[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLM5kcXHhTr4ZHfIRSlh7o3-Ag295675D_zC3KP0QuOw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},542,"Marianne-rouva","Ahlgren, Ernst (oik. Benedictsson, Victoria)",1850,1888,"542-ahlgren-ernst-rouva-marianne","542__Ahlgren_Ernst__Rouva_Marianne","Romaani","romaani",[],[],"fi",1887,1890,74901,468726,false,40761,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Marianne-rouva: Romaani\" by Victoria Benedictsson is a novel written in the late 19th century. The story centers around Marianne, a young woman who is confronted with a marriage proposal from Börje Olsson, a farmer whom she does not know well. The narrative explores themes of societal expectations, romance, and personal agency as Marianne navigates her feelings and decisions regarding her potential future with Börje.  The opening of the novel introduces Marianne as she excitedly shares Börje's unexpected marriage proposal letter with her mother. Their conversation reveals Marianne’s uncertainty about the man behind the proposal, as she only met him briefly during a summer visit. The dialogue captures the dynamics of her family, particularly her mother's supportive yet pragmatic approach toward the potential union due to Börje's wealth. Marianne’s feelings towards Börje are complicated, a mix of intrigue and apprehension, setting the stage for her emotional journey as she considers the implications of marriage and her own desires. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Dahlberg, Auk.",284,"Realistinen romaani kertoo nuoresta Mariannesta, joka avioituu maanviljelijä Börjen kanssa ja muuttaa kaupungista maalle. Teos kuvaa avioliiton arkea, säätyeroja ja naisen pyrkimystä löytää paikkansa ja merkityksellistä tekemistä maalaistalon emäntänä.","Ernst Ahlgrenin 'Marianne-rouva' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 542.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MARIANNE-ROUVA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nERNST AHLGREN [Victoria Benedictsson]\n\n\nSuomentanut Auk. Dahlberg\n\n\nPorissa,\nAxel Bergbomin kirjapainossa,\n1890.\n\n\n\n\n1.\n\n\nPienen ruokahuoneen ovi aukeni ja Marianne astui sisään.\n\nÄiti istui kyökki-käsiliina polvilla ja kiskoi kuoria äsken kaltatuista\nmanteleista.\n\n\"Äiti, minä olen saanut sellaisen ihmeellisen kirjeen\", sanoi Marianne\nja asettui pöydän ääreen.\n\n\"Minkä johdosta sitten?\"\n\n\"Lukekaa itse.\" Hän antoi kirjeen, rouva Björk pyyhkäisi käsiään, otti\nsen ja rupesi lukemaan. Marianne istahti toiselle puolen pöytää\nodottamaan.\n\n    \"Neiti!\n\n    Koska minua eivät miellytä pitkät johdatukset, kysyn minä\n    lyhykäisesti: tahdotteko tulla vaimokseni. Minä kyllä käsitän,\n    että sellaiseen kysymykseen voi olla vaikea vastata noin\n    äkkipikaa, varsinkin kun niin vähän minua vasta tunnette.\n    Minä en odotakkaan, että te nyt paikalla vastaisitte myöntymällä.\n    Mutta jos te mielestänne ette koskaan voi muuten vastata, kuin\n    en, niin ei luonnollisesti mikään estä teitä sitä paikalla\n    lausumasta. Jos sitä vastoin aikaa voittaen luulette voivanne\n    minusta enemmän pitää, kuin nyt, niin on parasta, että tulemme\n    tuttaviksi mitä pikemmin sitä parempi, ja pyydän siinä tapauksessa\n    saada käydä tervehtimässä teidän vanhempianne. Minä pyydän,\n    ettette ole millännekään tämän kirjeen kuivakiskoisuudesta. Se\n    johtuu siitä, etten tahdo lausua sanaakaan enemmän kuin täytyy,\n    sillä jos tarjoumukseni hylkäätte, on sitä parempi meille\n    molemmille, mitä vähemmän tästä asiasta on puhuttu.\n\n    Pikaista vastausta pyydetään.\n\n                                             Kunnioittavaisesti:\n                                              _Börje Olsson_.\"\n\n\"Olsson? -- Minä en tunne edes nimeä\", sanoi äiti ajatuksissaan pitäen\nkirjettä kädessään ja katsellen Mariannea.\n\n\"Hän on maanviljelijä, ja minä tapasin hänet Hallstorpin pappilassa,\nkun olin siellä viime suvena.\"\n\n\"Minä en ole kuullut sinun koskaan häntä mainitsevankaan. Minkälainen\nmies hän on?\"\n\n\"Niin, tiedättekös äiti, sitä tuskin voin sanoa; minä muistan häntä\naivan vähä. Hän on nuori -- kuusi-seitsemän-kolmatta ehkä täyttänyt --\nhyvin hiljainen, ja noin niinkuin ihmiset yleensä.\"\n\n\"Onko hän niiltä seuduin?\"\n\n\"Ei, ei juuri. Hän oli tullut junalla, oikeastaan jollain asialla,\nluullakseni, vaan hänellä oli tapana aina jäädä päivälliselle.\"\n\n\"Sitten?\"\n\n\"Niin, herra jumala, enhän minä tunnekkaan sitä ihmistä!\"\n\n\"Osoitetaanko hänelle mitään kunnioitusta?\"\n\n\"Sen kyllä luulen. Hänestä pidettiin paljon pappilassa. Minä luulin\nmelkein toivottavan häntä vävypojaksi sinne.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi rouva Björk päästen selville. Asian niin ollen hänen\ntarjoumuksensa ei varmaankaan ole ylönkatsottava, ajatteli hän.\n\"Eikökän ole parasta, että menemme isän luokse?\"\n\n\"Kyllä kai.\"\n\nMarianne nousi. Rouva Björk pani varovasti kyökki-käsiliinan kokoon ja\nasetti sen pöydälle. Marianne kulki edellä ison, kauniin huoneiston\nläpitse. Äiti tuli perässä vaappuvin askelinensa. Isä istui\nkirjoituspöytänsä ääressä selkä oveen päin, kun he tulivat sisään.\n\nHänestä näkyi ainoastaan harmaa yönuttu ja laineen tapainen, hyvin\nharmaahtava takaraiva, joka oli varsin kauniisti muodostunut.\nVaan kuullessaan oven aukeavan, kääntyi hän puoleksi ympäri\nkirjoitustuolinsa rautaruuvilla. Hänellä oli säännölliset kasvot,\nsileäksi ajeltu leuka, jossa oli pieni kuoppa ja joka oli jäänyt\nsyvälle harmaakähäräisten poskipartojen väliin, joita raudanharmaat\nviikset yhdistivät. Tuuheat, tummat kulmakarvat pistivät omituisella\ntavalla silmään harmaiden hiuksien ja suurien, kosteiden sinisilmien\nrinnalla. Koko miehessä näkyi olevan jotain huolellisesti hoidettua ja\nhyvin säilynyttä, ja kasvojen kaikki juovat kertoivat syntyneensä\nalituisesta hymyilemisestä, eikä suinkaan huolista.\n\n\"No mitä nyt?\" sanoi hän jörömäisen ääntä teeskennellen, \"rahaa, rahaa,\nrahaa!\"\n\nHän huitoi molemmilla isoilla käsillään ilmaa. Hänen äänensä tuntui\nkuin se olisi aina täynnä salaista naurua, joka pian tulisi kuuluville.\n\n\"Ei, tänään ei tarvita rahaa\", vastasi rouva Björk, siirtyen\nkirjoituspöydän kulman ohitse tuolille istumaan, \"vaan lueppas tämä\nkirje, jonka Marianne on saanut.\"\n\nIsä otti kirjeen ja luki.\n\n\"Kuka Olsson tämä on?\" kysyi hän lopetettuaan.\n\n\"Niin, minä tuskin tiedän; minä luulen, että hän on jossain paikassa,\njonka nimi on Tomtö\", vastasi Marianne.\n\nIsä päästi pitkän salaperäisen vihellyksen.\n\n\"_Sekö_ Olsson!\" sanoi hän, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan, \"sitten\non hän rikas.\"\n\n\"Sen kyllä luulen\", vastasi Marianne aivan levollisena, \"tunnetteko\nhänet isä?\"\n\n\"Niin, se tahtoo sanoa, kun hän osti tilan, kuulin minä hänen maksaneen\nostosummasta suurimman osan puhtaassa rahassa. Hän lienee pitänyt sitä\nnyt noin vuoden. Kuuluu olevan kelpo mies. Hän on ollut Munckebyssä\npehtoorina -- vai se hän onkin! No, mitä vastaat, tipuseni?\"\n\n\"Isäkulta, minä en ollenkaan tiedä mitä vastaisin\", sanoi Marianne\npistäen huulensa ulospäin vähäiselle tötterölle. joka oli hänelle\nomituista ja liiallisesti hemmoitellun lapsen tapaista. Hänellä oli\npieni sun ja jokseenkin turpeat huulet.\n\n\"Parasta on, että saat asiata ajatella. Minä hankin hänestä likempiä\ntietoja.\"\n\n\"Tee niin, isäkultaseni\", sanoi Marianne silittäen kädellään muutamia\nkertoja ympäri isän pyöreätä niskaa, kuin olisi hän tahtonut sorvata\nsitä vielä pyöreämmäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo seuraavana päivänä oli kamreeri Björk hankkinut kaikki tarpeelliset\ntiedot ja tullut niiden johdosta sangen tyytyväiseksi. Börje Olssonin\nnaimatarjous oli hyvin edullinen, sitä ei voinut epäillä.\n\nKamreeri Björk oli saanut tietonsa aivan varmoista lähteistä.\nNeuvoteltuaan ensin vaimonsa kanssa, meni tämä Mariannen luokse. Oli\njokseenkin myöhä, vaan Marianne ei ollut vielä alkanut riisua\nvaatteitaan, vaan istui ja luki kirjoituspöytänsä ääressä lampun\nvalossa. Äiti oli kokonaan liikutettu ja hänen poskillaan heloitteli\npienet punaiset valkeat.\n\n\"Niin, Marianne, nyt saat kirjoittaa hänelle, jos tahdot. Isällä on jo\nihan varmat tiedot, hän on hyvä mies, kelpo mies, ja hän on hyvin\nvarakas.\"\n\n\"Mutta hän on talonpojan poika.\"\n\n\"Oh, se ei tee mitään, kyllä hän sen vuoksi voi olla hyvinkin sievä.\"\n\n\"Niin, mutta sukulaiset? -- -- -- No niin, eihän mitään päätetä\nennenkuin isä ja äiti ovat häntä puhutelleet. Sitte saamme kuulla.\"\n\n\"Kirjoita nyt, että hän tulee sunnuntaiksi, minä hankin neljä\nruokalajia päivälliseksi.\"\n\nToivotettuaan suudelmalla toisilleen hyvää yötä, lähti äiti pois.\n\nMarianne otti esille soman pienen kirjepaperin, johon hänen nimensä oli\npainettu ja kirjoitti:\n\n    \"Herra Patruuni Olsson, Tomtö.\n\n    Kiitos kirjeestä. Toistaiseksi en voi mitään vastata muuta,\n    kuin että vanhempani lausuvat sydämestään teidän tervetulleeksi\n    tänne sunnuntaiksi. Kaikesta muusta päättäköön tulevaisuus.\n\n                                                    M. B----.\"\n\nNyt oli tiistai. Jo tuorstaina sai hän vastauksen.\n\n    \"Neiti!\n\n    Kiitoksia kirjeestänne, vielä enemmän kiitoksia niistä toiveista,\n    joita se loi tulevaisuuteeni, vaan niistä ei nyt sanaakaan. Minä\n    en ollenkaan tahdo, että te jonkun hätäellyn lupauksen kautta\n    tulisitte sidotuksi. Että tuntisitte itsenne aivan vapaaksi\n    päätöstä tehdessänne, en tahdo tähän kirjeeseen kirjoittaa 'sinä',\n    vaikka luonnolliselta tuntuukin, että niin tekisin. Älkää,\n    Marianne, mitä tahansa minusta arvelettekin, luulko, että minä\n    yhdellä ainoalla sanalla tahtoisin houkutella teitä vaimokseni.\n    -- Vapaasta tahdostanne minun, taikka muutoin ei ollenkaan!\n\n    Ja nyt yksi seikka sulkumerkeissä. Älkää koskaan kirjoittako\n    'patruuni' minun kirjeisiini. Minä kammon kaikkia arvonimiä,\n    ja tätä enemmän kuin muita. Kirjoittakaa maanviljelijä taikka\n    vaan lyhykäisesti herra.\n\n    Tuntunee ehkä hyvin omituiselta, että kirjoitan nyt pitkän kirjeen,\n    vaikka kohta tapaamme toisemme, vaan asia on niin, että minun on\n    vaikea välistä ilmaista puheessa ajatukseni ja tunnen helpotusta,\n    kun sen sijaan saan ne kirjoittaa.\n\n    Tämä on jäännös talonpoikaista ujoutta, josta minä kyllä toivon\n    pääseväni. Toistaiseksi minussa sitä on kuitenkin. Ja nyt löytyy\n    muutamia seikkoja, jotka teidän pitäisi tietämän ennenkuin\n    päätätte. Minun ulkonaisesta asemastani voitte kyllä saada tietoja\n    toiselta taholta, vaan minun sisällistä tai varsinaista ihmistäni,\n    jonka tunteminen teille kuitenkin täytyy olla kaikkein tärkein\n    asia, voitte tuskin muiden kautta oppia tuntemaan, sillä tarkkaa\n    tehtäissä minulla ei ole ollenkaan ystäviä; minä tarkoitan oikein\n    luotettavia ystäviä, muutoin on niitä minulla kuten muillakin.\n\n    Tahdon kertoa teille itsestäni ja koettaa olla vilpitön.\n\n    Minun vanhempani olivat talonpoikia. Isäni on kuollut, vaan äitini\n    elää, minulla on ainoastaan yksi veli, vanhempi kuin minä,\n    luultavasti hän on vanhaan kansan tapaan perinyt minun isäni\n    aseman. Äiti on ottanut osuutensa vanhasta omaisuudesta. Hän olisi\n    kyllä mieluummin muuttanut minun kanssani, sillä minä luullakseni\n    olen hänen rakkain lapsensa, vaan hän ei sentään hennonut luopua\n    paikasta, jossa hän oli asunut koko elinaikansa. Vanhat ihmiset\n    ovat kuin talokissoja, he vaihtavat mieluummin isäntiä kuin kotia.\n    Äiti elääkin aivan itsekseen eikä hänen tarvitse olla veljeni eikä\n    kälyni kanssa suuremmassa yhteydessä kuin itse tahtoo.\n\n    Opintoja en ole saanut koskaan harjoittaa, isäni mielestä oli\n    se tarpeetonta, ehkä olikin siihen katsoen, joksi minulla oli\n    aikomus, sillä maanmieheksi olin minä päättänyt ruveta joka\n    tapauksessa. Semmoinen taipumus oikein istuu sen ruumiissa,\n    joka kuten minäkin, on sukeutunut mieheksi maanviljelystoimien\n    keskellä. Ellen saa kylvää ja niittää, ellei minulla ole lehmiä\n    ja hevosia, en tunne elävänikään. Kyllähän minä olen ajatellut\n    muitakin pyrintöjä maailmassa löytyvän, vaan samassa olen tuntenut,\n    että _minä_ olen syntynyt maata viljelemään. Minuun nähden ei\n    voinut muu puheeksi tulla. Ennen renki, jos niin tarvittaisiin,\n    kuin oppinein professori. Sillä kaiken täytyy täällä maailmassa\n    olla oikealla paikallaan, muutoin ei mennä hyvästi eteenpäin.\n\n    Minä en siis koskaan ole käynyt alkeiskoulua, en koskaan oleskellut\n    yliopistossa; kyläkoulu, kansanopisto ja maanviljelysopisto, --\n    niissä on minun opintojeni määrä! En tätä sano valittaakseni.\n    Onhan meillä yltäkyllin kirjanoppineita. Isä oli vallan oikeassa.\n    Vaan huolimatta taipumuksestani maanviljelyyn olen minä sangen\n    tiedonhaluinen, minussa hehkuu himo saavuttaa tietoja, jotka\n    voisivat tehdä minusta monipuolisemmin kehittyneen ihmisen kuin\n    minä olen, ja jos te kirjoitukseni johdosta pidätte minua töykeänä,\n    pyydän teitä sentään uskomaan, ettei minun sisällinen ihmiseni\n    ole raaka.\n\n    Äitini ja minun kesken vallinnut sydämellinen väli on minuun\n    varmaan paljon vaikuttanut. Sanotaanpa, että ken on ollut hyvä\n    poikana, hänestä tulee kunnollinen aviomieskin.\n\n    Vaan eihän maksa vaivaa puhua! Minusta on perin mahdotonta keksiä\n    oikeita sanoja. Sitä paitse on minussa jotakin, joka tahtoisi\n    tunkeutua esiin, vaan jota minä nyt vielä vähän aikaa pidän\n    aisoissa. Minä olen käytännöllinen mies enkä salli mielikuvitukseni\n    liehua kaikkialla perässäni.\n\n    Hyvästi vähäksi aikaa!\n\n                                                  _B. O._\"\n\nMarianne oli saanut kirjeen juuri puolisen jälestä, kun hän oli\nnojollaan romaani polvilla lepotuolissa kammarissaan nauttien pientä\npäivällislepoa. Hän oli sysännyt kirjan syrjään kirjettä lukeakseen, ja\npäästyään loppuun jäi hän hiljaa paikoilleen tähystellen uneksivin\nkatsein ulos avaruuteen. Tunne todellisesta romaanista levisi hänen\nmielikuvitukseensa kuin lämmin sumu. Tämä kosintakirje kädessään, häät\ntakanaan. -- olihan hänellä oikeus uneksia.\n\nHänessä oli omituisesti sekoittunut terve ymmärrys ja liiaksi\njännitetty tunteellisuus. Vaikka tilaisuutta olisi useinkin ollut, ei\nhän koskaan ollut antautunut viattomaankaan rakkaus-seikkaan\nosalliseksi, sillä hän joka silmänräpäys muisti, että semmoisesta\nhänelle itselleen tulisi harmia ja etteivät tytöt koskaan voineet olla\ntarpeeksi varovaisia. Viekkaasti kuin koronkiskuri koetti hän\nhoukutella ihailijoiltansa niin monta näytettä heidän tunteestaan kuin\nmahdollista. Hänellä oli ihmeteltävä taito kiskoa naiselliselle\nsuloudelle näitä veroja, jommoisina olivat serenaadit, kukkavihkot,\nonnittelu-sähkösanomat, rekiretket ja monet muut, vaan koskaan ei hän\nantanut mitään takaisin. Hän oli ystävällinen ja liehakko ja keikailija\njuuri siihen hienoon määrään, että se pidettiin hyvään käytökseen\nkuuluvana. Hän ei millään muotoa ollut mikään lemmetön kaunotar, vaan\nhän ei koskaan unohtanut oivallista kasvatustansa.\n\nHän taisi nauttia silmäyksestä, kädenpuristuksesta, tanssista, johon\ntanssittaja osasi hänen kokonaan kiinnittää, ja huolimatta jokseenkin\ntäyteläisestä vartalostaan tanssi hän niin keveästi, pehmeästi,\nviehättävästi, ettei yksikään tyttö kaupungissa vetänyt vertoja\nhänelle. Tehtiinpä oikea väkirynnäkkö hänen järjestelmänsä johdosta\ntanssijaisissa. Vaan koskaan ei kukaan voinut tietää, tokko hän edes\nhuomasi näitä suosionosoituksia, jotka aina näyttivät häneen yhtä vähän\nvaikuttavan eivätkä koskaan saattaneet häntä ilmaisemaan vihaa eikä\ntunnetta toiselta puolen.\n\nVaan omassa mielessään liitti hän nämät salaiset riemuvoitot kaikkiin\nmuihin, huomattavampiin. Ne sanoivat hänelle, että vaikkei hän\nollutkaan kaunis -- jonka hän aina tunnusti naispuolisille ystävilleen\n-- niin oli hänellä ainakin kykyä miehiä arvostelemaan, jolla on\nsanottu äärettömän paljon enempi. Hän tiesi aivan hyvästi, mikä se oli,\njoka teki tämän magneettisen vaikutuksen toiseen sukupuoleen. Hänen\nvaatetuksensa edistivät aina joitakuita ominaisuuksia hänen\nulkomuodossaan. Itsensä vaatettaminen oli hänestä suloinen taide, ja\nhän osasi sovittaa kuosin oman makunsa mukaan.\n\nEikä vähän vaadittukaan keksintökykyä, kun tahtoi olla aina uusi, aina\nhuomiota herättävä.\n\nTanssijaisten jälkeinen päivä oli hänestä suuremman arvoinen kuin itse\ntanssijaiset. Silloin oli hän aina väsyksissä, ja äiti piti hänestä\nkahta hellempää huolta. Hän taisi silloin loikoa tunnista tuntiin\nlepotuolissaan pää nojautuneena sen selkälautaa vastaan ja silmät\nkiinni, vajonneena suloiseen nautintoon ja voipumiseen, komea huone\nympärillänsä. -- Äiti pani hänen tanssipukunsa korjuuseen ennenkuin\nMarianne nousi, sillä tätä aina iletti nähdä sitä, sanoi hän.\nAinoastaan viuhkansa hän tahtoi pitää esillä. Oli sanomattoman suloista\npitää sitä sormiensa välissä, kun muistinsa eleli uudestaan illan\ntapauksissa. Kuinka hauskaa oli puolittain nukkuen levätä siinä ihailun\nja ikävöimisen ilmakerroksessa, jonka hän vielä tunsi itseänsä\nympäröivän ja jota hän muun ilman muassa luuli täysin keuhkoin\nhengittävänsä, niinkuin kuihtuneiden ruusujen tuoksua! Silmäys,\nkosketus, joku mitättömyys voi asettaa hänet sellaiseen mielentilaan\nkoko päiväksi, jolloin äidin lemmelliset kädet häntä armastelivat ja\nhän oli väsynyt ja tyytyväinen.\n\nHieman tämmöiseltä tuntui hänestä nytkin, vaikkei mieliala\ntullut muistoista, vaan tulevaisuuden unelmista. Hän ajatteli\nmielikuvituksissaan sitä vaikutusta, jonka hän mahtoi tehdä tähän\nmieheen, johon hän itse niin vähän oli kiinnittänyt huomiotansa, että\ntuskin muisti hänen muotoansa. Hän tunsi heidän välillänsä olevan\nsuuren erilaisuuden; se rajoitteli hänen luulotelmiansa. Hän koetti\nkuvailla tätä miestä mieleensä. Hän luuli hänen luonnossaan olevan\njotain väkivaltaista, joka piileskeli tuon tyynen pinnan alla.\nTämmöinen huima vallattomuus, josta hän uneksi, -- siinä oli jotakin,\njoka kutkutti hänen kasvihuoneessa puhjennutta naisellisuuttansa, kun\najatteli olevansa semmoisen, melkein raa'an luonteen rakastama. Se oli\nvähän satumaista ja lumoavata sekä herätti uteliaisuuden miettimään\nmiten olisi, jos olisi tahdottomana, suojattomana annettu alttiiksi\nsellaiselle miehelle. Tätä juuri Marianne uneksi. Hänellä oli määrätön\nhimo tulla rakastetuksi ei ainoastaan ihmisenä eikä myöskään naisena,\nvaan melkein lapsena, joka vastustamatta antaa kuljettaa itseänsä\nvaikka mihin. Hyväilyillänsä kesyttää jonkun Loordi Rochesterin\njulmuuden, -- siitä olisi hänen päänsä voinut joutua pyörälle. Siitä\nnautti hän, kuin olisi hän laskenut mäkeä ja tuntenut samassa\nkauhistavaa väristystä. Mariannen kaltaiset luonteet osaavat tätä\narvostella.\n\nJos Börje Olsson olisi ollut köyhä, ei Mariannen mieleen koskaan\nolisi juolahtanutkaan häntä ajatella, silloin olisi hän aivan\nyksinkertaisesti saanut vaipua mitättömyyteen. Vaan isä oli varmasta\nlähteestä saanut tietää, että kalunkirjoitus isävainajan jälkeen oli\ntehnyt vähän enemmän kuin kaksisataatuhatta kruunua, ja niinä kahtena\nvuotena, joina Börje oli hoitanut perintöänsä, ei se suinkaan ollut\nvähentynyt. Ja raha antoi voimaa ja vapautta. Börje Olsson voi kyllä\nmennä naimisiin ja viedä vaimonsa kotiinsa, ja jokapäiväiseltä\nnäyttävän avioliiton helmoissa saattoi kyllä löytyä joku Rochester\npehmeiden käsivarsien kesytettäväksi.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSyyskuun päivä oli rankka ja kylmä, vettä virtaili kaduille ja solisi\nkaikista katon vesijohdattimista alas. Oli vallan päätä kysynyt, kuinka\naamupäivällä olisi päästy pojista ja perheeseen yhdistetyistä\nvuokralaisista, vaan heidät saatiin menemään kirkkoon. Vähän yli\nkymmenen piti Börjen tulla.\n\nJokainen tunsi olevansa vähän levoton. Äiti oli ryhtynyt kaikkiin\ntoimenpiteisiin päivällistä varten ja käveli nyt juhlapuvussa huoneesta\nhuoneeseen. Isä lipsutteli korvat hörhöllään ympäri huonettansa,\nvalmiina aukaisemaan, pienimmänkin kilinän kuultuansa. Marianne\nastuskeli edestakaisin pitkin vierashuoneen mattoa kädet selän takana\nja katsellen pieniä jalkojansa, joissa oli tummanpunaiset atlassikengät\nsuurine rosetteineen. Niiden anturat olivat niin ohuet, että jalka voi\nesteettömästi ja pehmeästi taipua jokaisella askeleella. Hänellä oli\nkapeat, hienosti muodostuneet jalat, joita ei koskaan tarvinnut\nlikistää, jotta olisivat pieniltä näyttäneet, ja jotka -- niinkuin\nkädetkin -- eivät näyttäneet olevan oikeassa suhteessa muuhun\nruumiiseen, joka nuorelle tytölle oli jokseenkin kookas.\n\nTottumus hiljaa tuuditella vyötäisiänsä, taaksepäin nojautuva niska ja\nlyhyt kaula loivat hänen esiytymiseensä jonkinlaista pehmeätä\nvallattomuutta, joka tarttui muistiin ja saattoi mieleensä palauttamaan\nhänen persoonaansa. Kukaan ei voinut häntä ajatella, muistamatta tätä\nluonteen mukaista käyntiä, joka oli laiskehtiva, nautinnouhimoinen joka\nliikkeessään.\n\nHänen tukkansa oli pieni, pehmeä ja kullanpaistavainen. Se oli koottu\nkorkealle päälaelle kreikkalaiseen solmuun, joten hiusten raja niskassa\njäi paljaaksi. Muutamat vallattomat suortuvat muodostivat seppeleen\nhänen otsallensa ja kaulaansa; ne olivat niin lyhyitä kammattaviksi ja\nolivat hentoja kuin hieno untuva.\n\nHän tunsi olevansa liikutettu, mutta ei tuntenut vastenmielisyyttä.\nViime päivinä oli asiaa pohdittu joka puolelta, ja mitä enemmän sitä\npohdittiin, sitä enemmän saatiin syytä Mariannen myöntymiseen. Koko\nsuvun tädit ja perheenisät pitivät hulluutena päästää mitään semmoista\npois käsistään, ja Marianne tuli tarkemmin perehtyneeksi isänsä\nrahalliseen kantaan, kuin hän koskaan oli ollut.\n\nKaikki viittasi siis kihlaukseen.\n\nKaikki tyyni oli koetettu pitää salassa Mariannen veljiltä, vaan\njollain tutkimattomalla tavalla näkyi heidätkin yleinen mielenjännitys\nvallanneen, vieläpä palvelustytötkin kyökissä aavistivat jotain\ntavatonta olevan tekeillä.\n\nHermoja koetteli se pitkäveteisyys, jolla minuutit kuluivat, ja\nyksitoikkoisesti solisi sade kadulla. Marianne käyskenteli ja\nihmetteli, mitä hänen pitäisi sanoman ja mitä Börjen pitäisi sanoman.\nHän oli mieleensä kuvaillut kaikki jo edeltäpäin, vaikka hän tiesi,\nettä todellisuus tulisi vallan toisenlaiseksi.\n\nSoitettiin. Hän säpsähti. Nyt oli hetki tullut!\n\nHän kuuli isänsä äänen eteisestä, sillä kaikki ovet huoneistossa olivat\nauki. Ja hän kuuli toisen äänen, jota ei tuntenut -- se oli matala\nmiesääni -- eteisen ovessa kuului askeleita, jotka sitten lähestyivät\nhuoneen kautta.\n\nVieras teki kumarruksen ja lähestyi sitten Mariannea, tulevan\nappivaarinsa seuraamana, joka kävellessään koetti pitää kurissa\ntyytyväistä hymyänsä.\n\nOdotus ja uteliaisuus oli niin teroittanut Mariannen silmät, että hän\nyhdessä sekunnissa oli päässyt koko persoonan perille kaikkine\nerityiskohtineen.\n\nPuku oli moitteeton, vaan käynnissä ja ryhdissä oli jotakin maalaista,\n-- jotain raskasta ja jäykkää.\n\nHän ojensi Mariannelle kätensä ja tervehti häntä kuin tavallista vanhaa\ntuttavaa. Hänessä oli vakavuutta, joka vaikutti toisiin.\n\nIstuttiin ja ruvettiin puhumaan tuulesta ja ilmasta. Välistä näytti\nhymy tahtovan päästä leikkimään kosijan kasvoilla; hän näkyi selvästi\npitävän asemaa ilveellisenä. vaan pysyi toki totisena. Appivaari oli\nnähtävästi enemmän hämillään kuin hän.\n\nKaikki asiaankuuluvat olivat olevinaan, kuin ei olisi mitään tavatonta\ntekeillä. Marianne istui ja teki havainnoita tulevaisesta sulhostaan.\nVaikea oli saada selville, pitikö häntä rumana vai ei. Hänellä oli\ntuuhea musta täysiparta, jota ei luultavasti ollut koskaan leikattu:\nmustat kiillottomat hiukset, jotka kähertyivät ohauksien kohdalla;\ntasainen auringon paahtama iho ja lyhyt suora nenä. Ei mitään tavatonta\nlöytynyt hänen muodossaan, ja se voi helposti haihtua mielestä. Sitten\noli hänellä vaaleat, harmaat silmät, jotka tummasta ihosta ja lyhyiden\nmustien kulmakarvojen alta kummallisella tavalla pistivät näkyviin.\nSilmät olivat tyynet, tarkkaavaiset, niin että ne vaivatta ja helposti\nnäyttivät voivan tunkeutua pohjaan asti kaikessa. Silmäkulmissa oli\nhänellä pieniä ryppyjä, jotka saattoivat silmät helposti näyttämään\nkujeellisilta.\n\nKun rouva Björk oli tullut sisään ja puhuttu kaikenlaista, sai isäntä\näkisti tärkeän kirjoituksen valmistettavaksi, jonka tähden hän anteeksi\npyydettyään lähti hetkeksi pois. Heti sen jälestä kutsui joku emäntää\ntalouden toimiin, ja nuoret jäivät yksikseen.\n\nTukala äänettömyys tuli pariksi silmänräpäykseksi.\n\n\"Noh?\" sanoi mies.\n\n\"Niin, mitä minun pitäisi sanoa?\"\n\nMarianne istui vähän matkan päässä ison akkunan vieressä salin\nnurkassa. Börje meni nyt hänen luokseen, niin että he joutuivat\nistumaan vallan vastapäätä toisiansa ja olivat molemmat täydessä päivän\nvalossa.\n\n\"Niin kauvan kun asia on tällä kannalla ei meistä ikänä tule kuitenkaan\ntuttavia,\" sanoi Börje, \"sillä, jos me yksinämme rupeamme\nseurustelemaan, saavat ihmiset vettä myllyynsä, ja jos toisia on aina\nmeidän kerallamme, emme koskaan pääse toisiamme lähemmäksi. Silloin\ntäytyy meidän, kuten nytkin, katsella toisiamme ja puhua kaikkea\nmahdollista tyhjää, jota emme edes omilla ajatuksillamme viitsi\nseurata.\"\n\nTämä nyt ei tuntunut ollenkaan siltä rajulta intohimolta, josta\nMarianne oli uneksinut, vaan tämä oli maltillista tyyneyttä, joka teki\nmiellyttävän vaikutuksen.\n\n\"Kyllähän se on totta,\" lausui Marianne ja hypisteli kädet polvilla\nviheriätä lehteä, jonka hän oli nyäissyt jostakin ruukkukasvista.\n\n\"Niin, ja tärkeintähän on meille tulla sellaisiksi ystäviksi, että\nvoimme näyttää toisillemme, minkälaisia olemme, ja että luottamus ja\nvilpittömyys voisi syntyä välillemme.\"\n\nOli omituista kuulla hänen puhuvan. Ääni ei ollut erittäin sointuva ja\nhän puhui harvaan ja johdonmukaisesti, omituista oli se, että Mariannen\nmielestä tämä ääni ei ollut vieras; hän luuli sen kuulleensa monta,\nmonta kertaa ja oppineensa siitä pitämään. Kaikki oli siten\nvallan toisin kuin hän oli odottanut, -- ei mitään kiihottavaa\nmielenliikutusta, ei mitään jännitystä eikä sydämen tykytystä.\n\nÄänettömyyden kestäessä oli Börje istunut häntä katsellen, ja nyt loi\nhänkin silmänsä ylös, ja he katselivat toisiansa silmiin, vaan Marianne\nei vastannut, loi vaan silmänsä punehtumatta taas alas.\n\n\"Eiköhän olisi sentähden parempi, että nyt jo menisimme kihloihin?\nKoska ei ole ollut mitään rakkaushistoriaa eikä muutakaan välillämme,\non luullakseni parasta alkaa siitä syrjästä.\"\n\nMarianne loi silmänsä ylös melkein pelästyneenä.\n\n\"Niin niin,\" sanoi Börje vakavan leikillisesti, \"kyllä semmoinenkin\ntulee, vaan kaiken täytyy saada kasvaa ja itää itsestään, eipähän liene\nvallan tärkeätä, syntyykö se kihlauksen toisella tai toisella\npuolella.\"\n\nKummallinen ihminen! Nyt veti Marianne suunsa nauruun.\n\n\"Asia on niin, että minä haluan saada kaikki selväksi, jotta voisimme\nseurustella kuin ihmiset, sillä tämä on vaan paljasta ilveilyä.\"\n\nToista vähän suututti kuin toinen voi olla noin levollinen. Oliko\ntämmöinen kosimista! Marianne istui ja lykerteli viheriätä lehteä\nsormiensa välissä, jotta se tuli aivan pehmeäksi.\n\n\"Nyt olen _minä_ puhunut,\" sanoi Börje suoralla, leikillisellä\ntavallansa.\n\n\"Minun mielestäni on narrimaista, että me näin vieraina toisillemme\nkuin nyt, menemme kihloihin,\" sanoi Marianne ja lensi tulipunaiseksi\ntietämättä minkä tähden.\n\n\"Oh, minä ymmärrän!\" sanoi toinen äkkiä, ja näytti sitten\nsilmänräpäyksen etsivän sanoja, \"minä ymmärrän vallan hyvästi; vaan\neikö ole parempi ilveillä toisille sen aikaa, kuin että ilveilisimme\nkeskenämme ja olisimme olevinamme kuin ei olisi naimiskaupoista eikä\nmuusta siihen suuntaan puhuttukaan?\"\n\n\"Kyllä, mutta\" -- -- --\n\n\"Niin sitähän minä tarkoitan, nyt tunnette olevanne arka minua\nvastapäätä ollessanne. Se on luonnollista, teidän täytyykin --\nsellaisen tytön kuin te. Te ette voi olla ajattelematta, että minun\ntäytyy olla raaka, koska olen talonpojan poika, ja sentähden pelkäätte\nte, ennenkuin lämpimämpi ja täydellisesti yhteinen tunne on syntynyt\nvälillemme, antaa minulle kihlatun miehen oikeuksia. Eikös ole niin?\"\n\n\"En tiedä,\" vastasi Marianne niin hiljaa kuin olisi hän ainoastaan\nvetänyt syvään henkeänsä. Kuinka toisin oli hänen oma mielialansa, kuin\nhän oli mielessään kuvitellut! Hän tunsi olevansa ujo ja totinen\nikäänkuin hän olisi ollut vallan toisenikäinen. Hän ei koskaan ollut\ntuntenut itseänsä niin nuoreksi kuin nyt.\n\n\"Vaan sitä sinä et saa ajatella, Marianne,\" sanoi mies nojautuen\ntuolillaan eteenpäin luomatta silmiänsä ylös, \"meillä talonpojillakin\nvoi olla hienotuntoisuutta, vaikka meistä sitä ei uskota.\"\n\n\"Ettehän te ole talonpoika!\" Marianne melkein huusi nämät sanat\npelästyksissään.\n\n\"En ulkonaisesti, en. Vaan minussa on sitä veressä, tuhannet juuret\nsitovat jokaisen entisyyteen. Ja vaikka tulisikin kiilloitetuiksi niin\nhienosti kuin joku esine voi tulla, on kuitenkin sydänpuu jälellä, ja\njokaisen mielen pohjukassa löytyy aina jotain perittyä, ehkä jotain\nhyvää, vaan kuitenkin jotain erinlaista kuin te.\"\n\nHänen äänensä soi sangen tunteellisesti ja Marianne vilkaisi hänen\nalaspäin kääntyneisiin kasvoihinsa, hän näki nuot tuuheat, kiillottamat\nhiukset. Hän tunsi saavansa halun hyväellen silittää niitä kädellänsä\nnäyttääkseen ettei pelännyt, tai sanoakseen hänelle ettei saanut olla\nvihainen.\n\n\"Ja ellei siitä mitään _voi_ tulla,\" sanoi Börje kuivasti ja melkein\nväliä pitämättömästi, \"niin on parasta, että saan sen nyt tietää.\"\n\nToinen säpsähti. -- Ei mitään voi tulla! Ei, ei se ollut Mariannen\ntarkoitus. Se oli melkein samaa, kuin eroaminen jostakin omaisestaan.\n\n\"Minun mielestäni on tämä liian hätäistä,\" huomautti hän.\n\n\"Kuten tahdotte,\" sanoi toinen täydellisesti muuttuneella äänellä ja\nnousi. \"Onpa neidin vanhemmilla oikein kaunis huoneisto, tähän mieltyy\nkohta kun sisään astuu.\"\n\nMarianne tunsi nöyrtyneensä, perinpohjin tappiolle joutuneensa. Hän\npunehtui aina kyyneleisiin saakka, kääritellen tuota viheliäistä pallia\nsormiensa välissä.\n\n\"Te täällä kaiketi soitatte?\" sanoi Börje luoden silmänsä pianoon.\n\n\"Niin.\" vastasi tyttö tuskin kuultavasti.\n\n\"Te laulattekin näen mä,\" jatkoi toinen selaillen jotakin nuottivihkoa,\n\"olipa vahinko, ettemme saaneet kertaakaan teitä kuulla siellä\nHallstorpissa.\"\n\n\"Ette siinä mitään kadottanut,\" vastasi Marianne sainealla äänellä,\njonka jälkeen tuli silmänräpäykseksi väliaika. Sateen solina kuului\nkadulta ja sen rummusta katon vesijohtimissa. Kirkonmenon loputtua piti\npoikien tulla kotiin. Päivällispöytään tulivat sekä he että perheeseen\nsijoitetut vuokralaiset. Hän itse näyttäisi huolestuneelta ja\nneuvottomalta, kaikki sen huomasivat, katselivat häntä, ihmettelivät ja\nlörpöttelivät, eikä hänellä olisi mitään apua tuosta tuossa, joka\nvarmaankin istuisi levollisena ja vakavana puhuen ilmasta.\n\nHän heitti kädestään lehden hykertyneet jäännökset, asettui katselemaan\nakkunasta ulos, vaan ei nähnyt mitään.\n\n\"Viihdyttekö hyvin maalla?\" alotti mies uudestaan.\n\n\"Ei. sitä ei voi kestää!\" huudahti toinen epätoivossaan.\n\n\"Minä tarkoitan _tätä_!\"\n\nMarianne oli uhkamielin tehnyt käännöksen silmät täynnä kyyneleitä.\n\n\"Vai niin. Mitä sitten tahdotte?\"\n\nMarianne meni hänen luokseen vallattomasti käydä keijuillen, kuten\naina, jolla aikaa Börje häntä katseli tarkastellen jokaista hänen\nliikuntoansa. Tämä käynti juuri voi panna Börjen pään pyörälle; ja nämä\näänettömät, pehmeät askeleet kuin olisi hän käynyt höyhenien päällä!\nBörje seisoi hypistellen kellonsa periä, Marianne laski molemmat\nkätensä hänen käsivarrelleen. Nyt, näin lähellä seisoessaan, huomasi\nhän olevansa Börjeä tuskin päätänsä lyhempi.\n\n\"Älkää olko pahoillanne.\"\n\nMarianne katsoi lapsellisen vilpittömästi hänen silmiinsä.\n\nKerrassaan haihtui jokainen epäilys, -- Börje näytti kauniilta\nmieheltä. Oliko hän nyt talonpoika, tai ei, tahtoiko hän olla\nhienotunteinen, tai ei, kiersi hän kuitenkin kätensä Mariannen\nvyötäisille, ja pelkäsikö tämä antaa hänelle kihlatun miehen oikeuksia,\ntai ei, ja löytyikö heidän välillään mitään yhteistä tunnetta, tai ei,\nvaan Marianne ei vetänyt itseänsä pois. Eikä se ollut Börje, joka\nsuuteli Mariannea, eikä päinvastoin, vaan he suutelivat toisiansa, ja\nilman arvelematta. Sillä sovitetuiksi täytyi heidän tulla mistä\nhinnasta hyvänsä. Ja sen tehtyään katselivat he toisiansa silmiin\njokseenkin valmiina nauramaan.\n\nJa heistä tuntui, kuin olisivat he olleet kihloissa: jo koko\nelinaikansa.\n\n\"Kuuletko, tuleeko joku?\" sanoi mies.\n\n\"En tiedä -- niin, jahka ne tulevat kirkosta.\"\n\n\"Onko tämä sinun huoneesi?\" Börje katsahti toiseen huoneeseen siteen\nkannatteleman ovenvarjostimen alta.\n\n\"On.\"\n\n\"Onko sulla sisaruksia?\"\n\n\"On kolme veljeä.\"\n\n\"Minulla olisi paljon sinulle puhuttavaa, ennenkuin ne toiset tulevat.\"\n\n\"Voimmehan hyvästi mennä minun huoneeseeni.\"\n\n\"Sepä hauskaa, minusta tuntuu kuin olisin jäniksen kaltainen, joka\nhakee pensasta,\" sanoi mies nauraen. \"Tarvitaan tottumusta\nkihlattunakin olemaan.\"\n\nMarianne laski kätensä hänen olkapäälleen, ja siten astuivat he hänen\nkamariinsa, hän nosti varjostinta ja taivutti päätänsä sivulle ovessa,\nettä mahtuisivat rinnatusten. Börje seisahtui äkkiä.\n\n\"Kaunis huone sinulla onkin!\" Hän katseli ympärillensä joka suunnalle.\n\"näin somaa ei ole minun kotonani.\"\n\n\"Kyllä me siellä saamme hauskaa,\" sanoi Marianne lohduttaen.\n\nHän istahti lepotuoliinsa, Börje hajareisin tuolille häntä vastapäätä\npannen käsivartensa sen selkälaudalle, saadakseen katsella häntä oikein\nsydämen halusta.\n\n\"Kuinkas olikaan, eihän meidän pitänyt pitää niin kiirettä kihlauksen\nkanssa?\" sanoi Börje voimatta, iloinen kun oli, tukehuttaa pientä\nhaluansa kiusan tekemiseen.\n\n\"Ei yhtään pahoja elkiä, sillä sinä olet vielä liiaksi äsken leivottu\nsulhasmies.\"'\n\n\"Kuuleppas, emmekö vaihda huomenna sormuksia? Minä otan kyllä kahleet\nhankkiakseni?\"\n\n\"Niin, niin! Ajatteles, ettei kaupungilla ole vielä yhtään vihiä tästä,\nei pienintäkään. Hei, tästä tulee jumalallista!\"\n\nBörje kävi totiseksi.\n\n\"Mutta kuitenkin, Marianne, katsele minua oikein ja mieti, luuletko\ntodellakin voivasi ruveta minusta pitämään.\"\n\n\"Varmaankin rupean minä sinusta pitämään.\"\n\nMarianne loi ikäänkuin aran katseen hänen kirkkaisiin, harmaisiin\nsilmiinsä, joiden terät olivat pienet ja ripset mustat. Jotakin oli,\njoka häntä veti tämän miehen puoleen, ja samalla piteli häntä hänestä\nerillään. Hänen silmissään oli jotain, joka vaati rehellisyyttä.\n\n\"Minä kovin pelkään sinun tekevän erehdyksen, sanoi Börje istahtaen\nhänen viereensä lepotuolille ja tarttui hänen käsiinsä. _Jos_ sinun\nkerran täytyy sanoa ei, niin on meille molemmille parasta, että teet\nsen nyt.\"\n\n\"Minä en _voi_ kieltää,\" vastasi Marianne ikäänkuin olisi pelännyt omia\nsanojansa.\n\n\"Jos sinä nyt kieltäisit, niin minä luonnollisesti kuitenkin menisin\nnaimisiin jonkun toisen kanssa; minä en usko onnetonta rakkautta\nlöytyvän. Mutta minä en aina ole näin tyyni, ja sitten -- -- --\nvastaisuudessa -- -- -- ei ole varmaa, että voit päästä minusta niin\nhelposti erillesi kuin nyt. Ja mennä naimisiin, näetkös -- -- --\nolethan varmaankin tehnyt siitä oikein selvän itsellesi -- -- -- ei,\nminä tahdoin sanoa, jos sinä tunnet pienintäkään vastenmielisyyttä\nminua kohtaan nyt, niin en luule siitä aikaa voittaenkaan pääseväsi,\nvaan se tulee aina pahemmaksi ja pahemmaksi. Minä olen sen nähnyt. Ja\njollet sinä vapaasta tahdostasi ja mielestäsi suostu -- -- -- ei, minä\ntarkoitan, ellet tunne itseäsi iloiseksi -- niin, sinä ymmärrät, niin\nälä luule minkään maailmassa voivan palkita, mitä puuttuu. -- Omasta\ntahdostasi, Marianne! Muutoin en minä tahdo.\"\n\nBörje oli päästänyt hänen kätensä ja veti rohkealla, kuvaavalla\nliikkeellä käsivartensa pois itse siitä tietämättä. Hänen silmiinsä\nilmaantui todellakin halua sulkea tuo tyttö syliinsä ja viedä mukanaan,\nvaan se ei ollut hehkuvaa intohimoa, josta Marianne oli uneksinut, vaan\nsamalla kertaa sekä vilpasta että viettelevää. Ja Marianne teki juuri\nkuin toinen oli tahtonutkin, hän kiersi molemmat käsivartensa hänen\nkaulaansa, ja he suutelivat toisiansa.\n\n\"Ja nyt,\" sanoi Börje, \"nyt on vaan meidän vilpitön tahtomme\nkysymyksessä. Tulkoon nyt, mitä tahansa. Asia on nyt päätetty.\"\n\nKuin molemmin puoleisesta suostumuksesta nousivat kumpikin tuolilta, ja\nrupesivat yhdessä kävelemään edestakaisin huoneessa. Börjen kasvot\nolivat kuin muuttuneet, tuo avonainen, miehekäs sielun lauhkeus, joka\nniistä loisti, teki ne melkein kauniiksi. Marianne tunsi syvimmän\nluottamuksen sitovan itsensä tuohon mieheen, jonka yksinkertaisessa\nteeskentelemättömässä olennossa oli jotakin, joka taikavoimalla ympäröi\nparasta, mikä oli hänen sydämessään. Hänestä ei ollut koskaan tuntunut\nnäin hyvältä, ja sentähden ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä niin\nonnelliseksi kuin nyt.\n\nElämä kangasteli heidän edessään kuin avara, aamuruskon valaisema\nmaisema, ja he olivat nyt juuri niitä, joidenka todellisuudessa piti\nalkaman matkaansa. Ei ollut mitään sivutarkoitusta, jota toinen olisi\nsalannut toiselta, ja silmä katsoi silmään selkeästi ja lämpimästi,\nkuin olisi siellä auringon valaisema syvänne, jossa sielu voi sieluun\nsulautua. Heillä ei ollut vielä koko maailmassa muuta kuin toinen\ntoisensa, vielä ei ollut mitään vierasta tunkeutunut saastuttaen heidän\nvälillensä, vielä vallitsi tuo yksinkertainen luonnollisuus, että he\nolivat yksi ihmispari.\n\nHeidän ei vielä tarvinnut hyväilyillä pitää onnea kiinni, sillä itse\noleminen tuntui nautinnolta, -- elämän suuri, raitis ilo, että oli\nolemassa, että sitä jatkui tulevaisuuteen, että sitä kesti. Ja tämä\nsuuri ilo kumpusi kuin salainen puro heidän sanojensa ohessa, kuinka\ntyyneitä ja vähän sisältäviä ne olivatkin, katsoen siihen, mitä silmäys\ntiesi kertoa.\n\nSitten kuului askeleita viereisestä huoneesta. Kuin sattumalta kävi\nrouva Björk oven ohitse, hän loi hätäisen silmäyksen kamariin ja\nvetäytyi takaisin kuin ei olisi nähnyt mitään.\n\n\"Sinun vanhempasi,\" sanoi Börje seisahtuen ja varjo oli\nlankeamaisillaan hänen kasvoillensa.\n\nAjatella kaikkea, ja tämmöisenä hetkenä. Ja sitten kihlasormukset ja\nkihlausilmoitus ja kihlauslahjat!\n\nBörje putosi päistikkaa tähän aineellisuuteen matkaltaan taivaaseen ja\nhän rupesi jo hikoilemaan. Hän seisoi neuvotonna. Eeva sai nyt jo ottaa\nAatamiansa kädestä, ja noudattaen vanhoja sääntöjänsä ojensi hän\nhänelle iloisesti sivistyksen hedelmiä.\n\n\"Niin, tule,\" sanoi hän.\n\nJa Börje seurasi.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSinä päivänä ei voinut tapahtua mitään julkista kihlausta, sillä\nsormuksia ei voitu saada, ennenkuin seuraavana päivänä, vaikka Börje\nolikin mennyt appensa ja anoppinsa luota suoraan kultasepälle. Vaan kun\nsen niin pian piti tulla julkisuuteen, niin ei huolittu pitää niin\nvallan salassa asiata. Ilmoitus oli jo lähetetty painoon.\n\nKun kaksi vanhinta poikaa käytyään aamupäivä-tervehdyksillä toveriensa\nluona, tulivat kotiin, kohtasivat he sentähden etehisessä äidin, joka\ntahtoi sopivasti ilmoittaa heille tuon ihmeellisen tapauksen.\n\n\"Hys,\" sanoi hän, kun pojat hälisten ja nauraen astuivat sisään,\n\"Marianne on kihloissa, ja sulhanen on tuolla sisällä.\"\n\n\"No saakeli soikoon!\" lausuttiin eri äänillä sillä aikaa kuin\nylioppilaslakkeja ja nuttuja ripusteltiin naulaan.\n\n\"Kuinka tämä on tapahtunut?\" Kysymyksen teki vanhin, joka oli kookas\nvalkeaverinen nuori mies vähän semmoisia lyhyitä valkeita\nhiushaitukoita ylähuulessa, joista aikaa voittaen piti tulla viikset.\n\n\"Niin, Marianne sai kirjeen tässä muutama päivä sitten, ja nyt on mies\nsäännöllisesti kosinut.\"\n\n\"Niin, me huomasimme jotakin olevan tekeillä,\" sanoi nuorempi, joka oli\nvaalea nuori mies ja jonka tumma tuuhea tukka oli leikattu lyhyeksi,\n\"mutta senhän piti oleman niin hirmuisen salaista.\"\n\nSamassa lensi ovi auki ulkoapäin ja kuusitoista vuotinen poika ryntäsi\nsisään, huopahattu päässä ja keppi kädessä.\n\n\"Mistä täällä valtiopäiviä pidetään?\" huudahti hän ja hämmästyi\nnähtyään kaikkien kasvot totisina.\n\n\"Marianne on kihloissa,\" ilmoitti nuorempi ylioppilas.\n\n\"Puh -- se oli kumminkin sitä!\" huudahti viimeksi tullut päästäen\nvihellyksen ja heittäen päällysvaatteensa naulaan sekä lausui: \"tekihän\nMarianne siinä viisaasti.\"\n\n\"Onko hänellä mitään?\" vanhin puhui.\n\n\"Rikas,\" sanoi äiti kunnioittavaisella äänellä.\n\n\"Hih!\" riemuitsi nuorin ja otti tanssiaskeleen. Hänellä oli vaalea,\nlyhyt pystytukka. Lihavine pyöreine kasvoineen, kapeine kauloineen\nnäytti hän puoleksi höyhentyneeltä linnun poikaselta.\n\n\"Mitä miehiä hän on?\" kysyi tummaverinen.\n\n\"Hän on maanviljelijä,\" vastasi äiti matalalla äänellä, ikäänkuin\npeläten jonkun kuulevan.\n\n\"Mitä Marianne _semmoisen_ kanssa. Hän, joka on niin sievä,\" äyhkäisi\nkoulupoika.\n\n\"Sinä olet tyhmä,\" nuhteli Kaarle; hän oli se valkeanverinen.\n\n\"Semmoista _sinäkin_ puhut -- puupää -- navettapässi!\" huusi nuorin.\n\n\"Vaiti!\" sanoi äiti komentavalla äänellä, kuin jos häntä aina\ntoteltaisiin, joka harvoin tapahtui.\n\n\"Hän jää tietysti päivälliselle meille?\" kysyi Kaarle, joka ajatteli\nvaan lankoansa eikä ollut milläänkään kunnianimistä, joita veli oli\nanteliaasti jaellut.\n\n\"Se on luonnollista,\" sanoi äiti, \"hän jää tänne tietysti koko\npäiväksi.\"\n\n\"Mitäs isä sanoo?\" kysyi tummatukkainen poika.\n\n\"Isä on hyvin iloinen.\"\n\n\"Onko hän todellakin niin rikas?\"\n\n\"Enemmän kuin satatuhatta kruunua.\"\n\n\"Eihän tämä vaan ole -- poika seisahtui ennenkuin lopetti --\npetkutusta?\"\n\n\"Ei suinkaan. Isä on hankkinut aivan varmat tiedot.\"\n\n\"Hyvä! se oli edes jotakin.\"\n\n\"Jotainko? Olihan se hirmuinen talonpoika-saalis Mariannelle, luulen\nminä,\" sanoi vanhin, kun kaikin kolmisin poistuivat päivälliselle\nvalmistautumaan. Äiti meni jälleen kyökkiin. Hän tahtoi itse kaikesta\npitää huolta.\n\nVierashuoneessa istuivat Marianne, sulhanen ja kamreeri Björk itse.\nAika oli juuri vähää ennen päivällistä, ja ettei aivan paljo annettaisi\nsalaisuutta ilmi, oli äskenkihlattujen täytynyt jättää turvapaikkansa,\nMariannen huone. He olivat jo saaneet asiaan kuuluvat syleilyt ja\nliikutetut silmäykset osakseen, vaan vielä tuntui kolkolta, niin että\nselkääkin saattoi karmia.\n\n\"Eikö sinusta ole tuntunut tyhjältä, asua näin kauvan vallan yksinäsi\nsiellä Tomtössä?\" sanoi kamreeri.\n\nMarianne istui sohvan päässä ja Börje hänen vieressään tuolilla, he\nkoettivat olla ketään loukkaamatta, pitämällä toisiansa huomaamattaan\nkädestä kiinni.\n\n\"Ei, enpä voi sanoa, ennenkuin näin Mariannen, ei siellä tuntunut\ntyhjältä. Minulla olikin ihan tarpeeksi tekemistä ja ajattelemista, --\nkun saa käsiinsä niin suuren ja huonosti hoidetun omaisuuden.\"\n\n\"Niin kai, mutta se oli varmaankin sangen edullinen kauppa?\"\n\n\"Siksi se tulee aikaa voittain, vaan siihen tarvitaan suurta\nliikepääomaa ja paljo työtä. Mutta kyllä sentään toimeen tullaan.\"\n\n\"Millä sinä huvittelet itseäsi, kun olet joutilaana?\" sanoi Marianne\naivan hiljaa, ettei tämä sinä olisi ulottunut tarpeettomiin korviin.\nPitihän käyttäytyä sopivasti. Tällä syrjäisellä, salaisella\nkysymyksellä oli vielä oma viehättävä tarkoituksensa.\n\n\"Noo, minä lueskelen.\"\n\n\"Mitä sinä lueskelet?\"\n\n\"Enimmäkseen sanomalehtiä.\"\n\n\"Onko sulla niitä paljon?\" kysyi appivaari.\n\n\"Eteläruotsalainen, Skoonen iltalehti, Tukholman Päivälehti ja Päivän\nUutiset.\"\n\n\"Oletko hupsu! Mitä niin monella sanomalla teet?\" sanoi kamreeri.\n\n\"Minä pidän vaaria, puhuvatko ne kaikki samaa\", sanoi Börje\njonkinlaisella kuivalla leikkipuheella.\n\n\"Ehkä sinä pidät niitä jatkokertomuksien tähden?\" sanoi Marianne.\n\n\"Niitä minä en koskaan lue.\"\n\nNyt aukeni ovi ja keski-ikäinen nainen astui sisään mustaan silkkiin\npuettuna. Hänellä oli iso, terävä nenä, jota hän työnsi edellänsä kuin\nkokkapuuta. Hän käveli niin kankeasti, kuin olisi hänellä ollut pyörät\nkenkien alla ja hän olisi työntänyt toista jalkaansa aina kerrassaan\neteenpäin.\n\nKaikki nousivat seisomaan ja isäntä esitteli: \"Patruuni Olsson --\nvapaaherratar Stjernklo.\"\n\nBörje lensi tulipunaiseksi kuullessaan \"patruuni\"-nimen.\n\nTuo mustiin puettu nainen kävi istumaan saman sohvan toiseen päähän,\njonka toisessa päässä Marianne istui, ja kamreeri käänsi heti tuolinsa\naloittaakseen keskustelua. Vapaaherratar vastaili lyhyillä,\nkatkonaisilla lauseilla, joiden loputtua hän aina nyrpisti suunsa, niin\nettä nenä esiintyi täydessä luisevuudessaan.\n\n\"Luetteko, herra Olsson, koskaan romaaneja?\" sanoi Marianne.\n\n\"Harvoin, minulla ei ole aikaa.\"\n\nMariannen veljet tulivat huoneeseen, heidät esiteltiin ja he katselivat\nuteliain silmin lankoansa.\n\nMuuan nuori tyttö, pari poikaa ja joku nuori konttoristi tuli vielä\nlisäksi, ja sitten mentiin syömään, vapaaherratar kävi edellä,\nkokkapuullansa osoittain tietä toisille.\n\nRouva Björk oli pannut parastansa pöydän kattamisessa ja kaikessa.\nHäntä halutti suuresti kaikella tavalla huomauttaa vävypojalle, että\nMarianne oli hieno tyttö, että tämä oli oivallisesta perheestä ja että\nMarianne osoitti Börjelle suuren kunnian suostuessaan hänelle vaimoksi.\nPalvelustyttö seisoi ruokahuoneen ovella kuin henkivartija, ja\ntottuneesti kuin juhlamestari osoitti isäntä paikan vieraallensa\nemännän sivulle; vastapäätä isännän vieressä, istua törrötti\nvapaaherratar suorana ja jäykkänä kuin sotalippu. Kamreeri kaatoi\nviinaa laseihin ja nosti omaansa katsoen Börjeen.\n\n\"Anteeksi, minä en ryyppää.\"\n\nIsäntä hämmästyi. Ei suinkaan hän ikinä ollut goodtemplari!\n\n\"No, ehdottomasti raitisko?\" sanoi hän ilmaisematta vähääkään\nvastenmielisestä hämmästyksestään.\n\n\"En juuri, vaan ruotsalaisen jumala-juoman vihollinen.\"\n\n\"No, me sitten\", sanoi isäntä nyykäyttäen konttoristille ja kahdelle\nvanhemmalle pojalleen, jotka seurasivat hänen esimerkkiänsä.\n\nKamreeri oli tullut oikein huonolle tuulelle. Silka veden ihminen,\nraittiusapostoli; olipa sentään synti Marianneen nähden. Mutta mies oli\nkuitenkin liian hyvä hyljättäväksi. Kunpahan hän ei vaan olisi vielä\nkirjatoukkakin!\n\nNäitä salaa ajateltaissa, vallitsi vilkas keskustelu. Rouva Björk oli\neloisa ja vilkas, häneltä ei koskaan uupunut keskusteluaineita ja\nhänellä oli ajatukset ja silmät kaikessa mukana. Hänen emäntänä ollessa\nei ollut vaaraa, että jonkun tarpeita olisi laimin lyöty tai että\njotakuta olisi huonosti palveltu. Börje hänestä piti ja luulipa heistä\npian tulevan tuttavat. Mihin hän vaan ryhtyi, pienimmässäkin asiassa,\nosoitti emäntä käytännöllistä kätevyyttä, joka Börjeä miellytti.\n\nVastapäätä itseään näki Börje vapaaherrattaren vieressä Mariannen, joka\nei voinut syödä melkein mitään, vaan näytti ainoastaan sievältä ja\niloiselta. Börje ei voinut olla vertaamatta häntä vanhempaan veljeen,\nheillä oli hämmästyttävän yhtäläiset kasvojen juonteet, vaan heidän\nesiytymisessään oli niin suuri ero kuin yöllä ja päivällä. Börje ei\nvoinut olla silloin tällöin katselematta tulevaa lankoansa. Hän ei\nollut koskaan nähnyt kenenkään ihmisen ponnistavan sillä tavalla\nruumiinsa ja sielunsa voimia ruokaansa syödessään. Niistä\npilkallisista, puoleksi halveksivista katseista, joita tuo tumma veli\nvälistä loi häneen, ei hän nähtävästi osannut olla yhtään millänsäkään.\nSe ruoan paljous, jonka hän söi, ei Börjeä kummastuttanut, sillä tällä\noli itselläkin hyvä ruokahalu, mutta hän ihmetteli niitä ahnaita\nsilmäyksiä, joilla toinen tutkisteli ruokavatia, ennenkuin voi tehdä\npäätöksensä; siinä ilmautui ahneus semmoinen, kuin olisi hänen\najallinen ja ijankaikkinen onnensa riippunut herkullisimman palan\nonnellisesta löytämisestä; hänellä oli tapana kumartua tuolillaan\nkoukistaen kokoon leveätä vartaloansa päästäkseen likemmäksi\nlautaistansa; hänen sielunsa näytti paenneen hänen silmistään, kun hän\npureskeli; kastia hotki hän vallan tavattomasti, samoin hillokurkkuja\nsekä päärynöitä. Hän oli keikarimainen ja hieno, hänen kaulahuivinsa\noli loistavan sininen ja siihen oli pistetty valetimantilla varustettu\nneula, hänellä oli suuret leveät kädet, hienot ja valkoiset, kuin eivät\nne koskaan olisi nähneet aurinkoa, hänen vaatteensa olivat\nkuosinmukaisinta kangasta ja kaareilivat kuin sorvattuina hänen\nkauniin, jokseenkin lihavan vartalonsa ympäri. Mutta kuitenkaan ei\nkoskaan ollut Börje tullut ajatelleeksi, että syönti -- hopeahaarukasta\nja hienoimmasta damastiliinasta huolimatta, -- voi tuntua inhottavalta.\nJa vallan itsestään johtui hänen mieleensä vertailu. Hän ajatteli\nkarkeita ja kömpelöitä työmiehiä kotonaan. Kuinka vähän ne huolivatkin\nkoreudesta ja vaikka tuskin tunsivat veistä ja haarukkaa, oli heillä\nkuitenkin tapana istua pöydässä niin tyynesti ja arvokkaasti, kuin\nisänsäkin, -- hitaasti leikata palasensa saranaveitsellään ja viedä se\nsiivosti suuhunsa. Ellei syönyt kohtuullisesti, huomaamattansa,\nluultiin häneltä vallan täydellisesti puuttuvan inhimillisyyttä. Hän\noli usein sille nauranut. Nyt ymmärsi hän, mistä heidän tapansa oli\nsaanut alkunsa. Päällysvoidetta käytetään hyvin monella eri tavalla.\n\nNuorin veljistä näytti olevan vehkeilijä ja koirankurinen. Useammin\nkuin kerran täytyi äidin ankarasti katsahtaa siihen päähän pöytää,\njossa hän istui, jolla silmäyksellä ei äiti kuitenkaan muuta saanut\naikaan, kuin että poika sangen toimessaan milloin nyökäytti äidille\npäätänsä, milloin lähetti pienen huomaamattoman lentomuiskun hänelle.\nKaikki muut poikanuijat kallistelivat päätänsä hänen puoleensa, jolla\nnäytti olevan loppumaton varasto kouluhistorioita tarjottavana heille\nruoan höysteeksi. Sen ohessa kilisteli hän miesmäisesti lasiansa kuin\nvanha tottunut krouvikuningas ja pyysi lisää olutta. Hän näytti\nerinomaisen hauskalta pyöreine päineen, hoikkine kauloineen ja elävine\nsilmineen. Siitä pojasta voi Börje ruveta pitämään joka tapauksessa.\nLinnun-naamoineen ja koulupojan lauseineen oli hän verrattoman\nilveellinen.\n\nToinen veljeksistä järjestyksessä piti siivoa keskustelua yllä\nnaapurinsa konttoristin kanssa. Koko hänen pieni persoonansa oli niin\nhyvin hoidettu, kuin suinkin voi ajatella, vaan hänellä ei ollut, kuten\nveljellä, kelluttimia, rintaneulaa eikä loistavaa kaulahuivia, ja hänen\nvaatteensa olivat tummaa kangasta.\n\nIsäntä tunsi vähän levottomuutta nostaessaan viinilasiansa ja\nkatsoessaan Börjeen, joka äärettömäksi helpotukseksi hänelle tarttui\nsiihen ja joi. Kas noin, ehkä hän vielä oli viinintuntijakin! Eipä\nvoinut koskaan niin tarkkaan tietää. Tuommoiset rikkaat talonpojat\n-- -- Vaan tervehtivä silmäys lasin yläpuolella ja käden hieno\ntaivuttaminen -- ne puuttuivat. Juotuaan asetti hän lasin luotaan\nyksinkertaisesti, kuin olisi hän juonut kulauksen vettä. Olipa sentään\npuutteita hänen kasvatuksessaan. Mutta ei hätää mitään, tuohon kyllä\napu keksittäisiin, kun hän ei vaan ollut ehdoton raittiusmies. Se olisi\nollut vallan häpeällistä.\n\nIloisuus pöydässä tuli vilkkaammaksi. Kaikki oli yhtenä nimien\nlausumisena ja lasien kilinänä.\n\n\"Isä, onko tämä samaa lajia, kuin meillä oli tässä muutama päivä\nsitten?\" sanoi nuorin ylioppilaista viiniä maistellen.\n\n\"Ei, tämä on otettu kaupasta Samson ja Borg.\"\n\n\"Tämä on koko joukon parempata.\"\n\nIsä nyökkäsi päätänsä vahvistukseksi mielihyvillään poikansa hienosta\nmausta. _Siitähän_ voi jotakin tulla aikaa voittaen.\n\nHuuhdinkupista piti vielä tuleman koetuskivi perheen uudelle jäsenelle.\nKamreerin ajatukset häälyivät kauhistuksen ja vahingonilon välillä, jos\nBörje olisi juonut veden. Sitä hän ei tehnyt, vaan kamreeri huomasi,\nkuinka hän viipyi hetkisen tarkastaakseen toisia.\n\nTyhmempihän sitä voi olla.\n\nPuolisen jälkeen käytiin vierashuoneeseen istumaan ja vasta myöhään\nillallisen jälkeen jäi Börje yksinään perheen keralle. Jokainen veti\nhelpottavan hengähdyksen, kun viimeinen liuska vapaaherrattaren\nlänninkiä katosi oven ulkopuolelle. Ojennettiin sääriä, oikaistiin\nselkää, noustiin kävelemään laattialle, aivan uusi tyytyväisyys oli\nlaskeutunut kaikkien kasvoille.\n\n\"Qvod bonum, faustum felixqve sit!\"[1] huusi nuorin ja ojensi siunaten\nkäsiänsä mennen jälkeen.\n\n\"Vaiti, hän voisi kuulla\", sanoi Kaarle.\n\n\"Vaikkei hän sitä ymmärräkkään! Nyt sinä olit taas tyhmä.\"\n\n\"Hiljaa pojat, saatte tupakkia\", sanoi Waltteri, hän, jolla oli tumma\ntukka.\n\n\"Äiti, eikö sinulla ole lasia mietoa, hyvää viiniä?\" sanoi kamreeri,\n\"pitäähän meidän poikiemme juoda veljenmaljaa toistensa kanssa.\nKuuluthan sinäkin nyt niiden joukkoon, oma rakas Börjeni.\"\n\nPuhuteltu vastasi myöntävästi kumartaen päätänsä. Ja rouva Björk lähti\ntuomaan, mitä oli pyydetty.\n\n\"Äiti, kakku taikka appelsiini --.\" Marianne kallisti päätänsä ja\nojensi kättään tehden rukoilevan liikkeen.\n\n\"Älä kerjää, Marianne, vaan jos sen teet, niin kerjää vähän mullekin!\"\nhuusi Hakvin.\n\n\"Tuo herra on valmis uhraamaan ruumiinsa ja sielunsa leivoksien ja\nsikaarien edestä\", selitti Waltteri.\n\n\"Juuri kuin olisit itse mikään muonan halveksija!\"\n\n\"En minä ainakaan polta kasakkaa.\"\n\n\"Oletko _minun_ nähnyt kasakkaa polttavan?\" riehui Hakvin vallan\ntulipunaisena tämmöisestä loukkauksesta.\n\n\"Eipä se ole paljoa parempaa ollut.\"\n\n\"Voi olla yhtä hyvää kuin se, että sinä poltat kahdenkymmenenviiden\näyrin sikaaria, joita kiusaat tovereiltasi etkä ikänä maksa takaisin\",\närisi Hakvin. Hän oli niin ilkeä, ettei huolinut siitäkään arasta\nseikasta, että uusi lanko oli saapuvilla.\n\n\"Hiljaa, poikaseni, muutoin et saa mitään makeisista\", sanoi isä\nhyväntahtoisesti.\n\n\"Ah\" -- Hakvin vetäytyi nurkkaan kuin muriseva koira.\n\n\"Odotetaanpas vaan kunnes äiti tulee, kyllä hän sitten on iloinen, kun\nsaa ryömiä taas esille\", sanoi isä nauraen ja laski kätensä kummankin\nvanhemman veljen olkapäälle. \"Katsoppas Börje, nämä kaksi piskuista\ntulivat yht'aikaa ylioppilaaksi viime kevännä. Eivätkö ne ole\naikapoikia? Kaarle on kahdenkymmenen ja Waltteri yhdeksäntoista\nvuotias. Meidän lapsemme ovat syntyneet kaikki vallan yhdessä rypeessä.\nHe ovat kaikki tyyni yhtä vanhoja melkein. Ei vaan, _ei_ Hakvin, hän on\nvaan kuusioista vuotias, vaan ensi kesänäpä ehkä hänkin hankkii valkean\nlakin itselleen.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Börje välinpitämättömästi.\n\n\"Nii-iin, kyllä hänessä on pontta, vaikka mieli kuohuukin sangen usein\nväliä reunojensa ylitse.\"\n\nKamreeri löi Kaarlea olkapäähän.\n\n\"Tässä on lääkärin alku, ja tuosta tummatukkaisesta tulee lakimies.\nNäinä päivinä lähtevät he täältä Lundiin. Kenenkäs kanssa tuo pieni\nsitten saa jankuttaa?\"\n\nTuo pieneksi kutsuttu oli jo ennättänyt muuttua hyväksi. Hän halasi\nisää kaulasta ja he rupesivat kävelemään edestakaisin laattialla.\n\n\"Marianne, kuules, tuo vapaaherratar lienee oikea ylimys\", sanoi Börje.\n\n\"Hänen isänsä oli nahkuri ja hänen nimensä oli Eskilsson. Hän oli\nhirmuisen rikas ja parooni oli hirmuisen köyhä, siinä on koko historia\nennen häitä. Kun on nähnyt hänen kasvonsa, tietää myöskin häiden\njälkeisen historian. Parooni raukka -- hän sitten pääsi siitä vihdoin\nja viimein ja se oli vallan hyvä hänelle, sillä hänellä ei ollut liian\nhauskaa. Hän sai ristineen ajella vaunujen jälessä.\"\n\n\"Minä olisin antanut hänen mennä maailman loppuun saakka vaunuineen,\nvaan en itse suinkaan olisi seurannut\", sanoi Börje.\n\n\"Parooni voi kuitenkin vallan hyvin, hän _söi_ itsensä kuoliaaksi\",\nsanoi Waltteri katsahtaen ilkeästi Kaarleen.\n\n\"Hän söi suuren osan vaimonsakin rahoja\", lisäsi isä.\n\n\"Mutta eikö häntä mahda olla ikävä pitää luonaan?\"\n\n\"Ei suinkaan, hänellä on vielä kylläksi varoja maksaa kaksi kertaa niin\npaljon kuin muut vuokralaiset\", vastasi kamreeri, \"hän on paras\näidillämme.\"\n\n\"Näetkös, Marianne\", sanoi Börje hiljaa ja kumartui eteenpäin, \"minä\nolen vakuutettu siitä, että jollei hänen nimensä olisi ollut Eskilsson\neikä hänen isänsä olisi ollut nahkuri, niin ei hän läheskään olisi niin\nkopea kuin nyt.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Onnen kohottamien kanssa käypi siten usein. Senpätähden minäkin olen\nniin peloissani.\"\n\n\"Minkätähden sitten?\"\n\nBörje ei vastannut, katseli vaan häntä kasvoihin ilkamoiden. Hän ei\ntahtonut lausua lempisanaansa: -- talonpoika.\n\nJa samassa tuli rouva Björk tuoden viiniä ja appelsiinejä.\n\nVähän ajan perästä sanoi Börje jäähyväiset ja lähti ravintolaan, jossa\nhän asui.\n\nHänen mentyään katselivat perheen jäsenet kysyvin katsein toisiansa.\n\n\"Noh, oletko tyytyväinen Marianne?\" kysyi Kaarle.\n\nMarianne seisoi pöydän vieressä ja hypisteli ajatuksiinsa vaipuneena\nkirjailtua pöytäliinaa.\n\n\"Tietysti, eihän minun muutoin olisi tarvinnut suostua. -- Etkö pidä\nhänestä?\" lausui hän kääntyen Waltteriin, joka oli perheen ennustava\ntietomies.\n\n\"Kyllä maar, näyttääpä hän siivolta.\" Äänessä oli jotain myöntyväistä.\nMarianne tiesi veljensä pitävän parempana jotakuta tieteellisesti\nsivistynyttä miestä tai ainakin jotakuta, jolla olisi ollut\ntoisenlainen käytöstapa. Marianne tunsi hieman nöyryytystä, eikä Börje\nollut hänestä enää sama kuin aamupäivällä. Hän ei voinut olla asiata\najattelematta toisten kannalta.\n\n\"Minä pidän hänestä oikein paljon, se on varmaa,\" sanoi rouva Björk,\n\"eihän se mitään tee, vaikkei hän olekkaan keikailija, kyllä hän sen\nvuoksi voi olla hyvä.\"\n\n\"Ja kyllä hän sievistää itseänsä, siihen hänellä on varoja,\" sanoi\nKaarle.\n\n\"Minä taas olen vakuutettu, että hän on oleva hyvä meidän pikku\nMarianneamme kohtaan,\" sanoi isä.\n\n\"Ja ajatelkaamme kuinka sinun luonasi saamme syödä maamansikoita\nsokurikerman kanssa!\" sanoi Hakvin ja nyhkäisi Mariannea kylkeen.\n\n\n\n\n4.\n\n\nOli seuraavana päivänä. Aamulehdessä oli ilmoitus; niin pian kuin\nBörje tuli, vaihdettiin sormuksia, ja aamiaisen jälestä juotiin lasit.\nSitten meni kukin suunnalleen, ja kihlatut jäivät yksikseen. Ja\npuolipäivä-junassa piti Börjen lähtemän. Hän ei voinut olla kauvemmin\npoissa kotoansa.\n\nMarianne oli nojallaan lepotuolissaan; hänen edessään istui Börje\nratsastaen tuolillansa. Viimeksi mainittu näytti iloiselta ja\nvoimakkaalta ja nuortealta; nuo kaksi olivat oikeita vastakohtia.\nToisella oli kaikessa jälkiä alituisesta ulkona olemisesta; toinen oli\nsamalla turpeavartaloinen ja voimaton.\n\nMariannea voi ajatella mietona ja pehmeänä, kuin olisi tuossa ollut\nvaan joutsenen höyheniä, mutta ei koskaan enempääkään, ei koskaan\npirteätä elämää suonissa, ei koskaan voiman lämmintä punaa poskilla.\nHänen silmissään kimalteli nyt kuitenkin himmeä loiste, kun hän tuossa\noli nojallaan ja katseli noita auringon paahtamia kasvoja.\n\nHän ei olisi koskaan tahtonut kenellekään tunnustaa, että sulho hänen\nmielestään nyt näytti kauniilta, hän ei olisi koskaan tahtonut myöntää\nrakastuneensa tähän yksinkertaiseen tyynimieliseen ihmiseen, jolla hän\ntiesi ei olevan hienoja kasvonpiirteitä ja jonka käytöksessä hän tiesi\nvoivan ilmestyä hienoa kömpelyyttä. Mitä hän toisille voi myöntää, oli\nsiinä, että hän \"piti hänestä,\" \"piti arvossa\" häntä. Sillä jos\nMarianne olisi nimittänyt tunnettaan sulhoansa kohtaan, niin olisi\nsiihen pitänyt tulla myös vähä armoittelua, hänen hyvä aistinsa ei\nsaanut kärsiä siitä, että hän olisi sanonut sulhoansa moitteettomaksi\nmieheksi Tämmöistä hän tunsi heti kun oli sulhonsa kanssa toisten läsnä\nollessa, vaan kun he olivat kahden kesken, oli tuo kaikki kadonnutta.\nSilloin katseli hän häntä omilla silmillään, muutoin toisten. Ja\njokainen puutteellisuus hänessä synnytti Mariannessa kärsimyksen\ntunteen.\n\nSentähden oli hän nyt kaksinkertaisesti onnellinen tuossa loikoessaan\npaksu kihlasormus kädessä ja katsellessaan noita rehellisiä,\nluotettavia kasvoja. Tosin oli hänellä vaaleat silmät, vaan kuinka\nystävälliset ja kirkkaat! Ja kuinka pehmeä oli hänen nuorekas,\ntaajakiharainen partansa! Hän oli saanut luvan polttaa sikaria täällä\nitse kaikkein pyhimmässä. Hän veteli silloin tällöin hiljaisia haikuja,\nmuutoin piteli hän sikaria sormiensa välissä. Kuinka vahva oli tuo\nkäsi! Ruskea, vallan nahkaruskea täysinäisine suonineen. Marianne\nojensi ujosti kättänsä ja silitti sitä. Tuossa pienessä liikkeessä oli\nniin paljo arkaa ujoutta, ettei Börje voinut olla sitä hymyilemättä.\n\n\"Niin, ei se ulkopuolelta ole karkea,\" sanoi hän, ikäänkuin\ntyydyttääkseen Mariannen uteliaisuutta, \"vaan sisäpuolelta se on kova.\"\nBörje käänsi kätensä.\n\nMarianne veti sen luoksensa aina vaan nojollaan kuten ennenkin. Hän\nolisi toivonut aina vaan olevan kuten nytkin, ja ettei tarvitsisi muita\nihmisiä maailmassa löytyäkään, kuin he kahden. Silloin! -- -- -- Hänen\nsilmänsä välkähtivät ja Börje huomasi sen.\n\n\"Mitä sinä ajattelit?\" kysyi hän. Mutta toinen ei tahtonut sitä sanoa\nja vastasi siis:\n\n\"Sinä sanoit kirjeessäsi, ettei sinulla ole yhtään ystäviä.\"\n\n\"Oh, eihän sitä saa ymmärtää niin vallan sananmukaisesti. Minä\ntarkoitin, ettei minulla ole oikein luotettavaa ystävää nyt, josta\npitäisin, kuten välistä tapahtuu.\"\n\n\"Onko sulla ollut sellainen ystävä?\"\n\n\"On.\"\n\nBörjen kasvoille ilmautui lempeä ja salaperäinen hymy, silmät näyttävät\nkatselevan sisäänpäin, kuin olisi hän ajatellut mennyttä onnea ja\npäiväpaistetta.\n\n\"Kerro minulle hänestä,\" sanoi Marianne kuten lapsi, joka pyytää kuulla\njotain matkaseikkailua tai satua. Hän tunsi heränneen rakkauden\nmäärätöntä halua saada, -- kysellä, ilman että mitään jätettiin pois.\n\nBörje veti savupilven sikaaristaan.\n\n\"Se oli melkein enemmän kuin tavallinen ystävyys,\" sanoi hän, \"se oli\nluullakseni samaa minulle, mitä ensimmäinen rakkauden ailahdus on\ntoisille pojille. Ihmeelliseltä tuntuu sitä nyt muistella. Tiedätkös,\nolen kuin olenkin täyttänyt kuusikolmatta, mutta siitä huolimatta\ntunnen melkein veden silmissäni, kun sitä aikaa ajattelen. Me\nolimme tovereita pikkukoulussa, hän ja minä, me olimme myöskin\nvierus-tovereita isommassa koulussa, heti kun tulin sinne. Hän oli\nminua vuotta nuorempi. Ja sitten oli hänellä semmoinen lukuhalu, että\nhän pantiin kouluun Lundiin, kun oli kahdentoista vanha.\"\n\n\"Mikä poika hän oli?\"\n\n\"Hän oli äpärä. Hänen äitinsä oli palvelustyttö jossakin\nherraskartanossa, en tiedä missä, ja Pauli itse asui mummonsa luona,\njoka oli köyhän loisen leski ja asui vallan lähellä meidän taloamme.\nHyvän päänsä oli hän varmaankin perinyt isältään, joka oli muuan nuori\nylioppilas ja oli ollut vähän aikaa talossa kotiopettajana.\"\n\nMarianne lensi tulipunaiseksi. Hän häpesi sulhasensa tähden, koska tämä\noli hänen läheisyydessään puhunut sopimattomasta asiasta.\n\nBörje oli puhunut tyynesti kuin maailman viattomimmasta seikasta, vaan\nnähtyään Mariannen alakuloisuuden, koska ei tämä enää uskaltanut\nkatsahtaa ylös, punehtui hänkin. Lämmin väri nousi auringon paahtaman\nruskean alle, ja levisi hänen hienoihoiselle otsalleen, sillä hän\nhuomasi toisen olevan häpeissään hänen tähtensä.\n\nOlihan hän puhunut täydellä luottamuksella. Pitihän Mariannen tulla\nhänen vaimokseen, eikä sitäpaitsi hänen vertaistensa silmissä ollut\nmitään loukkaavaa, vaikka puhuikin äpärälapsista.\n\nKiusallisen äänettömyyden jälestä jatkoi Börje sellaisella kiireellä\nkertomustansa, kuin olisi hän tahtonut saattaa toista unhottamaan, mitä\noli tullut sanotuksi.\n\n\"Pauli ei ollut talonpojan lapsen näköinen. Hän oli näköjään kuin tyttö\npojan vaatteissa. Toisilla pojilla oli aina tapana pilkata häntä\nkysymällä, oliko hänen kasvonsa olleet litistymässä kahden laudan\nvälissä. Hän oli vaalea ja hoikka, kapeakasvoinen. ja hänellä oli\nsuuret ruskeat silmät. Hän ei ollut koskaan oikein terve. Luulempa\nmelkein, että tämä juuri veti minua häneen.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Niin näetkös, sillä kun me toiset olimme ulkona leikkitantereella ja\nmelusimme, niin istui hän melkein aina jossakin nurkassa ja oli\nviluissaan; minä luulen melkein, että hän paleli keskellä kesää. Ja\nsitten voi hän keksiä semmoisia pieniä hauskoja leikkejä itselleen. Hän\nleikkeli eläimiä ja muuta kaunista nähtävää lantuista ja perunoista,\nhän rakenteli pieniä sieviä puutarhoja hiekkaan, kerran oli hän tehnyt\npienen auran, joka ei ollut kuin puolen korttelin pituinen, ja se\nvallan hurmasi minua. Ja tuota kaikkea minä ihailin.\n\n\"Välistä tulivat isot pojat sotkemaan hänen puutarhaansa tai rikkomaan\nhänen lelujansa, ja silloin tappelin minä niiden kanssa. Minun\nmielestäni oli hauska tapella. Ja siten tuli tavaksi, että minä ja\nPauli leikimme yhdessä, joten hänellä oli aina joku, joka suojeli, mitä\nhän oli pannut järjestykseen. Ja minä olin ylpeä hänen puolestaan. Minä\nnäin, että hän oli sukkelampi kuin muut pojat. Meillä oli hyvä matka\nkouluun; hän ja minä kuljimme aina yhdessä. Ja äiti varusti aina minun\neväskorini niin, että sieltä liikeni joku pieni pala Paulillekin, sillä\nhänen mummonsa oli köyhä, eikä hän koskaan ollut niin hyvissä oloissa\nkuin minä. -- Sillä tavalla se kävi.\n\n\"Jos tietäisit, milloin tahansa ajattelen häntä, kun hän oli pieni,\nnäen minä hänen aina puettuna pieneen, mustaan samettimekkoon, jonka\nhän oli saanut herraskartanosta ja joka hänellä oli ensiaikoina\npikkukoulua käydessämme. Hän näytti minun mielestäni prinssiltä, minun\nmielestäni oli hän paljoa ylhäisempi kuin minä ja minä kuvailin aina\nmielessäni jonkun tulevan häntä ottamaan viedäkseen hänet suureen\nkomeuteen. Kuinka minä muistan sitä samettimekkoa! Se oli viimein\nkulunut, jotta siinä näkyi pieniä ympyriäisiä pilkkuja harmaahtavan\npumpulikudoksen päällä -- ja se oli vallan kiiltävä hihan suista ja\nkyynäspäistä. -- Niin näetkös, kun hän sitten oli kahdentoista vuotias,\npanivat pappi ja koulumestari toimeen rahankeräyksen hänelle ja sitten\npantiin päivätöitä, ja hän pääsi Lundiin kouluun. Kuinka minä itkin!\nMinä tahdoin myöskin mennä opiskelemaan. Äiti olisi kyllä päästänyt,\nvaan isä ei suostunut millään ehdolla. Hän oli antamaisillaan minua\nselkään, kun en tahtonut olla vaiti asiasta, ja viimein siitä ei enää\nhiiskuttu. Niin, siihen aikaan en vielä ollut niin Pauliin ihastunut,\nkuin sitten. Se oli silloin, kun me molemmat olimme varttuneet ja hän\noleskeli loma-ajat kotona. Hän oli pitkä ja huojuva silloin, hänen\nolennossaan oli pehmeyttä, kuin olisi hän ollut nainen, ja sitten oli\nniin omituista puhua hänen kanssansa. Sieluineen ja ruumiineen oli hän\nantautunut opintoihinsa, ja hän puhui aina niin, että kaikki tuli\nselväksi, kun hän vaan siitä puhui, minä oikein jumaloin häntä. Kerran\ntuli hän hyväksi ystäväksi erään tuttavansa kanssa, joka oli ylioppilas\nja kotiopettaja paroonin perheessä. Ja sinne meni Pauli häntä usein\ntervehtimään. Minä luulin tulevani hupsuksi sinä suvena. Minä taisin\nmaata ja itkeä yöt läpeensä, sentähden että ajattelin hänen\nylönkatsovan minua tietämättömyyteni tähden, ja sentähden että minä\nmielettömästi kadehdin hänen uutta ystäväänsä, jolla oli, mitä minä\nkaipasin. Ja kuinka minä luin sinä kesänä!\"\n\nBörje vaikeni, vajonneena menneisyyteen.\n\n\"No, kuinka kävi?\" sanoi Marianne.\n\n\"Kuten aina käy. Minä rauhoituin. Mutta me olimme kirjevaihdossa kauvan\naikaa -- useita vuosia.\"\n\n\"Etkö nyt koskaan ajattele häntä?\"\n\n\"Kyllä, välistä ihmettelen missä hän mahtaa olla.\"\n\n\"Etkö tiedä sitä?\"\n\n\"En, niin se on eri historia. Vaan koska olen edellisen kertonut, voin\ntämänkin kertoa. Vähää ennen kuin Pauli pääsi ylioppilaaksi kuoli hänen\nmummonsa ja hänen äitinsä muutti tämän pieneen asuntoon, joka\nsiivottiin ja tuli oikein sieväksi, ainakin sisältä, sillä Paulin äiti\noli kelpo ihminen ja ansaitsi paljon ihmisten kankaita kutomalla. Mutta\nkuinka olikaan, oli Pauli Lundissa ahtaissa oloissa. Hänen oli välistä\nikävä, ja silloin kirjoitti hän minulle pitkiä kirjeitä. Minä olin\nsilloin kansanopistossa. Hän ihaili kaikkea hienoa ja kaunista, hän oli\nmurheissaan, kun täytyi asua sellaisessa pienessä hökkelissä, kuin\nhänellä oli. Hänen mieltänsä kaivoi nähdessään tovereinsa ylvästelevän\nrahoillaan, vaikkei hän saanut syödä edes vatsaansa täyteen. Hienolta\nhän aina näytti. Yhden ainoan kerran kävin häntä tervehtimässä. Vaan\nmuutoin en tahtonut mennäkään Lundiin; eihän hänellä, joka oli\nylioppilas, voinut olla hauskaa kävellä minun kanssani. Kelpo mies oli\nhän ja oli juuri suorittamaisillaan kandidaatti-tutkinnon. Silloin\nkeikahti hän naimisiin ja matkusti ulkomaille.\"\n\n\"Vai meni hän naimisiin!\"\n\n\"Niin. Hän oli vaan yhdenkolmatta vuotias. Hän nai rikkaan vanhanpiian,\njoka häneen oli ihastunut. Sitten on kulunut joku neljä vuotta.\"\n\n\"Eikö hänestä koskaan kuulu mitään?\"\n\n\"Ei. Hänen äitinsä kuoli pari vuotta sitten, Paulilla oli tapana\nlähettää hänelle rahoja, niin kauvan kuin äiti eli, vaan nyt ei hänellä\nole ketään, kelle kirjoittaisi.\"\n\n\"Missä luulet hänen oleskelevan?\" kysyi Marianne, joka alkoi tulla\nuteliaaksi.\n\n\"En voi tietää. Ainakaan Ruotsissa ei hän ole ollut sitten, kun lähti.\"\n\n\"Luuletko koskaan enää näkeväsi häntä?\"\n\nHeidät keskeytti rouva Björk, joka astui sisään salaisesti\nkurkistettuaan, ettei tullut häiritsemään mitään arkatunteista\nkohtausta kahden kesken.\n\n\"Börje, onko se sinun täyttä tottasi, että matkustat\npuolipäivä-junalla?\" sanoi hän.\n\n\"On, äiti hyvä, se on aivan välttämätöntä. Minä en voi viipyä. Ja minä\ntoivon, ettei viivy kauvan, ennenkuin minun ei enää tarvitse lähteä\npois Mariannen luota, minä tarkoitan ennenkuin hän on kotonani\nTomtössä. Vai kuinka?\" Hän kumartui alas ja katseli Mariannea, joka ei\nvastannut. Tästä ei ollut niin suloista puhua häistä kuin kihlauksesta.\n\n\"Niin, minun pienet kyyhkyläiseni,\" sanoi rouva Björk iloisena kuten\naina, \"minun on todellakin mieleni paha, että täytyy häiritä teitä,\nvaan minä teen sen vallan käytännöllisistä syistä, joiden johdosta\nminun anoppimuorina täytyy tiedustella Börjen mieltä. Niin esim.,\nmilloin olette ajatellut häät pidettäviksi?\"\n\n\"Minä soisin mielelläni pidettävän ne Marraskuussa,\" vastasi Börje,\n\"vaan en ole kysynyt Mariannelta.\"\n\n\"No, mitä sanot?\" Äiti kääntyi tyttäreensä.\n\n\"Siitä saavat äiti ja Börje keskustella,\" vastasi tytär hieman\nväsyneenä ja alakuloisena, vaan hän pienessä alakuloisuudessaan halusi\nainoastaan muiskua, ulospäin pistettyihin huuliinsa ja otsalleen, jossa\nnäkyi semmoisia, jotka olivat ryppyjä olevinaan.\n\n\"Ei, lapsikulta; se ei ollenkaan sovi,\" sanoi äiti päättävästi, \"kyllä\nsinunkin täytyy sanoa tahtosi, senhän voit ymmärtää.\"\n\n\"No siis, Marraskuun lopussa.\"\n\n\"Minulla ei todellakaan ole paljoa aikaa käytettävänä,\" sanoi rouva,\n\"ja sentähden täytyy minun tiedustella sinulta, Börje, mitä sinulla on\ntalouden alalla ja mitä ei.\"\n\n\"Ah, äiti hyvä, minulla on luullakseni kaikki, mitä tarvitaan, ja mitä\npuuttuu, voin hankkia; älkää niiden tähden ruvetko aivojanne\nvaivaamaan. Äitini on hankkinut minulle sänky- ja liinavaatteita niin\nrunsaasti, että tuskin tiedän mihin enemmän sovittaisin, jos niitä\nvielä tulisi lisää.\"\n\nRouva Björk siunasi sydämmessään tuota talonpoikaisvaimoa, sillä hän\ntunsi liian hyvästi miehensä raha-asiat, että olisi voinut\npöyristyksettä ajatella näitä kaikkia menoja ja kuinka olisi\nmahdollista lainata rahoja niihin kaikkiin.\n\n\"Kaksi huonetta ovat ilman kaluja,\" lisäsi Börje, \"vaan ne panen minä\nkuntoon heti, kun Marianne on käynyt siellä ja lausunut ajatuksensa\nasiasta ja esineistä. Milloin saan teitä odottaa sinne?\" Hän kääntyi\npuoleksi Marianneen ja puoleksi anoppiinsa.\n\n\"Ah, se oli totta!\" huudahti Marianne, \"neljäntoista päivän perästä\nolen minä nuodetyttönä erään serkkuni häissä. Silloinhan on selvää,\nettä sinut kutsutaan minun parikseni. Muista se.\"\n\nBörjen kasvot näyttivät hullunkurisesti närkästyneiltä.\n\n\"Mitä hittoa se noita ihmisiä koskee, jos minä olen kihloissa sun\nkanssasi!\"\n\n\"Kyllä, se koskee koko sivistynyttä maailmaa, ethän sinä olisi muutoin\nilmoittanut sanomalehdessä. Ja se merkitsee niin paljo, että sinä olet\nnyt hyvä ja esiinnyt loistavasti, kuuletkos!\"\n\nLeikkipuheessa oli enemmän totta, kuin äänestä olisi luullut. Marianne\noli salaa peloissaan, kuinka vapaasti hän voisi käyttäytyä tällaisessa\njuhlatilaisuudessa. Jonkinlaisella tuskalla laski hän lukua mielessään,\noliko Börje nuorin morsiuspojista, jolloin hänen olisi täytynyt pitää\npuhe nuodetytöille, vaan kaikeksi onneksi oli morsiamen veli nuorempi.\n\n\"Sinun täytyy varmaankin olla valkoisissa,\" sanoi Börje, \"minä olen\nvarma, että semmoinen puku sopii sinulle tavattoman hyvin. Sinun\nmuotosi tuntuu, kuin sopisi sille ainoastaan harso ja pitsit.\"\n\n\"Oh, sinä vekkuli! Sinulla on tapana tarkastella naisten pukuja!\"\nhuudahti Marianne iloisesti hämmästyen, ja hänen silmissään leimahti\nniin, ettei Börje ollut semmoista ennen nähnyt.\n\n\"Niin,\" sanoi hän, \"se on totta. Minä katselen mielelläni hienosti\nvaatetettuja naisia, minä en koskaan voi päättää, mitä heillä on yllä,\nmutta minä tiedän aina, onko se kaunista vai ei. Ja häissä ovat valkeat\nlänningit minun mielestäni kauniita, se on niin puhdasta ja juhlallista\nmielestäni ja sopii oikein hyvin semmoiseen tilaisuuteen. Aivan valkea\npuku ja nuoret viattomat kasvot -- ne ovat jotain nuorta, jotain\nhurskasta, eikä kuitenkaan tarvitse turmella iloaan sillä, että näin\nvaatetettu menisi luostariin.\"\n\nHän nauroi vähäsen, ikäänkuin ujostellen omia sanojansa.\n\nRouva Björk katsahti häneen vähän kummastuneena. Ehkei hän sentään\nollut niin sivistymätön, kuin luultiin.\n\n\"He aikovat menetellä meidän aikaisella tavalla, että kaikki\njuhlallisuudet tapahtuvat ennen häitä, sillä nuori pari lähtee matkalle\nkohta vihinnän jälkeen,\" sanoi Marianne. \"Minun valkeata hamettani sinä\net siis saa nähdä, ennenkuin vasta lopussa. Ensimmäinen ja komein\npääjuhlallisuus on tanssijaiset majuri Follmerin luona. Ne ovat, kuten\nolen kuullut, ensi keskiviikosta kahdeksan päivän kuluttua. Siihen saa\noikein ponnistaa neroansa ... sehän onkin jokaisen rouvaksi aikovan\nvelvollisuus! Niin, niin, minä luulen kyllä saavani kokoon jotakin,\njota voi näyttää. Huomenna valitsen kankaan. Sinistä, kuules! Eikö\nniin?\"\n\n\"Kyllä, sininen on kaunista tuon vaalean tukan rinnalla,\" ja Börje\nkatseillaan silitteli hänen hiuksiansa.\n\n\"Ja sinä et saa vilaustakaan nähdä minusta, ennenkuin perillä. Et --\nkuuletkos sinä!\"\n\n\"Vai niin, sinä tahdot huikaista silmäni!... Vai sinistä? ja sitten\npitäisi sulla oleman hopeata. Oletkos nähnyt eräänlaisia rannerenkaita\nmuinaispohjolaiseen tapaan, hopeaisia kullattuine korkoteoksineen ...\ntiedäthän? -- ja niihin on sovitettu tahkotuita teräsnauloja.\"\n\nÄiti ja tytär olivat ihastuksissaan. Tiesipähän jotakin! Voi toki,\nkuinka helpottavan huokauksen keralla heidän kaikki ennakkoluulonsa\npakenivat! Hän ei ollut, kun kaikki pääsi ympäri, läheskään semmoinen\nmoukka, kuin he olivat pelänneet.\n\n\"Ah, ne ovat kauniita!\" huudahti Marianne mielissään.\n\nBörje ei puhunut mitään, hän vaan nauroi.\n\n\n\n\nS.\n\n\nVasta Börjen lähdettyä, tuli tapaus oikein selville.\n\nMarianne on kihloissa. Ja sitten tulivat kaikki tuumailut. Äiti oli\nväsymätön, hän ihmetteli ja kyseli ja punnitsi. Hänen tapansa oli\nmenetellä aina aivan käytännöllisesti. Hän ihmetteli, minkälaisia\nhuonekaluja sulhasmiehellä mahtoi olla, minkälaisia sukulaisia, mitä\nlahjoja Marianne saisi, kuinka Börje järjestäisi talouskassan, ja\ntuhansia muita asioita. Hänen mielestään oli Marianne vallan liiaksi\ntoimeton ja haluton. Nythän oli jo aika herätä vallan hereilleen, kun\nhänellä kohta olisi koto omasta kohden. Tuolla toimeliaalla rouvalla\noli lukemattomia neuvoja annettavana tyttärelleen, vaan väsynein\nkasvoin lykkäsi Marianne ne luotansa; tuo kaikki oli hänelle vallan\nliiaksi monimutkaista. Hän olisi mieluummin käyskennellyt ympäri ja\najatellut, vaikka tuskin tiesi mitä. Hänessä itsessään oli jotain\nsärkynyt, josta hän ei voinut päästä selville, ja hän luuli\ntarvitsevansa lepoa. Ollessaan yksin Börjen kanssa, tunsi hän hiljaista\ntyytyväisyyttä, ja mieli tuntui niin levolliselta; vaan heti kun eivät\nenää olleet kahden kesken, tai kun hän tuli toisten seuraan, oli mielen\ntasapaino poissa, ja sen sijaan tunsi hän kalvavaa levottomuutta, jonka\nvuoksi hän ei uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin samalla tavalla kuin\nennen; se oli jotakin sellaista, kuin hän olisi tuntenut, ollessaan\npuettuna epämukaviin vaatteisiin.\n\nÄidin arvelut ja kysymykset kaivelivat auki pieniä, helliä haavoja, ja\njuuri sentähden ne vaivasivat häntä; hänellä ei ollut ollenkaan\nrohkeutta ottaa niitä harkitakseen. Ainoastaan Börjen kanssa tunsi hän\nsitä, kuin olisivat he aina olleet tuttavia, vaan kohta kun Börje oli\npoissa hänen silmistään, tuntui sulho oudolta henkilöltä. Mitä taisi\nhän silloin vastata kaikkiin näihin kysymyksiin?\n\nMutta olipa seikkoja, joihin Mariannenkin täytyi ottaa osaa, ja ne\nolivat pukukysymyksiä, sillä häät piti oleman Marraskuussa, ja\nompelijaa täytyi ajoissa puhutella. Sitä paitse ei ollut kysymyksessä\nainoastaan hänen omat häänsä, vaan ennen niitä hänen serkkunsa sekä\nniihin kuuluvat juhlallisuudet. Isä, jonka sitten ei enää tarvinnut\nhäneen kulutuksia tehdä, oli antanut hänelle avonaisen valtakirjan,\njota hän käyttikin. nyt hyvällä omallatunnolla, sillä hänkin tiesi,\nmiten isän kulungit pienenisivät hänen kodon jätettyään.\n\nSamana päivänä, kuin Follmerin tanssijaisten piti tapahtuman, tuli\nBörje kaupunkiin. Hän ja Marianne olivat pari kertaa kirjoittaneet\ntoisilleen, vaan eivät nähneet toisiansa ensimmäisen yhtymisen jälkeen.\n\nKaksi vanhinta veljestä oli matkustanut Lundiin alkamaan\nyliopistollisia lukujansa. Ainoastaan Hakvin oli kotona. Börje\nhuomautti, että hän oli kanan näköinen, jolla on juuri pahin sulkasato.\nMarianne selitti tämän johtuvan siitä, ettei hänellä ollut ketään\ntorakumppania. Kuinka olikaan, liittyi Hakvin varsin peittelemättä\nlankoonsa, joka hiljaisessa ilossaan käyskenteli haarat hajalla ympäri\nhiljaisin liikkein, kuin olisi hän pelännyt rikkovansa jotakin. Missä\ntahansa Hakvin sukkeluuksineen oli esillä, siellä oli Börje valmiina\nsäestämässä häntä hyväntahtoisella naurullaan.\n\nEdellisellä kerralla ei oltu ollenkaan jouduttu käymään vieraissa, se\noli nyt tehtävä. Börje oli muassa, mitään muuta vastaan sanomatta, kuin\nmurtaen suutansa vähän ilveellisesti Mariannelle. Hän ei ollut kömpelö,\nvaan ei myös ollenkaan yrittänyt näyttää luontevuutta käytöksessään.\nMarianne ei voinut hänestä ylpeillä, vaan hänen ei tarvinnut häntä\nhävetäkään.\n\nBörjessä oli jotakin arkaa hienotunteisuutta, joka esti häntä\nnäyttämästä hyväilyjään, ja Mariannella oli hauskaa, kun sai osoittaa\nhänelle pientä mielivaltaa, juuri sentähden, että Börje itse oli niin\nsävyisä. Hän siveli poskeansa hänen olkapäähänsä, hän kiersi kätensä\nhänen kaulaansa, hän pörrötti hänen tukkaansa, hän tunsi halua suudella\nhäntä ihan eräiden arvostaan arkojen vanhojenpiikojen nenän edessä,\nnähdäkseen ainoastaan, miltä se Börjestä tuntuisi, vaan hän ei sentään\nuskaltanut; hän aavisti, että Börje sen panisi pahakseen.\n\nEnnenkuin taas menivät kotia, ehdotteli Börje, että mentäisiin\njalokivien kauppiaalle valitsemaan rannerengasta, jonka hän halusi\nlahjoittaa Mariannelle. Kun olivat tulleet kotia, näytteli Marianne\ntodellisella ihastuksella kokonaista varastoa muinaispohjolaisia\nkoristuksia, jotka oli Börjeltä saanut. Se kohotti Börjen arvoa.\n\nPuolisen jälkeen saivat kihlatut vihdoinkin hetken istua rauhassa ja\njutella, kunnes oli aika ruveta pukeutumaan.\n\nOli penikulma matkaa herraskartanoon, ja sinne piti ajettaman hevosilla\nja vaunuilla. Mariannea saatiin odottaa; vanhemmat istuivat jo\nvaunuissa, ja Börje seisoi astinlaudan vieressä, kun hän tuli. Börjestä\ntuntui, kuin ei Marianne koskaan olisi näyttänyt niin kauniilta hänen\nsilmissään kuin nyt. Hän oli käärinyt ympärilleen maahan saakka\nulottuvan viitan ja päässään oli hänellä pitseistä ja nauharuusuista\ntehty vaaleahko teaatterihuntu. Hän oli pitänyt kiirettä, jonka tähden\nhänen poskensa olivat ruvenneet hieman rusottamaan, ja nuo\nsäännöttömät, pienet kasvot näyttivät sanomattoman viehättäviltä\npehmeässä kehyksessään. Sivumennen pudistivat he toistensa kättä,\nMariannen nojautuessa sulhoonsa vaunuihin noustakseen, ja hieno\nparfyymi löyhkähti Börjen ohitse, kuin melkein tuntumaton kukan tuoksu.\n\nBörje istui peräistuimella vastapäätä morsiantaan. Appivaari oli\ntahtonut mennä ajajan istuimelle, sillä häntä halutti \"ajaa häkissä\",\nsanoi hän. Alussa juteltiin, vaan vähitellen vaikeni keskustelu. Börjen\npäähän johtui paljo omituisia ajatuksia, tuossa puolihämärässä\nistuessaan ja katsellessaan Mariannea.\n\nTämä ei ollut toisten tyttöjen kaltainen, joiden kanssa Börje oli\ntottunut seurustelemaan rauhallisissa pappisperheissä ja kelpo\nmaanviljelijöiden luona. Börje oli ollut monissa tanssijaisissa, joissa\nnaisilla oli ollut ainoastaan pitkähihaiset villahameet yllä. Vaan tuon\navaran pehmeän viitan alta, jonka sisustettu silkkivuori kääntyi\nnäkyviin hieman polven kohdalta, pistäytyi esiin Mariannen toinen\nkäsivarsi; se oli se käsi, jossa hän piteli viuhkaansa, ja pitkän\nhansikkaan yläpuolelta pilkoitteli esiin käsivarren hieno iho. Kanteen\nylitse työnnettynä ympäröi Börjen rannerengas tätä hansikasta, joka\nlaskeutui hienoihin poimuihin ranteessa, vaan ylempänä ympäröi\ntasaisesti kaunista käsivartta. Hän ei koskaan uskonut naisilla olevan\nsamalla kertaa noin pyöreitä ja hienoja käsivarsia, paitse\nteaatterissa, ja siellä luuli hän ne olevan jollain tavalla maalattuja.\n\nNiin, tuossa hänellä nyt se oli! Marianne oli joka kohdassa vallan\ntoisesta maailmasta kotoisin, kuin mihin Börje oli tottunut. Ja tämä\njuuri hurmasi häntä.\n\nBörjen intohimoja oli teaatteri ja soitanto. \"Se on sielun\nviljelemistä,\" oli hänellä tapana sanoa. Joka kerta kuin taiteilijoita\nTukholmasta kävi Skoonessa, sovitti hän sentähden matkansa kaupunkiin,\nja joka kerta kun hän kävi Kööpenhaminassa, meni hän kuninkaalliseen\nteaatteriin. Hän katseli mielellään ranskalaisia puhenäytäntöjä, joissa\nnaisilla oli pitkät laahustimet, jotka pyörähtelivät heidän\nliikkeittensä mukaan, varsinkin suurissa murhenäytelmissä. Sarah\nBernhardtin oli hän nähnyt, ja häntä jumaloitsi hän kunnioituksella,\njohon oli sekoittunut ihailua ja kauhistusta; hänestä oli Sarah\nBernhardt kaunis käärme, joka voi lumota ja hävittää. Ja niin olivat\nkaikki naiset teaatterissa -- toiset suuremmassa toiset pienemmässä\nmäärässä; ne olivat hänen muistissaan jotain lumottua, todellisesti\nmelkein olematonta.\n\nMutta nyt oli siitä tullut todellisuus, sillä tuossahan -- niin\nlähellä, että hän melkein voi siihen käsin tarttua -- istui hän, tuo\nruumiilla varustettu ihanne, jota hän tähän asti oli voinut jumaloida\nainoastaan matkan päästä. Hänet valtasi sama tunne, jonka hän\ntavallisesti tunsi teaatterissakin: jonkinlainen kuume veressä, loiston\nja huvituksen himo, kiihottavien nautinnoiden himo, hienouden ja\nylellisyyden himo; -- sanalla sanoen himo kaikkeen, mitä rahalla\nvoitiin saada.\n\nSillä rahoja hänellä oli! Hänellä oli mitä nämä haluavat, kaikki nämä,\njotka käyvät hienoissa vaatteissa kohteliaine tapoineen, kaikki nämä,\njotka halveksien katselevat niitä, jotka eivät ole saaneet sivistystä\nkuin he. Hän ajatteli sitä riemumielin ja näin tehdessään tunsi hän\nkävelevänsä kiusauksen partaalla, jolloin nautinto oli juuri se\nväristys, jonka putoamisen pelko vaikutti.\n\n\"Marianne! Minä voin antaa sinulle kultaa ja hohtokiviä, jos tahdon,\"\n-- tulivat äänettömät sanat hänen mieleensä. Ne olivat muodottomia\nsanoja, joita tunteet käsittävät, tuntematta vielä niiden kieltä;\nhämäriä aavistuksia, jotka liikkuvat tavallisen tuntemisen rajan\nulkopuolella, nostaen häntä -- hänen tietämättään kuinka --\nitsetietoisen olemisen seuraavalle portaalle. \"Marianne, minä voin\nkääriä sinut samettiin, joka hiljaa ja pehmeästi ympäröi sinun kaunista\nvartaloasi. Minä voin vaatettaa sinut välkkyvään, kahisevaan silkkiin.\nKuka sanoo minun syntyneen työtä tekemään? Minulla on rahoja, Marianne!\nMinä voin elää ja nauttia.\"\n\nHän nojautui taaksepäin pehmeisiin vaunutyynyihin, joilla hän ensin oli\nistunut suorana ja jäykkänä, ikäänkuin peläten niitten houkuttelevaa\nmukavuutta. Hän tunsi kurnivaa nälkää, -- nautinnon nälkää, silmien\nnälkää niiden kauneutta etsiessä.\n\nMitä oli hänen tähtensä suuta soitettu hänen työnraatamisensa,\nyksinäisyytensä, itsensä kidutuksen johdosta? Hän katseli Mariannen\nkättä. Tämä käsi ei ollut koskaan tarttunut siihen, mitä Börjen oloissa\nsanottiin työksi. Vaan se käsi oli luotu rahoja tuhlaamaan, se käsi oli\nluotu muiskuja sekä hyväilyjä varten. Luulikohan hän, ettei Börje siitä\ntietänyt! Luulikohan hän Börjen olevan tyynen ja maltillisen, sentähden\nettä tämä siltä näytti? Hän kumartui eteenpäin tietämättänsä ja\nkuiskasi: \"Marianne!\"\n\nTämä katsahti kysyen häneen, vaan kun hänellä ei ollut mitään\nlisättävää, nyökäytti Marianne vaan päätänsä.\n\nÄiti oli vaipunut nurkkaan ja nukkui.\n\n\"Vaimoni? Minun vaimoni?\" ajatteli hän edelleen, vaunujen vieriessä\ntietänsä ja ikkunaruutujen hiljaa helistessä. Tuo sana soi vakavalta\nhänen kuvituksessaan, siinä oli jotakin puhdasta ja kunnioitettavaa,\nrauhallista, eikä siinä ollut kuumaa kiihkoa. Marianne talonemäntänä\nTomtössä, -- hänen oli vaikea sitä ajatella. Hän luuli melkein\nkäyttäneensä väkivaltaa häntä kohtaan siinä; se oli sama kuin viedä\nhänet maahan, jonne hän ei ensinkään kuulunut. Ja tätä tuumiskellessaan\nmenivät hänen ajatuksensa uudelle uralle. Jos hän olisi köyhä mies,\nolisikohan Marianne silloin suostunut hänen vaimokseen? Tässä\najatuksien käänteessä tunsi hän toista nälkää kuin äsken, -- tunsi\nlämpimän, terveen luonnon nälkää uskollisuutta saavuttaakseen,\nollakseen rakastettu ainoastaan itse tähtensä ja koetellakseen\npersoonallisen luotettavuuden pysyväisyyttä. Tiesipä hän liiankin\nhyvin, että Marianne oli sanonut \"jaa\" ainoastaan hänen rahojensa\ntähden, että tämä piti hänestä ainoastaan sentähden, että hänellä oli\nkädessä voimaa tehdä elämä suloiseksi hänelle, ja koska Marianne tiesi\nhänen halusta sen tekevän. Mutta tässä tunsi hän itsensä aivan\nköyhäksi, -- hän, joka äsken olisi voinut ostaa maailman.\n\nHän ojensi esiin ison työhön tottuneen kätensä, hiljaa ja\nvaatimattomasti kuin almun anoja. Marianne katsahti taas kysyvästi\nhäneen, ja huomattuaan hänen tarkoituksensa, veti hän esille toisen\nkätensä ja pisti sen Börjen käteen. Börje istui ja painoi kättä aivan\nhiljaa Mariannen polvea vastaan katsellen ääneti hänen kasvojansa. Itse\nliikkeessä, jolla hän kumartui eteenpäin, ilmautui hienotunteisen\nluonteen koko itsetiedoton sulous. Marianne piti sitä jonakin, josta ei\nvoinut päästä selville, jonakin käsittämättömänä vetovoimana.\n\nBörje ei voinut kysyä, pitikö Marianne hänestä. Sellaiseen kysymykseen\nolisi toinen ainoastaan myöntänyt, ja sitä juuri hän ei tahtonut. Börje\nolisi toivonut hänen tahtovan silittää häntä poskelle tuolla hienolla\nhansikkaalla ja sanovan: \"Börje-rukka.\" Sitä hän parhaiten kaipasi.\n\nMarianne koetti katsella häntä kasvoihin, vaan hämärässä näkyivät\njuonteet ainoastaan epäselvinä, eikä hän voinut nähdä muuta kuin Börjen\nsilmät, jotka kirkkaina olivat luodut häneen. Hänet valtasi jokin, ei\ntiennyt mikä, ja antaessaan viuhkan liukua niin alas kuin side ulottui,\nkiersi hän oikean käsivartensa Börjen kaulan ympäri. Tämä tunsi sen\nniskassaan ja hivutti poskeansa siihen, hän olisi luopunut paljosta,\nsaadakseen sanoja ristiriitaisten, kummallisien tunteittensa\nselvittämiseksi, jotka liikkuivat hänen sydämessään. Mutta hienoon\nvärähtelevään mielialaan ei sopinut se jokapäiväinen puhe, jota hän oli\noppinut, ja siten täytyi hänen olla ääneti, vaan hän tunsi olevansa\nomituisesti sidottu. Pudistettuaan tuota pientä kättä vaipui hän\ntakaisin soppeensa.\n\nHeti sen jälkeen oltiin perillä. Kun vaunut seisahtuessaan portaiden\neteen vähän heilahtivat, heräsi anoppimuori.\n\nKun päästiin avaraan etuhuoneeseen, johon päällysvaatteet jätettiin,\nauttoi Börje morsiantaan riisumaan vaippaansa, jolla aikaa kätevä\npalvelija auttoi rouva Björkiä.\n\nKun Börje oli saanut naulaan teaatterihunnun, tarttui hän vaippaan,\nMarianne putkahti sirosti ulos sen sisältä, kuin perhonen kotelostaan,\nja pyöräytettyään laahustinta jalallaan, asettui hän täysin valmiina\nvoiton hymy huulilla Börjen eteen.\n\nTämä jäi seisomaan silmänräpäykseksi tyhjä viitta käsivarrelle, kasvot\ntulipunaisina. Oli kiusallista nähdä tuon suuren, voimakkaan miehen\npunehtuvan melkein kyyneleisiin saakka, ja Marianne astui oitis korkean\nkuvastimen eteen nähdäkseen, oliko puvussaan tullut mitään\nepäjärjestykseen, vaan kaikki oli paikoillaan.\n\nHän oli puettu vaaleansiniseen, isokukilliseen silkkihameeseen, johon\noli sovitettu tummansinistä samettia. Miehusta lyöttäytyi tarkoin\nvyötäisiin kuin haarniska. Olkapäillä oli se pyöreä kaulan kohdalta,\nvaan takaa ja edestä oli se auki muodostaen alaspäin pitkän suippenevan\nhuipun. Hihoista ei ollut jälkiäkään. Päinvastoin, kangasta oli siinä\nsullottu yhteen, niin että koko olkapää jäi paljaaksi ja näytti\npyöreytensä vielä olkaniveleen yläpuoleltakin. Neulos oli siinä\nreunustettu ainoastaan silkkipunoksella, joka oli niin ahdas, että\npainui melkein ihon sisään. Olkapään ja kaulan ympärillä ei näkynyt\nliinavaatetta hituistakaan, joten katselijasta tuntui, kuin hänellä ei\nolisi ollut alusvaatteita ollenkaan hameen alla, vaan että se oli pantu\nhänen paljaan ruumiinsa ympärille.\n\nAsia ei paremmaksi tullut, vaikka alushameet kahisivat, vaikka\nlaahustimen alta pilkoitteli esiin tukittain valkeita reunuksia; täytyi\naina nähdä tuon alastoman kaulan ja paljaat käsivarret, jotka\nyhtyessään tuohon tummaan samettiin, näyttivät melkein inhottavan\nalastomilta.\n\nMariannella oli lyhyt kaula ja jokseenkin korkeat olkapäät, vaatetus\nteki mahdolliseksi nähdä niiden hienon muodostuksen. Väkisinkin täytyi\ntuon kauniin takaraivan pistää silmiin vallattomine hiusten pitimineen,\njosta vaaleauntuvainen tukka laskeutui kuin varjo kaulalle, jossa se\nhienoni. Hänen kaulansa oli niin pehmeän valkoinen, kuin olisi se\nsivelty näkymättömällä valkojauholla; ei missään olisi se paremmin\ntullut näkyviin, kuin sametin tummalla pohjalla. Kokonaisuus tuntui\ntäydelliseltä ja koskemattomalta, kuin suurissa pehmeissä orvonkukissa.\n\nBörjen mielestä oli hän niin kaunis, että henki ei tahtonut hänessä\nkulkea. Mutta samassa loukkasi häntä puvun julkeus. Hänestä tuntui,\nkuin hänen sisällisin tunne-elämänsä olisi tuotu yleisön nähtäväksi.\nHän tointui äkkiä, mutta häpesi huimaustaan. Ja juuri tätä häpeää\nvastaan taisteli hän suurella epätoivolla, sillä siinä oli nöyryytys\nhänelle itselleen: se oli todistuksena hänen tottumattomuudestaan\nhienon maailman tapoihin. Sentähden hän niin tulisesti punehtui; hän\nluuli Mariannen voivan nähdä hänen ajatuksensa.\n\nVaan tällä ei ollut pienintäkään aavistusta herättämänsä vaikutuksen\nlaadusta; sentähden oli hänelle mahdotonta käsittää Börjen\nalakuloisuutta. Hän luuli Börjen pitävän pukua liian kallisarvoisena,\nja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli rauhoittaa sulhoansa.\n\nBörje oli pannut vaipan naulaan ja seisoi nyt aivan hänen vieressään.\n\n\"Älä pelästy minun ulkoasuani,\" kuiskasi hän hyväillen ja kääntyi,\n\"minä en läheskään maksa niin paljo kuin luulet.\"\n\n\"Rakas Marianne, en minä arvostele sinun pukuasi,\" sanoi hän.\n\nEhkä jossakin teaatterissa olisi puku hänen mielestään ollut kaunis,\nvaan tässä, -- kun hän seisoi näin lähellä, että näki tarkasti\npienimmänkin väreen ihossa -- nyt se oli hänen mielestään ihan ruma\neikä hän tietänyt minne olisi pannut silmänsä. Mutta hän koetti\npakottaa vastenmielisyyttänsä, hän tahtoi tottua. Mikä ahdasmielinen\nraukka hän olisi, jos loukkautuisi siitä, mitä koko maailma piti\nsopivana!\n\nAppi ja anoppi olivat jo valmiina, ja Börje tarjosi käsivartensa\nmorsiamelleen. Hänen kasvoilleen oli ilmautunut melkein tyly totisuus,\njoka vallan muutti hänen muotonsa, vaikkei hänellä siitä ollut\naavistustakaan.\n\nMarianne tarvitsi välttämättömästi ystävällisiä ja iloisia kasvoja\nympärillään, ja Börjeen äkkiä tullut totisuus ahdisti häntä.\nHän ei voinut löytää lepoa, ennenkuin näki sulhonsa taas hyvänä.\nTervehdysmenot, puhelu ja tanssipyynnöt saivat kuitenkin aluksi hänen\ntoiselle tuulelle, niin että hänellä ei ollut paljon aikaa ajatella\nsulhoansa. Börje ei varsin mielellään tanssinut, sillä se kävi häneltä\nhuonosti, vaan sen valssin kestäessä, jonka hän ainoastaan tanssi\nmorsiamensa kanssa, kuiskasi tämä pienellä hemmoitellun\ntyytymättömyydellä ja maikailevin kasvoin hänelle:\n\n\"Minä olen vetäytynyt pois toisesta polkasta saadakseni oikein rauhassa\nlörpötellä sinun kanssasi, sinä pahanilkinen poikanulikka! Tiedä, että\non suloista olla tuolla kasvihuoneessa, ja niin kauvan kuin toiset\ntanssivat, saamme me olla yksinämme. Pidä silloin minua silmällä.\"\n\n\"Kiitos,\" vastasi toinen lyhyesti, ja he lopettivat.\n\nValssin loputtua kulki Börje ensin ympäri miesten tupakkahuonetta, vaan\nsiellä oli tukala olla, sillä hän ei koskaan lyönyt korttia, eikä\ntuttavia hänellä ollut melkein ketään. Poltettuaan sikaarinsa loppuun,\npujahti hän sentähden uudestaan tanssisaliin, jossa toki oli jotain\nkatseltavaa, ja erään akkunan vierestä löysi hän oivallisen nurkan,\njosta saattoi nähdä kaikki. Tanssittiin juuri lansiääri-katrillia, ja\nhän kiintyi kiintymistään sitä katselemaan. Hän asetti tuolinsa\nmukavasti, vetäytyi akkunan varjostimen suojaan ja nojasi kyynäspäänsä\nakkunalautaa vasten. Oli niin mieleistä, ajatteli hän, istua siellä\nnäin yksinään ja kenenkään näkemättä katsella tuota ihmisryhmää. Tämä\nhäntä juuri miellytti, ja hän seurasi kaikkea uteliain tarkkaavin\nsilmin. Tanssi kävi luontevasti, varsinkin se katrilli, johon Marianne\notti osaa, ja Börjeä huvitti nähdä, kuinka vuorot johtuivat toisistaan\nja liittyivät toisiinsa, aina ilman mitään epäjärjestystä. Jokainen\npani parastansa, ja paljo joutilaita seisoi oven suussa katselemassa.\nLaahustimia pyöräyteltiin kuninkaallisella suloudella ja kumarrukset\nolivat sulavia kuin hovimiesten. Kaikki vaikutti Börjeen. Löytyi sangen\npaljo hänelle mieluista: valot, kukkaset, tanssipuvut, upseerien\nkultareunaiset univormut, vaan ennen kaikkea sotilasmusiikki. Se pani\ntahtiin hänen ajatuksensakin kuten tanssivien askeleet. Vaan hänen\nmielestään ei tämä kaikki kuitenkaan sopinut hänelle. Hän tunsi aina\nolevansa vieras, joka kuului ulkopuolelle. Ei hänen mieleensäkään olisi\nvoinut juolahtaa ottaa osaa tämmöiseen tanssiin, tai että hän voisi\nliikkua samalla tavalla kuin nuo nuoret luutnantit. Vaan tämä oli\nhänestä kaunista katsella. Nuo kankeat univormut, jotka tekivät\nkantajainsa miehekkäät vartalot siroiksi ja hienokasvuisiksi, sopivat\nhyvin yhteen naisten pitkien laahustimien ja alastomien jäsenien\nkanssa. Vaan tämä kaikki teki ilman ikäänkuin kuumaksi, uneliaaksi,\nhuimaavaksi, joka vaikutti kaipausta johonkin, -- johonkin rikkaampaan,\ntäydellisempään, monipuolisempaan. Hän ajatteli jotakin kaukana,\nkaukana, jotakin, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, vaan ainoastaan\nhalunnut: kirkasta, tummansinistä taivasta, mäntyjä ja oliivipuita,\nkaikki nämät lämpimän, lämpimän auringon paisteen valaisemina. Kaikki,\nmitä Börje oli ainoastaan salaa uskaltanut toivoa, oli suotu Paulille.\nNiin oli aina käynyt. Tuntui kuin tällä pienellä köyhällä pojalla\nsamettimekkoineen olisi Aladdinin lamppu kädessään. Ja missä hän nyt\noli? Kuinka paljon mahtoi hänellä olla havainnoita ja kokemuksia!\nHetkeksi vetäytyi jotain surumielisyyttä Börjen tasaisen, iloisen\nluonteen ympärille. Aina piti toisten oleman häntä korkeammalla, aina\npiti hänen tuntea itsensä köyhemmäksi kuin muut. Minkätähden? Ja\nkaikkia oli hänen sangen vaikeata unohtaa. Mitä hän kerran sai\nmieleensä, se juurtui sinne, kuin esimerkiksi Marianne. Kuinka oli hän\nponnistellut unohtaaksensa häntä ennenkuin kirjoitti hänelle\nensimmäisen kirjeen! Vaan se ei ollut hänelle mahdollista. Hän näki\nMariannen edessään satoja kertoja päivässä, hän näki tämän lihavan\nvartalon, tämän taaksepäin taipuneen niskan ja tämän lyhyen kaulan. Hän\nkaipasi häntä kuin vettä. Tuli aina pahempi ja pahempi olla, kunnes\nhänen täytyi kirjoittaa. Eläminen tuntui hänestä mahdottomalta häntä\nnäkemättä. Ja nyt piti Mariannen tulla hänen omakseen. Koko elämänsä\nijän saisi hän pitää hänet läheisyydessään, nähdä näitä jahnustelevia,\nhuolimattomia liikkeitä, kuulla hänen vienoa, hyväilevää ääntänsä.\n\nHän oli joka tapauksessa onnellinen.\n\nHän istui katsellen Mariannea. Tämän iloa näytti jokin häiritsevän,\nnäyttipä kuin hän ei olisi huolinut tai ei olisi voinut olla niin\nhilpeän iloinen kuin muut nuoret tytöt. Vaan Börjestä oli tämä paljo\nkauniimpaa. Hänen mielestään oli kaikki, mitä Marianne teki, kaunista.\nJa nähdessään nyt häntä vähän loitompaa, ei hänen paljaat olkapäänsä\nolleet enää niin vastenmielisiä, vaikka selkääkin näkyi hyvin alhaalle\nsuippenevasta aukosta. Ainoastaan välistä kouristi hänen sydäntänsä,\nkun hän näki jonkun silmien katsahtavan näihin pehmeisiin olkapäihin ja\nkäsivarsiin; vaan se ei ollut mustasukkaisuutta, se oli äkkinäistä\nhalua, että saisi heittää vaipan hänen ympärilleen, ettei hän olisi\nniin alastonna.\n\nJa samalla liikkui hänessä jotain hämärää, kuin hän haluaisi, että\nMarianne voisi jakaa itsensä, niin että olisi Marianne, jonka edessä ei\nBörjen tarvitsisi arastella, vaan joka voisi istua hänen vieressään\ntuon toisen akkunavarjostimen takana ja jolle hän olisi voinut uskoa\nkaikki ajatuksensa, kaikki jota hän ei voinut sanoin selittää. Kun\nMarianne oli hänen luonansa, tuntui hänellä olevan äärettömän paljo\nhänelle sanomista; vaan kun hän katseli häntä edessänsä ja hän sai\npuhua, mitä tahtoi, silloin haihtui kaikki pois, ja hän lörpötteli\npaljaita hulluuksia, joista hän ei itse edes väliä pitänyt.\n\nMarianne oli nähnyt Börjen ja antanut siitä tiedon salaperäisellä\nvihjauksella. Kun tanssi oli lopussa, tuli Marianne hänen luoksensa ja\nhe menivät kasvihuoneeseen, joka oli huoneiston peräpäässä. Ilma ulkona\noli lenseä, kostea ja ikäänkuin täynnä kasvien hengitystä. Marianne oli\nkäärinyt hartioilleen joutsenen untuvilla reunustetun tanssivaipan.\n\nPyramiidin muotoisen kukkapöydän takana oli pieni sohva. Marianne\nheittäytyi siihen, ja Börje istahti hänen viereensä.\n\n\"Sinä tulit varmaan pahoille mielin äsken,\" sanoi Marianne. Hänen\nsilmänsä kävivät punaisiksi reunoista, ja tuntehikas suu vetäytyi\npieneen hempeään nuhteluun. Hän istui katsellen alaspäin\nhypistellessään viuhkansa plyymireunustusta.\n\nTuossa se Börjellä taas oli, liikkeineen, koko olentoineen; tämä, joka\nvoi kiertää hänen päänsä vaikka ympäri.\n\n\"En minä suuttunut\", sanoi Börje matalalla äänellä. Tuntui kuin olisi\nhänen verensä pyörryttävän onnen työntämänä syöksähtänyt hänen\nsydämmeensä.\n\n\"Tunnusta vaan!\" Marianne loi silmänsä ylös leikillinen väike silmässä.\nVaan sitten muuttui hän totiseksi, kääntyi ja laski kätensä hänen\nolkapäillensä.\n\n\"Minä tahdon vaatettaa itseni kauniiksi, että _sinä_ pitäisit minusta,\"\nsanoi hän ja katse muuttui taas itkeneen näköiseksi.\n\nBörje ei voinut vastata, vaan hän veti Mariannen luoksensa, joka\nsamassa silmänräpäyksessä heitti kätensä hänen kaulaansa. Tanssivaippa\nsoljui laattialle, ja kaikki mitä puhuttiin, oli katkonaisia\nkuiskauksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun oli pari päivää lepoaikaa tanssijaisten ja itse häiden välillä,\nniin oli päätetty, että Marianne äitinensä seuraavana päivänä Börjen\nseurassa tulisi katsomaan nuorten kotia. Yhden aikaan piti\nmatkustettaman. Mutta Marianne vaan makasi ja makasi, ja kun hän\nmakasi, käveli koko talo varpaillaan ja koko talo puhui kuiskien.\nBörjellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin yhä katsoa kelloansa. Kun\nse oli yksitoista, kysyi hän anopiltansa kainosti, eikö voitaisi\nMariannea herättää. Vaan tämä rohkea ajatus herätti hämmästystä.\n\n\"Marianne-rukka, kyllä hänen täytyi saada maata unensa loppuun!\"\nsanottiin. Ja Marianne-rukan annettiin maata.\n\nBörje ja appivaari olivat jo suurustaneet kauvan sitten, sillä\nkamreerin täytyi mennä konttooriinsa kaupunkiin, ja Börjellä oli aina\ntapana nousta aikaisin.\n\nVihdoin kahdentoista aikaan tuli Marianne kahville. Hän oli sangen\nväsyksissä, ja äiti lellitteli häntä kuin olisi hän ollut kapalovauva.\n\nKahvin juotuaan ja kun hänen huoneensa oli pantu järjestykseen,\nheittäytyi hän lepotuoliinsa. Liian väsyksissä kun oli, ei hän tahtonut\npuhua, vaan makasi hiljaa pää nojautuneena Börjen olkapäähän, silloin\ntällöin ojentaen käsivarsiansa hyväiltäviksi. Suloinen raukeus tuntui\njoka jäsenessä ja miellyttävä huumaus; ei ollut mitään levottomuutta,\nei mitään huolta; hänellä tuntui olevan suoja kaikkia elämän melskeitä\nvastaan; itse levon tunne oli nautintoa. Hän ummisti silmänsä, ei\nliikahuttanut ollenkaan itseänsä enää; hän olisi tahtonut viettää koko\nelämänsä tässä häiritsemättömässä levossa. Ja tässä muka oli täysin\nluotettava todistus siitä, että hän rakasti Börjeä. Tämä ei ollut\nmikään Rochester, vaan todellisuus, oli tulevaisuus paljasta rakkautta,\nolipa vielä hän, joka julki julisti salaiset unelmat lainvoimaisiksi.\n\nBörje katseli välistä kelloansa, ajatteli junaa ja kuinka Marianne\nennättäisi tulla valmiiksi. Ja sitten tuli rouva Björk katsomaan\ntytärtänsä.\n\n\"Ehkei maksa vaivaa, että matkustat tänäpäivänä, pikku tipuseni,\" sanoi\nhän hellästi.\n\n\"Niin, voinko odottaa huomiseen?\" kysyi Marianne ja katsahti Börjeen\nmuuttamatta asentoansa.\n\n\"En voi. Meillä on koelypsy huomenna aikaisin.\"\n\nArveluttava hiljaisuus syntyi\n\n\"Voinhan minä matkustaa kotia, ja sinä ja äiti saatte tulla huomenna,\"\nsanoi Börje.\n\nJa niin päätettiin.\n\nMarianne tunsi varsinaista kaihoa, kun Börje lähti. Jotakin tuli\nkuolleeksi ja kylmäksi, eikä hän tietänyt, millä saisi kulumaan\nodotusaikansa; hän ikävöi saada aina olla hänen yhteydessään, joka\nhetki. -- Väliajat olivat niin kolkosti vastenmielisiä.\n\nMitä Börjeen tulee, niin lähti hän sillä tunteella, kuin ei olisi\nollenkaan saanut tavata Mariannea. Hän kyllä voi nähdä hänet edessään,\nmilloin tahtoi, ja hän tunsi vielä yhtäläisesti janoavansa hänen\nläsnäoloansa, vaan lisäksi oli tullut joku tyhjyyden tunne. Hänen\nmielestään olisi hänellä pitänyt olla jotain säästössä yhdessäolosta,\njota ei ollut, joka siis näytti hukkuneen. Ehkä se johtui siitä, että\nhänen oli niin vaikea pukea ajatuksensa sanoihin, sillä hyväilystä\nhuolimatta olivat he suorastaan vieraita vielä toisilleen. Vaan kyllä\nse haihtui vähitellen häiden jälkeen. He kun oppisivat uskomaan kaikki\ntoisilleen. Kuinka paljo heillä olisikaan sanomista!\n\nVaan kotia päästyään ei hänellä ollut enää yhtään aikaa mietiskellä.\nHuomiseksi piti kaikki pantaman järjestykseen, että Tomtö miellyttäisi\nvieraita.\n\nHän itse tietysti tuli asemalle vastaan ottamaan. Satoi aikalailla, ja\nhän oli jalkapeitteen pannut tarkasti peräistuimen yli, ettei se olisi\nkastunut. Pystykauluksin ja kädet taskuissa seisoi hän keskellä\nvesiroisketta, kun juna seisahtui asemasillan viereen. Hän näytti niin\ntyytyväiseltä, kuin hän olisi ollut ankanpoikanen, joka rankkasadetta\nsangen hartaasti on odottanut.\n\n\"Onko sulla avovaunut?\" sanoi anoppimuori päästyään paraplyymi hatun\npäällä odotushuoneeseen. Marianne seisoi niin kaukana kuin mahdollista\nettei olisi tullut märäksi, ja kurotti nauraen huuliansa eteenpäin\nsuuteloa varten.\n\nBörje melkein säpsähti kysymyksen kuultuaan. Avovaunut? Hänen mieleensä\nei voinut koskaan juolahtaa muiden ajattelevan, että hänellä muuta\nolikaan. Olikohan sanoissa salainen muistutus?\n\n\"Niin, minulla on avovaunut,\" vastasi hän nyreissään. Luulivatko he\nhänellä. -- talonpojan pojalla -- olevan umpivaunuja ajeltavina.\n\nMutta hevosistaan oli hän ylpeä ja syystäkin. Niistä ei kuitenkaan\nnäyttänyt kukaan huolivan, ja se harmitti Börjeä. Kyllä niistä olisi\nkannattanut sanasen lausua! Vaan Marianne ei suinkaan semmoista\nhuomannut. Olipa tämä sentään raskasta, ajatteli Börje. -- Hänen\noivalliset varsansa!\n\nBörje ajoi itse tietysti. Ja niin lähdettiin.\n\nSade rapisteli paraplyymejä, eikä koko matkalla Marianne eikä äiti\njoutuneet muuta ajattelemaan, kuin miten suojelisivat sateelta\nitseänsä. Kuitenkin näkivät he seudun olevan paljasta ja aukeata.\n\n\"Tästä alkavat minun tilukseni,\" sanoi Börje ja ojensi piiskaansa.\nNaiset tosin katsahtivat ympärilleen, vaan kaikki oli samanlaista kuin\nalkumatkakin.\n\n\"Ja tuolla on Tomtö.\" Hän näytti taas. Tie oli kääntynyt, joten valkea\nasuinhuoneisto näkyi pilkoittelevan viidakosta.\n\n\"Se näyttää hauskalta,\" sanoi Marianne rauhoittuneemmalla äänellä.\n\n\"Niin todellakin,\" todisti äiti.\n\n\"Ja näetkös tuota pitkää ulkonevaa rakennusta? Siellä ylhäällä on\nsemmoisia hauskoja vinttikamaria, ja sinne olen minä aikonut vielä\nrakentaa verannan puutarhaan päin. Sinne tulee oivallisia huoneita\npojille, kun ne suvella tulevat meitä katsomaan.\"\n\n\"Oi, se veranta tulee vallan lumoavaksi siellä!\" huudahti Marianne\niloisena.\n\nJos Börje olisi ollut valtioviisas, ei hän koskaan olisi voinut löytää\nmukavampaa keinoa saadakseen mielialan paremmaksi, kuin juuri puhumalla\nveljien kesänvietosta, sillä sen johdosta saatiin silmien eteen pitkä\njakso hauskoja tulevaisuuskuvia.\n\nTie kääntyi taas ja pitkän puistokäytävän läpitse ajettiin taloon.\nSillä oli avara piha, joka melkein yliympäriinsä oli rakennettu, ja\njohon istutuksia oli asetettu puoliympyrään asuinhuoneen edustalle,\njoka oli vähän korkeammalla kuin maanviljelysrakennukset. Pitkältä\nholvatulta kivisillalta, jota myöten ajotie kulki pääovelle, päästiin\nportaita myöten tuohon pieneen puoliympyrän muotoiseen kasvitarhaan\nSementistä tehty suoja-aita oli tätä laitosta varjelemassa, ja\nkummallakin puolen alasviepiä portaita kohosi kaksi suurta ruukkua\nisolehtisine kasvineen. Kaikki oli haravoitu, siivoa ja järjestyksessä,\nvaan sateen huuhtelemana näytti synkältä ja ilottomalta.\n\n\"Onpa ikävää, kun on tällainen ilma,\" sanoi Börje tyytymätönnä, \"ei\nmikään näytä miltään.\"\n\nVaunujen jyrinän ja koiran haukunnan kuultuaan tuli renki ottamaan\nhevosia. Börje johdatti vieraansa isoon valoisaan etuhuoneeseen,\netehistä ei ollut. Vastapäisestä ovesta tuli sisään muuan vanhan\npuoleinen nainen.\n\n\"Tässä on emännöitsijäni,\" sanoi Börje esittelyksi, ja emännöitsijä\nniiasi, eikä nähtävästi tietänyt pitikö antaa kättä vai ei. Hänen\nkapeat kasvonsa terävine nenineen näyttivät leppeiltä, vaan hänen\nvilkkaista silmistään loisti vastustamaton uteliaisuus.\n\nSukkelasti vilkuen näyttivät nämä silmät katselevan kaikkea mitä oli\nuutta nähtävänä: vieraiden kasvoja, tapoja, käytöstä ja pukua, --\npienimpään erikoisseikkaan saakka, -- jolla aikaa avuliaisuus pysyi\naina muuttumatonna hänen kasvoissaan.\n\n\"No, mitä sanotte neitsyt hänestä?\" sanoi Börje toverillisesti,\n\"luuletteko, että voin vetää tasaisesti hänen kanssansa?\"\n\n\"Ei minun sovi sanoa ajatustani.\" vastasi neitsyt vaatimattomasti,\nvaikka tunsikin tulleensa hyvilleen, \"mutta kyllähän minä tahtoisin\nsanoa _tervetulleet Tomtööhön_, jollei sitä pidettäisi liian rohkeana.\"\n\n\"Kiitos, kiitos,\" vastasi Marianne sangen ystävällisesti, mutta vähä\nhuolimattomasti.\n\nBörje avasi oven asuinhuoneeseen ja emännöitsijä palasi keittiöön.\n\nHarvaan kalustetun huoneen kautta tultiin vierassaliin. Äiti ja tytär\nkatselivat tutkistellen ympärillensä. Tämä huone oli kuin sadat muut\nsemmoiset, se oli suuri -- sen mukaan kuin kapineita oli tässä avarassa\nhuoneessa -- vaan siellä ei ollut mitään somaa, ei mitään mukavaa.\nHuonekalut olivat tavallisinta laatua ja seisoivat järjestyksessä\npitkin seiniä kukin määrätyllä kohdalla. Mariannen mieltä rupesi\nahdistamaan, eikä äitikään ollut niin puhelias kuin tavallisesti.\n\n\"Onhan sinulla jotenkin hauskaa ja mukavaa -- nuorenmiehen asunnoksi,\"\nsanoi hän.\n\n\"Hoo, minun huoneeni, joita on kaksi, ovat etuhuoneen toisella\npuolella,\" vastasi Börje, \"minun luonani käy paljo väkeä: renkiä,\ntyöntekijöitä ja sen semmoisia. Vaan tällä puolella pääsee Marianne\nniitä kaikkia näkemästä. Tässä on ruokakamari.\"\n\n\"Onhan se tilava ja mukava,\" lausui anoppi, koska täytyi jotain lausua.\n\n\"Niin; äiti on sen järjestänyt,\" vastasi Börje. Tämä \"äiti\" tuntui\nvastenmieliseltä rouva Björkistä, vaikkei hän tietänyt syytä siihen.\n\nSiellä oli suuria kaappia, leveä ravintosäiliö, kunnollisia\ntammikaluja, vaan ei yhtään leikkausteoksia, ei mitään somaa, sanalla\nsanoen: kokonaisuus ei näyttänyt miltään.\n\n\"Tiedätkös, että äiti on varustanut nämä kaapit meitä varten,\" lisäsi\nBörje kääntyen Marianneen, joka koetti olla muassa ja tyytyväinen.\n\n\"Käykö sinun äitisi usein täällä?\" kysäisi hän umpimähkään saadakseen\njotain puhetta alkuun.\n\n\"Ei, ei hän tosin käy. Minä tahdoin, että hän olisi muuttanut luokseni,\nkun sain talon haltuuni, vaan siihen en saanut häntä suostumaan. Hän\nhoki aina, että menisin naimisiin sen sijaan, hänen mielestään ei ole\nkoskaan hyvin, kun anoppi ja miniä asuvat samassa talossa.\"\n\n\"Kuinka niin?\" sanoi Marianne. Mutta rouva Björkin silmissä tuon\ntalonpoikais-eukon arvo nousi.\n\n\"Hän sanoo niin,\" vastasi Börje, kuin tässä olisi jo syytä kyllin.\n\nKahvipöytä oli jo katettu, ja tässä silmänräpäyksessä tuli emännöitsijä\nsisään kannuineen.\n\n\"Minä luulen kyllä kahvin maistuvan hyvältä näin hirmuisen rankalla\nilmalla,\" sanoi Börje vetäen tuolia esille vieraita varten. Istuttiin\nja emännöitsijä poistui, vaan mitään vapaampaa keskustelua ei\ntahdottu saada käymään. Kaikki tunsivat ahdistusta, josta ei kukaan\nvoinut päästä. Molemmilla puolin epäröittiin, oli paljo saatettava\nuuteen kuntoon, ja sitä oli vaikea ottaa puheeksi. Börje tunsi\nvaistontapaisesti, että häntä aiottiin saada johonkin suostumaan.\nMariannen mielestä oli tämä huone niin autio, että häntä värisytti\ntäällä asuminen, ja hänen äitinsä istui ja mietti, kuinka parhaiten\nvoisi ottaa puheeksi uusien huonekalujen hankkimisen. Hän tunsi sangen\nvähä vävypoikaansa eikä tiennyt, kävikö laatuun puhua suunsa puhtaaksi\nhänen kanssansa.\n\nHän yskähti, leikki teelusikallaan ja koetti näyttää huolettomalta.\n\n\"Koska ei Marianne tarvitse mitään myötäjäisiä, niin onhan\nluonnollista, että isä tahtoo ottaa osaa uusien huonekalujen\nhankkimiseen ja muuhun semmoiseen,\" aloitti hän. Ettei Börje käsittäisi\nhäntä vallan sanojen mukaan, siitä oli hän varma alusta alkaen, ja tämä\noli ainoa keino päästä asiaan näyttämättä liikaa vaativaiselta.\n\nBörje punehtui. Hän tunsi appensa rahallisen kannan, vaan ei uskaltanut\nsiihen viitata. Sehän voisi loukata.\n\n\"Kiitoksia, sitä ei ole ollenkaan tarvis,\" sanoi hän kahvipöydästä\nnoustaessa, \"niiden huoneiden, jotka jo ovat kalustetut, toivoisin\njäävän entiselleen, vaan täällä on vielä kolme muuta,\" hän kulki\nedelleen huoneiston läpi -- \"tämä saa olla Mariannen työhuoneena, eihän\ntässä ole ainoatakaan huonekalua, ja tänne voi hän valita oman päänsä\nmukaan; minä en tee mitään muistutusta. Ja tässä on makuukamari. En\ntännekään ole ostanut mitään kaluja, voidaanhan siitä sitten sopia.\nNäetkös -- Marianne -- toinen akkuna aamupäivän puolella ja toinen\nsuoraan etelään. Eikös tämä huone miellytä sinua?\"\n\n\"Miellyttää.\"\n\n\"Ja kun me sitten saamme puutarhan oikein järjestykseen ... kas, eikös\ntule hauskaa? Vehreätä aina akkunaan asti, ja puisto tuolla perällä!\nEikös ole, kuin asuisi metsässä?\"\n\n\"Kyllä, onhan tuo kaunis näkyala,\" sanoi anoppimuori.\n\n\"Ja täällä -- toinen syrjähuone -- myöskin suoraan etelään. Näin\nvaloisa ja raitis! Vaan voimmehan vähän lykätä tuonnemmaksi sen\nkalustamista. Eikös niin, Marianne? Onhan hyvä odottaa ja katsoa, mihin\ntätä parhaiten tarvitaan.\" Hänen silmänsä välkähtivät iloisesti, ja\nMarianne vetäytyi hämillään taaksepäin.\n\nTultiin takaisin samaa tietä.\n\n\"Tästä, työhuoneestasi, voit nähdä koko pihan, jossa saat nähdä minun\nkäyvän ulos ja sisälle talleissa ja rehusuojissa ja josta minä voin\nnyökätä päätäni sulle joka kerta kun menen akkunan sivu. Tässä tulee\nsinulle kaikkein hauskin olla, tästä näet kaikki, mitä tapahtuu ja\naivan vastapäätä näet kasvipenkkejä. Ne ovat suvella täynnä kukkasia,\nja oikein hienoja kukkasia.\"\n\nHän oli vallan innostunut, ja tyytyväisyydestä loistivat hänen kasvonsa\nhänen puhuessaan.\n\nSitten mentiin hitaasti takaisin vierashuoneeseen.\n\n\"Tuolla seinällä on tilaa piaanolle,\" jatkoi Börje, \"ja sen saat sinä\nvalita, minä en ymmärrä semmoisia asioita. Eli ehkä tahdot mieluummin\npiaanon työhuoneeseesi, vaan minun mielestäni tulee se siten ehkä\nahtaaksi; täällä avarassahan on huokeampi laulaa.\"\n\n\"Niin, niin on.\"\n\nKeskustelu vaikeni taas. Naiset katselivat permantoa, jossa ei ollut\nmattoja, huonekaluja, jotka näyttivät hyvin jyhkeiltä, valkeita\nakkunavarjostimia, jotka täydensivät heidän mielestään tämän\nporoporvarillisen kokonaisuuden. Börje ei voinut olla huomaamatta tätä\näänetöntä arvostelua. Vaan hän ei puhunut mitään\n\n\"Etkö luule voitavan muuttaa näitä kaluja johonkin toiseen huoneeseen,\nkun kuitenkin ostat uusia?\" aloitti rouva Björk uudestaan,\n\"vieraishuone tai salonki...\"\n\nHän jätti lauseensa kesken, sillä Börjen kasvoihin ilmautui\njotakin, joka käski hänen olemaan varuillaan. Hän oli varmaan\ntalonpoikaissaituri, jota täytyi houkutella. Hänen Marianne-rukkansa!\nKyllä hänen olisi vaikeata monta kertaa. Semmoinen kulkee perintönä, ja\nkun ei lapsuudessa saada mitään oikeita käsityksiä, niin... Mutta häntä\nlohdutti naisen suuri suostuttamiskyky ja taito.\n\nMarianne huomasi Börjen olevan tyytymättömän, hän hiipi hänen\nluoksensa, pisti kätensä hänen käsivarrellensa ja rupesi kulkemaan\nhänen vieressään. Börje tarttui hänen käteensä, vaan oli yhä ääneti.\n\nKuinka paljo risteili hänen päässänsä ajatuksia! Jospa hän olisi voinut\npuhua, kuten tahtoi! Vaan sitä ei voitu enää auttaa; hänen täytyi\nkoettaa keksiä sanoja, vaikka kuinkakin kömpelöitä, sillä ellei hän\nvoinut Mariannelle sanoa mitään kaikesta tästä, niin ei hän koskaan\nolisi häntä ymmärtävä. Ei ollut mitään pelastusta: hänen täytyi\nkoettaa.\n\n\"Älä ole vihainen, vaikka tahdonkin kaikki olemaan näin\nyksinkertaista,\" alotti hän. Sen jälkeen hän vaikeni ja jatkoi hetken\najateltuaan:\n\n\"Näetkös, en minä tahdo komeilla ja olla kaikessa kuin hienot ihmiset;\nsiihen ehkä voisin hankkia rahoja, mutta olenhan minä vaan\nmaanviljelijä, ja...\"\n\nHän vaikeni taaskin äkkiä. Hän häpesi omaa kykenemättömyyttään.\nMinkätähden hän ei voinut puhua, vaikka hän pilkusta pisteeseen tiesi,\nmitä tahtoi sanoa! Ja vihoissaan omalle itselleen lähti hän nyt\npuheessaan eteenpäin päistikkaa semmoista vauhtia, kuin olisi hän\nlukenut kuulutusta.\n\n\"Niin, näetkös, useimmat ajattelevat vaan, kuinka saisivat hienoa\nympärilleen, ja kuinka voisivat elää ajanmukaisesti, ja kuinka\nheillä olisi yhtä hyvästi kuin sillä, ja sillä. Eikä se käy laatuun\najan pitkään. Täälläpä he istuvat, minun naapurini, oikealla ja\nvasemmalla, velassa korviin saakka. Ja pehtoorilla pitää olla yhtä\nhienoa kuin herrasmiehelläkin, ja talonpoika tahtoo yhtä hienoa kuin\nsäätyhenkilökin, eikä tahdo olla toisesta jälellä, vaan kaikki pitää\noleman niin hienoa, niin ajanmukaista, niin oivallista, ja kaikki\nponnistavat viimeiseen saakka, saadakseen vaan sitä mitä muutkin. Ja\nkun ei enää jakseta, niin tulee kalikkamarkkinat ja he alkavat taas\nuudestaan velassa ja ylpeydessä ja kurjuudessa. Eikä siitä tule koskaan\nmitään muuta, niin kauvan kuin ei mies ole hattunsa arvoinen, eikä elä\nvarojensa mukaan tai niinkuin häntä haluttaa, kysymättä kuinka toisilla\non tapana. Vieläpä ihmistenkin tähden, näetkös, ei ollenkaan sovi\nympäröidä itseänsä semmoisella ylellisyydellä. He kyllä muutenkin\nluulevat erotuksen meidän ja heidän välillä olevan liian suuren. Mutta\nkaikista pahin on se, että heitä opetetaan elämään leveämmin kuin varat\nmyöntävät. He ovat kuin lapset, valmiita apinoitsemaan kaikkea mitä\nnäkevät. Ympäröimällä itsensä ylellisyydellä vahvistaa jokainen heidän\nuskoansa, ettei muka kukaan ihminen voi vapaasta tahdostaan mistään\nkieltäytyä. Ja kun ihmiset eivät vähääkään luota vapaaseen tahtoonsa,\n-- se juuri on turmiollista. Minun työmiehieni on hyvä olla. Jos\ntahtovat säästää, voivat he saada jotakin vanhojen päivien varaksi,\nvieläpä lapsilleenkin. Naineet, joilla on perhe elätettävänä, saavat\nmonesti enemmän kuin naimattomat, sillä näiltä menee kaikki koreihin\nvaatteisiin tai juomatavaroihin. Jos minä nyt itse olisin heille\nhuonona esimerkkinä, kuinka voisin minä vaatia heiltä enemmän\nymmärtäväisyyttä kuin itseltäni? Näetkös, Marianne, juuri sentähden\ntäytyy minun pysyä vanhoillani.\"\n\nMarianne oli vaiti. Tämä oli ikävää ja yksipuolista oppia -- tämä --\narveli hän. Mitä tekemistä heillä oli torpparien kanssa!\n\nBörje katsahti häneen sydämellisen lämpimästi. Hän luuli morsiamensa\nnyt ymmärtävän häntä. Vaan tämän välinpitämättömät, vähä väsyneet\nkasvot rankaisivat hänen intonsa kokonaan. Hän huomasi puhuneensa\ntyhjään.\n\nAnoppi oli istunut akkunan luona vähän matkan päässä kuuntelemassa. Nyt\nkääntyi hän ja katseli Börjeä neuvova äidillinen hymy huulilla.\n\n\"Sinä olet haaveksija Börje,\" sanoi hän lyhyesti.\n\nJa Marianne katsahti häneen silmillä, jotka sanoivat kaikki anteeksi\nantavansa.\n\nBörjen mieli tuntui kummallisen tyhjältä. Koko hänen sielunsa tuntui\nmuuttuneen yhdeksi ainoaksi onteloksi. Jospa hän vaan olisi voinut\nsanoa Mariannelle kuinka heikko hän todellisuudessa oli, kuinka kaikki\ntämä, josta hän tahtoi kieltäytyä, häntä houkutteli ja veti puoleensa!\nJospa Marianne tietäisi, kuinka kovasti hän taisteli sitä vastaan. Hän\noli melkein luullut Mariannen olevan häntä vahvemman ja auttavan häntä\nelämään, kuten hän tahtoi, eikä kuten hän välistä tunsi itsensä\nkiusatuksi.\n\n\"Etkö halua tulla katsomaan minun huoneitani?\" sanoi hän päästäkseen\ntoiseen asiaan. Olihan hän sanonut mitä tahtoi, ja sitten se oli\nsanottu. Sitä ei hän aikonut enää toistaa.\n\nHe seurasivat häntä etuhuoneen läpitse hänen työhuoneeseensa. Siellä\noli avaraa ja valoista, kaksi paria akkunoita pihalle päin.\n\n\"Näetkös, minä voin jotenkin tarkasti valvoa asioita sisälläkin\nollessani\", sanoi hän, \"maanmiehen täytyy asua aina niin, että hänen\nakkunansa ovat pihalle päin.\"\n\nMorsian ja anoppimuori katselivat ympärillensä. Kaikki oli\njärjestyksessä, vaan kaikki tarkoitti enemmän hyötyä kuin hauskuutta.\nKuitenkaan ei puuttunut jonkinlaista komeutta laitoksissa, ja huone oli\nmiellyttävämpi kuin muut, sentähden että se näytti asutulta.\n\nVanhanaikaisen sohvan yläpuolella riippui kaksi kaunista\nmetsästyskivääriä ja laukku, kirjoituspöydän alla oli mustakarvainen\nvasikannahka mattona, vaan siinä ei ollut mitään sisustusta eikä\nompelusta. Yhden seinän täytti suuri kirjakaappi; Marianne astui heti\nsen luokse. Se sisälti melkein yksinomaan maanviljelyskirjoja,\naikakauslehtiä, historiallisia teoksia ja muuta semmoista. Ei\nainoatakaan romaania.\n\n\"Tarvitseeko lukea _näin_ paljon, ennenkuin tulee maanmieheksi,\" sanoi\nMarianne käännähtäen pienellä, vallattomalla liikkeellään.\n\n\"Ei, kyliä voi olla ilmankin, ellei ole halua.\"\n\nSileäkarvainen lintukoira oli noussut pöydän alta, vasikan nahalta, ja\nojennettuaan kerran miellyttävästi jäseniänsä, tuli se vieraiden\nluokse, heiluttaen häntäänsä kummallekin puolen, kuin pehmeätä vapaa.\n\n\"Oh, Marianne -- taputa sitä. Se pyytää sitä sinulta,\" sanoi Börje.\nHänen äänensä soi välistä hyvin kauniisti. Muuten oli se vähän\nyksitoikkoinen ja raskas. Marianne kumartui ja taputteli kädellään\nkoiran päätä.\n\n\"Se on kaunis,\" sanoi hän.\n\n\"Hän on ollut paras seuratoverini täällä Tomtössä. Fokki-poikani,\nmeneppäs rouvaakin tervehtimään... Niin tuolla sisällä on minun\nmakuuhuoneeni. Se on melkein köyhemmän näköinen kuin tämä, niin että\nsiellä ei ole mitään nähtävää.\"\n\n\"Kah, sinä pidät kukkasista, näenmä!\" huudahti anoppi hyvillä mielin.\n\n\"Niin, minä rakastan hupsusti kaikkea, mikä kasvaa\", vastasi Börje\niloisesti, \"vaikka hävitän rikkaruohoa, on mulle mieluista nähdä se\naikansa kasvavan lihavana. Se näyttää ainakin maassa olevan\nelinvoimaa.\"\n\n\"Kuinka tämä puu on kaunis. Onko se joku palmulaji?\" sanoi Marianne ja\nnäytti korkeata kasvia, joka seisoi yksinään pienellä pöydällä.\n\n\"Palmuko!\" nauroi Börje. \"Arvasinhan minä, ettei pieni\nkaupunkilaisneiti voisi sen nimeä tietää. Se on vaan hamppu. Mitä\nluulet! Eikö se ole kaunis?\"\n\n\"Tämä on kummallista. Tuoltako hamppu näyttää?\"\n\n\"Niin,\" jatkoi Börje vilkkaasti, \"kun sen näkee näin kunniassa\nruukussa, ei sen luule olevan niin vähäpätöisen kasvin; tuohan näyttää\nvallan komealta. Mutta se onkin kaunis kappale. Tämä on naaraspuoli;\nkoirashamppu on toisenlainen. Vaan tähän ei koskaan voi kuitenkaan\nkasvaa siemeniä, sillä hampussa kasvaa eri sukupuolet eri varsissa, ja\ntämähän seisoo aivan yksinään.\"\n\n\"Vai niin se on, siitä en tietänyt.\" Marianne koetti näyttää\nhuolettomalta, vaan hän ei tietänyt minne loisi silmänsä. Börjellä oli\nsentään hirmuinen tapa puhua kaikesta!\n\nBörje on katsellut häntä suoraan ja vilkkaasti kasvoihin. Vaan nyt\npunehtui hän ihan tulipunaiseksi. Pitikö tuo talonpoika sitten hänessä\naina pysymän!\n\nMarianne käveli ympäri huonetta.\n\n\"Onko sulla tapana lukea tätä?\" sanoi hän laskien kätensä Melinin ison\nraamatun kannelle, jossa oli hopeahakaset ja joka oli toisella pienellä\npöydällä.\n\n\"Ei. Mutta äidillä on samanlainen,\" vastasi Börje.\n\n\"Senkö vuoksi sitä sitten vaan pidät!\" Marianne oli nauramaisillaan\nkohti kulkkua.\n\nBörje katsahti häneen luotettavimmilla silmillään.\n\n\"Nii-in,\" sanoi hän pitkään. Hän ei voinut keksiä, mitä siinä oli\nomituista. Hänen mielestään oli tämä vallan luonnollista.\n\nIllemmalla, kun rouva Björk -- jonka perheenemännälle kuuluvat toimet\nolivat vallanneet -- kulki ympäri ruokakamarissa ja aitoissa neitsyt\nKristiinan kanssa, saivat nuoret olla yksinään.\n\nMarianne oli koettanut asettua niin mukavasti kuin mahdollista\nvierashuoneen sohvalle, ja Börje asteli ajatuksissaan edestakaisin\nlaattialla.\n\nHänen iloisen luottamuksensa taivaalle oli laskeutunut vähitellen\npilviä, hän oli ruvennut miettimään kihlaustansa. Hän ei\nsilmänräpäystäkään ajatellut sen purkamista, vaan häntä oli ruvennut\nepäilyttämään, että oli sitonut Mariannen. Hän oli mielestään\nkoronkiskuri, joka rahan tähden oli saanut velallisen valtaansa.\n\n\"Marianne, minä ikävöin piaanoa; tahtoisin sinun kuulla laulavan\ntäällä,\" sanoi hän äkisti ja arvelematta, \"valitse semmoinen heti kun\ntulet kaupunkiin.\"\n\n\"Kiitoksia Börje!\"\n\nMarianne oli juuri istunut ajatuksissaan kalustellen työhuonettansa,\nylellisesti ja somasti. Siitä oli hän tullut paremmalle tuulelle.\n\nTumma hämärä vallitsi huoneessa, vaan joka kerta kun Börje kulki\nakkunan ohitse, kuvastui hänen voimakas, sopusuhteinen vartalonsa sen\nvaloisaan taustaan. Se ei ollut mikään vastenmielinen kuva, ja jotenkin\npystyt olkapäät näyttivät kauniiltakin.\n\n\"Börje, mitä sinä ajattelet kävellessäsi?\" sanoi Marianne vienolla\näänellään.\n\nBörje meni hänen luokseen. \"Lapsukainen, minun mielestäni tehdään\nsyntiä sinua kohtaan. Minä huomaan, ettet sinä oikein viihdy täällä\nTomtössä. Ei sinusta ole hauskaa elää minun luonani; sinun tulee\nikävä.\"\n\nBörje otti tuolin sohvan luokse ja istahti siihen. Hiljaisuus heidän\nympärillään vaikutti ihmeellisesti mielialaan, -- ja tämmöinen tumma\nharso kaiken ympärillä! Marianne pisti kätensä hänen kaulaansa.\n\n\"Mutta minä pidän sinusta,\" vastasi hän.\n\nBörje ei lausunut mitään, istui vaan hiljaa ja ajatteli, mutta\ninnokkaasti, tutkistellen, kuin onni tai onnettomuus olisi riippunut\nhänen sisällisen taistelunsa puhkeamisesta juuri nyt, tässä\nsilmänräpäyksessä. Hän mietti ja mietti, hän ajatteli mielessään samaa\ntoiselta ja toiselta puolen. Kuinka voisi syntyä mitään yksimielistä\nheidän välilleen, kun he molemmat olivat niin perin pohjin erillaisia?\nKuinka voisi kaksi niin eri luontoa yhdistyä? Oliko ehkä Börjen ajatus,\nohjata hänen taipumuksiansa tai muodostaa niitä oman tahtonsa mukaan?\n\nEi koskaan, ei koskaan! Hän rakasti Mariannea juuri semmoisena kuin hän\noli kaikkine hienoine tapoineen ja kaikkine, mitä hän ei hyväksynyt,\nvaan mikä samalla hurmasi häntä. Ei, ei hän tahtonut häntä toiseksi.\nVaan ei hän myöskään voinut luopua oman elämänsä määrätystä suunnasta.\nJa vaikka hän voisikin siitä luopua, niin hän ei tahtonut. Päinvastoin,\nhänen täytyi tahtonsa koko voimalla taistella semmoisia kiusauksia\nvastaan: -- Tähdätä vakaumuksellaan toiseen ja elämällään toiseen? Ei,\nei. Ja kuitenkin täytyi tästä päästä. Niin, tie häämöitti. He\njakaisivat valtakuntansa ja eläisivät kumpikin alallaan. Börjen suvun\ntuttavuuteen, hänen työhönsä ja koko hänen menneisyyteensä ei Marianne\nsaisi perehtyä. Marianne saisi olla semmoinen kuin oli. Ja kun he\nmolemmat olivat nuoria, elämästä iloitsevia ja vapaita, eikö siinä\nollut yhteyttä kylläksi!\n\nHän oli tehnyt päätöksen, ja hän tunsi kuohuvan nuoruudenilon virtaavan\nsielunsa ja ruumiinsa läpi.\n\n\"Marianne,\" huudahti hän aivan äkisti, \"sinulla on kirjoja, kukkia ja\nsoittoa, ja sinun luoksesi tahdon minä tulla oppiakseni nauttimaan\nkaikkea ihanaa. Sinä teet pienen nurkkasi taikalinnaksi. Sinä saat\nnähdä, että sinun täytyy täällä viihtyä!\"\n\n\n\n\n6.\n\n\n\"Marianne, tahdotkos istua tähän?\" sanoi Waltteri nousten keinutuolista\nMariannen sisään tullessa.\n\n\"Kiitos,\" vastasi tämä ystävällisesti nyykäyttäen päätänsä ja istahti\ntarjotulle sijalle.\n\nNoin viikko oli kulunut serkun häiden jälkeen, ja molemmat veljet\nolivat tulleet edellisenä iltana Lundista kotiin ollakseen sunnuntain\nkotona. Koko perhe oli koolla, paitse isä, joka oli ulkona. Nyt piti\nkäytettämän tilaisuutta, että kukin saisi sanoa, mitä hänellä oli\nmielessä, sillä perheeseen sijoitetuista vuokralaisista ei ollut ketään\nsaapuvilla, ja aamupäivällä myöhempään odotettiin Börjeä.\n\nMariannen perhe oli eräänlainen tasavalta, jossa kaikilla oli\näänestys-oikeus.\n\n\"Niin, sitähän mun pitikin sanoa sulle, Marianne,\" sanoi äiti äänellä,\njoka ilmoitti, että hän oli ainoastaan kutsunut tytärtänsä jo alettuun\nkeskusteluun, \"että sinun kaikella muotoa täytyy ottaa selko Börjen ja\nhänen sukulaistensa välistä. Onpa sangen kummallista, ettei hän koskaan\nmainitse siitä mitään. Teidän pitäisi toki menemän hänen äitiänsä\ntervehtimään.\"\n\n\"Oh, rakas äiti, siinä voi minun mielestäni Börje menetellä kuinka itse\ntahtoo, eihän minun semmoista tarvitse hänelle esitellä,\" huomautti\nMarianne.\n\n\"Niin kyllä, mutta kyllä sinun ajoissa pitäisi hankkia tieto, mikä\nsiinä on,\" lausui puolestaan Waltteri, joka käveli edestakaisin\nlaattialla, \"kun hän niin yksipäisesti on siitä puhumatta, voi olla\nmahdollista, että hänellä on siihen syytä. Semmoista ei koskaan voi\ntietää edeltäpäin, ja jos siinä olisi jotakin, josta sinä vielä saisit\nvastenmielisyyttä --\"\n\n\"Mitä se muuta olisi, kuin että hänen sukulaisensa ovat talonpoikia ja\nettä hän häpee niitä!\" lausui Kaarle, joka makasi sohvalla supi suorana\nja tuprutteli savuja sikaaristaan.\n\n\"Siinä arvaat Kalle veli hullusti,\" sanoi Waltteri, \"Börje ei ole se\nmies, joka häpeää olla talonpojan poika.\"\n\nHakvin oli istunut sanomalehti auki edessään ja nenä siihen painuneena,\nnyt laski hän sanoman alemmaksi ja katsahti ylös ulkonevilla,\nlikinäköisillä linnunsilmillään.\n\n\"Äh -- kunpahan hän ei olisi yhtä hieno kuin joku teistä!\"\n\nWaltteri seisahtui ja katsahti häneen, nauroi sitten musertavalla\nylenkatseella, kääntyi ja pitkitti kävelyänsä.\n\n\"Pidä mielessäsi, ettet vielä ole sitoutunut,\" jatkoi hän puhuen\nMariannelle, \"vaan jos sitten huomaat joutuneesi johonkin\nsietämättömään asemaan, niin et voi siitä koskaan päästä.\"\n\nHakvin oli kuunnellut häntä taistelua haluavin silmin ja lensi nyt\ntulipunaiseksi.\n\n\"Sinun pitäisi hävetä -- pitäisipä toki -- kun taas tyrkytät esille\nsinun tavallisia ketunkoukkujasi!\"\n\n\"Onko se ketunkoukku, kun tahtoo katsoa eteensä?\"\n\n\"Ja Börje on kymmenen prosenttia parempi mies, kuin sinusta tulee\nikänäsi,\" jatkoi tuo innokas puollustaja.\n\n\"Katsoppas tuota kiusankappaletta, joka ei anna kenenkään puhua\nsanaakaan rauhassa!\" huudahti Waltteri närkästyneenä.\n\n\"Niin, kyllähän sinä voisit antaa Waltterin puhua lauseensa loppuun,\"\nlisäsi äiti kääntyen tuolillaan ja katsellen nuhdellen Hakvinia.\n\n\"En suinkaan minä tahdo sekaantua hänen armonsa puheeseen,\" murisi\nHakvin ja ryhtyi jälleen lukemaan, \"pane vaan myllys käymään\nuudestaan.\"\n\n\"Minä luulen, että sinä otat asian puheeksi, pikku sisko-rukkani,\"\nsanoi Waltteri.\n\n\"Niin, on kovin kiusallista kaikkea kaivella.\"\n\nWaltteri hymyili.\n\n\"Se on isiltä perittyä, björkiläistä laiskuutta!\"\n\nHän teki pienen vertaavan liikkeen Mariannen ja sohvalla loikovan\ntupakoivan veljen välillä.\n\n\"Hyvä Waltteri, minä _teen_ sen!\"\n\n\"Niin, äläkä ole noin pahoillasi, pikku Nanne, minä en siitä enää\npuhu.\"\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Waltteri asteli yhä edestakaisin.\n\n\"Äiti,\" sanoi hän äkkiä, \"te saatte todellakin toimittaa niin, että isä\ntekee tuon vekselin, josta eilen puhuin.\"\n\n\"Niin, hitto vieköön!\" huudahti Kaarle ja nousi sukkelasti istumaan.\n\n\"Näin ollen kirjoittaa Kustaa-eno luonnollisesti mielellään alle,\"\njatkoi Waltteri samalla tyynellä äänellä, \"eikä sitten taida olla\nvaikeata saada toista nimeä lisäksi.\"\n\n\"Ehkä Börjekin kirjoittaa,\" lausui Kaarle.\n\n\"Oletko hupsu!\" huomautti Waltteri. \"Miltä se näyttäisi, jos häntä\npyydettäisiin nyt nimeänsä siihen kirjoittamaan? Ei, ukko-rukka, ei käy\npäinsä.\"\n\n\"No sitten saadaan joku toinen.\"\n\n\"Samanlaisen huomautuksen on minulla jo ollut kunnia tehdä.\"\n\n\"Mutta kuulkaapas, pojat, eiköhän kävisi laatuun, että asuisitte\nmolemmat yhdessä huoneessa. Sehän tulisi aina halvemmaksi.\"\n\n\"Ei, äitiseni, ei käy.\"\n\n\"Miks'ei?\"\n\n\"Luuletteko voivani lukea, kun tuo tulee laahaten perässään kaikki\ntuttavansa?\" Waltteri katsahti Kaarleen, joka istui sohvassa tukka\npystyssä takaraivolla kuin uroskyyhkysen harja. \"Silloin saisin olla\nLundissa ijankaikkisesti, eikä minulla ole siihen yhtään halua.\"\n\n\"Mutta, Kalle, lueskelethan sinäkin?\" Äiti katsoi huolestuneena\nvanhinta poikaansa.\n\n\"Tottakai p--ru vieköön minä luen!\" vastasi tämä harmillisimmassa\nunenpöppörössä.\n\n\"Huh, Kaarle, kuinka sinä kiroot!\" huudahti äiti ja tukki korvansa\nkäsillään.\n\n\"Niin, jos minä luen tai en, niin en ainakaan siedä, että sinun niin\nsanotut ystäväsi sotkevat piloille kaikki varpaani, se on varmaa.\"\n\n\"Näyttää kuin ne eivät sinulle sopisi!\"\n\n\"Ehkä.\"\n\n\"Voitko sanoa seurustelevani muiden kuin hienojen poikien kanssa.\"\n\n\"Hienojenko? Niin, jos sinusta on hienoa, että joku tulee näyttäen\nsinettisormusta nyrkissään ja osaa seurustella kyypparien ja\ntupakkienkelien kanssa.\"\n\n\"Ei kaikkien ole pakko paljaasta ylpeydestä olla itseensä tyytyväisiä,\nkuten suuret hanhenpojat!\" Kaarle rupesi näyttämään vihastuneelta\nverikoiralta.\n\n\"Tarpeetonta on puhua minun yksityisestä asiastani,\" vastasi Waltteri\nylpeästi.\n\n\"Ehkä on myös tarpeetonta puhua, että sinä -- -- --.\" Kaarle oli\nhyökännyt ylös sohvasta. Hänen leveissä kasvoissaan vahvoine\nalaleukoineen ja paksuine jurohuulineen näkyi jotain raakaa ja\nhävytöntä.\n\nWaltteri oli seisahtunut. Hän kiinnitti jäykän ja läpitunkevan katseen\nveljeen, pakottaen hänet vaikenemaan. Sen jälkeen ryhtyi hän taas\nkeskeytettyyn kävelyynsä, vaan hänen kasvonsa olivat hieman vaaleammat\nkuin ennen.\n\n\"Uh, tämä oli kauheata jankutusta!\" valitti rouva Björk äänellä kuin\ntämä olisi jotakin uutta.\n\n\"Minua vaan suututtaa, että Waltterin aina pitää soimata kaikkia\ntoisia,\" nurisi Kaarle ja heittäytyi jälleen sohvalle.\n\n\"Niin, anna sen nyt olla. Sinä et ehkä itsekään tahdo asua minun\nkanssani,\" sanoi Waltteri suopeammin.\n\n\"En, en mistään hinnasta.\"\n\n\"Niin, mitä sitten tarvitsee kiistellä? -- -- Noh, Marianne, millä sinä\nolet huvitellut Huldan häitten jälkeen?\"\n\n\"Oi -- ajatteles! -- minä olen valinnut komean piaanon, joka on\nlähetetty Tomtöön ja jonka Börje on jo maksanut.\"\n\n\"Toivotan onnea! No, vielä?\"\n\n\"Minä olen tilannut viehättävimpiä huonekaluja työkamariini ja ostanut\npaksuja, kauniita gobelintapeettia. Nyt on vaan kysymyksessä hakea\nniihin sopiva matto -- matto koko laattian yli.\"\n\n\"Kyllä, luullakseni sinne tulee hienoa! -- Vaan sanos: saatko mitään\nseuraa?\"\n\nMarianne näytti huolestuneelta.\n\n\"En melkein mitään.\"\n\n\"Sen arvasin.\"\n\n\"Mutta minä saan kirjoja ja nuotteja niin paljon kuin haluttaa, ja\nsitten minä matkustan tänne kotia välistä.\"\n\n\"Tietysti -- ja mieux vaut seul que mal accompangné[2] -- mutta kyllä\nse sentään on laihaa elämää.\"\n\nSanoman takana puhisi Hakvin suuttuneena.\n\n\"Laihaako? -- kun hänellä on niin kelpo mies, ja hevosia ja lehmiä,\nja...\"\n\nHakvinin keskeytti heleä nauru, jonka päästi Waltteri ja Marianne.\n\n\"Niin, Hakke on kummallinen,\" sanoi Waltteri sävyisästi, \"hän istuu\nseitsemännellä luokalla, ja kun kuulee hänen puhuvan, ei koskaan\nmaailmassa voi käsittää, kuinka hän on päässyt sinne.\"\n\n\"En minä ole itseäni _puhunut_ sinnekään!\" Hakke aikoi olla vihainen,\nvaan hän tuli vetäneeksi suutaan nauruun, ja sitten oli turhaa jatkaa.\n\"Mutta jos sinä Marianne menet Börjeä vastaan ottamaan, niin on nyt\naika,\" sanoi hän sen sijaan.\n\nMarianne katsahti kelloon ja nousi paikalla.\n\n\"Noh, kuinka häät pidetään?\" kysäisi Waltteri.\n\n\"Syödään aamiainen, ja me lähdemme heti.\"\n\n\"Ulkomailleko?\"\n\n\"Emme -- Tomtööhön.\"\n\nPuhe taukosi ja Marianne meni panemaan päällysvaatteita ylleen.\n\nHiljakseen vihellellen ja luontevimmilla askeleillaan meni myös Hakvin\neteiseen, jossa hän täydessä toimessa rupesi etsimään takkiansa.\n\n\"Marianne -- hm -- en suinkaan minä saa tulla mukaan?\" sanoi hän\nviimein odotettuaan turhaan ehdotusta hänen puoleltaan.\n\n\"Kyllä, saathan sinä tulla.\"\n\nJa niin he lähtivät.\n\nBörje näytti iloiselta ja ihastuneelta astuessaan alas vaunusta, vaan\nluonnollisesti ei hän millään hellemmällä tavalla tervehtinyt\nmorsiantansa; hän kammoi semmoista. Hakvin näytti enemmän säteilevän\nilosta kuin Marianne; hän lörpötteli alinomaa. Börje ja hän tunsivat\ntulevansa hyvin toimeen toistensa seurassa. Kun tultiin vastapäätä\ntullikamaria, sanoi hän kuitenkin luvanneensa tavata erästä toveriansa,\njonka tähden hän heitti hyvästi ja lähti toiselle suunnalle: hänen\ntäytyi mielestään olla tarkkatunteinen ja jättää heidät yksikseen.\n\nMarianne oli tarttunut Börjen käsivarteen, ja välttääkseen kivikatuja\nlähtivät he kotia kohden tehden pitkän kierroksen kaupungin\nkävelypaikan läpitse.\n\nUsein taisi sattua, että Börje oli ääneti pitkät hetket; hän nähtävästi\nei pitänyt keskustelusta väliä, paitse kun hänellä oli jotain\nvarsinaista sanottavaa. Mariannella oli sentähden aikaa ajatella kuinka\npääsisi alkuun.\n\nMaa oli kostea, siellä täällä oli kellastuneita lehtiä. Ilma oli täynnä\nlahoavien lehtien hajua, vaan se oli puhdasta ja kylmää; silloin\ntällöin tuulahteli pieniä, raittiita ja tuoreita puuskauksia.\n\n\"Mutta kuules, eiköhän meidän pitäisi mennä tervehtimään sinun\näitiäsi?\" sanoi Marianne viimein.\n\nBörje katsahti häneen terävästi, tyynesti, kuten hän yksistään osasi.\n\n\"Mitä me siellä?\" sanoi hän kuivasti.\n\n\"Mutta ajattelehan, että meidän pitäisi tulla tuttaviksi.\"\n\n\"Miksikä sitten?\"\n\n\"Onhan hän sinun äitisi.\"\n\n\"Mutta hän ei ole sinun.\"\n\nMarianne oli vaiti silmänräpäyksen. Teeskentelemättömyys Börjen\nkäytöksessä pani hänet kahdelle päälle, ja hän katsahti häneen\nrukoillen ja kyynelsilmin, jommoisiksi hänen silmänsä voivat tulla\npienimmästäkin asiasta.\n\n\"Mutta Börje, minkätähden et tahdo?\"\n\nBörje huomasi häntä pahoittaneensa.\n\n\"Sen sanon sinulle,\" vastasi hän lempeästi, \"te kaksi ette ymmärtäisi\ntoisianne. Te olette niin erinlaisia.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" sanoi Marianne arasti.\n\nBörjen täytyi olla vaiti ison aikaa. Hän ei voinut sanoa, että äiti\npitäisi Mariannea hyödyttömänä korunukkena, hän ei voinut sanoa sen\nkaivelevan aina hänen sydänjuuriansa, jos näkisi nämä kaksi -- joista\nhän piti enimmin maailmassa -- tapaavan toisensa ainoastaan\nherättääkseen joka sanallaan kasvavaa, salaista vastenmielisyyttä\ntoisiansa kohtaan. Hän ei voinut sanoa, että jos hän näkisi heidät\nyhdessä, täytyisi ehkä hänen uskollisuutensa valita heistä toisen.\n\n\"Minun äitini on tavallinen talonpoikais-eukko,\" sanoi hän hiljaa,\n\"_minä_ pidän hänestä, koska hän on äitini, mutta sinulle\nluonnollisesti hän ei voi tulla miksikään.\"\n\n\"Eikö meille siis nyt tule kaikki yhteiseksi?\"\n\nMarianne ei ensinkään aavistanut, kuinka hän kiusasi toista.\n\n\"Kyllä, kaikki mikä meillä _nyt_ on,\" vastasi Börje, \"mutta kaikki,\nmikä on ollutta, ei koskaan voi tulla yhteiseksi, -- minä tarkoitan\nsitä aikaa, jolloin emme vielä tunteneet toisiamme; ja siihen kuuluu\näitinikin.\"\n\nBörjen äänessä oli jotakin, joka kummallisella tavalla liikutti\nMariannea, ja hän katsahti kerran hänen kasvoihinsa. Ei hän ymmärtänyt,\nmitä hänessä liikkui, vaan vaistontapaisesti rupesi hän pitämään\nhänestä enemmän sentähden.\n\n\"Mutta näyttää sangen kummalliselta, että minun täytyy pysyä aivan\nvieraana anopilleni,\" sanoi hän hetken kuluttua.\n\n\"Hyvä Marianne, jos ajatellaan miltä mikin näyttää, niin tullaan vaan\nraukoiksi.\" Hänen äänessään oli kärsimättömyyttä.\n\nMarianne tunsi rohkeutensa menneen. Minkätähden häntä aina ahdistettiin\nkotona kysymyksillä! Nyt oli hän tuossa yhtä viisaana kuin\nalkaessaankin.\n\n\"Mutta sinun veljesi --\"\n\n\"Rakas Marianne -- mitä huolta sinulla on!\"\n\n\"Mutta ellet sinä tuntisi minun vanhempiani, etkä veljiäni,\netkä -- -- --\"\n\n\"Kun sinä asut kotona perheessäsi, niin enhän minä voinut olla\ntulematta tutuksi heidän kanssaan, vaikka olisin tahtonutkin. Vaan\nminun sukulaisteni ja sinun laitasi on vallan toinen. Minun veljeni ja\nminä emme ole koskaan sopineet yhteen. Me emme missään ole samaa\nmieltä, me olemme kuin vesi ja öljy. Sitäpaitse on hän naimisissa, --\nkauhean rikkaissa naimisissa. Ja nyt sanon sulle yhden asian --\nMarianne -- ihmisiä löytyy, joista minä pidän, ja toisia, joista minä\nen pidä. Ja jos nämä minusta pitäisivätkin, niin en voi heitä sietää\nsittekään. Minun kälyäni en ole koskaan voinut kärsiä, ja hän tietää\nsen.\"\n\nMarianne katsoi häneen kummastellen. Oliko tämä tuo sävyisä,\nystävällinen Börje! Hänen mielensä valtasi aavistus, että Börjen luonne\noli pitkävihainen ja se pelotti häntä.\n\n\"Onko sinun kälysi tehnyt sinulle mitään pahaa?\" kysäisi hän aralla\näänellä.\n\n\"Ei. Mutta hän on nauta. Minä en voi kuulla hänen puhuvankaan, en nähdä\nhänen käyvän, enkä tulla hänen pariinsa. Hän on tyhmä, -- niin olen\nitsekin, ja sen voin siis antaa anteeksi -- mutta hän on ylpeä, ja\nsitä -- -- -- sitä -- -- --! Niin, -- ja sitten ei hän ole ollut hyvä\näitiä kohtaan.\"\n\nHän veti helpottavan hengähdyksen saatuaan viimeisen sanotuksi, niin\nvaikeata oli sitä saada esille.\n\n\"Mitä hän sitten on tehnyt äidillesi?\"\n\n\"Oh, näetkös, ne ovat ainoastaan pikku-asioita -- hullutuksia, joita en\nvoi luetella. Eikä äiti ole koskaan valittanutkaan. Mutta he ovat\nkoettaneet kalvaa hänen eläkettään niin paljo kuin mahdollista ja --\nniin, sanoja on lausuttu, jotka -- -- --\"\n\nHän katseli kävellessään alas, kun puhui, hänen kasvoilleen oli\nilmautunut ryppyjä ja ne olivat ruvenneet näyttämään vähän vihaisilta,\njoten tulivat rumiksi. Äkkiä hillitsi hän itseään.\n\n\"Ei äiti sillä ole tehnyt mitään!\" sanoi hän pikaisesti, \"sillä äidillä\non toimeentulonsa, vaikkei hän saisikaan mitään eläkettä, mutta --\nsiitä näkyy mieliala; ja sentähden pidän minä heistä sen verran kuin\npidän.\"\n\n\"Mutta häihin heidät luonnollisesti kuitenkin täytyy kutsua?\"\n\n\"Tietysti. He kyllä tulevatkin, -- tahtovat ehkä näyttää olevansa\nhienoa väkeä,\" sanoi hän harmillisesti, \"mutta _äiti_ ei tule, siitä\nolen varma.\"\n\n\"Mutta Börje, tuo kuuluu kuin sinä et tahtoisi! Taikka kuinka voit sinä\ntietää, ettei hän tule?\"\n\nMarianne näytti vallan pelästyneeltä, vaan Börjen kasvoille levisi\nkaunis hymy.\n\n\"Äiti tekee kaikki mitä häneltä pyydän,\" sanoi hän matalalla ja\npehmeimmällä äänellään.\n\nMarianne tunsi hirmuisen halun kavahtaa hänen kaulaansa, niin keskellä\nkävelypaikkaa kuin olivatkin; sillä kasvot tuommoisina oli Börje niin\nkaunis, että --\n\n\"Mutta minkätähden sinä et tahdo?\" Nyt katseli hän häntä kasvoihin\nvallan iloisena ja luottavaisesti.\n\n\"Äitini on tavallinen talonpoikaisvaimo. Hänellä ei ole mitään\ntekemistä teidän kanssanne. Ei kiitoksia!\" Börje näytti taas\nystävälliseltä. Tuo äskeinen oli vaan haihtuva pilvi.\n\n\"Mutta juuri sentähden, että sinä niin paljon pidät äidistäsi, voit\narvata, että minäkin mielelläni tahtoisin hänet nähdä.\"\n\n\"Niin joskus, mutta ei nyt. Kas niin kyyhkyseni, nyt emme vaivaa enää\nasialla päätämme.\"\n\nVihdoin olivat he eteisessä ja saivat tilaisuuden vaihtaa muiskua, jota\nhe molemmat kävellessään jo olivat pitkän aikaa salaa ikävöineet.\n\nSitten ei Börjen suvusta enää puhuttu.\n\nOli eräänlaisia huolia, jotka Mariannelle, heti hänen isoksi tultuaan,\nsaattoivat kärsimyksiä alituisesti. Ne johtuivat siitä, että hänen\nkauneudentuntonsa ei voinut sietää mitään rumaa, ja häntä vaivasi\nkaikki, mikä oli puutteellista ja mautonta. Siinä tuli kysymykseen sekä\nhänen kotonsa huonekalusto että hänen oma vaatetuksensa.\n\nMutta samalla hän tiesi, että pieninkin nauhapätkä maksoi rahaa, eikä\nhänellä suinkaan ollut mitään tuulesta temmattuja ajatuksia isänsä\nrahallisesta kannasta. Hän tiesi kaiken, mitä tahtoi hankkia, tulevan\nisältä, -- ostettavan hänen vaivannäöllään. Ja hän ymmärsi, ettei\nsellainen taloudenpito voinut menestyä ajan pitkään, sentähden oli\nhänestä jo siitä saakka, kun hän rupesi vähän ajattelemaan, tuntunut,\nkuin hän kävelisi epäluotettavalla pohjalla. Tulla kihlatuksi jonkun\nrikkauden kanssa, oli sentähden samaa, kuin ensi kerran isosta aikaa\nvetää vapaasti henkeänsä.\n\nHän ei tuntenut helpotusta ainoastaan itse tähtensä. Isä oikaisi jo\nitseänsä sorean vävypojan turvissa, äiti näki kauvan harkitut\ntulevaisuustuumansa täyttyvän, veljet kulkivat uneksien loma-aikoja\nmaalla, ratsuhevosia, vattupensaita, ja heinäniittyjä. Kaikkien\nsilmissä loisti sanomaton kiitollisuus Mariannea kohtaan, ja hänen\nmielensä uiskenteli sulotuntein siinä epäjumaloivassa hellyydessä,\njonka hän entistä suuremmassa määrässä tunsi itseänsä ympäröivän.\n\nMariannella ei ollut koskaan ollut rahoja niin viljalta käytettävänä\nkuin nyt, vähä enemmän tai vähemmän ei paljoa vaikuttanut asiaan, kun\nisän joka tapauksessa piti tehdä laina varustuksiin. Melkein koko\nkihlausajan kuului eräästä sivukamarista ompelukoneen ahkera nakutus;\ntaitava liinaompelija istui siellä työssä päivät pääksytysten.\n\nMarianne itse piti päähuolta kaikesta. Hän oli äidin mielestä\nihastuttava ja sen hän lausui salaa niin monelle kuin kuulla tahtoi.\nHän oli kauniimpikin kuin ennen. Silmien väri oli tullut vakavammaksi,\neloa ja pehmeyttä kaikkiin liikuntoihin. Ja mitä kaikkea somaa hänellä\noli tuhlattavana näihin epälukuisiin ihonuttuihin, aamupukuihin,\nmakuuvaatteisiin ja mitä ne kaikki olivatkaan! Nauraen ja hyräillen\nkulki hän päivät tämmöisessä pitsien, kirjailtujen rimsujen ja hienoksi\nsilitettyjen reunuksien sekamelskassa.\n\nJoka lauantai-ilta tulivat veljet kotiin, ja sunnuntaisin Börje.\nViimeksi mainittu katseli tätä kauneutta kolmanneksen hyvillään,\nkolmanneksen häpeillään ja kolmanneksen vihoissaan, kuten uroskoira\nkatselee pentua. Mutta veljein puolelta sai Marianne osakseen mitä\nvilkkainta osanottoa ja mitä rajattominta ihastelua kaikissa näissä\nasioissa.\n\nPerheen naispuolinen seurapiiri tuli vilkkaaseen liikuntoon lähenevien\nhäiden johdosta, eikä päivääkään mennyt ilman vierailuja. Mariannen\nhyvä onni vaikutti yhtä suurta myötätuntoisuutta kuin hänen komeat\nkapionsa uteliasta ihastusta.\n\nWaltterille oli sangen hupaista olla läsnä näissä naisvierailuissa, tai\n-- vielä hupaisempaa -- onkia viereisessä huoneessa erinomaisempia\nsanoja, varsinkin kun hän välistä sai kuulla sitä ja tätä, joka ei\nollut ollenkaan aiottu hänen korviinsa. Hän oli tehnyt sen huomion,\nettä oli jommoinenkin erotus vanhempien ja nuorempien naisten\nihastuksen välillä.\n\nAivan nuoret tytöt katselivat asiaa oikein sydämellisen iloiselta\nkannalta, ja kiintyivät yksinomaan niihin kauniisiin esineihin, joita\nsaivat nähdä, ja heidän kaakotuksensa kaikui yhtä raittiisti kuin\nkoulussakin; viehkeä hymy nousi aina Waltterin somiin kasvonjuonteisiin\nheitä kuunnellessaan: \"kah Marianne, kuinka se on hirmuisen hienoa!\" --\ntai \"kah tuommoista koruompelua!\" -- tai \"mikä hurmaavan kaunis\npaidanedusta -- katsokaa, tytöt!\" -- tai \"oi, jospa olisi tuollainen\nyöröijy!\"\n\nVanhemmat sitä vastaan, jotka jo olivat tulleet 30 ja 40 välille,\nosoittivat tunteellisempaa käsitystä. Toisten mielestä oli Marianne\ntulevan ajan marttyyri, toisista oli hän jonkinlainen ihmelapsi -- \"ah,\nherra Jumala, meneekö tuommoinen lapsi naimisiin!\" tai \"ajatteles häntä\nmorsiuspuvussa!\" -- tai \"niinniin, niinniin, se on tärkeä askel astua!\"\n-- Vaan näiden kaikkien mielestä oli hänen ympärillään jonkinlainen\nsumu. -- _Morsian_ -- itse sanassa tuntui olevan jotain erityistä.\n\n\"Hih, hih!\" sanoi Hakvin koirankurisella tavallansa, \"on juuri kuin\nheidän pitäisi nähdä keskiyön auringon nousevan: täytyy olla\nvaruillaan, koska se ei nouse toista kertaa, jos makaa liiaksi.\"\n\nLisäksi tuli näiden vierailujen hyvittelevä puoli, se seikka, että äiti\n-- tuntien kodon niin pian kadottavan Mariannen -- antoi koko\nhellyytensä tulvia melkein naurettavalla tavalla.\n\nOlisi sietänyt olla vahvempi pää kuin Mariannen, pysyäkseen selvänä\ntämän kaiken keskellä. Aamusta iltaan kahlaili hän ympäri näissä\nihailujen osoituksissa, jotka eivät koskaan tahtoneet ottaa\nvähetäkseen, ja hän tunsi lopuksi kuin aikoisi hän muuttaa johonkin\ntaivaalliseen, kirkastettuun olemiseen, jonka ainoa tarkoitus maan\npäällä oli tuhlata lempeitä hymyilyjä ympäri käydessään. Täydellä\ntodella koetti hän tuudittua jonkinlaiseen keinotekoiseen\ntietämättömyyteen, saadakseen sitten muutamien jalojen sielujen kanssa\npuhtautena ja viattomuutena rukoilla sitä, jota käytännöllinen elämä\nolisi väittänyt anteeksi antamattomaksi ajattelemattomuudeksi.\n\nVaikka Mariannella todellakin oli aavistusta siitä mitä kutsutaan\n\"naisen tarkoitukseksi,\" joka hänellä luultavasti oli -- koska hän oli\nnainen -- niin siihen ei suinkaan saanut sekoittaa sitä vähäpätöistä ja\njokapäiväistä katsantokantaa, joka käsityksessään avioliitosta antaa\ntilaa uutteralle työlle, vieläpä lasten kasvatuksellekin; vaan _jos_\nhän ajatteli jotain häiden toiselta puolen, niin oli se vaan jotain\nmäärätöntä, kuin ahdas hämärä värähtelevien, lemmellisten kuiskauksien\nympärillä, -- jotain Marlittin romaanien ja Knut Ekvallin taulujen\nkeskivälissä, tai ehkä kummastakin yhteen sulanutta.\n\nÄiti, joka -- kaikessa mikä ei koskenut hänen lastansa -- osoitti\ntervettä ymmärrystä, näki tässä kiihotetussa mielialassa ainoastaan\npyhän neitseen kaltaista ihanuutta. Ja tässä häntä mitä hartaimmin tuki\nvapaaherratar, jonka erinomaiseksi suosikiksi Marianne yht'äkkiä oli\ntullut, ja joka jokaisessa sopivassa tilaisuudessa pudisti hänen\nkättänsä, kallisti tunteellisesti päätänsä sivulle, katsoi häntä vedet\nsilmissä ja lausui venyttäen \"saa-aa-daas nähdä\" värähtelevällä,\nkirkkaalla kurkkuäänellä.\n\n\"Aivan kuin pieni karitsa,\" huomautti Hakvin. Tuo hyvä nainen ei\nvähääkään aavistanut, kuinka suuria ilon hetkiä ja naurun honotuksia\nhän valmisti Waltterille, sekä täten että vielä enemmän, kun Waltterin\nonnistui saada korviinsa muutamia sanoja hänen puheestaan rouva Björkin\nkanssa. Hän liikkui yksinomaan korkeammissa piireissä, koska siellä\nluultavasti oli yksin sopivaa hänen \"säädylleen.\"\n\nEräänä päivänä, kun Hakvin tuli vierashuoneeseen, tapasi hän Waltterin\nsiellä seisomassa kuin kiinninaulattuna, nähtävästi vahtia pitäen.\nHänellä oli sanomalehti kädessä pelastuskeinona, vaan näytti Hakvinille\nhartahimpia hiljaisuuden merkkejä. Tämä -- joka ei suinkaan tahtonut\nkieltää, kun jotain hauskuutta oli tekeillä -- hiipi veljen viereen, ja\ntoisesta huoneesta kuului selvään vapaaherrattaren ääni.\n\n\"Onpa oikein liikuttavaa nähdä Marianne lumivalkeana ja viattomana,\nkuten hän on. Niin, rouva Björk, siinä näkyy, mitä huolellinen kasvatus\nsaa aikaan, vieläpä meidänkin aikoina. Luulen voivani sanoa, että --\nniin morsian kuin hän onkin -- ei hän ajattele mitään! Hänellä on oikea\nkyyhkysen mieli. Kuinka minä tulen liikutetuksi kuullessani näitä uusia\nperiaatteita, että muka nuorien tyttöjen pitäisi tietämän kaikkea\nmahdollista, -- lukea anatomiiaa ja mitä ajatella voidaan. Mikä raakuus\najan hengessä! -- Sepä olisi juuri maukasta näin hyvin kokeneille\nnuorille nuorikoille.\"\n\n\"Maukastako? -- Ei poikanuija, meidän vapaaherrattaremme on\ntietämättään todellakin sikamainen, ja minun täytyy suojella sinua,\nettet saa kuulla häntä enempää. Se voisi vahingoittaa sinun kyyhkysen\nmieltäsi.\" Waltteri tarttui veljensä päähän ollen häntä suojelevinaan.\nHakvin oli kaatumaisillaan, kun koetti riuhtaista itseänsä irti, rupesi\ntirskumaan ja ilmaisi molemmat.\n\nBörjestä oli tämä ja alituinen yhdessäolo Mariannen perheen kanssa\nverrattava kiirastuleen. Mutta hänen ainaiset lohdutusajatuksensa\nolivat joko: \"tämä on sentään sielunviljelemistä,\" tai myöskin:\n\"naimisissa se kyllä tasaantuu.\" Ja siten oli hän aina ystävällinen ja\niloinen, sillä hänen mieleensä ei koskaan voinut juolahtaa näyttää\nloukkautuneelta siitä, mitä ei lausuttu huonossa tarkoituksessa,\nvarsinkin kun häntä persoonallisesti kohdeltiin suurimmalla\ntarkkaavaisuudella. Että viattominkin keskustelu häntä voi salaa\nkipeästi haavoittaa, siitä ei kukaan huolinut; siitä ei tiedetty.\n\nMonesta ihmisille hyvin tunnetusta seikasta hän ei ollut koskaan\nkuullut puhuttavan, ja semmoisia oli sangen monella eri alalla: saattoi\nolla kysymyksessä oopperat ja vieraat taiteilijat, muinaiset\nmaalaustaiteilijat ja hienot viinilajit, tunnetut kirjailijat ja\noikeudet omituisine nimineen. Oli ulkomaalaisia sanoja, joiden\nmerkityksen hän tunsi, vaan joita hänen huolellisesti täytyi kiertää,\nkoska hän mahdollisesti olisi lausunut ne väärällä korolla. Eikä hän\nmistään hinnasta tahtonut tulla läheisimpiensä salaisen naurun\nesineeksi. Useammin kuin kerran huomasi hän kuitenkin, että keskustelua\nkoetettiin sovittaa hänen kantansa mukaan, että kohtelias appi otti\npuheeksi sanomalehtiä ja valtiopäiväkysymyksiä, viljan hintoja ja\nmaataloutta koskevaa.\n\nMariannen veljillä oli tapana nimittää kaikkia, jotka eivät olleet\nsaaneet alkeissivistystä, \"housuiksi\", ja paljas sana vaikutti Börjeen\nkuin olisi häntä lyöty vasten kasvoja, hän tunsi sairaankaltaista\narkuutta kaikkea kohtaan, joka pilkkasi tietämättömyyttä. Hänen nopea\nkäsityksensä oli aina valmis sanomaan julki, mikä hänessä itsessään oli\npuuttuvaista, mutta hän ei kyllin selvästi älynnyt, kuinka suuressa\nmäärässä se, mitä hän toisissa kadehti, oli tyhjää loistetta. Hän salaa\nvainusi itsessään olevan jotakin, jota Marianne häpesi, mutta\nhyväsydämisessä perusteellisuudessaan etsi hän syytä aina liiaksi\nsyvältä.\n\nHän luotti liiaksi vähäisen somiin vaatteisiin, kalleihin sikaariin,\npiukkahansikkaisiin, huolimattomaan jockei-takin käytäntöön,\nratsuopetukseen ja ahtaisiin housuihin. Vaan jos hänelle olisi ollut\ntämä selvillä, olisi hän kenties nähnyt niissä paljoa enemmän, joka\nhäneltä nyt jäi näkemättä.\n\nJotain oli aina, joka vaikutti, ettei hän koskaan tuntenut\nperehtyneensä Mariannen ympäristöön, vaikka hänen onnistuikin siltä\nnäyttää. Hän oppi pujahtamaan keskusteluun, vaan ainoastaan\nkoneellisella, melkein poissaolevalla tavalla, ja huolimatta tiheistä\nkäynneistään jäi ja pysyi hän vieraana uusille sukulaisilleen.\n\nOlipa vieläkin yksi seikka, joka asettui heidän välilleen:\n\nBörje oli kuten useimmat talonpoikaispojat, kasvatuksensa kautta tullut\narvossa pitämään rahaa, joka taipumus rajoittui kunnioitukseen. Hänen\nmielestään oli se koottua, lippaaseen pantua työtä, se oli jotakin,\njota ei koskaan tarpeettomasti saanut panna menemään. Ei tullut\nkysymykseen, oliko jollakulla enemmän kuin hän itse tarvitsi, ei ollut\npuhetta, miksi koottu voisi kasvaa, hänestä tuntui vaan kuin se olisi\nuskottua omaisuutta -- tulevan suvun hyväksi -- jota tuhlaamalla\nsaattaisi onnettomuuden niskoillensa. Se oli polvi polvelta perinnöksi\njäänyttä hankkimisvelvollisuutta, vanhempien lapsiinsa istuttamaa\nkauhua, ettei saanut tuhlata Jumalan antimia, jonkinlaista taikauskoa,\nsitkeätä ja juurtunutta, jommoisena se aina ilmautuu rahvaassa.\n\nMariannen perheessä oltiin vallan toista katsantokantaa. Siellä\npidettiin säästäväisyyttä kaikkein parhaimmassa tapauksessa\nvälttämättömänä pahana huonojen rahasuhteiden vallitessa, vaan muissa\ntapauksissa jonakin alhaisena, melkein naurettavana omaisuutena.\n\nTämä loukkasi Börjeä samalla tavalla, kuin olisi pilkattu uskontoa.\n\nHänestä tuntui sitä paitse sotivan vallan vasten luontoa, että ihmiset\ntaisivat tuntea perikadon riippuvan langasta päänsä päällä, eivätkä\nkuitenkaan koettaneet sitä torjua. -- Ja hänen kälynsä, -- nämät juuri\nvarttuneet pojat -- ne olivat nautinnonhimoisia ja huolettomia kuin\npääoman omistajat! Heillä olisi luullut olevan summattoman perinnön\nodotettavissa, -- niin ylenkatseellisesti puhuivat he pikkusummista.\nVaan Börje ei arvellut olevansa ollenkaan oikeutettu sekaantumaan tähän\nasiaan ja oli sentähden vaiti.\n\nHäät piti pidettämän eräässä hotellissa, sillä perheen huoneistossa ei\nollut yhtään kylliksi tilavaa salia vieraille.\n\nHerra ja rouva Björk olivat mestareita laitoksissaan, ja tässä\ntilaisuudessa ei säästetty vaivaa eikä rahaa. Heidän mielestään\npalattiin nyt takaisin menneeseen aikakauteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Niin, Marianne, nyt olet valmis,\" sanoi rouva Björk pöyhitellen\nsilkkihameensa laahustinta ja ottaen muutaman askeleen taaksepäin\nsaadakseen selville, minkälaisen kokonaisuusvaikutuksen morsiuspuku\nsynnytti.\n\nÄiti ja tytär katselivat toisiansa silmänräpäyksen. Heidän silmistään\nsäteili sydämellisin hellyys, vaan kumpikaan ei uskaltanut sanaa lausua\npeläten kyyneleiden rupeavan vuotamaan. Ja Mariannen silmät tulivat\nniin punaisiksi, kun hän itki. Ei nyt saanut ajatella eroa, vaan\nainoastaan että vieraat olivat koolla tuolla sisällä ja, että se, jos\nmorsianta sanottaisiin rumaksi, oli melkein yhtä hirmuista, kuin olisi\nollut ruma koko elinaikansa. Sentähden koetti kumpikin näyttää\ntoisilleen olevansa iloinen; kumpikin tahtoi vahvistaa toista.\n\n\"Kas, kuinka siro ja kaunis minun äitini tänään on!\" sanoi Marianne\nlempeällä äänellä. Ja hänellä olikin syytä niin huudahtaa, sillä\nhuolimatta yhdeksästäneljättä vuodestaan ja ankaran työteliäästä\nelämästään, oli rouva Björkille jäänyt koko joukko nuoruuden\netuoikeuksia. Hänen ihonsa oli vielä raitis ja sileä, melkein tuoreempi\nkuin Mariannen, eikä yhdelläkään tytöllä voinut olla kirkkaampia silmiä\nkuin hänellä. Tummassa sileäksi kammatussa tukassa ei ollut\npienintäkään harmaata juovaa, ja hänen pieni päähineensä luonnollisine\nsulkineen ja syreenin värisine seppeleineen teki oivallisen\nvaikutuksen. Hän näytti vallan toiselta seurapuvussa, kuin kotona\nkävellessään. Häneen tuli jotain nuorempaa, iloisempaa, sirompaa, eikä\nhän näyttänyt niin paksulta mustassa laahushameessaan.\n\nMariannelle oli suuri nautinto nähdä somina rakkautensa esineitä, ja\nsiksipä hänen silmänsä mieltymyksellä tarkastelivat tuota pehmeätä\natlassikangasta, joka ympäröi äidin lihavanläntäistä vartaloa. Mutta\nkun ne hyväilevällä hellyydellä seisahtuivat noihin tuttuihin\nkasvoihin, jotka niin tarkkaan osasivat salata tuskansa ja sallia\nainoastaan ilon loistaa, tahtoi liikutus hänet voittaa. Lapsuuden ja\nnuoruuden vuosien muisto tuli hänen mieleensä, ja koko se rakkaus, jota\nkoto oli täynnä, valtasi hänet vastustamattomalla kiitollisuuden\ntunteella. Hän olisi tahtonut puhua tällä hetkellä, hän olisi tahtonut\npyytää anteeksi kaikkia niitä väsyneitä askeleita, jotka äiti hänen\ntähtensä oli polkenut, hän olisi tahtonut tunnustaa monet salaiset\nitsekkäisyytensä, sovittaa kaikki lapselliset yksipäisyytensä, vaan hän\nei uskaltanut: silloin olisivat kyyneleet tulvineet.\n\nHän kääntyi, otti nenäliinansa pöydältä vierestään ja painoi silmänsä\nsiihen pakottaen huulensa hymyilemään.\n\n\"Kuuleppas, Börjen veli ja käly kun ovat tulleet!\" sanoi äiti sukkelaan\nsaattaakseen häntä toisiin ajatuksiin.\n\n\"Minkälaisia he ovat?\" kysäsi Marianne iloissaan avusta.\n\n\"Mies on kuin iso patruuna, vaimo on niin paksussa atlashameessa, että\nsen luulisi pysyvän pystyssä itsestään. -- -- -- Niin, nyt sanon kai\nnuodetytöille?\"\n\n\"Sanokaa vaan, äitikulta.\"\n\nÄiti kääntyi ovessa katsahtaakseen viimeisen kerran tytärtään.\n\nHän ei ollut entisen näköinen: morsiuspuku loi jotain kalseata ja\nvakavaa häneen. Valkea se oli päästä jalkoihin, ruumiin mukainen\nleukaan saakka, -- hiat pitkät, valkoiset, hansikkaat pitkät,\nvalkoiset; ainoastaan myrttiseppeleen tumma väri poikkesi tästä\nkaikesta sekä hunnun hienosta sumusta.\n\nNähdä hänen tuossa seisovan jäykkänä ja yksinään tässä suuressa\ntummilla väreillä sisustetussa huoneessa kummallisena vastakohtana\nvalkeassa puvussaan sen hämärälle kokonaisuudelle, -- se tuntui melkein\npelottavan juhlalliselta. Tuossa hän seisoi tien haarassa, naisen\ntärkeimmän tienviitan vieressä. Tähän olivat he häntä seuranneet\nlemmellisellä huolella, tästä hän lähti eteenpäin, yksinään -- tai ei\nainakaan heidän seurassaan.\n\nYhden ainoan silmänräpäyksen kesti valtaava liikutus, -- kun ovi\nsulkeutui ja äiti seisoi sen ulkopuolella, tukien itseänsä raskaasti\nlukkoon; kerran vaan teki kokoontunut tuska, kaiho ja levottomuus\nhyökkäyksensä. -- -- -- Puoliso, lapset, palkolliset ja koti! -- oliko\nhäntä valmistettu näitä velvollisuuksia täyttämään? Ja kuka oli häntä\nvalmistanut? -- -- -- Yksi ainoa kauhistuttavan vastuunalaisuuden isku;\nja sitten se oli ohitse.\n\nTulee niin kummallisia ajatuksia tämmöisenä päivänä! Rouva Björk\npyyhkäisi otsaansa ja avasi nuodetyttöjen oven.\n\nIloisina, kun pääsivät odottamasta, putkahtivat he ulos, salavihkaa\nravistaen harsohameitansa, ja sipsuttelivat korkeakantaisilla\nsilkkikengillään. Nämä ohuet puvut, paljaat olkapäät ja raitisväriset\nkukat vaikuttivat hyvää. Tämmöisen seurueen piti lieventämän vakavaa\njuhlallisuutta. Rouva Björk oli iloissaan, kun Marianne oli päättänyt\nhankkia nuodetyttöjä itselleen. Kukkavihkoineen ja valkoisine hameineen\ntekevät he kokonaisuuden viehättäväksi. Parhaimmalla tuulella palasi\nhän juhlasaliin, josta hän oli ainoastaan pariksi minuutiksi\npistäytynyt Mariannea katsomaan, kun ompelijatar oli saanut hänet\nvalmiiksi puettua.\n\nMariannesta tuntui hyvältä, kun tytöt astuivat sisään, sillä mieli\nsiitä kävi iloisemmaksi. He olivat kaikki levottoman iloisia eikä\nalallaan istuminen voinut tulla kysymykseenkään; he kävelivät edes\ntakaisin, kuiskutellen hiljaa toisilleen ja Mariannelle. Käytävästä\nkuunneltiin askeleita, ja kenenkään huomaamatta heitti aina joku\nkatseen kuvastimeen. Sulhanen ja nuodepojat voivat tulla minä\nsilmänräpäyksenä tahansa.\n\nOli päätetty, että Börje itse tulisi tuomaan Mariannen.\n\n\"Nyt ne tulevat\", kuiskattiin. Samassa kuului koputusta ovelta, joka\nsitten aukeni.\n\nSyntyi aika hälinä: tervehdittiin, naureskeltiin salaa, vertailtiin\nrosettien väriä, ja lopuksi kehittyi pieniä iloisia tervehdyksiä, kun\nkukin sai omansa. Vaan tästä ei Marianne huolinut vähääkään; hän oli\noitis astunut Börjeä vastaan.\n\nBörjen tavaton vaaleus häntä ensin tuskautti, vaan annettuaan hänelle\nkätensä ja katsottuaan häntä silmiin, näki hän hänen silmistään\nkuvastuvan niin syvän ja todellisen ilon, että se häneenkin tarttui ja\npoisti häneltä tavalliset ajatukset. Ensi kerran tulivat ulkonaiset\nlaitokset paljaiksi sivuseikoiksi, ensi kerran eläissään huomasi hän\nnäiden ulkonaisten siteiden yhdistävän voiman, joiden nyt piti\nliittämän heidät yhteen, ei ainoastaan häiden komeudeksi eikä uutuuden\nviehätykseksi, vaan ainaiseksi. -- Ainaiseksi? Mikä sana! Vaikea\nymmärtää mahdottomuutena. -- Pois koko iäkseen, pois kotoa ja\nsukulaisista, pois yksin hänen kerallaan! -- tuon yksinkertaisen,\nvaatimattoman Börje Olssonin keralla.\n\nVaan hän tunsi lapsen tahdotonta luottamusta katsellessaan näitä\nturvallisia, viehättämättömiä kasvoja ja hänen silmiensä kehän täytti\nkaksi suurta, lämmintä kyyneltä, joita hän ei tahtonut estää --\nlämmintä, nuoskeata kevätpisaraa, jotka olivat tulleet sopimattomaan\naikaan, jolloin ei ollut elinvoimaista maata niitä vastaan ottamassa.\n\nHän laski kätensä Börjen käsivarrelle, he astuivat hiljaa käytävään, ja\nheidän taakseen muodostui jono.\n\nKun Börjen vihittäessä piti lausuman määrätyt sanat Mariannelle,\ntapahtui jotain tavatonta siinä tilaisuudessa, nimittäin että hän\nkääntyi ja katsoi nuorta vaimoansa, ei tahdottomasti eikä\njuhlallisesti, vaan yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin he\nolisivat olleet omassa huoneessaan, kaukana muista ihmisistä, ja aivan\nkahden kesken tehneet tämän sopimuksen. Tuo iloinen turvallisuus Börjen\nkäytöksessä tarttui Marianneenkin, ja katsoessaan melkein hymyillen\nhänen vaaleanharmaisiin silmiinsä, vastasi hän puolestaan tavallisella\nhennolla äänellään: \"minä Marianne Elisabet Björk, otan sinut, Börje\nOlsson.\"\n\n\"Tuommoinen kevytmielisyys oikein liikuttaa,\" kuiskasi joku\nvanhanpuoleinen neiti lähimmälle naapurilleen, \"seisoa tuossa ja\nvirnistellä toisilleen, sen sijaan kuin pitäisi ymmärtämän kääntyä\npappiin. Monissa häissä olen ollut, mutta koskaan en ole nähnyt\nkenenkään käyttäytyvän tuolla lailla.\"\n\n\"Niin, minun on koko hartauteni haihtunut,\" valitti hänen naapurinsa\npuolestaan, \"sulhanen on hirmuinen ihminen; hän ei liene ikänään nähnyt\nhäitä ennen.\"\n\n\"Niin Marianne-rukka, minä todellakin pelkään, että hän saa raa'an\njätkän miehekseen.\"\n\nVaan nuodetyttöjen rivin päässä seisoi viimeisenä nuori punaposkinen\ntyttö valkeissaan, hän katseli nuorta paria ja hänen silmänsä\nloistivat. Hän ainakin ymmärsi tämän käsityksen vihkimisestä. Vaan\nhänellä ei ollut ketään, kelle olisi kuiskannut.\n\nKun pappi oli sanonut aamenensa, syntyi onnittelujen hälinä, jolloin\nkaikki tunkeutuivat nuoren parin ympärille.\n\nBörjen veli ja käly esiteltiin Mariannelle.\n\nKasvonjuonteiltaan ja muodoltaan oli veli vähän Börjen näköinen, vaan\ntunteellisuus kasvoissa oli aivan toinen, sillä hän näytti itseensä\ntyytyväiseltä, pohatalta ja vähän olevinansa olevalta maailmanmieheltä.\n\nHän ravisti voimakkaasti Mariannen kättä katsellessaan häntä itseensä\nluottavalla uteliaisuudella.\n\n\"Ja veljenvaimo kun ei ole meitä kunnioittanut ainoallakaan vierailulla\nkihlausaikanaan!\" sanoi hän.\n\n\"Se olikin niin lyhyt, että kiireessä tuskin huomattiin, minne päivät\nkatosivat,\" vastasi Marianne.\n\nVaimolla oli kauniit, vähä karkeat kasvot, vaan hän liikkui kuin\nvirtahevonen. Hän oli oikein lastissaan kultakoristuksia.\n\n\"Onpa ikävää, että meidän häälahjamme tuli niin vähäpätöiseksi,\" sanoi\nhän tyytyväisellä äänellä, joka vivahti vähän alentuvaisuuteen.\n\n\"Se on kauniin sokurirasia, minkä nähnyt olen,\" sanoi Marianne\ntavallisella ystävyydellään, \"ja sitä kantava kuva sopii oivallisesti\npöytäkalustoon.\"\n\n\"_Sitähän_ me juuri tahdoimmekin,\" keskeytti käly, \"mutta äiti ennätti\nmeitä ennen!\"\n\nBörje seisoi vieressä, oli vaiti ja koetti salata suuttumustaan. Hän\njoutui suunniltaan jo kuullessaan tämän pitkäveteisen, ahdistetun\näänen.\n\nOnnittelujen perästä mentiin juhla-aterialle. Luonnollisesti oli viiniä\nrunsaasti ja maljoja useita. Waltteri piti loistavan, leikillisen\npuheen nuodetytöille, joka herätti vilkasta suosiota. Se oli hänen\n\"maiden-speech'insä,\"[3] ja vanhemmat olivat itkemäisillään ylpeydestä,\nniin täydellisesti muokattu ja hienonnettu se oli.\n\nKaarle milloin palveli nuoria tyttöjä kaikkein uljahimmalla\nkohteliaisuudella, milloin vetäytyi hän herrojen tiheimpään ryhmään,\njossa hän ahmien mätti suuhunsa, mitä herkullisia ruokia vaan sai\nkäsiinsä. Hakvin käyskenteli ympäri uudessa hännystakissa, joka näytti\nhäntä haittaavan. Kerta toisensa perästä hiipi hän Börjen luokse ja\nkuiskasi hänelle korvaan jonkun muistutuksen. Heidän välinsä oli aivan\ntoverillinen, ja Hakvin näytti tänäpäivänä ihailevan Börjeä enemmän\nkuin koskaan ennen; hänen silmäyksessään oli oikeata hellyyttä.\n\nViiden aikaan piti nuoren parin matkustaman, ja vähää ennen vetäytyi\nMarianne vaihtamaan morsiuspukuansa tavallisiin matkavaatteisiin.\n\nSilmänräpäys ennen lähtöä kokoontuivat hänen omaisensa erääseen\nsivuhuoneeseen sanoakseen jäähyväiset vieraiden häiritsemättä. Isä,\njoka koko ajan oli ollut mitä iloisin isäntä, tuli pian toisen\nnäköiseksi; kuin aivan odottamaton uutinen, vaikutti häneen Mariannen\nlähtö. Kerrassaan synkkeni hänen ilonsa, ja kaipaus tuli sijaan.\nHänelle oli mahdotonta pidättää kyyneleitänsä. Kirkkaina ja nopeasti\nvierivät ne hänen poskillensa, alas pehmeille, tummanharmaille\nviiksille, vääristämättä yhtäkään hänen kasvonsa juonnetta. Hänen\nsurussaan ei ollut yhtään tuskaa, kyyneleet olivat helposti liikutetun\nmielen helposti pudottamia vesipisaroita, semmoisia, jotka itsestään\nkuivuvat jälkiä jättämättä.\n\nHän ei voinut sanaakaan sanoa, hän ainoastaan suuteli Mariannea ja\nsilitteli hänen tukkaansa suurilla, pehmeillä käsillään.\n\nPuoleksi avoimen oven ulkopuolella seisoi Börje hattu kädessä ja\nodotti. Tämä hetki oli hänestä sanomattoman kiusallinen. Nämä kyyneleet\nmelkein sanoivat häntä rosvoksi, joka aikoi viedä saaliinsa pois.\n\nKun Marianne syleili äitiänsä, ei hän enää voinut ajatella itsensä\nhillitsemistä eikä ollenkaan punaisia silmiä. Vaan äiti siveli häntä\ntyynnyttäen olkapäille ja pakotti itsensä hymyilemään. Hän ei itkenyt,\nsilmät kiilsivät vaan enemmän kuin muutoin ja hän räpytti niitä usein.\n\n\"Et saa itkeä lapseni, sinä saat pääsi kovasti kipeäksi,\" sanoi hän\npehmeimmällä ja karskimmalla äänellään. Marianne tarttui hänen käteensä\nja vei sen intohimoisesti huulilleen; -- tämän pienen, työteliään,\nvalkoisen käden, joka ei koskaan tullut työstä rumaksi eikä koskaan\nsitä pelännyt.\n\nKaarle pyyhkieli useita kertoja kasvojansa ja näytti sangen\nneuvottomalta. Hän oli niin liikutettu -- joko sitten viinistä tai\nmielenliikutuksesta -- että silmien valkeus erosi ihon väristä kuin\nkaksi värirotua.\n\nHän vaan suuteli Mariannea tietämättä mitään tilaisuuteen sopivaa\nlausetta.\n\nWaltteri oli vaalea ja liikutettu. Hän otti Mariannen käsivarsilleen,\nkuin olisi tämä ollut paljoa nuorempi sisar, nosti hänen leukaansa ja\nkatseli häntä kasvoihin, kuin ei hän saisi nähdä niitä pitkään aikaan.\n\n\"Jumala antakoon sinulle onnea, Marianne!\" kuiskasi hän hiljaa, kuin\nolisi hän hävennyt omia sanojansa.\n\nHakvin seisoi akkunan vieressä vuodattaen raskaita kyyneleitä. Koko\nhänen hännystakilta lainattu arvokkaisuutensa oli kadonnut; hän oli\nainoastaan lapsi, jonka täytyi erota ylpeytensä ja ihailunsa esineestä.\nMarianne -- hänen sievä Mariannensa -- lähti pois. Eikä Börje enää\nkävisi heillä niin usein kuin ennen, sen tiesi hän. Jos he olisivat\nmatkustaneet maailman loppuun, eivätkä enää koskaan palanneet, ei\nhänestä ero olisi tuntunut vaikeammalta kuin nyt.\n\nKun Marianne tuli hänen luoksensa, heitti hän molemmat käsivartensa\ntämän kaulan ympäri, ja ääni puoleksi tukehtuneena hänen\npäällysvaatteeseensa kuiskasi hän:\n\n\"Marianne ... Marianne ... ole hyvä Börjelle!\"\n\nLiikutettu mieliala voi keveästi heittäytyä toisesta liiallisuudesta\ntoiseen; niinpä nytkin purskahti Marianne keskellä kyyneleitänsä\nnauruun.\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi Waltteri, joka jo taasen oli tyyni ja hillinnyt\nitsensä.\n\nMarianne kuivasi silmiänsä, suonenvedontapaiset nyyhkytykset tahtoivat\nsekaantua hänen tuntehikkaaseen iloonsa. Hänen täytyi purra\nnenäliinaansa voittaakseen naurunpuuskansa.\n\n\"Niin, sen pidämme minä ja Hakke salaisuutenamme,\" vastasi Marianne\nsilmäillen hyväntahtoisesti nuorinta veljeä, jonka kättä hän pusersi\njäähyväisiksi. Huuteleminen oli mahdotonta: hänen kasvonsa olivat aivan\nkyyneleiden vallassa.\n\n\"Aika taitaa olla jo vähissä?\" sanoi Marianne Börjelle, joka\npäällystakki napissa ja nähtävästi vähän levottomana seisoi ja odotti\nulkopuolella.\n\n\"Niin se on aina.\"\n\nLähdettiin kiireesti odottaville vaunuille. Suuri joukko vieraita\nseurasi vartiostona asemalle.\n\nTäällä oli vielä lyhyt erokohtaus, ja sitten olivat mies ja vaimo\nyksinään, matkalla kotiaan.\n\nVaunussa ei ollut ketään muita kuin he, kuiva, vastenmielinen ilma\nympäröi heitä, ja lampun värähtelevä tuli valaisi epäselvästi heidän\nkasvojensa juonteet. Marianne nojasi istuessaan päänsä Börjen\nolkapäähän, kummallakaan ei ollut halua puhua.\n\nKun he astuivat junasta kotiasemalle, ravisti Börje itseänsä sekä löi\njalkojansa maahan, kuin olisi hänen oikein varmaan tarvinnut tuntea\nkovaa maata allansa.\n\n\"Kas niin, Marianne,\" sanoi hän helpommin, \"nyt olemme kohta kotona,\"\nHän asetti kätensä Mariannen olkapäille ja vei hänet odotushuoneeseen.\nEnnenkuin juna lähti oli Börje itse kantanut ulos Mariannen\nmatkakirstun, ja sitten istuivat he vaunuissa; Börje levollisena ja\ntyynenä ja aina tyytyväisempänä, mitä lähemmäksi tultiin hänen\nkotiansa; Marianne ylenannetun viluttavin tuntein. Ilta oli rankka,\ntuuli puhalsi läpi luiden ja ytimien.\n\n\"Onko sinun vilu, Marianne?\"\n\n\"Ei.\"\n\nBörje kääri vaipan paremmin hänen ympärilleen.\n\nBörje ja Marianne istuivat etupuolella. Börje ajoi itse ja renki istui\njoutilaana takana. Marianne pelkäsi vaunuissa eikä hän voinut käsittää,\nkuinka Börje taisi nähdä tien. Silloin tällöin singahti kipinä hevosten\nkavioista.\n\n\"Kuinka sinä voit nähdä?\"\n\nBörje nauroi\n\n\"Eihän ole ollenkaan pimeä. Pelkäätkös?\"\n\n\"En.\"\n\nVaan Mariannen mielestä ajoi Börje hirmuista vauhtia ja lisäksi\nkuorsahteli toinen hevonen ja heilutteli päätään aina juostessaan.\n\n\"Se tietää, että olemme tervetulleita,\" sanoi Börje.\n\nVaan Marianne luuli sen ennustavan pahaa.\n\nKun he ajoivat piilipuu-käytävää, näkivät he kartanolta punaisen,\nloimottavan hohteen.\n\n\"Ah katsos! Siellä on tervatynnyreitä.\" Mutta Mariannea värisytti. Tuo\nnäytti vallan kamalalta kolkkona, harmaana iltana ja lisäksi luikerteli\nkellahtava, kiiriskelevä savu pitkin maata, ja sen povesta vilkahteli\npunainen tulenkieli, joka sitten ponnistihe taas huikaisevan kirkkaana\nylöspäin.\n\n\"Eikö tuo ole kaunista?\" sanoi Börje, \"he ovat keksineet sen omasta\npäästään.\"\n\n\"On.\"\n\nHe lähenivät nopeasti. Tervatynnyrit olivat asetetut molemmin puolin\najotietä kartanolle, ja kun hevosten piti mennä niiden välistä,\nsäikähti toinen, kohosi pystyyn ja tunkeutui toiseen päin. Marianne\ntunsi itsensä puolikuolleeksi pelästyksestä.\n\n\"Nonoh, noh, noh,\" puhui Börje rauhoittaen hevosia, jotka näkyivätkin\nhäntä ymmärtävän. Pelästynyt koukisti vaan kaunista kaulaansa ja tanssi\nsiten eteenpäin toisen rinnalla.\n\n\"Katsoppas, noin viisas!\" sanoi Börje lempeästi, \"ja se onkin vaan\nvarsa, jonka minä itse olen opettanut.\"\n\nMarianne ei voinut vastata. Hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni\nvasemmalla kädellään vaunujen istuimesta.\n\nKiviruukkuihin kasvitarhaan vievien portaiden kummallekin puolelle oli\npantu kaksi korkeata tulisoihtua, jotka loimottaen valaisivat koko\nrakennuksen ja kivikäytävän, ja joiden valossa kauvempana olevat kuuset\nnäyttivät vielä mustemmilta ja salaperäisemmiltä. Herkästi värähtelevät\nliekit loivat Börjen kasvoihin heleän hohteen ja kuvastuivat hänen\nsilmiinsä kiiluen kummallisesti.\n\nTakajalat polvistuen ja kavioillaan kolistellen seisahtuivat hevoset.\nKun renki otti ohjakset ja Börje hyppäsi auttamaan Mariannea alas,\nheittäytyi tämä melkein hermottomasti vaunuista.\n\n\"Pelkäsitkö -- sydänkäpyni?\" sanoi Börje nauraen ja asetti hänet\nmaahan.\n\n\"Pelkäsin,\" kuiskasi toinen vavahtaen.\n\nMuuan koira hyppäsi naurahdellen ja ilosta uikuttaen pystyyn heitä\nvastaan, ja emännöitsijä seisoi avonaisessa porstuan ovessa tuon\nharhaillen värähtelevän tulen loisteessa, joka lekutellen kuvastui\nhänen terävänenäiseen muotoonsa, jota hampaaton, kireä hymy suun\nsopissa kaunisti. Mariannen pelästyneessä mielikuvituksessa näytti hän\nvankilan vartijattarelta.\n\n\"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!\" huusi hän iloisesti, vaan häveliäästi\nvaruillaan ja sysi toisella kädellään koiraa syrjään, joka nyt hurjasti\nhuristen hyökkäsi hänen kimppuunsa, ikäänkuin kertoakseen herransa\nolevan jo kotona.\n\nJoka ainoassa akkunassa oli valoa, koko pitkä huonerivi näytti\ntuijottavan silmät selällään Mariannea.\n\n\"Tämän ovat he itse tehneet, aivan itse päästänsä,\" sanoi Börje hyvin\nhiljaa vaimolleen. Hän tuntui olevan liikutettu ja tyytyväinen.\n\n\"Kiitos kyydistä, Ola,\" huusi hän sen jälkeen rengille ja sitten\nmenivät he sisään.\n\nPienessä etuhuoneessa riisuivat he turkkinsa. Kaikki ovet aina\nmakuukamariin asti olivat selki selällään, ja joka paikkaan oli\nsytytetty kynttilöitä ja lamppuja.\n\nBörje hykersi käsiään, hän oikein säteili ilosta.\n\n\"Kiitoksia, neitsyt, kiitoksia, kiitoksia! Oikein sielusta saakka tekee\nhyvää, kun tulee kotia.\"\n\n\"Ei ollenkaan kestä!\" puheli neitsyt iloisesti hyvillään, \"eihän tämä\nole juuri niin mitään. Eihän tämän vähempää kukaan voinut panna\ntoimeen.\"\n\nHän kokosi huolellisesti emäntänsä päällysvaatteet kokoon ja kurkisti\nihmetellen tuon pienen vaipan silkkihienoa karvasisustaa vetäessään\nsitä yltä pois.\n\nMarianne irroitti hattuneulansa ja pani pienen päähineensä kaiken muun\npäälle, jota neitsyt piteli seisoen käsivarrellaan. Sitten koetteli hän\nolivatko hiukset joutuneet epäjärjestykseen, jonka jälestä he astuivat\nvierashuoneeseen, tähän kolkkoon, jylhään vierashuoneeseen, jota\nMarianne kammoi ja joka oli aivan muuttamatta. Kattolamppuun oli pantu\nvalkea, ja Marianne astui kuvastimen eteen. Hän näki kasvonsa\nainoastaan varjossa, vaan kuitenkin hän näki olevansa vaalea, että\nsilmät olivat reunoista punaiset. Matka oli ollut hirmuinen.\n\nKun neitsyt oli saanut turkit etuhuoneessa naulaan järjestykseen, tuli\nhän sisään ja veti rullavarjostimet akkunoihin niin että joka akkunasta\nkuului tahdinmukainen surina. Katsottuaan pitkään viimeisen kerran\nemäntänsä mustan atlashameen selkää, meni hän keittiöön, tehden\nitsekseen päätöksiä huomioistaan.\n\nHän oli siinä erikoisasemassa, joka seuraa valtaa, ja piikojen kanssa\nkeskusteleminen oli hänen mielestään hänen arvoansa alentavaa.\n\nVaan iloisuus hänen kasvoistaan katosi hänen ulos mennessään. Ei\nsanaakaan -- ei sanaakaan lausunut tuo uusi emäntä hänen kaikesta\nvaivastaan, ja kuitenkin oli hän viime aikoina jatkanut päivänsä öillä,\nja kuitenkin tiesi hän, että vaikka etsittäisiin silmä kourassa, niin\nei koko talosta löydettäisi ainoatakaan hämmähäkin verkkoa, ja hän\ntiesi, että... Tässä sekaantuivat hänen ajatuksensa katkeriin,\nepämääräisiin mietelmiin.\n\nMuuan piika seisoi keittiön ovessa ja kuiskutteli rengin kanssa,\njoka oli ollut asemalla. Neitsyt meni heidän ohitsensa lausumatta\nainoatakaan sanaa tai muistutusta. Vaikka emäntä olikin ylpeä ja vaikka\nse tuntuikin raskaalta, niin ei se heihin koskenut. Hyvästi voivat he\ntuossa seisoa ja kuiskutella, _hänellä_ ei ollut mitään puhumista.\n\nKun Marianne kääntyi kuvastimesta pois, näki hän Börjen katselevan\nhäntä jonkinlaisella surumielisellä tunteella.\n\nBörje tiesi vaimonsa mielestä täällä olevan yhtä tyhjää kuin ennenkin,\nvaan hän oli myöskin varma, että semmoinen tunne aikaa voittaen\nhaihtuisi.\n\n\"Marianne,\" sanoi hän ja levollinen tyytyväisyys palasi jälleen hänen\nkasvoilleen, \"nyt toivon voivani sanoa ja puhua sinulle, vaikka se\nolisikin vaan kymmenes osa siitä, mitä ajattelen. Minä sanoisin sinulle\ntoivovani, että sinä viihtyisit luonani, ja että sinä päivä päivältä\naina pitäisit enemmän meidän Tomtöstämme. Paljon enemmän sanoisin\nsinulle, mutta pahinta on, että minun on niin vaikea lausua\najatuksiani. Ainoa ihminen, jonka kanssa olen voinut puhua maailmassa,\noli Pauli ... niin ja äiti, tietysti. Mutta äidille saa puhua vallan\ntoisella tavalla: vallan suoraan eikä ollenkaan oikealle eikä\nvasemmalle. On paljo ajatuksia, joista ei voida puhua sillä tavalla,\nvaan sinä, Marianne -- jolta ei koskaan puutu sanoja, vaikka tahtoisit\nmistä puhua, sinä saat minua taluttaa.\"\n\nHän katseli Mariannea hymyillen itsellensä pilkkaavaisesti ja\nhyväntahtoisesti.\n\nMarianne ei voinut mitään vastata, vaan kiersi käsivartensa hänen\nkaulaansa ja tunki kasvonsa hänen takkinsa poimuun kuin kesy\nkissanpoikanen lämmintä etsiessään.\n\nBörje olisi toivonut hänen katsovan häntä silmiin ja sanovan, mitä itse\najatteli. Tätä hän aina ihmetteli. Hänestä tuntui kuin Mariannen\ntäytyisi aina kulkea omassa maailmassaan, joka oli rikkaampi kuin\nhänen, ja hänkin toivoi pääsevänsä sen sisälle. Hän luuli tässä\nsilmänräpäyksessä omistavansa kaikki, mitä maailmassa hän voi toivoa,\npaitse juuri tätä ihmisolentoa, joka niin turvallisesti painoi päätänsä\nhänen rintaansa vastaan. Hän tunsi vaistontapaisesti, että Mariannen\nnyt piti häntä auttaman. Vaan tämä oli vaiti ja hyväili ainoastaan\nhänen kaulaansa pehmeillä käsivarsillaan. Ja Börjellä oli sellainen\nluonne, että hän ainoastaan vähäisen hetken taisi viipyä sellaisessa\nmielialassa.\n\n\"Ei, nyt menemme katselemaan huoneita,\" sanoi hän iloisesti asettaen\nMariannen käden käsivarrelleen, \"tuntuupa vähä kuin olisimme vieraita\ntoisillemme, vai kuinka? -- jos olemme oikein vilpittömiä.\"\n\nMarianne nauroi. Tuntui hieman helpottavan, kun Börje otti tuolla\ntavalla totuutta sarvista kiinni.\n\n\"Niin, -- mutta sehän on hullua,\" sanoi Marianne.\n\n\"Niin, kyllähän se niin on. Minun pitäisi muka nyt olla jonkinlainen\nisäntä, ja sehän on takaperoista, kun sinä olet rouva talossa.\"\n\nBörjen mieltä pahoitti, että Mariannesta tuntui tyhjältä olla\nomaisistaan erotettuna. Vaan hänkin tunsi samanlaista painoa\nmielessään. He kävelivät kaikkien huoneiden läpi. Kohta kun he\nvaikenivat, syntyi semmoinen kummallinen hiljaisuus yliympäri. Börje\ntiesi, että niin kauvan kuin he näin yksinään täällä kävelivät, ei\nkoskaan tulisi eloa tähän kotiin. He eivät ollenkaan voineet sitä\ntäyttää. Mutta asia paranee, ajatteli hän itsekseen ja katseli vähän\nkärsimättömästi tulevaisuuteen. Ja sitten oli hän nauramaisillaan.\nMinusta tuntuu juuri kuin tahtoisin, että lapset juhlapuvussa\nottaisivat minua vastaan hääpäivänäni! -- Vaan sitä hän ei voinut\nlausua Mariannelle. Se loukkaisi häntä ja hän punehtuisi noin, että\nhänen oli kiusallista sitä katsella.\n\n\"Mitä sinä myhäilet?\" kysyi Marianne.\n\n\"Niin, minä vaan ajattelen, ettei tämä käy laatuun, saammehan me niin\nhauskaa, kuin vaan itse teemme, eikä yhtään hauskempaa. Tule\nvierashuoneeseen, Marianne, ja soita jotakin oikein pontevasti. Ja\nvaikka ei meidän talossamme juodakkaan paljon viiniä, niin voimmehan\ntehdä poikkeuksen hääpäivänämme.\"\n\nBörje kutsui viiniä sisään ja \"ylioppilaskauraa,\" ja sitten\nistahdettiin vierassaliin. Börje tiesi, että mieltä täytyi vähän\nvirkistää ja että Marianne antoi tämän velvollisuuden hänen\ntäytettäväkseen. Hän alkoi ponnistaa iloisuuttansa ja lörpötteli alati.\nEnsiksi keikaili Marianne hemmoitellun lapsen alakuloisuudella, vaan\nvähitellen viehättyi hän mukaan, ja molempien iloisuus tuli\nteeskennellystä luonnolliseksi.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai. Börje oli pistänyt vaatteet yllensä ja\nkierrellyt talleissa ja navetoissa saadakseen aamun kulumaan, ja\nMarianne makasi vielä, vaikka kello oli vähää vaille yhdeksän.\n\nBörje oli niin kärsimätön, ettei tiennyt mitään keinoa, sillä hän aikoi\nMariannelle tehdä oikein oivallisen ehdotuksen, josta tämä varmaankin\nsaisi huvia, vaan hän ei tahtonut häntä häiritä.\n\nViimeisen tunnin puoliskon oli hän vaan käynyt edestakaisin\nruokahuoneessa ja ikävöinyt hänen tulevan. Aamijaispöytä oli niin\nhoukutteleva, kuin suinkin voi ajatella, ja hiilillä tuoksui kahvi\nlämminnä. Oltiinhan jo kaukana aamupäivää, puolipäivä läheni. Kuinka\nvoi hän maata vielä!\n\nKauvemmin ei Börje enää voinut hillitä kärsimättömyyttään. Varpaillaan\nhiipi hän makuukamarin ovelle ja raotti sitä, kuten hän jo monta kertaa\noli ennen tehnyt, vaan Marianne makasi vielä. Asiata ei _voinut_\nauttaa, hänen täytyi puhua hänelle ehdotuksestaan! Ja hän hiipi\nMariannen sängyn viereen ja istahti sen syrjälle makaajan huomaamatta.\nBörje oikein loisti ja säteili. Eihän tämmöistä kaunista päivää saanut\nkokonaan nukkua!\n\nHän tarttui Mariannen pieneen käteen, joka oli peiton päällä ja näytti\nvielä pehmeämmältä ja kauniimmalta kuin muutoin. Hän nosti sitä ylös ja\npuri aivan hiljaa etusormeen, niin että Marianne havahtui. Kaikkein\nensiksi näki herännyt Börjen naurunhaluiset silmät.\n\n\"Huh, sinä hirviö, olit pelottamaisillasi minut kuoliaaksi,\" nauroi hän\nkuin hyvä, äsken herännyt lapsi.\n\n\"Sinäpä vasta olet hirmuisin unikeko, minkä eläissäni olen nähnyt,\"\ntorui toinen, \"minähän olen täällä käynyt kuin tulisilla hiilillä kolme\ntuntia ja odottanut sinua ylös.\"\n\nMarianne ei vastannut mitään, makasi vaan katsellen Börjeä\nvallattomasti hymyillen. Ohuet hiukset riippuivat hänen otsallaan\nyhdistyen pehmeihin kutriin hänen korviensa ja kaulansa ympärille.\n\nBörje oli onnellinen, niin hurjasti onnellinen. Ja tänä päivänä tahtoi\nhän tehdä Tomtön kodikkaaksi Mariannelle; sitten pitäisi ujouden\nkatooman ja koko elämän muuttuman makianleivänpäiviksi.\n\nMarianne makasi ja katseli ympärilleen. Tämän huoneen oli hän\nsisustanut oman makunsa mukaan, täällä oli loistoa ja mukavuutta, jota\nhän halusi. Pehmeät matot, kattomaalaukset, marmoorinen pesulaitos,\nkaikki ihastutti häntä, ja nyt, täydessä päivän valossa, joka raukeana\ntunkeutui sisään varjostimien lävitse, nyt oli hän valmis nauramaan\nkotimatkaa ja sen turhamaista tuskaa.\n\nHän oli molemmin käsin tarttunut Börjen käteen ja leikki sen kanssa.\nHänestä oli sangen hauskaa, kun omansa olivat valkeat ja Börjen\nruskeat. Hänestä oli kaikki hauskaa, Ajatteles, tämä oli hänen oma\nkotinsa! Ja kaikki nämät kauheat rahalliset huolet olivat lopussa. Hän\ntunsi sanomatonta kiitollisuutta Börjeä kohtaan. Sen suruttoman,\nhuolettoman elämän, joka nyt alkoi, sai hän häneltä lahjaksi. Ja sitten\ntunsi hän vielä jotain lisäksi maatessaan Börjen silmien\npäiväpaisteessa. Kenenkään mielestä hän ei nimittäin ollut koskaan\nollut niin kaunis, kuin hän nyt oli Börjen mielestä. Hän katseli\nitseänsä hänen silmillään, hän ihaili itseänsä Börjen silmillä.\n\nHänen miellytyshimonsa rajat olivat laajenneet: kaikki oli luvallista.\n\n\"Ei, nouse pian ylös, sinä laiskuri!\" sanoi Börje jääden itse istumaan\nvoimatta vastustaa kiusausta, joka houkutteli hänet levittelemään\nMariannen pieniä, taipuvia sormia kädessään saadakseen niitä oikein\nkatsella. Oli kaunista katsella tätä pyöreätä rannetta hienon\npitsiompelun ympäröimänä, ja käsivarsiakin saattoi nähdä vähän matkaa\nylöspäin. Tämä maukas liinakomeus lumosi hänet. Marianne tiesi sen, hän\narvasi, kuinka suloiselta hänen täytyi näyttää näiden valkoisten\nkeveiden pitsien ja koruompeluksien keskellä, jotka äkkiä vaihtuivat\nloistavan punaiseen atlaspeittoon, joka teki ihonvärin läpinäkyvän\nvalkeaksi, kun käsi ja ranne oli sen päällä.\n\nBörje katseli kaikkea uteliaasti ja halukkaasti, hänen entinen\nujoutensa oli poissa.\n\n\"Noh, etkö tahdo nousta! Meillä on jotain tehtävää tänään, josta et\nvielä tiedä.\"\n\n\"Mitä sitten?\" Hän pani silmänsä selälleen, teaatterineron koko\nvilpittömyydellä.\n\n\"Sitä et saa tietää ennenkuin tulet suurukselle, pidä nyt sentähden\nkiirettä.\"\n\n\"Niin, mene sinä vaan.\"\n\n\"Ja jollet sinä kiirehdi, niin minä koputan ovelle.\"\n\n\"Koputa vaan, kas niin!\"\n\nTanssivin askelin jopa hyräillenkin astui Börje ulos sulkien oven\nperässään. Hän käveli tuon pienen soman työhuoneen läpi, jossa askeleet\neivät kuuluneet pehmeällä matolla ja jossa äsken sytytetty tuli suhisi\npesässä. Huone oli ollut valmis viikkoa ennen häitä, vaan hän ei ollut\nvoinut käydä siellä eikä myöskään makuukamarissa. Tämä hienous kaikki\noli loukannut häntä, kuin olisi se ollut jotakin, johon hänellä ei\nollut oikeutta. Vaan nyt se ei hänestä enää siltä tuntunut, ja tultuaan\nruokakamarin kynnykselle kääntyi hän takaisin ja alkoi kävellä pitkin\nhuonetta odotellessaan Mariannea.\n\nHänen mielensä ahmi näitä pehmeitä värejä, siveli tätä lämmintä\nmukavuutta, nautti tätä naisen kaunistushimoa, joka kaikessa ilmautui\nhallitsevana. Tämä ei ollut hänelle enää vierasta, ei enää loukkaavaa,\npäinvastoin, se synnytti hänessä vallan uuden omistushalun. Sillä\nkaikki oli hänestä ainoastaan lisäys Marianneen, ja Mariannekin oli\nhänen.\n\nKädet selän takana käveli hän edestakaisin kuulematta omia\naskeleitansa. Ennen aavistamaton hengellinen ja ruumiillinen vapaus\nvaltasi hänen, sillä nyt hän tiesi olevansa onnellinen. Eikä se onni\nollut puhjennut minuutiksi, sitten kuihtuakseen, vaan koko elinajaksi,\nkukoistaakseen, kehittyäkseen ja kasvaakseen; se onni oli juurtuva,\nluova silmukoita tulevien päivien varaksi; se onni oli hänen oman\nterveen luontonsa suuri, elinvoimainen onni.\n\nJotain aivan uutta oli ilmestynyt hänen liikkeisiinsä. Hän ei ollut\nenää tuo saamaton Börje Olsson, joka aina tunsi itsensä auttamattomaksi\ntultuaan työstään ja jokapäiväisistä toimistaan.\n\nNyt ei hän ollut mitään muuta kuin äsken nainut nuori aviomies, jolla\ntuolla oven toisella puolen oli pieni vaimo valkeisiin puettuna --\npitseissä ja valkea päästä jalkoihin asti -- pieni vaimo, jonka\nmielestä hän ei enää ollut ruma eikä kykenemätön eikä saita. Hän oli\ntullut uudestaan luoduksi: hän oli semmoinen, jommoisena hän oli\nitsensä nähnyt säteilevien suurien silmien kautta, jotka vuorotellen\npainuivat kiinni ja laajenivat aina pitkine hienoine ripsineen ja\nkyyneleiden jälkiä reunoissaan; -- ne olivat suuret lämpimät naisen\nsilmät, jotka sanoivat, että Börje Olssonia voi rakastaa.\n\nJa sentähden ei hän enää tuntenut itseänsä köyhäksi, sentähden ei hän\ntuntenut itseänsä vieraaksi tässä huoneessa, sentähden hän ei\nhetkeäkään ajatellut eripuraisuutta eikä sovintoehdotuksia, sentähden\nhän ainoastaan nautti kulkiessaan ympäri tässä pehmeässä\nylellisyydessä.\n\nSe sopi nyt hänelle. Sillä nyt tahtoi hän tyydyttää elämän\nsuloisuuksien nälkäänsä, yhtä hyvähän oli, kävikö se hänen omalla tai\nMariannen tavalla.\n\nUusi mieliala herätti jälleen muiston lapsuuden ystävästä. Börje tunsi\nsaavuttaneensa jotakin, jota hän oli kadehtinut Paulilta. Hän ei\ntietänyt mitä se oli; se oli vaan hämärä tunne siitä, että hän oli\ntullut samoille aloille kuin Paulikin.\n\nMutta tämän kaiken keskelle tunkeusi muuan epämääräinen ajatus: --\nmuuan yksinkertainen, tummapukuinen vanha vaimo. Hän sysäsi kuvan\nsyrjään tarpeettomana varoituksena. Hän näki vallan selvästi, ettei\ntämä kaikki tekisi häntä huonommaksi, vaan päinvastoin rikkaammaksi,\nparemmaksi. Sen hän näyttäisi -- tulevaisuudessa.\n\nSitten aukeni ovi. Marianne seisoi tuossa.\n\nHänellä oli yllä valkoinen pitsillä kiehkuroittu aamupuku, johon oli\nommeltu vaaleansinisiä rosetteja, vaaleansiniset atlassitohvelit\njoutsenenhöyhenisine reunuksineen ja ihonväriset silkkisukat, -- ei\nkenkiä, vaan ohuet, pehmeät pienet tohvelit, jotka vetivät käydessään\nlaattiata kuin haaremissa. Ja sitten aamuraittiit, vaaleanveriset,\npienet, hyväilevät, rakastuneet kasvot.\n\nBörjen valtasi salamannopea halu sulkea toisten huoneiden ovet,\npitääksensä häntä täällä sisällä piilossa kuin tuntematonta prinsessaa.\nHän pelkäsi viedä häntä semmoisena, kuin hän tavallisesti oli\njokapäiväiseen elämään, kaikkien nähtäväksi. Hän oli kuin Börjen\nsydämen salaisuus, hän oli kuin mielikuvitus, jota koetetaan salata\ntoisilta, sentähden että sitä täytyy uskoa.\n\nMarianne huomasi tuon nopean välkähdyksen hänen silmissään ja se täytti\nhänen sydämensä onnellisuudella. Rakastettuna juuri kuten itse tahtoi!\n-- kuten nainen, yksinomaan kuten nainen -- tahdottomana,\nvastustamattomana esineenä.\n\n\"Suurus on odottanut,\" sanoi Börje. Oli kuin hänen oman äänensä sointu\nolisi saattanut hänen entiselleen.\n\nHe astuivat ruokahuoneeseen ja istuivat pöytään. Täällä talvipäivän\nvalossa, näiden jäykkien raskaiden tammikalujen rinnalla, joissa ei\nollut mitään leikkaustyötä, näytti valkea pitsipuku ihmeelliseltä.\nOikein vilutti sitä katsellessa. Ja Börje tunsi tulevansa hämilleen,\njos joku palkollisista olisi tullut sisään. Hän tiesi heidän käsittävän\nasian niin, kuin hän olisi istahtanut pöytään kylläkin likelle\npaljaalla paidallaan olevata, sekä että tämä loukkaisi heitä kuin\ntyhmyys hänen puoleltaan.\n\nBörje piti suuressa arvossa palkollistensa hyvää ajatusta hänestä, hän\nei voinut päästä vastenmielisestä tunteestaan.\n\nMarianne piti asianaan kaataa kahvia kuppeihin.\n\n\"No, mitä minun piti saaman tietää?\" sanoi hän tarttuen kannuun.\n\nBörje oli ääneti silmänräpäyksen.\n\n\"Niin, minä tahdoin, että kutsuisimme muonamiehet vaimoineen tänään\npäivällisille meille.\"\n\nMarianne lakkasi äkkiä kaatamasta ja katsahti häneen kauhistuneena.\n\n\"Niin kai,\" vastasi Marianne ja istahti nähtävästi rauhoittuneena.\n\n\"Mielelläni olisin tahtonut kutsua lapset mukaan, vaan heille ei ole\ntilaa, niitä on semmoinen siunattu joukko.\"\n\nHän loi silmänsä kupistaan hetkeksi.\n\n\"Vaan sitten minä ajattelin, että lähettäisimme niille jotakin sen\nsijaan.\"\n\n\"Siinä olet tehnyt kiltisti,\" sanoi Marianne huolimattomasti kiittäen,\nikäänkuin kaikki olisi ollut semmoista, joka ei voinut hänelle kuulua.\n\n\"Minä tahtoisin tämän päivän pysyvän muistopäivänä, jolloin sinä tulit\nmeidän luoksemme.\"\n\nMarianne tunsi olevansa alakuloinen. Hän ei tietänyt, mitä piti\nvastata. Vaan sitten ojensi hän itsensä ja taputti Börjeä kädelle.\n\n\"Ja sitten tahtoisin minä mielelläni että sinä olisit jakamassa mitä he\nsaavat lapsille vietäväksi. Minä autan sinua. Minä tiedän tarkalleen,\nkuinka monta mukulaa heillä on. Muuten se ei ole mikään helppo asia:\ntäytyy muuttaa numeroita hyvin usein.\"\n\nMarianne oli nauramaisillaan.\n\n\"Niin, se on hirveätä,\" sanoi Börje leikillisesti, \"täytyy toivoa sen\nmuuttuvan, muuten tulvaa niitä maan yli kuin heinäsirkkoja.\"\n\n\"Mihin aikaan ovat päivälliset?\"\n\n\"Lyönnilleen kello kaksitoista. Oletko silloin vaatteissasi?\"\n\n\"Olen.\"\n\nSuuruksen jälkeen oli Börjellä tekemistä laskujen y.m. kanssa, ja\nMarianne leikkasi auki parin uusia kirjoja, joiden avulla hän aikoi\nsaada ensimmäiset päivät kulumaan. Hän istui työhuoneessaan, mukavasti\nnojallaan sohvassa jalat jakkaralla.\n\nHäntä häiritsi emännöitsijä, joka sisään tullessaan lausui hyvän\nhuomenensa sekä ystävällisesti että arvokkaasti. Parasta oli aina olla\nalussa varovainen, ajatteli hän. Hän yskähti hiljaa ja omituisesti.\n\nHän osoitti arkatunteisuuttaan emännälleen tullessaan nyt juuri sisään,\nkun Börje oli ulkona. Ei tietysti pitänyt herroja totuttaa pistämään\nnenäänsä kaikkiin talouden toimiin. Nuori rouva ei luonnollisesti\nvoinut vielä olla aivan tottunut semmoisissa asioissa, hänestä täytyi\nsentähden olla parasta hoitaa taloudellisia toimia, sill'aikaa kun\nherra oli poissa, sillä niiden silmissä voi pian tehdä virheen.\n\n\"Niin, minä en ole voinut kysyä teiltä, rouva, edeltäpäin\npäivällisruasta, niin että tänään saan tehdä kai puolista siitä, mitä\nmulla oli -- -- -- hm -- varmaankin siitä?\"\n\n\"Hyvä neitsyt, niin saatte aina tehdä; minä en välitä vähääkään, mitä\nsaamme päivälliseksi.\"\n\n\"Niin, mutta kyllä -- -- --\"\n\n\"Oh, olettehan te jo tottunut!\"\n\n\"Niin, mutta -- -- --\"\n\n\"Enhän minä mistään tiedä!\"\n\n\"Tulette kai, rouva, sitten katsomaan kellariin ja ruokakamariin?\"\n\n\"Kyllä kai, mutta eihän kiirettä.\"\n\nNeitsyt poistui äärettömästi kummastellen ihmeellistä emäntäänsä\nsydämessään.\n\nMariannesta tuntui aika pitkältä Börjen ulkona ollessa, ja kun hänellä\nei enää ollut halua lukea, meni hän pukeutumaan.\n\n\"Sinä olet oivallisen näköinen,\" sanoi Börje hetken perästä sisään\ntullessaan. Hän siveli kädellään Mariannen selkää tunnustellen\nvillakankaan pehmeyttä. Ja hän piti paljon tummista väreistä.\n\nBörje heittäytyi sohvalle ja silmäili sanomalehteä. Marianne istahti\npiaanon viereen ja soitteli. Äkkiä hypähti hän pystyyn kuullessaan\njonkun soittokellon malmisen kaiun, niin että katonkannattimet\ntärisivät.\n\n\"Mitä se on!\" huusi hän.\n\n\"Päivällisellehän vaan soitetaan.\"\n\n\"Uh, onko se vaan vellikello? Sillä on ruma ääni,\" sanoi Marianne\npyyhkäisten käsillään ohauksiaan, kuin poistaakseen vastenmielistä\nvaikutusta.\n\nBörje piti paljon tuosta kellosta, jonka malminen kaiku kuului kauvaksi\nkedolle ja vallan toiselta kuin tavallinen päivälliskello. Hän tuli\nmelkein loukatuksi.\n\n\"Ei, Marianne, ei sillä ole ruma ääni, tule ulos kartanolle, niin saat\nkuulla.\"\n\nHän otti Mariannea kädestä ja veti hänen ulos kivikäytävälle pitkin\nistutuksia.\n\n\"Noh, onko se ruma?\"\n\n\"Ei-i-ei.\"\n\n\"Ah, tiedätkös, minun mielestäni on se sangen kaunis,\" sanoi Börje\nkietoen käsivartensa Mariannen vyötäisille, kuin suojellakseen häntä\ntuulelta, \"minä ajattelen aina, kuinka paljon hyvää työtä se on jo\nsoittanut talosta ulos ja taloon. Se on kuin koko talon isäntä. Kun se\nsoi, täytyy meidän kaikkien totella, minunkin.\"\n\nHe astelivat hitaasti sisään; Börje jatkoi puhettaan vieraskamarissa.\n\n\"Se on ollut ennen laivakellona, jonka minä olen ostanut\nhaaksirikkoisen laivan huutokaupasta.\" -- Hän asettui akkunan eteen\nselkä Marianneen päin. -- \"Kaksi miestä oli pudonnut laivasta sinä\nyönä, jolloin laiva ajelehti kiinni tuonne Skanörin särkkään.\"\n\nTässä seisahtui hän hetkeksi.\n\n\"Minun mielestäni on tuossa kellossa jotain juhlallista,\" jatkoi hän.\n\"Minä en tiedä kuinka laita on, mutta kun välistä kuulen sen noin\nsoivan, tuntuu minusta niin omituiselta. Onpa kuin se voisi jotain\nkertoa. Ja välistä öisillä, kun tuulee, jotta ryskää nurkissa,\nheilauttelee tuuli kieltä kelloon, niin että välistä kuuluu pieniä\nkolkkauksia. Silloin maatessani rupean ajattelemaan kaikkia merellä\nkulkevia, jotka ovat ulkona ulapalla, kun minä makaan hyvällä\nvuoteellani, ja minä ajattelen, miltä mahtaa tuutua, kun sumua on niin\nsakeassa etteivät lyhdytkään voi näkyä sen lävitse, vaan kaikki on\npimeätä kuin säkissä niin ettei voi nähdä kättä edessään ja laivakello\nkolkahtelee, ja jokainen mies liikkuu henkensä kaupalla. -- -- -- Ja\nsitten ajattelen minä niitä kahta, jotka putosivat mereen sinä yönä. Ne\nolivat varmaan nuoria rivakoita miehiä kuten minäkin. Ja he ajattelivat\nvarmaan elävänsä vielä monta vuotta. -- -- -- Tuon kellon äänen he\nkuulivat viimeiseksi.\"\n\n\"Huu, Börje, -- minä pelkään pimeätä täällä ainoastaan _tuon_ tähden.\"\n\nBörje kääntyi kummastuksissaan. Marianne oli tukkinut korvansa\nkäsillään ja katseli nuhdellen häntä silmäin reunat punaisina.\n\nBörje ei ollut voinut ajatella häntä pelottavansa. Hänen mielestään oli\nvaan \"vellikello\" varsin halpa-arvoinen nimi, ja hän koetti sitä\npuolustaa, joka hänelle itselleen oli rakas. Hän oli aivan tietämättään\npuhunut vähän kansan huimalla, pimeitä rakastavalla hartaudella, --\nsillä, joka on sepittänyt kaikki tonttukertomukset.\n\n\"Älä niistä huoli; ne ovat vaan minun omia, tyhmiä ajatuksiani,\" sanoi\nhän.\n\nMarianne oli ääneti, hänen mielensä oli tullut kummalliseksi, hän tunsi\njotakin eilispäivän tuskasta.\n\n\"Paneppas esiliina vyöllesi, niin menemme väen luokse,\" sanoi Börje\näkkiä toimessaan, \"nyt ne mahtavat olla täällä.\"\n\nMarianne meni ja palasi pian vyöllään valkea, pitseillä koristettu\nvaatelappu, joka oli olevinansa kyökkiesiliina.\n\nBörje oli ihastunut eräänlaisiin leveisiin, kotikutoisiin ja\nkirjavaraitaisiin esiliinoihin. Häntä olisi ilahuttanut, jos\nMariannella olisi ollut semmoinen yllä, sillä se olisi tehnyt hänet\nsangen viehkeäksi ja tyynesti kodikkaaksi, juuri hänelle sopivaksi,\nvaan hän ei tahtonut siitä mitään puhua. Ei Mariannen pitäisi muuttaa\nmakuansa hänen mielensä mukaan!\n\nHe menivät keittiöön. Siellä oli paljo tilaa, ja hieno höyry henkäili\nheitä vastaan, kun he lähestyivät takkaa.\n\nNeitsyen kasvot kirkastuivat. Olipa hyvä, että nyt tulivat, kun\nkupari- ja tina-astiat vielä olivat mitä kirkkaimpia ja liuskalaitaiset\npaperit olivat vielä kaikilla hyllyillä oikein valkeita ja kauniita.\nHän oli ylpeä, sillä hän tiesi, ettei kauniimpaa keittiötä voisi\nlöytyä. Ja piiat olivat iloissaan, kun eivät olleet tehneet työtänsä\nturhaan.\n\nMarianne katseli ympärilleen. Patoja ja pannuja ja vormuja oli kauheat\njoukot. Börje käveli ja myhähteli. Äiti ja hän olivat antaneet\nlaajentaa ja parantaa keittiön, ruokakamarin ja kaiken semmoisen heti\nBörjen saatua talon haltuunsa. Hänen nuori vaimonsa, semmoisen kerran\nlöydettyään, ei ainakaan saisi mitään syytä valittaa! Ja nyt käveli\nsemmoinen hänen vieressään.\n\n\"Tule Marianne ja kurkistakaaamme väentupaan,\" sanoi hän. Ja he menivät\nsinne.\n\nPitkä pöytä oli sinne katettu; sen peittona oli ihmeellisen pitkä,\nkapea liina, jonka toisessa päässä oli leveä taiteellinen punos,\neräänlainen reunustus, joka paikalla veti puoleensa Mariannen huomion.\nBörje huomasi sen.\n\n\"Se on aivan vanhanaikaista,\" sanoi hän hymyillen. \"Äiti otti huvikseen\npari tämmöistä liinaa kankaansa päästä. Me käytämme niitä aina jouluna\nväelle. Noh, miltä tuntuu?\"\n\nNiin, miltä se hänestä tuntuisi! Huone oli pitkä ja iso, penkkiä\nseinillä ja pöydän vieressä, ja pöydällä oli suuria limppuja ja\nyksinkertaisia sarvilusikoita.\n\nMitä olisi hänen pitänyt sanoa. Hänestä oli kaikki tyyni kummallisen\nvierasta. Vallan karkeata ja kömpelöä.\n\n\"Kyllä,\" sanoi hän vaan. Se voi sopia joka paikkaan.\n\nJoka kerta kun hän sattui kääntämään selkänsä piikoihin, olivat nämä\nvaruillaan saadakseen häntä katsella. Ja hänen tapansa taivuttaa\nniskaansa taaksepäin ja työntää huuliansa eteenpäin mielistelevään,\nvähäiseen tyytymättömyyteen, teki hänen heidän silmissään ylpeäksi,\nvaikka hän vaan tunsi olevansa ikävässä asemassa. Hän ei ollenkaan\ntietänyt, kuinka arvostella tätä kaikkea, tai mitä häneltä vaadittiin,\ntai mikä oli soveliainta.\n\nHe menivät taas keittiöön, jossa neitsyt ja joku piioista ammensivat\nruokaa suuriin astioihin, niin että höyry tuprusi heidän ympärillään.\n\n\"Mutta, Marianne, luullakseni et ole koskaan nähnyt ruokakamaria!\"\nhuudahti Börje, \"sanokaa -- neitsyt -- voinhan edes kerran päästä\nsisään kaikkein pyhimpään.\"\n\nTämä asetti vadin pois kädestään ja juoksi avaamaan ovea. Hän oli aivan\nihastunut nuoreen herraansa. Sepä vasta oli mies! Se oli toista kuin\ntuo posliininukke.\n\nMarianne astui tahdottomasti suureen kylmään huoneeseen ja katseli\nympärilleen. Hyllyjä ja ruukkuja kaikki seinät täynnä, kehloja ja\nruusia, hän ei voinut edes ajatella kaikkea, mitä siellä löytyi.\n\n\"Ja tästä mennään kellariin,\" jatkoi Börje innokkaasti nostaen erästä\nluukkua laattiassa, \"katsoppas, eikö ole mukavata? Eikä sinne tule\nkoskaan vesi sisään.\"\n\nMarianne kurkisti alas; mitä muuta hän olisi tehnyt! Mutta hän ei\nvoinut ymmärtää, mikä Börjeä miellytti kaikessa tässä.\n\n\"Kas tuolla ne ovat!\" huudahti Börje matalalla äänellä, kun kyökistä\nkuului monen kenkäparin tallustusta ja poljentoa, \"mutta parasta on\nolla heitä tervehtimättä, kunnes ovat syöneet puolista, ja siihen kuluu\naikaa.\"\n\n\"Missä on lasten osa?\" huusi hän keittiöön.\n\nNeitsyt tuli sisään tuoden muassaan parin suuria seuloja, jotka olivat\ntäynnä limppuja, pieniä vormukakkuja sekä medisterimakkaroita. Börje ja\nMarianne jakoivat näitä pieniin kasoihin, yhden kullekin lapselle ja\nkoko joukko kakkuja pantiin päällimmäiseksi. Börje oli iloissaan kuin\npieni poika, hänestä oli nähtävästi tämä tavattoman hauskaa, Marianne\nnauroi, vaan hänen oli vaikea osata oikeaan.\n\n\"Minä takaan, että ne ihastuvat,\" sanoi Börje nyhkäisten Mariannea\nhieman kylkeen, \"sinä saat vaan seisoa nurkassa ja katsella heitä --\nmukuloita minä tarkoitan.\"\n\nJa sitten rupesi hän laskemaan. \"Niilo Ollilla on seitsemän ja Pietari\nLaurilla on kolme ja Pietari Heikillä on viisi. Hannes Jepellä on\nkaksi,\" ja sitten hän nauroi.\n\n\"Tokko minä tiedän sitä! Minä muistan useimpien nimetkin.\"\n\nJa hän kertoi matalalla äänellä pieniä historioita, jotka olivat\ntapahtuneet kartanolla, kuin olisi hän istunut koulun penkillä toverin\nvieressä ja kenenkään huomaamatta käyttänyt pientä joutohetkeä\nlörpöttelemiseen. Mariannenkin houkutteli hän mukaansa, jotta hänkin\ninnostui, ei niin paljo hänen kertomuksiinsa kuin hänen tapaansa, joka\noli niin vastustamattoman kuivakiskoisesti hauskaa, ja Börje nauroi,\nkuin hän olisi tahtonut peittää omaa iloisuuttansa.\n\n\"Niin, nyt on oikein,\" sanoi hän laskettuaan kaikki kasat, \"Marna saa\ntulla ja kantaa ne sisään!\"\n\nJoku piioista tuli sisään, sai käskyn ja vei ruoan asianomaisille\nmammoille.\n\nBörje pyysi vähän vettä kyökistä pestäkseen käsiään, vaan Marianne meni\nmakuukamariin. Kun hän siellä viipyi hetken, tuli joku piioista\npyytämään häntä ulos; väki oli syönyt ja tahtoi kiittää.\n\nBörje puheli seisoen erään jätkän kanssa, kun Marianne tuli.\n\n\"Niin, tässä on rouvani,\" sanoi hän, \"ja tämä on päärenkimme, Niilo\nOllinen, ne toiset opit tuntemaan sitten vähitellen, sillä minä tiedän,\nettet kuitenkaan voi muistaa kaikkien nimiä.\"\n\n\"Kiitoksia paljo, rouva,\" sanoi mies ja ojensi kätensä kumartaen vinoon\nja kömpelösti kuten tottumaton ainakin. Marianne ojensi hänelle kätensä\nkuitenkin jonkinlaisella vastenmielisyydellä, hän ei ollut koskaan\nennen ottanut kädestä tämmöistä työmiestä, jonka kädetkin olivat\nhirmuisen karkeat.\n\nHänen jälestään tuli hänen vaimonsa.\n\n\"Kiitoksia, rouva,\" ja hänkin puristi Mariannen kättä tanakasti ja\nhätäisesti työhön tottuneella, kovalla pienellä kädellään, ja sitä\ntehdessään niiasi hän -- salaman nopeudella -- kuin olisi vieteri\nponnistanut hänet ylöspäin, kun häntä oli ensin painettu alas\nlaattiaan.\n\nSamalla tavalla meni rivi päästä päähän.\n\nMarianne katsahti alas näihin käsiin. Hän kauhistui niitä kuollakseen.\nToiset olivat ryhmyisiä kuin puun kuori, toiset paksuja ja tunnottomia\nkuin anturanahka ja toiset kostean lämpöisiä, niin että hän oli\nmenehtymäisillään niitä koskettaessaan. Ja hänen täytyi kuitenkin olla\nolevinansa, kuin ei se olisi mitään hirveätä. Jollakulla rengillä oli\nkäsi täynnä suuria, korkeita, harmaita, pinnalta rikkinäisiä syyliä.\nJos nuo tarttuisivat ja hän saisi semmoisia käsiinsä! Hän olisi\nkirkaissut alas katsoessaan, vaan hän ei uskaltanut Börjen tähden, joka\nseisoi hänen vieressään ja jonka mielestä kaikki oli kuin pitikin. Sitä\npaitse huomasi Marianne, että kysymyksessä oli yhtä ankara käytöstapa,\nkuin niissäkin piireissä, joissa hän oli kasvanut, vaikka se oli\ntoisessa muodossa täällä. Eikä hän voinut ruveta vastustamaan kenenkään\nihmisen ajatusta siitä, mikä oli oikea.\n\nBörje huomasi Mariannen olevan sangen tukalassa tilassa, vaan se\nainoastaan huvitti häntä: -- Marianne, joka muutoin oli aivan varma!\nBörje olisi nauranut; hän oli niin tyytyväinen.\n\nMutta kun viimeinen oli mennyt sanoen \"kiitos rouva\" kauheine\nnyrkkineen, oli Mariannen voimat lopussa. Hän oli niin heikkohermoinen,\nettä hänen koko ruumiinsa vapisi, ja sanaakaan sanomatta meni hän\nmakuukamariin, jossa hän sukelsi pesuastiaan ja ihan epätoivoissaan\nhieroi itseänsä vedellä ja saippualla.\n\nKeittiössä, ihmisten joukossa, jotka olivat kuin sieluttomia eläimiä,\nja kömpelöitä joka liikkeessään, -- tämmöistäkö elämää Börje hänelle\ntarjosi! Viimeisinä päivinä oli hänen mielialansa alituisesti\nvaihtunut, tullut liikutetuksi ääriä myöten: pieninkin seikka voi panna\nhänen kyyneleensä virtaamaan. Ja kuten hyökylaine loiskahti taas\nliikutus hänen sydämessään; hän muisti kaikki eiliset: pelästyksen\nkotimatkalla, kuinka autiota täällä kaikki oli ensi kerralla käytäessä,\nvieraan tunteen, joka piileskeli jokaisen esineen takana tässä talossa\nja valtasi hänet heti, kun Börje ei ollut saapuvilla suojelemassa,\nviimeksi nämä tuntemattomat kasvot, oudot tavat -- -- -- ja sitten\nnämä kädet, nämä kädet! Niiden kosketus ja muoto vainosi häntä kuin\nmatelijaeläin, josta ei voi päästä vapaaksi ja jota kohtaan jonkun inho\nkasvaa mielettömäksi peloksi.\n\nHän itki joko harmista tai pelästyksestä, sillä häneltä oli pyydetty\njotain mahdotonta, yliluonnollista.\n\nBörje löysi hänet pienestä työhuoneesta; hän oli ryöminyt sohvan\nnurkkaan ja taisteli nyyhkytyksiensä kanssa.\n\nBörje säpsähti, ja hän meni hänen luokseen.\n\n\"Armaani -- mikä sinun on?\"\n\n\"Oh, Börje,\" hän nousi istumaan sohvalle ja vavahteli inhosta, -- \"uh,\nsemmoisia käsiä!\" Hän katsahti omiaan, kuin niissä olisi ollut jälkiä\nsiitä, mikä oli hänessä herättänyt kammoa.\n\n\"Käsiäkö?\" toisti Börje kummastellen ja tyytymättömänä, \"oliko sinusta\ntukalaa tarttua heitä käteen?\"\n\n\"Rakas Börje, älä suutu. Minä en voi asiata auttaa,\" sanoi Marianne\nrukoillen ja ojensi samassa kätensä lepyttääkseen häntä.\n\nBörje ei tarttunut siihen eikä vastannutkaan. Hän tunsi\nvastenmielisyyttä. Tämmöinen tyhjänpäiväinen ruikutteleminen herätti\nhänessä ylenkatsetta.\n\nJoka ainoassa tilaisuudessa, jolloin Börje maksoi jotain suurempaa\npalkkarahaa, kiitettiin häntä kädenlyönnillä. Ja hän tiesi, mikä\nkuolettava loukkaus olisi vetää kätensä takaisin. Hän pani sangen\npahakseen, että Marianne oli tuntenut salaista haluakaan tehdä\nsemmoista. Hän puhisi harmista.\n\n\"Semmoista ei tämän perästä tapahdu,\" sanoi hän synkästi.\n\nMikä hullu hän oli ollut, joka oli iloinnut saavansa yhdellä\nkädenlyönnillä syntymään ystävällisen välin hänen ja talonväen kanssa.\nBörje oli unohtanut, ettei hänen ollut Mariannen, eikä Mariannen ollut\nhänen. Vaan hän uudisti erään lupauksen, jonka hän oli tehnyt jo kerran\nennen: toinen ala täytyi löytyä hänen työlleen, toinen hänen\nvaimolleen; hän tietäisi jakautua näiden välillä. Hänen ei ollut\nMariannen eikä Mariannea ollut hänen.\n\n\n\n\n7.\n\n\nJo seuraavana päivänä sai Börje puhutella vanhaa emännöitsijäänsä. Aina\nsiitä saakka kun Marianne oli näyttänyt, ettei välittänyt mitään\npäivällisruoasta, oli mainittu ylimys hautonut kulkiessaan salaista\ntyytymättömyyttä mielessään uuteen asemaansa talossa. Hänen mielestään\noli tämä yhteentöytäys sekä vakavaa että tärkeätä laatua. Olla\nemännöitsijä saamatta mennä rouvan luokse kysymään kaikkia asioita, --\nsitä piti hän varsin vääränä ja epämääräisenä, niin että hän todella\nalkoi ajatella muuttoa puolesta vuodesta, vaikkei hän ollut semmoista\ntehnyt kuin yhden ainoan kerran koko elämässään. Hänelle ilmestyi niin\nmonta selittämätöntä pulmaa ja kysymystä, että kaikki rupesivat\npyörimään hänen päässänsä, varsinkin kun hänellä ei ollut yhtään\nluotettavaa ystävää lähellä, sillä mummo Sjöblomin luokse ei hän\npäässyt ennenkuin ensi sunnuntaina vasta. Keneltä hän saisi talonrahat,\nkenelle hän veisi laskut ja keneltä hän saisi määräyksiä?\n\nTätä ajatteli hän kauvan ja levottomasti, sillä välttämättömästi\ntarvittiin rahoja karkeaan suolaan.\n\nBörje istui huoneessaan ja kirjoitti, kun tämä pieni nainen tuli sisään\ntepsien sinisissä villasääryksissään. Hänellä oli pieni punainen liekki\nkummallakin poskella paljaasta mielenliikutuksesta.\n\n\"Minä kysyisin teiltä, herra, mistä saisin pyytää talousrahoja?\" kysyi\nhän äänellä, joka oikein värähteli sielun levottomuudesta.\n\nBörje katsahti ylös. Silmänräpäyksessä älysi hän aseman.\n\n\"Olipa hyvä, että tulitte,\" sanoi hän tyynellä, ystävällisellä äänellä,\n\"minä halusin juuri puhutella teitä.\"\n\nHän vaikeni vähä ja ajatteli.\n\n\"Näettekös, minun vaimoni on kasvatettu kaupungissa eikä ole ollut\nollenkaan maalla. Hänellä olisi vaan vaivaa, jos menisitte hänen\nluokseen, parasta on noudattaa vanhaa tapaa. Minä annan rahoja, ja jos\njotain on, niin tulkaa minun luokseni.\"\n\n\"Voi poloinen päiviäni! Keneltä kysyn minä ruokaa?\" puhkesi neitsyt\nkauhistuksella puhumaan.\n\nBörje veti iloisesti suutaan nauruun.\n\n\"Ettehän ole siitä koskaan ennenkään mitään kysynyt.\"\n\n\"En, mutta kun rouva on talossa!\"\n\n\"Ei se tee mitään erotusta; hän on hyvillään, kun pääsee kaikesta\nsiitä.\"\n\nNeitsyt seisoi ja hivutteli tuolin selkälautaa toisella etusormellaan.\nHänellä oli paljon sydämellä, mutta se ei voinut päästä ulos.\n\nBörje huomasi, että tällä tavalla menetteleminen emännällisissä\nvelvollisuuksissa oli neitsyn mielestä perin hullua, melkein\nylenkatseellista.\n\n\"Minun vaimoni on heikko, hän ei jaksa puuttua sellaisiin asioihin,\"\nsanoi hän melkein tylysti lopettaakseen kerrassaan kaikki selitykset.\n\nNeitsyt pelästyi, sillä hän kunnioitti suuresti nuorta isäntäänsä, ja\nsaatuansa kiireesti rahoja suolaan lähti hän huoneesta.\n\nSiitä päivästä oli Marianne vapaa taloudellisista kysymyksistä, hän sai\nseurata mieltänsä ja olla kuin jonkunlainen perheeseen yhdistetty\nvuokralainen miehensä kodissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarianne sanoi Börjelle, että Börje oli hänen ensimmäinen rakkautensa.\nJa hän puhui totta. Sillä kyllä hänellä oli ollut \"mielitiettynsä\",\nvaan niillä ei ollut koskaan ollut todellista elon lämpöä, luottamusta\ntai mitään antamista omasta minuudestaan. Se oli ollut vaan\njonkinlaista leikkiä, jonka todellisuus oli ainoastaan sen ankarassa\narvostelemisessa, mikä takauksena tuli hänelle voitoksi vaihtokaupassa.\n\nMariannen huikentelevaisuus johtui aina hänen lapsuudestaan, siitä\najasta saakka, jolloin hän vielä oli niin pieni, ettei kukaan ihminen\nvoinut ruveta epäilemään rakastajataiteilijaksi. Siinä hän ei\nkoskaan mennyt mielikuvitusta etemmäksi, ja niin irtonainen kuin\nrakastamistaito siellä olikin, yhtä arka se oli sanoissaan. Vaikka se\noli viimeiseen asti kiihtynyt romaanien lukemisesta ja seuraelämän\nhuvituksista, ei hänessä ulkonaisesti huomattu mitään erotusta.\nMarianne ei koskaan silmänräpäykseksikään voinut poiketa sopivaisuuden\nankarimmista määräyksistä. Mieluummin olisi hän kuollut, kuin kärsinyt\npilkkuakaan maineessaan.\n\nSolmun tähän kaikkeen suljettuun rakkauteen oli avioliitto avannut. Ja\ntämän tähden luuli hän rakastavansa Börjeä.\n\nHän yhä vielä teki silmukan silmukan perästä siihen romanttisuuden\nverkkoon, jonka hän oli kehrännyt kuin kotelon ympärilleen. Ja\ntodellinen Börje oli yhtä vähän hänen rakastamansa kuin joku muu tietty\nhenkilö, jonka hän ennen oli ympäröinnyt unelmillaan. Rakkaus oli\nsaanut ruumiillisen esineen, siinä oli kaikki. Hän ei rakastanut\nBörjeä, vaan hänen hyväilyjään. Häntä itseään hän ei edes tuntenut;\nhänen ajatustensa juoksu, hänen koko mielensä suunta olivat vallan\nvieraat Mariannelle, eikä hän ajatellut ollenkaan edes _päästä_ häntä\ntuntemaan. Ja muodostamatta mitään omia ajatuksia antautui hän alkamaan\nuutta elämää, eläen vanhoissa unelmissaan uutta todellisuutta ja\nvajoten velttoihin menettelytapoihin kuin untuvavuoteelle.\n\nHän oli onnellinen sen mukaan kuin hän käsitti onnea, ja hän luuli\ntämän kestävän koko elämän läpi.\n\nSiinä maailmassa, jossa hän nyt eleskeli päivänsä, ei löytynyt mitään\nmuuta kuin mitä hän sanoi rakkaudeksi. Jos se sammuisi tai kuluisi\npois, silloin ei olisi mitään, mikä antaisi elämälle sisällystä.\nEhdottomasti ei mitään. Hakkaus oli sekä tarkoitus että välikappale, se\noli kaikki itsensä kautta ja itsensä hyväksi. Mitä tahansa siihen muuta\ntunkeutuisi, oli vihollista ja vierasta, ja joka hetki, kun ei Börje\nollut hänen luonansa, oli hänestä vaan odotusaikaa, jonka hän sai\nkuluttaa kuinka tahtoi.\n\nSellainen oli avioliitto hänestä.\n\n\"_Rakastaa_ myötä- ja vastoinkäymisessä,\" sanoi itse kirkko. Ja sillä\nsanalla oli hänen mielestään ainoastaan se merkitys, joka sillä oli --\nromaaneissa.\n\nBörjen luontoperäinen hienotunteisuus yhdistyneenä hänen päätökseensä\nantaa Mariannen seurata omia halujansa saivat aikaan, ettei Börjenkään\nmenetystavassa esiytynyt mitään, joka olisi Mariannen herättänyt.\n\nMariannella ei tosin ollut aikomustakaan antautua talouden toimiin, kun\nhänessä itsessään ei ollut niihin halua eikä Börjekään sitä vaatinut,\nvaan hän oli liian hyvin kasvatettu, että hän olisi paljastanut\ntyöttömyytensä. Olihan hänellä monenlaisia mielenkuvitus-töitä, sekä\nnypylöimistä että muuta, jolla hän voi saada ajan kulumaan. Ja hän piti\ntodellakin itseänsä esimerkillisenä pikku-vaimona.\n\nYhdessä kohden oli Börje näyttäytynyt taipumattomaksi: Marianne oli,\nnäet, toivonut saada tehdä tuttavuutta seudun aatelisperheiden kanssa.\nVaan sen Börje jyrkästi kielsi, eikä siinä auttanut pienet kujeetkaan,\njoita Marianne oli koettanut.\n\nBörje puolestaan oli käyttänyt koko houkutusvoimaansa saadakseen\nMariannea opettelemaan shakkipelin salaisuuksia, vaan Marianne näytti\njoka kerta istahtaessaan shakkilaudan ääreen opetettavaksi niin perin\npohjin onnettomalta, että Börje pian luopui kokeestaan ja tyytyi\nvanhaan vastustajaansa, kylän apteekkariin.\n\nJoka sunnuntai-ilta ja välistä keskellä viikkoakin pelasivat he pitkät\nhetket, jotka olivat Mariannen kauhuja. Hän oli kuolla ikävyydestä\nheitä katsellessaan ja otti sentähden tavaksi istua töinensä selin\nheihin.\n\nMutta shakkipeli oli nyt kerran tullut Börjen intohimoksi, eikä sitä\nvoinut auttaa. -- \"Se on sielun viljelemistä,\" sanoi hän.\n\nNyt, kun Mariannen ei tarvinnut lainata kirjoja tuttaviltaan, tai ostaa\nniitä kieltämällä itseltään jotakin muuta sen sijaan, vaan taisi\nvapaasti tilata niitä Börjen jo muutenkin isolle kirjalaskulle, nyt hän\noikein ahmi romaaneja.\n\nMutta koskaan hän ei valinnut mitään karkeata eikä säädytöntä. Zolaan\nei hän olisi koskenut pihdeilläkään, ja Strindberg oli hänelle niin\ntuntematon kuin olisi hän kirjoittanut kreikkaa; Marianne tiesi hänen\nolevan Punaisen Huoneen kirjoittajan, ja siinä oli hänelle kylläksi.\n\nEivätpä edes \"jännittävät\" romaanit hänelle maistuneet. Ei,\nse olisi ollut jotain naurettavaa, kuten rakastuneiden jankutus\n_Molly Bawn'issa_ tai kyyneleihin asti liikuttava, kuten _Cometh up as\na flower_, jossa tunteellisuus oli kääritty uskontoon kuin hautajais-\nmakeinen surupaperiinsa, Jos paperi häntä miellytti, vaikutti sen\nmakeinen.\n\nHän oli houkutellut Börjeä lukemaan hänelle ääneen, että Börje tällä\ntavalla olisi tutustunut muutamiin hänen lempikirjoihinsa. Marianne oli\njuuri valinnut teoksen \"Som ett blomster\", josta hän oli tätä varten\nhankkinut itselleen ruotsalaisen käännöksen.\n\nEnsimmäiset illat kuluivat hyvästi.\n\n\"Vilkas tyttö,\" sanoi Börje.\n\nVaan kun Diak lähti matkaansa ja murhe alkoi, silloin nakkasi Börje\nkirjan sohvalle sanoen:\n\n\"Ei, hyi hitto! Tuota voi naiset lukea, vaan minusta se ei ole mitään.\"\n\nTuskin hän oli sanansa lausunut, kun hän katui niitä, suuteli Mariannea\nkädelle ja pyysi nauraen anteeksi. Vaan kirjaan hän ei enää koskenut.\n\nMariannea loukkasi se, että Börje halveksi, mitä hän ihaili, ja hän\nkuljeskeli alakuloisena useita päiviä, vaikkei antanut Börjen siitä\nhuomata mitään.\n\nJos Mariannen ulkonainen elämä olikin täydellisesti muodostunut\nuudeksi, niin oli Börjen laita toisin. Hänen jokapäiväiseen elämäänsä\noli tullut vaan uusia aineksia, siinä kaikki. Hän itse oli vanhoillaan.\n\nEnsi aikoina häiden jälkeen oli hän tosin varastanut itselleen niin\npaljon joutoaikaa kuin mahdollista saadakseen olla Mariannen luona,\nvaan silloinkin hän lausui nauraen:\n\n\"Muista, eukko, että tämä on kuherruskuukautta: tämmöinen laiskuri minä\nen tahdo olla elinaikani.\"\n\nVaan Marianne luotti pieniin viehätyskeinoihinsa: hän ei halunnut\nmitään muutosta.\n\nTalvisin ei Börjellä ollut paljoa puuhaa maanviljelyn alalla; täytyi\nainoastaan jättää esille eläinten rehua, toimittaa viljatilauksia ja\nmuuta, sekä jokapäiväinen peräänkatsanto. Vaan hän työskenteli usein\nkamarissaan, milloin laskujen, milloin muun kanssa.\n\n\"Kunpahan minä voisin ymmärtää, minkätähden sinä tuota kaikkea luet,\"\nhuudahti Marianne välistä. Börje luetteli silloin paljo hyödyttömiä\nasioita niinkuin: lakiteoksia, laveita selityksiä linnuista ja\nhyönteisistä, kemiaa, maanpinnan tutkimuksia ja sen semmoista; tai\nmyöskin luki hän saksalaisia kirjoja suuren sanakirjan avulla. Ja hän\nnäkyi tutkivan väsymättömästi, mitä vaan sai käsiinsä. Häiritsemistä\nhän ei suorastaan ollenkaan suvainnut.\n\n\"Mutta mitä se _hyödyttää_?\" puhkesi Marianne välistä puhumaan\nkärsimättömästi.\n\nJa sitten loi Börje silmänsä kirjasta hiukset latvaa myöten pystyssä ja\nsilmäterät supistuneina ja omituinen hämmennys kasvoissa.\n\n\"Siitä oppii jotakin.\"\n\n\"Mutta mitä sinun pitäisi oppia? Sinähän tiedät kaikki mitä\ntarvitseekin.\"\n\nSilloin ainoastaan loi Börje silmänsä Marianneen aina vaan tällä vähän\nkylmällä katseella, josta voi huomata puoleensa haalivaa ymmärrystä, ja\nsitten hän sanoi:\n\n\"Minä tulen heti.\"\n\nJa sitten sai Marianne joko mennä tai jäädä? sillä tuolla tavalla oli\nmahdotonta Börjen kanssa tulla toimeen.\n\nMarianne huomasi sitä paitse, ettei Börje ollut ollenkaan hyvillään,\nkun hän tuli hänen huoneeseensa. Sentähden tottui Marianne odottamaan,\nkunnes hän tuli itsestään. Börje oli silloin aina siistinyt itsensä ja\noli vallan toisen näköinen, kuin uudestaan sulatettu. Ja Marianne\nistahti hänen polvelleen, pörrötteli hänen tukkansa ja kujeili kuin\nvallattomin lapsimukula; hän oli huomannut Börjen siitä pitävän\nenimmin. Kaikki mikä kuului hienompaan tapaan, sitä ei Börje\nkäsittänyt.\n\nVaan sitten tuli kevät ja sen mukana maanviljelijän kiire; Börje\noleskeli aina ulkona.\n\nBörje ruskettui, niin että kulmakarvoista hiusten juureen jäi\nainoastaan valkea juova, kädet olivat ruskeat; hän oli ruskea syvälle\nkaulaan saakka.\n\nKotia tullessaan oli hän väsyksissä, meni aikaisin maata ja makasi kuin\ntukki aamuun asti kello neljään, jolloin hän sukelsi vaatteisiinsa kuin\nnurkka olisi palanut. Milloin herätti hän Mariannen loiskutellen vettä\npesuvadissa, milloin mätkien saappaitaan laattiaan. Se oli Mariannen\nmielestä hirmuista elämää. Hän oli valmis itkemään, kun ei saanut maata\nrauhassa aamuisin.\n\nJa sitten teki Börje mitä kauvan oli halunnut: hän muutti vanhaan\nmakuukamariinsa.\n\nSiellä tunsi hän itsensä vapaammaksi, siellä saattoi hän pukea heti\naamulla työvaatteet ja pitkät saappaat jalkaansa, siellä voi hän\nmuuttaa vaatteita ennenkuin meni Mariannen luokse, eikä täällä\ntarvinnut hänen koskaan kävellä hiljaa: hän oli oma herransa.\n\nMarianne puolestaan sai vapaammin maata ja lukea iltasilla, eikä\nkynttilän valon tarvinnut vaivata Börjen silmiä.\n\nKun työteliäs elämä siten yhä enemmän veti Börjen mukaansa ja Marianne\njäi enemmän yksikseen, alkoi hän muistutella pyhänä pidettäviä\nmerkkipäiviä. Niin tapahtui _silloin_, ja niin tapahtui _silloin_. Hän\noikein epäjumaloitsi heidän ensimmäistä rakkauttaan, toisteli\nhyväilysanoja, joita Börje oli keksinyt, himo elää samaa elämää kuin\nennenkin kuihdutti häntä.\n\nSitten keksi hän pieniä pukukujeita ja keikailemisia saadakseen Börjen\nmukaansa, kuitenkin oli kaikessa teeskenneltyä välinpitämättömyyttä. --\n\"Ei maar meneppäs nyt maata, Börje!\" -- ja sitten taas pieniä\nlirityksiä piaanolla, sillä Börje piti musiikista, tai jäähyväismuisku,\njoka tuli jokseenkin pitkäksi, ja tuhansia pieniä erinlaisia\nsilmäniskuja. Välistä Börje viipyikin myöhäiseen, vaan välistä sanoi\nhän: \"ei maar, nyt _täytyy_ minun mennä; huomenna on työpäivä.\"\n\nTällä tavalla oli Mariannen jokapäiväiseen elämään tullut pieni\nkiihottava epätietoisuus: onnistuiko hänen vietellä Börje viipymään vai\neikö? Nyt voi hän ikäänkuin mitata lumousvoimaansa kellon\nminuuttiviisarin mukaan. Viehätyskeinoilla oli pieniä esteitä\nvoitettavana, ja Mariannen avioliiton romaani oli lumoavampi kuin\nkoskaan ennen; siihen oli tullut lisäksi, mitä siitä ennen puuttui --\njännitystä.\n\nVaan tästä kaikesta huolimatta ei hänellä eikä Börjellä ollut mitään\nsanottavaa toisilleen. Eihän Marianne voinut kertoa hänelle, kuinka hän\najatteli pieniä pyydyksiä Börjeä varten, eikä hän voinut puhua\nojituksista eikä tekolannoituksesta. Mitä tiesi hän kalista taikka\nfosfoorihappoisesta kalkista, tai mitä Börjen tarvitsi panna\nturvemultansa joukkoon?\n\nKaipasivatkohan he sitä? Kun he suutelivat toisiansa, eivät he\nkuitenkaan ajatelleet turvemultaa, ja suutelemisella lausuivat he\npaljoa selvemmin ajatuksensa, kuin pitkillä puheilla. Börje tuli kyllä\ntoimeen ojiensa ja multiensa kanssa, ilman että Mariannen tarvitsi\nniistä huolehtia.\n\nNiin tuli suvi.\n\nKesäkuun alussa tulivat Mariannen veljet. Hakvin oli päässyt\nylioppilaaksi, saanut valkoisen lakin, nenälasit sekä pilkkasanoja\nveljiltään.\n\n\"Tiedättekö, miltä nuo nenälasit näyttävät?\" sanoi Kaarle. \"Ne ovat\njuuri kuin sellainen lasareetin instrumentti, jolla nipistetään ihosta\npieniä syyliä irti.\"\n\nSillä \"syylä\" oli hyväksytty nimi Hakvinin nenälle. Sen omistaja oli\ntietysti aina valmis itkemään Kaarlen keksinnön ilkeyttä. Mutta\nWaltteri lohdutti häntä sillä ilahuttavalla totuudella, että Kaarlen\noli ensi kerran elämässään onnistunut pusertaa itsestään joku\nsukkeluus.\n\n\"Sittepä se tulikin sen mukaan,\" murisi Hakvin.\n\nHänestä tuli Börjen alituinen seuralainen; hän hankki itselleen suuren\nsauvan, jommoinen Börjelläkin oli, kääri housunlahkeensa saapasvarsien\nyläpuolelle ja vaelsi miehekkäästi ympäri maita.\n\nHänen kunnioituksensa lankoa kohtaan tuli veljien alituisen pilkan\nesineeksi, vaan tässä tapauksessa ei se häneen koskenut.\n\nHän oli kaikkein ymmärtäväisimmän näköinen, haasteli pöydässä\nmaanviljelyksestä ja poltti piippua Börjen kamarissa. Hän oli\nharavoinut kokoon äärettömän joukon maanviljelyksessä käytettäviä\nsanoja, ja puheenparsia, joita hän käytti niin päin seiniä hullusti,\nettä Börje oli nauruun menehtymäisillään. Vaan Börjellä oli etuoikeus,\nBörje sai nauraa. Vaan jos toiset siihen yhtyivät, katsahti Hakvin\nheihin ainoastaan ylenkatseellisesti kuin olisi hän sanonut: Niin,\nkyllähän Börje on minun mestarini, mutta te toiset, mitä variksia te\nolette _minun_ rinnallani!\n\nUlkona omalla alallaan oli Börje iloisempi ja puheliaampi, kuin hän oli\nollut koskaan kaupungissa käydessään.\n\nHän oli tullut lihavaksi, ja hänen käytökseensä oli tullut vielä\nleveämpi vakavuus kuin ennen.\n\nMariannen mielestä oli hän tullut aina enemmän jokapäiväiseksi, ja hän\noli melkein mustasukkainen Hakvinin tähden.\n\n\"Hän on kuin herneköynnös puukengän kannassa,\" sanoi Börje itse\nnauraen Vaan mielessään oli hän iloinen tälle koirankaltaiselle\nuskollisuudelle ja se näkyi kaikessa. Hän etsi Hakvinille parin\npitkävartisia saappaita, joilla hän saisi käydä pellolla mukana, hän\nantoi hänelle juurihatun, ettei hänen olisi tarvinnut sateessa kulkea\nylioppilaslakillaan, ja kun Hakvin oli saanut jotain maanviljelyksen\nalalta kenkänsä kantoihin, oli Börje aina saapuvilla ilmoittamassa\nhänelle siitä.\n\nIllalla eivät he koskaan eronneet ilman että Hakvin sanoi:\n\n\"Börje, mitäs me huomiseksi keksitään?\"\n\nJa Börje jutteli hänelle huomispäivän tehtävät.\n\nTästä \"me\"-sanasta sai Hakvin sietää lukemattomia kokkapuheita, vaan\nhän ei voinut sitä heittää kertaakaan sanomatta.\n\nMaaelämän yksinäisyydessä oli Marianne niin tuudittunut rakkauteensa,\nettä Börje oli hänen mielestään tullut vallan toisenlaiseksi kuin\nennen. Börjestä oli tullut hänen rakkautensa unelma, ruumiilliseksi\nmuodostuneena, ja sentähden oli hän näyttänyt hänestä kauniilta. Hän\noli luulotellut itselleen Börjessä olevan kaikki täydellisyydet.\n\nVaan samalla kun veljet tulivat ikäänkuin talouden jäseniksi, oli kuin\nhuntu olisi revitty rikki. Marianne ei katsellut enää rakkauttaan\nomilla silmillään, vaan _heidän_. Miehensä oli vaan Börje Olsson --\nBörje Olsson yksinkertaisesti, eikä mikään satuprinssi eikä\nromaaniruhtinas.\n\nHän tiesi, ettei Waltteri suinkaan olisi huolinut Börjen auringon\npolttamasta ihosta eikä hänen kovista käsistään, hän tiesi ettei Kaarle\nolisi tahtonut käydä niin vaatetettuna kuin Börje; niin, että Börjen\nihailija Hakvin olisi tuntenut itsensä sangen onnettomaksi, jos hänen\nlatinan ja kreikan tietonsa olisi voinut pyyhkiä yhtä helposti pois\nhänen muististaan kuin hänen laudatuurinsa ylioppilastodistuksesta.\n\nTämä tunne, että veljet salaa halveksivat Börjeä, teki Mariannen olon\nheidän läheisyydessään tuskalliseksi: hän ei uskaltanut näyttäytyä\nBörjeä kohtaan semmoisena kuin ennen, ei piitannut niin paljoa hänen\nystävällisistä sanoistaan eikä hyväilyistään, sillä hän ei millään\nmuotoa tahtonut näyttää omistavansa Börjeä kohtaan samoja tunteita,\nkuin tällä oli häntä kohtaan. Hän ei ajatellut sitä, että jos nainen\nhäpeää rakkauttansa siihen mieheen, jonka vaimoksi hän on antautunut,\nniin on tämä todistuksena siitä, ettei hän rakasta miestään\nsemmoisenaan.\n\nWaltteri on kaltaisensa: täsmällinen ja ahkera, huolellinen ja\nsäännöllinen.\n\nHän oli kiinnittänyt riippumaton ulos puistoon, niin että hän voi\nharjoittaa opintojansa ja nauttia maailmasta samalla kertaa.\n\nJonkinlainen kylmyys vallitsi aina hänen ja Börjen välillä, vaan Börje\npiti Waltteria arvossa, sentähden että hän todella piti tehtävästään\nhuolta, ja Waltteri oli tarkkaavainen Börjeä kohtaan, kuin olisi hän\nkunnioittanut vanhempaa arvossa pidettyä miestä. Vaikka Börje hyvin\ntunsikin sen salaisen halveksimisen, joka Waltterissa oli kaikkia\nkohtaan, joilta puuttui yliopistollista sivistystä, niin ei hän\nkuitenkaan ollut hänelle pahoillaan sentähden, ja hän arveli itsekseen,\nettä jos hän olisi saanut saman kasvatuksen, olisi hänen käsityksensä\nollut kentiesi sama.\n\nVaan Kaarlen kanssa oli laita toinen. Börjessä löytyi lujaa ja vanhaa\nsekä myötä- että vastamielisyyttä, eikä hän koskaan ollut voinut\nKaarlea sietää. Tämän koko esiintymisessä oli jotakin, joka pani Börjen\nveren kiehumaan. Vaan Kaarlella ei ollut siitä pienintäkään aavistusta.\nSellaista hän ei koskaan huomannut, paitse kun sitä erittäin hänelle\nosoitettiin, ja Börje ponnisti kaikki voimansa salatakseen\nvastenmielisyyttänsä, jota kuitenkin sadat pikkuseikat ärsyttivät.\nKaarlella oli tapoja, joiden noudattamiseen hän tunsi olevansa\ntäydellisesti oikeutettu, vaan jotka voivat Börjeä kiusoittaa\nsappitautiin saakka. Niinpä esim. taisi hän -- vaikka oli ruumis kuin\njättiläisellä -- maata ja nukkua kello yhteentoista tai puoli\nkahteentoista, ja Börje tunsi oikeen luontoansa kääntävän vaan\najatellessaan tämmöistä luonnotonta laiskuutta. Nähdessään hänet\nsentähden siihen aikaan kun väki tuli puoliselle astelevan rappuja alas\nvierashuoneesta, sulavasti ojennellen komioita ulottimiansa upouudessa,\nsomassa, ruumiinmukaisessa trikoopuvussa -- nähdessään hänen tuolla\ntulevan kulettaen valkoista kättänsä pitkin kaidepuuta, helkuttimet\nheiluen kellonperissä ja unien jäännös nyreillä huulillaan, silloin\njuuri tahtoi harmi kuohua reunojensa yli ja hän tunsi halua hyökätä\nhänen kimppuunsa, ravistaa häntä olkapäistä ja huutaa hänen korviinsa:\n\"Kuka maksaa sinun vaatteesi, sinä tyhjäntoimittajan päiväläinen? Sinä\nolet loiseläin, syöpäläinen. Kenen työ hankkii sinulle elatuksen? --\nsinulle, joka et koskaan ole laskenut rikkaa ristiin suurilla käsilläsi\ntodellisessa työssä, sinulle joka et koskaan yhtenäkään päivänä ole\nansainnut itse leipääsi!\"\n\nJa kun Börje välistä puolenpäivän jälkeen tuli kotiin oikotietä puiston\nläpi, näki hän aina samaa: Kaarlen makaavan selällään nukkuen kirja\nauki rinnallaan tai maahan pudonneena.\n\nJopa Mariannekin, joka -- vaikka makasikin yhdeksään asti, tietysti --\nvoi ainakin pysyä valveella, kunnes oli taas aika mennä maata, arveli\ntämän olevan liian mieletöntä.\n\n\"Rakas Kaarle, sinä vallan turmelet itsesi tuolla makaamisella,\" sanoi\nhän eräänä päivänä, \"minä vakuutan, että siitä tulee sairaus lopuksi.\"\n\n\"Mitä sinä lörpöttelet! Minä makaan ja luen.\"\n\n\"Etpä sinä lue. Minä olen nähnyt sinun monta kertaa siten makaavan.\"\n\n\"Jos sinä kutsut ihmisiä maalle saadaksesi jonkun toratoverin, niin ei\nsinun ainakaan olisi tarvinnut _minua_ kutsua.\"\n\n\"Kaarle sinä!\"\n\n\"Niin, Marianne. Vaan älä sinä huoli sekaantua semmoisiin asioihin.\nMitä sinä ymmärrät minun opintojani?\"\n\nJa sitten hän jatkoi kuten oli alkanutkin.\n\nHän oli käydessään nurkunut, ettei ollut mitään seuraa, -- ei yhtään\ntyttöjä. Hän käveli ja oli ikävissään, ja juuri sentähden ei hän\ntietänyt muuta neuvoa kuin nukkua, sillä se oli hänen yleislääkkeensä\nkaikkea vastaan. Vaan kun hän usein kävi asemalla postia noutamassa,\nonnistui hänen viimein tulla asemanhoitajan kahden sisaren tuttavaksi;\n-- ne olivat nuoria tyttöjä, jotka aina arvelivat nousevansa\narvossa pari prosenttia, kun voivat ilmautua jonkun ylioppilaslakin\nseurassa. Siitä päivästä lähtien ei Kaarle enää niin usein maannut\nriippumatossaan, olipa välistä poissa koko iltapäivät. Sattuipa eräänä\npäivänä, että hän myöhästyi kahviltakin, jonka seikan Waltteri selitti\nsangen vakavan laatuiseksi merkiksi. Hän katseli taikauskoisella\nhalveksimisella semmoista kurjuutta kuin \"tyrkytellä itseänsä.\" Sillä\ntavalla tuhlasi vaan aikaa ja teki itsensä naurettavaksi. Hän oli mitä\nkohteliain naisia kohtaan sattuessaan heidän tielleen, vaan hän ei\nkoskaan heitä etsinyt.\n\nHakvin oli sitä paitse saanut tietää, että Kaarlella oli tapana käydä\neräässä tanssipaikassa lähitienoolla, johon seudun nuorisoa kokoontui\nlauantai-iltaisin. Waltteri nyrpisti ylpeästi nenäänsä saatuaan tietoa\nveljensä käytöksestä, vaan Kaarle, joka alussa oli vähä hämillään, oli\npian päässyt entiselleen, ja nytpä saatiin kuulla, että hänellä oli\nkokonaiset aarteet hullunkurisia kertomuksia kotoisin tanssipaikalta.\nHakvin innostui:\n\n\"Luulenpa, että lähden mukaan!\"\n\n\"Sen annat kauniisti olla tekemättä,\" sanoi Börje.\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Se ei sovi ollenkaan sinulle. Jos minä olisin joku renki siellä, niin\nen suinkaan neuvoisi hienoja herroja pistämään sinne nenäänsä.\"\n\n\"Mitä se tekisi?\"\n\n\"Sinnekö menisit irvistelemään kaikkea ja houkuttelemaan tyttöjä pois\nheidän säädystään, panemaan ylpeyttä ja teeskentelyä heidän päähänsä.\nIkäänkuin ei rahvas olisi ihmisiä kuin tekin. Jos minä olisin joku\nheistä ja mulla olisi morsian siellä, niin eipä se herra, joka tahtoisi\nsiellä olla mukana, saisi selkäänsä nutun päälle, sen minä tiedän.\"\n\n\"Enpä tahtoisi ketäkään heistä neuvoa koettamaan,\" sanoi Kaarle ja\nojensi rehevää, hyvin muodostunutta ruumistansa.\n\nBörje nauroi ja katsahti häneen.\n\n\"Vähän tiedät, kuinka vedät meille vertoja,\" sanoi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän jälkeen tämän keskustelun sattui, että emännöitsijältä loppui\nkotitekoinen vehnäleipä ja kahvin kanssa oli ainoastaan tavallisia\nkorppuja, jotka olivat ostetut kylän leipurilta. Kaarle oli tullut\nkahville, kun toiset jo olivat poistuneet pöydästä, vaan Börje seisoi\nvielä kartanolla avonaisen akkunan vieressä puhellen muutamia sanoja\nHakvinille, joka istui ruokahuoneessa. Waltterikin oli vielä sisällä,\nvaan Marianne oli jo vetäytynyt takaisin huoneeseensa.\n\n\"Talonpoikais-korppuja!\" sanoi Kaarle puoliääneen. Hän ei missään\ntapauksessa luullut Börjen voivan sitä kuulla. Vaan tämän valppaat\naistimet olivat aina valmiit käsittämään, mitä niiden läheisyyteen\ntuli, ja hän oli saanut sanoista selvän. Kiivaasti astui hän akkunan\nsivu ja tuli huoneeseen.\n\nHän oli aivan vaalea, niin paljo kuin saattoi erottaa auringon\npaahtamasta ihosta, joka muuttui keltaiseksi ruskeasta.\n\n\"Herra lankoni,\" sanoi hän matalalla äänellä, jota hän koetti tehdä\nivallisen tyyneksi, vaan joka vapisi raivosta, \"jos minun vähäisessä\nhuoneessani on jotain, joka liian paljo on ristiriidassa sinun\nelintapojesi kanssa, niin pyydän minä kaikella muotoa, ettet kiusaa\nitseäsi minun tähteni täällä-olollasi.\"\n\nEi kukaan ollut heistä koskaan kuullut hänen puhuvan tällä tavalla. Tuo\ntyynimielinen Börje! Tuntuipa kuin olisivat silmät pyörineet ympäri\nvihasta ja huulet vaalenneet parran alla.\n\n\"Sinä käsität minua väärin,\" sanoi Kaarle sangen hämillään, \"juuri\nsentähdenhän minä sanoin, kun täällä on kaikki niin hyvää ja\noivallista, kuin...\"\n\n\"Niin, minä käsitän. Ja kun _yhden_ ainoan kerran sattuu olemaan sitä,\njohon suuren joukon ihmisiä minun arvostani ja säädystäni täytyy\ntyytyä, niin pitää kohta tuo _talonpoika_ syljettämän minulle vasten\nkasvoja!\"\n\n\"Minä en ajatellut sinua. Minä ajattelin vaan korppuja. Kotona on\nmeillä tapana niitä aina kutsua talonpoikais-korpuiksi.\"\n\n\"Niin Börje, minä olen aivan varma, ettei Kaarle tarkoittanut mitään\npahaa,\" välitti Waltteri, \"vallan helpostihan saattaa tuommoinen sana\ntulla suuhun, vaikkei se mitään tarkoitakaan.\"\n\n\"Kyllä, siinä on tarkoitusta. Siinä oli solvaus, joka pistäytyi esiin\nnoin äkkiarvaamatta, ja tuota solvausta en minä voi kärsiä. Minä ja\nväkeni olemme talonpoikia, vaan sitä en häpeä, mutta te -- oppikeikarit\n-- te luulette, että kaikki hyleksittävä on nimitettävä meidän\nnimellämme, sentähden että se meille voi olla kylläksikin hyvää, ja\nsentähden että niin kauvan kuin me panemme suumme säkkiä myöten, niin\nkauvan on teillä jotain leikattavaa valtion palvelukseen tultuanne.\nVaan jonakuna kauniina päivänä voimme me ehkä pyytää, että hienotkin\nihmiset kurkistaisivat säkkiinsä, ennenkuin avaavat suunsa liian\nammolleen. Tämä piti minun vaan sanoman.\"\n\n\"Kuinka noin voit suuttua pikkuseikasta, jota ei oltu aiottu\nloukkaukseksi?\" sanoi Waltteri tyynesti.\n\nKaarle näytti, kuin hän olisi saanut lihapalan kurkkuunsa. Hän\nnieleskeli ja nieleskeli kasvot punaisina ja tuijottaen Börjeen.\n\n\"Älä siitä huoli, Waltteri,\" sanoi Börje, \"etkö luule tietäväni, että\njos tarkkaa tehdään, niin olen minä toista rotua kuin sinä, ja minulla\non toinen veri kuin sinulla, vaan sentähden, etten ole vetelehtinyt\nmissään yliopistossa.\"\n\nHän meni.\n\nVähän ajatteli hän tämän olleen tyhmästi tehdyn, vaan samalla tunsi hän\nhelpotusta saatuaan puhua suunsa puhtaaksi.\n\n\"Hänelläpä on todellakin kummallisia ajatuksia, kuka häntä halveksisi\nsentähden ettei hän ole oleskellut yliopistossa!\" sanoi Waltteri\nMariannelle, joka seisoi huoneensa kynnyksellä ja oli kuullut kiistan.\n\nHakvin oli koko ajan ollut ääneti kuin hiiri ja hiipi nyt kartanolle,\nkuin olisi hän saanut ämpärillisen vettä niskoilleen. Börjen\nviimeisissä sanoissa oli jotakin, jota hän häpesi.\n\n\"Niin, mikä maailmassa häneen tuli? Eihän hänellä ole muutoin\ntapana esiytyä tuolla tavalla,\" sanoi Kaarle pitkittäen taasen\nkahvinjuontiansa; teossa näyttäen perättömiksi kaikki syytökset\ntalonpoikaiskorppujen halveksimisesta.\n\nMarianne meni jälleen kamariinsa, vaan hänen mieleensä juolahti lause,\njonka hän oli kuullut kahden piian keskustelusta: \"jaa, kun herra ottaa\npahan pään, ei se koskaan malta mieltänsä, ja silloin on samantekevää,\nseisooko toinen päällään vai puntillaan; ei siinä auta, vaikka mitä\ntekisi.\"\n\nIllallispöydässä ei Börje näyttänyt sentään olevan suutuksissa. Hän\nainoastaan katsahti Kaarleen vastahakoisesti. Vaan siitä päivästä\nlähtien ei ollut koko kesänä kahvin kanssa muuta kuin kyläleipurin\nkorppuja. Kaarle ei luultavasti ollut ainoa, joka muutoksesta oli\npahoillaan, sillä neitsyt oli mestari leipomataidossa.\n\nTämä vihastuneen mielen purkaus oli ensimmäinen, jonka Marianne oli\nnähnyt miehessään, vaan kun hänen kuten tavallisesti tarvitsi lepyttää,\nosoitti hän Börjelle vielä suurempaa hellyyttä. Vaan Börje näytti niin\ntyyneltä ja välinpitämättömältä, että Marianne alkoi epäillä, tokko\nBörjen rakkaus olikaan oikeata laatua. Börje samoili ympäristössä äsken\nkuorittu keppi kourassa Fokki kantapäillä ja Hakvin usein juoksujalassa\nsivulla innokkaasti lörpötellen. Sattuipa usein tämmöisissä\ntilaisuuksissa, kuin ei Börje olisi muistanutkaan, että pienessä\nsomassa työhuoneessa häntä istui viehättävä pieni vaimo odottamassa.\n\nVaikkei olisi mitään syytäkään ollut lepyttää Börjeä, niin ei Mariannen\nluonne suinkaan ollut niin vaatimaton, että hän ilman muuta taisi\nluopua pienistä rakkausvehkeistä, joita hän kutoi herransa ja miehensä\nkanssa. Hänen köynnöksen tapainen hellyytensä ei suinkaan ollut\nvähentynyt, vaikka hän koetti sitä salata veljiltä.\n\nKaksipuolisuus hänen tunteissaan vaikutti hänen käytökseensä\nhuomattavaa levottomuutta. Hän vartioitsi Börjeä voidakseen kenenkään\nhuomaamatta lausua hänelle sanan tai hyväilläkseen häntä. Mutta\nBörjessä ei näkynyt mitään muutosta eikä hän välittänyt Mariannen\npienistä tempuista, joilla tämä koetti saada muutaman silmänräpäyksen\nolla yksinään hänen kanssaan, vaikka Marianne juoksikin monta kertaa\npuistoon häntä tapaamaan hänen oikotietä tullessaan.\n\nMutta Waltteri oli tullut tarkkaavaisemmaksi. Mariannen ja Börjen\nvälillä oli jotakin, joka teki hänet uteliaaksi, ja hän rupesi heitä\nvähän vakoilemaan.\n\nPuistossa oli muuan kiilanmuotoinen ja tiheäpensainen osa, joka\npistäytyi kahden pellon väliin. Paikka oli hyvän matkan päässä siitä,\nmihin Mariannen veljet olivat kiinnittäneet riippumattonsa. Tätä tietä\noli Börjellä usein tapana kävellä väen luota tullessaan.\n\nMariannen istuessa täällä eräänä päivänä pienen luolan pohjukassa, niin\nettei kukaan voinut hänen huomaamattansa mennä ohitse käytävällä, tuli\nWaltteri paikalle käyden siitä ohitse.\n\n\"Kas, täälläkös sinä istut, pikkusisko!\" huudahti hän luolaan\ntullessaan.\n\nHän tiesi kyllä Mariannen täällä istuvan Börjeä odottamassa, vaan\nhänellä oli usein halu tehdä pientä kiusaa. Ja sitäpaitse oli hän\näärettömän utelias, hänellä oli vastustamaton halu urkkia kaikki\ntietoonsa.\n\nHän astui luolaan, istahti ja rupesi lörpöttelemään hitaasti ja vaan\naikansa kuluksi teroitellen lyijykynää.\n\nMarianne ja hän juttelivat niitä, näitä joutavia. Marianne toivotti\nhäntä mielessään pippurien maahan, sillä hän ei ollut nähnyt Börjeä\nkoko päivänä muualla kuin päivällispöydässä.\n\nÄkkiä nojautui Waltteri eteenpäin ja katsahti veitikkamaisesti ja\ntarkkaavasti Mariannea silmiin.\n\n\"Marianne,\" sanoi hän matalalla äänellä, \"sanoppas minulle vaan yksi\nasia, vaan yksi asia, vaan puhu suusi putisten puhtaaksi: rakastatko\nsinä todellakin Börjeä?\"\n\nMarianne lensi tulipunaiseksi, kuin olisi hän saatu kiinni jossakin\npahanteossa. Waltteri katseli häntä yhä ikäänkuin peläten yhdenkään\nMariannen kasvonjuonteiden värähdyksen jäävän häneltä huomaamatta.\n\n\"Hyvä -- en, mutta minä pidän hänestä,\" vastasi Marianne katsellen\nalaspäin ja leikkien hameensa rosetilla.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" toisti Waltteri.\n\n\"Niin, tarvitaankos enempää?\" siskon äänessä ilmautui kärsimättömyyttä.\n\nWaltterin huulilla tuntui pyörivän pieni hymy.\n\n\"Onpa omituista, kuinka vähän teillä naisilla on tietoa itsestänne,\"\nsanoi hän nousten, \"mutta ehkäpä se onkin meidän onneksemme.\"\n\n\"Mitä tarkoitat!\" huudahti Marianne melkein kiivaasti. Veljen äänessä\noli ollut jotain loukkaavata.\n\nHän vaan naurahti, kuten hänellä oli tapana lyhyesti ja itsekkäästi\nsekä lähti menemään.\n\nJuuri tähän aikaan kohtasi Börjeä onnettomuus: hänen\napteekkarinsa lähti seudulta pois syväksi suruksi ja kaipaukseksi\nshakkivastustajallensa.\n\nMariannella oli sydäntä selittää sitä puhtaaksi voitoksi; siten pääsi\nhän heitä näkemästä tuolla istumassa nenä riippuen kuvioidensa\nyläpuolella ja \"näyttäen syvämietteisiltä, ettei muka kukaan tulisi\najatelleeksi kuinka tyhmää se oli.\"\n\nMutta Waltteri, joka oli niitä, jotka tahtovat kaikkea maistella ja\njoutuvat kaikkeen, selitti haluavansa kesän jälellä olevaksi osaksi\nruveta apteekkariksi ja opetella pelaamaan. Viidessä minuutissa oppi\nhän siirrot, mutta se ei luonnollisesti häntä auttanut; hän joutui\ntappiolle joka ainokainen kerta. Mutta sitten ryhtyi hän asiaan\ntieteellisesti, hankki itselleen suuren englantilaisen teoksen\nshakkipelistä ja pari saksalaista samanlaista. Sittepä sai Börje tietää\nkenen kanssa oli tekemisissä, ja sotaonni tuli niin vaihtelevaksi, että\npeli koko kuumeentapaisella jännityksellään viehätti heitä molempia.\nBörje kunnioitti shakkipeliä suuresti, kuten matematiikkaakin. \"Se on\nsielun viljelemistä,\" -- niinhän hänen sananpartensa kuului. Vaan kun\nhänellä ei ollut muuta tieteellistä perustusta, kuin minkä sai parista\nsangen vajanaisesta shakkikirjasta, koska hän luki ainoastaan saksaa,\nvähän vaikeasti sitäkin, eikä hänellä ollut niin paljon aikaa\nkehittääkseen taitoansa, täytyi hänen turvautua käytäntöön ja ajatella\nsuunnitelmia ja salateitä omin päinsä.\n\nJos Mariannella olisi ollut kymmenes osa Waltterin huomiokykyä\nluonteessaan, olisi hänellä ollut paljon huvitusta näiden uusien\npelitoverien katselemisessa.\n\nHeidän ottelunsa tapahtuivat enimmäkseen ulkona luonnon helmassa, sillä\nWaltteri piti puhtaana häviönä jokaisen neljän seinän sisällä vietetyn\nhetken. Sillä kerran maalle tultuaan tahtoi hän siitä saada hyötyä\nvahvistamalla auringolla, raittiilla ilmalla ja ulkona-ololla\nruumiillisia voimiansa.\n\n\"Niin, täytä vaan tahtosi, jos siitä edes vähän kostut,\" sanoi Börje\ntavallisesti, sillä Waltteri oli laiha ja vaaleaihoinen. Vaan se oli\nhänen ruumiinsa rakennuksessa, että kasvojensa juonteissa oli jotain\nvoimakasta, jäntevää.\n\nTämä jäntevyys ei ollut missään selvemmin nähtävänä kuin näissä\nhiljaisissa shakkiotteluissa, jotka olivat Hakvinin ja Mariannen\nepätoivon hetkiä.\n\nVälistä istuivat he mäen rinteellä, jossa puisto oli tiheintä ja\nrauhallisinta, korkeiden kuusien suojassa, jotka seisoivat heidän\nympärillään kuin taaja punaisenruskea pylväsrivi tummanviheriäine,\nvärähtelevine kattomaalauksineen; sinne, tänne tuikahteli auringon\npaiste ja taivaan sini, ja vähän kauvempana yliympäri joka suunnalla\nympäröi heitä lehtimetsän mehevä vehreys. Täällä he istuivat nojautuen\nkyynärpäillään karkeata harmaata pöytää vasten unohtaen kaikki muut\npaitse omansa ja vihollisensa salatiet. Heitä ympäröitsi pihkahöyryllä\ntäyttynyt ilma niin ihmeellisen ääneti ja hiljaa, kuin ainoastaan\nsaattaa tapahtua näin tiheässä kuusistossa, ja heidän jalkojensa alla\noli ikäänkuin karheana, lämpimänä villamattona keltaisia, kuivia\nhavunneulasia; tuntuipa kuin he olisivat näiden pitkien, äänettömien\ntaistelujen aikana ensikerran huomanneet olevansa ystäviä toisilleen.\nJoku shakkipelin halveksija ehkä tälle naurahtaa, vaan asia oli siten:\nhe oppivat pitämään toisiansa arvossa. Ja kun he tässä äänettömyydessä\nkoettivat punnita toinen toisensa vertailevaa aprikoimiskykyä ja\ntarkkanäköisyyttä, tulivat he toisiansa lähemmäksi, kuin pitkien,\njoutavien keskustelujen avulla. He oppivat vasta hiljaisuudessa\nymmärtämään toisiansa.\n\nMarianne ei käsittänyt muuta kuin ikävyyden, ja kuitenkin olivat nämä\nkaksi vallan erinlaisia luonteita.\n\nBörjellä oli pystyt olkapäät, voimalliset kasvot maalaisine juovineen,\njotka ilmaisivat vaivalloista ajatustyötä; hänen nahkaruskeat kätensä\nolivat pistetyt karkeaan itsepäiseen tukkaan, jonka olisi luullut itse\nheittäneen hatun päästä maahan.\n\nOivallinen vastakohta tälle raskaalle, työkelpoiselle voimalle oli tuo\nnuori vastapelaaja vaaleine kasvoineen, terävine tarkkaavaisine\nsilmineen, suljettuine huulineen, joiden olisi luullut kuuluvan\nkokeneelle miehelle; hänellä oli luonteenmukainen pää, jota peitti\nmustan kiiltävät lyhyeksi leikatut hiustyngät. Nuo kapeat luiset kädet,\njoihin leuka nojautui, olivat niin hieno- ja valkeaihoiset kuin naisen\nkädet, vaan näyttivät rautakourin pitelevän kiinni, mihin tarttuivat.\n\nVaan ei aina valittu hiljaista kuusi-istutusta taistelupaikaksi, Börjen\nlempipaikka oli juuri metsän rinteessä, josta niitty alkoi. Sieltä\nsaattoi hän nähdä kartanolle sekä sinne käyvälle tielle, ja sinne\nräkitti aurinko. Silloin veti Waltteri olkihatun korviinsa saakka,\nsillä hän ei tahtonut ruskettua, vaan Börje työnsi hattunsa\ntakaraivalle, sentähden että hänen oli kuuma ja hän tahtoi, että tuuli\njäähdyttäisi hänen otsaansa; ja niin makasivat he ruohostossa\nshakkilauta välillään, Börje melkein aina vatsallaan käsivarret\ntyönnettyinä kuin paalut maata vasten.\n\nVälistä sattui niin, että Marianne ja Hakvin tulivat sinne tuoden\nkahvia Kaarle saattojoukkona perässä kuin jonkinlainen kuorma-aasi. Ja\nkun siellä oli sangen hyvä loikoa ja peli oli loppunut, syntyi välistä\npitkä ja hauska keskustelu, jolloin pelaajat jäivät pitkäkseen\nvastapäätä toisiansa jutellen vilkkaasti kuin kaksi toveria, sillä\naikaa kuin toiset hääräsivät edestakaisin kahvin ympärillä.\n\n\"Ei maar, minä olen päättänyt, etten koskaan mene naimisiin,\" sanoi\nWaltteri erään kerran.\n\n\"Ohoh, kyllä sinun mielesi muuttuu, hyvä veikkoni,\" sanoi Marianne,\njoka juuri meni sivuitse.\n\n\"Minkätähden sinä et menisi naimisiin?\" kysyi Börje loikoen vanhalla\ntavallaan ruohostossa, s.t.s. kantapäät ilmassa ja hattu takaraivalla.\n\n\"Nii-iin,\" vastasi Waltteri kuivasti, vaan leikillisellä ivalla, \"kun\nseitsemän surun ja kahdeksan murheen kautta on onnistunut saamaan\nleipäpalan käteensä, niin lieneepä harmillista nähdä, että muut tulevat\nsen syömään.\"\n\n\"Muutko? Ketä niillä tarkoitat?\"\n\n\"Vaimoa ja lapsia, tietääkseni.\"\n\n\"Eipäs, hyi hitto! Vanhat nuoretmiehet kuuluvat maan raateleviin\neläimiin. Ja toiseksi, mitä iloa siitä on, että käy ja harhailee tuolla\nyksinään?\"\n\n\"Niin, näetkös, silloin saattaa olla varaa elää ihmisiksi. Ei, minä en\nnai. Katsoppas isää vaan. Kuinka huoletonna hän olisi voinut elää, ja\nnyt on hän harmaantunut ainoastaan rahallisten huolien tähden. Nyt on\nhän tottunut kuulemaan meidän telmivän ja pauhaavan ympärillään; ellei\nhän olisi siihen tottunut, ei hän sitä kaipaisikaan. Joka tapauksessa\non isä tavattoman onnellinen aviomies, aivan poikkeus. Mutta useimmat\nsyödään vaan elävältä ilman pienintäkään korvausta.\"\n\n\"Niin, en minäkään huoli muijasta!\" huudahti Hakvin heittäytyen\nruohostoon.\n\n\"Sinä, tahdotko sinäkin tulla suutasi soittamaan?\"\n\n\"Niin, naisten tähden, ne on niin -- ne on niin -- --.\" Hän ei vielä\nollut oppinut mitä hänen piti sanoa, mutta hän katsoi korkeasti ylön\nnaissukukuntaa.\n\n\"Sinä, kananpoika, voit olla vaiti,\" sanoi Waltteri.\n\nVähää ennen, kuin veljesten piti matkustaman pois, tulivat vanhemmat\nTomtöön. Tämä oli heidän ensimmäinen vierailunsa Mariannen häiden\njälkeen. Heidän oli sangen vaikea päästä.\n\nÄiti tuli sangen hämilleen huomattuaan kuinka Marianne oli kaikkien\ntalousasioiden ulkopuolella. Hän tunsi sen johdosta kauhistusta, kuin\nolisi hän saanut tietää, että tyttärensä oli ylenkatseellisesti\nkielletty osaa ottamasta johonkin pyhään juhlamenoon.\n\n\"Rakas lapseni, tämä ei ikänä käy laatuun.\"\n\nMutta tuo rakas lapsi kumarsi päänsä alas ja pisti huulensa törrölleen.\nNäkihän äiti, että kaikki kävi hyvin; ei ollut mitään muistuttamista.\n\nNiin, mutta eihän voinut otaksua, että aina olisi käsissä niin\nluotettava emännöitsijä.\n\nKyllä, mutta voitiinhan niitä saada; rahalla saatiin palkollisia, ei se\nollut vaarallista.\n\nMutta mitä Börje ajatteli?\n\nHän ei siitä pitänyt väliä.\n\nJa eikö hänestä itsestä tuntunut vieraalta olla tässä asemassa? Eikö\nhänestä tuntunut, kuin olisi mennyt toisen pöydästä syömään?\n\nIkävää oli, että äiti torui, ja sentähden ei asia enää tullut puheeksi.\n\nRouva ei voinut muuta kuin ihailla vävypoikaansa -- hän oli muka kaava\nkaikille aviomiehille. Ja kun hänen muka tarvitsi korvata jotain\ntyttärensä puolesta, ei hän oikein tietänyt millä tavalla ilmaisisi\nniitä ystävällisiä tunteita Börjeä kohtaan, jotka hänen sydämessään\nhallitsivat ja kuinka suuressa arvossa hän piti Börjeä.\n\n\"Kuinka hyödyllisesti ja työteliäästi sinä osaat elää, Börje, oikein\nhuvittaa sitä katsella. Etkö koskaan väsy alituisesta työstäsi?\"\n\n\"Hyvä äiti, tuskinpa voi työksi kutsua, mitä minä teen; hyvin voipa\nmaanviljelijä elää oikeastaan laiskurin elämää. Saa vaan katsoa että\nkaikki tekevät tehtävänsä. Minä melkein häpeän itseäni.\"\n\n\"Mutta Hakvin sanoo sinun itse tarttuvan työhön monta kertaa.\"\n\nBörje katsahti nauraen käsiinsä, jotka aurinko oli paahtanut, mutta\njotka olivat hyvin hoidetut.\n\n\"Niin, mitä se on! Voinhan minä mennä ulos ja auttaa vähäsen\ninnostuttaakseni tuolla ulkona raatavia tai näyttääkseni, etten pelkää\niskeä kiinni ja että olen yhtä vahva kuin hekin. Mutta minä voin sitten\ntulla sisälle ja levätä sohvallani, jos haluttaa, niin ettei siitä ole\nmitään puhumista. Toista on raataa aamusta iltaan; se on työntekoa.\nHiljaisuudessa ihailen minä renkiäni.\"\n\nRouva Björkille tuli vedet silmiin; Börjen ääni soi niin omituisesti,\nsiinä oli jotain ystävällisen käden tapaista, joka silittää väsynyttä\npäätä, jotain hyväksyvää, joka sanoo: minä tiedän, että olet täyttänyt\ntehtäväsi kunnollisesti. Ehkä siinä oli jotakin, jota hän itse\ntarvitsi, koska se häntä liikutti.\n\nAppivaari käyskenteli ympäri ja näytti iloiselta, mutta oikeastaan ei\nhän hyvin viihtynyt, hän ei sietänyt Börjeä, tuota poroporvarillista\nsielua, visukinttua. Pöydässä ei ollut viiniä eikä mitään hauskuutta.\n\nParhaimmalla tuulella oli hän ulkona Börjen kanssa, kun oltiin\nkatselemassa peltoja ja avaroita kenttiä tiheine lainehtivine\nviljoineen.\n\n\"Tuosta tulee rahaa!\" sanoi hän tyytyväisenä; hän ymmärsi ainoastaan\nsen puolen asiasta.\n\nViimeistä päivää Tomtössä oltaessa oli sadeilma, ja kun iltapäiväkahvi\noli juotu, sijoituttiin sentähden vierashuoneeseen. Kaikki olivat\nsiellä paitse Hakvin.\n\nKun oli vähän aikaa istuttu ääneti, otti kamreeri sikaarin suustaan\nlausuen:\n\n\"Kuuleppas, Börje, minä tahtoisin puhua pari sanaa sinun kanssasi\nasioista.\"\n\n\"Tahdotteko, että menemme minun kamariini.\"\n\nAppi katsahti ympärilleen. Huoneessa oli vaan hänen omaisiansa,\n\n\"Kiitos, ei ole tarvis; voinhan hyvin täälläkin puhua.\"\n\nHän oli juuri istuessaan punninnut, olisiko parasta puhua asiasta\nBörjen kanssa kahden kesken, tai muiden läsnäollessa. Hän oli päättänyt\nmenetellä jälkimmäisellä tavalla, sillä keskustelu sen kautta ei saisi\nniin tuttavallista muotoa, ja siten olisi helpompi välttää\nviisastelevia kysymyksiä. Hän yskähti ja sanoi:\n\n\"Minä tahdoin vaan kysyä sinulta, etkö lainaisi minulle jonkun\nneljätuhatta kruunua.\"\n\nBörje, joka oli astellut laattialla edestakaisin, seisahtui.\n\nWaltteri nousi ja lähti ulos.\n\n\"Nykyään ei ole mulla ollenkaan irtonaisia rahoja; ne ovat maissa ja\nsitoumuksissa.\"\n\n\"No niin, sitten kelpaa sinun nimesi rahojen sijasta.\"\n\nTämän lauseen kohteliaisuutta ei Börje ollenkaan älynnyt; hän katseli\nsitä yksinomaan sen nurinpuoliselta kannalta.\n\n-- Vai niin, siinäkö nyt oltiin? Hän tiesi, mitä tarkoitettiin. Hän nyt\nkaiketi oli se -- tuo rikas vävypoika -- jonka piti auttaman lankojansa\npääsemään maailmaan! Siihen hän kyllä kelpasi. -- Ja sumun tavalla\nsukeltivat hänen muistiinsa kaikki pienet ylpeyden osoitukset ja kaikki\ntuhlaustavat, joita hän oli nähnyt näissä nuorissa herroissa, ja jotka\nhäntä sanomattomasti harmittivat ja olivat hänellä tykkänään vieraita.\n-- Vai niin, nyt piti heidän kiivetä hänen olkapäilleen päästäksensä\nylös, ja sitten sylkeä häntä silmiin vielä ylemmäksi päästyään. Hän oli\nnähnyt semmoista.\n\n\"Voisihan ottaa kuoletuslainan jostakin säästöpankista,\" jatkoi appi,\nkun Börje yhä oli ääneti.\n\n\"Mutta teillä ei ole vähintäkään syytä lainata rahoja.\"\n\n\"Kyllä syitä on!\" Tuo vanha herra ei voinut olla vetämättä suutaan\nnauruun kuultuansa noin yksinkertaisen lauseen. \"Mutta kyllä sinulla on\nhyvä niin sanoa, kun et tunne minun asemaani.\"\n\n\"Minä tunnen sen vallan hyvin voidakseni päättää. Kuoletuslainan,\nsanotte. Vaan teillähän on määrätty palkkanne, joka ei voi tulla\nsuuremmaksi ja joka markasta markkaan kulutetaan joka vuosi. Milläs te\nsitten lainaa kuoletatte?\"\n\nBörje puhui tyynellä kuivakiskoisuudella, joka tuntui vastenmieliseltä.\nAppi oli kiivaasti vastaamaisillaan mutta hillitsi itsensä, ja\nainoastaan tukala hiljaisuus vallitsi muutamia silmänräpäyksiä\nhuoneessa, kuin olisi siellä lausuttu jotain sopimatonta.\n\n\"Mutta todellisuus pitää paikkansa, ja minun täytyy hankkia rahoja\nvastatakseni kaksi vekseliä; sitä paitse on minun ensi vuonna\nkustannettava kolme ylioppilasta Lundiin.\"\n\nBörje oli kahdella päällä kulkenut edestakaisin muutaman kerran\nhuoneessa, kun hän seisahtui.\n\n\"Kuuleppas Kaarle, minulla olisi pari sanaa sanottavana isällesi.\"\n\nKaarle nousi ylpeästi ja meni kasvot synkkinä matkaansa.\n\n\"Sanokaapas, onko todellakin teidän tarkoituksenne niillä tuloillanne,\njotka saatte palovakuutusyhtiöltä ja asioimistoimistostanne, kustantaa\nkolme poikaa yliopistoon? Vieläpä kolme sen tapaista poikaa, jommoisia\nminun lankoni ovat.\"\n\n\"Mutta, herra Jesus, mitä sinä tahtoisit, että tekisin. Kun Herramme on\nantanut jollekulle lapsen, eihän sitä taida työntää juuri kadullekaan!\"\n\n\"Ei suinkaan. Mutta ei kaikki lapsia saaneet voi tyrkyttää heitä\nlukutielle.\"\n\n\"Niin, mutta kun _minun_ poikani nyt ovat sen valinneet!\"\n\n\"No jos he sen ovat valinneet, niin antakaa heidän sillä kunnostaakin\nitseänsä.\"\n\n\"Kyllähän sinä tiedät, ettei siellä kunnosta kukaan itseänsä tyhjin\nkäsin,\" muistutti vanha herra närkästyneenä.\n\n\"Sitten täytyy kulkea toista tietä.\"\n\n\"Sentähdenkö, ettei isä viitsi panna kahta rikkaa ristiin lapsensa\ntähden?\"\n\nBörje vavahti näitä sanoja kuullessaan, vaan ei lausunut mitään.\n\n\"Ei, tiedätkös, niin kurjan itsekkääksi en vielä ole tullut.\"\n\n\"Minä en tarkoita niin pahaa, kuin ehkä kuuluu,\" sanoi Börje\nlempeämmällä äänellä, \"enkä minä puhu niistä, joilla on erinomaiset\nlahjat tai vastustamaton halu.\"\n\n\"Mutta minä luulen juuri minun pojillani olevan sekä lahjoja että\nhalua.\"\n\n\"Niin minäkin luulen -- Waltterilla ja Hakvinilla. Mutta mitä tähän\nKaarleen tulee\" -- vaikka henkensä olisi ollut kysymyksessä, ei Börje\nolisi voinut olla käyttämättä tätä puoleksi ylenkatseellista lausetta\n-- \"niin voitteko todellakin uskoa että häntä halu pakottaa opintoja\nharjoittamaan? -- minun luullakseni hän lukee saadakseen vaan jotakin\n_tietää_? Ja luuletteko hänellä olevan suurempia lahjoja lääkäriksi,\nkuin esim. sepäksi tai nahkuriksi?\"\n\n\"Et suinkaan luule minun antaneen hänen ottaa ylioppilastutkintoa,\ntullakseen sepäksi tai nahkuriksi!\"\n\n\"En -- sillä ei olisi kylläksi kunnioitusta, sillä, näettekös. Vaan\nkuinka pian luulette hänen pääsevän lääkäriksi sillä tavalla, jolla hän\nnyt hoitaa lukujaan? Ja mitä luulette sen tulevan maksamaan?\"\n\n\"Puhukaamme Jumalan nimessä muusta asiasta!\"\n\n\"Kuten tahdotte!\"\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Tuon ihmisen kanssa oli pahempi tulla\ntoimeen, kuin herra Björk koskaan oli uskonut.\n\nMarianne istui ja katseli käsityöhönsä, vaan oli itkemäisillään, rouva\nBjörk neuloi kuumeentapaisella kiireellä. Hän oli entisensä näköinen,\nvaan hänen poskillaan oli kaksi punaista pilkkua.\n\nBörje astui akkunan eteen ja asettui katselemaan, kuinka sade virtaili\nulkona.\n\n\"Vaan me eksyimme aineestamme,\" jatkoi vanhus tukehuttaen\nvastenmielisyytensä: \"tahdotko antaa minulle nimesi?\"\n\nBörje kääntyi, ettei loukkaisi kohteliaisuutta, vaan jäi paikalleen\nseisomaan selkä akkunaa kohden.\n\n\"Minulla ei ole ollut koskaan tapana mennä takaukseen,\" sanoi hän\ntyynesti, \"ja minä en tahtoisi tehdä sitä paitse yhdellä ainoalla\nehdolla, että nimittäin uskotte minulle koko asemanne ja että näen\nsiinä jonkun mahdollisuuden sitä parantaa.\"\n\nKamreeri rupesi rykimään. Hän rypisti kasvojansa silmänräpäyksen,\nkuin olisi niihin jotain roiskahtanut. Mikä ääni! Hän aikoi\ntodellakin anastaa itselleen jonkinlaisen holhoojavallan, tämä\ntalonpoikaispatruuni, tämä -- -- -- Ei, tämä lähestyi jo hävyttömyyttä.\n\n\"Minä tulen kyllä toimeen asemassani, kun pääsen vekseleistä.\nKuoletuslainalla olen autettu.\"\n\n\"Te teette uusia vekseleitä, sillä pojat maksavat liian paljo, ja\nvelkaa kasvaa joka syrjälle. Ei ole oikein totuttaa pojat saamaan\nkaikki lahjaksi ilman pienintäkään vaivaa. He eivät opi tuntemaan työn\neikä rahan arvoa. Ja sitäpaitse on koko menetystapa nurinpuolinen. Te,\njoka oikeastaan ette ole tehnyt velkoja, otatte niistä yksin\nvastataksenne, näin luonnottoman painon alla täytyy aseman päistikkaa\nkukistua, velkojat saavat siitä kärsiä ja varsinaiset velantekijät ovat\nvapaita kuin ei asia heitä ollenkaan koskisi, sentähden että he ovat\nheittäneet _heidän_ velvollisuutensa _teidän_ niskoillenne. Sillä\ntavalla he eivät ikänä opi edes tietämään, mitä puolestaan vastaaminen\nonkaan. Vaan opettakaa heitä supistamaan tarpeensa, tekemään työtä ja\nvastaamaan omasta puolestaan.\"\n\n\"Supistamaanko tarpeensa? Sinä tarkoitat elämistä puolilla\nruokaosuuksilla tai --\"\n\n\"Hoh, minä olen kuullut Waltterilla viime lukukautena olleen\nparihuoneet hallussaan. Eiköhän sellaiselle pojalle olisi yhdessä\nkylläksi!\"\n\n\"Siihen asiaan ei kenelläkään ole oikeus sekaantua. Waltteri antaa\noppitunteja ja hän itse maksaa vuokran toisesta huoneesta.\"\n\n\"Kyllä hänen tulonsa niistä sentäänkin tarvittaisiin. Niin, ja Kaarle\nsitten. Antaako hänkin oppitunteja?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Sen kyllä tiesin! Älkää uskoko hänen ryhtyvän työhön, niin kauvan kuin\nhän siitä voi jollain tavalla päästä. Sen kimppuun käy hän vasta\nsitten, kun ei enää saa hyvää ruokaa ilmaiseksi.\"\n\n\"Mutta et suinkaan tahdo, että hän menisi ojaakaan kaivamaan?\"\n\n\"Minä tahdon, että hänen pitää ajatella, ettette _voi_ hänestä enää\nhuolta pitää. Minulla oli tuttava, joka melkein itse hankki\ntoimeentulonsa Lundissa, ja aina siitä saakka kun hän oli kuudennella\nluokalla. Hän oli lisäksi heikko poika, jonka kentiesi olisi tarvinnut\nsäästää itseänsä.\"\n\nBörjen ääneen ilmaantui hellyyttä Paulia muistellessaan.\n\n\"Muutoin tulen minä näinä päivinä kaupunkiin, joten sitten saamme\nasiasta lähemmin puhua,\" lisäsi Börje.\n\nJäätyään sen jälestä vähän aikaa yksin Mariannen kanssa, meni hän hänen\nluoksensa.\n\n\"Älä itke,\" sanoi hän lempeästi, \"tämän täytyi tapahtua ennen taikka\nmyöhemmin. Te olette eläneet kuin teidän isänne olisi rikas mies, ja\nsemmoinen kostaa itsensä. Minä olen varma, että hänellä on hirmuinen\nvelka maksettavana.\"\n\n\"Mutta, Börje, sinun, jolla on hyvästi varoja, sinun pitäisi auttaa\nhäntä!\"\n\n\"En koskaan tee silmät kiinni, enkä koskaan sidotuin käsin.\"\n\n\"Mutta, voithan ajatella, että isälle on vastenmielistä tulla sinun\nedessäsi vastuunalaiseksi. Ja mitä se sitten olisi, jos osoittaisit\nhäneen sen verran luottamusta, että kirjoittaisit nimesi; eihän hän\nsalli sinun mitään kadottaa.\"\n\n\"Marianne, minun asioihini et saa sekaantua.\"\n\nÄäni oli äkäinen. Ensikerran tunsi Marianne yhteellisyyden puutteen\nluettavan hänen syykseen. \"Minun\" lausuttiin. Marianne oli Börjen\nasioiden ulkopuolella, kuten hän oli hänen töittensä ulkopuolella.\n\nTämä oli nöyryytys, kuin olisi Börje nuhdellut Mariannea varojen\npuutteesta, ja hän oli loukannut hänen kaikkein arinta kohtaansa.\nMarianne lakkasi paikalla itkemästä, vaan koko iltana ei hän puhunut\nBörjelle sanaakaan.\n\nVieläpä muutamia päiviä omaistensa lähdettyäkin Tomtöstä oli Marianne\nnyreissään, eikä tämä näyttänyt vähintäkään vaikuttavan Börjeen.\n\nMarianne oli luullut Börjen tulevan anteeksi pyytämään, vaan sitä ei\nkuulunut.\n\nSeuraavana sunnuntaina matkusti Börje kaupunkiin. Marianne tiesi\nhänellä olleen isän kanssa jonkinlaisen asioiden tarkastuksen ja\nhänessä hehkui kärsimättömyys saada tietää sen seurauksia, vaan Börje\nei siitä mitään puhunut, hän toi terveisiä kotoa ja oli ystävällinen\nkuten tavallisesti, vaan hänellä ei näkynyt olevan mitään aavistusta,\nettä jokin oli epäkunnossa. Ja Marianne oli kuitenkin ikävöinyt pientä\nmielenosoitusta. Hän oli ollut siitä varma. Eihän hän ollut viimeisinä\npäivinä ollenkaan osoittanut tavallista hyväilemistapaansa. Ja hänestä\noli aivan mahdotonta, ettei Börje kaipaisi niitä hellyyden todistuksia,\njotka olivat tulleet Mariannen jokapäiväiseksi leiväksi.\n\nMarianne oli tuuminut itsekseen, että Börjen tultua kotiin kaupungista\nsen piti tapahtuman. Vaan niin ei käynytkään. Hänellä ei ollut\nkerrottavana mitään jalomielistä tekoa eikä hän sanonut: \"Marianne,\nminä en voi elää ilman sinun rakkauttasi.\"\n\nBörje istahti pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla. Marianne istui\nruokaa kaivellen eikä syönyt melkein mitään. Hän luonnollisesti oli\nloukattu puoliso, ja sen hän näytttikin mitä taitavimmalla tavalla: hän\npysyi syrjällä, näytti olevansa sydämensä pohjasta loukattu, hymyili\nviehättävänä suruissaan, vaan kaikki sai hän turhaan kuluttaa tämän\nauttamattoman miehen tähden, joka siitä ei ollut ollenkaan\nmillänsäkään. Mariannea inhotti, liikutti sellainen välinpitämättömyys.\nVaan pahinta oli, että Marianne vastustamattomasti tunsi tarvitsevansa\nrauhantekoa, sekä ettei hän tietänyt millä tavalla menetellen\nsäilyttäisi sotakunniansa. Börjelle näytti selvästi olevan saman\ntekevää, vaikka tämä kestäisi sekä päiviä että viikkoja. Marianne\naprikoi päässään satoja eri hyökkäyskeinoja, hänen täytyi pakottaa\nlinna antautumaan. Mutta voi, kaiken piti voimattomana ponnahtaman\ntakaisin, iskettyänsä tähän inhottavaan mielen tyyneyteen. Hänellä\nolisi ollut halua itkien parkua ja lyödä jalkojaan permantoon, vaan\nsilloin olisi hän vaan mennyt tiehensä sanaakaan sanomatta, sen\nMarianne kyllä tiesi.\n\nAterian loputtua nousi Börje ylös, astui akkunan luokse ja rupesi siitä\ntaas katselemaan kartanolle. Marianne tiesi hänen pian lähtevän taas\ntoimilleen. Hänen päässänsä suhisi kaikki sekamelskassa. Hän häpesi\nnöyrtyä, ja kuitenkin tunsi hän vastustamattomasti kaipaavansa\nhyväilyä.\n\nPehmeillä askeleillaan meni hän kahdella päällä Börjeä kohti. Tämä\nseisoi aivan liikkumatonna, vilkaisi vaan vähän sivulle ja katseli\nsitten taas kartanolle. Marianne pidätteli henkeänsä ja luuli Börjen\nvarmaan kuulevan, kuinka hänen sydämensä tykytti. Marianne luuli\nmenehtyvänsä häpeästä, vaan sentään nosti hän hiljaa käsivartensa ja\nlaski sen hänen kaulansa ympäri.\n\nBörje ei näyttänyt joutuvan vähääkään hämilleen -- itserakas olento kun\nhän oli -- hän kääntyi vaan aivan tyyneesti ja pani kätensä Mariannen\nvyötäisille.\n\n\"Vai niin, sinä olet nyt kävellyt harmissasi neljä päivää,\" sanoi hän.\nJa sitten hänen silmänsä nauroivat ja parran alta paistoi koirankurisin\nleikillisyys. Marianne tunsi itsensä vallan pieneksi, vallan pieneksi.\nHän tunsi Börjen katselevan häntä kuin pientä naurettavaa matelijaa.\nVaan Börjen täytyi antautua, hän ei voisi vastustaa. Ja sitten pani hän\ntoisenkin käsivartensa hänen kaulaansa ja viettelevimmällä hymyllään\nkatseli häntä kasvoihin, ja hän tiesi huuliensa olevan pehmeät ja\nhienot. Voiko sitä vastustaa?\n\n\"Älä toisella kertaa siitä huoli pikku-muijani, sillä siitä tulee\nsinulle vaan kaksinkertaista vaivaa, sillä sinun täytyy ensiksi tehdä\nitsesi pahaksi ja sitten taas hyväksi,\" sanoi Börje vieden pilkaten\nkätensä Mariannen kasvojen yli, niin että untuvaiset hiukset\nlaskeutuivat silmille, josta Mariannen täytyi ne työntää pois kädellään\nnähdäkseen. Hän ei tietänyt ollenkaan, mitä sanoa.\n\n\"Niin, ja sitten on vaikeata kääntyä, ja kuitenkin sinun täytyy,\"\njatkoi Börje nauraen. \"Näetkös nyt, että sinun oma asiasi on, jos\nkävelet ja olet mökkeissäsi.\"\n\nJa koko ajan pelkäsi Marianne, että Börje lähtisi, vaan niin ei\nkäynytkään, vaan kun Marianne näytti niin viettelevältä, kumartui hän\ntodellakin alaspäin ja suuteli häntä.\n\nMariannella oli ollut niinä päivinä, joiden kuluessa hän koetti\njuroudellaan taivuttaa Börjeä anteeksi pyytämään, niin ikävä, että oli\ntyytyväinen, kun rauha solmittiin millä ehdoilla tahansa. Sillä tässä\nasemassa, jossa hänellä ei ollut ainoatakaan ihmistä puhetoverina, kävi\nikävyys sietämättömäksi. Börje ei ollut ainoastaan luopunut siksi aikaa\nsiitä huvituksesta, joka oli hyväilevän viekastelemisen pienissä\nvaihetuksissa, vaan hän oli kaupanpäällisiksi horjumattomalla mielen\ntyyneydellä kestänyt tuon kylmäkiskoisuuden paasto- ja koetus-ajan,\njohon Marianne oli suvainnut hänen tuomita, sitä juuri eivät Mariannen\nvoimat kestäneet. Sentähden oli hän iloissaan, kun ei tarvinnut urkkia\nmitään isän raha-asioista, joiden johdosta Börje ei ollut lausunut\nsanaakaan. Hän tunsi jo yhdestäkin koetuksesta saavansa osakseen vaan\nsalaisia nöyryytyksiä, jos koki miestään pakottaa, vieläpä samassa\nmäärin, kuin semmoinen koetus oli Börjeen mitään vaikuttamatta.\n\nVaan jos Marianne oli rauhan ilossa uneksinut avioliittonsa\nensimmäisten aikojen palaavan, niin tuli hän parissa päivässä\nhuomaamaan tämän olevan erehdyksen.\n\nTalon hoito, kunnalliset asiat y.m.m. vaativat Börjen ajan niin\ntarkkaan, että hän voi olla Mariannen luona ainoastaan ruokahetkensä ja\niltansa, Sitäpaitse täytyi Mariannen jakaa illat kasan sanomalehtien\nkanssa. Ja nyt oli hän väsyksissä kuin hinaajahöyry koetettuaan Börjeä\nviehättää vanhaan lemmelliseen elämään. Börje söi, makasi, nauroi,\nlaski pientä pilaa ja hyväili vaimoansa, aina vaan samalla iloisella\ntyytyväisyydellä, kuin ei olisi niin mitään maailmassa, jota hän olisi\nhalunnut. Tämä horjumaton tyytyväisyys kiihotti Mariannea, hän tunsi\nalkavansa yhä enemmän halveksia tämmöistä tyytymättömyyden puutetta.\nYksitoikkoisuus tarttui hänen sormiinsa pahemmin kuin liima, päivät\nmatelivat niin hiljaa kulkuansa, että puolisen ja illan välillä oli\nkokonainen ijankaikkisuus, vaan Börje ei huomannut mitään; ei huomannut\nheidän asuvan erämaassa ja koko maailman olevan nukkumaisillaan heidän\nympärillään. Päinvastoin, Marianne näki hänen kiiruhtavan paikasta\npaikkaan kartanolla keppi kädessä Fokki kantapäillä ja niin pirteässä\ntoimessa ja hyvillään, kuin olisi hänellä ollut hupaisimpia asioita\npäässänsä ajateltavana, vaikka Mariannella oli niin ikävä\nloppumattomassa hyppystyössään ja inhottavissa koruneuloksissaan. ettei\ntietänyt mihin kääntyä. Tämä kaikki harmitti häntä, kuin olisi se ollut\njärjetöntä, kohtuutonta. Jos Börje olisi huomannut kuinka ikävä heidän\nvälinsä oli, olisi Mariannen ollut vähää helpompi sitä kantaa, vaan hän\noli aina tyytyväinen, aina tyytyväinen. Hänestä näytti tämä kaikki\nolevan hauskaa.\n\nTämä ei voinut olla mitään muuta kuin hämmästyttävää hengen köyhyyttä\nja ahdasmielisyyttä. Hauskaako? Vaikka siihen paikkaan olisi voinut\nkuolla!\n\nMutta Börje ajatteli tietysti, ettei ollut mitään parempaa, kuin\nkävellä samoilla pitkävartisilla saappailla yli rapisevien\nsänkipeltojen tai kolisevien ajokalujen välissä. Hän ei luullut\nelämällä olevan korkeampia tarkoituksia kuin koelypsy ja hevosten\nruokkiminen, ja kun oli kauneudesta kysymys, ei hän tietänyt muuta kuin\nkiiltävät karjat ja mainehikkaat hevoset. Hänen silmänsä oikein\nloistivat sanoessaan: \"Marianne, katsoppas tuota lehmää, katsoppas,\nkuinka sirosti muodostunut. Noin pieni hieno pää!\" Ja Marianne näki\njulmimman, tyhmimmän hirviön, joka mulkoili häneen hirmuisilla\nlasisilmillään, jotta hän olisi huutaen pakoon juossut, jollei siitä\nolisi seurannut häpeä tulla naurun alaiseksi. Mutta Börje rupesi häntä\ninhottamaan, sentähden että hän voi sanoa lehmiä kauniiksi. Marianne\nuskalsi tuskin astua ovesta ulos -- niin kovasti kammoi hän jo niitä\ntavatakin.\n\nHän ihmetellen ajatteli, että hän niin kauvan oli ollut huomaamatta\nkuinka typerä Börje oli. Ja hän ajatteli suurella sääliväisyydellä omaa\nsokeuttansa ensimmältä. Hän oli väärin häntä tuominnut. Hän oli luullut\nhänessä olevan enemmän, kuin hänessä olikaan. Vaan nyt oli hän tullut\nhavaitsemaan hänen sisällisen köyhyytensä. Hän ymmärsi Börjen voivan\nelää vuodesta vuoteen tässä yksitoikkoisuudessa siitä masentumatta,\nkoska hänellä ei ollut muka hänen hienompaa käsitystänsä ja koska hänen\njärkensä ei tuntenut niin syvältä kuin Mariannen:\n\n\"Mit' elo jalomp' on, sen raskaampi sen tuska.\"\n\nMarianne oli tullut romaanirakastajan viimeiseen soppeen: hän oli\n_yksinään_, häntä _ei ymmärretty_.\n\n\n\n\n8.\n\n\nSen kylmäkiskoisuuden ohella, joka oli päässyt itämään Börjen ja\nMariannen välillä, tuli Mariannelle kummallinen tuska lisäksi. Hän\npelkäsi tulevansa vanhaksi. Hän ei ollut sitä koskaan ennen ajatellut.\nVaan nyt, joka kerta kun hän katseli itseänsä kuvastimessa ja hyvillä\nmielin tarkasteli kasvojensa juonteita tai oivallisesti täyteläisen\nvartalonsa muodostuksia toista toisensa perästä, valtasi riemu koko\nhänen sielunsa, sillä hän tunsi olevansa nuori, vaan tämä nautinto oli\nkehittynyt ahnaaksi himoksi juurruttaa muistiinsa jokaisen hiukkasen\ntästä nuoruudesta tulevien päivien varaksi.\n\nHän tunsi pelottavan selvästi, että se kauneus, joka vielä raittiina\nrehotteli, oli määrätty kuihtumaan; jokainen kulunut päivä vei sitä\nmennessään sen loppua lähemmäksi. Kaikki muu oli arvotonta tämän\nsuuren, kolkon tiedon rinnalla, että nuoruutta voitiin laskea\nminuuteissa ja että se pakeni ... pakeni! Hänen oli siltä vielä paljoa\nenemmän saatavaa -- kokonaisia rikkauksia vielä. Hän tahtoi valloittaa\nniitä -- etsiä niitä, löytää ne! Mistä -- mistä? Ja kuumeentapaisessa\ninnossaan leimahti hänen mielensä ilmi tuleen vaipuakseen seuraavassa\nsilmänräpäyksessä entiseen raskaaseen, unettavaan lepoon,\nvälinpitämättömyyteen.\n\nKaikki oli nyt vanhaa, ja vaikka hän olisikin elänyt eletyn uudestaan,\nei hän olisi tullut tämän rikkaammaksi.\n\nAika soljui hänen sormiensa välistä kuin auringon kuivaama hiekka:\npitkään, keskeytymättä, kuolettavan yksitoikkoisesti. Ennen oli hän\nylpeillyt vaan sen johdosta, kuin olisi hän luotu alituisesti nuori\nollakseen, ja vahingonilon hymyllä oli hän katsellut kaikkia niitä,\njotka huolehtien saivat vuosia yli kahdenkymmenen niskoillensa ja\njoutuivat siihen ikään, johon ei yksikään nainen toivo pääsevänsä. Nyt\nvetäytyi hän itse aina lähemmäksi tuota turmiollista rajaviivaa. Kolme\nvuotta -- mitä siinä oli? Ne kuluivat yhtä kauhistavan tasaisesti,\npitkäveteisesti. Ja mitä jäisi hänelle säästöä tästä kalliista,\npalkitsemattomasta ajasta? -- Ei mitään! Ei mitään!\n\nTyhjyyttä täyttääkseen ja tuskaansa vaientaakseen oli Mariannella yksi\nainoa keino: romaanien lukeminen. Mielikuvituksessa eli hän sitä\nelämää, jota todellisuus ei suonut hänelle, ja tämä nuori vaatimattoman\nhellämielinen nainen, joka eli niin maailmasta erillään, ettei olisi\ntahtonut sormellansakaan koskea mitään, jota voitaisiin sanoa\nsiveettömyydeksi, vaihtoi itse teossa rakastajaa yhtä usein kuin\nkirjaakin, sillä hän teki itsensä aina samaksi naispuolisen päähenkilön\nkanssa ja ahmi romaanien rakkauskertomusta, kuin lapsi imee\npeukaloansa, vaikkei siitä lähtenyt ravintoa, lähti siitä ainakin\nlohdutusta jonkinlaista.\n\nSiten istui hän eräänä päivänä alkupuolella Syyskuuta ryömittyänsä ylös\nsohvan kulmaan jalat peitossa hameiden alla. Iltapuolen lämmin oli\nraskas huoneessa ja heliotroopin tuoksu sekaantui hikiseen ilmaan.\n\nMarianne oli ryhtynyt erääsen lempi-romaaniinsa, jota hän luki toiseen\nkertaan. Se sopi sangen hyvästi hänen mielialaansa. Siihen oli oikein\nheltyä. Lisäksi vielä oli se niin siveellinen, että sen lukeminen\ntuntui puhtaalta hyvältätyöltä ja sen rakkaushistoria saattoi semmoista\nnautintoa ja tyytymystä, jota pyhimys saa harjoituksesta. Semmoiseen\nymmärsi Marianne panna arvoa.\n\nJa hän luuli lukevansa omaa historiaansa:\n\nDick painaa minua aina lähemmäksi rintaansa. Yötuulonen huokailee. Ehkä\ntuudittelee se siivillään jotakin elämästä väsynyttä sielua tuonne\nylitse kaukaiseen, kaukaiseen maahan. Se suutelee nuokkuvia ruusuja,\nkuiskailee heidän korviinsa monta haaveksivaa, vienoa satun, joita me\nemme huomaa emmekä ymmärrä.\n\n-- \"Oi Dick\" -- kuiskaan minä -- \"minä pyydän Jumalalta saada kuolla.\nEn koskaan, _en koskaan_ tule enää niin onnelliseksi.\"\n\nDickin voimakkaat jäsenet vapisevat.\n\n-- \"Älä puhu kuolemasta, armaani!\" --\n\nNoin viehättävää kieltä! Yötuulonen tuuditteli, huokaili ja suuteli!\nDickin voimakkaat jäsenet vapisevat! Kaikki tämä hurmasi Mariannea.\n\nJa edelleen hän kulki -- hän itse aina vaan -- taivaallisen ihanaa oli\nvuodattaa kyyneleitä mielikuvituksessa runollisimman eron johdosta. Ja\nsitten tuli enkelin kaltaisinta kaikesta: nuori kukka kuihtui\nmurtuneena, vaan vielä suloisena -- tietysti, ja ainoastaan Dickin\nkukka-ajatuksilla täyttämänä, hänen, joka kyllä ryhtyisi jonkun keralla\njohonkin rakkauskujeeseen tuolla ylhäällä Isän Jumalan tykönä, kun\ntäällä on surusta kuollut.\n\nMarianne oli niin kiintynyt historiaan, että hän luuli tuntevansa\nkuinka hän itse haihtui sumuksi; niin suuren aatteellisuuden avulla\npitäisi tulla oikein läpinäkyvästi kirkastetuksi, niin oikein että\nkivisydän olisi sulanut sen vieressä.\n\nVelkaa, virheitä, vastuunalaisuutta; tekoja ja tekojen seurauksia niitä\nsiellä ei ollut! Siellä tapasi vaan sallimuksen, kuten ainakin, kun on\nkysymyksessä puhdas sankaritar ja surullinen loppu. Ja hän oli\n_puhdas_. Vaan hänen miehensä, tuo kömpelö, hyväntapainen...\n\nMitä ajatuksia nämä olivat?\n\nHän nosti päätänsä ja katseli ympärilleen huoneessa; hänen silmänsä\nnäkivät kaikki sumuun kietoutuneena; ne eivät olleet muuhun tottuneet\nkuin pieniin mustiin kirjaimiin. Hän ojensi kätensä ylös ja työnsi\nhiukset otsaltaan. Siellä sisällä tuntui olevan kuuma, kuin olisi veri\nseisahtunut ja ainoastaan noussut päähän. Ja sen ohessa tunsi hän\nahdistavaa vastenmielisyyttä, joka tuntui nuhteelta ja johon oli\nyhdistynyt huumaava inhon tunne kuin juopumuksen jälkeen, ja tyhjyys,\nja tyhjyys, -- tyhjyys sielun sisällä, kuin _ei_ elämä enää voisi\njaksaa ryömiä eteenpäin, vaan kaikki kuollut näivetystautiin.\n\nHän asetti päänsä sohvan selkälaudalle ja antoi kätensä vaipua alas\navonaiselle kirjalle.\n\nSe ei ollut mitään ajattelemista, vaan hänen aivoissaan liikkui\nsumukuvia, jotka pyrkivät järjestymään ajatukseksi. Sen keskus\nkokonaisuudessaan oli jotain häpeätä. Vaan hän taisteli sitä vastaan.\n\nMistä hän nuhtelisi itseänsä? Kirja oli hyvä; sen koko henki oli\nuskonnollinen. Siellä ei ollut yhtäkään saastaista sanaa, ei\nainoatakaan karkeata ajatusta.\n\nEi, nyt tiesi hän! Kirjassa ei ollut mitään vikaa. Vaan hän oli väsynyt\nelämään, sillä hän oli onneton. Hän tahtoi kuolla kuin kukka, hänkin;\nsillä häntä ei ymmärtänyt kukaan. Ei kukaan -- ei kukaan!\n\nNyyhkytyksettä virtasivat hänen kyyneleensä, virtasivat ainoastaan\ntyöttömyydestä, virtasivat, kun niillä ei ollut muuta tehtävää.\n\nEi edes vaunujen jyrinä kartanolla voinut häntä havauttaa. Jos\nsieltäkin tuli vaan vieraita, ei niistä olisi mitään iloa. Hän vihasi\nnaapuriensa rouvia; seurustella heidän kanssaan ja olla neuvottomana,\nkun pisteliäästi kyseltiin piioista ja kankaista, lehmien lypsystä ja\npuutarhan hoidosta, -- se oli vielä pahempaa kuin yksinään ja\nymmärtämättömänä oleminen.\n\nVaan askeleita kuului lähenevän huoneen läpitse, ruokasalin läpitse --\nkiireisiä askeleita. Ovi lensi auki. Hän tuijotteli Börjeen.\n\nTämän kasvot olivat vaaleat, vaan silmistä loisti ilo ja hämmästys, hän\nveti syvään henkeänsä ja tavoitteli sanoja. Viimein sai hän suustaan:\n\n\"Pauli on tullut!\"\n\nÄäni tuntui notkuvan kokoontuneen riemun painosta.\n\n\"_Pauli_,\" toisti hän itsepäisesti, kun Marianne ei näyttänyt\nymmärtävän.\n\n\"Kuka Pauli?\"\n\n\"Mutta Marianne!\" Äänessä oli nuhtelua, kuin olisi Marianne kieltänyt\ntuntevansa itse Börjeä. Kuinka oli mahdollista, ettei Marianne iloinnut\ntämmöisestä riemusta! Sitä ei Börje voinut ymmärtää.\n\nMarianne oli noussut ylös ja katseli häntä silmät selällään, odottain\nselällään. Tuon tyynen ihmisen rajattomassa riemussa oli jotain\ntarttuvaista.\n\n\"Oletko unohtanut, mitä kerroin sulle Pauli Sandellista?\"\n\n\"Ahaa, samettimekko!\"\n\n\"Hän juuri.\"\n\nBörje sai häntä kädestä kiinni ja veti häntä antamatta hänen\nvilaistakaan kuvastimeen, perässään ruokahuoneen läpi vierassaliin.\nMarianne tuli nauraen, tukka pörrössä ja vedet silmissä.\n\nPöydän ääressä seisoi nuori herra, -- tai häntä olisi voinut ehkä sanoa\nlapseksi, joka ulkoilmassa oli kasvanut liian nopeasti, niin vähän\nmiehekästä näkyi hänessä.\n\n\"Tässä näet vaimoni.\"\n\nMarianne tunsi olevansa hämillään. Herra näytti hirmuisen hienolta,\neikä hän _ollut_ lapsi. Marianne oli ainakin hieman huolimattomasti\npuettu; ja se oli tyhmästi.\n\n\"Tervetuloa. Hyvin tehty tulla meitä katsomaan.\"\n\nVieraan käsi tuntui hienolta kuin Mariannenkin; hän kokonaisuudessaan\nmuistutti vähän sisiliskon pehmeätä hoikkaa ruumista; hänellä oli\npitkät kädet, leveä suu ja puoliavoimet, suuret, loistavat, ruskeat\nsilmät. Ne tuikkivat päivän valossa kuin kaita säde -- kuin\nuiskenteleva tumman ruskea hohde, mustien silmäripsien varjossa.\n\nHänen kasvonsa olivat vaaleat, sirot, ja niiden pinta näytti\nläpinäkyvän hienolta; otsa oli korkea, ja siinä häämöitteli suonia\nnahan alta; se oli omituisen paljas, kuten niillä, jotka ovat ruvenneet\ntulemaan kaljupäisiksi.\n\nTukka oli musta ja harva, kammattu otsalle ja lyhyeksi leikattu.\nYlähuulessa oli hienot, kähärät untuvat ja huulet olivat kapeat,\nmehunpunaiset, kuin kaksi pitkää pensselin jälkeä.\n\nHän oli puettu luonnottoman pitkään takkiin, joka oli kiinni aina\nleukaan asti, jonka tähden hänen olennossaan ilmautuva heikko, nuortea\nvoimattomuus pisti vielä enemmän silmiin. Koko mies katosi tähän\ntakkiin, jonka hihat ulottuivat aina käsien päälle saakka.\n\n\"Tuskin voin käsittää, että Börje on nainut.\" -- Hänellä oli hento\nääni, joka värähteli surulliselta näinkin mitättömässä lauseessa, ja\nhänen puheensa murti vähän epävarmasti, joten kaikki mitä hän lausui\nvaikutti omituista mieltymystä. -- \"Minulla ei ollut pienintäkään\naavistusta hänen naimisestaan kotia tullessani. Hänen äitinsä kertoi\nminulle asiasta... Ja minä, jolla tullessani oli jälellä kaikki vanhat\noikeuteni vaatimukset häneen nähden!\"\n\n\"Oikeuksienneko? Niin, Börje, hän tunnustaa minun hyväkseni.\"\n\n\"Älkää millään muotoa varustauko riitelemään,\" nauroi vieras, \"minä\nehdottelen pientä rauhallista jakoa. Koskaan en minä salli, että te\nhänet kokonaan viette minulta.\"\n\n\"Kyllä me katsomme, mitä voimme tehdä.\"\n\n\"Niin, ja rauhan ehtoihin lisään minä. että teidän täytyy niin vähän\nkuin mahdollista panna pahaksenne minun tuloani. Sillä kuka tietää\nkuinka voisi käydä, jos isovaltias Börje joutuisi johonkuhun\nvaltiolliseen pieneen ahdistukseen.\"\n\n\"Koukuttelemisia keskellä rauhanhierontaa! Te ette näykkään olevan\nmikään valtioviisas!\"\n\n\"Saadaan nähdä. Niin vähän pahaksenne kuin mahdollista -- siis. Onko\nsiitä sovittu?\"\n\n\"Niin paljon hyväksemme kuin mahdollista. Niin.\" -- He pudistivat\nnauraen toistensa käsiä, kun Börje istui ja myhäili mustaan partaansa.\n\n\"Onpa kummallista, Pauli; sinä näytät mielestäni nuoremmalta nyt kuin\nviimeksi sinut nähdessäni,\" sanoi hän.\n\n\"Niin. Lienen ehkä tietämättäni saanut haltuuni jonkun Idunan\nomenan.[4] Ihmiset arvaavat kaksikymmentä, korkeintaan yksikolmatta. --\nMinä olen todellakin saanut lahjaksi tämän lapsellisen ulkomuodon.\"\n\nHän ummisti silmiänsä, niin että tuo kiiltävä juova tuli vielä\nkapeammaksi, ja kummallekin puolen suuta ilmautui kaksi neulan\nhienoista juovaa, -- jotka naisessa olisivat merkinneet mennyttä\nnuoruutta.\n\n\"Äitisi lähetti terveisiä sulle, Börje. Minä menin heti hänen\nluoksensa, sillä en voinut tietää, missä sinä olit.\"\n\n\"Missä ... missä sinun vaimosi on?\" kysyi Börje.\n\n\"Hän kuoli kaksi vuotta sitten.\"\n\nSyntyi surkuteltava hiljaisuus.\n\n\"Sinulla ei ole ollut tapana kirjoittaa kellekään tänne kotiin?\"\n\n\"Ei äidin kuoltua.\"\n\n\"Etkö ole kirjoittanut ylioppilastovereillesi?\"\n\n\"En kellekään. Ihminen saa niin erinlaisia pyrintöjä, joudutaan niin\nkauvaksi toisista. He eivät olisi ymmärtäneet minua enkä minä heitä.\"\n\n\"Miten sait päähäsi tulla minua katsomaan? Olemmehan mekin kaiketi\njoutuneet erillemme toisistamme?\" sanoi Börje koettaen salata\ntyytyväisyyttä, joka paistoi hänen kasvoistaan; hän tahtoi näyttää\nvaatimattomalta.\n\n\"Sinun laitasi oli toinen. Meitä ei sido toisiimme sivistyksen\nyhteellisyys. Me olemme kasvaneet yhteen jo lapsuudessa. Me olemme\npainuneet toinen toisemme katoamattomimpaan muistiin. Ei kumpikaan\nmeistä voi ajatella menneitä aikoja toista muistamatta. Sitäpaitse on\njuuri erinlaisuus meitä pakottanut yhteen; siinä ilmautuu\ntäydellisentymisen laki, näetkös. Vaan kirjeiden kirjoittaminen ei\nolisi korvannut persoonallista tapaamista, sentähden en kirjoittanut.\nVaan monta kertaa olen minä ollut ikävilläni, mutta sinulla ei\nluullakseni ole ollut koskaan semmoista.\" Hänen silmissään välkähti\njotakin, joka niissä näkyi usein: kujeiluako vai hellyyttä, mahdotonta\noli päättää kumpaako.\n\n\"Ikävöinytkö? En, en olekkaan. Mutta kyllä minä olen muistanut sinua.\"\n\n\"Et sinä voikkaan ikävöidä. Sinä olet aina tyytyväinen siihen, mitä\nsulla on. Ja minusta ei ole hyvää mikään muu, kuin se mitä minulla _ei_\nole.\"\n\n\"Niin kai. Etkä sinä koskaan soimaa muita kuin itseäsi. Minä sanon\nsulle, Marianne, älä koskaan usko hänen olevan semmoisen kuin hän\ntuossa lavertelee olevansa.\"\n\n\"Olisipa pikemmin syytä sinulla koettaa istuttaa vaimoosi vähän\nluottamusta vanhaan ystävääsi, kuin tällä tavalla kylvää eripuraisuutta\nalusta alkaen. Hyvä rouva Olsson, vuovatkaa itsellenne vähän\nmyötätuntoisuutta minua kohtaan, älkääkä huoliko siitä mitä Börje\nmahdollisesti näkee hyväksi puhua, sillä nyt -- kun te valitettavasti\nolette tullut hänen vaimokseen -- on minulle suorastaan mahdotonta\npitää teitä vieraana. Minusta tuntuu kuin olisitte tullut osalliseksi\nmeidän välistämme ja kuin minä voisin puhua teille yhtä hyvin _en bon\ncamarade_[5] kuin hänellekin.\"\n\n\"Minä en ole ollenkaan vieras teille, ja taidanpa melkein sanoa\ntunteneeni teidät yhtä kauvan kuin Börjenkin, sillä meidän ensimmäiseen\nkeskusteluumme otti hän aineen teistä.\"\n\nPauli räpäytti ruskeita silmiänsä, kuin olisi auringon valo niitä\nhuikaissut.\n\n\"Niinkö hän teki! -- Vanha Börje, sinä olet aina samanlainen ... voitko\nsinä heti ajatella minua?\"\n\nHän ojensi hänelle hienon, pitkänomaisen kätensä, jota Börje pudisti.\n\n\"Mitä äiti-eukko teki kun siellä kävit?\" sanoi Börje tahtoen vaihtaa\nkeskusteluainetta.\n\n\"Hän itki ja keitti kahvia. Ja sitten sain minä munia ja liikkiötä\npuoliseksi. Paikat hyppi ja kiliisi ja kolisi aivan kuin entisinä\naikoina, ja ahmien hengitin minä taas sitä ilmaa, vaikka en minä voinut\nsyödä paljoa liikkiöstä: maku muuttuu, näetkös. Vaan muuten oli kaikki\nkuten ennenkin, tuntui vaan tyhjältä, kun sinä olit pois. Joka hetki\nluulin sinun astelevan etehisessä.\"\n\n\"Herra Jumala, niin. Minunkin mielestäni on sanomattoman hauskaa käydä\nkotona, sillä äiti asuu vielä vanhalla paikallaan.\"\n\n\"Niin, vaan minun kotonani, äitini pienessä hökkelissä on kaikki\ntoisin. Uusia ihmisiä... Ja äidin aituuksessa, jonka hän piti aina\nsemmoisessa siivossa, siellä rehotteli nyt reunoilla nokkosia ja\ntakkiaisia. -- Naurat ehkä, mutta minun sieluani viilsivät nuo\ntakkiaiset. Se oli mielestäni melkein pahempaa kuin äitini kuolema.\"\n\nBörje yskähti, ja yskähti uudestaan, kuin olisi hänen kurkkuunsa jotain\nistahtanut. Ehkä _hänenkin_ äitinsä aituuksessa joskus kasvaisi\ntakkiaisia ja nokkosia ja sitten olisi...\n\n\"Minä tahdoin äitiäsi mukaani tänne,\" jatkoi Pauli, \"vaan en saanut\nhäntä siihen suostumaan millään ehdolla.\"\n\nBörje lensi tulipunaiseksi kuin olisi keksitty pahaa tekemästä, vaan\nhän ei vastannut.\n\n\"Muuten oli hänellä kangasta kuteilla. Siinä oli hänen tuttavansa,\nsanoi hän, rukki tai kangaspuut. Niissä oli kangasta sulle.\"\n\nBörjen omatunto näytti aina olevan rauhaton. Hänen ystävänsä katseli\nhäntä vähän uteliaasti.\n\n\"Noh, rouva Olsson, kuinka viihdytte maalla?\" sanoi Pauli sukkelasti,\nkun huomasi ettei Börjeä miellyttänyt aloitettu aine.\n\n\"No niin, noin vaan. Mutta Börje oleskelee paljo ulkona, ja silloin\ntuntuu vähä yksitoikkoiselta. On niin hirmuisen hiljaista. Muutoin\nviihdyn hyvästi.\"\n\n\"Niin -- kyllähän siihenkin kai väsyy. Vaan viime aikoina olen minä\nvallan hassusti ikävöinyt äänettömyyttä ja hiljaisuutta... Siinä\nmahtaisi olla paratiisi, ajattelen nyt.\"\n\n\"Sinä et koskaan viihtysi maalla.\"\n\n\"Minäkö! -- Haluaisinpa kävellä munkkiviitassa ja sandaaleissa, jos\nvaan löytyisi miellyttävä vanha luostari minua varten; sen pitäisi olla\njonkun pesän, jossa olisi Maarian kuvia ja kapeita käytäviä ja lisäksi\nsypressiä kasvava puutarha.\"\n\n\"Niin, sitä et sinä voi saada täällä.\"\n\n\"No mutta hiljaisuutta voin ainakin saada, ja siinäkin on jo jotakin.\nHuomaan jo vanhentuvani. Muutama vuosi sitten olisin ajatellut vallan\ntoisin!\"\n\n\"Eikä kauvan viivy, ennenkuin ajattelet taas samalla tavalla. Mutta\nmissä olet ollut nämä viisi vuotta?\"\n\n\"Kulkenut paikasta paikkaan vuodenaikojen ja ilmojen mukaan. Kesän\nItaaliassa, talven Pariisissa, suven Alpeilla, syksyn Reinillä ja\njäännökset -- niin, ja sitten yhden talven Korsikassa ja yhden\nAlgier'issa: minun vaimoni oli rintatautinen.\"\n\nHän luetteli tätä kuin ulkolukua.\n\n\"Lienette nähnyt hyvin paljon!\" huudahti Marianne.\n\n\"Hoo, maailma on kaltaisensa joka paikasta. Ei siinä ole mitään\nerotusta, vaikka alussa luulee.\"\n\n\"Ai ai, te olette kyllästynyt!\"\n\n\"En suinkaan. Minä olen väsynyt kuulemaan höyryvihellyksiä ja rautatien\nmerkkejä. Minä tahtoisin elää semmoista elämää kuin esimerkiksi te\ntäällä, -- kirjoineni ja itseni kanssa. Se mahtaa tuntua ihmeellisen\nlevolliselta. Minä tahtoisin koettaa, miltä se tuntuu.\"\n\n\"Pidättekö kirjoista?\"\n\n\"Voin sanoa, että minä elän niistä.\"\n\n\"Sinun pitäisi nyt osaaman koko maailma ulkoa, kun olet niin paljon\nlukenut.\"\n\n\"Ohoh, ei ole aikaa mihinkään; elämä on suunnattomasti kasvanut: kun\nelää, ei ennätä lukea, ja kun lukee niin ei ennätä elää. Minä olen\nkoettanut hutiloida molemmin puolin, joka on virhe. -- Joko kokonaan\nkirjakoi tai kokonaan ihminen.\"\n\n\"Hölön tölön!\"\n\n\"Oletteko huomannut, kuinka virkistävästi se vaikuttaa, kun Börje sanoo\ntuon 'Hölön tölön!' Se on kuin yksi ainoa vesiryöppy kylmässä kylvyssä,\nsiitä päästyä täytyy välttämättömästi tulla selville. -- Minä olen\njuuri aprikoinut, vieläkö sinulla oli tapana sanoa siten, aivan tuolla\näänellä.\"\n\n\"Minä opin sen sanomaan sinun tähtesi, ja jos sen nyt kuulet uudestaan,\non se oma syysi: -- se on tarpeellista,\" sanoi Börje leikillisesti.\n\n\"Hjaa, minä jään kyllä aina kaltaisekseni! Vaan sinä olet tullut\nmiehekkäämmäksi. Tahtoisinpa sanoa sinun tulleen Börje Olssonimmaksi\nkuin olitkaan... Rouva Olsson, emmekös ole yhtä mieltä että hän on\nhyvin kaunis mies?\"\n\nMarianne punehtui.\n\n\"Luonnollisesti tulee _minun_ sanoa että hän on kaunis. Sehän kuuluu\nminun velvollisuuksiini.\"\n\n\"Jos minä olisin nainen, olisin minä sitä mieltä kaikista\nvelvollisuuksista _huolimatta_.\"\n\n\"Tietysti!\"\n\nBörje näytti pitävän näitä sanoja oikeina parjauksina.\n\nPauli nauroi ja katsahti häneen:\n\n\"Tai ehkä kiellät olevasi oikea luonnonmukaisen kasvatuksen perikuva?\nJos minä olisin ennustaja, sanoisin minä tulevaisuuden kuuluvan sinulle\nja sinun vertaisillesi. Jumala, kuinka vahva sinä mahdat olla!\"\n\nHän oli mennyt Börjen luokse ja asettanut kätensä hänen olkapäilleen\nkoettaen niitä ravistaa.\n\nBörje antoi pidellä itseänsä, kuten kauniin lapsen vallattomuudet\nannetaan anteeksi.\n\n\"Minä sanon sinulle jotakin, Börje,\" sanoi Pauli heittäytyen eräälle\ntuolille, \"ennenkuin tapasin äitisi, oli minulla soma tuuma.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Näetkös, minun mielestäni oli vallan varmaa, että sinä olit ostanut\nitsellesi suuren maatalon. Tämä oli yhtä välttämätöntä, kuin parran\ntuleminen sinulle. Sinua ei voinut ajatella ilman näitä kahta lisää.\nVaan minä en luullut sinun ennättävän naimisiin vielä. Minä ajattelin\naina: joutavia, hän ei tule valmiiksi.\"\n\n\"No niin, ei suinkaan se tehnyt erotusta, olinko naimisissa vai en?\"\n\n\"Kyllä, näetkös, minä olin ajatellut pyytää luoksesi asumaan koko\ntalveksi.\"\n\n\"Sisään!\"\n\n\"Niin. Tiedätkös, minä olen mielestäni kuin vanha kapsäkki, jota koko\nmaailman rautateiden ja tullien virkamiehet ovat potkineet; sen täytyy\njoko saada olla alallaan tai mennä palasiksi.\"\n\n\"No niin, minkätähden et voi tulla sitten luokseni asumaan, vaikka\nolenkin naimisissa?\"\n\nBörje hypähti pystyyn tuoliltaan, vaan istahti heti taasen.\n\n\"Niinkö luulet! -- Kolmas henki kahden kyyhkyläisen pesässä? Ei, se ei\nsovi.\"\n\n\"Kuherrusaikamme on loppunut jo kaavan sitten; me olemme jo vuoden\nolleet naimisissa.\"\n\nPauli katsahti Marianneen surullisesti ja ilveellisesti.\n\n\"Minun puolestani voitte kyllä jäädä,\" vastasi tämä nauraen.\n\n\"Niin kai, niin. Mutta tunkevaiselta minä näytän joka tapauksessa.\nNuorelle miehelle minä sitä vastoin olisin tullut halutuksi\nseuratoveriksi... Kuulettehan, että kun onnittelen ystävääni, tulee\nsiihen joukkoon aina pieni sivuisku itselleni. Eikä Ola Börjen äiti\nsuinkaan ollenkaan aavistanut, kuinka kovasti hän töyttäsi tätä\nkapsäkkiä puhuessaan naimisesta.\"\n\n\"Kas vaan, tepä olette kohtelias!\"\n\n\"Rouva Olsson, -- löytyy tuskia, jotka tekevät jonkun täydellisesti\nkärsimättömäksi... Minä olin luullut voivani ottaa Börjen siitä, mihin\nolin hänet jättänyt, ja sillä aikaa olette te kaapannut hänet\nhaltuunne. Voinko minä siis olla kohtelias?\"\n\n\"Niin, voittepa sanoa teillä olevan vieläkin yhden syyn jäädä, kun\nhänen seuransa huvittavaisuus on lisääntynyt minun tuloni kautta.\"\n\n\"Oivallisesti, Marianne.\"\n\n\"Älkää minua houkutelko: -- minulla ei ole mitään voimaa vastustaa.\"\n\n\"Minä sanon sinulle yhden asian,\" jatkoi Börje, \"meillä on neljä\nvierashuonetta, ja ellet sinä niistä pidä, on minulla kaksi suurta\nhuonetta tuolla alhaalla sivurakennuksessa; ne ovat olleet meijeristin\nvaralle, vaan kun meillä ei semmoista ole, ovat huoneet joutilaita.\"\n\n\"Minunko kalustettavakseni?\" Hänen silmänsä suurenivat.\n\n\"Niin, ja tapiseerattavaksesi, jos sinulla on halua siihen.\"\n\n\"Hehei! Ja minä saan laittaa kaikki oman pääni mukaan?\"\n\n\"Tietysti. Itsehän saat maksaa.\"\n\n\"Oh, maksut! Niistä en mitään huoli. Kunhan vaan viihdyn.\"\n\n\"Kyllä täällä olo tulee hyvin vaikeaksi teille, joka olette tottunut\nsuuren maailman vaihetuksiin ja huveihin. Te olette tottunut näkemään\nteaatteria, kuulemaan musiikkia ja katselemaan taideteoksia. Te saatte\ntäällä hirmuisen ikävää. Meillä ei ole täällä mitään.\"\n\n\"Minä haluan ainoastaan lepoa, mistään muusta en minä huoli.\"\n\nHän puhui kummallisen hiljaa, vallan toisella äänellä, jossa aina oli\nollut koko puheen ajan leikillisyyttä itse surussakin.\n\nBörje katsahti häneen. Hänen koko olennossaan, jos katseli joko\nvaaleita kasvoja tai käsien velttoutta eli hänen raukeasti kokoon\npainunutta vartaloansa, -- kaikessa ilmautui ylellinen väsymys. Börjen\nvaltasi sääliväisyys. Hän tiesi, kuinka hyvin Paulin kuumeentapainen\nluonne voi jännittää tuota heikkoa ruumista viimeiseen asti,\nantaaksensa sen sitten kerrassaan luhistua kokoon, kuten nyt.\n\n\"Minä olen iloinen, kun tulit tänne, se tekee luullakseni sinulle\nhyvää,\" sanoi hän yksinkertaisella sydämellisyydellään.\n\nPauli, joka oli istunut silmät maahan luotuina, katsahti Börjeen, ja\nensi kerran näki Marianne nämä silmät täydellisesti auki. Hän oikein\nhämmästyi niitä nähdessään, niin kauniit ne olivat; niiden emalji oli\nloistavan sinervä ja niiden väri oli ruskea ja hieno kuin sametti.\nNämä silmät hallitsivat koko tuota hoikkaa ruumista ja noita kapeita\nkokoon pusertuneita kasvoja, sellaisia silmiä ei ollut kahdella\ntuhannesta. Ja näistä silmistä, jotka muutoin taikamaisesti\ntirkistelivät silmäkarvojen välistä kummallisen välinpitämättömällä\ntarkkaavaisuudella, -- niistä loisti nyt hartahin innostus, kun hän\nmelkein lapsellisella reippaudella ojensi toisen kätensä Börjelle ja\ntoisen Mariannelle.\n\nItse se suoruus, jolla hän osasi antautua tuollaisen hellemmän\nmielialan valtaan, osoitti, kuinka vähän hän oli tottunut ojentamaan\nturhaan kättänsä.\n\n\"Börje, olinpa kuitenkin unohtanut, kuinka paljon sinusta pidän! Juuri\ntännehän minun pitikin tulla.\"\n\n\n\n\n9.\n\n\nHeikkohermoisen naisen hehkuvalla innolla ryhtyi Pauli huoneitaan\nkalustamaan. Kaikki piti tapahtuman sukkelaan, nyt heti,\nsilmänräpäyksessä!\n\nMuusta hän ei puhunut, muuta hän ei ajatellut. Hänen tuntui tarvitsevan\noman haluttomuutensa vaivaamana puhaltaa tulta hehkumaan lakkaamatta,\nettei välinpitämättömyys saisi jalansijaa. Hänellä näytti olevan taitoa\nhankkia itselleen puuhaamishalua ja jäntevyyttä. Tämä oli samaa kuin\nkananpoikia höyryllä hautominen: jos yksikin ainoa jäähtyi, olisi\nkaikki haihtuva tyhjiin.\n\nTapiseeraajia kirjoitettiin kaupungista, huonekaluja osteltiin, ja hän\nitse matkusti Kööpenhaminaan hankkimaan, mitä muuta tarvittiin. Ahnaana\nkuin lapsi kokosi hän kaikki ympärilleen, mistä hän piti. Kysyttiinpä\nkoko hänen makunsa ja mielikuvituksensa runsautta kaikkia näitä\nreunuksia, varjostimia, tyynyjä ja mattoja asetettaissa paikoilleen,\npuhumattakaan kaikista niistä taide-esineistä, joita hän oli koonnut\nmatkoiltaan.\n\nNäissä toimissaan oli hän itse kohteliaisuus kokonaisuudessaan, ei\nainoastaan isäntäväkeä kohtaan, vaan kaikille, jotka hänen kanssaan\njoutuivat tekemisiin. Hän ei ollut vielä kolmea päivää ollut Tomtöössa,\nennenkuin palvelusväki piti häntä epäjumalanansa, josta hän sai kiittää\nloppumattomia kohteliaita sanojansa ja juomarahojansa.\n\n\"Puhdasta voittoa on päästä kotiin,\" sanoi hän, \"he ovat täällä sangen\nvähään tyytyväisiä, oikeinpa huomaa etteivät he täällä ole tottuneet\nnylkemään huvimatkailijoita.\"\n\nIlveellisen tarkasti piti hän silmällä, ettei Börje eikä Marianne\nsaaneet nähdä vilaustakaan hänen pesänsä sisäpuolelta, ennenkuin se oli\nvalmis, sillä hän tahtoi oikein nähdä heidän hämmästystään sekä niin\nloistavasti kuin mahdollista näyttää, mitä hän ymmärsi mukavuudella.\n\nJos voi sanoa Pauli Sandellilla olleen jonkinlaista uskontoa, niin oli\ntämä eräänlaisessa sairaanomaisesti kehittyneessä taiteen tuntemisessa.\nSentähden tuskin mikään teos vaikutti häneen niin suuresti kuin\nHamerlingin Ahasveri Roomassa, sillä tätä Neeroa hän ymmärsi.\n\nKuten monta muutakin uskontoa oli hänenkin loppunut -- sen hengen\nsammuttua -- niin että siitä jäi vaan tyhjä kuori sen tunnustajan\nkäteen.\n\nPauli ei ollut koskaan voinut rukoilla yksinäisyydessä, ja nyt --\nsaatuansa kylläksi jumalistaan, nyt halusi hän enemmän kuin koskaan\nnähdä toisten niitä rukoilevan. Hän sai siitä ikäänkuin heijastuksen\nmuinaisesta minuudestaan; -- siinä kaikki, mitä hänellä oli jälellä.\n\nHänessä oli eräänlainen luontoperäinen ominaisuus, välttämättömyys --\nvoimatta sentähden kuitenkaan antautua tykkänään millekään asialle --\njoksikin ajaksi tukehuttaa luonnollisen epäilemisensä ja antautua\njohonkin mielialaan, vaikka tiesikin sen iän lyhyyden. Sentähden täytti\nhän kaikki mielitekonsa, ja se innostus, joka hänen näin onnistui saada\naikaan, oli parahiksi niin suuri, että hän sai siitä sen määrän\npontevuutta, kuin hän tarvitsi pystyssä pysyäkseen.\n\nEräänä päivänä Syyskuun loppupuolella sanoi Pauli päivällispöydässä:\n\n\"Arvoisat läsnä-olijat, kunnioittakaa minua siten, että tänä iltana\nkello puoli seitsemän astutte alas minun pieneen pesääni juomaan\nlasillisen minun huonejumalieni onneksi.\"\n\nKutsumukseen suostuttiin leikkiä laskien, ja kun oli pöydästä\npoistuttu, kuiskasi Marianne Börjelle:\n\n\"Emmeköhän hämmästytä häntä siten, että esiinnymme juhlapuvussa.\"\n\nPaulin tarkka korva oli kuullut kuiskauksen. Hän ei ollut kuitenkaan\nsiitä millänsäkään, kääntyi ainoastaan poispäin vetäen huulensa\npilkallisimpaan hymyynsä. Selvää oli hänestä, että tuo salainen\nkiihottaja oli Mariannen kärsimättömyys saada näyttää kuinka hän\nymmärsi pukeutua, ja se keksintö, että kaiken piti käydä pilan muodossa\nsekä että Börjekin asiaan suostuisi, oli ainoastaan tekosyy, jolla hän\nkoetti peittää asian oikean laidan. -- Vai niin, hän tahtoi suurentaa\nhänen silmiänsä -- eurooppalaisen! -- Hän oli väliä liiaksi\nharjaantunut, ollakseen sitä huomaamatta.\n\nMarianne oli käärinyt ympärilleen avaran kappansa pihan yli mentäessä.\nPimeätä oli ja kävi tuuli, eteenvedettyjen akkunavarjostimien takaa\npilkoitteli valoa.\n\nHeidän päästyään pieneen etehiseen, päästi Marianne kappansa sukkelaan\nauki, ja Börjen sitä pannessa naulaan avasi Pauli oven.\n\nVärjättyjen lamppujen valo virtasi heitä kohden ja Pauli oli ottanut\nosaa heidän pilaansa ja pukenut itsensä hännystakkiin.\n\nTervehdittiin teeskenteleväisesti ja sirosti ja naurettiin, kun oli\nkeksitty kokonaisuudelle näin juhlallinen ulkomuoto.\n\nMarianne oli vaatetettu samaan pukuun, joka hänellä oli ollut Follmerin\ntanssijaisissa; ja kun hän sitä sen koommin ei ollut käyttänyt, oli se\ntäydellisesti kuin uusi. Koska Marianne tiesi, kuinka mainion hyvin se\njuuri sopi hänelle, oli hän valinnut tämän puvun; ehkei koko talvena\nmuutoin olisi tullut muuta tilaisuutta sitä näyttää. Mutta kuinka\nolikaan, tuntui kokonaisuus liian paljo naamijaisilmestykseltä ja liian\nvähä todelliselta ilolta; Mariannen ei ollut hyvä olla alastomine\nkäsivarsineen ja paljaine kauloineen. Lisäksi oli Paulin silmäyksessä,\nkun se nopeasti tähystellen kulki ylhäältä alas, jotakin, joka tuntui\nhänestä yhtä vastenmieliseltä, kuin jääkylmä käsi olisi häntä sivellyt.\nHän tunsi, ettei tältä tuntijasilmältä jäisi näkemättä yhtäkään ainoata\nhänen vikaansa. Siinä ei ollut mitään lämpöä, ei mitään armoittelua, ja\nhänelle juolahti paikalla mieleen, että hänen olkapäänsä olivat liiaksi\nkorkeat, hänen ryhtinsä liiaksi vallaton, hampaat pienet ja tummat, iho\nliiaksi raukea ja silmät reunoistaan punaiset. Hänen täytyi ajatella\ntätä juuri nyt kun hän oli esiytynyt kaunottarena. Hän ei voinut tehdä\nainoatakaan liikettä tuntematta ahdistusta: hänestä tuntui kuin hän\nkatselisi itse itseänsä jonkun toisen kylmillä, arvostelevilla\nsilmillä. Vaikka hän näytteli osansa niin hyvin kuin taisi, tiesi hän\nkuitenkin koko ajan, ettei saanut matkaan mitään toivottua loistokuvaa.\n\nPauli sitä vastoin hallitsi koko asemaa. Börje oli myös huoletonna; hän\nnäytti olevan kaikesta hyvillään.\n\nTervehdittyä katsottiin huoneita.\n\nMitä Marianne oli ainoastaan hämärästi aavistanut huonettaan\nsisustaessaan, oli täällä pantu täytäntöön. Täällä oli mitä\nmiellyttävintä hän koskaan oli ajatellut itsellensä, vaan ei mitään\nhäikäisevää, ei mitään silmiin pistävää; kaikki oli sopusuhteista,\nkaikki oli kohtuullista, pyöreätä, sievää.\n\n\"Luuletteko minun huonejumalani viihtyvän täällä?\" sanoi Pauli\npehmeällä, vienolla äänellään.\n\n\"Minä en voi sanoa teille mitään kohteliaisuuksia. Ne olisivat vallan\nkömpelöitä tämän kaiken rinnalla. Mutta minä _voin_ nauttia siitä, mikä\non kaunista.\"\n\nMariannen käytökseen oli ilmautunut jonkinlaista nöyryyttä, jolla ei\nollut mitään yhteyttä sen tarkoin mietityn vaatimattomuuden kanssa,\njoka oli hänen keikailemisensa pääaineksia. Tämä ei ollut vapaaehtoista\narkuutta. Hän tunsi olevansa kummallisen ujo tämän miehen\nläheisyydessä. Olipa, kuin tämä väsynyt, välinpitämätön katse olisi\nkatsonut suoraan hänen sydämeensä ja nähnyt sen kaikki ajatukset.\nNiillä ei ollut mitään piilopaikkaa.\n\nBörje ei huomannut mitään. Hän kulki haarat hajalla ympäri tähystellen\nkaikkea. Silloin tällöin teki hän jonkun kysymyksen, suoraan ja\nujostelematta. Hän oli aivan varma käytöksessään, yksinkertainen ja\nluonnollinen. Marianne omassa pulassaan piti tätä tyyneyttä melkein\nsuurena ansiona.\n\nBörje ei voinut kylläkseen katsella paria espanjalaista vesimaalausta.\n\n\"Tuo on kummallista, tuo on kummallista,\" sanoi hän ihaillen, \"kuka nuo\non piirustanut?\"\n\n\"Enkö ole sinulle opettanut, ettei väreillä piirusteta,\" nauroi Pauli.\n\"Nämähän ovat vesimaalauksia, ja näethän sinä nimetkin.\"\n\n\"Vai niin. Onko hän sama, joka on kirjoittanut matkakertomuksiakin?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Sepä oli hupaista. Mistä olet nuo ostanut?\"\n\n\"Englannista.\"\n\nJa niin kävi pitkin matkaa; Börje tahtoi saada selkoa kaikesta. Ja\nPauli näytti olevan oikein tyytyväinen, kun sai hänelle selittää.\nMarianne sitä vastoin ei mitään kysynyt, hän pelkäsi näyttävänsä\ntyhmältä ja tietämättömältä.\n\nMuun muassa oli jäljennöksiä kuuluisista veistoteoksista,\nroomalaiskuosisista bronssiastioista, sekä joukko ylellisyyskapineita.\n\n\"Muistoja matkoiltani.\"\n\n\"Täällä kuljetaan vallan kuin museossa\", sanoi Börje, \"mahtaa tuntua\nihmeelliseltä, kun on nähnyt niin paljon.\"\n\n\"Oh, enpä tiedä. Olisin toivonut voineeni katsella niitä yhtä\nvälittömästi kuin sinä; siinä olisi ollut toista nuorteutta!... Missä\ntahansa olen ollut, on mulla aina ollut muassani tämä kirottu oma\narvosteluni, joka hävittää kaiken. Vaan itsestään ei pääse koskaan\nvapaaksi, kun on kerran saanut itsensä niskaansa... Niin, ja toiseksi\nolisin halunnut sinun tervettä muistiasi. -- Rouva Olsson, oletteko\nhuomannut, minkälainen muisti Börjellä on.\"\n\n\"Niin ... en tiedä. Kyllä luullakseni on se tavattoman hyvä.\"\n\n\"Hyväkö? Siinä on vallan liiaksi vähä sanottu. Jos hänelle jotain\nkertoo, on se samaa, kuin piirtäisi sen kivitauluille. Minun muistini\non kuin vesi: -- siihen kuvastuu kaikki eikä siinä pysy mikään.\"\n\nKun kaikki oli katseltu, istahdettiin pieneen vastaanotto-huoneeseen,\njoka noja- ja lepo-tuoleineen, tyynyineen ja mattoineen oikein\nhoukutteli levähtämään.\n\nLaseja sekä pulloja oli valmiina pöydällä ja Pauli itse piti huolta\ntarjoamisesta.\n\nBörje katseli istuessaan kuinka hän avasi teräslankoja. Noin pienet,\nvalkeat kädet! Niissä ei olisi luullut olevan voimaa ollenkaan.\n\nSamppanja vaahtosi ja helmeili kirkkaissa pikareissa, jotka nekin\nmuotonsa puolesta jälittelivät vanhanaikaista kauneudenaistia. Börje\nkiintyi erittäin niitä katselemaan. Roomalaisia kemuja esittävässä\ntaulussa oli hän nähnyt jotain sellaista.\n\nMonivärinen valo, ylellisyys, kummallinen hiljaisuus, joka syntyi kun\npuhe vaan hetkeksikin taukosi, -- kaikki teki Börjeen syvän\nvaikutuksen. Hän kuvaili olevansa kaukana Tomtöstä. Kokonaisuus oli\nhänestä kuin tuntematonta tuoksua, jota hän ahmi keuhkoillansa. Ei ilo,\nvaan surumielisyys hänet valtasi.\n\nPauli seisoi pöydän ääressä ja nojautui toiselle kädellensä sitä\nvastaan, nostaen toisella hitaasti lasiansa katsellessaan kohoovien\nhelmien kimaltelevaa leikkiä siinä.\n\nLampun valo heijastui kuin iltarusko hänen pieniin, vaaleisiin\nkasvoihinsa ohuine huulineen ja ikäänkuin tushinvärisine\nkulmakarvoineen.\n\n\"Minulla on mielessäni sana, jota sinä, Börje, et luullakseni ymmärrä,\"\nsanoi hän luomatta silmiään ylös, \"ja se sana on _väsymys_. Kuuman\nleikkuupäivän perästä, kun sinä olet ollut vaatteissasi kello neljästä\naamulla ja pistellyt lyhteitä aumaan kilpaa renkien kanssa, voi kyllä\nsattua, että tunnet olevasi vähän väsyksissä. Et paljo -- tietysti --\nmutta vähä. Ja sinä olet heittäytynyt sänkyysi ja nukkunut heti. Kun\nsinä sitten heräsit seuraavana aamuna, olit sinä ainoastaan entistäsi\nvahvempi. Oliko se väsymystä? -- Se on melkein samaa, kuin mitä täällä\nsanotaan tuuliaispäästä, sillä tuuli voi joskus heittäytyä iloiseksi:\nnimi on tunnettu, vaan ei asia, sentähden käytetään nimeä väärin. Mitä\nsinä kutsut väsymykseksi on tuo suloinen ominaisuus koota uusia voimia,\nei muuta mitään. Se on ihmeteltävin ruumiin ja sielun tasapaino, johon\nluonnon mestarikäsi on kaiken sovittanut paikoilleen ja josta tiedolla\nei ole mitään hutiloimisen kautta turmeltu. Kiitä Jumalaasi Börje! --\njos sulla semmoinen on... Kuuleppas, toisenlaista väsymystä on\nolemassa; se on meidän vuosisatamme suurena kirouksena -- vainoavana,\nhermoja vaivaavana väsymyksenä, joka ei mihinkään lepoon tyydy,\nsentähden että se ei _voi_ levätä, -- sentähden että se on sen\nominaisuuden kadottanut. Tantalus taisi siitä puhua, hän niin, ja me\nkulttuuri-ihmiset olemme kaikki hänen lapsiansa. Tavoitella, ja\ntavoitella tyhjää olemattomuutta, ei ole mitään, niin kauvan kuin\n_uskoo_ sen olevan todellisuuden. Vaan tavoitella sitä, kunnes kaikki\njäsenet uupuvat, jännittää viimeistä voimapisaraansa -- kuihtuneinta\njäännöstä, mikä jollakulla on -- ja tavoitella sitä vielä sittenkin,\nvaikka päivän selvästi tietää sen olevan tyhjyyttä kaikki tyyni, --\nsiitä, Börje, siitä kannattaa jotain puhua!... Kun tarvitsee ainoastaan\nheittäytyä rannalle nukkumaan, ja vaan nukkumaan, vaan ei voi saada\nitseänsä siihen taipumaan, vaan tavoittelee vielä tuota samaa\npetollista tyhjyyttä ... heikommin, heikommin, vaan aina samalla\nmielettömällä halulla...\"\n\n\"Sinä puhut hulluja, Pauli.\"\n\n\"Rakas onnellinen luonnon lapsi!\" -- Pauli nauroi heleällä äänellä. --\n\"Jospa tietäisit, kuinka minusta tuntuu hyvältä nähdä sinua! -- Pane\ntyytymättömyys kasvoistasi ja ole iloinen. Minä tuon tämän juomauhrin\nhuonejumalilleni ja rukoilen samalla, että syystä voisin kirjoittaa\noveni yläpuolelle: _tässä lepää_ --\"\n\nHän täytti lasit jotta vaahto kohisi. Malja juotiin.\n\n\"Kas noin! Kerranpa sitä avataan sisällisen tunteellisuuden varaläppä\",\nsanoi Pauli heittäytyen tuolille, \"vaan älkää uskoko -- jalo rouva --\nettä kaikessa on tarkoitusta, mitä minä juttelen, vaikka se tuntuu\nhiukan syvämietteiseltä. Börjeä ei siitä tarvitse muistuttaa; hän\ntuntee minut.\"\n\nBörje ei vastannut mitään, ei kieltänyt eikä vahvistanut. Hän istui ja\nkatseli vaan huonetta ympärillään.\n\n\"Pauli, olen ajatellut yhtä asiaa\", sanoi hän. \"Loistoa ja\nylellisyyttä, ja kaikkea muuta sellaista romua, vihaan minä kaikilla\nmuilla vaan en kun sitä on sinulla. Kuinkahan sen laita on? Minun\nmielestäni on, kuin sinulla olisi suurempia oikeuksia, kuin muilla\nihmisillä. Tämmöiseen\", -- hän ojensi kättään, \"tämmöiseen näytät sinä\nolevan syntynyt.\"\n\n\"Rouva Olsson -- papyrossi, suvaitsetteko? Vai ette. Hauskaa on, kun\nnaiset tupakoivat. No mutta sinä, Börje? -- Niin, en tiedä kuinka asian\nlaita on. Minä luulen sen johtuvan siitä ajasta jolloin sinä ensin teit\nminun kanssani tuttavuutta: sinä olet tottunut näkemään minua\nerinlaisena kuin toisia, köyhempänä tai rikkaampana, kuinka tahtoo\notaksua. Minä luulen samettimekon sen tehneen, sekä minun laihojen\nposkieni. Sinä opit suvaitsemaan minua enemmän kuin toisia.\"\n\nHänen ruskeat silmänsä saivat kauniin, avonaisen katseen ja hän puhui\nsangen matalalla äänellä, kuten aina, kun hän heltyi.\n\nSitten muutti hän äkkiä puheainetta ja rupesi kertomaan kaikenlaista\nmatkoiltaan Börjen äärettömäksi huviksi.\n\nVaan koko ajan katseli hän Mariannea, ei kiusallisesti, ei edes\ntarkkaavasti, vaan välinpitämättömästi, kuten joku ajattelematta\nkatselee taulua istuessaan. Nuo heleän väriset käsivarret ja tuo pyöreä\nkaula eivät vaikuttaneet häneen enempää, kuin jos ne olisivat olleet\nkivestä. Marianne kirosi sydämessään tätä hametta, joka ei voinut\nsuojella häntä näiden älykkäiden, kirkkaiden silmien edessä, joista\nvilkas ja terävä ymmärrys loisteli, joka pakotti häntä häpeämään niitä\nperiaatteita, joita hän ei edes tunnustanut omikseen. Hän tunsi\nolevansa varsinaisessa ahdistuksessa tietäessään, että Pauli\njonkinlaisella sivuhuvituksella istuessaan katseli, kuinka töin tuskin\nMarianne voi näyttää iloiselta.\n\nTässä silmänräpäyksessä Marianne tunsi kammoa häntä kohtaan.\n\nAlakuloisen mielensä täydellinen salaaminen ei tahtonut olla hänelle\nmahdollista, vaan hän ponnisti voimiansa pelastaakseen sillä tavalla\nvähäiset pirstaleet siitä itseluottamuksesta, joka hänet oli pettänyt.\n\nÄkkiä kumartui isäntä hänen puoleensa ja hymyn välkkyessä mustien\nsilmäripsien välistä ojensi hän kättään ja lausui hemmoitellun lapsen\näänellä:\n\n\"Saanko pyytää tuota viuhkaa!\"\n\nTämmöisiä kummallisen nopeita ja kuitenkin pehmeitä käänteitä ilmaantui\nhänen käytöksessään.\n\nMarianne päästi viuhkan siteestä ja antoi sen hänelle\n\nPauli oli hetken vaiti katsellen viuhkaa polvillaan ja silitellen sitä\nhiljaa hoikilla sormillaan, kuin olisi hän tahtonut tunnon kautta\nnauttia plyymireunustuksen pehmeydestä.\n\n\"Kuinka kummallisia mielialoja voi johtua tämmöisestä pikkukapineesta,\"\nsanoi hän matalalla, hyväilevällä äänellään, jolla oli tottelevan\nsoittokoneen koko hurmaava tunteellisuus, -- \"oletteko huomanneet,\nkuinka unelman kaltainen ihastus on siinä, että muisto tuo jotakin\nmieleen? -- ei niin että ajatellaan jotakin varmaa tai nähdään joku\ntapaus, vaan siten että joku kokonaisuus vetäytyy jonkun\nmielikuvituksen ohitse. Kierkegaard sanoo: _Muistutteleminen ei\nsuinkaan ole samaa kuin muistaminen_. Jos minä saan käyttää hänen\nlausetapaansa, niin sanoisin itselläni olevan huonon muistin, vaan että\nminulla on harvinainen kyky tilaisuuksien mukaan muistutella semmoista,\njonka jo kauvan sitten olen unohtanut... Mutta sanokaapas, eikö juuri\nsiinä ole ihmeellistä viehätystä?... Tavallisesti vaan joku mitättömyys\nsen herättää, -- vieläpä joku paljas tyhjyyskin, vaan joka mielialansa\nkautta vie ajattelijan entiseen tunnemaailmaan takaisin, tosin vaan\nsilmänräpäykseksi, mutta hengen muodossa, -- vapaana kaikesta karkeasta\nja painavasta. Se on ainoastaan tuoksua: varjo olleesta; -- tahtoisinpa\nsanoa menneisyyden sielu, sen sisin ajatus... Oletteko sitä\nhuomanneet?\"\n\nHän vaikeni, vaan ei vastausta odottaen, eikä kukaan vastannutkaan.\n\n\"Minulle ovat nämä muistuttelut olevaisia rakkaampia. Kun niitä\nvähimmin odotan, niin tulevat ne hiipien; ne liukuvat edelleen, kuin\ntaikalyhdyn kuvat seinällä, ja silloin tunnen minä jotain hyväilevän\nlempeätä. Ajatusta se ei ole, pikemmin on se aistien raskasmielisyyttä.\nSe on aivan kummallisesti kudottua siitä, mitä mulla on ollut ja mitä\nkaipaan, ylellisyydestä ja puutteesta... Luulenpa sen olevan minulle\nsuuremman arvoista kuin ilon. Ilossa on liiaksi väliä eri aineksia:\nminä en viitsi sitä ollenkaan ottaa vastaan.\"\n\nMarianne veti henkeänsä syvempään kuin ennen, eikä hän olisi henkensä\nhinnastakaan tahtonut luoda silmiänsä ylös. Tuo ääni, tuo ääni!\n\nSemmoista on kuulla tuttua säveltä, tietämättä mistä se on muistiin\ntarttunut.\n\n\"Ha, ha, ha! Nauraisinpa aika tavalla, jos kohtaisin jonkun, joka\ntunteellisuudessa vetäisi minulle vertoja!\" -- Hän heitti päätänsä\ntaaksepäin ja nauroi hiljaista nauruansa, kuten hänen oli tapana.\n\n\"Minä olen hullusti rakastunut viuhkoihin,\" -- hän levitti sen\ntottuneella liikkeellä ja katsellen siihen alas, -- \"viuhka on\noikeastaan se ainoa, jota minä kadehdin naisilta. Miehen kädessä se ei\nkoskaan näytä miltään; sen laita on samoin kuin rannerenkaankin: siitä\njoutuu narriksi... Kiitoksia... Käsittämätöntä on kuinka paljo älyä voi\npiilottaa yhteen viuhkaan; melkein enemmän kuin yhteen päähän --\nvälistä.\"\n\nHän antoi viuhkan takaisin kumartaen kohteliaasti vaan iva\ntunteellisissa suun sopissa.\n\n\"Koetelkaapas näin omituista pehmeyttä,\" -- hän siveli kädellään ilmaa\nkuin olisi hän siinä tuntenut viuhkavaatetusta, \"se muistuttaa minulle\njostakin, jota en enää koskaan näe. Minusta on kuin kuuluisi pari\npehmeitä kenkiä astelevan matolla.\" -- Hän sulki silmänsä. -- \"Vuoden\nperästä muistan ehkä tätä iltaa samalla tavalla, minä tarkoitan, vähä\nsillä mielialalla, joka nyt on kotelossaan, ja joka vasta todellisuuden\nmentyä saa siipensä. Silloin muistan minä tätä pientä pesää.\" -- Hän\nkatseli ympärilleen. \"Oikeastaan on nyt kaunis ilta. Eikös ole?\"\n\n\"Hyvin kaunis.\" Marianne puhui yksitoikkoisesti ja katsellen alas\nviuhkaansa. Tämä hänen ujo, vaatimaton käytöksensä loi jotain\nlapsellisen nuorta hänen kehittymättömiin kasvonsa juonteisiin; hän oli\nnyt melkein kaunis, kun häntä kiusasi tunne, että oli ruma.\n\n\"Sinun pitää naida uudestaan, Pauli,\" sanoi Börje, \"johan sitte on\nkauvan aikaa kulunut kun sinun vaimosi kuoli, eikä sulla ole siitä\nmitään hyötyä, että kuljet kuin mikä jöröjukka ihmisistä erilläsi.\"\n\n\"Minulla ei ole nyt juuri valmista rakkautta.\"\n\nTuo oli kuivaa ivaa, joka ei huolinut olla edes pistävä, vaan ilmaisi\nainoastaan haluttomuutta. Mariannesta oli, kuin olisi hän ollut ilkeän\nvanhan ukon edessä.\n\n\"Täällä kotonakin puhutaan eroamisesta kun sanotaan toiselle\njäähyväiset,\" sanoi Pauli, kuin ei välillä olisi mitään tullutkaan\nlausutuksi, jatkaen edellistä puheainettansa. -- \"Oh, mitä se on, kun\nerotaan Eslöfvissä ja tavataan ehkä taas Tukholmassa? Tiedetään, että\nainakin _voidaan_ taas tavata, voidaan antaa tietoja toiselle, löytää\ntoisensa, -- jos tahtoo. Vaan mannermaalla...! Kuten muuttolinnut\njonossa tulevat ne idästä ja lännestä, tuntevat tämän vieraan linnun\nsukulaisekseen, tapaavat toisensa kuin pitkän eron jälkeen, ymmärtävät\ntoisiansa, iloitsevat... Ja kun heitetään hyvästi, ei tiedetä,\nnähdäänkö enää koskaan näitä kasvoja tai kuullaanko tätä ääntä, ja\nkukin tuntee kuin tuskaa, ensikerralla, -- suurta autiota tyhjyyttä.\nMutta siihen totutaan. Opitaan niin vähitellen sanomaan hyvästi, noin\nkun tuolla ulkonakin sanotaan. Ja joka kerta tuntuu se helpommalta.\nKukin huomaa sen niin täytyvän olla, missä elämä on kehittynyt\nsuureksi.\"\n\n\"Minua se ei miellyttäisi,\" sanoi Börje.\n\n\"Sinä tottuisit siihen, jos eläisit minun elämääni.\"\n\n\"Sitä en tahdo.\"\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Pauli näytti, kuin olisi hän puhunut\ntulematta ymmärretyksi, -- väliä tyytymättömältä, vaan haluttomalta\nvaivata itseänsä enää. Äkkiä loi hän silmänsä vilkkaasti ylös:\n\n\"Meillä on liian vähän opittu arvossa pitämään flirtatsioonia.\n\n\"Mitä sinä tarkoitat flirtatsioonilla?\" sanoi Börje.\n\n\"Nyt panet minun pussiin: ruotsissa ei ole oikeastaan vastaavaa sanaa.\"\n\n\"Tarkoitatko sinä tyttöjen ympärillä liehumista tai kurttiisia?\" sanoi\nBörje.\n\n\"Hirmuisen raskas sana niin hienolle käsitykselle. Yhtä hyvin voit\nampua kolibrin kanuunalla.\"\n\n\"Se on melkein samaa kuin _hienonnettu kiinni-ottaminen_, se tulee\nasiata likemmäksi,\" sanoi Marianne, joka veti suutansa nauruun. Tässä\noli hän tutulla alalla: naisromaaneissa kyllä tiedettiin, mikä\nflirtatsiooni oli.\n\n\"Tuo kuuluu niin hitonlaisesti poroporvarilliselta,\" huomautti Pauli\nvirnistellen, \"mutta antakaapas minulle sana, joka loistaa auringon\npaisteessa ja katoaa, joka vastaa jotakin, jota ei koskaan ajatella\nottaa kiinni eikä pitää käsissä.\" -- Hän piteli kättään yhdessä kohden\nilmassa ravistellen sitä hieman ja katseli pää alaspäin kulmakarvojensa\nläpitse, kuin olisi hän tyhjässä avaruudessa keksinyt sen sanan, jota\netsi. -- \"Se on samaa kuin älyn etevä leikki sen kanssa, joka peittää\nkeskinkertaisuuden, se täyttää hetken, tuottamatta sille mitään\nraskautta... Se on tyhjyys, joka uudistuu kuitenkin joka silmänräpäys.\nKen ei tiedä mitä flirtatsiooni on, hän ei tunne naisiakaan.\n\n\"Minä kutsun sitä kurttiisiksi joka tapauksessa,\" sanoi Börje\nvakavasti.\n\n\"Voi, ei, ei, ei! Sinä tahdot tehdä sen kokonaan liian tuntuvaksi ...\nkäsin kosketeltavaksi. Mutta löytyyhän sitä paljo muutakin, jota sinä\net voi saada käsiisi. Ajatteleppas vaan istuvasi suljettuna suureen,\nvallan sysimustaan huoneeseen. Sinä et näe mitään -- ainoastaan mustaa\npimeyttä. Mutta pienimmästä oven raosta voi päästä auringon säde\nsisään. Se leijailee tyhjyydessä, ilman jalansijaa. Ja tuo säde vetää\nkatseen puoleensa. Sinä istut ja tuijottelet siihen. Ja sitten sinä\nkerrassaan huomaat tämän sanan! Se tanssii siinä, se laskee ja nousee,\nse on ainoastaan auringon tomua -- pölyä -- vaan koskaan et sinä ole\nnähnyt niin montaa väriä heijastavaa timanttia, kuin nuo tuossa, siinä\non kokonainen leikkivä maailma. Sinä iloitset siitä, vaan sinä et voi\nsiihen tarttua kiinni, etkä myöskään luule sen olevan mitään... Se on\najankulutusta sinun yksinäisyydessäsi, kimalteleva tyhjyys --\nflirtatsiooni.\"\n\n\"Semmoisella hienot ihmiset huvittelevat, kun ovat liian hienoja työtä\ntehdäkseen. Sillä _ei ole_ mitään arvoa!\"\n\n\"Sampanjan vaahdolla ei myöskään ole mitään arvoa, eikä sitä kuitenkaan\njuoda sen ollessa väljähtynyttä ja kuollutta. Elämä myös tarvitsee\nhelmiä ja vaahtoa.\"\n\n\"Kyllä niin, hienoja ihmisiä varten.\" -- Börjen ääni tuntui vihalta ja\npisteliäältä.\n\n\"Ohoh. Monta sopimatonta avioliittoa solmitaan, vaan sentähden ettei\ntiedetä, että flirtatsiooni on seurahuvitus aivan kuin krokettipeli ja\npanttileikit. Niin lempo soikoon! Täällä kotona pannaan kaiken nimeksi\ntuo suuri sana _rakkaus_ ja mennään sen vuoksi naimisiin. Tyhmyyksiä!\"\n\n\"Minkä p--run tähden sitä sitten pitäisi naiman?\" Nyt oli Börje\nsuuttunut.\n\nPauli kohautti olkapäitänsä kuin pariisilainen: ellet voi pysyä\ntyynenä, niin en tahdo puhua sinun kanssasi.\n\nBörjen harmi taisteli hetken sävyisyyden kanssa.\n\n\"Niin, sinulle mahtaa se sopia vallan hemmetin hyvästi,\" sanoi hän\nnauraen, \"sen kyllä käsitän.\"\n\nPaulin silmistä loisti koirankurisuus.\n\n\"Luonnollista on, että minä sentähden sodinkin sen puolesta.\"\n\nMarianne olisi tahtonut luoda silmänsä ylös, näyttääkseen Paulia\nymmärtäneensä. Hän oli iloissaan kuin olisi Pauli löytänyt yhden hänen\nomista ajatuksistaan ja antanut sille muodon. Vaan hän ei rohjennut: --\nhän katseli noin kylmästi, kuin olisi hän sanonut hyvin tietävänsä,\nettä Marianne oli tahtonut ihastuttaa kahdella valkealla\nkäsivarrellaan, vaan istui nyt toiveissaan pettyneenä.\n\n\"Mutta se tekee jokaisen hengellisesti köyhäksi,\" sanoi Börje.\n\n\"Ei suinkaan. Kukin saa vaihdossa kymmenkertaisesti,\nkakskymmenkertaisesti enemmän kuin muuten. Flirtatsiooniin tottumalla\ntulevat keskinkertaisimmatkin naiset johonkin määrin miellyttäviksi.\nNiin kiihottavaisesti vaikuttaa se sieluelämään. Sinä et voi\nuskoa, kuinka valppaaksi tulee näistä pienistä paraati- ja\nhyökkäystempuista...\"\n\n\"Minä en siitä huolikkaan! Sinä rupeat aina leikkiä laskemaan, kun minä\npuhun täyttä totta.\"\n\n\"Ei se ollut leikkiä. Annappas nyt kuulua mitä sinulla on vastaan\nsanomista!\"\n\n\"Niin, minä tahdoin vaan sanoa, että kyllä minä ymmärrän, että nuoret\nihmiset maailmaan päästyänsä ovat kuin varsat laitumella: he luulevat\nkoko elämän olevan leikkiä. Silloin tietysti rakastutaan vähä oikealle\nvähä vasemmalle. Tuo on aivan kuin olla pitääkin, sillä ei kellään ole\nsemmoista onnea, että kaappaisi oikean paikalla, eikä siellä ole\nymmärrystä valita. Jos silloin menee ja tekee sitoumuksen koko elämän\najaksi, -- olisi se kai tyhmyyttä. Senhän kautta me toki kaikki olemme\nkulkeneet, eikä siinä ole mitään hävettävää.\" -- Hän hymyili ja\nsilmäili Mariannea. -- \"Mutta kun sitten tapaa jonkun, josta voi\noikein pitää, niin silloin pitää käydä kiinni, eikä houria mitään\nflirtatsioonia ja mitä kaikkea sinä siinä olet istunut puhumassa. Sillä\njollei niin tee, menettelee samalla tavalla kuin olisi päästänyt\nkäsistään solmun jossakin köydessä, sitten soljuu se eteenpäin niin\nhirmuisen nopeasti, ettei voi pitää varalta kuinka pitkältä sitä vetää.\nJa sitten voi sattua, ettei sellaista solmua enää tulekkaan, josta\nvoisi pitää kiinni.\"\n\n\"Entäs sitten?\"\n\n\"Niin, sitten kun on jaellut itsensä tuhansiin pieniin palasiin, ei voi\nkoskaan enää tulla kokonaiseksi, ja sitten ei _voi_ pitää kenestäkään\noikein, vaikka kuinka mielellään tahtoisi, vaan haluaa aina vaan uutta\nja uutta. Ja joka kerta kun jotain uutta saa, tulee se aina enemmän\nentisen kaltaiseksi, ja lopuksi on kaikki tyyni vanhaa. Eikä siitä\nhuolita, vaikka se heitettäisiin kintuille perässä. Ja sitten ollaan\nyksin, ja sitten muka on tuo kaikki kuluttanut ihmisen, joka vaan\najelehtii sinne tänne kuin ohjaamaton pursi. -- Niin, enhän tiedä,\nkuinka tuon lentävän hollantilaisen laita on, vaan minun mielestäni\nvivahtaa hän vähä samaan sorttiin. Varo itseäsi vaan, Pauli.\"\n\nBörje nauroi sangen pilkallisesti ja toinenkin tuli suutansa vetäneeksi\nhymyyn katsoessaan noihin vaaleihin, iloisiin silmiin, jotka näyttivät\nolevan tyytyväisiä koko maailmaan.\n\n\"Niin -- rouva Olsson -- tämmöisiä me olemme: kiistelemme päivästä\npäivään ja tulemme siitä aina vaan paremmiksi ystäviksi. -- Mutta älä\nluule, että olet todistuksillasi kumonnut mielipiteeni.\"\n\nAika oli jo käydä illalliselle.\n\nMarianne, päästyään päärakennukseen, kiirehti huoneeseensa vaihtamaan\ntuota vihattua hametta jokapäiväiseen pukuunsa. Hän tunsi erehdyksensä\nkautta alentuneensa niin paljo Paulin silmissä, että asian\nparantamiseksi tarvittiin pitkiä ponnistuksia, ja niin ankaran\nkolauksen sai hänen itseluottamuksensa, että hän melkein\nmielikuvituksessaan luuli näkevänsä, kuinka hän vanhentui. Mutta sama\nse, Pauli saisi joka tapauksessa katsella häntä toiselta kannalta, kuin\nhuono-onnisena keikailijana. Sen päätti hän saada aikaan. Pauli saisi\nnähdä, ettei vielä tuntenut Marianne Björkiä, joka vielä olisi hänen\npakottava pyytämään mielessään anteeksi tämän illan tähden.\n\nNäitä ajatellessaan oli hän muuttanut pukua. Hän sitoi vyötäisilleen\npienen esiliinan, joka mustan hameen päällä näytti sangen\nyksinkertaiselta ja vaatimattomalta. Pauli saisi nähdä koko asian\nolleen vaan leikkiä, -- ettei Marianne ollut tahtonut saattaa häntä\nhämilleen, ei tavoitellut hänen ihailuaan.\n\nHän järjesteli hienot hiuksensa, jotka keveinä kuin utu laskeutuivat\nhänen otsalleen ja kaulaansa; sitte katsahti hän vielä kerran\nkuvastimeen vakautuakseen, että hän sieltä näki nuoret kasvot\nlapsellisine juovineen.\n\nHän saisi nähdä -- tämä kaikkeen kyllästynyt herrasmies! -- ettei\nMariannen tarvinnut virittää ansoja häntä varten sekä ettei Marianne\ntietänyt missään pettyneensä.\n\nSinä iltana oli hän ystävällisempi Börjeä kohtaan, kuin hän oli ollut\nmoneen aikaan, ja kun Börje myöhemmällä sanoi hänelle hyvää yötä,\npidätti Marianne häntä saadakseen jutella Paulista. Börje tunsi ehkä\nparemmin hänet kuin Marianne, vaikkeivät olleet nähneet toisiansa\npitkään aikaan. Ja joka tapauksessa ei hän voinut jättää asiata\nsilleen: hänen täytyi saada puhua Paulista.\n\nNiin suuresti oli Paulin kummallinen käytös vaikuttanut Marianneen.\n\n\"Kuules, Börje, minkälainen hän oikeastaan on? -- Marianne kysyi tätä\nniin huolettomasti, kuin vaan saadakseen jostakin puheen ainetta.\n\n\"Niin, sen sanon sinulle: hän teeskentelee naisten tähden; ne ovat aina\nolleet hupsuja hänestä pitämään, ja siten on hän tullut tuommoiseksi.\nHän ei ole tyytyväinen kauvemmin kuin häntä katsellaan. Mutta se kyllä\nmenee ohitse, kun hän on tottunut sinuun. Alussa hän luonnollisesti ei\nvoi pitää aisoissa vanhaa ilveilemistänsä, vaan älä ole siitä\nmilläsikään, kyllä se haihtuu sitten.\"\n\n\n\n\n10.\n\n\nMariannelta oli puuttunut kaikki halu taloudellisiin toimiin. Hän istui\npöytään, kun se oli katettu, vaan ei huolinut sen kattamisesta enemmän\nkuin ruoan laittamisestakaan. Häiritsemätön lepo oli korkeinta, mitä\nhän tavotteli, ja hänen ensimmäinen nälkänsä loistoa haalimaan oli\nohitse.\n\nVaan Paulin huoneessa vietetyn illan perästä alkoi alituinen muutos.\nHänen oman arvonsa tunto oli tullut sangen helläksi kaikkea kohtaan,\njoka olisi voinut synnyttää Paulissa huonompaa ajatusta hänestä, ja hän\nhuomasi olevansa alituisen ja äänettömän arvostelijan läheisyydessä.\nJos hän sentähden huomasi Paulin vaikka kuinkakin salaa pöydässä\npyyhkivän käsiliinallaan jotakin pilkkua lasistaan, tai jos ei\npöytäliina ollut hyväksi mankeloittu, tai lautaset hyvässä\njärjestyksessä, koski se häneen kuin olisi hän saanut nuhteen, sillä\nhän tiesi, että Pauli semmoisista häntä syyttäisi.\n\nMariannella oli, kun hän tahtoi olla jollekulle mieliksi, vallan\nvastustamaton kyky päästä toisten ihmisten tottumuksien ja tapojen\nperille, ja kun hän nyt kiihkeästi halusi päästä arvoon Paulin\nsilmissä, ei kauvan viipynyt, ennenkuin hän oli vakoillut tietoonsa\nhänen pienimmänkin heikon puolensa.\n\nMarianne tuli tarkkaavaiseksi ja täsmälliseksi, hänen silmänsä rupesi\nhuomaamaan, mikä voi enentää hauskuutta, eikä mikään hänen kokeistaan\nsitä edistääkseen jäänyt palkitsematta, sillä vaikkei Pauli kiittänyt\nkoskaan sanallakaan, tunsi hän hyvityksen yhtä selvästi, kuin olisi\nPauli kiittänyt häntä jokaisesta pienestä tarkkaavaisuudesta.\n\nPitkät hetket näki hän Paulin istuvan jonkun isolehtisen kasvin\nvarjossa tai tähystelevän syksyisen kukkavihkon meheviä värejä, kuin\nolisi hän niistä ahminut ravintoa kirkkaisiin puoliavoimiin silmiinsä.\n\nHänen sieramensa suurenivat herkullisen päivällis-pöydän lähellä, eikä\nhänestä ollut yhdentekevää minkälaisesta kupista hän ryypiskeli\nkahvinsa tai mistä lasista hän otti kulauksen vettä. Varomaton kolina\npöydässä voi saattaa hänet huonolle tuulelle, jopa ärsyttää hänen\nhermojansakin, niin että hän väänteli jäseniänsä, ja kaunis valaistus\nMariannen pienessä huoneessa voi muuttaa niin tykkänään hänen\nmielialansa, kuin olisi hän ollut toinen ihminen. Hän oli tunteellinen\nkuin kaasuliekki ja hänen hienoksi muodostunut taipumuksensa\nulkonaiseen hyvinvointiin näkyi pienessä ja suuressa. Sentähden tunsi\nhän lepoa Mariannen hiljaisessa huolenpidossa; tämä täytti ennakolta\nkaikki hänen toiveensa ja poisti kaiken, mikä olisi herättänyt\nvastenmielisyyttä. Pauli oli tästä kiitollinen, ja välistä hänen\nkäytöksensä Mariannea kohtaan muistutti sairaan lapsen ärtyisätä\nmieltä.\n\nNaisromaanit olivat joutuneet vallan epäsuosioon, lieneekö se sitten\nollut seurauksena Paulin säälimättömästä arvostelusta, tai ettei hän\nniitä enää tarvinnut. Jos hän joskus luki, oli hänellä aina\nranskalaisia kirjoja, joita hän lainasi Paulilta, niinkuin Bourget,\nBaudelaire, Maupassant ja Flaubert. Pauli oli ottanut kehittääksensä\nhänen kirjallista aistiansa, jonka hän huomasi olevan kaiken arvostelun\nalapuolella. Mariannen luonteen taipuvaisuus näkyi tässäkin, eikä Pauli\nolisi koskaan voinut ajatella etevämpää oppilasta.\n\nKun Börjellä oli paljon ulkotoimia, saivat Pauli ja Marianne useimmiten\nolla kahden kesken toinen toisensa seurassa, ja kun ensimmäinen\nkylmyys, joka oli Mariannen mielessä ollut Paulin huoneen\nvihkimyspäivän illasta saakka, oli taasen haihtunut, tuli heidän\nvälinsä tyyneksi ja avomieliseksi. Heidän mielialoissaan ja\ntunteittensa elämässä oli paljo yhtäläisyyttä; Paulin oli vaan aina\nenemmän kehittynyt kuin Mariannen. Heistä oli sentähden hupaista istua\nja vertailla ajatuksiaan, irroittaa niitä omasta itsestään, lausua\nniitä kuultavaksi ja punnita niitä keskenään. Mariannesta, joka\nasioiden miettimisessä ei vetänyt Paulille vertoja, oli tämmöinen\najatuksien irroitteleminen ja toisen tutkittavaksi antaminen, oikein\nkiihdyttävää mielityötä.\n\nBörjen mieleen ei koskaan juolahtanut olla mustasukkainen, eikä hänellä\nsiihen ollutkaan mitään syytä, sillä Marianne liittyi häntä lähemmäksi\nkuin koskaan ennen. Hänen hellyyden tarpeensa näytti tulleen\nkaksinkertaiseksi, vaan hänen luonteensa samalla kertaa raittiimmaksi.\nBörjen mielestä oli tämä seurauksena siitä, ettei Marianne enää\noleskellut niin yksikseen. ja hän oli iloissaan Paulin tulosta. Se\narkuus, joka Mariannea oli vaivannut veljiensä läsnäollessa tunteitaan\nosoittaessaan, oli kadonnut jäljettömästi Paulin seurassa, sillä tämä\nei ainoastaan pitänyt Börjeä arvossa, vaan sen ohessa häntä jollain\ntavalla ihaili; -- se ilmautui lapsellisessa kummastelemisessa, joka\nloppui hartauteen ja jolle hän itse oli valmis nauramaan. Hän tunsi\noikeata ylpeyttä ystävänsä puolesta, melkein kuin hänellä olisi ollut\nosaa hänestä, ja hänen suuri ilonsa oli näyttää Mariannelle, kuinka\nhelposti Börje jaksoi nostaa suurimpiakin painoja; eikä Börjekään ollut\nvallan tunnoton tälle mairittelevalle tarkkaavaisuudelle, sillä hän ei\nollut aivan vähäisen olevinaan ruumiinsa voimien puolesta, joilla hänen\noli tapana innostuttaa työmiehiänsä. Sitä paitse ihaili nyt Marianne,\nkoska Paulikin niin teki, montaa seikkaa, jotka hänestä ennen olivat\nnäyttäneet kömpelyyksiltä. Sekä hän että Börje tunsivat huojennusta,\nkun heidän yhteiselämäänsä oli tullut liikkuvampaa ainesta, ja Paulista\ntuli heille tuo hyvää vaikuttava johtaja, jonka toimi tavallisesti\nlapsilla on kodissa, jotka pienellä ajattelemattomuudellaan ja\nvaihtelevan mielensä avulla poistavat puutumuksen kodista. Börje\ntunsikin, ettei Pauli voinut poistua jättämättä tyhjää aukkoa\njälkeensä, joka seikka vieläkin lisäsi hänen mielihyväänsä.\n\nMariannen pieni työkamari oli tullut heidän lempipaikakseen varsinkin\nBörjen ollessa ulkotoimillaan, sillä hän taas viihtyi parhaiten\nsuuressa vierashuoneessa noiden jäykkien huonekalujen keskellä.\n\nPauli ja Marianne olivat muuttaneet kaikki huonekalut toiseen\nasentoon jälkimmäisen kamarissa; Pauli oli sinne lahjoittanut joukon\ntaide-esineitä kaunistukseksi, ja Marianne oli antanut muuttaa\npiaanonsa sinne. Pauli sanoi huoneen kokonaisuudessaan näyttävän\njalokivisen rintaneulan samettikotelolta, vaan Börje kutsui sitä\ntapernaakeliksi.\n\nTäällä istuivat Pauli ja Marianne tuntikausia, keskustellen matalilla\näänillään Mariannella koruompelus käsissä. Juuri näillä hetkillä oli\nPaulin päähän pistänyt kutsua puhetoveriaan _Marianne-rouvaksi_. Börje\noli kerran ehdotellut, että he joisivat sinänmaljan, vaan siitä ei\nollut tullut mitään.\n\n_Sinä_ voi kukin olla koko maailman kanssa, vaan _Marianne-rouva_ -- --\nniin lausui ainoastaan yksi: se oli erityinen etuoikeus. Kun Pauli sitä\nlausui pehmeällä äänellään, olisi sanan voinut luulla olevan toista\nkauniimpaa kieltä. Mariannella oli oikea nautinto sen kuuleminen.\n\nKun talvi tuli lumineen ja pakkasineen, liittyi tuo pieni perhe\nlikemmin toisiinsa, vaikka Börjellä oli luonnollisesti välistä\nulkotoimiakin. Hämärässä teki hän kiertokulkunsa tallien ja ylisten\nkautta eikä tullut sisään koskaan, ennenkuin lamppu oli sytytetty.\n\nPaulin ja Mariannen häntä odottaessaan harjoittivat he\ntulenpalvelemistaan, joksi Börje kutsui sitä, s.o. he istuivat uunin\nääressä valkeata vartioitsemassa Mariannen huoneessa.\n\nMolemmat olivat viluisia ja molemmat tahtoivat lämmintä. Sitä paitse\noli sanomattoman rauhallista ja miellyttävää istua ja haastella puoli\npimeässä.\n\nKun valkea oli palanut loppuun, sai Pauli polttaa parin turkkilaisia\nsikaariansa, sillä Marianne ei voinut koskaan väsyä katselemaan tuota\npientä tulipilkkua, joka eli ja hengitti tuossa pimeässä niin herkän\ntaiteellisesti kuin sensitiiva,[6] luoden välistä punakeltaisen hohteen\nnoille hienoille, vaaleille kasvoille.\n\nPauli istahti usein piaanon ääreen. Hän osasi pikkukappaleita koko\njoukon ulkoa. Useimmat oli hän harjoitellut ainoastaan korvansa mukaan,\nja nämät säveleet olivat kuin pujoteltuina hänen muistelmiinsa. Eli\npikemmin tulivat ne hänen kertomuksiensa piirroksiksi. Hän soitteli\nkaikenlaista: italialaisia kansanlauluja; kaduilla ja maanteillä\nrallateltuja rekilauluja; mustalaistansseja käsirummun ja kilkuttimien\nhälinällä höystettyinä; saksalaisia kansanlauluja tai surisevia\nsäkkipillin säveleitä.\n\nMarianne istui silloin aina pienessä sohvassa lähellä häntä, ja kun\nPauli oli lopettanut kertomuksensa -- jonka hän aina teki tapansa\nmukaan vilkkaaksi ja vaihtelevaksi -- tuntui Mariannesta kuin hämy\nolisi ollut ainoastaan viitta, jonka Pauli oli heittänyt hänen\nympärilleen kuljettaessaan häntä pitkin huumaavia, pimeitä käytäviä,\nkunnes hän äkkiä veti peitteen pois ja Marianne näki tämän kirjavan\nelämän edessään muutamia minuutteja, -- sillä tavalla eli hän Paulin\nmenneisyyttä. Se tuntui aivan salaperäiseltä, kummalliselta.\n\nNäissä hämykeskusteluissa ilmautui Paulin luonne alkuperäisessä\nyksinkertaisuudessaan, johon ei sekautunut mitään kyllästyneen ivaa,\njolla hän muutoin sonnusti itsensä, joka kerta kun luuli jonkun\ntulevan häntä liian lähelle. Ja kun hän tällä tavalla avasi oman\numpimielisyytensä, sai hän ihmeteltävän voiman vetää kuulijan mukaansa.\nVaikutus ei suinkaan ollut sanoissa, vaan äänen sävyssä ja hänen koko\nolentonsa hienoudessa. Mitä hän siten kertoi, sai muodon ja kauneuden\nkuin näkisi sen kirkkaassa auringon valossa ja kuin se tarttuisi\nmuistiin ainiaaksi.\n\nMarianne istui aina hiljaa kuunnellen. Jos hän joskus teki kysymyksen,\ntapahtui se vaan siitä pelosta, kun luuli Paulin muuten lopettavan.\n\nMitä he siten puhuivat hämärässä, kun kasvojen juonteita ei erottanut\nja äänikin värähteli toisenlaisesti, -- siitä ei koskaan puhuttu\npäivällä mitään. Korkeintaan voitiin siihen koskea noin sivumennen,\nviitata hienosti johonkin kohtaan hämykeskustelussa, joka nyt oli\nmuuttunut jonkinlaiseksi yhteiseksi omaisuudeksi heille, vaan silloin\nei tarvittu muuta kuin joku sananen tai leikillinen silmäys, jolloin\nheti toinen ymmärsi toisensa.\n\nPauli, joka soveliaalla päällä ollessaan osasi uskomattoman keveästi\njohtaa keskustelua kokonaan kehenkään koskematta, puhui näinä hämyn\nhetkinä melkein yksinomaa itsestään. Mariannen käytös houkutteli\nsiihen. Selittämättömän myötätuntoisesti vaikutti Pauliin nähdä hänet\ntuossa istuvan ja kuuntelevan -- tyynenä, miettiväisenä, näyttäen kuin\nolisi hänellä äärettömän paljon sanottavaa, vaan että kuuntelemisen\nhalu oli niin suuri, ettei hän sanallakaan tahtonut kertomusta häiritä.\nSellaisen keskustelun loputtua tunsi aina tulleensa ymmärretyksi. Täten\ntuli tavaksi Paulille ja Mariannelle, että edellinen alituisesti oli\nkeskustelun johtavana puolena. Vaan kun Pauli katseli Mariannen\ntarkkaavaisiin silmiin, tuntui hänestä aina kuin tämäkin puhuisi vaikka\noli ääneti ja kuin hän tietäisi kaikki, mitä Mariannella oli sanomista.\n\n\"Marianne-rouva,\" sanoi Pauli eräänä iltana kun he tapansa mukaan\nistuivat tulen loisteessa, \"minusta on äärettömän paljoa helpompi puhua\nnaisen kuin miehen kanssa. Naisilla on sielun notkeutta, jonka avulla\nhe aivan toisella tavalla kuin miehet voivat seurata jonkun ajatuksen\njuoksua. Heidän pehmeän, oikullisen sieluelämänsä voi vetää niin\nlähelle itseänsä kuin haluaa, ilman ponnistusta, tuntematta ahdistusta,\nnaisen ajatus pujahtaa niin nopeasti ja helposti toisen mielentiloihin,\nettei koskaan tarvitse nähdä vaivaa sen mukana pysymisestä.\nYksinäisyyden koko viehättäväisyys suurenee, kun todellisuudessa _ei\nolekkaan_ yksinään. Naisissa ei ole sitä arvostelun kuivakiskoisuutta,\njota minä kammon; sentähden minä rakastan niitä.\"\n\n\"Onpa ihme, jos tämä kuivuuden puute on muuta kuin laiskuutta,\" vastasi\nMarianne naurusuin, \"ainakin on _minun_ mielestäni mukavampaa olla\nmuassa kuin arvostella.\"\n\n\"Ei hätää! Se on suloista joka tapauksessa. Mutta\" -- hän kumartui\nlähemmäksi -- \"oletteko huomannut, ettei koskaan puhuta vapaasti sen\nkanssa, joka on ulkonaisesti lähellä jotakin toista? Estettä siinä\nkuitenkin on, että he rajoittamalla jonkun liikkeitä, tekevät\nmahdottomaksi sekä lähestymisen että poistumisen. Niin, ja sitä paitse:\n-- tunnin vilpittömänä oleminen, silmänräpäyksen, kuukauden, sen kyllä\nvoi silla edellytyksellä, että paluumatka on tiedossa, mutta\nainaiseksi? Ei. Sillä kaiken vilpittömyyden pohjalla on salainen tunne\nsiitä, että minun pyrintöni tänä päivänä voi olla ristiriidassa\nhuomispäivän pyrintöjen kanssa, --- muisto siitä, että se joka eilen\noli uutta ja tuoretta, on tänään vanhaa ja turmeltunutta... Ei. ei,\nminä vakuutan teille, ettei se ole ollenkaan niin loukkaavaa kuin voisi\nluulla, se on päinvastoin jotakin, josta meillä kaikilla on aavistusta.\nMutta sangen harvat rohkenevat katsoa ihmisluonteen nurjalle puolen ja\nottaa selvän, mitä siellä on, sentähden ei puhuta semmoisesta. Ja mistä\ntaas ei ole totuttu puhumaan, se tuntuu kammottavalta. Jos te nyt,\nMarianne-rouva, olette pimeänpelko, niin lopetan.\"\n\nHän puhui hyväilevimmällä äänellään, valittaen kuin hellitelty lapsi,\nja kuitenkin vähä ivallisesti.\n\n\"En. jatkakaa,\" lausui Marianne.\n\n\"Tahtoisin, että tulisitte näkemään _minkätähden_ ollaan enimmin\numpimielisiä niitä kohtaan, jotka ovat meitä lähinnä. Että asian laita\nniin on, sen olette huomannut monta kertaa ja tiedätte sen siis olevan\ntosiasian. Minä etsin vaan syitä. Jos ummistatte silmänne sitä\nkatselemasta, ette sillä voi tehdä olevaista olemattomaksi; se pysyy,\njos tahdotte, eli ette. Mutta muistakaa, että minä puhun ainoastaan\n_siteistä_ -- ulkonaisista siteistä -- ja siitä omituisesta asian\nlaidasta, että niille annetaan enimmin, joihin ei olla sidottuja...\nNiin, näettekös, aatteellisuuden kannattajat uskokoot mitä tahtovat\nsielujen yhteellisyydestä ja sen semmoisesta, vaan totuus kuitenkin on,\nettei koskaan päästä niin lähelle toista ihmistä, ei koskaan tulla niin\n_yhdeksi_ hänen kanssansa, että edes hämärin, muodostumaton ajatus\nkieltää kaiken mahdollisuuden vastaiseen teeskentelyyn. Ja siinä se on!\nSille, joka aina seuraa toista, paljastaa tämä toinen vastahakoisimmin\nitsensä, sillä hän tietää tapahtuvan asioita, joita tahtoo salata, tai\nolosuhteita, joiden johdosta hän mielellään lakaisee menneisyyden\njäljet umpeen. Se, jolle kerran on antanut täyden luottamuksensa, voi\nsemmoisissa tapauksissa tulla säälimättömäksi kurissa-pitäjäksi, ei\nainoastaan toisen tekoihin, vaan jopa hänen salaisimpiin\nperiaatteisiinsakin nähden; hänelle on annettu ase kaivaa se ulos\ntoisen sydämestä, mitä toinen tahtoo salata itseänsä varten. Ne, jotka\novat minuun persoonallisessa suhteessa -- minä tarkoitan ulkonaisessa\n-- ne ovat ainoastaan pidettävät minun vastapelaajinani. Jos minulla on\nhalu näyttää korttini jollekulle, niin --, en suinkaan siksi valitse\nketään heistä! Ei, siihen valitaan asiaan kuulumaton henkilö. Ja\nluottamus-asiat uskotaan vieraalle. Erotaan -- ja sanottu on kuin\ntuulelle kuiskattu. Silloin ollaan vapaita, kuin ei mitään olisi\nkoskaan sanottu, ja kun kääntyy toiselle puolelle, on yhtä tuntematon\nkuin ennenkin. Tämän tuntee vaisto. Ja vaisto on hyvän joukon viisaampi\nkuin ymmärryksemme.\"\n\n\"Oh, te olette epäilijä, te ette usko mitään.\"\n\n\"Kyllä, Marianne-rouva, minä uskon sitä, mikä on minun silmieni edessä\ntai käsissäni. Minulla on usko, että voi siirtää vuoria, -- vaan se on\n_silmänräpäyksen_ uskoa. Sillä ei ole mitään tulevaisuutta eikä mitään\nijankaikkisuuttakaan... Marianne-rouva, voisinko minä tämmöisenä\nasettaa koko elämäni teidän eteenne, ellei minulla olisi hyvää uskoa?\nVaan kukaan ihminen ei toivo näkevänsä entisiä omia ajatuksiansa tai\nmuinaista minuuttansa. Se juuri vaikuttaa tonttupelkoa... Ja minä\npelkään hirmuisesti tonttuja.\"\n\nHänen lauseessaan oli jotain, mikä vaivasi Mariannea, eikä hän siis\nvastannut.\n\n\"Kuten nyt minun vaimonikin,\" jatkoi toinen, \"minä olisin _voinut_\nuskoa hänelle kaikki: minä tiesin, ettei hän koskaan olisi minua väärin\nymmärtänyt, minä olin varma hänen vaitiolevaisuudestaan ja hän oli\nvallan liiaksi hienotunteinen urkkiakseen koskaan mitään -- ja\nsentäänkin! Minä en sanonut hänelle koskaan mitään itsestäni, vaikkapa\ntiesinkin, kuinka suuresti hän sitä halusi, ja että hän olisi antanut\nelämänsä semmoisesta luottamuksesta, jommoisen minä voin osoittaa\nvieraalle!\"\n\nViimeiset sanat oikein kiduttivat Mariannea. Hän oli aina karttanut,\nettei mainitsisi hänen vaimoansa. Hän tiesi Paulin myöneen itsensä\nrahoista, ja se oli hänen mielestään häpeäpilkku, jonka olemassa olosta\nhän ei tahtonut muistuttaa häntä eikä itseänsä. Sentähden poistui hän\njoka kerta kun Pauli lähestyi sitä ainetta. Niin oli hän tehnyt monta\nkertaa; Pauli oli sen huomannut ja tämä hellätuntoisuus loukkasi häntä\nkuin itsepäinen välinpitämättömyys. Hänen täytyi siitä päästä. Se\nvaivasi hänen hermojansa, kuin aina täytyi kiertää tätä kohtaa kuin\nlumouskehää.\n\n\"Marianne-rouva, olisin toivonut, että olisitte ollut vaimoni tuttava,\"\nsanoi hän ja seisahtui puheessaan tahallaan niin pitkäksi ajaksi, että\ntoisen olisi pitänyt vastata. Vaan Marianne oli vielä ääneti.\n\nPauli suuttui.\n\n\"Enpä tiedä, minkälaisia kummallisia ajatuksia teillä on minun\navioliitostani!\" huudahti Pauli kiihkoissaan, \"minkätähden ette uskalla\npuhua siitä?\"\n\nMariannelle tuli polttavan kuuma, vaan hämärä oli jo siksi pimentynyt,\nettä se peitti hänen punehtumisensa.\n\n\"Minä en tiennyt teillä olevan siitä mitään puhumista,\" sanoi hän\nmatalasti, \"enhän minä ole teitä estänyt.\"\n\nPauli oli vaiti silmänräpäyksen.\n\n\"Minulle on kiusaksi,\" sanoi hän arasti, \"tämä: _tähän asti saat mennä,\nvaan et etemmäksi_. Luuletteko siinä olleen mitään häpäisevää minulle.\"\nMarianne istui matalalla tuolilla uunin edessä ja Pauli hänen\nvieressään nojaten kasvojaan hänen käsiinsä ja ruumis veltosti\nvaipuneena nojatuolin selkälautaa vastaan. Joka kerta kun Marianne\nkatsahti sivulle päin, näki hän piirteet Paulin olkapäästä ja tumman\neteenpäin kumarassa olevan pään. Pauli istui ääneti, kuin ei hänellä\nolisi enää mitään sanottavaa, ja liikahtamatta jäsentänsäkään. Marianne\nnojautui taaksepäin ja katseli häntä kauvan hänen siitä huolimatta.\nJoka ainoa tämän olennon piirre oli niin hieno ja siro, vallan\nerinlainen, mitä Marianne oli nähnyt ennen; ei löytynyt ainoatakaan\nkohtaa tässä ruumiissa, joka ei olisi tehnyt häneen kummallisesti\nhoukuttelevaa, salaperäistä vaikutusta, johon samalla sekautui\ntyhjyyttä ja ikävää, tuskaa, josta hän ei tahtonut päästä vapaaksi.\nItse Paulin välinpitämättömyys vaikutti tämän kaiken. Joka ainoassa\nliikkeessä oli jotakin, joka sanoi, ettei hänen tarvinnut ajatella,\nmiltä se näyttäisi, sekä ettei sen kauneus tehnyt hänelle mitään iloa.\n\nVaikka Marianne olisi kuinka vähä kumartunut sivulle, olisi hän voinut\npyyhkäistä poskeansa Paulin takin hihaan. Hän luuli jo tuntevansa sen\nhienon, pehmeän kankaan koskettavan hiuksiansa. Vaan hän ainoastaan\nluuli niin paljaan läheisyyden takia, jota lisäsi hieno papyrossin\ntuoksu, joka vielä tuntui vaikka valkea jo oli sammunut. -- Oi, jospa\nMarianne olisi voinut tarttua tähän käsivarteen, painaa kasvonsa siihen\nja nyyhkyttää niin sydäntä särkevällä äänellä, kuin häntä halutti!\nSillä häpeällistä _oli_, että Pauli oli myynyt itsensä, häpeällistä\n_oli_ elää avioliittoa vanhan, ruman naisen kanssa ... kärsiä hänen\nhyväilyjänsä. Se oli niin liikuttavan luonnotonta, että Marianne oli\nhuutamaisillaan tuskasta sitä ajatellessaan. Se oli niin kunniatonta,\nalentavaista, että hän olisi itkenyt verikyyneleltä, jos niillä olisi\nvoinut pestä Paulin puhtaaksi. -- Ah, jospa hän olisi saanut päästää\nvalittavan tuskanhuutonsa ilmoille niin raivoisana kuin tahtoi, painaen\nkasvojansa lujasti tuon miehen olkapäähän, tunnustaen pimeässä kuinka\nhäpesi -- häpesi, että Pauli oli voinut elää yhdessä semmoisen naisen\nkanssa!\n\nHän kääntyi poispäin pannen kätensä ristiin polvensa ympärille,\nväkivoimalla estääkseen aikomuksensa tapahtumista.\n\n\"Te olisitte pitänyt hänestä minun tähteni, ellette hänen itsensäkään\nvuoksi,\" sanoi Pauli taas; \"hän oli niin hyvä.\"\n\nMarianne kiristi hampaitansa, ettei olisi huutanut: -- \"mutta hän oli\nruma ja vanha!\"\n\nHän vihasi Paulia. Hän vihasi tätä naista; sillä hän kärsi tuskaa\nheidän kumpaisenkin tähden, ja se oli sanomattoman katkerata. Minkä\ntähden Pauli otti näitä puheeksi, vaikkei _hän_ tahtonut niitä\najatella!\n\nTuntui kuin Pauli itse äänettömyydestä olisi arvannut hänen\najatuksensa.\n\n\"Jos siinä olisi ollut jotain häpeällistä minulle, luuletteko, että\nsilloin olisin pyytänyt teiltä saada tästä puhua?\"\n\nHänen äänensä oli matala, ja sen sävyssä ei ilmaantunut ainoastaan\nhillittyä kärsimättömyyttä, vaan jotain muutakin: sovitusta siihen,\nmitä Marianne oli saanut kärsiä tuona iltana hänen huoneessaan.\n\n\"Kertokaa,\" sanoi hän tukahutetulla, yksitoikkoisella äänellä. Hän\npelkäsi äänensä ilmaisevan hänen mielensä liikutuksen. Ja tulihan\nhämärän perästä aina kirkas päivä.\n\nPauli muutti asentoansa, otti kätensä kasvoiltaan ja antoi sen vaipua\npolvelleen.\n\n\"Nyt, kun häntä ei ole, nyt on hänellä aivan toinen merkitys minun\nsilmissäni,\" aloitti hän, \"nyt tuntuu kuin koko hänen elämänsä olisi\nlevitettynä eteeni, tuon kummallisen läpihohtavan loisteen valaisemana,\njolla aurinko laskiessaan valaa maiseman. Te tiedätte, kuinka tulimme\ntuttaviksi. Hän oli vuokralla samassa perheessä kuin minäkin ja me\ntapasimme joka päivä toisemme. Toinen sai -- siitä huolimattaankin --\ntietoa toisen oloista, kuten aina käy taloudessa, jossa monilukuiset\njäsenet ovat kaikki hyviä kielikelloja ja toiset uteliaita. Minä olin\nköyhä ylioppilas, vaivainen, joka nautin almuja, kuten herrasmies\nsemmoisia nauttii, tunnustellen toisella kädellään tyhjää kukkaroansa\nja toisellaan arastelevaa arvokkaisuuttansa ja punniten niitä\nkeskenään. Jos köyhänä olemisellaan tarkoittaa välttämättömän\nsietämistä, niin en minä ole koskaan nähnyt köyhyyttä oikeassa\nkarvassaan. Mutta jos sillä tarkoitetaan sitä, että välttämättömän\nhinnaksi pitää pantata jokaisen säikeen nuoruudestaan, kiduttaa\nkuoliaaksi jokaisen mahdollisuuden aivoissaan; jos sillä tarkoitetaan\nhyvien töiden vastaan ottamista, jotka maksettiin liehakoivalla\nkiitollisuudella, -- siinä tapauksessa olin köyhä; ja jos siliä\ntarkoitetaan sitä, että sallii satojen nöyryytyksien haavoittaa ristiin\nrastiin sydämensä mitään tuskia näyttämättä kasvoillaan, siinä olin\nköyhä ja olen semmoinen ollut niin kauvan kuin muistaa voin. Minä olin\nsekasikiö, suvuton, jolla ei maailmassa ollut mitään jalansijaa. Minä\nkuuluin syntymäni kautta yhteiskunnan alimpaan luokkaan -- jonka paljas\nolemassaolokin on häpeällistä -- lahjojeni kautta olin määrätty\nsivistyksen aatelistoon. Ellei äitini olisi niin kovasti työtä tehnyt,\nolisi lapsuuteni koti ollut köyhäinhuoneessa ja kunta olisi saanut\npitää huolen toimeentulostani. Tiedättekö, mitä on, Marianne-rouva,\ntulla huutokaupassa myödyksi vähimmän 'vaativalle'?... Mutta kuitenkin!\nJos minä olin niitä, jotka tyytyvät taistelemaan leipäpalasensa edestä\nja ovat kärsivällisiä sen saatuaan. Minulla ei ollut voimia siihen.\nMinä vaadin enemmän, enemmän! Lapsuudestani saakka himoitsin minä\nkaunista. Oh, Marianne-rouva, kuinka kummallista on katsella kulunutta\nelämäänsä, katsella sitä, kuin seisoisi jollain korkealla paikalla,\njonka reunalta on laaja näköala silmien edessä yliympäri -- kauvas,\nkauvas ... kaiken taakse, niin ettei näy aukkoja syyn ja vaikutuksen\nvälillä, vaan kaikki on selvää ja luonnollista, johdonmukaista,\nkorkeimman viisauden yhteen sommittelemaa: -- tapausten järkähtämätöntä\najatusoppia! Kuinka kummallista on liikkua oman itsensä ulkopuolella,\nnäyttää sormellaan noita kaikkia katkelmia, sovittaa niitä yhteen ja\nsanoa: minä olen tämä. Oletteko koskaan ajatellut, kuinka ihmeellistä\non _käsittää_ sitä? Eläminen on sitten melkein tarpeetonta.\"\n\n\"Kuinka niin voitte sanoa!\"\n\n\"Nähkäas, siitä pääsette selville etempänä. Alkakaamme siitä, mitä\nsyntyessäni sain! Selvästi näen, että sen täytyi kasvaa, kuten siitä on\ntullutkin oma hauras lajinsa, totellen siemenessä asuvaa lakia, sillä\nitulehdistäkin voidaan sanoa mihin sukuun kasvi kuuluu. Mikä isäni oli?\nPäänsä piloille lukenut kirjatoukka, joka ei ruumiinsa voimia mihinkään\nkäyttänyt. Hänestä olisi tullut professori, sanottiin -- jos olisi\nelänyt. Ha, ha, ha! Niin, mutta hän ei _voinut_ elää... Jumalalliseksi\npäästään tällä: _olisi tullut_.\"\n\nHän luuli Mariannen liikkeessä huomanneensa vastenmielisyyttä.\n\n\"Ei, älkää nyt tästä loukkaantuko,\" sanoi hän innokkaasti, \"täytyyhän\nminun kerran puhua tästä, sillä teidän täytyy tuntea minut, täytyy\ntietää minkätähden olen tämmöinen, enkä voi toiseksi tulla.\nKatselkaapas nyt, kuin paloittelisin tutkittavan kasvin teidän\nsilmäinne eteen, ja te saatte nähdä, että minun välttämättömästi\ntäytyi tulla juuri siksi, mikä olen. Puhutaan vapaudesta,\nvastuunalaisuudesta. Hoh, lasten moraalia!... Isäni sitten. Hän oli\nköyhän komministerin poika ja oli tullut kotiopettajaksi tuohon\nrikkaaseen aatelisperheeseen. Köyhyydessä kasvoi hän, monien\nsisaruksiensa kerällä. Hän ei nähnyt ympärillään muuta kuin työtä ja\nelatuksen murhetta. Muuta ei tietysti maailmassa löytynytkään. Lukea ja\nkieltäytyä, kieltäytyä ja lukea -- siinä koko hänen elämänsä, ja\nlopuksi hän olisi kai saanut jonkun toimen, kun ei ennen helpottanut.\nSitten hän pääsi maailmaan. -- Kuinka ylellisyys mahtoi loistaa hänen\nsilmiinsä, kutkuttaa hänen aistiansa, tunkea hänen joka huokosensa\nläpi. Palkollisen muodossa -- hännystakkia ja kumarruksia joka\npäivällispöydässä, vaatimaton paikka alimmassa päässä pöytää,\nhuomaamatta kadehtia, huomaamatta ihailla, aina varuillaan. Ajatelkaa\ntämän herrastalon kutkuttelevaa komeutta, tätä ylimyselämää\nmies-palvelijoineen ja käskyläisineen. ja tämän rinnalla alastonta\npuutetta, johon hän oli tuomittu palaamaan. Ajatelkaa hänen ikäväänsä,\nhänen tyytymättömyyttänsä. Kuinka raatelevia ääniä täytyi sekaantua\nhänen jokaiseen mielialaansa. Ja tähän kaikkeen oli hänellä läksyjen\nmärehtijän terveys ja komministeritalon ruoalla elätetty ruumis. Mitä\npiti minun saaman perinnöksi? Kolmenkolmatta vanhana hän kuoli. --\nTalossa oli nuori tytär, sen tiedän, minä olen nähnyt hänen vanhempana\nja naimisissa, ja hän oli kaunis vieläkin. Minua kummastuttaisi, ellei\nisäni olisi rakastunut häneen; pitihän kaiken häntä siihen\nyllyttämän... Ken tietää. Hengellisesti olen minä hänen poikansa -- ken\ntiesi, -- ruumiillisesti tuli äidikseni piikaneiti.\"\n\nMarianne ei voinut pimeän tähden nähdä hänen kasvojansa, vaan äänestä\ntuntui, että hän hymyili.\n\n\"Ja kun nyt ajattelette tätä kaikkea tapahtuneena, niin tiedätte mistä\nolen perinyt tämän himokkaan rakkauden hienouteen, tämän mielipuolen\nnälän kauneuteen, joka ei koskaan sammu. Isältä perittyä -- ei muuta\nmitään!... Tahdon voimaa sen varsinaisessa merkityksessä ei minulla ole\nollut koskaan, sitä tahdon voimaa nimittäin, joka tunkee vuoren läpi ja\nkumoaa esteet. Vaan minun luonteeni oli kohtaloni. Se himoitsi, mitä\nminun koko olentoni ponnisti vastaan, himoitsi jokaisella\ntuntohermolla, jokaisella huokosella -- samaa eri muodossa, vaan aina\nsamaa: -- hienoutta. Minussa oli jo vaisto, ennenkuin tiesin, mitä\nhienous onkaan, vieläpä ennen kuin olin nähnytkään mitään sinne päin.\nMinulla oli pieni musta samettimekko, jota koko koulu näytti\nsormellaan, vaan minä vavahdin onnesta, kun poskeni kosketti tuota\nhienoa kangasta; minä suutelin sitä salaa... Tuntuu aivan kummalliselta\npuhua siitä nyt. Onpa aivan kuin koko tuo vanha tunnemaailma eläisi\nminussa vielä entisine pikku-katkeruuksineen; ja kuitenkin on siitä\nniin kauvan jo kulunut; minun ei pitäisi sitä enää muistamankaan. --\n_Te_ ette koskaan ollut niin perin köyhä, Marianne-rouva; te ette\nmyöskään tiedä mitä ulkopuolella seisominen tahtoo sanoa. Te ette\nkoskaan seisonut yksinänne kylmällä, pimeällä kadulla ja katsellut\nvalaistuja ikkunoita nähdäksenne varjoja liikkuvan edestakaisin. Te\nette koskaan ollut niiden onnettomien joukossa, jotka oman halunsa\nkiihottamana seisovat tyhjin käsin tieteen portaalla, ulkopuolella sitä\nmaailmaa, jonne tietävät kuuluvansa -- seisovat siinä hyljättyinä ja\nvoivat äänettömyydessään ulvoa rajusti ja kamalasti kuin nälkiintynyt\nsusi. Ah, Marianne-rouva, semmoinen kuluttaa elinvoimia, eikä kukaan\ntiedä, mitä sellaiset ihmiset saavat maksaa kasvojensa sileinä ja\ntyytyväisinä pitämisestä! -- Vaan minä en ainoastaan himonnut\nulkonaista loistoa, mutta sisällistäkin: sivistystä, aistikkaisuutta,\nnerollista, -- kaikkea, mikä voi kohottaa jonkun rahvasta ylemmäksi.\nMinä ihailin taiteilijoita, tiedemiehiä, kirjailijoita, kunnioitin\nheitä kuin jumalia, mutta en hiljaisessa hartaudessa, vaan\nmielettömimmässä himossa päästä heidän vertaisiksensa. Millä keinoin?\nSiitä en ollut selvillä. En muuten mitenkään, kuin etten tahtonut olla\nrahvaan kaltainen, joka seisoo edustalla ja töllistelee. Minulla ei\nollut keskusta. Minulla oli halua kaikkeen, vaan voimani olivat\nhajallaan kaikkialla. Minulla ei ollut hyvää päätä, älkää sitä koskaan\nuskoko, vaan minä olin aina etevä toverieni joukossa, sillä minä ahmin\nkirjanoppia hillittömällä himolla, mitä suinkin sain käsiini, kun vaan\nsiten tiesin enempi vähän kuin muut, ja juuri tällä keinolla --\nkirjaviisaudella -- piti minun saavuttaman tarkoitukseni.\nMinä olin yksikolmatta täyttänyt ja olin suorittamaisillani\nkandidaattitutkintoni.\n\n\"Silloin tapasin tämän naisen.\n\n\"Kaikki ihmiset puhuivat perinnöstä. Siitä kulki kertomuksia kaikissa\nsanomalehdissä. Ihmeteltiin, kuinka hän voisi kestää tätä ääretöntä\nonnea. Kahden henkilön aivan odottamaton kuolema oli saattanut hänet\nerään puolihupsun sukulaisvanhuksen ainoaksi perilliseksi, ja tämä\nvanhus oli elänyt jo niin kauvan, että häntä pidettiin kuolemattomana.\nHän oli aina ollut holhottina, ei koskaan voinut mitään hävittää, eikä\nkoskaan tehdä mitään testamenttia.\n\n\"Tämän naisen piti saada kaikki tyyni.\n\n\"Ihmeellinen oli se luonnon oikku, joka teki _hänestä_ rikkaan! Hänen\nnäytti luonto määränneen varta vasten tyynesti kestämään köyhyyttä ja\nkieltäymyksiä. Minä en ole koskaan nähnyt mitään niin vaatimatonta ja\nhiljaista. Jo seitsemästätoista vuodestaan oli hän kiertänyt\nkotiopettajattarena vieraissa perheissä. Ja ajatella häntä sitten\nsuuren rikkauden omistajana! Minusta tuntui kuin ei hän itsekään\nuskaltaisi pitää sitä totena tai kuin se pelottaisi häntä. Me olimme\nkaikin uteliaita kun häntä odotettiin taloon. Vaan hän oli ujo,\nsävyisä, sanomattoman kohtelias kaikkia, -- erittäinkin palkollisia\nkohtaan. Hänellä näytti aina olevan mielessä auttaa jotakuta tai\nsäästää jotakuta. Hänellä oli kosijoita joka sormella -- tietysti.\nLuulen hänen antaneen rukkaset jokaiselle niin nöyränä kuin syntiänsä\nkatuva. Hän ei voinut ollenkaan sietää hyväilyjä; ne kiusasivat häntä.\nKoko hänen nuoruutensa oli ollut kaikkea muuta kuin hyväilyjä.\n\n\"Minuun, joka ulkonaisesti olin kuumaverinen ja kiihkoisa, teki hänen\ntyyni, ystävällinen käytöksensä sanomattoman hyvän vaikutuksen. Hänen\npaljaassa läsnä-olossaan oli jotain mielen lepoa, ja meidän välillemme\nsyntyi jonkinlainen ystävyys. Pian huomasin tulleeni hänelle\nvälttämättömäksi, ja että minun tarvitsi vaan ojentaa kättäni\nottaakseni tuon omaisuuden, jonka arvoa hän ei näkynyt käsittävän.\nJospa tietäisitte, minkälaisessa kuumeessa olin!... Ajatelkaa vaan, --\nettä minun tarvitsisi ainoastaan ojentaa käteni, kaapatakseni kaikki,\nmitä olin himoinnut. Vapaana! -- vapaana näistä leipämurheista, näistä\nalentavaisista leipämurheista! -- vapaana heittäytymään elämän kaikkiin\nnautinnoihin, vapaana valitsemaan tiet, keinot ja tarkoitusperät. Oh,\nMarianne-rouva, te ette tiedä, mitä riemu on. Te ette ole ollut koskaan\nniin kiduttavassa onnettomuudessa kuin minä. Ettekä te myöskään ole\njuonut itseänne janoiseksi kuin minä, -- joka ahmin silloin täysin,\nvirkistävin kulauksin!\"\n\nHän oli puhunut pontevammin kuin muutoin, hänen äänensä tuli\ntäysinäiseksi ja vartalo suoristui. Sitten vaipui hän takaisin tuoliin\nvetäen pitkään, huoahtaen henkeänsä ja sanoen:\n\n\"Minä olen elänyt, Marianne-rouva, enkä kadu eläneeni.\"\n\nSyntyi semmoinen haudan hiljaisuus, että hiipuessaan kokoon luhistuvan\nhiilustan rapina kuului pesästä.\n\n\"Vaan isältä saatua voimaani en voinut käyttää vekseleihin,\" aloitti\nhän taasen tavallisella, välinpitämättömällä äänellään, \"ja nuo\nvaivalla hankitut opinnot... Niihin! Sillä ponnistaminen ja opinnot, --\nsiinä oli koko _isäni_ historia ja minun on vaan jatkoa siihen.\n\n\"Ehkä kummastelette, kun en perinyt mitään äidiltäni?... Hoh, eihän\nhänen terveytensä voinut ravita isäpuolen ytimetöntä heikkoutta.\nTunne-elämää oli kaikessa ja ruumiillista vastustusvoimaa ei missään.\nEi; vaan te voitte nähdä äitiäni siinä, että rakastan -- en, minä\nihailen -- kaikkea, mikä on kestävää ja elinvoimaista. Minun\nkunnioitukseni Börjeä kohtaan -- siinä on minun äitini!... Ja ajatelkaa\nsitten mikä veti hänen voimakasta luonnettansa sen vastakohtaan:\nisääni. Hänen rakkautensa hienouteen, tietysti, -- siihen, joka oli\nhäntä ylempänä, sivistykseen. Me ihmiset olemme ainoastaan itikoita; ja\nhenkinen kehitys on se liekki, joka korventaa meidän siipemme.\"\n\nHän vaikeni ja näytti unohtaneen, mitä tahtoi lausua.\n\n\"Vaan teidän vaimonne?\" muistutti Marianne. Edellisen kuultuaan ei hän\nenää pelännyt. Ehkei hän ollutkaan vanha eikä ruma.\n\n\"Niin, aivan oikein!\" huudahti Pauli vilkkaasti, \"sen olin unohtanut.\nHän oli yhdeksänkolmatta vanha, kun tutustuimme. Minä en ole koskaan\npitänyt häntä kauniina, vaan ei hän rumakaan ollut. Hänen kasvonsa\nolivat noita pulmallisia välimuotoja, jotka eivät ole vanhoja eivätkä\nnuoria, eivät vaalean- eivätkä tumman-verisiä. Niiden, jotka ainoastaan\nhät'hätää olivat hänet tavanneet, mahtoi olla mahdoton tuntea häntä\ntoisella kerralla. Hänessä ei ollut mitään muistettavaa, ei mitään\nmieleen tarttuvaa, josta häntä olisi voinut heti tuntea. Ei mitään\nmuuta, kuin pari kirkkaita, viattomia lapsensilmiä. Hän oli ehkä\nyksinkertainen, vaan se oli tuota hyväsydämistä yksinkertaisuutta, joka\nsamalla kertaa liikuttaa ja naurattaa. Jos sille nauroi, niin voi sitä\ntuskin tehdä kyyneleettömin silmin, eikä hän suuttunut siitä koskaan.\nHän vaati perin vähäisen ja saadustaan oli hän äärettömän kiitollinen.\nMinussa oli kaikki, kaikki hänen mielestään. Hän jumaloitsi minua.\nMinkätähden, sitä en tiedä. Vaan kaiken sen lajitellun varaston\nhellyyttä, kaiken sen aran rakkauden, jonka hän kulkiessaan oli pannut\nsäästöön nuoruudessaan, sen tuhlasi hän minuun, ei koskaan kiihkeästi,\nei koskaan tyrkyttäen, vaan aina sävyisästi, kuin olisi hän aina\npelännyt minun suuttuvan -- kun hän oli niin hyvä.\"\n\nVielä kerran pidätti hän hymyilyänsä; Marianne taisi kuulla sen\näänestä.\n\n\"Ihmiset, jotka näkivät meidän yhdessä, luulivat häntä aivan minun\nvanhemmaksi sisarekseni, eikä hän huolinut oikaista heidän\nerehdystänsä. Hän kärsi, vaan hän oli ihmeteltävän pitkämielinen ja\npelkäsi saattavansa minulle vastenmielisyyttä... Ah, Marianne-rouva,\nnyt -- jälestäpäin -- tunnen minä kalvavaa soimausta siitä, kuinka minä\ninhosin tätä hyvyyttä, tätä kärsivällisyyttä. Kuinka kipeästi se koski\nminuun, kuinka minä olisin tahtonut potkaista häntä kuin koiraa,\nsaadakseni häntä vaan suuttumaan, päästäkseni tästä alamaisuudesta.\nMarianne-rouva, -- minä vihasin tätä naista niin, kuin koskaan olen\nvihannut ketään ihmistä maan päällä. Minä olisin ravistanut häntä\nolkapäistä ja huutanut: nouse vastustamaan minua! Vaan hän ei olisi\nniin tehnyt... Ja kuitenkin hän välistä vähä miellytti minua. Me\nkulttuuri-ihmiset olemme kummallisen huikentelevaisia. Me, jotka olemme\noppineet ajattelemaan sääntöjen mukaan, me sekoitamme oleellisuuden\nulkopuolella olevaan, tuhannet ristiriitaiset mielialat ajelevat meitä,\nja mitä enemmän me opimme niitä selittämään, sitä enemmän ne meitä\nhallitsevat. Hän -- Matilda -- tiesi sen, hän tiesi minkä\nsilmänräpäyksen minä olin täydellinen orja. Niin tyhmää naista ei\nlöydy, ettei rakkaus tekisi häntä viekkaaksi, kymmentä miestä\nviekkaammaksi, kun hän kerran on saanut avaimen meidän luonteemme\nepäjohdonmukaisuuksien kamariin. Matilda tiesi minun vihaavan häntä,\nhänen täytyi se huomata lukemattomista seikoista. Hän tiesi minun\nmielipuolen mustasukkaisuudella salaavan häneltä kaikki ajatukseni ja\ntaipumukseni, tuumani ja toiveeni. Vaan hän oli kuin käärme: hän\nvakoili tietoonsa minun tarkoitukseni, luki kirjojani, voitti\npuolelleen ystäväni ja varasti itselleen minun katsantokantani. Ja mitä\nenemmän minä huomasin hänen tahtovan hiipiä minun sydämeeni, sitä\nenemmän minä vihasin. Kun kohteliaasti, kuten aina, ja ystävällisesti\nkeskustelimme, oli meillä alituinen riita. Vaan hän löysi minun hellän\nkohtani: tuon määrättömän himon kauneuteen, ei luonnon, vaan hienouden\nkauneuteen. Hänessä itsessään ei ollut ollenkaan taipumusta\nylellisyyteen, vaan hänellä oli taiteilijan silmä. Minä en ole koskaan\nkellään ihmisellä nähnyt semmoista väriaistia kuin hänellä. Hän osasi\nkoota niitä ympärilleen lapsellisen yksinkertaisesti, vaan koskaan\nerehtymättä. Eikä ainoastaan sitä, vaan hänen ohuissa läpinäkyvissä\nkäsissään luuli olevan ylenluonnollisen tunteellisuuden. Kaikesta, mitä\nhänen käsiinsä tuli, osasi hän valita juuri sen, mikä minua miellytti.\nHän osasi omituisesti järjestää kukkasia! ... sijoittaa kalut ympäri\nhuonetta ... ympäröidä niitä sametilla ja villavaatteilla, sijoittaa\ntyynyjä ja mattoja tarpeellisen huolimattomasti ... oh, hän osasi\nlahjoa minun silmäni, saattaa aistini horjumaan, hän eli ainoastaan\nkiusatakseen minua kaikella, mitä minä jumaloin ja hän teeskenteli\nrakastavansa! -- Jospa hän olisi voinut voittaa nöyryytensä, olisin\nminä rakastanut häntä kuin hullu, niin pitkälle oli hän päässyt!\n\n\"Ja lisäksi oli hän heikko, hän oli niin heikko, että elämä oli hänessä\nainoastaan pieni lekotteleva liekki, vaan hän ei hellittänyt. Hän ei\najatellut kuolemaa, ei tuskia, -- ei muuta mitään kuin minua. Ja hän\ntiesi kuolevansa; luuletteko sen mitään häneen vaikuttaneen? Hän ei\nolisi sittenkään hellittänyt minusta. Oh, minä muistan kuin eilisen\npäivän sen hetken, jolloin hän sanoi minulle jäähyväiset. Hän oli\nkärsinyt hirmuisimpia tuskia yöllä, vaan aamulla lepäsi hän taas\nsohvallaan. Minä olin erään huvimatkailija-seuran kanssa päättänyt\nretkeillä vuorille kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi, ja hän oli\nminua innokkaasti siihen kehottanut. Oltiin Montreuxissa, Sen aamun\nminä aina muistan. Minä astuin sisään balkongilta, joka antoi laaksoon\npäin; ovet olivat auki, auringonpaiste ja kesätuuli hyväilivät ihmistä\njoka puolelta, -- oh, Marianne-rouva, kevät oli, sinertävätä heijasteli\nkaikkialla, kukat olivat juuri puhjenneet, ne täyttivät ilman\ntuoksuillaan, tuntui kuin olisi maannut koko elämänsä ja nyt vasta\navannut silmänsä. Minä seisoin selkä oveenpäin sisäpuolella oven\nsuussa. Auringon valoa virtaili huoneeseen, jonkinlainen loiste näkyi\nolevan noilla vaaleilla kasvoilla päähän vaipuneine, läpitunkevine\nsilmineen, tässä näyssä oli kirkkautta, vaan myöskin sitä sielun\nterävyyttä, jota kärsimykset synnyttävät. Tuo hento olento lepäsi\ntuossa rehevien värien keskellä, tai pikemmin: se makasi niiden päällä\nkuin tyhjä, voimaton vaatekappale, -- ja tästä kaikesta pisti silmiin\nnuo viisaat, tarkkaavaiset kasvot. Tuntui perin toisenlaiselta kuin\nmuutoin. Oli tyyni. Inhimilliset intohimot näyttivät puhdistaneen\nyksinkertaisuuden ja sitte poistuneen. Olinko minä koskaan tuntenut\ntätä vaimoa? Minä en tietänyt mitä tahdoin; liikutus valtasi minut.\nSilloin nosti hän hentoa, kuolonkarvaista kättänsä, minä värisen\nvieläkin muistellessani tätä hiljaista väsynyttä liikettä. Hän tiesi\npian kuolevansa! 'Ei lähemmäksi,' sanoi hän ja hymyili minulle niin\netten ole koskaan kenenkään ihmisen nähnyt niin hymyilevän. Hän makasi\nhiljaa ja katseli pitkään minua, kuin olisi hän _hengittänyt_\nkeuhkoihinsa minun olentoani suurien silmiensä kautta, -- ainaiseksi\nsulkenut sen näihin syviin, suuriin silmäteriinsä. Ahdistavia\nkyyneleitä kokoontui kurkkuuni -- oh, Marianne-rouva, minä tahdoin\nheittäytyä polvilleni tämän vuoteen viereen ja huutaa mielipuolisia\nsanoja! Mutta silloin hymyili hän vaan noin hiljaa, armollisesti, kuin\nolisin minä ollut hullunkurinen lapsi. 'Pauli, seurasi odottaa, en minä\neikä tohtori tarvitse sinua.'\n\n\"Ja minä horjuin ulos, en tiennyt mitä tein. Ja -- voitteko uskoa? --\ntunnin perästä olin tuon kaikki tyyni unohtanut ja luulin löytäväni\nhänet entisellään takaisin tullessani. Minä ajattelin tuon olleen vaan\nhänen tavallisia oikkujansa. Kun minä tulin takaisin, oli kaikki\nohitse. Kirstu ja kaikki oli hankittu. Hän oli kuollut seuraavana\npäivänä.\n\n\"'Älä katso minua, älä lähesty minua,' oli hän kirjoittanut\npaperilapulle. Siinä oli kaikki tyyni. Tuossa seisoessani tuo köyhä\nlappu kädessäni, huoneessa, jossa olin nähnyt hänen ... oh, hän tiesi,\nmitä teki! ... silloin valtasi minut menehdyttävä, kamala tyhjyys kuin\nolisi hän ollut kaikki minulle. Ja tämä sieluton huone, tyhjä,\nsilmäontelo, painui minun mieleeni kuvaksi, joka seuraa minua aina,\naina. Hän tiesi sen! Hän tiesi pakottavansa minua; -- että minä _nyt_\nkaikella omallani olisin tahtonut ostaa takaisin mitä olin hyljännyt,\n-- että minä _nyt_ sitä halusin, sentähden että nyt oli liian\nmyöhäistä!\"... Pauli vaikeni hetkeksi, kuin olisi hän nihkiväsyksissä.\n\n\"Minä olen kokenut rakkautta kaikissa muodoissa,\" lausui hän melkein\nvasten tahtoansa, \"minä olen ryöstänyt sydämen rinnasta ja mennyt\nmenoani, vaan en koskaan ole tuntenut tätä toivotonta tyhjyyttä... Oh,\nMarianne-rouva, minä rakastin häntä!\"\n\nHän heittäytyi taaksepäin pannen kätensä tuolin selkä-laudalle ja\nkätkien kasvonsa niihin, ja Marianne luuli kuulevansa puoleksi\ntukahutetuita, valittavia nyyhkytyksiä.\n\nSitte nousi Pauli hiljaa ylös; Marianne kuuli hänen käyvän huoneen\nläpitse ja oven pantavan kiinni; eteisen oven avain helähti vähäsen, ja\nsitten oli kaikki hiljaa, -- hiljaa ja pimeätä.\n\nSinä iltana ei Börjellä ollut shakkitoveria.\n\n\n\n\n11.\n\n\nKun Pauli ja Marianne seuraavana päivänä tapasivat toisensa,\narastelivat he toisiansa ja toisen silmät kääntyivät aina munalle, kun\ntoinen sattui häneen katsahtamaan.\n\nEnsi iltana sanoi Pauli kirjoittavansa kirjeitä ja olevansa sentähden\npakotettu istumaan huoneessaan, kunnes Börje oli sisällä ja lamppu\npantu palamaan, vaan vähitellen rupesi kaikki käymään vanhaa rataansa\nja nuo pitkät hämykeskustelut alkoivat uudestaan. Alussa oli Paulin\nkäytöksessä jonkinlaista kankeutta, kuin olisi hän tahtonut supistaa\nomaa avomielisyyttänsä, vaan kun Marianne sen huomasi ja antoi\nhaastelon kulkea vähäpätöisissä seikoissa, haihtui se itsestään.\n\nPaulia kummastutti suuresti, ettei Marianne ollenkaan tuntenut Börjen\nmenneitä vaiheita eikä hänen perhesuhteitansa. Kerran sanoi hän tätä\nihmettelevänsä, ja varsinkin että Marianne oli niin tuiki tuntematon\nanopistaan.\n\n\"Minä luulen, ettei Börjekään koskaan ajattele äitiänsä,\" vastasi\nMarianne huolettomasti.\n\nPaulin silmät suurenivat.\n\n\"Hän kirjoittaa äidilleen joka viikko.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista!\"\n\n\"Niin on hän aina tehnyt heti sen perästä kun erosivat.\"\n\n\"Kuinka voi semmoista käsittää? Mistäpä he kirjoittaisivat? Minä\nkirjoitan kotiini joka neljästoista päivä, ja olen halkaisemaisillani\notsani, kun tuumin mistä kirjoittaisin. Ei täällä tapahdu koskaan\nmitään.\"\n\n\"Kun kaksi ihmistä ovat niin sydämellisessä yhteydessä toistensa\nkanssa, kuin Börje ja hänen äitinsä, on heillä aina puhumista.\"\n\n\"Mutta onhan hän tavallinen talonpoikaisvaimo!\"\n\n\"Tavallinenko? Sitä en tiedä. Mutta hän on sangen kelpo ihminen. Börje\non äitinsä ihka elävänä.\"\n\nOltiin hetki vaiti; aine ei miellyttänyt Mariannea.\n\n\"Te ette taida sitäkään tietää, että isä joi?\" sanoi Pauli äkkiä.\n\n\"En.\"\n\n\"Näettekös, hän joi, ja hän oli hirmuisen raaka ja törkeä. Hänen\njuomahimonsa eneni vuosi vuodelta. Viime aikoina oli äiti melkein\nyksinomaisesti johtamassa väkeä ja taloa ja lapsia -- kaikkea! Mies\nkäveli kuin puolihullu. Ja hän oli ennen ollut ahkera, kelpo mies...\nTiedättekö mitä, Börje inhoaa luullakseni väkeviä juomia niin paljon\nisänsä tähden, hän pelkää perineensä halun niihin.\"\n\nMarianne säpsähti.\n\n\"Uskotteko sitä?\"\n\nSangen hämmästyttävää oli siinä ajatuksessa, että tuolla tyynellä\nBörjellä olisi mitään sisällisiä riitoja taisteltavana; sellaista\nmahdollisuutta ei Marianne ollut koskaan ajatellut.\n\n\"Minä olen varma siitä. Minä olen huomannut sen monta kertaa. Hän vihaa\nsitä niin sydämestään, sentähden että hänen himonsa on niin raju.\nSitäpaitse ei hänellä ole kiusaukseksi ainoastaan se, että\nmaisteleminen on nautintoa; vaan hän saa siitä muutakin. Tiedättehän\nkuinka vaikea hänen on ilmaista ajatuksiansa? -- Niin. Vaan kun hän on\nsaanut muutamia lasia, sitte saisitte kuulla! Hän ei tule päihinsä --\nhänenlaisensa mies sietäisi äärettömästi -- vaan hänen luonteensa\nmuuttuu, hän tulee iloiseksi ja avomieliseksi. Hän saa sujuvan kielen,\njoka häneen katsoen on aivan merkillistä. Kuinka hauskaa mahtaa hänestä\nitsestään olla tämmöinen vapaa mieliala ja hyvillään olo! Ja siinä\njuuri on kiusaus.\n\n\"Mutta siinä tapauksessa minä en ymmärrä...\"\n\n\"No minä selitän: siinä on jotakin tahdotonta, aprikoimatonta, ja Börje\ntahtoo tietää, mitä tekee... Minä olen nähnyt hänet sellaisen illan\njälkeisenä päivänä -- äänettömänä, umpimielisenä, melkein synkkänä.\nMinä olen nähnyt, kuinka harmi paisutteli hänen suoniansa, kuinka hän\nhäpesi olleensa toisenlainen kuin tavallisesti. Hän luuli kaikkien\nihmisten ajattelevan, että oli ollut liiaksi iloissaan, ettei Börje\nvallan tarkkaan ollut selvillä sanoistaan. Kuinka tarkasti hän näytti\nkaikki muistavansa! Minä en ole koskaan nähnyt kenenkään ihmisen\ntarvitsevan semmoista oman vastuunalaisuutensa tuntemista. Lisäksi\nvielä -- hän on tietoisuutensa kautta omien taipumuksiensa määrääjä, ja\nsitä juuri minä ihailen hänessä.\"\n\nMarianne katseli häntä vähän kummastellen. Hänestä tuntui hulluudelta,\nettä Pauli olisi voinut ihailla Börjeä.\n\n\"Herranen aika -- luuletteko vaan hänen ruumiillisen voimansa niin\nvaikuttavan minuun! Me miehet emme ollenkaan ole siihen niin\ntaipuvaisia kuin te, naiset. Vai luuletteko hänen tyyneytensä olevan\nperittyä? Ei suinkaan. Börje ei ole perinyt ainoastaan äitinsä\nymmärrystä, vaan myöskin suuren joukon isänsä raakuutta. Osata hallita\nsitä niinkuin hän tekee -- siinä ilmautuu hengen aatelisuus. Vai\nluuletteko hänen saaneen hienotunteisuutensa vallan lahjaksi? Pyh.\nsuututtakaapas hänet, niin saatte nähdä, kuinka hänen täytyy taistella\nsisunsa kanssa, ettei suorastaan iskisi nyrkillään. Totta on,\nettä hän harvoin suuttuu, sillä hänessä on jonkinlaista raskautta,\nhitautta, joka häntä pidättää, vaan _kun_ hän vihdoin suuttuu,\nkyllä hän sen muistaa. Hänen vihansa on yhtä sitkeä ja yksipuinen,\nkuin hänen uskollisuutensa on valmis antamaan anteeksi. Minä pidän\nsellaisista luonteista. Ne vaikuttavat kunnollisuudellaan omituisen\nmiellyttävästi... Mitä ette esimerkiksi luulisi hänen minulle antavan\nanteeksi? Oh, hän on pohjaltaan tuommoinen suuri, hyvä, kunniallinen\nlapsi! -- Minä saisin tehdä armosta syntiä kauvan -- kauvan.\"\n\nHän vaikeni ja hymyili hiljaa itsekseen.\n\n\"Omituista on joka tapauksessa kuinka vähä te tunnette häntä. Minä olen\nhuomannut sen lukemattomista sivuseikoista. Te ette ollenkaan tiedä,\nmihin hän kelpaa. Te pidätte aivan yksinkertaisesti hänet\nmitättömyytenä.\"\n\n\"Mutta, hyvä herra Sandell, mitäpä hän sitten muuta on!\"\n\nPauli tuprahutti savupilven suustaan.\n\n\"Mutta semmoinen hän ei ollenkaan ole!\" huudahti hän kiivaasti kuin\nsairas, \"oikeastaan on hänellä parempi pää kuin minulla. Ja\najatelkaapas tätä kestävyyttä! Te ette ehkä usko hänen olevan\nkunnianhimoisen? Ehkä ette. Vaan hän on vallan toisella tavalla\nkunnianhimoinen kuin minä. Hän ei tahdo erota rahvaasta. Päinvastoin;\nhänen paikkansa on tuon paljouden keskellä. Hän on yksi niitä\nväkipyöriä, joiden tärkeyttä me toiset hyvin halusta ylönkatsomme,\nsentähden, ettei niitä näy tuon yleensä tyynen pinnan alta. Minä\nluulen, ettei hän itsekään ole sitä huomannut. Hän aivan tietämättään\nja sisällisestä harrastuksesta pyrkii eteenpäin. Mutta odottakaas, niin\nsaatte nähdä, mikä mies hänestä tulee paikkakunnalleen! Minä olen\nmaalla kasvanut ja osaan pitää silmällä semmoista. Sellaiset luonteet\nkuin hänen voivat kuvastua koko seudussa. Ettekö jo nyt huomaa, kuinka\nhäntä etsitään?\"\n\n\"Kuinka te liioittelette hirmuisesti!... Vaikka täällä juoksee vaan\nmuutamia talonpoikaisukkoja häntä kyselemässä! -- Ha, ha, ha!\"\n\n\"Ei maar, Marianne-rouva, tässä kohden en liioittele. Minä en tahdo\nsanoa, että Börje kohottaa itsensä mihinkään valtiolliseen\nmerkitykseen, vaan että hänestä tulee yksi niitä _itsenäisiä miehiä_,\njoiden sana painaa paljo vaakalaudalla joka kerta kun kysytään rahvaan\nmyötätuntoisuutta, siitä voitte olla varma. Eikä meidän ruokarikkaassa\nmaassamme viljellä viidensadan tynnyrin alaista maata Börjen tavalla,\nellei ole varmoja, toimekkaita suunnitelmia johtamassa. Ajatelkaas\nnäitä kaikkia ihmisiä, jotka hänestä riippuvat! Ja kaikkihan menee\ntasaisesti kuin kellossa. Jos minä olisin nainen, pitäisin kunnianani\nseisoa sellaisen miehen rinnalla ja seurata hänen kehittymistänsä.\"\n\nMarianne näytti neuvottomalta. Hän ei koskaan ollut hyvillään,\nkun Pauli kiitti Börjeä noin liiallisesti. Se tuntui hänestä\nnuhtelemiselta. Pauli sen kyllä huomasi, vaan ei ollut millänsäkään;\nhänestä oli hauskaa puhua.\n\n\"Börje ei juuri ole ystävällinen,\" jatkoi hän heittäytyen taas\ntuoliinsa selkänojolleen, \"en voi olla nauramatta ajatellessani...\nNähkääs, siihen aikaan kuin hänellä oli rahaa eikä mulla ollut yhtään,\nsattui välistä että hän joskus auttoi minua, vaan kun minä sitten\ntahdoin kiittää häntä, niin hän omalla tavallaan käänsi minulle\nkylkipuolensa ja lopetti kaikki kiitosvirret sanoen niin äreästi hm,\nettei kukaan sitä voinut osoitella. _Old fellow_,[7] minä muistan sen\nkuin eilisen tapauksen!\"\n\nTätä kuullessaan oli Marianne tulemaisillaan oikein mustasukkaiseksi,\nhänen mielestään piti Pauli enemmän Börjestä kuin hänestä.\n\nIllallisen jälkeiset hetket kuluivat melkein aina molempien ystävien\nshakkitaisteluissa. Marianne ei ottanut puheeksi, kuinka typerältä se\nnäytti eikä hän myöskään jättänyt heitä yksikseen. Päinvastoin istui\nhän aina sohvassa Börjen vieressä katsellen halukkain silmin sotaonnen\nvaihetuksia.\n\n\"Tuo pikku hirviö tahtoo istua oppimassa, kunnes hänkin osaa tehdä\nmatin minusta,\" sanoi Börje, \"mutta älähän huoli.\"\n\nEnimmäkseen ei hän ajatellut Mariannea eikä muuta päästyään pelin\nalkuun. Kädet tuuheaan tukkaan pistettyinä ja shakkilautaan tuijottaen\nvoi hän istua kokonaisen neljännestunnin ja tuumia tehtävää siirtoa\npunniten sen kaikkia seurauksia. Vaan hän oli liiaksi tottunut vanhan\napteekkarin yksinkertaiseen menetystapaan, ja uuden vastapelaajan\nmonipuolisuus piti hänen ponnistuksiansa pilkkanansa.\n\nPauli Sandell ei ollut mikään intohimoinen pelaaja; hän oli siitä saanut\nkyllänsä, -- hän älysi aseman yhdellä silmäyksellä, oli heti valmis\nsiirtämään eikä hänen koskaan tarvinnut olla levoton pelitoverinsa\nsuunnitelmista, jotka hän näki päivän selvinä edessään. Vaan hän ei\nkoskaan näyttänyt kärsimättömyyttä, kun Börje aprikoi.\n\n\"Sinä takerrut omiin laskuihisi, niin että unohdat minun,\" sanoi hän\nvaan sääliväisesti hymyillen, kun Börje varovaisuudestaan huolimatta\nsiirsi hullusti:\n\n\"Mutta minä _teen_ sinusta matin, hitto minut vieköön, jollen minä tee\nsinusta mattia!\" lupasi Börje järkähtämättömimmällä sitkeydellänsä.\n\nJa sitten istui Pauli taas yhtä kärsivällisenä selkänojollaan\ntuolissaan, seuraten silmillään Mariannen käsiä tämän valmistaissa\njotain koruompelusta tai muuta.\n\nOlipa ilta hiukka jälkeen joulun. Börje istui sohvassa kyynäspäät\npöytää vasten, pää käsien välissä ja katse shakkilaudassa; hänen\nvieressään istui Marianne hypistellen työtänsä ja häntä vastapäätä\nPauli nojaten huolimattomasti sivulle päin tuolissaan toinen käsi sen\nselkälaudalla toinen hänen otsallaan; päätään taivutti hän taakse päin,\nniin että valo ei sopinut hänen silmiinsä. Kattolamppu valaisi\nkirkkaasti ja heleästi koko seuraa. Kukaan ei puhunut mitään. Börje\nistui ja ajatteli.\n\nPauli poltteli turkkilaista papyrossiansa, pitkään ja nauttien sen\ntäysinäisiä savupilviä. Silloin tällöin nosti hän kättänsä, otti\npapyrossin sormiensa väliin ja puhalsi savun mehupunaisten, puoleksi\navoimien huuliensa välistä ulos sangen hienona, sinertävänä\nsumusäteenä. Hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin katsella\nMariannea.\n\nMarianne oli tottunut katsomaan häntä silmiin; se ei ollut hänelle enää\nvaikeata. Välistä suhahti papyrossin tuoksu hänen sivuitsensa keveästi\nkuin hengähdys. Hänestä oli se suloista. Sen kautta tuli Paulin\nläheisyys sangen sopusointuiseksi sen ilman kanssa, jota Marianne\nhengitti, saattoi sen aivan käteen tuntuvaksi, kietoi hänet kaikki\nkäsittävään, huumaavaan onneen.\n\nKerran loi hän silmänsä ylös, nopeasti kuin salavihkaa, kun Pauli teki\nsiirtonsa. Hän tarkasti hänen kätensä liikettä, -- tuon hienon\nmusiikki-käden, joka oli siro ja jäntevä kaikessa laihuudessaankin.\nKasvoihin uskalsi hän harvoin katsoa, -- vaan kädet -- niitä hän oikein\njumaloitsi.\n\nSitten nojautui hän sohvan päätyä vastaan taas työ polvillaan ja silmät\nalaspäin luotuna. Mitään miettimättä istui hän leikitellen\nsormustimellaan, johon hän työnsi sormensa ja vetäisi taas pois, jotta\nnapsahdus kuului joka kerta. Ja hänen kasvoilleen heijastui hänen\nsisällinen mielialansa. Nyt saattoi aika pysyä paikallaan. Nyt ei ollut\nmitään toivottavaa, ei mitään puuttunut, halu ei mihinkään pyrkinyt.\nNyt ei ollut mitään tulevaisuutta, ei menneisyyttä, -- ei mitään muuta\nkuin tämä ainoa, joka hävitti kaiken muun, kaiken muun. Olisi ollut\npyhyyden loukkaus ajatella nyt muuta aikaa kuin tätä. Ei muuta ollut\nkuin tämä nyt. Silmänräpäys! Hän ymmärsi nyt Paulia paremmin kuin\nkoskaan ennen. Ja mitä oli koko maailma sen rinnalla, että Pauli istui\ntuossa häntä vastapäätä, -- että hän voi nähdä hänet huomenna,\nylihuomenna, joka päivä! Siinä oli kylläksi, enemmän kuin kylläksi!\n\nÄänettömyydessä ... sanojen häiritsemättä... Oi, juuri tämän tähden\npiti hän Paulista; tämän tähden, joka vaikutti Pauliin naisen\nsävyisyyden, tämän _noli me tangere_![8] Marianne tunsi aina, kuin\nvetäytyisi Pauli säikähdyksestä takaisin, jos hän häntä olisi koskenut.\nKun Pauli tarttui hänen käteensä, teki hän sen hieman vastenmielisesti,\npehmeästi, keveästi -- hyväillen, että tuskin tunsi hänen kättänsä\nomassaan. Siinä ilmautui sellaista epävarmuutta, tunteellisuutta, kuin\nolisi yksi ainoa sieluelämän värähdys voinut saada matkaan\nsähkötärähdyksen.\n\n\"Sitä sanotaan rakkaudeksi ja sen johdosta mennään naimisiin,\" kaikui\nhänen korvissaan Paulin kerran lausumat sanat... Rakkaudestako? Oh, tuo\nsana oli liian kömpelö ja karkea. Tälle _ei löytynyt_ mitään nimeä.\n\nHän loi hitaasti ylös silmänsä, jotka hän koetti pitää tyyneinä. Vaan\nsitä tehdessään kohtasi hän tiellä toisen silmäyksen, joka siinä jo oli\nollut kauvan; hän näki vangitsevan, kahlehtivan katseen ruskeista,\npitkäripsisistä silmistä, joissa päivän terä uiskenteli kuin kahden\ntushiviivan välissä, -- hän näki puoliavoimet silmät, jotka suurenivat\nja ahmaisivat hänen katseensa, kuten elohopea-murunen ahmaisee toisen.\n\nTuo oli tapahtunut ilman pienintäkään liikettä, ilman mitään vaihetusta\nkasvojen juonteissa. Hän tunsi tukehuttavan, hurmaavan pelästyksen,\nkuin olisi hän kävellyt salaista rikollista tietä, tunnustanut mitään\nsanomatta, lahjoittanut mitään antamatta. Olisipa hän kääntänyt\nsilmänsäkin muualle, vaan ei voinut, Pauli piteli niitä paikoillaan\nväkisin, pakotti koko hänen olentonsa ajautumaan niihin nähtäviksi.\nMarianne tunsi vastustusvoiman katoovan silmistään, kuinka ne\nsyvenivät, rupesivat hehkumaan, tulivat intohimoisiksi kuten Paulinkin.\n\nSiinä sekä menehtyi että menehdytti; ei ollut aikaa eikä paikkaa.\n\nKun Paulin piti tehdä taas siirron ja sentähden irroitti silmänsä\nMariannesta, kääntyi tämän katse pois horjuen, kuin pitkästä syleilystä\nhuumautuneena.\n\nMarianne istui liikkumatta samassa asemassa ja katseli joutilasta työtä\npolvillaan. Tuntiessaan taas Paulin katseen kiintyvän häneen, tunkeutui\nveri hitaasti hänen poskilleen ja levisi kuin tykyttävä lämpö ihon\nalle, -- se oli häpeän polttava, tulipunainen väri.\n\nMitä hän oli tehnyt! Ajatus teki hänet rammaksi, voimattomaksi. Mitä\nhän oli tehnyt? Mitä pitäisi Paulin luulla?\n\nHän ei kertaakaan sinä iltana uskaltanut katsahtaa Pauliin, ei edes kun\nantoi hänelle kättä sanoakseen hyvää yötä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä esiytyi Pauli kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän\nvälillään. Hän oli aivan entisensä kaltainen, istui lämpiävän uunin\nedessä Mariannen luona, puhui kuten tavallisesti, ei innokkaammin eikä\nkylmemmin. Vaan Marianne oli muuttunut: hän oli äänetön, hämillään,\neikä uskaltanut nostaa silmiään. Hänen äänensäkin oli tullut vallan\nihmeellisen araksi ja hävyttömäksi.\n\nShakkipelin aikana istui hän tapansa mukaan Börjen vieressä, vaan ei\nkatsonut ylös, ja neuloi kiivaasti. Häntä ei tuntunut olevankaan.\n\nPauli huomasi hänen silmäluomensa olevan punareunaisia kuin kyyneleiden\nahdistaessa.\n\nKului vieläkin päivä eikä asian laita muuttunut. Marianne pysyi\nalakuloisesti syrjällä: Börjelle sanoi hän sen olevan vaan päänsärkyä.\nPauli koetti häntä hauskuuttaa, vaan hän ei siitä huolinut. Mitä piti\nPaulin ajatteleman? Marianne ajatteli ainoastaan tätä; -- hän tunsi\nnaisellisuuden kuolettavaa häpyä, kun oli paljastanut itsensä. Hänen\ntäytyi tavalla tai toisella näyttää Paulille hänen erehdyksensä, ettei\nhänen katseensa ollut niin mitään merkinnyt...\n\n\"Marianne!\"\n\nTämä ei ollut luullut hänen tulevan, oli jo niin myöhä, että valkea oli\npääsemäisillään.\n\n\"Marianne, minkä tähden kartatte minua?\"\n\nPauli oli tullut aivan odottamatta, kuulumatta. Ääni oli kiireellinen,\nhengästyksissä, kuin kiivaan käynnin perästä. Marianne pelästyi niin\nhänen suoraa kysymystään ja äkillistä tuloansa, ettei tahtonut saada\nhenkeänsä kulkemaan. Sydän tykytti niin lujaa, että hän vasta muutaman\nsekunnin päästä voi vastata.\n\n\"En minä teitä karta.\"\n\n\"Älkäämme riidelkö sanasta. En minä tarkoita, että te menette pois\nminun tieltäni. Vaan tiedättehän, että vältätte minua.\"\n\nHän heittäytyi tuolille katsellen Mariannea, kuin olisi hän odottanut\nhäneltä anteeksi pyyntöä. Vaan tämä ei vastannut, katseli vaan alas\nistuessaan.\n\n\"Onko teillä oikeus kohdella minua tällä tavalla?\" jatkoi Pauli\nkiivaasti. \"Olenko koskaan pahoittanut mielenne, olenko pelottanut\nteitä raakuudellani? Onko teillä pienintäkään syytä olla minulle\nvihoissanne?\"\n\nHän oli epäilemättä loukattu, joka vaati hyvitystä.\n\n\"Sanokaa, Marianne, olenko näistä mitään tehnyt.\" -- Hänen äänensä oli\nkireä, nuhtelevan katkera.\n\n\"Saatte ajatella sitä sitten, kun minä en enää ole täällä; minä en\ntahdo olla teille vaivaksi.\"\n\nHän nousi kiivaasti.\n\nMarianne säpsähti; mitään ajattelematta kaappasi hän hänen kätensä\nseisahduttaakseen hänet.\n\n\"Antakaa anteeksi, Pauli, älkää olko vihoissanne! Ah -- antakaa\nanteeksi mulle!\" Ja tietämättä mitä teki, pudisti hän otsaansa Paulin\nkättä vastaan.\n\nPauli istahti ja tarttui hänen käsiinsä, tyynesti kuin hyväntahtoinen\nystävä.\n\n\"Kiitoksia niistä sanoista, Marianne, ja annetaan nyt kaikki olla\nentisellään. Älkää pelätkö minua.\"\n\nHän puhui ystävällisesti hyväillen, kuin olisi hän ollut joku hirmuinen\nherra ja toinen pieni lapsi.\n\nMarianne oli sangen iloinen ja liikutettu; säteilevin silmin katsahti\nhän Pauliin.\n\n\"Minä en teitä pelkää, minä olen...\"\n\n\"Vaiti; ei sanaakaan!\" Hän hillitsi Mariannea pelottaen leikillisesti\nhäntä ja laski hänen kätensä irti.\n\nMarianne punehtui, puraisi huultansa ja hymyili alakuloisesti.\n\n\"On asioita, joista ei koskaan puhuta, Marianne ... Marianne-_rouva_.\"\n\nHänen äänestään soi nuoruuden ailahteleva ilo, matalasti, pehmeästi.\nNuo kiiltävät sisiliskon silmät sädehtivät ja loistivat kuin\nlämpimimmässä auringonpaisteessa.\n\nMarianne oli kokonaan onnellinen. Tokkohan maailmassa mitään muuta\nlöytyikään kuin tämä, jota ei kumpikaan saanut lausua ja jonka he\nmolemmat tunsivat paremmin kuin puhuttuansa siitä kuinka paljon\ntahansa!\n\nHän istahti kädet ristissä ja kasvot tulen loisteessa hehkuen. Pauli\nkumartui eteenpäin ja katsahti häneen; hän vaan hymyili kääntämättä\nsilmiään valkeasta.\n\nOmituista kuitenkin oli, kuinka kaksi viimeistä päivää oli häneen\nvaikuttanut! Kasvoihin oli ilmautunut kokonaan toisenlainen sielun\nelämä, juonteisiin oli tullut enemmän elävyyttä. Ja nyt älysi Pauli,\nkuinka kummallisesti tämä hento olento voi viehättää. Siinä ilmautui\npehmeyttä, lämpöä, jotakin, johon voi kätkeytyä, nojautua, jopa\nvajotakin. -- Oh, naisilla on tämmöinen kyky, joka kehittyy -- kautta.\n\nPauli alkoi haastella puoliääneen vähäpätöisistä asioista. Kaikki oli\nentisellään, kumpikin vaan hengitti nopeammin ja puhui hiljemmin.\n\nKun Börje oli tullut sisään pitivät he kumpikin seuraa hänelle, ja\nvaihtoivat tuskin sanaakaan toisilleen; siinä ilmaantui jonkinlaista\nvapaata välinpitämättömyyttä. Marianne oli melkein ujo, ja se kaunisti\nhäntä. Pauli piti istuessaan häntä mielellään silmällä, vaan otti\nshakkipeliin tavallista tarkemmin osaa.\n\nNoustiin; oli jo aika sanoa hyvää yötä. Börje meni uunin eteen\nsytyttämään sammunutta sikaariansa.\n\nPauli ojensi kätensä Mariannelle, kuten hän teki joka ilta, ja tämä\nlaski kätensä siihen -- lämpimän, pehmeän -- kuin olisi sen mukana\nseurannut tykyttävä sydän. Pauli katseli häntä omituisesti hymyillen,\nsillä hänen kätensä, jota hän piti omassaan, tuntui pidättelevän henkeä\nja odottavan. Marianne katsahti taas Paulin silmiin, jotka taas\nlaajenivat, suurina tummanruskeina, sillä aikaa kuin hänen kätensä\ntulisesti ja hyväillen ikäänkuin pujottelihe Mariannen käden ympäri;\nkovempaan, aina kovempaan. Katse vajosi katseesen, ja vaikkeivät he\nliikuttaneet jäsentänsäkään, tuntui kuin olisi Pauli sulkenut Mariannen\nsyliinsä ja hitaasti, hurmauksesta vavahdellen vienyt huulensa hänen\nhuulilleen, antaaksensa niiden olla siinä kauvan -- kauvan.\n\nMarianne poistui horjuvin askelin ja sekavin tuntein.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä päivästä lähtien oli joku salainen suhde heidän välillään\nolemassa. He tosin eivät tehneet itseänsä syypäiksi mihinkään tekoihin,\njollei semmoisiksi lueta äänettömiä käden puristuksia eikä puhuvia\nsilmäniskuja, jotka toimittivat sähkösanoman tehtävää. Ei koskaan\npuhuttu heidän kesken sanaakaan rakkaudesta. Äänettömällä kielellään\nosasivat he puhua kaikki, mitä tahtoivat. Ja he olivat toisiensa\nhirmuhaltijoita. Pauli vaani aina jotain salaisuutta, jota hän luuli\nMariannen häneltä peittelevän. Ei se ollut mustasukkaisuutta eikä\nepäluuloa, hän olisi muka tullut vaan äärettömän iloiseksi, jos olisi\nvoinut hämmästyttää häntä pienellä ennen tapahtuneella rakkausjutulla.\nHänellä oli tapana mennä asemalle postia hoitamaan ja hänen suurin\nilonsa oli lukea Mariannen kirjeet ennenkuin tämä itse sai niitä avata;\ntässä menetteli hän uhkarohkealla itsekkäisyydellä aina Mariannen\nläsnäollessa ja lupaa kysymättä.\n\nMariannea huvitti hänen häveliäisyytensä puute, jota hän koetteli\nkostaa puolestaan.\n\nKun Paulia oli kutsuttu vieraisiin -- joka muuten tapahtui usein --\nesitteli hän välistä, ettei hän menisi. Hän katseli hartaasti Paulia\nintohimoisesti ja vedet silmissä, jotka pyysivät ja rukoilivat,\nhyväilivät kuin kaksi pehmeätä käsivartta; ja Pauli taisi valehdella,\nsepittää pitkiä historioita, joutua väen kanssa tekemisiin -- mitä\ntahansa -- saadakseen jäädä kotiin, kun Marianne sitä vaan tahtoi.\n\nTämä kaikki oli niin mukiin menevää, niin vähäpätöistä, ettei Marianne\nollenkaan tuntenut tunnon vaivoja siitä, ja Börjeä kohtaan oli hän\nystävällisempi kuin ennen koskaan ikäänkuin ollakseen herättämättä\nhänessä mitään epäluuloja. Sydämessään kiitti hän Börjeä. kun sai olla\nvapaana kaikista epäluuloista ja pitikin hänestä sen vuoksi. Hänen\nsuhteensa Pauliin ei ollut hänessä herättänyt pienintäkään\nvastenmielisyyttä eikä inhoa Börjeä kohtaan, pikemmin päinvastoin,\nsillä hänen tunne-elämänsä oli luonnottomasti kiihtynyt.\n\nBörjelle oli siis tuskin mahdollista huomata mitä noiden kahden välillä\noli olemassa, varsinkin kun he olivat arkoja kuin peltopyyt. Ainoastaan\nsilloin, kun oltiin turvassa, hiipivät heidän silmäyksensä esiin kuin\nsovittuun kohtaukseen.\n\nEnsiaikoina oli Marianne ujo ja hiljainen, joka seikka teki koko hänen\nolentonsa nuorekkaaksi, melkein lapselliseksi. Osaksi pelkäsi hän\nsaattavansa Paulille mielipahaa olemalla liiaksi miellyttävä, osaksi\npelkäsi hän lapsellisesti Börjeä. Vaan jälkimmäiseen nähden rauhoittui\nhän pian, opittuansa huomaamaan, kuinka lujasti hän voi luottaa Paulin\nvalppaaseen varovaisuuteen. Hän oli ehkä epäillyt vähän tämän\nvaitioloa, vaan se epäilys haihtui pian, sillä tuhansissa\npikkuseikoissa havaitsi hän, kuinka lujasti Pauliin voi luottaa. Pauli\nSandell oli liiaksi kokenut tällaisissa asioissa, ettei olisi tietänyt\nmikä kaikkivaltias taikasauva on vaiti oleminen, kun kysytään naisen\nsuosiota. Hän oli nähnyt jo useamman kuin yhden linnoituksen antautuvan\ntämän yksinkertaisen muurinsärkijän edessä.\n\nJos Marianne oli astumaisillaan liiaksi pitkälle, oli aina Pauli se,\njoka häntä pidätti.\n\nKun Marianne jälestä päin oli tullut vakaumukseen kaikilta\npuolin, rupesi hän noudattamaan -- jos niin voisi sanoa --\nhyökkäysjärjestelmää; hän harjoitti menestyksellä eräänlaista\nnaamioittua keikailemista, aina niin kavalassa muodossa, ettei Börje\nolisi vaan mitään huomannut.\n\nHänellä oli tyhjentymätön keksimiskyky.\n\nVälistä sattui, että Börjenkin täytyi mennä Paulin mukana herrojen\nkekkereihin, ja silloin istui Marianne aina ylhäällä odotellen, vaikka\nhe olisivat tulleet kuinka myöhään kotia. Ja molemmat herrat, jotka\nhalusivat istua hetkisen ennen maata menoa, astuivat silloin hänen\ntyöhuoneeseensa. Nämä yökeskustelut tulivat sitten aina omituisen\nviehättäviksi, kaikesta teeskentelystä vapaiksi. Ne olivat Mariannen\nhurmaushetkiä.\n\nMuutos Mariannessa ei voinut pysyä salassa Börjeltä. Marianne ei ollut\nenää niin taipuvainen lihomaan kuin ennen, vartalo oli sirompi, käynti\nreippaampi, liikkeet keveitä. Iho oli tullut värikkäämmäksi ja silmät\nsuurine terineen tummemmiksi. Kaikki tämä ilahutti häntä.\n\n\"Enkö tietänyt, että viihtyisit maalla, kun vaan tottuisit ensiksi!\"\nhuudahti Börje ylpeästi, \"ja kun sinä opit harrastamaan kaikkea, niin\nsaat nähdä!\"\n\nMyöskin Mariannen shakkipeliin osoittama tarkkuus oli hänestä hyvä\nmerkki.\n\n\"Odotappas vaan,\" sanoi hän ja nyhkäisi häntä salavihkaa kylkeen,\n\"kyllä halu tulee pian. Sinä et siitä tiedäkkään ennenkuin se tulee.\"\n\nMarianne nauroi näille ennustuksille. Hän osasi nauraa kaikelle. Mitä\nhän huoli tulevaisuudesta! -- kun vaan ei Pauli tahtonut lähteä\nmatkalle. Hänen elämänsä suuri romaani saisi kestää vielä kauvan.\nKuinka kauvan -- sitä hän ei tahtonut ajatella. Mutta mitä muistoja\nkokosi hän siitä itselleen! Kukkasia, joita Pauli oli hänelle antanut;\npaperin lappuja, jotka Pauli oli täyteen raapustellut hienolla,\nkomealla käsialallaan; nenäliinan, josta hän oli reväissyt kaistaleen\nPaulin loukkaantuneeseen sormeen -- kaikkea mahdollista. Siitä tulisi\nmuka kokonainen kokoelma.\n\nHän toivoi noin epämääräisesti, ettei Pauli olisi ollut niin vallan\nvarovainen eikä tarkkatuntoinen; hän olisi tahtonut hänen lausumaan\nmuistoon pantavan sanan, josta olisi todellakin voinut kiinni pitää,\nkun kaikki muu oli muuttunut ja savun tavalla haihtunut tuuleen.\n\nPaulin mielestä oli tämä ainoastaan pieni novelli, tuollainen\nherkullinen ranskalainen. Hän ei nähnyt tässä suurta elämän kuvaa.\nHänen käsityksensä mukaan naisluonteesta piti Mariannen pudota kuin\ntuleentuneen omenan puusta hänen käsivarrelleen -- aikanaan. Vaan hänen\noma asiansa oli ottaa vastaan tai väistyä alta pois.\n\nToistaiseksi oli hän ainoastaan utelias. Olihan aina jotain huomioon\notettavaa. Erotus Mariannen ja toisten naisten välillä oli sama kuin\nerotus sen ja sen romaanin välillä, jommoisia olivat esim. _Sapho_ ja\n_Une page d'amour_, _Cruelle énigme_ ja _Madame Bovary_.\n\nHän olisi ollut tyytyväinen, jos Mariannen luonne olisi ollut\nalkuperäisempi, mutta täytyihän nyt tyytyä ihmisiin semmoisina kuin ne\nolivat.\n\nHänestä oli hupaista ajan viettoa kävellä ja punnita mielessään\nMariannen häneen tekemiä vaikutuksia, kuinka hän toisena päivänä\nsaattoi tuntea kiusausta vetämään Mariannen luoksensa, jossa\ntapauksessa hän muka puolustaisi itseänsä sillä, että kukin saa vastata\nteoistansa ja ettei hän, vaan Marianne oli kietoutunut pauloihin, sekä\nkuinka hänet toisena päivänä valtasi semmoinen jalomielisyys, että hän\nmelkein järkähtämättömästi oli päättänyt lähteä Tomtöstä, estääkseen\nnäytelmää pitemmälle jatkumasta. Mutta pohjalta oli hänen luonteensa\nyhtä kevytmielinen kuin Mariannenkin, ja kun hänen kiihkonsa jonkun\nkerran riehahti, laimistui se pian. Hänestä oli mukavinta liukua päätä\npahkain eteenpäin ja antaa sitte keikahtaa mille puolelle hyvänsä.\n\nSattuipa eräänä iltana, että Börje ja hän kahdentoista aikaan tulivat\nkotiin jostain peliseurasta. Koko talo oli vaipunut unen helmoihin,\nkaikkialla oli pimeä paitsi Mariannen työhuoneessa, josta tuli\npilkoitteli varjostimien välistä.\n\n\"Lapsi-rukka, kun on istunut odottamassa meitä näin kauvan\", sanoi\nBörje.\n\nMarianne oli kuullut heidän tulevan ja avasi etehisen oven, ennenkuin\nhe ennättivät kolkuttaakaan. Hänen puvustaan päättäen oli hän jo\nmaannut ja nukkunut, sillä hän oli tuskin puoleksi vaatteissaan. Hänen\ntoisessa kädessään oli lamppu ja toisella piteli hän koossa mustaa\nsuurta huivia, jonka hän oli käärinyt päänsä ja hartioittensa ympärille\nja joka viljavin poimuin laskeutui hänen alushameellensa.\n\n\"Mahtaa olla myöhäinen\", muistutti hän väsyneellä ja tyytymättömällä\näänellä.\n\nTuuli puuskahti sisään ja oli sammuttamaisillaan lampun, jonka liekki\nvenähti kuin pitkä kieleke koko lasin läpi. Börje sulki oven kiireesti,\nsillä Marianne näytti olevan ohuissa vaatteissa. Tuo musta hame\nlaskeutui veltosti ja syvin laskoksin nilkkojen ja jalkojen ympäri,\nkuin ei olisi hänellä ollut muuta alusvaatetta. Tämän tähden näytti hän\npitkältä ja huojuvalta, sekä ruumiin piirteistä sai hämärän\naavistuksen.\n\nKun herrat riisuivat päällysvaatteitansa, seisoi Marianne ja piteli\nlamppua, Hänen käsivartensa oli paljas, sillä huivin alla oli hänellä\nainoastaan yöryijy, jonka puolipitkät hihat olivat vetäytyneet\nylöspäin, jonkatähden hän niin tarkasti pitelikin vaatetta ympärillänsä\nvapaalla kädellään.\n\nPauli katsahti häneen. Ei mistään voinut päättää tämän olevan\nkeikailemista. Marianne oli totinen, melkein kylmän näköinen. Hän\nmuistutti vähän kreikkalaista veistokuvaa.\n\nVai niin, sitäkö hän tahtoi! Paulin täytyi purra huuleensa voidakseen\nolla nauramatta, hänestä oli Marianne samalla kertaa tunnottoman kavala\nja auttamattoman lapsellinen.\n\nSisään mentäissä sai Pauli kuiskatuksi hänen korvaansa:\n\n\"Vai niin, tämä esittelee kaiketi Pygmalionia[9] ja Galatheaa! Minä\ntahdon hengenkin kuvapatsaaseeni. Rukoilenko jumalia?\"\n\nMarianne katsahti totisesti häneen mitään vastaamatta. Hänen paljas\nkätensä ja alaston ranteensa näyttivät sanomattoman pyöreiltä ja\nvalkeilta tuon tumman kashimiirin pohjalla, jonka viljavia poimuja hän\npiteli koossa rinnallaan. Ja nyt taisi Pauli myöntää hänen olevan\noikeassa: tähän käsivarteen voi hurmaantua.\n\nOli niin myöhä, että Pauli saattoi viivähtää ainoastaan sangen vähän\naikaa. Marianne oli istahtanut uunin varjoon syrjälle; herrat kävelivät\nedestakaisin laattialla haastellen.\n\nKun Pauli sanoi hyvää yötä ja tarttui Mariannen käteen, kuljetti hän\nnopeasti kättänsä ranteen yläpuolelle silmänräpäykseksi tarttuakseen\npolttavan tulisesti tähän viileään, pehmeään naiskäsivarteen.\n\nMarianne katsahti häneen ainoastaan kummastellen ja\nvälinpitämättömästi, _niin_ välinpitämättömästi, että Pauli luuli\npettyneensä silmänräpäykseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna näkyi Paulin vallanneen joku levottomuus. Hän oli\naamulla saanut kirjeen, jonka johdosta hänen täytyi lähteä matkalle\njoksikin ajaksi asioitansa valvomaan. Marianne oli vaalennut sen\nkuultuaan. Pauli oli siitä aivan varma.\n\nTäksikin illaksi olivat miehet kutsutut peliseuraan, vaan kun Börjellä\noli puuhaa väen kanssa, pääsivät he vasta myöhempään lähtemään. Pauli\npukeutui aikaisin saadakseen viettää tavallisen hämyhetken Mariannen\nluona. Hän ei istahtanut, vaan käveli edestakaisin laattialla.\n\n\"Marianne\", sanoi hän äkkiä ja seisahtui hänen eteensä, \"kun nyt lähden\nmatkalle, täytyy minun ajatella kuinka vietän kesäni ja tulevan\nvuoden.\"\n\nMarianne istui lämpiävän uunin edessä tavallisella paikallaan. Hän ei\nvastannut. Vaan Pauli näki hänen painavan päätänsä rinnoilleen\nalakuloisena.\n\n\"Sano mulle kuinka tahdot,\" pitkitti hän, \"minä tahdon, että sinä itse\nmääräisit.\"\n\n\"En!\" sanoi Marianne hätäisesti; Paulin äänessä oli ollut jotain\npelottavaa.\n\n\"Sen täytyy sinun kuitenkin tehdä ennemmin tai myöhemmin.\"\n\n\"Minä en voi. Tee kuten tahdot.\" Hän kuiskasi vastauksen niin arasti,\nettei se ollut teeskentelyä. Hän ei uskaltanut ottaa vastuuta\nniskoillensa.\n\nPauli istahti häntä vastapäätä ja kumartui vähä eteenpäin.\n\n\"Sinä olit sangen kaunis eilen illalla,\" sanoi hän.\n\nMariannen sydän tykytti, että hän oli tukehtumaisillaan.\n\n\"Ehkä muka et siitä tietänyt?\" sanoi hän ja aikoi nauraa.\n\nTuo loukkasi Mariannea, joka kavahti pystyyn poistuakseen.\n\n\"Ei, odotappas!\" sanoi Pauli ja tarttui hänen käsiinsä. \"Varmaankin\nvalvot tänä iltana? Tee niin. Minä tahdon sinulta itseltäsi tietää,\njäänkö tänne vai en. Aprikoi asiata ja anna mulle vastaus, ennenkuin\neroamme.\"\n\nHän irroitti hänen kätensä ja läheni ovea, sillä hän kuuli Börjen\ntulevan.\n\nKun he illalla myöhään tulivat kotiin, paloi lamppu kuten tavallista\nvierashuoneessa, vaan etehisen ovi oli kiinni ja aukeni vasta monen\nkolkutuksen perästä; muuan piika oli tullut avaamaan.\n\n\"Rouva oli hyvin uninen,\" sanoi hän.\n\n\"Onko hän pannut maata?\" kysäsi Börje.\n\n\"En tiedä. Hän pyysi vaan minua pitämään varalta, jos itse sattuisi\nnukkumaan.\"\n\n\"Me astumme kuitenkin hetkeksi hänen työhuoneesensa, sillä minä näen\nlampun siellä palavan,\" sanoi Börje.\n\nPiika sanoi hyvää yötä ja poistui. Herrat riisuutuivat ja astuivat\nsisään.\n\nHuoneessa ei näkynyt ketään. Olisikohan Marianne todellakin mennyt\nmakuulle?... Ei, se ei ollut mahdollista. Olihan Pauli pyytänyt. --\nEnsiksi äkkäsi Börje hänet; hän nykäsi Paulia käsivarresta ja näytti\nleikillisesti sormellaan sohvalle. Jalat pallilla ja kasvot tyynyjen\nväliin kätkettyinä makasi Marianne ja nukkui.\n\nBörje hiipi hänen luokseen, Pauli perässä.\n\n\"Lapsukainen! Nyt olemme taas luonasi.\"\n\nMarianne nousi istumaan, tuijotti valoon ja työnsi vallattomat hiukset\njälleen korvansa taakse -- veltosti, vapaasti -- kuin olisi hän luullut\nolevansa yksin huoneessa. Sitten katsahti hän toisiin tajuttomasti,\ntiedottomasti, yhä vaan tuijotellen valkeaan pienillä vaaleanvärisillä\nsilmillään. Hän ei käsittänyt, mistä kysymys oli. Häntä olisi tehnyt\nmieli suudella kymmenen, kakskymmentä kertaa, ennenkuin hän olisi\npäässyt hereille; hän hurmasi auttamattomasti.\n\n\"Oh, _tekö_ siinä olettekin!\" puhkesi hän päästen viimein selville,\n\"kuka päästi teidät sisään?\"\n\n\"Karna.\"\n\n\"Ha, ha, ha! Minäpä vasta olen mies valvomaan! Sen kyllä arvasin ...\nvaan kaksi yötä perätysten, kyllä se on liiaksi mieletöntä. Tänä iltana\nen todellakaan voi lörpötellä teidän kanssanne.\"\n\n\"Minä lähden ensimmäisessä aamujunassa, joten täytyy nyt heittää\nhyvästi,\" sanoi Pauli ja ojensi kätensä hänelle.\n\nMarianne oli ehdottomasti välinpitämätön.\n\n\"Minä seuraan teitä aina portaille asti, koska nyt on niin juhlallinen\nhetki,\" sanoi hän ja asetti lampun niin, että se valaisi etehiseen, kun\novi avattiin.\n\n\"Nyt muistan -- Börje -- minulta on loppunut sikaarit, etkö lainaisi\nmulle muutamia, kunnes tulen takaisin kotia taas?\" sanoi Pauli\nseisoessaan etuhuoneessa ja pannen päällysnuttuaan ylleen.\n\n\"Halusta vallan,\" vastasi Börje ja meni kamariinsa. Hän jätti oven\nraolleen, ja toiset voivat nähdä hänen sytyttävän kynttilän ja astuvan\nsitten makuusuojaansa.\n\nMarianne seisoi ihan Paulin takana. Tämän käsivarsi kiertyi pehmeästi\nhänen vyötäisilleen. He seisoivat täydellisessä varjossa oven aukosta\nhuoneuksen puolella.\n\n\"Marianne\", kuiskasi Pauli vetäen häntä hellästi itseensä lujasti\nkiinni, \"tulenko tänne takaisin ja jäänkö sitte tänne?\"\n\nMarianne oli niin kuumeentapaisesti onnellinen ja arka, ettei voinut\nsaada sanaa suustaan. Vaan hän ei voinut vastustaa haluansa painaa\nposkensa tuota olkapäätä vastaan tuohon rauhalliseen soppeen\npäällystakin sisäpuolelle, joka oli vetäytynyt taaksepäin. Kerrankin\nsai sivellä tätä hienoa, pehmeätä kangasta!\n\n\"Meillä on aikaa yksi ainoa silmänräpäys,\" kuiskasi Pauli tähystellen\ntuota kapeata valojuovaa Börjen ovesta.\n\n\"Minä _tahtoisin_ sanoa, ettet enää tulisi,\" vastasi Marianne.\n\n\"Vaan sinä et voi!\"\n\n\"Jumala, minä kuolen pelosta,\" kuiskahti Marianne vapisevalla ja\npuoleksi tukehtuneella äänellä. Tämä oli samalla kertaa jännittävää ja\nhäpeällistä, suloista ja inhottavaa.\n\n\"Rauhoitu,\" sanoi Pauli, \"minulla on pantterin korvat eikä sinun\ntarvitse pelätä mitään vaaraa. Haa, jumalat! Nuori ei ole kuin kerran\nelämässään.\"\n\nHän kumartui ja suuteli Mariannea juuri korvan taakse hiusten rajaan\nkaulalle. Hänen lämmin hengähdyksensä tuntui kuin vavahdus koko\nMariannen ruumiissa jalkoihin saakka.\n\n\"Ah, -- _prenez garde, chérie_!\"[10] Hän sysäsi hänet rivakasti\nsyrjään, jotta hän tuli seisomaan huoneen avoimessa ovessa.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä tuli Börje sikaarit muassa. Molemmat\nystävät ravistivat toisensa kättä ja Pauli pujahti ulos. Marianne\nasettui Börjen viereen, joka piti ovea vielä auki, hän laski kätensä\ntämän olkapäälle ja katseli menevää.\n\nKuu oli täysinäinen ja valaisi kirkkaasti kuusien yläpuolella. Hän näki\ntuon hoikan, notkean olennon astelevan nopein askelin pihaa alaspäin\npitkän, mustan varjonsa seuraamana. Jäätyneeseen maahan valeli kuu\nkylmää, sinertävää hohdettansa -- siinä oli jotakin typi tyhjää,\nautiota, sydämetöntä.\n\nHän vavahti ja astui sisään.\n\n\n\n\n12.\n\n\nHuhtikuun loppu oli kulumassa ja Pauli oli ollut poissa kuusi viikkoa.\n\nMarianne istui akkunan ääressä työhuoneessaan ja neuloi.\n\nHänen kasvonsa olivat muuttuneet. Huulet olivat vetäytyneet kireämmälle\nja juonteisiin oli ilmautunut lujuutta.\n\nSilloin tällöin katsahti hän kartanolle, yli tuon äsken siivotun\nistutuksen, jonka mustasta maasta kukan taimet pilkistelivät esiin.\nAkkunan edustalla oli varjo, vaan kauvemmaksi paistoi vielä iltapäivän\naurinko lehdettömissä pensaissa, joiden kaikki risuiset oksat\nkimaltelivat keltaisen ja vihreän vaiheella, ja joista toiset olivat\nsuorat, ja toisia oli punaiset ja kiilloitetut vavat kannattamassa\nauringon valossa.\n\nHän katsahti siihen välinpitämättömästi, kylmän totisena ja näkyi\nkuuntelevan.\n\nKartanolla oli niin hiljaa, kuin kaikki ihmiset olisivat kuolleet\nsukupuuttoon, kahlekoira vaan helisteli rautojansa. Kaikki kiire ja\nelämä oli vetäytynyt pellolle ja pysyi siellä iltaan saakka.\n\nHän oli kuullut oikein; vaunut olivat todellakin kolisseet. Olikohan\nsiellä Börje, joka nyt jo tuli takaisin viiden junassa? Ei; hän\ntietysti tulisi asemalta jalkaisin. Kaikki hevoset olivat kiireessä\ntyössä.\n\nAh -- siellä tuli Pauli!\n\nNiin. Nyt näki Marianne hänet. Hän tuli hollikyydillä ja ajoi suoraan\nhuoneidensa edustalle. Marianne näki hänen iloisen, vakoilevan\nkatseensa kääntyvän akkunaan, vaan hän oli noussut ja vetäytynyt sen\nvarjostimen taakse, ettei häntä Pauli olisi huomannut.\n\nTämä oli poissa ollessaan useasti kirjoittanut Börjelle, ja Marianne\ntiesi hänen tulevan, vaan hän ei ollut viimeisessä kirjeessään voinut\nmäärätä tulo-päiväänsä eikä millä junalla tulisi.\n\nHän näki kyytimiehen kantavan matkakapineita huoneeseen ja ajavan\nsitten pois. Heti sen jälkeen asteli Pauli itse pihan poikki iloisesti,\nodottavin kasvoin. Hän näytti terveemmältä kuin lähteissään.\n\nMarianne vetäytyi jälleen seinään kiinni pidellen varjostinta salaa\nvähän sivulla ja seuraten jännitetyin katsein hänen liikkeitänsä. Hänen\nsilmissään oli jotain pelkoa ja vihaa.\n\nPauli astui portaita ylös. Marianne kuuli hänen käyntinsä etehisestä.\nSiellä kuului ovi käyvän huoneeseen, tuolta kuuluivat hänen askeleensa\netuhuoneesta; ne olivat pikaisia ja keveitä kuin nuoren tytön.\n\nMarianne seisoi paikallaan akkunan vieressä nojaten kädellään pientä\npöytää vasten. Heidän katseensa sattuivat yhteen.\n\nKuinka nuo ruskeat silmät laajenivat ja välkähtivät!\n\n\"Marianne!\"\n\nPauli seisahtui oven aukkoon, ja hänen hoikka vartalonsa näkyi seisovan\nikäänkuin kehyksissä. Mariannen sydäntä kouristi kuullessaan tuon\nsointuvan puheen. Hän oli unohtanut tuon kummallisen äänen soinnun;\nmonta vuotta tuntui jo kuluneen, sittenkuin hän oli sen viimeksi\nkuullut.\n\nJa sitten tuli Pauli häntä kohden ojentaen käsiään sydämellisen\nystävällisesti. Hän oli pitkä ja hoikka, vähän siron vavan kaltainen:\nja hänen ihonsa oli niin tasainen, hänen tukkansa niin musta ja hänen\nsilmänsä niin hellät, että...\n\n\"Marianne!\"\n\nPaulin täytyi herättää hänet tästä jäykistyneestä kummastuksesta,\nhyväillä hänet uudestaan elämään juuri äänensä säveleillä.\n\nHymyillen ja varpaillaan hiipi hän kaksi viimeistä askelta.\n\n\"Voitko uskoa -- Marianne -- minä olen ollut ikävissäni.\"\n\nPauli näytti uskovan hänelle jotain riemua herättävää, ihanaa. Ja\nolihan siinä sitäkin -- tämä -- että hän _taisi_ vielä ikävöidä.\n\nSitten teki hän nopean kysyvän liikkeen muihin huoneisiin päin. Tokko\nsiellä oli ketään!\n\n\"Ei, ei siellä ketään ole.\" vastasi Marianne.\n\nÄäni oli vieras, soinnuton. Pauli ei ollut sitä koskaan kuullut.\n\nKiivaasti astahti Pauli pari askelta takaisin ja katseli häntä.\nKerrassaan huomasi hän hänen laihtuneen, iho ei enää ollut niin terve,\nja että hän näytti vanhemmalta. Paulin kasvot selkenivät ja hänen\nsilmänsä täyttyivät kyyneleistä.\n\n\"Luulitko, etten tulisi enää?... Oi lapsi! -- oletko ollut levoton\ntähteni?\"\n\nPaulin tunteellinen ääni värisi yht'aikaa ilosta ja hellyydestä.\n\nMarianne ei olisi saanut sanaa suustaan, vaikka hänen henkensä olisi\nollut kysymyksessä; hänen kurkkunsa kuristui kokoon.\n\n\"Vaan nyt saat olla levollinen ja iloinen. Minä viivyn täällä kauvan,\nkaavan.\"\n\nHän tarttui Mariannen käsiin, eikä Marianne ollut koskaan nähnyt häntä\nniin kauniina kuin nyt. Muodollisesti ei hän ollut kaunis eikä vahva,\nvaan hän oli soma, kuin siro matelijaeläin auringon paisteessa. Hänen\nkirkkaat silmänsä tuikahtelivat, hänen ohuet huulensa olivat kuin kaksi\npitkää siveltimen jälkeä ja hänen leukaansa varjosti kähärät\nparranhaituvat.\n\n\"Rakastettu, miten on laitasi? Olen ehkä pelottanut sinun!\"\n\nHän laski kätensä Mariannen olkapäiden ympärille ja katsahti\ntuskallisesti häntä kasvoihin, joissa väri vaihtui.\n\nMarianne irroitti hänen käsivartensa ja lykkäsi sen pois luotaan. Hän\nkoetti puhua, vaan ei voinut; nojautui vaan raskaasti pöytää vasten.\n\n\"Sinä olet kipeä... Ah, Marianne, miten on laitasi?\"\n\n\"En, en minä kipeä ole, älkää te siitä huoliko?\"\n\n\"_Te_?!\"\n\nKummastusta ja harmia ilmautui yht'aikaa hänen äänessään.\n\n\"Mitä tämä tahtoo sanoa?\" Hänen kasvonsa olivat kylmät, pieni terävä\npoimu näkyi kulmakarvojen välistä.\n\n\"Minä olen leikkinyt vaarallista, sopimatonta leikkiä. Sen täytyy olla\nlopussa.\"\n\n\"Hoo -- Marianne minä _luulen_ sen olleen enemmän kuin leikkiä.\"\n\nPauli seisoi aivan hiljaa nojautuen kädellään erään hyllyn reunaa\nvastaan ja katseli tutkivin, käskevin silmin Mariannea.\n\n\"Joka tapauksessa täytyy sen olla lopussa.\" -- Sanat tuntuivat enemmän\nhuokaukselta kuin yksityisten kirjainten lausumiselta.\n\n\"Minkätähden?\"\n\nHänen matala äänensä oli terävä ja hänen tunteelliset sieramensa reunat\nliikkuivat suonenvedon tapaisesti.\n\n\"Se oli väärin, --- rikollista.\"\n\n\"Loruja!\" Pauli keikautti päätään taaksepäin kuin olisi hän sillä\nliikkeellä tahtonut tehdä tyhjäksi toisen väitteen.\n\n\"Minä en sano, että vika oli teissä; se oli ehkä minussa itsessäni,\"\nsanoi Marianne heikosti, luoden silmänsä Paulin kasvoista pöytään,\njonka vieressä hän seisoi.\n\nPauli ei vastannut mitään, hän katseli lakkaamatta Mariannea harmin ja\ninhon hänen mielessään kasvaessa.\n\n\"Ja sitten tahdon pyytää teitä lähtemään pois täältä,\" lisäsi tämä\nnostamatta silmiään.\n\n\"Lähtemäänkö?\"\n\n\"Niin, -- sekä ettette koskaan palaisi takaisin.\" -- Ääni oli alentunut\nmelkein kuulumattomaksi kuiskaukseksi, niin suuresti hän pelkäsi lausua\nnäitä sanoja. Ja nyt täytyi hänen yhden ainoan kerran arasti katsahtaa\nylös.\n\nPaulin sieraimet suurenivat; hän oli vaalea, hänen ruskeat silmänsä\ntuijottivat Mariannen kasvoihin ja hän hengitti lyhyesti ja kiivaasti.\n\n\"Mitä sinä sanot!\"\n\nMarianne seisoi kuin kuolemaan tuomittu. Hän tunsi hänen raivonsa, vaan\nei uskaltanut enää sitä katsella.\n\n\"Puhu! Mitä tarkoitat?\"\n\nHänen vihaansa sekaantui niin paljo turvatonta tuskaa, että se tuntui\nkaksinkerroin ahdistavalta.\n\n\"Antakaa mulle anteeksi,\" sanoi Marianne nöyrästi ja hänen huulensa\nvapisivat kuin kyyneleiden lähetessä; \"minä en voi asiata auttaa.\"\n\n\"Mutta voithan sanoa minkätähden...\"\n\n\"Sentähden, etten koskaan voi sitä puolustaa. Ole armollinen ja lähde!\"\n\nPaulin silmät tulivat reunoista punaisiksi, joten ne rupesivat\nnäyttämään vielä suuremmilta. Hänen huulensa aukenivat puoleksi, vaan\nhän ainoastaan katseli Mariannea.\n\nTuska rupesi tätä ahdistamaan. Hän huomasi selvästi Paulin sanomattoman\nmielenliikutuksen, jota hän oli haavoittanut niin säälimättä.\n\n\"Jumalan tähden sanokaa, että lähdette ja annatte minulle anteeksi!\" --\nAjattelematta mitä teki ojensi hän kätensä Paulia kohden, -- hartaasti\nrukoillen, vaan tämä ei tarttunut siihen.\n\n\"Anteeksiko? Anteeksiko?\" huudahti hän ja oli nauramaisillaan; vaan\nsamassa vääntyivät hänen kasvonsa, niin että hän näytti alkavan itkeä.\n\nMarianne pani kätensä ristiin ja painoi niitä silmilleen. Ah, tämä oli\nhirmuista -- hirmuista!\n\n\"Nyt tiedän!\" sanoi Pauli päästäen helpottavan hengähdyksen, \"Börje on\nruvennut epäilemään jotakin?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Mutta, Marianne!\"\n\n\"Teidän _täytyy_ lähteä. Minä saatan tahtoni perille. Maksakoon mitä\ntahtonsa, vaan sen _täytyy_ tapahtua. Se on häpeällistä! Se on\nkunniatonta! -- Minä olen toisen vaimo.\"\n\nNyt naurahti Pauli, kimakasti, tahdottomasti, kuin suuttunut nainen:\n\n\"Ja siitä ette ole ennen tietänyt kuin nyt?\"\n\n\"Niin, pilkatkaa minua, pilkatkaa minua niin paljo kuin tahdotte. Se ei\nvaikuta mitään, kun vaan lähdette.\"\n\nPelkuruus Mariannen kasvoista oli kadonnut. Hän oli liikutettu, vaan\nmyöskin päättäväinen.\n\n\"Kyllämar, antakaa kuulua vaan! Mitä Börje on sanonut? Minä tapasin\nhänet Eslövissä, vaan ei hänessä näkynyt mitään erinomaista.\"\n\n\"Mitä hänessä sitten piti näkymän?\" Vaisto varjella itseänsä pakotti\nMariannen panemaan ääneensä vähän ylpeyttä.\n\nPaulin silmäterät näkyivät laajenevan. Ne tuntuivat polttavan\nsilmälautoja ja sen kautta tekevän näiden reunat punaisiksi, ja hänen\nsuunsa sopissa värähti noiden neulahienojen juovien ympärillä ilkeä\nmyhä.\n\n\"Vai niin, nyt ajatellaan puhua hienompaan torveen! Vaan muistakaa --\nrouva Olsson -- että niinkuin metsään huhuillaan niin se vastaa, ja jos\nte rupeatte käyttämään loukkauksia, niin minä vastaan myös semmoisilla.\nOlkaa siitä varma!\"\n\nMarianne tunsi leviävän kylmyyden poskillaan ja hän vapisi kuin\nvilusta. Tämä samalla kertaa siivo ja hillitön raivo pelästytti häntä.\n\n\"Minä en tahdo teitä loukata,\" sanoi hän niin vakavasti kuin voi, \"minä\ntahdon vaan sanoa teille, että viimeisen illan tapauksen perästä on\nmeille molemmille parasta, ettemme enää näe toisiamme.\"\n\nPauli tunsi sokeata himoa loukata häntä, antaa hänelle kuolettavan\niskun. Hän taisteli yhtä aikaa sekä tuskaa että nöyryytystä vastaan.\n\n\"Viimeisen illan!\" toisti hän. \"Minkä tapauksen? Minkä? Minkä? Minkä?\"\n\n\"Te unohditte itsenne, ja sentähden on parasta, että me eroamme.\"\n\n\"Minäkö unohdin itseni? Oh, Eeva, sinäpä olet hyvä! Minä otin omenan,\njota tarjosit minulle ... ja nyt kuullaan että minä olen unohtanut\nitseni! Entäs sinä itse?\"\n\n\"Sanokaamme että _me_ unohdimme itsemme. Se ei ollenkaan muuta asiaa.\"\n\n\"Hohhoo, minä ymmärrän. Te vedätte hunnun ylitse. Te pesette kätenne.\nTe lakaisette ovenne edustan. _Minä_ muka olin -- raaka, miesluonne --\njoka olin varomaton. Niinhän sen pitääkin olla? Ja heittämällä minut\novesta, pääsette itse vapaaksi? Te asetutte pyhimysjalustalle. Te\nkunnioitatte itseänne... Vaan minulla on teille ensin jotain\nsanottavaa.\"\n\nMarianne painui akkunaa vastaan taaksepäin käsi akkunalaudalla. Paulin\nkasvoissa oli jotakin, joka pani hänet menehtymään häpeästä.\n\n\"Te ymmärrätte minua väärin,\" änkytti hän, \"enhän minä teitä ollenkaan\nsoimaa. Minä vaan pyydän että lähdette huomenna matkalle, ja että\nsanotte tämän Börjelle, heti kun hän tulee.\"\n\n\"Niin kai. Ja onko sellainen muutto päistikkaa minun mieleiseni tai ei,\nsiitä te tietysti ette huoli. Tarpeellista on ainoastaan, ettei teidän\ntarvitse olla levoton. Luonnollisesti!... Ja minä suostun. --\nKunnioitusta naisille!\"\n\n\"Ettekö voi nähdä kuinka kauhea on tuskani? Mitä hyötyä teillä on tästä\nkidutuksesta?\"\n\n\"Ei ole vaarallista. Naisten pikkusyntien katumus ei tule pitkäksi\nkoskaan. Omantunnon tuska ajetaan vaan johonkuhun syntisäkkiin, joka\nsitten potkitaan jaloista pois ja itse ollaan Jumalan puhtaimpia\nenkeliä... Minä olen varma teistä. Te näytte tietävän, kuinka sen pitää\ntapahtua.\"\n\nJota enemmän hän yllytti itseänsä, sitä vaaleammaksi hän tuli ja sitä\nmatalammiksi tulivat hänen sanansa ja hän puhui nopeasti jonkinlaisella\nhienonnetulla vihan vimmalla.\n\n\"Minä olen ollut sokea,\" mutisi Marianne puoleksi tukahutetulla\näänellä, \"mitä muuta minun kärsimykseni on kuin seuraus tästä\nturmiollisesta leikistä, jota ei _saa_ leikkiä!... Mitä antaisinkaan\njos saisin sen tekemättömäksi!... Taivaan Jumala, kuinka se on\nhirmuista! Minkätähden tahdotte tehdä sitä pahemmaksi?\"\n\n\"Te pidätte oivallisesti puolenne,\" sanoi Pauli hymyillen ilkeän\nivallisesti, \"vaan minä tiedän mistä kenkä puristaa. Te pelkäätte vaan,\nettä minä puhuisin Börjelle jotakin tai jollekulle muulle. Ainoa mikä\nnaisia pidättää on: -- _pelko_. Vaan se on sangen hyvä tukipuu.\"\n\nMarianne oli painanut nenäliinan huulilleen, vaan hän ei itkenyt.\n\n\"Vaikka kuinka minua häpäisisitte, niin minä sittenkin pakotan teidät\nlähtemään.\"\n\n\"Te pelkäätte enemmän kuin moni muu. Vahinko vaan, että teette sen\nmyöhänlaiseen! Poislähdöstä voimme puhua sitten, vaan ensin on minulla\nteille jotain sanottavaa, jonka voitte kuulla sukupuolenne puolesta.\nSillä me olemme saaneet kuulla puhuttavan varsin liian kauvan naisten\nsiveellisestä paremmuudesta, ja lienee hetken vaatimaa, heittää pieni\ntutkisteleva silmäys tuohon paremmuuteen.\"\n\nHän oli hillinnyt kiivautensa; hän seisoi nyt asettaen jalkansa\neteenpäin ja nojaten molemmat kätensä taaksensa hyllyyn vartalon\nyläpuoli vähä eteenpäin kumarassa. Hänen äänensä muuttui\nhuolimattomaksi seuraääneksi ja hän katseli Mariannea silmät puoleksi\nauki; niiden pilkallinen loiste välkähteli esiin, kuin kahden tumman\ntushipiirteen välistä ja ne näyttivät vielä vähä punertavilta.\n\n\"Missä siis nämä hyvetäydellisyydet ovat olemassa, joille te näin\nkovin laillisen patentin olette hankkinut, ja joihin meidän miesten\ntulisi luoda silmämme pyhällä ihastuksella? -- Muistakaa sanojani,\nMarianne-rouva, sillä totuutta saa harvoin kuulla ja sietää se tulla\nvarteen otetuksi. Se on siinä, että _sopivaisuus_ on pannut teidän\npuolustuslaitoksenne kuntoon, ja että hyvettä on pelotettu ruumiiseenne\nmestauskoneilla. Pelkurimaisuus -- kas siinä on koko teidän\nsiveellisyytenne!... Mutta _te_ valehtelette, ja _me_ valehtelemme, ja\nme kaikki olemme uskovanamme teidän oivallisuutenne -- ja me kaikki\nolemme kerran kyllä uskoneetkin sitä olevan olemassa. Vaan minä en\nenää. Minä en!... Vai etteköhän te tee kaikkea mitä voitte\nherättääksenne meissä kaikkea, mistä te itse olette kulkevinanne\nputisten puhtaina? Te naiset kutkutatte meitä suuhun ruohon korrella ja\nhuudatte meidän raakuuttamme, jos meidän suumme sopet liikahtelevat.\nVai mitä on keikaileminen? Mitä ovat tanssipuvut? Mitä ovat tilapäiset\nyövaatetukset alastomin käsivarsin ja mustin päällystyksin?\"\n\nHän kumartui vielä enemmän eteenpäin ja katseli Mariannea ilkeästi\nhymyillen. Tämä vetäytyi taaksepäin, kuin olisi hän polttanut häntä.\nMariannen silmiin oli ilmestynyt hurja pelästys, joka kiihotti Paulia\njatkamaan.\n\n\"Noh, kuinka sitten oli laita tuon siveellisen paremmuuden kanssa?\nJollei se olisi ainoastaan päällysmaalia, niin minkätähden tarvitsisi\näitien vahtia tyttäriänsä? Eikö koko tarkastusjärjestelmä osoita, ettei\nedes tuomion pelko ole kylläksi; sillä vaikkei tyttömukula ole suurempi\nkuin minun keppini, tietää hän mitä hänellä on odotettavana, jos\ntavataan harhateiltä.\"\n\n\"Lähdettekö pois?\" -- Marianne ei näkynyt muuta voivan ajatella kuin\ntätä ainoata.\n\n\"Mikä tuska! Ja kuitenkin olisitte te tahtonut jatkaa, jos olisitte\nuskaltanut.\" Paulin kiiltävät silmät välkähtelivät ruokottomasti.\n\n\"Te olette raukka!\" huusi Marianne.\n\n\"Ai, ai; älkää olko liian rohkea. Älkää unohtako, että se voisi olla\nvaarallista. Sillä meidän välillämme on sentään löytynyt jotakin? Ei\njuuri teoissa eikä sanoissa -- Jumala varjelkoon! -- vaan sittenkin ...\nMarianne-rouva? Paljon voidaan puhua ilman sanoja. Enkä minä suinkaan\nsaa koskaan kellekään puhua, kuinka kauniit silmät teillä on?\"\n\nKiivas mielenliikutus ajoi veren Mariannen poskille, joihin ilmaantui\njuovia ja punaisia kohtia, kuin ruoskimisen jälkeen.\n\n\"Ja te\" -- pääsi hänen huuliltaan -- \"oletteko koskaan menetellyt\nhuonommin kuin tässä? Ja onko kukaan kohdellut teitä sen tähden niin,\nkuin te nyt kohtelette minua!\"\n\n\"Huonomminko? Siitä voi olla eri mieliä. Naiset liikkuvat varovasti,\nrajoitetuissa lauseissa. Ja te muiden perässä. Sillä te olette liian\nkylmäverinen... Olenko menetellyt pahemmin kuin te? Haa! Taidatteko\nsanoa minulle, kuinka voi mitata ja punnita sitä, mitä antaa omasta\ntunne-elämästään? -- Huonomminko?... Jos te olisitte rakastanut minua\nkädet kaulassani ja huulet huulillani, silloin olisi se _teistä_ ollut\npahempaa, sentähden että se oli vaarallisempaa, mutta _minä_ olisin\npitänyt sitä parempana, sillä se olisi ollut luonnollisempaa. Tämä tapa\noli meitä lähempänä, sentähden että me molemmat keinottelemme. Siltä\nkuuluu totuus. Mutta teeskennellä, valehdella, viekastella, minulle,\nmiehellenne, niin -- omassa sydämessänne... No niin! Ja kun sitten\nylpeilette hyveistänne ja sanotte, että _minä_ olen tehnyt pahemmin ...\nha, ha, ha; niin, te saatte antaa anteeksi, mutta kaikkein vähimmässä\ntapauksessa on se naurettavaa. Miksi te naiset sitä sanotte? Teillä on\nteidän oma sanakirjanne, miksikä sanotaan siellä sellaista sielun\nriettautta? Sanokaa!... Oh, te fariseukset! Minä tahtoisin naulata\nteidät kaakinpuuhun!\"\n\nHän puristi hienon, laihan kätensä nyrkkiin ja ravisti sitä purren\nhampaitansa. Se ei ollut voiman vihaa, vaan heikkouden jännitettyä\nintohimoa, joka kuohui reunojensa yli.\n\n\"_Jos_ te olisitte parempia kuin me! _Jos_ te olisitte parempia!\"\nUhkamielin kohotti hän tätä laihaa kättä, joka sitten hervottomana\nputosi hänen sivulleen.\n\nMarianne oli heittäytynyt suureen nojatuoliin akkunan viereen. Kaikki,\nmikä oli häntä pitänyt pystyssä, oli pettänyt ja rauennut tyhjiin\nPaulin syytöksistä. Ei sanaakaan enää löytynyt vastaukseksi. Marianne\nei enää huolinut salata eikä estää liikutustaan: kyyneleet syöksyivät\nhänen poskilleen. Hänellä oli ainoastaan yksi ajatus: jos olisi voinut\nkuolla kaikesta tästä häpeästä.\n\nPauli säpsähti ja katseli häntä. Hänessä liikkui uusia tunteita.\nTässä itkussa oli jotain niin toivottomasti ylenannettua, niin\nvastustamattomasti murrettua, että se häneen vaikutti.\n\nHän kumartui eteenpäin ja katseli häntä, tarkkaavaisesti, hartaasti.\nHänestä tuntui, kuin olisi saanut valtaansa jonkun avuttoman, joka\ntuossa makasi verissään ja masennettuna.\n\nHän astui pienen akkunapöydän ympäri, katsellen aina yhtä levottomasti\nMariannea.\n\n\"Marianne?\" sanoi hän kuin kahdella päällä ja laski toisen kätensä\nhänen kätensä päälle, joka rentona lepäsi hänen polvellaan.\n\nMarianne ei katsahtanut häneen, pusersi vaan nenäliinaa kädessään ja\npainoi sitä huulilleen, jotka värisivät.\n\nKääntämättä silmiään Mariannen kasvoista vaipui Pauli eräälle\njakkaralle, joka oli Mariannen jalkojen edessä. Hän tuntui kerrassaan\nsaaneen toiset kasvot, niin täydellisesti kuvastui niissä osanotto ja\nsääliväisyys.\n\n\"Marianne, minkä tähden piti sinun pakottaman minua sellaiseen mielen\npurkaukseen?\" sanoi hän pitkään, \"minä en voi olla häveliäs kun minua\nloukataan. Sinä et tiedä mitä kärsin. Jos sinä olisit lausunut yhden\nainoan ystävällisen sanan, olisin minä ollut aseeton. Ja kuinka voimme\nnyt tätä unohtaa, -- sinä ja minä? Älä itke noin -- rakastettu -- sydän\ntahtoo haljeta.\"\n\nMarianne teki liikkeen pois päin, vaan ei saanut nyyhkytyksiltään\nmitään puhutuksi.\n\n\"Ei, anna minun puhua, anna minun sovittaa. Se ainoastaan voi tehdä\nmeille hyvää... Ei, älä keskeytä minua! Anna minun puhua! Saat nähdä,\nettä ymmärrän sinua, vaikka nyt et sitä usko. -- Jos sinä vaan voisit\nkäsittää semmoista luonnetta kuin minun! Kuinka minä voin laahata\nmaassa, mitä minulle on rakkainta maailmassa. Jospa tietäisit, mikä\nonneton raukka minä olen!... Oh ei -- Marianne. -- Nyt tahdon\nainoastaan puhua. Älä kiellä sitä minulta. Sitä ainoastaan minä pyydän\nsinulta.\"\n\nHän puhui hyväilevän lapsen äänellä, niin lepertelevän pehmeästi, niin\navonaisen luottavasti. Ei ollut mitään muuta tehtävää kuin sulkea\nsilmänsä ja kuunnella.\n\n\"Matkalla tänne olin niin iloinen, niin vallan toisella mielellä, etten\npitkään aikaan ole semmoista tuntenut. Minä olin tuntenut itsessäni\njonkunlaisen virkistyksen koko ajan kuin olin poissa. Ja mitä tahansa\nnäin, ajattelin aina mielessäni: tästä minä puhun Mariannelle. Ja\nnäetkös, mikä minua enimmin kaikista ilahutti -- minä ikävöin tänne\ntakaisin. En ainoastaan väsymyksestä sitä tehnyt, vaan kuin täällä\njokin olisi antanut minulle terveyttä ja voimia taas; minä ikävöin\nrauhallista elämää, Börjeä, meidän pitkiä hämypuheitamme, shakkipeliä,\n-- kaikkea! Ja lisäksi olin kuvitellut mieleeni sinun iloasi, kun\nsaisit nähdä minut taasen. Minä iloitsin siitä kulkiessani. Oh,\nMarianne, mitä lähemmäksi tulin Tomtöa, sitä selvemmin huomasin kuinka\nsuurenarvoinen tämä koti on minulle. Kuinka minä olin kiintynyt sinuun\nja Börjeen.\"\n\nHän oli vaiti silmänräpäyksen.\n\n\"Ja sitten kohtelit sinä minua jäykästi, kylmästi. Ei iloa missään\nkasvon juonteessa, ei sanaakaan tervetulleiksi. Ja sitten tämä\nvihattava _te_, joka viilsi minun mieltäni käsittämättömän katkerasti.\nVoithan ajatella -- Marianne, -- voithan ajatella kuinka minä\nkiivastuin. Ja sitten sain minä tämän mielettömän halun kostaa, kuten\nvälistä käy, sekä tuoda ilmoille kaikki kärsimiseni. Minä en ajatellut\nsinua, minä ajattelin ainoastaan itseäni. Ja lisäksi olin minä väärässä\nja sokea. Ja minä ammuin sinuun myrkyllisiä nuolia, joista nyt antaisin\npaljon, jos en koskaan olisi niitä lausunut... Nyt olen malttanut\nmieleni. Nyt voin ajatella tyyneesti. Vaan minä tuskin muistan, mitä\nlausuin. Minä tein niin kiivaudessa. Unohda se -- rakastettu -- unohda\nse! -- Ajattele vaan, että minä ymmärrän sinua, että minä nyt näen\nsinun ajatusjuoksusi, kuin se olisi levitetty eteeni hienona ja\npuhtaana. Ja minä pidän sinua kaksinkertaisessa arvossa --\ntuhatkertaisessa -- tämän sävyisyytesi tähden, jota minä ainoastaan\nkäsitin väärin. Minä voin seurata sinun ajatuksiasi poissaoloni aikana.\nMinä tiedän, kuinka semmoiselle hellätunteisuudelle kuin sinulla on,\ntuntuu vastenmieliseltä -- jotenkin rumalta ja karkealta, että meidän\nkesken on ollut semmoista puhetta. Ja ehkä olet pelännyt minun\npalaamistani. Sinä olet luullut minun vetoavan oikeuksiin pakottaakseni\nsinun ottamaan minua vastaan. Ja sinä olet ehkä tuntenut nuhtelua\nBörjeä ajatellessasi; pitänyt petoksena häntä kohtaan tätä\nsilmänräpäyksen malttamattomuutta. Ja sitten ymmärsin minä sinua niin\nhirmuisen väärin! Sitten hyökkäsin päällesi haukkumasanoilla! Sitten\nnäytin sinulle yhden semmoisista poroporvariluonteista, joiden tähden\nsieluelämän kaikkein hienoimmat sievistykset ovat kadotetut! -- Vaan\nälä tuomitse minua. Älä vielä minua tuomitse! Minä ymmärrän nämät\nkaikki okaan hienoiset liikutukset, eikä sinun mielessäsi löydy\nainoatakaan tunteen vilahdusta, jota minä tahtoisin loukaten kohdella.\nEi, sinä olet vapaa, Marianne! Näetkös sitä! -- minä en pidätä sinua\nsormellanikaan, minä en tahdo hiuksen vertaa houkutella sinua\npoikkeamaan tieltäsi, minä en tahdo tunkeutua teidän välillenne.\nÄlkäämme puhuko sanaakaan. Ei puheilla eikä katseilla. Olkaamme\nainoastaan lähellä toisiamme. Oh, Marianne -- vaatimaton, hiljainen\nMarianneni -- nyt ymmärrän sinua, eikö totta? Minä en ennen koskaan ole\nosoittanut oikeutta sinua kohtaan ennenkuin nyt. Siitä oli jo sangen\nkauvan, kun minä viimeksi näin totuutta, ettei minussa ollut mitään\nmuuta kuin epäilystä jälellä... Et voi ajatella, kuinka nöyrästi minä\npolvistun sinun kyyneleesi nähdessäni, kuinka ne polttavat minun\nsieluani pohjaa myöten, et myöskään, kuinka kiitollinen minä olen\nniiden tähden. Ne ovat päästäneet minut jonkinlaisesta lumouksesta.\nMinä näen sinut ja minä näen itseni. Minä olen saanut kuin valoa\nympärilleni.\"\n\nMarianne nyyhkytti rajusti, vetotaudin tapaisesti. Tämä hellyys sai\nhänen kyyneleensä virtaamaan viljavammin, kuin mitkään katkerimmatkaan\nsyytökset.\n\n\"Älkää puhuko niin... Jumalan tähden älkää puhuko.\"\n\n\"Puhun, Marianne, nyt täytyy minun puhua. Eikä sitten enää ollenkaan.\"\n\n\"Se oli väärin ... se oli väärin ... se oli...\"\n\nSanat hukkuivat nyyhkytyksiin.\n\nPauli kiinnitti katseensa häneen tuskallisesti kummastellen. Hän ei\nollut koskaan kuullut kenenkään ihmisen noin itkevän. Tuo ei ollut\nheikkohermoisuutta, vaan se oli niin sydäntä raatelevaa tuskaa, kuin\nolisi se tullut hänen olentonsa juurista.\n\n\"Minkätähden et ollenkaan anna lohduttaa itseäsi?\" aloitti Pauli\nhoukutellen, \"mitä pahaa olemme tehneet? -- Onko tämä todellista\nkatumusta ja itseäsi kiusaamista?\"\n\n\"On, on, on!\"\n\nHän värisi kylmästä lausuessaan:\n\n\"Sinun mielenliikutuksesi on liiallinen. Olemme olleet suoramielisempiä\nkeskenämme, kuin sinä monta kertaa olet ollut veljiesi kanssa? Ja ehkä\ntämä _sinä_, jota käytän, ei ole paikallaan; vaan onhan Börje itse\nmeitä siihen kehottanut. Voinhan sen jättääkin. Eihän ole vähintäkään,\njosta meidän tarvitsisi nuhdella itseämme... Kas niin, pyhkikää\nsilmänne Marianne-rouva. Ajatelkaamme että nämät olivat pahoja unelmia,\nte ja minä, olkoon kaikki mennyttä.\"\n\n\"Mutta Börjelle valehteleminen!\"\n\n\"Emmehän me ole hänelle valehdelleet, vielä vähemmin teemme sitä tästä\nlähtien.\"\n\n\"Minun mielestäni on jokainen hänelle lausumani sana valhetta.\"\n\n\"Se tulee mielikuvituksen sairaudesta.\"\n\n\"Ei! Ja teidän täytyy lähteä pois.\"\n\nSanat lausuttiin voimallisesti, päättävästi, kuin olisi hän äkkiä\nmuistanut jotakin unohtunutta asiaa.\n\nPauli nousi. Nuhteleva suru kasvoissa katseli hän Mariannea. Mitä hänen\npiti sanoa? Tämä ei näyttänyt kiihtyneeltä intohimolta, jota olisi\nkäynyt hyväilyillä tyynnyttäminen. Päinvastoin; siinä oli jotain\nlujuutta.\n\nHän ei tahtonut vastata. Hän tiesi kuinka Marianne sen käsittäisi.\n\nTämän nyyhkytykset hiljenivät, ja hän kuivasi silmänsä, jotka olivat\npöhöttyneet sekä itkeentyneet.\n\nHän katsahti Pauliin.\n\n\"Tämä ei ole oikku\", sanoi hän, \"minä olen kauvan, kauvan ollut siitä\nselvillä, että minun piti sanoa se teille heti tultuanne.\"\n\nPauli tunsi piston sydämessään. Jättää Tomtö! Heittäytyä taasen\nmaailmaan, hän ei tiennyt minne! Häntä värisytti ajatellessaan vieraita\nihmisiä. Vaan hän ei uskaltanut sitä vielä lausua pelosta, että\nsanoillaan jouduttaisi päätöstä.\n\nMariannekaan ei lausunut mitään. Hän kieritteli huolellisesti\nnenäliinastansa pienen pallin ja pyyhkäisi sillä vielä viimeisen kerran\nkasvojansa. Mielen purkaus näytti tehneen hänelle hyvää. Tässä oli siis\njotakin, joka jo kauvan oli kaivellut hänen mieltänsä.\n\nPauli mietti silmänräpäyksen.\n\nSitten ilmautui äkkiä toivottomuus hänen kasvoihinsa, ja hän heittäytyi\nvelttona tyhjään tuoliin toiselle puolen akkunapöytää.\n\n\"Onko se todellista totta, että ajatte minut pois?\"\n\nMarianne ei vastannut mitään. Vaan hän näytti nyt tyyneltä.\n\n\"Minä huomaan, että teille taitaa olla parasta, että minä lähden pois,\"\njatkoi Pauli, \"mutta ettekö te sitten ole ajatellut _minua_ yhtään?\"\n\nEi vieläkään vastausta. Ja Marianne karttoi hänen silmäystään kuin\nolisi pelännyt rupeavansa horjumaan.\n\nPauli nojasi molemmat käsivartensa pöytään, ja pehmeästi, kuten hän\ntaisi, nojautui hän eteenpäin Mariannea kohden. Hänen äänensä oli niin\nmatala, että hän kuului ainoastaan hengittävän sanansa esiin\ntarvitsematta puhua niitä.\n\n\"Minä olin vallan väsymyksestä toivoton Tomtöön tullessani. Eli ehkä se\nei ollut väsymystä, se oli ehkä kyllästystä, tai tyhjyyttä, en tiedä.\nMinä olin saanut jotain joko liian paljon tai liian vähän. Minä en\ntuntenut olevani toisten ihmisten kaltainen. Koko maailma oli\nsanomattoman sairas, kurja. Jospa kaikki olisi tahtonut kuolla, vajota\nnäkymättömiin kuin sumu -- minäkin -- ikuiseen unhotukseen, uneen,\nlepoon! Siinä oli ainoa toivoni. Minua iletti nähdä, kuinka ihmiset\nvoivat kestää elämistä... Elämistä, -- joka oli kulunut ihan\ninhottavaksi!... Mutta täällä oli jotakin, tässä terveellisessä\nyksitoikkoisuudessa, josta hitaasti sain uusia voimia, sain elämisen\nmahdollisuuden. Tuntui, kuin päivä päivältä olisin alkanut saada\ntakaisin näkövoimaa, jonka olin kadottanut, tuntui, kuin huomaamattani\nolisin hengittänyt itseeni elämisen halua, jota en ollut tuntenut\npitkiin vuosiin. Minä tunsin levon tunnetta, jonka luulin _minulta_ jo\nkauvan aikaa sitten kuolleen. Minä en käsittänyt tätä kaikkea,\nennenkuin täältä poissa ollessani ja tänne takaisin ikävöidessäni. Ah\n-- Marianne-rouva -- eihän tämä ole mikään hotelli, jossa täytyy lukea\nmatkalaukkunsa; tämä on koti. Tiedättekö, mitä se tahtoo sanoa? Täällä\nikäänkuin rauha lepää jokaisen huonekalun patjalla, siihen voi\nikäänkuin nojata päänsä ja levätä, -- vaan levätä. Oi, Marianne-rouva,\nte ette tahdo sysätä minua luotanne! Te tahdotte antaa minun elää.\nTahdottehan antaa minun hiipiä täällä ympäri kuin varjon, täällä,\nteidän kodissanne. Minä en pyydä mitään muuta. Minä väistyn tieltänne\nkuin koira, teidän tarvitsee vaan viitata, ja se poistuu. Mutta olkaa\nystävällinen, kuten olette ollutkin; hiljainen kuin ensi aikoinakin,\nlaupias, kuin minä olisin sairas-raukka. Ettehän aja minua pois,\nMarianne-rouva?\"\n\nMariannen rinta aaltoili äänettömistä hengenvedoista. Tuntui, kuin\nolisi Pauli kerjännyt sydäntä rinnasta. Hätäisinä, hartaina tulivat\nsanat:\n\n\"Minä en ole koskaan ennen rukoillut. En tiedä, kuinka sen nyt voin\ntehdä. Minä rukoilen kuin äiti lapsensa edestä: tässä ei ole mitään\nnöyryytystä, ei mitään ylpeyttä, ainoastaan tämä, joka ei saa kuolla...\nMinussa on jotakin, jonka edestä minä rukoilen. Marianne-rouva, nyt\nette aja minua pois!\"\n\nTuo ääni olisi sulattanut jäätä, saanut mahdottoman mahdolliseksi. Ja\nhän katseli Mariannea ihmeellisen vakavin silmin, jotka olivat hienot\nkuin sametti.\n\n\"Ja sittenkin täytyy sen tapahtua.\"\n\nPauli katsoi häneen, ihmetellen, tutkistellen. Sitten vaipui hän\ntakaisin syvemmälle tuoliin ja rupesi tuumimaan. Tässä kaikessa mahtoi\npiillä salainen perussyy, jota hän ei vielä älynnyt.\n\nHän katsahti äkisti ylös.\n\n\"Pidättekö sitä välttämättömänä?\" kysyi hän suurella painolla.\n\nMariannen poskille levisi puna hitaasti, kun hän pakotti itsensä\nrohkeasti katsomaan Paulin silmiin.\n\n\"Pidän, minä pidän sen välttämättömänä.\"\n\nMarianne huokasi helpottavasti. Nyt oli myrsky ohitse. Nyt oli asia\npäätetty. Nyt sai hän jäädä yksinään.\n\n\"Käsittäkää minua oikein,\" lisäsi hän heti, \"minä en valita eroa. Se on\nainoastaan muistoa tuosta ... tuosta ... jota ei voi saada muuttumaan.\nMinä olisin toivonut saada näyttää teille, että ... etten ehkä ole niin\nhuono kuin luulette. Olisin toivonut, ettei minun olisi tarvinnut\ntuntea tätä --\"\n\nHän ei voinut jatkaa. Hänen huulensa alkoivat vapista, ja hän väänteli\nhermosairaan tavalla nenäliinaansa.\n\nPauli ei huolinut hänen viimeisistä sanoistaan.\n\n\"Minulle se on raskasta,\" sanoi hän, \"vaan minä ymmärrän, ettei se\nteistä voi siltä tuntua. Teille on oleminen sangen rikasta. _Kuinka_\nrikasta, en ehkä edes voi käsittää. -- Mutta päätetty on: minä lähden\nhuomenna matkalle... Minä olen kai ainoa pilkku ... minä tarkoitan,\nainoa pilven pilkku... Ah, Marianne-rouva, niin kauvan kuin maa seisoo,\ntäytyy löytyä niitä, jotka ovat tuomitut köyhyyteen. _Minä_ olen\nkerjäläinen... Raha, mitä se on?\" -- Hän nosti käsiään kuin olisi hän\npunninnut kultaansa niissä. Ja sitten teki hän liikkeen, kuin olisi\nviskannut ne luotaan.\n\nNe olivat hänestä liian keveitä.\n\n\"Antakaa minulle anteeksi,\" sanoi hän lempeästi, \"jos ei minua olisi\nollut, kuinkahan onnelliseksi te nyt tuntisitte itsenne! Minä ymmärrän\nsangen hyvästi, että se, -- etten minä voi lähteä viemättä mukanani\naavistusta siitä, joka nyt tekee elämän teille vielä tärkeämmäksi -- on\noleva ikäänkuin saastuttavana tuskana. Minä tiedän, että itse minun\nolemiseni täytyy tuntua kiusalliselta -- nyt. Jos voisitte,\npyyhkäisisitte minut pois, jäljettömästi kuin olemattoman: koko minun\nolentoni, vaikutukseni, minun itseni. -- Jos voisitte. Minä ymmärrän\ntämän. Se on sangen inhimillistä. Mutta minä olin ainoastaan varjo,\njoka nyt vetäytyy pois. Sentähden voitte ojentaa minulle kätenne.\"\n\nHän puhui teeskentelemättä, kuten tavallisesti heitetään hyvästi koko\nelinajaksi.\n\nMarianne ojensi hänelle kätensä ja koetti hymyillä, vaikka kyyneleet\ntäyttivät hänen silmänsä.\n\n\"Asian laita on nyt kuten aina ennenkin: minä en älyä, minkä arvoinen\njoku on ollut minulle, ennenkuin on liian myöhäistä,\" sanoi hän. --\n\"Minun ei tarvitse pyytää teitä unohtamaan minua; te teette sen niin\npian kuin mahdollista.\"\n\nHän kumarsi. Hänen kasvoillaan väreili ehkä viimeisen kerran\ntyhjänpäiväisen turhuuden ja elämään väsyneen ivan kajastus.\n\nJa sitten astui hän huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Börje illalla tuli kotiin, ei hän vähää kummastellut, kuultuaan\nPaulin aikovan lähteä pois jo seuraavana päivänä, ja aivan täyttä totta\npuuhailevan matkavarustuksissa.\n\n\"Ethän siitä mitään puhunut, kun Eslövissä tapasimme toisemme,\" sanoi\nhän.\n\n\"Ei siinä ollut mielestäni mitään puhumista, ennenkuin olimme päässeet\nkotiin,\" vastasi Pauli huoletonna.\n\n\"Täisinhän toki arvata, että kun taas pääsit ulos hiukan, niin sinun\nmuuttolinnun-luonteesi heräisi uudelleen. Vaan muuten näytit hyvästi\ntäällä viihtyvän.\"\n\nBörje oli illallisen jälkeen seurannut Paulia pihan poikki tämän\nhuoneisiin, puhuakseen niitä näitä matkavarustuksia tehtäissä. Pitihän\nheidän näin pian erooman. Börjen näytti olevan ikävä.\n\n\"Kenen nyt saan shakkitoverikseni?\" sanoi hän.\n\n\"Ei hätää; rouvasi voi siihen pian oppia.\"\n\nTavallisella toimeliaisuudellaan auttoi Börje, missä vaan taisi.\n\n\"Otatko nuokin mukaasi?\" sanoi hän osoittaen vaatteita, jotka olivat\nmätetyt kasaan laattialle.\n\n\"Kyllä ne viedään; en tiedä, missä nekin sijansa saavat,\" sanoi Pauli\nläähättäen ja heittäytyi nihki väsyksissä tuolille istumaan.\n\n\"Kyllähän näille paikka saadaan; mutta mihin tämä kaikki muu pannaan?\"\nkysyi Börje katsellen ympäri huonetta.\n\n\"Minä annan tapiseerajan panna ne kaikki kokoon ja lähettää perässäni\nTukholmaan.\"\n\nBörje seisoi kumartuneena kirstun ylitse ja sulloi sinne vaatekappaleen\ntoisensa perästä, hitaasti ja hyvään järjestykseen kasvot punaisina\ntyöstä aina hiusten rajaan saakka.\n\n\"Jospa voisin käsittää mikä Marianneen on tullut,\" sanoi hän äkkiä\noikaisten itsensä ja asettaen jalkansa yhteen.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Niin näetkös. Minä ajattelin sinun lähteissäsi: nyt tulee Mariannen\nikävä. Vaan sitä ei näkynyt. Hän oli niin iloinen, etten koskaan ole\nnähnyt häntä iloisempana. Hän leperteli ja naureskeli ja katseli\nkukkiansa ja puuhaili päivät puhki, ja hämärissä tulin minä sisään\ntavallista aikaisemmin, sillä minusta oli syntiä antaa hänen istua\nyksinään. Ja sitten hän soitteli minulle... Nyt minä olen Pauli ja sinä\nolet minä, sanoi hän. -- Sillä hän soitteli sinun pätkiäsi. -- Suloista\noli, tiedätkös, nähdä hänet viihtyvän aivan yksinään. Ennen hänen ei\nkoskaan ollut yksin hauska olla. Se oli vallan mahdotonta. -- Nyt pidät\nkuitenkin Tomtöstä, eikö niin! sanoin minä -- niin nyt minä pidän\nsiitä, sanoi hän. Ja sitten osasi hän olla niin hyvä... Hm. Et voi\nuskoa minkälainen hän voi olla, kun hän vaan tahtoo. Ei oikein tahdo\ntietää, mitä tekee, kun hän oikein kiltiksi rupeaa... Mutta onhan\nmuuten vaan jonnin joutavaa siitä puhua. Sellaisen huomaa parhaiten\nkokemuksesta... Ja ajatteleppas! Se kävi juuri kuin olisin kääntänyt\nkättä. Hän näytti niin syvämietteiseltä, kuin olisi hän tutkinut\nkaikkea aina maan keskipistettä myöten. Minä kysyin häneltä syytä\nsiihen. Ei se ollut mitään, sanoi hän. Minä luulin hänen saaneen ikäviä\nkirjeitä kotoansa. Vaan hän väitti, ettei ollut saanut. Minä ajattelin:\nehkä se on huonoa tuulta, joka pian menee matkoihinsa. Vaan se tuli\npahemmaksi eikä paremmaksi. Minä näin hänen silmistään, että hän\nitkeskeli päivillä; vaan älä luule, että minä voin urkkia häneltä syytä\nsiihen! Eikä hän tullut iloisemmaksi, vaikka sai tietää sinunkin\ntulevan kotiin, joten se ei suinkaan ollut ikävyyttä. Minä kehoitin\nhäntä menemään kaupunkiin huvitteleimaan. Mutta äläs vielä, siihen hän\nei suostunut.\"\n\nHän katsoi kysellen Pauliin.\n\n\"Kun on kivulloinen, niin saattaa tulla noin huonolle tuulelle,\"\nvastasi tämä.\n\n\"Niin, mutta hän sanoo, ettei hän ole kipeä, ja nyt en minä voi muuta\najatella, kuin että minä olen tehnyt hänelle jotakin pahaa. Enkä minä\ntodellakaan tiedä yhtään mitään.\"\n\n\"Kyllä se haihtuu taasen.\"\n\n\"Niin, kyllä kai. Ja semmoisiahan ne naiset kai ovatkin. Mutta ei sitä\nvaan ole helppo ymmärtää.\"\n\nHän alkoi katsella ympärilleen, oliko huoneessa vielä jotain\nkokoonpantavaa.\n\nPauli nousi ja alkoi astella ympäri huonetta. Muassa menevät esineet\nolivat jo järjestyksessä, ja huone oli taas erinomaisen sievä ja soma\nkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n\"Börje,\" sanoi Pauli ja laski kätensä lapsuutensa ystävän olkapäälle,\n\"lopeta nyt jo puuhasi. Jos mitään unohtuu, saan ne jälestäpäin... Vaan\nkatsoppas ympärillesi... Katso! ... eikö täällä ole kaunista?\"\n\nKattolampun hämärä valo heijastui hänen kapeihin kasvoihinsa, joiden\nposket olivat vaaleat ja ohuet silmät ikäänkuin nälästä suurentuneet.\n\nHänessä oli jotain vallan hervotonta ja loppuun kulunutta nyt, kun ei\nmikään mielenliikutus luonut eloa juonteisiin. Ja hänen silmiensä alla\noli paksu, tumma, sinertävä juova.\n\nVaan sitten hän hymyili ja ikäänkuin hohde levisi hänen tunteellisten\nkasvojensa yli. Hän ojensi kättään, kuin olisi hän hyväillen tahtonut\nvetää luoksensa kaiken ympärillään olevan kauneuden. Ja hänen silmänsä\nloistivat katsellessaan näitä pehmeitä silkkivärejä, näitä hienoja,\nviehättäviä vesimaalauksia, näitä raskaspoimuisia verhoja.\n\n\"Enpä osaa selittää tämmöisenä hetkenä minussa vallitsevaa\ntunnetta,\" sanoi hän. \"Minä tahtoisin voida nostaa käteni ja lausua\nelinsuonilleni, kaatuvalle sululle, kuluvalle paloaineelle,\nhuomispäivälle: seis!... Kaiken pitäisi yhdellä ainoalla taikalyönnillä\npysähtyä, tulla vuosisadaksi muuttumattomaksi: -- jokaisen\nhienoimmankin varjon, jok'ainoan luikahtelevan väreen. Nyt on kauneutta\nainoastaan ääretön kaiho. Sen nimi on katoovaisuus!\"\n\n\"Mutta katoovaisuus on myöskin elämää, sillä kaikki tulee uudestaan\nluoduksi, ja kaikki kaipaa uudistusta. Mitä maailmassa pitäisi\ntehdäkään, jos kaikki pysyisi paikallaan. Eihän silloin olisi mitään\ntehtävää; silloin ei maksaisi vaivaa elääkään.\"\n\n\"Ha, ha, ha! Eikö maksaisi! Luuletko nyt sitten maksavan?\"\n\n\"Hölön tölön!\"\n\nPauli hymyili silmänräpäyksen -- hän kuuli taas tuon vanhan äänen,\njuuri saman vanhan äänen! -- Hän asteli taas huoneen kertaalleen ja\nkatseli kaikkea, kuin sanoisi hän jäähyväiset pitkäksi aikaa.\n\n\"Ei, raskasta _on_, niin kummallisen raskasta!\" huudahti hän ja\nseisahtui äkkiä.\n\nBörje katseli häneen. Hän tunsi halua hyvitellen silittää noita mustia\nhiuksia, kuten hän välistä teki Fokkikoiralleen. Mutta sehän näyttäisi\nliian takaperoiselta. Hänhän oli mies! Hänen täytyi kaiketi pitää\nymmärrystänsä aisoissa.\n\n\"Minkätähden sinä sitten lähdet matkalle?\" sanoi hän kuivasti.\n\n\"En minä _sitä_ tarkoittanut! Mutta koko maailma tuntuu tyhjältä, minä\nitse olen mielestäni tyhjä, kaikki tyyni on kuin paljasta kurjuutta.\"\n-- Hän heittäytyi tuolille nojaten käsivartensa ja päänsä pöytään.\n\n\"Börje,\" sanoi hän sen jälkeen ja loi epätoivoiset silmänsä ylös\nhäneen, \"tämä on kauheata -- tämä -- olla vallan ehdottomasti ilman\nhalua, ilman pyrintöjä. Minä haluan välistä, että varsinainen\nonnettomuus kohtaisi minua, vaan mistäpähän semmoinen tulisi? Kaikki on\ntyhjää. Maailmassa ei löydy yhtään mitään, josta minä huolisin. Kun\nolin köyhä, himoitsin vaan päästä rikkaaksi, jolloin luulin voivani\ntulla onnelliseksi. Vaan nyt en huoli siitäkään. Kaikkialla on sama\nlakeus. Minun pääni on niin tyhjä, että sen voisi rutistaa näin kokoon\nlöytämättä sieltä mitään.\" -- Hän oikaisi laihan kätensä ja teki\nliikkeen ilmassa, kuin olisi hän hitaasti rutistanut rikki jotakin.\n\n\"Sinun pitäisi naida,\" sanoi Börje.\n\n\"Olenhan sitäkin koettanut.\"\n\n\"Sinulla pitäisi olla lapsia.\"\n\n\"Ettäkö näkisin niiden tulevan itseni kaltaisiksi? Luuletko _minun_\nlapsieni voivan iloita elämästä!\"\n\n\"Onko tuo pessimismiä tai pahimman uskomista?\" sanoi Börje aivan\nvakavasti, vaan johonkin määrin uteliaana.\n\n\"On, se on pessimismiä,\" vastasi Pauli sävyisesti ja alakuloisesti.\n\n\"Niin, minä olen kyllä siitä lukenut, vaan en ole sitä oikeastaan\nkoskaan nähnyt\" -- Hän nähtävästi piti keskustelua sangen\nopettavaisena. -- \"Minä olen melkein luullut sen johdosta pidettävän\nliian paljo melua, vaan ehkä sitä kuitenkin löytyy.\"\n\nViimeisen lauseensa aikana oli Börje uudestaan katsellut ympärilleen\nlaattialle ja huomasi todellakin sukkaparin, joka oli pudonnut kirstun\ntaakse.\n\n\"Kyllä, Börje, löytyyhän sitä kaikenlaista,\" sanoi Pauli, \"vaan\n_sinusta_ ei luullakseni tule pessimistiä.\"\n\n\"Enpä taida siitä välittää.\"\n\n\"Eivätkä sinun lapsesikaan.\"\n\nBörjelle tulivat vedet silmiin ja hän punehtui suuresti.\n\n\"Jos minulla edes olisi muutama!\" sanoi hän matalasti ja kumartui\npistämään sukkia kirstun kannen alle, \"mutta niitä en taida saada\nkoskaan.\"\n\nHän yski hyvin kuultavasti, käännähti sitten ja alkoi tarkastella\nerästä taulua.\n\nPauli katseli jotenkin liikutettuna tätä leveätä selkää.\n\n\"Oikeastaan on kummallista ajatella kuinka sinusta ja minusta on voinut\ntulla ystävät,\" sanoi hän.\n\n\"Minä olen aina tarvinnut jonkun, josta pidän,\" vastasi Börje ja hänen\ntäytyi vielä ryäistä pari kertaa saadakseen äänensä oikein selväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamiainen syötiin seuraavana päivänä kiireesti, pakollisesti ja\nalakuloisin mielin, kuten useimmiten on laita, kun ruoka, aikataulu ja\njonkun lämpimämmät tunteet yhtä suuressa määrässä tahtovat vaatia\njonkun henkilön huomiota.\n\nEron hetki oli myöskin, kuten semmoiset tavallisesti; käsiä\nravisteltiin ystävällisesti ja salaa pelättiin myöhästyttävän tai\nunohdettavan jotakin, jota tarvittiin käsillä.\n\nAamu oli kylmä ja rankka. Pauli tunsi itsensä haluttomaksi ja\nheikkohermoiseksi.\n\n\"Hyvästi; Marianne-rouva,\" sanoi hän viimeisen kerran portailla, \"ja\nkiitoksia...\"\n\nHän kääntyi äkkiä ja kiirehti vaunuihin. Piiska mäjähti, hattu kohosi\nja kahlekoira haukahti unisesti. Vaunut kääntyivät pihatieltä, ja\njälelle jääneet näkivät ainoastaan harmaan sumun, joka ympäröi kaikkea.\nHe kääntyivät ääneti ja menivät kukin toimilleen.\n\nRomaani oli loppunut, sen sankari kadonnut.\n\n\n\n\n13.\n\n\nBörje meni väen luokse ja Marianne palasi yksin sisään. Ruokasalissa\noli piika pöytää korjaamassa. Marianne meni omaan huoneeseensa ja sulki\noven mennessään.\n\nNyt sai hän levossa ajatella.\n\nNiin kauvan kuin hän vielä oli epätietoinen siitä, täyttäisikö Pauli\nhänen vaatimuksensa ja matkustaisi pois, oli hän ollut niin kiihkeässä\nja levottomassa tilassa, ettei voinut mitään muuta ajatella. Hänet oli\nvallannut yksi ainoa päähän pistänyt ajatus: Paulin täytyi matkustaa\npois.\n\nJa nyt oli hän matkustanut.\n\nMarianne astui akkunan luokse, heittäytyi tuolille ja katseli\nkoneellisesti kartanolle, jäykkänä ja mistään välittämättä.\n\nSumu oli hajonnut, vaan kevätpäivä oli niin pilvinen, ettei auringon\nsäteiltä ollut toivoakaan päästä tuon harmaan kerroksen läpi\ntunkeutumaan. Raskaana kaareili taivas, ja kuollut hiljaisuus vallitsi\nkaikkialla. Silloin tällöin ainoastaan kävi pieni tuulen puuska\nalastomien pensaiden läpi, ravistain niitä, jotta ne näyttivät\nvärisevän vilusta.\n\nJa saman kylmän, raskaan mielialan tunsi Mariannekin itsessään.\n\nKoko tällä ajalla ei hän ollut muuta tuntenut kuin mielipuolen pelkoa,\nkun tapaisi Paulin, häpeätä, kun täytyisi katsoa häntä silmiin. Nyt oli\nse mennyttä, kestettyä. Vaan oliko hän iloisempi sentähden.\n\nHän tunsi pettyneensä, kuin pitkän unen nähtyään. Poissa olivat kaikki\nunelmat, jotka usvana olivat kaikkea ympäröinneet, ja jälellä oli\nainoastaan säälimätön todellisuus. Tällaiselta, näin alastomalta, näin\nkaikesta runollisuudesta paljaalta ei ollut elämä koskaan näyttänyt.\nHän tunsi olevansa erämaassa yksin Börjen kanssa; toisen kerran hän\ntunsi jo samaa, vaan ennen hän ei ollut voinut mitata sen laajuutta.\nNyt tuntui se hitaasti levitteleivän hänen silmiensä eteen, --\nharmaana, kylmänä aamunkoittona, -- ja toinen esine toisensa perästä,\njokapäiväisenä, tavallisena, ilman mitään mielikuvituksen\nsalaperäisyyttä.\n\nHän ei enää ollut Marianne, romaanien Marianne, unelmien ihastuttava\nolento, naisarvoitus, poikkeusihminen; hän, joka oli luotu ainoastaan\nrakastamaan ja rakastettuna olemaan. Hän oli aivan yksinkertaisesti\nvaimo, jonka piti tuleman äidiksi, kuten muutkin sadattuhannet vaimot.\nVaan hän oli vaimo, joka oli kavaltanut lapsensa, ennenkuin se oli\nsyntynytkään, ruokkinut sitä elämällään armastellessaan vierasta miestä\nsilmäyksillään.\n\nSe tuntui niin luonnottomalta, niin vastenmieliseltä, että hän tunsi\ninhoa itseänsä kohtaan, kuin olisi hän herännyt riettaissa mässingeissä\nvietetyn yön perästä.\n\nKatumusta hän kyllä oli tuntenut ennenkin, tai hän oli luullut ainakin\nsitä tuntevansa, ja silloin oli se häntä joko varmasti nuhdellut\nhuikentelevaisuudesta tai sydämettömyydestä, tai saattanut hänelle,\nkuin kalvava epäluulo, selittämättömän tyhjyyden tunteen tai\nepämääräisen tuskan. Silloin oli se tullut hyökäten ja kiivaasti, vaan\nomin voimin oli hän saanut sen vaikenemaan tai sysätyksi syrjälle, kun\nhän ponnisti tahtoansa. Ja sillä oli aina mukana jotain hyväilevää,\nkaihokasta; se oli tuskaa, johon mielihyvä oli yhdistetty.\n\nVaan tämä oli toista.\n\nHänestä tuntui kuin olisi raaka käsi ravistanut häntä olkapäistä ja\nkuin hän olisi herännyt ainoastaan nähdäkseen häpeätä ympärillään. Ja\nnyt seisoi hän tuossa tuijotellen itseänsä tuntien mielessään kaikkea\nsitä kammoa, jolla hän ennen oli katsellut sitä, mikä oli alhaista ja\nlikaista. Siinä, josta hän nuhteli itseänsä, ei ollut edes mitään\nvoimakasta eikä suurenmoista, siinä oli ainoastaan jonnin joutavaa,\nrumaa -- epämääräistä kuin eläinten menettelyä.\n\nNainen hänen asemassaan, ja alentuu sillä tavalla katselemaan vierasta\nmiestä! Se ei ollut rikos; ei vuotava haava eikä sovitusta kaipaava,\nerehdys. Se ei ollut mitään muuta kuin mädännyt pilkku hänen\nelämässään, mädännyt pilkku, jota eivät muut saaneet nähdä, vaan jota\nhän alati kuljetti mukanaan.\n\nEi kukaan häntä syyttäisi, ei kukaan vaatisi hänelle rangaistusta sen\njohdosta. Tämä oli vaan hänen oma asiansa. Se oli hänen pieni arka\nsalaisuutensa. Se oli vaan äänetön oikeuden palvelija, joka suu\npilkallisessa hymyssä asetti hänet maahan tuolta pyhimyksen istuimelta,\njolla hän luuli istuvansa.\n\nNyt voi hän puhua hyveestä ja sydämen puhtaudesta!\n\nJa kun lapsi syntyisi, silloin saisi hän katsella taaksensa tätä pientä\nliehakoimista, joka asettuisi hänen ja sen väliin kuin irvistelevän\neläimen kasvot. Hän ei voisi koskaan ajatella sitä aikaa muistamatta,\nettä... Oh! Se oli niin inhottavaa, niin tunnotonta kuin itsensä\nvihaaminen.\n\nÄidin pyhä kutsumus! Ha, ha! Voiko sitä sanoa pyhäksi? Niin. Ja lisäksi\ntämmöiset silmäniskut, nuo pöyristyttävät kädenannot toiselle? Ahmia\ntällä tavalla hänen katseitaan! Tuo muisku, joka oli tuntunut\njokaisessa hänen olentonsa sopukassa, nämä tuumitut miellyttämistemput,\nnämät salaiset toivomukset...\n\nHän oli tulemaisillaan hulluksi. Mitä olisi hän tahtonut tehdäkään,\nvoidakseen pestä pois tämän itsestään. Ja kaikki tuo oli mahdotonta.\nTuo saastainen tunne-elämä oli laskeutunut kuin auer hänen ympärilleen\nja muuttunut kuolleeksi, raskaaksi vastenmielisyydeksi Börjeä kohtaan.\nMinkätähden? Niin, sitä hän tuskin tiesi. Hän tunsi sisällisen,\nlahjomattoman velvollisuuden pakottavan häntä Börjeä nyt rakastamaan,\nheidän lapsensa tähden. Oli sangen luonnotonta olla sitä tekemättä, ja\nsentähden kammoi hän Börjeä.\n\nHän nousi, avasi ruokasalin oven; siellä ei ollut nyt ketään, joten hän\nalkoi kävellä huoneessa edestakaisin, sillä häntä ahdisti sisällinen\nkylmyys, joka lyijyn kaltaisena ytimenä täytti hänen jokaisen\njäsenensä. Sohvalla makaamisesta ei olisi ollut mitään hyötyä, vaikka\nhänestä olisikin hellää huolta pidetty, tuo kuristava tuntuminen kurkun\nympärillä olisi siitä tullut vaan pahemmaksi.\n\nHänen kasvonsa eivät enää olleet niin lienteän vaaleat kuin ennen,\nniihin oli ilmautunut harmaahtava väri, joka vielä selvemmin osoitti,\nkuinka hän oli laihtunut, ja kireä juova oli ilmautunut hänen suunsa\nympärille. Entinen maikailevaisuus oli hänen tunteestaan nyt kadonnut,\nsijaan oli tullut itsensä tutkisteleminen, joka vivahti vähä\nkukistuneen kauppamiehen tulokatsaukseen. Se katsaus tähtäsi eteenpäin,\nsillä takana ei ollut mitään tarkastamista ansaitsevaa.\n\nHän tunsi ensikerran selvästi, että hänen itsensä oli vastaaminen\nomista töistänsä. Koska tämä vastuunalaisuus oli taantumisena aina\npyhitykseksi kehittyneestä tunteellisuudesta, oli se heittäymäisillään\ntoiseen yksipuolisuuteen. Hänestä näytti ainoalta pelastuskeinolta\nkaraistu sydämensä jokaista hellempää tunnetta vastaan. Tässä hänen\nhengellisesti lailliseksi tulemisessaan ei löytynyt vähääkään iloa, ei\nvapaata hengenvetoa, ei ainoaakaan toivon sädettä; lohduttamattominta\nkurjuutta oli vaan odotettavissa. Hän oli elänyt lainalla, -- kirjoista\nsaadulla lainalla, lainaamalla toisten elämänkäsityksestä, toisten\narveluista hänestä, toisten erhetyksistä, toisten heikkouksista. Mitä\nhänellä oli, jota voi sanoa omakseen, jota varten hän olisi elänyt.\n\nVihamielinen katkeruus valtasi hänen mielensä, sentähden että hän tässä\ntaistelussa oli jätetty näin ypö yksinään. Hän kärsi, ja ensimmäisen\nkerran voimatta valittaa.\n\nMinkätähden ei jo lapsuudessa opita, että mitättömimmänkin teon\nseuraukset voivat lyöttäytyä kuin vitsakset meidän omien jäsentemme\nympärille? Ettei kukaan voi punnita toisen tunteita, määrätäkseen mikä\non oikea? Että henkielämässä löytyy salainen oikeus, jolla on\nkäytettävänä kaikki kidutuskoneet? Minkätähden katumusta sanotaan\njonkinlaiseksi puhdistuksen välikappaleeksi, johon milloin tahansa\nsaattaa turvautua, -- minkätähden ei koskaan uskalleta asettaa esiin\nperuuttamatonta, kun kaikki sen saattama katumus on näin täydellisesti\nvoimatonta? Minkätähden niin ei tehdä? Mahdottoman mahdotonta on\npoistaa pienintä lausuttua sanaa, luotua katsetta, tehtyä\nmitättömyyttä! Minkätähden ei meille opeteta, että me seisomme niin\naseettomina tyhjyyttä vastaan, kuin mennyttäkin, kuin tapahtunutta\nseuraavaa tuomiota vastaan.\n\nNo -- niin. Ehkä semmoisesta oli hänelle puhuttu. Vaan tyhjin\nsanoin ... tyhjin sanoin! Elämä opettaa meitä toisella tavalla.\n\nKäveleminen tuntui hyvältä; ruumiillinen väsymys näytti tuovan\nhelpotusta. Edestakaisin hän käveli, edestakaisin.\n\nKaikissa vastoinkäymisissään oli hän tottunut turvautumaan toisiin:\nisään, äitiin, veljiin ja täteihin, kaikki olivat olleet valmiita\nsovittamaan Mariannen puolesta, kun hän oli jollain tavalla pahoin\nmenetellyt. Silloin tarvitsi vaan asianhaarojen mukaan käyttää sopivia\nkeinoja: kyyneleitä ja hymyilyjä, rukouksia, hyväilyjä.\n\nTässä ne eivät mitään auttaneet. Ei kukaan voinut häntä auttaa. Ei\nkukaan voinut pyyhkiä pois tuota mädännyttä pientä pilkkua eikä tehdä\nsitä terveeksi jälleen.\n\nUlkonaiset seikat olivat pelastaneet hänet joutumasta siksi, mitä\nmaailma kutsuu avioliiton rikkojaksi... Ulkonaisetko? -- Siinä juuri\noli nöyryytys. -- Ulkonaiset seikat, eli toisin sanoin sattumus. Ei\nmikään hänen tahdossaan, vaan ainoastaan sattumus oli saanut päättää,\nettä lapsen piti saada hänen miehensä piirteet.\n\nVaan hänessä oli jotakin, joka ei tuominnut ulkonaisten olojen, eikä\nsattuman mukaan. Ja tästä tuomiosta ei hän voinut vedota kehenkään.\nNiin, hänen sisällinen ihmisensä härnäsi häntä vielä silläkin tiedolla,\nettä hänen kärsittävänsä tuskat olivat toisten mielestä paljasta\njoutavaa, niin, naurettavaakin. Eihän hän ollut mitään rikkonut.\n\nEikö mitään?\n\nMiksi te naiset sanotte sellaista sielun riettautta? oli Pauli sanonut.\nMariamme ei sitä tietänyt. Sellaisesta ei kukaan nainen ollut hänelle\npuhunut. Hän ei myöskään voinut uskoa sitä kellekään.\n\nVaan Mariannesta oli se täyttä totta. Hän tunsi olevansa pulassa, josta\ntäytyi omin voimin koettaa päästä. Minkätähden, mitä tarkoitusta\nvarten, siitä hän ei ollut selvillä, hänellä ei ollut valtaa sitä\ntiedustella, se oli hänen käsityksensä ulkopuolella.\n\nHän tunsi olevansa selvillä ainoastaan siitä, että se vapaus\nvastuunalaisuudesta, jota hän oli saanut nauttia, oli nyt lopussa.\nSillä eihän hänelle ollut miksikään hyödyksi pitää sitä Paulin\nyksityisenä asiana, kuinka pitkälle tämä tahtoisikin matkustaa, ja\nitseänsä asian ulkopuolella, kuin olisi hän joku tahdoton esine.\nEnsimmäisen kerran arvosteli hän itseänsä perin pohjin toimivana,\ntahtovana ihmisenä, sillä ensimmäisen kerran kärsi hän tuskaa semmoisen\nteon tähden, jota hän ei koskaan voinut peruuttaa.\n\nTämän huomatessaan joutui hän luonnollisesti ajattelemaan, mitä hänen\nnyt oli tehtävä; hän tiesi itsellänsä olevan velvollisuuksia, joiden\ntäyttämisestä ei lähtenyt vähääkään iloa, että hänen tuli puhua ja\ntoimia samalla jokapäiväisellä tavalla kuin sadattuhannet vaimot ennen\nhäntä hänen tilassaan.\n\nBörje ei vielä tietänyt mitään. Jos asia olisi tullut ennemmin\nkysymykseen, olisi Marianne ujostellut puhua hänen kanssaan\nsemmoisesta, vaan nyt oli se hänestä yhden tekevää.\n\nHe tapasivat toisensa vasta päivällispöydässä; syönti ei sujunut\niloisesti. Börje näytti kaipaavan Paulia, ja sitäpaitse oli häntä\nloukannut se umpimielisyys, jota Marianne oli häntä kohtaan osoittanut\nviime aikoina. Hän oli kuitenkin ehkä huolissaan isänsä asioista! Börje\nei tahtonut tunkeutua hänen luottamukseensa eikä tehdä hänelle mieliksi\nrahoja lainaamalla.\n\nAterian loputtua astui Marianne akkunan luokse ja rupesi siitä ulos\nkatselemaan. Juuri kun Börje aikoi mennä hänen sivuitsensa, kääntyi\nhän.\n\n\"Börje.\"\n\nPuhuteltu katsahti häneen. Mariannen kasvoissa kuvastui ikäänkuin\narvokas vakavuus.\n\n\"Tahdoitko sinä mitään?\" Börje meni hänen luokseen.\n\nSilmiään ylös luomatta sanoi Marianne matalalla, yksitoikkoisella\näänellä sanottavansa.\n\nBörje katseli häntä hartaasti.\n\n\"Onko niin ... onko niin todellakin laitasi?\" sanoi hän.\n\n\"On.\"\n\nKun Börje pudisti hänen kättään ikäänkuin kiittääkseen, koetti Marianne\nhymyillä sekä vilkasi ylös miestänsä silmiin, jonka jälestä hänen\nkatseensa kuitenkin heti kääntyi arasti sivulle päin. Börjen ilo oli\noutoa Mariannesta, ja vaikutti, että Marianne tunsi itsensä\nsanomattoman köyhäksi. Hänen mielestään ei löytynyt mitään muuta kuin\nkuollut tunteettomuus.\n\nMariannen välinpitämättömyys koski Börjeen, joka päästi hänen kätensä\nja lähti huoneesta. Hän pani pahakseen, että Marianne saattoi olla\ntästä nyreissään. Tässä oli nyt muka luonnollinen selitys hänen\nmielialansa raskauteen. Hän ajatteli siis vaan ikävän ajan olevan\nhänelle tulossa! _Sitäkö_ hän nyt saattoi ajatella! Oh, noin\nlapsellista itsekkäisyyttä! -- Harmillinen tyytymättömyys valtasi\nBörjen mielen. Hän ei olisi nyt juuri sietänyt Mariannen läsnäoloa.\n\nMarianne jäi paikoilleen akkunan ääreen Börjen mentyä. Hän oli\nhuomannut Börjen tyytymättömyyden, ja vaisto sanoi hänelle syyn siihen.\nHänen olisi pitänyt tietämän jo edeltäpäinkin, että Börje selittäisi\nhänen käänteensä sillä tavalla, ja hänen olisi pitänyt ehkäistä\nselityksen kääntymästä pahaan suuntaan. Olihan hän yksin maailmassa\nBörjen kanssa, oli riippuvainen hänestä, liian uhkamielistä oli joutua\nhänen mielipahansa esineeksi. Hän oli äkisti tullut tuntemaan Börjen\naseman uudelta kannalta, sentähden että hänen oma asemansa oli tullut\ntoiseksi. Se Börje, jonka jumaloimisen hän ennen oli vähä\nylenkatseellisesti antanut itseänsä miellyttää, oli nyt hänen herransa.\nHeidän välillään oleva side tuntui nyt vasta oikein todellisesti\nkiintyneen, niin ettei yhtään turvapaikkaa löytynyt, ja hän tunsi\njonkinlaista voitetun orjan vihaa. Sillä nyt oli hän Börjen.\nAinaiseksi.\n\nHänessä ei tällä haavaa liikkunut muuta kuin halu pitää päänsä\npystyssä, salata Börjeltä mielialansa ja säilyttää valtansa häneen;\nmuuta ei ollut enää jäljellä. Hänen täytyi Börjestä haihduttaa se ikävä\ntunne, joka mielessä hän oli lähtenyt.\n\nEnnen illallista tuli Börje hänen työhuoneeseensa. Vuotta oli jo niin\npaljo kulunut, ettei uuni lämminnyt hämärissä, vaan näin illan suussa\nei käynyt heikon valon vuoksi työtäkään tekeminen. Marianne oli\nsentähden sysännyt syrjään virkkauksensa ja istui nyt suuressa tuolissa\nakkunan luona kädet helmassa ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nBörje nyökäytti hieman päätänsä ja asettui pienen ompelupöydän toiselle\npuolelle.\n\n\"Marianne,\" aloitti hän, \"tyhmä on se, jonka on niin vaikea puhua kuin\nminun. Seikka on minulle ollut monta kertaa kiusaksi, vaan nyt entistä\nenemmän. Kuinka voi selittää ihmisille ajatuksensa ja tunteensa, jollei\nosaa niistä puhua? Minä olen monta kertaa sinun kanssasi ollessani\nhuomannut sen epäkohdan, että ... etten ole oppinut esittämään\najatuksiani. Minä olen kuin mykkä. Sellaiseksi tulee minua ympäröivistä\noloista, ellei ole voimaa muodostaa niitä toisenlaisiksi. Ei rohkene\nujoudeltaan olla muista eroavainen. Eikä lisäksi kukaan ihminen voi\nkuvailla mieleensä, kuinka suuresti minä inhoan omaa ääntäni, se on\nvieras itsellenikin, minä en tunne sen ainoatakaan värähdystä.\"\n\nMarianne katseli häntä vähä kummastellen.\n\n\"Sinun sanasi soveltuvat minuun paremmin kuin luuletkaan,\" sanoi hän.\n\n\"Oh, kyllä sinä _voisit_ puhua, jos sinä tahtoisit.\"\n\nMarianne tunsi nuhteen todeksi.\n\n\"Ei,\" sanoi hän, \"minä osaan keveästi johtaa keskustelua, joka seikka\njohtuu minun saamastani kasvatuksesta -- näetkös -- ihminen tottuu\npuhumaan mitä muut tahtovat. Ajatuksia ei ole ollenkaan. Mistä niitä\nsaataisiinkaan. Ei, Börje; en minä ole puhumatta nurjamielisyyden\ntähden.\"\n\nHänen sanoissaan oli samalla kertaa jotain teeskentelemätöntä ja\nsuoraa, ja jotain, joka herätti Börjessä epäluuloa. Marianne ei ollut\nentisensä kaltainen.\n\n\"Minä olen tuuminut sinne ja tänne tänä iltapäivänä,\" sanoi Börje,\n\"minä luulen, että tämmöinen päivä on suuremman arvoinen kuin koko\nvuosi. Tuleehan suhde meidän välillämme toiseksi kuin se ennen on\nollut. Ennen oli kylläksi, kun saimme sanoa toisiamme omiksemme. Vaan\nnyt meidän tarvitsee jotakuta muutakin ajatella kuin itseämme,\nMarianne.\"\n\nMariannesta tuntui vastenmieliseltä, kuin sysättäisi hänet nyt\nvaltaistuimelta ja toinen asetettaisiin hänen sijaansa. Börjen äänessä\noli jotakin, josta hän sai sen käsityksen.\n\n\"Ennen näetkös, jos lankaan ilmautui pikkunen nyppylä, tarvittiin vaan\nmuisku sopivalla ajalla,\" -- Börje hymyili -- \"ja sitten oli kaikki\ntaas paikallaan. Enempää ei tarvittu. Ja taitaahan se ollakin kylläksi,\nkun ollaan rakastuneita, vaan minä ihmettelen, jos siinä ... hm ...jos\nsiinä nyt enää on kylläksi meille.\"\n\nHän kuljetti etusormeansa edestakaisin pitkän pöydän syrjää seuraten\nsitä tarkasti silmillään.\n\n\"Näetkös,\" Börje yhä pitkitti puhetta, \"toiselta puolen olen minä tosin\nniin hupsusti rakastunut sinuun, etten tiedä, mitä tahtoisin, vaan\ntoiselta puolen tunnen minä sinua yhtä vähä kuin sinä päivänä, jolloin\nensiksi toisemme tapasimme. Niin -- tiedätkös -- kun minä nyt näin\npuhun sinulle, -- tunnen minä itseni niin ujoksi, kuin puhuisin liian\nsuoraan jollekulle vieraalle ihmiselle.\"\n\nMarianne vavahti jonkinlaisesta kauhistuksen tunteesta. Mitä, jos Börje\nvieraantuisi hänestä!\n\n\"Sentähden päätin minä tänäpänä koettaa puhua, niin ettei meidän,\njoilla on niin paljon yhteistä, enää sovi olla niin vieraita\ntoisillemme. Vaan sinun täytyy auttaa minua. Minä olen pässin pää; minä\nen koskaan voi kunnollisesti esittää sanottavaani.\"\n\nMarianne ojensi kätensä ja puristi Börjen kättä, vaan sitten häpesi\nhän, kuin olisi tehnyt jonkun petoksen, ja veti kätensä pois. Börje\njatkoi:\n\n\"Sinä et ole viime aikoina puhunut niinkään paljon kuin tavallisesti,\nja sinä olet näyttänyt vaivaavan päätäsi jollain asialla. Minulle et\nole mitään sanonut, enkä minä ole tahtonut kysyä sinulta, vaan en\ntiedä, onko se oikein, että menettelemme tällä tavalla.\"\n\nJuuri tähän suuntaan tahtoi Marianne kääntää puheen ja lausui sentähden\ntoimessaan:\n\n\"Niin; juuri siitä tahtoisin mielelläni puhua kanssasi. Minä kaduin\nsuuresti, etten maininnut sinulle siitä mitään puolisen aikana.\"\n\n\"Sinun ei tarvitse siitä mitään puhua,\" sanoi Börje äänellä, jonka\nkoetti tehdä niin vähä nyreäksi kuin mahdollista, \"minä arvaan, että\nsinä olet ajatellut sitä suurta vastusta ja vaivaa, jota tästä saat,\nmutta...\"\n\n\"En, en,\" keskeytti. Marianne, \"sinä erehdyt siinä. Minä olen ollut\nkipeä, en muuta mitään, ja se on vaikuttanut luonteeseeni.\"\n\n\"Mutta sinä sanoit, että...\"\n\n\"Minun pahoinvointini oli niin epämääräistä, etten luullut maksavan\nvaivaa siitä puhua. Mutta sitä se kuitenkin oli.\"\n\nBörje katsahti epäillen häneen.\n\n\"Sentähden aioin minä sanoa sinulle, ettei sinun tietysti tarvitse olla\nhuolissasi _hänen_ tähtensä. Me hankimme imettäjän, eikä sinun ole\npakko ottaa pienintäkään huolta niskoillesi lapsen tähden, kun et\ntahdo.\"\n\nÄänessä ei ilmautunut hellyyttä; siinä oli vastenmielisyyttä, jota hän\nturhaan koetti salata.\n\n\"Ei!\" huudahti Marianne kiivaasti. \"minä en koskaan huoli imettäjästä,\nminä tahdon itse imettää.\"\n\nHänen mielessään oli näiden sanojen aikana herännyt uusi, tähän asti\nkokonaan outo tunne, voima, joka sysäsi syrjään kaikki sivuajatukset:\näidin vaisto puollustaa lastansa.\n\n\"Etkö sinä tahdo?\" kysyi Börje kummastellen.\n\n\"En. En koskaan!\"\n\nMariannen posket olivat ruvenneet heloittamaan ja hänen silmänsä\nsäkenöivät.\n\n\"Mutta minä luulin...\"\n\n\"Sinä et saa -- Börje! Sinä et saa koskaan enää ottaa asiata puheeksi.\"\n\nHänessä herännyt, uusi tunne pyyhkäisi silmänräpäykseksi pois kaiken\nmuun: kylmät tuumailut, rikoksen tunteen, -- kaikki.\n\n\"Mutta enhän minä halua mitään enemmän,\" sanoi Börje melkein heltyen,\n\"minä vaan en voinut sietää sitä ajatusta, ettei hän syystä tai\ntoisesta olisi sinulle tervetullut.\"\n\n\"Jos en voi olla tasainen enkä iloinen luonteeltani, niin sinä et saa\nsitä selittää miltään semmoiselta kannalta,\" sanoi hän.\n\n\"Rakas Marianne!\" sanoi Börje ainoastaan, vaan hänen äänessään oli niin\npaljo sydämellisyyttä, että se viilsi Mariannen mieltä, sillä hän tiesi\nlisänneensä viimeiset sanat ainoastaan saadakseen puheen toiselle\ntolalle.\n\n\"Ajatteles, että sinun tarvitsisi sanoa minulle mitään tällaista!\"\nlisäsi Börje itseänsä nuhdellen ja asettui Mariannen viereen sekä\nsilitti hiljaa hänen hiuksiansa. \"Luulet ehkä minun olevan karkean\nluonnostani, joka en voi ymmärtää sinua. Mutta ei niin ole laita. Tämä\njohtui vaan minun suuresta ilostani, joka teki sinun alakuloisuutesi\nsilmissäsi sitä suuremmaksi... En, en minä ymmärrä sinua väärin. En\nminä tahdo, että sinä pitäisit minua raakana.\" -- Börje kumartui ja\nsuuteli Mariannea otsaan -- \"ja vielä pahempaa olisi, jos _hänen_\ntäytyisi luulla minusta sitä. Sinun pitää sentähden kasvattaa minua,\nkun aikaa vielä on. Tosin on minun suhteeni paljon laiminlyöty, mutta\nminä tahdon olla sangen oppivainen.\"\n\nHän katseli Mariannea puoleksi surullisesti puoleksi koirankurisesti.\nHänessä ilmautui nyt jotain vallan käsittämättömän miellyttävää, vaan\nMarianne melkein halveksi itseänsä, että hän semmoista voi hänessä\nhuomata. Hän inhosi omaa aistiansa. Milloin toinen, milloin toinen!\nEikö hän ollut sangen huikentelevainen.\n\nSyyllisyyden tunne painoi häntä taasen kuin raskas, luonnoton taakka.\n\nMitä olisi hän tahtonut antaakaan, jos olisi luottamuksen tunteella\nvoinut kallistaa päänsä Börjen rintaa vasten, vieläpä vaikkei tuntenut\nhäntä rakastavansakaan! Vaan nythän oli tullut jotain lisää, joka\nliitti heitä yhteen.\n\nMinkätähden, _minkätähden_ hän ei ollut huomannut jakamista\nmahdottomaksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTasaisesti, yksitoikkoisesti kuluivat sitten päivät, jolloin Marianne\nenimmäkseen sai olla yksinään ajatuksineen.\n\nBörjen työinto oli suurempi kuin koskaan ennen.\n\nHe puhelivat toisilleen enemmän kuin heillä oli ollut tapana, vaan\nsiihen ponnisteltiin vähän voimia kummaltakin puolen, jonkatähden he\ntunsivat itsensä ujoiksi kuin kaksi vierasta henkilöä, jotka ovat\njätetyt seurustelemaan toistensa kanssa kahden kesken, vakkeivät he ole\nollenkaan tuttavia.\n\nMarianne kohteli Börjeä toisin kuin ennen. Hänen keikailemisestaan ei\nenää näkynyt jälkiäkään, ja sijaan oli tullut melkein nöyrä arkuus. Hän\npelkäsi Börjen hyväilyjä. Ne muistuttivat aina aaveentapaisesti Paulia\nja saattoivat hänen ajattelemaan, että hän kylmäverisesti täydensi sen\npetoksen, jonka alkuna oli ollut ainoastaan ajattelemattomuus.\n\nTämmöinen syrjällä-pysyminen vaikutti häneen itseensä ihmeellisesti.\nBörjen olento voitti sen kautta alaa hänen silmissään. Käännettä\nseurannut vastenmielisyys häntä kohtaan oli Mariannesta kadonnut; mikä\nhäntä nyt pidätti Börjeä lähestymästä, oli jonkinlainen kelvottomuuden\ntunne sekä sen ohessa jotain muuta, jonka hän nyt vasta oli huomannut\noman luontonsa pohjalla, -- se oli jotain saastaista, törkeätä, joka\nPaulia ajatellessa pisti vielä selvemmin näkyviin. Minkälainen nainen\nhän olikaan? Kysymys värisytti häntä. Naisromaanien jumalallinen\nmoraali oli lakannut häneen soveltumasta. Hänessä itsessään oli toista,\njoka ei antanut perää: _yhden_ rakastaminen ja hänelle kuuluminen.\n\nKulunut elämä oli hänestä ollut niin hajanaista, että hän mielestään\nvoi vasta pitkän koettelemuksen perästä tulla todelliseksi ihmiseksi.\nPauli oli mielensä katkeruudessa päästänyt suustaan sanoja, jotka\nolivat tarttuneet Mariannen muistiin kuin terävät väkäset. Hän tunsi\njoka päivä peittelevänsä saalista, joka milloin tahansa saattoi\npilkahtaa näkyville.\n\nAika meni tyyntä, tasaista menoaan. Tuli suvi, jolloin Börje ehdotteli,\nettä Marianne kutsuisi jonkun veljistään maalle luokseen loma-ajaksi.\nVaan ihmeekseen sai hän Mariannelta jyrkästi kieltävän vastauksen. Hän\noli ruvennut omaisiansa arastelemaan. Hänen nykyisessä tilassaan oli\nmuka jotain hävettävää.\n\nHänen omaisensa huomasivat hänen vetäytyvän syrjälle heistä ja pitivät\nsitä kylmyytenä; kirjeet tulivat molemmin puolin aina harvinaisemmiksi\nja tyhjänpäiväisemmiksi.\n\nBörje oli tyytyväisempi maailmassaan kuin ennen koskaan, ja ainoan\nhuolensa puki hän tavallisesti näihin sanoihin: \"minä lyön vaikka pääni\nkallioon siitä, että meidän Herramme ainoastaan kiusalla tekee lapsesta\ntytön, sillä minun on kerrassaan ihan mahdotonta ajatella muuta kuin\npoikaa.\"\n\nHirmuisen kärsimättömyytensä uskoi hän sitä paitse Mariannellekin;\ntämähän kesti kokonaisen ijankaikkisuuden.\n\nHän houkutteli Mariannen usein mukaansa pelloille ja niityille, ja tätä\nrupesikin huvittamaan tuommoinen samoileminen ympäristössä, ilma ja\nliikunto vaikutti hyvää ja hän rupesi näyttämään terveemmältä. Vaikka\nhän hartaasti tahtoikin tehdä jonkinlaista katumusta ja sovittaa\nkulunutta pitkällä paastoomisella, tunsi hän kuitenkin itsessään\nterveen ja voimakkaan elämänilon rupeavan itämään, ja se kasvoi ja\nkehittyi vastoin hänen tahtoansakin. Välistä täytyi hänen oikein\npakottaa itseänsä ajattelemaan mennyttä, niin helposti rupesi se\nhaihtumaan mielestä. Vaan täydellistä lepoa ei menneisyyden muisto\nhänelle koskaan tahtonut suoda. Kun hän vähimmin oli varuillaan,\nsaattoi joku pikkuseikka herättää kaikki vanhat syytökset häntä vastaan\nuuteen liekkiin, ja silloin täytyi hänen nuhdella itseänsä entistä\nankarammin. Semmoisia nuhteita ei hän saattanut kärsiä. Ne koettelivat\nhänen voimiansa, ne kiduttivat häntä, sentähden että ne olivat\nerottavana muurina hänen ja Börjen välillä.\n\nEloton, laiskehtiva välinpitämättömyys oli poissa.\n\nBörje oli koko suven matkustanut kaupungissa säännöllisesti kaksi\nkertaa viikossa. Marianne ei ollenkaan voinut ymmärtää syytä siihen.\n\"Illalla palaan kotio,\" vastasi hän, Börje lähti aina ensimmäisessä\naamujunassa ja tuli puolenpäivän jälestä takaisin.\n\nMarianne ei tavallisesti noussut niin aikaisin makuulta, jonkatähden\njäähyväiset lausuttiin aina illalla, vaan eräänä aamuna Elokuun\nlopussa, juuri kun Börje oli astumaisillaan vaunuihin, tuli Marianne\nvalmiiksi puettuna portaille.\n\nHe nyökäyttivät päätään toisilleen, ja Marianne jäi portaille\nkatselemaan kummastellen kuin äsken herännyt lapsi. Taivas oli selkeä\nja vaaleansininen, ilma vielä viileätä ja ihmeellisen puhdasta\nhengittää sekä voimakasta kuin suven ravitsemaa. Marianne luuli joka\nhengenvedossa ahmivansa oman nuoruutensa tunnetta. Hän loi silmänsä\nalas. Kaikkialla valoi aurinko sädehtivää hohdettansa, jok'ainoa oksa,\njok'ainoa pieni kastehelminen ruohonkorsi loisteli ja kimalteli.\n\n\"Börje,\" lausui hän hämillään henkeään pidätellen, \"kuinka ihanalta\ntuntuu tänä päivänä! Nytpä vasta ilma on!\"\n\n\"Tämmöistä on ollut joka aamuna tämän viikon kuluessa,\" vastasi Börje\nlevollisesti kuten aina. Ja sitten katseli hän Mariannea. Hänestä oli\nhauskaa, kun Marianne oli noussut näin aikaisin ylös, sillä Börje ei\nvoinut kärsiä aamu-uinailemisia.\n\nJa tuossa seisoessaan ja Mariannea katsellessaan luuli hän hänessä\nnäkevänsä jotain aivan uutta, jonkinlaisen muutoksen, jota ei ennen\nollut huomannut. Poskille oli tullut raittiimpi puna ja silmät niin\nheleän sinertäviksi kuin lapsilla.\n\nBörje seisoi kivikäytävällä ja Marianne likellä hänen vieressään\nportailla. Hän tarttui Mariannen käsiin ja veti niitä luoksensa, joten\ntämä tuli nojautumaan hänen rintaansa vastaan.\n\n\"Marianne,\" kuiskasi Börje, ikäänkuin häveten omaa ihastustaan, \"eikö\neläminen ole suurta ja arvokasta? Me tunnemme elämän tykkivän\njok'ainoassa suonessamme, näemme sen tässä ympärillämme kaikkialla\nluonnossa. Tahtoisin kahdeksan keuhkoa hengittääkseni, neljä paria\nsilmiä nähdäkseni, kahdeksan kättä työtä tehdäkseni, sellaisia\nnimittäin kuin minulla on. Minä tahtoisin ulottua sanomattoman pitkälle\nja jaksaa sanomattoman paljon... Ah, Marianne!\"\n\nBörje irroitti hänet itsestään, ja hän loi silmänsä Börjeen. Olihan\nhänen kasvoissaan aivan samaa mitä ilmassa ja aamussakin! Marianne ei\ntietänyt, mikä niissä viehätti. Aurinko päilyili hänen silmissään, suvi\nrehotteli parhaallaan noilla hymyilevillä, lyhyen ja kiillottoman\nparran ympäröimillä huulilla. Hänen rumuutensa tuli kauniiksi,\nkauniimmaksi kuin kauneus. Mariannea hurmasi katsella näitä\nkansanomaisia juonteita, joissa itse tyyneys oli asumassa, hän ihaili\ntuota hartevaa vartaloa ja pyöreätä selkää. Sillä tässä kaikessa\nilmautui jotain kokonaista, jotain järkähtämätöntä, raskasta, jäykkää\nvoimaa, jotain rehevää, kuten kesän luovassa kyvyssä.\n\nHän heittäytyi hetken tunteen valtaan, pujotti käsivartensa Börjen\nkaulaan ja suuteli häntä. Börje painoi häntä rintaansa vasten, kallisti\nhänen päätänsä sivulle ja painoi huulensa hänen korvansa taakse\npaljaaseen kohtaan juuri utuisten hiusten alapuolelle.\n\nMarianne kirkaisi ja astui askeleen taaksepäin. Hän oli tullut\nkuolonkalpeaksi ja jäi seisomaan Börjeä tuijotellen.\n\nHän näytti nähneen aaveen.\n\n\"Marianne, mikä sun on?\"\n\n\"Ei mikään. Minä pelästyin.\"\n\n\"Mitä sinä pelästyit?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Ethän liene kipeä? Jeesus, kuinka vaalea sinä olet! Mitä se on?\" Börje\nastui portaalle.\n\n\"Ei, Börje, älä koske minuun!\" huusi hän kiivaasti, \"äläkä suutele\nminua koskaan siihen paikkaan, älä koskaan _siihen_ paikkaan!\"\n\nMarianne vavahti ja sitten pelästyi hän omia sanojansa. Tokkohan Börje\nsaisi mitään syytä epäluuloon? -- \"En tiedä kuinka on laitani, ehkä\nkuitenkin voin huonosti,\" lisäsi hän tyynemmin ja pyyhkäisi kädellään\notsaansa sekä horjui huoneeseen.\n\nBörje tahtoi jäädä kotiin, jos sairauden kohtaus sattuisi tulemaan\nuudestaan, vaan Marianne rauhoitti hänet pian, saattoi häntä uudestaan\nvaunujen luo, ja Börje lähti.\n\nYksin jäätyään ei Marianne mennyt sisään, vaan istui portaalle ja itki\nkasvot käsiin peitettyinä, kuin sydän olisi tahtonut haljeta. Ja kun\noli itkenyt itsensä väsyksiin ja kyyneleet olivat lakanneet itsestään\nvuotamasta, meni hän hitaasti huoneeseensa alkamaan työtänsä.\n\nMitä tästä kaikesta vihdoin tulisi? Eivätkö nuo ajatusaaveet heittäisi\nhäntä koskaan rauhaan? Eikö ollut mahdollista tulla puhtaaksi tästä,\njoka tuntui valheelta? Pitikö sen aina seisoman näkymättömänä muurina\nheidän välillään, tämän, jota hänen täytyi salata mieheltään.\n\nYksi keino oli: -- totuus. Sanoa hänelle kaikki, seuraisi siitä sitten\nmitä tahansa. Mutta semmoinenhan olisi mieletöntä. Hän olisi häpeästä\ntukehtunut. Ja -- sitäpaitse -- mitä hänellä oli kerrottavaa? Eihän\nsiinä ollut mitään puhumista.\n\nEikö mitään?\n\nJa kuitenkin pysyisi tämä aina heidän välillään. Hän halveksisi aina\nitseään. Hänen kaksipuolisuutensa Börjeä kohtaan... Milloin toinen\nmilloin toinen! Mikä hän sitten itse oli? Kevytmielinen nainen, joka\nensin oli uskoton miehelleen, ja sitten taas uskoton tuolle toiselle.\nMitä lohdutusta siinä oli, ettei asia ollut päättynyt rikokselliseen\ntekoon, kun alhaisuuden tunnusmerkki oli poltettu hänen omaan\nolentoonsa!\n\nAlkuperäinen itsensä inhoaminen valtasi hänet uudestaan: paha oli\nparantumaton. Asia ei tullut siitä paremmaksi, vaikka se vaikutti\nainoastaan hänen mielikuvitukseensa, kun ei hän koskaan voinut päästä\nsiitä vapaaksi. Minkätähden piti hänen saaman elämäänsä tämän mädänneen\npilkun? Eikö hänen pitänyt silmänräpäystäkään saaman tuntea täydellistä\nonnea tämän ainoan pilkun tähden?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Marianne oli saanut kestää vähä todellista sielun taistelua, oli\nhän oppinut panemaan arvoa työnteolle. Hän neuloi itse vaatteet\npiskuistansa varten, joka toimi antoikin hänelle kylliksi tekemistä.\n\nKun hän tarkasteli varastoja lapsenkamarissa ja äärettömän tyytyväisenä\nsovitteli kasaan pientä paitatusinaa, jonka hän juuri oli saanut\nvalmiiksi, silloin hän melkein häpesi omaa lapsellista iloaan, jota\ntunsi kättensä töitä katsellessaan. Sentähden täytyi hänen pitää se\nyksinään. Ei ollut ketään, joka näki tai ihaili hänen huolellisen\nkärsivällisyytensä teoksia, vaan suloista oli, kun tiesi itse kaikki\ntehneensä; kaikki -- kaikki!\n\nLopuksi piti kaikki tyynyt täytettämän höyhenillä, johon toimeen hänen\ntäytyi ottaa emännöitsijä avukseen. Tämä osoitti toimessa niin suurta,\nvaikka ujostelevaakin harrastusta, kun sai hänkin puolestaan vetää\nkortensa pienokaisen vastaanotto-varustuksiin, että Marianne sai suuren\nhalun näyttää hänelle kaikki tyyni. Hän varmaankin osaisi antaa\nsemmoiselle arvoa.\n\nKun viimeinen tyyny oli valmis ja Marianne pannut taas yltänsä vanhan\npumpulihameen, johon hän oli pukeutunut höyhenien tähden, sanoi hän\narasti:\n\n\"Minä olen neulonut koko joukon vaatteita. Ehkä teitä haluttaa nähdä\nniitä?\"\n\n\"Vallan sydämeni pohjasta,\" vastasi Tiina-neitsyt äänellä, joka\nvärähteli liikutuksesta ja innosta.\n\nHe astuivat siis yhdessä lapsenkamariin, joka nyt oli kalustettu, ja\nMarianne veti esiin laatikon toisensa jälkeen ja levitteli niiden\nvarastoja.\n\nNeitsyt oli ihastuksissaan. Hän tutki neuloksia ja pitsejä\ntuntijasilmällä; kaikki oli mestarillisesti valmistettua ja ihailu\nnuorta emäntäänsä kohtaan valtasi hänet kokonaan.\n\nPäästiin puheisiin. Jää suli.\n\n\"On minullakin ollut pikkunen,\" sanoi neitsyt ja pyyhkäisi silmiään\npuhtaaseen pumpuli-esiliinaansa, \"vaan hän kuoli, kun oli vasta kolmen\nvuoden vanha.\"\n\n\"Vai niin!\" Marianne katseli häntä säälien. Hän ei ollenkaan muistanut\nsiinä olevan mitään erinomaista, että neitsyllä oli lapsi ollut, ja\nkumpikin tunsi, että heillä oli jotain yhteistä. Sangen hauskaa oli\npuhua kaikesta tästä naiselle, ja neitsyt, joka oli jo hyvin vanha ja\nkokenut näissä asioissa, antoi monta hyvää neuvoa. Äitinsä luona oli\nMarianne tuntenut itsensä viimeksi kaupungissa käydessään niin ujoksi,\nettä hän suoraan ja kylmästi oli keskeyttänyt kaikki haastelut\ntämmöisistä asioista, vaikka äiti olisi niitä kosketellut kuinka\nvarovasti tahansa. Neitsyn kanssa oli laita aivan toinen. Hän\nymmärsi asian aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti: kaikki\noli kuin pitikin, eikä siinä ollut mitään, jota olisi tarvinnut\nhävetä, eikä mitään, jota olisi tullut kiertää varjontapaisella\ntarkkatuntoisuudella. Ja kuitenkin oli hänen puhelutavassaan\neräänlaista alkuperäistä hienoutta, joka Mariannea kummastutti.\nSydämellinen yhdysside oli syntynyt tuon vankan työmiehen ja Mariannen\nvälille. He olivat naisia molemmat ja heidän välilleen jäi tästä\nlähtien jonkinlainen salainen sopimus.\n\nMarianne tunsi saaneensa ystävän elinajakseen. -- Näin pienestä\nhinnasta!\n\nTämä uusi tuttavuus teki nuoren emännän olon vilkkaammaksi ja\nkodikkaammaksi. Tomtön jokapäiväinen elämä näytti hänelle uuden\npuolensa.\n\nLukemattomia olivat ne pienet huolenpidot ja tarkkaavaisuudet, joita\nneitsyt siitä päivin rupesi osoittamaan häntä kohtaan. Hän näkyi jo\nkauvan odottaneen jotakuta hellyytensä esineeksi. Säästyneen\nsydämellisyyden ilmaläpät olivat auenneet.\n\nJumala sai armahtaa sitä, joka nyt veti siitä nuorasta, ettei Marianne\nmuka mitään hyötyä talossa tehnyt, johon lauseeseen neitsytkin aina\nennen oli liittänyt hartaat vahvistus-huokauksensa.\n\nMarianne tunsi lapsen tavoin luottavansa tähän riuskaan, työteliääseen\nvaimoon, jolla näytti olevan horjumaton tahto kokoonkuivaneessa\nruumiissaan. Hän ei näkynyt koskaan muuta maailmassa ajattelevankaan\nkuin työtä.\n\nMarianne tuli nyt usein keittiöön, -- hän tuli sinne tuttavallisen\nuteliaisuuden ajamana ja rupesi siellä ennen pitkää varsin hyvin\nviihtymään. Ruoanlaittamista ei hän koskaan olisi luullut niin\nmonimutkaiseksi. Ja kuinka tarkkaa huolenpitoa tarvittiinkaan,\nennenkuin Tomtön suurenmoinen maatalous kaikkine pikkutoimineen tuli\nhyvin hoidetuksi! Marianne ihmetteli, ettei koskaan mitään unohdettu\nsivupuuhista, jotka kuuluivat tämän suuren kellorakennuksen\nkunnolliseen käymiseen.\n\n\"Ettekö ole koskaan unohtanut ruokkia kanoja?\" kysyi Marianne kerran\nseisoessaan neitsyn vieressä ja katsellen, kuinka tämä ravitsi koko\nkukon vaimolaa keittiön jäännöksillä.\n\n\"Unohtanutko?\" huudahti neitsyt kummastellen suuresti kysymystä,\n\"jestan poo, en maar, nelijalkaisia täytyy hoitaa kuten ihmisiäkin!\"\n\nJa niin oli asiat joka taholla. Mitä hän ennen oli päivästä päivään\nkatsellut halveksivalla välinpitämättömyydellä, rupesi nyt kerrassaan\nnäyttämään jollain tavalla hupaiselta. Todellisuus tuhansine\npikkuseikkoineen tunkeutui näkyviin: semmoiseen hänellä ei ennen ollut\nyhtään taipumusta. Suorastaan mitättömät asiat herättivät hänessä uusia\najatuksia ja uusia tunteita, jotka vaikuttivat aivan toisella tavalla\nkuin kirjojen mielenpurkaukset.\n\nKun ei vaan tätä olisi ollut hänen ja Börjen välillä! Tätä, josta hän\nei voinut päästä.\n\nHänen teki monta kertaa suuresti mieli yhtyä Börjen iloiseen ääneen ja\nlörpötellä kaikesta eikä mistään vaan sen vuoksi, että tunsi olevansa\niloinen. Vaan siihen tuli lisäksi arka ajatus, jonka hän salasi, ja\nsitten oli rohkeus poissa. Jos Börje voisi saada jotain aihetta\nepäluuloon...!\n\nMarianne tiesi, kuinka Börjen kasvot tulivat synkiksi, kuinka sen\nlyhytpiirteiset juovat muuttuivat koviksi ja vihaisiksi; niihin\nilmautui tuimuus, joka herätti pelkoa useammassa kuin yhdessä\nmiehuullisessa työjätkässä. Hän tiesi, kuinka Börje kammoi kavaluutta,\nkuinka hän sitten olisi häntä kammonutkaan, jos olisi tietänyt...!\n\nJos Marianne tunsikin arkuutta Börjen seurassa, oli hänestä sitä\nvastoin omituista nautintoa istua akkunassa ja katsella, kuinka hän\nohjasi ihmisiä ja hevosia karjarakennuksien luona, tai käveli rivakoin\nmaamiesaskelinsa pihan poikki niin toimessaan, ettei hän joutunut\nMarianneen kertaakaan katsahtamaan eikä häntä muistelemaan.\n\nBörjen mieleen ei ollut koskaan juolahtanut, että häntä voi kukaan\nihailla. Ulkonaisesta asustaan piti hän tarkkaa huolta, vaan pantuaan\nharjat ja kamman pois kädestään, ei hän enää muotoansa ajatellut.\nVaatteisiinsa sopi hän hyvästi ja näytti olevan luotu asemaansa. Hän\noli toisenlainen tuolla ulkona kuin sisällä huoneessa. -- Hänen\njokaisessa liikkeessään oli riuskaa varmuutta, hänen äänensä kuului\npitkän matkan päähän, vaan ei tuntunut koskaan huutamiselta; voimien\nsopusuhteellisuus astui näkyviin kaikessa mihin hän ryhtyi. Niin oli\nhänen käyntinsäkin laita. Se ei ollut millään tavalla kaunista, vaan\nhänen olisi luullut käyvän väsymättä vaikka kuinka kauvan.\n\nBörje piti usein puhetta siitä, ettei hän kuulunut herrassäätyyn, vaan\noli talonpoika. Vaan hänen käytöksessään väkeä kohtaan tai pikemmin\nheidän käytöksessään häntä kohtaan oli jotakin, jota Marianne\nkummasteli. Hän ei ollut sitä koskaan ennen ajatellut. Vaikkei Börje\nkoskaan pelännyt tarttua kiinni, kun miestä tarvittiin ja vaikkei hän\nketään näkynyt pitävän itseänsä huonompana, niin ei koskaan ilmestynyt\ntoveruuden eikä tasa-arvoisuuden tapaistakaan hänen eikä työmiesten\nvälille. Itse se seikka, että hän piti heitä arvossa, vaikutti\nsuurempaa kunnioitusta takaisin. Se pisti silmiin jo niinkin pienessä\nasiassa kuin tervehtimisessä. Hän ei koskaan vastannut pään\nnyökkäyksellä hänestä riippuvien tervehdykseen, -- vaan aina lakki\nkädessä, kohteliaasti, arvokkaasti, mitään alentuvaisuutta\nosoittamatta.\n\nUppiniskaisuus Börjeä kohtaan...! Se ei Mariannen mielestä voinut\nkenenkään mieleen edes juolahtaa. Hänen omassa huolettomuudessaan jo\noli se varmuus, että tiesi itseänsä toteltavan, sokeasti toteltavan.\n\nTuo Börje, jonka Marianne näki tuolla ulkona, oli aivan toinen kuin se\nnöyrä, kömpelömäinen kosija, jonka hän oli ottanut miehekseen.\n\nKun hän katseli Börjeä tuolla tavoin, tuntui hänen vaatimattomuutensa\nMariannesta olevan melkein kuin ivallisesti mukailtu Marianne itse.\n\nJota enemmän hän tunsi pitävänsä Börjestä, sitä aremmaksi hän tuli\nhäntä kohtaan: hän ei tuntenut häntä.\n\nMarianne oli pimeän pelko, jommoinen hän oli ollut jo lapsuudestaan\nasti, ja kotona oli tätä heikkoutta kaikella tavalla hellitelty.\n\nEräänä yönä myöhään syksyllä heräsi Marianne kummalliseen huminaan,\njosta voi erottaa kuin heikkoja kellon kolkkauksia. Hän havahtui äkisti\nunestaan ja kuunteli. Muuta ei kuulunut kuin myrsky, joka kohisi\netäällä, tuli lähemmäksi, vinkui alastomissa puissa tuolla ulkona,\nrapisteli niiden kuivia lehtiä ja lennätti erään puunliisteen akkunan\nruutua vastaan. Oli niin pimeä, ettei hän nähnyt kättä edessään; ei\nedes akkuna-aukkoja erottanut. Tätä myrskyä! Hän ei muistanut koskaan\nkuulleensa mitään näin kummallista. Nyt vaikeni tuuli suhahtaen\nhelpottavasti; kaikki tuntui pidättävän henkeänsä. Sitten raju\ntuulenpuuska, joka vinkuen ja vonkuen syöksyi alas savupiippuihin; ja\nkohisten ryntäsi sen jälestä taas suuri ja valtava myrsky tasangon yli,\nsulloi itsensä kokoon puiston rinteessä kuin eteenpäin kömpivä hirviö,\nja ponnahti sitten akkunan ruutuja vastaan hajoten siitä joka suunnalle\nläähättäen raskaine huokauksinensa.\n\nTuska valtasi Mariannen. Hän ei voinut päästä ihmisten luokse, ellei\njuossut kahden huoneen läpitse, jota hän ei uskaltanut tehdä. Pimeys\nammotteli hänen ympärillään ja hirsisalvokset narisivat hänen päänsä\nyläpuolella, kuin vahvat kourat olisivat tarttuneet taloon\nravistaaksensa sen nurin. Ja mitä tuo kolina oli, jonka hän oli\nkuullut? Hiljaa ... tuolta se kuului taasen! Kolkkaus. joka kuului\ntaasen! Kolkkaus, joka kuului kuin äärettömän kaukaa ja joka tuntui\nkulkevan myrskyn mukana lähemmäksi. Oh -- kello! Laivakello tuolla\nulkona! Hän olisi kirkaissut, vaan pelkäsi aaveita... Tuo kello, sehän\noli soittanut sielumessua kahdelle laivasta pudonneelle miehelle\ntämmöisenä yönä! -- \"Tuon kellon ääni oli viimeinen, jonka he\nkuulivat,\" kuuluivat Börjen sanat hänen muistossaan. Ja kaikki vanhat\nimettäjien sadut alkoivat kulkea hänen aivojensa läpi, hän luuli koko\nhuoneen kiikkuvan kuin laineiden heittelemänä, hän luuli kasvoillensa\nroiskahtaneen kylmää vettä, hän kuuli laahustelevia askeleita\nlaattialta, hänen oma pelkonsa teki hänen ihan houkkioksi, ja kun hän\naamulla vihdoin vaipui uneen, oli hän kuollakseen väsynyt.\n\nAamiaisella näytti hän sairaalta ja Börje huomasi sen.\n\n\"Minä pelkäsin viime yönä,\" vastasi Marianne hänen kysymykseensä.\n\n\"Mitä sinä pelkäsit?\"\n\n\"Tuo on hirmuinen kello. Minä pelkään sitä, ja se kuului yöllä.\"\n\nBörje katsahti häneen.\n\n\"Semmoisen pelon täytyy sinun voittaa,\" sanoi hän kuivasti.\n\nMarianne oli melkein toivonut, että hän tarjoutuisi ottamaan kellon\npois paikaltaan.\n\n\"Tuommoista synnyntäpelkoa en minä luule voitettavan,\" sanoi Marianne.\n\n\"Synnynnäistäkö!\" sanoi Börje melkein ylenkatseellisesti, \"ei, teillä\nnaisilla on tapana myöntää joka asiassa. Etkö luule löytyvän miehiä,\njoita tuommoinen synnynnäinen pelkuruus vaivaa? Vaan he taistelevat\nsitä vastaan, kunnes se häviää; ja naiset voisivat tehdä samalla\ntavalla.\"\n\nMarianne huomasi sekä pettyneensä että nöyrtyneensä. Hän oli odottanut\nmyötätuntoisuutta ja sääliä, vaan kävi toisin! Hän ei puhunut enää\nmitään syötäessä.\n\nBörje huomasi hänen alakuloisuutensa ja noustuaan pöydästä meni hän\nhänen luokseen, kun hän vielä istui paikallaan. Hän veti tuolin\nitselleen ja istahti niin, että heidän täytyi katsella toisiansa\nsuoraan kasvoihin.\n\n\"Näetkös, Marianne,\" sanoi hän, \"yhtä asiaa minä en voi koskaan sietää;\nja siihen kuuluvat kaikki ruikuttelemiset ja turhat luulot.\nVakaatahtoinen ihminen heittää semmoiset rikkaläjään. -- Minun\nvaimoniko on pimeän pelko! Siitä saisin minä hävetä sinun tähtesi,\nMarianne. Ethän sinä tahdo minua sen johdosta mitään tekemään? Sinä\nvoitat sen luonnollisesti? Eihän sinun tarkoituksesi ollut, että minä\nesittelisin jonkun muutoksen sentähden? Sano!\"\n\nMarianne olisi tahtonut vajota maahan häpeästä. Tämmöistä halveksivaa\nääntä ei hän ollut odottanut kuulevansa. Hänessä syntyi päätös.\n\nBörjen ei pitänyt enää koskaan saada kuulla hänen pelkäävän pimeässä.\n\nSinä syksynä oli paljo myrskyisiä öitä ja kun Marianne kerran oli\npelästynyt ja tullut sentähden varkuksi, niin useasti herätti hänet\nlaivakellon kaukaa kuuluvat, aaveen tapaiset kolkkaukset. Vaan hän\ntaisteli urhoollisesti sitä taikauskoa vastaan, joka näytti\nsekautuneen hänen vereensäkin, vaikka hänen ymmärryksensä oli siitä\nvapaa.\n\nVähitellen voitti hän kapinalliset hermonsa, ja tämä pieni, hiljainen\nvoitto oli kuin ensimmäinen oras, jonka hänen luonteensa uinaileva,\ntyyni ja rauhallinen kestävyys oli saanut kasvamaan. Hänen siitä\ntuntemansa ylpeys, ettei enää pelännyt, olikin suuri. Hän taisi nyt\nmaata ja uhkamielin tuijotella pimeätä kuin voitettua vihollista.\n\n\n\n\n14.\n\n\nPoika oli syntynyt kolme päivää sitten. Marianne makasi liikkumattomana\ntyynyillä; hän oli juuri kammattu ja untuvanhienoiset hiukset\nvarjostivat keveästi otsaa. Hänen silmänsä olivat kääntyneet akkunaa\nkohden, josta hän taisi nähdä puistoon sen pienen valoaukon kautta,\njonka varjostimet jättivät vapaaksi. Oli päästy Marraskuun alkuun ja\nensimmäinen lumi putoili maahan. Se leijaili suurin kitein ja laskeutui\näänettömästi puihin ja pensaisiin, kattoi maan kuin ohuella\nhöyhenpeitteellä, tasoitti kaikki syrjät, verhosi kaikki epätasaisuudet\nja muodosti kaikkialle nuorteita, täyteläisiä lainejuovia.\nSulosointuinen lepo oli koko luonnossa; joulun ja aamusaarnan mieliala\ntuntui kaikkialla.\n\nMarianne makasi hiljaa ja katseli vaan. Hän rakasti tätä pehmeätä\nlunta, joka hiljaa putoellen laskeutui maahan; hän rakasti tuota\npuistoa ulkona jäätyneine, valkopukuisine puineen; hän rakasti kaikkea\nolemista, sillä hänen sydämensä täytti syvä, salainen onni.\n\nHän käänsi silmänsä uunia kohden, jossa eukot puuhailivat pienokaisen\nympärillä.\n\n\"Hyvä rouva Landen, onko hän jo valmis?\" sanoi Marianne.\n\n\"On, nyt on hän hieno kuin prinssi. Katsokaas, mamma, kuinka kaunis\nminä olen!\"\n\n\"Hän ei saa koskaan sanoa mamma, hänen täytyy sanoa _äiti_,\" vastasi\nMarianne, joka ajatteli Börjeä.\n\n\"Kuinka käskette vaan, äitikulta.\"\n\nTiina-neitsyt tuli esille, juuri kun toinen oli panemaisillaan\npienokaisen vuoteellensa.\n\n\"Älkää. odottakaapas! Antakaas ma nostan ensin,\" sanoi hän hartaasti ja\ntäydellisesti.\n\nArmollisin kasvoin antoi rouva lapsen hänelle.\n\n\"Mikä käärö, mikä käärö!\" toisteli Tiina-neitsyt autuaassa\nihastuksessa.\n\n\"Pitäähän siinä jo vähä ollakin, joka painaa kolmetoista naulaa!\"\nvastasi rouva Landen niin huomattavalla ylpeydellä, kuin olisivat nuo\nkolmetoista naulaa olleet kokonaan hänen ansiostaan.\n\n\"_Minun_ painoi vaan yhdeksän,\" sanoi neitsyt ja niisti nenäänsä\nesiliinaansa.\n\n\"Jaa, siinä nähdään erotus,\" huomautti rouva Landen toimessaan. Häneen\nei koskenut sanoissa ilmautuva surumielisyys.\n\nMarianne hymyili hiljaisella tyytyväisyydellä molempien eukkojen\nlörpötyksille.\n\nPoika oli hänen -- hänen omansa, -- eikä kukaan voinut sitä ottaa\nhäneltä pois.\n\nSitten laskettiin hän pienelle vuoteellensa Mariannen viereen.\n\n\"On kaikkein parasta, rouva, jos vähäisen nukahdatte ennen\npuoltapäivää, nyt meidän täytyy lähteä,\" sanoi rouva Landen, jonka\njälkeen molemmat hiipivät ulos tyytyväisyydestä loistaen. Koko talossa\nvallitsi juhlallinen mieliala.\n\n\"Minä en voi maata!\" huusi Marianne heidän jälkeensä.\n\n\"Olkaa vaan hyvin yhdessä kohden ja pusertakaa silmänne kiinni, niin\nuni kyllä tulee.\"\n\nJa ovi meni lukkoon.\n\nMarianne pani kätensä yhteen peiton päälle ja tähysteli ulos tyhjään\navaruuteen, jossa lumi leijailemistaan leijaili akkunan ja tumman\nmetsikön välillä.\n\nKummalliset tunteet valtasivat hänen mielensä sysien ja ympäröiden\ntoisiansa kuin valon säteet liikkuvassa veden pinnassa. Varjoja ei\ntuntunut löytyvän, vaan ainoastaan kuvastuvia, hienoja välkähdyksiä,\nvalopilkkuja -- ilman pysyväisyyttä ja johdonmukaisuutta --\nvalopilkkuja ja onnen tähtösiä.\n\nOli varsin ihmeellistä ajatella häntä, joka makasi tuossa pienellä\nvuoteellaan, häntä, joka oli hänen poikansa. Elämä tuntui saaneen\ntoisen merkityksen, oli laajentunut, sulosointuisempi, vaan sen\nvelvollisuudet olivat myös kasvaneet. Nyt tarvittiin voimaa ja\nhellyyttä, -- hänelle. Ja tienviitat seisoivat vakavina.\n\nOi riemua, kun hän kasvaisi pieneksi lylleröiseksi poikanuijaksi, ja\nhän saisi puristaa häntä niin kovasti -- niin kovasti käsivarsiinsa,\nettä...!\n\nMarianne pisti kätensä untuva-polstarilta alas tuolle pienelle\nvuoteelle, koskettaakseen kädellään tuohon pieneen lämpimään päähän,\njoka oli hento kuin linnun poikanen.\n\nNiin hän oli onnellinen. Kokonainen ihmishenkihän tuossa uinahteli,\nvallan kokonainen, suuri ihmishenki. Kuinka kummallista!...\n\nJa hänen silmänsä painuivat kiinni. Hän tunsi väsymyksessään suloisen\nlevon tunteen ja voimien kasvavan.\n\nJa hän nukkui.\n\nKun hän sitten nukkuneena ja voimistuneena uudestaan loi silmänsä auki,\nnäki hän nuo rauhalliset lämpimät silmät, joista hän viime aikoina oli\noppinut pitämään.\n\nBörje istui sängyn laidalla.\n\n\"Minä en koskaan tietänyt, että minun pikkueukkoni olisi näin\noivallinen vaimo,\" sanoi hän, \"rouva Landen sanoo sinun olevan vallan\nihmeellisen terveen ja vahvan. Hän on vallan tyytyväinen sinuun.\"\n\nMarianne hymyili. Hän tiesi sen olevan totta.\n\n\"Sinä et voi uskoa, mitä päiviä nämät viimeiset ovat olleet!\" jatkoi\nBörje. \"Minä olen kulkenut ympäri itku kurkussa ja ollut valmis\nnauramaan kaikille. Minä olen ruvennut oikein sairastamaan puhetautia.\nNäin taivaallisen iloinnen en ole ollut elämässäni koskaan. Ajatteles\n-- että siitä sentäänkin tuli poika!... Kuules nyt, eihän liene\nvahingollista jos minä soitan suutani korvasi näin täyteen? Näytäthän\nsinä vallan terveeltä.\"\n\n\"Onhan sinua sangen hauska kuunnella!\"\n\n\"Minä olen saanut kirjeen äidiltäni. Hän lähettää sinulle ja tuolle\npojalle terveisiä. Puhuinhan minä sinulle, että lähetin hänelle\nsähkösanoman? Se oli ensimmäinen sähkösanoma, jonka hän on saanut\neläissään. Ajatteles hän mahtoi tulla iloiseksi! Hänen Börjellänsä\npoika! Niin, sen saatte uskoa; -- minä tunnen hänet. Johan sinä sait\nonnittelu-sähkösanoman vanhemmiltasi ja veljiltäsi? Totta kai. Olinhan\nminä itse niitä näyttämässä täällä. Pää menee oikein pyörälle paljaasta\nilosta. Tuo kir ... tuo siunattu rouva Landen ei edes vielä tahtonut\nantaa minun puhua; vaikkei se olisi ehkä ollut vaarallista. Sano...\nKirjoitanko Paulille. Onhan minulla hänen osoitteensa. Ei sentähden,\nettä hän käsittäisi kuinka hauskaa sillä voi olla, jolla on poika; vaan\nminä kirjoitan hänelle joka tapauksessa. Vanha Pauli Sandell!... Ja\nsitten tulee äitini tietysti ristijäisiin -- luonnollisesti. Ajatteles,\nhän ei ole koskaan nähnyt sinua! Minä olen melkein iloinen ettette ole\nennen olleet tuttavia, ja että sinä viime aikoina olet ruvennut osaa\nottamaan talouden hoitoon, siitä äiti paljon pitää. Kuules -- eikö\nsinulla ole semmoisia suuria, raitaisia esiliinoja? Minä olen semmoisia\naina ihaillut. Ei -- se on totta -- tiedänhän, ettei sinulla ole yhtään\nniitä, vaan äidiltä saat semmoisia, hän kutoo niitä itse. Ne ovat\nvallan kauniita, kauniimpaa ei saa nähdäkään, -- semmoisia tummia,\npehmeitä värejä... Ei, Marianne, ethän vaan tule kipeäksi?\"\n\n\"En ollenkaan; jatka sinä vaan.\"\n\n\"Onpa vallan, kuin kieleni olisi päässyt kantimistaan. Se on tapahtunut\npojan tähden. Jeesus, kuinka minä olen iloinen! Sinä et voi koskaan\nuskoa, kuinka kovasti minä olen häntä ikävöinnyt! Ja sitten koetin minä\npuhua itsekseni, etten ottaisi mieltäni pahaksi, vaikka hänestä tulisi\ntyttö. Hän saa tulla, miksikä ikänä hän vaan tahtoo maailmassa,\ntiedätkös! Minä en pakota häntä vähääkään. Ja jos hän tahtoo lukea,\nniin ei tule koskaan kysymykseen, mitä se maksaa. Marianne, ajatteles\nvaan, kun me olemme saaneet hänen! Minä en ole koskaan uskaltanut sanoa\nsinulle, kuinka tyhjältä minusta on tuntunut: minä en luullut meidän\nkoskaan saavan yhtään. Kun minä parantelin tilaa, tai istutin metsää,\ntai tein tulevaisuuden suunnitelmia -- mitä vaan -- olin minä aina vaan\npuoleksi iloinen; enhän tietänyt, kuka alkaisi siitä, mihin minä\nlopetan.\"\n\nUskollisuudesta loistava silmäpari saattoi hänen taas iloiseksi.\n\n\"Marianne, sinä olet mielestäni tullut hyvin kauniiksi. Sinun\nkasvoissasi on jotakin aivan uutta. Mitä se on? Enkä minä enää tunne\nitseäni niin vieraaksi sinun edessäsi kuin ennen välistä.\"\n\n\"Oh, Börje, siirry vähä. Kas niin.\"\n\nBörje oli istunut vuoteen jalkopäässä, vaan siirtyi nyt ylemmäksi\npitkin vuoteen laitaa, niin että he tulivat varsin lähelle toisiansa,\njotta Marianne saattoi ottaa Börjeä kädestä. Marianne naurahti\ntyytyväisenä, ja makasi sitten alallaan katsellen vaan miestänsä.\n\nBörje katseli ihmetellen Mariannea. Hän oli kuin toinen ihminen; siksi\noli hän tullut noin vähitellen, vaan sitä ei hän ollut ennen niin\nselvästi huomannut, kuin nyt. Kasvojen vaaleudesta huolimatta oli\nentinen velttous hänestä kadonnut, muuttunut nuoruutta uhkuvaksi\nverevyydeksi.\n\nMarianne tunsi olevansa levollinen ja iloinen. Hän oli nyt selvillä\nitsestään. Börje eikä kukaan muu! Mennyt ei voinut koskaan enää palata.\n_Yhtä_ hän tahtoi rakastaa ja hänelle kuulua. Hän hymyili tälle\nainoalle. Riemullisen suloista oli tuntea itsensä kokonaiseksi ja\njakamattomaksi. Tässä kokonaistunteessa ei ollut mitään sairautta eikä\nhermoja vaivaavaa, ei mitään tyhjiä ivakuvia eikä epäpuhdasta\nmielikuvittelua. _Hän_ tuossa oli todellisuus, käsiin tuntuva\nnäkyväisyys, leveine, vahvoine hartioineen, joita saattoi syleillä\nterveen, elinvoimaisen viehätyksen valtaamana.\n\n\"Börje!\"\n\nHän kumartui alas ja suuteli Mariannea, joka hyväillen kuin lapsi pani\nkätensä hänen jykevälle kaulalleen. Sitten olivat he taas entisessä\nasennossaan.\n\n\"Tämä on syntyä toisen kerran,\" sanoi Börje. \"Ihanaa on eläminen tästä\nlähtien nyt, -- näetkös, -- vaimo! Mutta sanoppas, ethän pane\npahaksesi, jos minä tahdon että minun eikä sinun äitisi vie lapsen\nkastettavaksi?\"\n\n\"Sinä saat tehdä juuri kuin itse tahdot.\"\n\n\"Ja sitten... Mutta onpa se ihmeellistä, kuinka sinä olet muuttunut! Se\nei suinkaan ole luulettelemista.\"\n\n\"Niin sinäkin olet, tai ehkä minä vaan niin luulen,\" vastasi Marianne\nmelkein ihaillen. Ja sitten he taas olivat vaiti.\n\nMariannen mieleen juolahti äkkiä, ettei oikeastaan Börjen ruumiillinen\nvoima ollut se, joka vaikutti myötätuntoisuutta häntä kohtaan, vaan\nettä se oli jotain aivan toista, jotain silmissä, itse kasvon\npiirteissä; ja hänestä olisi saanut saman käsityksen, vaikka hänellä\nolisi ollut Paulin siro vartalokin. Marianne tunsi yhä enemmän\nkiintyvänsä tähän, jota hän ei koskaan ollut oppinut ymmärtämään,\nBörjen ominaisluonteeseen eli individualiteettiin. Ja juuri nyt, kun\nhän lörpötteli noin avonaisesti, melkein lapsellisesti, alkoi hän\naavistaa, mitä salakäytäviä tässä näkyvästi niin yksinkertaisessa\nluonteessa mahtoi ollakaan, joita hänen olisi tullut tuntea. Mitä\nMarianne tiesi! Paljo voi asua noiden harmaiden silmien ja mustien\nkulmakarvojen takana. Hän oli pahoillaan, ettei koskaan ennen ollut\ntuntenut halua tunkeutua hänen ajatuksiinsa, että Börjen elämä olisi\ntullut hänenkin elämäkseen.\n\nTätä ei voinut sanoilla selittää. Marianne lepäsi vaan pidellen Börjen\nkättä omissaan: hän tunsi salaisen halun nostaa se huulilleen, vaan\njätti sen tekemättä. Väärin olisi, ajatteli hän, että nainen suutelee\nmiehen kättä.\n\nMariannen nopeasti katsahtaessa Börjeä kasvoihin, kun loi silmänsä ylös\nhänen kädestään, juolahti Börjen mieleen vaiston tapainen, kutkutteleva\nilo, -- ehkä tunne omasta voimastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Marianne oli ollut ylhäällä muutamia päiviä ja tunsi itsensä\ntäydellisesti tointuneeksi, otettiin ristijäiset täydellä todella\npuheeksi.\n\nHän ja Börje istuivat Mariannen työkamarissa, Börje akkunan luona ja\nMarianne pienessä lepotuolissa likellä hänen vieressään, vaan\nperemmällä huonetta.\n\n\"Marianne,\" sanoi hän, \"yhden asian olen minä saanut päähäni: pojan\ntäytyy saada nimekseen Pauli.\"\n\nMarianne tunsi veitsen piston rinnassaan, ja hänen kasvonsa kylmenivät.\nBörjen täytyi välttämättömästi huomata, kuinka hän vaaleni.\n\n\"Eiköhän olisi parasta antaa hänelle sinun isäsi nimi?\" sanoi hän\narasti.\n\n\"Ei. Minä en pitänyt isästäni.\"\n\nMariannella ei ollut enää rohkeutta kysyä, eikö pojalle sopisi jonkun\nhänen omaisensa nimi.\n\n\"Paulista olen minä aina pitänyt,\" lisäsi Börje, \"en niin paljon\nsemmoisena kuin hän nyt on, vaan semmoisena kuin hän oli. Siinä on\nelämäni kauniin muisto. Kuka tietää, mitä minusta olisi tullut, ellei\nminulla olisi häntä ollut! -- häntä ja äitiä.\"\n\nHän oli varmaankin nähnyt Mariannen vaaleuden, sillä hän katseli häneen\nkummastellen.\n\nMariannen valtasi pelko, että Börje voisi jotain aavistaa. Rajusti\ntaisteli hän silmänräpäyksen. Ei, nyt kestäköön tai kaatukoon, vaan\nrehellisyys esiin! Muuten olisi heidän välilleen ainaiseksi jäänyt\nvalhetta ja petosta.\n\n\"Börje, se ei ole mahdollista, että hän kastetaan Pauliksi.\"\n\n\"Miks'ei?\"\n\nTuo ääni ei sietänyt vastaan sanomista.\n\n\"Minun ja hänen välillään on ollut jotakin, josta sinä et tiedä.\"\n\n\"Ollutko?\"\n\n\"Niin, Pauli ja minä...\" Hänen huulensa tavoittelivat turhaan sanoja.\n\nBörjen katse muuttui teräväksi ja kovaksi, se tuijotti silmänräpäyksen\nMariannea kasvoihin, ja sitten muuttui se tyyneksi, tylyksi,\nkäsittämättömän tyyneksi.\n\n\"Jatka, mitä aioit sanoa,\" sanoi hän niin luonnottoman jäykästi, kuin\nolisi pelännyt huuliaan liikuttamalla ilmaisevansa sisällisen\nliikutuksensa, \"eihän se tietysti voi millään muotoa koskea pojan\nnimeen. Miten Paulin laita oli?\"\n\n\"Siinä oli jotakin ... tai oikeammin, siinä oli tuskin mitään, vaan se\nei ollut vallan oikein. Minä olisin toivonut, etten koskaan olisi\nnähnyt häntä, ettei hän koskaan olisi tullut tänne.\"\n\n\"Tuota ei kukaan ihminen voi ymmärtää. Tarkoitatko, että olit\nrakastunut häneen.\"\n\nÄäni oli tyly, katse aivan kummallisen malttavainen, tutkisteleva.\n\n\"Meidän välillämme oli jonkinlaista salaista käsitystä.\"\n\n\"_Molempienko_? Pauli siis myös tiesi asiasta!\"\n\n\"Tiesi.\"\n\n\"Kuinka se alkoi?\"\n\n\"Kun te pelasitte shakkia.\"\n\n\"Me! Hän ja minä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Meillä oli tapana istua ja katsella toisiamme.\"\n\n\"Vai niin, eihän siitä liene mitään puhumista.\"\n\n\"Kyllä; me olimme oppineet ikäänkuin puhumaan sillä tavalla.\"\n\n\"Kun minä istuin vieressä?\"\n\nMarianne tahtoi sanoa \"niin\", mutta ääni tuntui sammuneen.\n\nBörje vaan katseli häneen. Hän tunsi sen, vaan ei voinut luoda silmiään\nylös.\n\n\"Ellen olisi tätä hirmuisesti katunut, en sitä olisi nyt ottanut\npuheeksi.\"\n\nHän pani kätensä ristiin polvelleen ja antoi päänsä painua alas. Vaikka\nBörjellä olisi ollut valta elämän ja kuoleman yli, ei Mariannesta olisi\nolo tuntunut tämmöiseltä.\n\n\"Niin, niin. jatka vaan, hyvä on.\"\n\nHän puhui kuin kysymyksessä olisi ollut pitkällinen leikkaus, jonka\nkestämiseen hän tarvitsi koko itsensä hillitsemisen.\n\n\"Meillä oli tapana tarttua toistemme käteen.\"\n\n\"Käteenkö?\"\n\n\"Salaisessa tarkoituksessa tai noin... Sen ajatteleminen on kovin\ninhottavaa!\"\n\n\"Niin, niin, lisää, lisää!\"\n\n\"Ja sinä iltana, jolloin hän matkusti, suuteli hän minua.\"\n\n\"Silloinko, kun matkusti?\"\n\n\"Niin, eteisessä, kun sinä olit sikaaria noutamassa.\"\n\n\"Ja sinä annoit sen tapahtua -- tietysti -- sinä halusit sitä.\"\n\nEi ollut, mitä vastata, syyllisyyden tunne vaan runteli hirmuisesti.\n\n\"No? Ja sitten?\"\n\n\"Ja hän tuli takaisin, kun minä olin Eslövissä.\"\n\nMarianneen tuijotti katse niin läpitunkevan terävä, ettei hän koko\nelämässään ollut unhottava sitä. Hän olisi tahtonut päästää\ntuskanhuudon, vaan hänen kauhistuksensa sen tukahutti.\n\n\"Kun hän tuli takaisin, tiesin minä tämän\" -- hän osoitti piskuiseen --\n\"ja minä sanoin, että hänen pitää lähteä pois.\" Marianne puhui äänellä,\njota hän ei edes itse tuntenut omakseen.\n\n\"Pauli ja sinä!... Kun Pauli ja sinä voitte tehdä semmoista ... kun\nsinä voit istua siinä ja sanoa, että olette liehakoinneet vallan nenäni\nedessä, mihin voin minä luottaa --? Voiko uskoa naista, joka kertoo\nsemmoista?\"\n\nMarianne kaappasi tuolin nojapuusta kiinni, sillä hetkeksi musteni\nkaikki hänen silmissään.\n\n\"Minä olen puhunut totta, ja sanonut koko totuuden,\" änkytti hän kuin\nunissaan.\n\n\"Minä kuulen mieluimmin kaikki, eikä sinun tarvitse peljätä,\" sanoi\nBörje. \"minä en tee mitään vihapäässä. Sinä olisit voinut olla joko\nalkamatta tai sanoa kaikki.\"\n\nHän oli kääntynyt ja katseli nyt istuviltaan akkunasta ulos toinen käsi\nsen laudalla. Hän oli tullut keltaisen vaaleaksi päivettyneen ihonsa\ntähden. Marianne ei voinut nähdä hänen kasvojaan, vaan ainoastaan hänen\ntoisen poskensa, joka oli kummallisesti vuodan värinen sekä lyhyen,\nmustanruskean parran ohuen varjostuksen, ja kuitenkin voi täydellisesti\najatella miltä hänen kasvonsa näyttivät, -- väsyneiltä, ilottomilta,\nhillityiltä -- niiden läpitunkemakin tylyys herätti pelkoa, joka\nkaivautui luihin ja ytimiin asti. Lepyttää nyt tätä mieltä, saada nyt\nlämpöä noihin juonteisiin. -- siihen vaadittiin ihmetöitä.\n\n\"Minä olen kertonut sinulle kaikki,\" sanoi Marianne murtuneesti ja\nsoinnuttomasti.\n\nBörje oli vaiti, eikä toisella ollut mitään lisättävää. Vaikka hän\nolisi mitä lausunut, ei se olisi mitään vaikuttanut; sentähden istuikin\nMarianne jäykkänä ja liikkumattomana tajuttomassa epätoivossa.\n\n\"Minä en ymmärrä, mitä tuossa oli minulle uskomista, ellei siinä ollut\nenempää.\"\n\n\"Se oli meidän välillämme kuin valheena tai petoksena.\"\n\n\"Suuria sanoja!\"\n\n\"Minä tahdon saada sen poistetuksi mistä hinnasta hyvänsä.\"\n\n\"Poisko?\" Nyt naurahti Börje, lyhyesti, kuivasti, jonka jälkeen hänen\nkasvonsa tulivat taas entiselleen.\n\nTätä tunnotonta kylmyyttä oli hirmuista kestää. Se teki Mariannen\nrammaksi. Hän olisi tahtonut heittäytyä miehensä jalkoihin, kerjätä\narmoa, vaan ei uskaltanut; Börje olisi häntä vielä enemmän\nylönkatsonut.\n\n\"Eiköhän olisi syytä ollut olla ennemmin vaiti? Tuollainen on niin\ntavattoman yksityistä laatua, ettei siitä juuri ole muiden\nkuultavaksi.\"\n\n\"Minun täytyi se sanoa. En voinut sitä salata!\"\n\n\"Tuntuuko nyt paremmalta sitten?\"\n\nJos Börje olisi vetänyt Mariannen piinapenkille, ei tämä olisi tuntenut\nsuurempia tuskia kuin nyt. Hän nousi ja horjui peremmälle huonetta;\nBörje ei kääntynyt; Marianne tunsi samaa tarvetta muuttaa paikkaa kuin\nkuoleman tautia sairastava eläin. Hän asettui silmänräpäykseksi uunin\nviereen nojaten käsivarrellaan sitä vastaan. Sitten kumartui hän pöytää\nvastaan painaen otsansa siihen. Ei ollut mitään lepoa eikä helpotusta.\nEi vähääkään hyödyttänyt, jos olisi koettanut asiata lievittää! Hän\nnousi taas, meni takaisin entiselle paikalleen ja istui äänetönnä\nentiseen asemaansa.\n\n\"Minkätähden olisin sanonut mitään, ellen olisi sanonut kaikkea?\"\nlausui hän raskaasti ja ponnettomasti.\n\n\"Harvoinpa naiset sanovat kaikkea.\"\n\n\"Börje, ei minulla ole ainoatakaan hengenvetoa, jota tahtoisin sinulta\nsalata!\"\n\nHän oli yhä vaiti ja Marianne näki yhä vaan hänen toisen poskensa.\n\nJospa hän edes olisi saanut katsoa häntä silmiin, nähdä tämän\njäykistyneen muodon purkautuvan, vaikka millä tavalla, vaan ei tätä, ei\ntätä! Hän pani kätensä Börjen käsivarrelle.\n\n\"Uskotko minua, Börje?\"\n\n\"Marianne -- ei yhtään kujeilemisia nyt!\"\n\nBörje kääntyi yhdeksi ainoaksi silmänräpäykseksi. Mariannen vapiseva\nkäsi oli poistettava hänen käsivarreltaan. Arkana kuin rikoksellinen\nveti Marianne sen pois. Ja sitten istui hän hiljaa sanaakaan enää\nlausumatta.\n\nRintakehää tuntui pakottavan kokoon hänen sydämensä ympärille,\ntukehuttaen, kiristäen, kuolettaen. Se oli sellaista tuskaa, ettei ääni\neikä valitus sitä kyennyt ilmoittamaan.\n\nHän nousi, astui vesikarahvin luokse ja joi lasin vettä; tuli sitten\ntaas entiselle paikalleen.\n\n\"Minkätähden et lähtenyt Paulin kanssa? Minkätähden sinä jäit\nluokseni?\"\n\nMarianne olisi voinut puhua tälle poskelle ja tälle niskalle, jos olisi\ntahtonut, vaan hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Minkätähden hän ei\nlähtenyt Paulin mukana, oli Börje sanonut. Sentähden, etteivät he\nkoskaan olleet rakastaneet toisiansa. Ja jos he eivät olisi koskaan\nrakastaneet toisiansa, minkätähden he sitten olivat katselleet toisiaan\nja pudistelleet toistensa käsiä -- tulisesti, salaisesti, vapisuttavin\ntuntein? Sentähden että hän sydämessään oli se, minä Börje häntä\npitikin: kevytmielinen nainen.\n\nMutta eikö sitten ollut yhtään armoa! -- hänelle, joka näin katkerasti\nkatui.\n\n\"Börje ... _katso_ minuun, Börje!\"\n\n\"En nyt.\"\n\nÄänessä oli kylmää inhoa, ei vihaa. Marianne oli liian alhainen hänen\nharminsa esineeksi.\n\n\"Eikö tämä koskaan, koskaan voi tulla sovitetuksi?\"\n\n\"Anna minulle aikaa.\"\n\nSanat lausuttiin niin jäykästi ja kylmästi ja tunteettomasti, että\npienimmänkin toivon kipinän täytyi sammua ikuisiksi ajoiksi niitä\nkuullessa. Ja kuitenkin täytyi tätä kestää, kärsiä. Kyyneleitä ei\nkuulunut, kurkun ympärystää tuntui vaan kivistävän, kiristävän. Hän\nistui hiljaa tuolillaan ja väänteli käsiään.\n\nHän ei uskaltanut enää puhua. Mitä hän olisi sanonut? Hän rakasti\nBörjeä. Sentähden oli Börjen kädessä kuin valta, elämän ja kuoleman\nylitse.\n\nÄänettömyyttä kesti kauvan. Mariannen mielestä olisi sitä saanut kestää\nkuinka kauvan hyvänsä. Hän oli hengellisesti rampautunut kiveksi. Ei\najatuskykyä eikä tunteita ollut enää. Kaikki oli kokoontunut yhteen\nainoaan suureen, kuolleeseen toivottomuuteen.\n\nKoneen tapaisesti istui hän Börjeä katsellen. Jokainen ryppy tämän\nvaatteissa, jokainen pikkuseikka hänen olennossaan painui terävästi\nhänen mieleensä. Koko hänen elämänsä oli pyyhkäisty pois; muuta\nsilmänräpäystä ei ollut kuin nykyinen. Menneisyys, tulevaisuus --\nkaikki oli poissa. Hän ja Börje, -- mitään muuta ei löytynyt.\n\nHän katseli Börjen vasenta kättä, joka näytti leveältä housujen tumman\nvärin pohjalla; hän katseli oikeata, joka sormet koossa lepäsi akkunan\nlaudalla velttona ja levollisena. Hän katseli käsiranteen sisäpuolta,\njossa suonet risteilivät ja jossa suoni tykytti nahan alla kohoten ja\nlaskien kuin pienen vasaran naputuksesta. Tämä suoni ainoastaan näytti\nelävän tässä jäykistyneessä liikkumattomuudessa, siihen tuijotti\nMariannenkin katse, kuten tajuton ihminen tylsästi ja yksinkertaisella\nilolla katselee kaikkea liikkuvaista. Tähän kimmoavaan suoneen näkyi\nkaikki jälelle jäänyt lämpö kokoontuneen, kaikki muu oli kylmää ja\nkuollutta. Se yksin todisti tunteiden raivoa, jota vaan äänettömyys\nhillitsi. Vaan Marianne istui ja tuijotti siihen mitään ajattelematta.\nHän tunsi kuin tulisi hän tästä mielipuoleksi, vaan ei välittänyt\nsiitä.\n\nSitten nousi Börje, vaan ei kääntynyt häneen. Ja sanaakaan enää\nsanomatta astui hän ulos huoneesta.\n\nMarianne nousi myös ikäänkuin mennäkseen; vaan hän seisahtui äkkiä,\ntoinen käsi harasi tuolin selkälautaan ja toista painoi hän rintaansa,\njossa tuska tuntui. Hän ei tiennyt mitään, ei ajatellut mitään, vaan\nhänen sielussaan syntyi vaivalloisesti jonkinlaista mykkää, muodotonta\ntajuntaa, joka pyrki johonkin, koetti päästä selville ja kiintyä\nasioiden kulkuun.\n\nBörje? ... Börje!... Hän oli saattanut itsensä hänen ylenkatseensa\nalaiseksi, katkaissut itseltään tien hänen sydämeensä. Hän oli toiminut\nhoureissaan, hän eli unta.\n\nHän oli rikkonut sitä ainoata ihmistä vastaan maailmassa, jota hän\nrakasti, ja nyt ei asia voisi enää koskaan tulla hyväksi.\n\nKuului askeleita, -- hyvin kaukaa kuin sumusta.\n\n\"Kuinka on? Olette kipeä, rouva. Vai onko jotain tapahtumaisillaan.\nOlkaa varuillanne, rouva; jos te saatte harmia, niin saa tuo piskuinen\nsiitä kärsiä.\"\n\n-- Tuo piskuinenko? --\n\nMarianne tuijotti rouva Landen'iin ymmärtämättömänä.\n\n\"Tahdotteko vettä? Juokaa!\"\n\nMarianne vei lasin syrjään kädellään.\n\n-- Tuo piskuinen? -- Nyt ymmärsi hän. Niin, hän tahtoi mennä sen\nluokse. Börjen poika, Börjen ja hänen.\n\nKuin unissakävijä hiipi hän laattian poikki makuukamarin ovelle.\nKynnyksellä kääntyi hän. Kasvot olivat tunteettomat, vähä ankarat.\nHäntä olisi voinut tuskin tuntea.\n\n\"Minä tahdon olla yksinäni.\"\n\nNäin tyynesti ja kylmästi! Hän kääntyi taas ja pani oven kiinni\nperässään.\n\n\"Laupias Jumala, mikä rouvaa vaivaa?\" höpisi rouva Landen ja kiiruhti\nkeittiöön neuvottelemaan emännöitsijän kanssa.\n\nSen huoneen oven sisäpuolella, jossa hänen lapsensa nukkui, seisoi\nMarianne, nojautuen oven lukkoon ja tuijotellen eteensä mitään\nnäkemättä.\n\nTämäkö siis oli rakastamista? Tämä, kärsiä näin pohjattomasti! ...\ntämäkö?\n\nNiin, niin, niin. Ja isku oli lyönyt. Tuska, se on elämä, -- tuska,\njoka käy yli inhimillisten voimien... Ellei Börje antaisi koskaan\nanteeksi, ei unohtaisi koskaan, ei rakastaisi häntä enää koskaan!\n\nMinkätähden -- täytyy elää, minkätähden ihminen syntyy? -- kun olo on\nnäin sanomattoman katkeraa.\n\nHorjuvin askelin kuin kuumetautinen meni hän vuoteen luoksi ja\nlaskeutui siihen polvilleen. Hän pani kätensä ristiin ja painoi otsansa\nniitä vasten.\n\nHän makasi, hänen poikansa. Hän makasi tuossa -- hän, -- jonka tuli\nolla hänen ainoa lohdutuksensa, hän, joka oli oleva hänen koko\nvoimansa.\n\nSyleillen levitti hän käsivartensa lapsen pienen vuoteen ympäri, ja\nsydämen täytti lämmittävä aalto. Nyyhkytys puhkesi ja kyyneleet\nalkoivat juosta pitkin hänen poskiansa. Ja hän itki, itki niin\nhillittömästi kuin lohduton lapsi, -- itki kunnes ei ollut yhtään\nkyyneltä enää jälellä, ja kunnes hän ei tuntenut muuta kuin hervotonta\nväsymystä.\n\nSitten hän nousi ja pesi kasvonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun itse murros oli ohitse, taisi Marianne ajatella tyynesti. Vaan\nmahdotonta oli hänen arvata, miten Börje menettelisi tapahtuneen\njohdosta. Hän tunsi häntä liiaksi vähän. Hänen täytyi odottaa.\n\nHänen tunteihinsa vetoamisella ei olisi mitään saatu aikaan. Tyyneyttä\nja kestävyyttä vaan tarvittiin.\n\nMariannea itseä kummastutti, ettei hän tuntenut silmänräpäystäkään\nkatumusta puhuneensa, vaikka Börje olikin huomattavan välinpitämätön\nhänen rehellisyydestään. Jos Mariannen nyt onnistuisi voittaa hänet\nuudestaan, ei olisi mitään pelkoa tulevaisuudesta, ei mitään\nsala-ajatusta omassa sydämessä.\n\nEnnen illallista tuli Börje sisään. Marianne istui makuukamarissa\nlamppu pienellä pöydällä ja neuloi. Hän oli vaalea ja hänen silmänsä\npunareunaiset, vaan hän näytti tyytyväiseltä.\n\n\"Marianne,\" aloitti hän ja istahti, \"minä olen punninnut sanojasi.\"\n\nMarianne loi silmänsä ylös työstään.\n\n\"Minä luulen, ettei sinulla ollut yhtään aavistusta siitä, mitä niiden\ntäytyi vaikuttaa minuun. Kummallista on, ettet sitä älynnyt.\"\n\nHän vaikeni, mutta Mariannella ei ollut mitään muistuttamista.\nKysymyksessä oli _hänen_ tunteensa, _hänen_ käsityksensä, eikä\nMariannen.\n\n\"Minä en epäile sinua enemmästä kuin itse olen sanonut. Mutta kun sinun\ntunteesi minua kohtaan ovat tulleet sellaisiksi, olisi ollut paremmin\ntehty lopettaa.\"\n\nMariannen valtasi taas ahdistava tuska. Eihän hän voinut sanoa, ettei\nPauli koskaan ollut hänestä suuremman arvoinen kuin Börje.\n\n\"Nyt olemme me sidotut toisiimme _hänen_ tähtensä\" -- hän osoitti\npientä vuodetta, -- \"meidän täytyy katsoa kuinka pääsemme tästä niin\nhelposti kuin mahdollista.\"\n\nMariannen katseeseen ilmautui jonkinlaista kiitollisuutta.\n\n\"Mutta minä tunnen itseni; minä olen sitkeämielinen ja aikaa kysyy,\nennenkuin tämän voitan. Sentähden pyydän sulta yhtä asiaa: -- ettet\nkiiruhda minua.\"\n\nMarianne tunsi rohkeutensa alenevan.\n\n\"Älä koita minua voittaa ystävyydellä äläkä semmoisella. Se herättäisi\nminussa inhoa vaan. Minä olen kun olenkin nyt semmoinen. Anna minun\nmennä, kunnes voin tulla itsestäni. Ja ole rehellinen minua kohtaan.\nNyt olen minä varuillani. Nyt olet itse saattanut minut epäilemään, nyt\nen minä taas voi päästä siitä ensi hopussa. Sinä olet kokonaan\ntoisenlainen kuin olin ajatellut. Minä olen vallan perin pohjin\nerehtynyt. Mutta ehkä se vielä voi muuttua hyväksi. Kun vaan annat\nminulle aikaa.\"\n\nHän katsahti Marianneen, kuin olisi hän tahtonut katsoa hänen sielunsa\npohjaan saakka.\n\nTämä ymmärsi hänet. Hän ei tahtonut suvaita minkäänlaisia\nlähenemisiä hänen puoleltaan; hän ei tahtonut sietää minkäänlaisia\nhyväilykohtauksia. Sanalla sanoen: hän vaati itsensä hillitsemistä, --\nhän, joka oli ulkonaisesti näin täydellisen tyyni.\n\n\"Sinun ei tarvitse pelätä puhua minulle; minä en koskaan ole kiivastuva\nenkä sinua loukkaava, mutta ystävällinen minä en voi olla. Ja onhan\nsinulla hän tuossa.\" -- Hän katsahti taas vuoteelle.\n\n\"Niin, Börje, levollinen saat olla.\"\n\n\"Ja sitten tahtoisin koko joukon seikkoja tietääkseni. Minä tahdon\nsaada asian niin selville, kuin olisin nähnyt sen omin silmin.\"\n\n\"Sinun tarvitsee vaan kysyä.\"\n\n\"Sillä sinun ei tarvitse uskoa, että minä sen unohdan. Minä en unohda\nkoskaan mitään.\"\n\n\"Minä tiedän sen.\"\n\n\"Etkä sinä saa elää siinä uskossa, että minä tulen entiseni\nkaltaiseksi. Siksi en koskaan enää tule. Minä olen ollut tyhmä ja\nherkkäuskoinen. Minä olen ollut narri, jota kuka hyvänsä on voinut\nvetää nenästä. Sentähden tuli kiusaus sinulle liian suureksi.\"\n\n\"Minä tyydyn sinuun semmoisena kuin voit olla.\"\n\n\"Ja sitten et voi olla varma, että sinun kärsivällisyytesi auttaa ja\npitää itseäsi sentähden onnettomana, ettei niin käykään. Minuun on\nilmestynyt jotakin, jota minä tuskin itse tunsin. Minä olen vallan\nsokeasti luottanut sinuun, -- minä olen pitänyt _hänet_ sanomattoman\nrakkaana. Tällainen jättää jäljen ihmiseen, eikä kukaan voi päättää\nmiksikä se tulee. Minä olen vasta kahdeksankolmatta vanha, ja minulla\non pitkä matka taas kuljettavana.\"\n\n\"Minä en rakenna mitään tuulentupia.\"\n\n\"Alusta on taasen alkaminen, Marianne, -- me olemme kuin kaksi\ntoisiimme yhdistettyä vankia.\"\n\n\"Asiata ei voi auttaa.\"\n\n\"Ja tuo pysyy meidän välillämme?\"\n\n\"Ikuisesti.\"\n\n\n\n\n15.\n\n\nBörje oli puhunut totta: alusta oli uudestaan alkaminen. Molemmat\nolivat muuttuneet, ja siitä näkyi jälkiä koko Tomtön elämässä. Börjen\näiti ei tullut ristijäisiin. Rouva Björk tuli lapsen sylikummiksi.\nKaikki oli jäykän juhlallista eikä muutos Mariannessa voinut jäädä\nhänen omaisiltaan huomaamatta. Hän näytti tyytyväiseltä, vaan hänen\nkoko käytökseensä oli ilmautunut vakavaa lujuutta, jota hänessä ei\nennen oltu nähty.\n\n\"Semmoista rouvan arvo vaikuttaa,\" sanoi Waltteri.\n\nBörje oli tyyni ja kohtelias, ehkä vähä kohteliaampi kuin ennen, vaan\nmyöskin umpimielisempi. Hakvinia kohtaan oli hän ystävällinen, vaan\nhyvänluontoinen puheliaisuus oli kadonnut. Puolisojen välissä ei ollut\nmitään arkuutta; pikemmin jonkinlaista epäystävällistä rehellisyyttä.\nBörje oli kysellyt Mariannelta hänen ja Paulin väliä ristiin ja rastiin\nkaikella mahdollisella tavalla, ja Marianne vastasi hänelle aina\njonkinlaisella säälimättömällä, tunteettomalla suoruudella.\n\nBörje kyseli häneltä kaikkea: missä Pauli seisoi ja missä Marianne\nseisoi, mitä hän oli sanonut ja mitä Marianne oli siihen vastannut. Hän\nkysyi lyhyesti ja varmasti, tyytyi aina vastaukseen, kun se vaan oli\nasiallinen. Hän ei ollenkaan arkaillut liikkua aineessa, ja pian tiesi\nhän kaikki niin tyyni, kuin olisi hän nähnyt itse kaikki.\n\nHänen levoton työteliäisyytensä oli kasvanut. Hänellä ei nähtävästi\nollut paljon aikaa ajatella Paulia eikä Mariannea eikä menneisyyttä.\nHän tuli sisään hetkeksi joka päivä poikaa katsomaan, vaan muuten\ntapasi hän Mariannen ainoastaan pöydässä.\n\nJos hänen luokseen tuli joku, otti hän hänet vastaan omissa\nhuoneissaan, joten Marianne jäi aivan syrjälle.\n\nEllei tällä nyt olisi ollut Tiina-neitsyt, olisi elämä tuntunut\nkaksinkerroin raskaammalta. Emännöitsijästä oli tullut Mariannen oikea\nkäsi.\n\nMarianne tiesi, kuinka suuressa arvossa Börje piti käytännöllistä\nkelvollisuutta, ja hän oli päättänyt tulla käytännölliseksi.\nMariannella oli päivässä tuskin minuuttiakaan lepoaikaa, ja mitä\nenemmän hän tunkeutui maatalouden salaisuuksiin, sitä halukkaammaksi\nhän tuli. Tavallaan saattoi jo tämäkin hänen Börjeä lähemmäksi. Ennen\noli Börjen aina täytynyt kääntyä emännöitsijäänsä, vaan jos nyt\ntarvittiin jotain ylimääräistä, neuvottelua tai muuta semmoista,\nsaattoi hän sanoa siitä yhtä hyvin Mariannelle, jolloin hän sai olla\nvarma asian tulevan säntilleen niin toimitetuksi kuin hän halusi,\nvieläpä ilman tarpeettomia kysymyksiä tai ilman tarpeetonta puuhaa.\nBörje tahtoi niin, ja siinä oli kylliksi.\n\nBörje ei aavistanut tai ei ehkä piitannut mitään siitä, kuinka Marianne\nsydämessään riemuitsi joka kerta saatuaan jotain yhteistä Börjen kanssa\ntoimittaa. Vaan hänen uskollisuutensa huomasi Börje ja käytti sitä, kun\ntarve vaati.\n\nAinoastaan kerran meni Marianne innossaan liian pitkälle. Oli Joulun\naika ja hän oli -- ajatellen Börjen sitä haluavan -- jakanut runsaita\nruoka- ja vaate-lahjoja muonamiehille ja heidän lapsilleen. Tämän oli\nhän tehnyt omin päinsä Börjen mieltä ajatellen. Vaan kun hän kertoi\nhänelle teostaan, pani Börje sen pahakseen.\n\n\"Ei lahjoja,\" sanoi hän tylysti, \"matelemista ja säätyerotusta on\nmeillä kylläksi ennestäänkin. Anna niiden tehdä työtä ja maksa heille\nhyvästi, niin ei heillä ole mitään kiittämistä; sillä tavalla tulette\ntoimeen sekä sinä että he parhaiten ajan mittaan. Ohjakset kireellä, ei\nollenkaan armeliaisuuden toimia, ja ankara oikeuden tunto, -- siinä on\nminun mielestäni isännän laki.\"\n\nMarianne ei vastannut mitään ja piti tarkasti varalta, ettei näyttänyt\nalakuloisuuttansa Börjen tyytymättömyyden johdosta. Vaan hän pani hänen\nsanansa muistiin.\n\nHänen täytyi voittaa Börje, ja hänellä oli hyvästi aikaa -- niin\nhyvästi, että kylvö ennätti kasvaa ja kypsyä. Hänen ei tarvinnut\nhoputtaa.\n\nKerran piti hänen saapua päämääräänsä.\n\nJa olihan hänellä paksu pikkupoikansa, joka kasvoi jok'ainoa päivä, ja\njosta hän oli niin ylpeä kuin olisi hän itse veistellyt hänen pyöreät,\npienet jäsenensä. Koko talon väki olisi voinut mennä tuleen, jos olisi\ntarvinnut todistaa, että hän oli kauniin lapsi mikä löytyi, -- Börje\nmyös, vaikka hän aina hymyili ylenkatseellisesti, kun toiset sitä\nsanoivat. Hän vakuutti, verrattomalla miehuudella, että jokainen talon\nmuonamies olisi voinut näyttää omistavansa yhtä kauniita lapsia, joka\nolikin paljoa suurempi totuus kuin tuo hyvä Börje ikänä uskoikaan.\n\nPoika oli hänen näköisensä, niin hänen näköisensä, että herra Börjen\ntäytyi itsekin se huomata. Ja hän loisteli tyytyväisyydestä omaa\nkuvaansa katsellessaan.\n\nKoko talon elämä oli muuttunut pikkupojan vähä vaurastuttua. Hänestä\noli tullut yhdistävä piste herrasväen ja palkollisten kesken; löytyi\njoku, jolle sai nauraa ja leperrellä. Piiat kilvoittelivat kunniasta\nsaada kantaa häntä. He olivat vahvoja, nuoria, kelpo naisia, jotka\njaksoivat nostaa ja kiikuttaa ja heitellä poikaa varmoilla työhön\ntottuneilla kourillaan kuinka korkealle tahansa. He näkyivät oikein\nhimoinneen jotain tällaista pientä olentoa, johon taisi tuhlata\nvoimallisen hyväntahtoisuutensa. Marianne katseli kummastellen, kuinka\nsuuresti he kaikki lapsia rakastivat. Kun hän oli tyttö, hän oikein\nkauhistui lapsia; ne olivat hänen mielestään ainoastaan ilkeitä\npikkueläviä, joihin ei voinut koskea, jos suinkin voi niistä muuten\npäästä.\n\nKuinka varsin toisenlainen oli näiden ihmisten todellinen luonne!\nMarianne tunsi sen tarttuvan itseensä. Hän rupesi tarkastelemaan\nkaikkea ympärillään, ja siihen kiintyi hän enemmän kuin mihinkään\nrunolliseen pilvimaailmaan.\n\nKun hän nyt katsahti kuvastimeen ja näki hienot, pienet kasvot\nnuorteine juovineen -- jotka ikäänkuin olivat luodut hyväiltäviksi --\nsilloin hän ei enää koskaan ikävällä ajatellut, että nämät kasvot\nvanhentuisivat. Silmiin oli tullut toinen loiste, joka -- niin kauvan\nkuin se oli olemassa -- kyllä riittäisi levittämään hohdettaan\nkaikkialle.\n\nHänen vaatetustapansakin oli muuttunut. Itsevaltainen erikoisuus\nvaatteissa oli vaihdettu taloudelliseen järjestykseen, ja hän käveli\naina leveissä, raitaisissa esiliinoissa, joista Börje piti.\n\nHän tunsi itsensä kummallisen rikkaaksi nyt, kun hän ainoastaan pyrki\nvoittamaan itsellensä takaisin, mitä oli kadottanut. Onni ei tuntunut\nolevan itse omistamisessa, vaan arvossapitämisen taidossa. Ja se\nlaajeni.\n\nKun kevät tuli, tunsi hän kuin mehua olisi noussut hänen omaankin\nolentoonsa, hän tunsi halua koettelemaan voimiansa jonkin kanssa ja hän\ntarkasteli työtä itselleen.\n\nEräänä päivänä, kun hän oli mennyt puistoon nähdäkseen, eikö Börje\ntulisi jo pellolta kotiin, jolloin hän voisi \"sattumalta\" hänet tavata,\noli hän mennyt etäälle talosta ja kiivennyt korkealle kiviaidalle\nnähdäkseen oikein laajalta kenttiä ympärillänsä. Päivä paistoi ja\npuolisen hetki oli juuri käsissä; hän seisoi käsi silmien yläpuolella\nvoidakseen katsella. Seudussa oli vielä jotain vierasta hänelle. Vaan\ntämä kaikkihan oli Börjen maailma, hänen oikea elementtinsä, ja\nsentähden tahtoi Marianne siihen tutustua.\n\nHän tähysteli yli tasankojen, jotka tuolla höyrysivät auringon paisteen\nlämmittäminä. Neljällä suunnalla oli uutiskyntöjä ja näiden välissä\naina vaaleanvehreitä ruis- ja nisu-peltoja: vaan kaikkialla oli\nrikkautta, työtä, toiveita.\n\nHän oli kerran kuullut Börjen sanovan, ettei hän voisi koskaan viihtyä\nkaukana sisämaassa, vaikka siellä olisi kuinkakin kaunista; hän\nikävöitsisi aina takaisin rumille, tasaisille lakeuksillensa, lihaville\nsyöttömailleen ja meheville niityilleen. Hän ikävöitsisi meren\nläheisyyteen, hän oli nähnyt merta jokaiselta kummulta kotiseudussaan.\nNyt oli hän muuttanut sieltä sisemmälle, vaan tuolla, missä taivas ja\nmaa sulivat yhteen, näköpiirin reunassa, tuolla loisteli hieno viiru,\npuhtaana kuin välkähtelevän veitsen terä. Siellä oli meri. Marianne\ntaisi nähdä sen tuossa seisoessaan korkealla aidalla.\n\nTuuli täytti hänen keuhkonsa, vikevä, tuima kevättuuli. Hän tunsi\nitsensä kestäväksi ja nuoreksi; hän alkoi ymmärtää, että tätä kaikkea\nvoi oppia rakastamaan.\n\nBörjeä ei näkynyt, hän laskeutui sentähden alas ja lähti kotia kohden.\n\nYöllä oli satanut, vaan maa oli imenyt veden sisäänsä kuin kostea\nsieni, jalkojen alla tuntui pehmeätä puunkuorta, silloin tällöin\nräiskähti pieni oksa. Ilma oli penseätä puiden suojassa, ja sakea\nkuusien tuoksu ympäröi kuin sumu ihmistä.\n\nSiten tuli hän Börjen uutisviljelysten reunaan. Tämän metsän oli Börje\nistuttanut. Kuinka se oli kasvanut! Hän ei voinut enää nähdä pienien\npuiden yli -- kuten ensi vuotena Tomtöön tullessaan -- hän näki vaan\nniiden latvoja. Rakennuksien punaiset sivut ja tervatut lastukatot\nkohosivat niiden yläpuolelle, ja pohjoissyrjällä kohosi sinitaivaalle\nkellon jalka.\n\nNyt soitettiin työstä. Kummallista, itse kello, jonka karkea ääni\nkaikui kauvas tasangoille, oli tullut hänelle rakkaaksi!\n\nKuusikymmentä ihmisolentoa saivat talosta ravintonsa.\nKuusikymmentä? Siinä oli paljo. Ja kaikkia muistutti kello ajasta ja\nvelvollisuuksista. Täytyipä tuon äänen sointua omituisesti noiden\nkaikkien korvissa, painua heidän muistiinsa, pujotteleida heidän\nmuistoihinsa ja mielikuvituksiinsa? Hän ajatteli ensimmäistä päivää\ntässä kodissa, jolloin Börje tahtoi valmistaa juhlahetken koko talolle.\n\nTalolleko? Alussa oli Marianne käsittänyt sillä sanalla vaan\nrakennuksia kivitetyn pihan ympärillä. Nyt oli se laajentunut. Nyt oli\nse hänen kuten Börjenkin mielestä kuudenkymmenen ymmärtäväisen olennon\ntyökoneisto, jota johti yksi ainoa tahto -- Börjen.\n\nHän melkein säpsähti, kun Börje seisoi erään polun kulmassa aivan hänen\nedessään; hän oli tullut toiselta suunnalta.\n\n\"Ah, oletko sinä siellä!\" sanoi hän. \"Niin, ilma oli sangen kaunis, ja\nminä luulin tekevän hyvää tulla vähä jaloittelemaan.\"\n\nHe kävelivät ääneti sillan yli suureksi aiottuun, vaan huonosti\nhoidettuun puutarhaan, joka näytti melkein puoleksi valmiilta\npuupellolta.\n\nBörje oli sanonut, että hän, saatuansa loppuun uutisviljelyksen\nryhtyisi puutarhan kimppuun; ennen hänellä ei ollut aikaa siihen.\n\nMarianne katseli kävellessään niityn yli, joka alkoi pajurantaisen joen\ntoiselta puolen. Kuinka kaunis puutarha tähän tulisi! Joki virtasi ihan\nsen keskitse.\n\nHän oli kulkenut pari askelta Börjen edellä, joka häntä katseli\njonkinlainen vastenmielisyys silmissä. Niin oli aina laita, kun hän ei\nluullut kenenkään sitä näkevän. Mariannen yllä oli tumma, kotikutoinen\npuku raitaisine esiliinoineen ja päänsä ympärille oli hän käärinyt\ntummanpunaisen, ison huivin.\n\nHän kääntyi äkkiä ja huomasi Börjen katseen.\n\n\"Kuuleppas, etkö luule minun voivan ottaa tätä puutarhaa hoitooni?\"\nsanoi hän.\n\n\"Siinä tarvitaan rahaa eikä minulla nyt juuri satu olemaan semmoisia\npuutarhan varalle.\"\n\n\"Onhan minulla kuusisataa säästöpankki-kirjassani.\"\n\n\"No niin, kuinka tahdot, -- mutta --\"\n\nHän aikoi sanoa olevansa varma siitä, että Marianne menettelisi\ntyhmästi semmoisessa asiassa, jota hän ei ymmärtänyt, vaan hän jätti\nsen sanomatta. Ehkä hänellä olisi aikaa kurkistaa sinnekin välistä,\nettei aivan hullusti kävisi.\n\n\"Jahah, voinhan minä kirjoittaa jonkun vanhan puutarhurin tänne sieltä\nkotoa, hän saa tulla auttamaan sinua, jos tahdot.\"\n\n\"Kirjoita jo tänään.\"\n\n\"Vaan sinä väsyt pian siihen.\"\n\nMariannen teki mieli purra hammasta viimeisiä sanoja kuullessaan, niin\nhalveksivainen oli Börjen ääni hänen tietämättäänkin, vaan Marianne ei\nsitä ollut huomaavinaankaan.\n\n\"Sinä kirjoitat siis?\" sanoi hän.\n\n\"Kirjoitan.\"\n\nJa puutarhuri tuli. Hän oli harvapuheinen vanha ukko Börjen\nkotiseudusta.\n\nMarianne ja ukko työskentelivät nyt yhdessä, tai oikeammin sanottu\nedellinen tuli jälkimmäisen oppilaaksi. Ja ukko sai kunniata\nMariannesta.\n\nPuutarhurille tuli kunnianasiaksi osoittaa Börjelle, kuinka tämä oli\nerehtynyt pitäessään Mariannea niin perin kelvottomana tähän työhön.\n\nJoka päivä meni Marianne puutarhaan tuon tylyn näköisen ukon kanssa\nkokonainen joukko muonaeukkoja muassa, jotka Börje oli antanut hänelle\navuksi nähtyään asiasta tulevan täyttä totta. Ukko Per Persson ei\nvoinut olla pitämättä pienestä innokkaasta rouvasta, joka niin halusta\nkuunteli kaikkea hänen viisauttaan, ja vähitellen tutustuivat he\ntoisiinsa.\n\n\"Mitä pidätte, rouva, anoppimuoristanne?\" sanoi hän eräänä päivänä, kun\nMarianne hänen vieressään istutteli neilikoita kukkasarkaan.\n\nMariannen koko kasvot punehtuivat, kun hän vastasi: \"minä en ole\nkoskaan nähnyt häntä.\"\n\n\"Oletteko...\"\n\nUkko nielasi hämmästyksensä ja huudahduksensa. Hän huomasi, että tässä\ntäytyi olla jotakin. Ja sitten syntyi pitkä äänettömyys.\n\nNuo viattomat sanat jäivät okaiden tavalla Mariannen mieleen. Kuinka\npitkältä vielä oli, ennenkuin Börje oli voitettu! Tuo näköjään hyvä\nyhteiselämä, joka oli heidän välillään, ei häntä lohduttanut. Se oli\nkuin tyhjä kuori, jonka alla piileskeli vielä Börjen pitkämielinen\nkatkeruus; ja jos hän hyväilikin Mariannea, niin tapahtui se ilman\nsydämellisyyttä.\n\nHän oli hänen vaimonsa, sentähden oli hän sidottu häneen. Siinä kaikki!\nBörjen mielestä olisi hän yhtä hyvin voinut olla vieras nainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun suvityöt olivat loppuneet, matkusti Börje kaupungissa kolme kertaa\nkahden sijasta. Nämät \"toimet\" herättivät Mariannessa kuumeen tapaisen\nuteliaisuuden. Mitä hänellä mahtoi olla mielessä? Marianne ei voinut\nhäneltä tiedustella, koska hän osaksi olisi saanut erehtymättä samoja\nvastauksia ja osaksi koska ei Börjeä mikään enemmän suututtanut kuin\nyksinäisyys.\n\nMarianne oli huomannut, ettei Börje koskaan ollut hyvillään, kun hän\ntuli hänen työhuoneeseensa. Marianne ehkä juuri sentähden halusi sinne\nsitä hartaammin. Kun Börje oli poissa, oli hänellä tapana hiipiä sinne.\nHän tutkisteli hänen papereitaan ja selaili hänen kirjojaan. Vaan\nBörjellä oli harmittava tapa panna lukon taakse kaikki ja ottaa avaimet\nsuulta pois: Marianne ei löytänyt koskaan mitään, josta olisi saanut\ntietoja. Ja hän tunsi ainoastaan sitä selvemmin, kuinka täydellisesti\nhän oli vailla kaikkia hänen elämänsä haluja koskevia tietoja.\n\nEräänä päivänä avattuaan turhan päiten kirjan, sai hän silmiinsä\nselityksen muurahaisten elintavasta ja se huvitti häntä; hän ei voinut\nlopettaa. Se jännitti mieltä paljoa enemmän kuin joku romaani. Ja hän\nistui kyynäspäät kirjoituspöydällä ja sormet niin leveällään päälaella\nkuin mahdollista. Hän luki, kuinka muurahaiset ikäänkuin lypsävät\nlehtisyöpäläisiä ja kuinka heillä on varsinaisia orjia ja kaikkea\nsemmoista. Varmaankin oli Börje jo kauvan tuon tietänyt, vaan ei\nkoskaan ollut mitään siitä hänelle maininnut. Börje tiesi kuitenkin\nsangen paljo. Oh, kuinka opettavaista se oli! Semmoista tahtoi hänkin\noppia noiden ilkeiden romaanien sijaan, ja kun Torsten tulisi niin\nisoksi, että hän ymmärtäisi asioita, niin kertoisi hän hänelle...\n\nJa sitten luki hän taasen. Hän oli niin kiintynyt kirjaansa, ettei\ntietänyt, ennenkuin ovi aukeni, ja hän oli niin innoissaan, ettei edes\njoutunut hämilleen.\n\n\"Börje, -- kuinka tämä on hupaista!\" huudahti hän tulevalle.\n\nPuhuteltu ei enää näyttänyt tyytyväiseltä.\n\n\"Mitä sinä luet?\" sanoi hän tullen katsomaan, \"vai Darwinia! Kuinka\nolet saanut sen käsiisi?\"\n\n\"Hyllyltäsi.\"\n\n\"Saat viedä sen mukaasi, jos se sinua huvittaa.\"\n\n\"Kiitos.\"\n\nMarianne nousi haluttomasti ja häpeillään; Börje tahtoi nähtävästi\npäästä hänestä. Kirjan otti hän mukaansa, vaan se oli kadottanut\nsuurimman osan miellyttävyydestään.\n\nKukin tällainen pieni epäystävällisyys sai Mariannen alakuloiseksi\nsillä kertaa, vaan kiihotti häntä sittemmin kaksinkertaisiin\nponnistuksiin! Vaikka hän käyttäisi siihen kaksikymmentä vuotta, täytyi\nhänen kuitenkin onnistua; Börjen piti nähdä, ettei Marianne ollut\nollenkaan semmoinen kuin hän luuli.\n\nKun puutarhassa istutukset kasvoivat ja kostuivat, ja kun suvi toi\npitkät päivänsä, hankki Marianne itselleen uutta tehtävää. _Hänen_ ei\ntodellakaan tarvinnut pelätä, että joku vakoili häntä! Vasta\nsyksymmällä Börje eräänä päivänä työtuvan ohitse mennessään, jossa\nkangaspuut olivat, luuli äkkiarvaamatta nähneensä Mariannen niissä\nistumassa. Tuopa oli kummallinen näköhairaus, ajatteli hän, ja astui\naskeleen taaksepäin, ettei näkyisi, ja kurkisti sitten sisään. Niin,\nsiellä oli Marianne! Näin suuresti ei Börje Olsson ollut koskaan\nelämässään ällistynyt. Mariannen sukkula suhahteli, polkuset nousivat\nja laskivat ja luha mätkähteli niin varmasti, että se täytti isännän\nsydämen oikein hupsun tapaisella ihastuksella. Vaikka äiti itse olisi\ntuossa ollut, ei kutominen olisi voinut käydä tahdikkaammin. Kuinka\nsitkeästi hän oli mahtanut työskennellä! Ensin tuli Börje sangen\niloiseksi, vaan sitten tulivat taas kaikki vanhat harmilliset\najatukset. Hän oli oppinut kutomaan juuri kuin häntä miellyttääkseen!\nPyh! Päähän pisto. Hän halusi jotain vaihetusta. Eikä nyt ollut muuta\ntarjona.\n\nHän ei millään muotoa tahtonut Mariannelle näyttää tällä kertaa itseään\nja hiipi sentähden pois samaa tietä kuin oli tullutkin. Vaan hän ei\nkuitenkaan voinut olla olematta vähä utelias. Kuka oli hänelle tätä\nopettanut? Kuinka voi olla hänellä näin paljon kärsivällisyyttä. Ja kun\nhän käyskenteli pitkin peltojaan, sattui välistä, että hän luuli\nnäkevänsä Mariannen kuten silloinkin salaa posket heleän punaisina\nponnistuksesta, voimakkaana, hiukset vähä epäjärjestyksessä ja katse\nniin jäykästi kiintyneenä työhön käsissään, kuin olisi maailman onni\nriippunut työn hyväksi tulemisesta.\n\nHän ihmetteli, mitä äitinsä olisi ajatellut, jos olisi nähnyt Mariannen\ntuossa tilaisuudessa. Siitä juuri olisi äiti pitänyt. Huomaamattaan\ntuli hänen käytöksensä vähä leppeämmäksi. Marianne huomasi pienen\nmuutoksen, vaan ei ollut siitä millänsäkään olevinaan. \"Kaikki tulee\naikanaan,\" sanoi puutarhuri Per Persson, ja Marianne oli ottanut\nviisaudensanan häneltä perinnöksi. Asia kyllä muuttuisi, kun hän vaan\npanisi aikaa odotukseen.\n\nEräänä päivänä, jolloin Börje oli näyttänyt olevan tavattoman hyvällä\ntuulella, tuli Marianne hänen huoneeseensa tuomaan Darwinin teosta\ntakaisin hyllylle.\n\nBörje istui kirjoituspöytänsä ääressä ja luki kirjettä, jonka oli äsken\navannut.\n\n\"Tämä on äidiltä,\" sanoi hän.\n\n\"Kuinka hän jaksaa?\" Marianne tuli hänen luokseen, pani kätensä hänen\nniskansa ympärille ja kumartui eteenpäin.\n\nBörje kääräisi kirjeen kokoon.\n\n\"Enhän minä olisi lukenut,\" sanoi Marianne vetäytyen loukattuna pois.\n\n\"Äiti kirjoittaa huonosti. _Minulle_ on se yhdentekevä, mutta...\"\n\nMarianne astui ovesta ulos ja sulki sen mennessään. Ah, tällä tavalla\nrangaistiin häntä tuhansilla, tuhansilla pienillä pistoilla. Hän oli\nmuka siksi huono, että kun kysymyksessä oli ilo saada oppia tuntemaan\nhänen äitiänsä, ei hän olisi muuta kuin tutkinut oikokirjoitusta.\n\nBörjen äiti, niin, Börjen äiti! Tässä oli pahin pulma. Siinä huomasi\nMarianne itsellänsä olevan kilpailijan. Tämä äiti, jonka silmäin eteen\nhän ei ollut kelvollinen astumaan! Tekihän Börje kaikki, pitääksensä\nheitä erillään toisistaan. Börje kävi usein katsomassa vanhaa kotiaan,\nkuinka usein, sitä ei Marianne voinut tietää; hänhän matkusteli niin\npaljo ja kirjoitti sitä paitsi joka viikko. Mistä? Minkälainen oli tämä\nvaimo? Mistä johtui hänen valtansa pojan yli? Missä kohden oli Marianne\nniin huono hänen rinnallaan?\n\nSattuma auttoi Mariannea. Vihdoinkin eräänä päivänä, kun Börjen aivan\nodottamatta täytyi matkustaa eräälle asialle, löysi hän aletun kirjeen\näidille; se oli pistetty Börjen imupaperilehtien väliin. Marianne ei\nhetkeäkään arvellut, hän luki. Alussa tehtiin selvää kaikesta talossa\ntehdystä työstä; Marianne sai kuulla, kuinka hyvästi äidille oli kaikki\nselitetty, Börje kertoi niin vähäpätöistä kuin: yksi lehmä oli\nkantanut, niin ja niin paljon saatiin viimeisestä koelypsystä ja niin\npoispäin. Vaan sitten tuli lause, joka täytti Mariannen melkein\nkauhistuksella: Minun täytyy ajatella, mistä saisin kelvollisen voudin\nensi vuodeksi. Ensimmäinen renki on kyllä hyvä, kun itse voin olla\nperään katsomassa, vaan hän ei voi hankkia tarpeellista arvossapitoa\nitselleen väen silmissä, vaikka onkin rehellinen kuin kulta. Ei millään\ntavalla sopisi jättää hänelle koko hoitoa, kun itse lähden ulkomaille.\nJos te, äiti, siis tiedätte jonkun, joka --\n\nKirje oli katkaistu tähän.\n\n\"Kun minä lähden ulkomaille --.\" Börje ... ulkomaille! Minkätähden?\nKoska? Ja siitä hän ei ollut koskaan puhunut! Pää tahtoi mennä\npyörälle. Mitä tarkoitettiin?\n\nMarianne pelkäsi Börjen tulevan, pani sentähden kirjeen paikalleen ja\nhiipi huoneesta pois.\n\nBörje ulkomaille! Kuinka salaperäistä ja käsittämätöntä!\n\nMarianne ei voinut kysyä häneltä. Silloin ilmaisisi hän vakoilemisensa\nja tämä olisi liian paljo uskallettua. Ei, ainoa keino nyt kuten\nennenkin oli: voittaa hänet. Vaan kuinka pimeältä näytti! Oh Börje,\nBörje! Mitä kauvemmaksi hän erkaantui Mariannesta, sitä rakkaammaksi\nhän tuli tälle. Vaikka rohkeus kuinka horjuisi, ei hän luopuisi\ntaistelusta. Hän pakottaisi Börjen itseänsä kunnioittamaan, hänelle\nmielensä lausumaan, häneen luottamaan. Hänestä täytyi tulla sellainen\nvaimo, että voi asettua hänen äitinsä rinnalle, jolla nyt näytti olevan\nkaikki, kaikki.\n\nHänen täytyi voittaa Börjen luottamus. Kuinka? Tuhansilla pikku\nkeinoilla. Börjen täytyi viimein huomata, että hänen vaimonsa ansaitsi\nhänen luottamuksensa.\n\nJuuri kun Marianne oli makuukamarissa pikkupoikansa luona tällaisiin\najatuksiin vaipuneena, avasi Börje oven.\n\n\"Marianne, saanko puhua kanssasi?\"\n\nMarianne astui työhuoneeseensa.\n\nBörje näytti melkein alakuloiselta.\n\n\"Kuuleppas,\" aloitti hän äänellä, jossa oli vähä entistä\nystävällisyyttä, \"lautamies Antti Trulsson on luonani tuolla; meidän\ntäytyy tarkastaa eräitä papereita. Minä pyydän häntä illalliselle. Minä\nen halusta vaivaisi sinua vieraillani, -- sinä olet hyvin vähä tottunut\nmeidän seuraamme ... hm ... maan-ihmisiin, mutta -- näetkös -- minä en\nvoi tätä kestää, ei ole hyvä, että he aina tapaavat vaan minut. Se\nnäyttää heistä kummalliselta. Ja toiseksi osaa vaimo levittää\nympärilleen semmoista vallan toista hauskuutta ... tehdä kaikki\npyöreäksi, näetkös, ymmärräthän sinä? Sanalla sanoen: minä olisin\nsinulle kiitollinen, jos auttaisit minua tässä... Tottuisit täkäläisiin\nihmisiin ja meidän elämäämme.\"\n\nMarianne tuli niin iloiseksi, että sydän lennähti kurkkuun.\n\n\"Rakas Börje, eihän siihen tarvita mitään erityisiä etuliverryksiä!\nKäske sinä vaan.\"\n\n\"Niin näetkös, sitten tahtoisin sanoa sinulle -- hm --\" hän näytti yhä\nnoin alakuloiselta -- \"ettet luulisi voitavan tämmöistä ukkoa kohdella\nmillään alentuvaisuudella tai huolimattomasti, hän on yhtä tottunut\nkohteliaisuuksiin kuin joku herroista ... niin, ymmärräthän, olisin\nhyvilläni, jos hän lähtisi täältä hyvät ajatukset sinusta mukana. Mutta\nole vaan luonnollinen, aivan luonnollinen. Minä pidän sitä miestä\nsuuressa arvossa.\"\n\n\"Minä olen iloissani tästä. Ja jätä sinäkin tuo väärä tarkkatuntoisuus,\nettä muka minua tulee pitää kaikesta erillä, ikäänkuin ei se minua\nhuvittaisi.\"\n\nBörje ei ollut huomaavinaan viimeisiä sanoja.\n\n\"Ei, kun kerran miehellä on koti, niin...\" Lauseen jäännöstä ei\nkuulunut ja Börje palasi vieraansa luokse.\n\nVasta illallispöydässä tapasivat he taas toisiansa. Marianne tutustui\npian talonpoikaisukon kanssa ja hän rupesi pitämään hänestä. Hän oli\nsuora ja hyväntahtoinen, kuten useimmat hänen säädyssään, ja levollinen\nleikillisyys piileskeli hänen joka sanassaan.\n\nBörje oli hänen suuri lemmikkinsä.\n\n\"Teillä, rouva, on mies, niin teillä on _mies_ --\" ukko löi kädellään\nilmaa voimatta löytää sopivaa sanaa kaikille niille oivallisuuksille,\njoita hän tarkoitti.\n\n\"Niin, eipä hän ole hullumpia,\" vastasi Marianne nauraen.\n\n\"Minun täytyy vaan yhdessä asiassa olla eri mieltä hänen kanssaan --\nhäntä nähkääs ei saa kulauttamaan ryyppyä!\" nauroi ukko.\n\n\"Ei yhdellä voi olla kaikkia täydellisyyksiä,\" vastasi Marianne.\n\nHän ei katsonut Börjeen, vaan taisi kuitenkin huomata, että sanat\nolivat hänelle kiusaksi. Hän muisti jotakin Paulin sanoneen tätä\nkoskevaa Börjen menneisyydestä.\n\nOh, kuinka hän piti hänestä! Jospa olisi voinut kietoa käsivartensa\nhänen kaulaansa ja sanoa sen hänelle.\n\nEi, levollinen -- levollinen vaan.\n\nLautamiehen mentyä tuli Börje taas Mariannen luokse.\n\n\"Kiitoksia, Marianne,\" sanoi hän, \"sinä olit oivallinen; ukko vallan\nhurmautui sinuun. Etkä sinä voi koskaan uskoa kuinka kunnon mies hän on\nja niin perehtynyt kaikille aloille! Hänestä saa paljon oppia, hän on\nsangen ymmärtäväinen kaikessa, mikä koskee kunnallisia asioita ja\nsemmoista. Ja onhan se hauskaa, kun kaikki, jotka käyvät täällä, voivat\nkotonaan kertoa, kuinka hyvä vaimo minulla on, vaikka hän onkin\nkaupungin lapsia.\"\n\nMarianne laski kätensä Börjen käsivarrelle, he seisoivat akkunan\nvieressä hämärässä.\n\n\"Minä vaan haluaisin, että sinä panisit mun useammin koetukselle,\"\nsanoi Marianne ujosti.\n\nBörje oli hetken vaiti, sitten sanoi hän äkkiä: \"Kuinka sinä olet\nvoinut opetella kutomaan kangasta?\"\n\nMarianne oli vastaamaisillaan sen olevan hauskaa, vaan hän malttoi\nmielensä ja lausui suoran totuuden.\n\n\"Minä luulin sinun tulevan hyvillesi, jos osaisin kutoa.\"\n\nBörje oli muutamia minuutteja vaiti.\n\n\"Minä en olisi sitä sinusta koskaan uskonut. Etkä sinä ole siitä\npuhunut mitään.\"\n\nNyt oli Mariannen vuoro olla ääneti, vaan molemmat tunsivat tulleensa\ntoisiansa vähä lähemmäksi. Marianne vaivasi päätään tuolla\nulkomaanmatkalla, vaan sitä hän ei ollenkaan voinut puheeksi ottaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä sai Börje kirjeen Mariannen isältä. Asioita oli\nmahdoton enää pitää pystyssä. Ensi sunnuntaina piti kokoonnuttaman\nyhteiseen neuvotteluun.\n\nBörje tahtoi näyttää kirjeen Mariannelle, joka oli työtavassa, josta\nhän hänet löysi. Mariannen posket punoittivat työn lämmöstä ja hän tuli\nvielä punaisemmaksi, kun Börje tuli.\n\nTämä istahti erään penkin päähän Mariannen lukiessa kirjettä vielä\nistuen kangaspuissa.\n\n\"Me tietysti menemme?\" sanoi Börje.\n\n\"Vaan älä nyt koeta minuun vaikuttaa.\"\n\n\"Ole siitä huoleti. Ymmärräthän sinä asiat paremmin kuin minä.\"\n\nSyntyi äänettömyys -- Börje istui ja mietti.\n\n\"Börje,\" sanoi Marianne äkkiä ja hypisteli syöstävällään loimia,\n\"sinulla on jokapäiväiset vaatteet äitisi kutomaa. Etkö kerran\ntahtoisi...?\"\n\nHän lopetti lauseensa katsoen vaan rukoillen Börjeen.\n\nBörje katseli kangasta ja sitten taas Mariannea. Tuo mahtoi kysyä\npaljon työtä tuolta hienolta kaupunkilaisnaiselta. -- Ja herra Jumala\nkuinka hän näytti sievältä posket hienossa punassa ja hiukset\nepäjärjestyksessä!\n\n\"Neitsyt sanoo minun saavan tästä kunniaa, sinä voit hyvästi näyttää\nsitä äidillesi.\"\n\nEihän tuota voinut vastustaa. Siinä hyväiltiin samalla kertaa ylpeyttä\nja vallantunnetta.\n\n\"Niin, Marianne, minä käytän sitä.\"\n\nBörje veti Mariannen luoksensa, tämä pujotteli ujosti kätensä hänen\nkaulaansa, ja he suutelivat toisiansa.\n\nVoitto läheni.\n\n\"Sunnuntaina ensimmäisessä junassa, siis?\"\n\n\"Minä olen valmis.\"\n\nBörje meni.\n\nMariannen veljet olivat tulleet kotiin Lundista, ja suuressa\nvastaanotto-salissa muodostui oikein säännöllinen perheneuvottelu.\n\nBörje ei tahtonut mitään tehdä. Marianneen luotiin puoltelevia\nkatseita.\n\n\"Börjen on mahdotonta; hän puuhaa uutisviljelyä eikä hänellä ole\njoutilaita rahoja.\"\n\nBörje voi töin tuskin pidättää nauruansa. Tämä lisäys tuntui niin\nhullunkuriselta.\n\nMutta mitä Börje sitten tahtoisi tehtäväksi.\n\n\"Panna pesä pantiksi ja tarjota sopimusta,\" vastasi Börje.\n\nMutta sehän oli pettämistä! Noh, jos muita maksukeinoja oli, niin sai\nniitä hyvästi käyttää hänen puolestaan.\n\nIsän oli parasta tehdä, kuten Börje tahtoi, arveli Marianne; hän muka\nymmärsi asian paremmin kuin joku muu.\n\nVanhus nielasi pienen, tyttärelle aiotun kirouksen; mitä hän sekoitti\nitseänsä asioihin, joita hän ei ymmärtänyt.\n\nLopuksi ajoi Börje kuitenkin tahtonsa perille.\n\nHän tarttui asioihin tavallisella innollansa, todisti, selitti,\nmääräili. Hän ja appi poistuivat perheen piiristä eivätkä tulleet\nennenkuin puoliselle.\n\nKahvin jälkeen, kun perheen velkojat olivat menneet, kokoonnuttiin taas\nsaliin ja otettiin puheeksi poikien tulevaisuus.\n\n\"Minun täytyy lopettaa lukuni,\" sanoi Hakvin, \"minä en tahdo isää\nrasittaa huolilla minun tähteni.\"\n\nIsä seisoi nurkassa. Hän veti henkeä kuuluvasti nenänsä kautta. Hän\ntunsi itsensä kuin murtuneeksi; tuo vävypoika oli masentanut hänet. Hän\nei tuntenut olevansa isäntä omassa huoneessaan. Hän oli onneton,\nahdinkoon joutunut vanhus.\n\nBörje oli kävellyt edestakasin laattialla. Hän seisahtui kuullessaan\nHakvinin sanat:\n\n\"Sinäkö lopettaisit lukusi? _Sinä_, jolla on noin hyvä pää ja halu!\nMinä olen pitänyt sinusta huolta, sen saat uskoa. -- Ei, sinä saat\nlukea, vaikka minun täytyisi suorittaa siitä jok'ainoan äyrin. Minä\ntiedän, mitä se tahtoo sanoa, että...\"\n\nÄäni katkesi. Hän kääntyi harmistuneena kantapäällään ja rykäisi tuiman\nnäköisenä. Eihän kukaan saanut luulla hänen itkeä tillittävän.\n\n\"Hakvin saa lukea, jos tahtoo,\" lisäsi hän lujalla varmuudella, \"minä\notan siitä vastatakseni.\"\n\nHän sai joka taholta kiitoslauseita, jotka hän karisti ympäriltään,\nkuin koira veden turkistaan.\n\n\"Waltterilla ei ole nyt mitään hätää,\" sanoi hän päästäkseen aineesta,\n\"onhan hän saanut niin hyvän toimen.\"\n\n\"Niin, ja hän on niin käytännöllinen,\" liitti isä katsellen ihaillen\npoikaansa. Oli hänellä toki jotain iloa elämästä!\n\n\"Ja _minä_ olen aikonut ruveta maanviljelijäksi,\" sanoi Kaarle salaisen\npainavasti, kuin olisi hän tuossa istunut arvaamattomat aarteet\ntaskussa, joista ei kellään ollut aavistustakaan.\n\n\"Sinä!\" huudahti Börje. \"Siihen tarvitaan rahaa ja kelvollisuutta.\"\n\n\"Sen minä tiedän.\"\n\n\"Mutta Kaarle...\" Isä aikoi panna vastalauseensa.\n\n\"Minä ... hm -- minä --\" Kaarle ojensi kookkaan ruumiinsa -- \"minä aion\nmennä naimaan.\"\n\nHän oli nähtävästi koko ajan pitänyt mielessään tätä salaisuutta\nodottaen ainoastaan parasta tilaisuutta antaakseen sen räjähtää kuin\npommin keskelle kokousta, jotta se tekisi parhaimman vaikutuksen. Suuri\nhälinä syntyikin huudahduksista ja kysymyksistä. Kun oli vähä\ntyynnytty, jatkoi Kaarle jotenkin levollisena.\n\n\"Me tulemme kaksinkerroin sukulaisiksi, Börje; hän on sinun veljesi\nvaimon sisar.\"\n\nBörje oli vähällä ruveta kohti kulkkuansa nauramaan, vaan hän hillitsi\nitseänsä ja katsoi Marianneen.\n\n\"Kolmenkymmenen vuotias ja pitkä kuin korpikuusi,\" sanoi hän puoleksi\nhiljaa.\n\n\"Mutta, Kaarle sinä! Älä tee niin?\" huudahti Marianne pelästyneenä.\n\n\"Minäkö en tekisi!\" äyhkäsi Kaarle. Voitiinko häntä pitää niin tyhmänä,\nettä seisoisi oman onnensa tiellä!\n\n\"No niin, sopiipa se ehkä hyvästikin,\" sanoi Börje matalalla äänellä,\n\"hän osaa laittaa hyvää ruokaa; se avu on koko suvulla.\"\n\n\"Rakas Kaarle, älä tee niin!\" rukoili Marianne.\n\n\"Sieluni kautta, minä teen sen, nyt olen sen kuullut!\" Kaarle oli\nveripunainen, sillä hän häpesi morsiamensa ikää eikä kuitenkaan voinut\nluopua tämän rahoista.\n\n\"Ole huoleti, Marianne. Elleivät nuo kaksi ole luodut toisilleen, niin\nen minä tahdo olla yhden nuuskahyppysellisen arvoinen,\" lohdutti Börje.\n\n\"Mutta sinähän olet hupsu. Tuommoinen poika! -- Kaksikolmatta vuotta!\"\n\n\"Minä olen ainakin laillisessa iässä, niin ettei kukaan voi estää\nminua.\" -- Hän katseli uhkamielin ympärilleen.\n\n\"Niinpä nauti sinä laillisuudestasi niin kauvan kuin se sinulla on,\"\nsanoi Börje. \"Mutta jos tahdotte, isä, niin mennään nyt kaupunkiin\nselvittämään tuota, josta aamupäivällä puhuimme.\"\n\n\"Mennään vaan,\" sanoi isä valmiina. \"Ja sinä, Kaarle, voit hyvästi\nasiata ajatella, ennenkuin levität purjeen.\"\n\n\"Hm,\" sanoi Kaarle tylysti.\n\nBörje ja isä lähtivät. Illemmalla tuli jälkimmäinen yksin kotiin.\nBörjellä oli asioita toimitettavana kaupungissa. Perhe kokoontui suuren\npöydän ympärille, jolle oli asetettu malja hedelmiä täynnä. Kun\nkaikista oli jotakuinkin tultu päätökseen, tuli Björkin perheluonne\nesiin, iloinen haastelo pääsi alkuun.\n\n\"Voisitpa todellakin avata jonkun viinipullon, äiti,\" sanoi perheen\nisäntä sulavimmalla äänellään; hän oli alkanut tointua Börjen\nsaattamista vastuksista, \"jos velkojat saavat tuon pullon tai eivät,\nniin pysyvät he jokseenkin yhtä lihavina.\"\n\nMariannesta oli omituista istua taas tämän perheen keskuudessa, jossa\nhän niin kauvan oli elänyt ja joka nyt tuntui hänestä sangen vieraalta,\nvaikka kaikki oli entisellään. Pojat vaan olivat tulleet vähä\nmiehekkäämmiksi ja isä enemmän harmaisiinsa.\n\nKaikki tunsivat helpotusta, kun Börje oli ottanut käsiinsä sekavat\nasiat; hänessä oli kyllä miestä niitä selvittämään.\n\nKaarlen naimapuuhat pantiin pöydälle toistaiseksi ja puheltiin\nhuolettomina jokapäiväisistä asioista, iloittiin yhdessäolosta ja\nlevollisesta turvallisuudesta.\n\nVaan rouva Björk tarttui kaiken kesken Mariannen toiseen käteen ja\nkatseli sitä.\n\n\"Mutta lapsi, mitä sinä toimitat?\"\n\n\"Uh, vallanhan te minun säikäytitte, äiti!\" sanoi Marianne nauraen.\n\"Minun kätenikö vaan olikin kysymyksessä! Kyllähän ne on aurinko\npolttanut, vaan ne ovat kauniit joka tapauksessa.\"\n\nHän asetti ne pöydälle levittäen sormensa kaikkien nähtäväksi.\n\n\"Tuommoista itserakkautta!\" huomautti Waltteri, \"ja kuinka sieviltä ne\ntahansa näyttävätkin, nuo pienet käpälät, niin kyllä niiden sietäisi\nolla vähä valkoisemmat.\"\n\nMarianne hymyili yksipäisellä ilolla: hän oli varma, että Börje piti\nenemmän tämmöisistä käsistä.\n\n\"Minä olen puutarhuri,\" sanoi hän ylpeästi vetäen kätensä pois, \"ja kun\non kiire, niin ei viitsi ottaa hansikkaita ylleen.\"\n\nKaarle istui lukien jotain sanomalehteä.\n\n\"Kuuleppas, Marianne, tuo herra Sandell, joka viime vuonna oli talvea\nteillä, -- mikä hänen ristinimensä oli?\"\n\n\"Pauli.\"\n\n\"Lue tuosta.\" -- Hän antoi hänelle sanoman osoittaen pientä uutista.\n\nMarianne luki.\n\n\"Tänään saapuneen sähkösanoman mukaan on muuan Skoonesta tänne\nasettunut Pauli Sandell viime yönä kuollut häkään. Mitään syytä ei ole\najatella itsemurhan tapahtuneen.\"\n\nMarianne antoi sanoman takaisin luettuaan vielä kerran uutisen. Hän\nistui aivan hiljaa.\n\nPauli kuollut. Sangen kummallista! Vaan suuresti se ei häneen\nvaikuttanut. Hän ei tuntenut mitään surua, tuskin hän kummastelikaan.\nHänen mielestään oli Pauli kuollut jo kaksikymmentä vuotta sitten. Vaan\nmitä Börje tästä arveleisi?\n\nKun tämä tuli kotiin vei Marianne hänet syrjälle.\n\n\"Oletko lukenut sanomalehtiä tänään?\"\n\n\"En, ei ole ollut aikaa.\"\n\nMarianne tarttui hänen toiseen käteensä.\n\n\"Pauli on kuollut,\" sanoi hän hyvin matalasti.\n\nMolemmat olivat vaiti. Börje pusersi niin kovasti Mariannen kättä, että\ntämä oli huutamaisillaan. Tällä syrjällä huonetta oli hämärä, joten hän\nei voinut nähdä Börjen kasvoja.\n\n\"Parasta oli se\", lausui hän pitkän äänettömyyden jälkeen. Ja sitten\nkatseli hän terävästi Mariannea.\n\nMuuta lausumatta palasivat he toisten luokse.\n\n\"Luulenpa tehneeni hyvän päivätyön tänään, joten te, isä, voitte antaa\nmulle lasin viiniä,\" sanoi Börje.\n\nKun hän ja Marianne olivat sanoneet hyvää yötä toisilleen, jäi Waltteri\nhetkeksi toisten luokse.\n\n\"En tiedä, miten Mariannen laita lienee,\" sanoi äiti, \"hänessä on nyt\njotain epähienoa. Häntä tuskin tunteekaan enää. Ajatteles vaan asettua\nilman muuta miehensä kanssa isää vastaan. Sitä en olisi koskaan\nodottanut. Tuo on niin syvää talonpoikamaisuutta, tuo tuommoinen, että\nmies ja vaimo vetävät aina yhtä köyttä oikeassa ja väärässä asiassa.\"\n\nRouva Björk unohti, että hänessä itsessään oli samaa\ntalonpoikamaisuutta.\n\n\"Niin, hän tulee aina enemmän Börjen kaltaiseksi. Tämä on nyt oikeata\navioliitto-mielipidettä. Vaan eihän häntä sovi moittia: semmoinen\ntarttuu.\"\n\nSitten lausui hänkin suudellen äidille hyvää yötä ja poistui.\n\n\n\n\n16.\n\n\nKun Börje ja Marianne seuraavana päivänä olivat tulleet kotiin ja\nMarianne, käytyään katsomassa pientä poikaansa, seisoi etukamarissa\njärjestäen hieman tukkaansa peilin edessä, tuli Börje sisään avaamaton\nkirje kädessään. Hän pyrki näyttämään rauhalliselta, mutta kasvot\nolivat kovin vääristyneet mielenliikutuksesta.\n\n-- Tuo juttu Paulista oli vain erehdys tai sanomalehtiankka; tässä on\nkirje häneltä.\n\nHän antoi Mariannelle kirjeen. Siinä oli todellakin Paulin käsialaa ja\npäällekirjoitus hänelle. Börje oli jo menossa huoneesensa.\n\n-- Börje!\n\n-- Mitä tahdot?\n\n-- Tätä kirjettä en avaa minä itse.\n\n-- Roskaa! Hän nauroi ja liukui ulos ovesta.\n\nMarianne kiiruhti Börjen jälkeen tämän huoneeseen. Hänen sydämensä\nhakkasi rajusti. Ilme Börjen kasvoilla oli saanut hänet täysin pois\ntasapainosta. Voisiko hän nyt hetkeksikään epäillä menettää kaiken,\nmitä hän oli onnistunut voittamaan itselleen?\n\nMarianne oli kalpea ja tarttui Börjeä käsivarresta kiinni, puhuen\nvaimealla, kiihkeällä äänellä.\n\n-- Ei, Börje, tätä et saa tehdä! Sellaisesta menettelystä tulee\nloukkaus. Enkö ole halunnut kaikessa osoittaa olevani avoin? Nyt et voi\ntyöntää pois sitä avoimuutta, et voi käyttäytyä ikäänkuin minä\nhaluaisin kätkeä jotain omaan laskuuni. Koko elämäni halusin laskea\neteesi, jos vain voin. Sinä et saa työntää pois luottamustani -- Börje!\nEt sysätä minua syrjään kerta toisensa jälkeen. Lue kirje. Mitä ikinä\nse sisältääkin, se ei ole mitään, jota haluan salata sinulta.\n\n-- Mutta älä sitten ota asiaa niin juhlavasti!\n\nMarianne käveli ikkunan ääreen, hän yritti rauhoittua. Hän tunsi\nkiihkeää halua saada häneltä juuri nyt edes yhden ystävällisen sanan.\nMutta hän odottaisi. Kuinka kauan, ah, kuinka kauan!\n\nBörje seisoi vielä hetken päättämättömänä kirje kädessään, sitten hän\nmeni kirjoituspöydän ääreen, otti veitsen ja leikkasi sen auki.\n\nHän istuutui ja luki kirjeen lausumatta sanaakaan. Marianne seisoi\nhiljaa ikkunan vieressä tuijottaen suoraan eteensä. Hän ei välittänyt\nrahtuakaan siitä, mitä Pauli saattaisi kirjoittaa. Luultavasti vain\nselityksen väärän lehti-ilmoituksen syntyyn.\n\n-- Lue, sanoi Börje hyvin hiljaa. Hän oli noussut ylös ja meni\nsisempään huoneeseensa, jonka oven hän sulki jäljessään.\n\nMarianne käveli pöydän luo ja istuutui sille paikalle, jonka Börje oli\njättänyt.\n\n    \"Rouva Marianne!\n\n    En kirjoita teille yksin, kirjoitan teille molemmille, mutta\n    halusin kuulla sen vanhan nimen vielä kerran -- muinaisen nimen!\n    -- Toistin sen hiljaa samalla kun kirjoitin.\n\n    Se ei voi vahingoittaa teitä, ei teitä eikä Börjeä. Kun nämä sanat\n    saavuttavat teidät, ei Pauli Sandellia enää ole.\n\n    En kuole onnettomasta rakkaudesta, en myöskään toista tuota nimeä\n    unohdetun erotiikan vuoksi. Se hyväilee vain korvaani; se on kuin\n    puoliksi unohdettu laulu, joka tulee mieleen, kun silmät suljetaan\n    ja tulee nukkua.\n\n    Olen väsynyt. Käyn maata enkä enää koskaan nouse ylös. En kaipaa\n    ketään. Eikä kukaan tule suremaan minua. En lopeta erhettynyttä\n    elämää, vaan tyhjää.\n\n    En ollut koskaan kokonainen, en koskaan välitön, minulla oli aina\n    työtä koota lisää voimia. Olen nauttinut, kykenin nauttimaan.\n    Minä nautin vielä nytkin -- ihmeellinen rauhan tunne. En ole\n    epätoivoinen; olen surullisen iloinen. Mitään en kadu, mitään en\n    valita; olen olosuhteiden tuote, niiden antama käyttövoima on\n    loppu. Olen soittorasia, josta veto loppuu ja joka vaikenee\n    kesken kappalettaan viipyvin, kuolevin sävelin. Mikähän ohjasi\n    soittorasiaa niin, että se sai kyynelehtiviä kappaleita!\n\n    Olen hauras, olen heikko. Minun olisi pitänyt olla nainen. Ehkä\n    silloin olisin voinut rakastaa ja tulla onnelliseksi...\n\n    Halusin laskea pääni jollekin polvelle, halusin tuntea hyväilevän\n    käden tukassani, halusin, että kasvot kumartuisivat alas ja että\n    rakastava ääni voisi kuiskata: nuku, lapsi raukka! Juuri siksi\n    kirjoitan. Kirjoitan kuin raukka, suuria kyyneleitä silmissäni,\n    niin että tuskin näen kirjaintakaan.\n\n    Börje, olen aina ollut lapsi. Hemmoteltu, turhamainen lapsi,\n    lapsen vaihtelevaisella luonteella, sen hellyyden tarpeella,\n    ehkä myös sen sydämettömyydellä. Mutta jos olen pitänyt jostain\n    ihmisestä, niin olen pitänyt sinusta. Et saa nyt olla suuttunut\n    minuun. Kerran sinä voit ymmärtää minua, ja silloin tulet sinä\n    ainoastaan ajattelemaan: Pauli parka! Ei mitään muuta. Sillä\n    sinä olet terve ja voimakas, sinä tulet elämään. Taidat ottaa\n    itsellesi osan koottua, todellisuuspohjaista onnea, joka ei leiki\n    sateenkaaren väreissä, mutta joka ei myöskään säry. Minä olen\n    elänyt sitä elämää, joka soveltui minulle ja luonnolleni. En\n    haluaisi vaihtaa, jos voisin sen nyt tehdä. Mutta iloitsen sinun\n    puolestasi, toivon sinulle hyvää. Toivon sinulle kaikkea mikä on\n    onnea, ja sinä voit sen saavuttaa.\n\n    Vanha Börje! Eroamme nyt. Vanha toveri! Se on niin ihmeellistä.\n    Tuntuu aivan siltä, kuin en voisi pakottaa itseäni lopettamaan.\n    On kuin takertuisin kiinni elämään, kuin lapsi äitinsä hameeseen;\n    puristaudun sitä vasten. On kuin pelkäisin pimeyttä. Sitä en saa\n    tehdä, sillä ilman pimeyttä ei rauhaa eikä myöskään lepoa.\n\n    Olen väsynyt, Börje. -- Oi, toivon että kaikki olisi jo ohi!\n\n    Kenenkään ei tule epäillä mitään. Minun piti tarjota suurehkot\n    päivälliset huomenna. Kaikki on tilattu, maksettu etukäteen.\n    Miten sen kanssa tehdään? Heidän pitäisi tulla vieraiksi joka\n    tapauksessa, kilistää laseja ja juoda kunniakseni, mutta siihen\n    ei heillä ole rohkeutta.\n\n    Tuossa on morfiinijauhe ja valkea räiskyy uunissa -- laulaa\n    minulle viimeisen laulun. Miksi en lopeta? Kynä liukuu paperin yli,\n    ikäänkuin tahtoisi se varastaa sekunnin sekunnin jälkeen suurelta,\n    hiljaiselta odottavalta: -- kuolemalta. Rauhallinen ystäväni.\n    Viimeiseni. Myöskin paras -- kun rakastaa häntä.\n\n    Ei, nyt soitan. Palvelijahenki vie kirjeen kirjelaatikkoon, ja minä\n    jään yksin suuren synkän -- vaikenijan -- kanssa.\n\n    Olen ajatellut tätä kauan, ah, et tiedäkään, kuinka kauan!\n\n    Olen ollut kelvoton elämään: samalla kertaa liian epäileväinen ja\n    tunteellinen.\n\n    Nyt haluan nukkua.\n\n                                         Teidän viimeiseen asti\n\n                                              Pauli Sandell.\"\n\nHän ajatteli Börjeä, ei Paulia. Pauli oli kuollut. Paulia ei ollut\nhänelle. Maailmassa ei ollut mitään muuta kuin Börje.\n\nHän meni ovelle ja avasi sen. Börje istui sängynreunalla kädet\nyöpöydällä kasvot painettuna sitä vasten. Hän itki. Börje itki.\n\nHänen sydämensä täyttyi tuskalla, tarpeella lohduttaa, kaikesta siitä\nolla hyvä, mitä nainen voi tuntea. Börje oli surullinen -- Börje!\n\nHän kumartui alas, kohosi polvilleen, hän pujotti hiljaa kätensä Börjen\nkämmenten yli.\n\n-- Börje? -- Ääni kuulosti niin aralta ja lempeältä, se oli niin\nrukoilevan nöyrä.\n\n-- Lapsi, anna minun olla rauhassa.\n\nSiinä kaikki. Hän lähtisi pois. Börje itki, ja tämä ajoi kuitenkin\nhänet pois!\n\nNenäliina painettuna kasvojaan vasten jätti hän huoneen. Börjen suru\noli liian pyhä. Kaikki mihin Marianne koski tuli maalliseksi. Hänen\ntäytyi purra nenäliinaa mennessään ulomman huoneen läpi voidakseen\ntukahduttaa nyyhkytyksiään.\n\nKirje jäi Börjen pöydälle.\n\nHän piti Börjestä kaikesta huolimatta. Piti hänestä tuolla sitkeällä,\nuskollisella sydämellä; tuolla pitkämielisellä, leppymättömällä...\n\nOi Börje, Börje!\n\n\n\n\n17.\n\nAika kului, -- tasoitteli, suostutteli, muodosti uudestaan.\n\nBörjen suru sai olla rauhassa, kuten hän itse tahtoi: se laskettiin\nhautaan, katosi. Ja kaikki palasi vanhalle uralleen. -- Ei kukaan\nmuistellut enää kuollutta.\n\nVaan vaikka Marianne joutui tappiolle yhdeksänyhdeksättä kertaa, oli\nhän valmis koettamaan sadannen. Jokainen häviö saattoi hänet vaan\nvarmemmaksi asiassaan. Hänen lujuuteensa ilmestyi terästä ja hän oppi\najattelemaan.\n\nSuora tie ei näyttänyt parhaalta: hän muutti sotatapaa.\n\nBörje oli -- Marianne ei tiennyt mistä syystä -- ruvennut entistä\nahkerammin seurustelemaan naapuriensa kanssa. Hän ei ollut enää niin\njäykkä, ei umpimielinen, hän oli oppinut jokseenkin keveästi lausumaan\nsanottavansa.\n\nMarianne käytti hänen muutostaan hyväkseen. Hän ei ryhtynyt häneen\nitseensä, vaan hänen ystäviinsä. Rakastettavampaa emäntää ei voitu\nlöytää. Vanhat talonpoikaisukot ja hyväntahtoiset maanpatruunat, --\nkaikki pitivät he tuosta riuskasta, ystävällisestä rouva Olssonista. Ja\nBörje sai kuulla kiitosta hänestä kaikilla mahdollisilla rinta- ja\nkurkku-äänillä.\n\nNe ennakkoluulot, joita oli pidetty tuota kaupunkilaisnaista kohtaan,\nkatosivat kuin sumu. Hän taisi lausua sanasen sekä maataloudesta että\npuutarhan hoidosta, hän oli tarkkaavainen ja opinhaluinen, puhtaaksi\nhuvikseen selitti hänelle jotakin; ja ruokalaitoksistaan alkoi hän jo\ntulla vallan kuuluisaksi. Hänen tiedettiin olevan kaikessa osallisena.\n\nBörje Olsson oli ollut viisaampi kuin oli luultukaan. Hän oli hankkinut\nnoin kelpo vaimon itselleen. Kuka olisi tuota vaimoa luullut\nsellaiseksi!\n\nTämä kiihotti Mariannea. Hän sai jonkinlaisen vallan Börjen yli, ja hän\nhuomasi Börjen häntä ihailevan.\n\nHän täytti hänen toiveensa jo ennakolta -- ja Börje rupesi hänen\nrinnallaan itse näyttämään melkein huolimattomalta.\n\nKun Börje tuli hänen luokseen, oli hän iloinen ja leikillinen, kohteli\nhäntä hyväntahtoisella huolimattomuudella ja osoitti olevansa niin\ntäydellisesti toimiinsa kiintynyt kuin hänkin omiinsa, ja että hän oli\nalallaan täydellisesti yhtä kelvollinen kuin hänkin alallaan. Ei yhtään\nruikutuksia! Mariannesta ei ollut tullut mikään vähäinen pilkkakirves.\n\nHänen sinipohjaisissa lapsensilmissään taisi välkähtää vallaton\nkoirankurisuus, ja hänen nauruunsa oli tullut sointu, jota siinä ei\nkoskaan oltu kuultu.\n\nPoikansa kanssa oli hän vallan huimapäinen. Tämä osasi nyt kävellä\npapertaa ympäri pyöreillä säärillään pienessä lyhyessä koltissaan ja\noli paksu kuin pölkyn pää. Marianne leikki hänen kanssaan niin, ettei\nsillä ollut mitään rajaa. Ja he hyväilivät, nauroivat ja kirkuivat,\ntukka pörrössä, posket punaisina ja hiki hatussa! Poika oli vahva kuin\nkarhu.\n\n\"Minä tulen mustasukkaiseksi tuon nuijan tähden,\" sanoi Börje.\n\n\"Se on sulle oikein; minä olen näin kauvan jo ollut kateissani sinun\nukkojesi tähden.\"\n\n\"Sinä! -- Sinä vedät ne puolellesi toisen toisensa perästä. Tomtö ...\nTomtö on herttaisin paikka mikä löytyy. Sellainen järjestys, niin\nkodikas hauskuus, sellainen vaimo! -- Niin nyt soitetaan.\"\n\n\"Ei ihminen viitsi aina olla kaikkeen osaa ottamatta.\" -- Marianne veti\nsuutaan ivalliseen nauruun ja osoitti pienellä liikkeellä hänen\nnenäänsä.\n\n\"Ei, sillä _ihminen_ on ruvennut niin hirmuisesti puuhaamaan viime\naikoina,\" kiusoitti hän.\n\n\"Puuhaamaanko? Kas vaan, sanoppas se kerran vielä, jos uskallat!\" --\nMarianne oli saanut kiinni hänen molemmista korvalehdistään.\n\n\"Päästä sinä pikkupeto!\"\n\n\"Armosta, mutta ei ollenkaan pakosta. Minä keitän keisarisoppaa sinun\nherrojesi päivälliseksi sunnuntaiksi, sentähden täytyy minun mennä.\"\nHän pani ilvehtien parin purpuranpunaisia huulia törrölleen, irroitti\nkätensä ja juoksi keittiöön.\n\nSellaista oli jokapäiväinen ruoka. Marianne kosti näin Börjelle, kun\ntämä ei puhunut mitään ulkomaan matkastaan, jonka tähden Mariannen\nuteliaisuus oli koetuksella.\n\nPelko oli vallan kadonnut. Pilkkakirves oli kurkistanut Börjen\nkortteihin. Hänen ei koskaan olisi tarvinnut luulla, että Marianne\nvähääkään arasteli käydä hänen kamarissaan. Jos hänellä oli jotakin\nsanottavaa, astui hän rohkeasti sisään. Jos Börje siitä tuli nyreäksi,\nnauroi Marianne koirankurisilla silmillään, kuin olisi hän sanonut:\n\"vanha jöröjukka!\" Ja sitten Börje häpesi.\n\nMariannella ei ollut yhtään häveliäisyyttä.\n\n\"Mitä, luetko sinä Englannin kieltä?\" huudahti Marianne eräänä päivänä\nvallan huolimattomasti löydettyään _Progress and Poverty'n_ miehensä\npöydältä, ennenkuin tämä oli ennättänyt pistää sen piiloon.\n\nBörje lensi niin tulipunaiseksi, että kuka hyvänsä olisi häntä\nsäälinyt, vaan ei Marianne.\n\n\"No kuinkas käy?\" kysyi Marianne yhtä huolimattomasti.\n\n\"Hyvin.\"\n\nEnempää ei toinen saanut tietää. Vaan hän oli kyllä hankkiva siitä\nselvän; vaikka hän kaivaisi asian pihdeillä ilmoille!\n\nSunnuntaina, jolloin Börjellä oli ollut mainitut herrojen päivälliset\nja he olivat saattaneet viimeiset vieraat ulos, jäivät he molemmat\nseisomaan portaille. Kevättä oli jo kulunut ja illan valo rupesi\nhämärtymään; ilma oli tyyni ja rauhallinen ja äsken puhjennut koivu\nlevitteli tuoksuaan.\n\nMarianne kääntyi ja katseli Börjeä, vaan ei puhunut mitään.\n\nTämä seisoi hiljaa, eikä Marianne voinut päästä sisään menemättä hänen\nsivuitsensa.\n\nSitten kääntyi hän vielä kerran ja katseli; hänen mielestään olisi\nBörje nyt voinut puhua. Vaan tämä pujotti ainoastaan käsivartensa hänen\nvyötäisilleen ja suuteli häntä.\n\nMarianne seisoi silmät alas luotuina.\n\n\"Minkätähden sinä et tahtonut tulla valtiopäivämieheksi?\" sanoi\nMarianne lopuksi kääntymättä.\n\n\"Mistä sinä sen olet saanut tietää?\"\n\n\"Per Olsson sanoi siitä olleen kysymyksen, vaan että sinä kieltäyit,\nettet muka tahtonut.\"\n\nBörje ei sanonut mitään.\n\nMarianne luuli tukehtuvansa harmiin. Eikö hän ollut tullut toiseksi\nihmiseksi, eikö hän ollut arvannut miehensä ajatuksia, eikö hän\nollut pitänyt korkeimpana kunnianaan päästä hänen urholliseksi\ntyötoveriksensa, -- ja siitä huolimatta taisi hän tuossa seista\ntörröttää ääneti, hengeti! Eikö tuo ollut inhottavaa! Ja päivänä\ntämmöisenä! Marianne tiesi täyttäneensä hyvin tehtävänsä. Hän tiesi\nBörjen olevan hyvillään. Eikä hän kuitenkaan lausunut mitään! Marianne\noli vähällä itkeä harmista.\n\nMarianne kääntyi kolmannen ja viimeisen kerran, katsoen pitkään ja\nsangen uhkaavasti.\n\nSilloin purskahti Börje nauramaan.\n\n\"Mitä sinä tahdoit tietää?\" vastasi hän.\n\nKauvemmin ei voinut kestää. Marianne heitti kätensä hänen kaulaansa ja\npainoi nenänsä liitteäksi Börjen takin rinnustaa vasten.\n\n\"Kaikki,\" vastasi hän.\n\n\"Sinähän tiedät jo. Nuo toitottavat sinulle kaikki korviisi.\"\n\n\"Niin, etkä _sinä_ voi mitään puhua!\"\n\n\"Kyllä lörpötystä on muutenkin kyllältä. Siihen ei tarvitse mitään\narvoa panna, vaan siihen, että todella saadaan jotain aikaan.\"\n\nMarianne nosti päätänsä ja katseli miestänsä kauvan silmiin.\n\n\"Minä käsitän enemmän kuin luulet,\" sanoi hän sitten pitkään.\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Kunnianhimoa -- Börje.\"\n\nTämän kasvot synkistyivät. Siitä hän ei kärsinyt kuulla puhuttavan.\nSitten katseli hän vaimoansa, vakavasti, terävästi, kuin hän joskus\nteki.\n\n\"Vaikka on lyötykin rahaksi, ei sillä ole sanottu, että tahtoo\nsemmoisena olla,\" sanoi hän tylysti.\n\n\"Kun Torsten tulee suureksi, ja kun _hän_ tuntee samaa, jota _sinä\nnyt_, silloin ymmärtää hän, että myös vaimolle voi puhua, minä\ntarkoitan _minulle_.\"\n\nMariannen kasvot olivat vaalenneet, hän tunkeusi miehensä ohitse\netehiseen. Tämä tarttui hänen käteensä pidättäen häntä.\n\n\"Marianne, mitä tämä on?\"\n\n\"Se on, että minä olen sovittanut enemmän kuin kylläksi. Se on, että\nminä olen osoittanut, etten ole ajattelematonta korutavaraa. Se on,\nettä minä olen pitänyt sinusta niin paljon, että olisin voinut mennä\nvaikka tuleen ja veteen sinun edestäsi ja ettet sinä kuitenkaan,\nkuitenkaan koskaan ole pitänyt minua itsesi arvoisena.\"\n\n\"Mutta mikä sinun on?\"\n\n\"Etkö sinä käsitä, että kun nainen pitää niin rajattoman paljon\njostakin miehestä kuin minä sinusta, niin tulee viimein hetki, jolloin\ntämän miehen täytyy tunnustaa nähneensä, minkä arvoinen tämä nainen on,\ntai vetäytyy hän muuten tuuma tuumalta syrjälle, -- ja tulee lopuksi\nyhtä umpimieliseksi kuin mieskin.\"\n\n\"Umpimielinen? -- minäkö? -- sinua kohtaan!\"\n\n\"Oh Börje, _mitä_ olen minä saanut yhteistä nauttia sinun kanssasi?\nMinkätähden olet minun pitänyt erillä äidistäsi?\"\n\n\"Äidistänikö?\"\n\n\"Niin. -- Minkätähden en minä saa pitää siitä, mistä sinäkin?\nMinkätähden en saa elää sinun elämääsi, ajatella sinun ajatuksiasi ja\ntoivoa sinun toiveitasi? Minkätähden työnnät minut luotasi nyt, kun\nminä ihailen sinua enemmän kuin nuo kaikki toiset!\"\n\n\"Mutta ethän tiedä mitä sanot! Ihailla? Minua!\"\n\n\"Luuletko mun sokeaksi?\" -- Marianne sanoi tämän hiljaa, melkein\npilkallisesti. Sillä nyt oli voitto saavutettu ja tuo intohimoinen\nmielenpurkaus mennyt.\n\n\"Marianne --,\" sanoi Börje pitkän vaitiolon jälkeen, \"tuntuu kuin minä\nolisin toinen ja sinä olisit toinen ihminen, kuin ensi kerran\ntavatessamme.\"\n\n\"Niin, sillä sinä olit hyvin tyhmä, Börje, ja minä olin vielä paljoa\ntyhmempi,\" vastasi Marianne rakastettavalla suoruudella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko viikon oli niin kiirettä, että he tuskin ennättivät vaihtaa sanaa\nkeskenään. Pojalle piti saataman uudet vaatteet, puutarha perattaman,\npeltosaven-ajo pantaman alkuun ja kaikki laitettaman sille kannalle,\nettä he voivat olla poissa muutamia päiviä.\n\nHe eivät matkustaneet junalla, vaan omilla hevosilla ja vaunuilla. Ilma\noli kaunis, ja siten kulettiin kuten tahdottiin.\n\nMatka oli ollut herttainen, -- ylös aamulla aikaisin, ruokakori hyvästi\nvarustettu, ja heti äsken lehdistyneessä pyökkimetsässä.\n\nNyt oli tultu Börjen kotiseutuun. Hän tunsi kaikki tiet ja jokaisen\ntalon ja selitti kaikki Mariannelle. Tapansa mukaan ajoi hän itse, ja\nMarianne istui hänen vieressään. Torsten istui äidin polvelle nojautuen\ntähän; hän oli nukkunut.\n\nMariannen mieli oli kummallinen, melkein juhlallinen. Ja Börje oli itse\npuheliaisuus. Hän huomautti Mariannelle sukuröykkiöitä, joita oli neljä\naina yhdessä rypeessä, hän näytteli vuorenhalennaisia, joista meri\npilkoitteli, hän käski hänet syvään hengittämään, että tuntisi rehevää,\nvoimakasta ilmaa, -- Börjen kotiseudun ilmaa.\n\n\"Pian olemme perillä, Marianne.\"\n\n\"Mitähän äiti minusta pitää!\"\n\nMarianne ei enää sanonut _sinun_ äitisi. Börje huomasi sen, katsahti\nhäneen ja hymyili.\n\n\"Äiti osaa sekä nähdä että kuulla.\"\n\n\"Oh, Börje, minä pelkään kuitenkin, -- sinun tähtesi.\" -- Hän siveli\nposkeansa Börjen olkapäähän.\n\n\"Sinä!\"\n\nPaljon tunnusti tämä yksi ainoa huudahdus.\n\n\"Tuolla asui Paulin äiti,\" sanoi Börje ja näytti pientä huonetta\ntien vieressä hiljentäen vähä hevosien vauhtia. Paulin muistoon\nyhdistyneestä vastenmielisyydestä ei ollut enää mitään jälellä. Se oli\nhävinnyt, -- poissa. Todellisuus oli sen syrjäyttänyt.\n\n\"Ja tuo pieni talo punaisine seinineen, puitten takana, näetkös --\ntuolla noin -- se on minun kotoni. Tuo valkea talo tuolla kauvempana on\nveljeni. -- Kuinka olen iloinen, kun sinä olet täällä minun kanssani.\"\n\nMarianne irroitti ainoastaan toisen kätensä ja pisti sen miehensä\nkäsivarrelle, ikäänkuin pitääksensä häntä oikein kiinni.\n\n\"Minä takaan, että äiti odottaa,\" sanoi hän, \"ahaa -- tuollapa hän\nonkin!\"\n\nVaunut kääntyivät matalasta portista sisään ja seisahtuivat oven eteen.\n\nYhdellä ainoalla silmäyksellä oli Marianne tarkastanut vieraan, joka\ntuossa seisoi auringon valossa ja kotikutoisissa vaatteissa suurine,\nraitaisine esiliinoineen.\n\nBörje ihka elävänä! Torstenista tuli isänsä äidin näköinen, eihän siis\nmuuta voinut kuin pitää hänestä!\n\nTämän molemminpuolisen tutkistelevan silmäyksen perästä hymyilivät\nmolemmat naiset toisilleen, ennenkuin edes ennättivät tervehtiäkään.\n\nBörje hyppäsi maahan ja auttoi Mariannea alas, joka vielä piteli\nnukkuvaa poikaansa käsivarsillaan. Ja sitten seisoivat nuo kaksi\nkilpailijaa silmä vasten silmää, yhteisen suuren, lämpimän luottamuksen\nyhdistäminä.\n\nHe olivat sen ymmärtäneet, lukeneet sen toisiensa silmistä. Siinä ei\ntarvittu yhtään sanoja.\n\n\"Suudelkaa _häntä_ ensin,\" sanoi Marianne katsoen poikaansa. Hänessä\noli taikauskoinen luulo, että yhdysside tulisi siten vielä vahvemmaksi.\nJa mummo suuteli tuota pientä, sulki sitten sekä hänen että Mariannen\nvahvoihin, oivallisiin käsivarsiinsa ja työnsi heidät oven\nsisäpuolelle.\n\n\"Noh?\" sanoi Börje hänelle riemuitsevin silmin. Hän seisahtui\nsilmänräpäykseksi kynnykselle sitä sanoakseen, hän ei voinut odottaa.\n\n\"Erinomainen ihminen,\" vastasi äiti ja pyyhkäisi esiliinansa kulmalla\njotain silmistään, \"etpä ainakaan liian aikaisin antanut minun häntä\nnähdä.\"\n\nHänen äänessään oli aivan Börjen nyreätä hyväntahtoisuutta.\n\n\"Hyväksi on teille ollut, että olette saaneet ikävöidä toisianne näin\nkauvan,\" sanoi Börje tehden pientä poikamaista kiusaa.\n\n\"Niin kai, kyllä kai niin! -- Minä olisin voinut kuolla sillä ajalla,\nen saanut nähdä häntä, enkä poikaakaan.\"\n\n\"Vai niin, te olette ollut kärsimätön, äiti! -- Eimaar, te elätte vielä\nmonta vuotta ja näette vielä paljon, ennenkuin kuolette.\"\n\n\"Minä en kuitenkaan voi nähdä mitään rakkaampaa. Kas niin, käykää\nsisään nyt!\"\n\nÄiti työnsi hänet tupaan pienen, siivon etehisen kautta.\n\n\"Parasta lienee antaa pikkuisen maata, kunnes herää itsestään,\" sanoi\nhän Mariannelle, \"minä olen tämän sisäkamarin varustanut teitä varten.\nMinä olen tehnyt vuoteen pikkuiselle vaatekoriini; minä luulen sen\nolevan kylläksi suuren.\"\n\nBörje seisahtui tupaan ja molemmat naiset astuivat yhdessä\nsisähuoneesen, jossa Marianne laski perillisensä tälle määrätylle\nvuoteelle, joka huomattiin olevan vallan parahultainen.\n\n\"Ah, äiti, eikö Börje ollut hyvin paha, kun antoi meidän odottaa näin\nkauvan, ennenkuin saimme nähdä toisemme?\" sanoi Marianne tarttuen\nanoppimuorinsa käsiin ja katsoen suoraan rehellisiin Börje-silmiin.\n\n\"Hänpä lie parhain tietänyt, mikä oli hyvä.\"\n\nÄidillisen ylpeyden mielestä oli Börje kaikkitietäväinen ja\nkaikkiviisas kuin itse sallimus.\n\nBörjestä oli päivä herttainen. Hän riippui kiinni kotona jokaisessa\npikkuseikassa luonteensa koko yksipäisellä rakkaudella, joka vanhaa ja\ntotuttua piti aina lemmellisessä muistossa. Hänestä oli hupaista\nkuljettaa Mariannea kaikkialla, näyttää hänelle kaikkea ja kertoa\nhänelle kaikesta: lapsuudestaan, äidistään, heidän jokapäiväisestä\nelämästään, Paulista; hevosista, joilla hän oli ajanut, koirista,\njoista hän oli pitänyt. Kävely tuntui oikein pyhiinvaellus-matkalta. Ja\nMarianne oppi tällä tarkastusretkellä tuntemaan hänen menneisyytensä,\n-- itse \"alku-Börjen,\" kuten hän nauraen miestänsä kutsui tässä\ntilaisuudessa -- paremmin kuin jos Börje olisi kokonaisia päiviä\nkuluttanut kertomiseen.\n\nJa äiti ruokki heitä skoonelaisilla, tukevilla ruokalajeilla, oluttakin\noli hän ennättänyt panna, vaikka se vielä maistui vähä liian nuorelta.\n\n\"Jestan poo! äiti luulee varmaankin joulun olevan kaksi kertaa tänä\nvuonna,\" sanoi Börje nauraen pöytään istuessaan.\n\n\"Ei minulla ole mitään joulua ollut viimeisenä kahtena vuonna,\" sanoi\näiti. Sydämellisin lämpö piileskeli hänen tylyäänisessä vastauksessaan.\nHän mahtoi suuresti kaivata poikaansa näinä jouluina.\n\n\"Mutta tänä vuonna tulette meille,\" sanoi Börje.\n\n\"Sen teen, jos Jumala suo ja te sen tahdotte.\"\n\nHän tunsi itsensä vielä vähä ujoksi Mariannen läsnäollessa, vaikka hän\npaljonkin hänestä piti. Salaisesti hymyillen huomasi Börje, että äiti\naina karttoi Mariannen nimeä eikä kutsunut häntä sinuksi.\n\nMutta sellainen kyllä menisi ohitse! Börje oli niin iloinen -- niin\nsydämellisen iloinen. Äiti ja Marianne ... sitä kelpasi istua ja\nkatsella.\n\nMarianne arveli, ettei äidin tarvitsisi asua näin yksinään, näin\nkaukana Börjestä; voisihan hän muuttaa heidän luokseen, jossa Paulin\nsija vielä oli tyhjänä.\n\n\"Siunatkoon, lapsi, sitä en koskaan tahdo!\" vastasi vanhus melkein\npelästyneenä, \"nuoret osaavat kyllä pesää rakentaa yhtä hyvin kuin\nvanhatkin, vaan he rakentavat semmoisen, joka _heille_ sopii, ja vanhat\ntekevät parhaiten, kun pysyvät paikallaan.\"\n\nPuolisen jälestä kulkivat Marianne ja Börje ympäri tupaa, jolla aikaa\nisoäiti istui ja ravitsi silmiään katselemalla oikein sydämen halusta\npojanpoikaansa, joka käydä lylleröitsi ympäriinsä upo uudessa\nkoltissaan.\n\n\"Ja katsos! Tässä on raamattu, jonka kaltainen Börjelläkin on,\" huudahti\nMarianne iloisesti. \"Kuinka hyvästi muistan, kun ensikerran kävin\nTomtössä! Minä kysyin, oliko hänellä tapana lukea sitä. 'Ei,' sanoi\nhän, '_mutta äidillä on yhtäläinen_'.\"\n\nMelkein huomaamaton hymy vetäytyi äidin kasvoille; hän ymmärsi\npoikaansa.\n\n\"Niin, tuo on minun sauvani ja jalkojeni valo,\" sanoi hän sitten\nvakavasti, \"minulla ei ole koskaan ollut parempaa turvaa.\" -- Sitten\nkatsahti hän Marianneen. -- \"Vaan minusta on saman tekevää, mitä te\nuskotte,\" lisän hän, \"sillä meidän Herramme antaa teille kyllä sen\nuskon, jota te tarvitsette. Hän ymmärtää asian paremmin kuin minä.\"\n\nTässä karkeassa, hyväntahtoisessa suoruudessa oli jotakin, joka\nMariannea miellytti enemmän kuin kaikki hyväilyt. Siinä ilmautui\nvankkuutta, luottavaisuutta -- ihan kaikkea.\n\nKun illalla erottiin, saattoi vanhus vieraansa heidän makuusuojaansa.\nPikkuinen uinahteli aivan makeasti korissaan.\n\n\"Niin, nukkukaa nyt tekin hyvästi,\" sanoi hän. \"Minä olen tehnyt\npehmeän vuoteen sinulle, rakas poikani. Harvoinpa sinua täällä saa\nnähdä!\"\n\n\"Ja häntä!\"\n\n\"Niin; hauskaa oli nähdä teitä.\"\n\nBörje asetti kätensä eräälle vanhalle pulpetille.\n\n\"Tässä, Marianne,\" sanoi hän, \"tässä on minun muinainen minuuteni;\ntässä säilyttää äiti kaikki minun kirjeeni.\n\n\"Niin, vallan totta!\" huudahti vanhus ja pisti kätensä taskuunsa, \"minä\nolen ajatellut ... minä olen ajatellut, että Mariannea\" -- nimi ei\ntahtonut tulla hänen huuliltaan, -- \"minä tarkoitan, että häntä\nhuvittaisi lukea sinun kirjeitäsi. Minä olen ne pannut järjestykseen\nnumeron jälkeen.\" Hän veti avaimen esiin, jonka antoi Börjelle.\n\nMarianne ei voinut mitään sanoa. Tämmöinen menettely poikansa vaimoa\nkohtaan oli niin liikuttavan hienotunteinen, että Mariannella ei ollut\nsanaakaan sen varalle. Tätä oli ajatellut tuo sivistymätön\ntalonpoikaisvaimo, -- ajatellut ihan itsestään!\n\nHe puristivat toisiensa käsiä. Ei yhtään tarpeettomia hellyyden\nosoituksia! Sellaiset eivät Börjen äitiä miellyttäneet, vaan he olivat\nymmärtäneet toisensa, ja tässä oli se side, joka ei ollut katkeava.\n\nKun Marianne oli jäänyt yksin Börjen kanssa, meni hän hänen luokseen.\n\n\"Börje, kuinka _voit_ sinä pitää minua kaikesta tästä erilläni ja\nluulla sen olevan parasta?\"\n\n\"Se oli hyödyllistä.\"\n\n\"Mutta semmoista umpimielisyyttä!\"\n\n\"Semmoinen on minun luonteeni.\"\n\n\"Kaikkiako kohtaan?\"\n\nMarianne hymyili vähä. Yksi poikkeus oli ollut, -- hän, joka nuo\nkirjeet oli saanut.\n\n\"Minusta on ollut hauskaa nähdä sinua täällä, -- tässä vanhassa\nkeskuudessa, josta minä paljon pidän,\" sanoi hän, \"sen täytyi sulaa\nyhteen nykyisen kanssa. Ja nyt se on tehty, rotko on täytetty. Tule\nistumaan, Marianne. Minä olen hävennyt olla se kuin olen, nyt ei ole\nlaita enään niin.\"\n\nHän talutti Mariannea vanhanaikaisilla patjoilla päällystetylle\nseinärahille istumaan, vaan tämä ottikin pienen jakkaran ja asettui\nvastapäätä miestänsä. Hän taisi näin paremmin katsella Börjeä kasvoihin\nistuessaan kyynäspäät tämän polvilla ja nojaten leukaansa käsiä vasten.\n\n\"Kun on antanut parhaan, niin ei tarvitse säästää pikkumurusia,\" sanoi\nMarianne hymyillen, \"kun olemme nyt puheisiin päässeet, niin sano\nmulle, mitä sinä teit kaupungissa niin usein; minä olen ollut hirmuisen\nutelias.\"\n\nBörje punehtui ensin, vaan rohkaisi sitten mielensä.\n\n\"Minä olen lukenut kieliä,\" sanoi hän. \"Huh, eipä se käynyt vallan\nvoimien ylitse. Mutta kuinka minä pelkäsin sinun saavan siitä tietoa.\"\n\n\"Miksikä sitten?\"\n\n\"Olihan ikäänkuin häpeällistä alkaa minun ijälläni vielä koulupojan\ntavoin; ja sitten minä pelkäsin, etten onnistuisi.\"\n\n\"Sinun sydämesi on ylpeä -- kuules! Se juuri tekee sinun niin\numpimieliseksi. Sinä pelkäät, että sinun tarvitsee antaa perää\njollekulle.\"\n\n\"Ehkä. -- Minä olen aina luullut olevani nöyrä. Minä olen aina ollut\nvalmis tunnustamaan toisten etevämmyyttä; mutta minä olen asettunut\nsitä vastaan,\" sanoi hän miettien. \"Sinä väitit eräänä iltana minun\nolevan kunnianhimoisen; minä olen sitä sittemmin ajatellut. En tiedä,\nonko se totta. Vaan sen tiedän, että minullakin on pyrintöjä ja että\nminäkin tahtoisin saada -- niin, en tahdo sanoa _valtaa_, sillä en minä\ntahdo tulla huomatuksi, -- mutta minä tahtoisin tuota, jonka avulla voi\nikäänkuin ojentaa kättänsä ja tuntea niissä ohjakset. Sitä ehkä\nkutsutaan vaikutukseksi. Minä tunnen vaan kuin tahtoisin tämän käteni\nolemaan vahvan, -- jäykän ja vahvan. Tahdon tuntea, etten ole tullut\nmaailmaan saamatta mitään aikaan. Minä tahdon _kokonaan_ täyttää\nminulle uskotun paikan, vaan minä en halua mitään muuta. Jos sitä\nkutsut kunnianhimoksi, niin olen kunnianhimoinen.\"\n\n\"Ja se on jo hyvin vanhaa,\" jatkoi Börje tyynesti, \"se on aina pyrkinyt\neteenpäin. Vaan minä en ole ollut vapaa. Isä piteli rahoja, ja hänellä\noli valta. Minun sisuni kuohuu, kun häntä ajattelen. Onko kellään\noikeutta kukistaa ihmistä sillä tavalla ja pidättää häntä edistymästä,\nkuin hän teki minulle! -- Ja niin on laita ollut -- ahdistusta aina.\nTuo tapaus viimeksi Paulin kanssa puhalsi tulen enemmän hehkumaan.\nSillä silloin täytyi minun koko voimallani ryhtyä jonkun kimppuun,\netten olisi tullut vallan hupsuksi. Minulla ei saanut olla aikaa tuntea\nmitään. Täytyi vaan vaientaa sydämensä ääntä, pitää ajatuksensa\njänteessä, katsoa eteensä eikä taaksensa. Tuo kokonaan, tuo -- eitä\njotain semmoista saattoi tapahtua, -- että minä olisin paljas nolla,\ntyhjyys, siinä oli nöyryytys semmoinen, että minä olisin voinut... Se\noli potkaus, josta päästäkseni minun täytyi hankkia itselleni hyvitystä\nvaikka millä hinnalla! Sinä et voi uskoa, kuinka sellainen voi minua\nkiihottaa! Se on kuin oas, kuin kirveltävä tunne minun rinnassani, se\nei anna minulle rauhaa yöllä eikä päivällä, vaan ajaa minua työhön.\nKuinka toisenlainen Börje minä olen kuin se, jonka kanssa sinä olit\nyhdessä kaksi vuotta sitten! Ihmeellistä on nytkin katsella taaksensa.\nJa ulkonaisesti, ehkei kuitenkaan näy mitään erotusta. -- Mutta\nkirjeissä tuolla on koko kehityshistoria. Äiti on samaa puuta kuin\nminäkin; hän on ymmärtänyt minua.\"\n\nMarianne tunsi piston sydämessään. Niin, kuinka vaiherikas tämä kehitys\nmahtoi olla, arvasi hän nyt katsellessaan noita viisaita kasvoja joissa\nankara hillitsemisvoima ja sitkeä into kuvastui joko juonteessa.\n\n\"_Yhtä_ ainoata en ole koskaan sanonut äidille. En koskaan selittänyt.\"\n\nSyntyi äänettömyys.\n\n\"Sinä olit sanomaisillasi jotakin ennen, jonka johdosta olit kahdella\npäällä,\" sanoi Marianne.\n\n\"Niin minä tahdon vastata erääseen toiseen kysymykseesi, jonka myös\nteit eräänä iltana: minkätähden kielsin heitä äänestämästä minua\nvaltiopäivämieheksi. Niin, -- näetkös -- minä en ole valmis vielä. Minä\nen tahdo eritä tasaisesta työstäni. En nyt. Tilaa on kehitettävä.\nTaloudellisen kantani pitää olla sellaisen, ettei se estä minua, ja\nsitten ... ja sitten täytyy minun nähdä vähän enemmän maailmaa. Sille\nihmiselle, joka ei ole saanut muita tietoja kuin mitä hänen ikäänkuin\nkeksillä on täytynyt haalia itselleen ilman toisten apua, ja jonka\nkehitys ihmisenä on suurimmaksi osaksi kirjaviisautta, sille ovat\nmielestäni matkat suurena oikotienä sivistykseen. Minussa on\nvastustamaton tiedonhalu. Minä olen aina kadehtinut Paulia. Minä tahdon\nmyös päästä näkemään. Vaan minä katselen luullakseni toisilla silmillä\nkuin hän, ja minulla luullakseni on toisenlainen säästö kotiin\ntullessani kuin hänellä. Tahdotko tulla mukaan -- Marianne? Tahdotko\njakaa kanssani? Tahdotko, että olemme kahden kaikessa? -- kahden\nkatselemme ja käsitämme ja tuomitsemme ja luemme, -- kahden autamme\ntoisiamme kaikissa?\"\n\nVastausta ei tarvittu. Mariannen kädet olivat vaipuneet Börjen polville\nja olivat ristissä siinä. Hänen silmänsä tähystelivät ulos avaruuteen,\nkuin olisi hän siellä nähnyt pitkän, aavan tulevaisuusmaiseman.\n\nIloja ja suruja oli tuleva toisensa perästä vaihdellen, onnen rauhaa ja\nkovia aikoja. Sen hän nyt tiesi. Hänen elämänsä näyttäisi kuin\nmuidenkin ihmisten; ei romantilliselta eikä satumaiselta, vaan\ntodelliselta ja jokapäiväiseltä. Mutta Börje oli hänelle niin rakas,\nettä hän olisi voinut laskeutua polvilleen hänen eteensä; olisi voinut\npainaa hänen käsiään silmilleen tuntiessaan itsensä ylenmäärin\nonnelliseksi hänen omanaan; hänen, ilon auringon paisteessa tai pimeinä\nhetkinä, hänen suuressa ja pienessä, -- aina, kun he vaan rakastivat\ntoisiansa.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Mitä hyvää, miellyttävää ja onnellista on.\n\n[2] Paremmin voi yksinään kuin huonossa seurassa.\n\n[3] Englantilainen nimitys neitosten kunniaksi pidetylle puheelle.\nSuom. muist.\n\n[4] Iduna oli nuoruuden jumalatar pohj. jum.-tarustossa; hänellä oli\nkultaisia omenoita, jotka tekivät jumalat ikuisesti nuoriksi. Suom.\nmuist.\n\n[5] Hyvänä ystävänä.\n\n[6] _Sensitiva_ on kasvin nimi, joka vetää lehtensä kokoon, kun sitä\nkoskee. Suom. muist.\n\n[7] Vanha toveri.\n\n[8] Älä koske minuun; erään kasvin nimi. Suom. muist.\n\n[9] Pygmalion oli sadun mukaan Kypron kuningas ja sen ohessa taitava\nkuvanveistäjä; hän teki, kun ei löytänyt ketään mieleistään tyttöä,\nnaisen kuvan norsunluusta ja rakastui siihen niin, että pyysi sille\nhenkeä rakkauden jumalalta Venukselta, joka hänen pyyntönsä täyttikin,\njonka jälkeen hän otti tytön puolisokseen. Suom. muist.\n\n[10] Olkaa varuillanne, armaani!\n\n\n\n"]