinnan hiiriheimon hävittämiseksi. Häntä puri kerta susikin,\nsiitä hän ei piitannut, mutta hiiren puremasta kuolee.\n\n-- \"Hyvä, minä menen siis itse sitä tuomaan\", sanoi Aladár, nousi heti\nylös pöydästä ja tuli parin minuun päästä takaisin.\n\n-- \"Ahaa!\" huusi Kampós herra, joka ei nähnyt tuota inhoittavaa\nvillipetoa takaisin-tulijan kädessä, \"teillä ei olekaan se, eikö totta?\nSe pakeni kai, nakersi läven huoneen alle, kätkeysi sinne, lisääntyy\nnyt siellä ja myljää koko kastellin alustan.\"\n\n-- \"Tässä se on takkini hiassa\", sanoi Aladár, veti esiin sinne pian\nkotiutuneen pikku elävän ja laski sen kämmenellensä. \"Kas, kuinka se\ntöllistelee kynttilää.\"\n\n-- \"Oi, mikä herttainen, pieni elävä\", sanoi Erzsike, lapsellisella\nilolla tavottaen lystillistä pikku elävää; \"kuinka kauniit, mustat sen\nsilmät ovat.\"\n\nAladár vei nyt hänen luoksensa tuon pienen kansalaisen; Erzsike\nsilitteli sitä vienosti kätösellään.\n\n-- \"Älkää koskeko siihen, neiti; saatte nähdä, käy onnettomasti\",\nvaroitti käytöllisenä miehenä Kampós tyttöä, joka ei ymmärtänyt pelätä.\n\"Voi, jos minä olisin noin likellä sitä, iskisi minuun heti kuume.\"\n\nErzsike'kin tunsi jonkunlaisen magnetillisen kuumeen suonissansa\nvirtaavan, likeisyydestä -- mutta ei hiiren tähden.\n\nTutustuneena kiipesi pieni elävä vähitellen Aladár'in kädestä\nsilittelevälle kädelle, ja kapusi siitä verkallensa löyhyvää muslinia\npitkin aina olkapäähän asti; siinä se asettui ihmeteltävän kauniille,\npyöreälle elfenluun kummulle. Tuo paholaisen sikiö osasi hyvin valita\nsijansa.\n\nKampós herran kasvot kävivät todellakin vaaleiksi tästä nä'ystä, kun\nsen sijaan Erzsike ilomielin katseli tuonne; kenties ei kuitenkaan\nhiirtä. Mutta Ankerschmidt katui jo, että oli sattunut tuomaan esiin\ntätä themaa.\n\n-- \"Syökö se leipää?\" kysyi Erzsike, koetteeksi murentaen yhtä palasta\nsitä varten.\n\n-- \"Kyllä mar\", vakuutti herra huoneenhaltia, \"koko sen heimo elää\nmeidän leivästämme; eivätkä he odota, että me leivomme ja tarjoomme\nsitä heille; he syövät sitä aikaisemmin kuin me itse.\"\n\nPieni leivänkuluttaja tarttuikin ahnaasti palaseen, pakeni sen kanssa\ntuolin-selkäimelle, laski siellä oravan tavalla pörheän häntänsä\nniskaansa ja rupesi kädestään syömään, jotta sitä vanhatkin nauroivat.\n\n-- \"Lahjoittakaa minulle tämä pieni vieras\", rukoili Erzsike Aladár'ia.\n\n-- \"Aivan mielelläni.\"\n\n-- \"Mutta teettäkää sille oikein vahva häkki, teidän armonne\", ahdisti\nKampós herra, \"sillä se nakertaa tammipuunkin lävitse.\"\n\n-- \"Ah, kuka pitäisi vierastansa häkissä! Minun luonani saa se vapaasti\nliikkua.\"\n\nTässä puuttui Ankerschmidt'kin puheesen.\n\n-- \"Muista, tyttöseni, että nyt itsekin olemme vieraita, ja mitä\nnimitämme 'meidän luona', se on nyt veden vallassa.\"\n\n-- \"Eipä suinkaan, hyvä. herra!\" oikaisi häntä Garanvölgyi. \"Minun\nvieraani ovat kotonansa talossani. Minä pyydän, että tunnette itsenne\nkodittuneeksi minun luonani siksi, kuin saatatte uudesta kastellinne\nrakentaa. Tanyani on tarpeeksi tilava, ja olenhan minä paitsi sitä\nyksinäni.\"\n\nTätä lausuessaan katsoi hän lempeällä soimauksella Aladár'iin; näitä\nsanoja seurasi pitkä vaiti-olo.\n\nSemmoisina minuteina käy tavallisesti niin, että kaikki ne, jotka näin\nvaikenevat, ajattelevat samaa asiaa.\n\nAnkerschmidt katkaisi ensiksi äänettömyyden.\n\n-- \"Minä kiitän teitä paljon sydämellisestä tarjouksestanne, ja minun\nolisi vaikea löytää mitään syytä, jonka tähden sitä hylkäisin. Sanoohan\nErzsikekin teitä jo 'sedäksi.'\"\n\n-- \"Oi, tiedättehän hyvin, että meidän tuttavuutemme jo on sangen\nvanha. Minä olen neiti Erzsike'lle vanhassa kiitollisuuden velassa.\nHänkin on pelastanut minut, vaikk'ei hän silloin vielä tietänyt,\nolisinko minä sitä ansaitseva.\"\n\n-- \"Mitä se oli?\" kysyi Aladár, Erzsikeen katsoen.\n\n-- \"Oi, ei mitään. Pilantekoa\", sopersi lapsi, kauniisti punastuen.\n\n-- \"Mutta minuun katsoen oli se vakava asia\", lausui Garanvölgyi.\n\n-- \"Kuinka, hyvä herra?\" sanoi sotavanhus, kämmenellään peittäen\nlasiansa, jottei Kampós herra sitä saisi varkain täyttää. \"Te muistatte\nvielä tuota narrimaisuutta?\"\n\n-- \"Niinpä kyllä; minulla on vielä nytkin tallessa kirje, jota ensinnä\nen tahtonut lukea ja jonka tähden kunnioitettu herra naapurini\nsitte tahtoi lyödä pääni poikki; siitä asti kannan sitä aina\ntaskukirjassani.\"\n\nJa kaikkia väitöksestään vakuuttaaksensa, veti hän nyt esiin vanhan\nnahka-lompakkonsa ja otti sen neljännestä salasopesta, jossa hän piti\nvanhimpia relikejään, -- nimittäin pari pankin-seteliä unkarilaisella\npäällekirjoituksella anno menneeltä hyvältä ajalta, erästä kulunutta\nmuotokuvaa, yhtä silkki-hivaletta jostakin sotalipusta y.m., y.m., --\ntuon huolellisesti talletetun kirjeen, jonka tyttö lapsena oli hänelle\nsalassa kirjoittanut, jotta hän varoisi itseään koti-petturilta.\n\nHän antoi kirjeen Aladár'ille; muut tiesivät siitä jo.\n\nMutta yhtä eivät muut tienneet: sitä, että Aladár tästä kirjoituksesta\non tunteva sen käden, joka oli kirjoittanut tuon anomuskirjan, joka\nhänelle vapauden tuotti. Sitä ei kukaan tietänyt arvatakaan, että hän\njo oli nähnyt tämän käsi-alan jossakin.\n\nAladár tunsi jokaisen veren-pisaran tunkevan sydämeensä, kun hän näki\ntämän kirjeen; hän ei lukenut, mitä se sisälsi, taikka jos hän sen\nlukikin, ei hän sitä ajatellut; näissä piirteissä hänen silmiensä\nedessä seisoivat ne rivit, jotka lapsellisella vilpittömyydellä\nrukoilivat unhotetun, hukkaan joutuneen vangin edestä, jonka kaikki,\njopa hän itsekin, olivat hylänneet.\n\nTämä siis oli se käsi, tämä se sydän, joka vaan tietää toimiella ja\ntuntea, mutta ei salli itseänsä löytää? Ei niinmuodoin niitä, jotka\nhymyilevät jo kaukaa, vaan se, joka sulkee akkunan, kun hän näkee\nluoksensa tultavan; sekö se oikea oli?\n\n-- \"No, etkö anna kirjettäni takaisin, vai tahdotko oppia sen ulkoa?\"\nkysyi Garanvölgyi ajatuksiin vaipuneelta.\n\n-- \"Minä ajattelen, että tämä kirjoitus on ihan -- erään toisen\nkirjoituksen muotoinen.\"\n\nTällä hetkellä oli Aladár'in mahdoton olla huomaamatta sitä\nhämmästystä, jolla yht'äkkiä Ankerschmidt ja hänen tyttärensä katsoivat\ntoisiinsa; tyttö loi sitte hämmentyneenä silmänsä maahan ja\nAnkerschmidt saattoi tuskin enää kauemmin salata levottomuuttansa.\n\n-- \"Hja, poikaseni\", sanoi Garanvölgyi, pannen kirjettä takaisin\nreliki-soppeensa, \"yhtäläisellä kädellä kirjoittavat monet,\nyhtäläisellä sydämellä harvat.\"\n\nAnkerschmidt'in levottomuuden selitti Garanvölgyi siten, että hän\npäivän vaivojen perästä haluaa lepoa; hän antoi sentähden merkin\npöydästä-nousuun; tätä käytti jokainen hyvästi-jättöön, ja muutaman\nminutin kuluttua riensi kukin kamariinsa.\n\nAladár'in yölevosta oli sentään varsin huonosti huolta pidetty tuon\nkirjeen näyttämisellä; hän haaveksi enemmän yönsä kuin nukkui.\n\nKuka tietää, ehkä sentään on jotakin perää tuossa taika-uskossa, josta\nnuoret tytöt pitävät kiinni, että jos he näkevät unta armaastansa ja\nherätessään kääntävät pään-alustaan, armaskin silloin on tytöstä unta\nnäkevä. Ja unen haltiatar on lumoova haltiatar.\n\nGaranvölgyi kummastui, kun hän, aamulla varhain herättyänsä,\nvarpaisillaan hiljaan astuskeli korridorin lävitse, jotta hän, nukkuvia\nherättämättä, pääsisi ulos pihalle vaaraa katselemaan, ja silloin jo\nnäki Aladár'in täysissä vaatteissa tulevan kamaristaan.\n\n-- \"Sinä olet jo noussut ylös?\"\n\n-- \"Olen; tahdon lähteä hyvään aikaan.\"\n\n-- \"Lähteä? Mihin? Ja millä?\"\n\n-- \"Sielun-hukuttajalla, jolla tulin; jonnekunne, jossa voin olla\nhyödyksi.\"\n\n-- \"Mutta minkätähden semmoisella kiiruulla?\"\n\n-- \"Menkäämme kamariinne, eno. Minä tahdon sen sanoa.\"\n\nVanhus meni Aladár'in kanssa kamariinsa.\n\n-- \"No, sano nyt, kuka sinut karkottaa pois?\"\n\n-- \"Rakas enoni! Eilen, kun näytitte minulle tuon kirjeen, tunsin minä\nsen piirteissä saman käsi-alan, jonka näin siinä tuntemattomassa\nanomuskirjassa, joka menestyksellä rukoili vapauttamistani.\"\n\nTämä ilmi-saanti hämmästytti suuresti itse Garanvölgyiäkin.\n\n-- \"Sen mukaan olisi siis tämä tyttö kirjoittanut senkin.\"\n\n-- \"Niin. Minä tiedän nyt jo enemmän, kuin mitä minun tarpeellista on.\"\n\n-- \"Ja sentähden tahdot nyt jättää talon?\"\n\n-- \"Mitä voisin muuta tehdä? Minä tapaan ensimmäisen kerran eläissäni\nnaisen, jolla on sydän. Jos hän olisi vanha rouva, sopisi minun iloita\nsiitä, sillä minä voisin sanoa hänelle: 'rakas äitini' ja pyytää häntä\nnimittämään minua pojaksensa. Mutta kaunis, järkevä, tunteellinen lapsi\nja minä: miksi satumme me yhteen?\"\n\n-- \"Minä en näe siinä mitään vaaraa. Jos te rakastatte toisianne, otat\nsinä hänet ja he antavat hänet sinulle.\"\n\n-- \"Hyvä eno, minä olen köyhä poika; vaivalla ansaitsen leipäni. Nuot\novat rikkaita. Jos minä nyt jään tänne, jossa heidän ei ole valta minua\nvastaan-ottaa taikka ei, koska tulva on ajanut heidät juuri meidän\nluoksemme, eivätkä he millään tavalla, jos tahtoisivatkin, voi poistaa\nminua, vaan ovat pakoitetut jäämään yhden katon alle minun kanssani, ja\njos he eivät tahtoisi nähdä ja kuulla minua, eivät he edes siten voi\nauttaa itseään, että lähtevät luotamme, sillä ylt'ympäri on meri; --\njos minä kuitenkin käytän tätä surullista tilaa ja jään tänne, enkö\nminä joudu yhtäläiseen siveelliseen arvoon, kuin nuot Karaibin saarten\nindianit, jotka syövät suuhunsa heidän luoksensa pelastuneet\nhaaksirikkoiset?\"\n\n-- \"Sinä olet oikeassa; lähde!\"\n\nVanha herra pudisti sisarensa pojan kättä ja sanoi hänelle vielä\nkerran: \"lähde;\" sitte tarttui hän hänen käsivarteensa ja meni hänen\nkanssaan ulos pihalle laitoksiansa jatkamaan.\n\nPalkollisten ilmoituksen mukaan oli tuuli yöllä suuresti vahingoittanut\npatoja. Aladár määräsi heti, että muutamista ohratynnyreistä, jotka\ntäytettiin kivillä, muodostettaisiin hätävarustuksia padon eteen, joita\nvastaan aaltojen hyökkäykset raukeisivat. Kun tämä työ oli valmis, tuli\nsuuruksen aika, ja siellä täytyi Aladár'in vielä kerta sattua yhteen\nAnkerschmidt'ilaisten kanssa.\n\nKun ei Aladár'in sopinut paeten lähteä pois talosta, sanoi hän\nhyvästi-jätön varaksi Ankerschmidt'ille, että hän taas astuu venheesen\nja, jos mahdollista, soutaa ylös Tisza-Dob'iin asti, jossa häviön alku\non.\n\n-- \"Mitä hyötyä siellä nyt voitte tehdä\", kysyi Ankerschmidt, häntä\nvastustellaksensa.\n\n-- \"Ei mitään; mutta minä saatan kuitenkin oppia jotakin.\"\n\n-- \"Minä taas olin toivonut, että tänään aamulla lähtisimme vähäiselle\nretkelle ulko-tanyoille.\"\n\nTämä oli pidätys \"in optima forma\", jota ei käynyt hylkääminen.\n\n-- \"Matkani ei ole erittäin kiire; minä en pidä väliä, vaikka\nlähtisimmekin vesille; ilma on kaunis.\"\n\nVanha herra tahtoi ottaa pyssynkin mukaansa; onhan hyvä tilaisuus\njahtiin. Mutta Erzsike sai hänet siitä luopumaan. Mitä sillä? Hän\nsaattaisi sillä ampua joko itsensä taikka \"jonkun muun.\"\n\nAladár sousi tällä kertaa venhettä hävinneen kastellin ympäri, joka\nihmeteltävän kauniisti oli sikisokin maahan syöstynyt. Ankerschmidt\nkiroili kaikilla kielillä, pyytäen jokaisen \"teremtette'n\" ja\n\"kreuzsakerment'in\" perästä matkakumppaniltaan anteeksi sopimatonta\nsanaa. Aladár käski hänen vaan tehdä hyvin, se puhdistaa ihmistä;\nsentähden on unkarilaisen mieli niin sävyisä, että hän kiroo kaikki\nsisältänsä, ei pidätä sitä kauan.\n\n-- \"No, kunhan me vaan itse olemme olemassa\", sanoi lopuksi sotavanhus,\nrauhoittuneena; \"lähtään niitylle, se on: aioin sanoa: merelle.\"\n\nTämän lausuttuansa sitoi hän nenäliinansa kulmaan solmun, jossa\ntilaisuudessa Aladár huomasi, että muutkin kolme kulmaa olivat\nsolmussa. Hän ei saattanut olla kysymättä, mitä se merkitsee.\n\n-- \"Tämä solmu, jonka nyt sidoin? Se on muistuttava minua siitä, että\nheti kuin kohtaan ystäväni Grisák'in, tartun hänen tukkaansa ja kysyn\nhäneltä, minkä kunnon ihmisen hän pani kastelliani rakentamaan. Tämä\ntoinen solmu puhuu amice Mikucsek'ille, että mitä hänellä oli hakemista\npatoja myöten viime öinä. Tämä kolmas on solmittu herra Bräuhäusel'iä\nvarten. No, he saavat vielä nähdä mitä menoa minä siellä nostan erään\nsalasuosion turvissa tehdyn sulun tähden.\"\n\nNeljännestä hän ei virkkanut mitään.\n\n-- \"Entäs neljäs?\"\n\n-- \"Sekö? Sen sidoin vaan sattumalta; se ei merkitse mitään.\"\n\nPuolipäivään asti saattoi venheellä kulkea monta kaunista seutua;\npaikoittain näkyi rajakiviä vedessä; siellä Ankerschmidt muistutti:\n\"tässä alkaa minun tilukseni.\"\n\nEräässä paikassa oli kaunis, kumpuinen ylänne, joka pisti esiin\nmerestä, niinkuin saari; siinä laski Aladár maalle.\n\nKummulla kasvoi ohraa, jossa jo rehotti runsaita, nelirivisiä\ntähkäpäitä; koko ala saattoi olla viisikymmentä askelta ympäri käyden.\n-- Siinä molemmat kinailivat, kenen tämä pelastunut pelto lienee.\nAnkerschmidt väitti, että se oli Garanvölgyin, Aladár sanoi sen olevan\nAnkerschmidt'in.\n\n-- \"Olkoon kenen hyvänänsä, viekäämme siitä kotia näyte, että olemme\nnähneet jotakin viheriäistä, niinkuin Noakin kyyhkyset.\"\n\nTämän sanottuansa poimi Ankerschmidt kourallisen ohria; Aladár'kin otti\nyhdeksän tähkäpäätä ja pisti ne kiinni hattuunsa.\n\n-- \"Tämä on todellakin meri\", sanoi ritari, katsellen ylt'ympäri aavaa\nvedenpintaa. \"Ja nyt saatamme, nuori ystäväni, molemmat sanoa, että\nmeidän omaisuutemme on yhdessä paikassa; minunkin on meren pohjassa,\nniinkuin teidän.\"\n\n-- \"Kaikki vertaukset ontuvat.\"\n\n-- \"Minun ei onnu. Nyt en minä voi päästä tiluksilleni, te ette\nmyöskään; se on yhtälaatuinen tapaus. Kun minä pääsen minun\ntiluksilleni, silloin pääsette tekin teidän.\"\n\n-- \"Mitä te tällä tarkoitatte?\"\n\n-- \"Minä tiedän varmaan, että te armon kautta saatte takaisin\ntakavarikkoon otetut tilanne.\"\n\nAladár'in päähän välähti ajatuksen kipinä.\n\n-- \"Jos te tiedätte tämän, hyvä herra, silloin tiedätte senkin, ketä\nminun tulee kiittää tästä odottamattomasta armosta; minä pyydän,\ntoimittakaa hänelle tämä tulinen käden-pudistus.\"\n\nAnkerschmidt huomasi, että hän oli tullut Aladár'ille enemmän\nilmoittaneeksi, kuin mitä hän tahtoi, ja kiiruhti häntä kiivaasti\nvastustamaan.\n\n-- \"Nuori ystäväni, minä ilmoitan teille, että teidän tulee tästä\narmosta kiittää ainoastaan sitä, josta se lähtee. Älkää pahaksuko tätä\nmuistutusta minulta, vanhalta sotamieheltä, älkääkä luulko, että teillä\non salaisia puolustajia; teillä ei ole niitä.\"\n\nAladár kiitti opetuksesta; hänellä oli jo kylläksi tietoa.\n\nTämä tieto loi uusia aatteita hänen sydämeensä. Omaisuus, se ei häntä\nilahuttanut, sillä Aladár, niinkuin jokainen jalo mies, tiesi hyvin,\nettä omaisuus vaan on velvollisuus, ja että sillä, joka meidän aikoina\nUnkarissa on laveain tilusten herra, on lukemattomia velvollisuuksia,\njohon verrattuna kaikkein raskainkin ammatti on todellinen sinecura;\nvaan se ajatus teki hänet onnelliseksi, ettei kukaan enää saata\nnimittää itsekkäisyydeksi sitä, mikä on rakkautta.\n\nJa se ajatus teki hänet onnelliseksi, että hän oli oivaltanut semmoisen\nperheen mielenlaadun, jota hän tähän asti ei ollut tuntenut.\n\nLapsi yrittää enkelin-tapaisesta säälistä, ei mielihalusta, eikä\nnaisellisesta taipumuksestakaan, vaan ainoastaan siitä hyvän\nharrastuksesta, joka kääntää hellätunteisen mielen kärsivän puoleen,\nvaroittamaan vanhaa miestä vaaran suhteen, joka siihen aikaan oli\nvarsin yleinen. Tällä vanhalla miehellä on rakas sukulainen, joka kituu\nvaltiovankeudessa, jonka jokainen on unhottanut ja jonka hyväksi ei\nvanhus itse voi mitään tehdä, koska hän jokaisen toimensa kautta vaan\nvahingoittaisi häntä; mutta vieraan herran lapsi kirjoittaa salaisesti\nanomuskirjan hänen hyväksensä; isä ei suutu siitä, menee itse sen\nkanssa pois, käy katsomassa vankia vankihuoneessa, on siellä tyly häntä\nkohtaan, jottei tämä aavistaisi, kuka hänelle toi vapauden öljy-oksan;\ntäällä kotona sulkee hän tyttärensä pois hänen nähtävistään, jotteivät\nhe rakastuisi toisiinsa ja joku voisi sanoa, että hän vanhain\nansioittensa nojalla on valta-istuimen edessä rukoillut erään tuomitun\nomaisuuden takaisin-saamista ainoastaan sentähden, että hän hankkisi\nsen omalle tyttärellensä. Sen vuoksi torjui hän pois luotansa\ntervehtijää ensimmäisen yhtymyksen perästä ja varoi hänen kanssaan\nenään yhteyteen joutumasta.\n\nEikä koskaan olisi tapahtunut, että he olisivat oppineet toisiansa\ntuntemaan, jos ei hävittävä tulva olisi lakaissut heitä kaikkia kokoon\npieneen saareen.\n\nTakaisin tullessaan havaitsi Aladár veden pinnan vähemmän likaiseksi\nkuin siihen asti.\n\nMikä arvo kaikella sillä on, mitä hän maan päällä on kadottanut, siihen\nverrattuna, mitä hänen sydämensä on voittanut?\n\nKun he keskipäivällä tulivat kotia, otti Kampós herra heidät heti\nvastaan sillä ilahuttavalla tiedolla, että vesi heidän poissa ollessaan\noli laskenut kaksi tuumaa. Aladár ei ilahtunut siitä, ja riiteli\nhuoneenhaltian kanssa, että kuinka hän siitä noin saattaa iloita, koska\ntämä epäilemättä osottaa, että vesi on jossakin muussa paikassa\nrikkonut padon ja tulvannut toisaalle.\n\nErzsike tuli ulos isäänsä vastaan, jolle Aladár oli näyttänyt\npelastetut hevoset tallissa, ja, pujottuen isänsä käsivarteen, meni\nylös asuntoon. Hänen päässänsä oli ruusun-värisillä nauhoilla\nvarustettu olkihattu metsäruusun ummuilla, joita hän oli poiminut\npuutarhasta.\n\nGaranvölgyi huomasi heti, että Aladár oli paremmalla mielellä, kuin\naamulla. Hän ei astunut hänen kamariinsa kertomaan, missä oli ollut ja\nmitä nähnyt, vaan jää sen sijaan ulos korridoriin, ja, ikäänkuin ei\nmitään tulvaa eikä vaaraa olisi, loruilee Ankerschmidt'in tyttären\nkanssa, eikä kauhistu Karaibin saarelaisen ruokahalua, joka syö\nluoksensa pelastuneen haaksirikkoisen.\n\nRuokasalissa oli pöydälle toinen toisensa viereen laskettu Aladár'in\nhattu ohran-tähkinensä ja Erzsiken metsäruusu-umpuineen. Garanvölgyi\nluki ohran-tähät, niitä oli yhdeksän, ja myöskin ruusut, joita oli\nseitsemän.\n\nKohta sen jälkeen meni Erzsike isänsä luokse ja sitte kysyi Aladár'kin\nenoansa; kun kello oli kilissyt, kokoontuivat kaikki neljä taas\nruokasaliin.\n\nGaranvölgyi luki uudestaan ohran-tähät -- niitä oli vaan kahdeksan;\nsitte ruusun-ummut -- niitä oli enään ainoastaan kuusi.\n\n\"Nämät varastavat jo toinen toiseltaan\", ajatteli itsekseen vanha\nherra.\n\nHänen olisi huoleti sopinut lyödä vetoa siitä, että puuttuvan\nohran-tähän löytäisi jostakin Erzsiken rukouskirjasta, ruusun-ummun\npäinvastoin Aladár'in taskukirjasta.\n\nKun Aladár oli jäänyt yksinänsä enonsa kanssa, ilmoitti hän tälle, mitä\nAnkerschmidt'ílta oli saanut kuulla omaisuutensa takaisin-saannista.\n\n-- \"Minä surkuttelen sinua, poika parka\", sanoi siihen vanhus\nkatkerasti. \"Kuinka kauniisti sinä jo olit rauhoittunut siinä\najatuksessa, että 'oli, ei ole' -- 'enemmänkin on jo mennyt hukkaan\nBudan alla.' Semmoisia sananlaskuja on paljon unkarin kielessä. Minä\nluulen sinun unesi sangen vähän häirittyneen siitä ajatuksesta, että se\nvielä kerta tulisi takaisin. Sinä olet itse hankkinut itsellesi leipää,\nolet ansainnut sen, sillä toimeen tullut. Sinä olit tyytyväinen tähän\nuuteen elämään ja totutit itseäsi siihen, että mitä ei ole, sitä ei\ntarvitse. -- Ja nyt saat yht'äkkiä kappaleen Amerikkaa! Huoneenhaltiani\non käynyt kolme kertaa entisellä tilallasi ja kertonut, mitä kaikkia\nhän siellä on nähnyt. Kahdeksan vuoden kuluessa on siinä ollut neljä\narentimiestä. Kaikkien neljän oli se pää-asia, että hävittäisivät\ntilaa; kolme pakeni, valtiolle arentirahaa maksamatta. Siinä kyllä,\nettä summat figureeraavat budgetissä. -- Kauniit Mürzthal'in lehmäsi,\nmerino-lampaasi, täysiveriset hevosesi antoi jo ensimmäinen arentimies\nmennä; toinen myi metsäsi, jonka huolella olit istuttanut, ja hakkasi\npuistosi poltinpuiksi; viimeiselle ei enää jäänyt muuta myydä, kuin\nhuoneissa olevat kartiinit. Tämä toimellinen mies käytti vielä\nhyväksensä kasvinhuoneessa olevat akkunatkin. Kun Kampós kävi siellä\nviimeiseksi, ei enään oltu jätetty edes kesantoa, ja kasoihin kootun\nlannan myi arentimies juuri silloin pois naapuri-läänin talonpojille.\nHuoneissa ei ollut ainoatakaan tuolia, johon olisi sopinut istua, mutta\nsitä enemmän kaikki nurkat täynnä hiirenläpiä. Akkunan-alustoihin\nolivat rotat rakentaneet itselleen neljä viisi huonekertaa, niin paljon\nrakastivat he tätä paikkaa, ja vaakuna-salisi välikaton lävitse vuosi\nsadevesi. Nyt otat sinä vastaan tämän 'prairian;' kun sen kadotit, oli\nsen arvo kaluineen kolmesataa-tuhatta florinia, ja vielä nytkin siitä\nmaksaisi kaksi. Siinä on velkoja kaksikymmentä-tuhatta florinia, joista\nei tietysti kukaan ole kahdeksaan vuoteen korkoja maksanut. Ensimmäinen\ntoimesi on hakea jotakin hyväntahtoista pankkiiria, jonka tulee sinua\nsääli ja joka kristillistä kolmenneljättä prosentin palkkiota vastaan\nantaa vekseleistäsi noin kymmenen-tuhatta florinia. Sitte saat vaivata\npäätäsi, mitä niillä ensiksi alkuun panet; ostatko juhtia? korjaatko\nasuinhuoneita? vai suoritatko korot, jottei pää-omaa sanottaisi ylös?\nSentähden vielä kerta, rakas veikkoni, ota vastaan minun vilpitön\nsurkuttelemiseni.\"\n\n-- \"Ei se nyt tässä ole pääkysymys\", sanoi Aladár, olkapäitänsä\nkohauttaen.\n\nTietty se, ettei tämä ollut pääkysymys, vaan se, että jos täytyykin\nnähdä vaivaa ja voimiansa ponnistella, kumminkin tietää missä ja kenen\ntähden.\n\nTämän tiesi vanha herra itsekin. Hän luki Aladár'in sielusta, niinkuin\navatusta kirjasta.\n\nAladár jäi siksi päiväksi sinne; mihin hän niin myöhään olisikaan\nlähtenyt?\n\nSeuraavana päivänä sai hän taas niin paljon tekemistä kylässä, jossa\nyksityiset talot siellä täällä olivat vahingoittuneet tulvasta, että\nhän vasta keskipäivällä tuli kotia raskaasta työstänsä. Iltapäivällä\nkului aika suotuisammissa mittaustöissä. Nämät olivat alkutöitä kahden\nsydämen välin täyttämiseksi, johon vaan puuttui korkeammasta paikasta\nhankittava vahvistus.\n\nHän ei enään ollenkaan ajatellut poislähtöä. Se olisi ollut hänen\nmieleensä, jos joku olisi häntä pidättänyt; mutta sen sijaan ärsytti\nhäntä eno lakkaamatta semmoisilla sarkasmeilla, kuin \"koska lähtee hän\ntulvan tuhotöitä tutkimaan? odottaako hän siksi, kuin tulee vielä\notollisempi stadiumi?\" -- Ainoastaan Erzsike arveli puolilla sanoilla,\nettä tuossa pienessä sielun-hukuttajassa kulkeminen lienee hengelle\nvaarallista.\n\nKolmen päivän kuluttua havaitsi kuitenkin jo Aladár itsekin, että\nsittekuin hän oli sanonut lähtevänsä pois, hänen ei käy enää jääminen,\njos ei hän tahdo kokonaan saattaa sanaansa tyhjänveroiseksi. Illalla\nilmoitti hän siis enollensa, mutta niin, että sen ohessa muutkin sen\nkuulivat, että huomenna aamulla täytyy hänen lähteä matkalle; hän ottaa\nainoastaan yhden soutomiehen mukaansa.\n\nGaranvölgyi vastasi vaan, että se on hyvä; hän antaa leipoa hänelle\nkakkuja matka-evääksi.\n\nAamulla nousikin Aladár hyvään aikaan ylös; hän kääri kokoon karttansa\nja koneensa, ja antoi suurella kohinalla tomuttaa matkaviittansa. Vanha\nherra tuli ulos kamaristaan ja sanoi leikillisesti:\n\n-- \"Sinä lähdet siis jo? No, kakut ovat valmiit sinua varten.\"\n\n-- \"Kiitoksia. Minä sanon vaan muutamia sanoja jäähyväisiksi\nAnkerschmidt'ilaisille.\"\n\n-- \"Siinä teet hyvin; sittekin jää sinulta aikaa minulle.\"\n\nAladár erhettyi arvattavasti ovien suhteen, sillä hän teki sen suuren\nrikoksen, että hän Ankerschmidt'in sijaan astui ensiksi sisään hänen\ntyttärensä luokse, joka maailman tavan mukaan ei olisi käynyt laatuun.\nHän oli varma siitä, että Erzsike jo oli suorittanut toalettinsa.\n\nTytön kasvot eivät saaneet salatuksi, että hän oli odottanut häntä.\n\n-- \"Te lähdette siis jo?\" kysyi hän, ojentaen oikeaa kättään\nnuorukaiselle.\n\n-- \"Minä olen jo ollut kauan täällä.\"\n\n-- \"Olettehan täällä kotona.\"\n\n-- \"Oi, ei, tämä on enoni talo; hän melkein karkottaa minut pois. Hän\nei rakasta laiskoja ihmisiä.\"\n\n-- \"Tämä talo ei nyt ole ainoastaan teidän enonne, tämä talo on nyt\nmeidänkin. Onko se totta, vaiko ei?\"\n\n-- \"Totta.\"\n\n-- \"Siinä tapauksessa pyytäisin minä teiltä jotakin, mutta älkää pitäkö\nminua sen vuoksi uhka-rohkeana.\"\n\n-- \"Käskekää minua.\"\n\n-- \"Jos saattaisin käskeä, en pyytäisi; oi, minä olen armoton sille,\njota minun on valta käskeä, -- se ei kelpaa teidän suhteenne. Minä vaan\npyydän, anon, niinkuin valitusta tekevä alamainen; te kuulette minua ja\nolette niin armollinen, että otatte sen huomioon.\"\n\n-- \"Se on allekirjoitettu in blanco. Mitä se on?\"\n\nErzsike laski nyt irti Aladár'in käden ja vetäysi pelon-alaisena\ntaaksepäin, ikäänkuin hän pelkäisi, että hänen pyyntönsä saisi sen\nmuodon, jotta se olisi esitetty \"pakoittavain asianhaarain\" vallitessa.\n\n-- \"Sitä mielisin teiltä pyytää, että -- jäisitte tänne vielä yhdeksi\npäiväksi.\"\n\nSiihen ei tarvinnutkaan Aladár'ia liioin kehoittaa.\n\n-- \"Sanoinhan, että se on näkemättä allekirjoitettu: -- minä jään.\"\n\n-- \"Ah\", sanoi tyttö, hyvästä alusta iloiten, ja nyt säihkyivät jo\nhänen silmänsä sitä tulta, jonka leimu voittaa kaikki timantit. \"Minä\nkadun jo, etten pyytänyt -- yhtä viikkoa.\"\n\n-- \"Hyvä\", sanoi Aladár. \"Minä jään siis tänne viikoksi.\"\n\n-- \"Jos olisin tietänyt sen, että olette niin jalomielinen, olisi minun\npitänyt pyytää teitä jäämään tänne kuukaudeksi.\"\n\nTässä Aladár jo tunsi, että hän tiedustelijan virasta oli joutunut\nratkaisevaan tappeluun, eikä hän enää komentanut ääntänsä\nteeskenneltyyn kylmäkiskoisuuteen, vaan antoi sen kaikkua niin\nlämpimänä, kuin se alkuansa vuosi hänen sydämestänsä.\n\n-- \"Minä jään tänne kuukaudeksi -- kahdeksi, vuodeksi.\"\n\nTyttö tarttui hänen puheesensa, kyynelsilmin astuen yht'äkkiä hänen\neteensä ja molemmilla käsillään likistäen hänen kättänsä:\n\n-- \"Jääkää tänne ainaiseksi!...\"\n\n-- \"... Kyllä -- ainaiseksi\", vastasi Aladár, hellästi syleillen\narmasta lasta.\n\nTyttö piti vielä kiinni Aladár'in oikeasta kädestä, kun nuorukainen\nsyleili häntä; hän livahti kuitenkin äkisti pois hänen syleilystään, ja\nennenkuin Aladár saattoi arvata hänen aikomustaan, suuteli hän,\npuoleksi kumartuen, puoleksi sitä luoksensa nostaen, tämän rakasta\nkättä, häveliäästi kuiskaten: \"minun herrani!\"\n\nAladár saattoi nyt suudella takaisin rakkaan lapsen kättä -- molempia\n-- sata kertaa perätysten; hän ei sillä voinut palkita sitä, että oli\nsallinut naisen suudella hänen kättään, naisen, joka häntä rakastaa,\nihailee, kunnioittaa alati, äärettömästi, ja joka kaikista näistä --\nedeltäpäin pyytää anteeksi.\n\n-- \"Tulkaa, tulkaa!\" sanoi Erzsike, pistäen kätensä Aladár'in\nkainaloon ja vieden hänet kanssaan isänsä kamariin.\n\nVanha Ankerschmidt, joka tosin ei ollut kuullut sanoja, mutta kuitenkin\nääniä oven lävitse, ei hämmästynyt, kun hänen tyttärensä Aladár'in\nrinnalla astui sisään hänen luoksensa.\n\n-- \"Näetkös, isäni\", lausui lapsi, \"minä kosin häntä, ja hän ottaa\nminut.\"\n\n-- \"Sen arvasin\", lausui vanhus, kättään Aladar'ille ojentaen, ja kun\ntämä oli sen vastaan-ottanut, syleili hän nuorukaista, suuteli häntä\nmolemmille poskille ja kuiskasi lempeästi: \"rakas poikani!\"\n\nAladár ei virkkanut mitään; hän ei ollut niitä miehiä, jotka ääneen\nilmaisevat ajatuksensa, mutta hänen mieleensä tuli, että tällä\nihmisellä on suuri oikeus häntä pojaksensa nimittää, sillä päätetyn\nelämän jälkeen antoi hän hänelle uudestaan alun.\n\nJa tämä toinen elämä -- alkaa hyvin.\n\nValtiollinen näköala on surkea, yhteiselämä kurja; semmoisena aikana\ntavataan onnellisuutta ainoastaan siellä, jossa rakkaan naishengen\nkaikkia sulostuttava taikavoima suureen maailmaan luopi pienen maailman\nja saattaa unhottamaan, millä onnettomalla planetilla me elämme.\n\nElämässä on paljon kaunista, josta ei vielä ole mitään johdattavia\nartikkeleita kirjoitettu.\n\nAladár unhotti itsensä kokonaan tuonne Ankerschmidt'in kamariin; se ei\nolekaan kummaa: kuinka paljon uutta, kuinka paljon ihmeteltävää hän\nlöysi tässä uudessa maailmassa! Onko mahdollista, että noin\npikkaraiset, atomilliset kädet ovat maailmassa olemassa, ja että nämät\nnäkymättömät haltiattaren sormet saattavat voimakkaasti tarttua\nkohtalon rautaiseen koneistoon ja siitä vetää ulos erään ruhjottavaksi\nmäärätyn kuolevaisen? Onko mahdollista, että maailmassa löytyy noin\nkuultavat silmät, joitten lävitse saattaa lukea kirkkaan sielun\njokaisen hohtavan ajatuksen? Onko mahdollista, että yksi ainoa enkeli\nvoi muassaan taivaasta tuoda alas koko taivaan-valtakunnan?\n\nJa kun Aladár katseli näitä mykkänäkin puheliaita huulia ja ajatteli,\nettä tämän haltiattaren sametti-suudelma oli koskenut hänen työstä\nruskoittunutta kättään, silloin täytyi hänen tehdä itsekseen vakava\nlupaus, että hän pitkäin vuosien kuluessa on tämän suuren velan\nsovittava. Sillä naisen suudelma lemmityn kädelle on hirmuisen suuri\nvelka!\n\nVanhasta Garanvölgyistä näytti vihdoin sopimattomalta, että hänen\nsisarensa poika sanoo niin kauan jäähyväisiä Ankerschmidt'ilaisille,\nsillä varmaankin oli jo pari tuntia kulunut siitä, kun hän meni hänen\nluotansa; lopulta päätti hän itsekin mennä toiselle puolelle\nvierastensa luokse.\n\nHän astui sisään Ankerschmidt'in kamariin ja hymyili, kun näki\nsiellä Aladár'in istuvan Erzsiken vieressä, joille Ankerschmidt\nsilloin juuri leikillisellä vakavuudella selitti, kuinka avioliitto on\nlinna-vankeuden kaltainen; tätä hän ei tietysti itse uskonut, mutta ei\nhäntäkään kukaan uskonut.\n\nGaranvölgyi lausui piloillaan Aladár'ille, ikäänkuin hän ei ymmärtäisi\nasian laitaa:\n\n-- \"Venheesi on valmis...\"\n\n-- \"Minä en lähde mihinkään\", vastasi Aladár, vieden punastuvaa\nkultaansa enon eteen.\n\n-- \"Me pidätimme häntä täällä -- meidän luonamme\", sanoi Erzsike,\nhellästi liittyen sulhoonsa.\n\n-- \"Ja minä tuotin venheesi tänne -- porstuaan\", lausui hyväsydämisellä\nsarkasmilla vanhus.\n\nAnckerschmidt purskahti nauruun.\n\n-- \"Venheen porstuaan!\"\n\n-- \"Tiesinhän minä, että loppu olisi tämmöinen\", sanoi vanhus. \"Tästä\navioliitosta saatamme sanoa, ettei ainoastaan 'taivas' tahtonut sitä,\nvaan myöskin 'vesi.' Tulevaisuudeksi on kuitenkin se ajatus jäähdyttävä\nherra sisareni pojan turhamielisyyttä, ettei hän voinut hankkia\nitselleen puolisoa muualta, kuin autiolta saarelta, jossa paitsi häntä\nei ollut yhtään naima-kuntoista miestä.\"\n\n-- \"Au contraire!\" vastusti häntä nauraen Ankerschmidt; \"rouva\ntyttäreni sopii soimata itseään siitä, ettei hän muulla tavalla voinut\nmiehelään päästä, kuin että lunasti kuolemaan tuomitun vangin omalla\nkädellään, niinkuin joskus olen lukenut jossakin ranskalaisessa\nromanissa.\"\n\nMolemmat pilkatut rakastuneet tunsivat itsensä kuitenkin sangen\nonnellisiksi tässä ristitulessa, toinen toistaan syleillessään.\n\nTämän vienotunteisen kohtauksen lopetti Kampós herran ilmestyminen,\njoka, kun hän ei muissa huoneissa tavannut ketäkään ja kuuli, että\nherrat kaikki ovat Ankerschmidt'ilaisten luona, tuli suurella tohulla,\nja kompuroi sisään sillä tiedolla, että vesi aamusta alkaen on laskenut\nyhden jalan.\n\n-- \"Minä en sillä enää väliä pidä\", sanoi Aladár, joka oli rientänyt\nmelua kohden, \"vaikka se kokonaan katoisi.\"\n\n-- \"Ette 'pidä väliä?'\" sanoi kummastuen Kampós herra; mutta hänen\nkummastuksensa katosi sitte heti, kun Erzsike hyvällä mielellä nauraen\nlaski kätensä Aladár'in olkapäälle ja nojasi poskeaan armaansa\nkäsivartta vastaan. -- Nyt selkeni yht'äkkiä tuon kunnon miehen\naivoissa! -- \"Ah haa! sentähden suuttui siis kunnioitettu herra, kun\ntoispäivänä sanoin, että vesi laskee. No, tämäpä...\"\n\nMutta enempää hän ei lausunut sanoilla, vaan tahtoen, niinkuin pontevan\npatriotan sopii, teoissa osottaa mieltänsä, lähestyi nuoren herran\nmorsianta sillä aikomuksella, että nyt heti suutelisi tämän kättä;\nmutta Erzsike ei millään muotoa sallinut sitä, vaan teki tämän\nyrityksen tyhjäksi siten, että pisti molemmat kätensä piiloon Aladár'in\nkainaloon, jonka ohessa hän aivan yksitotisesti piti Kampós herralle\npitkän esitelmän siitä, että ainoastaan sangen sangen suuret ja\nmahtavat herrat sallivat sangen sangen alhaisten palvelijain heidän\nkättänsä suudella.\n\nAladár olisi mielinyt hengittää sisäänsä tuon armaan olennon ja kantaa\nsitä itsessään sieluna.\n\nSen muutoksen aikaan-saattoi kuitenkin Kampós herran tiedontuonti\nmielissä, että jokaista halutti päästä ulko-ilmaan veden laskemista\nkatsomaan.\n\nTulva oli vielä merenä ylt'ympäri, mutta se ei enää lainehtinut; se oli\nniin sileä, kuin peili.\n\n-- \"Lähdetään soutamaan venheellä\", ehdoitti Garanvölgyi. \"Tämä vesi on\nmeidän!\"\n\nEhdoitukseen suostuttiin yleisesti. Aladár'in sielun-hukuttajakin\nlaskettiin vesille; hän istui siihen itse ja nosti Erzsiken, niinkuin\nköykäisen kukkakimpun, vastapäätänsä. Venheesen sijoittuivat Kampós\nherra ja molemmat vanhat herrat. Sielun-hukuttajan annettiin mennä\nedellä, ja Kampós herralta otettiin kunniansana, ettei hän kaataisi\nvenhettä kumoon.\n\n-- \"Mihin soudamme?\" kysyi Aladár.\n\n-- \"Vanhaan kastelliin päin\", vastasi Garanvölgyi.\n\nTänäpänä osasi Aladár hyvin huonosti laskea oikeata suuntaa ja sousi\nkovin kovin verkalleen; hän ei saattanut toisin tehdä, kun näki\nedessään nuot kaksi silmää, joihin katsominen oli yhtä haavaa elämä ja\nunelma.\n\n\n\n\nXVI.\n\nVanha kastelli.\n\n\nHja, vanha kastelli seisoo kuin seisookin vielä pystyssä.\n\nKattoa aika ei tosin ollut laupiaasti kohdellut, mutta perustukset\neivät sallineet itseään järkäyttää.\n\nJa kuitenkin oli siitä sanottu, että se on ristinrastin lävistetty\nrotan-käytäviltä, että sen tiilet ovat rappeutuneet ja toukat rikki\njauhaneet orsipuut; tarvitsee vaan tulla kunnollinen myrsky, jotta se\nkasaksi kaatuu ja katoavaisuuden omaksi joutuu. Mutta katso, uusi\nrakennus hajosi pikemmin maahan ja vanha huoneus seisoo vielä nytkin,\nelementeistä huolimatta, antaen todistusta siitä, että entisajan\nihmiset eivät rakentaneet niin, jotta vaan \"tehkää hyvin, katsokaa.\"\n\nGaranvölgyi avasi ruostuneet lukot ja laski vieraansa kastellin\netupihaan, josta silloin jo pakovesi oli juossut pois, jättäen\njälkeensä ohuita muta-kerroksia.\n\n-- \"Rakas _hää-isäni_!\" sanoi Garanvölgyi, kun he tulivat siihen\nmuistettavaan kamariin, josta herra Bräuhäusel oli löytänyt Aladár'in\nmuotokuvan. \"Vuosia sitte tahdoitte ostaa minulta tämän vanhan\nkastellin, koska se oli teidän tiellänne. Silloin minä sanoin, ettei\nsillä ole mitään hintaa. Nyt olen jo myöntyväisempi. Minä voin määrätä\nhinnan. Minä myyn pois tämän kastellin -- ja sen hinta on, niinkuin\nkansanlaulu sanoo: 'uunin täysi kakkuja ja kaunis tyttö.'\"\n\n-- \"Annetaan!\" sanoi herttaisesti nauraen Ankerschmidt, ja molemmat\nvanhat herrat vahvistivat pitkällä käden-pudistuksella kaupan.\n\n-- \"Teillä lienee nyt tästä kastellista jonkunlainen hyöty, sillä\nsiksi, kuin uudestaan rakennutatte herraskastellinne, sopii teidän,\ntarpeitanne rajoittamalla, muuttaa tähän ja tästä kumminkin silmin\nnähden johtaa rakennusta.\"\n\n-- \"Minä en ajattele niin. Hajonneen kastellin sijaan minä en rakennuta\nuutta -- minä puhun suoraan. Tulva teki minut sataatuhatta florinia\nköyhemmäksi. Talouteni ohessa oli minulla tähän asti myöskin pää-omaa.\nOsa omaisuudestani oli tiloitettu valtiopapereihin; nämät täytyy minun\nnyt markkinoille viedä, ja talouttani alottaa siitä, kuin naapurini:\nauran kurjesta. Sittekuin te olette antanut tämän kastellin minun\nhaltuuni, aion minä sitä korjata, minä teetän siihen uuden katon, uudet\norret, tapetit seiniin, vähän korkeammat akkunat, ja me asumme tässä\nyhdessä rakkaan poikani kanssa.\"\n\n-- \"Oho, herra ritari!\" virkkoi Garanvölgyi; \"tästä tulee ilmi, että te\ntahdotte saada kastellin ja lisäksi pitää itsellenne sen hinnankin.\nMinä annoin kastellin 'kauniista tytöstä.' Sen johdosta tulevat herra\npoikani ja rouva miniäni minun luonani asumaan.\"\n\n-- \"Ah, hyvä herra, te tahdotte, että minä eroisin tyttärestäni,\nvaikk'ei minulla ole ketään, paitsi häntä.\"\n\n-- \"Onko siis minulla ketään, paitsi Aladár'ia?\"\n\n-- \"Mutta te olette jo koettanut viihtyä ilman häntä, hän oli kauan\npoissa.'\"\n\n-- \"Sitä enemmän syytä, että hän nyt pysyy luonani.\"\n\n-- \"Katsokaa\", sanoi Ankerschmidt, kääntäen asiaa pyynnöksi; \"te olette\nhyvä talouden-pitäjä; minä päinvastoin en ymmärrä mitään. Minä\ntarvitsen jotakuta, joka pitää vaaria taloudestani.\"\n\n-- \"Ennemmin annan pois Kampós'in.\"\n\nKampós herra kiiruhti vastustamaan näitä sanoja: vaikka häntä ruoskalla\npois ajettaisiin, ei hän mene mihinkään armollisen herran luota, eipä\nedes Moskovan tsaarille.\n\n-- \"Mutta asummehan likellä toisiamme. Te saatatte joka minuti tulla\nluoksemme.\"\n\n-- \"Te unhotatte, että minua sitoo lupaus olla talostani mihinkään\nmenemättä niin kauan, kuin Unkarissa ei synny toinen meno.\"\n\n-- \"Ah, mutta tuo lupaus on jo tällä hetkellä rikottu, olettehan nyt\ntässä!\"\n\n-- \"Se on totta, sillä minä lupasin ainoastaan, etten mene, etten aja,\netten ratsasta ulos talostani, mutta sitä en ole luvannut, etten souda.\nMutta tämä vesi ei huomispäivän perästä enään ole tässä, ja minä olen\ntaas suljettu itsekseni. Siitä saatatte nyt selvästi nähdä, että\nminulla teidän suhteenne on etu-oikeus vaatia, jotta nuori pari olkoon\nminun talossani kotona.\"\n\nAnkerschmidt ei vieläkään luopunut puoltansa pitämästä.\n\n-- \"Herra oikeuden-istuja! Te olette perustuslaillinen mies; te\ntiedätte, ettemme voi itsemme suhteen mitään päättää ilman niitä,\njoihin asia koskee. Onko tämä oikein?\"\n\n-- \"Te olette oikeassa. He ilmoittakoot mielipiteensä.\"\n\n-- \"Mutta jos he eivät ole yksimielisiä? Jos toinen äänestää sinne,\ntoinen tänne?\"\n\n-- \"Siinä tapauksessa 'accessorium sequitur suum principale', mies on\npää, vaimo 'jättää isänsä ja seuraa miestään', niin sanoo raamattu.\"\n\n-- \"Oi, ei! 'Votum Minerva?' on naisen ääni ja se ratkaisee.\"\n\nMolemmat vanhat herrat olivat tämän suuren väittelyn kestäessä\nkulkeneet suojien lävitse, huomaamatta, että asianosaiset olivat\njääneet tuohon muistettavaan kamariin.\n\nLipas, joka tuomarintutkimuksen perästä taas oli takaisin toimitettu,\noli nytkin tuolla kirjoituspöydällä. Erzsike tunsi sen heti ja käänsi\nAladár'in huomion siihen.\n\n-- \"Katsokaa, tämän lippaan, jonka tähden tässä kastellissa pidettiin\nvirallinen katsastus, ottivat nuot viisaat herrat takavarikkoon.\"\n\n-- \"Näyttää siltä, kuin eivät sillä olisi voittaneet mitään, koska\nantoivat sen takaisin.\"\n\n-- \"He eivät löytäneet siitä muuta, kuin kimpun rakkauden-kirjeitä,\njotka olivat teille kirjoitetut.\"\n\n-- \"Ah!\"\n\n-- \"Minä olin utelias lukemaan yhtä niistä. Ettehän siitä suutu?\"\n\n-- \"Minun ei ole niillä väliä.\" Aladár ei saattanut ajatella muuta,\nkuin että nämät lienevät rouva Pajtay'n turhanpäiväisiä kirjoituksia\nvanhoilta ajoilta.\n\n-- \"Mutta ne ovat hellillä tunteilla kirjoitetut. Joka ne on\nkirjoittanut, on teitä suuresti, sangen suuresti rakastanut.\"\n\n-- \"Se lienee ollut kovin kauan sitte.\"\n\n-- \"Päinvastoin, vielä nytkin hän teitä suuresti rakastaa.\"\n\n-- \"Se on helppo sanoa.\"\n\n-- \"Ampukaa hiljaan! Se, joka nämät kirjeet teille kirjoitti, on teille\nvielä rakkaampi, kuin minä.\"\n\nAladár laski tyvenesti kätensä sydämelleen: \"Minun sieluni ei tiedä\nsiitä mitään.\" Hän luuli yhä, että oli rouvasta puhe.\n\n-- \"Entäs jos minä kuitenkin, kun nämät kirjeet ovat luetut, voisin\nteille todeksi näyttää, että niitten kirjoittaja ansaitsee teidän\nrakkauttanne, jättäisittekö silloinkin hänet minun tähteni?\"\n\nOliko Aladár'in mahdollista tehdä tähän kysymykseen muuta, kuin painaa\nkysyjän kättä sydäntänsä vastaan ja tämän kalliin esineen kautta\nluvata, vannoa, että hän hänen tähtensä jättäisi kaikki, kaikki,\nvaikkapa hänen elämänsäkin olisi siihen kiinni kasvanut?\n\nSill'aikaa palasivat vanhat herrat takaisin.\n\n-- \"Eno kulta, tulkaa tänne\", sanoi leikillisellä hymyllä Erzsike\nGaranvölgyille, \"ja olkaa todistajana siihen, mitä Aladár tänä hetkenä\nminulle lupasi.\"\n\n-- \"No, mitä se on?\"\n\n-- \"Että hän minun tähteni jättää sen, joka on kirjoittanut tähän\nlippaasen kätketyt rakkauden-kirjeet.\"\n\nGaranvölgyi kääntyi hämmästyneenä Aladár'iin:\n\n-- \"Ja sinä olet luvannut tämän?\"\n\nAladár valmisti itseään pathetillisella katsannolla vastaamaan;\nGaranvölgyi ei enää voinut puoltansa pitää, vaan laski kätensä hänen\nolkapäälleen ja sanoi nauraen:\n\n-- \"No, siinä tapauksessa, poikaseni, varo itseäsi tältä kylkiluultasi,\nsillä siinä olemme molemmat tavanneet mestarimme.\"\n\nSen sanottuaan otti hän esiin kellon-vitjoihin kiinnitetyn avaimen ja\navoi sillä lippaan, jonka kannessa oli Aladár'in muotokuva ja tämän\nalla kirjeet.\n\n-- \"Nämät olen minä sinulle kirjoittanut.\"\n\nAladár aikoi vastata, että siinä tapauksessa nämät eivät ole\nrakkauden-kirjeitä, mutta kun hän oli lukenut ensimmäisen puoleksi, ei\nhän enää voinut tätä väitöstä esiin tuoda; nämät olivat tuskastuneen,\nrakastavan sydämen puheita; sitä vastaan ei käynyt väittäminen.\n\nErzsike, voitonriemunsa ensi hetkenä, osotti vallattomalla naurulla\nhyvää mieltään, mutta kun hän näki, että Aladár'in silmät täyttyivät\nkyynelillä, muuttui yht'äkkiä hänen hyvä mielensä kovaksi itkuksi; hän\nheittäysi Garanvölgyin rintaa vastaan ja pyysi häneltä anteeksi sata\nkertaa, tuhat kertaa; olihan hän niin monta kertaa rikkonut häntä\nvastaan!\n\nEnsimmäisen kirjeen luettuansa pudisti Aladár ääneti enonsa kättä; tämä\nteki lopun tästä hellätunteisesta kohtauksesta, sanoessaan: \"Eikö\ntotta, poikaseni, kummoinen narri ihminen on, kun hän on yksinänsä!\"\n\n\n\n\nXVII.\n\nEriskummainen oikeuden-käynti.\n\n\nViikkoja oli kulunut tämän jälkeen. Tulva oli vähitellen palannut\ntakaisin uomaansa; siitä tuli ensiksi yleinen räme, sitte pieniä\nkala-lammikkoja siellä täällä keskellä viljapeltoja, jotka vasta\nkolmantena kesänä täydellisesti kuivavat; kaikkialla hävityksen,\nturmion kuva, jota ihminen lopulta inholla katselee, kun hän on väsynyt\nsitä vaikeroimasta.\n\nVielä kauan aikaa oli vaikea päästä toisesta kylästä toiseen,\nhävinneitten teitten vuoksi, joista vesi oli vienyt kaikki sillat; eikä\nAnkerschmidt rientänyt herra Bräuhäusel'ille \"musta rokkaa\" keittämään.\n\n\"Jos ei tätä tulvaa olisi ollut, emme koskaan olisi yhteen sattuneet.\"\n\nHän ei nyt huolinut muusta, kuin että hänen tyttärensä tulisi\nonnelliseksi. Heti ensimmäisenä sunnuntaina kuulutettiin avio-pari, ja\nvanhukset iloitsivat saadaksensa nuorissa uudestaan elää.\n\nSen johdosta aukaisi Ankerschmidt yksitellen nenäliinaansa sidotut\nsolmut, jotka muistuttivat Grisák'ista, Bräuhäusel'istä, Mikucsek'ista.\nAinoastaan neljäs jää; se koskee Aladár'iin. Mutta ei ole mitään syytä\nsitäkään enää säilyttää. Tiedetäänhän jo kaikki.\n\nEnnen pitkää saikin hän tohtori Grisák'ilta kirjeen, jossa tuo arvoisa\nmies suurella prosopopoealla ilmoittaa, mikä ankara tutkimus on\nasianomaisissa paikoissa pidettävä siitä, kenen vika tahi rikos on\nollut syypää tähän monen miljonan vahinkoon; rikollinen on ankarasti\nrangaistava. Tähän-astisista tutkimuksista on kuitenkin tullut ilmi,\nettä kaikkiin on ollut syynä \"eräs pieni väärin-käsitys\", joka sattui\nherra Mikucsek'ille; tämä käsitti väärin tehtävänsä, ja sentähden\nkäsitettiin myöskin hänen neuvonsa väärin; kaikki tyyni oli erhetystä;\nse tulee sitä selvemmäksi, kuin herra Mikucsek sill'aikaa on siirretty\nGalizia'an; jos häntä tahdotaan konfronterata, täytyy ensiksi\nerinäisten maaherran-virastojen kautta sitä ministeristöltä pyytää. Ja\nlopulta, jos hän havaittaisiinkin syylliseksi, mitä vahingon-kärsineet\nsiitä hyötyisivät? Paitsi ruumistansa, sieluansa ja sateen-varjoansa,\nei hänellä ole mitään koko maailmassa; valtakunta voipi kyllä kärsiä\ntämän, niinkuin muunkin jne. jne.\n\nAnkerschmidt lausui siihen, että tohtori on oikeassa; olisi varmaankin\nvahinko kuluttaa paperia, saadaksensa selkoa onnettomuuden alkuperästä;\nsiinä kyllä, että se on olemassa.\n\nMutta sillä välin tapahtui jotakin, josta tohtori Grisák ei tietänyt.\n\nHerra Mikucsek oli todellakin hankkinut itselleen postivaunun-piletin\nLembergiin. Mutta kun vaunut yöllä Forro'n luona kulkivat hiljakseen\nvuorenrinnettä ylöspäin, paukahti laukaus sisään akkunasta, niin\nläheltä, että ruudin-savu kokonaan peitti lasin; luoti puhkaisi siihen\npienen, ympyriäisen läven, kuin se vaan olisi ollut paperista.\nVaunuissa istui neljä henkeä, ja näistä neljästä sattui laukaus\nMikucsek'iin; -- hän meni heti kuolijaksi.\n\nMurhaaja, joka varmaankin ampui ihan vaunun-astuimelta, katosi heti\ntietämättömiin; asian laitaan katsoen vangitsi Kassa'n oikeus\npostikuskin ja oppaan semmoisina, joita ensimmäinen epäluulo kohtasi.\n\nSen jälkeen ilmoitti eräs maanviljelijä Sz----stä itsensä\ntuomio-istuimen edessä; älköön vainottako syytöntä, hän on murhaaja.\n\nHän sanoi tehneensä murhan kostosta, siihen itseään valmistaneensa; hän\nkertoi juurta-jaksain, kuinka se tapahtui; kuinka hän pimeässä yössä\noli väijynyt postivaunuja; että hän oli noussut vaunun-astuimelle;\nmihin hän oli heittänyt pistolin; missä hän oli kätkeynyt ojaan.\nTäydellisempää tunnustusta ei sopinut pyytää. Täydellä vakuutuksella\nsaattoivat kaikki tuomarit julistaa hänelle kuoleman. Mutta samaan\naikaan, ihan samana päivänä ilmestyi toinenkin maanviljelijä Sz----stä\nMiskolcz'in oikeuden edessä, ja kertoi saman tapauksen aivan samoilla\nsanoilla, väittäen, että hän oli murhaaja.\n\nToisen itse-ilmoittajan nimi oli Péter Bárd, toisen Pál Bárd; he olivat\nveljekset.\n\nMutta kumpi heistä oli nyt todellinen murhaaja? Oikeus tutki heitä\nvastatuksin; molemmat pysyivät tunnustuksessaan.\n\nKun heiltä kysyttiin, minkätähden toinen ilman syyttä väittää rikoksen\ntehneensä, oli heidän vastauksensa molemmin puolin, että toinen veli\ntahtoo uhrata itsensä, veljeänsä pelastaakseen.\n\nSitä ei käynyt epäileminen, että toinen oli todellinen murhaaja, mutta\nvarmaa oli myöskin, että toinen sitä ei ollut.\n\nToinen oli tuomittava ja toinen vapautettava; siitä vaan ei saanut\nselkoa, kumpiko?\n\nKun molemmat veljet seisoivat toisiansa vastaan, osasivat he\nerinomaisen hartaasti pyytää toisiansa luopumaan siitä aikomuksestansa,\nettä toinen tunnustaa itsensä syylliseksi semmoiseen rikokseen, jota\nhän ei ole tehnyt. Vieläpä he rupesivat kiistelemään ja toisiltansa\nristikysymyksillä tiedustelemaan, kuinka se oli ollut, kuinka se oli\ntapahtunut; mutta näistä kaikista kävi vaan selväksi, että toinen osasi\nsanoa toiselle kaikki asianhaarat, ja sentähden tietävät he sen\nmolemmat yhtä tarkasti.\n\nVihdoin turvasi Péter Bárd, tuomareita vakuuttaaksensa, viimeiseksi\nsäästettyyn keinoon: hän sanoi, että hänellä on vastaansa todistajia:\nritari Ankerschmidt ja herra Aladár Garanvölgyi; nämät voivat todistaa,\nettä vaan hän saattaa olla murhaaja.\n\nMolemmat herrat kutsuttiin oikeuteen; nämät eivät ensinkään tietäneet\najatella, että heidän todistustansa tarvitaan tässä rikosasiassa.\n\nKun todistajat olivat saapuneet, kysyi Péter Bárd:\n\n-- \"Muistatteko, hyvät herrat, kun te valvoitte yöllä Tiszan padolla,\nettä teitä kohden tuli muuan venhemies, jonka kanssa te ryhdyitte\npuheisin?\"\n\n-- \"Se olin minä!\" keskeytti häntä Pál Bárd.\n\n-- \"Olit sinä?\" sanoi päätänsä pudistaen Péter; \"vielä sitäkin\ntahtoisit olla? No, jos se olit sinä, sano siis, mitä tuo venhemies\nsiellä puhui herrain kanssa?\"\n\n-- \"Minä toin sen tiedon, että D:n pato on rikottu, ja sanoin, että\njonkun siitä on kuoleminen.\"\n\n-- \"Siinä tapauksessa olet jossakin kuunnellut, sillä tuo venhemies\nolin minä.\"\n\n-- \"Taikka kuuntelit sinä, ja minä olin venheessä.\"\n\n-- \"Mutta, hyvät herrat!\" huusi epätoivoissaan Péter, \"minä vannon,\nettä minä olin venheessä.\"\n\n-- \"Minäkin vannon sen.\"\n\nEi Ankerschmidt eikä Aladár tietänyt enempää selitystä antaa. Oli\npimeä, kun he puhuivat tuon miehen kanssa; hänen kasvojansa he eivät\nvoineet selittää, mutta puhutut sanat tiesivät molemmat yhtäläisellä\ntarkkuudella kertoa. Toinen heistä oli silloin varmaankin padon\nlähellä. Mutta kumpi se oli, siitä vaan ei saatu selkoa.\n\nOikeus oli pakoitettu heitä uudestaan vankeuteensa lähettämään.\n\nKun heitä vietiin eri taholle, nosti Péter Bárd kahletetut kätensä,\nuhkasi sormellaan lempeästi veljeänsä ja sanoi hänelle katkeralla\näänellä:\n\n-- \"Veljeni, veljeni! Sinä tahdot vaan minun tähteni surmata itseäsi,\nmutta saat nähdä, ettei siitä tule mitään.\"\n\nIllalla pyysi Péter Bárd kirjoitusneuvoja; hän tahtoo, niin sanoi hän,\ntehdä oikeuden esimiehelle tärkeän ilmoituksen. Niitä annettiin\nhänelle.\n\nSeuraavana aamuna tavattiin hän kuolleena; hän oli nenäliinallaan\nhirttänyt itsensä ovenkääkään.\n\nPöydälle jätetyssä kirjeessä oli kirjoitettu:\n\n  \"Armollinen herra!\n\n  Sanotaan, että sillä tunnustuksella, jota kuolema seuraa,\n  on sama voima, kuin jos sen olisi valalla vahvistanut.\n  Minä kuolen siis ja vahvistan tunnustukseni; minä olin\n  murhaaja, veljeni on syytön.\n\n                                             Péter Bárd\".\n\nOikeudelle ei jäänyt muuta tehtävää, kuin hyväksyä tapahtunut\ntosi-asia. Joka kuoli, se oli rikoksen-tekijä, joka eli, se oli syytön.\n\nTähän tapaan suunniteltiin tuomio. Oliko se oikea? Sen tietää\nyksistänsä se herra, joka näkee sydämiin.\n\nPál Bárd, kun hän kuuli nuoremman veljensä kuolemasta ja omasta\nvapauttamisestaan, sanoi itkien, että tämä ei kuitenkaan ollut\nmurhaaja.\n\nMutta semmoisia mielettömiä kiellettiin häntä kerrallaan puhumasta,\nkahden kuukauden rangaistuksen uhalla. Jos ei hän tahdo, että hän\npannaan lukon taa, tunnustakoon olevansa syytön.\n\nPuhuttiinpa sen jälkeen kappale aikaa, että vankihuoneessa itsensä\nmurhannut Péter oli sama mies, joka yhteen aikaan Miska Szemes'in\nnimellä teki monta monituista konnanjuonta. Sitä luultiin sentähden,\nettä tämän kuoleman perästä Miska Szemes'istä ei enää koskaan mitään\nkuultu.\n\nKen tämänkin tietää? Siinä kyllä, että semmoisia hoetaan.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nPikku pilanteko Cabinet noir'issa.\n\n\nRouva Pajtay asui tähän aikaan Wien'issä. Heti kun Aladár oli laskettu\nvapaaksi, muutti hän pois Pest'istä, vapauttaakseen itseänsä kaikista\nikävistä asioista.\n\nWien'issä oppi hän yhden lyhyen vuoden kuluessa kaksi asiaa.\n\nEnsiksi sen, että pörssissä sopii vaan semmoisten ihmisten keinotella,\njotka sitä ymmärtävät. Dilettanttein käy siellä huonosti. Unkarista\nerotessaan oli hän muuttanut kaiken kiinteän omaisuutensa rahaksi, ja\nsanoi julkealla kevytmielisyydellä, ettei hän enään ollenkaan huoli\ntuosta köyhästä valtakunnasta; tästä lähtien aikoo hän elää\nkapitalistina.\n\nNyt alkanut aikakausi oli kuitenkin erittäin omansa houkuttelemaan\nsitä, joka luuli itsellään olevan rahaa, siihen kouluun, jossa hänelle\nopetetaan, ettei hänellä todellakaan mitään ole.\n\nYhden vuoden kuluessa olivat järjettömät rahatoimet -- hän hyppäsi\ntietysti aina pahaan aikaan milloin hausse'lle, milloin baisse'lle --\nsaattaneet hänet siihen, että hän tuosta petollisesta merestä sai\npelastetuksi vaan omaisuutensa jäännöksiä.\n\nToinen asia, jonka hän oppi, oli se, että vanhain valtiomiesten käypi\nlaatuun ja on joskus edullistakin lopullisesti riitaantua entisten\npuoluelaistensa kanssa, mutta neljättäkymmentä käyvältä naiselta on jo\nhyvin vaarallista hylätä kaikki entiset tuttavansa, sillä uuden\npuolueen kokoon-saanti käypi silloin jo kovin vaikeaksi.\n\nSemmoisen kokemuksen perästä ei ole mitään parempaa neuvoa, kuin \"taas\ntakaisin, elämämme hetkiä rakastetulle isänmaalle pyhittämään.\"\n\nOn näet tietäminen, että tuo hyvä, narrimainen unkarilainen\nenemmän iloitsee yhdestä kadonneesta, joka takaisin palaa, kuin\nyhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät koskaan ole\nerhettyneet.\n\nEräänä kauniina päivänä päätti siis tuo _tuntehikas patriotinna_ --\nniinkuin baali-referenttien oli tapa häntä nimittää -- viettää\nkylpykauden Balaton-Füred'issä.[69]\n\nTämä oli sangen hyvä tekosyy taas ruveta yhteyteen rakastetun isänmaan\nkanssa. Sairastetaan tautia, jota ei mikään muu kylpylaitos koko\nmaailmassa voi parantaa, kuin yksistänsä Balaton-Füred. Ihminen ei\nsentähden näytä katuvaisen takaisin-palaajan rôlia; hän tarvitsee vaan\nkivennäis-vettä, on senvuoksi tullut takaisin; sill'aikaa, kuin hän\nsuorittaa Anna-baalin parannus-keinoa, totutaan häntä näkemään; vanhat\nihastelijat ilmestyvät, niitä sopii taas jalkojensa juureen sitoa;\nkylpykauden päätyttyä rukoilevat he, ettei hän enää lähtisi takaisin\nWien'iin; semmoisten sydämellisten rukousten täyttäminen on nais-avu;\nehkä käypi jotain \"liaison'iakin\" vahvistaminen, ja sitte tekee ihminen\n\"rakkaudellensa\" sen \"uhrin\", että taas jää tähän ikävään valtakuntaan.\nTähän asti on kaikki hyvin; mutta siitä täytyy nyt myöskin ennakolta\nantaa tieto asianomaisille, jotta hekin olisivat Füred'issä sinä\npäivänä, jona hän saapuu sinne. Tähän taas ei tarvita muuta, kuin että\nse jokaiselle erittäin kirjeessä ilmoitetaan ja lausutaan halu toisiaan\ntavata.\n\nMiehet tavallisesti katsovat sangen vaikeaksi semmoisista asioista\nkirjoittaa; naisille se on todellinen nautinto.\n\nCorinna kirjoitti aamusta iltaan, ja sai vasta silloin kirjeet\nvalmiiksi.\n\nHän oli itseensä tyytyväinen, kun hän vielä kerran oli lukenut ne.\n\nN:o 1 oli maanviljelijälle.\n\n  \"Rakas ystäväni!\n\n  Lääkärini määräyksestä aion viettää kylpykauden Balaton-Füred'issä.\n  Minä olen senkin vuoksi enemmän mieltynyt tähän kylpylaitokseen,\n  että se on halvempi, kuin ulkomaan, ja minä pidän paljon lukua,\n  mihin panen rahani. Siellä ihminen saattaa käydä minkälaisessa\n  toaletissa hyvänänsä; unkarilaisten suora mielenlaatu ei soimaa\n  sitä, kun sen sijaan Ischi'issä täytyy kilpailla herttuatarten\n  kanssa. Jos tapaisin teidät siellä, olisi minulla siitä suuri\n  lohdutus; te tiedätte, kuinka suuresti nykyisen nuorison teeskennelty\n  pilvien-ajo minua ikävystyttää; minä vapisen, jos tuo köyhä\n  runoilija, joka Fellegormi'n nimellä oli tottunut ylpeilemään\n  muoti-lehdissä, sattuisi siellä olemaan. Kuinka me nauroimme yhdessä\n  hänen viattomia värssyjänsä! 'yhdessä,' mutta 'erikseen' minä\n  pakenen niitä. Tulkaa sentähden, jos mahdollista, ja ruvetkaa\n  suojelijakseni!\n\n                                                     Corinna\".\n\nN:o 2 kirjoitettiin tuolle eräälle runoilijalle.\n\n  \"Rakas Fellegormi'ni!\n\n  Lääkärini väittävät, että rinnassani on kipu, jonka vaan Balaton'in\n  ilma voipi parantaa. He ovat oikeassa, rinnassani on kipu:\n  sydämessäni, ja sen saattaa yksistään innokkaasti rakastetun\n  isänmaani ilma terveeksi tehdä. Minulla ei siitä asti ole mitään\n  rauhaa, ei iloa, kuin yksityisten juonet ja vainoova kohtaloni\n  pakoittivat minua isänmaatani jättämään, enkä minä muuta halua,\n  kuin että tomuni kerran lepäisi isänmaani povessa. Minulle se\n  olisi suuri lohdutus, jos kohtaisin teidätkin siellä. Se olisi\n  minulle sitä mieluisampaa, kuin Grisák'kin, niinkuin varmaan\n  tiedän, on siellä, tuo ihminen, jota minä vihaan yhtä paljon,\n  kuin te, ja jonka kiihkeästä seurustelemisesta teidän\n  ritarillisuutenne voisi minua suojella. Te saatatte olla varma\n  minun kiitollisuudestani. Monta kertaa olen ajatellut teitä,\n  monta kertaa teistä unta nähnyt; tällä kertaa se ehkä ei ole\n  oleva unen-näköä.\n\n                                                  Corinna.\"\n\nN:o 3 oli kirjoitettu saksaksi tohtori Grisák'ille.\n\n  \"Rakas ystäväni!\n\n  Lääkärieni neuvosta lähden minä Balaton-Füred'iin. Se ei ole\n  kaukana Pest'istä; jos teillä on aikaa, tulkaa minua sinne\n  tervehtimään. Minun tarvitsisi puhua teidän kanssanne tähdellisistä\n  oikeudenasioista, joita teidän pitäisi ottaa ajaaksenne, ja sitte,\n  jos tekin joutuisitte johonkin oikeuden-käyntiin, otan minäkin\n  vaihdoksi sen asian ajettavakseni. Te tiedätte, että jo aikoja\n  sitten minun ja Aladár Garanvölgyin väli on rikkoontunut; nyt voin\n  ilmoittaa, että olen työntänyt oikeuden-istujankin luotani. Tulkaa,\n  jos vaan mahdollista on; saan siten kumminkin jonkun, jonka kanssa\n  saatan haastella, sillä yhden vuoden kuluessa olen jo melkein\n  tykkänään unhottanut unkarin kielen.\n\n                                                     Corinna.\"\n\nKirje N:o 4 oli ritari Ankerschmidt'ille.\n\n  \"Rakas ystäväni!\n\n  Sydämeni syvyydestä otan osaa siihen murheesen, jonka taivas on\n  mitannut teidän perheellenne; sallikaa, että teidän vilpitön,\n  vanha ystävättärenne yhdistää kyynelensä teidän kyyneliinne.\n  Ja kuka muu voisikaan tuntea sen tuskaa, joka kadotti perheensä\n  rakkaimman jäsenen, kuin se, joka itsekin on kadottanut kaikki\n  ja luopunut kaikista. Mutta onnettomuudenkin molemmanpuolisessa\n  kohtauksessa on joku onni. Jos te tahdotte vainota tuota ihmistä,\n  joka teidän poveenne on iskenyt semmoisen haavan, voin minä sanoa,\n  missä hän on. Jos haluaisitte kohdata minua, saavun minä tämän\n  kuukauden kuluessa Balaton-Füred'iin, johon lääkärini lähettävät\n  minut. Minulla on teille paljon sanottavaa, josta saatte nähdä,\n  että teillä on etäällä ystävätär, joka joka päivä ajattelee teitä.\n\n                                                  Rouva Pajtay.\"\n\nN:o 5 lopuksi oli Aladár'ille.\n\nOn näet tietäminen, jottemme sitä perästäpäin liioin kummastelisi, että\nrouva Pajtay jo oli kuullut Grisák'in kertovan, jotta Aladár saa\ntakaisin omaisuutensa.\n\nTämän johdosta siis.\n\n  \"Rakas Aladár!\n\n  Elämässä löytyy väärin-käsityksiä, joita vaan kuolema selville\n  saattaa. Minunkin elämässäni on semmoinen arvoitus, ja se asia,\n  ettette ole yrittänyt sitä suorittamaan, se tuottaa minulle\n  kuoleman. Ulkonäky, varjo on jo kaivannut monelle haudan, ja he\n  ovat vaipuneet siihen, eikä kukaan ole ymmärtänyt heitä. Te olette\n  mies, te olette kuumaverinen; minä olen nainen ja heikko, sentähden\n  on minun soveliaampi nöyryttää itseäni teidän edessänne, ja tuon\n  kohtauksen perästä, joka eroitti meidät, lausua tämä sana:\n  'anteeksi!' Jos tietäisitte, mitä tämä sydän on teidän tähtenne\n  kärsinyt, mitä tämä sielu teidän tähtenne ajatellut, mitä nämät\n  kädet teidän tähtenne tehneet! Mutta ei, te ette tiedä sitä ikinä.\n  Tänä vuonna aion olla Balaton-Füred'issä; jos te ilmestyisitte\n  siellä yhdeksi minutiksi, saisitte vielä kerran nähdä sen naisen,\n  joka tuli sinne -- teidän läheisyyteenne -- kuolemaan -- ja\n  unhottumaan, ja jonka ainoa toivo on se, että te kerta seisoisitte\n  hyljätyn haudalla ja kuiskaisitte: 'tälle köyhälle naiselle, tuolla\n  tomussa, annan minä anteeksi.'\n\n                                                      Corinna\".\n\nKas niin! Tämäkin on käynyt hyvin käteen.\n\nNyt täytyy vaan pitää vaaria siitä, että kukin kirje tulee sille\nmäärättyyn kuverttiin, jottei mitään vaihtoa tapahtuisi, niinkuin sitä\non nähty huvinäytelmissä, joissa joku on vaihtanut kirjeet ja kuvertit.\nSe olisi kaunista, jos esimerkiksi joka mies saisi toiselle kirjoitetun\nkirjeen.\n\nSentähden olikin Corinna niin varovainen, että hän ensin kirjoitti\npäällekirjoituksen jokaiseen kuverttiin, ja sitte tarkasti katsoi,\nminkä kirjeen kuhunkin pani, jottei mitään erhetystä tapahtuisi.\nMuutamia veti hän ulos kaksi kertaa, vakuuttaaksensa itseään, ettei hän\nollut niitä vaihtanut. Sitte lukitsi hän ne joutuisasti yksitellen\nsinetillä, ja saattoi nyt olla varma siitä, ettei mitään vaihtoa\njakamisessa ollut tapahtunut.\n\nOlipa hän vielä niinkin varovainen, että itse, fiakkerilla ajaen, vei\nkirjeet postiin ja itse pani ne sisään kirjelaatikkoon. Ja sen jälkeen\npalasi hän, niinkuin se, joka on asiansa paraimmalla tavalla\ntoimittanut, rauhoittuneena kotia; hänen kirjeensä ovat hyvällä tiellä.\n\nMutta jälellä oli vielä \"cabinet noir.\"\n\nViisi kirjettä, jotka yhtä haavaa suljahtavat laatikkoon, sama käsi-ala\npäällekirjoituksessa, ja lisäksi vielä niin epäluuloa herättävillä\nadresseilla, kuin yksi tuomittu ja armoitettu vallankumouksen päämies;\nyksi entinen keisarillinen yli-upseeri, nyt unkarilainen tilanhaltia;\nyksi asianajaja; yksi jurnalisti, ja yksi äreä oikeuden-istuja -- ne\npistävät jokaisen silmään. Epäluuloa enensi vielä se seikka, että nämät\nkirjeet ovat kaikki Wien'issä kirjoitetut ja lähetetään Unkariin.\nValtion on todellakin tarvis tietää semmoisten epäilyttäväin\nkirjoitusten sisällys, sillä tämä saattaa ainakin johdattaa jonkun\nsalaliiton laajalle haaroittuviin säihin.\n\nCabinet noir, me tiedämme jo, mimmoinen laitos se on.\n\nHerra Straff, hukkaan menneen avioliittonsa perästä, palasi sinne taas\ntakaisin.\n\nIhmisen täytyy, kuin täytyykin, elää! Tämä on nykyajan tunnus-sana.\n\nYksi meistä hankkii leipänsä sillä, toinen tällä tavoin; häpeä on vaan\nnälkään-kuolo.\n\nJa sitte, jos ihminen kadun-lakaisemisella hankkii leipänsä, tahraa hän\nvaatteensa ja on sen vuoksi halveksittava mies, kun hän, jos tahraa\nvaan luonteensa, yhtä kaikki käypi kavalierista ja gentlemanista.\n\nHerra Straff, vanha tuttavamme, istuu siis tuolla, nuot viisi kirjettä\nedessään. Hänen harjaantunut silmänsä tuntee käsi-alasta niitten\nkirjoittajan. Kerta oli hänellekin tullut kirjeitä tämmöisellä\nkäsi-alalla. Silloin, kun vielä näitten kirjoittajatar tarvitsi tietää\nsalaisuuksia, joista herra Straff otti eri makson.\n\nHänen virkansa olikin tutkia ja tietoja antaa; puhukoot siis suljetut\nhuulet.\n\nNäitten kirjeitten lukeminen huvitti suuresti herra Straff'ia.\n\nHän nauroi aika lailla itsekseen. Hänen oli tapa nauraa ainoastaan\nsilloin, kun hän oli yksinänsä, eikä koskaan avatulla suulla, aina vaan\nnenän lävitse.\n\nNarri raukat! Kuinka he sallivat itseään hevosiksi teettää! Hän\nvalitsee jokaiselle appeen, niinkuin tätä maittaa, ja jokaiselle \"kas\nei mitään, ota hyvin kiinni.\" Vai mielisikö hän kenties jotakuta\ndefinitíve saada pauloihinsa? Sekin lienee mahdollista.\n\nViimeiseksi joutui Straff'in kynsiin Ankerschmidt'ille kirjoitettu\nkirje.\n\nEdellisiä piti hän vaan semmoisena pirullisena nautintona, joka syntyy\nsellaisten salaisuuksien tiedosta, joista asianomaisille lähtee vaaraa,\nmutta etäältä katsojille naurua; viimeinen kirje sen sijaan täytti\nhänen sappensa saatanallisella vimmalla.\n\n\"Madame pyytää vainota vielä minuakin! Minä olen hänestä halvin kapine,\njoka hänen sopii mukaansa viedä leikkikaluksi tuolle vanhalle lapselle,\nkun hän saapuu Wien'istä. Hoho, rouvaseni! Te valitsitte vihaisen\napinjan menageriastanne! Tämä suittaa vielä matkalla pahasti kynsiä\nteitä. Hän niinmuodoin pettäisi minut? Hän tahtoo kilpailla kanssani\npetoksessa? Hahaha, hahaha! No, saadaan vielä nähdä, kumpi meistä\nparemmin ymmärtää tämän ammatin! Saadaan vielä nähdä.\"\n\nStraff aivasteli ja nauroi yhä itsekseen, sill'aikaa kuin hän kuumalla\nlampunlevyllä kuivasi sitä pehmeää matricia, jolla kirjeet olivat\nuudestaan kiinni pantavat; hän mietiskeli oivallista pilantekoa; siitä\ntulee lopulta suuri huvitus.\n\nHän päätti, kirjeitä taas kuvertteihin pistäessään, ensiksi panna sen,\njoka oli kirjoitettu tilanhaltialle ja jossa runoilija Fellegormia\nmorkataan, viimemainitun kuverttiin.\n\nJurnalistille aiotun kirjeen, jossa pyydetään ritarillista suojelusta\ntohtori Grisák'ín kiihkeyttä vastaan, sulki hän Grisák'in kuverttiin.\n\nSaksaksi kirjoitettu kirje, jossa rouva todistaa unhottaneensa\näidinkielensä ja sen tähden haluavansa seuralaista, joka osaa\nmuukalaista kieltä, joutui tuon jyrkän tilanhaltian adressin alle.\n\nJa lopuksi vaihdettiin ilman mitään mutkia Ankerschmidt'in ja Aladár'in\nkirjeet toisiinsa.\n\nAnkerschmidt saakoon lukea, kuinka sen nuorukaisen uskoton morsian,\njoka nyt on hänen tyttärensä ylkämies, koettaa tätä takaisin\nhoukutella; Aladár sen sijaan huvittakoon itseään sillä, että hänen\nentinen morsiamensa yrittää pääsemään muinaisen sulhonsa anopiksi.\n\nTämä oli sangen hupainen tuuma!\n\nKaksi viikkoa sen perästä, kuin kirjeet olivat lähetetyt, näytti rouva\nPajtay'sta aika soveliaalta ilmestyä Balaton-Füredissä, Hänen entiset\nihailijansa väijyvät jo varmaankin joka päivä postivaunujen tuloa ja\npitävät teaterin vokali-qvartettia valmiina tulopäivän iltana\nannettavaa serenadia varten.\n\nEtupäässä täytyi hänen kuitenkin kokea, että kaikista vähimmin\nkohtelias naisille on ilma.\n\nSentähden onkin tämä valtakunta niin ikävä; heti kuin sataa, syntyy\nlokaa. Wienissä ei ihminen koskaan näe lokaa, se korjataan kohta pois.\nTäällä sen sijaan ei siitä alkaen kuin Tigris-hotellista astuu\npika-vaunuihin, näe muuta, kuin sateen pieksemän akkunan ja siitä\nlokaisen tien, lokaisella tiellä märkä-viittaisia talonpoikia ja\nkrinolinittomia talonpoikaisvaimoja, jotka vetävät hameensa päänsä\nylitse.\n\nSuurin onnettomuus on kuitenkin se, että ihastelijat tämmöisessä\nsateessa, vaikkapa he itse odottaisivatkin pikavaunuja kahvihuoneen\nedustalla, eivät saa toimeen mitään väenkokousta kävelypaikalle; kun\nvaunut saapuvat sinne, on jo ilta, eikä ole ketään muuta kylpylaitoksen\npihalla, kuin happovesi-ihmiset, jotka silloin korkitsevat pulloja.\n\nAivan niin kävikin. Saapuvien vaunujen ja heliseväin valjakkojen ryminä\nhoukutteli tuskin ketään kahvihuoneen oveen; nämätkin harvat\npaljoksuivat siunausta, joka ylhäältä tuli, eivätkä uskaltaneet astua\nedemmäksi kuin porstuaan.\n\nVaunut vierivät vastaan-ottamatta suuren Horváth-rakennuksen pihaan.\n\nSiellä oli rouva Pajtay'n ennakolta tilattu asunto, kauniin ja paras,\njoka Füred'issä oli saatavana; sen johdosta myöskin kalliin.\n\nTuskin oli hän asettunut kamariinsa, kuin hänen ensimmäinen huolensa\noli tutkia vierasten-luetteloa.\n\nNiin monen sadan nimen vilkaiseminen ei ole mikään pieni työ, ja kun\netsittyjen joukosta ei löydä muuta, kuin yhden, on se sangen köyhä\nsaalis.\n\nTämä yksi oli Fellegormi, runonsepustelija.\n\nMissä muut viipynevät?\n\nVarmaankin ovat he kirjoittaneet kirjeen, jossa antavat tietää, että\novat jo tulossa.\n\nCorinna ei malttanut odottaa kokonaista yötä tämmöisessä epäilyksessä;\nvielä samana iltana lähetti hän käskyn posti-expeditörille, että jos\nhänelle on tullut kirjeitä, ne heti annettakoon ulos.\n\nFüred'in posti-expeditöri on sangen hyvä nuorukainen. Oli juuri\ntanssijaiset hotellin vieras-salissa; hän tanssi par'aikaa csárdás'ia,\nkun häntä ruvettiin attilasta nykäisemään, että joku tarvitsee pikaista\napua, hän kuolee aamuksi, jos ei hän vielä tänäpänä saa ulos hänelle\nehkä tulleita kirjeitä. Palvelukseen valmis nuorukainen käsitti vaaran,\njätti viipymättä sikseen tanssin jatkamisen ja juoksi asuntoonsa, jossa\nhän veto-laatikosta etsi rouva Pajtay'lle adresseratut kirjeet; niitä\noli luvultaan viisi. Näitten kanssa meni hän taas takaisin\ntanssisaliin.\n\nCorinna otti sykkivällä sydämellä kirjeet. Kaikki viisi olivat siis\nrientäneet vastaamaan. Mutta minkätähden myöskin runoseppä, jos hän\nitse on täällä? Arvattavasti on hänen kirjeensä tullut aikaisemmin.\n\nMinkä hän ensimmäiseksi avaa?\n\nHän antoi etusijan Ankerschmidt'in kirjeelle. Tämä on kaikista\nasianosaisista se, jonka toimeen-tulo on paras.\n\nKun hän oli avannut kirjeen, näki hän suureksi hämmästykseksensä oman\nkirjeensä siitä esiin putoovan.\n\nKuinka? Hän lähettää saadun kirjeen takaisin? Tämä on suuri\nepäkohteliaisuus!\n\nMitä lienee hän kirjoittanut sen ohessa?\n\n  \"Kunnioitettu rouva!\n\n  Toisella kertaa, jos yhtä haavaa kirjoitatte kirjeitä kahdelle\n  hengelle, pitäkää vaaria, ettette vaihda kuvertteja!\n\n                                               Ankerschmidt.\"\n\nEi mitään muuta.\n\nMitä tämä on? Corinna tempasi oman kirjeensä kuvertista, johon selvästi\noli kirjoitettu Ankerschmidt'in nimi, mutta heitti sen pelästyneenä\npois kädestään. Se oli Aladár'ille kirjoitettu teksti.\n\nSitte repäisi hän äkisti rikki Aladár'in kirjeen. Siitäkin putosi esiin\nhänen oma, Ankerschmidt'ille aiottu kirjeensä, mutta Aladár oli niin\nhienotunteinen, ettei hän siihen ollut kirjoittanut mitään katkeraa\nmuistutusta. Nämät kaksi kirjettä ovat vaihdetut! Se on jo selvää.\nKuinka se lienee tapahtunut? Sitä on mahdoton käsittää. Kun hän itse\nkaksi kertaakin oli katsonut, että kirjeet tulisivat oikeaan paikkaan!\n\nEih, nämät miehet asuvat samassa kylässä; varmaankin ovat he olleet\nkyllä epäritarillisia näyttämään saadut kirjeet toinen toiselleen, ja\nhe ovat harkinneet itsekseen tämän pilanteon, häntä, naista\nsolvaistaksensa. Tämä on epäilemättä Aladár'in tuuma, sillä hänellä on\npaha sydän ja ivallinen luonto. Hänessä on miestä semmoista tekemään!\n\nTällä tavoin lohdutteli Corinna itseään, ja mursi auki kolmannen\nkirjeen. Tämä oli tilanhaltialta.\n\nIkäänkuin käärme olisi hänen syliinsä puikahtanut! Tästä kuvertista\nputosi esiin tohtori Grisák'ille määrätty kirje. Tuo kirje\nsaksalaisella tekstillä.\n\nTilanhaltian vastaus oli maahan ruhtova. Hän oli kirjoittanut saksaksi:\n\n  \"Also gnädiger Frau! nicht mehr wajsz ungrisch. Hat vergessen\n  Allen, vergessen Mutterzungen, Vaterlanden; ergo: mich auch sollen\n  vergessen!\"\n\nSeisoipa siinä vielä muutakin, mutta sitä ei sovi tässä kertoa.\n\nCorinna oli tainnoksiin menemällään.\n\nNeljättä kirjettä avatessaan vapisi hänen kätensä niin, että kirje\nmelkein oli siitä liepsahtaa.\n\nEttei tämän mukaan Grisák'kaan ollut saanut hänelle aiottua kirjettä,\noli varmaa. Ja jos hän olisi sattunut saamaan juuri runosepälle\nmäärätyn kirjeen, jossa hänestä on puhe?...\n\nAvattu kirje osotti pelon todeksi. Grisák'kin lähetti kauniisti\ntakaisin hänelle tulleen kirjeen, joka hänen adressinsa alla oli\nFellegormille kirjoitettu.\n\nTohtori Grisák vastasi pitkältä; pitkältä ja \"loukkaavasti.\"\n\nYksi arkki, kahdenkertaiseksi taitettuna, oli täynnä hänen\nvastaustansa, jossa hän järjestänsä, kohdasta kohtaan osotti, datumin\nmukaan, koska, kuinka monta kertaa ja kuinka kauan hän oli ollut\narmollisen rouvan luona; se oli lopussa yhteen laskettu, summa\nsummarum: niin ja niin monesta \"asianajajan neuvottelusta\", à kymmenen\nflorinia; hän pyytää sitä tasaisena pikku summana itselleen\nlähetettäväksi, muussa tapauksessa on hän pakoitettu oikeuden-käyntiin\nryhtymään.\n\nTämä vielä tarvittiin! Että kaunis rouva maksakoon ihastelijansa\nseurassa vietetyt \"tête à tête\" tunnit kymmenellä florinilla, niinkuin\noikeudenasiain neuvottelusta! Mutta, sen mukaan kuin me tunnemme olot,\non hän tämän varmaankin maksava.\n\nViidennestä kirjeestä ei enää saattanut olla mitään epäilystä, että\nsekin oli vaihdettu kappale.\n\nMutta Fellegormi on kuitenkin tullut tänne. Kuka tietää, kirjailijain\nsuku ehk'ei kuitenkaan ole niin leppymätön; ainoastaan latinaksi heitä\nparjataan \"genus irritabile vatum'iksi.\" Lisäksi lienee mahdollista,\nettä hän on katsonut vaihetusta pilanteoksi; hänellä on taipumus\nhumoriin.\n\nAuki murretussa kirjeessä ilmestyikin tosiaan toinen variationi kuin\nneljässä ensimmäisessä.\n\nSiinä oli lähetetty hirveän hävytön pasquilli.\n\nPasquillista on siinä tarpeeksi, kun sanoo, että se on pasquilli.\nEnempää ei tarvitse siitä puhua.\n\nNyt saattaa jo käsittää, minkätähden viimeinen ihailija oli tullut\ntänne.\n\nSiitä saakka käy herjaruno varmaankin kädestä käteen; sitä luetaan\nkävelypaikassa, kylpylaitoksessa, kahvihuoneessa, arenassa,\nampuradalla, koko lähistössä.\n\nTuon naurun asian tietää jo jokainen, kyyppäreihin ja\nkylpy-palvelijoihin asti.\n\nHuomenna kysyy joka ihminen kävelypaikassa: mikä se nainen on, jolle on\ntapahtunut semmoinen paha pilanteko?\n\nCorinnan elämässä oli silloin ensimmäinen kerta lyhyt hetki, jona hän\ntunsi, että hänellä on sydän.\n\nHänen turhamielisyytensä oli kärsinyt niin syvän nöyrytyksen, ettei hän\nenää voinut paeta sen kylmään suojaan. Ulkona hajosivat pilvet, tuli\nkaunis, kirkas yö; tähdistä välkkyvällä Balatonilla alkoi iloinen seura\nsoutaa venheellä tulisoittojen valossa; keskellä järveä ruvettiin\nlaulamaan yhtä noista surumielisistä kansansävelistä, jotka syntyvät\nyhdessä sanojen kanssa, niinkuin tuoksu kukan kanssa.\n\nJa hänen mieleensä juontui, että eräänä vuonna hän itsekin oli juuri\ntuolla tavoin kulkenut venheessä myöhäisenä yönä myrskyn perästä,\nhauskassa seurassa, sen nuorukaisen kanssa -- joka silloin niin\ntulisesti rakasti häntä, ja jonka hän kovan onnen päivinä niin kylmästi\nhylkäsi.\n\nNytkin luuli hän kuulevansa hänen äänensä, kuin hän tuntisi sen etäältä\nkaikuvasta qvartetista; nytkin kuvaili hän häntä vieressään istuvaksi,\nkuinka hän ohjasi venhettä ja piti hellää huolta siitä, ettei hänen\ndaminsa vilustuisi iltatuulesta.\n\nJa nyt oli hän yksinänsä se, joka lähetti kirjeensä ilman vastausta\ntakaisin.\n\nMuut kaikki yrittivät, mikä hienommin, mikä karkeammin, loukkaamaan\nhäntä ilmi saadun petoksen johdosta; hän yksinänsä ei vastannut mitään.\nHän lähetti eksyneen kirjeen takaisin millänsäkään olematta.\n\nJa kuinka onnellinen hän nyt saattaisi olla hänen rinnallaan, jos hän\nolisi ymmärtänyt hänen kanssaan kärsiä, odottaa ja rakastaa!\n\nJa kuinka onneton hän nyt on, kun hänellä ei ole ketään, jota hänen\nolisi suloinen ajatella, eikä ketään, joka häntä rakkaudella\najattelisi!\n\nIson ajan tuskaili hän tällä tavoin; ison ajan katseli hän Balaton'in\nmustaa pintaa, johon tuikkivain tähtien vesikuvat vetivät värähteleviä\najatusmerkkejä ja jolla soihtu-venhe uiskenteli tulikäärmeen tavalla\nlaulavin väkinensä; ja hetken aikaa ajatteli hän, kuinka ihanaa olisi\nlevätä tuon taivasta kuvastelevan vedenkalvon peitteessä ja olla yksi\nniitä virvatulia, jotka pimeässä yössä vettä myöten juoksevat tuulen\nedessä.\n\nTämä oli ainoa hetki hänen elämässänsä, jona hän puhui sydämensä\nkanssa.\n\nTämä ei ollut hänen viimeinen hetkensä. Venhe kääntyi, laulun sävelet\nrupesivat taas lähenemään; Corinna veti kiinni kartiinit Balaton'in\npuolelta, ja kun tuo petollinen kuva oli suljettu ulos pimeään yöhön,\nvaikeni hänen sydämensä puhekin.\n\nKynttiläin valossa hänen sielunsa kylmyys palasi takaisin; hän\najatteli, että saattaa elää kauan ja vähäisellä omaisuudella, pienen\nkoronkiskonnan avulla, kunniallisesti kituroita eteenpäin.\n\nHän huusi palvelijaa ja käski tilata itselleen kaikki sijat huomenna\nPest'iin menevissä pikavaunuissa; aamulla lähdetään takaisin. Ei\ntarvitse edes laskea levolle siksi. Paitsi kirjeitä oli vielä eräs\nmuotilehtikin pöydällä; se oli se lehti, johon Fellegormin oli tapa\nkirjoittaa; hän lähetti sen Corinnalle kunnia-kappaleena. Tämä oli\ntullut hänelle Füred'iinkin.\n\nHän avasi sen, ikäväänsä karkottaakseen. Hän alkoi uutisista -- tavan\nmukaan. Ensimmäinen rivi, joka koski hänen huomiotansa, kuului:\n\n\"Huhun mukaan on eräs meidän kunnioitettavimmista patrioteistamme,\nAladár Garanvölgyi, näinä päivinä kihlannut ritari Ankerschmidt'in\nainoan, viehättävän ja mielevän tyttären Erzsiken. -- Satakertaiset\nsiunaukset ja onnentoivotukset liittyvät valtakunnan kaikilta tahoilta\ntähän todelliseen 'belle alliance'en.'\"\n\nTämä oli viimeinen tärähys Corinnan kiviselle sydämelle.\n\nNyt ei hän enään ajatellut romantillista itsemurhaa; hänen mieleensä\njuohtui, että vielä löytyy maailmassa yksi ihminen, joka katsoo\nonneksensa, jos hänen entiselle suositukselleen aukenee uusi ala; yksi\nihminen, joka on uskollinen kuin koira, viisas kuin kettu; ei\nhellätunteinen; jäntevän käytöllinen luonne; joka sangen hyvin tietäisi\npidellä koronkiskontaan annettavia summia, ryöstää pakenevia\nvelallisia, tutkiella, kuinka paljon kukin voi maksaa, kuinka suuressa\nhädässä kukin on; sen ohessa kaunis mies, jonka kanssa naisen ylpeästi\nsopii käsityksin kadulla kävellä; sanalla sanoen, kokonansa puolisoksi\nluotu mies, jolle vaan tarvitsee näyttää pikkusormeaan, häntä\nvangitaksensa.\n\nTämä oivallinen, viimeinen mies \"in petto\" on --  herra Straff.\n\nMe toivotamme onnea siihen.\n\nKello neljä aamulla, kun vielä kaikki nukkuvat kauniissa kylpypaikassa,\nvierivät pikavaunut viiden helisevän hevosen kanssa ulos lehmuspuitten\nvälistä; niissä istuu kalpea nainen, joka eilen tuli tänne sairaana ja\njo tänäpänä -- täydellisesti parannettuna taas palaa takaisin.\n\nNiitä löytyy onnellisia onnettomia, joitten sydänten ei ole tapa kauan\nvaivaantua.\n\n\n\n\nXIX.\n\nKun karhu lähtee pesästänsä.\n\n\nKarhu on sangen suuri filosofi.\n\nNiin kauan kuin elämän päivät ovat iloisia, nauttii se niitä, ja jos ne\nalkavat kolkostua, ei hän etsi vierasta isänmaata, niinkuin haikara, ei\nhän mene rosvoomaan, niinkuin susi, eikä palvelemaan, niinkuin koira;\nvaan hän vetäyy hiljaiseen, ennakolta valittuun pesään, jonne hän\nkyykistyy kokoon ja suurella tyvenyydellä odottaa, kumpi ennemmin väsyy\npassiviseen vastarintaan: hän vaiko talvi?\n\nTavallisesti on talven kärsivällisyys lyhyempi, sillä se katoo\nsäännöllisesti itsestään, kun päinvastoin ei kukaan vielä ole nähnyt\nlumeen paleltunutta karhua.\n\nVälisti on sangen pitkä talvi, mutta tämä ei hämmennä karhua; hän\ntietää hyvin, että sen kuitenkin täytyy kadota; jos tuuli puhaltaa\nkovin viukasti hänen pesäänsä, ei hän kirjoita sille lepyttäviä\nbroschyrejä, vaan sulkee selällään aukon ja näkee silloin vilua vaan\nsiltä yhdeltä kohdalta.\n\nOn sitte talvella yksi päivä, jota nimitetään \"kynttilänpäiväksi.\"\nMistä karhu tietää tämän päivän ilmestymisen kalenterissa? Se on vielä\nluonnontutkijain selvitystä odottava salaisuus. Siinä kyllä, että\nkynttilänpäivänä jättää karhu pesänsä, astuu ulos, katsellaksensa\nympärilleen maailmassa.\n\nHän katsoo, kummoinen ilma on! Jos hän näkee, että on kaunis,\npäivänpaisteinen ilma, että lumi sulaa, taivas on kevään sininen,\ntyhmät tiaiset piipittävät ennenaikaisia hymnejä luulo-keväälle ja\npitävät lehtinä mistelin-marjoja, joista kuitenkin heidän turmionsa\nsyntyy; jos vienot, kuihkovat tuulet puhaltelevat: silloin karhu --\nmenee takaisin pesäänsä, laskeuu levähtyneelle kyljelleen, pistää\nkuononsa käpäläin välin ja nukkuu neljäkymmentä vuorokautta lisäksi;\nsillä tämä on vielä vaan talven kiekailemista, niinkuin vanhan systemin\nministeristö vapaamielisen programminsa kanssa.\n\nMutta jos karhu kynttilänpäivänä näkee, että on ilkeä, myrskyinen ja\nkova ilma; jos tuuli tuiskuttaa lumiräntää, jos puunlatvat kirskuvat ja\nmusta varisparvi rääkkyy notkuvilla, kuivettuneilla oksilla, ikäänkuin\naikoisivat sanoa: \"vapiskaa! ei tule koskaan enää kesää; talvi lupasi\nmeille, että sitä nyt jo kestää ikipäiviksi; me olemme vouranneet\ntuulen, annamme sen viuhua, niinkauan kuin mielimme; aurinko on\nvanhentunut, sillä ei enään ole mitään voimaa, se on unhottanut teidät;\nte odotatte turhaan!\" jos jääpuikot putoovat kuusien härmäisestä\nparrasta; jos susi ulvoo korpimetsässä -- silloin pudistaa karhu\nturkkiansa, hieroo silmiänsä ja jää ulos; hän ei mene enää takaisin\npesäänsä, vaan lähtee erittäin hyvällä mielellä metsään.\n\nSillä karhu tietää sen hyvin, että talvi nyt antaa pois viimeisen\nmyrkkynsä. Puhaltakoon se vaan, pyryttäköön, jyskiköön; mitä enemmän se\npurkaa vihaansa, sitä pikemmin sen on loppu.\n\nJa karhut ovat aina oikeassa.\n\nMistä karhu on ottanut nämät luonnontieteellisen filosofian\nkontemplativiset peri-aatteet, sitä emme tiedä sanoa, mutta että se\nUnkarin ilmanvaiheitten havainnoissa jo ammoin on tähdelle pantu, se on\nvarmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAdam Garanvölgyi ei ollut vieläkään astunut huoneensa kynnyksen ylitse.\n\nMuutoin, jos hän tähän asti oli voinut eräkkään elämää viettää, kävi\nsitä nyt jo helposti jatkaminen; hänen ympärillänsä oli aina semmoiset\nkasvot, joista hän saattoi sanoa: näitä mielin nähdä.\n\nAladár'ia saattoi hän tosin harvemmin nähdä; tätä pidätti hänen\ntyöntoimensa. Sillä vaikka hän taas oli päässyt tilanhaltiaksi, ei\ntyön-haluinen nuorukainen ollut jättänyt ammattiansa, virkaansa. Mutta\nErzsike asui sitä enemmän Garanvölgyin luona, ja saattoi vanhaa herraa\npäivä päivältä yhä enemmän siihen vakuutukseen, että Aladár epäilemättä\non sangen onnellinen. Mitä taas Ankerschmidt'iin tulee, oli hän enemmän\nGaranvölgyin tykönä, kuin kotonansa.\n\nSotavanhus maisti politikia, niinkuin jokainen ihminen, joka on elänyt\nkymmenen vuotta tässä meidän maassa.\n\nAnkerschmidt kuului politikissa niitten joukkoon, joita on tapa\nnimittää \"sanguinisiksi.\" Jotka katselevat kaikkia läheltä, pitävät\nkaikkia pikku-asioita suurina ja uskovat kaikki, mitä sanomalehdissä\nseisoo.\n\nGaranvölgyi vaan hymyili vanhalle nahkapojalle.\n\n\"Nämät ovat kaikki kynttilänpäivän auringon paistetta.\"\n\nMutta Ankerschmidt tarttui joka asianhaaraan, joka näytti ilmoittavan\nmuutosta \"meidän kohtalossamme.\"\n\nSillä näin on laita.\n\nVieras, tulokas puhuu kymmenen vuoden kuluttua jo \"meidän\nkohtalostamme.\" Ja tämä on luonnollista.\n\nSe ei ole noitumusta, ei pirun keinoja; se on sangen yksinkertainen\nseuraus.\n\nSe, joka itse toi muassansa tänne jalon sydämen, ritarillisen hengen,\ninnostuu uusien kansalaistensa yksimielisyyden-luonteesta; yhteiset\nvaivat, yhteiset kärsimiset saattavat meitä toisiamme lähestymään, ja\nlopuksi valloittaa kaikkia yhteinen toivo yhteisestä tulevaisuudesta.\n\nJa tavallisesti tulee näistä innokkaimmat patriotat.\n\nSeuraava polvikunta on varmaan sitä luokkaa.\n\nAnkerschmidt puhui Unkarin asioista, niinkuin mikä oikeuden-istuja\nhyvänänsä. Tietysti hän niin suuressa määrässä kuin suinkin mahdollista\nedusti äärimmäistä vasemmistoa.\n\nMutta Garanvölgyi ei liikahtanut pesästään.\n\nOn vielä talvi; karhun ei ole vielä syytä herätä.\n\nSillä välin tuli myrskyinen, luminen, härmäinen ajanjakso;\nalakuloisuuden sumu laskeusi kaikkien mieliin; kaikki toivo oli\njähmettynyt; halla oli polttanut ennen aikaansa puhjenneet\nherkkä-uskoisuuden lehdet; harmaassa sumussa kuului vaan korppien,\nnoitten kovan onnen lintujen vaakunta: \"turha on odottaa! turha\ntahtoa!\"\n\nSilloin tuli kerta Ankerschmidt tavattoman pahalla päällä vanhan herran\nluokse, ja toi tälle painetussa sanomalehdessä huonoja uutisia.\n\n\"Joka kivi on jo paikaltaan liikahtanut, johon isänmaalliset toiveet\nvielä perustuivat: ainoastaan yksi jäi jälelle hajoavasta, häviävästä,\nvaikeasta aikakaudesta: uskonnon-vapaus; nyt nuot hirmuiset uudistajat\nsovittavat jalkansa tähän viimeiseen kiveen, sysätäksensä sitäkin pois\npaikaltaan. -- Ja aika on siihen varsin otollinen, sillä on sangen\npimeä ja sangen kylmä...\"\n\nTästä sanomasta innostuivat Garanvölgyin tavalliset kasvot.\n\n\"Siinä tapauksessa on karhun aika jättää pesänsä.\"\n\n-- \"Vetäkää esiin vaununi, huomenna lähdemme Miskolcziin --\nkonventtiin.\"\n\nJa vanha oikeuden-istuja ilmestyi uudestaan harmaalla parrallaan niissä\npaikoissa, jossa järkähtämätön, rohkea sydän oli suuressa hinnassa\ntähän aikaan.\n\nMyrsky kohisi, raivosi vielä sittekin; mutta lopulta kuitenkin -- --\nkarhu on oikeassa.\n\nMyöhemmin tapahtuivat vaalit kokoon-kutsuttuihin valtiopäiviin.\n\nSe, joka koko paikkakunnassa tiesi hurjimmin vaaliasioita ajaa, oli\nAnkerschmidt.\n\nErzsike ei päivän pitkään tehnyt muuta kuin neuloi \"1848\"-n kokardeja,\njoita vanha herra jakeli niille, joihin hän tiellä yhtyi; hänellä\nitsellä oli semmoinen hatussa, takissa, ja hän oli melkein syödä sen\nihmisen, joka uskalsi epäillä, että Garanvölgyi on valittava\nvaltiopäivämieheksi.\n\nAladár hillitsi häntä lakkaamatta: mitä hän hikoilee, Adam herra\nvalitaan muutoinkin; parista juopporentusta puhumatta, ei ole mitään\nvastapuoluetta, ja nuot jäävät kuin yksi sataa vastaan; antakoon hän\nasian mennä menoaan; se on perustuslaillinen taistelo, astukoot sen\nvuoksi muutkin esiin.\n\n-- \"Mutta kas ei! Sadasta ei saa yksikään eritä!\" jäykisteli\nAnkerschmidt. \"Ei yksikään ääni saa rumentaa yleistä huutoa. Ei mitään\nvihaa, ei mitään häijyyttä; joka näkee, ettei käy päihinsä, menköön\ntiehensä, muutoin minä teen lopun hänestä.\"\n\nHerra sankari purikin Garanvölgyin vastustajat niin, ettei näistä\nvaalipäiväksi jäänyt rahtuakaan. Moneen vaikutti jo moite; kolme\npahanmaineista öykkäriä vaati hän miekkasille, ja nämät pakenivat hänen\ntieltänsä kolmellekymmenelle kolmelle taholle; lopulta saattoi hän\nasian niin pitkälle, että vasta-kandidati kasinossa pyysi häneltä\nanteeksi ja koko maailman kuullen tunnusti pahoin tehneensä siinä, että\noli rohjennut astua esiin Garanvölgyiä vastaan. Sillä tavoin saavutti\nAnkerschmidt, mitä hän oli ponnistellut, että vaalipäivänä kaikui vaan\nyksi nimi. Ja valitsija-joukon etupäässä, sitä johdattaen, saattoi hän\nvalitulle tämän akkunan alla ilmoittaa:\n\n\"Terve, isänmaamme harmaapää taistelija!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä tämä varsin kummallinen kertomus, eikä siitä saata sanoa: \"se oli\naikoja sitte; kenties se ei ole totta...\"\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Kun se vapaudensota, jonka unkarilaiset v. 1848 Itävaltaa vastaan\nnostivat, oli loppuun saatettu, oli Komárom'in (Komorn'in) linna, jossa\nurhoollinen kenraali Klapka piti komentoa, viimeinen, joka antausi\nitävaltalaisille, lokak. 5 p:nä 1849. Siinä tilaisuudessa saivat kaikki\nlinnan puolustajat suojeluskirjan (saksaksi: Geleitschein), jonka\nnojalla pääsivät vapaasti kotiinsa kulkemaan. Sodan jälkeen meni\nUnkarilta hukkaan sen entinen valtiollinen itsenäisyys ja se\nyhdistettiin tavallisena maakuntana Itävaltaan. Tätä tilaa kesti\nvuoteen 1867 saakka, jolloin unkarilaisten onnistui saavuttaa takaisin\nitsenäinen valtiollinen asemansa. Vuosina 1850-1860 saivat unkarilaiset\nkärsiä suurta sortoa kansallisuutensa, kielensä ja yhteiskunnallisten\nlaitostensa suhteen; tätä surullista aikakautta kuvailevat tässä\nromanissa kerrotut tapaukset.\n\n[2] Szeben, lue: _Säbän_, = Herrmannstadt'in kaupunki Unkariin\nkuuluvassa Siebenbürgin maakunnassa; sen lähellä oli heinäk. 31 p:nä\n1849 ankara tappelu unkarilaisten ja Itävallan avuksi rientäneitten\nvenäläisten välillä.\n\n[3] Garanvölgyi, lue: Garanvöldji.\n\n[4] Yksi \"hold\" = 57,600 neliöjalkaa, niin muodoin jotensakin tynnyrin\nalan vertainen.\n\n[5] 1 florini = 100 kreutzeriä (60 vanhan laskun mukaan) = 2 markkaa 47\npenniä Suomen rahaa.\n\n[6] Vapaudensodan aikana teetti Unkarin hallitus paljon setelirahaa;\nsodan jälkeen kaikki nämät setelit hävitettiin, missä niitä vaan ilmi\ntuli, ja niiden omistajat joutuivat valtiollisen epäluulon alaisiksi.\n\n[7] Tämän vuosisadan alkupuoleen asti käytettiin latinan kieltä\nUnkarissa melkein yksinomaisesti virka-, koulu- ja sivistyneitten\npuhekielenä.\n\n[8] 1849 vuoden jälkeen otti Itävallan hallitus itselleen Unkarissakin,\njossa viljeltiin paljon tupakkaa, yksinomaisen oikeuden valmistaa ja\nmyydä sitä.\n\n[9] Itävallan valtiovaakunassa on kotkan kuva.\n\n[10] Komitati = piirikunta eli lääni.\n\n[11] Unkarin husareilla on aina ollut hyvä maine urhoollisuudesta ja\nrohkeudesta.\n\n[12] S.o. santarmeille.\n\n[13] Lue: Grischaak.\n\n[14] Wien'issä siihen aikaan ilmestyvä saksankielinen virallinen lehti.\n\n[15] S.o. pergamentti.\n\n[16] Lue: Kampoosch.\n\n[17] Lue: Itsig; tavallinen juutalaisnimi = Iisakki.\n\n[18] Unkarissa ennen aikaan joukottain kiertelevät rosvot nimittivät\nitseänsä \"köyhiksi pojiksi.\"\n\n[19] Sándor, lue: Schaandor, = Aleksanteri.\n\n[20] Sándor Petöfi, tuo Unkarin suurin runoilija, oli osallisena\nSegesvár'in verisessä tappelussa heinäk. 31 p:nä 1849, jossa hän\ntietämättömällä tavalla katosi, arvattavasti sortuneena vihollisten\nratsujen alle ja sitte kaatuneitten kanssa yhteiseen hautaan\nhaudattuna. Mutta kansa oli monta vuotta sen jälkeen siinä luulossa,\nettä hän vielä eli, piileskellen itävaltalaisten kostoa.\n\n[21] Attila = unkarilainen kauhtana.\n\n[22] Unkarilainen puheenparsi.\n\n[23] Tämä vapaajoukko taisteli vapaudensodassa itävaltalaisten\npuolella, unkarilaisia vastaan.\n\n[24] Herra von Ehrenfels on kirjoittanut kirjasen Unkarin maatalojen\ntilastosta.\n\n[25] Lue: Elisj.\n\n[26] \"Honvéd\" (suomeksi: isänmaan-puolustaja) on Unkarin\nkansallis-sotamiesten nimitys.\n\n[27] Lue: tschaardaasch; unkarilainen kansallistanssi.\n\n[28] Gyuszi, lue: Djusi.\n\n[29] \"Kurucz'eiksi\" (lue: kuruts) nimitettiin Siebenbürgin ruhtinaan\nFrans Rákóczy'n (k. 1733) kapinallisia liittolaisia Unkarissa.\n\n[30] Tarkoittanee habsburgilaisen keisarisuvun värejä: mustaa ja\nkeltaista; tässä siis itävaltalaisuutta.\n\n[31] Puszta = ääretön tasanko.\n\n[32] \"Nix tajtsch\", jokapäiväisellä Unkarin murteella äännettynä =\n\"nicht deutsch\" (ei saksaksi).\n\n[33] Unkarilainen sana \"lehet\" = käypi laatuun, on mahdollista.\n\n[34] \"Szabad\" = vapaus sallittu.\n\n[35] Vuoden 1849 jälkeen pantiin Unkarissa voimaan Itävallan lait maan\nomien sijaan.\n\n[36] Unkarilainen sananparsi.\n\n[37] Ankerschmidt'in nimen vääntää talonpoika Akkorsincz'iksi (lue:\n_Akkorschintsch_); unkarilainen sana \"akkor\" merkitsee \"silloin\" ja\n\"sincs\" on niin paljon kuin: \"ei olekaan mitään,\" jotenka tässä siis on\njonkunlainen sanasutkaus, jota ei voi suomeksi kääntää.\n\n[38] \"Betyár\", lue: betjaar, saksalaisen suussa herjaussana\nunkarilaisista = hulttio, hylky.\n\n[39] Hietzing on kylä Wien'in lähellä.\n\n[40] Tisza, lue: _Tisa_, on Theiss-virran unkarinkielinen nimi.\n\n[41] \"Wassagter\" = saksalainen lause: _Was sagt er?_ -- Vapaudensodan\njälkeen lähetti Itävallan hallitus Unkariin suuren joukon saksalaisia\nja böhmiläisiä virkamiehiä, jotka eivät ollenkaan osanneet unkarin\nkieltä ja joitten siis täytyi maan asukasten kanssa puhua tulkkien\nkautta; näiltä tietysti usein kysyivät: mitä hän sanoo?\n\n[42] Sanasutkaus: vastaava unkarilainen sana on \"józsir\", lue:\n_joojschir_ (\"jó\" = hyvä, jalo; \"zsír\" = ihra, rasva), joka kuuluu\njotensakin yhtäläiseltä kuin sana Yorkshire.\n\n[43] \"Pandúr\" = polisimies.\n\n[44] \"Fogoly madár\" merkitsee unkarin kielessä sekä \"vangittua lintua\"\nettä \"peltopyytä\" (Rebhuhn).\n\n[45] Pozsony, lue: Pojschonj = Pressburg.\n\n[46] Wien'in ylioppilaskunta (aula) oli keskuudestaan Unkarista\nvapaudensotaan lähettänyt yhden legionan.\n\n[47] Lue: Mikutschek.\n\n[48] \"Tanya\", lue: tanja, = ulkotiluksilla oleva maja.\n\n[49] Fehérvár, lue: Fäheervaar, = Weissenburg'in kaupunki.\n\n[50] Saksalainen sana \"zurück.\"\n\n[51] \"Csárda\", lue: tschaarda, on tien varrella oleva kapakka\naromaalla.\n\n[52] \"Paprikalla\" eli Turkin pippurilla höystävät unkarilaiset melkein\nkaikki ruokalajinsa.\n\n[53] Gehorsamer Diener.\n\n[54] S.o. morsiamen-isän.\n\n[55] Itävallankin postilaitoksella oli \"cabinet noir'insa\". joka hankki\nhallitukselle tietoja yksityisten kirjeenvaihdosta ja jossa mainion\nhyvästi osattiin avata ja sulkea kirjeitä.\n\n[56] Lue: Vaschmatschkakovaatschi, -- sanoista \"vasmacska\", ankkuri\n(oikeastaan: rauta-kissa), ja \"kovács\", seppä.\n\n[57] Erzsike, lue: _Erjschike_, Eliz nimen unkarilainen muoto.\n\n[58] Lue: _Djurka_, Georgin nimi unkarin kielellä.\n\n[59] Pienen rahan puutteessa revittiin yhden florinin setelit kahteen,\nneljään, jopa kahdeksaankin kappaleesen, joita sitte vaihtorahana\nkäytettiin.\n\n[60] Kermattoman kahvin.\n\n[61] Unkarissa ei käytetä riihiä ja luuvia, vaan vilja puidaan kovaksi\ntallatulla tanterella taivasalla.\n\n[62] \"Ispán\", lue: ischpaan, merkitsee komitatin päämies ja myöskin\nhuoneenhaltiaa.\n\n[63] \"Kulcsár\", lue: kultschaar, = sulkija, kellarimestari.\n\n[64] \"Guba\" = pörhökarvainen kangas-viitta.\n\n[65] Vesimyllyt ovat Unkarissa vedenpinnalle rakennetut ja vahvoilla\nankkureilla pohjaan kiinnitetyt; rattaan panee virta pyörimään.\n\n[66] Fata morgana, kangastus.\n\n[67] \"Kis Tükör\" (= pieni peili), eräs vähäinen, runomittaan tehty\nmaatieteen oppikirja.\n\n[68] Branyiszko'n tappelussa helmik. 5 p:nä 1849 saivat unkarilaiset\nsuuren voiton itävaltalaisista.\n\n[69] Füred on kylpypaikka Balaton (Platten)-järven pohjoisrannalla.\n\n\n\n"]