[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fz9OexakHq-TngTfEgcEKcWbJUUuoVXUs0AoLLYE0PwI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},541,"Kertomuksia","Ahlgren, Ernst (oik. Benedictsson, Victoria)",1850,1888,"541-ahlgren-ernst-kertomuksia","541__Ahlgren_Ernst__Kertomuksia",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1884,1893,43333,266445,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Novellikokoelma sisältää realistisia kuvauksia kansanelämästä, maaseudun arjesta ja ihmiskohtaloista. Kertomukset tarkastelevat säätyeroja, tapoja ja jokapäiväisiä kohtaamisia 1800-luvun loppupuolen Ruotsissa.","Ernst Ahlgrenin 'Kertomuksia'  on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 541.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nErnst Ahlgren [Victoria Benedictsson]\n\n\nSuomentanut Maria Tarasov\n\n\nOtava, Helsinki, 1893.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Tarina nenäliinasta.\n Fairbrookin kapakoitsija.\n Odotushuoneessa.\n Cedergren pitää illallisen tänään.\n Kolho.\n Toivomus.\n Rautatievaunussa.\n Kolme.\n Ludde.\n Eri haaroilta:\n    I. Toripäivän jälkeen.\n   II. Ramlösasta.\n  III. Nummella.\n   IV. Malmö'stä.\n    V. Väentuvassa.\n Höytytuhkaa.\n Elämään kyllästynyt.\n Pimeästä.\n Tanssijaisdaamin elämäkerta.\n\n\n\n\nTarina nenäliinasta.\n\n\nOli keskusteltu viimeisten sanomalehtien uutisista,\nviljanhinnoista ja edellisen viikon kuntakokouksesta; nyt siirtyi puhe\nvaltiopäivämieheemme. Herrat maistelivat totiansa ja mieliala kävi\niloisemmaksi. Keskustelua ei enää kuivuus haitannut, ja puhelun\nhöysteeksi kerrottiin pieniä juttuja.\n\n\"Ensi kerran kun hänet näin\", sanoi ruununvouti, \"ei hän vielä ollut\npäässyt valtiopäivämieheksi, mutta tulemaisillaan hän oli. Oltiin\nratsumestarin luona päivällisillä, ja Per oli myös, -- -- -- hänen\nasemansa kunnassa -- tietysti. No, olimme sattuneet saman korttipöydän\nääreen. Hyvästi hän pelasi, eikä miehestä ollut mitään sanomista,\npaitsi talonpoikainen ylpeys, joka kuulti läpi. Keikarimainen notaario\nBen oli sattunut samaan pöytään ja tunsi nähtävästi olonsa hieman\ntukalaksi, vaikka koetti olla sitä näyttämättä -- tietysti. Mutta\nparhaallaan kun siinä istuimme, otti Per esiin nenäliinansa, hitaasti\nja arvokkaasti.\n\n\"Kokoonkääritty se oli ja latistettu ja silitetty kuin oikea\nkirkkonenäliina, ja Per avasi sen kerros kerrokseltaan, ikäänkuin\nhänellä olisi ollut käännettävinä lehdet jossain kullatussa\nnaistenvirsikirjassa, ja joka kerran kun hän käännälti, kuului rapina\nympäri koko huoneen. Nenäliinaa oli _tärkätty_\".\n\nRuununvouti heittäytyi taapäin tuolissaan, ja toiset yhtyivät äänessä\nhänen hiljaiseen, hillittyyn nauruunsa.\n\n\"Se oli _siihen_ aikaan\", huomautti joku herroista, \"nyt ei kenenkään\ntarvitse luulla, että Assarson kulettaisi mukanansa tärkättyjä\nnenäliinoja\". Ja sitte otettiin taas siemaus. Mieleni teki hetkeksi\npois savusta ja viinanhajusta. Menin ulos puistoon ja aloin astuskella\nedes ja takaisin yhtä sen suoraa käytävää. Ajattelin tuota juttua, ja\nsiinä ajatellessani aloinkin katsella sitä aivan eri kannalta, sillä\nminä tunsin miehen ja hänen kotinsa. Lasten pieninä ollessa olin usein\nsiellä ollut; me olimme samanikäisiä; he ja minä. Mutta koko sinä\naikana, jonka olin ollut poissa paikkakunnalta, en ollut kuullut\npuhuttavan Per Assarsonista, joskus vaan olin hänen nimensä jossain\nsanomalehdessä nähnyt. Nyt heräsivät muistot.\n\nMutta hänen elämäänsä en nyt ajatellut, vaan toisen, josta ei kenkään\npuhunut: hänen vaimonsa.\n\nHäntä ei koskaan nähty ulkopuolella kotoa, hän ei seurustellut\nkenenkään kanssa ja ylipäänsä harvoin muistettiin, että häntä oli\nolemassakaan. Tuo tärkätty nenäliina muistutti hänet mieleeni.\n\nHän oli vanhaa talonpoikaissukua ja kasvatettu vanhanaikuiseen tapaan,\nraamatun, rukin ja kangaspuiden ääressä. Hänen kanssaan oli Per 23\nvuoden ijässä mennyt naimisiin ja päässyt siten varakkaaksi; muutoin\noli vaimo muutamia vuosia miestään vanhempi, kuten usein sattuu rahvaan\nseassa. Per tuli hänen jumalakseen, mutta hän jumaloitsi miestänsä\nhiljaisuudessa, ja hänen jumaloitsemisensa oli työtä, -- vapaaehtoista,\nuutteraa työtä. Harvoin olen tavannut ketään niin harvapuheista kuin\nhän, mutta hän ei koskaan ollut tyly, näytti vaan niin kiintyneeltä\nsiihen, mitä hänellä sattui olemaan tehtävänä. Luulen, että hänellä ei\nollut ainoatakaan ajatusta muuta varten kuin miestään ja talouttaan.\nHän oli enemmän kuin miehensä palvelija; hän tuntui olevan miehensä\nruumistunut tahto. Jokainen sana, minkä mies sanoi, oli hänestä kuin\nkäsky. Mutta hänen käytöksessään ei ollut hituistakaan teeskenneltyä\nnöyristelemistä. Se ei ollut alistuvaisuutta, ei uhraavaisuutta, ei\nmitään, jota voisi nimittää niillä korusanoilla, joita hienostuneet\nsäätyluokat käyttävät. Tämänlaista ei tapaa missään muualla kuin\npuoleksikehittyneissä luonnonlapsissa, ja kielessä ei ole sanaa, joka\nsitä merkitseisi. Se on omituisuus, jonka saa nähdä useammassa kuin\nyhdessä talonpoikaisvaimossa, ja joka tässä naisessa vaan tavallista\nselvemmin oli huomattavissa.\n\nKaikki hänen luonnolliset vaistonsa ja sielunkykynsä olivat\nsuuntautuneet yhtä ainoata asiaa kohti: hän tahtoi olla hyödyksi. Ja\nkeskuksena kaikessa oli hänen miehensä, -- \"isä\", kuten hän häntä\nnimitti. Tämä käsitys levisi koko talonväkeen, se tarttui lapsiin,\ntarttuipa palkollisiinkin.\n\nHarvoin mies hänelle puhui tulevaisuudentuumistaan, mutta mitä tänään\noli tehtävä ja mitä huomenna, sen vaimo aina tiesi. Eikä hän koskaan\nmitään unhottanut. Ei koskaan sattunut, että, miehen tullessa\npukeutumaan jotain kokousta tai kutsua varten, vaatteet eivät olisi\nolleet esillä harjattuina ja kaikki järjestyksessä.\n\nHän ei näyttänyt koskaan miehensä hankkeisin ryhtyvän, ja kuitenkin on\narvaamatonta, kuinka paljon tämä harvapuheinen nainen tietämättään on\nvaikuttanut hänen elämäänsä ja kehitykseensä, pelkästään sillä, että\naina teki sen, minkä piti velvollisuutenaan. Tuo ylivalta, josta ei\nkukaan hänen kanssaan kiistellyt, tuo tyyni levollisuus, tuo tottumus\nnähdä kaikki käyvän kuin kellon koneisto, oli painanut leimansa\nmieheen. Juuri nämä olosuhteet olivat muodostaneet hänelle sen\nluonteen, mikä hänellä oli.\n\nHänen esiintymisessään ilmaantui levollinen turvallisuus, jonka oli\nsynnyttänyt tunne siitä, että kotona hänen ylivaltansa ehdottomasti\ntunnustettiin. Hänen levollisuutensa kaikissa ulkonaisissa\nristiriitaisuuksissa johtui siitä, että hänen kotonaan ei koskaan\ntarvinnut pelätä erimielisyyksiä ja riitoja. Jo tuota ajattelemisenkin\ntäytyi levolta tuntua. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän olisi\nheikkohermoiseksi tullut.\n\nNykyaikaiset teoriat tuskin olisivat tunnustaneet tuota avioliitoksi\nkorkeammassa merkityksessä, mutta varmaa on, että tuo suhde -- niin\nvapaa lörpötyksestä ja romantisuudesta -- oli raitis ja turmeltumaton,\nja että se sai tuon miehen liikkeisin sellaisen vapauden ja voiman,\njoka muissa olosuhteissa olisi ollut mahdoton. Saihan hän nähdä itsensä\nikäänkuin kaksinkertaisena! Sillä vaimo ymmärsi häntä aina, kun vaan\nkysymyksessä oli hänen tahtonsa täyttäminen; jokin salainen vaisto\ntuntui korvaavan sen, mitä älystä puuttui. Eikä koskaan tullut\nkysymykseen minkätähden. \"Per sen niin tahtoi\", siinä oli kyllä.\n\nMiehen ollessa valtiopäivillä piti hän huolta talosta, valppaana kuin\nvahtikoira. Ei miehen koskaan tarvinnut vähintäkään epäillä, tulivatko\nhänen käskynsä noudatetuksi vaiko eivät.\n\nSiten oli tuo nainen tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa vuoden toisensa\nperästä. Kauvan olivat he jo yhdessä eläneet. Jos he johonkin muuhun\nsäätyluokkaan olisivat kuuluneet, niin olisi heillä vietetty\nhopeahäitä, maljoja juotu ja hurraata huudettu. Tässä sitä ei tarvittu;\nketä varten tuo komedia olisi ollut?\n\nHän on nyt vanha ja kumarassa, ulkomuodostaan väliäpitämätön, mutta\ntyössään sitkeä. Mies on vielä pulska ja voimissaan, juuri parhaassa\nijässään. Ei kukaan, joka heidät yhdessä näkee, voisi luulla heitä\nmieheksi ja vaimoksi.\n\nVaimo on kansannainen, huivipäinen ja tavoiltaan yksinkertainen. Mies\nei ole enää talonpoika, hän on etevä valtiopäivämies herra Assarson;\nmutta noiden kahden välillä on yhdysside, joka on yhtä luja kuin se,\nminkä runollisesti kiihoitetut tunteet voivat solmita, sillä vaikka he\neivät koskaan ole sitä mietiskelleet, tietävät he molemmat, että he\neivät tulisi toimeen ilman toistaan. Suhteesen, joka on niin\nyksinkertainen kuin heidän, ei mahdu mitkään epäilykset, ei mitkään\npelot.\n\nJo aikoja sitte on Bolla muori oppinut sen, mitä tarvitaan herrasmiehen\npukuun, mutta minun mielestäni oli jotain liikuttavaa tuossa hänen\nyksinkertaisuudessaankin, kun hän tärkkäsi nenäliinan Perille. Hänelle\nei mikään voinut tulla kyllin hyvää.\n\nJa tuo mitätön seikka, jolle niin makeasti naurettiin, se herätti\nminussa melkein kunnioitusta. Se puhui yhdestä noista unhotetuista\nolennoista, joiden elämäntyö usein niin runsaita satoja tuottaa, mutta\njoita ei koskaan ikuista pöyhkeilevät muistosanat.\n\n1885.\n\n\n\n\nFairbrookin kapakoitsija.\n\n\nTom Millner oli ollut kunnian mies. Mutta nyt oli hän kuollut, ja\ntänään oli hän saatettava viimeiseen yösijaansa, hautakappeliin, missä\nhänen arkkunsa oli pidettävä itse hautajaispäivään asti.\n\nTom Millner oli Fairbrookin ensimmäinen kapakoitsija, ja hän tuli sinne\nsamaan aikaan kuin ensimmäiset rautatientyömiehet, silloin kun\nFairbrook vielä oli vähäpätöinen kylä vaan. Hän tuli sinne omilla\njaloillaan ja selässään viinalekkeri, jota hän kantoi piikkosäkissä.\nSilloin oli Tom äsken täyttänyt kaksikymmentä kolme vuotta. Siihen\npäivään asti hän oli ollut vaan tallirenkinä eräässä kapakassa, mutta\nhänellä oli \"älyä\".\n\nAnniskelupaikkanaan hänellä oli eräs huonoimpia tupia, minkä hän sai\nhyyrätä melkein ilmaiseksi, mutta siinä tuvassa ruvettiin kilvan\nkäymään, kuten loistavimmassa salongissa; monelta sydän lämpeni jo\ntuota tupaa ajatellessaan.\n\nJa Fairbrook kasvoi, kohosi pienestä rautatienasemasta suureksi ja\nkukoistavaksi kauppalaksi, jossa harjoitettiin kauppaa ja ammatteja.\nTom Millnerin huoneisto kasvoi myös. Se oli niin sanoakseni Fairbrookin\nsydän, sen koko elämän keskus; se imi itseensä joka haaralta ikäänkuin\nhaaroittuneen suoniverkon kautta, ja siitä virtaili taas ulos lämpöä ja\neloa uhkumalla; se välitti kaikkea, järjesteli kaikkea. Se tyhjentyi ja\ntäyttyi säännöllisin tykähdyksin, täyttyi iltapäivällä ja tyhjentyi\nyöllä, kun vartija toitotti kahtatoista.\n\nKun Fairbrook oli kasvanut kauppalaksi, oli Tomin talo kasvanut\nkomeaksi hotelliksi. Kaikki oli tasaisesti edistynyt ja Tom Millner oli\nnyt Fairbrookin rikkain mies. Mutta ei kenkään hänen onneaan\nkadehtinut.\n\nMikäli Fairbrookin pojat vaan muistivat, oli heidän hartain toivonsa\nollut päästä siihen ikään, jolloin heidät pidettäisiin sen arvoisena,\nettä saisivat astua pappa Millnerin kynnyksen yli. Seitsemästoista\nvuosi oli tavallisin rikkaiden ihmisten pojille. Köyhien saivat usein\nodottaa paljoa kauemmin, niin, siksi kun heidän omasta työansiostaan\njouti puoleen pulloon olutta. Mutta juhlahetki se oli kaikille, kun\nensi kerran saivat astua sisään noista jykevistä ovista ja mennä tuon\npitkän tiskin luo tilaustaan tekemään. Ja kaikissa näkyi tuo\nhermostunut huolettomuus, joka tahtoi saada ihmisiä siihen luuloon,\nettä he olivat tuon tehneet sata kertaa ennen. Ja kaikki otti yhtä\nystävällisesti vastaan tuo suuri, lämmin sydän.\n\nTällä tavoin oli Tom Millneristä tullut Fairbrookiin jonkinmoinen\npatriarkka, jota kaikki muut rakastivat paitsi aviovaimot. Kenties\nhänen oma vaimonsa kuitenkin oli poikkeus, sillä Tom oli hyvä puoliso\nja hyvä isä. Joka kerran kun hän oli humalassa -- ja humalassa hän oli\nkerran aamu- ja kerran iltapäivällä -- vannoi hän, että hänen rouvansa\noli hienoin rouva koko Fairbrookissa ja että hän itse oli rouvansa\nsiksi kohottanut alhaisesta ravintolanpiiasta; ja mitä lapsiin tulee,\nei hän koskaan voinut heitä nähdä pistämättä vanhan tapansa mukaan\nkättänsä oikeanpuoliseen housuntaskuun, missä lantit olivat.\n\nTom oli ystävällismielinen mies, joka mielellään tarjosi -- ainakin\nensimmäiset lasit. Ja paljon hänestä pidettiinkin. Moni vaimo oli hänen\ntähtensä vuodattanut kyyneleitä kuni katkerimmasta luulevaisuudesta,\nsillä viekkaalla pienellä silmäniskulla hän sai aikaan paljon enemmän\nkuin vaimo kaikilla rukouksillaan.\n\nTom Millnerin asema oli turvallisempi kuin minkään hallitsijan maan\npäällä. Mutta niin paljon kuin hänestä pidettiinkin, oli hänellä\nkuitenkin kadehtijoitakin. Ja monet näistä nauroivat ilkkuen, kun\ngoodtemplarismi alkoi saada vauhtia Fairbrookissa. Nyt se Tom Millner\nsaa nähdä!\n\nMutta hän tunsi ihmisluonnon ja nauroi vastaan, -- tiesi kyllä, että\nhän saisi viimeiseksi nauraa; ei ollut tuosta asiasta vähääkään\nhuolissaan. Siksi saattoi hän seisoa rappusillaan ja katsella\ngoodtemplarien huviretkiä niin hyvänsävyisen näköisenä kuin olisi hän\nkatsellut kalojen kisaa sätkässä. Saivat kyllä hänestä nähden huvitella\naikansa, kyllä hän tiesi miten heille sittenkin oli käypä. Ja kun hän\nkerran paloviinakorttelin maksuksi sai goodtemplarimerkin rahan\nasemesta, ei hän suinkaan tuosta petoksesta suuttunut, ei edes maksajaa\nsiitä huomauttanut, meni vaan sisään ja näytteli tuota pientä pyöreää\nkalua vakinaisille vierailleen, jotka iloitsivat hänen kanssaan tuosta\nrahasta. Tom Millner ylpeili siitä, kuin olisi se ollut jokin metalji.\nSe oli enemmänkin; se oli todistus siitä, että hän oli oikeassa; olihan\nhän sanonut heille koko ajan, että nuo kujeet eivät kauan kestäisi. Hän\ntunsi ihmisluonnon.\n\nEi koskaan ryhdytty Fairbrookissa mihinkään suurempaan yritykseen,\njossa Tom Millner ei olisi mukana ollut, sillä hänellähän ne pääomat\nolivat. Auttavainen hän oli, ja niinhyvin ilossa kuin murheessa oli\nhänellä osaaottavainen sana ystävilleen, ynnä lasi ja sikari. Ja aina\nne kotiin lähtiessään olivat iloisempia kuin hänen luokseen tullessaan.\n\nNiin, se oli siunattu talo, tuo Tom Millnerin. Ainoastaan naidut naiset\neivät voineet sitä käsittää; ne kirosivat sitä kaikki.\n\nTom Millneriin eivät olleet tarttuneet nykyajan aatteet\nyhdenvertaisuudesta ja muusta semmoisesta. Järjestys piti olla\nkaikessa, jokaisen oli pysyttävä paikallaan. Hänen laitoksensa oli\njärjestetty näiden perusaatteiden mukaan.\n\nAivan tallin vieressä oli kapakan näköinen välikkö, jossa myötiin\nsikunaryyppyjä lasittain. Sinne tuli kalastajia ja rahtimiehiä,\nkaikkein köyhintä lajia, kuleksijoita ja kerjäläisiä, jotka\nsaivat ryyppyyn vaihtaa kerjäämänsä leipäkannikat, sinne tuli\npositiivinsoittaja ruskeaksi paahtuneen eukkonsa kanssa, sinne tuli\nhevoshuijareja ja tattarilaisjoukkioita, jotka eivät saattaneet olla\nkunniallisten ihmisten seurassa, ja kun ne eivät enää voineet jäädä\nretjottamaan välikön puupenkeille, oli tallissa aina kaksi suurta,\ntyhjää hinkaloa, joissa oli kylläksi olkia makuusijaksi heille.\n\nSitte oli siellä suuri huoneisto alakerrassa, jossa Tom melkein aina\noleskeli, ja jossa hänen rouvansa -- hän ei koskaan sanonut vaimoni --\nseisoi tiskin takana kädet lanteilla ja kultasormuksia sormissa, --\noikeita kultasormuksia, joissa oli puhtaita timantteja.\n\nTäällä, pienien pöytien ääressä pitkin ikkunoita, tahi sisemmissä\nsivuhuoneissa, istuivat kylän porvarit ja ryypiskelivät totia ja\npunssia. Toti oli paikkakuntalaisten mielijuoma.\n\nTäällä pohdittiin päivän kuulumiset, täällä sovittiin kaupoista\nja juotiin harjakkaita, täällä laskettiin äänet tuleviin\npitäjänkokouksiin, tänne tulivat kaikki uutiset, täällä luettiin kaikki\nsanomalehdet, täällä taisteltiin valtiollisen vakaumuksensa puolesta,\ntäällä pommitettiin toisiaan todisteilla taikka hätätilassa\ntotilaseilla. Ruoka tuli harvoin kysymykseen. Olihan jokaisella ruokaa\nkotonaan. Mitä hittoa sitä olisi ruoalla tehnyt!\n\nEi, jos sitä tahtoi, niin sai mennä yhdet raput ylöspäin. Siellä oli\nruokasali, juhlakerros ja vierashuoneita. Täällä oli enemmän\nvaihtelevaisuutta, -- ei tiettyjä vakinaisia vieraita, joilla oli omat\npaikat ja jotka tunsivat talon tavat yhtä hyvin kuin omat taskunsa.\nTäällä oli joskus huoneen täydeltä väkeä, ja joskus aivan tyhjää. Tänne\ntulivat joskus paikkakunnan tilanomistajat samppanjahumalaa saamaan,\nniin, sattuipa kerran niinkin, että kaksi emansipeerattua rouvaa tuli\nmiestensä mukana tuonne yläkertaan illallista syömään, suureksi\nkauhuksi Fairbrookin kunniallisille rouville, jotka ennen olisivat\nantaneet paistaa itsensä elävältä kuin menneet ravintolaan istumaan.\n\nSinne tuli koko joukkoja rikkaita talonpojanpoikia valittujensa\nseurassa, joille viiniä tarjosivat. Markkinapäivinä saattoi\nheidän iloinen melunsa kuulua kadulle asti. Täällä myös kaikki\nkauppamatkailijat asuntoa pitivät, kun he, kuten heinäsirkat,\netsiskelivät maata; täällä he näyttelivät tavaroitaan pienille\nostonhaluisille puotineideille ja pitivät vireillä heidän kauppahaluaan\nTom Millnerin hienoimmalla rypäleenmehulla.\n\nTänne kokoontuivat lopuksi kaikki ne aviomiehet, jotka olivat\nstreikanneet siitä syystä, että talousrahat eivät ruvenneet riittämään,\ntaikka että lattioiden peseminen kesti liian kauan, taikka että\nkeskustelu puolison kanssa sai jonkun ikävän käänteen.\n\nJälkisäkeenä heidän kiivaimmissa kapinapuheissaan oli aina tämä: \"sitte\nsyön iltaseni hotellissa\". Se naula se veti. Ja kun se ei kerran\nauttanut, niin silloin ei auttanut mikään. Kaikissa tapauksissa saihan\nhyvän illallisen ja tiesihän näyttäneensä, että oli herra talossaan.\n\nJoka ilta oli noin neljä, viisi herraa siellä illallista syömässä, mikä\nosoitti, että kapinanhenki oli saanut erittäin suuren vallan\nFairbrookin miehissä.\n\nMutta nyt olivat -- kuten sanottu -- Tom Millnerin päivät päättyneet.\nElämänsä viime aikoina oli hän aivan hämmennyksissä. Hän istui\nnurkassa, katsoi kieroon nenälatvansa sivu ulospistettyyn kieleensä.\nSen päälle oli pudonnut karvoja, hän sanoi ja tahtoi poimia ne pois.\nHänellä ei ollut aikaa puhua kenenkään kanssa kuin hyvin niukasti vaan.\nSilloin tällöin hän jonkun sanan sanoi ja katsahti ylös punasuonisilla\nsilmillään, samalla kertaa totisena ja hajamielisenä, ikäänkuin häntä\nolisi hyvin haitannut se, että häntä työssään häirittiin. Ja sitte hän\ntaas jatkoi vyyhteämistään. Hän veti esiin pitkiä karvoja -- kuten\nnäytti -- hän katseli niitä, hän piti niitä päivänvaloa vasten ja\nmittasi niiden pituutta, hän katsoi niiden jälkeen, kun ne lattialle\npainuivat, ja kaiken tuon hän teki niin luonnollisesti, että\nkatsojankin teki mieli uskomaan noitten karvojen olemassaoloa. Hän\nirvisteli niin pahasti, hän veti pois kasvonsa, joissa näkyi sellaiset\ninhon värähdykset, että olisi voinut vannoa, että hän todellakin tunsi\nnoiden karvojen kutkutuksen ulospistetyssä kielessään.\n\nKun hän vihdoin muutamien päivien perästä pääsi noista karvoista, alkoi\nhän kulkea ympäri lattiaa ja keräillä silmäneuloja. Hän taivutti paksua\nruumistaan niin, että luuli hänen selkänsä katkeavan. Hän hypisteli\nneuloja suurilla tylppäisillä sormillaan, neulat eivät tarttuneet, ja\nhän hypisteli taas; hän oli aivan väsymätön, ja hän nauroi hupsua\nnauruaan joka kerran, kuin luuli saaneensa jonkun.\n\nNiin, ja lopulla hän sitte kuoli. Ja nyt hän oli kannettava pois.\nSuuret hautajaiset tulivat olemaan muutamia päiviä myöhemmin, kun oli\nennätetty järjestää kaikki niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Tänään\noli vaan hänen kaikkein parhaimpia ystäviään mukana kulkemassa, ja\nainoastaan sentähden, ett'ei arkku olisi yksin kulkemassa. Muutoin ei\nollut mukana lukkaria eikä pappia, eikä kellojakaan soitettu. Tuo\nkaikki kuului hautajaispäivän ohjelmaan, ja silloin oli koko Fairbrook\nosoittava kunnioitusta Tom Millnerin muistolle.\n\nOli tuulinen talvipäivä, satoi ja lumi oli likaista. Siksi eivät ukot\nolleet pukeutuneet korkeihin hattuihin, vaan turkkeihin ja\ntalvilakkeihin.\n\nOli iltapäivä, kun he lähtivät, ja aurinko oli juuri laskenut. Lumi loi\nkylmän ja harmahtavan valon kaikkeen. Omituinen näky se oli, kun tuo\npieni joukko vanhoja miehiä kulki pitkin tietä hitaasti liukuvan reen\njälessä. Ne olivat kuin joukko suuria kömpelöitä eläimiä, jotka päät\npainuneina seurasivat kuollutta toveria, jota kuletettiin pois.\n\nKun arkku oli pantu kappeliin, palasi tuo pieni joukko surutaloon\nkestittäväksi. Totia, punssia ja sikareja tarjottiin yhdessä\nsuuremmista sivuhuoneista alakerrassa.\n\nSiellä tuoksusi lämmin, hieno konjakki. Yksi ja toinen sytytti\nsikarinsa. Jotkut puhelivat, mutta niin hiljaa, kuin olisivat omia\nääniään pelänneet, toiset istuivat ääneti, tuijottaen eteensä tylsin\nkatsein. Vanhat totiveteraanit eivät olleet totituulella.\n\nRikas räätäli kurpisti kerran toisensa perästä silmänluomiansa\npäästäkseen kyyneleistään. Ukko Pebblestone istui ja piteli totilasiaan\nmolemmin käsin, kiikuttaen samalla yläruumistaan edes ja takaisin.\nKaikissa noissa kasvoissa oli jotain yhtäläistä. Se oli velttous,\npullakkuus, punasensinervä väri ja paisuneet nenät. Mutta tämän lisäksi\noli vielä tullut jotain muuta, jota jokainen koetti salata, ja joka oli\nsyynä siihen, ett'ei kenenkään katse uskaltanut toisen katsetta\nkohdata. Se oli jotain mykkään, hämmästyneesen kysymykseen vivahtavaa;\nse oli eläimen tyhjämielinen kuolemanpelko.\n\nHe olivat juoneet hautajaisissa, pelanneet korttia hautajaisissa,\nhyrränneet surutaloissa kuin lämmenneet kärpäset; sillä muiden kuolema,\nmitä se heihin koski! Mutta tämä oli enemmän kuin surutalo ja\nhautajaiset; suuri raskas käsi oli iskenyt heidän keskelleen; Tom --\nheidän seuransa sydän -- oli saanut \"seurata mukana\". Ja se käsi oli\niskevä uudestaan, ja oli osuva, sen he tunsivat nyt.\n\nTom Millnerin kuolema oli enne heille kaikille.\n\nSellainen seura! Ne olivat Fairbrookin alkuasukkaita. Parikymmenisen\nvuotta takaperin olivat he kaikki toimeliaita liikemiehiä taikka kelpo\nkäsityöläisiä. Nyt olivat enimmät heistä kapitalisteja, jotka eivät\nenää liikettä hoitaneet, vaan pitivät huolettomia vanhojapäiviä oman\nmielensä mukaan.\n\n\"Ei, totta tosiaankin\", sanoi ukko Pebblestone vihdoin ja nousi ylös,\n\"ei totta tosiaankin ... ei tämä vetele. Tuntuu kuin olisi tulppa\nkulkussani. En saa mitään alas... Kun ajattelee tätä kuolemantapausta!\nHän ei ollut enempää kuin kuudenkymmenen vuoden vanha, neljää vuotta\nnuorempi minua. Ja me näimme hänet kaikki tässä huoneessa juuri\nkuukausi takaperin, terveenä ja ripsaana, ja lystikkäin ja pirtein hän\noli meistä kaikista\", -- tässä niisti puhuja nenäänsä ja muutamasta\nnurkasta kuului nyyhkäys -- \"mutta niin se on: sitä tietä meidän\nkaikkein on mentävä; tänään terveenä, huomenna kuolleena...\nFairbrookista ei enää tule sitä, mitä se on ollut -- ei koskaan enää!\n\n\"Saatte nähdä ja sanoa mun sanoneeni! -- Jos emme tienneet, mikä mies\nTom Millner oli, niin saamme nyt sen tietää... Minä en voi, minä en\nvoi.\" -- Hän katsoi totilasiinsa ja pudisti isoa päätänsä. -- \"Tämä on\nenemmän kuin tavalliset hautajaiset, tuntuu kuin olisi itsensä kirstuun\npannut. Nyt minä menen kotiin; te muut saatte tehdä miten tahdotte.\"\n\nNe, jotka olivat istumassa, nousivat. Kaikista tuntui, kuten ukko\nPebblestonesta, että jotain oli mennyt sijoiltaan, joka ei koskaan\nvoinut entiselleen tulla; siksi heidän mieltään painoi, siksi eivät\npakinat, jotka itsestään olivat rauenneet, enää voineet vauhtiin\npäästä. He ottivat lakkinsa, heittäen toisiinsa arkoja silmäyksiä; sitä\nsalaista pelkoa, joka hiipi heidän keskellään, ei kukaan uskaltanut\nmainitakaan, se vaan piilotteli tyhjissä alakuloisissa mielissä.\n\nJa ääneti he lähtivät sieltä.\n\nNiin kauan kun Tom vielä eli, oli kaikkialla vallinnut tottumuksesta\nsyntynyt turvallisuus; he olivat tunteneet itsensä levollisiksi,\ntapahtuipa sitte vaikka mitä. Mutta nyt tuntui kuin jokin sulku olisi\nauennut, nyt tuntui kuin uusi aika murtautuisi heidän päällensä ja\nhuuhtoisi pois sekä heidät että sen, mikä heihin kuului -- uusi aika,\njota he eivät voineet ymmärtää.\n\n1886.\n\n\n\n\nOdotushuoneessa.\n\n\nEi hänellä ollut tohtorinvaltuuskirjaa, tuolla meidän tohtorinnallamme,\nmutta kauan ja menestyksellä hän oli tointaan harjoittanut, ja se\nolikin meidän -- hänen sairastensa -- mielestä paras valtuuskirja.\n\nMinä olin ensiksi tulleita, mutta kun siellä rouvamme luona jo oli\nihmisiä, istuuduin odotushuoneesen aikaani odottamaan. Istahdin hänen\nvastaanottohuoneensa oven viereen, ja toisella puolellani oli vilvakka\nikkuna, jonka koristeena oli kaksi riviä ruukkukasveja, korkeita ja\nreheviä, sillä eukko oli aimo kukkienviljelijä.\n\nHuone oli pitkä ja kapea, rivi tuoleja oli yhdellä seinällä ja toisella\nvanhanaikuinen sohva. Vähitellen tulivat sairaat, yksi kerrallaan;\noutoja he olivat täällä, sen näki heidän epäröivistä katseistaan, kun\nhe hiipien tulivat ovesta, hiljaisina ja juhlallisina kuin kirkkoon.\nJokainen istuutui odottamaan vuoroansa. Köyhiä raukkoja ne näkyivät\nkaikki olevan, niin että maaseutulainen näytti koko mahtavalta tässä\nseurassa. Tuo tuntui niin oudolta ja omituiselta. Luulenpa, että nautin\nsiitä.\n\nEräs maalaisukko tuli liikaten pöhöttyneellä jalallaan, ja\nvanhanpuoleinen apumuija sormi siteessä, ja sitte eräs renki, ja sitte\npoika ja sitte vielä vanha ämmä, käsivarrellaan kori, josta hän ei\nnäkynyt voivan luopua. Ja kaikki he istuivat pitkin seiniä anovaisen ja\nalakuloisen näköisinä.\n\nSitte, hetken perästä, tuli keski-ikäinen mies. Hän ei ollut noiden\ntoisten näköinen. Vahva, leveäharteinen työmies, siististi ja\nhuolellisesti puettu. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi hyvää\ntoimeentuloa. Hän tervehti, astui sitte yli lattian ja istuutui sohvaan\nminua vastapäätä. Rehellisiltä näyttivät hänen kasvonsa ja lujuutta ne\nmyös ilmaisivat. Mutta näkyi, että hän tuskaa tunsi. Kasvot olivat\nkalpeat, ankarat. Harvoin olen nähnyt sen selvempää tahdonvoiman ja\nitsensähillitsemisen ilmettä. Yhä uudestaan katsahdin noihin kylmiin\nkasvoihin, joissa näkyi sinervä parransänki. Tuossa miehessä näytti\nluonnetta olevan. Sitte ovi taaskin avautui. Sisääntulija oli aivan\nnuori tyttö, päällään muuttunut leninki ja ohut pieni saali.\nKäsivarttaan hän siteessä kantoi. Mahtoi olla kuusitoistavuotias, iho\noli sileä ja kasvot soikeamuotoiset. Hän tervehti, istuutui sitte\ntyömiehen viereen sohvaan ja katseli ympärilleen läsnäolijoihin,\nikäänkuin säälimistä pyytäen, heiluttaen samalla kipeätä kättään\ntoisella, ikään kuin tuo kipeä käsi olisi ollut vaikeroiva lapsi.\n\nMutta itsekullakin näkyi olevan kylläksi omasta vaivastaan.\n\nTuska veti tytön otsalle hienoja ryppyjä, hän katseli taas ympärilleen\npuoleksi arkana ja puoleksi halukkaana tuttavuutta tekemään. Ujolta hän\nei suinkaan näyttänyt, mutta sitä vaan näytti pelkäävän, ett'eivät\nkenties hänestä välittäisi.\n\n\"Koskee niin käteeni\", sanoi hän hiljaa, ikäänkuin ilmaan vaan, niin\nettä ken tahtoi, se sai tarttua hänen sanoihinsa ja siitä puhelun\nalkaa.\n\nMinun säälivä katseeni oli hänelle ainoa vastaukseni. Toiset eivät\nnäyttäneet kuulevan eikä näkevän. Hän istui hetkisen ääneti,\nhermostuneena, levottomana. Tuo kaupunkilaislapsi ei ollut niitä, jotka\novat tottuneet vaiti olemaan.\n\n\"Oletteko loukannut kätenne?\" lausui hän yht'äkkiä työmiehen puoleen\nkääntyen.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Jossain koneessa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Särkyikö pahasti?\"\n\n\"Musertui.\"\n\n\"Nyt äskettäinkö?\"\n\n\"Eilen.\"\n\nMies puhui lyhyesti, tylysti, kuten polisitutkinnossa. Hiki nousi hänen\notsaansa, hän otti taskustaan huolellisesti käärityn nenäliinan ja\npyyhkäsi sillä kasvojansa. Käsi, joka siniruutuista liinaa piteli, oli\nleveä ja työhön tottunut, mutta ei karkea eikä rumamuotoinen, kuten\nmaatyön tekijällä.\n\nTyttö pudisti päätään, pehmeät huulet värähtelivät.\n\n\"Koskee niin käteeni\", kuiskasi hän taas, hiljaa, valittaen, kuten\nhemmoteltu, mutta kärsiväinen lapsi.\n\nHän ei ole kaunis, siksi eivät kasvonpiirteet ja värit ole kyllin\nselvät. -- Ei mitään muuta kuin piirteiden pehmeys ja lisäksi jokin\nomituinen viehätys!\n\nNe houkuttelevat ja vetävät puoleensa, nuo kalpea-ihoiset kasvot, ne\novat kuin kirja, jota ei vielä ole lukenut, jota vasta arvaellen ja\noudoksuen ajattelee. Minä istun ja kuvittelen mielessäni hänen kotonsa,\ntiedänhän niin hyvin, minkälainen se on, -- ja hänen elämänsä, hänen\ntulevaisuutensa. Tuo vanha tavallinen kohtalo -- tietysti. Hän on yksi\ntuhannesta.\n\nKatselen hänen kättään, jolla hän toista tukee ja yhä vielä hiljaa\nheiluttaa, kuten nukutettavaa, sairasta lasta. Tuo paljas käsi on\nkaunismuotoinen, sormet hienot ja suippeat, sille on hansikas jäänyt\nyhtä oudoksi kuin kova työkin, se ei milloinkaan vedessä huljuele, ei\npese astioita eikä lattioita, eikä vaatteita. Hänessä on jotain, mikä\nmuistuttaa villivarsaa, mutta sellaista, joka on säveä ja lauha\nluonnoltaan. Kasvanti-aikanaan on hän juoksennellut kujilla ja\nleikkinyt toisten lasten kanssa, ja ollut hiukan vallaton, mutta ei\nkoskaan paha. Äidiltään hän on saanut ruokaa, ja kakkuihin ja\nkaramelleihin on hän kerjäämällä rahaa hankkinut. Isää hän ei ole\nkoskaan ajatellut.\n\nMutta nyt hän on ripillä käynyt, ja hänen on täytynyt mennä tuota\ntavallista tietä -- tehtaasen. Ja sitte yhä edelleen, myöskin\ntavallista tietä, sillä hän on niin sievä ja pehmoinen ja hieno; ei hän\nsitä voi mitenkään välttää. Kun kerran kuulee tuon mielittelevän pikku\näänen, niin ei voi olla huomiotaan häneen kiinnittämättä. \"Iloista\"\nelämää -- siis -- muutamia vuosia, säädytöntä elämää, sitte hätää ja\nkurjuutta, ja viimein hauta köyhien hautausmaalla. Siten on kaikki\nloppunut, ja tuo elämä mennyt jälkeä jättämättä, kuten tuhannet muut.\n\nJospa tuohon ajatukseen toki vielä mahtuisi _kenties_!\n\nJoku hieno, kaunispukuinen herra, hieno herra, johon hän katsoo kuin\nmihin jumalaan vaan, -- se tulee aluksi. Hieno herra, jolla on varaa\nviskaella pois leikkikalujaan...\n\nTyttö katsahtaa ympärilleen ikäänkuin rukoillen, ja silmät käyvät\nkosteiksi.\n\n\"Voi, kun tahtoisin -- eivätkö ne jo voi mennä pois tuolta sisästä! --\nvoi kättäni, kättäni!\" -- Sama pehmeä, valittava kuiskaus, minkä\nkärsimättömyys tekee värähteleväksi.\n\nOi -- lapsi -- pelastusta ei sinulle ole! Koko sinun olennossasi on\njotain puoleensa vetävää, jotain säännötöntä oman onnensa nojaan\nheitettyä, jotain omituisesti viehättävää löyhyyttä. Kuinka sinua vielä\nkädestä käteen heitellään, kaarna parka!\n\n\"Mikä teidän kädessänne on?\" kysäsin minä.\n\nOikein kiitolliselta hän näytti, kun ei tarvinnut enää vaitioloa\njatkaa, tuo pieni suu ei suinkaan ollut tottunut kiinni olemaan.\n\n\"Litistin sormeni poikki\", hän vastasi.\n\n\"Poikki? -- aivan poikki?\"\n\n\"Niin, se riippui irti, ja rouva sen sitte pois leikkasi heti kun tänne\ntulin. Toiset sormet vahingoittuivat myös, mutta toivon saavani pitää\nne.\"\n\n\"Miten kauan siitä on?\"\n\n\"Kuukausi. Minä käyn täällä joka päivä, mutta nyt koskee enemmän kuin\nsilloin alussa.\"\n\nTaaskin hänen huulensa vapisivat valitusta pidättäessä.\n\n\"Mitenkä se niin kävi?\"\n\n\"Pistin käteni liian kauas, ja siten se joutui koneesen.\"\n\n\"Missä se tapahtui? Jossain tehtaassa?\"\n\n\"Kehruutehtaassa.\" -- Hän katsahti minuun melkein nuhtelevasti.\nOlisihan minun pitänyt se tietää. Missä sitte, joll'ei kehruutehtaassa!\n\n\"Eikö hirveästi silloin koskenut?\"\n\n\"Ei; ei se tuntunutkaan. Mutta minä vaan niin kauheasti säikähdin.\nTartuin vasemmalla kädelläni siihen ja tempasin sen irti. Kerrassaan\nsen ulos kiskasin, ja jos en niin olisi tehnyt, niin olisi koko\nkäsivarteni voinut mennä, sillä konetta ei voi heti seisauttaa.\"\n\nHän oli hetkisen ääneti, mutta kun minä en mitään vastannut, jatkoi\nhän:\n\n\"Kehruumestari torui minua siitä, ett'en paremmin itseäni varonut,\nsillä nyt saa tehdas maksaa minun edestäni, kunnes paranen. Mutta\nitsellenihän siitä suurin vahinko on, kun sormeni menetän.\"\n\nHän katsoi minuun ikäänkuin kysyen, eikö hän ollut oikeassa, ja minä\nmyönsin hänen olevan.\n\n\"Kehruumestari toruu aina, kun joku sattuu itseään loukkaamaan,\nikäänkuin se ei olisi itsekullekin parasta, jos vaan ymmärtäisi itseään\nvaroa.\"\n\nTaas seurasi hetken äänettömyys, ennenkuin hän jatkoi:\n\n\"Hän luulee, että työväki on vaan jotain koneisiin kuuluvaa. Hän on\npaha -- se kehruumestari -- ei kukaan työläisistä häntä kärsi. Kaikki\nne sanovat, että pois se on sieltä saatava ja kohta.\"\n\nSyvällä tytön silmissä näkyi jotain synkkää ja uhkaavaa, jotain\nvihamielistä ja kapinallista. Mutta sitte huulet taas värähtivät, ja\ntuska voitti muut tunteet. \"Voi kättäni, kättäni!\" hän vaikeroi.\n\n\"Pakottaako sitä niin?\"\n\n\"Niin, viime aikoina se on ollut niin pahana. Rouva jo on pelännyt,\nettä siihen tulisi kuolemanvihat. Hän melkein katui, että oli minut\nhoidettavakseen ottanut, mutta nyt se toki taas on parempi.\"\n\nNyt aukesi vastaanottohuoneen ovi ja sairaat tulivat ulos. Oli minun\nvuoroni. Mutta tehtaantyttö nousi ylös ja katsoi rukoillen minuun.\n\n\"Voi, jos saisin nyt mennä! Tahtoisin niin\", hän sanoi ja lisäsi\ntuttavallisemmin kuiskaten, kun hän jo vieressäni oven luona seisoi:\n\"tahtoisin, ja samalla pelkään, sillä kauheasti se koskee, kun hän sitä\nliikuttaa.\"\n\nHän hymyili surumielisesti ja samalla kuitenkin niin veitikkamaisesti,\nja tuolla tavoin hymyillessään hän melkein älykkäältä näytti. Minä\naukasin oven ja laskin hänet sisään.\n\n1886.\n\n\n\n\nCedergren pitää illallisen tänään.\n\n\nCedergren oli medikofiilari. Varsin nuorena oli hän siksi päässyt,\ntuskin oli hän silloin vielä yksikolmatta vuotta täyttänyt, mutta\nsittehän hänellä olikin aikaa hiukan hengähtää tuon rasituksen jälkeen,\nniin arveli isä ja äitikin. Ja nyt hän oli ollut medikofiilarina\nkymmenen vuotta.\n\nKauhea kiire oli hänellä aamusilla -- kello alkoi olla kymmenen.\nPassarivaimo -- se ruoja -- oli vaan pannut vuoteen kokoon ja sitte\njuossut tiehensä kaikesta; ja miltä siellä nyt näytti! Paksulti pölyä\nhuonekaluissa ja kirjoissa. Ja kirjapöly se se on pahinta, mitä olla\nvoi, sillä kun sitä vähänkin vaan liikuttaa, niin pistää se nenään kuin\npippuri. Cedergren ei sitä koskaan liikuttanutkaan, se oli hänen\nperus-ohjeitaan, mutta tällä kertaa täytyi hänen tehdä poikkeus, sillä\nhän odotti äitiään. Saattoihan eukko astua sisään minä hetkenä hyvänsä,\nolihan juna jo tullut.\n\n\"Voi sitä akkaa, sitä akkaa!\" -- passarivaimoa tietysti -- olisihan\ntuolla voinut olla älyä pyyhkiä huonekalut, ennenkuin pökälti\nAkselgreniin portteria hakemaan, eihän tässä vielä hengenhätää ollut.\nMutta minkä sille nyt mahtoi? Cedergren pyyhälti pölyt tuokiossa, sai\nnäet yöpaidan käsiinsä. Hyi hitto, tuota kirjapölyä! Aivan kuin\npippuri, hyi saakeli! Hänen täytyi aivastella. Ja kaikki tyhjät\nputelit, eihän niitä voinut jättää tuohon esille kyltiksi, ei toki.\n\nHän katsoi neuvotonna ympärilleen. Sängyn alle, niin.\n\nKiireesti hän keräili pullot, se meni kuin tanssi. Olisi luullut hänen\nolevan oikein emännöitsemistuulella, sellaista kiirettä hän piti.\nKasvot hehkuivat, ei ilosta -- ei vielä -- ei, voimienponnistuksen\ntähden vaan, sillä Cedergren oli iso ja paksu, eikä se niinkään helppoa\nole, kun täytyy ryömiä polvillaan ja kyynäspäillään ja työnnellä\nputelia sängyn alle.\n\n\"Katsoppas liittolaista\", mutisi hän suureen partaansa, sillä sänky\nolikin liian matala, niin ett'eivät putelit mahtuneet pystyyn sen alle,\nja kun hän ne pitkälleen pani, vierivät ne sieltä takaisin. Mutta\nsilloin sai hän sängyn alta käsiinsä parin vanhoja saappaita, jotka hän\npani putelien eteen; se keino auttoi.\n\nCedergren nousi ylös läähättäen ja pyyhki punaista naamaansa. Sitte hän\ntaas katsoi ympärilleen. No, nythän kaikki oli varsin hyvästi. Hän\nviskasi yöpaidan sängynpeitteen alle. Mutta hiisi sentään, miten\nalastomalta ja ikävältä huone sittenkin näytti, näin päiväsilmissä.\n\nSe oli sitä harmillisempaa, kun hän juuri oli kotiin kirjoittanut ja\npyytänyt kassanlisäystä, sanoen syyksi sen, että hänen nyt, kun jo oli\nkandidaatiksi pääsemäisillään, täytyi hiukan hienompaa asumusta pitää.\nNiin paljon hienoja tovereja kävi hänen luonaan, eikähän sitä voinut\nrentaleenkaan tavoin asua. Ja mitä se eukko sanoisi ukolle, jos hän\ntämän huoneen näkisi? Sillä vakoilemaan hän oli tullut, se oli varmaa.\n\nYht'äkkiä pälkähti hänelle päähän uusi ajatus, ja hän juoksi\nkäytävän poikki vastapäätä asuvan naapurinsa luo. Tämä, noin\nyhdenkolmattavuotias vaaleakiharainen nuorukainen, istui jo työssään.\n\n\"Kuuleppas, pikku klassiko, lainaapas minulle huonettasi tästä hetkestä\nkello seitsemään saakka iltasella; se tahtoo sanoa: vaihda kanssani\",\nsanoi hän, kiireesti pannen kätensä kirjojen päälle, jotka hujan hajan\nolivat pöydällä tuon nuoremman toverin edessä.\n\nTämä ei mitään vastannut, katsoi vaan häneen.\n\n\"Ymmärräthän, että minun huoneeni on niin hiivatin huonosti kalustettu,\nja sinähän asut kuin prinssi, niin ovat sisaresi sinusta huolta\npitäneet\", hän loi katseen ympärilleen kaikkiin tyynyihin, liinoihin ja\npäällystimiin, jotka huonetta somistivat. \"Mutta kun antanet, niin anna\npaikalla\", lisäsi hän, \"minä odotan vieraita.\"\n\nToinen katsoi häneen epäilevin, veitikkamaisin silmin.\n\n\"No, olkoon menneeksi!\" huudahti hän iloisesti ja hyppäsi seisaalleen,\n\"mutta silloin saat auttaa minua näiden kampsujen kuletuksessa.\" Hän\nosoitti kirjoja.\n\nTuokiossa medikofiilari ne kokoon hamuili, ja sitte mentiin aika kyytiä\nhänen omaan huoneesensa, jossa lasti pöydälle purettiin.\n\n\"Muista nyt vaan, ett'et erehdy ja luule kotosi tuolla olevan,\nennenkuin kello seitsemän tänä iltana\", varoitti vanhempi toveri.\n\n\"Oh, ole huoletta, Falstaff\", vastasi toveri nauraen. Hän istui jo\npöydän ääressä ja järjesteli kirjojaan.\n\n\"Jopa oli aikakin\", ajatteli Falstaff-Cedergren, sillä hän kuuli\nhitaita, raskaita askelia rappusissa.\n\nHän avasi toverin hauskan pikku huoneen oven ja meni sitte edelleen\npitkin käytävää äitiään vastaanottamaan.\n\nEukko hengähti syvään, kun oli rappusista päässyt, ja poika meni\niloisesti häntä vastaan.\n\n\"Tervetultua, äitiseni\", hän sanoi ja otti osan hänen matkakapineistaan\nkannettavakseen, \"suothan anteeksi, ett'en tullut junalle sinua\nvastaanottamaan, minulla ei todellakaan ollut aikaa.\"\n\n\"Paljon enemmän minua ilahuttaa, että pidät huolen työstäsi\", vastasi\näiti läähättäen kulkiessaan hänen jälessään pitkin käytävää. Ovella\nCedergren seisattui ja viittasi kädessään olevalla piratilla äitiä\nsisään astumaan.\n\n\"Oi, miten hauskaa sulla täällä on!\" huudahti äiti sisään tultuaan ja\nkatseli ympärilleen iloisesti hämmästyneenä; iloissaan hän ei muistanut\nmuhviakaan kädestään heittää.\n\nCedergren heitti äidin matkalaukun ja saalin tuolille ja sulki oven.\nSitte hän otti äidiltä muhvin ja alkoi auaista hänen vanhaa, kulunutta\ntalvikappaansa.\n\n\"Voi, älähän toki, älähän\", sanoi eukko, aivan hämillään niin suuresta\nkohteliaisuudesta.\n\nPieni tanakka mummo hän oli, kasvoiltaan lapsellisen lauhkea, yksi\nnoita hyvää suopia olentoja, jotka aina katselevat elämää sen\nparhaimmalta puolelta, niin paljon kuin he sen surkeudesta puhuvatkin.\nPoika hänestä todella pitikin -- _tavallaan_.\n\nHän auttoi äitiä kappaa riisuessa, ja paljon siinä olikin vaivaa, sillä\nhihat olivat ahtaat.\n\n\"Tarvitseisitpa uuden\", sanoi hän.\n\n\"Niin, arveleppas! isä tahtoo, että ostaisin itselleni kaikkein\npulskinta lajia\", sanoi äiti riisuen päältään villaliivin ja virkatun\nsaalin, \"sain häneltä viisikymmentä kruunua.\"\n\nHän kääntyi ja katsoi poikaa kasvoihin oikein nauttiakseen hänen\nhämmästyksestään.\n\n\"No, ukkohan oli antelias\", sanoi hän hymyillen ja vetäsi hiukan\npöytää, niin että äiti pääsi sohvaan.\n\n\"Oliko kylmä matkalla?\" hän kysyi, kun äiti oli istuutunut.\n\n\"No, kyllähän tuo oli kylmä\", äiti vastasi, \"mutta siinäpä tuo meni.\nMutta menomatkallahan minulla jo on uusi, lämmin kappani.\" Hän iloitsi\nkuin lapsi tuota ajatellessaan.\n\n\"Mutta, kultaseni, mistä olet tämän saanut?\" huudahti hän ja katsoi\nvirkattua pöytäliinaa.\n\n\"Eräistä arpajaisista sen äskettäin voitin\", vastasi poika, ja hänen\nluontevasta äänestään huomasi, että hän oli harjaantunut\n\"veistelemään\".\n\n\"Ja tämän hienon sohvatyynyn?\"\n\n\"Sen eräältä tyttötuttavaltani sain.\"\n\nÄiti vilkasi häneen.\n\n\"Tosiaankin komea lahja; on se maksamaan tullut, ja on siinä työtä\nollut.\"\n\nPoika ei vastannut, seisoi vaan ääneti kirjoituspöydän luona ja\npuhdisteli kynsiään kynäveitsellä.\n\n\"Mutta tarvitseehan äiti toki kahvikupin lämmikkeekseen\", sanoi hän\näkkiä, \"juoksen alas talonväen luo sitä pyytämään.\"\n\n\"Voi, kiitoksia\", sanoi äiti ja näytti oikein kiitolliselta.\n\nKun Cedergren oli sulkenut oven jälkeensä, ei eukko voinut vastustaa\npientä naisellista uteliaisuuttaan; hän nousi ja meni pöydän luo\nkatsomaan hänen kirjoituskalujaan ja mitä muuta siellä oli. Hänestä\nnäytti siellä olevan niin paljon sieviä pikkukaluja, sellaisia, joita\nei koskaan tule itse ostaneeksi, ja sitte siellä oli -- muutamien\nsanomalehtien alle pistettynä -- pieni korko-ompeluksella koristettu\nkirjesalkku. Tuopa antoi eukolle miettimistä. Hän aukaisi sen. Toisen\nkannen sisuspuoleen oli sirosti kirjoitettu:\n\n    \"Oi, pikku Amor, mua auta,\n    Ja Hilma verkkoihini saata.\"\n\nAha! Nyt hän ymmärsi.\n\nAskeleita kuului käytävästä, ja nopeasti hän heitti sanomalehdet\ntakaisin kirjesalkun päälle ja koetti näyttää niin viattomalta, kuin\nsuinkin mahdollista.\n\nPoika tuli sisään. He istuutuivat taas sohvaan ja alkoivat puhella\nkotiseudusta.\n\nÄiti istui ja odotti vaan saadakseen kuulla jotain tuosta\nsalaisuudesta, mutta eipä siitä tullut sanaakaan, ja hän tunsi itsensä\nhiukan pettyneeksi.\n\nTuotiinpa sitten kahvi, piikatyttö sen sisään kantoi, mutta Cedergren\nhänet jo ovella käännytti ja otti itse tarjottimen. Hän pani sen\npöydälle ja alkoi tarjoella, hän osasi olla oivallinen isäntä, kun vaan\ntahtoi, kohtelias ja huomaavainen. Äiti silmäili häntä äidillisellä\nylpeydellä ja ihastuksella. Pulskalta hän tosiaankin näytti, olisipa\nhäntä voinut luulla vallan valmiiksi tohtoriksi tai professoriksi.\n\nHän oli hyvin huolellisesti puettu, ja pulska vartalo hänellä oli:\npitkä, harteva ja lihavahko. Parta oli tuuhea, kiherä ja hyväksi\nkammattu, tukka tumma ja kiiltävä, mutta niskapuolella jo näkyi nouseva\nkuu. Kasvot olivat melkein kauniit, mutta silmät pienet ja hieman --\nmitenkä sen sanoisikaan -- hieman liiaksi vapaat ilmeeltään eivätkä\nkuitenkaan rehelliset; pistävän ruskeat ja kylmät. Nämät silmät ne\nsaattoivat ihmisiä siihen luuloon, että hän _voisi_ saada aikaan\nsuurtakin, jos hän vaan _tahtoisi_. Hänessä oli jotain mahtipontista,\nmikä heti mieliin vaikutti, mutta olipa epäilijöitä, jotka vakuuttivat,\nettä tuo johtui vaan hänen ylenmääräisestä itsekkäisyydestään.\n\nIsä oli värjärinä maalla. Omalla ja vaimonsa työllä oli hän hankkinut\nitselleen varoja, jotka kuitenkin olivat melkoisesti vähenneet pojan\nkallisten opintojen tähden. Ja nyt he alkoivat tulla vanhoiksi. Mutta\nolihan hän heidän ylpeytensä, heidän ainoa suuri toivonsa. Kaikki\nihmiset sanoivat, että hänellä oli hyvä pää, ja kun niin paljon rahoja\nhänen tähtensä kulutettiin, niin pitihän siitä aikanaan jotain tulla.\nTosinhan hänen tutkintonsa viipyi, mutta \"Albert lukee _perinpohjin_\nsen, minkä hän lukee\", niin oli vanhuksilla tapana sanoa, kun tuo asia\npuheeksi tuli, \"eikä hän suinkaan mihinkään _tavalliseen_ tutkintoon\ntyydy\".\n\nKun he nyt siinä niin tuttavallisesti istuivat ja kahviaan\nryypiskelivät, ei äiti enää voinut malttaa mieltänsä, vaan uskalsi\ntehdä pienen koetuksen.\n\n\"Se tyttö, jolta tyynyn sait, Hilmako se on nimeltään?\" hän kysyi.\n\nPoika näytti kummastuneelta.\n\n\"Mitenkä, äiti, sitä voit luulla?\" kysyi hän tylysti; näytti siltä,\nett'ei äidin kysymys ollut hänelle mieleen.\n\n\"Tulin vaan niin ajatelleeksi\", vastasi äiti hämillään.\n\n\"Mutta miten sinulle sellaista mieleen meni? Millä perusteella?\"\n\n\"Voi, ei minkäänlaisella perusteella\", vastasi hän pelästyneenä, sillä\nhän tiesi, ett'ei Albert koskaan kärsinyt sitä, että hänen asioihinsa\nsekaannuttiin. Tuo umpimielisyys loukkasi äitiä, mutta ei hän mitenkään\nenää uskaltanut enempää kysellä. Sitä paitsi tuntui hänestä, ikäänkuin\nhän olisi tehnyt pojalleen jotain vääryyttä sillä, että koetti hänen\nsalaisuuttaan urkkia ja hänet valtasi tuskallinen halu hyvittää häntä.\n\nKun he olivat kotvasen puhelleet joutavista asioista, kysyi hän, eikö\npoika tahtoisi tulla hänen kanssaan kaupungille, hänellä oli pieniä\nasioita toimitettavia, ja pitihän hänen myös ostaa tuo kappa.\n\nNiin, saattoihan hän lähteä, tuumasi poika.\n\nHän meni päällystakkiaan noutamaan, ja sillä aikaa pani eukko\npäällensä.\n\nKun poika tuli häntä noutamaan, pulskaan päällystakkiinsa puettuna ja\nkomeaa hienoa kävelykeppiään kädessään heilutellen, ei äiti voinut olla\nheittämättä ihailevaa silmäystä häneen. Kuinka hienolta tuo kaikki\nnäytti, mustasta kiiltävästä hatusta aina pehmeisin hansikkoihin\nsaakka. Pulskalta hän sentään näytti, hänen poikansa.\n\n\"Hyvä isä, ethän, äiti, voi mennä kaupungille tuolla\npäällysvaatteella?\" sanoi poika äkkiä ja katseli eukkoa likemmältä.\n\n\"Uuttahan minä ostamaan menen\", muistutti äiti hädissään ja punastui.\n\n\"No, kyllä jo olikin aika\", vastasi poika. Häntä oikein ahdisti\najatellessa, että joku hänen tovereistaan saattaisi kohdata häntä --\ntuon kapan seurassa.\n\nHe menivät kuitenkin ulos ja astuivat pitkin katua; äiti edellä\njalkakadulla ja poika jälessä, molemmat jokseenkin harvapuheisina.\n\n\"Olenpa muutoin melkein arvellut, että -- -- --\" sanoi äiti epäröiden,\nja kääntyi poikaansa päin, joka tuli lähemmä voidakseen kuulla, mitä\näiti aikoi sanoa.\n\n\"Mitä?\" sanoi hän, voimatta arvata hänen ajatuksenjuoksuaan. \"Tässähän\non päällysvaatemakasiini.\"\n\nÄiti seisahtui, katsoi häneen ja sanoi:\n\n\"Arvelin, että jos päällysvaatteeni ei olisi niin huono, ett'ei sitä\nenää jonkun aikaa voisi pitää, niin voisit sinä saada rahat; sanoithan,\nettä -- -- --\"\n\n\"Tietysti sinun pitää ostaa uusi kappa, äiti, kun rahat olet sitä\nvarten saanut\", sanoi hän laimeasti.\n\n\"Niin, mutta jos nyt -- -- -- Katsohan, enkö todellakaan voi tätä\npitää?\"\n\nEukko katsoi poikaan niin luottavaisesti ja lämpimästi, ikäänkuin se\nolisi hänelle suuri palvelus, jos poika myöntäisi, että kappaa saattoi\nvielä pitää.\n\n\"Kyllähän se on vanhan näköinen\", sanoi hän vitkastellen, \"mutta\nmuutoinhan tuollaisissa asioissa itsekukin voi tehdä oman mielensä\nmukaan.\"\n\n\"Niin, mutta sinun mielestäsi?\"\n\n\"Sinun pitää tehdä aivan oman mielesi mukaan\", vastasi hän; mutta\nsydämmessään hän häpesi hirveästi.\n\n\"No, sitte annan sinulle rahat\", sanoi äiti, tehden nopean päätöksen ja\nvanhat kasvot kirkastuivat sydämmellisestä ilosta.\n\nHän meni päällysvaatemakasiinin ohitse, ja poika seurasi jälissä kuin\nmärkä koira.\n\n\"Se on kerrassaan liian paljon\", mutisi hän, \"ja mitä isä sanoo?\"\n\nMutta äiti vaan nauroi, raikkaasti ja herttaisesti. Hän tunsi itsensä\nniin onnelliseksi, kuin hänellä oli jotain, mitä antaa poika\narmaalleen. Voiko mikään olla liian paljon _hänelle_!\n\n\"Älä siitä ole milläsikään, poikaseni\", sanoi hän iloisesti, \"kyllä\nminä isälle puhun; luota vaan minuun.\" Hänen käyntinsä oli yht'äkkiä\nkäynyt reippaammaksi. Poika astui hänen jälessään puhelematta, ja kun\näiti kävi ostamassa pienet ostoksensa, astuskeli hän ulkona ja odotti.\nSitte he kävelivät yliopistotalon ympäri; eihän sitä mitenkään voinut\nkotiin matkustaa sitä näkemättä. Tuon kierroksen tehtyään he kääntyivät\ntakaisin, ja kun he jälleen olivat tuossa pienessä lainatussa\nhuoneessa, päästi poika salaa helpoituksen huokauksen. Se kappa, se\nkappa!\n\n\"Luulenpa, että tuotamme tänne päivällistä\", hän sanoi, \"niin en mene\nmuuanne syömään tänään.\"\n\n\"Voi, miten olet kiltti!\" sanoi äiti kiitollisena, \"siten on paljon\nkodikkaampaa, ja saammepa vielä olla aivan yksin.\"\n\nPoika lainasi pöytäkalut isäntäväeltä, ja sitte he yhdessä kattoivat\npöydän.\n\n\"Kuten konsanaankin poikamiehen luona\", sanoi poika hilpeästi, sillä\nhäneen oli tarttunut äidin päiväpaistemieliala, ja hän oli mitä\nherttaisimmalla tuulella. Ja hänpä olikin herra, joka saattoi olla\nherttainen, kun vaan milloin tahtoi.\n\nPäivällisen jälkeen hän loikoi sohvalla ja poltteli sikaria, sitten he\ntaas kahvikupin ääressä juttelivat, ja ennenkuin he kerkisivät sitä\najatellakaan, oli jo aika mennä asemalle.\n\nKun eukko nousi jäähyväisiä sanomaan, täytyi hänen oikein taistella\nliikutustaan vastaan. \"Ken tietää, milloin vasta näemme toisemme!\"\naatteli hän itsekseen, ja hän tuli arvelleeksi, että tämä kenties oli\nviimeinen kerta. Se niin usein johtuu mieleen sille, joka on vanha.\n\nHän pudisti kovasti poikansa kättä, mutta ei sanonut mitään. Suudella\nhäntä hän ei uskaltanut; se ei olisi ollut hänelle mieleen.\n\n\"Jumala sinua suojatkoon ja kaikkia töitäsi\", sanoi hän ja kääntyi\nnopeasti ottaakseen päällysvaatteensa. Tuo vanha kappa oli varsin\nvaikea päälle saada, varsinkin liivin ja saalin päälle, mutta poika\nhäntä auttoi.\n\n\"Oletpa käynyt lihavaksi\", virkkoi hän.\n\n\"Olenpa tainnut käydä\", vastasi äiti, kääntyi sitte ja pisti\nviisikymmenkruunuisen pojan povitaskuun, ystävällisesti päätään\nnyökäyttäen.\n\n\"Kiitoksia, äiti, kiitoksia\", sanoi poika, ja jotain tosi hellyyden\ntapaista välähti hänen silmissään.\n\nJo alkoi hyvin hämärtää, kun he asemalle menivät.\n\n\"Pistäydyn ostamassa muutamia sikareja\", sanoi poika kiireesti, kun he\nkääntyivät eräässä kulmassa, \"osta piletti ja mitä tarvitset, minä\ntulen perästä.\"\n\nHän juoksi sikarimyymälään, ja samassa kulki kolme herraa äidin sivu\njalkakadulla, puhellen ja nauraen aivan ääneen. Ne nähtävästi myös\nolivat asemalle menossa.\n\nKun eukko oli saanut paikkansa kolmannen luokan vaunussa korien ja\nmyttyjen väliin, tuli poika juosten häntä etsimään. Hän löysikin, sillä\näiti istui oven luona ja tähysteli häntä. He puristivat toistensa\nkättä, konduktöri tuli ja merkitsi piletit, ja sitte ovi paiskattiin\nkiinni. Vielä saattoi äiti nähdä poikansa, hän seisoi juuri erään\nlyhdyn kohdalla, kädet päällystakin taskuissa, ja hieno kävelykeppi\npisti esiin suoraan pitkin käsivartta. Hän puistalti itseään; ilma oli\nkylmä ja hän toivoi, että juna lähtisi.\n\nJa heti se lähtikin liikkeelle.\n\nJuna ratisi ja tärisi, kynttilöiden liekit lipisivät puolihämärässä\nvaunussa. Eukko pani kätensä ristiin muhvin sisässä ja ajatteli armasta\npoikaansa. Nyt hänellä oli sydämmensalaisuus, nyt hän ajatteli omaa\nkotia ja nyt hän varmaankin tulisi tutkintonsa suorittamaan. Ja sitte\nhän rukoili Jumalalta hänelle onnea, muisti myös rukouksessaan hänen\nvalittuansa, tuota tuntematonta Hilmaa -- tuon vastaleivotun\nylioppilaan pikku kuusitoistavuotiasta mielitiettyä.\n\nMutta myöhemmin iltasella seisoi kaksi ylioppilasta\nrautatienhotellin käytävässä päällystakkeja päällensä panemassa, pois\nlähtemäisillään. Viereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja kovia\nnaurunpurskahduksia. Toinen nuorista miehistä rupesi kuuntelemaan. Hän\ntunsi yhden noista äänistä; se oli erään ylioppilaspiireissä hyvin\ntunnetun \"virujan\" ja huvitusministerin.\n\n\"Mikä niillä siellä on?\" sanoi hän toverilleen, \"kuuluu, että Pelle\nStröm on elementissään.\"\n\n\"Cedergrenhän se pitää illallisen tänään\", vastasi toinen ja sytytti\nsikarinsa.\n\n1885.\n\n\n\n\nKolho.\n\n\nJos milloin sattuu näkemään oikein hullunkurisen, oikein omituisen\nvanhan herran, jota muistellessa sitte aina suu hymyyn vetäytyy, niin\nsaa olla jokseenkin varma siitä, että se on joku vanhapoika. Tällainen\nvanhapoika on myös lehtori Darell. Ja jos kerran on hänet nähnyt, ei\nhäntä hevillä unhota.\n\nAivan maksun edestä kannattaisi häntä katsella, kun hän tallustelee\nIsoakatua alaspäin leveillä nelikulmaisilla jaloillaan, joka askeleella\njalkapohjaansa näyttäen. Aina on sama vauhti hänen kulussaan, aina\nkeppi oikeassa kädessään ja vasen käsi selän päällä juuri vyötäyksen\nkohdalla, peukalo piilossa toisten sormien alla. Tuo käsi on näöltään\nkuin kurikka. Kun sen näkee kaukana kadun alapäässä hiljakseen\neteenpäin keinuvan omistajansa selkälaudalla, ei tarvitse koskaan\npelätä erehtyvänsä henkilön suhteen, ja huoletta saa ruveta huutamaan\n\"herra lehtori, herra lehtori\".\n\nJos niin huudetaan, niin hän seisattuu, tekee koko käännöksen isolla\nruumiillaan ja katsoo, kuka häntä huusi. Joko hän kuvittelee\nmielessään, ett'ei hänellä ole niveltä kaulassa, taikka hänellä ei\ntodellakaan ole, sillä hän kääntää aina koko ruumiinsa, kun hän tahtoo\njotain katsoa. Että huuto \"herra lehtori\" voisi tarkoittaa jotain\ntoista henkilöä, se ei hänelle koskaan päähän pälkähdä. Hän on\nkaupungin omaisuutta yhtä paljon kuin raatihuone, suuri kävelypaikka ja\nharmaiden munkkien mäki. Tervehtiä hän saa alinomaa, ja siitä hän\nsuoriutuu kohottamalla keppinsä nupin hattunsa laitaan. Nähdä sen\nenempää vaivaa tervehdyksen tähden, se ei hänelle olisi soveliasta,\nsillä hän on kolho. Ja siitä hän on ylpeä.\n\nUkko on pulskan näköinen, luultavasti kymmenen prosenttia paremman\nnäköinen kuin nuorena ollessaan, mutta kauniista hän on kaukana. Nuoret\ntytöt nimittävät häntä keskenään \"babiaaniksi\", ennenkun ovat tulleet\ntuttavaksi hänen kanssaan; sitten he sanovat aina \"Hampus sedäksi\".\n\nJoskus epäillään hänellä kosintatuumia olevan, mutta luultavasti\nsilloin erehdytään. Sattuupa, että joku rohkeimmista tytöistä kysäsee\nhäneltä, miksi hän ei ole mennyt naimisiin. Silloin hän tyttöä korvasta\nnipistää -- ei suinkaan hellästi -- ja sanoo julman näköisenä: \"ei ne\nasiat ole tällaista vanhaa kolhoa varten, ymmärrätkö -- tyttölepakko\".\n\nJos sanotaan jotain, mikä ei häntä miellytä tahi mikä hänestä on tyhmää\nja typerää, silloin hänellä on aivan oma tapansa, jolla hän\npaheksumisensa tahi halveksimisensa ilmaisee. \"Höh!\" hän vaan sanoo. Se\non jotain naurun, rykäisemisen ja värveitten sekaista. Hänen koko\nruumiinsa silloin nytkähtää, ikäänkuin jotain salaista rihmaa\nvetäistäisi; suu irvistää pilkallisesti ja toinen olkapää kohoaa\npystyyn. Sitte ukko taas on aivan entisen näköinen.\n\nHänen kasvonsa ovat pitkähköt. Nenästä ylähuuleen on hirmuinen matka.\nNäyttää siltä, kuin suu olisi saanut paikkansa aivan leuvan alapäässä.\nJa hiukset on vedetty esiin korvallisille kahdeksi sileäksi kammatuksi\nkoukuksi; ne ovat vaaleat, eivätkä vielä ole harmaantuneet.\nSilinterihattu on aina niskassa. Ei kukaan ihminen ole koskaan nähnyt\nsen kohdallaan olevan.\n\nLehtori on niin säntillinen ja säännöllinen tavoissaan, että hän on\nsananlaskuksi tullut. Kello yhdeksän hän lähtee aamukävelylleen; aina\nsamaa tietä, ulos Itäisen tullin sivu ja sitte takaisin. Kello viisi\nhän menee sisarensa luo, joka on leski ja laajalti kuulu hyvästä\nkahvistaan. Hän viipyy siellä aina tunnin, ei enempää eikä vähempää.\nIlloin on hän useimmiten kutsuttu jonnekin viiraansa pelaamaan. Hän on\nmainio viiranpelaaja.\n\nIsollakadulla on eräässä vanhassa talossa pieni hauska myymälä, jossa\nyhä on huoneen täydeltä ihmisiä. Siellä vasta puhelua ja hälinää on,\nsillä kaikki ovat vanhoja tuttuja: ostajat ja kauppias, puotipalvelijat\nja nuoret tytöt, jotka tulevat ostamaan sieltä virkkuuneulan ja\nrupattelemaan hetkisen talon tyttärien kanssa. Se on kodikas puoti,\njoka näkyy kaikkia ihmisiä puoleensa vetävän.\n\nSiellä on aina tapana kello viiden aikaan katsoa kadulle ja sanoa: \"nyt\nlehtori meni\". Se merkitsee: nyt on kahvinjuontiaika. Ja toinen\ntoisensa perästä hiipivät myöjät puodista saadakseen kahvia pieneltä\nämmätylleröltä, joka pöydän ääressä sitä tarjoilee. Jos puodissa sattuu\nkiire olemaan niin että mummo odotella saa, niin saattaa tapahtua, että\nhän itse pilkistää puodin ovelta ja sanoo varovasti ryäisten: \"kuulkaa\n-- eikö kenkään teistä ole nähnyt lehtorin sivu astuvan?\"\n\nKoko kaupunki on ruvennut käyttämään tuota sukkeluutta ja sanomaan \"nyt\nlehtori meni\" silloin, kuin tarkoittavat, että \"nyt on kahvi pöydässä\".\n\nLehtorilla on paljon omaisuutta, ja kauan siitä jo on, kuin hän\nkoulussa virkaansa toimitti. Pojat häntä nimittävät milloin oinaaksi,\nmilloin gorillaksi, milloin möröksi.\n\nNyt hän elää koroistaan ja panee rahoja säästöön joka vuosi. \"Ei kukaan\ntarvitse niitä odotella\", hän sanoo, \"koulu tulee ne saamaan kaikki\".\n\nHänen kirjastonsa on kerrassaan oivallinen: kirjakauppiaalla ei ole\nkoko kaupungissa sellaista ostajaa kuin hän. Nuoruutensa aikoina on hän\nrunoja kirjoitellut ja onpa kerran saanut kehoitusta Ruotsin\nakademialtakin; mutta siitä hän ei koskaan puhu. Hän lukee kaikki,\nmitä vaan tulee uutta painosta, ja säälimättä hän arvostelee.\nKirjallisuudesta puhuminen on hauskinta, mitä hän tietää, kun vaan ei\nole viiranpeluuaika. Koko kaupunki pitää häntä orakelina. Silloin\ntällöin hän istuutuu kirjoittamaan jonkun arvostelun kaupungin enimmän\narvossa pidettyyn sanomalehteen. -- Kaupungissa on kolme sanomalehteä.\nTämän saattaa mainita, niinkuin ennen maailmassa annettiin tieto\nväkiluvusta.\n\nKun lehtori istuutuu kirjoittamaan, siirrältää hän ensin ylös _toisen_\ntakinhihansa ja sitte toisen; sitte ojentaa hän käsivarsiaan,\nkoukistetuin kyynäspäin, ikäänkuin tunnustellakseen, olisiko\nmahdollista, että takki repeäisi selkäpuolelta, sillä siinä\ntapauksessahan olisi sama, repesipä se ennemmin tahi myöhemmin. Kun\nlehtori huomaa, että hän saa tuon asian suhteen huoletta olla, kastaa\nhän kynän ja alkaa kirjoittaa -- ilman silmälasia. Niitä hän ei koskaan\nkäytä, \"_ei koskaan_\", sanoo hän painolla. Siinä väitöksessään hän\npysyy. \"Sisareni on seitsentä vuotta nuorempi minua ja on pitänyt\nsilmälasia kymmenen vuotta.\" Aina hän sanoo nämä samat sanat,\nvuosinumeron vaan joka uutenavuotena muuttaa.\n\nLehtori istuu suorana kirjoittaessaan, -- hyvin suorana ja nokka\npystyssä, ikäänkuin paperi häntä inhottaisi. Katse kulkee suoraan nenää\npitkin ja kohtaa musertavan halveksivasti tuota onnetonta paperia,\nsamalla kuin lehtorin suuri käsi kiireesti sitä täyttää terävillä\nkirjaimilla, jotka tekevät rivit tulitikuilla piirrettyjen risuaitojen\nnäköisiksi.\n\nNämä arvostelut pitää lehtori velvollisuutenaan. Jospa nuo nuoret\nkirjailijat vaan ottaisivat opikseen viisaan sanan, niin saisivathan\nnähdä! Mutta jos eivät tahdo, niin eihän siihen mitä voi. Ovathan\nainakin saaneet kuulla.\n\nHän vetää leukansa sisäänpäin ja työntää huulensa pitkälle. Ken hänet\nnäkee, sen täytyy luulla, että hän katsoo omaa suutansa eikä paperia.\n\n\"Sisareni\" ei saa koskaan lukea hänen teoksiaan käsikirjoituksina. Se\nolisi liian suuri kunnia; olisihan se melkein kuin neuvon kysymystä.\nMutta jokaisen sanomalehdennumeron, jossa on jotain hänen kädestään\nlähtenyttä, ottaa hän taskuunsa, kun hän sisarensa luo menee. --\nSisarella itsellään on tuo sanomalehti, mutta se ei haittaa; ja hän\nlukee sen aina aamukahvia juodessaan, mutta sekään ei haittaa. -- \"Luen\nsinulle tämän\", hän sanoo ja vetää sanomalehden taskustaan, \"ethän sinä\nvoi itse silmälasitta lukea\", ja sitte hän lukee. Sanomalehden hän\npitää etäällä itsestään, niin etäällä kuin vaan saattaa. Hän lukee\nkovalla äänellä. vakavana ja erehtymättä ainoassakaan sanassa. Kuuluisi\nse vaikka kirkossa, kun hän lukee.\n\n\"Sisareni\" häntä ihailee aivan hirveästi. Hän luulee, että hän olisi\nvoinut olla yhtenä \"niistä kahdeksastatoista\", _jos hän vaan olisi\ntahtonut_. Mutta sitä hän ei koskaan uskalla veljen kuullen sanoa.\n\nVeli myös ihailee häntä. \"Hän on viisain ja parhain nainen koko\nmaailmassa\", selittää hän -- kun sisar ei ole sitä kuulemassa.\nSisarelle itselleen hän sanoo: \"höh! -- sinä olet niin tyhmä,\nKristina\".\n\nKristina on raatimiehen leski, lapseton ja hyvin varakas. Hän tahtoisi\nmielellään testamentata omaisuutensa johonkin, kuten \"Hampus veli\",\nmutta hän ei tiedä oikein mihinkä, ja Hampus veli ei tahdo kuulla\npuhuttavan koko asiasta.\n\n\"Seitsemän vuotta nuorempi kuin minä! -- sinä olet niin tyhmä,\nKristina.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulu oli aivan lähellä. Päivät olivat lyhyet, ja kun ilma oli\npilvinen, saattoi hämärä tulla jo kolmen seudussa...\n\nKristina rouvan isossa arkihuoneessa oli kahvi pöydällä -- pyylevä\npullo, joka oli huolellisesti kopsaansa peitetty pienellä virkatulla,\nkoruompeluksilla ja punaisilla tupsuilla koristetulla peitteellä.\nPieni kahvipöytä näytti niin kodikkaalta valkeine liinoineen,\nhopea-astioineen ja vastaleivottuine, kiiltävine vaaleanruskeine\nkakkuineen. Lamppu oli jo sytytetty, ja Kristina rouva istui isossa\nnojatuolissaan, jalat jakkaralla, sukankudin kädessään ja pienoinen\nkoira polvillaan. Siitä koirasta oli suurta harmia lehtorille. Ei hän\nmilloinkaan sitä muuksi nimittänyt kuin \"sen vietäväksi elukaksi\" tahi\n\"rakiksi\" -- mikä tietysti ei voinut muuta kuin loukata mainitun rakin\nemäntää. Mutta koiralla itsellään oli niin vähän hienotuntoisuutta,\nettä se tuosta kaikesta huolimatta varsin mielellään oleskeli lehtorin\njaloissa kahvinjuontiaikana, koska tuolla ankaralla herralla oli tapana\nsalaa pistää sokeripaloja hänelle. Ennenkuin eteisen ovikello\nhelähtikään, istui rakki jo korvat pystyssä, sillä se tunsi askeleet,\njotka kuuluivat rappusista. Mutta kello oli tuskin sivu puoli viidestä,\nsiksi makasi pikku Pyre aivan levollisena.\n\nNuori tyttö seisoi kahvipöydän ääressä, jolle nyt oli pantu kolme\nkuppia kahden asemesta.\n\n\"Kyllä, täti, sitä ei voi auttaa\", sanoi hän innokkaasti, \"teidän\ntäytyy antaa minun tehdä se.\"\n\n\"Ei, lapseni, se ei käy laatuun.\"\n\n\"Käypi, jos vaan ette estä minua.\"\n\n\"Mutta voithan ymmärtää, että...\"\n\n\"Ei, minä tahdon kuulla sen itse.\"\n\n\"Sinä olet pieni itsepäinen kummitus.\"\n\n\"Sen minä tiedän.\"\n\n\"Mutta kuinka minä voin?\"\n\n\"Kunhan vaan unhotatte, että minä olen täällä.\"\n\n\"Mutta Hampus veli suuttuu, kun hän saa sen tietää.\"\n\n\"Emme toki ole niin tyhmiä, että menisimme siitä puhumaan.\" Hän näytti\nniin houkuttelevalta kuin pikku noita.\n\n\"Mutta minusta se ei ole oikein.\"\n\n\"Oikein? Miten tuo pikku täti sanoo! Lieneehän toki oikein ottaa selko\ntotuudesta.\"\n\n\"Eikä myöskään ole hyvä tietää, mitä Hampus veljelle johtuu mieleen\nsanoa. Hän kenties saattaa sinut pahoille mielin.\"\n\n\"Niin, siinäpä se on! Olittepa, täti, kuitenkin aikonut peittelemällä\nhänen sanansa mulle kertoa. Ettekä ole niin aivan varma siitä, että hän\nminulle samat sanat vasten naamaa sanoisi. Siitähän näkyy, että olen\naivan oikeassa. Voi -- rakas, kiltti, kulta täti!\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Kas niin. Nyt se on päätetty.\" Hän otti kerkeästi yhden\nkahvikuppipareista, ja vei sen lähimmäiseen huoneesen, jossa oli pimeä.\n\n\"Aivan onnettomaksi tulen Hampuksen tähden\", vaikeroi rouva.\n\n\"Vielä mitä! Hän ei saa koskaan tästä mitään tietää.\"\n\n\"Mutta minä joudun niin hämilleni, ett'en voi puhua.\"\n\n\"Kyllä, alottakaa vaan, niin kyllä se menee\", kehoitti kiusanhenki ja\npisti päänsä ovesta nähdäkseen, miten paljon kello oli. Tytöllä oli\nhienohipiäiset kasvot, terävä nenä, pieni suu, naurunhaluiset silmät ja\nlyhyeksi leikattu kastanjanruskea tukka.\n\n\"Pysykäähän nyt lujana, täti\", kuului viimeinen varoitus, ja tyttö veti\nhiljaa oven kiinni jälkeensä.\n\nVanha rouva huokasi ja Pyre alkoi heristää korviansa.\n\nKristina rouva oli hämmästyttävässä määrin veljensä näköinen. Mutta jos\nveli oli kolho, niin oli sisar itse sirous. Hänen myssynsä näytti\nsiltä, kuin se olisi vasta ompelijalta tuotu, hänen kätensä olivat\npienet ja sormuksilla koristetut, liikkeensä sirosti tasaiset,\npuhetapansa hiljainen, pehmeä ja hieman teeskennelty.\n\nJuuri kuin helähdys kuului eteisestä, hyppäsi Pyre lattialle, ja\nKristina rouva meni avaamaan ovea vieraalleen.\n\nPyre juoksenteli kahvipöydän ja oven välillä, nuuskien ilmaa ja korvat\npystyssä. Hänestä oli joutavaa mennä eteiseen, kun hän kuitenkin tiesi,\nken siellä oli. Sisään saattoi kuulla, kuinka lehtori pyyhki jalkojaan\nmattoon ja hieroi käsiään. Sitten ovi aukeni ja veli ja sisar astuivat\nsisään.\n\nAluksi tuli tavalliset puheet ilmasta ja tuulesta. Pyre juoksenteli\nvieraan jalkojen ympärillä ja katsoi häneen ystävällisin katsein,\nsamoin kuin me muut kuolevaiset saatamme katsella tuttavaa vanhaa\ntornia, jonka jälleen näkeminen meitä ilahuttaa.\n\nIstuuduttiin ja juotiin kahvi. Keskusteltiin minkä mistäkin joutavista\nasioista, jotka Kristina rouva aina puheeksi otti.\n\n\"Hampus, minulla on jotain, jota tahtoisin kysyä sinulta\", sanoi hän\nvihdoin, kun he olivat nousseet kahvipöydästä ja asettuneet\ntavallisille paikoilleen.\n\n\"Mitä se olisi?\"\n\n\"Niin, se on eräästä nuoresta tytöstä.\"\n\n\"Mikäs sillä on?\"\n\n\"Hänellä on sellainen taipumus tulla kirjailijaksi.\"\n\n\"Kirjailijaksi! Tähän päivään saakka olemme tässä kaupungissa toki\nnaiskirjailijoista säästyneet.\"\n\n\"Hän ei olekaan kaupungista, hän vaan talveksi tänne jää. Se on Sonja\nHögberg, sinä tunnet kyllä hänen isänsä, kapteenin.\"\n\n\"Anna hänen matkustaa kotiinsa takaisin, mitä pikemmin sen parempi.\"\n\n\"Kas niin, älähän nyt ole tuommoinen. Hänellä tosiaankin on taipumusta,\nsen sanovat kaikki ihmiset. Mutta nyt on hän vielä liian nuori; hänellä\nei ole aineita.\"\n\n\"Taipumusta kirjailemiseen, vaan ei aineita. Miten hiton tavalla sitte\nhänen taipumuksensa näyttäytyy. Sinä tarkoitat, että hän osaa\nkirjoittaa ruotsia. Mutta siitä, sen sanon sulle, siitä hänen on koulua\nkiittäminen. Siinä on koko asia. Te vanhemmat, jotka olitte ylpeät, jos\nkykenitte kyhäämään kirjeen sulhasellenne, te pidätte sitä kauheana\nihmetyönä, kun tuollainen tytöntolvana voi lasketella paperille sivun\ntoisensa perästä. Mutta, näetkös, ei siihen muu ole syynä kuin\nainekirjoitus. Sen verran taipumusta kirjailemiseen on jok'ikisellä\nkoulupojalla ollut aina maailman luomisesta asti, ymmärrätkö. Mutta\n_ne_ voivat sen kestää, vaan sitä eivät voi naiset. Siinä on koko\nerotus. Heti kun naiset vaan saavat rahtusenkaan tietää, pitää niiden\nsaada se näkyisälle, muuten niiltä henki lähtee... Taipumusta, mutta ei\naineita? Enpä, hitto vieköön, ole moista ennen kuullut. Missä sitte\ntaipumus ilmaantuu, joll'ei juuri siinä, että on aineita?\"\n\nLehtori oli hypännyt seisaalleen. Viimeisiä sanoja sanoessaan hän\nniiasi ja ojensi kätensä, polvet koukussa. Sitte hän teki koko\nkäännöksen ja alkoi kävellä edestakaisin.\n\n\"Saattaahan olla kuvailukykyä\", muistutti sisar.\n\n\"Höh! -- kun ei ole mitä kuvailla.\"\n\nKristina sisko ei ollut huomaavinaankaan tuota tokaisua.\n\n\"Tässä olisi pari pätkää, jotka hän on kirjoittanut ja joiden\nlukemiseen sinulta ei mene pitkää aikaa\", hän siirsi pöydän yli häntä\nkohden muutamia paperilehtiä, \"lue nämä ja sano sitte, mitä arvelet;\nhän panee niin paljon arvoa sinun arvosteluusi.\"\n\n\"Arvoa? Vai niin, tietysti! Mutta vaikka Jumala itse astuisi alas ja\npyytäisi hänen tekemään hyvin ja jättämään moiset hommat, niin\nkirjoittaisi hän sittenkin. Panee arvoa? Höh!\"\n\n\"Hampus kulta, älä nyt noin kiivastu. Hänhän vaan tahtoo kuulla sinun\nneuvoasi.\"\n\n\"Se on: että hän tulee järkeensä ja hoitaa jotain -- käsillään,\nymmärräthän.\" Hän pani pöydälle kaksi tavattoman suurta kämmentä,\nikäänkuin selvemmäksi tehdäkseen, mitä hän tarkotti. Hän oli istuutunut\nkahdenreisin tuolille sisartaan vastapäätä ja täysin valmiina\ntaisteluun kaiken maailman sinisukkia vastaan, jos niin tarvittaisiin.\n\n\"Mutta Hampus!\" Se kuului lempeästi nuhtelevalta ja tarkoitti herättää\nhänessä hänen parempaa luontoansa. Mutta se ei ollut enää mahdollista;\nhän oli kerrassaan raivotuulelle tullut.\n\n\"Enkö minä itsekin seiso sorvauspöytäni ääressä jok'ikinen päivä! Ja\nenkö ole tehnyt tuoleja ja jakkaroita, ja voilusikoita ja\nlihakurikoita, ja kerinpuita ja keräkuppeja, ja puuhuhmareita ja\nkipsiteosten jalanteita kaikille kaupungin naisille?\"\n\nHänen naamansa punotti aivan hiusmartoon saakka ja hän huusi, niin että\nolisi voinut unikeotkin herättää.\n\n\"Mutta ethän vaatine, että hänenlaisensa hieno tyttö rupeaisi\nnikkariksi tai sorvariksi?\" Tämä sanottiin lempeällä äänellä, mutta\nniin pidättävin katsein, että niiden olisi pitänyt leijonaakin hillitä.\nMutta tässä meni kaikki turhaan.\n\n\"Vai niin! hän on liian hieno kajotakseen mihinkään, luulen ma. Muutoin\non maailmassa sellaistakin, jota nimitetään sukkien parsimiseksi ja\nhutun keittämiseksi, ja jota pidetään hyvin soveliaana naistyönä. Miksi\nhän ei koeta hyödyksi olla?\"\n\n\"Voi, tiedätkö, hän niin mielellään tahtoisi työtä, mutta hänen\nvanhempansa...\" Kristina rouva siirrälti salaa paperiarkit vieläkin\nlikemmä tuota julmistunutta tiikeriä. Tämä ei niihin katsahtanutkaan.\n\n\"Meidän kirjallisuutemmeko on velvollinen siitä kärsimään, että hänen\nvanhempansa ovat sikoja ja hän itse hanhi?\"\n\nLehtori asettui seisomaan hajalle säärin sisarensa eteen ja vetosi\nhänen oikeudentuntoonsa.\n\n\"Niin, hänen hermostonsa on -- kuinka sanoisinkaan? -- niin, hiukan\närtynyt. Hän luulee itse, että ajatustyö olisi hyödyllistä.\"\n\n\"Vai niin, onko hän heikkohermoinenkin? Sitä vaan puuttui! Ja kaiken\ntuon siunatun heikkohermoisuutensa hän sitte aikoo purkaa\nkirjallisuuteemme? Mutta se on -- kaikella kunnioituksella sanoen --\nvalhe, jos vaan haukkumiset häneen pystyvät. Annahan vaan saan hänet\nkäsiini, niin kyllä minä hänelle totuuden sanon, sanon sen sillä\nlailla, ett'eivät hänen herttaiset pikku hermonsa koskaan ole moista\nkuulleet. Heikkohermoinen? Seitsentoistavuotias tyttö. Hyi saakeli!\"\n\nHän meni ja sylkäs; sylkiastiaan.\n\n\"Mutta, Hampus, minä oikein häpeän sinun tähtesi.\" -- Se oli tosiaankin\ntotta, tällä kertaa, mutta hän oli kuullut sen niin monesti muulloin,\njolloin se ei ollut niin puustavin mukaan tarkoitettu.\n\n\"Niin, vähemmästäkin voi hulluksi tulla\", jatkoi hän; \"siinä on yksi\nhermoineen, ja siinä on toinen, ja kaikki paneutuvat ne sitte ulvomaan\nihmisten korvat lumeesen. Siten ne sanovat maailman asemilleen\nvääntävänsä. _Minä_ tahtoisin heidät _asemilleen_ vääntää, ja sillä\ntavalla, että kyllä muistaisivat.\"\n\n\"Mitä tähän tyttöön tulee, niin hän juuri tahtoisi saada opetusta\nsinulta, ja sinä mainioine opetustapoinesi...\"\n\n\"Opetusta?\" huudahti Hampus ja syöksähti ylös, ikäänkuin hän olisi\nkäärmeenpesään polaissut.\n\n\"Niin, ruotsinkielessä\", kuului varsin tyyni vastaus.\n\n\"Ei, _siihen_ kauppaan tässä ei ruveta! Juoskoon ja koivetkoon niin\nkauas, kuin tietä...\"\n\nLehtori vaikeni äkisti. Sisemmän huoneen ovesta tuli masentunut olento,\nnyyhkien ja nenäliina silmillä. Lehtori hämmästyi ja oli hiljaa kuin\nhiiri. Olento seisoi ja nojautui ovea vasten; hienona, haprakkana ja\nkauniina kuin oikea posliini.\n\n\"Se on kaikki aivan oikein, minkä lehtori sanoi -- minä tunnen sen niin\nselvästi. -- Vo-o-o-i! -- Minusta itsestänikin on niin hirveätä, kun\nminun pitää olla sellainen hyödytön olento... Tahtoisin niin mielelläni\ntehdä työtä, mutta en tiedä minne kääntyä. -- Tahtoisin niin mielelläni\ntehdä jotain hyötyä maailmassa, -- vo-o-o-i -- kun puhun siitä isälle\nja äidille, sanovat he, että ne ovat vaan tyhjiä houreita ja että minä\nvaan olen olevinani. Mutta tuntuu niin kauhealta, kun näkee kaikilla\nmuilla ihmisillä olevan tekemistä kylläkseen, ja kun itsellään ei ole\nvähintäkään, minkä vuoksi eläisi. -- Minne vaan joutunenkin, kaikkialla\nolen liikaa... Miksikä sitte tällainen onneton olento on syntynytkään\nmaailmaan?\"\n\nTyttö heittäysi tuolille oven viereen, peitti kasvonsa käsiinsä ja\nnyyhkytti, niin että luuli hänen siihen katkeavan. Hän oli puhunut\npehmeällä ja murtuneella äänellä, joka olisi saanut kivisydämmenkin\nheltymään.\n\n\"Sinä olet aina niin kova.\" Vanha rouva loi hyvin moittivan katseen\nveljeensä ja meni noutamaan lasillista vettä.\n\nLehtorista tuntui, kuin olisi hän ollut pahin pahantekijä; mutta\nsellainen, jonka katumus on aivan murtanut. Hän ei ollut milloinkaan\nvoinut katsella kyyneleitä. Tuntui, kuin joka pisara olisi pudonnut\nhänen omalletunnolleen, polttaen kuin sula vaha.\n\nHän ei mitään virkkanut, käveli vaan edestakaisin lattialla.\n\nRouva viipyi kauan, tyttö yhä vaan istui kumarruksissaan tuolillaan ja\nnyyhkytti sydäntä vihlovasti. Vihdoin lehtori otti muutamia pitkiä\npäättäväisiä askeleita lattian poikki ja seisattui tytön eteen. Hän\nrykäsi pari kertaa, mutta tyttö ei katsahtanut ylös.\n\n\"Minä -- hm -- minä\" --\n\nEnempää ei tuntunut tulevan. Pahoin kohdellulla lapsella vavahteli koko\nruumis nyyhkytyksiä pidättäessä, ikäänkuin tuo kovasydämminen hirviö\nolisi tahtonut lyödä häntä.\n\n\"En juuri niin pahoin tarkoittanut, kuin sanoin -- hm\" -- sai hän\nvihdoin kiireesti sanotuksi. Ja heti hän taas rupesi kävelemään,\nodottamatta, minkä vaikutuksen hänen sanansa voisivat tehdä, ja\nikäänkuin peloissaan siitä, mitä oli sanonut.\n\nMutta mitään vaikutusta ei ollut huomattavissa. Kristina rouva tuli\nsisään vesilasineen, kohotti tyttöä kummarruksista ja antoi hänen\njuoda. Veljeensä hän heitti musertavan halveksivan katseen.\n\nLehtori koetti olla tuiman näköinen ja käveli edestakaisin kovin\naskelin. Ei hän niitä ollut, jotka ensi hädässä antautuvat!\n\n\"Olenhan aina sanonut, että sinun onneton kiivautesi ikävyyksiä\ntuottaisi. Katso nyt, mitä olet aikaan saanut.\"\n\n\"Mistä hiidestä minä tiesin, että...\"\n\n\"Lopeta nyt jo kiroukset ja karkeat puheesi\", sanoi Kristina rouva\nerinomaisen arvokkaasti. Hän seisoi ja silitteli nuoren tytön hiuksia\nniin suojelevaisen näköisenä, kuin olisi hän ajatellut: minun ruumiini\nyli on sen astuttava, joka mielii sinua vahingoittaa.\n\nLehtori näytti julmistuneelta.\n\nJa näin julman näköisenä hän seisattui molempain naisten eteen. Tyttö\nei uskaltanut silmiään nostaa tuota suurta raudankovaa miestä kohti.\nMies katsoi hänen kyyneleisiä kasvojaan ja rypisti kulmakarvojaan,\npullisti huulensa ja väänteli naamaansa milloin minkin näköiseksi.\n\n\"Minä olen vanha kolho\", sanoi hän.\n\n\"E-e-ei, sitä te ette suinkaan ole\", kuului nyyhkytysten välistä\nsamalla kun asianomainen pyyhki kasvojansa hyvin huolellisesti,\n\"aivanhan se oli oma syyni. Minä pidän niin paljon to-o-o-hotuudesta.\"\n\nNäytti jo tulevaa uusi rankkasade, sillä tyttö nosti taas nenäliinan\nsilmilleen, mutia lehtori pidätti häntä tavattoman ystävällisen\nnäköisenä; hän taputti tyttöä olalle, ja kasvonsa kirkastuivat äkkiä.\n\n\"Odottakaa, odottakaahan, -- aivan varmaan minä keinon keksin\", sanoi\nhän ja pani suuren etusormensa suurelle nenälleen.\n\nSonja katsoi häneen iloisesti odottaen, ja kyyneleet lakkasivat aivan\nitsestään. Jos lehtori vaan keinon keksisi, niin kyllä hän silloin\nsuoriutuisi kertoelmineen! Lehtori katsoi häneen ikäänkuin nauttiakseen\nhänen ilostaan, kun tuo suuri keksintö tulisi ilmoitetuksi.\n\n\"Olen ajatellut ... olen ajatellut, että\", sanoi hän hiljaa ja\nsalamielisesti, ikäänkuin olisi ollut puhe jostain salaliitosta, \"minun\npuunsahaajallani on viisi lasta ja akka -- niin köyhiä, että tuskin\nkuulevat -- ja ne ne vasta vaatteenkuluttajia ovat, ne lapset;\nruvetkaapas neulomaan sukkia niille. Ja ommelkaa niille myös, kyllä ne\njaksavat vaatetta kuluttaa.\"\n\n1886.\n\n\n\n\nToivomus.\n\n\nSisemmässä huoneessa istui kamreeri selkä kenossa nahkalla\npäällystetyssä ruuvituolissaan ja silmäili Berlingsken aamunumeroa;\nulommassa istua kökötti konttoristi kolmijalallaan sääret allaan ja\nkyynäspäät pöydällä. Selkä kyyryssä, melkein menehtymäisillään ikävään,\nhän siinä istui ja pureskeli alakuloisesti kynsiään.\n\nEi ollut mitään tehtävää tänään muuta kuin pysyä paikallaan ja odottaa.\n\nSisemmästä huoneesta kuului seinäkellon tikitys sekä silloin tällöin\nsanomalehden rapina, kun sitä käännettiin; muuta ei mitään.\n\nMutta nyt kuului koputus. Konttoristi ojensi selkänsä, kastoi nopeasti\nkynän ja katsoi oveen päin. joka aukeni hiljaa ja sieltä pisti pää\nesiin.\n\n\"Anteeksi\", sanoi välttelijäs ääni kummallisella murteella, johon\nkätkeytyi muistoja kaikista kolmesta skandinaavilaisesta kielestä ja\nparista muusta lisäksi.\n\n\"Käykää sisään.\"\n\nVieras oli avannut oven niin varovasti, kuin olisi huone ollut täynnä\npikku porsaita, jotka joka hetki olisivat valmiit ulos livahtamaan --\nja konttoristin kehoittaessa hyppäsi tulokas sisään niin ketterästi,\nkuin olisi hän karttanut potkua ulkoa päin. Hän sulki oven jälkeensä\nniin kiiruusti, ett'ei pieninkään hiiri olisi voinut päästä läpi.\nSitten seisoi hän hetken paikallaan, katseli ympärilleen ja hipasi\nkädellään päälakeaan, joka oli jokseenkin kalju.\n\nToisessa kädessään hänellä oli pehmeä huopahattu. Hän oli puettu\nvanhaan ympyriäiseksi leikattuun viittaan, joka italialaiseen tai\nespanjalaiseen tapaan oli heitetty vartalon ympäri ja yli olkapään.\n\nHänen ikänsä suhteen ei ulkomuodosta voinut mitään päättää tahi ainakin\nsai arvaella sekä sinne että tänne, sillä noissa kasvoissa oli jotain,\njoka ei koskaan ollut nuorta eikä koskaan voinut vanheta, jotain\nvilkasta, valpasta, uteliasta ja viatonta kuni lapsen kasvoissa. Otsa\noli leveä ja korkea, tasainen ja kiiltävä, kuin olisi sitä rasvalla\nhierottu. Pieni hiustukku kasvoi päälaella, keskellä kiiltävää\npaljautta. Muutamia harvoja partakarvoja oli leukaa peittämässä ja\nujoudesta vinoksi venynyt hymyily paljasti rivin tasaisia\nvahankeltaisia hampaita.\n\n\"Sallitaanko?\" sanoi hän kummallisella sekamurteellaan ja sivautti\nhattuaan toiseen huoneesen päin.\n\n\"Tehkää hyvin\", vastasi konttoristi kastaen kynänsä vielä kerran ja\nkiinnitti vakavana katseensa tyhjään paperiarkkiin, joka oli hänen\nedessään. -- Hän oli nuori mies, pystytukkainen ja muljosilmäinen,\nhiukset olivat vaaleanharmaat väriltään ja silmät muistuttivat\nlinnunsilmiä, suu oli sinertävä ja näytti valmiilta salaa irvistelemään\nkaikelle, mikä oli ulkopuolella noiden pienten numeroarvojen\njokapäiväistä näköpiiriä. Hän istua kyyrötti pulpetin takana ja myhäili\nsillä aikaa, kun tuo kummallinen olento kulki huoneen läpi, ja hän\nheitti kieron silmäyksen ovesta voidakseen nähdä, kuinka esimies\nottaisi vastaan tuommoista.\n\n\"Hyvää päivää, Keippel\", sanoi kamreeri, ja ojensi kapean, luisen\nkätensä sisääntulijaa kohden. Esimiehen kasvoja ei nuori konttoristi\nvoinut nähdä, mutta ääni kuului ystävälliseltä.\n\nMuukalaisen kiiltävä naama kirkastui ja siinä kuvastui jotain koiran\nkysyväisestä älykkäisyydestä, kun hän katseli ystäväänsä, tilimiestä.\n\n\"Häiritsenkö sinua?\" sanoi hän, luiskahtaen \"sinä\" sanan yli niin\nkeveästi kuin mahdollista, jonkinmoisella kunnioittavalla\nvarovaisuudella.\n\n\"Et vähintäkään. Käy istumaan tuonne sohvaan.\" Isäntä osoitti kädellään\nvanhaa nahkalla päällystettyä huonekalua vastakkaisella seinällä,\nmelkein hänen selkänsä takana. Ja vieras seurasi neuvoa, heitti\nespanjalaisen viittansa sohvan käsinojalle, pani hattunsa päälle ja\nistuutui itse kulmaan niiden viereen, hykertäen pieniä harmaanruskeita\nkäsiään niin sanomattoman tyytyväisen ja nauttivaisen näköisenä.\n\n\"Täällä on lämmin ja hyvä\", sanoi hän.\n\n\"Niin. Mitenkä sinä elelet nykyään?\" kysyi kamreeri vanhan tuttavan\ntavalla.\n\n\"Kiitoksia. No -- niinkuin tavallisesti.\"\n\n\"Aina vaan asiat entisellään?\"\n\n\"Nii-in -- -- -- ei suinkaan ne muuksi muutu.\"\n\n\"Et mahda saada mitään myydyksi -- kuten tavallisesti?\"\n\n\"Ee-en, sellaista kuin minä maalaan, ei kukaan tahdo ostaa.\"\n\nKamreeri naurahti kuullessaan tuon huolettoman tunnustuksen.\n\n\"Näytätpä olevan iloinen ja tyytyväinen kuitenkin.\"\n\n\"Niin. Ei _minulla_ ole mitään huolehtimista.\"\n\n\"Eikö silloinkaan, kun hyyry on maksettava? Asutko vielä entisessä\npaikassasi?\"\n\n\"A-sun\", kasvoista välähti leikillisyys -- \"enhän minä siitä pääse.\"\n\n\"Miksi et?\"\n\n\"Olenhan hänelle velkaa -- isännälle.\"\n\n\"Oletko hänelle velkaa?\"\n\n\"Niin, katsos se oli sillä lailla, että minä olin velkaa hänelle\nkuusikymmentä kruunua, tiedäthän, minä olin ollut sairas ja silloin oli\nhän antanut rahoja puolestani, ja vähitellen oli niitä kertynyt\nkuusikymmentä kruunua.\"\n\n\"Oliko niitä kertynyt niin paljon\", sanoi pankkimies, kätkien\nveitikkamaisen hyväluontoisen hymyn vaaleisiin viiksiinsä.\n\n\"Niin niitä oli\", vastasi vieras, ollen niin huvitettu siitä, että sai\npuhua jonkun kanssa omista asioistaan, ett'ei tullut epäilleeksikään,\nettä toinen saattoi ivalla kummastella tuon summan suuruutta. \"Minä\nolin tullut hänelle velkaa kuusikymmentä kruunua, mutta sitten\npiirustelin minä muutamia pölkkyjä ja sain rahat kokoon; ja kun minä ne\nsitte toin, sanoi hän: kiitos! Tässä on kolmekymmentä kruunua hyyryä\nedelliseltä kuukaudelta ja kolmekymmentä kruunua edeltäkäsin tältä.\nSillä toisella velalla ei ole kiirettä.\"\n\n\"Maksatko sinä kolmekymmentä kruunua siitä hökkelistä?\"\n\n\"Maksan.\"\n\n\"Sehän on kerrassaan liian kallista?\"\n\n\"Niin se onkin.\"\n\n\"Mutta minkä ihmeen tähden sinä et muuta pois?\"\n\n\"Enhän minä miten voi hänen luotaan muuttaa, kun aina olen maksanut\nhyyryn edeltäkäsin\", sanoi hän sellaisella äänellä, kuin olisi kamreeri\nottanut puheeksi hulluimman mahdottomuuden.\n\n\"Mutta jos sinä maksat kolmekymmentä kruunua sellaisesta huoneesta,\njollaisen voit muualta saada viidellätoista yhtä hyvin -- tuleehan se\nsinulle liian kalliiksi ajan pitkään.\"\n\n\"Niin, mutta jos minä muutan, niin pitää hän minun tavarani.\"\n\n\"Mitä tavaroita sinulla on?\"\n\n\"Näithän sinä, kun olit luonani\", vastasi maalari, liikuttavan\nhämillään hellyydestään, jota häpesi näyttää.\n\n\"Nuo vanhat romut! Joka paikkaanko sinä ne mukanasi kuletat?\"\n\n\"Ne ovat oikein harvinaisia kaluja -- ja aivan alkuperäisiä. Se vanha\nmadonnankuva esim. -- muistatko sitä? Minä vakuutan, että se on\nviidenneltätoista vuosisadalta.\"\n\n\"Niin, ei suinkaan voi kuljetella mukanaan kaikkia vanhoja madonnia\nviidenneltätoista vuosisadalta. Niistähän on hirveä haitta...\"\n\nPuhelu keskeytyi tähän, sillä kaksi vanhaa invaliidia, joilla oli\nsotilaan ryhti, ilmestyi konttorin ovelle.\n\nKamreeri katsoi kelloaan.\n\n\"Niin, nyt tänne tulee ihmisiä. Meillä on eläkkeenjakelu tänään.\"\n\n\"Ehkä minä menen?\"\n\nViidenneltätoista vuosisadalta olevan madonnankuvan omistaja nousi\nseisaalleen näyttääkseen, kuinka valmis hän oli pois lähtemään.\n\n\"Ei, jää vaan, jos sinua haluttaa.\"\n\nKyllä, kyllä häntä halutti, mutta hän pelkäsi, että hän näyttäisi\njollain lailla hullunkuriselta.\n\n\"Voinko istua tässä?\" kysyi hän varmuuden vuoksi.\n\n\"Voit, aivan ujostelematta.\"\n\n\"Kiitos, kiitos.\"\n\nNäiden sanojen aikana oli saapunut vielä pari vanhaa invaliidia; ja\nkonttorikoneisto pääsi liikkeeseen. Kamreeri laski ja maksoi,\nkonttoristi kirjoitti ja vanhat ruutiukot ottivat jokainen summansa,\nkiittivät sotilasomaisella arvokkaisuudella ja menivät tiehensä\nkatsomatta oikealle tai vasemmalle. Vastatulleet istuivat tuoleilla\nympäri seiniä, jäykkinä ja liikahtamatta, tuijottaen suoraan eteensä ja\nodottaen vuoroansa.\n\nEi kukaan uskaltanut mennä nahkasohvaan istumaan, jossa tuo kummallinen\nvekkuli istui yksin ja nautti. Hänen silmänsä seurasivat ahnaalla\ntarkkaavaisuudella noita enemmän tai vähemmän raajarikkoisia ukkoja ja\najatuksissaan piirusti hän heidän kuvansa joka ikisen. Ne olivat niin\nsoveliaita kuvattaviksi. Ja mitä enemmän laastaroituja, vinoja ja\nrujoja he olivat, sitä enemmän kiihtyi Keippelin ihastus.\n\nHän istui siinä koko ajan hiljaa kuin hiiri, ja nautti. Ja kun\nsenpäiväinen maksuaika oli loppunut ja kirjat olivat päätettävät, ei\nhän voinut kauemmin hillitä ihastustaan. Hän nousi paikaltaan, tuli\npulpetin luo pienin, varovaisin askelin ja seisahtui, nojaten sen\ntoiseen kulmaan.\n\n\"Kuuleppas -- mikä joukko! Kaikkein oivallisimmat lajiansa. Saan\ntodellakin kiittää sinua paljon, niin, saanpa toden perästä.\"\n\n\"Oh, ei mitään kiittämistä\", hymyili kamreeri suopeasti.\n\n\"Kyllä! On kauan siitä, kuin olen nähnyt jotain niin -- niin todellakin\nsopivaa kuvattavaksi!\"\n\n\"Vai niin,\"\n\n\"Niin. Sellaiset ukot! Sellaiset ukot! Näitkö sen, jolla ei ollut\njalkoja ja jota toisten täytyi auttaa?\"\n\n\"Näin.\"\n\n\"Niin. Ne vasta ovat ihmisiä! -- Mutta nyt kai minun pitää lähteä?\"\n\n\"Täällä ei suljeta, ennenkuin kello 3, ja jos sinua huvittaa\npakinoiminen, niin...\"\n\n\"Huvittaa kyllä. Olen tullut niin hyvälle tuulelle.\"\n\n\"Pelkästään noiden katselemisesta?\"\n\n\"Niin. Harvoin tosiaan saa sellaista nykyään nähdä. Mutta sellaista\nminä tahtoisin maalata.\"\n\n\"Niin, vanhoja ne ovat, mutta ei kukaan heistä ole viidenneltätoista\nvuosisadalta\", suottaili kamreeri.\n\n\"Häh!\" -- Vieraalla oli vaikea saada selville, minkälaista muotoa hänen\noli pidettävä.\n\n\"Ja sinähän ihailet vaan vanhoja madonnia ja pyhimyksiä?\"\n\n\"Niin -- hä -- se on tietty -- -- etupäässä...\"\n\nHän meni takaisin ja istuutui paikalleen nahkasohvan toiseen nurkkaan,\njonka jälkeen hän jatkoi:\n\n\"Ikävää on, kun ei ole voinut syntyä oikealla ajalla.\"\n\n\"Milloinka oli oikea aika? Viidennellätoista vuosisadalla?\"\n\n\"Niin. Kun oli oikeita, todellisia munkkeja, jotka voivat istua\nrauhassa, ja maalailla luostareissaan.\"\n\nKamreeri illisteli veitikkamaisesti silmillään: \"Ei suinkaan _sinulla_\nolisi ollut halua tulla munkiksi?\"\n\n\"Olisi, Jumala sen tietää, että minulla olisi ollut!\" -- Hän sanoi sen\nniin tuntehikkaasti ja niin vakuutettuna, että se tuntui kerrassaan\nhullunkuriselta. \"Minä kerran koetinkin -- tuolla alhaalla Italiassa.\"\n\n\"Munkiksiko ruveta?\"\n\n\"Niin. Mutta ne eivät minusta huolineet.\"\n\n\"Eivätkö?\"\n\n\"Eivät. Mutta minä kadun, ett'en kysynyt, saisinko ruveta sellaiseksi\n-- -- miksi sitä nyt taas sanotaan -- -- maallikkoveljeksi, minä\nluulen, ne sitä sanovat.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Niin, sellaista, joka kynii kanoja ja lakaisee lattioita ja harjaa\nsaappaita ja pesee astioita.\"\n\n\"Sittenhän et koskaan saisi aikaa maalaamiseen.\"\n\n\"Ee-en, mutta sitte _olisi_ elatus!\"\n\n\"Luuletko, että olisit siihen tyytyväinen?\"\n\n\"Josko olisin! -- -- Ja sitte voisi kenties saada maalata heille jonkun\nalttaritaulun silloin tällöin. -- Sen olen kerran tehnyt -- -- siitä\nhyvästä, että elättivät minua ilmaiseksi jonkun ajan.\"\n\n\"Ilmaiseksi? No niin; ei se tainnut heille niin kauhean kalliiksi\ntulla. Kuinka paljon sinä oikeastaan tarvitset elääksesi?\"\n\n\"Niin, jos minulla vaan olisi kaksisataa kruunua vuodessa -- oikein\nvarmaa, noin vaan ilman mutkitta, ikäänkuin jonkinmoisena eläkkeenä,\nymmärräthän. Ajatteleppas, kuinka silloin voisi elää!\"\n\nHänen silmänsä saivat vilkkaamman loisteen, kun hän puhui tuosta\nunelmasta, ja silminnähtävästi hän nautti kuvaillessaan sitä\nmielessään, antautumatta siltä turhaan toivoon sen toteuttamisesta.\n\n\"Luuletko todellakin, että voisit elää kahdellasadalla kruunulla\nvuodessa?\"\n\nKamreeri oli juuri päästämäisillään ilmoille suopean hilpeytensä, jonka\nhänessä ehdottomasti herätti ajatus siitä, miltä tuntuisi elää kahdella\nsadalla kruunulla vuodessa, kun hän tuli luoneeksi silmäyksen ulompaan\nhuoneeseen ja sai nähdä konttoristin kasvot, jotka kurkistivat pulpetin\ntakaa vallan niskantaittavassa asennossa ja punaisina ponnistuksista ja\nirvistelemisestä. -- Kamreeri kävi äkkiä vakavaksi. Konttoristi oli\näskettäin pyytänyt palkankoroitusta, ja hänellä oli 1,000 kruunua\nvuodessa.\n\nSillä välin oli Keippel jo vastaamassa hänen kysymykseensä:\n\n\"Maalla, kyllä! Etkö luule, että olen saanut elää paljon vähemmälläkin\nvälistä. -- Tietysti voisi _jonkun_ kerran saada maksun jostain\ntaulusta... Mutta aatteleppas! Jos nyt tietäisi olevan jotain aivan\nvarmaa, tekipä sitte työtä taikka ei -- vallan ilmaiseksi...\nAjatteleppas vaan sitä!\"\n\n\"Eikö sinulla koskaan ole ollut mitään apua?\"\n\n\"On, on kyllä, mutta siitä on niin monta vuotta, että minä tuskin sitä\nmuistan. Oli minulla, kun kävin akademian läpi -- -- ja sehän meni\nvauhdilla. Ei siellä tarvitse ikuisesti istua! Ja minä olin vasta\nseitsentoistavuotinen, kun pääsin läpi. Ja näetkös, kun pääsee ulos ja\npääsee katselemaan kaikkea tuota vanhaa, niin tuntuu, kuin pääsisi\nsuorastaan taivaanvaltakuntaan... En minä _tahtonut_ kotiin enkä minä\n_voinutkaan_ tulla kotiin, sillä rahaahan minulla ei ole koskaan\nollut ... ja kun minä olin ollut poissa niin monta monituista vuotta,\nniin olivathan ne unohtaneet minut kerrassaan siellä kotona.\"\n\n\"No niin -- tulithan sinä kuitenkin lopulta kotiin.\"\n\n\"Tulin\", sanoi maalari: suopea hymy levisi hänen kasvoilleen, \"mutta\nsiihenhän olivat erityiset syyt.\"\n\n\"Mitkä sitte?\"\n\nMaalari näytti yhä edelleen yhtä teeskentelemättömän iloiselta, kun hän\njatkoi:\n\n\"Niin, näet sen, minun piti tulla hulluinhuoneeseen; ja siksi minut\nlähetettiin kotiin.\"\n\n\"Hulluinhuoneeseen?\"\n\n\"Niin kyllä. Kalloni ei ollut oikein selvä, sanottiin. Ja minulla on\nveli -- jota minä muutoin en tunne -- mutta hän oli kustantanut minut\nsinne -- kolmeksi kuukaudeksi.\"\n\nKamreerin ääni kuului syvästi vakavalta, kun hän kysyi: \"Kuinka se oli\nmahdollista, että sinä tulit mielenvikaiseksi?\"\n\nMutta toinen piti yhä edelleen koko asiaa hyvin vähäpätöisenä.\n\n\"Oh, sade kai siihen syynä oli ja vilustuminen ja nälkä ja muu\nsellainen -- ja sitäpaitsi on se suvussa. Ja kyllä minä hiukan\nhassahtanut olinkin, sillä minä en ollenkaan muista, kuinka tulin\nkotiin.\"\n\n\"Olitko kauan parannuslaitoksessa?\"\n\n\"Kolme kuukautta vaan. Sen pitemmältä ei minun puolestani oltu\nmaksettu. Ja sitte sanottiin, ett'en juuri ollut muita ihmisiä\nhullumpi. Ja niin minut kirjoitettiin ulos siitä laitoksesta.\"\n\n\"Noo-o, miltä se tuntui?\"\n\n\"Ikävältä!\"\n\n\"Kuinka niin? Etkö ollut iloinen siitä, että pääsit vapaaksi?\"\n\n\"Mitä siitä oli iloitsemista? Sellaista aikaa en koskaan enää saa. Oh,\nmuistan, kun heräsin siellä kopissa -- tuntui, kuin olisin maannut sata\nvuotta... Katselin ympärilleni... Huone oli pieni ja seinät olivat\nmatrasseilla peitetyt ja ikkuna oli korkealla, ja ristikot edessä --\nsinne ei voinut päästä sisään sadepisarakaan, taikka kylmä\ntuulenhengähdys -- ja siellä oli ruokaa, ajatteleppas! -- ruokaa oli\nsiellä, kun heräsin -- tarvitsin vaan ojentaa käteni ja ottaa... Niin,\nsellaista aikaa en koskaan enää saa!\"\n\n\"Istuitko koko ajan siinä kopissa?\"\n\n\"En toki! Sain käyskennellä huoneissa ja ulkona puutarhassakin, jossa\noli vanhoja saksanpähkinäpuita ja korkea lauta-aita ympärillä. Ja\nsiellä oli muita hulluja, joiden kanssa saattoi seurustella, oikein\noivallisia ja hauskoja ihmisiä, aivan hyvin mukiin meneviä, kun vaan\nsaivat olla rauhassa, mutta siellä se tohtori vaan puuhaili -- tietysti\n-- lämpimiä kylpyjä ja suihkukylpyä ja muuta semmoista... No, eipä\nsillä, että se olisi minua harmittanut; minulla oli mainio olo kaikin\npuolin, mutta sitte hän alkoi hokea, että minä olin terve ja että minun\nei tarvinnut olla siellä kauempaa. -- Minä tietysti tekeydyin vähän\nnurinpäiseksi välistä, mutta se ei auttanut. Ulos heidän piti minut\nsaada... Ei, se se vasta oli laitos, sanon minä\", jatkoi hän, ikäänkuin\nhän ei koskaan voisi saada kylläänsä sen paikan ylistelemisestä.\n\"Tuskin oli kello kerinnyt lyödä, kun jo ruoka oli pöydällä -- ei siinä\ntarvinnut huolehtia eikä tehdä hituistakaan työtä sen tähden. Ja minä\ntiesin, että veljeni oli maksanut minun puolestani kolmelta\nkuukaudelta, ja tiesin, että siihen asti ne eivät voineet sitä minulta\nottaa.\"\n\nHän vaikeni, vaipuen noihin suloisiin muistoihinsa.\n\n\"Sitte olen pari kertaa koettanut uudestaan päästä sinne\", jatkoi hän\nhetken päästä, \"mutta se on ollut vallan mahdotonta. Sanovat, että en\nole kylliksi hupsu ~~ en likimainkaan.\"\n\nHän nauroi viekkaasti ja leikillisesti, hyvin huomattavasti itseään\nivaten.\n\n\"Koettaisit sen sijaan päästä jonkin kuvalehden toimitukseen -- sinä,\njoka piirrät niin hyvin.\"\n\n\"Äh\", sanoi hän irvistäen, \"sinne ei koskaan mahdu. Sieltä aina pois\nlaitetaan. Ei, jos vaan olisi kaksisataa kruunua vuodessa, niin saisi\nasua maalla ja maalata, mitä tahtoisi... Niin, se tahtoo sanoa ei\n_täällä_\", lisäsi hän, varovaisesti rajottaen lausettaan.\n\n\"Eikö Tanska sinua miellytä?\"\n\n\"Ei. Nyt minä tunnen itseni vieraaksi täällä. Ja sitäpaitsihan täällä\nei koskaan oikein lämpene...\"\n\nTässä hän taas pysähtyi, ikäänkuin hän olisi sanonut jotain liian\nsopimatonta ja rohkeata. Näytti siltä, kuin olisi hänen mielensä tehnyt\nlisäämään: \"Mutta täällä sisällä on muuten oikein hyvä ja lämmin.\"\n\nHän alkoi asettaa päällensä vanhaa viittaansa ja otti hatun käteensä.\n\n\"Paljon kiitoksia tästä.\" Hän pudisti kamreerin kättä ja meni pois\nulomman huoneen kautta, kumartaen kohtelijaasti konttoristille.\n\nKohta sen jälkeen tuli tämä sisään kamreerin luo, muutamia paperia\nkädessään.\n\n\"Onko tämä oikein?\" kysyi hän.\n\nKamreeri silmäili paperit läpi.\n\n\"On kyllä. Aivan oikein.\"\n\nNuori mies viipyi vielä, ikäänkuin epäillen, uskaltaisiko hän vaiko ei.\n\n\"Oliko se herra hupsu\", sai hän vihdoin sanotuksi.\n\n\"Ei, sitä hän ei suinkaan ole. Hiukan kummallinen hän on. Se on\ntaidokas mies, mutta yksi niitä, jotka eivät koskaan pääse eteenpäin\nmaailmassa.\"\n\n\"Onko hänellä...\" Konttoristi oli vallan ladattu kysymyksillä, mutta ei\nuskaltanut päästää niitä esiin.\n\n\"Niin hänellä on kykyä, mutta se on aivan yksipuolista. Hän on\nsyventynyt _omaansa_, joka kuuluu toiseen aikaan eikä meidän. Vanhoihin\nRafaelin aikaisempiin aikoihin ja muuhun semmoiseen. Häntä pidettiin\nkerran lupaavana, mutta sitte hänet unohdettiin, ja nyt ei kukaan häntä\nkysy.\"\n\nKonttoristi meni ulos huoneesta miettiväisen näköisenä. Hän ei ollut\nkäsittänyt hitustakaan.\n\n1888.\n\n\n\n\nRautatievaunussa.\n\n\nPehmeänä peitti lumipeite maata, tiheitä hiuteita tuli tanssien\nalas, ja välistä kiiti tuuliaispää ketojen yli tuprutellen lunta\nmennessään. Junat liukuivat hiljaa asemalle, vilkas oli liike\nsähkösanomatoimistossa, ja kiiruhtavia ratapalvelijoita kiiteli edes ja\ntakaisin kiskojen yli. Jokaisen kasvoista saattoi huomata, että jotain\ntavatonta oli tapahtumaisillaan: näytti tulevan lunta esteeksi asti, ja\nnyt oli joulunaatto.\n\nNuori, komeaan talvipukuun puettu tyttö kiiruhti eräälle sivuratojen\njunista. Hänellä oli pieni matkalaukku kädessään ja hän näytti hyvin\nlevottomalta.\n\n\"Neiden olisi parempi jäädä tänne yöksi\", sanoi konduktöri, joka jo oli\ntarttunut oveen sitä sulkeakseen.\n\n\"Se on mahdotonta, olen aivan yksin, enkä tunne ainoatakaan ihmistä\ntäällä.\" Hän hyppäsi ylös vaunuun ja konduktöri paiskasi oven kiinni.\nNeliskulmaisessa, pehmeäsohvaisessa vaunussa, joka oli näöltään kuin\npienoissalonki, istui yksinäinen herra. Hän nousi ja tervehti iloisesti\nja tuttavasti. Nuori tyttö punastui kovin, vastasi mitättömillä\npuheenparsilla hänen vilkkaisiin sanoihinsa, koetti salata\nhämmennystään teeskennellyllä luontevuudella ja vetäytyi sitte pieneen\ntyhjään naisten vaunuun, syyttäen väsymystään. Oikean syyn saattoi\nkuitenkin liiankin hyvin huomata: hänestä tuntui tukalalta tuo\nvälttämätön kahdenkeskenolo, ja helpoittavalta tuntui saada sulkea ovi\nja jäädä yksin sydämmentykytyksineen. Herra heittäytyi sohvalle\nharmistuneen näköisenä, juna vihelsi ja pääsi muutamien nytkäyksien\nperästä liikkeelle.\n\nKello ei ollut paljoa yli neljän, mutta hämärässä vaunussa oli jo\ntäytynyt sytyttää lamppu, ja sen häälyvässä valossa vaipui nuori mies\nnoihin tylsiin mietteisiin, jotka tuntuvat olevan omituisia\nrautatiematkoille.\n\nKoko matkan oli hän pysynyt iloisena, mutta nyt oli hän yht'äkkiä\njoutunut pahalle tuulelle.\n\nOdotellessaan hän oli uneksinut tuosta notkeasta, hentojäsenisestä\npikku olennosta, hän oli ikävöinyt niin kiihkeästi, että pikajuna oli\nhänestä tuntunut matelevan kuin simpukka, ja nyt, kuin tyttö oli häntä\nniin lähellä, nyt oli tuo äskeinen mieli-ala kuni pois puhallettu. Hän\noli Tukholmasta lähtiessään varmasti päättänyt, että nyt sen piti\ntapahtua, mutta hän ei ollut ajatellutkaan, että heidän kesken\ntarvittaisiin kosimista tai muita mutkia. Sormusten vaihtamiset ja muut\nsemmoiset, senhän he tekisivät ainoastaan muiden ihmisten tähden. Mutta\nei sitävarten sanoja tarvittu, että he toisensa ymmärtäisivät. Senhän\nhe jo olivat tehneet aikoja, aikoja sitten. -- Niin, siten hänestä oli\ntuntunut tunti sitte, ja nyt -- nyt tuntui siltä, kuin kaikki maailman\nsanat eivät riittäisi poistamaan sitä vieraantumisen tunnetta, minkä\nsekunnin ajan teeskentely oli heidän välilleen synnyttänyt.\n\nJa tuolla sisällä istui tyttö, ja kaikki hänen ajatuksensa kiertelivät\nyhtenä ainoana hurjana sekasotkuna. Hänen ainoa selvä ajatuksensa oli\nhätä siitä, mitä ihmiset sanoisivat, jos näkisivät, että hän ja tuo\nherra koko illan olivat matkustaneet yksin tyhjässä rautatievaunussa.\nJoka asemalla vapisi hän, peläten, että siellä sattuisi olemaan joku\ntuttu, sillä hän tunsi, että koko hänen ulkomuodossaan oli jotain, joka\nhäntä syyttäisi, poskilla hehkui punaisia täpliä, ja jos hänen tänä\nhetkenä olisi täytynyt puhua, niin olisi hänen äänensä ollut puoleksi\ntukehtunut ja hengästynyt.\n\nMyrsky oli kiihtynyt. Näytti siltä, kuin juna tunkeutuisi eteenpäin\npaksun, valkean savun läpi. Hän oli vallan epätoivoissaan siitä, ett'ei\nollut joutunut ensimäiseen junaan.\n\nAamusella oli ollut oikein kaunis ilma, ja lumi, joka nyt tuprueli kuin\nhietapilvi erämaassa, oli silloin kepeänä ja tasaisena tasankoa\npeittänyt. Hän kuuli höyryhevon läähättävän ja maata polkevan, tultiin\npehmeään luminietokseen, se kävi yhä pehmeämmäksi ja pehmeämmäksi,\nlumiaura ei enää voinut pyyhkästä tieltä lumiläjiä. Pelko pani hänen\nsydämmensä yhä kovemmin sykkimään. Ulkona ei näkynyt muuta kuin tuo\ntupruava hieno lumipilvi. Nyt juna peräytyi, kimeä vihellys ja sitte\neteenpäin taas! Luonnottomasti kiihottunein henkäyksin läähätti höyry,\nse kuului hermostuneelta, rasitetulta, sitte laimenivat nuo\nhengähdykset, ja pitenivät pitkiksi huokauksiksi. Yht'äkkiä kaikki\nhiljeni -- aivan haudanhiljaiseksi. Ei nytkähdystäkään enää, ei\nääntäkään; joku vihuri vaan välistä lennätti lunta ikkunaruutuja\nvastaan, niin että ne karahtivat. Hän alkoi pelätä. Tämä ei ollut\nleikkiä, tämä oli pahinta kaikesta.\n\nPitemmälti miettimättä tempasi hän oven auki. Hän seisoi sen kapeassa\naukeamassa, aivan kalmankalpeana.\n\n\"Lumeen tartuttu?\" Se oli kaikki, minkä hän sai sanotuksi.\n\n\"Siltä näyttää.\" Nuori mies pamautti ikkunan alas ja huusi konduktöriä.\n\n\"Luminietoksessa ollaan\", vastasi tämä kysymykseen.\n\n\"Saanko tulla ulos?\"\n\nOvi avattiin ja matkustaja tuli ulos tarkastelemaan paikkaa. Vähän ajan\npäästä tuli hän takaisin.\n\n\"Emme pääse hievahtamaankaan paikaltamme\", sanoi hän, \"veturi on mennyt\nrikki, mies lähetetään jalkaisin takaisin asemalle, josta lähetetään\nsähkösanoma Eslöfiin, että lähettäisivät sieltä toisen veturin. Saamme\nluultavasti istua tässä koko yön, kello on nyt seitsemän.\"\n\n\"Koko yön!\" toisti tyttö kauhistuen.\n\nMatkatoveri pyysi, ett'ei hän olisi pahoillaan, sanoi tahtovansa mennä\netsimään jotain talonpoikaistaloa, ja lupasi koettaa saada kaikki asiat\nniin hyvälle kannalle, kuin mahdollista, kunhan vaan hän ei olisi\npahoillaan. Oltuaan poissa jokseenkin kauan, tuli hän takaisin. Hän\ntapasi tytön istumassa sohvannurkassa, hattunsa oli hän pannut ylös\nverkolle, ja oli niin kalpea, että hän melkein pelkäsi raukan\npyörtyvän.\n\n\"Pimeä siellä on, ja tuulee kauheasti, ja lumikinokset ovat niin syvät,\nettä polviin asti niihin uppoaa\", kertoi hän; \"on täällä talo lähellä,\nmutta sinne ette voi mennä, sillä lumi on liian syvä, ja sitäpaitsi\nistuu muutamia miehiä siellä tuvassa korttia pelaamassa. Te vaan\nsäikähtyisitte. Ei siis jää muuta neuvoksi, kuin jäädä vaunuun\nistumaan, niin tekevät toiset. Onhan täällä rauhaisaa ja lämmintä, ei\nmeillä mitään hätää ole.\"\n\n\"Sitten ei muuta neuvoa ole, kuin tyytyä kohtaloonsa\", sanoi tyttö\nsoinnuttomalla äänellä. Hän painoi ristiinliitetyt kätensä toista\npolveansa vasten, asento ja kasvojenilme osoittivat jähmettynyttä\nepätoivoa, ja hän ei voinut edes itkeä. Sen, joka hänet sellaisena\nnäki, täytyi luulla raskaan, auttamattoman onnettomuuden häntä\nkohdanneen.\n\nNuori mies katsahti ympärilleen, pitkä oli väli toiseen sohvaan, ja hän\ntunsi aivan selvästi, että hänen pitäisi istua vastapäätä häntä ja\njokseenkin lähellä. Hän vetäisi sentähden esiin matkalaukkunsa, asetti\nsen pystyyn ja istuutui sen päälle.\n\n\"Onko tämä' todellakin niin vaarallista?\" sanoi hän. \"Saattaa kyllä\ntuntua kuivalta viettää joulunaattoa täällä salolla, mutta luulenpa,\nettä voimme tehdä olomme varsin siedettäväksi, jos vaan otamme asiat\nsellaisina, kuin ne ovat, emmekä siitä huoli, minkälaisia niiden\npitäisi olla. Emme parhaalla tahdollammekaan voi täältä päästä. Ja\nsillä hyvä.\"\n\n\"Mutta mitä ne siellä kotona arvelevat?\" Hänen pelästynyt katseensa\nlisäsi: \"ja mitä ihmiset sanovat?\"\n\nMies ymmärsi. Mutta jos maailmassa oli jotain, jota hän kaikesta\nsielustaan inhosi, niin se oli orjallinen tavan noudattaminen;\nsentähden kävi hänen mielensä tuskallisen katkeraksi nähdessään\ntuollaista tuskaa hänen mielestään niin mitättömän asian tähden. Hän\ntiesi, että tyttö lupautuisi hänelle vaimoksi, minä hetkenä hän vaan\nsitä pyytäisi, ja tuossa hän nyt istui murtuneena, ikäänkuin tyhjäksi\nrauenneena ainoastaan sentähden, että hänet oli jätetty hänen kanssaan\nkahden kesken, ilman tavanmukaisia seurakumppaneja. Hän tiesi, että\ntytössä oli luonnetta, tiesi, että hän ei ollut tyhjä, eikä\npintapuolinen, tiesi, että hänellä oli sellainen pieni rehellinen,\nrohkea tahto -- kaikessa, mikä ei tähän kuulunut. Mutta mitä se auttoi,\nett'ei hänellä ollut tuota pelkurimaisuutta luonnostaan, vaan että se\noli häneen juurtunut turhantarkan kasvatuksen kautta, kun tuo\npelkurimaisuus saattoi levitä hänen sisälliseen olentoonsa, kuten\nöljytahra leviää kallisarvoiseen vaatteeseen. Tuo vilkuileminen muiden\narvosteluun, tuo sairaanomainen pelko se vaikuttaisi turmelevasti koko\nhänen yksilöisyyteensä, se tukahduttaisi heidän yhdyselämänsä onnen,\ntulisi heille alituiseksi kiistanaineeksi; niin se saattaisi hänet\nvielä häntä halveksimaan, sen hän nyt tunsi. Ja kuinka heikko olikaan\ntuo rakkaus, joka niin vallan vastustelematta antoi tavanmukaisen\nsopivaisuuden sääntöjen itseään vallita! Tuhannet pienet taimet, jotka\nturhaan olivat koettaneet tunkeutua päivänpaisteeseen ja keväimeen,\nkylmäisivät kuoliaaksi.\n\nSurumielisesti ihaillen hän istui ja katsoi noita pyöreähköjä pieniä\nkasvoja, tuota notkeaa vartaloa, noita käsiä, joiden pehmeät, veltot\nliikkeet saattoivat kerrassaan hurmata hänet, ainoat kädet maailmassa,\njoita hänen oli haluttanut suudella, ainoat kädet, joita hän ei ollut\nvoinut koskaan nähdä, tuntematta aavistuksessa niiden hentoja\nhyväilyjä. Hän tunsi taikauskoisen varmasti, että nämä tunnit\nlangettaisivat tuomion koko heidän tulevan elämänsä yli. Ja tyttö, hän\nei voinut mitään muuta ajatella, kuin tuon kahdenkesken olon\nsopimattomuutta!\n\nMies kumartui eteenpäin, silmissään lämpimämpi loiste:\n\n\"Eikö se sitte ole minkään arvoista, että me niin pitkän ajan päästä\ntaas näemme toisemme, että vihdoinkin olemme saaneet häiritsemättä\npuhua, vihdoinkin saamme olla aivan kahden, aivan vapaat -- me kaksi,\nilman mitään häiritsemistä ulkoapäin? Eikö se ole mitään, että on näin\nkauan ikävöinyt ja niin kiihkeästi, ja että sitte vihdoinkin -- --\"\n\nHän pysähtyi. Taas oli tytön kasvoissa jotain, joka jäähdytti häntä,\nsynnyttäen hänessä omituisen pistävän vastenmielisyyden tunteen. Tyttö\nistui ja katsoi alaspäin. Hänestä tuntui, että hän istui ja odotti\nvarsinaista kosintaa -- kylmänä ja teeskentelevänä vielä odottaen\njonkinmoista velkasitoumusta häneltä. Niin pian kun hän olisi sanonut\ntuon sitovan sanan, olisi tyttö muuttunut, kuni taikasauvan\nkosketuksesta, mutta ei ennen. Sillä hän oli liian hyvin kasvatettu\nantaakseen sanaakaan, silmäystäkään, ilman täydellistä vakuutta. Taas\noli mies näkevinään kuvan heidän tulevasta avioliitostaan. Hän,\nvaimona, tulisi aina olemaan vastaanottava, passiivinen. Tyynesti -- ja\nkuten oikeudenmukaista omaisuuttaan -- ottaisi hän vastaan hänen\ntyönsä, hänen huolenpitonsa, hänen lämpimimmät tunteensa, koko hänen\npyrintönsä. Ja mitä hän vastalahjaksi antaisi? Laimean rakkautensa,\njota aina olisi rajoittamassa se, mikä \"on tapana\". Heidän välillään ei\nolisi mitään heille omituista, mitään vapaata -- ainoastaan tuo kulunut\njokapäiväisyys. Ei! Hän ei olisi sanova sitä sanaa, jota hän odotti.\n\n\"Anna\", hän sanoi päättävästi ja nousi seisaalleen, \"nyt sinun on\nvalitseminen joko se, mikä on ulkopuolella sinua, tai se, joka kuuluu\nomaan olentoosi. Minun ei sovi jäädä tänne, siksi menen. Niinhän sinä\ntahdot? Eikö ole mitään enempää, jota tahtoisit sanoa ennenkuin\nerotaan, kuin se, mikä nyt on sanottu?\"\n\nTytön katse pysyi maahan luotuna, ja puna nousi hitaasti hänen\nposkilleen. Mies oli puhunut niin omituisella äänellä, ja sitte oli\ntuo pieni _sinä_, joka ei perustunut molemminpuoliseen sopimukseen.\nTytön suonet tykkivät hurjimmalla vauhdilla, samalla kuin mitä\nturhanpäiväisimmät varovaisuuden ajatukset kiitivät hänen aivojensa\nläpi. Saattoiko tätä pitää kosintana? Olikohan liian pitkälle mentyä,\njos hänkin puolestaan sinuttelisi? jokohan hän sillä liian selvästi\ntunteensa näyttäisi?\n\nMies naurahti, kovasti ja katkerasti. \"Olkoon vaali eduksenne\", sanoi\nhän, \"minä lähden vaihtamaan paikkaa jonkun kolmannessa luokassa\nmatkustavan naishenkilön kanssa, niin että voitte toivoa häneltä\ntodistusta siitä, ett'ette ole käyttäytynyt millään lailla\nsopimattomasti.\"\n\nHän kumarsi poislähteäkseen, ja tyttö tunsi veren sydämmeensä\nsyöksähtävän, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Salaman\nkirkkaudella selvisi hänelle, että tämä oli koetus, jossa hänen täytyi\nkestää taikka sortua -- että tämä oli eroaminen, ja ainiaaksi. Tätä\najatellessa tuntui hänestä, kuin maailma olisi murskaksi mennyt hänen\njalkojensa alla.\n\n\"Birger!\"\n\nMiten kiihkeän hellältä kuuluikaan tuo epävarma, tukahdutettu\nhuudahdus! Mies kääntyi ovella. Tyttö oli noussut seisoalleen, silmät\nsuurina ja tuijottavina, ja koko hänen ruumiinsa ja sielunsa näytti\nyhtyneen tuohon ainoaan katseeseen; kaikki, mikä oli ollut sidottuna,\nvirtasi vapautettuna ja lämpimänä häntä vastaan.\n\nMies seisoi aivan hiljaa. Ainoastaan hänen kasvojensa ilme muuttui,\nloisti äärettömästä helpoituksesta, säteili sisällisestä valosta --\ntuosta entisestä luottavaisesta rakkaudesta. Siis oli tytön\npersoonallisuus ollut kyllin vahva murtautumaan luonnottomuuden ja\nteeskentelyn läpi, siis oli se tullut, jota hän oli uneksinut -- ilman\nsanoitta!\n\nTyttö astui häntä kohden hänen vielä hiljaa seisoessaan, ja kun hän oli\ntullut häntä aivan lähelle, nosti hän kätensä tuolla pehmeällä,\nveltolla tavalla, jota hän niin rakasti; ja hän laski ne hänen\nolkapäilleen.\n\n\"Tahdotko antaa minulle anteeksi?\" Se oli kaikki, mitä hän sanoi. Ja\nmies ei vastannut. Hän otti tytön molemmat kädet, nosti ne olkapäiltään\nja pani ne vastakkain, hän puristi ne omien käsiensä väliin, ikäänkuin\nolisi tahtonut puristaa ne vallan olemattomiksi; ja kääntämättä\nrakastunutta katsettaan hänen katseestaan, nosti hän nuo kädet\nhuulilleen ja suuteli niitä juuri niin, kuin hän aina oli toivonut.\n\n1885.\n\n\n\n\nKolme.\n\n\nTuolla ulkona vinkui tuuli nurkissa, tuprahutti silloin tällöin lunta\nylös ja löi sitä ruutua vasten niin, että kurahti kuten heittäessä\npieniä kiviä tahi hiekkaa.\n\nTurvevasussa istui Lalla, vanha katekismo polvillaan, mutta hän ei\nlukenut, istui vaan ja tuijotti hiilokseen, joka kyti suuren\nperunapadan alla, silloin tällöin työnnältäen sinertävän liekin, joka\npehmeänä ja herkkänä kierteli mustissa turpeissa. Niukka oli valo, mikä\nlähti varjoksettomasta seinälampusta, jonka liian korkealle väännetystä\nsydämmestä lakkaamatta kohosi kiemurteleva savujuova ylös lakea kohti,\nmutta etäämpänä varjossa liikkui punaisia heijastuksia kirkkaiksi\nhangatuissa kupariastioissa.\n\nLalla oli noin kymmenvuotinen pentu, laiharuumiinen, -- pelkkää luuta\nja nahkaa.\n\nHänellä oli kesakoita naamassa, suuri suu ja posket kuopalla. Kasvot\nolivat vakavat, näytti siltä, kuin ne eivät koskaan voisi nauraa,\nvanhat ämmänkasvot, jotka tekivät hänet vaihdokkaan näköiseksi. Kaikki\ntässä liian väleen kasvaneessa olennossa oli rumaa, paitsi pari\nläpikuultavan harmaata silmää suurine terineen ja mustat kulmakarvat,\njotka näyttivät niin oudoilta, kuin olisivat ne olleet hiilellä\nvedetyt. Mikä nämä peikonkasvot teki vielä kummemman näköisiksi, oli\nsuorrukkeinen tuhkanharmaa tukka, joka ainoastaan latvoissaan oli\nhiukan kellertävä, ja joka oli epätasaista ja lyhyttä, kuin vanhan\nmummon, ja sidottu niskaan pieneksi palmikoksi mustalla\nvillalanganpätkällä.\n\nLalla oli niitä, joiden syntymisen voisi lukea \"kovan onnen\nkohtauksiin\", ja hänestä oli aina tuntunut siltä, kuin hänellä ei olisi\nollut oikeutta olla olemassa maailmassa. Hän tiesi, että hän aina oli\ntiellä, mutta hän koetti sovittaa sen sillä, että oli hiljaa ja ääneti\neikä koskaan mitään melua pitänyt.\n\nLeikkitovereja hänellä ei ollut ketään siinä pihassa, työtä hänellä\nmyöskään ei ollut mitään, hän kun oli vielä niin pieni. Ja kouluun\noli liian pitkä matka. Mutta piiat opettivat häntä lukemaan\npiplianhistoriaa ja katekismoa. Muuten hän sai lukea, mitä vaan tahtoi:\nsanomalehdenpalasia, joita hän löysi, tahi lauluja ja tarinoita, joita\npalvelusväki toi mukanaan toripäiviltä. Ja kun sadut olivat lopussa,\nsepitteli hän ne uudestaan omassa päässään; se saattoi tapahtua niin\nhiljaa, siitä ei kenellekään ihmiselle ollut haittaa.\n\nSiinä hän nyt istui katekismo polvillaan, heilutellen kapeita sääriään,\nkuluneet puutallukat jalassa, ja katsoa tuijotti tuleen tahi mustaan\nseinään perunapadan taa. Siitä padasta saattoi, samoin kuin höyrykin,\nnousta mitä kauniin prinssessa, ja sillä saattoi olla sauva kädessä,\njolla se löisi kolmasti tuohon mustaan takanaan olevaan seinään, ja\nseinä avautuisi, ja siellä sisällä olisi suuri linna valoisine\nsaleineen, ja Lalla näkisi, kuinka siellä sisällä hohtaisi hopeat ja\nsametit ja kallisarvoiset kynttilät, ja prinssessa saattoi ottaa häntä\nkädestä, ja he astuisivat linnaan, ja musta seinä sulkeutuisi heidän\njälkeensä, ja -- -- --\n\nAskeleita kuului etehisestä ja joku kopisteli lunta jaloistaan.\nTietysti se oli Niilo, joka tuli kotiin metsänhakkuulta salolta. Lalla\nkuuli hänen puhuvan siellä ulkona Bertan kanssa, ja nyt hän tulisi\nsisään.\n\nLalla piti Niitosta. Ensiksikin sen tähden, että Berta hänestä piti ja\ntuli vielä ystävällisemmäksi ja kiltimmäksi, kun Niilo oli saapuvilla.\nJa sitte piti hän hänestä sen vuoksi, että hän aina oli iloinen. Kun ei\nisäntä eikä emäntä olleet tuvassa, saattoi hän keksiä kaikenmoisia\nilveitä, tehdä kaksi ukkoa päähineestä, pistää sormensa niihin ja pitää\nniitä siten pystyssä, kumarrutella niitä vastakkain, saada ne\nnyökkäilemään ja tekemään kaikenmoisia lystiä temppuja, ja hän osasi\npuhua niiden molempien puolesta, eri äänellä kumpaisenkin, ja hän osasi\nriidellä ja laulella ja minkä mitäkin, aivan niinkuin ukot olisivat\nsitä tehneet, ja sekä rengit että piiat nauroivat niin, että olivat\ntikehtyä. Kylkiin koski niin kummallisesti, kun täytyi koettaa olla\nhiljaa, niin, niitä pakotti niin, että aivan teki mieli huutamaan, eikä\nollut muuta neuvoa kuin painaa suutaan molemmin käsin; mutta silloin\noli kaikista lystin.\n\nToripäiviltä toi Niilo aina jotain tuomisia Bertalle, ja usein sai\nLalla karamellin tai uuden tarinan. Aina tultiin iloiseksi, kun Niilo\npalasi; tuntui, kuin olisi ollut tiesi mitä hyvää odotettavissa.\n\nNyt hän tuli ovesta sisään ja piti sitä auki Bertalle, joka tuli\njälestä molempine maitokiuluineen, jotka hän kolisten pani kyökin\npöydälle. Hän katsahti Lallaan ja myhäili; ja Niilo katsoi myös\nLallaan. Hänellä oli pieni voipytty kainalossa; siinä pytyssä oli\nhänellä ollut eväsruokansa.\n\nMitähän heillä oli mielessä? He näyttivät niin veitikkamaisilta\nmolemmat, kyllä niillä jotain oli tekeillä. Olikohan niillä mitä\npytyssä?\n\nLalla tunsi, kuinka hänen korvansa ympäryksiä alkoi varistaa, ja hän ei\ntiennyt, minne katsoi. Oli niin hauskaa, niin jännittävää, niin\nhätäisen hauskaa.\n\nJos hänellä oli pytyssä jotain hänelle! Ei -- se ei ollut mahdollista.\n\nHän häpesi omaa ajatustaan, sitte hän tuli yhä punaisemmaksi, ja hän\nhuomasi että he iskivät silmää ja nauroivat hänelle. Siksi hän otti\nkatekismon käteensä ja oli lukevinaan.\n\nBerta varustautui maitoa siivilöimään, mutta katsahteli yhä vaan\nLallaan.\n\nNiilo läjähytti toisella kädellään pyttyä.\n\n\"Mitä luulet mulla täällä olevan?\"\n\nNyt tunsi Lalla punastuvansa aivan tummanpunaiseksi, ja poskissa tuntui\ntykyttävän. hän vaan loi silmänsä maahan, ikäänkuin häpeissään eikä\nvastannut.\n\n\"No?\" kehoitti Niilo.\n\n\"En tiedä.\"\n\nLalla kuiskasi sen hyvin hiljaa, ja ohut pieni ruumis kääntelihe ja\nvääntelihe neuvottomasti.\n\n\"Luuletko, että se voi olla sinulle?\"\n\nNyt katsoi tyttö ylös, ja noita silmiä nähdessä ei tiennyt, nauraisiko\nvai itkisi, ne olivat niin juhlallisen vakavat, niin vanhamaisen\nepäilevät, ja kuitenkin niissä kuvastui kokonainen maailma lapsellisia\nodotuksia.\n\nHän näki, että pytyn yli oli sidottu vanha esiliina. Sen sisässä siis\ntäytyi olla jotain. Mutta hän oli vielä vaiti. Se _saattoi_ olla pilaa.\n\n\"Niin, sinulle se on. Mutta arvaappas, mitä?\"\n\nHarmaat silmät välähtivät ilosta, mutta kasvot pysyivät yhä vakavina.\n\nHän sujuttautui ylös turvevasusta, mutta jäi seisomaan lieden ääreen.\n\nBerta oli alkanut siivilöidä maitoa. Niilo meni pitkän kyökinpöydän luo\nja asetti pytyn sinne.\n\n\"No -- etkö tahdo tulla katsomaan?\"\n\nLalla viskasi katekismon turvekopsaan ja tuli pöydän luo.\n\n\"Ei, arvaahan ensin!\"\n\nNiilo piti molemmilla käsillään kiinni esiliinaa, joka kupsahteli ylös\nja alas mitä kummallisimmalla tavalla.\n\n\"En voi,\" vastasi kuiskaava ääni, joka värähteli mielenliikutuksesta.\nMustavarjoiset silmät kyyneltyivät, kyyneltyivät odotuksesta, ilosta --\npelosta, että hänestä kenties pilkkaa tehtiin.\n\nRenki katsoi alas noihin juhlallisiin kasvoihin sydämmellisesti\nhymyillen. Hän oli nauttinut kyllikseen tuosta sieluntaistelusta ja\npäästi esiliinan pytystä.\n\nLalla ei tiennyt, mitä hän teki, mutta hän pani kätensä ristiin, kuten\nruokalukua lukiessa.\n\nPytyn pohjassa istui olento, jonka näkeminen täytti tämän yksinäisen\npikku sydämmen sanomattomimmalla hellyydellä ja ilolla. Hän seisoi yhä\nkädet ristissä ja katsoi vaan. Ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan\nsellaista! Se oli niin ihmeellistä, ett'ei hän koskaan ollut moista\nmielessäänkään kuvaillut.\n\nTuo hieno pieni pää, leveä otsa ja sametinsileä turpa. Nuo suuret\nsilmät, mustat kuin katajan-marjat ja kiiltävämmät niitä -- suuret ja\nkiiltävät -- ja tuo tuuhea häntä, pehmeämpi kuin kaikkein\npitkäkarvaisimman koiran; ja nuo pienet korvat, joihin tupsut eivät\nvielä olleet kasvaneet.\n\nHänen ristiin liittyneet kätensä puristuivat kovasti toisiaan vasten.\n\nJos se olisi hänen! Jos! -- -- --\n\nHän tiesi -- hän tunsi ikäänkuin vaistomaisesti -- että tämä oli orava.\nMutta se ei ollut noin vaan orava ylipäätään. Sillä jos se oli hänen\n-- -- -- niin, jos se oli hänen -- -- --\n\n\"Kurre\", sanoi hän pehmoisesti. Hän tiesi, että se ei voinut olla\nnimeltään muu kuin Kurre.\n\nKurre! Hänen Kurrensa!\n\nSillä oli mitä herttaisimmat nikamaiset pienet kädet, koukkusormiset\nkuin vanhan ämmän. Hän olisi tahtonut nauraa ja itkeä ja hypätä kohoksi\nja huutaa ihastuksesta. Mutta hän seisoi hiljaa ja katsoi vaan, jäykin\nsilmin, joita peitti kiiltävä kyynelverho, ja punoittavin poskin,\njoihin kaikki tunteet näyttivät lämpönsä ajavan.\n\n\"Tahdotko sinä sen?\" sanoi Niilo.\n\nLalla ei vastannut, hän ei kyennyt kiittämään, mutta hän katsoi ylös\nnoihin tuulen punaisiksi pieksämiin kasvoihin, jotka hymyilivät\nhänelle. Ja Niilo ymmärsi.\n\nBerta seisoi maitopyttyjensä luona ja myhäili.\n\nNiilo hieralti Lallan liinanharmaata päätä ja niin oli kaupat tehty.\nLallalla oli orava. Orava, joka oli aivan hänen omansa.\n\nPieni vekkuli oli sidottu rievulla pytyn toiseen korvaan, kuten\nkahlekoira, niin että voi liikkua vapaasti säilytyspaikassaan. Ja hän\nnäkyi siinä olevan kuin kotonaan. Hän nosti turpansa pystyyn vähän\nliian uteliaasti ja liikutteli turpakarvojaan. Sitten hän alkoi\nujostelematta kuopustella pytyn pohjaa, heiskaroiden tyhjien\npähkinänkuorien seassa, kunnes löysi täyden pähkinän; kopeana istuutui\nhän sitä pyörittelemään ja tarkastelemaan sitä kaikilta puolin. Kun se\noli tehty, ryhtyi hän työhön ja alkoi nakertaa koloa.\n\nJa Kurren nakerrellessa kertoi Niilo, kuinka hän oli löytänyt tuon\npikku junkkarin, saanut hänet kiinni ja majoittanut hänet pyttyyn.\n\n\"Vinnillä on rikkinäinen lintuhäkki; siinähän voit sitä pitää.\"\n\n\"Kiitoksia\", kuiskasi tyttö.\n\n\"Berta, lähdetkö lyhtyä näyttämään, niin voimme mennä heti sitä\nnoutamaan\", sanoi Niilo.\n\nJa Berta oli hyvin valmis lähtemään.\n\nKun he olivat menneet, kapusi Lalla kyynäspäilleen pöydälle, kurotti\nkaulaansa ja katseli vielä tarkemmin omaisuuttaan. Hän tuskin uskalsi\nuskoa, että tämä oikein elävä pikku olento oli hänen, aivan hänen\nomansa.\n\nTämä oli enemmän kuin sadut, sillä saduissa ei ollut koskaan mitään\ntodellista, ja tätä hän voi aivan käsin koskettaa. Kuinka se mahtoi\nolla hieno ja sileä. Vielä hienompi kuin kissanpojat. Ja sitte se oli\nhänen.\n\nEi kukaan sitä hukuttaisi. Kissanpoikia hukutetaan, mutta ei oravia.\n\nHän seisoi siinä kuitenkin niin kivettyneen vakavana kaikessa ilossaan.\nSillä tämä oli niin uskomatonta. Hän oli niin hätäisen iloinen. Tämä\noli liikaa. Se ei ikinä voinut päättyä hyvin. -- -- -- Oi! Mutta jos se\nvoisi! -- -- -- Jos hän voisi saada sen pitää!\n\nTavallisella juhlallisuudellaan ojensi hän etusormensa ja silitti\nkoetellen oravan otsaa, pystykorvien keskiväliltä.\n\nKurre kirkasi vihaisesti heikolla pienellä äänellään ja siirtyi\nnopeasti syrjään, närkästyneenä sellaisesta tunkeilevaisuudesta. Hän\noli saanut pähkinäkuoren keskeltä halki, viskannut sen pois, ja syödä\nmutusteli nyt sydäntä, pyöritellen sitä aika lailla, kuin olisi hän\noikea pikku sorvaustaituri.\n\nLalla oli tuntenut, että se oli hieno, -- hienompi kuin hienoin silkki.\nJa lämmin.\n\nMiltähän tuntuisi silittää sen selkää. Hän pisti hitaasti kätensä\npyttyyn ja koetti suorittaa tuon tempun. Mutta Kurre käännähti vielä,\nyhtä nopeasti kuin ensi kerrallakin, ja kieltäytyi närkästyneellä\npienellä huudahduksella kaikesta tuollaisesta tuttavallisuudesta.\n\nKuinka kevyt ja ketterä se oli! Voi kun saisi ottaa sen syliinsä ja\nsilittää sitä!\n\nLalla pisti vielä kerran alas kätensä ja tarttui sen koko pikku\nolentoon. Mutta vaikka se oli pieni, tiesi se kuitenkin olla isäntä\ntalossaan, kumartui ja puri tyttöä sormeen, ja tyttö veti häpeissään\nkätensä pois, ikäänkuin hän olisi saanut ansaitun ojennuksen. Siitä ei\ntarvinnut olla puhettakaan, kumpi heistä kahdesta tulisi ottamaan\nisäntävallan.\n\nLalla tyytyi nyt katselemaan, ja tämän Kurre suvaitsi sallia, alkoi\nvielä kerran etsiskellä pähkinäkuorten seasta, mutta ei löytynyt\nmitään. Hän katsahti ylös emäntäänsä, hiukan vaativaisesti, mutta kun\ntyttö ei yrittänytkään mitään hänelle antamaan, pudisteli hän itseään,\nniin että kaikki pähkinänkuoret lensivät syrjään, kyyristäytyi aivan\nkerälle, veti häntänsä korvien yli ja alkoi laittautua maata.\n\nLalla ei ollut koskaan itsestään ketään suudellut, ei koskaan muita\nkuin kissanpoikia. Mutta tuota oravaa häntä halutti suudella, --\nhalutti niin hirveästi! Ei se kuitenkaan koskaan tulisi sitä sallimaan.\nSen hän kyllä tiesi. Siksi hän vaan seisoi ja katseli.\n\nKurre makasi -- makasi niin makeasti. Aivanhan tuosta saattoi hulluksi\ntulla, niin herttainen hän oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLallan ensimmäisenä ajatuksena seuraavana aamuna oli Kurre. Se oli\nsijoitettu siihen rikkinäiseen häkkiin, ja esiliina oli sidottu reijän\nyli.\n\nÄiti -- ei Lallan äiti, sillä Lalla ei tiennyt mitään vanhemmistaan,\nvaan talonemäntä -- äiti oli sanonut, että häkki saisi olla yhdessä\ntuvan nurkassa.\n\nJa siellä se oli...\n\nKurre oli jo valveilla. Hän tanssiskeli yhdessä häkin nurkassa edes ja\ntakaisin samassa paikassa -- jonkinmoista yksinkarkeloa.\n\nAamiaista syödessä istui hänen onnellinen omistajansa ja vilkkuili vaan\naarteesensa päin, ja tämä yhä jatkoi tanssiaan...\n\n\"Vai olet sinä saanut oravan\", sanoi iso-isä.\n\n\"Iso-isä\" ei ollut Lallan iso-isä. Lalla ei tiennyt, kenelle vanhus\noikeastaan oli iso-isä, mutta kaikki siinä talossa nimittivät häntä\nsiksi, ja Lalla muiden mukaan.\n\nMies oli ollut korpraali. Lalla ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi,\nmutta hän tiesi, että sentähden oli hänellä niin suuret, harmaat\nviikset.\n\nUkolla oli oma kamarinsa ja hyllynsä, jossa oli vanhoja kirjoja, ja\ntoinen hylly, jossa oli vanhoja tupakkapiippuja. Lalla tuli joskus\nsinne, sillä ukko häntä mielellään piti siellä ja antoi hänen\nmyllöstellä muutamia laatikkoja, joissa oli vanhaa rautaromua, ja\nantoipa hän sokeriakin.\n\nOikeastaan Lalla pelkäsi iso-isää. Se oli niin kookas ja harteva, ja\ntuntui, kuin pieni talo olisi käyskennellyt tuvassa, kun hän sisään\ntuli. Ja sitte hän niin usein siveli leukaansa, ja se oli täynnä\nlyhyttä harmaata parransänkeä, joka kahisi, kun hän sitä pyyhälteli, ja\nLallan karmi sisua aina sitä kuullessaan. Ja sitte sirahteli häneltä\naina tupakanmehua suupielistä, ja kun hän puhui, kuului aina siltä,\nkuin hän sylkäisisi heti, ja sitä Lalla pelkäsi.\n\nNiin -- ja sitte hän pelkäsi, että iso-isä ottaisi hänet polvelleen,\nsillä ukko haisi väkevältä. Ja sitte oli ukolla pitkävillainen\nlammasnahkaturkki, harmaalla saralla päällystetty, ja se haisi kuin\nkoira märällä säällä. Ja sitte hävetti häntä se, että ukko niin usein\nmeni kaappiinsa ja joi eräästä pullosta, sillä sille ihmiset nauroivat.\nJa sitte häntä hävetti se, että ukko illoin oli niin punainen\nposkiltaan ja pakisi niin paljon.\n\nMutta muutoin oli iso-isä kiltti. Ja välistä -- varsinkin kun isäntä ja\nemäntä olivat poissa -- saattoi hän kertoa hauskoja tarinoita\n\"Harmaasta kilistä\" tahi \"Rikkaasta Pekasta ja köyhästä Pekasta\". Ja\nvälistä lauloi hän myös lauluja, -- kauniita lauluja, niinkuin \"Immyt\nihanainen hän aamukirkkoon käy\" ja muuta semmoista; mutta silloin\nLallaa hävetti myös. Sillä ääni kuului vallan särkyneeltä, eikä laulu\nyhtään tuntunut sujuvan, ja Lalla istui kuin neuloilla, peläten, että\nukko huomaisi, kuinka kurjalta tuo hänestä kuului.\n\nMutta laulut hän oppi.\n\nOli ainoastaan yksi, jota hän mielellään kuuli iso-isän laulavan, ja se\nalkoi:\n\n    \"Neljä hiirtä tanssissa käy,\n    Ja koko maailma häilyy.\" --\n\nSitä hän saattoi kuunnella vaikka kuinka usein. Hänestä oli hauskaa\nkuulla laulettavan noista hiiristä, ja se kuului niin surumieliseltä ja\nkauniilta, että silloin hän aina tahtoi polvella istua, ja hänen\ntietämättään miksi, alkoivat kyyneleet tippua ja hän kätki kasvonsa\nsadesäähajuiseen sarkaturkkiin ja istui aivan hiljaa.\n\nKaiken tämän osasi Lalla nyt ulkoa, niin pieni kuin hän olikin. Hän\ntiesi tarkalleen, kuinka iso-isä puhuisi, kun hänen poskensa tulivat\npunaisiksi, ja hän tiesi, minkä näköinen hän olisi huomenna, kun hän\nlaihana ja viluisena tuli aamiaispöytään syömään silliä ja perunoita\nkohmettunein käsin, kuten nyt.\n\nMutta Kurre, se oli jotain toisenlaista kuin kaikki muu. Se oli jotain,\njosta saattoi olla _oikein_ iloinen, ja joka ei hävettänyt, kuten\niso-isän laulutaito.\n\nKurre oli väsynyt tanssintaansa, kiipesi häkin kylkeä pitkin ja tonki\nturvallaan ylisidottua esiliinaa päästäkseen ulos. Hänen mielestään\npiti siellä olla joku heikko kohta. Ja sellainen siellä olikin, sillä\nvaate näkyi jo toiselta puolelta alkavan irtautua.\n\nLallan sydän hyppäsi kurkkuun. Ei kukaan voinut arvata niitä\nonnettomuuksia, jotka tapahtuisivat, jos tuo rakas hirviö pääsisi irti.\nHän oli jo huomannut, että Kurre ei ollut niitä, joita helposti saa\njärkeensä.\n\nVihdoinkin noustiin pöydästä, rengit ottivat lakkinsa ja piiat\nraivasivat pöytää.\n\n\"Niilo\", kuiskasi Lalla oven luona, painaen vasemmalla kädellään alas\nKurren pientä vastahakoista päätä, \"se tunkeutuu minulta ulos.\"'\n\n\"Siihen on laudanpää lyötävä\", vastasi Niilo.\n\n\"Voi, tee se! Tee se!\" kuiskasi Lalla taas, niin hartaasti kuin olisi\nhän rukoillut henkensä puolesta.\n\n\"Minulla ei ole aikaa, ennenkuin päivällisaikaan. Mutta sano\niso-isälle.\"\n\nIso-isälle! Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan!\n\nKaikki olivat nyt lähteneet tuvasta, ja iso-isä oli myös mennyt\nkamariinsa.\n\nKurren oli onnistunut saada niin suuri reikä, että hänen päänsä oli\nmelkein ulkona. Lalla painoi sen taas takaisin, tukki reiän niin hyvin\nkuin voi ja juoksi sitte iso-isän luo, joka oli valmis auttamaan ja\nheti meni pihalle etsimään laudanpäätä.\n\nLalla kiiruhti jälleen sisään, mutta jo oli onnettomuus tapahtunut.\n\"Äiti\" seisoi yksin keskellä lattiaa, huiskien käsillään ja päästäen\nkovia huutoja. Lalla näki heti kauhistuen, mikä oli hätänä. Kurre oli\ntunkeutunut ulos ja tanssi nyt kuin mikähän pikku pirulainen emännän\nselässä, ilkkuen kurkistellen hänen kasvoihinsa milloin toiselta\nmilloin toiselta puolen, kutkuttaen häntä kuin vimmattu tällä\nrytmillisellä sotatanssillaan. Hän osoitti mitä pirullisinta mieletöntä\niloa, nosti korvansa jäykkinä pystyyn, tuijotti suurilla silmillään ja\nantoi jalkojensa käydä kuin rumpupalikat.\n\n\"Kurre! Kurre!\" huusi Lalla, mutta siitä se ei ollut millänsäkään.\n\nSilloin syöksi tyttö esiin ja kouristi sitä keskeltä ruumista. Orava\nhuusi ja puri häntä, -- aivan luuhun saakka, niin hänestä tuntui -- ja\nveri vuoti sormesta, mutta hän piti sitä vaan kiinni. Hänellä oli\nhämärä aavistus siitä, että emäntä voisi lyödä sen kuolijaaksi.\n\nEmäntä oli vaipunut penkille ja istui siinä läähättäen.\n\n\"Minä -- -- puh -- -- minä, joka niin hiiriä pelkään! -- -- Puh, puh\n-- -- ennen ottaisin kolme rottaa päälleni tanssimaan, kuin tuon pienen\nheittiön. Jos se vaan vielä kerran pääsee irti, niin annan minä\nPajaksen ottaa sen. Sen sinä tiedät.\"\n\nPajas, se oli talon koira.\n\nLalla seisoi ja pisti Kurren takaisin häkkiin, huolimatta hänen\nvastustelemisistaan, ja sitte hän taas sitoi esiliinan reijän yli,\nvilkaisten epäilevästi, vanhan naisen tavoin, emäntään päin, oliko\ntällä mitä pahaa mielessä.\n\n\"Ja jos vaan annat sen olla hetkenkään enää tuvassa, niin annan minä\nrenkien kulettaa sen takaisin metsään, niin saat sitte käydä sen sieltä\nhakemassa, jos voit.\"\n\nLalla tunsi jähmettynyttä epätoivoa mielettömässä sydämmessään. Hänestä\ntuntui, että hän voisi vaeltaa ympäri maailman Kurren kanssa, jos\nniikseen tulisi, -- mutta kadottaa hänet? Ei ikinä!\n\nHän ei virkkanut sanaakaan, mutta otti häkin syliinsä ja lähti mennä\nretustamaan sen kanssa, niin että selkä aivan näytti katkeavan. Siten\ntuli hän pihalle; kauemmaksi hän ei ensi ponnistuksella jaksanut.\nSiellä istuutui hän seinän viereen, asetti häkin viereensä ja itki.\nMutta hän tunsi itsensä niin hyljätyksi, että tuskin kyyneleitäkään\nlähti, nyyhkytyksiä vaan.\n\n\"Voi minun päiviäni! Mikä nyt on hätänä?\" sanoi iso-isä, joka tuli\nlaudanpäineen ja nauloineen.\n\nJuttu kerrottiin.\n\n\"Pyyhi sinä vaan silmäsi; saat pitää sitä minun luonani.\"\n\nSiten tuli Kurre muuttamaan iso-isän luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt tuli Lallalle hyvät päivät, ja Kurrelle myös. Kurre oli\nherkkusuinen, -- oikein nautinnonhimoinen pikku veitikka. Ja\nvaihtelevaisuus oli hänelle mieleen. Kun hänellä oli tarjona jotain\nuutta, silloin hän huusi iloissaan, kellonheleällä äänellä, joka sai\nhänen hallitsijansa tuntemaan itsensä rikkaaksi kuin joku satujen\nprinsessoista.\n\nManteleja Kurre mielellään söi; ne olivat hänestä kaikkein parasta.\nNiille eivät vertoja vetäneet pähkinät eikä terhot. Mutta vaikeaksi\nkävi pikku syöttäjälle makupalojen hankkiminen, sillä ne maksoivat\nrahaa, ja rahoja ei ollut helppo ansaita.\n\nLalla paimensi hanhia koko kesän viidestäkymmenestä äyristä, hän juoksi\nportteja availemassa saadakseen jonkun lantin, ja kun emäntä tuli\nkotiin häistä ja toi makeita kakkusia tuomisiksi, niin ei Lalla koskaan\nsyönyt niitä, mitkä sai: ne säästettiin Kurrelle. Pikku emäntäisellä\noli siis elatuksen murhetta kultamurunsa tähden. Mutta mitäpä siitä!\nHän oli valmis Kurrensa vuoksi kestämään vaikka mitä. Kurre oli hänen\nsydämmensä kuningas, hänen prinssinsä, -- se saattoi tulla hänen\nhirmuvaltijaakseen, jos tahtoi.\n\nLalla pelkäsi häntä, vaikka rakastikin. Sillä nyt, kun Kurre oli tullut\nsuureksi ja täysikasvuiseksi, nyt se saattoi purra vielä kovemmin kuin\nennen terävillä hakkuurautahampaillaan.\n\nIso-isän isosta kädestä Kurre piti; se sulkeutui hänen ympärinsä kuin\ntilava kotelo; mutta kun Lalla tuli ja tahtoi tarttua häneen pienillä\nluisevilla sormillaan, silloin hän vihaisesti painoi päänsä alas ja\npuri. Mutta Lalla ei vihaa pitänyt. Kurre tuli yhä kesymmäksi, ja kyllä\nse vähitellen oli oppiva hänestä pitämään. -- Soihan hän lemmitylleen\nkaikkea hyvää! Ja olihan Kurre niin iloinen joka kerran, kun hän jonkun\nsuupalan sille vei! Ja olihan se hänen Kurrensa, eikä kukaan voinut\nsitä häneltä ottaa pois.\n\nLallaa seurasi tuo hänen suuri, hiljainen ilonsa, minne hän vaan meni,\nja hän oli vakuutettu siitä, että Kurre oli onnellinen orava.\n\nNiilolla -- joka kaikki konstit osasi -- oli myös tapana matkia oravien\nääntä.\n\nHän sai kulkustaan sellaisen nauravan, maiskuttavan äänen, jolla hän\nsanoi oravien kutsuvan toisiaan metsässä. Ja sen oli Lalla oppinut.\n\nSe olisi jotain Kurrelle! Lalla tahtoi hämmästyttää sitä puhumalla sen\nomaa kieltä. -- Eräänä päivänä hän sitte koetti, ja Kurre vastasi, --\nvastasi aivan samalla äänellä.\n\nSamassa tuli iso-isä sisään vanhan koulumestarin seurassa, joka välistä\ntuli totia juomaan ukon kanssa.\n\n\"Sitä sinun ei pidä tehdä\", sanoi koulumestari nuhdellen, kun Lalla\ntoistamiseen loisteli houkutusäänillään, \"sehän on syntiä. Silloinhan\nse tuntee itsensä vielä yksinäisemmäksi.\"\n\nLalla vaikeni äkisti ja katsoi Kurreen. Tämä tömisteli etujalkojansa ja\nkatsoa tuijotti ulos häkistä. Se ei ollut itsensä kaltainen, se ei\nollut entinen kesy Kurre. Ja sitte se taas äännähti tuon nauravan,\nkiihoittavan äännähdyksensä ja nosti päänsä pystyyn metsäneläimen koko\nhurjalla ilolla, ja jäi kuuntelemaan vastausta, varmana siitä, että se\ntulisi.\n\nLalla hiipi hiljaa pois huoneesta. Tuo oravan ilo siitä, että tunsi\ntuon äänen omakseen, joka ensin oli saanut Lallan niin ylpeäksi, tuotti\nhänelle nyt vaan tuskaa. Hän oli pettänyt Kurrensa, saattanut\nikävöimään metsää ja vapautta.\n\nJa kun vastausta ei tullut, ja kun Lalla vielä ovessa mennessään kuuli\nsen maiskuttavan ja kutsuvan ja huutavan heikolla pienellä äänellään,\nsilloin hänestä tuntui, kuin sydän olisi ollut haljeta. Silloin hän\nkäsitti, että Kurrelta puuttui jotain. -- Hän tuntee itsensä vielä\nyksinäisemmäksi -- oli koulumestari sanonut. Yksinäiseksi? Hänen\nKurrensa! -- -- Yksinäiseksi kaipauksineen, jota ei olisi pitänyt\nherättää! Ja siellä hän odotti vielä sykkivin sydämmin, -- odotti\nvastausta toiselta oravalta. Ja sitä vastausta ei koskaan tulisi.\n\nSe tuntui niin katkeralta, niin sanomattoman katkeralta. Kurre parka!\nKurre ei ollut onnellinen. Mutta hän tahtoi lohduttaa sitä ja olla niin\nhyvä, niin hyvä! Ja lopulta se unhottaisi metsän ja muut oravat, joita\nse ei milloinkaan saisi nähdä.\n\nSitte tuli talvi, ja Lalla oli niin suuri, että hänen täytyi lähteä\nkouluun. Nyt hänellä oli vähemmän aikaa leikitellä Kurren kanssa.\nIso-isä ja Kurre tulivat sitä paremmiksi ystäviksi. Nyt Lallalla tuskin\nmuulloin kuin iltasilla oli aikaa tulla iso-isän huoneeseen, ja silloin\nKurrea jo nukutti, ja jos sitä häiritsi, tuli se kärttyiseksi. Kun\nLalla vaan sille sormeaan osotti, suuttui se. Mutta iso-isä sai tehdä\nsille, mitä tahtoi; hän sai pistää sen povelleen, ja panna sitte\nturkkinsa napit kiinni, ja siellä saattoi Kurre istua tuntikausia,\naivan kuin kotonaan.\n\nJa sitte kävi vanha koulumestari aina totia juomassa iso-isän kanssa,\nja nuo kaksi istuivat pöydän ääressä ja pakinoivat, maistelivat aina\nlaseistaan ja tulivat yhä punaisemmiksi, sillä välin kuin Lalla istui\nääneti nurkassa ja ajatteli Kurrea, omaa Kurreansa, joka kaiken aikaa\nistui turkin sisässä ja makasi.\n\nJa koulumestari nuuskasi tinarasiastaan ja sanoi, että hänestä olisi\npitänyt tulla mainio mies, jos oikeus olisi pysynyt oikeutena, ja että\nhän oli kirjoittanut isoja kirjoja, mutta ei koskaan ollut saanut niitä\npainetuiksi, ja että vasta hänen kuoltuaan saataisi nähdä, mitä hän oli\nollut.\n\nJa iso-isä löi pöytään niin, että lasit hyppivät, kirosi ja sanoi:\n\n\"Jos olisivat minun lukea antaneet, niin olisi minusta voinut tulla\nupseeri!\"\n\nMutta Lalla ei tiennyt, mitä se \"upseeri\" on; eikä hän siitä\nvälittänytkään. Hän vaan ajatteli Kurrea, joka istui siellä turkin\nalla. Tiesihän, hän että Kurre oli siellä, mutta hän ei voinut sitä\nnähdä eikä koskea, ja hän oli mustasukkainen syntisessä pikku\nsydämmessään ja arveli, että iso-isä oli ottanut häneltä Kurren.\n\nHän tuli yhä äänettömämmäksi ja aremmaksi, ja välistä iso-isä jo\naavisti, kuinka asian laita oli.\n\n\"_Sinunhan_ se on\", sanoi hän silloin, \"sehän on _sinun_ oravasi.\"\n\nMutta mitä lohdutusta siitä oli? Kurre -- jonka hyväksi hän tahtoi\ntyötä tehdä ja säästää -- Kurre ei hänestä huolinut, huoli vaan tuosta\nvanhasta turkista. Niin, se _makasikin_ iso-isän sängyssä öitä, ja\nLalla vaan sai olla yksin mieliharmineen!\n\nIso-isä oli vielä entistään ystävällisempi. Eipä ollut vaikeata olla\nystävällinen sen, tuumi Lalla, -- jolla oli Kurre!\n\nIso-isä koetti kaikin tavoin lähestyä häntä, -- puheli ja kertoi.\nJoskus hän sanoi: \"nyt olen sepittänyt uuden laulun\". Mutta kun hän sen\nsitte lauloi, kuului se pahemmalta kuin kaikki muut. Eikä Lalla koskaan\ntahtonut istua sylissä.\n\nKerran jutteli iso-isä, että hänen isänsä ennen häntä oli ollut tämän\ntalon omistajana, ja hänellä itsellään oli ollut ainoastaan yksi tytär.\nKun tämä meni naimisiin, ottivat hän ja hänen miehensä talon haltuunsa\nja iso-isä sai vapaan hoidon siinä.\n\nUkko puhui pienistä lapsenlapsistaan, jotka olivat leikkineet hänen\nympärillään ja joista hän niin paljon oli pitänyt. Kun maanviljelys ei\nalkanut onnistaa tyttärelle ja hänen miehelleen, olivat he päättäneet\nmyydä kaikkityyni ja lähteä Amerikaan. Iso-isä ei tahtonut lähteä\nmukaan, ja niin olivat he jättäneet hänet vanhalle paikalle, jossa\nhäntä oli elätettävä, ja nyt hän oli kaikkien \"iso-isä\". Mutta niitä\npieniä lapsia hän ei koskaan enää saisi nähdä -- suuriahan ne mahtoivat\njo ollakin, -- ja sitte iso-isä itki.\n\nSe ei tuntunut Lallasta miltään; hän vaan tuumi, että iso-isällä oli\nKurre. Ja iso-isä oli hänen mielestään häijy vanha mies.\n\nSunnuntaisin, kun Lalla oli koulusta vapaa, tahtoi iso-isä häntä\nhuvitella. Silloin hän otti Kurren häkistä, piteli sitä etukäpälistä\nikäänkuin pienistä käsistä ja tanssitti sitä pöydällä, tahi antoi sen\nsukeltaa taskuihinsa tupakkia varastamaan. Ja iso-isä sai tehdä\nKurrelle, mitä tahtoi, ja Kurre oli onnellinen ja kiltti; mutta jos\nLalla sormeaankaan osotti, niin se huusi.\n\nLalla inhosi iso-isää.\n\nKeväämpänä alkoi iso-isä valittaa, että Kurrella oli ajos ohimon\npielessä, mutta Lalla ei ollut siitä millänsäkään. Harvoin hän nykyään\nkävi Kurren ja iso-isän luona: ne saivat itse pitää huolen itsestään.\nEikä hän siitä välittänyt, mitä Kurre söi tai oli syömättä.\n\nMutta sitten eräänä aamuna kesäkuun alussa tuli iso-isä Lallan luo\ntupaan. Lalla istui yksin ja kuori perunoita paistettavaksi.\n\n\"Lalla\", sanoi ukko ja väänsi kasvonsa moneen irvistykseen, \"Lalla, --\nKurre on kuollut.\"\n\nNyt Lalla ymmärsi, että ukko itki, ja että hän sentähden niin\nirvisteli.\n\n\"Hän kuoli tänä yönä\", jatkoi ukko. -- \"Hän makaa häkissään, -- -- pää\non aivan pöheissä.\"\n\nJa ukko nyyhkytti.\n\nMutta Lalla ei tuntenut säälivänsä ukkoa eikä surevansa Kurrea. Kun\niso-isä kysyi, hautaisivatko he kahden hänet iltapäivällä, vastasi hän\nkuitenkin myöntävästi.\n\nKoulun loputtua kohtasi iso-isä Lallaa pihassa.\n\n\"Minä olen sepittänyt laulun Kurresta\", sanoi hän.\n\nMutta Lalla ei ollut siitä millänsäkään.\n\nJa sitte menivät he kahden ja hautasivat Kurren puutarhaan, ja se oli\nkääritty valkoiseen nenäliinaan, jonka iso-isä uhrasi...\n\nLalla ei itkenyt. Hän oli jo päässyt niin pitkälle elämänkokemuksessa,\nettä hän tiesi sen olevan turhaa. Ja sitte -- -- kolme, siinä on aina\nyksi liikaa.\n\n1887.\n\n\n\n\nLudde.\n\n\nKun Ludde oli pienenä ja kävi koltissa ja kun Ludde kasvoi, silloin oli\nhän juuri sellainen, kuin hänen mammansa toivoi ja juuri sellainen,\nettä kaikki muut mammat sanoivat pahankurisille pikku pojilleen, niin\npian kuin ne tekivät tepposiaan: \"Katsoppas Luddea! Ludde ei koskaan\ntee niin.\"\n\nEi, Ludde ei koskaan tehnyt mitään. Kotona hän ei koskaan mylläköinyt,\nei koskaan ollut vallaton eikä koskaan tottelematon. Kun rouvia tuli\nhänen äitinsä luo, saattoi hän istua tuntikausia korkeajalkaisella\ntuolilla heiluttelematta edes jalkojaan, kuten kaikki muut pienet pojat\ntekivät. Ludde istui aivan hiljaa, pyöreäposkinen naama lauhkeasti ja\nhyvänsävyisesti hymyilevänä, tosin välistä nukkumaisillaan, mutta aina\nyhtä hymyilevänä ja hyvänä, silloinkin kun pää nyökähtäen painui\nrinnalle taikka retkahti taaksepäin, ikäänkuin pieni kaula olisi ollut\nkatketa.\n\nKun Ludde silloin aukasi vaaleansiniset silmänsä, saattoi hän kyllä\nnähdä mammain nykivän toisiaan ja hymyilevän niin ihailevan näköisinä,\nettä Ludden sydän paisui ilosta, ja hän päätti aina olla yhtä kiltti.\n\nHänen mammansa oli onnellinen ja ylpeä. Hänellä ei ollut mitään muuta\nmaailmassa kuin Ludde, mutta tämä poikapa olikin hänen kallein\naarteensa.\n\nHänellä ei ollut koskaan, ei yöllä eikä päivällä, ainoatakaan ajatusta,\njoka ei jollain tavalla koskenut Luddea; ja enimmän hän ajatteli sitä,\nkuinka hän voisi varjella poikansa tältä maailmalta ja sen pahuudelta.\n\nHän oli papin leski, eli eräässä kylässä ja oli kuullut paljon pahaa\nkaupungin kouluista. Kansakoulukin tuntui hänestä epäilyttävältä; hän\npelkäsi, että se voisi vahingollisesti vaikuttaa hänen \"omaan\nLuddeensa\", ja siksi hän antoi siivon pastori Vallergrenin ottaa\ntoimekseen hänen kasvatuksensa. Siivo pastori Vallergren oli kiintynyt\ntuohon lapsi kultaan niin arvaamattoman suuressa määrin, että hän antoi\nLuddelle opetusta melkein ilmaiseksi.\n\nKun Ludde oli ripille päässyt, alkoivat maailmanmieliset,\nymmärtämättömät ihmiset puhua, että hänen pitäisi lähteä ulos maailmaan\nryhtyäkseen johonkin tosi työhön elatuksensa hankkimiseksi. Mutta mamma\nmietiskeli yöt ja päivät jotain keinoa, miten voisi antaa Ludden\nansaita leipänsä tarvitsematta kuitenkaan laskea häntä luotaan. Huono\nseura saattoi muutoin helposti hävittää kaikki, minkä hänen\nkasvatuksensa oli aikaansaanut.\n\nHän otti kaiken leskieläkkeensä säästöpankista, perusti pienen kaupan\nja otti Ludden kauppakumppanikseen.\n\nKauppa ei käynyt huonosti; säästäväisyys, joka meni melkein\nliiallisuuksiin, teki heille mahdolliseksi panna vuosittain jotain\npankkiinkin, ja joka kolmastoista vuosi tuli summa kaksinkertaiseksi\npelkkien korkojensa kautta, seikka, jota Ludden mamma ei koskaan\nlakannut pitämästä ihmeenä, erityisenä Jumalan armona, kiltin Ludden\nhyväksi. Päästyään neljänkymmenen vuoden ikään, voisi Ludde mennä\nnaimisiinkin, jos hän valitsisi ymmärtäväisen ja säästäväisen tytön,\njolla ei olisi liian suuria vaatimuksia.\n\nAlussa, kun Ludde oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli hänellä pari\nkertaa ollut mielettömiä naimatuumia; ja pari kertaa oli sattunut\nolemaan hävyttömiä palvelustyttöjä, jotka olivat virittäneet verkkoja\nLudden alhaisemmille vieteille, mutta hänen äitinsä oli sanomattomaksi\nilokseen aina huomannut sen ajoissa ja onnistunut suojelemaan pojan\nkaikista kiusauksista.\n\nNyt ei ollut sitä palvelustyttöä maailmassa, joka olisi voinut tulla\nvaaralliseksi Luddelle, sillä nyt hän tiesi, että hän voisi mennä\nnaimisiin minä päivänä hyvänsä, kun hän vaan saisi sen toimeen ja kun\nvaan löytäisi jonkun, joka soveltuisi hänelle ja jolla ei olisi liian\nsuuria vaatimuksia. Noin 15 vuotta sitte oli kylässä ollut useampia,\njotka kyllä olisivat voineet soveltua, vaikka ne mahdollisesti olivat\nvähän vaativaisempia kuin Ludde ja kumpp. pitivät varojensa mukaisena.\nKuitenkaan ei kukaan ollut tahtonut odottaa niin kauvan, kunnes korko\noli kyllin monta kertaa kasvanut pääoman suuruiseksi. Ne olivat menneet\nnaimisiin toinen toisensa perästä ja saaneet lapsia, jotka nyt alkoivat\nolla naima-ijässä; taikka olivat ne sokeasti heittäytyneet maailmaan,\nLudden suureksi kauhistukseksi, ja hankkineet itselleen työtä omin\nneuvoin.\n\nLudde oli oikein pahoillaan siitä, ett'ei nyt enää ollut ketään\njälellä. Hänestä jo alkoi vähän tuntua siltä, että hän oli\nsulkasatoinen ja yksinäinen lintu. Mamma saattoi tuntikaudet istua ja\nnukkua nojatuolissaan, ja silmälasit soluivat yhä alemmaksi ohutta,\nterävää nenävartta, kunnes ne vihdoin kokonaan tipahtivat hänen\npolvilleen. Hän tuli myös yhä säästäväisemmäksi, ja joka ropo kävi\nhänelle rakkaammaksi, mitä enemmän pääoma kasvoi; ja Ludden suureksi\nmurheeksi alkoi ruoka huonontua; usein se oli kypsymätön ja usein\npalanut.\n\nEräänä päivänä, kun perunat taas olivat karisseet veitsellä leikatessa\nja velliä oli ollut mahdoton niellä, vaikka mamma sitä oikein hyväksi\nkehui, käytti Ludde hyväkseen mamman puolipäiväettonetta, pujahti\nleipuriin ja osti 25 äyrillä vehnäleipää, jonka söi verhonsa takana\npuodissaan.\n\nTämä hänen myönnytyksensä olentonsa luontopuolelle ei jäänyt\nseurauksitta: kohta ei mennyt päivääkään, niin ett'ei hän olisi\nmässännyt 25 äyrin edestä vehnäleipää, ja olipa päiviä, jolloin se ei\nriittänyt hänen himoansa tyydyttämään -- jolloin kokonaista 50 äyriä\nmeni menojaan. Mutta nämät leipuripuodissa mässäämiset lihottivat häntä\ntuntuvasti; ja lopulta hän niiden vaikutuksesta paisui pyöreäksi ja\npulleaksi kuin skoonelainen limppu.\n\nKoska Ludde oli papinpoika, täytyi hänen varovaisesti valita\ntuttavansa. Ei ollut sopivaa, että hän seurusteli kylän käsityöläisten\nja nuorempien liikemiesten kanssa. Hänen piti valita seurapiirinsä\nsäätynsä mukaan, arveli mamma, sillä aina täytyy pysyä pystyssä. Se on\nvelvollisuus itseään kohtaan.\n\nMutta tässä kuivassa, köyhässä seudussa ei ollut ketään muita Ludden\nsäädystä kuin pappi, ja pappilassa pidettiin senkinlaista miestä, kuin\nLudde oli, liian maailmanmielisenä -- joka osoittaa, ett'ei kukaan\nkoskaan saavuta täydellisyyttä toisten silmissä.\n\nKylän läheisyydessä oli kuitenkin suurehko maakartano, jonka omistaja\noli noin Ludden ikäinen mies. Hän oli leski ja hänellä oli yksi ainoa\ntytär, joka aina aikaisimmasta lapsuudestaan oli viettänyt jonkinmoista\nnomadi-elämää erään naimattoman tädin kanssa. Tyttö -- Malvina hän oli\nnimeltään -- oli kadottanut äitinsä heti maailmaan tultuaan, ja tuo\ntäti oli ollut hänelle äidin sijaisena.\n\nJoku aika sitte oli kuitenkin Amor pistänyt nuolensa tuon vanhan neidon\nsydämmeen; hän oli mennyt kihloihin erään lesken kanssa, jolla oli\npuoli tivua lapsia ja joka helposti arvattavista syistä ei toivonut\nitselleen enempää. Siksi täytyi Malvinan raskaalla sydämmellä palata\nisän lieden luo.\n\nHän ei valitettavasti ollut koskaan ollut mikään esikuva, ja täti oli\naina tehnyt minkä vaan voi, pilatakseen häntä. Hänen kasvatuksensa oli\njonkinmoista mosaikkia, hän oli käynyt milloin yhdessä koulussa,\nmilloin toisessa, tuoden mukanaan uusia kujeita, minne vaan tuli, ja\nahkerasti koettaen oppia ne vanhat, joissa hän ei ennen ollut ollut\nmukana.\n\nMaalla hän oli harvoin ollut. Mielessään hän kuvaili maaseutua\netupäässä epämääräiseksi vapauden kotopaikaksi, missä pitäisi sopia\ntehdä mitä tahansa saamatta siitä nuhteita.\n\nOli sunnuntain iltapäivä heti joulun jälkeen. Malvina oli ollut ulkona\nkävelemässä ja tuli kotiin kyökin kautta. Hän kuuli ääniä sisältä\narkihuoneesta.\n\n\"Ken siellä on?\" kysyi hän emännöitsijältä, avaten silmänsä seljälleen.\n\n\"Ludde\", kuului lakoninen vastaus.\n\n\"Ludde? Ken se on?\"\n\n\"No, nyt minä vasta. Ettekö häntä tunne?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Paikkakunnan ainoa nuori herra, tiedän mä. Koettakaapas häntä\nmiellyttää\", ilvehti vanhus.\n\nMalvina keikahutti niskaansa.\n\n\"Hah! Koettaa miellyttää\" -- sanoi hän halveksivasti kääntäen selkänsä\nja joi vettä kauhasta, salatakseen punastumistaan.\n\nPaikkakunnan ainoa nuori herra! Oli ainakin mahdollista, että tuo voisi\nrakastua häneen. Ja sitä mahdollisuutta ajatellessaan sai Malvina\nhirveän sydämmentykytyksen, sillä asiain laita oli niin, että hänellä\noli arka kohta, salainen häpeä peitettävä: hänellä ei ollut koskaan\nollut ihailijaa. Ja hän oli jo täyttämäisillään kuusitoista vuotta!\nHänellä oli aina ollut niin hirveän huono onni. Vanhemmat tytöt olivat\naina kaapanneet kaikki saatavissa olleet kimnasistit ja ylioppilaat, ja\nMalvina oli ollut liian ylpeä, tyytyäkseen pikku poikiin.\n\nHän seisoi ja joi kulauksen toisensa perästä kauhasta, samalla kuin hän\nsanomattomaksi harmikseen tunsi, kuinka hänen kasvoissaan tykytti ja\nkuinka niitä poltteli, niin että kuumuus tuntui korvan lehtiin saakka.\nHän tajusi hämärästi, että emännöitsijän piti voida nähdä, kuinka\nveripunaiset ne olivat, ja että oli joutavaa seisoa siinä selin.\n\nMitä hän olisikaan antanut, että olisi tänä hetkenä ollut kalpea ja\nhoikka, oikein kalpea, niinkuin olisi hän juonut etikkaa kymmenen\nvuotta, ja oikein hoikka ja ryhdiltään kuin viivain! Mutta hän tiesi,\nettä hän oli pyylevä ja pyöreä ja punaposkinen, ja vaikka hän ei olisi\ntiennytkään, niin pysyi hän siltä pyylevänä ja punaisena.\n\n\"No, koska siellä on vieraita, niin menen minä ulos vähäksi aikaa\nvielä\", sanoi hän ja asettui kyökin oveen pihalle päin. \"Jääkö hän\ntänne iltaan saakka?\"\n\n\"Jää, jää varmaan. Hän on pahin yökyöpeli kuin olla voi, eikä koskaan\ntiedä mennä kotiinsa.\"\n\nMalvina hyppäsi kyökin kynnykseltä alas pihaan. Niin intressantia!\nNuori herra, joka oli yökyöpeli, eikä koskaan tiennyt mennä kotiinsa,\nse kai oli jotain hänelle. Häntä kun inhotti se, että hänet ajettiin\nsänkyyn kello yhdeksän iltaisin. Hän olisi tahtonut antaa uskomattoman\npaljon, saadakseen tietää, mikä mies tuo vieras oli, mutta hän ei\nuskaltanut kysyä. Ja minkänäköinen Ludde oli! \"Nuori herra\", noilla\nsanoilla oli kaupungissa vallan omituinen kaiku; Malvinan mielestä ne\nmerkitsivät jotain keikarimaista ja hienoa. Sadat vaihtelevat ajatukset\nlensivät hänen päänsä läpi, kun hän kulki pitkin yksinäistä tietä,\nsaadakseen poskensa jäähtymään kylmässä talvi-ilmassa. Mutta se ei\nonnistunut; hän tunsi kuinka ne hehkuivat. Eikähän se ollut niin\nkummaa. Täällä hän vihdoinkin, ensi kerran, saisi koettaa onneaan,\nilman että suuret tytöt olisivat hänellä kilpailijoina.\n\nSittenkun hän aivan hyödyttä oli kulkenut neljännestunnin ja\nhautonutkin kasvojaan lumella ilman muuta seurausta, kuin että ne\ntulivat, jos mahdollista, vieläkin kuumemmiksi, juolahti hänelle\nvihdoin mieleen, että suurten tyttöjen oli tapana peseytyä lämpimällä\nvedellä, milloin olivat palavoissaan -- ja hänen sydämmensä heti\nkeventyi.\n\nMuutamia minuuttia sen jälkeen oli hän taas kyökissä.\n\n\"Minä mielelläni tahtoisin lämmintä vettä Callalleni.\"\n\n\"Tehkää hyvin; tuossa sitä on säiliössä.\"\n\nHetken päästä tuli hän sisään arkihuoneeseen ja nopea silmäys lensi\nsohvaa kohden, jossa isä ja vieras istuivat, kumpikin kulmassaan.\n\nHän oli vertaillut kaikkia kenkiään ottaakseen ne, joissa oli\nkorkeimmat kannat, hän oli koettanut korottua suurimpaan mahdolliseen\npituuteen ja kuristautua pienimpään mahdolliseen leveyteen. Ja tuossa\nhän istui -- Ludde! Pyöreä vehnätaikinanaama, kasvojen ilme niin viaton\nkuin siilattu maito ja pienet porsaansilmät, joista loisti kokonainen\nmaailma tyytyväisyyttä; pöhistyneet, punaiset kädet ja paksut,\npaisuneet sormet hajallaan polvia vasten.\n\nMalvinaa ei naurattanut; hän olisi tahtonut lyödä jotakin:\nemännöitsijää, Luddea tahi ketä tahansa.\n\n\"Tyttäreni\", esitteli isä huolimattomasti. Ludde nousi ylös ja kumarsi\nodottamattoman kohtelijaasti ja Malvina vastasi ylpeästi päätään\nnyökäyttäen. Ludden pienistä porsaansilmistä välähti jotain\nihailuntapaista, ja tuo vaikutti sovittavasti nuoren neidin mielialaan.\nHän tunsi heti, että Ludde aina käsittäisi hänen avunsa paremmin kuin\nisä ja tuo vanha emännöitsijä.\n\nHerroilla oli pieni totipöytä edessään ja he puhaltelivat savuja\npitkistä piipuistaan. Keskustelu taukosi vähän väliä, ja siinä he\nmolemmat istuivat, kumpikin nurkassaan, vedellen miettiväisesti pitkiä\nsavuja. Välistä he kohottivat lasiaan ja sanoivat: \"malja!\"\n\nMalvina oli kokonaan itsekseen ja omiin mietteihinsä jätettynä. Hän\nistui toinen jalka allensa tuolille nostettuna ja tuijotti ulos\npihalle, missä ohut kalvo vetäytyi vesilätäkköjen ylitse. Ludde katseli\nhäntä yhtä mittaa hiljaisesti maidonhaaleasti hymyillen, jolla tavalla\nhän 40 vuotta sitte voitti kaikkien mammojen sydämmet. Hänen nyt\npyöreään naamaansa liian hyvin peittyneet silmät loistivat\nmietiskelevästä tyytyväisyydestä, ikäänkuin tää maailma olisi\ntaivaanvaltakunta ja se, mitä hän nyt katseli, sanomattoman hauskaa ja\nihmeteltävää. Tuo hiljainen arvonanto ei ollut vaikuttamatta Malvinaan.\nHän tunsi itsensä etevämmäksi heistä kahdesta. Hänen ennen niin\ntulipunainen värinsä oli haihtunut ja hänen pulskat poskensa eivät enää\nolleet enemmän kuin tavallisesti omenanpunaiset. Ludden säveästä\nkatseesta ei suinkaan tarvinnut punastua.\n\nSillävälin meni isä ulos tehdäkseen iltakiertonsa pihassa, ja Malvinan\nsydän alkoi tykkiä vähän nopeammin. Hän oli lukenut Marlittin romaneja\nja tiesi siis, että neljissäkymmenissä olevat herrat rakastuvat nuoriin\ntyttöihin.\n\nKun vaan Ludde tahtoisi nähdä, että hän ei todellakaan ollut\nkoulutyttö, vaan että varsin hyvin saattoi häneen rakastua ja kosia\nhäntä ja saada rukkaset! Ludde oli pannut piipun pois ja liittänyt\nsormensa ristiin pyöreän vatsansa yli, jota koristi kultavitjat niin\npunaiset, ett'ei edes Malvinakaan niitä kullaksi luullut.\n\n\"Voi, nyt siellä jäätää\", sanoi Malvina naurahtaen hermostuneesti ja\nkoulutytön tapaisesti.\n\n\"Onko neiti siitä iloinen?\" kysyi vehnätaikinamies.\n\n\"Olen, sillä sitte saa luistella.\"\n\nTäten oli puhelu päässyt alkuun. Ludde puheli kuten pienen lapsen\nkanssa, jonka leikkien täytyy olla puhelun aineena, mutta samalla hän\nnäytti koettavan miellyttää, ja hänen käytöksessään oli jotain\nkunnioittavaista, joka saattoi Malvinan hyvinkin korkealle\narvostelemaan Ludden _savoir vivre'ä_ ja synnytti hänessä erittäin\nsuloisen tunteen siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.\n\nVähitellen sai hän sitte ilmaistuksi Luddelle, että hänellä oli kauhean\nikävä tavallisesti, että hän mielellään kävi kutsuissa ja että hänestä\noli hirveän hauskaa ajaa kilpareessä. Ja näitä ilmoitellessaan oli hän\npuoleksi olevinaan kyllästynyt daami, joka jo oli saanut kytimät\nkyllänsä tämän maailman suloisuuksista, mutta joka ei voinut olla ilman\nniitä.\n\nKun isä tuli sisään, tuntui, kuin hän olisi jälleen kutistunut\nkoulutytön vähäpätöisyyteensä.\n\nIllallisen jälkeen herrat taas ottivat esille pitkät piippunsa; mutta\ntodit eivät enää olleet elähyttämässä ja puhelu kävi vielä hitaammin\nkuin ennen. Ludden silmät kapenivat pieniksi juoviksi ja viimein ne\nsulkeutuivat kokonaan; Ludde nukkui, leuka rintaa vasten, suu hymyssä\nja piippu kädessä, aivan samalla tavalla kuin hänen valveilla\nollessaan. Hän oli näöltään kuin kylläinen ja uninen lapsi, joka\nhiljaisesti iloitsee siitä, ett'ei tarvitse mennä maata. Ludde ei\nvoinut muuta kuin hymyillä; hänhän oli aina ollut mamman kiltti poika.\n\nMutta Malvina oli äkeissään. Hänen olisi tehnyt mieli antaa tuolle\nherralle aika löylyn, niin että hän säpsähtäisi nukuksista ja vetäisisi\npois hymyilynsä, kuten erehdyksestä nostetun lipun; hänen olisi tehnyt\nmieli itkeä harmista sellaisen ihmisen tähden, mutta hän ei voinut\ntehdä kumpaakaan. Hänen isänsä istui tuossa tyynenä ja levollisena,\nveteli savuja piipustaan ja seurasi silmillään kiemuroita, ikäänkuin\nhän olisi ollut yksin huoneessa ja ikäänkuin Ludden viaton uni ei olisi\nollut mitään harmittavaa.\n\nMalvina nousi hieman ynseänä, meni pimeään huoneeseen, jonne ovi oli\nauki, ja heittäytyi suin päin sohvalle epätoivoissaan tämän maailman\nkurjuudesta. -- Sinne nukkui hänkin.\n\nNoin tunti sen jälkeen kuuli hän jalkojen raapinaa arkihuoneesta. Hän\nkavahti istualleen ja pyyhki hiukset korviltaan. Hänen oli vähän vaikea\npäästä selville, missä hän oli. Silloin hän kuuli hyvänluontoisen äänen\nsanovan ikäänkuin hymyn läpi: \"Mutta pitäisihän minun sanoa hyvää yötä\nneidille.\"\n\nMalvina meni heti ulos. Häntä ei tosiaankaan saisi kohdella kuin lasta,\njoka menee maata ennenkuin suuret, ja joka ei voi pysyä ylhäällä.\n\nHän tuli ulos ovelle, räpyttäen silmiään tulen valoa vastaan ja hiukset\npörhöllään.\n\n\"Hyvää yötä, neiti\", sanoi Ludde ja ojensi hänelle kätensä\nkohtelijaasti kumartaen. \"Kiitoksia oikein hauskasta illasta. Toivon,\nettä tavataan useammin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä kului niin, ett'ei Malvina nähnyt ainoatakaan\nihmisolentoa paitsi isäänsä ja talon palvelusväkeä. Yht'äkkiä johtui\nhänelle mieleen että oli jotain, jota hänen välttämättömästi täytyi\nkäydä ostamassa Ludden puodista, ja hän meni kylään, joka oli noin\nkahdenkymmenen minutin matkan päässä hänen isänsä talosta.\n\nLudde tuli heti esiin piilopaikastaan tiskin takaa, jonne hän\nvarjoksella oli erottanut itselleen nurkan, johon mahtui nojatuoli ja\npieni pöytä. Tämä oli hänen pyhä paikkansa ja täällä hän vietti\nvehnäleipähummailuaan.\n\nHän hymyili yhtä astetta lämpimämmin ja ystävällisemmin kuin\ntavallisesti, kiitti viimeisestä ja mittasi paarrenauhat erittäin\nkohteliaalla tavalla.\n\nSitte hän kysyi, eikö neitiä haluttanut tulla sisään tervehtimään hänen\näitiään. Kyllä, kyllä neitiä halutti. Ludde nosti tiskin luukkua ja\nnäytti hänelle tien.\n\nSiellä istui kuiva ja keltainen vanha rouva nojatuolissa ja luki\npaksua, nitomatonta kirjaa, joka näytti hyvin kuluneelta ja jonka hän\noli kääntänyt nurin, voidakseen pitää lehdet koossa. Vanha rouva pani\nkirjansa pöydälle ja silmälasinsa kirjan päälle, meni Malvinaa vastaan,\nojensi hänelle kätensä, niiasi ja sanoi olevansa iloinen, kun sai\ntutustua Malvinaan. Ja Malvina tunsi ylpeänä, että tarvitsi vaan tulla\nsivistyneitten pariin, tullakseen kohdelluksi kuin täysikasvuinen\nnainen. Täällä ei ollut kukaan nähnyt häntä lyhyissä hameissa ...\ntuntui oikein suloiselta, kun ei ollut pappaa eikä emännöitsijää\nmukana, pappa kun oli niin sietämättömän levollinen, niinkuin ei ketään\nmuuta ihmistä maailmassa olisikaan, ja emännöitsijä niin hyväluontoisen\npilkallinen, johon ei koskaan kannattanut suuttua.\n\nVanha rouva näytti olevan hyvin iloissaan Malvinan käynnistä, sanoi,\nettä täällä maalla ei ollut kenen kanssa seurustella, vaan täytyi vaan\nturvautua \"kirjastoonsa\" -- tätä sanoessaan hän osoitti tuota paksua\nkirjaa. Hän nyt niin suuresti rakasti lukemista. -- Niin, sitä\nMalvinakin rakasti. Siten heille tuli puheeksi kirjallisuus. Vanha\nrouva oli parhaallaan lukemassa Maria Sofia Schwartzia, mutta Malvina\nsanoi mieluummin lukevansa Marlittia ja Molly Bavnia.\n\nSitte pyysi rouva saada tarjota kupin kahvia, ja Malvina sai istuutua\nvanhaan vitsatuoliin, jossa oli syvä, istumisesta painunut kuoppa\nkeskellä. Vanha rouva työnsi itse pallin hänen jalkojensa alle,\nikäänkuin Malvina olisi ollut ylhäinen nainen, jota piti kunnioittaa.\n\nRouva puhui paljon hitain, sievistellyin lausein; ja Luddea\nmainitessaan hän joka kerran sanoi: \"poikani Ludvig\".\n\nMalvina istui ja nautti. Hän tunsi sanomatonta mielihyvää, hän nojasi\ntaapäin narisevassa vanhassa vitsatuolissa, kuunteli hiilien rätinää\nrautauunissa ja kuunteli ystävällisen tarkkaavaisena rouvan kertomuksia\nja pakinaa siitä, kuinka hän oli ollut nuori ja elänyt kaupungissa ja\nollut tanssijaisissa; ja rouvan äidistä ja hänen äidinäidistään, joka\noli ollut kauppaneuvoksetar ja niin rikas ja hieno ja saanut oman talon\nmiehensä jälkeen ja ollut niin ankara lapsenlapsilleen. Koko ajan\nliikkui hidas mummo huoneessa totutulla varovaisuudella, joka johtui\nsiitä, että huone oli hyvin kapea ja että kaikki hyllyt ja pöydät ja\nkaapit ja ikkunalaudat olivat täynnä vanhoja posliinikaluja: koiria ja\nvaaseja ja munia ja säästölippaita, kaikkea, mitä voi kerätä vanhasta\ntalosta kaunoälytön vanha nainen, joka ei koskaan raski viskata pois\nmitään. Mutta tämä kaikki huvitti Malvinaa ja hän seurasi tarkkaavasti\nvanhuksen liikkeitä, kun tämä poimi esiin kuppia vanhasta, punaiseksi\nmaalatusta kaapista, sokeria vinosta ja narisevasta piironginlaatikosta\nja kermaa talletuspaikasta, joka näytti pieneltä, mustalta loukolta,\njohon mörkö voisi piiloutua. Malvina vastasi niin järkevästi ja\nvakavasti kaikkeen, ja koko ajan tepasteli Ludde ulos ja sisään puodin\nja tuon pienen huoneen väliä, nauttien oudosta hauskuudesta, samalla\nkun hän hoiti kauppaansa.\n\nJo oli hämärä, ennenkuin Malvina ajatteli kotiin lähtöä. Hänellä oli\nmitä varmin tunne siitä, ett'ei kukaan hetkeäkään ollut pitänyt häntä\nlapsellisena; ja niin mainion hauska oli olla aikaihmisenä ja\npassattavana. Vanha rouva tarjoutui katsomaan puotia, että Ludde saisi\nsaattaa neiden kotiin. Ja Ludde pukeutui.\n\nKun he tulivat ulos, oli hyvin kylmä, ja pyöränjäljissä oleva jää\npirstautui pieniksi hienoiksi tähdiksi, niinkuin ohut kilisevä lasi\nheidän jalkojensa alla.\n\nSe kuului niin lystiltä, ja Malvinalle tuli hirveä halu keksiä jotain\nkepposta, mitä hyvänsä. Hän vilkasi nopeasti Luddeen, mutta tämä ei\nnäyttänyt ollenkaan halukkaalta sellaiseen; hän vaan kulki ja hymyili\nhiljaa, tavalliseen tapaansa, ikään kuin juuri tämä olisi parasta\nkaikesta, mitä ajatella voi, nimittäin saada näin astua Malvinan\nvieressä tiellä. Hän astua juntusti eteenpäin, hitaasti ja tyynesti ja\ntanakasti, vatsa ulospäin, ikäänkuin hän olisi kantanut jotain\nedessään.\n\n\"Ettekö luistele?\" kysyi Malvina vihdoin, menetettyään kaiken toivon\nvoida vietellä Luddea johonkin ilveeseen.\n\n\"E-en\", sanoi Ludde ja hymyili vielä kirkkaammin kuin muulloin; \"mutta\nluulen kyllä, että osaan vielä luikua laskea.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin joulun ja uudenvuoden välillä, ja kun ihmiset nyt olivat\nostaneet sekä kalaa että kyntteliä ja riisiryyniä, niin ei Luddella\nollut paljoa tekemistä puodissa. Hän sai loikoa päivät pitkät\nnahkasohvallaan, polttaa piippua ja lukea romaaneja, kunnes kirja\npudota puksahti lattialle ja Ludde heräsi.\n\nMalvina oli käynyt ostamassa pientä tavaraa pari kertaa ja molemmilla\nkerroilla oli hänet kutsuttu sisään kahville. Mammalta ei ollut jäänyt\nhuomaamatta, kuinka Ludden mieli oli kiintynyt Malvinaan. Hän näytti\nvallan erilaiselta, kun Malvina oli siellä, -- aivan sellaiselta kuin\nlapsena ollessaan, kun hän sai uudet vaatteet.\n\n\"Mamma\", sanoi hän eräänä päivänä (ja hän hymyili niin, että ääntäminen\nkävi vallan sammaltavaksi, sillä Luddelta oli pari hammasta poissa),\n\"eikö mamman mielestä neiti Bökman ole hyvin hauska tyttö?\"\n\nÄiti ymmärsi kysymyksen sisimmän merkityksen.\n\n\"On, mutta hän on niin nuori\", vastasi hän.\n\n\"Niin, sepä se\", myönsi Ludde sävyisästi. Hänestä tuntui, kuin ei hän\nkoskaan olisi nähnyt kenenkään olevan nuoren. Tytöllä oli niin punaiset\nposket ja niin kiiltävät silmät; kun hän nauroi, niin Luddea\nvavahdutti. Hän tunsi kuni surua, kaipausta tai ikävöitsemistä. Hän\ntahtoi nauraa niinkuin Malvina, mutta ensi kerran meni hänelle mieleen\nettä hänen naurunsa kuului niin hullulta ja hän häpesi sitä.\n\nLudde tiesi varsin hyvin, että hän tahtoi mennä naimisiin Malvinan\nkanssa, mutta hän häpesi puhua siitä, yksin äidilleenkin. Malvina\nnauroi useammin kuin ennen ja hänen käytöstavassansa huomasi Ludde\njotain keikahtelevaa ja heiskahtelevaa, joka hurmasi häntä, mutta joka\nhäntä myöskin pelotti. Kun hän tuli heidän pieneen huoneeseensa,\nkääntelihe hän niin rivakasti ja liikkui niin varomattomasti, että\nLudde istui koko ajan kuin hehkuvilla hiilillä. Saattaisihan hän\npudottaa jonkun äidin posliinikalleuksista, ja siinä tapauksessa eukko\nunohtaisi itsensä ja antaisi tytölle yhden noita läksyjä, jotka Ludde\ntunsi liiankin hyvin ja jotka hänestä itsestään olivat tehneet sen\nmallimiehen, mikä hän oli.\n\nTähän asti oli kuitenkin kaikki käynyt onnellisesti.\n\nUutenavuotena piti rouva mammalla olla tavallinen kestinsä, jolloin hän\nkutsumuksellaan kunnioitti kaikkia, jotka vuoden kuluessa olivat\nhänelle jotain huomiota osoittaneet. Sinne tuli silloin kylän\nylhäisemmät käsityöläisrouvat -- toiset saivat kauniisti jäädä syrjään,\nsillä papin leski ei millään muotoa tahtonut talonpoikaisaineksia\nseurapiiriinsä. Muutoin kuului seuraan enimmäkseen miespuolia, muutamia\nLudden parempia kauppatuttavia, jotka joivat totia ja pelasivat\nkorttia.\n\nMalvina oli istunut kotona koko jouluajan ja oli vähällä itkeä\nikävästä; hän kävi sentähden hyvin iloiseksi, kun kutsumus tuli, ja hän\npäätti laittaa itsensä niin kauniiksi kuin mahdollista, että hänet\noikein erottaisi muusta seurasta. Kaksi yötä hän makasi papiljotit\nhiuksissa; ja kun hän astui sisään Ludden mamman vieraskamariin, oli\nhän näöltään kuin kerubi. Ei saattanut olla epäilystäkään siitä, että\nhän oli kaupungin lapsi kaikkien näiden maalaisten joukossa.\n\nNuorisoa ei siellä ollut ketään muita kuin Malvina; mutta hauskalla\ntuulella siellä oltiin ja mieliala oli hilpeä, sillä kahdesti oli\nlämmintä kahvia tarjottu ja sitäpaitsi muita herkkuja, niinkuin\nkaramellia ja \"muiskuja\" ja omenoita ja pähkinöitä. Sekä mummot että\nrouvat ottivat itselleen runsaan varaston, ja sitte kun he lopuksi\nolivat juoneet \"bischoffia\", istuutuivat he pelaamaan \"pyrstötähteä\"\npähkinöistä. Tämä oli loistokohta. Mutta Malvinalla, joka ei peliä\ntuntenut ja jota ei pyydetty siihen mukaan, oli ikävä. Luddella oli\ntäysi työ isännänvelvollisuuksissaan, joihin hän antautui täydellä\ntodella. Hän pysytteli enimmäkseen herrojen huoneessa, mistä\ntupakkasavun tuoksahduksia tunki naisten luo. Malvina kuuli hänen joka\ntoinen minutti sanovan \"maljanne\" ja \"ettehän te juo mitään\".\n\nHän näytti aivan unohtaneen, että Malvina oli olemassa, ja mitä\niloisemmaksi rouvat tulivat ja mitä innokkaammin he kiintyivät\n\"pyrstötähteen\", sitä vähemmän he välittivät tytöstä.\n\nHuoneessa oli hyvin kuuma, ja Malvina pujahti saali päässä ulos\nsaadakseen hiukan raitista ilmaa.\n\nUlkona oli kirkas kuutamo. Toisessa huoneennurkkauksessa näki hän\nhoikan vartalon, joka herätti hänen huomiotaan. Hän meni lähemmä ja\nnäki, että poika oli puettu herraspukuun ja että hänen huomionsa oli\ntarkoin kiinnitetty johonkin, joka tapahtui nurkan takana ja jota hän\nsiis ei voinut nähdä. Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin herännyt ja\nhän hiipi vielä etemmä. Hän huomasi kaksi keskenkasvuista poikaa, jotka\npitkällä papukepillä tavoittelivat jotain, joka oli korkealla\npääsemällä, jonne he nähtävästi eivät voineet ylettyä. He nauraa\nkihistelivät; ja kolmas poikanen, joka oli vähän pienempi niitä kahta,\nseisoi ja katseli noita temppuja ja näytti niin halukkaalta auttamaan,\njos vaan saisi luvan.\n\n\"Pojat! Heittäkää pois!\" huusi nurkan luona seisova nuorukainen heti,\nkun huomasi Malvinan. Se oli huomattavasti varoitusmerkki, vaikka se\noli olevinaan nuhde.\n\nMalvina oli menehtyä uteliaisuudesta. Tämä oli aivan varmaan jotain\nhänen mieleistään, vaikka hän ei voinut arvata, mitä. Herraspukuinen\nnuori mies, joka näytti jokseenkin hänen ikäiseltään, pisti kädet\ntaskuihinsa ja koetti näyttää siltä, kuin olisi hän vaan ulkona\nkävelemässä tiellä. Hän kulki aivan Malvinan sivuitse, ja yhdellä\nainoalla silmäyksellä oli tyttö huomannut, että hänessä oli jotain\nkaupunkilaisen tapaista, että hänellä oli melkein sotilasmainen suora\nryhti ja että hän oli sievä näöltään. Jos hän nyt antaisi hänen mennä,\nei hän milloinkaan maailmassa saisi tietää, mitä noilla pojilla\noikeastaan oli mielessä -- ja se varmaan oli jotain hauskaa. Hän katsoi\npoikaan: arasti, viekkaasti, uteliaasti.\n\n\"Mitä...?\" Lauseen keskeytti naurahdus, joka muistutti oravan\nhoukutusääniä. \"Mitä ne aikoivat keksiä?\"\n\nJäykkä nuori mies katsoi häneen. Tyttö seisoi siinä niin\nnaurunhätäisenä ja uteliaana, musta pieni saali, jonka hän oli\nheittänyt päähänsä, näytti kätkevän niin paljon poikamaista\npahankurisuutta, kun hän noin sivulle katsoi, pysyen vähän loitompana,\nvalmiina juoksemaan pakoon taikka purskahtamaan nauruun aina\nasianhaarojen mukaan.\n\nPoika näki heti, että hän oli joutunut tekemisiin hengenheimolaisen\nkanssa. Sotilasmaista jäykkyyttä lievensi veitikkamainen hymy, joka\ntanssi ja hyppi hänen suupielissään.\n\n\"Ne olisivat...\" hän puhui äänellä, joka ei ollut vielä ennättänyt\npäästä murroksesta -- \"ne olisivat...\" hänen täytyi kumartua ja panna\nkäsi suunsa eteen, sillä hän purskahti nauruun.\n\n\"Mitä ne olisivat?\"\n\nMalvina oli tullut yhden aivan pienen askeleen likemmä. Hän katsoi\npojan kasvoihin iloisesti odottavana, hänen silmänsä nauroivat ja hänen\nsuunsa oli puoleksi auki ollakseen oikein valmiina päästämään naurun\npurskahduksen, mutta vielä se oli liian aikaista.\n\nNuoren miehen, jolla oli äänenmurros, täytyi yskiä ja nieleksiä,\nennenkuin hän taisi hillitä hilpeyttään.\n\n\"Niin\" -- alotti hän, mutta keskeytti äkkiä. \"Neitihän on kestissä\ntuolla?\"\n\n\"Niin. Mutta mitä se tekee?\" Ei siinä ollut vähintäkään epäilemistä,\nettä hän ja tuo poika kuuluivat yhteen tavalla tahi toisella, ja hän\nuskalsi mennä vielä askeleen lähemmäksi, niin että he nyt seisoivat\nvieretysten. Ja ikäänkuin suostumuksesta vetäytyivät he rakennuksen\nvarjoon.\n\n\"Oletteko sukua heille?\" kysyi nuori mies varovasti.\n\n\"En suinkaan. Minä olen Peter Dalsgårdin tytär.\"\n\n\"Ah\", huudahti kavaljeeri iloissaan.\n\n\"Mitä se oli? Kertokaa.\"\n\n\"Niin, ne ovat ... ne ovat panneet ylös sängynuutimen tuolla sisällä.\"\n\n\"Jaha.\"\n\n\"Ne ovat ripustaneet sen keppiin, jonka ovat pistäneet ulos\nventtiilistä.\"\n\n\"Ah!\" Malvina ei vielä ymmärtänyt mitään.\n\n\"Jos nyt voisi osua suoraan kepin päähän, niin...\"\n\nNyt hän ymmärsi. Hän pisti kaksi tyttömäisen laihaa kättä mustan saalin\nalle ja liitti ne ristiin ihastuksesta, joka oli niin ylenpalttinen,\nett'ei se voinut päästä ilmoille edes naurun puuskana.\n\nIlo löydöstään, tuosta nuoresta miehestä, saattoi hänet unhottamaan\nkaikki arvelut.\n\n\"Odottakaahan\", sanoi hän ja pani sormen suullensa. \"Niin, ne istuvat\nsiellä 'pyrstötähteä' pelaamassa.\"\n\nHän näytti aikovan juosta sisään.\n\n\"Luistelettehan, neiti?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Saanko tulla huomenna teitä noutamaan?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nHän kiiruhti sisään ollakseen näkemässä, kun teko pantiin toimeen. Hän\niloitsi sanomattomasti kuvaillessaan mielessään, miltä näyttäisi, kun\nkangistettu sängynuudin pilvenä tulisi iloisten rouvien päälle.\n\nItse hän tietysti oli varoillaan, kun laviini laski alas pyrstötähteen.\nSiitäpä vasta huuto syntyi ja kaakotus ja ihmetteleminen! Alussa ei\nymmärretty mitään, mutta lopulta selvisi yhdelle terävimmistä rouvista,\nettä ilkeät pojat kai olivat olleet pelissä ja työntäneet sisään kepin.\n\nIndianiulvonnan kuultuansa oli Ludde yhtä hymyilevänä kuin tavallisesti\ntullut katsomaan, mikä oli hätänä, ja talon miespuolisena isäntänä piti\nhän velvollisuutenaan esiintyä kostajana. Hän otti puodista pitkän\nhevospiiskan ja meni hymyillen tekemään oikeutta.\n\nHetken päästä tuli hän sisään jälleen. \"Siellä ei ollut ketään\", sanoi\nhän, \"ei kerrassaan ketään.\"\n\nSeuraavana päivänä tuli nuori mies, noin 15 vuotinen, Dalsgårdin\nkyökkiin ja kysyi, oliko neiti kotona.\n\nEmännöitsijä vastasi myöntävästi ja pyysi hänen käymään sisään.\nMuutamia minuttia sen jälkeen nähtiin nuorten kulkevan pitkin tietä,\nkummallakin luistinpari roikkumassa käsivarrella.\n\nMalvina oli jo saanut kuulla, että hänen ritarinsa nimi oli Anders\nWalberg, että hän oli seitsemännen luokan alaosastolla ja että hänestä\ntulisi luutnantti. Hänen isänsä oli lipunkantaja ja asui virkatalossaan\ntoisella puolen kylää.\n\nMyllynsulussa oli suuri, oivallinen jää. Siellä jo oli muutamia\npuukenkäpoikia, jotka laskivat luikua.\n\n\"Minä menen hetkeksi alas jäälle\", sanoi Ludde mammalleen, kun oli\nnähnyt Malvinan kulkevan ohitse.\n\nTuolla alhaalla oli nuori Anders Walberg levittänyt viittansa rannalla\nolevalle kivimöhkäleelle ja viitalla ja kivimöhkäleellä istui Malvina,\nsillä välin kuin tuleva luutnantti oli polvillaan ja pani hänelle\nluistimet jalkaan. Oli pureva pakkanen ja hänen kätensä olivat sinisen\nja punaisen kirjavat; ja häntä paleli niin, että sormet värisivät kuin\nvanhan juopostuneen miehen; mutta hänen poskensa olivat yhtä säteilevän\nlämpimät kuin Malvinan ja molemmat näyttivät he niin iloisilta ja\ninnostuneilta, kuin koko maailmassa ei olisi ollut mitään muuta, kuin\ntuo välkkyvä luistelurata, joka vaan näytti heitä odottavan.\n\nLudde laski pienen luikosen, että hänet huomattaisiin, mutta Malvina\noli kumartunut alas koetellakseen, olivatko luistimet lujassa.\n\n\"Oh! Teitä varmaan kauheasti kylmää\", sanoi hän äänellä, joka väräji\nylpeydestä ja ilosta ja monesta muusta seikasta.\n\n\"Ei, minua ei kylmä ollenkaan\", vastasi kavaljeeri nousten ylös, teki\nsitte komean käännöksen pyöräyttääkseen kahdeksikon ja näyttääkseen,\nkuinka hyvästi hän osasi luistimilla käyttäidä; sitte ojensi hän\nkätensä ja Malvina pani siihen omansa. Luistimet leikkasivat jäätä,\nkuin timantti lasia, ja teräs välähti joka kerran, kuin jalka sattui\ntekemään käännöksen aurinkoa kohti. Jotain nuorta ja notkeaa ja\nraitista oli kaikissa heidän liikkeissään.\n\nLudde juoksi jäällä: Kops, kops, kops, muutamia askelia ja sitte pitkä\nluiku. Hän juoksi varovasti, ett'ei lankeisi ja hänellä olivat molemmat\nkädet housuntaskuissa, ett'ei häntä kylmäisi.\n\nHän huvitteli kuin lapsi ja hymyili juostessaan. Kyllä hän saattoi\nvielä mukana olla. Hän oli niin hyvillään luikosistaan. Hän tiesi jo\npoikaijästään saakka, että hän laski paremmin kuin muut yhtäikäiset, ja\nhän ei tullut ajatelleeksi, että hänen yhtäikäisensä eivät nyt enää\nluikua laskeneet. Hän taisi vielä temppunsa...\n\nLuistelijapari oli kääntynyt takaisin ja tuli häntä vastaan.\n\nKops, kops, kops -- luiku, sanoivat Ludden pienet paksut jalat, ja\nkesken mallikelpoisinta luikua otti hän hatun päästään ja tervehti\nlankeamatta.\n\nMalvina nyökäytti päätään ja huusi: \"kiitoksia eilisestä!\" ja sitte\nkiiti hän pois koulupoikansa kanssa. Ludde saattoi kuulla heidän\nräkättävän puhelunsa, jota välistä keskeytti Malvinan livertelevät,\npuoleksi tukahdutetut naurahdukset tahi ilonhuudahdukset -- terävät\npienet äännähdykset, kuin linnun tai oravan. Hän näki Malvinan punaiset\nposket, hänen veitikkamaiset silmänsä, ja siinä hiljaa seisoessaan ja\nkuullessaan ja nähdessään selveni hänelle yht'äkkiä, mitä se merkitsi,\nettä hän oli nuori. Ludde ymmärsi, että hän ja Malvina eivät koskaan\nvoisi tulla yhdenlaisiksi.\n\nHän laski vielä pari luikua pysyäkseen hämmentymättä, ja hän hymyili,\nkuten tavallisesti, kun hän juntusti kotiin päin; mutta sieramien luota\nkulki pari juovaa hänen suupieliinsä, ikäänkuin alituinen\nhymyileminenkin voisi katkeralta tuntua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLudde kerkesi vanheta ja harmaantua, ilman että hänen naimistuumistaan\nmitään tuli, ja hänen äitinsä koottiin isäinsä tykö, saamatta nähdä\nLudden astuvan pyhään aviosäätyyn. Ja kylään tuli nuorempi kauppias,\njoka otti ostajat Luddelta, mutta siitä ei Ludde välittänyt. Hän\nsaattoi elää kuitenkin, hänellä oli säästöpankinkirja alinomaa\nkaksinkertaisiksi kasvavine panoksineen, ja hän oli yksin. Pahinta oli\ntaloudenhoito ja muu sellainen, sillä Ludde oli lähes 50 vuotta saanut\ntottua siihen, että mamma piti huolen kaikesta, niin että hän itse ei\nkyennyt pitämään huolta mistään.\n\nKylässä oli muudan leski, noin Ludden ikäinen. Hän oli monet vuodet\nhoitanut erään vanhanpojan taloutta; ja kun tämä kuoli, testamenttasi\nhän leskelle talon. Leski teki uskollisesti viimeiseen saakka kauppaa\nLudden puodissa, mutta sanoi hänelle usein kahdenkesken, että hän oli\ntyhmä, kun ei lopettanut kauppaansa; olihan hän nyt niin hyvissä\nvaroissa, ett'ei hänen tarvinnut istua siinä kuin orja ja totella\nkelloa. Hän saisi myydä talonsa ja tavaravarastonsa ja ruveta hänen\nhyyryläisekseen.\n\nLudde teki, niinkuin leski oli sanonut. Hänellä ei ollut enää ketään\nmuuta, jota totella, ja hän ei voinut elää tottelematta jotakuta.\n\nKummalliselta tuntui alussa vapaana olo; se ei ollut helpotusta: se oli\nkaipausta. Kaiken ikänsä oli hän elänyt mamman tahdolla; ja hän ei\nollut tottunut itse tahtomaan. Mutta hän piti emännästään. Se oli aina\nystävällinen eikä riidellyt koskaan, kuten mamma vainaja oli tehnyt,\nmilloin ei ketään ollut kuulemassa. Ja hän laittoi hyvää ruokaa; ja\nLuddella ei mielestään ollut koskaan ollut niin hyvä olla kuin nyt.\n\nIhmisillä oli tosin yhtä ja toista lörpöteltävää emännöitsijästä ja\nvanhuksesta ... siitä, joka oli hänelle talon testamentannut; mutta\nLudde ei voinut ikinä uskoa ... ei, Ludde ei todellakaan voinut ikinä\najatella, että...\n\nLeski näytti siistiltä ja sievältä eikä Ludde olisi koskaan uskaltanut\nolla nenäkäs häntä kohtaan; silloin leski heti suuttuisi, eikä koskaan\nvoisi antaa hänelle anteeksi.\n\nLudde _ei_ koskaan ollut nenäkäs; mutta naimisiin he kuitenkin\njoutuivat lopulta. Kun leski huomasi, ett'ei Ludde ottanut\nlähestyäkseen, lähestyi hän itse. Ja lopuksi kosi hän itse; ja se oli\nLudden mielestä hyvä. Naimisiinhan hänen oli mentävä. Eikä siitä\nmuutoin olisi mahtanut mitään tulla. Hän ei olisi koskaan niin pitkälle\npäässyt; hän ei olisi rohjennut.\n\n1888.\n\n\n\n\nERI HAAROILTA.\n\n\n\nI.\n\nToripäivän jälkeen.\n\n\nToriliike oli loppunut, ja niillä, jotka olivat unehtuneet kylään niin\nmyöhäksi iltapäiväksi, oli kiire lähtö kotiin.\n\nPienessä kirjakaupassa, joka enemmän oli kirjatoukan piilopaikan kuin\ntavallisen myyntihuoneen näköinen, oli kaupanhoitaja istuutunut\nlevollisena työhönsä. Hän ei odottanut enää ostajia sinä päivänä.\n\nMutta kauvan hän ei ollut siinä istunut, ennenkuin keski-ikäinen mies\nastui sisään.\n\nEnsi silmäyksellä näki hän, että se oli työmies, että pitkä parta oli\nhyvin hoidettu, että kasvoissa oli jotain surumielistä, sekä että\nvaatteet olivat kotona kudotut ja tavattoman siistit. Seuraava silmäys\nsanoi hänelle, että mies, huolimatta kalpeista kasvoistaan ja\narvokkaasta ryhdistään, oli -- humalassa.\n\nHän näki sen miehen jäykästä katseesta ja säpsähti sen huomatessaan. Ei\npelosta, vaikka häntä suuresti kauhistuttivat humalaiset ihmiset, vaan\nsiksi, että tuo havainto tuli niin odottamatta, ja sitäpaitsi eräästä\ntoisesta syystä, josta hän ei silloin voinut päästä selville.\n\nInhottavaa on, kun raa'at kasvot paisuvat ja hehkuvat humalan\nvaikutuksesta, mutta kun näkee älykkäisyyden taistelevan tuota\nhourumaista tylsyyttä vastaan ja sortuvan, kun näkee luonnostaan\nsielukkaiden silmien jähmettyvän kiillottomaksi katseeksi, niin tuo on\njotain niin inhoittavaa, niin kauhistavaa sille, joka ei ole siihen\ntottunut, että mieli nousee vallan kuohuksiin!\n\nJuuri tätä tunsi kirjakaupan omistaja, katsellessaan ostajaa, joka\nkaikesta huolimatta herätti hänen mielenkiintoaan taikka, pikemmin\nhänen uteliaisuuttaan; sillä miehen koko ulkonainen olento, jossa\nilmaantui hänen asemalleen tavaton somuus, tuntui sisältävän\nvastalauseen tuota tilaa vastaan, jossa hän oli, samaten kuin myöskin\nkasvojen ilme, joka vielä humalassakin oli niin maltillinen. Jos ei\nolisi nähnyt noita laimakoita silmiä ja liian ventoja polvia, olisi\nvoinut pitää häntä työmiehen esikuvana.\n\nHän pyysi pientä lääkärinkirjaa, jota kansa paljon käyttää. Se oli\nesillä pöydällä, ja kun hän oli sen saanut, alkoi hän hyvin tarkasti\nselailla ja lukea sitä, kuten talonpoikien on tapana kirjoja\nostaessaan. Hän tiesi, että hän oli juonut liiaksi, ja hänen joka\nliikkeestään näkyi, että hän koetti sitä salata. Hän tahtoi näyttää,\nettä hän taisi sekä ajatella että puhua, seisoa ja astua, mutta se\njuhlallinen varovaisuus, jolla hän teki nuo konstit, osoitti selvästi,\nminkälaista ponnistusta ne vaativat. Tuo kaikki olisi ollut\nsanomattoman koomillista, jos vaan mies itsessään ei olisi niin hyvältä\nnäyttänyt. Mutta sellaisena, kuin asian laita nyt oli, teki se häneen,\njoka katsoi, vielä tuskallisemman vaikutuksen. Hän pelkäsi tätä miestä\nvähemmän kuin tavallisia juoppoja, mutta se rikos, minkä mies oli\nitseään vastaan tehnyt, näytti hänestä suuremmalta.\n\n\"Luuletteko, rouva, että tästä kirjasta voi olla mitään hyötyä?\" kysyi\nhän ja katsoi myyjään.\n\n\"En tiedä\", vastasi tämä kierrellen, \"luulen, että on viisaampaa kysyä\nneuvoa lääkäriltä.\"\n\n\"Minä olen mätännyt satoja kruunuja tohtoreille, eikä siitä ole\nsittenkään apua lähtenyt\", sanoi mies hiukan kärttyisesti.\n\nNainen oli ääneti ja toivoi, että vieras menisi pois.\n\n\"Ei tästä kirjasta mahda suuresti hyötyä\", sanoi hän taas, hetken vaiti\noltuaan.\n\n\"Kenties ei\", myönsi nainen väsyneellä äänellä.\n\n\"Mutta kentiesi se on usko, joka auttaa\", lisäsi mies, koettaen olla\nleikkisä. Juuri kuin hän hymyillen katsoi naiseen, tuli hän ottaneeksi\ntahdottoman askeleen sivulle päin. Hän katsoi erääseen peiliin ja\nsiveli partaansa saadakseen naisen siihen luuloon, että hän oli tehnyt\ntuon äkillisen liikkeen tahallaan. Sitte heitti hän naiseen nopean\nsilmäyksen nähdäkseen, oliko tämä mitään huomannut.\n\nNainen oli järkähtämättömän vakavan näköinen.\n\n\"Ettekö luule, että usko sen tekee?\" toisti hän ja asettui pöydän luo,\nkoettaen vielä kerran saada itsensä vilkkaan näköiseksi.\n\n\"Saattaa tehdä\", vastasi nainen,\n\n\"Arvelen, että usko se auttaa. Minä otan tämän kirjan, olkaa hyvä ja\npankaa se kääröön.\"\n\nNäitä sanoja sanoessaan otti hän taas askeleen sivulle päin, tointui\nkuitenkin heti ja vetäsi liiviänsä, ikäänkuin se olisi ollut vinossa.\n\nNainen nousi kääriäkseen kirjan paperiin.\n\n\"Rouva käy kainalosauvoilla?\" sanoi mies kiireesti ja muuttuneella\näänellä.\n\n\"Niin\", vastasi kaupanhoitaja jörösti. Hänestä tuntui sietämättömältä\nkeskustella tästä surullisesta asiasta humalaisen miehen kanssa.\n\n\"Mikä siihen on ollut syynä?\" kysyi mies virkeästi ja vakavammalla\näänellä.\n\n\"Tapaturma\", vastasi nainen lyhyesti, luoden häneen terävän katseen.\n\n\"Vai niin\", sanoi mies melkein alakuloisesti, \"minä luulin, että\nkolotus siihen on syynä ollut, monet tulevat rammoiksi siitäkin. Eikö\nrouva voi koskaan tulla terveeksi?\"\n\n\"En\", vastasi hän tylysti.\n\nMies huomasi sen, pani rahat pöydälle, kumarsi ja meni, heittäen vielä\npitkän silmäyksen sauvoihin.\n\nKirjakauppias istuutui jälleen työhönsä, mutta puolen tunnin päästä\nilmaantui sama ostaja taas ovelle.\n\nVastatessaan hänen tervehdykseensä näytti nainen vähän kärsimättömältä.\n\n\"Rouva on hyvä ja antaa anteeksi\", sanoi hän kohteliaasti, \"mutta minä\nen ole voinut olla ajattelematta noita kainalosauvoja, ja lopulta minun\ntäytyi tulla tänne takaisin puhumaan niistä. Minun vaimollani on ollut\nkolotus seitsemän vuotta ja nyt hän ei voi liikkua ilman sauvoja; rouva\nkäy niin hyvin noilla, ja minä ajattelin, että jos voisin hankkia\nhänelle -- raukalle -- parin samanlaisia, niin olisi se suuri helpoitus\nhänelle. Ettekö luule sitä?\"\n\n\"Sen kyllä luulen\", vastasi nainen katuen äskeistä tylyyttään.\n\n\"Ja sitte minä pyytäisin, että saisin oikein katsella niitä, sillä\nsellaisia en ole koskaan ennen nähnyt.\"\n\nNainen ojensi hänelle toisen sauvoista, ja hän katseli sitä tarkoin.\n\n\"Niin, nämä ovat toista kuin minun vaimoraukkani!\" sanoi mies ihaillen.\n\"Mutta hyvin kalliit ne mahtavat olla?\"\n\n\"Pelkään niin olevan.\"\n\n\"Mutta siitä vähät; sellaiset hänen pitää kuitenkin saada! Antakaa nyt\nanteeksi tunkeilevaisuuteni, mutta en voinut olla kysymättä.\"\n\n\"Olen iloinen siitä, että kysyitte\", vastasi kirjakauppias hiljaa,\n\"teitte hyvin, kun ajattelitte sairasta vaimoanne.\"\n\n\"Olen aina häntä ajatellut\", sanoi mies teeskentelemättömästi, ja\nkyyneleet nousivat hänelle silmiin, \"kaikkea on koetettu, mitä\nihmiskyky voi, mutta siitä ei ole apua lähtenyt.\"\n\n\"Surkeata on, kun äidin talossa täytyy olla sairaana\", sanoi rouva\nkatsomatta ylös.\n\n\"Kyllä kai\", vastasi mies ja pudisti surullisesti päätään, \"mutta\najatelkaapas, rouva, niin huono kuin hän onkin, on vaimoni itse kutonut\nnämä vaatteet.\"\n\nHellällä ylpeydellä kohotti hän toista takinhihaansa, ja rouva silitti\nsitä kädellään.\n\n\"Hyvin kaunista vaatetta\", sanoi nainen.\n\nHän näki nyt miehen toisessa valossa, ja rohkaistuna hänen\nystävällisyydestään alkoi mies kertoa -- peittelemättä, kuten\nmaalaisten on tapana -- vaimon pitkällisestä sairaudesta, omista\nkoettelemuksistaan, suruistaan ja toiveistaan, ja mitä pitemmälle hän\npuheessaan pääsi, sitä enemmän valtasi hänet tunteensa ja muisto siitä,\nkuinka hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä ja aina koettanut pysytellä\npystyssä. Katse kadotti vähitellen tylsyytensä ja ryhti tuli vakavaksi.\nMutta välistä täytyi hänen koettaa pidättää kyyneleitään, sillä humala\nteki hänen mielensä vielä herkäksi.\n\nSitte hän lähti, jättäen jälkeensä ystävällisen muiston ja selvän\ntodisteen siitä, kuinka todellinen rakkaus voi ylentää ja jalostaa\nkaiken, mikä on sen vaikutuksen alaisena -- humalaisen miehenkin.\n\n1884.\n\n\n\nII.\n\nRamlösasta.\n\n\nOli sunnuntai.\n\nHelsingborgin satama lepäsi peilikirkkaana, ja parvekkeelta, jossa\nistuimme, oli oivallinen näkyala salmen yli, jonka pinta liikkui\npieninä välkkyvinä aaltoina, terävästi ja nopeasti, niin että silmiä\nvihloi. Kauvempana näkyi Tanskan ranta ja Helsingör ynnä uljas\nKroneborg, kaikki tuon keveän, lämpöisen sumun verhossa, joka saattaa\nesineet näyttämään samalla niin houkuttelevan läheisiltä ja niin\netäisiltä.\n\nMeitä lähinnä, laiturin vieressä, seisoi tyhjä höyryvenhe, joka oli\nrunsaasti koristettu lipuilla ja viireillä.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyin minä ja osotin höyryvenhettä.\n\n\"Siinä on tullut tänne eräs tanskalainen työväenyhdistys, joka on\nmennyt Ramlösaan huvittelemaan.\"\n\nRamlösaan -- jospa menisimme sinne syömään päivällistä?\n\nSanottu ja tehty. Kirsikkakori ja viiniputeli tyhjennettiin kiiruusti,\nja sitte sitä lähdettiin.\n\nTie kulki viehättävien kesäasuntojen ja muhkeiden huviloiden välitse,\nja teidän nöyrä palvelijanne keinui eteenpäin kauniissa vaunussa niin\nhuoletonna, kuin olisi hän voinut ajaa jälkimaailmaan saakka\nherttaisten ystävien kustannuksella.\n\nEnsin tietysti suuntasimme askeleemme seurahuoneelle, virvoittaaksemme\nmaallista majaamme. Siellä juuri oltiinkin päivällistä syömässä, ja\nruokasoitanto pauhasi parhaallaan. Me valitsimme paikkamme niin kauaksi\nsiitä kuin mahdollista verannalle, josta oivallisesti voi nähdä siellä\nvallitsevan vilkkaan elämän. Terveysvedenjuojien hienoimmisto muodostaa\ntäällä ikäänkuin erityisen maailman, hohtavan kirjavan maailman\nsalonkihymyineen, uusine kesäpukuineen, iloisine pakinoineen ja\nvanhoine juttuineen. Nuoret naiset, jotka siellä lämpöisessä valossa\nkäyskentelivät viileissä puvuissaan, näyttivät todellakin niin\nkukoistavilta, että -- mitä lienevät toivoneetkin löytävänsä\nkylpypaikasta -- terveyttä eivät ainakaan tarvinneet sieltä etsiä. Ja\nylt'ympäri, alhaalla kentällä ja ylhäällä kalliolla, seisoi vanhoja\npuita, korkeina ja arvokkaina, niinkuin olivat seisseet siellä monta\nvuotta, viheriöinä ja auringon valaisemina, sill'aikaa kun allaan\nolivat nähneet käyskentelevän ihmispolven ihmispolven jälkeen. Kukkia,\njotka olivat kuihtuneet. Perhoselämää -- katoavaisuutta!\n\nNaapureillemme tanskalaisille on tainnut tulla muodiksi huvitella\nkesäiseen aikaan tällä puolen salmea, ja tanskaa kuulikin puhuttavan,\nminne vaan kääntyi.\n\nPäivällisen jälkeen lähdimme alas lähteelle, missä vesi kihoaa esiin\njyrkästä ruosteenkarvaisesta kallionseinästä ja nuoret tytöt sitä\ntarjoilevat. Yksi niistä oli äskettäin ottanut ensimmäisen palkinnon\nmuutamassa \"kauneuskilpailussa\", ja siltä näytti, että hän sen\nansaitsi, sillä hän oli todellakin kaunis, ja valkoinen harsohuivi,\njota niin yleisesti käytetään rahvaan seassa, sopi hänelle mainiosti.\n\nNyt ei ollut varsinainen juontiaika -- tietysti -- mutta tarjoella he\nvaan saivat, sillä vesi oli kylmää ja maistui hyvälle kesälämpimässä.\nTuolla luolassa oli sitä paitsi niin viileätä kuin kellarissa.\n\nMitä Etretat on parisilaiselle, sitä on Ramlösa monet vuodet ollut\nSkånen talonpojalle. Tänne tulee hyvin syötetty tasankolainen\nsaadaksensa vatsansa muutamia tuumia pienemmäksi ympärykseltään, tänne\ntulevat rikkaat tilallisten tyttäret maailman nähtäviksi. Nämä\nmuodostavat seurapiirin puolestaan, yhtä pöyhkeän ja suletun kuin\nmuutkin. Mutta tänne lähettävät myös kunnat vaivaishoidon\nkustannuksella taudin runtelemat sairaansa, enkä koskaan ole nähnyt\nniin monta vertaistani kainalosauvoilla eteenpäin laahautuvan kuin\ntäällä.\n\nKuljimme edelleen, ylös niitä jyrkkiä portaita, jotka vievät\n\"vuorelle\", melkoisen korkealle mäelle lähteen toisella puolen. Täällä\nvallitsee varsinainen kansanelämä ja tänne maalaiset matkustavat\nsunnuntaisin viettääkseen jonkun hauskan hetken. Mäellä olevalla\nkentällä oli jo sellainen telme kuin markkinoilla. Karuselli pyöri\nmusikin soidessa, häränpää sai raskaat iskunsa, ja oman vinkumisensa\nsäestämänä teki opetettu porsas temppujansa. Mutta vielä kuului kuorma\ntoisensa perästä ajaa vyöryttelevän pitkin tietä, ja rahvasjoukko\ntiheni tihenemistään.\n\nSkånelainen huvittelee mielellään. Työmies raataa kuin juhta koko\nviikon, mutta sunnuntaina hän tahtoo korvata vahinkonsa. Silloin\nkajahtelee joka metsänrinne harmonikan räikeistä sävelistä, ja tukevat\njalat pyörähtelevät tanssikenttien poljetulla tanterella.\n\nMutta täällä oli vähän parempaa. Täällä oli aitauksella ympäröitty\nrata, suuri alaltaan ja lautalattialla varustettu, vaikka paljaan\ntaivaan alla. Soittamassa oli vinkuva orkesteri, kolmimiehinen, ja\nmaksuna oli kymmenen äyriä tanssilta, jonka seikan pitäisi taata radan\nomistajalle kauniin puhtaan voiton, sillä tanssihaluisten tungos oli\nsuuri, ja orkesteri piti kyllä huolta siitä, ett'eivät tanssit tulleet\nliian pitkiä. Seisoa ja levätä kesken tanssin ei siis voinut tulla\nkysymykseenkään. Tahdottiin tietysti saada rahoistaan täysi arvo ja\ntanssittiin, niin että hiki valui. Ennen kaatua kuin helpottaa!\n\nEn tiedä mitään, mikä minua niin suuresti huvittaisi, kuin seisoa\nhetkisen aikaa katselijana tanssilavan luona; ja moni mahtaa olla samaa\nmieltä kuin minä, sillä lavaa ympäröi monet monituiset rivit\nkatselunhaluisia. Mutta ei se näyttänyt haittaavan tanssijoita. Ja\nsiinäpä se onkin! Tuo virkistävä -- olinpa vähällä sanoa mieltä\nylentävä -- vaikutus, jota tuntee tuollaisia luonnonlapsia\nkatsellessaan, johtuu juuri siitä, että ne eivät vähintäkään ajattele\nsitä, miltä he näyttävät. He antautuvat hetken nautintoon niin\ntäydellisesti, että me \"kulturi-ihmiset\" tuskin voimme sitä\nkäsittää. Ja se se juuri antaa heidän raa'alle elämänilolleen\nsellaisen välittömyyden, joka melkein saattaa meidät kadehtimaan.\nItsensäarvosteleminen -- tuo, että ikäänkuin asetutaan ulkopuolelle\nitseään tutkiakseen vierain silmin itseään ja käytöstään -- on jotain\nheille vallan tuntematonta. Sivistyneissä säätyluokissa on tuo\narvostelu kitkenyt pois kaikki silmäänpistävät säännöttömyydet ja\nantanut yksilöille ulkonaisen yhdenmukaisuuden. Eriäväisyydet tuntuvat\nvaan kuni vivahduksina ja ovat syvemmällä, sivistymättömissä ne\nilmaantuvat selvästi ja pinnalla. Niin, ei tarvitse mennä etemmäksi\nkuin tanssilavan luo huomatakseen tätä. Yksilöisyyttä ei mikään\nrajoita, ettekä löydä kahta paria, jotka tanssivat samalla tapaa.\nTäällähän oli päälle päätteeksi tanskalaisia ja ruotsalaisia sekaisin,\nmikä teki erilaisuudet vieläkin tuntuvammaksi. Tanskalaisen\ntyöväenyhdistyksen jäsenet olivat aivan väsymättömiä ja erosivat\npuheliaisuudellaan ja vilkkaudellaan meidän hitaammista\ntasankolaisistamme.\n\nTanskalaisten \"daamien\" puvuissa huomasi joskus jonkinmoista loistoa,\njota vastoin kaikkien ruotsalaisten puvut olivat samaa maalaista\nkuosia, mutta tyytyväisyys oli yhtä suuri, ja kaikista näki, että he\ntahtoivat huvitella koko viikon vaivojen edestä.\n\nKatsokaa tuota naista, hän on vielä nuori, varmaan joku muotiompelija,\nsen näkee hänen pukunsa somuudesta, jossa ilmaantuu kaunoaistia,\nHarjaantuneet kädet ovat asetelleet nuo reunustukset ja laittaneet tuon\nhatun, ja jos hänellä olisi ollut varaa maksaa noille harjaantuneille\nkäsille, ei hän koskaan olisi tanssinut täällä. Kauniit kasvot,\nälykkäiksikin voi niitä sanoa, mutta kalpeat yönvalvomisesta ja työstä.\nHän on seisonut ulkopuolella katselijajoukossa ja kuunnellut soittoa,\nsiksi kuin halu olla mukana on vallannut hänet. Onhan tämä joutopäivä,\nja hän on vieraassa maassa, ei kukaan hänen kauppatuttavistaan ole\ntäällä häntä näkemässä. Ja hän tanssii -- mitä se tekee? Huomenna hän\njälleen alkaa työnsä polkumyllyssä, tänään hän tahtoo olla vapaa ja\nhuvitella.\n\nKauan, kauan täytyy muistaa tuollaisia kasvoja. Kavaljeri? --\nTavallinen puoliherra, ken häntä ajattelee!\n\nKas, tuolla tulee uljas pari! Molemmat ovat päättäneet tanssia\nparhaiten koko lavalla. Se ei ole ruotsalaista valssia. Tanssittaja\nniiaa ja heiluu tasaisesti, sirosti, ja vie vakavasti naistansa. Hän\npitkittää, hiljentämättä hetkeksikään, vaivatta, väsymättä ja\nkiirehtimättä; näyttää siltä, kuin voisi hän kestää tuntikausia. Hänen\nparinsa on hoikka ja soreavartaloinen; ilokseen heitä katsoo.\nHuopahattu, jonka kupeessa on pieni höyhen, soveltuu miehelle\noivallisesti, ja hän on päivettynyt; mikähän hän lienee? Varmaankin\njahtimies jossain tanskalaisessa herrastalossa! Luuletteko, että hän\nväsyy! Saattepa nähdä hänen keikkuvan lattialla joka-ikisessä\ntanssissa.\n\nMutta kas tuossa, vielä yksi tanskalainen pari!\n\nHeitä saa osotella, saa puhua heistä, ja me nauramme niin, että tuskin\njaksamme seistä, mutta he eivät näe mitään, eivät kuule, niin he ovat\nvaipuneet hetken nautintoon. Heillä ei ole ainoatakaan ajatusta\nympärillään olevaa maailmaa varten, ei vähintäkään aavistusta siitä,\nmiten auttamattoman naurettavia he ovat. Molemmat ovat nuoria. Tarkan\nmiettimisen perästä tulee siihen johtopäätökseen, vaikka heiltä\nkerrassaan puuttuu kaikkea nuoruuden viehätystä. Nainen on\npäivänpaahtama kuin kalankaupustelija, mies kömpelö kuin\nkeskenkasvuinen koiranpentu. He ovat kaupunkilaisia, sitä ei ole\nepäilemistäkään, jostain takakatujen kurjimmista hökkeleistä, yhdeltä\ntai toiselta laiteelta, jossa saavat koko vuoden rehmää raskaassa\ntyössä, ja tämä on heidän suuri juhlansa. Niin -- kaupungin lapsia --\npanen vetoa vaikka mitä, että he ovat niitä. Heissä ei ole mitään\ntuosta raakuudesta, joka vielä pysyy tuoreena ja terveenä. Ei, heissä\non sairaalloista hempeätuntoisuutta, joka vääntää kaikki väärään, ja\nsitä paitsi koomillisuutta, joka sovittaa kaiken tuon vääristelyn.\nMutta mikä itsetunto! Työjuhdat ovat lyöttäytyneet lomailemaan ja\nluulevat esiintyvänsä jonkinmoisella loistolla. Molemmat nostavat\nnenänsä pystyyn, miehellä on sikari hampaissa ja hatunlieri selässä,\njota hän pitää koukussa. Ja koukussa ovat hänen polvensakin. Nainen\npitää leukansa tanssittajan olkapään yli ja tuijottaa, silmät puoleksi\nummessa, avaruuteen, samalla kun hänen laiha, likaisenruskea kätensä\npitelee suurta, valkoista nenäliinaa, joka liehuu kavaljerin selässä.\nNenäliinan käyttäminen on hänestä suurinta hienoutta. Ja pienillä,\ntipsuttavilla askeleilla liukuvat he ympäri tanssilavan. Luulisi heidän\nnukkuvan joka minutti, ja välistä pysyvät he samalla paikalla, pyöriä\ntipsutellen vaan ympäri. Kärpästen olen nähnyt tanssivan samallaista\ntanssia, kun ne ovat pysähtyneet ilmaan kauniina kesäiltana. Ja koko\najan pitää tanssittaja naisen kättä ojennettuna kuten laivan\nkokkapuuta. En koskaan ole nähnyt kahden olennon niin tylsätuntoisesti\nkestävän sysäyksiä, sillä ei hetkeksikään kadonnut tuo muuttumaton\nonnellisuudenhymy heidän kasvoistaan.\n\nMutta mitä tämä? Meidän oma kuskimmehan tuolla myös on pyörähtelemässä.\nHänen ryhtinsä on moitteeton, ja hänen kasvoissaan kuvastuu\njonkinmoinen itsetuntoisuus. Tuo ei ole sokeata heittäytymistä huvin\nvaltaan, tuossa jo on jonkinmoista maltillisuutta, heräävää\nitsensäarvostelemista. Sivistys tarttuu.\n\nJa katsokaa -- tuossa sen jo näemme täysin kehittyneenä! Ruotsalainen\nylioppilas tanssii pikku sisarensa kanssa. Hän hymyilee tanssiessaan\nivallisen näköisenä, että nähtäisiin, että hän tanssii hänen tähtensä,\nei itsensä, että hän ikäänkuin korkealta katsoo halveksien alas tuohon\ntelmeesen. Hän ei hetkeksikään unohda, että hänellä on katsojia.\nHänelle tämä ei olekaan mitään huvia.\n\nMutta nyt tuo jo tuntuu liian kirjavalta, ja siihenkin jo kyllästyy.\n\nNousimme siis jälleen mukaviin vaunuihimme ja ajaa vyöryttelimme\nsieltä, pois Ramlösan vanhojen puiden luota, kohti salmea, joka\nkimalteli edessämme, ja kohti sen rannalla olevaa ystävällistä, pientä\nkaupunkia.\n\n1885.\n\n\n\nIII.\n\nNummella.\n\n\nHiljaista on täällä kaukana nummella, ei ainoakaan ääni saavuta\nkorvaanne -- kyllä sentään, tuolta kaukaa tieltä kuuluu jonkun\nvaunureman kolina, mutta se etenee etenemistään, ja nyt on taas\nhiljaista.\n\nEivät kaikki kykene käsittämään sellaisen maiseman kauneutta, kuin tämä\non, eivät kaikki voi nauttia tästä luonnon ylevästä levosta. Ja\nkuitenkin se vaikuttaa niin valtavasti mieleen.\n\nSe, joka kerran avoimin silmin ja virkein mielin on nähnyt sellaisen\nnummimaiseman, joita löytyy Pohjois-Skoonen salomailla, hän ymmärtää,\nettä voi rakastaa sellaista karua luontoa.\n\nMutta sitte on sitä täytynyt nähdäkin, ei matkustajan tavoin, joka vaan\nmatkansa päätä odottaa ja ohimennen luo silmäyksen ympäristöön, eikä\nmyöskään seurassa, kulettaen mukanaan sovinnaisuuden jäykät muodot ja\nmitättömät lörpötykset, vaan yksin kuin nummi ja vapaana kuin se.\n\nMieleimmin jonain syyskesäpäivänä, kun kanervikko vivahtelee\ntummimmasta ruskeasta sametinkaltaiseen vihreään. Kataja kasvaa\nrehevinä kimppuina sammalenharmaiden kivien keskellä, ja puolukanvarret\nleviävät punertavine marjoineen. Heittäytyy lyhyeen heinikkoon jollekin\nmäenrinteelle, jota varjostaa pari eksynyttä koivua, ja silmäilee\nseutua!\n\nKukkuloina ja laaksoina se kohoaa ja laskee, ja kaikkialla on laiha\nsomermaa pukeutunut samaan rehevään pukuun. Tummat ovat värit, mutta\nsitä paremmin ne kuvastuvat sinistä taivasta vasten.\n\nParin kukkulan välissä kohoaa uljas metsä, ja kaukana jonkun kirkon\nhuippu.\n\nEi näy viljelyksen jälkeäkään koko läheisyydessä, ei yhtä inhimillistä\nolentoa; mutta alhaalla muutamassa notkossa, johon lähteensilmä on\nhiukan ruohoa kasvattanut, kulkee muutamia lehmiä ja hevosia\nlaitumella; heidän levollisuutensa ja hyvinvointinsa lieventää taulun\nkolkkoutta.\n\nTuolla lailla maatessa, ajatuksiin ja joutilaisuuteen vaipuneena, voi\nvälistä tuntua, kuin aika olisi seisahtunut kulussaan, ja kaikki se\nlevottomuus, joka muulloin vie meidät muassaan, yht'äkkiä päästäisi\nmeidät irti, ja kaikki itsekkäät huolet haihtuisivat, ja tuntisimme\nainoastaan syvää, kaikkivoittavaa iloa siitä, että olemme ihmisiä ja\nelämme. Silloin oppii rakastamaan hiljaisuutta ja nummea, silloin\ntottuu silmä huomaamaan noita toisiinsa haihtuvia värivivahduksia,\njotka tälle luonnolle ovat niin omituisia, ja jotka sen juuri\ntekevätkin kauniiksi.\n\nPiikikkäiden katajapensaiden ja kivisten mättäiden välitse kiertelee\nkapea polku, kovaksi poljettuna.\n\nKatsokaa tuota varsaa!\n\nSellainen pikku veitikka! Kas, kuinka hän piehtaroi ruohokossa ja\nojentelekse päivänpaisteessa, samalla tähystellen meitä\nveitikkamaisilla silmillään. Sellainen sametinlienteä turpa -- ja miten\nnotkeasti kaareva kaula!\n\nMutta mennään edelleen.\n\nEtte ole kenties koskaan nähneet todellista puutetta? Tahdon näyttää\nteille sitä. En tuota \"jaloa\" köyhyyttä, josta runoilijat ovat\nlauleskelleet, vaan kouraantuntuvaa hätää, johon on syynä miehen\njuoppous ja naisen typeryys.\n\nTuon puuryhmän takana näette talon -- sillä se on todellakin talo, tuo\nkivihökkeli, ja täällä asuu ihmisiä.\n\nEi ole nähtävissä puutarhan näköistäkään, ei perunanvarttakaan, ei\nihmisjalan taikka ihmiskäden jälkiäkään, muuta kuin tuo kiertelevä\npolku ja tämä asunto.\n\nHarmaasta kivestä tehdyt seinät eivät ole liitetyt, vaan löyhästi\nsavella sivutut sisäpuolelta, olkikattoa ovat säät ja tuulet repineet,\ntoinen pääseinä on poissa, ja talossa, jossa ennen on ollut kaksi\nhuonetta, on nyt ainoastaan yksi, jota voi käyttää. Useat\nikkunanruuduista ovat rikki, ja reiät ovat tukitut harmailla rääsyillä.\nTuntuu, kuin tuo likaisenharmaa väri olisi köyhyyden virkapuku.\n\nEi maksa vaivaa mennä sisään, sillä sisus on aivan ulkopuolen\nkaltainen: multalattia, johon muodostuu vesilätäköitä, milloin sade\ntunkee hataran katon läpi, joku sänky tai korju likaisine ryysyineen,\nmaalaamaton pöytä, kaksi horjuvaa tuolia, kirves, arkku, kaappi ja\nkaksi puukenkää, siinä kaikki talonkalut, perheen koko omaisuus, kaikki\nsen varat.\n\nAsujamia tuskin saatte nähdä, sillä kesällä ne harvoin ovat kotona\nmuulloin kuin öillä. Lapset saavat osansa mustaa karkeata leipää,\nkenties muutamia kylmiä perunoita, ja jos varallisuus milloin sattuu\nolemaan erittäin hyvällä kannalla, niin saavat he vielä piimäntähteitä\njossain saviastiarämässä. Ja sitte he saavat pitää huolta itsestään,\nmiten vaan parhaaksi näkevät, s.o. vanhemmat lapset hoitavat pienempiä.\n\nTuolla näette kolme heistä makaavan maassa ja leikkivän. Rumia,\nlikaisia mukuloita, leveäsuisia ja hoikkasäärisiä. Vanhimmalla heistä\non kauhea arpi toisessa poskessa, mikä rumentaa koko kasvot. Pienenä\noli äiti kerran jättänyt hänet yksin, ja hän oli kaatunut uunia vasten.\nSe oli talvella, ja uuni oli kuuma.\n\nMillaiseen elämään kasvavat nämät lapset? Pojat raskaaseen työhön ja\njuoppouteen, tytöt siihen, mikä on vielä pahempaa. Mutta heidän\nulkomuotonsa on niin vastenmielinen, että heitä kohtaan tuntee enemmän\ninhoa kuin sääliä.\n\nTuo kaikki kokonaisuudessaan tekee vastenmielisen vaikutuksen. Tuntuu,\nkuin meitä itseämme jokin velka painaisi.\n\nÄlkää huoliko antaa heille rahoja, sillä siitä ei ole mitään hyötyä.\nJoll'ette voi ottaa heitä pois vanhempien luota, niin ei mitään ole\nvoitettu, emmekä almulla voi vapauttaa itseämme ajattelemasta heidän\ntulevaisuuttaan; se ajatus seuraa itsepintaisesti meitä kotomatkalla,\nsiksi kuin vilkas elämä sen taas haihduttaa mielestämme.\n\nTulkaa, lähtekäämme!\n\nTuollahan kohtaamme äidin. Hän on ollut kylässä luutia myymässä, nyt\nhän tulee takaisin tuoden muassaan leipää. Raskas, mutta voimakas\nvartalo, kasvojen ilme eloton. Ruskeaksi paahtunut, siivoton,\ninhoittava.\n\nHän tuntee minut, ja minun täytyy antaa hänelle jotain, mutta minä\ntiedän, että -- -- --\n\nNiin, eikö se ole inhoittavaa, kun ne kumartuvat alas, matelevaisen\nnöyränä kättä suudellakseen! Ja tuo heidän luulonsa, että toivoisimme\nja sallisimme moista ulkokullaisuutta, tuntuu samalla sekä\nloukkaukselta että uhkaukselta. Hän on nähnyt, että minä joka kerran\ntempaan pois käteni, ja kuitenkaan hän ei tahdo minua uskoa, arveleepa\nkenties vielä, että minä sen teen ylpeydestä. Ja minä myönnän, että\nminua kauhistuttaa jo ajatuksissanikin kuvaillessa noiden huulten\nkosketusta. Kenties hänellä vielä on sen verran vaistoa jälellä, että\nhän sen tuntee, kenties? Hänen mielihalunsa ja pyrintönsä ovat muutoin\naivan samat kuin eläinten, ei korkeammat eikä rikkaammat, välistä ne\ntuntuvat melkein alhaisemmilta.\n\nÄlykkäisyydestä ei hänessä näy jälkeäkään, ja jos sitä on ollut, on sen\nauttamattomasti hävittänyt se raakuus, mikä vallitsee sellaisessa\nkodissa kuin hänen.\n\nHän on kertonut mulle elämäkertansa peittelemättä, ujostelematta; ja\nkun hän muistoonsa johdatti menneet aikansa, näin ensi kerran jotain\nsieluntapaista tuon tylsyyden läpi, joka suli kyyneltulvaksi.\n\nHänen onnettomuutensa alkoi \"mesallians'illa\". Niin, älkää naurako,\nsillä todellakin vallitsee ankara säätyerotus alemmissa säätyluokissa,\nja \"aristokrateja olemme me kaikki\".\n\nHänen isänsä oli karjatalonvouti -- hän sanoi sen ylpeydellä -- ja\nmiehensä vaan halpa työmies, mutta nuori, reipas ja pulska. Ja silloin\noli hän alkanut juoda, mutta hän uskoi voivansa parantaa hänet, meni\nnaimisiin huolimatta vanhempiensa varotuksista ja nämä sitte vihoissaan\nhänet hylkäsivät. Jos mies olisi voittanut paheensa, säästänyt ja\nkartuttanut varoja, olisivat he ottaneet hänet jälleen armoihinsa;\nmutta nyt kävi kuten tavallisesti: aviomies oli nuorenmiehen kaltainen,\nainoastaan tylympi olennoltaan.\n\nEnnenkuin viikkokausi oli mennyt, oli hän juonut itsensä humalaan,\nennenkuin kuukausi oli kulunut, löi hän vaimoaan, ja yhdessä vuodessa\noli hän myynyt kaikki, mitä vaimolla oli. Nyt he ovat olleet naimisissa\nviisitoista vuotta, ja heillä on ollut kolmetoista lasta. Vaimo saa\nselkäänsä niin usein, kuin mies on humalassa, ja hän on humalassa niin\nusein, kuin hänellä on rahoja. Tämä ei suinkaan tapahdu harvoin, sillä\nmies on vankka työntekijä.\n\nOlen kysynyt vaimolta, miksi hän ei ole karannut tuon miehen luota jo\naikoja sitten, ja olen saanut vastaukseksi, että mies on \"sävyisin\nihminen maailmassa\", kun hän vaan on selvänä -- vahinko vaan, että hän\nsilloin aina on muualla työssä, niin ett'ei vaimolla mitään hyötyä ole\nhänen sävyisyydestään.\n\nUseimmat lapsista ovat kuolleet, ja vaimo näyttää olevan siihen\ntyytyväinen. Nälkä ja pieksäminenhän heitä vaan odottikin.\n\nMutta jättäkäämme tämä kaikki ja menkäämme takaisin nummen poikki.\n\nSe on tullut autiomman näköiseksi nyt, kun aurinko on mailleen\nmenemäisillään; mutta kaukana töyrämällä seisoo yksinäinen lehmä ja\nmärehtii hiljaisena ja tyytyväisenä, kuvastuen selvästi iltataivasta\nvasten, ikäänkuin kultapohjalle maalattuna.\n\nMinä jätän nyt teidät, kenties ikävystyneenä seuraani, väsyneenä\nretkestämme ja suuttuneena taulun rumuudesta, mutta uskokaa minua,\ntotuus on kuitenkin kauneinta elämässä -- vaikkapa se sitte olisi\nkuinkakin ruma.\n\n1883.\n\n\n\nIV.\n\nMalmö'stä.\n\n\nRattaat odottavat, nouskaa ylös!\n\nMinä tunnen kyytipaikan vaunut ja olen pyytänyt saada nämät, jotka ovat\nparhaat, sillä minä mielelläni ajan pulskasti -- milloin en saa astua.\n\nKuskihan näyttää komealta kultapaarteisessa hatussaan, jossa myös on\nkokardi; hän se myös oli, joka sai kunnian kyyditä Sarah Bernhardt'ia,\ntämän vieraillessa kaupungissa, ja minusta hän tosiaankin näytti\nsilloin juhlalliselta, kenties juhlallisemmalta kuin nyt.\n\nKaikki reilassa. Antaa mennä! Ja me lähdimme ajaa vyöryttelemään\nnähdäksemme -- varon kyllä, ett'en sano Malmön merkillisyyksiä, sillä\nniistä en minä tiedä mitään sanoa -- tarkoitan vaan seutua, kappalten\nulkopuolta. \"Tuo jokin, joka niissä piilee\", sitä minä en tunne.\n\nAjamme kaupungin läpi, alas Eteläkadulle päin ja poikki Kustaa Aadolfin\ntorin. Malmölaisten teateri ei suinkaan ole kaunis, mutta sitä kai en\nuskalla ääneen sanoa: kuski saattaisi kielitellä.\n\nTässä näemme kanavan, joka muulloin tuoksuaa niin, että sen syytetään\nlähettävän punataudin maanvaivaksi koko ympäristöönsä, mutta tänään\nsiinä ei ole moittimista, eikä siitä mitään hajua lähde.\n\nAjakaa hiljaa tässä sillalla!\n\nKas, kuinka kaunista! Varsinkin Davidshalliin päin, missä toinen silta\nojentuu veden yli ja kuvastuu siihen tuuheiden puiden ympäröimänä;\npaikka näyttää niin aukealta täältä katsoessa, kun sen perällä näkyy\nRörsjökaupungin leveä bulevardi. Olen nähnyt tuon taulun niin monta\nkertaa, mutta en kyllästy näkemään sitä yhä uudelleen. Ja illoin, kun\nkaasu on sytytettynä ja sillan lyhdyt kuvastuvat veteen, voisi luulla\nolevansa Tukholmassa tai Venetsiassa.\n\nTuo ainoa paikka, ja sitte se on loppunut. Nyt taas ajetaan aika\nvauhtia, aukealla paikalla sijaitsevan alkeisopiston ja Pyhän Paavalin\nkirkon ohitse, läpi Rörsjökaupungin leveiden katujen, ja ulos maalle,\nsomien maatilojen ja sirojen huviloiden välitse.\n\nKetä asuu näissä huviloissa? Ihmisiä, luulen mä. Rikkaita kauppiaita ja\ntehtaanomistajoita. Sanoinhan teille, ett'en tiedä \"tuosta, joka siinä\npiilee\". Olen vaan köyhä kirjakauppias, entinen jalkamatkailija, tuleva\nsanomalehden-kirjoittaja, taikka miksi vaan tahdotte minua nimittää, ja\nkun minä kerron teille kaikki, minkä tiedän, niin ei teidän pidä\nmoittia minua siitä, mitä en tiedä.\n\nNyt ovat huvilat jo jääneet taaksemme, ja näyttää siltä, kuin ajaisimme\nsuoraan mereen, niin jyrkästi kääntyy tie. Kuinka hyvältä tuntuu tuo\nsuolainen, raitis tuuli!\n\nSanotaan, että se, joka on syntynyt meren läheisyydessä, voi tuntea\nkummallisen valtaavaa meren ikävää, ja minä voin ajatella, että niin\ntäytyy olla.\n\nKotiseudussani saattoi tosin eräältä kunnaalta nähdä Itämeren kuni\nkiiltävän vyön taivaan rannalla, mutta sen pinnalla en ollut koskaan\nollut ennen, kuin kerran sain seurata isääni pieneen kalastuspaikkaan\nTrelleborgin läheisyydessä.\n\nKuinka hyvin muistan sen päivän! Me olimme ajaneet sinne alas, isäni ja\nminä, ja minä olin ohjastanut.\n\nHän opetti minua kuskiksi ja oli siitä ylpeä.\n\nNyt seisoivat hevoset valjaista päästettyinä, pureskellen\nvastakuivaneita heiniä ja herkkuisia kauroja. Kuului niin makuisalta\nkun heinät ja kaurat narskuivat heidän hampaittensa välissä; melkeinpä\nteki mieli kadehtia. Hevoset näyttivät niin tyytyväisiltä, ja aurinko\npaistoi heidän kiiltäviin pieniin ruumiisiinsa. Minä heitin käsivarteni\ntoisen hevosen kaulaan ja suutelin sitä turvan luona olevalle\nsametinkaltaiselle täplälle, ja tuntui niin elinlämpöiseltä painaa\nposkensa siihen, samalla kuin käsivarteni yhä lujemmin puristautuivat\nhevosen kaulaan.\n\nKaupunkilaislapsi ei voi käsittää, millä hellyydellä pieni metsäläinen\nvoi kiintyä tuollaiseen eläimeen; mutta isäni hymyili sitä nähdessään,\nsillä hevosia, koiria ja urheilua, niitä hän kiihkoisesti rakasti.\n\n\"Haluttaako sinua soutelemaan?\" kysyi hän, ja minä irtausin hevosesta,\nkatsoen ylös epätietoisena, puhuiko hän totta vai leikkiä.\n\n\"No?\" toisti hän.\n\n\"Voi, haluttaa\", vastasin minä, mutta ainoastaan kuiskaten, sillä\näitini oli -- pelästyksissään isäni uhkarohkeista yrityksistä --\nkieltänyt minua veneeseen menemästä.\n\nMutta mitä mammasta ja kielloista yhdeltä puolen, kun pappa ja\ntaipumukset ovat toisella!\n\nTietysti sitä myöntyy; koko erotus on siinä, että myönnytys lausutaan\nkuiskaten.\n\nMenimme siis alas rantaa kohden. Siellä seisoi muutamia kalastajia\nlaittelemassa pyydyksiään, leveitä, kömpelöitä merijätkiä,\nruskeanaamaisia ja keltaisenruskeapartaisia, jonka tyypin tapaa pitkin\nkoko rannikkoa. Ja sitte tuo sekava tervan, kalan ja hauran haju!\nMinulle se oli jotain tavatonta, sillä minä tulin harvoin alas merelle\nsaakka, ja luulenpa, että katselin sekä silmilläni että korvillani ja\nsuullanikin. Ja minä näin kaikki. Matalan rannikon, jolla ei ollut\nainoatakaan puuta tai pensasta varjoaan luomassa, hirsivaraston ja\nmuutamia tervattuja haurakattoisia kalastajanmajoja, hiekan,\njossa seisoin nilkkojani myöten, ja meren -- aavan, tyynen, äärettömän\n-- jota tuskin tuulenhengähdyskään röyhelti, ja häikäisevän\nauringonpaisteen, joka polttavan kuumana vuodatti säteensä kaikkialle.\nMutta se ei näyttänyt vaivaavan ketään, kaikkein vähimmän minua, sillä\ntuo kaikki kokonaisuudessaan oli minulle niin uutta, että sydämeni\nlakkasi tykkimästä pelkästä odotuksesta.\n\nIsäni laittoi reilaan yhden venheistä, ja minä näin, että kalastajat\nkesken työnsä loivat jonkinmoista huomiota häneen.\n\n\"Se venhe ei kestä\", sanoi vihdoin yksi heistä, ottaen piippunysän\nsuustaan ja syläisten kauas.\n\n\"Eikö kestä? Kyllä minä vastaan siitä, että se kestää\", vastasi isäni,\nsamalla kun hän nousi venheeseen ja tarttui airoihin. Koira ja minä\nkömmimme perästä.\n\nSe kalastaja, joka oli puhunut, seisoi ja katsoi meidän jälkeemme,\nhajalla säärin ja kädet lanteilla.\n\n\"Pohjaan te menette\", huusi hän, kun olimme soutaneet muutamia veneen\npituuksia.\n\n\"Vai niin?\" vastasi isäni nauraen, \"sittehän voit saada sen ansion,\nettä ongit meidät sieltä.\"\n\nJa hän sousi vaan edelleen.\n\nOlen todellakin pahoillani, että minä tämän lupaavan alun jälkeen en\nvoi sanoa meillä olleen vaaroja tai seikkailuja, joita minä melkein\nolin odottanut. Mutta totuus täytyy tunnustaa, niin surkea kuin se\nsaattaa ollakin -- kaikki kävi onnellisesti.\n\n\"Miksi ne sanoivat, että vene menisi rikki?\" kysyin minä vihdoin, kun\nnäin, ett'ei mitään tapahtunut.\n\n\"Oh, ne tahtoivat vaan peijata meitä ja luulivat, että me\nsoudattaisimme itsemme heidän veneissään\", vastasi isäni hymyillen.\n\nPeijaamista? Niin, se oli kauhean proosallista, mutta totta se oli. Ei\nvoi esiintyä matkustavaisena pienessä kalastuspaikassakaan kohtaamatta\ntuota sanaa, taikka mikä pahempi on: itse asiaa.\n\nMatkamme päämääränä oli eräs jaala, joka oli ankkurissa kaukana\nmerellä. Mutta kun isäni oli aimo soutaja ja venhe näytti olevan hyvä,\njouduimme pian sinne. Laskutikkaat ulottuivat alas vedenpintaan, ja\nnuori matruusi seista retkotti laivanreunusta vasten, katsellen meitä\nikävystyneellä välinpitämättömyydellä.\n\n\"Mitä lastia jaalassa on?\" kysyi isäni.\n\n\"Ruista.\"\n\n\"Kotoisin?\"\n\n\"Falsterbosta.\"\n\n\"Kuinka suuri laivue?\"\n\n\"Neljä miestä.\"\n\n\"Herneitä ja läskiä päivälliseksi?\"\n\n\"Niin, laskekaa tänne ja tulkaa maistelemaan\", vastasi matruusi\nnauraen.\n\n\"Haluatko?\" kysyi isäni, kääntyen puoleeni. Nopeasti kiiti aivojeni\nläpi muisto kaikista meriromaneista, jotka olin lukenut, Robinson\nCrusoe'sta Punaiseen merisissiin saakka, ja hengessä jo näin meidät\nsuljettuina kajuuttaan ja täysin purjein kiitävän pitkin valtamerta\ntuon Falsterbolaisen laivurin kanssa -- joka tietysti oli \"kauhea\"\nmerirosvo. Se oli niin houkuttelevaa, että kylmä väre kulki pitkin\nselkääni, mutta samassa näin edessäni äitini huolestuneet ja\nhätääntyneet kasvot, jommoisina ne olin usein nähnyt. Yht'äkkiä tulin\njalomieliseksi ja vastasin: \"En\".\n\nNiin soudimme me sitte takaisin, ja matala vesi oli niin kirkasta, että\nsaattoi nähdä meren pohjan, kun venhe liukui sen yli; milloin näkyi\nhienoa, valkeata hiekkaa, milloin merihaurametsiä, ja sitte me vihdoin\npäästimme koiran uimaan veneen perässä, ja se tuli jälestä, puhkien ja\nloiskuttaen, kuin pieni höyrylaiva.\n\nNiin, se oli ihastuttava matka! Mutta palatkaamme nykyisyyteen.\n\nMe olemme taas kaupungin sisässä ajeltuamme aivan ympäri sen. Tämä\npunainen rakennus, jota kanavat ympäröivät, on linna, linnavankien\nresidenssi. Tuolla näemme Kuninkaanpuiston, ja tässä olemme taas Kustaa\nAadolfin torilla.\n\nKenties minun teidän mielestänne pitäisi kertoa jotain\ntyöväenliikkeistä ja muusta semmoisesta, mutta tiedättekö, jos siitä\nalkaisin puhua, niin tulisi siitä niin pitkää ja tyhmää, että te vallan\nkauhistuisitte. Yhden asian vaan tahdon sanoa, ja se on se, että minä\nmonena sunnuntai-aamuna noin kuuden seudussa heräsin soittoon, joka\nkuului suurelta torilta, ja että goodtemplarit ne silloin lähtivät\njollekin iloiselle metsämatkalle, minun siunausteni seuraamina.\n\nMe jätämme nyt pulskan kuskimme oman onnensa nojaan ja nousemme ylös\ntoiseen kerrokseen katsellaksemme toria sieltä. Istuudumme tähän\nikkunan luo katsellaksemme hetken vanhoja tuttaviani, \"torimatameja\".\nSaatte uskoa, että olen tuhlannut paljon aikaa tutkiakseni heidän\nkauppaansa ja tointansa. He eivät myö ruokatavaroita, ainoastaan\nvaatteita, posliinia, leikkikaluja y.m., jotka pannaan näytteille\npöydille ja kojuihin, niin houkuttelevasti kuin mahdollista. Nyt on\nheidän makeanleivänpäivänsä, ja he surisevat tuolla alhaalla niin\nhilpeästi, ikäänkuin ei koskaan tulisi talvea pieksävine lumineen ja\njäätävine pakkasineen.\n\nMinä olen nähnyt heidän käyskentelevän siellä saaleihin\nkääriytyneinä ja kintaat käsissä, aivan sinisiksi paleltuneina, mutta\nkärsivällisesti odottaen ostajia. Mutta vielä on, kuten sanoin, heidän\npäivänpaisteaikansa, ja näyttääpä vallitsevan oikea perhe-elämä tuolla\nalhaalla torilla.\n\nLaatikon päällä, jossa näytteillepannut leikkikalut tavallisesti saavat\nyösijansa, istuu keski-ikäinen vaimo ja kutoo pitkää sukkaa. Hänen\nkasvonsa ovat päivänpaahtamat, kuten merimiehen, mutta niissä\nkuvastuu hyvänluontoinen tyyneys, joka saattaa unohtamaan niiden\nkauneudenpuutteen. Näkee, että hänen kätensä ovat työhön tottuneet.\nIltasilla, kun kauppa on loppunut, on se hän, joka työskentelee ja\nhommaa miehen ja lasten hyväksi. Hän ei ole köyhä, olkaa varma siitä,\neikä myöskään huolissaan, sen kyllä näkee hänen katsannostaan. Tuo\nhyvänsävyinen varmuus hänen olennossaan johtuu tiedosta, että hänkin\npuolestaan edistää kodin vaurastumista, ja hänen pukunsa on\nyksinkertainen, mutta vahva.\n\nKatsokaa, kuinka hänen kasvonsa kirkastuvat! Voi, se on hänen pieni\ntyttärensä, joka tulee tavalliselle aamupäivätervehdykselleen. Ei\nmitenkään luulisi noiden kahden kuuluvan yhteen, jollei sitä näkisi\näidin katseesta ja pienokaisen luottavaisuudesta. Hän on puettu\nherraslasten tapaan, hänellä on vilkas pieni enkelinpää -- hymyilevä,\nkiharainen -- kuopat kasvoissa, sekä hienot pienet käsivarret,\njoissa kyynäspään merkkinä on syvennykset. Hänen keikailevasta\nvallattomuudestaan huomaa, että hän tietää, kuinka herttainen hän on,\nja että hän on hemmoteltu.\n\nHän saa käydä kaupungin parhaimmissa kouluissa, hänestä on tuleva\nsukunsa ylpeys, täysi herrasneiti, oikea hempukka. Nyt älyämme, miksi\näiti näyttää niin tyytyväiseltä, ikäänkuin ei koskaan talvea tulisi\nharmaine taivaineen ja vinhuvine tuulineen. Hän tekee kaikki, minkä\nvoi, ja luulee sen olevan kylliksi.\n\nNyt tulla retuuttaa kahvimummo, kori toisessa ja kattila toisessa\nkädessä, ja torimatamit keräytyvät hänen ympärilleen saadakseen\nvirkistyspisaransa. He tulevat pienissä ryhmissä, kolme tai neljä\nkerrallaan, sillä mummolla ei ole useampia kuppeja, ja joka kerran\nperästä hän kuivaa ne mukanaan olevaan pyyhinliinaan. Hän käsittää\npuhtauden hyveen, mutta ei luule vettä tarvittavan. Kaikki käy innolla\nja sellaisella ammattimaisuudella, joka soveltuisi tukkukauppiaalle\nhänen konttorissaan, ja sill'aikaa kuin eukon lipeä kieli pohtii\nnaapuriston uutisia ostajien keralla, laskee hänen tottunut silmänsä\nannetut lantit, jotka hän kätevästi soluttaa hameentaskuunsa.\n\nJa kaiken tämän aikana istuu tuo paljaskäsivartinen tyttötypykkä\ntyhjällä laatikolla, pitäen toisessa kädessään suurta kakkua ja\ntoisella näppärästi nuoleksien sokeria mummon korissa olevista\nkahvileivistä; häntä ei kielletä. Hän näkyy olevan kaikkien lemmikki:\nkoko toriväen ylpeys, heidän tulevaisuudentoivonsa.\n\nTuolla tulee pitkä kyyryselkäinen mummo, mustaan saaliin kääriytyneenä,\nsateenvarjo kädessä ja musta vaate kasvoille käärittynä; hän näyttää\nsamalla sekä surkealta että hullunkuriselta; ei tiedä, nauraako hälle\nvai itkeä. Hartaudella hän nostaa kahvikupin huulillensa, imeksien\npienin nautintorikkain siemauksin tuota höyryävää juomaa; köyhyys on\nopettanut häntä ottamaan täyden arvon viisiäyrisestään.\n\nAinoastaan yksi nuori on koko joukossa. Hän on luultavasti äitinsä\nsairauden tahi kuoleman tähden joutunut tuolle paikalle torille ennen\nlaillista aikaansa. Sen näkeekin, ett'ei äidin käsi ole hänestä huolta\npitämässä, ei ulkonaisesti eikä sisällisesti; hän on luonnonlapsi,\nhuolimaton puvussaan, huolimaton käytöksessään. Hän juttelee ja nauraa\nmelkein yhtä mittaa, innokkaasti viittoen ja näyttäen valkoisia\nhampaitaan, jotka näyttävät vieläkin valkeammilta päivänpaahtaman ihon\nrinnalla. Suortuvia hänen vaaleasta tukastaan valuu kasvoille, kun hän\npäätään heittelee, mutta siitä hän ei välitä. Nyt hän aukaisee\ntavaralaatikkonsa kannen ja vetää sieltä esille koiranpennun, jolla\nsiellä on ollut olopaikkansa. Se on signaali.\n\nTyttö pienoinen töytää alas laatikoltaan, pistäen viimeisen\nkakkupalasen suuhunsa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä muodostavat\ntyttö, lapsi ja koira leikkivän ryhmän.\n\nSe on loppukuvaelma, sillä nyt esirippu laskeutuu.\n\n1883.\n\n\n\nV.\n\nVäentuvassa.\n\n\nLaajaa tasankoa peittää lumi kuni pehmeä peite, lieventäen kaikki\nepätasaisuudet, ja vielä purjehtii suuria höyhenkepeitä hiuteita alas\ntaivaasta, hiljaa, taukoamatta, ikäänkuin niitä karistelisi maan päälle\ntyynet, lemmekkäät kädet.\n\nTiellä, joka kulkee eteenpäin vanhan haaparivin vieritse, ei näy\nihmisjalan jälkeäkään, ja tuossa unentapaisessa, lumisessa\nhiljaisuudessa seisoo yksinäinen maakartano, muiden rakennusten\nympäröimänä ja synkkänä.\n\nUlkohuoneet ovat tielle päin, mutta luharivin möhkeässä\nharmaakivimuurissa on portti, josta pääsee pihaan.\n\nSe on vanha talo. Se on joutunut talonpoikaiskäsistä herraskäsiin,\nmutta on saanut säilyttää oman leimansa, jonkinmoisen raskaan\nvakavuuden, jäykän, erillään pysyvän vaurauden. Kaikki on aidattua,\nteljettyä. Olkikeotkin ovat aitauksen sisässä. Mutta nyt on lumi\nlaskeunut yli kaikkien erottajien, tasoittaen, sovittaen.\n\nJa nyt on joulu.\n\nTorppia ei näy, ne ovat kauimpana tiluksen laiteilla: köyhyys ei ole\nluotettavin naapuri.\n\nPakkanen tuskin tuntuukaan, niin tyyni on ilma. Mutta hämärä alkaa\ntulla.\n\nKaikki herrasväenhuoneet ovat puutarhaan päin. Pihaan päin vaan on\nväen. Kyökinikkunasta loistaa valo lumelle. Rullakartiineista ei\ntietysti ole puhettakaan, ja hikisten ruutujen läpi näkyy hämärästi,\nkuinka siellä hääritään lieden ja patojen ääressä.\n\nJa sitte kuuluu juhla-aaton kellonsoitto tänne kylästä. Se kaikuu niin\njuhlallisesti hiljaisessa illassa, ja palvelustytöt niiaavat siellä\nsisällä kuiskaten \"Jesuksen nimessä\". Rengit taas eivät siitä\nvälitä, ainoastaan Vanha-Olli kohottaa niskapuolelta hiukan\nkoirannahkalakkiaan, samalla kuin hän toisella kädellä lyö viimeisen\nsäpin hakkuuvajan ovelle, ennenkuin hän lähtee kotiin. Toiset rengit\ntulevat tallista ja ulkohuoneista, toinen toisensa perästä, kaikilla\nsama huojuva käynti, jonka saa raskaista puukengistä ja kovasta\nsavesta.\n\nPiharenki viivähtää hetkisen ja puhelee tallirengin kanssa, antaakseen\nVanhan-Ollin päästä vähän edelle, sillä heillä on sama tie. Heille ei\nkoskaan juolahtaisi mieleen mennä yhdessä.\n\nRenkipoika, vikkelä ja ruskeasilmäinen veitikka -- seisoo renkien\nkamarissa ja sytyttää tallinlyhtyä. Nyt sitä pitää ruveta miehissä\npukeutumaan. Ja puolipäiväläinen tulee hilaten vesiämpäriä, mutta\nkompastuu saapasnihtiin ja läjäyttää ämpärin lattiaan, niin että\nrautasanka kalisee ja vettä läikähtää yli.\n\n\"Mene naimisiin niin kauvan, kuin sulla silmiä on!\" huutaa tallipoika.\n\nPuolipäiväläinen vastaukseksi noituu piikoja, jotka ovat vetäneet\nesille saapasnihdin, ja kyyditsee sen potkaisten tavalliselle\npaikalleen sängyn alle.\n\nJa sitte tulevat toisetkin sisään, kopisteltuaan lumen puukengistään\nkorkeaan kynnykseen, sillä lattiahan on lakaistu ja hiekoitettu juhlan\nkunniaksi. Huoneessa ei ole tulipesää, mutta se ei haittaa; sillä\npitkät talvi-illat ja kaikki ruokatunnit vietetään väentuvassa, jossa\nlämmitetään suurta rautauunia niin, että korvat suhisevat. Seinät ovat\nkalkitut, mutta hylkeenrasvalampun savustamat, ja sitä paitsi on\nsaviseko sieltä täältä potkittu pois, niin että rajakivi tahi ristipuut\npilkistävät esiin. Huonekalusto on yksinkertainen: sivuseinällä kaksi\nleveätä sänkyä paksuine pulleine villapatjoineen, toisella sivuseinällä\nkaikki kirstut ja lippaat, ja korkealla olevan ikkunan alla itse\nloistokohta -- tallirengin pulpetti. Tuoleja ei ole, eikä tarvitakaan;\nistutaan kirstuilla.\n\n\"Hannu, meneppäs partavettä hakemaan\", huutaa tallirenki pojalle, jota\nkaikki pitävät passarinaan.\n\nTämä heittäytyy vatsalleen ja haparoi sänkyjen alla, saa sieltä esiin\nvanhan läkkikastrullin ja lähtee sitte aika kyytiä kyökkiin noutamaan\npyydettyä.\n\nPalvelustytöillä on kiire, mutta yksi heistä on hiipinyt nurkkaan,\njossa hän seisoo ja kampautuu, hiukset silmille vedettyinä.\n\n\"No, nyt minä vasta, lipsutko sinä liinaa jouluaattona?\" huutaa poika,\nviitaten hiusten pellavankaltaiseen väriin.\n\n\"Ei ole kaikkien pakko pikihattuja pitää\", vastasi tyttö ja vilkaisee\nhiuksiensa välitse pojan mustaan pörröpäähän, \"muutoin taidat sinä olla\nkuin entinen poika, joka sanoi: aivan minua säälittää pappi raukka,\njonka pitää sukia itseään joka lauvantai, sillä minä suin tukkani joka\njoulunaatto, ja minä tiedän, missä pelissä silloin olen.\"\n\nKaikki yhtyvät nauruun. Ei sentähden, että tuo sukkeluus olisi uusi,\nvaan sentähden, että kalaa ja puuroa on tulella, ja sentähden, että\njoulu on jotain niin erinomaista.\n\nSitä paitsi on Hannu koko piikajoukon suosikki, jonkinmoinen kerubiini\nväentuvassa. Hänessä on jotain tuosta hurjasta lystillisyydestä, joka\ntulee siitä, ett'ei koko maailmassa ole niin mitäkään kadotettavaa,\nsekä tuollaista liukkautta, jonka synnyttää tottumus olla kaikkien\nsyntipukkina ja kuitenkin kaikesta suoriutua.\n\nHannu ei ole etelä skoonelainen. Hän on tullut köyhästä metsäseudusta\npohjoisesta päin ja hänellä on \"färsiläisen\" kuuma veri.\n\nHän alotti uransa kerjuupussi selässä ja vaellussauva kädessä, pienenä\npalleroisena, joutui sitte huonoimman laadun akrobatiseuraan, joka teki\ntemppujaan vanhalla matolla maantientomussa. Seurueen mukana tuli hän\ntaloon, ja isäntä teki pikaisen lopun hänen taiteilija-uralleen\nottamalla hänet palvelukseensa tallipojaksi. Hänen veitikkamaisessa\nkatseessaan oli jotain, joka synnytti vastustamatonta halua \"tehdä\nhänestä jotakin\".\n\nMutta se ei ollut niin helppoa.\n\nKuleksijanelämä houkuttelee selittämättömällä voimalla sitä, joka\nkerran on sitä maistanut, ja Hannu oli parahiksi saanut vaatteet\npäällensä ja lihaa laihoille luillensa, kun hän jo aivan odottamatta\nlähti ulos maailmaan omin neuvoineen \"elämään taiteestaan\". Kesällä se\nkyllä kävi laatuun, mutta kun talvi tuli, tuli Hannu takasin taloon,\nviluisena ja nälkääntyneenä, katuvaiset juovat suupielissä ja entinen\nveitikkamaisuus silmissä. Ja sitte hänet otettiin armoihin, sai uudet\nvaatteet, pääsi isännän suosikiksi ja kaikkien passaajaksi. Ei hänen\ntyöstään juuri puhumista ollut, eikä tarvinnut suuresti hänen\nsanoihinsa luottaa, sillä silmänpalvelija hän oli, ketterä käänteissään\nja laiska luonnoltaan.\n\nJa nyt hän on ollut talossa toista vuotta.\n\nEi mene sitä päivää, jona ei joku uusi juttu tule liikkeelle hänestä,\ntaikka joku muu kepponen, joka synnyttää äänekästä paheksumista ja\nsalaista ihailua. Sillä huolimatta kaikesta pysyy hän suosikkina.\n\nJoulun edellä sai hän esim. kotikutoiset sukat, paksut ja vastapestyt,\nniin että lämpimältä tuntui jo niitä katsoessa. Mutta Hannu pitää\nmielellään käsirahaa, myi sukat ja kävi paljain jaloin isäntänsä\nvanhoissa saappaissa.\n\n\"Jalkojani niin varistaa, ett'en tule toimeen\", sanoi hän tovereilleen.\nJa kun alkoi tulla kylmä, oli hänellä tosiaankin vaikea tulla toimeen,\nmutta ei suinkaan varin tähden. Mutta eipä Hannu siltä valittanut.\nLeikkasi vaan peukalot uusista lietsinkintaistaan, niin oli hänellä\nmitä oivallisimmat töppöset.\n\nNyt on partavesi lämmintä, ja hän juoksee ulos kastrullineen, pitäen\nlystikseen säärensä väärässä ja varpaat sisäänpäin. Ovessa kääntyy hän\nheittäen vallattoman rohkean katseen tyttöihin, jotka palkitsevat häntä\nihailevalla huudahduksella:\n\n\"Voi minun päiviäni, kuinka tuo poika on hullu!\"\n\nSe, joka on kasvatettu kaupungissa, voi tuskin mielessäänkään kuvailla,\nminkälaisia varustuksia joulu vaatii suuremmissa taloissa maalla -- tuo\nhomma ja rehme päivät pitkät ja monet yötkin viikkomäärin!\nKynttilänkastamista ja teurastusta, klenettien keittämistä ja\nleipomista, -- tekemistä aina äärettömiin saakka, mutta ilolla ne\ntehdään, sillä sittehän on joulu.\n\nJuhlamieliala, kynttilät ja runsas ateria eivät tunnu miltään\nerikoiselta varakkaammalle; hän voi ottaa itselleen joulupäiviä,\nmilloin tahtoo, hänelle joulu ei ole mitään ikävöitävää. Toista on\norjallisesti raatavan maatyöntekijän, joka koko vuoden on saanut tyytyä\nraskaaseen työhön ja halpaan ruokaan. Hänelle on joulu loistava juhla,\ntienviitta, jonka mukaan hän täydellä syyllä jakaa ajanlaskunsa.\n\nTuollainen maakartano, joka sijaitsee kaukana kaupungista ja kaukana\nvaltatieltä, on väkineen ikäänkuin pieni eri maailma. Eikä koskaan tuo\nyhteenliittyminen ole niin huomattava kuin juuri jouluna, jolloin kodin\nrajat määrätään tarkemmin kuin muulloin.\n\nPelkkä sana joulu riittää haihduttamaan huolen, tuon elatuksenhuolen,\njoka muulloin väijyy köyhää palkkalaista, jolla koko avarassa\nmaailmassa ei ole muita varalähteitä kuin vahvat käsivartensa. Jouluna\nse on talo, joka maksaa, talo, joka antaa, jouluna ei voi mitään\npuuttua, jouluna ei kukaan ole unhotettu, ja joka torpparin tuvassa\nsyödään sitä valkoista leipää, jota on paistettu talon uunissa. Se se\njuuri tekee jouluilon maalla niin täydeksi ja runsaaksi, se, ett'ei\ntarvitse ajatella kenenkään sinä iltana kärsivän nälkää, vilua tai\npahaa kohtelua.\n\nPelto yhdistää työmiehensä yhdeksi kokonaisuudeksi, kuten meri omansa\n\nKaupungissa taikka kylässä on erilaisia töitä, erilaisia harrastuksia.\nMutta maaseudulla on vaan yksi, ja se on maa. Se vaatii kaiken työn, se\nlahjoittaa kaiken varallisuuden ja siihen liittyvät kaikki toiveet. Se\nkutoo siteen näiden ihmisten välille, josta he itse eivät tiedä, mutta\nse side ei koskaan katkea, siksi jaetaan ilo, niinkuin on jaettu työ,\nsiksi on joulu maalla suuri ja siunausta tuottava juhla, siksi valtaa\nse mielet selittämättömällä voimallaan.\n\nVäentuvassa on kyökkipiika pöytää kattamassa. Sekin käy vallan toisin\nkuin tavallisesti.\n\nMuulloin hän heittää lusikat hujan hajan maalaamattomalle pöydälle,\npanee leivän piharengin paikan eteen, panee maitopytyn pöydälle, ja\nniin on kaikki järjestyksessä. Veitsi on jokaisella taskussaan, kahveli\nei tule koskaan kysymykseenkään.\n\nMutta tänä iltana katetaan pöytä valkoisella pitsireunaisella liinalla,\njommoisia talonpojat käyttävät, ja mustuneen pölkynpään asemesta, jolla\nöljylamppua on pidetty, seisoo nyt pöydällä kirkkaaksihangattu\nkynttilänjalka, johon on pantu jättiläishaarakynttilä. Se ei ole vielä\nsytytetty, ja Karnalla on vaan valaistuksena päresoihtu, mutta\npöytäliina itse valaisee! Iloisesti hymyillen luo hän katseen noille\nmustille seinille, kaikki on niin toisennäköistä kuin muulloin. Ja tänä\niltana pannaan veitsi ja kahveli jokaisen kohdalle. Yhdestä kahvelista\non haara katkennut. Ensin panee hän sen Hannun paikalle, tämä kun on\nnuorin ja vähäpätöisin, mutta sitte muuttaa hän mielensä ja työntää sen\nVanhan-Ollin paikalle.\n\nSitte latjailee hän joulukasat, joihin kuuluu kokonaiset leivät ja\nvähän särvintä. Se on talon joululahja, eikä sitä ole aijottu paikalla\nsyötäväksi. Tavallisimmin lahjoitetaan se sukulaisille, taikka\nlahjoittavat rengit sen n.s. \"färe-qvenga'lleen\", s.o. sille mummolle,\njoka maksua vastaan paikkaa ja parsii heille. \"Färä\" se on\nskoonenkielellä.\n\nNyt ei enään ole muuta tehtävää kuin ottaa suuri puuhaarikka ja täyttää\nse oluella. Karna sytyttää kynttilän, sitte seisoo hän hetkisen ja\nkatselee ympärilleen. Punainen naama loistaa tyytyväisyydestä, ja\nkynttilänvalo välkkyy hänen kosteissa silmissään.\n\nMutta Karna on ruma -- sellainen kömpelö talonpoikaispiika vaan -- ja\nhänellä on tallirenkijahnus mielitiettynä tässä palveluksessa.\nEdellisessä hänellä tietysti oli toinen.\n\nJo alkaa kuulua raapimista ja tömistelemistä porstuasta. Rengit ne\nsiellä tulevat, ja Karna kiiruhtaa ulos kannuineen.\n\nEnsin tulee piharenki säveänä ja juhlallisena, ja tuhjakasti huoahtaen\npanee hän lakkinsa tavalliseen koukkuunsa.\n\nToiset seuraavat hänen esimerkkiänsä, ja sitte istuudutaan ympäri\nseiniä kiiltäväksi istutuille puupenkeille odottamaan, kunnes kala on\nkiehunut. Silloin tällöin sanoo joku jonkun sanan työstä ja ilmasta,\nhiljaa ja hitaasti, sentähden vaan, ettei oltaisi aivan vaiti, jota ei\npidetä säädyllisenä.\n\nHannu istuu nurkassa uunin vieressä ja koettaa matkia toisten tapoja.\nMutta silloin tapaa hän puolipäiväläisen katseen matkalla hänelle\nmäärättyä joulukasaa kohden.\n\n\"Oletko nälissäsi?\" sanoo hän irvistäen ja tuuppaa häntä kylkeen.\n\nPuolipäiväläinen punastuu, mutta painaa kyynäspäänsä polviaan vasten\nnäyttääkseen oikein välinpitämättömältä, kuten on soveliasta sille,\njolla monet vuodet on ollut joulukakkunsa.\n\nKarna tulee sisään oluthaarikkoineen, ja heti sen jälkeen kannetaan\nruoka sisään: voita ja hienoa leipää, särvinvati ja keitettyä makkaraa,\nja sitte itse pääruokalaji, lipeäkala perunoiden kanssa.\n\nPiharenki Olli nousee ja menee pöydän luo. Se on merkki. Jokainen\nistuutuu paikalleen. Olli yksinään pöydän yläpäähän, häntä vastapäätä,\nalapäähän, Vanha-Olli, entinen piharenki, nykyään vaan jonkinmoinen\ntalonkalu.\n\nYksi paikka on tyhjänä.\n\nKyökinovelta kuuluu kiihkeästi kuiskailevia ääniä. Siellä on kankuri\nKerttu, joka kursailee eikä tahdo tulla pöytään. Eukko tahtoo olla\nvaatimaton: hänkin tahtoo syödä kyökissä. Mutta se tietysti ei voi\nkäydä laatuun; hänethän on vieraaksi kutsuttu. Hänellä ei ole miestä\neikä lapsia, ja mitä hän yksin istuisi tuvassaan juuri jouluaattona! Ja\nnyt sitä kursaillaan niin paljon kuin ennätetään.\n\nEmännöitsijä se sitte asian ratkaisee.\n\n\"Nyt me emme enää puhu siitä, sillä tuossa näkee Kerttu paikkansa\",\nsanoo hän ääntäen sanat teeskennellyn puhtaasti, jolla hän tahtoo\nosottaa, että hän on tottunut seurustelemaan \"parempien ihmisten\"\nkanssa.\n\nJa sitte tulee Kerttu pöytään.\n\nEi kukaan miehistä huoli katsoa häneen, kun hän istuutuu heidän\njoukkoonsa. Kun ei armasteleminen voi kysymykseen tulla, on talonpoika\njäykkä naisia kohtaan, ja \"kohteliaisuudesta naisille\" ei ole\npuhettakaan. He eivät teeskentele, vaan antavat naisväen tulla toiseen\nsijaan, vallan luonnollisesti.\n\nPiharenki ottaa eteensä, toiset samaten ja ruvetaan syömään niin\nhitaasti, kuin olisi se heille suorastaan vastenmielistä. Hyvä tapa sen\nvaatii.\n\nPiharenki ei ole ainoastaan työnjohtaja, juhlallisemmissa\ntilaisuuksissa hän sitä paitsi on seremoniamestari. Ja vanhan suunnan\npiharengit ne tietävät arvonsa. Olli ei koskaan antaisi anteeksi, jos\njoku ei häntä kylliksi kunnioittaisi. Tuossa hän istuu pöydänpäässä,\nhyväluontoisena, perin rehellisenä ja tyhmänä. Hän on kuin vanha pässi.\nTylsä kasvojenilme, pitkälti kaareva nenä, lammasmaisesti nyrpistetty\nsuu ja likaisenkeltainen leukaparta tekevät tuon yhtäläisyyden\nsilmiinpistäväksi.\n\nHe syövät, ikäänkuin tahtoisivat venyttää tämän juhla-aterian\nloppumattomiin, niin nautintorikas se on. Kun on päästy puuroon saakka,\nalkaa puhelu sujua, ja kun kakut tulevat, on nuorilla vaikea hillitä\nhilpeyttään, mutta niin kauan kuin pöydässä istutaan, täytyy malttaa\nmieltänsä -- Oili ei kärsisi \"kujeita\".\n\nEmännöitsijä -- jonka arvo ei salli hänen syödä tuvassa renkien luona\ntai kyökissä piikojen luona, ja jonka pelkän herrasmaisuutensa tähden\non pakko syödä jouluruokansa yksin ruokakamarissa -- tulee itse tuomaan\nhilloa. Hän on niin armollisen näköinen, että Kerttu uskaltaa lausua\nkohteliaisuuden:\n\n\"Neitsyen klenetit ovat vallan mainioita.\"\n\n\"Niinkö Kertun mielestä? Tee hyvin ja ota yksi lisää.\"\n\n\"Suuri kiitos, mutta häpeähän se on\", sanoo Kerttu säädyllisesti;\n\"missä neitsyt keittää klenettinsä, kun ne tulevat niin hyvät?\"\n\n\"Minä ne keitän vaan rasvassa.\"\n\n\"Niin, sitäpä minä! Minä keitän niitä ihrassa, mutta ne eivät tule\nlikimainkaan niin hyviä.\"\n\nEmännöitsijä koettaa pidättää hymyä ja lähtee huoneesta.\n\nYleinen tyytyväisyys vallitsee pöydässä. Vanhan-Ollinkin kasvoihin\nvarastautuu jotain hymyilyntapaista, joka kerran kuin hänen naapurinsa,\ntallipoika, puoleksi kuiskaten sanoa sutkaisee jonkun sukkeluuden.\n\nOmituinen suhde on noiden kahden välillä. Selvää on, että poika ihailee\nOllia, mutta tämä ei ole koskaan häntä huomaavinaan ja käyttäytyy kuni\nsuurempi koira, joka puoleksi hämillään, puoleksi hyvillään suvaitsee\njonkun pentukoiran pyrkimisiä tuttavuuteensa. Puhua pojalle, se ei\nkoskaan voinut tulla kysymykseen. Olli ylipäänsä ei puhu koskaan\nkenellekään. Hän istuu vaan ääneti ja nyreänä halveksitulla paikallaan,\nluisevana ja sitkeänä, seitsemänkymmentä vuotta niskassaan ja tuskin\nyhtäkään hiuskarvaa päässään. Ennen se oli hän, joka johti kaikkia,\nmutta nyt, kun hänellä ei ole kylliksi voimia kyyristyneessä selässään\neikä enää jaksa käydä etunenässä työssä, nyt on hänet heitetty\nromunurkkaan, ja hän eläisi armoilla, joll'ei hän olisi niin kätevä,\nettä osaa tehdä seinäkelloja oman mallinsa mukaan. Kaikkina näinä\nvuosina on piharenki Olli joka päivä saanut suureksi tukaluudekseen\nnähdä viralta poispannun edeltäjänsä istuvan häntä vastapäätä pöydässä.\nHäntä oikein ahdistaa ukon tyly pilkkahymy ja se säälimätön arvostelu,\njoka välähtelee hänen tuuheiden kulmakarvojensa alta. Sentähden hän\ninhoaa ja karttaa häntä, he eivät koskaan vaihda sanaakaan keskenään.\n\nKun ateria on loppunut, ja kun vielä pöydässä istutaan, alkaa Olli\nvirren. Hänellä ei ole ääntä nimeksikään, mutta hän vaan vetelee\ntärähdytellen vanhan kansan tapaan. Toiset laulavat myös.\n\nVirren loputtua kulkevat he hanhenmarssissa arvonsa ja järjestyksensä\nmukaan herrasväen huoneisiin.\n\nOlli piharenki ottaa jokaista perheenjäsentä kädestä, tekee vinoimman,\nkömpelöimmän kumarruksensa ja sanoo:\n\n\"Iloista ja riemuisaa joulua ja kaikkea, mikä on mieluista ja hyvää!\"\n\nToiset tekevät niinkuin hän.\n\nSitte kun on jälleen päästy tupaan, on joulunaaton virallinen puoli\nlopetettu, ja nyt pääsee hilpeys valloilleen. Pöytä tyhjennetään ja\nsiirretään syrjään, niin että saadaan tilaa tuvassa. Ja sitte alotetaan\nleikit.\n\nNiin hitaalta kuin skoonelainen näyttääkin, on hänellä kuitenkin\ntyhjentymätön varasto leikillisyyttä ja iloisuutta. Leikit käyvät\niloisesti ja innokkaasti, kengät kolisevat, nauretaan ja melutaan aika\nlailla. Sillä enimmäkseen he leikkivät panttileikkejä. Pantit\nlunastetaan aimo muiskuilla, kaikki käy niin ujostelematta kuin\nmahdollista. Sukkeluuksia ja komppia satelee, toinen toistaan\ntörkeämpiä; tietää siinä leikissä olevansa. Puolipäiväläinen, joka ei\nollut mukana ruutia keksittäessä, on pahassa pulassa Hannun tähden,\njolla aina ovat naurajat puolellaan. Viimeinen pantti on hänen, ja\nHannu määrää:\n\n\"Mene komeroon ja sano Pilatus silmälläsi ja Herodes varpaallasi, mutta\nsinun pitää sanoa niin, että se kuuluu.\"\n\nPuolipäiväläinen mennä löntystää komeroon ja alkaa pitää aika meteliä\npuukengillä ja luudilla.\n\n\"Pistä sormet silmiisi ja näytä hampaasi, niin tulee tähdenlento\",\nhuutaa Hannu hänen jälkeensä. Ja puolipäiväläinen huutaa:\n\n\"Pilatus silmälläsi ja Herodes varpaallasi.\"\n\n\"Kummanko sinä sanoit silmälläsi, ja kummanko varpaallasi? Sillä\nminusta tuntui, että sinä sanoit kaikki suullasi\", ivaa Hannu ja saa\npalkinnokseen kaikuvan naurun.\n\nHän on päivän sankari. Ja sitte leikkiä jatketaan, Kun kello lyö\nkaksitoista, erotaan, ja kohta on talossa hiljaista.\n\nMutta ulkona sataa lunta niin tyynesti ja tasaisesti, tuumitaan jo ajaa\nreellä aamukirkkoon.\n\n1885.\n\n\n\n\nHöytytuhkaa.\n\n\nTuli melkein pimeä, joka kerran kun valkea uunissa veti henkeä ja tuli\nimeytyi halkojen väliin. Mutta kun se taas ilmi leimahti, alkoivat\nkaikki varjot liikkua ja eloa oli joka heijastuksessa. Ryhmän, joka oli\npimeään peittynyt, eroitti nyt selvästi samoinkuin huonekalujen\ntummanruskean sametin ja huoneen raskaat uutimet. Kaikki oli niin\nvärikästä ja niin pehmeätä ja niin runsasta.\n\nNuorempi sisar loikoi matolla, kyynäspäät vanhemman polvilla, leuka\nkäsien nojassa ja katse kiintyneenä hänen kasvoihinsa. Tuli valaisi\nniitä leimuavalla loisteellaan ja loi niihin lämpimän, kellahtavan\nvärivivahduksen. Iho oli tumma, hieman kuihtunut, silmät tummanharmaat,\npitkäripsiset ja ruskeahkojen varjojen ympäröimät.\n\nHän oli puoleksi pitkällään nojatuolissa, nojaten niskaansa sen reunaa\nvasten, niin että yläruumiin voimakkaat muodot selvästi esiintyivät.\nRyhdissä ja kasvojenilmeessä oli jotain välinpitämätöntä kuten sillä,\njoka on ylenmäärin varma itsestään, -- tuollaista veltostunutta\nväsymystä, joka vielä voi olla rakastettava, mutta jolla ei enää ole\nmitään, mihin pyrkiä.\n\nPukimena oli hänellä harmaa aamunuttu, mustalla silkkiplyyssillä\nkoristeltu. Jalat olivat ristissä tulipesän vaskisella kaiteella, ja\nnuori tyttö oli painautunut hänen polveansa vasten, niin että hame oli\nsyrjään siirtynyt, jättäen näkyviin jalkarinnat ohuine silkkisukkineen\nja somine aamukenkineen, jotka olivat harmaat ja turkiksilla\nreunustetut.\n\nSisarukset istuivat ääneti. Valkea oli vasta sytytetty, puitten välissä\nsuhisi ja kihisi, siellä täällä näkyi mustunut reuna, jota pitkin tuli\nkiiteli ylös ja alas.\n\n\"Mitä sinä ajattelet?\" sanoi nuorempi vihdoin.\n\n\"Minä en ollenkaan ajattele. Minä vaan vaivun jonkinmoiseen nirvanaan,\ntunteettomuuden nautintoon. Siltä mahtaa tuntua, kun vanhenee.\"\n\n\"Vanhenee! Uh!\"\n\n\"Etkö sinä luule silläkin olevan viehätystään?\"\n\nEmmy pudisti päätään.\n\n\"Onpa niinkin -- täydellinen raukeaminen, välinpitämättömästi ja\nlaiskasti, kyllähän sen voit ymmärtää\", sanoi vanhempi vakuuttaen.\n\"Pelkästään tämä istuminen valkean ääressä\" -- hän sulki silmänsä ja\nliikutti kättään edes takaisin ilmassa -- \"etkö voi ajatella, kuinka\nminä siitä voin nauttia? Kuinka koetan saada kiinni ja pidättää tätä\ntunnelmaa? -- En vielä, sillä alussa on valkealla kaikenmoisia oikkuja\nja kujeita, ja jotain kiihoittavaa on siinä, kun parhaallaan hämärässä\nistuessaan yht'äkkiä tulee valoon, ennenkuin tietää sitä aavistaakaan,\nja sitte tuo tuli niin ahnaasti leimuaa ja nuoleksii ja syö. Mutta\nsitte ... kun halot ovat hajouneet pieniksi hehkuvanpunaisiksi\npalasiksi, jotka ratisevat kun niitä hämmentää, ja loistavat niin\nkuumasti! Siinä on sellaista omituista voimaa ja eloa. Jokainen pieni\nhiili tuntuu elävän ja hengittävän, ne välkkyvät ja leimuavat, ja\nniihin muodostuu mitä kummallisimpia kuvia. Ja kun sitte höytytuhka\ntulee --! Ensin peittää hienon hieno tomu polttavaa kuumuutta, sitte se\nmuodostuu höytäleiksi ja hiuteiksi, jotka ovat niin pehmeitä ja\nkeveitä, että yksi ainoa hengähdys saisi ne pölähtämään ylös, korkealle\nylös; mutta ne ovat hiljaa ja ainoastaan värisevät lämpimässä. Lopuksi\nniistä tulee harmaanvalkea peitto, mutta alla elää tuli vielä hiilissä,\nkuten aatokset ja tunteet... No, jopa jotakin! Kaikkia sitä tuleekin\najatelleeksi.\"\n\n\"Se tulee siitä, että olet niin yksin.\"\n\n\"Oletko sinä hullu!\" Maria katsoi ylös. \"Tiedätkö, miten monta iltaa\nolen saanut olla yksin koko talossa? Kolme. Sanoo kolme. Tämä on\nneljäs. Ja nyt, jos asia tarkoin otetaan, en olekaan yksin.\" Hän\nkumartui eteenpäin ja hämmenteli valkeata.\n\n\"Saattaapa olla yksin, vaikka onkin seuraa.\"\n\n\"Kuinka mahtuu niin paljon viisautta tuollaiseen pikku päähän?\"\n\n\"Uh, sinä olet niin ... niin ... sinä olet niin kuin olisit puusta.\"\n\n\"Saa nähdä, millaiseksi sinä itse tulet, kun olet ollut naimisissa\njonkun yhdeksän, kymmenen vuotta.\"\n\n\"Minä en koskaan voi tulla sellaiseksi kuin sinä.\"\n\n\"Ethän toki. Sinä et luule, että me kaikki olemme kerran samaa virttä\nvetäneet.\"\n\n\"Mutta rakkaus...\"\n\n\"Voi, säästä minua!\"\n\n\"Niin, sinä teet pilaa kaikesta, mutta siitä minä en välitä. Minä sanon\nsittenkin, että tuntisin itseni äärettömän onnettomaksi, jos John ja\nminä kerran voisimme tulla niin välinpitämättömiksi toistemme suhteen\nkuin sinä ja Karsten. Mutta se olisikin mahdotonta.\"\n\n\"Jos sinä ja John tulette tekemään toistenne hauskuudeksi puolet siitä\nkuin Karsten ja minä, niin voit olla iloinen.\"\n\n\"Kyllä kai! Tehän elätte kumpikin omalla tahollanne.\"\n\n\"Siinäpä se juuri on salaisuus, juuri sentähden onkin meidän\navioliittomme niin onnellinen.\"\n\n\"Sellaista onnea minä en tahdo.\"\n\n\"Et, tietysti. Sinä ja John, te tulette istumaan käsi kädessä\nkahdenhengen-sohvassa kuolinpäiväänne saakka. Siitä sitä hauskuutta\nriittää.\"\n\n\"Maria, jos et olisi muuta kuin kylmä! Mutta välistä minusta tuntuu,\nkuin sinä olisit ilkeä, -- kuin sinulle ilkeys tuottaisi iloa.\"\n\n\"Joko valkea kuin lumi tahi musta kuin sysi, tietysti.\"\n\n\"Niin, sinä naurat! Mutta minä olen kerran nähnyt sinut sellaisena,\nett'en koskaan elämässäni sitä unohda.\"\n\n\"Se kuuluu kamalalta kuin kummitusjuttu! Pikkuruinen ottaa kaikki niin\nkiivaasti; niin ei pidä tehdä.\"\n\nHänen ääneensä tuli jotain hyväilevää, ja hän veti nuorempaa sisarta\nlikemmäksi itseään. Tämä heitti, äkillisen hellyyden valtaamana,\nkäsivartensa hänen kaulaansa ja nojasi päätänsä häntä vasten. Pehmeä,\nlämmin verka tuntui niin suloisesti poskea hivelevän.\n\n\"Minä pidän sinusta niin paljon, Maiseni\", kuiskasi hän arasti, \"mutta\njuuri silloin, kun sinä joskus satut olemaan ystävällinen minulle,\ntulee se taas mieleeni.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Siitä on monta vuotta. Sinä olit kotona käymässä. Isä ja äiti pitivät\nsuuret kestit sinun tähtesi. Tuli puheeksi, minkätähden Kristofer\nHanson oli matkustanut Brasiliaan. Kummasteltiin, miksi hän niin äkkiä\nkeskeytti uransa täällä. Joku oli nähnyt hänet, kun hän asemalla sanoi\njäähyväiset vanhemmilleen. Se oli ollut kohtaus, joka olisi voinut\nkivenkin hellyttää. Sekä hän että vanhukset olivat yhtä lohduttomia.\"\n\n\"No, mitä sitte?\"\n\n\"Kun ne siitä kertoivat, käännyit sinä poispäin, ett'ei kukaan näkisi,\nkuinka sinua nauratti.\"\n\n\"Mitä joutavia! Eihän siinä ollut mitään naurettavaa.\"\n\n\"Ei. Ei se ollutkaan mitään tavallista naurua; se oli pilkkairvistys,\nniin halpamainen, niin vihamielinen, niin ilkkuva...\"\n\n\"Herra Jumala, kuinka sinä olet liioitteleva!\"\n\n\"Se oli kovinta, sydämmettömintä, mitä elämässäni olen nähnyt.\"\n\n\"Sinä oletkin nähnyt näkyjä. Minä olin tietysti ikävystynyt noihin\nhempeämielisiin kertomuksiin, ja haukotuksesta on sinun\nmielikuvituksesi saanut pilkkairvistyksen. Niin saattaa tapahtua\nniille, joilla on taipumusta romantisuuteen, mutta sitä ei ole\nminulla.\"\n\n\"Minä olen päättänyt ottaa selkoa siitä, mitä oli Kristoferin ja sinun\nvälilläsi.\"\n\n\"Välinpitämättömyyttä suuressa määrin.\"\n\n\"Tiedät sinä ainakin, ett'ei hän tuntenut itseään välinpitämättömäksi\nsinua kohtaan.\"\n\n\"Jos tietäisit, miten typerää tämä lörpötys on!\" lausui vanhempi\nkärsimättömästi.\n\n\"Mutta miksi sinä koetat sotkea pois päivänselvää totuutta? Sinä\ntiedät, että hän matkusti epätoivoissaan. Sinä tiedät, että se oli\nsinun tähtesi.\"\n\n\"Ennen sanottiin aina, että minä olin vallan riutua onnettomasta\nrakkaudesta häneen. Kun menin naimisiin, loppui vihdoinkin se loru, ja\nkun hän sitte lähti, saatiin tuo toinen selitys. Siinä on sinulle selvä\ntotuus... Juoruja, lapsi kulta, ei mitään muuta.\"\n\n\"Mutta sinä olit kihloissa hänen kanssaan.\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Olitko sitte antanut hänelle rukkaset?\"\n\n\"Hän ei koskaan ollut kosinut minua.\"\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Tuli leimusi, niin että huone kävi\nvaloisaksi, suhahti ylöspäin ja paukahteli välistä puiden pahkoissa.\n\n\"Maria, onhan se kerrassaan mahdotonta, ett'ei tyttö näkisi, kun joku\nmies hänestä pitää?\" sanoi hän.\n\n\"Siinä olet oikeassa\", vastasi toinen toisella äänellä kuin ennen, \"ja\nminä tahdonkin sanoa sulle jotain, jota tähän saakka kenties olen ollut\nliian turhamainen itsellenikään tunnustamasta. Kristofer puheli\nkanssani noin hiukan keikailemalla, niinkuin hän olisi puhellut tusinan\nmuun tytön kanssa, jos niitä olisi ollut. Mutta me asuimme niin\nyksinäisessä paikassa eikä meillä ollut naapureja. Minä koetin\nkiehtoutua hänen huomioonsa ja pieniin kohteliaisuuksiinsa, aivan\nsamoin kuin olisin tehnyt tusinalle muulle nuorelle herralle, jos niitä\nolisi ollut. Siinä tosiaankaan ei ollut mitään romaanin aihetta. Mutta\nnuorien tyttöjen täytyy saada romaani, saivatpa sen sitte mistä\nhyvänsä. Ja minä en ollut muita viisaampi. Siinä on koko juttu! -- Mitä\nnuoriin herroihin tulee, niin he eivät tarvitse kääriytyä niin\nromantilliseen harsoon. Minä luulen, että Kristofer katseli minua\nhyvinkin kylmin silmin.\"\n\n\"Mutta Maria!\"\n\n\"Niin, tietysti sinusta on tämä herjaavaa puhetta, koskapa itse olet\njuuri keskellä romaaniasi. Iloitse sinä siitä, niinkauan kun se on uusi\nja kaunis kuin kihlasormuksesi, mutta elä toki Herran tähden viitsi\nkullata vanhaa romua. Minä myönnän, ett'ei minulle olisi ollut\nvastenmielistä Kristoferin sydammen valloittaminen; se oli oma onneni,\nett'en onnistunut, ja -- usko minua! -- kyllä hänellä oli pahemmin\npakoittavia syitä keskeyttää uransa täällä kotona, kuin tuollainen\nvähäinen mieltymys olisi ollut.\"\n\nHän puhui tyynesti, osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta, ja\nkatsoi koko ajan tuleen. Hänen silmänsä olivat puoliummessa vahvan\nvalon tähden, niin että niistä vaan juova loisti silmäripsien välistä.\n\n\"Miksi sinä valehtelet minulle! Olenhan minä itse todistaja siihen,\nettä hän sinusta piti\", huudahti nuorempi nuhtelevasti.\n\n\"Sinä?\" Siimat aukenivat ja hän katsoi sisareen.\n\n\"Niin, minä!\"\n\n\"Sinähän olit lapsi!\"\n\n\"Mutta sellainen lapsi, jonka kanssa puhellaan. Ja sinä tiedät, kuinka\npaljon minä pidin Kristoferista.\"\n\nJotain pakon ja levottomuuden sekaista kuvastui vanhemman kasvoissa.\nHän nousi yht'äkkiä, työnsi sisaren syrjään ja meni ikkunan luo, jonne\nvalopiiri ei ylettynyt.\n\nEmmy katsoi kummastellen hänen jälkeensä, sitte hän juoksi esiin,\ntarttui hänen käsiinsä ja katsoi huolestuneena hänen kasvoihinsa. Ne\nolivat rypistyneet kuni tuskasta tai vihasta, mutta siellä oli niin\nhämäkkää, että kasvojenpiirteet vaan häämöittivät.\n\n\"Etkö sinä sitä tiennyt?\"\n\nEi tullut vastausta. Huulet puristuivat yhteen kuni kovassa\ntaistelussa.\n\n\"Se ei ole totta. Sinä vaan kuvittelet mielessäsi\", sanoi hän äkkiä.\nHänen äänensä kuului kalsealta, ja hän sysäsi sisaren luotaan.\n\nTämä aivan ällistyi. Hän näki, että hän oli koskettanut johonkin, mutta\nei tiennyt mihin. Maria seisoi kasvot käännettyinä puutarhaan päin ja\nmolemmat kädet ikkunanpieleen nojaten, -- hän ei liikahtanut eikä\nsanaakaan lausunut, mutta yönutun verka kohosi ja painui kiivaasta\nhengityksestä.\n\nTuskainen aavistus valtasi nuoremman.\n\n\"Maria, suo anteeksi!\" Hän hieroi hyväillen päätään sisaren olkapäätä\nvasten.\n\n\"Mitä minun on anteeksi annettava?\" Ääni kuului haaveksivan vienolta.\nJa sitte vallitsi taas hiljaisuus, niin hiljainen, että he saattoivat\nkuulla hienon ratinan, kun hiilet vaipuivat kokoon uunissa.\n\nHe seisoivat ääneti hetken.\n\n\"Tule kertomaan\", sanoi Maria.\n\nHe menivät takaisin paikoilleen. Emmy laskeutui matolle pää sisaren\npolvea vasten, mutta tämä nojasi otsansa kättään vasten, ikäänkuin\nsaadakseen varjoa silmilleen.\n\nHämärä peitti pehmeänä ja lämpimänä huoneen; nyt vasta näyttivät hiilet\noikein kiiluvanpunaisilta.\n\n\"Sinä taidat suuttua\", sanoi Emmy.\n\n\"Suuttua? -- oh, kuinka sinä voit luulla!\"\n\n\"Niin, se oli sinun häissäsi. Minua nukutti ja minä heittäydyin\npitkäkseni naisten toalettihuoneen sohvalle ja vedin pari saalia\npeitokseni. Ja siinä parhaallaan maatessani tuli kaksi morsiusneitosta\nsinne. Minä tietysti olin makaavinani, eivätkä he minusta sen enempää\npiitanneet. He puhuivat Kristoferista. Toinen heistä oli huomannut,\nkuinka kalpea hän oli vihkimisen aikana ja että hänen oli täytynyt\nnojautua seinää vasten, ikäänkuin maailma olisi mustennut hänen\nsilmissään. Toinen oli tullut etehiseen aivan hiljaa, siellä oli\nhämärä, Kristofer käveli edes takaisin ja väänteli käsiään; tyttö hiipi\npois hänen huomaamattaan. Mutta samalla kuului, kuinka sinä nauroit\nsiellä sisällä vieraiden luona.\"\n\n\"Nuoret tytöt ne näkevät onnettoman rakkauden joka nurkassa!\"\n\n\"Niin, mutta sitte minä menin itse ulos verannalle. Se oli sellainen\nkolkko syysilta, muistathan, ja minä menin ulos vaan sentähden, että\nluulin Kristoferin siellä olevan. Siellä hän olikin, -- istui yksinään\npenkillä. Sisällä tanssittiin, ja ovet olivat kiinni, teidät saattoi\nnähdä, mutta meillä oli ulkona pimeä. Minä istuin hänen polvellaan ja\npainauduin häntä vasten. Oli kylmä, ja hänen päällystakkinsa sai\nriittää meille molemmille.\"\n\n\"Ja sitte hän sanoi...?\"\n\n\"Niin...\"\n\n\"Ei, ei, älä sano mitään!\"\n\nEmmy katsahti nopeasti ylös. Oliko hän taas saattanut hänet pahoilleen?\n\n\"Ja hän sanoi sinulle, että hän oli pitänyt minusta?\"\n\nMaria oli ottanut kätensä silmiltään, se oli veltosti tuolinkarmilla,\nja hän nojasi niskaansa selkänojaa vasten, niin että himmenevä loiste\nvalaisi hänen kasvojaan. Katse tuijotti ulos avaruuteen, syvänä ja\nloistavana; huulet hymyilivät, vienosti, ikäänkuin salaa. Tuo oli iloa,\nliian suurta, voidakseen sanoiksi puhjeta.\n\nEmmy yhä enemmän hämmästyi; tätä hän ei voinut käsittää.\n\n\"Tulitko siitä iloiseksi?\" sanoi hän vitkastellen.\n\n\"Iloiseksi?\" Maria hymyili salamielisesti ja lämpimästi. \"En tiedä.\"\n\n\"Mutta kuinka sinä voit olla iloinen nyt, -- kun se on liian\nmyöhäistä?\"\n\n\"Ah, kunhan minä edes saan ajatella, että olisin voinut antaa myöntävän\nvastauksen!\"\n\n\"Mutta olisitko sinä sitä toivonut?\"\n\n\"Olisin sen tehnyt; Jumala sen tietää, että olisin sen tehnyt! Kun minä\nseisoin morsiuspuvussani, olisi hänen vaan tarvinnut sanoa yksi sana,\nja minä olisin repinyt sen päältäni ja mennyt, mennyt niin köyhänä kuin\nolin, mennyt läpi häpeän ja kaiken -- ajattelematta mitään muuta kuin\nhäntä.\"\n\n\"Ja sinä voit olla iloinen, ett'et sitä tehnyt?\"\n\n\"Voi lapsi, en tahdo koskea harhaluuloihisi. Se olisi kenties syntiä.\nMutta se -- naimisiin meneminen -- se on vallan toista kuin toisistaan\npitäminen. Kulkea kuhnustaa läpi elämän yhteisessä köyhyydessä, syödä\ntoistensa leipää ja painaa toisiaan huolillaan, se on toista kuin\nmuistella toisiaan näin... Oh, kun ajattelen, että olisin voinut mennä\nnaimisiin hänen kanssaan!\"\n\n\"Mikä materialismi!\"\n\n\"Tahi päinvastoin... Mutta sanoppa, Emmy, miksi et ole minulle tätä\nkoskaan ennen sanonut kuin nyt?\"\n\n\"Minä ajattelin aina tuota pilkkahymyä. Minä pelkäsin sinua, ja minä\npidin Kristoferista. Mutta kuinka saattaa sinulla olla iloa siitä, että\nhän sinusta piti, kun sinä kuitenkin menit toiselle naimisiin?\"\n\nMaria istui ja katsoi alas, silitellen Emmyn pieniä käsiä omilla\nsuurillaan.\n\n\"Etkö voi sitä käsittää,\" sanoi hän, \"miltä tuntuu ajatellessa, että\nkaikki tämä -- joka mulla on muistossa -- ei ole valheellista, ei ole\nsisällystä vailla, vaan että siinä oli totta, vaikkapa kuinkakin\nvähän?\"\n\n\"Mutta jos se olisi rakkautta...\"\n\n\"Älä joutavia! Sinä, joka olet kihloissa, uskot tietysti vielä\nsellaista, mutta minä en. Se kuuluu niihin juttuihin, joita kerrotaan\npienille kilteille tytöille, ja joissa vaan on se vika, ett'eivät ne\nkoskaan ole tosia. Rakkautta? Ei! Se, minkä minä tunnen, on vaan\ntunnelma, -- jotain hienoa ja haihtuvaa, ikäänkuin tuulen tuoma tuoksu,\njoka muistuttaa nuoruudesta ja kesäisestä ajasta. Mutta sitä te nuoret\nette ymmärrä. Se vaan on meitä vanhoja varten.\"\n\nHarmaanvalkea, ohut, väräjävä kalvo oli vetäytynyt hiilien yli, ja\nloiste, joka uunista levisi, oli niin himmeä, että kasvojenpiirteitä\ntuskin saattoi eroittaa ja niiden ilmettä ainoastaan aavistaa.\nSentähden valtasi heidät molemmat hämärän houkutteleva vapaus, jolloin\nsanat helposti sujuvat ja ääni, vallan tietämättä, vaihtelee,\nvivahtelee ja väreilee.\n\n\"Miksi sitä kieltäisin?\" jatkoi Maria lauhkeasti. \"Kenties minä\nrakastin häntä, ja kenties se ei ole ollenkaan oikea sana. Minä tiedän\nvaan, että se ennen on tuntunut häpeältä, ja ett'ei se nyt enää siltä\ntunnu.\"\n\n\"Häpeältä?\"\n\n\"Niin. On vääryyksiä, joita on häpeällisempi kärsiä kuin tehdä. Ja\nvääryyden hän teki minulle, -- siinä, ett'ei hän koskaan antanut minun\npäästä selville siitä, mitä hän ajatteli. Se puolinaisuus tuli\nsynniksi, joka lopulta sai minut häntä kammoksumaan kuin kiusanhenkeä.\nSillä päivät ja yöt ahdisti minua se ainoa ajatus: olinko minä jotain\nhänelle, vai oliko se kaikki leikkiä. Minä kartoin häntä, mutta hän\nminut aina etsi. Siitä ei ruvennut tulemaan minkäänlaista loppua. Hänen\nkäytöksensä oli niin epäselvää, että tuntui siltä, kuin tahtoisi hän\nvaan houkutella minut esiin ja sitte vetäytyä takaisin. Ja minä olin\nliian ylpeä antautuakseni _sellaiseen_. -- Nainen rakastuneena mieheen,\njoka ei hänestä huoli. Huu, ei! -- Siksi tuli minustakin kuin arvoitus;\nhän ei koskaan tiennyt, mitä hänen oli minusta ajateltava.\"\n\n\"Siinäpä se on! Nyt minä ymmärrän. Hän sanoi, että naiset sellaiset\nkuin sinä ovat maan kirouksena ja että, jos hän tietäisi minun tulevan\nsinun kaltaiseksi, niin hän heittäisi minut luotaan kuten myrkyllisen\neläimen ja polkisi päälleni.\"\n\n\"Vaiti, Emma!\"\n\nHiilet kiiluivat himmeästi tuhkaverhonsa alta. Huoneessa oli aivan\npimeä.\n\n\"Jos sinä nyt hänet kerran tapaisit, mitenkä sinä silloin...?\"\n\nMaria ei vastannut; mutta hän kumartui alas ja suuteli Emmyn sileäksi\nkammattua tukkaa.\n\n1885.\n\n\n\n\nElämään kyllästynyt.\n\n\nKeskellä vanhaa pyökkimetsää oli tumma, syvä metsälampi; kiiltävänä ja\nliikkumatonna se kuvasti puiden latvat, samalla kun suuret\nvaaleanvihreät lumpeenlehdet imeytyivät sen pintaan, pitkin rantoja,\nmissä kaislat kasvoivat ja olivat jo siemenellä.\n\nAurinko paistoi lehväkaarrokseen ja teki sen läpikuultavan vihreäksi,\nmutta ei ainoakaan säde läpi päässyt, tuskin ruohonkorttakaan kasvoi\nmaassa, joka tuntui hyllyvän jalan alla -- pehmeänä kuivien lehtien ja\noksien peitossa, suojassa kesän kuivuudelta.\n\nIlma oli viileä ja puiden tuoksua täynnä; milloin joku lintu\nliverryksen helähytti, kaikui se korkeiden, hoikkien puiden välitse\nkauas, kauas. Metsäkauris pilkisti esiin pyökki- ja pähkinäpensaikosta,\nmutta katosi hiljaa taas. Ja sitten kaikki oli yhtä hiljaista kuin\nennenkin.\n\nMutta kaukana metsäpolulla liikkui jotakin, se lähestyi hitaasti, se\nikäänkuin kasvoi esiin puiden varjoista ja muodostui naisolennoksi,\njoka jäykkänä asteli eteenpäin, melkein liikkeittä, ikäänkuin liukuen\npitkin polkua.\n\nHänen kasvonsa olivat jäykät, niinkuin hänen käyntinsä, ne olivat\numpinaiset ja näyttivät kuoleman surun jäytämiltä. Kasvoista\nnäkyi, että ne ennen olivat olleet kauniit, nyt ne olivat vaan\nselväpiirteiset; iho oli harmahtavan kalpea, ja silmien alla oli\nruskeahkot varjot unettomien öiden jäleltä. Vartalo oli hoikka,\nlaihtunut, mutta olkapäät vielä pyöreät.\n\nHänellä ei ollut hattua päässä, ja sileäksi kammattu tukka oli kääritty\npäälaelle kreikkalaiseksi solmuksi, kiiltävällä värillään merkiten\nniskan rajapiirteet. Ainoastaan ohimoilla häämöitti muutamia\nhopeanharmaita hiuksia tummien välistä yksinäisinä säikeinä.\n\nHän kulki pää alaspäin, raskaissa mietteissä, hidastelevin askelin,\nikäänkuin kiiruhtamista peläten. Sitte hän äkkiä pysähtyi ja katsoi\nylös, -- antoi katseensa sujua yli seudun, yli tumman metsäjärven,\npuiden runkojen välitse, kauas pois, missä kaikki piirteet sulivat\nyhteen vihreänsiniseksi valoksi. Tummissa silmissä olivat intohimot\nhiiltyneet mustaksi kolkkoudeksi, tyyni ja synkkä oli katse, joka\ntutkien katseli kaikkea, ikäänkuin mitaten sen arvottomuutta; kylmä,\nkova katse, johon auringon valo ei voinut lämmön vilahdustakaan\nsytyttää.\n\nKuollut epätoivo kuvastui suljettujen huulten ympärillä, ja kädet\npuristuivat ristiin valtaavan tuskan pakosta; katseesen tuli etsivä\nilme, äänetön pelastuksen-huuto; sitte se taas tuli levolliseksi, ja se\nliiti kaiken yli, mitä täällä eli ja kasvoi, katsellen sitä kuni jotain\nainiaaksi vierasta, ja vaipui sitte taas itseensä hengeltä tuomitun\nvaikeasti saavutetulla levollisuudella.\n\nNainen asteli edelleen, hitaasti ja mietteissään kuten ennenkin. Veden\nreunalla, jossa maa alkoi viettää, hän seisahtui ja nojautui puuta\nvasten, joka kallistui veden yli. Hän oli niin itseensä vaipunut,\nett'ei huomannut pienten lapsenjalkojen tallustelemista. Ikäänkuin\nilmisaatu pahantekijä hän säpsähti, kun heikko, pieni ääni lausui:\n\n\"Täti.\"\n\nHän kääntyi hitaasti, peittääkseen teeskennellyllä tyyneydellään\npelästystään.\n\n\"Mitä tahdot?\" Tummat silmät kiintyivät pienokaiseen niin\ntunteettomasti, kuin olisi hän ollut matelija, jonka hän sormellaan\nolisi voinut pois näpähyttää.\n\n\"En mitään\", vastasi poika.\n\nTäti katsoi häiritsevään pienokaiseen niin moittivasti, että tämä\nnähtävästi joutui hämille. Hän kesti katseen voimatta siihen vastata,\nistuutui tiheään ruohokkoon, joka rannanvieremällä kasvoi, ja katsoi\nalas veteen vanhamaisen totisena.\n\n\"Ken sinut tänne lähetti?\"\n\nKalpeissa naisenkasvoissa värähteli harmi suljetun suun pielissä, ja ne\nvärähdykset vivahtivat ilkeyden katkeraan hymyyn. Vartioittu katsoi\nvartijaansa itsepintaisesti kuin se, joka voi odottaa. Vihdoin tämän\nvieraan olennon läsnäolo kävi hänelle liian sietämättömäksi; hän\nkääntyi ja läksi astumaan sisemmä metsään. Pienokainen nousi, juoksi\npari askelta, ennättääkseen mukaan ja kulki sitte hänen rinnallaan\nhäiritsemättä häntä sanallakaan ja häneen katsomattakaan.\n\nNainen kulki, ikäänkuin poikaa ei olisi ollutkaan, viitsimättä häneen\nkatsahtaakaan ja huolimatta vähääkään hänen kompastelevista pikku\njaloistaan.\n\nViimein hän katsoi poikaan.\n\n\"Eikö ala väsyttää?\"\n\n\"Ei, minä kyllä saatan mukana kulkea.\"\n\nPoika sanoi sen, ikäänkuin se suuri palvelus, minkä hän tiesi tädille\ntekevänsä, tuottaisi hänelle niin suurta mielihyvää, ett'ei hän voisi\nväsymystä tuntea.\n\nPolun vieressä oli puoleksi lahonnut puupenkki, nainen istuutui sille,\nja poika heittäytyi maahan.\n\n\"Jos sinua haluttaa, niin saat kyllä juosta pois leikkimään.\"\n\n\"Kiitoksia, mielelläni jään tänne.\"\n\nMahdotonta oli sanoa pojalle, että hän oli haitaksi, sanat eivät\nottaneet suusta lähteäkseen. Lapsen suhteen hän ei voinut olla niin\nväliäpitämätön kuin hän olisi aikaihmisen suhteen ollut.\n\nHänen täytyi alistua. Syntyi pitkä äänettömyys. Kun pienokainenkin yhä\nvaan oli hiljaa, tuli nainen uteliaaksi, hänestä tuntui, että poika oli\nhiipinyt pois, ja että hän oli yksin. Tuon iloisen aavistuksen\nvaltaamana hän kääntyi katsomaan, mutta poikanen oli siinä, hän oli\npitkällään maassa ja näytti kokonaan kiinnittäneen huomionsa johonkin\ntehtävään. Nainen kumartui eteenpäin. Pyökinterhon kuoresta oli poika\ntehnyt pienet ajopelit, joita hän veti eteenpäin sormennenillänsä,\npitäen terhon kantaa aisana ja pieniä multapaakkuja kuormana. Hän\nkuletti niitä muutamien punaisen- ja mustankirjavien muurahaisten\nvälitse ja ajoi väliin huvikseen niiden yli, niin että ne kierivät\nmaassa, taikka ajeli hän niitä niin, että niiden jalat liikkuivat kuin\nrummunpalikat, taikka hän kiiti kilpaa niiden kanssa ja ajoi ohitse.\nNäytti siltä, että hän voisi leikkiään pitkittää kuinka kauan tahansa,\neikä pitänyt häntä silmällä.\n\nHän nousi hiljaa, niin ett'ei hame kahahtanutkaan, ja suuntasi jäykän,\nhiljaisen käyntinsä sisemmälle metsään. Hän ei uskaltanut edes\njälelleen katsoa, peläten, että hänen katseensakin voisi pojan huomion\npuoleensa vetää. Vasta kun hän oli pitkän matkaa kulkenut ja kääntyi\nmuutamien pensaiden taa, täytyi hänen kääntyä tullakseen vakuutetuksi,\nett'ei poika ollut häntä seurannut. Hän näki pojan vähän matkan päässä\nsamalla tiellä, jota hän itse oli kulkenut, pää alaspäin hän kulki ja\nvuoleskeli puupalikkaa; hän ei ollut häntä silmistään päästänyt.\n\nYht'äkkiä hänestä tuntui, kuin olisi tuo pieni olento niin äärettömän\npaljon voimakkaampi häntä itseään; hän tunsi itsensä väsyneeksi ja\nuupuneeksi ja heittäytyi maahan, nojaten selkänsä puun juurta vasten.\n\nPienoinen jatkoi hiljaista astuntaansa, yhä vaan puikkoaan vuollen.\nNainen katseli hänen pieniä laihoja sääriään, jotka liikkuivat\neteenpäin, tummansiniseen trikoohon puettuina. Jonkinmoisella tylsällä\nhuomaamiskyvyllä hän koneentapaisesti tajusi, että poika pani oikean\njalan sisäänpäin, huolimattomasti heilauttaen jalkaansa joka\naskeleella. Hän katseli pientä, hentoa, eteenpäin kumartunutta,\nsinirantuiseen merimiespaitaan puettua olentoa, ja sitte kohosi hänen\nkatseensa lapsenkasvoihin, joita pehmeä huopahattu varjosti.\n\nPoika oli kokonaan kiintynyt työhönsä, ja hänen hienoissa kalpeissa\nkasvoissaan kuvastui täydellinen levollisuus. Hetkiseksi valtasi hänet\ntaikauskoinen pelästys: se ei ollut mikään tavallinen lapsi, se tuntui\nolevan lähetetty jostain hänelle tuntemattomasta maailmasta. Heti hän\ntoki tointui ja käsitti, että pelästys oli vaan hänen sairaan\nmielialansa tuottama. Sehän oli vaan lapsellisen huolettomuuden\nmielentyyneyttä, jota hän näki.\n\nKun pienokainen tuli häntä likelle, laskeutui hän polvilleen ruohokkoon\nja jatkoi vuolemistaan katsomatta ylös.\n\n\"Einar.\"\n\nPoika käänsi kaksi kirkasta kysyväistä silmää häntä kohden ja herkesi\ntyöstään.\n\n\"Miksi minua seuraat?\"\n\n\"Äiti on käskenyt.\"\n\nKalpeat kasvot vääntyivät katkeruudesta ja nöyryytyksestä. --\nVartioidaan kuin tavallista mielenvikaista! -- Hän laski kätensä\nvaltasuonelleen. -- Hullut, kun eivät voineet käsittää, että tämä oli\ntyyni, kylmä päätös! Mateliaiset! Toukat! kun saattoivat laahata\nedelleen elämän suurta tyhjyyttä, -- laahata ja laahata heittämättä\nsitä päältään! Ja sitte vielä toisten vapautta loukata! Inhon ja\nkyllästyksen ilme tuli hetkeksi hänen kasvoihinsa.\n\n\"Miten äiti sanoi?\"\n\nPoika antoi taas puikon ja veitsen vaipua voidakseen häneen katsoa.\n\n\"Äiti sanoi, että täti on kipeä, ja että minun ei pitäisi lähteä tädin\nluota, siksi että täti ehkä jotain tahtoisi.\"\n\nHän puhui hitaasti ja silminnähtävästi koettaen sanasta sanaan muistaa\nkaikki ja hän yhä vaan katsoi häneen ikäänkuin tutkiakseen, oliko täti\noikein ymmärtänyt ja tiesikö, että hän puhui totta.\n\n\"En minä tahdo mitään\", oli tyly vastaus.\n\n\"Ei se mitään tee, saatan minä sittenkin tänne jäädä\", vastasi lapsi,\nmielissään siitä, että saattoi hyödyksi olla.\n\n\"Etkö tahdo juosta takaisin tuonne penkin luo, jossa sinulla pikku\nvaunusi oli?\"\n\n\"En, nyt koetan keksiä jotain muuta.\"\n\nNainen istui hetken tuskallisen hiljaisena, ikäänkuin kahlehdittuna,\nsillä välin kuin pienokainen toimeliaasti puuhaeli lehtineen ja\npuikkoineen. Hänestä tuntui, että hän vihasi poikaa. Mutta hän ei\nvoinut olla katselematta noita hienoja pieniä jäseniä ja hentoja\nkasvonpiirteitä, joissa leikkiessäkin näkyi tuo vanhamainen\nmiettiväisyys.\n\nNainen nousi.\n\n\"Sinä väsyt varmaan, kun niin paljot kävelemme, saat jäädä tänne\nleikkimään.\"\n\n\"Kiitoksia; varsin hyvin saatan astua; minä voin astua niin kauas, kuin\nvaan tahdotte.\"\n\nHän oli jo jalkeilla, valmiina tallustelemaan eteenpäin.\n\nNainen ymmärsi, ett'ei hän pääsisi hyvää tarkoittavasta\nkiusanhengestään ennenkuin illaksi, ja ett'ei ollut muuta neuvoa kuin\ntehdä aika niin siedettäväksi kuin mahdollista. Kun hän oli selvillä\nsiitä, että hänen täytyi odottaa, tuntui hänestä vastenmielisyytensä\npienokaista kohtaan osaksi haihtuneen. Poika juoksi hänen vieressään\nepätasaisin askelin, ja auttaakseen häntä vakavammin kulkemaan ojensi\nhän kätensä pojalle. Tämä heti pisti kätösensä siihen, ja sitten\nkulkivat he vieretysten äänetönnä.\n\nOli, ikäänkuin jonkinmoinen turvallisuuden tunne olisi virrannut läpi\nhänen olentonsa tuosta pienestä kätösestä, ja luottavaisuus, joka ei\nvoinut käsittää haitaksi olemisen mahdollisuuttakaan, liikutti häntä.\nMikä salainen vaikutin se oli, joka saattoi tämän lapsen kestämään\nhänen luonaan niin kärsivällisesti?\n\nHän ajatteli, kuinka väsyneet nuo pienet jalat mahtoivat olla, istuutui\nsentähden eräälle penkille ja nosti äänetönnä pienokaisen viereensä.\nHän jäi siihen istumaan jalat riipuksissa ja näytti aikaihmiseltä, joka\nhämillään tuntee, että pitäisi keskustelua voimassa pitää.\n\n\"Säälitkö sinä minua, kun minä olen kipeä, -- kuten äiti sanoo?\" kysyi\ntäti.\n\n\"Säälin\", kuului ujo vastaus.\n\n\"Oletko itse ollut kipeänä?\"\n\n\"Kyllä, kerran minä olin kipeänä. Se oli silloin, kun tohtori aina kävi\nluonani.\"\n\nNyt oli poika vallan iloissaan, kun oli saanut puheluaineen.\n\n\"Piditkö sinä tohtorista?\"\n\n\"Pidin; mutta kyllä minä häntä pelkäsinkin.\"\n\n\"Miksi pelkäsit? Oliko hän paha sinulle?\"\n\n\"Ei, mutta minua niin pelotti se rauta.\"\n\n\"Mikä rauta?\"\n\n\"Hän pisti minua pitkällä raudalla tähän.\" Pienokainen osoitti mekkonsa\ntoista puolta.\n\n\"Raudalla!\"\n\n\"Niin. Minulla\" --- hän pysähtyi ponnistaen muistiansa ja voidakseen\nlausua sanat oikein -- \"_minulla oli vettä keuhkopussissa_.\"\n\nHän katsahti kysyvästi ylös nähdäkseen, oliko täti ymmärtänyt sen\nmutkikkaan seikan.\n\nHän oli näkevinään pojan makaavan tautivuoteella puettuna pitkään,\nvalkeaan yöpaitaansa; hänen oma elonpelkonsa mittasi tuon pienen\nsydammen avutonta hätää, hän näki suuret kummastelevat lapsensilmät,\nnäki niissä pelästyneen alistumisen ja vastustelemattoman\nnöyrtymisen...\n\nHänen mieltään kirveli, kuten lämpimiä lihaksia kirvelee jääkylmän\nveitsenterän koskiessa, ja elämään väsyneet silmät vetäytyivät umpeen\npäästäkseen enempää näkemästä.\n\nÄäneti olivat taas molemmat ja istuivat hiljaa penkillä.\n\n\"Etkö sinä koskaan leiki veikkojesi ja siskojesi kanssa?\" alkoi täti\nuudestaan.\n\n\"En.\"\n\n\"Etkö sinä heistä pidä?\"\n\nHän epäröi ensin.\n\n\"En.\"\n\n\"Miksi et?\"\n\nPoika mietti hetkisen, voidakseen oikein totuudenmukaisesti vastata.\n\n\"Ne ovat niin kovakouraisia\", sanoi hän ja katsahti naisen kasvoihin,\nikäänkuin saadakseen selville, voisiko tuo selitys tyydyttää.\n\nHänen seuraajansa ei vastannut; hänen kulmakarvojensa väliin ilmestyi\npari ryppyä ikäänkuin tuskasta. Yht'äkkiä hän ymmärsi, kuinka\nyksinäinen hän oli, tuo pikku poika, kuinka kokonaan itsekseen jätetty,\nhän, jonka täytyi pelätä veljien ja siskojen leikkejä.\n\n\"Täti.\"\n\nTäti katsoi häneen, hän istua kyyrötti penkillä, köyryselkäisenä kuin\npieni apina.\n\n\"Mitä sinä tahdot?\"\n\n\"Ettekö, täti, luule, että kohta on päivällisen aika?\"\n\nHän sanoi sen hyvin hiljaa, häpeissään siitä, että nälkä hänet siihen\nmuistutukseen pakoitti.\n\n\"Niin, kyllä se jo mahtaa olla.\"\n\nHe nousivat molemmat ja läksivät astumaan päärakennusta kohti.\n\nKun tuo omituinen pari tuli ruokasaliin, oli soppa jo pöydällä.\n\n\"Olipa hyvä, että tulitte; olin jo lähettänyt palvelijan teitä\netsimään\", sanoi rouva, \"kaikki nämä nälkäiset vatsat eivät voineet\nkauemmin odottaa.\" Hän seisoi pöydän päässä ja katseli ympärilleen\nmeluavia lapsia, jotka tuohensa luo rientäessään kiireissään toisiansa\ntuuppaelivat.\n\n\"Äiti, eikö isä tule päivälliseksi kotiin?\" huusi kimakka tytönääni.\n\n\"Ei. Ei ennenkuin huomenna.\"\n\n\"No, sitte minä saan istua hänen paikallaan!\" kuului kolmiäänisesti,\ntoinen ääni toistaan kovemmin huutaen.\n\n\"Jokainen pysyköön tavallisella paikallaan -- tehkää niin hyvin -- eikä\nmitään melua.\"\n\nÄidin ankara ääni sai heti melun taukoomaan.\n\n\"Suo anteeksi, Ottilia kulta, näille minun mellastelijoilleni\", sanoi\nhän kääntyen vieraan puoleen, \"saanko pyytää sinua istumaan?\"\n\nPuhuteltu istuutui jäykästi. Jotain vihamielistä oli hänen katseessaan,\nja hän koetti olla katsomatta kälyynsä.\n\nTämä oli nähtävästi jo hyvän matkaa sivu kolmestakymmenestä, mutta\nhänen täyteliäisissä punakoissa poskissaan ja reippaassa kasvojensa\nilmeessä oli jotain niin nuorekasta ja elonkuntoista.\n\n\"Te varmaan teitte pitkän kävelyretken?\" sanoi hän ja katsahti\nvieraaseensa, samalla kuin hän itse istuutui paikalleen. Hänellä oli\nviisaat, kokeneet silmät, joiden pohjalta hyväntahtoisuus loisti.\n\n\"Niin, paljon me kävelimme\", oli jörö vastaus.\n\n\"No, onko Einar voinut olla tädille miksikään hyödyksi?\" jatkoi rouva\nsellaisella hilpeällä rohkeudella, joka ikäänkuin tahtoo\n_pakoittamalla_ poistaa toisen apean mielialan.\n\nKysymys tehtiin näennäisesti Einarille, joka ei vastannut, katsoi vaan\nlautaseensa niin vaatimattoman näköisenä, että selvästi näkyi, miten\ntyytyväinen hän oli itseensä.\n\nTäti oli myös vaiti; ja ohuitten huulten ympärillä näkyi jotain\nvihantapaista. Hän vilkasi nopeasti ylös ja istui sitte yhtä kylmänä ja\njäykkänä taas. Mutta sydämmessä kuohahteli harmi ja uhka.\n\nLuuliko hän -- tuo jäntterä, punakka nainen, joka ei koskaan ollut\ntuntenut, mitä merkitsee tuska ja hätä ja tyhjyys ja kyllästys --\nluuliko hän kömpelöllä viekkaudellaan voivansa estää sitä mikä täytyi\ntapahtua? Tunsiko hän jo nyt voitonriemua siksi, että lapsen läsnäolo\noli viivyttänyt teon tekemistä? Oh, tuota tyhmyyden sydämmettömyyttä,\nett'ei suoda ihmisen edes kuolla!... Ja tuo nainen luuli itseään\nviisaaksi ja hyväksi, kaikki ihmiset luulivat häntä siksi! -- Tyhmä,\nainoastaan tyhmä!\n\n\"Ethän vaan liene ollut tädille haitaksi, Einar?\" sanoi äiti luoden\npienokaiseen katseen, jonka hän teki melkein moittivaksi. Hän oli\npäättänyt pakoittaa tuosta paatuneesta uppiniskaisesta jotakin\nvastausta.\n\nJotkut lapsista nauraa hykertivät ja nykivät toisiansa; Einar punastui,\nja hänen ylpeytensä hälveni vähitellen ja hän tunsi masentuvansa. Hän\noli nähtävästi ollut niin varma kiitoksesta, ja nyt tulikin sen sijaan\ntoisten lasten pilkka ja äidin nuhde!\n\n\"Einar ja minä viihdymme hyvin yhdessä. Vai kuinka?\" -- Laiha, hiukan\nvapiseva käsivarsi laskeusi Einarin hartioille, ja hän katsoi ylös\nkalpeihin kasvoihin, jotka häntä kohden kumartuivat, samalla kun kaksi\nkummallista silmää katsoi hänen silmiinsä, -- kaksi synkänsurullista\ntummaa silmää, joissa oli jotain terävää, joka äkkiä muuttui lempeäksi.\n\nPienokainen ei voinut vastata. Hän katsahti samalla arasti ja\nluottavasti noihin kalpeihin kasvoihin, ja sitte hän heitti silmäyksen\ntoisiin lapsiin. Siinä ne nyt saivat nähdä, että täti mielellään häntä\nmuassaan piti!\n\n\"Mielelläni pidän Einarin mukanani\", lisäsi täti ja veti pois\nkäsivartensa. Hänen sairas mielensä riemahteli ilkkuen. Hän tuolla ei\ntarvinnut luulla, että hänen pakkokeinonsa millään lailla haittasivat.\n\nSiten Einar ja täti seurustelivat keskenään koko sen päivän ja mitä\nparhaimmassa sovussa. Vihdoinkin tuli ilta.\n\nTäti seisoi yksin huoneensa ikkunassa, mietteissään kulkien saman\nlabyrintin läpi, jossa hänen aatoksensa olivat kulkeneet itsensä\nsairaiksi ja väsyneiksi satoja ja tuhansia kertoja ennenkin.\n\nSilloin koputettiin ovelle.\n\n\"Käykää sisään.\"\n\nHänen täytyi käyttää koko itsensähillitsemisvoimaa, ett'ei hänen\näänensä ilmaiseisi, kuinka tuo häiritseminen häntä suututti. Se oli\ntietysti vaan käsky illalliselle. Hän katsoi välinpitämättömästi\ntaaksensa.\n\nMutta se olikin pienokainen. Hän seisoi ja piteli kiinni oven lukosta\nja hänen täytyi kurottaa kättään, voidakseen siitä pitää; niin pieni\nhän oli.\n\n\"Äiti kysyy, eikö Nilla saa muuttaa minun sänkyäni tänne tädin\nhuoneesen?\" sanoi hän.\n\nLapsensilmät olivat niin luottavaisesti häneen kiintyneet, hän oli niin\nvarma siitä, että ehdoitus ilahuttaisi tätiä, ja se täytti koko hänen\nmielensä. Täti tahtoi pusertaa esiin _ei_ sanan, mutta sitä työnsi\ntakaisin ikäänkuin joku salaperäinen voima ja siitä tuli \"saa\".\n\nIloissaan kuten lapset ainakin, kun saavat maata uudessa huoneessa,\njuoksi poika käytävää pitkin ja huusi:\n\n\"Minä saan, minä saan! Nilla, minä saan maata siellä!\"\n\nMutta hän, joka seisoi ja kuuli nuo sanat, hän puristi huulensa yhteen,\nja harmi kuohahteli yhä kauheammin katkerassa mielessä.\n\n... Uhalla, uhallakin hän oli näyttävä heille... Ah! Eikö se sitte ole\nensimäinen kaikista inhimillisistä oikeuksista: oikeus saada kuolla!\n\nSitte tuli kutsumus illalliselle, ja hän meni pöytään. He olivat vaan\nkahden, hän ja käly; lapset olivat syöneet ennemmin. He söivät ääneti\nja enimmäkseen vaan näön vuoksi. Käly oli niin kummallisen leppeä,\nhänen muutoin niin reipas käytöstapansa oli nyt kuin hillittyä. Kun\nnoustiin ja ruvettiin sanomaan toisilleen hyvää yötä, astui hän\nvieraansa luo.\n\n\"Ottilia\", sanoi hän hiljaa, \"sinä olet vihoissasi minulle. En minä\ntahdo sinua pakoittaa. Jos et _voi_ kestää, niin olet vapaa. Sinua ei\nvartioida.\"\n\nHän -- jota Ottiliaksi sanottiin -- seisoi jo käsi oven lukossa, hän\npysähtyi ja katsoi puhujan kasvoihin kummastellen ja epäillen. Enempää\nei sanottu, he vaan katsoivat toisiinsa, silmästä silmään; ja nuo kaksi\nlujaa katsetta, jotka toisensa kohtasivat, ne sanoivat enemmän kuin\nkysymykset ja vastaukset ja pitkät selitykset.\n\n\"En minä tahtonut, että Einarista olisi sinulle _pakkoa_. Hyvää minä\ntarkoitin.\" -- Vaaleaverinen se oli, joka taas puhui. -- \"Kun kellä on\nseitsemän, niin onhan silloin varaa luopua _yhdestä_.\" Noita viimeisiä\nsanoja lausuessaan hänen huulillensa tuli hieno hymy, joka antoi\nsanoille jonkinmoisen kaksinaismerkityksen, näytti niin erilaiselta\nkuin jokapäiväiset kasvon piirteet ja antoi niille sisäisen hyvyyden ja\nälykkäisyyden loisteen.\n\n\"Olen tehnyt sinulle vääryyttä\", sanoi umpimielisesti ja\nvastahakoisesti tumma.\n\n\"Sen tiedän.\"\n\nOttilian kasvoihin tuli ensin tutkiva kysymys, sitte se hiljaa muuttui\netevämmyyden äänettömäksi halveksimiseksi. Eihän näkynyt maksavan\nvaivaa sanoa, mitä hän oli aikonut.\n\n\"Hyvää yötä\", hän vaan sanoi ja ojensi kätensä.\n\nKäly piti sitä kiinni ja katsoi varmasti häneen.\n\n\"Minä uskon, että elämä voi tuntua kylläksi raskaalta, että haluttaa\nkuolla, olematta mielenvikainen\", sanoi hän.\n\nSyvällä olevat silmät välähtivät, vihamielisyys niissä laimeni, ja\numpimielisyys suli kiitollisuudeksi. Nythän sitä häpeää ei enää ollut:\nhäntä ei pidetty hulluna!\n\nKylmä käsi sai viimeisen puristuksen toiselta, jossa tuntui olevan\nelonlämpöä ja voimaa.\n\n\"Tee, kuin tahdot; -- olen aina sinua ymmärtävä. Mutta suutele\npoikaani, eläkä häntä säikähdytä.\"\n\nHe katsoivat toisiaan luottavaisesti silmiin, ovi sulkeutui, ja hän --\njoka kuolla tahtoi -- seisoi yksin käytävässä.\n\n-- Suutele poikaani eläkä häntä säikähdytä, -- kaikui hänen mielessään.\nKuinka äidillisesti ääni oli värähdellyt! Siinä ilmaantui äidin koko\nhellyys; niin, mutta jotain enemmän...\n\nTyöskentelevä ajatus, jolla oli tapana mietiskellä kaikkea, takeltui\nsiihen äänenväreesen... Siinä oli ollut enemmän kuin hellyyttä; siinä\noli rohkeutta. Jotain siitä seikkailevasta rohkeudesta, joka pelaa\npaljosta, uskoo onneensa ja voittaa; jotain, joka oli sukua hänen\nomalle luonnonlaadulleen, sillä eroituksella vaan, että hän oli pannut\nkaikki yhdelle kortille ja oli kadottanut.\n\nJa tätä ajatellessaan tuli hän makuuhuoneeseensa, jossa poika makasi.\nHän astui hiljaa huoneen läpi, ett'ei herättäisi häntä, ja sitte hän\nasettui seisomaan ikkunan kohdalle, vähän sisemmä huoneeseen ja katsoi\nulos. Kuunvalo loi matolle kepeitä varjoja kartiinien läpinäkyvistä\nkuvista, samalla kun molemmin puolin olevat raskaat, tummat\npoimu-uutimet tekivät kalpean valon vielä kylmemmäksi ja\nhaaveellisemmaksi; kaikessa oli jotain aaveentapaista, mikä vaikutti\nvienon väristyksen, joka hiipi pitkin selkää ja nosti hiuksia ikäänkuin\nnäkymättömin käsin.\n\nOlisiko tämä pelkoa?... Kyllä varmaan. Mutta hän tiesi, että hän sen\nvoittaisi. Ja hän seisoi siinä kauan, jotta kaikki levolle menisivät.\n\nHän kääriytyi persialaiseen yönuttuunsa niin huolimattomasti, kuin\nkerjäläinen kääriytyy ryysyihinsä, heitti jalkineensa ja pisti jalkansa\nkarvasisuksisiin aamukenkiin, joiden askeleet eivät kuuluisi;\nsenjälkeen hän hitaasti meni ovelle päin. Nyt saattoi olla oikea aika:\nkaikki talossa oli hiljaa.\n\n\"Täti\", kuului kuiskaus lapsen sängystä, kun hän hiipi sen ohitse.\n\nHän pysähtyi ja viivähti, hän tuskin tiesi, oliko hän kuullut oikein.\nEi, se oli vaan hänen kiihtynyt mielikuvituksensa. Hänhän makasi -- tuo\npienokainen.\n\nHän astui edelleen.\n\n\"Täti ... minne te menette?\" kuului sieltä värisevästi ja arasti.\n\n\"Pelkäätkö?\"\n\n\"Pelkään. Pelkään olla yksin.\"\n\n\"Tulen minä takaisin, makaa vaan hiljaa.\"\n\n\"Täti, tulettehan kohta?\"\n\n\"Tulen.\"\n\nPoika veti peitteen päänsä yli, ja nainen katosi kuulumattomin askelin\nhuoneesta.\n\nOli sanottu, että hän saisi tehdä tahtonsa mukaan.\n\nTietysti oli siten vaan koetettu rauhoittaa häntä! Viime hetkessä häntä\nkuitenkin vartioitaisiin. Mutta kenties hän voisi hiipiä pakoon.\n\nKäytävissä oli pimeä, niin pimeä, että täytyi tuntea vanha rakennus\nniin hyvin kuin hän, jos mieli päästä sattumatta mihinkään kohti, mutta\nhän hapuili hiljaa eteenpäin, sulkien joskus silmänsä, ikäänkuin hänen\nsilloin olisi ollut helpompi löytää.\n\nRappusissa oli valoisampaa, korkean ikkunan kohdalla, mutta sitte tuli\ntaas pimeä keskikäytävä alhaalla. Ei yhtä ihmistä kuulunut koko\ntalossa; kaikki oli niin kuollutta, kuin olisi hän kulkenut muinaiselta\najalta jääneiden tyhjien huoneiden läpi. Kohta joutui hän portin luo,\nhaparoi ja löysi lukon. Hän oli varma siitä, että se oli kiinni, mutta\nhän väännälti ja se aukesi, raskas ovi kääntyi hiljaa saranoillaan, ja\nhän oli vapaa.\n\nKynnyksen luona hän seisahti, pidättäen porttia toisella kädellään,\nett'ei se läimähtäisi.\n\nPimeään tottuneet silmät laajenivat, kun valkeahko valo tulvasi niihin,\nja sitte ne vaistomaisesti kohottautuivat kohden yön hiljaista\ntaivasta, mistä kuu täysikasvuisen pyöreänä loi maahan lainattua\nhohdettaan, tehden kaikki esineet niin salaperäisen, ruumiittoman\nnäköisiksi ja luoden niistä muodottomia varjoja.\n\nJuhlallinen rauha vallitsi kaikkialla, ja taivas himmeine tähtineen\ntuntui ainoalta ikuiselta äärettömyydeltä. Hänestä tuntui, kuin olisi\nhän maannut maan alla monet, monet vuodet, -- mustan, raskaan maan\nalla, siksi kun hän oli unhottanut, että sen päällä saattoi olla\nsellainen valoisa, ihana yö.\n\nHänen keuhkonsa ahmivat ilmaa, joka oli kasteen viileyttämä ja tyyni,\nilman vienointakaan tuulahdusta, lauhkea päivän helteen jäleltä, täynnä\nkukkien tuoksua ja heinien himentä. Hänen silmänsä nauttivat\nhimmentyneestä valosta, hänen sieramensa laajentuivat, ja hän kuunteli\n-- öisellä tarkkakuuloisuudella -- kaikkia ääniä, joita hän voi\neroittaa: sirkkojen terävä-äänistä kirskuntaa, ruisrääkän\nyksitoikkoista rääkkymistä niityltä ja kaukaa suolta korpisammakon\nalakuloista kurnutusta. Mutta ei mitään ihmisääntä eikä ihmisaskelta,\nei mitään, joka olisi muistuttanut maan tyytymättömistä, hävittävistä,\nristiriitaisista vallitsijoista. Elämää oli pensaissa ja korsissa,\nelämää kaikkialla -- tuota tiedotonta, itävää, mietteetöntä elämää,\njossa ei aatoksia ole. Elämänhalua, elämännautintoa, elämäntaistelua.\nMutta elämään kyllästystä? Ei missään. Öisten äänien joukossa ei ollut\n_yhtäkään_, joka olisi räikeästi toisten sointuun yhtynyt, ne huusivat\nkaikki: elää! elää! elää!\n\nEi ollut sanaa, ei aatosta, joka sen kaiken mittaisi; oli vaan tunne\nniin laaja ja suuri, että se syleili kaikkea mikä eli; oli vaan\nkasvi-elämän siunattu rauha, joka jäähdyttävän balsamin lailla\nlaskeutui murtuneelle mielelle.\n\nKalpeiden huulten ympärykset värähtelivät, kun jäykistyneet lihakset\nalkoivat pehmetä, ja laiha, ohut käsi pyyhkäsi otsaa, jonka öinen ilma\noli jäähdyttänyt.\n\nJa sitte kaikui muistossa: \"Täti, minä pelkään olla yksin\".\n\nSiellä hän makasi, tuolla ylhäällä, ja kuunteli askeleita, peläten\nkummituksia ja pimeätä ja mörköjä. Turhaan hän oli kuunteleva, kunnes\npelkoonsa nukkuisi, ja huomenna hän sitte kyseleisi ja tiedusteleisi\njotakin, josta aikuiset häveten ja inhoten eivät sanaakaan virkkaisi.\n\nKoneentapaisesti ja epäröiden hän kääntyi takaisin.\n\nKuulumattomasti sulki hän portin ja meni pimeiden käytävien ja puoleksi\nvaloisien rappusien kautta takaisin nurkkakamariin katsoakseen,\nmakasiko poika.\n\nHän laskeutui polvilleen sängyn viereen.\n\n\"Einar\", kuiskasi hän niin vienosti ja hiljaa, ett'ei poika mitenkään\nvoinut siitä herätä.\n\nVastausta ei tullut, mutta kaksi hentoa, pientä käsivartta kietoutui\nhiljaa hänen niskaansa ja hienotukkainen pää painautui hänen kaulaansa\nvasten. Pidätetyt nyyhkytykset syöksähtivät äkkiä esiin, ja hän tunsi\nkoko tuon pienen ruumiin värähtelevän puisteluttavasta itkusta, niin\navutonna ja epätoivoisena, että se vihloi sydäntä kuni omantunnontuska.\n\nEikö hänen tuskansa ollut yhtä todellinen, yhtä valtaava kuin\naikaihmistenkin? Eikö se syntynyt -- kuten hänen omansakin --\nyksinäisyyden kolkosta, elottomasta tyhjyydestä, kaikkeen ylettyvästä,\nonttosilmäisestä tyhjyydestä, joka tuijotti häntä kohtaan koko\nolemisesta, jokaisesta hänen tulevaisuudenaatoksestaan? Eivätkö he\nolleet kaksi hylkyolentoa, hän ja poika? Tuo sairas pienokainen, joka\nei sietänyt toisten lasten töykkimisiä, ja hän, joka oli murtunut siitä\nainoasta kolauksesta, jonka elämä oli hänelle antanut.\n\nPoika yhä vaan painautui häntä vasten, hänen kuiskaellessaan\nlohduttavia, katkonaisia sanoja hänen korvaansa ja silitellessään\nkädellään hänen niskaansa; pojan hengitys tuntui pehmeän villaleningin\nläpi, ja hänen kyynelensä kastelivat vaatteen, niin että yhä täytyi\nsitä nenäliinalla pyyhkiä.\n\nHänen käsivartensa alkoi väsyä, mutta vielä sittenkin, kun hän pään\npainosta saattoi huomata pojan jo nukkuneen, jäi hän entiseen asemaansa\npolvilleen hänen sänkynsä viereen. Ilma hänen ympärillään täyttyi pojan\nhengityksestä, uni toi lämpöä hentoihin jäseniin, ja hänen hiuksistaan\nlähti omituisen raitis tuoksu, kuten emän puhtaaksi nuolemasta pikku\nkoiranpennusta. Hän painoi huulensa noihin hienoihin hiuksiin pojan\nheräämättä.\n\nLapsi! -- Tulevaisuus...\n\nSuuren miehen elämäntyö kenties ... toisten onni ja onnettomuus...?\nTätäkö ne äidit tuntevat? Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt sitä ennen.\nEi koskaan ennen, kuin hän piti tuota rauhaisaa, turvallista unta\nsylissään. Kaikki jääkerrokset murtuivat, rintaa ja päätä poltteli, ja\nsitte syöksähti esiin -- suolaisten, lauhduttavien, kuumien kyynelten\nvirta; tuska pääsi valloilleen, ja sielun jähmetystila oli poissa.\n\nHän nyyhkytti, ikäänkuin sydän olisi ollut haljeta, ja pienokainen\nmakasi tasaisesti hengittäen. Tuntui, kuin olisi hänellä ollut vaan\ntämä pienokainen koko maailmassa. Vaan tämä pienokainen? Jokin, jota\nrakastaa ja jonka puolesta toivoa -- kun kaikki oli häneltä itseltään\nlopussa.\n\nHän nousi, ja silloin hän muisti sanat:\n\n\"Kun kellä on seitsemän, niin onhan silloin varaa luopua _yhdestä_.\"\n\nSitenkö se oli ymmärrettävä?\n\nMikä lahja! -- Mikä ruhtinaallinen, keisarillinen lahja!\n\n1887.\n\n\n\n\nPimeästä.\n\n\nHuoneessa oli hämärä. Kaupungin pääkaduilta kuului elämän levottomuus,\nja se liittyi kuni säestys sisässä vallitsevaan kuolonraskaaseen\nhiljaisuuteen. Korkean rautauunin ristikon läpi loi hiilivalkea\nhohteensa tekemättä mitään valoisaksi, luoden vaan rajoitetun valon\nvaaleaveristen miehenkasvojen alaosaan, jotka ympäröivässä pimeässä\nnäyttivät ikäänkuin sisältäpäin valaistuilta, -- hehkuvasta,\nläpikuultavan punaisesta metallista muodostetuilta.\n\nMies istui eteenpäin kumartuneena tuolillaan, kädet ristissä polvien\nvälissä, ja hänen katseensa tuijotti tuleen. Hänen vartalonsa\nrajapiirteet melkein hävisivät pimeään.\n\nPoimuverhojen suojaamassa nurkassa uunin vieressä oli pimeä mustempaa\nkuin muualla, ja sieltä ei eroittanut mitään. Kaikki oli kadonnut\nluomavarjon ammottavaan kitaan. Mutta kidasta häämöitti esiin jotain,\njoka -- siellä, mihin valon haimenkin sattui -- näytti olevan pitkä\nnojatuoli, ja herkkätuntoisen ihmisen hermot olisivat päänalustalta,\nkolosilmäisestä pimeydestä tunteneet terävän katseen sekä väijyvän,\nluonnottomasti kehittyneen kuulon.\n\n\"Minun aivoissani on kipeä kohta\", sanoi ääni pimeästä, puhuen\nhitaasti, surumielisen yksitoikkoisesti ja alttoäänen soinnulla. \"Se\nsyntyi jo lapsena ollessani, ja se se on, joka on kasvanut. Kaikki,\nmikä on loukannut ja painanut minua, on kääntänyt kärkensä tuohon\nainoaan kohtaan; nyt on luupeite pehmennyt ja vastustus murtunut.\"\n\nMies ei liikahtanut, mutta hänen syvässä olevat, viisaat silmänsä\nkatsoivat sääliväisesti pimeään, josta ääni tuli.\n\n\"Tuntuu, kuin olisin elänyt sata vuotta\", jatkoi se, \"ja nyt olen minä\nvaan tyhjä kuori sen ympärillä, mikä on elänyt, -- onsi kuin vanha\nhalava. Minusta tuntuu, että olen nähnyt sukupolvia tulevan ja menevän,\nolen nähnyt ihmisiä syntyvän ja katoavan, olen joutunut suhteisiin,\njotka ovat olleet täynnä mehua kuin nuoret keväiset vesat, mutta ne\novat kaikki rauenneet tyhjiin kuten kylmänneet kukkaisvarret\nsyysmyöhällä. Keväät ja talvet ovat toisiaan seuranneet, ja ihmiset\nkatselevat minua ja sanovat, että minä en ole niin vanha kuin\nvanhimmat. Mutta minä tiedän, että olen elänyt kuin sata vuotta. Ja\nkuitenkaan ei minusta koskaan, koskaan tullut sitä, mitä minä tahdoin.\"\n\nKuni kuollut aine täytti hiljaisuus taas huoneen, ja elämän hälinä\nyritti turhaan päästä kuuluviin, se painui takaisin ja hiljeni\nvienonnetuksi säestykseksi kuten ennen.\n\n\"Isäni ei vihannut naisia\", kuului taas tuo yksitoikkoinen soinnuton\nääni lausuvan, \"se oli sitäkin pahempaa: hän halveksi heitä. Äitini oli\nkarannut ulkomaille erään tenorin kanssa ja sitte mennyt teateriin.\nMinä kasvoin isäni luona; olin juuri vieroitettu, kun jäimme yksin, hän\nja minä.\n\n\"Niinkauvan kuin olin niin pieni, en hänen silmissään ollut kumpaakaan\nsukupuolta, en hänestä juuri ollut koiranpentua kummempi. Mutta minä\nolin luuta hänen luustaan ja lihaa hänen lihastaan -- se on hänen\nomaisuutensa -- ja hän tarvitsi jotain lämpöistä ja pehmeää, joka voi\npainautua häntä vasten; hän tarvitsi elävää olentoa saapuvillaan, joka\nsaattoi karkoittaa yksinäisyyden.\n\n\"Hän pelkäsi yksinäisyyttä -- isä --, sillä kun hän oli yksin, tuli\nhänelle mieleen muita houreita -- pistää pyssynpiippu suuhun, taikka\nsolmita nuora kaulaan -- mustia houreita, jotka samalla houkuttelevat\nja pusertavat tuskanhien. Ei mikään lämmitä niin pehmeästi kuin\nlapsenruumis, ei mikään niin rauhoita kuin pulleat pienet käsivarret,\neikä mikään tuo niin unista vapaata lepoa kuin lapsen hengitys.\nSentähden piti isä Niinaa seuranaan, sentähden hän makasi käsivarret\nkiertyneenä tuon pienen olennon ympäri, sentähden hän syödessään antoi\nhänen istua pöydän päässä kuin vakavan naisen, sentähden ratsasteli hän\ntiluksillaan tyttö mukanaan hevosen lavalla istumassa. Ja sentähden\nepäjumaloitsi Niina isäänsä. Hän oli pieni silloin kolttitöpykkään\npuettu; ei poika eikä tyttö, lapsi lyllerö vaan! -- Mutta Niina kasvoi.\nJa hänelle tuli hieno kaula ja pitkät käsivarret, hänelle tuli suu,\njosta varisi hampaita, hänelle tuli kysyvät, kummastelevat silmät. Ja\nsitte näki hänen isänsä, että hän oli tyttö.\"\n\nÄäni vaikeni hetkeksi ja mies kumartui eteenpäin hämmentämään hiiliä,\nniin että hehku taas kirkastui.\n\n\"Oi, minä olin niin pieni, kun minulle selveni, mitä hänellä oli minua\nvastaan; minä olin niin pieni, ett'en käsitä, kuinka minulle oli\nmahdollista ymmärtää se.\n\n\"Leikkitovereita ei minulla ollut, hoitajani oli vanha ja kärttyinen,\nja kaikki hellyys, mikä minussa oli, lankesi isäni osalle. Lapsilla on\nvaisto, joka opettaa heitä lukemaan sitä, mitä liikkuu aikuisten\nsielussa, ja joka tuskin koskaan saattaa heitä väärin lukemaan. Ja\nlasten surut ovat yhtä todellisia kuin aikaihmisten, -- kyllin syviä\njättääkseen jälkiä koko elämän ajaksi.\n\n\"Minä olin isäni kaltainen: reipas ja ravakka kuin hän, raskasmielinen\nja helläluontoinen kuten hän; herkkä lehahtelemaan liialliseen\nhilpeyteen, herkkä vaipumaan alakuloiseen epätoivoon. Kummako sitte,\nettä hän piti minusta!\n\n\"Kun olin noin kuuden tai kahdeksan vuotinen, aloimme me yhdessä\nnäytellä komediiaamme -- lastennäytelmää; että minä olin se, miksi hän\nminut toivoi: poika. Minä ratsastin hänen kanssaan omalla pienellä\nhevosellani, minä otin poikien tapoja ja opettelin viheltämään, minä\nharjoittelin ruumiinvoimiani, ja kiroilinkin hiukkasen ollakseni\nhänelle mieleen.\"\n\nPuhuja pysähtyi ja tuntui muistuttelevan jotakin.\n\n\"En tiedä varmaan, milloinka sen ensi kerran huomasin, tuon halveksivan\nvihan ja inhon ilmeen, joka sittemmin niin usein ilmautui isäni\nkasvoihin ja ääneen, mutta luulen, että se oli eräänä kertana, joka\nerityisesti painui mieleeni. Me olimme ulkona ratsastelemassa ja olimme\nantaneet hevosten juosta aika ravia. Isäni oli kiihkeä ja kuumentunut,\nhänen silmänsä mustat ja hänen sieramensa suuret. Kun hän oli sen\nnäköinen, tiesin, ett'ei hän kammonut mitään. Me tulimme leveän\nojanteen tai kanavan luo ja isäni karahutti sen yli, hän käänsi\nhevosensa ja odotti nähdäkseen minun tekevän saman tempun. Minun\nhevoseni oli pieni, en tiedä, oliko se sen syy vai minun, mutta se ei\nottanut hypätäkseen; se seisattui ojanteen reunalle. Silloin käännälti\nisä hevosensa -- minä voin nähdä sen käännähdyksen vielä tänä päivänä!\n-- ja yhdellä ainoalla ponnahduksella lensi eläin kanavan yli hypäten\nniin voimakkaasti ja notkeasti kuin vinttikoira. Niskaani karmi aina\nhiusten juuriin saakka, kun isäni tarttui käsivarteeni, katsoi tuimasti\nsilmiini ja sanoi: _sinä pelkäät!_ Sitte hän ei sanonut sanaakaan enää\nja hän heitti irti käsivarteni, ikäänkuin hän olisi hävennyt sitä, että\nhän niin väkivaltaisesti oli minuun koskenut. Hänen katseensa vaan\nsivahti minun ja hevosen ylitse. Minä olin puettu melkein kuin poika ja\nratsastin miestensatulassa, mutta satulan kaarella oli minun\ntummansininen pikku hameeni -- --\n\n\"Silloin minä näin sen hänen silmistään, tuon, mikä murti minut, mikä\nsiitä lähtien on painanut minua maahan, ei, ei painanut minua, vaan\nsaattanut minut vaipumaan kokoon kuten tyhjä riepu vaipuu maahan, --\nomasta tyhjyydestään.\n\n\"Minä en saanut sanaakaan selitykseksi, enkä myöskään sanonut\nsanaakaan. Hän vaan läimähytti hevostaan ratsuruoskallaan ja ajaa\nkarahdutti pois, jättäen minut siihen istumaan. Minä tunsin salaisella\nvaistollani, että hän ei halveksinut minua sentähden, että pelkäsin,\nvaan siksi, että minulla oli oikeus pelätä. Eihän minusta koskaan\nvoinut tulla muuta kuin -- -- -- kuin yksi niistä, joille\npelkurimaisuus on hyve!\"\n\nÄäni vaikeni, siksi että se oli ruvennut värähtelemään kiihkosta, --\nvärähtelemään niin syväsointuisesti kuin violonsellin kielet.\n\n\"Tämä ei ollut ainoa, se vaan oli se, mikä antoi ensimmäisen kolhauksen\nsiihen kohtaan, joka sitte alkoi arastella jokaista kosketusta.\n\n\"Talossamme oli paimenpoika, reipas, kaunis poika, jokseenkin minun\nikäiseni. Jo hyvin pienestä pitäen oli isäni huvikseen antanut minun\nkoetella käsivoimia tuon pojan kanssa. Ilokseni aina ponnistin\nviimeisiäkin voimiani ja ylpeilinpä aika lailla siitä, että melkein\naina pääsin voittajaksi. Mutta eräänä päivänä huomasin asian oikean\nlaidan. Minä heitin hänet irti ja punaistuin veripunaiseksi, ikäänkuin\nminua olisi lyöty. Minä katsoin häneen katkeran raivostuneena: sinä\nvalehtelet -- sinä olet vahvempi minua!\n\n\"Ja minä menin pois, vallan masentuneena siitä, että olin antanut\npettää itseäni niin kauvan, että olin armolahjana vastaanottanut nuo\nhelposti ostetut voitot, jotka vastustajani oli lahjoittanut minulle,\nsiksi ett'en ollut niinkään vahva, että minun voittamistani olisi\nvoinut pitää kunniana.\n\n\"Näistä kahdesta jutusta saat avaimen koko elämääni.\n\n\"Ratsastusretket jäivät vähitellen ja samoin kaikki muukin. Me emme\nvoineet leikkiä kauvempaa, että minä olin poika. Minä muutuin\nvaitelijaaksi ja hiljaiseksi, ja ihmiset katsoivat kummastellen\nalakuloista lasta, joka ei koskaan osannut hymyillä. Mutta isäni\ntyöhuoneessa oli minulla yhä vieläkin mieliolopaikkani. Olin valinnut\nitselleni huomaamattoman paikan: vanhan paloviinalippaaan nurkassa\nkaapin ja seinän välissä. Isä vaipui vielä mustiin houreisinsa, kun hän\nvaan jäi yksin. Minä olin hänelle jonkunlaisena suojana niitä vastaan;\nenkä minä koskaan häntä häirinnyt.\n\n\"Hän oli hieno seuramies, sukkela ja hiukan pistelijäs. Usein tuli\nvieraita hänen luokseen, yksi tai pari hänen ystäviään, ja sitte he\npakinoivat totilasin ääressä. Usein tosin unhotettiin minun läsnäoloni\nja minä kuulin asioita, joita minun ei olisi pitänyt kuulla. Isä oli,\nkuten melkein kaikki synkkämieliset henkilöt, niin kiintynyt omiin\najatuksiinsa, ett'ei hän tullut ajatelleeksi muita; ja hän purki näissä\npuheluissa peittelemättä ilmoille naistenhalveksimisensa. Minä, jolla\nei ollut äitiä, ei ainoatakaan ihmisolentoa, josta pitää, paitsi tuo\nsynkkämielinen pessimisti, jota minä jumaloitsin -- minä opin näistä\nkeskusteluista, mitä muut naiset eivät opi koko elämässään: minä opin\nymmärtämään miesten ajatuksenjuoksun, minä opin eroittamaan jokaisen\nsäälin tai halveksumisen vivahduksen, joka voi kätkeytyä kiitteleviin\ntai ihaileviin sanoihin. Minussa heräsi vähitellen tunne, että olin\nyhtä koko sukupuoleni kanssa, ja että, mikä sitä koski, koski minuakin;\nja jokaista myrkyllistä ja salaista hyökkäystä kuullessani kärsin\nsalaisesti, niinkuin se olisi tarkoittanut minua yksinäni.\n\n\"Kun olin kolmentoista vanha, sain äitipuolen. Hän oli kaunotar, ei\nkomeita, kuningattaren kaltaisia, vaan sieviä, vastustamattomia. Hän\noli pehmoinen kuin kaniini, hänellä oli niin pienet kädet, että hän\nkäytti lastenhansikkaita, hän hymyili aina, milloin hän ei itkenyt --\nja kun hän hymyili, oli hänellä kuopat poskissa ja näkyi pienet valkeat\nhampaat, jotka kiiltivät kuin simpukankuori. Hän oli pelkkää leppeyttä\nja rakastumista ja hänellä ei ollut yhtä ajatusta päässään.\n\n\"Isani tahtoi näytellä hänen kauneuttaan; viisautta hän ei koskaan\nollut odottanutkaan. Hän valitsi hänelle puvut, sillä itsellään ei\näitipuolellani ollut kauneudenaistia, ja hän matkusteli hänen kanssaan\ntanssijaisissa. Kun hän synnytti hänelle ensimmäisen pojan, ammuttiin\nvanhoilla linnankanuunoilla siitä ilosta, viini vuoti virtoina\njanoisiin kulkkuihin -- koko tila oli jalkeella ottamassa osaa iloon.\nTätä toistettiin sitte joka tahi joka toinen vuosi: samaa\nkestitsemistä, samaa juhlailua. Kun se oli päättynyt, otti joku toinen\npienokaisen huostaansa, ja äiti matkusteli taas tanssijaisissa.\n\n\"Hän ei ollut hyvä eikä paha, tuo uusi äiti; hän oli vaan sievä. Hän\noli näöltään kuin lapsi ja hän tiesi, että hänen piti lapselliselta\nnäyttää, mitä yksinkertaisemmalta, sen parempi. Se sopi hänelle niin\nhyvin.\n\n\"Minulle hän ei koskaan ollut paha, mutta hän karttoi minua, ja tuntui\nsiltä, kuin minä olisin ollut häntä vanhempi sentähden, ett'en koskaan\nollut iloinen ja puhelijas. Sitäpaitsi häpesivät he minun\nkömpelömäisyyttäni ja tyhmyyttäni; minä sain kotiopettajattaren ja\nminua pidettiin piilossa niin paljon kuin mahdollista. Minä olin vielä\nenemmän yksinäni kuin ennen; mutta siitä tarkkeni silmäni. Minä en\nkadehtinut äitipuoltani: minä tunsin isäni liian hyvin. Minä taisin\nselittää jokaisen ilmeen hänen kasvoissaan ja jokaisen vivahduksen\nhänen äänessään. Minulta ei jäänyt huomaamatta, mikä ääretön\nhalveksiminen kätkeytyi kaikkeen hänen suositteluunsa. Hänen\nmyöntyväisyytensäkin oli halveksimista. Vaimon tekemä vääryys ei häntä\nsuututtanut, sillä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hänellä\nolisi sen verran ymmärrystä, että hän ei olisi kohtuuton. Hän saattoi\nmyöntyä hänen oikkuihinsa hymyillen ja suudellen hänen kättään, taikka\nhän teki vastoin hänen toivomustaan samalla lailla hymyillen ja samaten\nsuudellen hänen kättään.\n\n\"Isän suvaitsevaisuus teki hänet lopulta suuriluuloiseksi; hän alkoi\nhälpättää, jutella lavealti asioista, joita hän ei ymmärtänyt, ja\npuhella tyhmyyksiä. Isä vaan nauroi vähin ja antoi hänen olla; eihän\nkaunista naista kohtaan saanut niin ankara olla.\n\n\"Mutta minusta tuntui siltä, kuin tuo kaikki, kaikki olisi minun\nosalleni tullut. Kaikki se, mitä hän ei edes tuntenutkaan, kaivautui\nsairaaseen mieleeni. Minä olin oppinut katselemaan isän silmillä, minä\nnäin miehen näkökannalta, minkä arvoinen nainen on -- -- inhoittavaa,\ninhoittavaa, yhtä onnettomuutta syntymästä aikain! -- Minä olin\nmielestäni kuin ruohtunut koira. Silloin syntyi minussa tuo nöyryys,\njoka on minun luonteeni häpeämerkki ja parantumaton vika. Oi, sitä\npaikkaa aivoissani! kuinka se kävi helläksi ja pehmeäksi, niin että\njoka kärki saattoi tunkea sisään! Mikä käsityskyky minulla oli, kun oli\nkysymyksessä tuo ainoa asia: ymmärtää se, mikä kanssasisarilleni oli\nkäsittämätöntä kuin lintujen laulu.\n\n\"Minä en ole koskaan ollut nuori, tuskin minä olen ollut lapsi.\"\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Mies istui yhä edelleen kumarruksissa ja\ntuijotti miettiväisenä hiiliin.\n\n\"Minä en voi käsittää tuollaista tunteiden voimaa lapsessa\", sanoi hän\nhiljaa. \"Ja minä arvelen, että etköhän sinä vähän liioittele -- nyt,\njälkeenpäin.\"\n\n\"Kenties liioittelen; mutta se tulee siitä, että kaikki on liittoutunut\nhaavoittamaan tuota paikkaa. Minä tahdon sinun ymmärtämään tätä. Ja jos\ntoiste elämässäsi tapaat naisen, jota myöskin painaa samallainen\nnöyryys kuin minua -- tuo nöyryys, jota sinä aina olet koettanut\nselittää olemattomaksi ja jota sinun on ollut vaikea uskoa -- niin voit\nsilloin käsittää, että siihen on syynä _häpeä_ -- häpeä olla nainen.\n\n\"Sinun silmissäsi minä en ole ollut mies enkä nainen, ainoastaan elävä\nolento; ja siksi sinä saatoit ruveta ystäväkseni! Jos minä olisin sinun\nsilmissäsi ollut nainen, niin olisit sinäkin minua halveksinut.\"\n\nMies siirsi tuolinsa hiilistä tulevan loisteen kohdalta, lähemmä\nnojatuolia; ja pimeästä hän nosti esiin hienon sairaanlaihan käden,\njonka hän hiljaa painoi huulilleen, sanaakaan sanomatta. Nainen ymmärsi\ntarkoituksen ja kiitti häntä silittäen hiukan hänen kädenselkäänsä,\nennenkuin hän veti omansa takaisin.\n\nSitte jatkoi hän taas kertomustaan surumielisellä, murtuneella\näänellään.\n\n\"Minä tulin ulos maailmaan ja minä katselin naisia juuri niin, kuin isä\noli minua opettanut. Minun näköni oli kehittynyt luonnottoman tarkaksi;\nei ainoakaan virhe, ei ainoakaan vika jäänyt minulta huomaamatta.\nPelkurimaisuuden, viekkauden, turhanpäiväisyyden ... kaikki pienet\nhalpamaiset ominaisuudet huomasin minä naisissa olevan niin paljon\nsuuremmassa määrässä vallalla kuin miehissä. Minä en ollut sokea\ntarkastellessani miesten vikoja; mutta itse vioissa oli useimmiten\njotain luonteenomaista; ei tuota vetistä, veretöntä tyhjää niinkuin\nnaisissa. Miehissä arvostellaan kelvollisuutta, työkykyä,\ntoimeliaisuutta, totuudenrakkautta, rehellisyyttä! naisille ei tämä\nkaikki ole mitään verrattuna tuohon ainoaan: soveliaisuuden tarkkaan\nnoudattamiseen. Väheneekö miehen kunniallisuus siitä, että hänellä on\nyksi tai toinen lemmensynti omallatunnollaan? Ei. Mutta naiselle se on\nkaikki.\n\n\"Ja syy ei ole miehissä -- kuten on sanottu -- vaan naisissa itsessään,\nheidän pelkurimaisuudessaan, heidän luonteenpuutteessaan. Naisten\nitsensä mielestä on ulkonainen kunniallisuus -- ulkonäkö -- kaikki.\nHeidän siveytensä ei ole heidän luonteessaan, se on päälläpäin kuten\nmerkki kotieläimissä. Siitä tuo yhteisyys koko sukupuolen kanssa, joka\nheittää edesvastuun _yhden_ naisen teoista kaikkien niskoille. Häntä ei\npidetä yksilönä; hän on vaan osa sukupuolestaan. Kuinka suuresti minä\nsitä olen saanut kokea. Minusta tuntui, ikäänkuin kaikkien muiden viat\npainaisivat minua yksin, ikäänkuin minun nöyryyteni olisi sovintouhri\nkaikkien muiden naisten typerästä, sokeasta itserakkaudesta,\nvallanhimosta tahi itsekkäisyydestä! Aivoissani oli tuo kipeä kohta, ja\nkaikki ainekset, mitä elämä mulle antoi, menivät ravinnoksi tuolle\nainoalle kohdalle. -- -- --\n\n\"Isäni ei tahtonut, että minusta tulisi vanha neito, ja siksi hän\nnaitti minut. Minä tiesin, että ainoa keino naisella päästä korkeampaan\nyhteiskunnalliseen arvoon oli mennä miehelle, joka kohoaa. Minä menin\nnaimisiin ja kohosin -- kohosin antaen rakkauden osoitteita miehelle,\njoka minusta oli inhakampi kuin mateleva, monijalkainen toukka. Minä\nolin kaunis siihen aikaan -- -- siitä on jo kauvan. -- Olla kaunis ja\nnuori, se on ainoa, mikä ei ole häpeä naiselle. Mieheni oli\nkunnianhimoinen ja pyrki eteenpäin; ja eteenpäin päästäkseen tarvitsi\nhän toisia, ainakin yhtä toista, ja tuo yksi kävi meillä usein. Hän oli\nmeidän ystävämme, liikkui kotimme ulkopuolella mieheni seurassa ja\nkodissamme piti hän seuraa minulle. Minä pidin hänestä; jokapäiväinen\nelämäni oli alituista maskeraadia, ett'en näyttäisi _kuinka paljon_.\nMieheni oli iloinen -- niinhän sitä sanotaan. Ja kahdessa vuodessa\nennättää kyllästyä naiseen. Eräänä päivänä tuli tuo 'toinen' ja tahtoi\nantaa minulle lahjan, lahjan niin kallisarvoisen, että sulhanen tuskin\nvalitsee sellaista morsiamelleen.\n\n\"Minä sanoin ei ja sanoin sen kauhistuen. Minä olin raivoissani ja\nloukkasin antajaa.\n\n\"Mieheni sai sen kuulla kiertoteitä. Ja tiedätkö, mitä hän teki? Hän\nkouristi käsivarttani ja sanoi: sinä loukkaat häntä kiellollasi. Ota\nvastaan. Sinulla on oikeus sanoa, että olet saanut sen multa!\n\n\"Siten kävi, että minä saatoin päälleni sen häpeän, että minusta tuli\nmiehestään eronnut vaimo. Minä en voinut sietää, että minua pidettiin\nkauppatavarana, että minua kaupusteltiin kuin kulunutta leninkiä.\nSentähden sain häpeän -- häpeän olla miehettömänä vaimona.\n\n\"Kaikki on häpeätä naiselle, sillä hän ei ole mitään kohdastaan, hän on\nvaan osa sukupuolestaan. Minä työskentelin miesten joukossa ja he\nsanoivat minua sukupuolettomaksi ja pilkkasivat kylmyyttäni. Melkeinpä\nitsekin luulin, että olin neutri, ja sekin oli häpeä. Minä pelkäsin,\nettä partakarvoja kasvaisi leukaani, ja että miehet niitä pilkkaisivat.\nMutta sitte tunsin eräänä päivänä, että olin nainen, sillä minä\nrakastin.\n\n\"Tuntui siltä, kuin koko elämä olisi kulkenut vettyneitä tallattuja\nteitä sumeassa talvi-ilmassa näkemättä koskaan kevättä ja toivomatta\nkoskaan sitä näkevänsä -- -- ja että sitte jonakuna päivänä näkisi\nauringon tulevan näkyviin ja huomaisi, että kaikki on taiminut ja\nitänyt märässä sumussa, että nyt alkaa vihannoitseminen ja kukkia\npuhkeaa -- -- paisteessa päivän, päivän!\n\n\"Olisin tahtonut antaa henkeni voidakseni tulla hänen ystäväkseen,\nmutta siksi en voinut tulla -- ainoastaan hänen ystävättärekseen...\nKuule, miten ilkeältä tuo sana sointuu: hänen ystävättärensä! Häpeätä\nja epäluuloja takeltuu siihen!\"\n\n\"Puhuminen käy sinulle vaivaksi\", sanoi mies ja hänen äänessään väräji\nrajaton hellä osanottavaisuus. Hän otti vielä kerran hänen kätensä ja\nsuuteli sitä hiljaa, melkein nöyrästi, sanaakaan sanomatta.\n\n\"Oh, anna minun kerran puhua suuni puhtaaksi\", jatkoi hän. \"Minä olen\nollut vaiti vuoden toisensa perästä, vuosikymmenen toisensa perästä,\nsukupolven sukupolven perästä, niin tuntuu minusta -- ja nyt tuntuu\nsiltä, kuin minä olisin koko naissuku. Minä olen vanha kuin Ahasverus\nja minun hartioitani painaa koko suvun syntivelka. Minä tunnen sen\nnaisen hermoilla ja katselen sitä miehen silmillä.\n\n\"Sinä tiedät, mitä minä olin hänen käsissään. Hän paljasti\naivoni nähdäkseen, mitenkä ne toimivat, hän kaiveli sisuksiani\nleikkely-veitsellään rikastuttaakseen tietojaan ihmisestä, ja hän\nreviskeli sydäntäni -- kuten pahankurinen lapsi -- ainoastaan\nsentähden, että hän näki sen sykkivän. Ja kun ei enää ollut ainoatakaan\ntuskaa, jota minä olisin voinut kärsiä kuolematta, -- heitti hän minut\npois. Ei sentähden, että minä häntä kohtaan olisin ollut huono tai\nilkeä taikka valhettelevainen taikka puolinainen taikka pelkurimainen\ntaikka kaksimielinen -- sillä minulla ei ollut ainoatakaan näistä\nominaisuuksista! Vaan ainoastaan sentähden, että minä olin nainen. En\nystävä, ystävätär vaan!\"\n\nHän vaikeni, ja tuntui, kuin tuskallinen värähdys olisi käynyt läpi\npimeän huoneen.\n\nVihdoin hän sanoi samalla yksitoikkoisen soinnuttomalla äänellä\nainoastaan yhtä pientä vivahdusta alempaa: \"Nainen on paaria, joka ei\nkoskaan voi kohota syntysäädystään. Se, että olen nainen, on ollut\nelämäni kirous.\n\n\"Minulla ei koskaan ole ollut äitiä, isäni kadotin, ennenkuin hän\nkuoli, ja minulla ei ole poikaa...\"\n\nHänen puheensa päättyi kyynelettömään vaikeroimiseen. Huoneessa oli\npimeä. Miehen kasvoja ei enää eroittanut -- -- -- ja hänellä ei ollut\nmitä vastata.\n\n1888.\n\n\n\n\nTanssijaisdaamin elämäkerta.\n\n\nMinä muistan hänet ensiksi siltä ajalta, jolloin olin lapsi, ja tuntien\nkaikkialla olevani tiellä luikahtelin nurkasta nurkkaan kuin kesy mutta\narka pikku jäniksenpoika. Hän oli paha minulle jokapäiväisessä\nelämässä, kun hänellä oli ikävä; mutta kun hän laittoi matkalaukkuansa\nlähtiessään kaupunkiin tanssiaisiin taikka ulkomaanmatkalle isänsä\nkanssa, silloin hän aina oli hyvä. Sellaisena minä hänet oikeastaan\nmuistan.\n\nKun ajattelen tuota aikaa, josta jo on niin monta, monta vuotta,\nhuomaan, että on etupäässä kaksi tapausta, jotka ovat painuneet\nmieleeni. Heti kun vaan ajattelen häntä nuorena, tulevat aina nuo samat\nkaksi kuvaa sisällisen silmäni eteen.\n\nToisella kertaa näen hänet täydessä hommassa matkalaukkuaan\ntäyttämässä; hänellä on kiire ja hän puhelee. Kuinka vanha hän lie\nollut? Kaksikymmentäkuusi vuotta, luullakseni. Iho on verevä ja sileä,\nhienovärinen ja tasainen vaihteissaan kuten norsunluumaalaus taikka\nvaaleanpunainen orjanruusunkukka. Minä en ole koskaan nähnyt sellaista\nihoa.\n\nPyöreät, mutta luonnottoman kapeat sormet ruusunvärisine,\nläpikuultavine kynsineen, jotka ovat täynnä pieniä kummallisia valkeita\npilkkuja, käärivät silkkinauhoja ja sullovat pieniä tölkkiä ja\npulverirasioita matka-arkkuun.\n\nMinä astun varpaillani hänen jälessään ja uskallan tuskin hengittää;\nminä tiedän, että vähinkin kolina tai kömpelömäisyys voi saattaa minut\nepäsuosioon, että tuossa valkeassa otsassa on kaksi terävää ryppyä,\njotka ovat ikäänkuin neulankärjellä piirretyt tussiviivan kaltaisten\nkulmakarvojen välille, jotka ovat liian kapeat, liian keveät ja liian\nomituiset voidakseen olla muuta kuin luonnon työtä; minä tiedän, että\nnuo kirkkaansiniset silmät suurine terineen ja lyhyine, sysimustine\nripsineen ovat ankarammat kuin kaikki ne nuhteet, jotka olen saanut\nnuhteista rikkaassa elämässäni; ja minä tiedän, että lyhyt uloskäsky:\n\"mene!\" ei siedä mihinkään vetoamista.\n\nMiksi hän on hyvällä tuulella, sitä minä en aavista. Ei kukaan ole\nkoskaan puhunut minulle siitä taikka muusta, mutta kokemus on minulle\nopettanut, että hän on hyvällä tuulella matkalaukkuaan laittaessaan,\nniin kauan, kun vaan ei ole viimeiset minuutit käsissä eikä pelkoa\nmyöhästymisestä, sillä silloin voi salama iskeä keneen hyvänsä. -- Hän\nei paljoa henkilöön katso: talon ankara isäntä saa sellaisina hetkinä\nsamaa kokea kuin se, jonka ainoana tehtävänä elämässä näyttää olevan\nhaukkumisten kuunteleminen.\n\nOlen seisonut kynnyksellä, kun ovi on ollut auki hänen huoneeseensa,\njohon ei kukaan koko talossa uskalla mennä ilman erityistä lupaa. Olen\nottanut aran askeleen taapäin joka kerran, kuin hänen katseensa on\nsattunut minuun. -- Olen tehnyt sen lapsellisesta kekseliäästä\nviekkaudesta, sentähden että minä tiesin tuollaisen nöyryyden\nvaikuttavan häneen. Mateleminen ei häntä koskaan loukkaa. Saisi\nheittäytyä nenälleen hänen jalkojensa juureen ja suudella hänen\nhameensa helmaa, eikä se tuntuisi hänestä loukkaukselta.\n\nViekkauteni on onnistunut ja minä olen saanut tulla sisään.\n\nSiellä on ääretön joukko ihanuuksia nähtävänä, nyt kun hän poimii\nlaatikoistaan ja rasioistaan laukkuun pannakseen. Ja kääriessään\npaperia niiden ympärille, kaikkien noiden kappalten, joita naisellinen\nkomeus tarvitsee, juttelee hän. Kaikella on historiansa: osoitelipuilla\nhänen matka-arkuissaan, viuhkalla, joka on tehty sirosti leikellystä\nluusta ja jossa on hänen nimimerkkinsä, pienellä piirustuksella hänen\nhattulippaansa kannessa -- taiteilijan tekoa, jonka nimen sittemmin\nkyllä olen oppinut tuntemaan, mutta jonka silloin ensi kerran kuulin --\nkaikki nuo olivat minulle kuvia elämästä, jota luulin suureksi ja\nrikkaaksi ja onnelliseksi. Kaikkia näitä kukkaterttuja, tupsuja,\nhattuja ja pitsejä tuntui ympäröivän tuulahdus sellaisesta maailmasta,\njohon minä en koskaan ollut silmäystäkään heittänyt; ja minä katselin\nsuurin, kummastunein lapsensilmin häntä, joka niin levollisena saattoi\nkuleksia saksalaisten kylpypaikkojen suurissa hotelleissa ja sujuvasti\npuhua kieliä, joiden ensimmäisiä alkeita minä juuri paraikaa päähäni\npaukuttelin.\n\nToinen kerta, josta hänet muistan, on eräs ilta. Tanssijaispuku on\nlevällään hänen omassa huoneessaan ja peilin edessä äitinsä\nsänkykamarissa seisoo hän ja asettelee ylös kiiltävää mustaa tukkaansa.\nHänellä on päällään harsohameet ja valkea alusliivi, olkapäät ja\nkäsivarret ovat paljaat. Ja millaiset käsivarret! En milloinkaan ole\nnähnyt niin valkoista, hienoa ja sileää hipiää. Mutta matalassa otsassa\nkulmakarvojen välillä näkyvät nuo neulanhienot, terävät juovat. Hän on\nruvennut pukeutumaan liian myöhään ja hänen äkäisyytensä lähettelee\nleimauksia ja rakeita kaikkien päälle, jotka tulevat hänen\nläheisyyteensä.\n\nMinä istua kyyrötän jakkaralla suuren vanhan piirongin ja talonemännän\nimperiaalisängyn välissä; olen niin hiljaa kuin hiiri, minun katseeni\neivät erkane noista käsivarsista, jotka minä näen ensi kerran. Minä\nymmärrän, että tuo olento on kuin kaksi eri ihmistä: jäykkä, kova\nnainen, joka on koko talon kauhu, ja sitte toinen se, joka muistoksi\nlyhytaikaisesta tuttavuudesta sai taiteilijan kädestä lähteneen\npiirustuksen. Häntä minä en ole koskaan nähnyt. Hänen valkea pukunsa\npannaan kohoisena vaatevasuun ja palvelustyttö vie sen vaunuihin; mutta\njuormut hienojen peilissä kuvastuvien kulmakarvojen välillä tulevat\naina terävämmiksi ja terävämmiksi ja suu laskettelee tuhlaillen\nhaukkumasanoja.\n\nHänellä oli tapana itse sanoa, että häntä sanottiin kauniiksi. Minä en\nvoinut sitä käsittää. Minusta oli mieluisinta, kun hän seisoi selin,\nniin että kainostelematta sain katsella hänen paljaita, valkoisia\nkäsivarsiaan, joissa oli kuopat kyynäspään kohdalla, taikka\nhienokarvaista kaulaa, siltä kohdalta, missä tumma niskatukka kähertyi\nja varjostui alaspäin kahtena tummana kielekkeenä.\n\nHänen kasvojansa minä inhosin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSängyn ja piirongin välinen nurkka oli minun lempisijani; siellä tunsi\nolevansa niin suloisessa turvassa kaikilta kohtalon käänteiltä. Tässä\nsuuressa, raittiissa sänkykamarissa, jossa aina oli niin puhdasta ja\nviileää hengittää, pidettiin melkein aina perheneuvottelut -- ja\nsilloin minä aina asetin niin, että sain olla mukana.\n\nTalon hallitsijatar, tuo kauniskäsivartinen, halveksi minua liian\nsyvästi, välittääkseen minun läsnäolostani; hänelle oli vallan\nyhdentekevää, mitä minä kuulin ja mitä en, kunhan vaan en mennyt hänen\ntielleen. Ja hänen vanhempansa arvelivat aina, ett'en minä mitään\nymmärtänyt.\n\nMutta mitä en heti ymmärtänyt, se kätkeytyi muistooni; ja elämä on\nantanut minulle selityksen kaikkeen, mikä silloin oli pelkkiä\narvoituksia.\n\nKuinka monta naimatarjousta onkaan se sänkykamari nähnyt hyljättävän!\nKuinka monesta kunnon miehestä siellä on puhuttu kuin rääsystä\nsentähden, että hänen varansa olivat liian pienet taikka hänen jalkansa\nliian suuret. Taikka siksi, että hänen leveä leukansa teki kasvot\nsieluttoman näköisiksi. Minä tulin siihen johtopäätökseen, että\njokaisen naisen, joka itseään kunnioittaa, pitäisi kohdella miehiä\ntuolla lailla. Minusta alkoi tuntua hirveältä häpeältä se, että joku\nnainen voisi antaa myöntävän vastauksen kosintaan. Tulin varmasti\nvakuutetuksi siitä, että mikään muu ei ollut hienoa kuin kieltävästi\nvastaaminen, samaten kuin jotain herkkua toistamiseen tarjottaessa.\nYlpeys sen vaati, vaikkapa sitte kirvelikin, vaikkapa saattaisi hetken\nkiusauksessakin olla.\n\nMinulle ei koskaan juolahtanut mieleen, että olivathan naidut rouvat\nkuitenkin lopulta vastanneet myöntävästi.\n\nSuuresti sentähden kummastuin, kuin eräänä päivänä näin\ntanssijaisdaamini epäröivän.\n\nSe kuului hänen periaatteisiinsa -- ja nämä olivat lujat kuin muurit --\nett'ei hän koskaan antanut kenenkään miehen sanoa asiaansa hänelle\nsuoraan. Tuo lumikaunotar olisi pitänyt sitä liian suurena\nsuosionosoitteena, jos hän persoonallisesti olisi alentunut\nkuuntelemaan rakkaudentunnustusta. Mitään niin mahdottoman siveää, niin\nluonnottoman, yli-inhimillisen tapojanoudattavaa kuin hän en ole\nsittemmin koskaan tielläni kohdannut. Hän oli kuin täydellisimmän\nnuhteettomuuden perikuva. Kaikkien kosimisten _täytyi_ käydä hänen\nisänsä kautta. Hienotunteisimmat hänen ihailijoistaan vetäytyivät ennen\npois, kuin kulkivat sitä tietä. Mutta rajattomasti hän halveksi niitä\nnaisia, jotka saattoivat laskea leikkiä ja nauraa, sallia jonkun vapaan\nsanan ja kentiespä vastata kädenpuristukseenkin. Hänen kielensä\nleikkeli kunnian ja siveyden hänen kanssasisariltaan yhtä helposti,\nkuin hänen kätensä panivat ylös tuon mustan kiiltävän tukan hänen\npäälaelleen.\n\nViimeksi ilmoitettu kosija oli mielistellyt yhtä hänen ystävistään\ntaikka -- hänen puheensa mukaan -- ystävä oli virittänyt paulansa tuon\nmiehen eteen. Eräissä häissä oli hän kuitenkin rakastunut\nlumikaunottareen, ja siitä hetkestä alkain oli hän kaikella tavalla\nkoettanut lähestyä häntä. Se oli ilmiselvää ihailua, ja ainoastaan\nsuurimmalla tylyydellä oli hän voinut pidättää hänen puoleksi lausuttua\ntunnustustaan.\n\nNyt seisoi isä tuossa avonainen kirje kädessä. Tuo mies pyysi saada\njossakin kohdata isää, jota hän tuskin tunsi. Tarkoitus oli selvä.\n\n\"Mitä minä vastaan?\" kysyi isä.\n\n\"Niinkuin pappa tahtoo\", vastasi hän, eikä vähintäkään muutosta näkynyt\nnoissa kylmissä kovissa kasvoissa.\n\n\"Eikö sinulla ole mitään häntä vastaan?\"\n\n\"Ei. Pappa saa päättää.\"\n\nSiinä kaikki, mitä sanottiin. Personoidulla nuhteettomuudella ei ollut\nmitään muuta lisättävää; hän meni huoneeseensa jatkaakseen sen uuden\nhistoriallisen teoksen lukemista, jonka hän oli saanut.\n\nMutta minulta oli sydän pakahtua. Bella menisi naimisiin -- menisi\nkenties naimisiin! Se oli uskomatonta. Kuinka jännitetty mieleni oli.\nSaataisiin kenties häät taloon, viinineen, torttuineen ja konvehtineen.\nJa hänen kylmät, tarkkaavaiset silmänsä, joilta ei koskaan jäänyt\nhuomaamatta ainoakaan pieni kuje, katsoisivat muihin kuin meihin. Bella\njoutuisi pois! Bella _saattoi_ vastata myöntävästi!\n\nMinä kuljin koko päivän kuin huumauksissa. Sitte tuli isä kotiin\nkohtauksestaan ja heti alettiin perheneuvottelu. Minä olin laittautunut\nnurkkaani sillä aikaa, kun hän riisui turkin päältään. Ja sitte he\ntulivat sänkykamariin.\n\nIsä näytti samalla juhlalliselta, arvokkaalta ja neuvottomalta, kuten\naina, milloin hän odotti toria tyttäreltään.\n\n\"No, mitä pappa vastasi?\"\n\n\"Minä sanoin ei.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\nEi ainoakaan lihas liikahtanut noissa kivettyneissä kasvoissa, joita\nkaikki sanoivat kauniiksi.\n\nIsä näytti nyt vaan neuvottomalta, kun huomasi, ett'ei hän saanutkaan\ntoria.\n\n\"Hän viittasi vähän siihen, ett'ei hän voisi elää yhtä ylellisesti,\nkuin mihin sinä olet tottunut, joll'ei hän saisi odottaa jotain\nlisäkettä minulta. Kuului siltä, kuin olisi hän tahtonut tiedustella\nvarallisuussuhteitani...\"\n\nVanhalta mieheltä näytti värähdyttävän käsiä sekä noita\npitkiä kömpelöitä jalkoja, mikä minusta siiloin tuntui vallan\nselittämättömältä. Minä en käsittänyt, mikä oli syynä hänen\nvihastumiseensa. Minulla ei silloin ollut aavistustakaan, miltä tuntuu,\nkun raha-asiat ovat salaisesti huonolla kannalla ja kun siitä\nmuistutetaan.\n\nTyttären terävät kulmakarvat kohosivat hetkiseksi, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut sanoa: minä ymmärrän!\n\n\"Minä sanoin hänelle silloin\", jatkoi vanhus, \"että jos hän tahtoi\nasiasta tehdä raha-asian, niin ei minulla ollut muuta vastattavaa kuin\nei.\"\n\n\"Se oli oikein; kiitoksia, pappa\", sanoi jääkuningatar; ja siinä\nkatseessa, jonka hän loi vanhukseen, olin minä näkevinäni jotain säälin\ntai hellyyden tapaista.\n\nIsä värisi vielä tuntuvammin.\n\n\"Sinä ... sinä voit tehdä sen uudestaan, jos tahdot\", lausui hän\ntuskallisesti. \"Vielä voi kirjoittaa; ei se ole liian myöhäistä.\"\n\n\"Ei, minä en tahdo tehdä sitä uudestaan.\"\n\nHän kääntyi ja meni omaan huoneeseensa. Hän oli jäykkä ja kylmä kuten\naina. Mutta minusta näytti, että hän oli hieman kalpeampi kuin\ntavallisesti.\n\nPari kuukautta sen jälkeen vietti kosija häitään hänen ystävänsä\nkanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn olentoja, jotka ovat tulleet maailmaan kätkien itsessään yhden\nainoan intohimon siemenen: halun tuntea ihmisiä ja ihmiskohtaloita.\nKoeta jollekulle heistä antaa mitä tietoa hyvänsä, mikä ei koske\nihmisyksilöitä -- se jää kuolleeksi ijäti. Mutta anna jonkun nimen\nsuhahtaa hänen korvansa ohi jossain satunnaisessa puhelussa, ja hän\nkätkee sen muistoonsa. Ja vuosikausia sen jälkeen voi muita irtonaisia\npiirteitä tulla lisäksi, tulla aivan sattumalta. Mutta vaikka hän ei\nkoskaan ajattele ja mietiskele sitä, keräytyy kaikki pikkupiirteet\nhänen muistossaan tämän nimen ympärille, ja lopulta näkee hän jo selvät\nkasvot. Ja elämä voi useampia kertoja viedä hänet yhteen näiden\nkasvojen kanssa, taikka niiden ohitse ja vähitellen kasvaa näistä\nkasvoista kokonainen elävä ihminen. Ja tämä ihminen on kohtalo, joka\nkerran liitää maan yli kuten pilvi taivaalla ja joka ei koskaan tule\ntakaisin aivan samanmuotoisena.\n\nSillä tapaa satuin sivuamaan sitä miestä, joka kerran pyysi\ntanssijaiskuningattareni kättä ja oli saada myöntävän vastauksen.\nVuosia kului ja minä opin tuntemaan hänet itsensä, hänen kotinsa, hänen\nvaimonsa, hänen lapsensa; minä näin hänet jokapäiväisessä elämässään,\njossa vasta oppiikin ihmisen tuntemaan perinpohjin.\n\nMinä muistin tuon pienen kosintakohtauksen, mutta sillä ei näyttänyt\nolevan mitään merkitystä hänen elämässään. Minä luulin, että hänen\ntunteensa oli ollut hetken oikku ja että hän nyt oli unohtanut tuon\nkaiken jo aikoja sitten. Luulinpa niinkin, että hän oli iloinen niistä\nrukkasista, jotka oli saanut, sillä vaikka olin melkein kokonaan\nkadottanut näkyvistäni tuon entisen kaunottaren, tiesin kuitenkin, että\nhänen mielenlaatunsa oli pahentunut vuosia myöten ja että hän nyt oli\nkoko ympäristönsä kauhu.\n\nTämä mies tuntui kovalta ja kylmältä kuten se nainen, jota hän oli\ntavoittanut; mutta sinä pantsarina, jona tuolla naisella oli ollut\n\"säännönmukaisuus\", oli tällä miehellä uskonto ja velvollisuus. Hän\nkuului ankaraan lahkokuntaan, joka hylkäsi kaikki maalliset huvit ja\njonka vaatimukset itseänsä ja muita kohtaan menivät säälimättömyyteen\nsaakka.\n\nEn koskaan ole nähnyt ihmistä niin yksinäistä kuin tämä mies, hän tunsi\nyksinäisyytensä ja hän kärsi siitä. Hän kaipasi äärettömästi hellyyttä\nja häneltä puuttui kokonaan kykyä saavuttaa sitä.\n\nUmpimielisten ihmisten halu lähestyä toisiaan saattoi hänet, huolimatta\nsuuresta iän erosta, vähitellen lähestymään minua jonkinmoisella\nkylmällä ystävyydellä.\n\nMinä tunsin niin paljon hänen elämästään, että hän tuskin arveli\nmaksavan vaivaa peittää loppuakaan. Hänen oli tapana puhua kaikesta,\nvarsinaisesti uskomatta asioitaan minulle, ikäänkuin minä tietäisin\nkaikki jo entisestään.\n\nHänen vaimonsa oli hänelle täydellinen vastakohta: hyvä kaikkia\nkohtaan, siksi että hän ei osannut olla paha, veltto ja huolimaton.\nKunhan hän vaan pääsi kuulemasta nuhteita, oli hän onnellinen; halu\nliittyä johonkin ihmiseen läheisemmin kuin kaikki muut häneen oli\nhänelle aivan vieras, Hän oli kuin älytön pieni kotikoira, joka\nheiluttaa häntäänsä kaikille, ilman eroitusta, siksi että potku on\npotku, tulipa se mistä päin hyvänsä.\n\nHeidän avioliittonsa oli niin rikas lapsista ja niin köyhä onnesta,\nettä heidän kotinsa oli täydellinen lastenkasvatuslaitos, ilman\nvähintäkään valoa tai päivänpaistetta tai mielen ylennystä.\n\nIsän suruksi tuli lapsia toisensa perään maailmaan, ja kaikilla oli\näidin paksut kasvonjuonteet ja äidin tylsä, haluton mieli.\n\nItsessään oli miehessä tuota virkeää, väsymätöntä pontevuutta, joka\nikäänkuin ahnaana ja nälkäisenä tahtoo ryhtyä kaikkeen, omistaa kaikki.\nHän tahtoi kiihoittaa poikiaan ja tyttäriään saavuttamaan päämääriä,\njoihin hän ei itse voinut päästä.\n\nHän työskenteli yli-inhimillisellä kestäväisyydellä hankkiakseen varoja\nheidän kasvattamiseensa, hän tahtoi heidän kauttansa, kuten ojanteiden,\njohtaa tietoa ja oppia taloonsa, mutta kaikki teki tyhjäksi se\nvelttous, joka hitaasti levisi laajemma ja syvemmä koko taloon. Näytti\nsiltä, kuin pitäisi jonkun ihmeen tapahtua, ett'ei se valtaisi miestä\nitseäänkin.\n\nElämän edeltäpäin arvaamattomat hyrskyt heittivät minut taas kauvas\npois, ja hänkin jäi näkyvistäni, kuten ennen oli jäänyt Bella. Vasta\nmonen vuoden kuluttua näin Bellan jälleen. Me asuimme samassa\nhotellissa, johon molemmat aioimme jäädä yöksi, ja hän näytti olevan\niloinen nähdessään minut. Olinhan minä ihminen, jonka kanssa hän\nsaattoi puhua menneistä päivistä. Hän tuntui nyt olevan hyvin yksin.\nHänen vanhempansa olivat kuolleet ja hänen kauneutensa oli mennyt. Hän\nvietti huolekasta elämää, hän oli köyhä ja tottumaton tulemaan toimeen\nomalla työllään.\n\nMinä olin läpimatkalla ja luulin saavani viettää muutamia oikein ikäviä\ntunteja siinä jäykässä maaseutukaupungissa, ennenkuin tulisi makuuaika.\nOlin sentähden mielissäni, kun sain nähdä vieraat kasvot teepöytäni\nääressä, vaikka ne eivät herättäneetkään pelkkiä hauskoja muistoja.\n\nHän näytti unohtaneen erotuksen ijässämme ja entiset suhteet; minä olin\nnyt hänen vertaisensa ja hänellä oli tarve kerran puhua suunsa\npuhtaaksi. Siten uskoi hän minulle salaisuutensa, jota en kysellyt,\nmutta joka antoi minulle kummallisen lisäyksen tietoihini ihmisluonnon\nnureista puolista -- niistä puolista, joiden olemassaoloa ei kukaan\noikea jäsen moitteettomien yhdyskunnassa tahdo myöntää.\n\nKas tässä, mitä hän kertoi:\n\nEntinen kosija seurusteli erään Bellan serkun kanssa, jonka kodissa\nBella isänsä kuoleman jälkeen oli saanut turvapaikan joksikin ajaksi.\nBella ja tuo entinen kosija olivat alusta pitäen kohdelleet toisiaan\nkuin tavalliset vanhat tuttavat. Kerran kun serkku vietti\nsyntymäpäiviään loistavasti ja juhlallisesti -- siellä oli musiikit,\nvärilyhdyt ja paljon vieraita -- oli Bella kävellyt puutarhassa\npuhellen vanhan ihailijansa kanssa. He olivat tulleet syrjäiselle\nkäytävälle ja siellä oli hän äkkiä kysynyt Bellalta, oliko hän\nedeltäpäin käskenyt isäänsä antamaan kieltävän vastauksen hänen\nnaimatarjoukseensa. Ja kun Bella sanoi hänelle, että asian laita ei\nollut niin, oli hän puhjennut kiihkeisiin sanoihin ja sanonut, että tuo\nväärinkäsitys oli ollut parantamaton onnettomuus heille molemmille. Hän\noli selittänyt, että hän pelkästä suuttumuksesta ja loukatusta\nylpeydestä -- näyttääkseen hänelle välinpitämättömyyttään -- oli nainut\nnykyisen vaimonsa. Hän oli sanonut Bellalle, ett'ei hän koskaan ollut\nvoittanut tunnettaan ja että hän Bellan kanssa -- ainoastaan Bellan\nkanssa -- olisi ollut onnellisin mies maan päällä. Ja huolimatta Bellan\nvastustuksista oli hän vetänyt hänet vasten rintaansa ja vaatinut häntä\nsanomaan, että hänkin oli pitänyt hänestä, ett'ei hänkään ollut\nunhottanut.\n\nTuo kaikki oli tullut niin odottamatta ja niin valtavasti; se oli ensi\nkerran, kun joku mies häntä kohtaan unohti, mitä järjestys ja hyvä tapa\nvaati. Se oli ensi kerran, kun tuo ennen niin ihailtu tanssijaisdaami\nkuuli rakkaudentunnustuksen -- ja se tuli, sittekun kauneus oli mennyt,\nonnen mahdollisuus kuollut; sen teki nainut mies, yhdeksän lapsen isä.\n\nMinä katsoin ylös häneen hämmästyneenä; hän käveli edestakaisin\nlattialla ja kertoi. Ja siinä hänen kertoessaan tuntui, kuin olisi koko\nkohtaus eletty minun silmieni edessä. Hänellä oli aina ollut se lahja,\nettä hän taisi kertoa vilkkaasti, tuoden ilmi kaikki vivahdukset\nmielialansa mukaan, ja silloin hänen kasvoissaan ei ollut tuota jäykkää\nilmettä, joka teki ne muulloin niin kylmän näköisiksi.\n\nOlin näkevinäni tuon vakavan uskonvimmaisen miehen intohimonsa\nvaltaamana; tuon kummallisen kaksinais-ihmisen, askeetin, jolla oli\nsuuri lapsilauma; lämminverisen, kylmän egoistin, joka aina oli\nhalajanut voida sulaa rakkaudesta toista olentoa kohtaan, pehmetä ja\nolla onnellinen.\n\nMinä näin puiden latvat tummina kohoavan heidän päänsä yli ja\nkuvastuvan vaaleaa kevättaivasta vastaan ja lehtien välitse\nvälkähtelevän kaukaa valon noista monivärisistä lyhdyistä.\n\nMinä kuulin tuon kovan äänen ikäänkuin suonenvedontapaisesti päästävän\nilmoille nuo vastoin hänen tahtoaan esiin tunkeutuvat sanat ... samalla\nkuin torvisoiton sävelet kaikuivat kaukaa valssitahdissa kartanosta,\njossa tanssittiin. Ja minä ymmärsin hänet -- tuon kaksinaisihmisen --\naskeetin.\n\nBella ei puhunut minulle, siinä astuessaan. Hän ei halunnut kuulla\nkeskeytyksiä ja sekaannuksia. Hän puhui saattaakseen ilmoille kaikkea\nsitä, jota hän niin kauan oli kantanut sydämessään. Minä olin vaan\narvoton välikappale, ja se oli vaan sattuma, että hän valitsi juuri\nminut uskotukseen. Hän kertoi edelleen: Seuraavana päivänä oli mies\ntullut serkun huoneeseen, kalpeana ja riutuneen näköisenä. Näytti\nsiltä, kuin hänen luvaton rakkautensa olisi ollut synti vasta nyt,\nilmoille päästyään, ja uskonnollisessa kiihkossaan tahtoi hän, että he\nkumpikin omalla tavallaan sovittaisivat rikoksensa jollain salaisella\nkatumuksenharjoituksella. Hän oli, sittemmin häntä tavatessaan,\npelästyttänyt häntä orjallisella munkkiuskollaan yhtä paljon kuin ennen\nrakkaudenpuheillaan; Bella oli pelännyt hänen kenties menettävän\njärkensä ja oli kiiruusti lähtenyt pois niiltä seuduin näkemättä häntä\nenää koskaan.\n\nHän luuli, että synkät, liialliset uskonnonmietiskelyt ynnä katumus ja\nyhä lisääntyvät taloudelliset huolet olivat täydellisesti murtaneet\nhänet. Kuukausi sen jälkeen oli hän sairastunut aivokuumeesen, joka\nmuutamia päiviä kestäneen lakkaamattoman hourailun jälkeen lopetti\nhänen elämänsä.\n\nSe, että jotain sellaista kuin tuo kohtaus puutarhassa oli voinut\ntapahtua, oli ikäänkuin järkähyttänyt Bellan tavalliselta tolaltaan.\nSen ankaran käsityksen mukaan, joka hänellä oli sopivaisuudesta, ja\nsiitä, mikä naiselle käy laatuun, oli häneen tullut jonkinmoinen tahra\nsiitä, että mies ylipäänsä oli _uskaltanut_ sellaista; ja kun se oli\nnainut mies, niin oli se hänen silmissään rikos. Hän tunsi ikäänkuin\ntarvitsevansa saada torjua päältään kaiken epäilyksen siitä, että hän\nmitenkään olisi osallinen tuohon rikokseen. Hän ei ollut enää niin\nvarma itsestään, ei enää niin varma moitteettomuudestaan; ja hän oli\nalkanut hämärästi aavistaa, että maailma oikeastaan ei ollut niin\nkiiltävä -- eikä voinut olla niin kiiltävä -- kuin hän ennen\nlikipääsemättömyydessään oli luullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaisi olla noin neljä vuotta sen jälkeen, kun minä taas näin entistä\nihailemaani, vaikka pelkäämääni hirmuvaltijatarta.\n\nSe, minkä näin, saattoi minut melkein pelkäämään elämää, pelkäämään\nihmisiä, pelkäämään itseäni. Se on niin kamalaa, kun kaiken täytyy\nmurtua, rappeutua, tulla tyhjäksi, kun köyhyys, sairaus ja vuodet\nvoivat niin täydellisesti hävittää sen, mikä kerran oli nuorta ja\nraitista ja hurmasi silmäämme. Minut valtasi tuska, ikäänkuin olisin\naaveen nähnyt. Ihminen rappiotilassaan on hirvittävin kaikista\nvaroituksista; ja minua pöyristytti, kun näin tuon olennon, joka kerran\noli ollut niin ihailtu, jumaloitu ja kunnioitettu. Minusta tuntui,\nkuin elämän toivoton viisaus olisi huutanut minulle: taantumista,\ntaantumista, taantumista! Ja minut valtasi kova ahdistus ajatellessani,\nkuinka me elää rehjustamme kurjimmassakin ja alentavimmassakin\nmuodossa ... ja että sitä pidetään parempana, luvallisempana kuin\nkuolla, ennenkuin kaikki häviää.\n\nKoditonna kuljeskellessani oli kotinani se paikka, minkä milloinkin\nolin joksikin viikoksi asuinpaikakseni valinnut, ja minun luokseni tuli\ntuo koditon olento. Hämmästyen hänet näin ja peläten ojensin hänelle\nkäteni.\n\nMeidän kaunis, ylpeä Bellamme, joka kylmillä hymyilyilläsi olit\nvoittanut niin monen miehen rakkauden, viskataksesi sen pois\nlähestymättömässä, järkähtämättömässä majesteetillisuudessasi -- sinäkö\nse olit!\n\nYli viidenkymmenen vuoden oli hän elänyt, ja kauneudesta ei hänessä\nnäkynyt jälkeäkään, ainoastaan leuvan ja nenän muoto oli säilynyt\nvuosien vaikutukselta, mutta suora nenä oli punainen ja leuka pisti\nliiaksi esiin sentähden, että kaikki hampaat olivat lähteneet. Otsassa,\njossa ennen ainoastaan kaksi neulanhienoa juovaa tuskin huomattavasti\nilmaisi kiivaan mielenlaadun vaihteluja, siinä nähtiin nyt terävien\nliikkuvien ryppyjen muodostamissa ruuduissa ja rannuissa koristelematon\nkertomus lemmettömästä, itsekkäästä elämästä ja katkeran, vihaisen\nmielen kaikista sisällisistä hävityksistä.\n\nHän oli matkustanut junalla ja haisi väkeviltä juomilta, kun hän tuli.\nHän oli laiha, ruskeaksi paahtunut ja kurttuinen. Leuka näytti olevan\nsidottu kaulaan kahdella nahkan alla kulkevalla suonenjänteellä.\n\nInho ja sääli taistelivat mielessäni. Oli niin inhoittavaa nähdä -- ja\nniin raskasta ajatella, kuinka hän askel askelelta, melkein vastoin\ntahtoaan, oli mennyt alaspäin, siihen, missä hän nyt oli.\n\nMinä annoin kattaa pöydän hänelle ja hän söi niin halukkaasti, niin\nhillitsemättömän ahnaasti, että siitä huomasi kunnollisesti laitetun\nruoan olevan hänelle harvinaista.\n\nKun hän alkoi lämmetä ja kyllästyä, näytti siltä, kuin alkoholin\nvaikutukset olisivat vähenneet; hän tuli ainoastaan puhelijaaksi. Ja\npaljon hänellä oli kerrottavaa.\n\nMitä enemmän hän puhui ja mitä enemmän hän tuli vakuutetuksi siitä,\nettä minä kuuntelin tarkkaavasti, sitä enemmän katosi tuo entinen ylpeä\njäykkyys, joka oli ikäänkuin jalostanut kaikki, mitä hän oli sanonut ja\ntehnyt, niin että hän saattoi olla tyly ja ilkeä, tuntumatta koskaan\nraakamaiselta. Nyt oli hän saanut uuden puhetavan; huomasi hyvin, että\nhänen oli täytynyt liittyä seurapiiriin, joka oli monta porrasta\nalemmista kerroksista, ja että hän tottumuksesta oli oppinut puhumaan\nsamaa kieltä kuin hänen ympäristönsä. Kaikki varovaisuus oli poissa.\nMinä sain sen käsityksen, että hän puhui, ei niinkuin edellisellä\nkerralla tunnelmansa valtaamana, vaan että hän voisi puhua siitä\nmilloin tahansa ja kenelle tahansa, joka vaan tahtoi häntä kuunnella ja\njoka sattui hänen eteensä.\n\nHän kertoi vuokranneensa huoneen pienestä kylästä, joka oli muutaman\npeninkulman päässä sieltä. Hän ei ollut tiennyt, minne hän tiensä\nsuuntaisi; hänellä oli aikomus perustaa pieni kauppa, mutta vielä ei\nsiitä ollut tullut mitään. Hän mainitsi sen henkilön nimen, joka oli\nhänen vuokra-antajansa, ja minä tunsin hänet varsin hyvin ulkonäöltään\nentisiltä ajoilta. Minä olin nähnyt hänen vilahtavan ohitseni silloin\ntällöin vuosien kuluessa.\n\nHän oli oluenlaskija ja hänen punainen harmaanvalkean tukan ympäröimä\nnaamansa oli ikäänkuin kylttinä hänen kaupalleen.\n\nTämä mies tahtoi naida hänet, kertoi hän, mutta koska hän oli leskimies\nja pari lapsista olivat täysi-ikäisiä, oli hänellä vaikea saada kaikki\nselväksi pesänkirjoitusta ja perinnönjakoa varten. Heidän täytyi\nsentähden odottaa tuota tuonnemmaksi. Ukko oli kumminkin hyvin hyvä\nhänelle, hänen ei tarvinnut maksaa vuokraa, hän sai turvetta uuniinsa\nja olutta niin paljon, kuin vaan tahtoi juoda.\n\n\"Ymmärräthän -- kunnollista ruokaa ei minulla ole varaa ostaa, eikähän\nse maksa vaivaa valmistaa yhdelle hengelle.\"\n\nRaukka! Mitenkähän hän osaisikaan valmistaa ruokaa. Hän katsoi arasti\nminuun ja näytti niin selvästi tuntevan alennuksensa, että sydäntäni\nvihlasi.\n\n\"Onko sinusta ... hyvin tyhmää, että minä -- vanha ihminen -- menen\nnaimisiin?\" kysyi hän. \"Mutta eihän minulla ole, millä elää. Kaksi\ntuhatta kruunua -- se on koko pääomani -- ja yhä vanhemmaksi tulen. Hän\ntulee hyvin toimeen -- minä saan palvelijan, joka hoitaa kyökkiä, minä\nen tarvitse enää nousta ylös lämmittämättömässä huoneessa talvella enkä\nitse keittää kahviani, en tarvitse kantaa puita ja vettä... Onko\nsinusta se hyvin tyhmää?\"\n\n\"Ei\", vastasin minä, tuntien kulkussani kummallisen kuristuksen. Mitäpä\ntässä hyödytti viisasteleminen. Kaikki teoriiat murenisivat kuitenkin\nmurskaksi tämän olennon itsensäsäilyttämisvietin alle -- elämän oman\njärkähtämättömän vaatimuksen.\n\nMutta minä ihmettelin, mikä jäännös hänen vanhasta lumousvoimastaan se\noli, joka oli saanut tuon vanhan oluenpanijan tarjoamaan hänelle kodon\nsiitä hinnasta, että hän tulisi hänen vaimokseen.\n\nHän istui hiljaa ja ääneti pöydän ääressä ja ryypiskeli kahviaan; ja\nminä katselin häntä. Kuinka tuon ylpeän mielen kuitenkin on täytynyt\nkärsiä, alentuessaan aste asteelta! Mistä löytääkään naisen, joka on\nkyllin voimakas kestämään sairautta, köyhyyttä, vanhuutta ja\ntyöttömyyttä, tarttumatta siihen käteen, joka hänelle ojennetaan.\n\nTuo entinen tanssijaisdaami, jolla oli ollut niin monta valittavana, ja\njoka oli hyljännyt niin monta tarjousta siksi, että kosija ei ollut\nkylliksi rikas, taikka siksi, ett'ei hän tahtonut myydä itseänsä --\nmistä minä sen tiedän! -- hän oli nyt antava pois surkeat jäännökset\nsiitä, mitä hän oli ollut -- ostaakseen sillä itselleen kurjan\nelatuksen.\n\nJa ne harvat, joiden korville tieto tästä halvasta naimisesta oli\ntuleva, kohottaisivat olkapäitään halveksien ja inhoten, sillä tämän\nvanhan kuihtuneen naisen morsiusvuoteen ympärille ei siroiteltu mitään\nsovittavia kukkia.\n\nJa kuitenkin ... kuitenkin...\n\nKaunis, ylpeä Bella, noinko sinulle piti lopulta käymän!\n\n1888.\n\n\n\n"]