[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fO4FGdEzTMed9jgDMql2yGjUbYiuVSgPu4qksP5hwBdI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},543,"Kapteeni Grantin lapset","Verne, Jules",1828,1905,"543-verne-jules-kapteeni-grantin-lapset","543__Verne_Jules__Kapteeni_Grantin_lapset",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1867,1922,50054,326343,false,39058,[24,25,26,27,28,29,30,31],"Australia -- Fiction","Castaways -- Fiction","New Zealand -- Fiction","Ocean travel -- Fiction","Seafaring life -- Fiction","Ship captains -- Fiction","South America -- Fiction","Voyages and travels -- Fiction",[33,34],"Adventure","Novels","\"Kapteeni Grantin lapset\" by Jules Verne is a novel published in 1867–68. When a message in a bottle reveals that Captain Grant is shipwrecked somewhere along the 37th parallel south, his children join Lord and Lady Glenarvan on a daring rescue expedition. With incomplete coordinates and misleading clues, the search party must circumnavigate the globe through South America, Australia, and New Zealand. They encounter treacherous landscapes, unexpected betrayals, and dangerous tribes in their quest to find the missing captain. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Voionmaa, Eino",305,"Lordi Glenarvan löytää hain vatsasta pullopostin, joka paljastaa kadonneen kapteeni Grantin olevan elossa. Hän varustaa retkikunnan, joka suuntaa kapteenin lasten ja hajamielisen maantieteilijän kanssa vaaralliselle pelastusmatkalle halki Etelä-Amerikan ja Australian.","Jules Vernen 'Kapteeni Grantin lapset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 543. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAPTEENI GRANTIN LAPSET\n\nKirj.\n\nJules Verne\n\n\nSuomentanut Eino Voionmaa\n\n\n\nArvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Vasarahai\n Kolme asiakirjaa\n Malcolmin linna\n Lady Glenarvanin ehdotus\n Duncanin lähtö\n Matkustaja hytissä numero kuusi\n Mistä Jacques Paganel on tulossa ja minne menossa\n Yksi kunnon mies lisää retkelle\n Magalhãesin salmi\n 37 leveysaste\n Chilen halki\n 3900 metrin korkeudessa\n Kordillieerien rinnettä alas\n Kaitselmuksen pyssynlaukaus\n Jacques Paganelin espanjan kieli\n Colorado-virta\n Pampa\n Juomavettä etsimässä\n Punaiset sudet\n Argentiinan tasangot\n Independancen linna\n Tulva\n Eletään lintujen lailla\n Jatketaan lintujen elämää\n Tulen ja veden välissä\n Atlantti\n Viiteselitykset.\n\n\n\n\nVASARAHAI.\n\n\nHeinäkuun 26. päivänä 1864 viiletti komea huvipursi navakassa\nkoillistuulessa täyttä höyryä Pohjois-Kanaalin laineilla, Skotlannin ja\nIrlannin välisessä salmessa. Englannin lippu liehui kokkamaston\nkahvelissa; suurmaston päässä oli sininen merkkiviiri, johon oli\nkultaneuloksin ommeltu kirjaimet E.G. ja niiden yläpuolelle\nherttuakruunu. Huvialuksen nimi oli _Duncan_: sen omistaja oli lordi\nGlenarvan, yksi niistä kuudestatoista Skotlannin pääristä, jotka\nistuvat Ylähuoneessa, ja koko Isossa-Britanniassa kuuluisan Thamesin\nkuninkaallisen purjehduskerhon arvokkaimpana pidetty jäsen.\n\nLordi Edward Glenarvan oli laivassa nuoren vaimonsa, lady Helenan, ja\nerään serkkunsa, majuri MacNabbsin seurassa.\n\nVastikään valmistunut _Duncan_ oli ollut tekemässä koematkaansa\nmuutamia meripeninkulmia Clyden lahden suulta ja nyt palaamassa\nGlasgowiin; Arranin saari kohosi jo näköpiiriin, kun tähystäjämatruusi\nilmoitti valtavan suuren kalan seuraavan laivan vanavedessä. Kapteeni\nJohn Mangles lähetti heti lordi Edwardille tiedon tästä tapauksesta.\nLordi nousi peräkannelle majuri MacNabbsin kanssa ja kysyi, mitä\nkapteeni ajatteli tästä otuksesta.\n\n-- Toden sanoakseni, teidän jalosukuisuutenne, vastasi John Mangles, --\nluulen että se on isohko hai.\n\n-- Hai näillä rantavesillä! Glenarvan huudahti.\n\n-- Epäilemättä, kapteeni vastasi; -- erästä hailajia tavataan kaikissa\nmerissä ja kaikilla leveysasteilla. Se on vasarahai, ja pahastipa\nerehtyisin, ellei tuo ole yksi niitä veijareita! Jos teidän\njalosukuisuutenne suostuu ja lady Glenarvania ehkä huvittaa katsella\nmitä merkillisintä kalastusta, niin saamme pian nähdä, mikä se on.\n\n-- Mitä te siihen sanotte, MacNabbs? lordi Glenarvan lausui majurille;\n-- yrittäisimmekö?\n\n-- Miksei, jos teitä huvittaa, majuri vastasi tyynesti.\n\n-- Muuten, John Mangles jatkoi, -- näitä kauheita petoja ei saa kyllin\npaljon hävitetyksi. Käyttäkäämme tilaisuutta hyväksemme, teidän\njalosukuisuutenne, se olisi samalla jännittävä näytelmä ja hyvä työ.\n\n-- Tehkää niin, John, lordi Glenarvan sanoi.\n\nSitten hän lähetti sanan lady Helenalle, joka saapui peräkannelle\ntosiaankin sangen halukkaana katselemaan tätä jännittävää kalastusta.\n\nMeri oli suurenmoisen kaunis; sen pinnalla saattoi helposti seurata\nhämmästyttävän joustavana sukeltelevan ja heittelehtivän hain nopeita\nliikkeitä. John Mangles antoi määräyksiään. Matruusit heittivät aluksen\noikeanpuolisen laidan varppeiden yli lujan köyden, jonka päässä oli\npyörykoukku, johon syötiksi oli pantu valtava silavankimpale. Vaikka\nhai vielä oli viidenkymmenen metrin päässä, se vainusi ahneena tarjotun\ntäyn. Se lähestyi nopeasti huvipurtta. Sen kärjestä harmaat, juuresta\nmustat evät löivät laineita ankarasti, samalla kun sen pyrstö piti sitä\ntarkoin suorassa suunnassa. Sen lähetessä näkyivät suuret, ulkonevat,\nhimoa kiiluvat silmät ja sen kääntyessä välähti ammottavassa kidassa\nnelinkertainen rivi hampaita. Sen pää oli suuri ja muistutti varren\npäässä olevaa kaksipuolista vasaraa. John Mangles ei ollut erehtynyt;\nse oli haisuvun ahnain kala, englantilaisten vasarahai, provencelaisten\njuutalaiskala.\n\n_Duncanin_ matkustajat ja laivamiehet tarkkailivat jännittyneinä hain\nliikkeitä. Pian kala oli koukun ulottuvilla; se kääntyi selälleen\nvoidakseen paremmin hotkaista sen, ja valtava kimpale katosi sen\navaraan kitaan. Samalla se itse kahlehti itsensä voimakkaasti\nnytkäisemällä köyttä, ja matruusit alkoivat hilata sitä ylös isonraa'an\npäähän sovitetun taljan avulla. Hai teki ankaraa vastarintaa\ntuntiessaan itseään kiskottavan pois luontaisesta elinpiiristään. Mutta\nsen voima taltutettiin. Juoksusolmulla varustettu köysi saatiin\nsolutetuksi pyrstön ympärille tekemään sen liikkeet tehottomiksi.\nMuutamaa hetkeä myöhemmin se oli nostettu laitavarppeiden yli ja\nvedetty laivan kannelle. Muuan matruuseista lähestyi sitä varovasti ja\nkatkaisi voimakkaalla kirveeniskulla pedon pelottavan pyrstön.\n\nPyynti oli päättynyt; pedon puolelta ei ollut enää mitään pelättävää;\nmerimiesten kostonhalu oli tyydytetty, mutta ei heidän uteliaisuutensa.\nYleisenä merimiestapana onkin aina huolellisesti tutkia hain\nvatsalaukku. Matruusit tuntevat kalan valikoimattoman ahnauden ja\nodottavat yllätystä, eivätkä siinä aina petykään.\n\nLady Glenarvan ei halunnut katsella tätä tympäisevää tarkastelua ja\npalasi peräsalonkiin. Hai huohotti vielä; se oli lähes neljä metriä\npitkä ja painoi yli kolmesataa kiloa. Tällainen koko ei tosin ole\ntavaton; mutta vaikka vasarahai ei kuulukaan lajin jättiläisiin, se on\nkuitenkin pelätyimpiä.\n\nValtavan kalan vatsa avattiin kirveeniskuilla, suuria siekailematta.\nKoukku oli tunkeutunut aina vatsaan saakka, joka oli aivan tyhjä; eläin\noli ilmeisesti paastonnut pitkän aikaa, ja pettyneet merimiehet\nrupesivat jo heittämään sen raatoa mereen, kun kapteenin huomiota\nkiinnitti muuan suurehko esine sisälmysten sopukassa.\n\n-- Kas, mikä tuo on? hän huudahti.\n\n-- Sekö? yksi matruuseista vastasi. -- Se on kivenlohkare, jonka peto\non nielaissut painolastikseen.\n\n-- Hei, toinen jatkoi, -- sehän on kanuunankuula, jonka se veitikka on\nsaanut vatsaansa, mutta ei ole vielä ehtinyt sulattaa.\n\n-- Olkaa vaiti, huomautti Tom Austin, laivan ensimmäinen perämies, --\nettekö näe, että tämä ahmatti on ollut paatunut juoppo, joka ei ole\njuonut ainoastaan viiniä, vaan -- ettei pisaraakaan menisi hukkaan --\nvielä pullonkin?\n\n-- Mitä! lordi Glenarvan huudahti, -- onko hain vatsassa pullo?\n\n-- On kuin onkin, ensimmäinen perämies vastasi. -- Mutta sen kyllä\nnäkee, ettei se tule suoraan viinikellarista.\n\n-- No niin, Tom, lordi Edward lausui, -- ottakaa se esiin varovasti;\nmerestä löydetyt pullot sisältävät usein tärkeitä papereita.\n\n-- Niinkö arvelette? majuri MacNabbs sanoi.\n\n-- Arvelen ainakin, että niin voi olla.\n\n-- Niin, en minä vastaan väitä, majuri vastasi, -- ja ehkäpä tuossakin\non joku salaisuus.\n\n-- Sen saamme pian tietää, Glenarvan sanoi. -- No, Tom?\n\n-- Tässä se on, vastasi ensimmäinen perämies näyttäen muodotonta\nesinettä, jonka hän juuri oli saanut vaivoin vedetyksi esiin hain\nvatsasta.\n\n-- Hyvä, Glenarvan sanoi, -- peskää se ensin ja tuokaa sitten\nperäsalonkiin.\n\nTom teki työtä käskettyä, ja näin omituisissa oloissa löydetty pullo\nasetettiin peräsalongin pöydälle, jonka ympärille istuutuivat lordi\nGlenarvan, majuri MacNabbs, kapteeni John Mangles ja lady Helena, sillä\nnainen on, sanotaan, aina hiukan utelias.\n\nMerellä voi kaikki tuntua erikoisen merkittävältä. Syntyi hetken\nhiljaisuus. Jokainen tutki katseellaan tätä merestä saatua särkyvää\nesinettä. Piilikö siinä todellisen onnettomuuden salaisuus vaiko joku\ntyhjänpäiväinen, jonkun joutilaan purjehtijan aaltojen armoille\nheittämä sana?\n\nOli miten oli, asiasta oli saatava selko, ja Glenarvan ryhtyi enempää\nodottamatta tutkimaan pulloa; hän noudatti siinä muuten kaikkea\nasianmukaista varovaisuutta, ikään kuin olisi ollut vakavan tapauksen\nyksityiskohtia tutkimassa oleva rikoskomisario; ja siinä Glenarvan teki\noikein, sillä näennäisesti mitättöminkin merkki voi usein paljastaa\ntärkeitä seikkoja.\n\nEnnen pullon avaamista tarkastettiin sen ulkokuori. Sillä oli\npitkänsuippeneva kaula, jonka vankassa päässä vielä oli ruosteen syömä\nrautalangan pätkä; suurta painetta kestävä paksuseinäisyys osoitti\nilmeisesti champagnelaista alkuperää. Näillä pulloilla lyövät Ain ja\nÉpernayn viinitarhurit poikki aisanpaksuisia kalikoita, pullon saamatta\nvähäisintäkään säröä. Tämä oli siis särkymättä saattanut kestää\npitkänkin vaelluksen vaiheet.\n\n-- Se on Cliquot-pullo,[1] majuri sanoi yksikantaan.\n\nJa kun hänen täytyi siinä asiassa olla asiantuntija, myönnettiin hänen\ntoteamisensa oikeaksi.\n\n-- Rakas majuri, huomautti kuitenkin lady Helena, -- vähät kai on\nväliä, mikä pullo se on, ellemme tiedä, mistä se tulee.\n\n-- Me saamme sen tietää, Helena-kulta, lordi Edward sanoi, -- ja jo nyt\nvoi vakuuttaa, että se tulee kaukaa. Katsokaa sitä peittävää\nkivettynyttä ainesta, jonka merivesi on ikään kuin muuttanut malmiksi!\nTämä pullo oli uiskennellut jo kauan valtameressä ennen solahtamistaan\nhain vatsaan.\n\n-- Minun täytyy olla samaa mieltä, majuri lausui; -- tämä pullo, jota\nsen kivikuori on suojellut, on tosiaan voinut tehdä hyvin pitkän\nmatkan.\n\n-- Mutta mistä se tulee? lady Glenarvan kysyi.\n\n-- Odota, rakas Helena, odota; pullojen suhteen täytyy olla\nmalttavainen. Erehtyisin suuresti, ellei se anna vastausta kaikkiin\nkysymyksiimme.\n\nJa näin sanoen alkoi Glenarvan raaputtaa pullon suuta peittävää kovaa\nkerrostumaa; pian tulikin korkki näkyviin, mutta pahoin meriveden\ntärvelemänä.\n\n-- Ikävä seikka, Glenarvan sanoi, -- sillä jos siellä on joku paperi,\nse on varmaan pahoin pilalla.\n\n-- Se on mahdollista, majuri myönsi.\n\n-- Minä lisäisin, Glenarvan jatkoi, -- että tämän huonosti suljetun\npullon olisi piankin täytynyt upota, ja on onni, että tuo hai sen\nnielaisi tuodakseen sen meille_ Duncanin _kannelle.\n\n-- Epäilemättä, John Mangles vastasi, -- ja kuitenkin olisi\nollut parempi löytää se suoraan merestä, määrätyltä pituus- ja\nleveysasteelta. Silloin voisi, tuulia ja merivirtoja tutkimalla, laskea\nsen kulkeman tien; mutta kun sen tuojana on hai, joka kulkee vasten\ntuulta ja virtaa, ei enää tiedä perusteita päätelmille.\n\n-- Saammehan nähdä, Glenarvan lausui.\n\nSamassa hän poisti korkin mitä huolellisimmin, ja hyttiin levisi\nvoimakas, suolainen tuoksu.\n\n-- No? lady Helena kysyi malttamattomana kuten naiset ainakin.\n\n-- On kuin onkin! Glenarvan sanoi. -- Minä en erehtynyt. Täällä on\npapereita!\n\n-- Viestejä! Viestejä! lady Helena huudahti.\n\n-- Ne näyttävät vain kosteuden kuluttamilta, Glenarvan vastasi, -- ja\nniitä on mahdoton vetää ulos, sillä ne ovat tarttuneet kiinni pullon\nlaitoihin.\n\n-- Lyödään pullo rikki, MacNabbs sanoi.\n\n-- Minä säilyttäisin sen mieluummin ehjänä, Glenarvan huomautti.\n\n-- Niin minäkin, majuri yhtyi.\n\n-- Epäilemättä, lady Helena sanoi, -- mutta sisällys on arvokkaampi\nkuin kuori, ja jälkimmäinen täytyy uhrata edellisen vuoksi.\n\n-- Ehkä teidän jalosukuisuutenne rikkoo vain kaulan, John Mangles\nesitti. -- Silloin saamme paperin ulos sitä vahingoittamatta.\n\n-- Tehdään niin, tehdään niin, rakas Edward! lady Glenarvan huudahti.\n\nOli vaikea menetellä toisin, ja niinpä lordi Glenarvan päätti särkeä\nkallisarvoisen pullon kaulan. Täytyi käyttää vasaraa, sillä lasin\nkivettymäkerros oli tehnyt sen kovaksi kuin graniitti. Pian se hajosi\nsiruina pöydälle, ja pullossa nähtiin useita toisiinsa takertuneita\npaperipaloja. Glenarvan otti ne varovasti ulos, erotti ne ja levitti\neteensä, lady Helenan, majurin ja kapteenin painautuessa hänen\nympärilleen.\n\n\n\n\nKOLME ASIAKIRJAA.\n\n\nNäissä meriveden puoleksi hävittämissä paperipalasissa saattoi huomata\nvain muutamia sanoja, melkein tyyten näkymättömiin kuluneiden rivien\nselittämättömiä jäännöksiä. Muutamia minuutteja lordi Glenarvan tutki\nniitä tarkkaavasti; hän käänteli niitä edestakaisin; asetti ne\npäivänvaloa vasten; tarkasteli meren säästämän kirjoituksen\npienimpiäkin viivoja; sitten hän katsahti ystäviinsä, jotka\ntarkkailivat häntä huolestunein katsein.\n\n-- Tässä on kolme eri asiakirjaa, hän sanoi, -- ja arvatenkin kolme\nsaman asiakirjan jäljennöstä käännettyinä kolmelle kielelle, englannin,\nranskan ja saksan. Eräät säilyneet sanat eivät jätä minulle siinä\nsuhteessa mitään sijaa epäilyille.\n\n-- Mutta muodostavatko nämä sanat mitään ajatusta? lady Glenarvan\nkysyi.\n\n-- Sitä on vaikea sanoa, rakas Helena; näihin papereihin piirretyt\nsanat ovat sangen epätäydellisiä.\n\n-- Ehkäpä ne täydentävät toisiansa? majuri arveli.\n\n-- Niin voi olla, John Mangles huomauta; -- on mahdotonta, että\nmerivesi olisi rikkonut rivit ihan samoilta kohdilta, ja yhdistelemällä\ntoisiinsa nämä lauseiden katkelmat me lopulta keksimme niistä\nymmärrettävän ajatuksen.\n\n-- Siihen juuri ryhdymmekin, lordi Glenarvan lausui, -- mutta\nmenetelkäämme järjestelmällisesti. Tässä on aluksi englantilainen\nasiakirja.\n\nSiinä paperissa oli seuraavat rivit ja sanat:\n\n            _62_               _Bri_        _gow_\n    _sink_                                  _stra_\n                   _aland_\n        _skipp_         _Gr_   _this monit of lond_\n    _and_                               _ssistance_\n    _lost_\n\n-- Se ei sano paljon, majuri sanoi pettyneen näköisenä.\n\n-- Selvästi se ainakin on englannin kieltä, kapteeni vastasi.\n\n-- Siitä ei ole epäilystä, lordi Glenarvan sanoi; -- sanat _sink,\naland, this, and, lost_ ovat säilyneet ehjinä; _skipp_ muodostaa\nilmeisesti sanan _skipper_, ja kysymys on eräästä herra Gr:sta,\nluultavastikin jonkun haaksirikkoutuneen laivan kapteenista.\n\n-- Lisätkäämme, John Mangles sanoi, -- sanat _monit_ ja _ssistance_,\njoiden ajatus on ilmeinen.\n\n[Sanat _sink, aland, this, and, lost_ merkitsevät _upota, maihin, tämä,\nja, hukassa_. _Skipper_ on Englannissa kauppalaivojen kapteenin\nnimityksenä. _Monition_ on _asiakirja eli kirjelmä_, ja _assistance_\nmerkitsee _apua_.]\n\n-- Mutta tuohan on jo jotakin, lady Helena huudahti.\n\n-- Onnettomuudeksi puuttuu meiltä kokonaisia rivejä, majuri huomautti.\n-- Mitenkä saamme selville uponneen laivan nimen ja haaksirikon paikan?\n\n-- Kyllä saamme, lordi Edward sanoi.\n\n-- Epäilemättä, vastasi majuri, joka oli ehdottomasti samaa mieltä kuin\nmuutkin, -- mutta millä tavalla?\n\n-- Täydentämällä yhtä asiakirjaa toisella.\n\n-- Yrittäkäämme siis! lady Helena huudahti.\n\nToinen paperipala oli vioittuneempi kuin ensimmäinen ja sisälsi vain\nyksinäisiä sanoja, jotka sijaitsivat näin:\n\n    _7 Juni_                   _Glas_\n\n                       _zwei_           _atrosen_\n                             _graus_\n                             _bringt ihnen_\n\n-- Tämä on kirjoitettu saksaksi, John Mangles sanoi vilkaistuaan\npaperiin.\n\n-- Osaatteko sitä kieltä, John? lordi Glenarvan kysyi.\n\n-- Osaan, teidän jalosukuisuutenne.\n\n-- Niinpä sanokaa meille, mitä nämä muutamat sanat merkitsevät.\n\nKapteeni tarkasti asiakirjaa huolellisesti ja lausui:\n\n-- Ensinnäkin on tässä tapahtuman aikamäärä; _7 Juni_ merkitsee _7.\nkesäkuuta_ ja liittämällä tämän englantilaisen asiakirjan numeroihin\n62, on meillä aikamäärä täydellisenä: _7. kesäkuuta 1862_.\n\n-- Erinomaista! lady Helena huudahti. -- Jatkakaa, John!\n\n-- Samalla rivillä, nuori kapteeni jatkoi, -- näen sanan _Glas_, josta\nyhdistettynä ensimmäisen asiakirjan tavuun _gow_ tulee _Glasgow_. On\nnähtävästikin kysymys jostakin Glasgowin satamasta kotoisin olevasta\nlaivasta.\n\n-- Minä olen samaa mieltä, majuri sanoi.\n\n-- Tästä asiakirjasta puuttuu toinen rivi kokonaan, John Mangles\njatkoi. -- Mutta kolmannella on kaksi tärkeää sanaa: _zwei -- kaksi_ --\nja _atrosen_ eli paremmin _matrosen_, kuten _matruusi-sana_\nkirjoitetaan saksan kielellä.\n\n-- Olisiko siis kysymys, lady Helena sanoi, -- kapteenista ja kahdesta\nmatruusista?\n\n-- Luultavasti, lordi Glenarvan vastasi.\n\n-- Minä tunnustan, teidän jalosukuisuutenne, jatkoi sitten taas\nkapteeni, -- että seuraava sana, _graus_, saattaa minut pulaan. En\ntiedä, kuinka sen kääntäisin. Ehkäpä kolmas asiakirja tekee sen\nymmärrettäväksi. Kaksi viimeistä sanaa taas on helppo selittää. _Bringt\nihnen_ merkitsee _tuokaa heille_, ja jos liittää ne englantilaiseen\nsanaan, joka niin kuin nämäkin on kuudennella rivillä, eli sanaan_\nassistance_, niin syntyy selvästi lause: _tuokaa heille apua_.\n\n-- Niin, tuokaa heille apua! Glenarvan lausui, -- mutta missä ne\nonnettomat ovat? Tähän saakka meillä ei ole ainoatakaan vihjettä\npaikasta; tapahtumapaikka on täysin tuntematon.\n\n-- Toivokaamme, että ranskalainen asiakirja on selvempi, lady Helena\nsanoi.\n\n-- Katsokaamme ranskalaista asiakirjaa, Glenarvan vastasi, -- ja kun\nkaikki osaamme sitä kieltä, on työmme helpompaa.\n\nKolmas asiakirja oli seuraavannäköinen:\n\n       _trois_      _ats_       _tannia_\n                   _gonie_                     _austral_\n                                            _abor_\n    _contin_         _pr_               _cruel indi_\n             _jete_                            _ongit_\n    _et 37° 11'_              _lat_\n\n-- Siinä on numeroita, lady Helena huudahti. -- Katsokaa, herrat,\nkatsokaa!\n\n-- Edetkäämme järjestyksessä, lordi Glenarvan sanoi, -- ja alkakaamme\nalusta. Sallikaa minun korjata entiselleen, yksitellen, nämä hajanaiset\nja vaillinaiset sanat. Näen ensinnäkin ensimmäisistä kirjaimista, että\non kysymys fregatista (_troismâts_), jonka nimi on englantilaisen ja\nranskalaisen asiakirjan avulla säilynyt täydellisenä: _Britannia_.\nKahdesta seuraavasta sanasta, _gonie_ ja _austral_, on vain\njälkimmäisellä merkitys, jonka kaikki ymmärrätte: _eteläinen_.\n\n-- Se on tärkeä seikka, John Mangles huomautti. -- Haaksirikko on\ntapahtunut eteläisellä pallonpuoliskolla.\n\n-- Se on laajanpuoleinen käsite, majuri sanoi.\n\n-- Minä jatkan, Glenarvan lausui. -- Ah! sana _abor_, alku verbistä\n_aborder_, päästä maihin. Nuo onnettomat ovat päässeet maihin jossakin.\nMutta missä? _Contin!_ Onko se siis _continent_, manner? _Cruel_...!\n\n-- _Cruel!_ John Mangles huudahti, -- siinähän on selitys saksalaiseen\nsanaan _graus ... grausam ... cruel_, julma!\n\n-- Jatkakaamme, jatkakaamme! sanoi Glenarvan, jonka into yltyi sitä\nmukaa kuin sananjäännösten ajatus valkeni heille. -- _Indi_ ... olisiko\nsiis kysymys _Intiasta_, jonne nämä merimiehet olisivat joutuneet? Mitä\nmerkitsee sana _ongit_? Ah, _longitude_, pituusaste! Ja tässä\n_latitude_, leveysaste: _kolmekymmentäseitsemän astetta yksitoista\nminuuttia_. Vihdoinkin! Meillä on siis yksi täsmällinen ohje.\n\n-- Mutta pituusaste puuttuu, MacNabbs sanoi.\n\n-- Ei kaikkea voi saada, rakas majuri, Glenarvan vastasi; -- ja\nleveysasteen tarkka tieto on jo jotakin. Tämä ranskalainen asiakirja on\nkieltämättä täydellisin kaikista kolmesta. Ilmeisesti kukin niistä on\nsananmukainen käännös toisestaan, sillä jokaisessa on yhtä monta riviä.\nTäytyy siis nyt yhdistää ne, kääntää ne yhdelle ainoalle kielelle ja\netsiä niiden todennäköisintä, johdonmukaisinta ja selvintä ajatusta.\n\n-- Ranskaksi, englanniksi vaiko saksaksi aiotte tämän käännöksen tehdä?\nmajuri kysyi.\n\n-- Ranskaksi, Glenarvan vastasi, -- koska useimmat tärkeistä sanoista\novat sillä kielellä meille säilyneet.\n\n-- Teidän jalosukuisuutenne on oikeassa, John Mangles sanoi, -- ja\nsiksi toiseksi mehän osaamme sitä kaikki.\n\n-- Se on siis sovittu. Minä kirjoitan tämän asiakirjan yhdistämällä\nsanojen ja lauseiden katkelmat, jättämällä erottavat aukot väliin ja\ntäydentämällä vain ne, joiden merkitys ei voi olla epäselvä; sitten\nvertaamme ja päättelemme.\n\nGlenarvan tarttui heti kynään ja hetken kuluttua hän esitti ystävilleen\npaperin, johon oli kirjoitettu seuraavat rivit:\n\n    _7 juin 1862_   _trois-mâts_   _Britannia_     _Glasgow_\n      _sombre_            _gonie_                  _austral_\n            _à terre_                         _deux matelots_\n\n    _capitaine Gr_                            _abor_\n    _contin_       _pr_             _cruel_      _indi_\n            _jete ce document_                  _de longitude_\n    _et 37° 11' de latitude_              _Portez-leur secours_\n               _perdus_\n\nTällä hetkellä tuli eräs matruusi ilmoittamaan kapteenille, että\n_Duncan_ oli saapumassa Clyden lahteen, ja kysymään hänen käskyjään.\n\n-- Mitä teidän jalosukuisuutenne aikoo? John Mangles kysyi kääntyen\nlordi Glenarvanin puoleen.\n\n-- Pyrkiä Dumbartoniin niin pian kuin mahdollista, John; sitten, sillä\nvälin kun lady Helena palaa Malcolmin linnaan, matkustan aina\nLontooseen saakka esittämään tämän asiakirjan meriministeriöön.\n\nJohn Mangles antoi senmukaiset määräykset ja matruusi meni ilmoittamaan\nensimmäiselle perämiehelle.\n\n-- Nyt, ystäväni, Glenarvan sanoi, -- jatkakaamme tutkimuksiamme. Me\nolemme suuren onnettomuuden jäljillä. Eräiden ihmisten henki riippuu\nmeidän terävyydestämme. Käyttäkäämme siis kaikki älymme saadaksemme\ntämän arvoituksen selville.\n\n-- Me olemme valmiit, rakas Edward, lady Helena vastasi.\n\n-- Ensinnäkin, Glenarvan jatkoi, -- tässä asiakirjassa on tarkoin\nerotettava kolme seikkaa: 1. se, mikä tiedetään; 2. se, mitä voidaan\nolettaa; 3. se, mitä ei tiedetä. Mitä siis tiedämme? Me tiedämme, että\n7. kesäkuuta 1862 eräs fregatti, _Britannia_ Glasgowista, on uponnut;\nettä kaksi matruusia ja kapteeni ovat heittäneet tämän asiakirjan\nmereen 37° 11' leveysasteella ja pyytävät apua.\n\n-- Aivan niin, majuri vahvisti.\n\n-- Mitä voimme olettaa? Glenarvan jatkoi. -- Ensinnäkin, että\nhaaksirikko on tapahtunut eteläisillä merillä, ja silloin kiinnitän\nheti teidän huomiotanne sanaan _gonie_. Eikö se itsestään viittaa maan\nnimeen, johon se kuuluu?\n\n-- Patagonia! lady Helena huudahti.\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Mutta kulkeeko 37. leveysaste Patagonian kautta? majuri kysyi.\n\n-- Se on helppo todeta, John Mangles vastasi käärien auki\nEtelä-Amerikan kartan. -- Niin on asia. 37. leveysaste koskettaa\nPatagoniaa. Se leikkaa Araucaniaa, kulkee ruohoaavikoiden poikki\nPatagonian alueen pohjoisosassa ja häipyy sitten Atlantin valtamereen.\n\n-- Hyvä. Jatkakaamme olettamuksiamme. Molemmat matruusit ja kapteeni\n_abor_ ... abordent, pääsevät maihin, eikö niin? _contin_ ...\ncontinent, manner; te ymmärrätte: mannermaalle eikä saarelle. Miten\nheidän käy? Tässä on kaksi kohtalokasta kirjainta _pr_ ... jotka\nilmaisevat heidän kohtalonsa. Ne onnettomat ovat _pris_ tai\n_prisonniers_, vankeina.\n\nKenen? _Cruels indiens_, julmien intiaanien. Tuntuuko se teistä\nvakuuttavalta? Eivätkö nämä sanat kuin itsestään hypähdä\naukkopaikkoihin? Eikö asiakirja selkene teidän silmissänne? Eikö ole\nkuin valo välähtäisi mielessänne?\n\nGlenarvan puhui vakuuttavasti. Hänen silmistään loisti ehdotonta\nluottamusta. Koko hänen hehkunsa tarttui hänen kuulijoihinsa. Hänen\nlaillaan hekin huudahtivat:\n\n-- Se on selvää, se on ilmeistä!\n\nHetken kuluttua lausui lordi Edward jälleen:\n\n-- Kaikki nämä olettamukset, ystäväni, tuntuvat minusta erittäin\npäteviltä; minä katson onnettomuuden tapahtuneen Patagonian rannikolla.\nMuuten, minä annan tiedustaa Glasgowista, mikä _Britannian_\nmääräpaikkana oli, ja me saamme tietää, onko se voinut joutua näille\nseuduille.\n\n-- No, meidän ei tarvitse mennä niin kauas, John Mangles huomautti. --\nMinulla on täällä kokoelma _Mercantile and Shipping Gazettea_, josta\nsaamme tarkat tiedot.\n\n-- Katsotaan, katsotaan! lady Glenarvan sanoi.\n\nJohn Mangles otti pinkan kauppa- ja merenkulkulehteä vuodelta 1862 ja\nalkoi selailla nopeasti. Kauan ei hänen tarvinnutkaan hakea, ja pian\nhän sanoi tyytyväisellä äänellä:\n\n-- 30. toukokuuta 1862. Peru! Callao! Lastissa Glasgowiin. _Britannia_,\nkapteeni Grant.\n\n-- Grant! lordi Glenarvan huudahti, -- tuo uskalias skotlantilainen,\njoka aikoi perustaa Uuden-Skotlannin jonnekin Tyynen Valtameren\nsaarille!\n\n-- Niin, John Mangles vastasi, -- sama mies, joka vuonna 1861 lähti\nGlasgowista _Britannialla_, ja josta sitten ei ole milloinkaan saatu\nmitään tietoja!\n\n-- Ei epäilystäkään! Glenarvan sanoi. -- Se on hän. _Britannia_ lähti\nCallaosta 30. toukokuuta, ja 7. kesäkuuta, kahdeksan päivää lähtönsä\njälkeen, se on joutunut haaksirikkoon Patagonian rannikolla. Siinä\nkapteeni Grantin tarina täydellisenä näissä selittämättömiltä\nnäyttäneissä sanojen jäännöksissä. Te näette, ystäväni, että se osa,\nminkä me kykenimme olettamaan, on aika runsas. Mitä taas siihen tulee,\nmitä emme tiedä, se supistuu vain yhteen ainoaan seikkaan:\npituusasteeseen, joka meiltä puuttuu.\n\n-- Se on meille tarpeeton, John Mangles huomautti, -- kun kerran\ntiedämme maan, ja leveysasteen nojalla yksin minä ottaisin mennäkseni\nsuoraan haaksirikkopaikalle.\n\n-- Tiedämmekö me nyt siis kaikki? lady Glenarvan kysyi.\n\n-- Kaikki, rakas Helena, ja ne aukot, jotka meri on syövyttänyt\nasiakirjojen sanoihin, minä täytän vaivattomasti, ikään kuin\nkirjoittaisin kapteeni Grantin sanelun mukaan.\n\nSamalla lordi Glenarvan tarttui kynään ja kirjoitti epäröimättä\nseuraavan selonteon:\n\n    \"7. kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi\n    Patagonian rannikolla eteläisellä pallonpuoliskolla. Maihin\n    pyrkien kaksi matruusia ja kapteeni Grant yrittivät nousta\n    mantereelle, missä he joutuvat julmien intiaanien vangiksi.\n    He ovat heittäneet tämän asiakirjan -- pituus- ja 37° 11'\n    leveysasteelle. Tuokaa heille apua tai he ovat hukassa.\"\n\n-- Hyvä, hyvä, rakas Edward, lady Helena sanoi, -- ja jos nämä\nonnettomat vielä näkevät kotimaansa, niin heidän on siitä onnesta\nkiittäminen sinua.\n\n-- Ja he näkevät sen, Glenarvan vastasi. -- Tämä asiakirja on niin\npätevä, niin selvä, niin varma, että Englanti ei voi epäröidä\nlähettämästä apua noille kolmelle, autiomaahan joutuneelle lapselleen.\nMitä se on ennen tehnyt Franklinin ja niin monen muun vuoksi, sen on se\nnyt tekevä _Britannian_ haaksirikkoisten hyväksi.\n\n-- Mutta niillä onnettomilla, lady Helena huomautti, -- on\nvarmaankin perhe, joka suree heidän menettämistään. Kukaties kapteeni\nGrant-paralla on vaimo, lapsia...\n\n-- Rakas Helena, sinä olet oikeassa, ja minä toimitan heidän tietoonsa,\nettä kaikki toivo ei ole vielä mennyttä. Nyt, ystäväni, nouskaamme\nkannelle, sillä me lähestymme kai satamaa.\n\n_Duncan_ oli todellakin ruvennut kulkemaan höyryllä; se sivuutti tällä\nhetkellä Buten saaren rantaa, oikealla puolellaan Rothesay ja sen\nihana, vehmaassa laaksossa oleva pikku kaupunki; sitten se saapui\nlahden kapeihin salmiin, kulki Greenockin ohi ja ankkuroi kello kuuden\naikaan illalla Dumbartonin basalttikallion juurelle, jonka huipulla on\nskotlantilaisen sankarin Wallacen kuuluisa linna.\n\nSiellä odottivat valjastetut kyytivaunut lady Helenaa saattaakseen\nhänet ja majuri MacNabbsin Malcolmin linnaan. Sitten lordi Glenarvan\nsyleili nuorta vaimoaan ja riensi Glasgowin pikajunaan.\n\nMutta ennen lähtöään oli hän antanut eräälle pikalähetille tärkeän\ntiedon, ja muutamia minuutteja myöhemmin sähkölennätin välitti\n_Timesille_ ja _Morning-Chroniclelle_ seuraavan ilmoituksen:\n\n    \"Tietojen saamiseksi Glasgowista olevan fregatin, _Britannian_\n    ja kapteeni Grantin kohtalosta käännyttäköön lordi Glenarvanin\n    puoleen, Malcolmin linna, Luss, Dumbartonin kreivikunta,\n    Skotlanti.\"\n\n\n\n\nMALCOLMIN LINNA.\n\n\nMalcolmin linna, Ylämaiden runollisimpia, sijaitsee lähellä Lussin\nkylää, jonka kaunista laaksoa se hallitsee. Lomond-järven leppoisat\nlaineet huuhtovat sen muurien graniittia. Ylimuistoisesta ajasta se oli\nkuulunut Glenarvanin suvulle, joka Rob Royn ja Fergus MacGregorin\nmaassa piti yllä Walter Scottin muinaisten sankarien vieraanvaraisia\ntapoja. Skotlannissa tapahtuneen yhteiskunnallisen mullistuksen aikana\njoutui maantielle suuri joukko alustalaisia, jotka eivät voineet maksaa\ntilusten isännille raskaita veroja. Monet kuolivat nälkään; toiset\nrupesivat kalastajiksi; kolmannet muuttivat maasta. Se oli kauttaaltaan\ntoivotonta aikaa. Ainoastaan Glenarvanit uskoivat uskollisuuden voivan\nyhdistää ylhäisiä ja alhaisia ja pysyivät uskollisina alustalaisilleen.\nEi ainoankaan tarvinnut lähteä syntymämajastaan; ei kenenkään\njättää maata, jossa hänen esi-isänsä lepäsivät; kaikki jäivät\nentisten isäntiensä alueelle. Nytkin vielä, tänä vieraantumisen ja\nhajaantumisen aikana, oli Glenarvaneilla Malcolmin linnassa niin kuin\nDuncan-laivallakin ainoastaan skotlantilaisia; kaikki polveutuivat\nMacGregorien, MacFarlanien, MacNabbsien, MacNaughtonien alustalaisista,\n-- olivat Stirlingin ja Dumbartonin kreivikuntien lapsia: kunnon väkeä,\nhenkeen ja vereen uskollista isännälleen, vieläpä muutamat heistä\npuhuivatkin vanhan Kaledonian gaelilaismurretta.\n\nLordi Glenarvanilla oli suunnaton omaisuus; hän käytti sitä laajaan\navuliaisuuteen; hänen hyvyytensä oli vielä hänen anteliaisuuttaankin\nsuurempi, sillä se oli määrätön, kun taas avustuksilla täytyi\npakostakin olla jokin raja. Lussin herra, Malcolmin linnanisäntä,\nedusti kreivikuntaansa parlamentin ylähuoneessa. Mutta kun hänen\nmielipiteensä muka olivat jakobiinilaisia, -- kun hänellä ei ollut\nhalua mielistellä Hannoverin kuningashuonetta, -- eivät Englannin\nvaltiomiehet häntä kovinkaan suosineet, pääasiassa kuitenkin siitä\nsyystä, että hän piti kiinni esi-isiensä perimyksistä ja vastusti\ntarmokkaasti \"eteläisten\" poliittista sekaantumista Skotlannin\nasioihin.\n\nLordi Edward Glenarvan ei kuitenkaan ollut takapajulle jäänyt mies, ei\nahdasmielinen eikä älyltään heikko; mutta pitäessään kreivikuntansa\novia leveältä avoinna edistykselle hän pysyi skotlantilaisena\nmieleltään, ja Skotlannin kunnian puolesta hän meni nopeilla veneillään\nkamppailemaan Thamesin kuninkaallisen purjehduskerhon kilpailuissa.\n\nEdward Glenarvan oli kolmenkymmenenkahden ikäinen; hän oli\nkookasvartaloinen mies, kasvonpiirteiltään hiukan ankara, mutta\nhänen katseessaan oli rajatonta lempeyttä, ja hänen koko olemuksensa\noli ylämaalaisen runouden läpitunkema. Tiedettiin, että hän oli\nurhea hurjuuteen saakka, yritteliäs, ritarillinen, kuin konsaan\n19. vuosisadan Fergus. Hän oli ollut naimisissa vasta kolmisen\nkuukautta; hänen puolisonsa oli miss Helena Tuffnel, suuren\ntutkimusretkeilijän William Tuffnelin tytär, miehen, joka oli\nmaantieteen ja löytöretki-innostuksen monia uhreja.\n\nMiss Helena ei ollut ylhäistä sukua, mutta hän oli skotlantilainen, ja\nse vastasi lordi Glenarvanin mielestä mitä aateluutta tahansa; tästä\nnuoresta, viehättävästä, rohkeasta, uskollisesta neidosta oli Lussin\nherra tehnyt elämänsä kumppanin. Lordi tapasi hänet ensimmäisen kerran\nyksinäisenä, orpona, melkein varattomana hänen isänsä talossa\nKilpatrickissa, ja oivalsi, että tuosta tytöstä tulisi erinomainen\nvaimo. Miss Helena oli kaksikymmentäkaksi täyttänyt, valkoverinen,\nsilmät siniset niin kuin Skotlannin järvet keväisenä aamuna. Hänen\nrakkautensa oli hänen suurta kiitollisuuttaankin suurempi. Neito\nrakasti häntä aivan kuin olisi hän itse ollut rikas perijätär ja lordi\nköyhäksi jäänyt orpo. Ja alustalaiset ja palvelijat olisivat antaneet\nhenkensä rouvan puolesta, josta puhuessaan he käyttivät nimitystä:\nLussin hyvä valtiatar.\n\nLordi Glenarvan ja lady Helena elivät onnellisina Malcolmin linnassa,\nkeskellä Ylämaiden uhkeata ja villiä luontoa, kävelivät kastanja- ja\nsykomoripuiden reunustamia varjoisia kujia järven rannalla, missä\nentisajan sotalaulut vielä kaikuivat raivaamattomien rotkojen pohjilta,\n-- missä Skotlannin historia on ikivanhoihin raunioihin uurrettuna.\nMilloin eksyivät he koivu- tai lehtikuusimetsiin, kellastuneen\nkanervikon aavan aukion keskelle; milloin taas kiipesivät Ben Lomondin\näkkijyrkille kukkuloille, tai ratsastivat halki autioiden rotkojen,\ntutkien, ymmärtäen, ihmetellen tätä runollista seutua, jota vieläkin\nsanotaan \"Rob Royn maaksi\", ja niitä mainioita maisemia, joita Walter\nScott on niin ihanasti ylistänyt. Illalla, yön yllättäessä, kun\n\"MacFarlanen lyhty\" syttyi taivaalla, he lähtivät harhailemaan pitkin\nMalcolmin linnan ympäri kiertävää vanhaa puolustusmuuria, jossa vielä\nnäkyi ampuma-aukkoja, ja siellä, ajatuksiinsa unohtuneina ja kuin yksin\nmaailmassa, jollakin kivellä, luonnon hiljaisuuden keskellä, kalvaan\nkuun katseen alla istuen, yön alkaessa asettua vähitellen hämärtyvien\nvuorten kukkuloille, he viipyivät antautuneina siihen kirkkaaseen\nhurmioon ja sisäiseen ihastukseen, jonka salaisuuden tuntevat maan\npäällä vain rakastavaiset sydämet.\n\nNäin kuluivat heidän avioliittonsa ensimmäiset kuukaudet. Mutta\nlordi Glenarvan ei unohtanut, että hänen vaimonsa oli suuren\nlöytöretkeilijän tytär. Hän ajatteli, että lady Helenalla varmaankin\noli sama kaipuu kuin hänen isänsä sydämessä, eikä hän siinä\nerehtynytkään. Rakennettiin _Duncan_; sen oli määrä kuljettaa lordi ja\nlady Glenarvan maailman kauneimpiin maihin, Välimeren aalloille, aina\nAigeian meren saarille saakka. Ajateltakoon lady Helenan iloa, kun\nhänen puolisonsa määräsi _Duncanin_ hänen käytettäväkseen! Tuskin\nonkaan suurempaa onnea kuin se, että saa viedä rakastettunsa näille\nviehättäville Kreikan vesille ja viettää kuherruskuukautensa itämaiden\nihastuttavilla rannoilla?\n\nTällä erää oli lordi Glenarvan lähtenyt Lontooseen. Koskihan asia\nonnettomien haaksirikkoisten pelastamista ja siksi lady Helena olikin\ntämän ohimenevän eron aikana oikeastaan vain maltiton eikä suruissaan;\nseuraavana päivänä hänen puolisonsa sähkösanoma antoi toiveita\npikaisesta paluusta; illalla saapunut kirje pyysi pidennystä; siitä\nkävi ilmi, että lordi Glenarvan oli kohdannut jonkun verran vaikeuksia;\nsitä seuraavana päivänä saapui uusi kirje, jossa lordi ei enää salannut\ntyytymättömyyttään meriministeriöön.\n\nSilloin lady Helena alkoi käydä levottomaksi. Kun hän illalla oli yksin\nhuoneessaan, linnan hovimestari, herra Halbert, saapui kysymään\nsuostuisiko hän ottamaan vastaan nuoren tytön ja nuoren pojan, jotka\npyysivät päästä lordi Glenarvanin puheille.\n\n-- Ovatko ne paikkakunnan lapsia? lady Helena kysyi.\n\n-- Eivät, rouva, hovimestari vastasi, -- sillä minä en tunne heitä. He\novat tulleet rautatiellä Ballochiin ja Ballochista Lussiin jalkaisin.\n\n-- Pyytäkää heitä astumaan sisään, Halbert, lady Glenarvan sanoi.\n\nHovimestari poistui. Hetken kuluttua olivat nuori tyttö ja poika lady\nHelenan huoneessa. He olivat sisar ja veli. Heidän yhdennäköisyytensä\nvuoksi siitä ei voinut olla epäilystäkään. Sisar oli kuudentoista.\nHänen sirot, hiukan rasittuneet kasvonsa, hänen silmänsä, jotka varmaan\nolivat usein itkeneet, hänen alistunut, mutta samalla rohkea ilmeensä,\nhänen köyhä, mutta siisti pukunsa puhuivat hänen puolestaan. Hän piti\nkädestä kaksitoistavuotiasta päättävän näköistä poikaa, joka näytti\nottavan sisarensa suojeltavakseen. Tosiaan, olisi kuka tahansa\nloukannut nuorta tyttöä, hän olisi joutunut tekemisiin tämän\npikkumiehen kanssa! Sisar oli hiukan ujo jouduttuaan lady Helenan\neteen. Tämä ehätti panemaan puheen alkuun.\n\n-- Te haluatte puhutella minua? hän lausui rohkaisten nuorta tyttöä\nkatseellaan.\n\n-- Emme teitä, nuori poika vastasi päättävällä äänellä, -- vaan lordi\nGlenarvania itseään.\n\n-- Antakaa hänelle anteeksi, rouva, sanoi sisko silloin veljeensä\nkatsahtaen.\n\n-- Lordi Glenarvan ei ole linnassa, lady Helena vastasi; -- mutta minä\nolen hänen vaimonsa, ja jos voin edustaa häntä teidän asiassanne...\n\n-- Oletteko te lady Glenarvan? nuori tyttö sanoi.\n\n-- Olen, neiti.\n\n-- Senkö Malcolmin linnan lordi Glenarvanin puoliso, joka on julkaissut\nlehdessä _Britannian_ haaksirikkoa koskevan ilmoituksen?\n\n-- Niin, niin, lady Helena vakuutti innokkaasti. -- Entä te...?\n\n-- Minä olen neiti Grant, rouva, ja tämä on minun veljeni.\n\n-- Neiti Grant! Neiti Grant! lady Helena huudahti, veti nuoren tytön\nluokseen, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli pikku poikaa poskille.\n\n-- Rouva, nuori tyttö kysyi, -- mitä te tiedätte isäni haaksirikosta?\nOnko hän elossa? Saammeko enää milloinkaan nähdä häntä? Sanokaa,\nrukoilen sitä teiltä!\n\n-- Rakas lapsi, lady Helena lausui. -- Jumala varjelkoon minua\nvastaamasta teille kevytmielisesti tällaisessa tapauksessa; minä en\ntahtoisi antaa teille toiveita, jotka ehkä tuottaisivat pettymystä...\n\n-- Puhukaa, rouva, puhukaa! Minä olen vahva, kestän tuskaa ja voin\nkuulla mitä tahansa.\n\n-- Rakas lapseni, lady Helena vastasi, -- toive on hyvin heikko; mutta\nkaikkivoivan Jumalan avulla on mahdollista, että te kerran saatte\njälleen nähdä isänne.\n\n-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! huudahti neiti Grant, joka ei voinut\npidättää kyyneleitään, kun taas Robert suuteli lady Glenarvanin käsiä.\n\nTämän haikean ilon ensi puuskan tyynnyttyä ryhtyi neiti Grant tekemään\nlukemattomia kysymyksiä; lady Helena kertoi hänelle pullossa olleiden\npaperilappujen löytymisestä, että _Britannia_ oli haaksirikkoutunut\nPatagonian rannikolla, että haaksirikon jälkeen kapteeni ja kaksi\nmatruusia, ainoat eloonjääneet, nähtävästi olivat päässeet\nmannermaalle, ja vihdoin, että he pyysivät ihmisiltä apua tässä\nkolmella kielellä kirjoitetussa ja meren aaltojen haltuun uskotussa\nkirjeessään.\n\nKertomuksen kuluessa ahmi Robert Grant silmillään lady Helenaa; hänen\nelämänsä riippui tämän selvityksestä; lapsen mielikuvitus loihti esiin\nkauheat tapahtumat, joiden uhrina hänen isänsä oli täytynyt olla; hän\nnäki isänsä _Britannian_ kannella, seurasi tätä aaltojen helmassa,\nkapusi tämän kanssa rannan kallioille ja ryömi huohottaen hiekalle pois\naaltojen ulottuvilta. Monta kertaa lady Helenan kertomuksen kestäessä\nhän mutisi jotakin.\n\n-- Oi, isä, isä-parka! hän huudahti painaen sydäntään.\n\nNeiti Grant taas kuunteli kädet ristissä eikä lausunut sanaakaan ennen\nkuin kertomuksen päätyttyä, jolloin hän sanoi: -- Oi, rouva, se kirje,\nse kirje!\n\n-- Minulla ei ole sitä enää, rakas lapseni, lady Helena vastasi.\n\n-- Eikö teillä ole sitä enää?\n\n-- Ei; juuri teidän isänne edun vuoksi on lordi Glenarvanin pitänyt\nviedä se Lontooseen; mutta minä olen kertonut teille kaikki, mitä se\nsisälsi, sanasta sanaan, ja kuinka meidän onnistui saada selville sen\npääsisältö, kun melkein tyyten hävinneiden sanankatkelmien joukossa\nmuutamia sanoja kuitenkin oli jäänyt ehjiksi; mutta onnettomuudeksi ei\nole pituusastetta...\n\n-- Sitä ei tarvitakaan! poikanen huudahti.\n\n-- Niin, Robert-herra, Helena vastasi hymyillen, nähdessään hänet niin\npäättäväisenä. -- Kuten näette, neiti Grant, te tunnette nyt kirjeen\npienimmätkin yksityiskohdat yhtä hyvin kuin minäkin.\n\n-- Niin kai, rouva, tyttö vastasi, -- mutta minä olisin tahtonut nähdä\nisäni käsialan.\n\n-- No niin, huomenna, kenties lordi Glenarvan palaa jo huomenna.\nMieheni tahtoi ottaa tämän eittämättömän asiakirjan mukaansa\nnäyttääkseen sitä meriministeriön viranomaisille ja saadakseen nämä\nheti lähettämään laivan etsimään kapteeni Grantia.\n\n-- Onko se mahdollista, rouva! nuori tyttö huudahti; -- oletteko\ntehneet senkin meidän hyväksemme?\n\n-- Olemme, rakas neiti, ja minä odotan lordi Glenarvania joka hetki.\n\n-- Rouva, tyttö sanoi, äänessään syvää kiitollisuutta ja hurskasta\nintoa, -- taivas siunatkoon lordi Glenarvania ja teitä!\n\n-- Rakas lapsi, lady Helena vastasi, -- me emme ansaitse mitään\nkiitosta; jokainen muu olisi meidän asemassamme menetellyt samalla\ntavalla. Kunpa vain ne toiveet, joita teissä olen herättänyt, voisivat\ntoteutua! Te jäätte nyt linnaan, kunnes lordi Glenarvan on palannut...\n\n-- Rouva, tyttö vastasi, -- minä en tahtoisi käyttää väärin\nmyötätuntoanne, jota osoitatte ventovieraille.\n\n-- Ventovierailleko, rakas lapsi? Ettehän te kumpikaan ole\ntuntemattomia tässä talossa, ja minä tahdon teidän saavuttuanne, että\nlordi Glenarvan ilmoittaa kapteeni Grantin lapsille, mitä aiotaan\nyrittää heidän isänsä pelastamiseksi.\n\nNäin sydämellisesti tehtyä tarjousta ei käynyt hylkääminen. Niinpä\nsovittiin, että neiti Grant ja hänen veljensä odottaisivat Malcolmin\nlinnassa lordi Glenarvanin paluuta.\n\n\n\n\nLADY GLENARVANIN EHDOTUS.\n\n\nTämän keskustelun aikana ei lady Helena ollut puhunut lordi Glenarvanin\nkirjeissä lausutusta pelosta, että meriministeriön viranomaiset\nvoisivat olla kylmäkiskoisia hänen pyyntöään kohtaan. Ei myöskään\nlausuttu sanaakaan siitä, että kapteeni Grant luultavasti oli\nEtelä-Amerikan intiaanien vankina. Miksi surettaa lapsiparkoja\nturhanpäiten ja heikentää heissä juuri herännyttä toivoa? Sehän ei\nvaikuttanut asiaan vähääkään. Lady Helena oli siis ollut vaiti tästä\nseikasta ja vastattuaan kaikkiin neiti Grantin kysymyksiin kyseli\nvuorostaan hänen elämästään ja asemastaan tässä maailmassa, jossa hän\nnäytti olevan veljensä ainoa huoltaja.\n\nSiitä tuli liikuttava, koruton kertomus, joka vielä lisäsi lady Helenan\nmyötätuntoa tyttöä kohtaan.\n\nMary ja Robert Grant olivat kapteenin ainoat lapset. Harry Grant oli\nmenettänyt vaimonsa Robertin syntyessä, ja pitkien matkojen ajaksi hän\njätti lapsensa erään hyvän, vanhan naisserkkunsa hoitoon. Kapteeni\nGrant oli karaistu merimies, ammattinsa hyvin tunteva, hyvä purjehtija\nja samalla hyvä kauppamies, joten hän oli kuin luotu juuri\nkauppalaivuriksi. Hän asui Skotlannissa Dundeen kaupungissa, Perthin\nkreivikunnassa, ja oli syntyperäinen skotlantilainen. Hänen isänsä,\nPyhän Katariinan kirkossa palveleva pappi, oli antanut hänelle erittäin\nhyvän kasvatuksen, ajatellen että se ei koskaan voi vahingoittaa\nketään, ei edes pitkämatkaista kapteenia.\n\nEnsimmäisillä merentakaisilla matkoilla, aluksi perämiehenä ja vihdoin\nlaivanomistajana, onnistuivat hänen asiansa hyvin, ja muutamia vuosia\nRobertin syntymän jälkeen Harry oli jo saanut kootuksi joltisenkin\nomaisuuden.\n\nSilloin tuli hänen mieleensä suuri aate, joka teki hänen nimensä\ntunnetuksi Skotlannissa. Kuten Glenarvanit ja muutamat Skotlannin\nalamaiden ylimyssuvut, oli hän sydämessään, vaikkei ulkonaisesti,\nirtautunut anastushaluisesta Englannista. Hänen maansa edut eivät hänen\nmielestään voineet olla samat kuin englantilaisten, ja voidakseen niitä\nomaperäisesti kehittää hän päätti perustaa laajan skotlantilaisen\nsiirtokunnan johonkin valtamerentakaisista maanosista. Unelmoiko hän\ntulevaisuudessa sellaista riippumattomuutta, josta Yhdysvallat ovat\nantaneet esimerkin, ja jollaista Intia ja Australia eivät voi olla\nkerran saavuttamatta? Kenties. Kenties hän oli myös antanut salaisten\ntoiveidensa kuultaa läpi. Niinpä on ymmärrettävää, että hallitus\nkieltäytyi avustamasta hänen siirtolasuunnitelmaansa, asettipa vielä\nkapteeni Grantin tielle vaikeuksia, jotka missä muussa maassa tahansa\nolisivat tehneet miehestä lopun. Mutta Harry ei antanut masentaa\nitseään; hän vetosi maanmiestensä isänmaallisuuteen, antoi omaisuutensa\nasiansa palvelukseen, rakensi laivan ja lähti valiomiehistön\nsaattamana, uskottuaan lapsensa vanhan naisserkkunsa huostaan,\ntutkimaan Tyynen valtameren suuria saaria. Tämä tapahtui vuonna 1861.\nVuoden ajan, aina toukokuuhun 1862, hänestä tuli tietoja; mutta hänen\nlähdettyään Callaosta, kesäkuussa, ei kukaan enää kuullut puhuttavan\n_Britanniasta_, ja _Shipping Gazette_ pysyi vaiti kapteenia kohtalosta.\n\nTähän aikaan kuoli Harry Grantin vanha naisserkku, ja molemmat lapset\njäivät yksin maailmaan.\n\nMary Grant oli silloin nelitoistavuotias; hänen uljas mielensä ei\nmasentunut tästäkään tilanteesta, ja hän omisti kaikki voimansa\nhuolenpitoon veljestään, joka vielä oli lapsi. Robertia piti kasvattaa,\nopettaa. Säästäväisyyden, käytännöllisyyden ja terävän älynsä avulla,\ntehden työtä yötä päivää, antautuen kokonaan veljelleen, itse\nkieltäytyen kaikesta, sisko suoriutui hyvin veljensä kasvatuksesta ja\ntäytti rohkeasti äidilliset velvollisuutensa. Näin elivät molemmat\nlapset Dundeessa ylväästi omaksutun ja uljaasti kestetyn köyhyyden\nliikuttavassa tilassa. Mary ei ajatellut muuta kuin veljeään ja\nhaaveili hänelle jotakin onnellista tulevaisuutta. Hän piti\n_Britanniaa_ iäksi kadotettuna ja isäänsä ilmeisesti kuolleena. Niinpä\non tarpeetonta kuvata hänen liikutustaan, kun _Times_-lehden ilmoitus,\njonka hän sattumalta tuli nähneeksi, äkkiä tempaisi hänet irti\ntoivottomuudesta.\n\nTässä ei ollut mitään epäröimistä; hänen päätöksensä oli heti valmis.\nVaikkapa hänen pitäisi kuulla, että kapteeni Grantin ruumis oli\nlöydetty jollakin autiolla rannalla murskaantuneen laivan jäännösten\njoukosta, niin sekin oli parempi kuin tämä alinomainen epäily, tämä\nepätietoisuuden ikuinen kidutus.\n\nHän kertoi asian veljelleen, ja samana päivänä lähtivät lapset\nrautateitse Perthiin ja saapuivat illalla Malcolmin linnaan, jossa\nMary, niin kauan kestäneen murheen jälkeen, sai jälleen toivoa.\n\nTämä oli se surullinen tarina, jonka Mary Grant kertoi lady\nGlenarvanille koruttomasti ja ajattelemattakaan, että hän kaikessa\ntässä, näinä koettelemusten pitkinä vuosina, oli käyttäytynyt\nsankarillisesti; mutta lady Helena ajatteli sitä hänen puolestaan, ja\nmonta kertaa, yrittämättäkään salata kyyneliään, hän puristi povelleen\nkapteeni Grantin lapset.\n\nRobert puolestaan näytti kuulevan tämän kertomuksen ensimmäistä kertaa;\nhän kuunteli siskoaan silmät suurina ja ymmärsi kaikki, mitä sisko oli\ntehnyt, kaikki, mitä hän oli kärsinyt, ja vihdoin, voimatta pidättää\nsydämensä pohjasta lähtevää ääntä, hän huudahti sisartaan syleillen:\n\n-- Oi, äiti! Rakas äitini!\n\nTämän keskustelun aikana oli jo tullut myöhäinen ilta. Ajatellen\nmolempien lasten väsymystä lady Helena ei tahtonut enempää pitkittää\nyhdessäoloa. Mary Grant ja Robert saatettiin huoneisiinsa ja he\nnukahtivat haaveillen paremmasta tulevaisuudesta. Heidän mentyään\nlähetti lady Helena kutsumaan majuria ja kertoi hänelle kaikki tämän\nillan tapahtumat.\n\n-- Se on hyvä tyttö, se Mary Grant, MacNabbs sanoi kuultuaan serkkunsa\nkertomuksen.\n\n-- Suokoon taivas, että mieheni onnistuisi yrityksessään, lady Helena\nvastasi, -- sillä muuten näiden kahden lapsen asema olisi kauhea!\n\n-- Hän onnistuu, MacNabbs vakuutti, -- taikka sitten on meriministeriön\nviranomaisten sydän kiveä kovempi.\n\nHuolimatta tästä majurin vakuutuksesta valvoi lady Helena yön kovin\nhuolestuneena eikä voinut saada hetkeksikään unta.\n\nMary Grant ja hänen veljensä olivat nousseet päivän koittaessa ja\nkävelivät aamulla linnan suuressa pihassa, kun alkoi kuulua vaunujen\nrätinää. Lordi Glenarvan palasi Malcolmin linnaan hevosten juostessa\nvinhaa vauhtia. Melkein samassa ilmestyi lady Helena majurin saattamana\npihalle ja riensi miestään vastaan. Tämä näytti alakuloiselta,\npettyneeltä, suuttuneelta. Hän syleili vaimoaan, mutta ei puhunut\nmitään.\n\n-- No, Edward, Edward, mitä kuuluu? lady Helena huudahti.\n\n-- Mitäkö kuuluu, rakas Helena, lordi Glenarvan vastasi, -- niillä\nihmisillä ei ole sydäntä!\n\n-- Eivätkö he ole suostuneet...?\n\n-- Eivät, he eivät anna pyytämääni laivaa! He puhuivat Franklinin\netsimiseen turhaan kulutetuista miljoonista! Selittivät, että kirje on\nmuka hämärä, mahdoton ymmärtää! Sanoivat, että noiden onnettomien\nhaaksirikko oli tapahtunut jo kaksi vuotta sitten, joten muka tuskin\nenää oli mahdollista löytää heitä! Ja huomauttivat, että kun he kerran\novat intiaanien vankeina, heidät on tietenkin kuljetettu sisämaahan,\neikä voi ruveta samoamaan koko Patagonian halki kolmen miehen -- kolmen\nskotlantilaisen! -- vuoksi, että etsintä olisi turhaa ja vaarallista ja\nvaatisi useampia ihmishenkiä kuin oli pelastettava! Sanalla sanoen,\nesittivät kaikkia niitä tekosyitä, joita ihmisillä on varalla, kun\neivät tahdo auttaa. He viittasivat kapteenin siirtolahankkeisiin, ja\nonneton Grant on hukassa!\n\n-- Isäni, isä-parka! Mary Grant huudahti tarttuen lordi Glenarvanin\npolviin.\n\n-- Teidänkö isänne! Mitä, neiti ... tämä sanoi hämmästyneenä nähdessään\nnuoren tytön jalkojensa juuressa.\n\n-- Niin, Edward, neiti Mary ja hänen veljensä, lady Helena vastasi, --\nkapteeni Grantin molemmat lapset, jotka meriministeriö juuri on\ntuominnut orvoiksi!\n\n-- Voi, neiti, lordi Glenarvan lausui, nostaen tytön pystyyn, -- jos\nolisin tiennyt teidän olevan täällä...\n\nHän ei hennonut sanoa enempää! Pihalla vallitsi tuskallinen,\nnyyhkytysten keskeyttämä hiljaisuus. Ei kukaan puhunut mitään, ei lordi\nGlenarvan, ei lady Helena, ei majuri eivätkä isäntäväkensä ympärillä\näänettöminä seisovat linnan palvelijat. Mutta tällä käytöksellään\nkaikki nämä skotlantilaiset ilmaisivat vastalauseensa Englannin\nhallituksen menettelystä.\n\nHetken kuluttua majuri kääntyi lordi Glenarvanin puoleen ja sanoi\nhänelle:\n\n-- Eikö teillä siis ole enää mitään toivoa?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Onhan, nuori Robert huudahti, -- minä menen tapaamaan niitä herroja,\nja sittenpä on...\n\nRobert ei päättänyt uhkaustaan, sillä hänen sisarensa keskeytti hänet;\nmutta pojan puristettu nyrkki ei ennustanut hyvää.\n\n-- Ei, Robert, Mary Grant sanoi. -- Ei! Kiittäkäämme näitä uljaita\nylimyksiä siitä, mitä he ovat meidän vuoksemme tehneet: olkaamme heille\nikuisesti kiitollisia ja lähtekäämme!\n\n-- Mary! lady Helena huudahti.\n\n-- Neiti, minne aiotte mennä? lordi Glenarvan sanoi.\n\n-- Minä menen heittäytymään kuningattaren jalkojen juureen, tyttö\nvastasi, -- ja saamme nähdä, onko hän kuuro kahden isänsä henkeä\npyytävän lapsen rukouksille.\n\nLordi Glenarvan pudisti päätään, ei siksi, että hän olisi epäillyt\nhänen armollisen majesteettinsa sydäntä, vaan koska hän tiesi, ettei\nMary Grantin onnistuisi päästä hänen luokseen. Anomusten tekijät\npääsevät perin harvoin valtaistuimen juurelle saakka, ja tuntuu melkein\nkuin kuninkaallisten palatsien portille olisi kirjoitettu kuten\nenglantilaisilla on tapana kirjoittaa laivojensa komentosillan\nseinämään:\n\n-- _Matkustajia pyydetään olemaan puhuttelematta ruorimiestä_.\n\nLady Helena oli ymmärtänyt puolisonsa ajatuksen; hän tiesi, että tytön\nyritys olisi turha; hän näki toivottomuuden uhkaavan noita kahta lasta.\nSilloin hän sai suuren ja jalomielisen ajatuksen.\n\n-- Mary Grant, hän huudahti, -- odottakaa, lapseni, ja kuulkaa, mitä\nsanon!\n\nNeitonen oli tarttunut veljensä käteen ja valmistautunut lähtemään. Hän\npysähtyi.\n\nSilloin lady Helena kääntyi miehensä puoleen, katse nöyränä, mutta ääni\nvarmana ja kasvoissa tunteikas ilme:\n\n-- Edward, kirjoittaessaan sen kirjeen ja heittäessään sen mereen\nkapteeni Grant uskoi kohtalonsa Jumalan itsensä haltuun. Jumala on sen\nantanut meidän käteemme, meidän! Epäilemättä Hän on siten tahtonut\nantaa haaksirikkoisten pelastamisen meidän tehtäväksemme.\n\n-- Mitä tarkoitat, Helena? lordi Glenarvan kysyi.\n\nKaikki olivat aivan hiljaa.\n\n-- Minä tarkoitan, lady Helena jatkoi, -- että meidän on pidettävä\nitsemme onnellisina voidessamme aloittaa avioelämämme hyvällä työllä.\nRakas Edward, minua huvittaaksesi sinä esität huvimatkaa. Mutta mikä\nhuvi on todellisempaa, hyödyllisempää kuin kovaonnisten pelastaminen,\njotka heidän maansa jättää oman onnensa nojaan?\n\n-- Helena! lordi Glenarvan huudahti.\n\n-- Ah, sinä ymmärrät, Edward! _Duncan_ on uljas ja hyvä laiva! Se\npystyy uhmaamaan Etelän meriä. Se voi tehdä matkan maailman ympäri. Ja\nse tekee sen, jos tarvitaan! Lähtekäämme, Edward! Lähtekäämme etsimään\nkapteeni Grantia!\n\nNämä rohkeat sanat kuullessaan lordi Glenarvan ojensi käsivartensa\nnuorta vaimoaan kohti, hymyili ja syleili häntä, Maryn ja Robertin\nsuudellessa hänen käsiään. Ja nähdessään tämän liikuttavan kohtauksen\nkohottivat linnan palvelijat innostuksesta haltioituneina ja\nsydämestään kiitollisina huudon:\n\n-- Eläköön Lussin valtiatar! Eläköön! Eläköön lordi ja lady Glenarvan!\n\n\n\n\nDUNCANIN LÄHTÖ.\n\n\nOn jo mainittu, että lady Helena oli luja ja jalo nainen. Juuri\nesitetty ehdotus oli siitä kiistämätön todistus. Lordi Glenarvan oli\ntäydellä syyllä ylpeä tästä jalosta vaimosta, joka kykeni ymmärtämään\nja seuraamaan häntä. Ajatus lähteä kapteeni Grantin avuksi oli jo\nherännyt hänen omassa mielessään, kun hänen anomuksensa Lontoossa\nhylättiin; ettei hän ollut sitä lausunut ennen lady Helenaa, johtui\nsiitä, ettei hän voinut mukautua ajatukseen olla vaimostaan erossa.\nMutta kun lady Helena tahtoi lähteä mukaan itsekin, haihtui epäröinti.\nLinnan palvelijat olivat tervehtineet tätä ehdotusta eläköön-huudoilla;\nolihan nyt puhe veljien pelastamisesta, skotlantilaisten niin kuin\nhekin, ja lordi Glenarvan yhtyi sydämestään Lussin emännän kunniaksi\nkaikuviin huutoihin.\n\nKun kerran lähtö oli päätetty, ei saanut hukata hetkeäkään. Samana\npäivänä lähetti lordi Glenarvan John Manglesille käskyn viedä\n_Duncanin_ Glasgowiin ja ryhtyä kaikkiin varustuksiin Etelän merille\nlähtöä varten, josta saattoi kehittyä matka maapallon ympäri. Muuten\nlady Helena ei ollut ehdotusta tehdessään liioitellut _Duncanin_\nominaisuuksia; alus oli rakennettu erinomaisen tukevaksi ja\nnopeakulkuiseksi ja saattoi huoleti yrittää pitkääkin purjehdusta.\n\nSe oli malliltaan mitä kaunein huvipursi; sen kantavuus oli\nkaksisataakymmenen tonnia, ja ensimmäiset uuteen maailmaan kulkeneet\nlaivat, Kolumbuksen, Vespuccin, Magalhãesin, olivat paljon\npienempiä.[2]\n\n_Duncanilla_ oli kaksi mastoa: kokkamasto, jossa oli keulapurje,\nkahvelipurje, märssy- ja prammipurje, ja perämasto, johon kiinnitettiin\nmesaani- ja latvapurje; lisäksi etupurje, halkaisija, ajopurje ja\nharuspurjeet. Sillä oli siis runsaasti kangaspintaa, ja se saattoi\nkäyttää tuulta hyväkseen kuin nopea amerikkalainen laiva, mutta ennen\nkaikkea se luotti sisukseensa asennettuun konevoimaan. Sen\nhöyrykoneella oli sadankuudenkymmenen hevosvoiman teho; se oli\nrakennettu uuden järjestelmän mukaan, niin että sillä oli myös\ntulistuskojeet, jotka antoivat höyrylle suuremman paineen; tämä korkean\npaineen kone käytti kahta potkuria. Täydellä höyryllä saattoi _Duncan_\nsaavuttaa suuremman nopeuden kuin siihen saakka yksikään toinen alus.\nClyde-vuonossa tehdyissä kokeissa se olikin patenttilogin[3] mukaan\nkulkenut seitsemäntoista solmua[4] tunnissa. Niinpä se hyvinkin saattoi\nsellaisenaan lähteä matkalle maapallon ympäri. John Manglesin tarvitsi\npitää huolta vain ruumien varusteluista.\n\nHänen ensimmäisenä huolenaan oli ruumien laajentaminen, jotta niihin\nmahtuisi mahdollisimman paljon hiiliä, sillä matkan varrella on vaikea\ntäydentää polttoainevarastoa. Samaa varokeinoa oli käytettävä myös\nruokasäiliöiden suhteen, ja John Mangles teetti ne niin avariksi, että\nvoi ottaa mukaan elintarpeita kahdeksi vuodeksi; rahaa häneltä ei\npuuttunut, olipa hänellä sitä riittävästi ostaakseen navalla varustetun\nkanuunan, joka sijoitettiin aivan keulapakkaan; eihän tiedetty, mitä\nvoisi tapahtua, ja aina on hyvä kyetä ampumaan kahdeksannaulainen kuula\nneljän meripeninkulman päähän.\n\nTäytyy sanoa, että John Mangles ymmärsi asiansa; vaikka hän oli vain\nhuvialuksen päällikkö, hän oli Glasgowin taitavimpia laivureita. Hän\noli kolmenkymmenen ikäinen, hänen piirteensä olivat hieman karkeat,\nmutta ilmaisivat rohkeutta ja hyvyyttä. Hän oli syntynyt Malcolmin\nlinnan alueella, ja Glenarvanin perhe oli kasvattanut hänet ja\nkouluttanut hänestä etevän merimiehen. John Mangles oli pitkillä\nmerimatkoillaan usein osoittanut taitavuutta, tarmoa ja\nkylmäverisyyttä. Kun lordi Glenarvan tarjosi hänelle _Duncanin_\npäällikkyyttä, hän suostui siihen ilomielin, sillä hän rakasti\nMalcolmin linnan herraa kuin veljeään, ja etsi, tähän saakka tosin\nvielä sitä löytämättä, tilaisuutta uhrautuakseen hänen hyväkseen.\n\nEnsimmäinen perämies, Tom Austin, oli vanha, täyttä luottamusta\nansaitseva merimies; kaksikymmentäviisi miestä, kapteeni ja ensimmäinen\nperämies niihin luettuna, oli _Duncanin_ miehistönä; kaikki kuuluivat\nDumbartonin kreivikuntaan; kaikki olivat kokeneita matruuseja ja\nperheen alustalaisten poikia ja muodostivat laivalla todellisen kunnon\nmiesten heimokunnan eli skotlantilaisen klaanin, jolta ei puuttunut\nedes tavanomaista säkkipillinpuhaltajaa. Lordi Glenarvanilla oli heissä\njoukko hyviä alamaisia, tyytyväisiä ammattiinsa, uskollisia, rohkeita,\ntaitavia niin aseiden käyttelyssä kuin purjehdukseen kuuluvissa\ntoimissa ja valmiita seuraamaan häntä vaarallisimmillekin retkille: Kun\n_Duncanin_ miehistö sai kuulla, minne matka suuntautui, ei se voinut\nhillitä ilon liikutustaan, ja Dumbartonin kalliot toistelivat heidän\ninnokkaiden hurraa-huutojensa kaikua.\n\nLaivaansa lastatessaan ja muonittaessaan John Mangles ei unohtanut\nvarustaa lordi ja lady Glenarvanin hyttejä pitkää matkaa varten. Samoin\noli hänen varustettava hytit kapteeni Grantin lapsille, sillä lady\nHelena ei ollut voinut kieltää Maryltä lupaa seurata _Duncanin_ mukana.\n\nMitä pikku Robertiin tulee, hän olisi ennemmin piiloutunut aluksen\nruumaan kuin jäänyt pois laivasta. Jos hänen olisi pitänyt palvella\nlaivapoikana, kuten Nelsonin ja Franklinin, hän olisi tullut\n_Duncaniin_. Milläpä sellaista pikkumiestä olisi voinut vastustaa! Sitä\nei yritettykään. Täytyipä suostua \"kieltämään häneltä\" matkustajan\nominaisuus, sillä hän tosiaan tahtoi palvella laivapoikana, alokkaana\ntai matruusina. John Mangles sai toimekseen opettaa hänelle merimiehen\nammattia.\n\n-- Hyvä, Robert sanoi, -- eikä tarvitse säästää pamppua, ellen tee mitä\nkäsketään.\n\n-- Siitä saat olla varmakin, poikani, vastasi Glenarvan vakavan\nnäköisenä ja lisäämättä, että 'yhdeksänhäntäisen kissan' käyttö oli\nkielletty ja muuten aivan tarpeetontakin _Duncan_-laivalla.\n\nMatkustajaluettelon täydennykseksi riittää majuri MacNabbsin\nmainitseminen. Majuri oli viidenkymmenen ikäinen, tyynen ja\nsäännöllisen näköinen mies, joka meni minne hänen käskettiin mennä,\nerinomainen ja eheä luonne, vaatimaton, hiljainen, rauhallinen ja\nlempeä; aina yhtä mieltä vaikka mistä ja vaikka kenen kanssa; ei siis\nkinastellut mistään tai riidellyt tai tulistunut; sama oli hänellä\naskel, astuipa hän ylös makuuhuoneensa portaita tai rikkiammutun vallin\nrinnettä: häntä ei järkyttänyt mikään maailmassa, eikä hän olisi\nväistynyt milloinkaan, ei edes kanuunankuulan vuoksi, ja epäilemättä\nhän ehtisi kuollakin, ennen kuin olisi saanut aihetta vimmastua. Tällä\nmiehellä oli mitä suurimmassa määrässä ei ainoastaan tavallista\ntaistelukenttien rohkeutta, sitä ruumiillista urheutta, joka riippuu\nyksinomaan lihasten tarmosta, vaan vielä enemmän siveellistä rohkeutta,\nsiis mielen lujuutta. Viaksi saattoi hänessä korkeintaan lukea sen,\nettä hän oli ehdottomasti skotlantilainen kiireestä kantapäähän,\npuhdasverinen kaledonialainen, maansa vanhojen tapojen itsepintainen\nnoudattaja. Niinpä hän ei milloinkaan tahtonut palvella Englantia, ja\nmajurin-arvonsa hän oli ansainnut Ylämaan Mustan kaartin 42:nnessa\nrykmentissä, jonka komppanioissa oli yksinomaan skotlantilaisia\naatelismiehiä. Glenarvanien serkkuna MacNabbs asui Malcolmin linnassa\nja majurina hän katsoi luonnolliseksi, että hänen oli lähdettävä\n_Duncanin_ matkaan.\n\nTällainen oli siis miehitys tällä aluksella, jonka odottamattomat\nseikat olivat kutsuneet suorittamaan yhtä nykyajan yllättävimpiä\nmatkoja. Sen saavuttua Glasgowin höyrylaivalaiturille oli yleisön\nuteliaisuus kohdistunut yksinomaan siihen; suuri joukko väkeä saapui\njoka päivä sitä katsomaan; ei välitetty muuta kuin siitä, ei puhuttu\nmuusta kuin siitä, sataman toisten kapteenien, muiden muassa kapteeni\nBurtonin, _Duncanin_ vieressä ankkuroivan ja Kalkuttaan lähdössä olevan\n_Scotia_-nimisen muhkean höyrylaivan päällikön suureksi mielipahaksi.\n\nKokonsa puolesta saattoikin _Scotia_ katsoa _Duncanin_ mitättömäksi\nkärpässarjan laivaksi. Mutta kaikkien mielenkiinto keskittyi\nGlenarvanin huvipurteen ja suureni päivä päivältä.\n\nLähdön hetki olikin lähestymässä. John Mangles oli ollut taitava ja\ntoimelias. Kuukausi Clyden lahdella tehdyn koematkansa jälkeen saattoi\n_Duncan_ lähteä merelle lastattuna, muonitettuna ja kaikin puolin\nmuuten varustettuna. Lähtö määrättiin elokuun 25. päiväksi, joten alus\nsaattoi kevään alkupuolella saapua eteläisille leveysasteille.\n\nNiin pian kuin lordi Glenarvanin aikomus oli tullut tunnetuksi, oli hän\nsaanut kuulla useitakin huomautuksia matkan rasituksista ja vaaroista;\nmutta hän ei välittänyt niistä vähääkään, vaan varustautui lähtemään\nMalcolmin linnasta. Toisaalta monet hänen vilpittömät ihailijansakin\nmoittivat häntä, kunnes yleinen mielipide asettui arkailematta\nskotlantilaisen lordin puolelle, ja kaikki sanomalehdet,\nlukuunottamatta hallituksen suoranaisia äänenkannattajia,\nyksimielisesti paheksuivat meriministeriön viranomaisten menettelyä\ntässä asiassa. Muuten lordi Glenarvania ei liikuttanut moite eikä\nkiitos: hän teki velvollisuutensa ja välitti vähät muusta.\n\nElokuun 24. päivänä lähtivät Glenarvan, lady Helena, majuri MacNabbs,\nMary ja Robert Grant, herra Olbinett, laivan muonamestari, ja tämän\npuoliso, rouva Olbinett, lady Glenarvanin palvelijattarena, Malcolmin\nlinnasta jätettyään liikuttavat jäähyväiset perheen palvelijoille.\nMuutamia tunteja myöhemmin he olivat sijoittuneet laivalle. Glasgowin\nväestö tervehti ihailevan myötätuntoisesti lady Helenaa, nuorta ja\nuljasta naista, joka luopui ylellisen elämän huolettomista huvituksista\nja riensi auttamaan haaksirikkoisia.\n\nLordi Glenarvanin ja hänen vaimonsa osastona olivat _Duncanin_ kaikki\nperähytit: kaksi makuusuojaa, salonki ja kaksi pukuhuonetta heitä\nitseään varten, sitten yhteinen seurustelusali ja sen ympärillä kuusi\nkajuuttaa, joista Mary ja Robert Grantin, herra ja rouva Olbinettin\nsekä majuri MacNabbsin hallussa oli yhteensä viisi. John Manglesin ja\nTom Austinin kajuutat olivat taaempana, ja niihin päästiin laivan\nyläkannelta. Miehistö oli sijoitettu välikannelle ja oli hyvin\nmielissään siitä, sillä laivassa ei ollut muuta lastia kuin hiilet,\nelintarvikkeet ja aseet. John Manglesilta ei siis ollut puuttunut tilaa\nsisävarustuksille, ja hän oli käyttänyt sen taitavasti hyväkseen.\n\n_Duncanin_ oli määrä lähteä yöllä elokuun 25. päivää vasten kello kolme\naamulla, laskuveden aikaan. Mutta sitä ennen sai Glasgowin väestö nähdä\nliikuttavan juhlatoimituksen. Kello kahdeksan illalla lähtivät lordi\nGlenarvan ja hänen vieraansa sekä laivan koko miehistö, lämmittäjistä\nkapteeniin saakka, kaikki, joiden oli määrä olla mukana tällä\nuhrautuvalla retkellä, laivalta St. Mungoon, Glasgowin vanhaan\ntuomiokirkkoon. Tämä vanha katolinen kirkko, joka oli säilynyt\nkoskemattomana uskonpuhdistuksen jättämien raunioiden keskellä ja jota\nWalter Scott on niin verrattomasti kuvannut, sai nyt vastaanottaa\nvaltavien holviensa alle _Duncanin_ matkustajat ja miehistön. Suunnaton\nväkijoukko saattoi heitä. Siellä, kirkon suuressa laivassa, joka on\ntäynnä hautoja kuin hautausmaa, rukoili kunnianarvoisa kirkkoherra\nMorton retkikunnalle taivaan siunausta ja kaitselmuksen suojelusta.\nOlipa rukousten aikana hetki, jolloin Mary Grantin ääni kaikui vanhassa\nkirkossa. Tyttö rukoili hyväntekijöidensä puolesta ja itki Jumalan\nedessä kiitollisuuden kauniita kyyneleitä. Sitten seurue poistui syvän\nliikutuksen vallitessa. Kello yksitoista olivat kaikki palanneet\nlaivalle. John Mangles ja miehistö suorittivat viimeisiä\nlähtövalmisteluja.\n\nPuoliyön aikana alkoi lämmitys; kapteeni antoi käskyn lisätä sitä yhtä\nmittaa, ja pian alkoivat mustat savupatsaat yhtyä yön usviin.\n_Duncanin_ purjeet oli huolellisesti verhottu suojuskääreisiin, joiden\noli määrä varjella niitä kivihiilensavulta, sillä tuuli puhalsi\nlounaasta eikä ollut edullinen purjeiden käytölle.\n\nKello kahden aikana alkoi _Duncan_ puuskua höyrypannujen kuumetessa;\nhöyry pihisi venttiileissä: vuorovesi oli alallaan; saattoi jo erottaa\nClyden reitin reimarien ja kiviröykkiömerkkien välillä, ja hämäryys\nalkoi vähitellen väistyä nousevan päivänkoiton tieltä. Oli lähdön aika.\n\nJohn Mangles lähetti sanan lordi Glenarvanille, joka kohta nousi\nkannelle.\n\nSamalla alkoi laskuvesi tuntua; _Duncan_ vihelteli voimakkaasti,\nhellitti köytensä, irrottautui ympärillä olevista laivoista, pani\npotkurit käyntiin ja lipui rannasta salmen reitille. John ei ollut\nottanut luotsia; hän tunsi itse täydellisesti Clyden solat eikä kukaan\nolisi voinut ohjata paremmin. Laiva liikehti hänen viittaustensa\nmukaan: oikealla kädellään hän ohjasi konetta, vasemmalla peräsintä\näänettömästi ja varmasti. Pian tekivät viimeiset tehtaat tilaa tuolla\ntäällä rannan kukkuloilla kohoaville huviloille, ja kaupungin kohina\nvaimeni välimatkan kasvaessa.\n\nTunnin perästä sivuutti _Duncan_ Dumbartonin kalliot, kahta tuntia\nmyöhemmin se oli Clyden lahdella, kello kuusi aamulla se kiersi\nCantyren majakan, laski ulos Pohjois-Kanavasta ja kynti aavaa\nvaltamerta.\n\n\n\n\nMATKUSTAJA HYTISSÄ NUMERO KUUSI.\n\n\nTämän ensimmäisen purjehduspäivän aikana oli meri hyvin kuoppainen, ja\ntuuli yltyi iltaan mennessä. _Duncan_ keinui kovasti; niinpä eivät\nnaiset näyttäytyneetkään kannella, vaan pysyivät makuulla hyteissään ja\ntekivät siinä viisaasti.\n\nMutta seuraavana päivänä tuuli kääntyi jonkun verran; kapteeni John\navautti keula-, etu- ja märssypurjeen; _Duncan_ kulki nyt tukevammin\naalloilla eikä ollut enää yhtä herkkä heilahtelemaan ja keinumaan. Lady\nHelena ja Mary Grant saattoivat jo päivän koittaessa liittyä lordi\nGlenarvanin, majurin ja kapteenin seuraan kannelle. Auringonnousu oli\nsuurenmoinen. Päivän tähti nousi kultakehränä merestä ikään kuin\nsuunnattomasta sähkökylvystä. _Duncan_ liukui niin säihkyvän säteilyn\nkeskellä, että tosiaan olisi voinut sanoa sen purjeiden pullistuvan\nauringonsäteiden voimasta.\n\nLaivan matkustajat katselivat hiljaisissa mietteissä tätä säteilevän\ntaivaankappaleen ilmestystä:\n\n-- Mikä ihana näky! lausui vihdoin lady Helena. -- Se lupaa kaunista\npäivää. Kunpa vain tuuli ei kääntyisi vastaiseksi, vaan suosisi\n_Duncanin_ kulkua!\n\n-- Ei voisi toivoa parempaa päivää, rakas Helena, lordi Glenarvan\nvastasi, -- eikä meillä tosiaan ole valittamista tätä matkan alkua\nvastaan.\n\n-- Kuinkahan kauan matka meren poikki kestää, rakas Edward?\n\n-- Siihen on kapteeni Johnin vastattava, Glenarvan sanoi. -- Kuljemmeko\nhyvin? Oletteko tyytyväinen laivaanne, John?\n\n-- Perin tyytyväinen, teidän jalosukuisuutenne, John vastasi; -- tämä\non verraton alus, mielikseen merimies astelee sen kannella. Milloinkaan\nei laivan runkoa ja koneistoa ole saatu paremmin tasapainoon;\nkatsokaahan kuinka vauhti on tasainen ja kuinka sulavasti alus liukuu\naalloilla. Me kuljemme todellakin seitsemäntoista solmua tunnissa. Jos\ntätä vauhtia kestää, olemme päiväntasaajan kohdalla kymmenessä päivässä\nja ennen viittä viikkoa kiertäneet Kap Hornin.\n\n-- Kuuletteko, Mary? lady Helena toisti, -- ennen viittä viikkoa!\n\n-- Kuulen, rouva, tyttö vastasi -- ja sydämeni sykähtelee kovemmin\nkapteenin sanoista.\n\n-- Entä kuinka te kestätte tätä purjehdusta, Mary-neiti? lordi\nGlenarvan kysyi.\n\n-- Aika hyvin, mylord, ei siitä ole sanottavaa haittaa. Kyllä minä\nsiihen pian totun.\n\n-- Entä pikku Robert?\n\n-- Robertko? John Mangles vastasi. -- Kun hän ei ole sukeltanut\nkonehuoneeseen, hän on kiivennyt mastojen päähän. Se poika ilkkuu vain\nmeritautia. Kas, tuollahan se on nytkin.\n\nKapteenin viittauksen mukaan kääntyivät kaikkien katseet kokkamastoa\nkohti, ja jokainen saattoi huomata Robertin kiikkumassa pramipurjeen\nraakapuulla kolmisenkymmentä metriä kannen yläpuolella. Mary ei voinut\nolla huudahtamatta.\n\n-- Oh, rauhoittukaa, neiti, John Mangles sanoi, -- minä vastaan hänestä\nja lupaan ennen pitkää esittää verrattoman velikullan kapteeni\nGrantille, sillä me löydämme kyllä kapteenin.\n\n-- Kunpa taivas kuulisi teidän sananne, herra John, tyttö vastasi.\n\n-- Rakas lapseni, lordi Glenarvan lausui, -- koko tässä asiassa on\njotakin kaitselmuksen määräämää, minkä tulee antaa meille hyviä\ntoiveita. Me emme mene, meitä viedään. Me emme etsi, meitä johdetaan.\nJa katsokaa kaikkia näitä kunnon miehiä, jotka ovat antautuneet niin\nhyvän asian palvelukseen! Me emme ainoastaan onnistu yrityksessämme,\nvaan pääsemme perille vaikeuksitta. Minä olen luvannut lady Helenalle\nhuvimatkan, ja pahastipa erehtyisin, ellen pitäisi sanaani.\n\n-- Edward, lady Glenarvan sanoi, -- sinä olet miehistä paras.\n\n-- En, mutta minulla on paras miehistö parhaalla laivalla. Ettekö\nihaile _Duncania_, Mary-neiti?\n\n-- Minäkö, mylord? tyttö vastasi. -- Tottahan sitä ihailen, kun olen\ntodella asiantuntija.\n\n-- Ah, niinkö?\n\n-- Minä olen leikkinyt lapsena isäni laivoilla; hänen olisi pitänyt\ntehdä minusta merimies, ja jos tarvittaisiin, niin pystyisin kai\nreivaamaan tai punomaan köyttä.\n\n-- Ah, neiti, mitä minä kuulenkaan! John Mangles huudahti.\n\n-- Tuolla puheella saatte kapteeni Johnista hartaan ystävän, lordi\nGlenarvan sanoi, -- sillä hän ei myönnä mitään maailmassa vetävän\nvertoja merielämälle, ei edes naisten kuullen! Eikö totta, John?\n\n-- Epäilemättä, teidän jalosukuisuutenne, nuori kapteeni vastasi, --\nmutta myönnän, että neiti Grant on paremmin paikallaan peräsalongissa\nkuin reivaamassa pramipurjetta; mutta yhtä mieluisaa on silti kuulla\nhänen puhuvan noin.\n\n-- Ja varsinkin kun hän ihailee _Duncania_, lordi Glenarvan lisäsi.\n\n-- Joka sen hyvin ansaitsee, John täydensi.\n\n-- Kuulkaa, lady Helena sanoi, -- kun te olette niin ylpeä\naluksestanne, herätätte minussa halun tutkia sen ruumanpohjaan saakka\nja nähdä, minkälaiset olot kunnon matruuseillamme on välikannella.\n\n-- Mainiot, John vastasi, -- he ovat siellä kuin kotonaan.\n\n-- Ja he ovat todellakin kotonaan, rakas Helena, lordi Glenarvan\nlisäsi. -- Tämä alus on kaistale vanhaa Kaledoniaamme! Se on irrallinen\nosa Dumbartonin kreivikuntaa, joka erikoisesta armosta on\npurjehtimassa, niin ettemme ole jättäneet maatamme! _Duncan_ on\nMalcolmin linna, ja valtameri on Lomond-järvi.\n\n-- No hyvä, rakas Edward, esittelepä siis meille tätä linnaa, lady\nHelena vastasi.\n\n-- Kuten käsket, Glenarvan lausui, -- mutta salli minun sitä ennen\npuhutella Olbinettia.\n\nLaivan muonamestari oli mainio ravintoasiantuntija, skotlantilainen,\njoka toimensa tärkeyden puolesta olisi ansainnut olla ranskalainen ja\ntäytti tehtävänsä hartaasti ja taitavasti. Hän asettui kuuntelemaan.\n\n-- Olbinett, me teemme pienen retken ennen aamiaista, Glenarvan\nsanoi, ikään kuin olisi ollut puhe huvimatkasta Tarbetille tai\nKatrine-järvelle. -- Toivoakseni pöytä on katettu palatessamme.\n\nOlbinett kumarsi juhlallisesti.\n\n-- Tuletteko mukaan, majuri? lady Helena kysyi.\n\n-- Jos käskette, MacNabbs vastasi.\n\n-- No, lordi Glenarvan huomautti, -- majuri on uponnut sikarinsa\nsavuun, siitä häntä ei saa temmata pois; majuri on nähkääs tuima\ntupakkamies, Mary-neiti. Hän polttaa aina, nukkuessaankin.\n\nMajuri nyökkäsi hyväksyvästi, ja lordi Glenarvanin vieraat lähtivät\nvälikannelle.\n\nYksin jäätyään ja tapansa mukaan itsekseen puhellen, mutta väittämättä\nmilloinkaan itseään vastaan, kietoutui MacNabbs yhä paksumpaan\nsavupilveen; hän seisoi liikkumatta, katsellen taaksepäin laivan\nvanaveteen. Hetken hiljaisen mietiskelyn jälkeen hän kääntyi ympäri ja\nhavaitsi seisovansa vastapäätä erästä uutta henkilöä. Jos mikään olisi\nvoinut majuria hämmästyttää, hän olisi nyt hämmästynyt, sillä tämä\nmatkustaja oli hänelle täysin outo.\n\nHän oli pitkä, kuiva ja laiha, ehkä noin nelikymmenvuotias mies,\nnäöltään kuin pitkä suurinuppinen naula. Hänen päänsä oli tosiaan iso\nja voimakas, otsa oli korkea, nenä pitkähkö, suu iso, leuka hyvin\njykevä. Hänen silmiään peittivät suuret, pyöreät silmälasit ja hänen\nkatseessaan näytti olevan sellaista erikoista epävarmuutta kuin ns.\npäiväsokeilla, jotka näkevät esineet vain hämärässä. Kasvoista päättäen\nhän oli älykäs ja hilpeä mies; hänellä ei ollut jurojen ihmisten tylyä\nilmettä, jotka periaatteesta eivät milloinkaan naura ja jotka peittävät\nmitättömyytensä yksivakaisuuden alle. Kaikkea muuta. Tuntemattoman\nherttaisen luonteva, koreilematon käytös osoitti selvästi, että hän\nosasi ottaa ihmiset ja asiat niiden hyvältä puolelta. Mutta vaikkei\nhän vielä ollut puhunut, hänet tunsi puheliaaksi ja varsinkin\nhajamieliseksi niiden ihmisten tapaan, jotka eivät näe, mitä katsovat,\neivätkä kuule, mitä kuuntelevat. Hänellä oli päässä matkalakki, jalassa\npaksut keltaiset kengät ja nahkasäärystimet, pukunaan ruskeat\nsamettihousut ja samasta kankaasta tehty takki, jonka lukemattomat\ntaskut näyttivät olevan täynnä kaikenlaisia vihkosia, muisti- ja\ntaskukirjoja ja lukemattomia muita yhtä epämukavia ja tarpeettomia\nesineitä, puhumattakaan pitkästä kaukoputkesta, jota hän kantoi\nolkahihnassa.\n\nTuntemattoman vilkkaus oli majurin tyyneyden räikeänä vastakohtana; hän\nliikuskeli MacNabbsin ympärillä, katseli tätä, teki silmillään\nkysymyksiä, kun taas majuri ei ollut vähääkään utelias tietämään, mistä\nhän tuli, ja minne hän oli menossa, minkä vuoksi hän oli mukana\n_Duncan_-laivalla.\n\nNähdessään yrityksensä raukeavan majurin välinpitämättömyyteen, tuo\narvoituksellinen henkilö tarttui kaukoputkeensa, joka pisimmillään oli\nreilun metrin mittainen, ja seisten liikkumatta kuin valtatien\nkilometripylväs, vaikka sääret hajallaan, hän suuntasi kojeensa\nkohtaan, jossa taivas ja meri yhtyivät; viisi minuuttia sitä\ntutkittuaan hän laski kaukoputkensa, käänsi sen pään kantta vasten ja\nnojasi siihen ikään kuin se olisi ollut keppi; mutta silloinpa kiikarin\nputket solahtivat sisäkkäin, ja uusi matkustaja, jolta täten äkkiä\nkatosi tukipiste, oli vähällä suistua kumoon isonmaston juurelle.\n\nJokainen muu olisi ainakin hymyillyt majurin asemassa. Majuri ei edes\nräpäyttänyt silmiään. Silloin tuntematon teki päätöksensä.\n\n-- Muonamestari! hän huusi, ja tämän ainoankin sanan ääntäminen osoitti\nhänen olevan ulkomaalaisen.\n\nHän odotti. Ketään ei ilmestynyt.\n\n-- Muonamestari! hän toisti vielä kovemmalla äänellä.\n\nHerra Olbinett sattui kulkemaan ohi matkallaan etukannen alla olevaan\nkeittiöön. Kuinka hän hämmästyikään kuullessaan tämän kookkaan\nhenkilön, jota hän ei tuntenut, tuolla lailla kutsuvan!\n\n-- Mistä ihmeestä tuo tulee? -- hän tuumi. -- Joku lordi Glenarvanin\nystävä? Mahdotonta!\n\nHän astui kuitenkin esiin ja lähestyi muukalaista.\n\n-- Oletteko te laivan muonamestari? tämä kysyi.\n\n-- Olen, herra, Olbinett vastasi, -- mutta minulla ei ole kunnia\ntuntea...\n\n-- Minä olen matkustaja hytistä numero kuusi.\n\n-- Numero kuusi? muonamestari toisti.\n\n-- Niinpä niin. Mikä teidän nimenne on?\n\n-- Olbinett.\n\n-- No niin, Olbinett, ystäväni, jatkoi outo hytistä numero kuusi, --\ntäytyy ajatella aamiaista, hyvinkin pian. Minä en ole syönyt\npuoleentoista vuorokauteen, tai paremmin sanoen, minä olen nukkunut\npuolitoista vuorokautta, mikä on anteeksiannettavaa miehelle, joka\ntulee oikopäätä Pariisista Glasgowiin. Mihin aikaan täällä syödään\naamiaista?\n\n-- Kello yhdeksän, Olbinett vastasi konemaisesti.\n\nMuukalainen aikoi katsoa kelloaan, mutta ei saanut sitä esiin pitkään\naikaan, sillä hän löysi sen vasta yhdeksännestä taskustaan.\n\n-- Kas, hän sanoi, -- kello ei ole vielä kahdeksaa. Tuokaa siis,\nOlbinett, minulle korppu ja lasi sherryä odottaessani, sillä minä olen\nnääntymässä nälkään.\n\nOlbinett kuunteli käsittämättä; tuntematon puhuikin lakkaamatta ja\nsiirtyi asiasta toiseen verrattoman vilkkaasti.\n\n-- Entä kapteeni! hän kysyi. -- Eikö kapteeni ole vielä noussut! Ja\nensimmäinen perämies? Mitä hän tekee? Nukkuuko hänkin vielä? Ilma on\nonneksi kaunis, tuuli suotuisa, ja laiva kulkee omin nokkinsa.\n\nSamassa John Mangles ilmestyi perähytin portaille.\n\n-- Tuossa on kapteeni, Olbinett sanoi.\n\n-- Ah, mieluisaa, tuntematon huudahti, -- kapteeni Burton, mieluisaa\ntutustua teihin!\n\nJohn Mangles ällistyi pahanpäiväisesti kuullessaan itseään puhuteltavan\nkapteeni Burtoniksi ja nähdessään oudon miehen laivallaan.\n\nToinen jatkoi mitä luontevimmin:\n\n-- Sallikaa minun puristaa kättänne, hän sanoi. -- Kun en tehnyt sitä\ntoissailtana, se johtui siitä, että lähdön hetkellä ei sovi häiritä\npäällikköä. Mutta nyt, kapteeni, olen todella hyvilläni päästessäni\npuheisiin kanssanne.\n\nSilmät suurina John Mangles katseli vuoroin Olbinettia, vuoroin tätä\ntulokasta.\n\n-- Nyt kun ollaan tuttavia, rakas kapteeni, outo mies sanoi, --\nolkaamme kuin vanhoja ystäviä. Jutellaan siis ja sanokaa, oletteko\ntyytyväinen _Scotiaan_?\n\n-- Mitä te _Scotialla_ tarkoitatte? John Mangles kysyi vihdoin.\n\n-- Heh, tietenkin tätä _Scotiaa_, jossa nyt olemme. Tämä on hyvä laiva,\nja minulle on kehuttu sen lujaa rakennetta samoin kuin päällikön,\nkunnon kapteeni Burtonin, henkisiä ominaisuuksia. Oletteko\nsamannimisen, suuren Afrikan-tutkijan sukulaisia? Hän oli uljas mies.\nSaan siis onnitella!\n\n-- Hyvä herra, John Mangles lausui, -- minä en ole ensinkään matkailija\nBurtonin sukulaisia, enkä edes itse ole kapteeni Burton.\n\n-- Ah, päätteli tuntematon, -- minä olen siis puheissa _Scotian_\nensimmäisen perämiehen, herra Burdnessin, kanssa!\n\n-- Herra Burdnessinko? vastasi John Mangles, joka alkoi aavistaa asian\noikean laidan. Mutta oliko hän tekemisissä hullun vai laivasta\nerehtyneen kanssa? Se askarrutti hänen mieltään, ja hän oli juuri\naikeissa antaa ratkaisevan selityksen, kun lordi Glenarvan, hänen\nvaimonsa ja neiti Grant nousivat kannelle. Vieras huomasi heidät ja\nhuudahti:\n\n-- Ah, matkustajia! Matkustajia! Mainiota. Pyydän, herra Burdness,\nteitä esittelemään minut...\n\nJa sitten hän astui esille moitteettoman kohteliaasti, odottamatta John\nManglesin esittelyä.\n\n-- Rouva, hän sanoi neiti Grantille; -- neiti, hän sanoi lady\nHelenalle; -- hyvä herra, hän lisäsi kääntyen lordi Glenarvanin\npuoleen.\n\n-- Lordi Glenarvan, John Mangles ilmoitti.\n\n-- Mylord, jatkoi silloin tuntematon, -- pyydän anteeksi, että itse\nesittelen itseni; mutta merellähän on lupa hiukan hellittää ankaria\nseurustelusääntöjä; toivoakseni teemme pian tuttavuutta, ja _Scotian_\nmatka näiden naisten seurassa tuntuu meistä yhtä lyhyeltä kuin\nmieluisaltakin.\n\nLady Helena ja neiti Grant eivät olleet keksineet sanaakaan\nvastatakseen. He eivät ymmärtäneet mitään tämän kuokkavieraan\nilmestymisestä _Duncanin_ kannelle.\n\n-- Arvoisa herra, lausui nyt lordi Glenarvan, -- kenen kanssa minulla\non kunnia puhua?\n\n-- Minä olen Jacques-Eliacin-Francois-Marie Paganel, Pariisin\nMaantieteellisen seuran sihteeri, Berliinin, Bombayn, Darmstadtin,\nLeipzigin, Lontoon, Pietarin, Wienin, New Yorkin seurojen\nkirjeenvaihtajajäsen, Itä-Intian kuninkaallisen maan- ja\nkansatieteellisen seuran kunniajäsen, joka vietettyään kaksikymmentä\nvuotta elämästään tutkimassa maantiedettä työhuoneessaan on päättänyt\njatkaa tutkimuksiaan luonnossa ja on nyt matkalla Intiaan liittääkseen\nsiellä yhteen suurten löytöretkeilijöiden töiden tulokset.\n\n\n\n\nMISTÄ JACQUES PAGANEL ON TULOSSA JA MINNE MENOSSA.\n\n\nMaantieteellisen seuran sihteeri oli varmaankin mukava henkilö, sillä\nkaikki tämä sanottiin hyvin miellyttävällä tavalla. Lordi Glenarvan\ntiesi muuten täydellisesti kenen kanssa oli tekemisissä, sillä Jacques\nPaganelin nimi ja ansiot olivat hänelle hyvin tutut. Kun otti huomioon\nhänen maantieteelliset tutkimuksensa, hänen seuran julkaisuissa\nesittämänsä selostukset uusimmista löydöistä, hänen kirjeenvaihtonsa\nkoko maailman kanssa, oli häntä pidettävä yhtenä Ranskan etevimmistä\ntiedemiehistä. Niinpä Glenarvan ojensikin sydämellisesti käden\nodottamattomalle vieraalleen.\n\n-- Ja nyt, kun esittely on tapahtunut, hän lausui, -- sallinette, herra\nPaganel, minun tehdä teille yhden kysymyksen?\n\n-- Kaksikymmentä kysymystä, mylord, Jacques Paganel vastasi. -- Minulle\non alati mieluisaa keskustella teidän kanssanne.\n\n-- Toissa iltanako te tulitte tähän laivaan?\n\n-- Niin, mylord, toissa iltana kello kahdeksan. Minä hyppäsin\nKaledonian rautatievaunusta rattaille ja rattailta _Scotiaan_, jossa\nolin Pariisista tilannut hytin numero kuusi. Ilta oli pimeä. Laivalla\nen tavannut ketään. No, tuntien itseni väsyneeksi kolmenkymmenen tunnin\nmatkasta ja tietäen, että meritaudin välttämiseksi on hyvä keino mennä\nnukkumaan heti laivaan tultua ja pysytellä vuoteessa matkan ensimmäiset\npäivät, menin suoraa päätä makuulle ja olen tunnollisesti nukkunut\nkolmekymmentäkuusi tuntia, jos uskotte.\n\nJacques Paganelin kuuntelijat tiesivät nyt, mitä piti ajatella hänen\nolostaan laivalla. Ranskalainen matkustaja oli osunut väärään laivaan\nja tullut _Duncaniin_ sillä välin kun sen miehistö oli St. Mungon\nkirkossa. Kaikki oli siis selvää. Mutta mitä tämä tiedemies sanoisi\nkuullessaan, mihin laivaan hän oli joutunut ja minne nyt oltiin\nmatkalla?\n\n-- Niinpä te, herra Paganel, lordi Glenarvan sanoi. -- olette valinnut\ntutkimusmatkojenne lähtökohdaksi Kalkuttan?\n\n-- Juuri niin, mylord. Intian näkeminen on ollut minun mielihalunani\nkoko elämäni ajan. Se on ollut kaunein unelmani, joka nyt vihdoin\ntoteutuu norsujen ja Brahman pappien maassa.\n\n-- Teille ei siis ole yhdentekevää joutua johonkin muuhun maahan, herra\nPaganel?\n\n-- Ei, mylord, se olisi minulle kiusallista, sillä minulla on\nsuosituksia Intian varakuninkaalle, lordi Somersetille, ja\nMaantieteellisen seuran antama tehtävä täytettävänä.\n\n-- Ah, onko teillä siis jokin määrätty tehtävä?\n\n-- On, minun pitäisi yrittää tehdä hyödyllinen ja mielenkiintoinen\nmatka, jonka ohjelman on laatinut oppinut ystäväni ja ammattiveljeni,\nherra Vivien de Saint-Martin. Olisi näet tarkoituksena seurata\nSchlagintweit-veljesten, eversti Waughin, Webbin, Hodgsonin, Huc- ja\nGabet-nimisten lähetyssaarnaajien, Moorcroftin, hra Jules Remyn ja\nmonen muun kuuluisan retkeilijän jälkiä. Minä koetan onnistua siinä,\nmissä lähetyssaarnaaja Krick v. 1846 epäonnistui; sanalla sanoen\nkartoittaa Jaru-Dzangbo-Tshuvirta, joka viidentoistasadan kilometrin\nalalla kostuttaa Tiibetiä, koskettaen Himalajan pohjoista juurta, ja\nvihdoin todeta, eikö tämä joki yhdy Brahmaputraan Assamin\nkoillispuolella. Mylord, kultamitali on taattu sille tutkijalle, joka\nnäin voi toteuttaa yhden hartaimmista toiveista Intian maantiedon\nalalla.\n\nPaganel oli suurenmoinen. Hän puhui erittäin innostuneesti. Hän\nheittäytyi mielikuvituksen nopeille siiville. Häntä olisi ollut yhtä\nmahdoton keskeyttää kuin Reiniä Schaffhausenin putouksessa.\n\n-- Herra Jacques Paganel, lordi Glenarvan sanoi hetken hiljaisuuden\njälkeen, -- se olisi epäilemättä hieno matka, josta tiede tulisi\nolemaan teille sangen kiitollinen. Mutta minä en tahdo enempää\npitkittää teidän erehdystänne; ainakin toistaiseksi täytyy teidän\nluopua ilostanne päästä Intiaan.\n\n-- Luopuako siitä? Ja minkä vuoksi?\n\n-- Koska te nyt matkustatte Intian niemimaasta poispäin.\n\n-- Kuinka?! Kapteeni Burton...\n\n-- Minä en ole kapteeni Burton, John Mangles vastasi.\n\n-- Mutta _Scotia_?\n\n-- Tämä laivakaan ei ole _Scotia_.\n\nPaganelin ällistystä olisi mahdoton kuvata. Hän katsoi vuoronperään\nlordi Glenarvania, joka yhä oli vakava, lady Helenaa ja Mary Grantia,\njoiden ilmeet osoittivat säälivää myötätuntoa, John Manglesia, joka\nhymyili ja majuria, joka ei rävähtänyt; sitten hän kohautti harteitaan,\nsiirsi silmälasinsa otsaltaan nenälle ja huudahti:\n\n-- Mitä pilantekoa tämä on!\n\nMutta silloin sattui hänen katseensa peräsimen rattaaseen, jonka\nkehässä näkyivät nämä kaksi sanaa:\n\n        DUNCAN\n        GLASGOW\n\n-- _Duncan! Duncan!_ hän äännähti päästäen avuttoman epätoivonhuudon.\n\nJa sitten hän syöksyi päistikkaa alas peräsalongin rappusia hyttiään\nkohti.\n\nOnnettoman tiedemiehen mentyä ei kukaan laivalla voinut pysyä vakavana\nmajuria lukuunottamatta, ja nauru levisi matruuseihin saakka. Astua\nväärään junaan! Sama se! Saapua Edinburghiin, kun olisi pitänyt lähteä\nDumbartoniin! Olkoon menneeksi! Mutta eksyä väärään laivaan ja kellua\nChileä kohti, kun on aikomus matkustaa Intiaan, se on jo\nhajamielisyyden huippu!\n\n-- Se ei sentään kummastuta minua, kun on puhe Jacques Paganelista,\nGlenarvan sanoi. -- Hän on kuuluisa sentapaisista hairahduksista.\nKerrankin hän julkaisi kartan Amerikasta, johon hän oli sijoittanut\nJapanin. Se ei kuitenkaan estä häntä olemasta etevä tiedemies, ja hän\non todella Ranskan parhaita maantieteilijöitä.\n\n-- Mutta mitä nyt teemme miesparalle? lady Helena kysyi. -- Emmehän voi\nviedä häntä väkisin Patagoniaan.\n\n-- Miksi emme? MacNabbs vastasi rauhallisesti. -- Me emme ole vastuussa\nhänen hajamielisyydestään. Olettakaa, että hän olisi astunut väärään\njunaan, pysähtyisikö se?\n\n-- Ei, mutta hän pääsisi pois lähimmällä asemalla, huomautti lady\nHelena.\n\n-- No niin, Glenarvan lausui, -- sen hän voi tehdä, jos haluaa,\nensimmäisellä pysähdyspaikallamme.\n\nSamassa Paganel palasi peräkannelle viheliäisenä ja nolona, käytyään\ntoteamassa, että hänen tavaransa olivat laivassa. Hän toisteli\nlakkaamatta kohtalokkaita sanoja: _Duncan! Duncan!_ Hänen\nsanavarastossaan ei ollut enää muuta. Hän käveli edestakaisin,\ntarkastellen laivan taklausta ja tähyten rannattoman meren mykkää\nnäköpiiriä. Vihdoin hän palasi lordi Glenarvanin luo.\n\n-- Ja minne tämä _Duncan_ on menossa? hän kysyi.\n\n-- Amerikkaan, herra Paganel.\n\n-- Ja tarkemmin määritellen?\n\n-- Concepcioniin.\n\n-- Chileen! Chileen! huudahti onneton tiedemies. -- Entä\nIntian-retkeni? Ja mitä sanoo herra de Quatrefages, keskuskomitean\nesimies! Ja herrat d'Avezac ja Cortambert ja Vivien de Saint-Martin! Ja\nmitä sanon minä itse seuran istunnossa!\n\n-- Rauhoittukaa, herra Paganel, lordi Glenarvan vastasi, -- älkää\nmenettäkö toivoanne. Kaikki voi järjestyä niin, että teille tulee vain\nverrattain vähäinen viivästys. Jaru-Dzangbo-Tshu odottaa teitä aina\nTiibetin vuoristossa. Me poikkeamme pian Madeiraan, ja siellä te\ntapaatte laivan, jolla pääsette takaisin Eurooppaan.\n\n-- Kiitän teitä, mylord, täytyy myöntyä. Mutta sen saanee sanoa, että\ntämä on tavaton seikkailu eikä sellaisia satu muille kuin minulle. Ja\nminulla kun on varattu hytti _Scotiassa!_\n\n-- No, _Scotia_ teidän pitänee toistaiseksi jättää sikseen.\n\n-- Mutta, Paganel sanoi, tarkastettuaan alusta uudelleen. -- _Duncan_\non huvipursi.\n\n-- Niin on, hyvä herra, John Mangles vastasi, -- ja sen omistaja on\nhänen jalosukuisuutensa lordi Glenarvan.\n\n-- Joka pyytää teitä mielin määrin käyttämään vieraanvaraisuuttaan,\nGlenarvan lisäsi.\n\n-- Tuhansia kiitoksia, mylord, Paganel vastasi. -- Minä ymmärrän\ntodellakin arvostaa teidän kohteliaisuuttanne; mutta sallikaa minun\ntehdä eräs yksinkertainen huomautus: Intia on ihana maa; se tarjoaa\nmatkustajille ihmeellisiä yllätyksiä; naiset epäilemättä eivät sitä\ntunne... No niin, ei tarvitse muuta kuin että perämies kääntää ruoria,\nja _Duncan_ kulkisi yhtä helposti Kalkuttaa kuin Chileä kohti; ja kun\nse kerran on huvimatkalla...\n\nPäänpudistukset, joita Paganelin ehdotus aiheutti, eivät sallineet\nhänen jatkaa esitystään. Hän vaikeni kesken.\n\n-- Herra Paganel, sanoi silloin lady Helena, -- jos olisi puhe vain\nhuvimatkasta, niin vastaisin teille: lähtekäämme kaikki yhdessä\nIntiaan, eikä lordi Glenarvan sitä pyyntöäni hylkäisi. Mutta\n_Duncan_ on matkalla pelastamaan Patagonian rannikolle joutuneita\nhaaksirikkoisia eikä voi muuttaa niin ihmisystävällisen matkansa\nsuuntaa...\n\nMuutamassa minuutissa tehtiin ranskalaiselle matkustajalle selkoa\ntilanteesta, liikuttuneena hän kuunteli kertomuksen sattumalta\nlöydetyistä asiakirjoista, kapteeni Grantin kohtalosta, lady Helenan\njalomielisestä ehdotuksesta.\n\n-- Mylady, hän sanoi, -- sallikaa minun lausua ihailuni teidän\nmenettelystänne kaikessa tässä ja tehdä se tinkimättä. Teidän aluksenne\non jatkettava matkaansa, ja minä saisin tunnonvaivoja, jos\nhidastuttaisin sitä ainoatakaan päivää.\n\n-- Haluatteko siis ottaa osaa meidän etsiskelyymme? lady Helena kysyi.\n\n-- Se on mahdotonta, rouva, minun pitää suorittaa saamani tehtävä. Minä\nlähden laivasta ensimmäisessä pysähdyspaikassanne...\n\n-- Madeirassa siis, John Mangles sanoi.\n\n-- Madeirassa, olkoon. Siellähän olen vain sadankahdenkymmenen\npeninkulman päässä Lissabonista ja voin odottaa laivavuoroa.\n\n-- No niin, herra Paganel, Glenarvan sanoi, -- teidän toivomustanne\nnoudatetaan, ja omasta puolestani olen hyvilläni voidessani tarjota\nteille vieraanvaraisuutta laivallani muutamiksi päiviksi. Toivoisin\nvain, ettette kovin ikävysty meidän seurassamme!\n\n-- Oo, mylord, tiedemies huudahti, -- minähän olen ylen onnellinen,\nettä satuin erehtymään näin miellyttävällä tavalla! Yhtäkaikki on\nsentään naurettava seikka, että mies lähtee matkalle Intiaan ja\npurjehtiikin Amerikkaa kohti!\n\nTästä alakuloisesta ajatuksesta huolimatta Paganel mukautui\nmyöhästymiseen, jota ei voinut estää. Hän oli herttainen, hilpeä, jopa\nhajamielinenkin; hän ihastutti naisia hyväntuulisuudellaan; ennen\npäivän loppua hän oli kaikkien ystävä: Hänen pyynnöstään näytettiin\nhänelle nuo merkilliset asiakirjat. Hän tutki niitä huolellisesti,\nkauan, pienimpiä yksityiskohtia myöten. Mikään muu tulkinta ei\nhänestäkään näyttänyt mahdolliselta. Mary Grant ja hänen veljensä\nherättivät hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Hän antoi heille\nhyviä toiveita. Se tapa, jolla hän selitti asiaa, ja eittämätön\nmenestys, jota hän ennusti _Duncanin_ retkelle, houkutteli hymyn nuoren\nneitosen huulille. Totisesti, jos hänellä ei olisi tehtäväänsä, olisi\nhänkin lähtenyt etsimään kapteeni Grantia!\n\nJa kun hän kuuli, että lady Helena oli William Tuffnelin tytär, hän\npuhkesi ihmetyksen huudahduksiin. Hän oli tuntenut ladyn isän. Mikä\nuljas tiedemies! Ja kuinka vilkasta heidän kirjeenvaihtonsa oli ollut,\nkun William Tuffnel oli tullut seuran kirjeenvaihtajajäseneksi! Juuri\nhän, hän itse, oli esittänyt toisilleen William Tuffnelin ja herra\nMalte-Brunin! Mikä tapaus, ja mikä ilo matkustaa yhdessä William\nTuffnelin tyttären kanssa!\n\nLopulta hän pyysi lady Helenalta lupaa suudella häntä poskelle. Ja\nsiihen lady Glenarvan suostuikin, vaikka se ehkä oli hiukan\n\"asiaankuulumatonta.\"\n\n\n\n\nYKSI KUNNON MIES LISÄÄ RETKELLE.\n\n\nAfrikan pohjoispuolen kohdalla kulkevien merivirtojen edistämänä kulki\n_Duncan_ nopeaa vauhtia päiväntasaajaa kohti. Elokuun 30. päivänä tuli\nMadeiran saariryhmä näkyviin. Lupauksensa mukaan tarjoutui lordi\nGlenarvan laskemaan uuden vieraansa siellä maihin.\n\n-- Lordi, Paganel vastasi, -- puhukaamme kursailematta. Oliko ennen\nminun tuloani laivalle aikomuksenne poiketa Madeirassa?\n\n-- Ei, Glenarvan sanoi.\n\n-- Ehkä sitten saisin käyttää hyväkseni onnettoman hajamielisyyteni\nseurauksia. Madeiran saariryhmä on täysin tunnettu. Maantieteilijälle\nei siellä enää ole mitään mielenkiintoista. On jo sanottu ja\nkirjoitettu kaikki mitä voi siitä saariryhmästä, joka muuten\nviininviljelykseen nähden on täyttä päätä rappeutumassa. Ajatelkaa,\nettä Madeirassa ei enää ole viinitarhoja! Viinisato, joka vuonna 1813\nnousi miljoonaan sataantuhanteen hehtolitraan, teki vuonna 1845\nainoastaan satakolmekymmentätuhatta neljäsataaviisikymmentä\nhehtolitraa. Nyttemmin ei se ole edes kahtakymmentäviittätuhatta! Se on\nmasentava ilmiö. Olisiko teistä yhdentekevää laskea maihin Kanarian\nsaarille?\n\n-- Lasketaan maihin Kanarian saarille, Glenarvan vastasi. -- Sehän ei\ntee mitään mutkaa meidän matkaamme.\n\n-- Minä tiedän sen, lordi. Kanarian saarilla on, nähkääs, vielä kolme\nsaariryhmää tutkimatta, puhumattakaan Teneriffan vuoresta, jota aina\nolen halunnut nähdä. Nythän on tilaisuus. Minä käytän sitä hyväkseni,\nja odotellessani Eurooppaan menevää laivaa voin tehdä retken sinne.\n\n-- Kuten tahdotte, herra Paganel, vastasi lordi Glenarvan, joka ei\nvoinut olla hymyilemättä.\n\nJa hänellä oli syytä hymyillä.\n\nKanarian saaret eivät ole kaukana Madeirasta. Näiden kahden saariryhmän\nväliä on tuskin kahtasataaviittäkymmentä meripeninkulmaa, mikä matka\n_Duncanin_ nopeudella kulkevalle laivalle oli jokseenkin mitätön.\n\n31. päivänä elokuuta, kello kahden aikaan päivällä, kävelivät John\nMangles ja Paganel peräkannella. Ranskalainen ahdisteli kumppaniaan\nvilkkailla kyselyillä Chilestä; yhtäkkiä kapteeni keskeytti hänet ja\nsanoi, viitaten erästä etelässä näkyvää pistettä kohti:\n\n-- Herra Paganel!\n\n-- Mitä nyt, herra kapteeni? tiedemies vastasi.\n\n-- Katsokaas tuohon ilmansuuntaan. Ettekö näe mitään?\n\n-- En.\n\n-- Te ette katso niin kuin pitää. Ei pitkin merenpintaa, vaan sen\nyläpuolelle, pilviin.\n\n-- Pilviinkö? Mitä siellä pitäisi olla...\n\n-- No, nyt, tuosta noin, kokkapuun päitse.\n\n-- Minä en näe mitään.\n\n-- Kun ette tahdo nähdä. Oli miten oli, ja vaikka olemme neljänkymmenen\nmeripeninkulman päässä, niin Teneriffan huippu on selvästi nähtävissä\ntaivaanrannan yläpuolella.\n\nOliko Paganel tällöin tahtonut nähdä vai ei, muutamaa hetkeä myöhemmin\nhänen täytyi myöntää asia, ellei halunnut väittää olevansa sokea.\n\n-- No, joko te nyt sen huomaatte? kysyi häneltä John Mangles.\n\n-- Jo toki, selvästi, Paganel vastasi ja lisäsi, äänessään\nvälinpitämätön sävy: -- Tuoko se nyt sitten on se Teneriffan huippu?\n\n-- Se se on.\n\n-- Eipä se näy olevan kovin korkea.\n\n-- On sen huippu sentään kolmetuhatta seitsemänsataa metriä merenpintaa\nkorkeammalla.\n\n-- Se ei vastaa Mont-Blancia.\n\n-- Se on mahdollista, mutta kun kiipeätte sen laelle, niin pitänette\nsitä sentään kyllin korkeana.\n\n-- Oo, kiivetäkö sen laelle, rakas kapteeni, mitä se kannattaa, pyydän\nkysyä, herrojen von Humboldtin ja Bonplanin jälkeen? Suuri nero, tuo\nHumboldt. Hän nousi tuolle vuorelle; hän on laatinut siitä niin\ntyhjentävän kuvauksen, että siihen ei ole mitään lisäämistä; hän\nhavaitsi siinä viisi vyöhykettä: viinivyöhykkeen, lehtipuuvyöhykkeen,\nhavupuuvyöhykkeen, alppikanervavyöhykkeen ja vihdoin aivan kasvittoman\nvyöhykkeen. Hän nousi vuoren ylimmälle huipulle saakka, missä ei ollut\ntilaa edes istua. Vuoren laelta näkyvä ala oli yhtä suuri kuin neljäs\nosa Espanjaa. Sitten hän tutki tulivuoren sen uumenia myöten ja\ntunkeutui sammuneen aukon pohjalle saakka. Mitä luulisitte minulla\nolevan tekemistä siellä tämän suurmiehen jälkeen, pyydän kysyä?\n\n-- Tosiaan, John Mangles vastasi, -- eipä siinä ole enää mitään\nharavoimista. Sepä ikävää, sillä teidän aikanne tulee pitkäksi\nodotellessa laivaa Teneriffan satamassa. Siellä ei ole suurtakaan\nvaihtelua toivottavissa.\n\n-- Kuka tietää mitä vaihtelua minun hajamielisyyteni saisi aikaan,\nPaganel sanoi nauraen. -- Mutta, rakas Mangles, eikö Kap Verden\nsaarilla ole ankkuripaikkoja?\n\n-- On kyllä. Villa Praiaan on mainion helppo laskea maihin.\n\n-- Puhumattakaan toisesta edusta, joka ei ole halveksuttava, Paganel\nlisäsi, -- siitä, että Kap Verden saaret eivät ole kaukana Senegalista,\nmissä voin tavata maanmiehiäni. Minä tiedän kyllä, että tätä villiä ja\nepäterveellistä saaristoa ei pidetä kovin mielenkiintoisena; mutta\nmaantieteilijän kannalta on kaikki arvokasta. Näkeminen merkitsee\ntietoja. On ihmisiä, jotka eivät osaa nähdä, ja jotka matkustavat ikään\nkuin olisi heillä kaihi. Voitte uskoa, että minä en kuulu niihin.\n\n-- Kuinka vain teille on mukavampaa, herra Paganel, John Mangles\nvastasi, -- minä olen varma, että maantiede hyötyy teidän\noleskelustanne Kap Verden saarilla. Meidän täytyy muutenkin poiketa\nsinne ottamaan hiiliä, joten teidän maihinlaskemisenne ei aiheuta\nmeille mitään viivästystä.\n\nTämän keskustelun jälkeen päätti kapteeni suunnata matkan Kanarian\nsaarten länsipuolitse; kuuluisa vuori jätettiin vasemmalle kädelle, ja\nnopeakulkuinen _Duncan_ kulki Kravun kääntöpiirin poikki 2. päivänä\nsyyskuuta, kello viisi aamulla. Sää alkoi sitten muuttua. Oli\nsadekauden kostea ja raskas ilmasto, _le tempo das aguas_, kuten\nespanjalainen sanoo, matkustajille rasittava, mutta puuttomuudesta ja\nsiis myös vedettömyydestä kärsivien Afrikan saarten asukkaille hyötyisä\naika. Ankara merenkäynti esti matkustajia oleilemasta kannella, mutta\nsalongissa kävi keskustelu yhtä vilkkaasti.\n\n3. päivänä syyskuuta ryhtyi Paganel kokoamaan matkatavaroitaan\nlähestyvää maihinnousua varten. _Duncan_ liikkui Kap Verden saarien\nlomassa; sivuuttaen Selin saaren, joka oli todella hedelmätön ja autio\nhietakumpu, ja kulkien laajojen koralliriuttojen ohi se jätti sivulleen\nSt. Jacques-saaren, jonka läpi pohjoisesta etelään ulottuu\nbasalttivuorien jono, päättyen kahteen korkeaan kumpuun. Sitten John\nMangles laski Villa Praian lahteen ja ankkuroi laivan kaupungin\nedustalle viidentoista metrin syvällä. Sää oli kauhea, ja aallokko\ntavattoman ankara, vaikka lahti oli suojattu aavalta tulevilta\ntuulilta. Rankka sade oli sellaista ryöppyä, että tuskin saattoi nähdä\nkaupunkia, joka on sadan metrin korkeuteen nousevien, tuliperäisten\nkallioiden hiukan matalamman haaran penkereellä. Saari ei tosiaankaan\ntämän paksun sadeverkon läpi näyttänyt houkuttelevalta.\n\nLady Helena ei voinut toteuttaa ehdotustaan, että käytäisiin\nkaupungissa; hiilienkin laivaansaanti oli perin hankalaa. _Duncanin_\nmatkustajain oli siis pysyteltävä katoksen alla sillä välin kun meri ja\ntaivas suorastaan ryöpyttivät vesiään vastakkain. Sääkysymys kuului\ntietenkin päiväjärjestykseen laivalla olevien keskusteluissa. Itsekukin\nsanoi sanansa, paitsi majuri, joka olisi ollut mukana maailman\nvedenpaisumuksessa välittämättä siitä vähääkään. Paganel käveli\nedestakaisin pudistellen päätään.\n\n-- Tämä on ihan kuin tahallista, hän hoki.\n\n-- Niin, se ainakin on varmaa, lordi Glenarvan vastasi -- että\nluonnonvoimat asettuvat teitä vastaan.\n\n-- Kyllä minä niistä sittenkin suoriudun.\n\n-- Ettehän sentään voi uhmata tällaista sadetta, lady Helena sanoi.\n\n-- Minä, rouva, ehdottomasti. En minä pelkää sitä muuten kuin\nmatkatavaroiden ja kojeiden vuoksi. Ne menevät kaikki piloille.\n\n-- Eihän tässä ole muuta pelättävää kuin millä keinolla ne saadaan\nlaivasta pois, lordi Glenarvan sanoi. -- Niin pian kuin olette\nkampsuinenne Villa Praiassa, voitte siellä asua jokseenkin\nsiedettävästi, vaikka ette juuri mukavasti: apinojen ja sikojen seura\nei aina ole oikein miellyttävää. Mutta matkamies ei turhia valita. Ja\ntoivottavasti voitte seitsemän tai kahdeksan kuukauden kuluttua päästä\nlähtemään Eurooppaan.\n\n-- Seitsemän tai kahdeksan kuukauden! Paganel huudahti.\n\n-- Vähintään. Kap Verden saarille ei laivojen ole tapana poiketa\nsadekauden aikana. Mutta te voitte käyttää aikaanne hyödyllisellä\ntavalla. Tämä saaristo on vielä vähän tunnettu; sen topografian,\nklimatologian, etnografian ja hypsometrian alalla on vielä paljon\ntekemistä.\n\n-- Siellä on ehkä virtoja tutkittavana, lady Helena sanoi.\n\n-- Siellä ei ole virtoja, rouva, Paganel sanoi.\n\n-- Entä jokia?\n\n-- Ei niitäkään.\n\n-- No puroja sitten?\n\n-- Ei edes niitä.\n\n-- Hyvä, majuri sanoi, -- sitten samoilette metsissä.\n\n-- Metsien muodostumiseen tarvitaan puita, mutta siellä ei ole puita.\n\n-- Mainio maa, majuri huomautti.\n\n-- Lohduttakaa itseänne, rakas Paganel, sanoi silloin Glenarvan. --\nOnhan siellä ainakin vuoria.\n\n-- Oh, mylord, ihan matalia ja vähän mielenkiintoisia. Ja muuten, nekin\non jo tutkittu.\n\n-- Niinkö?\n\n-- On, se on minun tavallista huonoa onneani. Kanarian saarilla oli\nedessäni Humboldtin työt, täällä on minut ehättänyt eräs geologi, herra\nCharles Sainte-Claire Deville.\n\n-- Onko se mahdollista?\n\n-- Niin on asia, Paganel vastasi surkealla äänellä. -- Mainitsemani\ntiedemies oli mukana _La Décidée_-nimisessä valtion kornetissa sen\npoiketessa Kap Verden saarilla, ja hän kävi niiden mielenkiintoisimman\nkukkulan, Fogosaaren tulivuoren huipulla. Mitäpä minulla olisi tehtävää\nhänen jälkeensä?\n\n-- Sepä on tosiaan ikävää, lady Helena vastasi. -- Mitä te sitten\nteette, herra Paganel?\n\nPaganel oli hetkisen vaiti.\n\n-- Epäilemättä olisitte tehnyt paremmin, Glenarvan huomautti, -- jos\nolisitte noussut maihin Madeirassa, vaikka siellä ei enää olekaan\nviiniä.\n\nMaantieteellisen seuran oppinut sihteeri oli taas ääneti. -- Minä\npuolestani odottaisin, majuri sanoi juuri samalla äänensävyllä kuin\nolisi sanonut: -- minä en odottaisi.\n\n-- Rakas Glenarvan, sanoi silloin Paganel, -- missä aiotte ankkuroida\ntämän jälkeen?\n\n-- Oh, vasta Concepcionissa.\n\n-- Perhana, se vie minut yhä kauemmaksi Intiasta.\n\n-- Ei suinkaan. Niin pian kuin olette kiertäneet Kap Hornin, tulette\ntaas lähemmäksi Intiaa.\n\n-- Sitäpä rohkenen epäillä.\n\n-- Muuten, Glenarvan sanoi ihan vakavissaan, -- kun kerran on mentävä\nIntiaan, niin samantekeväähän on, joutuuko Länsi- vai Itä-Intiaan.\n\n-- Kuinka niin samantekevää?\n\n-- Puhumattakaan siitä, että Patagonian ruohoaavikkojen asukkaat toki\novat intiaaneja, elleivät aivan intialaisia.\n\n-- Ah, tosiaan, mylord, Paganel huudahti, -- siinä on seikka, jota en\nkoskaan olisi tullut ajatelleeksi.\n\n-- Ja sitten rakas Paganel, voi kultamitalin ansaita missä tahansa;\nkaikkialla on tekemistä, etsimistä, tutkimista, Kordillieerien\nharjanteilla yhtä hyvin kuin Tiibetin vuorilla.\n\n-- Mutta Jaru-Dzango-Tshun suunta?\n\n-- Hyvä! Tutkikaa sen sijaan Rio Colorado! Se on vähän tunnettu virta,\njoka kartoilla juoksee melkoisia matkoja maantieteilijöiden\nmielikuvituksen mukaan.\n\n-- Sen kyllä tiedän, rakas lordi, siinä on useiden asteiden virheitä.\nAh, en epäile, etteikö Maantieteellinen seura olisi lähettänyt minua\nPatagoniaan yhtä hyvin kuin Intiaan. Mutta en ajatellut sitä.\n\n-- Se oli teidän tavallista hajamielisyyttänne.\n\n-- No niin, herra Paganel, liityttekö meidän matkaamme? lady Helena\nkysyi kiehtovimmalla äänellään.\n\n-- Hyvä rouva, entä minulle annettu tehtävä?\n\n-- Huomautan teille, että aiomme kulkea Magalhãesin salmen kautta,\nlordi Glenarvan mainitsi.\n\n-- Mylord, te houkuttelette.\n\n-- Minä lisään, että me käymme Port Faminessa.\n\n-- Port Faminessa! huudahti ranskalainen, joka puolelta ahdistettuna.\n-- Sielläkö maantieteen aikakirjojen kuulussa satamassa?\n\n-- Ajatelkaa myös, herra Paganel, lady Helena lausui, -- että ottamalla\nosaa meidän retkeemme teillä on oikeus liittää Ranskan nimi Skotlannin\nnimeen.\n\n-- Niin tosiaan!\n\n-- Maantieteilijä voi olla retkikunnallemme suureksi hyödyksi, ja mikä\non kauniimpaa kuin tieteen asettaminen ihmisyyden palvelukseen?\n\n-- Se on hyvin sanottu, rouva.\n\n-- Uskokaa minua. Antakaa sattuman tai paremmin sanoen kaitselmuksen\nratkaista. Tehkää niin kuin me. Se on pannut meidän käteemme nuo\nasiakirjat, me olemme lähteneet. Se on tuonut teidät _Duncanin_\nkannelle, älkää sitä jättäkö.\n\n-- Tahdotteko, että puhun teille suoraan, hyvät ystävät? Paganel kysyi\nsilloin. -- No niin, haluaisitteko todella hartaasti, että jäisin?\n\n-- Ja te, Paganel, tehän aivan palatte halusta jäädä! väitti Glenarvan.\n\n-- Niinhän se on! tiedemies huudahti, -- mutta minä pelkäsin olevani\ntunkeileva!\n\n\n\n\nMAGALHÃESIN SALMI.\n\n\nIlo oli yleinen laivalla, kun Paganelin päätös tuli tiettäväksi. Pikku\nRobert kavahti välittömässä vilkkaudessaan hänen kaulaansa niin\nrajusti, että kunnianarvoisa sihteeri oli mennä selälleen. -- Siinä on\nreipas pikkumies, hän sanoi, -- minun pitää opettaa hänelle\nmaantiedettä.\n\nNiinpä kun John Mangles oli päättänyt tehdä hänestä merimiehen,\nGlenarvan rohkean, majuri kylmäverisen, lady Helena hyvän ja\njalomielisen, Mary Grant tällaisille opettajille kiitollisen oppilaan,\ntäytyi Robertista väkisinkin ajan oloon kehittyä täydellinen\nherrasmies.\n\n_Duncan_ täytti hiilivarastonsa mahdollisimman ripeästi, lähti näiltä\nilottomilta seuduilta länttä kohti Brasiliaan päin, ja saapui,\nkuljettuaan 7. päivänä syyskuuta päiväntasaajan poikki vinhan\npohjatuulen puhaltaessa, eteläiselle pallonpuoliskolle.\n\nMatka tuntui sujuvan vaivattomasti. Kaikki olivat hyvin toiveikkaita.\nTällä kapteeni Grantin etsintämatkalla tuntui onnistumisen\ntodennäköisyys kasvavan joka päivä. Kaikkein luottavaisin oli John.\nMutta hänen luottavaisuutensa johtui suureksi osaksi halusta nähdä\nMary-neiti lohdullisena ja onnellisena. Hän oli aivan erikoisesti\nkiintynyt tähän nuoreen neitoon; ja tämän tunteen hän osasi salata niin\nhyvin, että Mary Grantia ja häntä itseänsä lukuunottamatta jokainen\n_Duncanilla_ olija sen huomasi.\n\nMitä maantieteilijään tulee, hän oli varmaankin koko eteläisen\npallonpuoliskon onnellisin ihminen; hän vietti päivänsä tutkimalla\nkarttoja, jotka oli levittänyt ruokasalin pöydälle; siitä aiheutui\njokapäiväistä kahnausta herra Olbinettin kanssa, joka ei voinut kattaa\nateriaa. Mutta Paganel sai puolelleen kaikki peräsalongin matkustajat\nlukuunottamatta majuria, joka pysyi aivan välinpitämättömänä\nmaantieteellisten kysymysten ratkaisusta varsinkin aterioiden aikana.\nSitten löydettyään kokonaisen kantamuksen mitä erilaisimpia kirjoja\nensimmäisen perämiehen varusteista ja niiden joukossa erinäisiä\nespanjalaisia teoksia, Paganel päätti opetella Cervantesin kieltä, jota\nkukaan muu laivalla ei osannut. Se helpottaisi tutkimuksia Chilen\nrannikolla. Kun hänellä oli taipumuksia kieliopintoihin, hän uskoi\nvarmasti osaavansa puhua tätäkin uutta kieltä sujuvasti laivan\nsaapuessa Concepcioniin. Niinpä hän sitä opiskeli hartaasti, ja hänen\nkuultiin lakkaamatta mutisevan itsekseen katkonaisia äänteitä.\n\nMutta hän ei kuitenkaan jättänyt antamatta joutohetkinä pikku\nRobertille käytännön opetusta, vaan kertoi hänelle niiden seutujen\nhistoriaa, joita _Duncan_ nyt nopeaa vauhtia lähestyi.\n\nSitten 10. päivänä syyskuuta, tultiin 5° 73' leveys- ja 31° 15'\npituusasteen kohdalle, ja silloin kuuli Glenarvan ensi kertaa erään\nasian, jota luultavasti ei moni muukaan tiedä. Paganel kertoi Amerikan\nhistoriaa, ja tullakseen suuriin löytöretkeilijöihin, joiden kyntämää\nreittiä alus juuri seurasi, hän alkoi Kristoffer Kolumbuksesta ja\nlopetti kertomuksensa hänestä mainitsemalla, että tämä suuri\ngenovalainen kuoli tietämättä, että oli löytänyt uuden maailman. Kaikki\nhuudahtivat ällistyneinä. Mutta Paganel pysyi väitteessään.\n\n-- Se on aivan totta, hän sanoi. -- Minä en suinkaan tahdo vähentää\nKolumbuksen kunniaa, mutta näin on asia. Viidennentoista vuosisadan\nlopulla oli ihmisillä vain yksi pyrkimys: helpottaa yhteyttä Aasian\nkanssa ja etsiä itää lännen kautta, sanalla sanoen: päästä lyhintä\ntietä 'meden ja hunajan maahan'. Se se Kolumbusta kannusti. Hän teki\nneljä matkaa; tuli Amerikan rannikolle Kumanan, Hondurasin,\nMosquitosin, Nicaraguan, Veraguan, Costa-Rican ja Panaman kohdilla,\njoita hän luuli Japanin tai Kiinan rannikoiksi, ja kuoli aavistamatta\ntulleensa ennestään tuntemattomaan maanosaan, joka ei edes saanut\nnimeään hänen muistokseen.\n\n-- En tahdo epäillä sanojanne, rakas Paganel, lordi Glenarvan lausui,\n-- mutta sallikaa minun ihmetellen kysyä, ketkä purjehtijat sitten\nensimmäisinä ymmärsivät, että Kolumbus oli löytänyt uuden maanosan.\n\n-- Heti hänen seuraajansa. Jo hänen matkoillaan mukana ollut Ojeda,\nsamoin kuin Vincent Pinzon, Vespucci, Mendoza, Bastidas, Cabral, Solis,\nBalboa. Nämä purjehtijat kulkivat pitkin Amerikan itärantoja ja\nkartoittivat ne kiitäen kolmesataakuusikymmentä vuotta ennen meitä\ntämän saman merivirran vieminä etelää kohti. Nähkääs, ystäväni, me\nolemme leikanneet päiväntasaajan aivan samalta kohtaa, missä Pinzon\nkulki sen poikki viidennentoista vuosisadan viimeisenä vuonna, ja nyt\nlähenemme sitä kahdeksatta eteläistä leveysastetta, jonka kohdalla hän\nlaski Brasilian alueelle. Vuosi sen jälkeen eteni portugalilainen\nCabral Seguron satamaan saakka. Kolmannella retkellään vuonna 1502\npurjehti Vespucci vielä kauemmaksi etelään. Vuonna 1508 ryhtyivät\nVincent Pinzon ja Solis yhteisesti ottamaan selkoa Amerikan rannoista\nja vuonna 1514 löysi Solis La Plata-virran suun, missä alkuasukkaat\nsöivät hänet suuhunsa, niin että uuden mantereen kiertämisen kunnia jäi\nMagalhãesin osaksi. Tämä kuuluisa purjehtija lähti vuonna 1519 matkalle\nviidellä laivalla, seurasi Patagonian rannikkoa, löysi Desiren sataman,\nsamoin San-Julianin, missä hän viipyi pitkiä aikoja, tapasi 52.\nleveysasteella sen Yhdentoistatuhannen Neitsyen salmen, joka myöhemmin\nsai hänen nimensä, ja 28. päivänä marraskuuta 1520 hän pääsi salmesta\nulos Tyynelle valtamerelle. Ah, mitä riemua hän lieneekään tuntenut,\nmitä liikutusta sykki hänen sydämessään, kun hän näki uuden meren\nkimaltelevan näköpiirissä auringonpaisteessa.\n\n-- Niin, herra Paganel! Robert Grant huudahti innostuneena\nmaantieteilijän sanoista. -- Siinä minä olisin tahtonut olla mukana!\n\n-- Niin minäkin, poikaseni, enkä olisi laiminlyönyt sellaista\ntilaisuutta, jos taivas olisi antanut minun syntyä kolmesataa vuotta\nsitten!\n\n-- Mutta se olisi ollut ikävää meille, herra Paganel, lady Helena\nhuomautti, -- sillä siinä tapauksessa te ette nyt olisi _Duncanin_\nsalongissa kertomassa meille tätä historiaa.\n\n-- Joku toinen olisi kertonut minun sijastani, rouva, ja lisännyt, että\nlänsirannikon tutkimisesta kuuluu ansio Pizarron veljeksille. Näistä\nsitkeistä seikkailijoista tuli suurten kaupunkien perustajia. Cusco,\nQuito, Lima, Santiago, Villarica, Valparaiso ja Concepcion, jonne\n_Duncan_ meitä vie, ovat heidän työtään. Pizarrojen löydöt liittyivät\ntähän aikaan Magalhãesin löytöihin, ja Amerikan rannikoiden muoto\nilmestyi kartoille vanhan maailman oppineiden suureksi iloksi.\n\n-- Minäpä, Robert sanoi, -- en olisi vielä siihen tyytynyt.\n\n-- Miksi et? Mary kysyi katsellen nuorta veljeään, joka oli niin\ninnostunut löytöretkien historiasta.\n\n-- Niin, poikani, miksi? toisti lordi Glenarvankin rohkaisevasti\nhymyillen.\n\n-- Koska olisin tahtonut tietää, mitä oli Magalhãesin salmen toisella\npuolen.\n\n-- Oikein, ystäväni, Paganel vastasi. -- Minä myös olisin tahtonut\ntietää, jatkuiko mannerta etelänavalle saakka, vai oliko siellä päin\nolemassa vapaa meri, kuten oletti Drake, muuten teidän maanmiehiänne,\nmylord. On siis selvää, että jos Robert Grant ja Jacques Paganel\nolisivat eläneet seitsemännellätoista vuosisadalla, he olisivat\nruvenneet matkatovereiksi Shoutenille ja Lemairelle, kahdelle\nhollantilaiselle, jotka olivat kovin uteliaita ratkaisemaan\nlopullisesti tämän maantieteellisen arvoituksen.\n\n-- Olivatko he tiedemiehiä? lady Helena kysyi.\n\n-- Ei, vaan rohkeita kauppiaita, joille löytöjen tieteellinen puoli ei\npaljon merkinnyt. Silloin oli olemassa hollantilainen Itä-Intian yhtiö,\njolla oli yksinoikeus kaikkeen Magalhãesin salmen kautta käytävään\nkauppaan. Kun siihen aikaan ei tunnettu muuta tietä Aasiaan lännen\nkautta, oli tällainen etuoikeus suoranainen kaappaus. Eräät kauppiaat\nyrittävätkin kamppailla tätä yksinoikeutta vastaan etsimällä toista\nsalmea, ja niiden joukossa oli eräs Isaac Lemaire, älykäs ja oppinut\nmies. Hän kustansi retkikunnan, jonka johtajina olivat hänen\nveljenpoikansa Jacob Lemaire ja muuan Shouten-niminen kelpo\nmerenkulkija, kotoisin Hornista. Nämä uljaat löytöretkeilijät lähtivät\nmatkaan kesäkuussa 1615, lähes sata vuotta Magalhãesin jälkeen; he\nlöysivät Lemairen salmen Tulimaan ja Staten-saaren välillä, ja 16.\npäivänä helmikuuta 1616 he kiersivät kuuluisan Kap Hornin, jota\nparemmin kuin sen veljeä, Hyväntoivonniemeä olisi kannattanut sanoa\nMyrskyniemeksi!\n\n-- Niin, tosiaan, siellä minä olisin tahtonut olla! Robert huudahti.\n\n-- Ja olisit saanut ammentaa mitä suurimpien liikutusten lähteestä,\npoikaseni, Paganel jatkoi innostuen. -- Onko tosiaan todellisempaa\ntyydytystä, oleellisempaa iloa kuin purjehtijan, joka laivallaan\nmerkitsee kartalle löytöjään? Hän näkee maiden vähitellen muodostuvan\nsilmiensä edessä, saaren saaren jälkeen, vuorisen niemen toisen niemen\njälkeen, ja niin sanoakseni sukeltavan ylös aaltojen helmasta! Aluksi\novat rajaviivat epämääräisiä, erillisiä, katkonaisia! Tuolla yksinäinen\nkukkula, täällä erillinen lahti, kauempana avaruuteen häipyvä poukama.\n-- Sitten löydöt täydentävät toisiaan, piirrot yhtyvät, karttojen\npisteet muuttuvat viivaksi; lahdet kaartuvat määrättyyn muotoon, niemet\nliittyvät siihen ja siihen rantaan; uusi manner järvineen, rantoineen,\njokineen, vuorineen, laaksoineen ja tasankoineen, kylineen,\nkaupunkeineen ja pääkaupunkeineen esiintyy kartalla koko suurenmoisessa\nloistossaan! Ah, ystäväni, löytöretkeilijä on todellinen keksijä! Hän\nkokee odottamattomia yllätyksiä! Mutta nyt tämä kultakaivos on melkein\ntyhjennetty! On nähty kaikki, löydetty, keksitty kaikki mantereet ja\nuudet maailmat, eikä meillä, maantieteen alalle viimeksi tulleilla, ole\nenää mitään tehtävää.\n\n-- On kyllä, rakas Paganel, Glenarvan vastasi.\n\n-- Ja mitä sitten?\n\n-- Se, mitä me juuri teemme!\n\n_Duncan_ kiiti tätä Vespuccin ja Magalhãesin tietä erinomaisen\nnopeasti. Syyskuun 15. päivänä se kulki Kauriin kääntöpiirin poikki, ja\nkeula käännettiin kuuluisan salmen suuta kohti. Monta kertaa näkyi\nPatagonian matalaa rannikkoa kuin hämäränä viivana näköpiirin rajalla;\nniiden ohi kuljettiin yli kymmenen meripeninkulman päästä eikä edes\nPaganelin mainiolla kiikarilla voinut näistä Amerikan rannoista saada\nkuin perin epämääräisen käsityksen.\n\n25. päivänä syyskuuta _Duncan_ oli Magalhãesin salmen kohdalla. Se\nlaski siihen epäröimättä. Tyynelle valtamerelle kulkevat höyrylaivat\nkäyttävät yleensä mieluummin tätä väylää. Se ei ole kuin\nkolmesataaseitsemänkymmentä meripeninkulmaa pitkä, vesi on kyllin syvää\nsuurimmillekin aluksille, jopa aivan rannallakin; siellä on mainio\nankkuripohja, runsaasti juomaveden ottopaikkoja, kalaisia jokia,\nriistaisia metsiä, kymmenittäin turvallisia ja helposti saavutettavia\nvalkamia ja monia muita etuja, joita Lemairen salmen ja rajutuulen ja\nmyrskyn yhtä mittaa ahdistaman Kap Hornin väylältä puuttuu.\n\nAlkumatkalla, ensimmäisen kuuden- tai kahdeksankymmenen meripeninkulman\ntaipaleella, Kap Gregoryyn saakka, ovat rannat matalia ja hiekkaisia.\nJacques Paganel ei tahtonut päästää ohitseen ainoatakaan salmen\nnähtävyyttä. Sen läpikulku kestäisi tuskin puoltatoista vuorokautta, ja\nrantojen ohi liukuva näköala maksoi hyvin vaivan, jonka maantieteilijä\nnäki saadakseen sitä ihailla etelän auringon häikäisevässä valossa.\nPohjoisella rannalla ei näkynyt ainoatakaan asukasta; vain muutamia\nsurkeita alkuasukkaita harhaili Tulimaan karuilla kallioilla. Paganel\nei siis saanut nähdä patagonialaisia, mitä hän matkakumppaniensa\nsuureksi huviksi kovasti pahoitteli.\n\n-- Patagonia ilman patagonialaisia, hän sanoi, -- eihän se enää ole\nPatagonia!\n\n-- Malttia, arvoisa maantieteilijä, lordi Glenarvan rauhoitti, -- me\nnäemme vielä patagonialaisiakin.\n\n-- En ole siitä varma.\n\n-- Niitä on kuitenkin olemassa, lady Helena sanoi.\n\n-- Minä epäilen sitä vahvasti, rouva, kun en näe yhtään.\n\n-- Eihän patagonialaisen nimeä, joka espanjan kielellä merkitsee\n'suuria jalkoja', ole voitu antaa olemattomille olioille.\n\n-- Oh, nimi ei merkitse mitään, vastasi Paganel, joka piti itsepäisesti\nkiinni mielijohteestaan vilkastuttaakseen väittelyä, -- ja muuten,\ntotta puhuen, ei tiedetä, miksi he itse itseään nimittävät.\n\n-- Niinkö? Glenarvan huudahti. -- Tiesittekö sitä, majuri?\n\n-- En, MacNabbs vastasi, -- enkä maksaisi viittä penniä saadakseni\ntietää sen.\n\n-- Te kuulette sen kuitenkin, Paganel huomautti, -- välinpitämätön\nmajuri. Magalhães on nimittänyt näiden seutujen alkuasukkaita\npatagonialaisiksi, tulimaalaiset nimittävät heitä tiremeeneiksi,\nchileläiset caucalhuiksi, Carmenin siirtolaiset tehuelcheiksi,\naraukaanit huilicheiksi; Bougainville antaa heille chaouhain, Falkner\ntaas tehuelhetien nimen! Itse he nimittävät itseään yleensä inakeiksi.\nKysynpä siis teiltä, kuinka tästä sekamelskasta voi saada selvää ja\nvoiko sellaista kansaa olla olemassa, jolla on niin monta nimeä!\n\n-- Tuo on kyllä jonkinlainen peruste! lady Helena vastasi.\n\n-- Olkoon, lordi Glenarvan huomautti, -- mutta ystävämme Paganel\nmyöntänee luullakseni, että jos patagonialaisten nimestä onkin\nepätietoisuutta, heidän koostaan kuitenkin ollaan varmoja.\n\n-- Sitä en voi myöntää, Paganel vastasi.\n\n-- He ovat kookkaita, Glenarvan sanoi.\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Pieniäkö? lady Helena kysyi.\n\n-- Sitä ei voi kukaan todistaa.\n\n-- Ehkäpä sitten keskikokoisia? esitti MacNabbs sovittaakseen kaikki.\n\n-- Siitäkään en tiedä sen enempää.\n\n-- Tuo menee jo hiukan pitkälle, Glenarvan huudahti. --\nTutkimusmatkailijat, jotka ovat heitä nähneet...\n\n-- Tutkimusmatkailijat, jotka heitä ovat nähneet, maantieteilijä\nvastasi, -- antavat aivan ristiriitaisia tietoja. Magalhães sanoo, että\nhänen päänsä tuskin ulottui heidän vyötäisilleen.\n\n-- Nähkääs nyt!\n\n-- Niin, mutta Drake väittää, että englantilaiset ovat kookkaampia kuin\nkookkain patagonialainen.\n\n-- Oh, englantilaiset, se on mahdollista, majuri huomautti\nhalveksivasti, -- mutta jos olisi puhe skotlantilaisista!\n\n-- Cavendish vakuuttaa heidän olevan suuria ja rotevia, Paganel jatkoi.\n-- Hawkins tekee heistä jättiläisiä. Lemaire ja Shouten sanovat heidän\nolevan yli kolmemetrisiä.\n\n-- Nehän ovat uskottavaa väkeä, Glenarvan sanoi.\n\n-- Ovat, aivan yhtä hyvin kuin Wood, Narborough ja Falkner, jotka ovat\nkatsoneet heidät keskikokoisiksi. Tosin Byron, la Giraudais,\nBougainville, Wallis ja Carteret vakuuttavat, että patagonialaiset ovat\nkahden metrin pituisia, mutta näiden seutujen paras tuntija, herra\nd'Orbigny väittää heidän olevan keskimäärin 160 sentin pituisia.\n\n-- Mutta mikä sitten näin monesta ristiriitaisesta tiedosta on totuus?\nlady Helena kysyi.\n\n-- Totuus, rouva, Paganel vastasi, -- on tämä: patagonialaisilla on\nlyhyet jalat ja pitkä yläruumis. Voi siis määritellä mielipiteensä\nhauskalla tavalla ja sanoa, että he ovat 180 sentin mittaisia\nistuessaan ja vain 150 seisaallaan.\n\n-- Mainiota, arvoisa tiedemies! Glenarvan huomautti. -- Tuo oli\nhauskasti sanottu.\n\n-- Paitsi, Paganel jatkoi, -- ellei heitä ole olemassa, jolloin koko\ntämä ristiriita häviäisi. Mutta oli miten oli, ystäväni, minä lisään\nlohdullisen huomautuksen: Magalhãesin salmi on suurenmoinen ilman\npatagonialaisiakin.\n\nTällä hetkellä kiersi _Duncan_ luonnonkaunista Brunswickin niemeä.\nSeitsemänkymmenen meripeninkulman päässä Kap Gregoryn ohi kuljettuaan\nse jätti oikealle puolelle Punta Arenan vankilan. Chilen lippu ja\nkirkontapuli näkyivät hetken puiden lomasta. Sitten salmi jatkui\nmahtavien kallioryhmien välissä; vuorten liepeet olivat suunnattomien\nmetsien peitossa ja nostivat ikuisen lumen valkaisemat lakensa pilvien\nylle; lounaassa kohosi Tarn-vuori kahdentuhannen metrin korkeuteen;\npitkän hämärän jälkeen tuli pimeys; valo hupeni kuin huomaamatta;\ntaivas syttyi täyteen tähtiä ja Etelän Risti näytti purjehtijoille\netelänavan suuntaa.\n\nTämän valoisan pimeyden keskessä, tuikkivien tähtien valossa, jotka\nkorvaavat sivistyneiden seutujen majakat, jatkoi laiva rohkeasti\nmatkaansa laskematta ankkuria mihinkään rannikon monista mukavista\nvalkamapaikoista; usein hipaisivat sen raakapuiden päät etelän pyökkien\noksia, jotka rannasta ojentuivat väylän ylle; usein myös myllersi sen\npotkuri suurten jokien vettä, herättäen hanhet, sorsat, kurpat, tavit\nja rantavesien koko linnuston. Sitten tuli esiin raunioita ja\nsoraläjiä, jotka yössä näyttivät valtavilta, surullinen jäännös\nhylätystä siirtolasta, jonka nimi on näiden seutujen hedelmällisyyden\nja metsien riistan runsauden ikuisena vastakohtana. _Duncan_ lipui Port\nFaminen -- Nälkäsataman -- ohi.\n\nSinne oli espanjalainen Sarmiento v. 1581 asettunut asumaan neljänsadan\nsiirtolaisen kanssa. Hän perusti siihen St. Philippe-nimisen kaupungin;\njulman ankarat pakkaset tappoivat suuren osan asukkaita, nälkä riisti\nne, jotka talvi oli säästänyt, ja v. 1587 tapasi merirosvo Cavendish\nnäistä neljästäsadasta onnettomasta viimeisen melkein nälkään\nkuolemaisillaan kuuden vuoden oleskelun jälkeen kaupungissa, joka\nnäytti olevan yhtä monta vuosisataa vanha.\n\n_Duncan_ sivuutti nämä autiot rannat; päivän noustessa se kulki pitkin\nkapeita salmia, pyökki-, saarni- ja koivumetsien välissä, joiden\nkeskestä vilahteli leppoisia lehtoja, jykevää rautatammea kasvavia\nkumpuja ja teräviä huippuja, joiden joukossa oli Bucklandin hyvin\nkorkealle kohoava obeliski. Se kulki Pyhän Nikolain eli, kuten\nBougainville aikanaan oli sen nimittänyt, Ranskalaissalmen suun ohi;\nkaukana leikitteli joukko hylkeitä ja suuria valaita, päätellen niiden\npuhaltamista vesisuihkuista, jotka näkyivät neljän meripeninkulman\npäähän. Sitten se sivuutti Kap Forwardin, joka vielä oli talven\nviimeisten ahtojäiden vallassa. Salmen toisella puolen, Tulimaassa,\nkohosi 2300 metrin korkeuteen Sarmienton vuori, suunnaton rykelmä\npilvien erottamia kallioita, jotka muodostivat taivaalle ikään kuin\nilmojen saariston. Kap Forwardiin päättyi itse asiassa Amerikan\nmantere, sillä Kap Horn ei ole kuin erillinen kallio kaukana meressä\n56. leveysasteella.\n\nKap Forwardin jälkeen on salmen toisella puolen Brunswickin niemi ja\ntoisella Toivottomuuden maa, pitkänomainen saari, joka muistuttaa\ntuhansien pikkusaarten väliin somerikolle ajautunutta suunnatonta\nvalasta. Mikä ero Amerikan näin sirpaleisen, ja Afrikan, Australian tai\nIntian selkeiden ja täsmällisten niemenkärkien välillä! Mikä tuntematon\nmaanmullistus lieneekään näin murskannut tämän suunnattoman, kahden\nvaltameren välisen vuoriniemen?\n\nSitten seurasi hedelmällisiä rantoja ja taas sarja alastomia seutuja,\nkolkkoja katsoa, tämän monimutkaisen sokkelon tuhanten solien uurtamia.\nErehtymättä, epäröimättä kulki _Duncan_ sokkeloiden läpi, sekoittaen\nsavuaan kallioiden hajoittamaan usvaan. Vauhtiaan vähentämättä se\nsivuutti muutamia näille raukoille rajoille asettuneita espanjalaisia\nasutuksia. Kap Tamarin kohdalla väylä väljeni; alus saattoi lisätä\nvauhtiaan kaartaessaan äkkijyrkät Narboroughin saaret ja lähestyi\netelärannikkoa. Vihdoin, samottuaan salmea puolitoista vuorokautta, se\nnäki Kap Pilaresin kallion Toivottomuuden maan äärimmäisessä kärjessä.\nMäärätön, vapaa, kimmeltävä meri levisi sen keulan eteen, ja Jacques\nPaganel tervehti sitä intoutuneena ja tunsi yhtä suurta liikutusta kuin\nFerdinand Magalhães itse sillä hetkellä kun hänen _Trinitad_ aluksensa\nliukui Tyynen valtameren laineille.\n\n\n\n\n37. LEVEYSASTE.\n\n\nKahdeksan päivää Kap Pilaresin ohi kulkemisensa jälkeen laski _Duncan_\ntäyttä höyryä Talkahuanon lahteen, kahdentoista meripeninkulman\npituiseen, yhdeksän levyiseen poukamaan. Sää oli mitä suotuisin. Tämän\nmaan taivaalla ei ole pilvenhattaraa marraskuusta maaliskuuhun, ja\nAndien vuorijonon suojaamaa rannikkoa pitkin puhaltaa jatkuvasti\netelätuuli. Edward Glenarvanin käskyn mukaan oli John Mangles kulkenut\naivan likeltä Chiloen saaristoa ja koko tämän Amerikan-seudun\nlukemattomia säröjä. Joku mereen jäänyt laivahylky tai murtunut masto\ntai muu sellainen olisi voinut saattaa _Duncanin_ haaksirikon vaaraan;\nmutta mitään ei näkynyt, ja alus jatkoi matkaansa ja ankkuroi\nTalkahuanon satamassa neljäkymmentäkaksi päivää sen jälkeen kun oli\njättänyt Clyden myrskyisät vedet.\n\nGlenarvan käski heti laskea veneen vesille ja soudatti itsensä\nPaganelin seurassa sillankorvaan. Maantieteilijä katsoi nyt\nasianmukaiseksi käyttää espanjankieltä, jota oli niin ahkerasti\nopiskellut, mutta hänen hämmästyksekseen eivät maan asukkaat häntä\nymmärtäneet.\n\n-- Minulla on väärä ääntämiskorko, hän sanoi.\n\n-- Mennään tullikamariin, Glenarvan vastasi.\n\nSiellä ilmoitettiin heille muutamien englantilaisten sanojen ja\nkuvaavien eleiden avulla, että Britannian konsuli asui Concepcionissa.\nSinne oli tunnin matka. Glenarvanin onnistui saada kaksi levännyttä\nhevosta, ja hetken kuluttua saapuivat Paganel ja hän tähän vanhaan,\nyritteliään Valdivian, Pizarrojen muinaisen kumppanin, perustamaan\nkaupunkiin.\n\nKuinka paljon se olikaan menettänyt vanhasta loistostaan! Usein olivat\nalkuasukkaat ryöstäneet sitä, tulipalo oli tuhonnut sitä v. 1819,\nsuuret alueet olivat revittyinä ja raunioina, muurit vielä näiden\nhävitysten jäljiltä mustuneina; Talkahuano oli jo aikoja sitten päässyt\nsen edelle, eikä siellä enää ollut kuin tuskin kahdeksantuhatta\nasukasta. Sen laiskoilta asukkailta olivat kadut päässeet ruohottumaan.\nEi kauppaa, ei mitään toimintaa, ei yritteliäisyyttä. Joka parvekkeella\nsoiteltiin mandoliinia; hempeämielisiä lauluja kuului ikkunaverhojen\ntakaa; Concepcionista, miesten muinaisesta pääkaupungista, oli tullut\nnaisten ja lasten mitätön kylä.\n\nGlenarvan ei ollut kovin halukas tutkimaan tämän rappeutumisen syitä,\nvaikka Jacques Paganel kiinnitti siihen hänen huomiotaan, vaan\nmenettämättä hetkeäkään hän ratsasti suoraan hänen brittiläisen\nmajesteettinsa konsulin J.R. Bentockin luo. Tämä otti hänet vastaan\nhyvin kohteliaasti ja saatuaan kuulla kapteeni Grantin tarinan\ntarjoutui hankkimaan tietoja pitkin koko rannikkoa.\n\nMitä tuli kysymykseen, oliko _Britannia_ tehnyt haaksirikkonsa 37.\nleveysasteen tienoilla Chilen tai Araucanian rannikolla, siihen\nannettiin kieltävä vastaus. Mitään ilmoitusta sentapaisesta\nonnettomuudesta ei ollut saapunut Englannin eikä muidenkaan maiden\nkonsuleille. Glenarvan ei siitä masentunut. Hän palasi Talkahuanoon\neikä säästänyt omia vaivojaan, ei kuulusteluita eikä rahoja, vaan\nlähetti tiedustelijoita pitkin rannikkoa. Turhia retkiä. Rannikon\nväestön keskuudessa toimeenpannut mitä huolellisimmat tiedustelut\njäivät tuloksettomiksi. Täytyi päättää, että _Britannian_ haaksirikosta\nei ollut näillä seuduilla olemassa vähäisintäkään merkkiä.\n\nGlenarvan ilmoitti sitten seuralaisilleen, ettei hänen ponnistuksistaan\nollut mitään apua. Mary Grant ja hänen veljensä eivät voineet olla\nilmaisematta mielensä masennusta. _Duncanin_ saapumisesta Talkahuanaan\noli silloin kulunut kuusi päivää. Matkustajat olivat koolla\nperäsalongissa. Lady Helena lohdutteli, ei sanoilla -- mitäpä hän olisi\nsaattanut sanoa? -- vaan hyväilyillään kapteenin lapsia. Jacques\nPaganel oli ottanut uudelleen käsille asiakirjat ja tutki niitä niin\ntarkasti kuin olisi tahtonut saada niistä irti uuden ratkaisun. Kun hän\noli katsellut niitä tunnin ajan, lordi Glenarvan kysyi:\n\n-- Paganel, minä luotan teidän älyynne. Onko meidän tulkintamme näistä\npapereista virheellinen? Onko siinä jotakin järjenvastaista?\n\nPaganel ei vastannut. Hän mietti.\n\n-- Erehdymmekö ehkä siinä, mitä luulemme haaksirikon paikaksi?\nGlenarvan jatkoi. -- Eikö nimi _Patagonia_ pistä tyhmimmänkin ihmisen\nsilmään?\n\nPaganel pysyi yhä vaiti.\n\n-- Entäs sana _indi_? Glenarvan sanoi. -- Eikö ainakin se osoita meidän\nolevan oikeassa?\n\n-- Ilmeisesti, MacNabbs vastasi.\n\n-- Ja sitten, eikö ole selvää, että haaksirikkoiset kirjoittaessaan\nnämä rivit odottivat joutuvansa intiaanien vangeiksi?\n\n-- Tässä keskeytän teidät, rakas lordi, Paganel vastasi vihdoin. --\nOlkoon, että teidän muut päätelmänne ovat oikeita, mutta tämä viimeinen\nei tunnu minusta järkevältä.\n\n-- Mitä tahdotte sanoa? lady Helena kysyi, kaikkien kiinnittäessä\nkatseensa maantieteilijään.\n\n-- Minä tahtoisin sanoa, Paganel vastasi korostaen sanojaan, -- että\nkapteeni Grant _on nyt intiaanien vankina_, ja lisään, että asiakirja\nei tässä suhteessa jätä mitään epäilystä.\n\n-- Selittäkää ajatuksenne tarkemmin, herra Paganel, neiti Grant pyysi.\n\n-- Ei mikään ole helpompaa, rakas Mary. Jos emme oleta tässä sanottavan\n_seront prisonniers_, vaan _sont prisonniers_,[5] niin kaikki on\nselvää.\n\n-- Sehän on mahdotonta! Glenarvan huomautti.\n\n-- Mahdotonta! Minkä vuoksi, hyvä ystäväni? Paganel kysyi hymyillen.\n\n-- Koska pulloa ei ole voitu heittää mereen muulloin kuin sillä\nhetkellä, jolloin laiva murskautui kallioita vasten. Siitä se päätelmä,\nettä pituus- ja leveysasteiden mainitseminen ilmaisee juuri haaksirikon\npaikkaa.\n\n-- Sitä ei todista mikään, Paganel huomautti vilkkaasti. -- Enkä minä\nnäe, minkä vuoksi haaksirikkoiset sen jälkeen kun intiaanit ovat\nkuljettaneet heidät sisämaahan, eivät olisi koettaneet tuon pullon\navulla ilmaista, missä he ovat vankina.\n\n-- Yksinkertaisesti sen vuoksi, rakas Paganel, että pullon mereen\nheittämiseksi on ainakin tarpeen, että meri on lähellä.\n\n-- Tai sen puuttuessa jokin virta, joka laskee mereen, Paganel lausui.\n\nTätä odottamatonta vastausta seurasi ällistynyt ja kuitenkin hyväksyvä\näänettömyys. Kuuntelijoiden katseiden välkkeestä Paganel huomasi, että\nheissä alkoi jälleen herätä uusia toiveita. Lady Helena rikkoi\nensimmäisenä äänettömyyden.\n\n-- Mikä ajatus! hän huudahti.\n\n-- Niin, ja mikä hyvä ajatus, maantieteilijä lisäsi itseluottavaisesti.\n\n-- No, mitä mieltä te sitten olette? Glenarvan kysyi.\n\n-- Minun mielipiteeni on se, että meidän on etsittävä käsiimme 37.\nleveysaste sillä kohtaa, missä se osuu Amerikan rannikolle ja\nseurattava sitä puoltakaan astetta harhaan menemättä siihen kohtaan\nsaakka, missä se yhtyy Atlantin valtamereen. Ehkäpä sen varrelta\nlöydämme _Britannian_ haaksirikkoiset.\n\n-- Heikko toive! majuri huomautti.\n\n-- Olkoon kuinka heikko tahansa, Paganel vastasi, -- emme voi jättää\nsitä huomioon ottamatta. Jos sattumalta olen oikeassa siinä, että pullo\non kulkeutunut mereen jotakin tämän mantereen virtaa myöten, täytyy\nmeidän sen varrella tavata vankien jälkiä. Katsokaa, ystäväni, katsokaa\ntämän maan karttaa, ja minä voin sen teille todistaa!\n\nPaganel levitti pöydälle Chilen ja Argentiinan kartan.\n\n-- Katsokaa, hän sanoi, -- ja seuratkaa minua tällä kartalla Amerikan\npoikki. Harpatkaamme ensin Chilen kapean alueen ja Andien vuorijonon\nyli. Laskeutukaamme pampalle. Puuttuuko näiltä seuduilta virtoja, jokia\ntai puroja? Ei. Tuossa on Negro, tässä Colorado, tässä niiden\nlisäjokia, jotka 37. leveysaste katkaisee ja jotka kaikki ovat voineet\nkuljettaa pullon mereen. Siellä kukaties jonkin heimon, vakinaista\nasuinsijaa pitävien intiaanien käsissä, jonkin vähän tunnetun joen\nvarrella, jonkin vuoren rotkossa odottavat ystävämme -- kuten saanen\nsanoa -- kaitselmuksen lähettämää apua! Sopiiko meidän pettää heidän\ntoivoaan? Ettekö tekin kaikki ole sitä mieltä, että meidän on\nkuljettava näiden seutujen halki tarkalleen tätä linjaa pitkin, jota\nsormeni nyt kartalla osoittaa, ja jos vastoin ilmeistä todennäköisyyttä\nvieläkin erehtyisin, eikö meidän velvollisuutemme ole seurata 37.\nleveysastetta loppuun saakka, kiertää sitä myöten vaikka koko maapallo,\njos kerran tahdomme löytää haaksirikkoiset?\n\nNämä jalon innostuksen vallassa lausutut sanat herättivät syvää\nliikutusta Paganelin kuulijoiden keskuudessa. Kaikki tulivat\npuristamaan hänen kättään.\n\n-- Isäni on varmasti siellä! Robert Grant huudahti ahmien karttaa\nsilmillään.\n\n-- Missä hän onkin, Glenarvan vastasi, -- me löydämme hänet, lapseni!\nYstävämme Paganelin tulkinta on aivan järkevä ja meidän on epäröimättä\nseurattava hänen osoittamaansa uraa. Joko kapteeni on suurten\nindiaanijoukkojen käsissä tai vain heikon heimon vankina. Jälkimmäisessä\ntapauksessa me vapautamme hänet. Edellisessä tapauksessa me palaamme\n_Duncaniin_ itärannalla saatuamme tietää missä hän on ja menemme Buenos\nAiresiin; siellä majuri MacNabbs järjestää retkikunnan, joka pystyy\nvoittamaan kaikki Argentiinan intiaanit.\n\n-- Hyvä, hyvä, teidän jalosukuisuutenne! John Mangles lausui ja lisäsi,\nettä Amerikan mantereen poikki voi tältä kohtaa kulkea ilman\npienintäkään vaaraa.\n\n-- Ilman vaaroja ja rasituksiakin, Paganel sanoi. -- Kuinka monet\novatkaan jo sen retken suorittaneet, joilla ei ole ollut käytettävänä\nmeidän apuneuvojamme ja joiden rohkeutta ei ollut kannustamassa\nyrityksen suurenmoisuus! Eikö eräs Basilio Villarmo v. 1782 kulkenut\nCarmenista Kordillieereille? Eikö v. 1806 muuan Concepcionin\nmaakunnasta kotoisin oleva chileläinen, don Luiz de la Cruz Antucosta\nlähdettyään seurannut juuri 37. astetta, ylittänyt Andeja ja saapunut\nBuenos Airesiin vain neljäkymmentä päivää kestäneen matkan jälkeen? Ja\nvihdoin ovat eversti Garcia, herra Alcide d'Orbigny ja arvoisa\nammattitoverini, tohtori Martin de Moussy, kulkeneet tämän maan ristiin\nrastiin ja tehneet tieteelle yhtä suuren palveluksen kuin me nyt aiomme\ntehdä inhimillisyydelle.\n\n-- Hyvät herrat, Mary Grant lausui liikutuksen murtamalla äänellä, --\nkuinka voi osoittaa kiitollisuuttaan uhrauksesta, joka saattaa teidät\nniin monille vaaroille alttiiksi?\n\n-- Vaaroille! Paganel huudahti. -- Kuka on lausunut sanan _vaara_?\n\n-- En ainakaan minä! Robert Grant vastasi silmät loistaen ja katse\npäättäväisenä.\n\n-- Vaaroja! Paganel toisti; -- mitä vaaroja siinä voisi\nolla? Mistä tässä muuten on puhe? Tuhannestaviidestäsadasta\nkilometristä, jotka kuljemme suoraa janaa, matkasta, joka suoritetaan\nsamalla leveysasteella kuin Espanja, Sisilia ja Kreikka meidän\npallonpuoliskollamme ja siis ilmaston puolesta jokseenkin samoissa\noloissa, matkasta, joka saattaa kestää korkeintaan kuukauden! Sehän on\nvain kävelyretki!\n\n-- Herra Paganel, lady Helena kysyi silloin, -- oletatteko te siis,\nettä jos haaksirikkoiset ovat joutuneet intiaanien vangiksi, heidät on\njätetty henkiin?\n\n-- Totta kai, rouva! Eiväthän intiaanit ole ihmissyöjiä. Kaukana siitä.\nEräs maanmieheni, johon muuten tutustuin Maantieteellisessä seurassa,\nherra Guinnard, oli kolme vuotta preerian intiaanien vankina. Hänellä\noli tukalat oltavat, häntä kohdeltiin perin huonosti, mutta hän\nsuoriutui lopulta tästä koettelemuksesta voitokkaana. Eurooppalainen,\nnähkääs, on näillä seuduilla hyödyllinen; intiaanit ymmärtävät hänen\narvonsa ja hoitavat häntä kuten kilpahevosta.\n\n-- Niinpä niin, ei siis haikailla enää, Glenarvan sanoi, -- vaan nyt\npitää lähteä liikkeelle viipymättä. Mitä tietä meidän on kuljettava?\n\n-- Helppoa ja miellyttävää tietä, Paganel vastasi. -- Hiukan vuoria\nalussa, sitten Andien itärinnettä loivaa ja vihdoin yhtenäistä,\nnurmettunutta hiekkatasankoa, joka on kuin yrttitarha.\n\n-- Katsokaamme karttaa, majuri sanoi.\n\n-- Se on tässä, rakas MacNabbs. Me lähdemme 37. leveysasteen päästä\nChilen rannikolta, Rumenan kärjen ja Carneron lahden väliltä.\nKuljettuamme Araucanian pääkaupungin läpi menemme Kordillieerien poikki\nAntucon solan kautta, tulivuoren pohjoispuolitse; ja laskien alas\npitkin vuorien loivia rinteitä, Neuquemin ja Coloradon poikki tulemme\npampalle, Salinasiin, Guaminin rannalle, Sierra Tapalqueniin. Siellä on\nBuenos Airesin maakunnan raja. Me kuljemme sen yli, nousemme Sierra\nTandilille ja jatkamme tutkimuksiamme Medanon kärkeen saakka Atlantin\nrannalla.\n\nNäin puhuessaan ja esittäessään retkikunnan matkasuuntaa Paganel tuskin\nvilkaisikaan eteensä levitettyyn karttaan; se oli hänellä päässään. Hän\noli lukenut Frezierin, Molinan, Humboldtin, Miersin, d'Orbignyn teokset\nja muisti kaikki selvästi ja tarkasti. Päätettyään tämän\nmaantieteellisten nimien luettelon hän lisäsi:\n\n-- Niinpä, rakkaat ystävät, tie on suora. Kolmessakymmenessä päivässä\nehdimme suorittaa koko matkan ja saapua ennen _Duncania_ itärannikolle,\njos merituulet vähänkin hidastuttavat sen matkaa.\n\n-- _Duncanin_ on siis risteiltävä Corrientesin ja San Antonion niemien\nvälillä? John Mangles tiedusti.\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Ja keitä olette ajatellut retkikunnan jäseniksi? Glenarvan kysyi.\n\n-- Mitäs siinä on ajattelemista! Eihän ole puhe muusta kuin saada selko\nkapteeni Grantin olinpaikasta eikä suinkaan taisteluista intiaanien\nkanssa. Minä arvelin, että lordi Glenarvan on mukana, luonnollisena\npäällikkönämme; majuri, joka tietenkään ei luovuta paikkaansa\nkenellekään; teidän palvelijanne Jacques Paganel...\n\n-- Ja minä! pikku Grant huudahti.\n\n-- Robert! Robert! Mary sanoi.\n\n-- Mutta miksei? Paganel huomautti. -- Matkat kehittävät nuorisoa.\nNiinpä me neljä, ja kolme _Duncanin_ matruusia...\n\n-- Anteeksi, John Mangles sanoi kääntyen isäntänsä puoleen, --\nunohtaako teidän jalosukuisuutenne minut?\n\n-- Hyvä John, Glenarvan vastasi, -- me jätämme laivaan naiset, siis\nrakkaimpamme maailmassa! Kuka hoivaisi heitä, ellei _Duncanin_\nuskollinen kapteeni?\n\n-- Emmekö siis me saa tulla mukaan? kysyi lady Helena, jonka silmiin\nilmestyi surumielisyyden häive.\n\n-- Helena-kulta, lordi Glenarvan vastasi, -- meidän matkamme täytyy\ntapahtua poikkeuksellisen nopeasti; eromme jää siis lyhyeksi, ja...\n\n-- Niin, ystäväni, minä ymmärrän, lady Helena vastasi; -- menkää siis,\nja onnistukoon yrityksenne!\n\n-- Eikä se muuten ole mikään matka, Paganel huomautti.\n\n-- Mikäs se sitten on? lady Helena kysyi.\n\n-- Tavallinen kävelyretki, ei enempää. Me vaellamme mantereen halki\ntehden niin paljon hyvää kuin voimme, siinä kaikki. _Transire\nbenefaciendo_[6] -- se on tunnuksemme.\n\nTähän Paganelin sanaan päättyi väittely, jos sellaiseksi voi sanoa\nkeskustelua, jossa kaikki olivat yksimielisiä. Valmistuksiin ryhdyttiin\nheti samana päivänä. Retkelle lähteminen päätettiin pitää salassa,\netteivät intiaanit saisi siitä vihiä.\n\nLähtö määrättiin lokakuun 14. päiväksi. Kun oli valittava mukaan\ntulevat matruusit, tarjoutuivat kaikki, eikä Glenarvanilla ollut muuta\npulmaa kuin valinta. Niinpä hän katsoi parhaaksi vedota arpaan\nollakseen loukkaamatta ketään. Näin tehtiinkin, ja merkityn arpalipun\nsaivat laivan ensimmäinen perämies Tom Austin, Wilson, vikkelä\nveitikka, ja Mulrady, joka olisi nyrkkeilyssä pitänyt puolensa itse Tom\nSayersia vastaan.\n\nGlenarvan oli ryhtynyt toimiin mitä suurimmalla tarmolla. Hän tahtoi\nolla valmis määräpäivänä, ja niin kävikin. John Mangles puolestaan\nhankki hiiliä kyetäkseen heti lähtemään merelle. Hän aikoi olla\nArgentiinan rannikolla ennen maitse kulkevia. Siitä syntyi Glenarvanin\nja nuoren kapteenin välillä kilpailu, joka koitui kaikkien hyödyksi.\n\nMääräaikana, 14. päivänä lokakuuta, olikin kaikki valmista. Ennen\nlähtöä kokoontuivat kaikki laivan matkustajat salonkiin. _Duncan_ oli\nlähtökunnossa, ja sen potkurin lavat polskuttivat jo Talkahuanan\nleppoisia laineita. Glenarvan, Paganel, MacNabbs, Robert Grant, Tom\nAustin, Wilson ja Mulrady varustautuivat Colt-revolverein aseistettuina\nlähtemään laivasta. Oppaat ja muulit odottivat heitä sataman suulla.\n\n-- Nyt on jo aika, lordi Edward sanoi vihdoin.\n\n-- Lähtekää siis, ystäväni! lady Helena vastasi, hilliten\nliikutuksensa.\n\nLordi Glenarvan sulki hänet syliinsä, ja Robert kiepsahti Mary Grantin\nkaulaan.\n\n-- Ja nyt, hyvät ystävät, Jacques Paganel sanoi, -- viimeinen\nkädenpuristus, joka kestää Atlantin rannikolle asti!\n\nSe ei ollut vähäinen vaatimus. Mutta syleiltiin sentään niin lämpimästi\nkuin arvoisa tiedemies ikinä saattoi toivoa.\n\nNoustiin kannelle ja nuo seitsemän retkeilijää lähtivät _Duncanilta_.\nPian he olivat sillalla, jota alus oli lähestynyt vajaan sadan metrin\npäähän.\n\nKomentosillalla seisten huusi lady Helena viimeisen kerran:\n\n-- Ystäväni! Herran haltuun!\n\n-- Hän kyllä auttaa meitä, Jacques Paganel vastasi, -- sillä voitte\nuskoa, että me aiomme auttaa itseämme!\n\n-- Eteenpäin, komensi John Mangles koneenkäyttäjälle.\n\n-- Matkaan! Glenarvan käski puolestaan.\n\nJa samalla hetkellä, kun retkeilijät hellittäen ratsujensa ohjaksia\nkääntyivät kulkemaan rannikkoa pitkin, kääntyi _Duncan_ täyttä höyryä\njälleen kyntämään valtamerta.\n\n\n\n\nCHILEN HALKI.\n\n\nGlenarvanin järjestämään alkuasukassaattueeseen kuului kolme miestä ja\nyksi poika. Muulipäällikkönä oli muuan täällä kaksikymmentä vuotta\nasustanut englantilainen. Hänen ammattinaan oli muulien vuokraaminen\nmatkustajille ja näiden opastaminen läpi Kordillieerien eri solien. Sen\njälkeen hän jätti heidät erään _baqueanon_, argentiinalaisen oppaan,\nhaltuun, joka taas puolestaan tunsi pampan tiet. Tämä englantilainen ei\nseurustellessaan muulien ja intiaanien kanssa ollut sentään siinä\nmäärässä unohtanut äidinkieltään, ettei olisi voinut keskustella\nsaatettaviensa kanssa. Se helpotti hänen määräystensä ymmärtämistä ja\ntoteuttamista, ja sitä Glenarvan riensikin käyttämään hyväkseen, sillä\nJacques Paganelin espanjan kieltä eivät saattajat vielä käsittäneet.\n\nTällä muulipäälliköllä eli _catapazilla_, käyttääksemme chileläistä\nnimitystä, oli mukanaan kaksi chileläistä miestä ja kahdentoista\nikäinen poika. Miehet hoitelivat retkikunnan tavaroita kantavia\nmuuleja, poika ohjasi _madrinaa_, pientä tammaa, joka kulki kellokkaana\nedellä kymmenen muulia perässään. Näistä oli retkeilijäin ratsuina\nseitsemän, catapaz ratsasti kahdeksannella; loput kaksi kantoivat\nelintarvikkeita ja muutamia kangaspakkoja, joiden avulla oli aikomus\nsaavuttaa tasangon heimopäälliköiden luottamus. Oppaat kulkivat tapansa\nmukaan jalkaisin. Niinpä tämä matka Etelä-Amerikan poikki näytti\nturvallisuuden ja nopeuden kannalta voivan suoriutua mitä\nsuotuisimmissa oloissa.\n\nKulku Andien vuoriharjanteiden poikki ei ole ihan jokapäiväinen matka.\nSitä ei käy yrittäminenkään ilman sitkeitä muuleja, joista parhaat ovat\nargentiinalaista rotua. Argentiinassa nämä etevät eläimet ovat\nkehittyneet ominaisuuksiltaan alkuperäistä rotua paremmiksi. Niiden\nruokinnasta ei ole paljon huolta. Ne juovat vain kerran päivässä,\nkulkevat vaivattomasti neljäkymmentäneljä kilometriä kahdeksassa\ntunnissa, kantaen nurkumatta neljäntoista _arroben_ eli\nsadankahdentoista kilon kuormaa.\n\nTämän matkan varrella valtamereltä toiselle ei ole majataloja. Syödään\nkuivattua lihaa, mausteilla höystettyä riisiä ja riistaa, mikäli sitä\nmatkan varrella onnistutaan kaatamaan. Vuorilla juodaan vettä koskista,\ntasangoilla puroista ja pannaan joukkoon pisara rommia, jota jokaisella\non mukanaan _chiffle_-nimisessä häränsarvessa. Muuten tulee varoa\nalkoholipitoisten juomien väärinkäyttöä, sillä se on perin haitallista\nnäillä seuduilla, missä ihmisen hermosto on erikoisen kiihtynyt.\nVuoteena käytetään yksinomaan _recadoa_, kuten paikkakuntalaiset\nnimittävät satulalaitetta. Se on tehty _pelioneista_, toiselta puolen\nparkituista, toiselta villakankaalla vuoratuista lampaannahoista, ja\nvarustettu leveillä, kirjavilla vatsavöillä. Näihin lämpimiin\npeitteisiin kietoutunut matkamies kestää hyvin yön kosteuden ja nukkuu\nkuin tukki.\n\nGlenarvan, joka oli tottunut matkustamaan ja mukautumaan eri maiden\ntapoihin, oli valinnut itselleen ja seuralaisilleen chileläiset\nvaatteet. Paganel ja Robert, kaksi lasta -- toinen suuri, toinen pieni\n-- olivat ratketa riemusta työntäessään päänsä kansalliseen _ponchoon_,\nväljään villaviittaan, jonka keskellä on reikä, ja jalkansa nuoren\nhevosen takajalkojen nahasta tehtyihin pitkävartisiin saappaisiin.\nKummankin runsassilainen muuli, arabialaiset kuolaimet suussa, pitkät\nnahkaohjakset, joiden pää oli punottu ruoskaksi, metalliheloilla\nkirjaillut päitset, ja _alforjat_, räikeäväriset, kaksipuoliset\nkangaspussit, jotka sisälsivät päivän ruokavarat, olivat näkemisen\narvoiset. Paganel, joka aina oli hajamielinen, sai mainiolta ratsultaan\nkolme tai neljä potkua yrittäessään nousta sen selkään. Mutta kun hän,\nikuinen kaukoputkensa olkahihnassa, kerran oli päässyt satulaan ja\nsaanut jalkansa tukevasti jalustimiin, hän antautui muulin älyn varaan\neikä hänellä ollut syytä sitä katua. Mitä taas pikku Robertiin tuli,\nhän osoitti heti alusta eteviä ratsastajan taipumuksia.\n\nLähdettiin liikkeelle. Sää oli mainio, taivas aivan sees, ja mereltä\ntulevat tuulet vilvoittivat riittävästi muuten rasittavan helteistä\nilmaa. Retkeilijät kulkivat ripeää vauhtia pitkin Talkahuanon poukaman\nmutkikkaita rantoja päästäkseen noin viisikymmentä kilometriä\netelämpänä leveysasteen päähän. Ensimmäisenä päivänä samottiin\nreippaasti vanhojen kuivuneiden soiden kaislikossa, mutta oltiin\nvähäpuheisia. Eron hetki oli tehnyt haikean vaikutuksen retkeilijäin\nmieliin. Kaukana saattoi vielä nähdä _Duncanin_ savua. Kaikki olivat\nvaiteliaita, lukuunottamatta Paganelia; tämä opinhaluinen\nmaantieteilijä teki itselleen espanjankielisiä kysymyksiä ja vastaili\nniihin samalla kielellä.\n\nCatapaz oli luonnostaankin vaitelias mies, eikä hänen ammattinsa ollut\nomiaan lisäämään lörpöttelyn halua. Vain joskus hän virkkoi jonkin\nsanan miehilleen. Nämä puolestaan olivat alallaan kokeneita\nammattimiehiä. Jos joku muuli pysähtyi, he päästivät lyhyen\nkurkkuäänteen, mutta ellei se auttanut, auttoi heti varmalla kädellä\nannettu piiskansivallus. Jos jonkun satulavyö sattui höltymään tai\nsuitset soljahtamaan irti, riisui saattomies heti ponchonsa ja peitti\nsillä muulin pään; kun sitten vika oli korjattu, muuli lähti jatkamaan\nmatkaansa.\n\nMuulinajajien tapana on lähteä liikkeelle kello kahdeksan, kun on syöty\nvarhainen aamiainen, ja taivaltaa sitten yhtä mittaa maatapanoon saakka\nkello neljään iltapäivällä. Glenarvan noudatti samaa tapaa. Niinpä\nretkeilijät, juuri kun catapaz antoi pysähdysmerkin, saapuivat Araucon\nkaupunkiin, lahden eteläpohjukkaan, koko ajan seurattuaan valtameren\nvaahtoavaa reunaa. Heidän olisi nyt pitänyt matkata vielä noin\nkolmekymmentä kilometriä länteen, Carneron lahteen saakka, tullakseen\n37. leveysasteen kohdalle. Mutta Glenarvanin lähetit olivat jo\nsamonneet tämän osan rannikkoa tapaamatta vähäisintäkään jälkeä\nhaaksirikkoisista. Oli siis tarpeetonta uudestaan tutkia niitä seutuja,\nja niin päätettiin ottaa Araucon kaupunki lähtöpaikaksi. Sieltä\nlähdettäisiin aivan suoraan itää kohti.\n\nPieni retkikunta meni kaupunkiin ollakseen siellä yötä ja majoittui\nerään ravintolan pihalle, sillä itse ravintolan mukavuudet olivat vielä\nylen alkeellisia.\n\nArauco on Araucanian pääkaupunki. Tämä valtio on noin kuusisataa\nkilometriä pitkä ja vain satakaksikymmentä leveä, ja sen asukkaat on\nmolucheja, runoilija Ercillan ylistämiä chileläisen rodun vanhempia\njälkeläisiä. Se on ylvästä ja voimakasta rotua, Pohjois- ja\nEtelä-Amerikan alueilla muuten ainoa, joka koskaan ei ole alistunut\nvieraan vallan alle. Joskin Arauco on joskus ollut espanjalaisten\nvallassa, niin sen väestö ei ainakaan ole alistunut; se vastusti\nsilloin kuten nytkin Chilen valloitusyrityksiä, ja sen oma lippu --\nvalkoinen tähti sinisellä pohjalla -- hulmuaa vielä kaupunkia\nsuojelevan linnoitetun kukkulan laella.\n\nIllallista valmistettaessa kävelivät Glenarvan, Paganel ja catapaz\nkatsellen olkikattoisia taloja. Paitsi kirkkoa ja fransiskaaniluostarin\njäännöksiä ei Araucossa ollut mitään erikoista nähtävää. Glenarvan\nkoetti saada joitakin tietoja, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.\nPaganel oli onneton, kun ihmiset eivät ymmärtäneet hänen puhettaan;\nmutta kun he puhuivat araucanian kieltä, joka on yleisesti käytetty\npääkieli Magalhãesin salmen seuduille saakka, ei Paganelin\nespanjantaito hyödyttänyt häntä enempää kuin heprea. Hän käytti siis\nsilmiänsä korvien asemesta ja tunsi todellisen tiedemiehen iloa\ntarkatessaan siellä liikuskelevia moluchirodun eri tyyppejä. Miehillä\noli roteva vartalo, latuskainen naama, kuparinvärinen iho, sileä leuka,\nepäluuloinen katse, iso pää pitkän, mustan tukan peitossa. He tuntuivat\nantautuneen siihen erikoiseen laiskuuteen, joka on ominaista\nsotilaille, kun he eivät keksi mitään tekemistä rauhan aikana. Heidän\nsäälittävät ja uljaat naisensa toimittivat kaikki raskaat taloustyöt,\nruokkosivat hevoset, puhdistivat aseet, muokkasivat maata, metsästivät\nmiestensä puolesta ja saivat vielä aikaa kutoa heleänvärisiä ponchoja,\njoiden valmistaminen vaatii kahden vuoden työn ja joiden hinta on\nvähintään sata dollaria.\n\nSanalla sanoen, moluchit ovat hyvin vähän mielenkiintoista ja\njokseenkin raakatapaista kansaa. Heillä on melkein kaikki ihmispaheet\nyhtä ainoata hyvettä, riippumattomuuden rakkautta, vastaan.\n\n-- Ilmeisiä spartalaisia, Paganel sanoi palatessaan kävelyltään\nottamaan osaa ilta-ateriaan.\n\nArvoisa tiedemies liioitteli, ja vielä oudommalta tuntui, kun hän\nlisäsi, että hänen ranskalainen sydämensä sykki kovemmin hänen\nollessaan Araucon kaupungissa. Kun majuri tiedusti häneltä tämän\nodottamattoman sykinnän syytä, hän vastasi, että hänen liikutuksensa\noli varsin luonnollinen, sillä muuan hänen maanmiehiään oli hiljattain\nollut Araucanian valtiaana. Majuri pyysi häntä mainitsemaan tämän\nhallitsijan nimen. Jacques Paganel lausui ylväänä nimen de Tonneins;\ntämä oli ollut etevä, kelpo mies, entinen asianajaja Perigueuxista,\nehkä hiukan liian karkea, kukistunut \"alamaistensa kiittämättömyyden\ntakia\", kuten karkotetut kuninkaat tavallisesti sanovat. Kun majuri\nhiukan hymähti ajatellessaan valtaistuimelta syöstyä entistä\nasianajajaa, huomautti Paganel hyvin vakavasti, että asianajajan oli\nehkä helpompi olla hyvä kuningas kuin kuninkaan hyvä asianajaja. Tämän\nhuomautuksen johdosta kohottivat kaikki nauraen maissiviinamaljan\nOrellie Antoine I:n, Araucanian entisen kuninkaan kunniaksi. Hetkistä\nmyöhemmin nukkuivat matkamiehet ponchoihinsa kääriytyneinä sikeää unta.\n\nSeuraavana aamuna kello kahdeksan lähti retkikunta, kellokas edellä,\nsaattomiehet perässä, seuraamaan 37. leveysastetta itäänpäin. He\nkulkivat ensin Araucanian hedelmällisen, viinitarhoista ja karjasta\nrikkaan alueen poikki. Mutta vähitellen maa autioitui. Vain tuolla\ntäällä, peninkulmien päässä, joku _rastreadorien_, koko Amerikassa\ntunnettujen hevostenkesyttäjä-intiaanien hökkeli. Joskus vanhan\nmajapaikan rauniot, joita tasangoilla harhaileva alkuasukas vielä\nkäytti yösijanaan. Päivän kuluessa oli kaksi jokea, Raque ja Tubal,\nkatkaissut matkaajien tien. Mutta catapaz löysi kahlaamon, josta pääsi\nyli. Andien vuorijono kohosi näköpiiriin huippuinensa, joita\npohjoisessa näytti olevan yhä runsaammin. Nämä olivat kuitenkin vasta\npieniä nikamia siitä suunnattomasta selkärangasta, johon Uuden Maailman\nluusto nojautuu.\n\nKello neljä iltapäivällä, kun oli taivallettu viisikymmentäkuusi\nkilometriä, pysähdyttiin erään jättiläismyrtti-rykelmän suojaan. Muulit\nriisuttiin valjaista ja laskettiin vapaina syömään ruohikon rehevälle\nlaitumelle. Eväspusseista otettiin esiin lihaa ja riisiä. Maahan\nlevitetyt, pehmeät nahkasatulat olivat sekä peitteenä että patjana, ja\njokainen sai näissä satunnaisissa vuoteissa virkistävää lepoa,\nsaattomiesten ja catapazin valvoessa vuoronperään.\n\nKun sää oli niin suotuisa ja kaikki matkustajat, Robert mukaan\nluettuna, hyvissä voimissa ja matka oli alkanut näin onnekkain entein,\ntäytyi käyttää olosuhteita hyväksi ja puskea eteenpäin, niin kuin\npeluri käyttää hyvää onneaan. Se oli kaikkien mielipide. Seuraavana\npäivänä kuljettiin eteenpäin reippaasti, päästiin onnellisesti Bellin\nkosken yli ja illalla leiriydyttäessä Biobio-virran rannoille, joka on\nEspanjan alaisen ja itsenäisen Chilen rajana, saattoi Glenarvan merkitä\ntoiset viisikymmentäkuusi kilometriä retkikunnan hyväksi. Maanlaatu oli\nsamanlaista. Se oli yhä rehevää, ja narsissililjoja, pensasmaisia\norvokkeja, fuksioita, hulluruohoja ja kultakukkaisia kaktuksia kasvoi\nrunsaasti. Tiheiköissä lymyili joitakin eläimiä, muiden mukana\nilveksensukuisia otselotteja. Lintumaailmaa edusti ainoastaan joku\nhaikara, yksinäinen pöllö ja joukko haukkaa pakenevia laulurastaita ja\nuikkuja. Mutta alkuasukkaita näkyi vain vähän. Silloin tällöin joitakin\n_guassoja_, intiaanien ja espanjalaisten rappeutuneita sekasikiöitä,\njotka painoivat veristen hevostensa kylkiin suuria, paljaisiin\njalkoihinsa sidottuja kannuksia ja katosivat kuin varjot. Ei tavattu\nmatkalla ketään, jota olisi voinut puhutella, eikä siis saatu\nminkäänlaisia tietoja. Glenarvan teki siitä johtopäätöksensä. Hän\narveli, että otettuaan kapteeni Grantin vangiksi oli intiaanien\ntäytynyt viedä hänet Andien vuorten toiselle puolelle. Tiedusteluista\nsaattaisi olla tuloksia vasta niiden takaisilla tasangoilla, ei tällä\npuolen. Piti siis malttaa mielensä ja kulkea yhä ripeästi eteenpäin.\n\n17. päivänä lähdettiin jälleen matkaan tavalliseen aikaan ja totutussa\njärjestyksessä. Robert alistui siihen vastenmielisesti, sillä hänen\nintonsa pakotti häntä ajamaan kellokkaan edelle, muulinsa suureksi\nkiusaksi. Tarvittiin kerrassaan Glenarvanin ankara muistutus pitämään\nnuori poika paikallaan jonossa.\n\nMaa alkoi käydä epätasaisemmaksi; mäkien runsaus ilmaisi vuorien olevan\nlähellä; rinteiden oikkuja noudattavia kohisevia jokia oli yhä\nuseampia. Paganel katsoi usein karttaansa; jos siitä puuttui joku\nnäistä virroista, mikä tapahtui varsin usein, kiehui maantieteilijäveri\nhänen suonissaan, ja hän äkäili mitä lystikkäimmällä tavalla.\n\n-- Joki, jolla ei ole nimeä, hän sanoi, -- sehän on kuin ihminen ilman\nsiviilisäätyä! Semmoista ei maantieteen laki voi hyväksyä!\n\nNiinpä hän katsoi velvollisuudekseen ristiä nämä nimettömät joet; hän\nmerkitsi ne karttaansa ja antoi niille mitä helisevimpiä\nespanjankielisiä nimiä.\n\n-- Mikä kieli! hän toisteli, -- mikä täyteläinen ja kaunissointuinen\nkieli! Sehän on selvää metallia, ja minä olen varma, että siinä on\nseitsemänkymmentäkahdeksan osaa kuparia ja kaksikymmentäkaksi tinaa,\nniin kuin kirkonkellojen pronssissa!\n\n-- Vähintäänkin, Glenarvan vastasi, -- tehän alatte edistyä!\n\n-- Varmasti, hyvä lordi! Ah, kun ei olisi vain sitä omituista korkoa!\nMutta se juuri siinä on!\n\nJa paremman puutteessa Paganel rääkkäsi kurkkuaan\nääntämisharjoituksilla, unohtamatta silti maantieteellisiä havaintoja.\nSiinä hän oli todella hämmästyttävän taitava ja kerrassaan voittamaton.\nKun lordi Glenarvan tiedusti catapazilta jotakin seudun erikoisuutta,\nehätti hänen oppinut kumppaninsa aina vastaamaan ennen opasta. Catapaz\ntöllisti häneen ällistyneenä.\n\nJuuri tänä päivänä, noin kello kymmenen aikaan, satuttiin kohtaamaan\ntie, joka kulki retkikunnan seuraaman tien poikki. Glenarvan kysyi\ntietenkin sen nimeä, ja tietenkin ehti taas Jacques Paganel vastaamaan:\n\n-- Se on Yumbelista Los Angelosiin vievä tie.\n\nGlenarvan katsahti catapaziin.\n\n-- Niin on, tämä vastasi.\n\nMutta hän kääntyi samalla maantieteilijän puoleen ja kysyi:\n\n-- Oletteko te sitten jo ennen kulkenut näitä teitä?\n\n-- Totta kai, Paganel vastasi vakavasti.\n\n-- Muulillako?\n\n-- En, nojatuolissani.\n\nCatapaz ei ymmärtänyt, sillä hän kohautti olkapäitään ja palasi joukon\nkärkeen.\n\nKello viiden aikaan illalla hän pysähtyi matalaan rotkoon, muutamia\nkilometrejä pienen Lojan kaupungin yläpuolelle, ja tänä yönä\nleiriytyivät matkustajat suurten Kordillieerien alkurinteiden\nliepeille.\n\n\n\n\n3900 METRIN KORKEUDESSA.\n\n\nMatka Chilen poikki oli tähän saakka sujunut ilman sanottavia\ntapaturmia. Mutta sitten tulivatkin yhdellä kertaa vastaan kaikki\nvuorten ylityksen vaikeudet ja vaarat. Kamppailu luonnonesteiden kanssa\nalkoi nyt täydellä todella.\n\nEnnen lähtöä oli ratkaistava tärkeä kysymys. Minkä solan kautta saattoi\nmennä Andien yli joutumatta pois määrätystä suunnasta? Asiaa kysyttiin\ncatapazilta.\n\n-- Minä en tiedä, tämä vastasi, -- tällä kohtaa Kordillieereja kuin\nkaksi käyttökelpoista solaa.\n\n-- Varmaankin Arican solan, jonka löytäjä oli Valdivia Mendoza, Paganel\nsanoi.\n\n-- Niin kyllä.\n\n-- Ja Villarican solan, Nevado de Villarican eteläpuolella.\n\n-- Niin oikein.\n\n-- Mutta, ystäväni, niissä on vain se vika, että joudumme liian kauaksi\npois määräsuunnastamme joko etelään tai pohjoiseen.\n\n-- Onko teillä sitten muuta solaa tiedossa? majuri kysyi.\n\n-- On kyllä, Paganel vastasi. -- Antucon sola, joka tosin on\ntuliperäisellä rinteellä, mutta 37. ja 38. asteen keskivälillä, siis\npuolen asteen päässä meidän tiestämme. Se on ainoastaan tuhannen\nkahdeksansadan metrin korkeudella; sen keksi aikanaan Zamudio de Cruz.\n\n-- Hyvä, Glenarvan sanoi, -- mutta tunnetteko te, catapaz, tätä Antucon\nsolaa?\n\n-- Tunnen kyllä, mylord, ja olen siitä kulkenutkin, mutta en esittänyt\nsitä sen vuoksi, että se on oikeastaan vain itärinteiden\nintiaanipaimenten käyttämä karjatie.\n\n-- No, ystäväni, Glenarvan vastasi, -- mistä pehuenchien hevos-,\nlammas- ja härkälaumat kulkevat, kykenemme mekin kulkemaan. Ja kun se\non juuri meidän reitillämme, niin valitsemme Antucon solan.\n\nNiinpä annettiin lähtömerkki ja painuttiin suurten kalkkipitoisten\nvuorten väliseen Lejas-laaksoon. Sitten noustiin loivaa rinnettä ylös.\nKello yhdentoista tienoilla piti kiertää pieni järvi, kaikkien\nläheisten purojen luontainen säiliö ja yhtymäkohta; ne saapuivat sinne\nsolisten ja laskeutuivat siellä leppoisaan rauhaan. Järven yläpuolella\nlevisi laajoja, ruohopeitteisiä aukeita, missä intiaanien karjalaumoja\noli laitumella. Sitten tuli etelästä pohjoiseen kulkeva rämeinen notko,\njota muulit vaistomaisesti karttoivat. Kello yhden aikaan tuli näkyviin\nBallenaren linnoitus, jonka murtuneet muurit olivat erään vuoren\nylimmällä huipulla. Kuljettiin yhä eteenpäin. Rinteet muuttuivat jo\nkaruiksi ja kivisiksi, ja muulien kavioiden irrottamia mukulakiviä\nalkoi yhä tiheämmin rapista rinnettä alas. Kello kolmen korvilla\nnähtiin kiehtovan kauniilla paikalla toiset, vuoden 1770 kapinassa\nhävitetyn linnoituksen rauniot.\n\n-- Niin se on, Paganel sanoi, -- vuoret eivät riitä erottamaan ihmisiä,\nne pitää vielä linnoittaa.\n\nTästä alkaen kävi tie vaikeaksi, jopa vaaralliseksi; rinne jyrkkeni\nyhä, kallioseinien välit kapenivat, rotkoja kulki ristiin rastiin.\nMuulit astuivat varovasti, sieraimet maassa haistellen tietä.\nMarssittiin jonossa. Joskus, jossakin äkkimutkassa, katosi kellokas\nnäkyvistä, ja pienen karavaanin oppaana oli silloin vain kellon\nkaukainen kilinä. Usein tien oikulliset kiemurat johtivatkin jonon\nkahdelle rinnakkaiselle polulle, ja catapaz saattoi puhella\nsaattomiesten kanssa samalla kun tuskin kolmen metrin levyinen, mutta\nkolmensadan syvyinen halkeama loi heidän välilleen ylipääsemättömän\nkuilun.\n\nRuohokasvullisuus kamppaili kuitenkin vielä kiven hyökkäyksiä vastaan,\nmutta kasvikunnan rinnalla tunsi jo kiven vallan. Antucon tulivuoren\nläheisyydestä kertoivat raudanväriset laavajuovat ja kellervät, suipot\nkristallikalliot. Päällekkäin kasautuneet kiviröykkiöt näyttivät olevan\nkaatumaisillaan ja pysyvän pystyssä vasten kaikkia painovoiman lakeja.\nIlmeisesti vähäinenkin mullistus saattoi muuttaa niiden muotoa, ja\nkatsellessa näitä tasapainottomia kukkuloita, vinoja torneja,\nnurinpäisiä nystyröitä saattoi helposti havaita, että lopullisen\ntasaantumisen hetki ei tälle vuoriseudulle vielä ollut tullut.\n\nNäissä oloissa oli tietä luonnollisesti vaikea erottaa. Andien\nvuoriperän miltei lakkaamaton liikehtiminen muuttaa usein sen uraa,\neivätkä tuntomerkit enää ole paikallaan. Niinpä catapaz epäröikin,\npysähtyi usein ja katseli ympärilleen; hän tutki kallioiden muotoa,\netsi mureilta kiviltä intiaanien jälkiä. Oli mahdotonta päästä\nselvyyteen.\n\nGlenarvan seurasi opastaan askel askelelta; hän ymmärsi tilanteen,\ntajusi tämän tulevan huolestuneemmaksi sitä mukaa kuin tie kävi\nhankalammaksi eikä uskaltanut mitään kysellä, vaan ajatteli, eikä ehkä\nsyyttäkään, että muulinajajalla on muulin vaisto ja että on parasta\nluottaa siihen.\n\nVielä tunnin ajan harhaili catapaz niin sanoaksemme onnen kaupalla,\nmutta pysytellen aina vuoren korkeimmilla kohdilla. Vihdoin hänen oli\npakko äkkiä pysähtyä. Oltiin kapean notkon pohjalla, jollaisia\nintiaanit nimittävät _quebradoiksi_. Laelta katkennut porfyyrimuuri\nsulki sen. Turhaan etsittyään jotakin solaa catapaz astui maahan, pani\nkäsivartensa ristiin ja odotti. Glenarvan tuli hänen luokseen.\n\n-- Oletteko eksynyt? hän kysyi.\n\n-- En ole, mylord, catapaz vastasi.\n\n-- Mutta emmehän ole Antucon solatiellä?\n\n-- Ollaan kuin ollaankin.\n\n-- Ettekö erehdy?\n\n-- En. Tässä on tähteitä intiaanien nuotiosta ja tuossa härkä- ja\nlammaslaumojen jättämiä jälkiä.\n\n-- Sittenhän tätä tietä on kuljettu!\n\n-- On, mutta ei kuljeta enää. Viimeinen maanjäristys on sen tukkinut...\n\n-- Muuleilta, majuri huomautti, -- mutta ei ihmisiltä.\n\n-- Jaa, se on teidän asianne, catapaz vastasi, -- minä olen tehnyt\nvoitavani. Minä olen valmis muuleineni lähtemään takaisin, jos haluatte\nkääntyä etsimään toisia Kordillieerien ylimenosolia.\n\n-- Kuinka paljon se veisi aikaa?\n\n-- Vähintään kolme päivää.\n\nGlenarvan kuunteli ääneti catapazin sanoja. Tämä toimi täysin\nsopimuksen mukaisesti. Hänen muulinsa eivät voineet kulkea kauemmaksi.\nMutta kun oli tullut esiin kysymys kääntymisestä samaa tietä takaisin,\nGlenarvan kysyi kumppaneiltaan:\n\n-- Tahdotteko jatkaa matkaa yhtäkaikki?\n\n-- Me seuraamme teitä, Tom Austin vastasi.\n\n-- Menemmepä teidän edellännekin, Paganel lisäsi. -- Mistä tässä itse\nasiassa on puhe? Nousemisesta vuoren harjalle, jonka vastapäisiä\nrinteitä on verrattomasti helpompi laskeutua alas. Sen jälkeen tapaamme\nargentiinalaisia, jotka opastavat meitä pampan halki, ja ripeitä\nhevosia, jotka ovat tottuneet nelistämään näitä maita. Eteenpäin siis\nja epäröimättä!\n\n-- Eteenpäin! Glenarvanin kumppanit huusivat.\n\n-- Ettekö te liity mukaan? Glenarvan kysyi catapazilta.\n\n-- Minä olen muulien saattomies, tämä vastasi.\n\n-- Kuten haluatte.\n\n-- Tullaan toimeen ilmankin, Paganel sanoi. -- Tuon muurin takana me\ntapaamme jälleen Antucon solapolkuja, ja minä otan opastaakseni teidät\nvuoren juurelle yhtä suoraan kuin Kordillieerien paras opas.\n\nGlenarvan selvitti siis välit catapazin kanssa ja laski hänet,\nsaattomiehet ja muulit menemään. Aseet, koneet ja elintarpeet jaettiin\nseitsemän retkeläisen kannettavaksi. Yhteisestä sopimuksesta päätettiin\nryhtyä heti kiipeämään ja tarpeen tullen kulkea osa yöstäkin. Vasenta\nrinnettä myöten kiemurteli jyrkkä polku, jota muulit eivät olisi\nvoineet kulkea. Vaikeudet olivat suuret, mutta kahden tunnin\nponnistusten ja kiertelyjen jälkeen olivat Glenarvan ja hänen\nkumppaninsa jälleen löytäneet Antucon solatien.\n\nHe olivat silloin varsinaisten Andien siinä osassa, joka on lähellä\nKordillieerien ylintä harjannetta, mutta raivattua polkua, määrättyä\nsolaa ei enää näkynyt. Koko tämän seudun olivat äskeiset\nmaanjäristykset myllertäneet, ja heidän täytyi kivuta yhä ylemmäs\nharjanteen lakea kohti. Paganel pettyi pahasti huomatessaan, ettei tie\nollut vapaa, ja ennusti vaativan ankaraa ponnistusta, kunnes\npäästäisiin Andien harjalle, sillä niillä on keskimäärin korkeutta 3500\nja 4100 metriä. Onneksi ilma oli tyyni, taivas sees ja vuodenaika\nsuotuisa; mutta talvella, toukokuusta lokakuuhun, olisi tällainen\nvuorten ylitys ollut mahdoton; ankarat pakkaset tappavat pian\nmatkamiehen, ja ne, jotka se säästää, eivät pääse pakoon ainakaan\n_temporalien_, näille seuduille ominaisten rajutuulten voimaa, jotka\njoka vuosi täyttävät ruumiilla Kordillieerien rotkot.\n\nKiipeiltiin koko yö; kavuttiin käsivoimin melkein luoksepääsemättömille\npenkereille; hypeltiin leveiden ja syvien halkeamien yli; köysien puute\nkorvattiin tarttumalla toisten käsiin, ja hartiat saivat olla tikkaina;\nniinpä nämä uljaat miehet näyttivät pelleiltä, jotka olivat tekemässä\nkaikenlaisia hassunkurisia kuperkeikkoja. Tällöin sai Mulrady\nlukemattomia kertoja näyttää jäntevyyttään ja Wilson ketteryyttään.\nNämä kaksi kunnon skotlantilaista olivat kaikkialla apuna; monta kertaa\nolisi retkikunnalta tie noussut pystyyn ilman heidän alttiuttaan ja\nrohkeuttaan. Glenarvan ei jättänyt näkyvistään pikku Robertia, jota ikä\nja vilkkaus viekoittivat varomattomuuksiin. Paganel ponnisteli\neteenpäin aitoranskalaisella innolla. Majuri taas vaivasi itseään juuri\nsen verran kuin tarvittiin, ei enempää eikä vähempää, ja kapusi miltei\nhuomaamattomin liikkein. Tiesikö hän edes itse olleensa kiipeämässä jo\nuseita tunteja? Se ei ole varmaa. Kenties hän kuvitteli laskeuduttavan\nalaspäin.\n\nKello viisi aamulla olivat retkeilijät saavuttaneet kahdentuhannen\nneljänsadan metrin korkeuden, mikä todettiin ilmapuntarin avulla. He\nolivat silloin myöhemmin syntyneillä pengermillä, puuvyöhykkeen\nviimeisellä rajalla. Siellä hypähteli joitakin eläimiä, jotka olisivat\nriemastuttaneet metsämiehen mieltä; ne tiesivät itse sen hyvin, sillä\nne pakenivat vikkelästi jo kaukaa ihmisten lähestyessä. Niitä oli\nlaama, vuorten arvokkain eläin, joka vastaa lammasta, raavasta ja\nhevosta, ja elää siellä, missä ei muuli tulisi toimeen. Samoin\nchinchilla, siivo ja arka, tuuheaturkkinen pieni jyrsijä, jäniksen ja\nhyppyrotan välimuoto, joka takajaloistaan muistuttaa kengurua. Mikään\nei ole hauskempaa kuin nähdä tämän kevyen eläimen hyppelevän puiden\nlatvoissa kuin oravan. -- Se ei ole vielä lintu, Paganel sanoi, --\nmutta jo enemmän kuin nelijalkainen.\n\nNämä eläimet eivät kuitenkaan olleet vuorten viimeisiä asukkaita.\nKahdentuhannen yhdeksänsadan metrin korkeudessa, ikuisen lumen rajalla,\neli vielä jopa joukoittain verrattoman kauniita märehtijöitä, pitkä- ja\nkiiltäväkarvainen alpakkalaama ja siro ja ylväs sarveton vuohilaji,\njonka villa on hienoa ja jota luonnontieteilijät nimittävät vikunjaksi.\nMutta sitä ei voinut kuvitellakaan lähestyä; hyvä kun sen edes näki; se\npakeni salamannopeasti häviten kuin henkäys lumikenttien häikäisevään\nvalkeuteen.\n\nTäällä oli maisema kokonaan muuttunut. Joka puolella kohosi, päivän\nensimmäisiä säteitä heijastaen, suuria, räikeitä, eräillä rinteillä\nsinervään vivahtavia jäälohkareita. Kiipeäminen kävi perin\nvaaralliseksi. Nyt ei enää uskaltanut mennä eteenpäin, ennen kuin oli\nhuolellisesti tunnustellut maaperää halkeamien selville saamiseksi.\nWilson oli asettunut jonon kärkeen ja koetteli jalallaan jäätikköjen\nkestävyyttä. Hänen kumppaninsa noudattivat tarkoin hänen askeliaan ja\nvälttivät korottamasta ääntäänkään, sillä vähinkin ilmaa värisyttävä\nmelu saattoi syöstä alas kaksisataa tai kaksisataa viisikymmentä metriä\nheidän yläpuolellaan olevat lumiröykkiöt.\n\nHe olivat tällöin saapuneet pensaspuiden piiriin, jotka neljäsataa\nviisikymmentä metriä ylempänä luovuttivat paikkansa ruoho- ja\nkaktuskasveille. Kolmentuhannen kolmensadan metrin korkeudessa jättivät\nnämäkin kasvit mehuttoman maan, ja kasvullisuus loppui täysin.\nRetkeilijät olivat pysähtyneet vain yhden ainoan kerran, kello\nkahdeksan, virkistääkseen voimiaan nopealla aterialla, ja ryhtyivät\nyli-inhimillisen rohkeasti jatkamaan kiipeämistään, uhmaten yhä\nkasvavia vaaroja. Oli kuljettava yli suippokärkisten kukkulain ja päätä\nhuimaavien kuilujen. Tuonne tänne oli pystytetty puisia ristejä, jotka\nosoittivat täällä tapahtuneiden monien tapaturmien tapahtumapaikkoja.\nKello kahden aikaan avautui karujen kallioiden välillä laaja tasanko,\nvailla merkkiäkään kasvullisuudesta, ilmeinen erämaa. Ilma oli kuiva,\ntaivas sinisenkylmä; näin korkealla ovat sateet tuntemattomia, huurut\nmuuttuvat vain lumeksi tai rakeiksi. Siellä täällä pisti esiin\nporfyyri- tai basalttikallioita kuin luurankoja valkoisen käärinliinan\nkeskeltä, ja väliin aiheutti ilman vaikutuksen murentamien kvartsi- tai\ngneissijätteiden luhistuminen hiljaista rapinaa, jonka ohut ilmakerros\nteki melkein huomaamattomaksi.\n\nTarmostaan huolimatta olivat retkeläiset kuitenkin lopen väsyneitä.\nHuomatessaan toveriensa uupumuksen Glenarvan katui, että oli noustu\nnäin kauas. Pikku Robert ponnisteli väsymystä vastaan, mutta ei\njaksanut kulkea edemmäksi. Kello kolmen aikana pysähtyi Glenarvan.\n\n-- Täytyy levähtää, hän sanoi, sillä hän huomasi, että kukaan muu ei\nsitä ehdottaisi.\n\n-- Levähtääkö? Paganel vastasi. -- Mutta meillähän ei ole minkäänlaista\nsuojaa.\n\n-- Se on kuitenkin välttämätöntä jo Robertin vuoksi.\n\n-- Ei, mylord, uljas poika väitti, -- kyllä minä vielä jaksan ... älkää\npysähtykö...\n\n-- Sinua kannetaan, poika, Paganel selitti, -- mutta meidän täytyy\nhinnalla millä hyvänsä päästä itärinteelle. Siellä löydämme kukaties\njonkun majapaikan. Minä pyydän vielä kahden tunnin marssia.\n\n-- Ovatko kaikki muutkin sitä mieltä? Glenarvan kysyi.\n\n-- Ollaan, hänen seuralaisensa vastasivat.\n\nMulrady lisäsi:\n\n-- Minä hoidan pojan.\n\nJa niin jatkettiin matkaa itää kohti. Kesti vielä kaksi tuntia\nhirvittävää kiipeämistä, kunnes vihdoin oltiin vuoren harjalla. Ilman\noheneminen aiheutti _punan_ nimellä tunnetun ahdistavan tunteen.\nIkenistä ja huulista tihkui verta hengitysvaikeuksien vuoksi ja ehkä\nmyös lumen vaikutuksesta, joka näin korkealla ilmeisesti tärvelee\nilman. Sen tiheyden puutetta täytyi verenkierron ylläpitämiseksi\nkorvata läähättävällä hengittämisellä, mikä väsytti yhtä paljon kuin\nauringon säteilyn heijastuminen lumesta. Niin sitkeä kuin näiden\nuljaiden miesten tarmo olikin, tuli kuitenkin hetki, jolloin\nvoimakkaimmatkin herpoutuivat, ja pyörrytys, tuo hirveä vuoritauti,\nteki lopun sekä heidän ruumiinvoimistaan että myös heidän mielensä\nrohkeudesta. Tällaisia vaikeuksia vastaan ei voi taistella\nrankaisematta. Pian kompastui yhä useampi eikä kyennyt enää kulkemaan\nkuin nelinkontin.\n\nUupumus lopetti siis liian kauan kestäneen kiipeämisen, ja Glenarvan\najatteli huolestuneena lumen määrättömyyttä, kolean paikan hirveää\nkylmyyttä, vuorille nousevaa hämäryyttä ja yösuojan puutetta, kun\nmajuri pysäytti hänet sanoen tyynellä äänellä:\n\n-- Tuolla on maja.\n\n\n\n\nKORDILLIEERIEN RINNETTÄ ALAS.\n\n\nKuka tahansa muu kuin MacNabbs olisi saattanut kulkea sata kertaa tämän\nmajan ohi, ympäri, jopa ylikin, aavistamatta sitä rakennukseksi. Se oli\nlumikumpu, joka ei näyttänyt sanottavasti erottuvan ympärillä olevista\nkallioista. Sisään päästäkseen täytyi luoda lumi pois. Puolen tunnin\nsitkeän raivauksen jälkeen olivat Wilson ja Mulrady saaneet _casuchan_\noviaukon esiin, ja retkeilijät kömpivät sinne innokkaina.\n\nTämä intiaanien rakentama kammio oli tehty eräänlaisista auringossa\npoltetuista tiilistä; se oli kuutionmuotoinen, kolme ja puoli metriä\njoka suuntaan ja sijaitsi erään basalttikallion laella. Kiviportaat\njohtivat sen ovelle, joka oli kammion ainoa aukko; lumi ja rakeet\nolivat oven ahtaudesta huolimatta tunkeutuneet sisälle myrskytuulten\ntuiskuttaessa niitä vuorilla.\n\nSiinä oli auttavasti tilaa kymmenelle hengelle, ja vaikkeivät sen\nseinät olisi olleet riittävän tiiviit sadekautena, oli niistä ainakin\njotakin suojaa pakkasta vastaan; lämpömittari osoitti kymmentä astetta\nalle nollan. Jonkunlainen hatarasti muuratulla savutorvella varustettu\ntulisija mahdollisti tulen sytyttämisen ja tehokkaan taistelun\nulkoilman kylmyyttä vastaan.\n\n-- Tämähän on auttava suoja, Glenarvan sanoi, -- joskaan ei upea.\nKaitselmus on ohjannut meidät tänne emmekä voi olla sitä siitä\nkiittämättä.\n\n-- Mitä? Paganel huudahti. -- Tämähän on palatsi! Ei puutu muuta kuin\nkunniavahdit ja hoviherrat. Täällä on mainio olla.\n\n-- Varsinkin kun hyvä tuli loimuaa liedessä, Tom Austin sanoi, -- sillä\njos meidän on nälkä, on meidän vilukin, ja minua puolestani\nmiellyttäisi nyt hyvä risukimppu enemmän kuin riistan viipale.\n\n-- No, Tom, Paganel lausui, -- yritetään etsiä jotakin poltettavaa.\n\n-- Poltettavaa Kordillieerien harjalta? Mulrady huudahti pudistellen\npäätänsä epäilevästi.\n\n-- Kun kerran tähän luolaan on tehty tulisija, majuri huomautti, --\nniin tottakai se on tapahtunut siksi, että täällä on jotakin\npoltettavaa.\n\n-- Ystävämme MacNabbs on oikeassa, Glenarvan sanoi. -- Ottakaa esille\nillallisainekset, minä menen hakemaan polttopuita.\n\n-- Minä tulen mukaan Wilsonin kanssa, Paganel vastasi.\n\n-- Ehkä minäkin voisin olla avuksi...? Robert lausui nousten pystyyn.\n\n-- Ei, poikaseni, levähdä sinä, Glenarvan vastasi. -- Sinusta tulee\nkyllä mies siinä iässä, kun muut ovat vielä lapsia!\n\nGlenarvan, Paganel ja Wilson lähtivät ulos casuchasta. Kello oli kuusi\nillalla. Pakkanen ahdisti ankarasti, mutta ilma oli aivan tyyni.\nTaivaan sini alkoi jo sumentua, ja aurinko kultasi viimeisillä\nsäteillään Andien laen korkeimpia huippuja. Paganel, joka oli ottanut\nilmapuntarinsa mukaan, totesi elohopean näyttävän 495 millimetriä.\nIlmanpaineen alhaisuus vastasi kolmentuhannen kahdensadan metrin\nkorkeutta. Tämä Kordillieerien seutu oli siis ainoastaan tuhatkymmenen\nmetriä Mont Blancin huippua alempana. Jos näillä vuorilla olisi\nkohdattu sellaisia vastuksia, joita Sveitsin jättiläinen on täynnä, tai\njos vain olisi ollut myrsky- ja pyörretuulien aika, yksikään\nretkeilijöistä ei olisi saavuttanut Uuden Maailman suuren\nvuoriharjanteen lakea.\n\nGlenarvan ja Paganel kapusivat eräälle porfyyrikalliolle ja\ntähystelivät joka suunnalle. He olivat tällöin Kordillieerien\nkorkeimmalla kohdalla ja saattoivat nähdä yli neljänkymmenen\nneliöpeninkulman alan. Itäänpäin alenivat rinteet loivina pengerminä,\njoita myöten saattoi mukavasti liukua useita satoja metrejä kerrallaan.\nKaukaa katsoen näyttivät jääkauden siirtämät irtonaiset kivet ja\nkalliot muodostavan suuria, yhtenäisiä sorakiviharjuja. Auringon\nlaskiessa nousevan varjon alle peittyi jo Coloradon laakso, ja\nvähitellen häipyivät muutkin piirteet, ensin kalliot, sitten kukkulat,\nsitten niitä korkeammat harjut, jotka, ruskon vielä kerran niitä\nvalaistua, asteittain sammuivat, ja pian pimeni Andien koko itäinen\nrinne. Lännessä valaisi päivä rinteitä vielä alas saakka. Oli\nhäikäisevää nähdä kallioiden ja jäätikköjen kylpevän tässä auringon\nsäteilyssä. Pohjoisessa näkyi jono vuorenharjanteita, jotka näyttivät\nsekoittuvan toisiinsa ja muodostivat ikään kuin kömpelöllä kynällä\nvedetyn murtoviivan. Se sekoitti silmää. Mutta etelässä oli\nnäköala päinvastoin loistava ja kävi yön yltäessä suhteiltaan yhä\nsuurenmoisemmaksi. Jos näet kääntyi Torbidon autioon laaksoon päin,\nsaattoi ylhäältä katsella Antucoa, jonka ammottava kita aukeni kahden\npeninkulman päässä. Tulivuori sähisi kuin Ilmestyskirjan lohikäärmeiden\nkaltainen hirviö ja syöksi sisästään nokisten lieskojen sekaista\nhehkuvaa savua. Sitä ympäröivien vuorten kehä näytti olevan tulessa;\nhehkuvia kivirakeita, punaisia höyrypilviä, laavavirtoja välähteli\nyhtenä tulipatsaana. Keskeytymätön, hetki hetkeltä yltyvä räiske ja\nhäikäisevä loimu täytti valtavien heijastusten laajan kehän, kun\naurinko, jonka hämärtyvä valo vähitellen himmeni, hävisi kuin sammunut\ntähti varjoihin.\n\nPaganel ja Glenarvan olisivat jääneet pitkäksi aikaa katselemaan tätä\nmaan ja taivaan tulien suurenmoista kamppailua; puunetsijät saivat\nantaa tilaa taiteilijoille; mutta Wilson, joka ei ollut taipuvainen\ninnostumaan, palautti heidän mieleensä nykyisen tehtävän. Puita ei\nollut, se on totta; sen sijaan kallioita onneksi peitti laiha ja\nkuiva jäkälä; sitä koottiin suuret sylilliset samoin kuin erästä\n_llaretta_-nimistä kasvia, jonka juuri saattoi palaa riittävästi. Kun\nnämä arvokkaat polttoaineet oli kannettu casuchaan, ne sullottiin\nlieteen. Tulta oli vaikea saada syttymään ja varsinkin palamaan. Perin\nohentunut ilma ei sisältänyt kylliksi happea sen pitämiseksi yllä;\nainakin majuri selitti asian sillä tavoin.\n\n-- Mutta sen sijaan, hän lisäsi, -- ei vesi tarvitse sadan asteen\nkuumuutta kiehuakseen; ne, jotka pitävät sata-asteisessa vedessä\nkeitetystä kahvista, saavat siitä luopua, sillä tällä korkeudella alkaa\nkiehuminen ennen yhdeksääkymmentä astetta.[7]\n\nMacNabbs ei erehtynyt, ja lämpömittari, joka oli pantu kattilan\nveteen siitä alkaen, kun se oli alkanut poreilla, osoitti vain\nkahdeksankymmentäseitsemää astetta. Jokainen joi mielihyväkseen\nmuutaman siemauksen kuumaa kahvia. Kuiva liha sitä vastoin tuntui\nhiukan pilaantuneelta, mikä sai Paganelin tekemään järkevän, mutta\nhyödyttömän huomautuksen.\n\n-- Peijakas, hän sanoi, -- täytyy tunnustaa, että käristetty laamanliha\nei olisi pahitteeksi. Sanotaan tämän eläimen vastaavan raavasta ja\nlammasta, ja minä olisin utelias tutkimaan, onko asia näin myös\nravintoaineena!\n\n-- Mitä! majuri huudahti, -- ettekö ole tyytyväinen illalliseemme,\ntiedemies Paganel?\n\n-- Ihastunut, arvoisa majuri, vaikka tunnustankin, että\nmetsäriista-annos olisi tervetullut.\n\n-- Te olette herkuttelija, MacNabbs sanoi.\n\n-- Hyväksyn määritelmänne, majuri; mutta ettepä te itsekään, sanokaa\nmitä tahansa, panisi pahaksenne, jos edessänne olisi hyvä pihvi!\n\n-- Luultavasti en, majuri myönsi.\n\n-- Ja jos teitä pyydettäisiin lähtemään väijymäpaikalle pakkasesta ja\npimeästä huolimatta, ettekö tottelisi arvelematta?\n\n-- Kieltämättä; jos vähääkään haluatte...\n\nMacNabbsin kumppaneilla ei ollut aikaa kiittää häntä tarjouksesta ja\nkieltäytyä sitä käyttämästä, kun alkoi kuulua kaukaista mylvinää. Se\npiteni pitenemistään. Se ei ollut yksinäisten eläinten ääntelyä, vaan\nkokonaisen karjan, joka läheni nopeasti. Aikoiko siis kaitselmus, joka\noli antanut heille asunnon, tarjota heille vielä illallistakin? Se oli\nmaantieteilijän päätelmä. Mutta Glenarvan hillitsi hiukan hänen iloaan\nhuomauttamalla, että Kordillieerien nelijalkaiset eivät koskaan kiipeä\nnäin korkealle.\n\n-- Mistä sitten tuo melu johtuu? Tom Austin kysyi.\n\n-- Äänestä päätellen se lähenee!\n\n-- Ehkäpä se on lumivyöry, Mulrady huomautti.\n\n-- Mahdotonta! Sehän on selvää mylvinää, Paganel sanoi.\n\n-- Menkäämme katsomaan, Glenarvan päätti.\n\n-- Ja metsästäjinä, majuri lisäsi ottaen pyssynsä.\n\nKaikki kömpivät ulos casuchasta. Oli pimeä, mutta tähtikirkas yö. Kuu\nei vielä näyttänyt viimeisen vaiheensa puoliksi jyrsittyä kehrää.\nPohjoisen ja idän kukkulat olivat pimeyden peitossa, eikä voinut nähdä\nmuuta kuin muutamien vakavimpien vuorten epämääräiset ääriviivat.\nMylvinä -- pelästyneiden eläinten mylvinä -- kasvoi kahta kovemmaksi.\nNe tulivat Kordillieerien pimeältä puolelta. Mitä tapahtui? Äkkiä tuli\nkamala vyöry, ei lunta, vaan eläviä ja pelosta mielettömiä olentoja.\nKoko alue tuntui liikkuvan. Näitä eläimiä, jotka ohenneesta ilmasta\nhuolimatta pitivät hirvittävää melua, oli satoja, ehkä tuhansia.\nOlivatko ne tasangon petoja vaiko vain laama- ja vikunjalauma?\nGlenarvan, MacNabbs, Robert, Austin ja molemmat matruusit ehtivät töin\ntuskin heittäytyä maahan, kun tämä elävä massa vyöryi heidän ylitseen.\nPäiväsokea Paganel jäi pystyyn paremmin nähdäkseen, mutta kellahti\nsilmänräpäyksessä nurinniskoin.\n\nSamalla hetkellä kuului pyssynpamahdus. Majuri oli ampunut arviolta.\nHänestä näytti, että muuan eläin kaatui muutaman askelen päässä\nhänestä, samalla kun koko lauma, vastustamatonta vauhtia ja vieläkin\nhurjemmin mylvien katosi tulivuoren heijastuksen valaisemille\nrinteille.\n\n-- Ah, löysinpäs ne! sanoi eräs ääni -- Paganelin ääni.\n\n-- Ja mitä löysitte? Glenarvan kysyi.\n\n-- Silmälasini, helkkarissa! Helpostihan tällaisessa mylläkässä voi\nhukata silmälasinsa!\n\n-- Ettehän ole haavoittunut?\n\n-- En. Minua vain jokin vähän potkaisi. Mutta mikä?\n\n-- Tämä vain, majuri vastasi laahaten perässään ampumaansa elukkaa.\n\nKaikki kömpivät takaisin kammioon, ja lieden valkean valossa tutkittiin\nmajurin \"pyssynpamausta.\"\n\nSe oli kaunis eläin, joka muistutti kyttyrätöntä kamelia, sillä oli\nsiro pää, litteä ruumis, pitkät ja hoikat jalat, sileä, vaaleanruskea,\nvatsan alta valkotäpläinen karva. Tuskin oli Paganel siihen vilkaissut,\nkun hän huudahti:\n\n-- Se on guanakki!\n\n-- Mikä on guanakki? Glenarvan kysyi.\n\n-- Syötävä eläin! Paganel vastasi.\n\n-- Onko se hyvääkin?\n\n-- Maukasta. Jumalten ruokaa. Tiesinhän, että saisimme tuoretta lihaa\nillalliseksi. Ja mitä lihaa! Mutta kuka paloittelee elukan?\n\n-- Minä, Wilson sanoi.\n\n-- Hyvä, minä otan sen paistaakseni, Paganel ilmoitti.\n\n-- Oletteko te kokkikin, herra Paganel? Robert kysyi.\n\n-- Peijakas, poikaseni, olenhan minä ranskalainen! Jokaisen\nranskalaisen ruumiissa on myös kokki.\n\nVähän ajan kuluttua asetteli Paganel suuria lihaviipaleita\nllaretta-kasvin juurista saaduille hiilille. Kymmenen minuuttia sen\njälkeen hän tarjosi ystävilleen hyvin maukkaalta näyttävää\n\"guanakinkyljystä\". Kukaan ei kursaillut, vaan kaikki haukkasivat kuin\nhaukat.\n\nMutta maantieteilijän suureksi kummaksi seurasi ensimmäistä puraisua\nyleinen virnistys ja äännähdys \"hyhyh\".\n\n-- Sehän on yököttävää! joku sanoi.\n\n-- Ei sitä voi syödä! toinen vastasi.\n\nMiten olikaan, onnettoman tiedemiehen oli todettava, että tämä käriste\nei kelvannut edes nälkiintyneille. Siksi alettiinkin heitellä hänelle\npilapuheita, jotka hän muuten käsitti täydellisesti, ja ivailla hänen\n\"jumaltenruokaansa\"; hän mietti vain syitä, minkä vuoksi guanakin liha,\njonka hän tiesi todella hyväksi ja arvossapidetyksi, oli hänen\nkäsissään käynyt inhoittavaksi, kunnes hänen päähänsä äkkiä pälkähti\neräs ajatus.\n\n-- Siinähän se on! hän huudahti. -- Peijakas, siitähän se riippuu! Nyt\nsen tiedän!\n\n-- Oliko liha pahentunutta? MacNabbs kysyi tyynesti.\n\n-- Ei, malttamaton majuri, mutta se oli liiaksi juossutta. Kuinka\nsaatoinkaan sen unohtaa.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte, herra Paganel? Tom Austin kysyi.\n\n-- Sitä, että guanakin liha on syötävää vain silloin, kun eläin on\nteurastettu rauhallisella laitumella; jos sitä ajetaan takaa kauan,\nniin että se joutuu juoksemaan pitkiä matkoja, sen liha käy\nkelvottomaksi. Tämän lihan mausta voin siis todeta, että otus, ja niin\nmuodoin koko lauma, oli tullut hyvin kaukaa.\n\n-- Oletteko siitä varma? Glenarvan kysyi.\n\n-- Aivan varma.\n\n-- Mutta mikä tapahtuma, mikä ilmiö on saattanut säikyttää näitä\neläimiä sillä tavoin ja ajaa ne pakoon juuri kun niiden olisi ollut\nrauhassa maattava yösijoillaan.\n\n-- Siihen, rakas Glenarvan, Paganel sanoi, -- on minun mahdotonta\nvastata teille. Uskokaa minua, meidän on itsemme paras panna maata\nenempää aprikoimatta. Omasta puolastani olen jo torkahtamaisillani.\nEikös nukuta, majuri?\n\n-- Nukutaan pois, Paganel.\n\nTämän jälkeen kääriytyi kukin ponchoonsa, tulta kohennettiin yöksi, ja\npian kuului kaikenäänisiä ja kaikentahtisia hirvittäviä kuorsauksia,\njoiden sopusointuisuutta piti yllä maantieteilijän matala basso.\n\nGlenarvan yksin ei saanut unta. Salainen levottomuus piti häntä\nväsyttävässä unettomuuden tilassa. Hänen täytyi ajatella\nselittämättömän pelon vallassa yhteiseen suuntaan pakenevaa laumaa.\nGuanakit eivät voineet olla petoeläinten takaa-ajamina. Tällä\nkorkeudella niitä tuskin on, metsästäjiä vielä vähemmän. Mikä kammo\najoi niitä siis Antucon kuiluja kohti ja mikä oli sen syynä? Glenarvan\naavisti vaaran lähestyvän.\n\nPuolihorroksessa haihtuivat hänen ajatuksensa vähitellen, ja pelko teki\ntilaa toivolle. Hän kuvitteli olevansa seuraavana päivänä Andien\ntasangolla. Siellä saattaisivat tiedustelut toden teolla alkaa, eikä\nmenestys ehkä ollut kaukana. Hän ajatteli kovaan orjuuteen joutunutta\nkapteeni Grantia ja hänen kahta matruusiaan. Nämä kuvat välähtelivät\nhänen mielessään, mutta tulen räiske, ilmassa rätisevät kipinät tai\njoku kirkkaampana loimuava lieska, jonka valossa hän näki nukkuvat\ntoverinsa ja joka loi valon väreilyä casuchan seiniin, käänsivät hänen\najatuksensa joka hetki toisaalle. Sitten alkoivat pahat aavistukset\nahdistaa häntä ankarammin. Hän kuuli epämääräistä, näillä yksinäisillä\nhuipuilla vaikeasti selitettävää jylinää.\n\nKerran hän luuli kuulevansa kaukaista, kumeaa, uhkaavaa ukkosenjylinän\nkaltaista jylyä, joka ei tullut taivaasta. Niinpä ei tämä pauhu voinut\njohtua muusta kuin vuoren rinteillä raivoavasta rajuilmasta, joitakin\ntuhansia jalkoja sen harjan alapuolella. Glenarvan tahtoi saada siitä\nvarmuuden ja lähti ulos.\n\nKuu nousi. Ilma oli aivan tyyni. Ei ainoatakaan pilveä, ei ylhäällä\neikä alhaalla. Siellä täällä vain Antucon liekkien liikahtelevaa\nkajastusta. Ei mitään myrskytuulta, ei ukkosta. Taivaalla tuikki\ntuhansia tähtiä. Mutta jylinää kesti yhä; se tuntui lähenevän ja\nkulkevan Andien vuorten poikki. Glenarvan palasi sisään levottomampana\npohtien, mitä yhteyttä saattoi olla tämän maanalaisen jytinän ja\nguanakien paon kanssa. Oliko siinä tosiaan syy ja seuraus? Hän katsoi\nkelloaan, joka osoitti kahta aamulla. Mutta kun hän ei ollut varma\nvaaran läheisyydestä, hän ei herättänyt kumppaneitaan, jotka väsymys\noli uuvuttanut sikeään uneen. Hän vaipui itsekin raskaaseen\nunenhorrokseen, jota kesti useita tunteja.\n\nÄkkiä sai ankara ryske hänet jalkeille. Se oli korviahuumaavaa rätinää,\nsentapaista tärisevää jyryä kuin lukemattomia tykistön kuormastoja\nolisi vedetty kaikuvalla kivikadulla. Sitten Glenarvan tunsi maan\nvajoavan jalkojensa alla; hän näki casuchan horjuvan ja halkeilevan.\n\n-- Huomio, hän huusi.\n\nKaikki hänen kumppaninsa olivat heränneet ja syöksyivät suinpäin ulos\njyrkälle rinteelle. Päivä nousi juuri, ja näky oli hirvittävä. Vuorien\nmuoto muuttui äkkiä; kukkulat katkesivat, toiset horjahtelivat ensin\nepävakaisina ja katosivat sitten ikään kuin jokin salahauta olisi\nauennut niiden juurelle. Kordillieereille erikoisena ilmiönä siirtyi\nuseiden peninkulmien laajuinen möhkäle sellaisenaan liukuen tasankoa\nkohti.[8]\n\n-- Maanjäristys! Paganel huudahti.\n\nHän oli oikeassa. Se oli yksi Chilen vuorialueella usein sattuvia\nmaanmullistuksia, ja juuri sillä seudulla, missä Copiapo on tuhottu\nkaksi ja Santiago myllerretty neljä kertaa neljäntoista vuoden\nkuluessa. Tätä pallon kohtaa uurtavat maan tulet, ja tämän nuorta\nalkuperää olevan vuorijonon tulivuorilla ei vielä ole riittävästi\naukkoja maanalaisten höyryjen ulospääsyä varten. Siitä nämä alituiset\n_tremblore_-nimiset mullistukset. Alue, jolla nuo seitsemän\nhätääntynyttä, säikähtynyttä ihmistä kyyhöttivät sammaleeseen\ntarrautuneina, liikkui nopeasti kuin pikajuna, siis kahdeksankymmentä\nkilometriä tunnissa. Oli mahdotonta päästää ääntäkään, tehdä\nainoatakaan pakenemisyritystä eteenpäin tai taaksepäin. Ei olisi\nvoinut puhua toisilleen. Maanalainen jyrinä, vuorenvyörymän ryske,\ngraniitti- ja basalttiröykkiöiden kolina ja irtautuneen lumen pyry teki\nsen mahdottomaksi. Milloin liikkui pohja heidän allaan töytäyksittä ja\ntäräyksittä, milloin taas kiikkui ja heilahteli kuin hyökyaaltojen\nheittelemä laiva, sivuutti kuiluja, joihin putoili vuorenlohkareita,\nnyhti maasta juurineen vuosisataisia puita ja pyyhkäisi kuin suunnaton\nviikate kaikki itärinteen ulkonemat.\n\nAjatelkoon monta miljardia tonnia painavan ainejoukon voimaa, kun se\nkulkee viidenkymmenen asteen kulmassa yhä kiihtyvää vauhtia!\n\nMiten pitkään tätä sanoin kuvaamatonta kulkua kesti, ei kukaan olisi\nvoinut arvioida. Mihin kuiluun se päättyisi, sitä ei kukaan olisi\nuskaltanut ennustaa. Olivatko kaikki mukana ja hengissä, vai makasiko\njo joku heistä jonkin rotkon pohjalla, ei kukaan olisi voinut vielä\nsanoa. Vauhdin huumaamina, läpitunkevan pakkasen jäätäminä, lumen\nryöppyjen sokaisemina he läähättivät nääntyneinä, melkein hengettöminä\nja pitelivät kivistä kiinni vain itsesäilytyksen viimeisestä vaistosta.\n\nÄkkiä tempasi sanomattoman ankara täräys heidät irti liukuvasta\nmaankamarasta. He lennähtivät eteenpäin ja kierivät vuoren alimmalle\npengermälle. Kiitävä vyörymä oli pysähtynyt. Hetkeen kukaan ei\nhievahtanut. Vihdoin nousi yksi kylläkin huumaantuneena, mutta vielä\nsittenkin suoraselkäisenä -- majuri. Hän pudisti pois pölyn, joka\nsokaisi häntä, ja katseli sitten ympärilleen. Hänen toverinsa olivat\nkaikki yhdessä rykelmässä, kuin patruunaan sullotut pyssynhaulit,\nsikinsokin toinen toisensa päällä.\n\nMajuri laski heidät. Kaikki olivat paikalla yhtä lukuunottamatta.\nRobert Grant puuttui.\n\n\n\n\nKAITSELMUKSEN PYSSYNLAUKAUS.\n\n\nKordillieerien itärinteellä on tällä kohtaa pitkiä luiskia, ne häipyvät\nhuomaamatta tasangolle, jolle osa äsken liikkunutta maankamaraa oli\näkkiä pysähtynyt. Tällä uudella, rehevän ruohikon peittämällä alueella\nkasvoi suurenmoisia puita. Kerrassaan metsikön kaltainen laaja tiheikkö\nvalloituksen aikana istutettuja hedelmäpuita välkytteli kultaisia\ntuotteitaan. Se oli kolkka vehmainta Normandiaa heitettynä näille\ntasangoille, ja missä muissa oloissa tahansa olisi matkustajan katsetta\nkiehtonut tämä äkillinen tulo erämaasta keitaaseen, lumivuorilta\nviheriöiville niityille, talvesta kesään.\n\nMaa oli muuten jälleen asettunut ehdottoman tukevaksi. Maanjäristys oli\ntyyntynyt, vaikka epäilemättä maanalaiset voimat jatkoivat kauempana\nmullistustaan sillä Andien vuorijono on aina jollakin kohtaa\nliikkumassa ja tärisemässä. Tällä kertaa oli maanjäristys ollut\ntavattoman voimakas. Vuorijonon muoto oli täysin muuttunut. Taivaan\nsineä vasten piirtyi uusia kallioita, kukkuloita ja vuoria ja\nKordillieerien opas olisi turhaan etsinyt polkunsa vanhoja\ntuntomerkkejä.\n\nOli tulossa ihana päivä; aurinko, joka aikoja sitten oli noussut\nkostealta vuoteeltaan Atlantista, valaisi nyt säteillään Argentiinan\ntasankoja ja hipoi niillä kai jo toisenkin valtameren, viimeöisen\nvuoteensa laineita. Kello oli kahdeksan aamulla.\n\nVähitellen lordi Glenarvan ja hänen kumppaninsa virkosivat majurin\nravistelemina jälleen ennalleen. Oikeastaan heille ei ollut tapahtunut\nmitään; he olivat kokeneet vain hirveän järkytyksen. Kordillieerit\nolivat laskeneet mäkeä, ja he olisivat voineet vain ylistää tätä\nluonnon suorittamaa pikamarssia, ellei nimenhuudossa olisi kaivattu\nyhtä heistä, heikointa, Robert Grantia.\n\nKaikki rakastivat tätä uljasta poikaa, Paganel, joka oli erikoisesti\nkiintynyt häneen, majuri kylmäkiskoisuudestaan huolimatta, kaikki ja\nvarsinkin Glenarvan. Kuullessaan Robertin kadonneen hän tuli suorastaan\nepätoivoiseksi ja kuvitteli poikasen pudonneen johonkin kuiluun ja nyt\nturhaan huutelevan avukseen sitä, jota piti ikään kuin toisena isänään.\n\n-- Ystäväni, ystäväni, hän sanoi tuskin saattaen pidättää kyyneliään,\n-- meidän täytyy etsiä, täytyy löytää hänet! Me emme voi jättää häntä\nnäin! Jokainen syvänne, jokainen kuilu on tarkastettava perinpohjin!\nMinä laskeudun köyden varassa alas! Teidän täytyy päästää minut! Minä\ntahdon, kuuletteko! Minä tahdon! Suokoon taivas, että Robert vielä on\nhengissä! Kuinka uskaltaisimme lähestyä hänen isäänsä ilman häntä ja\nmitä oikeutta olisi pelastaa kapteeni Grant, jos hänen pelastumisensa\nmaksaa hänen lapsensa hengen!\n\nGlenarvanin kumppanit kuuntelivat vaieten; he tunsivat hänen etsivän\nheidän silmistään jotakin toivon pilkettä, ja he loivat katseensa\nmaahan.\n\n-- Ah! Glenarvan jatkoi. -- Te olette ymmärtäneet! Ja te vaikenette! Te\nette siis toivo enää mitään, ette mitään!\n\nTuli hetken äänettömyys. Sitten MacNabbs lausui:\n\n-- Kuka teistä, ystäväni, voi muistaa, milloin Robert katosi?\n\nTähän kysymykseen ei kukaan vastannut.\n\n-- Ainakin voitte sanoa minulle, kenen vieressä lapsi oli, kun tultiin\nKordillieereja alas, majuri jatkoi.\n\n-- Minun, Wilson vastasi.\n\n-- No, mihin saakka huomasit hänet vierelläsi? Yritä muistaa! Sano!\n\n-- Minä muistan vain sen, Wilson vastasi, -- että Robert Grant oli\nminun vieressäni, kädet tarrautuneina jäkäliin, vielä kahta minuuttia\nennen äkkipysäystä.\n\n-- Kahta minuuttia ennen! Olepas tarkka, Wilson! Minuutit ovat voineet\ntuntua pitkiltä. Etkö erehdy?\n\n-- En luule erehtyväni ... en, niin se oli ... ei kahtakaan minuuttia!\n\n-- Hyvä! MacNabbs sanoi. -- Kummallako puolella sinusta Robert oli,\noikealla vai vasemmalla?\n\n-- Vasemmalla. Hänen ponchonsa hulmusi kasvojani vasten.\n\n-- Entä millä puolella sinä olit meistä?\n\n-- Niin ikään vasemmalla.\n\n-- Niin ollen ei Robert ole voinut kadota muulle kuin tuolle suunnalle,\nmajuri sanoi kääntyen vuoristoon päin ja ojentaen oikeaa kättään. --\nMinä lisään, että ottaen lukuun sen ajan, joka on kulunut hänen\nkatoamisestaan, lapsen on täytynyt pudota jollekin kohtaa tämän\nvuorenjuuren ja kolmen kilometrin etäisyyden välisellä matkalla. Sieltä\non häntä etsittävä, ja ketjussa kulkemalla me löydämme hänet sieltä.\n\nEi sanottu sanaakaan enempää. Nuo kuusi miestä aloittivat heti etsinnän\nasettuen tietyin välein ja ryhtyen kapuamaan ylös Kordillieerien\nrinnettä. He pysyttelivät putoamislinjan oikealla puolella, tarkastaen\npienimmätkin rakoset, laskeutuen rotkojen pohjalle, jotka olivat osaksi\ntäyttyneet alas vyöryneestä sorasta, ja useampi kuin yksi palasi\nvaatteet riekaleina, jalat ja kädet verisinä, henkensä vaarannettuaan.\nKoko tämä Andien osa, lukuunottamatta muutamia luoksepääsemättömiä\npaikkoja, tutkittiin perinpohjin, eikä kukaan moniin tuntikausiin\najatellutkaan levähtää. Turhaan! Poika ei ollut ainoastaan kohdannut\nkuolemaansa vuoristossa, vaan varmaan myös haudan, jonka kivi, jokin\nsuuri kallio, oli iäksi peittänyt hänet alleen.\n\nKello yhden aikana kohtasivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa toisensa\nmurtuneina, näännyksissä laakson pohjalla. Glenarvan oli ankaran surun\nvallassa; hän ei puhunut kenenkään kanssa, huokaili vain ja mutisi\nitsekseen:\n\n-- Minä en lähde täältä! Minä en lähde täältä!\n\nKaikki oivalsivat tämän tulleen hänelle pakkomielteeksi ja antoivat\nhänen olla rauhassa.\n\n-- Odotetaan, Paganel sanoi majurille ja Tom Austinille. -- Levätään\nhetki ja kootaan voimia. Me tarvitsemme niitä joko alkaaksemme\nuudelleen etsinnät tai jatkaaksemme matkaamme.\n\n-- Niin, MacNabbs vastasi, -- ja etsitään, koska Edwardkin haluaa\netsiä! Hän toivoo. Mutta mitä hän toivoo?\n\n-- Jumala tietää, Tom Austin sanoi.\n\n-- Robert-parka! Paganel huoahti kuivaten silmiään.\n\nLaaksossa oli runsaasti puita. Majuri valitsi ryhmän korkeita\njohanneksenleipäpuita, joiden siimekseen järjestettiin leiripaikka.\nMuutamia peitteitä, aseet, hiukan kuivattua lihaa ja riisiä oli kaikki,\nmitä retkeilijöille oli jäänyt. Jonkin matkan päässä virtasi puro,\njosta saatiin maanjäristyksestä vielä sameaa vettä. Mulrady sytytti\ntulen ruohoista, ja pian hän tarjosi isännälleen lämmintä ja\nvirkistävää juomaa. Mutta Glenarvan ei huolinut sitä, makasi vain\nponchollaan syvän raukeuden tilassa.\n\nNäin kului päivä. Tuli tyyni ja rauhallinen yö. Kumppaniensa maatessa\nalallaan, vaikka unettomina, lähti Glenarvan uudelleen kapuamaan\nKordillieerien rinteitä. Hän kuunteli korvat tarkkoina, toivoen yhä,\nettä pojan avunhuuto kuuluisi jostakin. Hän eteni kauas, korkealle,\nyksinään, painaen tuon tuostakin korvaansa maata vasten, kuunnellen ja\nhilliten sydämensä tykytystä, huudellen epätoivoisella äänellä.\n\nKoko yön harhaili lordi-parka vuorella. Milloin Paganel, milloin majuri\nseurasi häntä valmiina rientämään hänen avukseen, jos maa alkaisi\nvyöryä tai hänen tarpeeton varomattomuutensa veisi hänet johonkin\nkuiluun. Mutta lordin viimeisetkin ponnistukset jäivät tuloksettomiksi,\nja hänen tuhat kertaa toistamaansa huutoon -- Robert! Robert! vastasi\nvain kaiku toistamalla kadonneen nimeä.\n\nPäivä nousi. Täytyi lähteä kaukaa etsimään Glenarvania ja tuoda hänet\nleiripaikalle vaikka väkisin. Hänen epätoivonsa oli hirvittävä. Kuka\nolisi rohjennut puhua lähdöstä ja ehdottaa hänelle tämän surullisen\nlaakson jättämistä? Mutta elintarvikkeet alkoivat loppua. Verrattain\nlyhyen matkan päässä he varmaankin tapaisivat argentiinalaisia oppaita,\njoista muulinajaja oli puhunut, ja pampan ylipääsyyn tarvittavia\nhevosia. Entisille jäljille palaaminen oli vaikeampaa kuin meno\neteenpäin. Sitä paitsi oli määrä tavata _Duncan_ Atlantin valtameren\npuolella. Kaikki nämä painavat syyt kielsivät viipymästä kauempaa, ja\nyhteinen etu vaati, ettei lähdön hetkeä enää lykätty.\n\nMacNabbs ryhtyi palauttamaan murheeseen vaipunutta Glenarvania\ntoimintaan. Hän puhui kauan, mutta hänen ystävänsä ei näyttänyt häntä\nkuuntelevan. Glenarvan ravisteli päätään. Mutta eräs sana avasi hänen\nhuulensa.\n\n-- Lähdetäänkö? hän sanoi.\n\n-- Niin. Lähdetään.\n\n-- Vielä yksi tunti!\n\n-- Olkoon, vielä yksi tunti, arvoisa majuri vastasi.\n\nMutta tunnin kuluttua Glenarvan pyysi, että hänelle myönnettäisiin\narmosta toinen tunti. Olisi luullut kuolemaantuomitun rukoilevan\nelämänsä puolesta. Näin kului aamu noin puolipäivään saakka. Silloin\nMacNabbs ilmoitti kaikkien puolesta päättävästi Glenarvanille, että\ntäytyi lähteä ja että hänen toveriensa henki riippui ripeästä\npäätöksestä.\n\n-- Niin! Niin! Glenarvan vastasi. -- Lähdetään! Lähdetään!\n\nMutta samalla hän katsoi MacNabbsista poispäin ja tähysti erästä mustaa\npilkkua ilmassa. Äkkiä hän viittasi kädellään sitä kohti ja jäi\nseisomaan kuin kivettyneenä.\n\n-- Tuolla! Tuolla! hän sanoi. -- Katsokaa! Katsokaa!\n\nKaikkien katseet kääntyivät kohti taivasta Glenarvanin viittaamaan\nsuuntaan. Tällä hetkellä oli musta pilkku suurentunut huomattavasti. Se\noli lintu, joka liiteli tavattoman korkealla.\n\n-- Kondori, Paganel sanoi.\n\n-- Niin, kondori, Glenarvan vastasi. -- Kuka tietää? Se tulee, se\nlaskeutuu maahan! Odottakaamme!\n\nMitä Glenarvan toivoi? Oliko hän menettänyt järkensä? -- Kuka tietää?\nhän oli sanonut. Paganel ei ollut erehtynyt. Kondori tuli hetki\nhetkeltä selvemmin näkyviin. Tämä mahtava, inka-kansan muinoin\njumaloima lintu on eteläisten Andien kuningas. Näillä seuduilla se\nkehittyy tavattoman kokoiseksi. Sen voima on suunnaton, ja usein se\nsyöksyy härkien kimppuun rotkojen pohjalla. Se iskee tasangolla\nharhaileviin lampaisiin, hevosiin, nuoriin vasikkoihin ja nostaa ne\nkynsissään huikean korkealle. Ei ole harvinaista, että se liitelee\nkuudentuhannen viidensadan metrin korkeudessa, rajalla, jota ihminen ei\nvoi ylittää. Sieltä, useimpien silmille näkymättömissä, tämä ilmojen\nkuningas luo läpitunkevan katseen maahan ja erottaa pienimmätkin\nesineet tarkkuudella, jota luonnontieteilijät ihmettelevät.\n\nMitä siis tämä kondori oli nähnyt? Ruumiinko, Robert Grantin ruumiin?\n-- Kuka tietää? Glenarvan toisteli päästämättä sitä näkyvistään.\nJättiläislintu lähestyi, milloin liidellen, milloin syöksyen alas\nnopeasti kuin putoava kivi. Sitten se alkoi tehdä laajoja kaarroksia\ntuskin sadan metrin korkeudella maasta. Sen saattoi nähdä erinomaisen\nhyvin. Kooltaan se oli melkein neljä metriä siipien kärjistä. Valtavat\nsiivet kantoivat sitä ilmassa melkein liikkumattomina, sillä suuret\nlinnut saattavat lentää majesteetillisen tyynesti, kun taas itikat\ntarvitsevat tuhat siivenräpäystä sekunnissa pysyäkseen ilmassa.\n\nMajuri ja Wilson olivat tarttuneet pyssyihinsä. Glenarvan kielsi\nheitä kädenliikkeellä. Kondori kierteli kaarroillaan erästä\nluoksepääsemätöntä tasannetta vain puolen kilometrin päässä\nretkeilijöistä. Se kääntyi huimaavan nopeasti, aukoen ja taas yhteen\npuristaen hirvittäviä kynsiään ja ravistellen rustomaista töyhtöään.\n\n-- Tuolla, tuolla hän on! Glenarvan huudahti.\n\nSilloin äkkiä hänen mieleensä välähti eräs ajatus.\n\n-- Jos Robert on vielä elossa, hän huudahti päästäen kauhean\nparahduksen, -- niin tuo lintu... Ampukaa, ystävät, ampukaa!\n\nMutta se oli jo liian myöhäistä. Kondori oli kadonnut kallion korkeiden\nulkonemien taakse. Kului sekunti, jonka tuska oli pitkä kuin vuosisata!\nSitten ilmestyi jättilintu jälleen jotakin raskasta taakkaa kantaen ja\nhitaammin lentäen. Kuului kauhun huuto. Kondorin kynsissä riippui\nelottoman näköinen ruumis -- Robert Grant. Lintu oli tarttunut hänen\nvaatteisiinsa ja liihotteli nyt tuskin viidenkymmenen metrin\nkorkeudessa leiripaikan yläpuolella; se oli huomannut retkeilijät ja\nkoettaen paeta painavan saaliinsa kanssa iski ankarasti ilmaa\nsiivillään.\n\n-- Ah! Glenarvan huudahti, -- murskautukoon Robertin ruumis ennemmin\nnäihin kallioihin kuin että se joutuu...\n\nHän ei jatkanut vaan tempasi Wilsonin pyssyn ja koetti tähdätä\nkondoriin. Mutta hänen kätensä vapisi. Hän ei kyennyt tukemaan asettaan\nvarmaksi. Hänen silmiään sumensi.\n\n-- Antakaa minun ampua! majuri sanoi.\n\nSilmä tyynenä, käsi vakavana, ruumis liikkumattomana hän tähtäsi\nlintuun, joka oli jo ehtinyt sadan metrin päähän hänestä.\n\nMutta hän ei ollut vielä painanut pyssynsä liipasinta, kun laakson\npohjasta kajahti pamahdus; kahden basalttiröykkiön välistä pöllähti\nvalkoista savua, ja kondori alkoi pää luodin lävistämänä kieppuen\npudota verkalleen, sen suuret levitetyt siivet kun olivat jonkinlaisena\nlaskuvarjona. Se ei ollut hellittänyt saalistaan; niinpä se liukui\nmaahan verrattain hitaasti, kymmenen askelen päähän puron reunasta.\n\n-- Apuun, apuun! Glenarvan huusi.\n\nJa kysymättä, mistä kaitselmuksen pyssynlaukaus tuli, hän riensi\nkondoria kohti. Hänen kumppaninsa seurasivat häntä juoksujalkaa.\n\nKun he saapuivat perille, lintu oli kuollut, Robertin ruumis oli\npeittynyt siipien alle. Glenarvan heittäytyi lapsen ruumiin ylle,\nirrotti sen linnun kynsistä, laski nurmikolle ja painoi korvansa\nhengettömän rintaa vasten.\n\nEi milloinkaan ole kuulunut iloisempaa riemunhuutoa kuin sillä\nhetkellä, jolloin Glenarvan nousi hokien:\n\n-- Hän elää! Hän elää vielä!\n\nSilmänräpäyksessä oli Robertilta riisuttu vaatteet yltä, ja hänen\nkasvojaan huuhdottiin raikkaalla vedellä. Robert liikahti, avasi\nsilmänsä, katseli ja sanoi sitten:\n\n-- Ah, te mylord ... isä...!\n\nGlenarvan ei voinut vastata; liikutus tukahdutti häntä, ja laskeutuen\npolvilleen hän purskahti itkuun näin ihmeellisesti pelastuneen lapsen\nvierellä.\n\n\n\n\nJACQUES PAGANELIN ESPANJAN KIELI.\n\n\nSen suunnattoman vaaran jälkeen, josta Robert Grant juuri oli\npelastunut, hän joutui toiseen yhtä suureen. Vaikka hän oli vielä hyvin\nheikko, eivät nuo kunnon miehet voineet vastustaa haluaan puristaa\nhäntä rintaansa vasten ja olivat musertaa hänet hyväilyillään. Täytynee\nuskoa, että sellaiset hyväntahtoiset puristelut eivät ole turmiollisia\nsairaille, koska lapsi ei kuollut. Päinvastoin.\n\nMutta pelastetun jälkeen ajateltiin pelastajaa, ja ensimmäiseksi se\ntietenkin juolahti majurin mieleen. Viidenkymmenen askelen päässä\npurosta seisoi eräällä vuoren ensi pengermistä liikkumatta hyvin kookas\nmies. Pitkä pyssy lojui maassa hänen edessään. Tällä näin äkkiä\nilmestyneellä miehellä oli leveät hartiat, pitkä tukka nahkahihnoilla\nsidottuna. Hän oli runsaasti 180 senttiä pitkä. Hänen kasvonsa olivat\npronssinväriset, silmien ja suun väli punainen, silmänalustat mustat ja\notsa valkoinen. Rajaseudun patagonialaisten tapaan hänellä oli upea,\npunaisilla arabeskeilla kirjailtu viitta, joka oli tehty guanakin\nkaulan ja jalkojen alustanahasta ja ommeltu kamelikurjen jänteillä,\nsilkinpehmoinen karvapuoli käännettynä ulospäin. Viitan alle sopi\nketunnahkainen, vyötäisiltä tiukka puku, joka edestä päättyi suippoon\nnipukkaan. Vyöllä riippui hänellä pieni pussi, joka sisälsi kasvojen\nmaalaamiseen tarvittavia väriaineita. Jalkineet oli tehty yhdestä\nainoasta härännahan kappaleesta ja sidottu nilkkoihin ristikuvioita\nmuodostavilla pauloilla.\n\nPatagonialaisen kasvot olivat uljaat ja ilmaisivat älykästä ymmärrystä\nkirjavista koristeista huolimatta. Hän odotti arvokkaassa asennossa,\nseisoen liikkumatta, mahtipontisena kalliojalustallaan kuin\nkylmäverisyyden muistopatsas.\n\nMiehen huomattuaan majuri osoitti häntä Glenarvanille, joka riensi\nhänen luokseen. Patagonialainen astui kaksi askelta eteenpäin.\nGlenarvan tarttui hänen käteensä molemmin käsin. Lordin katseessa,\nhänen kasvojensa riemuisassa ilmeessä, koko hänen olemuksessaan oli\nsellainen kiitollisuuden tuntu, että patagonialainen ei voinut siitä\nerehtyä. Hän kumarsi verkalleen päätään ja lausui muutamia sanoja,\njoita ei majuri eikä hänen ystävänsä voineet ymmärtää.\n\nSilloin patagonialainen, katseltuaan tarkkaavasti muukalaista, vaihtoi\nkieltä; mutta kuinka olikaan, tätä uutta kieltä ei ymmärretty enempää\nkuin edellistäkään. Mutta jotkut alkuasukkaan käyttämät sanat\nherättivät Glenarvanin huomiota. Ne tuntuivat hänestä kuuluvan espanjan\nkieleen, josta hän osasi muutamia tavallisimpia sanoja.\n\n-- _Espanol_? hän kysyi.\n\nPatagonialainen nyökäytti päätään ylhäältä alas, mikä liike kaikkien\nkansojen keskuudessa on myöntävä merkki.\n\n-- Hyvä! majuri sanoi, -- sehän on ystävämme Paganelin alaa. Hän on\nvarmasti mielissään, että sai päähänsä opiskella espanjan kieltä.\n\nKutsuttiin Paganel. Hän riensi paikalle nopeasti ja tervehti\npatagonialaista aitoranskalaisella kohteliaisuudella, josta\ntämä arvattavasti ei ymmärtänyt mitään. Tilanne selitettiin\nmaantieteilijälle.\n\n-- Mainiota, tämä sanoi.\n\nJa avaten suutaan tavallista enemmän ääntääkseen sanat selvästi, hän\nlausui:\n\n-- _Vos sois um homem de bem_![9]\n\nAlkuasukas höristi korviaan eikä vastannut mitään.\n\n-- Hän ei ymmärrä, maantieteilijä sanoi.\n\n-- Ehkäpä te ette painota oikealla kohdalla, majuri huomautti.\n\n-- Ehkä tosiaan en. Hemmetin korko!\n\nJa Paganel lausui kohteliaisuutensa uudelleen. Sama tulos.\n\n-- Muutetaanpa lausetta, hän sanoi sitten ja lausui hitaasti kuin\nkoulumestari seuraavat sanat:\n\n-- _Sem duvida, um Patago_.[10]\n\nToinen pysyi mykkänä, kuten ennenkin.\n\n-- _Dizeime_![11] Paganel lisäsi.\n\nPatagonialainen ei vastannut vieläkään.\n\n-- _Vos compriendeis_?[12] Paganel huusi niin rajusti, että oli rikkoa\näänijänteensä.\n\nOli selvää, että intiaani ei ymmärtänyt, sillä hän vastasi, mutta\nespanjaksi:\n\n-- _No comprendo_.[13]\n\nNyt oli Paganelin vuoro ällistyä ja hän vetäisi hermostuneesti\nsilmälasinsa otsalta nenälleen.\n\n-- Minut saa hirttää, hän sanoi, -- jos ymmärrän sanaakaan tämän seudun\nmurteesta! Se on varmaankin araucanian kieltä.\n\n-- Ei toki, Glenarvan vastasi, -- mies vastasi selvästi espanjan\nkielellä.\n\nJa kääntyen patagonialaisen puoleen hän toisti:\n\n-- _Espanol_?\n\n-- _Si, si_![14] alkuasukas vastasi.\n\nPaganelin hämmästys yltyi tyrmistykseksi. Majuri ja Glenarvan\nkatsahtivat toisiinsa alta kulmien.\n\n-- Ahaa, oppinut ystäväni, majuri sanoi, pienen hymyn väreillessä\nhuulillaan, -- olisikohan teille sattunut taas pieni hajamielisyyden\nhairahdus?\n\n-- Häh? Paganel äännähti höristäen korviansa.\n\n-- Niin, niin. Se on selvää, että tämä patagonialainen puhuu\nespanjaa...\n\n-- Hänkö!\n\n-- Hän juuri! Olisitteko te sattumalta opetellut jotakin muuta kieltä,\nkuvitellen opiskelevanne...\n\nMacNabbs ei jatkanut. Tiedemiehen kiivas huudahdus \"oh!\" ja\nolkienkohautus keskeytti hänet.\n\n-- Majuri, te menette hiukan pitkälle, Paganel sanoi kuivahkosti.\n\n-- No, kun te ette ymmärrä! MacNabbs vastasi.\n\n-- Minä en ymmärrä, kun tuo alkuasukas puhuu huonosti! tiedemies\nselitti alkaen käydä kärsimättömäksi.\n\n-- Ettäkö hän puhuisi huonosti sen vuoksi, että te ette häntä ymmärrä?\nmajuri sinkautti tyynesti.\n\n-- MacNabbs, Glenarvan sanoi silloin, -- teidän olettamuksenne on\nsopimaton. Niin hajamielinen kuin ystävämme Paganel onkin, ei sovi\nsentään olettaa hänen hajamielisyytensä menevän niin pitkälle, että hän\nerehtyisi opettelemaan toista kieltä toisen asemesta.\n\n-- Niinpä, rakas Edward, tai pikemminkin te, ystäväni Paganel,\nselittäkää minulle tämä tilanne!\n\n-- Minä en selitä, Paganel vastasi, -- minä totean. Tässä on kirja,\njosta joka päivä opiskelen espanjan kieltä. Tutkikaa sitä, majuri, niin\nnäette, olenko valehdellut teille!\n\nNäin sanoen Paganel penkoi taskujaan ja löysikin vihdoin hyvin kuluneen\nkirjan, jonka hän ojensi majurille.\n\nMajuri otti kirjan ja katsoi sitä.\n\n-- No niin, mikä teos tämä on? hän kysyi.\n\n-- Se on _Lusiadit_, Paganel vastasi, -- suurenmoinen eepos, joka...\n\n-- _Lusiadit_! Glenarvan huudahti.\n\n-- Niin, ystäväni, suuren Camoënsin teos _Lusiadit_, ei enempää eikä\nvähempää!\n\n-- _Camoëns_, Glenarvan toisti, -- mutta, ystäväparkani, Camoëns on\nportugalilainen! Te olette nyt kymmenen viikkoa opetellut portugalin\nkieltä!\n\n-- Camoëns, _Lusiadit_, portug...!\n\nPaganel ei saanut sanotuksi enempää. Hänen silmänsä sumenivat lasien\ntakana samalla kun hilpeä nauru kaikui hänen korvissaan, sillä kaikki\nseisoivat hänen ympärillään.\n\nPatagonialainen ei värähtänytkään; odotti vain kärsivällisesti hänelle\nkäsittämättömän välikohtauksen selviämistä.\n\n-- Ah! Olenko minä ihan hullu? Paganel sanoi vihdoin. -- Kuinka? Niinkö\non laita? Eikö tämä ole huvin vuoksi keksittyä pilaa? Minäkö sen olisin\ntehnyt, minä? Mutta tämähän on Baabelin kieltensekoitusta! Ah,\nystäväni, ystäväni! Lähteä Intiaan ja saapua Chileen! Opetella espanjaa\nja puhua portugalia! Se on jo paksua, ja jos tätä jatkuu, saattaa\nminulle vielä tapahtua, että hyppään itse ulos ikkunasta, kun pitäisi\nheittää sikarini!\n\nOli mahdotonta kuulla Paganelin näin manailevan hairahdustaan ja nähdä\nhänen huvittavaa nolouttaan purskahtamatta uudelleen nauruun. Hän\nmuuten nauroi itse ensimmäisenä.\n\n-- Naurakaa, ystäväni! hän sanoi. -- Naurakaa kylliksenne! Te ette\nkuitenkaan voi nauraa minua niin paljon kuin nauran itse!\n\nJa hän purskahti hirvittävimpään naurunhohotukseen, mitä milloinkaan on\nkuultu kenenkään tiedemiehen suusta.\n\n-- Oli mitä oli, joka tapauksessa me olemme ilman tulkkia! majuri\nsanoi.\n\n-- Oh, älkää surko, Paganel vastasi, -- portugalin ja espanjan kieli\novat niin toistensa kaltaisia, että minä olen erehtynyt niistä. Mutta\ntämä yhtäläisyys auttaa minua korjaamaan hairahdukseni, ja ennen pitkää\nkykenen kiittämään kunnon patagonialaista sillä kielellä, jota hän osaa\nniin hyvin.\n\nPaganel oli oikeassa, sillä pian hän sai vaihdetuksi muutamia sanoja\nalkuasukkaan kanssa; saipa tietää, että patagonialaisen nimi oli\nThalcave, mikä araucanialainen sana merkitsee \"jyrisevä\".\n\nTämän nimen hän oli varmaankin saanut taidostaan käytellä\nampuma-asetta.\n\nMutta erikoisesti Glenarvania ilahdutti tieto, että patagonialainen oli\nammatiltaan pampan opas. Tässä kohtauksessa oli jotakin niin onnekasta,\nettä yrityksen onnistuminen tuntui jo aivan varmalta eikä kukaan enää\nepäillyt kapteeni Grantin pelastumista.\n\nTällä välin matkamiehet ja patagonialainen olivat palanneet Robertin\nluo. Tämä ojensi kätensä patagonialaista kohti, joka puolestaan laski\nsanaakaan sanomatta kätensä hänen päälaelleen. Hän tutki poikaa ja\ntunnusteli hänen kivistäviä jäseniään. Meni sitten hymyillen poimimaan\npuron rannalta muutaman kourallisen villiä selleriä, jolla hieroi pojan\nruumista. Tästä hellävaraisesta hieronnasta poika tunsi voimiensa\nvirkistyvän, ja pian kävi selväksi, että muutaman tunnin lepo saattaisi\nhänet entiselleen.\n\nPäätettiin siis viettää vielä tämä päivä ja seuraava yö leiripaikalla.\nMuuten pitikin ratkaista kaksi tärkeää kysymystä, jotka koskivat\nravintoa ja matkan jatkamista. Elintarvikkeita samoin kuin muulejakin\npuuttui. Onneksi Thalcave oli paikalla. Tämä opas, joka oli tottunut\nsaattamaan matkalaisia pitkin Patagonian rajoja ja oli maansa\nälykkäimpiä baqueanoja, otti toimittaakseen Glenarvanille kaikki, mitä\nhänen pieneltä joukoltaan puuttui, ja tarjoutui saattamaan heidät\neräälle intiaanien _tolderialle_ enintään kuuden kilometrin päähän,\nmistä retkikunta saisi kaikkea tarvitsemaansa. Tarjous tehtiin osaksi\neleillä, osaksi espanjalaisilla sanoilla, joista Paganel sai selvän. Se\nhyväksyttiin. Glenarvan ja Paganel sanoivat hyvästi kumppaneilleen ja\nlähtivät heti matkaan patagonialaisen opastamina.\n\nHe astelivat puolentoista tunnin ajan ripeää vauhtia ja pitkin askelin\nvoidakseen seurata jättimäistä Thalcavea. Koko tämä Andien seutu oli\nihanaa ja reheväkasvuista. Lihavaa laidunmaata oli tuhkatiheässä, ja se\nolisi huoleti voinut elättää satatuhantista raavaslaumaa. Laajat, sinne\ntänne polveilevien purojen toisiinsa yhdistämät lammikot antoivat\nnäille laitumille vehmasta kosteutta. Mustapäisiä joutsenia temmelsi\nniissä huvikseen päästämättä sinne lukuisia kamelikurkia, jotka\nkirmailivat pitkin ruohikkoa. Lintumaailma oli loistava, hyvin\nmeluisakin, mutta mitä runsaslajisin, _Isaca_-linnut, sirot,\nharmahtavat, valkotäpläiset turturikyyhkyt ja keltaiset kardinaalit\nhypähtelivät puiden oksilla kuin elävät kukkaset; kirjekyyhkysiä\nlenteli korkeammalla ja koko varpusten höyhenpeitteinen heimo,\n\"chingolot\", \"hilguerot\", \"monjitat\", ajelivat toisiaan takaa ja\ntäyttivät ilman hilpeällä kirkunalla.\n\nJacques Paganel sai ihmetellä ihmettelemästä päästyään; hän huudahteli\nlakkaamatta patagonialaisen kummastukseksi, jonka mielestä oli ihan\nluonnollista, että ilmassa oli lintuja, lammissa joutsenia ja maassa\nruohoa. Tiedemiehellä ei ollut syytä pahoitella matkaa eikä sen\npituutta. Hänen mielestään oltiin tuskin matkan alussa, kun intiaanien\nleiripaikka jo näkyi.\n\nTämä tolderia oli Andien matalampien haarojen välisen laakson pohjalla.\nSiellä eli risumajoissa kolmisenkymmentä vaeltavaa alkuasukasta\npaimennellen suuria lypsylehmä-, lammas-, härkä- ja hevoslaumoja. He\nsiirtyivät laitumelta toiselle ja tapasivat pöydän aina katettuna\nnelijalkaisille seuralaisilleen.\n\nAraucanien, pehuenchien ja ancain sekarotuna ei näillä Andien\nperulaisilla, joilla oli oliivinvärinen iho, keskikokoinen vartalo,\nkömpelö ruumis, matala otsa, melkein pyöreät kasvot, ohuet huulet,\nulkonevat poskipäät, naiselliset piirteet, kylmä ilme, ollut\nihmistutkijan silmissä mitään puhtaan rodun ominaisuuksia. He eivät\nylimalkaan olleet missään suhteessa mielenkiintoisia. Mutta Glenarvan\netsikin heidän karjaansa eikä heitä. Kun heillä vain oli härkiä ja\nhevosia, hän ei muuta halunnut.\n\nThalcave otti hieroakseen kaupan, josta sovittiinkin pian.\nSeitsemästä sitkeästä, argentiinalaisrotuisesta hevosesta,\nneljästäkymmenestäviidestä kilosta kuivattua lihaa, pienehköstä\nerästä riisiä ja muutamista nahkaisista vesileileistä ottivat\nintiaanit viinan ja rommin asemesta, jota he mieluimmin olisivat\nhalunneet, kaksikymmentä unssia kultaa, jonka arvon he tarkalleen\ntunsivat. Glenarvan olisi tahtonut ostaa vielä kahdeksannen hevosen\npatagonialaiselle, mutta tämä teki ymmärrettäväksi, että se oli\ntarpeetonta.\n\nKun kauppa oli tehty, Glenarvan hyvästeli uudet \"muonittajansa\", kuten\nPaganel sanoi, ja palasi omalle leiripaikalleen vähemmässä kuin\npuolessa tunnissa. Hänen paluutansa tervehdittiin eläköön-huudoilla,\njoiden hän katsoi oikeutta myöten kuuluvan elintarvikkeille ja\nhevosille. Jokainen söi hyvällä ruokahalulla. Robertkin sai syödyksi\njonkin verran; hänen voimansa olivat jo melkein entisellään.\n\nLoppupäivä vietettiin täydellisessä levossa. Puheltiin milloin\nmistäkin, rakkaista poissaolevista, _Duncanista_, kapteeni John\nManglesista, hänen kunnon miehistään, Harry Grantista, jota ehkä oltiin\njo hyvinkin lähellä.\n\nPaganel puolestaan ei luopunut intiaanista; hän oli Thalcaven varjo.\nHänelle oli nautinto nähdä todellinen patagonialainen, jonka rinnalla\nhän itse oli kuin kääpiö ja joka miltei olisi voinut kilpailla\ntiedemies van der Brockin näkemien keisari Maksiminin ja\nkongolaisneekerin kanssa, vaikka nämä molemmat olivat 244 sentin\npituisia. Sitten hän kiusasi vakavaa intiaania espanjalaisilla\nlauseparsilla, ja toinen alistui siihen. Maantieteilijä opetteli tällä\nkertaa ilman kirjaa. Kurkun, kielen ja leukaluiden avulla hän äänteli\nkajahtelevia sanoja.\n\n-- Ellen opi oikeata korkoa, hän selitti majurille, -- älköön sitä\npantako pahaksi! Mutta kukapa olisi saattanut aavistaa, että joutuisin\nkerran opettelemaan espanjaa patagonialaisen johdolla?\n\n\n\n\nCOLORADO-VIRTA.\n\n\nSeuraavana eli 22. päivänä lokakuuta kello kahdeksan aamulla antoi\nThalcave lähtömerkin. 32. ja 48. leveysasteen välillä luisuu\nArgentiinan alue lännestä itään; matkamiesten oli vain laskettava\nloivaa alamäkeä mereen saakka.\n\nKun patagonialainen ei huolinut Glenarvanin tarjoamasta hevosesta,\nlordi arveli hänen kulkevan mieluummin jalkaisin, kuten muutamien\noppaiden tapa on, ja epäilemättä hänen pitkät säärensä olisivat tehneet\nkävelyn helpoksi. Mutta Glenarvan erehtyi.\n\nLähtöhetkellä Thalcave vihelsi omituisella tavalla. Läheisestä\nmetsiköstä ilmestyi heti uhkea argentiinalainen hevonen noudattaen\nisäntänsä kutsua. Se oli moitteettoman kaunis eläin, väriltään ruskea,\nja näytti tanakalta, ylpeältä, rohkealta ja vilkkaalta; sillä oli kevyt\nja hienopiirteinen pää, suuret sieraimet levällään, kirkkaat silmät,\nsuuret polvet, hyvin ulkoneva säkä, korkea rinta, pitkät nilkat --\nkaikki voimaa ja notkeutta osoittavia ominaisuuksia. Majuri, joka oli\nasiantuntija, ihaili empimättä tätä pamparodun malliratsua, jossa hän\nhavaitsi jonkun verran yhtäläisyyttä englantilaisen metsästyshevosen\nkanssa. Ratsun nimi oli \"Thauka\", joka patagonian kielessä merkitsi\n\"lintua\", ja se ansaitsi todella tämän nimensä.\n\nKun Thalcave nousi satulaan, kimmahti hevonen pystyyn. Patagonialaista,\njoka oli mestarillinen ratsastaja, oli suurenmoista katsella. Hänen\nvarusteisiinsa kuului kaksi Argentiinan tasangoilla käytettävää\nmetsästysasetta, _bola_ ja _lazo_. Edellisessä on kolme palloa sidottu\nyhteen nahkahihnalla, joka on kiinnitetty satulan etuosaan. Intiaani\nheittää nämä pallot usein sadankin askelen päästä ahdistamaansa eläintä\ntai vihollista kohti niin tarkasti, että ne kietoutuvat tämän jalkoihin\nja kaatavat heti maahan. Se on hänen käsissään pelottava ase, ja hän\nkäyttelee sitä hämmästyttävän tarkasti. Lazo, suopunki, taas ei irtoa\nmilloinkaan heiluttajansa kädestä. Se on kymmenen metriä pitkä,\nkahdesta nahansuikaleesta hyvin punottu köysi, joka päättyy\nrautarenkaassa liukuvaan silmukkaan. Oikealla kädellä heitetään\nsilmukka ilmaan, ja vasemmalla pidellään suopungin muuta osaa, jonka\npää on lujasti kiinnitetty satulaan. Pitkä, selkähihnassa riippuva\npyssy täydensi patagonialaisen asevaraston.\n\nLuontaisen sulavuutensa, reippautensa ja ylvään rentoutensa herättämää\nihailua huomaamatta Thalcave asettui joukon kärkeen, ja niin lähdettiin\nmatkaan, hevosten milloin nelistäessä, milloin kävellessä, sillä ravi\nnäytti olevan niille tuntematonta. Robert ratsasti hyvin tukevasti ja\nsai Glenarvanin heti rauhoittumaan varmalla satulassa pysymisellään.\n\nPampatasanko alkaa jo Kordillieerien juurelta. Sen voi jakaa kolmeen\nosaan. Ensimmäinen ulottuu Andien vuorijonosta neljänsadan kilometrin\nlevyisen, matalia puita ja pensaita kasvavan alueen yli. Toista, jonka\nleveys on seitsemänsataakaksikymmentä kilometriä, peittää rehevä\nruohikko, joka päättyy kolmensadan kilometrin päässä Buenos Airesista.\nSiitä mereen asti saa matkustaja kulkea pitkin suunnattomia tasankoja,\njoilla kasvaa kylvömailasia ja ohdakkeita. Tämä on ruohoaavikkojen\nkolmas alue.\n\nKordillieerien rotkoista lähtiessään Glenarvanin retkikunta kohtasi\naluksi suuren joukon hiekkaharjanteita, _medanoja_, jotka olivat kuin\naaltoja tuulen niitä lakkaamatta liikuttaessa, kun kasvien juuret eivät\nniitä sido kiinni maahan. Tämä hieta on tavattoman hienoa; niinpä se\npienimmästäkin tuulenpuuskasta lähti lentämään keveänä pölynä tai\nmuodosti todellisia pilviä, jotka kohosivat hyvinkin korkealle. Tämä\nnäky oli silmille sekä mieluisa että kiusallinen: mieluisa, koska\nmikään ei ollut hauskempaa kuin nuo ilmassa harhailevat pilvet, jotka\niskivät yhteen, sekoittuivat toisiinsa, painoivat toisiaan alas ja\nnousivat taas ylös sanoin kuvaamattomassa sekasorrossa; kiusallinen,\nkoska näistä lukemattomista medanoista irtautui hienonhienoa pölyä,\njoka tunkeutui silmäluomien alle, vaikka niitä yrittikin pitää\ntiiviisti kiinni.\n\nTätä ilmiötä kesti suuren osan päivää pohjoistuulien puhaltaessa. Siitä\nhuolimatta kuljettiin nopeasti, ja kello kuuden aikaan näyttivät lähes\nkuudenkymmenen kilometrin päähän jääneet Kordillieerit tummenneina\nhäipyvän illan usviin.\n\nMatkamiehet olivat hieman väsyneitä matkastaan, jota oli arviolta\nkertynyt viisikymmentäseitsemän kilometriä. Niinpä heistä olikin\nmieluisaa päästä levolle. He leiriytyivät Neuquemin, erään koskisen,\nsameavetisen, korkeiden, punervien kallioiden välissä virtaavan joen\nrannalle. Neuquem, jota muutamat maantieteilijät nimittävät Ramidiksi,\ntoiset Comoeksi, saa alkunsa järvistä, jotka vain intiaanit tuntevat.\n\nYön ja seuraavan päivän kuluessa ei tapahtunut mitään erikoista\nkerrottavaa. Kuljettiin nopeasti ja mukavasti. Tasainen maa ja\nsiedettävä lämpö tekivät etenemisen helpoksi. Puolenpäivän tienoilla\naurinko paistoi kuitenkin aika kuumasti. Illan tultua nousi lounaiselle\ntaivaanrannalle pilviseinä, joka oli varma merkki säänvaihdoksesta.\nPatagonialainen ei voinut siitä erehtyä, ja hän viittasi sormellaan\nmaantieteilijälle taivaan läntistä rantaa.\n\n-- Hyvä, minä tiedän, Paganel sanoi, ja jatkoi toveriensa puoleen\nkääntyen: -- Tuuli on muuttumassa. Me saamme kokea hiukan _pamperoa_.\n\nJa hän selitti, että tällainen pampero on hyvinkin tavallinen\nArgentiinan tasangoilla. Se on hyvin kuiva lounaistuuli. Thalcave ei\nollut erehtynyt, ja yöllä alkoi pampero puhaltaa melko tuimasti\nsuureksi rasitukseksi vain ohueen ponchoon verhotuille matkailijoille.\nHevoset laskeutuivat maahan, ja miehet painautuivat tiiviinä ryhmänä\nniiden suojaan. Glenarvan pelkäsi matkan hidastuvan, jos tätä myrskyä\njatkuisi; mutta Paganel rauhoitti häntä, katsottuaan ilmapuntariaan.\n\n-- Tavallisesti, hän sanoi, -- pampero aloittaa kolmipäiväisen myrskyn,\njonka elohopean laskeminen varmasti ennustaa. Mutta kun ilmapuntari\npäinvastoin nousee, kuten nyt, se on ohi muutamien tuntien hurjien\npuuskien jälkeen. Olkaa siis rauhassa, rakas ystäväni, päivän noustessa\ntaivas on jälleen kirkas.\n\n-- Te puhutte kuin kirja, Paganel, Glenarvan vastasi.\n\n-- Ja minä olen kirja, Paganel vastasi. -- Saatte vapaasti selailla\nsitä niin paljon kuin haluatte.\n\nKirja ei erehtynyt. Kello yksi aamulla tuuli äkkiä taukosi, ja jokainen\nsaattoi nukahtaa saadakseen virkistävää lepoa. Seuraavana aamuna\nnoustiin reippaina ja virkeinä, Paganel varsinkin, joka äännähteli\nespanjalaisia sanojansa hilpeän äänekkäästi ja venytteli jäseniään kuin\nnuori koira.\n\nOli 24. päivä lokakuuta ja kymmenen päivää siitä, kun oli lähdetty\nTalkahuoanosta. Sataviisikymmentä kilometriä oli vielä matkaa paikkaan,\njossa Colorado-virta leikkaa 37. leveysasteen, toisin sanoen kolmen\npäivän taival. Koko tämän retken aikana Amerikan mantereen poikki lordi\nGlenarvan pälyili tuskallisen tarkasti, olisiko alkuasukkaita lähellä.\nHän halusi tiedustella heiltä kapteeni Grantia patagonialaisen\nvälityksellä, jonka kanssa Paganel muuten alkoi tulla keskusteluissa\nriittävästi toimeen. Mutta nyt kuljettiin intiaanien harvoin käyttämää\nreittiä, sillä ne ruohoaavikon tiet, jotka vievät Argentiinan\ntasavallasta Kordillieereille, ovat pohjoisemmassa. Eikä tavattukaan\nvaeltelevia intiaaneja tai päällikkönsä alaisina eläviä, kiinteille\nasumapaikoille asettuneita heimoja. Jos sattumalta joku harhaileva\nratsumies nähtiin kaukaa, tämä pakeni nopeasti, haluamatta asettua\nyhteyteen tuntemattomien kanssa. Tällainen joukko saattoi tuntua\nepäilyttävältä kenestä hyvänsä, joka sattui yksin vaeltamaan aavikolla,\nrosvosta, jota viisaus käski olemaan varuillaan, hänen nähdessään\nkahdeksan hyvin aseistettua ja varustettua miestä, niin kuin\nmatkustajastakin, joka näillä autioilla mailla saattoi pitää heitä\npahaa aikovana joukkona. Niinpä oli mahdotonta päästä kosketuksiin\nkunniallisten ihmisten tai pahantekijöidenkään kanssa. Oli ikävä, ettei\ntavattu edes _rastreadorien_, pampan rosvojen, joukkoa, vaikkapa\nkeskustelu olisi täytynyt aloittaa laukaustenvaihdolla. Mutta vaikka\nGlenarvan tiedustelujensa vuoksi pahoitteli, ettei saanut tavata\nintiaaneja, sattui kuitenkin eräs seikka, joka näytti merkillisesti\nvahvistavan Grantin kirjeen tulkintaa.\n\nUseita kertoja leikkasi retkikunnan noudattama suunta polkuja, muiden\nmuassa erästä varsin huomattavaakin tietä, joka vei Carmenista\nMendozaan. Sen tunsi kotieläinten, muulien, hevosten, lampaiden tai\nhärkien luista, jotka petolintujen puhdistamilla ja ilman valkaisemilla\njäännöksillään reunustivat sitä. Niitä oli tuhansittain, ja epäilemättä\nuseampien kuin yhden ihmisluurangon jäänteet olivat siellä eläinten\nluiden joukossa.\n\nTähän saakka ei Thalcave ollut tehnyt ainoatakaan huomautusta tarkoin\nnoudatetusta reitistä. Hän ymmärsi kuitenkin, että kun se ei\nsuuntautunut millekään aavikon teistä, se ei lopulta veisi mihinkään\nkaupunkiin tai kylään tai Argentiinan uutisasutukseen. Joka aamu\nkuljettiin auringonnousua kohti poikkeamatta suoralta linjalta, ja joka\nilta oli aurinko laskiessaan tämän linjan vastakkaisessa päässä.\nOppaana täytyi Thalcaven siis oudoksua nähdessään, että hän ei\nainoastaan ollut opastamatta, vaan että häntä itseään opastettiin.\nMutta mikäli hän sitä oudoksui, hän pysyi intiaanien luontaiseen tapaan\nvaiti eikä ollut tähän saakka huomauttanut mitään siitä, että oli\njätetty käyttämättä tavallisia polkuja. Mutta tänä päivänä, kun tultiin\nyllämainitulle varsinaiselle tielle, hän pysäytti hevosensa ja kääntyi\nPaganelin puoleen sanoen:\n\n-- Carmenin tie.\n\n-- Niin on, Thalcave, maantieteilijä vastasi puhtaimmalla espanjallaan,\n-- tie Carmenista Mendozaan.\n\n-- Emmekö kulje sitä? Thalcave kysyi.\n\n-- Emme, Paganel vastasi.\n\n-- Minnekäs menemme?\n\n-- Aina vain itään.\n\n-- Se ei vie minnekään.\n\n-- Kuka tietää?\n\nThalcave vaikeni ja katseli tiedemiestä hyvin kummissaan.\n\nHän ei kuitenkaan otaksunut, että Paganel vähääkään laski leikkiä.\nIntiaani, joka on itse aina vakava, ei koskaan kuvittele toisen\nlaskevan leikkiä.\n\n-- Te ette siis ole matkalla Carmeniin? hän lisäsi hetken vaiettuaan.\n\n-- Emme, Paganel vastasi.\n\n-- Ettekä Mendozaan?\n\n-- Emme sinnekään.\n\nTällä hetkellä Glenarvan, joka oli tullut Paganelin luo, kysyi häneltä,\nmitä Thalcave sanoi ja miksi hän oli pysähtynyt.\n\n-- Hän kysyi minulta, menemmekö joko Carmeniin tai Mendozaan, Paganel\nvastasi, -- ja ihmettelee kovin kieltävää vastaustani kumpaankin\nkysymykseensä.\n\n-- Tosiaankin, meidän matkamme täytyy tuntua hänestä kovin oudolta!\nGlenarvan huomautti.\n\n-- Sen uskon. Hän sanoi; että me emme mene minnekään.\n\n-- Kuulkaa, Paganel, ettekö voisi selittää hänelle meidän matkamme\ntarkoitusta ja mitä varten meidän on kulkeminen aina vain itää kohti?\n\n-- Se on perin vaikeaa, Paganel vastasi, -- sillä intiaani ei tiedä\nmitään maan asteista, ja Grantin kirjeen kertomus tuntuisi hänestä\nuskomattomalta jutulta.\n\n-- Sanokaa, majuri lausui vakavasti, -- kertomustako hän ei ymmärrä vai\nkertojaa?\n\n-- Ah, MacNabbs, Paganel vastasi, -- te siis epäilette vieläkin minun\nespanjaani!\n\n-- No, yrittäkää, arvoisa ystäväni!\n\n-- Yritetään.\n\nPaganel kääntyi jälleen patagonialaisen puoleen ja ryhtyi selittelyyn,\njoka usein keskeytyi sanojen puutteesta tai vaikeudesta tulkita\nerinäisiä yksityiskohtia ja selittää puolittain tietämättömälle\nvillille vaikeasti käsitettäviä seikkoja. Tiedemies oli hassunkurisen\nnäköinen. Hän viittilöi, äänteli, väänteli jos jollakin tavalla, ja\nhikikarpaloita putoili sateena otsalta rinnalle. Kun kieli ei enää\nkäynyt, tuli käsi avuksi. Paganel laskeutui maahan ja piirsi hiekkaan\nkartan, jossa pituus- ja leveysasteet leikkasivat toisiaan, jossa\nesiintyivät molemmat valtameret, ja jossa näkyi myös Carmeniin vievä\ntie. Milloinkaan ei opettaja ole ollut pahemmassa pulassa. Thalcave\nkatseli näitä temppuja tyynen näköisenä, näyttämättä, ymmärsikö hän vai\nei. Maantieteilijän luento kesti yli puoli tuntia. Sitten hän vaikeni,\nkuivasi likomärkiä kasvojansa ja katsoi patagonialaista.\n\n-- Onko hän ymmärtänyt? Glenarvan kysyi.\n\n-- Saamme nähdä, Paganel vastasi, -- mutta ellei hän ole ymmärtänyt,\nminä luovun yrityksestä.\n\nThalcave ei hievahtanut. Eikä myöskään sanonut mitään. Hänen katseensa\noli kääntynyt hiekkaan vedettyihin viivoihin, joita tuuli vähitellen\npuhalsi näkymättömiin.\n\n-- No? Paganel kysyi häneltä.\n\nThalcave ei näyttänyt kuulevan. Paganel näki jo pilkallisen hymyn\npiirtyvän majurin huulille ja tahtoen suoriutua asiasta kunnialla alkoi\nuudella tarmolla jatkaa maantieteellisiä selityksiään, kun\npatagonialainen keskeytti hänet kädenliikkeellä.\n\n-- Te etsitte erästä vankia? hän kysyi.\n\n-- Niin, Paganel vastasi.\n\n-- Ja juuri tältä laskevan ja nousevan auringon väliseltä linjalta,\nThalcave lisäsi ilmaisten intiaanien tapaan suunnan lännestä itään.\n\n-- Niin, juuri niin.\n\n-- Ja teidän Jumalanne, patagonialainen sanoi, -- on uskonut aavan\nmeren aalloille vangin salaisuuden?\n\n-- Jumala itse.\n\n-- Täyttyköön siis hänen tahtonsa, Thalcave vastasi omituisen\njuhlallisesti, -- me kuljemme itään, jos tarvitaan, vaikka aurinkoon\nasti!\n\nPaganel riemuitsi oppilaansa puolesta ja käänsi heti kumppaneilleen\nintiaanin vastaukset.\n\n-- Kuinka älykästä rotua! hän lisäsi. -- Kahdestakymmenestä oman maani\nkansalaisesta ei yhdeksäntoista olisi ymmärtänyt selityksiäni.\n\nGlenarvan pyysi Paganelia kysymään patagonialaiselta, oliko hän kuullut\npuhuttavan, että muukalaisia oli joutunut pampan intiaanien vangiksi.\n\nPaganel kysyi ja odotti vastausta.\n\n-- Ehkä, patagonialainen vastasi.\n\nVastaus käännettiin heti ja kaikki seitsemän matkustajaa kertyivät\nThalcaven ympärille ja tuijottivat häntä kysyvästi.\n\nLiikuttuneena ja tuskin sanoja löytäen Paganel jatkoi mielenkiintoista\nkyselyään, samalla kun hänen vakavaan intiaaniin kiinnittynyt katseensa\nkoetti onkia tältä vastausta jo ennen kuin se ehti hänen suustaan.\n\nHän toisti patagonialaisen jokaisen sanan englanniksi, niin että hänen\nkumppaninsa kuulivat oppaan tavallaan puhuvan heidän kielellään.\n\n-- Ja se vanki? Paganel kysyi.\n\n-- Se oli eräs muukalainen, Thalcave vastasi, -- eräs eurooppalainen.\n\n-- Näittekö hänet?\n\n-- En, mutta olen kuullut intiaanien puhuvan hänestä. Hän oli uljas\nmies. Hänellä oli sonnin sydän.\n\n-- Sonnin sydän! Paganel sanoi. -- Voi suurenmoista patagonian puhetta!\nYmmärrättehän, ystäväni! Rohkea mies!\n\n-- Minun isäni! Robert Grant huudahti.\n\nJa kääntyen Paganelin puoleen hän kysyi tältä:\n\n-- Kuinka sanotaan espanjaksi: \"_se on minun isäni_\"?\n\n-- _Es mio padre_, maantieteilijä vastasi.\n\nSilloin Robert, Thalcaven käteen tarttuen, sanoi hiljaisella äänellä:\n\n-- _Es mio padre!_\n\n-- _Suo padre!_[15] vastasi patagonialainen, jonka katse kirkastui.\n\nHän otti pojan syliinsä, nosti hänet pois satulasta ja katseli häntä\nmitä hartainta myötätuntoa osoittaen. Hänen älykkäiltä kasvoiltaan\nnäkyi hiljainen liikutus.\n\nMutta Paganel ei ollut lopettanut kyselyään. Missä tämä vanki oli?\nKuinka hän nyt jaksoi? Milloin Thalcave oli kuullut hänestä puhuttavan?\nKaikki nämä kysymykset pyörivät samalla kertaa hänen mielessään.\n\nVastauksia ei tarvinnut odottaa, ja hän sai tietää, että eurooppalainen\noli erään Colorado- ja Negro-virtojen välisellä alueella kuljeskelevan\nintiaaniheimon orjana.\n\n-- Missä hän oli viimeksi? Paganel kysyi.\n\n-- Heimopäällikkö Calfucuran luona, Thalcave vastasi.\n\n-- Tälläkö suunnalla, jota olemme tähän saakka noudattaneet?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja minkälainen mies se heimopäällikkö on?\n\n-- Pojuches-intiaanien päällikkö on mies, jolla on kaksi kieltä ja\nkaksi sydäntä.\n\n-- Toisin sanoen: petollinen puheessa ja petollinen teossa, Paganel\nselitti tulkittuaan tovereilleen patagonialaisen sattuvan kuiskauksen.\n-- Ja voimmeko vapauttaa ystävämme? hän lisäsi.\n\n-- Mahdollisesti, jos hän vielä on intiaanien käsissä.\n\n-- Ja milloin te olette kuullut hänestä puhuttavan?\n\n-- Siitä on jo kauan, ja sen jälkeen on aurinko jo kiertänyt kaksi\nkesää pampan taivaalla.\n\nGlenarvanin iloa ei voi kuvata. Tämä vastaus sopi täsmällisesti yhteen\nGrantin kirjeen päivämäärän kanssa. Mutta vielä oli Thalcavelle tehtävä\nyksi kysymys. Paganel tekikin sen heti.\n\n-- Te puhutte yhdestä vangista, sanoi hän. -- Eikö niitä ollut kolme?\n\n-- En tiedä, Thalcave vastasi.\n\n-- Ettekö tiedä mitään hänen nykyisestä tilastaan?\n\n-- En mitään.\n\nTähän päättyi keskustelu. Olihan mahdollista, että nuo kolme vankia\nolivat joutuneet erilleen jo kauan sitten. Mutta patagonialaisen\nantamista tiedoista selvisi ainakin se, että intiaanit olivat puhuneet\nvangikseen joutuneesta eurooppalaisesta. Hänen vangiksi joutumisensa\naika, seutu, missä hänen piti olla, kaikki, jopa patagonialaisen\nkäyttämä vertaus, kun hän tahtoi kuvata vangin rohkeutta, sopi\ntäydellisesti kapteeni Harry Grantiin.\n\nSeuraavana päivänä, 25:ntenä lokakuuta, jatkoivat retkeilijät matkaansa\nitään uuden innon elähdyttäminä. Yhä iloton ja yksitoikkoinen tasanko\nlevisi nyt heidän eteensä sellaisena loputtomana maaperänä, jonka nimi\nmaan kielellä on _travesia_. Tuulille altis, savensekainen maa oli\naivan tasainen, ei kiveä, ei edes kivensirpaletta, paitsi joissakin\nelottomissa ja kuivuneissa vesiuurroksissa tai intiaanikäsien kaivamien\nkeinotekoisten lammikoiden reunoilla. Pitkien matkojen päässä näkyi\nmatalaa, tummalatvaista metsää ja siinä paikoittain valkoisia\njohanneksenleipäpuita, joiden palko sisältää sokerimaista, miellyttävää\nja virkistävää ydintä; lisäksi muutamia ryhmiä tärpättipuita,\n\"chanareja\", villejä väriherneitä ja monenlaisia okaisia puita, joiden\nlaihuus jo kertoi maan hedelmättömyydestä.\n\nSeuraava eli 26. päivä oli väsyttävä. Oli päästävä Colorado-virralle.\nMutta ratsastajiensa kannustamat hevoset kulkivat niin rivakasti, että\nvielä samana iltana saavuttiin ruohikkojen komealle virralle, jonka\npituusaste on 69° 45'. Sen intiaaninimi Cobu-Leubu merkitsee \"suurta\nvirtaa\", ja pitkän juoksun jälkeen se laskee Atlantin valtamereen. Sen\nsuulla tavataan omituinen ilmiö, sillä sen vesimäärä vähenee merta\nlähetessä, joko imeytymällä maan alle tai haihtumalla, joskaan sen\nsyytä ei ole vielä lopullisesti todettu.\n\nColoradolle saavuttua oli Paganelin ensimmäisenä huolena mennä\n\"maantieteellisesti\" kylpemään punervan saven värittämään veteen. Hän\nhämmästyi havaitessaan joen syväksi, mikä johtui yksinomaan lumen\nsulamisesta kesän ensi päivien paisteessa. Lisäksi joki oli liian\nleveä, jotta hevoset olisivat voineet päästä sen yli uimalla. Onneksi\nmuutaman sadan metrin päässä ylävirralle päin oli intiaanien rakentama\noksista punottu ja nahkahihnoilla lujitettu riippusilta. Retkeläiset\npääsivät siis kulkemaan joen yli ja saattoivat leiriytyä sen vasemmalle\nrannalle.\n\nEnnen makuulle menoaan Paganel halusi tarkasti määritellä Coloradon\nsyvyyden ja merkitsi sen kartalleen erikoisen huolellisesti\nYaru-Dzangbo-Tshun asemesta, joka virtasi ilman häntä Tiibetin\nvuoristossa.\n\nKaksi seuraavaa päivää, 27. ja 28. lokakuuta, kului ilman mitään\nerikoisia tapahtumia. Samaa yksitoikkoisuutta ja aina yhtä karua maata.\nEi missään ole vähemmän vaihtelevaa seutua, tyhjempää maisemaa. Maa\nalkoi sentään käydä kosteaksi. Piti kulkea _canadien_, eräänlaisten\ntulvillaan olevien norojen yli ja kiertää _esteroita_, tiheää\nvesiruohoa kasvavia pysyviä lampia. Illalla hevoset pysähtyivät\nUre-Lanquem-nimisen laajan järven rannalle, jonka vesi on hyvin\nmineraalipitoista, niin että intiaanit nimittävät sitä \"kitkeräksi\njärveksi\", ja joka vuonna 1862 oli argentiinalaisen sotaväen julmien\nkostotoimien todistajana. Leiriydyttiin totuttuun tapaan, ja lepoa\nolisi saatu riittävästi, ellei lähellä olisi ollut apinoita,\nmarakatteja ja villejä koiria. Nämä metelöivät eläimet panivat toimeen,\nepäilemättä eurooppalaisten korvien kunniaksi, mutta siitä huolimatta\nniiden rääkkäykseksi yhden niitä luonnon sinfonioita, joita\ntulevaisuuden säveltäjä ei olisi hyljeksinyt.\n\n\n\n\nPAMPA.\n\n\nArgentiinan pampa-alue ulottuu 34.-40. asteelle eteläistä leveyttä.\nSana _pampa_ on araucanialaista alkuperää ja merkitsee ruohotasankoa,\njoten se sopii juuri tälle seudulle. Sen länsiosan mimosapuut, sen\nitäosan rehevät laitumet antavat sille erikoisen leimansa. Tämän\nkasvullisuuden juuret ovat maakerrostumassa, joka peittää punertavaa\ntai keltaista savihietapohjaa. Geologi löytäisi runsaita aarteita\npenkoessaan näitä tertiäärikauden kerrostumia. Siellä piilee loppumaton\nmäärä vedenpaisumusta aikaisempia luita, joiden intiaanit arvelevat\nkuuluneen hävinneiden vyötiäisten suurille heimoille, ja näiden\njätteiden alle on haudattu tämän alueen esihistoria.\n\nEtelä-Amerikan pampa on maantieteellinen erikoisuus, kuten\nPohjois-Amerikan preeriat tai Siperian arot. Sen ilmasto on\nmantereisempana sekä kuumempi että kylmempi kuin Buenos Airesin\nmaakunnan. Sillä, Paganelin selityksen mukaan, valtameri varastoi kesän\nlämpöä ja luovuttaa sitä talven mittaan vähitellen takaisin. Siitä\njohtuu, että saarilla on tasaisempi lämpö kuin mantereiden\nsisäosilla.[16] Niinpä ei myöskään läntisen ruohoaavikon ilmasto ole\nniin tasainen kuin rannikkoseuduilla Atlantin valtameren läheisyyden\nvuoksi. Siinä tapahtuu äkkimuutoksia, jotka panevat lämpömittarin\nelohopean lakkaamatta siirtymään asteesta toiseen. Syksyllä, toisin\nsanoen huhti- ja toukokuussa, on usein rankkasateita. Mutta tähän\nvuodenaikaan ilma oli hyvin kuivaa ja lämpöasteet kovin korkealla.\n\nLähdettiin matkaan päivän koittaessa, kun oli otettu selville suunta.\nPuiden ja pensaiden sitoma maaperä oli kiinteä, ei ollut irtonaisia\nhiekka-aaltoja maassa eikä tuulen pyörittelemiä pölypilviä ilmassa.\nHevoset kulkivat ripeää vauhtia, keskellä _paja-bravaa_, näiden\naavikkojen yleisintä ruohoa, joka antaa intiaaneille suojaa\nmyrskyjen aikana. Siellä täällä, mutta vähitellen yhä harvemmin\ntavattiin kosteita noroja; niissä kasvoi pajuja ja erästä\n_Gygnerium argenteum_-nimistä kasvia, joka viihtyy suolattoman veden\nläheisyydessä. Silloin saivat hevoset nauttia raikkaasta vedestä,\nkäyttäen hyväkseen etua, kun tuli tilaisuus, ja sammuttaen janonsa\nvastaisen varalta. Thalcave samosi edellä pensaiden läpi. Hän pelotteli\nsillä tavoin pakosalle _cholinat_, mitä vaarallisimmat kyykäärmeet,\njoiden purema tappaa härän alle tunnissa. Ketterä Thauka hyppeli\nrisukoiden yli ja auttoi isäntäänsä raivaamaan tietä perässä tuleville\nhevosille.\n\nMatka näillä tasaisilla ja mutkattomilla tasangoilla sujui niin ollen\nhelposti ja ripeästi. Ruohokenttien luonnossa ei ollut mitään\nvaihtelua; ei kalliota, ei kivennyppylää sadankaan kilometrin piirissä.\nEi missään muualla tavattu niin suurta ja niin itsepäisesti jatkuvaa\nyksitoikkoisuutta. Maiseman vaihteluista, luonnon yllätyksistä ei\nvarjoakaan. Täytyi olla Paganel, tiedemiesintoilija, joka näkee\nnäkemisen arvoista sielläkin, missä ei ole mitään nähtävää, voidakseen\nkiinnostua yksityiskohdista. Mikä siis kiinnitti hänen huomiotaan. Hän\nei olisi voinut sanoa sitä. Korkeintaan joku pensas tai joku\nruohonkorsi. Se riitti panemaan liikkeelle hänen ehtymättömän\nsanatulvansa ja aiheeksi ryhtyä opettamaan Robertia, joka aikansa\nkuluksi kuunteli häntä.\n\nKoko tämän päivän, joka oli 29. lokakuuta, levisi tasanko ratsastajien\nedessä yhä vain samanlaisena. Kello kahden tienoissa sattui hevosten\nkavioiden alle suuri joukko eläinten jäännöksiä. Suunnattoman\nhärkälauman haalistuneita luita kasoittain. Nämä jätteet eivät\njatkuneet mutkittelevana jonona, jollainen jää nääntyneiden ja matkan\nvarrella vähitellen kaatuneiden eläinlaumojen jälkeen. Niinpä ei kukaan\nosannut selittää tätä luurankojen kasautumista verrattain pienelle\nalueelle, ei edes Paganel, vaikka kuinkakin yritti. Hän kysyi siis\nThalcavelta, joka ei epäröinyt vastauksen antamisessa.\n\nPaganelin huudahdus \"mahdotonta\"! ja patagonialaisen ilmeinen\nvakuuttelu herättivät heidän matkakumppaneissaan suurta uteliaisuutta.\n\n-- Mitä tämä siis on? he kysyivät.\n\n-- Taivaan tuli, maantieteilijä vastasi.\n\n-- Mitä! Salamako olisi saanut aikaan tällaisen tuhon! Tom Austin\nsanoi. -- Iskeä maahan viisisataa päätä käsittävä lauma!\n\n-- Niin Thalcave vakuuttaa, eikä hän puhu turhia. Minä puolestani uskon\nsen, sillä Etelä-Amerikan pampan rajuilmat vievät voiton kaikista\nmuista. Kunpa vain emme saisi kokea niitä!\n\n-- Nyt on aika kuuma, Wilson sanoi.\n\n-- Lämpömittari osoittanee kolmekymmentä astetta varjossa, Paganel\nvastasi.\n\n-- Se ei minua ihmetytä, Glenarvan sanoi. -- Minä tunnen jo\nsähköisyyden painostavan ruumistani. Toivokaamme, että tätä hellettä ei\nkestä kauan.\n\n-- Oi voi, Paganel sanoi, -- säänmuutoksesta ei ole toivoa, sillä\ntaivas on aivan pilvetön.\n\n-- Sen pahempi, Glenarvan vastasi. -- sillä hevosemme ovat helteestä\nnäännyksissä. Onko sinun kovin kuuma, poikaseni? hän lisäsi, kääntyen\nRobertin puoleen.\n\n-- Ei, mylord, reipas pikkumies vastasi. -- Eihän lämmin luita riko.\nHyväähän lämmin vain tekee.\n\n-- Varsinkin talvella, majuri huomautti mielissään, puhaltaen sikarinsa\nsavua taivasta kohti.\n\nIllalla pysähdyttiin erään autioksi jätetyn _ranchon_, savella\ntiivistetyistä oksista kyhätyn, olkikattoisen hökkelin luo; sen\nvieressä oli puoliksi lahonnut paaluaitaus, joka kuitenkin riitti\nsuojelemaan hevosia kettujen yöllisiä hyökkäyksiä vastaan. Hevosilla ei\ntosin ollut mitään pelättävää näiden eläinten puolelta, mutta ne\nhäijyläiset pureksivat poikki riimunvarret, ja hevoset lähtevät pakoon.\n\nMuutaman askelen päähän ranchosta oli kaivettu kuoppa, jota oli\nkäytetty keittiönä, ja jossa oli kylmennyttä tuhkaa. Kalustona oli\npenkki, kurja härännahkainen vuode, pata, paistinvarras ja\n_maté_-kannu. Maté on eräänlaista teetä, jota juodaan yleisesti\nEtelä-Amerikassa, varsinkin intiaanien keskuudessa. Se on tulella\nkuivattujen lehtien haudetta, ja sitä nautitaan, kuten amerikkalaisia\njuomia yleensä, olkipillistä imemällä. Paganelin pyynnöstä valmisti\nThalcave kulhollisen tätä juomaa, joka hyvin edullisesti täydensi\nkuivia eväitä ja julistettiin mainioksi.\n\nSeuraavana eli 30. päivänä lokakuuta nousi aurinko polttavassa sumussa\nja iski maahan kuumimmat säteensä. Helle oli tänä päivänä tosiaan\ntavaton, eikä tasanko tarjonnut sitä vastaan minkäänlaista suojaa.\nSiitä huolimatta jatkettiin rohkeasti matkaa itäänpäin. Monta kertaa\nkohdattiin suuria karjalaumoja, jotka jaksamatta edes syödä tässä\nhehkuvassa helteessä makailivat laiskoina nurmikolla. Vartijoista tai\nparemmin sanoen paimenista ei ollut puhettakaan. Koirat, jotka ovat\ntottuneet janon ahdistaessa imemään uuhia, valvoivat yksinään suuria\nlehmä-, härkä- ja sonnirykelmiä. Nämä elukat ovat muutoin\nsäyseänluontoisia eivätkä tunne sitä vaistomaista kammoa punaista\nkohtaan, joka on niiden eurooppalaisille serkuille ominainen.\n\n-- Se johtuu varmaankin siitä, että ne syövät tasavallan ruohoa![17]\nPaganel lausui ihastuneena ehkä hieman liian ranskalaiseen\nleikinlaskuunsa.\n\nPuolenpäivän aikaan tapahtui maisemassa joitakin muutoksia, jota sen\nyksitoikkoisuuteen väsyneet silmät eivät voineet olla huomaamatta.\nNurmikot kävivät harvinaisemmiksi. Ruohon sijasta kasvoi laihaa\ntakkiaista ja kolmen metrin korkuisia jättiläisohdakkeita, jotka\nolisivat saaneet maapallon kaikki aasit onnellisiksi. Siellä täällä\nkasvoi vaivais-chavareja ja muita tummanvihreitä, kuiville seuduille\nominaisia okaisia pensaita. Tähän saakka oli ruohokentän savessa\nsäilynyt kosteus ylläpitänyt laitumia; ruohopeite oli vehmasta ja\nrunsasta; mutta sitten se paikoitellen nukkavieruna, monin kohdin\npaljaaksi kuluneena päästi loimet näkyviin ja levitti nähtäväksi\nmaaperän kurjuuden. Näitä lisääntyvän kuivuuden merkkejä ei voitu olla\nhavaitsematta, ja Thalcave huomautti niistä.\n\n-- Minä en ole tästä vaihdoksesta pahoillani, Tom Austin lausui; --\naina vain ruohoa ja ruohoa, se käy lopulta kyllästyttäväksi.\n\n-- Niin, mutta missä aina on ruohoa, siellä on aina vettä, majuri\nhuomautti.\n\n-- Oh, meillä ei ole hätää, Wilson sanoi, ainahan sitä matkan varrella\njokin joki tavataan.\n\nJos Paganel olisi kuullut tämän vastauksen, hän ei olisi ollut\nilmoittamatta, että Coloradon ja Argentinan vuoriston välillä ei ole\nmonta jokea; mutta tällä hetkellä hän selitti Glenarvanille erästä\nilmiötä, joka oli kiinnittänyt tämän huomion.\n\nJo jonkun aikaa oli ilma ollut täynnä savun hajua. Taivaanrannalla ei\nkuitenkaan näkynyt tulta eikä kaukaista kuloa osoittavaa savua. Tälle\nilmiölle ei siis näyttänyt saatavan luonnollista selitystä. Pian\nkuitenkin kävi palaneen ruohon haju niin väkeväksi, että se hämmästytti\nkaikkia matkamiehiä, lukuunottamatta Paganelia ja Thalcavea.\nMaantieteilijä, jota ei mikään tapahtuma saattanut pulaan, antoi\nystävilleen seuraavan vastauksen:\n\n-- Me emme näe tulta, hän sanoi, -- mutta haistamme savua. No, ei savua\nilman tulta: se sananlasku on yhtä tosi Amerikassa kuin Euroopassa.\nNiinpä on nyt jossakin tulta. Nämä ruoholakeudet ovat tosiaankin niin\nlaakeita, ettei mikään estä tuulen kulkua, vaan täällä saattaa usein\ntuntea kulon hajua sadankahdenkymmenen kilometrin päähän.\n\n-- Sadankahdenkymmenen kilometrinkö? majuri kysyi epäuskoisella\näänellä.\n\n-- Ainakin, Paganel vakuutti. -- Mutta minä lisään, että nämä kulot\nvoivat levitä usein hyvin laajalle alalle.\n\n-- Kuka sitten sytyttää ruoholakeuden palamaan? Robert kysyi.\n\n-- Joskus ukkonen, kun ruoho on pitkällisestä helteestä kuivunut,\njoskus taas ehdoin tahdoin intiaanit.\n\n-- Mutta mitä varten?\n\n-- He väittävät -- en tiedä, missä määrin heidän väitteessään on perää\n-- että sellaisen kasken jälkeen laitumet kasvavat paremmin. Se olisi\nsiis keino elvyttää maaperän toimintaa tuhkan avulla. Omasta puolestani\nluulen pikemminkin, että nämä kulot sytytetään niiden miljardien\nhyönteisten hävittämiseksi, jotka rasittavat heidän karjojaan.\n\n-- Mutta tämä raju keino, majuri sanoi, -- maksaa varmaankin monen\ntasangolla harhailevan raavaankin hengen.\n\n-- Tietysti, niitä palaa montakin. Mutta mitä se merkitsee niin\nsuuressa joukossa?\n\n-- Minä en välitä niistä, MacNabbs vastasi, -- olkoon se intiaanien\nasia, mutta ajattelen näillä tasangoilla vaeltavia matkustajia. Voihan\nsattua, että heitäkin joutuu liekkien saarroksiin.\n\n-- Totta kai, Paganel huudahti ilmeisen tyytyväisenä. -- Sattuuhan\njoskus niinkin, eikä minusta olisi hullumpaa, jos saisi olla mukana\nsellaisessa näytelmässä.\n\n-- Katsokaapa tuota tiedemiestämme. Hän on valmis antautumaan tieteensä\nvuoksi elävältä poltettavaksi! Glenarvan huomautti.\n\n-- En sentään, rakas Glenarvan, mutta jokainenhan meistä on lukenut\nCooperinsa, ja Nahkasukka on meille opettanut keinon pysäyttää kulon\nkitkemällä maasta ruohot muutamien metrien alalta ympärillämme. Mikään\nei ole sen yksinkertaisempaa. Niinpä en pelkää kulon lähenemistä, vaan\ntoivon sitä hartaasti!\n\nMutta Paganelin toivon ei sallittu toteutua, ja kun hän kuitenkin\npaistui puoliksi, se johtui yksinomaan auringon sietämättömästä\nkuumuudesta. Hevoset läähättivät tässä troopillisessa helteessä.\nSiimestä ei voinut toivoakaan, vaikka joskus jokin pilvenhattara sattui\nhehkuvan auringon eteen; silloin liukui varjo pitkin tasaista maata, ja\nratsumiehet koettivat hevosiaan yllyttäen pysytellä sen vilpoisessa\nkatveessa, jota länsituulet kiidättivät heidän edessään. Mutta hevoset\neivät olleet niin nopeita, vaan jäivät pian jälkeen, ja jälleen\npaljastunut aurinko syyti uutta hehkua pampan kalkiksi palaneelle\nkamaralle.\n\nKun Wilson oli sanonut, että heiltä ei tulisi puuttumaan vettä, hän ei\nollut ottanut lukuun sitä sammumatonta janoa, joka tämän päivän\nkuluessa ahdisti hänen kumppaneitaan; lisätessään, että matkan varrella\naina kohdattaisiin joku joki, hän oli mennyt liian pitkälle. Itse\nasiassa täällä ei ollut jokia, sillä maan tasaisuus ei suonut niille\nsoveliaita uomia, mutta intiaanien kaivamat keinotekoiset lammikotkin\nolivat ehtyneet. Nähdessään kuivuuden oireiden lisääntyvän joka\nkilometriltä, Paganel huomautti asiasta Thalcavelle ja kysyi, missä\ntämä toivoi löytävänsä vettä.\n\n-- Salinas-järvellä, intiaani vastasi.\n\n-- Ja milloin saavumme sinne?\n\n-- Huomenillalla.\n\nPampalla matkatessaan on argentiinalaisilla tapana kaivaa kaivoja, ja\nmuutaman metrin syvyydestä he tavallisesti löytävätkin vettä. Mutta kun\nretkeilijöillä ei ollut mukana tähän tarvittavia työkaluja, he eivät\nvoineet turvautua tähän keinoon. Täytyi siis supistaa annoksia, ja\nvaikka ei suorastaan näännyttykään janoon, kukaan ei saanut\ntäydellisesti sammuttaa sitä.\n\nIllalla pysähdyttiin noin viidenkymmenen kilometrin taipaleen jälkeen.\nJokainen toivoi kunnon unta virkistyäkseen päivän rasituksista, mutta\njuuri sen vei sääskien ja hyttysten lauma. Niiden ilmestyminen ennusti\ntuulen muutosta, ja tuuli kääntyikin todella, mutta pohjoiseksi. Nämä\nkiusalliset hyönteiset häviävät yleensä vain etelä- tai\nlounaistuulessa.\n\nYhtä tyyni kuin majuri oli elämän pienissä vastoinkäymisissä, yhtä\nkärttyisä oli Paganel, joka noitui kohtalon kiusantekoa. Hän kiroili\nhyttysiä ja sääskiä ja kaipasi kovasti hapensekaista vettä, joka olisi\nlievittänyt niiden pistosten kirvelyä. Vaikka majuri koetti häntä\nlohduttaa sanomalla, että kun luonnontutkijoiden tietämän mukaan on\nolemassa kolmesataatuhatta hyönteislajia, sopi katsoa itsensä\nonnelliseksi, ettei ole tekemisissä kuin kahden kanssa, hän heräsi\nperin huonolla tuulella.\n\nMutta häntä ei tarvinnut pyydellä jatkamaan matkaa heti\npäivän koittaessa, sillä vielä samana päivänä oli määrä ehtiä\nSalinas-järvelle. Hevoset olivat lopen uupuneita; ne olivat\nkuolemaisillaan janoon; ja vaikka ratsastajat olivat supistaneet omia\nannoksiaan ratsujen hyväksi, oli niille voitu antaa vain kovin vähän\njuotavaa. Kuivuus oli vielä ankarampi ja helle yhtä sietämätön pölyä\ntuovan pohjoistuulen, pampan samumin, puhaltaessa.\n\nTänä päivänä matkan yksitoikkoisuus keskeytyi hetkeksi. Mulrady, joka\nkulki etunenässä, pyörsi takaisin ilmoittaen joukon intiaaneja olevan\nlähistöllä. Tästä kohtaamisesta oltiin eri mieltä. Glenarvan ajatteli,\nettä nämä alkuasukkaat ehkä saattaisivat antaa tietoja _Britannian_\nhaaksirikkoisista. Thalcave puolestaan ei lainkaan riemastunut\naavikolla kuljeskelevien intiaanien kohtaamisesta, vaan piti heitä\nrosvoina ja varkaina ja koetti karttaa heitä. Hänen ohjeidensa mukaan\nretkikunta kokoontui tiiviimmäksi joukoksi, ja aseet pantiin kuntoon.\nTäytyi olla valmiina kaiken varalta.\n\nPian tuli intiaanijoukko näkyviin. Siinä oli ainoastaan kymmenkunta\nalkuasukasta, mikä rauhoitti patagonialaista. Intiaanit lähestyivät\nnoin sadan askelen päähän. Heidät saattoi helposti erottaa. He\nkuuluivat nähtävästi siihen pampan heimoon, jonka kenraali Rosas vuonna\n1833 oli lyönyt hajalle. Korkea, kaareva ja pysty otsa, kookas vartalo\nja oliivia muistuttava väri teki heistä uhkeita intiaanirodun\nedustajia. Heillä oli guanakki- tai lammasnahkaiset vaatteet ja aseina,\nlukuunottamatta kuuden ja puolen metrin pituista keihästä, puukkoja,\nlinkoja ja suopunkeja. Heidän kätevyytensä hevosten ohjaamisessa\nosoitti heidän olevan taitavia ratsumiehiä.\n\nHe pysähtyivät sadan askelen päähän ja näyttivät neuvottelevan,\nhuudellen ja huitoillen. Glenarvan ratsasti heitä kohti. Mutta hän oli\nedennyt tuskin kahta metriä kun joukko teki käännöksen ja katosi\nuskomattoman nopeasti. Matkalaisten väsyneet hevoset eivät ikinä olisi\nvoineet saavuttaa heitä.\n\n-- Lurjukset! Paganel huudahti.\n\n-- He pakenivat liian nopeasti ollakseen kunniallista väkeä, MacNabbs\nsanoi.\n\n-- Mitä intiaaneja ne ovat? Paganel kysyi Thalcavelta.\n\n-- Gauchoja, patagonialainen vastasi.\n\n-- Gauchoja, Paganel toisti kääntyen tovereidensa puoleen, -- gauchoja!\nSitten meidän ei olisi tarvinnut olla niin varuillamme. Ei ollut mitään\npelättävää!\n\n-- Miksei? majuri kysyi.\n\n-- Koska gauchot ovat rauhallista väkeä.\n\n-- Niinkö luulette, Paganel?\n\n-- Varmasti; nuo pitävät meitä varkaina ja pakenivat sen vuoksi.\n\n-- Minä luulen pikemminkin, että he eivät vain uskaltaneet hyökätä\nmeidän kimppuumme, Glenarvan vastasi pahoillaan siitä, ettei ollut\npäässyt puheisiin näiden alkuasukaisten kanssa, olivatpa he muuten\nminkälaisia tahansa.\n\n-- Sitä mieltä olen minäkin! majuri sanoi -- ja ellen erehdy, eivät\ngauchot suinkaan ole rauhallisia, vaan päinvastoin röyhkeitä ja hurjia\nrosvoja.\n\n-- Jopa nyt jotakin! Paganel huudahti.\n\nJa hän ryhtyi väittelemään innokkaasti tästä kansatieteellisestä\naiheesta, jopa niin innokkaasti, että sai majurin kiihtymään ja\nlausumaan MacNabbsin sanomaksi tuiki tavattoman sanan:\n\n-- Minä luulen, että te olette väärässä, Paganel!\n\n-- Väärässä? tiedemies kummasteli.\n\n-- Niin. Thalcavekin piti näitä intiaaneja varkaina, ja hänellä on\nsiihen jokin peruste.\n\n-- Olkoon, mutta tällä kertaa on Thalcave erehtynyt, Paganel intti\näreänlaisesti. -- Gauchot ovat maanviljelijöitä ja paimenia eikä mitään\nmuuta, ja minä olen itse sanonut varsin huomattavassa kirjasessa samaa\npampan alkuasukkaista.\n\n-- Sitten on siihen pujahtanut tämä erehdys, herra Paganel.\n\n-- Erehdyskö, minun kirjaani, herra MacNabbs.\n\n-- Hajamielisyydestä kukaties, majuri vastasi itsepäisenä, -- mutta\nsenhän voitte oikaista seuraavassa painoksessa.\n\nPaganel oli syvästi loukkaantunut kuullessaan maantieteentuntemustaan\nepäiltävän, jopa pilkattavankin ja kiivastui.\n\n-- Tietäkää, herra, että minun teokseni eivät kaipaa sellaisia\noikaisuja!\n\n-- Kyllä ainakin tässä kohdassa, MacNabbs intti härkäpäisesti.\n\n-- Herra, te olette mielestäni tänään härnäilevä! Paganel lausui.\n\n-- Ja te kärttyisä! majuri tokaisi.\n\nKina kiihtyi, kuten näkyy, odottamattoman kiivaaksi ja lisäksi asiasta,\njoka tosiaan ei ollut sen arvoinen. Glenarvan katsoi sopivaksi ryhtyä\nvälittämään.\n\n-- Herrat ovat ehdottomasti oikeassa molemmat: toinen härnää, toinen\närtyy, mutta sallikaa minun sanoa, että kummastelen teitä kumpaakin.\n\nYmmärtämättä, mitä kiista koski, oli patagonialainen tietenkin\nhuomannut ystävysten nyt riitelevän.\n\nHän alkoi hymyillä ja sanoi rauhallisesti:\n\n-- Se johtuu pohjoistuulesta.\n\n-- Pohjoistuulesta! Paganel huudahti. -- Mitä hemmettiä pohjoistuulella\non tekemistä tämän asian kanssa?\n\n-- Hyvinkin paljon, Glenarvan vastasi, -- sillä juuri pohjoistuuli on\nsaanut teidät huonolle tuulelle! Minä olen kuullut sanottavan, että se\nEtelä-Amerikassa erikoisesti ärsyttää hermoja.\n\n-- Pyhän Patrikin nimessä, Edward, te olette oikeassa! majuri lausui ja\npurskahti nauramaan.\n\nMutta Paganel, joka oli tosiaan kimmastunut, ei hellittänyt, vaan\nkääntyi Glenarvanin puoleen, jonka väliintulo tuntui hänestä vähän\nliian leikkisältä.\n\n-- Vai niinkö, mylord, että minun hermostoni on ärtynyt?\n\n-- Niin, Paganel, se johtuu pohjoistuulesta, tästä samasta, joka\naiheuttaa rikoksia näillä aavikoilla niin kuin Välimerentuuli Rooman\ntasangolla!\n\n-- Rikoksia! tiedemies matki. -- Olenko minä rikollisen näköinen?\n\n-- No, en nyt juuri sitä voi sanoa.\n\n-- Sanokaa saman tien, että minä aion murhata teidät!\n\n-- Niinpä niin, Glenarvan vastasi, voimatta pidättää nauruansa, -- sitä\nei voi tietää. Mutta onneksi pohjoistuuli kestää täällä vain yhden\npäivän.\n\nTämän kuullessaan purskahtivat kaikki nauruun Glenarvanin mukana.\nSilloin Paganel kannusti ratsuaan ja ratsasti kaikkien ohi\nhaihduttaakseen huonoa tuultaan. Neljännestunnin kuluttua hän ei enää\najatellut koko asiaa.\n\nNäin sumeni tiedemiehen hyväntuulisuus hetkiseksi; mutta kuten\nGlenarvan oli sanonut, tämä heikkous johtui aivan ulkonaisesta syystä.\nKello kahdeksan aikaan illalla ilmoitti Thalcave, joka oli ratsastanut\njonkun matkaa edellä, saavuttavan kauan kaivatulle järvelle.\nNeljännestunnin kuluttua laskeutui seurue alas Salinas-järven\nrantatöyrästä. Mutta siellä odotti heitä raskas pettymys. Järvi oli\nkuivunut.\n\n\n\n\nJUOMAVETTÄ ETSIMÄSSÄ.\n\n\nSalinas-järvi päättää Ventanan ja Guaminin vuoristoon liittyvän\nvesistön. Ennen aikaan saapui Buenos Airesista useita retkikuntia\nnoutamaan sieltä suolaa, sillä sen vesi sisältää huomattavan määrän\nnatriumkloridia eli keittosuolaa. Mutta nyt oli polttavan helteen\nhaihduttama vesi jättänyt pohjalle kaiken sisältämänsä suolan, ja järvi\noli niin ollen kuin suunnattoman suuri välkkyvä kuvastin.\n\nKun Thalcave ilmoitti juotavaa vettä olevan saatavissa\nSalinas-järvellä, hän tarkoitti niitä makeavetisiä jokia, jotka monelta\npuolelta laskevat siihen. Mutta tällä hetkellä olivat sen lisäjoet\nkuivuneet samoin kuin se itsekin. Auringon hehku oli imenyt kaikki.\nSiitä yleinen tyrmistys, kun janoiset retkeilijät saapuivat järven\nkuivuneelle rannalle. Täytyi päättää jotakin. Leileihin jäänyt vähäinen\nvesierä oli puoliksi pilaantunutta eikä voinut sammuttaa janoa, joka\nalkoi tuntua yhä pahemmin. Nälkä ja väsymys väistyivät tämän ehdottoman\nkaipuun tieltä. Erääseen notkelmaan rakennettu, alkuasukkaiden kylmille\njättämä _ruka_, jonkinlainen nahkateltta, antoi väsyneille\nmatkamiehille suojaa, kun taas heidän hevosensa, maaten järven\nmutaisella rannalla, pureksivat vastenmielisesti rannan vesikasveja ja\nkuivia kaisloja.\n\nKun kaikki olivat sijoittuneet rukaan, Paganel kysyi Thalcavelta, mitä\nhänen mielestään nyt oli tehtävä. Maantieteilijän ja intiaanin välillä\nsyntyi tästä vilkas keskustelu, josta Glenarvan ymmärsi muutamia\nsanoja. Thalcave puhui tyynesti. Paganel viittilöi molempien puolesta.\nTätä keskustelua kesti muutamia minuutteja, minkä jälkeen\npatagonialainen pani käsivartensa ristiin rinnalleen.\n\n-- Mitä hän sanoi? Glenarvan kysyi. -- Minä luulen käsittäneeni, että\nhän neuvoi meitä hajaantumaan.\n\n-- Niin, kahteen joukkoon, Paganel vastasi. -- Ne meistä, joiden\nväsymyksen ja janon näännyttämät hevoset töin tuskin jaksavat enää\nsiirrellä jalkojaan, jatkavat parhaansa mukaan matkaa pitkin\n37. leveysastetta. Ne taas, joiden hevoset ovat paremmassa\nkunnossa, lähtevät edeltä tutkimaan Guamin-joen rantaa; se laskee\nSan-Lucas-järveen viidenkymmenen kilometrin päässä täältä. Jos siellä\ntavataan riittävästi vettä; he odottavat tovereitaan Guaminin rannalla.\nJos taas vettä ei ole, he palaavat näitä vastaan säästääkseen heiltä\nhyödyttömän matkan.\n\n-- Entä sitten? Tom Austin kysyi.\n\n-- Sitten täytyy yrittää satakaksikymmentä kilometriä etelämmäksi,\nSierra Ventanan ensimmäisille haarautumille saakka, missä on useita\njokia.\n\n-- Se on hyvä neuvo, Glenarvan vastasi, -- ja me noudatamme sitä\nviipymättä. Minun hevoseni ei ole vielä paljon kärsinyt veden\npuutteesta, ja minä tarjoudun saattamaan Thalcavea.\n\n-- Voi, mylord, ottakaa minut mukaan! Robert pyysi ikään kuin olisi\nollut puhe huvimatkalle pääsemisestä.\n\n-- Mutta jaksatko sinä seurata meitä, poika?\n\n-- Kyllä. Minulla on hyvä hevonen, joka vain pyrkii kulkemaan edellä.\nSallittehan, mylord ... minä pyydän.\n\n-- Tule siis, poikani, Glenarvan sanoi hyvillään siitä, ettei tarvinnut\nerota Robertista. -- Kun meitä on kolme, hän lisäsi, -- olisimme\njokseenkin saamattomia, ellemme löydä jotakin raikkaan juomaveden\nsaantipaikkaa.\n\n-- Mutta entäs minä? Paganel kysyi.\n\n-- Te, rakas Paganel, majuri vastasi, -- te jäätte jälkijoukkoon. Te\ntunnette 37. leveysasteen, Guamin-joen ja koko pampan hyvin, ja me\ntarvitsemme teitä. Mulrady, Wilson tai minä emme osaisi jälleen löytää\nThalcavea, mutta sen sijaan me kuljemme turvallisesti kunnon Jacques\nPaganelin johdolla.\n\n-- Minä alistun, maantieteilijä vastasi hyvin mielissään\nylipäällikkyydestään.\n\n-- Mutta ei mitään hajamielisyyksiä! majuri lisäsi. -- Älkää johtako\nmeitä sinne, missä meillä ei ole mitään tekemistä, esimerkiksi takaisin\nTyynen valtameren rannalle!\n\n-- Teille se kyllä ei olisi muuta kuin oikein ja kohtuullista,\nsietämätön majuri, Paganel vastasi nauraen. -- Mutta sanokaa minulle,\nrakas Glenarvan, kuinka te tulette kielen puolesta toimeen Thalcaven\nkanssa?\n\n-- Minä arvelen, Glenarvan vastasi, -- että patagonialaisella ja\nminulla ei ole paljon halua lörpötellä. Mutta vakavasti puhuen luulen\nvähäisellä espanjallani voivani kuitenkin saada hänet ymmärtämään\najatukseni.\n\n-- Lähtekää siis, arvoisa ystäväni, Paganel lausui.\n\n-- Syökäämme ensin, Glenarvan huomautti, -- ja nukkukaamme, jos voimme,\nlähtöhetkeen saakka.\n\nSyötiin ilman pisaraakaan juotavaa, mikä ei tuntunut juuri\nvirkistävältä, ja ryhdyttiin paremman puutteessa nukkumaan. Paganel\nnäki unta rankkasateista, koskista, virroista, joista, lammikoista,\npuroista, jopa täysistä vesikarahveista, sanalla sanoen kaikesta, mikä\nvain jollakin tavoin sisälsi juotavaa vettä. Siitä tuli hänelle\nsuorastaan painajainen.\n\nAamulla kello kuuden aikana satuloitiin Thalcaven, Glenarvanin ja\nRobert Grantin hevoset; niille annettiin viimeinen vesiannos, ja ne\nnielivät sen suuremmalla halulla kuin nautinnolla, sillä vesi oli jo\nkovin pilaantunutta. Sitten ratsumiehet nousivat satulaan.\n\n-- Näkemiin, sanoivat majuri, Austin, Wilson ja Mulrady.\n\n-- Ja ennen kaikkea, koettakaa olla palaamatta, Paganel lisäsi.\n\nPian olivat patagonialainen, Glenarvan ja Robert kadottaneet\nnäkyvistään maantieteilijän älyn varaan uskotun osaston, ja heidän\nsydäntään ahdisti.\n\nSuola-aavikko, jonka poikki he nyt kulkivat, on savitasankoa, jolla\nkasvaa kolmen metrin korkuisia vaivaispensaita, pieniä mimoosia,\njoilla on intiaanien kielellä nimenä _curra-mammel_, ja soodapitoisia,\n_jume_-nimisiä pensaita. Siellä täällä heijastivat laajat suolakentät\nauringonsäteitä hämmästyttävän kirkkaasti. Silmä olisi helposti\nerehtynyt luulemaan näitä _barreroja_ ankaran pakkasen jäädyttämiksi\nalueiksi, mutta auringon hehku oli omansa haihduttamaan sellaisen\nharhaluulon. Yhtäkaikki antoi tämä karun ja palaneen maan ja näiden\nkimmeltävien päivien vastakohta aavikolle erikoisen, katsetta kiehtovan\nnäyn.\n\nMutta satakaksi- tai kolmekymmentä kilometriä etelämpänä Sierra\nVentanan luona, jota kohti Guaminin mahdollinen kuivuminen ehkä\npakottaisi matkamiehet pyrkimään, oli maisema toisennäköinen.\nTämä alue, jonka vuonna 1835 löysi kapteeni Fitz-Roy, silloisen\n_Beagle_-laivan retkikunnan johtaja, on uhkean hedelmällistä.\nSiellä vihannoivat parhaat laidunmaat; vuoriharjanteiden luoteinen\nrinne on siellä rehevän ruohon peitossa ja viettää alaspäin mitä\nmonivivahteisimpien puulajien verhoamana; siellä menestyy _algarrobo_,\njonka kuivatuista ja jauhetuista hedelmistä intiaanit valmistavat\nherkullista leipää; samoin valkoinen _quebracho_, jonka pitkät ja\ntaipuisat oksat riippuvat kuin Euroopan raitapuut; punainen\n_quebracho_, jonka puu ei mätäne; _naudubay_, joka syttyy tuleen\nuskomattoman helposti ja aiheuttaa usein hirveitä kuloja; _viraro_,\njonka sinipunertavat kukat kerrostuvat pyramidin tapaisiksi, ja\nvihdoin _timbo_, jonka suunnaton latvavarjostin kohoaa aina\nkahdenkymmenenkuuden metrin korkeuteen asti, niin että sen alla voivat\nkokonaiset karjalaumat saada suojaa auringonsäteiltä. Argentiinalaiset\novat usein koettaneet asuttaa tätä rikasta maata, onnistumatta\nvoittamaan intiaanien vihamielisyyttä.\n\nTietenkin piti olettaa, että vuolaat virrat toivat vuorten huipuilta\ntälle vehmaudelle tarpeellista vettä, eikä pitkällisinkään pouta ole\nmilloinkaan kyennyt kuivattamaan näitä jokia; mutta niiden rannoille\noli matkaa, kuten sanottu, toistasataa kilometriä etelään. Thalcave oli\nsiis oikeassa kääntyessään ensin Guaminia kohti, joka suunnasta\npoikkeamatta oli paljon lähempänä.\n\nHevoset nelistivät virmasti. Ne tunsivat epäilemättä vaistonsa mukaan,\nminne ratsastajat tahtoivat ohjata niitä. Thauka varsinkin osoitti\nvirkeyttä, jota ei väsymys eikä jano tuntunut voivan vähentää; se liiti\nkuin lintu kuivuneiden _canadien_ ja curra-mammel-pensaiden läpi,\nhyväenteisesti hirnahdellen. Glenarvanin ja Robertin hitaammat, mutta\nesikuvan innostuttamat hevoset seurasivat sitä uljaasti. Thalcave oli\nsatulassaan tanakasti istumalla tovereilleen yhtä hyvänä esimerkkinä\nkuin Thauka toisille hevosille.\n\nPatagonialainen kääntyi usein katsahtamaan Robert Grantia.\n\nNähdessään pojan lujana ja varmana, lanteet joustavina, hartiat\nluontevina, jalat vapaina, polvet kiinteinä satulassa, hän ilmaisi\ntyytyväisyyttään rohkaisevalla huudahduksella. Robert Grant oli tosiaan\nmainio ratsastaja ja ansaitsi intiaanin tunnustuksen.\n\n-- Hyvä, Robert, Glenarvan sanoi. -- Thalcave näyttää olevan sinuun\ntyytyväinen! Hän ylistää sinua, poikaseni!\n\n-- Ja mistä sitten, mylord?\n\n-- Hyvästä ratsastustaidostasi.\n\n-- No, minä istun tukevasti, siinä kaikki, Robert vastasi, punastuen\nkuitenkin mielihyvästä.\n\n-- Se onkin pääasia, Robert, Glenarvan lausui, -- mutta sinä olet liian\nvaatimaton, ja minä ennustan, että sinusta aikaa myöten tulee\nensiluokkainen urheilija.\n\n-- Hyvä on, Robert sanoi nauraen, -- mutta mitäs isä sanoo, kun hän\ntahtoo tehdä minusta merimiehen?\n\n-- Onko se mikään este! Vaikkei kaikista ratsastajista tule hyviä\nmerimiehiä, niin kaikista merimiehistä voi tulla hyviä ratsastajia. Kun\nratsastaa raakapuulla, niin oppii pysymään satulassa. Hevosen\nkurissapito ja siihen kuuluvat liikkeet tulevat taas kuin itsestään.\n\n-- Isä-raukka! Robert lausui. -- Ah, kuinka hän teitä kiittääkään,\nmylord, kun olette hänet pelastanut.\n\n-- Rakastatko häntä paljon, Robert?\n\n-- Rakastan, mylord. Hän oli niin hyvä sisarelleni ja minulle. Hän\najatteli vain meitä. Matkoiltaan hän toi meille aina jonkun muiston\njoka maasta, missä oli käynyt, ja vielä hauskempaa oli se, että hän\npalattuaan oli meille niin hellä ja herttainen. Ah, te opitte myös\nrakastamaan häntä, kun saatte tutustua häneen! Mary on hänen\nnäköisensä. Isällä on yhtä pehmeä ääni kuin hänellä. Eikö se ole\nomituista, kun hän on merimies?\n\n-- On, perin omituista, Robert, Glenarvan vastasi.\n\n-- Minä näen hänet vielä, poikanen jatkoi ikään kuin itsekseen puhua.\n-- Hyvä, kunnon isä! Hän tuuditti minua polvillaan, kun olin pieni, ja\nhyräili aina erästä vanhaa skotlantilaista laulua, jossa ylistetään\nmeidän maamme järviä. Sen sävel muistuu vielä joskus mieleeni, vaikka\nhämärästi. Mary muistaa sen myös. Ah, mylord, kuinka me häntä\nrakastimme! Kuulkaa, minä luulen, että täytyy olla pieni voidakseen\noikein rakastaa isäänsä!\n\n-- Ja suuri häntä kunnioittaakseen, lapseni, Glenarvan vastasi\nliikuttuneena nuoresta sydämestä puhjenneista sanoista.\n\nTämän keskustelun aikana olivat hevoset hiljentäneet vauhtiaan ja\nkulkivat nyt vain käyden.\n\n-- Löydämmehän me hänet, eikö niin? Robert sanoi hetken vaitiolon\njälkeen.\n\n-- Löydämme varmaan, Glenarvan vakuutti. -- Thalcave on johtanut meidät\nhänen jäljilleen, ja minä luotan häneen.\n\n-- Thalcave on kunnon intiaani, poika sanoi.\n\n-- On varmasti.\n\n-- Tiedättekö mitä, mylord?\n\n-- Sanohan ensin, niin vastaan.\n\n-- Tarkoitan sitä, että teidän kanssanne on vain hyviä ihmisiä. Lady\nHelena, jota niin rakastan, majuri, joka on aina niin tyyni, kapteeni\nMangles ja herra Paganel ja _Duncanin_ niin uljaat ja uskolliset\nmatruusit!\n\n-- Niin, sen tiedän, poikani, Glenarvan vastasi.\n\n-- Tiedättekö, että te itse olette paras kaikista?\n\n-- En totisesti, sitä en tiedä.\n\n-- No sitten teidän tulee se tietää, mylord, Robert vastasi tarttuen\nlordin käteen ja suuteli sitä.\n\nGlenarvan pudisti hiljaa päätään, mutta keskustelu ei jatkunut, sillä\nThalcave viittasi heitä kiiruhtamaan. He olivat jääneet kauas jälkeen.\nEikä auttanut hukata aikaa, vaan piti ajatella taemmas jääneitä\nkumppaneita.\n\nHevoset kannustettiin taas neliin, mutta pian kävi selväksi, etteivät\nne Thaukaa lukuunottamatta enää kestäisi sitä kauan. Puolenpäivän\naikaan niille täytyi suoda tunnin lepo. Ne eivät jaksaneet enää ja\nhylkivät laihaa, auringonsäteiden kuivattamaa _alfafare_-ruohoa.\n\nGlenarvan kävi levottomaksi. Kuivuuden merkit eivät vähenneet, ja\nvedenpuutteesta saattoi tulla tuhoisia seurauksia. Thalcave ei puhunut\nmitään, luultavasti ajatellen, että jos Guamini oli kuivunut, silloin\nvasta olisi aika surra, jos ylimalkaan intiaani voi milloinkaan tuntea\nepätoivoa.\n\nLähdettiin jälleen liikkeelle ja ruoskan ja kannusten avulla saatiin\nhevoset kulkemaan, mutta vain käymäjalkaa, juosta ne eivät jaksaneet.\n\nThalcave olisi voinut hyvin mennä edelle, sillä Thauka olisi saattanut\nmuutamassa tunnissa viedä hänet joen rannalle. Epäilemättä hän ajatteli\nsitä; mutta toisaalta hän ei tahtonut jättää kumppaneitaan yksin\nkeskelle tätä erämaata, vaan pakotti Thaukan hillitsemään vauhtia.\n\nMutta hevonen vastusteli, vikuroi ja hirnui rajusti ennen kuin suostui\nkulkemaan käymäjalkaa; se totteli enemmän isäntänsä sanoja kuin\nvoimakeinoja. Thalcave keskusteli tosiaankin hevosensa kanssa, ja\nvaikka Thauka ei vastannut, niin se ainakin ymmärsi. Patagonialainen\nselitti sille varmaankin päteviä syitä, sillä jonkun aikaa kiisteltyään\nThauka taipui hänen todisteluihinsa ja totteli, vaikkakin kuolaimiaan\npureskellen.\n\nMutta jos Thauka ymmärsi Thalcavea, niin Thalcavekin oli ymmärtänyt\nThaukaa. Älykäs eläin oli herkillä aisteillaan tuntenut jotakin\nkosteutta ilmassa; se hengitti sitä ahnaasti liikutellen ja\nmaiskutellen kieltään ikään kuin olisi tuonut hyvänmakuista nestettä.\nPatagonialainen ei voinut siitä erehtyä: vesi ei ollut kaukana.\n\nHän rohkaisi siis kumppaneitaan kertoen Thaukan malttamattomuudesta,\njonka molemmat toisetkin hevoset pian ymmärsivät. Ne tekivät viimeisen\nponnistuksen ja lähtivät nelistämään intiaanin perässä. Kello kolmen\nseuduilla näkyi eräässä laaksossa valkoinen juova. Se väreili\nauringonpaisteessa.\n\n-- Vettä! Glenarvan sanoi.\n\n-- Vettä, niin vettä! Robert huudahti.\n\nHeidän ei enää tarvinnut yllyttää hevosiaan. Eläinraukat tunsivat\nvoimiensa virkistyvän ja riensivät eteenpäin hurjaa vauhtia. Muutaman\nminuutin kuluttua ne olivat saavuttaneet Guamin-joen ja syöksyivät,\nvaljaiden riisumista odottamatta, rintaansa myöten sen virkistävään\nveteen.\n\nRatsastajat tekivät samoin nopeammin kuin itse olivat aikoneet, ja\nsaivat tahtomattaan kylvyn, jota kuitenkaan eivät pahoitelleet.\n\n-- Voi, kuinka se on hyvää! Robert sanoi juoden keskellä jokea.\n\n-- Varovasti, poikani, vastasi Glenarvan, joka itse teki samoin.\n\nKuului vain tiheää hörppimistä.\n\nThalcave puolestaan joi tyynesti, hätäilemättä, pienin siemauksin,\nmutta \"pitkin kuin suopunki\" kuten hän itse sanoi. Hän ei näyttänyt\nlainkaan lopettavan, joten saattoi kerrassaan pelätä hänen nielevän\nkoko joen.\n\n-- No, ystävämme eivät pety toiveissaan, Glenarvan sanoi. --\nSaapuessaan Guaminille he saavat tosiaan hyvää vettä ja runsaasti, jos\nvain Thalcave jättää sitä jäljelle.\n\n-- Mutta emmekö voisi ratsastaa heitä vastaan? Robert kysyi. --\nSäästettäisiin heiltä muutaman tunnin levottomuus ja kärsimykset.\n\n-- Epäilemättä, poikani, mutta kuinka saamme kuljetetuksi tätä vettä?\nLeilit jäivät Wilsonin haltuun. Ei, parempi on odottaa, kuten on\nsovittu. Ottaen huomioon matkan vaatiman ajan ja sen, että hevoset\njaksavat kulkea vain käymäjalkaa, voimme odottaa ystäviämme tänne vasta\nyöllä. Valmistakaamme heille siis hyvä yösija ja hyvä ateria.\n\nThalcave oli Glenarvanin ehdotusta odottamatta lähtenyt etsimään\nleiripaikkaa. Onneksi hän oli joen rannalla löytänyt _ramadan_,\neräänlaisen kolmelta sivulta suljetun karja-aitauksen. Se oli\nerinomainen majapaikka, kun vain ei pelätty nukkua paljaan taivaan\nalla, eikä se taas lainkaan huolettanut Thalcaven tovereita. Niinpä he\neivät parempaa etsineetkään, vaan heittäytyivät pitkälleen\nauringonpaisteeseen kuivatakseen veden kastelemat vaatteensa.\n\n-- No niin, kun meillä nyt on makuupaikka, Glenarvan sanoi, -- niin\najatelkaamme ateriaa. Ystäviemme pitää olla tyytyväisiä edelle\nlähettämiinsä airuihin, ja pahasti erehtyisin, jos heillä tulee olemaan\nvalittamisen syytä. Luulenpa, että tunnin metsästys ei olisi hukkaan\nheitettyä aikaa. Oletko valmis, Robert?\n\n-- Olen, mylord, poika vastasi nousten pyssy kädessä.\n\nGlenarvan oli saanut tämän ajatuksen sen vuoksi, että Guaminin\nrannoille näytti kokoontuvan ympäröivien tasankojen kaikki riista;\nsiellä lenteli laumoittain _tinamuita_, ruohoaavikolle tyypillisiä\npeltopyitä, mustia pyitä, erästä _teruteru_ nimistä kurmitsalajia,\nkeltaisia ruisrääkkiä ja heleänvihreitä kaislarääkkiä.\n\nNelijalkaisia eläimiä ei näkynyt, mutta Thalcave viittasi korkeaan\nruohistoon ja tiheihin pensastoihin, selittäen niiden piileksivän\nsiellä. Metsästäjäin tarvitsi astua vain muutama askel ollakseen\nmaailman parhaalla riistamaalla.\n\nNiinpä he lähtivät metsästämään ja aluksi pitäen turkiksia höyheniä\narvokkaampina tähtäilivät ensi laukauksillaan ruohoaavikon isoja\notuksia. Pian ilmestyi heidän eteensä, vieläpä sadoittain,\nmetsäkauriita ja guanakkeja, samanlaisia kuin ne, jotka syöksyivät niin\nhurjasti heidän ohitseen Kordillieerien laella; mutta nämä erittäin\narat eläimet pakenivat niin nopeasti, että oli mahdotonta päästä\nampumamatkan päähän. Metsämiehet kääntyivät silloin hitaamman riistan\npuoleen, joka sitä paitsi ravintoarvoltaan ei jättänyt mitään\ntoivomisen varaa. Toistakymmentä peltopyytä ja ruisrääkkää pudotettiin,\nja Glenarvan ampui _tay-tetren_, keltakarvaisen, paksunahkaisen,\nruoaksi sopivan napasian, joka hyvinkin oli laukauksen arvoinen.\n\nAlle puolessa tunnissa olivat metsämiehet vaivattomasti saaneet kokoon\nsen riistan, mikä tarvittiin; Robert puolestaan oli kaatanut omituisen\nhampaattoman eläimen, _armadillon_, eräänlaisen puoli metriä pitkän,\nluupanssarin peittämän vyötiäisen. Se oli hyvin rasvainen, ja Thalcave\nsanoi siitä tulevan mainio ruokalaji. Robert oli kovin ylpeä\nmenestyksestään. Thalcave näytti ystävilleen, kuinka _nandu_, aavikolle\ntyypillinen erittäin nopea kamelikurjen sukuinen lintu pyydystetään.\n\nIntiaani ei yrittänytkään pettää niin vikkelää eläintä, vaan ajoi\nThaukalla täyttä neliä suoraan sitä kohti päästäkseen heti sen\nkimppuun, sillä jos ensi hyökkäys ei onnistuisi, väsyttäisi nandu pian\nhevosen ja metsästäjän nopeasti mutkitellen. Sopivan matkan päähän\npäästyään hän heitti voimakkaalla kädellä bolansa niin tarkasti, että\nne kietoutuivat linnun jalkoihin ja tekivät sen ponnistelut turhiksi.\nMuutaman sekunnin kuluttua se lojui maassa.\n\nThalcave otti sen haltuunsa eikä vain turhan metsästyshuvin vuoksi;\nnandun liha on hyvin herkullista, ja hän halusi puolestaan tarjota oman\nruokalajinsa yhteiseen ateriaan.\n\nRamadaan tuotiin siis joukko pyitä, Thalcaven kamelikurki, Glenarvanin\nnapasika ja Robertin vyötiäinen. Kamelikurki ja sika valmistettiin\nheti, siis nyljettiin ja leikattiin ohuiksi siivuiksi. Vyötiäinen taas\non arvokas eläin, jossa on paistorasva itsessään, ja se pantiin omassa\nkuoressaan hehkuville hiilille.\n\nOmaksi ateriakseen tyytyivät metsämiehet peltopyihin ja säästivät\npääruoat tovereilleen. Palanpaineeksi juotiin raikasta vettä, joka\njulistettiin paremmaksi kuin kaikki maailman portviinit, jopa\nparemmaksi kuin kuuluisa _usquebaugh_, Skotlannin ylängöillä niin\nsuosittu ohraviina.\n\nHevosia ei unohdettu. Niille koottiin ramadaan suuret määrät kuivaa\nruohoa sekä ravinnoksi että vuoteeksi. Kun kaikki oli näin valmistettu,\nGlenarvan, Robert ja intiaani kääriytyivät ponchoihin ja heittäytyivät\nalfafarepahnoille, pampan metsästäjien tavallisille vuoteille.\n\n\n\n\nPUNAISET SUDET.\n\n\nTuli yö. Oli uudenkuun aika, jolloin tämä yön lyhty on näkymätön maan\nasukkaille. Ainoastaan tähden tuike valaisi tasankoa. Horisontissa\nsammuivat eläinradan tähtisikermät yhä tummempaan sumuun. Guaminin vesi\nvirtasi äänettömästi kuin pitkä öljyjuova sileällä marmorilla. Linnut,\nnelijalkaiset ja matelijat lepäsivät päivän vaivojen jälkeen, ja\nerämaan hiljaisuus levisi aavikon suunnattoman alueen ylle.\n\nGlenarvan, Robert ja Thalcave olivat noudattaneet yhteistä lakia.\nMaaten paksuilla ruohopatjoillaan he nukkuivat sikeää unta. Väsymyksen\nnäännyttäminä olivat hevosetkin heittäytyneet maahan; vain Thauka,\ntodellinen rotuhevonen, nukkui seisaallaan yhä neljän jalkansa varassa,\nylväänä levossa kuin toimessakin ja valmiina rientämään esiin isäntänsä\npienimmästäkin viittauksesta. Täydellinen hiljaisuus vallitsi aitauksen\nsisällä, ja nuotion hiilet loivat, vähitellen sammuessaan, viimeistä\nhohdettaan äänettömään pimeyteen.\n\nMutta noin kello kymmenen aikana, jokseenkin lyhyen unen\njälkeen, intiaani heräsi. Hän terästi katsettaan, höristi korviaan\nkulmakarvat rypyssä ilmeisesti yrittäen tavoittaa jotakin äärimmäisen\nhiljaista ääntä. Pian näkyi epämääräistä levottomuutta hänen\ntavallisesti niin värähtämättömillä kasvoillaan. Oliko hän vainunnut\nkiertelevien intiaanien lähestyvän tai jaguaarien, vesitiikerien tai\nmuiden pelottavien petojen, jotka eivät ole harvinaisia jokien\nlähistöllä? Tämä jälkimmäinen olettamus tuntui hänestä epäilemättä\ntodennäköisemmältä, sillä hän loi nopean silmäyksen aitaukseen\nkerättyihin polttoaineisiin ja tuntui huolestuvan yhä enemmän. Tuo\nkuivien korsien läjä palaisi tosiaan pian loppuun eikä voisi kauan\npidättää rohkeita petoja.\n\nNäin ollen ei Thalcavella ollut muuta mahdollisuutta kuin odottaa, mitä\ntuleman piti, ja hän odotti puolikyyryssä, pää käsien varassa,\nkyynärpäät polvia vasten, silmä tarkkana, sellaisen ihmisen asennossa,\njonka äkillinen vaaran tunne on herättänyt uudestaan.\n\nKului tunti. Jokainen muu kuin Thalcave olisi ulkoisen hiljaisuuden\ntyynnyttämänä jälleen ruvennut nukkumaan. Mutta missä muukalainen ei\nolisi epäillyt mitään, siinä vainusivat intiaanin kiihtyneet aistit ja\nperitty vaisto jo lähellä vaanivan vaaran.\n\nHänen tähystäessään ja kuunnellessaan Thauka korskahti kireästi ja\nlevitti sieraimiaan aitauksen aukkoa kohti. Thalcave hypähti pystyyn.\n\n-- Thauka on tuntenut vihollisen lähestyvän, hän päätteli. Hän lähti\ntarkastelemaan ympäristöä. Siellä oli vielä hiljaista, mutta ei\nrauhallista. Thalcave näki varjojen liikkuvan pensaikossa. Tuolla\ntäällä välähteli kiiluvia pisteitä, jotka liikahtelivat joka suuntaan,\nvuoroin sammuivat ja syttyivät. Niitä olisi voinut verrata vedenkalvon\npäällä tanssiviin hyttysiin. Muukalainen olisi epäilemättä pitänyt\nniitä kiiltomatoina, jotka yöllä välkähtelevät monin paikoin\nruohoaavikolla, mutta Thalcave ei erehtynyt; hän ymmärsi heti,\nmillaisten vihollisten kanssa oli jouduttu tekemisiin, viritti pyssynsä\nhanan ja asettui vartioimaan aitauksen ensimmäisten paalujen tuntumaan.\n\nKauan hänen ei tarvinnutkaan odottaa. Outo ääni, kuin haukahdus ja\nulvahdus, kuului tasangolta. Siihen vastasi pyssynlaukaus, jota seurasi\nsataääninen, karmea ulina. Glenarvan ja Robert heräsivät äkkiä ja\nhypähtivät pystyyn.\n\n-- Mikä nyt on? Robert kysyi.\n\n-- Intiaanejako? Glenarvan tiedusteli.\n\n-- Ei, Thalcave vastasi, -- _aguaroja_.\n\nRobert katsahti Glenarvaniin.\n\n-- Aguaroja? hän kysyi.\n\n-- Niin, Glenarvan vastasi, -- pampan punaisia susia.\n\nKumpikin tarttui aseisiin ja riensi intiaanin luo. Tämä viittasi\ntasangolle, josta nyt kuului kauheaa ulvontaa.\n\nRobert astahti vaistomaisesti askelen taaksepäin.\n\n-- Pelkäätkö sinä susia, poikani? Glenarvan rauhoitti.\n\n-- En, mylord, Robert vastasi lujalla äänellä. -- Teidän rinnallanne en\nminä yleensäkään pelkää mitään.\n\n-- Sen parempi. Aguarat ovat jokseenkin vaarattomia eläimiä, ja ellei\nniitä olisi niin paljon, en edes välittäisi niistä.\n\n-- Olkoon vaikka vielä enemmän! Robert vastasi. -- Meillähän on aseet,\nantaa niiden tulla vain!\n\n-- Niinpä saavat hyvän vastaanoton!\n\nNäin puhumalla Glenarvan tahtoi rauhoittaa poikaa, mutta itse hän\najatteli salaa kauhistuen tätä yön turvissa hyökkäävää petolaumaa.\nPetoja oli ehkä satoja, eikä kolme miestä, olkoot kuinka hyvin\naseistettuja tahansa, voisi pitkään menestyksellä pitää puoliaan\nylivoimaa vastaan.\n\nKun patagonialainen mainitsi sanan \"aguara\", Glenarvan tunsi heti\npampan intiaanien punaisille susille antaman nimen. Tällä pedolla,\njolle eläintieteilijät ovat antaneet nimen _Canis jubatus_, on ison\nkoiran ruumis ja ketun pää, väriltään se on kanelinpunainen, ja pitkin\nkoko selkää ulottuu musta harja. Se on hyvin ketterä ja voimakas,\noleilee enimmäkseen vesien lähellä ja sieppaa uiden saaliinsa vedestä;\nöisin se hiipii esiin pimennoistaan, missä piileksii päivät nukkumassa;\nsitä pelätään varsinkin estancioilla, missä karjaa kasvatetaan, sillä\nnälän ahdistamana se hyökkää isojenkin eläinten kimppuun ja saa niiden\nkeskuudessa aikaan suurta tuhoa. Yksinäistä aguaraa ei tarvitse pelätä,\nmutta toisin on kun ne liikkuvat nälkäisenä laumana, ja parempi olisi\njoutua tekemisiin jonkun kuguaarin tai jaguaarin kanssa, joita voi\nahdistaa suoraan edestäpäin.\n\nPampalta kuuluvasta ulvonnasta ja tasangolla liikkuvien varjojen\npaljoudesta Glenarvan ymmärsi, että Guaminin rannalle oli kerääntynyt\nvaltava lauma punaisia susia, jotka olivat vainunneet siellä varman\nsaaliin, hevos- tai ihmislihaa, eikä yksikään niistä palaisi pesäänsä\nottamatta osuuttansa saaliista. Tilanne oli siis perin huolestuttava.\n\nVähitellen susien piiri kävi yhä pienemmäksi. Heränneet hevoset olivat\npelosta hurjistuneita. Vain Thauka polki maata ja riuhtoili riimuaan\npäästäkseen laukkaamaan pois aitauksesta. Sen isäntä sai sen\nrauhoittumaan vasta pitkillä vihellyksillä.\n\nGlenarvan ja Robert olivat asettuneet puolustamaan ramadan\nsisäänkäyntiä. Pyssyt viritettyinä he aikoivat juuri ampua ensimmäistä\nsusiriviä, kun Thalcave tempasi heiltä jo poskelle kohotetut pyssyt.\n\n-- Mitä Thalcave tarkoittaa? Robert kysyi.\n\n-- Hän kieltää meitä ampumasta, Glenarvan vastasi.\n\n-- Minkä vuoksi?\n\n-- Ehkei hän pidä hetkeä sopivana.\n\nMutta se ei ollut syynä intiaanin menettelyyn, vaan hänellä oli toinen\nvakavampi peruste, ja Glenarvan ymmärsi sen, kun Thalcave ruutisarveaan\nnostaen ja kääntäen näytti, että se oli melkein tyhjä.\n\n-- Mitä nyt? Robert kysyi.\n\n-- Meidän pitää säästää ammuksiamme. Tämänpäiväinen metsästys kulutti\nniitä paljon, ja meillä on niukalti lyijyä ja ruutia. Meillä ei ole\nenää kahtakymmentä panosta.\n\nPoika ei vastannut mitään.\n\n-- Ethän sinä pelkää, Robert?\n\n-- En, mylord.\n\n-- Hyvä, poikani.\n\nTällä hetkellä kajahti uusi laukaus. Thalcave oli kaatanut maahan liian\nuskaliaan vihollisen; sudet, jotka lähenivät taajoissa riveissä,\nperäytyivät ja jäivät sadan askelen päähän aitauksesta.\n\nIntiaanin antamasta merkistä asettui Glenarvan heti hänen paikalleen;\nThalcave puolestaan kokosi korsia, ruohoja ja kaikkea poltettavaa,\nkasasi ne ramadan suuaukon luo ja heitti niihin vielä hehkuvan hiilen.\nPian kohosi liekkiseinä taivaan mustaa taustaa vasten, ja sen lomista\nnäkyi tasanko suurten liikkuvien kajastusten valaisemana. Glenarvan\nsaattoi nyt nähdä eläinten lukemattoman lauman, jota vastaan oli\npuolustauduttava. Milloinkaan ei ollut nähty niin paljon susia yhdessä\nsellaisen saaliinhimon hurjistuttamina. Thalcaven niitä vastaan\npystyttämä tuliseinä oli yllyttänyt niiden raivoa yhä hurjemmaksi, se\nkun ehdottomasti pysäytti ne. Muutamat sentään uskalsivat liekkien\nloimuun saakka ja polttivat siinä käpälänsä.\n\nTuon tuostakin tarvittiin uusi laukaus pysäyttämään uliseva lauma, ja\ntunnin kuluttua virui jo noin viisitoista raatoa maassa.\n\nPiiritetyt olivat tällöin verrattain turvallisemmassa asemassa; niin\nkauan kuin ammuksia riitti, niin kauan kuin tulta voitiin pitää yllä\nramadan aukossa, ei rynnäkköä tarvinnut pelätä. Mutta mitä sitten\ntehtäisiin, kun nämä susilauman torjumiskeinot yhdellä kertaa\nloppuisivat?\n\nGlenarvan katsoi Robertia ja tunsi sydäntään kouristavan. Hän unohti\nitsensä, ajatellen vain poikaparkaa, joka puolestaan osoitti\nikäisekseen kovin suurta rohkeutta. Robert oli kalpea, mutta ase\nkädessä hän odotti lujana ärtyneiden susien rynnäkköä.\n\nHarkittuaan kylmästi asemaa Glenarvan päätti tehdä siitä lopun.\n\n-- Tunnin päästä, hän sanoi, -- ei meillä ole enää ruutia, lyijyä eikä\ntulta. Me emme voi odottaa sitä hetkeä päättääksemme, mitä on tehtävä.\n\nHän kääntyi siis Thalcaven puoleen ja palauttaen mieleensä ne muutamat\nsanat espanjaa, jotka hän muisti, aloitti intiaanin kanssa\npyssynlaukausten usein keskeyttämän keskustelun.\n\nHeidän oli vaikea ymmärtää toisiaan. Onneksi Glenarvan tunsi punasusien\ntavat. Ilman sitä hän ei olisi käsittänyt patagonialaisen sanoja ja\neleitä.\n\nKului kuitenkin neljännestunti, ennen kuin hän saattoi selittää\nRobertille Thalcaven vastauksen. Glenarvan oli kysynyt intiaanin\nmielipidettä heidän melkein toivottomasta asemastaan.\n\n-- No, mitä hän vastasi? Robert kysyi.\n\n-- Hän sanoi, että on kestettävä päivännousuun millä hinnalla hyvänsä.\nAguara liikkuu vain yöllä ja palaa aamun valjetessa pesäänsä. Se on\npimeyden susi, katala peto, joka pelkää kirkasta päivää, nelijalkainen\nhuuhkaja.\n\n-- No niin, puolustautukaamme päivänkoittoon saakka!\n\n-- Niin, poikani, ja puukko kourassa, kun emme enää voi tehdä sitä\npyssyllä.\n\nThalcave oli jo antanut esimerkin, ja kun muuan susi läheni tulta,\nsävähti patagonialaisen pitkä käsivarsi puukko kourassa läpi tulen ja\noli palatessaan verestä punainen.\n\nMutta puolustuskeinot alkoivat loppua. Noin kello kahden aikaan aamulla\nThalcave heitti rovioon viimeisen sylyksen poltettavaa, eikä\npiiritetyillä ollut enää kuin viisi panosta.\n\nGlenarvan katseli ympärilleen tuskaisesti.\n\nHän ajatteli mukanaan olevaa lasta, tovereitaan, kaikkia, joita hän\nrakasti. Robert ei puhunut mitään. Ehkäpä vaara hänen luottavaisesta\nmielestään ei näyttänyt perin uhkaavalta. Mutta Glenarvan ajatteli sitä\nhänen puolestaan ja kuvitteli välttämätöntä, kauheata kohtaloa: joutua\nelävältä syödyksi! Hän ei voinut peittää liikutustaan, vaan otti pojan\nsyliinsä, puristi häntä sydäntään vasten, ja painoi huulensa hänen\notsalleen, kyynelten väkisinkin kihotessa hänen silmistään.\n\nRobert katsoi häntä hymyillen.\n\n-- En minä pelkää, hän sanoi.\n\n-- Et, lapseni, et, Glenarvan vastasi, -- ja siinä olet oikeassa.\nKahden tunnin kuluttua nousee päivä, ja me olemme pelastetut! -- Hyvä,\nThalcave, hyvä, kunnon patagonialainen! hän huudahti samalla, kun\nintiaani pyssynperällä iskien tappoi kaksi isoa sutta, jotka yrittivät\ntulla palavan sulun yli.\n\nMutta samassa hän myös näki tulen loimun alkaessa sammua aguarien\nlauman ryhtyvän taajoissa riveissä hyökkäämään ramadaan.\n\nVerisen näytelmän loppu lähestyi; polttoaineiden puutteessa heikkeni\ntuli yhä nopeammin, liekit pienenivät, tähän saakka valoisa ympäristö\nalkoi pimetä, ja pimeässä näkyivät punasusien fosforisilmät. Muutamien\nminuuttien kuluttua syöksyisi koko lauma aitaukseen.\n\nThalcave laukaisi pyssynsä viimeisen kerran, kaataen maahan vielä yhden\nvihollisen ja ammusten nyt loputtua risti käsivartensa. Hänen päänsä\npainui rinnalle. Hän näytti mietteliäältä. Miettikö hän siis jotakin\nhurjaa, mahdotonta, mieletöntä keinoa tämän raivoisan lauman\ntorjumiseksi? Glenarvan ei uskaltanut kysyä.\n\nTällä hetkellä tapahtui susien hyökkäyksessä muutos. Ne näyttivät\nvetäytyvän, ja niiden tähän saakka niin hurja ulvonta loppui äkkiä.\nTasangolle levisi hirveä hiljaisuus.\n\n-- Ne lähtevät pois! Robert sanoi.\n\n-- Kenties, Glenarvan vastasi tarkaten, kuuluisiko ulkopuolelta mitään.\n\nMutta Thalcave arvasi hänen ajatuksensa ja pudisti päätään. Hän tiesi\nhyvin, että pedot eivät jättäisi varmaa saalistaan, ennen kuin päivä\nkarkottaisi ne pimeisiin loukkoihinsa.\n\nVihollinen oli kuitenkin ilmeisesti muuttanut hyökkäystapaansa.\n\nSe ei yrittänyt enää tunkeutua ramadan aukosta, mutta sen uusi\nmenetelmä tiesi vielä suurempaa vaaraa. Aguarat luopuivat yrittämästä\nsisään siitä paikasta, jota itsepintaisesti puolustettiin tulella ja\nraudalla, kiersivät ramadan ja päättivät kuin yhteisestä sopimuksesta\nhyökätä sinne toiselta puolelta.\n\nPian kuultiin niiden kynsien raapivan puolilahoa aitausta. Huojuvien\npaalujen välistä pisti jo esiin voimakkaita käpäliä ja verisiä kitoja.\nHevoset olivat pelosta hurjina riistäytyneet irti riimuistaan ja\nlaukkasivat nyt kauhuissaan ympäri aitausta. Glenarvan tempasi Robertin\nsyliinsä puolustaakseen häntä viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän olisi\nkenties mahdotonta pakoa yrittäen juossut poika sylissään ulos, ellei\nhänen katseensa olisi sattunut intiaaniin.\n\nThalcave, joka oli kierrellyt ramadassa kuin villi peto, oli äkkiä\nmennyt hevosensa luo, joka vapisi maltittomana, ja alkanut satuloida\nsitä huolellisesti, unohtamatta ainoatakaan hihnaa tai soikea. Hän ei\nnäyttänyt välittävän ulvonnasta, joka oli kaksin verroin voimistunut.\nGlenarvan katseli synkän kauhun vallassa hänen puuhiaan.\n\n-- Hän jättää meidät! Glenarvan huudahti nähdessään Thalcaven kokoavan\nohjaksia kuten ainakin ratsastaja satulaan noustessaan.\n\n-- Hänkö? Ei koskaan! Robert vastasi.\n\nEikä intiaani aikonutkaan jättää ystäviään pulaan, vaan pelastaa heidät\nuhraamalla itsensä.\n\nThauka oli valmis, pureskeli kuolaimiaan ja teutaroi levottomana, ja\nsen silmät säkenöivät ylvästä tulta; se oli ymmärtänyt isäntänsä\naikeen.\n\nKun intiaani tarttui hevosensa harjaan, Glenarvan puristi\nsuonenvedontapaisesti hänen käsivarttaan.\n\n-- Lähdetkö sinä? hän kysyi viitaten tällä hetkellä tyhjälle kentälle\npäin.\n\n-- Niin teen, vastasi intiaani, joka ymmärsi kumppaninsa eleen.\n\nSitten hän lisäsi espanjaksi muutamia sanoja:\n\n-- Thauka. Hyvä hevonen. Nopea. Vie sudet perässään.\n\n-- Ah! Thalcave! Glenarvan huudahti.\n\n-- Pian, pian! intiaani vastasi, samalla kun Glenarvan sanoi Robertille\nliikutuksesta murtuneella äänellä:\n\n-- Robert, lapseni, kuuletko! Hän aikoo uhrautua meidän puolestamme!\nHän tahtoo syöksyä pampalle ja vetää vimmastuneet sudet peräänsä, niin\nettä ne sen sijaan kävisivät hänen kimppuunsa!\n\n-- Thalcave-ystävä! Robert vastasi heittäytyen intiaanin jalkoihin, --\nThalcave, älä jätä meitä!\n\n-- Ei! Glenarvan sanoi, -- hän ei jätä meitä!\n\nJa kääntyen intiaanin puoleen hän lisäsi, viitaten paalujen luona\nvärjöttäviin hevosiin:\n\n-- Lähdetään yhdessä!\n\n-- Ei! vastasi intiaani, joka oli ymmärtänyt näiden sanojen\ntarkoituksen. -- Huonoja hevosia. Pelästyneitä. Thauka hyvä hevonen.\n\n-- Hyvä on! Glenarvan sanoi. -- Thalcave ei sinua jätä, Robert. Hän\nosoittaa minulle, mitä minun on tehtävä! Minä lähden! Hän jää sinun\nluoksesi!\n\nSitten hän tarttui Thaukan suitsiin ja sanoi:\n\n-- Minä lähden!\n\n-- Ette, intiaani vastasi tyynesti.\n\n-- Lähdenpä, kuuletko sinä! Glenarvan huusi, tempaisten ohjakset\nintiaanin kädestä. -- Minä lähden! Pelasta sinä poika! Minä uskon hänet\nsinun haltuusi, Thalcave!\n\nKiihdyksissään Glenarvan sekoitti englantia espanjan joukkoon. Mutta\nvähät kielestä! Niin hirvittävissä tilanteissa ilmaisevat eleet kaiken,\nja ihmiset ymmärtävät toisiaan nopeasti. Mutta Thalcave vastusti.\nKeskustelu pitkittyi, ja vaara yltyi joka sekunti. Lahot paalut\nantoivat jo perään susien hampaille ja kynsille.\n\nMutta Glenarvan ei näyttänyt mukautuvan toisen tahtoon enempää kuin\nThalcavekaan. Intiaani oli vetänyt Glenarvanin aitauksen veräjää kohti\nja näytti hänelle susien hylkäämää aukeaa, selittäen vilkkaasti, ettei\nollut aikaa hukata sekuntiakaan; että vaara olisi suurempi niille,\njotka jäivät tänne ellei yritys onnistuisi; ja että hän yksin tunsi\nThaukaa kylliksi käyttääkseen sen erinomaista ketteryyttä ja nopeutta\nkaikkien yhteiseksi pelastukseksi. Sokeudessaan vaati Glenarvan\nitsepäisesti saada uhrautua, kun hänet äkkiä voimakkaasti työnnettiin\nsyrjään. Thauka nousi takajaloilleen, riuhtaisi itsensä irti ja\nloikkasi hiipuvan tulen ja makaavien sudenraatojen yli, samalla kun\nheleä pojanääni huusi:\n\n-- Jumala varjelkoon teitä, mylord!\n\nJa Glenarvan ja Thalcave ehtivät tuskin nähdä Robertin katoavan Thaukan\nharjasta kiinni pitäen pimeyteen.\n\n-- Robert! Onneton! Glenarvan huusi.\n\nMutta ei edes Thalcave voinut kuulla näitä sanoja, sillä samassa oli\nalkanut hirvittävä ulina. Punasudet syöksyivät hevosen perään ja\nkatosivat länteen päin kuin taikatempun pyyhkäiseminä.\n\nThalcave ja Glenarvan ryntäsivät ramadan ulkopuolelle. Tasangolta ei\nenää kuulunut mitään; he saattoivat tuskin erottaa kaukana pimeässä\nhäämöttävää aaltoilevaa jonoa.\n\nGlenarvan kaatui maahan masentuneena, toivottomana, käsiään väännellen.\nSitten hän katsahti intiaaniin. Tämä hymyili tapansa mukaan tyynenä.\n\n-- Thauka. Hyvä hevonen! Poika rohkea! Pelastuu! Ja hän vahvisti\nsanansa päännyökkäyksellä.\n\n-- Mutta jos hän putoaa? Glenarvan sanoi.\n\n-- Ei putoa!\n\nThalcaven luottavaisuudesta huolimatta oli loppuyö lordi-paralle\nhirvittävän tuskallinen. Hän ei edes oikein tajunnut, että vaara oli\nvältetty susilauman lähdettyä tiehensä. Hän tahtoi rientää etsimään\nRobertia, mutta intiaani esti sen, selittäen hänelle, että poikaa ei\nvoisi saavuttaa näillä hevosilla, että Thauka oli jättänyt viholliset\ntaakseen, ettei ratsastajaa missään tapauksessa löydettäisi pimeässä ja\nettä täytyi odottaa päivännousua, ennen kuin lähdettäisiin Robertin\njäljille.\n\nKello neljä aamulla alkoi päivä sarastaa. Horisontin usva värittyi pian\nkalpeasta hohteesta. Tasangolle levisi kirkas aamukaste, ja pitkä ruoho\nhuojui aamun ensi tuulenvirin puhaltaessa.\n\nLähdön hetki oli tullut.\n\n-- Matkaan! intiaani sanoi.\n\nGlenarvan ei vastannut, vaan hyppäsi Robertin hevosen selkään. Pian\nnelistivät molemmat miehet länttä kohti, samaa suoraa linjaa, jota\nheidän toveriensa piti tarkasti noudattaa.\n\nTunnin verran he näin ratsastivat kovaa vauhtia etsien Robertia,\npeläten joka hetki kohtaavansa joitakin verisiä jälkiä hänestä.\nGlenarvan raateli hevosensa kupeita kannuksillaan. Vihdoin kuului\nsäännöllisten väliaikojen perästä ikään kuin merkiksi ammuttuja\nlaukauksia.\n\n-- Tuolla he ovat! Glenarvan huudahti.\n\nThalcave ja hän kannustivat hevosensa vielä nopeampaan vauhtiin, ja\nmuutaman hetken päästä he kohtasivat Paganelin johtaman matkueen.\nGlenarvanin rinnasta kohosi riemuhuuto. Robert oli mukana, elävänä,\nvieläpä kovin pirteänä, ratsastaen uljaalla Thaukalla, joka hirnui\nilosta nähdessään jälleen isäntänsä.\n\n-- Voi, lapseni, lapseni! Glenarvan huudahti sanomattoman hellyyden\nvaltaamana.\n\nJa Robert ja hän hyppäsivät molemmat maahan rientäen toinen toisensa\nsyliin. Sitten tuli intiaanin vuoro puristaa povelleen kapteeni Grantin\nuljas poika.\n\n-- Hän elää! Hän elää! Glenarvan huudahti.\n\n-- Niin elänkin, kiitos Thaukan! Robert vastasi.\n\nIntiaani ei ollut odottanut tätä tunnustuksen sanaa kiittääkseen\nhevostaan, vaan puheli jo sille, silitteli, syleili sitä, ikään kuin\ntämän ylvään eläimen suonissa olisi virrannut ihmisverta.\n\nKääntyen sitten Paganelin puoleen hän viittasi Robertiin ja sanoi:\n\n-- Uljas poika!\n\nJa käyttäen intiaanien vertauskuvaa rohkeudesta hän lisäsi:\n\n-- Hänen kannuksensa eivät tärisseet!\n\nGlenarvan puolestaan syleili Robertia uudelleen ja kysyi:\n\n-- Miksi sinä, poikani, et antanut Thalcaven tai minun yrittää tätä\nviimeistä pelastuksen mahdollisuutta?\n\n-- Mylord, poika vastasi, äänessään mitä vilpittömintä kiitollisuutta,\n-- eikö ollut minun vuoroni uhrautua? Thalcave on jo kerran pelastanut\nhenkeni! Ja te, tehän olette matkalla pelastamaan isäni.\n\n\n\n\nARGENTIINAN TASANGOT.\n\n\nKun jälleennäkemisen ensi riemusta oli toinnuttu tajusivat Paganel,\nAustin, Wilson, Mulrady, kaikki, jotka olivat jääneet jälkijoukkoon,\nmajuri MacNabbsia ehkä lukuunottamatta, että he olivat nääntymäisillään\njanoon. Onneksi Guamin ei ollut kaukana. Niinpä lähdettiin jatkamaan\nmatkaa, ja kello seitsemän aikaan aamulla saapui retkikunta ramadan\nlähelle. Nähdessään sen edustalle kertyneet susien raadot heidän oli\nhelppo ymmärtää hyökkäyksen rajuus ja puolustuksen uljuus.\n\nKun matkamiehet olivat kyllikseen virkistäytyneet, he ryhtyivät ramadan\naitauksessa syömään suurenmoista aamiaista. Nandu-viipaleet myönnettiin\nmainioiksi ja kuoressaan paistettu vyötiäinen harvinaiseksi herkuksi.\n\n-- Olisi kiittämättömyyttä kaitselmusta kohtaan, jos tätä söisi vain\nsen verran, että nälkä lähtee, Paganel sanoi. -- Tätä pitää syödä\nvatsan täydeltä.\n\nJa hän söi suorastaan kuin ahmatti eikä voinut siitä pahoin, sillä hän\njoi runsaasti Guaminin raikasta vettä, jolla hänen mielestään oli\nerinomaisia ruokaa sulattavia ominaisuuksia.\n\nKello kymmenen aikaan aamulla Glenarvan, joka ei tahtonut toistaa\nHannibalin hairahdusta Capuan luona, antoi lähtömerkin. Nahkaleilit\ntäytettiin vedellä ja lähdettiin matkaan. Virkistyneet hevoset kulkivat\nhalukkaasti, joten melkein koko päivä edettiin lyhyttä neliä. Maa oli\nkosteampaa ja vehmaampaa, mutta yhä vain autiota. Marraskuun 2. ja S.\npäivänä ei tapahtunut mitään erikoista, ja illalla majoittuivat\npitkästä matkasta väsyneet vaeltajat pampan reunalle, Buenos Airesin\nmaakunnan rajalle. He olivat lähteneet Talkahuanon lahdelta 14. päivänä\nlokakuuta; niinpä he siis olivat kahdessakymmenessä päivässä kulkeneet\nyli seitsemänsataa kilometriä eli lähes kaksi kolmannesta koko\nmatkasta.\n\nSeuraavana aamuna ylitettiin se sopimuksenvarainen raja, joka erottaa\nArgentiinan tasangot pampa-alueista. Siellä Thalcave toivoi tapaavansa\nne heimot, joiden käsissä hän uskoi kapteeni Harry Grantin ja hänen\nmolempien vankitoveriensa olevan.\n\nNiistä neljästätoista maakunnasta, jotka kuuluvat Argentiinan\ntasavaltaan, on Buenos Aires laajin ja väkirikkain. Sen raja ulottuu\nintiaanien alueille etelässä 64. ja 65. asteen välillä. Maaperä on\nhämmästyttävän hedelmällistä. Ilmanala on erinomaisen terveellinen\ntällä tasangolla, joka on ruohojen ja pensasmaisten palkokasvien\npeitossa ja ulottuu melkein aivan vaakasuorana Tandilin ja Tapalquemin\nvuoriharjanteiden juurelle saakka.\n\nLähdettyään Guaminilta matkamiehet totesivat suureksi mielihyväkseen\nlämpötilan tuntuvasti parantuneen. Se ei noussut keskimäärin yli\nseitsemäntoista asteen Celsiusta, sillä Patagoniasta päin puhalsi\nvoimakkaita ja kylmiä tuulia, jotka pitävät siellä ilmaa alituisessa\nliikkeessä. Niinpä eläimillä ja ihmisillä ei ollut mitään valittamista,\nheidän kärsittyään niin paljon kuivuudesta ja kuumuudesta. Kuljettiin\neteenpäin innokkaasti ja toiveikkaina. Mutta Thalcaven sanoista\nhuolimatta näytti maa olevan aivan asumaton tai tarkemmin sanoen\nasukkaista tyhjentynyt.\n\nMatkamiesten itäänpäin suuntautuva reitti sivuutti tai leikkasi usein\npieniä laguuneja, joissa oli milloin suolatonta, milloin suolansekaista\nvettä. Niiden rannoilla ja pensaiden suojassa hyppeli keveitä\nhippiäisiä ja iloiset leivot livertelivät yhdessä _tangarien_ kera,\njotka kilpailivat väriloistossa välkkyvien kolibrien kanssa. Nämä sirot\nlinnut lepattivat hilpeästi, kiinnittämättä huomiota sotaisiin\nkottaraisiin, jotka komeilivat rannoilla punaisine olkalappuineen ja\nrintoineen. Okaisissa pensaissa keinui _annubien_ irrallinen pesä kuin\nkreolittaren riippumatto, ja järvien rannoilla marssi uhkeita\nflamingoja säännöllisin välein, levitellen tulenvärisiä siipiään\ntuuleen. Täällä nähtiin niiden kolmenkymmenen sentin korkuisia,\nkatkaistun kartion muotoisia pesiä tuhansittain ryhmissä, ikään kuin\npienenä kaupunkina. Flamingot eivät sanottavasti välittäneet\nmatkamiesten lähestymisestä. Sitä vastoin tiedemies Paganel ei jättänyt\nniitä rauhaan.\n\n-- Jo kauan, hän sanoi majurille, -- olen kovasti halunnut nähdä\nflamingon lentävän.\n\n-- Vai niin, majuri sanoi.\n\n-- Ja kun nyt sattuu tilaisuus, käytän sitä hyväkseni.\n\n-- Tehkää niin, Paganel.\n\n-- Tulkaa mukaani, majuri. Tule sinäkin, Robert. Minä tarvitsen\ntodistajia.\n\nJa Paganel jätti kumppaninsa jatkamaan eteenpäin ja lähti Robert\nGrantin ja majurin seuraamana lintujoukkoa kohti.\n\nTultuaan sopivan matkan päähän hän ampui laukauksen tyhjää ruutia,\nsillä hän ei olisi tarpeettomasti vuodattanut edes linnun verta, ja\nkaikki linnut lähtivät kuin yhteisestä sopimuksesta lentoon Paganelin\ntarkkaillessa niitä tiiviisti silmälasiensa läpi.\n\n-- No, hän sanoi majurille lintuparven kadottua, -- näittekö niiden\nlentävän?\n\n-- Näin toki, MacNabbs vastasi, -- täytyihän se nähdä, ellei ole sokea.\n\n-- Muistuttivatko ne teidän mielestänne lentäessään sulitettuja nuolia?\n\n-- Ei vähääkään.\n\n-- Ei ensinkään, Robert vahvisti.\n\n-- Siitä olinkin varma, tiedemies selitti tyytyväisen näköisenä. --\nMutta se ei ole estänyt vaatimattomista ihmisistä vaateliainta,\nkuuluisaa kansalaistani Chateaubriandia tekemästä tätä väärää vertausta\nflamingoista ja nuolista! Ah, Robert, vertaus, pane se mieleesi, on\nvaarallisin kielikuva, mitä tunnen. Kavahda sitä koko elämäsi aikana\näläkä käytä sitä kuin äärimmäisessä hädässä.\n\n-- Te olette siis tyytyväinen kokeeseenne? majuri kysyi.\n\n-- Ihastunut.\n\n-- Ja minä myös; mutta kannustakaamme hevosiamme, sillä teidän kuuluisa\nChateaubriandinne on saanut meidät jäämään pari kilometriä muista\njälkeen.\n\nSaavuttaessaan kumppaninsa Paganel tapasi Glenarvanin innokkaassa\nkeskustelussa intiaanin kanssa, jota hän ei näyttänyt ymmärtävän.\nThalcave oli usein pysähtynyt tähyämään taivaanrantaa, ja joka kerta\nhän oli näyttänyt hyvin hämmästyneeltä. Glenarvan, jolla ei ollut\napunaan tavallista tulkkiaan, oli turhaan koettanut kysellä asiaa\nintiaanilta. Niinpä hän heti tiedemiehen huomattuaan huusi tälle jo\nkaukaa:\n\n-- Tulkaa tänne, hyvä Paganel, Thalcave ja minä emme ymmärrä toisiamme!\n\nPaganel keskusteli muutaman minuutin intiaanin kanssa ja kääntyi sitten\nGlenarvanin puoleen sanoen:\n\n-- Thalcave ihmettelee erästä tosiaankin outoa seikkaa.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Sitä, ettei näy intiaaneja tai jälkeäkään heistä näillä tasangoilla,\njoilla heitä tavallisesti samoilee tuhkatiheään joko ajamassa\nestancioilta varastamaansa karjaa tai menossa Andeille myymään\nzorillomattojaan ja punottuja nahkaruoskiaan.\n\n-- Ja mitä Thalcave arvelee tämän ilmiön syyksi?\n\n-- Hän ei käsitä sitä; hän vain ihmettelee, siinä kaikki.\n\n-- Mutta mitä intiaaneja hän odotti kohtaavansa tässä osassa pampaa?\n\n-- Juuri niitä, joilla on ollut muukalaisia vankeina, Calfucuran,\nCatrielin ja Janchetrutzin heimojen jäseniä.\n\n-- Mitä väkeä ne ovat?\n\n-- Heimojen päälliköitä, jotka olivat kaikkivaltiaita vielä\nkolmekymmentä vuotta sitten, ennen kuin heidät työnnettiin vuorten\ntuolle puolen. Siitä saakka he ovat alistuneet niin paljon kuin\nintiaani voi alistua ja samoilevat sekä pampan että Buenos Airesin\nmaakunnan lakeuksia. Niinpä minusta samoin kuin Thalcavesta on perin\noutoa, ettei heistä näy edes jälkiä maassa, jossa he yleisesti\nharjoittavat salteadorien, rosvojen ammattia.\n\n-- Mitä meidän näin ollen on tehtävä? Glenarvan kysyi.\n\n-- Minä kysyn, Paganel vastasi.\n\nJa hetken keskusteltuaan Thalcaven kanssa hän sanoi:\n\n-- Hän ehdottaa seuraavaa, mikä tuntuu minusta hyvinkin järkevältä.\nMeidän on jatkettava matkaamme itään Independancen linnaan saakka -- se\non matkamme varrella -- ja ellemme siellä saa tietoja kapteeni\nGrantista, saamme ainakin tietää, minne Argentiinan tasangon intiaanit\novat joutuneet.\n\n-- Onko tuo Independancen linna kaukanakin? Glenarvan tiedusteli.\n\n-- Ei, se on Tandil-vuoristossa, noin sadan kilometrin päässä.\n\n-- Ja milloin olemme siellä?\n\n-- Ylihuomenna illalla.\n\nTämä vastoinkäyminen huolestutti Glenarvania suuresti. Että pampalla ei\ntavattu ainoatakaan intiaania, se oli todella odottamatonta.\nTavallisesti niitä on siellä liiaksikin. Jonkin aivan erikoisen seikan\noli siis täytynyt karkottaa heidät. Mutta jos Harry Grant oli jonkin\nheimon vankina, oli ennen kaikkea tärkeätä tietää, oliko hänet\nkuljetettu pohjoiseen vai etelään. Tämä epätietoisuus ei antanut\nGlenarvanille rauhaa. Hinnasta mistä hyvänsä piti päästä kapteenin\njäljille. Niinpä oli parasta noudattaa Thalcaven neuvoa ja pyrkiä\nTandilin kylään. Siellä tavattaisiin ainakin joku, jonka kanssa\npäästäisiin puheisiin.\n\nKello neljän aikaan illalla näkyi taivaanrannalla kumpu, joka näin\ntasaisella maalla kävi vuoresta. Se oli Tapalquemin harjanne, jonka\njuurella matkamiehet viettivät seuraavan yön. Tämän vuoren ylittäminen\nseuraavana päivänä oli mitä helpoin asia maailmassa. Seurattiin\nhiekkakumpareita loivasti kohoavalla maaperällä. Kordillieerien yli\nkulkeneet eivät voineet katsoa sellaista harjannetta juuri miksikään;\ntuskinpa hevosetkaan hiljensivät nopeaa vauhtiaan. Puolenpäivän aikaan\nsivuutettiin autio Tapalquemin linna, ensimmäinen rengas siinä\nlinnoitusketjussa, joka oli rakennettu etelärajalle suojaksi\nrosvoilevia alkuasukkaita vastaan. Mutta intiaaneista ei nähty\nvarjoakaan Thalcaven yhä suuremmaksi kummaksi. Kerran sentään, juuri\nkeskipäivällä, tähysteli kolme hyvillä hevosilla ja aseilla varustettua\nratsumiestä hetkisen tätä pientä joukkoa; mutta he eivät päästäneet\nsitä lähelleen, vaan katosivat uskomattoman nopeasti. Glenarvan oli\nraivoissaan.\n\n-- Gauchoja, patagonialainen sanoi antaen näille alkuasukkaille saman\nnimen, joka oli aiheuttanut majurin ja Paganelin riidan.\n\n-- Ah, gauchoja, MacNabbs huomautti. -- No, Paganel, tänään ei puhalla\npohjoistuuli. Mitä te ajattelette niistä?\n\n-- Minä ajattelen, että ne näyttävät selviltä rosvoilta, Paganel\nvastasi.\n\n-- Vai ainoastaan näyttävät? Paljonko tarvitaan lisää, jotta ne ovat\nrosvoja, kunnon tiedemies?\n\n-- Ei muuta kuin yksi askel, rakas majuri!\n\nPaganelin tunnustusta seurasi yleinen nauru, joka ei häntä hämmentänyt,\nvaan hän itse teki näistä intiaaneista hyvin omituisen huomautuksen.\n\n-- Minä olen lukenut jostakin, hän sanoi, -- että arabialaisten suu on\njulma kun taas katse on inhimillinen. Amerikkalaisen villin laita on\ntäysin päinvastoin. Heillä on erikoisen ilkeät silmät.\n\nVarsinainen kasvonilmeisiin perehtynyt tiedemies ei olisi voinut\nsattuvammin kuvata intiaanirotua.\n\nThalcaven ohjeiden mukaan kuljettiin tästedes yhtenäisenä ryhmänä,\nsillä niin autiota kuin maa olikin, piti varautua yllätyksiin; mutta\ntämä varokeino oli tarpeeton, ja illalla majoituttiin suureen, tyhjään\ntolderiaan, jonne heimopäällikkö Catiel tavallisesti kokosi joukkonsa.\nMaaperää tutkittuaan patagonialainen päätteli jälkien puutteesta, että\ntolderia oli kauan aikaa ollut autiona.\n\nSeuraavana päivänä olivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa jälleen\ntasangolla; nyt tavattiin ensimmäiset estanciat, suuret\nargentiinalaiset karjatilat, Tandil-vuoriston lähistöllä, mutta\nThalcave ei halunnut pysähtyä, vaan jatkaa matkaa suoraan Independancen\nlinnaan, jossa hän arveli saavansa tietoja etenkin tästä omituisesta\nmaan autioitumisesta.\n\nPuita, jotka Kordillieereilta saakka olivat olleet kovin harvinaisia,\nalkoi jälleen näkyä; ne olivat enimmäkseen istutettu vasta\neurooppalaisten saavuttua Amerikkaan. Siellä oli azedaracheja,\npersikkapuita, poppeleita, raitoja, akaasioita, jotka kasvoivat\nyksinäisinä, nopeasti ja hyvin, tavallisesti ympäröiden _corraleita_,\nsuuria paalutettuja karja-aitauksia. Laitumella oli itseään\nlihottamassa tuhansittain härkiä, lampaita, lehmiä ja hevosia, joihin\nkuumalla raudalla oli poltettu omistajan merkki, ja lähettyvillä oli\nlukuisasti valppaita, suuria koiria niitä paimentamassa. Hiukan\nsuolapitoinen maaperä ulottuu vuorten juurelle saakka ja sopii\nerinomaisesti karjalle, tuottaen mainiota rehua. Niinpä juuri sinne\netupäässä perustetaankin karjatiloja, joita hoitavat isännöitsijä ja\ntyönjohtaja, apunaan neljä alkuasukasta kutakin tuhatta päätä kohti.\n\nNämä miehet viettävät raamatun suurten paimenten elämää; heidän\nkarjansa ovat yhtä suuria, ehkäpä suurempia kuin ne, jotka täyttivät\nMesopotamian laitumet; mutta täällä puuttuu paimenelta perhe, ja pampan\nsuuret _estancerot_ ovat kaikin puolin raakojen kalakauppiaiden eikä\nvähääkään raamatullisten patriarkkojen kaltaisia.\n\nTätä Paganel selitti laveasti kumppaneilleen ja juontui siitä erittäin\nmielenkiintoisella tavalla vertailemaan eri rotuja. Onnistuipa hänen\nherättää harrastusta itse majurissakin, joka ei sitä salannutkaan.\n\nPaganel sai myös tilaisuuden huomauttaa omituisesta kangastusilmiöstä,\njoka näillä tasaisilla seuduilla on hyvin tavallinen. Kaukaa estanciat\nnäyttivät suurilta saarilta; niitä ympäröivät poppelit ja raidat\nkuvastuivat kirkkaaseen veteen, joka hävisi matkustajien lähestyessä;\nmutta harhanäky oli niin elävä, että siihen ei voinut tottua.\n\nTänä päivänä, marraskuun 6:ntena, tavattiin useita estancioita ja myös\npari _saladeroa_. Niihin tuodaan rehevillä laitumilla lihomassa ollut\nkarja, ojentamaan kaulansa teurastajan veitselle. Saladero on, kuten\nsen nimikin osoittaa, paikka, jossa lihat suolataan. Nämä tympeät\ntoimet alkavat kevään lopulla. Teurastajat lähtevät silloin etsimään\neläimiä corraleista, vangitsevat ne suopungeilla, joita he käyttelevät\nperin taitavasti, ja kuljettavat sitten lauman saladeroon, missä\nsadoittain härkiä, lehmiä ja lampaita sitten tapetaan, nyljetään ja\npaloitellaan. Mutta usein härkä ei antaudukaan ilman vastarintaa.\nNylkijästä tulee silloin toreadori, härkä taistelija, ja tätä\nvaarallista ammattia hän harjoittaa harvinaisen taidokkaasti ja, täytyy\nsanoa, julmasti. Sanalla sanoen, tämä teurastus on inhottava näytelmä.\nEi mikään ole tympäisevämpää kuin saladeron ympäristö; karmean\naitauksen sisältä kuuluu löyhkäävien laumojen kyllästämässä ilmassa\nteurastajan raakoja huutoja, koirien hurjaa haukuntaa, kuolevien\neläinten jatkuvaa ulinaa, samalla kun _urubut_ ja _aurat_, Argentiinan\ntasangon korppikotkat, joita sadan kilometrin alalta on saapunut\ntuhansittain, koettavat kahmaista teurastajien käsistä uhrien vielä\nväriseviä sisälmyksiä. Mutta tällä hetkellä olivat saladerot hiljaisia,\nrauhallisia ja asumattomia. Näiden jättiläisteurastusten aika ei ollut\nvielä tullut.\n\nThalcave joudutti kulkua, sillä hän tahtoi vielä samana iltana ehtiä\nIndependancen linnaan, ja ratsastajien kannustamina, Thaukan esimerkkiä\nseuraten kiitivät hevoset korkean ruohikon halki. Kohdattiin useita\ntaloja, jotka oli varustettu ampuma-aukoilla ja ympäröity syvillä\npuolustuskaivannoilla; päärakennuksessa oli korkea parveke, jolta talon\nsotilaallisesti järjestäytyneet asukkaat voivat vaihtaa laukauksia\ntasangon rosvojen kanssa. Glenarvan olisi kenties täällä saanut\nhaluamiaan tietoja, mutta varminta oli mennä Tandilin kylään. Ei siis\npysähdytty. Kahlattiin Los Huesos-joen ja vähän kauempana Chapaleofun\nyli. Pian tallasivat hevoset Tandil-vuoriston ensimmäisiä ruohoisia\nrinteitä, ja tuntia myöhemmin näkyi kylä kapean laakson pohjalla, jota\nhallitsivat Independancen linnan ampuma-aukoilla varustetut muurit.\n\n\n\n\nINDEPENDANCEN LINNA.\n\n\nTandil-vuoristo on noin kolmesataa metriä merenpintaa korkeammalla; se\non alkuperäinen vuori, toisin sanoen vanhempi kuin mikään elimellinen\nja vaihtoperäinen tuote siinä mielessä, että sen rakenne ja kokoomus\novat vähitellen muuttuneet maan sisäisen kuumuuden vaikutuksesta. Se on\npuoliympyrän muotoinen sarja ruohon peittämiä gneissikukkuloita.\nTandilin piiri, joka on siitä saanut nimensä, käsittää Buenos Airesin\nmaakunnan koko eteläosan ja rajoittuu rinteeseen, josta vedet virtaavat\npohjoista kohti.\n\nTässä piirissä on noin neljätuhatta asukasta, ja sen pääpaikkana on\nTandilin kylä vuoren pohjoisten huippujen juurella Independancen linnan\nsuojassa; sillä on jokseenkin suotuisa sijaintipaikka Chapaleofun\nsuurehkon joen varrella. Erikoinen ominaisuus, jonka Paganel varmaankin\ntiesi, oli se, että tässä kylässä asuu pääasiallisesti ranskalaisia\nbaskeja ja italialaisia siirtolaisia. Juuri Ranska perustikin\nensimmäiset muukalaissiirtolat tähän osaan La Platan alankoa. Vuonna\n1828 rakennettiin ranskalaisen Parchappen toimesta Independancen linna\nsuojelemaan maata intiaanien alituisia hyökkäyksiä vastaan. Häntä\navusti tässä yrityksessä ensiluokkainen tiedemies, Alcide d'Orbigny,\njoka on parhaiten tuntenut, tutkinut ja kuvannut kaikki Etelä-Amerikan\neteläiset alueet.\n\nTandilin kylä on verrattain tärkeä paikka. _Galereilla_, suurilla,\nhärkien vetämillä ja tasangon teille hyvin soveltuvilla rattailla,\nsieltä pääsee kahdessatoista päivässä Buenos Airesiin, ja siitä johtuu\nvarsin vilkas kauppa; kylä lähettää kaupunkiin estanciojensa karjaa,\nsaladerojensa suolalihaa ja intiaaniteollisuuden erikoisia tuotteita,\nkuten pumpulikankaita, villakudoksia, nahanpunojien kysyttyjä teoksia\nja muuta sellaista. Paitsi muutamia varsin mukavia taloja on Tandilissa\nmyös kouluja ja kirkkoja tämän ja tulevan elämän opetusta varten.\n\nKerrottuaan kaiken tämän Paganel lisäsi, että Tandilin kylästä\nepäilemättä saataisiin kaivatut tiedot; sitä paitsi linnassa on aina\nosasto kansallista sotaväkeä. Glenarvan vei siis hevoset jokseenkin\nasialliselta näyttävän _fondan_ talliin; sen jälkeen Paganel, majuri,\nRobert ja hän lähtivät Thalcaven saattamina Independancen linnaa kohti.\nMuutamassa minuutissa noustuaan erään vuoren harjalle he saapuivat\nulkoportille, jota argentiinalainen vahtisotilas jokseenkin\nhuolimattomasti vartioi. He pääsivät sisään vaivattomasti, mikä osoitti\njoko suurta huolettomuutta tai varmaa turvallisuutta.\n\nMuutamia sotilaita oli parhaillaan harjoituksissa linnan ulkopihalla;\nmutta vanhin näistä sotilaista oli kahdenkymmenen, nuorin tuskin\nseitsenvuotias. Totta puhuen oli siinä tusina lapsia ja nuoria poikia,\njotka suorittivat tehtävänsä aika hyvin. Heidän univormunaan oli\nnahkavyöllä vyötärölle sidottu juovikas paita; housuista, sukista tai\nskotlantilaisesta housuhameesta ei ollut puhettakaan, varsinkin kun\nlämmin ilmanala salli näin kevyen asun. Paganel sai heti hyvän\nkäsityksen hallituksesta, joka ei tuhlannut varojaan turhuuteen.\nJokaisella näistä nuorista pojista oli nallipyssy ja sapeli,\njälkimmäinen liian pitkä ja pyssy liian raskas poikasille. Kaikilla oli\npäivettyneet kasvot ja sukulaisuudesta kertovat piirteet. Opettava\nkorpraali, joka heitä komensi, oli myös toisten näköinen. Heidän täytyi\nolla ja he olivatkin kaksitoista veljestä, jotka tekivät temppuja\nkolmannentoista johdolla.\n\nSe ei kummastuttanut Paganelia; hän tunsi argentiinalaisen tilastonsa\nja tiesi, että täällä lasten keskimäärä perhettä kohti on yli yhdeksän;\nmutta enemmän häntä hämmästytti nähdä näiden pikkusotilaiden\nharjoittelevan ranskalaiseen malliin ja suorittavan lataustemput täysin\ntäsmällisesti kahdellatoista otteella. Lausuttiinpa korpraalin\nkomentosanatkin usein maantieteilijän äidinkielellä.\n\n-- Sepä on omituista, hän sanoi.\n\nMutta Glenarvan ei ollut tullut Independancen linnaan katsomaan\npoikasten aseharjoitusta, vielä vähemmän keskustelemaan heidän\nkansallisuudestaan tai alkuperästään. Niinpä hän ei antanut Paganelille\naikaa sen enempää kummastella, vaan pyysi häntä kysymään varusväen\npäällikköä. Paganel teki niin, ja yksi argentiinalaisista sotilaista\nlähti pientä, kasarmina käytettyä rakennusta kohti.\n\nHetken kuluttua saapui komentaja itse, viisikymmenvuotias, voimakas,\nsotilaallisen ryhdikäs, karkeaviiksinen mies, jolla oli ulkonevat\nposkipäät, harmahtavat hiukset ja käskevä katse, ainakin mikäli hänen\nlyhytvartisesta piipustaan tupruavan savun seasta saattoi huomata.\nHänellä oli Paganelin mielestä hyvin samanlainen kävelytapa kuin\nvanhoilla aliupseereilla hänen kotimaassaan.\n\nThalcave kääntyi komentajan puoleen ja esitteli hänelle lordi\nGlenarvanin ja hänen seuralaisensa. Puhuessaan komentaja tarkasteli\nherkeämättä Paganelia kiusallisen itsepintaisesti. Tiedemies ei\nkäsittänyt, mitä tämä sillä tarkoitti, ja aikoi juuri kysyä sitä, kun\ntoinen arastelematta tarttui hänen käteensä ja lausui ilahtuneena\nmaantieteilijän kielellä:\n\n-- Ranskalainen?\n\n-- Niin, ranskalainen! Paganel vastasi.\n\n-- Hauska tavata! Tervetuloa, tervetuloa! Minä olen myös ranskalainen,\nkomentaja lausui pudistaen tiedemiehen kättä todellakin huolestuttavan\nvoimakkaasti.\n\n-- Onko hän teidän ystäviänne? majuri kysyi Paganelilta.\n\n-- Tietenkin! tämä vastasi ylväästi. -- Onhan minulla ystäviä kaikissa\nviidessä maanosassa.\n\nJa vapautettuaan vaivoin kätensä sitä puristavista elävistä pihdeistä\nhän aloitti kaikkien sääntöjen mukaisen keskustelun vahvan komentajan\nkanssa. Glenarvan olisi mielellään ottanut välillä esiin oman asiansa,\nmutta sotilas kertoi elämäntarinansa eikä olisi suvainnut keskeytystä.\nSaatiin tietää, että tämä kunnon mies oli lähtenyt Ranskasta kauan\nsitten. Äidinkieltään hän ei enää puhunut sujuvasti: tosin hän ei ollut\nunohtanut sanoja, mutta ei osannut sulavasti yhdistellä niitä. Hän\npuhui melkein kuin Ranskan siirtomaiden neekeri. Mutta näinkin saivat\nhänen vieraansa pian tietää, että Independancen linnan komentaja oli\nranskalainen kersantti, entinen Parchappen alainen.\n\nHän ei ollut enää jättänyt linnaa sitten sen rakentamisen vuonna 1828,\nja nyt hän oli sen päällikkö Argentiinan hallituksen suostumuksella.\nHän oli viisikymmenvuotias ja kansallisuudeltaan baski; hänen nimensä\noli Manuel Ipharaguerre. Hän ei siis ollut espanjalainen, vaikka\nläheltä piti. Vuotta jälkeen maahantulonsa oli kersantti Manuel\nhankkinut kansalaisoikeudet, astunut Argentiinan armeijan palvelukseen\nja nainut kunnon intiaaninaisen, joka nyt imetti kuuden kuukauden\nvanhoja kaksosia. Poikia tietenkin, sillä kersantin elämänkumppani ei\nolisi katsonut sopivaksi antaa hänelle tyttöjä. Manuel ei tunnustanut\nmuuta säätyä kuin sotilaan, ja hän toivoi ajan ja Jumalan avulla\nvoivansa tarjota tasavallalle kokonaisen komppanian nuoria sotilaita.\n\n-- Tässä! hän sanoi. -- Hyvä poika. Hyvä sotamies. José. Juan. Miquele.\nPepe. Pepe seitsemän vuotta. Puree jo itse lovet patruunoihin!\n\nKuullessaan itseään kiitettävän Pepe löi pienet jalkansa yhteen ja teki\nkiväärillä kunniaa täysin moitteettomasti.\n\n-- Hän pääsee pitkälle, kersantti lisäsi. -- Kerran eversti tai\nkenraali.\n\nKersantti Manuel oli niin innostunut, että hänen kanssaan ei olisi\nvoinut väitellä sotilasammatin etevämmyydestä tai hänen sotaisten\njälkeläistensä tulevaisuudesta. Hän oli onnellinen, ja kuten Goethe\nsanoo: -- Mi huvitusta sulle toi, ei kuvitusta olla voi.\n\nKoko tämä juttu kesti runsaan neljännestunnin Thalcaven suureksi\nkummastukseksi. Intiaani ei voinut käsittää, että yhdestä kurkusta\nsaattoi lähteä sellaista sanatulvaa. Kukaan ei keskeyttänyt komentajaa.\nKun kumminkin jokainen kersantti, ranskalainenkin, kerran vaikenee,\nniin Manuelkin vaikeni vihdoin, pyydettyään vieraitaan tulemaan\nasuntoonsa. Nämä alistuivat esittäytymään rouva Ipharaguerrelle, joka\nheistä tuntui olevan \"kunnon ihminen\", mikäli tätä vanhan maailman\nsanaa voi käyttää intiaaninaisesta puhuttaessa.\n\nKun kersantin mieliksi oli tehty kaikki, mitä hän tahtoi, hän kysyi\nvierailtaan, mikä hänelle tuotti heidän käyntinsä kunnian. Silloin, jos\nmilloinkaan, se oli aika selittää. Paganel selvitti hänelle ranskaksi\nkoko matkan pampan halki ja lopuksi tiedusteli, minkä vuoksi intiaanit\nolivat jättäneet maan.\n\n-- Ah...! eikö ketään! kersantti vastasi kohauttaen olkapäitään. --\nTosiaankin...! Vai ei ketään...! Meikäläisten täytyy istua kädet\nristissä ... ei ole mitään tekemistä!\n\n-- Mutta mikä siihen on syynä?\n\n-- Sota.\n\n-- Sotako?\n\n-- Niin. Sisällissota...\n\n-- Sisällissotako? toisti Paganel, joka huomaamattaan hoki kuin\nneekeri.\n\n-- Niin. Sota paraguaylaisten ja buenosairesilaisten välillä, kersantti\nvastasi.\n\n-- Entäs intiaanit?\n\n-- No, kaikki intiaanit pohjoisessa, kenraali Floresin selän takana.\nIntiaanit rosvoja, ryöstävät.\n\n-- Entä heimopäälliköt?\n\n-- Päälliköt mukana.\n\n-- Mitä! Catrielko?\n\n-- Catriel.\n\n-- No Calfucura?\n\n-- Calfucura.\n\n-- Entä Janchetrutz?\n\n-- Janchetrutz samoin!\n\nTämä vastaus tulkittiin Thalcavelle, joka nyökäytti päätään\nhyväksyvästi. Thalcave joko ei tiennyt tai oli unohtanut, että raivosi\nsisällissota, joka myöhemmin johti Brasilian väliintuloon ja aiheutti\nsuuret menetykset tasavallan molemmille puolueille. Intiaaneilla oli\nvain etua näistä keskinäisistä kamppailuista eivätkä he voineet jättää\nniin mainiota ryöstötilaisuutta käyttämättä. Kersantti ei todella\nerehtynytkään selittäessään pampan autiuden syyksi Argentiinan\npohjoismaakunnissa raivoavan sisällissodan.\n\nMutta tämä tapaus kumosi Glenarvanin suunnitelmat, jotka näin ollen\nmenivät myttyyn. Jos näet Harry Grant oli heimopäälliköiden vankina,\nhänet oli viety heidän mukanaan pohjoisrajoille saakka. Mistä ja miten\nhänet voisi löytää sieltä? Oliko lähdettävä vaaralliselle ja jokseenkin\nhyödyttömälle etsintäretkelle pampan pohjoisrajalle asti? Se oli\nkohtalokas päätös, jota oli vakavasti harkittava.\n\nMutta kersantille voitiin tehdä vielä yksi tärkeä kysymys, ja se\njuolahti majurin mieleen, kun hänen ystävänsä katselivat toisiaan\näänettöminä.\n\n-- Onko kersantti kuullut puhuttavan, että pampan heimopäälliköt\npitivät joitakin eurooppalaisia vankeinaan?\n\nManuel mietti hetken kuin tarkistaen muistiansa.\n\n-- Kyllä, hän sanoi vihdoin.\n\n-- Ah! Glenarvan huudahti uuden toivon herätessä hänen mielessään.\n\nPaganel, MacNabbs, Robert ja hän kokoontuivat kersantin ympärille.\n\n-- Puhukaa, puhukaa! he sanoivat katsellen häntä silmät hehkuen.\n\n-- Siitä on muutamia vuosia, Manuel vastasi, -- niin ... niin on ...\neurooppalaisia vankeja ... mutta en ole koskaan nähnyt...\n\n-- Muutamia vuosia, Glenarvan huomautti, -- te erehdytte... Haaksirikon\naikamäärä on tarkka... _Britannia_ hukkui kesäkuussa 1862... Siitä ei\nsiis ole täyttä kahta vuotta.\n\n-- Oh, on enemmän, mylord.\n\n-- Mahdotonta! Paganel huudahti.\n\n-- On varmaan! Se oli Pepen syntymän aikana... Niitä oli kaksi miestä.\n\n-- Ei, kolme! Glenarvan sanoi.\n\n-- Kaksi, kersantti vastasi välittömästi.\n\n-- Kaksi! Glenarvan kummasteli. -- Kaksi englantilaistako?\n\n-- Ei, kersantti vastasi. -- Kuka puhuu englantilaisista? Ei ... yksi\nranskalainen ja yksi italialainen.\n\n-- Yksi italialainenko, jonka pojuchit tappoivat? Paganel huudahti.\n\n-- Niin, ja minä kuulin jälkeenpäin ... ranskalainen pelastui.\n\n-- Pelastui! Robert huudahti henkeään pidättäen.\n\n-- Niin, pelastui intiaanien käsistä, Manuel vastasi.\n\nKaikki katsahtivat tiedemieheen, joka epätoivoisen näköisenä löi\notsaansa.\n\n-- Ah, nyt ymmärrän! hän sanoi vihdoin. -- Kaikki on selvää, kaikki\nselvenee!\n\n-- Mutta mistä on puhe? Glenarvan tiedusteli levottomana ja\nmalttamattomana.\n\n-- Ystäväni, Paganel vastasi tarttuen Robertin käteen, - meidän on\nalistuttava suureen pettymykseen! Me olemme väärillä jäljillä! Asia ei\nkoske lainkaan kapteenia, vaan erästä maanmiestäni, jonka toverin,\nMarco Vazellon, pojuchit todella tappoivat. Se ranskalainen joutui\nniiden julmien intiaanien mukana monta kertaa Coloradon rannoille\nsaakka, mutta päästyään onnellisesti karkaamaan heidän käsistään hän\npalasi Ranskaan. Luullen olevamme Harry Grantin jäljillä olemmekin\nseuranneet nuoren Guinnardin jälkiä.[18]\n\nSyvä hiljaisuus seurasi tätä selitystä. Erehdys oli ilmeinen. Kersantin\nantamat tiedot, vangin kansallisuus, hänen kumppaninsa murha, hänen\nkarkaamisensa intiaanien käsistä, kaikki nämä seikat tekivät sen\nkouraantuntuvaksi.\n\nGlenarvan katsoi Thalcavea hämmentyneenä. Silloin alkoi intiaani puhua:\n\n-- Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan kolmesta englantilaisesta\nvangista?\n\n-- En koskaan, Manuel vastasi. -- Siitä olisi kyllä kuultu\nTandilissa ... minä tietäisin sen... Ei, sellaista ei ole tapahtunut...\n\nTämän varman vastauksen jälkeen ei Glenarvanilla ollut mitään tekemistä\nIndependancen linnassa. Hänen kumppaninsa ja hän lähtivät siis pois\nkiitettyään kersanttia ja puristettuaan hänen kättään.\n\nGlenarvan oli masentunut tästä toiveidensa täydellisestä romahduksesta.\nRobert käveli hänen rinnallaan mitään puhumatta, silmät kosteina\nkyynelistä. Glenarvan ei löytänyt sanoja lohduttaakseen häntä. Paganel\nmutisi itsekseen käsillään elehtien. Majuri puristi huuliaan tiukasti\nyhteen. Mitä Thalcaveen tuli, hänen itserakkautensa intiaanina näytti\nsaaneen kolauksen väärille jäljille eksymisestä. Mutta kukaan ei\najatellutkaan moittia häntä niin ymmärrettävästä erehdyksestä.\n\nPalattiin fondaan.\n\nIllallinen oli murheellinen. Tosin kukaan näistä uljaista ja\nuhrautuvista miehistä ei pahoitellut niin monia suotta nähtyjä vaivoja,\nturhaan kestettyjä vaaroja. Mutta kaikki katsoivat menestyksen toivon\ntällä hetkellä kokonaan hävinneen. Vai voisiko kapteeni Grant löytyä\nTandil-vuoriston ja meren väliltä? Ei. Jos joku olisi joutunut\nintiaanien vangiksi Atlantin rannikolla, kersantti Manuel olisi\nepäilemättä saanut siitä tiedon. Senlaatuinen tapahtuma ei voi jäädä\nhuomaamatta niiltä alkuasukkailta, jotka alituisesti käyvät kauppaa\nTandilin ja Negro-virran suulla olevan Carmenin välillä. Ja Argentiinan\ntasangolla kulkevat tietävät kaiken, kaikki kerrotaan. Ei voinut tehdä\nmitään muuta kuin viipymättä lähteä _Duncanin_ kanssa sovitulle\nkohtaamispaikalle Medanon niemen luo.\n\nTällä välin oli Paganel pyytänyt Glenarvanilta sitä asiakirjaa, joka\noli vienyt heidän etsintänsä näin surkeasti harhaan. Hän luki sen\nuudelleen, voimatta salata suuttumustaan. Hän koetti keksiä uutta\nselitystä.\n\n-- Tämä asiakirjahan on kuitenkin täysin selvä, Glenarvan lausui. --\nSiitä selviää mitä ratkaisevimmalla tavalla kapteenin haaksirikko ja\npaikka, jossa hän joutui vangiksi!\n\nEipä selviäkään, ei! maantieteilijä väitti lyöden nyrkkinsä pöytään. --\nEi, sata kertaa ei! Kun Harry Grant ei ole pampalla, niin hän ei ole\nAmerikassa. Mutta missä hän siis on, se täytyy löytyä tästä paperista,\nja se löytyy siitä, ystäväni, tai minä en enää ole Jacques Paganel!\n\n\n\n\nTULVA.\n\n\nIndependancen linnasta Atlannin valtamerelle on noin\nkahdensadanviidenkymmenen kilometrin matka. Ellei sattuisi\nodottamattomia viivytyksiä, mikä ei ollutkaan luultavaa, piti\nGlenarvanin neljän päivän päästä kohdata _Duncan_. Mutta hän ei voinut\nmukautua ajatukseen palata laivalle ilman kapteeni Grantia\nepäonnistuttuaan täysin surkeasti etsiskelyissään eikä niin ollen\nseuraavana päivänä tullut ajatelleeksikaan antaa lähtökäskyä. Niinpä\njäi majurin asiaksi satuloida hevoset, hankkia muonaa ja määrätä\nkulkusuunta. Hänen johdollaan lähtikin retkikunta kello kahdeksan\nseuraavana aamuna laskeutumaan pitkin Tandil-vuoriston ruohoisia\nrinteitä.\n\nGlenarvan nelisti eteenpäin sanaakaan sanomatta, Robert rinnallaan;\nhänen uljas ja toimelias luonteensa ei voinut tyynesti alistua tähän\nvastoinkäymiseen; hänen sydämensä jyskytti aivan haljetakseen ja hänen\npäätään särki. Vaikeuksien kannustamana käänteli Paganel pullosta\nlöytyneiden paperien sanoja kaikin mahdollisin tavoin löytääkseen\nniistä jotakin uutta. Thalcave pysyi vaiti ja antoi Thaukan pitää\nhuolta eteenpäin kulkemisesta. Aina luottavainen majuri oli tyyni ja\nvarma kuin konsaan mies, joka ei anna vastoinkäymisten masentaa\nitseään. Tom Austin ja hänen molemmat matruusinsa olivat isäntänsä\ntavoin niin alakuloisia, että kun jänis loikkasi heidän eteensä\nkapealla polulla, katsahtivat taikauskoiset skotlantilaiset toisiaan.\n\n-- Huono enne, Wilson sanoi.\n\n-- Niin, Ylämailla, Mulrady vastasi.\n\n-- Mikä on huonoa siellä, ei ole parempaa täällä, Wilson huomautti\nmiettiväisenä.\n\nPuolenpäivän aikaan matkamiehet olivat jo jättäneet taakseen\nTandil-vuoriston ja vaelsivat jälleen niitä kumpuilevia tasankoja,\njotka ulottuvat mereen saakka. Joka askelella kostuttivat kirkkaat,\nkorkeaan ruohikkoon katoavat joet tätä vehmasta seutua. Maa alkoi\njälleen olla laakean tasaista, kuin valtameri aaltojen tyynnyttyä.\nArgentiinan pampan viimeiset vuoret oli sivuutettu, ja yksitoikkoinen,\npitkä, vihreä matto levisi hevosten jalkojen eteen.\n\nTähän saakka oli sää ollut kaunis, mutta nyt alkoi taivas näyttää\nhuolestuttavalta. Edellisten päivien helteen kehittämien ja tiheiksi\npilviksi keräämien vesihöyryjen paljous uhkasi puhjeta rankkasateiksi.\nAtlantin läheisyys ja siellä puhaltava länsituuli teki ilmaston tällä\nseudulla erikoisen kosteaksi, mikä näkyi maaperän hedelmällisyytenä,\nrehevien laitumien runsaana ruohonkasvuna ja vihannan tummuutena. Mutta\nlaajat pilvet eivät sataneet vielä tänä päivänä, ja kun hevoset olivat\nvaivattomasti kulkeneet seitsemättäkymmentä kilometriä, ne pysähtyivät\nillalla syvien _canadien_, luonnon muovaamien kaivantojen äyräälle,\njotka olivat täynnä vettä. Mitään suojaa ei ollut, vaan poncho sai olla\nsekä telttana että peitteenä, ja kaikki nukkuivat taivaan alla, jonka\nuhkaukset kuitenkin onneksi jäivät toteuttamatta.\n\nSeuraavana päivänä näkyi maanalaisten virtojen runsaus yhä selvemmin\nsitä mukaa kuin lakeus muuttui alavammaksi ja kosteus kihosi esiin maan\njoka huokosesta. Pian tien itäänpäin sulkivat suuret lammikot, joista\nmuutamat jo olivat syviä, toiset taas vasta puhkeamassa esiin. Niin\nkauan kuin ei ollut puhe muusta kuin \"laguuneista\", selväreunaisista ja\nvesikasvittomista vedenkertymistä, hevoset selviytyivät niistä\nhienosti; mutta hankalampia olivat hetteiköt, _pentanot_, joita peitti\npitkä ruoho ja joiden vaaroja ei voinut ennalta aavistaa.\n\nNämä rapakot olivat vieneet tuhoon useamman kuin yhden elävän olennon,\nja Robert, joka oli ratsastanut jonkin matkaa edelle, palasi nelistäen\nja huusi:\n\n-- Herra Paganel! Herra Paganel! Sarvimetsä!\n\n-- Mitä? tiedemies vastasi. -- Oletko löytänyt sarvimetsän?\n\n-- Olen, olen, ainakin metsikön.\n\n-- Sinä kuvittelet, poika, Paganel vastasi kohauttaen olkapäitään.\n\n-- Minä en kuvittele, Robert intti, -- ja te saatte nähdä itse. Tämä on\nmerkillinen maa. Täällä kylvetään sarvia, jotka kasvavat kuin\nruispelto. Tahtoisinpa nähdä sen viljaa.\n\n-- Hän on tosissaan, majuri lausui.\n\n-- Niin olenkin, herra majuri, saatte kohta nähdä.\n\nRobert ei ollut erehtynyt, ja pian oltiin suunnattoman lakeuden edessä,\njohon oli suorastaan istutettu sarvia ja joka ulottui niin kauas kuin\nsilmä kantoi. Se oli todellakin metsä, matala ja tiheä, mutta\nkummallinen.\n\n-- No? Robert kysyi.\n\n-- Se on perin merkillistä, Paganel vastasi ja kääntyi kysyvästi\nintiaanin puoleen.\n\n-- Sarvet pistävät ylös maasta, Thalcave sanoi, -- mutta härät ovat sen\nalla.\n\n-- Mitä! Paganel huudahti, -- onko koko lauma uponnut tuohon mutaan?\n\n-- On, patagonialainen sanoi.\n\nSuunnattoman suuri karjalauma oli todellakin kohdannut kuolemansa tämän\nkamaran alla, joka oli vajonnut sen juostessa yli; satamäärin härkiä\noli kuollut vieri viereen, hyllyvän rimmen tukehduttamina. Tällaista\nsattuu joskus Argentiinan alangoilla eikä ilmiö voinut olla tuntematon\nintiaanille, joka siitä sopivasti huomauttikin.\n\nNiinpä kierrettiin tämä komea uhrialttari, joka olisi voinut tyydyttää\nantiikin jumalien ahneimmatkin vaatimukset, ja tunnin kuluttua oli\nsarvikenttä jäänyt jo yli kolmen kilometrin päähän.\n\nThalcave pani jonkin verran levottomana merkille nämä oudot ilmiöt,\njotka eivät tuntuneet hänestä tavallisilta. Hän pysähtyi usein\nkohottautuen jalustinten varaan. Kookkaana miehenä hän ylettyi\nkatsomaan kauas; mutta kun hän ei huomannut mitään, mikä olisi\nselittänyt tätä tilannetta, hän jatkoi taas pian keskeyttämäänsä\nmatkaa. Pari kilometriä kuljettuaan hän pysähtyi jälleen, poikkesi\nsivuun reitiltä ja teki monen kilometrin kierroksen, milloin\npohjoiseen, milloin etelään, eikä palattuaan joukon kärkeen sanonut,\nmitä hän pelkäsi tai toivoi. Tämä toistui monta kertaa, kiihotti\nPaganelin uteliaisuutta ja herätti levottomuutta Glenarvanissa, joka\npyysi tiedemiestä kysymään intiaanilta syytä siihen, kuten Paganel\nkohta tekikin.\n\nThalcave vastasi hänelle ihmettelevänsä, miksi koko tasanko oli niin\nvetinen. Mikäli hän muisti ja niin kauan kuin hän oli toiminut oppaana,\nhän ei milloinkaan ollut nähnyt maaperän olevan näin kostea;\nsadeaikanakin tapasi Argentiinan alangoilla aina kuivia kohtia.\n\n-- Mutta mistä tämä lisääntyvä kosteus johtuu? Paganel kysyi.\n\n-- En tiedä, intiaani vastasi. -- Jospa tietäisinkin...!\n\n-- Eivätkö vuorilta tulevat joet koskaan tulvi sateiden jälkeen?\n\n-- Kyllä joskus.\n\n-- No, ehkä niin on nytkin?\n\n-- Ehkä! Thalcave sanoi.\n\nPaganelin täytyi tyytyä tähän puolinaiseen vastaukseen ja ilmoittaa\nGlenarvanille keskustelunsa tulos.\n\n-- Mitä Thalcave neuvoo tekemään? Glenarvan tiedusti.\n\n-- Mitä on tehtävä? Paganel kysyi patagonialaiselta.\n\n-- Ratsastettava ripeästi, intiaani vastasi.\n\nNeuvo oli helpompi antaa kuin noudattaa, sillä hevoset väsyivät pian\npolkiessaan maata, joka vajosi kavioiden alla; maa aleni vähitellen, ja\ntätä lakeuden osaa saattoi pitää suurena altaana, johon kaikkialta\nvirtaavat vedet pian kokoontuisivat. Oli siis tärkeätä päästä nopeasti\ntämän alangon poikki, jonka tulva heti muuttaisi järveksi.\n\nLisättiin vauhtia. Mutta ei siinä kyllin, että vettä jo purskui\nhevosten kavioiden alla; noin kello kahden aikaan aamulla aukenivat\ntaivaan sulkuportit, ja trooppinen sade syöksyi ryöppynä avaraan\nrotkoon. Ei liene milloinkaan ollut parempaa tilaisuutta tuoda ilmi\nfilosofista maailmankatsomusta; ei ollut mitään mahdollisuutta väistää\ntätä vedenpaisumusta, ja niinpä oli parasta ottaa se vastaan tyynesti.\nPonchot lirisivät vettä; hatut kastelivat niitä kuin katto, jonka\nrännit ovat tukkeutuneet; satulojen tupsut näyttivät olevan\nnestesäikeistä tehtyjä, ja ratsastajat, joiden päälle hevosten kaviot\njoka askelella pärskyttivät kuraa, kulkivat kahden ryöpyn, taivaasta ja\nmaasta tulevan välissä.\n\nLäpimärkinä, kohmettuneina ja väsymyksen näännyttäminä he vihdoin\nillansuussa tapasivat kurjan ranchon. Ainoastaan kaikkein vaatimattomin\nihminen saattoi katsoa sitä nimelliseksikään suojaksi ja vain lopen\nväsynyt matkamies siihen turvautua. Mutta Glenarvanilla ja hänen\nkumppaneillaan ei ollut valinnan varaa. He ryömivät siis tähän\nhyljättyyn hökkeliin, jota pampan köyhä intiaanikin olisi halveksinut.\nVaivoin saatiin sytytetyksi kurja ruohotuli, josta lähti enemmän savua\nkuin lämpöä. Sade pieksi ankarasti ulkopuolta, ja mätä olkikatto valui\nvettä. Ettei tuli sammunut kahtakymmentä kertaa, se johtui vain siitä,\nettä Mulrady ja Wilson yhtä usein estivät vettä valumasta sisään.\n\nNiukka ja jokseenkin vaatimaton illallinen oli alakuloinen: ei ollut\nruokahalua. Vain majuri söi lionnuttakin ruokaa jättämättä ainoatakaan\nsuupalaa jäljelle; järkähtämätön MacNabbs kesti hyvin nämäkin\nvastukset. Mitä Paganeliin tuli, hän yritti ranskalaisena laskea\nleikkiä, mutta ilman menestystä.\n\n-- Minun vitsini ovat läpimärkiä, hän sanoi, -- ne eivät syty.\n\nMutta kun näissä oloissa oli parasta panna maata, koetti kukin etsiä\nunesta hetkellistä unohdusta vaivoihinsa. Yö oli tympeä; ranchon paalut\nnatisivat kuin murtumaisillaan; hökkeli huojui tuulenpuuskissa ja\ntuntui olevan lentämäisillään seuraavan viiman mukana; hevosparat\nhuokailivat ulkopuolella avuttomina taivaan koko armottomuutta vastaan,\nvaikkei heidän isäntiensäkään ollut paljon parempi olla kurjassa\nkojussaan. Vihdoin kuitenkin uni pääsi voitolle. Robert sulki\nensimmäisenä silmänsä antaen päänsä vaipua lordi Glenarvanin olkaa\nvasten, ja pian nukkuivat kaikki ranchossa Herran huomassa.\n\nJa Herra tuntuikin olevan hyvä suojelija, sillä yö kului enemmittä\nikävyyksittä, kunnes yhä valvova Thauka herätti nukkujat hirnumalla ja\nkaapimalla kavioillaan hökkelin seinää. Ellei Thalcave huomannut antaa\nlähtömerkkiä, Thauka teki sen, jos tarvittiin; sitä oli ennestään\nkiittäminen siksi paljosta, että nytkin toteltiin ja lähdettiin.\n\nSade oli hellittänyt, mutta tiivis maaperä ei ollut niellyt valunutta\nvettä. Läpäisemättömän saven yllä paisuivat lätäköt, suot ja lammet yli\näyräidensä pettävän syvinä lammikkoina. Paganel tutki karttaansa ja\npäätteli hyvällä syyllä, että Grande- ja Vivarota-joet, joihin näiden\nlakeuksien vesi tavallisesti laskee, olivat yhtyneet monen kilometrin\nlevyiseksi uomaksi.\n\nNyt oli pakko edetä niin nopeasti kuin suinkin, sillä kaikkien henki\noli vaarassa. Mistä saisi turvapaikan, jos tulva nousisi? Niin pitkälti\nkuin silmä kantoi, ei näkynyt ainoatakaan kumparetta, ja tällä aavalla\nalangolla valtaisi vesi pian kaiken.\n\nHevosia kannustettiin siis nelistämään niin nopeasti kuin ne suinkin\njaksoivat. Thauka pysyi edellä ja osoitti ansaitsevansa paremmin\ntarumaisen hepokalan nimen kuin eräät voimakaseväiset sammakkoeläimet,\nsillä se hyppi täällä kuin kovalla maaperällä ainakin.\n\nNoin kello kymmenen aikaan aamulla osoitti Thauka merkkejä hurjasta\nkauhusta. Se kääntyi usein ympäri etelän äärettömiä lakeuksia kohti;\nhirnunta muuttui valittavaksi, ja sieraimet haistelivat kiihkeästi\nilmaa. Se nousi takajaloilleen niin äkkiä, että hevosen hallitsevan\nThalcavenkin oli vaikea pysyä satulassa. Suusta pursuava vaahto\npunertui kuolainten esiin repimästä verestä, eikä eläin kuitenkaan\ntyyntynyt. Sen isäntä tunsi, että jos se olisi ollut vapaana, se olisi\npaennut pohjoista kohti, minkä kavioista ikinä olisi päässyt.\n\n-- Mikä Thaukan on? Paganel kysyi. -- Ovatko Argentiinan vesillä niin\nahnaat iilimadot purreet sitä?\n\n-- Ei, intiaani vastasi.\n\n-- Pelkääkö se sitten jotakin?\n\n-- Pelkää, se tuntee vaaran lähestyvän...\n\n-- Millaisen?\n\n-- En tiedä.\n\nJoskaan silmin ei vielä voinut nähdä Thaukan aavistamaa vaaraa, niin\nkorvin sen kuitenkin saattoi jo kuulla. Kumeaa kohinaa, kuin lähenevän\nnousuveden pauhua, kuului kaukaisuudesta. Tuuli puhalsi kosteina,\nvesipärskeistä märkinä puuskina; linnut lensivät ohi nuolennopeasti\npaeten jotakin outoa ilmiötä; ja hevoset, jotka kahlasivat vedessä\nmelkein polviin saakka, tunsivat jo tulvan vuolteen. Pian kuului\nkauheaa mölinää, ulinaa, hirnuntaa, määkynää, kaikki etelästä käsin, ja\nhetken kuluttua nähtiin valtavia laumoja mitä erilaisimpia pelästyneitä\neläimiä pakenevan huikeaa vauhtia, sikin sokin, kaatuen nurin ja taas\nnousten. Niiden nostattamassa vedenpärskeessä oli melkein mahdotonta\nnähdä, mitä eläimiä ne olivat. Sata suurinta valaskalaa ei olisi voinut\npärskyttää meren aaltoja niin rajusti.\n\n-- _Anda! Anda!_[19] Thalcave huusi kaikuvalla äänellä.\n\n-- Mitä nyt? Paganel kysyi.\n\n-- Tulva! Thalcave vastasi kannustaen hevostaan ja kääntäen sen\npohjoista kohti.\n\n-- Tulva! Paganel huusi, ja kaikki kääntyivät seuraamaan Thaukan\njälkiä.\n\nOlikin jo aika, sillä kahdeksan kilometrin päässä etelässä vyöryi\ntasangon yli korkea ja leveä hyökyaalto muuttaen kaikki mereksi. Korkea\nruoho kaatui kuin viikatteen leikkaamana, virran tempaisemat mimoosat\nkelluivat veden pinnalla ja ajelehtivat sen mukana uivina saarina.\nVesimassa purkautui paksuina, leveinä koskina vastustamattomalla\nvoimalla. Ilmeisesti jossakin pampan suurten jokien padot olivat\nmurtuneet ja kenties pohjoisesta Coloradon ja etelästä Negron vedet\nyhtyivät nyt yhteiseen uomaan.\n\nThalcaven ilmoittama tulva syöksyi eteenpäin nopeasti kuin\nkilpahevonen. Matkamiehet pakenivat sen alta kuin myrskytuulen ajama\npilvi. Heidän katseensa etsivät turhaan suojapaikkaa. Taivas ja vesi\nyhtyivät horisontissa. Vaaran kannustamina kiitivät hevoset hurjaa\nneliä, ja ratsumiehet saattoivat töin tuskin pysyä satulassa. Glenarvan\nkatsoi usein taakseen.\n\n-- Tulva saa meidät kiinni, hän ajatteli.\n\n-- _Anda! Anda!_ Thalcave huuteli.\n\nJa hevosparkoja kannustettiin vielä enemmän. Kannusten repimistä\nkupeista vuoti lämmintä verta, joka jätti pitkiä punaisia viiruja\nveteen. Ne kompastelivat maaperän kuopissa, sotkeutuivat näkymättömiin\nruohoihin ja kaatuilivat. Ne nostettiin pystyyn, kaatuivat taas, mutta\nnostettiin aina. Vesi kohosi tuntuvasti. Pitkät mainingit kertoivat\nlähenevästä hyökyaallosta, jonka vaahtoava harja kohisi enää tuskin\nkolmen kilometrin päässä. Neljännestunnin ajan kesti tätä hurjaa\nkamppailua ankarimman luonnonvoiman kanssa. Pakenevat eivät tienneet,\nkuinka kauan olivat kulkeneet, mutta vauhdista päätellen matkan täytyi\nolla melkoinen. Mutta sitten hevoset, jotka kahlasivat vedessä\nrinnuksia myöten, pääsivät vain äärimmäisen vaivalloisesti eteenpäin.\nGlenarvan, Paganel, Austin, kaikki luulivat olevansa hukassa ja\ntuomitut meren ulapalle jääneiden kauheaan kuolemaan. Hevoset alkoivat\njo menettää jalansijan ja reilun metrin syvä vesi riittäisi hukuttamaan\nne. On turhaa yrittääkään kuvata näiden tulvan keskelle joutuneen\nkahdeksan ihmisen ahdistavaa tuskaa. He tunsivat olevansa voimattomia\ntaistelemaan ihmisvoimia väkevämmän luonnon mullistusta vastaan. Heidän\npelastumisensa ei enää ollut heidän omassa vallassaan.\n\nViisi minuuttia myöhemmin olivat hevoset uimassa; tulva kuljetti niitä\ntavattomalla voimalla ja yhtä nopeasti kuin niiden nopein nelistys,\njoka vastasi ainakin kolmeakymmentä kilometriä tunnissa.\n\nPelastus näytti jo aivan mahdottomalta, kun äkkiä kuului majurin ääni.\n\n-- Puu, hän sanoi.\n\n-- Puuko? Glenarvan huudahti.\n\n-- Tuolla, tuolla! Thalcave vahvisti.\n\nJa hän viittasi sormellaan jättiläismäistä pähkinäpuuta kohti, joka\nhieman yli kilometrin päässä pohjoiseen kohosi yksinäisenä vedestä.\n\nHänen tovereitaan ei tarvinnut käskeä. Tuohon odottamatta\nilmestyneeseen puuhun oli päästävä hinnalla millä hyvänsä. Hevoset\neivät kai pääsisi sinne asti, mutta ihmiset saattaisivat pelastua.\nVirta vei heitä eteenpäin. Äkkiä Tom Austinin hevonen hirnahti käheästi\nja katosi. Sen jalustimista irrottautunut isäntä alkoi uida vimmatusti.\n\n-- Tartu minun satulaani! Glenarvan huusi hänelle.\n\n-- Kiitos, teidän armonne, Tom Austin vastasi -- käsivarret kestävät.\n\n-- Entä sinun hevosesi, Robert? Glenarvan kysyi kääntyen nuoren Grantin\npuoleen.\n\n-- Hyvin menee, mylord, se ui kuin kala!\n\n-- Huomio! majuri huusi kovalla äänellä.\n\nTuskin tämä sana oli kuulunut, kun suunnaton hyökyaalto jo saapui.\nHirveä, toistakymmentä metriä korkea aalto syöksähti pakenevien päälle\nkauhistuttavalla kohinalla. Ihmiset ja eläimet peittyivät\nvaahtoryöppyyn. Monen miljoonan tonnin painoinen vesiryöppy kietoi\nheidät hurjiin aaltoihinsa. Kun sen harja oli mennyt ohi, nousivat\nihmiset vedenpinnalle ja huomasivat yhdellä silmäyksellä vielä olevansa\nkaikki elävinä; mutta hevoset olivat ainiaaksi kadonneet\nlukuunottamatta Thaukaa, joka yhä kantoi isäntäänsä.\n\n-- Kestäkää! Kestäkää! huuteli Glenarvan, joka kannatti Paganelia\ntoisella kädellään ja ui toisella.\n\n-- Kyllä tästä päästään, arvoisa tiedemies vastasi, -- enkä ole\nsuinkaan pahoillani...\n\nMistä hän ei ollut pahoillaan? Sitä ei koskaan saatu tietää, sillä\nmiesparan oli pakko nielaista lauseensa loppu ja samalla aika kulaus\nmutaista vettä. Majuri ui tyynesti, säännöllisin vedoin, jotka olisivat\nolleet uimamaisterille kunniaksi. Matruusit molskivat kuin pyöriäiset\nomassa märässä elementissään. Robert oli tarttunut Thaukan harjaan ja\nantoi sen viedä itseään. Thauka halkoi vettä uhkean voimakkaasti ja ui\nvaistomaisesti suoraan puuta kohti, jonne virtakin vei.\n\nPuu ei ollut enää kuin vain kolmenkymmenen metrin päässä. Hetken\nkuluttua oli koko joukko saavuttanut sen. Onneksi, sillä ellei tätä\nturvapaikkaa olisi ollut, olisi kaikki toivo pelastumisesta mennyt ja\nedessä ollut menehtyminen aaltoihin.\n\nVesi nousi alimmille oksille saakka. Oli siis helppo kiivetä puuhun\nnostaen sinne Robertin, ja pian hän oli voimakkailla käsillään auttanut\nväsyneet uijat turvaan. Mutta Thauka etääntyi nopeasti virran viemänä.\nSe käänsi älykästä päätään isäntäänsä kohti ja pudistaen pitkää\nharjaansa kutsui häntä hirnumalla.\n\n-- Annatko sen mennä? Paganel sanoi Thalcavelle.\n\n-- Minäkö! intiaani huudahti.\n\nJa sukeltaen ryöppyävään veteen hän kohosi jälleen pinnalle\nviidentoista metrin päässä. Hetken kuluttua oli hänen kätensä Thaukan\nkaulalla, ja hevonen ja sen isäntä häipyivät yhdessä pohjoisessa\nkohoavaan usvaan.\n\n\n\n\nELETÄÄN LINTUJEN LAILLA.\n\n\nPuu, jossa Glenarvan kumppaneineen sai turvapaikan, muistutti\npähkinäpuuta. Sillä oli yhtä kiiltävät lehdet ja pyöreä muoto.\nTodellisuudessa se oli _ombu_, jonka joskus yksinäisenä tapaa\nArgentiinan tasangoilla. Tätä vankkaa ja väärärunkoista puuta eivät\npidä maassa kiinni ainoastaan sen paksut juuret, vaan myös voimakkaat\nvesat, jotka sitovat sen maahan mitä tukevimmin. Niinpä se olikin\nkestänyt tulvan hyökkäyksen.\n\nTämä ombu oli noin kolmenkymmenen metrin korkuinen, ja sen lehvistön\nvarjo peitti noin sadan metrin alan. Koko tämä latvus oli kolmen suuren\nhaaran varassa, jotka levisivät kolmelle taholle kahden metrin\npaksuisen rungon yläpäässä. Kaksi näistä haaroista kohosi melkein\npystysuoraan kantaen valtavaa lehvistöä oksilla, jotka kulkivat ristiin\nrastiin ja ikään kuin korintekijän punomina muodostivat läpäisemättömän\nkatoksen. Kolmas haara sitä vastoin työntyi melkein vaakasuorana\nryöppyävän veden ylle; sen alimmat lehvät koskettivat jo vettä; se oli\nkuin tästä meren ympäröimästä vihreästä saaresta ulkoneva niemeke.\nTilaa ei tämän jättiläispuun suojassa puuttunut; lehvistö, joka kasvoi\noksien ulkokehässä, jätti väliinsä suuria avopaikkoja, todellisia\naukeita, runsaasti ilmaa ja vilpoisuutta kaikkialle. Kun näki tämän\nrungon haarojen kohottavan lukemattomia oksiaan miltei pilviin saakka,\nsamalla kun loiskasviköynnökset yhdistivät niitä toisiinsa ja\nauringonsäteen välähtelivät lehtien lomissa, olisi tosiaan voinut\nsanoa, eitä tämän ombun runko kantoi yksinään kokonaista metsää.\n\nPakolaisten saapuessa lehahti suuri joukko lintuja ylemmäs oksistoon\npannen kirkuvan vastalauseen paikan häikäilemättömästä anastuksesta.\nNäitä lintuja, jotka nekin olivat etsineet suojaa tässä yksinäisessä\nombussa, oli siellä sadoittain, rastaita, kottaraisia, isaca-lintuja,\nhilgueroja ja varsinkin picafloreja, kiiltävänvärisiä, kärpäsen\nnäköisiä lintuja; ja kun ne lensivät pois, oli kuin tuulenpuuska olisi\nriipinyt puusta kaikki sen kukat.\n\nTällainen oli Glenarvanin pienen joukon saama turvapaikka. Melkein heti\npuuhun päästyään kiiruhtivat nuori Grant ja notkea Wilson kiipeämään\nylimmille oksille, kunnes heidän päänsä pistivät esiin vihreästä\nlatvasta. Tältä korkealta paikalta aukeni laaja näköala. Tulvan\nmuodostama valtameri ympäröi heitä joka puolella, eikä silmä, niin\nkauas kuin kantoikin, voinut nähdä sen reunaa. Ei yhtään puuta kohonnut\nveden peittämästä tasangosta; ombu seisoi yksinään keskellä tulvaa ja\nhuojui sen kynsissä. Kaukana etelästä pohjoiseen päin ajelehti rajun\nvirran vieminä juurineen irtautuneita runkoja, katkenneita oksia,\njostakin luhistuneesta ranchosta temmattuja olkikattoja, veden\nirrottamia estancioiden kattohirsiä, hukkuneiden eläinten raatoja,\nverisiä vuotia ja erään huojahtelevan puun varassa kokonainen perhe\nulvovia jaguaareja, jotka olivat kynsineen tarrautuneet kiinni\nheiveröiseen lauttaansa. Vielä kauempana kiinnitti Wilsonin huomiota jo\nmelkein näkymätön musta piste. Se oli Thalcave ja hänen uskollinen\nThaukansa, jotka hävisivät näkymättömiin.\n\n-- Thalcave! Thalcave-ystävä! Robert huusi ojentaen kättään uljasta\npatagonialaista kohti.\n\n-- Hän pelastautuu kyllä, Robert-herra, Wilson vastasi; -- mutta\nmennään nyt takaisin toisten luo.\n\nHetkistä myöhemmin olivat Robert Grant ja matruusi laskeutuneet alas\noksien kolme kerrosta ja saapuneet rungon päähän. Glenarvan, Paganel,\nmajuri, Austin ja Mulrady istuivat, kuka missäkin asennossa, kukin\nluontaisen taipumuksensa mukaan. Wilson teki selkoa käynnistä ombun\nlatvassa, ja kaikki olivat Thalcaven kohtalosta samaa mieltä kuin hän.\nEpätietoisia oltiin vain siitä kysymyksestä, pelastaisiko Thalcave\nThaukan vai Thauka Thalcaven. Ombuun kavunneiden asema oli kieltämättä\npaljon huolestuttavampi. Puu nähtävästi tosin kestäisi tulvan\nrynnistyksen, mutta vesi saattoi kohota sen ylemmille oksille saakka,\nsillä maaperän aleneminen muodosti syvän altaan tähän osaan tasankoa.\nGlenarvanin ensimmäisenä huolena oli veistää merkkejä puun kuoreen\nvoidakseen niiden avulla seurata veden korkeuden muutoksia.\nVedenpaisumus, joka nyt oli tasaantunut, näytti saavuttaneen\nylärajansa. Jo se oli rauhoittavaa.\n\n-- Ja mitä nyt teemme? Glenarvan kysyi.\n\n-- Pesämme tietenkin, Paganel vastasi hilpeästi.\n\n-- Pesämme! Robert huudahti.\n\n-- Tietenkin, poikaseni, ja elämme lintujen lailla, kun emme voi elää\nkalojen elämää.\n\n-- Hyvä, Glenarvan sanoi. -- mutta kuka antaa meille jotakin nokkaan?\n\n-- Minä, majuri vastasi.\n\nKaikkien katseet kääntyivät MacNabbsin puoleen; majuri istui mukavasti\nkahden joustavan oksan muodostamassa luontaisessa nojatuolissa ja\nojensi toisella kädellään märkiä, mutta pulleita nassakoitaan.\n\n-- Ah, MacNabbs, Glenarvan huudahti, -- tuo on niin teidän\nkaltaistanne! Te ajattelette kaikkea sellaisissakin oloissa, joissa jo\non lupa unohtaa kaikki.\n\n-- Ei kai sitä koetettu olla hukkumatta vain saadaksemme kuolla\nnälkään, majuri vastasi.\n\n-- Minä olisin sitä kyllä ajatellut, Paganel lausui miettiväisesti, --\nmutta minä olen kovin hajamielinen.\n\n-- Mitäs nuo nassakat sisältävät? Tom Austin kysyi.\n\n-- Muonaa seitsemälle hengelle kahdeksi päiväksi,\n\nMacNabbs vastasi.\n\n-- Hyvä, Glenarvan lausui, -- toivottavasti tulva on laskenut\nriittävästi kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua.\n\n-- Tai me keksimme jonkin keinon päästä kuivalle maalle,\n\nPaganel arveli.\n\n-- Niinpä on ensimmäinen velvollisuutemme ruokailla, Glenarvan sanoi.\n\n-- Mutta sitä ennen kuivaamme itsemme, majuri huomautti.\n\n-- Mutta mistä saamme tulta? Wilson kysyi.\n\n-- Sitä täytyy tehdä, Paganel vastasi.\n\n-- Mihin?\n\n-- Tuohon rungon päähän, esimerkiksi!\n\n-- Mistä?\n\n-- Kuivista oksista, joita saamme puusta.\n\n-- Mutta millä ne sytytetään? Glenarvan kysyi. -- Meidän taulamme on\nkuin märkä sieni.\n\n-- Sitä ei tarvita! Paganel vastasi. -- Vähän kuivaa sammalta, yksi\nauringonsäde, kaukoputkeni linssi, ja te saatte nähdä minun\nlämmittelevän tulella. Kuka menee hakemaan puita metsästä?\n\n-- Minä, Robert huusi.\n\nJa ystävänsä Wilsonin seuraamana hän katosi kuin nuori kissa puun\npimentoihin. Heidän poissaollessaan Paganel löysi riittävästi kuivaa\nsammalta; hän käytti hyväkseen auringonsädettä, mikä olikin helppoa,\nsillä aurinko paistoi parhaillaan hehkuvan kuumasti; sitten hän\nhelposti sytytti linssinsä avulla sammalet, jotka oli pantu kosteiden\nlehtien päälle ombun kolmen suuren haaran juurelle. Siinä oli\nluonnollinen lieden paikka, jossa ei ollut mitään tulipalon vaaraa.\nPian Wilson ja Robert palasivat mukanaan kantamus kuivia oksia, jotka\npantiin sammalten päälle. Saadakseen aikaan vetoa Paganel istuutui\nlieden yläpuolelle, pitkät sääret ristissä arabialaiseen tapaan; sitten\nkumartuen ja suoristuen nopeassa tahdissa hän sai ponchonsa avulla\nsyntymään voimakkaan vedon. Puut syttyivät, ja pian loimusi melko hyvä\nroihu tästä tilapäisestä nuotiosta. Jokainen kuivasi itseään mielensä\nmukaan, puuhun ripustettujen ponchojen hulmutessa tuulen kuivattavina;\nsitten syötiin varovasti annostettu ateria, sillä täytyi ajatella\nhuomistakin päivää; tulva laskisi ehkä hitaammin kuin Glenarvan toivoi,\nja muonaa oli vähän. Ombu ei kantanut minkäänlaista hedelmää, mutta\nonneksi se saattoi tarjota huomattavan määrän tuoreita munia, sen\noksilla kun oli lukuisia linnunpesiä, lukuunottamatta satunnaisesti\nvierailevia lintuja.\n\nTätä lisäravintoa ei suinkaan saanut halveksia.\n\nMutta ensi sijassa oli nyt ryhdyttävä järjestämään asuntoa mukavaksi\nsiltä varalta, että olo tulisi pitkäaikaiseksi.\n\n-- Kun keittiö ja ruokasali ovat kellarikerroksessa, Paganel sanoi, --\nniin me nukumme ensimmäisessä kerroksessa; talo on laaja, vuokra ei ole\nkallis, eikä meidän siis tarvitse nirsoilla. Ylhäällä näen luonnollisia\nlehtimajoja, joissa hyvin kiinnisidottuina nukumme kuin maailman\nparhaissa vuoteissa. Meillä ei ole mitään pelättävää, voimmehan muuten\npitää vahtia ja meitä on kyllin monta torjuaksemme intiaanien laivastot\ntai eläinten hyökkäykset.\n\n-- Meiltä ei puutu kuin aseita, Tom Austin sanoi.\n\n-- Minulla on revolverini, Glenarvan sanoi.\n\n-- Ja minulla omani, Robert vastasi.\n\n-- Mitä niistä, Tom Austin huomautti, -- ellei herra Paganel keksi\nkeinoa ruudin valmistamiseen?\n\n-- Se on tarpeetonta, MacNabbs lausui näyttäen moitteettomassa kunnossa\nolevaa ruutisarvea.\n\n-- Mistä te sen olette saanut, majuri? Paganel kysyi.\n\n-- Thalcavelta. Hän arveli sen saattavan olla meille hyödyksi ja jätti\nsen minulle ennen lähtöään Thaukan avuksi.\n\n-- Jalomielinen ja uljas intiaani! Glenarvan huudahti.\n\n-- Niin on, Tom Austin vastasi. -- Jos kaikki patagonialaiset ovat\nsamanlaisia, niin onnittelen Patagoniaa.\n\n-- Pyydän, ettei unohdeta hevosta! Paganel sanoi. -- Se on osa\npatagonialaista, ja yhdessä me heidät jälleen tapaamme.\n\n-- Kuinka kaukana olemme Atlantin rannikolta? majuri kysyi.\n\n-- Noin kuudenkymmenen kilometrin päässä, Paganel vastasi. -- Ja nyt,\nystäväni, koska meillä kaikilla on toimintavapaus, pyydän saada jättää\nteidät; minä menen etsimään ylhäältä tähystyspaikkaa ja ottamaan\nkaukoputkeni avulla selkoa tämän maailman tapahtumista.\n\nTiedemiehen annettiin tehdä kuten hän halusi, ja hyvin nopeasti hän\nkapusikin oksalta oksalle ja katosi paksun lehtiverhon suojaan. Hänen\nkumppaninsa alkoivat katsella makuupaikkoja ja rakennella vuoteitaan.\nSe ei ollut vaikeaa eikä aikaa vievää. Ei ollut lakanoita levitettävänä\neikä huonekaluja siirreltävänä, ja pian palasi kukin paikalleen nuotion\nääreen. Puheltiin, mutta ei enää hetken tilanteesta, johon täytyi\nkärsivällisesti alistua. Palattiin loppumattomaan keskusteluaineeseen\nkapteeni Grantista. Kun vesi laskisi, olisivat matkamiehet kolmen\npäivän kuluttua _Duncanin_ kannella. Mutta Harry Grantia ja hänen kahta\nmatruusiaan, onnettomia haaksirikkoisia, ei olisi heidän mukanaan.\nTämän epäonnistumisen, tämän hyödyttömän Amerikan halki samoamisen\njälkeen näytti että viimeinenkin toivo heidän löytämisestään oli\nauttamattomasti mennyt. Mistä päin enää etsiä? Kuinka suuri olisikaan\nlady Helenan ja Mary Grantin suru heidän kuullessaan, että tulevaisuus\nei suonut heille enää mitään toiveita.\n\n-- Sisko-parka! Robert sanoi. -- Meiltä on kaikki lopussa!\n\nEnsimmäistä kertaa Glenarvanin oli mahdotonta keksiä ainoatakaan\nlohdutuksen sanaa. Mitä toiveita hän saattoi antaa pojalle? Eikö hän\nollut tarkoin seurannut asiakirjan vihjeitä?\n\n-- Eikä tämä 37. leveysaste kuitenkaan ole vain tyhjä numero. Ei ole\nolettamus, tulkinta, arvaus, että se koskee Harry Grantin haaksirikkoa\ntai vankeutta! Me olemme sen omin silmin lukeneet!\n\n-- Se on kaikki totta, teidän armonne, Tom Austin vastasi, -- mutta\netsiskelymme eivät ole onnistuneet.\n\n-- Se on sekä kiusallista että masentavaa, Glenarvan huudahti.\n\n-- Kiusallista, olkoon, MacNabbs huomautti tyynellä tavallaan, -- mutta\nei masentavaa. Juuri sen vuoksi, että meille on annettu kiistämätön\nnumero, täytyy meidän suorittaa etsiskelymme loppuun saakka.\n\n-- Mitä te tarkoitatte? Glenarvan kysyi. -- Mitä teidän mielestänne\nvielä voisi olla tehtävää?\n\n-- Perin yksinkertainen ja looginen asia, rakas Edward. Kääntäkäämme\nkeula itää kohti, kun olemme _Duncanin_ kannella, ja seuratkaamme tätä\n37. leveysastetta, jos tarvitaan, vaikka lähtökohtaamme saakka.\n\n-- Luuletteko sitten, MacNabbs, etten minä ole sitä ajatellut?\nGlenarvan vastasi. -- Olen kyllä, sata kertaa! Mutta mitä onnistumisen\nmahdollisuutta meillä on? Eikö Amerikan manterelta poistuminen ole\nloittonemista siltä paikalta, jonka Harry Grant itse on ilmoittanut,\ntästä Patagoniasta, joka niin selkeästi on asiakirjassa mainittu?\n\n-- Aiotteko siis uudelleen aloittaa etsiskelynne pampalla, majuri\nkysyi. -- vaikka olette saanut varmuuden, että _Britannian_ haaksirikko\nei ole tapahtunut täällä, ei Tyynen valtameren eikä Atlantin\nrannikolla?\n\nGlenarvan ei vastannut.\n\n-- Ja niin heikko kuin toivo Harry Grantin löytämisestä seuraamalla\nhänen ilmoittamaansa leveysastetta onkin, eikö meidän pidä sitä\nkuitenkin yrittää?\n\n-- Minä en kiellä ... Glenarvan vastasi.\n\n-- Entä te, ystäväni, majuri lisäsi kääntyen merimiesten puoleen, --\nettekö ole samaa mieltä kuin minäkin?\n\n-- Täydellisesti, vastasi Tom Austin, jota Mulrady ja Wilson säestivät\npäätä nyökyttäen.\n\n-- Kuulkaa minua, ystäväni, Glenarvan lausui hetken harkittuaan, -- ja\nkuule sinäkin, Robert, sillä tämä on tärkeä asia. Minä teen kaiken\nvoitavani kapteeni Grantin löytämiseksi, minä olen siihen ryhtynyt, ja\nminä uhraan siihen koko elämäni, jos tarvitaan. Koko Skotlanti yhtyisi\nminuun pelastaakseen tämän uljaan miehen, joka on uhrautunut sen\nhyväksi. Minäkin ajattelen, että olkoon toive kuinka heikko tahansa,\nmeidän on tehtävä matka maapallon ympäri pitkin tätä 37. leveysastetta,\nja minä teen sen. Mutta nyt ratkaistava kysymys ei ole tämä. Se on\npaljon tärkeämpi ja kuuluu näin: Onko meidän nyt lopullisesti\nluovuttava etsiskelyistä Amerikan mantereella?\n\nTämä täsmällisesti esitetty kysymys jäi vastausta vaille. Kukaan ei\nuskaltanut sanoa siihen mitään.\n\n-- No, Glenarvan toisti, kääntyen erikseen majurin puoleen.\n\n-- Rakas Edward, MacNabbs vastasi, -- siihen on kovin vastuunalaista\nvastata oikopäätä. Se vaatii harkintaa. Ennen kaikkea haluan tietää,\nmitä seutuja 37. eteläinen leveysaste koskettaa.\n\n-- Senhän tietää Paganel, Glenarvan lausui.\n\n-- Kysykäämme siis häneltä, majuri sanoi.\n\nOmbun tiheän lehvistön lomitse ei näkynyt tiedemiestä.\n\nTäytyi siis huutaa häntä.\n\n-- Paganel! Paganel! Glenarvan huusi.\n\n-- Täällä, vastasi ääni, joka tuntui tulevan taivaasta.\n\n-- Missä te olette?\n\n-- Tornissani.\n\n-- Mitä te siellä teette?\n\n-- Tutkin laajaa näköpiiriä.\n\n-- Voitteko tulla hetkeksi alas?\n\n-- Tarvitaanko minua?\n\n-- Tarvitaan.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Saadaksemme tietää, mitä maita 37. leveysaste koskettaa.\n\n-- Mikäs on sen helpompaa! Paganel vastasi. -- Sitä varten minun ei\ntarvitse vaivautua alas.\n\n-- Sanokaa siis!\n\n-- No. Amerikan jätettyään kulkee eteläinen 37. leveysaste poikki\nAtlantin valtameren.\n\n-- Hyvä.\n\n-- Se koskettaa Tristan da Cunhan saaria.\n\n-- Jaha.\n\n-- Menee kaksi astetta Hyväntoivonniemen eteläpuolitse.\n\n-- Sitten.\n\n-- Menee Intian valtameren poikki.\n\n-- Sen jälkeen?\n\n-- Hipaisee St. Pierre-saarta Amsterdamin saaristossa.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Leikkaa Australiaa Viktorian maakunnan kohdalla.\n\n-- Jatkakaa!\n\n-- Lähtiessään Australiasta...\n\nTätä lausetta ei jatkunut. Epäröikö maantieteilijä? Eikö tiedemies\ntiennyt? Kyllä; mutta kauhea kirkaisu, hirveä huudahdus kuului ombun\nyläkerrasta. Glenarvan ja hänen kumppaninsa katsahtivat kalveten\ntoisiinsa. Oliko tapahtunut uusi onnettomuus? Oliko Paganel-parka\npudonnut? Wilson ja Mulrady riensivät jo hänen avukseen, kun pitkä\nhahmo lipui alas. Paganel syöksyi oksalta oksalle. Hänen kätensä eivät\nehtineet tarttua mihinkään. Oliko hän hengissä? Oliko hän kuollut? Ei\ntiedetty, ja hän oli juuri putoamassa kuohuvaan veteen, kun majuri\nvoimakkaalla otteella keskeytti hänen matkansa.\n\n-- Paljon kiitoksia, MacNabbs, Paganel huudahti.\n\n-- Mitä? Mikä teidän on? majuri kysyi. -- Mikä teille tuli? Taasko\nniitä ikuisia hajamielisyyden puuskia?\n\n-- Niin, niin! Paganel vastasi liikutuksesta käheällä äänellä. -- Niin,\nhajamielisyys ... ja tavaton tällä kertaa!\n\n-- Mikä?\n\n-- Me olemme erehtyneet! Me erehdymme vielä! Me erehdymme aina!\n\n-- Selittäkää!\n\n-- Glenarvan, majuri, Robert, Paganel huudahti, -- kuunnelkaa minua\nkaikki: me etsimme kapteeni Grantia sieltä, missä hän ei ole!\n\n-- Mitä te sanotte? Glenarvan huudahti.\n\n-- Eikä ainoastaan sieltä, missä hän ei ole, Paganel lisäsi, -- mutta\nmissä hän ei ole edes ollutkaan!\n\n\n\n\nJATKETAAN LINTUJEN ELÄMÄÄ.\n\n\nNämä odottamattomat sanat otettiin vastaan perin hämmästyneinä. Mitä\nmaantieteilijä tahtoi sanoa? Oliko hän menettänyt järkensä? Hän puhui\nkuitenkin niin vakuuttavasti, että kaikkein katseet kääntyivät\nGlenarvaniin. Tämä Paganelin väite oli suoranainen vastaus hänen\nesittämäänsä kysymykseen. Mutta Glenarvan tyytyi tekemään kieltävän\neleen, joka ei puoltanut tiedemiestä.\n\nMutta Paganel hillitsi mielensä ja alkoi puhua.\n\n-- Niin, hän sanoi vakaumuksellisella äänellä, -- me olemme erehtyneet\netsiskelyssämme ja lukeneet asiakirjasta sellaista, mitä siinä ei ole!\n\n-- Selittäkää lähemmin, Paganel, majuri sanoi tyynesti.\n\n-- Se on hyvin yksinkertaista, majuri. Samoin kuin te olin minäkin\nerehtynyt, samoin kuin te olin minä väärän tulkinnan eksyttämä, kunnes\nhetki sitten, tuolta puun latvasta vastatessani kysymyksiinne ja\npysähtyen sanaan Australia, salama välähti pääni läpi ja valaisi sen.\n\n-- Mitä? Glenarvan huudahti. -- väitättekö te, että Harry Grant...?\n\n-- Minä väitän, Paganel vastasi, -- että sana _austral_, joka on\nasiakirjassa, ei ole täydellinen sana, merkiten _eteläistä_, kuten me\ntähän sakka olemme uskoneet, vaan on osa sanasta _Australie_.\n\n-- Sepä olisi omituista, majuri sanoi.\n\n-- Omituista! Glenarvan toisti kohauttaen olkapäitään. -- Se on\nyksinkertaisesti mahdotonta!\n\n-- Mahdotonta! Paganel sanoi. -- Sitä sanaa me emme käytä Ranskassa.\n\n-- Kuinka? Glenarvan lisäsi mitä syvintä uskomattomuutta osoittavalla\näänellä, -- uskallatteko te, asiakirja kädessänne, väittää, että\n_Britannian_ haaksirikko on tapahtunut Australian rannikolla?\n\n-- Minä olen siitä varma! Paganel vastasi.\n\n-- Totisesti, Paganel, Glenarvan sanoi, -- tuo väite hämmästyttää minua\nsuuresti Maantieteellisen seuran sihteerin suusta kuultuna.\n\n-- Mistä syystä? kysyi Paganel, jota oli osunut arkaan kohtaan.\n\n-- Siitä, että jos te oletatte sanan _Australie_, niin oletatte\nsamalla, että Australiassa on intiaaneja, mitä tähän saakka ei ole\nkoskaan kuultu.\n\nPaganel ei laisinkaan hämmentynyt tästä huomautuksesta. Epäilemättä hän\nsitä odottikin; sillä hän hymyili.\n\n-- Rakas Glenarvan, hän sanoi, -- älkää riemuitko etukäteen; minä lyön\nteidät lyttyyn, kuten Ranskassa sanotaan, eikä englantilaista ole vielä\nmilloinkaan voitettu niin perinpohjaisesti. Se on kosto Crecyn ja\nAzincourtin tappioista!\n\n-- Minä en pyydä parempaa. Lyökää, Paganel!\n\n-- Kuulkaa siis. Asiakirjan tekstissä ei puhuta enempää intiaaneista\nkuin Patagoniastakaan! Sanantynkä _indi_ ... ei merkitse _indiens_ --\nintiaaneja -- vaan _indigenes_ -- alkuasukkaita. No, myönnättekö, että\nniitä on Australiassa?\n\nTäytyy tunnustaa, että Glenarvan tällä hetkellä katsoi kiinteästi\nPaganeliin.\n\n-- Hyvä, Paganel! majuri lausui.\n\n-- Hyväksyttekö minun tulkintani, rakas lordi?\n\n-- Hyväksyn, Glenarvan vastasi, -- jos todistatte minulle, että\nsanantynkä _gonie_ ei tarkoita patagonialaisten maata!\n\n-- Ei, varmasti ei! Paganel huudahti. -- Siinä ei ole puhetta\nPatagoniasta! Lukekaa se miten tahansa, paitsi niin!\n\n-- Mutta kuinka?\n\n-- _Cosmogonie, theogonie, agonie_ -- kosmogonia, teogonia, agonia,\nsiis kuolinkamppailu...\n\n-- Kuolinkamppailu! majuri sanoi.\n\n-- Se on minusta yhdentekevä, Paganel vastasi, -- sana on toisarvoinen.\nMinä en edes rupea harkitsemaan, mitä se voi merkitä. Pääasia on että\n_austral_ merkitsee Australiaa, ja täytyi olla sokeasti piintynyt\nväärään tulkintaan, kun ei heti alussa huomattu näin ilmeistä\nselitystä. Jos minä olisin löytänyt tämän asiakirjan ja ellei teidän\ntulkintanne olisi eksyttänyt ajatusjuoksuani, niin en olisi ikinä\nkäsittänyt sitä toisin!\n\nTällä kertaa Paganelin sanoja tervehdittiin hurraahuudoin, onnitteluin,\nylistelyin. Austin, matruusit, majuri ja varsinkin Robert kiittelivät\nkunnianarvoisaa tiedemiestä onnellisina uudelleen heränneestä toivosta.\nGlenarvan, joka alkoi vähitellen ymmärtää, oli, kuten hän sanoi,\nmelkein valmis antautumaan.\n\n-- Yksi viimeinen huomautus vielä, rakas Paganel, ja minä kumarran\nteidän nerokkuudellenne.\n\n-- Puhukaa, Glenarvan.\n\n-- Kuinka te sovitatte keskenään yhteen näin tulkitut sanat, ja kuinka\nasiakirja kuuluu teidän lukemananne?\n\n-- Mikään ei ole helpompaa. Tässä on asiakirja, Paganel sanoi, näyttäen\nkallisarvoista paperia, jota hän niin tunnollisesti oli jo muutamia\npäiviä tutkinut.\n\nTuli syvä hiljaisuus, kun maantieteilijä, ajatuksiaan kooten\nvalmistautui vastaamaan. Hän seurasi sormellaan asiakirjan\nkatkelmallisia rivejä ja luki sitten varmalla äänellä, erinäisiä sanoja\nkorostaen:\n\n-- _Kesäkuun 7. päivänä 1862 on fregatti Britannia Glasgowista\nuponnut_... Olettakaamme, kuinka vain tahdotte ... kahden päivän,\nkolmen päivän tai pitkällisen kamppailun jälkeen ... sillä ei ole\nväliä, se on ihan toisarvoista ... Australian rannikolla. Maihin\npyrkien kaksi matruusia ja kapteeni Grant koettavat päästä tai ovat\npäässeet mantereelle, missä he joutuvat tai ovat joutuneet julmien\nalkuasukkaiden vangiksi. He ovat heittäneet tämän asiakirjan ... ja\nniin edespäin. Onko se selvää?\n\n-- Se on selvää, Glenarvan vastasi, -- jos Australiaa sopii nimittää\nmantereeksi, vaikka se on ainoastaan saari.\n\n-- Rauhoittukaa, rakas Glenarvan, parhaat maantieteilijät nimittävät\nyksimielisesti tätä saarta Australian mantereeksi.\n\n-- Silloin on minulla vain yksi asia sanottavana, ystäväni, Glenarvan\nhuudahti. -- Australiaan! Ja taivas meitä auttakoon!\n\n-- Australiaan, toistivat hänen kumppaninsa yksimielisesti.\n\n-- Tiedättekö, Paganel, Glenarvan lisäsi, -- että teidän tulonne\n_Duncaniin_ on kaitselmuksen työtä?\n\n-- No niin, Paganel vastasi. -- Olettakaamme, että minä olen\nkaitselmuksen lähettiläs, mutta älkäämme puhuko siitä enempää.\n\nNäin päättyi tämä keskustelu, josta tulevaisuudessa oli niin suuret\nseuraukset. Se muutti kokonaan matkamiesten mielialan. He löysivät\njälleen langan tässä labyrintissa, jossa jo luulivat ainiaaksi\neksyneensä. Uusi toivo nousi murskaantuneista raunioista. He saattoivat\nepäröimättä jättää taakseen Amerikan mantereen, ja kaikki heidän\najatuksensa lensivät jo Australiaa kohti. Noustessaan _Duncanin_\nkannelle matkamiehet eivät toisi sen kannelle toivottomuutta, eikä lady\nHelenan ja Mary Grantin tarvitsisi itkeä kapteeni Grantin toivotonta\nmenettämistä! Niinpä matkalaiset unohtivat vaarallisen asemansa\niloitakseen, eikä heillä ollut kuin yksi huoli, se, etteivät voineet\nlähteä matkaan viipymättä.\n\nKello oli nyt neljä iltapäivällä. Päätettiin syödä kello kuusi. Paganel\nhalusi pitää tänä onnenpäivänä loistavat juhlat. Mutta kun ruokatavarat\nolivat niukat, hän ehdotti Robertille, että he lähtisivät metsästämään\n\"läheiseen metsään.\" Robert taputti käsiään tälle mainiolle\najatukselle. Otettiin Thalcaven ruutisarvi, puhdistettiin revolverit,\nladattiin ne pienillä hauleilla ja lähdettiin.\n\n-- Älkää menkö kauas, majuri lausui vakavasti molemmille metsästäjille.\n\nHeidän lähdettyään Glenarvan ja MacNabbs menivät tutkimaan puuhun\ntekemiään merkkejä, kun Wilson ja Mulrady puolestaan sytyttivät jälleen\nnuotion hiilet.\n\nLaskeuduttuaan rannattoman järven tasalle ei Glenarvan havainnut mitään\nmerkkejä vedenpinnan laskemisesta. Vesi näytti kuitenkin saavuttaneen\nlakikorkeutensa; mutta etelästä pohjoiseen kulkevan virtauksen vauhti\nosoitti, että tasapainoa ei ollut vielä palautunut Argentiinan jokien\nvälille. Ennen vedenpinnan laskemista täytyi virran ensin lakata\nliikkumasta kuten merikin sillä hetkellä, jolloin vuoksi loppuu ja\nluode alkaa. Ei siis voitu odottaa veden vähenevän niin kauan kuin se\nvirtasi pohjoiseen tätä kohisevaa vauhtia.\n\nGlenarvanin ja majurin tehdessä havaintojaan, kuului puusta\npaukahduksia ja niiden perään melkein yhtä kaikuvia riemuhuutoja.\nRobertin sopraano kuului kirkkaana liverryksenä Paganelin basson\nseassa. Saattoi kysyä, kumpi heistä oli poikamaisempi. Metsästys tuntui\nonnistuvan hyvin ja toi edeltäkäsin veden kielelle. Majurin ja\nGlenarvanin oli saapuessaan nuotiolle ensinnäkin onniteltava Wilsonia\nmainiosta aatteesta. Hän oli oivana merimiehenä neulan ja langanpätkän\navulla laatinut itselleen mainion kalanpyydyksen. Tusinoittain pieniä,\nkuoreiden tapaisia _mojarra_-nimisiä kaloja sätkytteli hänen ponchonsa\npoimussa luvaten erinomaista ruokalajia.\n\nTällä hetkellä metsämiehet palasivat ombun latvasta. Paganel kantoi\nvarovasti mustan pääskysen munia ja rihmassa varpusia, joita hän\nmyöhemmin aikoi tarjoilla syömäkelpoisina. Robert oli taitavasti\nampunut useita hilgueroja, pieniä vihreitä ja keltaisia erinomaisen\nmaukkaita ja Montevideon torilla kovin kyseltyjä lintuja. Paganelin,\njoka tunsi viisikymmentäyksi munanvalmistustapaa, täytyi tällä kertaa\ntyytyä antamaan niiden kypsyä kuuman tuhkan alla. Siitä huolimatta oli\nateria yhtä vaihteleva kuin maukaskin; kuiva liha, kovat munat,\nkäristetyt mojarrat, paistetut varpuset ja hilguerot muodostivat yhden\nniitä juhla-aterioita, joiden muisto on unohtumaton.\n\nKeskustelu oli hyvin hilpeää. Paganelia kiitettiin paljon sekä\nmetsästäjänä että kokkina. Tiedemies otti nämä ylistelyt vastaan niin\nvaatimattomasti kuin ne ansaitsevalle on ominaista. Ja hän alkoi\nesittää merkillisiä mietelmiä tästä suurenmoisesta ombusta, joka\nsuojasi heitä lehvistöllään ja oli hänen sanojensa mukaan äärettömän\nlaaja.\n\n-- Robert ja minä, hän lisäsi leikkisästi, -- luulimme todella olevamme\noikeassa metsässä. Kerran jo luulin, että eksyisimme. En osannut enää\ntietä takaisin! Aurinko alkoi painua taivaanrannan taakse. Etsin\nturhaan jälkiäni. Nälkä alkoi tuntua ankarana. Viidakon pimennosta\nkuului jo petojen karjuntaa ... tai oikeastaan ei, sillä täällähän ei\nole petoeläimiä, valitettavasti.\n\n-- Kuinka! Glenarvan sanoi. -- Pahoitteletteko sitä?\n\n-- Totta kai!\n\n-- Mutta kun täytyy pelätä niiden julmuutta...\n\n-- Julmuutta ei ole ... tieteellisesti puhuen, tiedemies selitti.\n\n-- No no, Paganel, majuri sanoi, -- te ette koskaan saa minua\nmyöntämään petoeläinten hyödyllisyyttä! Mitä hyvää niistä on?\n\n-- Majuri, Paganel huudahti, -- jo se hyvä, että niiden avulla saadaan\naikaan luokitteluja, heimoja, sukuja, lajeja, alalajeja, muunnoksia...\n\n-- Mokomakin etu! MacNabbs sanoi. -- Minä tulisin hyvin toimeen ilman\nniitä. Jos olisin ollut Nooan mukana vedenpaisumuksen alkaessa, olisin\nvarmaan estänyt sitä ajattelematonta patriarkkaa ottamasta arkkiinsa\nparittain leijonia, tiikereitä, panttereita, karhuja ja muita yhtä\nvahingollisia kuin hyödyttömiäkin eläimiä.\n\n-- Olisitteko tehnyt niin? Paganel kysyi.\n\n-- Olisin.\n\n-- Silloin olisitte tehnyt vääryyttä eläintieteelle.\n\n-- En ihmisen kannalta, majuri vastasi.\n\n-- Tuo on hirveää! Paganel lausui. -- Minä puolestani olisin\npäinvastoin säilyttänyt vielä megatheriumit, pterodactylit ja kaikki\nesihistorian eläimet, jotka meiltä onnettomuudeksi ovat hävinneet...\n\n-- Minä taas sanon teille, että Nooa menetteli moitittavasti, majuri\nintti, -- ja että hän on ansainnut oppineiden kirouksen aikojen loppuun\nsaakka!\n\nPaganelin ja majurin kuulijat eivät voineet olla nauramatta, kun\nystävykset kiistelivät ukko Nooan kustannuksella. Majuri, joka ei koko\nelämässään ollut kiistellyt kenenkään kanssa, oli nyt vastoin\nperiaatteitansa joka päivä kinassa Paganelia vastaan. Arvattavasti\ntiedemies aivan erikoisesti ärsytti häntä. Tapansa mukaan Glenarvan\nryhtyi välittämään ja sanoi:\n\n-- Olkoon petoeläinten puute tieteen tai ihmisen kannalta valitettavaa\ntai ei, nyt ainakin meidän täytyy alistua niiden poissaoloon. Paganel\nei voisi odottaa kohtaavansa niitä tässä ilmassa riippuvassa metsässä.\n\n-- Miksei? tiedemies uteli.\n\n-- Petoeläimiäkö puussa? Tom Austin kysyi.\n\n-- Niin, miksei? Amerikkalainen tiikeri, jaguaari, pakenee puihin, kun\nmetsästäjä sitä kovasti ahdistaa! Tulvan yllättämänä olisi joku niistä\nvarsin hyvin voinut etsiä turvapaikan ombun oksilla.\n\n-- Mutta arvelen, ettette sentään tavannut niitä? majuri lausui.\n\n-- En, Paganel vastasi, -- vaikka samoilimme läpi koko metsän. Se oli\nikävää, sillä siitä olisi syntynyt suurenmoinen metsästys. Jaguaari on\njulma raatelija. Yhdellä ainoalla käpälänsä iskulla se katkaisee\nhevosen kaulan. Kun se on saanut maistaa ihmislihaa, se ei muuta\nhuolikaan. Eniten se pitää intiaanista, sitten neekeristä, sitten\nmulatista, sitten valkoisesta.\n\n-- Mieluisaa olla vasta neljännellä sijalla! MacNabbs huomautti.\n\n-- Se todistaa vain, että olette äitelä, Paganel lausui halveksuen.\n\n-- Mielelläni olen äitelä jaguaarin ruoaksi! majuri myönsi.\n\n-- Mutta se on nöyryyttävää! itsepäinen Paganel selitti. -- Valkoinen\njulistaa olevansa ihmisrodun valtias. Mutta se ei näy olevan herrojen\njaguaarien mielipide.\n\n-- Olkoon miten tahansa, hyvä Paganel, Glenarvan lausui, -- mutta\nottaen huomioon, että meidän joukossamme ei ole intiaaneja, neekereitä\neikä mulatteja, olen iloinen teidän rakkaiden jaguaarienne\npoissaolosta. Meidän asemamme ei ole niin miellyttävä...\n\n-- Mitä, eikö miellyttävä? Paganel huudahti tarttuen tähän sanaan, joka\nsaattoi antaa uuden suunnan keskustelulle. -- Valitatteko te\nkohtaloanne, Glenarvan?\n\n-- Epäilemättä, Glenarvan vastasi. -- Onko teistä hauskaa keikkua\nnäillä epämukavilla ja päällystämättömillä oksilla.\n\n-- Minulla ei milloinkaan ole ollut mukavampaa, edes kotonani. Me\nvietämme lintujen elämää, me laulamme, hyppelemme! Minä alan luulla,\nettä ihmiset on luotu elämään puissa.\n\n-- Heiltä ei puutu kuin siivet, majuri huomautti.\n\n-- He tekevät nekin itselleen kerran.\n\n-- Mutta siihen mennessä, Glenarvan vastasi, -- sallikaa minun, rakas\nystäväni, pitää puiston hiekkakäytäviä, talon lattiaa tai laivan kantta\ntätä ilma-asumusta parempana.\n\n-- Glenarvan, Paganel huomautti, -- pitää tyytyä oloihin sellaisina\nkuin ne ovat. Jos ne ovat hyvät, sen parempi. Jos huonot, niin ei\nkiinnitetä siihen huomiota. Mutta te ikävöitte Malcolmin linnan\nmukavuuksia!\n\n-- En, mutta...\n\n-- Minä olen varma, että Robert on täysin tyytyväinen, Paganel kiiruhti\nsanomaan saadakseen ainakin yhden kannattajan aatteilleen.\n\n-- Niin olenkin, herra Paganel! Robert huudahti iloisella äänellä.\n\n-- Se kuuluu hänen ikäänsä, Glenarvan huomautti.\n\n-- Ja minun! tiedemies tiukkasi. -- Mitä vähemmän mukavuuksia, sitä\nvähemmän tarpeita. Ja mitä vähemmän ihmisellä on tarpeita, sitä\nonnellisempi hän on.\n\n-- Kas Paganelia, joka halveksii rikkauksia ja kullattuja kattolistoja,\nmajuri lausui.\n\n-- Ei, sitä en tee, MacNabbs, tiedemies vastasi, -- mutta jos sallitte,\nkerron teille tätä koskevan pienen arabialaisen tarinan, joka muistuu\nmieleeni.\n\n-- Kertokaa, herra Paganel! Robert pyysi.\n\n-- Ja mitä teidän tarinanne todistaa? majuri kysyi.\n\n-- Samaa kuin kaikki tarinat, kunnon kumppanini.\n\n-- Se ei ole paljon, MacNabbs vastasi. -- Mutta kertokaa kuitenkin,\nSeherazade! Jokin niitä satuja, joita tarinoitte niin hyvin!\n\n-- Suurella Harun-ar-Rasidilla, Paganel alkoi, -- oli poika, joka ei\nollut onnellinen. Hän meni kysymään neuvoa vanhalta dervissiltä. Viisas\nvanhus vastasi hänelle, että onnea oli perin vaikea löytää tässä\nmaailmassa. -- Minä tunnen kuitenkin, hän lisäsi, -- pettämättömän\nkeinon, joka tekee teidät onnelliseksi. -- Mikä se on? nuori prinssi\nkysyi. -- Pukekaa päällenne onnellisen miehen paita. Se auttaa\nvarmasti, dervissi sanoi. Silloin prinssi syleili vanhusta ja\nlähti etsimään tätä taikakalua. Hän kävi kaikkien valtakuntien\npääkaupungeissa. Koetti kuninkaiden, keisarien, prinssien, ylimysten\npaitoja. Turha vaiva. Hän ei tullut siitä onnellisemmaksi. Sitten hän\nkoetti taiteilijoiden, sotilaiden, kauppiaiden paitoja. Sama juttu.\nNäin hän kulki suunnattomia matkoja löytämättä onnea. Vihdoin, kun hän\nlukemattomien paitojen turhasta koettelemisesta epätoivoissaan palasi\nisänsä palatsiin, hän kohtasi eräällä pellolla työmiehen, joka työnsi\nraskaita rattaita hilpeästi laulellen. -- Tuossa on kuitenkin mies,\njoka on onnellinen, hän ajatteli, -- tai sitten ei onnea olekaan\nmaailmassa. Hän meni miehen luo. -- Hyvä mies, hän kysyi, -- oletko\nonnellinen? -- Olen, vastasi toinen. -- Etkö kaipaa mitään? -- En. --\nEtkö vaihtaisi kohtaloasi kuninkaan asemaan? -- En ikinä! -- No, kuule!\nMyy minulle paitasi! -- Paitaniko? Minulla ei ole paitaa!\n\n\n\n\nTULEN JA VEDEN VÄLISSÄ.\n\n\nJacques Paganelin tarinaa kuunneltiin suurella mielihyvällä. Häntä\nkiiteltiin kovasti, mutta kukin piti oman mielipiteensä, ja tiedemies\nsaavutti kaikesta väittelystä tavallisen tuloksen, sen, ettei kukaan\nhäntä uskonut. Siitä kuitenkin oltiin yhtä mieltä, että \"se täytyy\nkestää, mitä ei voi estää\" ja tyytyä puuhun, kun ei ollut palatsia eikä\nhökkeliä.\n\nNäitä ja muita jutellessa oli tullut ilta. Hyvä uni yksin saattoi\narvokkaasti päättää tämän järkyttävän päivän. Ombun asukkaat eivät\nainoastaan olleet tulvan vaiheista väsyneitä, vaan varsinkin helteen\nrasittamia, joka päivällä oli ollut ylenpalttinen. Heidän siivekkäät\nkumppaninsa näyttivät jo levolle menon esimerkkiä; hilguerot, pampan\nsatakielet, lopettivat sointuisan livertelynsä, ja kaikki puun linnut\nolivat kadonneet tummenneen lehvistön piiloihin. Parasta oli tehdä niin\nkuin nekin.\n\nMutta ennen \"pesään asettumista\", kuten Paganel sanoi, Glenarvan,\nRobert ja hän kiipesivät tähystystorniin tarkastamaan vielä kerran\nveden vallassa olevaa tasankoa. Kello oli noin yhdeksän. Aurinko oli\njuuri laskenut läntisen taivaan välkkyvään sumuun. Koko sen puolen\ntaivaankansi keskitaivaalle saakka oli lämpimän usvan vallassa.\nEteläisen taivaan niin kirkkaat tähtisikermät näyttivät keveän hunnun\nverhoamilta ja näkyivät vain epäselvästi. Sen verran niitä kuitenkin\nerotti, että ne saattoi tuntea, ja Paganel näytti ystävälleen\nRobertille, mutta ystävänsä Glenarvaninkin opiksi, napaseudun piiriä,\nmissä tähdet ovat loistavimmat. Muun muassa hän näytti Etelän Ristiä,\nneljän ensimmäisen ja toisen luokan tähden vinoneliönmuotoista ryhmää\njokseenkin navan kohdalla; Kentauria, jossa maata lähin tähti loistaa\nvain kolmenkymmenenviiden miljardin kilometrin päässä; Magalhãesin\npilviä, kahta laajaa tähtisumua, joista suurempi peittää kaksisataa\nkertaa niin suuren alan kuin kuun näkyvä pinta; ja vihdoin \"mustan\naukon\", josta tähtiaines näyttää tykkänään puuttuvan.\n\nHänen suureksi mielipahakseen ei vielä näkynyt Orionia, jota saa\nkatsella molemmilla pallonpuoliskoilla; mutta Paganel kertoi molemmille\noppilailleen omituisen seikan patagonialaisten maailmankäsityksestä.\nNäiden runollisten intiaanien silmissä Orion edustaa suunnatonta\nsuopunkia ja kolmea palloa, jotka taivaan pampaa samoileva metsästäjä\non heittänyt. Kaikki nämä tähtisikermät, joiden kuvia vedenkalvo\nheijasti, olivat ihastuttavat katsoa, ympärillä oli ikään kuin kaksi\ntaivasta.\n\nOppineen Paganelin selitellessä näitä sai koko itäinen\ntaivaanpuolisko myrskyä ennustavan luonteen. Sinne nousi paksu ja\nmusta, jyrkkäreunainen seinä ja se sammutti vähitellen sen puolen\ntähdet. Tämä synkkä pilvi valtasi pian toisen puolen taivasta, jonka se\nnäytti peittävän. Sen liikkumisvoiman täytyi olla siinä itsessään,\nsillä tuulenhenkäystäkään ei tuntunut. Ilmakerrokset olivat täysin\ntyyniä. Puussa ei ainoakaan lehti liikahtanut, vedenkalvossa ei näkynyt\nvärettäkään. Ilmakin tuntui ohentuneen kuin jonkin suunnattoman\nimukoneen voimasta. Mutta sen täytti painostava sähköisyys, jonka\njokainen elävä olento tunsi kulkevan pitkin hermojaan.\n\nGlenarvan, Paganel ja Robert tunsivat näiden sähköaaltojen\nvoimakkuuden.\n\n-- Nousee rajuilma, Paganel sanoi.\n\n-- Ethän sinä pelkää ukkosta? Glenarvan kysyi pojalta.\n\n-- Mitä vielä, mylord, Robert vastasi.\n\n-- Sen parempi, sillä rajuilma ei ole kaukana.\n\n-- Ja se tulee olemaan ankara, Paganel selitti, -- päätellen\ntaivaanmerkeistä.\n\n-- Ukonilma ei minua huolestuta, Glenarvan lausui, -- mutta kylläkin ne\nsadekuurot, jotka tulevat sen mukana. Me kastumme ytimiä myöten.\nSanokaa, mitä haluatte, Paganel, mutta linnunpesä ei riitä ihmiselle,\nsen saatte pian havaita omissa nahoissanne.\n\n-- No, hiukan filosofiaa avuksi! tiedemies vastasi.\n\n-- Filosofia ei estä kastumasta.\n\n-- Ei, mutta se virkistää.\n\n-- Kuinka tahansa, Glenarvan sanoi, -- menkäämme ystäviemme luo ja\nneuvokaamme heitä kääriytymään filosofiaansa ja ponchoihinsa niin\ntiiviisti kuin suinkin ja varsinkin varaamaan itselleen\nkärsivällisyyttä, sillä sitä tarvitsemme pian.\n\nGlenarvan loi vielä kerran katseen uhkaavalle taivaalle. Pilvet\npeittivät sen nyt kokonaan. Auringonlaskun suunnalla valaisi vain\nepämääräinen valojuova yltyvää pimeyttä. Vesi musteni ja näytti\nsuurelta pilveltä, joka alhaalta päin yhtyisi raskaisiin huuruihin.\nVarjojakaan ei enää näkynyt. Valon ja äänen vaikutelmia ei silmin eikä\nkorvin tavoittanut. Pimeys oli yhtä syvä kuin äänettömyys.\n\n-- Laskeutukaamme alas, Glenarvan sanoi. -- Pian leimahtaa!\n\nHe alkoivat lipua alas sileitä oksia myöten ja hämmästyivät aikalailla\njoutuessaan omituiseen puolivalaistukseen; se johtui lukemattomista\nkiiluvista pisteistä, jotka suristen liikkuivat vedenkalvossa.\n\n-- Onko tuo vesisäihkyä? Glenarvan kysyi.\n\n-- Ei, Paganel vastasi, -- vaan fosforihohtoisia hyönteisiä, todellisia\nkiiltomatoja, eläviä ja halpahintaisia timantteja, joista Buenos\nAiresin naiset saavat suurenmoisia koruja!\n\n-- Mitä! Robert huudahti, -- ovatko nuo hyönteisiä, jotka lentävät kuin\nkipinät?\n\n-- Ovat, poikani.\n\nRobert kaappasi yhden näistä kiiluvista hyönteisistä. Paganel ei ollut\nerehtynyt. Se oli eräänlainen suuri, kahden ja puolen sentin pituinen\nkovakuoriainen, jolle intiaanit ovat antaneet nimen _tuco-tuco_. Tämä\nomituinen kovakuoriainen lähetti kahdesta rintakilvessään olevasta\ntäplästä niin voimakasta valoa, että sen äärellä olisi voinut lukea\npimeässä. Kun Paganel pani hyönteisen lähelle kellonsa lasin, hän\nsaattoi nähdä, että kello oli kymmenen illalla.\n\nKun Glenarvan oli saapunut majurin ja kolmen merimiehen luo, hän neuvoi\nheitä varustautumaan yön varalle. Ankara rajuilma oli tulossa.\nEnsimmäisten ukkosenjyrähdysten jälkeen puhkeaisi epäilemättä myrsky,\njoka ravistaisi ombua tuimasti. Jokaista kehotettiin siis sitomaan\nitsensä lujasti kiinni oksavuoteeseensa. Ellei voitu välttää taivaan\nvettä, oli ainakin kartettava maanpäällistä ja katsottava, ettei\npudottu alla kiitävään virtaan.\n\nToivotettiin hyvää yötä, vaikka sellaista ei ollut odotettavissa.\nSitten kukin laskeutui ilmassa keinuvalle vuoteelleen, kääriytyi\nponchoonsa ja odotti unta.\n\nMutta suurten luonnonilmiöiden lähestyminen valaa jokaisen elävän\nolennon sydämeen epämääräistä levottomuutta, jota voimakkaimmatkaan\neivät voi välttää. Ombun vieraat eivät ahdistukseltaan voineet ummistaa\nsilmiään, ja he olivat kaikki valveilla ensimmäisen kerran jyrähtäessä.\nSe tapahtui vähän ennen kello yhtätoista kaukaisena jyrinänä. Glenarvan\nkonttasi vaakasuoran oksan päähän ja pisti päänsä ulos lehvistöstä.\n\nYön mustaa taustaa silpoivat jo säkenöivät ja leimahtelevat salamat,\njoita vedenkalvo tarkoin heijasti. Pilvi oli jo monesta kohdin\nrepeytynyt, mutta niin kuin pehmeä villakangas, hiljaa rasahtaen.\nTarkasteltuaan taivaankantta ja piiriä, jotka olivat yhtäläisen\npimeyden peitossa, Glenarvan palasi rungon päähän.\n\n-- Mitä sanotte, Glenarvan? Paganel kysyi.\n\n-- Minä sanon, että se alkaa hyvin, ystäväni, ja että jos näin jatkuu,\ntulee hirveä ukkonen.\n\n-- Sen parempi, vastasi innostunut Paganel, -- sitä enemmän pidän\nkomeasta näystä, koska en voi sitä paeta.\n\n-- Siinä taas teidän merkillisiä ajatuksianne, majuri sanoi.\n\n-- Ja yksi parhaita, MacNabbs. Minä olen samaa mieltä kuin Glenarvan,\nrajuilma tulee olemaan suurenmoinen. Äsken juuri, yrittäessäni nukkua,\npalasi muistiini monta seikkaa, jotka saavat minut toivomaan sitä,\nsillä me olemme täällä suurten sähkömyrskyjen alueella. Olen jostakin\ntosiaan lukenut, että vuonna 1793, juuri Buenos Airesin maakunnassa,\nsalama iski maahan kolmekymmentäseitsemän kertaa yhden ainoan ukonilman\naikana. Virkatoverini, Martin de Moussy totesi jopa viisikymmentä\nminuuttia kestäneen yhtämittaisen jyrinän.\n\n-- Kello kädessä? majuri kysyi.\n\n-- Kello kädessä. Yksi ainoa seikka minua huolestuttaisi, Paganel\nlisäsi, -- jos huolestumisella voisi karkottaa vaaran, nimittäin se,\nettä ainoa vedenpinnan yläpuolella oleva on juuri tämä ombu, jonka\noksilla me olemme. Ukkosenjohdatin olisi tässä nyt hyvä olemassa, sillä\njuuri tämä puu on kaikista pampan puulajeista se, johon salama\nerikoisesti iskee. Ja tiedättehän toisekseen, ystäväni, että\ntiedemiehet varoittavat etsimästä suojaa puiden alta ukonilman aikana.\n\n-- Kas, se oli paikalle osunut varoitus! majuri sanoi.\n\n-- Täytyy myöntää, Paganel, Glenarvan huomautti, -- että te valitsette\nomituisen hetken kertoaksenne meille näitä rauhoittavia asioita.\n\n-- Mitä vielä! Paganel vastasi. -- Oppia voi aina! Ah, se alkaa!\n\nAnkarat jyrähtelyt keskeyttivät tämän loputtoman keskustelun; niiden\nääni kävi rajummaksi, ja räikeämmäksi; se lähestyi ja muuttui bassosta\nbaritoniksi käyttääksemme sopivaa musiikin alaan kuuluvaa vertausta.\nPian se kävi kiihkeäksi ja pani ilman harpunkielet värisemään tiuhasti.\nAvaruus oli tulessa, eikä sen lieskassa voinut erottaa, mihin\nsalamanleimauksiin nuo yhä pitenevät jyrähtelyt kuuluivat, jotka\njatkuvana kaikuna kulkivat taivaan kaukaisimpaan soppiin.\n\nSalamat leimahtelivat lakkaamatta ja mitä erilaisimpina. Jotkut iskivät\nkohtisuoraan maahan, viisi, kuusi kertaa peräkkäin samaan kohtaan.\nToiset taas olisivat jännittäneet tiedemiehen mielenkiinnon huippuunsa,\nsillä kun Argo omituisessa tilastossaan mainitsee vain kaksi\nhajasalamaa, oli niitä täällä sadoittain. Muutamat hajaantuivat\ntuhansiin haaroihin, kiertelivät korallimaisena sokkelona ja loivat\ntummalle taivaalle hämmästyttäviä, puiden muotoisia valoilmiöitä.\n\nPian oli koko taivas idästä pohjoiseen huikaisevan kirkkaita\nfosforiviiruja täynnä. Tämä palo levisi vähitellen silmänkantamattomiin\nsytyttäen pilvet kuin kasan kuivaa puuta, ja muodosti kimaltelevan\nveden peilissä suunnattoman tulipallon, jossa ombu oli keskipisteenä.\n\nGlenarvan ja hänen kumppaninsa katselivat äänettöminä tätä hirvittävää\nnäytelmää. He eivät olisi voineet kuulla toistensa ääntä. Valkoisia\nvaloläikkiä iski aivan heidän lähelleen, ja näiden äkkileimahduksissa\nvälähtivät ja taas hävisivät milloin majurin tyynet kasvot, milloin\nPaganelin utelias katse tai Glenarvanin tarmokkaat piirteet, milloin\nRobertin kauhistunut pää tai matruusien huoleton ilme äkillisen salaman\nvalaisemana.\n\nVielä ei kuitenkaan satanut, ja ilma oli yhä tyyni. Mutta pian\naukenivat taivaan sulut, ja sen mustalle pohjalle ilmestyi kohtisuoria\nviiruja, kuin kankaan loimia. Kun suuret sadepisarat sattuivat\nvedenpintaan, ne ponnahtivat siitä tuhansina salamien kirkastamina\nkipinöinä.\n\nTiesikö tämä sade ukonilman loppumista? Pääsisivätkö Glenarvan ja hänen\nkumppaninsa siitä muutamalla rankalla ryöpyllä? Eivät. Ilmojen tulien\nkamppaillessa ankarimmillaan ilmestyi äkkiä puun vaakasuoran\nvaltahaaran päähän noin nyrkin kokoinen, mustan savun ympäröimä\ntulipallo. Se kieppui paikallaan muutaman sekunnin, räjähti kuin pommi\nja niin kovasti pamahtaen, että se kuului ukkosen yli. Rikkipitoinen\nhöyry täytti ilman. Silmänräpäyksessä tuli hiljaista, ja sitten\nkuultiin Tom Austinin huutavan:\n\n-- Puu on tulessa!\n\nTom Austin ei erehtynyt. Kuin valtavaan ilotulituslaitteeseen pantuna\nlevisi tuli tuokiossa ombun läntistä reunaa pitkin; kuivuneet oksat,\nkuivista korsista tehdyt linnunpesät ja yleensä koko puun hohkoinen\npinta olivat sille suotuisaa virikettä.\n\nSamassa tuuli nousi ja kiihdytti tulta. Täytyi paeta. Glenarvan\nmiehineen riensi kiireesti ombun idänpuoliseen osaan, johon tuli vielä\nei ulottunut, mykkinä, levottomina, pelästyneinä, kiiveten, liukuen ja\nuskaltaen oksille, jotka taipuilivat heidän painonsa alla. Heidän\ntakanaan käpristyivät, rätisivät ja kiemurtelivat oksat tulessa kuin\nelävältä palavat käärmeet; niiden palavia rippeitä putoili tulvivaan\nveteen ja kulki sen mukana levittäen hirveää loimua. Milloin loimotti\nliekki suunnattoman korkealle yhtyen tulenväriseen ilmaan; milloin\npainoi tuuli ne alas ja verhosi ombun kuin Nessoksen paitaan.\nGlenarvan, Robert, majuri, Paganel ja matruusit olivat kauhuissaan;\npaksu savu tunkeutui keuhkoihin, ja sietämätön kuumuus poltti; tuli\ntarttui jo heidän puolellaan puun alaosaan; ei mikään voinut hillitä\nsaati sammuttaa sitä, ja he ymmärsivät olevansa auttamatta tuomitut\nsamaan rangaistukseen kuin hindulaisen epäjumalankuvan hehkuviin\nkylkiin suljetut uhrit. Vihdoin heidän olonsa kävi sietämättömäksi, ja\non vain valittava kahdesta kuolemasta vähemmän julma.\n\n-- Veteen! Glenarvan huusi.\n\nWilson, johon liekit jo ulottuivat, oli juuri syöksymässä veteen, kun\nhänen kuultiin mitä suurimman kauhun vallassa parkaisevan:\n\n-- Auttakaa!\n\nAustin riensi hänen luokseen ja auttoi hänet taas rungon päähän.\n\n-- Mikä nyt on?\n\n-- Kaimaaneja! Kaimaaneja! Wilson vastasi.\n\nPuun tyvi olikin näiden pelottavien krokotiilien ympäröimä. Niiden\nsuomut välkkyivät tulen valaisemassa laajassa piirissä, niiden lattea\npyrstö, keihään terää muistuttava pää, ulkonevat silmät, korvien taakse\nasti aukeavat leuat, kaikki nämä tunnusmerkit olivat niin selvät, ettei\nPaganel voinut erehtyä. Hän näki, että ne olivat Amerikalle ominaisia\njulmia alligaattoreita, joita espanjalaisissa maissa sanotaan\nkaimaaneiksi. Niitä oli siinä kymmenkunta pieksemässä vettä\npelottavalla pyrstöllään ja pureksimassa ombua alaleukojensa pitkillä\nhampailla.\n\nTämä näky sai kovaonniset tuntemaan olevansa hukassa.\n\nHirvittävä kuolema oli heidän osanaan, joko heidät kärventäisi tuli tai\nrepisi kaimaanien hammas. Jopa itse majurinkin kuultiin tyynellä\näänellä sanovan:\n\n-- Nyt taitaa tulla loppujen loppu.\n\nEräissä oloissa ihminen on kykenemätön taistelemaan, eikä riehuvaa\nluonnonvoimaa voi torjua kuin toinen luonnonvoima. Glenarvan tuijotti\nvastaansa liittoutuneita tulta ja vettä ymmärtämättä, mitä apua\npyytäisi taivaalta.\n\nUkkonen oli loppumassa, mutta se oli kehittänyt ilmassa suuren määrän\nkaasuja, joita sähköilmiöt olivat juuri rajusti purkamaisillaan.\nEtelässä muodostui vähitellen mahtava pilvenpatsas, nurinpäinen\nusvakartio, joka ulottui vaahtoavasta vedestä ukkospilviin. Se alkoi\npian kulkea eteenpäin huimaavaa vauhtia pyörien kuin hyrrä ja pakotti\nylös keskustaansa kohti tulvavedestä kiskomansa patsaan, samalla kun\nsen kehittämän pyörivän liikkeen väkevä vetovoima syöksi sitä kohti\nympäröivän ilman virtaukset.\n\nTämä huikea vesipatsas iski muutaman sekunnin kuluttua ombun kimppuun\nja kietoi sen pyörteeseensä. Puu järkkyi juuriaan myöten. Glenarvan\nluuli aluksi, että kaimaanit ravistelivat sitä voimakkailla leuoillaan\nja tempasivat sen irti maasta. Hänen kumppaninsa ja hän itse pitivät\ntoisistaan kiinni ja tunsivat vahvan puun antavan periksi ja kaatuvan;\nsen palavat oksat sukelsivat kuohuvaan veteen hurjasti sihisten. Se\ntapahtui silmänräpäyksessä. Vesipatsas oli jo ohittanut alueen\ntuhoisana ja siirtyi nyt muualle niellen samalla yhä enemmän vettä\npyörteeseensä, niin että koko alue tuntui hetkessä kuivuvan.\n\nVeteen kaatunut ombu ajelehti virran ja tuulen yhteisvoimin viemänä.\nKaimaanit olivat paenneet lukuunottamatta yhtä, joka kiipesi pystyssä\nolevia juuria pitkin leuat levällään; mutta Mulrady tempasi puoliksi\npalaneen oksan ja antoi sillä pedolle niin voimakkaan iskun, että sen\nselkäranka murtui. Kaimaani molskahti takaisin veteen, jota sen\npelottava pyrstö vielä hurjasti pieksi.\n\nGlenarvan kumppaneineen siirtyi nopeasti tuulen puolisille oksille\npäästyään eroon alligaattoreista, ja ombu, jonka liekkejä myrsky\npaisutti kuin tuulessa lepattavia purjeita, kiiti loimuavana kokkona\nyön pimeydessä.\n\n\n\n\nATLANTTI.\n\n\nKaksi tuntia purjehti ombu valtavalla järvellä kohtaamatta maata. Sitä\nsyöneet liekit olivat vähitellen sammuneet. Suurin vaara tässä\nhirvittävässä purjehduksessa oli siis ohi. Majuri rajoittui lausumaan,\nettei tulisi kummastua vaikka pelastuttaisiin.\n\nTulvavirta piti alkuperäisen suuntansa, yhä lounaasta koilliseen.\nPimeys, jota vain silloin tällöin valaisi joku myöhästynyt salama, oli\njälleen käynyt synkäksi, ja Paganel etsi turhaan tuttuja maamerkkejä.\nRajuilma oli loppumassa. Suurien pisaroiden asemesta satoi kevyttä\ntihkua, jonka tuuli hajotti, ja suuret, tyhjentyneet pilvet\nkerääntyivät ryhmiin korkealle.\n\nOmbun kulku kuohuvassa vedessä oli nopeaa; se kiiti hämmästyttävää\nvauhtia kuin sen sisälle olisi kätketty jokin voimakas moottori. Ei\nmikään osoittanut, ettei se tällä tavoin ajelehtisi päiväkausia. Mutta\nkello kolmen aikaan aamulla huomautti majuri, että sen juuret silloin\ntällöin raapaisivat maata. Pitkällä, katkaistulla oksalla Tom Austin\ntunnusteli huolellisesti syvyyttä ja totesi, että maa oli kohoavaa\nrinnettä. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua tapahtui töytäys, ja ombu\npysähtyi.\n\n-- Maa! Maa! Paganel huusi kaikuvalla äänellä.\n\nHiiltyneiden oksien päät olivat törmänneet erääseen kukkulaan.\nMilloinkaan eivät merenkulkijat ole enemmän iloinneet karille\njoutumisesta. Sehän oli tässä sama kuin satama. Robert ja Wilson olivat\njo hypänneet kovalle maalle ja hurrasivat ilosta, kun kuului tuttu\nvihellys ja intiaanin kookas vartalo kohosi esiin.\n\n-- Thalcave! Robert huusi.\n\n-- Thalcave! kaikki toistivat yhdestä suusta.\n\n-- _Amigos_![20] vastasi patagonialainen, joka oli odottanut tulijoita\nkohdalla, johon virran täytyi heidät tuoda, se kun oli hänen itsensäkin\nsinne tuonut.\n\nTällä hetkellä hän otti syliinsä Robert Grantin, välittämättä siitä,\nettä Paganel piti hänestä takaapäin kiinni, ja puristi häntä poveaan\nvasten. Glenarvan, majuri ja merimiehet puristivat pian sen jälkeen\nsydämellisesti ja voimakkaasti uskollisen oppaansa kättä iloissaan\nhänen tapaamisestaan. Sitten patagonialainen saattoi heidät erään\naution estancian vajaan. Siellä loimusi hyvä tuli, joka lämmitti heitä,\nja siellä paistettiin meheviä lihaviipaleita, joista he eivät jättäneet\njäljelle palaakaan. Ja kun he olivat levänneet ja voivat taas ajatella\nrauhassa, heidän mielestään tuntui uskomattomalta, että he olivat\npelastuneet tästä seikkailusta, jossa oli niin monta vaaraa, tulta ja\nvettä ja Argentiinan virtojen hirveitä kaimaaneja.\n\nMuutamin sanoin Thalcave kertoi oman tarinansa Paganelille ja antoi\nkaiken kunnian pelastumisestaan uljaalle hevoselleen. Sitten Paganel\nkoetti selittää hänelle asiakirjan uutta tulkintaa, ja mitä toiveita\nheillä sen johdosta oli. Ymmärsikö intiaani tiedemiehen nerokkaita\nolettamuksia? Sitä sopii epäillä, mutta hän näki ystävänsä onnellisina\nja luottavaisina, ja se riitti hänelle.\n\nOn helppo ymmärtää, että nämä väsymättömät vaeltajat ombussa vietetyn\nlepopäivänsä jälkeen halusivat jatkaa matkaansa. Kello kahdeksan\naamulla he olivat valmiit lähtemään. Oltiin liian kaukana etelässä\nestancioista ja saladeroista, jotta olisi voitu hankkia kulkuneuvoja,\nja siksi oli pakko kulkea jalkaisin. Eihän muuten matkaa enää ollutkaan\nkuin noin kuusikymmentä kilometriä, ja Thauka ottaisi kyllä silloin\ntällöin kantaakseen jonkun väsyneen jalkamiehen, jopa tarpeen tullen\nkaksikin. Kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa oltaisiin Atlantin\nrannalla.\n\nLähtöhetken tultua jätti opas seuralaisineen taakseen laajan\nalankomaan, joka vielä oli veden vallassa, ja matka suunnattiin ylempiä\ntasankoja pitkin. Seutu oli jälleen yhtä yksitoikkoista; siellä täällä\nnäkyi joku eurooppalaisten istuttama puurykelmä pistävän esiin\nlaitumilta, muuten yhtä harvinaisena kuin Tandilin ja Tapalquemin\nvuoriharjanteiden tienoilla; kotimaisia puita kasvaa vain pitkien\nruohoaavikkojen laidoilla ja Cap Corrientesin lähistöllä.\n\nNiin kului tämä päivä. Seuraavana päivänä alkoi valtameren läheisyys\ntuntua parikymmentä kilometriä ennen sen rantaan saapumista.\n_Virazon_, omituinen tuuli, joka puhaltaa säännöllisesti päivän ja\nyön jälkipuoliskolla, taivutti korkeata ruohoa. Laihalla maaperällä\nkasvoi harvaa metsää, puumaisia mimoosalajeja, akaasioita ja\ncurramabol-pensaita. Muutamia suolapitoisia laguuneja kimmelsi kuin\nrikkilyödyn lasin kappaleita haitaten matkaa, sillä ne täytyi kiertää.\nLisättiin vauhtia, jotta samana päivänä olisi ehditty Salado-järvelle,\nvaltameren rannikolle, ja totta puhuen matkamiehet olivat aika lailla\nväsyneitä, kun he kello kahdeksan illalla näkivät kolmenkymmenen metrin\nkorkuiset hietatöyräät, jotka rajoittavat sen vaahtoavaa rantaa. Pian\nheidän korviinsa kuului aaltoilevan meren pitkällinen kohina.\n\n-- Valtameri! Paganel huudahti.\n\n-- Niin, valtameri! Thalcave vahvisti.\n\nJa vaeltajat, joiden voimat näyttivät olevan melkein lopussa,\nkiipesivät pian hiekkatöyrästä ylös huomattavan vikkelästi.\n\nMutta nyt oli jo hyvin hämärä, ja katse harhaili turhaan pitkin\nrannatonta pimeyttä etsien _Duncania_, mutta ei kuitenkaan havainnut\nsitä.\n\n-- Se on kuitenkin täällä, Glenarvan huudahti, -- ja risteilee\nedestakaisin meitä odottaen.\n\n-- Saamme nähdä huomenna, MacNabbs lausui.\n\nTom Austin huuteli umpimähkään näkymätöntä laivaa saamatta mitään\nvastausta. Tuuli oli sitä paitsi verrattain navakka ja merellä kova\naallokko. Pilviä nousi lännestä, ja aaltojen vaahtoavat harjat\nlensivät hienona vihmana töyrään ylikin. Jos _Duncan_ oli sovitulla\nmääräpaikalla, sen tähystäjä ei kuitenkaan voinut heitä kuulla tai\nnähdä. Rannalla ei ollut mitään suojaa. Ei lahtea, ei satamaa, ei\nminkäännäköistä poukamaakaan. Siinä oli vain pitkiä hiekkasärkkiä,\njotka ulottuivat mereen ja joita on vaarallisempi lähestyä kuin\nvedenpäällisiä kareja. Särkät näet nostavat maininkeja; aallokko on\nniiden kohdalla erikoisen raju, ja ne alukset ovat varmasti tuhon omat,\njotka kovassa tuulessa ajavat näihin hiekkakasoihin.\n\nSiksi oli luonnollista, että _Duncan_, joka tiesi rannikon olevan\nvaarallinen, pysytteli suojaavan sataman puuttuessa ulompana. John\nMangles tietenkin varovana miehenä odotti mahdollisimman kaukana. Se\noli Tom Austinin mielipide, ja hän vakuutti, että _Duncan_ ei voinut\ntulla viittä meripeninkulmaa lähemmäksi rantaa.\n\nMajuri kehotti siis kärsimätöntä ystäväänsä malttamaan mielensä. Ei\nollut mitään keinoa hälventää läpitunkematonta pimeyttä. Miksi siis\nvaivata silmiään tuijottamalla pimeyteen?\n\nNiinpä pystytettiin jonkinlainen leiripaikka särkkien suojaan;\nviimeiset ruokavarat käytettiin matkan viimeiseen ateriaan; sitten\njokainen noudatti majurin esimerkkiä ja kaivoi itselleen kuopan, josta\ntuli jokseenkin mukava makuusija, ja vajosi sikeään uneen yllään\nleukaan saakka ulottuva hietapeite. Glenarvan yksin valvoi. Tuuli pysyi\nnavakkana, ja valtameri kuohui vielä äskeisen myrskyn jälkeen. Sen yhä\nankarammat aallot murtuivat särkän reunaan pauhaten kuin ukkonen.\nGlenarvan ei voinut tottua siihen ajatukseen, että _Duncan_ oli niin\nlähellä. Mitä taas tuli siihen, että se ei olisi saapunut sovitulle\nkohtaamispaikalle, ei sitä voinut ajatellakaan. Glenarvan oli lähtenyt\nTalkahuanon lahdesta 14. päivänä lokakuuta ja saapui marraskuun\n12:ntena Atlantin rannalle. Näiden kolmenkymmenen päivän kuluessa,\njolloin he olivat samonneet halki Chilen, Kordillieerien, pampan ja\nArgentiinan tasangon poikki, oli _Duncanilla_ ollut aikaa kiertää Cap\nHorn ja ehtiä vastapäiselle rannalle. Niin hyvä laiva ei voinut\nmyöhästyä; myrsky oli varmaan ollut kova ja ankara Atlantin aavalla\nulapalla, mutta _Duncan_ oli tukeva alus ja sen kapteeni hyvä merimies.\nNiinpä hän oli paikalla, kun kerran oli määrä olla.\n\nNämä ajatukset eivät sittenkään saaneet Glenarvania rauhoittumaan. Kun\nsydän ja järki ovat ristiriidassa, ei jälkimmäinen aina voita. Malcolmin\nlinnan lordi kaipasi tässä pimeydessä kaikkia rakkaitaan, rakasta\nHelenaansa, Mary Grantia ja _Duncanin_ miehistöä. Hän harhaili autiolla\nrannalla, jota laineet vihmoivat pärskeellään. Katseli, kuunteli.\nSilloin tällöin hän oli havaitsevinaan epämääräistä valoa mereltä.\n\n-- Minä en erehdy, hän ajatteli, -- minä näin laivan valoa, _Duncanin_\nlyhdyt. Ah, miksi minä en näe pimeyden läpi?\n\nSilloin hänen mieleensä välähti eräs ajatus. Paganelhan sanoi olevansa\nnyktalooppi, toisin sanoen hän näki pimeässä. Hän meni siis herättämään\nPaganelin. Tiedemies nukkui kuopassaan kuin myyrä, kun väkevä käsi\ntempaisi hänet hiekkavuoteeltaan.\n\n-- Kuka siinä on? hän huudahti.\n\n-- Minä, Paganel.\n\n-- Kuka minä?\n\n-- Glenarvan. Tulkaa, minä tarvitsen silmiänne.\n\n-- Minun silmiäni? Paganel toisti niitä hieroen.\n\n-- Niin, teidän silmiänne, erottaaksemme _Duncanin_ tässä pimeydessä.\nTulkaa.\n\n-- Hemmettiin koko nyktalopia! Paganel mutisi, mutta oli sentään\nmielellään valmis auttamaan Glenarvania.\n\nHän nousi, ravisteli puutuneita jäseniään, muristen kuin ainakin kesken\nunia heränneet ja seurasi ystäväänsä rannalle.\n\nGlenarvan pyysi häntä tähystämään synkkää maisemaa. Kun Paganel oli\nmuutaman minuutin ajan ponnistellut, Glenarvan kysyi:\n\n-- No, ettekö näe mitään?\n\n-- En. Ei kissakaan näkisi tässä kahta askelta kauemmaksi.\n\n-- Etsikää punaista tai vihreää valoa, jompaakumpaa laivalyhtyä.\n\n-- En näe vihreää enkä punaista. Kaikki on mustaa, vastasi Paganel,\njonka silmät väkisinkin menivät umpeen.\n\nPuolen tunnin ajan hän seurasi malttamatonta ystäväänsä konemaisesti,\npään retkahtaessa rinnalle, mistä sen taas äkkiä nosti pystyyn. Hän ei\nvastannut, ei puhunut. Hänen hoipertelevat askelensa olivat kuin\njuopuneen. Glenarvan katsoi Paganelia. Paganel nukkui kävellessään.\n\nGlenarvan tarttui silloin hänen käsipuoleensa, talutti hänet\nherättämättä jälleen kuoppaansa ja sijoitti siihen mukavasti makaamaan.\nPäivän koittaessa hypähtivät kaikki ylös huutoon:\n\n-- _Duncan! Duncan!_\n\n-- Hurraa, hurraa! vastasivat toverit Glenarvanille rientäen rannalle.\n\nLaiva oli todellakin viiden meripeninkulman päässä, purjeet\nhuolellisesti kokoonkäärittyinä edeten höyryn voimalla. Sen savu\nhälveni aamun usviin. Merenkäynti oli kova, eikä sen kokoinen alus\nvoinut vaaratta lähestyä särkkiä.\n\nGlenarvan tarkasteli Paganelin kaukoputkella _Duncanin_ liikkeitä. John\nMangles ei arvatenkaan huomannut matkamiehiä, sillä hän ei kääntänyt\nalusta, vaan näytti jatkavan samaan suuntaan.\n\nMutta Thalcave, joka oli pannut vahvan panoksen pyssyynsä, laukaisi sen\ntällä hetkellä laivaa kohti.\n\nKuunneltiin, katsottiin. Kolme kertaa pamahti intiaanin pyssy,\nhiekkasärkkiä kajahduttaen.\n\nVihdoin näkyi valkoista savua laivan kyljestä.\n\n-- He ovat nähneet meidät! Glenarvan huudahti. -- Se on _Duncanin_\nkanuuna!\n\nMuutaman sekunnin kuluttua kuului kumea pamaus rannalle, minkä jälkeen\n_Duncan_ heti kääntyi ja alkoi lähestyä rantaa varovasti niin lähelle\nkuin mahdollista.\n\nKaukoputkella nähtiin pian venettä laskettavan vesille.\n\n-- Lady Helena ei voi tulla, Tom Austin sanoi. -- Meri on liian\nmyrskyisä.\n\n-- Eikä John Mangles, MacNabbs lausui, -- hän ei voi jättää laivaansa.\n\n-- Siskoni! Siskoni! Robert huudahti ojentaen käsiään keinuvaa laivaa\nkohti.\n\n-- Ah, kuinka mieleni tekee päästä laivalle! Glenarvan huokasi.\n\n-- Malttia, Edward! Te olette siellä kahden tunnin kuluttua, majuri\nvastasi.\n\nKaksi tuntia! Lyhyemmässä ajassa ei kuuden miehen soutama vene\ntosiaankaan ehtisi tehdä edestakaista matkaa.\n\nGlenarvan meni nyt Thalcaven luo, joka käsivarret ristissä rinnallaan\nja Thauka vierellään katseli tyynesti meren aaltoilua.\n\nGlenarvan tarttui hänen käteensä ja näytti laivaa:\n\n-- Tule! hän sanoi.\n\nIntiaani pudisti hiljaa päätään.\n\n-- Tule, ystävä! Glenarvan toisti.\n\n-- En, Thalcave vastasi hiljaa. -- Täällä on Thauka ja tuolla pampa,\nhän lisäsi viitaten laajalla kädenliikkeellä aavaa tasankoa kohti.\n\nGlenarvan ymmärsi hyvin, että intiaani ei halunnut milloinkaan luopua\nruohoaavikoista, missä hänen isiensä luut olivat valkenemassa. Hän\ntunsi näiden aavikonlasten uskonnollisen kiintymyksen synnyinmaahansa.\nHän puristi siis Thalcaven kättä eikä ollut itsepäinen. Ei silloinkaan,\nkun intiaani erikoisella tavallaan hymyillen kieltäytyi ottamasta\nmaksua palveluksistaan, sanoen:\n\n-- Ystävyydestä.\n\nGlenarvan ei voinut vastata hänelle. Hän olisi sentään tahtonut jättää\nkelpo intiaanille edes jonkin muiston eurooppalaisista ystävistä. Mutta\nmitä hänellä oli? Aseensa, hevosensa, kaikki hän oli menettänyt tulvan\ntuhoissa. Hänen kumppaninsa eivät olleet sen rikkaampia.\n\nHän ei siis tiennyt, miten osoittaisi kiitollisuuttaan kunnon oppaalle,\nmutta silloin hänen mieleensä juolahti muuan ajatus. Hän otti poveltaan\nkallisarvoisen medaljongin, jonka sisällä oli erittäin kaunis kuva,\nLawrencen mestariteos, ja ojensi sen intiaanille.\n\n-- Minun vaimoni, hän sanoi.\n\nThalcave katseli kuvaa hellästi ja lausui vain nämä koruttomat sanat:\n\n-- Hyvä ja kaunis.\n\nSitten Robert, Paganel, majuri, Tom Austin ja matruusit tulivat\nliikuttuneina hyvästelemään patagonialaista. Heistä oli haikea erota\nuljaasta ja aina valmiista ystävästä. Thalcave syleili kaikkia. Paganel\nsai hänet ottamaan Etelä-Amerikan ja molempien valtamerien kartan, jota\nintiaani oli usein hartaasti katsellut. Se oli tiedemiehen kallein\nomaisuus. Robertilla ei ollut antaa kuin kättä pelastajalleen, eikä\nmyöskään Thauka jäänyt siitä osattomaksi.\n\nNyt _Duncanin_ vene lähestyi; se laski pieneen kanavaan kahden särkän\nväliin ja osui pian rantaan.\n\n-- Kuinka vaimoni voi? Glenarvan kysyi.\n\n-- Ja sisareni? Robert huusi.\n\n-- Lady Helena ja miss Grant odottavat teitä laivalla, veneen perämies\nvastasi. -- Mutta lähdetään matkaan, teidän jalosukuisuutenne, meillä\nei ole minuuttiakaan menetettävänä, sillä laskuvesi alkaa jo tuntua.\n\nViimeiset kädenpuristukset vaihdettiin intiaanin kanssa. Hän saattoi\nystävänsä veneelle saakka, joka pian työnnettiin vesille. Kun Robertin\npiti astua veneeseen, intiaani otti hänet syliinsä ja katseli häntä\nhetken.\n\n-- Mene nyt, hän sanoi. -- Sinä olet mies.\n\n-- Hyvästi, ystäväni, hyvästi! Glenarvan sanoi vielä kerran.\n\n-- Emmekö enää milloinkaan tapaa toisiamme? Paganel huudahti.\n\n-- _Quien sabe_? Kuka tietää? Thalcave vastasi kohottaen kätensä\ntaivasta kohti.\n\nIntiaanin viimeiset sanat häipyivät tuuleen. Vene lähti liikkeelle\nkulkien luoteen mukana.\n\nThalcaven liikkumaton vartalo näkyi kauan rannalla kuohujen keskeltä.\nSitten se pieneni ja katosi vihdoin kokonaan hänen uusien ystäviensä\nsilmistä.\n\nTunnin kuluttua nousi Robert ensimmäisenä _Duncanin_ kannelle ja\nhyppäsi Mary Grantin kaulaan, laivan miehistön huutaessa iloisesti\nhurraata.\n\nNäin oli tehty matka Etelä-Amerikan poikki aivan suoraa linjaa pitkin.\nVuoret tai virrat eivät olleet saaneet vaeltajia väistymään varmalta\nuraltaan, ja vaikka heidän ei ollut tarvinnut taistella vihamielisiä\nihmisiä vastaan, olivat luonnonvoimat usein nousseet heitä ahdistamaan\nja panneet heidän miehekkään pelottomuutensa ankaralle koetukselle.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Cliquot on vanha, kautta maailman tunnettu samppanjamerkki.\n-- _Suom._\n\n[2] Kristoffer Kolumbuksen neljäs matka tehtiin neljällä laivalla.\nSuurin, johtava laiva, jossa Kolumbus kulki, oli 70 tonnin kantoinen;\npienin ainoastaan 50. Ne olivat tosiaan vain rannikkoaluksia.\n\n[3] Patenttilogi on sellainen laite, joka asteisiin jaetussa ympyrässä\nkiertävillä neuloilla ilmoittaa laivan nopeuden.\n\n[4] 17 meripeninkulmaa. Kun meripeninkulma eli solmu on 1,852 metriä,\ntekee 17 solmua lähes 31,5 km tunnissa.\n\n[5] Siis ei: _joutuvat vangeiksi_, vaan _ovat vankeina_. -- Suom.\n\n[6] Vaeltaa hyvää tehden.\n\n[7] Veden kiehumapisteen aleneminen tekee noin 1 asteen joka 324 metrin\nnousua kohti.\n\n[8] Melkein samanlainen ilmiö tapahtui Mont Blancin laella vuonna 1820\nja aiheutti sen järkyttävän tapaturman, joka maksoi kolmen\nchamounixilaisen oppaan hengen.\n\n[9] Te olette kunnon mies.\n\n[10] Epäilemättä patagonialainen?\n\n[11] Vastatkaa!\n\n[12] Ymmärrättekö?\n\n[13] En ymmärrä.\n\n[14] Niin, niin.\n\n[15] Hänen isänsä.\n\n[16] Islannin talvet ovat tästä syystä lauhkeampia kuin Lombardian.\n\n[17] Ranska oli tämän kertomuksen aikana keisarikunta. -- _Suom_.\n\n[18] A. Guinnard oli todella pojuch-intiaanien vankina kolme vuotta,\nvuodesta 1856 vuoteen 1859. Hän kesti tavattoman uljaasti ne kauheat\nkoettelemukset, joiden alaiseksi hän joutui, ja pääsi vihdoin\npakenemaan ylittämällä Andit Upsallata-solan kautta. Hän saapui\ntakaisin Ranskaan 1861 ja on nyt kunnianarvoisan Paganelin virkaveljiä\nMaantieteellisessä seurassa.\n\n[19] Pian, pian!\n\n[20] Ystävät!\n\n\n\n"]