[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYZOh4xtIapYr27cVPRMYP-b5S9myj5APQxwqxVV8HKQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},54,"Canzio; Selman juonet","Kivi, Aleksis",1834,1872,"54-kivi-aleksis-canzio-selman-juonet","54__Kivi_Aleksis__Canzio;_Selman_juonet",null,"naytelma",[],[],"fi",1916,30935,188492,false,12906,[22],"Finnish drama",[24],"Plays/Films/Dramas","\"Canzio; Selman juonet\" by Aleksis Kivi is a dramatic play likely written in the early 20th century. The narrative revolves around Canzio, a young naval officer, and his intertwined relationships with several characters, including his sister Rachel, his fiancée Mariamne, and others caught in a backdrop of familial love, loyalty, and desire, set against the picturesque yet tumultuous landscape of Italy.  At the start of the play, the stage is elegantly set in a region near Canzio’s ancestral castle where the characters are anxiously waiting for his return after a long absence. Rachel and Mariamne express their deep anticipation and worry about Canzio, fearing for his safety amid mentions of pirates and treacherous seas. As they converse, the audience is introduced to the bond between the sister and her brother, alongside the themes of fate and fortune. Canzio does eventually arrive, but his heart is complicated by feelings for another woman, setting the stage for tension and emotional conflict that explores the depths of love and the burdens of duty. (This is an automatically generated summary.)",[],393,"Kaksi näytelmää sisältävä nide. Italiaan sijoittuvassa viisinäytöksisessä Canzio-tragediassa nuori upseeri joutuu intohimojen ja petoksen kierteeseen. Selman juonet on puolestaan keskeneräiseksi jäänyt komedia nuoren naisen ja tämän kosijoiden välisistä suhdekiemuroista.","Aleksis Kiven 'Canzio' sekä Selman juonet on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 54. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","CANZIO; SELMAN JUONET\n\nKirj.\n\nAleksis Kivi\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1916.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nCanzio, nuori meri-upseeri.\nRachel, hänen sisärensä.\nVarro, heidän setänsä.\nMariamne, Canzion kihlattu.\nMarcia, erään ryövärpäällikön nuori leski, jona hän kantaa nimen\n  Flaminia.\nClaudio, aatelimies, Canzion ystävä.\nAngelo, nuori luonnontutkija.\nGregorio, palvelluspoika.\nGiotti.\nPalvellusväkeä.\n\nTapaus: Italiassa Canzion perintölinnassa ja sen ympäristössä lähellä\nArnon virtaa.\n\n\n\n\nEnsimäinen Näytös\n\n\n(Lehtimetsänen seutu; perillä näkyy virta ja taampana kallioinen\ntienoo. Rachel tulee oikealta.)\n\nRACHEL. Mariamne!\n\nMARIAMNE. (Metsästä vasemmalta) Tässä seison kalliolla, Rachelini.\n\nRACHEL. Etkä näe toki mitään?\n\nMARIAMNE. En matkustajaa tomuvalla tiellä, enkä yhtä ainoata purjetta\npinnalla Tyrhenin meren.\n\nRACHEL. Ja kaiketi on jo aurinko lähellä laskuansa?\n\nMARIAMNE. Niin, aivan lähellä.\n\nRACHEL. (Erikseen) Oi Canzio, mun kallis veljeni! luulenpa tänäpän sua\nvartovamme turhaan. Ah! elles sä tule, niin lähestyy mua uneton,\ntuskallinen yö, yö ijankaikkisen pitkä. Tule toki, Canzio, ja suo mun\nnähdä sun ihanaiset kasvos, joita silmäni ei ole katsellut kolmen kesän\nja talven vaihdellessa. Tule ja lankee sille povelle, jonka nojalla\nmonet kerrat olet levännyt vienona poikaisena! (Mariamne tulee) No,\nkuinka arvelet?\n\nMARIAMNE. Hän taitaa tulla vielä.\n\nRACHEL. Ellei niellyt häntä kavala meri.\n\nMARIAMNE. Hän luultakseni tulee maitse.\n\nRACHEL. Elleivät surmanneet häntä ryövärit janoissaan kullan ja veren.\n\nMARIAMNE. No, taitaapa tapahtua paljonkin, paljon myös luoda tapauksia\nkammoova kuvailus, esimerkiksi: hän taitaa palata metsästä takasin,\nellei kaatunut hänen päällensä puu.\n\nRACHEL. Mutta sinä tiedät, että on minulla ennustava sielu. Ah! miksi\ntuntee sydämmeni tällä hetkellä niinkuin yömustan, veripäärmeisen\nukkospilven läsnä-olon, joka hirmuisen jyrkkänä ja pyörryttävän\nkorkeana kohisten lähenee meitä? Mariamne, mua aavistaa, että jotain\nhirmuista on kirjoitettu hänen kohtalonsa kirjaan.\n\nMARIAMNE. Korkeuden voimat kohtalomme johtaa.\n\nRACHEL. Niin niin; mutta levoton on äitin sydän. Ja enkö ole minä hänen\näitinsä, hänen \"sisär-äitinsä\", ja \"äiti-sisärensä\", niinkuin lausui\nhän kerran itse, punehtuen kainosti ja hymyten kuin taivaan cherubi?\nJaa, niin hymyili hän; sillä hän on kaunis, Mariamneni, kaunis!\n\nMARIAMNE. Kaunis on Canzio.\n\nRACHEL. Hänen sydämmensä on puhdas ja hyvä, ja sentähden on lempeni\nhäntä kohtaan ääretön, se on helleys, jonka suloisuus taivaat voittaa.\nAh! jos hänen pitää kuoleman, surman kuolemalla kuoleman, niin\nkaivettakoon myös Rachelin hauta.\n\nMARIAMNE. Vaikene jo hulluine ennustuksinesi, kummallinen tyttö!\n\nRACHEL. Olkoot he hulluja. Mutta suo minun sanoa: jos hän kuolis,\nsaavuttaispa mieleni aamuton yö, ja kaiketi kiirehtisin kohden\nsurmaani. Niin sanon minä, hänen kurja sisärensä; mutta mitä sanot\nsinä, hänen morsiamensa, hänen sydämmensä ystävä?\n\nMARIAMNE. Mä lemmin häntä, hän on mun iloni ja riemuni, muisto hänen\nkuvastansa voi povessani sytyttää taivaallisen tulen; ja jos hänen\nkadottaisin: mikä murheen hetki! Mutta huomaa: meillä on ijankaikkinen\nperintö-osa, jota emme mahda menettää kohtalon iskujen tähden täällä.\nOi Rachel! se näytelmä on jumalten näytelmä koska, kovan onnen\nmyrskyjen riehuessa meidän ympärillä, otsamme korkealla etherissä\nsäteilee. -- Toki; miksi kuvailemme tuhoa ja murhetta, koska on meillä\nhyvän toivon päivä? Kohta on Canziomme tässä.\n\nRACHEL. Ja nouseman pitää ilon, jonka vertaista en koskaan ole\ntuntenut. -- Mutta tuossa tulee setäni, palaa Claudion huoneesta, ja onpa\nhänellä seurassa Claudio itse ja eräs nuori vieras herra. Muistanpa\nnyt, kuinka ihanata aina oli katsella Canzioa tuon Claudion rinnalla;\nah! hän sillon oli kaksinkerroin kaunis.\n\nMARIAMNE. Tosin ei ole Claudio saanut ulkonaista kauneuden lahjaa,\nmutta hänen silmänsä akkunasta katsahtaa ulos kaunis, sointuva sielu.\n(Varro, Claudio ja Angelo tulevat)\n\nVARRO. Tuossahan minun molemmat lintuiseni, sairaat paljaasta\nvartoomisesta. Hän tulee kohta, kohta; kärsimystä vähän vielä. -- Tässä,\nherra ylioppilas Angelo, ovat minun tyttöseni Rachel ja Mariamne.\n(Angelo ja naiset kumartavat toinentoisellensa) Claudion arvoisa vieras\nCalabriasta, on tullut tutkistelemaan kasvistoa meidän ihanaan\nArnolaaksoon.\n\nRACHEL. Terve tuloa, ilonen nuorukainen!\n\nAANGELO. Teitä kiitän ilosen tervehyksen edestä, mun fröökinäni.\n\nVARRO. Niin, oletpa ilonen taas, mutta miksi aamulla niin murheinen,\nmun kynäsein?\n\nRACHEL. Eihän vahingoita välillä murheissaankin olla.\n\nVARRO. Miksi itkit?\n\nRACHEL. Ei yhtään vahingoita, että välillä itkeekin näin vallaton tyttö\nkuin minä.\n\nVARRO. Enkelin vallattomuus, enkelin! -- Canzio tulee kohta, ellei\ntänäpän niin huomenna.\n\nRACHEL. Vasta huomenna! No sitten hän tietäköön että lennän heti hänen\ntukkaansa ja sieppoilen kuin pieni vihainen haukka.\n\nCLAUDIO. Sieppoilla niitä kauniita kiharia: aattelkaas, mun Rachelini.\n\nRACHEL. Olkaat huoletonna, Claudio. Kohtapa ne kiharat silittelsin\njärjestykseen taas; sillä hän on mun lapseni.\n\nVARRO. Ja sinä olet mun kynäsein. (Syleilee häntä) Mitä sanoo Mariamne,\nCanzion morsian?\n\nMARIAMNE. Ellei hän olis mun sulhaseni äiti, niin tulisinpa kaiketi\nhänen päällensä mustakipeeksi.\n\nRACHEL. (Nauraa ilosesti) Sua kiitän, Mariamne, ettäs rakastat häntä,\njonka onni on tärkein toivoni. Ja onnipa ihana on se perintö, jonka\nsaatat hänelle, tullessasi hänen vaimoksensa. Sen tiesin minä,\nvalitessani hänelle kultaseksi sinua. Jaa, minä olen hänen äitinsä.\n\nVARRO. Jaa peijakas! se hellin, se paras äiti kuin kellään on ollut,\nsen takaan minä. Hyvät herrat, jos teitä miellyttää, niin kuulkaat\npieni kertomus. Noin viisitoista vuotta sitten, koska sisällisten\nsotain myrskyt taasen riehuivat isäimme maassa, näin minä kuvan täynnä\nliikuttavaa helleyttä. No Claudio, sinä tiedät mitä tarkoitan.\n\nCLAUDIO. Ihanata kuvaa, ansaitseva Michael Angelon siveltimen\nesineeksi. Mutta tietkäät, että Angelomme tässä on maalari myös.\n\nVARRO. Oletteko maalari, herra?\n\nANGELO. Vähän, hyvin vähän.\n\nVARRO. Kas tässä teille armahin aine: Erään kitsaan talonpojan huoneen\nsynkeässä loukossa, hetaleisen varjostimen takana, asuu pieni perhe,\neräs vieno mutta kaunis kahdeksanvuotinen tyttö ja hänen veljensä,\ntuskin vielä kolme vuotta. Heidän äitinsä oli jo kuollut koska synnytti\nhän tämän poikaisen, sodan aallot olivat syösneet heidän isänsä\ntietämättömille teille, kostonhimokas vihollinen oli anastanut ja\nriistänyt heidän komean kotolinnansa, ja nämät kaksi kurjaa pienoista\npakenit uhkaavan surman alta pois, löytäen viimein talonpojan tuvassa\nviheliäisen suojan. Mutta talonpoika ja hänen ämmänsä ovat verrattomia\nsaitoja: mitä saat, maksa paikalla pois, ja korkeimmalla hinnalla.\nSentähden virkkaa ja ompelee tyttö ahkerasti elannoksi pienelle\nperheellensä, jonka rahit, jonka pöytä ja vuode, jonka kaikki kaikissa\non kehnon varjostimen takana. Nytpä tyttö millon pöytänsä ääressä\nompelee ja poikainen ryysyisellä vuoteella uneksuu, millon taas hän\nhuoneen nokisella tulisijallaa keittelee ruokaansa pienessä pannusessa\ntiuskean emännän kattilan vieressä; ja viimein atriansa hiljaisuudessa\nnauttivat ne kaksi. Piltti sairastuu, ja pieni sisär-äiti saa nyt\njuoksua ja tointa. Hän yrttejä ja kukkaisia niituilta keräilee ja\nrakentaa tuoksuvan hikijuoman valittavalle veljellensä, ja sitten\nvienolla käsivarrellansa hänen nukuttaa, viihdyttää lohdutuksen\nsanoilla vaihka kiiltääkin hänen omassa silmässänsä murheen kyynel. --\nTämä, herra Angelo, on kuva niistä ajoista koska hurjapää Bellona on\nkaiken järjestyksen tehnyt chaokseksi ja jokainen pitää huolen\nainoastaan itsestänsä.\n\nANGELO. Se kuva on sanomattoman ihana ja hellä, mutta tässä ei voi\ntehdä kylliksi maalarin sivellin, vaan tarvitaan runoniekan sulkaa.\n\nVARRO. Aine onkin historjallinen, eikä soviteltu minkään eri\ntaidehaaran mukaan. Hyvinpä jo arvaatte, että tyttö kertomuksessani oli\ntämä tässä (Likistää Rachelia vasten rintaansa) ja pieni pilttinen oli\nCanziomme, jota varromme kotia Neapelista; sillä nyt on poika käynyt\nläpi merikoulunsa kurssin, ja ilmestyypä nallikka kohta eteemme\nkokonaisena upseerina; ho hoo! Mutta, hyvät herrat, se oli näky, jonka\nnäin omilla silmilläni ja jota en unohda. Sainhan vihdoin tiedon\ntilasta veljeni huoneessa, sinne kiirehdin, löysin viimein pakolaiseni\nja näin mitä olen kertonut. -- Mutta pianpa kääntyi sodan onnenpyörä:\nvihamies karkoitettiin pois ja vanha isiemme linna oli näiden polosten\nlasten koto taas. Mutta tuntematon kaikilta oli sillon heidän isänsä\nkohtalo, -- Sicilian vankeusluolissa oljenteli onneton veljeni, -- ja\nminullepa lankesi velvollisuus, olla pienoisten esimies, mutta,\ntuhannen peeveliä tämän klanipääni päälle! kuinka täytin tehtäväni? Mun\nRachelini, torele minua elossa ja kuolemassa!\n\nRACHEL. En koskaan, hyvä setäni, vaan ainapa kiitän teitä.\n\nVARRO. Kiität! Mistä syystä?\n\nRACHEL. Olettehan aina olleet meitä kohtaan hyvä.\n\nVARRO. Tosin olen koettanut saattaa taasen vähän vahinkoa takasin, sen\nolen tehnyt, ja peijakas! lupaanpa sinua lakkaamatta palvella kuin\nkoira yöt ja päivät.\n\nRACHEL. Sitä en tahdo minä.\n\nVARRO. Mutta minä tahdon. Ja ole varmaa siitä, etten olis teitä\njättänyt noin, ellen olis tiennyt että, päästyänsä vihollisen kynsistä\nvapauteen taas, löytyi isäsi huoneessa palvelijoita kalliokiinteitä\nuskollisuudessansa teitä kohtaan. -- Jaa, tietkäät, hyvät herrat, että\nkihisee täällä suonissani joteskin vagabondillista verta, ja enpä\nvoinutkaan seistä vastaan himoani, vihollista vainoa, olla avuljas\nsaunoittamaan häntä, ja niin maksaen takasin lainamme. Mutta sillonpa\nsain lystin ankaraan sotilasammattiin, ja siitälähinpä mua nähtiin\nmillon yhden, millon toisen ruhtinamme sotaisissa riveissä, mutta aina\nsamalla jalopeuran uskalluksella kunnioikseni taistelevan ja kunnioiksi\nsukukuntani ikivanhan nimen. Ja se oli elämä, joka ei ollutkaan\nnurrusta, ei tosiaan ollutkan, vaan hummaus ja myrsky yöt ja päivät:\nmillon kourassa miekka, millon klasi ja millon sylissä kukostava impi.\nSillä tietkäät että herra Varro fänrikkivuosinansa ei sylkenytkään\nklasiin eikä juuri naisenkaan päälle.\n\nANGELO. Sylkeä naisen päälle, se ei oliskaan ollut ritarillinen teos.\n\nVARRO. Sitähän en tehnytkän, vaan tartuinpa moneisti miekkaani\nhänen tähtensä, vaihka läksinki sillon tällön haavoitettuna\ntaistelotanterelta. Jaa, se oli elämä, joka kelpasi, kelpasi hiiteen,\nsaatuani kyllikseni. Eikö ole miehen tukka tuntenut elon myrskyjä?\n(Paljastaa klanisen päänsä) Ecce caput. Jaa-ah, ecce caput, dominus\nAngelo!\n\nANGELO. Ecce caput apostolicum.\n\nVARRO. Ha ha ha! Oikein sanottu, hyvin oikein. Apostoli, joka taitaa\nteille saarnata yhtä ja toista hyvin terveellistä ja sydämmeen\npainettavaa muistutusta lähteissänne elämän petolliselle merelle.\n(Taputtaen päätänsä) Niin, tämä on flintus. (Toiset nauraa) Flintushan\ntämä on, puhdas flintus! Hyvä!\n\nRACHEL. Niin, setäni; \"puhdas on hyvä\", sanoo sananlasku.\n\nVARRO. Aivan niin, mun Rachelini. Kuinka lausuu myöskin eräs toinen\nviisauden sana? Hyvä nuorukaiselle saada \"riehua ulos\". Oikein!\nSittenpä pysyy hän koreasti aina akkansa luonna vanhemmilla\npäivillänsä, niinkuin minä nyt sinun luonnasi, lunttu sinä. Mutta,\nsakramento! niinpä taisin teuhata mailman markkinoilla, unohtaen\npiikaseni täällä ilman isää ja äitiä pienen Canzionsa kanssa. Mutta\nsinäpä sekä itses että Canzion paras isä ja äiti, paras kasvattaja.\nJaa, totisesti! Siis, niinkuin on ollut on kenties parhain ollut. Sillä\nsiinä, missä minä sillon, siinä iloa, naurua, klasien kilinää ja\nhurrausta; ja isäs, vaihka ihan oivallinen mies, taisi tehdä tämän\nturhanpäiväsen elämämme vasta ryskeiseksi. Kirkas tuli ja leimaus! hän\ntaisi tehdä päivän yöksi ja päiväksi yön. Hän taisi myös miekastella\nkuin mies; ja ainapa oli hänellä ulkona yksi ja toinen valtiollinen\nkoukku. Mutta kaikesta tästä -- huomaa, nyt haastelen kuin vanha\nkoulumestari -- kaikesta tästä olis tainnut tarttua jotain Canzion ehvään\nsydämmeen, ja hänen mielensä laatu luonnistua perin toisin. Mutta nyt\nolet saanut kasvattaa sun taintas aivan mieltäs mukaan, kaikessa\nhiljaisuudessa, kurituksessa ja Herran nuhteessa, ja tehnyt hänestä\noikein kiltin pojan, liian kiltin, pelkään minä. Sillä miehen luonnossa\ntarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä, valmiina\nampumaan ulos koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskenttäällä.\n\nRACHEL. Kuinkahan ollee? Kenties kohtaatten hänen tarpeiksikin\nlarattuna tällaisella ampuvaralla. Minä tunnen joteskin hänen\nsydämmensä taipumukset. Mutta nyt jo kylliksi tästä. -- Mitä uusia\nCalabriasta, herra Angelo, meidän vieraamme? Suokaat anteeksi, niin\nrohkenen sanoa toiveissa saadaksemme nähdä teitä tänä ehtona meidän\nhuoneessamme.\n\nANGELO. Teitä kiitän sen kunnian edestä, ylevä fröökinä. -- Te kysytte\nuutisia kototienoistani, mutta minä olen aina ollut laiha uutisten\nsaattaja. Toki; taidanpa nyt kertoa jotakin meidän sinertäviltä\nvuoriltamme. Jokainen, joka tahtoo isänmaamme onnea, nyt iloitkoon\nsiitä, että tuo kansan kauhistus, tuo peloittavan kuuluisa\nryövärruhtinas Vincentio ja usevin hänen joukostansa ovat kohtaneet\nviimein verisen surmansa.\n\nVARRO. Oivallinen asia!\n\nCLAUDIO. Syytä kyllä iloitaksemme.\n\nVARRO. Ahaa, munsieur Vincentio! Mutta hänen siippansa, se vertajanoova\nryövärruhtinatar?\n\nANGELO. Kaunis Flaminia on vimmoissansa upottanut itsensä; niin\nluullaan yleisesti. Onhan löytty meren rannalta hänen hattunsa ja\nhuivinsa, aaltoin heittäminä maalle.\n\nVARRO. Olisi nyt meillä helvetti, niin lausuisinpa: onnea matkalles\nsiihen tuliseen kaupunkiin, mun Flaminiani!\n\nRACHEL. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!\n\nMARIAMNE. Niin rukoilen myös minä.\n\nVARRO. Herra Angelo, saatattepa ihmetellä, että minä, vanha sotilas,\nlausun näin erään vaimon tähden. Mutta kuulkaat ensin: tämä vaimo\nmurhasi minun oivan veljeni, Rachelin ja Canzion armaan isän. (Rachel\nnojautuu Mariamnen olkapäälle)\n\nANGELO. Rachel itkee. Antakaat anteeksi, ihana neito!\n\nRACHEL. Olkaat ilman huolta, mun herrani.\n\nANGELO. Minä kutsuin takasin teidän sydämmeenne murheellisen muiston.\n\nVARRO. Mutta suloisella tavalla; ilmoittaen meille oikean koston työn.\n\nANGELO. Teidän oivallista veljeänne kohtasi niinmuodoin tragillinen\nloppu?\n\nVARRO. Tämä oli tapaus: Vankeudestansa vapautettuna vihdoin, pyrki hän\ntulisella halulla kotoansa kohden, päästäksensä syleilemään suojattomia\nlapsiansa. Mutta kova onni saattoi hänen ryöväri Vincention kynsiin, ja\nnytpä seisoi perkeleen edessä oikea aatelismies, joka ei juuri sietänyt\nnimeänsä ja kunniaansa herjattavan. Tietty on kuinka kiukkuinen\nvihamies oli tämä vuorten villikarju kaikkea korkeutta ja aatelisuutta\nkohtaan, ja hän huomasi kenen kanssa hän oli tekemisissä. Ja nytpä sekä\nhän itse että hänen verinen vaimonsa käyttelit miestä kohtaan kaiken\nheidän mustain sydäntensä virnistyksen voiman. Toki; satoipa heille\ntakasin uhkeita kompasanoja, koska jalo vanki haasteli totuuden\nrohkeata kieltä, kutsuipa naasikkaa suoralla kielellä ryövärhurnakaksi.\nMutta sillonpa lemahti naaraspartin murhahimo tuleen ja liekkiin. Hän\ntempasi miehensä huotrasta välähtelevän miekan ja lävisti urhean\nveljeni rinnan. Mutta hän kaatui niinkuin sankari kaatuu, sylkien\nvasten naamaa vihaista kuolemata, joka katseli hänen päällensä\ntultaruiskuvilla silmillä. Hän kuoli, ja kirottu olkoon se käsi, joka\nhänen kuoletti. -- Mutta näinpä haastelen nuorasta hirtetyn miehen\nhuoneessa. Mitä sanot, Claudio?\n\nCLAUDIO. Teidän tarkoituksenne käsitän. Tosin tulee minun kiittää\nhäntä, että hengitän vielä, mutta tietkäät toki, että iloitsen aina\nkoska oikeus ja järjestys maassamme saa voiton.\n\nANGELO. Siis on kohtalo saattanut joskus teitäkin yhteyteen tämän\nnaisen kanssa.\n\nCLAUDIO. Tuskin kaksi vuotta sitten, matkallani maamme eteläisissä\ntienoissa, saavutettiin minä ryöväreiltä ja vietiin heidän päällikkönsä\nluoksi. Sillon seisoi edessäni eräs nuori, salskea mies, kasvoiltansa\npimeä ja uhkaileva. Hänen tukkansa oli harjattu otsalle alas ja musta\nparta peitti hänen suunsa. Mutta hänen vieressänsä seisoi eräs nainen,\njonka vertaista kauneudessa en ole koskaan vielä nähnyt. Oi! hän oli\nkaunis, vaihka paloikin hänen tulisissa silmissänsä kammottavan\nvoimallisten himojen liekki. Mutta minä itse kenties seisoin joteskin\nkalveana; sillä kysyipä minulta ivaten tuikea mies: \"pelkäätkö\nkuolemata, sinä partanen apinja?\" Minä vastasin: kenties vähemmin\nitseni puolesta kuin vanhan turvattoman äitini, joka rakastaa poikaansa\nankarasti; sillä apinjan äitirakkaus on ääretön. Mutta seisonpa toki\nlähempänä ihmissukua kuin kenties ulkomuotoni näyttää, ja sentähden\ntaidan myös tuntea lapsen rakkautta äitiäni kohtaan takasin. Niin\nvastasin, ja nytpä, heidän oltuansa hetken äänetöinnä, sanoi nainen:\n\"antakamme viheliäisen elää\"; ja sillon lausui hänen miehensä: \"koska\non se sinun tahtos, niin tapahtukoon niin, muutonpa jo kiiriskelis\nhänen päänsä tanteren sannassa jalkojeni edessä; mene tiehes\nmuukalainen\". Niin hän lausui, ja olipa edessäni taasen elämän ja\nvapauden tie. Tämän matkaansaattoi hän, joka kuitenkin oli vereen\ntahrattu nainen. Mutta, hyvin muistain teidän oikean vihanne häntä\nkohtaan, sanonpa nyt: rauha hänen tomullensa! Niin sanon, ja kenties en\nainoastaan siitä syystä, että pelasti hän kerran henkeni. Tosin oli hän\nrikoksellinen, jaa hirmuisesti, ja rikos vaatii rangaistusta. Mutta\nkäykämme toki aina tuomiolle laupiaalla mielellä; sillä me emme tiedä\nmitkä myrskyt heikossa ihmissydämmessä saattoivat vaikenemaan jumalten\näänen. -- Mutta lempeä Rachel, ole ilonen taas.\n\nMARIAMNE. Katso ylös ja huomaa kuinka ilta-aurinko kultaa meidän\nvuoremme, luoden Armon laaksoon purpuraisen hämärän. Mille tuntuu\nteille tämä laakso, herra Angelo?\n\nANGELO. Se minua ihastuttaa. Täällä keto kukkaskirjavana tulisesti\ntuoksuu, tuoksuvat sirenipensaat, soma nerium ja myrtti, joiden hieno\nhaju saattaa sydämmemme hehkumaan ja antaa sielullemme autuaita\naavistuksia. Täällä uneksuva laakeri ihanata pukuansa peilailee\nvirrassa, hopeakirkas, jonka pinnalla ahden ruusut hymyten itsiänsä\ntuuittelee. Korkealle kohoo saarnien ja lehmusten kruunut, ja ranka\nseisoo rangassa kuin obeliskein tumma metsä; ja kaiken tämän päällä\nväikkyy tämä puhtaasti sinertävä, korkea ja hiilakkainen taivas. Kaikki\non yhtaikaa suloista ja juhlallista kuin Olympin harjanteella\nkukkasseppelöitty, tuoksuva pylvässali, jossa vallitsee pyhä hämäryys\nja vietetään jumalten häitä. Niin on mulle tuntunut, käyskellessäni\nArmon hymisevissä lehdoissa.\n\nRACHEL. Kuuluu että on teillä avoin katse kauneuksille luonnossa.\n\nMARIAMNE. Eteenki iltana niin kauniina kuin tämä kaiketi tuntee teidän\nsielunne korkean hekuman, koska käyskelette näissä lehdoissa.\n\nAngelo. Eteenki jos tapahtuu se seurassa niin armaitten impien kuin ne,\njotka seisovat edessäni nyt.\n\nRACHEL. Se tapahtukoon. Tässä on käteni.\n\nANGELO. Ihanata! Te saatatte mun onnelliseksi yli määrän tänä suloisena\niltana teidän laaksossanne.\n\nMARIAMNE. Te, herra Claudio, mulle suotte teidän käsivartenne.\n\nCLAUDIO. Te tiedätte kuinka kernaasti. (Antaa hänelle käsivartensa)\n\nRACHEL. Ja näinpä kuluu aikamme hauskasti vartoissamme Canzioo.\n\nVARRO. Hän tulee, paikalla on poika tässä. Minä riennän laramaan\ntykkiäni tervetuliaissalvaksi nuorelle meriupseerille Neapelista ja\nrakennanpa vielä yhteisen, maittavan maljan. Nyt hyvästi hetkeksi!\n(Menee oikealle)\n\nRACHEL. Hyvästi, setämme! Me tulemme pian. (Poistuvat periltä. -- Canzio\nja Marcia tulevat vasemmalta)\n\nCANZIO. Nyt ollaan perillä, sä kaunis pakolainen. Tuo linna tuossa\nvuoren rinteellä on mun isieni ikivanha linna. Se on mun kotoni, sä\nylevä nainen, mun poistumaton perintöni, mun oma valtakuntani, jossa\nvallitsen kuninkaana. Te etsitte suojaa, tässäpä nyt avetaan etehenne\nystävällinen vapakaupunki, jossa oleskelkaat ilman murhetta ja huolta\nniinkauvan kuin onnenne sen vaatii. -- Nimeni on Canzio, ja, niinkuin\nsanoin, tuon huoneen isäntä; ei äitiä mulla, eikä isää; hänen surmasi\nhirmuinen Flaminia, ryöväri Vincention vaimo.\n\nMARCIA. (Eriks.) Haa, jos tietäisit! (Aäneensä) Minä kiitän teitä\ntarjotun turvan edestä, korkeasukuinen herra.\n\nCANZIO. Vaimo, minä ainoastaan teen teitä kohtaan lähimmäisen\nvelvollisuuden. (Erikseen) Mutta hän on kaunis, kaunis kuin myrskysen\npäivän pyhä, punertava aamu. Hän mun sieluni saattaa houreeseen ja\nhoipertelemahan houreessansa. Mikä taivaallinen kuva!\n\nMARCIA. (Eriks.) Sinä kaunis nuorukainen! Sun ylpeillä huulillasi\nväikkyy viehkeilevä, juhlallinen haaves ja yhtaikaa säteilee sun\nsilmistäs hehkuva lempi ja sankar-uhkaus; ja sun hopeakelmeällä\notsallas, mikä majesteetillinen nero vallitsee siellä, ihana\nnuorukainen!\n\nCANZIO. Rohkeasti, jalosti katsahtava nainen, te kutsutte itsenne\nMarciaksi, mutta suokaat mulle toki, jos teitä miellyttää, jotakin\ntietoa teidän kodosta ja suvusta.\n\nMARCIA. Olette kaiketi kuullut Albericuksesta Parmassa?\n\nCANZIO. Se hurjapäinen mutta urhollinen republikani, joka viimein\ntuomittiin valtakunnan kiroukseen ja pakeni pohjoiseen Afrikaan?\n\nMARCIA. Sama vapauden sankari, jonka luut nyt valkenevat Saharan\nsannassa. Mutta hänellä oli myös kihlattu, joka seurasi häntä\nmaanpakoon kuin uskollinen morsian.\n\nCANZIO. Ja hänen nimensä oli Marcia, kaunis kuin taivasten kuninkaatar,\nniinkuin olen lukenut sanomissa. Kaikki soveltuu siis oivallisesti\nyhteen. Te olette tämän sankarin nuori, mutta paljon vääryyttä ja\nkurjuutta kärsivä leski?\n\nMARCIA. Tässä seisoo hän köyhänä ja turvatonna edessänne. Minä seurasin\nhäntä pois isäimme maasta, ja me vaelsimme halki Corsican ja Sardinian,\njossa eräs munkki vihki meidän mieheksi ja vaimoksi. Siitä yli meren\nkulki tiemme taasen helteisen Afrikan mannermaahan, ja siellä elelimme\nSarasenein kumppaneina kiertoessa seittemän pitkän vuoden. Mutta\nkuukausi on tuskin mennyt, koska mieheni kaatui eräässä öisessä\ntaistelossa, ja lepää nyt hietasen peitteen alla. Sillon katsoin\nparhaaksi, paeta takasin entistä kotoani kohden: läksin Farinan\nniemestä Sicilian saareen ja siitä saavutin vihdoin Italian ihanan\nrannan. Näin olen nyt vaeltellut yksin, ylenannettuna; ja tahdoinpa jo\nmelkein raueta alas, kohtaissani teidän.\n\nCANZIO. Ole terve tultuas mun linnaani ja viivy siellä vaihka\nijankaikkisesti jäljellä. Minä otan sinun siipieni suojaan, huolimatta\nehkä herätänki musta-kivun raivottaret huoneessani.\n\nMARCIA. (Eriks.) Kauneuteni vaikuttaa, sen huomaan, ja minä taidan\nvielä periä taivaallisen onnen. (Ääneensä) Siis vartoo teitä\nhuoneessanne morsian?\n\nCANZIO. Jonka unohdan, jaa, sen olen jo tehnyt, tällä hetkellä sen\ntein. Ja tätä mieleni leimauksen pikaista käännöstä ei tule juuri\nihmetellä; sillä morsiamen mulle määräsi kerran lapsekas sisär, jonka\ntoimesta mä kihlattiin, koska itse vielä olin melkein lapsi, koska elon\ntaistelot ja murhe eivät olleet vielä avanneet sydämmeni lähdettä\nmahdolliseksi vastaanottamaan oikeata lempeä, se lähettiläs jumalten\njuhlasta. Niin, tämän sataman ohitse nyt purjehdin, koska onpi\nnäkypiirissäni toinen, moninkerroin kauniimpa, ja lupaa onnen, jonka\nihanuus pyörryttää. Mutta jos nyt tämä eteheni teljetään, niin menköön\nsitten alukseni tuulien valtaan, kunnes haaksirikossani alas pimeyteen\nvaivun. -- Mutta miksi seisomme tässä? Mihen on uneksuva aatokseni\neksynyt? Noo, olkaat terve tultuanne mun huoneeseeni, suojaton, ihana\nvaeltaja!\n\nMARCIA. Ah! kuinka taidan kerran maksaa teidän hyvyyttänne?\n\nCANZIO. Siitä olkaat ilman murhetta, jota karmea Onnetar jo kylliksi on\nammentanut teidän sydämmeenne. Olettehan turvaton pakolainen ja\npoveanne painaa vielä rakkaan ystävän kuolema; niin, kenties ystävän,\njota ette koskaan unohda ja kerran olletta liittoa teidän välillänne.\n\nMARCIA. Häntä rakastin kovin, mutta, ihmeellistä! miksi tällä hetkellä\nhänen kuvansa himmentyy muistostani? Mä kurja jään siis yksin\noljentelemahaan myöskin haavekseni valtakunnassa. Kuitenkin, nyt olen\nilman vaaraa ja teidän ritarillisessa huomassanne. Mutta mikä hetki on\ntämä? En ymmärrä; mun mieleni hourii. Tai onko tämä kiitollisuuden\ntunne, joka kärsimykseni syvyydestä kohoo ylös ympärkietooksensa teidän\npelastavan enkelin kuvaanne? Jaa, niinpä kovan onnen tyttären povessa\nnyt leimuu kiitollisuuden pyhä liekki sitä miestä kohtaan, joka tarjoi\nhänelle armaan suosionsa, että tämän miehen jalkain juureen hän kaiken\nonnensa, sydämmensä, hengensä, sielunsa ja ruumiinsa altiiksi panis.\n\nCANZIO. Vaiti! Hän taitais kerran ottaa sanastanne kiinni.\n\nMARCIA. Hän on teidän orjanne.\n\nCANZIO. Hyvä! Nyt lähtekämme kohden linnaa tuolla.\n\nMARCIA. Mutta erotkaamme ensin, kunnes huomispäivä koittaa. Kuulkaat:\nyksin te lähtekäät kotianne, minä viivyn vuorilla tämän ihanan yön,\nmutta aamun valjetessa kolkutan portillenne suojanetsijänä; ja kenkään\nei tiedä että olemme kohtauneet ennen.\n\nCANZIO. Tekisimmekö niin? Ei; vaan käsi kädessä ja kainostelematta\nkäykämme esiin.\n\nMARCIA. Herra, sitä emme tee. Suokaat tapahtua niinkuin tahdon.\n\nCANZIO. Teidän ryhtinne, niin komea ja arvoisa kaiken kovan onnenne\nkeskellä, mun saattaa kummastumaan. Noo, olkoon teidän tahtonne.\n\nMARCIA. Koska aamu nousee, näämme toinentoisemme taas. (Menee kiivaasti\noikealle)\n\nCANZIO. (Yksin) Naishaamu kaunis ja ihmeellinen! Mutta jotain\npeloittavan tulista leimahteli hänen silmästänsä. Toki; sehän oli jalon\nPallas Athenen silmä. Näin katsahteli kerran jumalatar ylpeä, seisten\nIlionin tanterella, keihäs kädessä ja käsivarrella kultakiiltävä egid,\nsankarten temmellystä tähtäellen. -- Sinä olet kaunis, ja senpätähden\nkarkasi mun sydämmeni sun haltuus väkivalloin. Mutta ellen erehtynyt,\nniin ilmoittipa sinunki puheesi ja katsantosi lemmistyneen naisen, ja\nminä olin tunteisi esine. Miksi en taitaisi aatella niin? Kutsutaanhan\nminuakin kauniiksi. Mutta lähde, josta kauneus virtaa ulos ja lakejansa\nmukaan ulkomuotommekin kaavaa, on kaunis, taivaallinen sielu meidän\nsisussamme. Mutta sitten en ole enään kaunis minä, vaan inhoittava kuin\nkavaluus itse. Sillä mitä kauneutta, ja kaikin vähin taivaallista voi\nviipyä sen miehen povessa, joka uskollisen lemmittynsä pettää ja\nkiirehtii toisen naisen helmaan? Oi Mariamne! tyyni korkea kuva, mun\nsydämmeni tahtoo sinusta siirtyä pois, ja lähestyä toista kuvaa, täynnä\nlemmen hekumaa ja tulta. Siinä muutos, joka saattaa huoneeseemme\nmyrskyä ja pimeyttä, murhetta, joka sydämmiä musertelee, ja tätä\nkaikkea sillon, koska varrotaan iloa ja riemua. Oi vaikea päivä, oi\ntuskan hetki, joka sieluani vimmatusti sinnen tännen tempoilee! Mutta\nmikä on sielu? Yksi liekki, joka sammuu, koska tämä ruumiimme\nihmeellinen konstilaitos kieltää häneltä palveluksensa ja herkenee\nkäynnissänsä. Ja niin heräsimme kerran olemisen mailmaan, mutta\nnukuimme jälleen pian, ja kaikki oli ikuinen tyhjyys taas, ei muuta.\n(Claudio tulee.)\n\nCLAUDIO. Terve, Canzio!\n\nCANZIO. Claudio, Claudio, mun uskollinen ystäväni! (Syleilevät)\n\nCLAUDIO. Olet siis viimein tässä.\n\nCANZIO. Tässä olen, Claudio.\n\nCLAUDIO. Ja ilosena? tiedän minä. -- Mitä? Sinä et vastaa minua, vaan\njohdatat otsallesi arvelevan käden. Etkö ole ilonen, Canzio?\n\nCANZIO. Ilonen? Niinkohan? Mutta sanoen totuuden, niin nyt en ole\nehtinyt muistelemaan iloa, sydämmeni teeskellessä toisialla.\n\nCLAUDIO. Oletko kohtanut joitakin kiusauksia tiellä? Kenties iskenyt\nyhteen ryövärten kanssa?\n\nCANZIO. Ei; matkani on kulunut rauhallisesti, ilman yhtään vaaran\ntarjoumusta. Mutta tiedä, Claudio, että kotolinnani tuossa tuntuu nyt\nsilmissäni ankaran kylmäksi.\n\nCLAUDIO. Kuinka taidat sanoa niin sun kehdostasi, lapsuutesi kultasista\ntienoista?\n\nCANZIO. Mitä sanon, sanon sydämmeni pohjasta. Mutta jättäkäämme tämä ja\nlähtekäämme eteenpäin. Sä tulet mun vieraakseni tänä iltana.\n\nCLAUDIO. En tänään, mutta huomenna; sillä ihana on tulon hetki\nheimolaisten kanssa, ja tätä hetkeä en tahdo hämmentää sinulta nyt. Ja\ntiedä että ne, jotka rakastavat sua korkeimman, nyt käyskelevät tässä\nlähellä tämän lehdon hämärässä. Katso: nuo siniset hameet, jotka\nliehuvat tuolla myrttimetsässä, ovat Rachelin ja Mariamnen. Käy\ntervehtimään heitä.\n\nCANZIO. Minä kiirehdin. Älä unohda siis huomenna sun ystävääs, mun\nClaudioin. (Rientää ulos periltä vasemmalle)\n\nCLAUDIO. (Eriks.) En unohda. Mutta oletpa joteskin muuttunut Neapelin\nihanassa, ilosessa kaupungissa. Tosin olet vielä kaunis, mutta olentosi\nentinen viileä tyyneys on pois, ja aseitettuna, vallattomasti katsahtaa\nsielusi. Mutta jos, niinkuin toivon, sydämmesi vielä on mua kohtaan\nsama kuin ennen, niin tiedänpä, ettes kauvan viivy levittämästä eteheni\ntaulun, jossa valot ja varjot ylisniskoin keskenänsä temmeltää ja\nlevotonna väikkyy taivas. -- Mutta jos nyt kohtalo sun sydäntäsi\nreutoilee, niin toivonpa myös ettäs kuultelet ystäväsi neuvoja, jotka\ntaitavat sinua auttaa kohden rauhaa taas. (Menee oikealle. -- Canzio,\nRachel ja Mariamne tulevat)\n\nRACHEL. Onko kaikki käynyt matkallasi hyvin? Oletko terve? Oletko\nonnellinen, mun armas Canzioin?\n\nCANZIO. Tähän kaikkeen, sisäreni, taidan vastata myöntäen.\n\nRACHEL. Mikä ilon hetki!\n\nMARIAMNE. (Eriks.) Mikä taivaallinen ilta!\n\nCANZIO. Niin, olkaat tervehdityt! Ole tervehditty Rachelini, ole\ntervehditty Mariamne, sinä aina tyyni impi! Mutta miksi niin tyyni ja\nvakaa tälläkin hetkellä? Noo, lainehtiihan toki sun ihana poves.\n\nRACHEL. Ja hänen silmissänsä liekehtii ilo korkea ja puhdas. Katso!\n\nCANZIO. Hm. Kuinka jaksat, Mariamne tyttönen?\n\nMARIAMNE. Hyvin, mun Canzioin. Mutta sinä? Toki tiedän jo, ettäs olet\nonnellinen, ja sillon aina onnellinen minä myös.\n\nCANZIO. (Eriks.) Hm. Tosin olet sinä kaunis katsella, mutta tuhat\nkertaa kauniimpa on hän, joka muutama tunti sitten henkihaamuna\nkorkuudesta ilmestyi mun eteeni helteisellä tiellä. Hänen rinnallansa\nhimmennyt sinä kuin auringon rinnalla kelmeä kuu. Oi! nyt alkaa lempeni\nja tuskani. Käsi kädessä he käyvät.\n\nRACHEL. Mitä nyt, mun veljeni? Onko se onnellinen, joka näin äänetönnä\nvillisti tuijottelee alas maahan?\n\nCANZIO. Suokaat anteeksi! minä unohdin teidän.\n\nRACHEL. Unohdit? Meidän? Mitä mielettömiä haastelet sinä?\n\nCANZIO. Niin en tahtonut sanoa, mutta nyt on hurja kapina tässä\naatosteni linnassa, ja harkitsematta lentelee huuliltani sanoja, joita\nkäytetään usein ja seisovat siis aina valmiina korviemme kammioissa.\n\nRACHEL. Mikä on siis saattanut aatoksesi oikealta tarhaltansa pois?\n\nCANZIO. Turha asia, asia ei edes ansaitseva aatoksien vaivaa, Niin,\nainoastaan kevytmielinen, mitätön asia.\n\nRACHEL. Mitätön asia? Sitten on Canzio yksi narri, jonka aivossa voi\nmitättömyys matkaansaattaa kapinan ja häiriön. Mutta minä tunnen hänen\ntarkan ja voimallisen järkensä. -- Noo, Canzio?\n\nMARIAMNE. Oi! nyt näen, ettes olekkaan onnellinen, mun ihana ylkäni.\n\nCANZIO. (Eriks.) Se lause sydäntäni leikkasi kuin tulinen miekka. Ooh!\n\nRACHEL. Canzio!\n\nCANZIO. (Eriks.) Kuinka tekisin? Sinne vedättää minua voimallinen himo,\nja olenpa valmis lähtemään, mutta täällä huutaa minua pyhä, korkea\nääni: \"seiso, jumalten ja omatuntos nimessä seiso!\" No kuinka teen?\nParastahan olis, heittää asia tulon hetkestä tuonnemmas ja ottaa\nentisen naamarini kasvoillein, mutta enhän taida itseäni teeskennellä,\nJumal' avita! sitä en taida, vaan näyttää aina kohta sydämmeni oikean\ntilan.\n\nRACHEL. Vaiti katsahtelet sinä korkuuteen. Onko tämä rukousta taivaan\nHerran tykö? Sano mitä tahdot rukoilla, ja minä yhdistän sun rukouksees\näitillisen ääneni.\n\nMARIAMNE. Samoin teen myös minä ja, usko mitä sanon, povesta\nuskollisuudessa sua kohtaan niin puhtaasta kuin tämä taivaan vahvuus,\njohon lähetän rukoukseni sun edestäs, mun lemmittyni.\n\nRACHEL. Sano kuinka on laitas ja mitä on tapahtunut.\n\nCANZIO. (Kiivaasti) Ei mitään, ei mitään!\n\nRACHEL. Hiljaa, Canzio!\n\nCANZIO. Mun arvoni ja kunniani ovat ilman tahroo, ei löydy ruumiissani\npienintäkään vihamiehen antamata naarmaa, ja käteni eivät kannusta mua\nvielä velkapääksi kennenkään vereen; se tietkäät, neitoset. Niin, mun\nsydämmeni on rikoksesta vapaa.\n\nRACHEL. Siis pois tuo synkeä muoto ja iloitse kanssamme; sillä tämä\nehto on meille onnen ehto. Katso kuinka kaunis se on! Katso kuinka\nvuorten kiireet tuolla kultasessa palossa kimmeltää.\n\nMARIAMNE. Ja tumma öljypuisto rauhallisna hengittää vuorten alla.\n\nRACHEL. Ole ilonen tässä ilon ja lemmen keskellä.\n\nMARIAMNE. Ole ilonen, meidän Canziomme.\n\nRACHEL. Huomaa kuinka kiharies kanssa hellästi leikitsen.\n\nMARIAMNE. Ja minä sun korean kätesi kanssa.\n\nRACHEL. Olenhan minä sun sisäres armas.\n\nMARIAMNE. Ja sun morsiames minä. Ole ilonen!\n\nRACHEL. Ole ilonen, ole ilonen!\n\nCANZIO. Näin haastelevat enkelit autuaan sielun kanssa, joka jättänyt\non murheenlaakson ja seisoo viimein taivasten esikartanossa, kohta\nvalmiina astumaan hääsaliin sisään. Serafiimit häntä vaatehtivat pyhien\nhameeseen, hymyvillä huulilla kuiskaten hänen korvaansa jumalten\nkieltä. Se on ainoastaan tarina, tarina onnellisesta sielusta. Mutta\nminä olen onneton.\n\nRACHEL. Sinä olet onnellinen.\n\nCANZIO. Onneton, onneton! Mutta -- onnellinen toki. Haa! nyt kirous ja\nautuus yhtaikaa temmeltelee povessani ympär.\n\nRACHEL. Taivaan Jumala!\n\nCANZIO. Hyvä Mariamne, hellitä käteni. (Mariamne hellittää käden)\nRachel, ota pois sun kätes.\n\nRACHEL. Minä en päästä sinua ennenkuin olet tunnustanut kaikki. Oi\nveljeni! selitä meille tämä tuskallinen arvotus, joka riemun päivänä\nkadehtien riemumme hämmentää. Sano!\n\nCANZIO. Pois, sisäreni! (Käy kiivaasti perille, jossa hän seisahtaa\näkisti käsi otsalla tuijottelemaan alas maahan. Hetki äänettömyyttä)\n\nRACHEL. (Mariamnelle) Mitä aattelet tästä?\n\nMARIAMNE. Mitä ennustit sinä?\n\nRACHEL. Se käy siis toteen. -- Voi Canzio! kuinka taidat runtoa\nsydämmiämme näin, ja juuri kohtaamisen hetkellä?\n\nCANZIO. Sen olen tehnyt, armottomasti olen sen tehnyt. (Tulee esiin)\n\nRACHEL. Miksi teet sen?\n\nCANZIO. (Eriks.) Kaunis Marcia! täytyykö minun unohtaa sinua ja\ntehdä eloni äärettömäksi aavikoksi? Mutta jos sun sydämmes päivieni\nkulta-aarnioksi määrään, niin kuoletan nämät kaksi sydäntä tässä. Mihen\nkäännyn siis? (Kellonsoitto kuuluu)\n\nRACHEL. Kuule: kluostarinkellon pyhä soitto!\n\nCANZIO. Se ääni muistuttaa menneitä päiviä. Kuultelkaamme. (Kuultelee\nalaskallistetulla päällä)\n\nMARIAMNE. (Eriks.) Pyhä Madonna, katsahda laupiuudella alas hänen\npäällensä! Eihän ole hän vielä synneissänsä paatunut mies, joka\njulkeasti häväisee maat ja taivaat, se ei hän ole, hänen sielunsa\ntuskallisna kamppailee. Siis katsahda alas ja aseta hänen sydämmensä\nmyrsky. Kuule rukoukseni taivasten ruhtinatar! (Soitto on taukonut)\n\nRACHEL. Canzio, mennäänkös kotia?\n\nCANZIO. Niin, kotia. (Menevät oikealle)\n\n\n\n\nToinen Näytös\n\n\n(Avara, vanhanaikanen sali Canzion linnassa; perillä kaksi pylvästä,\njoissa riippuu aatelivaakunoita; kolme ovea, yksi perillä ja yksi\nkummallakin sivulla. Marcia istuu divaanilla. Palvelija tulee periltä.)\n\nPALVELIJA. Teitä, meidän huoneemme ylevä vieras, pyytää herrasväkeni\ntulemaan seuraansa lystihuoneeseen alhaalla puistossamme.\n\nMARCIA. Ken on käskenyt sinun tulemaan?\n\nPALVELIJA. Herra Canzio; mutta se on myös naisten toivo.\n\nMARCIA. Suokoon herrasväkes anteeksi, että pyydän saada ollakseni\nyksin. Saata takasin minulta se sana. (Palvelija menee) Hän on levoton,\nei menesty hän kauvan siinä, jossa ei nävy hänen silmiensä edessä\nMarcian kuva. Hän lempii minua vimmatusti, ja minä olen selvästi\nnäyttänyt että seisoo sydämmeni hänelle avoinna; ja myrsky nousee, joka\nkorkealle kiertää kaiken tämän huoneen tomun. Ihanata! Hän kohta\njulkisesti murtaa kahleensa tässä ja on mun kihlattuni, mun vankini,\nmun vallassani ainiaan. Sitten, kuinka teen? Hän on rikas, hänellä on\nlinna ja avara kartano, ne kaikki muuttukoot kullaksi, ja me siirrymme\ntästä ylitse valtameren idän mannermaalta ijankaikkiseksi pois. Tosin\nolen jo Vincention temmellyspaikoilta kaukana, eikä kenkään tiedä, että\nhän ja Flaminia olivat Albericus ja Marcia Parman kaupungista, eikä\nmyös, niin luulen, löydy näissä tienoissa niitä, jotka kerran ovat\nkatselleet Flaminiaa ryövärruhtinattaren puvussa, niin luulen, mutta\nvisseys on paras, ja rauhassapa tahdon nauttia uutta, harjallista\nonneani. Niin olkoon toimintoni tässä huoneessa, ja onneton se, joka\ntahtoo astua mun tielleni. (Claudio tulee, ja Marcia, nähtyänsä hänen,\nvavahtaa äkisti, mutta seisoo pian huoletonna jälleen; myös Claudio\nkatselee häntä kummastuen)\n\nCLAUDIO. Vaimo, minä olen nähnyt teidän kerran.\n\nMARCIA. Kenties erehdytte.\n\nCLAUDIO. Se tapahtui elämän ja kuoleman rajalla.\n\nMARCIA. (Eriks.) Hän on tuntenut minun. (Ääneensä) Olkoon niin.\n\nCLAUDIO. Te elätte siis?\n\nMARCIA. Sen näette.\n\nCLAUDIO. Ja kutsutte itseänne nimellä...?\n\nMARCIA. Marcia; jaa, se on mun oikea nimeni.\n\nCLAUDIO. Kuinka olette joutunut tähän?\n\nMARCIA. Nääntyvänä pakolaisena metsistä.\n\nCLAUDIO. Mutta tietkäät, että tämä on sen miehen huone, jonka isän te\nolette murhannut.\n\nMARCIA. Sen tiedän. Mutta miellyttääpä minuakin jotain kysyä teiltä.\nOnko teillä yhtään syytä kiitokseen minua kohtaan?\n\nCLAUDIO. Henkeni edestä kiitän teitä.\n\nMARCIA. Siis toki jotain, luulen minä?\n\nCLAUDIO. Yksi on, jonka katson kalliimmaksi koko mailman kultaa, se on\npuhdas omatunto, ja tämä antaa uskallusta miehen poveen; ja enpä\nluulekkaan itseäni yhdeksi niistä, jotka pitävät kuoleman hirmuisimpana\nkaikesta mi taitaa meitä kohdata täällä. Kuitenkin täytyy minun myöntää\nettä äänenne kerran, koska katkasi se rintani edestä surman keihään,\nkaikui sanomattoman ihanasti mun korvissain. Olipa suloista päästä\nkuoleman kidasta elämän valkeuteen takasin.\n\nMARCIA. Sitten kysyn teiltä vielä: tahdotteko sen kurjan lesken\nonnettomuutta, joka näin teidän pelasti kuolemasta?\n\nCLAUDIO. Sitä en tahdo.\n\nMARCIA. Minä kiitän. -- Mutta jotain vielä: Oletteko te mies ja oikea\nritari?\n\nCLAUDIO. Minä toivon niin.\n\nMARCIA. Vannokaat minulle pyhästi...\n\nCLAUDIO. Malttakaat: ennen vannomista tahdon kysyä teiltä yhtä ja\ntoista.\n\nMARCIA. Minä kerron teille kaikki. Tiedätteko mistä ja ken tämä\nVincentio oikeammiten oli?\n\nCLAUDIO. En, ja kaiketi ei tiedä sitä kenkään muu kuin te.\n\nMARCIA. Hän oli Albericus Parmasta ja minä hänen lemmittynsä Marcia.\n\nCLAUDIO. Mitä? Eivätkö paenneet he aina Berberiaan ylitse meren?\n\nMARCIA. Sen he tekivät, mutta palasit pian Italiaan takasin taas.\n\nCLAUDIO. Kummallista, jos vaan totta.\n\nMARCIA. Näin lähellä Parmaa olisi valheellani kovin lyhykäiset jäljet.\nKuulkaat minua. Vapauden voitosta uneksui lakkaamatta Albericuksen\ntulinen mieli; minä rakastin häntä, ja yhteen sulivat meidän sielumme.\nKohotettiinpa viimein vapauden lippu, ja minä seurasin lemmittyäni\nkapinan veriseen leikkiin, mutta helvetti toi vihamiehillemme voiton,\nja nytpä riemuitsivat ruhtinat ja heidän aatelinsa. Me syöstiin\nvankeuteen, jossa kärsiimme hirmuisesti, mutta sieltäpä karkasimme\ntoki, karkasimme kuolemaantuomittuina ja pakenimme Berberian kuumaan\nmaahan. Mutta siellä oli ilma hietatuiskuva, pahteinen ja polttava, ja\nmyrkyllisnä puhalteli samumtuuli, ja me ikävöitsimme synnyinmaahan.\nAina kuvasteli muistossamme patria cara, pyhä Italia, sen puhdas,\nhopeakimmeltävä ilma, sen laakeri- ja öljymetsät, sen Apeninein-vuoret,\nsen äärettömän korkea taivas ja heleästi säteilevä aurinko.\nVoimallisesti veti meitä puoleensa tämä kuva, sen ihastus voitti meidän\nsydämmemme lopulta, ja me kirmasimme ylitse maiden ja merien Calabrian\nvuorille, jossa hädän laki meille määräs ryövärin synkeän, veritahratun\nleivän. Mutta jos kärsitte kuulla lausetta ylevämielinen ryöväri, niin\nrohkenen sanoa, että senkaltaisia olimme. Eivätpä moiti meitä köyhät ja\nturvattomat, vaan päinvastoin kiittävät meitä; sillä annoimmehan usein\nheille saalistamme, jonka otimme rikkailta ja yleviltä. Niin kului\nmuutama levoton, murheellinen vuosi, kunnes kohtas meitä taivaan kosto,\nsurmasi Albericuksen ja hänen joukkonsa, mutta minut pelasti kohtalo\nsekä sotamiesten painetiistä että armottoman lain kylmistä kahleista.\nJa sillon läksin vaeltamaan entistä kotoani kohden.\n\nCLAUDIO. Teidän onneksenne uskotaan te kuolleeksi, upponeeksi mereen.\n\nMARCIA. Teinpä ennen lähtöäni pienen, petollisen ilveen meren rannalla,\nsiitä riensin retkelleni. Ylitse vuorten ja laaksoin, halki pimeitten\nmetsin mä samosin kuin hurja vuorivuohi, nälässä, janossa ja\nlakkaamatta pelkäin vankeuden tunkkasia seiniä. Tähänasti olen\npelastunut toki, ja tässä olen ja kerron teille elämäni tarinaa, niin\ntäynnä murhetta ja vimman kamppausta.\n\nCLAUDIO. Jotka eivät kuitenkaan suorita teidän hirveätä velkaanne, vaan\npeloittavan rikoksellisena seisotte Jumalan ja ihmisten edessä.\n\nMARCIA. Mitä tahdotte siis minusta? Saattaa minua kahleisiin?\n\nCLAUDIO. Minä en tahdo pimittää teidän päiviänne jos vietätte ne\ntästälähin säällisesti katuen entistä eloanne ja etsien taivaan armoo.\n\nMARCIA. Rauhallisna tahdon asua ja rakennella. -- Mutta teiltä vaadin\npyhän valan, että kätkette kaikki mitä nähnyt olette omilla silmillänne\nja mitä olette kuullut mun huuliltani nyt, kätkette äänettömyyden\npeitteen alle. Se vannokaat ritarikunnianne nimessä.\n\nCLAUDIO. Kunniani nimessä sen lupaan; ja mitä kerran lupaan, siitä en\npoikkee vaihka katoisi tämä mailma. Mutta huomakaat toki: Te olette\ntottunut katsomaan ihmishenkeä kovin turhaksi, ja taitaisitte nyt,\nkoska niin soveltuis, jollain keinolla temmasta mun povestani sen,\njonka kerran annoitte mun pitää, nyt koska kohtalonne on mun\nvallassani. Tietkäät siis, että jos henkeni tai onneni pahaksi jotain\nilmauu teiltä, niin olenpa kohta vannotusta valastani vapaa.\n\nMARCIA. Uumoileva mies, vaihka sanoo hänen ulkomuotonsa toista. Mutta\neihän ole ihme keskustelossa ryövärnaisen kanssa. -- Mutta joku lähestyy.\nMinä riennän kammiooni. (Menee vasemmalle)\n\nCLAUDIO. (Yksin) Kaunis toki, aina kaunis, huolimatta kiukkuisesta\nonnesta, tuhansista iskuista, joita hän sai ja itse antoi. Ihmeellinen\nnainen! (Canzio tulee periltä)\n\nCANZIO. (Eriks.) En tahdo olla siellä enkä täällä, ei miellytä mua\npäivän valo eikä huoneen siimes, mä mustimpana pahantekijänä käyskelen\nAfroditen yrttitarhassa ja hengitän lemmenkukkasten tuoksuu. Mutta\nkohta teen epäsääntöisyydestä lopun, kohta. Toki: kurja Rachel ja\nMariamne! Mutta kaunis Marcia, terve! (Huomaa Claudion) Claudioko\nsiinä? Hyvin, ettäs tulit, mun veljeni. Mutta kuinkahan on laitamme\nnyt?\n\nCLAUDIO. Minä olen niinkuin ennenkin, mutta sinua, näen minä, vaivaa\nsama mielen levottomuus vielä. Sun silmissäsi mikä tumma, humajaava\nloimo! Tämä leikkaa sydäntäni, kurja Canzio.\n\nCANZIO. Ystäväni, totta sanoen, olenpa ollut noin yhden päivän ja\nyöseen kovasti levoton, enkä löydä sydämmeni rauhaa.\n\nCLAUDIO. Ota sun filosofiasi esiin.\n\nCANZIO. Lukeissani ei seurakkaan aatos silmää.\n\nCLAUDIO. Mutta onhan sinulla kaksi parasta lohduttajaa täällä,\nRachelissas ja ylevässä Mariamnessas. Lähesty heitä ja anna sun\nlevottoman sielus vaipua heidän lempensä viileään, viattomuudenviileään\nkukkaskohtuun.\n\nCANZIO. Kas siinä vasta neuvo! Lähestyä heitä, se on mulle sama kuin\nkuulla ijäisen kadotukseni tuomion sen lempeän Jumalan ihanilta\nhuulilta. Oi kuinka tuskallista!\n\nCLAUDIO. Mitä aattelen tästä?\n\nCANZIO. Aattele mitä tahdot, mutta niin on laita.\n\nCLAUDIO. Jos niin on laita, ettei löydy sulle lohdutusta täällä, niin\nturvaa sitten häneen, joka ei ketään heitä ulos.\n\nCANZIO. Sen tekisin, jos olisi kaikki niinkuin ennen, jos olisin\nkyynelsilmänen lapsi.\n\nCLAUDIO. Olethan nyt yhtä hyvin kuin ennenkin meidän ijankaikkisen\nisämme lapsi? Miksi et siis taitais paeta hänen luoksensa nyt niinkuin\nlapsena ennen?\n\nCANZIO. Siitä yksinkertaisesta syystä ettei häntä ole. -- Älä katso\npuoleeni noin terävästi; sillä luulenpa, että sydämmesi syvyydessä\naattelet sinäkin samoin.\n\nCLAUDIO. Nyt erehdyt.\n\nCANZIO. Niin aattelen kuitenkin minä.\n\nCLAUDIO. Sinun mailmankatselmas on tehnyt jyrkän käännöksen.\n\nCANZIO. Miehenjärjen voimallinen valkeus on poistanut näköni edestä\nkaikki haaveksemme tyhjät kangastukset. Mutta onhan tässä toki jotain\nmuuta kuin paljas tämä näkyvä. En taida kieltää, että löytyy luonnossa\nijankaikkinen ja aatteleva henki, jonka tuote on mailmankaikkisuuden\nnerollinen teos. Kaikki on hän tehnyt ihmeellisen kunnokkaasti. Onhan,\nesimerkiksi, tämä meidän maamme ja rakennukset ilmassa sen ympärillä\nverraton konstilaitos. Niin, hän on viisas, hän on voimallinen, mutta\neipä katsahda hän kehenkään erittäisin isällisellä silmällä, vaan\nkaikki olemme hänen ainiaaksi määrättyjen lakiensa vallassa. -- Näin\nuskon, mutta yhtä en taida uskoa, mun ystäväni: meidän sielumme\nkuolemattomuutta. Tosin olis tämä ankara aije, ihmeteltävän korkea ja\nkaunis. Elämämme täällä, joka kuitenkaan ei ole leikki-asia, sais\narvokkaamman, juhlaisemman muodon, ja kauvas siirtyisi meistä näiden\nkatovien päiviemme synkeä ikävyys, joka usein meitä tahtoo paineskella\nalas. Olishan ihanata aina vartoa jotain tuollempana, ihanata unohtain,\ntaistellen ja toivoen astua mailmasta mailmaan, kirkkaammasta\nkirkkaampaan ijankaikkisuuden perustalla. Tämä aije olis korkea, jos\nniin olis, mutta vähän syvempi katsanto elämään ja luontoon kieltää\nsen.\n\nCLAUDIO. Sinä myönnät, että kaikki, mitä tämä henki on tehnyt tässä\nnäkyvässä, sen on hän tehnyt ihmeellisen viisaasti ja kunnokkaasti;\nmiksi ei hän siis olis voinut rakennella yhtä viisaasti myös\nhenkimailmassansa, joka on hänen oikea kotonsa? Ystäväni, kuinka on nyt\nlogikis laita? Huomaa: Sinä myönnät hänen viisautensa ja voimansa niin\näärettömiksi, että ymmärrykses pyörtyy niitä tutkiessas ja kuitenkin\nsanot sinä hänelle: \"minä tiedän yhden aijeen, joka, käytettynä sinun\nvaltakunnassasi, olisi ihmeellisen ankara ja kaunis, mutta sinä et\nolekkaan oivaltanut sitä\". Niin sanot, pitäen itseäsi viisaampana\nhäntä. Mutta miksi, koska seisoi kaikki hänen vallassansa, ei olisi hän\ntoimittanut ainakin yhtä jalosti kuin se, jota aavistamme me? Miksi ei\ntuhat kertaa jalommin vielä? Ole toki varmaa siitä, että niin on tehty.\nJa tiedä, että aavistusta, aijeesta niin suuresta ja ihmeteltävästä, ei\nlöytyisi meillä koskaan ilman vastaisuutta toisialla. Se kipenä\nlahjoitettiin poveemme jo aikojen aamuna, se on luonnistanut maailman\njuoksun, ja koska se viimein on syttynyt kirkkaaseen, valkasevaan\ntuleen, sillon katokoon kernaasti tämä mailma. Mutta mihen olen\njoutunut, minä narri, apinoitessani Danaidein askaretta? -- Kas tässä\nlähestyy mies, joka taitaa puollustaa sinun uskoas.\n\nCANZIO. Sen puollustajan hylkään. Niin uskoo hän, koska miellyttää\nhäntä uskoa niin. (Varro tulee oikealta)\n\nVARRO. Jumalan rauha teille, hyvät ystävät! (Ottaa Claudioa kädestä)\nYstäviähän ollaan, Claudio, vaihka vähän kinaillaankin tuolloin\ntällöin? Eikös niin?\n\nCLAUDIO. Niin on.\n\nVARRO. Vallan niin! (Tarttuu Canzion olkapäähän) Poika! Kuinka on\nlaitas nyt? Oletko jo saanut hieman lystiä?\n\nCANZIO. Minä en tahdo lystäillä.\n\nVARRO. Tahdo! Mitä tahdot sinä sitten? Ripustella huulta?\n\nCANZIO. Se ei ole tapani.\n\nVARRO. Kyllä minä sinulle tavat näytän, minä.\n\nCANZIO. Miksi ravistelette olkaani?\n\nVARRO. Ravista minua sieltä ja ravista minua täältä, sinä kiusallinen\nnallikka! (Kääntyy Claudioon päin) Mitäpä aattelisit sinä tuosta meidän\nherrastamme, tuosta heleijan sankarista, joka seisoo ja tuijottelee\ntuossa?\n\nCLAUDIO. Kaiketi askarruttaa hänen aivoansa kovin tärkeä asia.\n\nVARRO. Hoo, ei vaaraa siitä, luulen minä. Kapriisiä, paljaita\nkapriisiä, mun ystäväni!\n\nCLAUDIO. Sitä en usko.\n\nVARRO. Olisivatko sitten neitoset, nuo tulisilmäset hälläkät Neapelissa\nympänneet pieniä perkeleitä hänen vereensä?\n\nCLAUDIO. Sitä en tiedä.\n\nVARRO. (Hiljemmällä äänellä) Millä keinolla vetäisimme hänestä tämän\nsalaisuuden ulos?\n\nCLAUDIO. Taidatteko avata hänen kielensä siteen?\n\nVARRO. Antakaat minun tuumiskella. (Eriks.) Malta: luulenpa keksiväni\nkeinon, oivallisen avaimen, jolla käymme hänen sydämmensä kammioon\nsisään. Löytyyhän kellarissamme lekkeri kallista, kymmentenvuotista\nviiniä. Nyt astukoon se esiin, antamaan nostetta ja mehua sieluillemme;\nja sydämmet aukenee. (Ääneensä) Kuulkaat minua, pojat! Onhan, peijakas\nvie! Canziomme tullut kotia vastaleivottuna fänrikkinä, ja nyt on\nvieraanamme hänen paras ystävänsä myös, siis on meillä moninkerroin\nsyytä yhteiseen, veljelliseen iloon ja riemuun. Mutta miksi seisomme\ntässä murhemielin ja kuivin suin? Minä mahdan olla Turkkilainen ellen\nkisko nyt ylös huoneemme vanhinta viiniä ja täytä kuohuvalla nesteellä\nkolme huikeata klasia, kolme kertaa kolme, niin on meillä naisten\nnoitanummero. Sinä, Claudio, olet tosin usein kiusallisen kohtuullinen\nmies; mutta ethän katso toki ylen yhtä klasia ilosten ystävien\npiirissä?\n\nCLAUDIO. Sitä en tee.\n\nVARRO. Nyt kammariini linnamme toiseen päähän ja siellä ylistämme\nkillisilmästä Bacchusta. Tule, Canzio.\n\nCANZIO. Minä en huoli teidän viinistänne.\n\nVARRO. Mitä? Täytyykö minun uskoa, ettes tunne vielä ensinkään konstia?\n\nCANZIO. Niin paljon, että tiedän hyljätä sen.\n\nVARRO. Sinä tomppeli, sinä maitopartanen ja vauhko piltti, joka ei\nuskalla käydä yhteen kaulusnappaukseen viinijumalan kilpakedolla. Tiedä\nettä pieni noste, viaton huimaus aivossamme on mielellemme terveellinen\ntuulenpuuska, liionkin koska elämämme taivas näkyy meille harmaaksi. Ja\nmitä sanovat runoniekat?\n\nCANZIO. Helvettiin kaikki juomalaulut ja runoniekat, jotka käyttelevät\nlauluksi niin viheliäistä ainetta kuin tämä: veressämme myrkyn\nvaikuttama, sairaloinen epäjärjestys ja häiriö, joka kalvaa elämämme\nlankaa ja himmentää järkemme valon, tämä narrikuume, jossa puhumme ja\nteemme hulluuksia, joita seuraa aina myöhä katumus. Ja kaikkea tätä\nkoristaa laulun lahjalla! Kuinka luonnotonta!\n\nVARRO. Kuulkast vaan, mikä siveyden saarnamies ja filosooffi etelästä!\nMutta tiedä, meidän jörömielinen Heraklit, että viinillä ja ilosella\nhummauksella on historjallinen oikeus aina vedenpaisumuksesta\ntähänpäivään asti.\n\nCANZIO. Niinkuin ilotytöillä ja portoillakin.\n\nVARRO. _Taciturnitas_. Enkö ole sun kuolleen isäs rakas veli?\n\nCANZIO. Omaisuus, joka ei juuri puhu rakkaudesta ja sovinnosta isääni\nkohtaan. Se on asia, jonka historjallinen oikeus on kotosin aina\nmunsieur Kainin päivistä.\n\nVARRO. (Lyö jalkaansa) Kitas kiinni!\n\nCLAUDIO. Te näette, herra Varro, että hänen verensä on kovin\nkiihoitettu.\n\nVARRO. Mikä peeveli vaivaa sinua?\n\nCANZIO. Yksi asia, joka on sitä luontoa, etten tarvitse kertoa sitä\nteille.\n\nVARRO. Mene sitten helvettiin asioinesi; ennen katselen sinua siellä\nkuin seurassamme maljan ääressä, sinä piikkisika. Nyt vasta juomme,\nClaudio, juomme vihoissamme. Astukaat sisään. (Avaa hänelle oven\noikealle)\n\nCLAUDIO. Toivokaamme toki, että yhtyy hän pian hauskaan juominkiimme,\nkoska mielensä on hieman lauhtunut. (Menee oikealle)\n\nVARRO. Jääköön hän saakelin huomaan koko poika. (Katsoen taaksensa\novelta) Canzio, Canzio! sinä olet ilkeästi pettänyt meidän toivomme,\nkoska et ensinkään käytä itseäsi niinkuin pitäis? Me varroimme iloa,\nmutta toitpa huoneeseemme ristin ja murheen. Ja mikä on syy? Mikä on\nsyy? Mitähän soppaa olet keittänyt itsellesi ulkona mailmalla?\nKrouvivelkojako? Eihän juuri näytä siltä. Mutta että olisit pahoin\ntakertunut Neapelin hamevaltakuntaan, sen pidän hyvin uskottavana\nasiana. No no, sinä olet nuori ja veres kuohuu, ja annanpa sinulle\nkernaasti anteeksi synnit niillä retkillä. Mutta meidän tulee aina\nkavahtaa itsiämme huonoista maineista mailman korvissa, liionkin\nkihlatun miehen, niinkuin sinä, miehen korkeasta ja ikivanhasta\nsuvusta, niinkuin sinä. -- Niin, seiso siinä nyt hetki ja tuijottele ja\ntule sitten ilosena seuraamme. (Menee)\n\nCANZIO. (Yksin) Minä en kärsi häntä, hän kääntelee mun mieltäni ja\nsamoin kaiken tämän mailman ankaruus. Yksi toki mun edessäni kirkkaana\nloistaa: kauniin Marcian kuva. Hän mun joko nostaa taivasten iloon tahi\nsyöksee alas erinnyein pimeään luolaan. Mutta jos niin, jos rynkäisi\nmun päälleni tämä kauhistava sisärkunta myrskyllä ja kiljunalla, niin\nonhan omassa kädessäni päästin tästä kurjuudesta, ja kaikki on sitten\näänettömyys, tietämättömyys ja tyhjyys, rauha ijankaikkisesti. -- Mutta\nmitä haasteli Claudio? Hänen puheensa, niin tuntui minusta, iski\njoteskin tarkasti naulaa kantaan, josta en tahdo voida riistoa itseäni\noikein irki entiseen vapauteeni taas. Mutta eihän todistanut mieheni\nmitään, ei äyrin edestä, vaan poutapääskösenä kiiteli hän aatosten\ntyhjässä ilmassa; mutta täällä on perusteena todellisuuden havainto ja\nkoe, ja siinä seison lujana. Yksinkertainen ja selvä on luonnon laki.\nMinä elän täällä ajan, kaadun ja syötän sijaantulijaani, ja häntä ja\nhänen jälkeistänsä kohtaa jatkaten aina sama onnenosa. Niin matelee\nmailma ilman loppua eteenpäin; ja siinä on koko herraus, siinä on\nijankaikkinen elämä. -- Niin aattelen minä, mutta toisin kylmä Mariamne;\nemmehän sovi siis yhteen, meistä ei tulisi onnellista paria. Mutta\nonnen meille kaikille tuottaa tämä muutos nyt. Minä erkanen sinusta ja\notan oikean kultasein, sinä pääset minusta ja valitset itselles sielusi\nheimolaisen, ja niin on meillä kullakin paras ystävämme, ja noita saa\nkatsella päältä. Kaikki hyvin? No miksi tuumiskelen siis? -- He\nlähestyvät. -- Tullut on toiminnon hetki! Nyt astun esiin myrskyn\nvauhdilla ja puhallan tämän pahteisen ilman ympäriltämme pois. Nyt\ntahon murtaa jään ja rynkätä ulos väljään mereen. (Rachel ja Mariamne\ntulevat)\n\nMARIAMNE. Sinä läksit meistä kuin karkulainen.\n\nRACHEL. Miksi teit sinä niin, mun veljeni?\n\nMARIAMNE. (Eriks.) Nyt ei ole koskaan oikein laita. (Istuu divaanille\nja rupee tarkasti tähtäilemään Canzioo)\n\nRACHEL. (Lyö kätensä ympär Canzion kaulan ja painaa otsansa vasten\nhänen rintaansa) Canzio, mun lapseni, minä kuolen tuskissani, elles suo\nmulle sydämmes murheesta osaa. Sano mikä häiritsee sun henkesi rauhan,\nkuiskaa se mun korvaani, sun pienen, vienon äitis korvaan, että taitaa\nhän lohduttaa sinua. Ja ellei voi hän sitä, niin voi hän ainakin itkeä\nsun rinnoillas; ja nämät kyyneleet eivät suinkaan enennä sun kuormaas,\nei, vaan huojentavat sen. Sano, kaunoinen Canzio.\n\nCANZIO. Jaa, minä olen nyt päättänyt aukasta teille poveni ja asettaa\netehenne salaisuuden, joka on saattanut minun teitä kohtaan niin\npimeäksi ja jyrkäksi. Pahoin olen tehnyt kohtaan olentoja niin lempeitä\nja hyviä kuin te.\n\nRACHEL. Olethan kiltti nyt. Mutta anna meille kiireesti tieto; sillä\ntässä asiassa olen kovin utelias.\n\nCANZIO. Mutta lupaathan kuultella rauhallisna.\n\nRACHEL. Vallan rauhallisna. (Istuu Mariamnen viereen ja kallistaa\npäänsä hänen helmaansa ja Mariamne lyö käsivartensa ympär hänen\npovensa) Tässä lepään, kuultellen siivosti sun kertomustas.\n\nCANZIO. Mariamne, lupaathan sinäkin maltin tyynellä katsannolla\nkuultella mitä sanon?\n\nMARIAMNE. Sen lupaan.\n\nCANZIO. Ja suot mun vakaasti tyhjentää poveni aina pohjaan asti?\n\nMARIAMNE. Sen teen.\n\nCANZIO. Ehkä saattaisinki sydämmesi vallattomasti paisumaan?\n\nMARIAMNE. Ole rauhassa.\n\nCANZIO. Oi Mariamne! minä tiedän sinun järkeväksi naiseksi ja toivon\nhuomaavasi, että teen nyt myöskin järkevästi minä.\n\nRACHEL. Sano pian. Miksi vaivaat meitä, sinä armoton veli, armoton\nsulhanen? Minä makaan kuin tulisilla hiileillä, ja kuulen Mariamnen\nsydämmen iskut.\n\nCANZIO. Mariamne, minä tiedän, että on sinulla Jumala, jota rukoilet,\npalvelet ja kunnioitat. Noo, onhan tämä koreata. Sinulla on Jumala,\nJumalan-Äiti, autuitten riemuitseva joukko tuolla ametystein ja\nkrysoliitein kaupungissa, taivaan palmuvarjosessa salissa. Niin, onhan\nihanata uskoa näin.\n\nMARIAMNE. Etkö usko sinä samoin?\n\nCANZIO. En, Mariamne. Se oppi on minusta nyt ainoastaan lasten\ntarinoita koska katsahtelen miehuuteni ijän korkuudesta. Kaikki on\nkatonut tyhjänä sumuna pois, mutta sitä selvempänä on minulla jäljellä\nelämä ja luonto.\n\nRACHEL. Mitä uskallat sanoa? Sinä? Canzio? Olenko minä sinua opettanut\nniin? Mitä uskallat sanoa?\n\nMARIAMNE. Enemmin on hänellä sanottavaa, paljon enemmin; mina ymmärrän\nhänen tarkoituksensa. Mutta tee pian, mitäs teet.\n\nCANZIO. En ihmettele, ettäs ymmärrät, etteivät sovi meidän kohtalomme\nyhteen, tiettyäsi kuinka eri suuntiin pyrkivät meidän sielut.\n\nMARIAMNE. Arvoitus on selitetty. Sinä annat minulle korin ja revit\nrikki meidän liittomme.\n\nCANZIO. Jos tahdot niin kutsua askeleen, jonka otan meidän molempien\nonneksi, ja tuumiskeltuani kauvan ja ankarasti.\n\nRACHEL. Taivaan Herra! Tämä ryövää minulta järjen! Malta mieles,\nCanzio, Canzio! (Tahtoo nousta ylös, mutta Mariamne hallitsee häntä\nväkisten helmassansa)\n\nMARIAMNE. Makaa rauhassa ja muista mitä lupasimme.\n\nRACHEL. Canzio! O, o, mun kultanen toivoni täällä!\n\nMARIAMNE. (Canziolle) Mitä tahdot sanoa vielä?\n\nCANZIO. Etten tahdo sun onnettomuuttas.\n\nMARIAMNE. Ja siitä mahdan olla sinulle kiitollinen.\n\nCANZIO. Minä tiesin tämän myrskyn.\n\nRACHEL. Mun ainoa, kultanen toivoni täällä! Voi, tuhannen kertaa voi!\n\nMARIAMNE. Minä rukoilen sinua, hillitse mieles! (Canziolle) Sallitko\nmun kysyä, mikä sammutti näin äkisti sun lempesi mua kohtaan?\n\nCANZIO. Eräs toinen nainen, jota lemmin äärettömästi.\n\nRACHEL. Haa!\n\nMARIAMNE. Oivallisesti sanottu. Tämän totuuden edestä kiitän sinua\ntaas. Mutta sano minulle yhtä miehukkaasti eräs toinen totuus: Oletko\nkoskaan lempinyt minua, ehkä niin vakuutitkin vielä viimeisessä\nkirjeessäs, joka hengitti paljasta helleyttä?\n\nCANZIO. Sinua olen lempinyt, mutta, ah! en tee sitä enään; sillä\nsokeasti ampuu lemmen jumala. Aatteles, mikä järjettömyys minulta,\nottaa sinua vaimokseni vastoin sydämmeni taipumusta, ja mikä\njärjettömyys sinulta ottaa vastaan lemmetöntä sydäntä. Sillonpa\nhääpäivämme olisi ollut onnettomuutemme syntymäpäivä.\n\nMARIAMNE. Oikein, Canzio!\n\nCANZIO. Oi, älä virnistele! -- Myös eräältä toiselta puolelta olisi tämä\nliittomme tavallisuutta vastoin. Malta: sinä olet katsellut neljä\nauringonkierrosta enemmin kuin minä.\n\nMARIAMNE. Sen tiesit koska tarjosit minulle kätes.\n\nCANZIO. Mutta huolekas sisär, liian varhain huolekas aviossäätyni\nonnesta, johdatti lapsellista kättäni. Mitä ymmärsin minä?\n\nRACHEL. Hän kaartelee, soutelee kehnosti kauttarantain. -- Mariamne\nkalvea, kalvea! Kalvea kuin kuoleman enkeli! Saanko likistää sun\notsaas? -- Kalvea kuin kuolema itse. -- Laske mun käteni sun otsalles.\n\nMARIAMNE. Ole hiljaa, Rachel.\n\nRACHEL. Enhän tiedä mitä haastelen ja teen, koska seison vahtovassa,\njyrisevässä koskessa ja pyörtyen katselen kuinka rantojen metsät ja\nvuoret siirtyy. Huu! (Peittää käsillään kasvonsa ja painaa päänsä\nMariamnen helmaan; Mariamne, nojaten otsaansa vasten kättänsä,\nsilittelee toisella kädellään Rachelin kiharia)\n\nCANZIO. (Eriks.) Minä tiesin tämän; ja nyt on se tehty. Vimman tielle\nolen käynyt, polkeissani sydämmiä jalkojeni alla, mutta enhän taida\nenään kääntyä takasin, ellen tee itseäni narriksi; en taida enkä tahdo.\nTehty on tehty. -- Kas: uneksuen lepää hän ystävänsä helmassa, ja\nuneksuen ystävän käsi leikitsee hänen vienon päänsä ympärillä. Tämä\nkenties ravistelis poveani tuikeasti, ellei olisi nyt sisustani\nterästetty.\n\nMARIAMNE. (Asettaa Rachelin istumaan ja nousee itse, pyhkäisten\notsaansa, kiivaasti seisomaan) Canzio, mitä olet tehnyt, mitä olet\ntehnyt? Canzio!\n\nRACHEL. Onnettoman työn, joka toi pimeyden sieluillemme. Ah! mihen\nkäymme nyt harhailemaan, Mariamne? Mihen lähtisimme käsi kädessä\nvaeltamaan ikävässä hämärässä tämän riutuvan päivän? Mitä aattelet,\nMariamne?\n\nMARIAMNE. En rukoilla häntä.\n\nRACHEL. Sano hänelle vielä yksi sana, viskase hänen rintaansa kipenä,\njoka ehkä taitaisi syttyä liekiksi ja lämmittää hänen kylmää\nsydäntänsä.\n\nMARIAMNE. Jää ijankaikkisesti hyvästi, Canzio!\n\nCANZIO. Ole onnellisempa kuin minä!\n\nRACHEL. Sen sanan, veljeni, sinä muistat kerran katkerasti. Mutta,\nMariamne, enpä toki tarkoittanut juuri niin. Ah, ei vielä, ei vielä!\nSinä et tahdo häntä rukoilla, mutta minä tahdon, teen sen tulisella\nvoimalla. (Lankee Canzion eteen polvilleen ja tarttuu hänen käteensä)\nCanzio, älä kuoleta sun tuntos rauhaa, älä kuoleta sun uskollista\nMariamneas, älä kuoleta sun Rachelias, sitä kilttiä sisär-äitiäs, joka\nkerran lauloi sulle kehtolaulun, lauloi enkeleistä lintuin-satamassa ja\nkultasantasista teistä pyhien kaupunkiin. Muistatko?\n\nCANZIO. Nouse ylös, armas sisär, ja älä menettele sanoja hukkaan.\n\nRACHEL. En yhtään sanaa, en yhtä ainoata, vaan äänetönnä tahdon sinua\nkatsella, katsella lakkaamatta. Mariamne on sun sydämmes ystävä vielä.\n\nMARIAMNE. Ei koskaan enään. Mun arpani jo heitettiin ja minulla on\ntoinen ystävä. Auken eteheni, kluostarin portti, minä tahdon unohtaa\nmailman ja palvella taivaan ylkää, jonka lempi ei sammu. Pois kauvas,\nCanzion petollinen kuva, ja kiirehdi, katsantoni, korkeuteen päin,\njossa lemmen ruhtinas asuu! Häntä katselee jo sieluni silmä\nkultapilvien keskellä tuolla. Siellä seisoo hän purpurahameessa, kasvot\naurinkona loistaa ja kirkas gloria piirittää hänen päänsä. Sinua\npalvella tahdon enkä muistella kavalata mailmaa. Pois mielestäni miehen\nhaamu! Mä puhtaana vestaalina sun alttarillas valvelen rukouksen\nliekkii. Auetkoon korkean muurin portti ja soikoon kaikuva kello!\n\nRACHEL. Soi, kello, mun hautauskelloni, soi! (Canzio nostaa ylös\nRachelin, joka, hänen ruvetessaan siihen, on istunut alas ja,\nkallistaen päätänsä ja hymyten, ei ensinkään kohota itse ruumistansa\nhänen nostaessaan) Väsynyt ja uninen lapsi sanotaan kovin raskaaksi.\nEnkö ollut sinulle raskas nostaakses?\n\nCANZIO. Et.\n\nRACHEL. Mutta olenpa väsynyt ja unelias lapsi nyt. Toki: ennen\nkäymistäni maata, tahdon vielä lausua yhden sanan. Mutta, haa! tämä ei\nolekkaan unen harhausta, vaan profeetallista houretta, koska astuu\nkohtalomme pimeänä varjona katsantoni eteen; ja kuule mitä ennustan: Me\nolimme onnelliset, mutta sinä meidän onnemme tapat; sinä itse olit\nonnellinen, mutta itse sinä onnesi tapat ja samalla sen toisen ystäväs\nonnen. Tunnonvaivain raivottaret komerostansa jo ovat teroittaneet\nsilmänsä sua kohtaan. Tänne karkavat he tuulenkierroksena, tuoden\nmuassaan taivaan peloittavan ukkosilman. Hävityksen henki riehuu, moni\nparas, uskollinen ystäväs sun kauttasi käy surmaan, ja linnassamme\nvallitsee viimein autio yö. Muista tämä: yksi rikos, kerran tehty,\nvetää seurassansa legionat toisia, kuin aaltoja myrskyssä, kunnes\nvaivumme pohjattomaan syvyyteen. Tämä muista myös: Meidän huonettamme\nvarten on taivaassa varolla nuoli, jonka tämä sinun murheentyös voi\njohtaa päällemme alas. Synnit tässä himmentää isiemme muistot, tässä\nriehuneet ovat viinijumalan ja Belialin juhlat ryskeiset, joissa\nherjaus ja pilkka kohden korkeuden herraa on parastansa tehnyt. Ah!\nmeidän isämme miekastelon himo on kaatanut monen viattoman miehen. Ja\nsinun suonissas, minä pelkään niin, kiehuu hänen hurjaa vertansa ja\nhirmuvaltaista henkeänsä, joka pian saattaisi sun maksamaan hänen\nvelkojansa koston furieille. Muista kaikki tämä. Ja tarvittaisko tässä\nisiemme velkoja? Onhan teoksessas tällä hetkellä jo kylliksi syytä\njumalten suurimpaan kostoon.\n\nCANZIO. Olisinko ensimäinen minä, joka on toiminut näin? Moni mies ja\nvielä moni historjan uros on tehnyt samoin. Herkkules unohti\nDijaniransa koska näki hän Iolen ja Marcus Antonius eikö hylkännyt hän\nOctavian Egyptin Kleopatran tähden? He heittivät lailliset vaimonsa,\nminä ainoastaan kihlatun naisen. Koria on annettu ennenkin ja annetaan\naina, niinkauvan kuin ihmissydän voi lempiä. Niin on tehty; ja mitä ei\ntehdä täällä lemmen tähden? Senkaltaisista töistä on itse jumalten\nansioluettelo armottoman suuri. -- Hyvästi! Tehty on tehty, ja riehukoot\ntaivas ja maa! (Menee kiivaasti kohden perä-ovea, jonka kynnyksellä\nMarcia tulee häntä vastaan. Canzio temmaa hänen syliinsä) Tuossa on\nsydämmeni valittu! (Taluttaa häntä muutaman askelen ovelta esiin)\nVaimo, sano aatokses; sillä nyt on sydämmeni vapaa. Sano rohkeasti,\njalosti kuin jumala: Lemmitkö minua?\n\nMARCIA. Ijankaikkisesti! (Syleilevät; Rachel heittää itsensä kiljahtaen\ndivanille; Mariamne menee ulos periltä)\n\nCANZIO. Kohta, koska sun näin, syttyi sydämmeni tuleen.\n\nMARCIA. Polttavaan tuleen sydämmeni syttyi kohta, koska sun näin.\n\nCANZIO. Onneni on valmis! Ihanata! Taivaallista!\n\nRACHEL. (Tointuu ja nousee istumaan) Juoni! Yhteenkudottu, kehno juoni.\nMinä tukehdun! (Katselee hetken Canzioo ja Marciaa) Siis tuleva kälyni?\n\"Terve, armoitettu!\" sanoi enkeli Gabriel.\n\nMARCIA. Teidän tervehdyksenne ymmärrän ja hylkään.\n\nRACHEL. Miksi kolkutti rukoillen linnamme portille se, joka oli\nlinnanherran sydämmen herra?\n\nMARCIA. Niin lapsekkaasti lemmessä houraillaan.\n\nRACHEL. Morsian Barbariasta.\n\nCANZIO. Parman kaunis tytär!\n\nRACHEL. Morsian Barbariasta kuuluu enemmin romanttiselta.\n\nMARCIA. Fröökinä, kiittäkäät kohtaloonne, joka ei syösnyt teitä\npolkeilemaan Afrikan polttavia vuoria, vaan antoi teille syntyissänne\nkomean linnan.\n\nRACHEL. Se linna on nyt teidän, mutta minun on avata mailma.\n\nCANZIO. Sisär, miksi haastelet niin? Onnes on sama kuin ennen.\n\nRACHEL. Avara mailma! Marcia, suokaat minulle vaellussauvanne, minä\ntarvitsen sitä vuorostani nyt. En aio toki Afrikkaan, vaan Palestinan\nmaahan pilgrimmi sauva kädessä käy. Siellä, pyhän haudan partahalla,\ntahtoo hän rukoilla, yöt ja päivät rukoilla sen kurjan ritarin syntein\nedestä, joka kerran murhasi kahden immen sydämmet. Mutta taidammeko\nmoittia häntä? Ei, vaan lemmen jumalaa, mi sokeasti ampuu ja\njoutsellansa ajelee miestä kuin vuorten kaurista, joka nuoli sydämmessä\nrynkää kallion jyrkästä varmaan turmioonsa alas. Mutta kärsi,\nihmislapsi, lemmen hirmuvaltaa, kärsi, kanna hänen kahleitansa\nnöyryydellä. (Nousee ylös) Mutta kirottu olkoon tämä kahle tässä ja\ntämä liitto! Niin, valmiinapa kirous ja tuhonne jo tuijottelee esiin\nhänen silmistänsä. Katso, Canzio, helvettiä, joka tämän naisen silmistä\nruiskuu ulos, helvettiä, joka kerran sinua polttaa.\n\nMARCIA. (Eriks.) Haa, mun sydämmeni riehuu!\n\nCANZIO. Vaiti, Rachel! Minä en tahtois osoittaa sua kohtaan vihaani,\nJumal' avita! sitä en tahtois.\n\nRACHEL. Mutta minä tahtoisin, että tapahtuisi niin; sillä\nhunajamakeaksipa nyt tuntuu välillämme vihan katkera kiukku. -- Mitä\nlausuin äsken? Että tukehtuisin? Vale! Poveni paisuu ja nostaa minun\nylös korkeuden luhtiin, josta katselen sinua jalkojeni alla, sinua,\nkurja morsiuskunta. -- Toki ulos tästä, ulos, Rachel, hengittämään\nkirkasta ilmaa! Ja eläköön elämä, maa ja korkeuden vahvuus meidän\nympärillä! Eihän ole meillä hätää maamme pallolla täällä, jossa\nkaikkialta meitä syleilee autuitten sinertävä taivas. (Menee)\n\n\n\n\nKolmas Näytös\n\n\n(Avoin paikka puistossa lähellä Canzion linnaa. Rachel tulee oikealta.)\n\nRACHEL. (Yksin) En ole häntä kironnut, sitä en ole tehnyt. Kuinka\ntaitaisin kirota sydämmeni kalleutta? Mutta sitä pimeyden voimaa, joka\nsovaisnut on hänen näkönsä, minä kiroon, sitä eksyttävää ruohoa, jota\nhän kaiketi on polkenut käydessänsä mailman saloissa. Harhailevana\nmiehenä hän astelee, ja siitä tämä pyörrytys, siitä ei tunne hän\nkotoansa enään. Mutta minä tahdon silmistäsi poistaa suomukset ja\nnäyttää sinulle sen hirmuisen alhon, joka ammottaa sua vastaan. Sen\nteen, ja Claudio, sun ystäväs, mua auttaa tässä äitin työssä, ja sinä\nseisahdat. -- Kallisti taidan vannoa, että tämä sun aiottu liittos\nainiaaksi hävittäis sun onnes; sillä eihän koskaan vielä aavistukseni\nääni ole haastellut niin korkeasti kuin nyt. -- Noo, onpa tosin korea ja\nhehkuva sun kultasi ulkonainen puku, ja eriskummallinen ihastus säihkyy\nhänen katseestansa. Se meitä viehättää mutta poistaa meitä tykööltänsä\ninhoittavan kylmästi taas. Tätä et huomaa sinä, kurja, sokea Canzio, et\nhuomaa basiliskan katsantoa, jonka takana kiehuu myrkky ja vimmattujen\nhimojen raivo. Tätä kiroon, vaan en sinua, mun veljeni; sinua\nsurkuttelen ja Mariamnen salaista tuskaa. -- Mitä olet tehnyt? Mutta voi,\njos kaikki kääntyisi parhaaksi vielä! Minä toivon niin! (Varro ja\nClaudio tulevat)\n\nVARRO. Missä hän on? Missä riivatun nallikka, joka rakensi tämän\nrajuilman rauhalliseen huoneeseemme? Mutta nyt pitää myös sataman,\nsataman sekä äitin sanoja että isän iskuja; rakeita pitää sataman, ja\nhän kontii vielä edessämme, kalistellen hampaitansa. Missä on se meidän\nnuoriherra?\n\nRACHEL. Hänestä en tiedä nyt, mutta hetki sitten kiirehti hän ulos,\npuettuna miekkaan ja kappaan, niinkuin tarkoittaen pidemmälle, mutta\npuistoon tähän pysäyi hän toki, käyskellen sinnen tännen. Ja juuri\näsken seisoi hän tuossa kunnaalla, katsahdellen Arnoon.\n\nVARRO. Ahaa! onpa poika niinkuin vähän levoton; niin niin, nyt tulkoon\nlöylyä kaikkialta.\n\nRACHEL. Varokkaasti kuitenkin; sillä vaimo, kaiken tämän murheellisen\nhäiriön syy, astelee edestakasin tuolla santasella käytävällä ei\nkaukana tästä.\n\nVARRO. Peijakas häneen! Kuitenkin on hän kaunis tyttö, kaunis! Haa!\nolisi nyt Varro kiharakoristettu nuorukainen, niin nousispa tästä\ntoinen polska. Ah! sillonpa me kaksi, Canzio ja minä, heti\npaljastaisimme kirkkaat pamppumme ja: angard! Kaunis heilakka, mutta ei\nauta. Ritari seisköön sanassansa, liionkin kihlattua neitoansa\nkohtaan. -- Mariamne parka!\n\nRACHEL. Hän menee kluostariin; se on luja päätöksensä. Siellä jynkässä\nloukossansa tahtoo hän murehtia päivänsä päähän. Mutta minä, minä\nvaivun hautahaani.\n\nVARRO. Sehän kaikista pahin. Sinua en tahdo kadottaa, kiipeen ennen\nhirteen. -- Rutto kimppuus, poika! Nuori ritari toimia näin? Mutta niinpä\non täällä lemmen hanskoissa nuori mies. Ja mitä ei tehdä korean tytön\ntähden, tytön ja viinin? (Laulaa)\n\n    \"Medchen, vein und sang,\n    Trallalaa!\n    Medchen, vein und sang.\"\n\nNyt olen juuri parhaassa tuulessa kuranssamaan häntä, ja minäpä hänelle\nopetan kavaljerin _mores_, opetanpa hänen tanssimaan, tanssimaan ihan\nkohteliaasti takasin tämän tanssin ja oikein Kniggen fasonia mukaan.\n\nRACHEL. Mitä miestiskelet tästä asiasta, Claudio?\n\nCLAUDIO. Voin tuskin uskoa, että on hän tehnyt niin.\n\nRACHEL. Tosi kuitenkin. -- Niin, mitä aattelet?\n\nCLAUDIO. Kaikki on sanottu lyhyesti: onnettomuuttansa vastaan vaihettaa\nhän onnensa pois.\n\nRACHEL. Jaa, sen tiedän.\n\nCLAUDIO. Hän on myyty, sen tiedän.\n\nRACHEL. Voi, sinä sanot niin! Ehkä tunnet tämän naisen tarkemmin.\nKentiesi on hän jokin kamala pimeyden henkilö, peloittava, hirmuinen.\n\nCLAUDIO. Sama hän on miksi hän itsensä sanoo: Albericon leski Parmasta,\njoka pakeni kerran miehensä kanssa Afrikkaan pyövelin kirveen alta.\n\nRACHEL. Eikö sama surma häntä uhkaa vieläkin, hänen palatessaan Parmaan\ntaas?\n\nCLAUDIO. Siitä vapahtaa hänet hiljan julistettu, yleinen anteeksanti.\n\nRACHEL. Mutta mitä aattelisin tästä vaimosta? Hänen haamussansa, vaihka\nkaunis, on toki jotain, josta sieluni ammahtaa pois, siellä puhaltaa\nmun päälleni kuuma, helvetillinen kylmyys.\n\nCLAUDIO. (Eriks.) Oikein näkee terävä silmäs, ja sun tuntees,\nihmeellisen hieno, ei erehdy millonkaan.\n\nVARRO. Salli, lapseni, että minunki joteskin mailmantuttava silmäni on\nsyventynyt tähän vaimoon. Siinä, Rachel, näet naisen, jolle luonto on\nmitannut kauneutensa runsimmalla mitalla, ja jonka ruumiin hän on\nvarustanut sielulla niin rohkealla kuin tulinen rauta. Siinä, tyttöni,\non seikan selitys. Hän on voimakas ja kaunis.\n\nRACHEL. Mutta voima on usein pahuuden läheisin naapuri eikä juuri\nikävöitse lemmen yrttitarhaan, vaan menestyy, se raaka, vuorten\njyrkillä verisessä temmellyksessä petojen kanssa, katsahtain villisti.\nNiin tämänkin naisen katsannosta käy ulos vihan tulta ja pahdetta, joka\nkääntelee mun mieltäni ja saattaa sydämmeeni kammon. Mitä on hän\ntehnyt? Kentiesi murhannut miehensä tai kyllästynyt häneen ja hänen\njättänyt, ja mielisi nyt naida kaksinkerroin.\n\nVARRO. Mitä hulluuksia! Höh!\n\nCLAUDIO. Albericus on kuollut, mutta kuitenkin tuo tämä yhdistys\nCanzion surman.\n\nRACHEL. Voi veljeäni!\n\nCLAUDIO. (Eriks.) Marcia, sun mennyt elämäsi kerran ilmaistaan, jos\nviivyttelet maassamme, ja sillon katkee Canzion elämänretki. (Ääneensä)\nOi! jos hän ehtii tämän hankkeensa perille, niin viimein häväistys ja\nmusta omatunto on hänen ainoa rikkautensa täällä ja loppunsa\nviheliäinen itsemurha.\n\nRACHEL. Totta ennustettu. Mutta kuinka käymme nyt käsiin, häntä\nestääksemme kaikesta tästä?\n\nCLAUDIO. Koettakaamme kaikki keinot, säästämättä viimeisiä voimia.\n\nRACHEL. Kaikki, kaikki tahdon tehdä mitä keksin ja voin.\n\nVARRO. Lyökäämme yhteen nämät kolme viisasta päätä ja puskekaamme\nvastaan vimmatusti.\n\nCLAUDIO. Koettakaamme ensin korskeata naista kohtaan mitä taidamme\nmatkaansaattaa järkevillä sanoilla. Varro, tahdotteko käydä\nlähettilääksemme?\n\nVARRO. Aijai! tämä on näpäkärsä asia naista kohtaan, vierastamme\nkohtaan.\n\nCLAUDIO. Mutta sitä ei katso yleinen, todellinen hätä.\n\nVARRO. Käydä todellisuuden kirveellä lemmen kukkastarhaan! Ai! ei\nyhtään ritarillisesti tehty. Mutta Rachelin onni vaatii tämän, ja\nsillon vaikenee ritarikin povessani. -- Minä saatan hänen tänne oikein\nnuorenmiehen kohteliaalla tavalla. (Menee vasemmalle)\n\nCLAUDIO. Kuinka murheellista! Nytpä Mariamne kaiketi itkussa ja\nhuokauksissa oljentelee.\n\nRACHEL. En kyyneltä ole nähnyt hänen silmässänsä enkä kuullut häneltä\nyhtä ainoata huokausta. Hän äsken seisoi tuon kallion rinteellä, seisoi\nkauvan syvissä aatoksissa, tyyni ja äänetön: Viimein toki astui hän\nkäymään kohden kammioonsa ja hänen poskensa paloivat kuin valkea ja\nsilmiensä alla näkyi tuo hiestä kamala tuskan kiilto.\n\nCLAUDIO. Kurja Mariamne! (Varro ja Marcia tulevat vasemmalta)\n\nVARRO. Astu esiin ilman pelkoa, sinä kaunis daami.\n\nMARCIA. Mitä tahtoo minusta tämä arvoisa herrasväki?\n\nVARRO. Haastella kanssas hellästi ja kohteliaasti muutaman\nhentomielisen sanan, sinä ylevä nainen.\n\nMARCIA. Tehkäät hyvin ja sanokaat pian.\n\nCLAUDIO. Sen teemme, iskien viipymättä asiaan, jonka kaiketi jo\nmahdatte arvata. Tämä huone on muuttunut murheen leiriksi, joka muutos\non teidän, vaihka epätaiteinenki työnne; alussa ainakin epätaiteinen,\ntoivon minä. Tässä ystävälläni Canziolla oli kihlattu morsian, jolle\nhän kerran oli vannonut ijankaikkisen lemmen, mutta nyt on hän\nunohtanut valansa ja menettänyt ainiaksi neitosen elämänonnen. Tässä on\nhänellä sisär, joka hellimpänä äitinä on häntä hoitanut ja kasvattanut,\nviettänyt hänen tähtensä monen unettoman yön, mutta nyt on kiittämätön\nlapsi unohtanut äitinsä ja menettänyt ainiaaksi hänen elämänsä onnen,\npimittänyt hänen sielunsa valon. Kaiken tämän hän teki, koska läheni\nhän teitä mielensä eksyttävässä houreessa. Mutta tietkäät, koska\nhourauksen purpurakimmellys hänen ympäriltänsä on haihtunut pois,\nsillon seisoo hän hirmuisessa yössä, sillon heräyy omantunnon myrsky.\nSillon surua ja pimeyttä on hänestä leviivä kaikille, joilla on ollut\nosaa hänen onnestansa. Niin on tapahtuva ellei tehdä kiireesti toisin\nja lievitetä takasin puoleksi sidottua solmua. Te ymmärrätte mitä\ntarkoitan. Tehkäät siunauksen työ ja pelastakaat tämä huone, ja tästä\non teille itselle moninkertainen onni. Oi! pelastakaat tämä ennen\nrauhallinen perhe, koska on se teidän voimassanne.\n\nMARCIA. Millä keinolla, mun herrani?\n\nCLAUDIO. Paetkaat tästä tietämättä tämän hurjan miehen ja valitkaat\nitsellenne jokin suloinen kätkö, jossa elätte ajan tuonnemmas. Me\ntahdomme teitä suojella ja suosia, tehdä tämän piilo-elonne niin\nherttaiseksi kuin mahdollista.\n\nRACHEL. Sen lupaamme.\n\nVARRO. Pyhästi sen lupaamme, sinä herttainen.\n\nMARCIA. Huomakaat mitä tekisin, tehdessäni teidän tahdon. Häneltä\nryöväisin sydämmensä lemmityn ja syöksisin hänen iki-turmioon ja\nsiinähän olis valmiina meidän kaikkein tuho. Siis onnettomuutta, jota\naiotte poistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.\n\nCLAUDIO. Sydän ensin tosin riehuis, mutta viimein voittais järki.\n\nMARCIA. Mies haastelee kuin tomppeli elämän toiminnoissa, eikä tiedä,\nettä lempi myhäilee järjen päätteille täällä.\n\nCLAUDIO. Mutta järjen hylkäämistä lemmenki tiellä seuraa toki usein\nkatumuksen katkeruus.\n\nMARCIA. Alku makea, loppu katkera, niin onnettomasti lankesi täällä\nsydämmen arpa. Juopua, juopua tahtoo sydän, huolimatta ahdingosta, joka\nseuraa. Niin tekee juomari, niin lemmensankari ja niinpä vaimo, joka\nuudistetut kerrat äitiksi päätyy.\n\nCLAUDIO. Pakoittakaat toki sydäntänne nyt; sitä rukoilemme hartaasti.\nPaetkaat tästä! Me annamme teille rahaa ja luotettavan suojellusmiehen\ntiellenne myötä.\n\nVARRO. Tässä, sinä korkeamielinen vaimo, on mies, aina valmis antamaan\nhengensä ja verensä naisen tähden. _Sacramento!_ minä tahdon olla\nteidän suojeleva ritarinne.\n\nMARCIA. Kiitoksia! mutta minulla on jo.\n\nVARRO. Ah! suokaat anteeksi.\n\nMARCIA. Kernaasti; sillä tahtonne oli hyvä.\n\nVARRO. Aina hyvä, aina hyvä naisia kohtaan. Niin, te Saronin ruusu, te\nleikkasitte poikki ihan juuresta meidän keskustelemisen langan, veditte\njyrkän piirron meininkini eteen, mutta meininkini ei juuri ollukkaan\nviskata lasta pesiveden kanssa ulos; ja Canzio on lapseni. (Eriks.)\nPidä hyvänäs kunnia vasten kunniaa, sinä lunttu.\n\nMARCIA. Sanoin sydämmeni aatoksen.\n\nRACHEL. Kuulkaat mitä rukoilemme, armas nainen, rukoilemme taivaan\nnimessä!\n\nMARCIA. Ah, mun fröökinäni, kuinka lenseä on äänenne nyt. Mutta muutama\ntunti sitten oli siinä joteskin sapen karheutta. Kuitenkin: mitä\nrukoilette?\n\nRACHEL. Teitä heittämään tämän huoneen ja villityn miehen. Se tehkäät,\nhyvä vaimo!\n\nMARCIA. Vähän toisin sanottu, kuuluu rukouksenne näin: Armas nainen,\ntehkäät niin hyvin ja murhatkaat lempenne ja sydämmenne; se tehkäät\nonneksi meille, hyvä vaimo. Mutta sanokaat: ken telkee edestänsä\ntaivaan oven, koska se kerran hänelle avettiin?\n\nRACHEL. Kentiesi hän, jolla on syytä peljätä tämän taivaan muuttuvan\nkadotukseksi.\n\nMARCIA. Täällä mennään myös \"suoraa tietä helvettiin\", miksi ei siis\nkaartain taivaan kirkkauden läpitse?\n\nVARRO. Tässä ei auta _concilium_, sen kuulemme.\n\nMARCIA. Ei auta. Mikä julkea vaatimus, pakoittaa minua viskasemaan\nnektarmaljan huuliltani pois ja juomaan lammikon kylmää vettä! Mikä\njulkeus!\n\nCLAUDIO. Jos tämä nektar on myrkyksi niin teille kuin meille.\n\nMARCIA. Niin kuolkaamme ja vaipukaamme kaikki rinnasin alas yhteiselle\nsisärvuotehelle. Ihana, poetikas kuolema!\n\nVARRO. Haj djaj!\n\nCLAUDIO. Marcia, Albericon onneton leski, muistakaat!\n\nMARCIA. (Eriks.) Haa! ilman sinua, saattaisinpa nämät kiusaajani\nrohkeammin tykööltäni pois. (Ääneensä) Herra Claudio, te tunsitte\nAlbericon ja tiedätte kovasta onnestamme yhtä ja toista; saanko sanoa\nteille sanan? (Menee sivulle Claudion kanssa ja haastelee hiljemmällä\näänellä) Minä tunnen mihen likistätte. Mutta muistakaat valaanne.\n\nCLAUDIO. Olkaat toki myöntyväinen ja kuulkaat meitä.\n\nMARCIA. Kuulkaat minua te, pankaat visusti mieleenne tämä: Teidän\nystävänne on jo tarpeiksi takertunut kohtaloni piiriin, ja häpeäni,\nkerran ilmoitettuna, pimittäisi myös hänen nimensä ja kunniansa.\nRyövärnaisen varjo, nostettuna ylös, lankeisi nyt hänen päällensä\nkaiken kirouksensa kanssa, sortaisi hänen ijankaikkiseksi häväistyksen\nloalla. Tehkäät kuinka mielitte. Jos tahdotte ystävällenne pahinta,\nilmaiskaat kaikki, jos tahdotte säästää hänen onneansa, pitäkäät\nsalassa kaikki ja suokaat meidän rauhassa solmea tämä liitto. Flaminiaa\nei tunne täällä vielä kenkään muu kuin Claudio, mutta pian poistuu\ntäältä kauvas niin Flaminia kuin Marcia Canzionsa kanssa ja Canzio on\nonnellinen. (Claudio käyskelee perille mietiskellen. -- Marcia kovemmalla\näänellä) Niin, herra, se on päätökseni, josta en järkähdy.\n\nVARRO. Arvoisa vieraamme kaukaiselta rannalta, kuulkaat pieni selitys:\nEn tahdo tappaa kenenkään naisen lempeä; se kauvas pois mun\nritaririnnastani. Mutta kiinteästi tahdon varjella nuoren ritarin\nkunniaa, joka himmentyisi hänen pettäissänsä kalliin lupauksen, jonka\nhän kerran antoi puhtaalle immellensä.\n\nMARCIA. Marcialle hän antoi kalliin lupauksen myös, ja tahdotte siis\nhäntä himmentämään kunniansa kaksinkerroin. Arvoisa ritari Arnon\nrannalta, kuulkaat uudistettu lause: Onnettomuutta, jota tahdotte\npoistaa, huudatte luoksenne takasin kaksinkerroin.\n\nVARRO. (Eriks.) Peeveli sinun kielees! (Ääneensä ja kääntyen kohden\nClaudioo ja Rachelia) Ystävät, konferensimme loppukoon tähän. Me\nrukoilimme turhaan.\n\nRACHEL. Turhaan: hävyttömiä kompasanoja saimme rukoustemme vastineeksi.\nMutta nyt, mikä äsken oli rukousta, se olkoon nyt kipenöitsevä uhkaus.\nKuule, ylpeä nainen: Et koskaan syleile miehenäsi Canzioomme, sen\nlupaan lujasti minä. Minä olen hänen äitinsä ja sentähden tahtoo\nsydämmeni haljeta, koska täytyy nähdä erään muukalaisen,\nympärkuleksivan akan astuvan esiin noin röyhkeästi, vaatien lastani\nomaksensa, kaikeksensa. Mutta käänny ajoissa ympär ja pyhkäse koreasti\nleukaas; sillä tässä on vastus, jota et siirrä. Kaikki, kaikki olkoon\nmenneeksi, kuin taidan vaan sulkea tämän pelin. Ellen muuton voi, niin\nlähdenpä liehuvalla tukalla, paljainjaloin kirmasemaan ympär Italian\nmaata, _patria cara_, julistellen teillä ja kaduilla kirkuvalla äänellä\nCanzion vintiötyötä.\n\nMARCIA. Hullut teljetään koreasti muurien sisään. (Canzio tulee\nvasemmalta ja pysäyy matkanpäähän toisten huomaamatta)\n\nRACHEL. Vaiti, sinä kirottu, naimakipeä leski, muuton ajan sinun\nportille! Tiedä, että minä olen tässä emäntä.\n\nMARCIA. Ei auta sittenkään. Miksi siis tämä ärhennys ja ärjy?\n\nCLAUDIO. Miksi! Ettäs kysyt. Vaimo, elles kiireesti riennä tästä\nhuoneesta pois, vaan pysäyt kiroustaakkoinesi tähän, niin oletpa\nperkele.\n\nMARCIA. Mitä enemmin vielä?\n\nCLAUDIO. Paljon enemmin! (Canzio vetää miekkansa ja rynkää kohden\nClaudioo)\n\nCANZIO. Kuole, sinä viheliäinen koira!\n\nRACHEL. (Kiljahtaen) Canzio! (Ryhtyy häneen)\n\nVARRO. Hiljaa, pojat! (Ryhtyy myös Canzioon. Tuima teiskaus)\n\nMARCIA. (Eriks.) Oi, olisi hän tällä hyökkäyksellä lävistänyt julman\nClaudion!\n\nCANZIO. Hänen pitää kuoleman!\n\nRACHEL. Oi veljeni, veljeni!\n\nCANZIO. Kuoleman!\n\nVARRO. Poika! sanon minä.\n\nCANZIO. Hellitä, ukko! (Temmasee kätensä irki Varrolta, joka kaatuu ja\npudottaa hattunsa)\n\nRACHEL. Canzio!\n\nCLAUDIO. Päästäkäät hän, ja minä vannon, ettei pysty hänen miekkansa\ntänne. Rachel, ole rippumatta hänen käsivarressansa.\n\nCANZIO. Pois, portto! (Rachel hellittää)\n\nRACHEL. Portto? Sanoitko niin?\n\nCANZIO. Niin luulen.\n\nRACHEL. Suokoon Jumala syntisi anteiksi kerran! Mitä sanoit?\n\nCANZIO. En muista. (Uhaaten) Claudio! (Claudio seisoo liikkumatta)\n\nVARRO. (Noustuansa ylös) Onko tämä mailma heittänyt kupperkeikkaa! Onko\nkaikki nurinniskoin, sekamelskassa! Haa! sinä kiukkuinen pedon penikka,\nmitäs teit? Olethan jo täyskarvanen peto. No no, enpä vaadikkaan sinua\nkunnioittamaan tätä flinttusta, (Taputtaa päätänsä) sitä en vaadi,\nmutta muista äitiäs tuossa ja kauhistu, jos peto kauhistua voi. (Panee\nhatun päähänsä)\n\nRACHEL. Peitä, kätke, pimeys, mitä hän sanoi. Minä tahdon unohtaa sen\nsanan; unohtaa, unohtaa, unohtaa!\n\nCANZIO. Claudio, sinä olet minua herjannut, herjannut morsiantani\nMarciaa.\n\nMARCIA. Minä olen muukalainen, ketä tarvitsee heidän peljätä, ellei\npuollusta minua hän, jonka huomaan annoin sydämmeni? Canzio, oletko\nmies? (Menee)\n\nCANZIO. (Kohottaa miekkansa ilmaan) Sen tahdon näyttää! Kuolema ja\nkirous, sinä olet minua herjannut, Claudio!\n\nCLAUDIO. Tarkoittaen onneas. Tahtoisinpa siirtää povestasi pois tuon\nkavalan, vaarallisen kärmeen.\n\nCANZIO. Menköön henges, sinä konna!\n\nRACHEL. Suuri Jumala! (Canzio uhkaa miekallansa Claudioo, joka seisoo\nyhä liikkumatta ja katselee tyyneesti Canzioo)\n\nCANZIO. Sinä olet loukannut mun kauniin Marciani!\n\nVARRO. Sinä olet loukannut mun ihanaisen Rachelini, minä manaan sinun\nulos, manaan sinun veriseen taisteloon.\n\nCANZIO. Pois tästä te ja Rachelinne samoin.\n\nVARRO. Vintiö, minä manaan sinun ulos!\n\nCANZIO. Minä manaan teidän pois! Tässä on minulla suoritettavana kiire\nasia tämän ystäväni kanssa.\n\nVARRO. Oikein! Minä ymmärrän, ja toivon tapahtuvan niin. Vaadi ulos\nhäntä koreasti, poikaiseni, ja Claudio käy puolestamme taisteloon,\nItalian kunnokkain miekkailija kamppailee mun Rachelini tähden.\nIhanata!\n\nRACHEL. Siihen on Claudio liian järkevä ja vakaa.\n\nVARRO. Ei; astukoon hän miehenämme tanterelle. Mutta me lähtekäämme\ntästä tieheemme. Tule, lapseni.\n\nRACHEL. Sallikaat minun olla. Minä tuskin käsitän mitä on tapahtunut.\n\nVARRO. Ja hän on kyllä käsitellyt meitä. Käy pois sun ruman veljes\nnäkyvistä. (Menee)\n\nRACHEL. (Eriks.) Mihen astelisin, koska toivo on mennyt? Mariamne,\nsinun murheelliseen helmaas rientää murheellinen Rachel. (Menee)\n\nCLAUDIO. Ystäväni, muista: tämä ei pääty koskaan hyvin; ilkivallan\nkylvöä seuraa katumuksen niitto. Mutta ole sillon moittimatta\nsallimuksen kättä. (Menee)\n\nCANZIO. (Huomaamatta Claudion lähtöä) Marcia! sä vihasi tulessa seisoit\nkauniina kuin Jumala. Sun tahdon sydämmeni omaksi, vaihka vartoisi mua\ntuhansittain ijankaikkisuuksia, valmiina mun sieluani kerran loppumatta\npaistamaan. Sun tähtes uhkaillen mä astuisin vaihka vastoin koko\nmailmaa, ja hän, joka tahtoo leikata sun kunniaas, hän kuolemalla\nkuolkoon. Claudio, käykäämme nyt vastuksiin rinta vasten rintaa\nleimahtelevilla miekoilla. Claudio! (Katsahtaa ympärillensä) Oletko\nmennyt? Mennyt olet, mutta halaanpa joutua yhteen kanssas pian taas;\nsillä povessani riehuu koston jano. -- Giovanni, kiirehdi tänne!\nGiovanni! Mies, enkö nähnyt sinua tuolla tammien juurilla? -- Claudio,\nsinä mun impeäni, säteilevä niinkuin aurinko, olet kironnut, häväisnyt,\nja tämähän polttaa mun sydäntäni. -- Giovanni! (Giovanni tulee)\n\nGIOVANNI. Mitä tahtoo herrani?\n\nCANZIO. Viimein toki tässä. -- Mutta kuinka kuluu ijankaikkinen aika?\n\nGIOVANNI. Kohta ehdostaa.\n\nCANZIO. Ehdostakoon jumalten hämäränaikaan! -- Missä on ystäväni Claudio?\n\nGIOVANNI. Hän on jättänyt linnamme.\n\nCANZIO. Samoin teen myös minä ja heitän vieraamme sinun uskolliseen\nsuojaas. Sano Marcialle, että palaan aamun tullessa, ja katso ettei\nhänelle pahoin käy.\n\nGIOVANNI. Tahdon olla hänen tarkka vartijansa.\n\nCANZIO. Sinun uskollisuutesi on tunnettu. -- Mutta varro! Yksi toimi\ntehtävä nyt kohta. (Ottaa päiväkirjansa taskustaan ja kirjoittaa\nplyijyspännällä. Erikseen ja kirjoittaen) Claudio! Oletko oikea ritari,\nniin käy mua vastaan miekkoines ja kumppanines Arnon rannalla koska\nhuomispäivä valkenee. Sinä muistat paikan, jossa, tullessani Neapelista\nensiksi kohtasimme toinentoisemme. Siinä iskekäämme yhteen niinkuin\ntodelliset sankarit. Mutta tiedä, elles huoli tästä sanastani, vaan\nsaatat minun odottamaan turhaan, niin tahdonpa olla sinun kiusanhenges,\nsinun perkelees, kunnes viimein miekkasi lentää ulos huotrastansa.\nCanzio. -- (Sieppaa irti lehden, tekee sen kirjeeksi, jonka hän antaa\nGiovannille) Saata viipymättä tämä kirje Claudiolle. Sisältö ei\ntarvitse koskea sinuun.\n\nGIOVANNI. Siitä olkaat huoletonna vaihka löytyisi siellä tuomiopäivän\nsuuri salaisuus.\n\nCANZIO. Mene! (Giovanni menee. -- Canzio yksin) Siis olen nyt ottelossa\nkaikkein kanssa, kaikkein, mutta kallis on myös hinta, jonka tähden\nkamppailen, ja paljosta luovun. Mariamnen jätin, isäni veljen potkasin\ntykööltäni pois, vihani myrkyllä karkoitin Rachelin sydämmen kauvas, ja\nhuomenna käyvät ristiin Claudion ja Canzion miekat. Miekkailemisen\nkonstissa hän tosin on mestari, ympärmainittu tämän kuntonsa tähden,\nmutta kehnompia siinä juonessa en ole juuri minäkään, vaan olinpa\nensimäinen florettiniekka Neapelin nuorten sotilaskukkoin joukossa.\nMutta yhtäkaikki, hän olkoon kunnokas tai tomppeli; olisinhan\nviheliäinen pelkuri minä, jos ainoastaan luottaissani mieheni\nheikkouteen, uskaltaisin käydä rinnustukseen hänen kanssansa. Hän\nolkoon taidossansa mahtava kuin pyhä Yrjänä itse; minä rynkään päin. --\nNyt ystäväni Giottin luoksi, siellä vietän yöni, uneksuen kauniista\nMarciasta, jonka tähden huomisaamun punertaissa Arnon rannalla\nmiekkaani välkyttelen. (Menee vasemmalle. Rachel ja Mariamne tulevat\noikealta)\n\nRACHEL. Canzio! Ei, häntä ei ole tässä enään.\n\nMARIAMNE. Turhaan teet sinä työtä ohjaaksesi häntä näin himojensa\nvirran vallassa. Mahdotonta! Nyt kiitää hän vaan eteenpäin, kunnes joko\nnielee hänen tuima kurimus tai ehtii hän toivotun rannan.\n\nRACHEL. Kadotuksen kurimus hänen nielee, ellen telje hänen tietänsä.\n\nMARIAMNE. Sitä et voi hänen riehetessaan näin hurjasti.\n\nRACHEL. Onpa hän muuttunut. Hän, joka ennen oli sievä ja kaino\nnuorukainen, hän raivoo nyt kuin rutto, luoden ympärillensä murhetta ja\nvalitusta. Hän tahraa kielensä lauseilla, jotka jäädyttävällä\nväristyksellä kohottavat hiuksemme pystyyn. Mitä sanoi hän? Miksi\nkutsui hän minun? Oi, etten taida unohtaa sanaa, joka muistossani\nlakkaamatta huutaa! Oi, etten tiennyt sulkea korviani, koska aukenivat\nhänen ihanat huulensa tähän sanaan, joka aivoani pyörryttää ja saattaa\nminun oksentamaan sydämmeni ulos!\n\nMARIAMNE. Mutta mitä lausui hänelle hänen ystävänsä Claudio?\n\nRACHEL. Ah, kuinka halpa itserakkauteni sai hävetä! Sinä muistat mitä\nheikkoudessani Canzioo kohtaan ilmasin sulle kerran. Sanoinpa, että\nhäntä kernaasti katselin Claudion rinnalla, jonka julmuus turhassa\nmielessäni korotti Canzion kauneutta moninkerroin. Minä narri, narri!\nsainpa hävetä nyt. Kuin sankarten sankari, kuin uros taivaasta, niin\nseisoi Claudio, seisoi tyyneesti, säälien ja armotellen katsahtain\nCanzioon, joka riehui hänen edessänsä kalvea kuin kauhistus, riehui\nvihan hengen vääntämillä kasvoilla. Julma hän oli ja hirmuinen, mutta\nkirkas majesteeti Claudion silmistä säteili ulos, ja ah, kuinka kaunis\nhän oli! -- Mutta kaunis on Canziokin vielä, koska katumus ja sovinto on\nviimein tehnyt hänessä työnsä. Niin, luulenpa että katumuksen\nahdingossa hän jo käyskelee puistossamme, eikä saavuta rauhaa. Varro\nminua hetki, minä riennän hänelle lahjoittamaan anteeksantamuksein. Hän\nkäyskelee sinnen, hän käyskelee tännen ja rakentaa pian hautansa Arnon\nhelmaan. (Menee vasemmalle)\n\nMARIAMNE. (Yksin) Kuinka lapsekas! Tai olisiko jo järkesi hairahtunut?\nMutta enhän kuitenkaan ihmettele, ettäs levotonna tuskittelet, koska\nmuistelen kuinka sydämmesi hänen tähtensä helleydestä paloi. Sinä et\ntaida häntä unohtaa, mutta ylistetty olkoon korkeuden ruhtinas, että\nkelmenee hänen kuvansa Mariamnen muistosta, ja rauhan teemme kohtalo ja\nminä. Tosin taistelin sodan vaikean ja väkivaltaisen; sillä hän oli mun\nlemmittyni. Ankara oli kapina niinkuin autiolla merellä koska kaikki\ntuulet yhteenrynkää ja laineet korkealle kuohuu, niinpä tässä sydämmeni\nkuumat laineet mun sieluni tahtoivat upottaa. Mutta ylös pimeydestä,\nmyrskystä ja häiriöstä mä katsahdin ijankaikkiseen aamutähteen, enkä\nvaipunut vaan kohosin, ja kauvas jäivät jyrisevät laineet jalkojeni\nalle. Armos minua nosti, sinä ijankaikkinen, ja nyt seison rauhan\nvuorella mailman hälinästä korkealla, ja ympärilläni hymyilee äänetön,\npyhästi tuoksuva myrttimetsä ja hämärsalaisesta hekumasta poveni hehkuu\nja voimallisesti kohoo. Niin on nyt elämäni päivä. Mihen vertaan sen?\nSe on juhlapäivän tyyni, himmeä ilta kaukana, metsäsellä\nhyvänhajuisella vuorella, jossa haudan hiljaisuus hengittää; mutta\nlännen reunalla väikkyy tulinen punerrus, ennustaen uutta päivää, joka\nillaksi ei käy. -- Hetkeni on lyönyt, ja kaikki tahdon uhrata sun\nkunniakses, Kaikkivaltias. Ah, että kurja ihmislapsi täällä, tämä\nmateleva mato, uskaltaa kieltää sinun vallitsevan korkeutes istuimella!\nMutta häväisijän runnot sinä viimein voimasi vasamalla. Iske alas, iske\nalas, sun kaikki polttava nuoles ja näytä, että sinä yksin olet mailman\njohtomies ja herra! (Rachelin laulu kuuluu metsästä) Miksi laulaa hän?\n(Marcia tulee oikealta)\n\nMARCIA. Jumalan rauha, sinä jalo neito! Kuinka käy leikki?\n\nMARIAMNE. Mitä tarkoitatte?\n\nMARCIA. Leikkiä, jossa yksi on säkki ja toinen suu. Hoo, te käytätte\nukkostanne hyvin.\n\nMARIAMNE. Vaimo, välttäkäämme olemasta toinentoisellemme vaivaksi.\n(Eriks.) Tämä oli Rachelin ääni; mutta onko hänellä syytä laulaa näin\nilosesti? Minä kiirehdin hänen luoksensa. (Menee vasemmalle)\n\nMARCIA. (Yksin) Korskeus vastaan korskeutta. Jaa, tässä on tulta, tässä\non tuulta mun ympärilläni, mutta lujana käyskelen ja varron mitä\ntuleman pitää. Ja nyt tulee joko onni armas tahi kaatumus jyrkkä.\n(Gregorio tulee oikealta) Mikä kiiru sinulla, poika ja miksi katsahdat\nniin villisti ja vihanterävästi? Ketä etsit?\n\nGREGORIO. Yhtä miestä!\n\nMARCIA. Ja tämä mies on sytyttänyt vihas?\n\nGREGORIO. Häntä vihaan aina kuolemaan asti.\n\nMARCIA. Ken on sitten tämä onneton mies? Sano, poikaisein. Luulenpa\ntuntevamme toinentoisemme sitten eilistä iltaa, koska ostin sinulta\nmarjoja tuolla vuorella.\n\nGREGORIO. Ja maksoitte marjani hyvin. Mutta nyt en mieli juuri\nkiitellä, toista palaa mielessäni.\n\nMARCIA. Olethan herra Claudion palvelija?\n\nGREGORIO. Olen ollut, mutta tänäpän otan hänestä eron ja oikein\nkuumalla kädellä. Oi kirous!\n\nMARCIA. Tämä ei ennusta hyvää. Sinä hengität tulta ja liekkiä, ja\npovessasi näen kamalasti kiiltävän tikarin.\n\nGREGORIO. Ken taitaa minua kieltää kantamasta sitä? Olkoon se siellä\nketä varten hyväänsä.\n\nMARCIA. Miksi haastelet kanssani peitellen hänestä? Minä huomaan nyt,\nettä kohden Claudioo on vihasi teroitettu, kohden miestä, jota minäkin\nvihaan sydämmeni pohjasta ja jolle olen velkaa verisen koston.\n\nGREGORIO. Hahaa! siis taidamme ottaa toinentoistamme kädestä ja rynkätä\npäisin yhdessä.\n\nMARCIA. Kaiketi on minulla syytä vielä enemmin kuin sinulla vihata sun\nherraas. Mutta kuinka nosti hän sun kostos himon?\n\nGREGORIO. Vimmatulla tavalla. Minä tahdon kostaa vaihka henkeni\nhinnalla, vaihka hinnalla tuhannen hengen! Piestä minua oman morsiameni\nkasvoin edessä! (Marcia pyrskähtää nauruun) Te nauratte!\n\nMARCIA. Kuullessani, että on sinulla morsian vaihkas olet vielä niin\nnuori.\n\nGREGORIO. Me olemme salaisesti kihlatut. Mutta surma ja hävitys! enhän\nkehtaa enään lähestyä häntä; niin inhoittavasti pieksi minua hänen\nedessänsä kirottu Claudio, tämä orangutangein kuningas. Kaikin vähin\ntaidan häntä lähestyä ennenkuin olen kostanut miehen, joka minua\npilkkasi niin häijysti.\n\nMARCIA. Miksi tahtoi hän rangaista sinua?\n\nGREGORIO. Tämä totinen maisteri sanoo tahtovansa opettaa haastelemaan\nminua totta. Totta, totta! Niinmar! Mikä on totuus? Kuinka hyväänsä:\nhävyttömästi nuorukaista kohdeltiin, ja sentähden tahdon kostaa, kostaa\nverisesti. Voi! varroinpa jo, kurja, kauvan häntä tien käännöksessä\ntuolla, lymyssä kuin nälkänen partti, mutta uhriani ei kuulunut täältä\nmilloinkaan. Kihelöitsevä poveni ei kuitenkaan antanut minulle\nkauvemmin rauhaa, vaan pakoitti mua etsimään karhuani täältä. Missä\nollee hän?\n\nMARCIA. Ole rauhassa, poikani. (Eriks.) Hän on mulle sovelias ase\npoistamaan elosta Claudion, jonka lujuutta nyt epäilen kovin koska näin\nvoimakkaasti ponnistetaan. Mutta tuskinpa hän onnistuisi, jos näin\ntyhmänrohkeasti hän karkaisi esiin. (Ääneensä) Poika, minä sanoin, että\nvihaan sun herraas, ja sanon vielä, että katsoisin parhaaksi jos tämän\nmiehen sydänveri kylmenis; sillä hän seisoo mun suloisimman toivoni\ntiellä. Tiedä, sorrettu nuorukainen: hän tahtoo temmasta minulta mun\nrakkaani, mun kauniin Canzioni, tämän linnan herran, yllytettynä siihen\ntuon virnakan, tuon hyljätyn Mariamnen kyyneleiltä. Ja minä pelkään\nhänen menestyvän hankkeessansa; sillä Canzio pitää häntä lujempana,\njalompana ystävänä kuin hän on ansaitseva pidettää. Siis on minulla\nsyytä toivoa tämän miehen kuolemata. Täytä tarkoitukses, poika, ja\nsaata hän päiviltä pois, mutta varokkaammin ja toisella tavalla kuin on\naikomukses nyt. Muista, että hän on miekastelija, jonka silmä on tarkka\nitsevarjellukseen.\n\nGREGORIO. Antakaat parempa keino ja minä olen valmis.\n\nMARCIA. (Antaa hänelle pienen pullon) Saata niin, että nielee hän tämän\npullon sisällön, ja hän on tyytyväinen ainiaan.\n\nGREGORIO. Sen nielköön hän huomenna aamujuomassansa. Hyvä! jos\ntavaranne vaan tappaa.\n\nMARCIA. Tappaa varmaan, ainakin mentyää kolmen, neljän tunnin.\n\nGREGORIO. Oivallista! Sitten ei hän näe enään huomista puolipäivän\naurinkoa.\n\nMARCIA. Saata niin, ja ole huoletonna tulevista päivistäs, kun minä\nvaan kerran olen tämän linnan emäntä.\n\nGREGORIO. Sen lupauksen edestä kiitän teitä, ja lupaan, että pian\nkuulette kuolon sanoman hyvin mieluisan. (Menee oikealle. Pimii\nillaksi)\n\nMARCIA. (Yksin) Yhtäkaikki; yksi mitta enemmin tai vähemmin\nverivirrassa, joka höyryen mun ympärilläni kiertoilee kuin maan viilun\nympärillä Okeanoksen öinen virta. Ylös nousevat mustanpunertavat usmat,\nmailma yöksi pimentyy ja perille mun kiirehtiä täytyy ennenkuin on\nmyöhän. Mä juoksen halki avaran aavikon kohden taivaan synkeätä reunaa.\nMä hyppään, hameliepeheni huminalla liehuu, koska kuuma helvetti mun\njäljessäni huohottaa, huohottaa kuin koira, joka lakkaamatta juoksi.\nMutta rikkaus ja kulta ja aviosvuoteeni ilot kauniin Canzioni kanssa\nolkoon se salamanderinpuku, joka ajan vielä kestää tämän mustan koiran\nhengitystä vastaan. Marcia, sä löydät aavan santameren keskeltä ihanan,\nkalpean Ammoniumin saaren, jossa Hymenin temppeli seisoo. (Menee\nvasemmalle. -- Mariamne tulee, taluttaen Rachelia, joka on mieletön)\n\nMARIAMNE. Seuraa minua, Rachel, minä rukoilen.\n\nRACHEL. Mitä tahdot minusta?\n\nMARIAMNE. Tule kanssani kotia.\n\nRACHEL. Kotia? Minulla ei ole enään kotoa.\n\nMARIAMNE. Miksi haastelet lapsekkaita? Seuraa minua kiltisti ja älä ole\nitsepäinen. Rientäkäämme ennen pimeyttä.\n\nRACHEL. Pimeys on meistä kaukana. Kuule: Koska istuin Arnon rannalla ja\nlaulelin. --\n\nMARIAMNE. Mitä tapahtui sillon?\n\nRACHEL. Sillon kaunis tyttö Arnon rannalla lauleli.\n\nMARIAMNE. Tule nyt, mun armas sisäreni!\n\nRACHEL. En tule, en tule, en tule!\n\nMARIAMNE. Oi Jumala! tämä murheen päivä on siis pimittänyt hänen\njärkensä.\n\nRACHEL. Ei yhtään pimeyttä, sen huomaat, koskas kuulet mitä tapahtui\nistuissani Arnon rannalla. Nousi äkisti mun povestani valkeus\nihmeellisen heleä ja hieno, niinkuin nousee uusi autuuden aika. Mutta\nse nousi koillisesta, hohtaen kuin tuhannen taivaan kaarta; sieltä\nvälähti se lounaiseen, väikkyi kauvan sinnen tännen, vavahdellen\noikealle, vavahdellen vasemmalle kunnes seisahti se viimein ja rupesi\nhymyilemään hopeakirkkahaana. Tämä oli valkeus, joka povestani paistoi\nylös pyhille kulmilleni, paistoi kiharieni iloseen yöhön, että\nkimeltävässä loisteessa uiskenteli nuoren immen pää, ja hän lauloi\naamulaulun.\n\nMARIAMNE. Rachel, annas tännen tämä pääs. (Painaa Rachelin otsan vasten\nrintaansa) Ummista nyt silmäs ja koeta aatella kuinka on sun oikea\nlaitas.\n\nRACHEL. Sen sanon kohta, (Nostaa jalosti päänsä ylös) sanon, kohottaen\notsani korkealle. Minä olen impi, puhdas impi. Mutta kuulitko mitä hän\nsanoi?\n\nMARIAMNE. En kuullut.\n\nRACHEL. Hyvä!\n\nMARIAMNE. Mitä sanoi hän?\n\nRACHEL. Kysyitkö?\n\nMARIAMNE. Kysyin.\n\nRACHEL. Saitko tiedon?\n\nMARIAMNE. En.\n\nRACHEL. Hyvä! Kaikki peittäköön pimeys ja yö. Mutta kylmästi puheltaa\nyöseen tuuli ja vahterjat huokailee.\n\nMARIAMNE. Sentähden lähtekäämme.\n\nRACHEL. Mihen lähtisimme?\n\nMARIAMNE. Kotolinnaas, joka seisoo edessämme tuossa.\n\nRACHEL. Linnan porttia vartijoitsee traakit, peikot, kyöpelit ja\nmenninkäiset, katsahtaen hirmuisesti tännen. Nyt he kurottavat tuliset\nkielensä mua kohtaan ja tahtovat mun niellä, raukan, kuin kärme pienen\nsirkan kitaansa temmasee. (Pimeä yö)\n\nMARIAMNE. Rachel, Rachel, sä uneksut vaan.\n\nRACHEL. Kaiken mailman ja mustan syvyyden kiukkuinen viha on mun\npiirittänyt ja kaukana, kaukana, on äitin-armo. (Kovalla äänellä) Mutta\narmahtakaat toki! Armoa, armoa ja laupeutta Jumalan rikkauden tähden,\narmoa!\n\nMARIAMNE. Hurja Rachel! Ah! mitä pitää minun tekemän? Huutaman apua\ntänne.\n\nRACHEL. Ole huutamatta. Minä tahdon ummistaa silmäni. (Ottaa käsillään\npäästänsä) Se on totta: nyt ei ole oikein nuoren neitosen laita.\nMariamne, mitä sanot?\n\nMARIAMNE. Sinä uneksut, mutta heitä jo uneksuminen pois ja heräy, oi,\nheräy!\n\nRACHEL. Niin, nyt heräyn pitkästä, murheisesta unesta. Uneksuinpa, että\nCanzio oli jo kasvanut suureksi, lähtenyt etäiseen kaupunkiin, ja minun\nsaavutti kuolettava kaipaus: mailmani seisoi käärittynä pilviseen,\nloppumattomahaan iltaan. Vihdoin palasi hän kuitenkin, mutta sillon\nastui vuorilta alas eräs kauhistava ryövärvaimo ja tahtoi hänen\nryövätä meiltä pois. Tuskallinen oli hetki. Minä taistelin ja\nkiljuin vimmoissani, mutta raivotar kiihoitti päälleni kummituksia,\ntulta-oksentavia lohikärmeitä, ja he tahtoivat mun surmata. Sillon\nheräsin toki. Nyt olen valveillani ja muistan, että olen hänestä\nviipynyt kauvan pois, minä armoton. Vaiti! Minä kuulen hänen itkunsa.\nHst! -- Hän vartoo minua hämärän ikävyydessä akkunalla ja itkee, kurja\npoikainen, Mariamne, tule, riennä! (Menevät oikealle)\n\n\n\n\nNeljäs Näytös\n\n\n(Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä. -- Gregorio tulee oikealta.)\n\nGREGORIO. (Yksin) Se on tehty! Hän on niellyt myrkyllisen nesteen, ja\nkaksinkerroin uhkaa häntä kuolema: Canzion miekka ja voimallinen juoma,\njoka jo kuohuu hänen veressänsä. Vai tahtoisiko toisin kohtalomme?\nLähettäiskö herrani riitaveljensä edellä Tuonelaan ja rientäis sitten\nsamaa tietä sillä passilla, jonka pistin hänen poveensa? Mutta niin en\ntahtoisi minä. Kummallista! Halutyöni, kerran tehty, soisin, ettei\noliskaan se tehty. Häijyhenki vai taivaanko voima näin kääntää äkisti\nympär meidän tahtomme? Minä vaan en mielisikään enään olla Claudion\nmurhamies. Mutta toivonpa toki, että saa hän kuolemansa Canziolta, ja\nminä hengitän vapaasti vasten nuorta elämääni taas, joka niin varhain\nuhkasi ahdistua. -- Minä kuulen heidän tulevan ja kätken itseni puitten\nverhoon, josta katselen kuoleman työtä. (Menee vasemmalle. -- Claudio ja\nAngelo, varustettuina miekoilla, tulevat oikealta)\n\nANGELO. Mikä paradisin aamu! Maasta nousee tuoksu ylös, puista virtaa\ntuoksu alas ja kaikkialta kaikuu tuhanten lintusten äänet, koska tuuli\nmakaa ja virta uneksuu kukkasvuoteessansa. Mikä aamu! Tässä luonnon\nkauneus vuotaa yli ja hämmästyen seisoo maalari.\n\nCLAUDIO. Kaunis on Arnon laakso, kaunis Italia, mutta raskaasti painaa\nsitä kovan onnen käsi. Tässä ylpeä ruhtinas vastoin ylpeätä ruhtinasta\nriehuu, alammaisen veri vuotaa heidän kujeitensa tähden ja talonpojan\nmaja riistetään. Ja siinä, missä ruhtinasten valtikka on voimaton,\nsaarnaa paavi, jonka valta niinkuin myrkyllinen tuuli, hengittää\nkuolemata, ja niin hävitetään hengen perustus ja terve ydin. Nimitys\nJumala on ainoastaan ilveen keppihepo, turhan kunnian pyytö ja\nkostonhimo johdattavat puheen, vuorten luolat täyttyy ryöväreistä. Niin\nkäy nyt Italiassa, sankarten ja nerojen entinen koto. Angelo, tänäkin\nkauniina aamuna on Canzio nousnut vuoteeltansa hengittäen paljasta\nkostonhimoa, tämä Italialaisen perisynti.\n\nANGELO. Minä pelkään pahinta. Pitääkö tämän aamun ja tämän kukkaskedon\ntahrauman vereen?\n\nCLAUDIO. Ole pelkäämättä. Minä tähtäilen jääkylmällä tyyneydellä hänen\nhimosta levotonta, liekehtivää silmäänsä ja väistelen kaikki hänen\ntyökkäyksensä niin tarkkaan kuin vetäisi miekkaani hänen miekkansa\nkärkeä kohden manjettivoima kerkeä ja luja. Tässä kohtaa oppilas\nmestarin, jonka kuntoon hän ei koskaan ehdi. Toki, poistakoon Jumala,\nettä sais hän riipalettakaan mestarinsa miekasta! Minä vaan lyön\nleikkiä hänen kanssansa, ja kaikki päättyy hyvin. Mutta tunnenpa myös\nhänen luontonsa, hänen itsepintaisen mielensä ja tiedän, ellen\nsuostuisi tähän, hänen asettamaan taisteloonsa, että täyttäisi hän\nhaastinsa ja olisi mulle kiukkuinen kiusaus. Mutta tämä leikki on\nmelkein toivoani mukaan; saanhan nyt tilaisuuden vähän masentaa hänen\nnuorta, vallatonta sydäntänsä, joka paisuu korkealle paljaasta\nitseluottamuksesta.\n\nANGELO. Elles saata häntä aina hurjemmaksi.\n\nCLAUDIO. Sitä en usko, vaan uskon, että viskasee hän viimein miekkansa\nja lähestyy minua ihastuksen katsannolla. Oi jospa sillon voisin avata\nhänen silmänsä näkemään minkä kalleuden hän jätti, koska jätti hän\nMariamnen!\n\nANGELO. Sä ylevä nainen, mikä tulee sun onnekses nyt?\n\nCLAUDIO. Kluostarin yö; sinne pakenee hänen sielunsa. Mariamne, että\nrikas sydämmesi pitää lakastuman kylmän marmoriristin juurella!\n\nANGELO. Hyljätä ystävän, joka sydämmemme rakkauteen kerran oli\nperustanut ja rakentanut tulevien päiviensä kaiken toivon, hyljätä\nhänen, heittää hänen ohjattomana venosena myrskyjen haltuun! Canzio,\nkuinka taisit päätyä tähän?\n\nCLAUDIO. Mieheen, joka kieltää Jumalan ja tyhjäksi tekee sielumme\nkuolemattomuuden, siihen mieheen älä milloinkaan lujasti luota. Siinä\nkohdassa hän harvoin kestää viimeisen koetuksen. Se mies kauvan kyllä\ntaitaa olla sua kohtaan uskollinen, aina kuinka jalosta aineesta hän\non, hän taitaa tehdä uhrauksia oikeuden ja totuuden tähden, taitaa\nvastoin tahtoansakin langettaa oikean tuomion; mutta kas kun kerran\nnipistää, kun koko hänen maallinen onnens' ja olentons', joka on hänen\nainoa rikkautensa, pannaan kysymykseen, sillon luikertaa hän liukkaana\nankerjana pois sekä sinusta, että oikeuden ja totuuden asiasta. Niin on\nse mies; hän on mitätön sen miehen rinnalla, jonka katsannossa nähdään\nkangastus loppumattomista mailmoista. -- Toki: Canzion rinnassa käyvät\nvielä kaksi valtaa keskenänsä sotaa. Kolme kerrosta näen hänen\nluonnossansa ladottuina toinentoisensa päälle. Ensimäinen on perintö\nisältä hänen veressänsä; toisen antoi hänelle sisären oivallinen\nkasvatus; kolmannen loi hän itse kiertoillessaan mailman turulla.\nHeimolaisina kolmas ja ensimäinen toinentoistaan syleilee, tahtoen\ntukehuttaa keskimmäisen kumppaninsa. Mutta ehkei sammukkaan hänen\nhengensä kipenä, vaan varttuu hän vielä voimallisemmaksi toisia ja\npelastaa miehensä ennen viimistä jyrkkää.\n\nANGELO. Nyt on hän toki tunnoton ja hurja mies. -- Ystäväni! mikä vaivaa\nsinua? Sinä kelmenet peloittavasti.\n\nCLAUDIO. En ymmärrä mikä häiritsee vertani, joka juoksee tempoillen, ja\nkorvani soivat. No nytpä koiranhammas päättäisi Claudion pelkuriksi.\nMutta laita on, etten jaksakkaan hyvin.\n\nANGELO. Mikä olisi matkaansaattanut tämän?\n\nCLAUDIO. Kaiketi eräs tärkeä asia, jonka kanssa en pääse maalle\npuuhatessani kaikin voimin, ja tämä aatosten vimmattu hälinä ei suonut\nminulle yöseen rauhaa.\n\nANGELO. Yksi salaisuus?\n\nCLAUDIO. Kiusallinen salaisuus. Jos taitaisin sen ilmaista, niin\nleimauksen vauhdilla tässä kääntyisi tapausten virta juoksemaan\npäinvastoin nykyistä suuntaansa. (Eriks.) Canzio, voisinpa kentiesi\npelastaa kunnias ja onnes, jos murtaisin sun etees tämän synkeän kätkön\nja siirtäisimme kauvas onnettoman naisen. Mutta rikkoisinko pyhän\nlupaukseni, ja surmaksi hänelle, joka kerran armahti minua kuolemassa?\nSitä en taida. Mutta katselisinko avoinsilmin kuinka ystäväni rientää\nturmioonsa? Sitä en taida. Mutta salaisuuteni ilmoitus, tekisikö se\nenään hänen onneansa? Minä epäilen. Enkö saattaisi hänen\nonnettomuuttansa suuremmaksi vaan? Niin pelkään. Tuskallinen asema!\n\nANGELO. Hän tulee ja häntä seuraa mies, jonka kohtasin eilen Canzion\nlinnassa.\n\nCLAUDIO. Giotti, meidän yhteinen ystävämme. (Canzio ja Giotti tulevat)\n\nCANZIO. Ystävät, me olemme saattaneet teitä vartomaan jonkun hetken; se\nsuokaat meille anteeksi, hyvät ja iloset kumppanimme!\n\nCLAUDIO. Ilonen ei ole Claudio, koska kysymys on verenvuodatuksesta ja\nkuolemasta. Canzio, minä en voi kärsiä tuota miekastelijain tavallista,\nteeskeltyä kohteliaisuutta, tuota heidän ylvyyden liehakoitsemistaan\nkeskenänsä ennen kamppausta. Tämä, niin honto ja mieltäkääntelevä\nnarritoimi, olkoon hovimiehille sydämmillä ilman nestettä ja ryppyset\nkuin läpipaleltunut omena. Me astukaamme esiin kasvoilla karmea vakuus,\nkoska murha-aseet käsissämme käymme taisteloon. -- Minä olen valmis.\n\nANGELO. Mutta ystäväni jaksaa kovin pahoin; sen näyttää muotonsa.\n\nCANZIO. Mitä! Kauhistaisko häntä lähestyvä leikki?\n\nCLAUDIO. Sinä tunnet minun, Canzio. Vedä!\n\nGIOTTI. Vielä muutama sana! Tämä ei ole yhtään koreata, että kaksi niin\nuskollista toveria päätyvät nyt antelemaan toinentoisellensa\nlihahaavoja, tai, pahimmassa kohtauksessa verisesti toinentoistansa\nteurastamaan. Sentähden minä, teidän molempain tuttava ja naapuri, olen\nkoettanut parastani, estääkseni katastrooffia. Tosin ponnistelee\nCanzion sydämmessä koston himo, mutta uskonpa toki, että lauhtuu hänen\nkuuma mielensä, huomatessaan hieman mukailemista riitaveljensä\npuolesta.\n\nCANZIO. Claudio, vaihka myrskyykin sisustani väkivaltaisesti ja pyrkii\nulos tuliseen taisteloon, niin mielin toki, kauvallisen ystävyytemme\nnimessä, pidättää miekkaani huotrassa, jos kohtaan sinulta hyvitystä.\nPeräytä sanas, tunnusta loukanneesi kaunoisen Marcian, pyydä häneltä\nanteeksi tämä kompees; ja palatkoon välillemme rauha ja sovinto.\n\nCLAUDIO. Minäkö rukoilisin anteeksi häneltä? Mikä vaatimus! Ottaisinko\nsanani takasin? En, vaan sanonpa vielä, ettäs olet toiminut kuin\nsydämmetön rosvo. Armottomalla kädellä kuristit sinä Mariamnen\njumalallisen rakkauden, runnoit sisären sydämmen, jonka lemmenhelleys\nsua kohtaan maksoi enemmin kuin maa ja taivaan tähdistö. Niin\nsanomattoman kallis on hengen hieno kulta. Kaiken tämän sinä teit,\nkoska syleilit vierasta, julkeata naista.\n\nCANZIO. (Vetää miekkansa) Miekkas!\n\nCLAUDIO. (Tekee samoin) Tässä seison. (Taistelevat)\n\nCANZIO. (Eriks.) Ellen häntä lävistä, niin tulkoon kaikesta loppu.\n\nCLAUDIO. (Eriks.) Silmäni ei katso oikein kirkkaasti nyt, mutta\nseisonpa kannallani toki.\n\nANGELO. Ei! tämä ei ole rehellinen kamppaus. Pidättäkäät! (Katkasee\nmiekallansa taistelon)\n\nCANZIO. Herra, mitä teette?\n\nANGELO. Toisaiksi tämä taistelonne! Kumppaninne ei voi hyvin, hän\nhorjuu ja miekastelee vaivoin.\n\nCLAUDIO. (Pitellen otsaansa) Ole rauhassa, Angelo.\n\nCANZIO. Hän horjuu. Miksi rohkenee siis arka jänis härsytellä\njalopeuraa?\n\nANGELO. Hän rohkenee ja taistelee vielä kuin mies, mutta toisella\nerällä.\n\nCANZIO. Kehno pelkuri pysyköön miekankalinasta kaukana.\n\nCLAUDIO. En koskaan pelkuri!\n\nCANZIO. No näytä se ja puollusta itseäs! (Taistelevat hetken kovin\nkiivaasti, viimein Claudio, saatuansa pistoksen Canziolta, pudottaa\nmiekkansa ja kaatuu)\n\nCLAUDIO. Siinä oli kylliksi. Angelo. Claudio?\n\nCLAUDIO. Se oli kuoleman pistos, joka painoi päätösmerkin elämäni\nkirjaan.\n\nGIOTTI. Toisin toivokaamme ja käykäämme toimeen häntä sidottaa.\n\nCLAUDIO. Pois siteinenne ja kahleinenne. Kohta olen vapaa, kohta riisun\npäältäni tämän kempelön naamarin, joka niin kauvan on peitellyt\nsieluani. Tässä tahdon kuolla kukoistavalla sijalla.\n\nANGELO. Oi Claudio, mun kallis ystäväni!\n\nGIOTTI. Uskollisuus itse!\n\nCLAUDIO. Lohduta äitiäni.\n\nANGELO. Kurja äiti! Herra Canzio, mitä olette tehnyt?\n\nCANZIO. Tappanut Claudion.\n\nANGELO. Ja hänen äitinsä.\n\nCLAUDIO. Äkkinen ja petollinen taudinjuoni veressäni saattoi matkaan\ntämän. (Gregorio tulee)\n\nGREGORIO. Minä hänen tapoin.\n\nGIOTTI. Poika, mitä tahdot tässä? Mene tiehees!\n\nGREGORIO. Mielisinpä lähteä samalle tielle kuin herrani tuossa. Mutta\nei; hän korkeuden kirkkauteen rientää, minä alas pimeyden valtakuntaan.\nTuossa hän makaa ja minä hänen tapoin.\n\nANGELO. Oletko mieletön, poika?\n\nGIOTTI. Mene, muuton annan sinulle vauhtia matkalles.\n\nGREGORIO. Kuulkaat, hyvät herrat ja mun kuolevainen isäntäni, kuulkaat\nminua: Se taudin puuska, joka saavutti hänen niin äkisti ja teki hänen\nkunnottomaksi väistelemään itseänsä taistelossa, se on myrkky, jonka\nannoin hänelle aamujuomassansa minä. Jaa, se on totuus, arvoisat mun\nherrani.\n\nANGELO. Sinä viheliäinen!\n\nGIOTTI. Sinä kirottu peikon sikiö!\n\nCANZIO. Niin nuori ja niin saatanallinen!\n\nGREGORIO. Jos teitä miellyttää, niin tehkäät minusta paikalla ruumis.\n\nGIOTTI. Sen tehköön laki ja pyövelin kirves.\n\nGREGORIO. Heitä tervehdin.\n\nCLAUDIO. Gregorio, miksi teit tämän kauhistavan työn? Miksi tahdoit\nmurhata sun herras?\n\nGREGORIO. Mun sisustani, kiukkuinen kuin kyinen luola, ei voinut\nsulattaa häpeätä, jonka mulle saattoi hyvin ansaittu kuritus teidän\nkädestänne. Olipa se ansaittu moninkertaisesti; sillä monet kerrat\nolitte jo ennen mulle antanut anteeksi saman ilkivallan. Te minua\nlöitte, siihen oli teillä oikeus ja syy, mutta nämät iskut tahdoin minä\nkostaa, ja nyt se on tehty. Oi Jumala, Jumala, kuinka taisin tehdä näin\nhirmuista rikosta mun hyvää, armiasta isäntääni kohtaan!\n\nCLAUDIO. Mutta mistä sait tämän myrkyn?\n\nGREGORIO. Totuuden tahdon tunnustaa. Ainoa palvellus, jonka taidan\nteille osoittaa vielä. Mutta ah kuinka katkera palvellus! Siis\nkuulkaat, kuulkaat kaikki! Ensisteen tahdoin tikarilla päättää aikeeni\nja kätkin itseni tuonne tien varrelle vartomaan tuloanne herra Canzion\nlinnasta. Mutta te viivyitte ja murhahimoni ei suonut minulle\nkärsivällisyyttä, vaan riensin lopulta linnaan päin ja kohtasin\npuistossa tuon muukalaisen vaimon, joka kutsuu itsensä Marciaksi. Hänen\nterävä silmänsä huomasi kohta, että jotain oli tekeillä, huomasi\nkostoni kimman ja näki povessani kirkkaan tikarin. Koska nyt kuumassa\nhoureessani sanat virtasivat huolettomasti suustain, niin tiesi hän\npian kehen aikeeni viittasi ja ilmoitti, että hänkin oli Claudion\nvihamies aina kuolemaan asti, ja tuumamme liittyivät nyt yhteen.\n\nCANZIO. Poika, sinä pahanhengen lähettiläs!\n\nGIOTTI. Salli hänen kertoa asia loppuun.\n\nGREGORIO. Hän sanoi pelkäävänsä, etten tikari kourassa onnistuiskaan\njuonessani. Sentähden käski hän mun heittämään tämän aseen ja antoi\nminulle pienen pullon myrkkyä täynnä, ja tämä on kuolettanut herrani.\n\nCANZIO. Minä runnon pääsi, sinä myrkyllinen kärme!\n\nGIOTTI. Malta, Canzio!\n\nGREGORIO. Tämä on totuus, totuus!\n\nCLAUDIO. (Nojaten itseään vasten kyynäspäätänsä) Canzio, kuule minua\nvielä.\n\nCANZIO. Minä olen sinun murhannut.\n\nCLAUDIO. Nyt ei enemmin siitä. -- Te: Angelo ja Giotti ja sinä, Gregorio,\npoistukaat meistä muutama askel.\n\nCANZIO. (Eriks.) Marcia! -- Haa! tämä saattaa kaiken vereni jäätymään.\n\nCLAUDIO. (Eriks.) Valani on siis tieltäni pois. (Angelo ja Giotti ovat\nkäyneet perille, jossa juttelevat keskenänsä; Gregorio on istunut\nheidän viereensä alas; pitellen tukkaansa katselee hän eteensä\ntuijotellen)\n\nCANZIO. Mitä tahdot sanoa?\n\nCLAUDIO. Käy mua likemmäs.\n\nCANZIO. Tässä olen; sano.\n\nCLAUDIO. Käydessämme tuomiolle, emmeko tahtoisi tehdä kaikki hyvin?\nTahdon siis osoittaa sinulle vaaran, joka sinua uhkaa. Miksi en mielisi\nvielä kuolemassakin sinun parastas? Olithan ystäväni.\n\nCANZIO. Mutta näinhän kokoot kuormittaisin tulisija hiiliä pääni\npäälle.\n\nCLAUDIO. Ole tyyni, minä rukoilen sinua, ole tyyni ja kuultele vakaana\nmitä sanon, ja koska olen sen sanonut, niin älä epäile ja vimmastu,\nvaan koeta vielä saattaa parhaaksi kaikki. Nyt, mitä kuulet, ota\nvastaan kuin mies. Lupaatko niin?\n\nCANZIO. Minä lupaan.\n\nCLAUDIO. Hyvä! -- Marcia on tosin Albericon leski, mutta Albericus kuoli\nryöväri Vincenziona ja Marcia oli Flaminia, joka tappoi sinun isäs. --\nSinä kalvenet hirmuisesti, mutta seisotpa kuitenkin niinkuin sankari.\nMinä kiitän sinua. --\n\nCANZIO. Ystäväni, mitä sanoit?\n\nCLAUDIO. Kaikuuko jo niin vaisusti ääneni, ettes kuule mitä sanon.\n\nCANZIO. Minä kuulen. Mutta miksi et sanonut tätä ennen?\n\nCLAUDIO. Ensiksi pidätti minua vannottu lupaus, toiseksi, kuultuani\ntyös ja toimes, rupesin arvelemaan jos eikö salaisuuteni ilmoitus\nparantaisi pahaa puolet pahemmalla. Olisinpa nytkin mennyt äänetönnä\nhautaan kaikesta tästä, ellei poika Gregorio olisi jo korkealle kyllä\nnostanut eteesi tämän peitteen lievettä, jonkatähden katsoin parhaaksi\nvetää kaiken esiripun edestäsi pois. Naisen käytös mua kohtaan,\nonnettoman nuorukaisen kautta, on myös saattanut minun vapaaksi\nvannotusta valasta. Sillä koska kohtauimme, -- jona hetkenä tunsimme\ntoinentoisemme viipymättä -- rukoili hän minulta äänettömyyden lupausta,\nminä vannoin sen, mutta ehdolla, että pidättäisi hän itsensä kaikista\npimeyden salaisista juonista sen miehen henkeä kohtaan, joka tunsi\nhänen rikoksellisen elämänsä. Olipa hän kerran pelastanut henkeni;\nmutta nyt tuli hän sen antajaksi ja ottajaksi, ja minä olen sanonut\nmitä sanoin. -- Nyt tiedät kaikki ja tiedät kuinka tästälähin toimit.\nSaata tämä vaimo linnastasi pois johonkin etäiseen vapakaupunkiin,\nhyvitä sisäres ja lohduta häntä ja koeta päästä Mariamnen entiseen\nsuosioon taas. Siinä on nainen, joka on luotu tekemään miehensä onnen.\nMutta ellei voi luonnistua näin, vaan vielä mainekkin kiukkuisesta\nasiasta hiipistelis julkisuuteen ulos ja nimesi alkaisi eleskelemään\nilveen armottomalla kielellä, niin pakene viipymättä maahan, joka on\nkaukana, kaukana tästä ja perusta itsellesi uusi elämä, mutta perusta\nja rakenna kuin viisas mies. (Vaipuu alas) Mutta nyt en jaksa enemmin,\nvaan täytyy minun kuolla. Toki: synnyinhän kuolemaan; ja hyvin minulle,\nettä silmäni kuoltessansa näin vapaasti voi katsella taivasten\nvahvuutta. (Canzio lyykistyy alas hänen viereensä)\n\nCANZIO. Claudio, tahdotko käydä sovintoon kanssani?\n\nCLAUDIO. Anna minulle kätes.\n\nCANZIO. (Suutelee Claudion kättä) Hyvästi, Claudio!\n\nCLAUDIO. Ota vastaan henkeni, ijankaikkinen, sinertävä korkeus!\n(Kuolee)\n\nCANZIO. (Noustuaan ylös) Ystävät siellä!\n\nGIOTTI. Mitä kuuluu?\n\nCANZIO. Claudiomme kuolee. (Giotti ja Angelo astuvat esiin; Gregorio\njää istumaan samaan paikkaan ja asemaan)\n\nANGELO. Sinä olet jo kuollut.\n\nGIOTTI. Hyvästi, toveri!\n\nAANGELO. Hän oli mies.\n\nGIOTTI. \"Hyvä mies;\" se on hänestä Giottin yksinkertainen mutta\noivallinen kiitossana.\n\nANGELO. Ken oli ansaitseva elää ellei hän?\n\nCANZIO. Ei kenkään niin arvoisa kuin hän. Ken on siis vähin ansaitseva\nelämän riemua? Hän, joka murhasi miestenmiehen. Ja mitä elämästä enään,\nkoska löyhkää se ihmisvereltä, koska lakkaamatta käyskelemme verisen\nuhrauksen ilmassa? Pois! Mitä elon valkeudessa senkaltainen narri kuin\nCanzio? Tällainen vintiö ja narri, joka tappoi parhaan ystävänsä,\nhylkäsi morsiamensa, taivaallisen Mariamnen, ja vaipui veritahratun\nryövärnaisen helmaan!\n\nANGELO. Herra, mitä tarkoitatte?\n\nGIOTTI. Sinä saatat meidän ällistymään, toveri.\n\nCANZIO. Nyt hurratkaamme! Vincention kuningatar, kaunis Flaminia, on\nCanzion kultalintuinen. Ha ha ha! Hän, joka isäni sydänveren vuodatti\nniin uljaasti tanterelle. Oivallista!\n\nGIOTTI. Mitä haastelet?\n\nANGELO. Houritteko?\n\nCANZIO. En.\n\nANGELO. Ilvehdittekö kanssamme?\n\nANGELO. En. Asia on peloittavan vakava ja kuitenkin murhatun\nlystillinea, eteenki myrkyllisen ilveniekan kynässä. Ah, lystillistä!\nkohta on Canzio kaiken Italian syntipukki. -- Mutta näinhän teen itseni\naina suuremmaksi narriksi, tunnustaen edessänne kaikki. Mutta tulisko\nihmetellä, että kohtalon laukaus näin tuikea, joka vilauksessa kaiken\nelämäni käänsi myllertäen ylösalas, tekisi miehen hieman päättömäksi?\nJa toiseksi: onhan sanottu jo A. Yhtäkaikki!\n\nANGELO. Niinmuodoin elää hän?\n\nCANZIO. Kuolemaksi yhdelle ja toiselle.\n\nGIOTTI. Nyt on saatana tehnyt mestariteoksensa.\n\nCANZIO. Oivallista kaikki, vallan oivallista! Sentähden hurratkaamme.\n\nANGELO. Vimmattu seikka!\n\nCANZIO. Niin on -- Mutta näinkö kunnioitan Claudion muistoa, että juuri\nhänen hetkellänsä, hänen taivaaseen astuissansa poistun näin kauvas\noman sydämmeni askareihin? Huomakaamme minkä ylevän ruumiin ääressä\nseisomme. -- Giotti, käy nyt toimeen voimia tänne, saattaaksemme tästä\npois tuon äänettömän, kalvean miehen, jonka otsa jo kimaltaa kuin\nAlppein lumi. Käy matkaan, Giotti; sillä itse en nyt ole juuri\ntoimeliaalla tuulella.\n\nGIOTTI. Kernaastihan täytän yhteisen velvollisuuteni kuolletta\nystäväämme kohtaan. Mutta kuinka saatetaan murheen sanoma hänen\näitillensä ja kuinka lohdutetaan häntä? Tahdonpa koettaa mitä voin. --\nTule, poika. Langettakoon laki ylitsesi oikean tuomion. (Menee periltä\noikealle, taluttaen Gregorioo, joka lakki kädessä seuraa Giottin\nkiivaita askeleita)\n\nANGELO. Muotosi kuolemassa, Claudio, on hymyilevä vakuus.\n\nCANZIO. Claudio makaa makeasti, mutta Canzion sielussa alkaa temmellys\nja työ, joka viittaa helvettiä kohden. (Eriks.) Eilenpä lausuilin\noikein jyrkeyden kieltä Rachelin korvaan, ja kaiketi vietti hän\nmurheisen, kyyneleisen yön. Pahoin, pahoin tehty! Tahdon toki rukoilla\nhäneltä unohdusta, ja hän kenties ei kiellä. Mutta sitten? -- Pakenisinko\nhänen kanssansa maapallomme toiselle puolelle, jossa löytäisin rauhan.\nRauhan? Niinkohan? -- Pois kaikki toivo! Canzio, välty mihen tahdot,\nainapa toki sun ympärilläs väikkyy täältä siivitetty muisto, kuin\nöinen, äänetön nahkasiippa, laskematta umpeen sielusi silmää; ja sinua\nhuutelee jo kammoittava ääni. Alkannut on ääni, ja huutaa niin kuin\neräästä himmeästä maasta ja sydän teroittelee korvaansa, kuultellen\nlevotonna. -- Kamalat teokset! Claudion kuoletin, pimitin impien elämän\ntaivaan ja vaivuin murha-naisen helmaan. Korskea Marcia, sun\nsilmästäsi, nyt huomaan sen, katsahtaa tuhoni tulisesti ulos ja\nolentosi mieltäni inhoittaa. Kuinka taisin erota Mariamnesta ja liittyä\nMarciaan? Minä mieletön! Kuinka taisin astua tuon jalon, korkean\ntemppelin pyhästä ilmasta tähän kuumaan masuuniin alas? Minä mieletön!\n\nMARIAMNE. (Ulkona oikealla) Rachel!\n\nCANZIO. Ken huutaa?\n\nMARIAMNE. Rachel, varro! (Rachel tulee juosten oikealta)\n\nRACHEL. Minä kirmasen, juoksen ja kirmasen! (Pysäyy vasemmalle,\nnähtyänsä Claudion ruumiin, jota hän rupee katselemaan tarkasti) Mies\nmakaa.\n\nMARIAMNE. (Ulkona) Rachel, missä olet?\n\nCANZIO. Rachel!\n\nRACHEL. Canzio! Ahaa! Nyt löydän sinun viimein. Mutta mies makaa.\n\nCANZIO. Kuinka on laitas, sisär?\n\nRACHEL. Joteskin hyvin. Mutta katselkaamme miestä, joka makaa\npurpuraisella vaipalla.\n\nANGELO. Älkäät viipykäät tässä, fröökinäni.\n\nCANZIO. (Eriks.) Nyt on siis kohtaloni myrkyllinen kattila täys. No\nkuohukoon se ylitse ja sammukoon kaikki, kaikki. -- Hän on kadottanut\njärkensä.\n\nRACHEL. Claudiohan siinä makaa.\n\nANGELO. Rachel, ettekö jaksa hyvin?\n\nCANZIO. Hän on mieletön, hän on hullu! Mutta miksi? Sen hullukin\nhuomaitsee.\n\nANGELO. Mikä sydäntä musertava kuva! Voi kurja neito!\n\nCANZIO. Voi häntä, joka loi tämän kurjuuden! (Mariamne tulee)\n\nMARIAMNE. Rachel, sinä vallaton tyttö; et suo minulle päivän et yöseen\nrauhaa. -- Mutta ah! mitä näen? Oi tämä kiertelee mun sieluani! Taivaan\nJumala, suo voimaa kestämään kaikkea tätä! -- Nyt käsitän. No riemuitse,\nCanzio, kruunattuasi suuren sankartyös, murhattuasi miehen tuhatta\nkerta arvoisamman sinua.\n\nCANZIO. Se oli hän. Jaa, niin totta kuin hän on kuollut ja elämän herra\nelää.\n\nRACHEL. Mutta veressä hän makaa, vaan ei purpurassa. Miksi on Claudio\npannut maata veriselle maalle? No no, poikani, saatpa kohta oikein\nkiivaita nuhteita äitiltäs, koska näkee hän tahratun hias. Minä tahdon\nhäntä herättää. Mutta ei, ei, ei! Hän myhäilee kuin enkeli ja näkee\narmahimman unen. Kaiketi hän Isä-Jumalasta uneksuu. Sehän on unelma,\njonka sanotaan ennustavan autuasta lähtöä täältä. (Panee kätensä\nristiin ja katsahtaa ylös) Oi, mikä uneksuminen, jossa Jumalan lempeätä\nmajesteetiä katselemme' Siitä unesta muisto kauvan valveillammekin\nihanasti päällemme hengittää, kunnes se mailman hälinässä haihtuu pois.\nMutta vielä sitä muistelemme, ja koska sitä muistelemme, sillon\nsielumme onni autuaasti hymyy. Niin uneksut, Claudio, ja uneksu kauvan\nniin! -- Mutta unohdanpa Canzion, joka on mun veljeni rakas. Ole\ntervehditty! (Lähenee Canzioo, mutta seisahtaa kolme, neljä askelta\nhänestä, kallistaa päänsä ja katselee häntä lakkaamatta. -- Giotti tulee,\nja seuraa häntä maaväkeä, sekä miehiä ett naisia)\n\nGIOTTI. Tässä kuollut herramme; kantakaat hän koreasti kotia.\n\n1:N MIES. Siis tomussa tomuna makaat tuossa.\n\n2:N MIES. Äsken katsahti hän lempeästi päällemme; nyt on silmänsä\nainiaaks painettu kiinni.\n\n1:N NAINEN. Se aatos sulkee poven portit kaikki, ja pakahtuu sydän. Voi\nonnetonta päivää!\n\n2:N NAINEN. Se aatos saattaa kirkkaan päivän sydän-yöksi. Voi pimeätä,\nonnetonta päivää, voi!\n\n1:N MIES. Että murhasivat isäntämme!\n\n2:N MIES. Että murhasivat isännistä parhaan!\n\nMARIAMNE. Ja että hänen murhasi oma paras ystävänsä.\n\nCANZIO. Sehän paras kaikista.\n\n1:N NAINEN. Ken on siis hänen murhamiehensä?\n\nCANZIO. Katsahda tänne.\n\n1:N NAINEN. Sinä?\n\nCANZIO. Minä.\n\n1:N NAINEN. Ole kirottu!\n\nCANZIO. Hm!\n\n1:N NAINEN. Kirottu olkoon se sydämmetön, kylmä ja peikollinen käsi,\njoka lävisti sun rintas. Kiroile, mun suuni ja vaikertel!\n\n2:N NAINEN. Se käsi hävitti tämän kalliin rakennon, jossa taivaallinen\nhyvyys asui. Vaikertel, mun suuni, ja tule kyyneleistä sokeaksi, silmä!\n\nGIOTTI. Naiset, tuota on jo tuossa kylliksi, mielestäni. Pankaat\nvaikertelemisellenne raja.\n\n1:N NAINEN. Hautamme olkoon se raja, koska musta multa on tukkenut\nsilmiemme suolasen virran. Hautaan, hautaan saatamme nyt Claudion,\npuettuna pukuun valkea kuin lumi.\n\nCANZIO. (Eriks.) Tämähän on leikki. Tuossa hän Nioben kuvana mua\nkatselee, ja tuossa valitus kipeä yleinen ja avara kuin vihaisen\ntappelopäivän iltana. Tässä on helvetti jo valmis.\n\n1:N NAINEN. Ylös! Minä tahdon ommella hänen hameensa puhtaan ja\nvalkean.\n\n2:N NAINEN. Minä tahdon sen itkun kirkkailla helmillä pallistaa.\n\n3:S NAINEN. Minä hänen hiuksensa kiharoita tahdon.\n\nMARIAMNE. Ja minä ympäröitsen hänen päänsä tuoksuvalla myrtillä ja\npanen hänen käteensä öljy-oksan.\n\n1:N NAINEN. Eijaa! jo kaikuu enkelten veisu, koska puvussa niin\njuhlaisessa viemme herramme hautaan.\n\n2:N NAINEN. Ja sinne häntä saatamme murhevaatteissa mustat kuin yö.\n\nMARIAMNE. Musta kuin ijankaikkinen yö olkoon vaatteus, jossa murehtien\nastelen kuin neito, joka sydämmensä lemmityn kadotti.\n\nCANZIO. (Eriks.) Peitetty, mutta katkera muistutus. Siis ovat nyt\nkaikki mun kalani tässä. Oi kauhistava saalis!\n\n2:N NAINEN. Mutta sitten, sitten?\n\n1:N NAINEN. Sitten kellot pauhaa ja murhamiehen sydän vapisee.\n\n2:N NAINEN. Vapisee kuin soidessa tuomiokellon. Mutta sitten,\nsitten? Ah!\n\n1:N NAINEN. Humauksen syvästä komerosta kuulet, täytetty on synkeä\nhauta ja kumajavat kellot pauhaa taas, pauhaa, ja vapisee murhamiehen\nsydän.\n\n2:N NAINEN. Vapisee ja kammastuu kuin soidessa tuomiokellon. Mutta\nsitten? Sittenpä itkemme onnettoman äitin kanssa.\n\n3:S NAINEN. Itkemme yöt ja päivät. Voi äitiä, voi!\n\nCANZIO. Vaiti, naiset, vaiti kuin Claudion haudassa! Kuolema ja kirous!\nsuun, joka aukenee vielä, tukkeen paikalla. Hiljaa!\n\nGIOTTI. Mikä huhkaimen-posti saattoi tänne tämän naisten joukon? Poika,\njoka hurjasti huuteli myrkystä, myrkystä ja Claudion kuolemasta.\n\nCANZIO. Ruumis pois!\n\nGIOTTI. Tartu hänen hartijoinsa sinä, Pogolo, ja sinä; te kaksi\ntemmaskaat hänen ympäriltään kiinni; ja sinä, Matfei, ota hänen\njalkansa kouriis. Ja sitten kotia! Pian!\n\nCANZIO. Pois tämä kummitus myös, tämä suolapatsas, jonka katsanto on\nmielelleni vaivaksi. Mene, sisäreni!\n\nMARIAMNE. Rachel, tule.\n\nRACHEL. Tässä on meidän hyvä seistä.\n\nMARIAMNE. Voi sinua aina itsepintaista! Tule!\n\nANGELO. Fröökinäni, koska teidän kohtasin tässä ensimäisen kerran, niin\nannoitte minulle aivan suosivasti käsivartenne; suokaat minulle sama\nkunnia kerran vielä.\n\nRACHEL. Sen teen, sinä ihana nuorukainen. Sun olentos, niin viaton ja\nkaino muistuttaa Canzioo ennen.\n\nANGELO. Hyvä. Käyskelemmekö pois?\n\nRACHEL. Koska on se tahtonne. Mariamne! (Menevät oikealle; Angelo ja\nMariamne taluttavat Rachelia. Miehet kantavat Claudion ruumista pois ja\nheitä seuraa naiset ja Giotti)\n\nCANZIO. Giotti, Giotti! (Tulee takasin, mutta toiset menee)\n\nGIOTTI. Mitä tahdot?\n\nCANZIO. Sinun huuliltasi, minä tiedän sen, on turha valitus pannaan\npantu.\n\nGIOTTI. Mutta sano mitä tahdot?\n\nCANZIO. Mitä tahtoisin enään, päästyäni perille, ehdittyäni päähän,\njoka seisoo edessäni kuin polttava vuoren-seinä. Mihen astuisin?\n\nGIOTTI. Seuraa minua ja odota minua lähellä Claudion kotoa, kunnes\npalaan takasin.\n\nCANZIO. Sitä en tee, vaan linnaan lujaan astelen kerran vielä. Mutta\ntuletko luokseni, tehtyäs tuon palveluksen kuolletta kohtaan? Minä\nkäsken sinua kestiin.\n\nGIOTTI. Kestiin?\n\nCANZIO. Niiden kolmen sisären pyörryttävään juhlaan.\n\nGIOTTI. Toveri!\n\nCANZIO. Älä peljästy; minä itse maksan viulut, sinä olet käsketty\nvieras.\n\nGIOTTI. Ole toki vakaa ja haastele kuin järkevä mies.\n\nCANZIO. Kuin rautapylväs. Mutta käy nyt toimituksees sinä.\n\nGIOTTI. Minä menen ja kiirehdin taasen luokses pian. (Menee)\n\nCANZIO. (Yksin) Tässä seison yksin kohtaloni kanssa, joka niinkuin\nmusta muuri on ympäröinnyt miehen. (Puhaltaa) Se ahdistaa, minä tunnen\nkuinka henkeni ammahtaa hänestä kasvoilleni takasin. Näenkö enään tämän\npimeyden läpitse? Toki: tuossahan on Arnon kukoistava ranta. Mutta tämä\nkauneus on silmälleni myrkky. En tässä, vaan Sarmatian avarilla\naavikoilla tahtoisin nyt seistä lumituiskun pyörteissä talvi-yönä,\ntoverina ulvovien susien. Siihen laulantoon sointuisi nyt yhteen\nCanzion mieli. (Menee)\n\n\n\n\nViides Näytös\n\n\n(Sama huone kuin toisessa näytöksessä. -- Angelo tulee.)\n\nANGELO. (Yksin) Jyrkkä muutos on tapahtunut komeassa linnassa. Koska\nlauvantain aurinko vaipui, olihan kaikki vielä onnen ja rauhan sylissä,\nmutta sillon tuli Canzio, lyöden maahan mitä elämä oli rakentanut\nvuosikymmenien kuluessa. Hän tuli ja saattoi tämän huoneen kauhistuksen\nkodoksi. Murheellista on tässä nähnyt silmä ja tuntenut sydän. Neito\nRachelin houraus, Mariamnen äänettömyys, ankara kuin tuomiopäivä,\nvirran partahalla Claudion veri ja sitten Canzion tunnonvaivat, ne\ntunkevat mun sieluni syvyyteen, ja minä halaan täältä pois kotometsieni\nhyminään taas. Mikä ihana onni, vapaalla povella salojen vapaissa\njylhissä saliissa käyskennellä. Se onni olkoon aarteeni aina! (Canzio\ntulee kiivaasti periltä)\n\nCANZIO. Herra, koko mailma tämän rauhan edestä, joka asuu teidän\notsallanne!\n\nANGELO. Rauhasta en taida juuri kerskata nyt.\n\nCANZIO. Miksi kiusaatte Jumalaa? -- Rauhaa täys! Niin köyhän kadehtiva\nsilmä huomaa parhain rikkaan tavarat. -- Rauhaa täys! Se maan tomusta\njalosti kohden taivasta viittaa. Se on kuin viileän kukkasniitun\nyksinäinen, korkea ja tuuhea koivu, joka kesä-yöseen tyyneessä\nkuutamossa autuaasti uneksuu. Niin ääretön on rauha teidän sielussanne;\nmutta täällä, täällä on Vesuvion kuuma temmellys. Mutta miksi\nhaastelen, koska olen saanut mitä tahdoin? Kuitenkin; tahtoisinpa vielä\nsanoa teille asian. Varjelkaat tätä kalleutta, varjelkaat sitä! --\nNiinhän on täällä laita, että aukenee aina etehemme kaksi tietä, joista\non tarinoittu mailman alusta; sillä he ovat tärkeät, se haara täällä\nmäärää kaikkein onnenosan. Näistä teistä on yhden nimi: ilo, hekuma ja\nturmio; sen toisen: itsekielto, kilvoitus ja voitonkruunu. Se\nensimäinen juoksee pitkin ihanata niittua alas, jotamyöden himojemme\nhurjalla orhilla ratsastamme, kunnes kellahdamme nurinniskoin\nhävityksen löyhkäävään suohon. Se toinen kulkee halki tuikean, karmean\nvuorimaan vaivaloisesti ylöspäin, ja me vaellamme sauva kourassa\nvyötettyinä kaipauksen kiinteällä vyöllä. Mutta puhdas on kallioitten\nilma, raikas solisevan ojan kirkas laine ja hongistossa kaikuu pyhien\ntuulien kohina. Useinpa seisomme myöskin vuorten harjanteilla ja\nkatselemme tiemme päätä, josta kotimaamme etäältä katsoo meitä vastaan\nkuin äiti ijankaikkisesti nuori, kuin morsian, joka sulhaiseltaan\npetosta ei pelkää, katsoo kuin uskollisin ystävämme. -- Oi, jää hyvästi,\nhyvästi ainiaaksi jää!\n\nANGELO. Koettakaat itseänne lohduttaa, herra.\n\nCANZIO. Hyvästi kaikki!\n\nANGELO. Aika on voimallinen.\n\nCANZIO. Se otollinen aika, jonka olen jättänyt jo kauvas. Yli rajan\nrynkäsin kuin hullu, huolimatta vartijan varoittavasta viiristä. Nyt on\nmyöhän enään pyrkiä takasin; mua lykkää alas kipenöitsevä paino, velan\npaksuus, joka voisi ulettua maan mullasta Tähtelään ja peittää kaikki\nkorkeuden loimot. Mitä antoi minulle runsaskäsinen luonto? Hän antoi\nminulle äitin, nuoren ja armaan kuin Madonna itse; hän antoi minulle\nmorsiamen kauniin, suloisen immen, jonka silmäripseillä asui viisauden\njuhlallinen tyyneys. Ja mitä antoi hän vielä? Ystävän, jonka vertaista\nuskollisuudessa ei löydy täällä. Kaiken tämän sain. Mutta ilmestyipä\nnyt eteeni vale taivaan haamussa, hurmaten miehen, houkon, joka menetti\nkalliit aarteensa, sulkeakseen syliinsä petollisen kuvan. Minä murhasin\näitini sydämmen, murhasin morsiameni sydämmen ja viimein parhaan\nystäväni teurastin. Ja koska tämä oli tehty. muuttui äkisti lumoova\nhaamu, hän muuttui ja sylissäni istui itse saatanan äiti, höyryen isäni\nverestä. Tämä on aatos, nuorukainen, ja paino, joka runtoo. Missä ovat\nne hartijat, jotka voisivat kantaa tämän kuorman? Oi! tämä painaa,\nahdistaa ja polttaa, ja tuo helvetin naasikka mieltäni kääntelee. Missä\nmahtanee hän olla?\n\nANGELO. Ketä tarkoitatte? Vaimoa Marciaa?\n\nCANZIO. Onko häntä nähty?\n\nANGELO. Ei löydy häntä huoneissa nyt, mutta luullaanpa hänen\nkäyskelevan tässä linnan ympäristössä, niinkuin sanotaan tapansa\nolevan. Kaiketi tahdotte hänen saattaa lain rangaistuksen alle?\n\nCANZIO. Hänen rangaiskoon Jumala! Hän huoneestani siirtyköön\nkuulumattomiin pois, ja älköön mainittakoon nimeänsä tässä. Herra,\nolkoon kätkettynä mitä tiedätte.\n\nANGELO. Siitä olkaat varmaa. Tällaisista asioista seison kernaasti\nmatkanpäässä.\n\nCANZIO. Huolisinko itsestäni minä, jonka tuntiklasi kohta on tyhjä?\nMutta tahtoisinpa poistaa Rachelin murheesta häpeän punan, jos kurjan\nlapsen himmentynyt järki vielä kerran selkisi, niinkuin toivon, toivon.\nHänen kaunis päänsä, jonka sisällä hurja hulluus orgioitansa viettää,\nmua vaivaa ijankaikkisesti. Paljon ehkä taitaisin unohtaa, mutta sitä,\nettä Rachel tuijottelee, sitä en Tuonen alhossakaan unohda. Mutta ah!\nunohtaisinko Mariamnen, kuvaa, joka kerran mua kohtaan salaisesti\nhymyili? Mikä hetki, koska ensimmäisen suudelmani painoin hänen\nhuulillensa! Sillonpa järistystä nuorukaisen povessa ja hän seisoi kuin\nkeskellä pyhää tulta. Oi! tuntuipa kuin olisin suutellut taivaan\nhaamua, seistessäni reunalla huimaavan pilven. Unohtaisinko sinua ja\nunohtaisinko Claudioo, veljeni ja isäni yhtaikaa? -- Hänkö julma? Enhän\nole löytänyt hänen kauneutensa kaimaa täällä. Hyvin sille, jonka korva\nei ole tottunut kuulemaan imarruksen vaarallista ääntä! Hyvin sille,\njoka töissään ja toimissaan aina oman itsensä unohtaa! Vilpittömästi,\nvapaasti katsahtaa hänen silmänsä, ja koko hänen olentonsa on luonnon\nraitis hedelmä. Tämän laatua hedelmätä oli tyyni Claudio. Toki löytyi\nhänen sielussansa vielä jotain korkeampaa, jotain taivaallista\nhuomenlahjaa, hänelle jo äitinkohdun salapyhyydessä annettuna, löytyi\ntulta, joka kirkastaen kaikki, ulostunki hänen povestansa ja teki itse\njulmuuden jumalten kuvaksi. Mutta mikä todistaa selvemmin kuin tämä\nihmeellinen, säteilevä voima meidän sielussamme, että on se\nijankaikkista luontoa? Oi! nyt vasta ehkä alkaa elämä, koska luulin jo\npääseväni loppuun, alkaa maassa, jota yhdenkään silmä ei ole nähnyt.\n(Rachel tulee vasemmalta)\n\nRACHEL. Ken haastelee niin korkealla äänellä linnassa korkeassa? Mies\nvai nainen?\n\nCANZIO. (Eriks.) Siinä uhriistani ensimäinen!\n\nRACHEL. Ah, kalliit vieraamme! olinpa nyt kovin siistymätön teitä\nkohtaan. Mutta suokaat anteeksi ja tehkäät niin hyvin ja astukaat\nperille tuonne porstuvaan istumaan. Kaiketi olette väsyksissä tultuanne\nalas hevosenrattailta.\n\nCANZIO. (Lankee polvilleen Rachelin eteen) Impi, minulla on yksi\nrukous. Mielitko sen täyttää?\n\nRACHEL. Miten jaksaa nuoren immen voimat.\n\nCANZIO. Kiroo sitten kaikesta sun voimastasi tätä miestä.\n\nRACHEL. Oletteko tarkoin ja visusti tuumiskellut mitä rukoilette? Miksi\nkirousta ja mistä syystä kiroisin miestä, jota en tunne, vaan jonka\nelämä on minulle pimeys? Miksi kirousta? Siunattu, siunattu olkaat\naina!\n\nCANZIO. (Nousee ylös) Pois siunauksines! Se lisää tässä ahdistusta vaan\nja saattaa vielä armottomemmaksi koston ruoskan. Voi! etkö tunne minua\nenään ja etkö muista mitä olen tehnyt ansaitseva kirousta, kirousta?\n\nRACHEL. Ettekö ole Romasta?\n\nCANZIO. Minä olen Canzio.\n\nRACHEL. (Muistutellen) Canzio ... Canzio ... Canzio...? Minä muistan\nyhden Canzion, joka ennen oljenteli helmassani ja kasvoi salskeaksi,\nkoreaksi mieheksi. Toki tuskinpa oli hän mieheksi tullut ennenkun Tuoni\nhänen temmasi pois. Mutta sitten on kauvan, kauvan; aatos hiventyy\nmuistellessa sitä aikaa näin riutuvana, myöhäisenä iltapäivänä kuin\nnyt. Hänen nimensä oli Canzio.\n\nCANZIO. Hänen näet edessäsi tässä.\n\nRACHEL. Hän on siis tullut takasin, vaihka onkin niin kauvan siitä\npäivästä, jona nuorukainen kuoli. Mutta nyt on hän tässä! Kuinka\njaksaa hän?\n\nCANZIO. Ei yhtään hyvin.\n\nRACHEL. Samoin neito Rachel. Hänen ... hänen ... totuutensa täällä\npäässä on tullut vähän isketyksi. Niin, nyt ei ole hyvin.\n\nCANZIO. (Hiljemmällä äänellä) Huomaitkaat, herra Angelo, hänellä on\nhaireestansa tumma aavistus.\n\nANGELO. Niin ilmoittaa puheensa.\n\nCANZIO. Mutta syytä, syytä, muistelleekko hän sitä? -- Rachel, mikä\nsaattoi matkaan tämän häiriön tuossa sievässä päässäs?\n\nRACHEL. Lelee, lelee! Mariamnen helmassa kiikuin, kurja lapsi, siinä\nikävissäni itkin ja vasten hänen poveansa otsani painoin. Mutta hänen\nsydämmensä syrjähti, sykähti, otsaani löi, ja siitä päähäni huimaus\nkamala.\n\nCANZIO. Hyvin seliitetty!\n\nRACHEL. Tämä tapahtui kammarissa oikealla puolella immen päätä. Mutta\nmikä riisti sen vasemman?\n\nCANZIO. Sano.\n\nRACHEL. Sano miksi vallaton Canzio kiljahti niin hirmuisella äänellä\nvasempaan korvaani, että järähti kovin siellä kammion perusta.\n\nCANZIO. Hyvin seliitetty, hyvin! Sua kiitän.\n\nRACHEL. Kuulkaat vielä, hyvä mies. Sieltä kammiosta kirmasi alas tuo\nleikkaava ääni ja tuli \"mun sydämmeni karsinaiseen\", mutta sieltä hän\nvälähti käteni vasempaan sormeen, siihen kauniiseen, jonka ympärille\npannaan tuo ... tuo ... kiiltävä kappale. Miksi kutsutaan sitä?...\nSormus, sormus, sormus, loistava, kultanen kihlaussormus! Mutta tästä\nkiirehti se sydämmeeni takasin taas ja sydämmestä kulmilleni. Toki,\nihanaksi muuttui tämä otsan huimaus, koska Arnon rannalla istuin ja\npovestani välähteli ihmeellinen valo mun kasvoilleni ylös, ja pyhä oli\nohausten särkö. Lelee! siinä lauleskelin, tuuittelin ja lauleskelin.\nLelee, lelee, lelee!\n\nCANZIO. (Erik:.) Oi enkelit, enkelit, nostakaat jo häntä siivillänne\nylös taivaan kynttilöjen keskelle, mutta minä vaivuttakaat pohjattomaan\nsyvyyteen! Oi enkelit, oi tuomion enkelit! miksi viivyttelette\ntäyttämästä palkinnon ja rangaistuksen työtä?\n\nRACHEL. Miksi tämä kolkka muoto? Miksi ette iloitse ja naura?\n\nCANZIO. Naura! En kaikkein kalleusten edestä nyt myhäilisi.\n\nRACHEL. Eikö sielunne ole vapaa ja sydämmenne puhdas?\n\nCANZIO. Ryvetetty, ryvetetty!\n\nRACHEL. Kuinka lapsekas! Vaihka syntiesi paljous olisi kuin santa\nmeressä, niin rikkaampi on kuitenkin armon pöytä. Kaikki on viimein\nhyvin. Siis, iloitkaat ja riemuitkaat; niin käskee nuori Rachel, jonka\nvartalo on hoikka ;a taipuvainen kuin pajun-vitsa ja kiharat kuin\nkorppien joukko.\n\nCANZIO. (Eriks.) Mikä turhuuden ja vakuuden sekamelska! Canzio, sinä\nrosvon kourilla hävitit tämän olennon kultasen kesän, kesän, joka niin\narmaasti säteili sun päälles ja sulki sun kukoistavaan helmaansa. Mikä\nteos! (Mariamne tulee oikealta) Entinen morsian, miksi lähestyt?\nMariamne, kuinka äänetön ja kalvea ja kuitenkin niin jalo ja korkea!\nNiin olet, mutta oletpa myöskin peloittava, niinkuin se torni joka\npäällemme kallistuu ja kerran meidän runtoo. -- (Ääneensä) Mariamne! tämä\nankaruus sun tyyneessä, taivaallisessa silmässäs tuo Canziolle jumalten\ntuomion. Juuri niin! Ho hoo! Mutta nyt, koska on se ilmoitettu, anna\npimeyden henkien saattaa se käytäntöön ja käänny itse helvetistä pois.\n-- Mutta vielä kuitenkin yksi sana. Saanko sanoa? (Äänettömyyttä)\nMariamne, koska olen heittänyt sen, jonka onnenlapsi pitää täällä\nrakkaimpana... (Erik:.) Mutta tämä on hyljättävä rukous. (Ääneensä)\nMutta olisipa minulla toinen rukous, koskeva nykyistä hetkeä. Saanko\nsanoa? -- (Eriks.) Hän ei vastaa minua. (Ääneensä) Mariamne!\n\nMARIAMNE. Mitä tahdot?\n\nCANZIO. Ettäs käännät puolestani pois sun kovan, kylmästi rangaisevan\nkatsantos. (Mariamne menee oikealle. -- Varro tulee periltä) Herra Varro,\nmun isäni veli.\n\nVARRO. Herra Duello, mun veljeni poika.\n\nCANZIO. Kunnian edestä kiitos.\n\nVARRO. Murhamiehen kunnian edestä? Voi sinua!\n\nCANZIO. Hän kaatui kunniallisessa taistelossa.\n\nVARRO. Ja ylvästelet vielä, velimurhasta ylvästelet.\n\nCANZIO. Sitä en tee.\n\nVARRO. Uskonpa niin.\n\nCANZIO. Väärin, väärin!\n\nVARRO. Äitisi tapoit myös. Hänen kaunis sielunsa on jo kuollut, kohtA\nruumis samoin. Mitä sanot tästä rikoksesta?\n\nCANZIO. Keisarillinen rikos.\n\nVARRO. Oletko itse perkele, vai oletko jo samassa viheliäisyydessä kuin\ntyttö tuossa? Tiedätkö enään mitä leksottelet?\n\nCANZIO. Minä tiedän, että Nero oli keisari ja tappoi äitinsä.\n\nVARRO. Oikein! Ota Neroa kädestä, sinä olet hänen vertaisensa.\n\nCANZIO. Suurempa häntä; sillä tässä on murhattu armaampa äiti, joka\nkasvatti poikansa paremmin, paremmin kuin prinssin, ja sentähden...\nMitä? No sentähden tulin suuremmaksi Neroa.\n\nVARRO. Sentähden palkitsit äitis näin ja sentähden ole kirottu\nlukemattomat kerrat. -- Niin, tuossa seisoo hän ja tirkistelee, mun ainoa\nhauskeeni ja lohdutukseni täällä. Nyt on Varro köyhä! Mihen käy hän\nkäsiin? Kaikki hänen elämänsä lähteet ovat tyhjennetyt. Haa! vähän\ntoisin eletty, olisipa sielullani kentiesi jokin turva. Noo, minä\nmahdan olla kirottu myös. -- Mitä olisi tehtävänä nyt?\n\nCANZIO. Tehkäät niinkuin minä, jos tahdotte olla kirottu. Mitä\nvaikuttaa tyhjät sanat?\n\nVARRO. Vaiti, sinä verinen pyöveli ja Bohvaanin poika yhtaikaa! Jos\njotain tässä teen, niin ensiksi murhaan sinun.\n\nCANZIO. Älkäät tehkäät sitä. Minä siunaisin teitä kuolemassa\nmurhamiekkanne alla. Mutta te tahdotte tulla kirotuksi.\n\nVARRO. (Ottaa Rachelia kädestä) Tule, Rachelini, mennään murehtimaan\nyhdessä ja, jos niin taittaan, yhdessä iloitsemaan. Kynäseni, näytä,\nettä löytyy rinnassasi vielä vähän elon kuraasia jäljellä ja pyhkäse\ntuo hiustöyhtö otsaltasi pois kuin kiltti piika. (Rachel tekee nopeasti\nniinkuin Varro käskee) Kas niin, mun lapseni! Sinusta pidän aina,\nsinusta ei poistu Varron rakkaus, vaihkas muuttuisitkin perin\nhuhkaimeksi. Sinusta pidän, vaan en kestään muusta. Täällä ukko on kuin\nnuorukainen: yhtä rakastaa hän vaan. Mutta taasen ei hän olekkaan kuin\nnuorukainen. Nuorukaisen, jolla on kultalintuinen, sen nuorukaisen\nkatse lämmittää onniautuudella kaikkia hänen piirissänsä. Ah! hänen\nsilmänsä lempeä säde lentää ilon ja rauhan sanomalla aina mailmojen\nrantaan, muistellessaan sydämmensä impeä. Mutta vanha, villin elon\ntassima ukko on kuin vanha susi, joka, viimeisen kerran emona,\nsynnyttää ainoastaan yhden penikan, niinkuin kerrotaan; tätä yhtä hän\nnyt armastelee kaikin voimin, mutta morahtelee koko mailmalle hänen\nympärillään. Niin Varro myös. Käy nyt kanssani luolaamme, kurja\npenikkani. Mutta voi, mikä virnistelevä kohtalo! Kerrotaanpa vielä,\nettä tästä yhdestä penikasta tulee viimein hullu villisusi, jonka\npurema kuolettaa. Niin sanotaan, mutta katso mikä ihana vastakohta\ntässä kuitenkin. Hän on hullu, mieletön, mutta enkeli, vaihka\nmieletönki, ei taida purta. Niin, sinä sairas seraffini. -- Herra Angelo,\nkäykäät kanssamme kammiooni lohduttamaan meitä. Olkaat pelkäämättä,\nenpä toki pure, en edes morahtele teille, vaihka itseni vertasinki\nvanhaan suteen. Onpa täällä vielä niin paljon ihmisyyttä jäljellä, että\ntyhjennän kernaasti kanssanne pienen klasin; vahvisteeksi,\nvahvisteeksi, jota ehkä tarvitsemme molemmat; sillä molemmat olemme\nnähneet tänäpän hirvittäviä asioja. -- Tehkäät niin hyvin.\n\nANGELO. Jättäisimmekö hänen?\n\nVARRO. Rutto häneen! Peuhakkoon hän tässä ihanien muistojensa kanssa.\nEttekö tahdo tulla lohduttamaan yksinäistä, murehtivaa Mariamnea,\nsairasta Rachelia ja minua, viheliäistä ukkoa?\n\nANGELO. Minä olen huono lohduttaja, mutta tulenpa toki. (Eriks.) Sinua\nen kuitenkaan unohda, Canzio. (Varro, Rachel ja Angelo menevät\noikealle)\n\nCANZIO. (Yksin) Olet siis yksin, Canzio. Ja kenpä taitaisi lohduttaa\nsinua -- Kentiesi Claudio; mutta hän ei tule. Miksi olen toiminut niin,\nettä paras ystäväni tule koska parhain olisi hän tervetultuaa?\nPäättömästi toimittu. -- Mutta jos nyt tulisit, voisitpa seliittää pulman\nja kertoa minulle ijankaikkisuuden tarinan. Mutta sen olet jo tehnyt,\nalkaen työs sinä päivänä, koska haastelimme vielä ystävinä. Koska\ntapahtui tämä? Se tapahtui eilen, puolipäivän aurinkoisen säteillessä,\nja tässä seisoit. Sillon sanasi liekehtivä miekka iski reijän entisen\nvakuutukseni, huolimattomuuteni rintarautaan; iski reijän, josta\nepäilys rupesi tunkemaan sisään, ja nyt, nyt virtaa sen läpitse mun\npoveeni visseys. Mutta kuinka? Niinkuin polttava schirocho-tuuli;\nkammoittavana myrskynä se rynkää sisään, huutain minua lakkaamatta\nnimeltä. Sana Canzio, Canzio ja taasen sana Canzio nyt kuuluu\nkaikkiaalta, kuuluu läheltä, kuuluu mittaamattomien matkojen päästä,\nkaikuu korvissani huumaten kuin Niagaran koski. Mutta mistä tämä ääni,\ntämä loppumaton pauhu? Maasta, jonka synkeätä, jylhää rantaa ja ankaria\nikivuoria, joita ajan hammas ei syö, mä katselen ja kauhistun, koska\nmuistan, ettei löydy siellä toista rantaa. Selvänä seisoo nyt edessäni\nkaikki, ja minä näen, ettei päätös ole tässä. Sillä jos nyt tähän\nvaipuissani kaikki olisi siinä, niin miksi näin paljon telmettä ja\njyryä tämän kehnon räätin tähden? Miksi tämä kimma ja tuska ilman\nlievitystä, tämä syvyyden ja korkeuden myllerrys yhden raukan madon\ntähden, joka muutaman kerran itseänsä kiertelee ja kuolee? Ei, ei!\nhengemme syvä aavistus on ilmaiseva kaikki ja myrsky, joka nyt riehuu,\nlausuu ijäisyyden tuomion, ja Canzioo huudetaan, niin, Canzioo vaan. Oi\nkammoittava ääni! sinä pöyhistät mun hiukseni kankeaksi kuin mättäällä\nharjasheinä, koska yksin käyskelen tässä ja suorittelen suurta\nkysymystä. Ja että voin nyt tehdä tämän suorituksen, vaihka\nmyöhäisenki, siitä kiitän näitä kahta hirmuista päivää; mutta alun toki\naukasi Claudio. Oi, Claudio! missä vaeltelet nyt ja miksi et riennä\nystäväsi luokse? -- Giovanni! Giovanni! Tule! -- Missä olen huomena? Olenko\njo ehtinyt perehtymään paikassani, vai katselenko kamoten ja hämmästyen\nympärilleni vielä? Missä olen juuri tähän aikaan? (Giovanni tulee ja\nseisahtaa ovelle perillä)\n\nGIOVANNI. Tässä olen, herra.\n\nCANZIO. Hyvä! Saat mennä taas. (Giovanni lähtee poispäin) Mutta varro\nkuitenkin. Sano: kuinka kauvan olen jo tässä aikaellut?\n\nGIOVANNI. Nyt on meillä tiistai, lauvantaina tulitte.\n\nCANZIO. (Eriks.) Ei siis vielä täysiksi kolme päivää kluostarin-kellon\nkaikunasta tähän äkeään hetkeen asti.\n\nGIOVANNI. Tahdotteko muuta?\n\nCANZIO. Oletko saanut aina ja täydellisesti palkkas tässä huoneessa?\n\nGIOVANNI. Aina ja täyden palkan.\n\nCANZIO. Minulta on kuitenkin sinun saatavana kolmen päivän palkka. Ota\ntämä kukkaro.\n\nGIOVANNI. (Eriks.) Koko hänen kukkaronsa! Mitä merkitsee tämä?\n(Ääneensä) Herra?\n\nCANZIO. Tottele! (Giovanni ottaa vastaan)\n\nGIOVANNI. Kenties kultaa täynnä?\n\nCANZIO. Paljasta kultaa.\n\nGIOVANNI. Mitä teen näin paljolla rahalla?\n\nCANZIO. Viskase virtaan. Mutta säästä toki kaksi tai kolme\nkultakappaletta, pojalle Gregoriolle, joka istuu vankina. Hän tosin\nteki parastansa, täyttääkseen kanssani onnettomuuteni maljaa; mutta\nkatselinpa kuinka hän äänetönnä, lakki kourassa ja tukka kiemuroissa\nseurasi Giottin kiivaita askeleita, ja tämä leikkasi sydäntä.\n\nGIOVANNI. Mitä on tapahtunut ja mitä on poika tehnyt?\n\nCANZIO. Sen kuulet pian. Mutta mene, ja koska ehdit, niin tee niinkuin\nkäskin.\n\nGIOVANNI. Kernaasti, herra. -- Rohkenen vielä kysyä: reisaatteko pois?\n\nCANZIO. Kohta, Giovanni. Lupani on lopussa ja vapauteni tiessään. Vähän\nikävä asia.\n\nGIOVANNI. Minä näen: te ette jaksa hyvin.\n\nCANZIO. Mistä näet tämän?\n\nGIOVANNI. Miksi hikoilette tässä viileässä salissa?\n\nCANZIO. Tuo minulle raikasta vettä; sillä minua vainoo kiusallinen\njano. Tuo sieltä vuoren lähteestä, jonka partahalla lasna ollessani\nvietin monen hetken. Lähellä istui sillon Rachel, polvilla ommellus,\njosta katsahti hän millon Välimeren kaukaiseen kiiltoon, millon taasen\nleikitsevään lapseen ruohistossa. Siellä kerran ilosena kellahtelin ja\nnukuin väsyneenä viimein kasvattajani suojaan. Minä muistan sen. Mutta\ntuo vettä sinä.\n\nGIOVANNI. Minä riennän. (Menee)\n\nCANZIO. (Yksin) Olisinko kerran vielä lapsekas ja vartoisin viileätä\njuomaa lapsuuteni lähteestä ennen käymistäni matkalle? Mutta aika on\nliian tärkki, koska aina voimallisemmasti synkeä ääni huutaa nimen\nCanzio. (Kiivaasti) Mitä tahdot, mitä tahdot, sinä äänettömyydessä\nhirmuisesti huutava ääni? Noo, sinä tahdot sanoa, että oikeuteni täällä\non jo kaikki, että hetki on lyönyt ja avettuna seisoo ijankaikkisuuden\nportti. Olkoon niin. Minä olen tässä. -- Mutta sinua, sieluni entinen\nheimo, teitä, Rachel, Claudio ja Mariamne, saanko enään koskaan nähdä,\nnähdä teidän kasvojanne? Anna minulle se toivo, oi anna se toivo!\nvaihka valmistuisikin se vasta myriadein vuosien mentyää, ja minä\nkuolen uljaasti kuin sankari, jos toivoa saan, että he kerran\nhymyilevät mua vastaan. -- Vaikene jo, sinä kiukkuinen ääni! Minä tulen,\nminä tulen! Mutta ensin, lukitkaamme ovet. (Käy perille; Giotti tulee)\nSiinä mies, joka saattaa terveisiä Claudiolta. Kuinka jaksaa ystäväni?\n\nGIOTTI. Lepää syvimmässä rauhassa.\n\nCANZIO. Mutta äiti, äiti?\n\nGIOTTI. On ilman yhtään vaaraa.\n\nCANZIO. Sinä myhäilet niin alakuloisesti. Minä ymmärrän kuinka on\nlaita, tiedän että kaikki on rynkännyt pahinta kohden. Kurja äiti\nvimmoissansa nosti omalla kädellään elon painon hartijoiltansa pois,\ntai -- mikä kaikista pahin -- sammui hänenki järkensä valo ja nyt hän\nriehuu hulluutensa houreessa.\n\nGIOTTI. Väärin arvelet.\n\nCANZIO. Mutta jotain on tapahtunut, ja elles sano millinen on tämän\nkunnianmatronan kohtalo nyt, niin pidänpä totena, että Canzio on tehnyt\nhänestä eläimen.\n\nGIOTTI. Kuule sitten: Kuolon mainetta en voinut hillitä enään, vaan\nnuolena juoksi edellämme murheellinen sanoma ja, tietäen kaikki, astui\nonneton äiti meitä vastaan vakavilla askeleilla. Tyyni hän oli, mutta\nveren pisarata ei löytynyt hänen kasvoillansa, ja hänen maksansinisiltä\nhuuliltansa ei kuulunut yhtä ainoata sanaa koska hän kedolla syleili\nveristä, kuolletta poikaansa, katsahtaen pilviin. Viimein nousi hän\nkiivaasti ylös, povi tahrattuna Claudion verestä, huusi luokseen\ntytöistänsä kaksi, tarttui yhden oikeaan, toisen vasempaan käsivarteen\nja, käyden näin heidän keskellänsä, rupesi saattamaan poikaansa. Mutta\nkauvas ei ollut hän käyskellyt, ennenkuin äkisti vaipui hänen päänsä ja\nulos hän vuodatti suustansa sydämmensä lämpöisen veren. Kerran vielä\nojensi hän salskean ruumiinsa, muuttui pian kylmäksi kuin jää; ja\nkuolleina kannettiin kotia niin äiti kuin poika. He makavat nyt\nrinnasin, ja suloisen rauhan näet heidän kasvoillansa.\n\nCANZIO. Mitä sanoi eilen ennustava neito? \"Rikos kerran tehty vetää\nseuraansa heti muita ja he rientävät yksi toisensa jälessä kuin aallot\nmyrskyssä.\" Niin hän sanoi, koska minä, pettäen lemmittyni, avasin\ntämän rikosteni retken. Ja, lähtien siitä hetkestä, mitä on nyt\nkokoontunut kiireelleni? Velkoja ilman loppua, velkoja verestä,\nmurhasta, myrkkyjuomista, hulluudesta, kylmästä epäilyksestä ja\nlukemattomista murheista. Huomaa: eikö ole mitta täys. Huomaa: paitsi\nmelkein perisynnin pilkkua, olin eilen vielä viaton kuin impi, tänään\nmato sydämmessä verimeressä uiskentelen aina sieraimia myöten ja pääni\npäälle puhaltaa tuimana tuulena taivaan viha. Siinä, veljeni!\n\nGIOTTI. Mutta miksi oljentelet murehtien yksin tässä? Ajan kangasta ei\nlievitetä takasin; niinmuodoin katso taasen miehukkaasti tulevaan, ja\nunohtukoon pois mikä pahoin kudottiin.\n\nCANZIO. Mutta siitä kutomastapa meille vaatteet, joilla tulevaisuudessa\nkäymme. Tässä olen yksin seisnyt ja katsahdellut menneeseen,\nkatsahdellut tulevaan, mietiskellyt tulevan pituutta; ja olkoon se\ntulleeksi. Mutta sano, eikö lähesty vihdoin aika, jona kolme sieluni\nijankaikkisesti lemmittyä, jotka murhasin ja joita rakastan vielä\nhelvetin tulessa, eikö, kysyn minä, koita aika, jona he unohtavat\ntehdyn työn ja muistelevat minua lempien vaan? Minä rakastan heitä;\nvoimallisempa kiirastulen hellettä on lempeni heitä kohtaan, ja\nsentähden ei sammu etäisellä reunalla tähti. Mutta aikaa on siinä\nmenevä ennenkuin nämät partin-pilkut ovat pestyt pois, siinä on menevä\naikaa. Mutta olkoon menneeksi! Sen otan vastaan, tahdon huohottaen\nreutoa, kyisillä vainioilla kiiriskellä, tahdon janossa ja ilman\nlevähdystä juosta halki tomun ja pöllyn kohden taivaan rantaa kuin\nvilli ennen, mutta juosta väsymättä kunnes olen päässä. Mutta voisko\naatos, voisko vallaton haaves käsittää pituutta tämän armageddonin\ntien. Giotti, minä tahdon tarinan kertoa.\n\nGIOTTI. Rauhoitu, mun ystäväni.\n\nCANZIO. Minä tahdon sinulle tarinan kertoa ja sanon, että suostun\nkauppaan, jos kaikki vaan on hyvin koska kaikki on tapahtunut mitä\ntarinassa kerrotaan. Ja niin on, niin on, niin on! Mutta elles tahdo\nsitä kuulla, niin olenpa vait ja kerron sen hiljaisuudessa sielulleni.\n\nGIOTTI. Enhän tiedä mitä tarinaa tarkoitat.\n\nCANZIO. On ympärilläni Saharan santameri, mutta katso, koska ei häntä\nviimein enään ole, koska katonut on santa, sillon on tullut sovinnon\npäivä. Mutta kuinka saatetaan tämä sannan paljous pois? Aljetaan. On\nympärilläni Saharan meri ja samumtuuli puhaltaa, liehtoo myrkyllinen\nschirocco, mutta etäällä koillisessa, josta päivä nousee, lainehtii\nvapauden meri. Santa sihisten pyörii, ja joka sannan jyvä merkitsee\nyhtä vuotta. Mutta koska vuosi on mennyt ja aurinko pohjoisessa\nkuumottaa, lentää merestä ylös pieni pääskönen, lähestyy miestä,\nilosesti viserrellen, ja poimasee nokkaansa yhden sannanjyvän, jolla\nhän jälleen lentää kauvas pois ja upottaa sen mereen. Taasen liehtoo\ntuskallinen tuuli, ympärilläni kiertoilee polttava santa, ja pitkät\novat vaivojen päivät. Mutta koska vuosi on mennyt, takasin sama\npääskönen tulee, nousee merestä ilosesti viserrellen, poimasee\nnokkaansa jyvän, kantaa sen kauvas pois, sen upottaa mereen. Niin aina\neteenpäin: kuuma tuuli riehuu, santa pyörii, vuosi menee ja pieni,\nilonen lintu ei väsy, vaan tulee taas ja kantaa rakeen lainehtivaan\nmereen. Niin vähenee vuosi ja jyvä, kunnes avara aavikko on\ntyhjennetty, mutta merestä kohoo ankara santatunturi korkeuteen ylös,\nehtii taivasten rajan; se nousee kun ihana Taborin vuori, muodostaen\nnaisen rintaa, ja antaa viimein janoovalle sielulleni suloista\nvirvoitusta. Ja sillon alkaa uusi aika. -- Mutta mitä sanot?\n\nGIOTTI. Onpa siinä pituutta. Eeh!\n\nCANZIO. Se riittää.\n\nGIOTTI. Sama kun ei koskaan.\n\nCANZIO. Ainahan parempa kuin ilman, parempa kuin ilman, mun ystäväni!\nJa muista, liiallisuus on tarinan luontoa, ja tämä kuvailkoon kauhua\nsen miehen mielessä, joka surmasi kolme armahinta lempeä. Mikä teos! --\nMutta mitä lausui vielä ennustava tyttö? \"Vaihka rikostemme paljous\nolis monilukuisempa meren santaa, niin rikkaampa on toki armon pöytä.\nKaikki viimein hyvin taas.\" Niin hän lausui. Ja mitä oppia virtasi\nennen, ennen hänen huuliltansa pienen Canzion korviin? Korkeata,\nihmeellistä oppia; nyt huomaan sen. \"Rakasta sun vihamiestäs.\" Se on\noppi! Ken aatteli tämän aatoksen? Ihmisenko aivo? Mahdotonta! Se\nsyntyisin on lemmen maasta. \"Rakasta sun vihamiestäs.\" Eriskummallinen\naate ja kuitenkin ihana, mittaamattoman suuri. Se aate syleilee\nkaikkisuuden, se iskee auki taivallisen lemmen sinkilätien, tekee\ntehdyn tekemättömäksi ja syntiemme santavuoren harjanteelle luo se\nuudet Edenin niitut. Ihanata, Giotti!\n\nGIOTTI. Canzio, Canzio! pane jo siteisiin sun hurja haavees. Oi. jos\nnäkisit nyt muotos! Kuumeen punerrusta niin vimmattua, tulista ja\nläpihohtavaa kuin poskillasi nyt sinä kammastuisit. Rauhoitu! Heitä\nhyödytön murhe ja käykäämme ylös hengittämään vuorten ilmaa. Tule,\nystäväni!\n\nCANZIO. Pois tieltä! Anna syntieni sannan, kuin Saharan humisevat\nhietapylväät, myrskyä mua vastaan, minä kiiritän ne rinnoiltani alas ja\nkatsahdan aina ylemmäs, ylemmäs, aina korkeuden kirkkaalle vuorelle!\nSiellä he jo seisovat, siellä Rachel, Mariamne ja Claudio valkeissa,\nkimmeltävissä vaatteissa ja helluntai-lehdistä seppelit päissä\nhymyilevät mua vastaan ja viittavat mua luoksensa armiaasti. Minä\ntulen, tulen kerran, väkivalloin! (Hän horjuu, Giotti tarttuu häneen)\n\nGIOTTI. Nyt hiljaa, mies!\n\nCANZIO. Kuinka on?\n\nGIOTTI. Mies horjuu, aatoksensa kaataa hänen. -- Tahdotko käydä lepoon? --\nVasta minua. -- Canzio!\n\nCANZIO. Giotti, käsiäni polttaa Claudion veri.\n\nGIOTTI. Unohda se, ole kuvitelmasi hirmuvaltijas, pakoita aatoksesi\nomasta povestasi ulos. Missä on Angelo, missä Varro ja missä toiset\ntämän huoneen asujamet?\n\nCANZIO. Tästä monen seinän takana. Siellä koettavat he huvitella\nsydämmiänsä niillä viimeisillä elämän tähteillä, jotka ruma Canzio\njätti heille jälelle.\n\nGIOTTI. Nyt käyn heidän luoksensa ja teen parhaaksesi mitä voin.\n\nCANZIO. (Eriks.) Niin poistut tästä hetkeksi; ja ainoastaan hetken\nyksinäisyyttä tarvitsen vielä.\n\nGIOTTI. Sallitko?\n\nCANZIO. Tee niin, ja minä kiitän sinua. Mutta älä toki hätäile, vaan\nole hieman ministeriä ja sepittele heidän mieliänsä, alkaen\nmatkanpäästä.\n\nGIOTTI. Minä tahdon koettaa. -- Olethan taasen jykevä mies?\n\nCANZIO. Terästetty päästä kantapäähän asti. -- Mene ja onnistu!\n\nGIOTTI. Käynpä juoneen. (Menee oikealle)\n\nCANZIO. (Yksin) Sinäkö ministeriksi, mies, jolla tuskin on yhtä kieltä,\nuskoo lausutun sanan ja rynkää esiin kuin tykkiluori? Jää hyvästi, mun\nveljeni! Minä olen nähnyt sinun. Lyhyksi tuntuu aina aika ensimäisen ja\nviimeisen kerran välillä. Nyt, nähtyäni sinun viimeisen kerran,\nmuistelen sinua kuin haamua menneestä ilta-unesta, ja samoinpa sinäkin\nmuistelet kohta Canzioo. (Lukitsee oven oikealla) Ja nyt olkoon lähtö\nelämän palosta pois. Miksi istuisin täällä käärittynä tervatappuroisin,\npalavana syntisäkkinä, varoittaen muita ja varoittaen turhaan? Pois!\n(Lukitsee oven perillä. Marcia tulee vasemmalta, Canzio, kääntyessään\nperiltä vasemmalle ja nähtyään Marcian, astuu muutaman askelen\ntakaperin) Haa!\n\nMARCIA. Canzio! siis näen sun kasvosi viimein taas. (Eriks.) Mutta\nmiksi välttyy hän ja tuijottelee noin? (Ääneensä) Canzio!\n\nCANZIO. Älä astu mua likemmäs, Medusa, joka saatat olentoni melkein\nkivettymään! Oi! miksi näin sinun kerran!\n\nMARCIA. (Eriks.) Mitä merkitsee tämä? Minua aavistaa, että kaikki on\ntullut ilmi. Sitten pääskööt irti häijyt henget. (Ääneensä) Herra!\n\nCANZIO. Vaimo!\n\nMARCIA. Teidän palvelijanne; mitä tahdotte?\n\nCANZIO. Ettäs viskaat päältäsi pois tuon kauniin naamarin ja näytät\nminulle perkeleen-haamus.\n\nMARCIA. Miksi sanotte niin?\n\nCANZIO. Taivas! onko mahdollista, että näin korea käsi taisi vuodattaa\nisäni veren?\n\nMARCIA. (Eriks.) Siis mennyt! Ja nyt: jää hyvästi kaikki toivoni\nuneksuma herraus!\n\nCANZIO. Onko mahdollista? Mutta tässä onkin saatana itsensä pukenut\nvalkeuden enkelin muotoon. Totisesti! -- Mitkä kiharat, lainehtien noilla\nhartioilla! -- Mutta jos oikein tarkasti katsot, niin ovat ne kiukkuisia\nkyykärmeitä kuin ennen hirmuvaakunassa Perseuksen kilvessä.\n\nMARCIA. (Viskasee tukkaansa) Kauhistu sitten.\n\nCANZIO. Ja viskelet niitä noin ylpeästi vielä.\n\nMARCIA. Niistä kiharista maksais moni kuninkatar miljuunia, niitä\nkiharia olit sinä itse vielä eilen valmis suutelemaan, painelemaan\nvasten ohaustas, joka poltti paljaasta rakkauden kimmasta.\n\nCANZIO. Niin taisi helvetti vääntää miehen aivon.\n\nMARCIA. (Eriks.) Mutta miksi seison tässä kauvemmin? Marcia, sua uhkaa\nvankeus; koeta pyrkiä Metsolan vapauteen taas. (Käy vasemmalle)\n\nCANZIO. Seis, vaimo, seis! (Vetää miekkansa) Muuton miekkani sun\nlävistää paikalla. Seiso koreasti, tyttösein!\n\nMARCIA. (Kääntyy ympäri ja käy korskeasti kohden Canzioo) Mitä tahdot?\nMielitkö peloittaa amazonia kuolemalla? Turha vaiva.\n\nCANZIO. Pysäy minusta matkanpäähän; sun olennossas mua polttaa murhatun\nisäni veri.\n\nMARCIA. Niin, minä murhasin isäs, laskin hänen verensä ahneeseen\nmultaan alas, josta huutakoon se kostoa aina taivaaseen asti. Sen tein,\nmutta tee nyt sinä kostosi teos. Se tee, se tee, se tee, sinä surmatun\nisän onneton, ainoa poika! Lähetä kohden naisen povea miekkasi leimaus!\n\nCANZIO. Mikä halpa työ tässä eloni hämäränaikana! Mitä hyödyttäisi\ntämä? Voisko kuolos nostaa aurinkoni laskustansa ylös ja kulettaa sitä\ntakasin aamua kohden? Taitaisiko verestäsi syntyä se Pegasus, jolla\nratsastaisin tästä unohduksen kaukaiseen saareen? Elä, sinä viheliäinen\nja pakene linnastani tietämättömyyteen kaiken mailman, nähtyäsi Canzion\nkuoleman.\n\nMARCIA. Unohdetaan kaikki, unohdetaan entiset ystävämme, nimemme ja\nsynnyinmaamme ja paetaan yhdessä Seuralan saaristoon, kaunokaisen\nOthaheitin luotoon. Siellä, niin kuin sanotaan, sen lemmentuoksuvassa\nilmassa on kaikki unohtuva pois kuin Lethen virrassa autuitten entiset\nmuistot murheen maasta. Siellä keskisuven kukkasniituilla karkellaan ja\nniittujen liepeillä leikittelee hopeahelmeilevä laine.\n\nCANZIO. Kavahda, sä hävytön, tekemästä pilkkaa vimmatusta miehestä,\nkavahda!\n\nMARCIA. Pilkkaa? Niinkohan?\n\nCANZIO. Tahi luulisitko, sireni, että seuraisin sinua kauvemmas?\n\nMARCIA. Ja eilen vannoit mua seurata vaihka aina Hadekselle alas.\n\nCANZIO. Siis kovin huikenteleva mies; sentähden ei sinua, vaan itseänsä\nkohtaan kääntää hän miekkansa nyt. Mutta sinä, muista, että vimman mies\non kujeen mies, ja jos mielit säästää henkeäsi vielä, niin älä poistu\ntästä ennenkuin näet mun kaatuvan. Näin tahdon kostaa isäni kuoleman,\njota katselit riemuten; nyt katsele myös hänen poikansa kuolemaa, joka\nehkä kumoo sinulta yhden ja toisen toivon linnan. (Marcia on asettanut\nitsensä vasemmalle, josta hän, käsi ohauksella ja nojaten itseänsä\nvasten eräätä pilaria, katselee yli olkansa Canzioo) Niin, tyttö, seiso\nsiinä ja katsele kuolon askaretta, jota kerran itsekin olet tehnyt,\nharjoitellen sen kuritun miehen ammattia. Katsele niin; ja hyvin\nsinulle, ettäs noin vakaasti, juhlaisesti kiharies ääriltä katsahtelet\ntänne! Mutta olkoon lausuttu jo kylliksi. -- Toki; yksi rukous vielä.\nKorkeuden hallitsija, saata, ettei kauvemmin jalo Rachel käyskele\nhulluutensa yössä, säikytellen sieluansa, vaan lahjoita hänelle takasin\nhänen järkensä ihanainen loimo. Mutta rukoilisinko mahdotonta?\nPelastakoon hänen sitten tästä kummituksen elämästä kuolema hiljainen\nja painukoon pian hänen silmänsä autuaaseen uneen. -- Mariamme, koska\nolen jättänyt auringon valon ja käyskelen öisessä maassa, jossa idän\nreunaa ei löydy, ole jo sillon kiroomatta onnetonta miestä. Ole häntä\nkiroomatta ja saavuttakoon henkesi jo täällä taivaallisen hekuman,\nlevätessäs taivaallisen ylkäs jalkoin juurella. -- Noo, veli Claudio,\nkatsahda joskus uuden valtakuntas pyhien vuorien kukkuloilta alas\npimeyden syvyyteen, jossa Canzio raskaan velkataakkansa alla mykkänä\nhikoilee, ja rangaistuksen vihan-liekit häntä pieksee. Oi! katso joskus\nhänen päällensä; sillä hän toivoo, vaihka onkin tämä toivo etäinen kuin\nUranuksen haamea valo. -- Sitä kohden riennän. (Pistää itseänsä miekalla\nja kaatuu kuolleena. Marcia käy hänen luoksensa ja katselee häntä\nhetken äänetönnä)\n\nMARCIA. Hän on kuollut, tuossa hän makaa kuin sydämmeen-amputtu hirvi.\nPakene, Marcia, pakene! (Menee vasemmalle. -- Giotti kolkuttaa oikealle\novelle, Pisano ovelle perillä)\n\nGIOTTI. (Ulkopuolella) Avaa, Canzio, avaa!\n\nPISANO. (Ulkopuolella) Avatkaat!\n\nGIOTTI. Canzio!\n\nPISANO. Avatkaat.\n\nGIOTTI. Lepäätkö? -- Mies, elles avaa, niin yksi ainoa potkaus ja ovesi\non murskana. Sinä tiedät, että tässä on jalka kuin elofantin sorkka.\nCanzio!\n\nVARRO. (Ulkopuolella) Ovi auki, Giotti! Pian! (Giotti potkasee oven\nauki ja tulee sisään, niin myös Varro ja Angelo)\n\nGIOTTI. Siinä on miehemme!\n\nVARRO. Ah!\n\nGIOTTI. Naiset, olkaat tulematta tänne!\n\nVARRO. Oi Mariamne, poistu kauvas täältä, kauvas, kauvas! Mariamne,\nkuule minua!\n\nMARIAMNE. Sallikaat minun tulla. (Tulee sisään)\n\nVARRO. Katso sitten. Tuossa hän makaa. Ooh!\n\nMARIAMNE. Valistu hänen päällensä, taivaan armo.\n\nANGELO. Olisivatko jo elon kaikki henget hänestä paenneet?\n\nGIOTTI. Ei hengen kitkahdusta löydy enään pojassa. (Muutamia\nnaispalvelijoita tulee)\n\n1:N PALVELIJA. Oi laupias Jumala!\n\n2:N PALVELIJA. Pyhä Maria, mikä hirveä näky!\n\n3:S PALVELIJA. Voi nuorta, raukkaa herraamme! (Pisano kolkuttaa taas)\n\nGIOTTI. Ken siellä?\n\nPISANO. Lain nimessä, avatkaat!\n\nVARRO. Herra Pisano. Avatkaat hänelle. (Ovi avetaan, Pisano ja kaksi\npoliisimiestä tulee)\n\nPISANO. Mikä kauhistuksen näytelmä!\n\nVARRO. (Istuu voimatonna divanille) Kauhistusta, kauhistusta ilman\nmittaa ja määrää, herra Pisano. Siinä makaa Canzio oman kätensä\nsurmaamana.\n\nPISANO. Sinä onneton!\n\nVARRO. Onneton hän ja moni muu. Minä, minä olen viheliäinen raunio.\n\nPISANO. Missä on nainen, joka itsensä kutsuu Marciaksi?\n\n1:N PALVELIJA. Ihan vasta kiirehti hän linnan portista ulos.\n\n2:N PALVELIJA. Ja hänen käyntinsä oli hurjan tuima.\n\nPISANO. Miehet, rientäkäät hänen jälessään kuin vainukoirat ja\nsaattakaat hän linnaan takasin. (Miehet menee) Luulenpa, että juuri hän\non vetänyt tuhon ukkospilvet tämän huoneen taivahalle. Kamalalta kuuluu\nhänestä Gregorion lauseet, pojan, joka vapaehtoisesti takoi itsensä\nkahleisiin ja haastelee murhasta, johon olisi häntä yllyttänyt tämä\nvaimo. Mutta nytpä otan sinun kouriin ja tahdon tutkistella sinua aina\nytimiin ja munaskuihin asti, tahdon tarkan tiedon mistä ja mikä lintu\nsinä olet.\n\nGIOTTI. (Eriks.) Ja sen tiedon saat. Hän tulkoon. (Rachel on ullut\noikealta sisään toisten huomaamatta)\n\nRACHEL. Makaa taasen toinen mies.\n\nMARIAMNE. Voi! oletko jo sinäkin ehtinyt näkemään hirmuista kuvausta?\n\nVARRO. Johdattakaat häntä kammioonsa.\n\nMARIAMNE. (Ryhtyy Racheliin) Rachel!\n\nRACHEL. (Tuiskasten itsensä kiukkuisesti Mariamnesta irti) Pois,\nkiusanhenki, joka lakkaamatta sydäntäni rääkkäät! Mitä tahdot\nRachelista! Pois! Mene Hiien tyttären haltuun!\n\nMARIAMNE. Vait, tyttö!\n\nRACHEL. Miehelle yksi tyyny!\n\nVARRO. Olkoon lapsi rauhassa. Yhtäkaikki; enpä usko hänen käsittävän\nasiaa. Seisköön rauhassa lapsi parka.\n\nRACHEL. Miehelle tyyny!\n\nMARIAMNE. Ole huoletta; hänelle raketaan kohta toinen sija.\n\nRACHEL. Tyyny tänne! sanon minä.\n\nVARRO. Tehkäät hänen lapsekas tahtonsa. (Yksi palvelijoista menee)\n\nRACHEL. Mutta miksi virtaa veri? Lounaisessa iltaruskon alla seisoo\nmailmanenkeli, kädessä hehkuva astia, ammentaa mailmalle verta! Hän\nkallistaa maljansa lännestä mereen ja taasen hän sen kallistaa merestä\nlänteen; läikkyy sinistynyt veri, ihmisten sydämmet kammastuu, otsat\npolttaa! (Tyyny on tuotu ja asetettu Canzion pään alle) Nyt makaa hän\nhyvin. (Marcia tuodaan periltä)\n\nPISANO. (Eriks.) Korea likka! Onpa niinkin.\n\nMARCIA. Mitä tahdotte, herra?\n\nPISANO. Virkani vaatii minua käymään tässä pieneen tutkintoon. -- Vaimo,\nsuokaat anteeksi että kysyn: mikä on nimenne?\n\nMARCIA. Marcia.\n\nPISANO. Mistä on tienne teitä kantanut tähän?\n\nMARCIA. Carthagon raunioilta.\n\nGIOTTI. Kaksi valetta kohta.\n\nANGELO. Herra Giotti, kuulkaat minua.\n\nGIOTTI. Sitten, herra. -- Hän valehtelee. Calabrian vuorilta hän tulee ja\nnimensä on Flaminia; siinä se naaraspartti, ryöväri Vincenzion verinen\nkumppani. (Kova hämmästys joukossa)\n\nVARRO. Flaminia! Veljeni murhaaja!\n\nGIOTTI. Sama juuri. Claudio, jonka silmä oli yhtä tarkka kuin hänen\nsanansa tosi ja luotettava, tunsi kohta tämän epelin ja hän itse kohta\nsamoin Claudion, miehen, joka nyt lepää Abrahammin helmassa.\nValehtelenko vaimo? Kuinka hyväänsä; hän vannokoon sanani valheeksi,\nmutta istua saa hän lujassa tornissa, kunnes asia on selvä kuin päivä.\n\nPISANO. Vaimo, mitä sanot itse? -- Et hiisku sanaakaan, vaan katsot\npunehtuen päällemme, punehtuen, mutta ylpeästi kuin piru. Kaikki\nviittaa kohden ryövärnaista.\n\nVARRO. (Eriks.) Mikä helvetillinen kosto kohtalolta! Canzioni, sinä\narmottomasti hylkäsit uskollisen lemmittysi tämän riikinkanan tähden,\nja se rikos oli suuri; mutta onko rikos koskaan ennen itseänsä\nrangaisnut näin ankarasti? Mariamnen hylkäsit ja sait oman isäsi\nmurhamiehen. Mikä ääretön kosto, mikä häväistyksen tahto kaiken sukumme\nikivanhalle kunnialle! Rachel, älä millonkaan enään katsahda järjen\nmuistavalla silmällä tähän mailmaan, vaan kuole, kuole; ja sammukoon\nmyös tämän raunion, tämän kurjan aherruksen viimeinen hohde tässä.\n\nPISANO. Vaimo, onko kieles jäätynyt?\n\nMARCIA. Tuli ei taida jäätyä, ja polttavasta tulesta on Flaminian\nkieli. Niin, katsahtakaat tänne, tässä seisoo kuuluisan Albericon\nkuuluisa Marcia ja vielä kuuluisamman ruhtinaan Vincenzion kuuluisampa\nFlaminia; tässä villi sankarnainen. Ja vielä äsken olin Canzion\nlemmitty, mutta mies, hän pelkäsi morsianta vuorilta, väristys tunkesi\nläpi hänen ruumiinsa, koska hän syleili komeata morsianta Ciafemistä,\nsynkeän luolan yöstä, josta läksin, läksin kuolon yöhön. Se tulkoon!\n\nRACHEL. Vaimo, missä olen nähnyt teidän kuvanne?\n\nMARCIA. Sinä saatana, joka sylistäni temmasit onneni pois! (Ottaa\nlattialta Canzion miekan ja lävistää Rachelin, joka kaatuu veljensä\nviereen) Kuole, sinä viheliäinen! (Huutoa ja hälinää joukossa;\npoliisimiehet hallitsevat Marciaa)\n\nPISANO. Hirmuinen vaimo!\n\n1:N PALVELIJA. Oi hirmuisuus, oi kauhistus!\n\n2:N PALVELIJA. Hävityksen kauhistus!\n\nPISANO. Iskekäät häneen kyntenne.\n\nGIOTTI. Että seisoo hän kuin sepän kruuvipenkissä. Haa! olisiko häpeä,\njos halkasisin hänen ryöväripäänsä?\n\nMARCIA. Kunnia, kunnia suuri sinulle, sinä raaka ritari.\n\nGIOTTI. Mene perkeleen haltuun!\n\nPISANO. Pidätä, mies. Hän olkoon pyövelin saalis ja lähestyköön kerran\nvähän vavisten kuolemansa uskottavaa pöytää.\n\nMARCIA. Vapise sinä. -- Hoo, eipä vavisten, vaan laulain uhkean\nryövärilaulun astuu mestauslavallensa Marcia ja sylkee vielä\npyöveliänsä vasten partaa.\n\nPISANO. No no, saammepa nähdä.\n\nMARCIA. Jos toista näet ja kuulet, niin mahdat tulla Roman keisariksi,\nniin halpa mies kuin olet.\n\nPISANO. Hiljaa vaan, mun lapseni, hiljaa ja kiltisti.\n\nVARRO. (Istuen yhä divanilla) Mitkä päivät! Iske miekallasi tänne myös\nja sano, ettäs surmasit kaiken tämän huoneen kuin ennen Egyptin\nmurhanenkeli. Iske tänne, iske tänne myös!\n\nMARCIA. Elä sinä ja valita!\n\nPISANO. Saattakaat hän pois ja vahvaan talteen teleen ja kalterien\ntaakse, ja muistakaat, että vartijoitsette häntä tarkasti. (Marcia\nviedään pois. -- Rachel on nousnut istumaan; hänen ympärillään ovat\nMariamne ja palvelijat)\n\nMARIAMNE. Rachel, kuinka on laitas?\n\n1:N PALVELIJA. Hänen silmänsä kirkastuu ja saavat ymmärryksen katseen\ntaas.\n\nMARIAMNE. Rachel?\n\nRACHEL. Mariamne, minä herään kuolemaan; niin, kohta, kohta kuolen.\nMieletönnä olen käyskellyt kuin unissa, mutta voinpa nyt eroittaa\nkamalat unelmat kamalasta todellisuudesta; ja käsitän mitä on\ntapahtunut. -- Tässä makaa Canzio. Kaiketi hän kaatui oman kätensä\nkautta?\n\nMARIAMNE. Niin hän kaatui.\n\nRACHEL. Mutta hurja vaimo kaatoi minun Canzion verisellä miekalla, ja\nkohta nukun elon tuskasta pois. (Giovanni tulee pikari kädessä)\n\nGIOVANNI. Ystävät! mitä näkee onneton silmäni? Voi!\n\nGIOTTI. Ole lisäämättä hyödytöntä valitusta ja katsele mykkänä mitäs\nnäet.\n\nGIOVANNI. Mitkä veriset uhrit!\n\nGIOTTI. Mitä tahdot tässä pikarillas?\n\nGIOVANNI. Totellen herrani käskyä, tuon hänelle vettä lähteestä\nvuorelta.\n\nRACHEL. Mua miellyttää vielä nauttia sen lähteen heleätä vettä, jonka\nreunalla ennen monet kerrat leikitsin Canzion kanssa. Antakaat tänne!\n(Mariamne antaa hänelle pikarin) Hyvästi, ihanien muistojen lähde!\nKirkkaana ja viatonna kuin lainees tässä pikarissa kiirehtiköön sieluni\nelämän lähtehelle korkuudessa! (Juo ja antaa pikarin pois) Sua kiitän,\nGiovanni, tämän juoman edestä ja kaiken uskollisen palvellukses.\n(Vaivuttaa päänsä Mariamnen helmaan) Sua kiitän, Mariamne, kaiken\nlempesi edestä. Miksi unohti Canzio sun rikkaan sydämmes? Mutta ah! ei\ntiennyt, kurja, mitä teki hän sillon. Suo hänelle anteeksi ja sulje\nhänen sielunsa rukouksiesi loimoon pyhän ristin juurella. Se tee, sinä\nmun kaunoiseni, suvenihanaiseni, Mariamne!\n\nMARIAMNE. Ei menköön päivää, jona unohtaisin tämän tehtävän.\n\nRACHEL. Ole kiitetty, ole kiitetty! Kallista nyt pääni alas hänen\nkiharaisen päänsä viereen. (Mariamne asettaa hänen päänsä tyynylle)\nCanzio, kaikki oli unta vaan, ja taasen viihdyttelee äiti viatonta\nlastansa ja nukkuu itse viihdyttäjä lapsensa viereen. (Kuolee. -- Yksi\npolisimiehistä tulee)\n\nPOLIISIMIES. Armollinen herra!\n\nPISANO. Hän on siis pääsnyt kouristanne! Sinä onneton!\n\nPOLIISIMIES. Kuulkaat, herra! Hän oli hirmuinen, ja tämä vuorinen seutu\nkävi pahanhengen liittoveljeksi. Niinkuin tiettään, on tässä lähellä\npyörryttävän korkea vuoren-jyrkkä, ja ei kaukana pudotuksen reunasta\nkulkee tie, jota käyskelimme vangimme kanssa. Tultuamme tämän jyrkän\nkohdalle, temmasi itsensä vaimo, väkevä ja norja niinkuin jalopeura,\nkäsistämme irti, kirmasi lentävällä vauhdilla kohden peloittavaa\nkaadetta ja katosi vilauksessa silmistämme. Hänen jälessään riensin,\nmatelin vuoren viimeiselle äärelle ja, syleillen erään myrtin rankaa,\nkatsahtelin viimavaan syvyyteen. Siellä näin nyt harmaitten kivien\nseassa erään kaavattoman olennon, näin veristä vaatetta ja runnottua\nihmisenjäsentä. Tämä oli jäännös tästä naisesta.\n\nPISANO. Tahdonpa koettaa, ettäs pääset kilakasta pienellä sakolla. --\nKuinka on tytön laita?\n\n1:N PALVELIJA. Hän on kuollut ja kylmenee.\n\nMARIAMNE. (Polvillaan Canzion ja Rachelin päänalusen takana) Karitsan\nhäitä hän jo viettää, laulain voitonvirttä palmuin liehunassa. Korkea\njuhlasali, seiso viimein avettuna Mariamnelle myös! Se olkoon\nrukoukseni täällä. Kaikki tahdon uhrata ja unohtaa, kuin vaan kerran\nhäävaatteissa sua lähenen, ihana sali, ja ovenvartija hymyten mua\nviittaa sisään. Tule, luostarin rauhankammio, jossa rukoillen kudon\nhelskyttelen juhlavaatteikseni kangasta pyhää! Canzio, sun edestäsi\ntahdon rukoilla myös. Huojentukoon yhä hartioiltas pahtehinen paino,\nkunnes sielusi vihdoin astuu vapauteen taas! -- Rukoilla tahdon, rukoilla\nlakkaamatta! (Painaa päänsä tyynylle)\n\n(1868)\n\n\n\n\n\n\nSELMAN JUONET\n\nNäytelmä 2:ssa näytöksessä\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nHERMAN, vanha kartanonomistaja.\nSELMA, hänen tyttärensä.\nKONRAD, hänen poikansa.\nKILIAN, Selman sulhanen.\nTHEKLA, Konradin morsian.\nFOKAS, saita koroillaan-eläjä.\nTAAVETTI, hänen palvelijansa.\nLÄÄKÄRI.\n\nTapahtumapaikka: terveysvesilähteellä metsäisessä seudussa lähellä\npientä kaupunkia.\n\n\n\n\nEnsimmäinen Näytös\n\n\nMetsänen seutu, ympäröitsemä sammaltuneitten kuusten. Perillä lähde,\njonka kivinen arkku vähän kohoo ylös maasta. -- Lääkäri ja Fokas tulevat\noikealta.\n\n\nLÄÄKÄRI. Minä en ymmärrä, herra. Veri virtaa suonissanne vallan\nsointuen. Fokas. Pahat unet, pahat unet minua rasittavat. Lääkäri. Ne\npoistakoon voimallinen tahto.\n\nFOKAS. Mahdotonta! Ne peuhaavat makaavan aivossa ilman hilttiä, ne\nkirotut unet. Mutta kuitenkin, eihän täällä pahaa ilman hieman\nhyvääkin. Katsokaat, nämät uneni paljastavat eteeni tulevaisuuden\nmuodon, ja minä voisin profeteerata, jos kallistuisi luontoni\nsitäkohden. Mutta kirjoitanpa ne paperille, ja varmaan olen jo tullut\nnäkemään, ettei yksikän niistä ole tullut ilman merkitystä.\n\nLÄÄKÄRI. (Erikseen) Taikapäinen mies.\n\nFOKAS. Moisen unen näin menneenäkin yönä, vaihka näinkin sen\nmorsianpiiastani. Niin, näinpä arveltavan unen. Mutta siitä huolimatta,\nnyt tahdon likan vaimokseni, vaihka tulisi minun tunketa läpi vuoren.\nJa syytä on minulla rientoon. Minä ilmasen teille yhden asian, koska\nolemme niinkuin ystäviä. Tässä kiertelee ympärillämme eräs veitikka,\njokin noitanaamanen, turhanpäivänen maajunkkari, mukamakin\n\"luonnontutkija\", niinkuin hän tahtoisi näyttää. Suuri kanalja!\n\nLÄÄKÄRI. Kuka on tämä? jos saan luvan kysyä.\n\nFOKAS. Hä tuo herra Kilian.\n\nLÄÄKÄRI. Pelkäätte siis että lemmittynne sydän väikkyy hänen kauttansa\nvaarassa?\n\nFOKAS. Minä luulen että hän osaa noitua, se mies. Mutta konsti vasten\nkonstia, ja annanpa hänelle kyynerän pitkän nenän, liionkin jos suotte\nminulle hieman teidän vikkelyydestänne, te, herrani.\n\nLÄÄKÄRI. Mikä on tuumanne?\n\nFOKAS. Pinnistää ulos isän naamasta ankara lupaus ja kohta sitten\nnaida. Mutta voittaakseni tämän, käynpä nyt ukkoani kohtaan pieneen,\nviattomaan juoneen, ja teidän avullanne luulen sen onnistuvan. Herra,\nkoska joudumme tästälähin hänen pariinsa taas, niin tehkäät pieni\ntemppu. Tunnustakaat valtasuontani ja lausukaat joteskin pöllistyen:\nmitä, herra Fokas, minä kummastun, sillä teidän sydämmessänne on tuho\ntekeillä. Halkeehan se pian kuin tulinen pummi ellette viipymättä anna\nitseänne aviosäädyn kohtuun. -- Jaa jaa, te myhäilette, mutta minulla on\ntäydet käsissä. Minä murhaan tuon luikkarin luonnontutkijan. Mitä\nsanotte?\n\nLÄÄKÄRI. Tahdon koettaa parastani saattaakseni teitä kohden maalianne.\n\nFOKAS. Päätetty siis. Ja minä toivon tämän saattavan äijän suusta\nlopullisen lupauksen, jonka antamisessa hän, kummallista kyllä, on jo\nsiekaillut kauvan, kiusaten sydäntäni. Mutta sen annettuansa kerran,\nhän seisoo siinä kuin paasi. Minä tunnen hänen. Ja tuolta lähestyy hän.\nPoistunpa nyt hetkeksi, mutta palaan pian taasen, tervehtien teitä\nmolempia. Sillä hän ei saakoon syytä ouneksimaan meitä liittolaisiks.\n\nLÄÄKÄRI. Minä ymmärrän.\n\nFOKAS. Sitämukaan myös asettukoon puheemme ja lauseemme. Malttakaat\ntämä.\n\nLÄÄKÄRI. Rauhassa! Luulenpa siinä taitavani sommailla.\n\nFOKAS. Sommailla, sommailla! Minä menen nyt, mutta tulen kohta taas. --\nMitä, mitä koneita ja kappaleita nämät teidän kourassanne?\n\nLÄÄKÄRI. Mielinpä tutkistella tämän lähteen kemiallista luontoa.\n\nFOKAS. Niin niin, tutkistelkaat ja jutelkaat ukko vallan oivalliseen\nhumööriin. Minä menen nyt, mut tulen kohta taas. (Menee oikealle)\n\nLÄÄKÄRI. (Yksin) Mene sinä niin kauvas kuin kestää! Onpa sinussa\nvekamaa, luulen minä. Mutta olkoon toki tehty mitä lupasin. Sinä olet\nrikas. (Laskee koneensa lähteesen. -- Herman tulee vasemmalta) Jumalan\nrauha!\n\nHERMAN. Huomenta mun herrani! Mitä kokeita ilmestyyvi teille?\n\nLÄÄKÄRI. (Katsottuaan koneisinsa) Ihmeellinen lähde! Mikä verraton\nkemiallisten ainetten yhteys, yhteys kuni aprikoittu luonnon hengeltä\nhämmennetyn terveyden parhaaksi. Vakuutanpa: tämän lähteen heleästä\nhelmasta on virtava takasin monen onnettoman onni.\n\nHERMAN. Veden voiman kautta! Hahaa!\n\nLÄÄKÄRI. Joka on suuri. Juokaat häntä vaan. (Fokas tulee oikealta)\n\nFOKAS. Hyvät herrat, terve!\n\nLÄÄKÄRI. Nöyrin palveljanne, herra Fokas! -- Juokaat vettä, pojat, ja\nsiitä samokaat ympär tienoja uljemmin aina, ja pianpa karkaa teistä\nkauvas kaikki mieltänne samentavat pilvet. -- Terve tuloa, herra Fokas,\nterve tuloa! -- No mille tuntuu, isä vanha? (Tunnustaa Hermania\nvaltasuoneen).\n\nHERMAN. Haa, että ainoa poikani on kuollut!\n\nLÄÄKÄRI. Hulluuksia! Kuka on sanonut tämän?\n\nHERMAN. Minä tiedän sen.\n\nLÄÄKÄRI. Keltä on tämä tieto?\n\nHERMAN. Vaan että minä tiedän sen. Hän oli minun poikani, ja rakastinpa\nhäntä, vaihka olikin hän vallaton poika. Ulos mailmalle hänen lähetin,\nmutta rahaa kirjoitti hän perään, rahaa, rahaa ja rahaa taas. Tuohon\nleikkiin viimein harmistuin, supistin kukkaroni ja aattelin: kestä\nkastit ja näytä että olet mies, joka auttaa itse itsensä. Mutta hänen\nonnensa oli kova, viskasi luorin hänen otsaansa lähettämänä miehen oman\nkäden. Nyt hän makaa makeasti.\n\nLÄÄKÄRI. Teidän sairaassa haaveessanne. Suokaat anteeks, mutta tämä on\njotain fiksiä, jotain päähän-pistänettä.\n\nHERMAN. Hän on kuollut!\n\nLÄÄKÄRI. Hän elää.\n\nHERMAN. Kuollut on hän!\n\nFOKAS. (Eriks.) Ja kuollut olkoon hän, sehän on sydämmeni toive. Tosin\non hän saanut ulos osansa, mutta voispa hän kiusata minua\nkonsteillansa.\n\nLÄÄKÄRI. (Hermanille) Minä tiedän että on vakuutus tässä turha. Mutta\nseuraattepa toki johtoani tämän kesän?\n\nHERMAN. Valaskalana tahdon niellä teidän vettänne ja kuleksia ympäri\nkuin vuorikauris.\n\nLÄÄKÄRI. Hyvä! Ennen mentyää kahden taivaan kuun seisotte uljaana\nmiehenä ja tämä selkkaus on paennut teistä ijäksi.\n\nHERMAN. Taitaako vesi herättää poikani haudasta? Ei! Mutta valelkoon\nse hieman tuota vertani, joka, niinkuin tunnen, jyskyy mun korvissani\nsameana koskena.\n\nLÄÄKÄRI. Hyvä! Juokaat vettä vaan. (Eriks.) Sinä kummallinen ukko!\n(Ääneensä Fokakselle) Herra, miten katsahdatte mailmaan nyt, tällä\nkirkkaalla päivällä?\n\nFOKAS. Synkeästi!\n\nLÄÄKÄRI. Miksi, herrani, koska on teillä raitis ja voimallinen ruumis?\nMinä en ymmärrä.\n\nFOKAS. (Eriks.) Tahtoisko hän pettää minut?\n\nLÄÄKÄRI. (Eriks.) Mielin hieman ivata hänen kanssansa. (Ääneensä) Minä\nluulen, että käyvät nämät sumut ulos jostain sisällisestä salatusta\nlähteestä ja sentähden pyydän teitä, herrani, terottamaan huomionne\nkohden sydämmenne historjaa.\n\nFOKAS. Sydämmeni historjaa? Toivonpa etten olekkan mikään murhamies.\n\nLÄÄKÄRI. Jumala varjelkoon meitä! Mutta moneen tuhon loukkoon voi mies\ntäällä joutua aatoksiensa retkillä. Onhan moni mahtava aivo täällä\nsamentunut tuumiissa elämän pulmaa.\n\nFOKAS. Elämäni filosofian perusta, järkähtämätön perusta on raamattu ja\nAugsburgin tunnustus. (Eriks. ja katsahtaen salasesti Hermaniin) Ukko,\nota ad notam tämä.\n\nHERMAN. (Eriks.) Olethan sinä toki oiva miesi, luulen minä: Herraa\npelkäävä, toimekas ja tarkka kaikessa huoneellisessa. Hyvä!\n\nFOKAS. Herra, tahdotteko tunnustaa valtasuontani?\n\nLÄÄKÄRI. Minä tunnen sen tasasen juoksun.\n\nFOKAS. (Eriks.) Jos hän pettää minut, pitäen minua narrinansa, niin\nhalkasenpa hänen päänsä. (Ääneensä) Herra, tahdotteko tunnustaa\nvaltasuontani? Häh?\n\nLÄÄKÄRI. Levoton mies, kovin levoton. (Tunnustaa, ottaen äkkiin\npäällensä kummastelevan muodon) Mitä! Miksi tämä muutos?\n\nFOKAS. Jotain siis huomaatte viimein. Mutta asia on tämä että makaan\npiinapenkillä onnettoman lemmen kahleissa. Siinä on teille salasuus.\n\nLÄÄKÄRI. Ja siinä on meille syy tähän vaaralliseen tilaanne. Herra,\nuhkaahan teitä veriläimäys, joka voi tehdä iskunsa tällä hetkellä;\nsillä sydämmenne riutuu ja pohtaa.\n\nFOKAS. Riutuu ja pohtaa! Tuota olen aatellut.\n\nLÄÄKÄRI. (Eriks.) Hiiteen sinä! Koska riutuu täällä sonnin sydän?\n\nFOKAS. Mitä tehdä siis?\n\nLÄÄKÄRI. Ei nyt yhtikän muuta kuin naida!\n\nHERMAN. Hmk!\n\nLÄÄKÄRI. Naikaat tavallista vikkelemmin, jos elämänne on teille\nmieluista. Tehkäät niinkuin sanon. Pianpa muuton makaatte matoen\nsulhasena tuolla alikammarissa, herrani. Mutta jos nyt turkasen\ntulisesti otatte itsellenne vaimon, niin onpa kaikki hyvin taas.\nUskokaat minua ja tehkäät niinkuin sanon, te ystäväni molemmat. Juokaat\nvettä, naikaat ja olkaat ilosia. -- Mitä! Onhan täällä teillä toveriina\nkaksi oikein kaunokaista sylfiidiä. No lyököötpä he somat, vilkkaat\npäänsä yhteen, saattaen matkaan oikein huvittavia vehkeitä, ilveitä,\nlystinäytelmiä vapaassa luonnossa. Juuri niin! Puhaltelkoot täällä\nraikkaat tuulispäät! -- Hyvästi, mun herrani, kunnes kohtaumme taasen\nmeidän pienessä kaupungissa. (Menee oikealle)\n\nFOKAS. Te kuulitte mitä hän lausui minusta?\n\nHERMAN. Tuikea asia.\n\nFOKAS. Joka ei siedä enään lykkäystä huomiseen. Sydämmeni on vaarassa,\nsanoi hän, ja sen tunnen minä itsekin. Rakastanpa tytärtänne aina\nvimmaan asti, mutta eräs toinen mies uhkaa temmata häntä kouristani\npois.\n\nHERMAN. Kuka mies?\n\nFOKAS. Hä tuo roisto Kilian. Minä luulen että hän osaa noitua.\n\nHERMAN. Tämä mies pysyköön suren-penikulman kaukana tyttärestäni, ja\nsen olen jo antanut hänen ymmärtää. -- Noitua? Kuka? Minä olen se noita,\njoka taivutan likan mielen, annan hänen kelle tahdon ja koska niin\npäätän.\n\nFOKAS. No Herran nimessä jo päättäkäät!\n\nHERMAN. Kun päätän niin päätän.\n\nFOKAS. (Eriks.) Nyt on otollinen hetki ja pannaanpas kova vasten kovaa.\n(Karauttaen kurkkuansa ja röyhistäen itseänsä) Maa ja taivas!\nLupaatteko tänä Herran aamuna ja kunnianne nimessä minulle tyttärenne\nvaimoksi, tuon Selman?\n\nHERMAN. Ole rauhassa.\n\nFOKAS. Lupaatteko?\n\nHERMAN. (Tyhjennettyään pikarin vettä) Juo vettä.\n\nFOKAS. Mitä sanotte?\n\nHERMAN. Juo vettä.\n\nFOKAS. Juo vettä?\n\nHERMAN. Viileytä sinä tulista sydäntäs.\n\nFOKAS. Te ärryttelette minua, ehkä näette minkä damokles-miekan alla\nseison. Mutta tietkäät, rakkauteni kimmassa voisin pian luoda tähän\nverisen, verisen draman. Maa ja taivas!\n\nHERMAN. Ha haa!\n\nFOKAS. Herra!\n\nHERMAN. Mitä tahdot?\n\nFOKAS. Tahdon kunnioittaa teidän karheaa, ijäkästä kiirettänne.\n\nHERMAN. Ole rauhassa ja älä juttele hulluuksia minun kanssani, poika. --\nKas tässä on käteni lupaukseni pantiks. Minä annan sinulle tyttäreni ja\ntoivon että annan hänen miehelle.\n\nFOKAS. Minä luotan sanaanne ja kiitän.\n\nHERMAN. Titaanein voimat ei mua järkäytä.\n\nFOKAS. Mutta mitä asetamme nyt se tapahtukoon pian.\n\nHERMAN. Koska tahdot siis?\n\nFOKAS. Tänä kesänä, jo tällä retkellämme vietettäköön häät.\n\nHERMAN. Jo tällä retkellämme? Tuohan näkyisi joteskin jyrkältä.\n\nFOKAS. Mutta niin on tilani vaade. Kirjeellisesti saatettakoon matkaan\nkuulutus tuolla kotopitäjässämme ja siitä kohta vihkiäiset täällä.\nSiinähän toimi, joka säästää ulostekoja. Ketä on meillä täällä\nkäskettävinä vieraiksemme? Pappi ja pari muuta. Oivallinen toimi, mun\ntuleva appeni!\n\nHERMAN. Olkoon sitten päätetty. -- Mutta vettä olen jo niellyt kyllin, ja\ntehkööt nyt jalkani parastaan. Käyn ilmasemaan likalle hänen tulevan\nkohtalonsa, ja niin tietäköön hän valmistella itseänsä häihin. (Menee\nvasemmalle)\n\nFOKAS. (Yksin) Mene ja saata minulle rikkautes varmaks saaliks.\nSiellähän asuu lempeni, vaan ei tyttäres povessa. Narrit ja utupartaset\nkymnasistikeikarit täällä hikoilkoot naisen tähden. Ja miksi\nrakastaisin enemmin sinua, neito Selma, kuin teitä toisia Evan\ntyttäriä? Mutta hoo, hieman toistahan olisi kuitenkin mielestäni tuo\nThekla-piikanen, joka nyt tuon vartomattoman perintönsä kautta on yhtä\nrikas kuin kasvinsisärensä, tuo \"lintuiseni pieni\". Thekla, olisivat\naartees suuremmat vielä, niin kohta murtaisin tämän liiton ja\nkääntyisin kohden sinua. Ole kihlattukin tuohon viheljäiseen\nmaankulkijaan Konradiin. Rakkaus veretön ja vaisu kuin vesi, perustettu\nnarrimaiseen lapsuuden-kihlaukseen. Fokakselta ainoastaan yksi sana ja\nsilmän isku ja vallassansa on luntun käsi ja sydän. Ja teki sen rikkaus\nja kunnon käytös; kaksi mahtavaa puhemiestä. Mutta miksi rakentelsin\nkapinaa, joka ei maksa sitä vaivaa? Nainen vasten naista ja sama\nrikkaus vasten rikkautta samaa. Nainhan minä Selman ja otan viimein\nhänen isänsä kullat ja perustat. Mutta miksi taasen uneksuin unen niin\npyövelin surkean tästä naimisesta? Häitämmehän vietimme, Jumala\nparakkoon, häitämme Selma ja minä, aih! No musiiki mökisi pahasti kuin\nperkele ja minähän poikaparka kurkistelin, kurkistelin ulos akkunasta\nkovin allamielin. Mitäpäs tapahtui? Äkistihän muuttuivat pellot ja\nvainiot ympärillämme nokimustiksi, muuttuivat totisiksi kummitusten ja\nkyöpelien perämaiksi. Niinhän uneksuin; ja olikos tämä nuoren\nnaipamiehen unta, juuri häitten lähetessä? Sillä unella on\nmerkityksensä ja tulkoon se kätketyksi muistokirjaani. (Istuu alas\nkirjoittamaan) Siinä uni, joka ennustaa jotain. (Laskee kirjan\nkädestänsä maahan, heittäen itsensä levolle) Mitä huolisin, jos kaatuis\ntäällä viimein mies kuin kuiva kuusenrunko, mätänis, lihottaen maata ja\nkylien nautoja, ja siinä kaikki? Mielin uskoa että niin on laita, mutta\nsiihenpä en kuitenkaan niskaani pantiksi pane. Haa! he meitä\nkorventelisitko ja paistelisit, syystä että muistelimme täällä hieman\nomaa parastamme, muistelimme onnen valheellista luontoa ja vahvistimme\nselkämme niinä parempina päivinä. Pois tämänkaltahiset aatokset, pois!\nMinä olen maa ja multa enkä muuta. (Kuorsaa nukkuneena. -- Taavetti tulee\noikealta, mutta astelee kovin hiivistellen, koska huomaa hän Fokaksen)\n\nTAAVETTI. (Eriks.) \"Älä herätä karhua, joka makaa.\" Tuossa makaa hän ja\nvieressänsä eräs kirja, kaiketi se kummallinen unikirja, johon ei juuri\ntoisen ole täällä tirkistettävä. Mutta minä olen kärkäs kuin\nketunpoikanen ja tahdon koettaa kastini. Mitä uneksuit menneenä yönä,\nmies? (Ottaa kirjan, avaa sen ja lukee) \"Uni heinäkuussa yöllä vasten\nkymmenettä. Häitämme vietimme Selma ja minä, mutta häitä murheisia.\nSusilaumana soitto parkui ja kiljui ja äkisti muutuit viherjät\ntantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi erämaiksi ja mustana\nriippui päällämme sureva taivas.\" Ohhoo, mun isäntäni! \"Iso-Turkki\nnousee\" ja hävittää koko mailman. Jumala auttakoon meitä, herrani, ja\nsaattakoon palkkarästini ulos teidän kukkarostanne ennen mailmanloppua.\nSillä \"suuri juopa\" tulee sillon ainiaaksi erottamaan Taavetin\nrikkaasta miehestä. Tuossa on kirjanne. Minä tiedän asian, jota ei\ntiedä täällä kolmas. (Käy muutaman askeleen poispäin) Mutta mielinpä\nlähestyä sinua oikein \"ilosen-pojan\" pauhulla. Se pane hyväkses tai\npahakses. Mitä tiesin minä? Laulelin vaan itsekseeni. (Kääntyy äkkiin\ntakasin, laulaen kovalla äänellä)\n\n    \"Mistäs tulet, mistäs tulet,\n    Poikani iloinen?\"\n\n(Fokas herää, karaten tukka pörrössä tuimasti ylös)\n\nFOKAS. Sinä peikko, minä lyön sinun kuoliaaksi! (Uhkaa häntä\nsauvallansa)\n\nTAAVETTI. Olkaat hiljaa, hyvä herra, ja kuulkaat.\n\nFOKAS. Hiljaa! Minä sinun hiljennän, iskenpä lukkoon tuon kirotun\nkitas, peikko!\n\nTAAVETTI. Mitä tiesin minä? Enhän tainnut uneksuakkan teidän makaavan\ntässä.\n\nFOKAS. Uneksua? Kyllä sinun annan. -- Mitä etsit, lurjus?\n\nTAAVETTI. Minä etsin teitä; sillä herra Vimppeli tahtoisi teitä\nkohdata. Nyt hän kysyy nöyrimmästi jos taitasitte olla hänelle\nsaapuvilla tänään kello viideltä.\n\nFOKAS. Menköön hän sen viedä! Mitä tahtoo hän?\n\nTAAVETTI. Minä en tiedä.\n\nFOKAS. Hän tahtoo lainata rahaa, mutta minä en tahdokkan itselleni\nenemmin vihamiehiä, tai toisin sanottu häntä varten: en tahdo häntä\nvihamiehekseni enkä ystäväkseni; hän on moinen kappale valkeaa\nplaastaria. Mene ja sano hänelle tämä.\n\nTAAVETTI. Te tahdotte niin?\n\nFOKAS. Tulkoon hän kahden täyttävän takausmiehen kanssa ja maksakoon\nseittemät kasvot, niin saa hän rahaa, ei penniäkän muuton, ei penniä.\nMene ja sano hänelle tämä. (Taavetti menee oikealle. -- Fokas hetken\npäästä ja huutaen) Taavetti! (Taavetti tulee takasin)\n\nTAAVETTI. Mitä tahdotte, herra?\n\nFOKAS. (Eriks.) Antaisinko hänelle ajettavaksi tämän asian?\n\nTAAVETTI. Herra, miksi kutsuitte minua takasin?\n\nFOKAS. Poika, tunnetko sinä tuota kuuluisaa Lappalais-Mattia, noitaa ja\ntietäjää, joka, niinkuin olen kuullut, asuu tässä lähellä?\n\nTAAVETTI. Minä enkö tuntis häntä? Huihai! olemmehan pistelleet\nposkeemme naukkejakin leuka vasten leukaa kuin parhaat ystävät.\n\nFOKAS. Olethan kaiketi myös antanut hänen katsoa kämmeneeskin.\n\nTAAVETTI. Sitä en ole uskaltanut, poika-raiska, sillä hän puhuu\npäinvastoin muiden tenhomiesten tapaa, hän puhuu totta.\n\nFOKAS. Voiko hän myös selittää unia?\n\nTAAVETTI. Sehän onkin vallan mestarityötänsä.\n\nFOKAS. Taave, mene hänen luokseen ja sano hänelle että tahtoo häntä\nkohdata eräs herra, Achilles Fokas. Ja sano että vartoo hän minua tässä\nlähteellä huomenna varhain. Minä lystään vähän koetella hänen kuuluisaa\nmahtiansa; tai totuuden nimessä, hän selittäköön minulle erään\npyövelinmoisen unen, he he! Niin, hän tulkoon, ja tiekköön että\npalkitsen hänen ansioo mukaan. Tästä saat sinäkin, saat kymmenen\npenniä.\n\nTAAVETTI. (Ottaen vastaan rahat) Perin kymmenen penniä! \"Kost' Jumal,\nkost' Jumal!\"\n\nFOKAS. Tee niinkuin sanon ja katso että kohtaan hänen tässä huomenna\nvarhain. (Menee periltä oikealle)\n\nTAAVETTI. (Yksin) Noitukoon sinun Lappalais-Matti koiraksi ja niin\npelastakoon minua palvelemasta \"ahnas-sutta\". -- Tuolta lähestyy\nmorsiuspiika, mutta eipä ensinkän ilosena. Sillä karmealla silmällä,\nsen tiedän, katselee hän lähestyvää miehelää. Ja avaako hän koskaan sen\novea? Sitä uskon tuskin, ja kohden isäntäni vastavirtaa mielin nyt\nminäkin veijata, mielin kuvata likkasen etehen miehen oikein nahkonee\nja karvonee niinkuin hän käy ja seisoo, näyttäen itseni tietämättömäksi\ntuosta kipeästä kohdasta. Minä hänen maalaan, ja lyön siinä kaksi\nyhtaikaa: lievitän vähän harmistunetta rintaani tuota juupelia kohtaan\nja teen hänen aina mahdottomemmaksi lintunsa silmissä. Enhän soisi\nhallin hampaisiin tuota vilkasta pääskyä. Tuossa on hän. (Selma tulee\nvasemmalta tuskallisella muodolla)\n\nSELMA. (Eriks.) Minä onneton! (Ääneensä) Taavetti, oletko nähnyt häntä?\n\nTAAVETTI. Ketä, mun fröökinäni?\n\nSELMA. Herra Kiliania.\n\nTAAVETTI. En ole.\n\nSELMA. (Eriks.) Voi mitä pitää minun tekemän.\n\nTAAVETTI. (Eriks.) Teinko valehtellessani oikein vai väärin? Tiedänpä\nmissä löytyy nyt nuori mies. (Ääneensä) Olettepa kovin murheissanne,\nfröökinäni, juuri niinkuin minäkin tällä hetkellä.\n\nSELMA. Mikä vaivaa sitten sinua?\n\nTAAVETTI. Minua, kurjaa trenkiä! Tee tiedätte kennen trenki minä olen?\n\nSELMA. Onko herras lyönyt sinua?\n\nTAAVETTI. En olekkan juuri mies, joka antaa itseänsä peitota. Ja\nkuitenkin sain häneltä korvilleni tänäaamuna.\n\nSELMA. Miksi?\n\nTAAVETTI. Miksi kysyi hän minulta kuin pakana? Nähkääs, äkisti katsoi\nhän puoleeni kuin tarhapöllö ja kysyi, \"uskotko löytyvän helvettiä,\nTaave-poika?\"\n\nSELMA. Mitä vastasit sinä?\n\nTAAVETTI. Minähän yksinkertainen tomppeli lausuin ulos parrastani: onpa\nhelvetti ja kuumakin, ainakin rikkaalle miehelle, niinkuin luemme papin\nperässä kirkossa, hyvä herra. Mutta sillonpa korvani kuumenivat. Hän\njulmistui, sillä näkyypä kuni kamoisi hän hieman tuota haudan toista\nparrasta, muistellessaan mitä teitä hänen rikkautensa ovat tulleet.\nAhnas kuin meren kurimus, juonikas ja verraton kiskoja. Eihän\npeevelissä vedä meidän ruskea härkäpari kaikkeja hänen koukkujansa.\nMutta unissapa hikoilee hän, tiedän minä.\n\nSELMA. (Eriks.) Isäni, mun sydämmeni kauhistuu!\n\nTAAVETTI. Mitä luulette hänen uneksuneen menneenä yönä?\n\nSELMA. Ken huolisi houkon unista?\n\nTAAVETTI. Ken huolisi? Mutta mitä uskalsin minä? Tuossa makasi hän,\npieni kirja hänen vieressänsä. Hiipesinpä, hiipesinpä esiin, kurkkasin\nkirjaan ja siinähän kerrottiin oikein ankara unennäkö juuri teistä.\n\nSELMA. Minusta?\n\nTAAVETTI. Teistä.\n\nSELMA. Mille kuului tämä?\n\nTAAVETTI. Tuon houkon unista.\n\nSELMA. No kerro se kuitenkin.\n\nTAAVETTI. Seisoihan siellä vakailla kirjaimilla näin: \"Uni heinäkuussa\nyöllä vasten kymmenettä. Häitämme vietimme, Selma ja minä, mutta häitä\nmurheisia. Susilaumanahan musiiki parkui ja kiljui, ja äkisti nyt\nmuuttui viherjät tantereet ja metsät meidän ympärillämme autioiksi\nerämaiksi, ja mustana riippui päällämme sureva taivas.\" Ha ha ha! hän\nrakastaa teitä salasesti, luulen minä.\n\nSELMA. Mahdollista kyllä.\n\nTAAVETTI. Totisesti rakastaa hän.\n\nSELMA. Mutta eihän antanut tämä rakkautensa hänelle juuri herttaista\nunta.\n\nTAAVETTI. Eihän se antanut. Siitä onkin hän kovin levoton nyt ja tahtoo\nkaikella-muotoa kohdata tuon mainion tietäjän Lappalais-Matin. Huomenna\nvarhain olen käsketty saattamaan ukon juuri tähän, antamaan herrallemme\nprofeetallisia tietoja. Kaiketi hän kiehtoo nyt tietoa kuinka, näette,\nonnistuisi tuumittu yhteys teidän kanssa, ha ha ha!\n\nSELMA. Olisin minä hänen Lappalais-Mattinsa!\n\nTAAVETTI. Miksi kuvaisitte hänen eteensä teidän tulevan liittonne,\nfröökinäni?\n\nSELMA. Helvetiksi!\n\nTAAVETTI. Sillon peloittaisitte hänen kauvas teistä pois, sen\nkaistapäisen, yksinkörriän, sen aarteitansa valvelevan Hobergin-äijän,\nniinkuin häntä kutsuvat lystilliset naapurit. Sillä seisoopa hän\ntaikauskon vallassa, seisoo lujasti kuin musta Honkalan-muori.\n\nSELMA. (Eriks.) Ja hänelle heittäisit sä tyttäres, oi isä, isä!\n\nTAAVETTI. Tuskanne painaa minua, ja mun täytyy sanoa teille totuus,\njonka äsken teiltä kielsin. Mutta olkaat kyselemättä miksi juonittelin.\nKuinka hyväänsä, vaan että tiedän tuon teidän etsittynneen kuleksivan\nvenosella paraikaa tuolla järven kortistossa. Suokaat mun vähän teitä\npalvella, ja pianpa saatan hänen luoksenne.\n\nSELMA. Sinä olet siis nähnyt hänen? Kutsu häntä, kutsu häntä luokseni,\nja minä kiitän sinua aina!\n\nTAAVETTI. Riennänpä, mun fröökinäni. (Menee vasemmalle)\n\nSELMA. (Yksin) Minä tahdon häntä nähdä, luoda kerran vielä silmäni\npeikosta pois ylös Hermeksen kuvaan, ennen kuin vaivun. Ah! pitääkö mun\nunohtaa hän ikuiseksi ja, murhaten mun sieluani, hellästi hymytä\nmiehelle toiselle, jonka sydämmeni hylkää? Pitääkö mun, katala lapsi,\npaeta päivän armaalta kunnaalta pois alas korven kolkkoon, rämeiseen\nkohtuun ja siellä oljennella? Oi mun äitini, katsahda pyhän asuntosi\nakkunasta alas onnettoman tyttäres puoleen ja lievitä mun isäni mieli!\n(Kilian tulee vasemmalta) Pois tämä ilon paiste kasvoiltasi, Kilian,\njos minua koskaan olet lempinyt; heitä se pois ja pue päälles murheen\nmuoto. Mutta ei! vaan sä unohda koito lemmittys, hän unohda, hän unohda\nja ole ilonen taas. Enhän tahdo elos valkeutta himmentää, en tahdo,\nkaunis Kilian!\n\nKILIAN. Miksi riehut?\n\nSELMA. Oi Kilian!\n\nKILIAN. Mikä on sun murhees? Sano; ehkä voin sen siirtää.\n\nSELMA. Siirrä ennen vuoret kuin isäni siitä, jonka hän kerran päätti.\n\nKILIAN. Mitä on hän päättänyt?\n\nSELMA. Häitä, harppujen ja symbaleitten pauhinaa, hahaa!\n\nKILIAN. Hän on siis antanut lupauksensa?\n\nSELMA. Sen on hän tehnyt, ja korkeana longottaa nyt välillämme\nmahdottomuuden muuri.\n\nKILIAN. Mikä on siis tehtävä? Manata Fokas miekasteloon kuin oikea\nGallian sankari.\n\nSELMA. Pois! Mene murhamaan mies ja tule sitten ja tarjo mulle verinen\npyövelin-käsi. Pois!\n\nKILIAN. Onnettomin keino, ystäväni; mutta löytyisikö toista,\nheittäisimmekö heimomme ja synnyinmaamme?\n\nSELMA. Ah karkurina muukalaisessa maassa, siellä vissiin vissiin kovan\nonnen saaliksi tulisin! Kodon riutuvat muistot, vanhan isäni mahleet\nminua lakkaamatta painelis ja tylysti katselis puoleeni vieras kansa!\nMahdotonta!\n\nKILIAN. Totuus, katkera totuus! Ja meillä on jälel se huonoin arpa.\n\nSELMA. Ah!\n\nKILIAN. Ja se kuuluu: vieraukam.\n\nSELMA. Oi kylmä sana: vieraukam! Mutta Kilianista kohden mustaa Fokasta\nei kulje mun tieni. (Lähestyy erästä kuusta oikealla, heittää vasemman\nkäsivartensa sen ympär ja painaa otsansa vasten sen rankaa) Luoksi\nitsenihän pakenen mä uneksumaan elämäni synkeää tarinaa. Sillon ehkä\nusein minä, mieletön haamu, samoilen ympär saloja, millon vaikertellen\nhuudellen mun kadonetta ystävääni ja millon taasen hurjalla riemulla\nkuusta huokailevaa sulhoani syleilen. Oi kauhua!\n\nKILIAN. Selma!\n\nSELMA. Miksi kutsut minua? Sun lempesi väsyi niin pian, vaipui niin\nsievästi istumaan alas kaipauksen kohtaloon.\n\nKILIAN. (Ryhtyy hänen käteensä) Mitä, mun Selmani! Voiko sun kieles\npistellä niin myrkyllisesti? Vaivunko minä alas kohtalooni sievästi ja\nhuoletonna? Tiedä, tällä hetkellä tuntuu mun sydämmeni kiertyväksi,\ntuliseksi juopaksi, joka nielee kaikki, ja kuolon pimeys ammottaa sen\nalla. Ja luo tämän aatos erota sinusta.\n\nSELMA. (Katsoo ylös kohden Kiliania) Erota!\n\nKILIAN. Minä ehkä uneksuin niin! Mutta nyt olen herännyt ja vannon\npyhästi: me emme koskaan eroo.\n\nSELMA. Ole kiitetty! Nyt näen sun lempes syvyyden ja voiman. Ei kenkään\nmeitä erota, meidän lempemme väikkyy jalossa korkuudessa, halveksien\nesteitä allansa.\n\nKILIAN. Kuitenkin, mitä tehdä, koska seisoo toki tiellämme jäykkä\npatsas, seisoo haamussa sun isäs?\n\nSELMA. Mutta käsittää mua rohkeus ja rohkeuden kohdusta usein vaaran\nhetkenä äkisti välähtäävi ulos viisauden kirkas, terävä säde! Ah kuni\nhiilakas kimmellys nyt päilyy mun ympärilläni, Kilian, ja leimauksen\nsiivillä löydän minä pelastuksen tien.\n\nKILIAN. Sano, mun impeni!\n\nSELMA. Minä sepitän juonen ja paljastan Fokaksen poven, vallan isäni\nedessä. Tulisi hän vaan kerran tuntemaan tämän loukon! -- Rakastaako hän\nminua? Ei, vaan isäni aarteita. Voiko hänen sydämmensä rakastaa ketään\nnaista? Ei ketäkän! -- Ennenpä toki ottaisi hän Theklan, minä tiedän sen,\nminä katson läpi hänen jynkän rintansa. Hän on nuorempi minua ja pian,\nkuni taidamme ennustaa, taipuva miehen valtikkaan alle. Ja mitä vielä?\nHän on nyt melkein yhtä rikas perillinen kuin minäkin, koska lankesi\nhänelle äkkiin tuo valtanen perintö. Mutta, niinkauvan kun seisomme\nyhtä kalliilla perustalla molemmat, luulen ettei katso hän sitä\nvaivan-maksavaksi houkutella puoleensa toisen kihlattua.\n\nKILIAN. Kuinka taitaa hän toivoa?\n\nSELMA. Mitä huolii hän liitoista, kihlauksista, hän se itsekäs,\nluottaen vaan rikkauksiinsa.\n\nKILIAN. Mutta enhän ole vielä selkeällä mitäkohden pyrkivät nyt\ntuumasi.\n\nSELMA. Tiedä että on tuo uhkea sankarini eräs kummallinen, hän on\ntaikauskonen kuin villi Mohikaan, luottaa aaveisin ja uniin, jotka hän\ntarkasti aina kirjottaa muistoksi. Nythän pieni sattuma, hänen\npalvelluspoikansa kautta, joka rohkeni vähän tirkistää herransa\npäiväkirjaan, on antanut minulle jotakin tietoa hänen viimeisestä\nunestansa. Tulevista häistämmehän uneksui hän, mutta kovin murheisen\nunen, se katala. Nyt arvelee hän, arvelee sen merkitystä ja on\npäättänyt saada siitä selityksen eräältä tietäjältä tässä lähellä,\nkutsuttu Lappalais-Matiksi. Huomenna aikasin, aina tuon saman\npalvelijan toimesta, hän tahtoo nyt kohdata ukkonsa juuri tässä, tämän\nlähteen äärellä. Siinä on juoneni perusta, jonka mukaan ei nyt\nastuisikan esiin tuo oikea tietäjä, vaan eräs, jokin meidän\ntuttavistamme, mi edeltäpäin annetusta neuvostani, Lappalaisen haamussa\nja nimessä juttelis mun herrani kanssa rahdun ja saattais ulos totuuden\nhänen suustansa, isäni korvien kuulten tuolla metsäs. -- Huoma tämä.\n\nKILIAN. Siinäpä aate!\n\nSELMA. Eikö oiva?\n\nKILIAN. Sinä haaveksit, mun ystäväni, sinä hourit.\n\nSELMA. Se onnistuu, kun löydän vaan miehen, mi esittäisi noitaamme.\nMuistele nyt yhtä ystävistäs, joka veis mun aikeeni maalle ja avaisi\nisäni silmät. Sillä mitä aattelee hän miehestä nyt? Ah, hän on \"Herraa\npelkäävä, oiva ja helläsydämminen mies\". Mikä sokeus! -- Mutta ken\nlähestyy meitä? (Konrad ja Thekla tulevat vasemmalta periltä)\n\nTHEKLA. Oi Selma, mikä riemu, mikä riemu!\n\nKONRAD. Ole tervehditty, sisäreni!\n\nSELMA. Konrad! (Syleilevät)\n\nKILIAN. Entinen koulutoveri, mutta kaiketi ei tunne hän minua enään.\n\nSELMA. Olethan siis tullut, veljeni!\n\nKONRAD. Tässä seison, vielä ihan tuloni tiellä.\n\nSELMA. Oi iloitseepa isämme nähtyäs sun kasvos!\n\nKONRAD. Mutta ne kasvot itse ovat nähneet monta ärjyä siellä ulkona, se\nhuomaa.\n\nSELMA. Me olemme sinua katkerasti murehtineet, katkerasti. Miksi kätkit\nitses meiltä tietämättömyyden yöhön, sinä armoton?\n\nKONRAD. Miksi ette lähettäneet minulle rahaa?\n\nSELMA. Oi minun veljeni! Mutta heittäkäämme tämä ja iloitkamme. Kas\nhymyä mun sisäreni huulilla, kas. Sinä onnellinen! (Syleilee häntä)\n\nTHEKLA. Hm, tuossahan astelin hiljaa hyräellen tiellä, astelin\nlapsinen: ja mitä näki mun silmäni äkisti? Oi aatteles riemullista\nkohtaamista, aatteles!\n\nKONRAD. (Tarttuen Theklan käteen) Hän käyskeli mua vastaan, uskollinen\nmorsian, ja, niinkuin olen kuullut, nyt myöskin morsian niin rikas.\nHyvä! Mutta ole toki itse rikkautes emäntä; minä tahdon näyttää miehen\njotain oppineeksi maailman markkinoilla. -- Mutta sisäreni, onpa\nseurassamme eräs ylevä naapuri, jota en tunne.\n\nSELMA. Ah mitä huomaan tässä riemun ja surun häiriössä!\n\nKILIAN. Eiväthän tarvitse täällä välimiestä entiset koulukumppanit.\nTerve, Konrad, ystäväs Kilian sua tervehtii.\n\nKONRAD. Jumal avita! istuimmehan vallan vieruskumppaneina. Terve\ntuhannet kerrat! Muistanpa oivallisen poijan ja monta retkeä\nkamppailtuaa hänen kanssansa.\n\nKILIAN. Muistoja elomme aamuhetkistä! Mutta pian tuli toinen aika,\ntiemme erosit ja moni aurinko on kiertoillut millon pilvissä millon\nkirkkaalla. Kuitenkin, nyt kohtaamme tässä.\n\nKONRAD. Ja oltuamme täällä monessakin huhmarissa emmehän kuitenkan\nvielä ripustele huulta.\n\nKILIAN. Mutta voi häntä, joka täällä pahimman kohtaa, jolta temmataan\nkaiken elämän elämä!\n\nKONRAD. Mitä, poika?\n\nKILIAN. Mies mailmalta, hän naurahtelee lemmennarrille. Hyvä, nyt naura\nsinä minulle myös. Minä itse naurasin, jos sydämmeni valittu olis eräs\ntoinen impi. Enköhän?\n\nSELMA. Konrad, minä tunnustan kainoomatta: Kilian on mun lemmittyni.\nTässä seisoimme koskas tulit.\n\nKILIAN. Jyristessä tuomion ukkosten, emmehän muistelekkan täällä juuri\nkaikkia sävyllisyyden sääntöjä. Onneamme uhkaa katastrof; ja sinä\nkohtasit meidän tässä.\n\nKONRAD. Rakastava pari? Ihanata! Mutta miksi tämä synkeys?\n\nSELMA. Isäni tahtoo toisin, ja on jo pyhästi luvannut käteni miehelle,\njonka sydämmeni hylkää.\n\nKONRAD. Ken on mies?\n\nSELMA. Mies tyly kuin röysteinen paasi, kitsas kuin sammakko, joka,\nniinkuin sanotaan, syö saveakin säästäen -- Fokas!\n\nKONRAD. Hän! Fokas?\n\nSELMA. Se kilpikonna!\n\nKONRAD. Mitä aattelee isämme?\n\nSELMA. Mitä aattelee hän? Aina toisin kuin muut ihmiset. Mutta\ntekisinkö hänen tahtonsa ja ottasin kantaakseni kirouksen taakan?\nMahdotonta, vaihka nouseekin siitä myrsky ja huoneemme rauha\nkarkotetaan pois!\n\nKONRAD. Kova seikka. Mitä meinaat, Kilian?\n\nKILIAN. Etten osta onneani teidän huoneenne onnettomuudella. Ennen\nmahdan olla eremiitti!\n\nSELMA. Ja minä ennen palkkapiikana syödä talonpojan leipää, kuin\nemäntänä Fokaksen pöydäs.\n\nKONRAD. Mielettömyyksiä! Käännettäköön ukon pää ja oikein miesvoiman\nkielillä.\n\nSELMA. Ah, sillon on hän kuuro kuin hirsi. Toki, jos kellenkään, niin\nsinulle kallistaa hän korvansa nyt, koska, hänen ainoa poikansa, nyt\ntulet kuin Tuonelasta. Sillä kuolleena on hän sinua pitänyt, kovin\nsinua kaipanut ja murehtinut. -- Tämä päivä on hänelle riemuisa, mutta\npelkään toki, ettei poikke hän sanastansa ilman tuntemista miehen\noikeaa mieltä. Mutta siihen luulen nyt keksiväni oivan keinon. Oi\nKonrad! tulitpa tällä hetkellä juuri kuin johtaamana suosivan onnen.\n\nKONRAD. Mikä on aikees?\n\nSELMA. Sinustahan saan minä parhaan Lappalais-Matin!\n\nTHEKLA. (Eriks.) Jumala, mitä juttelee hän!\n\nKONRAD (tuijottaen) Lappalais-Matin?\n\nSELMA. (Naurahtaen vilkkaasti ja ryhtyen Konradiin) Että voin nauraa\nvielä vimman pyörteessä! Kaiketihan luulet ettei ole nyt laitani\noikein.\n\nKONRAD. Melkein niin.\n\nSELMA. Hetki on valmistanut aatteeni, ja minä riennän sen tekoon.\nIlosen ilveenhän näytämme tässä huomenna, ja sinä kuvailet siinä erästä\nsuurta tietäjää, Lappalais-Mattia. Sinä lupaat?\n\nKONRAD. Jos taidan täyttää kohdan.\n\nSELMA. Sinä, joka poikana jo meitä naurottelit aina hengettömyyteen\ntuolla jääryttelevällä taidollas? Oikeinpa niekan tavalla teet sinä\ntässä tehtäväsi, Konrad, ja samoin Thekla, toivon minä; sillä hänen\npitää saaman rollinsa myös.\n\nTHEKLA. Elä nyt ihmeitä aattele! Mitä minä?\n\nSELMA. Sinun täytyy; toki etpä saakkan likempää tietoa vielä. Konrad,\nkuule näytelmäni kehäys sinä. (Siirtyy sivulle hänen kanssaan)\n\nTHEKLA. (Kilianille) Kaiketi myös tekin saatte leikissä osanne.\n\nKILIAN. Kuinkapa hän asetellee.\n\nTHEKLA. Varmaan onnistuisitte.\n\nKILIAN. Mahdotonta. Minulla ei ole niitä lahjoja.\n\nTHEKLA. Sanotteko niin? Ja toisin uskoisin toki. Mutta minuun ei hän\nluottakoon. Enhän voisi minä vaihdella kurjaa luontoani, nyt olla\nmyrsky, nyt tyyven ilma, sillä minä olen vaan tuommonen pieni, kurja\nlähde.\n\nKILIAN. Mutta lähteen kirkkaana pintanapa teidän silmänne kuvaa meille\ntaivaan. Sillä tällä hetkellä olen teissä ihastellen katsellut ilon\nhiljasta autuutta.\n\nTHEKLA. \"Tällä hetkellä\", sanoitte, tällä hetkellä! Ettehän sitä\nihmettele?\n\nKILIAN. Onhan se teille verraton hetki!\n\nTHEKLA. Hm. Tuolla vaeltelin hyräellen tiellä, koska hän lähestyi, tuo\nvallaton mutta korea sulhoni. (Vähän naurahtaen) (Konrad ja Selma\nkäyvät esiin)\n\nKONRAD. Oivallista! Kilian, kohota nyt toivos siipi!\n\nKILIAN. Mitä annat mun toivoni kohotteeksi?\n\nKONRAD. Kaikki vielä hyvin! -- Haa! teenpä pienen katselman herra\nFokaksessa ja näytän missä tauti istuu.\n\nSELMA. Paljasta juonta häneltä tuon veitikan lääkärimme avulla\nyksinkertasta isäämme kohtaan, tiedän minä. Mutta juoni vasten juonta,\nja huomenna kuulevat nämät kuuset menon.\n\nTHEKLA. Älä ihmeen tähden, Selma!\n\nKONRAD. Me kaivamme vastaan ja syvemmältä, likka, ja teemme lystillisen\nkepposen.\n\nSELMA. Me hänen viskasemme ylös pilviin asti alastomana, oikeassa\nhaamussansa.\n\nKONRAD. Ja hurraamme. Kaikki seisoo jo selvästi mun edessäni. Riennä,\nkuni lupasit, antamaan ensiksi aikeestamme tieto pojalle, ja olkoon hän\nmeille uskollinen apuri. Minä itse en lähesty nyt kaupunkia, vaan tähän\npysäyköön minusta kaikki tieto, kunnes leikki on tehty.\n\nKILIAN. Sinä viivyt vieraanani.\n\nKONRAD. Ja olen muukalainen muille kunnes huomenna heitän päältäni\nnoita-ukon pukimet ja ilmestyn isälleni poikanansa. Thekla. Ah!\n\nSELMA. Ja sillon voit sinä onneksemme häntä kohtaan paljon.\n\nKONRAD. Parastani koetan noitasauvallani. Mitä, Kilian?\n\nKILIAN. Mitä aattelisin? Mutta enhän tahdo teitä hämmentää, vaan odotan\nkaukana.\n\nKONRAD. Ole sinä rauhassa. Mutta Thekla, sinun täytyy esiin. Ole uljas!\n\nTHEKLA. No minä tahdon koettaa, mun Konradiin, ja astua päisin\nnoitamahtis suojassa, minä tahdon koettaa.\n\nKONRAD. Uhkea tyttö! Kas kun huomenna oikein isket yhteen tuon meidän\nvalttimme kanssa!\n\nTHEKLA. Herra varjele minua!\n\nKONRAD. Ha, ha, ha!\n\nSELMA. Minä kirjotan sanat sun etees, joilla kohtelet sankarias, ja\nteetpä kylläkin sievän rollin, takaan minä.\n\nTHEKLA. Nonoh!\n\nKONRAD. Minä myös tahdon kohtani.\n\nSELMA. Sen saat, mutta muista: respekt sille! Ei yhtään loiskimista\noikeasta reitistä pois.\n\nKONRAD. Uskaltaisinko ankaran nerosi tähden?\n\nSELMA. Neron tekemä ja neron näyttämä siis; ihanata!\n\nKONRAD. Ja poika saa viimein likkansa kuin komediassa ennenkin.\n\nSELMA. Paikalla, jos vaan pelaamme hyvin, sen lupaan.\n\nKONRAD. (Kilianille) Hän ylvästelee joteskin. Mutta ellei hän täytä\nmitä lupasi, mikä rangaistus?\n\nKILIAN. Hän poikaansa ei saakoon!\n\nKONRAD. Oikea tuomari, joka ei ensinkän säästä omaa nahkaansa.\n\nSELMA. Paljon voitetaan, paljon kadotetaan. Mutta rientäkämme. Hyvästi\njääkäät!\n\nTHEKLA. (Konradille) Hyvästi! Mutta näenpä sun huomenna vasta oikein\nkörrinä, tiedän minä.\n\nKONRAD. Näet moisen ukon, näet Lapin noitarämeiltä sammaleisen kannon.\n\nTHEKLA. Ui!\n\nKILIAN. Mutta pian taasen ilmestyy hän jalona jääkärinä, pyssy\nkäsivarrella ja vyöllä kiiltävä torvi. -- Hyvästi! (Syleilevät ja\npoistuvat, miehet vasemmalle, naiset oikealle)\n\n\n\n\nToinen näytös\n\n\nSama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Taavetti tulee.\n\nTAAVETTI. (Yksin) Ei ketään vielä. Mutta rientäkööt he vaan asettamaan\nviritteensä aijoissa valmiiksi, ja tehkööt sitten toimensa että lentää\ntuo peijakas viimein kynsistämme höyhennettynä haukkana; ja sillon\nnauraa Taavetti, ha, ha, ha! (Selma ja Thekla tulevat)\n\nSELMA. Tuossa seisoo hän. Tuleeko sinun herras?\n\nTAAVETTI. Hän tulee.\n\nSELMA. Kuinka luulet, poika, uskonneeko hän mitä kuulee hän tietäjän\nsuusta?\n\nTAAVETTI. Kaistapäinen mies. Tavallisesti ei hän usko muita kuin\nitseänsä, mutta onpa hän tässä kohdassa kuin lapsi. Ja kuultuansa vielä\nukon hänelle kertovan tuon hänen viimeisen unensa, niin uskoopa hän\nkaikki mitä sanoo tämä ukko.\n\nSELMA. Niinpä aattelen myös minä. Mutta aamu joutuu; missä viipyy\nKonrad?\n\nTAAVETTI. Tuossahan tulee hänen toverinsa, herra Kilian. Mutta ken on\nhirviö hänen seurassansa, tuo elävä surenpeljäte, punanen patalakki\npäässä? (Kilian ja Konrad tulevat, edellinen jääkärinä, jälkimmäinen\nkummallisessa puvussa. On hänellä paksu rippuva tukka, tuuhea parta,\nharmaat ja kovin pöyhkeät silmäripseet, väljä, krouvi mekko yllä ja\nsauva kädessä)\n\nTHEKLA. Herra minua...!\n\nTAAVETTI. Ellei tämä tee miraakelia!\n\nKILIAN. Kaikki hyvin? toivomme.\n\nSELMA. Ellei itse paha ole irti. (Osottaen kohden Konradia)\n\nKILIAN. Meidän tietäjämme.\n\nKONRAD. Olisko perkele irti, niin onpa tässä mies, joka soittaa hänen\nsauvallansa pian alas kötsiinsä takasin. Tässähän Lapin noita!\n\nSELMA. Julmettunne itseäskin!\n\nKONRAD. Mitä! Kuulenpa noitalintuni äänen. No tule tule, herttanen,\nkanssani livertelemään!\n\nTHEKLA. Pois! Älä tule tänne! (Pakenee kiljuen Konradia, joka tahtoo\nhäntä syliinsä)\n\nSELMA. Hiljaa, Konrad, hiljaa! (Hilliten heitä, mutta naurun muodolla)\n\nKONRAD. Minä kuulin varpusen äänen.\n\nTHEKLA. Sinä tarhapöllö! (Nauraa)\n\nSELMA. Alallaan! Muistakamme, että olemme salaliittolaisia.\n\nKONRAD. Komijanttejahan ilosia me ollaan. Ja minä halaan jo päästäkseni\nleikkiin. Tulkoot jo hyvät herramme.\n\nSELMA. Taavetti, ole vartijamme tuolla tiellä ja saata meille tieto\nnähtyäsi isäni tai herras.\n\nTAAVETTI. Sen teen, mun fröökinäni. (Menee)\n\nSELMA. Etkö pysäy tähän vaiheillemme, Kilian, tähän kuusten suojaan?\n\nKILIAN. Minä en viivy tässä. Toki, sun torves äänen kuultuani, Konrad,\nsillon kiidän takasin nuolena. Mutta ääntääkö tämä kerran?\n\nKONRAD. Ole varma siitä. Sinä saat sinun Selmas, sinä saat hänen. \"Sinä\nsaat omas ja minä saan omani.\" (Haparoitsee Theklaan päin, joka\nvikkelästi väistyy syrjään)\n\nSELMA. Mutta \"noita jäi ilman\", luulen minä.\n\nTHEKLA. Ha, ha, ha!\n\nKONRAD. Tule tänne!\n\nTHEKLA. Häpee!\n\nKONRAD. Minä käsken!\n\nTHEKLA. Minä tottelinko? (Taavetti tulee)\n\nTAAVETTI. Patruuni Herman!\n\nSELMA. Hyvä! Mutta seiso vartijana hetki vielä ja tule ja sano koska\nsun isäntäs tulee.\n\nTAAVETTI. Minä menen ja seison, minä tulen ja sanon. (Katoo)\n\nKONRAD. Ha, ha, ha! rupeetko runoilemaan, sinä jeeveli?\n\nSELMA. Poika mielii hieman vestellä.\n\nKILIAN. Nyt tehkäät parastanne.\n\nKONRAD. Minä kutsun sinua torvellani.\n\nKILIAN. Ja minä vastaan sinua torveni taivaan pauhinalla. (Menee\nvasemmalle)\n\nSELMA. Missä on sitten torves, Konrad?\n\nKONRAD. Tuolla ojalla, missä muukin jääkäripukuni. (Katselee oikealle)\nTuossahan näen siis isä-ukkoni. Mutta äkeä on naamas, poika, äkeämpä\nkuin ennen, mielestäni.\n\nSELMA. Tämän vehkeemme tähden.\n\nKONRAD. Että myöntyi hän.\n\nSELMA. Töin ja tuskin.\n\nTHEKLA. No voi, ulos ovestahan käski hän meitä \"lunttuja\", Jumala\nnähköön!\n\nSELMA. Mutta häntä kiusasimme, herätimme viimein hänen tuon pienen,\nhyvin tunnetun utelijaisuuden. -- Hän tulee! (Herman tulee, huomaamatta\nKonradia, joka seisoo syrjemmässä)\n\nHERMAN. Juosta hälläkköjen pilliä mukaan! Minä hullu! -- Mitä?\n\nSELMA. No mun isäni...\n\nHERMAN. Vaiti, vaiti! Isä, joka ei kärsi pilkkaa lapseltansa.\n\nTHEKLA. Ah emmehän teekkän teistä pilkkaa, hyvä setäni!\n\nHERMAN. Vaiti sinäkin, jaa-ah sinäkin tässä! -- Mitä hulluuksia!\n\nSELMA. Vaan pieni, viaton ilve teidän huviksenne, ja lääkärimme\ntoiveesta.\n\nHERMAN. Huvikseni? Senpä kohta näemme. -- Mutta kyllä tiedän missä pieksu\nlikistää. Mutta koukisteleminen ei auta, piikaseni, ei auta, vaan tänä\nkesänä olet Fokaksen vaimo. Hän on kelpo mies, tarkka ja Herraa\npelkäävä mies ja rakastaa sinua kovin.\n\nSELMA. Sen näyttäköön hän tällä hetkellä.\n\nHERMAN. Sen näyttäköön hän! Kuinka? Selma, Selma, antaisinko sinun\nkoiritella edessämme?\n\nSELMA. Ei yhtään koiritusta, isäni. Tämä vanha mies on käyttävä asian\nviisaudella, tiedän minä. (Herman huomaa Konradin, joka tekee hänelle\npienen ja kankean kumarruksen)\n\nHERMAN. Hee!\n\nSELMA. Hän on eräs siivo ja kunnon ukko.\n\nHERMAN. Hiiteen sinä! Tuhtaushuoneesen koko mies! Kuka olet?\n\nKONRAD. Matti on nimeni.\n\nHERMAN. \"Se Matti, joka pirun petti.\"\n\nKONRAD. Minä en petä ketään.\n\nHERMAN. Et itse piruakan?\n\nKONRAD. En häntäkän.\n\nHERMAN. Niin niin, korppi ei ronkkaa pois silmää toisen korpin päästä,\ntiedän minä. Mutta mikähän kriipi sinä oikein olet?\n\nKONRAD. Minä olen Matti.\n\nHERMAN. Matti Matti! Mikä on virkas, joka sinun elättää?\n\nKONRAD. On minulla pieni maja, majani ympärillä pieni turve, jota\nkätten väellä viljelen. Mutta käynpä taasen ulos maailmallekin antamaan\nihmisille tietoja, sekä menneistä että tulevista, jonka ihmeellisen\nlahjan Herra on minulle suonut ja josta häntä kiitän.\n\nHERMAN. Sinä villitty, häväisethän sekä Jumalaa että ihmisiä! Tiedät\nsekä menneet että tulevat! No peijakas! Sanoppas edes ristinimeni.\nMutta ollethan sen kaiketi kuullut. No sanoppas se kuitenkin.\n\nKONRAD. (Juhlallisella äänellä) Erik Bonifacius Herman, Kuikkarissa\nsyntynyt, suuren Moution hallitsija nyt.\n\nHERMAN. Totta äijä! Mutta sen olet koreasti kuullut. Sanoppas kuinka\nvanha olen.\n\nKONRAD. Ykstuhatta kahdeksansataa kakstoista kello seittemän aamulla\nhelmikuussa syntyi herra Erik Bonifacius Herman, ja syntyi samana\npäivänä Kuikkarissa vallan kummallinen, eräs silmätön, sokea sonni.\n\nHERMAN. Hmk!\n\nKONRAD. Onkos totta?\n\nHERMAN. Totta, äijä, totta! Niinpä syntyikin samana päivänä meillä\nsilmätön sonni, tiedän minä äitini kertomuksesta. Mutta peevelistäkö\nsinä sen tiedät?\n\nKONRAD. Minulla on vaan se omaisuus.\n\nHERMAN. Omaisuus? (Selmalle) Häh? Minä luulen että sinä muikistelet.\nKatsoppas tänne, tietäjä sinä, tässä minun ainoa lapseni ja suuri\nkanalja. Kuinka ennustat hänestä? Lohduta minua sillä että saa hän\noikein ankaran miehen, miehen, joka pitää siippansa kurissa ja Herran\nnuhteessa.\n\nKONRAD. Kaksi hälle antoi Luoja: hyvän sydämmen ja vikkelän mielen, ja\nnäilläpä voimilla hän vallitsee kerran miehensä.\n\nHERMAN. No peijakas! onko Fokas niin sievä sielu, että kumartaa hän\ntoffelia?\n\nKONRAD. Ei hän, vaan eräs toinen mies.\n\nHERMAN. Vaiti, ukko! Fokas on tuleva vävyni, ei kenkään toinen.\n\nKONRAD. Minä vaan ilmotan mitä näkee sieluni silmä.\n\nHERMAN. Nyt näkee se väärin!\n\nKONRAD. Tämän ratkaskoon aika. -- Mutta mitä, herra? Kutsuittepa neitoa\ntässä teidän ainoaksi lapseksenne, ja kuitenkin näen hengessä teidän\nuljaan poikanne lähestyvän kotoansa.\n\nHERMAN. Näet väärin taas. Poikani on kuollut.\n\nKONRAD. Hän elää, ja kohta seisoo hän edessänne.\n\nHERMAN. Haa! jos totuuden nyt sanot, niin kehen uskon täällä, Jumalaan\nvai pahalaiseen?\n\nKONRAD. Uskokaat selkeään totuuteen. Ja jos hän tulee, niin lupakaat\nminulle yksi asia.\n\nHERMAN. Sen lupaan minä. (Eriks.) Mitä mahtanee hän tahtoa?\n\nKONRAD. Ettehän arvaa mitä anon, mutta hyvin voitte sen täyttää. Myös\ntyttärenne yhdistyy kanssani tähän pyytöön, sillä hän armottelee\nvanhaa.\n\nSELMA. Ah, isäni, minä rukoilen hänen puolestansa! (Eriks.) Mutta kyllä\ntiedän mitä hän meinaa.\n\nKONRAD. Pyhästi siis lupaatte, mun herrani?\n\nHERMAN. Sen olen jo luvannut, ukko.\n\nKONRAD. Minä kiitän.\n\nHERMAN. Jos hän tulis, Konrad ilonen, mitä enkö antais minä!\n\nKONRAD. Ellei hän tule, pääni annan minä!\n\nHERMAN. (Eriks.) Sinä peikko, mitä sinusta arvelisin? (Taavetti tulee)\n\nTAAVETTI. Herra Fokas on tulossa.\n\nSELMA. Olkam valmiit! -- Hän onko jo läsnä?\n\nTAAVETTI. Eipä vallan. Tuolla niittukujalla hän tallustaa.\n\nHERMAN. Mutta kas sinä!\n\nTAAVETTI. Minä, herra?\n\nHERMAN. Juuri sinä junkkari!\n\nTAAVETTI. Teidän nöyrä palvelijanne, jos niin tarvitaan.\n\nHERMAN. Junkkari!\n\nTAAVETTI. Nimeni on Taavetti.\n\nHERMAN. Kyllä tunnen sinun. Vai koirittelet sinä omaa herraas vastaan!\nEikö ole Fokas sinun herras ja sinä lurjus hänen trenkinsä?\n\nTAAVETTI. Hän on minun herrani ja minä hänen trenkinsä, hänen koiransa,\nnimittäin uskollinen, hyvä koiransa, ja se, joka herraani soimaa,\nkavahtakoon hammastani, sillä niinkuin täällä jääkäri, niin on hänen\nkoiransa. Ja totta sanoen, niin koirittelenpa hieman nytkin ja yhdessä\njuonessa näiden armaitten fröökinäin kanssa. Mutta hartaudella\nsanottu...\n\nHERMAN. Mitä mökiset!\n\nTAAVETTI. Minä olen niinkuin herrani trenki ja emäntä yhtaikaa. Mutta\nme vasta emännöitsemme, ymmärtäen konstin, kukkaroa säästää. Hän itse\non huoneenhallituksemme paras madammi; tuollahan käy hän torilla;\nkinailee, kinailee ja ostelee moonaa vallan polkuhintaan. Sillä emmehän\nmenetä rahojamme kalleisin trahtööriherkkuin me, vaan itse me\ntotossamme paistelemme ja kärhäilemme ja sitten nakertelemme kukin\nnurkassamme kuin kaksi rottaa, lukitun oven takana, hyvin ymmärretty.\nPeijakas! Yhtenä päivänähän könötti hän tulla torilta, kantaen\npulleassa poijussansa oikein ikivanhaa kukkoa, senkaltasta äijää.\n(Selma antaa kuulla äkkisen ja tirskahtavan ehkä tukehtuneen naurun)\n\nKONRAD. (Eriks.) Minä pidän sinusta, poika.\n\nTAAVETTI. Oikein totta! Sen kukon osti hän muutamalla pennillä. Sillä\nkuka uskalsi hampainensa enään tuon vanhan pyövelin kimppuun? Me sen\nteimme.\n\nHERMAN. Kitas kiinni!\n\nSELMA. (Eriks.) Puhu vapaasti vaan.\n\nTAAVETTI. Ja kas kun me oikein rupesimme sitä uranssamaan, niin olipas\nsiinä ryskettä ja paukkinaa, -- Jessus!\n\nHERMAN. Sinä valehtelet, hunsvotti!\n\nTAAVETTI. Vai niin; eikö osaa hän säästää? Hän kun osaa. Rikas on hän\nja rikkaammaksi tulee hän aina. Tuima vävypoika yhdelle isälle siinä\nmiehessä. Minä rohkenen kysymään: onko perustaa siinä maineessa, että\non hän juuri teidän tuleva, sievä vävynne? (Vieden kätensä kohden\nlakkiansa) Saanko luvan kratuleerata? (Herman karkaa nostetulla\nsauvalla kohden Taavettia, joka, astellen takaperin, välttyy hänen\nedestään; ja niin kulkevat he, kiertyen kerran ympär teaterin, toisten\nsalaisesti naureskellen)\n\nHERMAN. Sinä hävytön rakki, tahdotko sauvastani?\n\nTAAVETTI. En tahdo, herra, en!\n\nHERMAN. Tahdotko sauvastani?\n\nTAAVETTI. En ensinkän, mun herrani! Maistukoon makeammallekin tämä\nkylänkaakku, mutta sitä sorttia jokapäiväistä leipää saan kuitenkin\nkotonani nauttia vallan tunsin sekä trenkinä että emäntänä.\n\nHERMAN. (Polkien kerran jalkaansa) Mene tiehes, konna, ja paikalla!\n\nTAAVETTI. Mitä sanotte?\n\nHERMAN. Mene!\n\nTAAVETTI. Pois tästä ja tällä hetkellä? Älä älä Herran tähden,\nveikkonen, niin hangitsekkan!\n\nHERMAN. Häh?\n\nTAAVETTI. Älä Herran tähden!\n\nSELMA. Me täydymme kärsiä häntä.\n\nTAAVETTI. Niin, älkäät Herran tähden tehkäät minulle temppua nyt, sen\nsanon vaan. Minä pois! Haa! nouseehan, tiedän minä, tässä meille\nsenpäivänen komjanttikärhämä, jonka juuri minä olen asettanut jaloille\nja voin sen myös -- tämä huomakaat -- voin sen myös ennen aikoja kumota,\njos niin tahdon. Sentähden koreasti, veikkoset, koreasti vaan! Hetki on\ntullut, jota olen vartonut kuin kettu vanhan tamman huulta; ja nyt se\nputoo.\n\nHERMAN. Höh! Vai putoo se.\n\nTAAVETTI. Putoo, jos olemme äänettä kuin hiiret.\n\nHERMAN. Tytöt, onko mies viisas?\n\nTAAVETTI. Noin \"treqvart i bok\" toivon minä, mutta pelkään pojan aivon\npuristuvan, ellei saa hän nähdä tässä sydämmensä lystiä. Ja toiseksi\nsaan minä raportteerata, ettei Hobergin-ukko olekkan meistä enään juuri\nkaukana.\n\nSELMA. Minä näen hänen! Rientäkäm asettamaan itsiämme. Tässähän viivyt,\nMatti, hänen tullessansa.\n\nKONRAD. Tässä istun lähteen partahalla. (Istuu)\n\nSELMA. Poika, sinä tulet kanssamme tänne. (Osottaen vasemmalle)\n\nTAAVETTI. Ei, vaan tänne lyyhistyn närheen alle kuin jäniksen-poikanen.\n(Asettuu alas verhoon oikealle, toki näkyväksi katselijoilta)\n\nSELMA. Mutta liikahtamatta, hivahtamatta, se muista.\n\nTAAVETTI. En hengitäkkän.\n\nSELMA. Me tänne! Tule, Thekla, seiso tässä sievästi, kunnes annan\nsinulle viittauksen. (Saattaa hänen vasemmalle kuusten verhoon)\n\nTHEKLA. Vapisenpa jo vallan, ja saatanpa kohtani hukkiolle, tiedän\nminä. Voi!\n\nSELMA. Äänettä! -- Tulkaat, isäni, rientäkäät!\n\nHERMAN. Olenhan sun narris.\n\nSELMA. Te olette mun isäni. -- Tässä on sijanne. (Asettuvat vasemmalle,\njääden katselijain näkyviin)\n\nHERMAN. Seistä ja tirkistellä tässä!\n\nTAAVETTI. Istukaat alas kuin minäkin, ja voimmepa kuin herrat. Mutta\nah olis meillä vielä kullakin pieni olvipullikka tuollon tällön\nsuuteltavana! Sehän riemuamme voitelis.\n\nHERMAN. Mitä näriset sinä iiliskotti siellä pensastossa? Sauva-öljyä\nolven verosta sinulle antaisin, ja oikein sydämmestäni.\n\nTAAVETTI. Käyvätpä meidän aatoksemme yhtä. Merkillistä! Samanhan\nsydämmellisen antelijaisuuden tunnen minäkin teitä kohtaan tällä\nhetkellä, juuri saman.\n\nHERMAN. Ha, ha, ha, sinä juupeli!\n\nSELMA. Hän tulee!\n\nHERMAN. Tulkoon hän jo Herran nimessä. (Fokas tulee oikealta periltä,\nseisahtaa äkisti nähtyään Konradin, joka kohottaa itseänsä kankeasti\nylös)\n\nFOKAS. Onko se Matti?\n\nKONRAD. Matti on nimeni, ja tässä olen teidän käskystänne, herra.\n\nFOKAS. Taidanko uskoa sinun? Sillä minä en luotakkan mailman maineisin.\n\nKONRAD. Oikein. Mutta odottakaat siis kärsivällisesti huomispäivän\ntodistusta siihen, mitä kuulee teidän korvanne mun omasta suustani.\n\nFOKAS. Hyvä! Onko nyt rinnassas sama voima ja taju kuin ennen\npatriarkan hurskaalla pojalla tuolla Faraonein maalla? Mitä sanot?\n\nKONRAD. Siinä kohdassa luulen joteskin mahtavani, jos nimittäin uni on\nsitä ytimellistä sorttia. Sillä nähdäänpä täällä myös unta liedompaa\nkevään lunta.\n\nFOKAS. Ankarahan uni on tämä, jonka nyt ilmasen sinulle selitettäväks.\n\nKONRAD. Minä jo sen tiedän.\n\nTAAVETTI. (Eriks.) Kiitä minua siitä.\n\nFOKAS. Tiedät uneni?\n\nKONRAD. Kas, kas, kuinka hän edessäni liehuu tuossa, tummana hattarana\nheiluu. Hohoo! jo kihlattunne kaunoisna morsianna huoneenne emännäksi\nviette. Mutta soitto ei riemuna soi, vaan katumusvirtenä syysillan\nhetkellä huokaa; synkeenä näät kodon hallasen lehdon ja pilvessä\ntaivaan kannen. Mutta pilvien peitto jo aukenee ja tuomiotorvi kaikuu.\n\nTAAVETTI. (Eriks.) Mies tuijottaa kuin tervatentti aholla.\n\nFOKAS. Kuinka tiedät tämän?\n\nKONRAD. Minä olen tietäjä.\n\nFOKAS. Se olet sinä, minä tunnustan sen nyt ja uskon mitä sanot, uskon\njärkähtämättä. Sano siis mitä merkitsee tämä uneni.\n\nKONRAD. Sen näen kohta pilvistä.\n\nFOKAS. Pilvistä?\n\nKONRAD. Sillä minä olenkin oikeammiten pilviprofeeta.\n\nSELMA. (Eriks.) Huomaa: nyt poikkeet ulos kohdastas.\n\nFOKAS. Pilviprofeetta! Mitä sillä ymmärretään?\n\nKONRAD. Hän ennustaa pilvistä ja sumuista.\n\nTAAVETTI. (Eriks.) Hän viskaa sulle sumua vasten naamaa, poika.\n\nKONRAD. Pilvein kaavoissa ja liikunnoissa ilmestyy hänen silmänsä eteen\nmiehen elämän vaiheet.\n\nFOKAS. Kaikissa pilvissä?\n\nKONRAD. Ei; kullakin on hänen pilvistönsä.\n\nFOKAS. Peijakkaitahan kuulen! Mutta kuinka saadaan tuosta pohti kussa\nkunkin pilvet junnailevat tuolla taivaalla? Missä on esimerkiksi minun\nliutani?\n\nTAAVETTI. (Eriks.) Maantienojassa sammakkoin pesinä.\n\nKONRAD. Onpa siinä ensin pieni askare. Niin, jos nyt mielitte hieman\nnostaa ylös sitä pimeätä vaippaa, joka verhoo teidän tulevaisuutenne,\nniin katsokaat mikä on ensiksi tehtävänne. Tuossa silmät ummessa\npyörähtäkäät mun edessäni, noin kymmenkunta kertaa keikahtaen ympär ja\nviheltäen vinkasti; mutta seisahtaissanne taas ja ennen silmäinne\navaamista, osoittakaat kädellänne kohden taivasta. Sielläpä teille\nkohtalonne arpakirja, jos nimittäin pilviä sillon löytyy tällä\nkorkuuden kaistaleella. Käykämme siis käsiin.\n\nTAAVETTI. (Eriks.) Tanssita häntä hyvästi.\n\nFOKAS. Panisitko sinä minun karhua tanssimaan? Mene hiiteen ennuksines!\n\nKONRAD. Tämä kuuluu asiaan.\n\nFOKAS. Ja viheltäisin vielä?\n\nKONRAD. Asian vaatimusta mukaan.\n\nFOKAS. Mene hiiteen, elles muuton käsitä mun pilviäni. Minäkö\nnostelisin tässä sinun edessäs koipiani kontiona, minä, oikeammiten\naatelismies?\n\nTAAVETTI. (Eriks.) Sepä vahinko ettes sitä tee, vahinko ja harmi. Tee\nnyt se!\n\nHERMAN. (Eriks.) Oikein, poikani!\n\nKONRAD. Mutta olenpa usein itsekkin löytänyt toisen miehen pilvet.\n\nFOKAS. No kurkistele sitten ylös pitkin taivasta. (Konrad tähtäilee\nylös läpi nyrkkinsä)\n\nKONRAD. Hm ... hm ... tuolla tynnörinala rastaanrinnettä ... hm ...\ntuolla Kefaluksen häntä ... ja tuollahan sen suuren Mogulin linna ...\nhm ... tuolla Naantaalin jauhomylly ja Lunkkentuksen karvasaapas, hm...\nJa tuolla, tuollahan on teidän pilvistönne kuin valkea hanhilauma.\n\nFOKAS. Onkos?\n\nKONRAD. Ottakaat ja katsokaat tuosta nyrkkini läpitse. (Fokas katsoo\nläpi hänen nyrkkinsä) Noh?\n\nFOKAS. Näen vaan paljaan kirkkaan taivaan.\n\nKONRAD. No soikotetaan, soikotetaan, noin noin, itään länteen pohjaan.\n\nFOKAS. (Kääntyen äkkiin kohden Konradia, katsahtaen kiivaasti) Älä\nhelvetissä tee minusta pilkkaa, äijä, älä helvetissä! Minä en pelkää\nsinua vaihka olisit itse Laiska-Jaakko, se suuri noita ja\nsilmänkääntäjä, minä en pelkää, vaan kysyn kivaltisti: mikä on sinun\nmeiningis oikein? Äijä! (Konrad karauttaa kurkkuansa hirveän kovalla\nröminällä. -- Fokas itsekseen) Hän römisee ja mörisee kuin vaskihärkä.\nHaa! -- Mutta luulenpa kuitenkin hänen hankkeensa vakaiksi,\nviipittömiksi, vaihka ovatkin keinonsa joteskin tomppelin, ja mun\ntäytyy hieman sovitella, sillä tahdonpa ulos hänen kallostansa tiedot,\nvarmaat tiedot tulevista. (Ääneensä) Sinä näet, Matti, löytyvän täällä\nmun povessani paljon muikeutta, tulivuoren kuumaa pohdetta; se ruiskuu\npian vallatonna ylös, toki, pianpa se masentuukin taas. -- Mutta katso\nuudestaan ylös pilvihin ja anna minun kuulla vaan ei nähdä. Katso ylös!\n\nKONRAD. (Tirkistellen ylös läpi nyrkkinsä) Minä katson, ja ilmestyy\nennustajalle tärkeä tanner.\n\nFOKAS. Mitä näet?\n\nKONRAD. Kaksihan teille tietä vaellettavaksi tarjotaan.\n\nFOKAS. Kaksi tietä. Kerro minulle tarkasti kunkin tien sekä edut että\nvastukset.\n\nKONRAD. Mutta vaiti! Täältä otan minä itselleni ainoastaan alushirret,\nalkurankaleen, jonka sitten aaverikas sieluni täyttää, seistessäni\nhetken sokeana. Mutta vaiti nyt!\n\nTAAVETTI. (Eriks.) Keitä hänelle siellä pilvissä oikein verraton soppa.\n\nSELMA. (Eriks.) Että varron levotonna. Enkö olisi ennustanut oikein?\n\nTHEKLA. (Eriks.) Onneton! onpa heti mun astuttava esiin. (Konrad on\nkääntynyt pilvistä ja seisoo silmät ummessa)\n\nFOKAS. (Eriks.) Nythän peijakas seisoo sokkona tuossa putoneena\npilvistä alas, topaten rankalettansa lihalla ja karvoilla. -- Hei, poika!\n(Konrad avaa silmänsä ja pöllistelee kovin) Mitä kuuluu?\n\nKONRAD. Pois! mun korvani on tynsä mutta silmäni kuin auringon terä.\n\nFOKAS. Mitä näet sitten?\n\nKONRAD. Eteheni kuvattuna teidän tulevan kohtalonne.\n\nFOKAS. Kerro.\n\nKONRAD. Kaksi tietä kahden immen kautta teille tarjoo onni.\n\nFOKAS. Hahaa! Ja nämät immet?\n\nKONRAD. Yksi on teidän kihlattunne, ja se toinen seisoo häntä läsnä.\nMyös hänellä on ystävänsä, mutta vierailla mailla nyt.\n\nFOKAS. Mies elää siis?\n\nHERMAN. (Eriks.) Ahaa, se eikö sinua miellyttäis?\n\nKONRAD. Hän elää ja lähestyy jo kotoansa, muistain aina morsiantaan,\nmutta eihän morsian häntä muistelekkan juuri joka hetki.\n\nFOKAS. Tyttö tulee siis kerran järkeensä.\n\nTHEKLA. (Eriks.) Hoo!\n\nFOKAS. Mutta minkä tien otan samotakseni?\n\nKONRAD. Määräkäät se itse, kuvattuani eteheenne kunkin muodon ja\nluonnon.\n\nFOKAS. Minä kuultelen.\n\nKONRAD. Tie, jonka miehelle tarjoo tuo ensinmainittu impi, ei vie häntä\nkorkeisin arvoin, ei äärettömän rikkauden satamaan, vaan varallisuuden\nvainioille. Hän rauhassa, hiljaisessa onnessa on viettävä päivänsä\ntäällä, viimein pelootta astuva Herran tuomiolle, ja hänen nimensä\nlöyttään elämän kirjassa. Senhän kohtalon annoi teille ensimmäinen tie.\nMutta tie se toinen, jonka avaa etehenne orpo neito, johtaa ylös\nprameuden korkuuteen, antaa teille pohjattomat rikkaudet, mahtavia\nystäviä ja pian myös kohottaa teidät ylös aatelissäätyyn.\n\nFOKAS. Hyvä! Mutta mielin teille ilmaista, että jo äitini kohdusta\nvirtaa suonissani kallista nestettä, Tähtitanssein verta. Tiedä, ukko,\nTähtitanssi on äitini sukunimi, ja tämä heimo, johtaa alkunsa aina\njumalten tarinamailmasta; tiedä tämä.\n\nKONRAD. Minä tiedän sen ja katselen teitä syvimmällä kunnioituksella.\n\nFOKAS. Jumalten tarinamailmasta, niinkuin oikean aarelsmiehen tulee,\neikä siis paljon että olenkin maamme aarelsruumiissa lailliseksi\njulistettu jäsen. -- Mutta mitä lupaa minulle enemmin tämä tie?\n\nKONRAD. Nämäthän oli teidän onnen-arpanne tällä tiellä; mutta saattaa\nse myöskin teille monta haittaa ja vastusta.\n\nFOKAS. Ilmase minulle kaikki.\n\nKONRAD. Katsokaat, teidän puolisonne alat siellä voimallisena kotkana\nväikkyy ja vallitsee teidän ylitsenne!\n\nFOKAS. Mitä sanot?\n\nTHEKLA. (Eriks.) Voi sinuas! Minä kotkaksi, kurja kananen?\n\nFOKAS. Hän vallita minua? Mahdotonta, elleivät kiukkuiset loihtuvoimat\nhäneen vuodata perin toista henkeä. Mutta heittäkäm tämä. Mitä enemmin?\n\nKONRAD. Makauskammarissa toraa ja motkotusta, ehtimiseen motkotusta ja\nusein kyökistäkin tuima pöllähdys.\n\nFOKAS. Mutta ulkona mailmalla?\n\nKONRAD. Aina kunnioitusta korkeaa.\n\nFOKAS. Hyvä! Mutta kuinka päättyy viimein tämä tie ja miltä näyttää\nsillon siellä toisella rannalla?\n\nKONRAD. Kuolinvuoteenne on kovin haikea ja kolkko, mutta kuolemanne\nkauvas kuuluisa ja peijaisenne komeat.\n\nFOKAS. Mutta kuinka astun sisään siihen toiseen maahan?\n\nKONRAD. Minä katselen ja tirkistelen, mutta en löydä teidän nimeänne\nelämän kirjassa. (Hetki äänettömyyttä)\n\nFOKAS. Et löydä?\n\nKONRAD. En, herrani. Ja tähän siis ehtyy kaikki tietoni teistä.\n\nFOKAS. Tässä on palkkas. (Antaa hänelle rahaa) Ja sinä saat mennä.\n\nKONRAD. Kiitän nöyrimmästi! (Lähtee käymään, mutta pian kaapasee Fokas\nhänen jälessänsä ja tarttuu hänen kaulukseensa)\n\nFOKAS. Mutta ukko! Älä helvetissä hivahda kolmannelle miehelle mitä on\ntässä tapahtunut, älä helvetissä!\n\nKONRAD. Päästäkääthän kauluksen. (Fokas päästää) Kokenne mies tietää\nmitä hänen rauhaansa kuuluu. (Poistuu vasemmalle)\n\nFOKAS. Minä luotan sinuun, minä luotan. Mutta tyydy enpä juuri\nennustuksees. Hm. (Syventyy aatoksiinsa)\n\nHERMAN (Eriks.) Niin, kärsiihän tuota tuumiskella. Mutta ettäs\naskartelet noitain ja tietäjitten kanssa, sinä? Tuhannen pyöveliä!\n\nSELMA. (Eriks.) Siinä arvele nyt hetki; minä kohta suoritan sun\naatokses vyhdin.\n\nTAAVETTI. (Eriks.) Niin, kumman tien nyt valitset, toveri? No sen\ntoisen ja paremman, arvaan minä. Älä yhtään huoli kuinka laulammekin\ntäällä viimeistä värssyämme harmaapäisinä kääkkinä. Sillon miehellä\nainoastaan koiran osa ja arvo, täällä kömppiessään toisten ja\nnuorempain tiellä. Niin tänäpän sinä kuolet, huomen sinä kuopataan ja\nsiitä riemuitaan sun entisessä kodossas. Ja mitä olemme kuulleet tuolta\ntoiselta ahteelta, niin pidämmehän ne vaan tarinoina lapsille ja\nyksinkertaisille juutaksille. Ja jos viimein toisinkin olis, jota emme\njuuri niskamme nimessä voi kieltää, niin, huomatessam muuttomme läsnä,\nvarustelemme huonettamme vähitellen, käytellen pappia puheillamme\nvilpittömällä mielellä ja kielellä, ja niin nukumme lopulta hiljaiseen\nuneen. Älä yhtään huoli, vaan se toinen tie, se toinen tie!\n\nHERMAN. (Eriks.) Mikä morakka muoto filosofiialla!\n\nFOKAS. (Eriks.) Nyt olen päättänyt. Selman heitän ja otan kainon\nTheklan, niin astuen käyskelemään kemun ja kunnian tielle, huolimatta\nnoista sumuista, jotka etähällä tuolla palloilevat maan ja taivaan\nrajalla. Onhan tässä kontion ruumis, joka antaa sydämmelleni toivon,\nkestävän kauvankin prameuteni päivän. Ja koska vihdoinviimein illastuu,\nniin pistää mar muistooni muutamia pieniä heikkouden syntejä, mutta\nminä kadun niitä ja pyydän niitä anteiksi. Ja aina kuinka parhaaksi\nnäen ja sappeni myöden antaa, niin kutsun luokseni jonkun\npappismiehenkin kerran tai kaksi, ja mahtaahan sitten kaikki olla\nhyvin. Ukon viimeistä lausetta en muistelekkan; vaan päin toisin\nsillon, toivon minä. -- Tämä siis onnessain se heitos, joka unissani\nkauvan jo kangasteli, ja jonka päälle minä lujasti luotan. Ah! julkinen\nmailma siis avetaan mun eteeni ja, tuota ihanuutta kuvaten, kostuispa\nnyt silmäni jos olsin jokin hentosydän. Mutta pidäs! Luuletko ihan\nruusuilla siellä käyskeleväs? Ei! vaan riita ja kilvoitus on elo\nkunnian tanterella. Ja nämät käsivarret, he aukasevat miehellensä tien,\nminä luulen. Siis kamppaukseen! -- Mitä huolin, että ensin hävitän nyt\nliitteen minun ja Hermanin huoneen välillä ja toiseksi heti rynkään\npäin sievän Theklan lemmenlinnaa; ja kas kun touvaan oikeen\nmuurinmurtajana kohden, että akanoina lentävät ulos kaikki entiset\ntähteet sydämmensä toho lävistä, niin luulenpa että rupeaa hän\ntinkiilemään: ja minä olen hänen kihlattunsa ja pian hänen miehensä.\nNiin juuri. Hurrah!\n\nSELMA. (Eriks.) Näyttääpä nyt kuin olisi hän tehnyt tärkeän päätöksen.\n(Theklalle hiljemmällä äänellä) Thekla, oletpa lähtevä esiin.\n\nTHEKLA. Ah! Kuinka luulet että onnistun?\n\nSELMA. Sinä lapsekas! Mene!\n\nTHEKLA. Juuri nyt?\n\nSELMA. Ja tuolta metsän kautta kaartaen. Riennä! (Thekla katoo)\n\nHERMAN. (Eriks. Fokakselle) Mikä peijakas vaivaa sinua, karhu\nfilosooffi tuossa? (Fokaksen huomio kääntyy äkisti ulos vasemmalle) Ja\nmitä näet?\n\nFOKAS. (Eriks.) Jumal avita, hän lähestyy minua! Ken ei huomaa\nsallimuksen sormea tässä ja että olen siis ase ja astia korkeampain\nvoimain vallassa? Ja minä kohtaan sinua, neitonen, urhealla, uljaalla\nja päällekarkaavalla mielellä, tehden mitä jumalten pakko vaatii.\n(Thekla astuu esiin vasemmalta periltä)\n\nTAAVETTI. (Eriks.) Tärppääs tuohon palaan, niin kaikki hyvin.\n\n(1869-70)\n\n\n\n"]