[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0O-TOLQT7qTYXh6ZMdFBhkifKS-NVawAgsJVo1UF6Ho":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},539,"Keltaruusu","Jókai, Mór",1825,1904,"539-j-kai-m-r-keltaruusu","539__Jókai_Mór__Keltaruusu","Kertomus Unkarin tasangolta","romaani",[],[],"fi",1893,1911,23322,143846,false,40632,[23],"Hungarian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Keltaruusu: Kertomus Unkarin tasangolta\" by Mór Jókai is a novel written in the late 19th century. The story unfolds in the vast plains of Hungary and primarily revolves around the life of a young herdsman and a girl named Klaara, who is associated with a mysterious yellow rose that symbolizes their intertwined fates. This narrative captures the essence of Hungarian rural life, infusing elements of romance, humor, and vivid descriptions of the landscape.  The opening of the novel introduces a young horseman traversing the serene plains of Hortobágy, where modernity has yet to touch the land. As he rides, he falls into a drowsy reverie, losing track of his surroundings and dropping the yellow rose from his hat—a treasured item that symbolizes his connection to Klaara. Amid his search for the rose, the narrative introduces us to various characters, including another horseman, highlighting the camaraderie and competitive spirit of the herdsmen. The setting elegantly captures the unspoiled beauty of the Hungarian countryside while hinting at a deeper web of relationships and conflicts as it progresses. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Wainio, Niilo E. (Niilo Engelbrekt)",264,"Unkarin tasangolle eli pustalle sijoittuva kertomus kuvaa Hortobágyin seudun perinteistä elämää ja ihmiskohtaloita. Tarina alkaa nuoren ratsumiehen matkasta halki aavan maiseman ja valottaa unkarilaista kansankuvausta aikana ennen rautateiden tuloa.","Mór Jókain 'Keltaruusu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 539. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KELTARUUSU\n\nKertomus Unkarin tasangolta\n\n\nKirj.\n\nMAURI JÓKAI\n\n\nSuomennos [\"Sárga rózsa\"] Niilo E. Wainio\n\n\nOtava, Helsinki, 1911.\n\n\n\n\n\n\nMAURI JÓKAI\n\n\nMauri Jókai eli _Jókai Mór_ (s. 1825, k. 1904) on Petöfin rinnalla\nUnkarin suosituin kirjailija ja samalla etevin ja tuotteliain. Hänen\nkynästään on lähtenyt kaksikymmentäviisi laajempaa romaania, seitsemän\nnäytelmää ja enemmän kuin kolmesataa novellia. Hämmästyttävän\nkirjailijatoimintansa ohella hän, ollen mainio puhuja, on\nvaltiopäivämiehenä ottanut huomattavalla tavalla osaa valtiolliseenkin\nelämään.\n\nJókain teosten suuri ansio on, että ne ovat todella unkarilaisia.\nUseimpien romaaniensa ja novelliensa aiheet hän on ottanut Unkarin\nyhteiskunnallisesta elämästä tai historiasta, ja jo senkin tähden niitä\ntulevaisuudessakin aina luetaan Unkarissa. Muita ansioita ovat hänen\nverrattoman rikas mielikuvituksensa, jossa suhteessa häntä ei voita\nkukaan unkarilainen kirjailija, sekä hänen kertomatapansa\ntaiteellisuus. Niin keveästi, niin monin kääntein, sukkeluuksin, sillä\nhuumorilla ja lumoavalla tunnelmallisuudella kuin hän ei kukaan muu\nosaa kertoa. Tässä kohden maailmankirjallisuudessakin harva kertoja\npystyy kilpailemaan hänen kanssaan.\n\nHänen toimintansa suurisuuntaisuus on verraton Unkarin\nkirjallisuudessa. Hänen kuvitusvoimansa on ehtymätön; hänen\nmyöhäisemmissäkin, vanhoilla päivillään kirjoittamissaan romaaneissa on\nhyvin eteviä, kuten esim. \"Keltaruusu\" (_Sárga rózsa_, 1893) ja \"Yrjö\nMunkki\" (_Fráter György_, 1893), hänen ehkä paras historiallinen\nromaaninsa.\n\nJókai on ulkomaillakin hyvin tunnettu. Saksaksi ovat kaikki hänen\nteoksensa käännetyt, ja monta hänen romaaneistaan on sitäpaitsi\nilmestynyt englannin, ranskan, italian, suomen (esim. \"Unkarilainen\nnábob\", \"Zoltán Kárpáthy\", \"Uusi tilanhaltija\"), puolan, tshekin,\nvenäjän, slovakin, kroatian, serbian, ruotsin, tanskan, hollannin,\nrumenian, kreikan ja turkin kielellä. Hän on yksi niitä, jotka\ntuottavat ulkomailla enimmin kunniaa Unkarin kansalle.\n\n\n\n\nI.\n\n\nSiihen aikaan ei vielä rautatie viiltänyt Hortobágyin seutua; ei ollut\nrautatietä koko Unkarin Alamaalla. Eikä Hortobágyin jokeakaan oltu\nperattu; vanhanaikainen vesimylly hauskasti käydä huristeli pienessä\njoessa, ja ruoikossa kelpasi saukon elää.\n\nAamulla varhain päivän sarastaessa nuori ratsumies nelistää pitkin\nZámin tasankoa eli pustaa, joka on tuolla puolen Hortobágyin jokea, jos\nnäet ottaa Debreczenin kaupungin maailman keskipisteeksi. Mistä mies\ntulee? Minne on matka? Sitä ei voi tietää. Pustalla ei ole tietä eikä\npolkua; rattaiden ja hevosten jäljet pian umpeen peittää kasvava ruoho.\nSilmänkantamiin ei näy muuta kuin ruohoa; ei puuta, ei edes kaivonvipua\ntai paimenmajaa ole häiritsemässä tämän viheriän erämaan yksitoikkoista\nmajesteetillisuutta. Hevonen juoksee vaistoansa noudattaen. Ratsastaja\nnäyttää nukkuvan, koska pää nyökkyy hervottomasti, ja vartalokin\nheilahtelee satulassa, mutta kuitenkin mies selässä pysyy, niin kauan\nkuin jalustimet eivät petä.\n\nHän mahtaa olla karjapaimen, koska paidan hihansuut ovat rannetta\nmyöten: avonaiset hihat näet olisivat haitalliset sarvikarjaa\npaimentaessa. Liivi on sininen, housut mustat, samoin päällysviittakin,\njoka on silkkilanka-kukkasilla koristeltu; edestä suurella solkiha'alla\nkiinnitettynä riippuu se levällään hartioilla. Vasemmassa kädessä\nhöllälle päästetyt ohjat, oikean käden ranteelle kierrettynä\nratsupiiska, satulannupissa pitkä, lyijypäinen palikka.\n\nVäljän pystölierisen hatun reunaan on pistetty keltainen ruusu.\n\nKun hevonen rupeaa nostelemaan päätänsä ja ravistelee hetuleista\nsatulavaippaa, niin nukkuva ratsastaja hetkeksi herää horroksestaan.\nEnsimmäiseksi hän tarttuu hattuunsa koetellen onko ruusu vielä\ntallella. Sitten hän ottaa hatun päästä, ruveten erittäin halukkaasti\nhaistelemaan tuota keltaista ruusua (vaikkei siinä olekkaan\nminkäänlaista tuoksua), sitten nostaa hän taas hatun päähänsä toiselle\nkorvalliselle, kaula mahtavasti kenossa. Melkein näyttää siltä, kuin\nmies luulisi voivansa vielä nähdä ruusun päässään olevan hatun\nreunalta.\n\nNyt hän alkaa hyräillä lempilauluansa; ehkäpä paremmin valveilla siten\npysyykin.\n\n    \"Kun ei näin likellä tuo krouvi oisi!\n    Sen viini huonompaakin olla voisi.\n    Kultaa kannu kaunokainen,\n    siksi viivyin, ihanainen\n    enkelini, luonas myöhään.\"\n\nMutta pian painuu pää taas alas ja mies torkkuu kuten äskenkin.\n\nKovemmasta nytkähdyksestä kerran taas toinnuttuaan huomasi hän\npelästyen, että keltainen ruusu olikin kadonnut hatun reunasta.\n\nEi muuta neuvoksi kuin kääntää hevonen ja samaa tietä takaisin etsimään\nsitä ruohikosta. Mutta paljon siinä nyt kasvaa kaikenlaisia keltaisia\nkukkia, vastikään on auennut hanhikki, laukka ja vesililjat. Kuitenkin\nlöytää hän viimein niidenkin seasta pudonneen ruusunsa, jonka jälleen\nasettaa hatun reunaan, ruveten uudelleen laulamaan äskeistä nuottiansa:\n\n    \"Puutarhass' omenapuu kukoistaapi,\n    sen taajat kukat aivan varjostaapi\n    kauniin pikku neilikkaisen.\n    Mistä löydän armahaisen?\n    Häntä vainen, häntä vainen etsin.\"\n\nTaasenkin hän nukkuu ja pudottaa ruusunsa toisen kerran. Nyt samoin\nkuin äsken etsimään kadonnutta. Tällä kertaa hän sen löysi rehevästi\nkukoistavan ohdakeryhmän punaisten kukkaterttujen keskeltä. Äkeissään\nhän saappaankoroilla ihan mäsäksi tahtoi tallata nuo ohdakkeet! Kaikki\nne vielä uskaltavatkin hänen ruusuansa hyväillä!\n\nSitten hän taasen astuu satulaan.\n\nJos mies olisi taikauskoinen, niin ei hän enää kolmatta kertaa\nhattuunsa pistäisi tuota keltaista ruusua. Jos hän osaisi lintujen\nkieltä, niin hän ymmärtäisi, mitä nuo sadat leivoset visertävät, jotka\nauringon nousua tervehtien liitelevät tuolla ylhäällä ilmassa melkein\nsilmin näkemättömissä. Nekin sanoisivat hänelle: \"Älä pistä, älä pistä\nsinne keltaruusuasi.\" -- Mutta Hortobágyin mies on paksupäinen; ei hän\nole arkaileva eikä taikauskoinen.\n\nMutta hän oli jo kuhnaillut liian kauan -- ruusua etsiessään; -- ehkäpä\nkauemmin ruusua ansaitessaan. Hänen pitäisi olla perillä Zámin pustan\npaimenmajalla siksi, kun karjaa juotetaan ensimmäistä kertaa, Taikka\nrupeaa isäntä kiroilemaan.\n\nMutta kiroilkoon. Jolla kerran on tällainen keltainen ruusu hatun\nreunassa, hän ei pelkää isäntääkään.\n\nHevosen hirnunta hänet jo sai aivan hereilleen. Laukki oli havainnut\ntoisen ratsastajan tulevan vastaan. Tuo ruuni oli sen vanhoja tuttavia;\nsitä se jo kaukaa tervehti.\n\nRuunilla ratsastaja on hevospaimen. Sen näkee jo noista avaroista,\nliehuvista paidanhihoista, tulppaaninkukilla koristetusta valkoisesta\npäällysviitasta ja olalla riippuvasta suopungista, mutta eritoten\nsiitä, ettei satula ole vatsavyöllä hevoseen kiinnitetty, vaan on pantu\nirralleen selkään.\n\nSamoin kuin hevoset niin ratsastajatkin tuntevat jo kaukaa toinen\ntoisensa; kumpikin jouduttaa hevosensa juoksua, kun vastatuksin\ntullaan.\n\nMolemmilla on oikeat perimagyarilaiset kasvoinpiirteet, vaikka\ntoisiinsa verraten hyvinkin erilaiset. Tuon näköisiä mahtoivat olla\nmuinaiset magyarit samotessaan tänne Aasiasta.\n\nKarjapaimen on hartiakas, vanttera, paksuniskainen, tanakka mies,\nkasvot pulleat, posket punaiset; vartalo, suu ja silmät osoittavat\nuljuutta, pienet viikset ovat pystössä päin, kastanjanruskea tukka\npyöreäksi leikattu, silmät ruskeat, ensi katsannolta melkein viheriään\nvivahtavat.\n\nHevospaimen taasen on solakkavartaloinen, hartiat ja kupeet hyvin\nkehittyneet, rintakehä mahtavan pyöreä; kasvot väriltään melkein\nkullatun pronssin karvaiset, soikeat; tummat viikset ylöspäin\nkierretyt; sysimusta tukka valuu luonnollisissa suortuvissa hartioille.\n\nHevoset tervehtivät toisiansa hirnaisten. Hevospaimen ensin tervehtii\nkumppaniansa.\n\n-- Hyvää päivää, toveri. Varhainpa oletkin herännyt! Ehket olekkaan\nnukkunut?\n\n-- Jumal' antakoon, kumppani. Olipa nukuttaja ja herättäjäkin.\n\n-- Mistä päin nyt ollaan tulossa?\n\n-- Tuolta Mátan pustalta päin, kävin hevostohtorissa.\n\n-- Hevostohtorissako? Tapa pois sitten laukkisi.\n\n-- Minkätähden hänet tappaisin?\n\n-- Sentähden, että on päästänyt hevostohtorin kaakin edellensä: puoli\ntuntia sitten näin hevostohtorin kiesseissään mennä lönkkäävän Mátan\npaimenmajaa kohden.\n\n-- Älä sinä siitä huoli. Lampurin harmaa aasikin sinun ruunisi helposti\nvoittaa.\n\n-- Kas vaan, mikä kaunis keltaruusu sinulla onkin hatussasi.\n\n-- Onpa sillä ansaitsijansakin.\n\n-- No, älköön vain kauppaansa katuko se, joka sen on ansainnut.\n\nNäin sanoen hevospaimen nosti uhkaavasti nyrkkiä, jotta avara\npaidanhiha luisui olkapäähän asti paljastaen päivänpaahtaman jäntevän\nkäsivarren.\n\nKumpikin kannusti hevostansa ja karahutti tiehensä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKarjapaimen suuntasi kulkunsa majaa kohden. Zámin kummut ja sen pieni\nakaasiametsä alkoivat häämöttää taivaanrannalta ja niiden välistä tuo\ntuttu kaivonvipu. Mutta sinne on vieläkin hyvä matka. Paimen otti\nhatustansa tuon petollisen ruusun, kääri sen huolellisesti punaiseen\nnenäliinaansa sekä pisti mytyn viitan hihaan, jonka suu oli umpeen\nsidottu.\n\nHevospaimen taasen muutti suuntaa, ohjaten ratsuansa sinne, missä\navaralla tasaisella pustalla maata myöten hiipivä kuulakka usva osoitti\nHortobágyin joen kulkua; hän riensi hakemaan sitä pensasta, missä tuo\nkeltaruusu oli kasvanut.\n\nKoko Hortobágyissa oli näet vain yksi keltaruusupensas, ja se oli\nmajatalon isännän puutarhassa. Jonkun vieraan sanottiin tuoneen sen\nsinne Belgiasta. Se oli ihmeellinen pensas, kukki kaiken kesää, alkoi\nhelluntain aikana ja oli nuppuja täynnä vielä adventtiin asti. Ruusut\nihan kullankellertävät, lemu enemmän muskatelliviinin kuin ruusunlemun\nkaltainen. Voi, kuinka monen päähän on mennyt tuo lemu, kun on sitä\nruusua haistelemaan ruvennut!\n\nSiitä sai \"Keltaruusun\" nimen se tyttökin, joka tuosta pensaasta kukkia\npoimi, -- ei toki aina itselleen.\n\nEi ole tietoa, mistä vanha krouvari oli tuon tytönkin saanut; ei\nhänellä ainakaan ollut koskaan vaimoa ollut. Joku oli kai hänet sinne\nunohtanut. Pidettiin hyvänä ja elätettiin, niin kasvoi lapsesta kaunis\nja sorea ruusunen. Kasvot eivät olleet punaiset, kuten toisten\ntyttöjen, vaan läpikuultavan kellertävät. Ei se kuitenkaan ollut\nkivulloisuuden väriä, sillä sen alta hohti ilmi elämä, ja hänen\nhymyillessään näytti melkein siltä, kuin olisi se lieskaa ottanut. Ja\ntuo nauruun luotu suu hymyävine ja veitikkamaisine pielineen sopi\nvallan mainiosti noihin suuriin tummansinisiin silmiin, joiden väriä\noli oikeastaan mahdoton ratkaista, olivatko ne mustat tai siniset,\nsillä niihin katsoessaan unohti aivan olemassaolonkin. Hiukset olivat\nmyöskin mustat, palmikoidut keltaisen nauhan kanssa yhteen suureen\npalmikkoon. Itsestään ne olivat kiharaiset, ei niitä tarvinnut\nkeinotekoisesti kuitteniomenain nesteellä kiharoida, kuten toiset tytöt\ntekevät.\n\n[Kuittenipensas (_Cydonia vulgaris_) kasvaa yleisesti Etelä-Euroopassa.\nSiementen farmakologinen nimi: _semina cydonicae_. Suom.]\n\nVoi, kuinka monta laulua hän osasi! Ja niin kauniisti hän osasi laulaa,\nkun vain tahtoi. Ollen hyvillä mielin hän lauleli, pahoillansakin\nollessaan hän hyräili; eri laulun eri tilaisuuksiin. Maalaistyttö ei\ntule laulamatta aikaan: hyräillessä sujuu työ helpommin, kuluu aika,\nlyhenee tie.\n\nJo aikaisin päivän koittaessa kuuluu laulun liverrys hänen kitkiessään\nrikkaruohoja puutarhassa.\n\nUkko krouvari ei enää piittaa anniskelusta. Vierasten palveleminen on\nuskottu kokonaan tytölle; hän se antaa viiniä, laittaa ruokaa ja pitää\nhuolta laskuista. Ukko vain vartioitsee mehiläisiä; niillä on nyt juuri\nparveilemisen aika.\n\nJo kuuluu kavioitten töminää pihalta, koirat haukkuvat, mutta niiden\näänestä päättäen on tuttu tulossa taloon, haukunnallaan vain häntä\ntervehtivät.\n\n-- Klaara! Meneppäs! Etkö kuule? Koirat haukkuvat, tulee vieraita.\nPalvele heitä säntillisesti.\n\nTyttö päästää kitkiessä ylös kurotun kirjavan hameensa, ottaa kengät\njalkaan, pesee kätensä puutarhakannussa, kuivaa ne päällimmäiseen\nesiliinaan, jonka riisuu yltänsä, sillä sen alla on puhdas\nkaksikaistainen esiliina, jonka vyössä riippuvat talousavaimet.\nKirjavan huivin hän otti päästään, nuolaisi kämmentään ja silitti sillä\nohimoille hiuksia, ja vielä taittoi hän yhden ruusun tuosta\nikikukkijasta pensaasta sekä pisti sen rintaansa.\n\n-- Joko taas tuota ruusupensasta revit? Entä jos se onkin vain joku\npoliisi?\n\nMitä tietää tuo sana \"vain\"? -- Eiköhän poliisinkin virkalakkiin ruusu\nsovi? Vai eikö olisi sitä ansainnut? Poliisipa kullaksi kelpaisi!\n\nMutta ei se ollutkaan mikään poliisimies, jonka neito tapasi\nvierashuoneen pitkän pöydän päässä istumassa, vaan hevospaimenista\nsorjin: Santeri Decsi.\n\nHevospaimen jymäyttää pöydällä olevan tyhjän pullon pohjalla kovasti\npöytään ja huudahtaa äreän juhlallisesti tytölle: \"Tuo viiniä!\"\n\n-- Santeri Decsi! Kotiako tullut? Santeri. Rakas. Kulta.\n\n-- Tuo viiniä, kuten sanoin! -- ärähtää mies ja poispäin kääntyen nojaa\npäätään nyrkkien varaan.\n\n-- Niinkö sinä sanot hyvää huomenta, näin pitkän ajan perästä?\n\nNyt mies havahtaa. Osaa hän olla kohteliaskin, ottaa hatun päästänsä ja\nlausuu laskien sen pöydälle:\n\n-- Hyvää huomenta, neiti!\n\n-- Vai niin! -- virkahtaa tyttö, pistäen punaista kielenpäätä suustaan,\nja poistuu ynseästi olkapäitä kohauttaen viinikammioon laskemaan\nviiniä, jonka hän heti tuo miehen eteen. Sitten hän lisää heltyneenä:\n\n-- Miksi sanoit minua neidiksi?\n\n-- Sentähden että olet neiti.\n\n-- Niin olin ennenkin, mutta et ole niin sanonut.\n\n-- Se oli silloin, -- se oli toista.\n\n-- No, tuossa on viinisi. Pitääkö vielä mitä?\n\n-- Kiitoksia. Ehkä sitten.\n\nNeito harmissaan maiskahutti kieltä ja istui hänen viereensä penkin\npäähän.\n\nMies nosti suulleen täysinäisen pullon eikä laskenut sitä luotaan,\nennenkuin oli juonut pohjaan. Sen tehtyään hän viskasi pullon huoneen\ntiilikiviseen lattiaan, jotta se meni tuhansiksi palasiksi.\n\n-- Miksi särjit pullon? -- kysyi neito sävyisästi.\n\n-- Sentähden ettei toinen saisi juoda siitä minun jälkeeni.\n\nNäin sanoen hän löi mahtavasti pöytään kolme \"koirankieltä\", joiksi\nkansa nimittää kymmenen kreutserin paperirahaa. -- Kaksi viinistä, yksi\npullosta.\n\nTyttö rupesi nöyrästi luudalla lakaisemaan lattialta lasinsirpaleita.\nSen tehtyään hän, tietäen tavat, nouti viinikammiosta toisen pullon ja\nasetti sen vieraan eteen.\n\nTaasen hän istuutui miehen viereen koettaen katsoa häntä silmiin.\n\nItsepintaisesti vieras vain veti hattua silmilleen.\n\nNytpä tyttö äkkiä sieppasi hatun miehen päästä ja alkoi sovitella tuota\nkeltaruusua, jonka irroitti hiuksistansa, hatun silkkinauhan taakse.\n\nMies huomasi sen ja tempasi heti hattunsa neidon kädestä.\n\n-- Säästä vain ruususi ansiollisemmalle!\n\n-- Santeri! Tahdotko kiusata minua itkemään?\n\n-- Sekin olisi viekkautta sinulta. Samoin kuin hyväilysikin. -- Eikö\nLaczan Franssi jo tänä aamuna vienyt hatussaan ruusuasi?\n\nNeito ei punastunut, kasvot kävivät vain kelmeämmiksi.\n\n-- Santeri! Kautta Jumalan nimen vannon, etten...\n\nMies ei antanut hänen jatkaa, vaan painoi äkisti kätensä neidon suulle.\n\n-- Älä höpise Herran nimeä vääryyteen! Entä mistä ovat nuo kultarenkaat\nkorviisi tulleet?\n\nNeito purskahti nauruun.\n\n-- Sinä paksupää! Nämähän ovat sinun itse tuomasi hopeiset\nkorvarenkaat; annoin vain kultasepän Ujvárosissa ne kullata.\n\nNyt mies tarttui neidon kumpaankin käteen ja lausui hänelle lempeästi\nja vakaasti:\n\n-- Rakas Klaara! En sano enää sinua neidiksi. Pyydän vain kauniisti:\nälä valehtele minulle. En inhoa mitään niinkuin valhetta. Sanotaan,\nettä koira pettää. Mutta koira ei valehtele. Toisin se haukkuu, kun\nvaras nurkissa hiipii, toisin isännän tullessa; se vonkuu aavistaessaan\nvaaraa, mutta koskaan se ei hauku petollisella mielellä. Koira on\nrehellinen. Mutta ihminen osaa valehdella. Sitä voisi sanoa\nhaukunnaksi. Minä en ole siihen milloinkaan mieltynyt. Ei minun kieleni\nkäänny valheeseen. Ja kuinka sellainen puhe sitten sopisi miehen\nviiksille! Ilkeätä on kuulla partasuun uroon valetta laskettelevan\npoikajunkkarin lailla, joka pelkää selkänahkaansa. Kun menneenä syksynä\ntäällä oli asevelvollisten kutsunta, niin piti meidänkin sinne\npustalta. Kaupunkilaiset tahtoivat pitää meidät paimenet karjojansa ja\nhevosiansa hoitamassa, meikäläisillä kun on vaikea työ, jottei saisi\nmiehiä vähentää. Jo ennakolta oli kutsuntatoimiston jäsenten kämmeniä\nrasvattu. Välskärit kuiskailivat meidän korviimme, että koettaisimme\nkeksiä joitakin ruumiinvikoja, jotta julistettaisiin kelpaamattomaksi,\n\"kruununraakiksi\", näetsen. Laczan Franssikin ryhtyi juoneen. Valehteli\nolevansa niin kuuro kuin musta maa, ei muka kuullut ollenkaan torven\nääntä. Häpeän silmät täyteen hänen tähtensä. Mies päästettiin kotia,\nvaikka hänellä on niin hyvä kuulo, että hän yön pimeässä kuulee\nelukkain ammumisesta, onko vieras eläin tullut karjaan vai kaipaako\nlehmä kadonnutta vasikkaansa. Mutta osasipa junkkari valehdella! -- Kun\nsitten tuli minun vuoroni ja välskäri minua tutki ja tarkasti, niin oli\nhän saavinaan selville, että sydämeni sykki epätasaisesti. -- \"No, jos\nse ei syki tasaisesti\", sanoin, \"niin se ei ole sydämen vika, vaan tuon\nkeltaisen ruusuni Hortobágyin krouvin luona!\" -- Herrat vain\nväittelivät, että asia on niinkuin tohtori sanoo: minulla on\nsydämenväljennys. -- \"Mutta ei minun sydämeni ole väljä! Ei sinne mahdu\nmuuta kuin yksi ainokainen pikku tyttönen! Ei minussa ole ikinä mitään\nvikaa eikä virhettä.\" -- Minä kelpasin kuin kelpasinkin sotamieheksi.\n-- Mutta siksipä pidettiinkin miestä arvossa, ei leikattu edes\ntukkaani; lähetettiin Mezöhegyesin tammakartanoon sotahevosten\npaimeneksi. -- Puolen vuoden päästä arvoisat kaupungin isät maksoivat\npuolestani tuhannen floriinin lunnaat, jotta saivat minut takaisin\nomaan tammakartanoon, missä minua kovasti kaivattiin. Nuo tuhat\nfloriinia minä pian korvaan palveluksellani, eikä ole tarvinnut valheen\nkengillä kulkea kuten tuon toisen.\n\nTyttö koetti vetää ja irroittaa kättänsä miehen kourista sekä kääntää\nleikiksi koko asian.\n\n-- Oletpa, Santeri kulta, oppinut oikein koreasti saarnaamaan tuolla\nkeisarin leivässä. Tuollaisella puheenlahjalla kelpaa vaikka papiksi\nBalmaz-Ujvárosiin.\n\n-- Älä ilveile! Kyllä minä tiedän, mitä sinulla on mielessä. Nainen on\nheikko olento, ei hänellä ole muuta asetta kuin viekkaus. Muuten hän\npian joutuisi kiikkiin. Jäniksellä on nopsat sääret, linnulla siivet,\nmutta naisella ei muuta kuin viekas kieli. -- Mutta näethän, että minä\nen koskaan tahdo tehdä heikommalle pahaa. Minun puolestani saa jänis\njäädä pensaaseensa rauhaan, lintu pesäänsä; en minä heitä säikäytä. En\nmyöskään loukkaa naista, joka puhuu totta, pahalla sanalla, en kierolla\nkatseellakaan. Mutta jos sinä rupeat minulle valehtelemaan, niin minä\narvostelen sinua aivan kuin olisit nuo puhtaat, kauniit kalpeat poskesi\nmaalannut wieniläisillä roska-aineilla. -- Katsoppas tuota ruusua\nkädessäsi. Se ei ole vielä oikein auennutkaan, mutta jos minä sitä alan\nkuumalla henkäykselläni lämmittää, niin aukeaa lehti toisen perästä.\nOle sinä minun keltaruusuni, avaa sielusi ja sydämesi minulle! Vaikka\nmitä minulle tunnustaisit, en suutu sinulle, joskin kohta sydämeni\npakahtuisi.\n\n-- Ja mitä minulle siitä antaisit?\n\n-- Mitä sydämestäni jäljelle jäisi.\n\nTyttö tunsi tavat; aamuisin haukkaa aron paimen viinin päälle\npippurilla höystettyä silavaa vehnäsen kera. Hän asetti sentähden\nvieraalle syötävää. Ja kylläpä se kelpasikin. Saapasvarrestansa mies\nsieppasi kirkkaan, terävän puukon, sillä leikkasi hän viipaleen\nvehnäleipää ja silavaa sekä rupesi eineelle.\n\nAvoimesta ovesta tuli talon halli sisään ja lähestyi vinhasti häntää\nheiluttaen vierasta, hieroi ensin päätänsä miehen polvia vasten,\nasettui sitten maahan hänen eteensä katsoen häntä silmiin, haukahti\nkerran ja päästi sitten suuren, ystävällisen haukotuksen.\n\n-- Bodrikin sinut tuntee.\n\n-- Koira onkin uskollinen, mutta tyttö unohtaa.\n\n-- Voi Santeri, Santeri, kuinka pahoin teit, kun et voinut tuota pientä\nvalhetta sanoa, niin ei sinua olisi viety sotahevosten paimeneksi\nMezöhegyesiin! Ei ole hyvä jättää tyttöä yksin; ei ole hyvä antaa\nseljapensaan kasvaa yli aidan, kun se kukkii, taikka iskevät vieraat\nsiihen silmänsä ja vievät sen kukkia.\n\nJo jäi vieraan suusta pala puolitiehen hänen tämän kuullessaan. Hän\nheitti sen koiralle; sille kelpasi.\n\n-- Oikeinpa sanoit.\n\n-- Tunnethan tuon laulun: \"Neitosta jos sade uhkaa kuuroillansa, poika\npeittämään on valmis turkillansa.\"\n\n-- Osaanpa siihen lisääkin: \"Neito hiljallensa hiipi pojan luoksi;\nsydän sinne veti korjan turkin vuoksi.\" -- Pois, koira! Sinäkin siinä\nheilutat häntääsi jokaiselle, jonka näet silavaa syövän.\n\nHevonen alkoi ulkona hirnahdella. Neito poistui ulos, mutta palasi\nhetkisen kuluttua jälleen.\n\n-- Missä kävit?\n\n-- Vein hevosesi talliin.\n\n-- Kuka sinun sitä käski?\n\n-- Niinhän olen aina ennenkin tehnyt.\n\n-- Mutta nyt ovat toiset tavat. Lähden tästä pian.\n\n-- Etkö enää haukkaa? Eikö maistu silava ja vehnäleipä? Vai oletko\nkeisarin muonalla tottunut parempaan? Odotappas. Kohta tuon toista.\n\nNyt tyttö avasi seinäkaapin oven ja otti sieltä esille kananpaistia.\nTiesi sen olevan paimenpoikain lempiruokia, tuollaisen kylmän\nkananpaistin.\n\n-- Kenen jätteitä lie tuokin? -- kysäisi mies ivallisesti.\n\n-- Turhia kyselet; ole järkevä nyt. Majatalossa käy vieraita. Sille\nlaitan kananpaistia, joka vain maksaa.\n\n-- Täällä on siis käynyt herroja viime yönä?\n\n-- Niin kävi; kaksi herraa Wienistä, kaksi Debreczenistä. Istuivat\nylhäällä pari tuntia yli puoliyön; sitten menivät matkoihinsa. Jollet\nusko, niin täällä on vierastenkirja, siellä heidän nimensä seisoo.\n\n-- Kyllä uskon.\n\nPaimen rupesi syömään mieliruokaansa.\n\nTalon iso harmaja kissa oli tähän asti nuoleskellut itseänsä uunin\npankolla, mutta nyt kai tuli jotain mieleen, koska se nousi seisomaan,\nojentelihe selkä kaaressa, hyppäsi sitten alas ja meni vieraan luo,\nmitteli hetken etukäpälillään pitkin saapasvartta, paksultako tulee\nlunta ensi talvena, viimein hyppäsi syliin, hieroi päätänsä vieraan\nkäsiä vasten ja rupesi nuolemaan sormenpäitä, sitten laskeutui syliin\nmaata ja alkoi kehrätä.\n\n-- Näetkös? Kissakin sinua hyväilee.\n\n-- Enhän minä kysy kissalta, kenen sylissä hän eilen kehräsi? -- Mutta\nmitä maksaa nyt tämä herkku?\n\n-- Sinulle ei mitään. Sen on jo toinen maksanut. Mutta minne nyt niin\nkova kiire?\n\n-- Pitää viedä kirje Mátan pustalle tohtorille.\n\n-- Häntä et ainakaan tapaa kotoa, sillä aamulla jo kolmen aikana hän\nmeni tästä ohi kysellen vieraita herroja. Saatuansa tietää, että ne jo\nolivat menneet, lähti hän hyssyttämään perästä kiesseillänsä Zámin\npustalle. Wienin herrat olivat tulleet karjaa ostamaan Debreczenin\nherroilta. Toinen oli erään mähriläisen kreivin isännöitsijä, joka\naikoo sinne viedä meidän Alamaan karjarotua levitettäväksi; toinen oli\njokin saksalainen kuvamaalari. Minutkin hän piirsi kirjaansa ja samoin\nkarjapaimenen.\n\n-- Siis on karjapaimenkin käynyt täällä?\n\n-- Tietysti. Hän oli saattamassa herroja Hortobágyin pustan kautta\nZámin paimenmajalle.\n\n-- Mutta sepä kumma, että karjapaimen läksi täältä tuntia myöhemmin\nkuin nuo herrat, joita hänen piti neuvoa Zámin paimenmajalle.\n\n-- No-no! Osaatpa tutkia kuin tuomari! Hän tuli sanomaan minulle\njäähyväiset. Hän näet lähtee ainaiseksi näiltä seuduilta, tuskin täällä\nikinä enää hänen silmiänsä nähdään.\n\nTämän lauseen todenperäisyyttä todisti kirkas kyynelpisara neidon\nsilmässä, vaikka hän kyllä koetti sitä salata.\n\nEikä paimen suuttunut tuosta kyynelestä. Olihan se ainakin vilpitön.\nKäänsi vain päänsä toisaalle, jottei olisi näkemässä, miten neito\nkuivasi silmiään. Pisti sitten suuhun pienen piippunysänsä. Piippu\nsuussa tietää suukkojen kieltoa.\n\n-- Minne kauas tuo karjapaimen sitten on lähdössä?\n\n-- Hänet viedään Mähriin isäntäpaimeneksi sille karjalle, joka tänään\nsinne valitaan Zámin pustalla. Siellä hän saa kuusisataa floriinia\npalkkaa, asunnon kivitalossa sekä muonan. Siellä hän elää herroiksi.\nArvonsa nousee varmaan, sillä unkarilaista karjaa ei osaa hoitaa muu\nkuin unkarilainen paimen.\n\n-- Etkö sinä mene Franssille isäntäpaimenen emännäksi?\n\n-- Tiedäthän sinä häijy sen, etten mene. Menisin, jollen olisi sidottu\ntähän pustaan -- ja sinuun. Tiedät sinä sen, että vain sinua oikein\nrakastan. Olen sinun orjasi.\n\n-- Se ei ole niinkään, vaikka niin sanot. Sinä tiedät myös sen, että\npalajaa se mies, jonka sinun silmäsi ovat saaneet hullaantumaan, vaikka\nvaltamerten takaa. Sinä olet antanut hänelle jotain, jotta hänen täytyy\nsinua muistella. Olet ommellut hänen paitaansa yhden hiuskarvasi; siitä\nsinä häntä vedät puoleesi, vaikka hän olisi tähtien tuolla puolen.\nNiinpä teit minullekin! Kun ammuit silmistäsi nuolen minun silmiini,\nniin tulin tähtesi hulluksi.\n\n-- Enkö minä sitten ole ollut kylliksi hullu sinun perääsi? Kysyinkö\nminä, mitä minusta tulee? Kutsuinko minä sinua tinaa valamaan\njouluaattona? Enkö säilyttänyt sinun silkkihuiviasi, vaikket edes\nsanonut, oliko se kihlahuivi? Hännystelinkö minä perässäsi, kun sinä\nUjvárosin markkinoilla tanssit toisten tyttöjen kanssa, kun hakkailit\nkiemailevia nuorikkoja?\n\n-- Kun vain et olisi tuota keltaista ruusua pistänyt hänen hattuunsa!\n\n-- Onhan tässä toinen samanmoinen; kun vain annat tänne hattusi, niin\nse on heti siinä.\n\n-- Ei! Tahdon sen ruusun, jonka annoit karjapaimenelle. Enkä ennen\nherkeä, ennenkuin sen käsiini saan.\n\nNeito laski kätensä ristiin ja rupesi pyytelemään:\n\n-- Santeri! Kultani! Älä puhu noin. Minä en tahtoisi, että te\njoutuisitte kahakkaan minun tähteni! Minun tähteni! Yhden keltaruusun\ntähden!\n\n-- Sitä ei voi välttää, jos kerran yhteen tullaan. Joko hän minut,\ntaikka minä hänet. Toinen tai toinen kaatuu.\n\n-- Puhutko nyt täyttä totta? Etkö sanonut jo, ettet ole minulle\nsuuttunut.\n\n-- En sinulle. Nainen ei voi sille mitään, että hänellä on huono\nmuisti, mutta miehellä pitää olla parempi.\n\n-- Niin totta kuin Jumala on, en ole sinua koskaan unhottanut.\n\n-- Niin kai, kuten lauletaankin: \"Toisen istuin sylissä, toinen oli\nmielessä.\" Mutta sinun ei pidä sanoa, että olen paha mies. En tullut\nsinua torumaan. Tulin vain sanomaan, että vielä elän enkä ole kuollut.\nKai iloitsisit, jos olisin kuollut.\n\n-- Santeri, tahdotko että vien ruokaneuvot pois?\n\n-- Ruokaneuvot? Te naiset ette pysy koskaan asiassa. Kun joudutte\nkiikkiin, niin ostatte vehnästä juutalaiselta, kastelette sitä kuumaan\nkahviin ja syötte.\n\n-- Nytpä muistui jotain mieleeni! Kun ensi kerran sinut tapasin, niin\nme leikittiin \"kaivoon pudonnutta\". -- \"Kuka saa nostaa ylös?\" --\n\"Santeri Decsi.\" Silloinhan sinä tulit minua vetämään.\n\n-- Jospa olisin silloin tiennyt, etten saanutkaan vetää sinua\nitselleni! Voi, se oli silloin! Ei silloin vielä laulettu edes\n\"Dorozsman myllyn\" laulua.\n\n-- Onko sinulla uusia lauluja? kysäisi nyt neito. Hän istui hyvin\nlikelle miestä penkille. -- Laulappas nyt minulle, että minäkin\noppisin.\n\nSilloin jo ollaan puolitiessä sovintoon, kun saa pojan laulamaan uutta\nlaulua.\n\nSanteri nojautui seinään, nosti toisen käden hatun reunaan ja toisen\nlaski pöydälle sekä alkoi surunvoittoisella nuotilla, joka hyvin\nsopikin laulun sisältöön, seuraavasti:\n\n    \"Eipä tunnu tuuli; seisoo Dorozsman nyt myllynen.\n    Minne menit, kunne kuljit, armas, rakas kultanen?\n    Uskotonna, uskotonna toisen kanssa maailmaan; --\n    senpätähden, senpätähden jäi se mylly seisomaan.\"\n\nTämä on yksi noita pustalla syntyneitä lauluja, joita tuuli kuljettaa\nseudusta seutuun kuten vuohensilmän terälehtiä.\n\nTyttö koetti laulaa perässä samaa säveltä. Pian hän sen korviinsa\nsaikin; ja missä kävi väärään, siinä poika auttoi. Koetettiin vielä\ntoinenkin kerta; sitten laulettiin yhdessä, kunnes kävi virheettömästi.\nKun tästä oli suoriuduttu, niin suudeltiin; se oli päätös.\n\nMutta nyt pisti Santeri taas suuhun tuon savinysänsä, juuri kun Klaara\nvielä lauloi loppusäveltä.\n\n-- Mitä sinä taas tuolla rumalla piipulla teet suussasi? -- kysäisi\ntyttö nyreissään.\n\n-- Itsekin olen niin ruma.\n\n-- Se onkin totta. Ruma, kauhean ruma olet. Tuollainen mies ei kelpaisi\nvärttinäksikään, tuskin pönkäksi oven taa.\n\nJa tyttö kädellään tuuppasi häntä kylkeen.\n\n-- Mitäs siinä sitten häärit ympärilläni?\n\n-- Minäkö? Mitä minä sinusta? Semmoisia olisi kaupan vaikka\ntusinoittain, mutta minä en huoli. Hullu olin, sokea olin, kun sinuun\nmiellyin. Sellaisia miehiä kuin sinä saan minä joka sormelleni kaksi.\n\nNeito väitteli niin vilkkaasti, että sai jo Bodrinkin väärään luuloon.\nHalli luuli emäntänsä olevan todenteolla suuttunut tuolle pahalle\nmiehelle, hyppäsi pystyyn ja rupesi äreästi haukkumaan.\n\nTästäpä neito remahti hillittömään nauruun.\n\nMutta mieheltä ei tullut naurua itseltä eikä se liioin tytöstä häneen\ntarttunut. Istui vain siinä vakavana, hampaissa olevaa piippua\nimeskellen. Mutta savua ei tullut. Ei siinä ollut tupakkaakaan.\n\nMutta nyt rupesi tyttö häntä hyväilemään.\n\n-- Noin! Noin! Armahaiseni! Tiedätkö, kuinka olet kaunis? Millään\nmuotoa et saakkaan kauneuttasi turmella nauruun remahtamalla. Nuo\nkirkkaat silmäsi vain menisivät sirriin, punahuulesi kävisivät\nlevälleen, jos rupeaisit nauramaan; siihen sinun kauneutesi katoaisi.\n\n-- En minä kauneuden tähden Debreczenistä palkkaa nosta.\n\n-- Mutta minulle se kelpaa. Enkö ole hyvin maksanut? Vai tahdotko\nenemmän?\n\n-- Siinä on jo niin paljon, että on riittänyt toisellekin.\n\n-- Joko taas tuolla nuotilla? Yhden keltaruusun tähden. Viitsitkin\nkadehtia kumppaniasi. Leipätoveria. Ei hän parka ole syyllinen. Kun\nkaupungin herrain rupeaa mieli tekemään ruusuja, niin he saavat\nvalikoidakkin; heille taritaan valkoisia, punaisia, keltaisia,\nihonvärisiä ja monen muun värisiä ruusuja. Tunnethan tuon laulun:\n\"Talonpojan tautia vain talontyttö parantaa.\"\n\n-- Ja vielä pidät hänen puoltansa?\n\n-- Kumman on syy? Neitonen hyräilee ja poika ymmärtää sen.\n\n-- Vielä otat syyn päällesi?\n\n-- Lupasithan antaa anteeksi.\n\n-- Sanani pidän.\n\n-- Siis rakastat.\n\n-- Sitten.\n\n-- Tuo \"sitten\" tietää paljon. -- Nytkin sinua rakastan.\n\n-- Niinkö lemmit kuten näytät?\n\nNyt mies nousi pöydän takaa seisoalle ja pisti piippunsa hatun leveän\nnauhan taa. Sitten hän kiersi kätensä neidon kaulaan ja alkoi puhua,\nkatsoen häntä silmiin.\n\n-- Tiedäthän, lintuseni, että vilustumista on kahta lajia: sitä seuraa\njoko kuume tai viluttaminen. Kuumetauti on tuimempi, vilutauti\npitkällisempi. Kahta lajia on rakkauskin. Se kuuma on kiihkeämpi, se\nkylmä kestävämpi. Toinen haihtuu, toinen palajaa ja pysyy. -- Mutta en\npuhu korulauseita, vaan sanon suoraan. Minä olen syyllinen. Jollen minä\nolisi hengittänyt keltaruusun päälle, niin sen nuppu ei olisi auennut,\neikä toinen myöskään olisi saanut sen tuoksua haistaa, eivätkä\nampiaiset ja toukat olisi sitä keksineet. Nyt alan rakastaa sinua\ntoisella lailla, käyn luonasi uskollisesti kuin kolmipäiväinen horkka.\nJa kun kerran pääsen isäntäpaimeneksi, niin mennään yhdessä pappilaan.\nJa sitten eletään yhdessä uskollisesti. Mutta jos sitä ennen tapaan\njonkun toisen sinua mielittelemässä, niin minä, jumal'auta, lyön sen\npääkallon mäsäksi, vaikka hän olisi oman isäni lempipoika. Tässä\nkäteni.\n\nSanteri ojensi kätensä tytölle. Tämä vastasi siten, että riisui\nkorvistansa nuo kultarenkaat ja pisti ne pojan kouraan.\n\n-- Pidä vain; sanoithan niiden olevan minun ostamani hopeiset, jotka\nolet antanut kullata. Uskon sanasi.\n\nTyttö ripusti renkaat taas korviinsa, ja niiden keralla palasi sydämeen\ntakaisin mikä siellä oli asunutkin.\n\nHänelle ei ollut mieleen tuollainen kolmipäiväisen horkan lailla\nilmenevä lempi. Hän oli tottunut kuumempaan.\n\nPisti jotain päähän. Riisui viitan pojan selästä ja vei sen\nviinikammioon, kuten on tapana ottaa pantti sellaisilta, joilla ei ole\nmillä maksaa.\n\n-- Älä pidä kiirettä. Ehditään sitä vielä. Ei tohtori kerkiä kotia\nennenkuin puolenpäivän aikana, sillä hänen pitää siellä ensin tarkastaa\nmyydyt elukat ja kirjoittaa niille terveyspassit. Tapaisit vain vanhan\nemännöitsijän siellä kotona. Olethan täällä hyvässä säilyssä, ei sinun\ntäällä vilu tule. Ei liioin sade vaivaa, eikä kullan kyyneleet. Katso,\nkuinka sait minut puheillasi hyvälle tuulelle. Sitä riittää nyt koko\npäiväksi.\n\n-- Ja jotta huomaisit, miten kauan olen miettinyt, mitä nyt olen\nsinulle puhunut, niin toin sinulle lahjan. Siellä se on viitan hihassa;\nmene ja hae sieltä.\n\nSiinä viitanhihassa oli monenmoista: tulukset, taulaa, tupakkamassi,\nrahakukkaro; vihdoin löysi tyttö sieltä muutakin. Se oli kääritty\nsilkkipaperiin. Avattuansa käärön keksi hän hiuskamman, oikein\nkeltaisesta kilpikonnankuoresta tehdyn.\n\nTytön kasvot ilosta sädehtivät, kun hän tämän näki.\n\n-- Minulleko tämän toit?\n\n-- Kellekäs muulle?\n\nKun maalaistyttö käärii palmikkonsa kammalle, niin se tietää, että\nhänellä on sulhanen eikä hän ole enää \"jokaisen hyvä\". Sille ei enää\nsovi laulun lause: \"enpä tiedä, kenen kulta lienen\".\n\nHän astui peilin eteen ja kääri hiuksensa nutturaan, kampa siteeksi.\n\nNäin hän oli vain vielä kauniimpi.\n\n-- Etkö nytkään tule suutelemaan?\n\nItse jo tarjosi suukkoa, ojensipa käsivartensakin. Poika viittasi vain\nkieltävästi.\n\n-- Sitten vasta, kun tulee lämmin. Nyt minun on vilu.\n\nTytön silmäkulmat kävivät kurttuun. Tuo kielto hävetti. Sydän kiehahti.\n\nHän koetti olla miellyttävän ja lempeän näköinen, vaikka kiukku ja\nlempi yhä kiivaammin alkoivat sydämessä kiehua. Kiukku lemmen tähden.\n\n-- Laulelenko lempilauluasi sillä aikaa kuin paistan kalaa?\n\n-- En piittaa.\n\nTyttö poistui tulisijan ääreen. Kala-astiasta hän otti yhden noita\nHortobágyin aimo kouria, perkasi sen, viilti puukolla viiluja selkään,\nripotti päälle vähän suolaa ja pippuria, pisti sitten kalan\nrautahaarukkaan hiilille paistumaan. Tätä tehdessään hän alkoi laulaa\nheleällä äänellä:\n\n    \"Emäntä! Nyt kalaa meille paistakaa!\n    Viiniänne pöytään oitis laittakaa!\n    Piikojanne kutsukaatte passaamaan!\n    Santarmin jos näätte, tulkaa sanomaan!\"\n\nTämäkin on yksi noita omituisia, viehättäviä pustan lauluja, joiden\nsäveltä kuullessaan melkein on näkevinään edessänsä tuon äärettömän\ntasangon kangastuksineen. Siitä on kuulevinansa paimenhuilun kaihoisia\nsäveliä ja luikun ääniä.\n\n\"Santarmin jos näätte, tulkaa sanomaan!\"...\n\nTämä on betyári-elämän runollisuutta.\n\n[Betyáriksi (lue: betjaar) sanoo unkarilainen pustilla kuljeksivia\nvarkaan- ja rosvonsekaisia irtolaisia. Suom.]\n\nKun kala oli kypsynyt, toi tyttö sen vieraalleen.\n\nEi sitä ollut tapana lautaselta syödä. Haarukka käteen ja\nlinkkuveitsellä leikkaamaan kalaa siitä. Niin se maistuu.\n\nJa parhain tyttö varmaan osoittaa vilpitöntä rakkauttaan, kun paistaa\nkalaa kullallensa.\n\nIhastuneena neito katselee, kuinka halulla vieraansa haukkaa hänen\npaistamaansa kalaa, sormiansa nuollen.\n\nSitten hän laulaa hänen korvaansa toisenkin värsyn laulusta:\n\n    \"Peljästynyt piika syöksyy sisähän:\n    Santarmitten aseet näin jo välkkyvän. --\n    Silloin betyárveikko karkaa ratsulleen,\n    karahuttaa avaralle pustalleen.\"\n\nKerran ennen oli poika yhdessä tytön kanssa laulanut tätä laulua ja\nsilloin lausuessaan sanoja: \"karahuttaa avaralle pustalleen\" heittänyt\nlakkinsa kattoon ja nyrkillä pöytään lyönyt. Nyt hän ei ollut\nmillänsäkään.\n\n-- No -- joko halveksit lempilauluasikin? Eikö sekään enää kelpaa?\n\n-- Vielä mitä? En minä ole mikään betyári. Ei minulla ole mitään\ntekemistä varkaitten kanssa. Santarmit ovat kelpo miehiä. Tekevät\nvelvollisuutensa. Betyáriveikko komentelee piikoja passailemaan\nitseänsä, mutta kun näkee santarmin hatuntöyhdön häämöttävän, niin\npois, pois! Pitää jättää kalat, uunit, emännät siihen paikkaan; onpa\nsiinä ylvästelemistä, kun pitää avaralle pustalle karkuun lähteä. Kurja\nroisto!\n\n-- Voi, miten olet muuttunut, sittenkuin pääsit keisarin leipään!\n\n-- En minä ole muuttunut, säät ne muuttuvat. Eivät turkitkaan siltä\nmuutu, vaikka ne nurin kääntää. \"Turkit turkkeina pysyy.\"\n\n-- Mutta kuulehan nyt, voiko kukaan kultastansa pahemmin loukata kuin\nsinä tuolla iänikuisella sananlaskullasi: \"turkit turkkeina pysyy\".\n\n-- Kun en osaa parempaa. Ehkäpä nuo Debreczenin herrat ja mähriläiset,\njotka täällä viime yönä mellastivat, osasivat sinua hauskuuttaa\nparemmilla.\n\n-- Osasivat niinkin! Ne eivät istua jöröttäneet kuten sinä, niinkuin\nmikä pyhäinkuva. Eritoten se maalari oli aika veitikka. Olisi vain\nsaanut olla rahtusta pitempi mieheksi. Ulottui vain minun olkapäihini.\n\n-- Joko te mittasilla olitte?\n\n-- Oltiin! Opetin häntä myöskin csárdásta tanssimaan. Hyppeli kuin\nkahden kuukauden vuona kedolla.\n\n-- Entäs karjapaimen! -- Katseliko hän vain, miten saksalainen maalari\nhyppeli sinun kanssasi? Kun ei taittanut niskaasi.\n\n-- Kaikkia vielä. Joivat keskenänsä veljenmaljan.\n\n-- Mitä minä huolin. Tuo viiniä! Mutta parempaa kuin tämä karvas.\nTäytyy vielä päästää yksi vanha kulunut sananlasku: \"Kala on kirottu\nkolmannessa vedessä.\"\n\n-- Tämä oli jo hävyttömyyttä! Onko minun viinini -- vettä?\n\n-- Anna tänne pullo, jossa on sinetti korkin päällä!\n\nSanteri Decsille oli turmioksi, kun sinetti-pulloa pyysi. Tuollaista\nkaupungista tuotua pulloa, jossa on espanjalainen sinetti, kyljessä\nsinipunainen, kultakirjaimilla varustettu paperi. Herroille sellaisia.\nEi suinkaan niitä siellä keisarin ruuassa...\n\nKlaaran sydän kovasti sykähteli, kun hän meni alas kellariin hakemaan\ntuota herroja varten pidettyä viiniä.\n\nMuistui mieleen, miten kerran talossa oli käynyt vanha\nkortteihin-katsoja mustalaisakka, jolle hän oli antanut muutamia\nvaaterepaleita ennustuksen palkkioksi. Kiitollisuuttaan osoittaakseen\ntämä silloin oli antanut hänelle ystävällisen neuvon:\n\n\"Jos kultasi sydän joskus alkaa kylmetä, jos tahdot saada sen taas\ntuleen syttymään, niin sinun ei tarvitse muuta, kuin annat vain hänelle\nsitruunaviiniä, mihin liotat juurta, jota sanotaan 'peukalopojaksi'.\nSiitä hänen rakkautensa on kiihtyvä niin, että hän tulee luoksesi\nvaikka läpi seinän.\"\n\nTytön johtui mieleen, että tuota sopisi nyt koettaa. \"Peukalopoika\" on\nkätkettynä tuonne piirongin laatikkoon.\n\nSe on ihan ihmisen näköinen tuo juuri, iso pää, runko, raajat, kaikki\nmustat väriltänsä.\n\nEnnen muinoin kulki monta satua tuosta juuresta.\n\nLuultiin, että tuo juuri, kun sitä maasta vedetään, nostaa sellaisen\nporun, jotta ihminen kuolee siihen, jonkatähden annettiin koirain\nkiskoa sitä ylös, kasvi näet sidottiin koiran häntään kiinni. Sanotaan\nKirken tällä juurella hurmanneen Odysseuksen miehet turmiolliseen\nlempeen.\n\nTuota \"peukalopoikaa\" nimittävät apteekkarit, jotka sitä valmistavat\nlääkettä, nimellä: _atropa mandragora_ (velhojuuri).\n\nMistä tyttö saattoi tietää, että se olikin myrkkyä?\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVarhain aamulla läksivät Hortobágyin majatalossa yötä olleet vieraat\nherrat matkaan.\n\nHortobágyin majatalo ei ole, vaikka sitä krouviksi sanotaan, mikään\nolkikattoinen huuhkajanpesä, kuten maalari oli luullut, vaan\nsievännäköinen rakennus tiilikivestä, pärekatto, sisässä mukavia\nvieraskamareita, oikea herraskeittiö ja kellari. Olisi kelvannut mihin\nkaupunkiin hyvänsä. Kukkivan puutarhan alapuolella juoksi hiljoillensa\nHortobágyin joki, rannat kaislalla ja pajuilla reunustetut. Maantie\nkulkee läheltä yli joen, mihin on rakennettu mahtava, yhdeksän\nkiviarkun päällä lepäävä silta. Debreczenin kaupunkilaiset väittävät,\nettä silta on tullut niin vankka sentähden, että rakennukseen\nkäytettyyn saviruukkiin on sekoitettu maitoa; mutta heidän vihamiehensä\ntaas tietävät, että ruukkiin on sekoitettu Debreczenin huonoista\nrypäleistä tehtyä viiniä, siitä se muka on niin sitkeästi pitäväksi\ntullut.\n\nVarhaiseen matkaanlähtöön oli sekä ihanteellinen että käytöllinen syy.\nTuosta ensinmainitusta maalari iloitsi jo ennakolta, toivoi näet\nsaavansa nähdä auringon nousun pustalla, josta näystä oudolla, joka\nsitä ei ennen ole saanut silmin nähdä, ei ole aavistustakaan.\nKäytöllinen syy oli se, että ostettavat lehmät saattoi vain varhain\naamulla erottaa laumasta. Sopii muistaa, että Mátan paimenmajan\nseutuvilla on noin tuhatviisisataa elukkaa yhdessä laumassa. Näin\nkevätkesästä useimmilla lehmillä vielä on vasikka. Jos paimenet aamulla\nvarhain, ennenkuin vasikat ovat käyneet imemässä, menevät laumasta\nottamaan pois valittujen lehmien vasikat ja vievät ne erilleen, niin\nnäiden emät seuraavat perässä itsestänsä. Vieraan ja väkivaltaisen\npaimenen nuo puolivillit elukat varmaan puskisivat kuoliaaksi, ne kun\neivät koskaan näe muita ihmisiä kuin omat paimenensa. Näihin ne taas\novat tottuneet.\n\nIstuen keveillä rattailla läksivät siis vieraat herrat Hortobágyin\npustan äärimmäisille, tuntemattomille tienoille, missä pustan asujatkin\ntarvitsevat usein opasta. Molemmat Debreczenistä kotoisin olevat\najomiehet sentään tunsivat seudun ilman opastakin. Karjapaimenen, joka\noli sitä varten lähetetty heitä vastaan, he jättivät majataloon\nhuvittelemaan. Hän lupasi saavuttaa heidät, kun paimenmajalle päästään.\n\nTuo saksalainen oli kuuluisa maisemamaalari Wienistä, paljon maailmaa\nnähnyt mies; toinen herroista taasen oli erään mähriläisen\nsuurviljelijän, kreivi Engelshortin tallimestari. Olisi tosin ollut\njärkevämpää lähettää tallimestarin sijasta jokin taloudenhoitaja, joka\nolisi ymmärtänyt jotain sarvikarjasta, sillä hevosmiehet ajattelevat\nvain hevosia, mutta tämä mies oli sentähden toisia kreivin virkamiehiä\nsoveliaampi tälle matkalle, että hän osasi unkarinkieltä.\nRakuunaluutnanttina ollessaan oli hän paljon majaillut Unkarissa;\nsiellä unkarittarilta hän oli näiden kieltä oppinut. Seuralaisikseen\noli hän nyt saanut kaksi ajajaa herraltansa, vantteria poikia, kumpikin\nrevolverilla varustettuna.\n\nDebreczenin herroista oli toinen kaupungin komisarjus, toinen eräs sen\narvoisia porvareita, jonka karjasta nyt piti valittaman nuo\nneljäkolmatta siitoslehmää ynnä aimo sonni.\n\nMatkaan lähdettäissä kumotti vielä puolikuu taivaalla ja kiilsivät\nkirkkaammat tähdet; idän kulmalla näkyi jo sentään pieni päivän\nkajastus.\n\nDebreczenin porvari selitteli maalarille, että tuota tähteä tuolla\nylhäällä sanotaan \"pakolaisten tähdeksi\"; \"köyhäin poikain\" eli\nbetyárien on tapa katsoa sen puoleen, kun huokaavat: \"Jumal'\nauttakoon\", niin eivät joudu kiinni karjanvarkaudesta.\n\nMaalari oli haltioissaan selityksestä: \"Oikea Shakespearen ajatus!\"\n\nVielä mahtavamman vaikutuksen teki häneen tuon äärettömän pustan näky,\nkun puolen tunnin päästä rattailla ajaen sinne tultiin, missä ei näe\nmuuta kuin taivaan ja ruohomeren. Ei linnun lento, ei haikaran asunto\nhäiritse tätä majesteetillista yksitoikkoisuutta.\n\n-- Mikä tunnelma! Mikä väriyhteys! Mikä jalo vastakohtien sopusointu!\n-- ihanteli taiteen edustaja.\n\n-- Vielä nyt kelpaa, -- tuumi porvari, -- kun eivät ole paarmat eivätkä\nhyttyset liikkeellä.\n\n-- Tuota raitista nurmikkoa ja noita keitaita!\n\n-- Lätäköiksi niitä meidän puolessa sanotaan.\n\nNyt alkoi kuulua ilmasta leivosen ihanaa liverrystä.\n\n-- Suurenmoista! Mainiota! Voi noita leivosia!\n\n-- Ne ovat vielä laihoja, mutta annas kun tulee leikkuun aika.\n\nVähitellen alkaa päivä kajastaa. Taivas on ensin ruusunpunainen, mutta\nmuuttuu vähitellen kullankellertäväksi: taivaanrannalta tuikkaa vielä\npäivän edelläkävijä, kointähti; kasteisessa ruohikossa näkyy häilyvä\ntaivaankaaren värinen loiste ja ihmisten varjot. Nelivaljakot kiitävät\nnopeasti pitkin ääretöntä ruohotasankoa vetäen kaksia kevyitä rattaita.\nTaivaanrannalta alkaa häämöttää jotakin tummaa; se on istutettua\nmetsää, ensimmäinen akaasiametsän alue puuttomalla pustalla, ja nyt\nnäkyy jo kaukaa yksinäisiä kumpujakin.\n\n-- Nuo tuolla ovat Zámin tataarilaiskumpuja, -- selitti Debreczenin\nporvari.-- Siellä on muinoin maailmassa ollut kylä, jonka tataarit ovat\nhävittäneet. Kirkon rauniot vielä näkyvät ruohikosta. Paljon ihmisluita\nkaivavat koirat ilmi noista kummuista myyriä etsiskellessään.\n\n-- Entä mikäs Golgata tuolla on?\n\n-- Ei se mikään Golgata ole, vaan vinttikaivon vipu sieltä näkyy.\nOllaan jo lähellä paimenmajaa.\n\nAkaasiametsän laidassa levähdettiin. Välipuheen mukaan piti tässä\ntavattaman eläinlääkäri, joka omalla hevosellansa oli tulossa Mátan\npustalta päin.\n\nSillä aikaa maalari piirteli luonnoksia albumiinsa, joutuen yhdestä\ninnostuksesta toiseen. \"Mitä teemoja! Mitä motiiveja!\"\n\nMatkakumppani tavantakaa kieltelee häntä kuvaamasta noita kirottuja\nohdakkeita; ennemmin toki edes tuon sorean akaasiapuun.\n\nVihdoin näkyivät tohtorin kiessit sivultapäin.\n\nTohtori ei edes astu alas, vaan huutaa istualta herroille hyvää\nhuomenta, lisäten: \"Joudutaan, joudutaan, ennenkuin aurinko nousee!\"\n\nHetken vielä hyvää kyytiä kuljettuaan saapuu seurue \"suuren karjan\"\nluo.\n\nTämä on Hortobágyin pustan kuuluisuuksia.\n\nTuhatviisisataa lehmää yhdessä laumassa ja sen lisäksi vastaava määrä\nsonneja.\n\nKoko leiri on vielä makuulla. Nukutaanko? Ei tiedä; sillä ummessa\nsilmin, pää maahan painuneena lepäävää nautaa ei vielä ole nähty.\n\n-- Tämä vasta on suurenmoista! -- huudahti maalari ihastuksissaan. --\nKokonainen sarvimetsä. Keskellä on yksin seisomassa vanha härkä,\nnokipäinen, kyrmyniskanen. Makuupaikka on sysimusta, ympärillä vihanta\nnurmi niin kauas kuin silmä kantaa, taustana kuulakka usva, josta\npilkottaa himmeä nuotiotuli etäältä. Tämä pitää ikuistuttaa.\n\nMaalari astuu alas rattailta.\n\n-- Menkää vain toisten mukana, näen jo paimenmajan, löydän sinne sitten\nyksinkin.\n\nHeti hän laittaa kuntoon telttatuolinsa, ottaa maalauskapineet esille\nja alkaa harjoitelmakirjaansa, polvia vasten sen asettaen, kuvata\nedessään olevaa näkyä ja sen eri värejä. Rattaat vierivät matkoihinsa.\n\nMutta jo havaitsivat karjaa vartioivat kaksi hallikoiraa tuon oudon\nolennon keskellä pustaa ja riensivät kovasti haukkuen häntä kohden.\n\nMaalari ei ollut arkaluontoinen. Nuo koirat sopivatkin vallan mainiosti\nväritunnelmaan: valkoinen turkki, musta otsa.\n\nEikä koira liioin rauhallisesti istuvalle ihmiselle pahaa tee.\nPäästyänsä aivan likelle seisahtuivat hallit katsomaan, mikä kumma tuo\noli. Istahtavat aivan eteen ja kurkistelevat uteliaasti albumiin\nikäänkuin tuumaillen: mitä tuo siinä oikein tekee?\n\nMaalaripa nyt teki niille kepposen: maalasi toisen koiran posket\nvihreiksi, toisen punaisiksi. Koirat vain tuosta olivat mielissään,\nluulivat näet sen olevan paljasta hyväilyä. Mutta kun katsahtivat\ntoisiinsa ja huomasivat poskien loistavan vihreinä ja punaisina, niin\njo luuli kumpainenkin olevansa tekemisissä vieraan koiran kanssa, ja\nnytkös isketään yhteen ja tapellaan oikein riivatusti.\n\nKaikeksi onneksi joutuu paikalle \"kärripoika\". Näin nimitetään\nnuorempia karjapaimenen alkuja, joiden työnä on käsikärryillä koota ja\nvetää kuivettunutta elukansontaa ja turpeita, jotka pustalla ovat\npolttoaineina. Sellaisen turvevalkean savu on suloista hajua sekä\nihmisten että eläinten nenään.\n\nKärripoika syöksyy ase kourassa temmeltävien koirien väliin, jotta ne\nirtaantuvat toisistaan, ja ajaa ne matkoihinsa, kärryt aseena. Ei\npaimenkoira keppiä pelkää, mutta käsikärryjä se kammoo kovasti.\n\nKärripoika on pulska nuorukainen, sininen paita yllä ja valkoiset\nroimahousut, punaisella langalla koristetut. Toimittaa asiansa\nreippaasti. Herrat ovat näet lähettäneet hänet sanomaan, että herra\nmaalari kiiruhtaisi majalle; siellä on paljon kuvattavia kohtia.\n\nMutta tuon intresantin laumankuvan luonnos ei ole vielä oikein valmis.\n\n-- Voisitko lykkiä minua noilla kärryilläsi majapaikalle, niin saisit\nkaksikymmentä kreutseria hopearahaa?\n\n-- Kyllä, herra. Olen minä kuljettanut näillä kärryillä suurempiakin\nmullikoita kuin te. Olkaa hyvä ja istukaa vain.\n\nTällä lystikkäällä keinolla voitti maalari yhtähaavaa kaksi etua. Pääsi\nhelposti majalle ja sai sillä aikaa kärryissä istuen päättää\nluonnoksensa.\n\nSillä välin olivat toiset herrat jo ehtineet astua alas rattailta ja\nesitellä nuo wieniläiset ostajat isäntäpaimenelle.\n\nIsäntäpaimen on mainittava henkilö pustalla asuvien unkarilaisten\nkesken. Pulskan näköinen mies, hiukset jo harmahtavat, ja tuuheat,\nkiehkuraiset viikset. Kasvot ovat vaskenruskeat, monessa säässä\npaahtuneet, kulmakarvat tuuheat paljosta aurinkoon tuijottamisesta.\n\nPaimenmajalla ymmärretään pustalla oikeastaan kaikkia rakenteita, joita\non laitettu ihmisiä ja eläimiä varten suojaksi tuulta ja myrskyä\nvastaan. Tuuli onkin ainoa vihollinen: ei paimen piittaa sateesta,\nkylmästä eikä varista, kääntää vain turkkinsa nurin ja hattu\ntiukemmasti päähän, niin kyllä kestää. Mutta tuulta vastaan tarvitaan\nsuojaa, sillä se on ankara herra pustalla. Jos vihuri tapaa karjan\nlaitumella, eikä saada sitä johdetuksi tuulensuojaan, niin se ajaa sitä\nmukanansa aina Tisza-virtaan asti, jollei metsää ennen tule vastaan.\nTuulen suojana on laudoista tehty kolmikulmainen aitaus, jonka varjoon\nkarja vetäytyy myrskysäällä.\n\nItse paimenmaja on puusta salvettu pieni hökkeli. Ei se ole aiottukaan\nmakuuhuoneeksi, ei sinne mahtuisikaan maata. Siellä pidetään vain\nvaatteita sekä \"unkarilainen kassa\", joka on umpeen ommeltu\npikkuvasikan nahka koipinensa, pään puolessa lukko. Siinä säilytetään\ntupakka, pippurit ja asiakirjat. Kunkin turkit siellä majassa riippuvat\nseinällä naulassaan. Kesällä on viitta, talvella turkit verhona. Yöt\nmaataan paljaan taivaan alla. Ainoastaan isäntäpaimen makaa majan\nkatosta ulos pistäytyvän lakan alla, lautapenkki vuoteen alustana; pään\nkohdalla on ylempänä seinässä hylly, jolla on paksuja limppuja sekä\npuuvateja, joissa on viikon ruokavarat. Näitä tuo emäntä kaupungista\nsunnuntaisin iltapäivällä. Isäntäpaimenen vaimo näet asuu kaupungissa.\n\nMajan edustalla on keittiö, ympyriäinen kota, ruo'osta yhteen sidottu,\nsisässä tiilistä tehty avonainen tulisija, kattoa ei ole ollenkaan.\nTäällä keitetään koukussa riippuvassa padassa lempiruokaa, gulyáslihaa,\nsekä jauhopuuroa. Kärripojan tehtävänä on ruuan laittaminen. Suuria\ntinalusikoita näkee rivissä keittiön ruokaseinään pistettyinä.\n\n-- Minne paimenen jätitte, herrat? -- kysyy isäntä tulijoilta.\n\n-- Hänellä oli vähän keskinäisiä asioita krouvarin tytön kanssa,\nvastasi porvari, jonka nimi oli Sajgató.\n\n-- No, sitten se betyári ei ehdi kotia siksi, kun tulee elukkain\njuottamisen aika!\n\n-- Betyári? -- puuttui maalari puheeseen, hänestä kun tuo sana kuului\nomituiselta. -- Onko tuo paimen \"betyári\"?\n\n-- Minä vain piloillani annoin hänelle tuon nimen, -- selitti\nisäntäpaimen.\n\n-- Mutta minä tahtoisin saada albumiini oikean betyárin.\n\n-- Täältä ette ainakaan semmoista löydä. Varkaita me emme suosi; jos\njoku tänne hairahtuu, niin me annamme hänelle keppiä selkään.\n\n-- Eikö siis Hortobágyin pustalla noita betyáreja olekkaan?\n\n-- Sitä ei voi kieltää. Lampurien joukossa on kyllä varkaita,\nsikopaimenista voi tulla rosvoja; saattaapa käydä niinkin, että\nhevospaimen tulee hulluksi ja rupeaa betyárina maata kiertämään. Mutta\nsitä ei ole tapahtunut miesmuistiin, että karjapaimenesta olisi tullut\nvaras.\n\n-- Kuinka se on mahdollista?\n\n-- Siitä syystä, että karjapaimen on yhtäpäätä tekemisissä järkeväin,\ntasaisten elukkain kanssa. Ei hän mene koskaan edes juominkiin lampurin\ntaikka sikopaimenen kanssa.\n\nTallimestarikin puuttui puheeseen:\n\n-- Siis on karjapaimen pustan aristokratiaa.\n\n-- Ymmärrän tuonkin sanan. Niin on asia. Kuten jalosukuisissa herroissa\non paroneja ja kreivejä, niin paimentenkin kesken on hevos- ja\nkarjapaimenet.\n\n-- Ei siis pustallakaan vallitse yhdenvertaisuus?\n\n-- Ei tule vallitsemaankaan, niin kauan kuin ihmisiä on maan päällä.\nJoka kerran on aatelismieheksi syntynyt, hän semmoisena pysyy\ntalonpoikaisviitassakin. Ei hän mene toisen elukkaa eikä hevosta\nvarastamaan, vaikka löytäisi sen eksyneenäkin, vaan tuo sen\nomistajalleen, jos suinkin voi. Mutta sitä en mene takaamaan, ettei\nkarjapaimen voi kaupassa panna omiansa sille, joka antaa itsensä\npettää.\n\n-- Onpa sekin yksi aristokraattinen piirre. Hevoskaupoissa ainakin on\nherrojenkin tapana toisiansa jutkauttaa.\n\n-- Vielä enemmän karjamarkkinoilla. Ei teidän toki tarvitse pelätä\ntuota harmia niin kauan kuin täällä meidän parissa olette, mutta kun\nkerran olette elukat täältä vieneet, niin minä en enää niistä vastaa.\n\n-- Kiitämme huomautuksesta.\n\nTohtori keskeytti nyt keskustelun:\n\n-- Herrat! Tulkaa pois sieltä keittiöstä! Nyt näette auringon nousevan.\n\nMaalari syöksyi esiin kapineinensa uutta kuvaa suunnittelemaan, mutta\njoutui ihan ymmälle.\n\n-- Tämähän on kamalaa! Mikä tunnelma! Punasinervää usvaa\ntaivaanrannalla, maa tummansininen, taivas usvan yläpuolella\nkellertävä, ja vielä pitkä pilvenlonka loistaa ruusunkarvaisena\ntaivaanlaelta. -- Tuollainen purppuran värinen loistokehä päivän nousua\nennustamassa! Hehkuva tulikumpu kohoaa selvän näköpiirin yli. Ei se\nensinkään sädehdi; ihan on tulikuuman raudan näköinen. Siihen saattaa\nsuoraan katsoa avoimin silmin. Katsokaa, hyvät herrat! Nouseva aurinko\nnäyttää melkein viisikulmaiselta. Mutta korkeammalle noustuaan se\nnäyttää taas ikäänkuin munansoikealta. Nyt se kapenee alhaalta ja\nlevenee yläpuolelta; ihan se on ahosienen muotoinen. No, no! Kas nyt\nsiitä tuli roomalainen uurna! Omituista! Eihän tuota saata kuvata.\nAhaa! Nyt tuli pilvensuikale eteen. Ihan kuin Amor, silmät huivilla\nsidottuina. No, nyt jo taas aivan kuin tuuheapartainen holhoojasetä. --\nEi! Jos minä kuvaan kankaalle tuollaisen kulmikkaan ja parrakkaan\nauringon, niin joudun hulluinhuoneeseen.\n\nMaalari viskasi kapineensa maahan.\n\n-- Noilla magyareilla pitää kaikki olla niin ekstra eriskummallista.\nTuossakin nyt näyttävät meille auringonnousua, jonka pitäisi olla\ntodellista, mutta kuitenkin on ihan mahdotonta! Ei tuo sovi!\n\nTohtori alkoi selitellä, että tämä muka on samankaltainen optillinen\nihme kuin kangastuskin, sen mukaan kuin eri ilmakerrokset taittavat\nauringonsäteet.\n\n-- Se on sittenkin mahdotonta. En usko enää omia silmiäni!\n\nMutta nouseva aurinko ei enää antaudukkaan töllisteltäväksi. Äskeinen\nnäky oli vain ilmapiirin synnyttämä harhakuva, mutta kun se todenteolla\nrupesi säteitään valamaan, ei siihen saattanut enää kuolevaisen silmä\nkatsoa rangaistusta saamatta. Ja nyt muuttui äsken ruusunkarvaisena\nkomeileva taivaankansi kullankellertäväksi ja taivaanrannan rajapiiri\nepäselvemmäksi.\n\nJa nämä auringon ensi säteet nostattivat nyt koko lepäävän leirin; tuo\ntuhannenviidensadan lehmän sarvista muodostunut metsä alkoi liikkua.\nKellokashärkä ravisteli kaulassaan riippuvaa suurta kelloa, ja sen\näänestä alkoi pustan kuorolaulu; tuhatviisisataa nautaa alkoi ammua.\n\n-- Suurenmoista! Jumalaista! -- äännähteli taiteilija ihastuneena. --\nTämäpä vasta on oikea wagnerilainen kuoro! Hoboijain, torvien,\nbombardonien kilpailu! Mikä uvertyyri! Mikä alkusoitto! Oikea\nGötterdämmerungin finaali!\n\n-- Niin kai, -- selitti hänelle herra Sajgató. -- Ne lähtevät nyt\nkaivolle. Lehmät kutsuilevat vasikoitansa, sen tähden ne niin ammuvat.\n\nKolme paimenta lähtee juoksujalassa isolle kaivolle, jonka kehä on\nsangen taidokkaasti salvettu, ja nyt laskeutuu kolme vipua yhtaikaa ja\nnäin ammennetaan vettä suureen ruuheen. Tämä on kovaa työtä, joka tulee\ntehtäväksi kolmasti päivässä.\n\n-- Eikö tuota työtä saattaisi toimittaa koneella ja hevosvoimalla? --\nkysyi wieniläinen isäntäpaimenelta.\n\n-- Kyllä meillä on koneitakin, kunnioitettava herra; mutta ennen\nkarjapaimen kiskoo omilla kourillansa kuin koneen edessä hevosta\nkiusaa.\n\nNeljännen paimenen toimena on juottamisen aikana etsiä karjasta ne\nlehmät, jotka herra Sajgató omistaa. Hän vie joukosta pois näiden\nvasikat ja taluttaa ne majan luo. Lehmät silloin itse seuraavat\nperässä, ja siten voidaan ne saada suljetuksi erityisen aitauksen\nsisälle.\n\n-- Nämä ovat minun lehmiäni, -- virkkaa herra Sajgató wieniläisille.\n\n-- Mutta mistähän tuo paimen teidän elukkanne tunsi tuhatmääräisestä\nkarjasta? -- kysyi tallimestari. -- Kuinka hän voi tietää, kenen mikin\non?\n\nIsäntäpaimen loi sääliväisen ja halveksivan katseen kysyjään.\n\n-- Oletteko sitten nähnyt maailmassa kahta yhtäläistä nautaa?\n\n-- Minun nähdäkseni ne ovat kaikki yhtäläisiä.\n\n-- Mutta karjapaimenien silmissä ei niinkään.\n\nMuuten oli tallimestari sangen tyytyväinen näihin valittuihin\nelukkoihin.\n\nKärripoika tuli sanomaan, että tähystyspuusta näkee paimenen olevan\ntulossa. Sieltä se läheni hyvää vauhtia nelistäen.\n\n-- Turmelee vielä hevosen, junkkari! -- murahti isäntäpaimen. --\nTuleppas vain silmieni eteen, niin kyllä minä sinut opetan.\n\n-- Eihän isäntä vain lyö häntä? -- kyseli tallimestari.\n\n-- En toki. Joka karjapaimenta lyö, sen hän saa tappaa, eikä se muuten\nkävisikään. Ja hän on minun paras mieheni. Itse olen hänet kasvattanut.\nSe hunsvotti on minun kummipoikani.\n\n-- Ja kuitenkin annatte hänen mennä. Päästätte hänet näiden lehmien\nkeralla Mähriin.\n\n-- Juuri sentähden, että pidän hänestä enimmin. Minulle ei ole oikein\nmieleen pojan kohtalo. On näet joutunut tuon keltanaamaisen tytön\njuoniin tuolla Hortobágyin krouvissa. Siitä ei synny hyvää. Tytöllä on\njo vanhempi sulhasmies, muuan hevospaimen. Se on nyt sotaväessä. Mutta\nkun se pääsee sieltä vapaaksi, niin nuo kaksi miestä varmaan vielä\nottavat yhteen tuon tytön tähden kuten kaksi kieropäistä sonnia.\nMenköön vain pois täältä hyvin kauas; siellä voi hän piankin rakastua\njohonkin pulskaan Annaan ja unhottaa koko keltaruusunsa.\n\nTällä välin eläinlääkäri tutki nuo valitut elukat järjestään ja\nkirjoitti lailliset passit. Kärripoika piirsi sitten sinuuperivärillä\nelukkojen lanteille ostajan nimimerkin. Karjapaimenet ovat näet kaikki\nkirjoitustaitoisia.\n\nJo kuului hevosen kavioiden töminää. Mies saapui paikalle. Aamutuuli\noli puhaltanut humalan päästä, ja nopea ratsastus oli karkoittanut\nunisuuden. Reippaasti hän hyppäsi alas hevosen selästä vähän loitompana\nmajasta ja talutti ohjista ratsunsa perille.\n\nIsäntäpaimen astui vastaan majan edustalla.\n\n-- No, sinä kylänkulkuri -- yölepakko! Toipa sinut lempo viimein kotia!\n\nPaimen ei puhunut sanaakaan, riisui vain satulan hevosen selästä ja\nsuitset päästä. Hevonen oli ihan valkoisena vaahdosta lautasilta; hän\nhieroi nyt turkin liepeellä vaahdon pois, pyyhki hevosen joka paikasta\nja pani sitten riimun päähän.\n\n-- Missä olet tähän asti mässännyt? Senkin kuvainen! Tulee koko tuntia\nmyöhemmin kuin herrat, joita olisi pitänyt saattaa tänne. Maankulkuri!\n\nMies ei vastannut sanaakaan. Hääräili vain hevosensa kanssa. Asetteli\nsatulaa ja ajoneuvoja nauloihinsa.\n\nIsäntä ärjyi vielä kovempaa, ihan veripunaisina kasvot hohtivat.\n\n-- Etkö vastaakkaan puheeseeni? Vai pitääkö aukaista korviasi?\n\nNyt paimen virkahti:\n\n-- Tiedäthän, että minä noille puheille olen kuuro.\n\n-- Senkin hirtehinen! En ole tässä sinun pilkattavanasi. Etkö näe, että\non jo selvä päivä?\n\n-- Onko sekin minun syyni, että aurinko on noussut?\n\nHerrat alkoivat nauraa. Isännän vain yltyi kiukku.\n\n-- Kuules, laiskuri! Älä sinä virnistele, taikka tartun niskaasi ja\nmankeloitsen sinut kuten vanhan rievun.\n\n-- Siihen on minullakin jotain sanomista.\n\n-- Ei ikänä mitään, vintiö, -- isäntäkin jo remahti nauruun. --\nPuhukoon tuon kanssa ihmisten lailla joka taitaa!\n\nTallimestari luuli osaavansa puhua miehen kanssa ihmisten lailla.\n\n-- Tehän olette aika hevosmies. Kumma, kun ei teitä viety husaariksi.\nMikä mahtoi olla vikana, kun ei teitä kutsunnassa hyväksytty.\n\nPaimen loi kysyjään karsaan katseen. Ei talonpoikaiset pidä\ntuollaisista utelemisista.\n\n-- En kelvannut sotamieheksi --kun nenässäni on kaksi reikää.\n\n-- Puhumaan tuolle järkeä! -- murahti isäntä. -- Laita itsesi,\njunkkari, juottamaan! Vaan ei! Mitä sanonkaan? Etkö tiedä työtäsi?\nOletko vieläkin pöhnässä? Etkö näe, että lehmät jo ovat karsinassa?\nKukas tuo sonnin?\n\nEi sonnia tuo karjasta mikä nahjus hyvänsä, miestä siihen tarvitaan.\nLaczan Franssi on siihen koko mestari. Silitellen ja mairitellen hän\nhoukuttelee laumasta mukaansa tuon valitun sonnin, joka kuuluu herra\nSajgatón karjaan, niin koreasti kuin pienen karitsan ja asettaa sen\nherrojen eteen. Pulska on elukka, järeä pää, ulospäin kaareutuvat\nsarvet, mustat renkaat suurten silmien ympärillä. Sävyisästi se antaa\npaimenen raappia pörheätä otsaansa, karkealla kielellään hänen käsiänsä\nnuollen.\n\n-- Eläin on vasta kolmastalvinen, -- vakuutti isäntäpaimen.\n\nMaalari käytti tilaisuutta hyväkseen; piirsi taas luonnoksen\nsarvipäästä ja sen paimenesta. Noin piti seistä, näin pitää kättä\nsarvien kohdalla, komensi hän miestä. Tämä taas el ensinkään ollut\ntottunut mallina seisomaan. Se koski hänen kunniaansa.\n\nKun malli käy kärsimättömäksi, niin on tottuneen maalarin tapa huvittaa\nhäntä hauskoilla kaskuilla. -- Herrat menivät sillä aikaa katsomaan\nkarjalaumaa.\n\n-- Sanokaapas, ystäväni, herra paimen, onko totta mitä olen kuullut,\nettä paimenet osaavat pettää ostajia karjakaupoissa?\n\n-- On se. Nytkin isäntäpaimen herroja peijasi. Sanoi sonnin olevan\nkolmas talvisen, mutta nähkääs, herra maalari, eihän sillä ole enää\netuhampaitakaan yläleuassa.\n\nNäin sanoen hän aukaisi sonnin suun näyttääkseen, että puheessa oli\nperää.\n\nMaalari taukosi heti piirtelemästä luonnoskirjaansa.\n\nOikeudentunto on väkevämpi taiteilijan innostustakin.\n\nHän sulki heti albuminsa, sanoen työn olevan valmiin, ja läksi hakemaan\nmatkatoveriansa, joka aitauksen luona katseli toisten herrain kanssa\nmyytäviksi valituita lehmiä. Tälle hän ilmaisi tuon keksimänsä\nsalaisuuden.\n\nTuosta jo tallimestarikin kauhistui. Hän avasi kolmen neljän lehmän\nsuuta.\n\n-- Kuulkaa! Isäntä! Itse huomautitte, että karjapaimenet mielellään\nkaupoissa vähän ostajaa pettävät. Minä en anna itseäni pettää. Nämä\nvalitsemanne elukat ovat kaikki niin vanhoja, ettei yhdelläkään enää\nole yläleuassa etuhampaita.\n\n-- Tuon kaskun kyllä ymmärrän, hyvä herra. Sen luin muutamasta\nmenneenvuotisesta kalenterista. Narrasivat ranskalais-saksalaisessa\nsodassa erästä kenraalia, joka ei tiennyt, että sarvikarjalla ei ole\netuhampaita yläleuassa.\n\n-- Eikö? -- tokaisi tallimestari kovasti kummastellen, ja kun\ntohtorikin vielä vakuutti asian niin olevan, niin tuopa vasta hänestä\noli ihmeellistä.\n\n-- Mistäs minä tiedän minkälainen hammasrivi naudalla on? En minä ole\nmikään härkäin hammaslääkäri. Hevosten kanssa olen kaiken ikäni\notellut.\n\nMutta jollekin piti hänen purkaa sappeansa, kun näin oli joutunut\nkiikkiin. Ärjäisi maalarille, miksi hän oli tehnyt hänelle tämmöisen\nkepposen. Sellaisesta hän pyysi päästä.\n\nMaalari puolestaan oli siksi hienotunteinen, ettei ilmoittanut, miten\npaimen oli häntä itseä pettänyt.\n\nSanelemisesta teki lopun kärripojan kunnioittava ilmoitus, että\naamiainen oli valmis.\n\nKärripoika on paimenten kokki. Tällä välin oli hän valmistanut\npustalaisten aamiaisen, jauhovelliä. Keittiöstä hän kantoi suuren\nvellipadan ulos ja asetti sen kolmijalkaiselle penkille. Herrat\nasettuivat ympärille, kukin sai käteensä ison tinalusikan, jolla sai\npadasta pistää suuhunsa. Hyväksi kehuivat keittoa. Kun herrat saivat\nkyllänsä, tuli isännän ja paimenten vuoro, jotka hyvästi pataa\ntyhjensivät. Mitä pohjaan jäi, sen sai poika.\n\nHerra Sajgató sillä aikaa keittiössä valmisti \"unkarilaista kahvia\".\nSitä on jokainen saanut maistaa, joka on pustalla käynyt. Unkarilainen\nkahvi on kuumennettua viiniä, johon pannaan ruskeata sokeria, kanelia\nja ryytineilikoita mausteeksi. Se maistuu mainiosti tuollaisen\nvarhaisen retkeilyn jälkeen pustalla.\n\nPoika sitten tyhjensi padan, pani siihen jälleen vettä ja asetti\ntulelle.\n\nKun herrat palaavat kävelyltä, niin on gulyáskeitto valmis.\n\nSe vasta on herkkua se.\n\nFranssi on seurueen oppaana näyttämässä herroille pustan\nmerkillisyyksiä: tuulensuojaa ja aidalla varustettua elukkain\nhautuumaata.\n\n-- Nähkääs, kun ennen vanhaan hyvään aikaan elukka kuoli, niin se\njätettiin siihen paikkaan; korpit pian tulivat joukoittain pitämään\nraadosta hellää huolta, mutta nyt, kun järjestys vallitsee maassa, on\nlaki sellainen, että elukan kuolema pitää ilmoittaa tohtorille, joka\ntulee sitä tarkastamaan; hän panee kirjaan, mihin tautiin se on\nkuollut, ja käskee, että raato on haudattava kaikkinensa maahan. Mutta\nmeikäläiset pitävät tuhlaamisena panna kuoppaan niin paljon kaunista\nlihaa; sentähden me usein viillämme kauniita reisikappaleita niistä,\npaloitamme ne pieniksi, kiehautamme vähäsen ja levitämme ne sitten\nliinaselle kuivumaan majankatolle auringonpaisteeseen. Sitten kootaan\nne säkkiin. Kun keitetään gulyáslihaa, niin ottaa joka mies kourallisen\ntuota kuivattua, paloiteltua lihaa ja heittää yhteiseen pataan.\n\nMaalari katsoi suurin silmin paimeneen ja kääntyi sitten isännän\npuoleen.\n\n-- Kuulkaas, isäntä! Onko tuon teidän paimenenne tapana puhua joskus\ntottakin?\n\n-- Sangenpa harvoin. Mutta tällä kertaa hän puhui kirkkaan totuuden.\n\n-- Siinä tapauksessa sanon suuret kiitokset teidän liharuuallenne.\n\n-- Ei teidän ollenkaan tarvitse sitä pelätä. Ei siinä ole mitään vikaa.\nTapa on ollut tämmöinen siitä asti, kuin Jumala on tämän Hortobágyin\nnäin tasaiseksi luonut. Katsokaas noita miehiä! Jok'ainoa on terve ja\nvoimakas poika. Ja he ovat kaikki raadonlihalla kasvatetut. Herrat\ntiedemiehet puhukoot mitä tahansa. Ei magyari niistä piittaa.\n\nTämän selityksen kuultuaan tallimestari kielsi mähriläisiä ajomiehiänsä\nsyömästä paimenten lihakeittoa.\n\n-- Mutta kenties tuo veitikka on keksinyt jutun vain pelottaakseen\nmeitä ruuan äärestä ja saadakseen sitten makeasti nauraa meille. Pianpa\nnähdään, syökö tohtori tuota. Hän kai tuntee asian oikean laidan,\npuheli maalari toverillensa.\n\nNyt alkoi taivaan laidassa näkyä kangastus.\n\nIhanneunelmat toteutuneina!\n\nTaivaanrannalle ilmestyy meri, korkealle kohoavat laineet kiitävät\nnopeasti idästä länteen, kummut muodostuvat saariksi, kitukasvuiset\nakaasiapuut suuriksi metsiksi. Etäämpänä näkyy jono laitumella käyviä\nhärkiä. Mereltä näkyy lähenevän haaksia, mutta kun ne saapuvat rantaan,\nniin ne muuttuvat hevosiksi. Idän kulmalla on näin auringon noustua\nkangastus mahtavinta. Kokonaiset kaupungit ja kylät (Nádudvar,\nNagy-Iván) ilmestyvät ylös ilmaan niin lähelle, että kaukoputkella\nsaattaa erottaa kadulla rattaat ja hevoset; talojen ja katujen rivit\nkuvastuvat ylösalaisin lainehtivassa satumeressä, vaikka nuo paikat\nepäselvällä ilmalla ovat alapuolella näköpiiriä.\n\n-- Matkikoon tuota saksalainen, jos taitaa! -- ylvästeli herra Sajgató\nihmettelevälle seurueelle.\n\nMaalari kynsi epätoivoisena tukkaansa.\n\n-- Tuollaista pitää nähdä! Jota ei voi kankaalle kuvata! Mitä tuo on?\n-- kyselee hän jokaiselta järjestään.\n\nIsäntäpaimen selittää sen olevan kangastusta.\n\n-- Mitä on tuo \"kangastus\"?\n\n-- Se on Hortobágyin pustan kangastusta.\n\nFrans Lacza osaa selittää paremmin kuin isäntä.\n\n-- Kangastus on Jumalan ilme, jonka annetaan näkyä sentähden, ettei\npaimenten tulisi ikävä päiväkausia pustalla elellessään.\n\nViimein kääntyi maalari tohtorin puoleen pyytäen, että tämä selittäisi\nkangastuksen synnyn.\n\n-- Minä tunnen vielä vähemmin tuota ilmiötä. Olen sentään lukenut\nFlammarionin teoksen ilmakehästä; siinä hän myöskin selittää\nkangastuksen eli \"fata morgana\" ilmiön, joka esiintyy Afrikan\nhiekka-aavikoilla, Jäämeren rannikolla, Orinokon seuduilla ja\nSisiliassa. Olen myöskin lukenut Humboldtin kuvauksen fata morganasta,\nmutta Hortobágyin kangastuksesta ei tiedemiehillä ole aavistustakaan.\nJa kuitenkin näkee sen täällä jokaisena kuumana ja selkeänä kesäpäivänä\naamusta iltaan. Unkarin suurenmoisia luonnonilmiöitäkin tiedemiehet\nhalveksivat.\n\nTohtori tuli hyvälle tuulelle, kun sai tilaisuuden purkaa\nkatkeruuttansa vierasten kuullen. Mutta hänellä ei ollut enää aikaa\nihannella luonnonilmiöitä, hänen kun oli kiiruhtaminen takaisin Mátan\nkylään, missä oli eläinsairaala ja apteekki. Hän lausui jäähyväiset\nherroille, nousi kiesseihinsä ja lähti kotimatkalle.\n\nKarjalauma oli vetäytynyt kauas pustalle; paimenet ajoivat sitä yhä\nedemmäs. Lähempänä oli tosin ruoho rehevämpää, mutta juuri sentähden\ntäytyi keväästä ensin syöttää kaukaisemmat, alunaperäiset laitumet,\nsillä kun kesällä päivä polttaa siellä nurmen, niin jää multapohjainen,\nparempi laidun karjalle. Lauman ja myytäväksi erotetun karjan välillä\nolivat jäähyväiset sangen sydämelliset.\n\n\"Aivan kuin druidien ja valkyyriain kuoro!\"\n\nTallimestari suoritti nyt asian rahallisen puolen ja teki suunnitelman\npaluumatkaa varten. Herra Sajgató sai hinnan myymästään karjasta ihka\nuusissa seteleissä, jotka hän muitta mutkitta pisti takkinsa\npovitaskuun. Vieras herra katsoi sentään kohtuulliseksi huomauttaa,\nettä olisi ehkä täällä pustalla parasta varoa rahojansa. Siihen vastasi\nporvari oikealla debreczeniläisten hitaisuudella:\n\n-- Hyvä herra! Minua on tosin jonkun kerran eläissäni petetty ja on\nminulta joskus varastettu, mutta ei minulta vielä ole varas vienyt eikä\nlurjukset ole minua pettäneet, vaan ne ovat olleet kunniallisia\nihmisiä, jotka ovat osanneet pettää ja varastaa.\n\nOstaja antoi isäntäpaimenelle myöskin juomarahaa.\n\n-- Vielä pari sanaa, kunnioitettava herra, -- lausui nyt isäntä. -- Jos\ntoiste joskus joudutte lehmiä ostamaan, niin ottakaa mukaan vasikatkin.\nTämä on minun ystävällinen neuvoni.\n\n-- En minä huoli noista huutavista vaivaisista! Pitäisikö vielä\nvuokrata rattaat noita varten.\n\n-- Kyllä ne omin neuvoin kulkevat.\n\n-- Mutta viivyttävät kulkua. Joka askeleella seisottavat lehmiä, kun\ntahtovat imeä. Ja pääasia tiedänmä onkin, että herttua ei olekkaan tätä\nkarjaa ostanut tehdäkseen kokeita puhtaalla unkarilaisella rodulla,\nvaan sekoittaakseen sitä espanjalaisen rodun kanssa.\n\n-- Se on toinen asia.\n\nEi siis ollut muuta, kuin lähteä ostettua karjaa viemään uutta kotoa\nkohden. Kauppakirja tehtiin ja allekirjoitettiin, komisarius antoi\nmyötä seuraavalle paimenelle passin. Tämä pisti asiapaperit\neläinlääkärin antamien todistusten kanssa yhteen povitaskuunsa; härän\nkaulaan hän ripusti kellon, sitten hän kääri viittansa myttyyn ja sitoi\nsen härän sarvien väliin, satuloitsi hevosensa ja astui selkään\nsanottuansa jäähyväiset toisille tovereillensa.\n\nIsäntäpaimen antoi hänelle eväspussin, jossa oli silavaa, vehnäleipää\nja sipulia koko viikoksi. Aina Miskolcziin pitäisi riittää. Sitten hän\nantoi neuvoja matkalle. Ei ole hyvä kulkea Csegeen päin, sillä siellä\non näin kevätvesien aikana paljon rapaa. Matkalla sopii levähtää tuon\npienen metsikön laidassa. Tisza-virran yli tulee mentäväksi lautalla;\njos vesi on korkealla, on parempi odotella lauttamiehen tuvalla ja\nantaa elukoille heiniä kuin joutua niiden kanssa vaaraan.\n\nSitten hän kehotti kummipoikaa kunnostamaan itseänsä vieraalla maalla.\nEi saa tuottaa Debreczenin kaupungille häpeätä; totella tulee\nisäntäväkeä, ei esiintyä ylpeänä, ei unhottaa unkarinkieltä eikä\nhyljätä uskoansa; käydä ripillä suurina juhlina, säästää kokoon mitä\nansaitsee; jos menee naimaan, niin pitää vaimoansa hyvänä, antaa\nlapsille unkarilaiset nimet, ja kun aika myöten antaa, niin kirjoittaa\nmuutama rivi kummisedälle, kyllä hän maksaa postirahan.\n\nTäten antaen lähtösiunauksen laski isäntäpaimen kummipoikansa menemään.\n\nMolemmat mähriläiset miehet saivat toimekseen ajaa aitauksesta\npäästettyä karjaa matkalle aiottuun suuntaan.\n\nHeti vankeudesta päästyään jok'ikinen elukka luonnollisesti juoksemaan\nmikä minnekin, ja kun mähriläiset koettivat niitä kepillä ohjata\noikealle suunnalle, niin ne asettuivat vastarintaan, uhaten puskea;\nsitten ne kaikki taas tahtoivat palata takaisin aitaukseen jääneiden\nvasikkojensa luo.\n\n-- Mene ja auta noita muukalaisia, -- puhui isäntä paimenelle.\n\n-- Läiskäyttäkää niiden joukkoon tuolla piiskallanne! -- kehotti\nmaalari.\n\n-- Mitä hittoa! -- murahti paimen; -- siitähän koko karja karkaisi\nhujan hajan. Ei ne hevosia ole!\n\n-- Enkö sanonut, että lehmät pitää sitoa parittain sarvista toisiinsa,\n-- huuteli tallimestari.\n\n-- Hyvä on, antakaa vain minun haltuuni asia.\n\nPaimen vihelsi kerran, niin jo hyppäsi esille majan takaa pieni\npaimenkoira ja rupesi kovasti haukkuen kiertämään hajaantunutta laumaa,\najoi tuotapikaa taas kokoon erilleen menneet lehmät, vastahakoisia\nsääriin puraisten. Ei aikaakaan, niin oli lauma taas koossa ja läksi\nhyvässä järjestyksessä liikkeelle kellokkaan perässä. Nyt paimenkin\nkarahutti karjan perään, kehotellen lehmiä menemään kutakin nimeltänsä\nmainitsemalla: \"Kultaruusu hei! Kirjo hei! Koriapää hei!\" Hän tunsi\nkaikki neljäkolmatta nimeltä, ja ne kuuntelivat hänen ääntänsä. Sonnin\nnimi oli \"Ylpeä\".\n\nNäin komennettuna kulki karja tasaisesti edelleen pitkin tasankoa.\nHerrat katselivat kauan sen kulkua, kunnes joukkio saapui tuon\nlainehtivan satumeren rannalle. Siellä elukat yhtäkkiä kasvoivat\njättiläissuuriksi; ne eivät näyttäneet enää lehmiltä, vaan\njonkinlaisilta mammut-eläimiltä; väri kävi mustaksi, jalat venyivät\nkauhean pitkiksi, ja pian ilmestyi kunkin kohdalle ylösalaisin\nkäännetty lehmänkuva, joka varjona seurasi mukana. Vähitellen\netummaiset lehmät alkoivat hälvetä näkyvistä, ja vihdoin katosivat ne\nkaikki, vain nuo ylösalaisin olevat varjokuvat vielä näkyivät, jalat\nliikkuen päin taivasta. Paimen, mähriläiset miehet ja koira samoin\nnäkyivät kulkevan mukana, pää alaspäin. Maalari makasi pitkällänsä,\nsätkien käsillään ja jaloillaan.\n\n-- No jos minä tuota rupean kertomaan Wienin taiteilijaklubissa, niin\nne heittävät minut ulos ovesta.\n\n-- Se oli huono merkki. Mutta onpa rahat jo minulla taskussa.\n\n-- Mutta karja ei vielä perillä, murahti isäntäpaimen.\n\n-- Kumma kun ei kukaan kekseliäs mies ole yrittänyt vuokrata tuota\nteatteria, -- tuumi tallimestari.\n\n-- Me emme antaisi! -- vakuutti herra Sajgató tuimasti. -- Veisivät\nkyllä Wieniin, jos kävisi laatuun, mutta Debreczenin kaupunki kun ei\nanna.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nEläinlääkärin kiessit kulkivat hyvää vauhtia pitkin pustaa. Ei tarvittu\nkäskyjä eikä piiskaa hevoselle; se osasi jo läksynsä ulkoa. Tohtori\notti esille muistiinpanovihkosensa ja rupesi siihen kirjoittelemaan ja\nlaskujansa tekemään.\n\nMutta katsahtaessaan taas kerran eteensä havaitsi hän muutaman\nhevospaimenen tulevan täyttä laukkaa ratsastaen vastaansa.\n\nSe oli niin vimmattua juoksua, kuin olisi ollut hulluna sekä mies että\nhevonen. Äkkiä käänsi ratsu juoksunsa häntä kohden, mutta sitten se\nkyyristyi, kavahti pystyyn ja poikkesi taas syrjään toiselle suunnalle.\nRatsastaja istui selässä, pää takakenossa, selkä kaaressa, pitäen\nohjista kaksin käsin. Hevonen puisteli päätä ja hirnahteli aivan kuin\npeloissaan.\n\nTohtori tarttui heti ohjiin ja piiskaan, koettaen saavuttaa\nratsastajaa.\n\nPäästyänsä lähemmäksi hän tunsi hevosmiehen. Se oli Santeri Decsi.\n\nTämä näytti tuntevan hänet, koska höllitti ohjia ja päästi hevosensa\njuoksemaan tohtoria kohden.\n\nViisas eläin tuli huohottaen ja pärskyen suoraan tohtorin hevosta\nkohden ja saavuttuaan viereen se seisahti itse. Se vavahteli ja\nhirnahteli, ikäänkuin olisi tahtonut saada jotain puhutuksi.\n\nMies vain istui yhä selkä kaaressa, kasvot taivasta kohden; kädet eivät\nenää olleet suitsissa, mutta jalat pusersivat tiukasti hevosen kylkiä.\n\n-- Santeri! Kuules, Santeri! -- huusi tohtori.\n\nMies ei näyttänyt kuulevan puhuttelua, taikka jos kuuli, niin ei\nsaattanut puhua.\n\nTohtori hyppäsi alas rattailtaan, meni hevosen luo, tarttui miehen\nvyötäisiin ja nosti hänet alas satulasta.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, Santeri?\n\nMies ei vastannut. Suu oli tiukasti kiinni, pää taakse vääntyneenä,\nrinta huokui nopeasti, ruumis oli taaksepäin kaaressa. Silmät\ntuijottivat kamalasti selkiselällään, niistä näkyi jonkinlainen\nhullaantuneen loiste, joka oli sitä kamalampi, kun silmäterät olivat\nauenneet luonnottomasti suuriksi.\n\nLääkäri laski miehen nurmelle maata ja rupesi häntä tutkimaan.\n\n-- Valtimo lyö väliin nopeasti, väliin miltei seisahtuu, silmäterät\novat väljenneet, leuat ovat suonenvedosta lukossa, vartalo\njäykistyneenä. Tämä mies on saanut myrkkyä. Kasvimyrkytystä tämä on.\n\nHortobágyin majatalon ja Mátan kylän välisellä lakeudella tohtori\ntapasi hevospaimenen. Luultavasti oli tämä matkalla kylään, mutta\nmyrkky oli ruvennut tiellä vaikuttamaan. Niin kauan kuin hän vielä\ntajusi, koetti hän kaiketi kiiruhtaa kylään, mutta kun häntä rupesi\nkouristamaan, niin tuimat tuskat ihan tekivät hänet tajuttomaksi, jotta\nhän ei tiennyt mitä teki, vaan käsiensä liikkeillä saattoi hevosenkin\nhullaantumaan. Siltäkin jo vaahto suusta valui.\n\nTohtori yritti nostaa hevospaimenta rattaillensa. Mutta mies oli liian\nraskas, hän ei jaksanut nostaa häntä niin korkealle.\n\nMutta häntä ei liioin voinut jättää tänne pustalle, sillä ennenkuin\ntohtori ehtisi tuomaan apua, olisivat kotkat ja korpit jo voineet\nraadella miehen.\n\nHevonen katsoi viisaasti tohtoriin; puheen ahjaa vain puuttui. Painoi\npäänsä aivan lähelle isäntäänsä ja päästi lyhyen, katkonaisen\nhirnahduksen.\n\n-- No, auta sinäkin! -- äännähti tohtori.\n\nMiksei hevonen olisi tuota ymmärtänyt? Pustan ori! Sillähän oli kolme\nneljännestä ihmisen sielua! -- Nähdessään tohtorin yrittävän saada\nisäntää nostetuksi ylös tarttui se hampaillaan hänen liiviinsä ja nosti\nhänet kauniisti maasta. Siten saatiin sairas yhteisin voimin rattaille.\n\nTohtori sitoi ratsun marhaminnalla kiinni rattaiden perään ja lähti\najamaan kylää kohden.\n\nSiellä on sairaala ja apteekkikin. Tosin vain hevosia ja lehmikarjaa\nvarten. Ja tohtori oli itsekin vain eläinlääkäri.\n\nMutta tällaisessa tapauksessa tulee jokaisen auttaa ken vain taitaa.\n\nSe juuri tässä on kysymys, taitaako hän.\n\nEnsiksi olisi selko saatava, mikä myrkky on tehnyt työtään, strykniini\nvaiko belladonna.\n\nVäkevä kahvi ei ainakaan ole vahingoksi.\n\nHeti perille päästyään huusi tohtori renkiänsä ja emännöitsijäänsä.\n\nKahvi oli valmista; tarvittiin vain ihmisapua, jotta saataisiin sitä\nsairaan sisään. Leuat olivat niin lujasti lukossa, jotta puupalikalla\npiti avata hampaita sen verran, että sai kahvin kaadetuksi kurkkuun.\n\n-- Pään ympäri kylmiä kääreitä ja vatsalle sinappilaastaria, --\nmääräili tohtori, ja kun hänellä ei ollut ketään, joka olisi näitä\nmääräyksiä toimeenpannut, niin hän teki nekin itse. Sillä välin hän\njakeli käskyjä palvelijalleen sekä kirjoitti myöskin kirjettä pöydän\nääressä.\n\n-- Kuuleppas! Ota nyt tarkasti vaarin, mitä sanon. -- Ota kiessit ja\naja joutuin Hortobágyin krouville ja anna tämä kirje sen isännälle. Jos\nhäntä ei sattuisi itseä olemaan kotona, niin sano suusanallisesti hänen\nkuskillensa, että minä käsken hänen heti paikalla valjastaa hevoset\nparasten ajopelien eteen ja niin joutuin kuin mahdollista rientää\nviemään tätä sinetillä varustettua kirjettä kaupunkiin. Siellä hänen\npitää mennä piirilääkärin luo ja tuoda hänet tänne kylään. Minä olen\nnäet vain eläinlääkäri, eikä minun ole lupa parantaa muita\nluontokappaleita kuin järjettömiä. Kohtaus kaipaa joutuisaa apua.\nTohtori tuo lääkkeetkin mukanansa. Käske myöskin krouvarin tytön antaa\nsinulle mukaan kaikki paahdettu kahvi, mitä siellä talossa on. -- Sillä\naikaa, kunnes kaupungista lääkäri ehtii tänne, pitää antaa sairaalle\nväkevää kahvia. Koeta nyt vain joutua ja tule pian takaisin.\n\nRenki käsitti asian ja rupesi tekemään lähtöä. Väsynyt kimo ei edes\nhuoahtaa saanut, kun jo taas piti lähteä lönkkäämään majatalolle.\n\nNeiti oli paraikaa kuistin edustalla viiniköynnöksiä kastelemassa, kun\nrenki ajoi krouvin eteen.\n\n-- Mikä sinut moisella kiireellä tänne tuopi, Tahvo? -- kysäisi tyttö.\n\n-- Minulla olisi kirje isännälle.\n\n-- Häntä nyt tuskin saa puhutella, sillä hän on paraikaa ajamassa takaa\nmehiläisparvea uuteen pesään.\n\n-- Mutta se sisältää käskyn tohtorilta, että pitäisi heti valjastaa\nhevoset ja lähteä noutamaan piirilääkäriä kaupungista.\n\n-- Onko sairaita talossa? Kuka siellä on vilustunut?\n\n-- Ei se ole meidän väkeä; tohtori sen tapasi pustalla. Se on\nhevospaimen Santeri Decsi.\n\nTyttö kiljahti kovasti, ja vesikannu putosi kädestä.\n\n-- Santeri? Hänkö sairaana?\n\n-- On niin sairaana, että tahtoo vain kiivetä seiniä ylös ja pureskelee\ntuskissaan vuodettansa. Hänet on joku myrkyttänyt.\n\nTyttö piti ovesta kiinni kaksin käsin, jottei olisi kaatunut maahan.\n\n-- Meidän tohtori ei oikein tiedä, mikä paimenen on tullut, sentähden\nkäski hän hakea tohtorin kaupungista häntä tutkimaan.\n\nTyttö höpisi jotakin, josta ei voinut saada selkoa.\n\n-- Päästäkää nyt edes sisään, älkää siinä olko oven suussa, jotta\npääsen isännän puheille.\n\n-- Ettekö tiedä, mikä häntä vaivaa? -- änkytti tyttö.\n\n-- Teille tohtori käski sanoa, että antaisitte minulle kaiken paahdetun\nkahvin, mitä teillä talossa on; hän lupasi antaa sitä Santerille sillä\naikaa, kunnes lääkäri saapuu rohtojen kanssa, sillä ei ole oikein\ntietoa, minkälaista myrkkyä miesparka on saanut.\n\nRenki riensi hakemaan isäntää.\n\n-- Ei ole tietoa mitä myrkkyä on saanut, -- kuiskasi tyttö itseksensä.\n-- Minäpä tiedän! -- Entä jos se olisi hänen surmansa? -- Minä voisin\nilmoittaa sen tohtorille, niin hän heti tietäisi mitä sairaalle pitäisi\nantaa.\n\nHän juoksi kamariinsa, avasi piirongin laatikon ja otti sen pohjalta\nesille tuon velhojuuren, joka on ihan ihmisen näköinen. Sen hän pisti\ntaskuunsa.\n\nKirottu olkoon, joka antoi tuon huonon neuvon! Kirottu olkoon sekin,\njoka sen otti vastaan!\n\nSitten hän rupesi joutuin paahtamaan kahvia. Kun renki palasi\npuutarhasta, missä hänen ensin oli täytynyt auttaa isäntää\nmehiläisparven kiinniottamisessa, niin oli tytöllä jo läkkirasia täynnä\npaahdettua ja jauhettua kahvia.\n\n-- Antakaa nyt tänne tuo kahvirasianne!\n\n-- Minä tulen mukaasi.\n\nRenki oli viisas mies, äkkäsi asian laidan.\n\n-- Älkää tulko sinne; teidän ei olisi hyvä nähdä Santeri Decsiä\nsellaisessa tilassa. Oikein hirvittää nähdä hänen tuskiansa. Eikä\ntohtori teitä hänen luoksensa päästäisikään.\n\n-- Tahdon vain puhua tohtorin kanssa.\n\n-- Kukas sillä aikaa on täällä vieraita vastaan ottamassa?\n\n-- Onpa täällä piika ja juoksupoika. Pitäkööt siitä huolen sillä aikaa!\n\n-- Mutta pyytäkää ainakin lupaa arvoisalta isännältä.\n\n-- En pyydäkkään. -- Hän ei kumminkaan päästäisi. -- Pois tieltä nyt\nsiitä!\n\nNäin sanoen tuuppasi hän syrjään ällistelevän rengin ja syöksyi\npihalle; yhdellä hyppäyksellä hän nousi kiesseihin, tarttui ohjiin ja\npiiskaan, läjähytti kerran selkään kimoa, joka lähti juoksemaan niin\nkovaa kuin vain jaksoi.\n\nJäljelle jäänyt renki huuteli läähättäen hänen peräänsä:\n\n-- Neiti! Klaara! Pysähtykää! Älkää hullutelko!\n\nJa renki juoksemaan perässä, minkä jaksoi. Vasta sillalla hän saavutti\nhevosen, kun tämä väsyneenä vastamaassa hiljenti juoksunsa käynniksi;\nsiinä hän pääsi nousemaan rattaille.\n\nKimoparan selkä ei ollut moneen herran aikaan saanut tuntea niin monta\npiiskaniskua kuin tällä matkalla. Saavuttuansa kylän kumpujen luo se ei\nenää jaksanut muuta kuin kävellä.\n\nTyttö jo malttamatonna hyppäsi alas rattailta ja riensi juosten,\nkahvirasia kädessä, apilapellon poikki tohtorin asunnolle.\n\nLäähättäen, hengästyneenä hän saapui perille.\n\nIkkunasta huomasi tohtori tytön tulevan ja meni häntä vastaan.\nEtehisessä hän tapasi hänet.\n\n-- No-no, Klaara! Kuinka te itse tänne?\n\n-- Miten Santeri jaksaa? -- ehätti tyttö kysymään.\n\n-- Santerin on asiat huonosti.\n\nLäpi suljetun oven saattoi tyttö itsekin kuulla sairaan vaikerruksen ja\nähkynän.\n\n-- Mitä on tapahtunut?\n\n-- En tiedä itsekään. En tohdi ruveta häneen.\n\n-- Mutta minä tiedän, mikä häntä vaivaa. Hänelle on annettu juoda\njotain. Eräs häijy tyttö on antanut. Tiedän kuka se olikin. Jotta mies\nparemmin häneen rakastuisi, sekoitti hän erästä ainetta hänen\nviiniinsä; siitä se kipu tuli. Minä tiedän kuka sen työn teki, tiedänpä\nsenkin, mitä ainetta se oli.\n\n-- Neiti! Älkää puhuko pahaa! Se on raskas syytös. Se pitää myöskin\nnäyttää toteen.\n\n-- Täss' on todistus.\n\nNyt veti tyttö taskustaan esille myrkkyjuuren ja ojensi sen tohtorin\neteen.\n\n-- Ai-ai! -- tohtori kauhistui. -- Tämä on \"atropa mandragora\". Sehän\non kuolettavaa myrkkyä.\n\nTyttö nosti molemmat kädet kasvoilleen.\n\n-- Enhän minä tiennyt, että se oli myrkkyä!\n\n-- Klaara! Älä peljätä minua taikka hyppään ulos ikkunasta. Ethän vain\nitse ole myrkyttänyt Santeria?\n\nTyttö nyökkäsi myöntäen.\n\n-- Mitä hittoa sillä tarkoitit?\n\n-- Hän oli niin armoton minua kohtaan; ja eräs mustalaisakka oli\nuskotellut minulle, että hän tulee myöntyväisemmäksi, kun liotan tätä\nhänelle viiniin.\n\n-- Kas niin vaan! Senkin vietävät naiset! Kuka teidän käskee\nseurustella mustalaisakkojen kanssa? Ette käy koulua, niissä opettaja\nteitä opettaisi tuntemaan myrkyllisiä kasveja, vaan mustalaisakkojen\nopissa te käytte. Nyt olet tehnyt poikasi koreasti myöntyväiseksi!\n\nKiukuissaan hän sinutteli tyttöä.\n\n-- Kuoleeko se! kysäisi Klaara rukoilevin katsein.\n\n-- Se kyllä olisi omiansa sinulle, että hän kuolisi! Mutta ei se henki\nhänestä sentään niin vähällä mene.\n\n-- Hän virkoo siis? -- Tämän lohduttavan sanan kuullessaan tyttö\nlankesi tohtorin jalkoihin ja tarttuen hänen käteensä rupesi sitä\ninnokkaasti suutelemaan.\n\n-- Älä minun kättäni suutele; se on vielä aivan sinappitaikinassa,\nhuulesi vain paisuvat.\n\nNyt hän rupesi suutelemaan hänen jalkojansa. Ja kun ei tohtori sallinut\nsitäkään, niin hän suuteli hänen askeleittensa jälkiä, noilla\nkaunoisilla punahuulillaan suuteli lokaisia jälkiä kivilattialla.\n\n-- Nouskaahan nyt seisomaan ja olkaa järkevästi. Toitteko kahvia? Onko\nse paahdettu? Entäs jauhettu? Hyvä on. Siksi kunnes tohtori saapuu,\npitää antaa sitä sairaalle. Olipa hyvä että sanoitte, minkälaista\nmyrkkyä mies on saanut. Tiedän mikä on siihen lääke. Mutta sen sanon\nmyöskin teille, senkin hyväinen, että on paras pötkiä paikalla ulos\navaraan maailmaan ja kadota näiltä seuduilta kuulumattomiin, sillä tuo\nteidän tekonne on kuolemanrikos. Piirilääkäri antaa asian ilmi, ja sen\ntulee varmaan oikeus tutkimaan. Paetkaa siis joutuin tiehenne, ettette\njoudu kiinni.\n\n-- Enkä mene! -- vastasi neito, esiliinalla silmiänsä pyyhkien. --\nTässä kaulani, sen saavat katkaista; muuta he eivät voi tehdä. Olen\nrikkonut, siitä rangaistakoon, kuten on laki ja oikeus. Mutta täältä en\nlähde. Tuo vaikerrus tuolla oven takana sitoo minut tänne lujemmin kuin\nmitkään jalkaraudat. Sallikaa, herra tohtori, minä pyydän Jumalan\ntähden, sallikaa minun mennä hänen luoksensa hoitamaan häntä,\nkastelemaan hänen päätänsä, laittamaan hänen vuodettansa, kuivaamaan\nhänen hikoavaa otsaansa.\n\n-- Mitä ajattelettekaan? Ihan minä joutuisin suoraa päätä\nhulluinhuoneeseen, jos uskoisin myrkytetyn hoitamisen itse\nmyrkyttäjälle.\n\nTytön kasvoihin kuvastui näistä armottomista sanoista ääretön\nsisällinen tuska.\n\n-- Siis luulee tohtorikin minut pahaksi ihmiseksi?\n\nHän katsahti näin sanoessaan syrjään ja havaittuansa ikkunalaudalla\ntuon tuomansa myrkkyjuuren, sieppasi sen äkkiä käteensä sekä pisti\npääpuolen suuhunsa, ennenkuin tohtori ehti estämään.\n\n-- No-no, Klaara! Älkää leikitelkö tuolla velhojuurella! Älkää purko\nsitä! Heti pois suusta! Antakaa tänne! Ennemmin toki annan teille luvan\nmennä sairaan luo. Mutta se on teille kova paikka, sen sanon\nedeltäkäsin. Sellaista tuskaa ei saata katsoa heikkohermoiset ihmiset.\n\n-- Kyllä tiedän. Renki kertoi jo matkalla kaikki. Sairasta tuskin\nenää muodosta tuntee, siihen määrään on hän muuttunut. Terveisiin\nkasvoihin kuuluu olevan ilmestynyt mustelmia; kaunis otsa käynyt\nkalmankarvaiseksi, kasvoissa kylmää hikeä; silmät seisovat selällään ja\ntuijottavat lasimaisesti kiiltäen, suu on tiukasti kiinni, ja kun sitä\naukaisee, niin tulee ulos vaahtoa, ja sitäpaitsi hän ähkyy ja valittaa,\nkiristelee hampaitaan, huitoo käsillään, selkä on aivan jäykkänä\nkaaressa, jotta sitä on surkea nähdä ja kuulla. Mutta se olkoon\nrangaistuksena minulle! Hänen ähkyntänsä ja valituksensa saavat veitsen\nlailla sydäntäni leikata. Jollen saa häntä silmin nähdä ja kuulla häntä\nkorvillani, niin näen hänet ja kuulen kumminkin aivan kuin seisoisin\nhänen ääressänsä.\n\n-- No -- hyvä. Koettakaa siis! Saa nähdä, oletteko kyllin luja.\nKahvineuvot annan nyt teidän haltuunne; saatte keittää väkevää kahvia\nminkä ennätätte. Mutta jos rupeatte itkemään, niin lykkään teidät ulos\novesta.\n\nNäin sanoen tohtori aukaisi oven ja päästi tytön sisään.\n\nLuotuansa katseen vuoteella makaavaan lemmittyynsä tunsi tyttö maailman\nmustenevan silmissään. Minkä näköiseksi olikaan tullut pulska mies niin\nvähässä ajassa, sen jälkeen kuin hänestä erkani! Sitä oli kauhea nähdä.\nJa kahta kauheampi oli sitä näkyä kestää.\n\nTohtori kutsui sisään renginkin.\n\nKahvia laittaessaan tyttö koetti tukahuttaa itkua, ja kun kerran pääsi\nnyyhkytys, niin jo tohtori katsahti häneen nuhtelevasti: ei saanut\nnyyhkyttää.\n\nMiehet rupesivat levittämään sinappitaikinaa sairaan pohkeille.\n\n-- Tuokaa nyt sitä kahvianne. Pitää kaataa suuhun.\n\nOli siinä tekemistä. Kaikin voimin saivat miehet pitää kiinni sairaan\nkäsistä, jottei hän saanut niillä huitoa ympärilleen.\n\n-- No! Klaara! Avatkaa nyt hänen suunsa. Voi, ei se niin vähällä käy!\nPitää pistää tuo taltta hampaitten väliin ja sillä aukaista suuta.\nÄlkää peljätkö, ei se teitä syö. Taltta on hänen hampaissaan lujasti\nkuin hohtimissa.\n\nTyttö teki niinkuin käskettiin.\n\n-- Kaatakaa nyt kauniisti kahvia suuhun. Kas vaan. Olette\ntaitava tyttö. Saan suositella teitä armeliaisuussisareksi tai\nsairaanhoitajattareksi.\n\nTytön kasvoista näkyi hymy; mutta sydän oli pakahtua.\n\n-- Kun hän vain ei tuijottaisi noin kamalasti silmillänsä minuun.\n\n-- Sekö pahimmin koskee? Silmätkö kauhistuttavat? Sen arvaan kyllä\nitsekin.\n\nSairas sai nyt vähän helpotusta, ehkä auttoi lääke. Tuskallinen ähkynä\nhiljeni, ja suonenveto jäsenistä alkoi tauota. Mutta otsa oli tulisen\nkuuma vieläkin.\n\nTohtori neuvoi tyttöä, miten pitää kylmään veteen kastettua liinaa\nasettaa sairaan pään ympäri, kuinka kauan saa sen antaa olla ja kuinka\nusein sitä pitää muuttaa. Tyttö käsitti neuvot ja totteli.\n\n-- Nyt näen, että teillä on vahva luonto.\n\nJa seurasipa palkintokin.\n\nSairas näet jo sulki silmänsä ja herkesi tuijottamasta häneen noilla\nsuurilla, peljättäväisillä, jäykillä silmillään.\n\nSitten hän jo avasi itse suunsakin; ei tarvinnut enää väkisin sitä\naukaista.\n\nEhkä auttoivat nämä joutuin annetut lääkkeet. Tai ehkei myrkkyannos\nollut aivan suuri. Ainakin oli tuska tullut jo paljon helpommaksi, kun\npiirilääkäri ehti paikalle. Eläinlääkäri ja piirilääkäri puhuivat\nkeskenänsä latinaa; tyttö ei heidän keskusteluansa ymmärtänyt, sen vain\nvaistomaisesti aavisti, että hänestäkin oli puhetta.\n\nPiirilääkäri määräili yhtä ja toista, kirjoitti sitten reseptin ja\nastui heti jälleen rattaille sekä palasi kaupunkiin.\n\nTullessaan toi hän mukanansa santarmin, joka jäi, kun tohtori läksi.\n\nHeti piirilääkärin mentyä ajoivat pihaan toisetkin rattaat. Näillä tuli\nHortobágyin majatalon isäntä. Kyseli tohtorilta tyttöänsä.\n\n-- Hiljempaa nyt ääntä, arvoisa isäntä. Neiti on viety\ntutkimusvankeuteen. Näettekö tuota santarmia?\n\n-- Sen olen aina sanonut, että hulluja ovat tytöt, kun heiltä kerran\njärki menee. -- Nyt ei minulla ole mitään tekemistä tästedes hänen\nkanssaan.\n\nNäin tuumien hän ajoi takaisin jäykkänä kuten oli tullutkin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKoko yön valvoi Klaara sairaan luona. Ketään ei hän päästänyt sijaansa\nvuoteen ääreen.\n\nJa hän oli jo valvonut edellisenkin yön.\n\nMutta ei näin!...\n\nTämä oli nyt rangaistukseksi...\n\nTuolilla istuen hän kovan unen rasittamana joskus vähän nukahti, mutta\nsairaan ähkyntä sai hänet heti taas hereille. Joka kerta kun hän muutti\nkylmää käärettä sairaan päähän, valeli hän myös omat kasvonsa, jotta\npysyisi valveilla.\n\nKukon ensi kertaa laulaessa sairas nukkui virkistävään uneen. Ruumis\nojentui suoraksi, ja alkoi kuulua selvää kuorsaamista.\n\nEnsimmältä luuli tyttö tämän olevan kuolemanmerkkejä ja pelästyi\nkovasti, mutta pian hän tajusi asian oikean laidan, ja mieli muuttui\nhyväksi. Tuohan oli oikeaa, reipasta kuorsaamista. Vain terve ihminen\nkuorsailee tuolla tapaa. Ja tällä kuorsaamisella on sekin etu, että hän\npysyy paremmin valveilla.\n\nKun kukko kiekui toista kertaa, oli hän jo nukkunut hyvän aikaa.\n\nSairas havahti ja päästi kovan haukotuksen.\n\nJumalan kiitos! Taitaa jo haukotellakin.\n\nKouristukset olivat loppuneet. Kaikki, jotka ovat saaneet kärsiä\nkouristuskohtauksia, tietävät miten tekee hyvää, kun saa niiden\ntauottua oikein sydämen pohjasta haukotella.\n\nTyttö aikoi antaa sairaalle vieläkin kahvia, mutta tämä käänsi päänsä\npoispäin ja äännähti: \"vettä\".\n\nTyttö koputti ovelle herättäen tohtorin, joka makasi viereisessä\nhuoneessa, kysyäkseen saako sairaalle antaa vettä, kun se sitä pyytää.\n\nTohtori nousi ja astui sisään, yönuttu yllä ja tohvelit jalassa,\ntahtoen itse nähdä sairasta.\n\nHän oli tyytyväinen hänen tilaansa.\n\n-- Hyvin ovat asiat. On hyvä merkki, että hänen jo on jano. Saatte\nantaa hänen juoda niin paljon kuin hän vain tahtoo.\n\nSairas joi melkein koko karahviinin. Sen jälkeen hän nukkui aivan\nhiljaa.\n\n-- Nukkuu vanhurskasten unta, -- virkkoi tohtori. -- Nyt saatte,\nKlaara, mennä itsekin maata; siellä emännöitsijän kamarissa on valmis\nvuode. Minä jätän oven tänne auki ja pidän vaaria sairaasta.\n\nTyttö taas nöyrästi rukoilemaan:\n\n-- Antakaa minun jäädä tänne. Painan pääni pöytää vasten ja nukahdan\nsiten hetkiseksi.\n\nHän saikin jäädä.\n\nKun tyttö heräsi, oli jo kirkas päivä ja varpuset tirskuttelivat\nikkunan alla.\n\nSairas jo nukkuessaan näki untakin.\n\nSuu oli auki, huulet liikahtivat. Hän naurahti unissaan.\n\nSilmiänsäkin koetti raottaa, mutta se tuntui vielä vaikealta, koska ne\ntaasen sulkeutuivat. Mutta huulet tuntuivat kuivilta, näytti\njanottavan.\n\n-- Annanko vettä? -- kuiskasi tyttö.\n\n-- Anna, -- ehätti sairas, silmät ummessa.\n\nHän vei hänelle vesiastian.\n\nMutta ei ollut vielä voimia käsissä sen vertaa, että olisi itse\nsaattanut nostaa astiata huulillensa, vaan piti juottaa ja nostaa vielä\npäätäkin koholle.\n\nHän oli puolittin nukuksissa koko tämänkin ajan.\n\nKun pää taas vaipui vuoteelle, alkoi hän hyräillä -- ehkä se oli vain\njatkoa sille nuotille, minkä hän oli jo unissaan alkanut. Se oli\nvallaton laulu:\n\n    \"Ihana on maailma,\n    magyarien neidot ruusunkukkia...\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nParin päivän kuluttua oli sairas jo jalkeilla. Tuollainen pustalla\nkasvanut \"rautajätkä\" ei kauan sairastele, kun kerran oli taudin\nvoittanut. Hän kammoo vuodetta. Jo kolmantena päivänä Santeri ilmoitti\ntohtorille aikovansa palata tammakartanoon, missä oli palveluksessa.\n\n-- Odotappas hiukkasen, Santeri. Täällä on vielä yksi, jolla olisi\nsinulle asiata.\n\nTämä yksi on tutkijatuomari.\n\nKolmantena päivänä ilmoituksen tekemisestä tuli virkamies notariuksen\nja santarmin kanssa Mátan kylään laillista tutkimusta toimittamaan.\n\nSyytteenalaista tyttöä oli jo kuulusteltu. Hän oli kertonut suoraan\nkaikki, kuten on tapahtunut, ei kieltänyt mitään eikä tuonut esiin\npuolustuksekseen muuta kuin sen, että hän rakasti niin paljon Santeria\nja tahtoi, että tämäkin häntä rakastaisi.\n\nTämä kaikki oli jo pöytäkirjaan merkitty ja allekirjoitettu. Vielä oli\ntekemättä myrkynpanijan kuulustaminen yhdessä uhrinsa kanssa, mikä oli\ntoimitettava heti kun tämä sen verran tointui, että jaloillensa kykeni.\n\nHevospaimen ei ollut koko sairautensa aikana kertaakaan tohtorin\nkuullen maininnut tytön nimeä. Ei ollut tietävinänsäkään, että hän oli\nollut häntä hoitamassa. Ja kun sairas tuli tajuihinsa jälleen, niin ei\ntyttö liioin enää näyttäytynyt hänelle.\n\nVastakuulustelun aluksi tuomari luki julki tytön oman tunnustuksen,\nminkä hän uudestaan todisti oikeaksi siitä mitään muuttamatta.\n\nNyt käskettiin Santeri sisään.\n\nSaliin astuttuaan rupesi hevospaimen näyttelemään kummaa osaa.\n\nEsiintyi niin veijarimaisesti kuin olisi ollut näyttelijän opissa\nteatterissa. Kun piirituomari kysyi hänen nimeänsä, niin hän viskasi\nvastauksen yli olkansa:\n\n-- Santeri Decsi on kunniallinen nimeni. En ole kellekään pahaa tehnyt.\nEn ole varkaissa käynyt, jotta tarvitsisi santarmeilla tuoda. Enkä minä\nkuulukkaan siviilioikeuteen, sillä olen keisarin sotilaita. Jos\njollakin on tekemistä kanssani ja syytöstä vastaani, niin asetettakoon\nminut sotatuomarin eteen, hänelle vastaan.\n\nTuomari kylmästi käski miestä asettumaan.\n\n-- Hiljaa vain, nuori mies. Ei teitä ole mistään syytetty. Tahdomme\nsaada tietoja erään teitä koskevan asian valaisemiseksi, sitä\ntarkoittaa tämä tutkimus. Sanokaa, milloin olitte viimeksi Hortobágyin\nmajatalon vierashuoneissa?\n\n-- Sen saatan sanoa ihan täsmälleen, mitäs siinä olisi salaamista?\nMutta ensin pitäisi tuon santarmin poistua selkäni takaa, sillä jos hän\nsattuu koskemaan minuun, niin minä kun olen kovin kutiavainen,\nsaattaisin antaa hänelle päin suuta, jotta...\n\n-- No-no-no! Hiljaa, nuorukainen. Ei santarmi ole teitä vartioimassa.\nSanokaa vain, milloin kävitte viimeksi Klaara neitiä tervehtimässä,\njolloin hän antoi teille viiniä?\n\n-- Siihen kyllä saatan vastata, jahka saan muistini suunnillensa.\nViimeisen kerran kävin Hortobágyin krouvissa mennä vuonna Demetriuksen\npäivänä, kun lampureita pestataan; silloin minut vietiin sotamieheksi,\nenkä ole sittemmin niillä seuduilla ollut.\n\n-- Santeri! -- huudahti puheeseen tyttö.\n\n-- Santeri olen. Siksi olen ristitty.\n\nTuomari kysyi:\n\n-- Ettekö kolme päivää sitten ollut Hortobágyin majatalossa, jolloin\nisännän tyttö antoi teille viiniä, johon oli liuotettu mandragoraa,\njosta te kovasti sairastuitte?\n\n-- En ollut Hortobágyin majatalossa, en ole nähnyt Klaara neitiä, --\nsiitä on puoli vuotta, kun olen hänen viiniänsä juonut.\n\n-- Santeri! -- Sinä valehtelet. -- Ja minunko tähteni? -- äännähti\ntyttö.\n\nTuomari suuttui.\n\n-- Älkää koettako eksyttää oikeutta kieltämisellänne. Tyttö jo on\ntunnustanut koko asian, että hän on antanut teidän juoda mandragoran\njuurella myrkytettyä viiniä.\n\n-- Silloin on se tyttö valehdellut.\n\n-- Mutta mitähän syytä hänellä olisi ottaa päällensä tuollaista\nrikosta, josta seuraa mitä ankarin rangaistus?\n\n-- Mitäkö syytä! Se on sellainen tyttö, että kun se tulee sille päälle,\nniin se ei kuule eikä näe, vaan puhuu aivan omiansa. Siitä Klaara neiti\non vain pahoillansa minuun, että silmämme eivät oikein iske yhteen.\nSentähden hän nyt tässä syyttelee itseänsä, jotta minä häntä säälien\ntunnustaisin, kenen toisen neitosen luona olen käynyt sieluani\nturmelemassa, sydäntäni lääkitsemässä, joka tyttö sitten antoi minun\njuoda tuota huumaavaa juomaa. Sen sanon, jos tahdon, mutta jollen\ntahdo, niin voin olla sanomattakin. Se häntä harmittaa, etten ollut\nhänen luonansa, etten käynyt sinnepäinkään sotaväestä päästyäni.\n\nTuosta puheesta tyttö vasta vimmastui.\n\n-- Santeri! Et ole koskaan ennen eläissäsi valehdellut. Mikä sinua nyt\nvaivaa? Kun yhdellä ainoalla valheella, jota valmiina sinulle\ntyrkytettiin, olisit voinut päästä sotaväestä, niin silloin et osannut\nsitä sanoa. Mutta nyt kiellät käyneesi luonani kolme päivää sitten!\nEntä kukas toi minulle tämän kamman, joka minulla nytkin on päässäni?\n\nHevospaimen virkahti pilkallisesti nauraen:\n\n-- Neiti itse parhaiten tietää, mikä ja kuka on syynä siihen, että\nhiuksenne ovat kammalle kierretyt.\n\n-- Santeri! Se ei ole totta! Minä en huoli, vaikka minut rikokseni\ntähden pantaisiin kaakinpuuhun ja vaikka raippoja saisin. Tässä pääni;\nhakattakoon poikki, en huoli. Mutta älä sano sitä, ettet koskaan ole\nminusta pitänyt, ettet ole luonani käynyt, sillä se on kuolematakin\nkatkerampaa kuulla.\n\nTuomari tuimistui.\n\n-- Tuhat tulimmaista! Lemmenriitanne saatte ratkaista kahdenkesken;\nmutta minä tahdon tietää, missä tämä selvä myrkytys on tapahtunut ja\nkuka sen työn on tehnyt.\n\n-- Vastaa siihen! -- huudahti tyttö, kasvot leimuavina. -- Anna siihen\nvastaus!\n\n-- No, kun niin tiukasti tutkitaan, niin menneeks' olkoon puuristiin!\nVoinhan tuon sanoa. Ohatin pustalla tapasin kuljeksivan\nmustalaisjoukon. Ihmeen kaunis, hehkusilmä tyttö seisoi teltan\nedustalla. Puhutteli minua ja kutsuipa sisäänkin. Siellä paraikaa\npaistettiin porsasta. Jäin sinne hetkeksi hauskaa pitämään. Join heidän\nviiniänsä. Tunsin heti, että siinä oli jonkinlainen katkera ja outo\nmaku. Mutta mustalaistytön suukot olivat niin suloiset, että muun\nkaiken unohdin.\n\n-- Valhe! Valhe! Valhe! -- huuteli tyttö. -- Nyt olet tuon jutun omasta\npäästäsi keksinyt!\n\nPaimen nauroi hurjasti. Nosti oikean käden takaraivolleen, viittaili\nilmaan vasemmalla ja alkoi hyräillä tätä lauluansa:\n\n    \"Maailma on ihana,\n    mustalaisten tytöt ruusunkukkia!\"\n\nEi tuo juttu ollut nyt vasta keksittyä, vaan jo sinä tuskien yönä,\njolloin \"Keltaruusu\" oli häntä hoitamassa ja kastelemassa hänen kuumaa\npäätänsä. Silloin hän kesken kipujansa ajatteli tätä keinoa uskottoman\nlemmittynsä pelastamiseksi.\n\nTuomari löi suuttuneena nyrkkiä pöytään.\n\n-- Älkää täällä kujeilko!\n\nNyt paimen kävi vakavan näköiseksi.\n\n-- Kunnioitettava herra tuomari, minä en kujeile. Elävän Jumalan kautta\nvannon, että se on kaikki totta, mitä olen puhunut.\n\nNäin lausuen hän nosti pystyyn kolme sormea.\n\n-- Ei! Ei! Älä vanno! -- huusi tyttö. -- Älä saata sieluasi\nkadotukseen!\n\n-- Hitto teidät vieköön! Hulluja olette kumpainenkin. -- Tuomari\nmuodosteli päätöslauselmansa: -- Merkitkää, herra notarius,\npöytäkirjaan paimenen tunnustus mustalaistytöstä, joka siis tulee\nsyytettäväksi myrkytysrikoksesta. Poliisiviraston toimeksi jääköön\nhänen etsintänsä. Te saatte mennä. Kun teitä tarvitaan, niin annetaan\nkäsky.\n\nEnsin päästettiin tyttö vapaaksi; vähän isällistä nuhdetta hän\ntarvitsi, ja sen hän saikin.\n\nHevospaimenen piti jäädä sisään vielä kuulemaan tunnustuksensa johdosta\nlaadittua tutkimuspöytäkirjaa sekä sitä allekirjoittamaan.\n\nTyttö odotti häntä etehisessä. Santerin hevonen seisoi valmiina pihalla\nakaasiapuuhun sidottuna.\n\nPaimen meni ulos päästyänsä ensin tohtorin luo kiittämään hyvästä ja\nuskollisesta hoidosta.\n\nTohtori oli myöskin ollut tutkimustilaisuudessa läsnä virallisena\ntodistajana ja siis kuullut kaikki.\n\n-- No, Santeri! -- virkkoi hän miehelle, kun tämä oli saanut\nkiitoksensa sanotuksi; -- olen minä nähnyt teatterissa montakin\nnäyttelijää, mutta ei yksikään ole betyária näytellyt niin hyvin kuin\nsinä.\n\n-- Eikö käynyt mainiosti? -- kysäisi mies vakavana.\n\n-- Sinä olet kunnon poika, Santeri. Hyvin teit. Sano tytölle joskus\nhyvä sana, kun hänet tapaat. Hän raukka ei tiennyt pahoin tehneensä.\n\n-- Minä en ole hänelle suuttunut. Jumala siunatkoon teitä, herra\ntohtori, kaikesta osoittamastanne hyvyydestä.\n\nHänen astuessaan ulos rappusille asettui tyttö hänen eteensä ja tarttui\nhänen käteensä.\n\n-- Santeri! Mitä teitkään itsellesi? Annoit sielusi kadotukseen! Väärin\nvannoit, väärän jutun keksit minut vapauttaaksesi. Kielsit minua\nmilloinkaan rakastaneesi, vain sentähden että minä pääsisin saamasta\nraippoja ja joutumasta kaakinpuuhun. Kuinka saatoit sen tehdä?\n\n-- Se on minun asiani. Sen vain sanon sinulle, että tästä päivästä\nlähtien halveksin ja vihaan toista meistä kahdesta. Älä itke. Et sinä\nole se toinen. Minä en enää saata katsoa sinua silmiin, sillä näen\nniissä itseni. En ole enää edes tuon sangattoman napin arvoinen, joka\nputosi tuossa äsken liivistäni.\n\nNäin sanoen hän hyppäsi hevosen selkään, irroitti sen puusta ja ajaa\nkarahutti pustalle.\n\nTyttö katsoi kauan hänen jälkeensä, kunnes silmät kyynelistä ihan\nsumenivat. Sitten hän haki maasta tuon pudonneen sangattoman napin ja\npisti sen poveensa talteen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nNiinpä kävi kuin isäntäpaimen oli arvellut; kun lehmäkarja saapui\nPolgárin ylimenopaikalle, niin se ei päässytkään tulvaveden tähden\ntoiselle rannalle. Tisza-, Sajó- ja Hernád-virrat tulvivat yhtaikaa.\nNiin korkealla oli vesi, että jo sillankannen peitti. Lautta oli\nvedetty maalle ja sidottu rannalla kasvavaan piilipuuhun kiinni. Samea\ntulvavesi kuljetteli mukanaan juurinensa irti revityitä puita. Sorsia,\nkuikkia ja telkkiä uiskenteli parvittain tulvavedessä; ne näet eivät\nsilloin pelkää pyssymiestä.\n\nSangen harmillista oli, että liike näin tuli seisautetuksi. Herttuan\nlehmistä puhumattakaan oli se ikävä asia markkinamiehille, jotka olivat\nDebreczenistä ja Ujvárosista matkalla Onodin markkinoille ja joiden\nrattaat seisoivat siellä paljaan taivaan alla vesiallikossa, kun miehet\nloikoilivat lauttaajan tuvassa.\n\nFrans Lacza tuli heiniä ostamaan karjallensa, osti koko suovan.\n\n-- Täällä saadaan kyyristellä ainakin kolme päivää!\n\nOnni oli onnettomuudessa, että markkinaväen joukossa oli vaimo, joka\nrupesi ruokaa valmistamaan. Hänellä oli mukana aimo pata ja tuoretta\nsianlihaa. Heti hän rupesi tekemään kauppaa tavarallansa; tilapäinen\nkeittiö kyhättiin kokoon maissin oljista. Polttopuita ei tarvinnut\nostaa, niitä toi Tisza-virta. Viiniä oli lauttaajalla myydä;\nkehnonlaista se oli, mutta meni paremman puutteessa mukiin. Muuten\nunkarilainen aina ottaa matkaan lähtiessään mukaan taskumatin ja\nruokapussin.\n\nKuluipa aika tätenkin tehtäessä tuttavuuksia toisten kanssa.\n\nDebreczeniläinen suutari ja Balmaz-Ujvárosin nahkuri ovat tuttuja\nentisestään. Räätäliä joka ihminen muutenkin sanoo \"kummisedäksi\";\npiparkakkujen myyjä vain istuu eri pöydässä, luulee näet olevansa muita\nparempi, kun hänellä on punakauluksinen röijy yllä, mutta kuitenkin\nsekaantuu hän yhteiseen keskusteluun. Myöhemmin saapui sinne muuan\nhevoskauppias, mutta hän sai jäädä seisomaan, kun oli niin juutalaisen\nnäköinen. Mutta kun karjapaimen astui sisään, niin heti koetettiin\nsaada hänelle sijaa pöydän ääreen, karjapaimen on näet arvossapidetty\nmies kaupunkilaistenkin kesken. Molemmat mähriläiset saivat jäädä ulos\nkarjaa vartioimaan.\n\nKeskustelu oli tasaista ja hiljaista, kun Pundorin matami ei vielä\nollut saapunut. Mutta kun hän ehtii paikalle, niin ei enää toiset taida\nsaada sananvuoroa. Hänen rattaansa olivat näet tarttuneet kiinni\nliejuiseen tiehen, hän kun matkusti yhdessä lankonsa, puusepän kanssa.\nTämä vei koreiksi maalattuja arkkuja Onodin markkinoille, Pundorin\nmatami taasen piti yleisön varalla saippuaa ja talikynttilöitä.\nKarjapaimenen astuessa tupaan oli se jo niin täynnä tupakansavua, että\ntuskin eteensä saattoi nähdä.\n\n-- Kertokaapas, -- jatkoi puhetta suutari kääntyen nahkurin puoleen, --\nte kun siellä Ujvárosissa olette lähempänä Hortobágyin majataloa kuin\nme, miten se krouvarin tyttö sille hevospaimenelle sai myrkkyä\nannetuksi.\n\nKarjapaimenesta tuntui, kuin olisi sydämeen pistoksen saanut.\n\n-- Niin se oli, että kaunis Klaara höysti ketunleivällä lampaanpaistin,\njota hän laittoi Santeri Decsille.\n\nLeivoksien myyjä puuttui puheeseen:\n\n-- Mutta minä olen taas kuullut, että hän antoi Santerille simaan\njotain huumaavaa velhonmyrkkyä.\n\n-- Totta tuo herra sen asian paremmin tietää. Kultavitjatkin on\nkellossa! Sieltä Ujvárosista haettiin rykmentin välskäri avaamaan\nkuolleen hevospaimenen ruumista, ja hän oli löytänyt sen sisälmyksistä\nketunleipiä. Ne on pantu väkiviinaan. Lakiin ne tuodaan todisteiksi.\n\n-- Jopa se herra sai hevospaimenelta hengenkin. Mutta eihän se\nkuollutkaan myrkystä, vaan tuli hulluksi, jotta täytyi viedä mies\nBudaan. Siellä saavat otella hänen päänsä kanssa, myrkyn voima näet\nmeni kovasti päähän.\n\n-- Mitä vielä! Vai vietiin Budaan! Hautaan mies vietiin kuin\nvietiinkin. Minun vaimoni kuuli sen itseltä tekokukkien laittajalta,\njoka oli Santeri Decsin arkullekin kukkia valmistanut. Pyhäin pariin on\npäässyt.\n\n-- No, täällä on Csikmákin rouva, meidän ruuanlaittajamme; hän on\nlähtenyt Debreczenistä päivää myöhemmin kuin me. Kutsutaan hänet\nsisään, hän varmaan tietää asianlaidan.\n\nCsikmákin rouva kerkesi vain ikkunan takaa lausumaan mielipiteensä; ei\nnäet uskaltanut jättää kiehuvaa kattilaansa. Hän tiesi, että tuo\nmyrkytetty hevospaimen jo oli haudattukin; Debreczenin kanttori oli\nveisaamassa ja esipappi piti peijaispuheen.\n\n-- Entä miten tytön kävi? -- kuului yhtähaavaa monen suusta.\n\n-- Tyttö karkasi tiehensä. Pakeni kultansa, erään karjapaimenen kanssa,\njonka neuvosta hän oli hevospaimenen myrkyttänyt, ja yhdessä he nyt\nparaikaa muodostavat rosvojoukkoa.\n\nFrans Lacza kuunteli tätä kaikkea tyynesti, olematta millänsäkään.\n\n-- Juoruja! Joutavia -- tiuskui leivoksien myyjä. -- Nyt ei Csikmákin\nrouva tietänytkään oikein. Tyttö otettiin heti kiinni, pantiin\nrautoihin ja vietiin santarmien keskellä linnaan. Minun poikani näki\nomin silmin, kun häntä vietiin kaupunginvankilaan.\n\nKarjapaimen kuunteli paikaltaan liikahtamatta.\n\nNyt tuli sisään suurella töminällä joukon viimeinen, jo ennen mainittu\nPundorin matami. Ensin astui hän itse sisään, heti perässä ajaja ja\nsitten lankomies, laahaten perässään suurta matka-arkkua.\n\n-- No, kertokaa nyt heti, matami, miten kävi krouvarin tytön, joka sen\nhevospaimenen myrkytti?\n\n-- Kyllä kerron, ystävä-kullat, kun ensin vähän huoahdan. -- Hän\nistahti lankonsa suurelle arkulle, ja paras paikka se olikin, sillä\npenkit ja tuolit olisivat saattaneet särkyä hänen suunnattoman\nruumiinsa alla.\n\n-- Saatiinko kaunis Klaara kiinni vai pääsikö pakoon?\n\n-- Voi ystäväiseni! Jo hän on saanut tuomionsakin. Kuolemantuomion;\nylihuomenna hänet mestataan. Tänäpänä saapuu mestaaja Szegedistä;\nhänelle on saatu asunto \"Valkoratsun\" ravintolasta, mutta \"Härkösessä\"\nei hänelle tahdottu millään ehdolla antaa kortteeria, ja se on niin\ntotta, kuin minä tässä istun. Kuulin sen itse vanginvartijalta, joka\nkäy luonani kynttilöitä ostamassa.\n\n-- Minkälaisella kuolemalla hänet lopetettaneen?\n\n-- Olisi kyllä ansainnut tulla roviolla poltettavaksi, ja jos vielä\nolisi vanha laki, niin kyllä se tehtaisiinkin, mutta nyt vain hakataan\npää poikki. Ja tyttö on sentään vapaata sukua, hänen isänsä ei ole\nmaaorjana ollut. Sellaisia vain mestataan.\n\n-- Älkäähän nyt, hyvä matami! -- väitteli leivoksien kauppias. -- Eihän\nvapaa sukuperä nyt enää meidän päivinä mitään maksa. Kun minä ennen\n1848 otin ylleni hopeanappisen päällysviittani, niin minua pidettiin\naivan vapaasyntyisenä, eikä Pestin sillalla koskaan vaadittu minulta\nsiltarahaa; mutta jos nyt otan ylleni tuon hopeanappisen, niin...\n\n-- Älkää siinä nyt ruikuttako hopeanappistanne! -- puuttui räätäli\nhänen puheeseensa. -- Antaa matamin kertoa mitä tietää: mikä oli syynä,\nettä nuori tyttö meni tuollaista murhaa tekemään?\n\n-- Ai! Sepä vasta onkin asia! Sen yhteydessä on toinenkin murha.\nTuonnoin kävi täällä muuan rikas karjakauppias Mährinmaasta lehmiä\nostamassa. Hänellä oli paljon rahaa mukana. Kaunis Klaara ja hänen\nhenttunsa, tuo karjapaimen näetsen, yksissä neuvoin murhasivat sen\nkarjanostajan ja heittivät ruumiin Hortobágyin jokeen. Hevospaimen,\njoka myöskin oli mieltynyt tyttöön, sattui näkemään heidän tekonsa.\nSentähden he ensin antoivat hänellekin osan rosvoamistaan rahoista,\nmutta myrkyttivät hänet sitten tehdäkseen hänet vaarattomaksi.\n\n-- Eikö tuota karjapaimenta olekkaan otettu kiinni? -- kysäisi suutari\nällistyen.\n\n-- Otettaisiin, jos saataisiin. Mutta se on kadonnut tietymättömiin.\nSantarmit ovat liikkeellä häntä pustalta etsimässä. Häntä on jo\njulkisesti peräänkuulutettu. Hänen ulkomuotonsa on kaikkien tiettäväksi\nilmoitettu. Itsekin olen sen lukenut. Sata taalaria luvataan\npalkinnoksi sille, joka hänet saa kiinni ja tuo elävänä lain kouriin.\nMinä kyllä miehen tuntisin!\n\nJos Frans Laczan sijassa tässä nyt olisi istunut Santeri Decsi, niin\nolisi tästä voinut syntyä aika himphamppu. Olihan ihan tarjolla mainio\nteatteritemppu. Ei muuta kuin lyödä mäjähyttää lyijypäisellä kepillä\npöytään, työntää tuoli takaa kumoon ja karjaista joukkoon: \"Minä olen\nsama mies, jonka peräänkuulutetaan! Kuka haluaa nyt ansaita sata\ntaalaria?\"\n\nKoko seura olisi pötkäissyt pakoon, kuka kellariin, kuka uuniin.\n\nMutta karjapaimenella ei ole sitä luontoa. Hän on tottunut lapsuudesta\njärkevään, maltilliseen menettelyyn. Sarvikarjasta hän sen on oppinut.\n\nKysäisi vain kyynäspää pöydän nojassa matamilta:\n\n-- Tuntisiko matami todellakin tuon virallisen kuulutuksen johdolla sen\nkarjapaimenen?\n\n-- Jottako tuntisinko häntä? Miksen tuntisi? Monta kertaa on hän käynyt\nluonani saippuata ostamassa.\n\nNyt katsoi hevoskauppiaskin parhaaksi puhua tietonsa\n\n-- Mutta kuulkaas, matami hyvä, mitä karjapaimen saippualla tekee?\nHeillähän on kaikilla siniset paidat ja housut, jotka eivät saippuata\nkaipaa, vaan rasvassa ne pojat liinavaatteensa keittävät.\n\n-- No olipa tuokin jotain olevinaan! Kaikkia pitää kuulla! Eikö\nsaippuaa käytetäkkään muuhun kuin pesuun, vai kuinka? Vai eivätkö\nkarjapaimenet ajakkaan partaansa? Pitääkö karjapaimen sellaista pitkää\npartaa kuin mikäkin juutalainen kaupustelija?\n\nKoko seura remahti nauramaan nolatulle viisastelijalle.\n\n-- Minuako tarkoititte? -- ärähteli hevosmies.\n\nKarjapaimen kysäisi taas tyynellä äänellä saippuamatamilta:\n\n-- Tiedättekö tuon rikollisen paimenen nimeä?\n\n-- Miksen tietäisi. Mutta kun ei tule nyt kielelleni. Tiedän sen yhtä\nhyvin kuin oman sikiöni. Nimi on juuri kielen päässä, mutta...\n\n-- Eikös se ole Laczan Franssi?\n\n-- Niin, niin on! Laczan Franssi se on, hitto vieköön! Nyt jo muistan.\nEhkä tekin tunnette miehen?\n\nMutta paimen ei nytkään ilmoittanut, että tunsi tuon miehen yhtä hyvin\nkuin oman isänsä ainokaisen pojan, vaan kopisti levollisena piippunsa\nperät kouraan, pani pesään uutta tupakkaa, nousi seisomaan, laskien\ntukevan keppinsä tuolin nojalle merkiksi, että se on häntä varten,\njottei kenkään muu menisi siihen istumaan, ja astui sytytettyään\npiippunsa pöydällä palavasta ainoasta kynttilästä ulos vierastuvasta.\n\nSisään jääneet rupesivat tuomaan julki hänestä tekemiänsä havaintoja.\n\n-- Tuota miestä näkyi jokin raskas kuorma painavan.\n\n-- Ei hänen katsantonsa minuakaan miellyttänyt.\n\n-- Ehkäpä tiesi mies jotain hevospaimenen murhaamisesta.\n\nHevoskauppias taasenkin onnettomuudekseen puuttui toisten keskusteluun:\n\n-- Arvoisat herrat ja naiset! Tahdon vain nöyrimmästi julkilausua itse\ntekemiäni havaintoja. Eilen iltapäivällä kävin Ohatin pustalla hevosia\nostamassa ja näin siellä tuon kuolleeksi ja myrkytetyksi mainitun\nSanteri Decsin niin raittiina ja terveenä kuin eheä omena; itse hän oli\nsuopungilla ottamassa kiinni myytäviä hevosia laumasta. Se on niin\ntotta kuin elän.\n\n-- Katsoppas sitäkin sen vietävää! Aikoo tässä vielä meitä eksyttää\nvalheillaan, -- murisi suuttuneena koko seura. Mutta kyllä hän siitä\nsaikin. Ei muuta kuin niskasta kiinni ja hyvää kyytiä ulos tuvasta.\n\nNäin ulos heitettynä tämä matkamies pihalla rähjääntynyttä hattuansa\nlaitellen mökötteli itsekseen, tehden tapauksesta johtopäätöksiä:\n\n-- Miksi minulle tämä? Mitä juutalainen totuudella?\n\nKarjapaimen taasen meni laumansa luo ja käski mähriläisten miesten\nvuorostansa mennä juomatupaan ottamaan myöskin viinilasin. Siellä on\nhänen tuolinsa vapaana, se jonka nojassa hänen keppinsä on; sillä aikaa\nlupasi hän vartioida karjaa.\n\nTällä välin otti hän kedolta palan \"orvonturvetta\" ja kätki sen\npäällysviittansa hihaan.\n\nMitä hän sillä tarkoitti?\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nHyvä on, ettei kukaan tiedä -- paitsi hortobágyilaiset -- mitä se\n\"orvonturve\" oikeastaan on, jota kedolta kootaan. -- Se vain on varmaa,\nettei se mikään kukkanen ole. -- Se on pustan paimenten ainoa\npolttoaine.\n\nMieleen tässä johtuu kertomus, miten muuan unkarilainen tilanhaltija,\nkun oli pakko vapaussodan jälkeen paeta ulkomaille, valitsi\npiilopaikakseen vapaan Sveitsin, mutta kun hän ei voinut tottua noihin\nsuunnattoman korkeihin vuoriin, niin hän usein kesällä sulkeutui\nhuoneeseensa, otti esille palan tuota orvonturvetta, jota hän oli\nkoonnut karjalaitumelta, sekä sytytti sen tulisijassa palamaan. Silloin\nhän silmät ummessa sen hajua tunnustellen oli mielikuvituksissaan\nolevinansa Unkarin Alamaan tasangolla karjalaumojen ja kellokkaiden\nkeskellä uneksien sitä, mitä hänen sielunsa himosi...\n\nKun \"orvonturpeen\" savulla oli niin hurmaava vaikutus sellaiseen\nhienonenäiseen ihmiseen, niin sitä uskottavampi on se tapaus, jonka\npian tulen kertomaan.\n\nKaksi päivää olivat matkustajat jo saaneet viipyä Polgárin\nylimenopaikalla; mutta kolmannen vastaisena yönä noin puoliyön\ntienoissa lauttaaja toi sen ilosanoman odottaville, joilta oli jo\nlopussa sekä kärsivällisyys että elintarpeet, että virta oli hyvästi\nlaskenut. Huomisaamuna varmaan pääsee ylitse, lauttaa pannaan jo\nkuntoon.\n\nKiireimmiten riensivät ne, jotka kulkivat rattailla, työntämään\najoneuvojansa lautalle, ihan toistensa viereen; sitten vasta\ntalutettiin hevoset.\n\nSen jälkeen tuli sarvikarjan vuoro. Nekin mahtuivat, kun hyvin\nahtaaseen pantiin.\n\nViimeiseksi talutettiin lautalle sonni, yleisö kun sitä pelkäsi.\nJäljellä oli vain karjapaimen hevosensa kanssa.\n\nMolemmat mähriläiset saivat sijan rattaiden ja lehmien välissä.\n\nMutta ei vielä varsin päästy matkaan, sillä virran yli pingotettu\nvetotouvi oli liian kireällä, niin että siihen tuskin ulottui; piti\nodottaa kunnes se auringonpaisteessa vähän kuivuisi ja höllentyisi.\nKovasti se jo ainakin höyrysi.\n\nJotta odotusaika paremmin kuluisi, hyväksyttiin karjapaimenen esitys,\nettä laitettaisiin kalakeittoa. Ei ollut enää ihmisillä muuta syötävää.\nOlihan pata lautalla, ja kaloja oli kyllin. Lapioilla toivat\nlauttamiehet käsin kiduksista kiinni ottamiansa kaloja lätäköistä,\nminne tulvavesi oli niitä jättänyt, lihavia toutaimia, monnia ja\nlohenmullojakin. Pian ne perattiin, leikeltiin palasiksi ja pistettiin\npataan kiehumaan.\n\nTähän asti meni kaikki mukiin, mutta nyt oli kysymys, kellä oli vielä\njäljellä \"turkinpippuria\".\n\nNäitähän on jokaisella kunnon unkarilaisella aina mukana eväspussissa,\nmutta kun on tässä kolme päivää oltu odotuksissa, niin ei ole ihme, jos\npippurit ovat kaikilta loppuun kuluneet. Eikä ilman niitä kalakeitto\nmaistu miltään!\n\n-- No minulla on, -- vastasi karjapaimen ja otti viittansa hihasta\nesiin puurasian. Näyttääpä olevan varovainen ja tarkka mies, on\nsäästänyt pippurinsa viimeiseen tarpeeseen ja saattaa nyt tehdä hyvän\ntyön koko matkustavalle yleisölle.\n\nMutta pata oli tulella lautan toisessa päässä. Karjapaimenen täytyi\nsentähden astua pitkin lautan parrasta päästäkseen sen luo, elukat kun\nolivat välissä. Eikä kukaan liioin mielellänsä anna pippurirasiataan\ntoisten käsiin.\n\nSillä aikaa kuin lauttaaja-isäntä höysteli padassa kiehuvia kaloja\nnoilla pippurilla -- joita muutamat tiedemiehet sanovat myrkyllisiksi,\nvaikka on olemassa niinkin karskia kansoja, jotka niitä saattavat\nsyödä, -- paimen salaa pisti \"orvonturvetta\" tuleen padan alle.\n\n-- Kuinka tuo kalakeitto tuntuukin käryiseltä ja pohjaanpalaneelta! --\nhuomautti suutari hetken perästä.\n\n-- Se ei enää tunnu vain, se jo haisee siltä! -- oikaisi räätäli.\n\nMutta vielä enemmän turpeen väkevä savu meni elukkain nenään. Ensin\nsonni alkoi käydä levottomaksi. Turpa pystyssä se ravisteli kaulassaan\nriippuvaa kelloa ja ammahteli ehtimiseen; sitten se painoi päänsä alas,\nhäntä nousi ilmaan, ja elukka rupesi kauheasti mylvimään. Ja nyt\nlehmätkin, aivan kun kiiliäistä pakoon, levottomasti hyppelemään ja\nammumaan toistensa selkään yritellen; kaikki pyrkivät ne lautan\nlaidalle.\n\n-- Jeesus Maaria! Pyhä Anna! Me hukumme! -- äännähteli lihava\nsaippuamatami.\n\n-- Istukaa vain te matami lautan toiselle partaalle, niin se kyllä\ntulee tasapainoon! -- pilaili suutari.\n\nMutta pila pois! Miesten oli lujasti tarttuminen vetotouviin voidakseen\npitää lauttaa tasapainossa, sen toinen parras kun arveluttavasti läheni\nveden pintaa.\n\nNyt sonni mylvähti kerran tuimasti ja hyppäsi aika harppauksella\nlautalta veteen. Eikä aikaakaan, niin hyppelivät kaikki neljäkolmatta\nlehmää perässä virtaan.\n\nLautta kulki silloin jo keskivirrassa.\n\nElukat uivat takaisin rannalle, mistä oli tultukin.\n\nMolemmat mähriläiset huutelivat lauttamiehille, että pitää palata\ntakaisin heti paikalla karanneita elukoita hakemaan.\n\n-- Mitä hittoa! Ei takaisin! -- huutelivat markkinamiehet. -- Meidän\npitää päästä ylitse. Muutenkin jo markkinoilta myöhästytään.\n\n-- Älkää yhtään haikailko, pojat, -- virkkoi aivan tyynenä karjapaimen.\n-- Kyllä minä pian eläimet palautan.\n\nNäin sanoen hän hyppäsi ratsunsa selkään, kannusti sitä kerran ja antoi\nsen hypätä laidan yli virtaan.\n\n-- Pian paimen ne saavuttaa! Ei pidä yhtään pelätä! lohdutteli suutari\nepätoivoisia Mährin miehiä.\n\nMutta toista mieltä oli rannalle jäänyt hevoskauppias, jolla ei enää\nollut hevosille tilaa lautalla ja joka ei itsekään tahtonut antaa niitä\nvaaraan toisten elukkojen joukkoon.\n\n-- Te ette ikinä enää tuota karjaa saa nähdä! Kyllä se nyt on mennyttä!\n-- huuteli hän rannalta lautalla meneville.\n\n-- Mitä se Pilatuksen pyöveli siellä taas puhuu? -- Suutari ihan\nsuuttui. -- Olisi tässä siansääri, niin heittäisin sillä niskaan.\n\nKarja ui viistoon suuntaan Hortobágyin puoleista rantaa kohden ja nousi\nmatalalle päästyänsä kauniisti maalle. Paimen jäi jälkipuoleen.\nSarvikarja pääsee vedessä eteenpäin paremmin kuin hevonen.\n\nSaavuttuansa rannalle paimen irroitti kaulastaan pitkän piiskansa ja\nläimäytti sillä kovasti muutamia kertoja.\n\n-- Ahaa! Jo se rupeaa niitä palauttamaan! -- puhelivat nyt\nmarkkinamiehet mähriläisiä lohduttaen.\n\nMutta piiskan läimäykset vain pelottavat sarvikarjan nopeampaan\njuoksuun.\n\nTämä lehmien lautalla tekemä kepponen antoi matkustajille aihetta\nlaajaan ajatustenvaihtoon. Lauttamiehet vakuuttivat, ettei tämä\nsuinkaan ollut ensimmäistä kertaa. Usein Hortobágyista tuodut elukat\nsaavat sen sisun, että tuntiessaan lautan liikkuvan vedessä yhtäkkiä\nhullaantuvat, hyppäävät veteen, uivat rannalle ja karkaavat takaisin\npustalle.\n\n-- Ihmisessäkin on isänmaanrakkautta, -- vakuutteli vehnästenmyyjä,\njoka oli lukenut paljon kirjoja ja tullut niistä tuon taudin tuntemaan.\n\n-- Niin kai! -- selitti saippuakauppias, -- lehmät karkasivat kotia,\nkun heidän vasikkansa jäivät sinne. Siinä tehtiin väärin, kun vietiin\nemät pois vasikoittensa luota.\n\n-- Toista minä tuumaan, -- virkkoi suutari, joka jo virkansakin\npuolesta oli epäileväinen. -- Olen usein kuullut, että viekkaat\nbetyárit tahtoessaan hajoittaa laumaa pistävät rasvaa piippuunsa\ntupakan sekaan. Kun nauta tuntee nenässään tuon hajun, niin se\nvilliintyy ja lähtee karkaamaan tiehensä. Paimen junkkari silloin\nhelposti saattaa siepata laumasta jonkun hiehon tai mullikan. Olin\näsken juuri tuollaista hajua tuntevinani.\n\n-- Ettekä kuitenkaan lähtenyt karkuun. -- Tälle sanallekos vasta\nnaurettiin.\n\n-- Varroppas, räätäli! Kunhan vain tästä päästään rantaan.\n\nMutta nuo molemmat mähriläiset eivät pitäneet tuota karjan kepposen\nselittelemistä ensinkään naurun asiana, vaan nostivat sellaisen ulinan\nja vaikerruksen kuin tappiolle joutunut mustalainen.\n\nVanha lauttaaja osasi vähän slovakin kieltä ja lohdutteli heitä.\n\n-- Ei pidä ulista, vieraat. Nje stjekát! Ei karjapaimen teidän\nlehmiänne varasta. Se on rehellinen mies. Onhan hänellä hatussa iso\nmessinkilevy, johon on piirretty kirjaimet D.V., ja ne eivät merkitse\nsanoja \"Dugd el, Vedd el\", pistä piiloon, vie pois, vaan nimeä\n\"Debreczen Városa\", Debreczenin kaupunki. Ei se tohdi lehminensä pakoon\nkarata. Kun me palajamme takaisin, niin on jo koko karja koossa\nrannalla odottamassa. Kyllä paimen ne palauttaa. Menihän koiransakin\nmukaan pois lautalta. Kun toisen kerran elukat tuodaan lautalle, niin\npitää vain sitoa lehmät parittain sarvista yhteen ja kytkeä sonni\nkiinni tuohon rautarenkaaseen, niin kyllä tästä ylitse päästään.\nLauttaraha vain pitää suorittaa toiseen kertaan.\n\n... Kului hyvinkin puolitoista tuntia, ennenkuin lautta pääsi toiseen\nrantaan ja ennenkuin se tyhjeni, taasen täyttyi ja ehti takaisin\ntoiselle puolelle.\n\nMähriläiset juoksivat heti kummulla sijaitsevan lauttaajatalon luo\nlaumaa etsimään.\n\nMutta sitä ei näkynyt missään.\n\nHevoskauppias tiesi sanoa, että nuo villit eläimet olivat täyttä\nlaukkaa juosseet tuonne arolle päin, perässä paimen sekä hänen\nkoiransa, ja pian kadonneet tuonne piilipuiden taa. Ne eivät olleet\nkulkeneet maantietä, vaan juosseet myötätuuleen, sarvet päin maata ja\nhäntä ilmassa, ihan kuin kiiliäistä pakoon.\n\nMuuan myöhästynyt savenvalaja, joka kuorminensa tuli Ujvárosin\npuolesta, tiesi kertoa tavanneensa Hortobágyin tuolla puolen\nsarvikarjalauman, joka mylvien juoksi Zámin kumpuja kohden, perässä\nratsumies koirinensa. Hortobágyin joki kun tuli vastaan, niin ne\nsyöksyivät veteen, ja sitten katosivat näkyvistä korkeaan kaislikkoon\nsekä karja että ratsumies.\n\nLauttaaja-isäntä kääntyi mähriläisten puoleen, jotka suu auki miestä\nkuuntelivat, sanoen: -- Nyt on ulisemisen syytä, miehet!\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOhatin pusta on \"koreiden tammojen\" laidunmaa. Paimenmajalta pustan\nkeskeltä katsoen taivaanrantaan asti näkee vain hevosia syömässä\nlaitumella. Siellä niitä on kaiken värisiä, joita mainita saattaa,\nruskeita, harmaita, mustia, laukkia, voikkoja, kimoja, päistärikköjä,\nraudikkoja, suotia, jopa valkoisiakin, jonka värisiä nuoret hevoset\nharvoin ovat. Kai tuon monivärisyyden tähden juuri näitä hevosia\nsanottiin \"koreaksi tammastoksi\".\n\nKaikki Debreczenin kaupungin tammat täällä ovat yhdessä varsoinensa.\nNiitä ei pidetä koskaan tallissa, ei talvellakaan; lauman\nlisääntymisestä vain isäntäpaimen tekee vuosittain tiliä.\n\nTäältä ovat kotoisin ne hyvät arohevoset, joita tullaan kaukaakin\nostamaan. Kaikki hevoset näet eivät kelpaa hiekkaisille aroteille;\nvuorihevonen seisahtuu, kun pitää alamaan maanteitä kulkea.\n\nHevoset ovat laitumella eri ryhmissä, kukin johtajaoriinsa ympärillä,\nahkerasti syöden. Hevonen syö aina. Oppineet miehet sanovat Jupiterin\nkironneen hevosen, kun Minerva oli sen luonut, että sen pitää aina\nsyömän eikä ikinä ravituksi tuleman.\n\nNeljä viisi paimenta hoitaa ratsunsa selästä tuota satakuntaa hevosta,\npitkäsiimaisella piiskalla palauttaen niitä, jotka tahtovat pyrkiä\nerilleen.\n\nTäällä on muuten kaikki samalla tavalla laitettu kuin sarvikarjan\npaimentenkin luona, samanlainen paimenmaja, keittiö, tuulensuoja ja\nvipukaivo. Mutta täällä ei tarvita kärripoikaa, ei orvonturvetta eikä\npaimenkoiria, sillä hevonen ei kärsi koiransukua lähellään, ei sutta\neikä hallia, vaan potkii sen kuoliaaksi, kun likelle tulee.\n\nPuolenpäivän aikana alkavat eri tahoilla syövät hevoset vetääntyä\nsuuren kaivon läheisyyteen.\n\nKahdet rattaat näkyvät lähenevän paimenmajaa tuolta Hortobágyin\nsillalta päin.\n\nIsäntäpaimen, tanakka, hartiakas ja luiseva ukko, katseli tulijoita,\nkädet silmillä päivänvarjostimina, tunsi tulokkaat jo kaukaa heidän --\nhevosistaan.\n\n-- Se on herra Mikael Kádár, ja toinen on hevoskauppias Pelikán. --\nHeti kun kalenteriini katsahdin, niin arvasin, että he tänään tulevat.\n\n-- Vai seisoo se teidän kalenterissanne? -- kysäisi Santeri paimen\nkiusoitellen.\n\n-- Seisoo se. Siinä Csáthyn kalenterissa seisoo kaikki. Ensi pyhästä\nalkavat Onodin eläinmarkkinat; sinne pitää Pelikánin saada hevosia.\n\nTämähän oli selvä asia. Tultiin siis hevosia ostamaan. Herra Mikael\nKádár on myyjä, Samuel Pelikán on ostaja.\n\nHerra Mikael Kádárin me varmaankin jokainen tunnemme. Pyöreäkasvoinen\npulska mies, sievät viikset, suu aina hymyssä ja keskiruumis erittäin\npullea; tavallisesti on hänellä aina yllä nyöritakki, kannukset\nsaappaissa, pyöreä, pystyreunainen hattu päässä, hoikka keppi kädessä,\nnuppina puusta leikattu linnunpää. Hänen hevosiansa on tuo ryhmä tuolla\nlätäkön reunalla, ruskea ori etummaisena.\n\nSamuel Pelikán taasen on laihakasvuinen mies, kauhean käyrä nenä,\npitkät viikset ja parta, selkä ja sääret hiukan koukussa alinomaisesta\nhevosten tarkastelemisesta. Suuri leveälierinen huopahattu, kurjensulka\nkyljessä, on hänellä päässään, kirjava liivi ja lyhyt takki yllä ja\nhousut saapasvarsiin pistettyinä, iso sikarikotelo takin sivutaskussa,\nja kädessä pitkä ratsupiiska.\n\nAstuttuaan alas rattailta tulivat herrat kävellen paimenmajalle, missä\nisäntäpaimen oli heitä vastaanottamassa. Kun oli hänen kanssaan muutama\nsana vaihdettu, antoi hän miehillensä tarpeelliset käskyt, ja sitten\nlähdettiin hevosia katsomaan.\n\nKaksi paimenta ajoi ratsain edellään mahtavilla piiskan läimäyksillä\nsitä hevoslaumaa, jonka seassa herra Kádárinkin omat olivat. Siinä oli\nnoin pari sataa hurjaa hevosta, joihin ei vielä ikinä ollut ihmiskäsi\nkoskenut.\n\nKun paimenet pitkässä kaareutuvassa rivissä ajoivat edellänsä\nhevosparvea herrojen nähtäväksi, niin kauppias huomautti maassa\nseisovalle kolmannelle paimenelle yhtä nelistävää ruskeata, joka häntä\nmiellytti.\n\n-- Tuosta minä pidän.\n\nNyt Santeri Decsi heitti yltään viitan ja takin, otti käteensä valmiin\nsuopungin, vasemman käden ympäri sen pään kiertäen, ja meni täyttä\nlaukkaa kohti tulevaa hevoslaumaa vastaan. Salaman nopeudella hän\nheitti suoraksi suopungin valittua hevosta kohden, rengas osui\ntäsmälleen eläimen kaulaan, jotta se alkoi sitä kuristaa. Hirnuen\nkiitivät toiset hevoset edelleen, mutta kiinni saadun täytyi jäädä. Se\npärskyi, nousi pystyyn, pyrki pakoon, mutta turhaan. Mies seisoi kuin\nolisi ollut vaskesta valettuna, pitäen kiinni suopungin päästä. Avarat\npaidanhihat luisuivat ylös olkapäihin, käsivarret olivat tukevat kuin\nmuinaiskreikkalaisten ja -roomalaisten sirkustaiteilijain. Molemmin\nkäsin hän veti yhä lähemmäksi vastaan pinnistävää hurjaa hevosta, ei\nauttanut mikään, ihan viereen piti sen tulla. Silmät jo olivat\npulleina, sieraimet selällään, hengitys raskaasti ähkyvä. Nyt kiersi\npaimen kätensä hellästi hevosen kaulaan, kuiski jotain sen korvaan,\notti suopungin silmukan pois kaulasta, ja nyt tuo hurja eläin muuttui\nlauhkeaksi kuin lammas, helposti sai jo panna päitset päähän. Heti\nsidottiin se marhaminnalla hevoskauppiaan rattaisiin: suolaisella\nleivällä tämä kiiruhti kestitsemään uhriansa.\n\nTämä voimannäyte uudistettiin kolmasti; Santeri ei heittänyt harhaan\nkertaakaan. Vasta neljännellä kerralla kävi niin, että silmus oli liian\navara ja siitä syystä meni aivan kiinni otetun tamman rinnuksiin asti,\njotta se, kuin ei tuntenut kuristusta, ei antautunutkaan aivan vähällä,\nvaan rupesi hyppelemään ja vastaan vintturoimaan, vetäen suopungissa\npaimenta perässään hyvän matkan. Mutta sai hän kuitenkin siitä viimein\nvoiton ja talutti kiinni otetun hevosen herrojen luo.\n\n-- Tämäpäs on hauskempaa kuin karambol-peli kapakassa! -- virkkoi\nSamuel Pelikán kääntyen herra Kádáriin.\n\n-- Ei hänellä muuta työtä olekkaan, -- vastasi kunnon porvari.\n\nHevoskauppias otti taskusta sikarikotelonsa ja tarjosi paimenellekin.\n\nSanteri otti sikarin, iski tuluksilla tulta ja tuprutteli pian mahtavia\nsavuja.\n\nNuo neljä hevosta sidottiin ostajan rattaisiin. Kaksi perään, kolmas\nistuimen kohdalle ja neljäs valjaissa olevan oheen.\n\n-- Te olette vasta väkevä mies, -- jatkoi vielä herra Pelikán,\nsytyttäen sikariansa Santerin sikarista.\n\n-- Mitä, kun juuri on sairastamasta päässyt ... murahti vanha\nisäntäpaimen.\n\n-- En minä ole sairastanut! -- väitti Santeri, pää ynseästi pystyssä.\n\n-- Lempoko sinua sitten vaivasi? -- Kolme vuorokautta mies makasi\ntuolla Mátan lasareetissa.\n\n-- Ei olekkaan mies lasareetissa maannut! Sehän on vain hevosia varten.\n\n-- Mitä siellä sitten teit?\n\n-- Pätkässä olin, jotta piisasi, jos tietää tahdotte.\n\nIsäntäukko siveli viiksiänsä ja murahti tyytyväisenä pahoitellen:\n\n-- Tuollaisia veitikoita ne ovat! Milloinkaan eivät ilmaise, miten\nhullusti heidän on käynyt.\n\nNyt tuli maksun suoritus.\n\nKahdeksansataa floriinia sovittiin hinnaksi noista neljästä hevosesta.\n\nHerra Pelikán otti esiin povitaskusta ison nahkalompakon, josta hän\npaperitukun seasta otti esille yhden. Ei siellä ollut ainoatakaan\nseteliä, vaan paljaita sileitä vekseleitä, sekä tyhjiä että täytettyjä.\n\n-- Minä en koskaan kuljeta mukanani rahaa, vaan vekseleitä, puhui\nkauppias. Näitä ei kukaan viitsi minulta rosvota, varas vain joutuisi\npahaan pulaan. Näillä minä maksan.\n\n-- Ja minä hyväksyn, -- vastasi herra Kádár. -- Herra Pelikánin vekseli\non puhdasta rahaa.\n\nHänellä oli kirjoitusneuvotkin mukana. Housuntaskussa ruuvikantinen\ntolppo ja saapasvarressa kynänvarsi.\n\n-- Pian saadaan tästä kirjoituspöytäkin, -- virkkoi Pelikán. -- Tuokaa,\npaimen, tänne hevosenne, olkaa niin hyvä.\n\nSanterin hevosen satulan päällä saattoi helposti täyttää vekselin\ntyhjät kohdat. Paimen katseli tarkasti herrain työtä.\n\nEikä vain paimen tullut katsomaan, vaan hevosetkin. Nuo samat hurjat\nhevoset, joita oli neljästi takaa ajettu ja joiden joukosta oli\nsuopungilla neljä otettu kiinni, kerääntyivät kuin uteliaat lapset\nilman vähintäkään pelkoa miesten ympärille. Muuan raudikko laski päänsä\nihan hevoskauppiaan hartialle, hänen hommiansa kummastellen. Ei kukaan\nnoista tietysti ollut ennen nähnyt vekseliä tehtävän.\n\nToiset katsojat olivat vaiti, mutta Santeri Decsi rohkeni tehdä yhden\nkysymyksen.\n\n-- Minkätähden kirjoitettiin tuohon paperiin kahdeksansataa kaksitoista\nfloriinia ja 18 kreutseriä, kun hevosten hinta oli tasan\nkahdeksansataa?\n\n-- Se on nähkääs sillä tapaa, että minä olen velkapää suorittamaan\nsumman käteisellä rahalla. Nyt kirjoittaa herra Kádár nimensä vekselin\ntakapuolelle ja vie sen huomenna heti pankkiin. Siellä maksetaan\nhänelle siitä kahdeksansataa floriinia, kun ensin vedetään pois korko\n12 fl. 18 kr.; vasta kolmen kuukauden perästä minä suoritan summan\npankkiin ja viljelen rahoja sen ajan.\n\n-- Mutta jollette maksakkaan silloin pankkiin!\n\n-- Silloin ottaa herra Kádár minulta rahat lain voimalla. Ja minulla on\nluottoa.\n\n-- Nyt ymmärrän. Sellainen siis on se vekseli.\n\n-- Ettekö koskaan ole ennen vekseliä nähnyt?\n\nSanteri päästi aika naurun. Puhdas hammasrivi kiilsi veitikkamaisesti\nhänen nauraessaan.\n\n-- Mitä hevospaimen vekselillä!\n\n-- Mutta totta puhuen: teidän toverinne Frans Lacza on enemmän\nherrastapoja oppinut; hän tietää, mihin vekseli kelpaa, vaikka onkin\nvain karjapaimen. Minun hallussani on täällä paraikaa yksi sellainen\npitkä paperi häneltä; otan sen esille nähdä, jos tahdotte.\n\nHevoskauppias etsi sen paperiensa joukosta ja ojensi sen Santerin\nsilmien eteen, antoipa käteenkin. Kymmenen floriinin vekseli se oli.\nPaimen kysäisi ällistyen:\n\n-- Miten te, herra Pelikán, olette karjapaimenen tullut tuntemaan?\nEihän hän lehmänkauppoja tee.\n\n-- En minä olekkaan tätä saanut, vaan vaimoni. Minun vaimollani on\nnäetsen pieni kultasepänliike, jota hän hoitaa omin päinsä ja johon\nminä en juuri ollenkaan puutu. Pari kuukautta sitten tuli hänen\nluokseen arvoisa Frans Lacza tuoden kullattavaksi pari hopeaista\nkorvarengasta perineen; hyvin olikin määrä kullata.\n\nNämä sanat olivat Santerille kuin ampiaisen pistos.\n\n-- Hopeaiset korvarenkaat?\n\n-- Aivan niin. Kaunista filigraanityötä. Kymmenen floriinia oli määrä\nmaksaa kultauksesta. Hän saikin ne kullattuina takaisin. Ei varmaankaan\nitse niitä käytä. Rahaa miehellä ei ollut, mutta tämän vekselin antoi;\nDemetriuksen päiväksi on määrä maksaa.\n\n-- Tuo vekselikö?\n\nOudosti tuijottivat Santerin silmät, sieraimet värähtelivät; kasvot\nvääntyivät niin kummallisen näköisiksi, että olisi luullut hänen\nnauravan, mutta vekseli hänen kädessään vapisi. Eikä hän antanut sitä\ntakaisin; lujasti piti hän sitä kädessänsä.\n\n-- Koska tuo vekseli teitä niin miellyttää, niin minä annan sen teille\njuomarahan sijaan, -- puhui herra Pelikán saaden jalomielisen\npäähänpiston.\n\n-- Mutta hyvä herra! Tämä on liian paljon juomarahaksi. Kymmenen\nfloriinia.\n\n-- Tietysti on kymmenen floriinia teille iso summa. Enkä minä liioin\nole sellainen pölkkypää, että heittelisin kymmeniä floriineja\njuomarahaksi joka hevoskaupassa, mutta totta puhuen haluan jollain\nlailla päästä tuosta vekselistä, kuten muinainen suutari\nviinitarhastansa.\n\n-- Olisiko siinä jotain petoskauppaa?\n\n-- Ei siinä mitään petosta ole. Asia on aivan täyttä totta. Antakaas,\nminä selitän; olkaa hyvä, katsokaa tänne. Tuossa seisoo: Herra Frans\nLacza. Alla seisoo hänen asuinpaikkansa ja sitten \"maksettava\". --\nKumpaankin kohtaan olisi pitänyt kirjoittaa: Debreczenissä. --\nMutta minun vaimoni, se tuhma akka, onkin kirjoittanut siihen:\n\"Hortobágyissa\". -- Tämä kyllä on totta. -- Herra Frans Lacza asuu\nHortobágyissa. Mutta olisi akka edes kirjoittanut Hortobágyin\nmajatalon, tiedän missä se on, mutta nyt pitäisi minun, tämä vekseli\nkädessä, kulkea häntä Hortobágyista etsimässä kukatiesi kuinka monella\npaimenmajalla ja voisivat koirat vielä repiä housunikin. -- Voi kuinka\npaljon riitaa on tästä asiasta syntynyt minun ja vaimoni välillä! Nyt\nvoin ainakin sanoa myyneeni vekselin sadan prosentin voitolla eikä\nmeidän enää tarvitse sen tähden kiistellä. Ottakaa pois vaan. Te kyllä\nosaatte karjapaimenelta ottaa nuo kymmenen floriinia, sillä tehän ette\npelkää häntä itseään ettekä hänen koiraansa.\n\n-- Kiitoksia, herra. Paljon kiitoksia.\n\nPaimen taittoi vekselin kaksinkerroin ja pisti sen povitaskuunsa.\n\n-- Hän on oleva suuresti kiitollinen tuon kymmenen floriinin juomarahan\ntähden, -- kuiskasi Mikael Kádár isäntäpaimenelle. -- Jalomielinen teko\nkantaa hyviä hedelmiä.\n\nHerra Mikael Kádár viljeli paljon sanomalehtiä, hänelle tuli _Vasárnapi\nUjság_ ja _Politikai Ujdonságok_, ja siksi hän puhui niin valituin\nsanoin.\n\n-- Ei se ilo lähde varsin siitäkään, -- murahti isäntäpaimen. --\nSanteri kyllä tietää, että Frans Lacza on edullisen paikan saatuaan\nmuuttanut Mähriin viime perjantaina; ei hän ikinä enää näe miestä eikä\nnoita kymmentä floriinia. Siitä hän vain on hyvillään, että on selvillä\nnoiden korvarenkaiden asiassa. Tässä jutussa on näet tytönpuolikin.\n\nHerra Kádár nosti keppinsä linnunpään suulleen.\n\n-- Hoo! Tämä on aivan toinen asia.\n\n-- Tuo poika on, tiedättekös, minun kummipoikani. Minä pidän hänestä\npaljon. Ei kukaan niin hyvin hoida hevosia kuin tuo poika. Kaikin\nmokomin minä tahdoinkin saada hänet vapaaksi sotaväestä. Tuo toinen,\nFranssi näetten, on taasen lankoni, karjapaimenen kummipoika. Sekin\nolisi kelpo mies. Molemmat voisivat olla hyviä tovereita, jollei\nlempo tai joku muu pahahenki olisi pannut heidän väliinsä tuota\nkeltanaamaista tyttöä. Nyt ne tuon hetaleen tähden toisensa vaikka\nelävältä söisivät. Hyväksi onneksi keksi lankomies sen keinon, että\nlähetti Franssin Mährinmaalle isäntäpaimeneksi eräälle herttualle.\nSiten voipi rauha taas palata Hortobágyiin.\n\n-- No sepä oli sukkelampi keino kuin Kolumbuksen munan kirvoittaminen\nAriadnen langasta.\n\nSanteri huomasi tästä hiljaisesta keskustelusta, että hänestä oli puhe.\nToisten puheiden kuunteleminen ei ole magyarilaisen luonteen mukaista.\nHän astui sentähden syrjään. Rupesi ajamaan hevosia juottopaikalle,\nminne jo oli muutamia joukkioita kokoontunut. Siellä oli kyllä\ntekemistä. Viisi oli paimenta, kolme kaivonvipua, tuhatviisikymmentä\nhevosta. Kunkin paimenen piti painaa kaksisataakymmenen kertaa vipu\nalas, täyttää sanko, nostaa se ylös ja kaataa ruuheen. Tämä on heille\njokapäiväistä leikkiä -- ja tapahtuu se kolmasti päivässä. Ei heidän\ntarvitse liikkumisen puutetta valittaa.\n\nEi Santerin muodosta voinut ensinkään havaita mitä hänellä oli\nmielessä. Oli vain hyvällä tuulella, jopa tavallista paremmalla.\nVihelteli ja lauleli kaiken päivää. Avara pusta kaikui hänen\nlempilaulustansa:\n\n    \"Rahaa ei oo miekkosella,\n    kulkee kuudella orhisella;\n    joka hepo hempeäinen,\n    vaikk' on poika äpäräinen.\"\n\nJo lauleli toinen ja kolmaskin paimen hänen perässänsä samaa nuottia;\nse kaikui yli koko Ohatin pustan. Seuraavana päivänä oli hän yhtä\nhyvällä tuulella aamusta iltaan, niin että häneen soveltui sananlasku:\nOn niin hyvällä päällä, kuin tuntisi tuhon tulevan.\n\nAuringon laskiessa johdettiin hevoset yösijoillensa kaikki majan\nläheisyyteen, missä ne pysyvät yhdessä aamuun asti.\n\nRenkipoika sillä aikaa toi selässään ison kantamuksen kuivia ruo'on\npillejä lähellä olevasta ruoikosta. Niistä hevospaimenet tekevät\niltaisin nuotion, jonka ääressä lämmittävät iltaruokaansa.\nHevospaimenten illallinen on aivan toista lajia kuin karjapaimenten. Ei\npuhettakaan eksyneestä porsaasta tai lampaasta, joista teattereissa\npuhutaan; sikalaumat ja lammasjoukot paimennetaan kaukana täältä\ntuolla puolen Hortobágyin jokea, niin että hevospaimenella olisi\npäivän matka käydessään sieltä puhaltamassa porsaan tai lampaan. Eikä\ntäällä viljellä raadonlihaa, josta karjapaimen tuonnoin mainitsi.\nIsäntäpaimenen emäntä kaupungista laittaa tänne ruuan koko viikoksi. Se\non aimo ruokaa, sen ääreen kelpaa kenen hyvänsä istua: Silavaa etikan\nkanssa, -- Velliä, -- Verimakkaraa, -- Kaalia, -- Likkiötä. Kaikki\nviisi paimenta syövät yhdessä isännän kanssa, eikä renkipoikakaan jää\nosattomaksi.\n\nHevonen ei menettele auringon laskettua sarvikarjan tavalla, joka\nillalla juotettua laskeutuu taajoissa ryhmissä maata ja rupee\nmärehtimään. Hevonen ei ole niin tyyniluontoinen, vaan se syö yölläkin,\nkun vain on kuutamo; ruoho kelpaa silloinkin sille.\n\nSanteri on vieläkin mainion hyvällä tuulella. Illallisella nuotion\nääressä oltaessa hän kysyy isännältä:\n\n-- Sanokaapas, hyvä kummisetä, mikä on syynä siihen, että hevonen\nsaattaa syödä kaiken päivää eikä herkeä yölläkään. Vaikka koko kenttä\nolisi hedelmäleivoksia täynnä, niin ei minua haluttaisi olla aina\nsyömisen touhussa.\n\nIsäntäukko nakkasi vielä ruokoja sammuvaan tuleen.\n\n-- Kerron teille siitä tarinan, mutta älkää vain naurako. Se on\nvanha asia. Kerrottiin niihin aikoihin, jolloin teinit kävivät\nkolmikulmaisissa hatuissa. Eräältä sellaiselta mustekouralta minä sen\nkuulin; hänen sielunsa saa siitä kärsiä, jos hän ei puhunut totta. --\nEli näet kerran kuuluisa pyhimys, jonka nimi oli Martti, -- elää hän\nvieläkin, vaikkei käy Hortobágyissa.-- Sitten oli juuri täällä\nHortobágyissa kuningas, jota sanottiin Hevos-Marotiksi. Tämän nimen hän\nperi siitä, että sai viekkaudella anastetuksi Pyhältä Martilta sen\nihmehevosen, jolla tämä kulki ympäri maailmaa. Kerran näet tuli pyhä\nMartti hänelle vieraaksi, ja tuo hevonen vietiin kuninkaan talliin. --\nKun Pyhä Martti sitten tahtoi lähteä aikaisin aamulla matkaan, niin hän\nsanoi kuninkaalle: \"Anna tänne hevoseni, minun pitää lähteä.\" Kuningas\nvastasi: \"Ei nyt sovi, hevonen paraikaa syö.\" -- Pyhä Martti odotti\npuoleenpäivään, sitten vaati hän taas hevostansa. -- \"Nyt ette ainakaan\nvoi lähteä\", puhui kuningas, \"sillä hevonen syö juuri nyt\". -- Pyhä\nMartti odotti päivän laskuun ja rupesi taas kuninkaalta vaatimaan\nhevostansa. \"En tosiaankaan voi nyt sitä laskea, hevosenne syö nytkin\",\nvastasi kuningas. -- Silloin suuttui Pyhä Martti, heitti kirjansa\nmaahan ja kirosi sekä kuninkaan että hevosensa. \"Sinun nimeesi hevonen\ntarttukoon älköönkä siitä ikinä irti pääskö, ja hevonen olkoon kirottu,\nsyököön kaiken päivää, mutta älköön koskaan kylläänsä saako.\" Siitä\nasti hevonen ei koskaan saa kylläänsä syödäkseen, vaikka on laitumella\npäiväkaudet. -- Minulle on sanottu, että joka ei usko, olkoon\nuskomatta.\n\nPaimenet kiittivät isäntää sadun kerronnasta. Sitten meni kukin\netsimään hevostansa ja poistui hiljaiseen tähtiyöhön, jokainen oman\nlaumansa luokse.\n\n\n\n\nX.\n\n\nOli ihana ja lämmin kevätpäivän ilta; taivaalta ei tahtonut iltarusko\nmalttaa lähteä, ennenkuin yö sen verhosi hienoiseen usvapeitteeseen,\njoka nousi ja levisi taivaanrannalle.\n\nUusikuu näkyi jo tuolta Zámin kummun kohdalta, ja sen yläpuolella\nsäteili lempiväisten tähti, tuo varhain nouseva, myöhään laskeva\nkointähti.\n\nHevospaimen katsoi itselleen laumansa lähellä yösijan, riisui ratsunsa\nselästä satulan loiminensa, otti suitset päästä ja asetti ne maahan\npystyyn asetetun kepin nenään. Loimi pantiin satulan päälle, siitä tuli\npäänalus, ja viitta peitoksi, niin oli makuusija valmis.\n\nMutta ennenkuin hän meni maata, lohkoili hän illallisesta jääneen\nleivän palasiksi ja antoi ne kädestänsä hevoselleen.\n\n-- Nyt saat sinäkin mennä haukkaamaan ruohoa, Ilo heponi. Sinäpä et\npidäkkään päiväkausia syömisen virkaa kuten toiset hevoset. Sinä saat\naina olla satula selässä. Ja herrat vielä tahtoisivat, että sinun\nkaiken päivää liikkeellä oltuasi pitäisi joutua koneen eteen nostamaan\nkaivosta vettä! Sitä saavat odottaa. Luulevatko he hevostakin ihmisen\nkaltaiseksi koiraksi?\n\nHän pyyhki liehuvalla paidanhihalla hellästi hevosensa silmät.\n\n-- No, mene nyt etsimään hyvää ruohoa syödäksesi, mutta älä joudu liian\nkauas; kun kuu laskee ja tuo kirkas tähti katoaa, niin saat tulla\ntakaisin. Katsos, minä en sido sinua liekaan, kuten karjapaimen, en\nkytke sinua kuten moukat. Siinä on kyllä, kun huudan aamulla: \"hoi, Ilo\nheponi!\" niin sinä heti olet paikalla.\n\nYmmärsikö eläin? Miksei olisi ymmärtänyt. Päästyänsä vapaaksi satulasta\nja suitsista teki hevonen aimo hyppäyksen, ojenteli sitten\ntakaraajojansa, rupesi piehtaroimaan, kääntyen selällään ainakin\nkolmasti koivet päin taivasta; sitten se nousi nopeaan taasen\njaloillensa, pudisteli, hirnahteli ja rupesi halukkaasti haukkaamaan\nrehevää ruohoa, pitkällä hännällään yöhyönteisiä luotansa karkoitellen.\n\nHevospaimen loikoili pitkällään siinä makuusijallansa viheriällä\nnurmella.\n\nMikä mainio vuode! Patjana koko laaja pusta ja telttana tähtitaivaan\nkansi.\n\nOn jo yö. Mutta maa ei pahan lapsen lailla tahdo vielä nukkua. Eikä se\nunta saisikaan. Kuuluu kaikenlaisia ääniä vielä. Kaikki on niin\nsalaperäistä. Ei tänne kuulu kirkonkellojen ääni kaupungista eikä\nkoirain haukunta karjapaimenten majan luota, sieltä on tänne siksi\npitkä matka. Läheisessä ruoikossa rääkyy ruo'onpäristäjä ihan kuin joku\naavehenki; soiden satakieli, suovarpunen tirskuttaa, ja tuhannet\nsammakot säestävät; Hortobágyin myllyn yksitoikkoinen kalkutus\nkuuluu sekaan. Ylhäältä ilmasta huokuu hiljaista hyminää,\njäähyväisvaikerrusta, hanhet ja kurjet siellä lentävät säännöllisissä\nparvissa; niitä töintuskin näkee, vaikka onkin kirkas tähtitaivas.\nTaaja hyttysparvi vielä survoo edestakaisin ilmassa, senkin ääni tuntuu\nkaukaiselta aavesoitolta. Välistä kuuluu myöskin hevosen hirnuntaa.\n\nEnnen sinun on tullut hyvin uni, paimen parka; kun pääsi satulaan\nvaraan laskit, niin heti nukuit; mutta miksi nyt valvot tummansinistä\ntaivasta katsellen ja puhutellen tähtösiä, kuten kummisetäsi on sinua\nopettanut? Tuolla keskellä taivaan kantta on \"Pohjantähti\", joka ei\nmilloinkaan liiku paikaltaan; tuolla on \"Paimenpari\", tuo väriään\nvaihteleva on \"Orvonsilmä\". Tämä kirkas tähti taivaanrannalla on\n\"Viikatetähti\", ja tuo kirkkaampi taasen \"Pakolaisen lamppu\". Nuo kolme\ntuolla ovat \"Kolmen kuninkaan tähdet\", -- yhdessä sarjassa on\n\"Seitsentähtinen\", ja tuo, joka pian katoaa usvan taa, on \"Taivaan\nikkuna\".\n\nMitä tähtien katseleminen häntä auttaa, kun ei kumminkaan taida niiden\nkanssa puhella? Outo, raskas taakka painaa hänen sydäntänsä; hänen\nsielussaan tuntuu olevan kamala, verta vuotava haava! Ehkä helpottaisi,\njos voisi jollekin ilmaista sydänsurunsa ja valitella vaivaansa. Mutta\ntämä pusta on yhtä tyhjä kuin se on suurikin.\n\nTuo kirkas tähti laski, kuu oli myöskin jo katoamassa, hevonen heitti\nsyöntinsä ja palasi isäntänsä luo. Tuli hiljaa astellen, ikäänkuin\npeläten hänet herättävänsä, ja kaulaa ojentaen tutki, pää alhaalla,\nnukkuiko isäntä vai eikö.\n\n-- Tule vain, heponi. En nuku vielä.\n\nNyt hevonen hirnahti iloisesti ja laskeutui itsekin nurmelle ihan\nisäntänsä viereen.\n\nPaimen nousi vuoteeltaan istualle, laskien kasvonsa kätten varaan.\n\nHänellä oli siis olento, jonka kanssa voi puhella. Älykäs eläin\n\n-- Katsos, rakas Ilo heponi. Sellainen on tyttö. Päältä kultaa, sisältä\nhopeaa. Totta puhuessaan on puoli valhetta, valheessaan taasen puoli\ntotta... Ei sitä opi kukaan oikein käsittämään... Sinä tiedät, kuinka\npaljon rakastin häntä... Monta kertaa kannustin kylkiäsi verille asti,\njotta pikemmin hänen luoksensa pääsisin... Monta kertaa jätin sinut\nseisomaan hänen porttinsa edustalle, lumituiskuun, lokaan, tuimaan\nsäähän tai paahtavaan auringonpaisteeseen, niin, sinut juuri, rakas,\nhyvä heponi. En sinua silloin muistanut, vaan yksin häntä.\n\nHevonen näytti sangen älykkäältä ja miettiväiseltä. -- Miksei hän tuota\nmuistaisi? Niinhän se oli.\n\n-- Tiedät senkin, kuinka suuresti hän rakasti minua... Asetteli ruusuja\nkorviesi taa, palmikoi nauhoilla harjasi, syötteli kädestänsä sinua\nsokerileivoksilla... Monta kertaa hän vedätti meidät takaisin\nsyleilyllään, kun minä jo istuin satulassa. Usein hän halaili sinunkin\nkaulaasi, jotta vain saisi meidät jäämään.\n\nHevonen äännähteli vastaukseksi hiljaa: hhmm... Kyllä hän niin teki.\n\n-- Mutta sitten se kirottu veitikka tuli sinne ja varasti puolen hänen\nsydämestänsä. Olisi edes vienyt sen kokonaan! Olisi pitänyt sen sitten\nmyöskin! Jospa olisi vienyt hänet mukanaan kauas maailmaan, niin ei hän\nolisi jäänyt tänne puolittain onneksi, puolittain kiroukseksi.\n\nHevonen varmaan koetti häntä lohduttaa, koska laski päänsä isännän\npolvelle. Suruissaan paimen murahti:\n\n-- Taivaan kirouksen saakoon ilkityöstä, joka toisen ruusun itsellensä\nryöstää! Sillä jos mä itse häntä lyömään lähden, varmaan äitinsäkin\nitkee työnsä tähden.\n\nHevonen alkoi piestä vihaisesti hännällänsä maata; isännän kiukku\ntarttui häneen.\n\n-- Mutta mitenkä minä häntä voisin lyömään lähteä? Onhan mies paennut\nmuille maille. Et ole sinäkään noidanratsu, jotta kautta maiden voisit\nminua ruveta lennättelemään, pysyt vain koreasti täällä lohduttamassa\nminua sydänsurussani.\n\nEi hevonen voinut tätä asiaa muuksi muuttaa. Tyytymystänsä kovaan\nkohtaloon se osoitti siten, että laskeutui ihan pitkälleen nurmikolle\nkaula ojossa.\n\nPaimen ei antanut hevosen vielä ruveta nukkumaan, hänellä oli vielä\npuhumista.\n\nMaiskaus huulilla, ihan suukon kaltainen, sai pian hevosen pystyyn.\n\n-- Älä nuku... En nuku minäkään... Tulee vielä sekin aika, jolloin\nmaata saadaan... Ollaan yhdessä niin kauan... Sinä et saa koskaan enää\njättää isäntääsi... Enkä minä luopuisi sinusta, vaikka saisin sinun\nsuuruisesi ko'on kultaa hinnaksesi... Sinä yksin olet omani, olet\nuskollinen... Kyllä minä tiedän, miten sinä autoit tohtoria nostamaan\nminua maasta tarttuen hampaillasi liivini rinnuksiin, kun makasin\npustalla kuoleman kielissä ja korpit jo ympärilläni liitelivät. --\nMuistatko sitä? Näin tartuit liiviini!... Aimo elukkani... Älä pelkää,\nettä enää mennään yli Hortobágyin sillan, ei enää poiketa Hortobágyin\nkrouviin!... Vannon tässä kautta tähtitaivaan, etten ikinä, sinä\nilmoisna ikänä astu yli sen talon kynnyksen, missä tuo tyttö asuu!...\nÄlkööt nuo tähdet enää minulle tuikkiko, jos sanani syön...\n\nTämän valan kuullessaan hevonenkin nousi etujaloilleen, istui maassa\nkuten koirain on tapana.\n\n-- Älä sentään pelkää, että me tänne jäädään vanhenemaan, -- jatkoi\npaimen. -- Emme jää ainaiseksi tätä tasankoa astelemaan... Pienenä\npoikasena näin kauniitten kolmiväristen lippujen liehuvan -- niiden\nperässä pulskeita husaareja... Kadehdin keitä... Näin sitten noiden\nhusaarien kaatuvan maahan haavoitettuina ja kauniitten lippujen\njoutuvan lokaan kaikkien tallattaviksi... Ei noin saa asiat jäädä!...\nVielä tulee päivä, jolloin vanhat liput otetaan kätköstään ja me\nnuoret, reippaat pojat marssimme perässä antamaan selkään noille\nhäijyille kasakoille... Silloin sinä tulet mukaan, hyvä heponi, kun\nkuullaan sotatorven ääni.\n\nHevonen karkasi pystyyn, ikäänkuin olisi jo kuullut sotatorven äänen,\nja rupesi etujaloillaan kuopimaan maata, harja vinhasti nousten ja pää\npystyssä sekä kovasti hirnuen hiljaiseen yöhön. Toiset hevoset heti\nvastasivat sen hirnuntaan.\n\n-- Siellä sitten saadaan tämä asia päätteeseen!... Siellä paranee\nsurumme, ei se itkulla ainakaan tule paremmaksi. Ei minun henkeni saa\nmennä uskottoman tytön myrkkyjuoman eikä vielä myrkyllisempäin\nsuukkojen kautta, vaan kunnon vihollisen miekan terään. Ja kun minä\nmakaan verissäni sotatantereella, niin sinä jäät luokseni vartioimaan\nminua, kunnes tullaan hautaan viemään.\n\nJa ikäänkuin aikoen koetella hevosensa uskollisuutta oli paimen nyt\nkuolevinaan, heittäytyi pitkälleen maahan oikaisten jäykästi\nkäsivartensa pitkin nurmea. Hevonen katsoi häntä hetkisen, mutta\nnähdessään, ettei isäntä liikahtanutkaan, astui se korvat luisussa\nhänen luokseen alkaen turvallaan koskettaa häntä olkapäähän. Mutta kun\nei paimen sittenkään antanut elonmerkkiä, alkoi hevonen juosta tömistää\nyltympäri. Mutta kun ei hän kavioiden töminäänkään herännyt, rupesi\nhevonen nostamaan häntä viitan kauluksesta hampaillaan ylös istumaan,\nkunnes paimen lopettaen leikin aukaisi silmänsä ja syleili molemmin\nkäsin hevosensa kaulaa.\n\n-- Sinä olet ainoa uskollinen ystäväni.\n\nJa hevonen ihan nauramaan rupesi; ylähuuli nousi, jotta kiiltävä\nhammasrivi näkyi, ja sitten se alkoi iloansa osoittaen hypellä ja\nkoikkelehtaa pikkuvarsan lailla, kun koko kuolemantapaus olikin vain\nleikkiä. Viimein se itsekin laskeutui pitkälleen maahan. Nyt oli sen\nvuoro jatkaa leikkiä, nyt se oli kuolevinaan.\n\nPaimen alkoi puhutella sitä, maiskahuttaa huulillaan, mutta hevonen ei\nliikahtanut.\n\nPaimen laski päänsä hevosen kaulalle, se oli hänelle hyvänä tyynynä.\nRatsu kohotti päätään, havaitsi isäntänsä nukkuvan ja oli hiljaa.\nSiihen jäivätkin molemmat lepäämään...\n\nHevonen alkoi kuulla pustalta kaukaisia ääniä, mutta ei vieläkään\nliikahtanut.\n\nKaikuvalla hirnunnalla herätti se ensin isäntänsä.\n\nPaimen kavahti pystyyn leposijaltaan. Sitten nousi hevonenkin.\n\nAamu alkoi jo sarastaa, taivaanranta kellerti idän kulmalta.\n\nKaukaa usvasta häämötti kohti juoksevan hevosen haamu. Sen selässä ei\nollut ratsastajaa. Paimenen hevonenkin sen huomasi.\n\nSe on jokin karkulainen. Päässyt irti joltakin paimenmajalta. Keväisin\nniiden tulee ikävä aina yksin elää siellä lehmien ja härkien\nvaltakunnassa, jonkatähden ne vapaaksi lieasta päästyään vaistonsa\njohdolla karkaavat lähimpään tammastoon. Siellä ne joutuvat kahakkaan\ntammojansa pelkääväin oriitten kanssa, jotka kahakat useimmiten\npäättyvät jälkimmäisten tappioksi, nämä kun eivät ole kengässä.\n\nHevospaimenen pitää sentähden saada kiinni tuo karkulainen ori.\n\nÄkkiä satula hevosen selkään, suopunki valmiiksi käsivarrelle ja nyt\nvastaanottamaan vierasta tulokasta.\n\nMutta ei sen kiinniottamiseen tällä kertaa suopunkia tarvittu.\nSaavuttuaan lähemmäksi se suuntasi kulkunsa suoraan hevospaimenta\nkohden ja päästi iloisen hirnahduksen, johon paimenen ori samaten\nvastasi. Ne olivat vanhoja tuttuja.\n\n-- Mitä kummia tämä on? -- murahti paimen. -- Ihan tuo on samannäköinen\nkuin Franssin laukki. Kuinka on hänen Mährinmatkansa laita?\n\nVielä enemmän hän kummasteli, kun hevoset yhteen tultuansa kohtelivat\ntoisiansa niin ystävällisesti kuin suinkin ja rupesivat toistensa\nkaulaa hyväilemään.\n\nTuo on tosiaankin Franssin laukki. Onhan sen lanteella nimimerkki F.L.\nJa vielä paremmaksi vakuudeksi vieressä vanha, toisen hevosen potkusta\nsyntynyt arpi.\n\nHevosen mukana laahasi liekaköysi ja sen päässä maasta irtaantunut\npalikka.\n\n-- Kuinka sinä laukki olet Hortobágyiin tullut?\n\nHevonen antoi helposti ottaa itsensä lieasta kiinni.\n\n-- Kuinka olet päässyt takaisin? Missä on isäntäsi? -- puheli\nhevospaimen.\n\nMutta ori ei puuttunut puheisiin hänen kanssaan, ei ymmärtänyt häntä.\nMitäpä tuollainen hevonen ihmisen puheesta ymmärsikään, kun nautojen\nseurassa oli kaiken ikänsä ollut?\n\nHevospaimen talutti kiinni ottamansa ratsun lähellä olevaan aitaukseen\nja sulki veräjän.\n\nSitten hän meni ilmoittamaan asiasta isäntäpaimenelle.\n\nPäivän noustessa taivaalle saatiin selvä tästä salaisuudesta.\n\nZámin pustalta tuli juosten, läähättäen kärripoika. Ei ollut edes\nlakkia päässä, ilman oli lähtenyt juoksemaan.\n\nJo kaukaa hän tunsi Santeri Decsin ja kiiruhti suoraan hänen luoksensa.\n\n-- ... huomenta, Santeri setä! Eikö laukkia ole täällä nähty?\n\n-- On kyllä. Kuinka sen olette irti päästäneet?\n\n-- Ihan se oli kierona. Hirnuili kaiken päivää. Kun minun piti sitä\nsukia, niin se pieksi minua silmiin hännällänsä; yöllä se sai liekansa\nirti, ja siitä asti olen minä saanut juosta sen perässä.\n\n-- Entä minne sen isäntä on joutunut?\n\n-- Se nukkuu vielä; kovin oli väsynyt kiivaasta ajosta.\n\n-- Minkälaisesta ajosta?\n\n-- Niin, se tapahtui kolme päivää sitten. Eikö Santeri setä ole sitä\nvielä kuullut? Polgárin lautalla hullaantuivat lehmät, jotka se Mährin\nherra oli ostanut; kaiketi näkivät jonkun aaveen, pelästyivät ja\nhyppäsivät jok'ikinen veteen lautalta ja karkasivat suoraa päätä kotia\nZámin majalle; paimen ei kyennyt niitä enää palauttamaan, vaan tuli\nitsekin niiden kanssa takaisin.\n\n-- Frans Lacza on siis nyt kotona?\n\n-- Mutta vähällä oli, ettei isäntäpaimen lyönyt häntä kuoliaaksi. En\nole vielä ikinä kuullut isännän niin koreasti kiroilevan kuin silloin\nkarjalauman illan suussa majalle saapuessa, perässä Franssi setä.\nVaahto vain valui hänen hevosestansa. Ja sonnin sieraimista tuli veri.\nSiinäkös saatiin kuulla hirtehisistä ja lurjuksista! Kolmasti isäntä jo\nkohotti keppiäkin, mutta ilmassa se vain suhahti, ei sentään ruvennut\nsillä lyömään.\n\n-- Entä mitä Franssi siihen sanoi?\n\n-- Ei muuta kuin että hän ei voinut sille mitään, että elukat\nhullaantuivat. -- \"Olit varmaan tehnyt jotain velhonvehkeitä, senkin\nhirtehinen!\" -- sanoi isäntä. \"Mitä varten minä sellaisia olisin\ntehnyt?\" -- \"Sitä varten, kun ensin itse hullaannuit; kaiketi on tuo\nkeltaruusu antanut sinullekin jotain taikajuomaa kuten Santeri\nDecsillekin!\" -- Sitten he rupesivat puhumaan teistä, Santeri setä,\nmutta sitä en minä saanut kuulla, sillä minä sain korvapuustin ja minut\najettiin pois kuuntelemasta. Sanottiin, ettei ne puheet olleet minua\nvarten.\n\n-- Vai puhuttiin minustakin? Ja keltaruususta?\n\n-- En minä tiedä, mikä kapine tuo keltaruusu on. Sen vain tiedän, että\nkun viime perjantaina piti lähteä viemään noita lehmiä, niin Franssi\nsetä eväspussia majalta noutaessaan otti viittansa hihasta esille\nkirjavan huivin, jossa oli säilyssä keltainen ruusu; sitä hän kauan\nhaisteli ja painoipa sitä suullensakin, luulin hänen jo aikovan sen\nsyödä. Sitten hän veti ulos hattunsa vuorin ja kätki sen keltaruusun\nsinne sekä pani hatun taas päähänsä. Taisi olla jokin taikakapine.\n\nHevospaimen sivalsi kepillään edessään olevaa tulikukkaa, niin että se\nkatkenneena lennähti kauas arolle.\n\n-- Mitä pahaa tuo kukka on teille tehnyt?\n\n-- Ei se isku sitä tarkoittanut...\n\n-- Mitenkäs sen asian nyt käy? -- kysäisi hevospaimen sitten\npoikaselta.\n\n-- Mähriläiset miehet saapuivat eilen jalkapatikassa. Isännän kanssa\nsitten asia selvitettiin. Nyt on aikomus viedä lehmät Tisza-Fürediin\npäin, tällä kertaa mukana vasikatkin. Sillalta ne eivät ainakaan rupea\nalas hyppimään. Sanotaan niiden karanneen kotia vasikoittensa tähden.\nMutta Laczan Franssi vain naurelee partaansa.\n\n-- Ja lähteekö Laczan Franssi vieläkin niiden mukaan?\n\n-- Kaiketi, koska isäntä siihen häntä yhtäpäätä kehottaa. Mutta\npaimenelle ei tahdo lähdöstä mitään syntyä. Väittelee, että karjan\npitää saada joku päivä levätä ankaran juoksun perästä; itsekin hän\nmakaa kaiket päivät kuin puupölkky. Ei olekkaan leikintekoa ratsastaa\nyhtämittaa sellaista kyytiä Polgárin lauttauspaikalta Zámin\npaimenmajalle. Kaksi päivää antoi isäntä hänelle lepoaikaa.\n\n-- Kaksi? Vai kaksi? Se on liian paljon!\n\n-- En minä tiedä.\n\n-- Mutta minä tiedän. Siitä voi hänelle tulla pitempikin lepoaika.\n\n-- Voi, minun täytyy rientää, jotta laukki on kotona siksi, kun hän\nnousee. Kun näet isäntä haukkuu paimenta, niin tämä vuorostaan sättii\nminua. Mutta annappas, kun kerran itse pääsen paimeneksi, niin osaan\nminäkin kärripojalle antaa selkään. Hyvästi, Santeri setä.\n\n-- Hyvästi on jo.\n\nPoikanen hyppäsi laukin selkään, tarttui liekanuoraan ja alkoi\npaljailla kantapäillään potkia hevosen kylkiin. -- Mutta laukki ei\nolisi millään ehdolla vielä tahtonut täältä lähteä, useat kerrat se\npyörähti takaisin, pyrkien aina vain toisten hevosten luo. Vihdoin tuli\npaimen pojalle avuksi, otti pitkän piiskansa, sivalsi sillä kerran\nhyvästi reisille ja läimäytti vielä perään pari kolme kertaa. Silloin\nhevonen, pää rintaan painuneena, lähti laukkaaman pustalle suoraa päätä\neteenpäin; pojalla oli täysi työ pysyä selässä pitämällä lujasti\nharjasta kiinni.\n\nHevospaimen oli nyt selvillä tehtävästänsä.\n\n-- Ja vie myöskin Frans Laczalle terveisiä Santeri Decsiltä, -- huusi\nhän pois kiitävälle pojalle, mutta tuskinpa tämä enää kuuli koko asiaa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSeuraavana päivänä meni hevospaimen majalle ja sanoi isännälle:\n\n-- Minulla olisi vähän asioita, setä: pyytäisin täksi iltapuoleksi\nvapautta. Illalla palajan takaisin.\n\n-- Saat mennä, mutta sillä ehdolla, ettet mene Hortobágyin krouviin. --\nKai ymmärrät mitä tarkoitan?\n\n-- Kautta kunniani vakuutan, etten jalallani astu Hortobágyin krouviin.\n\n-- Tiedän, että sanassasi pysyt.\n\nPaimen jätti sanomatta sen mahdollisuuden, että voisi joutua sinne\n\"lakanassa\".\n\nOli paahtavan kuuma iltapäivä, kun hän läksi matkaan; taivas oli\njuustonheran karvainen, ilma täynnä auerta. Kangastus oli erittäin\nleikkisällä tuulella. Pikkulinnut olivat laskeutuneet maahan, ei\nyksikään viserrellyt ilmassa. Sitä vilkkaampia olivat paarmat, kärpäset\nja muut herhiläiset. Hevonen asteli sangen haluttomasti, tavantakaa kun\npiti joko takajaloilla taikka päällä heristellä luotansa noita\nkiukkuisia hiiden lintuja. Kuitenkaan se ei eksynyt suunnalta, vaikka\nohjat olivatkin aivan höllällä miehen kädessä. Ihminenkin tunsi myrskyn\nolevan tulossa.\n\nJo saavuttiin Hortobágyin sillalle, tuolle maanmainiolle rakennukselle.\n\n-- Ohoo! -- havahti hevospaimen. -- Siitä ei mennä, heponi. Tiedäthän,\nettä olen tähtitaivaan kautta luvannut olla menemättä Hortobágyin\nsillan yli.\n\nMutta hän ei ollut luvannut olla menemättä yli Hortobágyin joen.\n\nHän ohjasi sentähden hevosensa myllyn alapuolelle, missä vesi oli\nmatalampi, ja rupesi kahlaamaan ylitse. Vähän piti ratsun uidakin,\nmutta mitäs siitä; pian liinaiset roimahousut kuivuvat paahtavassa\nauringonpaisteessa.\n\nHän antoi hevosensa juosta Hortobágyin majataloa kohden.\n\nJopa ratsukin läksi nopeampaan juoksuun iloisesti hirnahtaen.\n\nMajatalon pihalta kuului vastaukseksi samanlainen hirnahdus. Siellä jo\nseisoi akaasiapuuhun sidottuna toveri -- laukki näet.\n\nOikeastaan ei pihaa voi ottaa lukuun Hortobágyin krouvista puhuessa,\nsillä kedolla, joka on majatalon, tallin ja vaunuvajan edustalla, ei\nole minkäänlaista aitausta, vaikka sitä muuten pidetään pihamaana ja\nsiellä on puiden alla pöytä, sivulla pitkä penkki; sielläkin on\nvieraiden tapana istuskella kurkkua kastelemassa.\n\nHevospaimen hyppäsi alas ratsunsa selästä ja sitoi sen akaasiapuuhun --\nei sentään samaan kuin mihin laukki oli sidottuna.\n\nPari muutakin luppakorvaa ratsua seisoi syvissä mietteissä tuolla\npuutarhan aitauksen varjossa, yritellen haukata aidan takana kasvavasta\npensaasta, johon eivät kuitenkaan ulottuneet. Miehet istuivat tuolla\nakaasiapuun alla juomapöydässä, nytkin tässä paahtavassa helteessä yllä\nnurin käännetyt turkit. Näin ne vain auringon säteiltä varjostavat. He\nmaistelivat halpaa hapanviiniä vihreistä laseista ja loilottelivat\njotain pitkäveteistä paimenlaulua, jossa ei ollut äärtä eikä päätä.\nLampureita olivat kumpainenkin. Aasi heillä oli ratsuna.\n\nSanteri istui penkin alapäähän laskien visaisen keppinsä pöydälle ja\nkatseli, miten nuo kirkkaat pilvet taivaalla paisuivat ja maa taasen\nmuuttui niiden kohdalta melkein tummansiniseksi. Eräässä kohden kohosi\nkeltainen patsas, se oli itse tuulispää. Lampurit laulelivat\nyhtämittaa:\n\n    \"Kun ryypiskelee lampuri,\n    aasinsa harmaa sureepi;\n    jo heitä, aasi, surus tuo,\n    pian mennään jälleen lauman luo.\"\n\nHevospaimen kyllästyi jo tuohon jokellukseen ja ärähti:\n\n-- Kyllä nyt, Tahvo, olisi paras jo heittää tuo\njerusalem-betlehem-nuotti ja nousta aasin selkään sekä lähteä\nlönkkäämään lauman luo, muuten voivat turkkisi kastua pahoin.\n\n-- Kas, kuinka Santeri Decsi on tänään kierolla tuulella.\n\n-- Voinpa kiertää vielä nahkaasikin, jos siinä kauemmin mukiset! --\ntiuskaisi hevospaimen kiertäen paidanhihansa ylös. -- Nyt saa pian kuka\nhyvänsä, joka vain tielle sattuu.\n\nLampurit kuiskailivat jotain keskenään. He tiesivät pustan säännön,\nettä hevospaimenen istuessa pöytään sai lampuri vain lupaa pyydettyään\njäädä istua kyyräilemään, mutta kun sanottiin: \"saat mennä\", niin oli\nparas poistua matkoihinsa.\n\nToinen heistä koputti pullon pohjalla pöytään.\n\n-- Maksetaan pois! Tulee paha sää.\n\nMajatalosta riensi koputuksen kuultuaan ulos krouvarin tyttö.\n\nEi ollut hevospaimenta ensin näkevinänsäkään, hääräili vain lampurien\nkanssa, teki laskun viineistä, antoi \"koirankielistä\" takaisin muutamia\nkuparirahoja sekä pyyhki vielä pöydältä paimenten kaatamat viinin\ntähteet.\n\nMiehet astuivat aasiensa selkään ja alkoivat taasen, kun pääsivät niin\nkauas, ettei enää ollut mitään vaaraa, laulaa äskeistä nuottia\nuhkamielin loilotellen:\n\n    \"Kuus koiraa suden jäljissä,\n    kaks paimentani vieressä,\n    mä itse astun keskellä\n    ja aasi harmaa perässä.\"\n\nVasta noiden lampurien mentyä puhutteli tyttö hevospaimenta.\n\n-- Ethän edes sano, että on pilvessä, kultaseni!\n\n-- Santeri Decsi minun on nimeni, -- murahti äreästi paimen.\n\n-- Hyvä on, armollinen herra. Pyydän anteeksi, jos loukkasin! Ettekö\nsuvaitse astua sisään vierashuoneeseen?\n\n-- Kiitoksia. Kelpaa täällä ulkonakin istua.\n\n-- Sisällähän olisi arvollenne sopivaa seuraakin.\n\n-- Tiedän. Näen sen hevosesta. Kyllä hän tulee pian tänne minun\npuheilleni.\n\n-- Entä mitä suvaitsette käskeä? Tuonko viiniä? Punaista vai valkoista?\n\n-- En juo viiniä. Tuokaa tänne pullo-olutta.\n\nPulloihin pantua olutta ei käy niinkään helposti myrkyttäminen, sillä\nse kuohahtaa ulos, jos äkisti vetää suulta korkin.\n\nTyttö ymmärsikin sen moitteeksi, mutta nieli katkeran mielensä. Ei\naikaakaan, niin hän palasi tuoden pullon olutta; sen hän asetti vieraan\neteen.\n\nPaimen tähän ärjäisi kopeasti:\n\n-- Olenko minä mikään räätälinsälli, että minulle tuot olutpulloja\nyksitellen?\n\n-- No, älkäähän nyt! Älkää vain suuttuko, kunnianarvoisa herra. Kyllä\nminä lisää tuon.\n\nJa hän toikin koko taakan pulloja, asetti miehen eteen kuusi yhteen\nriviin.\n\n-- Hyvä on nyt!\n\n-- Vedänkö korkit?\n\n-- Kiitos, osaan tehdä sen itsekin.\n\nNäin sanoen hän otti käteensä ensimmäisen pullon, löi sen kaulan pöydän\nsyrjää vastaan poikki sekä kaatoi kuohuvaa olutta suureen juomalasiin.\n\nOlut tulee tosin täten kalliimmaksi, kun pitää maksaa myöskin pullon\nhinta, mutta \"herra se on herra helvetissäkin\".\n\nKaula kenossa poistui tyttö, kengät keikailevasti ja korskasti\nnarisivat. Kultarenkaat korvissa heilahtelivat. Hiukset olivat taasen\nirrallaan, kampaa ei näkynyt, palmikko niskassa heilui pitkine\nnauhoineen. \"Niin minä, koska sinäkin.\"\n\nHevospaimen särpi olutta hiljalleen, yksikseen. Tyttö lauleli\nportailta: \"Jos mun tietoin tietäisit: kultani jos tuntisit, sinäkin jo\nitkisit...\" Neljäs säe joutui jo oven taa.\n\nKun tyttö tuli ulos toisen kerran, oli pöydällä jo kolme tyhjää pulloa,\nkaula katkaistuna. Hän kokosi ne ynnä lasinsirpaleet esiliinaansa.\n\nJa juotuansa nuo kolme pulloa oli mies jo toisella tuulella. Kun tyttö\nsiinä hääräili hänen ympärillään, niin hän kietaisi käsivartensa hänen\nvyötäisilleen.\n\nTyttö ei tuosta turhia kainostellut.\n\n-- No? Jokohan uskaltaa sinutella? -- kysäisi hän mieheltä.\n\n-- Niin nyt kuin ennenkin. Mitäs siis aiot sanoa?\n\n-- Kysyitkö jotain?\n\n-- Miksi olet itkenein silmin?\n\n-- Se on pelkästä ilosta. Olen saanut kosijan.\n\n-- Kenen?\n\n-- Se on Vervölgyin vanha krouvari. Leskimies. Paljon sillä on rahaa.\n\n-- Ja hänelle menet?\n\n-- Miksen menisi, kun kerran kelpaan? Päästä minut!\n\n-- _Valehtelet, kotia karkaat; äidin syliin pyydät ja hänellekin\nvalehtelet._\n\nSitten hän päästi tytön menemään.\n\n-- Juotko vielä olutta?\n\n-- Juon kai.\n\n-- Tulet humalaan paljosta oluesta.\n\n-- Sitä minun juuri nyt onkin tarvis. Se sisäistä tultani heikentää.\nAnna tuolle toiselle väkevää viiniä, jotta lämpiäisi. Siten tullaan\nyhdenmukaisiksi.\n\nTuolle toiselle ei tyttö varmaankaan ollut sanonut, että toinen on\ntäällä ulkona.\n\nHevospaimen tuli hänelle avuksi. Alkoi laulella sitä pilkkalaulua,\njolla karjapaimenia suututetaan.\n\nHänellä oli kaunis ja vahva ääni; sen tunsi koko Hortobágyin seutu.\n\n    \"Karjaa hoidan, haukkuu siksi\n    toiset sorkkakapteeniksi;\n    rengit siellä\n    rapatiellä,\n    minä sängyn herra vielä.\"\n\nHyvin osattu! Ei vielä nuotin päähän ehtinyt, niin tuo toinen astui\nulos juomatuvasta ihan kuin käskettynä. Karjapaimenella oli toisessa\nkädessä pullo punaista viiniä, lasi ylösalaisin sen kaulalla, ja\ntoisessa kädessä visainen palikkakeppinsä. Pullon hän asetti pöydän\ntoiseen päähän hevospaimenta vastapäätä, kepin toisen kepin viereen, ja\nitse hän istui pöytään vastapäätä kumppaniansa.\n\nKumpikaan ei puhunut luotua sanaa, ei siinä liioin tervehditty,\nnyökättiin vain päätä; kumpikin ymmärsi asian.\n\n-- Vai olet jo palannut matkaltasi, toveri? -- kysäisi hevospaimen.\n\n-- Pian sitä taas jatkankin, jos haluttaa.\n\n-- Lähdet siis Mähriin?\n\n-- Lähden, jos en tule toiselle päälle.\n\nNyt otettiin siemaus.\n\nHetken perästä kysyi taasen hevospaimen:\n\n-- Tällä kertaa kai viet vaimonkin sinne mukanasi?\n\n-- Mistä minä sen nyt ottaisin?\n\n-- Ota oma äitisi.\n\n-- Ei se heittäisi kaupusteluansa, vaikka saisi koko Mährin.\n\nTaas otettiin kulaus.\n\n-- Joko siis olet äidillesi sanonut jäähyväiset?\n\n-- Jo olen.\n\n-- Joko olet isäntäsi kanssa kaikki välit suorittanut?\n\n-- Olen niinkin.\n\n-- Etkö ole kellekään enää velkaa?\n\n-- Kaikkia kummia sinä kyseletkin. En ole velkaa papillekaan! Mitä\nsinun siihen tulee!\n\nHevospaimen ravisti päätä ja katkaisi sitten taas yhdeltä olutpullolta\nkaulan. Aikoi kaataa siitä kumppanillekin. Tämä laski kieltävästi\nkätensä lasin suulle.\n\n-- Olueni ei siis kelpaa sinulle?\n\n-- Pidän kiinni vanhasta säännöstä: \"Oluesta viinihin -- kelpaa\nainakin; viinist' oluehen vaan -- sit' ei milloinkaan.\"\n\nHevospaimen tyhjensi itse pullonsa, jonka jälkeen hän rupesi\nviisastelemaan; siihen oluenjuonti näet aina johtaa.\n\n-- Kuules, kumppani, ei mikään maailmassa ole niin rumaa kuin\nvalehteleminen. Kerran olen eläissäni valehdellut, enkä sitäkään tehnyt\nomaksi edukseni. Ja vielä nytkin se painaa tunnollani. -- Lampurit\nvalehdelkoot, mutta ei se sovi hevosmiehille. Lampurien esi-isäkin\nkulki valheen kengillä. Patriarkka Jaakob petti omaa appeansa\nkirjavilla vasikoilla, valehteli siis hänelle, petti oman isänsä Esaun\nkintailla, valehteli siis hänellekin. Ei ihmekään, jos kaikki hänen\njälkeläisensä, jotka vain lampaita paimentavat, harjoittavat valhetta.\nLampurille se sopii, mutta ei karjapaimenelle.\n\nKumppani remahti kaikuvaan nauruun.\n\n-- Kas vaan, sinustapa olisi tullut hyvä saarnamies! Osaat saarnata\nkuin paavin legaatti Balmaz-Ujvárosissa helluntaina.\n\n-- Hm, veikko! Ei olisi sinulle hätää tehnyt, vaikka minusta olisikin\ntullut saarnamies, mutta paljoa pahempi seikka olisi sinulle, jos\nminusta olisi tullut kelpo viskaalikin. Sanoit äsken, ettet ole\nkellekään enää velkaa edes kreutserin arvoa.\n\n-- En niin kellekään.\n\n-- _Onko se täyttä totta?_\n\n-- _On, täyttä totta._\n\n-- Entä mitä tämä olisi? Katso tätä pitkää paperia! Tunnetko sitä?\n\nNäin sanoen hän veti esiin taskustansa tuonnoin saamansa vekselin ja\nojensi sen kumppaninsa eteen.\n\nKarjapaimenen kasvot lensivät äkkiä punaisiksi kiukusta ja häpeästä.\n\n-- Kuinka se on sinun käsiisi tullut? -- ärähti hän vihaisesti, hypäten\nylös sijaltansa.\n\n-- Aivan rehellisiä teitä. Istu vain rauhassa, veikko. Älä siinä\nhyppele. -- En minä rupea tutkimaan, saarnaan vain. -- Se kunnon mies,\njolle olet antanut maksuksi tämän vekselin, kävi tuonnoin ostamassa\nhevosia meidän laumasta ja maksoi niiden hinnan vekselillä. Minä\nsilloin kysäisin: mikä se vekseli on? Hän sen selitti, sanoi minulle,\nkuten tiedät mitä vekselillä tehdään, ja näytti silloin minulle tätä\nsinun kirjoittamaasi, valittaen siitä jotain puuttuvan: siinä näet ei\nollut mainittuna missä se oli maksettava tarkemmin kuin vain\nHortobágyissa, ja se on laaja pusta. Sentähden minä nyt asetan tämän\nvekselin sinun eteesi, jotta korjaisit tuon puutteellisuuden.\nHevossaksa ei saa sanoa, että Hortobágyissa ovat hevosmiehet häntä\npettäneet! Kirjoita tuohon entisten sanojen: \"maksettava Hortobágyissa\"\nlisäksi: \"_Majatalon pihalla_\"!\n\nToveri puhui toiselle niin lempeästi, että tämä joutui ihan ymmälle.\nLuuli jo, ettei olekkaan tässä muusta puhe kuin hevos- ja\nkarjapaimenten hyvästä luotosta.\n\n-- Hyvä! Sen kyllä voin tehdä, koska niin tahdot.\n\nKoputettiin pöytään, Klaara tuli ulos. Kurkisti ensin oven suusta.\nSuuri oli hänen hämmästyksensä, kun näki miesten verisen tappelun\nsijasta rauhallisesti keskustelevan. \"Tuokaa, hyvä Klaara, meille\nmustetta ja kynä.\"\n\nKaupunginkomisarjuksen huoneesta hän toi heille kirjoitusneuvot.\n\nTyttö jäi katsomaan. -- Mitä ne miehet niillä tekevät?\n\nHevospaimen osoitti sormellansa, mihin kohtaan kumppanin piti\nkirjoittaa.\n\n-- \"Maksettava Hortobágyissa.\" -- Tähän asti on oikein. \"Majatalon\npihalla.\" Se pitää olla perään.\n\n-- Minkä tähden juuri pihalla?\n\n-- Sentähden, ettei se voi olla toisin.\n\nSillä aikaa lähestyi rajuilma lähestymistään. Kiivaat tuulispäät\nkävivät edellä peittäen maan ja taivaan paksuihin tomupilviin.\nKalatiirat lentelivät levottomina Hortobágyin joen kohdalla, pääskyset\nja varpusparvet riensivät katosten suojaan. Pustalta kuului kovaa\nkohinaa.\n\n-- Ettekö astu sisään? -- kehotteli tyttö paimenia.\n\n-- Ei pääse. Meillä on täällä asioita, -- vastasi hevospaimen.\n\nKun kumppani oli saanut kirjoituksensa valmiiksi, otti Santeri kynän\nhänen kädestään, käänsi vekselin toisin puolin ja kirjoitti sen selkään\noman nimensä somilla säännöllisillä kirjaimilla.\n\n-- Mitä varten sinä sinne oman nimesi piirsit?-- kysäisi karjapaimen\nuteliaana.\n\n-- Se on sitä varten, että kun tämän vekselin maksuaika tulee, niin\nminä suoritan nuo kymmenen floriinia, etkä sinä.\n\n-- Ja minkätähden sinä menisit ne maksamaan minun puolestani.\n\n-- Sen tähden, että se on _minun velkani_!-- vastasi hevospaimen\nnousten seisoalle ja sysäten hatun takaraivolle. Silloin hänen silmänsä\niskivät tulta.\n\nNyt karjapaimen kävi kalpeaksi. Nyt vasta hän tiesi mitä oli tulossa.\n\nTyttö ei ymmärtänyt mitään koko kirjoittamisista eikä myöskään tästä\nsananvaihdosta.\n\nHän pudisti päätänsä. Kummia nuo miehet! -- Hänen korvissaan kilisivät\nkullatut korvarenkaat perineen. -- \"Niistä on puhe, Keltaruusu! Sinusta\njuuri on puhe!\"\n\nHevospaimen taittoi kauniisti laskokselle vekselin ja antoi sen tytölle\nsanoen vakavasti ja ystävällisesti:\n\n-- Pyydän, olkaa Klaara hyvä ja pankaa tämä vekseli talteenne. Kun\nhevoskauppias Pelikán palajaa Onodin markkinoilta ja luultavasti\npoikkeaa tänne syömään, niin antakaa se hänelle. Sanokaa, että me\nmolemmat sen lähetämme. Vanhat leipätoverit Frans Lacza ja Santeri\nDecsi. Sanokaa hänelle puolestamme suuret kiitokset. Toinen meistä on\naikanansa maksava. Kumpi maksaa, se saadaan pian nähdä.\n\nTyttö kohautti olkapäätä. Kummia otuksia nuo! Eivät edes käy toistensa\ntukkaan kiinni. Yhdessä vain kirjoittelevat nimiänsä.\n\nHän otti kirjoituskapineet ja vei ne takaisin sinne, mistä oli ne\nottanutkin.\n\nMiehet jäivät pihalle kahdenkesken.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nLevollisena hevospaimen kaatoi viimeisen oluen lasiinsa. Samaten\nkarjapaimen tyhjensi viinipullonsa lasiin.\n\nMiehet kilistelivät.\n\n\"Maljasi!\" -- Juotiin pois yhdellä siemauksella.\n\nNyt alkoi hevospaimen puhua kyynäspäät pöydän varassa.\n\n-- Eiköhän tämä Hortobágyin pusta sentään ole sangen suuri, vai mitä\nmietit, veikko?\n\n-- On se todellakin suuri pusta.\n\n-- Luulen, ettei se pusta, jolla Mooses antoi juutalaisten kierrellä\nneljäkymmentä vuotta, taitanut olla tätä suurempi.\n\n-- Sinä sen parhaiten tiedät. Sinähän niitä raamatun kertomuksia\ntutkit.\n\n-- Mutta vaikka tämä Hortobágyin pusta onkin näin suuri, niin ei se\nsentään ole niin avara, että _me molemmat siihen hyvin mahtuisimme!_\n\n-- Sitä sanon minäkin.\n\n-- _No, laajennetaan sitä hieman!_\n\nNyt ottivat miehet pöydältä keppinsä. -- Molemmat hyvää nuorta tammea,\ntyvipäässä aimo lyijyinen nuppi.\n\nKumpikin poistui hevosensa luo.\n\nRatsumiehet eivät tappele jalkaisin.\n\nKun tyttö palasi takaisin talosta, niin molemmat miehet jo istuivat\nsatulassa.\n\nEi kumpikaan nyt puhunut hänelle luotua sanaa, ääneti vain käänsivät\nselkänsä toinen toiselleen ja poistuivat eri suuntaan aivan kuin\ntulossa olevaa rajuilmaa pakoon.\n\nMutta heidän poistuttuaan noin kaksisataa askelta toisistaan katsahti\nkumpikin taaksensa ja pyöräytti yhtähaavaa hevosensa takaisin.\n\nNyt palikka _toisesta päästä_ käteen ja molemmat miehet kannustamaan\nratsujansa, niin että nämä laukaten syöksyivät toisiaan vastaan. --\nTämä oli kaksintaistelua pustalla.\n\nSe ei ole niinkään helppoa kuin päältä katsoen luulisi! Taitoa pitää\nolla tappeluun hevosen selästä miekallakin, joka myöskin hyvin\nosuessaan jakelee aimo haavoja; mutta kun on aseena lyijypäinen\npalikka, niin pitää iskeä sangen taitavasti istuessaan vihamiestä\nvastaan kiitävän hevosen selässä. Ei siinä väistellä eikä syrjään päätä\nkäännetä iskun edestä. Isku sinne, toinen tänne. Mies se, ken paremmin\nosaa.\n\nPaimenet joutuessaan kepin kantamiin iskivät yhtäkkiä palikallaan\ntoinen toistansa päähän, ja samalla syöksyivät hevoset toistensa\nohitse.\n\nSanteri horjahti satulassa saamastansa iskusta, päätä huimasi; mutta\npian hän taas oli pystyssä päin ja asetti hattua entiselleen.\nVarmaankaan ei palikan nuppi ollut oikein osunut takaraivoon, vaan oli\nsivahtanut ohitse.\n\nMutta hänen iskunsa oli osunut sitä paremmin. Palikan lyijypää oli\nsattunut vastustajan pääkallon kylkeen; sivu edellä kaatui hän\nsatulasta pitkälleen maahan.\n\nNyt käänsi voittaja hevosensa takaisin ja alkoi piestä kaatunutta\nvastustajaansa minkä jaksoi. Näin oli maan tapa.\n\nKoska se on hyvitystä, niin annetaanpa sitten hyvin.\n\nEntä jos hienot herrasmiehet ottaisivat tuon kaksintaistelumuodon\ntavakseen, niin kylläpä ne heidän ottelunsa hieman harvenisivat!\n\nTämän tehtyään Santeri keppinsä nenällä nosti kaatuneen kilpailijansa\nhatun maasta, tempasi irti vuorin ja löysi sieltä lakastuneen keltaisen\nruusun, jonka viskasi ilmaan ja löi sitten sitä kepillään, niin että\nlehdet hajalle lentelivät kuten perhoset tuulen mukana.\n\nKrouvin ovelta katseli tyttö kaiken aikaa kaksintaistelua.\n\nSalama jo löi maahan tuolla myllyn luona. Rajuilma teki tuloa! Taivas\njyrähteli ja myrsky vonkui.\n\n-- Enkö minä sitä sanonut? -- huudahti hevospaimen ratsunsa selästä\ntytölle, voittamaansa vastustajaan viitaten. -- Nyt saat viedä hänet\nsisään ja hoitaa häntä! Nyt hän jäi sinulle!\n\n-- Huomaa, -- vastasi tyttö, -- jos hän olisi voittanut sinut, niin\nminä olisin asettunut päällesi ja estänyt häntä lyömästä sinua. Olisit\ntullut havaitsemaan, että minä rakastan todellisesti vain sinua.\n\nHevospaimen kannusti vain ratsuansa ja lähti ajamaan vasten lähenevää\nmyrskyä. Tuli raju sadekuuro, rakeita seassa, salamat leimahtivat\ntavantakaa. Tyttö katseli ratsastajaa, kunnes tämä katosi myrskyn\npimeyteen. Jokunen kerta, kun salaman leimaus rankkasadetta valaisi,\nhäämötti vielä hänen haamunsa, mutta vihdoin sekin ihan katosi\nnäkyvistä.\n\nEhkä olikin tämä viimeinen kerta, kun hän sai sitä miestä nähdä.\n\n\n\n"]