[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fafiJVh65CeNdfOTo_dN53uCAalP0Gpz33Wab0uYleFY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},544,"Kapteeni Grantia etsimässä","Verne, Jules",1828,1905,"544-verne-jules-kapteeni-grantia-etsimassa","544__Verne_Jules__Kapteeni_Grantia_etsimässä",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1867,1923,51195,344150,false,39057,[24,25,26,27,28,29,30,31],"Australia -- Fiction","Castaways -- Fiction","New Zealand -- Fiction","Ocean travel -- Fiction","Seafaring life -- Fiction","Ship captains -- Fiction","South America -- Fiction","Voyages and travels -- Fiction",[33,34],"Adventure","Novels","\"Kapteeni Grantia etsimässä\" by Jules Verne is a novel published in 1867–68. When a message in a bottle reveals that Captain Grant is shipwrecked somewhere along the 37th parallel south, Lord and Lady Glenarvan join his children on a daring rescue expedition. With incomplete coordinates and conflicting clues, they must circumnavigate the globe through South America, Australia, and New Zealand, facing treachery, dangerous tribes, and countless perils in their quest to find the missing captain. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Voionmaa, Eino",269,"Seikkailuromaani seuraa lordi Glenarvanin retkikuntaa, joka purjehtii Duncan-aluksella etsimään kadonnutta kapteeni Grantia. Matka kulkee halki Etelä-Amerikan, Australian ja Uuden-Seelannin, ja seurue kohtaa matkallaan niin luonnonvoimia kuin vaarallisia rangaistusvankeja.","Jules Vernen 'Kapteeni Grantia etsimässä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 544. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAPTEENI GRANTIA ETSIMÄSSÄ\n\nKirj.\n\nJules Verne\n\n\nSuomentanut Eino Voionmaa\n\n\n\nArvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Taas laivalla\n Tristan da Cunha\n Amsterdamin saari\n Jacques Paganelin ja majuri MacNabbsin vedonlyönnit\n Intian valtameren myrskyt\n Kap Bernouilli\n Ayrton\n Lähtö\n Victorian maakunta\n Wimerra-joki\n Burke ja Stuart\n Rautatie Melbournesta Sandhurstiin\n Ensimmäinen palkinto maantieteessä\n Mount Alexanderin kaivokset\n Australian ja Uuden Seelannin Uutiset\n Majuri väittää alkuasukkaita apinoiksi\n Upporikkaat karjanomistajat\n Australian alpit\n Teatteritemppu\n Aland -- Zealand\n Neljän päivän tuska\n Eden\n Viiteselitykset.\n\n\n\n\nTAAS LAIVALLA.\n\n\nEnsimmäiset hetket pyhitettiin jälleennäkemisen onnelle. Lordi\nGlenarvan ei halunnut, että etsinnän epäonnistuminen kylmentäisi ilon\nhänen ystäviensä sydämissä. Niinpä hänen ensimmäiset sanansa kuuluivat:\n-- Luottamusta, ystäväni, luottamusta! Kapteeni Grant ei ole meidän\nmukanamme, mutta meillä on varmuus, että löydämme hänet.\n\nTarvittiinkin vähintään tällainen vakuutus toivon ylläpitämiseksi\n_Duncanin_ matkustajissa.\n\nLady Helena ja Mary Grant olivat tosiaan veneen lähestyessä laivaa\ntähystäneet sitä odotuksen tuhansin tuskin. Korkealta paikaltaan he\nyrittivät laskea laivalle palaavien lukumäärää.\n\nMilloin tuli nuori tyttö epätoivoiseksi, milloin hän taas päinvastoin\nluuli näkevänsä Harry Grantin. Hänen sydämensä tykytti kovasti; hän ei\nvoinut puhua ja pysyi tuskin pystyssä. Lady Helena kiersi käsivartensa\nhänen ympärilleen. John Mangles, joka seisoi hänen vieressään\ntähystämässä, oli vaiti; hänen kauas näkemään tottuneet\nmerimiessilmänsä eivät nähneet kapteenia.\n\n-- Hän on mukana! Hän tulee! Isäni! neitonen puhui itsekseen.\n\nMutta veneen lähestyessä tämä kuvitelma kävi mahdottomaksi. Tulijat\neivät olleet vielä sadanviidenkymmenen metrin päässä laivasta, kun lady\nHelena ja John Mangles, vieläpä Mary itsekin, silmät kyynelissä, olivat\nmenettäneet kaiken toivon. Oli aika, että lordi Glenarvan saapui\nlausumaan rauhoittavat sanansa.\n\nEnsimmäisten tervehdysten jälkeen lady Helenalle, Mary Grantille ja\nJohn Manglesille tehtiin selkoa matkan päävaiheista, ja ennen kaikkea\nGlenarvan ilmoitti heille uuden tulkinnan asiakirjasta, josta tuli\nkiittää Jacques Paganelin terävyyttä. Hän ylisti sitten Robertia,\njosta Mary hyvällä syyllä saattoi olla ylpeä. Hänen uljuuttaan,\nuskollisuuttaan, hänen kestämiään vaaroja Glenarvan kuvasi siten, että\npoika ei olisi tiennyt minne piiloutua, ellei hänen sisarensa syli\nolisi ollut hänen turvapaikkanaan.\n\n-- Sinun ei tarvitse punastua, Robert, John Mangles sanoi, -- sinä olet\nkäyttäytynyt kapteeni Grantin pojan arvoisesti.\n\nHän puristi Maryn veljen rintaansa vasten ja painoi huulensa tämän\nposkille, jotka olivat nuoren tytön kyynelistä vielä kosteat.\n\nVain sivumennen mainittakoon tässä majurin ja maantieteilijän osaksi\ntullut vastaanotto ja se muisto, jolla jalomielistä Thalcavea\nkunnioitettiin. Lady Helena pahoitteli, ettei saanut puristaa uljaan\nintiaanin kättä. Ensimmäisten tervehdysten jälkeen oli MacNabbs mennyt\nkajuuttaansa ja ryhtynyt, käsi tyynenä ja varmana, ajamaan partaansa.\nMitä Paganeliin tulee, hän pyrähteli yhden luota toisen luo kuin\nmehiläinen imien tervehdysten ja hymyjen hunajaa. Hän tahtoi syleillä\n_Duncanin_ koko väestöä, ja katsoen, että niin hyvin lady Helena kuin\nmyös Mary Grant kuuluivat siihen, aloitti tämän toimituksensa heistä\npäättäen sen herra Olbinettiin.\n\nMuonamestari arveli ettei voinut paremmin vastata tällaiseen\nkohteliaisuuteen kuin ilmoittamalla, että aamiainen oli valmis.\n\n-- Aamiainen! Paganel huudahti.\n\n-- Niin, herra Paganel, herra Olbinett vastasi.\n\n-- Oikea aamiainenko, oikealla pöydällä, jolla on täysi kalusto ja\nlautasliinatkin?\n\n-- Tietenkin, herra Paganel.\n\n-- Eikä tarjota _charquita_, ei kovia munia eikä kamelikurkikyljystä?\n\n-- No no, herra Paganel! muonamestari vastasi ammattinsa puolesta\nloukkaantuneena.\n\n-- Minä en tahtonut loukata teitä, ystäväni, tiedemies sanoi hymyillen.\n-- Mutta kuukauden päivät on meidän ruokanamme ollut säännöllisesti\nsellaista, emmekä syöneet pöydässä istuen, vaan maassa loikoen, ellemme\nistuneet hajasäärin puiden oksilla. Teidän ilmoittamanne aamiainen\nsaattoi siis minusta tuntua unelta, kuvitelmalta, kangastukselta!\n\n-- No, menkäämme toteamaan, että se on kouraantuntuvaa todellisuutta,\nherra Paganel, vastasi lady Helena, joka ei voinut olla nauramatta.\n\n-- Tässä käsivarteni, kohtelias tiedemies lausui.\n\n-- Mitä ohjeita teillä, mylord, on antaa minulle _Duncanin_ suhteen?\nJohn Mangles kysyi.\n\n-- Aamiaisen jälkeen, rakas John, Glenarvan vastasi, -- keskustelemme\nyhteisesti uuden retkemme ohjelmasta.\n\nLaivan matkustajat ja nuori kapteeni menivät salonkiin.\nKoneenkäyttäjälle annettiin määräys pitää höyryä yllä, jotta voitaisiin\nlähteä milloin tahansa.\n\nKun majuri oli ajanut partansa ja muutkin pikaisesti hiukan\nsiistiytyneet, istuttiin pöytään.\n\nHerra Olbinettin aamiaispöydälle tehtiin oikeutta. Se julistettiin\noivalliseksi, vieläpä pampan loistavia juhla-aterioita paremmaksi.\nPaganel otti jokaista ruokalajia kaksi kertaa, \"hajamielisyydestä\",\nkuten hän selitti.\n\nTämä varomaton sana sai lady Glenarvanin tiedustelemaan, oliko\ntiedemies joskus sattunut lankeamaan vanhaan perisyntiinsä. Majuri ja\nlordi Glenarvan katsahtivat toisiinsa hymyillen. Paganel puolestaan\npurskahti äänekkääseen nauruun ja lupasi \"kautta kunniansa\", ettei\nhän koko matkan aikana enää hairahdu ainoaankaan hajamielisyyteen;\nsitten hän alkoi erittäin leikkisästi kertoa erehdyksistään ja\nperinpohjaisista kieliopinnoistaan Camoënsin teoksen johdolla.\n\n-- Ja kuitenkin, hän sanoi lopuksi, -- on onnettomuudesta aina jollakin\ntavalla hyötyäkin, enkä minä surkuttele erehdystäni.\n\n-- Minkä vuoksi, kelpo ystäväni? majuri kysyi.\n\n-- Kun nyt osaan sekä espanjan että myös portugalin kieltä. Puhun kahta\nkieltä yhden asemesta.\n\n-- Kautta kunniani, sitä en tullut ajatelleeksi! majuri lausui. --\nOnnittelen, Paganel, onnittelen vilpittömästi.\n\nMuutkin onnittelivat Paganelia, joka söi rauhassa edelleen. Hän näet\nsöi ja jutteli yhtaikaa. Niinpä hän ei huomannut erästä seikkaa, jota\nGlenarvan ei voinut olla havaitsematta: John Manglesin huomaavaisuutta\nvieressään istuvaa Mary Grantia kohtaan. Lady Helenan salainen merkki\npuolisolleen vahvisti, että \"asia oli niin\". Glenarvan katseli näitä\nnuoria suopein silmin ja kääntyi John Manglesin puoleen, mutta aivan\ntoisessa asiassa.\n\n-- Entä kuinka teidän matkanne on sujunut, John? hän kysyi.\n\n-- Mitä parhaiten, kapteeni vastasi. -- Minun on vain ilmoitettava\nteille, mylord, että me emme palanneet Magalhãesin salmen kautta.\n\n-- Ah, Paganel huudahti, -- te olette kulkeneet Kap Hornin ympäri, enkä\nminä ollut mukana!\n\n-- Hirttäkää itsenne! majuri sanoi.\n\n-- Itsekäs mies! Sen neuvon te annatte minulle vain saadaksenne periä\nköyden! maantieteilijä vastasi.\n\n-- Mutta, rakas Paganel, Glenarvan huomautti, -- ellei ihminen ole\nsaanut kykyä olla kaikkialla, hän ei voi olla joka paikassa. Kun nyt\nolitte vaeltamassa pitkin pampaa, ette voinut samaan aikaan olla Kap\nHornia kiertämässä.\n\n-- Se ei estä minua sitä pahoittelemasta, Paganel vastasi.\n\nHäntä ei ahdisteltu enempää, vaan tyydyttiin tähän vastaukseen. John\nMangles jatkoi sitten kertomustaan _Duncanin_ matkasta. Kulkiessaan\npitkin Amerikan rannikkoa hän oli tarkastanut kaikki läntiset saaristot\ntapaamatta jälkeäkään _Britanniasta_. Saavuttuaan Kap Pilaresin luo\nsalmen suulla hän kääntyi etelään, kun tuuli oli vastainen; _Duncan_\nsivuutti Desolacion-saaret ja eteni 67. asteelle eteläistä leveyttä,\nkiersi Kap Hornin, kulki pitkin Tulimaan rantaa ja, sitten\npurjehdittuaan Lemairen salmen läpi, Patagonian rannikkoa myöten.\nSiellä nousi hirveä tuuli Kap Corrientesin kohdalla, arvatenkin sama,\njoka niin ankarasti oli ahdistanut maata pitkin kulkeneita rajuilman\naikana. Mutta alus suoriutui hyvin, ja John Mangles oli risteillyt\nrannikolla kolme päivää, kunnes pyssynlaukaukset ilmoittivat niin\nhartaasti odotettujen matkamiesten saapuneen. Mitä lady Glenarvaniin ja\nmiss Grantiin tulee, olisi _Duncanin_ kapteeni tehnyt vääryyttä, ellei\nolisi maininnut heidän harvinaista pelottomuuttaan. Myrsky ei heitä\nhuolettanut, ja heidän ainoa pelkonsa oli vain, kuinka heidän silloin\nArgentiinan tasangoilla harhailevien ystäviensä kävisi.\n\nNäin päättyi John Manglesin kertomus, ja lordi Glenarvan kiitteli\nkapteenia. Sitten hän kääntyi Mary Grantin puoleen sanoen:\n\n-- Rakas neiti, siitä, mitä kapteeni John Mangles kertoo teidän\nuljaasta mielestänne, huomaan ilokseni, että te viihdytte hänen\nlaivallaan.\n\n-- Kuinkas muuten voisi olla? Mary vastasi katsahtaen lady Helenaan ja\nehkä hiukan myös nuoreen kapteeniin.\n\n-- Niin, minun sisareni rakastaa teitä, herra John, Robert huudahdi, --\nniin kuin minäkin!\n\n-- Ja minä sinua, rakas lapseni! John Mangles vastasi hiukan hämillään\nRobertin sanoista, jotka olivat nostattaneet hienon punan Mary Grantin\notsalle.\n\nSitten kääntäen keskustelun vähemmän polttavalle alalle, John Mangles\nlisäsi:\n\n-- Kun minä nyt olen kertonut kaiken _Duncanin_ matkasta, ehkäpä te,\nmylord, tahdotte kertoa meille muutamia yksityiskohtia matkastanne\nAmerikan poikki ja nuoren sankarinne urotöistä.\n\nMikään ei olisi voinut olla lady Helenalle ja neiti Grantille\nmieluisampaa. Niinpä lordi Glenarvan kiiruhtikin tyydyttämään heidän\nuteliaisuuttaan. Hän kertoi kohta kohdalta koko heidän matkansa\nvaltamereltä toiselle. Kordillieerien ylitys, maanjäristys, Robertin\nkatoaminen, kondorin kaappaus, Thalcaven pyssynlaukaus, punaisten\nsusien hyökkäys, Robertin uljuus siinä, kersantti Manuel, tulva,\npelastautuminen ombu-puuhun, ukonilma, tulipalo, kaimaanit,\npilvipatsas, yö Atlantin rannikolla, kaikki nämä eri kohdat, hauskat ja\nhirvittävät, herättivät vuoron perään kuuntelijain riemua tai kauhua.\nMainittiin monta seikkaa, joista Robert joutui sisarensa ja lady\nHelenan hyväiltäväksi. Milloinkaan ei poika ollut saanut niin suurta\nsuosiota, vieläpä niin innokkailta ystäviltä.\n\nPäätettyään kertomuksensa lordi Glenarvan lausui lopuksi:\n\n-- Nyt, ystäväni, ajatelkaamme nykyhetkeä; mennyt on mennyttä, mutta\ntulevaisuus on edessämme; palatkaamme kapteeni Harry Grantiin.\n\nAamiainen oli päättynyt; siirryttiin lady Glenarvanin erikoissalonkiin;\nistuuduttiin kartoilla ja piirroksilla peitetyn pöydän ympärille, ja\nkeskustelu alkoi heti.\n\n-- Rakas Helena, lordi Glenarvan sanoi, -- noustessani laivaan lausuin,\nettä vaikka meillä ei ollut _Britannian_ haaksirikkoisia mukanamme,\nmeillä kuitenkin oli enemmän toivoa kuin milloinkaan löytää heidät.\nMatkamme Amerikan halki on saanut meidät vakuuttuneeksi siitä tai\nparemminkin antanut varmuuden, että haaksirikko ei ole tapahtunut\nTyynen Valtameren eikä Atlantin rannikolla. Siitä on luonnollinen\njohtopäätös, että olimme tulkinneet asiakirjan väärin, mitä Patagoniaan\ntulee. Onneksi ystävämme Paganel keksi erehdyksen äkillisen\nmielijohteen ansiosta. Hän on todistanut, että olimme väärillä\njäljillä, ja tulkinnut asiakirjan tavalla, joka ei jätä mieleemme enää\nmitään tilaa epäilylle. Tässä on puhe ranskaksi kirjoitetusta\nasiakirjasta, ja minä pyydän Paganelia selittämään sen, jotta ei\nkenenkään mieleen jäisi pienintäkään epäilystä tässä suhteessa.\n\nTiedemies totteli pyyntöä; hän selitti katkelmat _gonie_ ja _indi_ mitä\nvakuuttavimmalla tavalla; hän johti tavuista _austral_ ehdottomasti\nsanan Australia; hän osoitti, että kapteeni Grant, lähdettyään Perun\nrannikolta palatakseen Eurooppaan, oli voinut avuttomaksi käyneellä\naluksella joutua Tyynenmeren eteläisten tuulten viemänä Australian\nrannikolle saakka; ja lopulta hänen nerokkaat olettamuksensa, hänen\nhienoimmat päätelmänsä saavuttivat täydellisen hyväksymisen John\nManglesin taholta, joka tällä alueella oli ehdottoman tarkka eikä\nantanut minkäänlaisten kuvittelujen eksyttää itseään.\n\nKun Paganel oli antanut selityksensä, ilmoitti Glenarvan _Duncanin_\nlähtevän suoraa päätä matkalle Australiaan.\n\nMutta ennen kuin annettiin käsky kääntyä itäänpäin, majuri pyysi saada\ntehdä erään yksinkertaisen huomautuksen.\n\n-- Puhukaa, MacNabbs, Glenarvan vastasi.\n\n-- Minun tarkoitukseni, majuri sanoi, -- ei ole heikentää ystäväni\nPaganelin todistelua, vielä vähemmin sitä kiistää vääräksi; minusta\nhänen esittämänsä syyt ovat painavia, järkeviä ja ansaitsevat kaiken\nhuomiomme; niiden tulee olla tulevien etsiskelyjemme perustana. Mutta\nminä haluan, että ne vielä kerran tarkastetaan, jotta niiden arvoa ei\nkäy kumoaminen eikä kumotakaan.\n\nEi käsitetty, mihin järkevä MacNabbs oikein pyrki, ja häntä kuunneltiin\nepämääräisen levottomina.\n\n-- Jatkakaa, majuri, Paganel sanoi. -- Minä olen valmis vastaamaan\nkaikkiin kysymyksiinne.\n\n-- Ei mikään ole yksinkertaisempaa, majuri vastasi. -- Kun me neljättä\nkuukautta sitten Clyden lahdella tutkimme näitä kolmea asiapaperia,\nniiden tulkinta tuntui meistä eittämättömältä. Mikään muu seutu kuin\nPatagonian länsirannikko ei voinut olla haaksirikon paikkana. Meillä ei\nsiinä suhteessa ollut epäilyn varjoakaan.\n\n-- Se on aivan totta, Glenarvan vahvisti.\n\n-- Sittemmin, majuri jatkoi, -- kun Paganel kaitselmuksen säätämässä\nhajamielisyyden puuskassa asettui meidän alukseemme, näytettiin\nasiakirjat hänelle, ja hän hyväksyi empimättä etsiskelyn aloittamisen\nAmerikan rannikolla.\n\n-- Minä myönnän sen, tiedemies vastasi.\n\n-- Ja kuitenkin me olemme erehtyneet, majuri sanoi.\n\n-- Me olemme erehtyneet, Paganel toisti. -- Onhan ihminen erehtyväinen,\nMacNabbs, mutta hullu se, joka pitää kiinni erehdyksestään.\n\n-- Odottakaa, Paganel, majuri vastasi, -- älkää kiivastuko. Minä en\ntahdo sanoa, että meidän pitäisi jatkaa etsiskelyämme Amerikassa.\n\n-- Mutta mitä te sitten tahdotte? Glenarvan kysyi.\n\n-- Yhden tunnustuksen, en mitään muuta, tunnustuksen, että Australia\nnäyttää nyt olevan _Britannian_ haaksirikon tapahtumapaikka yhtä\neittämättömästi kuin taannoin näytti, että se oli Amerikka.\n\n-- Sen tunnustamme kernaasti, Paganel lausui.\n\n-- Minä panen sen muistiin, majuri jatkoi, -- ja minä käytän sitä\nsaadakseni teidät epäilemään näitä peräkkäisiä ja vastakkaisia\neittämättömyyksiä. Kuka tietää, eikö Australian jälkeen joku muu maa\nnäytä meistä yhtä varmalta ja jos etsiskelymme Australiassa osoittautuu\nturhaksi, eikö meistä näytä eittämättömältä, että etsiskely on\nsiirrettävä sinne?\n\nGlenarvan ja Paganel katsahtivat toisiinsa. Majurin huomautukset olivat\ntäysin oikeita.\n\n-- Minä haluan siis, MacNabbs jatkoi, -- että asia tutkitaan vielä\nkerran, ennen kuin lähdemme matkalle Australiaan. Tässä ovat\nasiakirjat, tässä kartat. Tutkikaamme järjestyksessä kaikki paikat,\njoiden kautta 37. leveysaste kulkee, ja katsokaamme, onko mitään muuta\nmaata, mihin asiakirja voi täysin sopia.\n\n-- Se on helposti ja pian tehty, Paganel vastasi, -- sillä onneksi ei\ntällä leveysasteella ole moniakaan maita.\n\n-- Katsokaamme, majuri sanoi ja levitti englantilaisen, Mercatorin\nprojektion mukaan laaditun yleiskartan, joka tasapinnalla esitti koko\nmaapalloa.\n\nKartta pantiin lady Helenan eteen, ja jokainen sijoittui niin, että\nsaattoi seurata Paganelin esitystä.\n\n-- Kuten jo olen sanonut, maantieteilijä lausui, -- koskettaa 37.\nleveysaste Tristan da Cunhan-saaria kuljettuaan Etelä-Amerikan poikki.\nMinä väitän, että ainoakaan asiakirjan sana ei voi koskea näitä saaria.\n\nKun oli tarkoin tutkittu asiakirjoja, täytyi myöntää, että Paganel oli\noikeassa. Tristan da Cunha hylättiin yksimielisesti.\n\n-- Jatkakaamme, maantieteilijä sanoi. -- Poistuessamme Atlantilta\nkuljemme kaksi astetta Hyväntoivonniemen eteläpuolitse ja tulemme\nIntian valtamerelle. Yksi ainoa saariryhmä on meidän matkamme varrella,\nAmsterdamin saariryhmä. Tutkikaamme sitä samalla tavalla kuin Tristan\nda Cunhaa.\n\nHuolellisen tutkimuksen jälkeen hylättiin vuorostaan Amsterdamin\nsaaret. Ei mikään sana tai sen katkelma, ranskalainen, englantilainen\ntai saksalainen soveltunut tähän Intian valtameren saaristoon.\n\n-- Me saavumme nyt Australiaan, Paganel jatkoi. -- 37. leveysaste\nkohtaa tämän mantereen Kap Bernouillin kohdalla ja jättää sen Twofoldin\nlahdessa. Te myönnätte kuten minä, tekstejä väkivaltaisesti\ntulkitsematta, että englantilainen tavu _stra_ ja ranskalaiset tavut\n_austra_ voivat soveltua sanaan Australia. Asia on siksi selvä, etten\nvoi olla pitämättä kiinni siitä.\n\nKaikki hyväksyivät Paganelin päätelmän. Kaikki todennäköisyys oli sen\npuolella.\n\n-- Menkäämme edemmäksi, majuri sanoi.\n\n-- Menkäämme, maantieteilijä vastasi, -- matka on helppo. Lähdettyämme\nTwofoldin poukamasta kuljemme Australian itäpuolella olevan merenhaaran\npoikki ja kohtaamme Uuden Seelannin. Ensinnäkin pyydän huomauttaa, että\nranskalaisen asiakirjan tavut _contin_ viittaavat epäämättömällä\ntavalla mantereeseen. Kapteeni Grant ei siis ole voinut pelastua Uuteen\nSeelantiin, joka on vain saari. Yhtäkaikki, tutkikaa, verratkaa,\nkäännelkää sanoja, ja katsokaa, voivatko ne ehkä sittenkin soveltua\ntähän uuteen seutuun.\n\n-- Eivät millään tavoin, John Mangles vastasi, tarkasteltuaan\nhuolellisesti asiakirjoja ja karttaa.\n\n-- Ei, sanoivat Paganelin kuulijat, jopa majurikin, -- ei. Uudesta\nSeelannista ei voi olla puhe.\n\n-- Nyt, maantieteilijä jatkoi, -- 37. leveysaste koko sillä laajalla\nalueella, joka erottaa nämä suuret saaret Amerikan rannikosta, ei\nkohtaa kuin yhden hedelmättömän ja aution pikku saaren.\n\n-- Jonka nimi on? majuri kysyi.\n\n-- Katsokaa karttaa. Se on Maria-Teresia, josta nimestä en löydä\njälkeäkään missään näistä kolmesta asiakirjasta.\n\n-- Oikeassa olette, Glenarvan myönsi.\n\n-- Minä jätän siis teidän päätettäväksenne, ystäväni, eikö kaikki\ntodennäköisyys, etten sanoisi varmuus, puhu Australian mantereen\npuolesta.\n\n-- Eittämättä, _Duncanin_ matkustajat ja kapteeni vastasivat\nyksimielisesti.\n\n-- John, Glenarvan kysyi nyt, -- onko teillä riittävästi\nelintarvikkeita ja hiiliä?\n\n-- On, mylord, minä varustauduin runsaasti Talkahuanossa ja muuten\nvoimme hyvin helposti täydentää varastoamme Kapkaupungissa.\n\n-- Hyvä on, siispä lähtekäämme matkaan...\n\n-- Vielä yksi huomautus, majuri sanoi keskeyttäen ystävänsä.\n\n-- Tehkää se, MacNabbs.\n\n-- Mitä menestyksen takeita meille Australia antaakin, eikö kuitenkin\nolisi syytä poiketa päiväksi tai kahdeksi Tristan da Cunha- ja\nAmsterdam-saarille? Ne ovat matkamme varrella eivätkä sanottavasti\nhidastuta sitä. Voimme tiedustella eikö _Britannia_ ole jättänyt sinne\nmitään jälkeä haaksirikostaan.\n\n-- Epäuskoinen majuri! Paganel huudahti. -- Hän pitää kiinni\nepäuskostaan!\n\n-- Minä pidän kiinni pääasiassa siitä, ettei tarvitse palata samaa\ntietä, jos Australia sattumalta ei toteuttaisi niitä toiveita, joita se\nherättää.\n\n-- Varovaisuus voi olla hyväksi, Glenarvan huomautti.\n\n-- Enkä suinkaan minä varoita sitä noudattamasta, Paganel sanoi. --\nPäinvastoin.\n\n-- No niin, John, Glenarvan lausui, -- käskekää kääntämään keula\nTristan da Cunhaa kohti.\n\n-- Heti, mylord, kapteeni vastasi ja lähti kannelle Robertin ja Mary\nGrantin ryhtyessä innokkain sanoin kiittelemään lordi Glenarvania.\n\nAmerikan rannikolta poistuen ja itäänpäin kulkien halkoi _Duncanin_\nnopea keula pian Atlantin valtameren aaltoja.\n\n\n\n\nTRISTAN DA CUNHA.\n\n\nJos laiva olisi purjehtinut pitkin päiväntasaajaa, olisivat ne\nsatayhdeksänkymmentäkuusi astetta, jotka erottavat Australian\nAmerikasta, tai tarkemmin sanoen Kap Bernouillin Kap Corrientesista,\nvastanneet noin kahdeksantoistatuhannen yhdeksänsadan kilometrin\nmatkaa. Mutta 37. leveysasteella eivät nämä satayhdeksänkymmentäkuusi\nastetta maan pallomuodon vuoksi ole kuin viisitoistatuhatta kaksisataa\nkilometriä. Amerikan rannikolta Tristan da Cunhaan lasketaan olevan\nlähes kolmetuhatta neljäsataa kilometriä, jonka taipaleen John Mangles\ntoivoi voivansa suorittaa kymmenessä päivässä, elleivät itätuulet\nhidastuttaisi laivan kulkua. Hänellä oli siis syytä olla tyytyväinen,\nsillä iltapuolella tuuli tyyntyi tuntuvasti, vieläpä kääntyi, joten\n_Duncan_ saattoi jokseenkin tyynellä merellä käyttää kaikkia\nverrattomia ominaisuuksiaan.\n\nMatkustajat olivat vielä samana päivänä palanneet vanhoihin tapoihinsa\nlaivalla. Ei näyttänyt siltä, että he olivat olleet kokonaisen\nkuukauden poissa alukselta. Tyynen valtameren aaltojen asemesta\nlevisivät heidän silmiensä eteen Atlantin laineet, ja muutamia\nvivahteita lukuunottamatta ovat kaikki laineet samanlaisia.\nLuonnonvoimat, jotka olivat heitä niin ankarasti koetelleet, liittyivät\nnyt suosimaan heitä. Valtameri oli tyyni, tuuli puhalsi hyvästä\nsuunnasta, ja länsituulen pullistamat purjeet auttoivat kattilan\nväsymätöntä höyryä.\n\nNopea merimatka suoritettiin siis ilman minkäänlaisia välikohtauksia.\nOdotettiin luottavaisesti Australian rannikkoa. Todennäköisyys muuttui\nvarmuudeksi. Puhuttiin kapteeni Grantista ikään kuin laiva olisi\nmenossa noutamaan häntä määrätystä satamasta. Hänen hyttinsä ja hänen\nkahden kumppaninsa makuusijat pantiin jo kuntoon. Mary Grant tahtoi\nomin käsinsä järjestää ja tehdä viihtyisäksi isänsä hytin. Sen oli\nhänelle luovuttanut herra Olbinett, joka nyt siirtyi rouva Olbinettin\nhyttiin. Tämä hytti oli sen kuuluisan numero kuuden vieressä, jonka\nJacques Paganel oli tilannut _Scotiassa_.\n\nOppinut maantieteilijä pysytteli melkein koko ajan sinne sulkeutuneena.\nHän kirjoitti aamusta iltaan teosta, jonka nimenä oli: _Maantieteilijän\nvaikutelmia Argentiinan aavikkotienoilta_. Hänen kuultiin ääni väristen\nmaistelevan siromuotoisia lauseitaan, ennen kuin hän uskoi ne\nmuistikirjansa valkoisille lehdille, ja useammin kuin kerran hän\nuskottomana Kliolle, historian hengettärelle, vetosi jumalaiseen\nKalliopeen, joka innoittaa eeppisiä sankarirunoja.\n\nPaganel ei muuten sitä salannutkaan. Apollon neitseelliset tyttäret\njättivät mielellään hänelle Parnasson tai Helikonin kukkulat. Lady\nHelena kiitteli häntä vilpittömästi siitä.\n\nMajuri onnitteli häntä myös näistä vierailuista mytologian alalle.\n\n-- Mutta kuulkaa, hän lisäsi, -- ei mitään hajamielisyyksiä, rakas\nPaganel, ja jos mieleenne sattumalta juolahtaa ryhtyä opiskelemaan\naustralian kieltä, älkää ryhtykö opettelemaan sitä kiinalaisesta\nkieliopista!\n\nLaivalla sujui siis kaikki mitä parhaiten. Lordi ja lady Glenarvan\ntarkkailivat mielenkiinnolla John Manglesia ja Mary Grantia. Heillä ei\nollut siihen mitään muistuttamista, ja kun John Mangles ei avannut\nsuutaan, oli tietenkin parasta olla puuttumatta asiaan.\n\n-- Mitähän kapteeni Grant ajattelee siitä? Glenarvan kysyi eräänä\npäivänä lady Helenalta.\n\n-- Hän ajattelee, että John on Maryn arvoinen, rakas Edward, eikä siinä\nerehdy.\n\nSillä välin laiva kulki nopeasti päämääräänsä kohti. Viisi päivää sen\njälkeen kun Kap Corrientes oli kadonnut näkyvistä, marraskuun 16:ntena,\nalkoi tuntua suotuisia länsituulia, joita laivat käyttivät hyväkseen\nkiertäessään Afrikan kärkeä tavallisia kaakkoistuulia vasten. _Duncan_\nviritti kaikki purjeensa, ja keulapurje, emäpurje, latvapurje,\nprammipurje, sivupurje, kahvelipurje ja haruspurje levällään se kiiti\neteenpäin huikeaa vauhtia. Potkuri tuskin ennätti velloa sen keulan\nhalkomaa pakenevaa vettä, ja näytti siltä kuin se olisi kilpailemassa\nThamesin kuninkaallisen purjehduskerhon kilpaveneiden kanssa.\n\nSeuraavana päivänä meri oli täynnä suunnattomia ajopuita kuin ruohojen\ntukkima ääretön lampi. Melkein olisi luullut, että kaikki läheisten\nmantereiden pirstotut puut ja muut kasvit olisivat joutuneet tänne ja\nmuodostaneet ulapasta toisen Sargassomeren. Kapteeni Maury on\nerityisesti kiinnittänyt merenkulkijoitten huomiota tällaiseen ilmiöön.\n_Duncan_ näytti kulkevan pitkin laajaa ruohikkoa, jota Paganel\nsattuvasti vertasi Argentiinan tasankoihin, ja sen kulku hidastuikin\njonkun verran.\n\nVuorokautta myöhemmin, päivän noustessa, ilmoitti tähystäjämatruusi:\n\n-- Maata!\n\n-- Millä suunnalla? kysyi vahdissa oleva Tom Austin.\n\n-- Tuulen alla meistä, matruusi vastasi.\n\nTämä aina innostava huuto toi laivan kannelle nopeasti väkeä. Pian\nilmestyi perähytistä pitkä kaukoputki ja heti sen takana Jacques\nPaganel. Tiedemies kohdisti kapineensa sanottuun suuntaan, mutta ei\nnähnyt maan häivääkään.\n\n-- Katsokaa pilviin, neuvoi häntä John Mangles.\n\n-- Todellakin, Paganel vastasi hetken kuluttua, -- siellä päin on\njonkinlainen epämääräinen piikki.\n\n-- Se on Tristan da Cunha, John Mangles sanoi.\n\n-- Niinkö? No, jos oikein muistan, tiedemies vastasi, niin olemme siitä\nnoin sadanviidenkymmenen kilometrin päässä, sillä Tristanin huippu on\n2325 metriä korkea ja näkyy siis näin kauas.\n\n-- Aivan oikein, kapteeni John vastasi.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin tuli tämä hyvin korkeiden ja jyrkkien\nsaarten ryhmä selvästi näkyviin. Tristanin keilamainen huippu piirtyi\nmustana taivaan kirkasta taustaa vasten, jota nousevan auringon säteet\nkirjasivat. Pian tästä kalliorykelmästä erottautui pääsaari koillista\nkohti suuntautuvan kolmion kärjessä.\n\nTristan da Cunha sijaitsee maantieteellisesti sanoen kohdassa, jossa\n37° 8' eteläistä leveyttä ja 10° 44' läntistä pituutta leikkaavat\ntoisiaan. Paitsi pääsaarta kuuluu tähän eristyneeseen Atlantin\nsaariryhmään vielä kolmenkymmenenviiden kilometrin päässä lounaaseen\nsijaitseva saari, nimeltä Inaccessible -- luoksepääsemätön -- ja\nkahdeksantoista kilometrin päässä kaakkoon Nightingalen eli Satakielen\nsaari. Puolenpäivän aikaan tulivat näkyviin molemmat tärkeimmät\nmaamerkit, jotka ovat merenkulkijoille tienviittoina, nimittäin eräällä\nInaccessiblen niemekkeellä täysissä purjeissa olevaa laivaa\ntäydellisesti muistuttava kallio ja Nightingalen pohjoispäässä kaksi\nraunioiksi murtuneen linnakkeen näköistä luotoa. Kello kolmen aikaan\nlaski _Duncan_ Tristan da Cunhan saaren edustalle Falmouth-poukamaan,\njota Help- eli Apuniemi suojaa länsituulilta.\n\nSiellä oli ankkurissa muutamia valaanpyyntilaivoja; ne olivat tulleet\npyydystämään hylkeitä ja muita merieläimiä, joita näillä rannikoilla on\nlukemattomia lajeja.\n\nJohn Mangles ryhtyi etsimään hyvää ankkuripaikkaa, sillä nämä avoimet\nvalkamat ovat perin vaarallisia luoteis- ja pohjoistuulien sattuessa,\nja juuri tällä kohtaa hukkui englantilainen priki _Julia_ miehistöineen\npäivineen vuonna 1829. _Duncan_ laski noin kilometrin päähän rannasta\nja ankkuroi kolmisenkymmentä metriä syvällä kalliopohjaan. Sen jälkeen\nmatkustajat laskeutuivat heti suureen soutuveneeseen ja nousivat maihin\nhienolle, mustalle hiekalle, joka oli keräytynyt saaren rapautuneiden\nkallioiden tomuista.\n\nKoko Tristan da Cunhan saariryhmän keskus on pieni kylä poukaman\npohjukassa isohkon ja kovasti kohisevan puron varrella. Siinä oli noin\nviitisenkymmentä jokseenkin siistiä taloa; niiden rakentamisessa oli\nnoudatettu sitä mittausopillista säännöllisyyttä, joka näyttää olevan\nenglantilaisen rakennustaidon viimeinen sana. Tämän pienoiskaupungin\ntakana oli tuhat viisisataa hehtaaria tasankoa, jota rajoitti valtava\nlaavapenger; siitä kohosi keilamainen vuorenhuippu 2325 metrin\nkorkeuteen.\n\nLordi Glenarvanin otti vastaan kuvernööri, joka on Kapkaupungin\nenglantilaisen siirtokunnan alainen. Kun häneltä kysyttiin Harry\nGrantia ja _Britanniaa_, kävi ilmi, että nämä nimet olivat täysin\ntuntemattomia. Tristan da Cunha-saaret ovat laivareitin ulkopuolella;\nsiksi siellä käydään vain harvoin. _Blendon Hallin_ kuulun haaksirikon\njälkeen Inaccessible-saaren kareilla vuonna 1821 oli äsken mainitun\n_Julian_ lisäksi kaksi laivaa tuhoutunut pääsaaren rannikolla,\n_Primauguet_ vuonna 1845 ja amerikkalainen fregatti _Philadelphia_\nvuonna 1857. da Cunhan haaksirikkotilasto rajoittui näihin neljään\nonnettomuuteen.\n\nGlenarvan ei odottanutkaan tarkempia tietoja, vaan oli kysynyt\nkuvernööriltä ainoastaan rauhoittaakseen omaatuntoaan. Lähettipä hän\nlaivan veneet kiertämään saarta, jonka ympärys on korkeintaan\nkolmekymmentä kilometriä. Lontoo tai Pariisi ei mahtuisi sinne, vaikka\nse olisi kolme kertaa suurempi.\n\nTämän etsinnän aikana retkeilivät _Duncanin_ matkustajat kylässä ja\nlähirannikolla. Tristan da Cunhalla ei ole asukkaita edes\nsataaviittäkymmentä henkeä. He ovat englantilaisia tai amerikkalaisia,\nnaimisissa Kapmaan neekerinaisten tai hottentottien kanssa,\njoiden rumuudessa ei tosiaan ollut enää lisää toivomista. Näiden\nseka-avioliittojen lapset edustivat kovin epämiellyttävää\nanglosaksilaisen jäykkyyden ja afrikkalaisen mustaihoisuuden\nyhdistelmää.\n\nMatkailijat, joista tuntui hyvältä polkea vankkaa maata jalkojensa\nalla, ulottivat kävelyretkensä sille rannalle saakka, johon vain tässä\nsaaren osassa tavattava viljelty peltoalue rajoittuu. Kaikkialla\nmuualla rannikko on jyrkkää ja hedelmätöntä laavatörmää. Siellä oli\nsuuria albatrosseja ja tyhmiä pingviinejä sadoin tuhansin.\n\nTarkasteltuaan näitä tuliperäisiä kallioita matkailijat palasivat\ntasangolle päin; lukuisia vuorikartion ikuisesta lumesta vetensä\nsaavia puroja kohisi siellä täällä; vihreät pensaat, joissa näkyi\nmelkein yhtä paljon varpusia kuin kukkiakin, tekivät maan elävämmäksi;\nyksi ainoa puu, jonkinlainen _phylica_-laji, kuuden ja puolen metrin\nkorkuinen, ja _tusseh_, jättiläismäinen _arundinacea_-sukuun kuuluva\npuuvartinen kasvi, kasvoi vihannoivalla laitumella; muuan rönsyinen,\nkitkerämarjainen _acena_-laji, rehevät, sotkusäikeiset _lomariat_,\nmuutamat monivuotiset pensaskasvit, _ancerinit_, joiden hyvä tuoksu\ntuntui tuulenhenkäyksessä, sammaleet, villi selleri ja sanajalat olivat\nharvalajisena, mutta runsaana kasvistona. Ikuinen kevät tuhlasi tälle\nluonnon suosimalle saarelle suloista vaikutustaan. Paganel väitti\ninnostuneena, että Fénelonin ylistämä kuuluisa Ogygia oli täällä. Hän\nkehotti lady Glenarvania etsimään jotakin luolaa ryhtyäkseen kauniin\nKalypson seuraajaksi eikä pyytänyt itselleen muuta tointa kuin saada\nolla \"yksi häntä palvelevia nymfejä\".\n\nNäin puhellen ja ihaillen palasivat palvelijat illan tullen laivalle;\nkylän ympäristössä oli nauta- ja lammaskarjaa laitumella; vehnä-,\nmaissi- ja maustekasvipellot, joihin ensimmäiset siemenet oli tuotu\nneljäkymmentä vuotta sitten, levittivät rikkauksiaan pääkaupungin\nkaduille saakka.\n\nSamaan aikaan kuin lordi Glenarvan palasi laivalleen, saapuivat myös\n_Duncanin_ venekunnat takaisin. Ne olivat muutamassa tunnissa\nkiertäneet saaren. Matkalla ei ollut tavattu vähäisintäkään jälkeä\n_Britanniasta_. Niinpä tästä kierroksesta oli ainoana tuloksena\nTristanin saaren lopullinen poistaminen etsiskelyn ohjelmasta.\n\nSen jälkeen saattoi _Duncan_ jättää tämän afrikkalaisen saariryhmän ja\njatkaa matkaansa itään. Kun kuitenkaan ei matkaan lähdetty vielä samana\niltana, se johtui siitä, että Glenarvan antoi miehistölle luvan ryhtyä\npyydystämään hylkeitä -- merivasikoita, merileijonia, merikarhuja ja\nmerinorsuja -- joita Falmouth-poukaman rannat olivat täynnä. Muinoin\nsaaren vesillä uiskenteli oikeita valaskaloja, mutta niin monet\npyydystäjät olivat niitä ahdistaneet ja keihästäneet, että niitä tuskin\noli ainoatakaan jäljellä. Hylkeitä sen sijaan oli joukoittain. Laivan\nmiehistö päätti käyttää yön niiden pyydystämiseen ja seuraavan päivän\ntaas runsaan öljyvaraston kokoamiseen.\n\nNäin ollen lykkäytyi _Duncanin_ lähtö ylihuomiseen, 20. päiväksi\nmarraskuuta.\n\nIllallista syödessä Paganel kertoi Tristanin saarista yhtä ja toista,\nmikä herätti hänen kuulijoidensa mielenkiintoa. Niinpä he saivat\nkuulla, että tämä saariryhmä, jonka vuonna 1506 löysi portugalilainen\nTristao da Cunha, muuan Albuquerguen tovereista, pysyi sen jälkeen\ntoista vuosisataa täysin tutkimattomana. Näitä saaria pidettiin, syystä\nkylläkin, myrskypesäkkeinä, ja ne olivat suunnilleen samassa maineessa\nkuin Bermudan saaret. Siksi ei niitä lähestytty eikä yksikään laiva\nlaskenut sinne muuten kuin Atlantin myrskyjen pakottamana.\n\nVasta vuonna 1697 sinne saapui kolme hollantilaista Itä-Intian\nkauppayhtiön laivaa; tällöin laskettiin niiden maantieteellinen asema,\njonka sitten vuonna 1700 kuuluisa tähtitieteilijä Halley tarkisti.\nVuosien 1712 ja 1767 välillä sinne poikkesi muutamia ranskalaisia\nmerenkulkijoita ja sitten varsinkin Laperouse, joka ohjeidensa mukaan\nkävi täälläkin kuuluisalla matkallaan vuonna 1785.\n\nNämä saaret, joissa niin harvoin käytiin, olivat jääneet\nasumattomiksi, kunnes vuonna 1811 muuan amerikkalainen, Jonathan\nLambert, ryhtyi tuomaan sinne siirtolaisia. Hän saapui sinne kahden\nkumppaninsa kanssa tammikuussa, ja he jäivät rohkeasti toteuttamaan\nsiirtokuntasuunnitelmaansa. Hyväntoivonniemen englantilainen\nkuvernööri, joka oli saanut kuulla heidän menestyksestään, tarjosi\nheille Englannin suojelusta. Jonathan otti sen vastaan ja nosti\ntelttansa katolle Englannin lipun. Niinpä olisi luullut hänen voivan\nturvallisesti hallita \"väkeään\", johon kuului ainoastaan vanha\nitalialainen ja eräs portugalilainen mulatti, mutta kerran ollessaan\ntutkimassa valtakuntansa rajoja hän upposi tai upotettiin -- lähemmin\nei asiasta tiedetä. Tuli vuosi 1816. Napoleon vietiin vankina St.\nHelenalle, ja Englanti sijoitti häntä varmemmin vartioidakseen osaston\nvarusväkeä Ascensionin ja toisen Tristan da Cunhan saarelle. Tristanin\nvarusväkenä oli komppania Kapmaan tykistöstä ja osasto hottentotteja.\nNämä oleilivat saarella vuoteen 1821, jolloin heidät, St. Helenan\nvangin kuoltua, vietiin takaisin Kapmaahan.\n\n-- Mutta yksi ainoa eurooppalainen, Paganel lisäsi -- muuan korpraali,\nskotlantilainen...\n\n-- Mitä? Skotlantilainenko? kysyi majuri, joka aina erikoisesti piti\nsilmällä omia maanmiehiään.\n\n-- Hänen nimensä oli William Glass, Paganel vastasi, -- ja hän jäi\nsaarelle vaimonsa ja kahden hottentotin kanssa. Pian sen jälkeen\nskotlantilaiseen yhtyi kaksi englantilaista, toinen matruusi ja toinen\nThames-virran kalastaja, joka oli ennen ollut rakuunana Argentiinan\nratsuväessä, ja sitten, vielä samana vuonna 1821, pelastui eräs\n_Blendon Hallin_ haaksirikkoisista nuoren vaimonsa kanssa Tristanin\nsaarelle. Niinpä siis tällä saarella oli vuonna 1821 kaikkiaan kuusi\nmiestä ja kaksi naista. Vuonna 1829 tiedetään täällä olleen seitsemän\nmiestä, kuusi naista ja neljätoista lasta. Vuonna 1835 oli ihmisten\nlukumäärä noussut neljäänkymmeneen, ja nyt se on runsaasti\nkolminkertainen.\n\n-- Näin alkavat kansakunnat, Glenarvan lausui.\n\n-- Minä lisäisin, Paganel jatkoi, -- täydentääkseni Tristan da Cunhan\nhistoriaa, että minusta tämä saari tuntuu yhtä hyvin kuin Juan\nFernandez ansaitsevan Robinsonin saaren maineen. Nähkääs, joskin Juan\nFernandezille jätettiin perätysten kaksi matruusia, niin sama kohtalo\noli sattua kahdelle tiedemiehelle Tristan da Cunhalla. Vuonna 1793\njoutui muuan maanmiehiäni, luonnontutkija Aubert Dupetit-Thouars,\neksyksiin kerätessään innoissaan kasveja, ja löysi laivan vasta, kun\nkapteeni jo oli käskenyt nostaa ankkurin. Vuonna 1824 taas eräs teidän\nmaanmiehenne, rakas Glenarvan, mainio piirtäjä, Auguste Earle, jäi\ntosiaankin tälle saarelle kahdeksaksi kuukaudeksi. Hänen kapteeninsa ei\nmuistanut, että hän vielä oli maissa, ja purjehti Kapkaupunkiin.\n\n-- Sitäpä sopii sanoa hajamieliseksi kapteeniksi, majuri huomautti. --\nEiköhän se liene ollut teidän sukulaisenne, Paganel?\n\n-- Ellei ollut, majuri, niin olisi ainakin ansainnut olla!\n\nTiedemiehen vastaus päätti tämän keskustelun.\n\nYön aikana oli _Duncanin_ miehistö saanut runsaan saaliin, ja noin\nviitisenkymmentä suurta hyljettä oli saanut heittää henkensä.\nKun lordi Glenarvan kerran oli sallinut pyydystyksen. hän ei tietenkään\nvoinut kieltää saaliin käyttöä. Niinpä seuraava päivä kului öljyn\nkokoamiseen, samalla kun näiden hyödyllisten eläinten vuotia\nmuokattiin. Matkustajat käyttivät tietenkin tätä toisen päivän\nviivähdystä käydäkseen uudelleen saarella. Glenarvan ja majuri ottivat\nmukaan pyssynsä ampuakseen da Cunhan riistaa. Tällä kertaa samottiin\nvuoren juurelle saakka, alueelle, joka oli täynnä kuonaa, huokoista ja\nmustaa laavaa ja kaikkinaisia tulivuorenpurkausten jätteitä. Vuori\nkohosi sirpalekallioiden keskeltä. Olisi ollut vaikeata erehtyä tämän\nhuikean vuoren luonteesta, ja englantilainen kapteeni Carmichael oli\nkyllä ollut oikeassa arvellessaan sitä sammuneeksi tulivuoreksi.\n\nMetsämiehet saivat näkyviinsä muutamia villisikoja. Majuri ampui niistä\nyhden. Glevarvan tyytyi pudottamaan muutamia mustia pyitä. Näistähän\nlaivan kokki saattoi laittaa mainiota muhennosta. Korkeammilla\npaikoilla nähtiin suuri joukko vuorikauriita. Mitä taas tuli\nvillikissoihin, jotka olivat äkäisiä, suuria ja voimakkaita, jopa\nkoirillekin pelottavia, ne näyttivät viihtyvän hyvin ja aikaa myöten\nvarttuvan vaarallisiksi pedoiksi.\n\nKello kahdeksan illalla olivat kaikki jälleen laivalla, ja seuraavana\nyönä jätti _Duncan_ ainiaaksi Tristan da Cunhan saaret.\n\n\n\n\nAMSTERDAMIN SAARI.\n\n\nJohn Manglesin tarkoituksena oli käydä ottamassa hiiliä\nHyväntoivonniemeltä. Hänen oli siis hiukan poikettava 37. asteelta ja\nnoustava kaksi astetta pohjoista kohti. _Duncan_ oli pasaatituulten\nalapuolella ja kohtasi nopeita, matkalleen erittäin suotuisia\nlänsituulia, ns. vastapasaatituulia, joiden rajana näyttää olevan\nkolmaskymmenes leveysaste. Niinpä se pääsi vajaassa kuudessa päivässä\nne noin kaksi ja puoli tuhatta kilometriä, jotka erottavat Tristan da\nCunhan Afrikan eteläkärjestä. Kello kolmen aikaan iltapuolella, 24.\npäivänä marraskuuta, tuli näkyviin Table-vuori, ja vähäistä myöhemmin\ntotesi John ns. Signaali-vuoren, jonka ohitse tullaan poukamaan. Sinne\nsaavuttiin noin kahdeksan paikkeilla ja ankkuri laskettiin Kapkaupungin\nsatamaan.\n\nMaantieteellisen seuran jäsenenä Paganel ei tietenkään voinut olla\ntietämättä, että Afrikan eteläkärjen oli ensimmäisen kerran löytänyt\nportugalilainen amiraali Bartolomeus Diaz vuonna 1486 mutta että sen\nympäri oli kulkenut vasta kuuluisa Vasco di Gama vuonna 1497. Ja\nkuinkapa Paganel olisikaan voinut olla tätä tietämättä, kun Camoëns\n_Lusiadeissaan_ laulaa juuri tämän suuren löytöretkeilijän kunniaa?\nMutta hän teki tästä puhuessaan kuitenkin merkillisen huomautuksen: jos\nDiaz vuonna 1486, kuusi vuotta ennen Kristoffer Kolumbuksen ensimmäistä\nmatkaa, olisi kiertänyt löytämänsä Hyväntoivonniemen, niin olisi\nAmerikan löytäminen voinut lykkäytyä epämääräiseksi ajaksi. Olihan näet\nkulku tämän niemen ympäri lyhyin ja suorin tie Itä-Intiaan. Ja mitä\nsuuri genovalainen länteenpäin lähtiessään etsikään muuta kuin lyhyintä\ntietä mausteiden maahan? Jos siis Hyväntoivonniemi olisi kierretty,\nhänen retkensä olisi jäänyt tarkoituksettomaksi ja siis arvattavasti\ntekemättä.\n\nKapkaupungin, joka sijaitsee Kap-poukaman pohjukassa, perusti vuonna\n1652 hollantilainen Van Riebeck. Siitä tuli pääpaikka tärkeälle\nsiirtokunnalle, joka vuonna 1815 tehdyissä sopimuksissa lopullisesti\njoutui Englannille. _Duncanin_ matkustajat käyttivät siellä\npoikkeamista hyväkseen käydäkseen kaupunkia katsomassa.\n\nHeillä oli aikaa vain kaksitoista tuntia, sillä yksi päivä riitti\nkapteeni Johnille varastojen täydentämiseen, ja hän halusi jatkaa\nmatkaa 26. päivänä marraskuuta, heti aamulla.\n\nEnempää ei muuten tarvittukaan säännöllisten ruutujen läpikulkuun tällä\nKapkaupungin nimisellä shakkilaudalla, jolla sen kolmekymmentätuhatta\nasukasta, toiset valkoisia, toiset mustia, näyttelevät kuninkaan,\nkuningattaren, juoksijan tai talonpojan, jotkut ehkä hevosenkin osaa.\nNäin ainakin Paganel lausui. Ja tosiaan, kun on nähnyt kaupungin\nkaakkoispuolella olevan linnan, hallintorakennuksen ja sen puutarhan,\npörssin, museon, Bartolomeus Diazin löytönsä merkiksi pystyttämän\nkiviristin ja juonut lasin pontai-viiniä, parasta mitä Constantin\nalueelta saadaan, niin voi huoleti lähteä. Ja niin retkeilijämme\ntekivätkin seuraavana päivänä aamun valjetessa. _Duncan_ levitti\nviisto-, harus-, keula- ja latvapurjeet ja kaarsi muutamaa tuntia\nmyöhemmin kuuluisan Myrskyniemen, jolle Portugalin hyväntoivoinen\nkuningas Juhana II täysin aiheettomasti antoi Hyväntoivonniemen nimen.\n\nKapkaupungista Amsterdamin saarelle lasketaan olevan runsaasti\nviisituhatta kilometriä; suotuisissa oloissa saattoi _Duncan_ tehdä\nmatkan noin kymmenessä päivässä. Ja retkeilijät tuntuivat tosiaan\nolevan luonnonvoimien suosiossa, toisin kuin pampan poikki samotessaan.\nTuuli ja vesi, jotka mantereella olivat liittoutuneet heitä vastaan,\nolivat nyt ryhtyneet viemään heitä eteenpäin.\n\n-- Ah, meri! meri! Paganel toisteli, -- se on ihmisvoimien etevin\nharjoituskenttä, ja laiva on kulttuurin varsinainen kulkuneuvo!\nAjatelkaa, ystäväni! Jos maapallo olisi vain mannerta, ei siitä vielä\nyhdeksännellätoista vuosisadalla tunnettaisi tuhannetta osaa. Katsokaa\nvain, kuinka on suurten mannerten sisäosien laita. Siperian aroille,\nKeski-Aasian ylängöille, Afrikan sademetsiin, Amerikan preerioille,\nAustralian autiomaihin, napaseutujen jäisille lumikentille ihminen\nuskaitaa tuskin yrittäkään ja uskaliainkin epäröi. Ei pääse kulkemaan.\nKulkuneuvot ovat riittämättömät. Kuumuus, taudit, alkuasukkaiden\njulmuus ovat usein auttamattomina esteinä. Parikymmentä kilometriä\nerämaata erottaa ihmisiä enemmän kuin viisisataa kilometriä vettä!\nToisella rannalla ollaan toisen rannan naapureita, mutta muukalaisia,\nkun vain metsäkin on erottamassa! Englanti on Australian rajalla, kun\ntaas Egypti esimerkiksi tuntuu olevan miljoonien kilometrien päässä\nSenegalista ja Peking toisella puolella maapalloa kuin Pietari!\nValtameren yli on nykyään helpompi kulkea kuin Saharan poikki\nkapeimmaltakaan kohdalta, ja merten ansio on, kuten muuan\namerikkalainen oppinut sattuvasti on sanonut, että maailman eri osien\nvälille on syntynyt yleinen sukulaisuus.\n\nPaganel oli puhunut innostuneesti, eikä majurillakaan ollut yhtään\nsanaa tingittävänä tästä valtameren ylistyksestä. Jos Harry Grantin\netsimiseksi olisi täytynyt seurata 37. leveysastetta yksinomaan maata\npitkin, ei yritykseen olisi voitu lainkaan ryhtyä; mutta nyt kantoi\nmeri rohkeat etsijät maasta toiseen ja 6. päivänä joulukuuta, aamun\nsarastaessa, nousi uusi vuori näkyviin aaltojen keskeltä.\n\nSe oli Amsterdamin saari, jonka asema on 37° 47' leveyttä ja 77° 34'\npituutta ja jonka korkein huippu näkyy kirkkaalla ilmalla\nyhdeksänkymmenen kilometrin päähän. Kello kahdeksan aikana sen vielä\nepämääräinen muoto muistutti hyvinkin Teneriffan huippua.\n\n-- Ja niinmuodoin, Glenarvan huomautti, -- se on myös samanlainen kuin\nTristan da Cunha.\n\n-- Järkevästi päätelty, Paganel vastasi, -- sen\nmaantieteellis-mittausopillisen selviön mukaan, että jos jotkut kaksi\nsaarta ovat kolmannen näköisiä, ne ovat myös keskenään yhdennäköisiä.\nMinä lisäisin, että samoin kuin Tristan da Cunha, myös Amsterdamin\nsaari on ja on ollut yhtä rikas hylkeistä ja Robinsoneista.\n\n-- Onko siis Robinsoneja kaikkialla? lady Helena kysyi.\n\n-- Kautta kunniani, rouva, Paganel vastasi, -- minä tunnen vähän\nsaaria, joilla ei olisi ollut sen luontoisia seikkailuja; jopa paljon\nennen kuin teidän kuolematon maamiehenne, Daniel Defoe, kirjoitti\nromaaninsa, oli sattuma sen jo toteuttanut.\n\n-- Herra Paganel, Mary Grant sanoi, -- sallitteko minun tehdä teille\nyhden kysymyksen?\n\n-- Kaksi, rakas neiti, ja minä lupaan vastata niihin.\n\n-- No, nuori neito jatkoi, -- olisiko teistä hyvin kamalaa joutua\nolemaan autiolla saarella?\n\n-- Minustako? Paganel huudahti.\n\n-- No no, ystäväni, majuri huomautti, -- älkää nyt sentään selittäkö,\nettä se on teidän hartain halunne!\n\n-- Sitä en väitä, maantieteilijä vastasi, -- mutta sellainen seikkailu\nei olisi minusta kovin ikäväkään. Minä aloittaisin uuden elämän.\nMetsästäisin, kalastaisin, asuisin talvella luolassa, kesällä puussa,\nrakentaisin varastopaikkoja sadolle; sanalla sanoen, asuttaisin\nsaareni.\n\n-- Ihan yksinännekö?\n\n-- Yksin tietenkin, jos tarvittaisiin. Muuten, onko ihminen milloinkaan\nyksin? Eikö hän voi valita itselleen ystäviä eläimistä, kesyttää nuorta\nvuohenkaritsaa, puhuvaa papukaijaa, ovelaa apinaa? Ja jos kohtalo\nlähettää luoksenne jonkun kumppanin, kuten Robinsonille uskollisen\nPerjantain, mitä ihminen vielä tarvitsee ollakseen onnellinen? Kaksi\nystävystä yhdellä kalliolla, sitähän on onni! Olettakaa esimerkiksi,\nettä majuri ja minä...\n\n-- Kiitoksia, majuri vastasi, -- minulla ei ole halua ryhtyä\nRobinsoniksi, ja minä sovin sellaiseen perin huonosti.\n\n-- Rakas herra Paganel, lady Helena puuttui puheeseen, -- teidän\nmielikuvituksenne vie teidät taas utukuvien maille. Mutta todellisuus\non luullakseni hyvin erilainen kuin unelma. Te ajattelette vain\nsellaista kuviteltua Robinsonia, joka huolellisesti sijoitetaan hyvin\nvalitulle saarelle ja jota luonto kohtelee hemmoitellen! Te näette\nasioista vain parhaan puolen!\n\n-- Mitä, rouva, ettekö usko, että ihminen voisi olla onnellinen\nautiolla saarella?\n\n-- En. Ihminen on luotu yhdyselämää eikä eristäytymistä varten.\nYksinäisyyden täytyy synnyttää epätoivoa. Se on vain ajan kysymys. Se\nettä alussa aineellisen toimeentulon huolet, elämän tarpeet, vaatisivat\naalloista juuri pelastuneen kaiken huomion, että nykyhetken\nvälttämättömyys kääntäisi hänen ajatuksensa pois tulevaisuuden\ntoivottomuudesta, on kyllä mahdollista. Mutta sitten, kun hän tuntee\nitsensä yksinäiseksi, olevansa kaukana vertaisistaan, ilman toivoa\nsaada nähdä jälleen maansa ja omaisensa, mitä hän ajatteleekaan, mitä\nkärsiikään? Hänen saarensa on koko maailma. Koko ihmiskunta supistuu\nhäneen, ja kun kuolema tulee, kamala kuolema tässä yksinäisyydessä, hän\non kuin maailman viimeinen ihminen sen viimeisenä päivänä. Uskokaa\nminua, Paganel, parempi on, ettei tarvitse olla se ihminen.\n\nPaganel alistui, vaikka haikein mielin, lady Helenan todisteluun, ja\nkeskustelua jatkettiin näin yksinäisyyden eduista ja haitoista, kunnes\n_Duncan_ laski ankkurin puolentoista kilometrin päähän Amsterdamin\nsaaren rannasta.\n\nTähän erilliseen ryhmään Intian valtameressä kuuluu kaksi saarta, jotka\novat noin viidenkymmenenviiden kilometrin päässä toisistaan, samalla\nmeridiaanilla kuin Intian niemimaan kärki; pohjoisempana on Amsterdamin\neli Pyhän Pietarin saari, etelämpänä Pyhän Paavalin saari, mutta on\nmyönnettävä, että sekä maantieteilijät että merenkulkijat ovat usein\nsekoittaneet ne.\n\nNämä saaret löysi joulukuussa 1796 hollantilainen Vlaming, ja\nniitä tutki sittemmin d'Entrecasteaux, joka _Esperance_- ja\n_Recherche_-nimisillä laivoilla oli etsimässä Laperousea. Tästä\nmatkasta johtuu saarten sekoittaminen toisiinsa. Merenkulkija Barrow,\nBeautemps-Beaupre d'Entrecasteauxin kartassa, Horsburg, Pinkerton ja\nmuut maantieteilijät ovat säännöllisesti esittäneet Pyhän Pietarin\nsaarta Pyhän Paavalin saarena ja päinvastoin. Vuonna 1859 välttivät\nitävaltalaisen fregatin _Novaran_ upseerit tekemästä tätä erehdystä,\njonka Paganel erikoisesti tahtoi oikaista.\n\nPyhän Paavalin saari, joka on Amsterdamin saaren eteläpuolella, on\nasumaton, kartiomaisesta vuoresta, arvatenkin entisestä tulivuoresta,\nmuodostunut luoto. Amsterdamin saari taas, jonne vene kuljetti\n_Duncanin_ matkustajat, on noin kaksikymmentä kilometriä\nympärysmitaltaan. Siellä asuu muutamia vapaaehtoisia maanpakolaisia,\njotka ovat valinneet itselleen tämän kaukaisen asuinpaikan. He valvovat\nkalastusta, joka koko saaren tavoin kuuluu eräälle herra Otovanille,\nReunion-saaren kauppiaalle. Tämä hallitsija, jota Euroopan suurvallat\neivät vielä ole tunnustaneet, nostaa täältä pankkitililleen\nseitsemänkymmentäviisi tai kahdeksankymmentä tuhatta frangia\nkalastamalla, suolaamalla ja myymällä \"cheilodactylus'ta\", jota\ntavallisessa puheessa sanotaan turskaksi.\n\nMuuten tämä Amsterdamin saari oli määrätty tulemaan ja jäämään\nranskalaiseksi. Se kuului heti alusta alkaen, ensimmäisen\nvaltaajan oikeudella herra Caminille, laivanvarustajalle Bourbonin\nSaint-Denisistä; sitten se luovutettiin, jonkinlaisen kansainvälisen\nsopimuksen nojalla eräälle puolalaiselle, joka piti malgachelaisia\norjia sitä viljelemässä. Mikä on puolalaista, on ranskalaista, tässä\ntapauksessa vieläpä niin täydellisesti, että puolalainen saari muuttui\njälleen ranskalaiseksi herra Otovanin haltuun joutuessaan.\n\n_Duncanin_ saapuessa sinne 6. päivänä joulukuuta 1864 oli sen väestönä\nkolme asukasta, yksi ranskalainen ja kaksi mulattia, kaikki kolme\nedellä mainitun kauppiaan ja omistajan palveluksessa. Jo hyvin iäkäs\nranskalainen, kunnianarvoisa herra Viot, edusti varsin kohteliaasti\nsaaren isäntää, etenkin saatuaan puristaa maanmiehensä Paganelin kättä.\nHän lausui, että hänelle oli onnen päivä, kun hän sai vastaanottaa\nniin miellyttäviä vieraita. Pyhän Pietarin saarella kävi vain\nhylkeenpyytäjiä ja joku valaanpyytäjä, karkeatapaista väkeä, joka ei\nole juurikaan sivistynyt seurusteltuaan \"meren koirien\" kanssa.\n\nViot esitteli alamaisensa, molemmat mulatit; lukuunottamatta muutamia\nsisämaassa eläviä villisikoja ja useita tuhansia tyhmiä pingviinejä,\noli nyt koolla saaren koko elävä asujamisto. Pieni hökkeli, jossa nämä\nkolme saarelaista asuivat, sijaitsi lounaassa luonnonsataman\npohjukassa, joka oli syntynyt siten, että osa vuorta oli murtunut.\n\nJuuri vähää ennen Otovan I:n hallituskautta oli Pyhän Pietarin saari\nollut haaksirikkoisten turvapaikkana. Paganel herätti kuulijoissaan\nsuurta mielenkiintoa aloittamalla ensimmäisen kertomuksensa sanoilla:\n_Kahden Amsterdamin saarelle jätetyn skotlantilaisen tarina_.\n\nSe tapahtui vuonna 1827. Englantilainen laiva _Palmira_ huomasi saaren\ntullessa näkyviin ilmaan nousevan savua. Kapteeni lähestyi rantaa ja\nnäki pian kaksi miestä, jotka antoivat hätämerkkejä. Hän lähetti maihin\nveneen, joka toi tullessaan Jacques Painen, kaksikymmentäkaksivuotiaan\nmiehen, ja Robert Proudfootin, joka oli noin neljänkymmenenkahdeksan\nikäinen. Nämä kovaonniset olivat tuskin enää ihmisen näköisiä.\nKahdeksantoista kuukautta he olivat eläneet melkein ilman ruokaa ja\nraikasta vettä, elätelleet itseään simpukoilla, kalastelleet huonolla\nkoukkupahaisella, saaneet silloin tällöin kiinni jonkun eksyneen\nvillisianporsaan, mutta eivät nyt kolmeen päivään olleet syöneet\nmitään, vaan valvoneet kuin vestaalit tulen ääressä, jonka olivat\nsytyttäneet viimeisellä taulanpalasellaan, ja jota ei milloinkaan\nsaanut laskea sammumaan, niin että he kuljettivat sitä mukana\nretkillään kalleimpana aarteenaan; he olivat siis viettäneet puutteen\nja kärsimysten täyttämää kurjaa elämää. Painen ja Proudfootin oli\nlaskenut maihin eräs hylkeenpyynnissä ollut kuunari. Kalastajien\npiirissä vallitsevan tavan mukaan heidän piti kuukauden päivät koota\nihraa ja öljyä odotellessaan kuunarin paluuta; mutta kuunari ei\npalannutkaan. Viisi kuukautta myöhemmin laski Van Diemenin\nmaahan matkalla ollut _Hope_, saaren rantaan, mutta jostakin\nkäsittämättömästä, julmasta oikusta sen kapteeni kieltäytyi ottamasta\nskotlantilaisia mukaansa ja purjehti pois antamatta heille leivänmurua\ntai hiilenpalasta. Epäilemättä nuo molemmat onnettomat olisivat ennen\npitkää kuolleet, ellei _Palmira_ olisi sattunut kulkemaan Amsterdamin\nsaaren läheltä ja ottanut heitä mukaansa.\n\nToinen seikkailu, jonka Amsterdamin saaren historia -- jos tällaisella\nkalliolla voi olla historiaa -- mainitsee, on ranskalaisen kapteeni\nPeronin tarina. Se alkaa muuten samalla tavoin kuin molempain\nskotlantilaisten ja päättyy myös samoin: vapaaehtoinen maihinnousu\nsaarelle, laiva, joka ei palaa, ja vieras laiva, jonka tuulten oikku\ntuo tänne neljänkymmenen kuukauden kuluttua. Mutta kapteeni Peronin\noleskelun aikana sattui verinen murhenäytelmä, ja siinä on omituista\nyhtäläisyyttä niiden kuviteltujen tapahtumien kanssa, jotka odottivat\nDaniel Defoen sankaria hänen palatessaan saarelleen.\n\nKapteeni Peron oli noussut maihin yhdessä neljän matruusin kanssa:\nkahden englantilaisen ja kahden ranskalaisen; heidän oli määrä\nviidentoista kuukauden ajan pyydystää merileijonia. Pyynti onnistui\nhyvin, mutta kun nuo viisitoista kuukautta olivat kuluneet, laiva ei\npalannutkaan, ja kun elintarvikkeet alkoivat loppua, syntyi\n\"kansainvälisiä selkkauksia\". Molemmat englantilaiset nousivat kapinaan\nkapteeni Peronia vastaan, jonka he olisivat tappaneet, elleivät hänen\nmaanmiehensä olisi rientäneet hänen avukseen. Tästä hetkestä aina\nlähtöön saakka molemmat puolet vaanivat toisiaan yötä päivää, aina\naseissa, milloin voittajina, milloin vuorostaan voitettuina, ja\nviettivät hirvittävää elämää kurjuudessa ja ahdistuksessa. Ja varmaan\nolisi toinen puolue lopulta tuhonnut toisen, ellei muuan englantilainen\nlaiva olisi noutanut näitä onnettomia, jotka kurja kansallisuuskysymys\nsaattoi riitaan autioilla kallioilla Intian valtameressä.\n\nTällaiset olivat nämä seikkailut. Kaksi kertaa joutui Amsterdamin saari\nolemaan suojapaikkana sinne joutuneille merimiehille, jotka kaitselmus\nmolemmilla kerroilla pelasti kurjuudesta ja kuolemasta. Mutta myöhemmin\nei yksikään laiva ole haaksirikkoutunut näillä vesillä. Laivanhylystä\nolisi ajautunut pirstaleita rannalle, ja haaksirikkoisia olisi saapunut\nViotin kalastusasemalle; mutta ukko oli jo monta vuotta asunut saarella\neikä hänen koskaan ollut tarvinnut tarjota vieraanvaraisuuttaan meren\nuhreille. _Britanniasta_ ja kapteeni Grantista hän ei tiennyt mitään.\nTämän haaksirikon näyttämönä ei ollut Amsterdamin saari eikä Pyhän\nPaavalin saarikaan, missä valaanpyytäjät ja kalastajat usein kävivät.\n\nGlenarvania ei tämä vastaus kummastuttanut eikä hän tullut\nalakuloiseksi. Näillä eri satamiin poikkeamisillaan tiesivät hänen\nkumppaninsa ja hän itse kyselevänsä kapteeni Grantia sieltä, missä hän\nei ollut, eikä sieltä, missä hän oli. He tahtoivat vain todeta, että\nhän ei ollut tällä kohtaa määrättyä leveysastetta, siinä kaikki.\n_Duncanin_ lähtö määrättiin siis seuraavaksi päiväksi.\n\nIltaan saakka viipyivät vieraat saarella, joka on hyvin viehättävän\nnäköinen. Mutta sen eläimistö jä kasvisto eivät olisi täyttäneet\ntarkimmankaan luonnontutkijan muistikirjaa. Nelijalkaisten, lintujen,\nkalojen ja valaiden luokat käsittivät vain muutamia villisikoja,\nmyrskylintuja, albatrosseja, ahvenia ja hylkeitä. Lämpimiä lähteitä ja\nrautapitoista vettä pulppusi siellä täällä mustahkosta laavasta, ja ne\ntyönsivät paksua huurua tuliperäisen maan ylle. Muutamat näistä\nlähteistä olivat hyvin kuumia. John Mangles tutki niistä erästä\nlämpömittarilla, joka osoitti kahdeksankymmentä astetta Celsiusta.\nMuutaman askelen päästä merestä saadut kalat saattoi viidessä\nminuutissa keittää tässä melkein kiehuvassa vedessä; Paganel päättikin\nsen vuoksi olla uimatta siinä.\n\nPitkän kävelyretken jälkeen Glenarvan lausui illansuussa jäähyväiset\nkunnianarvoisalle herra Viotille. Kaikki toivottivat hänelle kaikkea\nmahdollista menestystä autiolla saarellaan. Vanhus puolestaan toivotti\nmitä parasta onnea retkikunnan etsiskelylle, ja _Duncanin_ vene vei\nmatkustajat laivaan.\n\n\n\n\nJACQUES PAGANELIN JA MAJURI MACNABBSIN VEDONLYÖNNIT.\n\n\nJoulukuun 7. päivänä kello kolme aamulla paloi jo tuli _Duncanin_\npannuissa; varppikela oli täydessä toimessa; ankkuri kääntyi pystyyn ja\nnousi pienen sataman hiekkapohjasta, potkuri pantiin pyörimään, ja\nlaiva lähti väljille vesille. Kun matkustajat kello kahdeksan aikaan\nnousivat kannelle, Amsterdamin saari häipyi jo näköpiirin usviin. Se\noli viimeinen pysähdyspaikka matkalla pitkin 37. leveysastetta, noin\nkuuden tuhannen kilometrin päässä Australian rannikosta. Jos\nlänsituulta yhä kestäisi ja meri pysyisi suotuisana, _Duncan_ saapuisi\nperille kahdentoista päivän kuluttua.\n\nMary ja Robert Grant tunsivat liikutusta katsellessaan näitä vesiä,\njoita _Britannia_ varmaan oli kyntänyt muutamia päiviä ennen\nuppoamistaan. Täällä, ehkä oli jo aluksensa hallinnan ja miehiä\nmenettänyt kapteeni Grant, kamppaillut Intian valtameren hirvittäviä\nmyrskyjä vastaan ja huomannut ajautuvansa rannikkoa kohti\nvastustamattomalla voimalla. John Mangles näytti nuorelle neidolle\nlaivan kartoille merkityt merivirrat ja selitti hänelle niiden\nmuuttumattoman suunnan. Muiden muassa vie eräs Intian valtameren halki\nkulkeva virta Australian mantereelle, ja sen vaikutus tuntuu lännestä\nitään sekä Tyynellä valtamerellä että Atlantilla. Niinpä kun\n_Britannian_ mastot olivat poikki ja peräsin epäkunnossa, niin että\nalus oli avuttomana tuulten ja aaltojen ajeltavana, sen oli täytynyt\npaiskautua maihin ja murskautua.\n\nTässä ilmeni kuitenkin muuan pulma. _Mercantile and Shipping Gazetten_\nmukaan oli viimeiset tiedot kapteeni Grantista saatu Callaosta\ntoukokuun 30. päivänä 1862. Kuinka saattoi _Britannia_ 7. päivänä\nkesäkuuta, kahdeksan päivää sen jälkeen, kun se oli lähtenyt Perun\nrannikolta, olla Intian merellä? Kun Paganelilta kysyttiin tätä\nseikkaa, hän antoi siihen niin todennäköisen vastauksen, että\nepäilevimmätkin olisivat siihen tyytyneet.\n\nOli ilta, 12. päivänä joulukuuta, kuusi päivää Amsterdamin saarelta\nlähdettyä. Lordi ja lady Glenarvan, Robert ja Mary Grant, kapteeni John\nMacNabbs ja Paganel juttelivat salongissa. Tavan mukaan oli\npuheenaiheena _Britannia_, sillä tätä laivalla olevat alinomaa\najattelivat. Silloin tehtiin äkkiä edellä mainittu huomautus, joka heti\ntyrmäsi toiveikkaat ajatukset.\n\nKun Glenarvan teki tämän odottamattoman huomautuksen, Paganel kohotti\näkkiä päätään. Mitään vastaamatta hän meni sitten etsimään asiakirjaa.\nPalatessaan hän vain kohautti olkapäitään kuten mies, jota hävettää,\nettä hän hetkeksikään oli antanut sellaisen mitättömyyden hämmentää\nitseään.\n\n-- No, rakas ystävä, Glenarvan sanoi, -- vastatkaa edes jotakin!\n\n-- En, Paganel sanoi, -- minä päinvastoin teen vain yhden kysymyksen ja\nkäännyn siinä kapteeni Johnin puoleen.\n\n-- Kysykää, herra Paganel, John Mangles lausui.\n\n-- Voiko hyväkulkuinen laiva kulkea yhdessä kuukaudessa yli koko sen\nosan Tyyntä valtamerta, joka on Amerikan ja Australian välillä?\n\n-- Kyllä, jos se vuorokaudessa kulkee noin kolmesataa kilometriä.\n\n-- Onko se mikään tavaton nopeus?\n\n-- Ei ensinkään. Moni purjelaiva kulkee usein parempaakin vauhtia.\n\n-- No niin, Paganel lausui silloin, -- sen sijaan, että asiakirjassa\nmainitaan '7. päivä kesäkuuta', olettakaamme, että meri on syönyt tästä\npäivämäärästä pois yhden numeron, ja lukekaamme siis joko 17. päivä\nkesäkuuta tai 27. päivä, ja asia on selvä.\n\n-- Tosiaan, lady Helena vastasi, -- toukokuun 30:nnen ja kesäkuun\n27:nnen päivän välillä...\n\n-- On kapteeni Grant voinut kulkea Tyynen valtameren poikki ja saapua\nIntian merelle!\n\nTämä Paganelin päätelmä herätti vilkasta tyydytystä.\n\n-- Siinä selvisi vielä yksi seikka, Glenarvan lausui, -- ja se on\nystävämme ansiota! Meidän on siis vain pyrittävä Australiaan ja\netsittävä _Britannian_ jälkiä sen länsirannikolta.\n\n-- Tai itärannikolta, John Mangles huomautti.\n\n-- Siinä olette oikeassa, John. Asiakirjassa ei mikään osoita, että\nonnettomuus olisi tapahtunut länsi- eikä itärannalla. Meidän on siis\netsiskeltävä niiltä molemmilta kohdilta, missä 37. leveysaste leikkaa\nAustraliaa.\n\n-- Onko tässä suhteessa siis epäselvyyttä, mylord? nuori neito kysyi.\n\n-- Ei suinkaan, neiti, John Mangles riensi vastaamaan haluten\nhaihduttaa Mary Grantin huolestumisen. -- Mylord tahtoo varmaankin\nhuomauttaa, että jos kapteeni Grant olisi joutunut maihin Australian\nitärannikolla, hän olisi melkein heti saanut apua. Koko tämä rannikko\non näet englantilaista, siirtolaisten asuttamaa. _Britannian_ miehistön\nei olisi tarvinnut kulkea kahtakymmentä kilometriä tavatakseen\nmaanmiehiä.\n\n-- Oikein, kapteeni John, Paganel lausui. -- Minä olen samaa mieltä.\nItärannikolla, Twofold-lahden rannalla, Edenin kaupungissa, ei kapteeni\nGrant olisi ainoastaan saanut suojaa englantilaisessa siirtolassa, vaan\nmyöskin mahdollisuuden palata Eurooppaan.\n\n-- Haaksirikkoiset eivät siis ole voineet saada samaa apua siinä\nAustralian osassa, jota kohti _Duncan_ nyt meitä vie? lady Helena\nkysyi.\n\n-- Eivät, rouva, Paganel vastasi, -- rannikko on autio. Sieltä ei vie\nyhtäkään tietä Melbourneen tai Adelaideen. Jos _Britannia_ on\nmurskautunut sen rannikon kareihin, se on ollut yhtä avuton kuin jos se\nolisi haaksirikkoutunut Afrikan kolkoilla erämaarannoilla.\n\n-- Mutta kuinka sitten isäni on käynyt näinä kahtena vuonna? Mary Grant\nkysyi.\n\n-- Rakas Mary, Paganel vastasi, -- pidättehän varmana, eikö totta, että\nkapteeni Grant on haaksirikon jälkeen päässyt Australian mantereelle?\n\n-- Niin teen, herra Paganel, nuori neito vastasi.\n\n-- No, kuinka on kapteeni Grantin käynyt maihin päästyään? Sen\nolettaminen on helppoa. On vain kolme mahdollisuutta. Joko Harry Grant\nja hänen kumppaninsa ovat päässeet johonkin englantilaiseen siirtolaan\ntai joutuneet alkuasukasten käsiin, tai sitten he ovat menehtyneet\nAustralian laajoissa autiomaissa. Paganel vaikeni ja etsi kuulijainsa\nkatseista hyväksymistä päätelmilleen.\n\n-- Jatkakaa, Paganel, lordi Glenarvan sanoi.\n\n-- Minä jatkan, Paganel vastasi; -- ja ensinnäkin hylkään ensimmäisen\nmahdollisuuden. Harry Grant ei ole voinut saapua englantilaiseen\nsiirtolaan, sillä silloin hänen pelastumisensa olisi ollut varma ja hän\nolisi jo kauan sitten ollut lastensa luona Dundeen kelpo kaupungissa.\n\n-- Isä-parka! Mary Grant huokasi, -- kaksi vuotta erossa meistä!\n\n-- Anna herra Paganelin puhua, sisko, Robert sanoi, -- hän ilmoittaa\nmeille lopuksi...\n\n-- Ah, poikani, en! Kaikki, mitä voin vakuuttaa, on se, että kapteeni\nGrant on australialaisten vankina tai...\n\n-- Mutta nämä alkuasukkaat, lady Glenarvan kysyi nopeasti, -- eivätkö\nne ole...\n\n-- Rauhoittukaa, rouva, vastasi tiedemies, joka ymmärsi lady Helenan\najatuksen, -- nämä alkuasukkaat ovat tosin villejä, eläimellisiä,\nihmisälyn alhaisimmalla asteella, mutta hyväntapaisia eivätkä\nverenhimoisia, kuten heidän naapurinsa Uudessa Seelannissa. Jos he ovat\nottaneet _Britannian_ haaksirikkoiset vangiksi, niin he eivät koskaan\nuhanneet näiden henkeä, siinä saatte uskoa minua. Kaikki tutkijat ovat\nyksimielisiä siitä, että australialaiset kammoavat verenvuodatusta, ja\nmonta kertaa he ovat saaneet näistä uskollisia liittolaisia torjuessaan\nheitä paljoa julmempien rikollisjoukkojen hyökkäyksiä.\n\n-- Kuulkaa, mitä herra Paganel sanoo, lady Helena lausui kääntyen Mary\nGrantin puoleen. -- Jos isänne on alkuasukkaiden käsissä, kuten muuten\nasiakirjain mukaan on luultavaa, niin me löydämme hänet.\n\n-- Mutta jos hän on eksynyt äärettömiin autiomaihin? neito huomautti\nkatsahtaen kysyvästi Paganeliin.\n\n-- Niin me löydämme hänet sittenkin! maantieteilijä huudahti\nluottavaisella äänellä. -- Eikö totta, ystäväni?\n\n-- Epäilemättä, vastasi Glenarvan, joka halusi antaa keskustelulle\nhilpeämmän suunnan. -- Mutta minä en oletakaan eksymistä...\n\n-- Enkä minä, Paganel vahvisti.\n\n-- Onko Australia suurikin? Robert kysyi.\n\n-- Australia, poikani, on pinta-alaltaan noin seitsemänsataa\nseitsemänkymmentäviisi tuhatta miljoonaa hehtaaria eli toisin sanoen\nniin suuri kuin neljä viidettäosaa Euroopasta.\n\n-- Niinkö suuri? majuri kysyi.\n\n-- Niin, MacNabbs, melkein metrilleen. Ettekö myönnä, että semmoista\nmaata jo voi sanoa mantereeksi, kuten asiakirjassa sanotaan?\n\n-- Varmaan, Paganel.\n\n-- Mutta omituista, tiedemies lisäsi, -- että vain harva tutkija on\nkuitenkaan kadonnut tässä laajassa maassa. Luulenpa melkein, että\nLeichardt on ainoa, jonka kohtalosta ei ole tietoa, ja olen\nMaantieteellisessä seurassa kuullut, että MacIntyre luuli löytäneensä\njälkiä hänestä.\n\n-- Eikö Australian kaikissa osissa ole vielä käyty? lady Glenarvan\nkysyi.\n\n-- Ei, rouva, kaukana siitä! Paganel vastasi. -- Tätä mannerta ei\ntunneta sen paremmin kuin Sisä-Afrikkaa, eikä kuitenkaan rohkeista\nlöytöretkeilijöistä ole ollut puutetta. Vuodesta 1606 vuoteen 1862\nainakin viisikymmentä tutkijaa on matkustellut sen sisämaassa ja\nrannikoilla maata tutkien.\n\n-- Oho, viisikymmentäkö? majuri lausui epäilevän näköisenä.\n\n-- Niin, MacNabbs, ainakin niin monta. Minä puhun nimittäin\nmerenkulkijoista, jotka ovat tutkineet Australian rannikkoa keskellä\ntuntemattomilla vesillä purjehtimisen vaaroja, ja niistä\nretkeilijöistä, jotka ovat tunkeutuneet tämän laajan maan sisäosiin.\n\n-- Mutta viidessäkymmenessä on sentään kovin monta, majuri huomautti.\n\n-- On, mutta minä menen vielä pitemmälle, MacNabbs, maantieteilijä\nkivahti, kuten aina vastaväitteistä kiihtyneenä.\n\n-- Tehkää se, Paganel!\n\n-- Jos te ärsytätte minua, niin minä luettelen arvelematta nämä\nviisikymmentä nimeltä.\n\n-- No, no! majuri sanoi tyynesti. -- Nuo tiedemiehet eivät sitten\nepäile mitään!\n\n-- Majuri, Paganel sanoi, -- panetteko vetoon Purdey Moore &\nDickson-kiväärinne minun Secretan-kaukoputkeani vastaan?\n\n-- Miksen, Paganel, jos teitä huvittaa, MacNabbs vastasi.\n\n-- Hyvä on, majuri! tiedemies huudahti, -- silloin tiedän kiväärin,\njolla te ette enää ammu kauriita ettekä kettuja, ellen anna sitä teille\nlainaksi, kuten kuitenkin aina tulen kernaasti tekemään.\n\n-- Paganel, majuri vastasi vakavasti, -- kun tarvitsette minun\nkaukoputkeani, se on aina käytettävissänne.\n\n-- Alkakaamme siis, Paganel lausui. -- Hyvät naiset ja herrat, te\nolette tuomareita. Sinä, Robert, pidät kirjaa.\n\nLordi ja lady Glenarvan, Mary ja Robert, majuri ja John Mangles, joita\nkiista huvitti, valmistautuivat kuuntelemaan maantieteilijää. Koskihan\nse sitä paitsi Australiaa, jonne _Duncan_ heitä juuri vei, joten sen\nhistoriaa ei olisi voinut kertoa sopivammalla hetkellä. Paganelia\nkehotettiin siis aloittamaan muistitaidon näytöksensä.\n\n-- Mnemosyne! hän huudahti, -- muistin jumalatar, neitseellisten\nrunotarten äiti, avusta uskollista ja palavaa palvelijaasi! Siitä on\nkaksisataa viisikymmentäkahdeksan vuotta, ystäväni, kun Australia vielä\noli tuntematon. Uumoiltiin tosin suuren eteläisen mantereen olevan\nolemassa; kaksi teidän brittiläisen museonne kirjastossa säilytettyä\nkarttaa, rakas Glenarvan, vuodelta 1550 mainitsevat Aasian\neteläpuolella suuren maan, jota ne nimittävät Portugalin Suureksi\nJaavaksi. Mutta näiden karttojen alkuperä ei ole kiistämätön. Siirryn\nsiis seitsemännelletoista vuosisadalle, vuoteen 1606. Sinä vuonna eräs\nespanjalainen purjehtija, Quiros, löysi maan, jolle hän antoi nimeksi\nAustralia de Espiritu Santo -- Pyhän Hengen etelämaa. Muutamat tutkijat\novat väittäneet, että hän oli löytänyt Uusien Hebridien saaret eikä\nAustraliaa. Minä en käy kiistelemään siitä. Merkitse muistiin tämä\nQuiros, Robert, ja siirtykäämme seuraavaan.\n\n-- Yksi, Robert sanoi.\n\n-- Samana vuonna jatkoi Luiz Vaz de Torres, joka komensi Quiroksen\ntoista laivuetta, uusien maiden tutkimista kauemmas etelään. Mutta\nvarsinaisen suuren löydön kunnia kuuluu hollantilaiselle Theodoric\nHertogelle. Hän saapui Australian länsirannikolle 15:nnen leveysasteen\nkohdalla ja nimitti sen laivansa mukaan _Eendrachtiksi_. Hänen\njälkeensä löytöretkeilijöiden lukumäärä lisääntyy nopeasti. Vuonna 1618\nZeachen löysi Arnheimin ja Diemenin maiden pohjoisrannan. Vuonna 1619\nkulki Jean Edels pitkin länsirannikkoa ja antoi sille oman nimensä.\nVuonna 1622 eteni Leuwin saman nimiseen niemeen saakka. Vuonna 1627\nNuitz ja Witt, toinen lännessä, toinen idässä, täydensivät edeltäjiensä\nlöytöjä, ja heidän jälkeensä tuli kapteeni Carpenter, joka tunkeutui\nlaivoillaan siihen laajaan poukamaan, jota vieläkin sanotaan\nCarpentaria-lahdeksi. Vihdoin, vuonna 1642, purjehti kuuluisa\nmerenkulkija Tasman Van Diemenin saaren ympäri, jonka hän luuli\nkuuluvan mannermaahan, ja antoi sille Batavian kenraalikuvernöörin\nnimen, jonka jälkimaailma oikeudenmukaisesti on muuttanut Tasmaniaksi.\nNyt oli purjehdittu Australian ympäri; tiedettiin, että sitä ympäröivät\nTyynen valtameren ja Intian meren vedet, ja vuonna 1665, juuri siihen\naikaan, jolloin hollantilaisten purjehtijoiden loistoaika oli\nloppumassa, annettiin tälle valtavalle Etelän saarelle nimeksi Uusi\nHollanti, jota se kuitenkaan ei saanut pitää. Kuinka monta olen nyt\nmaininnut?\n\n-- Kymmenen, Robert vastasi.\n\n-- Hyvä, Paganel jatkoi, -- pannaan siihen risti, ja minä siirryn\nenglantilaisiin. Vuonna 1686 saapui merirosvopäällikkö Williams\nDampier, etelän vesillä kuuluisan merirosvon la Cötren veli, monien\nmyötä- ja vastoinkäymisten jälkeen _Cygnet_-nimisellä laivalla Uuden\nHollannin luoteisrannalle 16° 50' leveysasteen kohdalla; hän asettui\nyhteyteen alkuasukkaiden kanssa ja laati heidän tavoistaan,\nköyhyydestään ja älyllisestä tasostaan hyvin laajan kertomuksen.\nHän palasi vuonna 1699 samaan lahteen, jossa Hertoge oli noussut\nmaihin, ei enää rosvona, vaan kuninkaalliseen laivastoon kuuluvan\n_Roebuck_-nimisen aluksen päällikkönä. Siihen saakka Uuden Hollannin\nlöydöllä ei kuitenkaan ollut muuta merkitystä kuin maantieteellisenä\ntosiasiana. Ei ajateltukaan siirtoloiden perustamista, eikä lähes\nkolmen neljännesvuosisadan aikana, vuodesta 1699 vuoteen 1770, yksikään\npurjehtija saapunut sinne. Mutta silloin saapui maailman kuuluisin\nmerenkulkija, kapteeni Cook, ja pian avautui uusi maanosa Euroopan\nsiirtolaisille. Kolmella mainiolla matkallaan James Cook kävi Uuden\nHollannin maissa, ensimmäisen kerran 31. päivänä maaliskuuta 1770.\nTehtyään Otaheitissa tarkkoja huomioita Venuksen kulusta auringon\nohi[1] Cook lähti pienellä _Endeavour_-nimisellä laivallaan länteen\nTyynen valtameren yli. Löydettyään Uuden Seelannin hän saapui erääseen\nAustralian länsirannikon lahdelmaan, jonka hän katsoi niin rikkaaksi\nuusista kasvilajeista, että antoi sille Botany-Bayn nimen, joka sillä\nvieläkin on. Millä tavalla hän oli tekemisissä puoliksi eläimellisten\nalkuasukasten kanssa, siinä ei ole paljonkaan mielenkiintoista. Hän\njatkoi matkaansa pohjoiseen, ja 16:nnen leveysasteen kohdalla, lähellä\nKap Tribulationia, tarttui _Endeavour_ koralliriutalle, kolmenkymmenen\nkilometrin päässä rannasta. Uppoamisen vaara oli mitä suurin.\nElintarvikkeet ja kanuunat heitettiin mereen, ja seuraavana yönä nosti\nnousuvesi irti keventyneen aluksen, joka pysyi pinnalla sen sattuman\navulla, että reikään jäänyt korallikappale esti vuodon pääsemästä\nylivoimaiseksi. Cook pääsi laivallaan pieneen lahteen, johon laskeva\njoki sai Endeavourin nimen. Laivan korjaus kesti kolme kuukautta, ja\nenglantilaiset yrittivät tällä välin asettua hyödylliseen yhteyteen\nalkuasukasten kanssa; mutta se ei sanottavasti onnistunut, ja he\nlähtivät purjehtimaan edelleen. _Endeavour_ jatkoi matkaansa\npohjoiseen. Cook halusi tietää, onko Uuden Guinean ja Uuden Hollannin\nvälillä salmea; uusien vaarojen jälkeen, jolloin hänen aluksensa oli\nsen seitsemän kertaa uppoamaisillaan, hän löysi kauas lounaaseen\nlevenevän meren. Salmi oli olemassa. Sen läpi purjehdittiin. Cook nousi\nmaihin eräälle pienelle saarelle ja otti Englannin nimessä haltuunsa\nkoko tutkimansa pitkän rannikkoalueen ja antoi sille nimeksi Uusi\nEtelä-Wales. Kolme vuotta myöhemmin tällä rohkealla merenkulkijalla oli\nkomennossaan kaksi laivaa _Adventure_ ja _Resolution_; kapteeni\nFurneaux lähti _Adventurella_ tutkimaan Van Diemenin maan rannikoita ja\npalasi siinä uskossa, että ne kuuluivat Uuteen Hollantiin. Vasta vuonna\n1777, kolmannella matkallaan, Cook ankkuroi _Resolution_- ja\n_Discovery_ laivoillaan Adventure-lahdessa Van Diemenin maan\nrannikolla, ja sieltä lähdettyään hän sitten, muutamia kuukausia\nmyöhemmin, kohtasi kuolemansa Sandwich-saarilla.\n\n-- Hän oli suuri mies, Glenarvan sanoi.\n\n-- Kuuluisin merimies, mitä milloinkaan on ollut. Hänen mukanaan ollut\nBanks ehdotti sitten Englannin hallitukselle rangaistussiirtolan\nperustamista Botany-Bayhin. Hänen jälkeensä tänne riensi purjehtijoita\nkaikista maista. Viimeisessä Laperouselta saadussa kirjeessä, joka oli\npäivätty Botany-Bayssa 7. päivänä helmikuuta 1787, tämä onneton\nmerimies ilmoitti aikomuksenaan olevan tutkia Carpentaria-lahti ja koko\nUuden Hollannin rannikko Van Diemenin maahan saakka. Hän lähti, mutta\njäi sille tielleen. Vuonna 1788 kapteeni Philipp perusti Port\nJacksoniin ensimmäisen englantilaisen siirtokunnan. Vuonna 1791\nVancouver suoritti huomattavia tutkimuksia uuden maanosan\netelärannoilla. Vuonna 1792 Laperousea etsimään lähetetty\nd'Entrecasteaux purjehti Uuden Hollannin länsi- ja eteläpuolella\nlöytäen tuntemattomia saaria matkallaan. Vuosina 1795 ja 1797 kaksi\nnuorta miestä, Flinders ja Bass jatkoivat rohkeasti etelänrannikoiden\ntutkimista kahden ja puolen metrin veneellä ja vuonna 1797 Bass kulki\nVan Diemenin maan ja Uuden Hollannin välillä sen salmen läpi, joka on\nsaanut nimensä hänen mukaansa. Samana vuonna teki Amsterdamin saaren\nlöytäjä Vlaming tutkimuksia itäpuolella Swan-River-nimistä jokea, jossa\nuiskenteli mitä kauneimpia mustia joutsenia. Flinders taas jatkoi\nvuonna 1801 omaperäisiä tutkimuksiaan ja kohtasi 138° 58' pituus- ja\n35° 40' leveysasteella Encounter-Bayssa _Geographen_ ja _Naturalisten_,\nkaksi ranskalaista laivaa, joita komensivat kapteenit Baudin ja\nHamelin.\n\n-- Ah, kapteeni Baudinko? majuri kysyi.\n\n-- Niin! Miksi tämä huudahdus? Paganel kysyi.\n\n-- Muuten vain. Älkää siitä huoliko; jatkakaa, rakas Paganel!\n\n-- Minä jatkan siis lisäämällä näiden purjehtijain joukkoon kapteeni\nKingin, joka vuodesta 1817 vuoteen 1822 täydensi Uuden Hollannin\nrannikoiden tuntemusta kääntöpiirien välisellä alueella.\n\n-- Nyt on kaksikymmentäneljä nimeä, Robert sanoi.\n\n-- Hyvä, Paganel vastasi, -- minulla on jo puolet majurin pyssystä. Ja\nnyt lueteltuani merenkulkijat siirtykäämme mannermaan tutkijoihin.\n\n-- Mainiota, herra Paganel, lady Helena lausui. -- Täytyy myöntää, että\nteillä on hämmästyttävä muisti.\n\n-- Mikä on perin merkillistä, Glenarvan lisäsi, -- miehellä, joka...\n\n-- On niin hajamielinen, Paganel riensi jatkamaan. -- Kas, minä muistan\nvain aikamääriä ja tapahtumia. Siinä kaikki.\n\n-- Kaksikymmentäneljä, Robert toisti.\n\n-- No, kaksikymmentäviisi, luutnantti Daws. Se tapahtui vuonna 1789,\nvuotta Port Jacksonin siirtolan perustamisen jälkeen. Uuden maanosan\nympäri oli kuljettu; mutta mitä se sisälsi, sitä ei kukaan osannut\nsanoa. Pitkin itärannan suuntaa kulkeva pitkä vuorijono näytti kokonaan\nestävän pääsyn sisämaahan. Yhdeksän päivämatkan jälkeen oli luutnantti\nDawsin pakko kääntyä ja palata Port Jacksoniin. Samana vuonna kapteeni\nTench yritti saman vuorijonon yli, mutta onnistumatta. Nämä molemmat\nepäonnistuneet yritykset pidättivät löytöretkeilijöitä kolme\nvuotta ryhtymästä uudelleen tähän vaikeaan yritykseen. Vuonna 1792\nsiinä epäonnistui vielä eversti Paterson, rohkea afrikkalainen\nlöytöretkeilijä. Seuraavana vuonna kulki tavallinen Englannin laivaston\naliupseeri, uljas Hawkins, neljättäkymmentä kilometriä yli sen\nlinjan, jota pitemmälle hänen edeltäjänsä eivät olleet päässeet.\nKahdeksantoista vuoden ajalta ei minulla sitten ole mainittavana kuin\nkaksi nimeä, äsken mainittu kuuluisa purjehtija Bass ja herra\nBareiller, eräs siirtokunnan insinööri, jotka eivät onnistuneet\nedeltäjiään paremmin, ja niin joudun vuoteen 1813, jolloin vihdoinkin\nlöydettiin ylitysreitti Sydneyn länsipuolella. Kuvernööri Macquarie\nsuoritti uskalletun matkan 1815, ja Bathurstin kaupunki perustettiin\nSinivuorten toiselle puolelle. Siitä lähtien Throsby vuonna 1819,\nOxley, joka samosi maata noin viisisataa kilometriä, Howel ja Hune,\njoiden lähtökohtana oli juuri Twofold-Bay, missä 37. leveysaste kulkee,\nja kapteeni Sturt, joka vuosina 1829 ja 1830 tutki Darlingin ja Murrayn\nvirrat, rikastuttivat maantiedettä uusilla tiedoilla ja edistivät\nsiirtokuntien kehittymistä.\n\n-- Kolmekymmentäkuusi, Robert sanoi.\n\n-- Mainiota! Minä olen voiton puolella, Paganel vastasi. -- Minun on\nmainittava vielä Eyre ja Leichardt, jotka vuosina 1840 ja 1841 tutkivat\nosan maata; Sturt, vuonna 1845; Gregoryn veljekset ja Helpmann, vuonna\n1846 Australian länsiosassa; Kennedy, vuonna 1847, Victoria-joella ja\nvuonna 1848 Pohjois-Australiassa; Gregory vuonna 1852; Austin, vuonna\n1854; Gregoryn veljekset vuodesta 1855 vuoteen 1858 maan luoteisosassa;\nBabbage, Torrens-järvestä Eyre-järveen; ja niin tulen vihdoin\nAustralian aikakirjoissa kuuluisaan matkailijaan, Stuartiin, joka teki\nkolme rohkeaa matkaa halki maanosan. Hänen ensimmäinen retkensä\nsisämaahan tapahtui vuonna 1860. Tuonnempana kerron, jos haluatte,\nkuinka Australian halki kuljettiin neljä kertaa etelästä pohjoiseen.\nNyt rajoitun vain päättämään tämän pitkän nimiluettelon ja vuosilta\n1860-1862 lisään tieteen niin uljaiden tienraivaajien joukkoon vielä\nDempsterin veljekset, Clarksonin ja Harperin, Burben ja Willsin,\nNeilsonin, Walkerin, Landsboroughin, Mackinleyn, Howitin...\n\n-- Viisikymmentäkuusi! Robert huudahti.\n\n-- Hyvä majuri, Paganel jatkoi, -- minä annan teille kaupanpäällisiä,\nsillä enhän ole vielä maininnut Duperreytä, en Bougainvilleä, en Fitz\nRoyta, en Wickamia, en Stokesia...\n\n-- Riittää, majuri huusi, lukumäärän masentamana.\n\n-- En Perouta enkä Quoyta, Paganel jatkoi kuin pikajuna, -- enkä\nBennettiä, enkä Cuninghamia, enkä Nutchelliä, en Tiersiä...\n\n-- Armoa!\n\n-- Enkä Dixonia, en Streleskyä, en Reidiä, en Wilkesiä, en\nMitchelliä...\n\n-- Lopettakaa, Paganel, pyysi Glenarvan, joka nauroi katketakseen, --\nälkää musertako MacNabbs-parkaa. Olkaa jalomielinen! Hän tunnustaa\nitsensä voitetuksi.\n\n-- Entä hänen pyssynsä? maantieteilijä kysyi voitonriemuisena.\n\n-- Se on teidän, Paganel, majuri vastasi, -- ja minä muistelen sitä\nhaikeana. Mutta onhan teillä muisti, jolla voi voittaa kokonaisen\nasevaraston.\n\n-- On varmaan mahdotonta tuntea Australiaa paremmin, lady Helena sanoi.\n-- Ei vähäisintäkään nimeä, ei vähäisintäkään tapahtumaa...\n\n-- No, eikö vähäisintäkään tapahtumaa? majuri sanoi päätään pudistaen.\n\n-- Häh? Mikä se on, MacNabbs, Paganel huudahti.\n\n-- Minä sanoin, että ehkä eivät sentään aivan kaikki Australian löytöä\nkoskevat seikat ole teille tuttuja.\n\n-- Esimerkiksi? Paganel lausui ylevän ylpeänä.\n\n-- Ja jos mainitsisin teille yhden, jota ette tietäisi, annatteko\ntakaisin pyssyni? MacNabbs kysyi.\n\n-- Heti paikalla, majuri!\n\n-- Sovittu kauppa?\n\n-- Sovittu.\n\n-- Hyvä. Tiedättekö te, Paganel, minkä vuoksi Australia ei kuulu\nRanskalle?\n\n-- No niin, minusta tuntuu...\n\n-- Tai ainakin, mitä englantilaiset sanovat syyksi siihen?\n\n-- En, majuri, Paganel vastasi levottoman näköisenä.\n\n-- Yksinkertaisesti sen vuoksi, että kapteeni Baudin, joka ei\nkuitenkaan ollut arkalasta kotoisin, pelästyi vuonna 1802\naustralialaisten sammakoiden kurnutusta niin, että hän mahdollisimman\nnopeasti nosti ankkurin ja lähti tiehensä eikä sen koommin palannut.\n\n-- Mitä! tiedemies huudahti. -- Puhutaanko Englannissa sellaista? Mutta\nsehän on huonoa pilaa!\n\n-- Perin huonoa, myönnän sen, majuri vastasi, -- mutta se on\nEnglannissa historiaa.\n\n-- Se on roskaa! isänmaallinen tiedemies huudahti. -- Oikeinko\nsellaista puhutaan vakavasti?\n\n-- Minun on pakko myöntää, rakas Paganel, vastasi lordi Glenarvan\nkeskeltä yleistä naurua. -- Ettekö tosiaan tiennyt tätä?\n\n-- En lainkaan. Mutta minä panen vastalauseeni. Englantilaisethan\nsanovat meitä sammakonsyöjiksi! Eikä tavallisesti sitä pelätä, mitä\nsyödään.\n\n-- Mutta niin kuitenkin sanotaan, Paganel, majuri vastasi\nvaatimattomasti hymyillen.\n\nJa tällä tavoin jäi mainio Purdey Moore & Dickson -kivääri majuri\nMacNabbsin omaisuudeksi.\n\n\n\n\nINTIAN VALTAMEREN MYRSKYT.\n\n\nKaksi päivää tämän keskustelun jälkeen ilmoitti John Mangles\nkeskipäivämerkintänsä tehtyään, että _Duncan_ oli 113° 37'\npituuspiirillä. Matkustajat tutkivat karttaa ja huomasivat suureksi\nmielihyväkseen, että enää tuskin viisi astetta erotti heidät Kap\nBernouillista. Tämän ja d'Entrecasteauxin niemen välillä on Australian\nrannikko kaaren muotoinen, jonka jänteenä on 37. leveysaste. Jos\n_Duncan_ olisi kulkenut päiväntasaajaa kohti, se olisi hyvin pian\nsaanut näkyviinsä Kap Chathamin, joka oli siitä noin kahdensadan\nkilometrin päässä pohjoiseen. Nyt se purjehti siinä Intian meren\nosassa, joka on Australian mantereen suojassa.\n\nNiinpä voitiin toivoa, että neljän päivän kuluttua Kap Bernouilli\nalkaisi näkyä.\n\nLänsituuli oli siihen saakka suosinut laivan kulkua: mutta muutamia\npäiviä sitten se oli alkanut heiketä ja vähitellen tyyntyi. Joulukuun\n13. päivänä se taukosi kokonaan, ja veltot purjeet riippuivat pitkin\nmastoja.\n\nIlman voimakasta potkuriaan _Duncan_ olisi ollut valtameren tyynen\nulapan vankina.\n\nTätä säätä saattoi kestää kuinka kauan tahansa. Illalla Glenarvan\nkeskusteli tästä asiasta John Manglesin kanssa. Nuori kapteeni, joka\nnäki hiilisäiliöittensä tyhjenevän, näytti olevan hyvin huonolla\ntuulella tästä tuulettomuudesta. Hän oli nostattanut ylös kaikki\nmahdolliset purjeet, jopa sivu- ja haruspurjeetkin, käyttääkseen\nhyväkseen pienintäkin tuulahdusta; mutta, kuten matruusit sanoivat,\ntuulta ei ollut edes yhtä lakintäyttä.\n\n-- Mutta, Glenarvan sanoi, -- eihän meillä kuitenkaan ole liikoja\nvalittamista, parempihan on tyven kuin vastatuuli.\n\n-- Siinä kyllä olette oikeassa, Mylord, John Mangles vastasi, -- mutta\njuuri nämä äkilliset tyvenet ovat ilmanmuutoksen oireita. Ja siitä minä\nolen levoton; me purjehdimme monsuunien[2] rajalla, jotka raivoavat\nkoillisesta päin lokakuusta huhtikuuhun, ja jos joudumme hiukankin\nkokemaan niitä, hidastuu matkamme tuntuvasti.\n\n-- Entä sitten, John? Jos sattuu vastoinkäyminen, siihen täytyy\nalistua. Sehän merkitsisi korkeintaan vain hiukan matkan hidastumista.\n\n-- Niin, ellei myrsky puutu asiaan.\n\n-- Pelkäättekö sään huonontuvan? Glenarvan kysyi tarkastellen taivasta,\njoka kuitenkin horisontista sen laelle saakka oli ihan pilvetön.\n\n-- Pelkään, kapteeni vastasi, -- minä sanon sen teille, mylord, mutta\nen tahtoisi säikyttää lady Glenarvania ja neiti Grantia.\n\n-- Siinä teette viisaasti. Kuinka asia on?\n\n-- On varmoja rajuilman oireita. Älkää luottako taivaan\nselkeyteen, mylord. Ei mikään ole pettävämpää. Jo kaksi päivää on\nilmapuntari laskenut huolestuttavasti; se osoittaa tällä hetkellä\nseitsemänsataakolmekymmentä ja yhdeksän kymmenesosaa millimetriä.[3]\nSe on merkki, jota en voi olla ottamatta huomioon. Minä pelkään näet\nerikoisesti etelämeren myrskyjä, sillä olen ennenkin kamppaillut niiden\nkanssa. Etelänavan suunnattomilla jäätiköillä tiivistyneet höyryt\naiheuttavat äärimmäisen voimakasta ilmanpainetta. Siitä aiheutuu napa-\nja päiväntasaajatuulten taistelu, joka panee liikkeelle syklonit,\ntornaadot ja muut hirmumyrskyt, joita vastaan yksikään laiva ei\nkamppaile vaurioita saamatta.\n\n-- John, Glenarvan vastasi, -- _Duncan_ on tukeva alus ja sen kapteeni\ntaitava merimies. Antaa myrskyn tulla, me pystymme puolustautumaan.\n\nKertoessaan nämä huolensa John Mangles noudatti merimiesvaistoaan. Hän\noli etevä _weather-wise_, kuten englantilaiset nimittävät\nsääprofeettaa. Ilmapuntarin yhtämittainen laskeminen sai hänet\nryhtymään kaikkiin varokeinoihin laivallaan.\n\nHän odotti ankaraa myrskyä, vaikka taivas ei sitä vielä ennustanut;\nmutta hänen erehtymätön ilmapuntarinsa ei voinut erehtyä; ilmavirrat\nliikkuvat niissä paikoissa, joissa ilmapuntari on korkealla, niitä\nkohti, missä se laskee; mitä lähempänä toisiaan nämä kohdat ovat, sitä\nnopeammin palautuu tasapaino ilmakerroksissa ja sitä suurempi on tuulen\nnopeus.\n\nJohn jäi kannelle koko yöksi. Noin kello yhdentoista aikaan taivas\nalkoi tummeta etelässä. John komensi kaikki miehensä mastoihin\nkorjaamaan pikkupurjeita; hän jätti vain keulapurjeen, emäpurjeen,\nlatvapurjeen ja haruspurjeet. Puolenyön tienoilla tuuli yltyi. Se kävi\npian melko navakaksi, niin että ilmahiukkaset kiitivät kymmenen metriä\nsekunnissa. Mastojen ryske, köysien kitinä, purjeiden natina,\nhytinseinien pauke kertoi matkustajille, mitä he eivät vielä tienneet.\nPaganel, Glenarvan, majuri ja Robert nousivat kannelle sekä\nuteliaisuudesta että ollakseen apuna. Taivaalla, joka äsken oli ollut\nsees ja tähtikirkas, vyöryi paksuja pilviä, ja niiden välissä oli\nleopardin turkin tapaan pilkullisia juovia.\n\n-- Myrsky? Glenarvan kysyi ykskantaan John Manglesilta.\n\n-- Ei vielä, mutta pian, kapteeni vastasi.\n\nSamalla hän antoi käskyn reivata latvapurjetta. Matruusit kiipesivät\nylös tuulen päältä ja saivat suurella vaivalla purjeen pintaa\npienennetyksi kiinnittämällä sen reiviköysistä alaslaskettuun\nraakapuuhun. John Mangles halusi muuten pitää mahdollisimman paljon\npurjeita tukeakseen alusta ja lievittääkseen sen keinahtelua.\n\nNäiden varotoimien jälkeen hän antoi Tom Austinille ja toiselle\nperämiehelle määräyksiä myrskyn puhkeamisen varalta, joka ei enää\nvoinut viipyä kauan. Veneiden köysiä ja kaikkia surrausköysiä\nlujitettiin. Kanuunan tukipuita vahvistettiin. Vantit ja partuunit\nkiristettiin. Luukut tiivistettiin. Taistelua johtavana upseerina John\nei poistunut kannelta, vaan yritti komentosillalta temmata myrskyiseltä\ntaivaalta sen salaisuudet.\n\nNyt oli ilmapuntari laskenut seitsemäänsataanviiteen millimetriin, mikä\non perin harvinaista, ja myrskylasi[4] osoitti myrskyä.\n\nKello oli yksi yöllä. Lady Helena ja neiti Grant, joita myrsky pahoin\nheitteli kajuutassaan, yrittivät tulla kannelle. Tuulen nopeus oli\nsilloin kaksikymmentäviisi metriä sekunnissa. Se vinkui köysistössä\nhuimasti. Nämä viulunkielten kaltaiset metallijänteet soivat kuin ne\nolisi kiristetty jollakin jättiläisjousella nopeasti värisemään;\nhihnapyörät kalskahtelivat vastakkain; purjeköydet kitisivät rosoisissa\nuurroksissaan kimeästi, purjeet paukahtelivat kuin kanuunanlaukaukset;\naallot hyökkäsivät valtavan suurina päin alusta, joka kellui niiden\nvaahtoharjoilla kuin kuningaskalastaja.\n\nKun kapteeni John huomasi naismatkustajat, hän kiiruhti heidän luokseen\nja pyysi heitä palaamaan kannen alle; laineita pärskyi jo yli laidan ja\nvesi saattoi minä hetkenä hyvänsä syöksähtää yli koko kannen.\nLuonnonvoimien jyminä oli niin kova, että lady Helenan oli vaikea\nkuulla kapteenin puhetta.\n\n-- Eihän ole mitään vaaraa? hän sai kuitenkin eräänä välihetkenä\nkysytyksi.\n\n-- Ei, mylady, John Mangles vastasi, -- mutta te ette voi jäädä\nkannelle ettekä te, neiti Mary.\n\nLady Glenarvan ja neiti Grant eivät vastustaneet tätä pyynnön muodossa\nannettua käskyä, vaan palasivat alas juuri kun eräs perän yli syöksyvä\naalto sai heidän hyttiensä ikkunat tärisemään. Samalla kävi myrsky\nkahta ankarammaksi; mastot taipuivat purjeiden painosta, ja alus tuntui\nnousevan irti aalloista.\n\n-- Nostakaa keulapurje! John Mangles huusi, -- alas latvapurje ja\nharuspurjeet!\n\nMatruusit riensivät paikoilleen; laskunuoria hellitettiin, nostonuoria\nkiristettiin, haruspurjeet vedettiin alas kohinalla, joka voitti\nmyrskynkin mylvinän, ja _Duncan_, jonka piippu oksenteli sakean mustaa\nsavua, pieksi epätasaisesti merta potkurinsa tuon tuostakin vedestä\nkohoavilla siivillä.\n\nGlenarvan, majuri, Paganel ja Robert katselivat kauhunsekaisella\nihailulla tätä _Duncanin_ taistelua merta vastaan; he pitelivät lujasti\nkiinni varppeiden vaarnoista, voimatta vaihtaa sanaakaan keskenään, ja\ntähystivät myrskylintujen pahaenteisiä parvia, joita lensi tällaisessa\nhirmumyrskyssä.\n\nÄkkiä kuului huumaavaa sihinää yli myrskyn metelin. Höyry syöksyi ulos,\nei varaventtiilistä, vaan kattilan läppien kautta; hätäpilli huusi\nkimeästi; alus kallistui pelottavasti, ja peräsimessä seisovan Wilsonin\npaiskasi odottamaton aalto nurin. _Duncan_ kääntyi kyljittäin aaltoihin\neikä enää totellut peräsintä.\n\n-- Mikä nyt on? John Mangles huusi ja riensi komentosillalle.\n\n-- Laiva kallistuu! Tom Austin vastasi.\n\n-- Onko peräsin rikki?\n\n-- Kone on hajonnut! kuului koneenkäyttäjän huuto.\n\nJohn kiiruhti konehuoneeseen heittäytyen portaita alas. Se oli höyrystä\nsakeana; männät eivät liikkuneet sylintereissä eivätkä siis\npyörittäneet akselia. Nähdessään kaikki ponnistukset turhiksi ja\npeläten pannujen räjähtävän koneenkäyttäjä riensi sulkemaan höyryn\ntuloputken ja päästämään höyryä ulos toista putkea myöten.\n\n-- Mitä tämä oikein merkitsee? kapteeni kysyi.\n\n-- Potkuri on rikki tai juuttunut kiinni, koneenkäyttäjä vastasi, -- se\nei toimi.\n\n-- Voiko sen saada taas liikkeelle?\n\n-- Mahdotonta.\n\nNyt ei ollut aikaa yrittää korjata tätä vauriota; tilanne oli\nauttamaton; potkuri ei toiminut, ja höyry, joka ei voinut liikuttaa\nmäntää, tunkeutui ulos läppien kautta. Johnin täytyi siis jälleen\nturvautua purjeisiin ja etsiä apua samalta tuulelta, joka oli hänen\nvaarallisin vihollisensa.\n\nHän nousi kannelle ja selitti tilanteen parilla sanalla lordi\nGlenarvanille; sitten hän vaati tätä muiden matkustajien kanssa\nmenemään kajuuttaan. Glenarvan tahtoi jäädä kannelle.\n\n-- Ei, mylord, John Mangles vastasi päättävästi, -- minun täytyy olla\ntäällä yksin miehistöni kanssa. Menkää hyttiinne! Laiva voi kallistua\nentistä pahemmin ja laineet pyyhkäistä teidät armottomasti mereen.\n\n-- Mutta me voimme auttaa...\n\n-- Menkää, mylord, se on välttämätöntä! Eräissä oloissa minä olen\ntäällä komentajana. Menkää, minä vaadin!\n\nKun John Mangles käytti tällaisia sanoja, täytyi aseman olla\näärimmäisen vaarallinen. Glenarvan ymmärsi, että hänen oli annettava\nesimerkki kuuliaisuudesta. Hän poistui siis kannelta kolmen kumppaninsa\nseuraamana ja palasi naisten luo, jotka levottomina odottivat tämän\nluonnonvoimien kanssa käytävän kamppailun päättymistä.\n\n-- Tarmokas mies tuo kunnon John! Glenarvan sanoi päästyään laivan\nruokasaliin.\n\n-- On, Paganel vastasi, -- hän tuo mieleeni suuren Shakespearenne\npuosun, joka näytelmässä _Myrsky_ huutaa kuninkaalle, kuljettaessaan\nhäntä aluksessaan:\n\n-- Pois täältä! Hiljaa! Hyttiinne! Ellette voi käskeä luonnonvoimia\nvaikenemaan, niin olkaa itse vaiti! Pois tieltä, sanon minä teille!\n\nTällä välin ei John Mangles hukannut sekuntiakaan pelastaakseen laivan\nsiitä vaarallisesta asemasta, johon se oli joutunut potkurinsa\nvioittumisen vuoksi. Hän päätti suunnata aluksensa tiukasti\nvastatuuleen, joutuakseen niin vähän kuin suinkin pois oikealta\nreitiltä. Purjeita oli siis pidettävä levitettyinä, mutta viistoon\nahdettuina, niin että laivan toinen kylki oli tuulta vasten.\nMärssypurje nostettiin matalalle reivattuna, ja lisäksi oli auki\njonkinlainen emäharuspurje; peräsimen kampi käännettiin tuulen alle.\n\nLaiva, joka erinomaisesti sopi meripurjehdukseen, käyttäytyi kuin virma\nhevonen tuntiessaan kannukset ja käänsi kylkensä ahdistavia aaltoja\nvastaan. Kestäisivätkö näin pienennetyt purjeet? Ne olivat kyllä\ntukevimmasta Dundeenpalttinasta, mutta mikä kangas voisi kestää\nsellaista tuulta?\n\nTästä tiukasti päin tuulta kulkemisesta oli se etu, että laineet löivät\nlaivan vahvimpiin osiin ja että voitiin pysytellä alkuperäisessä\nsuunnassa. Mutta se ei ollut vaaratonta, sillä alus saattoi jäädä\naaltojen välisiin valtaviin laaksoihin kykenemättä jälleen kohoamaan.\nJohn Manglesilla ei kuitenkaan ollut valinnanvaraa; niinpä hän päätti\npysyä tässä asennossa niin kauan kuin mastot ja purjeet kestivät.\nMiehistö pysytteli hänen näkyvissään valmiina menemään mihin milloinkin\ntarvittiin. John piteli kiinni touvista ja tarkasteli vimmastunutta\nmerta.\n\nLoppuyö kului tässä jännityksessä. Toivottiin myrskyn hellittävän\npäivän koittaessa. Turha toivo. Kello kahdeksan aikaan aamulla se\npäinvastoin kiihtyi; tuuli, jonka vauhti oli kolmekymmentäkaksi metriä\nsekunnissa, yltyi hirmumyrskyksi.\n\nJohn ei puhunut mitään, mutta hän vapisi laivansa ja siinä olevien\nihmisten puolesta. _Duncan_ kallisteli hirvittävästi; se natisi\nliitoksissaan, ja joskus raakapuiden nokat pieksivät aaltojen harjaa.\nKerran luultiin jo, ettei laiva enää nousisi. Kirveet kädessä aikoivat\nmatruusit rientää hakkaamaan poikki isonmaston vantteja, kun purjeet\nriuhtautuivat irti kiinnikkeistään ja lensivät tiehensä kuin\njättiläisalbatrossit.\n\n_Duncan_ nousi taas; mutta ilman tukea laineilla, ilman peränpidon\nmahdollisuutta se heittelehti niin hirvittävästi, että mastot uhkasivat\nkatketa juurta myöten. Se ei voisi kauan kestää tällaista heilahtelua,\nsen kyljet antaisivat periksi, ja pian sen irtoavat laidat ja höltyneet\nliitokset jättäisivät laineille vapaan tien.\n\nJohn Manglesilla oli jäljellä vain yksi mahdollisuus: saada pystyyn\nmyrskypurje ja paeta myötätuuleen. Se onnistui monen tunnin työn\njälkeen, johon ainakin parikymmentä kertaa oli ryhdyttävä uudelleen,\nennen kuin se saatiin tehdyksi. Vasta kello kolme iltapäivällä saatiin\nkeulapurje vihdoin nostetuksi asianmukaiseen kuntoon.\n\nTämän kankaankappaleen varassa pakeni _Duncan_ nyt tuulta huimaa\nvauhtia. Se kulki myrskyn työntämänä koillista kohti. Pääasia oli vain\npäästä eteenpäin mahdollisimman nopeaa vauhtia, sillä siitä riippui\naluksen turvallisuus. Terävällä keulallaan rikkoen aaltoja, joita\nmyrsky niin ikään kiidätti eteenpäin, se toisinaan sukelsi niihin kuin\nsuuri valas ja antoi veden hulahtaa ylitseen perästä keulaan. Mutta\nvälillä sen vauhti oli enää sama kuin laineiden, peräsin menetti\nmerkityksensä, ja laiva oli joka hetki vaarassa kääntyä poikittain.\nSattuipa niinkin, että myrsky lennätti laineita nopeammin kuin sitä;\nsilloin syöksyi vesi perän yli ja ryöpsähti pitkin alusta perästä\nkeulaan vastustamattomalla voimalla.\n\nTässä tuskallisessa tilassa, toivon ja toivottomuuden vaiheilla, kului\n15. päivä joulukuuta ja sitä seuraava yö. John Mangles ei poistunut\npaikaltaan hetkeksikään; hän ei huolinut mistään ravinnosta; ainoakaan\nilme hänen värähtämättömissä kasvoissaan ei ilmaissut kalvavaa pelkoa,\njota hän tunsi, ja hänen katseensa koetti vain itsepintaisesti\ntunkeutua pohjoiseen keräytyneen usvan läpi.\n\nHänellä oli tosiaan syytä pelätä pahinta. Suuntansa menettänyt _Duncan_\nsyöksyi Australian rannikkoa kohti huimaa vauhtia, jota ei mikään\nvoinut hillitä. John Mangles tunsi, tosin vaistomaisesti, että ilmassa\noli ukkosta ennustava sähkövaraus. Joka hetki alus saattoi kolahtaa\nkarille, joka murskaisi sen tuhansiksi sirpaleiksi. Rannikko ei hänen\nlaskelmansa mukaan voinut olla kahtakymmentä kilometriä kauempana\nsuoraan tuulen alla. Näissä oloissa maa merkitsi samaa kuin\nhaaksirikko, aluksen menetys. Sata kertaa parempi oli ääretön ulappa,\njonka raivoa vastaan laiva sentään voi puolustautua, vaikkapa sitten\ntäytyisikin antaa periksi. Mutta kun myrsky heittäisi sen maihin, se\noli mennyttä kalua.\n\nJohn Mangles meni tapaamaan lordi Glenarvania ja puhui hänen kanssaan\nkahden kesken; selitti hänelle aseman vaikeuden, avoimesti, niin\nkylmäverisesti kuin kaikkeen valmiin merimiehen on tapana, ja sanoi\nlopuksi, että hänen kenties oli pakko antaa _Duncanin_ paiskautua\nmaihin.\n\n-- Ihmisten pelastamiseksi, jos mahdollista, mylord.\n\n-- Tehkää niin, John, Glenarvan vastasi.\n\n-- Entä lady Helena ja neiti Grant?\n\n-- Minä en sano sitä heille ennen kuin viime hetkellä, kun ei enää ole\nmitään toivoa pysytellä merellä. Sanottehan minulle hetken?\n\n-- Sanon, mylord.\n\nGlenarvan palasi naismatkustajien luo, jotka vaaran todellista\nsuuruutta tietämättä kuitenkin tunsivat sen uhkaavan. He osoittivat\nsuurta rohkeutta, ainakin yhtä suurta kuin heidän miehiset\ntoverinsa. Tällä peräti sopimattomalla hetkellä Paganel selitti\nilmavirtojen suunnan teoriaa; hän esitti häntä kuuntelevalle\nRobertille mielenkiintoisia eroavaisuuksia tornadojen, syklonien ja\nsuorasuuntaisten myrskyjen välillä. Majuri puolestaan näytti odottavan\nloppua kuin sallimukseen uskova muhamettilainen.\n\nKello yhdentoista tienoilla tuntui hirmumyrsky hiukan hellittävän,\nkostea usva hälveni, ja kun hetken oli valoisampaa, John näki matalan\njuovan maata noin kymmenen kilometrin päässä tuulen alla. Laiva kiiti\nsitä kohti täyttä vauhtia. Valtavat aallot nousivat sitä vastaan\nmurtuessaan huikeaan korkeuteen, jopa kuuteentoista metriin ja siitäkin\nyli. Siitä John päätteli, että ne osuivat siellä kovaan kamaraan, joka\nheitti ne takaisin niin korkealle.\n\n-- Siellä on hietasärkkiä, hän sanoi Austinille.\n\n-- Sitä mieltä minäkin olen, tämä vastasi.\n\n-- Me olemme Jumalan kädessä, John jatkoi. -- Ellei siellä ole\n_Duncanille_ salmea ja ellei Hän itse johda meitä sinne, niin me olemme\nhukassa.\n\n-- Tällä hetkellä on vuoksen aika, kapteeni; ehkäpä päästään särkkien\nyli.\n\n-- Mutta katsokaa toki, Austin, noiden hyrskyjen raivoa. Mikä alus voi\nniitä kestää? Rukoilkaamme Jumalan apua, ystäväni!\n\nMyrskypurje kiidätti _Duncania_ yhä rantaa kohti hirvittävää vauhtia.\nPian se oli parin kilometrin päässä särkästä. Huurut estivät maata\nhetkeksikään näkymästä. Kuitenkin John luuli tuon vaahtovallin takana\nhuomanneensa tyynemmän pinnan. Siellä olisi _Duncan_ ollut\njoltisessakin turvassa. Mutta kuinka päästä sinne?\n\nJohn käski matkustajain nousta kannelle; hän ei tahtonut, että he\nhaaksirikon sattuessa olisivat kajuuttaan suljettuina.\n\nGlenarvan ja hänen kumppaninsa katselivat pelottavaa merta. Mary Grant\nkalpeni.\n\n-- John, Glenarvan sanoi hiljaa kapteenille, -- minä koetan pelastaa\nvaimoni tai kuolen hänen kanssaan. Pidä sinä huolta neiti Grantista.\n\n-- Kyllä, mylord, John Mangles vastasi, nostaen lordin käden kosteille\nsilmilleen.\n\n_Duncan_ oli enää vain muutaman sadan metrin päässä särkästä. Kun oli\nnousuveden aika, olisi emäpuun alla epäilemättä ollut riittävästi\nvettä, jotta alus olisi päässyt kulkemaan tämän vaarallisen matalikon\nyli. Mutta jättiläislaineet, jotka vuoron perään nostivat ja laskivat\nalusta, saisivat sen ehdottomasti tarttumaan pohjaan. Oliko siis mitään\nkeinoa lauhduttaa laineiden liikettä, helpottaa nestehiukkasten\nliukumista, sanalla sanoen tyynnyttää myllertävää merta?\n\nJohn Manglesin mieleen välähti viimeinen keino.\n\n-- Öljyä! hän huudahti. -- Pojat, laskekaa öljyä, laskekaa öljyä!\n\nNämä sanat käsitti heti koko miehistö. Oli yritettävä keinoa, joka\njoskus onnistuu; aaltojen raivoa voi tyynnyttää öljypeitteellä, joka\njää pinnalle, lieventää vesihiukkasten törmäystä toisiaan vastaan ja\ntekee ne niljakkaiksi. Sen teho tuntuu heti, mutta menee äkkiä ohi.\nTuskin alus on kulkenut tämän keinotekoisen peitteen yli, kun meren\nraivo käy kaksinkertaiseksi, ja onneton se, joka uskaltaa lähteä öljyä\nheittäneen aluksen perään.[5]\n\nHylkeenöljyä sisältävät tynnyrit vipusi miehistö, jonka voiman vaara\nteki moninkertaiseksi, nopeasti laivan keulaan. Siellä iskettiin kannet\nkirveillä puhki, ja tynnyrit ripustettiin keulan kahden puolen.\n\n-- Pitäkää varanne! John Mangles huusi otollista hetkeä vaanien.\n\nPuolessa minuutissa oli alus hurjasti tyrskyvän ylityspaikan äärellä.\nRatkaiseva hetki oli tullut.\n\n-- Jumalan nimeen, kaatakaa! kapteeni komensi.\n\nTynnyrit heilautettiin nurin, ja niistä valahti alas valtava määrä\nöljyä. Kohta kuoppaisen meren pinta tasoittui. _Duncan_ lensi\ntyyntyneen veden yli ja oli pian verrattain rauhallisessa suvannossa\nvaarallisten särkkien takana, samalla kun valtameri ikeensä heittäen\nkohosi niiden takana sanomattomaan raivoon.\n\n\n\n\nKAP BERNOUILLI.\n\n\nJohn Manglesin ensimmäisenä huolena oli laivansa ankkuroiminen kahdella\nankkurilla. Veden syvyys oli yhdeksän metriä. Pohja oli hyvä, kovaa\nsoraa, johon voi tarttua lujasti kiinni, niin ettei ollut pelkoa\nirtautumisesta tai ajautumisesta matalikolle. Näin monen vaarallisen\ntunnin jälkeen oli _Duncan_ nyt jonkinlaisessa lahdelmassa, jota\nkorkea, kaareva niemi suojasi ulapan tuulia vastaan.\n\nLordi Glenarvan oli puristanut nuoren kapteenin kättä.\n\n-- Kiitos, John!\n\nJa John tunsi saaneensa runsaan palkinnon näillä kahdella sanalla.\nGlenarvan piti pelkonsa omana tietonaan eikä lady Helena, enempää kuin\nMary Grant tai Robertkaan aavistaneet sen vaaran suuruutta, josta he\njuuri olivat pelastuneet.\n\nYksi tärkeä seikka oli saatava selville. Mille kohdalle rannikkoa tämä\nkauhea myrsky oli _Duncanin_ heittänyt? Missä se jälleen kohtaisi\nmäärätyn leveysasteensa? Kuinka kaukana lounaassa oli Kap Bernouilli?\nNämä olivat ensimmäiset John Manglesille tehdyt kysymykset. Hän ryhtyi\nheti havaintojen tekoon ja merkitsi ne merikortille.\n\n_Duncan_ ei ollut paljon poikennut suunnastaan; tuskin kahta astetta.\nSen asema oli 136° 12' pituutta ja 35° 07' leveyttä, Kap Catastrophen\nkohdalla, joka on erään Etelä-Australian niemen kärjessä noin\nviidensadan kilometrin päässä Kap Bernouillista.\n\nKap Castastrophe, pahaenteisen niminen Onnettomuuden niemi, on\nvastapäätä Kap Bordaa, jonka muodostaa eräs Kengurusaaren ulkonema.\nNäiden kahden kärjen välillä aukeaa Investigatorin salmi, joka johtaa\nkahteen jokseenkin syvään poukamaan, Spencerin lahteen pohjoisessa ja\nSaint Vincentin lahteen etelässä. Jälkimmäisen itärannikolle on\nkaivettu Etelä-Australiaksi nimitetyn maakunnan pääkaupungin\nAdelaiden satama. Tässä kaupungissa, joka perustettiin 1836, on\nneljäkymmentätuhatta asukasta, ja sillä on jokseenkin runsaat\nluonnonvarat. Mutta kaupunki harrastaa enemmän hedelmällisen maan\nviljelemistä ja rusinoiden, appelsiinien ja kaikenlaisten\nmaantuotteiden vientiä kuin suuria teollisuusyrityksiä. Sen väestössä\non enemmän maanviljelijöitä kuin insinöörejä, eikä yleensä kauppaa tai\nteollisuutta sanottavasti ole.\n\nSaattoiko _Duncanin_ vaurioita korjata omin päin? Siihen kysymykseen\noli saatava vastaus. John Mangles tahtoi tietää, kuinka asian laita\noli. Hän pani miehiä sukeltamaan laivan peräpuolelle; he ilmoittivat,\nettä yksi potkurin siivistä oli rikkoutunut ja kääntynyt perävannasta\nkohti: sen vuoksi ei potkuri voinut pyöriä. Se oli vakava vaurio, jopa\nniin vakava, että sen korjaaminen vaati sellaisia apuneuvoja, joita ei\nAdelaidessa ollut saatavana.\n\nPitkään harkittuaan Glenarvan ja kapteeni tekivät seuraavan päätöksen:\n_Duncan_ kulkisi purjeiden avulla pitkin Australian rannikkoa etsien\n_Britannian_ jälkiä; pysähdyttäisiin Kap Bernouillin luona, missä\ntehtäisiin viimeiset tiedustelut, ja laiva jatkaisi matkaansa etelään\nMelbourneen saakka, missä sen vauriot voitaisiin helposti korjauttaa.\nKun potkuri olisi saatu kuntoon, _Duncan_ lähtisi tarpeen vaatiessa\nristeilemään itärannikolle päättääkseen etsiskelyjensä sarjan.\n\nTämä suunnitelma hyväksyttiin. John Mangles päätti käyttää hyväkseen\nensimmäistä tuulta lähteäkseen liikkeelle. Hänen ei tarvinnut odottaa\nkauan. Iltaan mennessä oli hirmumyrsky kokonaan tauonnut. Sitä seurasi\nsiedettävä lounaistuuli. Ryhdyttiin panemaan purjeita kuntoon.\nRikkoutuneiden tilalle kiinnitettiin uudet. Kello neljä aamulla\nalkoivat matruusit vääntää varppikelaa. Pian olivat ankkurit irti ja\nylhäällä, ja keula-, latva-, prammi-, harus-, emä- ja kahvelipurje\npystyssä lähti _Duncan_ oikea kylki mahdollisimman paljon tuuleen\nsuunnattuna pitkin Australian rannikkoa.\n\nKaksi tuntia myöhemmin se oli kadottanut Kap Catastrophen näkyvistään\nja saapunut Investigatorin salmen kohdalle. Illalla kierrettiin Kap\nBorda ja kuljettiin pitkin Kengurusaaren rantaa muutaman sadan metrin\npäässä. Se on suurin Australian pikkusaarista; sitä käytetään\nvankisiirtolasta karanneiden turvapaikkana. Näköala sinne oli ihana.\nRannoille kasaantuneet kalliot olivat valtavien ruohokenttien peitossa.\nSamoin kuin saaren löytövuotena 1802 nähtiin nytkin epälukuisia\nkenguruparvia vilahtelevan metsissä ja aukeilla. Seuraavana päivänä\nkulki _Duncan_ aivan läheltä rantaa ja lähetti venekuntia maihin\ntutkimaan rannikon särkkiä. Oltiin näet 36. leveysasteella; siitä 28.\nasteelle saakka ei Glenarvan tahtonut jättää ainoatakaan kohtaa\ntutkimatta.\n\nJoulukuun 18. päivänä laiva, joka kuin kilpa-alus kiiti hankatuulessa\nkaikki purjeet levällään, sivuutti Encounterin poukaman rannikon. Tänne\njuuri saapui tutkimusretkeilijä Sturt vuonna 1828 löydettyään Murrayn,\nEtelä-Australian suurimman joen. Täällä ei enää ollut Kenguru-saaren\nvihantia rantoja, vaan hedelmättömiä louhikkoja, jotka tavan takaa\nkatkaisivat matalan ja mutkittelevan rantaviivan yksitoikkoisuuden,\nsiellä täällä näkyi joku harmaa rantakallio tai esiinpistävä\nhietaniemi; sanalla sanoen kaikkialla vallitsi napamaan kalseus.\n\nTällä taipaleella olivat soutuveneet raskaassa työssä. Mutta merimiehet\neivät valittaneet. Melkein aina olivat Glenarvan, hänen erottamaton\nkumppaninsa Paganel ja pikku Robert mukana. He tahtoivat omin silmin\netsiä _Britannian_ jälkiä. Mutta tunnollisesta etsinnästä huolimatta ei\ntavattu merkkiäkään haaksirikosta. Australian rannat olivat tässä\nsuhteessa yhtä mykkiä kuin Patagonian. Mutta eihän toivoa saanut\nheittää ennen kuin oli käyty asiakirjan tarkoin määrittelemällä\npaikalla. Tässä noudatettiin vain ylenmääräistä varovaisuutta, jotta ei\nmitään jätettäisi sattuman varaan. Yöksi _Duncan_ asetti purjeensa\npakkiin pysytelläkseen mahdollisuuksien mukaan samalla paikalla, ja\npäivällä tutkittiin rannikkoa huolellisesti.\n\nNäin saavuttiin 20. päivänä joulukuuta Kap Bernouillin edustalle, johon\nLacepede-lahti päättyy, vähäisintäkään hylyn kappaletta löytämättä.\nMutta tämä epäonnistuminen ei todistanut mitään _Britannian_ kapteenin\nasiassa. Niinä kahtena vuonna, jotka olivat kuluneet haaksirikosta, oli\nmeri saattanut hajottaa ja hävittää fregatin pirstaleet tai peittää ne\nnäkyvistä. Tai alkuasukkaat, jotka haistavat haaksirikot kuten korpit\nraadot, olivat vieneet niiden pienimmätkin rippeet. Ja Harry Grant\nmolempien kumppaniensa kanssa oli aalloista maihin pelastuessaan\njoutunut vangiksi ja tietenkin viety rannikolta sisämaahan.\n\nSilloin Jacques Paganel lausui taas yhden nerokkaita huomioitaan. Niin\nkauan kuin oli puhe Argentiinasta, saattoi maantieteilijä hyvällä\nsyyllä väittää asiakirjan numeroiden tarkoittavan, ei haaksirikon, vaan\nvankinaolon paikkaa. Pampan suuret joet oli todella kuin luotu\nkuljettamaan mereen kallisarvoisen asiakirjan. Täällä sen sijaan, tässä\nosassa Australiaa, virtaa 37. leveysasteen poikki kovin vähän jokia;\nlisäksi Colorado- ja Negro-virta laskevat mereen asumattomien ja\nasuttaviksi kelpaamattomien ranta-alueiden kohdalla, kun taas\nAustralian päävirrat Murray, Yarra, Torrens, Darling joko yhtyvät\ntoisiinsa tai laskevat mereen suistoissa, joihin usein poiketaan, onpa\nniihin muodostunut monien laivojen käyttämiä satamia. Ei siis ollut\njuuri luultavaa, että hauras pullo olisi päässyt kulkemaan näitä\nvilkasliikkeisiä vesiä myöten Intian mereen.\n\nTämä huomautus oli vähänkin asiaa harkitessa myönnettävä oikeaksi.\nPaganelin Patagoniassa ja Argentiinan maakunnissa pätevä olettamus\nolisi siis ollut järjenvastainen Australiassa. Paganel myönsi sen\nkeskustelussa, jonka majuri MacNabbs aloitti tästä asiasta. Oli selvää,\nettä asiakirjassa mainittu aste koski vain haaksirikon paikkaa, että\nsiis pullo oli heitetty mereen sillä kohtaa, missä _Britannia_ oli\nAustralian länsirannikolla murskautunut.\n\nMutta, kuten Glenarvan sattuvasti huomautti, tämä tulkinta ei kumonnut\nsitä olettamusta, että kapteeni Grant oli vankina. Hän päinvastoin\nviittasi siihen asiakirjassa näillä sanoilla, jotka tuli ottaa\nhuomioon: _missä he joutuvat julmien alkuasukkaiden vangiksi_. Mutta\nniin ollen ei enää ollut suurempaa syytä etsiä vangiksi joutuneita 37.\nasteelta kuin miltä muulta tahansa.\n\nPitkän keskustelun jälkeen ratkaistiin tämä kysymys lopullisesti näin,\nja siitä oli seurauksena: ellei _Britannian_ jälkiä tavattaisi Kap\nBernouillin luota, ei lordi Glenarvanilla ollut muuta tehtävää kuin\npalata Eurooppaan. Hänen etsiskelynsä olivat olleet tuloksettomia,\nmutta hän oli täyttänyt velvollisuutensa uljaasti ja tunnollisesti.\n\nSe ei voinut olla suuresti masentamatta laivan matkustajien mieltä ja\nsaamatta Mary ja Robert Grantia epätoivoisiksi. Noustessaan maihin\nlordi ja lady Glenarvanin, John Manglesin, MacNabbsin ja Paganelin\nkanssa kapteenin molemmat lapset tunsivat, että heidän isänsä kohtalo\nnyt ratkaistaisiin lopullisesti. Lopullisesti, se täytyi sanoa, sillä\neräässä edellisessä keskustelussa oli Paganel selvästi osoittanut, että\nhaaksirikkoiset olisivat jo aikoja sitten päässeet palaamaan\nisänmaahansa, jos heidän aluksensa olisi murskautunut itärannikon\nkareihin.\n\n-- Toivoa! Toivoa! Ei milloinkaan saa luopua toivosta! lady Helena\ntoisteli nuorelle neidolle istuessaan hänen rinnallaan veneessä, joka\nvei heitä maihin. -- Ei Herra meitä hylkää.\n\n-- Niin, neiti Mary, kapteeni John sanoi, -- kun ihmisiltä loppuvat\nkeinot, tulee taivas avuksi ja raivaa jonkun odottamattoman sattuman\nkautta heille uusia teitä.\n\n-- Jumala kuulkoon sananne, herra John! Mary Grant vastasi.\n\nRanta oli enää vain kahdensadan metrin päässä; noin kolmen kilometrin\npituinen niemeke päättyi loivaan kärkeen. Vene laski maihin pieneen\nluonnonvalkamaan muodostumassa olevien koralliriuttojen välissä, joista\naikaa myöten tulisi karivyöhyke Australian eteläisen osan ympärille.\n\nJo tällaisinakin ne saattoivat hyvin tuhota laivan rungon, ja\n_Britannia_ oli kyllä voinut tuhoutua niihin miehineen päivineen.\n\n_Duncanin_ matkustajat nousivat hankaluuksitta maihin täysin autiolle\nrannalle. Erilaisista kerrostumista syntyneet rantakalliot olivat noin\nkahdenkymmenen, jopa kahdenkymmenenviiden metrin korkuisia. Tämän\nluonnonvallin yli olisi ollut vaikea nousta ilman tikkaita ja koukkuja.\nOnneksi John Mangles keksi vajaata kilometriä etelämpänä varsin sopivan\nsolan, joka oli syntynyt vuorenseinämän luhistuessa. Epäilemättä meri\noli ankarien päiväntasaajamyrskyjen aikana piessyt tätä murenevaa\nkarstakivimuuria ja saanut siten raskaan yläosan sortumaan.\n\nGlenarvan kumppaneineen tunkeutui solaan ja nousi jokseenkin jyrkkää\nrinnettä pitkin kalliojonon harjalle. Notkean kissanpoikasen tavoin\nRobert kapusi ylös melkein äkkijyrkkää seinämää ja saapui ensimmäisenä\nharjun laelle Paganelin mielihaikeaksi, häntä kun nöyryytti se, että\nkaksitoistavuotiaan pienet sääret voittivat hänen nelikymmenvuotiaat\npitkät koipensa. Sen sijaan hän jätti kauas taakseen maltillisen\nmajurin, joka ei siitä muuten mitään piitannut.\n\nPian kaikki olivat jälleen yhdessä ja tarkastelivat silmiensä eteen\nleviävää lakeutta. Se oli laaja, viidakkoa ja pensaikkoa kasvava,\nviljelemätön maa, hedelmätön seutu, jota Glenarvan vertasi Skotlannin\nalangon kangasmaihin ja Paganel Bretagnen hedelmättömiin nummiin. Mutta\nvaikka tämä seutu näytti olevan asumaton pitkin rannikkoa, osoittivat\nkuitenkin kauempana ihmisen läsnäoloa -- ei villin, vaan pysyväisen\nahertajan -- muutamat kelvollisen näköiset rakennukset.\n\n-- Mylly! Robert huudahti.\n\nNoin viiden kilometrin päässä pyörivät tosiaankin tuulimyllyn siivet.\n\n-- Onhan se totisesti mylly, Paganel vahvisti käännettyään\nkaukoputkensa kyseistä näkyä kohti. -- Siinä on vaatimaton, mutta\nhyödyllinen muistomerkki, jonka näkeminen ihastuttaa silmääni.\n\n-- Se on melkein kuin kellotapuli, lady Helena sanoi.\n\n-- Tosiaan, rouva, ja niillä on vielä sekin yhtäläisyys, että toinen\njauhaa ruumiin, toinen sielun ravintoa.\n\n-- Mennäänpä tuonne myllylle! Glenarvan ratkaisi.\n\nLähdettiin matkaan. Puoli tuntia käveltyään he näkivät maaperän olevan\nihmiskäden muokkaamaa, toisen näköistä. Oli äkkiä siirrytty\nhedelmättömästä erämaasta viljeltyyn seutuun. Viidakoiden ja villien\npensaiden asemesta ympäröi vihanta pensasaita vastakynnettyä\npeltomaata; muutamia härkiä ja puoli tusinaa vuohia oli laitumella\nniityillä, joita ympäröivät suuret Kengurusaaren laajoista\ntaimitarhoista tuodut akaasiat. Vähitellen näkyi parin hehtaarin\nverran kylvettyjä viljapeltoja täynnä kullankeltaisia tähkäpäitä,\nsuurten mehiläispesien muotoisia heinärukoja, vasta-aidattuja\nhedelmäistutuksia, kaunis Horatiukselle arvollinen puutarha, jossa huvi\nja hyöty yhdistyivät, sitten käytännöllisesti järjestettyjä uiko- ja\ntalousrakennuksia ja vihdoin yksinkertainen, mutta hauska\nasuinrakennus, jonka ylle suippohuippuinen mylly heitteli suurten\nsiipiensä liikkuvaa varjoa.\n\nNyt tuli päärakennuksesta ulos noin viisikymmenvuotias miellyttävän\nnäköinen mies, samalla kun neljä suurta koiraa haukkuen ilmoitti\nvieraiden tulosta. Viisi komeaa ja reipasta poikaa, kaikki hänen\nomiaan, seurasi häntä ja lisäksi heidän äitinsä, kookas ja roteva\nnainen. Siitä ei voinut erehtyä: tämä mies, uljaan perheensä\nympäröimänä vielä uusien rakennusten keskellä, tässä melkein\nkoskemattomassa maassa, oli täysin tyypillinen irlantilainen\nsiirtolainen, joka väsyneenä kotoisten olojen kurjuuteen oli lähtenyt\netsimään onnea ja omaisuutta merten takaa.\n\nGlenarvan ja hänen kumppaninsa eivät vielä olleet esitelleet itseään,\nhe eivät olleet ehtineet vielä mainita nimiään tai arvojaan, kun heitä\njo tervehdittiin seuraavin sydämellisin sanoin:\n\n-- Vieraat, olkaa tervetulleet Paddy O'Mooren taloon.\n\n-- Oletteko irlantilainen? Glenarvan kysyi tarttuen siirtolaisen\nhänelle ojentamaan käteen.\n\n-- Niin olen ollut, Paddy O'Moore vastasi. -- Nyt olen australialainen.\nAstukaa sisään, keitä lienettekin, hyvät herrasväet, ja olkaa kuin\nkotonanne!\n\nNäin herttaista kutsua täytyi noudattaa kursailematta. Lady Helena ja\nMary Grant astuivat sisälle rouva O'Mooren saattamina, sillä välin kun\nuudisasukkaan pojat ottivat vastaan vieraiden aseet.\n\nLaaja, raikas ja valoisa pirtti, täytti vahvoista, päällekkäin\nladotuista tammilankuista rakennetun talon alemman kerroksen.\nKirkkaanvärisiksi maalattuihin seiniin kiinnitetyt puupenkit,\nkymmenkunta rahia, kaksi tammiarkkua, jotka sisälsivät valkoisia\nporsliiniastioita ja kiiltäviä tinakannuja, leveä ja pitkä pöytä, jonka\nääreen mahtui mukavasti kaksikymmentä henkeä olivat tämän tukevan talon\nja sen rotevien asukkaiden arvoisena kalustona.\n\nPäivällisateria oli katettu. Liemikulho höyrysi paahtopaistin ja\nlampaanreiden välissä, ympärillä suuria lautasia oliiveja, rusinoita ja\nappelsiineja; siinä oli kaikkea, mitä tarvittiin, vieläpä ylellisesti.\nIsäntä ja emäntä olivat niin vieraanvaraisen näköisiä, houkutteleva\npöytä oli niin laaja ja niin runsaaksi katettuna, että olisi ollut\nsopimatonta olla istumatta sen ääreen. Maatilan palvelijat, joita\npidettiin isäntäväen vertaisina, olivat tulleet ottamaan osaa heidän\nateriaansa. Paddy O'Moore viittasi kädellään vieraille varattuun\npaikkaan.\n\n-- Minä odotin teitä, hän sanoi yksinkertaisesti lordi Glenarvanille.\n\n-- Tekö? tämä vastasi kummastuneena.\n\n-- Minä odotan aina niitä, jotka tulevat, irlantilainen vastasi.\n\nSitten hän luki vakavalla äänellä rukouksen perheensä ja\npalvelijoidensa kuunnellessa kunnioittavasti seisaallaan. Lady Helena\ntunsi liikuttuvansa tällaisesta tapojen koruttomuudesta, ja hänen\npuolisonsa katse osoitti hänen samoin ihailevan sitä.\n\nSiitä tuli juhla-ateria. Kaikki ottivat osaa keskusteluun.\nSkotlantilaiset ja irlantilaiset ovat kuin samaa kansaa. Muutaman\nmetrin levyinen Tweed-joki kaivaa Skotlannin ja Englannin välille\nsyvemmän kuilun kuin Irlannin kanaalin toista sataa kilometriä, jotka\nerottavat vanhan Kaledonian Vihreästä Saaresta. Paddy O'Moore kertoi\ntarinansa. Se oli sama kuin kaikkien siirtolaisten, jotka kurjuus\nkarkottaa kotimaastaan. Moni lähtee etsimään omaisuutta kaukaa, mutta\nei löydä sieltä kuin vastoinkäymistä ja onnettomuutta. He syyttävät\nonnea, unohtaen syyttää omaa tyhmyyttään, laiskuuttaan ja paheitaan.\nJos on kohtuullinen ja rohkea, säästäväinen ja kunnollinen, silloin\nkyllä menestyy.\n\nSellainen oli ollut ja sellainen oli vieläkin Paddy 0'Moore. Hän jätti\nDundalkin, jossa hän oli kuolla nälkään, vei perheensä Australian\nrannikolle, nousi maihin Adelaidessa, halveksi kullankaivajan työtä\nantautuen maanviljelijän vähemmän houkutteleviin vaivoihin, ja kahta\nkuukautta myöhemmin hän aloitti menestyvän viljelyksensä.\n\nKoko Etelä-Australian alue on jaettu noin kolmekymmentä hehtaaria\nkäsittäviin palstoihin. Hallitus antaa näitä siirtolaisille, ja\nkustakin palstasta voi ahkera maanviljelijä saada elantonsa, vieläpä\nsäästää noin kahdeksankymmentä puntaa vuodessa.\n\nPaddy 0'Möore tiesi sen. Hänen maanviljelystaitonsa oli hänelle hyvänä\napuna. Hän eli, säästi ja hankki uusia palstoja ensimmäisen voitolla.\nHänen perheensä menestyi, hänen taloutensa samoin. Irlantilaisesta\nmökkiläisestä tuli tilanomistaja, ja vaikka hänen viljelyksensä eivät\nvielä olleet kahta vuotta vanhat, hän omisti jo yli kaksisataa\nhehtaaria työnsä hedelmöittämää maata ja viisisataa päätä karjaa. Hän\noli oma herransa oltuaan eurooppalaisten orja ja niin riippumaton kuin\nvoidaan olla vain maailman vapaimmassa maassa.\n\nTähän irlantilaisen siirtolaisen kertomukseen vastasivat hänen\nvieraansa vilpittömästi ja lämpimästi onnittelemalla. Oman tarinansa\npäätettyään, Paddy O'Moore epäilemättä odotti luottamusta\nluottamuksesta, sitä kuitenkaan sanoin vaatimatta. Hän oli niitä\nhienotunteisia ihmisiä, jotka sanovat: tällainen minä olen, mutta en\nkysy, keitä te olette. Glenarvanin mieli teki heti puhua _Duncanista_,\nsen olosta Kap Bernouillin luona, ja niistä etsiskelyistä, joita hän\njatkoi väsymättömän itsepintaisesti. Mutta miehenä, joka menee suoraan\npääasiaan, hän ensin kyseli Paddy 0'Moorelta tietoja _Britannian_\nhaaksirikosta.\n\nIrlantilaisen vastaus ei ollut suotuisa. Hän ei koskaan ollut kuullut\npuhuttavan tästä laivasta. Kahteen vuoteen tällä rannikolla ei ollut\nyksikään laiva haaksirikkoutunut, ei niemen kummallakaan puolella.\nMutta tuo onnettomuus kuului sattuneen vain kaksi vuotta sitten. Niinpä\nhän saattoi täysin varmasti vakuuttaa, että haaksirikkoutuneet eivät\nolleet joutuneet maihin tässä osassa länsirannikkoa.\n\n-- Nyt, mylord, hän lisäsi, -- sallinette minun kysyä, minkä vuoksi te\nkysytte tätä minulta?\n\nSilloin Glenarvan kertoi siirtolaiselle asiakirjojen löytymisestä,\n_Duncanin_ matkasta ja heidän yrityksistään löytää kapteeni Grantin\njäljet; hän ei salannut, että hänen hartain toivonsa raukeni\nirlantilaisen varmoista vakuutuksista ja ettei hän enää uskonut\nmilloinkaan löytävänsä _Britannian_ haaksirikkoisia.\n\nNäiden sanojen täytyi tehdä masentava vaikutus Glenarvanin kuulijoihin.\nRobert ja Mary olivat paikalla, ja heidän silmänsä kyyneltyivät.\nPaganel ei keksinyt ainoatakaan lohdutuksen ja toivon sanaa. John\nMangles kärsi surusta, jota hän ei voinut lieventää. Toivottomuus\nvaltasi kaikkien näiden jalomielisten ihmisten mielen, jotka _Duncan_\noli turhaan tuonut näille kaukaisille rannoille, kun huoneessa\nlausuttiin nämä sanat:\n\n-- Mylord, kiittäkää ja ylistäkää Jumalaa. Jos kapteeni Grant on\nelossa, niin hän elää Australiassa.\n\n\n\n\nAYRTON.\n\n\nHämmästys, jonka nämä sanat synnyttivät, oli sanoin kuvaamaton.\nGlenarvan oli ponnahtanut pystyyn ja huudahti työntäen istuimen\ntaaksepäin:\n\n-- Kuka sanoo niin?\n\n-- Minä, vastasi eräs Paddy O'Mooren palvelijoista, joka istui pöydän\npäässä.\n\n-- Sinäkö, Ayrton! siirtolainen lausui yhtä hämmästyneenä kuin\nGlenarvan.\n\n-- Minä, Ayrton vastasi liikuttuneella, mutta varmalla äänellä, --\nminä, skotlantilainen kuten tekin, mylord, minä, yksi _Britannian_\nhaaksirikkoisista!\n\nTämä selitys teki mitä valtavimman vaikutuksen. Mary Grant,\nliikutuksesta pyörryksissä, onnesta puolikuolleena, syleili lady\nHelenaa. John Mangles, Robert, Paganel nousivat paikoiltaan ja\nriensivät Paddy Ö'Mooren Ayrtoniksi nimittämän miehen luo.\n\nTämä oli neljänkymmenenviiden ikäinen karkeapiirteinen mies, hänen\nkiiluva katseensa peittyi matalalla olevien kulmakarvojen kaaren alle.\nMuuten hän näytti ruumiinsa laihuudesta huolimatta olevan tavattoman\nvoimakas. Hän oli pelkkiä luita ja jänteitä eikä, käyttääksemme erästä\nskotlantilaista sananpartta, tuhlannut aikaansa tehdäkseen lihansa\nihraiseksi. Hän oli keskikokoinen, leveäharteinen, hyväryhtinen,\nkasvoilla älyn ja tarmon ilme, joka piirteiden kovuudesta huolimatta\nteki edullisen vaikutuksen. Myötätuntoa, jota hän herätti, lisäsivät\nvielä äskettäin kärsityn puutteen jäljet, jotka olivat lyöneet leimansa\nhänen kasvoihinsa. Selvästi näki, että hän oli paljon kärsinyt, vaikka\nhän näyttikin pystyvän kestämään yhtä ja toista, uhmaamaan kärsimyksiä\nja voittamaan ne.\n\nGlenarvan ja hänen ystävänsä tajusivat sen ensi silmäykseltä.\n\nAyrtonin persoonallisuus tehosi heti alusta. Glenarvan tulkitsi\nkaikkien toiveita tekemällä hänelle lukuisia kysymyksiä, joihin Ayrton\nvastasi. Glenarvanin ja Ayrtonin tapaaminen oli ilmeisesti herättänyt\nkummassakin molemminpuolista liikutusta.\n\nNiinpä Glenarvanin ensimmäiset kysymykset tulivat hajanaisina melkein\nkuin vaistomaisesti.\n\n-- Oletteko te _Britannian_ haaksirikkoisia? hän kysyi.\n\n-- Olen, mylord, kapteeni Grantin toinen perämies, Ayrton vastasi.\n\n-- Pelastunutko hänen kanssaan haaksirikon jälkeen?\n\n-- En, mylord, en. Sinä hirveänä hetkenä jouduin erilleen muista, vesi\npyyhkäisi minut laivan kannelta ja heitti minut lopulta rannikolle.\n\n-- Te ette ole siis toinen niistä kahdesta matruusista, jotka asiakirja\nmainitsee?\n\n-- En. Minä en tiennyt tämän asiakirjan olemassolosta. Kapteeni on\nheittänyt sen mereen, kun minä jo olin poissa laivasta.\n\n-- Mutta kapteeni? Kapteeni?\n\n-- Minä luulin hänen hukkuneen, hävinneen, hautautuneen _Britannian_\nkoko miehistön mukana. Minä uskoin olevani ainoa eloonjäänyt.\n\n-- Mutta tehän sanoitte, että kapteeni Grant on elossa!\n\n-- En. Minä sanoin: jos kapteeni on elossa...\n\n-- Te lisäsitte: hän elää Australiassa!...\n\n-- Muualla hän ei todellakaan voi olla.\n\n-- Ettekö siis tiedä, missä hän on?\n\n-- En, mylord, minä toistan vielä kerran, että luulin hänen hukkuneen\naaltoihin tai murskautuneen kallioihin. Vasta teiltä kuulen, että hän\nehkä on vielä elossa.\n\n-- Mutta mitä te sitten tiedätte? Glenarvan kysyi.\n\n-- Vain tämän. Jos kapteeni Grant on elossa, hän on Australiassa.\n\n-- Missä sitten haaksirikko tapahtui? kysyi nyt majuri MacNabbs.\n\nSe oli ensimmäinen kysymys, joka olisi pitänyt tehdä, mutta tämän\ntapaamisen hämmentämänä ei Glenarvan, joka ennen kaikkea tahtoi tietää,\nmissä kapteeni Grant oli, huomannut kysyä paikkaa, missä _Britannia_\noli tuhoutunut. Tästä alkaen sai keskustelu, joka ensin oli ollut\nhäilyvää, sekavaa, hyppelevää ja vain hipaisi asioita niihin\nsyventymättä ja sekoitti tapahtumat, järkevämmän suunnan, ja pian tämän\nhämärän tarinan yksityiskohdat olivat täsmällisinä ja tarkkoina\nkuulijoiden mielessä.\n\nMacNabbsin tekemään kysymykseen Ayrton vastasi näin:\n\n-- Kun jouduin veteen, olin keulassa vetämässä alas keulapurjetta, ja\n_Britannia_ kiiti Australian rannikkoa kohti. Se ei ollut siitä\nkolmensadan metrin päässä. Haaksirikko tapahtui siis juuri sillä\npaikalla.\n\n-- 37. leveysasteella? John Mangles kysyi.\n\n-- 37. leveysasteella, Ayrton vastasi.\n\n-- Länsirannikolla?\n\n-- Ei, vaan itärannikolla, perämies vastasi vilkkaasti.\n\n-- Milloin?\n\n-- Illalla 27. päivänä kesäkuuta 1862.\n\n-- Niin, juuri niin! Glenarvan huudahti.\n\n-- Te näette siis, mylord, Ayrton lisäsi, -- että minun sopi sanoa,\nettä jos kapteeni Grant vielä elää, niin häntä on etsittävä Australian\nmantereelta eikä muualta.\n\n-- Ja me etsimme häntä, ja me löydämme hänet ja me pelastamme hänet,\nystäväni! Paganel huudahti. -- Ah, kallisarvoinen asiakirja! hän lisäsi\nriemuissaan kuin lapsi, -- täytyy sanoa, että sinä olet joutunut\nteräväsilmäisten miesten käsiin!\n\nMutta kukaan ei varmaankaan kuullut Paganelin mairittelevia sanoja.\nGlenarvan ja lady Helena, Mary ja Robert Grant tunkeilivat Ayrtonin\nympärillä. He puristivat hänen käsiään. Tuntui kuin tämän miehen\nläsnäolo olisi ollut varma tae Harry Grantin pelastumisesta. Kun\nmatruusi oli pelastunut haaksirikon vaaroista, miksei kapteeni olisi\nvoinut selvitä hengissä tästä tapaturmasta? Ayrton toisteli mielellään,\nettä kapteeni Grant varmaankin oli hengissä niin kuin hänkin. Missä,\nsitä hän ei osannut sanoa, mutta varmaan tällä mantereella. Hän vastasi\nhuomattavan älykkäästi ja täsmällisesti tuhansiin kysymyksiin, joilla\nhäntä ahdistettiin. Hänen puhuessaan piti neiti Mary kiinni hänen\ntoisesta kädestään. Sehän oli hänen isänsä toveri, tämä matruusi, yksi\n_Britannian_ merimiehiä! Hän oli elänyt Harry Grantin parissa, kulkenut\nhänen kanssaan halki merien, uhmannut samoja vaaroja! Mary ei voinut\nirrottaa katsettaan näistä karheista kasvoista ja itki onnesta.\n\nTähän saakka ei kenenkään mieleen ollut tullut epäillä perämiehen\nsanojen todenperäisyyttä ja sitä, että hän todella oli ilmoittamansa\nhenkilö. Ainoastaan majuri ja ehkä John Mangles, jotka eivät olleet\nniin herkkäuskoisia, ajattelivat voisiko Ayrtonin sanoihin ehdottomasti\nluottaa. Hänen odottamaton tapaamisensa saattoi herättää epäilyksiä.\nTosin Ayrton oli maininnut yhteensopivia asioita ja aikamääriä ja\npaikalleen osuvia yksityiskohtia. Mutta yksityiskohdat, olkoot kuinka\ntäsmällisiä tahansa, eivät vielä anna varmuutta, ja yleensä on\nhuomattu, että valhe perustuu yksityiskohtien tarkkuuteen. MacNabbs ei\nsiis vielä määritellyt mielipidettään eikä sanonut sitä.\n\nJohn Manglesin epäilykset taas eivät kauan kestäneet matruusin sanoja\nvastaan, ja kuultuaan hänen puhuvan nuorelle neidolle tämän isästä, hän\npiti miestä tosiaan kapteeni Grantin perämiehenä. Ayrton tunsi hyvin\nMaryn ja Robertin. Hän oli nähnyt heidät Glasgowissa ennen _Britannian_\nlähtöä. Hän muisti heidän olleen läsnä kapteenin ystäville laivalla\nannetuilla jäähyväisaamiaisilla. Pormestari MacIntyre oli myös ollut\nsiellä. Robert -- joka silloin oli tuskin kymmenvuotias -- oli uskottu\nvanhimman matruusin Dick Turnerin hoitoon, mutta oli livahtanut tämän\nkäsistä ja kiivennyt prammitangolle.\n\n-- Se on totta, se on totta! Robert Grant vahvisti.\n\nJa Ayrton mainitsi näin tuhat pikkuseikkaa näyttämättä kiinnittävän\nniihin sitä merkitystä, jonka niille antoi John Mangles. Ja kun hän\nvaikeni, Mary pyysi häneltä suloisella äänellään:\n\n-- Vielä, herra Ayrton, kertokaa vielä isästämme!\n\nPerämies tyydytti parhaansa mukaan neidon toivomuksen.\n\nGlenarvan ei tahtonut keskeyttää häntä, ja kuitenkin hänen mieltään oli\npainamassa kymmeniä hyödyllisempiä kysymyksiä; mutta lady Helena pyysi\nhäntä malttamaan mielensä, viitaten Maryn riemuisaan liikutukseen.\n\nTämän keskustelun aikana Ayrton kertoi _Britannian_ tarinan ja sen\nmatkat Tyynen valtameren vesillä. Mary Grant tunsi niistä suuren osan,\nsillä tietoja laivasta oli saapunut vuoden 1862 toukokuuhun saakka.\nTänä vuoden kestäneenä ajanjaksona oli Harry Grant käynyt valtameren\npääsaarilla. Hän kävi Hebrideillä, Uudessa Guineassa, Uudessa\nSeelannissa, Uudessa Kaledoniassa, tavaten eri paikoissa valtauksia,\njotka useinkin olivat varsin epäoikeutettuja, ja saaden Englannin\nviranomaisten puolelta osakseen nyrpeää kohtelua, sillä hänen tulonsa\noli ilmoitettu brittiläisiin siirtokuntiin. Hän oli kuitenkin löytänyt\ntärkeän paikan Papuan länsirannalla; skotlantilaisen siirtolan\nperustaminen sinne näytti hänestä helpolta ja sen vaurastuminen\nvarmalta. Kun siellä oli hyvä satama Molukkien ja Filippiinien\nvälisellä reitillä, piti houkutella purjehtijoita, varsinkin sitten,\nkun Suezin kannaksen puhkaiseminen olisi tehnyt Hyväntoivonniemen\nkiertämisen harvinaisemmaksi. Harry Grant oli niitä, jotka Englannissa\nylistivät herra de Lessepsin työtä eivätkä halunneet valtiollista\nkilpailua suuren kansainvälisen yhteistyön esteeksi.\n\nPapuan tutkimisen jälkeen lähti _Britannia_ Callaoon hakemaan muonaa ja\njätti tämän satamaan 30. päivänä toukokuuta 1862 palatakseen Eurooppaan\nIntian valtameren ja Hyväntoivonniemen kautta. Kolme viikkoa lähdön\njälkeen runteli hirvittävä myrsky laivan avuttomaksi. Erään\nkallistumisen jälkeen se ei enää kyennyt nousemaan. Täytyi hakata\npoikki mastot. Pohjaan oli syntynyt reikä, jota ei kyetty tukkimaan.\nMiehistö oli pian lopen nääntynyt. Ei jaksettu pumpata tarpeeksi.\nKahdeksan päivää oli _Britannia_ hirmumyrskyn leikkipallona. Sen\nruumassa oli kaksi metriä vettä. Se alkoi vähitellen vajota. Myrsky oli\nvienyt veneet. Edessä oli hukkuminen laivan mukana, niin uskottiin, kun\nillalla 27. päivänä kesäkuuta, kuten Paganel osavasti oli arvioinut,\nsaavuttiin Australian itärannikolle. Pian sen jälkeen laiva kolahti\nkarille. Tuntui ankara tärähdys. Tällöin pyyhkäisi muuan aalto Ayrtonin\nhyrskyihin, ja hän menetti tajuntansa. Siitä tointuessaan hän oli\nalkuasukkaiden vankina, ja nämä veivät hänet maan sisäosiin. Sen\nkoommin hän ei ollut kuullut puhuttavan _Britanniasta_, ja hän oletti,\neikä syyttä, sen tuhoutuneen täysin Twofold-lahden vaarallisiin\nkareihin. Tähän päättyi kapteeni Grantia koskeva kertomus. Monella\nkohtaa se aiheutti sääliviä huudahduksia. Majuri ei olisi voinut,\nvääryyttä tekemättä, epäillä sen todenperäisyyttä. Mutta _Britannian_\ntarinan jälkeen Ayrtonin oma tarina tarjosi erikoista mielenkiintoa.\nGrant oli näet, senhän asiakirja varmisti, pelastunut haaksirikosta\nkahden matruusin kanssa, kuten Ayrton itsekin. Yhden kohtalosta saattoi\nymmärrettävästi tehdä päätelmiä, kuinka toisten oli käynyt. Ayrtonia\npyydettiin siis kertomaan omat seikkailunsa. Hän kertoikin hyvin\nyksinkertaisesti ja lyhyesti.\n\nErään alkuasukasheimon vankina haaksirikkoutunut matruusi vietiin\nsisämaahan, Darling-joen kostuttamille tienoille, noin viisisataa\nkilometriä pohjoiseen 37. asteelta. Siellä hän eleli suuressa\npuutteessa, sillä heimo itse oli köyhä joskaan ei väkivaltainen. Siitä\ntuli kaksi pitkää tuskallisen orjuuden vuotta. Mutta vapautumisen toivo\npiti yllä hänen rohkeuttaan. Hän vaani vähäisintäkin pelastumisen\ntilaisuutta, vaikka pako saattaisikin hänet lukemattomiin vaaroihin.\n\nEräänä lokakuun yönä 1864 hän petti vartijoidensa valppauden ja katosi\nloputtomien metsien syvyyteen. Kuukauden ajan hän harhaili näissä\nvaltavissa erämaissa syöden juuria, syötäviä saniaisia ja\nmimoosanpihkaa, ottaen päivällä suunnan auringosta, yöllä tähdistä, ja\nusein epätoivon masentamana. Näin hän samosi halki rämeiden, poikki\njokien, yli vuorien, läpi koko sen asumattoman osan mannerta, jonka\nvain harvat löytöretkeilijät ovat sitkeillä matkoillaan taivaltaneet.\nVihdoin hän saapui puolikuolleena, lopen näännyksissä Paddy 0'Mooren\nvierasvaraiseen asumukseen, missä hän työtään vastaan sai hyvän\ntoimeentulon.\n\n-- Ja jos Ayrton kiittää minua, irlantilainen siirtolainen sanoi, kun\ntämä kertomus oli päättynyt, -- niin minunkin täytyy kiittää häntä. Hän\non älykäs, kunnon mies, hvvä työntekijä, ja jos hän vain itse haluaa,\nvoi Paddy 0'Mooren talosta tulla hänelle pitkäaikainen asuntopaikka.\n\nAyrton kiitti irlantilaista kädenliikkeellä ja odotti vieraiden tekevän\nhänelle uusia kysymyksiä. Itsekseen hän kuitenkin ajatteli, että\nkuulijoiden pääasiallinen uteliaisuus varmaankin oli jo tyydytetty.\nMihin hän muuten enää olisi voinut vastata, kun kaikki oli jo sata\nkertaa sanottu? Glenarvan aikoi juuri kääntää keskustelun uuden\nsuunnitelman laatimiseen käyttäen siinä hyväksi Ayrtonin tapaamista ja\nhäneltä saatuja tietoja, kun majuri kääntyi matruusin puoleen ja kysyi:\n\n-- Olitteko te _Britannian_ toisena perämiehenä?\n\n-- Olin, Ayrton vastasi epäröimättä.\n\nMutta ymmärtäen, että jokin epäluottamuksen tunne, jokin epäilys,\nvaikka vähäinenkin, oli aiheuttanut tämän majurin kysymyksen, hän\nlisäsi:\n\n-- Minulla sattui muuten haaksirikossa olemaan pestauskirja taskussani.\n\nJa hän lähti samalla pirtistä etsimään tätä virallista paperia. Hän ei\nollut poissa minuuttiakaan. Mutta Paddy 0'Moore ehti kuitenkin sanoa:\n\n-- Mylord, minä voin vakuuttaa, että Ayrton on rehellinen mies. Niinä\nkahtena kuukautena, jotka hän on ollut palveluksessani, minulla ei ole\nollut syytä kertaakaan moittia häntä. Minä tunsin kertomuksen hänen\nhaaksirikostaan ja vankeudestaan. Hän on kunnon mies, joka ansaitsee\ntäysin luottamuksenne.\n\nGlenarvan aikoi vastata, ettei hän lainkaan ollut epäillyt Ayrtonin\nrehellisyyttä, kun tämä palasi ja näytti virallisen pestauskirjansa.\nSen olivat allekirjoittaneet _Britannian_ varustajat ja kapteeni Grant,\njonka käsialan Mary hyvin tunsi. Se todisti, että \"Tom Ayrton, ensi\nluokan matruusi, oli otettu toiseksi perämieheksi fregatti\n_Britanniaan_ Glasgowista\". Ei siis ollut enää mahdollista epäillä\nsitä, että Ayrton oli se, mikä sanoi olevansa, sillä vaikeata olisi\nollut väittää tämän pestauskirjan joutuneen hänelle, vaikka se ei\nkuuluisi hänelle.\n\n-- Nyt, Glenarvan sanoi, -- vetoan kaikkien neuvokkuuteen ja pyydän\nheti keskustelemaan siitä, mitä on tehtävä. Varsinkin teidän\nmielipiteenne, Ayrton, on meille arvokas, ja minä olisin teille hyvin\nkiitollinen, jos sanoisitte sen meille.\n\nAyrton mietti pari silmänräpäystä ja vastasi sitten:\n\n-- Minä kiitän teitä, mylord, luottamuksestanne ja toivon voivani\nosoittaa ansaitsevani sen. Minä tunnen jonkin verran tätä maata, sen\nasukkaiden tapoja, ja jos voin olla teille hyödyksi...\n\n-- Aivan varmasti, Glenarvan huomautti.\n\n-- Olen samaa mieltä kuin tekin, Ayrton jatkoi, -- että kapteeni Grant\non kahden matruusin kanssa pelastunut haaksirikosta; mutta koska he\neivät ole päässeet englantilaisille asutuksille eivätkä ole jälleen\nilmestyneet ihmisten ilmoille, olen varma, että heidän kohtalonsa on\nollut sama kuin minunkin ja että he ovat jonkun alkuasukasheimon\nvankeina.\n\n-- Siinä te sanotte, Ayrton, aivan saman, mitä minäkin jo olen\nväittänyt, Paganel lausui. -- Haaksirikkoiset ovat ilmeisesti joutuneet\nalkuasukkaiden vangeiksi, kuten pelkäsivätkin. Mutta tuleeko meidän\nolettaa, että heidät on viety 37. asteen pohjoispuolelle, samoin kuin\nteidät?\n\n-- Se on todennäköistä, hyvä herra, Ayrton vastasi, -- vihollisheimot\neivät juuri oleile englantilaisten hallinnassa olevien alueiden\nlähettyvillä.\n\n-- Se vaikeuttaa etsiskelyämme, Glenarvan lausui masentuneena. -- On\nvaikea löytää vankien jälkiä näin suuren mantereen sisäosista.\n\nTätä huomautusta seurasi pitkä hiljaisuus. Lady Helena loi kaikkiin\nkumppaneihinsa kysyvän katseen saamatta mitään vastausta. Vastoin\ntapojansa oli itse Paganelkin vaiti. Hänen tavallinen nerokkuutensa\njätti hänet pulaan. John Mangles asteli huolestuneena pitkin askelin\npirtin permannolla, ikään kuin se olisi ollut hänen laivansa kansi.\n\n-- Entä te, herra Ayrton, lady Helena sanoi silloin matruusille, --\nmitä te tekisitte?\n\n-- Rouva, Ayrton vastasi vilkkaasti, -- minä nousisin jälleen\n_Duncaniin_ ja menisin suoraa päätä haaksirikkopaikalle. Siellä\ntoimisin olojen ja niiden viitteiden mukaan, joita sattumalta ehkä\nvoitaisiin löytää.\n\n-- Hyvä, Glenarvan sanoi; -- täytyy vain odottaa, että _Duncan_ saadaan\nkorjatuksi.\n\n-- Ah! Onko laivanne rikkoutunut? Ayrton kysyi.\n\n-- On, John Mangles vastasi.\n\n-- Pahastikin?\n\n-- Ei, mutta vian korjaaminen vaatii työkalustoa, jota meillä ei ole\nlaivalla. Yksi potkurin siivistä on vääntynyt eikä sitä voi korjata\nkuin Melbournessa.\n\n-- Ettekö voi kulkea purjein? perämies kysyi.\n\n-- Kyllä, mutta jos sattuu vastatuulia, veisi pitkään ennen kuin\n_Duncan_ ehtisi Twofold-lahteen ja joka tapauksessa täytyy käydä\nMelbournessa.\n\n-- No, antaa _Duncanin_ purjehtia Melbourneen, Paganel huudahti, -- ja\nlähtekäämme me ilman sitä Twofold-lahteen.\n\n-- Mutta kuinka? John Mangles kysyi.\n\n-- Kulkemalla Australian halki samoin kuin marssimme Amerikan halki\npitkin 37. leveysastetta.\n\n-- Entä _Duncan?_ Ayrton tiedusteli erikoisen jännittyneenä.\n\n-- _Duncan_ etsii meidät tai me _Duncanin_, kuinka sattuu. Jos\nmatkallamme löydämme kapteeni Grantin, palaamme yhdessä Melbourneen.\nJos taas meidän on jatkettava matkaamme rannikolle saakka, _Duncan_\ntulee sinne meitä noutamaan. Kenellä on tätä suunnitelmaa vastaan\nmitään muistuttamista? Majurilla ehkä?\n\n-- Ei, MacNabbs vastasi, -- jos Australian halki on mahdollista kulkea.\n\n-- Jopa niin mahdollista, Paganel vastasi, -- että minä ehdottaisin\nlady Helenalle ja neiti Grantille, että he tulisivat mukaan?\n\n-- Puhutteko tosissanne, Paganel? Glenarvan kysyi.\n\n-- Aivan tosissani, rakas lordi. Se on noin viidensadankuudenkymmenen\nkilometrin matka, ei enempää. Kulkemalla seitsemäntoista kilometriä\npäivässä se kestää vajaan kuukauden, juuri sen ajan, joka tarvitaan\n_Duncanin_ korjaukseen. Ah! Jos olisi puhe Australian mantereen halki\nmarssimisesta lähempänä päiväntasaajaa, suurimman leveyden kohdalta,\njos pitäisi samota äärettömien aavikoiden halki, jossa on hirvittävä\nkuumuus, siis tehdä mitä rohkeimmatkaan matkustajat eivät vielä ole\nyrittäneet, niin se olisi eri asia! Mutta tämä 37. leveysaste leikkaa\nVictorian maakuntaa, miltei englantilaisten aluetta, missä on teitä,\nrautateitä ja asutusta melkein kaikkialla pitkin matkaa. Sen matkan voi\najaa vaunuilla, jos haluaa, tai vielä paremmin rattailla. Se on kuin\nmatka Lontoosta Edinburgiin. Ei muuta.\n\n-- Entä petoeläimet? kysyi Glenarvan, joka halusi tehdä kaikki\nmahdolliset muistutukset.\n\n-- Australiassa ei ole petoeläimiä.\n\n-- No villit sitten?\n\n-- Tällä leveysasteella ei ole villejäkään, eivätkä ne missään\ntapauksessa ole julmia, niin kuin Uuden Seelannin asukkaat.\n\n-- Entä rosvot?\n\n-- Australian eteläisissä maakunnissa ei ole rosvoja; karkotetut on\nsijoitettu idän maakuntiin. Victorian maakunta ei ainoastaan ole\nkieltäytynyt vastaanottamasta niitä, vaan on laatinut lain, jonka\nmukaan toisten maakuntien vapautetutkaan rikolliset eivät saa tulla sen\nalueelle. Onpa Victorian hallitus tänä vuonna uhannut peruuttaa\nPeninsular Companylle myöntämänsä avustuksen, jos sen alukset käyvät\nottamassa hiiliä niissä Länsi-Australian satamissa, joissa\nkarkotettujen on sallittu oleskella. Kuinka, ettekö te tiedä sitä,\nvaikka olette englantilainen?\n\n-- Ensinnäkään minä en ole englantilainen, Glenarvan vastasi.\n\n-- Mitä herra Paganel sanoo, se on aivan totta, lausui nyt Paddy\nO'Moore. -- Ei ainoastaan Victorian maakunta, vaan Etelä-Australia,\nQueensland, jopa Tasmaniakin ovat yksimielisesti sulkeneet alueensa\nkarkotetuilta. Sinä aikana kuin olen täällä asunut, en ole kuullut\npuhuttavan ainoastakaan rosvosta.\n\n-- Enkä minäkään puolestani ole niitä milloinkaan tavannut, Ayrton\nlisäsi.\n\n-- Ette siis, ystäväni, Jacques Paganel lausui, -- saa paljonkaan nähdä\nvillejä; ei ole petoeläimiä eikä rosvoja. Euroopassa ei liene sellaisia\npaikkoja, joista voi sanoa samaa! No, onko sovittu?\n\n-- Mitä te arvelette, Helena? Glenarvan kysyi.\n\n-- Samaa kuin me kaikki, rakas Edward, lady Helena vastasi kääntyen\nkumppaneidensa puoleen, -- matkaan, matkaan!\n\n\n\n\nLÄHTÖ.\n\n\nKun Glenarvan oli kerran tehnyt päätöksen, hän pani sen myöskin\nnopeasti toimeen. Kun siis Paganelin ehdotus oli hyväksytty, hän antoi\nheti määräyksen panna matkavalmistelut toimeen mahdollisimman ripeästi.\nLähtö määrättiin tapahtuvaksi ylihuomenna, 22. päivänä joulukuuta.\n\nMitä tuloksia saattoi tästä Australian halki kulkemisesta odottaa? Kun\nkerran Harry Grantin katsottiin kiistämättömän varmasti olevan\nAustraliassa, saattoi tästä retkestä olla suuria seurauksia. Se lisäsi\nsuotuisien mahdollisuuksien todennäköisyyttä. Ei kukaan odottanut, että\nkapteeni löytyisi juuri tältä 37. asteen linjalta, jota oli päätetty\ntarkoin seurata; mutta se saattoi ehkä leikata hänen jälkiään, ja joka\ntapauksessa se veisi suoraan hänen haaksirikkonsa paikalle. Se oli\ntärkein kohta.\n\nJos Ayrton lisäksi suostuisi liittymään matkustajiin, opastamaan heitä\nVictorian maakunnan metsien läpi, saattamaan heitä itärannikolle\nsaakka, se lisäisi vielä menestyksen toiveita. Glenarvan oivalsi sen\nhyvin; hän halusi hartaasti varata itselleen Harry Grantin kumppanin\narvokkaan avun ja kysyi hänen isännältään, olisiko tämä kovin\npahoillaan, jos hän pyytäisi Ayrtonia tulemaan mukaan.\n\nPaddy O'Moore suostui siihen, vaikkakin pahoitteli menettävänsä niin\nerinomaisen rengin.\n\n-- No, Ayrton, suostutteko seuraamaan meitä lähtiessämme etsimään\n_Britannian_ haaksirikkoisia?\n\nAyrton ei vastannut heti tähän kysymykseen; näyttipä hän hetkisen\nepäröivänkin, mutta harkittuaan asiaa hän lausui:\n\n-- Kyllä, mylord, minä seuraan teitä, ja ellen voikaan opastaa teitä\nkapteeni Grantin jäljille, niin saatan teidät ainakin hänen laivansa\nhaaksirikkopaikalle.\n\n-- Kiitos, Ayrton, Glenarvan vastasi.\n\n-- Yksi ainoa kysymys, mylord.\n\n-- Kysykää, ystäväni.\n\n-- Missä te tapaatte _Duncanin_?\n\n-- Melbournessa, ellei meidän tarvitse marssia Australian halki\ntoiselle rannikolle saakka. Jos taas etsiskelymme ulottuu sinne asti,\nniin tavataan itärannikolla.\n\n-- Kuinka sen kapteeni...?\n\n-- Sen kapteeni odottaa määräystäni Melbournen satamassa.\n\n-- Hyvä, mylord, luottakaa minuun.\n\n-- Niin luotankin, Ayrton, Glenarvan vastasi.\n\n_Duncanin_ matkustajat kiittivät lämpimästi _Britannian_ perämiestä.\nEtenkin kapteeni Grantin lapset kohtelivat häntä mitä herttaisimmin.\nKaikki olivat hyvillään hänen päätöksestään, lukuunottamatta\nirlantilaista, joka menettäisi hänessä älykkään ja uskollisen\napulaisen. Mutta Paddy ymmärsi kuinka tärkeänä Glenarvanin täytyi pitää\nperämiehen mukaantuloa eikä väittänyt vastaan. Glenarvan pyysi häntä\nvarustamaan kulkuneuvot matkaa varten Australian halki, ja kun sopimus\noli tehty ja Ayrtonille ilmoitettu, milloin taas tavattaisiin,\npalasivat matkustajat laivalle.\n\nPaluu tapahtui hilpeän mielialan vallitessa. Kaikki oli muuttunut.\nKaikki epäröinti hälvennyt. Uljaiden etsijöiden ei tarvinnut enää\nkulkea umpimähkään pitkin tätä 37. leveysasteen linjaa. Harry Grant,\nsiitä ei voinut olla epäilystä, oli pelastunut tälle mantereelle ja\njokainen tunsi sydämessään sitä tyydytystä, jonka epätiedon jälkeen\nsaatu varmuus antaa.\n\nSuotuisissa oloissa saattoi _Duncan_ kahden kuukauden kuluttua laskea\nHarry Grantin Skotlannin rannalle!\n\nKun John Mangles kannatti ehdotusta, että matkustajat yrittäisivät\nkulkea Australian halki, hän oletti tällä kertaa saavansa seurata\nretkikunnan mukana. Hän neuvottelikin siitä Glenarvanin kanssa. Hän\nesitti monia syitä tämän toivomuksensa tueksi, kiintymystänsä lady\nHelenaan ja lordiin itseensä, hyödyllisyyttään matkueen järjestäjänä ja\ntarpeettomuuttaan _Duncanin_ kapteenina, sanalla sanoen senkin\nseitsemän pätevää perustetta, paitsi tietenkin sitä kaikkein pätevintä,\njonka Glenarvan tiesi muutenkin.\n\n-- Yksi ainoa kysymys, John, Glenarvan sanoi. -- Luotatteko\nehdottomasti apulaiseenne?\n\n-- Tinkimättä, John Mangles vastasi. -- Tom Austin on hyvä merimies.\nHän vie _Duncanin_ määräpaikkaansa, korjauttaa sen taitavasti ja tuo\nsen määräpäivänä minne käsketään. Torp on täsmällinen velvollisuuden\nja kurin mies. Hän täyttää aina saamansa käskyn tarkasti ja\nvitkastelematta. Te voitte siis, mylord, luottaa häneen niin kuin\nminuun itseeni.\n\n-- Asia on siis sovittu, John, Glenarvan vastasi, -- te tulette meidän\nmukaamme; sillä onhan hyvä, hän lisäsi hymyillen, -- että te olette\nläsnä, kun löydämme Mary Grantin isän.\n\n-- Voi, mylord! ... John Mangles mutisi.\n\nEnempää hän ei saanut sanotuksi. Hän tunsi hetkeksi kalpenevansa ja\ntarttui lordi Glenarvanin hänelle ojentamaan käteen.\n\nSeuraavana päivänä John Mangles palasi kirvesmiehen ja elintarvikkeita\nkuljettavien matruusien kanssa Paddy O'Mooren maatilalle. Oli\njärjestettävä kulkuneuvot yksissä tuumin irlantilaisen kanssa.\n\nKoko perhe odotti häntä valmiina työskentelemään hänen määräystensä\nmukaan. Ayrton oli mukana eikä säästänyt kokemukseensa perustuvia\nneuvoja.\n\nPaddy ja hän olivat yhtä mieltä siitä, että naismatkustajien piti\nmatkata härkävankkureissa ja miesten ratsain. Paddy otti toimittaakseen\njuhdat ja vankkurit.\n\nVankkurit olivat kuusi ja puoli metriä pitkät, öljykangaskatoksella\nvarustetut; pyörät, joita oli neljä, olivat umpinaiset puukiekot, ilman\npuolia ja vanteita. Vankkurien etupää, joka oli hyvin kaukana\ntakapäästä, oli yhdistetty niihin alkeellisella laitteella, joka ei\nsallinut äkkikäännöksiä. Etupäähän oli kiinnitetty kahdenkymmenenviiden\nmetrin pituinen aisa; kahden puolen sijoitettaisiin kuusi härkää\nparittain, kolme kummallekin puolelle. Näin valjastetut härät vetivät\nvankkureita niska- ja hartiavoimalla, sillä ies oli kiinnitetty niskaan\nja kaulahihna rautanalkilla ikeeseen. Kapean, pitkän, heiluvan, tieltä\nhelposti luisuvan kulkuneuvon ohjaamiseen ja valjakon ajamiseen kepin\navulla vaadittiin suurta taitoa. Mutta Ayrton oli jo harjaantunut\nsiihen irlantilaisen maatilalla, ja Paddy meni takuuseen hänen\ntaidostaan. Hän toimi siis ajurina.\n\nGlenarvan pyysi häntä varustamaan kulkuneuvot matkaa varten Australian\nhalki, ja kun sopimus oli tehty jä Ayrtonille ilmoitettu, milloin taas\ntavattaisiin, palasivat matkustajat laivalle.\n\nKun vankkureissa ei ollut jousia, ne olivat tietenkin epämukavat; mutta\nsiihen täytyi tyytyä. Kun John Mangles ei voinut niiden kömpelölle\nrakenteelle mitään, hän piti huolen siitä, että sisäpuoli olisi\nmahdollisimman viihtyisä. Ensinnäkin se jaettiin lautaseinällä kahteen\nosastoon. Taakse päätettiin sijoittaa ruokavarat, matkatavarat ja\nOlbinettin kantokeittiö. Etuosa kuuluisi kokonaan naismatkustajille.\nKirvesmiehen käsissä tämä osasto muodostui mukavaksi, paksulla matolla\nverhotuksi kamariksi, jossa oli peilipöytä ja kaksi vuodetta, toinen\nlady Helenalle, toinen Mary Grantille. Tarvittaessa saattoi etuosaston\nsulkea paksuilla nahkaverhoilla suojaksi öiden viileyttä vastaan.\nHätätilassa voivat miehetkin saada siellä turvaa rankkasateiden aikana;\nmutta levähdyspaikoille oli heitä varten varattu teltta. John Mangles\nkoetti ahtaaseen tilaan saada mahtumaan kaikki molemmille naisille\ntarpeelliset kapineet ja onnistui siinä. Lady Helenan ja Mary Grantin\nei tarvinnut tässä pyörillä liikkuvassa kammiossa ylenmäärin ikävöidä\n_Duncanin_ mukavia hyttejä.\n\nMiesmatkustajien varusteet olivat yksinkertaisempia: seitsemän\nvoimakasta hevosta varattiin lordi Glenarvanille, Paganelille, Robert\nGrantille, MacNabbsille, John Manglesille ja molemmille matruuseille,\nWilsonille ja Mulradylle, jotka seurasivat isäntäänsä tällä uudella\nretkellä. Ayrtonilla oli oma paikkansa vankkurien ajopenkillä, ja\nOlbinett, jota ratsastaminen ei houkutellut, valmistautui kernaasti\nmatkustamaan tavaraosastossa.\n\nHevoset ja härät olivat laitumella tilan niityillä ja sieltä helposti\nsaatavissa koolle lähdön hetkellä.\n\nKaikki varattuaan ja annettuaan viimeiset ohjeet kirvesmiehelle John\nMangles palasi laivalle irlantilaisen perheen kanssa, joka halusi käydä\ntervehtimässä lordi Glenarvania. Ayrton oli katsonut sopivaksi tulla\nheidän mukaansa, ja kello neljän aikaan John nousi seuralaisineen\n_Duncanin_ kannelle.\n\nHeidät otettiin vastaan avosylin. Glenarvan tarjosi heille päivällistä\nlaivallaan. Hän ei tahtonut olla kohteliaisuudessa huonompi, ja hänen\nvieraansa ottivat mielellään vastaan korvauksen australialaisesta\nvieraanvaraisuudestaan laivan salongissa. Paddy O'Moore oli ihmeissään.\nHyttien kalusto, verhoilu, koko vaahtera- ja palisanteripuinen sisustus\nherätti hänen ihailuaan. Ayrton sitä vastoin antoi näille\nkallisarvoisille ylellisyyksille vain niukan tunnustuksen.\n\nMutta _Britannian_ toinen perämies katsahti alusta sen sijaan enemmän\nmerikuntoisuuden kannalta; hän tarkasti sen lastiruuman pohjaa myöten;\nlaskeutui konehuoneeseen; tutki konetta, kysyi sen voimaa ja\nhiilenkulutusta; kävi sen hiiliruumissa, muonasäiliöissä,\nruutivarastossa ja osoitti erikoista harrastusta sen asevarastoon,\nkeulapakkaan sijoitettuun kanuunaan ja tämän kantavuuteen. Glenarvan\noli tässä tekemisissä asiantuntijan kanssa; sen hän saattoi hyvin\nhuomata Ayrtonin erikoisista kysymyksistä. Vihdoin tämä päätti\nkiertelynsä tarkastamalla mastot ja taklauksen.\n\n-- Teillä on tässä komea laiva, mylord, hän sanoi.\n\n-- Ennen kaikkea hyvä laiva, Glenarvan vastasi.\n\n-- Kuinka suuri sen tonnimäärä on?\n\n-- Kaksisataakymmenen tonnia.\n\n-- Erehtyisinkö paljon, Ayrton lisäsi, -- olettaessani, että _Duncan_\npääsee hyvinkin viisitoista solmua täydessä höyryssä?\n\n-- Sanokaa seitsemäntoista, John Mangles lausui, -- niin osutte\noikeaan.\n\n-- Seitsemäntoista! Ayrton huudahti, -- mutta sittenhän eivät edes\nparhaat sotalaivat kykene saavuttamaan sitä!\n\n-- Ei ainoakaan! John Mangles vastasi. -- _Duncan_ on tosiaankin\nkilpa-alus, joka ei antaisi periksi missään kilpailussa.\n\n-- Eikö siilonkaan, kun se käyttää ainoastaan purjeita? Ayrton kysyi.\n\n-- Ei silloinkaan.\n\n-- No niin, mylord, ja te kapteeni, Ayrton lausui, -- sallikaa laivoja\nymmärtävän merimiehen onnitella teitä.\n\n-- Hyvä on, Ayrton, Glenarvan vastasi, -- jääkää siis laivallemme, ja\nvain teistä riippuu, saatteko tämän laivan haltuunne.\n\n-- Minäpä ajattelen asiaa, mylord, perämies vastasi yksinkertaisesti.\n\nTällä hetkellä Olbinett tuli ilmoittamaan lordille, että päivällinen\noli katettu. Glenarvan ja hänen vieraansa siirtyivät peräsalonkiin.\n\n-- Älykäs mies, tuo Ayrton, Paganel sanoi majurille.\n\n-- Liiankin älykäs! murahti MacNabbs, jota -- täysin syyttä, se täytyy\nsanoa -- toisen perämiehen kasvot ja eleet eivät miellyttäneet.\n\nAterian aikana Ayrton kertoi mielenkiintoisia seikkoja Australian\nmantereesta, jonka hän tunsi erinomaisesti. Hän tiedusti, kuinka monta\nmatruusia lordi Glenarvan ottaisi mukaan retkelle. Kuultuaan, että vain\nkaksi heistä, Mulrady ja Wilson, tulisivat mukaan, hän näytti\nhämmästyneeltä. Hän kehotti Glenarvania valitsemaan joukkonsa\n_Duncanin_ parhaista merimiehistä. Olipa hän tässä suhteessa niin\nitsepäinen, että sen olisi sivumennen sanoen pitänyt haihduttaa kaikki\nepäluulo majurin mielestä.\n\n-- Mutta, Glenarvan sanoi, -- onko matkamme Etelä-Australian poikki\nsiis jossakin suhteessa vaarallinen?\n\n-- Ei laisinkaan, Ayrton kiiruhti vastaamaan.\n\n-- No, jättäkäämme siis laivalle niin paljon väkeä kuin mahdollista.\n_Duncanin_ purjeita hoitamaan ja sitä korjaamaan tarvitaan miehiä.\nEnnen kaikkea on tärkeätä, että se on täsmällisesti määräpaikalla, joka\nsille tuonnempana ilmoitetaan. Älkäämme siis vähentäkö sen miehistöä.\n\nAyrton näytti ymmärtävän lordi Glenarvanin huomautuksen eikä inttänyt\nenempää.\n\nIllan tullen erosivat skotlantilaiset ja irlantilaiset. Ayrton ja Paddy\n0'Mooren perhe palasivat kartanoonsa. Hevosten ja vankkurien oli määrä\nolla valmiina huomiseksi. Lähtö määrättiin kello kahdeksaksi aamulla.\n\nLady Helena ja Mary Grant suorittivat sitten viimeiset\nmatkavarustelunsa. Ne olivat lyhyet ja varsinkin mutkattomammat kuin\nJacques Paganelin. Tiedemies käytti osan yötä kiertääkseen auki,\npuhdistaakseen ja taas kiertääkseen kiinni kaukoputkensa laseja. Niinpä\nhän nukkui vielä seuraavana aamuna varhain, kun majuri kaikuvalla\näänellä herätti hänet.\n\nTavarat oli jo kuljetettu maatilalle John Manglesin toimesta. Vene\nodotti retkeläisiä, jotka astuivat siihen ripeästi. Nuori kapteeni\nantoi viimeiset ohjeensa Tom Austinille, käski hänen ehdottomasti\nodottaa lordi Glenarvanin määräyksiä Melbournessa ja noudattaa niitä\ntäsmällisen tarkasti, mitä ne sisältäisivätkin.\n\nVanha merimies vastasi John Manglesille, että häneen saattoi luottaa.\nLaivaväen puolesta hän toivotti lordille menestyksekästä retkeä. Vene\nlähti, ja miehistö kajahdutti ilmoille kaikuvan hurraa-huudon.\n\nKymmenen minuutin kuluttua vene saapui rannalle. Vähän myöhemmin\nmatkustajat ehtivät irlantilaisen maatilalle.\n\nKaikki oli valmiina. Lady Helena oli ihastunut vankkurikammioonsa.\nValtavat ajoneuvot, niiden alkeelliset pyörät ja tukevat palkit\nmiellyttivät häntä erikoisesti. Parittain valjastetut kuusi härkää\nolivat patriarkallisen näköisiä, mikä häntä suuresti viehätti. Ajokeppi\nkädessä Ayrton odotti uuden isäntänsä käskyjä.\n\n-- Peijakas, Paganel sanoi, -- onpas siinä kulkuneuvo, joka vastaa\nkaiken maailman postivaunuja! En tiedä parempaa keinoa kulkea maailman\nympäri silmänkääntäjien tapaan. Talo, joka siirtyy, kulkee, pysähtyy\nminne hyväksi katsotte, voiko toivoa parempaa? Sen olivat muinaiset\nsarmaatit ymmärtäneet ja matkasivat vain tällä tavoin.\n\n-- Herra Paganel, lady Helena vastasi, -- toivon saavani ilokseni\nvastaanottaa teidät salongissani.\n\n-- Niinkö, rouva, tiedemies vastasi, -- sehän on minulle suuri kunnia.\nOletteko määrännyt erikoisen vierailupäivän?\n\n-- Minä olen kotona joka päivä ystäviäni varten, lady Helena vastasi\nnauraen, -- ja te olette...\n\n-- Uskollisin kaikista, rouva, Paganel täydensi ritarillisesti.\n\nTämän kohteliaisuuksien vaihdon keskeytti seitsemän täysin satuloidun\nhevosen saapuminen, joita yksi Paddyn pojista talutti. Lordi Glenarvan\nsuoritti irlantilaiselle näiden eri tilaustensa hinnan, lisäten suuret\nkiitoksensa, joille kunnon siirtolainen antoi ainakin yhtä paljon arvoa\nkuin guineoille.\n\nAnnettiin lähtömerkki. Lady Helena ja neiti Grant asettuivat\nosastoonsa, Ayrton istuimelleen, Olbinett vankkurien takaosaan;\nGlenarvan, majuri, Paganel, Robert, John Mangles ja molemmat matruusit,\nkaikki kivääreillä ja revolvereilla aseistettuina, nousivat ratsujen\nselkään. Paddy O'Moore lausui perheensä yhteen ääneen säestämänä: --\nHerran huomaan! Ayrton antoi kuulua omituisen äännähdyksen ja pisti\nkepillä pitkää valjakkoaan. Vankkurit heilahtivat, palkit natisivat,\nakselit kitisivät pyörien navoissa, ja pian oli tien käänteessä kunnon\nirlantilaisen vierasvarainen maatila kadonnut näkyvistä.\n\n\n\n\nVICTORIAN MAAKUNTA.\n\n\nOli 22. päivä joulukuuta 1864. Tätä kuukautta, joka pohjoisella\npallonpuoliskolla on niin kylmä, kalsea ja kostea, olisi tällä\nmantereella pitänyt nimittää kesäkuuksi. Tähtitieteellisesti kesä\nolikin alkanut jo eilen, sillä 21. päivänä joulukuuta oli aurinko\nsaavuttanut Kauriin kääntöpiirin ja se viipyi taivaanrannan yläpuolella\njo muutaman minuutin vähemmän. Niinpä tämä lordi Glenarvanin uusi matka\noli suoritettava vuoden kuumimpana aikana ja melkein trooppisen\nauringon helteessä.\n\nEnglantilaisia alueita tässä Tyynen valtameren osassa nimitetään\nyhteisesti Australasiaksi. Siihen kuuluu Uusi Hollanti, Tasmania, Uusi\nSeelanti ja muutamia lähisaaria. Australian mannermaa taas on jaettu\nsuuruudeltaan ja rikkaudeltaan hyvin erilaisiin, laajoihin maakuntiin.\nKun luo silmäyksen Petermannin tai Preschoellin piirtämiin uusiin\nkarttoihin, hämmästyy aluksi näiden jakojen suoraviivaisuutta.\nEnglantilaiset ovat viivoittimella vetäneet sovinnaiset, näitä suuria\nmaakuntia erottavat rajat. Ne eivät ole välittäneet vuorijonoista,\njokien uomista, ilmaston vaihtelusta tai rotujen eroavuuksista. Nämä\nsiirtokunnat rajoittuvat suorakulmaisesti toinen toiseensa ja liittyvät\nyhteen kuin shakkilaudan ruudut. Tässä suorien viivojen ja suorien\nkulmien järjestelyssä näkee maanmittarin, mutta ei maantieteilijän\nkäsialan. Ainoastaan rannikkojen vaihtelevat mutkat, vuonot, lahdet,\nniemet ja poukamat panevat viehättävällä säännöttömyydellään luonnon\nnimessä vastalauseensa.\n\nTämä shakkilaudan jäljittely kiihdytti aina ja syystä kyllä vilkasta\nJacques Paganelia. Jos Australia olisi ollut Ranskan oma, niin\nranskalaiset maantieteilijät eivät varmastikaan olisi vieneet\nkulmamittarin ja viivoittimen intoa näin pitkälle.\n\nValtameren suuren saaren maakuntia on nykyään luvultaan kuusi: Uusi\nEtelä-Wales, pääkaupunkina Sydney; Queensland, pääkaupunkina Brisbane;\nVictorian maakunta, pääkaupunkina Melbourne; Etelä-Australia,\npääkaupunkina Adelaide; Länsi-Australia, pääkaupunkina Perth; ja\nvihdoin Pohjois-Australia, vielä ilman pääkaupunkia. Uudisasukkaita\nasuu ainoastaan rannikoilla. Tuskin yhtään tärkeää kaupunkia on osattu\nperustaa kolmensadan kilometrin päähän sisämaahan. Maan sisäosa, toisin\nsanoen se alue, joka on yhtä suuri kuin kaksi kolmannesta Euroopasta,\non melkein tuntematon.\n\nOnneksi 37. leveysaste ei kulje näiden äärettömien erämaiden,\nluoksepääsemättömien seutujen kautta, jotka jo ovat maksaneet tieteelle\nuseita uhreja. Glenarvan ei olisi voinut uhmata niitä. Hän oli\ntekemisissä vain Australian eteläisen osan kanssa, johon kuului pieni\nkolkka Adelaiden maakuntaa, Victorian maakunta koko leveydeltään ja\nvihdoin nurinkäännetyn kolmion muotoisen Uuden Etelä-Walesin eteläisin\nkärki.\n\nKap Bernouillista Victorian rajalle on matkaa tuskin sataa kilometriä.\nSe oli kahden päivän taival, ei enempää, ja Ayrton arveli seuraavan\npäivän iltana päästävän levolle Aspleyssä, Victorian maakunnan\nläntisimmässä kaupungissa.\n\nAlkumatkalla ovat ratsastajat ja hevoset aina innokkaita. Edellisten\ninnosta ei ole mitään sanomista, mutta jälkimmäisten vauhtia näytti\nolevan parasta hillitä. Jolla on pitkä matka edessään, sen on\nsäästettävä hevostaan. Niinpä päätettiin, että kunakin päivänä\nkuljettaisiin keskimäärin vain neljäkymmentä, korkeintaan viisikymmentä\nkilometriä.\n\nHärät, jotka ovat suorastaan kuin koneita, jotka menettävät ajassa sen,\nmitä voittavat tehossa, astuvat tietysti hitaasti, ja hevosten oli\nsovellettava vauhtinsa niiden mukaan. Vankkurit matkustajineen ja\nvarastoineen olivat karavaanin ytimenä, sen liikkuvana linnoituksena.\nRatsastajat saattoivat kuljeksia sen sivuilla, mutta eivät milloinkaan\netääntyä siitä kauas.\n\nNiinpä kun ei mitään vakinaista marssijärjestystä ollut säädetty, oli\njokainen vapaa tietyissä rajoissa noudattamaan omaa makuaan,\nmetsämiehet samoilemaan seutua, seuramiehet keskustelemaan vankkurien\nasukkaiden kanssa, filosofit yhdessä filosofoimaan. Paganelin, jolla\noli kaikki nämä eri ominaisuudet, olisi pitänyt olla yhtä aikaa\nkaikkialla.\n\nMatka Adelaiden maakunnan kautta ei ollut millään tavalla\nmielenkiintoinen. Matalia, mutta pölyisiä kunnaita, suuria aloja\nepämääräistä maaperää, joilla siellä on yhteisnimenä \"bush\",\nluonnonniittyjä, joilla kasvavien suolapitoisten pensaiden kulmikkaita\nlehtiä lampaat erityisesti himoitsevat, seurasi toinen toistaan\npeninkulmittain. Siellä täällä näkyi muutamia \"pig's-face\" nimisiä,\nUudelle Hollannille ominaisia sikopäisiä lampaita, jotka liikuskelivat\nlaitumella Adelaidesta rannikolle äskettäin rakennetun\nsähkölennätinlinjan pylväiden välissä.\n\nTähän saakka nämä tasangot muistuttivat suuresti Argentiinan pampan\nyksitoikkoisia lakeuksia. Sama ruohoinen ja tasainen maa. Sama taivasta\nvasten jyrkästi rajoittuva näköpiiri. MacNabbs väitti, ettei ollut\nvaihdettu maata; mutta Paganel vakuutti, että seutu muuttuisi pian. Hän\ntakasi, että saadaan nähdä ihmeellisiä asioita.\n\nKello kolmeen mennessä vankkurit kulkivat laajan, puuttoman alueen yli,\njoka on tunnettu moskiittotasankona. Tiedemies sai maantieteelliseksi\nmielihyväkseen todeta, että se ansaitsi nimensä. Mutta matkustajat ja\neläimet kärsivät kovasti näiden kiusallisten hyönteisten alituisista\npistoista, joita oli mahdoton välttää; kirvely saatiin kuitenkin\nlievennetyksi mukana olleen lääkevaraston ammoniakilla. Paganel ei\nvoinut olla toivottamatta hornan kattilaan näitä verenhimoisia sääskiä,\njotka raatelivat hänen pitkää vartaloaan kihelmöivillä pistoillaan.\n\nIllemmalla päästiin seudulle, missä muutamat vehmaat akasiapensaat\nvilkastuttivat tasankoa; tuolla täällä oli rykelmä valkoisia kumipuita;\nkauempana tuoreita pyöränjälkiä; sitten eurooppalaista alkuperää olevia\npuita, oliivi- ja sitruunapuita ja vihantia tammia sekä vihdoin aitoja\nhyvässä kunnossa. Kello kahdeksan aikaan saapuivat juhdat, jouduttaen\nkulkuaan Ayrtonin kepin ajamina, Red Gumin asemalle.\n\n\"Asemalla\" tarkoitetaan sisämaan uudistaloja, joissa kasvatetaan\nkarjaa, Australian päärikkautta. Karjankasvattajat, \"squatters\", maassa\nkyyhöttäjät, ovat saaneet nimensä englantilaisesta teonsanasta \"squat\",\nkyyhöttää; se onkin ensimmäinen asento, johon jokainen vaelluksiinsa\nnäillä aavoilla alueilla väsynyt siirtolainen asettuu.\n\nRed Gumin asema oli pienehkö uudisasutus. Mutta Glenarvan sai siellä\nosakseen runsasta vieraanvaraisuutta. Näiden yksinäisten asumusten\nkaton alla on pöytä alituisesti katettuna matkamiestä varten, ja\naustralialainen uudisasukas on aina kohtelias isäntä.\n\nSeuraavana aamuna valjasti Ayrton juhtansa päivän valjetessa. Hän\ntahtoi vielä samana iltana ehtiä Victorian alueelle. Maaperä kävi\nvähitellen epätasaisemmaksi. Jono pieniä, helakanpunaisen hiekan\npeittämiä kunnaita aaltoili silmänkantamattomiin. Se oli kuin\nsuunnaton, tasangon ylle heitettv punainen vaippa, jonka poimuja\ntuuli paisutti, joukko valkotäpläisiä, suora- ja sileärunkoisia\n\"malley\"-kuusia levitteli oksiaan ja tummanvihreitä havujaan vehmaan\nruohiston yllä, missä vilisi hilpeitä hyppyrottia. Sen jälkeen tuli\npensaita ja nuoria kumipuita kasvavia laajoja kenttiä; sitten alkoivat\nryhmät olla hajanaisempia, yksinäisten pensaiden sijasta näkyi puita,\nja nyt nähtiin ensimmäinen näyte Australian metsistä.\n\nVictorian rajaa lähestyttäessä muuttui maan muoto yhä tuntuvasti.\nMatkustajat huomasivat olevansa uudenlaisella maaperällä. He kulkivat\njärkähtämättä suoraan eteenpäin, minkään esteen, järven tai vuoren\npakottamatta heitä poikkeamaan syrjään tai tekemään kierroksia. He\nnoudattivat käytännössä mittausopin ensimmäistä sääntöä ja seurasivat\npoikkeuksetta lyhyintä tietä kahden pisteen välillä. Väsymyksestä ja\nhankaluuksista ei ollut puhettakaan.\n\nVauhti sovellettiin härkien verkkaisen kulun mukaan, ja vaikka nämä\ntyynet eläimet eivät marssineet nopeasti, ne eivät ainakaan\npysähtyneet.\n\nNiinpä kuljettuaan kahtena päivänä lähes sata kilometriä karavaani\nsaapui, joulukuun 23. päivän illalla Aspleyhin, Victorian maakunnan\nensimmäiseen kaupunkiin, joka sijaitsee 141. pituusasteen kohdalla\nWimerran piirissä.\n\nAyrton ohjasi vankkurit majataloon, joka paremman puutteessa oli saanut\nnimekseen _Kruunun hotelli_. Illallinen, joka oli valmistettu\nyksinomaan lampaanlihasta mitä moninaisimmalla tavalla, höyrysi\npöydällä.\n\nSyötiin paljon, mutta puhuttiin vielä enemmän. Kaikki halusivat oppia\ntuntemaan Australian mantereen erikoisuuksia ja kyselivät niitä\nuteliaasti maantieteilijältä. Paganel oli heti valmis ja kuvaili tätä\nVictorian maakuntaa, jota sanotaan Onnelliseksi Australiaksi.\n\n-- Väärä määritelmä! hän sanoi. -- Olisi parempi sanoa sitä Rikkaaksi\nAustraliaksi, sillä maiden laita on kuin ihmistenkin: rikkaus ei tee\nonnea. Kultakaivostensa vuoksi Australia joutui julmien ja tuhoisien\nseikkailijoiden haltuun. Saatte sen nähdä, kun tulemme kulta-alueille.\n\n-- Eikö Victorian siirtokunta ole jokseenkin äskettäin perustettu? lady\nGlenarvan kysyi.\n\n-- On, rouva, se ei ole vielä ollut olemassa täyttä kolmeakymmentä\nvuotta. Kesäkuun 6 päivänä 1835, eräänä tiistaina...\n\n-- Kello neljännestä yli seitsemän illalla, lisäsi majuri, jonka teki\nmieli nolata Paganel hänen turhantarkkojen tietojensa vuoksi.\n\n-- Ei, vaan kymmenen minuuttia yli seitsemän, maantieteilijä vastasi\nvakavasti, -- Batman ja Falckner perustivat uudisasutuksen sen lahden\nrannalle, missä nykyään on suuri Melbournen kaupunki. Viidentoista\nvuoden aikana oli siirtokunta osana Uuden Etelä-Walesin maakuntaa ja\nsen pääkaupungin Sydneyn alainen. Mutta vuonna 1851 se julistettiin\nitsenäiseksi ja otti Victorian nimen.\n\n-- No onko se sittemmin menestynyt? Glenarvan kysyi.\n\n-- Päätelkää itse, jalo ystäväni, Paganel vastasi. -- Minulla on\nviimeisen tilaston numerot; ajatelkoon MacNabbs mitä hyvänsä, mutta\nminä en tiedä mitään kaunopuheisempaa kuin numerot.\n\n-- Antakaa kuulua, majuri sanoi.\n\n-- No kuulkaa sitten. Vuonna 1836 Port Philippen siirtokunnassa\noli kaksisataa neljäkymmentäneljä asukasta. Nykyään Victorian\nmaakunnan asukasluku on viisisataaviisikymmentä tuhatta.\nSeitsemän miljoonaa viiniköynnöstä tuottaa sille vuosittain\nsatakaksikymmentäyksi tuhatta gallonaa viiniä. Satakolmetuhatta hevosta\nkiitää sen tasangoilla ja kuusisataaseitsemänkymmentä viisi tuhatta\nkaksisataakahdeksankymmentäkaksi sarvipäätä saa elantonsa sen laajoilla\nlaidunmailla.\n\n-- Eikö sentään ole jonkin verran sikojakin? MacNabbs kysyi.\n\n-- On, majuri, seitsemänkymmentäyhdeksän tuhatta\nkuusisataakaksikymmentäviisi, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.\n\n-- Entä paljonko lampaita, Paganel?\n\n-- Seitsemän miljoonaa sataviisitoistatuhatta yhdeksänsataa\nneljäkymmentäkolme, MacNabbs.\n\n-- Niihin luettuna sekin jota paraikaa syömme, Paganel?\n\n-- Ei, se vähennettynä, siitä kun on syöty jo kolme neljännestä.\n\n-- Hyvä, herra Paganel! lady Helena huudahti nauraen sydämensä\npohjasta. -- Täytyy myöntää, että te olette valmistautunut näihin\nmaantieteellisiin kysymyksiin, ja tehköön serkku MacNabbs mitä tahansa,\nhän ei saa teitä lankaan.\n\n-- Mutta minun ammattiinihan kuuluu, rouva, näiden asioiden tietäminen\nja niiden ilmoittaminen teille tarvittaessa. Ja voitte uskoa minua, kun\nsanon, että tämä omituinen maa näyttää meille vielä ihmeitä.\n\n-- Tähän saakka kuitenkaan ... huomautti MacNabbs, joka huvikseen\närsytti maantieteilijää saadakseen hänet kiihtymään.\n\n-- Odottakaa toki, maltiton majuri! Paganel huudahti. -- Tuskin on\nvielä jalkanne rajalla, kun jo alatte nurkua! Mutta minä sanon teille,\ntoistan vielä kerran, että tämä seutu on merkillisin maan päällä. Sen\npinnanmuodot, sen luonto, sen tuotteet, sen ilmasto, jopa sen tuleva\nhäviäminenkin ovat hämmästyttäneet ja hämmästyttävät nyt ja vastakin\nkoko maailman tiedemiehiä. Kuvitelkaa, ystäväni, maata, jonka rannat,\neikä keskus, ovat ensiksi nousseet laineista kuten jättiläisrengas;\nkeskiosassa kenties on puoliksi kuivunut sisämeri; virrat kuivuvat\npäivä päivältä; ei ole kosteutta, ei ilmassa eikä maassa; puiden lehdet\nkääntävät reunansa eikä lapansa aurinkoa kohti eivätkä anna mitään\nvarjoa; puu on usein palamatonta; sateella putoaa suuria kiviä; metsät\novat matalia ja ruoho jättimäistä; eläinkunta on kummallinen,\nnelijalkaisilla on nokka, kuten echidna- ja ornithorynchus-lajeilla,\nmikä on pakottanut luonnontieteilijät luomaan niitä varten erikoisen\nuuden luokan, monotremit; kenguru hyppelee eripituisilla jaloillaan;\nlampailla on sianpää; ketut loikkivat puusta puuhun; joutsenet ovat\nmustia; rotat tekevät linnunpesiä; \"bowes-bird\" avaa salonkinsa oven\nsiivekkäille vierailleen; linnut hämmästyttävät meitä laulujensa ja\nkykyjensä vaihteluilla, yksi kun on kuin kello ja toinen viuhuu kuin\npostimiehen piiska, kolmas matkii tahkoamista, neljäs lyö sekunteja\nkuin kellon heiluri, viides nauraa aamulla auringon noustessa ja kuudes\nitkee illalla sen laskiessa! Ah! Onhan tämä, jos mikään, merkillistä,\njärjetöntä seutua, arvoituksellista ja luonnotonta maata! Hyvällä\nsyyllähän siitä on kuuluisa kasvitieteilijä Grimard voinut sanoa: --\nTällainen on Australia; jonkinlainen yleisten lakien irvikuva tai\npikemminkin koko muun maailman kasvoja vasten heitetty uhma!\n\nPaganelin vuolas sanatulva ei näyttänyt voivan loppua. Maantieteellisen\nseuran kaunopuheinen sihteeri oli haltioissaan. Hän puhui yhä\nedelleen liikutellen eloisasti käsiään ja heilutellen haarukkaa\npöytänaapureidensa suureksi vaaraksi. Mutta vihdoin hänen äänensä\nhukkui jyliseviin hyvähuutoihin, ja hänen täytyi vaieta.\n\nTällaisen Australian erikoisuuksien luettelon jälkeen kukaan ei\ntietenkään ajatellut kysyä häneltä enempää. Mutta sittenkään majuri ei\nmalttanut olla tyynellä äänellään sanomatta:\n\n-- Onko siinä kaikki, Paganel?\n\n-- Kaikkiko? Ei toki! tiedemies vastasi uudelleen innokkaasti.\n\n-- Mitä? lady Helena kysyi erittäin uteliaana. -- Onko Australiassa\njotakin vielä hämmästyttävämpää?\n\n-- On, rouva, sen ilmasto! Se vie omituisuudellaan kaikesta muusta\nvoiton.\n\n-- Todellako? huudahdettiin.\n\n-- Minä en puhu happirikkaan ja typpiköyhän Australian mantereen\nterveydellisistä ominaisuuksista; ei ole kosteita tuulia, kun\npasaatituulet puhaltavat yhdensuuntaisina sen rannikoiden kanssa, ja\nuseimmat taudit ovat täällä tuntemattomia, lavantaudista tuhkarokkoon\nja kroonisiin tauteihin saakka.\n\n-- Se ei olekaan mikään vähäinen etu, Glenarvan huomautti.\n\n-- Ei olekaan, mutta minä en puhu siitä, Paganel vastasi. -- Täällä on\nilmastolla eräs uskomaton ominaisuus.\n\n-- Mikä? John Mangles kysyi.\n\n-- Te ette kuitenkaan uskoisi minua.\n\n-- Päinvastoin, kuulijat huudahtivat, ollen loukkaantuvinaan.\n\n-- No niin, se on...\n\n-- Mikä sitten?\n\n-- Siveyttä parantava.\n\n-- Siveyttä parantava?\n\n-- Niin, tiedemies vastasi vakuuttavasti. -- Siveyttä parantava. Täällä\neivät metallit ruostu ilmassa eivätkä ihmiset. Täällä valkaisee puhdas\nja kuiva ilma pian kaikki, pellavan ja sielut! Ja Englannissa oli\nvarmaan huomattu tämän ilmaston edut, kun päätettiin tähän maahan\nlähettää siveellisen parannuksen tarpeessa olevat ihmiset.\n\n-- Mitä! Onko sellaista vaikutusta todella huomattavissa? lady\nGlenarvan kysyi.\n\n-- On, rouva, eläimiin ja ihmisiin.\n\n-- Ettekö laske leikkiä, herra Paganel?\n\n-- En ensinkään. Hevoset ja nautaeläimet ovat täällä huomattavan\nkuuliaisia. Saattehan nähdä.\n\n-- Eihän se ole mahdollista!\n\n-- Niin on asia. Ja tähän elvyttävään ja terveelliseen ilmaan siirretyt\npahantekijät ovat kuin uudestisyntyneitä muutamassa vuodessa.\nFilantroopit tuntevat tämän vaikutuksen. Australiassa parantuvat kaikki\nluonteet.\n\n-- Mutta silloin, herra Paganel, lady Helena sanoi, -- mitä tuleekaan\nteistä, joka olette jo niin hyvä, tässä armoitetussa maassa?\n\n-- Erinomainen, rouva, Paganel vastasi, -- kerrassaan erinomainen!\n\n\n\n\nWIMERRA-JOKI.\n\n\nSeuraavana eli 24. päivänä joulukuuta lähdettiin liikkeelle auringon\nnoustessa. Lämpö oli jo aikamoinen, mutta siedettävä, tie melkein\ntasainen ja hevosille mukava. Matkue joutui harvanpuoleiseen\nviidakkoon. Hyvän päivämatkan jälkeen se illalla majoittui Valkean\njärven rannalle, jonka vesi oli suolapitoista ja juotavaksi\nkelpaamatonta.\n\nSiellä oli Jacques Paganelin pakko myöntää, että tämä järvi ei ollut\nvalkoinen enempää kuin Mustameri on musta, Punainen meri punainen,\nKeltainen joki keltainen tai Siniset vuoret sinisiä. Maantieteilijän\nitserakkaus pakotti hänet kuitenkin kovasti väittelemään, mutta hänen\nperustelujaan ei myönnetty päteviksi.\n\nOlbinett valmisti illallisaterian täsmällisesti kuten aina; sen jälkeen\nmatkustajat, toiset vankkureissa, toiset teltassa, riensivät nukkumaan\nhuolimatta \"dingojen\", Australian sakaalien, valittavasta ulvonnasta.\n\nIhana tasanko levisi Valkean järven toisella puolella kirjavanaan\nauringonkukkia. Herätessään seuraavana päivänä teki Glenarvanin ja\nhänen kumppaniensa mieli kiljua ihastuksesta silmiensä eteen\naukenevasta suurenmoisesta näystä. Lähdettiin matkaan.\nAinoastaan muutamat kaukaiset kummut osoittivat maan kohoavan. Niin\nkauas kuin silmä kantoi oli kaikki vain ruoho- ja kukkakenttää\nkeväisessä loistossaan. Hienolehtisen pellavan sinervä vivahdus suli\ntälle seudulle ominaisen _acanthus_-lajin heleään punaan. Tätä\nvihannuutta elävöittivät vielä monet _verbenaceae_-heimon lajit ja\nsuolapitoinen maa peittyi vihertävien tai punertavien, valtaiseen\n_salsolaceae_-heimoon kuuluvien hanhenjalkojen, maksaruohojen ja\njuurikkaiden alle. Ne ovat teollisuudelle hyödyllisiä kasveja, sillä\nniistä saa mainiota soodaa polttamalla ja tuhkaa liuottamalla. Paganel,\njosta kukkien keskellä tuli kasvitieteilijä, mainitsi kunkin eri lajin\nnimeltä eikä häneltä, kun hän aina halusi esittää numeroita, jäänyt\nhuomauttamatta, että Australian kasvistossa oli tähän saakka tavattu\nneljätuhattakaksisataa lajia, jotka on jaettu sataankahteenkymmeneen\nheimoon.\n\nMyöhemmin, kun oli nopeasti kuljettu parikymmentä kilometriä, vierivät\nvankkurit korkeiden akaasia-, mimoosa- ja kukinnoltaan niin\nvaihtelevaisten, valkoisten kumipuumetsiköiden välissä. Kasvimaailma ei\ntällä \"spring-plainien\", lähteiden kostuttamien tasankojen seudulla\nollut kiittämätön päivänkehrälle, vaan antoi tuoksuina ja väreinä\ntakaisin, mitä aurinko antoi sille säteinä.\n\nEläinmaailman tuotteet eivät olleet niin moninaisia. Muutamia\nkasuaareja hyppeli tasangolla, mutta niitä ei päästy lähestymään.\nMajurin onnistui kuitenkin ampua kylkeen erästä perin harvinaista\neläintä, joka on sukupuuttoon kuolemassa. Se oli \"jabiru\", jota\nenglantilaiset siirtolaiset sanovat jättiläiskurjeksi. Tämä lintu oli\npuolitoista metriä korkea, ja sen musta, leveä, kartiomainen ja\nteräväkärkinen nokka oli neljäkymmentäviisi senttiä pitkä. Sen pään\norvokinsiniset ja purppuranpunaiset vivahteet olivat kaulan\nkiiltävänvihreän, kurkun häikäisevänvalkoisen ja pitkien säärien\nhelakanpunaisen värin räikeänä vastakohtana. Luonto näytti tähän\nlintuun tuhlanneen alkuperäisten väriensä koko varaston.\n\nLintua ihmeteltiin kovasti, ja majuri olisi ollut päivän sankari, ellei\npikku Robert olisi muutamaa kilometriä kauempana tavannut ja\nurhoollisesti tappanut erästä oudon muotoista eläintä, joka oli\npuoleksi siili, puoleksi muurahaiskarhu, puolitekoinen olio kuten\nluomisen alkuaikojen eläimet. Sen hampaattomasta suusta roikkui venyvä,\npitkä ja tahmea kieli, pyydystäen muurahaisia, jotka ovat tämän eläimen\npääasiallisena ravintona.\n\n-- Se on muurahaispiikkisika! Paganel sanoi, antaen tälle monotremille\noikean nimen. -- Oletteko koskaan nähnyt sellaista eläintä?\n\n-- Se on hirvittävä! Glenarvan lausui.\n\n-- Hirvittävä, mutta mielenkiintoinen, Paganel vastasi, -- muuten\nyksinomaan Australiassa elävä, ja sitä saisi turhaan etsiä mistään\nmuualta maailmassa.\n\nTietenkin Paganel halusi ottaa inhottavan muurahaispiikkisian mukaan ja\npanna sen tavaraosastoon. Mutta Olbinett vastusti sitä niin\nehdottomasti, että tiedemies luopui tämän monotremi-näytteen\nsäilyttämisestä.\n\nTänä päivänä kulkivat matkustajat 141. pituusasteen yli noin puolen\nasteen verran. Tähän saakka he olivat tavanneet vähän siirtolaisia,\nvähän squattereita. Maa näytti autiolta. Alkuasukkaista ei näkynyt\nvarjoakaan, sillä villit heimot harhailivat pohjoisempana pitkin\nsuunnattomia, Darlingin ja Murrayn lisäjokien kostuttamia erämaita.\n\nMuuan omituinen näky kiinnitti kuitenkin Glenarvanin joukon huomiota.\nSe sai nähdä erään niitä tavattoman suuria karjalaumoja, joita rohkeat\nyrittelijät kuljettavat idän vuorilta Victorian ja Etelä-Australian\nmaakuntiin saakka.\n\nKello neljän aikaan iltapäivällä John Mangles huomasi viiden kilometrin\npäässä edessäpäin horisontissa kohoavan suunnattoman pölypilven. Mistä\ntämä ilmiö johtui? Sitä oli vaikea sanoa. Paganel oli taipuvainen\nolettamaan jotakin meteoria, jolle hänen vilkas mielikuvituksensa jo\netsi luonnollista syytä. Mutta Ayrton lopetti hänen retkeilynsä\narvailujen mailla ilmoittaen, että pölyn nouseminen johtui liikkeellä\nolevasta karjalaumasta.\n\nPerämies ei erehtynytkään. Paksu pilvi läheni. Sen keskestä kuului\nloputonta määkinää, hirnuntaa ja mylvinää. Tähän karjan mölinään\nsekaantui ihmisääniäkin huutojen, vihellysten ja melun muodossa.\n\nMetelöivästä pilvestä tuli esiin muuan mies. Hän oli tämän\nnelijalkaisten armeijan ylijohtaja. Glenarvan meni häntä vastaan, ja\ntuttavuutta tehtiin kursailuitta. Johtaja tai, käyttääksemme hänen\noikeaa arvonimeään \"stock-keeper\", omisti itse osan karjaa. Hän oli\nnimeltään Sam Machell ja tuli todellakin itämaakunnista ja oli matkalla\nPortlandin lahtea kohti.\n\nHänen karjaansa kuului kaksitoistatuhatta seitsemänkymmentäviisi päätä\neli tuhat nautaa, yksitoistatuhatta lammasta ja seitsemänkymmentäviisi\nhevosta. Kaikki nämä eläimet oli ostettu laihoina Sinivuorten\ntasangoilla ja vietiin lihotettaviksi Etelä-Australian reheville\nlaitumille, missä ne taas myytäisiin suurella voitolla. Niinpä Sam\nMachell saattoi hyötyä seitsemäntuhatta viisisataa puntaa voittaessaan\nkaksi puntaa naudalta ja puoli puntaa lampaalta. Se oli suuri yritys.\nMutta millaista kärsivällisyyttä, millaista tarmoa tarvittiinkaan tämän\nvastahakoisen lauman viemiseksi määräpaikkaan ja millaisia vaivoja\npitikään kestää! Tästä ankarasta ammatista saatu voitto oli raskaasti\nansaittu!\n\nSam Machell kertoi muutamalla sanalla tarinansa, karjan jatkaessa\nmatkaansa mimoosametsiköiden välissä. Lady Helena, Mary Grant ja\nratsastajat olivat laskeutuneet maahan ja kuuntelivat stock-keeperin\nkertomusta tuuhean kumipuun siimeksessä istuen.\n\nKarjakauppias oli lähtenyt matkalle seitsemän kuukautta sitten. Hän\npääsi noin viisitoista kilometriä päivässä, ja hänen pitkä matkansa\nkestäisi vielä kolme kuukautta. Hänellä oli mukanaan apureina tässä\ntyöläässä puuhassa kaksikymmentä koiraa ja kolmekymmentä miestä, joista\nviisi mustaa, erinomaisen taitavia löytämään eksyneiden eläinten\njäljet. Kuudet vankkurit seurasivat armeijaa. Varustettuina\n\"stock-whipeillä\", ruoskilla, joiden varsi oli noin puolimetrinen ja\nsiima kolme metriä pitkä, ajajat marssivat rivien välissä palauttaen\nusein häiriytyvän järjestyksen, koirien keveän ratsuväen kirmaillessa\nsivustoilla.\n\nMatkustajat ihmettelivät karjassa aikaansaatua kuria. Eri rodut\nkulkivat erillään, sillä naudat ja villit lampaat eivät tule hyvin\ntoimeen keskenään; edelliset eivät suostu milloinkaan laitumeen, jonka\npoikki jälkimmäiset ovat liikkuneet. Sen vuoksi oli pakko sijoittaa\nnaudat etupäähän, missä ne kulkivat kahteen pataljoonaan jaettuina.\nNiitä seurasi viisi rykmenttiä lampaita kahdenkymmenen ajajan\nkomennossa, ja hevoskomppania oli jälkijoukkona.\n\nSam Machell selitti kuulijoilleen, että armeijan oppaina eivät olleet\nkoirat eikä miehet, vaan sonnit, älykkäät \"leaderit\", joiden\netevämmyyden niiden kumppanit tunnustivat. Ne marssivat eturivissä,\njuhlallisen arvokkaina, noudattaen vaistomaisesti oikeaa suuntaa,\nsyvästi vakuuttuneina oikeudestaan kunnioittavaan kohteluun. Niitä\nkohdeltiin hellävaroen, sillä karja totteli näitä johtajia empimättä.\nJos niiden päähän pälkähti pysähtyä, siihen oikkuun täytyi mukautua, ja\nturhaa olisi ollut yrittää liikkeelle levähdyksen jälkeen, elleivät ne\nitse antaneet lähtömerkkiä.\n\nMuutamat stock-keeperin lisäämät yksityiskohdat täydensivät kertomusta\ntästä retkestä, joka olisi ansainnut olla itse Ksenofonin kuvaama,\nellei suorastaan johtama. Niin kauan kuin armeija marssi tasangolla,\noli kaikki hyvin. Vähän hankaluutta, vähän vaivaa. Eläimet söivät\nkulkiessaan, sammuttivat janonsa laidunten monista puroista, nukkuivat\nyön, marssivat päivän ja kokoontuivat kuuliaisesti koirien\nhaukunnasta. Mutta mantereen suurissa metsissä, eukalyptus- ja\nmimoosametsiköiden kautta kuljettaessa vaikeudet lisääntyivät.\nKomppaniat, pataljoonat ja rykmentit sekaantuivat tai hajaantuivat, ja\nniiden uudelleenjärjestämiseen meni pitkä aika. Jos onnettomuudeksi\njoku \"leader\" sattui eksymään, se täytyi löytää kaikin mokomin yleisen\nhajaannuksen välttämiseksi, ja mustilta meni usein monta päivää näihin\nvaikeisiin etsiskelyihin. Jos sattui suuria sateita, laiskat eläimet\nheittäytyivät liikkumattomiksi, ja ankarat ukonilmat synnyttivät\npelosta mielipuolten eläinten joukossa sekasortoista pakokauhua.\n\nTarmokkaalla toimellaan stock-keeper oli kuitenkin suoriutunut näistä\nyhä uusiutuvista vaikeuksista. Hän marssi; kilometri kilometriltä oli\npäästy eteenpäin; tasankoja, metsiä, vuoria oli jäänyt selän taakse.\nMutta jokien yli mentäessä oli monen muun ominaisuuden lisäksi tarpeen\nse suuri ominaisuus, jota sanotaan mielenmaltiksi ja joka kestää kaikki\nkoettelemukset, niin etteivät tunnit tai päivät eivätkä edes viikot saa\nsitä masentaa. Kerrankin oli stock-keeperin pysähdyttävä erään virran\neteen, jonka yli ei suinkaan ollut mahdoton kulkea, vaikka ei ollut\nkuljettu. Este johtui yksinomaan karjan itsepäisyydestä; eläimet\ntekivät tenän. Sonnit haistelivat vettä ja kääntyivät takaisin. Lampaat\npakenivat joka suuntaan, mutta eivät vain menneet veteen. Odotettiin\nyötä lauman ajamiseksi jokeen; se ei onnistunut. Heitettiin väkisin\nveteen karitsoita, mutta emät eivät uskaltaneet mennä perässä.\nKoetettiin houkutella laumaa kiusaamalla sitä janolla useita päiviä;\nkarja oli juomatta, mutta ei hievahtanut. Vietiin karitsat toiselle\nrannalle toivossa, että emät tulisivat yli näiden määkynästä; karitsat\nmääkyivät, mutta emät eivät lähteneet toiselta rannalta. Sitä kesti\nkuukauden päivät eikä stock-keeper enää tiennyt, mitä tehdä määkyvällä,\nhirnuvalla ja mylvivällä laumallaan. Silloin eräänä päivänä, ilman\nsyytä, oikusta, ei tiedetä minkä vuoksi, meni eräs osasto joen yli, ja\nsilloin syntyi uusi pulma estää laumaa syöksymästä siihen sikinsokin.\nRiveissä syntyi epäjärjestystä ja paljon eläimiä hukkui koskiseen\nvirtaan.\n\nNäin kertoili Sam Machell. Sillä välin oli suuri osa laumasta marssinut\nohi hyvässä järjestyksessä. Hänen oli aika palata armeijansa kärkeen\nvalitsemaan parhaita laidunmaita. Hän lausui siis jäähyväiset lordi\nGlenarvanille, nousi mainiolle maatiaisratsulleen, jota yksi hänen\nmiehistään piteli suitsista, ja kätteli sydämellisesti kaikkia. Hetken\nkuluttua hän oli kadonnut pölypilveen.\n\nVankkurit jatkoivat päinvastaiseen suuntaan hetkeksi keskeytynyttä\nmatkaansa ja pysähtyivät vasta illalla Talbot-vuoren juurelle.\n\nPaganel huomautti nyt sopivasti, että oli 25. päivä joulukuuta, siis\njoulupäivä, jota englantilaisissa perheissä on tapana viettää niin\njuhlallisesti. Mutta muonamestari ei ollut sitä unohtanut, ja teltassa\ntarjottu runsas illallinen tuotti hänelle aterioitsijoiden vilpittömät\nkiitokset. Täytyykin sanoa, että Olbinett oli todella tehnyt ihmeitä.\nHän oli loihtinut varastostaan esille erinäisiä eurooppalaisia\nruokalajeja, joita harvoin tavataan Australian erämaissa. Poronsäärtä,\nsuolattua naudanlihaa, savustettua lohta, ohra- ja kaurakakkuja, teetä\nmielin määrin, viskiä runsaasti ja muutamia pulloja portviiniä kuului\ntähän hämmästyttävään ateriaan. Olisi voinut luulla olevansa Malcolmin\nlinnan suuressa ruokasalissa keskellä Skotlannin ylämaita.\n\nTästä juhlasta ei tosiaankaan puuttunut mitään, inkivääriliemestä\njälkiruoan pikkutorttuihin saakka. Yhtäkaikki katsoi Paganel\nvelvollisuudekseen liittää ateriaan lähistökumpujen rinteillä kasvavien\nvillien appelsiinipuiden hedelmiä. Alkuasukkaiden kesken niillä on\nnimenä \"moccady\"; appelsiinit olivat jokseenkin mauttomia, mutta niiden\nsiemenet purtuina kirpeitä kuin cayennen-pippuri. Rakkaudesta\ntieteeseen pureksi maantieteilijä niitä niin tunnollisesti, että hänen\nkitalakeaan alkoi polttaa eikä hän kyennyt vastaamaan majurin\nkysymyksiin australialaisten jälkiruokien erikoisominaisuuksista.\n\nSeuraavana eli 26. päivänä joulukuuta ei tapahtunut mitään\nmainitsemisen arvoista. Tavattiin Norton-puron ja vähää myöhemmin\npuoleksikuivuneen Mackenzie-joen lähteet. Sää oli edelleen poutainen ja\nlämpö varsin siedettävä; tuuli puhalsi etelästä ja vilvoitti ilmaa\nkuten pohjoistuuli olisi tehnyt pohjoisella pallonpuoliskolla, mistä\nPaganel huomautti ystävälleen Robert Grantille.\n\n-- Se on onnellinen seikka, hän lisäsi, -- sillä keskilämpö on suurempi\neteläisellä kuin pohjoisella pallonpuoliskolla.\n\n-- Minkä vuoksi? poika kysyi.\n\n-- Minkäkö vuoksi? Paganel vastasi. -- Etkö sinä ole koskaan kuullut\npuhuttavan, että maa on talvella lähempänä aurinkoa?\n\n-- Olen, herra Paganel.\n\n-- Ja että talven kylmyys johtuu vain auringonsäteiden vinoudesta?\n\n-- Sen tiedän.\n\n-- No, poikani, juuri tästä syystä on eteläisellä pallonpuoliskolla\nlämpimämpää.\n\n-- Sitä minä en ymmärrä, Robert vastasi silmät suurina.\n\n-- Ajattelehan, Paganel selitti, -- kun meillä on talvi Euroopassa,\nmikä vuodenaika on silloin täällä Australiassa, vastapuolella?\n\n-- Kesä, Robert vastasi.\n\n-- No, koska juuri tänä vuodenaikana maa on lähinnä aurinkoa ...\nymmärrätkö?\n\n-- Ymmärrän...\n\n-- Niin on eteläisten seutujen kesä tämän läheisyyden vuoksi kuumempi\nkuin pohjoisten seutujen kesä.\n\n-- Aivan oikein, herra Paganel.\n\n-- Niinpä kun sanotaan, että aurinko on lähinnä maata 'talvella', pitää\nse paikkansa vain meillä, jotka asumme pohjoisella pallonpuoliskolla.\n\n-- Sitä minä en ollut tullut ajatelleeksi, Robert myönsi.\n\n-- Mutta nyt, poikani, älä enää unohda sitä!\n\nRobert otti kernaasti vastaan tämän pienen opetuksen\nmaailmanrakenteesta ja sai sitten tietää, että keskilämpö Victorian\nmaakunnassa on kaksikymmentäkolme astetta Celsiusta.\n\nIllalla retkikunta majoittui kahdeksan kilometrin päähän\nLonsdale-järven rannalta, pohjoisessa kohoavan Drummont-vuoren ja\nDryden-vuoren välillä, jonka matalahko huippu kohosi eteläisellä\ntaivaanrannalla.\n\nSeuraavana päivänä kello yhdentoista aikaan vankkurit saapuivat\nWimerra-joen rannalle, 143. meridiaanin kohdalle.\n\nLähes kilometrin levyinen joki virtasi kirkaspintaisena korkeiden\nkumi- ja akaasiapuu-reunusten välissä. Muutamat komeat myrttipuut,\nmuiden muassa _Metrosideros speciosa_, kohotti viiden metrin korkeuteen\npitkiä ja riippuvia punaisilla kukilla koristettuja oksiaan. Tuhansia\nlintuja, keltasirkkuja, peipposia, kultasiipisiä kyyhkysiä,\npuhumattakaan puheliaista papukaijoista, pyrähteli vihreässä\nlehvistössä. Alhaalla vedenkalvossa uiskenteli joukko mustia joutsenia\narkoina ja luoksepääsemättöminä. Tämä Australian jokien _rara avis_,\nharvinainen lintu, katosi pian Wimerran mutkiin, jotka oikullisina\nkostuttivat viehättävää seutua.\n\nVankkurit olivat pysähtyneet ruohikolle, jonka reunat riippuivat\nvilisevän veden yllä. Ei ollut lauttaa, ei siltaa. Täytyi kuitenkin\npäästä yli. Ayrton otti etsiäkseen sopivan kahlaamon. Puolta kilometriä\nylempänä joki tuntui hänestä matalammalta, ja siltä kohtaa hän päätti\nmennä toiselle rannalle. Eri kohdilta tunnustellessa todettiin vain\nvajaa metri vettä. Vankkureilla saattoi siis ilman suurta vaaraa\nuskaltaa tähän syvyyteen.\n\n-- Eikö ole muuta keinoa päästä tämän joen poikki? Glenarvan kysyi\nperämieheltä.\n\n-- Ei, mylord, Ayrton vastasi, -- mutta tämä kahlaamo ei minusta näytä\nvaaralliselta. Me suoriudumme siitä kyllä.\n\n-- Onko lady Glenarvanin ja neiti Grantin noustava pois vankkureista?\n\n-- Ei millään muotoa. Minun juhtani ovat tukevajalkaisia, ja minä otan\npitääkseni ne oikeassa suunnassa.\n\n-- Hyvä on, Ayrton, Glenarvan vastasi, -- minä luotan teihin.\n\nRatsumiehet asettuivat raskaiden vaunujen ympärille, sitten ajettiin\npäättävästi jokeen. Tavallisesti tällaisten kahlaamoiden yli\nyritettäessä ympäröidään vankkurit tyhjillä tynnyreillä, jotka\nkannattavat niitä veden pinnalla. Mutta täällä ei ollut moista\nuimavyötä saatavissa; täytyi siis luottaa taitavan Ayrtonin ohjaamien\njuhtien älyyn. Kuskipenkillä istuen Ayrton ohjasi valjakkoa; majuri ja\nmolemmat matruusit kahlasivat vuolaan virran yli muutamia metriä\nedellä. Glenarvan ja John Mangles pysyttelivät kahden puolen\nvankkureita valmiina auttamaan naisia; Paganel ja Robert olivat\njälkijoukkona.\n\nKaikki kävi hyvin Wimerran keskikohdalle saakka. Mutta silloin vesi\nsyveni ja nousi yli pyöränkehien. Juhdat joutuivat pois suunnasta, ja\nkun jalka ei enää tavoittaisi pohjaa, ne voisivat vetää kieppuvat\najoneuvot mukanaan. Ayrton uhrautui rohkeasti; hän heittäytyi veteen ja\ntarttuen juhtien sarviin sai eläimet jälleen oikeaan suuntaan.\n\nTällä hetkellä sattui muuan uhkaava vaara, jota oli mahdoton aavistaa;\nkuului rätinää, ja vankkurit kallistuivat huolestuttavalla tavalla;\nvesi ulottui jo naisten jalkoihin, ja koko laitos alkoi liukua sivulle\nhuolimatta Glenarvanin ja John Manglesin yrityksistä tukea sitä. Se oli\ntuskallinen hetki.\n\nOnneksi valjakon voimakas nykäisy sai vankkurit vastaisen rannan\ntörmälle. Juhdat ja hevoset saivat kohoavasta rinteestä jälleen tukevan\njalansijan, ja pian olivat ihmiset ja eläimet turvassa toisella\nrannalla yhtä tyytyväisinä kuin likomärkinäkin.\n\nMutta onnettomuudessa oli vankkurien etuosa murtunut, ja Glenarvanin\nhevonen oli menettänyt etujalkojensa kengät.\n\nTämä tapaturma vaati viipymätöntä korjausta. Matkailijat katselivat\ntoisiaan neuvottomina, kunnes Ayrton tarjoutui lähtemään Black Pointin\nasemalle, neljääkymmentä kilometriä pohjoiseen, noutamaan seppää.\n\n-- Menkää, menkää, kunnon Ayrton, lordi Glenarvan sanoi hänelle. --\nPaljonko aikaa tarvitsette päästäksenne sinne ja tullaksenne takaisin?\n\n-- Ehkä noin viisitoista tuntia, Ayrton vastasi, -- mutta en enempää.\n\n-- Lähtekää siis, ja teidän paluutanne odottaessa me majoitumme\nWimerran rannalle.\n\nWilsonin hevosella ratsastaen katosi perämies tuuhean mimoosalehvistön\ntaakse.\n\n\n\n\nBURKE JA STUART.\n\n\nLoppuosa päivää käytettiin keskusteluun ja kävelyihin. Jutellen\nja ihmetellen kävelivät matkalaiset pitkin Wimerran rantoja.\nTuhkanharmaita kurkia ja iibis-lintuja lähti käheästi kirkuen lentoon\nheidän lähestyessään. Satiinilintu piiloutui villin viikunapuun\nlatvalehvistöön, kuhankeittäjät ja kärpässiepot pyrähtelivät\nliljakasvien uhkeiden varsien välissä, jäälinnut jättivät tavallisen\nkalastelunsa, kun taas koko papukaijojen sivistyneempi heimo, seitsemän\nvärin koristama \"blue-mountain\", punapäinen, keltakurkkuinen pieni\n\"roschill\", ja puna- ja sinihöyheninen \"lori\" jatkoivat huumaavaa\nlörpöttelyään kukkivien kumipuiden latvoissa.\n\nMilloin maaten nurmikolla solisevan veden rannalla, milloin umpimähkään\nkuljeksien mimoosapensaiden välissä ihailivat kävelijät tätä kaunista\nluontoa päivänlaskuun saakka. Lyhyen hämärän jälkeen heidät yllätti yö\nlähes kilometrin päässä majapaikasta. He palasivat sinne, mutta oppaana\nei ollut Pohjantähti, jota eteläisellä pallonpuoliskolla ei näy, vaan\nEtelän Risti, joka loisti taivaanlaen ja horisontin puolivälissä.\n\nOlbinett oli kattanut illallisen telttaan. Istuttiin pöytään. Aterian\nhuippukohtana oli Wilsonin ovelasti tappamien papukaijojen lihasta\nvalmistettu eräänlainen muhennos, jossa muonamestari oli osoittanut\ntaitonsa.\n\nIllallisen jälkeen nousi kysymys, kuka keksisi sopivan syyn, minkä\nvuoksi näin kauniin illan ensi tunteina ei mentäisi levolle. Lady\nHelena lausui julki kaikkien toivomuksen pyytäessään Paganelia\nkertomaan suurten Australian tutkijoiden historian, minkä hän jo kauan\nsitten oli luvannut tehdä.\n\nPaganel suostui siihen mielellään. Hänen kuulijansa asettuivat uhkean\nbanksian juurelle; sikarien savu kohosi pian pimeään peittyvään\nlehvistöön saakka, ja maantieteilijä ryhtyi viipymättä kertomaan\ntyhjentymättömään muistiinsa luottaen.\n\n-- Te muistatte, ystäväni, eikä ainakaan majuri liene sitä unohtanut,\nkerran _Duncanilla_ esittämäni löytöretkeilijöiden luettelon. Kaikista\nniistä, jotka koettivat tunkeutua mantereen sisäosiin, onnistui vain\nneljän kulkea sen halki etelästä pohjoiseen tai pohjoisesta etelään. Ne\novat: Burke vuonna 1860 ja 1861; MacKinlay vuonna 1861 ja 1862;\nLadsborough vuonna 1862 ja Stuart niin ikään vuonna 1862. MacKinlaysta\nja Landsboroughista minulla ei ole paljon sanomista. Edellinen samosi\nAdelaidesta Carpentaria-lahdelle, jälkimmäinen Carpentaria-lahdelta\nMelbourneen, kumpikin australialaisten komiteoiden lähettämänä etsimään\nBurkea, joka oli jäänyt sille tielleen eikä koskaan palannutkaan.\n\nBurke ja Stuart ovat ne kaksi rohkeaa löytöretkeilijää, joista aion\nteille puhua, ja nyt aloitankin ilman pitempiä esipuheita.\n\nMelbournen kuninkaallisen seuran lähettämänä lähti eronsaanut\nirlantilainen upseeri, Castlemainen entinen poliisipäällikkö, nimeltä\nRobert O'Hara Burke, matkalle 20. päivänä elokuuta 1860. Hänellä oli\nmukanaan yksitoista miestä, William John Wills, nuori, etevä\ntähtitieteilijä, tohtori Beckler, kasvitieteilijä Gray, King, nuori\nsotilas Intian armeijasta, Landells, Brahe ja useita sepoy-sotamiehiä.\nKaksikymmentäviisi hevosta ja kaksikymmentäviisi kamelia kuljetti\nretkeilijöitä, heidän tavaroitaan ja kahdeksaksitoista kuukaudeksi\nvarattua muonaa. Retkikunnan oli määrä pyrkiä Carpentaria-lahdelle,\npohjoisrannikolle, seuraten aluksi Cooper-jokea. Vaivattomasti se pääsi\nMurrayn ja Darlingin yli ja saapui Menindien asemalle, siirtoloiden\nrajalle.\n\nMatkalla oli havaittu, että suuresta tavaramäärästä oli paljon haittaa.\nTämä seikka sekä Burken jyrkkä luonne synnytti eripuraisuutta joukossa.\nKamelien johtaja Landells erosi muutamien hindupalvelijoiden kanssa\nretkikunnasta ja palasi Darlingin rannoille. Burke jatkoi matkaansa\neteenpäin. Milloin suurenmoisia, kosteita laidunmaita, milloin kivisiä,\nvedettömiä teitä hän taivalsi Cooper-jokea kohti. Marraskuun 20.\npäivänä, kolme kuukautta lähtönsä jälkeen, hän sijoitti ensimmäisen\nmuonavaraston joen rannalle.\n\nTänne täytyi retkeilijöiden jäädä joksikin aikaa, kun ei löytynyt\npohjoiseen päin sellaista kuljettavaa tietä, jonka varrella vedensaanti\nolisi ollut taattu. Suurten vaikeuksien jälkeen he saapuivat paikkaan,\njolle annettiin nimeksi Fort Wills. Se oli puolitiessä Melbournesta\nCarpentaria-lahdelle, ja he pystyttivät siihen paaluaitauksen. Siellä\nBurke jakoi joukkonsa kahteen osaan. Toisen piti Brahen komentamana\njäädä Fort Willsiin kolmeksi kuukaudeksi tai pitemmäksi aikaa, elleivät\nelintarvikkeet loppuisi, ja odottaa toisen paluuta. Jälkimmäiseen\nkuuluivat vain Burke, King, Gray ja Wills. He ottivat mukaansa kuusi\nkamelia ja ruokavaroja kolmeksi kuukaudeksi, nimittäin 150 kiloa\njauhoja, 20 kiloa riisiä, 20 kiloa kaurajauhoja, 50 kiloa kuivattua\nhevosenlihaa, 50 kiloa suolattua sianlihaa ja silavaa ja 15 kiloa\nkorppuja, kaikki yhteensä mennen tullen noin kahdentuhannen kuudensadan\nkilometrin matkaa varten.\n\nNämä neljä miestä lähtivät siis matkalle. Vaivalloisen retken jälkeen\nkivisen erämaan halki he saapuivat Eyre-joelle, kauimpana olevalle\npaikalle, minkä Sturt oli saavuttanut 1845, ja samosivat pohjoista\nkohti noudattaen sadattaneljättäkymmentä meridiaania niin tarkoin kuin\nmahdollista.\n\nTammikuun 7. päivänä he marssivat eteläisen kääntöpiirin poikki\nhehkuvassa auringonhelteessä, harhauttavien kangastusten eksyttäminä\nusein kärsien veden puutetta, joskus ankarien rajuilmojen virkistäminä,\ntavaten siellä täällä harhailevia alkuasukkaita, joista heillä ei ollut\nmitään valittamista; ylimalkaan oli verraten vähän haittaavia esteitä\ntiellä, jota eivät sulkeneet järvet, joet tai vuoret.\n\nTammikuun 12. päivänä näkyi pohjoisessa muutamia kukkuloita,\nmuiden mukana Forbes-vuori, ja jono graniittiharjuja, joilla on\nenglanninkielessä nimenä \"range\". Siellä matka kävi hankalaksi.\nPäästiin töin tuskin eteenpäin. Eläimet eivät suostuneet marssimaan: --\nAina vain harjuja, kamelit hikoilevat pelosta, Burke kirjoitti\npäiväkirjaansa. Voimansa ponnistaen retkeilijät pääsivät kuitenkin\nTurner-joen rannalle ja sitten latvapuolelle Flinders-jokea, jonka\nStokes oli nähnyt 1841 ja joka palmujen ja eukalyptusten reunustamana\nlaskee Carpentaria-lahteen.\n\nValtameren läheisyyttä ilmaisi sarja suoperäisiä maita. Yksi\nkameleista hukkui niihin. Toiset kieltäytyivät kulkemasta pitemmälle.\nKingin ja Grayn täytyi jäädä niiden luokse. Burke ja Wills jatkoivat\nmatkaa pohjoiseen ja suurten vaikeuksien jälkeen, joista heidän\nmuistiinpanoissaan on hyvin hämärästi mainittu, he saapuivat eräälle\nkohdalle, missä meren nousuvettä oli rämeillä, mutta eivät nähneet itse\nmerta. Se tapahtui 11. päivänä helmikuuta 1861.\n\n-- Eivätkö nämä uljaat miehet siis päässeet pitemmälle? lady Glenarvan\nkysyi.\n\n-- Eivät hyvä rouva, Paganel vastasi. -- Rämeet olivat\nkulkukelvottomia, ja heidän täytyi kääntyä paluumatkalle yhtyäkseen\ntovereihinsa Fort Willsissä. Surullinen paluu, sen saa sanoa! Heikkoina\nja näännyksissä eteenpäin laahautuen Burke ja Wills pääsivät Greyn ja\nKingin luo. Sitten he lähtivät nelisin, seuraten jo kulkemaansa tietä,\netelään Cooper-jokea kohti.\n\nTämän matkan vastuksia, vaaroja ja kärsimyksiä emme tarkalleen tunne,\nsillä retkeilijöiden muistiinpanoissa ei niitä kuvata. Mutta niiden on\ntäytynyt olla hirvittäviä.\n\nSaavuttuaan huhtikuussa Cooper-joen laaksoon, heitä ei enää ollut kuin\nkolme. Gray oli kuollut uupumukseen. Neljä kamelia oli menehtynyt. Jos\nBurken kuitenkin olisi onnistunut päästä Fort Willsiin, missä Brahe\nhäntä odotti muonavarastoineen, hän olisi tovereineen pelastunut. He\npanivat peliin kaiken voimansa, laahustivat eteenpäin vielä muutamia\npäiviä, ja 21. päivänä huhtikuuta he näkivät varuspaikan aitauksen,\npääsivät perille...! Mutta juuri sinä päivänä oli, viisi kuukautta\nturhaan odotettuaan, Brahe lähtenyt.\n\n-- Lähtenyt! pikku Robert huudahti.\n\n-- Niin, lähtenyt! Vieläpä onnettoman sattuman oikusta juuri samana\npäivänä! Brahen jättämä kirje ei ollut seitsemää tuntia vanhempi. Mutta\nBurke ei voinut ajatellakaan hänen tavoittamistaan. Oman onnensa nojaan\njääneet virkistivät itseänsä hiukan varaston ruokavaroilla. Mutta\nheillä ei ollut mitään kulkuneuvoja, ja Darling oli vielä\nkuudensadankuudenkymmenen kilometrin päässä.\n\nSilloin Burke päätti vastoin Willsin neuvoa pyrkiä\nHopeless-vuoren läheisiin australialaisiin siirtoloihin, noin\nkahdensadankahdeksankymmenen kilometrin päähän Fort Willsistä.\nLähdettiin matkalle. Kahdesta jäljellä olevasta kamelista toinen hukkui\nerääseen Cooper-joen mutaiseen lisäjokeen, toinen ei jaksanut kulkea\nenää askeltakaan; se täytyi tappaa ja sen lihat syödä. Pian olivat\nruokavarat lopussa. Kolmen kovaonnisen miehen täytyi elättää itseään\n\"nardulla\", vesikasvilla, jonka siitepöly on syötävää. Kun heillä ei\nollut vettä eikä keinoja kuljettaa sitä mukanaan, he eivät voineet\njättää Cooperin rantoja. Tulipalo poltti heidän telttansa ja\nleiritavaransa. He olivat hukassa. Ei ollut edessä muuta kuin kuolema!\n\nBurke kutsui luokseen Kingin: -- Minä en elä enää kuin muutaman tunnin,\nhän sanoi tälle; -- tässä on kelloni ja muistiinpanoni. Kun olen\nkuollut, pankaa oikeaan käteeni pistooli ja jättäkää minut paikalleni\nhautaamatta! Tämän jälkeen Burke ei enää puhunut; hän kuoli seuraavana\naamuna kello kahdeksan.\n\nJärkyttyneenä ja murheissaan King lähti etsimään jotakin\naustralialaista heimoa. Kun hän palasi, oli Willskin kuollut. Kingin\nottivat alkuasukkaat hoiviinsa, ja syyskuussa löysi hänet Howittin\nretkikunta, joka oli lähetetty etsimään Burkea samaan aikaan kuin\nMacKinlay ja Landsborough. Niinpä neljästä retkeilijästä tältä matkalta\nAustralian mantereen poikki jäi yksi ainoa henkiin.\n\nPaganelin kertomus oli tehnyt hänen kuulijoihinsa masentavan\nvaikutuksen. Kaikki ajattelivat kapteeni Grantia, joka kenties harhaili\nsamoin kuin Burke tovereineen keskellä erämaata. Olivatko\nhaaksirikkoiset pelastuneet niistä kärsimyksistä, joihin nämä uljaat\nretkeilijät olivat menehtyneet? Tämä ajatus oli niin luonnollinen, että\nkyyneleet kihosivat Mary Grantin silmiin.\n\n-- Isäni! Isäparkani! hän huokasi.\n\n-- Neiti Mary, tyyntykää! John Mangles lohdutti. -- Joutuakseen\ntällaisiin kärsimyksiin täytyy kaiken uhalla lähteä sisämaahan.\nKapteeni Grant on alkuasukkaiden käsissä, kuten King, ja pelastuu kuten\nKing. Hän ei ole milloinkaan joutunut niin surkeaan asemaan.\n\n-- Ei olekaan, Paganel vahvisti, -- ja minä toistan teille, rakas\nneiti, että australialaiset ovat ystävällisiä.\n\n-- Jumala toteuttakoon sananne! neito vastasi.\n\n-- Entä Stuart? kysyi Glenarvan, joka tahtoi kääntää ajatukset pois\nsurullisesta suunnasta.\n\n-- Stuartko? Paganel vastasi. -- Oh, Stuart oli onnekkaampi, ja hänen\nnimensä on kuuluisa Australian aikakirjoissa. Vuodesta 1848 alkaen\nvalmistautui John MacDougal Stuart, teidän maanmiehiämme, hyvät\nystäväni, retkilleen, seuraten Sturtia matkoilla Adelaiden\npohjoispuolisissa erämaissa. Vuonna 1860 hän yritti turhaan tunkeutua\nAustralian sisämaahan vain kahden miehen seuraamana. Mutta hän ei ollut\nniitä miehiä, jotka masentuvat. Vuonna 1861, tammikuun 1. päivänä, hän\nlähti Chambers-joelta yhdentoista päättäväisen matkakumppanin\netunenässä ja pääsi kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin päähän\nCarpentaria-lahdesta; mutta muonavarojen puutteen vuoksi hänen täytyi\npalata Adelaideen pääsemättä tämän hirvittävän mantereen halki. Mutta\nhän rohkeni koetella onnea vieläkin ja varustaa kolmannen retkikunnan,\njonka tosiaan onnistui saavuttaa niin kiihkeästi tavoiteltu päämäärä.\n\nEtelä-Australian eduskunta kannatti lämpimästi tätä uutta löytöretkeä\nja myönsi sitä varten kahdentuhannen punnan avustuksen. Stuart ryhtyi\nkaikkiin varokeinoihin, jotka kokemuksesta tiesi tarpeellisiksi. Hänen\nystävänsä, luonnontutkija Waterhouse, vanhat kumppaninsa Thring ja\nKekwick sekä lisäksi Woodforde ja Auld, kaikkiaan kymmenen miestä,\nliittyivät häneen. Hän otti mukaansa kaksikymmentä amerikkalaista\nnahkasäkkiä, joista kukin oli kolmenkymmenen litran vetoinen, ja 5.\npäivänä huhtikuuta 1862 retkikunta oli saavuttanut Newcastle Waterin\nalueen, kahdeksannentoista leveysasteen takana, yhtä kaukana\npohjoisessa kuin kovaonninen Burke oli päässyt. Hänen reittinsä\nnoudatti jokseenkin läheltä 131. meridiaania ja poikkesi niin ollen\nseitsemän astetta länteen Burken reitistä.\n\nNewcastle Waterin alueen piti olla uusien löytöretkien lähtökohtana.\nStuart, jota kaikkialla ympäröi tiheä metsä, koetti turhaan tunkeutua\npohjoiseen ja koilliseen. Yritys samota länttä kohti Victoria-joelle ei\nmyöskään onnistunut; läpipääsemättömät viidakot sulkivat tien.\n\nStuart päätti silloin muuttaa leiripaikkaa ja saikin sen siirretyksi\nvähän pohjoisemmaksi, Howerin rämeille. Sitten kulkiessaan itää kohti\nhän kohtasi keskellä ruohoisia tasankoja Daily-joen ja seurasi sitä\nnoin viisikymmentä kilometriä.\n\nMaaperä alkoi olla erinomaista; laitumet olisivat olleet squatterin\nilona ja onnena; kumipuut kasvoivat sieilä tavattoman korkeiksi.\nIhmeissään jatkoi Stuart matkaamista eteenpäin; hän saapui\nStrangeway-joen ja Leichardtin löytämän Roper-joen rannalle; niiden\nvedet virtasivat palmujen välitse, jotka olivat tämän trooppisen seudun\narvoisia; siellä eli alkuasukasheimoja, jotka ottivat löytöretkeilijät\nystävällisesti vastaan.\n\nSieltä retkikunta kääntyi pohjoisluoteeseen pitkin hiekkaista ja\nrautapitoisten kallioiden peittämää aluetta, etsien Van Diemenin\nlahteen laskevan Adelaide-joen lähteitä. Se kulki tällöin Arnhemin maan\nläpi, palmukaalien, bambujen ja pinjojen keskitse. Adelaide laajeni;\nsen rannat kävivät rämeisiksi; meri oli lähellä.\n\nTiistaina 22. päivänä heinäkuuta Stuart leiriytyi Fresh Waterin\nrämeille jouduttuaan vaikeuksiin lukemattomien purojen vuoksi, jotka\nkatkaisivat hänen reittinsä. Hän lähetti kolme kumppaneistaan etsimään\nmahdollisia teitä; seuraavana päivänä hän saapui, milloin kierrettyään\nylipääsemättömiä virranpoukamia, milloin rämmittyään upottavilla\nsoilla, muutamille ruohoisille ylätasangoille, missä kasvoi\nkumipuurykelmiä ja kuitukuorisia puita; siellä lenteli parvittain\nhanhia, iibiksiä ja eräitä erikoisen kesyttömiä vesilintuja.\nAlkuasukkaita oli vähän tai ei laisinkaan. Vain siellä täällä savua\nkaukaisista leiripaikoista.\n\nHeinäkuun 24. päivänä, yhdeksän kuukautta Adelaidesta lähtönsä jälkeen,\nStuart lähti kahtakymmentä minuuttia yli kello kahdeksan aamulla\nliikkeelle pohjoista kohti; hän tahtoi vielä samana päivänä päästä\nmeren rannalle. Rautamalmien ja vulkaanisten kallioiden peittämä maa\nkohosi hiljalleen; puut pienenivät ja alkoivat muistuttaa sellaisia,\njoita kasvaa merten rannoilla; eteen tuli laaja, metsän reunustama\nvesijättölaakso. Stuart kuuli selvästi murtuvien aaltojen kohinaa,\nmutta ei sanonut mitään kumppaneilleen. Vihdoin tultiin villien\nviiniköynnösten tukkimaan viidakkoon.\n\nStuart astui muutaman askeleen. Silloin hän oli Intian valtameren\nrannalla! -- Meri! Meri! huudahti Thring hämmästyneenä. Toiset\nriensivät paikalle, ja kolme pitkää hurraahuutoa tervehti Intian merta.\n\nAustralian mantereen poikki oli päästy neljännellä kerralla!\n\nKuvernööri Richard Macdonnellille antamansa lupauksen mukaan Stuart\npesi jalkansa, kasvonsa ja kätensä merivedessä. Sitten hän palasi\nlaaksoon ja kaiversi erääseen puuhun nimensä alkukirjaimet J.M.D.S.\nLeiri pantiin kuntoon pienen solisevan puron rannalle.\n\nSeuraavana päivänä Thring lähti tutkimaan, voisiko lounaaseen\nkulkemalla päästä Adelaide-joen suulle, mutta maaperä oli liian\nrämeistä hevosille, joten siitä täytyi luopua.\n\nSilloin Stuart valitsi korkean puun eräällä aukealla paikalla. Hän\nkatkaisi sen alemmat oksat ja kiinnitti latvaan Australian lipun. Puun\nkaarnaan piirrettiin seuraavat sanat: _Kaiva maata puolen metrin päässä\netelään_.\n\nJa jos joku matkustaja kerran kaivaa maata siltä paikalta, hän löytää\npeltirasian ja siinä asiakirjan, jonka sanat ovat syöpyneet muistiini:\n\n    SUURI TUTKIMUSRETKI JA KULKU AUSTRALIAN HALKI ETELÄSTÄ POHJOISEEN.\n\n    John MacDougal Stuartin johtamat tutkimusretkeilijät saapuivat\n    tänne 25. päivänä heinäkuuta 1862 kuljettuaan koko Australian halki\n    Etelämereltä Intian valtameren rannalle, samoten keskeltä mannerta.\n    He olivat lähteneet Adelaidesta 26. päivänä lokakuuta 1861 ja\n    jättivät 21. päivänä tammikuuta 1862 taakseen viimeisen siirtolan\n    pohjoisessa. Tämän onnellisen tapahtuman muistoksi he pystyttivät\n    tähän Australian lipun, merkiten siihen retkikunnan johtajan nimen.\n    Kaikki on hyvin. Jumala varjelkoon kuningatarta.\n\nAlle on kirjoitettu Stuartin ja hänen seuralaistensa nimet.\n\nNäin todettiin tämä suuri tapahtuma, joka herätti tavatonta huomiota\nkoko maailmassa.\n\n-- Ja pääsivätkö kaikki nämä rohkeat retkeilijät takaisin ystäviensä\nluo etelään? lady Helena kysyi.\n\n-- Pääsivät, rouva, Paganel vastasi, -- kaikki, mutta eivät ilman kovia\nkoettelemuksia. Stuart kärsi kaikkein enimmin, hän oli pahasti\nsairastunut keripukkiin lähtiessään paluumatkalle Adelaidea kohti.\nSyyskuun alussa hänen tautinsa oli niin pahentunut, ettei hän uskonut\nenää näkevänsä asuttuja seutuja. Hän ei jaksanut enää istua satulassa,\nvaan kulki kahden hevosen väliin ripustetussa kantotuolissa maaten.\nLokakuun lopulla hän joutui verensyöksyn takia viimeisilleen. Tapettiin\nhevonen, jotta hänelle saatiin keitetyksi lihalientä; 28. päivänä\nlokakuuta hän luuli kuolevansa, mutta onnellinen taudinkäänne pelasti\nhänet, ja 10. päivänä joulukuuta retkikunta saapui täysilukuisena\nensimmäisille asutuksille.\n\nAdelaideen Stuart saapui 17. päivänä joulukuuta asukkaiden riemuitessa.\nMutta hänen vointinsa oli yhä huono, ja pian, saatuaan Maantieteellisen\nseuran suuren kultamitalin, hän astui _Indus_-laivaan matkustaakseen\nrakkaaseen Skotlantiinsa, isänmaahansa, missä palatessamme vielä hänet\ntapaamme.[6]\n\n-- Hän oli mies, joka oli erinomaisen tarmokas, Glenarvan sanoi, -- ja\nse vielä enemmän kuin ruumiillinen voima auttoi häntä suurtekoihin.\nSkotlanti on syystä ylpeä saadessaan lukea hänet omiensa joukkoon.\n\n-- Eikö Stuartin jälkeen kukaan ole yrittänyt uusia löytöretkiä? lady\nHelena kysyi.\n\n-- On kyllä, rouva, Paganel vastasi. -- Minä olen usein maininnut\nteille Leichardtin. Tämä retkeilijä oli jo vuonna 1844 tehnyt\nhuomattavan tutkimusretken Pohjois-Australiaan. Vuonna 1848 hän lähti\ntoiselle matkalle koilliseen. Seitsemääntoista vuoteen ei hänestä\nsitten ole mitään kuulunut. Viime vuonna toimeenpani kuuluisa\nkasvitieteilijä, tohtori Muller Melbournesta rahankeräyksen retkikunnan\nkustantamista varten. Rahat saatiin helposti kokoon, ja joukko uljaita\nsquattereita lähti älykkään ja rohkean MacIntyren johdolla 21. päivänä\nkesäkuuta 1864 Paroo-joen laidunmailta. Tällä hetkellä, jolloin teille\npuhun, se on Leichardtia etsiessään varmaankin tunkeutunut kauas\nmantereen sisäosiin. Onnistukoon sen ja onnistukoon meidän kuten senkin\nlöytää etsityt rakkaat ystävät!\n\nTähän päättyi maantieteilijän kertomus. Oli jo myöhäinen ilta.\nKiitettiin Paganelia, ja vähän ajan kuluttua nukkui itsekukin\nrauhallisesti, valkoisten kumipuiden lehdistössä piilevän kellolinnun\nraksuttaessa säännöllisesti tämän tyynen yön sekunteja.\n\n\n\n\nRAUTATIE MELBOURNESTA SANDHURSTIIN.\n\n\nMajuri oli ollut hieman levoton nähdessään Ayrtonin lähtevän Wimerran\nleiriltä etsimään hevosenkengittäjää Black Pointin asemalta. Mutta hän\nei hiiskunut sanaakaan omista epäilyistään ja tyytyi vain pitämään\nsilmällä joen ympäristöä. Näiden rauhallisten seutujen tyyneyttä ei\nmillään tavoin häiritty, ja yön kestettyä muutamia tunteja aurinko\nnousi jälleen taivaalle.\n\nGlenarvan puolestaan ei pelännyt muuta kuin että Ayrton tulisi takaisin\nyksin. Ellei saataisi seppää, vankkureilla ei päästäisi jatkamaan\nretkeä. Matka keskeytyisi ehkä useiksi päiviksi, ja Glenarvan, joka\nmalttamattomana halusi pian päästä perille, ei suvainnut mitään\nviivytystä.\n\nOnneksi Ayrton ei ollut hukannut aikaa eikä laiminlyönyt mitään. Hän\npalasi seuraavana päivänä aamun valjetessa. Hänellä oli mukanaan mies,\njoka sanoi olevansa Black Pointin aseman seppä. Tämä oli suuri ja\nreipas miehenroikale, tympäisevän ja eläimellisen näköinen. Mutta vähät\nsillä, jos hän vain pystyisi tehtäväänsä. Hän oli muuten perin\nvähäpuheinen eikä kuluttanut suutaan tarpeettomiin sanoihin.\n\n-- Onko hän pystyvä työmies? John Mangles kysyi perämieheltä.\n\n-- Minä en häntä tunne enempää kuin te, kapteeni, Ayrton vastasi. --\nSaadaan nähdä.\n\nSeppä ryhtyi työhönsä. Hän oli ammattimies, sen näki kyllä siitä\ntavasta, kuinka hän korjasi vankkurien etuosan. Hän teki työtä\ntaitavasti ja harvinaisen nopeasti. Majuri huomasi hänen ranteidensa\npahasti runnellussa ihossa mustahkot, melkein verestävät raidat. Ne\nolivat vereksien haavojen jälkiä, joita huonon pellavapaidan hihat vain\nosaksi peittivät. MacNabbs teki sepälle näitä, vielä varmaankin perin\nkipeitä vioittumia koskevan kysymyksen. Mutta mies ei vastannut, vaan\njatkoi työtään.\n\nKahden tunnin kuluttua oli vankkurit korjattu.\n\nMitä Glenarvanin hevoseen tuli, se oli pian kunnossa. Seppä oli ottanut\nmukaansa valmiita hevosenkenkiä; niissä oli muuan omituisuus, joka ei\njäänyt majurilta huomaamatta: etuosaan oli lyöty selvä ristiässän kuva.\nMajuri huomautti sitä Ayrtonille.\n\n-- Se on Black Pointin merkki, perämies vastasi. -- Sen avulla voi\nseurata asemalta kadonneiden hevosten jälkiä sekoittamatta niitä\nmuihin.\n\nKengät oli pian sovitettu hevosen kavioihin. Sen jälkeen seppä pyysi\npalkkaansa ja lähti tiehensä tuskin neljä sanaa sanottuaan.\n\nPuoli tuntia myöhemmin olivat retkeilijät matkalla. Mimoosametsän\ntakana levisi laajalti avoin tasanko, joka hyvin ansaitsi nimensä \"open\nplain\". Muutamia kvartsilohkareita ja rautapitoisia kiviä oli siellä\ntäällä pensaiden, korkean ruohikon ja aitausten välissä, missä lukuisia\nkarjalaumoja oli laitumella. Joitakin kilometrejä kauempana uursivat\nvankkurien pyörät syvälle vesiperäiseen maahan, jossa solisi\nsäännöttömiä, jättiläiskaislikon puoleksi peittämiä puroja. Sitten\nkuljettiin pitkin laajojen, rehevöityvien suolapitoisten lampien\nreunoja. Matka sujui vaivattomasti ja, se täytyy sanoa, rattoisasti.\n\nLady Helena kutsui herroja käymään luonaan vuoron perään, sillä hänen\nsalonkinsa oli kovin ahdas. Mutta näin sai kukin levähtää rasittavasta\nratsastuksesta ja virkistää itseänsä keskustelulla viehättävien naisten\nkanssa. Neiti Maryn avustamana hän hoiti pyörivän talonsa emännyyttä\nmitä miellyttävimmin. John Manglesia ei näissä jokapäiväisissä\nkutsuissa unohdettu, eikä hänen hiukan juhlallista keskustelutapaansa\npidetty ikävänä. Päinvastoin.\n\nNäin kuljettiin kohtisuoraan poikki Growlandista Horshamiin johtavan\npostitien, pahasti pölyisen tien muuten, jota jalkamiehet eivät juuri\nkäyttäneet. Talbotin kreivikunnan äärimmäisessä sopukassa sivuttiin\nohimennen matalahkojen kunnaiden kukkuloita, ja illalla seurue saapui\nviiden kilometrin päähän Maryboroughin yläpuolelle. Satoi hienoa\nvihmaa, joka missä muussa maassa tahansa olisi liottanut kamaran, mutta\ntäällä kosteus haihtui niin ihmeellisesti, että leiripaikalla ei ollut\nsiitä mitään haittaa.\n\nSeuraavana, 29. päivänä joulukuuta kulkua hidastutti jonkin verran jono\nvuorennyppylöitä, jotka muistuttivat jonkinlaista pienoiskokoista\nSveitsiä. Tavan takaa piti nousta mäelle ja taas laskeutua, ja samalla\nkärsiä epämieluisaa keinahtelua. Matkustajat kävelivät osan matkaa\njalkaisin eivätkä sitä pahoitelleet.\n\nKello yhdentoista aikaan saavuttiin Carlsbrookiin, joka on jokseenkin\ntärkeä kaupunki. Ayrton oli sitä mieltä, että olisi kierrettävä sen\nympäri sinne poikkeamatta, ajan voittamiseksi, hän selitti.\nGlenarvan oli samaa mieltä, mutta aina utelias Paganel tahtoi käydä\nCarlsbrookissa. Hänen ehdotukseensa suostuttiin, ja vankkurit jatkoivat\nverkalleen kulkuaan.\n\nTapansa mukaan Paganel otti Robertin seurakseen. Hänen käyntinsä\nCarlsbrookissa oli hyvin lyhyt, mutta riitti antamaan hänelle tarkan\nyleiskuvan kaupungista. Siellä oli pankki, raatihuone, kauppatori,\nkoulu, kirkko ja satakunta täysin samanlaista tiilitaloa, kaikki\njärjestettynä säännölliseksi, yhdensuuntaisten katujen leikkelemäksi\nsuunnikkaaksi englantilaiseen tapaan. Ei mikään ole yksinkertaisempaa\n-- eikä myöskään yksitoikkoisempaa. Kun kaupunki suurenee, pidennetään\nsen katuja kuten kasvavan pojan housuja, alkuperäistä sopusuhtaa\nmillään tavoin rikkomatta.\n\nCarlsbrook oli vilkas kaupunki, mikä on näiden vastaperustettujen\nkaupunkien huomattava ominaisuus. Australiassa näyttävät kaupungit\nkasvavan kuin puut auringon lämmössä. Kiireisiä ihmisiä kulki kaduilla,\nkullan välittäjiä tungeskeli tuontitoimistoissa, alkuasukkaisiin\nkuuluvan poliisimiehistön saattamana tuotiin kallista metallia Bendigon\nja Mount Alexanderin kaivoksista. Kaikki nämä etujensa kannustamat\nihmiset ajattelivat vain kauppojaan, eikä tämän ahertavan väestön\njoukossa muukalaisia huomattukaan.\n\nKäytettyään tunnin ajan vaellukseen Carlsbrookissa molemmat palasivat\ntoveriensa luo huolellisesti viljellyn peltomaan halki. Sitten tuli\nlaajoja ruohikkoja, nimeltään \"low level plains\", ja niillä näkyi\nlukemattomia lammaslaumoja ja paimenhökkeleitä. Edempänä alkoi erämaa\nvälittömästi, Australian luonnolle ominaisen äkkinäisesti. Simpsonin\nkukkulat ja Tarrangowerin vuori osoittivat Loddon piirin eteläistä\nkärkeä 144. pituusasteen kohdalla.\n\nTähän saakka ei kuitenkaan ollut tavattu yhtään alkuasukasheimoista,\njotka elävät villissä tilassa. Glenarvan tuumiskeli, puuttuiko\nAustraliasta australialaisia, kuten Argentiinan pampalta oli puuttunut\nintiaaneja. Mutta Paganel selitti hänelle, että tällä leveysasteella\nliikuskelivat villit enimmäkseen Murrayn tasangoilla puolentoistasataa\nkilometriä idempänä.\n\n-- Me lähestymme kultaseutua, hän sanoi. -- Kahden päivän päästä\nkuljemme Mount Alexanderin rikkaan alueen läpi. Sinne ryntäsivät vuonna\n1852 kullanetsijöiden laumat. Alkuasukkaiden täytyi paeta heidän\ntieltään erämaihin. Me olemme sivistyneessä maassa, vaikkei siltä\nnäytä, ja ennen tämän päivän päättymistä olemme kulkeneet rautatien\nyli, joka yhdistää Murrayn ja meren. Tarvitseeko sanoakaan, ystäväni,\nrautatie Australiassa tuntuu minusta yllättävältä.\n\n-- Minkä vuoksi, Paganel? Glenarvan kysyi.\n\n-- Minkäkö vuoksi? Sen vuoksi, että se on ristiriitaista! Oh, minä\ntiedän kyllä, että te, jotka olette tottuneet asuttamaan kaukaisia\nalueita, te, joilla on sähkölennättimiä ja maailmannäyttelyitä Uudessa\nSeelannissa, pidätte sitä ihan luonnollisena! Mutta se sekoittaa minun\nkaltaiseni ranskalaisen mieltä ja kaikkia hänen mielikuviaan\nAustraliasta.\n\n-- Kun te katsotte entisyyttä ettekä nykyisyyttä, John Mangles\nhuomautti.\n\n-- Olkoon, Paganel vastasi, -- mutta kun erämaiden halki kiitävät\nveturit, mimoosien ja kumipuiden oksiin kiertyvät höyrypilvet,\npikajunien edestä pakenevat muurahaispiikkisiat, nokkaeläimet ja\nkasuaarit, ja villit nousevat kello puoli neljän junaan matkustaakseen\nMelbournesta Kynetoniin, Castlemaineen, Sandhurstiin tai Echucaan,\nhämmästyttää tuo kaikki jokaista muuta kuin englantilaista tai\namerikkalaista. Teidän rautatienne hävittävät erämaiden runollisuuden.\n\n-- Mitäpä siitä, jos edistys tulee tilalle! majuri lausui.\n\nKimeä vihellys keskeytti puheen. Matkustajat olivat vain puolentoista\nkilometrin päässä rautatiestä. Muuan etelästä tuleva ja hiljaista\nvauhtia kulkeva veturi pysähtyi juuri rautatien ja vankkurien käyttämän\nmaantien risteykseen. Tämä rautatie yhdisti, kuten Paganel oli sanonut,\nVictorian pääkaupungin Australian suurimpaan virtaan Murrayyn. Tämä\nvaltava vesiuoma, jonka Sturt löysi vuonna 1828, alkaa Australian\nAlpeilta, saa lisävettä Lachlanista ja Darlingista, on Victorian\nmaakunnan koko pohjoisrajana ja laskee Encounter-lahteen lähellä\nAdelaidea. Se ulottuu rikkaiden, hedelmällisten seutujen halki, ja\nsquatter-asemat yhä lisääntyvät sen varsilla, kun näin on saatu mukava\nkulkuyhteys Melbourneen.\n\nTätä rautatietä oli siihen aikaan valmiina 168 kilometriä Melbournesta\nSandhurstiin; samalla se välitti liikennettä Kynetoniin ja\nCastlemaineen. Parhaillaan rakennettiin sadankahdentoista kilometrin\npituista jatkorataa Echucaan, juuri tänä vuonna Murrayn varsille\nperustetun Riverinen siirtokunnan pääkaupunkiin saakka.\n\n37. leveysaste leikkasi rautatietä muutamia kilometrejä Castlemainen\npohjoispuolella juuri sillä kohtaa, missä on Camden Bridge,\nLutton-nimisen Murrayn lisäjoen yli rakennettu silta.\n\nSitä kohti Ayrton suuntasi vankkurinsa, ratsumiesten lähtiessä edeltä\nnelistämään Camden Bridgelle. Heitä kannusti siihen muuten kova\nuteliaisuus.\n\nRautatien siltaa kohti riensi näet suuri ihmisjoukko. Läheisten asemien\nasukkaat jättivät talonsa ja paimenet laumansa, tungeksien tiellä, niin\nettä oli vaikea päästä eteenpäin. Joukosta kuului usein toistuvia\nhuutoja:\n\n-- Rautatielle! Rautatielle!\n\nIlmeisesti oli sattunut jokin vakava tapahtuma, joka aiheutti kaiken\ntämän hälinän. Ehkäpä jokin suuri tapaturma.\n\nGlenarvan lisäsi hevosensa vauhtia kumppaneidensa seuratessa. Muutaman\nminuutin kuluttua hän oli Camden Bridgen luona. Siellä hän ymmärsi syyn\nryntäykseen.\n\nOli tapahtunut hirvittävä onnettomuus, ei junien yhteentörmäys, vaan\njunan suistuminen radalta ja syöksyminen virtaan, mikä muistutti\nAmerikan suurimpia samantapaisia onnettomuuksia. Rautatien alitse\nkulkeva joki oli täynnä vaunuja ja veturin pirstaleita. Joko oli silta\nmurtunut junan painosta tai juna joutunut pois raiteilta: viisi vaunua\nkuudesta oli suistunut Luttonin uomaan veturin perässä. Ainoastaan\nviimeinen vaunu pelastui kuin ihmeen kautta, sen kytkyt kun oli\nkatkennut, ja seisoi radalla metrin päässä kuilun partaalta. Alhaalla\noli vain hirvittävä kasa mustuneita ja katkenneita akseleita,\nmurskautuneita vaunuja, vääntyneitä kiskoja, hiiltyneitä ratapölkkyjä.\nTärähdyksestä räjähtänyt höyrypannu oli lennättänyt metallikuoren\nsirpaleita pitkän matkan päähän. Tästä muodottomien esineiden\nrykelmästä nousi vielä muutamia liekkejä ja höyryä mustan savun\nkeskeltä. Hirveän syöksyn jälkeen vielä hirveämpi tulipalo! Suuria\nverilätäköitä, irrallisia jäseniä, hiiltyneiden ruumiiden tynkiä näkyi\nsiellä täällä eikä kukaan uskaltanut ajatella näiden pirstaleiden alle\nhautautuneiden uhrien lukumäärää.\n\nGlenarvan, Paganel, majuri ja Mangles kuuntelivat joukon keskellä\nmiehestä mieheen kulkevia puheita. Pelastustöissä puuhaillessaan kukin\nkoetti selittää tapaturmaa.\n\n-- Silta on murtunut, joku sanoi.\n\n-- Murtunutko! toinen vastasi. -- Se on yhtä hyvässä kunnossa kuin se\non aina ollut, mutta on unohdettu kääntää paikalleen junan tullessa.\nSiinä kaikki.\n\nSiinä olikin kääntösilta, joka avattiin laivaa varten. Oliko siis\nanteeksiantamattoman huolimaton vartija unohtanut sulkea sen, niin että\ntäyttä vauhtia kulkeva juna tyhjän päälle jouduttuaan, oli näin\nsyöksynyt Luttonin veteen? Tämä olettamus tuntui hyvin todennäköiseltä.\nVaikka toinen puoli siltaa oli murskana vaunujen pirstaleiden alla,\nriippui toinen, vastapäiselle rannalle käännetty puoli vielä ehjänä\nkannattimillaan. Ei ollut epäilystäkään! Vartijan huolimattomuus oli\naiheuttanut tapaturman.\n\nSe oli sattunut yöllä junalle n:o 37, joka oli lähtenyt Melbournesta\nneljännestä vaille kaksitoista illalla. Kello oli varmaankin ollut\nneljännestä yli kolme aamulla, kun juna kaksikymmentäviisi minuuttia\nCastlemainen asemalta lähdön jälkeen saapui Camden Bridgelle ja kohtasi\nsiinä tuhonsa. Viimeisen vaunun matkustajat ja virkailijat ryhtyivät\nheti etsimään apua, mutta sähkölennätin, jonka pylväät olivat kaatuneet\nmaahan, ei enää toiminut. Kului kolme tuntia, kunnes Castlemainen\nviranomaiset ehtivät saapua onnettomuuspaikalle. Kello oli siis kuusi\naamulla, kun pelastustyö saatiin järjestetyksi siirtokunnan ylivalvojan\nMitchellin toimesta ja erään poliisiupseerin komentaman poliisiosaston\navulla. Squatterit ja heidän väkensä olivat tulleet myös auttamaan ja\nryhtyivät ensin sammuttamaan tulipaloa, joka hurjan kiihkeänä riehui\npirstaleiden keskellä.\n\nMuutamia ruumiita, joita oli mahdoton tunnistaa, oli nostettu\nratavallille. Ei voinut ajatellakaan, että kukaan selviytyisi elävänä\ntästä palavasta pätsistä. Tuli oli nopeasti täydentänyt hävityksen.\nJunan matkustajista, joiden lukumäärää ei tiedetty, oli jäänyt eloon\nainoastaan kymmenen, viimeisessä vaunussa olleet. Rautatien hallinto\noli lähettänyt apuveturin noutamaan heitä Castlemaineen.\n\nTällä välin lordi Glenarvan, joka oli esitellyt itsensä, keskusteli\nylivalvojan ja poliisiupseerin kanssa. Jälkimmäinen oli kookas ja laiha\nmies, järkähtämättömän kylmäverinen, joka ei ainakaan antanut\ntunteidensa näkyä värähtämättömillä kasvoillaan. Hän katseli tätä\nhirvittävää tuhoa kuin matemaatikko laskutehtävää: hän yritti ratkaista\nsitä ja saada selville tuntemattoman tekijän. Niinpä kun Glenarvan\nlausui: -- Tämä on suuri onnettomuus, hän vastasi tyynesti:\n\n-- Vielä pahempaa, mylord.\n\n-- Vielä pahempaa! Glenarvan huudahti tuosta lausunnosta\nloukkaantuneena. -- Mitä tässä on 'pahempaa' kuin onnettomuus?\n\n-- Rikos! poliisiupseeri vastasi tyynesti.\n\nTakertumatta tällaiseen sopimattomaan puheeseen Glenarvan kääntyi herra\nMitchellin puoleen, luoden häneen kysyvän katseen.\n\n-- Niin, mylord, ylivalvoja vastasi, -- tutkimuksemme on saanut meidät\nvarmistumaan, että tämä on rikoksen tulos.\n\nViimeinen tavaravaunu on ryöstetty. Eloon jääneiden matkustajien\nkimppuun oli hyökännyt viisi tai kuusi miestä käsittävä rosvojoukko.\nSilta on jätetty auki tahallisesti eikä epähuomiossa, ja jos tämän\nseikan yhteydessä otetaan huomioon vartijan katoaminen, niin täytyy\npäätellä, että se roisto on ollut rosvojen liittolaisena.\n\nPoliisiupseeri pudisti päätään tälle ylivalvojan päätelmälle.\n\n-- Ettekö te ole samaa mieltä? herra Mitchell kysyi häneltä.\n\n-- En, mitä vartijan osallisuuteen tulee.\n\n-- Mutta vain olettamalla sellaista tapahtuneen, ylivalvoja huomautti,\n-- voimme katsoa rikoksen Murrayn varsilla liikkuvien villien\ntekemäksi. Ilman vartijan apua villit eivät olisi voineet avata\nkääntösiltaa, jonka rakenne on heille tuntematon.\n\n-- Aivan niin, poliisiupseeri vastasi.\n\n-- No, herra Mitchell lisäsi, -- se laivuri, jonka alus kulki Camden\nBridgen läpi kello kymmenen neljäkymmentä illalla, on todistanut, että\nsilta hänen päästyään läpi suljettiin säädetyllä tavalla.\n\n-- Niin oikein.\n\n-- Niinpä siis vartijan osallisuus rikokseen näyttää minusta olevan\nratkaisevasti todistettu.\n\nPoliisiupseeri pudisteli yhä päätään.\n\n-- Ettekö siis te, herra, Glenarvan kysyi häneltä, -- katso rikosta\nvillien tekemäksi?\n\n-- En ensinkään.\n\n-- Kenen sitten?\n\nTällä hetkellä kuului joen yläjuoksun puolelta noin puolen kilometrin\npäästä jokseenkin suurta melua. Sinne oli kerääntynyt väkijoukko, joka\nripeästi suureni ja sitten pian saapui asemalle. Joukon keskellä kantoi\nkaksi miestä ruumista. Se oli vartijan jo kylmennyt ruumis. Häntä oli\nisketty tikarilla sydämeen. Kantamalla hänen ruumiinsa kauas Camden\nBridgen luota olivat murhaajat ilmeisesti halunneet johtaa poliisin\nepäluulot harhaan ensimmäisten etsiskelyjen aikana. Niinpä tämä löytö\nvahvisti täydellisesti upseerin arvelun. Villeiliä ei ollut mitään\nosuutta tässä rikoksessa.\n\n-- Tuon iskun antajat, hän sanoi, -- ovat tämän pikkukojeen käyttöön\ntottuneita.\n\nJa näin sanoessaan hän näytti eräänlaisia lukolla varustettuja,\nkaksiosaisesta renkaasta tehtyjä käsirautoja.\n\n-- Ennen pitkää, hän lisäsi, -- saanen ilon antaa heille tämän\nrannerenkaan uudenvuodenlahjaksi.\n\n-- Epäilettekö siis...?\n\n-- Niitä, jotka 'ovat matkustaneet vapaalipulla hänen majesteettinsa\nlaivoilla'.\n\n-- Mitä! Karkotettuja vankejako! huudahti Paganel, joka tunsi tämän\nAustralian siirtokunnissa käytetyn sanontatavan.\n\n-- Minä luulin, Glenarvan huomautti, -- että karkotusvangeilla ei ollut\noleskeluoikeutta Victorian maakunnassa.\n\n-- Mitä vielä, poliisiupseeri vastasi, -- jos ei heillä sitä oikeutta\nole, niin he ottavat sen itselleen. Joskus karkotusvankien onnistuu\nlivahtaa pakoon, ja suuresti erehtyisin, elleivät nämä tule suoraa\npäätä Perthistä. No, he palaavat sinne myös, voitte uskoa minua.\n\nHerra Mitchell vahvisti poliisiupseerin sanat nyökkäämällä. Tällä\nhetkellä saapuivat vankkurit rautatiesillan kohdalle. Glenarvan tahtoi\nestää naisia näkemästä Camden Bridgen hirveää näytelmää. Hän sanoi\nhyvästit ylivalvojalle ja antoi ystävilleen merkin tulla mukaan.\n\n-- Tämän vuoksi ei ole syytä keskeyttää matkaamme, hän sanoi.\n\nTultuaan vankkurien luo Glenarvan kertoi lady Helenalle vain, että oli\ntapahtunut rautatieonnettomuus, mainitsematta, mitä osuutta rikoksella\noli ollut tähän tapahtumaan; niin ikään hän jätti ilmaisematta, että\nseudulla liikkui karkotusvankeja, päättäen puhua siitä Ayrtonille\nerikseen. Sitten seurue ylitti rautatien muutamien satojen metrien\npäästä sillasta ja jatkoi matkaansa itäänpäin, kuten ennenkin.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN PALKINTO MAANTIETEESSÄ.\n\n\nNäkyviin kohosi muutamia leveähköjä kukkuloita, joihin tasanko päättyi\nnoin kolmen kilometrin päässä rautatiestä. Pian vankkurit vierivät\nahtaissa ja oikullisesti mutkittelevissa solissa. Mutta nämä veivät\nkauniille seudulle, jossa kasvoi kauniita puita, ei metsinä, vaan\nerillisiksi ryhmiksi järjestyneinä ja kerrassaan trooppisen rehevinä.\nKaikkein komeimpia olivat \"casuarinat\", jotka näyttivät lainanneen\ntammelta runkonsa lujan rakenteen, akaasialta tuoksuvat siemenkotansa\nja männyltä sinivihreään vivahtavien lehtiensä karheuden. Niiden oksien\nvälistä näkyi \"banksia latifolian\" omituisia latvoja, joiden suippous,\non niin erinomaisen viehättävä. Suuret, riippaoksaiset puut näyttivät\nmetsiköissä liian täysistä altaista valuvalta vihreältä vedeltä. Katse\nepäröi kaikkien näiden luonnonihmeiden keskellä eikä tiennyt, mihin\nkohdistaa ihailunsa.\n\nMatkaseurue oli hetkeksi pysähtynyt. Ayrton oli lady Helenan käskystä\nseisauttanut valjakkonsa. Vankkurien suuret pyörät lakkasivat\nnarisemasta kvartsipitoisella hiekalla. Puuryhmien alla levisi pitkiä\nvihreitä nurmikoita; muutamat säännöllisen muotoiset maaperän\nkohopaikat jakoivat ne vielä aivan selvästi huomattaviin ruutuihin kuin\nsuuren sakkilaudan.\n\nPaganel ei erehtynyt nähdessään nämä vihannoivat, ikään kuin ikuista\nlepoa varten runollisesti järjestetyt erilliset kohdat. Hän tunsi nämä\nhautausneliöt, joiden viimeiset jäljet ruoho nyt hävittää ja joita\nmatkamies niin harvoin tapaa Australiassa.\n\n-- Tuonen viidat, hän sanoi.\n\nHänen silmiensä edessä oli todellakin alkuasukkaiden hautausmaa, mutta\nniin raikas, niin siimekäs, lintujen hilpeän lentelyn elävöittämä, niin\npuoleensavetävä, että se ei herättänyt ainoatakaan surullista ajatusta.\nSitä olisi hyvin voinut pitää jonakin Eedenin puutarhana siltä ajalta,\njolloin kuolemaa ei ollut maan päällä. Se näytti olevan luotu eläviä\nvarten. Mutta nämä haudat, joita villi hoitaa niin hartaan\nhuolellisesti, hävisivät jo vihannuuden tulvan alle. Valtaus oli\nkarkottanut australialaisen kauas seudulta, missä hänen esi-isänsä\nlepäsivät, ja siirtolaisuus riensi pian muuttamaan nämä kuolonkentät\nkarjan laidunmaiksi. Niinpä ovat nämä tuonen viidat käyneet\nharvinaisiksi; kuinka monia, jotka peittävät hiljattain haudatun\nmiespolven, tallaakaan jo välinpitämättömän matkailijan jalka!\n\nPaganel ja Robert, jotka olivat kiirehtineet kumppaniensa edelle,\nkiertelivät pienillä varjoisilla käytävillä kumpujen välissä. He\npuhelivat ja opettivat toinen toistaan, sillä maantieteilijä väitti\noppivansa paljon nuoren Grantin mielipiteistä. Mutta he eivät olleet\nratsastaneet puolta kilometriä, kun lordi Glenarvan näki heidän\npysähtyvän, laskeutuvan ratsailta ja sitten kumartuvan maata kohti. He\nnäyttivät tutkivan hyvin mielenkiintoista esinettä heidän ilmeikkäistä\neleistään päätellen.\n\nAyrton hoputti valjakkoaan, ja vankkurit olivat pian tavoittaneet\nmolemmat ystävykset. Syy heidän pysähdykseensä ja hämmästykseensä kävi\nkohta ilmi. Muuan alkuasukaslapsi, pieni kahdeksanvuotias poika\neurooppalaisissa pukimissa, nukkui rauhallista unta mahtavan banksian\nsiimeksessä. Hänen rotupiirteistään ei olisi voinut erehtyä: kiharat\nhiukset, melkein musta iho, litteä nenä, paksut huulet ja käsivarsien\ntavaton pituus osoittivat heti hänen kuuluvan sisämaan alkuasukkaisiin.\nMutta hänellä oli älykkäät kasvot, ja varmaan kasvatus oli jo\nkohottanut tämän pikku villin alhaiselta alkutasoltaan.\n\nLady Helena astui maahan perin uteliaana katselemaan häntä, ja pian\nkoko seurue ympäröi pienen alkuasukkaan, joka nukkui sikeästi.\n\n-- Lapsiparka, Mary Grant sanoi, -- onko hän joutunut eksyksiin tässä\nerämaassa?\n\n-- Minä luulen, lady Helena vastasi, -- että hän on tullut kaukaa\nkäydäkseen näissä kuoleman lehdoissa! Täällä lepää varmaankin hänen\nrakkaimpiaan!\n\n-- Mutta häntä ei voi jättää tänne! Robert sanoi. -- Hän on yksin ja...\n\nRobertin lauseen keskeytti nuoren australialaisen liikahdus; poika\nkäännähti kuitenkaan heräämättä. Mutta silloin nousi kaikkien hämmästys\nhuippuunsa. Pojan selässä oli kirjoitus ja siinä luki:\n\n             TOLINE,\n    TO BE CONDUCTED TO ECHUCA,\n    CARE OF JEFFRIES SMITH, RAILWAY\n          PORTER, PREPAID[7]\n\n-- Aito englantilaista! Paganel huudahti. -- Lähettävät lapsen kuin\ntavaramytyn! Kirjoittavat osoitteen kuin pakettiin! Minulle oli kyllä\nsiitä puhuttu, mutta en tahtonut uskoa sitä.\n\n-- Lapsiparka! lady Helena lausui. -- Oliko hän Camden Bridgeltä\nsuistuneessa junassa? Ehkä hänen vanhempansa ovat saaneet surmansa, ja\nhän on nyt yksin maailmassa!\n\n-- Sitä en usko, rouva, John Mangles vastasi. -- Tämä kirjoitus\nosoittaa päinvastoin, että hän matkusti yksin.\n\n-- Hän herää, Mary Grant sanoi.\n\nLapsi todellakin heräsi. Hänen silmänsä avautuivat vähitellen, mutta\nsulkeutuivat heti taas päivän häikäiseminä. Mutta lady Helena tarttui\nhänen käteensä; poika nousi ja katseli kummastuneena matkailijajoukkoa.\n\nPelon tunne värähdytti aluksi hänen piirteitään, mutta lady Glenarvanin\nläsnäolo rauhoitti häntä.\n\n-- Ymmärrätkö englannin kieltä, ystäväni? tämä kysyi häneltä.\n\n-- Ymmärrän ja puhunkin, lapsi vastasi matkustajien kielellä, mutta\nhyvin huomattavasti murtaen.\n\nHänen ääntämisensä muistutti ranskalaisten tapaa, kun nämä puhuvat\nenglannin kieltä.\n\n-- Mikä sinun nimesi on? lady Helena kysyi.\n\n-- Toline, pikku australialainen vastasi.\n\n-- Ah, Toline! Paganel huudahti. -- Ellen erehdy, se sana merkitsee\naustralian kielellä kaarnaa?\n\nToline nyökkäsi myöntävästi ja katsoi jälleen naisiin.\n\n-- Mistä sinä tulet, ystäväni? lady Helena kysyi.\n\n-- Melbournesta, Sandhurstin junalla.\n\n-- Olitko sinä siinä junassa, joka suistui radalta Camdenin sillalla?\nGlenarvan kysyi.\n\n-- Olin, herra, Toline vastasi, -- mutta Raamatun Jumala suojeli minua.\n\n-- Matkustitko yksin?\n\n-- Yksin. Pastori Paxton oli uskonut minut Jeffries Smithin huostaan.\nOnnettomuudeksi se miesparka sai surmansa!\n\n-- Etkö tuntenut ketään muuta junassa?\n\n-- En ketään, herra, mutta Jumala pitää huolta lapsista eikä hylkää\nheitä milloinkaan!\n\nToline lausui nämä sanat lempeällä äänellä, joka koski sydämeen. Kun\nhän puhui Jumalasta, hänen äänensä kävi vakavammaksi, hänen silmänsä\nsädehtivät, ja kuulija tunsi tässä nuoressa sielussa asuvan suuren\nhartauden.\n\nTämä uskonnollinen innostus näin nuoressa iässä on helposti\nselitettävissä. Lapsi oli englantilaisten lähetyssaarnaajien kastamia\nja metodistiuskonnon ankariin menoihin totuttamia nuoria alkuasukkaita.\nHänen tyynet vastauksensa, siisti käytöksensä ja musta pukunsa\nmuistuttivat jo pikku pappia.\n\nMutta minne hän oli menossa näin autioiden seutujen halki ja miksi hän\noli lähtenyt Camden Bridgen luota? Lady Helena kysyi sitä häneltä.\n\n-- Minä palaan heimoni luo Lachlaniin, hän vastasi. -- Minä haluan\nnähdä jälleen omaiseni.\n\n-- Ovatko he australialaisia? John Mangles kysyi.\n\n-- Ovat, Lachlanin australialaisia, Toline vastasi.\n\n-- Ja onko sinulla isä ja äiti? Robert Grant kysyi.\n\n-- On, veljeni, Toline vastasi tarjoten kätensä pikku Robertille,\njota tämä veljen nimi liikutti syvästi. Hän syleili pientä\naustralialaispoikaa eikä enempää tarvittu tekemään heistä ystävyksiä.\n\nTällä välin olivat matkustajat nuoren villin vastauksia tarkkaavaisesti\nseuraten vähitellen istuutuneet hänen ympärilleen ja kuuntelivat hänen\npuhettaan. Aurinko laski jo suurten puiden taakse. Ja kun paikka näytti\nsopivalta pysähdykseen eikä ollut suurta väliä, kuljettiinko vielä\nmuutama kilometri ennen yön tuloa, antoi Glenarvan leiriytymiskäskyn.\nAyrton riisui juhdat, pani ne Mulradyn ja Wilsonin avulla liekaan ja\njätti ne syömään mielin määrin. Teltta pystytettiin. Olbinett valmisti\naterian. Toline suostui nauttimaan siitä osansa, ensin hiukan\nesteltyään, vaikka hänen oli nälkä. Istuttiin siis pöytään, molemmat\nlapset vierekkäin. Robert valitsi parhaat palat uudelle kumppanilleen,\nja Toline otti ne vastaan arastelevan ja viehättävän kiitollisena.\n\nJuttelu ei sillä välin keskeytynyt. Jokaista kiinnosti tämä lapsi,\nja kaikki tekivät hänelle kysymyksiä. Haluttiin kuulla hänen\nelämäntarinansa. Se oli hyvin yksinkertainen ja samanlainen kuin\nyleensä niiden köyhien alkuasukaslasten, jotka jonkin siirtokunnan\nnaapuriheimot jo pieninä uskovat hyväntekeväisyysyhdistysten huostaan.\nAustralialaisilla on lempeät tavat. He eivät osoita maahansa\ntunkeutuvia kohtaan sitä hurjaa vihaa, joka on ominainen Uuden\nSeelannin asukkaille ja kenties muutamille Pohjois-Australian\nheimoille. Heitä näkee käyvän suurissa kaupungeissa, Adelaidessa,\nSydneyssä ja Melbournessa, vieläpä kävelevän siellä hyvin\nalkuperäisissä pukimissa. He käyvät siellä kauppaa teollisuutensa pikku\nesineillä, metsästys- tai kalastusvehkeillä ja aseilla, ja monet\nheimopäälliköt antavat mielellään, epäilemättä taloudellisista syistä,\nlastensa hyötyä englantilaisen kasvatuksen eduista.\n\nNäin tekivät myös Tolinen vanhemmat, jotka olivat todellisia villejä\nLachlanista, laajalta Murrayn takaiselta seudulta. Viiteen vuoteen,\njotka lapsi oli viettänyt Melbournessa, hän ei ollut nähnyt ketään\nomaisistaan. Ja kuitenkin hänen sydämessään yhä eli katoamaton\nsukuvaisto, ja hän oli lähtenyt vaivalloiselle erämaamatkalle etsimään\nehkä jo hajautunutta heimoaan ja epäilemättä harvennutta\nkotiperhettään.\n\n-- Ja kun olet tavannut vanhempasi, palaatko taas Melbourneen, lapseni?\nlady Glenarvan kysyi häneltä.\n\n-- Palaan, rouva, Toline vastasi luoden häneen harrasta hellyyttä\nosoittavan katseen.\n\n-- Ja miksi sinä kerran aiot?\n\n-- Tahdon pelastaa veljeni köyhyydestä ja tietämättömyydestä! Tahdon\nopettaa heitä, saattaa heidät tuntemaan Jumalan ja rakastamaan Häntä!\nAion pyrkiä lähetyssaarnaajaksi!\n\nNämä sanat, jotka kahdeksanvuotias lapsi lausui innostuneena, olisivat\nvoineet naurattaa kevytmielisiä ja pilkallisia ihmisiä, mutta nämä\nvakavat skotlantilaiset ymmärsivät ne ja antoivat niille arvoa; he\nihmettelivät tämän nuoren, jo taisteluun valmiin opetuslapsen\nuskonvoimaa. Paganel oli liikuttunut sydänjuuriaan myöten ja tunsi\nvilpitöntä myötätuntoa pientä australialaista kohtaan.\n\nMutta totta puhuaksemme tämä eurooppalaispukuinen villi ei aluksi ollut\nhäntä juuri miellyttänyt. Hän ei tullut Australiaan nähdäkseen\naustralialaisia herrasvaatteissa! Hän tahtoi nähdä heitä vain\ntatuoituina. Tämä \"säädyllinen\" puku häiritsi hänen mielikuviaan. Mutta\nsiitä hetkestä, kun Toline oli puhunut niin palavasti, hän muutti\nmielensä ja selitti olevansa hänen ihailijansa. Keskustelun loppuosa\noli muuten omiaan tekemään kunnon maantieteilijästä pikku\naustralialaisen parhaan ystävän.\n\nErääseen lady Helenan kysymykseen Toline vastasi näet käyvänsä pastori\nPaxtonin johtamaa \"normaalikoulua\" Melbournessa.\n\n-- Ja mitä siinä koulussa sinulle opetetaan? lady Glenarvan kysyi.\n\n-- Uskontoa, laskentoa, maantiedettä...\n\n-- Ah, maantiedettä! Paganel huudahti. Toline oli osunut hänen\nherkimpään kohtaansa.\n\n-- Niin, herra, Toline vastasi. -- Olen saanut ensimmäisen palkinnon\nmaantieteessä ennen tammikuun lomaa.\n\n-- Onko sinulla palkinto maantieteessä, poikani?\n\n-- Tässä se on, herra, Toline sanoi ottaen taskustaan esiin erään\nkirjan.\n\nSe oli hyvin sidottu taskukokoinen Raamattu. Ensimmäisen lehden taakse\noli kirjoitettu: _Melbournen normaalikoulu, I palkinto maantieteessä,\nToline Lachlanista_.\n\nPaganel oli haltioissaan! Australialainen, joka tunsi maantiedettä,\nihastutti häntä ja hän suuteli Tolinea molemmille poskille yhtä\nhartaasti kuin jos olisi itse ollut pastori Paxton palkintojen\njakopäivänä; Paganelin olisi kuitenkin pitänyt tietää, että tällainen\ntapaus ei ole harvinainen australialaisissa kouluissa. Nuoret villit\nkäsittävät varsin helposti maantieteellisiä seikkoja, mutta ovat sitä\nvastoin kovin vastahakoisia laskennossa.\n\nToline ei ollut ollenkaan ymmärtänyt tiedemiehen äkillistä hyväilyä.\nLady Helenan täytyi selittää hänelle, että Paganel oli kuuluisa\nmaantieteilijä ja tarpeen tullessa etevä opettaja.\n\n-- Maantieteen opettaja! Toline vastasi. -- No, herra, kyselkää\nminulta!\n\n-- Kyselisinkö sinulta, poikaseni? Paganel sanoi. -- Enhän parempaa\npyydä! Aioin tehdä niin ilman sinun lupaasikin. Tahdonkin mielelläni\nnähdä, kuinka maantiedettä opetetaan Melbournen normaalikoulussa!\n\n-- Entäpä jos muna opettaisikin kanaa, Paganel! MacNabbs lausui.\n\n-- Mitä hittoa! maantieteilijä huudahti. -- Opettaa Ranskan\nMaantieteellisen seuran sihteeriä!\n\nSitten asettaen silmälasit nenälleen, oikaisten pitkän vartalonsa ja\nottaen juhlallisen äänen kuten opettajan tulee hän aloitti kyselynsä.\n\n-- Oppilas Toline, hän sanoi, -- nouskaa seisomaan.\n\nToline, joka oli seisaallaan, ei voinut nousta lisää. Hän odotti siis\nvaatimattomassa asennossa maantieteilijän kysymyksiä.\n\n-- Oppilas Toline, Paganel jatkoi, -- mitkä ovat viisi maanosaa?\n\n-- Oseania, Aasia, Afrikka, Amerikka ja Eurooppa, Toline vastasi.\n\n-- Oikein. Puhukaamme ensiksi Oseaniasta, koska olemme tällä hetkellä\nsiellä. Mitkä ovat sen pääosat?\n\n-- Polynesia, Malaijien maa, Mikronesia ja Megalesia. Sen pääsaaret\novat Australia, joka kuuluu englantilaisille, Uusi Seelanti, joka\nkuuluu englantilaisille, Tasmania, joka kuuluu englantilaisille,\nChatham, Auckland, Macquarie, Kermadec, Makin, Maraki ynnä muut saaret,\njotka kuuluvat englantilaisille.\n\n-- Hyvä, Paganel sanoi, -- entä Uusi Kaledonia, Sandwich-, Mendana- ja\nPomotu-saaret?\n\n-- Ne ovat Ison Britannian suojeluksessa.\n\n-- Mitä! Ison Britannian suojeluksessa! Paganel huudahti. -- Mutta\nminun tietääkseni on päinvastoin Ranska...\n\n-- Ranska! pikku poika matki hämmästyneen näköisenä.\n\n-- Kas, kas! Paganel sanoi. -- Niinkö teille opetetaan Melbournen\nnormaalikoulussa?\n\n-- Niin, herra opettaja, eikö se ole oikein?\n\n-- On, on! Aivan oikein, Paganel vastasi. -- Koko Oseania kuuluu\nenglantilaisille. Se on sovittu asia! Jatkakaamme.\n\nMajurin riemuksi Paganel oli puoleksi suuttuneen, puoleksi ällistyneen\nnäköinen. Kyselyä jatkettiin.\n\n-- Menkäämme Aasiaan, maantieteilijä sanoi.\n\n-- Aasia, Toline vastasi, -- on suunnattoman suuri alue. Pääkaupunki:\nKalkutta. Suurimmat kaupungit: Bombay, Madras, Kalikut, Aden, Malakka,\nSingapore, Pegu, Colombo; saaria ovat Lakkadiivit, Malediivit, Chagos\nsekä monet muut; kuuluvat englantilaisille.\n\n-- Hyvä, hyvä, oppilas Toline! Entä Afrikka?\n\n-- Afrikka käsittää kaksi pääsiirtokuntaa: etelässä on Kapmaa,\npääkaupunkina Kapkaupunki, ja lännessä englantilaiset alusmaat, tärkein\nkaupunki Sierra Leone.\n\n-- Oikein vastattu! lausui Paganel, joka alkoi oivaltaa tätä\nenglantilaista maantiedettä. -- Hyvin opetettu. Mitä Algeriaan,\nMarokkoon ja Egyptiin tulee ... niin ne on pyyhitty pois brittiläisistä\nkartoista. Minä haluaisin nyt mielelläni puhua hiukan Amerikasta!\n\n-- Se jaetaan, Toline jatkoi, -- Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan.\nEdellinen kuuluu englantilaisille Kanadan, Uuden Braunschweigin, Uuden\nSkotlannin ja kuvernööri Johnsonin hallinnon alaisten Yhdysvaltain\nkautta.\n\n-- Kuvernööri Johnson! Paganel huudahti. -- Hullun orjuusintoilijan\nmurhaaman, suuren ja hyvän Lincolnin seuraaja! Oikein! Sen paremmin ei\nvoi! Ja mitä Etelä-Amerikkaan tulee, niin Guyanan, Malvinas-saarten,\nShetlandin saariston, Georgian, Jamaikan, Trinidadin ja muiden kautta\nkuuluu sekin englantilaisille! Minä en väitä sitä vastaan. Mutta,\nToline, tahtoisinpa kernaasti kuulla sinun tai paremmin sanoen sinun\nopettajiesi ajatuksen Euroopasta.\n\n-- Euroopastako? kysyi Toline, joka ei ymmärtänyt mitään\nmaantieteilijän kiintymyksestä.\n\n-- Niin, Euroopasta! Kenelle kuuluu Eurooppa?\n\n-- Tottahan Eurooppa kuuluu englantilaisille, lapsi vastasi vakaumusta\nkuvastavalla äänellä.\n\n-- Sitä minä vähän epäilen, Paganel lausui. -- Mutta millä tavalla? Sen\nminä tahtoisin tietää.\n\n-- Englannin, Skotlannin, Irlannin, Maltan, Jerseyn ja Guernseyn\nsaarten kautta, ja sitten vielä Joonian saarten, Hebridien, Shetlandin,\nOrkneyn...\n\n-- Hyvä, hyvä, Toline! Mutta siellä on toisia valtakuntia, joita et\nmuista mainita, poikani.\n\n-- Mitä sitten, herra? tiedusti lapsi, joka ei antanut hämmentää\nitseään.\n\n-- Espanja, Venäjä, Itävalta, Preussi, Ranska!\n\n-- Ne ovat maakuntia eikä valtakuntia, Toline sanoi.\n\n-- Hemmetti, Paganel huudahti tempaisten lasit silmiltään.\n\n-- Epäilemättä. Espanja, pääkaupunki Gibraltar.\n\n-- Mainiota! Verratonta! Suurenmoista! Entä Ranska, sillä minä olen\nranskalainen eikä olisi haitaksi saada tietää, kenelle kuulun!\n\n-- Ranska, Toline vastasi tyynesti, -- on Englannin maakunta,\npääkaupunki Calais.\n\n-- Calais! Paganel huudahti. -- Mitä! Luuletko sinä, että Calais kuuluu\nvielä Englannille?\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Ja että se on Ranskan pääkaupunki?\n\n-- Niin, herra, ja siellä asuu kuvernööri, lordi Napoleon...\n\nNäistä viimeisistä sanoista Paganel purskahti nauruun. Toline ei\ntiennyt mitä ajatella. Häneltä oli kysytty, ja hän oli vastannut\nparhaansa mukaan. Mutta hänen vastaustensa omituisuutta ei voitu lukea\nhänen syykseen; hänellä ei ollut siitä edes aavistusta. Oli kuinka\nhyvänsä, hän ei näyttänyt hämmentyvän, vaan odotti vakavana tämän\nkäsittämättömän hilpeydenpuuskan päättymistä.\n\n-- Siinä nyt näette, majuri sanoi nauraen Paganelille. -- Enkö ollut\noikeassa väittäessäni, että oppilas Toline antaisi teille uutta oppia?\n\n-- Olitte, ystäväni, maantieteilijä vastasi. -- Vai niinkö maantiedettä\nopetetaan Melbournessa! Normaalikoulun opettajat hoitavat asiansa\nhyvin! Eurooppa, Aasia, Afrikka, Amerikka, Oseania, koko maailma,\nkaikki on englantilaisten! Totisesti, tämä nerokas kasvatus tekee\nymmärrettäväksi, että alkuasukkaat alistuvat. No, Toline poikaseni,\nentäs kuu, onko sekin englantilaisten!\n\n-- Tulee olemaan, nuori villi vastasi vakavasti.\n\nSilloin Paganel ei voinut enää pysyä paikallaan. Hänen täytyi nauraa\nkyllikseen eikä hän saanut naurunpuuskaansa hillityksi ennen kuin\nviidenkymmenen metrin päässä leiristä.\n\nTällä välin oli Glenarvan käynyt etsimässä pienen kirjan\nmatkakirjastosta. Se oli Samuel Richardsonin Englannissa yleisesti\nkäytettävä _Maantiedon oppikirja_, joka pysyi paremmin totuutta\nvastaavalla kannalla kuin opettajat Melbournessa.\n\n-- Kuulepas, lapseni, hän sanoi Tolinelle, -- ota tämä kirja ja pidä\nse. Sinulla on maantieteessä erinäisiä vääriä mielikuvia, jotka on hyvä\noikaista. Minä annan sen sinulle muistoksi tästä kohtaamisestamme.\n\nToline otti kirjan mitään vastaamatta; hän katseli sitä tarkkaavasti\npudistellen päätään epäilevän näköisenä eikä osannut päättää, pannako\nsen taskuunsa.\n\nTällöin oli jo tullut pimeä. Kello oli kymmenen illalla. Täytyi\najatella nukkumaanmenoa, jotta päivänkoitteessa voitaisiin nousta\nliikkeelle. Robert tarjosi ystävälleen Tolinelle puolet\nmakuupaikastaan.\n\nPikku australialainen suostui siihen. Lady Helena ja Mary Grant\nnousivat vankkureihin, matkamiehet menivät telttaan Paganelin\nnaurunpurskahdusten sekoittuessa villien harakkain hiljaiseen\nräkätykseen.\n\nMutta kun aurinko seuraavana aamuna kello kuuden aikaan herätti\nnukkujat, he etsivät turhaan australialaista lasta. Toline oli\nkadonnut. Tahtoiko hän viivyttelyittä ehtiä Lachlanin seuduille, vai\noliko Paganelin nauru häntä loukannut? Sitä ei tiedetty.\n\nMutta kun lady Helena heräsi, hän huomasi povellaan viuhkan koruttomia\nmimoosankukkia ja Paganel taas taskussaan Samuel Richardsonin\n_Maantiedon_.\n\n\n\n\nMOUNT ALEXANDERIN KAIVOKSET.\n\n\nVuonna 1844 sir Roderick Impey Murchison, Lontoon Kuninkaallisen\nmaantieteellisen seuran nykyinen esimies, havaitsi vertailuja maan\nmuodostumisesta tehdessään huomattavaa yhtäläisyyttä Ural-vuorten ja\nsen vuoriharjanteen välillä, joka läheltä Etelä-Australian rannikkoa\nkulkee pohjoisesta etelään.\n\nKun Ural-vuoret ovat kultapitoisia, oppinut geologi arveli, että tätä\nkallisarvoista metallia pitäisi löytyä myös australialaisessa\nvuorijonossa. Eikä hän siinä erehtynytkään.\n\nKaksi vuotta myöhemmin lähetettiin hänelle todella muutamia\nkultanäytteitä Uudesta Etelä-Walesista, ja hän päätti toimittaa suuren\njoukon työmiehiä Cornwallista siirtolaisiksi Uuden Hollannin\nkultamaille.\n\nEnsimmäiset kultanäytteet oli Etelä-Australiasta löytänyt herra Francis\nDutton. Sitten löysivät herrat Forbes ja Smith Uuden Walesin\nensimmäiset kultakentät.\n\nHeti tiedon tästä levittyä kullankaivajia saapui maapallon kaikilta\nkulmilta, englantilaisia, amerikkalaisia, italialaisia, ranskalaisia,\nsaksalaisia, kiinalaisia. Mutta vasta 3. päivänä huhtikuuta 1851 löysi\nherra Hargraves erityisen rikkaita kultakerroksia ja tarjoutui\nilmoittamaan niiden paikan Sydneyn siirtokunnan kuvernöörille,\nsir Ch. Fitz-Roylle, vaatimattomasta viidensadan punnan hinnasta.\n\nHänen tarjoustaan ei hyväksytty, mutta huhu hänen löydöstään oli\nlevinnyt. Kullanetsijöitä lähti samoamaan Summerhilliä ja Leni's Pondia\nkohti. Perustettiin Ophirin kaupunki, joka kultasaaliinsa runsauden\nvuoksi osoitti pian ansaitsevansa raamatullisen nimensä.\n\nSiihen saakka ei ollut puhettakaan Victorian maakunnasta, joka\nkuitenkin sitten vei muista voiton kultaesiintymien runsaudessa.\n\nMuutamia kuukausia myöhemmin, elokuussa 1851, kaivettiin näet tässä\nmaakunnassa esille ensimmäiset kultajyväset, ja pian oli neljällä\nalueella käynnissä laajat etsinnöt. Nämä neljä olivat Ballarat, Owens,\nBendigo ja Mount Alexander, kaikki hyvin rikkaita; mutta Owens-joella\nvedenpaljous vaikeutti työtä; Ballaratissa tuotti kultaesiintymien\nepätasaisuus kaivajille usein pettymyksiä; Bendigossa ei maaperä\nvastannut kaivajien vaatimuksia. Mount Alexanderin säännöllisessä\nmaaperässä olivat mukana kaikki menestyksen edellytykset, ja tämä\nkallisarvoinen metalli, jonka arvo oli jopa 1441 frangia naulalta,\nsaavutti korkeimman kurssin maailman kaikilla markkinoilla.\n\nJuuri tälle tuhoisia pettymyksiä ja odottamattomia onnensattumia niin\nusein aiheuttaneelle paikalle johdatti 37. leveysasteen reitti kapteeni\nHarry Grantin etsijät.\n\nKuljettuaan koko 31. päivän joulukuuta hyvin epätasaista maastoa, joka\nväsytti hevosia ja juhtia, he näkivät Mount Alexanderin pyöristyneet\nkukkulat. Leiriydyttiin erääseen tämän lyhyen vuorijonon kapeaan\nsolaan, ja eläinten annettiin lieka jalassa etsiä ruokaansa maassa\nlojuvien kvartsilohkareiden välistä. Tämä ei ollut vielä kaivosaluetta.\nSeuraavana päivänä, vuoden 1865 ensimmäisenä, uursivat vankkurien\npyörät jälkensä tämän mineraalirikkaan seudun teihin.\n\nJacques Paganel ja hänen toverinsa olivat ihastuneita nähdessään\nohimennenkin tämän kuuluisan vuoren, jota australiaksi sanotaan\nGebooriksi. Sinne teki rynnäkön koko seikkailijoiden lauma, varkaita ja\nkunniallista väkeä, hirttäjiä ja hirtettäviä. Ensimmäisen huhun\nlevitessä tästä suuresta löydöstä kultavuonna 1851 asukkaat, squatterit\nja merimiehet jättivät kaupunkinsa, peltonsa ja laivansa. Kultakuume\nmuuttui kulkutaudiksi, tarttuvaksi kuin rutto, ja monet kuolivat siihen\nluullessaan jo löytäneensä onnen. Luonto oli tuhlaavaisesti kylvänyt\nmiljoonia, sanottiin, 25. asteen alueelle tässä ihmeellisessä\nAustraliassa. Nyt oli elonkorjuunaika ja nämä uudet niittomiehet\nriensivät saamaan osansa. \"Diggerin\" kullankaivajan, ammatti oli\narvokkaampi kuin kaikki muut, ja vaikka monet menehtyivät, oli\nkuitenkin muutamia, jotka tulivat rikkaiksi yhdellä ainoalla\nkuokaniskulla. Perikadosta ei puhuttu, rikastumisesta levenneltiin.\nNäiden onnenpotkujen kaiku kuului viidessä maanosassa. Pian tulvi\nkaikensäätyisiä onnenonkijoita Australiaan, ja vuoden 1852 neljänä\nviimeisenä kuukautena saapui yksin Melbourneen viidenkymmenenneljän\ntuhannen suuruinen siirtolaisarmeija, mutta ilman päällikköä ja kuria,\nvielä saavuttamattoman voiton jälkeisen päivän armeija, sanalla sanoen\nneljäkymmentäneljä tuhatta pahimmanlaatuista rosvoilevaa pahantekijää.\n\nTämän hullun kiihkon ensimmäisinä vuosina vallitsi sanoinkuvaamaton\nsekasorto. Tavallisella tarmollaan pääsivät englantilaiset kuitenkin\ntilanteen herroiksi. Poliisit ja kotimaiset santarmit luopuivat\nvarkaiden puolelta ja muuttuivat kunnon ihmisiksi. Tapahtui täydellinen\nmuutos. Niinpä Glenarvan ei saanutkaan nähdä mitään vuoden 1852\nväkivaltaisista näytelmistä. Kolmetoista vuotta oli kulunut siitä\najasta, ja nyt kultaa etsittiin näillä seuduilla järjestelmällisesti,\nankarien sääntöjen mukaan.\n\nMuuten alkoivat kaivokset jo ehtyä. Oli kaivettu jo pohjaan saakka.\nKuinkapa ei olisikaan tyhjennetty näitä luonnon aarteita, kun\nkullankaivajat olivat Victorian maakunnasta vuosina 1852-1858 kaivaneet\n63.107.478 puntaa? Siirtolaisten lukumäärä onkin tuntuvasti vähentynyt,\nja he ovat siirtyneet vielä koskemattomille seuduille. Niinpä Uuden\nSeelannin Otagossa ja Marlboroughissa äskettäin löydetyt kultakentät,\novat nykyään tuhansien kaksijalkaisten siivettömien muurahaisten\nkaivettavina.[8]\n\nKello yhdentoista tienoilla saavuttiin kaivosalueen keskustaan. Siellä\nkohosi todellinen kaupunki tehtaineen, pankkeineen, kirkkoineen,\nkasarmeineen, vuokrataloineen ja sanomalehden toimituksineen.\nHotelleja, maataloja, huviloita ei myöskään puuttunut. Olipa\nteatterikin, yleisön suosima, vaikka paikka maksoi kymmenen sillingiä.\nEsitettiin suurella menestyksellä paikallista kappaletta _Francis\nObadiah eli onnellinen kullankaivaja_. Kun näytelmän sankari epäioivon\nvallassa iskee kuokkansa maahan viimeistä kertaa, se lohkaisee irti\nuskomattoman suuren kultalohkareen.\n\nGlenarvan oli utelias näkemään Mount Alexanderin laajat kultakaivokset\nja antoi vankkurien lähteä edellä Ayrtonin ja Mulradyn johtamina. Hän\nyhtyisi seuraan muutamaa tuntia myöhemmin. Paganel oli ihastunut tästä\npäätöksestä ja asettui tapansa mukaan pikku ryhmän oppaaksi.\n\nHänen neuvonsa mukaan mentiin ensin pankkiin. Kadut olivat leveät,\nkivetyt ja huolellisesti astellut. Sen tapaiset toimistot kuin _Golden\nCompany Ltd, Digger's General Office, Nugget's Union_ vetivät\njättiläisilmoituksilla katseet puoleensa. Työvoiman ja pääoman yhtymä\noli asettunut yksinäisen kullankaivajan tilalle. Kaikkialta kuului\nhiekkaa huuhtovien tai kallisarvoisten kvartsia murentavien koneiden\nmeteliä.\n\nAsuntojen takana alkoivat kultakentät, laajat kaivausalueet. Siellä\nkuokkivat yhtiöiden runsaasti palkkaamat kullankaivajat.\n\nSilmin ei olisi voinut laskea maahan puhkaistujen reikien lukua.\nRautalapiot välkähtelivät auringonpaisteessa yhtenä säihkynänä.\nKaivajien joukossa oli kaikkia kansallisuuksia. He eivät kinastelleet,\nvaan tekivät työtään äänettömästi, kuten ainakin palkatut miehet.\n\n-- Ei sovi sentään luulla, Paganel sanoi, -- ettei Australiassa enää\nolisi lainkaan niitä kuumeisia etsijöitä, jotka koettavat onneaan\nkullankaivamisen arpapelissä. Tiedän kyllä, että useimmat myyvät\ntyövoimansa yhtiöille pakostakin, kun kaikki kultapitoiset alueet ovat\nhallituksen myymiä tai vuokraamia. Mutta sillä, jolla ei ole mitään,\njoka ei voi vuokrata eikä ostaa, on jäljellä vielä yksi keino rikastua.\n\n-- Mikä? lady Helena kysyi.\n\n-- 'Jumpingin' mahdollisuus, Paganel vastasi. -- Sen avulla me, joilla\nei ole mitään oikeutta näihin kaivoksiin, voimme kuitenkin -- jos käy\noikein hyvä onni, tietenkin -- ansaita omaisuuden.\n\n-- Mutta kuinka? majuri kysyi.\n\n-- Jumpingin avulla, kuten minulla oli kunnia teille sanoa.\n\n-- Mitä se jumping on? majuri kysyi jälleen.\n\n-- Se on kullankaivajien välinen sopimus, joka usein aiheuttaa tappelua\nja epäjärjestystä, mutta jota viranomaiset eivät ole voineet poistaa.\n\n-- Selittäkää tarkemmin, Paganel, sanoi taas majuri, -- tehän saatte\nveden herahtamaan kielellemme.\n\n-- No niin, on sovittu, että kaikki se kaivosalueen keskellä oleva maa,\njoka on vuorokaudeksi, suuria juhlia lukuunottamatta, jätetty silleen,\nniin ettei sitä kaiveta, joutuu yhteisomaisuudeksi. Kuka tahansa saa\nsen vallata, kaivaa sitä ja rikastua, jos onni on hänelle suotuisa.\nNiinpä, Robert, poikaseni, koeta keksiä jokin hylätty kuoppa, ja se on\nsinun!\n\n-- Herra Paganel, Mary Grant sanoi, -- älkää panko veljeni päähän\nsellaista!\n\n-- Minä lasken leikkiä, neiti kulta, Paganel vastasi, -- ja Robert\ntietää sen hyvin. Hänkö kullankaivajaksi? Ei ikinä! Kaivaa maata,\nkääntää sitä taas, muokata ja sitten kylvää siihen ja vaatia siltä\nsatoa vaivoistaan, se kyllä sopii! Mutta sen tonkiminen sokean myyrän\ntavalla, jotta kouraan ehkä sattuisi siru kultaa, se on surkea ammatti,\njohon antautuakseen täytyy olla Jumalan ja ihmisten hylkäämä!\n\nKäytyään pääkaivoksen luona ja asteltuaan pitkin tannerta, joka oli\nsuureksi osaksi kallioiden särkemisestä syntyneitä kvartsinsiruja,\nliuskeita ja soraa, saapuivat retkeilijät pankkiin.\n\nSe oli laaja rakennus, katolla kansallislippu. Lordi Glenarvanin\nvastaanotti ylitarkastaja, joka esitteli hänelle johtamaansa laitosta.\nSinne sijoittavat yhtiöt kuittia vastaan maasta kaivamansa kullan.\nSiitä oli jo kauan aikaa, kun siirtokunnan kauppiaat olivat nylkeneet\nalkuaikojen kullankaivajaa. He maksoivat hänelle kaivospaikalla\nviisikymmentäkolme sillingiä unssilta ja sitten Melbournessa myivät\nkuudestakymmenestäviidestä! Tosin kauppiaalla oli kuljetuksen riski;\nkun valtatiellä vilisi kulkureita, ei kulta aina saapunut perille.\n\nVieraille näytettiin mielenkiintoisia kultanäytteitä, ja ylitarkastaja\nteki selkoa, eri menettelytavoista tämän metallin kaivamiseksi.\n\nSitä esiintyy yleensä kahdessa muodossa, vyörykultana ja rapautuneena,\njoko malmina lietteen seassa tai kvartsisuonessa. Sen irrottamiseksi\nkäytetäänkin maan laadun mukaan pinta- tai syvyyskaivamista.\n\nVyörykulta piilee jokien, laaksojen ja vesiuurrosten pohjalla\nsuuruutensa mukaan sijoittuneena, ensin rakeet, sitten levyt ja vihdoin\nhileet.\n\nJos se sitä vastoin on rapautumakultaa, jonka suonen ilman vaikutus on\nhajoittanut, se on keskittynyt yhteen paikkaan, kasoiksi, joita\nkullankaivajat sanovat \"taskuiksi\". Jotkut näistä taskuista sisältävät\nsuuren omaisuuden.\n\nMount Alexanderin alueella tavataan kultaa varsinkin savimaakerroksissa\nja liuskemaisten kallioiden lomissa. Siellä ovat kultarakeiden pesät,\nsiellä on onnekkaan kaivajan käteen usein sattunut kulta-arpajaisten\npäävoitto.\n\nKun vierailijat olivat tarkastelleet eri kultanäytteitä, he kävivät\npankin mineralogisessa museossa. Siellä he näkivät kaikkia niitä\ntuotteita, joista Australian maaperä on muodostunut, luokiteltuina ja\nnimilipuilla varustettuina. Kulta ei ole sen ainoa rikkaus; sitä voi\nsyystäkin pitää suunnattomana arkkuna, jossa luonto säilyttää\nkalleuksiaan. Lasilevyjen alla kiilsi valkoinen topaasi, joka kilpailee\nBrasilian topaasien kanssa, tummanvihreä granaatti, epidootti,\neräänlainen kauniin vihreä silikaatti, vaaleanpunainen rubiini, jota\nedustivat helakanpunaiset spinellat ja eräs tavattoman kaunis\nruusunpunainen muunnos, vaalean- ja tummansinisiä safiireja, kuten\nesimerkiksi korundi, ja yhtä haluttuja kuin Malabarin ja Tiibetin\nsafiirit, punahohtoisia timantteja ja vihdoin Turonin rannoilta\nlöydetty pieni timanttikristalli. Mitään ei puuttunut tästä jalokivien\nloistavasta kokoelmasta eikä tarvinnut mennä kauas etsimään\ntarpeellista kultaa, johon ne voisi upottaa. Ellei tahtonut nähdä niitä\nkoruiksi valmistettuina, ei saattanut pyytää enempää.\n\nGlenarvan lausui jäähyväiset pankin tarkastajalle kiittäen häntä\nkohteliaisuudesta, jota vierailijat olivat käyttäneet runsaasti\nhyväkseen. Sitten palattiin kultakentille.\n\nNiin vähän kuin Paganel välittikin tämän maailman mammonasta, hän ei\nastunut askeltakaan tarkastamatta katseellaan tätä maaperää. Halu\nsiihen oli ylivoimainen, eikä hänen kumppaniensa leikinlasku voinut\nsille mitään. Yhtä mittaa hän kumartui, poimi maasta jonkin kivensirun,\nmalminkappaleen tai kvartsihileen, tarkasteli niitä yksityiskohtaisesti\nja heitti ne pian taas halveksien menemään. Tätä kesti koko matkan.\n\n-- Kuulkaas, Paganel, majuri lausui, -- oletteko hukannut jotakin?\n\n-- Aivan varmasti, Paganel vastasi, -- tässä kullan ja kalliiden kivien\nmaassa on hukannut sen mitä ei ole löytänyt. En tiedä, miksi mieleni\ntekisi saada mukaani muutaman unssin painoinen rae tai vaikkapa\nisompikin.\n\n-- Ja mitä te sillä tekisitte, kelpo ystäväni? Glenarvan kysyi.\n\n-- Oh, se on kyllä selvillä, Paganel vastasi. -- Lahjoittaisin sen\nmaalleni. Sijoittaisin sen Ranskan pankkiin...\n\n-- Joka ottaisi sen vastaan?\n\n-- Epäilemättä, rautatieosakkeiden muodossa.\n\nPaganelia onniteltiin tavasta, kuinka hän aikoi tarjota kullan\n\"maallensa\", ja lady Helena toivoi hänen löytävän maailman suurimman\nkimpaleen.\n\nLeikkiä laskien retkeilijät tarkastelivat näin suurinta osaa\nkaivosaluetta. Kaikkialla tehtiin työtä säännöllisesti, koneellisesti,\nmutta ilman innostusta.\n\nKahden tunnin kävelyn jälkeen Paganel huomasi hyvin siistin ravintolan,\njossa hän ehdotti istuttavaksi, kunnes olisi aika palata vankkurien\nluokse. Lady Helena suostui siihen, ja kun ravintolasta ei ole\nmihinkään ilman virvokkeita, Paganel käski ravintoloitsijaa tarjoamaan\njotakin paikkakunnan juomaa.\n\nItsekullekin tuotiin niin sanottu \"nobler\". Tuollainen nobler on\nyksinkertaisesti grogi, mutta nurinpäinen grogi. Sen sijaan, että\npantaisiin pieni lasillinen viinaa isoon lasiin vettä, pannaan pieni\nlasillinen vettä isoon lasiin viinaa, sokeroidaan ja juodaan. Se oli\nhieman liiaksi australialaista, ja ravintoloitsijan suureksi kummaksi\nmuutettiin nobler ison vesikarahvin avulla brittiläiseksi grogiksi.\n\nSitten puhuttiin kultakaivoksista ja kaivajista. Tässähän oli sen\npaikka, jos missään.\n\nPaganel oli hyvin tyytyväinen näkemäänsä, mutta myönsi kuitenkin, että\nolojen oli täytynyt ennen, Mount Alexanderin kaivauksen ensimmäisinä\nvuosina, olla vielä mielenkiintoisempia.\n\n-- Maa, hän sanoi, -- oli silloin täynnä reikiä ja tulvillaan\ntyömyyriä, mutta minkälaisia myyriä! Kaikilla siirtolaisilla oli myyrän\ninto, mutta ei sen ymmärrystä! Kultaa tuhlattiin mielettömästi. Se\njuotiin ja pelattiin, ja tämä ravintola, jossa olemme, oli helvetti,\nkuten silloin sanottiin. Rahapelejä seurasivat puukoniskut. Poliisi ei\nmahtanut mitään, ja monta kertaa oli siirtokunnan kuvernöörin pakko\nmarssittaa sotaväkeä rauhoittamaan metelöiviä kullankaivajia. Mutta\nlopulta hän sai heidät järkiinsä, määräsi kaivamisoikeudesta veron, sai\nsen kannetuksi, vaikkakaan ei vaivattomasti, ja ylimalkaan olivat\nrikkomukset täällä vähäisempiä kuin Kaliforniassa.\n\n-- Saako siis, lady Helena kysyi, -- kuka tahansa harjoittaa\nkullankaivajan ammattia?\n\n-- Saa, rouva. Sitä varten ei tarvitse suorittaa tutkintoa. Hyvät\nkäsivarret riittävät. Kurjuuden ajamina seikkailijat saapuivat\nkulta-alueille enimmäkseen rahattomina, rikkailla kuokka, köyhillä vain\npuukko, mutta kaikilla tähän työhön into, jota he eivät olisi\nosoittaneet missään oikeassa ammatissa. Oli omituista nähdä näitä\nkultamaita. Maa oli täynnä telttoja, öljvkankaita ja mullasta,\nlaudoista tai oksista kyhättyjä hökkeleitä ja vajoja. Niiden keskellä\nkohosi Englannin lipulla varustettu hallituksen katos, sen asiamiesten\nsinisestä patjakankaasta tehtyjä telttoja, rahanvaihtajien,\nkultakauppiaiden ja muiden, tässä rikkauden ja köyhyyden heilurissa\nkalastelevien liikemiesten kojuja. Nämä rikastuivat varmasti. Ja\nnäkemisen arvoisia olivat vedessä ja liejussa elävät pitkäpartaiset ja\npunapaitaiset diggerit. Ilma oli täynnä kuokkien yhtämittaista\nkalahtelua ja maassa mädäntyvien eläinraatojen löyhkää. Tukahduttava\npöly peitti nuo onnettomat, jotka kohottivat kuolleisuuden tavattoman\nsuureksi, ja epäilemättä epäterveellisemmässä maassa olisi lavantauti\ntuhonnut melkein koko väestön. Ja jospa sitten kaikki nämä seikkailijat\nolisivat onnistuneet! Mutta paljon kärsimystä jäi korvauksetta, ja\nlähemmin tarkastaessa saataisiin nähdä, että yhtä rikastunutta\nkullankaivajaa kohti sata, kaksisataa, ehkäpä tuhat on kuollut köyhänä\nja epätoivoisena.\n\n-- Voisitteko selittää meille, Paganel, Glenarvan kysyi, -- miten kulta\nkaivettiin ylös?\n\n-- Ei mikään ollut yksinkertaisempaa, Paganel vastasi. -- Ensimmäiset\nkullanetsijät huuhtoivat sitä, kuten muutamilla Sevennien seuduilla\nRanskassa vieläkin tehdään. Nykyään yhtiöt menettelevät toisin; he\nkaivautuvat siihen lähteeseen asti, josta hileet, levyt ja rakeet\ntulevat. Mutta huuhtojat tyytyivät vain pesemään kultapitoisen hiekan,\nsiinä kaikki. He kaivoivat maata, paljastivat ne kerrostumat, jotka\nheistä näyttivät kultapitoisilta, ja valelivat niitä vedellä\nerottaakseen siitä kallisarvoisen malmin. Tämä huuhtelu tapahtui\namerikkalaista alkuperää olevan kehdoksi nimitetyn laitteen avulla. Se\noli viiden tai kuuden jalan mittainen laatikko, eräänlaatuinen avoin,\nkahteen osastoon jaettu ruuhi. Ensimmäisessä osassa oli harva seula ja\nsen alapuolella toisia tiuhempia seuloja; toinen osa oli alapäästään\nsuippeneva. Hiekka kasattiin toisessa päässä olevaan seulaan,\nkaadettiin vettä päälle, ja laitetta liikuteltiin tai oikeammin\nkeinuteltiin käsin. Kivet jäivät ensimmäiseen seulaan, malmi ja hieno\nhiekka toisiin aina karheutensa mukaan, ja lionnut muta valui veden\nmukana pois toisesta päästä. Se oli tavallisimmin käytetty laite.\n\n-- Mutta sellainen piti sentään olla, John Mangles huomautti.\n\n-- Se ostettiin rikastuneilta tai rappiolle joutuneilta kaivajilta,\nkuinka sattui, Paganel vastasi, -- tai tultiin toimeen ilman sitä.\n\n-- Kuinka se kävi laatuun? Mary Grant kysyi.\n\n-- Oli vain levy, rakas Mary, tavallinen peltilevy; heitettiin ilmaan\nmaata niin kuin viljaa; viljajyvien sijasta saatiin joskus kultajyviä.\nEnsimmäisenä vuonna ansaitsi moni kullankaivaja omaisuuden ilman\nmuita apuvälineitä. Nähkääs, ystäväni, se oli hyvää aikaa, vaikka\nsaappaat maksoivat sataviisikymmentä frangia pari ja lasillisesta\nlimonadia piti maksaa kaksitoista frangia! Ensiksi tulleilla on aina\nparas onni. Kultaa oli kaikkialla runsaasti maan pinnalla; purot\nvirtasivat metallipohjalla; sitä tavattiin Melbournen kaduiltakin;\nkatuja kovetettiin kultasoralla. Niinpä sen kullan arvo, joka\ntammikuun seitsemässä viikossa alkupuolella vuotta 1852 hallituksen\nsuojeluksen alaisena tuotiin Mount Alexanderista Melbourneen, olikin\nkahdeksan miljoonaa kaksisataa kolmekymmentäkahdeksan tuhatta\nseitsemänsataaviisikymmentä frangia. Se tekee keskimäärin\nsatakuusikymmentäneljä tuhatta frangia päivää kohti.\n\n-- Melkein yhtä paljon kuin Venäjän keisarin pankkitilillä, Glenarvan\nsanoi.\n\n-- Mies-parka! majuri lausui.\n\n-- Tunnetaanko erikoisia onnenpotkuja? lady Helena kysyi.\n\n-- Muutamia kyllä, rouva.\n\n-- Tiedättekö nekin? Glenarvan kysyi.\n\n-- Tottakai! Paganel vastasi. -- Vuonna 1852 löydettiin Ballaratista\nkimpale, joka painoi viisisataaseitsemänkymmentäkolme unssia,\nGippslandissa toinen, jonka paino oli\nseitsemänsataakahdeksankymmentäkaksi unssia, ja vuonna 1861\nkahdeksansadankolmenkymmenenneljän unssin painoinen harkko. Vihdoin,\ntaas Ballaratista, eräs kaivaja löysi tavattoman kimpaleen, joka painoi\nkuusikymmentäviisi kiloa, mikä kolmentuhannen neljänsadan frangin\nmukaan kilolta tekee kaksisataaviisikymmentäviisi tuhatta frangia.\nKuokanisku, joka tuottaa kymmenentuhannen frangin korot, on jo\naikamoinen!\n\n-- Missä määrin kullantuotanto lisääntyi näiden kaivosten löytämisen\njälkeen? John Mangles kysyi.\n\n-- Suunnattomasti, rakas John. Kullantuotanto ei tämän vuosisadan\nalussa ollut kuin neljäkymmentäseitsemän miljoonaa vuodessa, mutta nyt,\nEuroopan, Aasian ja Amerikan kaivosten tuotanto mukaan luettuna, se\ntekee yhdeksänsataa miljoonaa, toisin sanoen lähes miljardin.\n\n-- Niinpä, herra Paganel, on ehkä paljonkin kultaa sillä paikalla,\nmissä nyt olemme, meidän jalkojemme alla? pikku Robert kysyi.\n\n-- On, poikani, miljoonia. Me tallaamme sitä. Mutta me tallaamme sitä\nsen vuoksi, että halveksimme sitä!\n\n-- Eikö Australia kuitenkin ole hyvin onnellinen maa?\n\n-- Ei, Robert, maantieteilijä vastasi. -- Kultapitoiset maat eivät ole\nonnellisia. Ne synnyttävät vain heikkoa väestöä, mutta eivät\nmilloinkaan voimakasta ja työteliästä. Katso Brasiliaa, Meksikoa,\nKaliforniaa, Australiaa! Mitä ne ovat yhdeksännellätoista vuosisadalla?\nOikein onnellinen maa, poikani, ei ole kulta-, vaan rautapitoinen maa!\n\n\n\n\nAUSTRALIAN JA UUDEN SEELANNIN UUTISET.\n\n\nTammikuun 2. päivänä auringon noustessa matkustajat ylittivät\nkulta-alueen ja Talbotin piirikunnan rajan. Heidän hevosensa kaviot\npolkivat silloin Dalhousien piirikunnan pölyisiä teitä. Muutamia\ntunteja myöhemmin he kahlasivat Colban- ja Campaspe-jokien yli\n144° 35' ja 144° 45' pituusasteen välillä. Puolet matkasta oli tehty.\nVielä viisitoista päivää yhtä onnellista kulkua, ja matkue saapuisi\nTwofold-lahden rannoille.\n\nMuuten olivat kaikki hyvissä voimissa. Paganelin väite tämän ilmaston\nterveellisyydestä piti paikkansa. Kosteutta vähän tai ei ollenkaan, ja\nvarsin siedettävä lämpötila. Se ei rasittanut hevosia eikä juhtia. Ei\nliioin ihmisiäkään.\n\nYksi ainoa muutos marssijärjestykseen oli tehty Camden Bridgeltä\nlähdettyä. Kun Ayrton sai tietää rautatieonnettomuuden johtuneen\nrikoksesta, hän neuvoi noudattamaan erinäisiä siihen saakka\ntarpeettomina pidettyjä varotoimia. Ratsastajat eivät saaneet jättää\nvankkureita näkyvistään. Lepohetkinä jäi aina yksi heistä vahtiin.\nAamuin ja illoin pantiin uudet nallit pyssyihin. Oli varmaa, että\nrikollisjoukkue liikkui maassa, ja vaikkei mitään suoranaista pelkoa\nherättävää sattunut, piti olla valmiina kaiken varalta.\n\nTarpeetonta on lisätä, että näihin varotoimiin ryhdyttiin lady Helenan\nja Mary Grantin tietämättä, joita Glenarvan ei tahtonut säikäyttää.\n\nOikeastaan olikin syytä menetellä näin. Varomattomuus tai vain\nlaiminlyöntikin saattoi käydä kalliiksi. Glenarvan ei muuten ollut\nainoa, joka huolehti asioista tällä tavoin. Yksinäisillä tiloilla ja\nasemilla varustautuivat asukkaat ja squatterit mahdollista hyökkäystä\ntai yllätystä vastaan. Talot suljettiin pimeän tullen. Koirat\nlaskettiin irti aitauksiin ja alkoivat haukkua vähänkin lähestyttäessä.\nEi yksikään paimen, joka illalla ratsain kokosi suurta laumaansa\nkotiinpaluuta varten, liikkunut ilman satulannuppiin kiinnitettyä\npyssyä. Uutinen Camdenin sillalla tapahtuneesta rikoksesta oli syynä\ntähän poikkeukselliseen varovaisuuteen, ja moni siirtolainen, joka\ntähän saakka oli nukkunut ikkunat ja ovet avoinna, sulki ne nyt\nhuolellisesti.\n\nMaakunnan hallituskin osoitti suurta intoa ja varovaisuutta. Kotimaisia\nsantarmiosastoja lähetettiin pitkin maata. Postinkuljetusta suojattiin\nerityisin toimenpitein. Tätä ennen oli posti kulkenut valtateillä ilman\nvartiostoa. Niinpä tänään, juuri kun Glenarvanin matkue oli menossa\nKilmoresta Heathcoteen ulottuvan tien poikki, kiiti posti ohitse niin\nkiivasta vauhtia kuin hevoset suinkin pääsivät, jättäen suuren\npölypilven jälkeensä. Mutta niin nopeasti kuin se ohittikin, Glenarvan\noli kuitenkin nähnyt sen rinnalla ratsastavien poliisien pyssyjen\nvälkähtävän. Olisi luullut elettävän jälleen sitä hirvittävää aikaa,\njolloin ensimmäisten kultakenttien löytyminen ajoi Australian\nmantereelle Euroopan kansakuntien kuonan.\n\nPari kilometriä Kilmoren maantien yli ehdittyään saapuivat vankkurit\njättiläispuiden sekaan, ja ensimmäistä kertaa Kap Bernouillista\nlähdettyään matkustajat joutuivat laajaan, useiden asteiden yli\nulottuvaan metsään.\n\nIhmetyksen huudahdus pääsi matkustajilta, kun he näkivät yli puolen\nsadan metrin korkuisia kumipuita, joiden sienimäinen kaarna oli jopa\nyli kymmenen sentin paksuinen. Kuusi ja puoli metriä ympärysmitaltaan\nolevat rungot, joiden kuoressa oli hyvänhajuista pihkaa sisältäviä\nuurteita, kohosivat viidenkymmenen metrin korkeuteen ainoankaan haaran\ntai oksan tai edes satunnaisen silmun ja pahkuran häiritsemättä niiden\npintaa. Sileämpiä ne eivät olisi voineet olla sorvarin kädestä\nlähtiessään.\n\nSiinä oli sadoittain toistensa kaltaisia pylväitä. Ne levittivät\ntavattoman korkealla käyriä oksiaan, joiden päissä oli sikermä lehtiä;\nlehtihangoissa riippui yksinäisiä kukkia, joiden terät olivat kuin\nylösalaisin käännetty uurna.\n\nTämän ikivihreän katoksen alla kierteli ilma vapaasti; alituinen\nilmanvaihto vei kosteuden maasta; hevoset, härkävaljakko ja vankkurit\nsaattoivat mukavasti liikkua näiden harvassa seisovien puiden välissä,\njotka olivat järjestyneet kuin hakkuun merkkipaalut. Siellä ei ollut\npensasrykelmiin sulloutuneita puuryhmiä, ei kaatuneiden runkojen ja\nläpipääsemättömien liaanien aarniometsää, missä vain rauta ja tuli\nvoivat raivata tietä uudisviljelijöille. Vihreä nurmi puiden juurella,\nvihreä varjostin niiden latvoissa, pitkät valtavien pylväiden rivit,\nvähän varjoa, ylimalkaan vähän raikkautta, omituinen valaistus, joka\nmuistutti ohuen kankaan läpi tunkevaa valoa, säännölliset heijastukset,\ntarkkapiirteiset kuviot maassa, kaikki tämä tarjosi eriskummaisen ja\nuusista vaikutelmista runsaan näytelmän. Oseaanian mantereen metsä ei\nmuistuta ensinkään uuden maailman metsiä, ja kumipuu, alkuasukkaiden\n\"tara\", joka kuuluu miltei lukemattomia lajeja käsittävään myrttien\nheimoon, on Australian kasviston huomattavin edustaja.\n\nEttei näiden vihreiden holvien alla ole varjoisampaa ja pimeämpää, se\nriippuu siitä, että puiden lehtien asento on erikoinen. Lehtien lapa ei\nole näet kääntynyt aurinkoa kohti, vaan niiden terävä reuna. Silmä ei\ntästä omituisesta lehvistöstä näe muuta kuin syrjät. Niinpä auringon\nsäteetkin pääsevät maahan asti ikään kuin sälekaihtimen rakosista.\n\nJokainen huomasi tämän ja näytti hämmästyneen. Mistä tämä omituinen\njärjestely? Se kysymys tehtiin tietenkin Paganelille. Hän vastasi kuten\nainakin mies, joka ei joudu mistään hämilleen.\n\n-- Luonnon eriskuinmaisuus, hän sanoi, -- ei hämmästytä minua täällä.\nSe tietää kyllä mitä tekee, mutta kasvitieteilijät eivät aina tiedä,\nmitä sanovat. Luonto ei ole erehtynyt antaessaan näille puille tämän\nerikoisen lehvistön, mutta ihmiset ovat hairahtuneet, kun niille on\nannettu nimi _eukalyptus_.\n\n-- Mitä se sana merkitsee? Mary Grant kysyi.\n\n-- Se tulee kreikan kielen sanoista _eu kalypto_ ja merkitsee _hyvin\npeitän_. Varovasti kyllä erehdys on tehty kreikaksi, jottei sitä\nhuomattaisi, mutta selväähän on, että tuo puu peittää huonosti.\n\n-- Myönnetään, rakas Paganel, Glenarvan vastasi, -- mutta selittäkää\nmeille nyt, minkä vuoksi lehdet ovat tuossa asennossa.\n\n-- Pelkästä ulkonaisesta ja helposti ymmärrettävästä syystä, ystäväni,\nPaganel vastasi. -- Tällä seudulla, missä ilma on kuiva, missä sateet\novat harvinaisia, missä maaperä on kuivunut, eivät puut tarvitse tuulta\neikä aurinkoa. Kun ei ole kosteutta, ei ole myöskään mäihää. Siksi\nkumipuulla on kapeat lehdet, jotka koettavat suojautua aurinkoa ja\nliian suurta haihtumista vastaan. Siinä syy, miksi ne kääntävät\nreunansa eivätkä lapaansa auringonsäteille. Ei ole mitään älykkäämpää\nkuin lehti.\n\n-- Eikä mitään itsekkäämpää! majuri lisäsi. -- Nuokin ovat ajatelleet\nvain itseään eivätkä ensinkään matkustajia.\n\nJokainen oli hiukan samaa mieltä kuin MacNabbs, paitsi Paganel, joka\notsaansa kuivaten onnitteli itseään, että sai kulkea varjottomien\npuiden alla. Tämä lehtijärjestelmä oli sittenkin ikävä, kun matka\nnäiden metsien läpi on usein varsin pitkä ja niin ollen kiusallinen,\nsillä mikään ei suojaa matkustajaa päivän hellettä vastaan.\n\nKoko päivän vierivät vankkurit näitä loppumattomia kumipuukujia pitkin.\nEi tavattu nelijalkaisia eläimiä eikä alkuasukkaita. Eräänlaisia\npapukaijoja asusti puiden latvoissa, mutta niin korkealta niitä tuskin\nerotti, ja niiden pärpätys kuului vain epäselvänä sorinana. Joskus\nlensi parvi pikku papukaijoja jonkun kaukaisen kujanteen poikki ja\nvilkastutti sitä äkillisellä, monivärisellä väikkeellä. Mutta yleensä\nvallitsi tässä laajassa vehreässä pylvästössä syvä hiljaisuus, ja vain\nhevosten astunta, muutamat silloin tällöin vaihdetut sanat, vankkurien\npyörien kitinä ja Ayrtonin huudahdus hänen hoputtaessaan hidasta\nvaljakkoaan häiritsivät avaraa autiutta.\n\nIllan tullen leiriydyttiin kumipuiden juurelle, joissa näkyi jälkiä\njokseenkin hiljan palaneesta tulesta. Ne olivat kuin korkeita\ntehtaanpiippuja, sillä liekki oli kolonut ne sisäpuolelta pitkin koko\nniiden pituutta. Ne seisoivat aika tukevasti vain tyhjän kuorensa\nvarassa. Moinen squatterien tai alkuasukkaiden paha tapa hävittää\nkuitenkin lopulta nämä suurenmoiset puut, ja ne kuolevat sukupuuttoon\nniin kuin Libanonin nelisatavuotiset seetrit, jotka on poltettu\ntaitamattomilla nuotiotulilla. Paganelin neuvoa seuraten Olbinett\nsytytti illallistulen yhteen näistä runkoputkista; heti syntyi tuntuva\nveto, ja savu haihtui lehvistön tummaan katokseen. Yöksi ryhdyttiin\nmäärättyihin varotoimiin, ja Ayrton, Mulrady, Wilson ja John Mangles\npitivät vahtia vuorotellen päivännousuun saakka.\n\nPitkin tammikuun 3. päivää lisääntyivät vain loputtoman metsän\nsopusuhtaiset kujanteet. Tuntui kuin kumipuista ei koskaan tulisi\nloppua. Mutta iltaan mennessä harvenivat jonot, ja muutamien\nkilometrien päässä näkyi joukko säännöllisiä taloja pienellä aukealla.\n\n-- Seymour! Paganel huudahti. -- Se on Victorian maakunnan viimeinen\nkaupunki.\n\n-- Onko se suurikin? lady Helena kysyi.\n\n-- Rouva, Paganel vastasi, -- se on tavallinen kylä, joka on saamassa\nkaupunkioikeudet.\n\n-- Onkohan siellä sopivaa majataloa? Glenarvan kysyi.\n\n-- Toivottavasti, maantieteilijä vastasi.\n\n-- Niinpä menkäämme kaupunkiin, sillä reippaat naiskumppanimme eivät\nluullakseni pane pahakseen, jos saavat levähtää siellä yhden yön.\n\n-- Rakas Edward, lady Helena vastasi, -- Mary ja minä suostumme siihen\nsillä ehdolla, että se ei aiheuta hankaluutta eikä viivytystä.\n\n-- Ei vähimmässäkään määrin, lordi Glenarvan vastasi, -- valjakkomme on\nväsynyt, ja sitä paitsi me jatkamme matkaa huomenna päivän koitteessa.\n\nKello oli silloin yhdeksän. Kuu läheni jo taivaanrantaa ja heitti enää\nvain vinoja, sumuun haihtuvia säteitä. Vähitellen tuli pimeä. Matkue\nkulki pitkin Seymourin leveitä katuja Paganelin johdolla, hän kun aina\nnäkyi tuntevan täysin tuntemattomankin paikkakunnan. Mutta hän kulki\nvaistonsa mukaan, ja hän saapui suoraan Campbell's North British\nnimiseen hotelliin.\n\nHevoset ja härät vietiin talliin, vankkurit vajaan, ja matkustajat\nohjattiin varsin mukaviin huoneisiin. Kello kymmenen aikaan istuttiin\npöytään, jonka ruokia Olbinett oli tarkastanut asiantuntijan\nsilmällä. Paganel oli käynyt kaupungilla Robertin kanssa ja kertoi\niltavaikutelmistaan perin lyhyesti. Hän ei ollut nähnyt kerrassaan\nmitään.\n\nVähemmän hajamielinen mies olisi kuitenkin huomannut Seymourin kaduilla\nerikoista liikettä: siellä täällä kerääntyi ihmisiä joukkoihin, jotka\nvähitellen suurenivat; puheltiin talojen porteilla; ihmiset kyselivät\ntoisiltaan jotakin ilmeisen levottomina; päivän sanomalehtiä luettiin\nääneen, niiden uutisista puhuttiin ja keskusteltiin. Nämä oireet eivät\nolisi voineet jäädä vähänkään valppaalta tarkkailijalta huomaamatta.\nMutta Paganel ei ollut epäillyt mitään.\n\nMajuri sitä vastoin, vaikkei käynyt niin kaukana, eipä edes poistunut\nhotellista, otti selvän huolestumisesta ja pikku kaupungissa\nparhaillaan vallitsevasta levottomuudesta. Keskusteltuaan kymmenen\nminuuttia hotellin puheliaan isännän, Dicksonin kanssa hän tiesi, mistä\noli kysymys.\n\nMutta hän ei hiiskunut siitä sanaakaan. Vasta illallisen jälkeen, kun\nlady Glenarvan, Mary ja Robert Grant olivat menneet huoneisiinsa,\nmajuri pyysi kumppaneitaan jäämään ja sanoi heille:\n\n-- Sandhurstin rautatiellä tapahtuneen rikoksen tekijät on tunnistettu.\n\n-- Onko heidät vangittu? Ayrton kysyi vilkkaasti.\n\n-- Ei, MacNabbs vastasi näyttämättä kiinnittävän huomiota perämiehen\nintoon, joka näissä oloissa muuten oli varsin ymmärrettävä.\n\n-- Sen pahempi, Ayrton lisäsi.\n\n-- No, Glenarvan kysyi, -- kenen syyksi sitä rikosta luullaan?\n\n-- Lukekaa, majuri vastasi antaen Glenarvanille numeron Australian ja\nUuden Seelannin Uutisia, -- niin saatte nähdä, että poliisipäällikkö ei\nerehtynyt.\n\nGlenarvan luki ääneen seuraavan uutisen:\n\n    Sydney, 2. p. tammikuuta 1865. -- Kuten muistetaan, tapahtui\n    Camden Bridgellä, kahdeksan kilometrin päässä Castlemainen\n    asemalta, Melbournesta Sandhurstiin johtavalla rautatiellä,\n    viime joulukuun 29. ja 30. päivän välisenä yönä\n    rautatieonnettomuus. Klo 11.45 lähtevä yöjuna syöksyi\n    täydessä vauhdissa Lutton-jokeen.\n\n    Camdenin silta oli jätetty auki junan kulkiessa.\n\n    Useat onnettomuuden jälkeen tapahtuneet varkaudet ja kilometrin\n    päässä Camden Bridgeltä löydetty sillanvartijan ruumis osoittivat,\n    että tämä onnettomuus oli johtunut rikoksesta.\n\n    Viranomaisten tutkimuksista onkin käynyt selville, että rikoksen\n    on tehnyt joukko karkotusvankeja, jotka kuusi kuukautta sitten\n    olivat päässeet karkuun Perthin työvankilasta Länsi-Australiassa\n    juuri kun heidät piti siirtää Norfolkin saarelle.[9]\n\n    Näitä karkotusvankeja on kaksikymmentäyhdeksän; heitä johtaa\n    eräs Ben Joyce, mitä vaarallisin rikollinen, joka muutamia\n    kuukausia sitten on saapunut Australiaan tuntemattomalla\n    laivalla ja jota oikeudenpalvelijoiden ei ole onnistunut\n    tavoittaa.\n\n    Kaupunkien asukkaita, uudisviljelijöitä ja asemien squattereita\n    kehotetaan olemaan varuillaan ja antamaan ylitarkastajalle\n    tietoja, jotka ovat avuksi etsinnöissä.\n\n                                                  J.P. MITCHELL,\n                                                  ylitarkastaja.\n\nKun Glenarvan oli lopettanut tämän uutisen lukemisen, MacNabbs kääntyi\nmaantieteilijän puoleen ja sanoi hänelle:\n\n-- Näette nyt, Paganel, että Australiassa saattaa olla karkotusvankeja.\n\n-- Karkureita kyllä! Paganel vastasi. -- Mutta ei karkotettuja, joilla\nolisi siihen laillinen lupa. Noilla miehillä ei ole oikeutta oleskella\ntäällä.\n\n-- Täällä he nyt kuitenkin ovat, Glenarvan sanoi, -- mutta\nkäsittääkseni meidän ei pitäisi heidän tähtensä muuttaa suunnitelmiamme\ntai keskeyttää matkaamme. Mitä sinä siitä ajattelet, John?\n\nJohn Mangles ei vastannut heti; yhtäältä suru, jonka aloitetun etsinnän\nlopettaminen tuottaisi molemmille lapsille, ja toisaalta se pelko, että\nretkikunta joutuisi vaaraan, sai hänet epäröimään.\n\n-- Jos lady Glenarvan ja miss Grant eivät olisi mukana, hän sanoi\nsitten, -- niin välittäisin vähät tuosta roistojoukosta.\n\nGlenarvan ymmärsi ja lisäsi:\n\n-- Sanomattakin on selvää, että yrityksestämme luopuminen ei tule\nkysymykseenkään; mutta kenties olisi matkaseuramme vuoksi varovinta,\ntavoittaa _Duncan_ Melbournessa ja sitten idästä käsin palata Harry\nGrantin jäljille. Mitä te, MacNabbs, siitä ajattelette?\n\n-- Ennen kuin sanon sen, majuri vastasi, -- haluaisin kuulla Ayrtonin\nmielipiteen.\n\nPerämies, jonka mieltä nimenomaan kysyttiin, katsahti Glenarvaniin.\n\n-- Minä ajattelen, hän sanoi, -- että me olemme yli kolmensadan\nkilometrin päässä Melbournesta ja että vaara, jos sitä on, voi olla\nyhtä suuri matkalla etelään kuin itäänkin. Kummallakaan suunnalla ei\npaljon kuljeta, ne ovat samanlaisia molemmat. Muuten en luule, että\nkolmisenkymmentä rikollista voisi pelottaa kahdeksaa hyvin\naseistautunutta ja päättäväistä miestä. Niinpä minä melkein katsoisin\nparhaaksi lähteä eteenpäin.\n\n-- Hyvin puhuttu, Ayrton, Paganel lausui. -- Matkaa jatkamalla voimme\npäästä kapteeni Grantin jäljille. Palaamalla etelään päinvastoin\nloittonemme niistä. Minä ajattelen siis samoin kuin tekin ja välitän\nvähät noista Perthin karkureista, joita rohkean miehen ei tulisi\najatellakaan!\n\nTämän jälkeen äänestettiin ehdotuksesta, ettei matkasuunnitelmaa\nmillään tavoin muutettaisi, ja se hyväksyttiin yksimielisesti.\n\n-- Yksi huomautus kuitenkin, mylord, Ayrton sanoi juuri kun piti erota.\n\n-- Puhukaa, Ayrton.\n\n-- Eikö olisi hyvä lähettää _Duncanille_ käsky jälleen lähestyä\nrannikkoa?\n\n-- Mitä varten? John Mangles vastasi. -- Kun olemme saapuneet\nTwofold-lahdelle, on aika sen käskyn lähettämiseen. Jos jokin\nodottamaton sattuma pakottaisi meidät pyrkimään Melbourneen, voisimme\nkatua, ettemme siellä tapaisikaan _Duncania_. Muuten sen vauriota ei\nluultavasti vielä ole korjattu. Näistä eri syistä olisi minun\nmielestäni parasta odottaa.\n\n-- Hyvä, Ayrton vastasi olematta itsepäinen.\n\nSeuraavana päivänä lähti retkikunta Seymourista aseissa ja valmiina\nkaiken varalta. Puolta tuntia myöhemmin se oli jälleen kumipuumetsässä,\njota taas jatkui itäänpäin. Glenarvan olisi mieluummin kulkenut\navoimessa maastossa. Silloin on vähemmän vaaraa väijytyksistä ja\nsalahyökkäyksistä kuin tiheässä metsässä. Mutta ei ollut valinnanvaraa,\nja vankkurit etenivät koko päivän suurten yksitoikkoisten puiden\nvälissä. Kuljettuaan pitkin Angleseyn piirikunnan pohjoisrajaa ne\nleikkasivat illalla 146. meridiaanin, ja sitten leiriydyttiin Murrayn\npiirin rajalla.\n\n\n\n\nMAJURI VÄITTÄÄ ALKUASUKKAITA APINOIKSI.\n\n\nSeuraavana aamuna, 5. päivänä tammikuuta, saapuivat matkalaiset Murrayn\nlaajalle alueelle. Tämä epämääräinen ja autio piirikunta ulottuu\nAustralian alppien korkeaan vuorijonoon saakka. Sitä ei sivistys vielä\nole jakanut eri hallintopiireihin. Se on maakunnan vähän tunnettu osa,\njossa harvoin käydään. Uudisasukkaiden kirves kaataa kerran sen metsät,\nkarjankasvattajien karja ottaa valtaansa sen laitumet; mutta vielä se\non koskematonta maata jollaisena se nousi Intian valtamerestä; se on\nsuorastaan erämaata.\n\nEnglantilaisilla kartoilla on näille alueille annettu kuvaava yhteinen\nnimi: _Reserve for the blacks_, s.o. mustille varattu alue. Sinne ovat\nsiirtolaiset häikäilemättä työntäneet alkuasukkaat. Siellä kaukaisilla\ntasangoilla, aarniometsissä, on näille jätetty erinäisiä määrättyjä\nalueita, joilla alkuperäinen rotu vähitellen häviää. Kuka hyvänsä\nvalkoinen mies, uudisasukas, siirtolainen, squatter, bushmanni, saa\nmennä näiden varattujen alueiden ulkopuolelle. Mutta mustaihoinen yksin\nei milloinkaan pääse sieltä pois.\n\nEteenpäin ratsastettaessa Paganel otti puheeksi tämän vakavan\nalkuasukkaita koskevan kysymyksen. Eikä oltu kuin yhtä mieltä siitä,\nettä Britannian menetelmä tarkoitti voitettujen väestöjen\nnäännyttämistä, niiden juurittamista pois seuduilta, missä heidän\nesivanhempansa elivät. Tämä tuhoamistarkoitus tuli esille kaikkialla,\nmutta Australiassa selvemmin kuin muualla.\n\nSiirtolaisuuden ensi aikoina kohtelivat karkotusvangit, jopa\nuudisasukkaatkin mustia kuin villejä eläimiä. Metsästivät ja kaatoivat\nheitä pyssyillänsä. Vedottiin vielä, kun heitä teurastettiin,\nlainoppineihin sen todistamiseksi, että australialainen muka oli\nluonnonlakien ulkopuolinen olio, jonka tappaminen ei ollut mikään\nrikos. Esittivätpä Sydneyn sanomalehdet tehokasta keinoa Hunter-järven\nheimojen hävittämiseksi: niiden joukkomyrkytystä.\n\nEnglantilaiset ottivat, kuten näkyy, asutuksensa ensi avustajaksi\nmurhan. Heidän julmuutensa oli hirvittävä. He menettelivät Australiassa\nsamoin kuin Intiassa, missä viisi miljoonaa intialaista on kadonnut;\nsamoin kuin Kap-maassa, missä miljoonan suuruinen hottentottiväestö on\nvähentynyt sataantuhanteen. Niinpä alkuperäinen väestö onkin huonon\nkohtelun ja väkijuomien näännyttämänä katoamassa tältä mantereelta\nmurhaavan sivistyksen tieltä. Tosin muutamat kuvernöörit antoivat\njulistuksia uudisasukkaiden verenhimoa vastaan. Uhkasivat muutamilla\nruoskaniskuilla rangaista valkoista, joka leikkasi nenän tai korvat\nmustalta tai katkaisi häneltä pikkusormen \"käyttääkseen sitä\npiipputupakan tiivistäjänä\". Turhia uhkauksia. Murhia tehtiin laajassa\nmittakaavassa, ja kokonaisia heimoja hävisi. Mainitkaamme vain, että\nVan Diemenin saarella vuosisadan alussa oli viisituhatta alkuasukasta,\nmutta vuonna 1863 ainoastaan seitsemän henkeä! Ja äskettäin saattoi\n_Mercure_ ilmoittaa viimeisen tasmanialaisen saapuneen Hobart-Towniin.\n\nEi Glenarvan, ei majuri eikä John Mangles väittänyt Paganelia vastaan.\nJa vaikka he olisivat olleet englantilaisia, he eivät olisi\npuolustaneet maanmiehiään. Tosiasiat puhuivat selvää, kiistatonta\nkieltä.\n\n-- Viisikymmentä vuotta sitten, Paganel jatkoi, -- olisimme jo\nmatkallamme tavanneet monta alkuasukasheimoa, mutta nyt emme ole\nnähneet ensimmäistäkään. Sadan vuoden päästä on musta rotu tältä\nmantereelta tyyten loppunut.\n\nMustille varattu alue tuntui todellakin olevan täysin asumaton. Ei\njälkeäkään majapaikoista tai hökkeleistä. Aukeiden jälkeen tuli taas\nsuuria metsiä, ja vähitellen muuttui seutu yhä selvemmin erämaaksi.\nNäyttipä siltä ettei näillä syrjäseuduilla ollut ainoatakaan elävää\nolentoa, ei ihmistä enempää kuin eläintä, kun Robert pysähtyi erään\nkumipuurykelmän eteen ja huudahti:\n\n-- Apina! Täällä on apina!\n\nJa hän viittasi suureen mustaan olentoon, joka hypellen oksalta oksalle\nhämmästyttävän vikkelästi siirtyi puun latvasta toiseen, ikään kuin\nnäkymätön köysi olisi pitänyt sitä ilmassa. Lensivätkö siis apinat\ntässä kummallisessa maassa kuten eräät ketut, joille luonto on antanut\nyölepakon siivet.\n\nVankkurit olivat pysähtyneet ja kukin tarkkaili eläintä, joka\nvähitellen katosi kumipuiden latvuksiin. Pian sen nähtiin nopeana kuin\nsalama laskeutuvan, juoksevan maata pitkin tehden senkin seitsemän\nmutkaa ja sitten tarttuvan pitkin käsivarsin suuren kumipuun sileään\nrunkoon. Kummasteltiin, kuinka se pääsisi ylös tätä suoraa ja liukasta\npuuta myöten, jonka ympäri se ei ylettynyt. Mutta apina iski\nkirveentapaisella puunkuorta, saaden aikaan säännöllisten välimatkain\npäähän pieniä pykäliä, joiden avulla se kiipesi kumipuun haarukkaan.\nMuutamassa sekunnissa se katosi lehvistön peittoon.\n\n-- Mikä ihmeen apina tuo on? majuri kysyi.\n\n-- Tuoko apina? Paganel vastasi. -- Se on puhdasverinen\naustralialainen.\n\nMaantieteilijän kumppanit eivät ehtineet edes kohauttaa olkapäitään,\nkun ihan lähellä kuului huutoja: -- ku-ii! ku-ii! Ayrton hoputti\njuhtiaan, ja sadan askelen päässä kohtasivat matkustajat odottamatta\nalkuasukasleirin.\n\nMikä surkea näky! Kymmenkunta telttaa paljaalla maalla. Nämä tiilien\ntapaan päällekkäin ladotuista kaarnan kappaleista tehdyt \"gunyot\" eivät\nsuojanneet kurjia asukkaitaan kuin yhdeltä puolen. Ja asukkaat itse oli\npuute painanut tympäiseviksi. Heitä oli siellä kolmisenkymmentä,\nmiehiä, naisia ja lapsia, pukunaan kengurunnahkoja, jotka oli leikelty\nkaistaleiksi. Vankkurien lähetessä he ensin aikoivat paeta. Mutta\njotkut Ayrtonin sanat, jotka hän lausui käsittämättömällä murteella,\nnäyttivät rauhoittavan heitä. Niinpä he palasivat puoliksi\nluottavaisina, puoliksi pelokkaina, kuten eläimet, joille tarjotaan\nherkkupalaa.\n\nNäillä alkuasukkailla, joiden pituus vaihteli 160 sentistä 170\nsenttiin, oli nokimainen iho, ei suorastaan musta, vaan vanhan noen\nvärinen, villava tukka, pitkät käsivarret, ulkoneva vatsa,\nkarvapeitteinen ruumis täynnä tatuointien ja hautajaistilaisuuksissa\nleikattujen haavojen arpia. Oli hirvittävää katsella heidän muodottomia\nkasvojaan, suunnatonta suutaan, litteätä ja poskille painunutta\nnenäänsä, ulkonevaa alaleukaansa, josta valkoiset eteenpäin työntyvät\nhampaat pistivät esiin. Milloinkaan ei ollut nähty näin eläinten\nnäköisiä ihmisolentoja.\n\n-- Robert ei erehtynyt, majuri sanoi, -- ne ovat apinoita, --\npuhdasverisiä, olkoon niin, -- mutta apinoita kuitenkin.\n\n-- MacNabbs, lady Helena huomautti, -- myöntäisittekö siis niiden\nolevan oikeassa, jotka metsästävät näitä kuin petoeläimiä? Nämä\nraukathan ovat ihmisiä.\n\n-- Ihmisiäkö! MacNabbs huudahti. -- Korkeintaan ihmisen ja orangutangin\nvälimuotoja! Ja jos vielä mittaisin heidän kasvokulmansa, se olisi yhtä\nterävä kuin apinan!\n\nMacNabbs oli tässä suhteessa oikeassa; australialaisen alkuasukkaan\nkasvojen kulma on hyvin terävä ja jokseenkin samanlainen kuin\norangutangin eli noin kuusikymmentä tai kuusikymmentäkaksi astetta.\nNiinpä ei herra de Rienzi esittänytkään aivan syyttä näitä olentoja\nluokiteltaviksi eri rotuun, jota hän nimitti \"pithecomorpheiksi\", siis\napinanmuotoisiksi ihmisiksi.\n\nMutta lady Helena oli vielä oikeammassa kuin MacNabbs katsoessaan näitä\nihmisasteikon alimmalla portaalla olevia alkuasukkaita kuitenkin\nsielulla varustetuiksi olennoiksi. Eläimen ja australialaisen välillä\non se ylipääsemätön kuilu, joka erottaa lajit. Pascal on sanonut aivan\noikein, että ihminen ei missään ole eläin. Tosin hän yhtä viisaasti\nlisää: -- eikä enkelikään.\n\nTällä kertaa kuitenkin lady Helena ja Mary Grant kumosivat jälkimmäisen\npuolen suuren ajattelijan väittämästä. Molemmat laupiaat naiset olivat\nastuneet maahan vankkureista; he ojensivat hyväätarkoittavaa kättä\nnäille kurjille olennoille; tarjosivat heille ruokaa, jota villit\nahmivat inhottavan ahnaasti. Alkuasukkaat taisivat sitäkin enemmän\nluulla lady Helenaa joksikin jumalaksi, kun heidän uskontonsa mukaan\nvalkoiset ovat entisiä mustia, kuolemansa jälkeen valkoisiksi\nmuuttuneita.\n\nNaiset varsinkin herättivät lady Helenan ja Mary Grantin sääliä. Mikään\nei ole verrattavissa australialaisnaisen oloon; tyly luonto ei ole\nantanut hänelle vähäisintäkään viehkeyden vivahdusta; hän on väkisin\nviety orjatar, joka ei ole saanut muuta häälahjaa kuin \"waddien\",\nisäntänsä kädessä aina pysyvän kepin iskuja. Siitä hetkestä alkaen,\nennenaikaisesti ja äkkiä vanhentuneena, hänen taakkanaan on kaikki\nkulkurielämän raskaat vaivat: hänen on kannettava kaislakääröön\nkiedottujen lapsiensa ohella kalastus- ja metsästysvälineitä ynnä\n\"phormium tenax\"-varastoja, josta hän valmistaa verkkoja. Hänen täytyy\nhankkia elintarvikkeet perheelleen; hän metsästää sisiliskoja,\npussirottia ja käärmeitä puiden latvoihin saakka; hän pienii\npolttopuut; hän kiskoo tuohta telttaan; hän on sanalla sanoen työjuhta,\njoka ei tunne lepoa, ja syö vasta isäntänsä jälkeen niitä huonoja\njätteitä, joita tämä ei enää huoli.\n\nMuutamat näistä raukoista, jotka kenties eivät pitkään aikaan olleet\nsaaneet ravintoa, koettivat juuri houkutella luokseen lintuja\ntarjoamalla niille jyviä.\n\nHe makasivat polttavassa maassa pitkällään liikkumattomina, kuin\nkuolleina, tuntikausia odotellen, että joku ymmärtämätön lintu tulisi\nheidän kätensä ulottuville! Pitemmälle heidän kekseliäisyytensä ei\nansapyynnin alalla ulottunut, ja täytyy olla australialainen lintu\njoutuakseen mokomaan ansaan.\n\nMatkustajien anteliaisuuden kesyttäminä villit kerääntyivät vähitellen\nheidän ympärilleen, ja silloin täytyi pitää varansa heidän ilmeistä\nvarasteluhaluaan vastaan. He puhuivat viheltelevää, kieltä\nmaiskuttelevaa murretta. Se muistutti eläinten ääntelyä. Kuitenkin\nheidän äänessään oli usein myös hellästi hyväileviä äänteitä; sana\n\"noki, noki\" toistui tuon tuostakin, ja eleet tekivät sen helposti\nymmärrettäväksi. Se merkitsi \"antakaa\" ja kohdistui matkustajien\npienimpiinkin esineihin. Olbinettilla oli täysi työ puolustaessaan\ntavaravarastoa ja varsinkin retkikunnan ruokavaroja.\n\nNälkiintyneet raukat loivat vankkureihin huolestuttavia katseita ja\nnäyttivät teräviä hampaitaan, jotka kukaties olivat pureksineet\nihmislihaa. Useimmat australialaiset heimot eivät tosin ole ihmissyöjiä\nrauhan aikana, mutta vain muutamat villit kieltäytyvät ahmimasta\nvoitetun vihollisen lihaa.\n\nHelenan pyynnöstä Glenarvan käski kuitenkin jaella jonkin verran\nruokavaroja. Villit ymmärsivät hänen aikomuksensa ja riemastuivat\ntavalla, joka olisi liikuttanut tunteettomintakin sydäntä. He\nkiljahtelivat niin kuin villipedot, kun vartija tuo niille\njokapäiväistä annosta. Myöntämättä majurin olevan oikeassa ei\nkuitenkaan voinut kieltää, että tämä rotu oli lähellä eläintä.\n\nOlbinett oli kohteliaana miehenä luullut olevan oikein ensin antaa\nnaisille. Mutta nämä olentoraukat eivät uskaltaneet syödä ennen\npelottavia isäntiään, jotka syöksyivät korppujen ja kuivatun lihan\nkimppuun kuin saaliin ikään.\n\nAjatellessaan isänsä olevan yhtä raakojen villien vankina Mary Grant\ntunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän kuvitteli, kuinka suuresti\nHarry Grantin kaltaisen miehen täytyi kärsiä näiden vaeltavien heimojen\norjana, puutteen, nälän ja huonon kohtelun uhrina.\n\nJohn Mangles, joka levottomana tarkkaili häntä, arvasi, mitä ajatuksia\nhänen sydämensä oli täynnä, ja ehätti ennen pyyntöä puhuttelemaan\n_Britannian_ perämiestä.\n\n-- Ayrton, hän sanoi, -- tällaistenko villien kynsistä te pääsitte\npakenemaan?\n\n-- Niin, kapteeni, Ayrton vastasi. -- Kaikki sisämaan heimot ovat\nsamanlaisia. Mutta täällä te näette vain kourallisen heitä, kun sitä\nvastoin Darlingin rannoilla on väkirikkaita heimoja, joiden\npäälliköillä on pelottava valta.\n\n-- Mutta, John Mangles kysyi, -- mitä eurooppalainen voi tehdä näiden\nvillien keskuudessa?\n\n-- Mitä minäkin tein, Ayrton vastasi, -- hän metsästää, kalastaa heidän\nkanssaan, ottaa osaa heidän taisteluihinsa; kuten jo olen teille\nsanonut, häntä kohdellaan sen mukaan mitä hän tekee, ja jos hän on\nälykäs ja uskalias mies, hän saa heimossa huomattavan aseman.\n\n-- Mutta joutuuko hän olemaan vankina? Mary Grant kysyi.\n\n-- Joutuu, ja vartioituna, Ayrton vahvisti, -- vieläpä sillä tavoin,\nettei hän voi astua askeltakaan yöllä eikä päivällä.\n\n-- Mutta teidän kumminkin onnistui karata, Ayrton, lausui majuri, joka\ntuli mukaan keskusteluun.\n\n-- Niin onnistui, herra MacNabbs, kun sattui taistelu minun heimoni ja\nerään naapuriheimon välillä. Minä onnistuin. Hyvä juttu, enkä sitä\npahoittele. Mutta jos se täytyisi tehdä uudelleen, niin luulenpa, että\nvalitsisin ikuisen orjuuden ennen kuin ne kärsimykset, joita minun\ntäytyi kestää samotessani sisämaan erämaiden halki. Jumala varjelkoon\nkapteeni Grantia yrittämästä sellaista pelastusta!\n\n-- Niin tosiaan, John Mangles vastasi, -- toivokaamme, miss Mary, että\nisänne on pysynyt alkuasukasheimon luona. Silloin löydämme hänen\njälkensä helpommin kuin jos hän harhailisi mantereen metsissä.\n\n-- Toivotteko te siis yhä? neito kysyi.\n\n-- Toivon toki, neiti Mary, näkeväni teidät kerran onnellisena Jumalan\navulla.\n\nMary Grant saattoi kiittää nuorta kapteenia vain kyyneleisellä\nkatseellaan.\n\nTämän keskustelun aikana oli villien kesken syntynyt tavatonta\nliikettä; he kiljahtelivat hirvittävästi, juoksivat eri suuntiin,\nhuitoivat käsiänsä ja näyttivät olevan hurjan raivon vallassa.\n\nGlenarvan ei tiennyt, mitä he tarkoittivat, kun majuri kysyi\nAyrtonilta:\n\n-- Kun te olette kauan aikaa elänyt australialaisten parissa, niin\nymmärrätte varmaan näidenkin kieltä?\n\n-- Enpä juuri, perämies vastasi, -- sillä murteita on yhtä monta kuin\nheimojakin. Mutta arvelisin, että nämä villit haluavat kiitollisuuden\nosoitukseksi esittää taistelunäytöksen hänen jalosukuisuudelleen.\n\nSe oli todellakin tämän metelin syynä. Ilman enempiä valmisteluja\nvillit hyökkäsivät toistensa kimppuun näköjään niin raivokkaasti, että\nellei asiaa ennakolta olisi tiedetty, olisi kamppailua voinut luulla\ntodelliseksi. Mutta australialaiset ovatkin tutkimusmatkailijoiden\nkertoman mukaan mainioita näyttelijöitä, ja ainakin tässä tilaisuudessa\nhe osoittivat erinomaista taitoa.\n\nHeidän hyökkäys- ja puolustusaseinaan oli eräänlainen puinen sotanuija,\njolla voi puhkaista paksummankin kallon, omalaatuinen tomahawk, hyvin\nkova teräväksi hiottu kivi, sitkeällä kumilla kahden kepin väliin\nkiinnitetty. Tässä kirveessä on kolmimetrinen varsi; kamala sota-ase\nsamalla kuin hyödyllinen työkalu, jolla voi lyödä poikki oksia tai\npäitä, iskeä miestä tai puuta, aina tarpeen mukaan.\n\nNäitä aseita heristeltiin hurjasti käsissä, kauheasti kiljuen\ntaistelijat syöksyivät toistensa niskaan; toisia kaatui kuolleina\nmaahan, toisten hihkuessa voitonhuutoja. Kuin pahanhengen riivaamina\nkannustivat naiset, varsinkin vanhemmat, miehiä taisteluun, syöksyivät\nmuka kuolleina makaavien kimppuun ja olivat raatelevinaan niitä niin\nhurjasti, ettei se olisi ollut raakamaisempaa todellisuudessakaan. Joka\nhetki lady Helena pelkäsi leikin muuttuvan todelliseksi taisteluksi.\nLapset, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun, jatkoivatkin sitä\ntäydellä todella. Pikku pojat ja tytöt, joista varsinkin jälkimmäiset\nolivat raivokkaita, mukiloivat toisiaan aika lailla.\n\nTaistelunäytöstä oli kestänyt jo kymmenen minuuttia, kun taistelijat\näkkiä pysähtyivät. Aseet putosivat heidän käsistään. Syvä hiljaisuus\nseurasi rajua meteliä. Villit jäivät liikkumattomiksi viimeisiin\nasentoihinsa kuin kuvaelmanäytöksen henkilöt.\n\nOlisi voinut luulla heidän kivettyneen.\n\nMikä oli tämän muutoksen syy, ja mistä äkkiä johtui tämä jähmettyminen\npaikalleen? Se saatiin pian tietää.\n\nTällä hetkellä tuli näkyviin parvi papukaijoja kumipuiden latvojen\ntasalla. Linnut täyttivät ilman kirkunallaan ja näyttivät monikirjavine\nhöyhenineen lentävältä taivaankaarelta. Tämä kirkas lintupilvi oli\nkeskeyttänyt taistelun. Sitä seurasi sotaa hyödyllisempi linnustus.\n\nEräs villeistä otti punaiseksi maalatun, omituisen muotoisen aseen,\njätti yhä liikkumattomina pysyvät toverinsa ja hiipi puiden ja\npensaiden välitse lintuparvea kohti. Ei kuulunut pienintäkään ääntä\nhänen ryömiessään, hän ei kahauttanut lehteä, ei kolauttanut kiveä. Hän\nliikkui kuin varjo.\n\nKun villi oli saapunut sopivan välimatkan päähän, hän heitti aseensa\nvaakasuoraan, vain puoli metriä maasta. Ase lensi reilut kymmenen\nmetriä; sitten se äkkiä, mihinkään koskettamatta, kohosi suorassa\nkulmassa kolmenkymmenen metrin korkeuteen, tappoi kymmenkunta lintua,\nkäännähti ja palasi heittäjänsä jalkoihin. Glenarvan ja hänen\nkumppaninsa hämmästyivät; he eivät olleet uskoa silmiään.\n\n-- Se on bumerangi! Ayrton sanoi.\n\n-- Bumerangi, Paganel huudahti, -- australialainen bumerangi!\n\nJa niin kuin lapsi hän juoksi sieppaamaan tuon kummallisen aseen, --\nnähdäkseen, mitä se sisälsi.\n\nOlisi tosiaan voinut luulla, että jokin laite sen sisällä, äkkiä\nlauennut jousi, muutti sen suuntaa. Mutta niin ei ollut laita!\n\nBumerangi oli yksinkertaisesti 75-100 senttimetrin pituinen,\nkäyristetty, kova puunkappale. Se oli keskeltä noin 7,5 sentin\npaksuinen ja molemmista päistä terävä. Sen kovera puoli oli painettu\nnoin sentin verran sisäänpäin, ja kuperalla puolella oli kaksi hyvin\nterävää reunaa. Se oli yhtä yksinkertaista kuin käsittämätöntä.\n\n-- Tämä siis nyt on se kuuluisa bumerangi! Paganel sanoi tutkittuaan\ntarkasti omituista asetta. -- Puunkappale, ei muuta. Minkä vuoksi se\nvaakasuoraan kulkiessaan nousee tietyllä hetkellä ilmaan ja palaa\nsieltä heittäjänsä käteen? Sitä ongelmaa eivät matkamiehet ja\ntietoviisaat ole kyenneet selittämään.\n\n-- Eiköhän syy ole sama, minkä vuoksi vanne määrätyllä tavalla\nheitettynä tulee takaisin lähtökohtaansa? John Mangles arveli.\n\n-- Tai pikemminkin, Glenarvan lisäsi, -- sellainen takaisinpäin\nsuuntautuva ponnahdus kuin iskettäessä biljardipalloa määrättyyn\nkohtaan?\n\n-- Ei laisinkaan, Paganel vastasi. -- Niissä molemmissa tapauksissa\non jokin kohta, joka muuttaa liikkeen suunnan; vanteelle maa,\nbiljardipallolle valli. Mutta tässä ei sellaista ole, bumerangi ei\nkoske maahan, mutta ponnahtaa kuitenkin aika korkealle!\n\n-- No, kuinka te sen selitätte, herra Paganel? lady Helena kysyi.\n\n-- Selittää en osaa, rouva, minä vain totean sen vielä kerran; vaikutus\njohtuu ilmeisesti siitä tavasta, kuinka bumerangia heitetään, ja itse\nesineen erikoisesta muodosta. Mutta tuo heittotapa on vielä\naustralilaisten salaisuus.\n\n-- Joka tapauksessa se on hyvin nerokasta ... apinoiden keksimäksi,\nlady Helena lisäsi katsahtaen majuriin, joka pudisti päätään\nepäuskoisen näköisenä.\n\nMutta aika kului, ja Glenarvan arveli, ettei sopinut enää viivyttää\nmatkaa itäänpäin; hän aikoi siis pyytää matkalaisia nousemaan jälleen\nvankkureihin, kun eräs villi saapui juoksujalkaa ja sanoi muutamia\nsanoja kovin kiihtyneenä.\n\n-- Ah, Ayrton ilmoitti, -- he ovat nähneet kasuaareja!\n\n-- Mitä, onko puhe niiden pyydystämisestä? Glenarvan kysyi.\n\n-- Se pitää nähdä, Paganel huudahti. -- Se on varmaankin\nmielenkiintoista! Ehkäpä bumerangia jälleen käytetään.\n\n-- Mitä te arvelette, Ayrton?\n\n-- Ei se kauan kestä, mylord, perämies vastasi.\n\nVillit eivät olleet hukanneet sekuntiakaan. Tilaisuus metsästää\nkasuaareja on heille onnenpotku. Heimon ruokavarat olisi siten taattu\nmoneksi päiväksi. Niinpä pyydystäjät käyttävätkin kaiken taitonsa\nsaadakseen sellaisen saaliikseen. Mutta kuinka he ilman pyssyä osuvat\nja ilman koiria tavoittavat niin nopean eläimen? Se oli hyvin\njännittävä seikka Paganelin haluamassa näytelmässä.\n\nEmu, eli kypärätön kasuaari, eräs strutsilaji, villien kielellä\n\"murök\", alkaa jo olla harvinainen eläin Australian tasangoilla. Tämän\nkookkaan, metrin korkuisen linnun liha on valkoista, ja muistuttaa\nsuuresti kalkkunan lihaa; sen päässä on sarveismainen levy; silmät ovat\nkirkkaan ruskeat, nokka musta ja ylhäältä alas kaareva; varpaissa sillä\non valtavat kynnet; siivet tai oikeammin siiventyngät eivät voi nostaa\nsitä lentoon; höyhenet, jotka ovat melkein kuin turkispeite, ovat\ntummemmat kaulan ja rinnan kohdalla. Mutta vaikkei se lennä, se osaa\njuosta ja voittaisi kilparadalla nopeimmankin hevosen. Sitä ei siis voi\nsaavuttaa muutoin kuin viekkaudella, ja silloin saakin olla erittäin\nviekas.\n\nNiinpä villien päällikön käskystä kymmenkunta miestä asettui riviin\nkuin sotilasosasto. Pyyntialueena oli kaunis tasanko, jossa villinä\nkasvava indigo teki maan siniseksi kukkasillaan. Matkalaiset\npysähtyivät katselemaan mimoosametsikön reunaan.\n\nVillien lähestyessä kasuaarit, joita oli kuusi, lähtivät pakoon ja\npysähtyivät vasta noin kilometrin päässä levolle. Kun heimon johtaja\noli pannut merkille niiden aseman, hän antoi tovereilleen merkin jäädä\npaikalleen. Nämä heittäytyivät pitkäkseen maahan, mutta johtaja otti\nlaukustaan kaksi taitavasti ommeltua kasuaarinnahkaa ja pukeutui\nniihin. Hän piti oikeaa kättä päänsä yläpuolella ja matki eleillään\nravintoa etsivän kasuaarin liikkeitä.\n\nPyydystäjä hiipi lintuparvea kohti; joskus hän pysähtyi ollen\npoimivinaan joitakin jyväsiä; joskus kaapi maata jaloillaan nostaen\nympärilleen pölypilven. Kaikki nämä temput suoritettiin mainiosti. Ei\nmikään voinut olla täydellisempää kuin tämä kasuaarin matkiminen. Mies\npäästi ilmoille karkeita äännähdyksiä, jotka olisivat pettäneet itse\nlintuakin. Ja lopulta niin kävikin. Villi oli pian huolettoman parven\nkeskellä. Äkkiä hänen käsivartensa heilautteli nuijaa, ja viisi\nkasuaaria kuudesta kaatui hänen ympärilleen.\n\nMetsästäjä oli onnistunut; pyynti oli päättynyt.\n\nNyt Glenarvan, naiset ja muu matkaseura sanoivat jäähyväiset\naustralialaisille. Nämä eivät näyttäneet tätä eroa pahoittelevan. Ehkä\noli kasuaarimetsästyksen onnistuminen saanut heidät unohtamaan nälkänsä\ntyydyttämisen. Heillä ei ollut edes vatsan kiitollisuutta, joka\nraakalaisissa ja eläimissä on suurempi kuin sydämen.\n\nOli miten tahansa, muutamissa suhteissa ei voinut olla ihmettelemättä\nheidän älyään ja taitavuuttaan.\n\n-- Nyt, rakas MacNabbs, lady Helena sanoi, -- te kai sentään\nmyöntänette, että australialaiset eivät ole apinoita?\n\n-- Senkö vuoksi, että he taitavasti matkivat eläinten eleitä? majuri\nvastasi. -- Sehän päinvastoin vahvistaisi minun olettamustani.\n\n-- Leikinlasku ei ole vastaus, lady Helena sanoi. -- Minä vaadin,\nmajuri, teitä peruuttamaan väitteenne.\n\n-- No niin, hyvä serkku, pitänee myöntää tai oikeammin kieltää.\nAustralialaiset eivät ole apinoita, mutta apinat ovat australialaisia.\n\n-- Mitä ihmettä!\n\n-- Niin, muistakaa mitä neekerit väittävät mielenkiintoisesta\norangutangien rodusta.\n\n-- Mitä he väittävät? lady Helena kysyi.\n\n-- He väittävät, majuri vastasi, -- että apinat ovat mustia kuten\nhekin, mutta ilkeämpiä: -- Se ei puhu, ettei tarvitsisi tehdä työtä,\nsanoi kateellinen neekeri kesystä orangutangista, jota hänen isäntänsä\nelätti ilman aikojaan.\n\n\n\n\nUPPORIKKAAT KARJANOMISTAJAT.\n\n\nVietettyään rauhallisen yön 146° 15' pituusasteen kohdalla matkailijat\njatkoivat 6. päivänä tammikuuta kello seitsemän aamulla retkeään laajan\npirikunnan poikki. He kulkivat yhä auringonnousua kohti, ja heidän\naskeltensa jäljet ulottuivat suorana viivana lakeudella. Kaksi kertaa\nhe tapasivat pohjoiseen kulkeneiden karjankasvattajien jälkiä, ja\nsilloin nämä eri jäljet olisivat sekaantuneet, ellei Glenarvanin\nhevonen olisi jättänyt maahan kahdesta apilastaan tunnettua Black\nPointin merkkiä.\n\nTasankoa uursivat siellä täällä mutkittelevat, puksipensaiden\nreunustamat joet, joissa oli toisinaan vettä mutta ei aina. Ne alkoivat\nBuffalo Ranges-nimisen horisontin reunaan aaltomaisena piirtyvän\nkeskikorkean vuorijonon rinteiltä.\n\nIllalla päätettiin yöpyä sinne. Ayrton hoputti valjakkoaan, ja juhdat\nolivat silloin hiukan väsyneitä noin viidenkymmenen kilometrin\npäivämatkan jälkeen. Teltta pystytettiin suurten puiden alle; kun oli\njo hyvin myöhä, illallinen syötiin nopeasti. Sellaisen päivämatkan\njälkeen ajateltiin enemmän nukkumista kuin syömistä.\n\nPaganel, jolla oli ensimmäinen vahtivuoro, ei pannut maata, vaan\nparemmin valveilla pysyäkseen käveli pyssy olalla edestakaisin pitkin\nleiriä.\n\nVaikka ei ollut kuutamoa, yö oli melkein valoisa etelän tähtisikermien\ntuikkeesta. Tiedemies luki mielihyvin tätä taivaan aina avointa, suurta\nja sen tuntevalle niin mielenkiintoista kirjaa. Uinuvan luonnon syvää\nhiljaisuutta ei keskeyttänyt muu kuin hevosten jalkoihin sidottujen\nliekojen rahina.\n\nPaganel antautui siis tähtitieteellisiin mietteisiinsä ja oli enemmän\nkiinnostunut taivaan kuin maan asioista, kun kaukainen ääni herätti\nhänet ajatuksistaan.\n\nHän kuunteli tarkasti ja oli suureksi hämmästyksekseen kuulevinaan\npianonsoittoa. Muutamat korkeat ja matalat soinnut väreilivät hänen\nkorvaansa saakka.\n\nHän ei voinut erehtyä.\n\n-- Piano erämaassa! Paganel mutisi. -- Sitä en ikinä myönnä todeksi.\n\nSe oli todella kovin outoa ja Paganel uskoi mieluummin, että jokin\nomituinen Australian lintu jäljitteli Pleyel- tai Erard-pianon sointuja\nkuten toiset jäljittelevät kellon raksutusta ja tahkon sihinää.\n\nMutta silloin kuului ilmassa puhdas ääni. Pianonsoittajaan yhtyi\nlaulaja. Paganel kuunteli tahtomatta uskoa korviaan. Mutta muutaman\nsekunnin kuluttua hänen oli pakko myöntää, että hänen korviinsa kuului\nihana sävelmä. Se oli \"_Il mio tesoro tanto_\", oopperasta _Don Juan_.\n\n-- Hemmetti! ajatteli Paganel, -- niin merkillisiä kuin Australian\nlinnut ovatkin ja vaikka ne olisivat maailman musikaalisimpia\npapukaijoja, eivät ne voi laulaa Mozartia!\n\nSitten hän kuunteli loppuun saakka mestarin suurenmoisen sävellyksen.\nTämän sulavan, kuulakkaassa yössä kaikuvan sävelmän vaikutus oli sanoin\nkuvaamaton. Paganel oli kauan aikaa sanomattoman hurmion vallassa;\nsitten ääni vaikeni, ja kaikki oli jälleen hiljaa.\n\nKun Wilson tuli vapauttamaan Paganelia, hän tapasi tämän syviin\nmietteisiin vaipuneena. Paganel ei sanonut mitään matruusille; hän\npäätti ilmoittaa merkillisen havaintonsa vasta huomenna Glenarvanille\nja meni telttaan nukkumaan.\n\nSeuraavana aamuna odottamaton koirien haukunta herätti koko seurueen.\nGlenarvan nousi heti. Kaksi komeaa, korkeajalkaista pointteria,\nenglantilaisen lintukoirarodun verratonta edustajaa, juoksenteli\nmetsikön reunassa. Matkalaisten lähestyessä ne peräytyivät puiden\nsuojaan haukkuen kiivaammin.\n\n-- Tässä erämaassa on siis jokin siirtola, Glenarvan sanoi, -- ja\nmetsästäjiä, sillä nämähän ovat jahtikoiria.\n\nPaganel avasi jo suunsa kertoakseen viimeöiset havaintonsa, kun\npaikalle ilmestyi kaksi nuorta miestä ratsastaen kahdella komealla\nrotuhevosella, todellisilla \"huntereilla\".\n\nMolemmat siroa metsästyspukua käyttävät herrat pysähtyivät nähdessään\npienen, mustalaistapaan leiriytyneen joukkion. He näyttivät aprikoivan,\nmitä aseellisten miesten läsnäolo tällä paikkakunnalla oikeastaan\nmerkitsi, kun huomasivat vankkureista juuri nousevat naiset.\n\nSilloin he astuivat ratsailta alas ja tulivat näitä kohti lakki\nkourassa.\n\nLordi Glenarvan meni heitä vastaan ja ilmoitti vieraana nimensä ja\narvonsa. Nuoret miehet kumarsivat, ja heistä vanhempi sanoi:\n\n-- Mylord, nämä naiset, teidän seuralaisenne ja te, tahdotteko suoda\nmeille sen kunnian, että levähtäisitte meidän asunnossamme?\n\n-- Hyvät herrat...? Glenarvan sanoi.\n\n-- Michel ja Sandy Patterson, Hottam-aseman omistajat. Te olette jo\ntalon tiluksilla eikä sinne ole edes puolen kilometrin matkaa.\n\n-- Hyvät herrat, Glenarvan vastasi, -- en tahtoisi väärinkäyttää niin\nkohteliaasti tarjoamaanne vieraanvaraisuutta...\n\n-- Mylord, Michel Patterson huomautti, -- suostumalla saatatte vain\nkiitollisuudenvelkaan erakkoparat, jotka olisivat perin onnellisia\nsaadessaan tarjota teille, mitä erämaassa on mahdollista.\n\nGlenarvan kumarsi suostumuksen merkiksi.\n\n-- Hyvä herra, Paganel sanoi silloin kääntyen Michel Pattersonin\npuoleen, -- olenko liian utelias, jos kysyn, tekö eilen illalla\nlauloitte jumalaisen Mozartin aarian?\n\n-- Minä, hyvä herra, vastaus kuului, -- ja veljeni Sandy säesti minua.\n\n-- Jaha, Paganel jatkoi, -- ottakaa siinä tapauksessa vastaan vilpitön\nkiitos ranskalaiselta, tämän musiikin innokkaalta ihailijalta.\n\nPaganel ojensi kätensä nuorelle herrasmiehelle, joka tarttui siihen\nerittäin herttaisesti. Sitten Michel Patterson osoitti oikeanpuolista\ntietä, jota myöten oli mentävä. Hevoset jätettiin Ayrtonin ja\nmatruusien hoitoon.\n\nMolempien nuorten miesten opastamina matkailijat lähtivät puhellen ja\nihmetellen Hottam-aseman kartanoon.\n\nSe oli tosiaan suurenmoinen tila, englantilaisten puistojen ankaraan\ntyyliin järjestetty. Suunnattomia, aidattuja niittyjä aukeni\nsilmänkantamattomiin. Siellä oli laitumella tuhansia nautoja, miljoonia\nlampaita. Suuri joukko paimenia ja vielä enemmän koiria oli tätä\nmeluavaa armeijaa vartioimassa. Mylvinään ja määkynään sekaantui\nkoirien haukunta ja ruoskien äänekästä mäiskettä.\n\nIdässä katse pysähtyi myrtti- ja kumipuu-rajaan, jota hallitsi\nHottam-vuoren valtava huippu yli kahdentuhannen metrin korkuisena.\nPitkiä, ikivihreiden puiden reunustamia kujia ulottui säteittäin joka\nsuuntaan. Siellä täällä oli tiheitä \"grass-tree\"-rykelmiä, kolmen\nmetrin korkuisia kääpiöpalmuja muistuttavia pensaita, jotka\npeittyivät kapeiden ja pitkien lehtiensä verhoon. Ilma oli täynnä\nlaakeriminttujen, joiden valkoiset kukkakimput juuri olivat parhaassa\nkukoistuksessaan, mitä hienointa tuoksua.\n\nNäiden kotimaisten puiden viehättäviin ryhmiin liittyi eurooppalaisesta\nilmastosta tänne siirrettyjä kasveja. Persikka-, päärynä-, omena-,\nviikuna- ja appelsiinipuita, jopa tammiakin, saivat matkalaiset täällä\nmielikseen katsella; jos he eivät vielä kovin kummastelleet, että\nolivat joutuneet kotimaansa puiden siimekseen, he ällistyivät ainakin\nnähdessään oksien lomissa lenteleviä lintuja, silkkihöyhenisiä\natlaslintuja ja muita ikään kuin puoliksi kultaan, puoliksi mustaan\nsamettiin puettuja siivekkäitä.\n\nMuiden muassa he nyt saivat ensimmäistä kertaa ihailla \"menurea\". Se on\nlyyralintu, jonka pyrstö muistuttaa Orfeuksen kaunista soitinta. Se\npakeni puumaisten sanajalkojen väliin, ja kun sen pyrstö kosketti\noksia, teki melkein mieli kummastella, ettei kuulunut niitä\nsulosointuja, joista Amfion innostui rakentamaan uudelleen Theban\nmuurit. Paganel olisi tahtonut soitella sillä.\n\nMutta lordi Glenarvan ei tyytynyt vain ihailemaan tämän Australian\nerämaahan loihditun keitaan lumoavia ihmeitä. Hän kuunteli nuorten\nherrojen kertomusta. Englannissa, sen sivistyneellä maaseudulla, olisi\ntaloon astunut vieras heti aluksi ilmoittanut isännälleen, mistä oli\ntulossa ja minne menossa. Mutta täällä katsoivat Michel ja Sandy\nPatterson herkän hienotunteisina velvollisuudekseen ilmoittaa\nmatkalaisille, keiden vieraina he olivat. Niinpä he kertoivat\ntarinansa.\n\nSe oli sama kuin kaikkien niiden nuorten, älykkäiden ja yritteliäiden\nenglantilaisten, jotka eivät katso rikkauden vapauttavan työnteosta.\nMichel ja Sandy Patterson olivat lontoolaisen pankkiirin poikia. Kun he\nolivat tulleet parinkymmenen vuoden ikään, perheen päämies oli sanonut\nheille: -- Tässä on miljoonia, nuoret miehet. Menkää johonkin\nkaukaiseen siirtokuntaan; perustakaa siellä jokin hyödyllinen yritys;\noppikaa työssä tuntemaan elämää. Jos onnistutte, sen parempi. Jos\nyrityksenne ei menesty, ei ole väliä. Me emme sure miljoonia, jotka\novat tehneet teistä miehiä. Nuoret miehet tottelivat. He valitsivat\naustralialaisen Victorian maakunnan kylvääkseen sinne isän antamat\nrahat, eikä heidän tarvinnut sitä katua. Kolmen vuoden kuluttua oli\nmaatila kukoistavassa kunnossa.\n\nVictorian, Uuden Etelä-Walesin ja Etelä-Australian maakunnissa\nlasketaan olevan yli kolmetuhatta asemaa; toisia näistä johtavat karjaa\nkasvattavat squatterit, toisia muut uudisviljelijät, joiden\npääelinkeinona on maanviljelys. Näiden nuorten englantilaisten tuloon\nsaakka oli suurin tämänlaatuisista tiloista erään Jamesonin. Sen\npinta-ala oli sata neliökilometriä kahdenkymmenenviiden kilometrin\nmatkalla Darlingin lisäjoen Paroon rannalla.\n\nNyt oli Hottamin asema ylittänyt sen sekä laajuuden että tuotannon\npuolesta. Sen isännät olivat samalla kertaa sekä karjanhoitajia että\nmaanviljelijöitä. He hoitivat valtavaa tilaansa harvinaisen taitavasti\nja, mikä vielä vaikeampaa, tavattoman tarmokkaasti.\n\nTämä asema sijaitsi pitkän matkan päässä kaupungeista, Murrayn melkein\nasumattomien erämaiden keskellä. Se täytti 146° 48' ja 147° välisen\nalueen, toisin sanoen kahdenkymmenenkahden kilometrin pituisen ja\nlevyisen alan Buffalo Rangesin ja Mount Hottamin välillä. Tämän laajan\nneliön pohjoiskulmissa kohosi vasemmalla Mount Aberdeen ja oikealla\nHigh-Barvenin kukkula. Kauniita ja kiemurtelevia puroja ei puuttunut:\nne olivat Murrayhin pohjoisessa yhtyvän Owenin joen lisäjokia ja\npoukamia. Niinpä täällä menestyivät karjanhoito ja maanviljelys\nyhtälailla. Neljätuhatta hehtaaria järkiperäiseen vuoroviljelykseen\npalstoitettua maata antoi ulkomaisten tuotteiden ohella kotimaista\nsatoa, ja miljoonittain eläimiä oli lihomassa vihannilla laitumilla.\nHottam-aseman tuotteet olivatkin korkeassa kurssissa Castlemainen ja\nMelbournen markkinoilla.\n\nKun Michel ja Sandy Patterson olivat saaneet kerrotuksi nämä piirteet\nyritteliäästä toiminnastaan, näkyi asuinrakennus erään casuarina-kujan\npäässä.\n\nSe oli viehättävä, puusta ja tiilistä rakennettu talo\nemerophilis-puistikon keskellä, siroa sveitsiläistä huvilatyyliä ja\nkiinalaisin lyhdyin koristettu kuistikko ympäröi koko rakennusta kuin\nmuinaisajan impluvium. Ikkunoiden edessä oli monivärisiä, ikään\nkuin kukkivia kaihtimia. Ei mikään voisi olla viehkeämmän ja\nhoukuttelevamman näköistä, mutta ei myöskään mukavampaa. Nurmikoilla ja\nmetsiköissä lähistöllä nähtiin pronssisia kynttilänjalkoja, joissa oli\nsirot lyhdyt; illan tullessa valaistiin koko puisto valkoisella\nkaasuliekillä pienestä säiliöstä, joka oli tuuheiden puumaisten\nsaniaisten peitossa.\n\nMuuten ei näkynyt ulkohuoneita, talleja tai vajoja, ei mitään\nmaanviljelykseen viittaavaa. Kaikki nämä lisärakennukset -- kokonainen\nkylä, jossa oli yli kaksikymmentä vajaa ja taloa -- sijaitsivat puolen\nkilometrin päässä, pienen laakson pohjalla. Sähkölangat pitivät yllä\njatkuvaa yhteyttä tämän kylän ja isäntien asunnon välillä. Kaukana\nkaikesta melusta jälkimmäinen peittyi ulkomaisten puiden metsikköön.\n\nPian oltiin casuarina-kujan päässä. Pieni, solisevan puron yli\nrakennettu, siro rautasilta lisäsi eristetyn puiston vaikutelmaa.\nAstuttiin toiselle puolelle. Juhlallisen näköinen vouti saapui\ntulijoita vastaan; talon ovet avattiin, ja Hottam-aseman vieraat\nastuivat tiili- ja kukkakuoren alaisiin komeisiin huoneisiin.\n\nTaiteellisen ja uhkean elämän koko loisto avautui heidän silmiensä\neteen. Eteisestä, jonka koristeiden aiheet oli otettu kilparata- ja\nmetsästysaloilta, tultiin suureen, viisi-ikkunaiseen saliin. Piano,\njonka kansi oli täynnä klassisia ja uusia nuotteja, taulutelineet\nalulle pantuine maalauksineen, marmoriveistokset jalustoineen,\nflaamilaisten mestarien taulut seinillä, upeat matot, jalalle niin\nsuloiset kuin paksu ruoho, hilpeät gobeliinit viehkeistä mytologisista\naiheista, antiikkinen lamppu katossa, kallisarvoiset fajanssiesineet,\nhienot ja aistikkaat korut, tuhannet arvokkaat pikkuesineet, joita oli\nhämmästyttävä nähdä australialaisessa asunnossa, olivat todistamassa\ntaiteiden ja mukavuudenhalun onnistuneinta yhtymää. Kaikkea, mikä\nsaattoi lieventää vapaaehtoisen maanpaon vaivoja, kaikkea, mikä oli\nomiaan palauttamaan mieleen eurooppalaisten olojen muiston, oli tässä\ntarumaisessa salissa. Olisi luullut olevansa jossakin Ranskan tai\nEnglannin linnassa.\n\nViiden ikkunan kaihtimet päästivät hienon kudoksen läpi kuistikon\npuolihämärän jo vaimentamaa valoa. Lady Helena ihastui astuessaan tähän\nhuoneeseen. Tältä puolelta rakennusta oli näköala laajaan laäksoon,\njoka ulottui idässä kohoavien vuorten juurelle saakka. Niittyjen ja\nmetsiköiden vuorottelu, siellä täällä laajoja lakeuksia, sirosti\npyöristyneiden kukkuloiden kokonaisuus, maaperän vaihteleva korkeus\ntarjosi sanoin kuvaamattoman kauniin näkymän.\n\nMitään muuta seutua ei olisi voinut verrata siihen, ei edes kuuluisaa\nParatiisilaaksoa Telemarkin Norjanpuoleisella rajalla.\n\nTämä laaja, suuriin varjo- ja valoläikkiin jaettu näköala muutti joka\nhetki muotoaan auringon oikkujen mukaan. Mielikuvitus ei voinut keksiä\nmitään enempää, ja ihana näky tyydytti katseen kaikki mielihalut.\n\nTällä välin talon vouti oli Sandy Pattersonin käskystä valmistanut\naamiaisen, ja ennen kuin neljännestunti oli kulunut heidän\nsaapumisestaan, istuivat matkalaiset uhkeasti katetun pöydän ympärillä.\nRuokien ja viinien laatu oli verraton; mutta eniten miellytti kaiken\ntämän ylenpalttisuuden keskellä nuorten karjankasvattajien ilo siitä,\nettä saivat kattonsa alla tarjota tätä loistavaa vieraanvaraisuutta.\n\nHe saivat pian tietää retkikunnan tarkoituksen ja kuuntelivat hartaasti\nkertomusta Glenarvanin etsiskelystä, antoivatpa vielä hyviä toiveita\nkapteeni Grantin lapsille.\n\n-- Harry Grant, Michel sanoi, -- on ilmeisesti joutunut alkuasukkaiden\nkäsiin, koska häntä ei ole näkynyt rannikon asutuksilla. Hän tiesi\ntarkasti asemansa, kuten asiakirja todistaa, ja kun hän ei ole saapunut\nmihinkään englantilaiseen siirtolaan, hänen on täytynyt heti maihin\npäästessään joutua villien vangiksi.\n\n-- Juuri niin tapahtui hänen perämiehelleen Ayrtonille, John Mangles\nsanoi.\n\n-- Mutta te, herrat, lady Helena kysyi, -- ettekö te ole milloinkaan\nkuulleet puhuttavan _Britannian_ haaksirikosta?\n\n-- Emme milloinkaan, rouva, Michel vastasi.\n\n-- Minkälaisen kohtelun on kapteeni Grant teidän luullaksenne saanut\naustralialaisten vankina?\n\n-- Australialaiset eivät ole julmia, rouva, nuori karjankasvattaja\nvastasi, -- ja neiti Grant voi olla huoleton siinä suhteessa. Heidän\nluonteensa lempeydestä on useita esimerkkejä, ja moni eurooppalainen on\nkauan aikaa asunut heidän parissaan voimatta milloinkaan valittaa\nheidän julmuuttaan.\n\n-- King muiden muassa, Paganel sanoi, -- ainoa Burken retkikunnasta\neloonjäänyt.\n\n-- Ei ainoastaan se rohkea retkeilijä, Sandy huomautti, -- vaan myös\neräs englantilainen sotamies, nimeltään Buckley, joka karattuaan vuonna\n1803 Port Philipin rannikolle joutui alkuasukkaiden vangiksi ja eli\nkolmekymmentäkolme vuotta heidän parissaan.\n\n-- Ja sittemmin, Michel Patterson lisäsi, -- eräs _Ausiralasianin_\nviimeisiä numeroita kertoo, että muuan Morrill on äskettäin palannut\nmaanmiestensä pariin kuusitoista vuotta kestäneen orjuuden jälkeen.\nKapteenin on luultavasti käynyt samoin kuin hänen, sillä hän joutui\n_Peruviennen_ haaksirikon johdosta 1846 alkuasukkaiden vangiksi, ja he\nveivät hänet sisämaahan. Niinpä luulen, että voitte olla hyvässä\ntoivossa.\n\nNämä sanat herättivät suurta iloa nuoren karjankasvattajan kuulijoissa.\nNe sopivat yhteen Paganelin ja Ayrtonin jo ennen antamien tietojen\nkanssa.\n\nKun naiset olivat nousseet pöydästä, puheltiin karanneista\nrikollisista. Squatterit tunsivat Camden-sillan tapahtuman, mutta\nkarkulaisjoukko ei herättänyt heissä levottomuutta, sillä sellaiset\npahantekijät eivät uskaltaisi hyökätä aseman kimppuun, jonka\nhenkilökuntaan kuului toista sataa miestä. Sitä paitsi oli luultavaa,\nettä he eivät painuisi Murrayn erämaihin, missä heillä ei ollut mitään\ntekemistä, eikä Uuden Etelä-Walesin puolelle, jonka tiet ovat hyvin\nvartioituja. Se oli myös Ayrtonin mielipide.\n\nLordi Glenarvan ei voinut kieltäytyä viipymästä koko tätä päivää\nrakastettavien isäntiensä vieraana Hottam-asemalla. Se oli kahdentoista\ntunnin viivytys, josta aiheutui kahdentoista tunnin lepo; hevoset ja\njuhdat saivat omaksi edukseen virkistyä aseman mukavissa talleissa.\n\nNiinpä asia oli sovittu, ja molemmat nuoret miehet laativat vierailleen\npäivän ohjelman, johon innostuneina suostuttiin.\n\nPuolenpäivän aikaan tömisteli seitsemän voimakasta metsästyshevosta\npäärakennuksen portilla. Naisille varattu siro \"break\", jonka eteen\noli valjastettu neljä hevosta, antoi ajajalle tilaisuuden näyttää\ntaitoaan nelivaljakon ohjauksessa. Erinomaisilla metsästyspyssyillä\nvarustettuina nousivat herrat satulaan, palvelijoiden ratsastaessa\nedellä, ja nelistivät vaunujen vierellä, pointterijoukon hilpeästi\nhaukahdellessa pitkin pensaikkoja.\n\nNeljän tunnin ajan samosi ratsuseurue pitkin käytäviä ja teitä tässä\npuistossa, joka oli suuri kuin joku Saksan pikku ruhtinaskunta.\nReuss-Schleitz tai Saksi-Koburg-Gotha olisivat mahtuneet sinne\nkokonaan. Vaikka ei tavattu juurikaan asukkaita, siellä vilisi sen\nsijaan lampaita. Mitä riistaan tuli, niin kokonainen ajomiesarmeija ei\nolisi voinut ajaa sitä enempää metsästäjien pyssynkantaman päähän. Pian\nkuuluikin sarja metsien ja laitumien rauhallisia vieraita pelottelevia\npaukauksia. Nuori Robert teki ihmeitä majuri MacNabbsin rinnalla.\nRohkea poika oli aina etunenässä ja ensimmäisenä tulessa, sisarensa\nvaroitteluista huolimatta.\n\nMutta John Mangles otti hänet valvontaansa, ja Mary Grant rauhoittui\njälleen.\n\nTämän metsästyksen aikana kaadettiin useita tälle maalle tyypillisiä\neläimiä, joita Paganel siihen saakka tunsi vain nimeltä: muiden muassa\n\"wombat\" ja \"bandicoot\".\n\nWombat on ruohonsyöjä, joka kaivaa käytäviä niin kuin mäyrä; se on\nlampaan kokoinen, ja sen liha on erinomaista.\n\nBandicoot on eräänlainen pussieläin, joka voisi kilpailla\neurooppalaisen ketun kanssa ja antaa sille opetusta kanatarhojen\nryöstössä. Tämän ulkomuodoltaan jokseenkin epämiellyttävän,\npuolimetrisen eläimen ampui Paganel, joka metsästäjän itserakkautta\ntuntien piti sitä viehättävänä. -- Ihastuttava eläin, hän sanoi.\n\nMuiden huomattavien eläinten joukossa oli Robertin taitavasti ampuma\n\"dasyure\", eräänlainen pieni kettu, jonka valkopilkkuinen musta turkki\non näädännahan veroinen, sekä pari pussirottaa, jotka piileksivät\nsuurten puiden tiheässä lehvistössä.\n\nMutta mielenkiintoisin kaikista näistä urotöistä oli kieltämättä\nkengurun metsästys. Kello neljän tienoilla alkoivat koirat ahdistaa\nnäiden ihmeellisten pussieläinten laumaa. Poikaset pakenivat kiireesti\nemänsä pussiin, ja koko joukko lähti jonossa pakoon. Kummallista oli\nnähdä kengurujen tavattomia loikkauksia, jolloin etujalkoja kahta\nvertaa pitemmät takajalat ponnahtelivat kuin jouset. Pakenevan lauman\nkärjessä loikki puolentoista metrin korkuinen koiras, suurenmoinen\n\"macropus giganteus\"-lajin edustaja, \"vanha mies\", kuten uudisasukkaat\nsanovat.\n\nTakaa-ajoa jatkettiin innokkaasti seitsemän tai kahdeksan kilometriä.\nKengurut eivät väsyneet, ja koirat, jotka syystä pelkäsivät niiden\nvoimakasta, teräväkyntistä käpälää, eivät uskaltaneet lähestyä niitä.\nVihdoin juoksu alkoi kuitenkin rasittaa, lauma pysähtyi, ja \"vanha\nmies\" nojautui puunrunkoa vasten valmiina puolustautumaan. Eräs liikaa\ninnostunut koira sattui kompastumaan sen lähellä. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä lensi onneton pointteri ilmaan ja putosi maahan\nmaha revittynä. Koko koiraparvi ei olisi kyennyt pitämään puoliaan\nnäitä voimakkaita pussielämiä vastaan. Tarvittiin siis lopuksi\npyssynlaukauksia, ja vain luodit saattoivat kaataa tämän jyhkeän\neläimen.\n\nTällä hetkellä Robert oli vähällä joutua varomattomuutensa uhriksi.\nPäästäkseen varmaan tähtäyspaikkaan hän lähestyi kengurua niin lähelle,\nettä se hyppäsi vastaan.\n\nRobert kaatui; kajahti huuto. Ajoneuvoilla seisten Mary Grant ojensi\nkäsiään veljeään kohti kauhistuksesta mykistyneenä ja miltei\nsokaistuneena. Ei kukaan uskaltanut ampua eläintä, sillä luoti olisi\nvoinut osua myös lapseen.\n\nMutta metsästyspuukko kourassa John Mangles syöksyi äkkiä kengurua\nkohti omaa henkeään ajattelematta ja iski eläintä sydämeen. Kenguru\nkaatui, ja Robert nousi maasta haavoittumattomana. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän oli sisarensa sylissä.\n\n-- Kiitos, herra John, kiitos! Mary Grant sanoi ja ojensi kätensä\nnuorelle kapteenille.\n\n-- Minähän lupasin vastata hänestä, John Mangles huomautti tarttuen\nneidon vapisevaan käteen.\n\nTämä tapaus päätti metsästyksen. Kengurulauma oli hajaantunut\njohtajansa kaaduttua, ja saalis vietiin kartanoon. Kello oli silloin\nkuusi illalla. Suurenmoinen päivällinen odotti metsästäjiä. Ruokalajien\njoukossa oli australialaiseen tapaan kengurunhännistä valmistettua\nlientä, josta tuli aterian huippukohta.\n\nJälkiruoan, jäätelöiden ja virvoitusjuomien jälkeen siirryttiin saliin.\nIlta omistettiin musiikille. Lady Helena oli hyvä pianonsoittaja ja\nantoi karjanomistajien nauttia tästä taidosta. Michel ja Sandy\nPatterson lauloivat erinomaisen kauniisti kappaleita Gounodin, Victor\nMassén, Félicien Davidin, jopa Richard Wagnerinkin, monen mielestä\nsuurenmoisen neron, uusimmista sävellyksistä.\n\nKello yksitoista tarjottiin teetä; se oli valmistettu niin\nverrattomasti kuin vain englantilaiset osaavat. Mutta kun Paganel oli\npyytänyt saada maistaa australialaista teetä, hänelle tuotiin\npikimustaa nestettä, litra vettä, jossa puoli naulaa teetä oli kiehunut\nneljä tuntia. Paganelin suu vääntyi, mutta hän vakuutti juoman olevan\nerinomaista.\n\nPuoliyön aikaan saatettiin vieraat ilmaviin ja mukaviin makuusuojiin,\njoissa he vielä näkivät unta päivän nautinnoista.\n\nVarhain seuraavana aamuna he lausuivat nuorille karjanomistajille\njäähyväiset. Kiiteltiin ja luvattiin tavata jälleen Euroopassa,\nMalcolmin linnassa. Sitten vankkurit lähtivät liikkeelle, kääntyivät\nHottam-vuoren juuren ympäri, ja pian oli kartano kadonnut matkalaisten\nsilmistä kuin hetkellinen ilmestys. Vielä viiden tunnin ajan polki\nheidän hevosensa jalka aseman aluetta.\n\nVasta kello yhdeksän aikaan päästiin viimeisen aitauksen läpi, ja\nseurue eteni Victorian maakunnan melkein tuntemattomia tienoita pitkin.\n\n\n\n\nAUSTRALIAN ALPIT.\n\n\nKaakossa tien katkaisi valtava vuoriharjanne. Se oli Australian\nalppijono, joka kuin suunnattomana linnoituksena säännöttömine\nvallituksineen on parin tuhannen kilometrin pituinen ja tavoittelee\npilviä yli tuhannen metrin korkeudella.\n\nPilvinen ilma ei päästänyt lämpöä maahan kuin tiheän sumuverhon läpi.\nKuumuus ei siis haitannut, mutta kulku oli hankalaa maaperällä, joka\noli jo hyvin epätasaista. Täällä maa alkoi kohoilla yhä useammin.\nSiellä täällä näkyi vihantien kumipuiden peittämiä kukkuloita.\nKauempana nämä kuhmut nousivat yhä korkeammiksi, suurten alppien\nensimmäisiksi portaiksi. Piti edetä yhä ylemmäs, ja se tuntui hyvinkin\njuhtien ponnistuksissa, ja ikeet natisivat raskaiden vankkurien\npainosta; eläimet läähättivät kovasti, ja niiden polvitaipeiden\nlihakset pingoittuivat melkein katketakseen. Ajoneuvojen palkit\nnarskuivat odottamattomista kolauksista, joita Ayrton ei voinut\nvälttää, niin taitava kuin olikin. Naiset alistuivat nauraen\nkohtaloonsa.\n\nJohn Mangles molempine matruuseineen ratsasti muutamia satoja askelia\nedellä valitsemassa sopivia teitä tai paremmin sanoen \"salmia\", sillä\nkaikki nämä maaperän kumpareet olivat kuin kareja, joiden välistä\nvankkurit hakivat parasta kanavaa. Heidän oli pakko suorastaan kuin\nluovia vaikeakulkuisilla vesillä.\n\nTehtävä oli vaikea, usein vaarallinenkin, ja monta kertaa täytyi\nWilsonin kirveen raivata tietä tiheiden pensaikkojen läpi. Savinen ja\nkostea maa livetti jalkaa. Tietä pitensivät ne tuhannet mutkat, joita\ntäytyi tehdä ylipääsemättömien esteiden, korkeiden graniittikallioiden,\nsyvien kuilujen ja epäilyttävien lätäköiden vuoksi. Iltaan mennessä oli\nsiksi päästy tuskin puolta astetta eteenpäin. Leiriydyttiin alppien\njuurella pienen Cobongra-joen rannalla, erään vähäisen aukeaman\nlaidalla; siellä kasvoi reilun metrin korkuisia pensaita, joiden\nkirkkaanpunaiset lehdet hivelivät silmää.\n\n-- Meidän on hankala päästä eteenpäin, Glenarvan sanoi silmäillen\nvuorijonoa, jonka piirteet jo häipyivät illan pimeyteen. -- Alpit!\nSiinä nimi, joka antaa ajattelemista.\n\n-- Siitä saa sentään tinkiä, rakas Glenarvan, Paganel huomautti. --\nÄlkää luulko, että teillä on aivan täydellinen Sveitsi edessänne.\nAustraliassa on kyllä Grampian-vuori, Pyreneitä, Alppeja, Sinivuoria\nkuten Euroopassa ja Amerikassa, mutta pienoiskoossa. Se todistaa vain,\nettä maantieteilijän mielikuvitus ei ole rajaton tai että nimistä on\npuutetta.\n\n-- Siis nämä Australian alpit...? lady Helena kysyi.\n\n-- Ovat taskuun mahtuvia vuoria, Paganel vastasi. -- Me kuljemme niiden\nyli miltei huomaamatta.\n\n-- Puhukaa omasta puolestanne! majuri sanoi. -- Vain hajamielinen mies\nvoi kulkea vuorten yli sitä huomaamatta.\n\n-- Hajamielinen! Paganel huudahti. -- Enhän minä enää ole hajamielinen!\nMinä vetoan naisiin. Enkö ole pitänyt lupaustani siitä saakka, kun\nastuin maihin? Olenko ollut kertaakaan hajamielinen? Voiko minua\nmoittia ainoastakaan hairahduksesta?\n\n-- Ei ainoastakaan, herra Paganel, Mary Grant vastasi. -- Te olette nyt\nniin moitteeton kuin mies voi olla.\n\n-- Liiankin mallikelpoinen, lady Helena lisäsi nauraen.\n\n-- Teidän hajamielisyytenne puuskat sopivat teille hyvin.\n\n-- Eikö totta, rouva? Paganel vastasi. -- Kun minussa ei enää ole\nmitään virhettä, olen kuin kaikki muutkin ihmiset. Toivon siis ennen\npitkää tekeväni jonkun tyhmyyden, jolle saatte herttaisesti nauraa.\nNähkääs, ellen hairahdu, niin en mielestäni täytä kutsumustani.\n\nHuolimatta luottavaisen maantieteilijän vakuutuksista pääsi joukko vain\nperin vaivalloisesti kulkemaan alppien solissa seuraavana eli 9.\npäivänä tammikuuta. Täytyi ajaa onnella, uskaltautua ahtaisiin ja\nsyviin rotkoihin, jotka saattoivat päättyä umpikujaan.\n\nAyrton olisi epäilemättä joutunut pahaan pulaan, ellei tunnin matkan\njälkeen odottamatta olisi erään vuoripolun varrella nähty ravintolaa,\nkurjaa \"tapia\".\n\n-- Totisesti! Paganel huudahti, -- tuon kapakan isäntä ei voine koota\nomaisuuksia tällaisessa seudussa! Mihin tuotakin tarvittanee?\n\n-- Antamaan meille reitistämme niitä tietoja, joita tarvitsemme,\nGlenarvan vastasi. -- Menkäämme sisään.\n\nAyrtonin saattamana Glenarvan astui ravintolan kynnyksen yli.\n_Bush-Innin_ -- se nimi oli ravintolan kyltissä -- isäntä oli\nkarkeatekoinen, tympäisevän näköinen mies, joka nähtävästi itse oli\nkapakkansa viinaksien ahkerin käyttäjä. Tuskinpa tänne koskaan poikkesi\nmuita kuin joku matkalla oleva karjankasvattaja tai karjankuljettaja.\n\nHän vastaili nyreän näköisenä kysymyksiin. Mutta se riitti kuitenkin\nantamaan Ayrtonille varmuuden siitä, minnepäin oli kuljettava.\nGlenarvan korvasi muutamalla kruunulla kapakanisännän vaivat ja oli\njuuri lähdössä ulos, kun eräs seinään kiinnitetty ilmoitus herätti\nhänen huomiotansa.\n\nSe oli siirtomaapoliisin tiedonanto, joka ilmoitti vankien karanneen\nPerthistä ja julisti palkinnon Ben Joycen päästä. Sata puntaa sille,\njoka toimittaisi hänet kiinni.\n\n-- Se lurjus sietäisi joutua hirteen, Glenarvan sanoi perämiehelle.\n\n-- Ja varsinkin vangiksi! Ayrton vastasi. -- Sata puntaa! Onpa se\nsumma! Hän ei ole sen arvoinen.\n\n-- Ravintolanisäntä, Glenarvan lisäsi, -- ei minussa myöskään herätä\nluottamusta, kyltistä huolimatta.\n\n-- Eikä minussa, Ayrton vastasi.\n\nGlenarvan ja perämies palasivat vankkurien luo, ja sitten lähdettiin\netenemään sinnepäin, missä Lucknowin tie päättyy. Siellä kiemurteli\nkapea sola, joka meni viistoon vuoren yli. Noustiin yhä ylöspäin.\n\nSe oli hankala reitti, ja monta kertaa saivat naiset ja heidän\nseuralaisensa astua maahan. Täytyi auttaa raskaita vankkureita pyöristä\ntyöntämällä, usein pidätellä niitä vaarallisissa ahteissa, riisua\njuhdat valjaista, kun käänteet olivat liian jyrkkiä, ja panna kiiloja\nalle, milloin ajoneuvot uhkasivat liukua taaksepäin; monesti täytyi\nAyrtonin myös saada avukseen hevosia, vaikka nämä jo olivat väsyneitä\nponnisteltuaan ylöspain.\n\nJoko tästä pitkällisestä rasituksesta tai jostakin muusta syystä\nmenetettiin yksi hevosista tämän päivän kuluessa. Se kaatui äkkiä ilman\nmitään oireita. Se oli Mulradyn hevonen, ja kun sen isäntä yritti sitä\nnostaa, se oli kuollut.\n\nAyrton tuli tutkimaan maassa makaavaa eläintä eikä näyttänyt ymmärtävän\nsyytä sen äkkikuolemaan.\n\n-- Siltä on varmaankin jokin suoni revennyt, Glenarvan arveli.\n\n-- Ilmeisesti, Ayrton myönsi.\n\n-- Ota minun hevoseni, Mulrady, Glenarvan lisäsi, -- minä menen lady\nHelenan seuraan vankkureihin.\n\nMulrady teki niin, ja joukko jatkoi vaivalloista nousuaan jätettyään\nhevosenraadon korppien saaliiksi.\n\nAustralian alppijono ei ole kovin leveä; juurelta noin neljätoista\nkilometriä. Jos Ayrtonin valitsema reitti siis vei itärinteelle,\nvoitiin kahdessa vuorokaudessa päästä sen yli; siitä mereen saakka ei\nsitten enää ollut ylipääsemättömiä esteitä eikä hankalaa tietä.\n\nTammikuun 10. päivänä matkailijat saapuivat tiensä korkeimmalle\nkohdalle, noin kuudensadan metrin korkeuteen. He olivat tällöin\naukealla ylätasangolla, josta levisi laaja näköala. Pohjoisessa kimalsi\nOmeo-järven tyyni pinta vesilintuineen, ja sen sivulla näkyivät\nMurrayn laajat tasangot. Etelässä olivat Gippslandin vehreät\nruohikot, sen kultapitoiset kentät, korkeat aarnioseutuja muistuttavat\nmetsät. Luonto oli siellä vielä tuotteidensa, vesiensä juoksun,\nhakkaamattomien metsiensä herrana, eivätkä silloin vielä harvalukuiset\nkarjankasvattajat uskaltaneet käydä sen kimppuun. Tämä alppijono näytti\nerottavan kaksi aluetta, joista toinen oli säilyttänyt villiytensä.\nAurinko laski juuri ja punertavien pilvien läpi tunkevat säteet loivat\neloisampaa väriä Murrayn piirikuntaan. Gippsland sitä vastoin häipyi\nepämääräiseen hämärään vuorenhuippujen takana, niin että olisi voinut\nsanoa varjon peittäneen koko alppientakaisen seudun ennenaikaiseen\nyöhön. Tämä vastakohta herätti molempien näin erotettujen seutujen\nvälisissä katsojissa syvän tunnelman, kun he silmäilivät sitä melkein\ntuntematonta aluetta, jonka läpi heidän nyt oli matkattava Victorian\nmaakunnan rajalle saakka.\n\nYö vietettiin harjanteen aukeamalla, ja seuraavana aamuna aloitettiin\nlaskeutuminen, joka sujui verrattain nopeasti. Tavattoman rankka\nraesade yllätti retkeläiset ja pakotti heidät etsimään suojaa\nkallioiden alta. Raskaat pilvet eivät syytäneet vain rakeita, vaan\nkämmenenlevyisiä jääkappaleita. Lingollakaan ei niihin olisi voinut\nsaada enemmän voimaa, ja monet isot mustelmat opettivat Paganelille ja\nRobertille, että niiden iskuja oli paras välttää. Vankkurit\nvaurioituivat monesta kohtaa, ja harva katto olisi kestänyt näiden\nterävien jääkappaleiden pommitusta; muutamat niistä iskeytyivät puiden\nrunkojen sisään. Täytyi siis odottaa tämän tavattoman ryöpyn\npäättymistä, ellei tahtonut tulla kivitetyksi. Rajuilmaa kesti noin\ntunnin, minkä jälkeen matkue taas jatkoi taivaltaan kallioiden rinteitä\npitkin, jotka vielä olivat äskeisten rakeiden jäljiltä liukkaat.\n\nIllan suussa pahoin kolhiutuneet ja eri kohdilta vaurioituneet\nvankkurit kulkivat yhä vielä tukevina puupyörillään alppien viimeisiä\nrinteitä suurten yksinäisten kuusien välissä. Sola päättyi Gippslandin\ntasangoille; alppien yli oli päästy onnellisesti, ja nyt ryhdyttiin\ntavallisiin leiriytymispuuhiin.\n\nAamunkoitteessa 12. päivänä tammikuuta jatkettiin matkaa yhtä\ninnokkaasti. Jokainen ikävöi pääsyä Tyynenmeren rannalle, juuri sille\nkohtaa, jossa _Britannia_ oli murskautunut. Ainoastaan siellä saattoi\nmenestystä toivoen jälleen ryhtyä etsimään haaksirikkoisten jälkiä,\nmutta ei Gippslandin erämaassa. Ayrton kehottikin lordi Glenarvania\nlähettämään käskyn _Duncanille_ saapua rannikolle, jotta kaikki\nmahdolliset apuneuvot olisivat käytettävinä tiedustelujen tekemiseksi.\nHänen mielestään pitäisi kulkea Lucknowista Melbourneen johtavaa tietä;\nmyöhemmin se kävisi vaikeaksi, sillä suoraa yhteyttä pääkaupunkiin ei\nollut.\n\nNämä Ayrtonin neuvot tuntuivat hyviltä, ja Paganel pyysi kiinnittämään\nniihin huomiota. Hän arveli myös, että _Duncanista_ olisi suurta hyötyä\nnäissä oloissa, ja lisäsi, että kun kerran olisi menty Lucknowin tien\npoikki, ei enää voitaisi päästä kosketuksiin Melbournen kanssa.\n\nGlenarvan oli kahden vaiheella ja olisi ehkä lähettänyt tuon käskyn,\njonka Ayrton erikoisesti tarjoutui viemään perille, ellei majuri olisi\nankarasti vastustanut tätä päätöstä. Hän huomautti, että Ayrtonin\nläsnäolo oli retkikunnalle välttämätön, kun hän tunsi tienoot lähellä\nrannikkoa, ja jos sattumalta jouduttaisiin Harry Grantin jäljille, hän\nparemmin kuin kukaan muu pystyisi niitä seuraamaan, ja vihdoin, että\nhän yksin saattoi näyttää paikan, missä _Britannia_ oli tuhoutunut.\n\nMacNabbs ehdotti siis matkaa jatkettavan suunnitelmia muuttumatta ja\nsai kannattajakseen John Manglesin, joka oli samaa mieltä. Huomauttipa\nnuori kapteeni, että lordin käsky olisi helpompi viedä _Duncanille_\nTwofold-lahdesta kuin sanansaattajan mukana, jonka oli samottava\nneljäsataa kilometriä miltei asumattomia maita. Tämä mielipide voitti,\nja niin päätettiin ryhtyä toimiin Twofold-lahdelle saavuttua. Majuri\ntarkkaili Ayrtonia, joka tuntui hänestä jokseenkin pettyneeltä; mutta\nhän ei puhunut huomioistaan mitään, vaan piti tapansa mukaan ne omina\ntietoinaan.\n\nAustralian alppien juurelta leviävät alangot olivat tasaisia\nja loivasti itäänpäin viettäviä. Suuria mimoosien ja eri\nkumipuiden rykelmiä oli siellä täällä elävöittämässä yhtämittaista\nyksitoikkoisuutta. \"Gastrolobium grandiflorum\"-pensaat koristivat maata\nloistavilla kukillaan. Usein oli kuljettava pienten purojen poikki,\njotka olivat täynnä lyhyttä kaislaa ja kämmekkälajeja. Niiden yli\nkahlattiin. Kaukaa pakeni trappi- ja kasuaariparvia retkeläisten\nlähestyessä. Pensaiden yli hyppeli kenguruja kuin joustavia\nhyppynukkeja; mutta retkikunnan pyssymiehillä ei ollut metsästyshalua,\neivätkä heidän hevosensa olleet lisäjaloittelun tarpeessa.\n\nSeudulla vallitsi rasittava kuumuus; ilmassa oli runsaasti sähköä, ja\nsekä ihmiset että eläimet tunsivat sen vaikutuksen. Laahustettiin\nsuoraan eteenpäin mistään muusta välittämättä, ja hiljaisuuden\nkeskeyttivät vain Ayrtonin huudot, kun hän hoputti väsynyttä\nvaljakkoaan.\n\nKeskipäivästä kello kahteen saakka kuljettiin kummallisen saniaismetsän\nläpi, joka olisi herättänyt vähemmän väsyneiden vaeltajien ihailua.\nNämä täydessä kukassa olevat puumaiset kasvit olivat jopa kymmenen\nmetrin korkuisia. Hevoset ja ratsastajat mahtuivat mukavasti niiden\nriippuvien oksien alitse, ja joskus kilahti kannus osuessaan puumaiseen\nrunkoon. Niiden liikkumattoman katoksen alla vallitsi raikkaus, jota\nkenenkään mieleen ei juolahtanut moittia. Jacques Paganel päästi\nmuutamia mielihyvän huokauksia, jotka saivat suuren papukaijaparven\npyrähtämään lentoon pelästyneinä ja rähähtämään huumaavaan meteliin.\n\nMaantieteilijä jatkoi sydämensä pohjasta tulevia riemunhuudahduksia,\nkun hänen kumppaninsa äkkiä näkivät hänen horjuvan hevosensa selässä ja\nsitten kaatuvan hervottomana maahan. Oliko se huimausta vai vielä\npahempaa, oliko hän pyörtynyt kuuman sään takia? Riennettiin hänen\nluokseen.\n\n-- Paganel, Paganel! Mikä teitä vaivaa? Glenarvan huusi.\n\n-- Se vain, ystäväni, että minulla ei enää ole hevosta, Paganel vastasi\nirrottautuen jalustimesta.\n\n-- Mitä! Mikä hevoseenne tuli?\n\n-- Se on kuollut, äkkiä kaatunut, niin kuin Mulradyn hevonen!\n\nGlenarvan, John Mangles, ja Wilson tutkivat eläintä. Paganel ei\nerehtynyt. Hänen hevosensa oli heittänyt henkensä.\n\n-- Tämähän on omituista, John Mangles sanoi.\n\n-- Perin omituista tosiaankin, majuri mutisi.\n\nGlenarvan ei voinut olla huolestumatta tästä uudesta onnettomuudesta.\nErämaassa sitä ei voinut korvata. Jos joku kulkutauti tappaisi\nretkikunnan kaikki hevoset, hänellä olisi vaikeuksia jatkaa matkaa.\n\nSana \"kulkutauti\" näytti saavan vahvistusta ennen päivän päättymistä.\nKolmas hevonen, Wilsonin, kaatui kuoliaana maahan ja, mikä ehkä oli\nvielä arveluttavampaa, yksi juhdista kuoli äkkiä samalla tavalla.\nKulku- ja vetoneuvot olivat supistuneet kolmeen härkään ja neljään\nhevoseen. Asema kävi arveluttavaksi. Ratsunsa menettäneet miehet\nsaattoivat kyllä marssia jalkaisin. Moni karjankasvattaja oli jo siten\nkulkenut näiden autiomaiden halki. Mutta jos täytyisi jättää vankkurit,\nkuinka kävisi naisten? Jaksaisivatko he jalkaisin kulkea ne kaksisataa\nkilometriä, jotka vielä erottivat heitä Twofold-lahdesta?\n\nJohn Mangles ja Glenarvan tutkivat perin levottomina jäljellä olevia\nhevosia. Ehkäpä uudet onnettomuudet voisi ehkäistä. Tutkimuksessa ei\nhavaittu minkäänlaisia oireita sairaudesta. Hevoset olivat täysin\nterveitä ja kestivät uljaasti matkan rasitukset. Niinpä Glenarvan\ntoivoi, että tämä omituinen kulkutauti ei vaatisi muita uhreja.\n\nSama oli Ayrtoninkin ajatus; hänkin myönsi olevansa täysin ymmällä\nnäistä äkillisistä kuolemantapauksista.\n\nLähdettiin jälleen matkaan. Vankkurit olivat apuna myös jalkamiehille,\njotka levähtivät niissä vuoron perään. Illalla, kun oli päästy vain\nkuusitoista kilometriä, annettiin pysähdysmerkki, leiri pantiin\nkuntoon, ja yö kului ilman ikävyyksiä puumaisten saniaisten lehdossa,\nmissä lenteli suuria, syystä kyllä lentäviksi ketuiksi nimitettyjä\nlepakoita.\n\nSeuraava eli 13. päivä tammikuuta oli suotuisa, eikä edellisen päivän\nonnettomuudet uusiutuneet. Hevoset ja juhdat tekivät alttiisti\ntehtävänsä. Lady Helenan salongissa oli hyvin vilkasta vierailijoiden\nsuuren lukumäärän vuoksi. Olbinett tarjoili ahkerasti virvokkeita,\njotka kolmenkymmenen asteen kuumuudessa olivatkin tarpeellisia. Puoli\nankkuria skotlantilaista olutta tyhjennettiin kokonaan. Bacley & C:o\njulistettiin Ison Britannian suurimmaksi mieheksi, vieläpä paremmaksi\nkuin Wellington, joka ei koskaan olisi valmistanut näin hyvää olutta.\nSiinä oli hyvä annos skotlantilaisten itserakkautta. Jacques Paganel\njoi paljon ja puheli vielä enemmän _de omni re scibili_, kaikista\nmahdollisista asioista.\n\nNäin hyvin alkanut päivä näytti myöskin päättyvän onnellisesti. Oli\npäästy runsaat kaksikymmentäviisi kilometriä eteenpäin ja taitavasti\nsuoriuduttu jokseenkin mäkisestä, punamultaisesta maasta. Kaikesta\npäättäen saataisiin vielä samana iltana leiriytyä Snowyn melkoisen\nleveälle joelle, joka täällä Victorian eteläosassa laskee Tyyneen\nvaltamereen. Pian piirsivät vankkurien pyörät jälkensä laajoille\ntasangoille mustahkoa vesijättömaata, rehevien ruohokasvien ja uusien\ngastrolobium-kenttien väliin. Tuli ilta, ja näköpiirissä selvästi\nerottautuva sumu osoitti Snowyn uomaa; vielä muutamia kilometriä\nkuljettiin reippaalla mielellä. Eräässä mutkassa pienen kunnaan takana\noli metsikkö korkeita puita. Ayrton ohjasi väsyneen valjakkonsa\noikopäätä pimeyteen peittyneiden suurien runkojen väliin ja oli juuri\npääsemässä metsänreunaan kilometrin päässä joesta, kun vankkurit äkkiä\nvajosivat pyörien napaa myöten.\n\n-- Huomio! hän huusi perässään tuleville ratsastajille.\n\n-- Mikä nyt on? Glenarvan kysyi.\n\n-- Olemme tarttuneet liejuun, Ayrton vastasi.\n\nHuudoilla ja kepillään hän hoputti juhtia, jotka olivat vajonneet\nliejuun polviin asti eivätkä päässeet hievahtamaan.\n\n-- Jäädään tähän, John Mangles sanoi.\n\n-- Se on kai parasta, Ayrton vastasi. -- Huomenna päivänvalossa näemme\nparemmin, kuinka tästä päästään.\n\n-- Seis! Glenarvan huusi.\n\nLyhyen hämärän jälkeen oli tullut pimeä, mutta kuumuus ei vähentynyt\npäivänvalon mukana. Ilma oli täynnä tukahduttavia höyryjä. Muutamia\nsalamoita välähteli taivaanrannalla merkkinä kaukaisesta ukonilmasta.\n\nYöleiri järjestettiin. Kiinnitarttuneissa vankkureissa tehtiin\nmakuutilat niin hyvin kuin taidettiin, ja suurten puiden tumma holvi\nsuojasi miesten telttaa. Ellei sade sekaantuisi peliin, ei kellään\nollut valittamista.\n\nAyrtonin onnistui vaivoin saada kolme juhtaansa vapautetuksi vetelästä\nmaasta, johon ne olivat vajonneet jo kupeitaan myöten. Hän pani ne\nliekaan yhdessä hevosten kanssa eikä luovuttanut kenellekään muulle\nhuolenpitoa laidunpaikan valitsemisesta. Hän hoiti tätä tointansa perin\ntäsmällisesti, ja Glenarvan huomasi hänen tänä iltana olevan vielä\nentistä huolellisempi ja kiitti häntä siitä, sillä vetojuhtien\nsäilyminen oli erittäin tärkeätä.\n\nTällä välin retkeilijät söivät jokseenkin pikaisen illallisen. Väsymys\nja kuumuus veivät nälän, ja he olivat enemmän levon kuin ravinnon\ntarpeessa. Lady Helena ja neiti Grant toivottivat seuralaisilleen hyvää\nyötä ja menivät tavallisille makuupaikoilleen. Miehistä astuivat toiset\ntelttaan; toiset, kukin halunsa mukaan, asettuivat levolle rehevään\nruohikkoon jonkin puun juurelle, mistä tässä terveellisessä ilmastossa\nei ole mitään haittaa.\n\nVähitellen kaikki vaipuivat syvään uneen. Pimeyttä lisäsivät\nvielä paksut, taivasta peittävät pilvet. Ilmassa ei tuntunut\ntuulenhenkäystäkään, ja yön hiljaisuuden rikkoi ainoastaan pöllöpääsky,\njoka hämmästyttävän täsmällisesti heläytti molliterssin niin kuin\nEuroopan surullinen käki.\n\nNoin kello yksitoista majuri heräsi huonosta, raskaasta ja väsyttävästä\nunesta. Hänen vielä puoliksi sulkeutuneisiin silmiinsä sattui\nepämääräistä valoa, jota levisi suurten puiden alla. Sitä olisi voinut\npitää valkoisena vaippana, joka kimmelteli kuin vesi järvessä, ja\nMacNabbs luulikin ensin sen olevan maassa leviävää kuloa.\n\nHän nousi pystyyn, astui metsään päin ja hämmästyi suuresti\nhavaitessaan sen olevan aivan luonnollinen ilmiö. Hänen edessään\nlevisi suunnaton kenttä sieniä, jotka heijastivat fosforimaista valoa.\nNäiden salasiittiöiden kiiltävät itiöt loistivat pimeässä melko\nvoimakkaasti.[10] Majuri, joka ei ollut itsekäs, aikoi herättää\nPaganelin, jotta tiedemies saisi omin silminsä tarkastella tätä\nilmiötä, kun eräs toinen seikka esti sen.\n\nFosforimainen valo valaisi metsää puolen kilometrin laajuudelta, ja\nMacNabbs oli näkevinään varjojen liikkuvan nopeasti valaistulla alalla.\nPettivätkö hänen silmänsä? Oliko se näköhäiriö?\n\nMacNabbs laskeutui pitkälleen ja tarkasti tähysteltyään erotti selvästi\nuseita miehiä, jotka milloin kumartuivat maahan, milloin taas nousivat\nja näyttivät etsivän tuoreita jälkiä.\n\nOli saatava selville, mitä nämä miehet tahtoivat.\n\nMajuri ei epäröinyt. Herättämättä tovereitaan hän katosi korkeaan\nruohistoon ryömien maassa kuin ruohoaavikoiden intiaanit.\n\n\n\n\nTEATTERITEMPPU.\n\n\nYö oli kauhea. Kello kaksi aamulla alkoi rankkasade, jota kesti aamuun\nsaakka. Teltasta ei ollut riittävää suojaa. Glenarvan ja hänen\ntoverinsa pakenivat vankkureihin. Nukkua ei voinut, vaan puheltiin\nkaikenlaista. Vain majuri, jonka lyhyttä poissaoloa ei kukaan ollut\nhuomannut, tyytyi kuuntelemaan sanaakaan sanomatta. Hirvittävä\nsateenryöppy ei hellittänyt ja nyt pelättiin sen saavan Snowyn\ntulvimaan, jolloin liejuun tarttuneet vankkurit joutuisivat vaaraan.\nUseita kertoja Mulrady, Ayrton ja John Mangles kävivätkin tutkimassa\nveden korkeutta joessa ja palasivat kiireestä kantapäähän märkinä.\n\nVihdoin valkeni päivä. Sade lakkasi, mutta auringonsäteet eivät\ntunkeutuneet paksun pilviverhon läpi. Kaikkialle oli ilmestynyt suuria\nsameita lätäköitä. Lionneesta maasta nousi lämmintä höyryä, joka täytti\nilman epäterveellisellä kosteudella.\n\nGlenarvan käänsi huomionsa ensin vankkureihin. Ne olivat hänen\nmielestään pääasia. Tutkittiin raskasta ajoneuvoa, joka oli vajonnut\nsitkeään saveen keskellä suurta syvennystä. Etuosa oli melkein kokonaan\nkadonnut näkyvistä ja takaosa pyörien akseliin saakka. Olisi vaikeata\nsaada tätä painavaa laitosta nostetuksi. Miesten, hevosten ja juhtien\nyhteisvoima tuskin riittäisi.\n\n-- Joka tapauksessa täytyy ruveta heti töihin, John Mangles sanoi. --\nJos tämä savi pääsee kuivahtamaan, käy tilanne vielä vaikeammaksi.\n\n-- Aloitetaan, Ayrton vastasi.\n\nGlenarvan, molemmat matruusit, John Mangles ja Ayrton lähtivät metsään,\nmissä eläimet olivat olleet yötä.\n\nSe oli synkkä, korkea kumipuumetsikkö; kaikkialla oli kuivuneita puita\npitkien välimatkojen päässä, kolottuja jo vuosisatoja sitten tai\npikemminkin nyljettyjä, kuten korkkipuut korjuun aikana. Yli\nviidenkymmenen metrin korkeudessa oli vielä ohut pienten riivittyjen\noksien verkko. Ainoakaan lintu ei tehnyt pesäänsä näihin ilmassa\nhäilyviin luurankoihin, ainoatakaan lehteä ei lepattanut näillä\nkuivilla oksilla, jotka kalisivat kuin luukasa. Mistä valtavasta\ntapahtumasta olikaan aiheutunut tämä ilmiö, joka tavataan Australiassa\nusein, kun kokonaisia metsiä näyttää joutuneen jonkin kulkutaudin\nuhriksi? Sitä ei tiedetä. Vanhimmatkaan alkuasukkaat tai heidän jo\nkauan kuoleman lehdoissa makaavat esi-isänsä eivät koskaan ole nähneet\nniitä vehreinä.\n\nGlenarvan katseli harmaata taivasta, jota vasten kumipuiden\npienimmätkin oksat selvästi piirtyivät hienoina viiruina. Ayrton\nkummasteli, ettei hevosia ja juhtia enää ollut sillä paikalla, mihin\nhän oli ne vienyt. Liekaan sidotut eläimet eivät toki voineet liikkua\nkauaksi.\n\nNiitä etsittiin metsästä, mutta löytämättä. Hämmästyneenä Ayrton\nkääntyi komeiden mimoosien reunustamaa Snowy-jokea kohti. Hän päästeli\nhuutoja, jotka olivat hyvin tuttuja hänen juhdilleen, mutta nämä eivät\nvastanneet. Nyt hän näytti todella levottomalta, ja hänen toverinsa\nkatsoivat häntä huolestuneina.\n\nTunti kului turhassa etsiskelyssä, ja Glenarvan aikoi jo palata\nvankkurien luo, jotka olivat ainakin puolentoista kilometrin päässä,\nkun hänen korvaansa kuului hirnuntaa, ja heti sen jälkeen kuultiin\nmylvähdys.\n\n-- Tuolla ne ovat! John Mangles huudahti tunkeutuen korkeiden\ngastrolobium-pensaiden väliin, jotka olivat kyllin korkeita kätkeäkseen\nkokonaisen eläinlauman.\n\nGlenarvan, Mulrady ja Ayrton riensivät hänen perässään ja olivat pian\nyhtä kummissaan kuin hänkin.\n\nKaksi härkää ja kolme hevosta makasi maassa äkillisesti kuolleina kuten\naikaisemminkin oli sattunut. Raadot olivat jo kylmiä, ja joukko nuoria\nkorppeja raakkui mimoosien oksilla tähystellen tätä odottamatonta\nsaalista.\n\nGlenarvan ja hänen ystävänsä katselivat toisiaan, eikä Wilson voinut\npidättää kirousta, joka pääsi hänen huuliltaan.\n\n-- Mitä sille mahtaa, Wilson, sanoi lordi Glenarvan, joka tuskin itse\njaksoi pysyä rauhallisena, -- me emme voi sille mitään. Ottakaa\nmukaanne elossa oleva juhta ja hevonen, Ayrton. Niiden on nyt\npäästettävä meidät pälkähästä.\n\n-- Elleivät vankkurit olisi juuttuneet kiinni, John Mangles vastasi, --\nnämä kaksi eläintä riittäisivät pienin päivämatkoin vetämään ne\nrannikolle. Täytyy siis välttämättä saada se kirottu peli irti.\n\n-- Koetetaan, John, Glenarvan vastasi. -- Palatkaamme leirille, jossa\nluultavasti jo ollaan levottomia meidän pitkästä poissaolostamme.\n\nAyrton irrotti juhdan siteet, Mulrady hevosen, ja sitten palattiin\npitkin joen mutkaista rantaa. Puolta tuntia myöhemmin tiesivät Paganel\nja MacNabbs, lady Helena ja neiti Grant, kuinka oli asian laita.\n\n-- Totisesti, majuri tuli lausuneeksi, -- onpa paha juttu, Ayrton, että\nte ette kengityttänyt kaikkia hevosiamme Wimerran luona.\n\n-- Miten niin, herra? Ayrton kysyi.\n\n-- Kun kaikista hevosista ainoastaan se, jonka annoitte seppänne\npideltäväksi, on välttänyt yhteisen kohtalon.\n\n-- Se on totta, John Mangles sanoi. -- Se on tosiaan omituinen sattuma.\n\n-- Sattuma eikä mitään muuta, perämies vastasi katsoen kiinteästi\nmajuriin.\n\nMacNabbs puristi huulensa yhteen kuin olisi halunnut pidättää esiin\npyrkiviä sanoja. Glenarvan, Mangles, lady Helena näyttivät odottavan,\nettä hän lausuisi ajatuksensa loppuun, mutta majuri vaikeni ja meni\nvankkurien luo, joita Ayrton tarkasteli.\n\n-- Mitä hän tarkoitti? Glenarvan kysyi John Manglesilta.\n\n-- En tiedä, nuori kapteeni vastasi. -- MacNabbs on muutenkin sellainen\nmies, joka ei jaarittele turhanpäiten.\n\n-- Ehkä hän tuntee jotakin epäluuloa Ayrtonia kohtaan, lady Helena\nsanoi.\n\n-- Epäluuloa? Paganel toisti kohauttaen olkapäitään.\n\n-- Mutta miksi? Glenarvan kysyi. -- Luuleeko hän Ayrtonin tappaneen\nhevosemme ja juhtamme? Mitä varten? Ayrtonin etuhan on sama kuin\nmeidän.\n\n-- Sinä olet oikeassa, rakas Edward, lady Helena sanoi, -- ja minä\nlisään, että hän matkamme alusta saakka on antanut meille\nkieltämättömiä todisteita alttiudestaan.\n\n-- Epäilemättä, John Mangles lausui. -- Mutta mitä merkitsee sitten\nmajurin huomautus? Minun täytyy ottaa siitä selvä.\n\n-- Luuleeko hän Ayrtonin olevan liitossa karanneiden pahantekijöiden\nkanssa? Paganel huudahti varomattomasti.\n\n-- Keiden karanneiden pahantekijöiden? neiti Grant kysyi.\n\n-- Herra Paganel erehtyy, John Mangles vastasi. -- Hän tietää hyvin,\nettei sellaisia ole Victorian maakunnassa.\n\n-- Ah, sehän on totta! myönsi Paganel, joka olisi halunnut saada\nsanansa takaisin. -- Missä ajatukseni olivatkaan? Karkulaisiako? Kuka\non koskaan kuullut sellaisista puhuttavan Australiassa? Muuten he\ntuskin ovat päässeet maihin, kun jo ovat varsin kunniallista väkeä!\nIlmasto! Tiedättehän, neiti Mary, ilmaston siveellinen vaikutus...\n\nTiedemiehen kävi samoin kuin vankkureiden -- jäi kiinni yrittäessään\nkorjata hairahdustaan. Lady Helena katsoi häneen, ja se sai\nPaganel-poloisen täysin ymmälle. Mutta kun hän ei tahtonut enempää\nnolostuttaa ranskalaista, hän vei neiti Maryn telttaan, missä Olbinett\noli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan valmistamassa aamiaista.\n\n-- Minut itseni sietäisi karkottaa, Paganel sanoi surkealla äänellä.\n\n-- Niin minustakin tuntuu, Glenarvan vastasi.\n\nTämä vastaus sanottiin niin vakavasti, että kelpo maantieteilijä\nmasentui kokonaan. Glenarvan ja John Mangles menivät vankkurien luo.\n\nAyrton ja molemmat matruusit olivat parhaillaan yrittämässä kiskoa\nniitä ylös syvästä suosta. Härkä ja hevonen, jotka oli valjastettu\nrinnakkain, vetivät jäntereidensä koko voimalla; vetohihnat\npingottuivat äärimmilleen, aisat olivat vähällä katketa ponnistuksissa,\nWilson ja Mulrady työnsivät pyöristä Ayrtonin kannustaessa huudoilla ja\nkepillä epätasaista paria. Mutta raskaat vankkurit eivät hievahtaneet,\nkuivahtanut savi piti niitä kiinni kuin sementissä ikään.\n\nJohn Mangles käski kastella savea pehmentääkseen sitä, mutta turhaan;\nvankkurit eivät hievahtaneetkaan, ja pitkän ponnistelun jälkeen sekä\nmiehet että eläimet vihdoin lepäsivät. Ellei haluttu hajoittaa\nvankkureita kappaleiksi, täytyi lopettaa niiden kiskominen ylös\nliejusta. Mutta sellaiseen ei ollut työkaluja.\n\nAyrton tahtoi kuitenkin kaikesta huolimatta yrittää uudelleen, kun\nlordi Glenarvan esti sen.\n\n-- Antaa olla, Ayrton, antaa olla! hän sanoi. -- Meidän täytyy säästää\nviimeistä hevostamme ja juhtaamme. Jos meidän on jatkettava matkaamme\njalkaisin, toinen kantaa molempia naisia ja toinen muonavarojamme. Ne\nvoivat siis vielä tehdä meille suuria palveluksia.\n\n-- Hyvä on, mylord, perämies vastasi ja päästi väsyneet eläimet\nvaljaista.\n\n-- Nyt, ystäväni, Glenarvan lisäsi, -- palatkaamme leiriin,\nharkitkaamme ja tutkikaamme asemaamme, katsokaamme millä puolen on\nhyvät, millä huonot toiveet ja tehkäämme sitten päätöksemme.\n\nHetkistä myöhemmin virkistivät retkeilijät itseään jokseenkin hyvällä\naterialla ja alkoivat keskustella. Jokaista kehotettiin lausumaan\nmielipiteensä.\n\nEnsiksi oli täsmällisesti määritettävä leiripaikan sijainti. Paganel,\njoka sai sen tehtäväkseen, laati tarkan laskelman. Hänen vakuutuksensa\nmukaan retkikunta oli pysähtynyt 37. leveysasteella, 147° 53'\npituusasteen kohdalla, Snowy-joen rannalla.\n\n-- Mikä on Twofold-lahden tarkka pituus? Glenarvan kysyi.\n\n-- Sataviisikymmentä astetta, Paganel vastasi.\n\n-- Ja nämä kaksi astetta seitsemän minuuttia tekevät...?\n\n-- Sataviisikymmentä kilometriä.\n\n-- Ja Melbourneen on...?\n\n-- Vähintään kolmesataakuusikymmentä kilometriä.\n\n-- Hyvä. Kun sijaintimme täten on määritetty, Glenarvan sanoi, -- mitä\non tehtävä? Vastaus oli yksimielinen: piti lähteä rannikolle\nviipymättä.\n\nLady Helena ja Mary Grant lupasivat marssia kahdeksan kilometriä\npäivässä. Uljaat naiset olivat valmiit kävelemään jalkapatikassa\nSnowy-joelta Twofold-lahdelle.\n\n-- Sinä olet mainio matkatoveri, rakas Helena, lordi Glenarvan sanoi.\n-- Mutta onko varmaa, että lahdelle saapuessamme saamme sieltä kaikkea,\nmitä tarvitsemme?\n\n-- Epäilemättä, Paganel vastasi. -- Eden on jo monta vuotta ollut\nkaupunkina. Sen satamasta on luultavasti hyvät yhteydet Melbournen\nkanssa. Oletan, että kuudenkymmenen kilometrin päässä täältä, Delegeten\nkunnassa, Victorian rajalla, voimme täydentää retkikunnan ruokavaroja\nja saada kulkuneuvoja.\n\n-- Entä _Duncan_? Ayrton kysyi. -- Ettekö arvelisi hyödylliseksi,\nmylord, käskeä sitä saapumaan lahdelle?\n\n-- Mitä te siitä sanotte, John? Glenarvan kysyi.\n\n-- Käsittääkseni teidän ei siinä suhteessa tarvitse pitää kiirettä,\nmylord, nuori kapteeni vastasi hetken harkittuaan. -- Ehtiihän\nsieltäkin lähettää sanan Tom Austinille ja kutsua hänet rannikolle.\n\n-- Se on totta, Paganel selitti.\n\n-- Huomatkaa, John Mangles jatkoi, -- että me olemme Edenissä neljän\ntai viiden päivän kuluttua.\n\n-- Neljän tai viiden päivän! Ayrton sanoi kohottaen päätään. --\nSanokaa, että siihen menee viisitoista tai kaksikymmentä päivää,\nkapteeni, ellette tahdo liian myöhään katua erehdystänne.\n\n-- Viisitoista tai kaksikymmentä päivää sataanviiteenkymmeneen\nkilometriin! Glenarvan huudahti.\n\n-- Vähintäänkin, mylord. Nyt on kuljettava Victorian vaikea\nkulkuisimman osan halki, erämaan läpi, missä karjankasvattajien sanojen\nmukaan ei ole mitään; se on metsistynyttä, raivaamatonta aluetta, jonne\nei ole voitu perustaa asemia. Siellä täytyy kulkea eteenpäin kirves tai\nsoihtu kourassa, ja uskokaa minua: siellä ei kuljeta nopeasti.\n\nAyrton oli puhunut varmalla äänellä. Paganel, johon luotiin kysyviä\nkatseita, vahvisti päännyökkäyksellä perämiehen sanat.\n\n-- Minä myönnän nämä vaikeudet, sanoi silloin John Mangles. -- No\nolkoon! Viidentoista päivän kuluttua voi mylord lähettää käskynsä\n_Duncanille_.\n\n-- Minä lisäisin, Ayrton jatkoi tällöin, -- että suurimmat vaikeudet\neivät johdu tien hankaluuksista. Mutta on päästävä Snowyn yli ja\nluultavasti odotettava veden laskemista.\n\n-- Odotettava! nuori kapteeni huudahti. -- Eikö voisi löytää kahlaamoa?\n\n-- Enpä luule, Ayrton vastasi. -- Tänä aamuna etsin sellaista turhaan.\nOn harvinaista, että joki on niin tulvillaan tähän vuodenaikaan, mutta\nse on onnettomuus, jolle minä en mitään mahda.\n\n-- Onko tämä Snowy siis kovin leveä? lady Glenarvan kysyi.\n\n-- Leveä ja syvä, rouva, Ayrton vastasi, -- puolitoista kilometriä\nleveä ja vuolasvirtainen. Hyväkään uimari ei voisi vaaratta yrittää sen\nyli.\n\n-- Mitä siitä, rakennetaan kanootti, huudahti Robert, joka ei pelännyt\nmitään. -- Kaadetaan puu, koverretaan se ja soudetaan yli, siinä\nkaikki.\n\n-- Kapteeni Grantin poika ei joudu pulaan! Paganel sanoi.\n\n-- Ja hän on oikeassa, John Mangles vastasi. -- Meidän on lopulta pakko\nryhtyä siihen. Minusta on siis hyödytöntä kuluttaa aikaa turhiin\nkeskusteluihin.\n\n-- Mitä te siitä ajattelette, Ayrton? Glenarvan kysyi.\n\n-- Minä ajattelen, mylord, että ellemme saa apua, olemme vielä\nkuukauden päästä Snowyn rannalla.\n\n-- Onko teillä siis parempaa ehdotusta? John Mangles kysyi hiukan\nkärsimättömänä.\n\n-- On se, että _Duncan_ lähtee Melbournesta ja tulee itärannikolle.\n\n-- Aina vain _Duncan!_ Miten sen saapuminen Twofold-lahteen helpottaisi\nmeidän pääsyämme sinne?\n\nAyrton mietti pari silmänräpäystä ennen vastaamistaan ja sanoi sitten\nvältellen:\n\n-- En minä tahdo tyrkyttää kenellekään mielipidettäni. Ajattelin vain\nkaikkien parasta, mutta olen valmis lähtemään, millä hetkellä vain\nlordi antaa merkin.\n\nSitten hän pani käsivarret ristiin rinnalleen.\n\n-- Se ei ole mikään vastaus, Ayrton, Glenarvan huomautti. -- Sanokaa\nmeille ehdotuksenne, ja me keskustelemme siitä. Mitä te ehdotatte?\n\nAyrton lausui silloin tyynellä ja varmalla äänellä:\n\n-- Minä ehdotan, että emme lähde seikkailemaan Snowyn tuolle puolen\nnäin huonoin varustein. Meidän on odotettava apua juuri tässä, ja sitä\nvoi tuoda meille vain _Duncan_. Leiriytykäämme tänne, missä meiltä ei\npuutu ruokavaroja, ja lähteköön yksi meistä viemään Tom Austinille\nmääräystä pptrjehtia Twofold-lahteen.\n\nTämä odottamaton ehdotus herätti hiukan hämmästystä, eikä John Mangles\nsalannut paheksuvansa sitä.\n\n-- Sillä välin, Ayrton jatkoi, -- joko Snowyn vesi laskee, jolloin\nvoidaan löytää kelvollinen kahlaamo, tai ylitettävä virta kanootilla,\njonka rakentamiseen meillä silloin on aikaa. Siinä, mylord,\nsuunnitelma, jonka alistan teidän hyväksyttäväksenne.\n\n-- Hyvä, Ayrton, Glenarvan vastasi. -- Teidän suunnitelmanne ansaitsee\nvakavaa harkintaa. Sen suurin haitta on, että se aiheuttaa viivytystä,\nmutta se säästää suuria vaivoja ja kenties vakavia vaaroja. Mitä\najattelette siitä, ystäväni?\n\n-- Sanokaa te, MacNabbs, lausui tällöin lady Helena. -- Keskustelun\nalusta saakka te olette vain kuunnellut ja olette perin kitsas\npuhumaan.\n\n-- Koska kysytte mielipidettäni, majuri vastasi, -- sanon sen teille\nempimättä. Ayrton tuntuu minusta puhuneen viisaan ja varovaisen miehen\ntavoin, ja minä yhdyn hänen ehdotukseensa.\n\nTätä vastausta ei juuri ollut odotettu, sillä tähän saakka oli MacNabbs\naina vastustanut Ayrtonin suunnitelmia. Siksi Ayrtonkin vilkaisi\nhämmästyneenä majuriin. Paganel, lady Helena ja matruusit olivat hyvin\ntaipuvia kannattamaan perämiehen ehdotusta. He eivät empineetkään\nMacNabbsin sanojen jälkeen.\n\nGlenarvan julisti siis Ayrtonin ehdotuksen periaatteessa hyväksytyksi.\n\n-- Ja nyt, John, hän lisäsi, -- ettekö tekin katso varovaisuuden\nvaativan toimimaan näin ja majailemaan tämän joen rannalla kulkuneuvoja\nodottamassa?\n\n-- Miksen, John Mangles vastasi, -- kun vain sanansaattajamme voi\npäästä Snowyn yli, vaikka me itse emme voi.\n\nKatsahdettiin perämieheen, joka hymyili varmana itsestään.\n\n-- Sanansaattaja ei mene joen yli, hän sanoi.\n\n-- Ahaa! John Mangles huudahti.\n\n-- Hän palaa yksinkertaisesti Lucknowin tielle, joka vie hänet suoraan\nMelbourneen.\n\n-- Neljättäsataa kilometriä jalkaisin! nuori kapteeni huomautti.\n\n-- Ratsain, Ayrton vastasi. -- Meillähän on terve hevonen. Se on neljän\npäivän asia. Lisätään siihen kaksi päivää _Duncanin_ matkaa varten\nlahteen ja vuorokausi leirille paluuta varten, niin sanansaattaja on\nviikon kuluttua täällä laivamiesten kanssa.\n\nMajuri hyväksyi päännyökkäyksellä Ayrtonin sanat, mikä ei ollut\nherättämättä John Manglesin hämmästystä. Mutta perämiehen ehdotus sai\npuolelleen kaikki äänet, eikä sen jälkeen ollut muuta tehtävää kuin\nhyvin keksityn suunnitelman toimeenpano.\n\n-- Nyt, ystäväni, Glenarvan sanoi, -- on jäljellä vain sananviejän\nvalitseminen. En salaa, että tehtävä on vaivalloinen ja vaarallinen.\nKuka uhrautuu kumppaniensa puolesta ja lähtee viemään viestiämme\nMelbourneen?\n\nWilson, Mulrady, John Mangles, Paganel, jopa Robertkin tarjoutuivat\nheti. John vaati erityisen hartaasti, että tämä tehtävä uskottaisiin\nhänelle. Mutta Ayrton, joka ei vielä ollut puhunut mitään, lausui\nsilloin:\n\n-- Suvaitkaa, mylord, että minä lähden. Minä olen tottunut näihin\nseutuihin. Olen monta kertaa kulkenut pahimmistakin paikoista. Minä\nselviydyn siitä, mistä joku toinen ei. Yhteiseen etuun vedoten vaadin\nsiis oikeutta lähteä Melbourneen. Sana teiltä riittää suosittamaan\nminua Tom Austinille, ja kuudessa päivässä otan toimittaakseni\n_Duncanin_ Twofold-lahteen.\n\n-- Hyvin puhuttu, Glenarvan vastasi. -- Te olette älykäs ja rohkea\nmies, Ayrton, ja te onnistutte.\n\nPerämies oli ilmeisesti sopivampi kuin kukaan muu tähän vaikeaan\ntehtävään. Jokainen ymmärsi sen ja suostui. John Mangles teki viimeisen\nvastaväitteen sanomalla, että Ayrtonin läsnäolo oli välttämätön\n_Britannian_ tai Harry Grantin jälkien löytämistä varten. Mutta majuri\nhuomautti, että retkikunta jäisi Snowyn rannalle Ayrtonin paluuseen\nsaakka, ettei ollut puhettakaan tämän tärkeän etsinnän jatkamisesta\nilnaln häntä, joten hänen poissaolonsa ei millään tavoin vahingoittaisi\nkapteenin parasta.\n\n-- Niinpä niin, lähtekää, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Pitäkää kiirettä\nja palatkaa Edenin kautta leirillemme Snowyn rannalle.\n\nTyytyväisyyden välähdys pilkahti perämiehen silmissä. Hän käänsi\npäätään, mutta niin vikkelästi kuin hän sen tekikin, oli John Mangles\nsen huomannut. Vaistosta, ei muusta, tunsi John epäluulonsa Ayrtonia\nkohtaan yltyvän.\n\nPerämies ryhtyi siis matkavalmisteluihin molempien matruusien\nauttamana, joista toinen pani kuntoon hänen hevosensa, toinen hänen\neväänsä. Tällä välin Glenarvan kirjoitti Tom Austinille osoitetun\nkirjeen.\n\nHän määräsi _Duncanin_ ensimmäisen perämiehen viipymättä lähtemään\nTwofold-lahteen ja suositti hänelle sanantuojaa miehenä, johon voisi\ntäydellisesti luottaa. Rannikolle saavuttuaan pitäisi Tom Austinin\nluovuttaa osa laivan matruuseja Ayrtonin komentoon...\n\nGlenarvan oli ehtinyt kirjeessään tälle kohtaa, kun MacNabbs, joka\nseurasi silmillään kynänjälkeä, kysyi omituisella äänellä, kuinka hän\nkirjoitti Ayrtonin nimen.\n\n-- Niin kuin se lausutaan, Glenarvan vastasi.\n\n-- Se on erehdys, majuri huomautti tyynesti. -- Se lausutaan Ayrton,\nmutta kirjoitetaan Ben Joyce!\n\n\n\n\nALAND -- ZEALAND.\n\n\nBen Joycen nimen mainitseminen vaikutti kuin salamanisku. Ayrton oli\näkkiä kääntynyt. Hänen kädessään oli revolveri. Kuului pamaus.\nGlenarvan kaatui luodin iskemänä. Ulkoa kuului pyssynlaukauksia.\n\nJohn Mangles ja matruusit typertyivät aluksi, mutta yrittivät sitten\nsyöksyä Ben Joycen kimppuun; rohkea rosvo oli kuitenkin jo kadonnut ja\nliittynyt kumipuumetsän reunassa vaanivaan joukkoonsa.\n\nTeltta ei suojannut riittävästi luodeilta. Täytyi peräytyä. Glenarvan\noli haavoittunut vain lievästi ja noussut pystyyn.\n\n-- Vankkureihin! John Mangles huusi ja tarttui lady Helenaan ja Mary\nGrantiin, jotka pian olivat suojassa rattaiden paksun kehikon takana.\nJohn, majuri Paganel ja matruusit tarttuivat pyssyihinsä ja\nvalmistautuivat vastaamaan rosvojen tuleen. Glenarvan ja Robert olivat\nmenneet naisten luo, ja Olbinett riensi yhteiseen puolustukseen.\n\nTämä kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä. John Mangles\ntähysti tarkasti metsän reunaa. Pamahdukset olivat äkkiä tauonneet Ben\nJoycen saapuessa. Syvä hiljaisuus seurasi rätiseviä laukauksia.\nMuutamia valkoisia savukiemuroita leijaili vielä kumipuiden oksien\nvälissä. Korkeat gastrolobium-töyhdöt olivat liikkumattomia.\nHyökkäyksestä ei enää näkynyt merkkiäkään.\n\nMajuri ja John Mangles tekivät tiedusteluretken suurille puille saakka.\nSieltä oli poistuttu. Näkyi vain paljon askelten jälkiä, ja muutamia\npuoliksi palaneita pyssynpanoksia savusi maassa. Varovaisena miehenä\nmajuri sammutti ne, sillä yksikin kipinä riitti sytyttämään kauhean\nkulon tässä kuivassa metsässä.\n\n-- Rosvot ovat poistuneet, John Mangles sanoi.\n\n-- Niin ovat, majuri vastasi, -- ja se huolestuttaa minua. Minusta\nolisi parempi nähdä heidät silmästä silmään. Parempi tiikeri avoimella\nkentällä kuin käärme ruohikossa. Tutkikaamme vankkurien pensaikot\nlähettyviltä.\n\nMajuri ja John tarkastivat lähitienoot. Metsän reunasta Snowyn rantaan\nei tavattu yhtään rosvoa. Ben Joycen joukko näytti häipyneen tiehensä\nkuin petolintuparvi. Tämä katoaminen oli liian kummallista, jotta olisi\nvoitu olla täysin turvallisin mielin. Siksi päätettiin olla varuillaan.\nVankkurit olivat kuin saveen muurattuna linnoituksena leirin\nkeskuksessa ja kaksi miestä piti vahtia aina tunnin kerrallaan.\n\nLady Helenan ja Mary Grantin ensimmäisenä huolena oli ollut Glenarvanin\nhaavan sitominen. Miehensä kaatuessa Ben Joycen luodista oli lady\nHelena säikähtyneenä rientänyt hänen luokseen. Sitten uljas nainen oli\nmalttanut mielensä ja taluttanut Glenarvanin vankkureihin. Siellä\npaljastettiin haavoittunut olkapää, ja majuri totesi luodin vain\nrepineen ihoa aiheuttamatta mitään sisäistä vammaa. Luut tai lihakset\neivät näyttäneet vahingoittuneen. Haava vuoti paljon verta, mutta\nGlenarvan liikutteli sormiaan ja kyynärvarttaan ja rauhoitti näin\nystävänsä. Kun side oli valmis, hän ei halunnut, että häneen\nkiinnitettäisiin sen enempää huomiota, ja nyt siirryttiin selityksiin.\n\nAyrton oli äkkiä kääntynyt. Hänen kädessään oli revolveri. Kuului\npamaus...\n\nRetkeilijät, lukuunottamatta Mulradya ja Wilsonia, jotka pitivät vahtia\nulkona, olivat sijoittuneet vankkureihin niin hyvin kuin taisivat.\nMajuria pyydettiin puhumaan.\n\nEnnen kertomuksensa aloittamista hän selitti lady Helenalle ne seikat,\njoita tämä ei tuntenut, nimittäin erään rosvojoukon karkaamisen\nPerthistä, sen ilmestymisen Victorian seuduille ja osallisuuden\nrautatieonnettomuuteen. Hän antoi ladylle Seymourissa ostamansa numeron\nAustralian ja Uuden Seelannin Uutisia ja lisäsi, että poliisi oli\njulistanut palkinnon sille, joka ottaisi kiinni Ben Joycen, pelottavan\nrosvon, jolle puolentoista vuoden aikana tehdyt rikokset olivat\nhankkineet surullista kuuluisuutta.\n\nMutta kuinka MacNabbs oli tuntenut perämies Ayrtonin Ben Joyceksi?\nSiinä oli salaisuus, jonka kaikki pyysivät selittämään, ja majuri\nselitti.\n\nJo alusta alkaen oli MacNabbs vaistomaisesti epäillyt Ayrtonia. Pari\nkolme täysin vähäpätöistä seikkaa, perämiehen ja sepän välillä\nvaihdettu silmänisku Wimerra-joella, Ayrtonin vastahakoisuus poiketa\nkaupunkeihin ja kyliin, hänen itsepintainen pyytelynsä, että _Duncan_\nkomennettaisiin rannikolle, hänen hoitoonsa uskottujen eläinten outo\nkuolema ja yleensä suoruuden puute hänen käytöksessään, kaikki nämä\nvähitellen kertyneet ilmiöt olivat herättäneet majurin epäluuloa.\n\nHän ei kuitenkaan olisi voinut tehdä suoranaista syytöstä ilman\nviimeöisiä tapahtumia.\n\nRuohopensaiden suojassa ryömien MacNabbs saapui epäilyttävien varjojen\nluokse, jotka olivat herättäneet hänen huomiotaan vajaan kilometrin\npäässä leiriltä. Fosforihohtoiset kasvit loivat himmeätä valoa\npimeyteen.\n\nKolme miestä tutki maassa tuoreita jälkiä, ja heidän joukossaan\nMacNabbs tunsi Black Pointin sepän. -- Ne ne ovat, yksi sanoi. -- Niin\novat, toinen sanoi, -- tässä on hevosenkengän apila. -- Sama kuin\nWimerrasta saakka. -- Kaikki hevoset ovat kuolleet. -- Myrkkyäkään ei\ntarvitse hakea kaukaa. -- Sillä voisi tuhota kokonaisen ratsuväen.\nHyödyllinen kasvi tuo gastrolobium.\n\n-- Sitten he vaikenivat, MacNabbs lisäsi, -- ja poistuivat. Minä en\ntiennyt vielä kylliksi. Minä seurasin heitä. Pian alkoi keskustelu\nuudelleen: -- Ovela mies, se Ben Joyce, seppä sanoi, -- mainio keksintö\ntuo perämiehen haaksirikko! Jos hänen juonensa onnistuu, niin se vasta\non onnenpotku! Saakelin Ayrton! -- Sano Ben Joyce, sillä kyllä hän on\nnimensä ansainnut! -- Tällöin roistot poistuivat kumimetsästä. Minä\nolin saanut kuulla kaiken, minkä halusinkin, ja palasin leiriin siinä\nuskossa, että kaikista rikollisista ei tule kunnon ihmisiä\nAustraliassa, ellei Paganelilla ole mitään sitä vastaan.\n\nMajuri vaikeni.\n\nHänen kumppaninsa miettivät äänettöminä.\n\n-- Niinpä, Glenarvan sanoi suuttumuksesta kalpeana, -- Ayrton on tuonut\nmeidät tänne saakka rosvotakseen ja murhatakseen meidät.\n\n-- Aivan, majuri vastasi.\n\n-- Ja Wimerrasta asti hänen joukkonsa seurasi meidän jälkiämme ja\nvakoili meitä otollista tilaisuutta väijyen?\n\n-- Aivan.\n\n-- Mutta eikö se lurjus sitten olekaan _Britannian_ matruusi? Onko hän\nsiis varastanut Ayrton-nimensä ja laivapassinsa?\n\nKatseet kääntyivät MacNabbsin puoleen, jonka mieleen näiden kysymysten\noli täytynyt juolahtaa.\n\n-- Kaikki on vielä hämärän peitossa, hän vastasi aina tyynellä\näänellään, -- mutta käsittääkseni miehen nimi todellakin on Ayrton. Ben\nJoyce on hänen rosvonimensä. Kiistämättä hän tuntee Harry Grantin ja on\nollut _Britannian_ toisena perämiehenä. Nämä seikat, jotka Ayrtonin\nkertomat tarkat yksityiskohdat jo ovat todistaneet, vahvistaa lisäksi\nteille mainitsemani rosvojen keskustelu. Älkäämme siis eksykö turhiin\nolettamuksiin, vaan pitäkäämme varmana, että Ben Joyce on Ayrton, kuten\nAyrton on Ben Joyce, siis _Britannian_ matruusi, josta on tullut\nrosvojoukon päällikkö.\n\nMacNabbsin selitys hyväksyttiin keskustelutta.\n\n-- Nyt, Glenarvan lausui, -- selittäkää, kuinka ja miksi Harry Grantin\nperämies on Australiassa.\n\n-- Kuinkako? Sitä en tiedä, MacNabbs vastasi, -- eikä poliisi näy\ntietävän asiasta sen enempää kuin minäkään. Miksi? Sitä on minun\nmahdoton sanoa. Se jää tulevaisuuden selitettäväksi.\n\n-- Poliisi ei tiedä edes, että Ayrton ja Ben Joyce on sama henkilö,\nJohn Mangles huomautti.\n\n-- Te olette oikeassa, John, majuri vastasi, -- mutta se tieto olisi\nomiaan helpottamaan etsiskelyä.\n\n-- Näin ollen, lady Helena sanoi, -- tuo onneton oli tunkeutunut Paddy\nO'Mooren farmille jossakin rikollisessa tarkoituksessa?\n\n-- Niin, epäilemättä, MacNabbs vastasi. -- Hän valmisti jotakin juonta\nirlantilaista vastaan, kun hänelle tarjoutui parempi tilaisuus. Sattuma\ntoi meidät paikalle. Hän kuuli Glenarvanin kertomuksen, pullopostin\nhaaksirikosta, ja käytti rohkeana miehenä sitä heti hyväkseen.\nPäätettiin lähteä retkelle maitse. Wimerrassa hän ilmoitti aikeensa\nyhdelle miehistään, Black Pointin sepälle, ja toimi niin, että jälkemme\nsaattoi helposti tuntea. Hänen joukkonsa on seurannut meitä.\nMyrkkykasvin avulla hänen onnistui vähitellen tappaa vetojuhtamme ja\nhevosemme. Sitten, kun katsoi hetken koittaneen, hän ajoi vankkurimme\nSnowyn suohon, jotta hänen johtamansa rosvolauma voisi hyökätä\nkimppuumme.\n\nBen Joycen asia oli selvitetty. Majuri oli paljastanut hänen\nmenneisyytensä ja osoittanut hänen olevan rohkea ja pelottava\npahantekijä. Hänen selvästi todistetut aikeensa vaativat Glenarvanin\npuolelta mitä suurinta valppautta. Onneksi paljastettua rosvoa sai\npelätä vähemmän kuin kavaltajaa.\n\nMutta tästä selvästä tilanteesta koitui raskaat seuraukset. Kukaan ei\nollut vielä ajatellut niitä. Ainoastaan Mary Grant sivuutti kaiken\ntämän keskustelun menneisyydestä ja ajatteli tulevaisuutta. John\nMangles oli ensimmäinen, joka huomasi hänen kalpeutensa ja epätoivonsa.\nHän ymmärsi, mitä neidon mielessä liikkui.\n\n-- Neiti Grant! hän huudahti. -- Te itkette!\n\n-- Mitä sinä itket, lapseni? lady Helena kysyi.\n\n-- Isäni! Voi, hyvä rouva, isäni! neito vastasi.\n\nHän ei voinut jatkaa. Mutta asia valkeni äkkiä jokaiselle. Ymmärrettiin\nMaryn suru, minkä vuoksi hänen silmänsä kyyneltyivät, miksi hänen\nisänsä nimi nousi sydämestä huulille.\n\nAyrtonin petoksen paljastuminen tuhosi toiveet. Saadakseen Glenarvanin\npetetyksi mukaansa oli roisto keksinyt haaksirikkojuttunsa. MacNabbsin\nkuulemassa keskustelussa olivat rosvot sen selvästi sanoneet.\n_Britannia_ ei ollut ikinä murskautunut Twofold-lahden kallioihin!\nHarry Grant ei ollut ikinä noussut maihin Australian mantereelle!\n\nToista kertaa oli asiakirjan erheellinen tulkinta johtanut _Britannian_\netsijät väärille jäljille!\n\nTätä ja molempien lasten surua ajatellen olivat kaikki alakuloisen\näänettöminä. Kukapa enää olisi voinut löytää lohdutuksen sanaa? Robert\nitki sisarensa sylissä. Paganel mutisi kiukkuisella äänellä:\n\n-- Ah, kirottu asiakirja! Voitpa kerskua panneesi näin monen kunnon\nihmisen pään pahasti pyörälle!\n\nJa kunnon maantieteilijä mukiloi raivoissaan otsaansa ja oli vähällä\nhalkaista sen.\n\nGlenarvan lähti Mulradyn ja Wilsonin luo, jotka olivat vahdissa\nulkopuolella. Metsänreunan ja joen välisellä tasangolla vallitsi syvä\nhiljaisuus. Suuret liikkumattomat pilvet näyttivät murskautuvan\ntoisiinsa taivaalla. Tässä painostavassa ilmassa, syvässä horroksessa,\nolisi pieninkin rasahdus kuultu tarkasti, mutta mitään ei kuulunut. Ben\nJoycen ja hänen joukkonsa oli täytynyt vetäytyä jokseenkin kauaksi,\nsillä lintuparvet, jotka leikkivät puiden alimmilla oksilla, muutamat\nkengurut, jotka rauhassa pureksivat nuoria vesoja, eurus-pari, joiden\npäät luottavasti pistivät esiin suurten pensaiden lomasta, todistivat,\nettä ihmisen läsnäolo ei häirinnyt erämaan rauhaa.\n\n-- Yhteen tuntiin ette siis ole nähneet tai kuulleet mitään? Glenarvan\nkysyi matruuseiltaan.\n\n-- Emme, mylord, Wilson vastasi. -- Rosvojen täytyy olla täältä monen\nkilometrin päässä.\n\n-- Heitä ei nähtävästi ole ollut kyllin monta voidakseen hyökätä meidän\nkimppuumme, Mulrady lisäsi. -- Tuo Ben Joyce on kai halunnut pestata\nmuutamia kaltaisiaan roistoja alppien juurella harhailevien lurjuksien\njoukosta.\n\n-- Se on luultavaa, Mulrady, Glenarvan vastasi. -- Ne roistot ovat\npelkureita. He tietävät meidän olevan aseistettuja, hyvin aseistettuja\nsittenkin. Ehkäpä he odottavat yötä aloittaakseen hyökkäyksensä. Päivän\nlaskettua täytyy olla kahta vertaa valppaampia. Kun vain voisimme\npäästä tältä soiselta tasangolta ja jatkaa matkaamme rannikkoa kohti!\nMutta tulviva virta katkaisee tien. Jos voisin saada lautan, joka veisi\nmeidät toiselle rannalle, maksaisin siitä sen painon kultaa!\n\n-- Miksei mylord käske meitä rakentamaan lauttaa? Wilson kysyi. --\nPuistahan ei ole puutetta.\n\n-- Ei, Wilson, Glenarvan vastasi, -- Snowy ei ole tavallinen joki, se\non ylipääsemätön koski.\n\nTällä hetkellä John Mangles, majuri ja Paganel saapuivat Glenarvanin\nluo. He olivat juuri olleet tarkastamassa Snowya. Viime sateiden\npaisuttama vesi oli vielä paljon korkeammalla kuin tavallisesti. Näin\noli syntynyt Amerikan koskia muistuttava kuohuva tulva. Oli mahdotonta\nantautua sen kohiseville laineille ja valtavaan vyöryyn, jossa tuhannet\npyörteet aukoivat kuiluun.\n\nJohn Mangles selitti ylityksen olevan mahdotonta.\n\n-- Mutta, hän lisäsi, -- ei tännekään auta jäädä mitään yrittämättä.\nSe, mitä aiottiin tehdä ennen Ayrtonin kavallusta, on vielä tärkeämpää\nnyt jälkeenpäin.\n\n-- Mitä ehdotat, John? Glenarvan kysyi.\n\n-- Minä ehdotan, että apua on saatava, ja koska ei päästä\nTwofold-lahdelle, täytyy mennä Melbourneen. Meillä on vielä yksi\nhevonen. Antakaa se minulle, mylord, ja minä lähden Melbourneen.\n\n-- Mutta se on vaarallinen yritys, John, Glenarvan sanoi. --\nPuhumattakaan yli kolmensadan kilometrin matkasta tuntemattoman maan\nhalki ovat polut ja tie epäilemättä Ben Joycen kumppaneiden vartioimia.\n\n-- Tiedän sen, mylord, mutta tiedän myös, että tämä tilanne ei voi\njatkua. Ayrton vaati vain kahdeksan päivää tuodakseen tänne _Duncanin_\nmiehet. Minä aion olla Snowyn rannalla jälleen kuudessa päivässä! No\nniin, mitä käskette, mylord?\n\n-- Ennen kuin Glenarvan lausuu sanansa, Paganel puuttui puheeseen, --\non minun tehtävä eräs huomautus. Melbourneen on kyllä lähdettävä, mutta\nsiihen vaaraan ei John Mangles saa antautua. Hän on _Duncanin_ kapteeni\neikä sen vuoksi saa uhrautua. Minä lähden hänen sijastaan.\n\n-- Hyvin puhuttu, majuri huomautti. -- Mutta miksi juuri te, Paganel?\n\n-- Eikö siis meitä lasketakaan mukaan? huudahtivat Mulrady ja Wilson.\n\n-- Ja luuletteko te, MacNabbs jatkoi, -- että minä pelkään kolmensadan\nkilometrin matkaa hevosen selässä?\n\n-- Ystäväni, Glenarvan sanoi, -- arpa ratkaiskoon, kenen meistä on\nlähdettävä Melbourneen. Paganel, kirjoittakaa meidän nimemme...\n\n-- Ei ainakaan teidän, mylord, John Mangles sanoi.\n\n-- Ja miksei? Glenarvan kysyi.\n\n-- Kuinka voisitte erota lady Helenasta, eikä haavannekaan vielä ole\nummessa!\n\n-- Glenarvan, Paganel sanoi, -- te ette voi jättää retkikuntaa.\n\n-- Ei, majuri vahvisti. -- Teidän paikkanne on täällä, Edward, teidän\nei sovi lähteä.\n\n-- Retki on vaarallinen, Glenarvan vastasi, -- enkä minä luovuta\nosuuttani muille. Kirjoittakaa, Paganel, minun nimeni toverieni nimien\njoukkoon, ja suokoon taivas, että se avataan ensimmäisenä.\n\nTähän tahtoon oli taipuminen. Glenarvanin nimi kirjoitettiin muiden\njoukkoon. Ryhdyttiin vetämään, ja arpa osui Mulradyyn. Uljas matruusi\nhurrasi mielihyvästä.\n\n-- Mylord, minä olen valmis lähtemään, hän sanoi.\n\nGlenarvan puristi Mulradyn kättä. Sitten hän palasi vankkurien luo\njättäen majurille ja John Manglesille leirin vartioinnin.\n\nLady Helenalle ilmoitettiin heti, että oli päätetty lähettää sananviejä\nMelbourneen ja kenet arpa siihen oli määrännyt. Hän lausui Mulradylle\nsanoja, jotka syöpyivät uljaan matruusin sydämeen. Tiedettiin, että hän\noli urhea, älykäs, voimakas, uupumaton, eikä arpa olisikaan voinut\ntehdä parempaa valintaa.\n\nMulradyn lähtö määrättiin kello kahdeksaksi, illan lyhyen hämärän\njälkeen. Wilson otti varustaakseen hevosen. Hän päätti vaihtaa sen\nkengän, joka sillä oli vasemmassa takajalassa, ja panna sijalle yhden\nyöllä kuolleiden hevosten kengistä. Rosvot eivät silloin voisi\ntunnistaa Mulradyn jälkiä ja seurata häntä, sillä heillä ei ollut\nhevosia.\n\nWilsonin ollessa näissä puuhissa, Glenarvan valmisti Tom Austinille\nlähetettävää kirjettä; mutta hänen haavoitettu olkansa häiritsi häntä,\nja hän pyysi Paganelia kirjoittamaan puolestaan. Tiedemies oli vaipunut\nmiettimään jotakin eikä näyttänyt huomaavan, mitä hänen ympärillään\ntapahtui. Täytyy tunnustaa, että Paganel keskellä tätä peräkkäisten\nonnettomuuksien sarjaa mietti vain väärintulkittua asiakirjaa. Hän\nkäänteli sanoja löytääkseen niistä uuden ajatuksen ja oli syventynyt\ntulkinnan onkaloihin.\n\nNiinpä hän ei kuullut Glenarvanin pyyntöä, vaan se täytyi uudistaa.\n\n-- Jaha, hyvä on, Paganel vastasi, -- minä olen valmis. Ja vielä\npuhuessaan Paganel otti konemaisesti muistikirjansa esiin. Repäisi\nsiitä puhtaan lehden ja asettui kynä kädessä kirjoittamaan. Glenarvan\nalkoi sanella seuraavia ohjeita:\n\n-- Käsky Tom Austinille lähteä merelle viipymättä ja tuoda _Duncan_...\n\nPaganel kirjoitti viime mainitun sanan, kun hänen katseensa sattumalta\nosui Australian ja Uuden Seelannin Uutiset lehden numeroon, joka oli\npudonnut maahan. Lehti oli niin taitettu, että sen nimestä näkyi vain\nkaksi viimeistä tavua. Paganelin kynä pysähtyi, ja hän näytti kokonaan\nunohtaneen Glenarvanin, kirjeen ja sanelun.\n\n-- No, Paganel? Glenarvan kysyi.\n\n-- Ah! maantieteilijä huudahti.\n\n-- Mikä teidän on? majuri kysyi.\n\n-- Ei mikään, ei mikään! Paganel vastasi.\n\nSitten hän mutisi matalammalla äänellä: -- _Aland, aland, aland!_\n\nHän oli noussut pystyyn ja siepannut sanomalehden. Hän puristi sitä\nkoettaen pidättää sanoja, jotka pyrkivät hänen huulilleen. Lady Helena,\nMary, Robert ja Glenarvan katselivat häntä ymmärtämättä mitään tästä\nselittämättömästä kohtauksesta.\n\nPaganel näytti äkkiä tulleen hulluksi. Mutta tätä kiihtymystä ei\nkestänyt kauan. Hän tyyntyi vähitellen; ilo, joka loisti hänen\nkatseestaan, sammui; hän istui paikalleen ja sanoi tyynellä äänellä:\n\n-- Olen käytettävissänne, mylord, milloin tahdotte. Glenarvan ryhtyi\njatkamaan kirjeen sanelua, joka tuli lopullisesti tähän muotoon:\n\n-- Käsky Tom Austinille lähteä merelle viipymättä ja tuoda _Duncan_ 37.\nleveysasteelle Australian itärannikolle...\n\n-- Australianko? Paganel kysyi. -- Niinpä niin, Australian!\n\nSitten hän lopetti kirjeen ja ojensi sen Glenarvanin\nallekirjoitettavaksi. Tämä, jota veres haava häiritsi, suoritti tämän\nmuodollisuuden niin hyvin kuin taisi. Kirje suljettiin ja sinetöitiin.\nPaganel, jonka käsi vielä vapisi liikutuksesta, kirjoitti seuraavan\nosoitteen:\n\n        Tom Austin,\n    _Duncanin_ perämies,\n        Melbourne.\n\nSitten hän lähti vankkureista levitellen käsiään ja toistellen näitä\nkäsittämättömiä sanoja: -- Aland! Aland! Zealand!_\n\n\n\n\nNELJÄN PÄIVÄN TUSKA.\n\n\nLoppupäivä kului mitään erikoista tapahtumatta. Mulradyn\nlähtövalmistelut suoritettiin loppuun. Uljas matruusi oli onnellinen\nvoidessaan tällä tavoin osoittaa uskollisuuttaan lordi Glenarvanille.\n\nPaganel oli jälleen tyyntynyt ja muuttunut entisekseen. Hänen katseensa\nosoitti tosin vielä, että jokin asia askarrutti häntä ankarasti, mutta\nhän näytti päättäneen pitää sen salassa. Hänellä oli epäilemättä\npätevät syyt menettelyynsä, sillä majuri kuuli hänen toistelevan näitä\nsanoja, kuin itsensä kanssa kamppaillen:\n\n-- Ei, ei! He eivät uskoisi minua! Ja mitä se muuten hyödyttäisi? On\nliian myöhäistä!\n\nTehtyään tämän päätöksen hän ryhtyi antamaan Mulradylle tarpeellisia\nohjeita Melbournen matkaa varten ja piirsi hänelle matkareitin aivan\nkuin hänellä olisi ollut kartta silmiensä edessä. Kaikki ruokoaavikon\npolut yhtyivät Lucknowin tiehen. Kuljettuaan suoraan etelään rannikolle\nsaakka tämä tie teki jyrkän käänteen Melbournea kohti. Piti yhä vain\nratsastaa sitä pitkin eikä yrittää oikaista tuntemattomien seutujen\nhalki.\n\nMikään ei siis ollut yksinkertaisempaa. Mulrady ei voinut eksyä.\n\nMitä vaaroihin tuli, niitä ei ollut enää muutamien kilometrien päässä\nleiriltä, jonka lähettyvillä Ben Joycen joukkoineen täytyi piileskellä.\nPäästyään heidän ohitseen Mulrady lupasi ripeästi jättää rosvot\njälkeensä ja suorittaa tärkeän tehtävänsä hyvään loppuun.\n\nKello kuusi syötiin yhteinen ateria. Oli rankkasade. Teltta ei antanut\nriittävää suojaa, ja kaikki olivat kiivenneet vankkureihin. Se oli\nmuuten turvallinen paikka. Savi piti sitä lujasti kiinni maassa, johon\nse oli juuttunut kuin linna perustalleen. Asevarastoa oli seitsemän\npyssyä ja seitsemän revolveria, ja linna saattoi kestää pitkän\npiirityksen, sillä ampumavaroja tai elintarvikkeita ei puuttunut.\nKuuden päivän kuluttua ankkuroisi _Duncan_ Twofold-lahteen.\nKaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin saapuisi sen miehistö Snowyn\ntoiselle rannalle, ja ellei joen yli vielä pääsisi, rosvojen ainakin\nolisi pakko peräytyä suurempien voimien tieltä. Mutta ennen kaikkea\nMulradyn täytyi onnistua vaarallisessa yrityksessään.\n\nKello kahdeksan oli tullut hyvin pimeä. Oli lähdön hetki. Hevonen\ntuotiin esiin. Sen jalkoihin oli varovaisuuden vuoksi kääritty\nliinakangasta, ettei askeleita kuuluisi. Hevonen näytti väsyneeltä, ja\nkuitenkin kaikkien menestys riippui sen jalkojen varmuudesta ja\nvoimasta.\n\nMajuri neuvoi Mulradya säästämään sitä heti kun hän oli rosvojen\nulottumattomissa. Parempi oli kulkea hiukan hitaammin, mutta päästä\nvarmasti perille.\n\nJohn Mangles antoi matruusilleen revolverin, jonka oli erittäin\nhuolellisesti ladannut. Se oli pelottava ase miehen kädessä, joka ei\nvapise, sillä kuusi muutamassa sekunnissa ammuttua laukausta aukaisi\nhelposti pahantekijöiden tukkiman tien.\n\nMulrady nousi satulaan.\n\n-- Tässä on kirje, jonka annat Tom Austinille, Glenarvan sanoi hänelle.\n-- Hän ei saa hukata tuntiakaan. Lähteköön Twofold-lahteen, ja ellei\nhän tapaa meitä siellä, jos näet emme ole päässeet Snowyn yli, tulkoon\nviipymättä meidän luoksemme. Lähde nyt, kunnon poikani, ja Jumala sinua\nsuojelkoon!\n\nGlenarvan, lady Helena, Mary Grant, kaikki puristivat Mulradyn kättä.\nTämä lähtö pimeässä ja sateisessa yössä vaaralliselle retkelle erämaan\ntuntemattomien äärettömyyksien halki olisi vaikuttanut vähemmän\nkaraistuun mieleen kuin Mulradyn.\n\n-- Hyvästi, mylord, hän sanoi tyynellä äänellä ja katosi pian\nmetsänreunaa kulkevaa polkua pitkin.\n\nTällä hetkellä kävi rajuilma kahta ankarammaksi. Kumipuiden korkeat\noksat kalisivat pimeässä kolealla äänellä. Saattoi kuulla kuivien\noksien putoilevan märkään maahan. Moni jättiläispuu, joka oli\nelinvoimaton, mutta oli tähän saakka pysynyt pystyssä, kaatui näissä\nmyrskyvihureissa. Tuuli vonkui puiden natinaa äänekkäämmin ja sekoitti\nkauheat huokauksensa Snowyn kohinaan. Suuret pilvet, joita se ajoi\nitäänpäin, painuivat maahan saakka kuin usvariekaleet. Synkkä pimeys\nlisäsi vielä yön kamaluutta.\n\nMulradyn lähdettyä retkeläiset kömpivät vankkureihin. Lady Helena ja\nMary Grant, Glenarvan ja Paganel olivat etummaisessa osastossa, joka\noli tiiviisti suljettu. Toisessa olivat Olbinett, Wilson ja Robert\nsaaneet riittävän suojapaikan. Majuri ja John Mangles pitivät vartiota\nulkona.\n\nSe oli välttämätön varotoimi, sillä rosvojen hyökkäys oli helppo ja\nsiis mahdollinen.\n\nMolemmat uskolliset vartijat suorittivat siis vartiopalvelustaan ja\nkestivät filosofisen tyynesti ne viimat, joilla yö pieksi heidän\nkasvojansa. He koettivat nähdä salahyökkäyksille otollisen pimeyden\nläpi, sillä korva ei voinut erottaa mitään myrskyn pauhinan, tuulen\nvinkunan, oksien rätinän, puiden runkojen kaatumisen ja ryöppyävän\nveden kohinan vuoksi.\n\nSilloin tällöin sattui kuitenkin tyynempiä hetkiä. Tuuli vaikeni kuin\nhenkeä vetääkseen. Snowy yksin kohisi liikkumattomien kaislojen ja\nsynkän kumipuumetsän välissä. Hiljaisuus tuntui näinä tyyninä hetkinä\nsyvemmältä. Majuri ja John Mangles kuuntelivat silloin tarkkaavasti.\n\nErään tällaisen keskeytyksen aikana kuului kimeä vihellys. John Mangles\nriensi majurin luo.\n\n-- Kuulitteko? hän kysyi tältä.\n\n-- Kuulin, MacNabbs sanoi. -- Oliko se ihminen vai eläin?\n\n-- Ihminen, John Mangles vastasi.\n\nSitten molemmat kuuntelivat. Äkkiä kuului selittämätön vihellys\nuudelleen, ja siihen oli vastauksena jotakin laukauksen tapaista, mutta\nkovin epäselvästi, sillä myrsky pauhasi silloin uudella raivolla.\nMacNabbs ja John Mangles eivät kuulleet toistensa puhetta. He menivät\nvankkurien taakse tuulensuojaan.\n\nTällä hetkellä avautui vankkurien nahkakuomu, ja Glenarvan tuli\nmolempien kumppaniensa luokse. Hän oli kuullut samoin kuin hekin tuon\nkauhean vihellyksen ja pamahduksen, jonka kaiku oli tuntunut vaunujen\nkuomussa.\n\n-- Millä suunnalla? hän kysyi.\n\n-- Tuolla, John sanoi osoittaen pimeää polkua siellä päin, minne\nMulrady oli mennyt.\n\n-- Kuinka kaukana?\n\n-- Tuuli kantoi, John Mangles vastasi. -- Sen täytyi tulla ainakin\nkilometrin päästä.\n\n-- Lähtekäämme, Glenarvan sanoi heittäen pyssyn olalleen.\n\n-- Ei lähdetä, majuri vastasi. -- Se on ansa, jolla meitä houkutellaan\npois vankkurien luota.\n\n-- Entä jos Mulrady on kaatunut roistojen luodeista, Glenarvan sanoi\ntarttuen MacNabbsin käteen.\n\n-- Sen saamme tietää huomenna, majuri vastasi kylmästi päätettyään\nestää Glenarvania tekemästä hyödytöntä virhettä.\n\n-- Te ette saa lähteä leiristä, mylord, John sanoi, -- minä menen\nyksin.\n\n-- Ettekä mene, MacNabbs sanoi tarmokkaasti. -- Tahdotteko siis, että\nmeidät tapetaan yksitellen, heikennetään voimiamme, kunnes olemme\nnoiden roistojen armoilla? Jos Mulrady on joutunut heidän uhrikseen,\nsellaista onnettomuutta emme saa lisätä toisella. Mulrady on lähtenyt\narvan määräämänä. Jos arpa olisi osunut minuun hänen sijastaan, niin\nolisin lähtenyt kuten hänkin, mutta en olisi pyytänyt enkä odottanut\nmitään apua.\n\nEstettyään Glenarvania ja John Manglesia majuri oli kaikin puolin\noikeassa. Olisi ollut mieletöntä ja lisäksi hyödytöntä kiirehtiä\nmatruusin luo, juosta tässä pimeässä yössä piileksivien rosvojen eteen.\nGlenarvanin pienessä joukossa ei ollut niin monta miestä, että niitä\nolisi voitu vielä uhrata.\n\nGlenarvan ei kuitenkaan näyttänyt haluavan hyväksyä näitä syitä. Hän\npuristi asettaan. Hän asteli edestakaisin vankkurien ympäri kuunnellen\nparhaansa mukaan. Hän koetti läpäistä katseellaan tämän kauhean\npimeyden. Häntä kidutti ajatus, että yhteen hänen mieheensä oli\nsattunut tappava luoti, että mies oli avuton ja huusi turhaan niitä,\njoiden vuoksi hän oli uhrautunut. MacNabbs ei tiennyt onnistuisiko\nhänen estää Glenarvania vai aikoiko tämä hyvän sydämensä kannustamana\nheittäytyä Ben Joycen luotien eteen.\n\n-- Edward, hän sanoi, -- rauhoittukaa. Kuulkaa ystävän puhetta.\nAjatelkaa lady Helenaa, Mary Grantia, kaikkia, jotka jäävät tänne! Ja\nminne te sitten aiotte mennä? Mistä löytäisitte Mulradyn? Hänen\nkimppuunsa on hyökätty ehkä kilometrin päässä täältä. Missäpäin? Mitä\npolkua menette?\n\nTällä hetkellä ja kuin vastaukseksi majurin puheeseen kuului\nepätoivoinen huuto.\n\n-- Kuunnelkaa! Glenarvan sanoi.\n\nHuuto kuului samalta suunnalta, missä laukaus oli pamahtanut, alle\npuolen kilometrin päästä. Glenarvan työnsi MacNabbsin luotaan ja oli jo\nmenossa pitkin polkua, kun noin kolmensadan askelen päässä vankkureista\nkuului uusi huuto:\n\n-- Apuun, apuun!\n\nSe oli valittava ja epätoivoinen ääni. John Mangles ja majuri riensivät\nsitä kohti.\n\nMuutaman hetken kuluttua he huomasivat pensaikon laidassa ihmisolennon,\njoka ryömi eteenpäin ja huokaili valittavasti.\n\nSe oli haavoittunut Mulrady, kuoleman kielissä, ja kun hänen\nkumppaninsa nostivat hänet maasta, he tunsivat kätensä kastuvan\nverestä.\n\nSatoi kahta kauheammin, ja tuuli ulvoi kuivien puiden oksissa. Keskellä\nrajuilman puuskia Glenarvan, majuri ja John Mangles kantoivat Mulradya.\n\nHeidän saapuessaan nousivat kaikki. Paganel, Robert, Wilson,\nOlbinett lähtivät vankkureista, ja lady Helena luovutti huoneensa\nMulrady-paralle. Majuri riisui matruusin takin, joka tihkui verta ja\nvettä. Hän paljasti haavan. Onneton oli saanut oikeaan kylkeensä\ntikariniskun.\n\nMacNabbs sitoi hänet huolellisesti. Hän ei osannut sanoa, oliko ase\nvioittanut tärkeitä elimiä. Haavasta pulppusi helakanpunainen ja\nepätasainen verivirta; haavoittuneen kalpeus ja voimattomuus todisti,\nettä häneen oli pahasti sattunut.\n\nMajuri pani haavan päälle, jonka hän ensin pesi raikkaalla vedellä,\nsuuren taulapalasen, sitten pehmeätä liinanöyhtää ja kiinnitti ne\nsiteellä. Hän sai verenvuodon tyrehtymään. Mulrady pantiin lepäämään\nhaavakylki ylöspäin, pää ja rinta korkealla, ja lady Helena sai hänet\njuomaan muutamia kulauksia vettä.\n\nNeljännestunnin kuluttua siihen saakka alallaan maannut haavoittunut\nliikahti. Hän raotti silmiään. Hänen huulensa mutisivat hajanaisia\nsanoja, ja pannessaan korvansa lähelle hänen suutaan majuri kuuli hänen\ntoistavan:\n\n-- Mylord ... kirje ... Ben Joyce...\n\nMajuri toisti nämä sanat ja katsoi kumppaneihinsa. Mitä Mulrady halusi\nsanoa? Ben Joyce oli hyökännyt matruusin kimppuun, mutta minkä vuoksi?\nPelkästään pysähdyttääkseen hänet, estääkseen häntä saapumasta\n_Duncanille?_ Tuo kirje...\n\nGlenarvan tutki Mulradyn taskut. Tom Austinille osoitettua kirjettä ei\nenää ollut niissä!\n\nYö kului tuskallisessa levottomuudessa. Pelättiin joka hetki, että\nhaavoittunut kuolisi. Hän oli ankarassa kuumeessa. Lady Helena ja Mary\nGrant pysyivät hänen luonaan uskollisina hoitajina. Milloinkaan\npotilasta ei ole hoidettu huolellisemmin eikä sääliväisemmin käsin.\n\nPäivä koitti. Sade oli lakannut. Suuria pilviä vyöryi vielä taivaan\nsyvyyksissä. Maa oli täynnä katkenneita oksia. Vesiryöppyjen liottama\nsavi oli vajottanut vielä lisää. Vankkureihin pääsy kävi hankalaksi,\nmutta ne eivät voineet upota enää syvemmälle.\n\nJohn Mangles, Paganel ja Glenarvan lähtivät päivänkoitteessa\ntiedusteluretkelle leirin ympäristöön. He astelivat pitkin polkua,\njossa vielä näkyi veripilkkuja. Ben Joycesta ja hänen joukostaan ei\nnäkynyt jälkeäkään. He etenivät sinne asti, missä hyökkäys oli\ntapahtunut. Siellä lojui maassa kaksi Mulradyn luotien kaatamaa miestä.\nToinen oli Black Pointin seppä. Hänen kuoleman kouristamat kasvonsa\nolivat kauhistuttavat.\n\nGlenarvan ei jatkanut tiedusteluaan kauemmaksi. Varovaisuus kielsi\nmenemästä kovin pitkälle. Hän palasi siis vankkurien luo syvästi\nhuolissaan vaikeasta tilanteesta.\n\n-- Toisen sanansaattajan lähettämistä Melbourneen ei voi ajatella, hän\nsanoi.\n\n-- Täytyy kuitenkin uskaltaa, mylord, John Mangles vastasi, -- ja minä\nyritän päästä läpi, vaikka se ei matruusilleni onnistunut.\n\n-- Ei, John. Sinulla ei ole edes hevosta, joka kantaisi sinua\nkolmesataa kilometriä.\n\nMulradyn hevonen, ainoa jäljellä ollut, ei tosiaankaan ollut palannut.\nOliko se kaatunut murhaajien luodeista? Harhailiko se eksyneenä\nerämaassa? Olivatko rosvot saaneet sen käsiinsä?\n\n-- Mitä tapahtuneekin, Glenarvan sanoi, -- me emme enää eroa. Odotetaan\nviikko tai kaksi, kunnes Snowyn vesi laskee tavalliselle tasolleen. Me\npääsemme lyhyin päivämatkoin silloin Twofold-lahdelle ja lähetämme\nvarmempaa tietä _Duncanille_ käskyn saapua rannikolle.\n\n-- Se on ainoa keino, Paganel lausui.\n\n-- Niinpä, ystäväni, Glenarvan toisti, -- nyt ei enää erota. Kukaan ei\nvoi lähteä yksin rosvojen valtaamaan erämaahan. Jumala pelastakoon vain\nmatruusiparkamme ja suojelkoon meitä itseämme!\n\nGlenarvan oli oikeassa molemmissa asioissa; ensinnäkin kieltämällä\nkaikki uhkayritykset ja toiseksi päättämällä odottaa kärsivällisesti\nSnowyn rannalla ylitysmahdollisuutta. Hän oli vain noin viidenkymmenen\nkilometrin päässä Delegetesta, Uuden Etelä-Walesin ensimmäisestä\nrajakaupungista, josta oli saatavissa kulkuneuvoja Twofold-lahdelle.\nSieltä hän sähköttäisi Melbourneen _Duncania_ koskevat ohjeet.\n\nNämä toimenpiteet olivat viisaita, mutta niihin ryhdyttiin myöhään.\nEllei Glenarvan olisi lähettänyt Mulradya retkelle, mitä onnettomuuksia\nolisikaan vältetty, puhumattakaan matruusin murhasta! Leirille\npalatessaan hän tapasi toverinsa paremmalla tuulella. He näyttivät\njälleen optimistisilta.\n\n-- Hän voi paremmin! Hän voi paremmin! Robert huusi juosten lordi\nGlenarvanin luo.\n\n-- Mulradyko?\n\n-- Niin, Edward, lady Helena vastasi. -- On tapahtunut käänne. Majuri\non rauhallisempi. Matruusimme jää eloon.\n\n-- Missä MacNabbs on?\n\n-- Hänen luonaan. Mulrady on halunnut puhua hänen kanssaan. Heitä ei\nsaa häiritä.\n\nTunti sitten oli haavoittunut todella toipunut tajuttomuudestaan, ja\nkuume oli laskenut. Heti kun Mulradyn taju ja puhekyky palautui, hän\npyysi tavata Glenarvania tai tämän poissaollessa majuria. Nähdessään\nhänen olevan niin heikkona MacNabbs halusi kieltää kaiken keskustelun;\nmutta Mulrady oli niin itsepintainen, että majurin täytyi mukautua.\n\nKeskustelua oli kestänyt jo muutaman minuutin, kun Glenarvan palasi.\nTäytyi siis vain odottaa MacNabbsin kertomusta.\n\nPian avautuikin vankkurien kuomu, ja majuri ilmestyi esiin. Hän tuli\nystäviensä luo kumipuun juurelle, mihin teltta oli pystytetty. Hänen\ntavallisesti niin tyynet kasvonsa osoittivat hänen ajattelevan\nankarasti. Kun hänen katseensa sattuivat lady Helenaan ja nuoreen\nneitoon, niistä näkyi säälivää surua.\n\nGlenarvan tiedusteli, miten asianlaita oli, ja majuri kertoi seuraavaa:\n\nLähdettyään leiriltä Mulrady oli ratsastanut Paganelin neuvomaa polkua.\nHän kulki niin nopeasti kuin yön pimeys salli. Arvionsa mukaan hän oli\npäässyt kolme kilometriä, kun joukko miehiä -- hänen luullakseen viisi\n-- juoksi hänen hevosensa eteen. Hevonen kavahti pystyyn. Mulrady\ntempasi revolverinsa ja ampui. Hänestä näytti, että kaksi rosvoista\nkaatui. Laukausten valossa hän tunsi Ben Joycen. Mutta siinä olikin\nkaikki. Hän ei ehtinyt ampua asettaan tyhjäksi. Ankara isku osui\noikeaan kylkeen ja hän putosi maahan.\n\nHän ei kuitenkaan vielä ollut menettänyt tajuntaansa. Murhamiehet\nluulivat hänen kuolleen. Hän tunsi, että hänen taskujaan kopeloitiin.\nSitten joku sanoi: -- Minulla on se kirje. -- Anna tänne, Ben Joyce\nvastasi, -- ja nyt on _Duncan_ meidän!\n\nTällä kohtaa MacNabbsin kertomusta Glenarvan ei voinut olla\nhuudahtamatta.\n\nMacNabbs kertoi edelleen:\n\n-- Ottakaa te muut hevonen kiinni! Ben Joyce jatkoi. -- Kahden päivän\nkuluttua olen _Duncanin_ kannella, kuuden Twofold-lahdella. Siellä on\nsovittu paikka. Mylordin joukko on silloin vielä kiinni Snowyn soissa.\nMenkää joen yli Kemple-pierin siltaa myöten aina rannikolle asti ja\nodottakaa minua. Minä keksin kyllä keinon saada teidät laivalle. Niin\npian kuin sen miehistö on meressä, me hallitsemme _Duncanin_ omistajina\nIntian valtamereltä. -- Eläköön Ben Joyce! huusivat rosvot. Mulradyn\nhevonen tuotiin paikalle, Joyce lähti nelistämään Lucknowin tietä, ja\nhänen miehensä kääntyivät kaakkoon Snowy-joelle. Vaikka Mulrady oli\npahoin haavoittunut, hänellä oli voimaa ryömiä kolmensadan askelen\npäähän leiristä, missä tapasimme hänet melkein kuolleena. Siinä\nMulradyn kertomus. Te ymmärrätte nyt, minkä vuoksi uljas matruusi\ntahtoi välttämättä puhua.\n\nNämä tiedot pelästyttivät Glenarvanin ja hänen kumppaninsa.\n\n-- Merirosvoja! Merirosvoja! Glenarvan huudahti. -- Minun miehistöni\nmurhataan! _Duncan_ noiden rosvojen käsissä!\n\n-- Niin, sillä Ben Joyce yllättää laivan, majuri vastasi, -- ja\nsilloin...\n\n-- Hyvä on! Meidän on ehdittävä rannikolle ennen noita roistoja!\nPaganel sanoi.\n\n-- Kuinka pääsemme Snowyn yli? Wilson kysyi.\n\n-- Samoin kuin hekin, Glenarvan vastasi. -- He menevät Kemple-pierin\nsiltaa myöten, samoin mekin.\n\n-- Entä Mulrady, kuinka hänen käy? lady Helena kysyi.\n\n-- Hänet kannetaan. Vuorotellen. Voinko jättää miehistöni\npuolustautumatta Ben Joycen joukon valtaan?\n\nSnowyn ylitys Kemple-pierin siltaa myöten oli mahdollinen, mutta\narveluttava. Rosvot saattoivat asettua sillalle sitä puolustamaan.\nHeitä olisi ainakin kolmekymmentä seitsemää vastaan! Mutta on olemassa\nhetkiä, jolloin ei käy laskeminen lukumäärää, vaan on joka tapauksessa\nmentävä eteenpäin.\n\n-- Mylord, sanoi silloin John Mangles, -- ennen kuin panemme kaiken\nviimeisen kortin varaan, ennen kuin lähdemme siltaa kohti, on paras\nmennä tutkimaan se. Minä otan sen tehdäkseni.\n\n-- Minä tulen mukaan, John, Paganel lausui.\n\nEsitys hyväksyttiin, ja John Mangles ja Paganel valmistautuivat\nlähtemään heti. Heidän piti edetä pitkin Snowyn rantaa siihen saakka,\nmissä tulisivat Ben Joycen ilmoittamalle paikalle, ja ennen kaikkea\nvälttää näyttäytymästä rosvoille, joita epäilemättä liikkui rannalla.\n\nElintarvikkein varustettuina ja hyvin aseistettuina lähtivät rohkeat\nmiehet retkelle ja katosivat pian rannan korkeiden kaislojen sekaan.\n\nHeitä odotettiin koko päivä. Iltaan mennessä he eivät vielä olleet\npalanneet. Alettiin pelätä pahinta.\n\nVihdoin kello yhdentoista seuduilla Wilson ilmoitti heidän palaavan.\nPaganel ja John Mangles olivat aivan näännyksissä kuudentoista\nkilometrin vaelluksesta.\n\n-- Silta? Onko sitä? Glenarvan kysyi rientäen heitä vastaan.\n\n-- On, liaanisilta, John Mangles sanoi. -- Rosvot ovat siitä tosiaan\nmenneet yli. Mutta...\n\n-- Mutta...? Glenarvan kysyi aavistaen uutta onnettomuutta.\n\n-- He ovat polttaneet sillan perässään! Paganel vastasi.\n\n\n\n\nEDEN.\n\n\nNyt ei ollut epätoivon, vaan toiminnan aika. Kun Kemple-pierin silta\noli hävitetty, täytyi päästä Snowy-joen yli millä muulla keinolla\ntahansa ja ehtiä ennen Ben Joycen joukkoa Twofold-lahden rannalle.\nNiinpä aikaa ei tuhlattukaan turhiin puheisiin, vaan seuraavana eli 16.\npäivänä tammikuuta lähtivät John Mangles ja Glenarvan tutkimaan jokea\nvalmistellakseen ylitystä.\n\nSateen paisuttama kuohuva vesi ei laskenut. Se kohisi hirveänä koskena.\nSen uhmaaminen oli syöksymistä kuoleman kitaan. Glenarvan seisoi\nliikkumatta, käsivarret ristissä, pää painuneena.\n\n-- Tahdotteko, että koetan päästä toiselle rannalle uimalla? John\nMangles kysyi.\n\n-- En, John, Glenarvan vastasi pidättäen kädellään rohkeata nuorta\nmiestä, -- odottakaamme!\n\nJa molemmat palasivat leirille. Päivä kului suuressa levottomuudessa.\nKymmenen kertaa Glenarvan kävi uudelleen Snowyn rannalla. Hän koetti\nkeksiä jotakin rohkeata keinoa päästä virran yli. Mutta turhaan. Jos\nsen uomassa olisi virrannut sulaa laavaa, ei ylimeno olisi ollut\nmahdottomampi.\n\nNäiden pitkien hukkaan menneiden tuntien aikana lady Helena hoiti\nmajurin neuvojen mukaan Mulradya mitä huolellisemmin. Matruusi tunsi\nvirkoavansa elämään. MacNabbs vakuutti, että mikään tärkeä elin ei\nollut vioittunut. Suuri verenvuoto riitti selittämään potilaan\nheikkouden. Niinpä kun verenvuoto oli tyrehtynyt ja haava sidottu,\ntarvittiin vain aikaa ja lepoa hänen täydelliseksi paranemisekseen.\nLady Helena oli vaatinut, että sairas edelleen makaisi vankkurien\nensimmäisessä osastossa. Mulrady oli siitä melkein häpeissään. Hänen\nsuurin huolensa oli ajatus, että hänen tilansa saattaisi viivästyttää\nGlenarvania, ja hänelle täytyi luvata, että hänet jätettäisiin leiriin\nWilsonin hoitoon, jos Snowyn ylitys kävisi mahdolliseksi.\n\nPaha kyllä, tämä ylimeno ei ollut mahdollista sinä eikä seuraavana,\ntammikuun 17. päivänä. Se sai Glenarvanin epätoivoiseksi. Lady\nHelena ja majuri yrittivät turhaan rauhoittaa häntä, kehottaa\nkärsivällisyyteen. Kärsivällisyyteen, kun ehkä tällä hetkellä Ben Joyce\nsaapuisi laivan kannelle, kun _Duncan_ nosti ankkurinsa ja lisäsi\nhöyryä rientääkseen tälle turmionrannalle ja joka hetki toi sitä\nlähemmäksi tuhoa!\n\nJohn Mangles tunsi sydämessään samaa tuskaa kuin Glenarvan. Niinpä\nhaluten kaikin mokomin ylittää virta hän rakensi kanootin\naustralialaisten malliin suurista kumipuunkuoren palasista. Nämä perin\nkevyet liuskat oli sidottu yhteen puuvanteilla; siitä tuli kovin hauras\nvene.\n\nKapteeni ja matruusi koettivat tätä kanoottia seuraavan päivän\nkuluessa. He tekivät kaikki, mitä notkeus, voima, taito ja rohkeus voi.\nMutta heti kun he olivat joutuneet virtaan, alus kaatui, ja he olivat\nvähällä saada maksaa hengellään uskaliaan yrityksensä. Vene katosi\nvirran pyörteisiin. John Mangles ja Wilson eivät olleet ehtineet kulkea\nedes reilua kymmentä metriä sateen ja sulaneen lumen paisuttamassa\nvirrassa, jonka leveys nyt oli yli puolitoista kilometriä.\n\nSamoin kuluivat 19. ja 20. päivä tammikuuta, eikä tilanne muuttunut.\nMajuri ja Glenarvan tekivät pitkiä matkoja joen rantaa ylöspäin\nlöytämättä kahlaamoa. Kaikkialla sama tulviva virta, sama kuohuva\nkoski. Australian alppien koko etelärinteen vesimäärät kerääntyivät\ntähän ainoaan uomaan.\n\n_Duncanin_ pelastamisen toivosta täytyi luopua. Viisi päivää oli\nkulunut Ben Joycen lähdöstä. Laiva oli luultavasti tällä hetkellä\nrannikolla ja rosvojen käsissä!\n\nNykyinen tilanne ei kuitenkaan voinut kestää kauan. Satunnaiset tulvat\nmenevät pian ohi juuri ankaruutensa vuoksi. Aamulla 21. päivänä\ntammikuuta totesikin Paganel, että vedenkorkeus alkoi vähetä. Hän\nilmoitti havaintonsa Glenarvanille.\n\n-- Mitä väliä sillä nyt on? Glenarvan vastasi. -- Se on liian\nmyöhäistä.\n\n-- Mutta silti emme voi jäädä tänne, majuri huomautti.\n\n-- Tosiaan, John Mangles sanoi. -- Huomenna ehkä ylitys on jo\nmahdollinen.\n\n-- Entä pelastaako se onnettoman miehistöni? Glenarvan huudahti.\n\n-- Kuunnelkaa, mylord, John Mangles vastasi. -- Minä tunnen Tom\nAustinin. Hänen on ollut määrä täyttää teidän käskynne ja lähteä niin\npian kuin mahdollista. Mutta kuka tietää, oliko _Duncan_ valmis, oliko\nsen vauriot korjattu Ben Joycen saapuessa Melbourneen? Entä jos laiva\nei ole voinut lähteä merelle, jos on tapahtunut päivän, kahden\nmyöhästyminen?\n\n-- Sinä olet oikeasssa, John! Glenarvan vastasi. -- Täytyy päästä\nTwofold-lahdelle. Me olemme vain viidenkymmenen kilometrin päässä\nDelegetestä!\n\n-- Aivan, Paganel sanoi, -- ja sieltä saamme nopeita kulkuneuvoja. Kuka\ntietää, emmekö ehdi ajoissa ehkäisemään onnettomuuden?\n\n-- Lähdetään! Glenarvan huudahti.\n\nJohn Mangles ja Wilson ryhtyivät heti rakentamaan suurta lauttaa.\nKokemus oli osoittanut, että kaarnan palat eivät voineet kestää virran\nvoimaa. John kaatoi siis kumipuita, joista rakennettiin kömpelö, mutta\ntukeva lautta. Se oli pitkällinen työ, ja päivä kului, ennen kuin se\nsaatiin valmiiksi. Lautta valmistui vasta seuraavana päivänä.\n\nSilloin oli Snowyn vesi tuntuvasti laskenut. Koski oli muuttunut\nvirraksi, mutta kuitenkin vuolaaksi. Mutta suuntaamalla viistoon, sitä\nmäärätyissä rajoissa apuna käyttäen toivoi John päästävän toiselle\nrannalle.\n\nKello puoli yksi mentiin lautalle ja kukin otti mukaansa\nelintarvikkeita kahdeksi päiväksi. Jäännös samoin kuin vankkurit ja\nteltta jätettiin. Mulrady oli niin voimistunut, että hänet voitiin\nsiirtää; hänen paranemisensa edistyi nopeasti.\n\nKello yhden aikaan oli kukin paikallaan lautalla, joka oli sidottu\nkiinni rantaan. John Mangles oli järjestänyt aluksen oikealle puolelle\nWilsonin hoidettavaksi jonkinlaisen airontapaisen, jonka oli määrä\npitää lautan pois virrasta, ja hillitä sen ajelehtimista. Itse seisoi\nhän perässä arvellen voivansa ohjata ison perämelan avulla. Lady Helena\nja Mary Grant olivat lautan keskellä Mulradyn luona, Glenarvan, majuri,\nPaganel ja Robert heidän ympärillään valmiina auttamaan.\n\n-- Onko selvä, Wilson? John Mangles kysyi matruusiltaan.\n\n-- On, kapteeni, Wilson vastasi tarttuen airoonsa voimakkaalla kädellä.\n\n-- Ole varuillasi ja pidä meidät pois virrasta.\n\nJohn Mangles irrotti lautan ja survaisi sen Snowyn aalloille. Kaikki\nsujui hyvin noin parisenkymmentä metriä. Wilson yritti estää lauttaa\njoutumasta virtaan. Mutta pian olivat pyörteet temmanneet lautan, joka\nkääntyi ympäri airon tai peräsimen voimatta pitää sitä oikeassa\nsuunnassa. Ponnistuksistaan huolimatta Wilson ja John Mangles olivat\nheti täysin päinvastaisessa asennossa kuin piti, mikä teki airojen\nkäyttämisen mahdottomaksi.\n\nTäytyi alistua kohtaloon. Ei ollut mitään keinoa suoristaa lautan\nkieppuvaa kulkua. Se pyöri ympäri huimaavaa vauhtia ja meni virran\nmukana. John Mangles seisoi kalpeana hampaitaan purren ja katseli\nkuohuvaa vettä.\n\nTällä välin oli lautta saapunut keskelle Snowya. Se oli silloin noin\nkilometrin verran alempana lähtökohtaansa. Siellä virta oli tavattoman\nväkevä, ja kun se rikkoi pyörteet, lautta hiukan vakavoitui.\n\nJohn ja Wilson tarttuivat airoihinsa, ja heidän onnistui suunnata\nalusta viistoon. Seurauksena oli, että päästiin lähemmäksi vasenta\nrantaa. Ei oltu siitä enää kuin vajaan sadan metrin päässä, kun\nWilsonin airo äkkiä katkesi. Lautta, jossa ei enää ollut voimaa, joutui\nvirran valtaan. John yritti estää sitä melansa katkeamisen uhalla.\nWilson, jonka kädet olivat verillä, riensi auttamaan häntä.\n\nVihdoin yritys onnistui, ja yli puoli tuntia kestäneen matkan jälkeen\nlautta törmäsi jyrkkään rantaan. Tärähdys oli ankara, tukit\nirtautuivat, köydet katkesivat, vesi tuli kohisten sisälle. Matkustajat\nehtivät vain tarttua kiinni rannan pensaisiin ja siepata mukaansa\nMulradyn ja puoliksi kastuneet naiset. Lyhyesti sanoen, kaikki\npelastuivat, mutta suurin osa eväitä ja aseet, majurin kivääriä\nlukuunottamatta, menivät menojaan lautan rippeiden mukana.\n\nJoen yli oli päästy. Retkikunta oli jokseenkin ilman varusteita\nviidenkymmenen kilometrin päässä Delegetestä, keskellä Victorian\nmaakunnan rajan tuntemattomia erämaita. Siellä ei ole uudisasukkaita\neikä karjankasvattajia, sillä tämä seutu on asumatonta, lukuunottamatta\nehkä julmia ja rosvoilevia varkaita.\n\nPäätettiin viipymättä lähteä eteenpäin. Mulrady huomasi hyvin olevansa\nesteenä; hän pyysi saada vaikkapa yksikseen jäädä odottamaan apua\nDelegetestä.\n\nGlenarvan ei suostunut. Hän ei voinut ehtiä Delegeteen ennen kolmea\npäivää ja rannikolle ennen viittä, siis vasta 26. päivänä tammikuuta.\nJa _Duncan_ oli 16. päivänä lähtenyt Melbournesta. Mitäpä hänelle nyt\nmerkitsi muutaman tunnin viivytys?\n\n-- Ei, ystäväni, hän sanoi. -- Minä en jätä ketään. Tehkäämme paarit,\nja me kannamme sinua vuoron perään.\n\nPaarit tehtiin kumipuun oksista, ja Mulrady sijoitettiin niihin, tahtoi\ntai ei. Glenarvan halusi olla ensimmäisenä kantamassa matruusiansa. Hän\ntarttui paareihin yhdestä päästä, Wilson toisesta, ja niin lähdettiin\ntaivaltamaan.\n\nMikä surkea näky ja kuinka huonosti olikaan päättynyt tämä niin hyvin\nalkanut retki! Ei oltu enää etsimässsä Harry Grantia. Tämä mannermaa,\njossa hän ei ollut eikä koskaan käynytkään, uhkasi tuhota hänen\netsijänsä. Ja kun hänen rohkeat maanmiehensä saapuisivat Australian\nrannalle, he eivät tapaisi siellä edes _Duncania_ päästäkseen takaisin\nisänmaahansa!\n\nEnsimmäinen päivä marssittiin äänettöminä ja vaivalloisesti. Joka\nkymmenes minuutti vaihdettiin paarien kantajia. Kaikki matruusin\ntoverit alistuivat nurkumatta tähän vaivaan, jota ankara kuumuus vielä\nsuurensi.\n\nIltaan mennessä oli päästy ainoastaan kahdeksan kilometriä ja\nleiriydyttiin erääseen kumipuulehtoon. Haaksirikosta pelastuneet muonan\njäännökset syötiin ilta-ateriaksi. Tästedes oli luotettava vain majurin\npyssyyn.\n\nYö oli huono. Alkoi sataa. Aika tuntui pitkältä päivännousuun.\nLähdettiin taas liikkeelle. Majuri ei saanut tilaisuutta ampua\nainoatakaan laukausta. Tämä surkea seutu oli erämaatakin autiompi, kun\nei ollut edes eläimiä.\n\nOnneksi Robert löysi trapinpesän ja siinä kymmenkunta suurta munaa,\njotka Olbinett kypsensi kuumassa tuhkassa. Tämä sekä hiukkanen erään\nrotkon pohjalta löydettyä paisuruohoa oli koko aamiainen 22. päivänä\ntammikuuta.\n\nKulku kävi nyt tavattoman hankalaksi. Hietakentillä kasvoi\n\"spinifexiä\", piikkistä ruohoa, jota Melbournessa sanotaan\npiikkisiaksi. Se repi vaatteet rikki ja sääret verille. Uljaat naiset\neivät kuitenkaan valittaneet; he kävelivät urheasti esimerkkiä antaen\nja rohkaisten toinen toistaan sanalla tai katseella.\n\nIllalla pysähdyttiin Bulla-Bulla-vuoren juurelle Jungalla-puron\nreunalle. Illallinen olisi ollut laiha, ellei MacNabbs olisi vihdoin\nsaanut ammutuksi suurta rottaa, jonka tieteellinen nimi on \"mus\nconditor\" ja joka on ravintorikas. Olbinett paistoi sen, ja se olisi\nmaistunut mainettaan vielä paremmalta, jos se olisi ollut lampaan\nkokoinen. Piti kuitenkin tyytyä. Se kalvettiin luita myöten.\n\nTammikuun 23. päivänä retkeilijät lähtivät taipaleelle väsyneinä, mutta\nyhä tarmokkaina. Kierrettyään vuorenjuuren he vaelsivat pitkien\nkenttien yli, joiden ruoho tuntui olevan valaskalanpartaa, sotkuista\npiikkivyyhteä, teräväpiikkistä ryteikköä, missä tietä täytyi raivata\nmilloin kirveellä, milloin tulella.\n\nTänä aamuna ei ollut puhettakaan aamiaisesta. Ei mikään voinut olla\nhedelmättömämpää kuin tämä kvartsiliuskeita täynnä oleva seutu. Nälän\nohella myös jano alkoi vaivata ankarasti, ja polttava kuumuus lisäsi\nsen tuskaa. Glenarvan seurueineen ei päässyt etenemään kilometriäkään\ntunnissa; ja jos tätä veden ja ravinnon puutetta jatkuisi iltaan, he\nkaatuisivat kesken matkan enää nousematta.\n\nMutta kun ihmiseltä puuttuu kaikki, kun hän katsoo olevansa täysin\navuton, kun hän ajattelee hetkensä tulleen, silloin ilmestyy\nkaitselmuksen käsi.\n\nJuotavaa tarjosivat kannukasvit, mainiota nestettä täynnä olevat\npikarintapaiset, joita riippui korallimaisten pensaiden oksilla. Kaikki\nvirkistivät itseään ja tunsivat elpyvänsä.\n\nRuoka oli samaa, joka elättää alkuasukkaita, kun riistaa, hyönteisiä ja\nkäärmeitä ei ole. Paganel löysi erään puron kuivuneesta uomasta kasvin,\njonka erinomaisia ominaisuuksia muuan hänen toverinsa\nMaantieteellisessä seurassa oli hänelle usein kuvannut.\n\nSe oli \"nardu\", marsileaceae-heimoon kuuluva salasiittiö, sama, joka\npitensi Burken ja Kingin elämää sisämaan autiomailla. Sen apilaa\nmuistuttavien lehtien alla oli kuivia itiöitä. Nämä pavun kokoiset\nitiöt rikottiin kahden kiven välissä, ja niistä saatiin jonkinlaista\njauhoa. Siitä tehtiin karheata leipää, joka tyynnytti nälän tuskan.\nOlbinett keräsi sitä ison joukon, joten ravinto oli turvattu useaksi\npäiväksi.\n\nSeuraavana eli 24. päivänä Mulrady käveli osan matkaa itse. Hänen\nhaavansa oli kokonaan arpeutunut. Delegeten kaupunki oli vain\nkuudentoista kilometrin päässä, ja illalla leiriydyttiin 149°\npituusasteen kohdalla Uuden Etelä-Walesin rajalla.\n\nJo muutaman tunnin oli satanut läpitunkevaa vihmasadetta. Ei olisi\nollut mitään suojaa, ellei John Mangles olisi sattumalta löytänyt\nhyljättyä ja heikkokuntoista halonhakkaajahökkeliä. Täytyi siis tyytyä\ntähän kurjaan, oksista ja oljista tehtyyn kojuun. Wilson halusi\nsytyttää tulen paistaakseen narduleipää ja keräsi maasta kuivia risuja.\nMutta kun ne piti sytyttää, se ei onnistunut. Niiden sisältämä suuri\nalunamäärä teki ne palamattomiksi. Ne olivat sitä palamatonta puuta,\njonka Paganel oli maininnut merkillisessä luettelossaan Australian\ntuotteista.\n\nTäytyi siis olla ilman tulta ja samoin ilman leipää ja nukkua märissä\nvaatteissa, korkeissa puissa piileksivien naurulintujen ikään kuin\npilkatessa onnettomia matkustajia.\n\nGlenarvan oli kuitenkin lähellä kärsimystensä loppua. Nyt olikin jo\naika. Molemmat nuoret naiset ponnistelivat sankarillisesti, mutta\nheidän voimansa vähenivät joka tunti. He laahustivat, he eivät enää\nkävelleet.\n\nSeuraavana päivänä noustiin auringon sarastaessa. Kello yksitoista tuli\nnäkyviin Delegete Wellesleyn kreivikunnassa, kahdeksankymmenen\nkilometrin päässä Twofoldista.\n\nSiellä saatiin pian kulkuneuvot. Ja tuntiessaan olevansa niin lähellä\nrantaa Glenarvan alkoi jälleen toivoa. Jos _Duncan_ oli hiukankin\nmyöhästynyt, ehkäpä hän ehtisi perille ennen sen tuloa. Vuorokauden\nkuluttua hän olisi lahden rannalla!\n\nVirkistävän aterian jälkeen lähtivät retkeläiset viiden vireän hevosen\nvetämissä postivaunuissa Delegetestä.\n\nRuhtinaallisen juomarahan toivossa innostuneina ajajat antoivat\nvaunujen mennä hyvää tietä pitkin huimaa vauhtia. He eivät käyttäneet\nkuin pari minuuttia hevosten vaihtoon joka kuudentoista kilometrin\npäässä. Tuntui kuin Glenarvan olisi saanut heihin samaa intoa, joka\nhänessä itsessään hehkui.\n\nKoko päivä kiidettiin näin kymmenen kilometriä tunnissa, koko yö\nsamoin.\n\nSeuraavana päivänä auringon noustessa maininkien kohina ilmoitti Tyynen\nvaltameren olevan lähellä. Täytyi ajaa lahden ympäri, jotta päästiin\n37. asteen kohdalle, juuri sille paikalle, missä Tom Austinin oli määrä\nodottaa retkeläisten saapumista.\n\nKun meri näkyi, kaikkien katseet kääntyivät ulapalle tähystellen\nhorisonttia. Oliko kaitselmuksen ihmeellisestä sattumasta _Duncan_\nsiellä purjehtien pitkin rannikkoa, kuten taannoin Cap Corrientesin\nkohdalla Argentiinan rannikolla?\n\nEi nähty mitään. Taivas ja vesi yhtyivät näköpiirin rajalla. Ei\nainoatakaan purjetta valtameren pinnalla.\n\nYksi toivo oli vielä jäljellä. Kenties Tom Austin oli katsonut olevan\nsyytä laskea ankkuriin Twofold-lahteen, sillä meri aaltoili hurjasti\neikä alus voi tällaisilla rannikoilla tuntea oloaan turvalliseksi.\n\n-- Edeniin! Glenarvan määräsi.\n\nVaunut kääntyivät heti oikealla pitkin lahden rantaa kiertävää tietä,\nkahdeksan kilometrin päässä sijaitsevaa pientä Edenin kaupunkia kohti.\n\nAjajat pysäyttivät lähelle majakkkaa, joka on sataman suulla.\nUlkosatamassa oli muutamia laivoja ankkurissa, mutta yhdenkään mastossa\nei liehunut Malcolmin lippu.\n\nGlenarvan, John Mangles, Paganel astuivat ajoneuvoista maahan ja\nmenivät tulliin, tiedustellen virkamiehiltä viime päivinä saapuneita\nlaivoja. Yhtään laivaa ei ollut saapunut satamaan viikon kuluessa.\n\n-- Ehkei hän ole lainkaan lähtenyt! huudahti Glenarvan, joka\nihmissydämessä helposti tapahtuvasta käänteestä ei tahtonut enää\nantautua epätoivoon. -- Kenties olemme saapuneet ennen häntä!\n\nJohn Mangles pudisti päätään. Hän tunsi Tom Austinin. Hänen ensimmäinen\nperämiehensä ei koskaan olisi vitkastellut kymmentä päivää, kun käsky\noli selvä.\n\n-- Minä tahdon tietää, kuinka on asianlaita, Glenarvan sanoi. --\nVarmuus on aina epävarmuutta parempi.\n\nNeljännestuntia myöhemmin oli lähetetty sähkösanoma Melbournen\nlaivanvarustajien esimiehelle. Sitten retkeläiset lähtivät\n_Victoria_-hotelliin. Kello kaksi tuotiin lordi Glenarvanille\nsähkösanoma. Se oli kirjoitettu seuraavaan muotoon:\n\n    \"Lordi Glenarvan, Eden, Twofold Bay\n\n    _Duncan_ lähtenyt 18. päivänä tätä kuuta tuntemattomaan\n    suuntaan.\n\n                                           J. Andrew.\"\n\nSähkösanoma putosi Glenarvanin käsistä.\n\nEi epäilystäkään! Kunniallinen skotlantilainen huvipursi oli Ben Joycen\nkäsissä merirosvolaivana.\n\nNäin päättyi tämä niin suotuisin entein alkanut retki Australian halki.\nKapteeni Grantin ja haaksirikkoisten jäljet näyttivät olevan\nauttamattomasti kadonneet; tämä epäonnistuminen oli maksanut kokonaisen\nlaivaväen hengen; lordi Glenarvan oli joutunut tappiolle taistelussaan,\nja tämän urhean etsijän, jota yhteen liittoutuneet luonnonvoimat eivät\nolleet voineet pysähdyttää aavikoilla, oli ihmisten kataluus voittanut\nAustralian mantereella.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Venuksen kulku auringonkehrän editse tapahtui 1769. Tämä\nharvinainen ilmiö oli tähtitieteellisesti perin mielenkiintoinen; sen\navulla saatettiin näet tarkoin määritellä auringon ja maan välinen\netäisyys.\n\n[2] Tavattoman ankaria, Intian valtamerellä puhaltavia tuulia. Niiden\nsuunta ei ole pysyvä, vaan vaihtelee vuodenaikojen mukaan, ja\ntavallisesti ne ovat kesällä päinvastaisia kuin talvella.\n\n[3] Ilmapuntarin normaalikorkeus on 760 millimetriä\n\n[4] Lasissa on kemiallista seosta, joka muuttaa muotoaan tuulen suunnan\nja ilmakehän sähkövarauksen mukaan.\n\n[5] Merilaki kieltääkin kapteenia käyttämästä tätä epätoivoista keinoa,\njos toinen alus on tulossa sen perässä samaa reittiä myöten.\n\n[6] Jacques Paganel tapasikin Stuartin Skotlantiin palattuaan, mutta\nei saanut kauan nauttia tämän kuuluisan retkeilijän seurasta. Stuart\nkuoli 5. päivänä kesäkuuta 1866 eräässä vaatimattomassa talossa\nNottingham-Hillissä.\n\n[7] Toline, vietävä Echucaan, rautatiekantaja Jeffries Smithin\nhuostassa. Rahti maksettu.\n\n[8] On kuitenkin mahdollista, että siirtolaiset ovat erehtyneet.\nKultaa sisältävät kerrostumat eivät todellisuudessa ole läheskään\ntyhjentyneet. Viimeisten tietojen mukaan Australiasta arvioidaan\nVictorian ja Uuden Walesin kultakentät viideksi miljoonaksi\nhehtaariksi; kultasuonia sisältävän kvartsin painon arvioidaan olevan\nsuunnilleen 20.650 _miljardia_ kiloa, ja niiden tyhjentämiseksi\nnykyisillä työvälineillä tarvittaisiin satatuhatta työmiestä\nkolmensadan vuoden aikana. Rahassa arvioidaan Australian sisältämä\nkultamäärä 664 miljardiksi 250 miljoonaksi frangiksi.\n\n[9] Norfolkin saari on Australian itäpuolella; sinne hallitus siirtää\nrikoksen uusijoita ja parantumattomiksi katsottuja karkotusvankeja\nerikoisvalvontaan.\n\n[10] Tämän ilmiön huomasi jo Drummond Australiassa sienissä, jotka\nnäyttävät kuuluvan _Agaricus olearicus_-heimoon.\n\n\n\n"]