[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fW9k4bxe-F7EzMVrN3M8Y2tRkHMA3Zkn-EiuYlv3OeFY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},545,"Kapteeni Grantin löytyminen","Verne, Jules",1828,1905,"545-verne-jules-kapteeni-grantin-loytyminen","545__Verne_Jules__Kapteeni_Grantin_löytyminen",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1867,1923,44127,292848,false,39059,[24,25,26,27,28,29,30,31],"Australia -- Fiction","Castaways -- Fiction","New Zealand -- Fiction","Ocean travel -- Fiction","Seafaring life -- Fiction","Ship captains -- Fiction","South America -- Fiction","Voyages and travels -- Fiction",[33,34],"Adventure","Novels","\"Kapteeni Grantin löytyminen\" by Jules Verne is a novel published in 1867–68. When a message in a bottle reveals that Captain Grant is shipwrecked somewhere along the 37th parallel south, Lord and Lady Glenarvan embark on a daring rescue expedition with Grant's children. With incomplete coordinates and misleading clues, they must circumnavigate the globe through South America, Australia, and New Zealand. Their journey brings unexpected allies, dangerous betrayals, and encounters with remote tribes as they race to find the missing captain. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Voionmaa, Eino",331,"Seikkailuromaanissa seurataan kapteeni Grantin lasten ja lordi Glenarvanin retkikunnan matkaa halki valtamerien. Etsintäpartio purjehtii Duncan-aluksella seuraten pullopostista löytynyttä epäselvää viestiä, päätyen lopulta Uuden-Seelannin rannikolle ja vaarallisiin kohtaamisiin paikallisten asukkaiden kanssa.","Jules Vernen 'Kapteeni Grantin löytyminen' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 545. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAPTEENI GRANTIN LÖYTYMINEN\n\nKirj.\n\nJules Verne\n\n\nSuomentanut Eino Voionmaa\n\n\n\nArvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Macquarie\n Uuden Seelannin historiaa\n Uuden Seelannin verilöyly\n Tyrskyt\n Matkustajat matruuseina\n Ihmissyöntiä käsitellään teoreettisesti\n Maa, jota pitäisi karttaa\n Uuden Seelannin nykyisyys\n Neljäkymmentäkahdeksan kilometriä pohjoiseen\n ansallisjoki\n Taupo-järvi\n Maoripäällikön hautajaiset\n Viimeiset hetket\n Tabu-vuori\n Paganelin voimakeinot\n Kahden tulen välissä\n Miksi Duncan risteili Uuden Seelannin rannikolla\n Ayrton eli Ben Joyce\n Sopimus\n Huuto yössä\n Tabor-saari\n Jacques Paganelin viimeinen hajamielisyys\n\n\n\n\nMACQUARIE\n\n\nNyt jos koskaan oli kapteeni Grantin etsijöillä syytä epätoivoon, kun\nheiltä puuttui yhdellä kertaa kaikki? Missä päin jatkaa etsintöjä?\nKuinka tutkia uusia maita? _Duncania_ ei enää ollut, eikä myöskään\nvoitu edes heti palata kotimaahan. Niinpä siis näiden jalomielisten\nskotlantilaisten yritys oli epäonnistunut. Rauennut! Surullinen sana,\njota rohkea ihminen ei tunnusta, mutta Glenarvanin täytyi kuitenkin\nkohtalon lyömänä tunnustaa, ettei alusta ja uhrautuvaa työtä voitu enää\njatkaa.\n\nMary Grantilla oli kylliksi mielenlujuutta ollakseen näissä oloissa\nlausumatta isänsä nimeä. Hän salasi tuskansa, ajatellen onnetonta\nsurmansa saanutta laivamiehistöä. Tyttären tunne väistyi, ja hänestä\njuuri tuli se ystävätär, joka nyt lohdutti lady Glenarvania tämän\nlohdutettua häntä niin monta kertaa aikaisemmin! Hän alkoi ensimmäisenä\npuhua Eurooppaan palaamisesta. John Mangles ihaili häntä, nähdessään\nhänet niin rohkeana ja kohtaloon alistuvana, ja aikoi vielä viimeisen\nkerran puhua kapteenin hyväksi, mutta Mary kielsi sen katseellaan ja\nsanoi myöhemmin:\n\n-- Ei, herra Mangles, ajatelkaamme niitä, jotka ovat uhrautuneet. Lordi\nGlenarvanin on palattava Eurooppaan!\n\n-- Te olette oikeassa, neiti Mary, John Mangles vastasi, -- niin hänen\npitääkin tehdä. Englannin viranomaisten tulee myös saada tietää\n_Duncanin_ kohtalo. Mutta älkää silti kokonaan luopuko toivosta.\nMieluummin kuin että lopettaisimme aloittamamme etsiskelyt, jatkan\nniitä vaikka yksinäni! Minä löydän kapteeni Grantin tai sorrun sitä\nyrittäessäni!\n\nJohn Mangles antoi näin vakavan lupauksen. Mary otti sen vastaan ja\nojensi nuorelle kapteenille kätensä ikään kuin sopimuksen\nvahvistukseksi. John Manglesin puolelta se oli koko hänen elämänsä\nuhraus, Maryn puolelta loppumatonta kiitollisuutta.\n\nTämän päivän kuluessa lähtö päätettiin lopullisesti. Heidän tuli\nviipymättä pyrkiä Melbourneen. Seuraavana päivänä John meni\ntiedustelemaan lähdössä olevia laivoja. Hän toivoi, että kulkuyhteys\nEdenin ja Victorian pääkaupungin välillä oli vilkas.\n\nMutta siinä hän pettyi. Laivoja oli vähän. Kolme tai neljä\nTwofold-lahdella ankkuroivaa alusta oli seudun koko kauppalaivastona.\nYksikään ei ollut menossa Melbourneen tai Sydneyhin tai Point of\nWalesiin. Mutta vain näissä kolmessa Australian satamassa Glenarvan\nolisi tavannut Englantiin meneviä laivoja, sillä mainittujen paikkojen\nja emämaan välillä _Peninsular Oriental Steam Navigation Company_ pitää\nsäännöllistä laivaliikettä.\n\nMitä oli näin ollen tehtävä? Pitikö jäädä odottamaan jotakin laivaa?\nSitä voisi kestää kauan, sillä Twofold-lahdessa ei ole vilkasta\nliikettä. Kuinka moni laiva meneekään ohitse tänne poikkeamatta!\n\nHyvän aikaa mietittyä ja väiteltyä Glenarvan oli jo vähällä päättää\nlähteä Sydneyhin rannikkotietä, kun Paganel teki ehdotuksen, jota\nkukaan ei ollut odottanut.\n\nMaantieteilijä oli puolestaan myös käynyt Twofold-lahdella. Hän tiesi,\nettä ei ollut mahdollisuutta päästä Sydneyhin ja Melbourneen. Mutta\nkolmesta ulkosatamassa ankkuroivasta laivasta yksi aikoi lähteä\nAucklandiin, Ikana-Mauin, Uuden Seelannin pohjoisen saaren\npääkaupunkiin. Ja Paganel ehdotti, että vuokrattaisiin tämä alus ja\nlähdettäisiin Aucklandiin, josta olisi helppo palata Eurooppaan\nPeninsular Companyn laivoilla.\n\nTämä ehdotus otettiin vakavasti harkittavaksi. Paganel puolestaan ei\ntuonut esiin syitä ja todisteluja, joita hänellä tavallisesti oli niin\nrunsaasti. Hän tyytyi ilmoittamaan asian ja lisäsi, että matka kestäisi\nvain viisi tai kuusi päivää. Australian ja Uuden Seelannin väliä ei\ntodella olekaan kuin noin tuhat meripeninkulmaa.\n\nOmituisesta sattumasta Auckland sattui olemaan juuri sillä samalla 37.\nleveysasteella, jota etsijät itsepintaisesti olivat seuranneet\nAraucanian rannikolta saakka. Maantieteilijä olisi tietysti voinut\nmainita tämän seikan ehdotustaan puoltavana seikkana, herättämättä\nepäluuloja mistään sivutarkoituksista. Se olisi tosiaan ollut luonteva\nsyy käydä Uuden Seelannin rannikolla.\n\nMutta Paganel ei käyttänyt tätä etua. Kahden peräkkäisen erehdyksen\njälkeen hän ei varmaankaan halunnut yrittää tulkita asiakirjaa\nkolmannella tavalla. Ja mitäpä muuten olisi voinut päätellä? Siinähän\noli selvästi sanottu, että kapteeni Grantin pelastuspaikkana oli\n\"continent\", mannermaa, eikä saari. Mutta Uusi Seelanti oli vain saari.\nSe tuntui ratkaisevalta. Joko tämän tai jonkin muun syyn takia Paganel\nei siis liittänyt uuden etsinnän aikomusta tähän ehdotukseensa, että\nlähdettäisiin Aucklandiin. Hän huomautti ainoastaan, että sen ja\nIson-Britannian välillä oli säännöllinen kulkuyhteys ja että sitä olisi\nhelppo käyttää.\n\nJohn Mangles kannatti Paganelin ehdotusta. Hän neuvoi hyväksymään sen,\nkoska ei voitu odottaa laivan epävarmaa saapumista Twofoldiin. Mutta\nennen asian lopullista ratkaisemista hän piti parhaana lähteä katsomaan\nmaantieteilijän mainitsemaa alusta. Glenarvan, majuri Paganel, Robert\nja hän ottivat veneen ja saapuivat muutaman aironvedon jälkeen muutaman\nsadan metrin päässä laiturista ankkuroivan laivan luo.\n\nSe oli kahdensadanviidenkymmenen tonnin kantoinen priki, nimeltään\n_Macquarie_, joka teki rannikkomatkoja Australian ja Uuden Seelannin\neri satamien välillä. Kapteeni tai oikeammin sanoen \"kippari\" otti\ntulijat vastaan töykeästi. He havaitsivat olevansa tekemisissä\nsivistymättömän miehen kanssa, joka ei ollut sanottavasti korkeammalla\naluksensa viiden matruusin tasoa. Suuri punainen naama, paksut kädet,\nlättänenä, puhkaistu toinen silmä, piipunperskoista likaiset huulet ja\nsen lisäksi röyhkeä käytös tekivät Will Halleysta vastenmielisen\nhenkilön. Mutta nyt ei ollut valinnan varaa, eikä muutamien päivien\nmatkan vuoksi kannattanut siitä paljon välittää.\n\n-- Mitä te etsitte, miehet? Will Halley kysyi vierailta, jotka nousivat\nhänen laivaansa.\n\n-- Kapteenia, John Mangles vastasi.\n\n-- Se olen minä, Halley sanoi. -- Entä sitten?\n\n-- Onko _Macquarie_ aikeissa lähteä Aucklandiin?\n\n-- On. Entä sitten?\n\n-- Mitä sillä on lastina?\n\n-- Mitä myydään ja ostetaan. Entä sitten?\n\n-- Milloin se lähtee?\n\n-- Huomenna, päivän nousuveden aikaan. Entä sitten?\n\n-- Ottaisiko se matkustajia?\n\n-- Ketä vain, jos tyytyvät laivamuonaan.\n\n-- He tuovat ruokansa mukanaan.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- No mitä sitten?\n\n-- Niin, montako niitä on?\n\n-- Yhdeksän; niistä kaksi naista.\n\n-- Minulla ei ole hyttejä.\n\n-- Pankaa kuntoon kanssi heidän käyttöönsä.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Suostutteko? kysyi John Mangles, jota kapteenin tyyli ei\nhämmentänyt.\n\n-- Saa nähdä, _Macquarien_ isäntä vastasi.\n\nWill Halley asteli pariin kertaan edestakaisin kolistellen suurilla\nrautakorkosaappaillaan kantta ja palasi sitten äkkiä John Manglesin\nluo.\n\n-- Mitäs maksetaan? hän kysyi.\n\n-- Mitäs pyydetään? John vastasi.\n\n-- Viisikymmentä puntaa.\n\nGlenarvan antoi hyväksymisen merkin.\n\n-- Olkoon. Viisikymmentä puntaa, John Mangles vastasi.\n\n-- Mutta ei muuta kuin pelkkä kuljetus, Will Halley lisäsi.\n\n-- Ei muuta.\n\n-- Sapuska erikseen.\n\n-- Erikseen.\n\n-- Sovittu. Entä sitten? Will sanoi ojentaen kättään.\n\n-- Mitä?\n\n-- Käsiraha!\n\n-- Tässä on puolet hinnasta, kaksikymmentäviisi puntaa, John Mangles\nsanoi laskien rahat kipparille, joka pani ne kiittämättä taskuunsa.\n\n-- Huomenna laivalle, hän sanoi, -- ennen puolta päivää. Olitte\npaikalla tai ette, minä lähden.\n\n-- Olemme täällä.\n\nTämän jälkeen Glenarvan, majuri, Robert, Paganel ja John Mangles\nlähdvät laivalta Will Halleyn yrittämättä edes sormellaan koskea\nvahakangaslakkiinsa, joka oli kuin kasvanut kiinni hänen punaiseen\ntukkaansa.\n\n-- Aika moukka, John sanoi.\n\n-- On, mutta minua hän miellyttää, Paganel vastasi. -- Hän on oikea\nmerisusi.\n\n-- Oikea karhu, majuri huomautti.\n\n-- Ja minä arvelen, John Mangles lisäsi, -- että tuo karhu on aikoinaan\ntehnyt kauppaa ihmislihalla.\n\n-- Mitäpä siitä, Glenarvan sanoi, -- kunhan hän vain on _Macquarien_\nkapteeni ja laiva menee Uuteen Seelantiin. Twofold-lahdesta Aucklandiin\nemme häntä juuri näe, Aucklandin jälkeen emme lainkaan.\n\nLady Helena ja Mary Grant olivat hyvillään, että lähtö oli määrätty\nhuomiseksi. Glenarvan huomautti heille, että _Macquarie_ ei ollut\n_Duncanin_ veroinen mukavuudessa. Mutta paljon kokeneina naiset eivät\nnäin vähästä hämmentyneet. Olbinett sai asiakseen varustaa eväät.\n_Duncanin_ menetyksen jälkeen oli miesparka usein surrut onnetonta\nrouva Olbinettia, joka oli jäänyt laivalle ja siis muun laivaväen\nmukana joutunut rosvojen julmuuden uhriksi. Hän hoiti kuitenkin\nmuonamestarin tehtäviä yhtä innokkaasti kuin ennenkin, ja \"eri muona\"\noli tosiaan sellaista, jota prikin ruokalistalla ei ollut milloinkaan\nnähty. Muutamassa tunnissa olivat eväät koossa.\n\nTällä välin majuri muutti erään rahanvaihtajan luona rahaksi Melbournen\nUnion-pankkiin osoitettuja Glenarvanin maksumääräyksiä. Ei tahdottu\nolla ilman kultaa eikä myöskään ilman aseita ja ampumatarvikkeita;\nniinpä nämä varastot uusittiin.\n\nPaganel puolestaan hankki Johnstonin Edinburgissa julkaiseman mainion\nkartan Uudesta Seelannista.\n\nMulrady oli jo hyvissä voimissa. Hän tuskin tunsikaan enää haavaa, joka\noli vaarantanut hänen henkensä. Muutama tunti merellä saisi hänet\ntäysin kuntoon. Tyynen valtameren tuulista hän arveli saavansa hyvän\nlääkkeen.\n\nWilson sai tehtäväkseen panna matkustajien oleskelutilat kuntoon\n_Macquariella_. Harjan ja luudan avulla tuli kanssi toisennäköiseksi.\nWill Halley antoi hartioitaan kohauttaen matruusin tehdä mielensä\nmukaan. Glenarvanista ja hänen kumppaneistaan hän ei välittänyt sen\nenempää. Hän ei edes tiennyt heidän nimiään eikä viitsinyt kysyä. Nämä\nmatkustajat tuottivat hänelle viisikymmentä puntaa, siinä kaikki, mutta\nlisä sinänsä ei hänestä ollut niin arvokas kuin ne kaksisataa tonnia\nparkittuja nahkoja, jotka täyttivät ruuman. Nahat ensin, ihmiset\nsitten. Hän oli kauppamies. Merimiehenä pidettiin häntä hyvinkin\nperehtyneenä näihin vesiin, jotka koralliriuttojen takia olivat melko\nvaarallisia.\n\nPäivän viimeisinä tunteina Glenarvan halusi palata sille rannikon\nkohdalle, jota 37. leveysaste leikkaa. Hän teki sen kahdesta syystä.\n\nHän halusi vielä kerran tutkia tämän haaksirikon oletetun paikan.\nAyrtonhan oli todellakin _Britannian_ perämies, ja _Britania_ oli\ntosiaan voinut tuhoutua tällä kohtaa Australian rannikkoa,\nitärannikolla länsirannikon asemesta. Ei siis sopinut huolettomasti\njättää paikkaa, jota ei enää toiste nähtäisi.\n\nMutta olipa _Britannian_ laita kuinka hyvänsä, ainakin _Duncan_ oli\nsiellä joutunut rosvojen käsiin. Ehkä ensin oli käyty taistelu! Miksei\nrannalta saattaisi löytyä taistelun, viimeisen vastarinnan jälkiä? Jos\nlaivaväki oli saanut surmansa aalloissa, eivätkö nämä olisi voineet\nhuuhtoa jotakin ruumista rantaan?\n\nUskollisen Johninsa saattamana lähti Glenarvan tälle tutkimusretkelle.\n_Victoria_-hotellin isäntä antoi heidän käytettäväkseen kaksi hevosta,\nja he ratsastivat Twofold-lahtea kiertävää pohjoista tietä pitkin.\n\nSe oli alakuloinen matka. Glenarvan ja kapteeni John ratsastivat\näänettöminä. Mutta he ymmärsivät toisiaan. Samat ajatukset ja siis\nsamat tuskat painoivat heidän mieltään. He katselivat meren uurtamia\nkallioita. Heidän ei tarvinnut kysyä eikä vastata.\n\nKun vain ajattelee Johnin intoa ja älyä, niin saa olla varma siitä,\nettä jokainen rannikon metri tutkittiin huolellisesti, pienimmätkin\nlahdelmat tarkastettiin samoin kuin viettävät rinteet ja hiekkarannat,\njonne Tyynen valtameren mainingit olisivat voineet kuljettaa jonkin\nhylyn kappaleen. Mutta minkäänlaista merkkiä, joka olisi ollut omiaan\nantamaan aihetta uusiin etsiskelyihin näillä seuduilla, ei löytynyt.\nHaaksirikosta ei vieläkään näkynyt jälkeä. _Duncanista_ ei myöskään.\nKoko tämä valtamereen rajoittuva Australian osa oli autio.\n\nRantaa tutkiessaan John Mangles keksi kuitenkin selviä leiriytymisen\nmerkkejä, jäännöksiä yksinäisten myallien alla äskettäin palaneista\nnuotiotulista. Oliko tästä siis muutamia päiviä sitten kulkenut jokin\nvaeltava alkuasukasheimo? Ei, sillä eräs todistuskappale sattui\nGlenarvanin silmään ja osoitti ratkaisevalla tavalla, että tällä\nrannikon paikalla oli äskettäin ollut karkotusvankeja. Tämä\ntodistuskappale oli harmaa ja keltainen pusero, kulunut, paikattu,\nkurja riepu, joka oli jätetty erään puun juurelle. Siinä oli Perthin\nvankilan merkkinumero. Vankia ei enää ollut täällä, mutta likainen\nrepale puhui hänen puolestaan. Tämä rikoksen virkapuku, joka oli ollut\njonkun roiston verhona, mätäni nyt autiolla rannalla.\n\n-- Siinä näet, John, Glenarvan sanoi, -- rosvot ovat saapuneet tänne!\nJa meidän toveriparkamme _Duncanilla_...?\n\n-- Niin, John sanoi synkällä äänellä, -- se on varmaa, että heitä ei\nole tuotu maihin, että he ovat hukkuneet...\n\n-- Roistot! Glenarvan huudahti. -- Jos he milloinkaan joutuvat minun\nkäsiini, kostan laivaväkeni puolesta...!\n\nSuru oli koventanut Glenarvanin piirteet. Muutamia minuutteja lordi\nsilmäili ääretöntä ulappaa, etsien ehkä katseellaan viimeistä kertaa\njotakin kaukaisuuteen häipynyttä laivaa. Sitten hänen silmänsä\nsumenivat, hän oli taas entisensä, ja sanaakaan sanomatta tai mitään\nmerkkiä antamatta hän lähti nelistämään takaisin Edeniin.\n\nYksi muodollisuus oli vielä suoritettavana, näiden tapahtumien\nilmoittaminen poliisiviranomaisille. Se tehtiin samana iltana Thomas\nBanksille. Tämä virkamies saattoi tuskin salata tyytyväisyyttään\nselaillessaan muistiinpanojaan. Hän oli kerrassaan riemastunut Ben\nJoycen ja koko joukkion poistumisesta näiltä tienoilta, ja kaupunki\niloitsi samoin. Rosvot olivat siis lähteneet Australiasta, tosin uuden\nrikoksen tehtyään, mutta joka tapauksessa heistä oli päästy eroon. Tämä\ntärkeä uutinen sähkötettiin heti Melbournen ja Sydneyn viranomaisille.\n\nIlmoituksensa tehtyään Glenarvan palasi _Victoria_-hotelliin.\n\nMatkalaiset viettivät tämän viimeisen illan perin alakuloisina. Heidän\najatuksensa harhailivat tässä onnettomuuksista rikkaassa maassa. He\nmuistelivat Kap Bernouillissa saatuja hyviä toiveitaan, jotka\nTwofold-lahden rannalla niin surkeasti murtuivat!\n\nPaganel oli kuumeisen kiihtymyksen vallassa. John Mangles, joka oli\ntarkkaillut häntä Snowyn rannalla sattuneen kohtauksen jälkeen, tunsi\nvaistomaisesti, että maantieteilijä sekä tahtoi että ei tahtonut puhua.\nMonta kertaa hän oli ahdistanut Paganelia kysymyksillä, joihin toinen\nei ollut vastannut.\n\nMutta tänä iltana saattaessaan häntä huoneeseensa John kysyi, miksi hän\noli niin hermostunut.\n\n-- John-ystäväni, Paganel vastasi vältellen, -- minä en ole tavallista\nhermostuneempi.\n\n-- Herra Paganel, John sanoi, -- teitä painaa jokin salaisuus!\n\n-- No niin, minkäpäs sille mahdan, maantieteilijä huudahti, -- se on\nminua voimakkaampi!\n\n-- Mikä on teitä voimakkaampi?\n\n-- Iloni yhtäältä, epätoivoni toisaalta.\n\n-- Oletteko siis samalla kertaa sekä toiveikas että toivoton?\n\n-- Olen, Uuteen Seelantiin lähtemisestä.\n\n-- Onko teillä syy siihen? John Mangles kysyi innokkaasti. -- Oletteko\nlöytänyt kadonneet jäljet?\n\n-- En, John-ystäväni. _Uudesta Seelannista ei ole helppo palata_. Mutta\nkuitenkin, kaikitenkin ... niin, te tunnette ihmisluonnon. Ei tarvita\nmuuta kuin että ihminen hengittää, silloin hän jo toivoo. Ja minun\ntunnukseni on _dum spiro, spero_, joka on maailman kaunein lause.\n\n\n\n\nUUDEN SEELANNIN HISTORIAA.\n\n\nSeuraavana eli 27. päivänä tammikuuta olivat _Macquarien_ matkustajat\nasettuneet paikoilleen prikin ahtaaseen kanssiin. Will Halley ei ollut\ntarjonnut kajuuttaansa naisille. Sitä kohteliaisuutta ei tarvinnut\nsurra, sillä pesä oli karhun mukainen.\n\nKello puoli yksi varustauduttiin lähtemään laskuveden mukana. Ankkuri\nkiskottiin ylös ja saatiin vaivoin irtautumaan pohjasta. Lounaasta\npuhalsi kohtalainen tuuli. Vähitellen levitettiin purjeet. Laivan viisi\nmiestä teki laiskasti töitä. Wilson yritti auttaa heitä. Mutta Halley\nkäski hänen pysyä alallaan ja olla sekaantumatta siihen, mikä ei\nhänelle kuulunut. Kipparilla oli tapana hoitaa asiansa itse, pyytämättä\napua tai neuvoja.\n\nSe oli sanottu John Manglesille, joka oli hymähtänyt muutamien\ntemppujen kömpelyydelle. John painoi vihjeen mieleensä, päättäen\npuuttua asiaan silloin kun miehistön taitamattomuus vaarantaisi aluksen\nturvallisuuden.\n\nVähitellen saatiin kuitenkin kipparin kirousten saattamana purjeet\nkuntoon viiden miehen voimalla. _Macquarie_ purjehti alihangan\nhalssilla myötätuulessa, alapurjeet, märssypurje, prammipurje,\nharuspurje levällään. Myöhemmin nostettiin vielä sivupurje ja\nyläprammipurje. Mutta tästä purjeiden määrästä huolimatta priki kulki\nhitaasti. Keulan kömpelö muoto, pohjan pulleus ja perän paksuus tekivät\nsiitä huonon purjehtijan, oikean \"purkin\".\n\nTäytyi mukautua oloihin. Niin huono kuin _Macquarien_ vauhti olikin sen\ntäytyisi onneksi ehtiä Aucklandin satamaan viidessä, korkeintaan\nkuudessa päivässä.\n\nKello seitsemän illalla häipyi näkyvistä Australian rannikko ja Edenin\nmajakka. Aaltoileva meri uuvutti laivaa, joka painui raskaasti aaltojen\nväliin ja heitteli matkustajia sinne tänne. Se teki olon kanssissa\nkiusalliseksi. Mutta he eivät voineet oleskella kannellakaan, sillä\nsatoi rankasti. Heidän oli siis pysyttävä epämukavassa vankilassaan.\n\nKukin oli omissa ajatuksissaan. Puhuttiin vähän. Tuskin edes lady\nHelena ja Mary Grant vaihtoivat muutamia sanoja. Glenarvan ei pysynyt\npaikoillaan. Hän asteli edestakaisin, kun taas majuri istui\nhievahtamatta. John Mangles nousi Robertin seuraamana tuon tuostakin\nkannelle tutkimaan merta. Paganel taas mutisi nurkassaan sekavia ja\nkäsittämättömiä sanoja.\n\nMitä kelpo maantieteilijä ajatteli? Uutta Seelantia, jota kohti kohtalo\nhäntä kuljetti. Hän palautti mieleensä näiden saarten koko historian,\nja kolkon maan menneisyys kajasti hänen silmissään.\n\nMutta oliko sen historiassa mitään seikkaa tai tapahtumaa, joka\nmilloinkaan olisi oikeuttanut saarien löytäjiä pitämään niitä\nmannermaana? Voiko nykyaikainen maantieteilijä tai kukaan merenkulkija\nantaa niille sellaista nimitystä? Kuten näkyy, Paganel palasi aina\nasiakirjan tulkintaan. Se oli hänellä painajaisena, pakkomielteenä.\nPatagonian ja Australian jälkeen takertui hänen mielikuvituksensa yhden\nsanan innostamana Uuteen Seelantiin. Mutta yksi kohta, yksi ainoa\nkohta, hajoitti koko ajatusrakennelman.\n\n-- _Contin ... contin_ ... hän toisteli, -- sehän on tietenkin\n_continent_, mannermaa!\n\nHän palautti muistiinsa ne purjehtijat, jotka olivat löytäneet nämä\nkaksi eteläisten merien suurta saarta.\n\nLöydettyään Van Diemenin maan hollantilainen Abel Tasman saapui 13.\npäivänä joulukuuta 1642 Uuden Seelannin tuntemattomille rannoille. Hän\nkulki pitkin rannikkoa muutamia päiviä ja 17. päivänä joulukuuta hänen\nlaivansa tunkeutuivat leveään lahteen, joka päättyi kahden saaren\nväliseen kapeaan salmeen.\n\nPohjoinen saari oli Ikana-Maui, joka Seelannin kielellä merkitsee\n\"Mauin kalaa\". Eteläinen saari oli \"Mahai-Punamu\", \"vihreänkiven\nvalaskala\".\n\nTasman lähetti kanootteja maihin, ja ne palasivat mukanaan kaksi ruuhta\ntäynnä meluavia alkuasukkaita. Nämä villit olivat keskikokoisia,\nruskea- ja keltaihoisia; poskipäät olivat hyvin ulkonevat, ääni karhea,\nmusta tukka sidottu päälaelle japanilaiseen tyyliin, suuri valkoinen\ntöyhtö ylimpänä.\n\nTämä ensimmäinen eurooppalaisten ja alkuasukkaiden kohtaaminen näytti\nlupaavan pitkäaikaisia ystävällisiä suhteita. Mutta seuraavana päivänä,\nkun yksi Tasmanin kanooteista lähti tutkimaan ankkuripaikkaa lähempänä\nmaata, sen kimppuun hyökkäsi rajusti seitsemän ruuhta, joissa oli suuri\njoukko alkuasukkaita. Kanootti kallistui kyljelleen ja täyttyi vedellä.\nKomentajana olleen perämiehen kaulaan osui heti alussa kömpelösti\nteroitettu keihäs, ja hän putosi mereen. Hänen kuudesta kumppanistaan\ntapettiin neljä; muut kaksi ja perämies uivat laivoja kohti ja saatiin\npelastetuiksi.\n\nNäin kauhean tapauksen jälkeen Tasman purjehti pois, tyytyen kostoksi\nampumaan villejä kohti muutamia pyssynlaukauksia, jotka luultavasti\neivät osuneet. Hän poistui tästä lahdesta, jolle on jäänyt nimeksi\nMassacre-bay, kulki pitkin länsirannikkoa ja laski 5. päivänä\ntammikuuta ankkurin lähellä pohjoiskärkeä. Siellä esti voimakas\nmerenkäynti ja villien uhkaava käyttäytyminen häntä noutamasta\njuomavettä, ja hän poistui lopullisesti näiltä mailta, joille hän antoi\nnimeksi Staten-Land eli säätyjen maa, valtiosäätyjen kunniaksi.\n\nHollantilainen purjehtija kuvitteli näet tämän maan olevan lähellä\nTulimaan itäpuolelta, Amerikan eteläkärjestä löydettyjä samannimisiä\nsaaria ja siten löytäneensä \"Etelän suuren mantereen\".\n\n-- Mutta, Paganel mutisi itsekseen, -- se mitä seitsemännentoista\nvuosisadan merimies on voinut nimittää mantereeksi, ei ole merkinnyt\nsamaa yhdeksännentoista vuosisadan purjehtijalle! Sellainen erehdys ei\nole mahdollinen! Ei, tässä on jotakin, mitä en ymmärrä!\n\nToista vuosisataa oli Tasmanin löytö unohduksissa eikä Uutta Seelantia\ntuntunut olevankaan, kunnes eräs ranskalainen purjehtija Surville\nsaapui sinne 35° 37' leveysasteen kohdalla. Aluksi hänellä ei ollut\nalkuasukkaista valittamista; mutta tuulet ahdistelivat häntä ankarasti\nja sitten nousi myrsky, jonka aikana retkikunnan sairaita kuljettava\nvene ajautui Refuge-lahden rannalle. Siellä otti Nagi-Nui-niminen\npäällikkö ranskalaiset ystävällisesti vastaan ja hoiti heitä omassa\nasunnossaan. Kaikki kävi hyvin, kunnes muuan Survillen veneistä\nvarastettiin. Surville vaati turhaan sitä takaisin ja luuli olevan\ntarpeellista varkauden vuoksi rangaista erästä kylää, jonka hän\nkokonaan poltti. Se oli hirvittävä ja väärä kosto, joskin yleinen\nniissä verisissä rangaistuspuuhissa, joiden kohteeksi Uusi Seelanti\njoutui.\n\nLokakuun 16. päivänä 1769 näille rannoille ilmestyi kuuluisa Cook. Hän\nankkuroi Taue-Roa-lahdessa _Endeavour_ laivallaan ja koetti voittaa\nalkuasukkaiden luottamuksen hyvällä kohtelulla. Mutta hyvä kohtelu\nvaati kosketuksen heihin, ja Cook otatti sitä varten kaksi tai kolme\nheistä vangiksi ja tyrkytti hyvyyttään heille väkisin. Kun nämä olivat\nsaaneet runsaasti lahjoja ja kokeneet pelkkää hyvyyttä, heidät\nlähetettiin takaisin maihin. Pian tuli useita muita alkuasukkaita\ntoverien kertomusten houkuttelemina vapaaehtoisesti laivalle tekemään\nvaihtokauppaa eurooppalaisten kanssa. Muutamia päiviä sen jälkeen Cook\nsuuntasi matkansa laajaan Hawkes-lahteen, joka on pohjoisen saaren\nitärannikolla. Siellä olivat alkuasukkaat sotaisia, räyhääviä,\nuhittelevia. Heidän mielenosoituksensa menivät niin pitkälle, että\nheitä oli pakko rauhottaa raehauleilla.\n\n_Endeavour_ ankkuroi sitten 20. päivänä lokakuuta Toko-Malun lahdessa,\njonka rannalla asusti kaksisataa henkeä käsittävä rauhallinen väestö.\nLaivan kasvitieteilijät tekivät menestyksekkäitä retkiä seudulla, ja\nalkuasukkaat toivat heitä rannalle omissa ruuhissaan. Cook kävi\nkahdessa kylässä, joiden turvana oli paaluvarustuksia, rintasuojia ja\nkaksinkertaisia kaivantoja, mikä osoitti tuntuvaa perehtyneisyyttä\nlinnoitustaitoon. Tärkein näistä linnoituksista sijaitsi eräällä\nkalliolla, joka nousuveden aikana oli todellinen saari, jopa saarta\nparempi, sillä vesi ei ainoastaan ympäröinyt sitä, vaan se kohisi\nparinkymmenen metrin korkuisen luonnonholvin lävitse, jonka päällä tämä\nluoksepääsemätön \"pah\" oli. Koottuaan viiden kuukauden aikana suuren\njoukon harvinaisia esineitä, seudun kasveja, kansatieteellisiä\ntodisteita, Cook antoi molempien saarten väliselle salmelle oman\nnimensä ja lähti 31. päivänä maaliskuuta Uudesta Seelannista.\nMyöhemmillä matkoillaan hän kävi siellä uudelleen.\n\nVuonna 1773 suuri merenkulkija todella palasikin Hawkes-lahteen ja sai\nseurata ihmissyöntiä. Yllytyksestä sellaiseen raakuuteen täytyy\nkuitenkin syyttää hänen kumppaneitaan. Jotkut merimiehet löysivät\nnuoren villin silvottuja jäseniä, toivat ne laivalle, \"keittivät ne\" ja\ntarjosivat alkuasukkaille, jotka kävivät niihin ahnaasti käsiksi.\nSurkea mielijohde ruveta ihmissyöjien aterian valmistajiksi!\n\nKolmannella matkallaan Cook kävi vielä kerran näillä saarilla, joita\nhän erikoisesti harrasti ja joiden hydrografisen mittauksen hän tahtoi\ntehdä loppuun. Hän lähti sieltä viimeisen kerran 25. päivänä helmikuuta\n1777.\n\nVuonna 1791 viipyi Vancouver kaksikymmentä päivää Sombre-lahdessa\nhyödyttämättä kuitenkaan luonnon- tai maantiedettä. D'Entrecasteaux\nmittasi v. 1793 neljäkymmentä kilometriä Ikana-Mauin pohjoisen osan\nrannikkoa. Merikapteenit Hausen ja Dalrymple, sitten Baden, Richardson\nja Moody käväisivät siellä myös, ja viiden viikon oleskelun aikana\ntohtori Savage kokosi mielenkiintoisia erikoistietoja\nuusseelantilaisten tavoista.\n\nSamana vuonna 1805, tuli Rangi-Hun päällikön veljenpoika, älykäs\nDua-Tara, mukaan _Argo_-laivalle, kun tämä kapteeni Badenin komennossa\nankkuroi Saarten-lahdessa.\n\nEhkäpä Dua-Taran seikkailut antavat sankarirunoelman aiheen jollekin\nmaorilaiselle Homerokselle. Ne olivat täynnä onnettomuuksia, vääryyksiä\nja ilkeää kohtelua. Lupausten rikkomista, laitonta vankinapitoa,\npieksemistä sai villiraukka palkakseen hyvistä palveluksistaan.\nMillaisen käsityksen hän lieneekään saanut ihmisistä, jotka sanovat\nitseään sivistyneiksi! Hänet kuljetettiin Lontooseen. Hänestä tehtiin\nalimman luokan matruusi, laivaväen ilkeyden ja pilkan kohde.\nIlman pastori Marsdenia olisi hänet rääkätty kuoliaaksi. Tämä\nlähetyssaarnaaja kiinnitti huomionsa nuoreen villiin, jonka hän\nhavaitsi arvostelukykyiseksi, jaloluonteiseksi sekä harvinaisen\nherkäksi, hyväksi ja uskolliseksi. Marsden hankki suojatilleen muutaman\nsäkillisen viljaa ja erinäisiä maanviljelyskaluja hänen kotimaataan\nvarten. Mutta pikku omaisuus varastettiin häneltä. Onnettomuuksia ja\nkärsimyksiä tuli uudelleen Dua-Taran osaksi vuoteen 1814 asti, jolloin\nhän vihdoin taas pääsi isiensä maahan. Hän ryhtyi korjaamaan näin\nmonien vaiheidensa hedelmiä, kun hän kuoli kahdenkymmenenkahdeksan\nikäisenä juuri valmistautuessaan uudestisynnyttämään veristä Seelantia.\nTämä korvaamaton onnettomuus hidastutti epäilemättä sivistystä pitkiksi\nvuosiksi. Ei mikään korvaa älykästä ja hyvää ihmistä, jonka sydämessä\novat yhtyneet rakkaus hyvään ja rakkaus isänmaahan!\n\nVuoteen 1816 saakka Uusi Seelanti jätettiin omiin hoteisiinsa.\nSilloin Thompson, v. 1817 Lydyard Nicholas, v. 1819 Marsden samoilivat\nuseilla seuduilla kummallakin saarella, ja v. 1820 oleskeli 84.\njalkaväkirykmentin kapteeni Richard Cruise siellä kymmenen kuukautta,\ntehden tieteelle arvokkaita tutkimuksia alkuasukkaiden tavoista.\n\nVuonna 1824 _Coquillen_ kapteeni Duperrey oleskeli Saarten-lahdessa\nkaksi viikkoa ja sai alkuasukkaista vain hyvän käsityksen.\n\nHänen jälkeensä, v. 1827, täytyi englantilaisen valaanpyyntilaivan\n_Mercuryn_ puolustautua ryöstöä ja murhaa vastaan. Samana vuonna\notettiin taas kapteeni Dillon kahdella käynnillään vastaan mitä\nvieraanvaraisimmin.\n\nMaaliskuussa 1827 _Astrolaben_ kapteeni, kuuluisa Dumont d'Urville,\nsaattoi turvallisesti ja aseettomana viettää muutamia öitä maissa\nalkuasukkaiden joukossa, vaihtaa lahjoja ja lauluja, nukkua majoissa ja\nsuorittaa häiritsemättä mielenkiintoiset mittaustyönsä, joista\nmeriministeriöön on saatu arvokkaita karttoja.\n\nSitä vastoin seuraavana vuonna joutui John Jamesin komennossa\nenglantilainen priki _Hawes_ -- käytyään Saarten-lahdessa ja mentyään\nsieltä Itäisen niemen seudulle -- kärsimään paljon Enararo-nimisen\npäällikön kavaluudesta. Monet hänen miehistään kokivat hirveän\nkuoleman.\n\nNäistä vastakkaisista tapahtumista, milloin lempeydestä, milloin\nraakalaisuudesta täytyy päätellä, että uusseelantilaisten julmuudet\nusein olivat vain kostotoimia. Hyvä tai huono kohtelu johtui hyvistä\ntai huonoista kapteeneista. Epäilemättä alkuasukkaat ovat joskus\nhyökänneet aiheettomasti, mutta enimmäkseen eurooppalaisten\nherättämästä kostonhimosta; onnettomuudeksi kosto vain osui sellaisiin,\njotka eivät sitä ansainneet.\n\nD'Urvillen jälkeen täydensi Uuden Seelannin tutkimista rohkea\nlöytöretkeilijä, joka kaksikymmentä kertaa kulki maapallon ympäri,\ntutkimusmatkailija, tieteen tienraivaaja, englantilainen Earle. Hän\nkävi molempien saarien tuntemattomissa osissa saamatta aihetta omasta\npuolestaan moittia alkuasukkaita, vaikka usein joutui näkemään\nihmislihan syöntiä. Uusseelantilaiset ahmivat toisiaan niin\nhalukkaasti, että sitä oli inhottavaa katsella.\n\nSaman koki kapteeni Laplace oleskellessaan Saarten-lahden rannoilla\nv. 1831. Taistelutkin olivat jo pelottavia, sillä villit käyttivät\ntuliaseita merkillisen taitavasti. Ikana-Mauin ennen niin kukoistavat\nja asutut seudut olivat muuttumassa suorastaan autiomaiksi. Kokonaisia\nheimoja oli kadonnut, niin kuin lammaslaumat häviävät paistettuina ja\nsyötyinä.\n\nLähetyssaarnaajat ovat turhaan taistelleet hävittääkseen nämä veriset\nluonnonvietit. Vuodesta 1808 _Church Missionary Society_ oli lähettänyt\ntaitavia asiamiehiään -- se on sopiva nimitys -- pohjoisen saaren\npääpaikoille. Mutta uusseelantilaisten julmuus pakotti heidät\nlykkäämään toistaiseksi lähetyssiirtoloiden perustamista. Vasta vuonna\n1814 herrat Marsden, Dua-Taran suojelija, Hall ja King nousivat maihin\nSaarten-lahdessa ja ostivat päälliköiltä kahdensadan eekkerin suuruisen\nalueen kahdellatoista rautakirveellä. Sinne perustettiin anglikaanisen\nkirkon siirtola.\n\nAlku oli perin hankala, mutta vihdoin maorit oppivat kunnioittamaan\nlähetyssaarnaajien elämäntapaa ja omaksumaan heidän hoitotapojaan ja\nopetuksiaan. Muutamat villit alkuasukkaat kesyyntyivät, ja heidän\nepäinhimillisissä sydämissään heräsi kiitollisuus. Tapahtuipa v. 1824,\nettä seelantilaiset suojelivat \"arikeja\", pappejaan, hurjia matruuseja\nvastaan, jotka solvasivat ja uhkasivat pahoinpidellä heitä.\n\nNäin lähetyssiirtolat vaurastuivat vähitellen, huolimatta Port\nJacksonista karanneista rikollisista, jotka turmelivat alkuasukkaita.\nVuonna 1831 oli jo kaksi huomattavaa siirtolaa, toinen Kidi-Kidissä,\nSaarten-lahdessa mereen laskevan joen varrella, toinen Kawa-Kawan joen\nrannalla. Kristinuskoon kääntyneet maorit olivat rakentaneet uusia\nteitä \"arikien\" johdolla, raivanneet kulkuyhteyksiä suunnattomien\nmetsien läpi ja rakentaneet siltoja jokien poikki. Lähetyssaarnaajat\nkävivät vuorotellen saarnaamassa sivistyksen uskontoa kaukaisten\nheimojen keskuudessa, rakentaen kappeleita kaisloista tai kaarnasta ja\nkouluja nuorisolle. Ja näiden vaatimattomien rakennusten katolla liehui\nlähetyslippu, johon oli merkitty Kristuksen risti ja sana \"Rongo-Pai\",\nevankeliumi Uuden Seelannin kielellä.\n\nOnnettomuudeksi lähetyssaarnaajien vaikutusvalta ei ulottunut heidän\nsiirtokuntiaan kauemmas; väestön koko kiertelevä osa ei saanut kokea\nheidän toimintaansa. Ihmissyönti saatiin juurrutetuksi vain\nkristittyjen keskuudesta, eikä näitäkään vastakääntyneitä voinut jättää\nsuurelle kiusaukselle alttiiksi. Heissä oli vielä verenhimo.\n\nSitä paitsi nämä villit maat ovat alituisessa sotatilassa.\nSeelantilaiset eivät ole eläimellisiä australialaisia, jotka pakenevat\neurooppalaisen anastajan tieltä; he tekevät vastarintaa ja\npuolustautuvat, kostavat valloittajille, ja sammumaton viha kiihottaa\nheitä nykyään englantilaisia siirtolaisia vastaan. Näiden suurten\nsaarien tulevaisuus on arvan varassa; joko niitä odottaa lähiaikoina\nsivistys tai vuosisatainen syvä raakalaisuus, sotaonnesta riippuen.\n\nAivojensa työskennellessä täydellä teolla oli Paganel ajatuksissaan\nnäin käynyt läpi Uuden Seelannin historian. Mutta mikään seikka tässä\nhistoriassa ei oikeuttanut nimittämään tätä kahden saaren aluetta\nmantereeksi, ja vaikka eräät asiakirjan sanat olivat kiihottaneet hänen\nmielikuvitustaan, jäivät nuo kaksi tavua _contin_ itsepintaisesti\nhäiritsemään uutta tulkintaa.\n\n\n\n\nUUDEN SEELANNIN VERILÖYLYT.\n\n\nNeljä päivää lähtönsä jälkeen, 31. päivänä tammikuuta, _Macquarie_ ei\nollut vielä päässyt kahta kolmannesta Australian ja Uuden Seelannin\nväliin puristuneen meren taipaleesta. Will Halley ei juuri puuttunut\naluksensa hoitoon: hän antoi sen vain mennä. Häntä nähtiin harvoin,\nmistä tosin kukaan ei ollut pahoillaan. Kenelläkään ei olisi ollut\nmitään muistuttamista, vaikka raaka kippari olisi viettänyt kaiken\naikansa kajuutassaan, ellei hän olisi joka päivä ollut juovuksissa\nkatajanmarjaviinasta. Matruusit olivat kärkkäitä noudattamaan\nesimerkkiä, eikä kai milloinkaan laiva ole kulkenut niin sattuman\nvarassa kuin _Macquarie_ Twofold-lahdesta.\n\nTämä anteeksiantamaton huolimattomuus pakotti John Manglesin\nalinomaiseen valppauteen. Mulrady ja Wilson tarttuivat useammin kuin\nkerran peräsimen tankoon, kun jokin tuulenpuuska oli painaa prikin\nkyljelleen. Will Halley tuli usein väliin ja haukkui molemmat matruusit\nkauheasti kiroten. Nämä taas kärsimättöminä olisivat tahtoneet sitoa\njuopon ja jättää hänet ruuman pohjalle loppumatkaksi. Mutta John\nMangles pidätti heitä ja sai vaivoin heidän oikeutetun suuttumuksensa\ntyynnytetyksi.\n\nTämä laivan tila kuitenkin huolestutti häntä; mutta ollakseen tekemättä\nGlenarvania levottomaksi hän puhui siitä vain majurille ja Paganelille.\nMacNabbs antoi hänelle, vaikka toisin sanoin, saman neuvon kuin Mulrady\nja Wilson.\n\n-- Jos se näyttää teistä hyödylliseltä, John, MacNabbs sanoi, -- ei\nteidän sovi empiä ryhtymästä päälliköksi tai jos teistä kuuluu\nparemmalta, edes ohjaamasta laivaa. Aucklandiin tultuamme tuo juoppo\npääsee taas aluksen isännäksi ja saa mennä pohjaan, jos häntä huvittaa.\n\n-- Epäilemättä, herra MacNabbs, John vastasi, -- ja minä teen sen, jos\nse on välttämätöntä. Niin kauan kuin olemme aavalla merellä, riittää\nvain vähäinen silmälläpito; matruusini ja minä olemme koko ajan\nkannella. Mutta ellei tuo Will Halley rannikkoa lähetessä palaa\njärkiinsä, niin myönnän olevani huolissani.\n\n-- Ettekö te voisi määrätä kurssia? Paganel kysyi.\n\n-- Se on vaikeaa, John vastasi. -- Uskoisitteko, että laivalla ei ole\nainoatakaan merikorttia!\n\n-- Todellako?\n\n-- Niin. _Macquarie_ tekee vain rannikkomatkoja Edenin ja Aucklandin\nvälillä, ja Will Halley on niin tottunut näihin seutuihin, ettei\ntoimita edes peilausta.\n\n-- Hän luulee varmaankin, Paganel vastasi, -- että hänen laivansa\ntuntee reitin ja ohjaa itse itseään.\n\n-- Hm, John Mangles sanoi, -- minä en luota aluksiin, jotka kulkevat\nomin päin, ja jos Will Halley on juovuksissa maata lähestyessä, saattaa\nhän meidät vakavaan pulaan.\n\n-- Toivokaamme, Paganel lausui, -- että hän on tullut järkiinsä maata\nnähtyään.\n\n-- Mutta jollei niin kävisi, MacNabbs kysyi, -- ettekö voisi ohjata\n_Macquarieta_ Aucklandiin?\n\n-- Ilman tämän rannikon karttaa se on mahdotonta. Matalikot ovat hyvin\nvaarallisia. Siellä on pieniä säännöttömiä, oikullisia vuonoja kuin\nNorjan rannikolla. Salakareja on paljon, ja niiden väistämiseen\ntarvitaan suurta tottumusta. Olkoon laiva kuinka luja tahansa, se on\nmennyttä kalua, jos sen emäpuu sattuu johonkin noista arviolta metrin\nverran pinnan alla piilevistä kallioista.\n\n-- Silloin, majuri sanoi, -- ei kai miehistöllä ole muuta neuvoa kuin\nyrittää rannalle.\n\n-- Niin, herra MacNabbs, jos on aikaa.\n\n-- Kova ehto, Paganel huomautti, -- sillä Uuden Seelannin rannat eivät\nole vieraanvaraisia, ja niiden sisä- kuin ulkopuolella vaara on yhtä\nsuuri.\n\n-- Puhutteko maoreista, herra Paganel? John Mangles kysyi.\n\n-- Puhun, ystäväni. Heidän maineensa on vakiintunut Intian\nvaltamerellä. He eivät ole arkoja ja rappeutuneita australialaisia,\nvaan älykästä ja verenhimoista rotua, ihmissyöjiä, joilta ei ole\nodotettavissa mitään sääliä.\n\n-- Niinpä, majuri sanoi, -- jos kapteeni Grant olisi haaksirikkoutunut\nUuden Seelannin rannikolla, te ette neuvoisi lähtemään etsimään häntä?\n\n-- Rannikolta kyllä, maantieteilijä vastasi, -- sillä sieltä voisi ehkä\nlöytää _Britannian_ jälkiä; mutta sisämaasta en, sillä se olisi\nhyödytöntä. Jokainen eurooppalainen, joka lähtee noille kolkoille\nseuduille, joutuu maorien käsiin, ja jokainen maorien käsiin joutunut\nvanki on mennyttä miestä. Minä olen kehottanut ystäviäni kulkemaan\npampan ja Australian halki, mutta en koskaan ohjaisi heitä Uuden\nSeelannin poluille. Taivaan käsi ohjatkoon meitä ja Herra varjelkoon\nkoskaan joutumasta näiden julmien alkuasukkaiden vangiksi.\n\nPaganelin pelko oli liiankin oikeutettua. Uudella Seelannilla on hirveä\nmaine, ja jokaiseen sen löytöä koskevaan tapahtumaan liittyy jokin\nverityö.\n\nLöytöretkeilijäin marttyyrikirjaan merkittyjen uhrien luettelo on\npitkä. Abel Tasmanin viisi murhattua ja syötyä matruusia ovat näissä\nraakalaisuuden verisissä aikakirjoissa ensimmäisinä. Heidän jälkeensä\nsama kohtalo koitui kapteeni Tuckneyn ja koko hänen venekuntansa\nosaksi. Foveauxin salmen itäosassa kuusi _Sydney Coven_ kalastajaa sai\nniin ikään loppunsa alkuasukkaiden hampaissa. Vielä on mainittava\nkuunari _The Brothersin_ neljä miestä, jotka salamurhattiin Molineuxin\nsatamassa, useita kenraali Gatesin sotamiehiä ja kolme _Matildan_\nkarkuria, ennen kuin tullaan surullisen kuuluisan kapteeni Marion du\nFresnen nimeen.\n\nKapteeni Cookin ensimmäisen retken jälkeen ankkuroi Saarten-lahdessa\nranskalainen kapteeni Marion 11. päivänä toukokuuta 1772 _Mascarin_ ja\n_Castries_ nimisillä laivoillaan, joista jälkimmäisen päällikkönä oli\nkapteeni Crozet. Kavalat uusseelantilaiset ottivat uudet vieraat\nvastaan mitä ystävällisimmin, ollen näennäisesti arkojakin, niin että\ntarvittiin lahjoja, palveluksia, jokapäiväistä seurustelua ja pitkää\nystävällistä yhdessäoloa, ennen kuin he uskalsivat tulla laivoille.\n\nMikäli Dumont d'Urvillen kertomukseen on luottamista, heidän\npäällikkönsä, älykäs Takuri, kuului Wangaroa-heimoon ja oli sukua sille\nalkuasukkaalle, jonka Surville kaksi vuotta ennen kapteeni Marionin\ntuloa oli petollisesti vienyt pois.\n\nMaassa, jossa kunnia velvoittaa jokaisen maorin hankkimaan\nverihyvityksen jokaisesta kärsimästään häväistyksestä, ei Takuri voinut\nunohtaa heimoaan kohdannutta vääryyttä. Hän odotti kärsivällisesti\njonkin eurooppalaisen laivan saapumista, laati kostosuunnitelmansa ja\npani sen toimeen kammottavan kylmäverisesti.\n\nOltuaan ensin pelkäävinään ranskalaisia Takuri teki kaikkensa\ntuudittaakseen heitä petolliseen turvallisuudentunteeseen. Hän ja hänen\nmiehensä viettivät usein yötä laivoilla. He toivat erinomaisia kaloja\nja olivat ottaneet vaimonsa ja tyttärensäkin mukaan. Pian he oppivat\ntuntemaan upseerien nimet ja kutsuivat heidät vierailemaan kylissä.\nTällaisten ystävyydenosoitusten eksyttäminä Marion ja Crozet kulkivat\nläpi koko tämän rannikon missä oli neljätuhatta asukasta. Maorit\ntulivat heitä vastaan aseettomina ja koettivat herättää heissä\nrajatonta luottamusta.\n\nKapteeni Marionin aikomuksena Saarten-lahdessa oleillessaan oli\nvarustaa _Castries_ uusilla mastoilla, vanhat kun olivat pahoin\nvaurioituneet viime myrskyissä. Hän teki siis matkan saarten sisäosiin\nja löysi 23. päivänä toukokuuta komean seetrimetsikön kahdeksan\nkilometrin päässä rannasta lähellä erästä lahtea, jonne laivoilta oli\nmatkaa noin neljä kilometriä.\n\nSinne raivattiin leiripaikka, missä kaksi kolmannesta laivaväestä\nkirvein ja muin työvälinein kaatoi puita ja pani lahden rannalle\njohtavia teitä kuntoon. Sitten valittiin vielä kaksi muuta asemaa,\ntoinen pienellä Motu-Aron saarella keskellä satamaa, jonne siirrettiin\nretkikunnan sairaat ja laivojen sepät ja astiantekijät, toinen\npääsaarella, valtameren rannalla, viiden kilometrin päässä laivoilta;\ntämä jälkimmäinen oli yhteydessä kirvesmiesten leiriin. Kaikissa näissä\npaikoissa auttoivat reippaat ja palveluhaluiset villit merimiehiä\nnäiden eri töissä.\n\nKapteeni Marion ei tähän mennessä kuitenkaan ollut luopunut eräistä\nvarotoimista. Villit eivät koskaan saaneet tulla aseellisina laivaan,\nja veneet lähetettiin maihin aina hyvin aseistettuina. Mutta Marionin\nja hänen epäluuloisimmatkin upseerinsa sokaisi alkuasukkaiden käytös,\nja kapteeni antoi käskyn poistaa aseet kanooteista. Kapteeni Crozet\nkehotti kyllä Marionia perumaan tämän käskyn, mutta ei onnistunut.\n\nSilloin kävi uusseelantilaisten nöyryys ja huomaavaisuus kahta\nvertaa suuremmaksi. Heidän päällikkönsä ja laivan upseerit olivat\ntäysin ystävystyneitä. Monta kertaa toi Takuri poikansa laivalle\nja antoi hänen olla siellä yötä. Marion julistettiin erään\njuhlallisen vastaanoton aikana maissa 8. päivänä kesäkuuta koko maan\n\"pääisännäksi\", ja hänen päähänsä kiinnitettiin neljä valkoista sulkaa\nkunniamerkiksi.\n\nKolmekymmentäkolme päivää oli tällä tavoin kulunut laivojen\nsaapumisesta Saarten-lahteen. Mastojen valmistus edistyi; vesiastiat\ntäytettiin Motu-Aron lähteestä. Kapteeni Crozet oli itse päällikkönä\nkirvesmiesten leirillä, eikä milloinkaan ole ollut parempia toiveita\ntyön onnistumisesta.\n\nKello kaksi 12. päivänä kesäkuuta pantiin päällikön vene kuntoon\nsuunniteltua kalaretkeä varten Takurin kylän edustalla. Marion ja kaksi\nnuorta upseeria, Vaudricourt ja Lehoux, yksi vapaaehtoinen, laivan\nvääpeli ja kaksitoista matruusia laskeutui veneeseen. Takuri ja viisi\nmuuta heimopäällikköä oli mukana. Ei mistään voinut aavistaa, mikä\nkauhea kohtalo odotti kuuttatoista seitsemästätoista eurooppalaisesta.\n\nVene lähti vesille, eteni maata kohti ja katosi pian molempien laivojen\nnäkyvistä.\n\nIllalla kapteeni Marion ei palannut laivalle, mutta kukaan ei ollut\nlevoton hänen poissaolostaan. Arveltiin hänen halunneen käydä\nmastonvalmistuspaikalla ja jääneen sinne yöksi.\n\nSeuraavana päivänä kello viisi meni _Castriesin_ vene tavan mukaan\nnoutamaan vettä Montu-Aron saarelta. Se palasi laivalle seikkailuja\nkokematta.\n\nKello yhdeksän huomasi _Mascarinin_ vahtimatruusi vedessä miehen, joka\nnäännyksissä ui laivaa kohti. Lähetettiin vene pelastamaan ja tuomaan\nhänet laivalle.\n\nHän oli Turner, yksi kapteeni Marionin soutajista. Hänen kyljessään\noli kaksi keihäänhaavaa, ja hän yksin pääsi palaamaan niistä\nseitsemästätoista miehestä, jotka edellisenä päivänä olivat lähteneet\nlaivalta.\n\nHäntä kuulusteltiin, ja pian saatiin kuulla tämän kauhean tapauksen\nkaikki yksityiskohdat.\n\nOnnettoman Marionin vene oli saapunut kylän rantaan kello seitsemän\naamulla. Villit tulivat hilpeästi vieraitaan vastaan. He kantoivat\nupseereja ja matruuseja olkapäillään, jotta nämä eivät kastuisi maihin\nnoustessa. Sen jälkeen ranskalaiset hajautuivat.\n\nVillit syöksyivät nyt keihäin ja sotanuijin heidän kimppuunsa, kymmenen\nyhtä vastaan, ja murhasivat heidät. Matruusi Turnerin, joka oli saanut\nkaksi keihäänpistoa, onnistui päästä vihollisiaan pakoon ja piiloutua\npensaikkoon. Sieltä hän joutui näkemään mitä hirvittävimmän näytelmän.\nVillit riisuivat uhrinsa, viilsivät auki heidän vatsansa, hakkasivat\nheidät kappaleiksi...\n\nTällöin Turner syöksyi veteen kenenkään huomaamatta, ja _Mascarinin_\nvene pelasti hänet, kun hän oli jo uupumaisillaan.\n\nMoinen tapaus tyrmistytti molempien laivojen miehistöä. Huudettiin\nkostoa; mutta ennen kuin kostettiin kuolleiden puolesta, täytyi\npelastaa elossa olevat. Maissa oli kolme leiripaikkaa ja niiden\nympärillä tuhansia verenhimoisia villejä, jotka olivat päässeet\nihmislihan makuun.\n\nKoska kapteeni Crozet oli poissa -- hän oli jäänyt yöksi mastoleirille\n-- ryhtyi laivan ensimmäinen perämies, Duclesmeur, välttämättömimpiin\nkiireellisiin toimenpiteisiin. _Mascarinilta_ lähetettiin veneessä eräs\nupseeri ja osasto sotilaita. Tämän upseerin oli määrä ennen kaikkea\nmennä kirvesmiesten avuksi. Hän soudatti joukkonsa pitkin rantaa,\nhuomasi kapteeni Marionin veneen rannalla ja nousi maihin.\n\nKapteeni Crozet, joka kuten sanottu oli poissa laivalta, ei tiennyt\nmitään verilöylystä, nähdessään kello kahden aikaan iltapäivällä tämän\nosaston saapuvan. Hän aavisti pahinta, riensi tulijoita vastaan ja sai\nkuulla mitä oli tapahtunut. Varovasti hän ilmoitti miehilleen, etteivät\nnämä olisi menettäneet rohkeuttaan.\n\nVillit olivat kokoontuneet ryhmiin kaikille kukkuloille. Kapteeni\nCrozet otti mukaan tärkeimmät työaseet, kaivatti maahan muut, käski\nsytyttää tuleen vajat ja aloitti peräytymisen kuudenkymmenen miehen\nkanssa.\n\nAlkuasukkaat seurasivat häntä huudellen: _Takuri mate Marion_ -- Takuri\non tappanut Marionin! He toivoivat pelästyttävänsä matruusit kertomalla\nheidän päällikkönsä kuolleen. Raivostuneina nämä tahtoivat iskeä\nroistojen kimppuun, ja kapteeni Crozet sai töin tuskin hillityksi\nheidät.\n\nNäin marssittiin kahdeksan kilometriä. Osasto pääsi rantaan ja\nveneisiin toisen leiripaikan miehistön kanssa. Koko ajan istui\ntuhatkunta villiä maassa paikaltaan hievahtamatta, mutta kun veneet\nlähtivät vesille, alkoi sataa kiviä. Nyt ampui neljä matruusia, jotka\nolivat hyviä pyssymiehiä, vuoron perään kaikki päälliköt, tuliaseita\ntuntemattomien alkuasukkaiden suureksi ihmeeksi.\n\nKapteeni Crozet saavutti _Mascarinin_ ja lähetti heti venekunnan\nMotu-Aron saarelle; osasto sotamiehiä varustautui viettämään siellä\nyön, ja sairaat tuotiin takaisin laivoille.\n\nSeuraavana päivänä vahvistettiin saaren varusväkeä toisella osastolla,\nsillä oli välttämätöntä puhdistaa saari sitä häiritsevistä villeistä ja\njatkaa vedenottoa. Motu-Aron kylässä oli kolmesataa asukasta.\nRanskalaiset hyökkäsivät heidän kimppuunsa; kuusi päällikköä ammuttiin,\nmuut surmattiin pistimillä, ja kylä poltettiin.\n\nMutta _Castries_ ei voinut lähteä merelle ilman mastoja, ja Crozetin,\njonka täytyi luopua seetrimetsän puista, oli pakko rakentaa\nhätämastoja. Vedenottoa jatkettiin yhä.\n\nKului kuukausi. Villit yrittivät muutamia kertoja vallata takaisin\nMotu-Aron saarta, mutta onnistumatta. Kun heidän ruuhensa tulivat\nampumamatkan päähän laivoista, ne käännytettiin kanuunojen tulella.\n\nVihdoin olivat työt lopussa. Enää oli selvitettävä oliko kukaan noista\nkuudestatoista pelastunut verilöylystä, ja muiden puolesta kostaminen.\nSuuri upseeri- ja sotilasjoukko lähetettiin Takurin kylään. Sen uskoton\nja pelokas päällikkö pakeni kapteeni Marionin takki hartioillaan. Kylän\nasumukset tutkittiin tarkoin. Päällikön majassa löydettiin äskettäin\nkeitetty ihmisen pääkallo, jossa vielä näkyi merkkejä ihmisen\nhampaista, eräässä puuvartaassa oli ihmisen reisi; kauluksesta verinen\npaita tunnettiin Marionin omaksi. Vielä tavattiin pukuja, nuoren\nVaudricourtin pistoolit, veneen aseet ja vaateriepuja sekä kauempana\neräässä toisessa kylässä puhdistettuja ja keitettyjä ihmisen\nsisälmyksiä.\n\nNämä murhan ja ihmissyönnin kiistämättömät todisteet koottiin ja\nihmisten jäännökset haudattiin kunnianosoituksin, minkä jälkeen Takurin\nja hänen liittolaisensa Piki-Oren kylät poltettiin. Molemmat laivat\nlähtivät sitten 14. päivänä heinäkuuta 1772 näiltä kauheilta seuduilta.\n\nSellainen oli tämä surullinen loppunäytös, jonka matkustajan tulee\ntarkoin muistaa, jos hän astuu Uuden Seelannin rannikolle. Ainoastaan\nvaromaton ei ota varteen tätä opetusta. Uusseelantilaiset ovat yhä\nvieläkin epäluotettavia ja ihmissyöjiä. Cook puolestaan sai myös kokea\nsamaa toisella matkallaan v. 1773.\n\nKapteeni Furneauxin komennossa olevan Cookin laivueeseen kuuluvan\nlaivan _Adventuren_ vene, joka oli 17. päivänä joulukuuta lähtenyt\nmaihin kokoamaan villikasveja, ei palannut. Siinä oli yksi merikadetti\nja yhdeksän miestä. Kapteeni Furneaux tuli levottomaksi ja lähetti\nluutnantti Burneyn etsimään sitä. Saavuttuaan maihinnousupaikalle\nBurney, kuten hän kertoi, tapasi \"ihmisteurastuksen ja julmuuden näyn,\njota on mahdoton kertoa ilman kauhua, meidän kumppaneidemme päitä,\nsisälmyksiä, keuhkoja oli hajallaan hiekassa, ja ihan lähellä oli\nkoiria ahmimassa muita samanlaisia jäännöksiä\".\n\nLopettaaksemme tämän verisen luettelon tulee vielä mainita laiva\n_Brothers_, jonka kimppuun uusseelantilaiset hyökkäsivät vuonna 1815,\nja kapteeni Thompsonin komennossa olleen _Boydin_ koko miehistö, joka\nmurhattiin vuonna 1820. Vihdoin, 1. päivänä maaliskuuta 1829, ryösti\nheimopäällikkö Enararo Walkitaassa englantilaisen prikin _Hawesin_\nSydneystä; hänen ihmissyöjäjoukkionsa teurasti useita matruuseja,\nkeitti ruumiit ja söi ne.\n\nSellainen on Uusi Seelanti, jota kohti _Macquarie_ kulki typerän\nmiehistön hoitamana humalaisen komennossa.\n\n\n\n\nTYRSKYT.\n\n\nVaivalloista purjehdusta jatkui yhä pitemmälle. Kuusi päivää lähdön\njälkeen, 2. päivänä helmikuuta, ei _Macquarielta_ vielä näkynyt\nAucklandin rantoja. Tuuli oli kuitenkin hyvä ja pysytteli lounaassa;\nmutta merivirrat kulkivat vastakkaiseen suuntaan, ja priki eteni tuskin\nlaisinkaan. Kova merenkäynti rasitti sen mastoja; sen liitokset\nnatisivat, ja se kykeni vain työläästi nousemaan maininkien harjalle.\nVantit, taakit ja partuunat oli tuettu huonosti, niin että mastot\ntaipuivat ja tutisivat kovasti joka heilahduksella.\n\nOnneksi Will Halley, joka ei pitänyt kiirettä, ei lisännyt purjeita,\nsillä silloin olisi koko riki ehdottomasti romahtanut. John Mangles\ntoivoi siis, että tämä kurja alus saapuisi satamaan enemmittä\nonnettomuuksitta, mutta hän kärsi nähdessään matkatoveriensa epämukavat\ntilat.\n\nMutta lady Helena tai Mary Grant eivät valittaneet, vaikka\nyhtämittainen sade pakotti heidät pysymään kansissa. Raittiin ilman\npuute, ja laivan tärähtelyt tuntuivat perin kiusallisilta. He\ntulivatkin usein kannelle uhmaamaan taivaan tylyyttä, kunnes\nsietämättömät puuskat pakottivat heidät taas alas. He palasivat silloin\nahtaaseen koppiinsa, joka olisi ollut sopivampi markkinamiesten kuin\nmatkustajien ja varsinkaan naisten asunnoksi.\n\nHeidän ystävänsä koettivat pitää heitä hyvällä tuulella. Paganel yritti\ntappaa aikaa tarinoillaan, mutta ei siinä oikein onnistunut.\nPaluumatkalle joutuminen oli saanut mielen alakuloiseksi. Yhtä paljon\nmielenkiintoa kuin maanteiteilijän kertomukset pampasta ja Australiasta\naikanaan herättivät, yhtä välinpitämättömästi ja kylmästi ottivat\nkuulijat vastaan hänen mietelmänsä ja kuvailunsa Uudesta Seelannista.\nEihän tätä uutta synkkien muistojen maata kohti purjehdittukaan omasta\nhalusta, vakaumuksesta, vapaaehtoisesti, vaan kohtalon oikusta.\nKaikista _Macquarien_ matkustajista oli lordi Glenarvan surkuteltavin.\nHän oli harvoin kanssissa. Hän ei voinut pysyä paikallaan. Hänen\nhermostunut, kiihtynyt luonteensa ei mukautunut vankeuteen neljän\nahtaan seinän sisään. Huolimatta sateen ryöpyistä ja meren pärskeistä\nhän oleili kannella päivät, jopa yötkin, milloin nojaten partaaseen,\nmilloin levottomana astellen edestakaisin. Hän tähysteli lakkaamatta\nnäköpiiriä. Kun hetkittäin hiukan seestyi, hän seisoi yhtä mittaa\ntutkien merta kaukoputkella. Hän näytti tekevän kysymyksiä mykille\naalloille. Hän olisi tahtonut yhdellä kädensivalluksella pyyhkäistä\npois näköpiiriä sumentavat sumut ja huurut. Hän ei kyennyt alistumaan,\nja hänen kasvoiltaan kuvastui katkera suru. Hän oli tarmokas, tähän\nsaakka onnellinen ja mahtava mies, jolta äkkiä oli riistetty onni ja\nmahti.\n\nJohn Mangles ei jättänyt häntä ja kesti hänen rinnallaan ilmojen\nvimman. Tänä päivänä Glenarvan tutki näköpiiriä tavallista\nitsepäisemmin, milloin sumuun ilmestyi jokin aukko. John tuli hänen\nluokseen:\n\n-- Etsittekö maata, mylord? hän kysyi.\n\nGlenarvan pudisti päätään kieltävästi.\n\n-- Täytyyhän teidän jo haluta pois tältä prikiltä, nuori kapteeni\njatkoi. -- Jo puolitoista vuorokautta sitten olisi Aucklandin tulien\npitänyt näkyä.\n\nGlenarvan ei vastannut. Hän tähysti yhä, ja minuutin ajan oli hänen\nkaukoputkensa suuntautunut tuulen alla olevaan horisontin reunaan.\n\n-- Maa ei ole sillä puolella, John Mangles sanoi. -- Teidän tulee\nkatsoa enemmän oikealle, mylord.\n\n-- Minkä vuoksi, John? Glenarvan vastasi. -- Minä en lainkaan etsi\nmaata.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Laivaani, _Duncania!_ Glenarvan vastasi kiihkeästi. -- Sen täytyy\nolla täällä, näillä vesillä, ryöstämässä, merirosvon kauheaa ammattia\nharjoittamassa! Se on täällä, sanon sinulle, John, tällä kulkuväylällä\nAustralian ja Uuden Seelannin välillä, ja minä aavistan, että me\ntapaamme sen!\n\n-- Jumala varjelkoon meitä siitä, mylord!\n\n-- Miksi, John?\n\n-- Te unohdatte meidän asemamme! Mitä me tekisimme tällä prikillä, jos\n_Duncan_ ryhtyisi ajamaan sitä takaa! Emmehän kykenisi pakenemaankaan!\n\n-- Pakenemaanko, John?\n\n-- Niin, mylord! Se olisi turha yritys! Me joutuisimme vangiksi, noiden\nroistojen armoille, ja Ben Joyce on näyttänyt, että hän ei kavahda\nrikosta. Minä en pelkää omaa henkeämme. Me puolustaudumme kuolemaan\nsaakka. Entä sitten? Ajatelkaa lady Glenarvania, mylord, ajatelkaa Mary\nGrantia!\n\n-- Naisraukat! Glenarvan mutisi. -- John, mieleni on murtunut, ja minä\ntunnen epätoivon saavan siinä sijaa. Minusta tuntuu, että uusia\nonnettomuuksia on meitä odottamassa ja että taivas on asettunut meitä\nvastaan. Suorastaan pelkään!\n\n-- Tekö, mylord!\n\n-- En omasta puolestani, John, vaan niiden, joita rakastan, niiden\npuolesta, joita sinäkin rakastat.\n\n-- Rauhoittukaa, mylord, nuori kapteeni vastasi. -- Ei ole syytä\npelkoon. _Macquarie_ purjehtii huonosti, mutta purjehtii kuitenkin.\nWill Halley on kelvoton olento, mutta olenhan minä täällä, ja jos\nrannikko näyttää minusta vaaralliselta, käännän laivan jälleen\nulapalle. Niinpä siltä kannalta ei ole sanottavaa vaaraa, jos on\nlainkaan. Mutta Jumala varjelkoon meitä joutumasta laidatusten\n_Duncanin_ kanssa, ja jos etsitte sitä kaukoputkeenne, mylord, niin\ntähystäkää karttaaksemme sitä, paetaksemme sitä!\n\nJohn Mangles oli oikeassa. _Duncanin_ kohtaaminen olisi ollut\n_Macquarien_ tuho. Mutta se oli pelättävissä näin kapeilla vesillä,\nmissä merirosvot saattoivat ryöstellä vaaratta. Ainakaan tänä päivänä\nei _Duncania_ sentään näkynyt, ja kuudes yö Twofold-lahdesta lähdön\njälkeen koitti John Manglesin pelon toteutumatta.\n\nMutta sitten yö olikin kauhea. Kello seitsemän illalla tuli melkein\näkkiä pimeä. Taivas oli perin uhkaava. Juopumuksen tylsyyttä väkevämpi\nmerimiehen vaisto herätti Will Halleyn. Hän lähti kajuutastaan, hieroi\nsilmiään ja pudisteli suurta, punaista päätänsä. Sitten hän haukkasi\nkeuhkojen täydeltä ilmaa, niin kuin toinen olisi nielaissut suuren\nlasillisen vettä virkistyäkseen, ja tarkasteli rikiä. Tuuli tuimeni ja\nkääntyi neljänneksen verran länteen suoraan Uuden Seelannin rannikkoa\nkohti.\n\nWill Halley kutsui miehistöään kovasti kiroillen, otatti alas\nprammipurjeen ja järjesteli purjeet yötä varten. John Mangles hyväksyi\ntämän mitään sanomatta. Hän oli luopunut keskustelemasta raa'an\nmerimiehen kanssa, mutta hän tai Glenarvan eivät poistuneet kannelta.\nKaksi tuntia myöhemmin kävi tuuli ankaran navakkana. Will Halley\nreivautti märssypurjeen, mikä olisi ollut kova työ viidelle miehelle,\nellei _Macquariella_ olisi ollut kaksia märssyraakoja amerikkalaiseen\nmalliin. Nyt tarvitsi vain hilata alas ylempi raaka, jotta märssypurje\nsupistui pienimpään laajuuteensa.\n\nKului kaksi tuntia. Merenkäynti yltyi. _Macquarie_ sai sellaisia\ntärähdyksiä pohjaansa, että olisi voinut luulla emäpuun kaapivan\nkallioita. Se johtui kuitenkin vain siitä, että raskas runko kohosi\ntyöläästi aallokossa. Tyynenpuolella taas löivät laineet runsaasti\nvettä sisään, ja alihangan taaveteissa riippuvan veneen vei eräs\nhyökyaalto mennessään.\n\nJohn Mangles tunsi yhä levottomuutta. Jokainen muu laiva olisi kestänyt\nnämä oikeastaan vielä keskinkertaiset laineet kuin leikitellen. Mutta\ntämän raskaan rungon saattoi pelätä menevän suoraan pohjaan, sillä\nkansi täyttyi joka kerta, kun riki painui, ja vesiröykkiö, joka ei\nkyllin nopeasti päässyt pois valurei'istä, saattoi upottaa prikin.\nKaiken varalta olisi ollut viisasta hakata reikiä laivan kaiteeseen\nveden valumisen helpottamiseksi, mutta Will Halley ei suostunut\nryhtymään tähän varotoimeen.\n\nMuuten _Macquarieta_ uhkasi suurempi vaara, jota varmaankin oli jo\nmyöhäistä välttää.\n\nNoin puoli kahdentoista aikaan kuulivat John Mangles ja Wilson, jotka\nseisoivat suojanpuolella, äkkiä omituista kohua. Heidän\nmerimiesvaistonsa heräsi. John tarttui matruusin käteen.\n\n-- Tyrskyjä! hän huudahti.\n\n-- Niin on, Wilson vastasi. -- Laineet lyövät särkkien yli.\n\n-- Korkeintaan kolmensadan metrin päässä!\n\n-- Korkeintaan. Nyt tullaan maihin!\n\nJohn kumartui partaan yli, katsoi synkkiä aaltoja ja huusi:\n\n-- Luoti, Wilson, luoti!\n\nKipparilla, joka seisoi keulassa, ei näyttänyt olevan aavistustakaan\nasemastaan. Wilson tarttui luotinuoraan, joka oli vyyhditty soikkoon,\nja riensi keularäystäälle. Hän heitti ulos lyijyn, nuora lipui hänen\nsormiensa välitse, ja kolmannen solmun kohdalla luoti koski pohjaan.\n\n-- Viisi metriä, Wilson huusi.\n\n-- Kapteeni, John sanoi juostuaan Will Halleyn luo, -- me olemme\ntyrskyissä!\n\nVähät siitä, näkikö hän vai ei Halleyn kohauttavan olkapäitään. Hän\nriensi peräsimen luo ja käänsi sen tankoa, sillä välin kun Wilson, joka\noli lakannut luotaamasta, haalasi märssypurjeen auki, saadakseen laivan\nluovaamaan. Peräsintä hoitanut matruusi, joka oli voimakkaasti sysätty\nsyrjään, ei ymmärtänyt mitään tästä äkkihyökkäyksestä.\n\n-- Päin tuulta! Hellittäkää! nuori kapteeni huusi kääntäen alusta\nkarttaakseen riuttoja.\n\nPuolen minuutin ajan prikin kuve melkein sipaisi riuttoja, ja\npimeydestä huolimatta näki John valkovaahtoisen viirun alle kymmenen\nmetrin päässä laivasta.\n\nWill Halley, joka käsitti vaaran suuruuden, menetti nyt kokonaan\nmalttinsa. Matruusit, jotka tuskin olivat selviä, eivät ymmärtäneet\nhänen käskyjään. Hänen katkonaiset sanansa ja ristiriitaiset käskynsä\nosoittivat muuten, että tältä tylsältä juopolta kerrassaan puuttui\nkylmäverisyyttä. Hän ällistyi maan läheisyyttä, kun oli kahdeksan\nmeripeninkulman päässä suojanpuolella, vaikka hän oli luullut sen\nolevan kolmen- tai neljänkymmenen peninkulman päässä. Virta oli\nsiirtänyt laivan pois suunnastaan ja äkkiarvaamatta yllättänyt kurjan\nlaivurin, joka kulki vain vanhan tavan mukaan.\n\nJohn Manglesin ripeä toiminta oli kuitenkin kääntänyt _Macquarien_ pois\ntyrskyistä. Mutta hän ei tiennyt, missä nyt oltiin. Kenties laiva oli\nkeskellä riuttarengasta. Tuuli oli suoraan läntinen ja joka laskulla\nvoitiin osua karille.\n\nPian kuuluikin edestä oikealta puolen kahta kovemmat tyrskyt. Täytyi\nluovata vieläkin. John käänsi taas peräsintä ja kun tyrskyt\nlisääntyivät prikin keulapuolella, täytyi kääntää vastatuulen ympäri,\njotta olisi päästy ulapalle. Onnistuisiko tämä yritys näin kömpelöllä\naluksella ja niin vähin purjein? Se oli epävarmaa, mutta täytyi\nyrittää.\n\n-- Peräsimen tanko kokonaan tuulen alle! John Mangles huusi Wilsonille.\n\n_Macquarie_ alkoi lähestyä uutta riuttajonoa. Pian meri vaahtosi taas\nsalakarien yllä tyrskyen.\n\nHetki oli sanomattoman tuskallinen. Vaahto sai aallot loistamaan. Olisi\nvoinut sanoa vesisäihkyn äkkiä valaisevan niitä. Meri ärjyi kuin sillä\nolisi ollut samanlainen ääni kuin muinaisilla kallioilla, joita\npakanallinen tarusto kuvaa eläviksi. Wilson ja Mulrady painoivat\nperäsimen tankoa kaikin voimin. Mutta samalla tuntui laiva raapaisevan\npohjaa.\n\nÄkkiä seurasi kova tärähdys. _Macquarie_ oli kolahtanut kallioon.\nEtummaiset vantit katkesivat, niin että oli epävarmaa, pysyisikö\nkeulamasto pystyssä. Voitaisiko kääntää aiheuttamatta muuta vauriota?\n\nEi, sillä äkkiä tuuli tyyntyi hetkeksi ja alus painui takaisin. Yritys\nei onnistunut. Valtava laine nosti alusta ja vei sen edemmäs riuttaa\nkohti, minkä jälkeen seurasi kauhea romahdus. Keulamasto meni yli\nlaidan kaikkineen päivineen. Priki hypähti kaksi kertaa ja jäi sitten\npaikalleen, kolmekymmentä astetta oikealle kyljelle kallistuneena.\n\nKanssin ruudut olivat sälähtäneet rikki. Matkustajat syöksyivät ulos.\nMutta laineet huuhtoivat kantta laidasta laitaan, eivätkä he voineet\npysytellä siellä vaaratta. John Mangles, joka tiesi laivan olevan\ntukevasti tarttuneena pohjaan, pyysi heitä palaamaan kanssiin.\n\n-- Totuus, John? Glenarvan kysyi kylmästi.\n\n-- Totuus, mylord, John Mangles vastasi, -- on se, että me emme uppoa.\nMurskaako meri aluksen, se on toinen kysymys, mutta siitä ehdin\nilmoittaa sitten.\n\n-- On keskiyö.\n\n-- Niin, mylord, ja täytyy odottaa aamua.\n\n-- Eikö voisi laskea venettä vesille?\n\n-- Tässä aallokossa ja pimeydessä se on mahdotonta. Ja missä päin\nnousta maihin?\n\n-- Hyvä on, John, jääkäämme tänne aamuun saakka.\n\nWill Halley juoksi kuin hullu prikinsä kannella. Hänen matruusinsa\nolivat tointuneet ällistyksestään, löivät pohjan pois eräästä\nviina-ankkurista ja rupesivat juomaan. John aavisti, että heidän\njuopumuksensa pian aiheuttaisi hirvittävän näytelmän. Kapteeni ei\npystynyt heitä pidättämään. Tämä hurja mies repi vain tukkaansa ja\nväänteli käsiään. Hän ei ajatellut muuta kuin lastiaan, joka ei ollut\nvakuutettu.\n\n-- Kaikki mennyt! Minä olen hukassa! hän huusi juosten laidalta\ntoiselle.\n\nJohn Mangles ei yrittänytkään lohduttaa häntä. Hän jakoi kumppaneilleen\naseet, ja kaikki olivat valmiina torjumaan matruuseja, jotka kaatoivat\nkurkkuunsa viinaa julmasti herjaillen ja sadatellen.\n\n-- Ensimmäisen, joka noista lurjuksista lähestyy kanssia, majuri sanoi\ntyynesti, -- minä tapan kuin koiran.\n\nMatruusit näkivät epäilemättä, että matkustajat olivat päättäneet pitää\nheidät kurissa, sillä muutamien ryöstöyritysten jälkeen he katosivat\nnäkyvistä. John Mangles ei välittänyt juopuneista, vaan odotti\nkärsimättömästi päivää.\n\nLaiva oli silloin yhä paikallaan. Meri tyyntyi vähitellen, ja tuuli\nlauhtui. Runko saattoi siis kestää vielä muutamia tunteja. Päivän\nnoustessa John aikoi tarkastella maata. Jos maihinpääsy näyttäisi\nolevan helppoa, käytettäisiin laivan venettä miehistön ja matkustajien\nkuljetukseen. Siihen tarvittaisiin ainakin kolme matkaa, sillä tilaa\noli vain neljälle hengelle kerrallaan. Kuten sanottu, meri oli vienyt\nisomman veneen.\n\nMiettiessään tilanteen vaikeuksia kanssin seinään nojaten John Mangles\nkuunteli tyrskyjen kohinaa. Hän yritti nähdä syvän pimeyden läpi ja\narvailla, kuinka kaukana tuo kaivattu ja samalla niin pelottava maa nyt\noli. Tyrskyt ulottuvat usein peninkulmien päähän rannikosta. Kestäisikö\nhauras vene vähänkään pitempää matkaa?\n\nSillä välin kun John mietiskeli näitä toivoen pimeän taivaan hiukankin\nvalkenevan, lepäsivät naiset hänen sanaansa luottaen vuoteillaan.\nPrikin liikkumattomuus soi heille muutaman tunnin rauhan. Kun\nGlenarvan, John ja muut eivät enää kuulleet juopuneen miehistön\nhuutoja, hekin virkistivät itseään lyhyellä unella, ja kello yhden\naikaan yöllä vallitsi syvä hiljaisuus prikillä, joka itse oli\nnukahtanut karivuoteelleen.\n\nKello neljän tienoilla näkyi idästä ensimmäinen päivänvalo. Pilvet\nsaivat hiukan kajastusta aamuruskon kalpeista säteistä. John nousi\njälleen kannelle. Näköpiiriä peitti sumuverho. Muutamia epämääräisiä\nhahmoja häämötti aamusumussa, mutta verraten korkealla. Heikko maininki\nliikutti vielä merta, mutta ulapan aallot haihtuivat paksujen\nliikkumattomien pilvien keskelle.\n\nJohn odotti. Valo lisääntyi vähitellen, taivaanranta muuttui\npunertavaksi. Esirippu nousi hitaasti laajan näyttämön edestä. Mustia\nkallioita pisti esiin vedestä. Sitten piirtyi vaahtoviirun yläpuolelle\nviiva, loistava piste syttyi kuin majakka erään kukkulan laelle, joka\nheitti varjonsa nousevan, vielä näkymättömän auringon kehrälle. Siellä\noli maa, vähintään yhdeksän peninkulman päässä.\n\n-- Maa! John Mangles huudahti.\n\nHänen toverinsa heräsivät tähän huutoon, riensivät kannelle ja\nkatselivat ääneti rannikkoa, joka näkyi taivaanrannassa. Vierasvarainen\ntai turmiota tuova, sinne heidän joka tapauksessa täytyi pyrkiä.\n\n-- Missä on Will Halley? Glenarvan kysyi.\n\n-- En tiedä, mylord, John Mangles vastasi.\n\n-- Entä hänen matruusinsa? 504\n\n-- Kadonneet kuten hänkin.\n\n-- Ja kuten hänkin epäilemättä täysin juovuksissa, majuri lisäsi.\n\n-- Heidät pitää etsiä! Glenarvan sanoi. -- Eihän heitä voi jättää tälle\nlaivalle.\n\nMulrady ja Wilson menivät keulakanssiin, mutta palasivat parin minuutin\nkuluttua. Se oli tyhjä. He tutkivat sitten välikannen ja koko prikin\nruumanpohjaa myöten, mutta eivät löytäneet Will Halleyta eikä hänen\nmatruusejaan.\n\n-- Mitä? Eikö ketään? Glenarvan kysyi.\n\n-- Ovatko he pudonneet mereen? Paganel tiedusteli.\n\n-- Kaikki on mahdollista, John Mangles vastasi perin huolissaan tästä\nkatoamisesta.\n\nSitten hän sanoi, kääntyen perään päin:\n\n-- Veneeseen!\n\nWilson ja Mulrady seurasivat häntä laskeakseen veneen vesille. Sekin\noli kadonnut.\n\n\n\n\nMATKUSTAJAT MATRUUSEINA.\n\n\nWill Halley ja hänen miehensä olivat yön turvin paenneet prikin\nainoalla veneellä matkustajien nukkuessa. Siitä ei ollut epäilystäkään.\nTämä kapteeni, jonka velvollisuutensa mukaan olisi pitänyt jäädä\nlaivalle viimeiseksi, oli jättänyt sen ensimmäisenä.\n\n-- Ne lurjukset ovat karanneet, John Mangles sanoi. -- Sen parempi,\nmylord. Säästyyhän meiltä yhtä monta kiusallista yhteenottoa kuin\nheitäkin oli.\n\n-- Niin minäkin arvelen, Glenarvan vastasi. -- Ja onhan meillä joka\ntapauksessa kapteeni laivalla, John, ja uljaita matruuseja, joskaan ei\ntaitavia, sinun kumppanisi. Käske ja me olemme valmiit tottelemaan.\n\nMajuri, Paganel, Robert, Wilson, Mulrady, jopa Olbinettkin hyväksyivät\nääneen Glenarvanin sanat ja asettuen kannelle riviin tarjoutuivat John\nManglesin käytettäviksi.\n\n-- Mitä on tehtävä? Glenarvan kysyi.\n\nNuori kapteeni katseli merta, tarkasti laivan vaurioitunutta rikiä ja\nsanoi hetken mietittyään:\n\n-- Mylord, meillä on kaksi mahdollisuutta pelastautua, joko panna alus\ntaas kuntoon ja lähteä merelle tai mennä rannalle lautalla, joka on\nhelppo rakentaa.\n\n-- Jos laivan saa kuntoon, niin tehkäämme se, Glenarvan vastasi. -- Se\non parempi keino, eikö niin?\n\n-- Niin on, mylord, sillä mitäpä teemme maissa ilman kulkuneuvoja?\n\n-- Paras kun kartamme rannikkoa, Paganel lisäsi. -- Uuteen Seelantiin\nei ole luottamista.\n\n-- Sitäkin vähemmän, kun olemme joutuneet kauas väylältä, John myönsi.\n-- Halleyn huolimattomuus on kuljettanut meitä etelään, se on ilmeistä.\nPuolenpäivän aikaan teen mittaukseni, ja jos kuten oletan olemme\nAucklandin alapuolella, niin koetan päästä _Macquariella_ ylöspäin\npitkin rannikkoa.\n\n-- Entä prikin vauriot? lady Helena kysyi.\n\n-- Luulen etteivät ne ole suuria, rouva, John Mangles vastasi. -- Minä\npystytän keulaan hätämaston menetetyn tilalle, ja silloin pääsemme\neteenpäin, tosin hitaasti, mutta kuitenkin sinne, mihin pyrimme. Jos\nonnettomuudeksi prikin runko on saanut vuodon tai ellei sitä saada\nvesille, täytyy tyytyä pyrkimään rannalle ja yrittää maata myöten\nAucklandiin.\n\n-- Tarkastakaamme siis laivan tila, majuri sanoi. -- Se on kaikkein\ntärkeintä.\n\nGlenarvan, John ja Mulrady avasivat ruuman luukun ja laskeutuivat alas.\nNoin kaksisataa tonnia parkittua nahkaa oli siellä huonosti lastattuna.\nNe voitiin vähäisin vaivoin sijoittaa toisin taljoilla, jotka\nkiinnitettiin harusköyteen luukun yläpuolelle. John heitätti osan\nlastia heti mereen prikin keventämiseksi.\n\nKolmen tunnin ankaran työn jälkeen voitiin tutkia prikin pohja. Kylkeen\noli auennut kaksi rakoa vasemmalle puolelle hultin kohdalle. Mutta kun\n_Macquarie_ makasi oikealla kyljellään, oli rikkonainen vasen puoli\nilmassa. Vettä ei siis tullut niiden kautta. Sitä paitsi Wilson\nkiiruhti tilkitsemään raot naulaten huolellisesti päälle kuparilevyn.\n\nMitattaessa ei ruumassa ollut puoltakaan metriä vettä, joka voitaisiin\nhelposti pumputa pois, ja siten vastaavasti kevennettäisiin alusta.\n\nRunkoa tutkittaessa John havaitsi sen kärsineen karilleajossa varsin\nvähän. Luultavasti osa irrallista emäpuuta oli jäänyt riutan hiekkaan,\nmutta ilman sitäkin voitiin tulla toimeen.\n\nKun laivan sisusta oli tutkittu, Wilson sukelsi veteen todetakseen\nprikin aseman karilla.\n\n_Macquarie_ oli törmännyt hyvin jyrkälle liejuiselle hiekkasärkälle,\nkokka pohjoisluodetta päin. Keulavantaan aliosa ja noin kaksi\nkolmannesta emäpuusta olivat tunkeutuneet siihen syvälle; muu osa\nperävantaaseen asti kellui noin puolentoista metrin syvyisessä vedessä.\nPeräsin oli siis vahingoittumaton ja vapaasti liikutettavissa. Johon\nkatsoi tarpeettomaksi irrottaa sitä, mikä oli suuri etu, sillä nyt sitä\nvoitaisiin käyttää heti tarpeen tullessa.\n\nVuoroveden vaihtelu Tyynellä valtamerellä ei ole kovin suuri. Kuitenkin\nJohn Mangles luotti nousuveteen _Macquarien_ irrottamiseksi. Priki oli\ntörmännyt karille noin tuntia ennen nousuvettä. Siitä alkaen kun\nlaskuvesi oli alkanut tuntua, oli laiva yhä enemmän kallistunut\noikealle kyljelleen. Kello kuusi aamulla veden ollessa matalimmillaan\noli kallistuma pahimmillaan, mutta sen tukeminen tuntui kuitenkin\ntarpeettomalta. Voitiin siis pitää laivalla raa'at ja muut pyöröpuut,\njoita John aikoi käyttää keulapuolen hätämastoksi.\n\nPiti siis vain ryhtyä toimiin _Macquarien_ saamiseksi irti karilta,\npitkälliseen ja vaivalloiseen puuhaan. Ilmeisestikin oli mahdotonta\nehtiä valmiiksi ennen nousuveden alkua kello neljännestä yli\nkaksitoista. Saataisiin vain nähdä, mitä se vaikutti prikin asentoon,\nsitten kun osa lastia oli heitetty mereen, ja vasta seuraavan\nnousuveden aikana voitaisiin yrittää.\n\n-- Työhön! John Mangles komensi.\n\nTilapäismatruusit tottelivat.\n\nJohn kaski ensin kääriä aukilepattavat purjeet. Majuri, Robert ja\nPaganel kiipesivät Wilsonin johdolla isonmaston märssyyn. Märssypurje,\njohon tuuli pääsi puhaltamaan, olisi estänyt alusta irtoamasta ja oli\nsidottava kokoon, mikä tehtiinkin niin hyvin kuin osattiin. Uutteran ja\nankaran työn jälkeen käsillä, jotka eivät olleet tottuneet tällaiseen,\notettiin isoprammitanko alas. Ketteränä kuin kissa, uskaliaana kuin\noikea laivapoika oli pikku Robert tässä vaikeassa työssä ollut\nsuurimmaksi avuksi.\n\nNyt oli laskettava ankkuri tai ehkä kaksi prikin peräpuolelle, emäpuun\nsuuntaan. He aikoivat näet siten hinata laivaa väljille vesille. Se\nonkin helppoa, jos on käytössä vene; silloin otetaan varppiankkuri ja\nlasketaan se sopivalle paikalle, joka ensin on tutkittu. Mutta venettä\nei nyt ollut ja piti keksiä jotakin muuta sen tilalle.\n\nGlenarvan oli liikkunut niin paljon vesillä, että käsitti näiden\ntoimenpiteiden olevan tarpeellisia. Ankkuri täytyi saada lasketuksi\nvetämään irti alusta, joka oli kiinni matalassa vedessä.\n\n-- Mutta mitäs tehdään ilman venettä? hän kysyi Johnilta.\n\n-- Teemme lautan keulamaston jäännöksistä ja tyhjistä astioista, nuori\nkapteeni vastasi. -- Se on kyllä vaikeata, mutta ei mahdotonta, sillä\n_Macquarien_ ankkurit ovat verraten pienikokoisia. Jos ne vain eivät\nluisu pitkin pohjaa, toiveet ovat hyvät, kun kerran olemme saaneet ne\npaikoilleen.\n\n-- Hyvä, älkäämme tuhlatko aikaa, John.\n\nKaikki matruusit ja matkustajat kutsuttiin kannelle. Jokainen otti osaa\ntyöhön. Hakattiin poikki takila, mikä vielä piti kiinni keulamastoa. Se\noli kaatuessaan taittunut rotin kohdalta, joten märssy saatiin helposti\nirti. John Mangles aikoi käyttää sitä alustaksi lauttaan, jota\nkannattaisivat tyhjät astiat, niin että sillä voisi kuljettaa\nankkureita. Siihen sovitettiin kääntöairo, jolla voitaisiin ohjata.\nLaskuvesi veisi muuten lautan suoraan prikin taakse, ja kun ankkurit\noli saatu lasketuksi, olisi helppoa palata laivalle hinaamalla\nkiinnitetystä kaapelista.\n\nTämä työ oli puoliksi valmiina, kun aurinko lähestyi keskipäivän\nmeridiaania. John Mangles määräsi Glenarvanin valvomaan työn jatkamista\nja ryhtyi ottamaan selkoa laivan maantieteellisestä asemasta; tämä\nmittaus olikin hyvin tärkeä. Onneksi John oli löytänyt Will Halleyn\nhytistä Greenwichin merialmanakan lisäksi sekstantin, tosin perin\nlikaantuneen, mutta kuitenkin sellaisen, että sen avulla saattoi\nmäärätä auringon korkeuden. Hän puhdisti sen kuntoon ja toi kannelle.\n\nLiikkuvien peilien avulla palautetaan aurinko taivaanrantaan\nkeskipäivän hetkellä, siis silloin kun se on ratansa korkeimmalla\nkohdalla. Näin ollen selviää, että sitä varten pitää sekstantin\nkiikarilla nähdä todellinen taivaanranta, se raja jonka taivas ja vesi\nyhtyessään luovat. Mutta maa piteni täällä laajaksi niemeksi pohjoista\nkohti ja asettumalla mittaajan ja todellisen taivaanrannan väliin teki\nhavainnon mahdottomaksi.\n\nSiellä, missä ei ole vapaata taivaanrantaa, se korvataan\nkeinotekoisesti. Tavallisesti käytetään laakeaa astiaa, joka on\ntäytetty elohopealla. Tämä on itsestään täysin vaakasuora peili.\nJohnilla ei ollut elohopeaa, mutta hän voitti tämän vaikeuden\nkäyttämällä juoksevalla tervalla täytettyä sankoa, jonka pinta\nriittävän tarkasti heijasti auringon kuvan.\n\nHän tiesi jo pituusmitan, koska oltiin Uuden Seelannin länsirannikolla,\nja se oli onni, sillä ilman kronometriä hän ei olisi voinut laskea\nsitä. Puuttui siis vain leveysaste, ja hän ryhtyi määrittämään sitä.\n\nSekstantin avulla hän sai auringon puolipäiväkorkeuden taivaanrannan\nyli. Se oli 68° 30'. Auringon etäisyys taivaanrannasta oli siis 21°\n30', koska näiden lukujen summa on 90 astetta. Mutta tänään, 3. päivänä\nhelmikuuta, oli auringon poikkeama 16° 30' merialmanakan mukaan, ja kun\nsiihen lisättiin matka keskitaivaasta, 21° 30', saatiin leveysmitaksi\n38°.\n\n_Macquarien_ asema oli siis: pituusaste 171° 13', leveysaste 38°,\nlukuunottamatta mittavälineistä aiheutuvia pieniä virheitä, joista ei\ntarvinnut välittää.\n\nVerratessaan sitä Johnstonin karttaan, jonka Paganel oli ostanut\nEdenissä, John Mangles näki, että karilleajo oli tapahtunut\nAotea-lahden suulla, Cap Cahuanin niemen yläpuolella, Aucklandin\nmaakunnan rannikolla. Koska Aucklandin kaupunki on 37. leveysasteella,\noli _Macquarie_ joutunut yhtä astetta etelämmäksi. Tarvitsi siis\npurjehtia asteen verran pohjoisemmaksi, jotta päästäisiin Uuden\nSeelannin pääkaupunkiin.\n\n-- Niinpä, Glenarvan sanoi, -- matkaa on enintään kaksikymmentäviisi\nmeripeninkulmaa. Sehän ei ole mitään.\n\n-- Mikä on lyhyt matka merellä, se on pitkä ja vaivalloinen maalla,\nvastasi Paganel.\n\n-- Siksipä teemmekin kaikki mikä ihmisvoimille on mahdollista\nsaadaksemme _Macquarien_ liikkeelle, John Mangles vastasi.\n\nKun paikka oli määritetty, jatkettiin taas töitä. Neljännestä yli\nkaksitoista oli meri korkeimmillaan. John ei voinut sitä käyttää\nhyväkseen, kun ankkureita ei vielä ollut laskettu. Mutta hän katseli\n_Macquerieta_ silti jokseenkin levottomana. Nostaisiko nousuvesi sen\nvapaaksi? Se nähtäisiin viiden minuutin kuluttua.\n\nOdotettiin. Tuntui jonkinlaista natinaa; vaikka alus ei tosin noussut,\noli nousuvesi kuitenkin saanut sen hievahtamaan. John oli toiveikas\nseuraavan vuoksen varalta, vaikka oikeastaan priki ei ollut liikkunut.\n\nSitten tehtiin jälleen työtä. Kello kaksi oli lautta valmis.\nVarppiankkuri laahattiin sille. John ja Wilson lähtivät viemään sitä\nkiinnitettyään touvin laivan perään. Laskuvesi kuljetti heitä, ja he\nlaskivat ankkurin sadan metrin päähän kymmenen metrin syvyyteen.\n\nPohja oli hyvä, ja lautta palasi laivalle.\n\nNyt oli jäljellä iso rana-ankkuri. Sekin saatiin tosin työläästi\nlautalle, joka toisti uudelleen äskeisen tempun, ja pian oli tämä\ntoinen ankkuri laskettu toisen taakse kahdenkymmenenviiden metrin\nsyvyyteen.\n\nJohn ja Wilson palasivat _Macquarielle_ hinaustouvin avulla.\n\nAnkkurien ketjut kiinnitettiin kelaan ja odotettiin seuraavaa\nnousuvettä, jonka piti alkaa kello yhden aikaan yöllä. Kello oli nyt\nkuusi illalla.\n\nJohn Mangles kiitti matruusejaan ja sanoi Paganelille, että kestävänä\nja tottelevaisena hänestä kerran voisi tulla toinen perämies.\n\nTällä välin erinäisissä töissä apuna ollut Olbinett oli palannut\nkeittiöön. Hän oli valmistanut virkistävän aterian, joka tulikin\nsopivaan aikaan. Laivaväellä oli huikea ruokahalu. Se tyydytettiin\ntäydellisesti, ja kaikki tunsivat saaneensa uusia voimia. Aterian\njälkeen John Mangles ryhtyi viimeisiin varotoimiin, joiden tuli taata\nyrityksen menestys. Kun laiva on saatava irti matalikolta, ei sovi\nlaiminlyödä mitään. Usein yritys jää onnistumatta, kun kevennys ei ole\nollut täysin riittävä, jotta kiinni tarttunut emäpuu irtautuisi\nhiekasta.\n\nJohn Mangles oli heitättänyt mereen suuren osan lastia keventääkseen\nprikiä; mutta jäljellä olevat tavarapaalut, raskaat pyöröpuut,\nvararaa'at ja muutama tonni takkirautaa, joka oli painolastina,\nsiirrettiin perään helpottamaan painollaan keulapuolen nousemista.\nSamasta syystä Wilson ja Mulrady vierittivät sinne joukon tynnyreitä,\njotka he täyttivät vedellä.\n\nOli puoliyö, kun kaikki oli vihdoin saatu valmiiksi. Laivaväki oli\nväsyksissä, mikä oli pahaksi sillä hetkellä, jolloin kaikki heidän\nvoimansa olisi tarvittu vääntämään kelaa: se sai John Manglesin\ntekemään uuden päätöksen.\n\nTuuli oli tyyntynyt. Näkyi tuskin väreitäkään laineiden pinnassa. John\nhuomasi taivaanrantaa tarkastellessaan, että tuuli oli kääntymässä\nlounaasta luoteeseen. Merimies ei voi erehtyä pilvien muuttuneesta\nmuodosta ja väristä. Wilson ja Mulrady olivat samaa mieltä kapteeninsa\nkanssa.\n\nJohn ilmoitti havaintonsa Glenarvanille ja ehdotti, että prikin\nirrottamisyritys jätettäisiin huomiseen.\n\n-- Minun syyni ovat seuraavat, hän sanoi. -- Ensinnäkin me olemme lopen\nväsyneitä, mutta laivan irrottamiseen tarvitaan kaikki voimamme.\nSitten, jos laiva saataisiinkin irti, kuinka ohjata sitä näiden\nvaarallisten tyrskyjen välissä pilkkopimeässä? Parempi on toimia\npäivänvalossa. Sitä paitsi odottamista puoltaa vielä lisäsyykin. Tuuli\nlupaa tulla meille avuksi; tarkoitan, että se panee tämän vanhan purkin\nkulkemaan, kun meri sen ensin nostaa. Ellen erehdy, tuuli puhaltaa\nhuomenna luoteisesta. Me panemme isonmaston purjeet suoraan tuulta\nvasten, ja ne auttavat samalla prikin irrottamisessa.\n\nNämä syyt olivat ratkaisevia. Glenarvan ja Paganel, laivaväestä\nmaltittomimmat, myöntyivät tähän, ja yritys lykättiin seuraavaan\npäivään. Yö kului hyvin. Oli järjestetty vahtivuorot varsinkin\nankkurien silmälläpitoa varten.\n\nPäivä koitti. John Manglesin ennustus toteutui. Pohjoisluoteesta alkoi\npuhaltaa tuuli, joka oli voimistumaan päin. Se oli hyvin edullinen\nvoimanlisä. Laivaväki käskettiin paikoilleen. Robert, Wilson, Mulrady\nnousivat isoonmastoon, majuri, Glenarvan, Paganel asettuivat kannelle\nlevittämään purjeet määrähetkellä. Suurmärssyn raaka hinattiin ylös,\nisopurje ja suurmärssypurje jätettiin nostotouvien varaan.\n\nKello oli yhdeksän aamulla. Nousuveden täyteen korkeuteen oli vielä\nneljä tuntia. Niitä ei tuhlattu. John käytti ne pystyttääkseen prikin\nkeulaan hätämastonsa keulamaston korvaukseksi. Näin alus voisi poistua\nnäiltä vaarallisilta vesiltä heti, kun se irtautuisi karilta. Laivaväki\nteki uusia ponnistuksia, ja ennen puoltapäivää oli keularaaka tukevasti\npystytetty mastoksi. Lady Helena ja Mary Grant olivat apuna ja\nkiinnittivät varapurjeen etuprammin raakaan. He olivat iloisia\nvoidessaan työskennellä yhteiseksi hyväksi. Kun tämä takila oli valmis,\nsaattoi _Macquarie_ ainakin purjehtia sillä ehdolla, ettei loittonisi\nrannikolta aavalle merelle, joskin siinä sirouden kannalta oli kyllä\ntoivomisen varaa.\n\nTällä välin vesi nousi. Meren pinta kohosi pienin, kieppuvin lainein.\nTyrskyjen harjat häipyivät vähitellen kuin merieläimet, jotka palaavat\nmärän elementtinsä syvyyksiin. Suuren yrityksen hetki lähestyi.\nKuumeinen maltittomuus piti miehiä kiihdyksissä. Ei kukaan puhunut.\nKatsottiin Johniin. Odotettiin hänen määräystään. John Mangles katseli\naallokkoa peräpartaan yli kumartuneena. Hän silmäsi levottomana\nankkurien köysiä, jotka olivat jo kiristyneet tiukalle. Kello yksi\nnousi meri korkeimmilleen. Tuli seisahdus, se lyhyt hetki, jolloin vesi\nei enää nouse eikä vielä laske. Nyt oli toimittava nopeasti. Isopurje\nja suurmärssypurje levitettiin, ja tuuli pullisti ne kireälle.\n\n-- Vintturiin! John huusi.\n\nSe oli vivuilla varustettu laite, kuten palopumput. Glenarvan, Robert,\nMulrady yhdellä, Paganel, majuri, Olbinett toisella puolella painoivat\nvipuja, joista vintturi sai liikevoimaa. Samalla John ja Wilson\nauttoivat sauvoimilla lykäten niin paljon kuin jaksoivat.\n\n-- Painakaa! nuori kapteeni huusi, -- ja yhtaikaa!\n\nVintturin voimasta köydet pingoittuivat. Ankkurit pysyivät lujasti\nkiinni eivätkä lähteneet luisumaan. Pian oli pakko onnistua. Nousuveden\nhuippu kestää vain muutaman minuutin. Alettuaan laskea vedestä ei enää\nollut avuksi. Ponnistettiin kahta voimakkaammin. Tuuli puhalsi rajusti\nja painoi purjeita mastoa vasten. Laivan runko vavahteli ikään kuin\nolisi vähällä irtautua. Ehkä riittäisi vain yksi mies lisää saamaan sen\nhiekasta irti.\n\n-- Helena! Mary! Glenarvan huusi.\n\nMolemmat nuoret naiset riensivät avuksi. Hammasratas kierähti vielä\nyhden napsahduksen eteenpäin.\n\nMutta siinä olikin kaikki. Priki ei liikahtanut. Yritys oli\nepäonnistunut. Nyt alkoi jo laskuvesi. Ilmeistä oli, että tuulenkaan ja\nmeren avulla ei näin vähälukuinen laivaväki jaksaisi kiskoa alustaan\nirti.\n\n\n\n\nIHMISSYÖNTIÄ KÄSITELLÄÄN TEOREETTISESTI.\n\n\nEnsimmäinen John Manglesin yrittämä pelastuskeino oli epäonnistunut.\nOli ryhdyttävä heti yrittämään toista. Oli ilmeistä, ettei\n_Macquarieta_ voitu saada liikkeelle, mutta yhtä ilmeistä myös, että\nlaivalta niin ollen oli lähdettävä. Jääminen odottamaan epävarmaa apua\nolisi ollut varomatonta ja mieletöntä. Ennen jonkin laivan saapumista\nsattumalta haaksirikkopaikalle olisi _Macquarie_ murskaantunut.\nEnsimmäinen myrsky tai ulapan tuulten nostama vähänkin ankarampi\naallokko työntäisi sen kauemmaksi hiekalle, ruhjoisi sen, murskaisi\nkappaleiksi ja siroittaisi pirstaleet pitkin rannikkoa. Ennen tätä\nvälttämätöntä tuhoutumista John halusi päästä maihin.\n\nHän ehdotti siis lautan rakentamista, joka olisi kyllin tukeva\nkuljettamaan matkustajat ja riittävän määrän elintarvikkeita Seelannin\nrannikolle.\n\nSiinä ei ollut neuvottelemista; oli vain ryhdyttävä toimeen. Töihin\nryhdyttiinkin, ja ne olivat edistyneet jo hyvin pitkälle, kun pimeä\nkeskeytti ne.\n\nNoin kello kahdeksan illalla, illallisen jälkeen, kun lady Helena ja\nMary Grant lepäsivät vuoteillaan kanssissa, Paganel ja hänen ystävänsä\nkeskustelivat vakavista asioista kävellen laivan kannella. Robert\nhalusi olla mukana. Uljas poika kuunteli korvat tarkkoina valmiina\ntarjoamaan apuaan ja ryhtymään miten vaaralliseen yritykseen tahansa.\n\nPaganel oli kysynyt John Manglesilta, eikö lautalla voisi kulkea pitkin\nrannikkoa Aucklandiin saakka laskematta matkustajia maihin. John\nvastasi, että sellainen purjehdus olisi mahdoton niin\nheikkorakenteisella lautalla.\n\n-- Ja kun emme voi yrittää lautalla, kysyi Paganel, -- olisiko sen\nvoinut tehdä laivaveneellä!\n\n-- Miksei, John Mangles vastasi, -- mutta vain sillä ehdolla, että\npurjehditaan päivällä ja ankkuroidaan yöllä.\n\n-- Ne roistot ovat siis jättäessään meidät...\n\n-- Niin, John Mangles vastasi, -- he olivat juovuksissa, ja pelkäänpä,\nettä he tässä pimeydessä ovat saaneet maksaa hengellään pelkurimaisen\ntekonsa.\n\n-- Sen pahempi heille, Paganel sanoi, -- ja sen pahempi meille, sillä\nse vene olisi ollut perin tarpeellinen.\n\n-- Vielä mitä, Paganel, Glenarvan sanoi. -- Lautta vie meidät kyllä\nmaihin.\n\n-- Sitäpä juuri olisin tahtonut karttaa, maantieteilijä vastasi.\n\n-- Mitä! Voiko kolmen- tai neljänkymmenen kilometrin matka pelästyttää\nvaivoihin tottuneita miehiä sen jälkeen, mitä olemme kokeneet\nAmerikassa ja Australiassa?\n\n-- Ystäväni, Paganel vastasi, -- minä en epäile rohkeuttamme enkä\ntoveriemme valppautta. Kolmekymmentä kilometriä! Mitätön matka missä\nmuualla tahansa kuin Uudessa Seelannissa. Älkää pitäkö minua pelkurina.\nMinähän ensimmäisenä ehdotin kulkua Amerikan ja Australian halki. Mutta\nminä toistan, mikä tahansa on parempaa kuin lähteä seikkailemaan tuolle\nkavalalle maaperälle.\n\n-- Mikä tahansa on parempaa kuin jäädä varmaan kuolemaan\nhaaksirikkoutuneelle laivalle, John Mangles lausui.\n\n-- Mitä pelättävää meillä sitten on Uudessa Seelannissa? Glenarvan\nkysyi.\n\n-- Villit, Paganel vastasi.\n\n-- Villit! Glenarvan toisti. -- Eikö niitä voi välttää pysyttelemällä\nrannikolla? Eihän muutaman pelkurin hyökkäys voi pelottaa kymmentä\naseissa olevaa ja puolustukseen valmista eurooppalaista.\n\n-- Ei ole puhe pelkureista, Paganel vastasi päätään pudistaen. -- Uuden\nSeelannin heimot ovat rohkeita; ne taistelevat englantilaisten\nherruutta ja maahantunkeutujia vastaan ja usein myös voittavat\nvastustajansa jotka aina sitten syödään.\n\n-- Ihmissyöjiä! Robert huudahti.\n\nSen jälkeen kuiskasi hiljaa kaksi nimeä:\n\n-- Sisko parka! Helena-rouva!\n\n-- Älä pelkää, poikaseni, Glenarvan sanoi häntä rauhoittaakseen. --\nYstävämme Paganel liioittelee!\n\n-- En liioittele yhtään, Paganel jatkoi. -- Robert on osoittanut\nolevansa mies, ja minä kohtelen häntä miehenä, kun en salaa häneltä\ntotuutta. Uusseelantilaiset ovat ihmissyöjistä julmimpia, ellen sanoisi\nahneimpia. He hotkivat kaikki, mitä vain käsiinsä saavat. Sota on\nheille vain ihmiseksi sanotun mehevän riistan metsästystä, ja täytyy\nmyöntää, että se on ainoaa järjellistä sotaa. Eurooppalaiset tappavat\nvihollisensa ja hautaavat heidät. Villit tappavat vihollisensa ja\nsyövät heidät, eikä kuten maanmieheni Toussenel on sattuvasti sanonut\nole niinkään suuri rikos paistaa vihollisensa, kun hän on kuollut, kuin\ntappaa hänet, kun hän ei tahdo kuolla.\n\n-- Paganel, majuri huomautti, -- tuosta voimme kyllä keskustella, mutta\nnyt siihen ei ole oikea hetki. Olkoon toisen ruoaksi tuleminen\njärjellistä tai ei, me emme halua, että meidät syödään. Mutta miten\nkristinusko ei vielä ole hävittänyt näitä ihmissyöjien tapoja?\n\n-- Luuletteko kaikkien uusseelantilaisten olevan kristittyjä? Paganel\nvastasi. -- Niitä on pieni vähemmistö, ja lähetyssaarnaajat joutuvat\nuseinkin noiden villien uhreiksi. Viime vuonna kidutettiin pastori\nWalkner hirvittävän julmasti kuoliaaksi. Maorit hirttivät hänet. Heidän\nnaisensa kaivoivat häneltä silmät päästä. Hänen verensä juotiin, hänen\naivonsa syötiin. Ja tämä murha tapahtui vuonna 1864, Opotikissa,\nparinkymmenen kilometrin päässä Aucklandista, niin sanoakseni\nenglantilaisten viranomaisten silmien edessä. Ystäväni, ihmisrodun\nmuuttumiseen tarvitaan vuosisatoja. Mitä maorit ovat olleet, sellaisia\nhe tulevat olemaan vielä kauan. Koko heidän historiansa on kirjoitettu\nverellä. Kuinka monen laivan väen he ovatkaan murhanneet ja syöneet\nalkaen Tasmanin matruuseista _Hawesin_ merimiehiin saakka! Eikä heidän\nruokahaluaan ole herättänyt vain valkoinen liha. Paljon ennen\neurooppalaisten tuloa seelantilaiset tyydyttivät ahnasta ruokahaluaan\nmurhilla. Heidän parissaan ovat monet tutkimusmatkailijat nähneet\nihmisaterioita, jotka ovat aiheutuneet yksinomaan halusta saada\nherkullinen ruokalaji, kuten nainen tai lapsi.\n\n-- No, majuri sanoi, -- eivätköhän nuo kertomukset ole suureksi osaksi\ntutkimusmatkailijoiden mielikuvitusta? Heidän tekee mieli tarinoida\nvaarallisista maista ja ihmissyöjien vatsasta.\n\n-- Myönnän liioittelua esiintyvän, vastasi Paganel. -- Mutta kun\nihmissyönnistä kertovat luotettavat henkilöt, kuten lähetyssaarnaajat\nKendall ja Marsden, kapteenit Dillon, d'Urville, Laplace sekä muut,\nniin uskon heidän kertomuksiinsa, minun täytyy uskoa. Seelantilaiset\novat luonnostaan julmia. Päälliköidensä kuollessa he toimittavat\nihmisuhreja. He olettavat näillä urheilla lepyttävänsä vainajan vihaa,\njoka voisi kohdistua eläviin, ja tahtovat samalla antaa hänelle mukaan\npalvelijoita toiseen elämään! Mutta kun he kuolemantakaiset palvelijat\ntapettuaan syövät nämä, on syytä luulla enemmän vatsan kuin taikauskon\nkehottavan heitä siihen.\n\n-- Arvelen kuitenkin, John Mangles sanoi, -- että taikauskolla on\ntuntuva osansa ihmissyönnissä. Kun siis uskonto muuttuu, muuttuvat\ntavatkin.\n\n-- Siinä te, ystäväni John, teette vakavan kysymyksen ihmissyönnin\nalkuperästä, Paganel vastasi. -- Onko uskonto vai nälkä saanut ihmiset\nsyömään toisiaan? Keskustelu olisi vähintään hyödytöntä tällä hetkellä.\nMistä tämä julma tapa johtuu, sitä ei ole vielä ratkaistu; mutta se on\nolemassa vakavana tosiasiana, jota meillä vain on liiaksikin syytä\najatella.\n\nPaganel puhui totta. Ihmisyönti on muodostunut pysyväksi ilmiöksi\nUudessa Seelannissa samoin kuin Fidsi-saarilla tai Torres-salmen\nrannoilla. Taikauskolla on ilmeisesti osasyynsä näihin inhottaviin\ntapoihin, mutta ihmissyöjiä on myös sen vuoksi, että on hetkiä, jolloin\nriistaa on vähän, mutta nälkä kova. Villit ovat alkaneet syödä\nihmislihaa tyydyttääkseen harvoin täyttyneen vatsansa vaatimuksia;\nsitten heidän pappinsa ovat säännöstäneet ja pyhittäneet nämä kauheat\nateriat. Niistä on tullut juhlatoimitus, siinä kaikki. Maorien mielestä\ntoistensa syöminen on muuten mitä luonnollisin asia. Lähetyssaarnaajat\novat usein keskustelleet heidän kanssaan tästä raakalaisuudesta ja\nkysyneet heiltä, miksi he syövät veljiään. Heidän päällikkönsä ovat\nvastanneet, että kalat syövät kaloja, koirat syövät ihmisiä, ihmiset\nsyövät koiria ja koirat toisia koiria. Kerrotaanpa heidän\njumaltaruissaankin, että yksi jumala söi toisen jumalan. Kun on\ntällaisia esikuvia, kukapa kieltäytyisi nautinnosta syödä vertaisensa?\n\nLisäksi seelantilaiset väittävät, että kun syö kuolleen vihollisen,\nsilloin hävittää myös hänen henkisen puolensa. Perii siis hänen\nsielunsa, hänen voimansa, hänen uljuutensa, joiden paikka on\nerikoisesti aivoissa. Niinpä aivot ovatkin juhla-aterioissa arvokkain\nja suosituin ruokalaji.\n\nPaganel väitti kuitenkin eikä syyttä, että lihanhimo, nimenomaan nälkä,\najoi seelantilaiset ihmissyöntiin, eikä ainoastaan heitä ja muita\nTyynen valtameren villejä, vaan myös Euroopan villit.\n\n-- Niin, hän lisäsi, -- ihmissyönti oli kauan aikaa vallalla\nsivistyneimpien kansojen esi-isien keskuudessa, ja -- älkää käsittäkö\ntätä loukkaukseksi -- varsinkin skotlantilaisten parissa.\n\n-- Tosiaanko? MacNabbs kysyi.\n\n-- Niin, majuri, Paganel jatkoi. -- Kun luette Pyhästä Hieronymuksesta\nerinäisiä kohtia Skotlannin atticoleista, saatte nähdä, mitä\nesivanhemmistanne on ajatteleminen! Mutta menemättä historiallista\naikaa kauemmaksi, eikö Elisabethin aikana, juuri siihen aikaan, jolloin\nShakespeare uneksi Shylockistaan, sattunut, että skotlantilainen\npahantekijä Sawney Bean teloitettiin ihmislihan syömisen takia? Ja mikä\noli ajanut hänet syömään ihmislihaa? Uskontoko? Ei, nälkä.\n\n-- Nälkäkö? John Mangles kysyi.\n\n-- Nälkä, Paganel vastasi, -- mutta varsinkin lihansyöjän tarve\nvoimistaa lihaansa ja vertaan elävässä olennossa olevalla typellä.\nTosin juurihedelmillä ja tärkkelyspitoisilla kasveilla on hyvä\ntyydyttää elimistön tarpeita. Mutta jos tahtoo olla voimakas ja notkea,\npitää syödä näitä plastisia ravintoaineita, jotka vahvistavat lihaksia.\nNiin kauan kuin maorit eivät liity jäseniksi mihinkään kasvissyöjien\nseuraan, syövät he lihaa, nimenomaan ihmislihaa.\n\n-- Miksei eläinten lihaa? Glenarvan kysyi.\n\n-- Kun heillä ei ole eläimiä, Paganel vastasi, -- ja se tulee muistaa,\nei heidän ihmissyöntitapojensa puolustukseksi, vaan selitykseksi.\nNelijalkaiset, jopa linnutkin ovat harvinaisia tässä karussa maassa.\nMaorit ovatkin aina ravinneet itseään ihmislihalla. Onpa heillä\nerikoiset \"ihmissyöntikaudet\", kuten sivistyneissä seuduissa\nmetsästysajat. Silloin tapahtuvat suuret metsästykset, tarkoitan suuret\nsodat, ja kokonaisia väestöjä tarjoillaan voittajien pöydässä.\n\n-- Niinpä, Glenarvan sanoi, -- teidän mukaanne, Paganel, ihmissyönti ei\nlakkaa ennen kuin lampaita, nautoja ja sikoja on runsaasti Uuden\nSeelannin laitumilla.\n\n-- Ei, rakas lordi, ja lisäksi tarvitaan vuosia, ennen kuin maorit\noppivat hylkimään seelantilaislihaa, jota he pitävät kaikkea muuta\nparempana, sillä isien tavat periytyvät pojille. Heidän kertomuksensa\nmukaan tämä liha muistuttaa maultaan sianlihaa, mutta on muka\nruokahalua kiihottavampaa hajultaan. Valkoisten liha ei ole niin\nhaluttua, valkoiset kun lisäävät ravintoonsa suolaa, mikä antaa sille\nerikoisen, herkkusuiden moittiman sivumaun.\n\n-- Hepä ovat nirsoja! majuri sanoi. -- Mutta syövätkö he lihan,\nvalkoisen tai mustan, raakana vai keitettynä?\n\n-- No, mitä sillä teille sitten enää on väliä, herra MacNabbs? Robert\nhuudahti.\n\n-- Eipä juuri, poikaseni, majuri vastasi vakavasti, -- mutta jos minun\njoskus täytyy päätyä ihmissyöjän hampaisiin, tahtoisin mieluummin tulla\nkeitetyksi.\n\n-- Miksi?\n\n-- Ollakseni varma, ettei minua syödä elävältä!\n\n-- Hyvä on, majuri, Paganel huomautti, -- mutta entä jos he keittävät\nelävältä!\n\n-- No, en ainakaan ihan vähästä antaisi heille valinnanvaraa!\n\n-- Oli miten hyvänsä, MacNabbs, ja koska se saattaa olla teille\nmiellyttävää, Paganel selitti, -- niin uusseelantilaiset syövät lihaa\nainoastaan keitettynä tai savustettuna. He ovat oppinutta väkeä ja\nhyvin perehtyneitä keittotaitoon. Mutta omasta puolestani on syödyksi\ntulemisen ajatus minusta peräti vastenmielinen. Päättää päivänsä villin\nvatsassa, puh!\n\n-- No, kaikesta tästä on tuloksena, ettei saa joutua heidän käsiinsä,\nJohn Mangles sanoi. -- Toivokaamme vain, että kristinusko kerran saa\nhävitetyksi nämä kauheat tavat!\n\n-- Niin, sitä meidän sopii toivoa, Paganel vastasi, -- mutta uskokaa\nminua, villi, joka on maistanut ihmislihaa, ei siitä hevin luovu.\nPäätelkää itse kahdesta seuraavasta tapauksesta.\n\n-- Kertokaa nuo tapaukset, Paganel, Glenarvan sanoi.\n\n-- Ensimmäinen on mainittu Brasilian jesuiittaliiton aikakauskirjassa.\nEräs portugalilainen lähetyssaarnaaja tapasi hyvin sairaan vanhan\nbrasilialaisnaisen, jolla oli vain muutama päivä elinaikaa. Jesuiitta\nselitti hänelle kristinuskon totuuksia, jotka kuoleva omaksui\nvastaansanomatta. Sielun ravitsemisen jälkeen ajatteli hengenmies\nruumiin ravintoa ja tarjosi sairaalle eurooppalaista ruokaa. -- Ei,\nvanhus vastasi, -- minun vatsani ei voi sietää minkäänlaista ravintoa.\nEi ole kuin yksi ainoa ruoka, jota tahtoisin maistaa, mutta sitä ei\nvalitettavasti kukaan täällä voi tehdä minulle. -- Mitä se sitten on?\njesuiitta kysyi. -- Voi, poikani, se on pienen pojan käsi. Luulenpa,\nettä mielihyvin pureskelisin pikku luita!\n\n-- Niinkö! Mutta onko se sitten hyvää? Robert kysyi.\n\n-- Toinen kertomukseni antaa sinulle vastauksen, poikaseni, Paganel\njatkoi. -- Kerran muuan lähetyssaarnaaja moitti erästä ihmissyöjää\ntästä kauheasta ja Jumalan lakien vastaisesta tavasta. -- Ja sitä\npaitsi se kuuluu olevan pahanmakuista! hän lisäsi. -- Herra pastori,\nvilli vastasi luoden ahneen katseen lähetyssaarnaajaan, -- sanokaa,\nettä Jumala sen kieltää! Mutta älkää sanoko, että se on pahanmakuista!\nJospa vain olisitte maistanut sitä!\n\n\n\n\nMAA, JOTA PITÄISI KARTTAA.\n\n\nPaganelin kertomat tosiasiat olivat kiistämättömiä. Uusseelantilaisten\njulmuudesta ei ollut epäilystäkään. Niinpä oli vaarallista nousta\nmaihin. Mutta vaikka tämä vaara olisi ollut sata kertaa suurempi, sitä\ntäytyi uhmata. John Mangles tunsi, kuinka välttämätöntä oli viipymättä\nlähteä pian tuhoutuvalta laivalta. Kahden vaaran välillä, joista toinen\noli varma, toinen mahdollinen, ei ollut valinnanvaraa.\n\nSitä mahdollisuutta, että päästäisiin johonkin toiseen laivaan, ei\nvoinut lainkaan ottaa lukuun. _Macquarie_ ei ollut niiden laivojen\nväylällä, jotka käyvät Uudessa Seelannissa. Ne purjehtivat joko\npohjoisempaa Aucklandiin tai etelämpää New Plymouthiin. Haaksirikko oli\ntapahtunut juuri näiden molempien kaupunkien puolivälissä Ikana-Mauin\nrannikon autiossa osassa. Tämä seutu on hirveätä, vaarallista,\npahamaineista. Alukset karttavat sitä huolellisesti, ja jos tuuli vie\nne sinne, ne pyrkivät pois mahdollisimman pian.\n\n-- Milloin lähdemme? Glenarvan kysyi.\n\n-- Huomenaamulla kello kymmenen, John Mangles vastasi. -- Vuoksi alkaa\nnousta ja kuljettaa meidät maihin.\n\nSeuraavana eli 5. päivänä helmikuuta, kello kahdeksan, oli lautta saatu\nvalmiiksi. John oli tehnyt sen hyvin huolellisesti. Keulamärssy, jota\nkäytettiin ankkurien laskemiseen, ei riittänyt kuljettamaan matkustajia\nja elintarvikkeita. Tarvittiin tukevaa ohjattavaa kulkuvälinettä, joka\nkykeni kestämään yhdeksän meripeninkulman pituisen purjehduksen. Vain\nmastoista voitiin saada sen rakentamiseen tarvittavat ainekset.\n\nWilson ja Mulrady olivat ryhtyneet työhön. Takila katkottiin vantteja\nmyöten; isomasto hakattiin kirveellä poikki tyvestä ja kaatuessaan se\nmurskasi oikeanpuolisen kaiteen. _Macquarie_ oli nyt silvottu sileäksi\nkuin proomu.\n\nIsonmaston alaosa, märssy- ja pramitangot sahattiin ja paloiteltiin.\nLautan pääosat kelluivat pian vedessä. Niihin liitettiin keulamaston\njäännökset, ja sitten kaikki sidottiin lujasti yhteen. John käski\nsijoittaa puoli tusinaa tyhjiä tynnyreitä väleihin tekemään lautasta\nuimakelpoisen.\n\nNäin saatiin ensimmäinen, lujasti rakennettu alusta, ja sille oli\nWilson kyhännyt eräänlaisen pohjaristikon välipermannoksi. Laineet\nsaattoivat siis pyyhkiä lautan yli ja matkustajat pysyä kuivina. Sitä\npaitsi tanakasti kiinnitetyt vesiastiat olivat tavallaan ympäröivänä\npartaana, joka suojeli kantta suurilta laineilta.\n\nKun John aamulla havaitsi tuulen suotuisaksi, hän pystytti lautan\nkeskelle etuprammin raakapuun mastoksi. Se tuettiin mastotouveilla ja\nvarustettiin hätäpurjeella. Suuri, leveälapainen perään kiinnitetty\nairo teki lautan ohjaamisen mahdolliseksi, jos tuuli antoi sille\nriittävää nopeutta.\n\nTämä mitä parhaiten rakennettu lautta saattoi siis kestää aallokon.\nMutta pystyisikö sitä ohjaamaan, pääsisikö se maihin, jos tuuli\nkääntyi? Se oli ongelma. Kello yhdeksän alkoi lastaus.\n\nEnsinnäkin varattiin elintarvikkeita riittävä määrä kestämään\nAucklandiin saakka, sillä karun rannikon tuotteisiin ei voinut luottaa.\n\nOlbinettin erikoisvarastosta saatiin lihasäilykkeitä, joita oli\njäljellä _Macquarien_ matkaa varten ostetuista eväistä. Paljon sitä\ntosin ei ollut. Täytyi siis turvautua laivan yksinkertaiseen muonaan,\nlaadultaan keskinkertaisiin laivakorppuihin ja kahteen tynnyriin\nsuolakalaa. Muonamestari oikein häpesi niitä.\n\nNämä elintarvikkeet pantiin tiiviisti suljettuihin, vedenpitäviin\nastioihin ja sidottiin lujilla nuorilla hätämaston juurelle. Aseet ja\nampumatavarat pantiin kuivaan ja turvalliseen paikkaan. Onneksi\nmatkustajilla oli hyvät pyssyt ja revolverit.\n\nSamoin otettiin mukaan pieni ankkuri siltä varalta, ettei laskuveden\naikana päästäisi maihin ja että olisi pakko ankkuroida ulapalla.\n\nKello kymmenen alkoi nousuvesi tuntua. Tuuli puhalsi heikosti\nluoteisesta. Kevyt aallokko keinutteli meren pintaa.\n\n-- Olemmeko valmiit? John Mangles kysyi.\n\n-- Kaikki on valmiina, kapteeni, Wilson vastasi.\n\n-- Lautalle! John huusi.\n\nLady Helena ja Mary Grant laskeutuivat paksuja köysiportaita myöten ja\nistuutuivat maston viereen elintarvikeastioiden päälle, kumppanit\nheidän lähelleen. Wilson tarttui peräsimeen. John asettui hoitamaan\npurjetta, ja Mulrady katkaisi köyden, joka piti lauttaa kiinni prikin\nkyljessä.\n\nPurje levitettiin, ja lautta alkoi liikkua maata kohti nousuveden ja\ntuulen kuljettamana.\n\nMaa oli yhdeksän meripeninkulman eli noin kuudentoista kilometrin\npäässä, jonka vähäisen matkan hyväairoinen laivavene olisi suorittanut\nkolmessa tunnissa. Mutta lautalla täytyi tyytyä paljon hitaampaan\nvauhtiin. Jos tuulta kestäisi, voitaisiin ehkä päästä rantaan yhden\nainoan nousuveden aikana. Mutta jos tuuli tyyntyisi, veisi laskuvesi\nsitä poispäin, ja silloin olisi pakko ankkuroida ja odottaa seuraavaa\nnousuvettä. Se oli vakava asia ja askarrutti lakkaamatta John Manglesin\najatuksia.\n\nHän toivoi kuitenkin onnistuvansa. Tuuli kiihtyi. Kun nousuvesi oli\nalkanut kello kymmenen, piti maissa olla kello kolmen aikaan, ettei\nolisi pakko asettua ankkuriin tai jouduttaisi laskuveden mukana\ntakaisin ulapalle.\n\nMatka sujui alussa onnellisesti. Vähitellen peittyivät riuttojen mustat\nhuiput ja särkkien kellertävä hiekka aallokon ja nousuveden alle.\nTarvittiin suurta valppautta ja tavatonta taitoa näiden salakarien\nvälttämiseksi ja peräsintä niin huonosti tottelevan ja helposti\najelehtimaan lähtevän lautan ohjaamiseksi.\n\nPuolenpäivän aikaan oli vielä noin yhdeksän kilometriä rantaan. Kun\ntaivas oli jokseenkin kirkas, saattoi pääpiirtein erottaa maan muodon.\nKoillisessa kohosi kahdeksansadan metrin korkuinen vuori. Sen huippu\noli omituisen muotoinen: kuin taaksepäin katsova irvistävä apinanpää.\nSe oli Pirongia, kartan mukaan tarkalleen S8. leveysasteen kohdalla.\n\nKello puoli yksi Paganel huomautti, että kaikki karit olivat peittyneet\nkohoavan nousuveden alle.\n\n-- Paitsi yksi, lady Helena lausui.\n\n-- Missä se on, rouva Paganel kysyi.\n\n-- Tuolla! lady Helena vastasi viitaten mustaa pistettä kohti paria\nkilometriä edempänä.\n\n-- Tosiaankin, Paganel myönsi. -- Yritetään määrittää sen paikka,\nettemme tartu siihen, sillä pian nousuvesi peittää senkin.\n\n-- Se on suoraan vuoren pohjoisen särmän kohdalla, John Mangles sanoi.\n-- Wilson, koeta pysyä siitä ulapan puolella.\n\n-- Kyllä, kapteeni, matruusi vastasi painaen koko voimallaan suurta\nperäairoa.\n\nPuolessa tunnissa päästiin noin kilometri. Mutta omituista: musta piste\noli yhä veden päällä.\n\nJohn katseli sitä tarkkaavasti ja paremmin nähdäkseen lainasi Paganelin\nkiikarin.\n\n-- Se ei ole kari, hän sanoi hetken tarkasteltuaan, -- se on uiva\nesine, joka nousee ja laskee aallokon mukana.\n\n-- Eikö se ole jokin _Macquarien_ maston kappale? lady Helena kysyi.\n\n-- Ei, Glenarvan vastasi, -- mikään niistä ei ole voinut ajelehtia näin\nkauas laivasta.\n\n-- Odottakaa! John Mangles huudahti. -- Minä tunnen sen, se on laivan\nvene!\n\n-- Prikin venekö? Glenarvan kysyi.\n\n-- Niin, mylord. Prikin vene, emäpuu ylhäällä!\n\n-- Onnettomat! lady Helena huudahti. -- He ovat hukkuneet!\n\n-- Niin, rouva, John Mangles vastasi, -- ja heidän täytyi hukkua, sillä\nnäissä tyrskyissä, kovassa aallokossa ja sellaisessa pimeydessä he\nmenivät varmaa kuolemaa kohti.\n\n-- Taivas heitä armahtakoon! Mary Grant lausui.\n\nMatkustajat olivat hetkisen ääneti. He katselivat lähestyvää haurasta\nvenettä. Se oli nähtävästi kaatunut noin seitsemän kilometrin päässä\nrannasta, eikä niistä, jotka siinä olivat olleet, varmaankaan yksikään\nollut pelastunut.\n\n-- Mutta tuo vene voi olla meille hyödyllinen, Glenarvan sanoi.\n\n-- Tosiaan, John Mangles vastasi. -- Wilson, käännä sinne!\n\nLautan suunta muuttui, mutta tuuli vaimeni vähitellen, ja vene\nsaavutettiin vasta kello kaksi.\n\n-- Tyhjä? John Mangles kysyi.\n\n-- Niin, kapteeni, matruusi vastasi, -- vene on tyhjä ja sen laidat\nhalki. Siitä ei meille ole apua.\n\n-- Eikö siitä voi olla mitään hyötyä? MacNabbs kysyi.\n\n-- Ei mitään, John Mangles vastasi. -- Se on hylky, joka kelpaa vain\npoltettavaksi.\n\n-- Sepä ikävää, Paganel sanoi, -- sillä tuo vene olisi voinut viedä\nmeidät Aucklandiin.\n\n-- Täytyy alistua kohtaloon, herra Paganel, John Mangles vastasi. --\nNäin aaltoilevalla merellä pidän sitä paitsi lauttaamme tuollaista\nhaurasta venettä parempana. Ei ole tarvittu kuin heikko tärähdys, ja se\non mennyt murskaksi! Niinpä, mylord, meillä ei kai ole täällä enää\nmitään tekemistä?\n\n-- Kuinka vain tahdot, John! Glenarvan vastasi.\n\n-- Matkaan, Wilson, nuori kapteeni lausui, -- ja suoraan rantaa kohti.\n\nVuoksen piti nousta vielä noin tunnin verran. Päästiin pari kolme\nkilometriä eteenpäin. Mutta silloin tuuli taukosi melkein täysin ja\nnäytti aikovan puhaltaa maalta päin. Lautta pysyi paikallaan, alkoipa\npian laskuveden vaikutuksesta ajautua merelle päin. John ei epäröinyt\nsekuntiakaan.\n\n-- Laskekaa ankkuri! hän huusi.\n\nMulrady, joka oli valmiina tottelemaan tätä käskyä, laski ankkurin\nyhdeksän metrin syvyyteen. Lautta liukui pari metriä ankkuriköyden\npingottuessa. Hätäpurje laskettiin alas, ja nyt valmistauduttiin\npitkään odotukseen.\n\nUusi nousuvesi alkaisi näet vasta kello yhdeksän illalla, ja kun John\nMangles ei tahtonut purjehtia yöllä, ankkuroitaisiin tässä kello\nviiteen saakka aamulla. Maa oli näkyvissä tuskin viiden kilometrin\npäässä.\n\nJokseenkin kovat mainingit myllersivät merenpintaa ja näyttivät yhtä\nmittaa ajautuvan maata kohti. Kun Glenarvan sai kuulla, että tässä\nvietettäisiin koko yö, hän kysyi sen vuoksi Johnilta, miksei hän\nkäyttänyt hyväkseen tätä aaltoilua lähestyäkseen rantaa.\n\n-- Mylord, nuori kapteeni vastasi, -- silmät pettävät teidät. Mainingit\neivät liiku, vaikka siltä näyttää. Se on vain veden keinumista, ei\nmuuta. Heittäkää puunkappale keskelle näitä laineita. Silloin saatte\nhavaita, että se kelluu paikallaan, kunnes laskuvesi alkaa viedä sitä\nulapalle. Meidän pitää siis vain malttaa mieltämme.\n\n-- Ja syödä, majuri lisäsi puolestaan.\n\nOlbinett otti eräästä muona-astiasta esille muutamia paloja kuivattua\nlihaa ja tusinan verran laivakorppuja. Hän punastui tarjotessaan\nmatkustajille näin laihan aterian. Mutta se otettiin vastaan hyvillä\nmielin, vieläpä naistenkin puolelta, joiden ruokahalua aaltoilu\nkuitenkin vähensi. Lautan keinahtelut sen nykiessä ankkuriköyttään päin\nmaininkeja, olivatkin väsyttävän kiusallisia. Lyhyiden, oikullisten\naaltojen lakkaamatta heittelemänä se ei olisi voinut pahemmin\nnytkytellä vedenalaisella kalliolla. Tuntui melkeinpä että se olikin\nsellaisella karilla. Köysi pysyi tiukkana, ja aina puolen tunnin välein\nlaski John puolitoista metriä köyttä veteen, ettei se olisi hankautunut\nsamalta kohdalta. Ilman tätä varokeinoa se olisi epäilemättä katkennut\nja lautta ajelehtinut oman onnensa nojassa ulapalle.\n\nJohnin huolestumisen saattoi siis hyvin ymmärtää. Joko köysi saattoi\nkatketa tai ankkuri luisua, ja kummassakin tapauksessa jouduttaisiin\npahaan pulaan.\n\nYö lähestyi. Säteiden taittumisen suurentama auringonkehrä laski jo\nveripunaisena horisontin taakse. Viimeiset säteet loistivat lännessä ja\nkipinöivät kuin sula hopeakalvo. Sillä puolella oli kaikki taivasta ja\nvettä, lukuunottamatta selvästi piirtyvää pistettä, _Macquarien_\nhylkyä, joka pysyi liikkumatta särkällään.\n\nLyhyt hämärä viivästytti vain muutaman minuutin pimeän tuloa, ja pian\npeittyi idän ja pohjoisen horisonttia rajoittava maa yöhön.\n\nPimeään jääneiden ahtaalla lautalla värisevien haaksirikkoisten asema\noli tosiaan viheliäinen! Toiset vaipuivat levottomaan horrokseen, jossa\nsyntyi painajaisia, toiset eivät saaneet tunninkaan unta. Päivän\nnoustessa olivat kaikki väsyksissä yön rasituksista.\n\nMeren noustessa virisi tuuli ulapalta. Kello oli kuusi aamulla. Nyt oli\npidettävä kiirettä. John ryhtyi toimiin, jotta päästäisiin taas\nliikkeelle. Hän käski nostaa ankkurin. Mutta sen koukut olivat köyden\nnykiessä kaivautuneet syvälle hiekkaan. Ilman kelaa sitä oli mahdotonta\nsaada irti edes Wilsonin keksimien vipujen avulla.\n\nPuoli tuntia kului turhissa yrityksissä. John, joka tahtoi päästä\nliikkeelle, käski katkaista köyden, luopuen ankkuristaan ja\nmahdollisuudestaan pysähtyä, jos nousuvesi ei kuljettaisikaan lauttaa\nmaihin. Mutta hän ei tahtonut viivytellä kauempaa, ja kirveenisku antoi\nlautan tuulen valtaan, jota auttoi kaksi solmuväliä tunnissa kulkeva\nnousuvesi.\n\nNyt levitettiin purje. Näin he ajautuivat verkalleen maata kohti, joka\nharmahtavina röykkiöinä häämötti nousevan auringon valaisemaa taustaa\nvasten. Riutat kartettiin ja kierrettiin huolellisesti. Mutta\nepätasaisessa merituulessa ei lautta tuntunut lähestyvän rantaa. Kuinka\nvaivalloista olikaan päästä Uuteen Seelantiin, jossa kuitenkin oli niin\nvaarallista nousta maihin!\n\nMutta kello yhdeksän oli enää lähes kaksi kilometriä rantaan. Tyrskyt\npärskyivät sitä vastaan. Se oli hyvin jyrkkä. Piti löytää sopiva kohta\nmaihinnousulle. Tuuli hiljeni vähitellen ja vihdoin lakkasi kokonaan.\nPurje hakkasi velttona mastoa. John otatti sen alas. Nyt lauttaa\nkuljetti rantaa kohti ainoastaan nousuvesi, mutta vauhtia ei ollut\ntarpeeksi, jotta olisi voinut ohjata; sitä paitsi kulkua hidastutti\nsuunnaton määrä meriruokoa.\n\nKello kymmenen oli lautta melkein paikallaan, viidensadan metrin päässä\nrannasta. Ankkuria ei ollut. Jouduttaisiinko laskuveden vieminä\ntakaisin ulapalle? Kädet nyrkissä ja sydän pamppaillen loi John hurjan\nsilmäyksen tähän maahan, jota näytti olevan mahdoton saavuttaa.\n\nOnneksi -- tällä kertaa onneksi -- tapahtui tärähdys, lautta pysähtyi.\nSe oli tarttunut nousuveden aikana hiekkasärkälle neljänkymmenen metrin\npäähän rannasta.\n\nGlenarvan, Robert, Wilson ja Mulrady heittäytyivät veteen. Lautta\nkiinnitettiin lujasti köysillä läheisiin kiviin. Naiset kannettiin\nsylissä maihin, niin ettei heiltä kastunut hameenhelmakaan, ja pian\nolivat kaikki, aseet ja elintarvikkeet mukana, astuneet tälle Uuden\nSeelannin pelottavalle rannalle.\n\n\n\n\nUUDEN SEELANNIN NYKYISYYS.\n\n\nGlenarvan olisi tahtonut tuntiakaan hukkaamatta lähteä pitkin rannikkoa\nAucklandia kohu. Mutta aamusta alkaen oli taivaalle kertynyt suuria\npilviä, ja kello yksitoista maihinnousun jälkeen ne puhkesivat\nankaraksi sateeksi, minkä vuoksi oli mahdotonta lähteä matkalle ja\ntäytyi etsiä suojaa.\n\nWilson löysi aivan sattumalta meren uurtaman luolan rannan\nbasalttikallioissa. Matkalaiset pakenivat sinne aseineen ja eväineen.\nSiellä oli suuri joukko aaltojen aikanaan tuomia kuivia leviä. Siitä\nsaatiin käyttöön mukava vuode. Muutamia puunpaloja kasattiin luolan\nsuulle ja sytytettiin, ja kukin kuivasi itsensä parhaansa mukaan.\n\nJohn toivoi, että tämän vedenpaisumuksen tapaisen sateen kesto olisi\npäinvastaisessa suhteessa sen ankaruuteen. Siitä ei tullut mitään.\nKului tuntikausia sateen vähääkään hellittämättä. Tuuli yltyi\npuolenpäivän tienoissa ja lisäsi myrskyn rajuutta. Mutta mitä tehdä?\nOlisi ollut hulluutta ilman kulkuneuvoja uhmata sellaista säätä. Ja\nAucklandiin päästäisiin muutamassa vuorokaudessa, joten päivän viivytys\nei aiheuttaisi mitään haittaa retkikunnalle, ellei alkuasukkaita\nilmestyisi paikalle.\n\nTämän pakollisen viivytyksen aikana kääntyi keskustelu sen sodan\ntapahtumiin, jota Uudessa Seelannissa parhaillaan käytiin. Mutta niiden\nolojen merkityksen ymmärtämiseksi ja arvioimiseksi, joiden keskelle\n_Macquarien_ haaksirikkoiset olivat joutuneet, on tarpeen tuntea\nIkana-Mauin saarella silloin raivonneen sodan historia.\n\nAina Abel Tasmanin saapumisesta Cookin salmeen 16. päivänä\njoulukuuta 1642 olivat uusseelantilaiset, joiden luona usein kävi\neurooppalaisia laivoja, säilyttäneet vapautensa itsenäisillä\nsaarillaan. Yksikään eurooppalainen valtio ei suunnitellut alistavansa\nvaltaansa tätä Tyynenmeren saariryhmää. Vain eri paikoille asettuneet\nlähetyssaarnaajat toivat näille uusille seuduille kristillisen\nsivistyksen siunauksia. Muutamat heistä kuitenkin, etupäässä\nanglikaanit, neuvoivat seelantilaisia päälliköitä alistumaan Englannin\nikeen alle. Ovelasti houkuteltuina nämä allekirjoittivat kuningatar\nVictorialle osoitetun kirjeen pyytäen hänen suojelustaan. Mutta\nselvänäköisemmät aavistivat tämän toimenpiteen tyhmyyden, ja yhden\nheistä kuultiin piirrettyään kirjelmän alle tatuointimerkkinsä lausuvan\nseuraavat profeetalliset sanat: -- Me olemme menettäneet maamme; se ei\ntästedes enää ole meidän; pian tulevat muukalaiset valtaamaan sen ja me\nolemme heidän orjiaan.\n\nTammikuun 29. päivänä 1840 saapui korvetti _Herald_ todellakin\nSaarten-lahteen, joka on Ikana-Mauin pohjoisosassa. Laivan kapteeni\nHobson nousi maihin Korora-Rekan kylässä. Asukkaat kutsuttiin yleiseen\nkokoukseen protestanttiseen kirkkoon. Siellä luettiin ne valtuudet,\njotka kapteeni Hobson oli saanut Englannin kuningattarelta.\n\nSeelannin huomattavimmat heimopäälliköt kutsuttiin sitten 5. päivänä\nhelmikuuta Englannin kuvernöörin luo Paian kylään. Kapteeni Hobson\nkoetti saada heitä Englannin alaisuuteen ilmoittaen, että kuningatar\noli lähettänyt sotaväkeä ja laivoja suojelemaan heitä, että heidän\noikeutensa taattaisiin ja että he saisivat säilyttää täydellisen\nvapautensa. Mutta heidän täytyi myydä alueensa kuningatar Victorialle.\n\nUseimmat heimopäälliköt katsoivat suojeluksen hinnan liian kalliiksi ja\nkieltäytyivät suostumasta siihen. Mutta lupauksilla ja lahjoilla oli\nvilleihin enemmän vaikutusvaltaa kuin kapteeni Hobsonin suurilla\nsanoilla, ja niin Englannin yliherruus vahvistettiin. Mitä oli\ntapahtunut tuon vuoden 1840 jälkeen aina siihen päivään, jolloin\n_Duncan_ lähti Clyde-lahdesta? Ei mitään, mitä Jacques Paganel ei olisi\ntiennyt ja ollut valmis kertomaan kumppaneilleen.\n\n-- Hyvä rouva, hän vastasi lady Helenan kysymyksiin, -- minä toistan,\nmitä jo olen saanut tilaisuuden sanoa, että uusseelantilaiset ovat\nrohkea kansakunta, joka annettuaan hetkeksi periksi vastustaa askel\naskelelta Englannin anastuksia. Maorien heimot on järjestetty kuin\nSkotlannin muinaiset klaanit. Ne ovat suuria sukuja, joilla on\narvostaan perin tarkka päällikkö. Näiden heimojen miehet ovat ylpeitä\nja urhoollisia, toiset kookkaita, sileätukkaisia, maltalaisten tai\nBagdadin juutalaisten näköisiä ja korkeampaa rotua, toiset pienempiä,\nvantteria, mulattien näköisiä, mutta kaikki ovat voimakkaita, uljaita\nja sotaisia. Heillä on ollut kuuluisa päällikkö, nimeltä Hihi, oikea\nVercingetorix. Teidän ei siis tule hämmästyä siitä, että sota\nenglantilaisia vastaan pitkittyy Ikana-Mauilla, sillä täällä asuu\nkuuluisa Waikato-heimo, jota William Thompson yllyttää puolustamaan\nmaataan.\n\n-- Mutta eivätkö Uuden Seelannin tärkeimmät paikkakunnat ole\nenglantilaisten hallussa? John Mangles kysyi.\n\n-- Epäilemättä, rakas John, Paganel vastasi. -- Kun kapteeni Hobson,\njosta sitten tuli saaren kuvernööri, oli ottanut maan Englannin\nalaisuuteen, perustettiin vuosina 1842-1862 vähitellen yhdeksän\nsiirtokuntaa edullisimmille paikoille. Niistä on syntynyt yhdeksän\nmaakuntaa, pohjoissaarella neljä: Aucklandin, Taranakin, Wellingtonin\nja Hawkes Bayn maakunnat; eteläisellä viisi: Nelsonin, Marlboroughin,\nCanterburyn, Otagon ja Southlandin, joiden yhteinen asukasmäärä 30.\npäivänä keskäkuuta 1864 oli satakahdeksankymmentätuhatta kolmesataa\nneljäkymmentäkuusi henkeä. Tärkeitä kauppakaupunkeja on perustettu\nkaikkialle. Kun tulemme Aucklandiin, teidän on pakko ehdottomasti\nihailla tämän etelän Korintin asemaa. Se hallitsee kapeaa kuin sillaksi\nmeren yli luotua kannastaan, ja siellä on jo nyt kaksitoistatuhatta\nasukasta. Lännessä on New Plymouth, idässä Ahuhiri, etelässä\nWellington; ne ovat jo kukoistavia ja vilkasliikkeisiä kaupunkeja.\nTawai-Punamun saarella ette tiedä, mikä olisi pantava etusijalle,\nNelson, joka on kuin antipodien Montpellier, Uuden Seelannin\nyrttitarha, Picton Cookin salmen rannalla, Christchurch, Invercargill\nvaiko Dunedin Otagon rikkaassa maakunnassa, minne koko maailman\nkullanetsijät rientävät. Ja huomatkaa, että tässä ei ole puhe muutamien\nhökkelien rykelmästä, alkuasukasperheiden kylästä, vaan todellisista\nkaupungeista satamineen, kirkkoineen, pankkeineen, telakkoineen; siellä\non myös kasvitieteellisiä puutarhoja, luonnontieteellisiä museoita,\neläintarhoja, sanomalehtiä, sairaaloita, hyväntekeväisyyslaitoksia,\ntiedeseuroja, vapaamuurarilooseja, herrasklubeja, laulukuoroja,\nteattereita, komeita palatseja kansainvälisiä näyttelyjä varten yhtä\nhyvin kuin Lontoossa tai Pariisissa! Ja ellei muistini petä, on juuri\nvuonna 1865, tänä samana vuonna ja ehkäpä juuri tällä hetkellä, jona\npuhun teidän kanssanne, koko maailman teollisuustuotteita näytteillä\nihmissyöjien maassa!\n\n-- Mitä! Alkuasukkaiden kanssa käytävästä sodasta huolimatta? lady\nHelena kysyi.\n\n-- Englantilaiset, rouva, eivät tee sodasta sen suurempaa numeroa!\nPaganel vastasi. -- He taistelevat ja pitävät näyttelyjä yhtaikaa. Se\nei heitä häiritse. Rakentavatpa rautateitäkin uusseelantilaisten\nkivääritulessa. Aucklandin maakunnassa kulkevat Dryryn ja Mere-meren\nrautatiet kapinallisten miehittämien paikkakuntien kautta. Minä lyön\nvetoa, että työmiehet ampuilevat pyssyillä vetureista.\n\n-- Mutta missä vaiheessa tämä loputon sota on? John Mangles kysyi.\n\n-- Siitä on kuusi pitkää kuukautta, kun olemme lähteneet Euroopasta,\nPaganel vastasi, -- enkä minä siis voi tietää, mitä on tapahtunut\nmeidän lähdettyämme, lukuunottamatta muutamia tapahtumia, jotka luin\nMaryboroughin ja Seymourin sanomalehdistä Australian läpi kulkiessamme.\nMutta silloin ainakin Ikana-Mauin saarella käytiin ankaria taisteluja.\n\n-- Ja milloin tämä sota alkoi? Mary Grant kysyi.\n\n-- Tarkoitatte 'alkoi uudelleen', rakas neiti, vastasi Paganel, --\nsillä ensimmäinen kapina puhkesi 1845. Loppuvuodesta 1853, mutta\ntodellisuudessa paljon aikaisemmin valmistautuivat maorit vapautumaan\nenglantilaisten vallasta. Alkuasukkaiden kansallinen puolue toimi\ninnokkaasti voidakseen pitää maorilaispäällikön vaalin. He tahtoivat\ntehdä kuninkaan vanhasta Potatausta ja uuden kuningaskunnan\npääkaupungin hänen kylästään, joka sijaitsee Waikato- ja Waipa-jokien\nvälissä. Tämä Potatau oli pikemminkin viekas kuin rohkea vanhus.\nHänellä oli kuitenkin tarmokas ja älykäs pääministeri, joka oli\nennen englantilaisten saapumista Aucklandin kannaksella asuneen\nNgatihahua-heimon jälkeläisiä. Mainitusta ministeristä, nimeltään\nWilliam Thompson, tuli vapaussodan sielu. Hän järjesti taitavasti\nmaorien joukot. Hänen innostamanaan eräs taranaki-päällilskö yhdisti\nhajanaiset heimot yhteiseen pyrkimykseen; eräs toinen Waikato-päällikkö\nperusti 'maaliiton', todellisen yhteistä hyvää ajavan yhtymän, jonka\ntarkoituksena oli estää alkuasukkaita myymästä maitaan Englannin\nhallitukselle. Siellä pantiin toimeen juhlatilaisuuksia, kuten kapinaa\nvalmistavissa sivistysmaissa. Englannin sanomalehdet alkoivat\nkiinnittää huomiota näihin levottomuuden oireisiin, ja hallitus oli\nvakavasti huolissaan maaliiton puuhista. Lyhyesti, mielet olivat\nkiihdyksissä, pommi valmiina räjähtämään. Puuttui vain kipinä tai\nparemmin sanoen vastakkaisten etujen yhteentörmäys, jotta leikki\nalkaisi.\n\n-- Ja tämä yhteentörmäys...? Glenarvan kysyi.\n\n-- Tapahtui vuonna 1860, Paganel vastasi, -- Taranakin maakunnassa\nIkana-Mauin lounaisrannalla. Eräällä alkuasukkaalla oli kuusi sataa\neekkeriä maata New Plymouthin läheisyydessä. Hän myi ne Englannin\nhallitukselle. Mutta kun maanmittarit tulivat mittaamaan myytyä\naluetta, päällikkö Kingi vastusti kauppaa, julisti nämä kuusisataa\neekkeriä kielletyksi alueeksi ja rakennutti maaliskuussa niiden\nympärille korkean aitauksen. Muutamaa päivää myöhemmin eversti Gold\njoukkoineen valtasi tämän alueen, ja samana päivänä ammuttiin\nkansallissodan ensimmäinen laukaus.\n\n-- Onko maoreja paljonkin? John Mangles kysyi.\n\n-- Maoriväestö on vähentynyt tuntuvasti sadan viime vuoden aikana,\nmaantieteilijä vastasi. -- Vuonna 1769 arvioi Cook alkuasukasmäärän\nneljäksisadaksituhanneksi. Vuonna 1845 oli '_alkuasukkaiden\nsuojelusalueen_' väestö vähentynyt sataanyhdeksään tuhanteen.\nSivistyksen tuomat tuhot, eri taudit ja alkoholi, ovat supistaneet\nsitä; mutta molemmilla saarilla on vielä yhdeksänkymmentä tuhatta\nalkuasukasta ja niistä kolmekymmentätuhatta sotilasta, jotka pitävät\nkauan aikaa eurooppalaisia joukkoja ahtaalla.\n\n-- Onko kapina ollut menestyksellinen tähän asti? lady Helena kysyi.\n\n-- On, rouva, ja englantilaiset ovat itse usein ihmetelleet\nuusseelantilaisten rohkeutta. Nämä käyvät sissisotaa, asettuvat\nväijyksiin, hyökkäävät pikkuosastojen kimppuun, ryöstävät\nuudisasukkaiden tiloja. Kenraali Cameron ei tuntenut itseään\nturvalliseksi näillä seuduilla, missä hänen täytyi taistella joka\npensasta vastaan. Vuonna 1863 maorit valloittivat pitkän ja\nverisen taistelun jälkeen Waikato-kukkulalla jyrkän vuoriharjanteen\npäässä suuren linnoitetun aseman, joka oli suojattu kolmella\npuolustuslinjalla. Papit kutsuivat koko maori-väestön puolustamaan\nmaata ja karkottamaan \"pakekat\", mikä merkitsee valkoisia. Kolmetuhatta\nmiestä kenraali Cameronin johdolla otti osaa taisteluun, eivätkä he\nantaneet mitään armoa maoreille kapteeni Sprentin julman murhan\njälkeen. Kahakat olivat verisiä. Muutamat kestivät kaksitoista tuntia\nmaorien väistämättä eurooppalaisten kanuunoja. William Thompsonin\nkomentama hurja Waikato-heimo oli itsenäisyysarmeijan ytimenä. Tämä\nseelantilaiskenraali komensi alussa kahtatuhattaviittäsataa sotilasta,\nsitten kahdeksaatuhatta. Kahden pelottavan päällikön, Shongin ja Hekin,\nalamaiset tulivat hänen avukseen. Naiset ottivat tässä pyhässä sodassa\nosaa raskaimpiin töihin. Mutta oikeassa oleville ei ole aina parhaita\naseita. Veristen taistelujen jälkeen kenraali Cameron sai kukistetuksi\nWaikaton alueen, mutta tyhjänä ja asumattomana, sillä maorit livahtivat\njoka puolelta hänen käsistään. Tehtiin mahtavia urotöitä. Neljäsataa\nmaoria oli saarrettu Orakanin linnoitukseen ilman ruokaa ja vettä,\nkenraalimajuri Careyn komennossa olevien tuhannen englantilaisen\npiirittäminä, mutta he kieltäytyivät antautumasta. Sitten äkkiä,\nkeskellä päivää, he raivasivat itselleen verisen tien 40:nnen rykmentin\nläpi ja pelastuivat soille.\n\n-- No, lopettiko Waikaton alueen valtaus tämän verisen sodan? John\nMangles kysyi.\n\n-- Ei, ystäväni, Paganel vastasi. -- Englantilaiset päättivät marssia\nTaranakin maakuntaan ja piirittää Mataitawaa, William Thompsonin\nlinnoitusta. Mutta he eivät saa sitä ilman tuntuvia tappioita. Juuri\nPariisista lähtiessäni olin lukenut, että kuvernööri ja kenraali olivat\nsuostuneet Taranga-heimojen antautumiseen ja jättämään heille kolme\nneljännestä heidän maistaan. Kerrottiin myös, että kapinan pääjohtaja,\nWilliam Thompson, aikoi antautua. Mutta australialaiset sanomalehdet\neivät ole vahvistaneet tätä tietoa, päin vastoin. On siis luultavaa,\nettä juuri tällä hetkellä vastarintaa järjestetään uusin voimin.\n\n-- Ja teidän luullaksenne, Paganel, Glenarvan sanoi, -- tämän taistelun\nnäyttämönä ovat Taranakin ja Aucklandin maakunnat?\n\n-- Niin luulisin.\n\n-- Juuri tämä maakunta, johon olemme _Macquarien_ haaksirikossa\njoutuneet?\n\n-- Juuri tämä. Me olemme joutuneet maihin muutamia kilometrejä\npohjoiseen Kawhian satamasta, missä vielä liehunee maorien\nkansallislippu.\n\n-- Niinpä meidän on viisainta pyrkiä pohjoiseen, Glenarvan sanoi.\n\n-- Varmasti, Paganel vastasi. -- Uusseelantilaiset ovat raivoissaan\neurooppalaisille ja varsinkin englantilaisille. Niinpä meidän on paras\nvälttää joutumasta heidän käsiinsä.\n\n-- Ehkäpä tapaamme jonkun eurooppalaisen sotilasosaston, lady Helena\nsanoi. -- Se olisi onni.\n\n-- Ehkäpä, rouva, maantieteilijä vastasi, -- mutta suuria toiveita ei\njuuri ole. Erilliset osastot eivät mielellään tutki seutua, missä\njoka pensas, pieninkin risukko voi kätkeä taitavan ampujan. Minä en\nsiis odota 40. rykmentin sotilaita saattueeksi. Mutta eräitä\nlähetysasutuksia on länsirannalla, jota tulemme kulkemaan, ja me voimme\nhelposti vaeltaa sellaisesta toiseen Aucklandiin saakka. Luulisin, että\nme voisimme marssia samaa reittiä kuin herra von Hochstetter\nseuratessaan Waikaton juoksua.\n\n-- Oliko hän joku tutkimusmatkailija, herra Paganel? Robert Grant\nkysyi.\n\n-- Oli, poikani, saman tiedemiesryhmän jäsen, joka oli mukana\nitävaltalaisella fregatilla _Novaralla_, kun se kiersi maapallon ympäri\nvuonna 1858.\n\n-- Herra Paganel, jatkoi Robert, joka silmät kiiluen kuunteli tarinoita\nsuurista maantieteellisistä retkistä, -- onko Uudessa Seelannissa ollut\nkuuluisia tutkimusretkeilijöitä, kuten Burke ja Stuart Australiassa?\n\n-- Muutamia, lapseni, kuten tohtori Hooker, professori Brizard,\nluonnontutkijat Dieffenbach ja Julius Haast; mutta vaikka monet heistä\novat maksaneet hengellään seikkailuhalunsa, eivät he ole niin kuuluisia\nkuin Australian tai Afrikan tutkijat...\n\n-- Tunnetteko te heidän tarinansa? nuori Grant kysyi.\n\n-- Tottakai, poikaseni, ja kun näen sinun haluavan tietää yhtä paljon\nkuin minä, niin kerron sen sinulle.\n\n-- Kiitos, herra Paganel, minä kuuntelen.\n\n-- Ja me kuuntelemme myös, lady Helena sanoi. -- Eipä nyt satu\nensimmäistä kertaa, että huono sää on pakottanut meitä oppimaan.\nKertokaa meille kaikille, herra Paganel.\n\n-- Kuten käskette, rouva, maantieteilijä vastasi, -- mutta\nkertomuksestani ei tule pitkää. Tässä ei ole kysymyksessä ne uskaliaat\nlöytöretkeilijät, jotka kamppailivat rinta rinnan Australian\nMinotauruksen kanssa. Uusi Seelanti on alaltaan liian pieni maa\nvoidakseen vastustaa ihmisen tutkimuksia. Niinpä minun sankarini eivät\nole löytöretkeilijöitä sanan tavallisessa merkityksessä, vaan\ntavallisia matkailijoita, aivan arkipäiväisten tapaturmien uhreja.\n\n-- Keitä he ovat? Mary Grant kysyi.\n\n-- Matemaatikko Witcombe ja Charlton Howitt. Jälkimmäinen löysi muuten\nBurken jäännökset sillä ikimuistettavalla matkalla, josta kerroin\nteille viipyessämme Wimerran rannoilla. Witcombe ja Howitt johtivat\nkumpainenkin omaa tutkimusretkeä Tawai-Punamun saarella. Molemmat\nlähtivät Christchurchista alussa vuotta 1863 etsimään eri kulkuteitä\nCanterburyn maakunnan pohjoisten vuorten yli. Howitt kulki vuorijonon\nyli maakunnan pohjoisrajalla ja pystytti päämajansa Brunner-järven\nrannalle, Witcombe sitä vastoin löysi Rakaian laaksossa solan, joka\njohti Tyndall-vuoren itäpuolelle. Witcombella oli matkatoveri, Jakob\nLouper, joka on _Lyttleton Times_-lehdessä julkaissut kertomuksen\nmatkasta ja sillä tapahtuneesta tapaturmasta. Muistaakseni 22. päivänä\nhuhtikuuta 1863 molemmat nämä matkailijat olivat erään jäätikön\nreunalla, mistä Rakaia saa alkunsa. He nousivat vuoren laelle saakka ja\nvarustautuivat etsimään uusia ylitysteitä. Seuraavana päivänä Witcombe\nja Louper lepäsivät väsymyksestä ja kylmästä näännyksissä paksussa\nlumessa toistatuhatta metriä merenpinnan yläpuolella. Seitsemän päivää\nhe harhailivat vuoristossa ja laaksojen pohjalla, joiden äkkijyrkkien\nseinämien välistä ei ollut mitään pääsyä, usein ilman tulta, joskus\nilman ravintoa, sokeri sulaneena, leipä lionneena, vaatteet ja peitteet\nläpimärkinä, syöpäläisten ahdistamina, päästen parhaina päivinä\netenemään viisi kilometriä, pahimpina tuskin kahtakaan sataa metriä.\nVihdoin, 29. päivänä, he kohtasivat maorimajan ja saivat eräästä\npuutarhasta muutaman kourallisen perunoita. Se oli viimeinen ateria,\njonka ystävykset söivät yhdessä. Illalla he saapuivat merenrannalle\nlähellä Taramakaun suuta. Piti päästä sen oikealle rannalle, jotta\nolisi voitu jatkaa matkaa pohjoiseen Grey-joelle. Taramakau oli syvä ja\nleveä. Tunnin etsittyään Louper löysi kaksi pientä rikkinäistä\nkanoottia, jotka hän korjasi parhaansa mukaan ja sitoi kiinni\ntoisiinsa. Matkamiehet lähtivät yrittämään sillä. Mutta ei oltu vielä\nkeskellä virtaa, kun kanootit täyttyivät vedellä. Witcombe heittäytyi\nuimaan ja kääntyi vasenta rantaa kohti. Jakob Louper, joka ei osannut\nuida, piti kiinni kanootista. Se pelasti hänet, joskaan ei ilman\nseikkailuja. Virta vei hänet tyrskyjä kohti. Ensimmäinen aalto painoi\nhänet merenpohjaan, toinen nosti jälleen pinnalle. Kolmas paiskasi\nkallioita vasten. Sitten seurasi kolkko yö. Sade kohisi herkeämättä.\nJoka puolelta kolhiintuneena ja meriveden pöhöttämänä hän oli tällä\ntavoin riepoiteltavana monta tuntia. Vihdoin kanootti paiskautui\nmaalle, ja haaksirikkoinen makasi tajuttomana rannalla. Päivän\nkoitteessa hän rämpi erään lähteen luo ja huomasi, että virta oli\nkuljettanut hänet puolentoista kilometrin päähän siltä kohtaa, missä he\nyrittivät ylitse. Hän nousi, laahusti pitkin rantaa ja löysi pian\nonnettoman Witcomben, jonka ruumis ja pää olivat vajonneet liejuun.\nWitcombe oli kuollut. Louper kaivoi käsillään kuopan hiekkaan ja\nhautasi kumppaninsa ruumiin. Kaksi päivää jälkeenpäin hän tapasi\nnälkään nääntymäisillään vieraanvaraisia maoreja -- sellaisiakin on\nmuutamia -- ja saapui 4. päivänä toukokuuta Brunner-järvelle, Charlton\nHowittin luo, joka kuusi viikkoa myöhemmin itse hukkui samalla tapaa\nkuin onneton Witcombe.\n\n-- Näyttää siltä kuin nuo onnettomuudet olisivat yhteydessä keskenään,\nJohn Mangles sanoi, -- ikään kuin retkeilijöitä olisi yhdistänyt\nkohtalon side, jonka katketessa toisenkin täytyi kuolla.\n\n-- Te olette oikeassa, ystäväni John, Paganel vastasi, -- ja minä olen\nusein tehnyt saman huomion. Mikä sai Howittin kuolemaan melkein\nsamanlaisissa oloissa? Sitä en osaa sanoa. Hallituksen töistä määräävä\nmies, herra Wyde, oli antanut Charlton Howittin tehtäväksi viitoittaa\nhevosilla kuljettavan tien Hurunuin tasangolta Taramakaun suulle.\nHowitt lähti 1. päivänä tammikuuta 1863, mukanaan viisi miestä. Hän\nsuoritti tehtävänsä taitavasti, ja runsaasti kuudenkymmenen kilometrin\npituinen tie viitoitettiin eräälle Taramakaun kohdalle asti, josta ei\nenää päästy pitemmälle. Howitt palasi silloin Christchurchiin ja pyysi\npian alkavasta talvesta huolimatta saada jatkaa työtään. Herra Wyde\nsuostui siihen. Howitt lähti viemään majapaikkaansa muonaa,\nviettääkseen siellä pahimman vuodenajan. Tällöin juuri hän tapasi Jakob\nLouperin. Kahden miehensä, Robert Littlen ja Henri Mullisin, seurassa\nHowitt lähti 27. päivänä kesäkuuta leiripaikastaan. He pyrkivät\nBrunner-järven yli. Sen koommin heitä ei ole nähty. Heidän pieni ja\nmatala veneensä löydettiin rannalle ajautuneena. Heitä etsittiin\nyhdeksän viikkoa turhaan, ja selvää on, että nämä onnettomat, jotka\neivät osanneet uida, olivat hukkuneet järven aaltoihin.\n\n-- Mutta mikseivät he voisi olla elossa ja terveinä jonkin\nseelantilaisen heimon luona? lady Helena kysyi.\n\n-- Ei, rouva, Paganel vastasi, -- sillä vielä elokuussa 1864, vuosi\nkatoamisensa jälkeen, he eivät olleet palanneet ... ja jos Uudessa\nSeelannissa on vuoden kadoksissa, hän lisäsi hiljaisella äänellä, -- se\nmerkitsee, että on auttamattomasti hukassa!\n\n\n\n\nNELJÄKYMMENTÄKAHDEKSAN KILOMETRIÄ POHJOISEEN.\n\n\nKello kuusi aamulla 7. päivänä helmikuuta Glenarvan antoi lähtömerkin.\nSade oli yön kuluessa tauonnut. Pienten harmaiden pilvien peittämä\ntaivas peitti auringon viiden kilometrin päässä maanpinnan yläpuolella.\nSiitä lauhtuneen lämmön varassa saattoi uhmata päivämatkan rasituksia.\n\nPaganel oli mitannut kartalla, että Cahuan vuoren ja Aucklandin\nväliä oli satakaksikymmentäkahdeksan kilometriä; se oli kahdeksan\npäivän matka, kuusitoista kilometriä vuorokaudessa. Mutta sen sijaan,\nettä olisi kuljettu pitkin mutkaista rantaa, hän katsoi paremmaksi\npyrkiä Waikaton ja Waipan yhtymäkohtaan, Ngarnavahian kylään,\nneljänkymmenenkahdeksän kilometrin päähän. Sen kautta jatkuu tie tai\nparemmin sanoen polku, jota voi kulkea rattailla ja joka halkaisee\nsuuren osan saarta Napierista Hawkes-lahden rannalla Aucklndiin. Sieltä\nolisi helppo päästä Druryyn ja levähtää siellä mainiossa majatalossa,\njota luonnontutkija Hochstetter erityisesti suosittelee.\n\nRetkeilijät, kukin kantaen muonaosuuttaan, lähtivät kiertämään\nAotea-lahden rantaa. Varovaisuudesta he eivät eronneet toisistaan kauas\nja pyssyt ladattuina pitivät vaistomaisesti silmällä idän aaltoilevaa\ntasankoa. Mainio kartta kädessään Paganel totesi ihastuneena kuin\ntaiteilija, että sen pienimmätkin yksityiskohdat olivat täsmällisiä.\n\nOsan päivää polki pieni joukkue hiekkaa, jossa oli kaksikuoristen\nsimpukoiden jäänteitä ja läkkikalojen ruotoja, seassa suuri määrä\nraudan peroksidia ja oksidulia. Maanpintaan laskettu magneetti olisi\nheti peittynyt kimaltelevilla kiteillä.\n\nRannalla, jota nousuvesi huuhtoi, leikki muutamia merieläimiä pakoon\npyrkimättä. Hylkeiden pyöreät päät, leveät ja kuperat otsat ja\nilmeikkäät silmät tekivät lempeän, jopa miellyttävän vaikutuksen.\nSaattoi ymmärtää, että satu tapansa mukaan runoillen on tehnyt näistä\naaltojen omituisista asukkaista ihastuttavia seireenejä, vaikka niiden\nröhkiminen ei juuri ole sulosointuista. Näillä eläimillä, joita Uuden\nSeelannin rannoilla on runsaasti, tehdään vilkasta kauppaa. Niitä\npyydystetään sekä rasvansa että nahkansa vuoksi.\n\nNiiden joukossa huomattiin kolme tai neljä harmaansinistä, seitsemän,\njopa yhdeksän metrin pituista merinorsua. Nämä valtavan isot\nmerieläimet loikoivat laiskasti paksuilla merileväpatjoilla, nostelivat\nkankeata kärsäänsä ja liikuttelivat virnistellen karheita harjaksia\npitkissä, kuin korkkiruuveiksi kiertyneissä viiksissään, jotka\nmuistuttivat keikarin partaa. Robert katseli huvikseen tätä\nmielenkiintoista eläinmaailmaa ja huudahti hämmästyneenä:\n\n-- Kas, hylkeet syövät kiviä!\n\nJa todellakin monet näistä eläimistä ahmivat rannan kiviä oikein\nhalukkaasti.\n\n-- Niin totisesti tekevät! Paganel vahvisti. -- Syövät kuin syövätkin\nrannan somerikkoa!\n\n-- Omituista ravintoa, Robert sanoi, -- ja vaikeasti sulavaa.\n\n-- Ne eivät syö niitä ravinnokseen, poikani, vaan lastikseen. Ne\nlisäävät sillä tavoin ominaispainoaan päästäkseen helpommin\nmerenpohjaan. Palattuaan taas maihin ne purkavat kivet jälleen ulos\nujostelematta. Sinä saat nähdä niiden sukeltavan aaltojen alle.\n\nPian todellakin puoli tusinaa hylkeitä, jotka olivat riittävässä\npainolastissa, laahusti raskaasti pois rannalta ja katosi veteen. Mutta\nGlenarvan ei voinut kuluttaa kallista aikaa niiden paluun odottamiseen,\njotta olisi nähty lastin purkaustoimitus, vaan keskeytynyttä matkaa\njatkettiin Paganelin suureksi suruksi.\n\nKello kymmenen levähdettiin aamiaisen syömistä varten suurten\nbasalttikallioiden juurella, jotka olivat järjestyneet meren rannalle\nkuin kelttiläisten soturien hautapatsaat. Eräästä osterisärkästä\nsaatiin suuri määrä näitä ruokasimpukoita. Ne olivat tosin pieniä\neivätkä juuri hyvänmakuisia.\n\nMutta Olbinett käristi niitä Paganelin neuvon mukaan hehkuvilla\nhiilillä, ja näin valmistettuna katosi tusina tusinan perään koko\naterian aikana.\n\nAamiaislevon jälkeen jatkettiin retkeä lahden rantaa pitkin. Sen\nhammaslaitaisilla kallioilla ja varsinkin näiden laella asui kokonainen\nlauma merilintuja, laivalintuja, kalalokkeja ja suuria albatrosseja,\njotka istuivat liikkumattomina terävien kallionkielekkeiden ylimmillä\nhuipuilla. Kello neljä iltapäivällä oli kuusitoista kilometriä kuljettu\nvaivattomasti ja väsymystä tuntematta, ja naiset pyysivät jatkamaan\nmatkaa iltaan saakka. Suuntaa oli nyt muutettava ja pohjoisessa\nnäkyvien vuorten juuritse kierrettyä edettävä Waipa-laaksoon.\n\nNiin kauas kuin silmä kantoi, näkyi vain suuria ruoholakeuksia, jotka\nhäipyivät etäisyyteen ja näyttivät lupaavan helppoa reittiä, mutta kun\nretkeilijät tulivat näiden vehreiden kenttien rajalle, tämä näköhäiriö\nhäipyi. Laidun muuttui viidakoksi, jossa kasvoi valkokukkaisia\npensaita; niiden välissä oli tiheässä korkeita sananjalkoja, joille\nUuden Seelannin maaperä on erikoisen suotuisa. Täytyi suurella vaivalla\nraivata tietä näiden puumaisten varsien lomitse. Kuitenkin kello\nkahdeksan illalla kierrettiin Hakarihoata-selänteiden ensimmäiset\nkukkulat ja järjestettiin viipymättä leiripaikka.\n\nKahdenkymmenenkahdeksan kilometrin vaelluksen jälkeen olikin lupa\najatella lepoa. Ei ollut tosin enää vankkureita eikä telttaa, ja kukin\nsai asettua nukkumaan suurenmoisten petäjien juurelle. Peitteitä ei\npuuttunut, ja niitä käytettiin patjoina.\n\nGlenarvan ryhtyi yöksi tarkkoihin varotoimiin. Sekä miesten että hänen\nitsensä piti parittain valvoa ase kädessä päivännousuun saakka. Tulta\nei sytytetty. Nämä hehkuvat suojamuurit ovat hyödyllisiä petoeläimiä\nvastaan, mutta Uudessa Seelannissa ei ole tiikereitä, leijonia, karhuja\ntai muita petoeläimiä; uusseelantilainen itse sen sijaan korvaa ne\nkaikki yltäkylläisesti, ja tuli olisi vain houkutellut paikalle näitä\nkaksijalkaisia jaguaareja.\n\nLyhyesti sanoen, yö kului hyvin, lukuunottamatta muutamia\nhiekkakärpäsiä, maorinkielellä \"ngamuja\", joiden purema on perin\nkiusallinen, ja eräitä röyhkeitä rottia, jotka yhtä mittaa nakersivat\neväspusseja.\n\nSeuraavana eli 8. päivänä helmikuuta Paganel heräsi luottavaisempana ja\nmelkein tyytyväisenä tähän maahan. Maoreja, joita hän erikoisesti\npelkäsi, ei ollut näyttäytynyt, eivätkä nämä villit ihmissyöjät\nuhanneet häntä edes unissa, mistä hän lausui suuren mielihyvänsä\nGlenarvanille.\n\n-- Minä luulen todellakin, hän sanoi lordille, -- että tämä pieni\nkävelyretki päättyy ilman ikävyyksiä. Tänä iltana ehdimme Waipan ja\nWaikaton haaraan, ja kun olemme päässeet sieltä, ei juuri tarvitse\npelätä tapaavansa alkuasukkaita matkalla Aucklandiin.\n\n-- Kuinka pitkälti tästä on matkaa Waipan ja Waikaton yhtymäkohtaan?\nGlenarvan kysyi.\n\n-- Kaksikymmentäneljä kilometriä, jokseenkin sama matka, jonka eilen\nmarssimme.\n\n-- Mutta kulkumme hidastuu tuntuvasti, jos nuo loppumattomat pensaikot\nyhä tukkivat tietä.\n\n-- Ei, Paganel vastasi, -- me kuljemme pitkin Waipan rantaa, ja niin\npian kuin pääsemme sinne, ei ole esteitä enää, vaan päinvastoin tie on\nhelppo.\n\n-- Lähtekäämme siis, sanoi Glenarvan, joka näki naisten olevan\nlähtövalmiina.\n\nTämän päivän matkan ensimmäisinä tunteina tiheät pensaat hidastuttivat\nedelleen kulkua. Vaunuin ja hevosin ei täällä olisi päässyt mihinkään\neikä siis australialaisia ajoneuvoja lainkaan kaivattu. Siihen saakka,\nkunnes maanteitä on raivattu näiden kasvimetsiköiden läpi, voi Uudessa\nSeelannissa liikkua ainoastaan jalkamies. Saniaiset, joita täällä on\nlukemattomia lajeja, auttavat yhtä itsepintaisesti kuin maorit kotimaan\npuolustamista.\n\nPikku joukolla oli siis lukemattomia vaikeuksia päästä niiden\ntasankojen poikki, joilta Hakarihoatan kukkulat kohoavat. Mutta ennen\npuoltapäivää he saapuivat Waipan rannalle ja marssivat sitten\nesteettömästi pohjoiseen pitkin jokivartta.\n\nSe oli ihana laakso, jonka poikki virtasi pieniä, pensaiden välissä\nhilpeästi solisevia puhdas- ja makeavetisiä puroja. Kasvitieteilijä\nHookerin mukaan on Uudessa Seelannissa tähän saakka tavattu\nkaksituhatta kasvilajia, joista viisisataa on sille ominaista. Kukat\novat siellä harvinaisia ja yksivuotisia kasveja ei ole juuri ollenkaan,\nmutta sen sijaan on sananjalkoja, heinäkasveja ja sarjakukkaisia sitä\nrunsaammin.\n\nMuutamia pitkiä puita kohosi siellä täällä tummanvihreän\nalikasvillisuuden yllä, \"metrosideroja\" helakanpunaisine kukkineen,\nvaltavia honkia, thuija-kasveja pystyyn puristuneine oksineen ja\neräänlaatuisia sypressejä, \"rimuja\", yhtä synkkiä kuin niiden\neurooppalaiset sukulaiset; kaikkien näiden puiden rungot olivat\nmoninaisten saniaisten ympäröimiä.\n\nIsojen puiden oksilla ja pensaiden latvoissa hyppeli ja räkätti\npapukaijoja, niiden joukossa vihreä, punakaulainen \"kakariki\" ja\n\"taupo\", jolla on kaunis musta poskiparta, sekä eräs sorsan kokoinen\nlaji, jolla on ruskeanpunaiset höyhenet ja räikeänkirkkaat\nsiivenalustat ja jolle eläintieteilijät ovat antaneet nimen \"Etelän\nNestor\".\n\nMajuri ja Robert kumppaneistaan eroamatta pystyivät ampumaan muutamia\nheinäkurppia ja peltopyitä, jotka oleilivat hirsimetsän suojassa. Ajan\nvoittamiseksi Olbinett otti kyniäkseen ne matkan varrella.\n\nPaganel puolestaan ajatteli vähemmän riistan ravintoarvoa ja olisi\nmieluummin halunnut saada jonkin Uudelle Seelannille ominaisen linnun.\nLuonnontieteilijän harrastus tukahdutti matkamiehen nälän. Ellei hänen\nmuistinsa pettänyt, täällä piti olla erikoinen lintu, maorien \"tui\",\njota sanotaan milloin \"pilkkakirveeksi\" alituisen, ivallisen naurunsa\nvuoksi, milloin \"pastoriksi\", sen leuan alla kun on valkoiset liperit\nkuin papilla.\n\n-- Tämä tui, Paganel sanoi majurille, -- lihoo talvella niin, että se\non siitä sairaana. Se ei jaksa enää lentää. Silloin se puhkoo nokallaan\nrintaansa päästäkseen liikarasvoistaan ja keventyäkseen. Eikö se ole\nomituista, Nabbs?\n\n-- Siinä määrin omituista, majuri vastasi, -- etten usko siitä\nsanaakaan.\n\nMutta Paganel ei suureksi surukseen saanut käsiinsä ainoatakaan\ntällaista lintua näyttääkseen epäuskoiselle majurille veriset merkit\nsen rinnassa.\n\nSitäkin parempi onni hänellä oli, mitä tulee erääseen toiseen lintuun,\njoka ihmisen, kissan ja koiran vainoamana on paennut asumattomille\nseuduille ja on häviämässä Seelannin eläinkunnasta. Robert, joka nuuski\nkaikkialla kuin kärppä, löysi eräässä punotuista juurista tehdyssä\npesässä kaksi siivetöntä ja pyrstötöntä kanaa, joilla oli neljä\nvarvasta jaloissa, pitkä suokurpannokka ja valkoinen höyhenpeite yli\nkoko ruumiin. Outoja eläimiä, jotka näyttivät viittaavan välivaiheeseen\nmunivista imettäväisiin.\n\nSe oli seelantilaisten \"kiwi\", luonnontieteilijäin \"apterix australis\",\njoka syö toukkia, hyönteisiä, matoja tai siemeniä. Tämä lintu on\nnimenomaan uusseelantilainen. Sitä on ollut vaikea saada Euroopan\neläintarhoihin. Sen puolivalmiit muodot, hassunkuriset liikkeet ovat\naina herättäneet tutkimusmatkailijoiden huomiota, ja _Astrolabe_- ja\n_Zelée_-laivoilla tehdyllä suurella Tyynen-meren tutkimusretkellä\nDumont d'Urville sai tiedeakatemialta erikoistehtäväksi tuoda edes\nyhden tällaisen linnun mukanaan. Mutta huolimatta alkuasukkaille\nluvatuista palkinnoista hän ei saanut hankituksi ainoaakaan elävää\nkiwiä.\n\nIhastuneena tällaisesta onnenpotkusta sitoi Paganel molemmat kanansa\nyhteen ja kantoi niitä uskollisesti aikoen antaa ne kunnialahjaksi\nJardin des Plantes-laitokselle Pariisissa. \"_Lahjoittanut herra Jacques\nPaganel_\": hyväuskoinen maantieteilijä luki jo tämän houkuttelevan\nkirjoituksen koko laitoksen kauneimman häkin yläpuolella.\n\nJoukko eteni yhtä vaivattomasti Waipan jokivartta pitkin. Seutu oli\nautio; ei ollut ainoatakaan polkua osoittamassa ihmisen liikkuvan\nnäillä mailla. Joki virtasi milloin korkeiden pensaiden, milloin\nloivien hiekkarantojen välillä. Silloin ulottui horisontti matalaan\nvuoriselänteeseen asti, joka idässä rajoitti laaksoa. Omituisen\nmuotoisena, eksyttävässä auteressa häämöttävine piirteineen nämä vuoret\nmuistuttivat esihistoriallisen ajan jättiläiseläimiä. Olisi luullut\nnäkevänsä suuria, äkkiä kivettyneitä valaslajeja. Yhteensulloutuneet\nrykelmät kertoivat ilmeisesti vulkaanisesta alkuperästä. Uusi Seelanti\non näet myöhäisempää tuliperäistä syntyä. Se kohoaa yhä veden\nyläpuolelle. Muutamat kohdat ovat kahdessakymmenessä vuodessa kohonneet\nkokonaista pari metriä. Tuli liikkuu yhä sen sisällä, tärisyttää ja\npuistattaa sitä ja puhkeaa esiin monissa paikoissa kuumien\nsuihkulähteiden ja tulivuorten aukkojen kautta.\n\nKello neljä iltapäivällä oli helposti kuljettu neljätoista kilometriä.\nKartan mukaan, jota Paganel yhtä mittaa tarkasti, ei ollut enää\nkahdeksaa kilometriä Waipan ja Waikaton yhtymäkohtaan. Sieltä meni\ntie Aucklandiin. Siellä oltaisiin yötä. Mitä sitten niihin\nkahdeksaankymmeneen kilometriin tuli, jotka vielä erottivat heitä\npääkaupungista, niin riittäisi kaksi tai kolme päivää niiden\nsuorittamiseen ja korkeintaan kahdeksan tuntia, jos Glenarvan tapaisi\npostivaunut, jotka kahdesti viikossa kulkevat Aucklandin ja Hawkes Bayn\nvälillä.\n\n-- Siis meidän täytyy vielä ensi yönä nukkua taivasalla, Glenarvan\nlausui.\n\n-- Niin täytyy, Paganel vastasi, -- mutta toivoakseni viimeistä kertaa.\n\n-- Sitä parempi, sillä tämä on sentään kova koettelemus lady Helenalle\nja Mary Grantille.\n\n-- Jotka kuitenkin kestävät sen nurkumatta, John Mangles lisäsi. --\nMutta ellen erehdy, herra Paganel, niin te puhuitte jostakin kylästä\nnäiden jokien risteyksessä.\n\n-- Niin tein, maantieteilijä vastasi. -- ja se on merkitty tähän\nJohnstonin karttaan. Se on Ngarnavahia, noin kolme kilometriä\nyhtymäkohdan alapuolella.\n\n-- No, emmekö voi olla yötä siellä? Lady Helena ja neiti Grant\nkävelisivät kyllä neljättä kilometriä päästäkseen hiukankin\nsiedettävään hotelliin.\n\n-- Hotelliin! Paganel huudahti. -- Hotelliin maorikylässä! Ei siellä\nole edes ravintolaa tai majataloa! Kylässä on vain rykelmä\nalkuasukashökkeleitä, ja minun mielestäni on paras karttaa sitä eikä\nsuinkaan etsiä sieltä suojapaikkaa.\n\n-- Te pelkäätte kaikkea, Paganel, Glenarvan sanoi.\n\n-- Rakas lordi, maoreja on parempi epäillä kuin uskoa. Minä en tiedä,\nmillaiset välit heillä on englantilaisiin, onko kapina kukistettu vai\nei vai joudummeko keskelle sotaa. Ja ilman väärää häveliäisyyttä puhuen\nmeidän kaltaisemme väki on aina hyvä saalis, en minä ainakaan\nvapaaehtoisesti halua koetella seelantilaisten vieraanvaraisuutta.\nMinusta on siis viisasta karttaa Ngarnavahian kylää, kiertää se ja\nvälttää kohtaamasta alkuasukkaita. Niin pian kuin ollaan Druryssa, on\ntilanne aivan toinen, ja siellä voivat uljaat naisemme kyllikseen\nlevätä matkan vaivoista.\n\nMaantieteilijän mielipide pääsi voitolle. Lady Helena piti parempana\nyön viettämistä taivasalla kuin kumppaniensa saattamista vaaraan. Sen\nenempää Mary Grant kuin hänkään ei pyytänyt pysähtymään, ja niin\njatkettiin matkaa pitkin joen rantaa.\n\nKahta tuntia myöhemmin alkoivat ensimmäiset illan varjot laskeutua\nvuorilta. Ennen katoamistaan läntisen horisontin taakse käytti aurinko\npilvien avointa pälveä lähettääkseen vielä muutamia myöhäisiä säteitä.\nPäivän viimeinen heijastus purppuroi idän kaukaisia kukkuloita. Se oli\nkuin nopea tervehdys retkeilijöille.\n\nGlenarvan kumppaneineen joudutti askeleitaan. He tiesivät, kuinka lyhyt\nhämärä on tällä leveysasteella ja kuinka äkkiä yö yllättää. Oli\npäästävä jokien yhtymäkohtaan ennen pimeän tuloa. Mutta maasta nousi\nsakeaa sumua, joka teki tien näkemisen kovin vaikeaksi.\n\nOnneksi kuulo korvasi näön, jonka sumu teki hyödyttömäksi. Pian ilmaisi\nveden kovempi kohina molempien jokien yhtymisen samaan uomaan. Kello\nkahdeksan saavuttiin sille kohtaa, missä Waipa laskee Waikatoon\naaltojen yhtyessä kohisten.\n\n-- Tuolla on Waikato, Paganel huudahti, -- ja tie Aucklandiin kulkee\npitkin sen oikeaa rantaa.\n\n-- Me näemme sen huomenna, majuri lausui. -- Yöpykäämme tähän. Minusta\ntuntuu kuin nuo tummemmat varjot osoittaisivat metsikköä, joka on\nvartavasten asetettu tähän antamaan meille suojaa. Syökäämme ja\nnukkukaamme.\n\n-- Syökäämme, Paganel sanoi, -- mutta vain laivakorppuja ja kuivaa\nlihaa, sytyttämättä tulta. Olemme tulleet tänne salavihkaa,\nkoettakaamme päästä lähtemään samalla tavalla. Onneksi tekee sumu\nmeidät näkymättömiksi.\n\n\n\n\nKANSALLISJOKI.\n\n\nSiirryttiin metsikköön ja toteltiin maantieteilijän määräyksiä. Syötiin\nkylmä illallinen hiljaisuudessa, ja pian olivat kahdenkymmenenneljän\nkilometrin matkasta väsyneet vaeltajat syvän unen helmassa.\n\nSeuraavan päivän sarastaessa joen pintaa peitti sakea sumu. Osa ilmaa\nkyllästäneistä vesihöyryistä oli jäähtyessään saennut ja peitti\nvedenpinnan paksuun pilveen. Mutta auringonsäteet puhkaisivat pian\nnäiden rakkomaisen rakenteen, ja sulatti sen lämmöllään. Sumupeitteiset\nrannat paljastuivat ja Waikato esiintyi koko aamukauneudessaan.\n\nPitkä, kapea, pensaita kasvava niemeke päättyi terävään kärkeen jokien\nyhtymäkohdassa. Vuolaampi Waipa virtasi noin puoli kilometriä omine\naaltoineen Waikaton veden läpi siihen yhtymättä, mutta tämä valtava ja\ntyyni virta voitti pian kuohuvan lisäjoen ja vei sen rauhallisesti\nmennessään Tyyneenmereen saakka.\n\nSumun haihtuessa näkyi Waikatoa ylöspäin kulkeva vene.\n\nSe oli parikymmentä metriä pitkä, puolitoista leveä ja metrin syvä\nkanootti, jonka keula oli korkea kuin venetsialaisessa gondolissa. Tämä\nalus oli yhtenä kappaleena koverrettu kahikatea-kuusen rungosta. Pohjaa\npeitti kerros kuivia saniaisia. Kahdeksat airot kuljettivat sitä\neteenpäin, ja perässä istui mies melalla sitä ohjaamassa.\n\nPeränpitäjä oli kookas, noin neljänkymmenenviiden ikäinen alkuasukas,\nleveärintainen, jänteväjäseninen, voimakasraajainen. Hänen kaareva,\nsyvien vakojen uurtama otsansa, hänen tuima katseensa ja synkät\nkasvonsa tekivät hänestä pelottavan näköisen.\n\nHän oli korkea-arvoinen maoripäällikkö, kuten saattoi nähdä hienosta ja\ntiheästä tatuoinnista, joka seebrajuovaisena peitti hänen ruumistaan ja\nkasvojaan. Hänen kotkannenänsä juurelta lähti kaksi mustaa kierukkaa,\njotka hänen kellervät silmänsä kaartaen yhtyivät otsassa ja häipyivät\ntuuheaan tukkaan. Leuka ja valkohampainen suu olivat säännöllisten\nkuvioiden peitossa, joiden sirot piirteet ulottuivat hänen leveälle\nrinnalleen asti.\n\nTatuointi, uusseelantilaisten \"moko\", on korkean arvon merkki.\nAinoastaan se, joka on käyttäytynyt uljaasti useissa taisteluissa, on\narvollinen käyttämään näitä kunniakoristeita. Orjat ja alhaisoon\nkuuluvat eivät voi saada niitä. Kuuluisat päälliköt tunnetaan näiden\nusein eläinten kuvia esittävien piirrosten hienoudesta, tarkkuudesta ja\nlaadusta. Muutamat alistuvat viiteenkin kertaan perin tuskalliseen\ntatuointiin. Mitä kunniakkaampi mies Uudessa Seelannissa on, sitä\nenemmän tatuointeja.\n\nDumont d'Urville on kertonut tästä tavasta omituisia yksityisseikkoja.\nHän on sattuvasti huomauttanut, että moko vastaa vaakunakilpiä, joista\nmuutamat suvut Euroopassa ovat niin turhamielisiä. Mutta hän huomauttaa\nmyös yhdestä erosta näiden kunniamerkkien välillä, siitä, että\neurooppalaisten vaakunat useinkin osoittavat ainoastaan sen\nmieskohtaista ansiota, joka ne on ensimmäisenä saanut, todistamatta\nmitään hänen jälkeläistensä kunnosta, kun taas uusseelantilaisten\nmieskohtaiset vaakunat todistavat pätevästi, että saadakseen oikeuden\nniitä käyttää heidän on täytynyt osoittaa tavatonta omakohtaista\nuljuutta.\n\nRiippumatta tatuoinnin myöntämästä arvonannosta, on siitä muutenkin\nkieltämättä hyötyä. Se vahvistaa ihokudosta, tekee ihon kestäväksi\nsäänvaihtelua ja moskiittojen ainaisia pistoja vastaan.\n\nVenettä johtavan päällikön korkeasta arvosta ei voinut olla vähintäkään\nepäilystä. Albatrossin terävä luu, jota maorien tatuoijat käyttävät,\noli tihein ja syvin piirroin uurtanut viisi kertaa hänen kasvojansa.\nHän oli siis tatuoimisen viidennellä asteella, ja se näkyi hänen\nylväästä olemuksestaan.\n\nHänen väljään, koirannahoilla reunustettuun, phormium-lajista punottuun\nkaislamattoon verhottu vartalonsa oli vyötetty kangaskappaleella, joka\noli äskeisistä taisteluista verinen. Hänen korviensa venytetyistä\nlehdistä riippuivat vihreästä nefriitistä tehdyt renkaat, ja kaulan\nympärillä kalisi ketjuna \"punamuita\", eräänlaisia pyhiä kiviä, joilla\non seelantilaisille tiettyä taikauskoista merkitystä. Hänen vierellään\nlojui englantilaista tekoa oleva pyssy ja \"patu-patu\", jonkinlainen\nsmaragdinvärinen, vajaan puolen metrin pituinen kaksiteräinen kirves.\n\nLisäksi kanootissa istui täysin liikkumatta yhdeksän hirveän näköistä,\nsamanlaiseen vaippaan puettua aseistettua, mutta alempiarvoista\nsotilasta, joita osaksi vielä rasittivat äskettäin saadut haavat. Kolme\nkesyttömiltä näyttävää koiraa loikoi heidän jaloissaan. Keulan puolelle\nsijoitetut kahdeksan soutajaa näyttivät olevan päällikön palvelijoita\ntai orjia; he soutivat voimakkaasti, ja vene kulki hyvää vauhtia ylös\nWaikaton virtaa, joka ei ollutkaan kovin vuolas.\n\nKeskellä tätä pitkää venettä oli vierekkäin sullottu kymmenen\neurooppalaista vankia, jalat sidottuina, mutta kädet vapaina.\n\nHe olivat Glenarvan ja lady Helena, Mary Grant, Robert, Paganel,\nmajuri, John Mangles, muonamestari ja molemmat matruusit.\n\nEilen illalla he olivat sakean sumun pettäminä leiriytyneet keskelle\nsuurta alkuasukasosastoa. Sydänyöllä heidät yllätettiin kesken unien,\nvangittiin ja vietiin veneeseen. Tähän mennessä heitä ei ollut\npahoinpidelty, mutta heidän olisi ollut turha yrittää mitään\nvastarintaa. Heidän aseensa ja ampumatarvikkeensa olivat villien\nkäsissä, ja heidän omat luotinsa olisivat nopeasti kaataneet heidät\nmaahan.\n\nMuutamista englantilaisista sanoista, joita alkuasukkaat käyttivät,\nhe saivat pian selville, että kärsittyään suurta mieshukkaa,\nenglantilaisen sotaväen torjumina ja voittamina nämä olivat matkalla\nylemmän Waikaton alueelle. Sitkeän vastarinnan jälkeen ja vasta kun\n42. rykmentin sotilaat olivat kaataneet hänen parhaat soturinsa,\nmaoripäällikkö palasi uudelleen kokoamaan jokiheimoja ja liittymään\nperäänantamattomaan William Thompsoniin, joka yhä vielä taisteli\nanastajia vastaan. Päällikön nimi oli \"Kai-Kumu\", onnettomuutta\nennustava nimi, sillä se merkitsee \"hän joka syö vihollisensa\". Hän oli\nurhoollinen ja rohkea, mutta hänen julmuutensa oli yhtä suuri kuin\nhänen urhoollisuutensa; häneltä ei ollut odotettavissa sääliä. Hänen\nnimensä oli englantilaisten sotilaiden keskuudessa hyvin tunnettu, ja\nhänen päästään oli Uuden Seelannin kuvernööri julistanut palkinnon.\n\nTämä kauhea isku oli kohdannut lordi Glenarvania juuri kun hän oli\nsaavuttamaisillaan niin kauan toivotun Aucklandin palatakseen sieltä\nEurooppaan. Kun katsoi hänen kylmiä ja tyyniä kasvojaan, ei olisi\nvoinut arvata hänen tuskiensa suuruutta. Vaarallisissa tilanteissa\nGlenarvan osoitti olevansa onnettomuuden yläpuolella. Hän tiesi, että\nhänen täytyi pysyä voimakkaana, olla esikuvana vaimolleen ja\nseuralaisilleen, hänen, puolison ja päällikön, valmiina ensi\nsijassa kuolemaan yhteiseksi hyväksi, jos olot niin vaatisivat.\nSyvästi uskonnollisena hän ei halunnut epäillä sitä, että Jumala\nvanhurskautensa mukaan ohjaisi hänen ylevää yritystään, eikä hän\nkeskellä yhä yltyneitä vaaroja hetkeäkään katunut jaloa vaikutinta,\njoka oli hänet tuonut tähän alkukantaiseen maahan.\n\nHänen seuralaisensa olivat hänen arvoisiaan; heidän ajatuksena olivat\nyhtä jaloja kuin hänen, ja kun katsoi heidän tyyniä ja ylväitä\npiirteitään, ei olisi voinut uskoa, että heitä kuljetettiin suoraan\nsurman suuhun. Sopimuksen mukaan ja Glenarvanin neuvosta he olivat\nmuuten päättäneet pysytellä täysin välinpitämättömän näköisinä; se oli\nainoa keino, joka saattoi vaikuttaa näihin villeihin. Villeillä yleensä\nja varsinkin maoreilla on oma arvokkuutensa, josta he eivät koskaan\nluovu; he kunnioittavat sitä, joka kylmäverisesti ja rohkeasti\nansaitsee kunnioitusta, ja Glenarvan tiesi tällä käytöksellä estävänsä\nitsensä ja seuralaistensa turhan pahoinpitelyn.\n\nAlkuasukkaat, jotka olivat vaiteliaita kuten kaikki villit, eivät\nleiriltä lähdettyä olleet puhuneet keskenään paljon, mutta muutamista\nsanoista Glenarvan huomasi heidän osaavan englantia. Hän päätti siis\nkysyä päälliköltä, mikä heitä odotti. Kai-Kumun puoleen kääntyen hän\nsanoi äänellä, jossa ei tuntunut vähääkään pelkoa:\n\n-- Minne sinä viet meitä, päällikkö?\n\nKai-Kumu katsoi häntä kylmästi vastaamatta.\n\n-- Mitä aiot tehdä meille? Glenarvan toisti.\n\nKai-Kumun silmissä välähti äkillinen leimahdus, ja nyt vastasi hän\nvakaalla äänellä:\n\n-- Vaihtaa sinut, jos maanmiehesi tahtovat; tappaa sinut, jos eivät\nhuoli.\n\nGlenarvan ei kysynyt enempää; mutta toivo syttyi hänen sydämeensä.\nVarmaankin maoripäälliköitä oli joutunut englantilaisten käsiin, ja\nKai-Kumu tahtoi vaihtamalla lunastaa heidät vapaiksi; oli siis olemassa\npelastumisen mahdollisuus, eikä tilanne ollut ihan toivoton.\n\nTällä välin vene kulki nopeasti ylös virtaa. Paganel, jota luontainen\nvilkkaus helposti ajoi yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, oli saanut\ntakaisin täyden luottavaisuutensa. Hän väitti, että maorit säästivät\nheiltä vaivan mennä englantilaisten vartiostojen luo ja että tämä oli\nsuuri voitto. Täydellisesti mukautuen kohtaloonsa hän seurasi kartalta\nWaikaton kulkua maakunnan tasankojen ja laaksojen läpi. Lady Helena ja\nMary Grant peittivät pelkonsa ja keskustelivat Glenarvanin kanssa\nhiljaisella äänellä, eikä taitavinkaan tarkkailija olisi heidän\nkasvoistaan voinut nähdä heidän sydämensä tuskaa.\n\nWaikato on Uuden Seelannin kansallisjoki. Maorit katselevat sitä\nylpeästi ja kateellisesti, kuten saksalaiset Reiniään ja slaavilaiset\nTonavaansa.\n\nYli kolmensadan kilometrin pituisena se kastelee pohjoisen saaren\nkauneimpia seutuja Wellingtonin maakunnasta Aucklandin maakuntaan\nsaakka. Se on antanut nimensä kaikille niille jokivarren heimoille,\njotka toistaiseksi kukistamattomina olivat yhtenä miehenä nousseet\nenglantilaisia vastaan.\n\nTällä virralla lienee tuskin vielä mikään vieras alus liikkunut; sen\npintaa viiltävät ainoastaan alkuasukaskanoottien keulat. Hädin tuskin\non joku uskalias löytöretkeilijä uskaltanut meloa näiden pyhitettyjen\nrantojen välistä uomaa, ja pääsy Ylä-Waikatoon näyttää olevan\nepäpyhiltä eurooppalaisilta kielletty.\n\nPaganel tunsi maorien kunnioituksen tätä Seelannin valtasuonta kohtaan.\nHän tiesi, että englantilaiset ja saksalaiset luonnontutkijat eivät\njuuri olleet päässeet sen Waipan haaran yhtymäkohtaa pitemmälle. Minne\nKai-Kumu aikoi viedä vankinsa? Hänen olisi ollut vaikea saada siitä\nselvää, ellei päällikön ja hänen soturiensa välillä usein vaihdettu\nsana \"Taupo\" olisi herättänyt hänen huomiotaan.\n\nHän tutki karttaansa ja näki, että Taupo oli saaren vuorisimmassa\nosassa, Aucklandin maakunnan eteläpäässä sijaitsevan maantieteen\naikakirjoissa kuuluisan järven nimi. Virrattuaan tämän järven poikki\njatkuu Waikaton juoksua vielä noin satayhdeksänkymmentä kilometriä.\n\nPuhutellen John Manglesia ranskaksi, jotta villit eivät olisi\nymmärtäneet, Paganel pyysi häntä arvioimaan veneen vauhdin. John arvioi\nsen lähes viideksi kilometriksi tunnissa.\n\n-- Jos pysähdymme yöksi, maantieteilijä sanoi, -- matkamme kestää siis\nlähes neljä vuorokautta.\n\n-- Mutta missä ovat englantilaiset vartiostot? Glenarvan kysyi.\n\n-- Sitä on vaikea tietää, Paganel vastasi, -- mutta sota on kaiketi\nulottunut Taranakin maakuntaan saakka, ja kenties on sotaväki\nkeskitetty järven rannalle vuorten taakse, missä kapinan pesäpaikka on.\n\n-- Jumala suokoon! lady Helena sanoi.\n\nGlenarvan loi murheellisen silmäyksen nuoreen vaimoonsa ja Mary\nGrantiin, jotka olivat näiden julmien alkuasukkaiden vankeina matkalla\nvilliin maahan kauas kaiken ihmisavun ulottuvilta. Mutta kun hän\nhuomasi Kai-Kumun tutkivan katseen ja piti varomattomana antaa tämän\naavistaa, että toinen naisista oli hänen vaimonsa, hän peitti tunteensa\nja katseli virran rantoja välinpitämättömän näköisenä. Noin kilometrin\npäässä jokien yhtymäkohdalta oli vene sivuuttanut kuningas Potataun\nvanhan asumapaikan pysähtymättä. Mitään muuta venettä ei joella nähty.\nMuutamat, pitkien matkojen päässä toisistaan rannoilla sijaitsevat\nhökkelit kertoivat raunioillaan viime sodan kauhuista. Joen varrelle\nraivatut vainiot olivat myös autioita. Vain joku vesilintu elävöitti\nsiellä täällä tätä surullista erämaata. Milloin \"taparunga\",\nmustasiipinen, valkovatsainen ja punanokkainen kahlaaja pakeni pitkillä\njaloillaan; milloin venettä katselivat mitä rauhallisimmin erilaiset\nhaikaran sukuun kuuluvat linnut, niiden joukossa \"matuku\", eräänlainen\ntyhmännäköinen kaulushaikara, ja komea, valkohöyheninen, keltanokkainen\nja mustajalkainen \"kotuku\". Missä loivat rannat olivat matalia, vaani\njäälintu, maorien \"katare\", pieniä ankeriaita, joita Uuden Seelannin\nvirroissa vilisee miljoonittain. Missä pensaat ulottuivat yli äyrään,\nylpeät harjalinnut, rantakanat ja liejukanat olivat aamupesulla\nauringon ensimmäisissä säteissä. Koko tämä siivekäs maailma nautti\nrauhassa siitä vapaudesta, jonka sille soi sodan karkottamien tai\nsurmaamien ihmisten poissaolo.\n\nAlussa Waikato virtasi varsin leveänä laajojen lakeuksien halki. Mutta\nkauempana kukkulat ja sitten vuoret kavensivat sen uomaa. Kuusitoista\nkilometriä ylempänä jokien yhtymäkohdasta oli Paganelin kartan mukaan\nvasemmalla rannalla Kirikiriroan kylä, joka todella olikin olemassa.\nMutta Kai-Kumu ei pysähtynyt. Hän jakoi vangeille näiden omia eväitä,\njotka oli otettu mukaan leiriä ryöstettäessä; mitä häneen itseensä,\nhänen sotilaisiinsa ja orjiinsa tuli, niin he tyytyivät kotoiseen\nruokaansa, syötäviin saniaisiin, joille kasvitieteilijät ovat antaneet\nnimen \"pteris esculenta\", uunissa paistettuihin juuriin ja\n\"kapanoihin\", perunoihin, joita kummallakin saarella viljellään\nrunsaasti. Heidän ateriaansa ei kuulunut mitään liharuokaa, eikä\nvankien kuivattu liha näyttänyt kiinnostavan heitä.\n\nKello kolme kohosi oikealla rannalla muutamia vuoria,\nPokaroa-selänteet, jotka muistuttivat sortunutta linnoitusta.\nMuutamilla jyrkillä ulkonemilla oli hävitettyjä \"paheja\", vanhoja\nvarustuksia, maori-insinöörien luoksepääsemättömille paikoille\nrakentamia. Niitä olisi voinut luulla kotkanpesiksi.\n\nAurinko painui horisontin taakse, kun vene karahti rannalle, joka oli\ntäynnä tuliperäisistä vuorista alkavan Waikaton mukanaan tuomaa\nhohkakiveä; siellä oli muutamia puita, jotka näyttivät tarjoavan\nsopivaa suojaa yöpymiseen. Kai-Kumu käski vankiensa nousta maihin,\nmiesten kädet sidottuina, mutta naiset edelleen vapaina, ja sijoitti\nheidät keskelle leiriä, jonka ympäri sytytetyt tulet olivat\nylipääsemättömänä muurina.\n\nEnnen kuin Kai-Kumu oli ilmoittanut vangeille aikovansa vaihtaa heidät,\nGlenarvan ja John Mangles olivat neuvotelleet keinoista vapautua. Mitä\nhe eivät voineet yrittää veneessä, he toivoivat uskaltavansa maissa,\nleirissä, jonkin suotuisan sattuman avulla yöllä.\n\nMutta Glenarvanin ja Kai-Kumun välisen keskustelun jälkeen näytti\nolevan parasta luopua siitä; oli viisainta malttaa mielensä. Vaihto\ntarjosi suuremmat mahdollisuudet pelastua kuin aseellinen hyökkäys tai\npako tuntemattomien seutujen halki. Tosin saattoi ilmestyä seikkoja,\njotka viivästyttivät tai ehkäisivätkin tällaisen kaupan hieromista,\nmutta oli kuitenkin parasta odottaa tulosta. Ja mitä oikeastaan puoli\ntusinaa aseetonta miestä olisi mahtanut lähes kolmellekymmenelle hyvin\naseistetulle villille? Sitä paitsi Glenarvan oletti Kai-Kumun heimon\nmenettäneen jonkin korkean päällikön, jonka se halusi saada takaisin,\neikä hän siinä erehtynytkään.\n\nSeuraavana päivänä jatkoi vene matkaansa jokea ylös uudella vauhdilla.\nKello kymmenen se pysähtyi hetkeksi Pohaiwhennan, erään pienen,\noikealta puolelta Waikatoon laskevan monipolvisen joen suulle.\n\nTäällä Kai-Kumun veneeseen yhtyi toinen, kymmenmiehinen alus. Soturit\nlausuivat lyhyesti tulotervehdyksen \"aire maira\", joka merkitsee \"tule\nterveenä\", ja molemmat veneet lähtivät jatkamaan yhtä matkaa. Tulokkaat\nolivat äskettäin taistelleet englantilaisia joukkoja vastaan, mikä\nnäkyi heidän repaleisista vaatteistaan, verisistä aseistaan ja\nhaavoista, jotka vielä vuotivat verta riepujen alla. He olivat synkkiä\nja äänettömiä. Luonnostaan välinpitämättöminä, kuten alkuasukkaat\nyleensä, he eivät kiinnittäneet mitään huomiota eurooppalaisiin.\n\nPuolipäivän aikaan näkyivät lännessä Maungatotarin huiput ja\nWaikato-laakso alkoi kaventua. Joki virtasi pian vuolaana kuin koski,\nmutta soutajien voima, aironvetojen tahtiin lauletun laulun\ntahdittamana, vei venettä eteenpäin kuohuissa. Koski noustiin, ja\nWaikato solui jälleen tyynenä, aina parin kilometrin päästä mutkia\ntehden.\n\nIllalla Kai-Kumu laski vuorijonon juurelle, jonka ensimmäiset seinämät\nnousivat äkkijyrkkinä kapealta töyräältä. Parikymmentä miestä, jotka\nolivat nousseet maihin, pystyttivät yöleirin; kaksi nuotiota paloi\npuiden alla. Kai-Kumun arvoinen päällikkö lähestyi lyhyin askelin ja\ntervehti ystävällisesti \"chonguilla\", hieromalla nenäänsä Kai-Kumun\nnenää vasten. Vangit sijoitettiin keskelle leiriä, ja heitä vartioitiin\nerittäin tarkoin.\n\nSeuraavana aamuna jatkettiin pitkää matkaa Waikatoa ylöspäin. Toisia\nveneitä saapui pieniä sivujokia pitkin; kuutisenkymmentä sotilasta,\nilmeisesti pakolaisia viime kapinasta, oli nyt koolla paluumatkalla\nkotiseudulleen vuoristoon englantilaisten haavoittamina. Joskus\nperättäin kulkevista veneistä kuului laulua. Muuan miehistä aloitti\nsalaperäisen \"Pihen\", isänmaallisen hymnin:\n\n    Papa ra ti wati tidi\n    i dunga nei...\n\njoka innostuttaa maoreja vapaussotaan. Laulajan syvä ja sointuva ääni\nkajahteli kaikuna vuorista, ja joka säkeistön jälkeen toistivat muut\nkuorossa sotaisan kertosäkeen ja löivät rintoihinsa, jotka kumisivat\nkuin rumpu. Sitten taas soudettiin vastavirtaan entistä voimakkaammin\nja hyvää vauhtia.\n\nMerkillinen ilmiö sattui tämän päivän aikana joella. Epäröimättä,\nvauhtiaan hiljentämättä, päällikön vakavan käden ohjaamana vene laski\nkello neljän aikaan ahtaaseen väylään. Vesipyörteet ryöppyivät kohisten\nlukuisiin kareihin, joihin matka voi helposti katketa. Waikaton\nahtaassa uomassa ei ollut hyvä kaatua, sillä rannalle oli mahdoton\npäästä. Jos astui rannan tulikuumaan liejuun, silloin oli\nauttamattomasti hukassa.\n\nJoki kulki näet tässä kuumien lähteiden välissä, jotka kaikkina aikoina\novat herättäneet tutkimusmatkailijoiden uteliaisuutta. Rautaoksidi\nväritti liejun helakanpunaiseksi eikä jalka olisi rannassa tavannut\nmetrinkään vertaa kiinteää maata. Ilma oli täynnä läpitunkevaa\nrikinhajua; alkuasukkaita se ei vaivannut, mutta vankeja rasittivat\nkovasti maan halkeamista pursuavat höyryt ja sisäisten kaasujen\npaineesta halkeilevat kuplat. Mutta jos nämä pahoin häiritsivätkin\nhajuaistia, niin silmä ei voinut muuta kuin ihailla tätä suurenmoista\nnäkymää.\n\nVeneet laskivat valkoisten, sakeiden höyrypilvien keskelle, joiden\nhäikäisevän valkoiset pyörteet kohosivat kuin kirkko joen ylle.\nRannoilla nähtiin satakunta kuumaa lähdettä, joista toisista kohosi\nhöyryjä, toisista vesipatsaita, jotka muuttivat muotoaan kuin\nsuihkulähteet ja putoukset ihmiskäden rakentamissa tekolammissa; olisi\nvoinut luulla jonkin koneenkäyttäjän mielin määrin säätävän lähteiden\npurkauksia. Ilmassa yhtyvät höyryt ja vesi kimmelsivät auringossa\nkaikin sateenkaaren värein.\n\nTällä kohtaa Waikaton uoma oli jatkuvassa käymistilassa maanalaisen\ntulen takia. Verraten lähellä idässä, Rotorua-järven vierellä,\nkohisivat Rotomahanan ja Tetaratan kuumat lähteet ja höyryävät kosket,\njoita eräät rohkeat tutkijat ovat saaneet katsella. Tämä seutu on\ntäynnä geysirejä, tulivuorten kraatereita ja rikkipesäkkeitä; niiden\nkautta haihtuu se liika kaasu, joka ei ole voinut purkautua Tongariron\nja Wakarin, Uuden Seelannin ainoiden toimivien tulivuorten\nkraatereista.\n\nNeljättä kilometriä kulkivat veneet keskellä näitä höyryjä, jotka\nolivat kasaantuneet veden yllä leijuvaksi kuumaksi usvaksi; sitten\nrikinsavu hälveni, ja happea imeviä keuhkoja virkisti nopeassa\nvauhdissa syntynyt ilmavirta. Oli päästy kuumien lähteiden läpi.\n\nVillien voimakkaasti soutaessa noustiin vielä kaksi koskea, Hipapatua\nja Tamatea, ja illalla Kai-Kumu leiriytyi sadankuudenkymmenen\nkilometrin päässä Waipan ja Waikaton yhtymäkohdasta. Täällä joki\nkääntyi itäänpäin ja laski Taupo-järven eteläosaan, ikään kuin\nsuunnaton vesisuihku altaaseen.\n\nSeuraavana päivänä Paganel huomasi karttansa avulla oikealla rannalla\nTaubara-vuoren, joka kohoaa tuhannen metrin korkeuteen.\n\nPuolenpäivän aikaan koko venekunta laski laajan suun kautta joelta\nTaupo-järvelle, ja maorit tervehtivät iloisesti vaateriepua, joka\nliehui tuulessa erään hökkelin katolla. Se oli kansallislippu.\n\n\n\n\nTAUPO-JÄRVI.\n\n\nKerran, kauan ennen historiallista aikaa, aukeni saaren keskellä\ntrachytissä laavassa vuorenonkaloiden sortuessa neljäkymmentä\nkilometriä pitkä, kolmekymmentäkaksi leveä pohjaton kuilu ja täyttyi\nvuorilta virtaavalla vedellä. Kuilusta muodostui järvi, joka on\nedelleen pohjaton, eikä sen syvyyttä ole tähän asti saatu mitatuksi.\n\nSellainen on tämä merkillinen Taupo-järvi nelisen sataa metriä\nmerenpinnan yläpuolella; sitä ympäröi kehänä kahdeksansataa metriä\nkorkea vuoristo. Lännessä näkyy korkeita äkkijyrkkiä kallioita;\npohjoisessa muutamia matalan metsän peittämiä kaukaisia huippuja;\nidässä tien halkaisema, vehreiden pensaiden välistä vilkkuvilla\nhohkakivillä kaunistettu leveä ranta-alue; etelässä kehystävät\ntuliperäiset kukkulat laajaa vedenpintaa, jonka myllertäviä myrskyjä\nvoi verrata valtameren pyörretuuliin.\n\nKoko tämä seutu kuohuu kuin suunnaton, maanalaiselle tulelle asetettu\nkattila, ja maa vapisee sisäisestä kuumuudesta. Polttavia höyryjä\npurkautuu esiin monin paikoin. Maankuori halkeaa kuin liiaksi\npullistunut kakku hirvittävästi ryskyen ja kaikki epäilemättä syöksyisi\nvalkohehkuiseen tulipätsiin, ellei paine purkautuisi kaksikymmentä\nkilometriä kauempana sijaitsevan Tongariron aukoista.\n\nPohjoiselta rannalta tämä tulivuori näytti olevan joukko pieniä\ntultasyökseviä kumpuja, ja niiden yllä oli töyhtömäinen katos savua ja\nlieskaa. Tongariron takana kohosi keskeltä lakeutta yksinäinen\nkolmetuhatta metriä korkea Ruapahu, jonka laki on pilvien peitossa.\nKukaan kuolevainen ei ole noussut sen huipulle, kenenkään ihmisen\nsilmä ei ole katsonut sen kraaterin syvyyksiin, kun sitä vastoin\nkahdenkymmenen vuoden aikana muut Tongariron helpommin saavutettavat\nhuiput on mitattu kolmeen kertaan: ensin kävivät siellä Bidwill ja\nDyson ja viimeksi Hochstetter.\n\nNäillä tulivuorilla on omat tarinansa, ja missä muussa tilanteessa\ntahansa Paganel olisi kertonut ne kumppaneilleen. Hän olisi kertonut\nsiitä riidasta, joka naisen vuoksi kerran syntyi Tongariron ja hänen\nsilloisen ystävänsä ja naapurinsa Taranakin välillä. Tongariro, joka on\nkiivasluontoinen, kuten kaikki tulivuoret, yltyi lyömään Taranakia.\nVoitettuna ja nöyryytettynä Taranaki pakeni Whanganni-laakson kautta,\nkadotti matkalla kaksi kivilohkaretta ja saapui merenrannalle, missä se\nnyt yksinäisenä seisoo Mount Egmont-nimisenä.\n\nMutta Paganel ei ollut tarinointituulella eivätkä hänen ystävänsä\nhalunneet kuunnella. He katselivat ääneti Taupon koillista rantaa,\njonne he olivat kurjasta sattumasta joutuneet. Sitä uudisasutusta,\njonka pastori Grace oli perustanut Pukawan järven länsirannalle, ei\nenää ollut. Sota oli karkottanut lähetyssaarnaajan kauas tästä kapinan\npääpesästä. Vangit olivat yksin kostoa hautovien maorien armoilla ja\njuuri siinä saaren autiossa osassa, jonne kristinusko ei koskaan ollut\ntunkeutunut.\n\nWaikaton vesiltä poistuttuaan Kai-Kumu kulki sen pienen lahden poikki,\njoka on joen suppilomaisena suuna, kiersi erään terävän niemen ja nousi\nmaihin järven itärannalla, suuren paiseen näköisen, viidensadan metrin\nkorkuisen Manga-vuoren ensimmäisille aaltomaisille rinteille. Siellä\nkasvoi \"phormiumia\", Uuden Seelannin arvokasta pellavaa, alkuasukasten\n\"harakekeä\". Tämä kasvi on hyödyllinen joka suhteessa. Sen kukista\nsaadaan eräänlaista mainiota hunajaa; sen varresta kumimaista ainetta,\njoka vastaa vahaa ja tärkkelystä; sen lehtiä voidaan käyttää mitä\nmoninaisimmilla tavoilla: tuoreina ne kelpaavat paperiksi, kuivattuina\nne ovat mainiota taulaa, leikattuina saa niistä nuoraa, köyttä ja\nlankaa, muokattuina ja litistettyinä ne muuttuvat peitteiksi tai\nvaipoiksi, matoiksi tai vöiksi; ja punaisiksi tai mustiksi värjättyinä\nne ovat hienoimpien maorien kaunistuksena.\n\nTätä kallisarvoista phormiumia on molemmilla saarilla kaikkialla,\nrannikoilla, jokien varsilla, järvien rannoilla. Täällä nämä villinä\nrehottavat pensaat peittivät laajoja aloja; niiden punaisenruskeita,\naloeta muistuttavia kukkia aukeni kaikkialla pitkien sotkeutuneiden,\nkuin terävistä miekoista tehtyjen lehtien lomissa. Viehättäviä lintuja,\nphormium-kenttien ainaisia vieraita, lenteli suurissa parvissa\nvirkistäen itseään kukkien hunajalla.\n\nJärvessä uiskenteli joukoittain tummahöyhenisiä, harmaan ja vihreän\nvivahteisia sorsia, jotka ovat helposti kesyyntyviä.\n\nPuolen kilometrin päässä näkyi erään vuoren ulkonemalla \"pah\",\nmaorilaisvarustus paikalla, jota oli mahdoton valloittaa. Vangit,\njoiden kädet ja jalat olivat vapaat, vietiin sotilaiden saattamina\nyksitellen maihin. Polku päätyi linnoitukseen halki phormium-kentän ja\nmetsikön, jossa kasvoi kauniita puita, kuten ikivihanta, punamarjainen\n\"kaikatea\", \"dracena australis\", alkuasukasten \"ti\", jonka latvusta voi\nhyvin käyttää palmukaalin asemesta, ja \"huiu\", jolla voi värjätä\nkankaita mustiksi. Suuria metallikiiltoisia kyyhkysiä, tuhkanvärisiä\nharakoita ja suunnaton parvi punertavia kottaraisia lensi pois ihmisten\nlähestyessä.\n\nJokseenkin pitkän kierroksen jälkeen Glenarvan, lady Helena, Mary Grant\nja heidän seuralaisensa saapuivat \"pahin\" sisään.\n\nTätä linnoitusta suojasi luja viiden metrin korkuinen paalutus; sitten\noli uusi paalurivi ja sen sisäpuolella ampuma-aukoilla varustettu\npajuaitaus ympäröimässä itse tasannetta, missä kohosi muutamia maorien\nrakennuksia ja nelisenkymmentä säännöllisiin riveihin järjestettyä\nhökkeliä.\n\nSinne saavuttaessa teki toisen aitauksen paaluihin pistettyjen\nihmispäiden näky kamalan vaikutuksen vankeihin, ja lady Helena ja Mary\nGrant käänsivät katseensa pois enemmän inhosta kuin kauhusta. Ne olivat\ntaisteluissa kaatuneiden vihollispäällikköjen päitä; muu osa heidän\nruumistaan oli käytetty voittajien ravinnoksi. Maantieteilijä osasi\ntehdä tämän johtopäätöksen siitä, että silmät oli kaivettu niistä ulos.\n\nPäällikköjen silmät näet syödään. Pää pannaan uuniin, kunhan se on\nalkuasukkaiden tapaan muokattu, kun aivot on otettu pois ja orvaskesi\nnyljetty, nenä tuettu pienin puunpalasin, sieraimet täytetty\nphormiumilla sekä suu ja silmäluomet ommeltu kiinni, ja sitä\nsavustetaan kolmekymmentä tuntia. Näin käsiteltynä se kestää ikuisesti\nmätänemättä ja kutistumatta ja asetetaan näkyviin voitonmerkiksi.\n\nUsein maorit säilyttävät myös omien päällikköjensä päitä, mutta silloin\njätetään silmät kuoppiinsa. Uusseelantilaiset näyttelevät näitä\nylväinä, asettavat ne esiin nuorten sotilaiden ihailtaviksi ja\nosoittavat niille kunnioitustaan juhlallisin menoin.\n\nMutta Kai-Kumun pahissa koristivat vain vihollispäät tätä kauheata\nmuseota, jossa varmaan enemmän kuin yksi englantilainen tyhjin\nsilmäkuopin lisäsi maoripäällikön kokoelmaa.\n\nKai-Kumun asunto oli useiden pienempien hökkelien ympäröimänä pahin\ntakaosassa laajan aukean edustalla, jota eurooppalaiset olisivat\nsanoneet \"harjoituskentäksi\". Tämä talo oli rakennettu oksapunoksin\nsidotuista paaluista ja sisäpuolelta peitetty phormium-matoilla.\nSeitsemän metrin pituisena, viiden levyisenä ja kolmen korkuisena se\nkäsitti sataviisi kuutiota, eikä uusseelantilainen päällikkö\ntarvitsekaan enempää.\n\nSiihen pääsi yhdestä ainoasta aukosta; jostakin paksusta\nkasvikudoksesta tehty esirippu oli ovena, ja katto oli seinien yllä\nsamalla tavoin kuin muinaisten roomalaisten \"impluvium\". Muutamat\npuuveistokset kattoparrujen päissä koristivat tätä majaa;\npääkäytävässä, \"wharepunissa\", oli tulijan ihmeeksi merkillinen\nsekamelska lehtikoristeita, hirviöitä, symbolisia kuvia, kaikki\npaikallisten taiteilijoiden töitä.\n\nSisällä kohosi tallatusta mullasta tehty lattia hiukan maata\nkorkeammalle. \"Typhan\" pitkistä, taipuisista lehdistä valmistetuilla\nmatoilla peitetyt, kuivista saniaisista tehdyt, putkiristikoiden päälle\nsijoitetut patjat olivat vuoteina. Keskellä oli tulisijana muurattu\nreikä ja savutorvena toinen reikä katossa. Kun savua oli kylliksi, se\npäätti vihdoin löytää reiästä ulos jätettyään ensin kuitenkin huoneen\nseiniin sysimustan nokikerroksen.\n\nRakennuksen vieressä oli aittoja; niissä säilytettiin päällikön\ntavaroita, phormiumia, perunoita ja syötäviä saniaisia, ja siellä\nolivat myös ne uunit, joissa ruoka kypsennetään kuumien kivien avulla.\nKauempana oli pienissä aitauksissa sikoja ja vuohia, harvinaisia,\nkapteeni Cookin tuomien hyödyllisten eläinten jälkeläisiä. Koiria\njuoksenteli siellä täällä etsien laihaa ravintoaan; ollakseen\nkotieläimiä, jotka ovat maorien jokapäiväisenä ravintona, ne olivat\nkovin huonossa kunnossa.\n\nGlenarvan seuralaisineen oli yhdellä silmäyksellä pannut tämän kaiken\nmerkille. Erään tyhjän hökkelin luona he odottivat, mitä päällikkö\nnäkisi hyväksi päättää; tällä välin heitä käväisi katsomassa joukko\nvanhoja akkoja. Nämä syöjättäret ympäröivät heidät, ulvoivat,\nhaukkuivat ja osoittelivat heitä sormillaan. Muutamat englantilaiset\nsanat, jotka kuuluivat heidän paksuilta huuliltaan, ilmaisivat\nselvästi, että he vaativat viipymättä kostoa.\n\nNäiden haukkumisten ja uhkailujen aikana lady Helena teeskenteli\nulkonaisesti tyynenä kylmäverisyyttä, joka ei voinut olla todellinen.\nAuttaakseen lordi Glenarvania säilyttämään mielenmalttinsa tämä rohkea\nnainen salasi tunteensa sankarillisin ponnistuksin. Onneton Mary Grant\nsitä vastoin oli vähällä pyörtyä, mutta John Mangles, joka oli valmis\nuhraamaan henkensä häntä suojellakseen, tuki häntä. Muut kestivät nämä\nloukkaukset eri tavoin, majuri välinpitämättömänä, Paganel yhä enemmän\närtyen.\n\nGlenarvan, joka tahtoi suojella lady Helenaa vanhojen akkojen\nhyökkäyksiltä, astui suoraan Kai-Kumun luo, viittasi inhottavaan\njoukkoon ja sanoi:\n\n-- Aja nuo pois!\n\nMaoripäällikkö katsoi vankiaan pitkään mitään vastaamatta, mutta\nvaiensi sitten kädellään viitaten kirkuvan joukon. Glenarvan kumarsi\nkiitokseksi ja asettui verkkaisesti äskeiselle paikalleen.\n\nTällä välin oli satakunta uusseelantilaista kokoontunut pahiin, ukkoja,\nmiehiä, nuorukaisia, toiset tyyninä, mutta synkkinä odotellen Kai-Kumun\nkäskyjä, toisten osoittaessa rajua tuskaansa itkien sukulaisiaan tai\nystäviään, jotka olivat kaatuneet viime taistelussa.\n\nKaikista niistä päälliköistä, jotka William Thompsonin kehotuksesta\nolivat nousseet taisteluun, Kai-Kumu oli ainoa järvipiiriin palannut ja\nensimmäinen, joka ilmoitti heimolle, että kansankapina oli kärsinyt\ntappion Waikaton alajuoksun varrella. Niistä kahdestasadasta\nsotilaasta, jotka hänen komennossaan olivat lähteneet puolustamaan\nmaataan, oli jäänyt sille tielle sataviisikymmentä. Vaikka muutamia oli\nenglantilaisten vankeina, kuinka monta olikaan kaatunut\ntaistelutanterelle isiensä maahan milloinkaan palaamatta!\n\nSiitä johtui se synkkä toivottomuus, johon heimo vaipui Kai-Kumun\nsaavuttua. Tappiosta ei näet ollut kuultu edes huhuja, ja siksi tämä\ntieto tuli niin odottamatta.\n\nAlkuasukkaat ilmaisevat sieluntuskaa aina ruumiillisesti. Niinpä\nkuolleiden soturien vanhemmat ja ystävät, varsinkin naiset, repivät\nkasvojaan ja olkapäitään terävillä simpukankuorilla. Vuotava veri\nsekoittui kyyneliin; syvät naarmut osoittivat syvää surua. Onnettomat\nveren tahrimat ja mielettömät seelantilaiset naiset olivat kauheita\nkatsella.\n\nToinen, alkuasukkaiden silmissä vielä tärkeämpi syy lisäsi heidän\nepätoivoaan. Ei siinä kyllin, että sukulainen tai ystävä oli kuollut,\nvaan hänen luunsa puuttuisivat sukuhaudasta. Nämä jäännökset katsotaan\nmaorien uskonnossa välttämättömäksi tulevaa elämää varten; ei\nkatoavaista lihaa, vaan luita, jotka huolellisesti kootaan,\npuhdistetaan, kiilloitetaan, jopa vernissataankin ja vihdoin pannaan\n\"udupaan\", \"kunnian huoneeseen\". Nämä haudat koristetaan puukuvilla,\njoihin on tarkoin jäljennetty vainajan tatuoinnit. Nyt jäisivät haudat\ntyhjiksi, uskonnolliset menot toimittamatta, ja luut, jotka kenties\nsäilyvät villikoirien hampailta, vaalenisivat hautaamatta\ntaistelukentällä.\n\nTuskan ilmaisut siis yltyivät. Naisten uhkauksia seurasivat miesten\nkiroukset eurooppalaisia vastaan. Haukkumasanoja sateli, eleet kävivät\nkiivaammiksi. Melu oli kiihtyä käsikähmäksi.\n\nKai-Kumu, joka pelkäsi heimon intoilijoiden tottelemattomuutta, käski\nviedä vangit erääseen pyhitettyyn paikkaan pahin toiseen päähän,\njyrkkärinteiselle tasanteelle. Siellä maja nojasi vuorenseinään, joka\nkohosi kolmisenkymmentä metriä sen yläpuolelle ja oli tällä puolen\nlinnoituksen jyrkkänä päätyvallina. Tässä \"Wareatuassa\", pyhitetyssä\nhuoneessa, papit eli \"arkit\" opettivat uusseelantilaisille oppia\nkolmiyhteisestä jumalasta: isästä, pojasta ja linnusta eli hengestä.\nTilavassa ja hyvin vankkarakenteisessa majassa oli valikoitua, pyhää\nravintoa, jota Maui-Ranga-Rangi syö pappiensa suun kautta.\n\nPäästyään hetkeksi turvaan alkuasukkaiden raivolta vangit heittäytyivät\nsiellä phormium-matoille. Lady Helena, jonka voimat olivat lopussa ja\nmieli masentunut, vaipui puolisonsa syliin.\n\nGlenarvan painoi häntä rintaansa vasten.\n\n-- Rohkeutta, rakas Helena, taivas ei hylkää meitä!\n\nMelkein heti sisälle tultuaan Robert kiipesi Wilsonin olkapäille ja\ntyönsi päänsä erääseen katon ja seinän väliseen aukkoon, johon oli\nripustettu taikakaluja. Siitä hän saattoi nähdä yli koko pahin\nKai-Kumun asuntoon saakka.\n\n-- He ovat kokoontuneet päällikön ympärille, hän ilmoitti kuiskaten. --\nHe huitovat käsiään ... kirkuvat... Kai-Kumu haluaa puhua...\n\nPoika oli vaiti muutaman minuutin.\n\n-- Kai-Kumu puhuu... Villit rauhoittuvat... He kuuntelevat häntä...\n\n-- Ilmeisesti päälliköllä on jokin henkilökohtainen syy suojella meitä,\nmajuri sanoi. -- Hän haluaa vaihtaa vangit heimonsa päällikköihin.\nMutta suostuvatko hänen soturinsa siihen?\n\n-- Suostuvat! He kuuntelevat häntä, Robert jatkoi. -- He hajaantuvat...\nToiset palaavat majoihinsa ... toiset lähtevät linnoituksesta...\n\n-- Onko se totta? majuri huudahti.\n\n-- On, herra MacNabbs, Robert vastasi. -- Kai-Kumu ja hänen veneensä\nsoturit ovat yksin jäljellä... Yksi heistä tulee tänne...\n\n-- Tule alas, Robert! Glenarvan sanoi.\n\nNyt tarttui lady Helena, joka oli noussut, puolisonsa käsivarteen.\n\n-- Edward, hän sanoi vakaalla äänellä, -- Mary Grant ja minä emme tahdo\nelävinä joutua näiden villien käsiin.\n\nHän ojensi Glenarvanille ladatun revolverin.\n\n-- Ase! huudahti Glenarvan, jonka katse kirkastui.\n\n-- Niin, maorit eivät tutkineet naisvankeja; mutta tämä ase on meitä\nvarten, Edward, eikä heitä.\n\n-- Glenarvan, MacNabbs sanoi äkkiä, -- kätkekää revolveri. Ei ole vielä\naika...\n\nRevolveri katosi lordin taskuun. Oviaukkoa peittävä matto työnnettiin\nsyrjään, ja eräs alkuasukas astui sisään.\n\nHän antoi vangeille merkin seurata mukanaan. Glenarvan ja hänen\nkumppaninsa astuivat vierivieressä pahin poikki ja pysähtyivät\nKai-Kumun eteen.\n\nHeimon etevimmät soturit olivat koolla päällikkönsä ympärillä. Heidän\njoukossaan nähtiin se maori, jonka vene liittyi Kai-Kumun seuraan\nPohainhennan ja Waikaton yhtymäkohdalla. Hän oli nelikymmenvuotias,\nvoimakas, hurjan ja julman näköinen mies. Hänen nimensä oli Kara-Tete,\nmikä merkitsee \"vihainen\". Kai-Kumu kohteli häntä kunnioittavasti, ja\ntatuointien siroudesta voi nähdä, että Kara-Tetellä oli korkea asema\nheimossa. Huolellinen tarkkailija näki kuitenkin, että näiden molempien\npäälliköiden välillä oli jonkinlaista kateutta. Majuri huomasi, että\nKara-Teten vaikutusvalta jätti Kai-Kumun varjoon. Molemmat hallitsivat\nyhtä suurella vallalla huomattavia Waikato-heimoja. Ja vaikka tämän\nkeskustelun aikana Kai-Kumu hymyili, hänen katseensa paljasti kuitenkin\nsyvää vihamielisyyttä. Kai-Kumu kääntyi Glenarvanin puoleen.\n\n-- Oletko englantilainen? hän kysyi.\n\n-- Olen, lordi vastasi empimättä, sillä kansallisuuden piti olla avuksi\nvaihdossa.\n\n-- Entä seurueesi? Kai-Kumu jatkoi.\n\n-- Seuralaiseni ovat englantilaisia, niin kuin minäkin. Me olemme\nmatkustavaisia, haaksirikkoisia. Mutta -- jos tahdot sen tietää -- me\nemme ole ottaneet osaa sotaan.\n\n-- Se ei merkitse mitään! Kara-Tete sanoi tylysti. -- Jokainen\nenglantilainen on meidän vihollisemme. Sinun maanmiehesi ovat\nanastaneet saaremme, varastaneet maamme ja polttaneet kylämme.\n\n-- He ovat tehneet väärin, Glenarvan vastasi vakavasti. -- Minä sanon\nsen sinulle siksi, että olen sitä mieltä, enkä siksi, että olen\nvankinasi.\n\n-- Kuuntele, jatkoi nyt Kai-Kumu, -- Tohonga, meidän jumalamme\nNui-Atuan ylimmäinen pappi, on joutunut veljiesi käsiin. Hän on nyt\nsiellä vankina. Meidän jumalamme käskee meitä lunastamaan hänen\nhenkensä. Minä olisin halunnut repiä sydämen rinnastasi, olisin\nhalunnut, että sinun ja seuralaistesi päät ikuisesti koristaisivat\ntämän aitauksen paaluja, mutta Nui-Atua on puhunut.\n\nKai-Kumu, joka tähän saakka oli hillinnyt itsensä, näytti vapisevan\nvihasta, ja hänen kasvoistaan näkyi hurjaa liikutusta.\n\nPienen hetken kuluttua hän jatkoi tyynemmin:\n\n-- Luuletko englantilaisten vaihtavan Tohongan itseesi?\n\nGlenarvan ei vastannut heti, vaan katsoi maoripäällikköä tarkasti.\n\n-- En tiedä, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.\n\n-- Puhu, Kai-Kumu jatkoi. -- Onko sinun henkesi meidän Tohongamme\narvoinen?\n\n-- Ei, Glenarvan vastasi. -- Minä en ole päällikkö enkä pappi\nkansalaisteni keskuudessa.\n\nTästä vastauksesta kummastuneena katsahti Paganel Glenarvaniin,\nvoimatta ymmärtää hänen tarkoitustaan. Kai-Kumu näytti yhtä\nhämmästyneeltä.\n\n-- Sinä epäilet siis? hän sanoi.\n\n-- Minä en tiedä, Glenarvan toisti.\n\n-- Eivätkö sinun maanmiehesi ota sinua vastikkeeksi meidän\nTohongastamme?\n\n-- Minuako yksin? Glenarvan vastasi. -- Eivät. Meidät kaikki\nmahdollisesti.\n\n-- Maorien keskuudessa, Kai-Kumu sanoi, -- annetaan pää päästä.\n\n-- Tarjoa ensin nämä naiset vastikkeeksi papistasi, Glenarvan sanoi,\nviitaten lady Helenaan ja Mary Grantiin.\n\nLady Helena yritti syöksyä miehensä luo, mutta majuri esti.\n\n-- Näillä molemmilla naisilla, Glenarvan jatkoi kunnioittavasti\nkumartaen lady Helenalle ja Mary Grantille, -- on korkea asema\nmaassaan.\n\nSoturi katseli kylmästi vankiansa. Ilkeä hymy levisi hänen huulilleen,\nmutta hän tukahdutti sen heti ja vastasi äänellä, jota töin tuskin\npystyi hillitsemään.\n\n-- Luuletko sinä voivasi pettää Kai-Kumua väärillä sanoilla, kirottu\neurooppalainen? Luuletko sinä, että Kai-Kumun silmät eivät näe\nsydämiin? Ja osoittaen lady Helenaa hän lisäsi:\n\n-- Tuo on sinun vaimosi!\n\n-- Eipä kuin minun! Kara-Tete huusi.\n\nSamassa tämä työnsi vangit syrjään ja tarttui lady Helenaa olkapäästä.\n\n-- Edward! parahti onneton nainen kauhistuneena.\n\nSanaakaan sanomatta lordi Glenarvan kohotti käsivartensa. Laukaus\npamahti, ja Kara-Tete kaatui kuolleena maahan.\n\nLaukauksen jälkeen syöksyi alkuasukkaita ryöppynä ulos majoista. Pah\ntäyttyi silmänräpäyksessä, ja sata kättä kohotettiin kovaonnisia\nvastaan; Glenarvanin ase temmattiin hänen kädestään.\n\n-- Tabu! Tabu! Kai-Kumu huusi.\n\nKai-Kumu katsahti Glenarvaniin omituisesti; sitten hän toisella\nkädellään suojeli murhaajaa ja toisella esti joukkoa, joka tahtoi repiä\neurooppalaiset kappaleiksi.\n\nVihdoin hänen äänensä kuului yli melun.\n\n-- Tabu! Tabu! hän huusi\n\nSana pysäytti joukon Glenarvanin ja hänen kumppaniensa eteen, joita\nyliluonnollinen voima suojeli.\n\nVähän myöhemmin heidät vietiin takaisin Wareatuaan, jota käytettiin\nheidän vankilanaan. Mutta Robert Grant ja Jacques Paganel eivät enää\nolleet heidän mukanaan.\n\n\n\n\nMAORlPÄÄLLIKÖN HAUTAJAISET.\n\n\nUudessa Seelannissa varsin yleisen tavan mukaan oli Kai-Kumulla\nheimopäällikkyyden ohella myös arikin arvo. Hän oli myös pappi ja\nsaattoi siis julistaa ihmisiä tai esineitä tabuksi.\n\nKaikille Polynesian kansoille yhteisen tavan mukaan on kaikki\nyhteydenpito, kosketus siihen esineeseen tai henkilöön kielletty, joka\non julistettu tabun alaiseksi. Maorikansan uskonnon mukaan suuttunut\njumala rankaisisi kuolemalla jokaista, joka rohkenisi herjaavalla\nkädellä koskettaa tabuksi julistettua. Ja jos jumala viivyttelisi\nhäpäisynsä kostamista, papit pitäisivät huolta siitä.\n\nPäälliköt käyttivät tabua poliittisiin tarkoituksiin, vaikka se usein\nmyös on seurauksena jostakin tavallisesta tilanteesta yksityiselämässä.\nAlkuasukas julistetaan muutamiksi päiväksi tabuksi monissa eri\ntapauksissa: kun hän on leikannut tukkansa, kun hänet juuri on\ntatuoitu, kun hän rakentaa ruuhtaan tai majaansa, kun häneen tarttuu\ntappava tauti tai kun hän on kuollut. Jos varomaton kulutus uhkaa\nhävittää virroista kalat tai pelloista ennenaikaisesti perunat, niin\nniitä suojaamaan asetetaan tabu. Jos päällikkö haluaa karkottaa\nepämieluisat vieraat asunnoistaan, hän julistaa tälle tabun; tai jos\nhän haluaa vain omaksi edukseen pitää yhteyttä vieraaseen laivaan,\nlaivaa koskee taas tabu; samoin, jos hän katsoo hyväksi panna\nkaranteeniin eurooppalaisen matkustajan, johon hän on tyytymätön, niin\nhänellä on yhä hyvänä keinona tabu. Hänen tabu-kieltonsa on siis\nsamanlainen kuin muinaisten kuninkaiden \"_veto_\".\n\nKun jokin esine on julistettu tabuksi, kukaan ei voi rankaisematta\nkoskea siihen. Jos alkuasukas joutuu pannaan, on määrätyt ravintoaineet\nmäärättynä aikana kielletty häneltä. Ennen kuin hänet vapautetaan tästä\nruokavaliosta, häntä auttavat orjat, jos hän on rikas, työntäen hänen\nsuuhunsa ne ruoat, joita hän ei saa koskettaa käsillään; jos hän on\nköyhä, hänen on pakko ottaa ravintonsa suullaan, ja näin tabu muuttaa\nhänet eläimeksi.\n\nTämä merkillinen tapa määrää ja vaikuttaa sanalla sanoen\nuusseelantilaisten pienimpiinkin toimiin. Se on jumalan lakkaamatonta\npuuttumista yhteiskunnalliseen elämään. Sillä on lain voima, ja siksi\nvoi sanoa, että alkuasukkaiden koko laki, jota vastaan ei ole\nkiistämistä eikä kiistetä, sisältyy tabun ahkeraan käyttöön.\n\nMitä Wareatuaan teljettyihin vankeihin tulee, niin mielivaltainen tabu\npelasti heidät heimon raivolta. Muutamat Kai-Kumun ystävät ja\nkannattajat olivat pysähtyneet heti päällikkönsä äänen kuullessaan ja\nsuojelleet vankeja.\n\nGlenarvan ei kuitenkaan kuvitellut häntä odottavaa kohtaloa sen\nparemmaksi. Vain hänen kuolemansa saattoi sovittaa päällikön murhan.\nMutta kuolema villien kansakuntien keskuudessa on aina vasta pitkän\nkidutuksen loppu. Glenarvan odotti siis saavansa julmasti sovittaa sen\noikeutetun suuttumuksen, joka oli pannut aseen hänen käteensä, mutta\nhän toivoi, että Kai-Kumun viha ei koskisi muita kuin häntä.\n\nMillaisen yön hän ja hänen toverinsa viettivätkään! Kuka voisi kuvata\nheidän tuskaansa! Robert-parkaa ja kunnon Paganelia ei ollut ilmestynyt\ntakaisin, mutta eikö heidän kohtalonsa ollut ilmiselvä? Eivätkö he\nolleet alkuasukkaiden koston ensimmäisiä uhreja? Kaikki toivo oli\nkadonnut jopa MacNabbsinkin sydämestä, joka ei hevillä joutunut\nepätoivoon. John Mangles oli vähällä tulla hulluksi nähdessään kuinka\nsynkän toivottomana Mary Grant suri veljeään. Glenarvan ajatteli lady\nHelenan hirvittävää pyyntöä, kun tämä kidutusta tai orjuutta\nkarttaakseen tahtoi kuolla hänen kädestään! Oliko hänellä rohkeutta\ntähän kauheaan tekoon?\n\n-- Ja Mary, olisiko oikeutta tappaa häntä? ajatteli John, jonka sydän\noli haljeta.\n\nKarkaaminen taas oli ilmeisesti mahdotonta; kymmenen hampaisiin saakka\naseistettua miestä vartioi Wareatuan ovella.\n\nKoitti aamu 13. päivänä helmikuuta. Alkuasukkaiden ja tabun suojaamien\nvankien välillä ei ollut tapahtunut mitään kosketusta. Majassa oli\njonkin verran ruokaa, joihin onnettomat tuskin kajosivat; tuska vei\nnälän. Päivä kului tuottamatta mitään muutosta tai toivoa. Epäilemättä\nkuolleen päällikön hautaus ja heidän kuolemanrangaistuksensa tulisi\ntapahtumaan samanaikaisesti.\n\nMutta vaikka Glenarvan ei koettanut salata itseltään, että Kai-Kumun\noli täytynyt luopua vankien vaihdon ajatuksestakin, oli majurilla tässä\nsuhteessa sittenkin toivon kipinä.\n\n-- Kuka tietää, hän sanoi, muistuttaen Glenarvanille siitä\nvaikutuksesta, jonka Kara-Teten kuolema oli tehnyt päällikköön, -- kuka\ntietää, etteikö Kai-Kumu tunne olevansa teille kiitollisuudenvelassa?\n\nMutta tästä MacNabbsin huomautuksesta huolimatta Glenarvan ei ollut\ntoiveikas. Seuraavakin päivä kului, eikä tehty mitään valmisteluja\nheidän teloittamisekseen.\n\nSyy tähän lykkäykseen oli maorien usko, että sielu viipyy vainajan\nruumiissa kolme päivää kuoleman jälkeen, eikä ruumista siis kolmeen\nvuorokauteen haudata. Tätä tapaa noudatettiin tarkkaan, ja helmikuun\n15. päivään saakka pah pysyi autiona. John Mangles nousi Wilsonin\nolkapäille ja katseli usein ulkovarustuksia; mutta ainoatakaan\nalkuasukasta ei näkynyt. Vain vartijat kulkivat valppaina ja\nvuorottelivat Wareatuan ovella.\n\nMutta kolmantena päivänä majat avattiin, ja miehiä, vaimoja, lapsia,\nyhteensä monta sataa maoria, kokoontui tyyninä ja äänettöminä pahiin.\n\nKai-Kumu astui ulos majastaan ja asettui heimon päämiesten kanssa\npuolen metrin korkuiselle korokkeelle linnoituksen keskelle. Kansa\nasettui puoliympyrään muutaman metrin päähän hänen taakseen, ja kaikki\nolivat vaiti.\n\nKai-Kumun antamasta merkistä lähti eräs soturi Wareatuaa kohti.\n\n-- Muista! lady Helena sanoi miehelleen.\n\nGlenarvan syleili vaimoaan. Samalla hetkellä lähestyi Mary Grant John\nManglesia.\n\n-- Lordi ja lady Glenarvan myöntänevät, hän sanoi, -- että jos vaimo\nvoi kuolla miehensä kädestä välttääkseen häpeällistä elämää, niin voi\nmyös morsian puolestaan samasta syystä kuolla sulhasensa avulla. John,\ntänä elämämme viimeisenä hetkenä voin teille sen sanoa: enkö jo kauan\naikaa ole ollut morsiamenne sydämessänne? Voinko luottaa teihin, rakas\nJohn, kuten lady Helena Glenarvaniin?\n\n-- Mary! nuori kapteeni huudahti syvästi järkyttyneenä. -- Voi, rakas\nMary...!\n\nHän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä matto vedettiin syrjään ja\nvangit vietiin Kai-Kumun luo; molemmat naiset olivat alistuneet\nkohtaloonsa, ja miehet peittivät tuskansa suorastaan yli-inhimillistä\ntarmoa todistavan tyyneyden alle.\n\nHe pysähtyivät seelantilaisen päällikön eteen, joka ei antanut kauan\nodottaa tuomiota.\n\n-- Sinä tapoit Kara-Teten? hän sanoi Glenarvanille.\n\n-- Minä tapoin hänet, lordi vastasi.\n\n-- Huomenna auringon noustessa kuolet.\n\n-- Yksinkö? kysyi Glenarvan, jonka sydän sykki kiivaasti.\n\n-- Ah, jos vain Tohongan henki ei olisi niin kallisarvoinen! huudahti\nKai-Kumu, jonka katseessa paloi villi kaipaus.\n\nTällä hetkellä syntyi väkijoukossa hälinää ja Glenarvan katsahti\npikaisesti ympärilleen.\n\nPian antoi joukko tietä, ja eräs soturi astui esiin märkänä hiestä,\nrasitusten uuvuttamana.\n\nHeti kun Kai-Kumu näki hänet, hän sanoi miehelle englanniksi,\nilmeisesti haluten, että vangit ymmärtäisivät:\n\n-- Tuletko pakekien leiriltä?\n\n-- Tulen, maori vastasi.\n\n-- Näitkö vangin, Tohongan?\n\n-- Minä näin hänet.\n\n-- Elääkö hän?\n\n-- Hän on kuollut. Englantilaiset ovat ampuneet hänet.\n\nNyt oli Glenarvanin seuralaistenkin kohtalo selvä.\n\n-- Te kaikki, Kai-Kumu huusi, -- kuolette huomenna auringon noustessa.\n\nNäitä onnettomia kohtaisi erotuksetta yhteinen rangaistus. Lady Helena\nja Mary Grant katsahtivat kiitollisina taivaaseen.\n\nVankeja ei viety takaisin Wareatuaan, sillä heidän piti olla läsnä\npäällikön hautauksessa ja siihen kuuluvissa verisissä juhlamenoissa.\nJoukko sotureita vei heidät muutaman askelen päähän suunnattoman\n\"kudin\" juurelle, minne vartijat jäivät heidän luokseen päästämättä\nheitä silmistään. Virallisen surunsa valtaama maoriheimo näytti\nunohtaneen heidät.\n\nMäärätyt kolme päivää olivat kuluneet Kara-Teten kuolemasta, ja\nvainajan sielu oli siis iäksi jättänyt ruumiin. Toimitus alkoi.\n\nRuumis tuotiin pienelle kummulle keskelle linnoitusta puettuna\nkallisarvoiseen pukuun ja käärittynä komeaan phormium-mattoon; hänen\nsulilla koristetussa päässään oli vihreistä lehvistä tehty seppele;\nkasvot, kädet ja rinta oli voideltu öljyllä, eivätkä ne näyttäneet\nlainkaan muuttuneen.\n\nSukulaiset ja ystävät lähestyivät kummun juurta, ja yhdellä kertaa,\nikään kuin orkesterinjohtajan lyödessä tahtia surukantaattiin, kuului\nvaltava itkun, huokausten ja nyyhkytysten kuoro. Vainajaa itkettiin\nvalittavassa, hyvin hitaassa rytmissä. Hänen lähimpänsä löivät itseään\npäähän ja sukulaiset raapivat kynsillä kasvojaan, tuhlaten enemmän\nverta kuin kyyneliä. Onnettomat naiset täyttivät tunnollisesti tämän\nalkukantaisen velvollisuuden. Mutta nämä surun ilmaisut eivät olleet\nriittäviä lepyttämään vainajan sielua, jonka suuttumus epäilemättä\nolisi iskenyt hänen heimonsa eloonjääneisiin, ja hänen soturinsa, jotka\neivät voineet saada häntä takaisin henkiin, halusivat ainakin, ettei\nhän toisessa maailmassa kaipaisi maallisen elämän mukavuuksia.\nKara-Teten vaimon ei pitäisi myöskään jättää puolisoaan yksin hautaan,\nja muuten hän olisi itsekin kieltäytynyt jäämästä eloon miehensä\njälkeen. Se oli velvollisuuden vaatima tapa, eikä Uuden Seelannin\nhistoriasta puutu esimerkkejä tällaisista uhrauksista.\n\nVaimo astui esiin. Hän oli vielä nuori, ja hänen tukkansa hulmusi\nhajallaan hänen olkapäillään. Hän alkoi nyyhkyttää ja vaikertaa;\nepäselvät sanat, katkonaiset lauseet, joilla hän ylisti vainajan avuja,\nkeskeyttivät hänen huokauksensa, ja äärimmäisen tuskan puuskassa hän\nheittäytyi kummun juurelle ja painoi päänsä maahan.\n\nTällä hetkellä Kai-Kumu astui hänen luokseen. Äkkiä nousi onneton uhri\nseisomaan; mutta valtavalla \"meren\", eräänlaisen tavattoman ison nuijan\niskulla kaatoi päällikkö hänet jälleen maahan. Hän oli kuollut.\n\nHeti alkoi hirveä kiljunta. Sadat nyrkit heristelivät kohti kauheasta\nnäytelmästä tyrmistyneitä vankeja, mutta kukaan ei liikkunut, sillä\nmenot eivät olleet vielä päättyneet.\n\nKara-Teten vaimo oli liittynyt mieheensä, ja molemmat ruumiit makasivat\nrinnakkain. Ikuista elämää varten ei vainajalle riittänyt uskollinen\nelinkumppaninsa. Kuka olisi palvellut heitä molempia Nui-Atuan luona,\nelleivät heidän orjansa olisi seuranneet heitä tästä maailmasta\ntoiseen?\n\nKuusi onnetonta tuotiin isäntäväkensä ruumiiden luo. He olivat\npalvelijoita, jotka sodan säälimätön laki oli syössyt orjuuteen.\nPäällikön elinaikana he olivat kestäneet mitä ankarinta kieltäymystä,\nolleet tuhansin tavoin huonosti kohdeltuja, saaneet niukasti ruokaa,\ntyöskennelleet aina kuin kuormajuhdat, ja nyt heidän oli maorien\nuskonnon mukaan iäisyydessä jatkettava tätä orjuutta.\n\nNämä raukat näyttivät alistuvan kohtaloonsa eivätkä vastustaneet tätä\njo ammoin aavistettua uhria. Heidän kätensä olivat täysin vapaina\nmerkiksi, että he ottivat kuoleman vastaan itseään puolustamatta.\n\nHeidät surmattiin nopeasti, kärsimyksiä aiheuttamatta. Kidutus\nvarattiin murhan tekijöille; nämä seisoivat kahdenkymmenen askelen\npäässä ja käänsivät pois katseensa tästä hirvittävästä näytelmästä,\njoka muuttui vielä kauheammaksi.\n\nKuusi \"meren\" iskua, kuuden väkevän soturin kädestä, kaatoi uhrit\nmaahan verilätäkköön.\n\nSe oli merkkinä pöyristyttävän ihmissyönnin alkamisesta. Orjien\nruumiita ei suojellut tabu kuten isäntäväen, vaan ne kuuluvat heimolle;\nne ovat kuin pikkurahaa, jota heitetään hautauksen itkijöille. Kun uhri\noli toimitettu, koko lauma, päälliköt, sotilaat, ukot, naiset ja\nlapset, ikään tai sukupuoleen katsomatta syöksyivät eläimellisen raivon\nvallassa uhrien elottomien ruumiiden kimppuun. Lyhyemmässä ajassa kuin\nnopea kynä ehtisi kirjoittaa, olivat vielä höyryävät ruumiit revitty,\njaettu, paloiteltu, hajoitettu, ei kappaleiksi vaan pieniksi\nriekaleiksi. Jokainen niistä kahdestasadasta maorista, jotka olivat\nläsnä uhritoimituksessa, sai osansa ihmislihasta. Taisteltiin,\ntapeltiin, riideltiin pienimmästäkin murusta. Lämmin veri tahri\ninhottavat ruokavieraat, ja koko tämä joukko rämpi punaisessa\nhurmeessa. Siinä oli saalistaan repivän tiikerin hurjaa raivoa.\n\nSitä olisi voinut pitää sirkuksena, jossa siat söivät petoja. Sitten\nsytytettiin kaksikymmentä nuotiota eri puolille pahia; palaneen lihan\nkäry haisi ilmassa, ja ellei tähän juhlaan olisi liittynyt huumaavaa\nmeteliä, ja ellei ihmislihan täyttämistä kurkuista olisi kajahdellut\nhurjaa ulvontaa, olisivat vangit kuulleet uhrien luiden narskuvan\nvillien hampaissa.\n\nGlenarvan kumppaneineen koetti tuskallisesti salata tämän ellottavan\nnäytelmän molempien naisten katseilta. He ymmärsivät nyt, mikä kohtalo\nheitä odotti huomisaamuna, mitä hirveitä kärsimyksiä ennen kuolemaa oli\nlisäksi kestettävä. He olivat kauhusta mykkiä.\n\nSitten alkoi kuolemantanssi. Väkevä juoma, \"piper excelsum\"-kasvista\nvalmistettu oikea pippuriviina, sai alkuasukkaat hurjistumaan, eivätkä\nhe enää olleet ihmisten näköisiä. Ehkäpä he unohtaisivat päällikön\ntabun ja kävisivät käsiksi vankeihin, joita kauhistutti heidän\nmielipuolisuutensa?\n\nMutta keskellä yleistä juopumusta oli Kai-Kumu säilyttänyt malttinsa.\nHän myönsi tähän veriseen hurjisteluun tunnin, jotta se saavuttaisi\nhuippunsa ja sitten laimenisi, minkä jälkeen hautauksen viimeinen\ntoimitus suoritettiin tavanmukaisten juhlasääntöjen mukaan.\n\nKara-Teten ja hänen vaimonsa ruumiit nostettiin maasta, jäsenet\ntaivutettiin ja painettiin vatsaa vasten, kuten seelantilaisten tapana\non. Heidät oli nyt laskettava hautaan siihen saakka, kunnes maa oli\nsyönyt heidän lihansa. Jäljelle jäivät vain heidän luunsa.\n\nUdupan eli haudan paikka oli valittu vallien ulkopuolelta noin kolmen\nkilometrin päässä, järven oikealta rannalta, Maunganamu-nimisen pienen\nvuoren huipulta.\n\nSinne ruumiit piti siis viedä. Kaksi hyvin alkukantaista kantotuolia\ntai oikeastaan vain paaria tuotiin kunnaan juurelle, ja ruumiit\nsijoitettiin niille kokoon taivutettuina, pikemmin istuvassa kuin\nmakaavassa asennossa täysissä pukimissa, liaanisiteillä köytettyinä.\nNeljä soturia kantoi niitä olkapäillään, ja koko heimo seurasi\njuhlakulussa hautapaikalle, laulaen jälleen suruhymniään.\n\nYhä vartioidut vangit näkivät kulkueen poistuvan pahin sisäaitauksesta,\nminkä jälkeen laulu ja huudot vähitellen vaimenivat.\n\nNoin puolen tuntia oli surukulkue heiltä näkymättömissä laaksossa,\nmutta sitten he näkivät sen taas kiemurtelevan ylös vuoripolkua, ja\netäisyys sai pitkän ja käärmemäisen jonon aaltomaisen liikkeen\nnäyttämään merkilliseltä.\n\nHeimo pysähtyi kaksi ja puoli sataa meuiä korkealle kukkulalle,\nMaunganamun huipulle, jonne oli pantu kuntoon Kara-Teten hauta.\n\nTavallinen maori ei olisi saanut haudakseen muuta kuin kuopan ja\nkivikasan, mutta mahtavalle ja pelätylle päällikölle, joka epäilemättä\noli pian muuttuva jumalaksi, oli heimo tehnyt hänen urotöidensä\narvoisen leposijan.\n\nUdupa oli ympäröity paaluaidalla, ja punamullalla maalatuilla kuvioilla\nkoristettuja seipäitä kohosi lähellä hautaa, jossa ruumiit saisivat\nlevätä. Sukulaiset eivät olleet unohtaneet, että vaidua, vainajan\nhenki, ravitsee itseään yhtä aineellisella tavalla kuin ruumis tässä\nkatoavaisessa elämässä.\n\nEi mitään puuttunut haudan mukavuudesta. Ja uusien itkuvirsien jälkeen\nlaskettiin molemmat puolisot hautaan toinen toisensa viereen ja\npeitettiin mullalla ja kasveilla.\n\nSitten kulkue palasi äänettömänä vuorta alas, eikä kukaan tämän jälkeen\nsaanut kuolemanrangaistuksen uhalla mennä Maunganamulle, sillä se oli\ntabu, samoin kuin Tongariro, jossa lepäävät eräässä maanjäristyksessä\nvuonna 1846 surmansa saaneen päällikön jäännökset.\n\n\n\n\nVIIMEISET HETKET.\n\n\nAuringon laskiessa Taupo-järven toiselle puolelle Tuhahuan ja Puketapun\nkukkuloiden taakse vietiin eurooppalaiset takaisin vankilaansa. Heidät\nnoudettaisiin sieltä, kun päivän ensimmäiset säteet kultaisivat Wahitin\nselänteiden lakea.\n\nHeillä oli jäljellä yksi yö valmistautua kuolemaan. Masennuksestaan ja\nkokemastaan kauhusta huolimatta he söivät yhteisen aterian.\n\n-- Me tarvitsemme kaikki voimamme, Glenarvan oli sanonut, --\nkatsoaksemme kuolemaa silmiin. Meidän tulee näyttää näille\nraakalaisille, kuinka eurooppalaiset osaavat kuolla.\n\nAterian jälkeen lady Helena luki iltarukouksen ääneen. Kaikki hänen\nkumppaninsa yhtyivät siihen paljain päin.\n\nOnko sellaista ihmistä, joka ei ajattele Jumalaa kuoleman uhatessa?\n\nTämän velvollisuuden täytettyään vangit syleilivät toisiaan.\n\nMary Grant ja Helena vetäytyivät majan nurkkaan ja oikaisivat itsensä\nmatolle. Uni, joka poistaa kaikki tuskat, alkoi pian painaa heidän\nsilmäluomiaan, ja he nukahtivat toinen toisensa syliin väsymyksen ja\npitkän valvomisen uuvuttamana.\n\nGlenarvan vei silloin ystävänsä syrjään ja sanoi:\n\n-- Rakkaat toverit, meidän ja noiden naisraukkojen henki on Jumalan\nkädessä. Jos taivas tahtoo, että meidän on huomenna kuoltava, niin --\nsiitä olen varma -- me osaamme kuolla kuten miehet ja kristityt,\nvalmiina ilman pelkoa astumaan korkeimman tuomarin eteen. Jumala, joka\nnäkee meidän sydämiimme, tietää meidän pyrkineen jaloon päämäärään. Jos\nmeitä menestyksen sijasta kohtaa kuolema, se on hänen tahtonsa. Niin\nankara kuin hänen päätöksensä onkin, en napise häntä vastaan. Mutta\nkuolema täällä ei ole pelkkä kuolema, vaan se on kidutusta, kenties\nhäväisyä, ja täällä on kaksi naista...\n\nTässä värähti Glenarvanin tähän saakka varma ääni. Hän vaikeni\nhillitäkseen liikutuksensa. Hetken kuluttua hän jatkoi:\n\n-- John, hän sanoi nuorelle kapteenille, -- sinä olet luvannut Marylle\nsaman kuin minä lady Helenalle. Mitä olet päättänyt?\n\n-- Luulen Jumalan edessä, että minulla on oikeus täyttää se lupaus,\nJohn Mangles vastasi.\n\n-- Aivan, John, mutta me olemme ilman aseita.\n\n-- On tässä yksi, John vastasi näyttäen tikaria. -- Minä sieppasin sen\nKara-Teten kädestä, kun se villi kaatui teidän jalkoihinne. Mylord, se\nmeistä, joka jää viimeksi eloon, täyttää lady Helenan ja Mary Grantin\ntoivomuksen.\n\nNäiden sanojen jälkeen vallitsi majassa syvä hiljaisuus.\n\nVihdoin majuri keskeytti sen:\n\n-- Ystäväni, odottakaa viimeiseen saakka ennen kuin ryhdytte tähän\näärimmäiseen keinoon. Minä en ole juuri taipuvainen ajattelemaan, että\nkohtalomme on sinetöity.\n\n-- Minä en ole puhunut omasta puolestamme, Glenarvan vastasi. -- Käy\nkuinka tahansa, me osaamme uhmata kuolemaa! Ah, jos olisimme yksin,\nolisin jo kaksikymmentä kertaa huutanut: Ystäväni, yrittäkäämme ulos!\nKäykäämme noiden lurjusten kimppuun! Mutta naiset, naiset..!\n\nTällä hetkellä John raotti mattoa ja laski Wareatuan oven edessä olevan\nkaksikymmentäviisi alkuasukasta. Suuri nuotio oli sytytetty ja loi\nhirveää valoa pahin epätasaiselle pinnalle. Toiset villeistä makailivat\nnuotion ympärillä, toiset seisoivat pystyssä liikkumattomina mustina\nvarjoina tulen kirkasta taustaa vasten. Mutta kaikki pitivät valppaasti\nsilmällä valvontaansa uskottua majaa.\n\nSanotaan, että vartijan ja karkaamista suunnittelevan vangin välillä\non jälkimmäisellä paremmat asemat. Ainakin toinen on toista\ntarkkaavaisempi. Toinen voi unohtaa, että hän vartioi, toinen ei, että\nhäntä vartioidaan. Vanki ajattelee useammin karkaamista kuin vartija\nsen estämistä.\n\nSiitä johtuu niin monen karkurin ihmeellinen onnistuminen.\n\nMutta tässä vankeja vartioi viha ja kosto eikä välinpitämätön vartija.\nHeitä ei ollut pantu kahleisiin sen takia, että kahleet olivat\ntarpeettomia, kun kaksikymmentäviisi miestä vartioi Wareatuan ainoata\novea.\n\nTähän rakennukseen, joka oli linnoituksen reunimmaisella kalliolla, ei\npäästy kuin kapeaa kannasta myöten, joka yhdisti sen pahin etuosaan.\nKahdella muulla puolella oli kolmekymmentä metriä putoavat äkkijyrkät\nkallioseinämät. Sitä tietä oli mahdoton päästä. Yhtä mahdotonta oli\nkarata takakautta, jossa oli esteenä suunnaton kallio. Ainoa tie ulos\noli juuri Wareatuan sisäänkäytävä, ja maorit vartioivat tätä kannasta,\njoka yhdisti sen pahiin kuin nostosilta. Karkaaminen oli siis täysin\nmahdotonta, ja Glenarvanin, joka ainakin kahteenkymmeneen kertaan oli\ntutkinut vankilansa muurit, täytyi myöntää se.\n\nMutta tämänkin tuskallisen yön tunnit kuluivat. Vuorta peitti sakea\npimeys. Ei kuuta eikä tähtiä ollut valaisemassa sysimustaa avaruutta.\nJoku tuulenpuuska pyyhkäisi pahia. Majan paalut natisivat. Villien\nnuotio virisi äkkiä tästä ohimenevästä tuulahduksesta, ja liekit\nheijastivat hiukan valoa Wareatuaan. Vankien ryhmä oli silmänräpäyksen\najan valaistuna. Miesparat olivat vaipuneet viimeisiin ajatuksiinsa.\nMajassa oli kuolemanhiljaista.\n\nOli ehkä noin kello neljä aamulla, kun majurin huomiota herätti heikko\nrapina, joka tuntui tulevan takaseinän paalujen takaa, kallioon\nnojaavan seinämän puolelta. MacNabbs ei ensin välittänyt tästä\nrapinasta, mutta kun sitä jatkui, hän alkoi kuunnella; kun sitä yhä\nkesti, hän painoi korvansa maahan paremmin kuullakseen. Hänestä tuntui\nkuin ulkopuolella nakerrettaisiin tai kaivettaisiin.\n\nPäästyään asiasta varmuuteen majuri hiipi Glenarvanin ja John Manglesin\nluo, herätti heidät irti tuskaisista ajatuksista ja vei majan perälle.\n\n-- Kuunnelkaa, hän sanoi hiljaa viitaten heitä kumartumaan.\n\nRapina oli nyt selvempää. Saattoi kuulla pienien kivien narskahtelevan\njonkin terävän esineen kaivaessa ja rapisevan irti.\n\n-- Jokin eläin kolossaan, John Mangles sanoi.\n\nGlenarvan löi otsaansa.\n\n-- Kuka tietää, hän sanoi, -- vaikka se olisikin ihminen...?\n\n-- Ihminen tai eläin, majuri vastasi, -- minä otan siitä selvän!\n\nWilson ja Olbinett olivat samaa mieltä, ja kaikki ryhtyivät kaivamaan\nseinää, John tikarillaan, muut maasta irrottamilla kivillä tai\nkynsillään, kun taas Mulrady pitkällään maassa piti oviverhon raosta\nsilmällä villien ryhmää.\n\nNuotionsa ympärillä liikkumattomina kyyhöttävät villit eivät lainkaan\naavistaneet, mitä kahdenkymmenen askelen päässä heistä tapahtui.\n\nPiinsekaista karstakiveä peittävä maa oli löyhää ja murenevaa. Niinpä\nkolo suurenikin nopeasti työkalujen puutteesta huolimatta. Pian oli\nilmeistä, että yksi tai useampi ihminen kaivoi ulkopuolella reikää\npahin seinään. Mikä oli heidän tarkoituksensa? Tiesivätkö he vankien\nolevan täällä vai yrittivätkö he kaivautua tänne jostakin muusta\nsyystä?\n\nVangit lisäsivät ponnistuksiaan. Heidän sormensa olivat verissä, mutta\nhe kaivoivat yhä. Puolen tunnin työn jälkeen oli heidän kaivamansa kolo\nmetrin syvyinen. Vastapuolen selvemmästä rapinasta he saattoivat\nhavaita, että nyt välissä oli vain ohut maakerros.\n\nKului vielä muutama minuutti, ja äkkiä vetäisi majuri takaisin kätensä,\njota terävä ase oli leikannut. Hän oli vähällä huudahtaa, mutta sai\nhillityksi itsensä.\n\nJohn Mangles työnsi tikarillaan teräaseen syrjään ja väisti siten\niskun, mutta sai kiinni asetta pitävästä kädestä. Se oli naisen tai\nlapsen käsi, ilmeisesti eurooppalaisen. Kummallakaan puolella ei\npuhuttu mitään. Oli ilmeistä, että molemmilla tahoilla haluttiin olla\nhiljaa. -- Onko se Robert? Glenarvan kuiskasi. Mutta niin hiljaa kuin\ntämä nimi lausutuinkin, Mary Grant, joka oli herännyt majassa kuuluvaan\nrapinaan hiipi Glenarvanin luo, tarttui pojan multaiseen käteen ja\npeitti sen suudelmin.\n\n-- Sinä, sinä! sanoi nuori tyttö, joka ei voinut erehtyä. -- sinä,\nRobert!\n\n-- Niin, sisko, Robert vastasi, -- olen tullut pelastamaan teidät\nkaikki! Mutta olkaa hiljaa!\n\n-- Rohkea poika! Glenarvan toisti.\n\n-- Pitäkää silmällä alkuasukkaita! muistutti Robert. Mulrady, joka\nRobertin käden työnnyttyä näkyviin oli hetkeksi unohtanut tehtävänsä,\npalasi paikalleen.\n\n-- Kaikki on hyvin, hän sanoi, -- vain neljä soturia on valveilla, muut\nnukkuvat.\n\n-- Rohkeutta! Wilson kuiskasi.\n\nTuota pikaa koloa suurennettiin, ja sisarensa sylistä siirtyi Robert\nlady Helenan hyväiltäväksi. Hänellä oli vyötäisillään pitkä\nphormium-köysi.\n\n-- Lapseni, lapseni, lady Helena kuiskasi, -- villit eivät siis olekaan\nsurmanneet sinua!\n\n-- Eivät, rouva, Robert vastasi. -- En tiedä miten, mutta metelin\naikana onnistuin heidän huomaamattaan livahtamaan aitauksen yli; kaksi\npäivää olen piileksinyt pensaikossa; öisin kuljeksin täällä päästäkseni\nteidän luoksenne. Kun koko heimo oli päällikön hautajaispuuhissa, minun\nonnistui tutkia linnoituksesta tämä puoli, jossa vankila on, ja näin,\nettä voisin päästä luoksenne. Eräästä tyhjästä majasta sieppasin tämän\nveitsen ja köyden. Pitelin kiinni ruohomättäistä ja oksista; sattumalta\nlöysin jonkinlaisen luolan tämän majan takaisesta kalliosta, minun oli\nkaivettava vain puolisen metriä, ja tässä minä olen!\n\nRobert sai vastaukseksi vain mykkiä suudelmia.\n\n-- Lähtekäämme matkaan! hän sanoi päättävästi.\n\n-- Onko Paganel siellä? Glenarvan kysyi.\n\n-- Herra Paganelko? poika vastasi hämmästyneenä.\n\n-- Niin, odottaako hän meitä?\n\n-- Ei, mylord. Mitä, eikö herra Paganel ole täällä?\n\n-- Ei ole, Robert, Mary Grant vastasi.\n\n-- Mitä? Etkö sinä ole nähnyt häntä? Glenarvan kysyi. -- Ettekö te\ntavanneet toisianne metelin aikana? Ettekö karanneet yhdessä?\n\n-- Emme, mylord, Robert vastasi masentuneena saatuaan kuulla ystävänsä\nPaganelin katoamisesta.\n\n-- Lähdetään matkaan, majuri sanoi, -- nyt ei saa hukata minuuttiakaan.\nMissä Paganel sitten onkin hän ei voi olla pahemmassa pulassa kuin me\ntäällä. Matkaan!\n\nHetket olivat todellakin kalliit. Oli paettava. Sen teki hankalaksi\nvain noin kuuden metrin korkuinen, melkein äkkijyrkkä seinämä luolan\nulkopuolella. Sieltä vangit voisivat nopeasti päästä alempiin\nlaaksoihin, kun taas maorien olisi paon huomattuaan pakko tehdä hyvin\npitkä kierros saadakseen heidät kiinni, sillä he eivät tienneet mitään\nWareatuan ulkorinteen väliin kaivetusta solasta.\n\nVangit ryhtyivät kaikkiin varotoimiin pakonsa onnistumiseksi. He\npujahtivat yksitellen solan läpi luolaan. Ennen kuin John Mangles lähti\nmajasta, hän hävitti kaivamisen jäljet ja ryömi vuorostaan koloon\nvetäen sen eteen maton, niin että majassa taas kaikki oli ennallaan.\n\nNyt oli laskeuduttava äkkijyrkkää seinämää myöten rinteelle saakka, ja\nse olisi ollut mahdotonta ilman Robertin phormium-köyttä.\n\nKöysi sidottiin ulkonevaan kallionkielekkeeseen, ja sen toinen pää\nheitettiin alas.\n\nEnnen kuin John Mangles päästi ystävänsä yhteen punottujen\nphormium-säikeiden varaan, hän tarkasti köyden; mutta se ei tuntunut\nhänestä kyllin lujalta, ja kun putoaminen olisi merkinnyt varmaa\nkuolemaa, vaaraan ei saanut turhaan antautua.\n\n-- Tämä köysi ei kestä kuin kahden hengen painon, ja meidän täytyy siis\ntoimia sen mukaan. Lordi ja lady Glenarvan laskeutukoot ensin; kun he\novat päässeet rinteelle, he antavat kolmella nykäyksellä merkin, että\nseuraava pari voi lähteä.\n\n-- Minä menen alas ensin, Robert sanoi. -- Löysin rinteeltä\njonkinlaisen syvän uurroksen, jossa ensin alas tulleet voivat piileksiä\ntoisia odottaessaan.\n\n-- Tee niin, poikaseni, Glenarvan sanoi puristaen Robertin kättä.\n\nRobert katosi luolan suulta; minuuttia myöhemmin kolme nykäystä\nilmoitti, että hän oli onnellisesti alhaalla.\n\nHeti sen jälkeen lähtivät lordi Glenarvan ja lady Helena luolasta. Oli\nvielä pilkkopimeä, mutta harmaa hämärä alkoi jo valaista idän\nkukkuloita.\n\nAamun raikas ilma virkisti nuorta rouvaa; hän tunsi itsensä\nvoimakkaammaksi ja aloitti vaarallisen laskeutumisen.\n\nEnsin Glenarvan ja sitten lady Helena liukui köyttä myöten kohtaan,\nmissä äkkijyrkkä seinämä yhtyi rinteen ylimpään reunaan. Sitten lordi\nGlenarvan lähti vaimoaan tukien takaperin haparoimaan alemmas. Hän etsi\nnurmimättäitä ja pieniä pensaita, joista voisi saada tukea, koetteli\nniitä ensin ja sovitti sitten sille lady Helenan jalan. Muutamat äkkiä\nheränneet linnut lähtivät kirkuen lentoon, ja pakenevat vapisivat, kun\nmuuan irtautunut kivi vieri kolisten vuoren juurelle.\n\nHe olivat jo ehtineet puoliväliin rinnettä, kun luolan suulta kuului\nääni.\n\n-- Seis! John Mangles kuiskasi.\n\nGlenarvan, joka toisella kädellään piti kiinni mättäästä ja toisella\ntuki vaimoaan, odotti ja uskalsi tuskin hengittää.\n\nWilson oli antanut varoituksen; hän oli kuullut jotakin melua Wareatuan\nedustalta ja palannut majaan, jossa hän raotti mattoa ja tutki maoreja.\nHänen merkistään John Mangles pysäytti Glenarvanin. Jotakin ääntä\noudoksuen oli näet yksi sotureista noussut makuulta ja alkanut lähestyä\nWareatuaa. Seisten kahden askelen päässä majasta hän kuunteli pää\nkumarruksissa. Noin minuutin, joka tuntui tunnin pituiselta, hän oli\ntässä asennossa korvat höröllä ja silmät valppaina. Sitten hän pudisti\npäätään kuin henkilö, joka on erehtynyt, palasi toveriensa luo, otti\nsylyksen kuivia puita ja heitti ne puoleksi sammuneeseen tuleen, joka\njälleen alkoi loimuta. Hänen kirkkaasti valaistut kasvonsa eivät\nilmaisseet enää mitään epäluuloa, ja katsahdettuaan ensimmäiseen\nsarastukseen, joka alkoi vaalentaa horisonttia hän laskeutui pitkälleen\nnuotion ääreen lämmitelläkseen kangistuneita jäseniään.\n\n-- Kaikki hyvin, Wilson sanoi.\n\nJohn antoi Glenarvanille merkin jatkaa matkaa.\n\nGlenarvan lipui hiljalleen rinnettä alas, ja pian hän ja lady Helena\nseisoivat sillä kapealla polulla, missä Robert odotti heitä.\n\nTaas nykäistiin kolme kertaa köyttä, minkä jälkeen John Mangles lähti\nvaaralliselle matkalle kulkien vuorostaan Mary Grantin edellä.\n\nSe onnistui, ja he liittyivät lordi ja lady Glenarvanin seuraan.\n\nViiden minuutin kuluttua olivat kaikki vangit päässeet onnellisesti\npakoon Wareatuasta, tilapäisestä vankilastaan, ja karttaen järven\nasuttuja rantoja he painuivat kapeille poluille syvälle vuoristoon.\nMinne he olivat menossa? Minne tahansa, mutta he olivat ainakin\nvapaita.\n\nNoin kello viisi alkoi aurinko nousta, ja pilvien ylemmät kerrokset\nsaivat sinervän reunustan; vuorten huiput alkoivat paljastua aamun\nusvista; aurinko ilmestyisi pian, ja kuolemanrangaistuksen merkin\nasemesta se ilmoittaisi tuomittujen paenneen.\n\nOli siis välttämätöntä, että karkurit ennen tätä kohtalokasta hetkeä\nolivat villien pyssynkantaman ulkopuolella voidakseen jo välimatkan\navulla eksyttää heidät. Mutta he eivät päässeet kulkemaan nopeasti,\nsillä polut olivat perin jyrkkiä. Lady Helena kapusi jyrkänteitä\nGlenarvanin tukemana, melkein kantamana, ja Mary Grant nojautui John\nManglesin käsivarteen; Robert marssi edellä onnellisena, iloissaan,\nsydän täynnä riemua onnistumisestaan; viimeisinä tulivat Olbinett ja\nmolemmat matruusit.\n\nVielä puoli tuntia ja päivän säteilevä kehrä alkaisi nousta horisontin\nsumusta.\n\nTämän puolituntisen vaelsivat pakolaiset umpimähkään. Paganel ei ollut\nheidän oppaanaan -- he olivat huolissaan hänen kohtalostaan ja se\nvarjosti heidän onneaan. He suuntasivat kulkunsa kuitenkin niin paljon\nitäänpäin kuin mahdollista, vaeltaen komeaa auringonnousua kohti. Pian\nhe olivat saapuneet eräälle kukkulalle, joka oli sataviisikymmentä\nmetriä Taupo-järven pintaa ylempänä. Aamuilma oli näin korkealla\npurevan kylmää. Kukkuloiden ja vuorien epäselvät jonot näyttivät\nkerrostuvan toinen toisensa ylle; mutta Glenarvan pyrki vain niiden\nkätköihin. Myöhemmin näkisi, kuinka tästä vuorisokkelosta päästäisiin\npois. Vihdoin nousi aurinko, valaisten ensimmäisillä säteillään\npakenevia.\n\nÄkkiä kuului sadoista kurkuista kauhea huuto. Se tuli pahista, jonka\nasemaa Glenarvan ei vielä tarkoin tiennyt. Sitä paitsi hänen jalkojensa\nalla leviävä paksu sumupeite peitti alemmat laaksot näkyvistä.\n\nMutta yksi asia oli selvä: heidän pakonsa oli keksitty. Välttyisivätkö\nhe villien takaa-ajolta? Oliko heidät huomattu? Paljastaisivatko heidän\njälkensä heidät?\n\nTällä hetkellä sumu hälveni alhaalta, peittäen heidät hetkeksi kosteaan\npilveen, ja sitten he näkivät satametriä alempana villien raivoisan\njoukon.\n\nHe näkivät, mutta heidätkin oli nähty. Kuului hirveitä huutoja, joihin\nyhtyi koirien haukuntaa, ja yritettyään turhaan kavuta ylös Wareatuan\nkalliota, koko heimo syöksyi aitauksesta ja lähti oikopolkuja pitkin\najamaan takaa kostoa pakenevia vankeja.\n\n\n\n\nTABU-VUORI.\n\n\nVuoren huippu oli vielä kolmenkymmenen metrin päässä. Pakolaisten oli\nparas yrittää sinne päästäkseen vastapäiselle rinteelle piiloon maorien\nnäkyvistä. He toivoivat voivansa jotakin sopivaa harjannetta pitkin\npäästä seuraaville kukkuloille, joiden moninaisista sokkeloista Paganel\nepäilemättä olisi ollut selvillä, jos hän olisi ollut mukana.\n\nVauhtia siis lisättiin yhä lähempää kuuluvien huutojen uhatessa.\nTakaa-ajava joukkio saapui vuoren juurelle.\n\n-- Rohkeutta! Rohkeutta, ystäväni! Glenarvan huusi kannustaen\nkumppaneitaan sanoin ja elein.\n\nJa viidessä minuutissa he saapuivat vuoren huipulle; siellä he\nkääntyivät arvioimaan tilannetta ja miettimään, millä suunnalla maorit\nvoisi eksyttää.\n\nNäin korkealta he näkivät yli Taupo-järven, joka levisi länttä kohti\nviehättävässä vuoristonäkymässä. Pohjoisessa näkyivät Pirongian huiput,\netelässä Tongariron tulivuoren loimuava laki; mutta idässä sulki\nnäköpiirin pitkä vuorten ja kukkulojen sarja, jota nimitetään\nWahitiselänteeksi ja joka keskeytymättä ulottuu koko pohjoissaaren läpi\nCookin salmesta itäisimpään niemeen saakka. Täytyi siis taas laskeutua\nalas vastapäistä rinnettä ahtaisiin rotkoihin, joista kenties ei ollut\npääsyä ulos.\n\nGlenarvan katsahti huolestuneena ympärilleen; sumu oli hälvennyt\nauringonsäteiden tieltä, ja hän näki tarkasti maaperän pienimmätkin\nsyvennykset. Samoin hän saattoi pitää silmällä kaikkia maorien\nliikkeitä.\n\nVillit eivät olleet sadanviidenkymmenen metrinkään päässä, kun he\nsaapuivat sille tasanteelle, jolla aikaisemmin mainittu yksinäinen\nkeila kohosi.\n\nGlenarvanilla ei ollut varaa pysähtyä minuutiksikaan. Väsymyksestä\nhuolimatta täytyi paeta, ellei tahdottu joutua saarroksiin.\n\n-- Alas! hän huusi, -- pitää päästä alas, ennen kuin tie katkaistaan!\n\nMutta juuri kun naisraukat kaikki voimansa ponnistaen nousivat\nlähteäkseen, MacNabbs pysäytti heidät.\n\n-- Ei tarvitse, Glenarvan. Katsokaa!\n\nJa he kaikki näkivät todella maorien käytöksessä tapahtuneen\nselittämättömän muutoksen.\n\nHeidän takaa-ajonsa oli äkkiä keskeytetty. Rynnistys vuorta kohti\nloppui kuin ehdottomasta käskystä, villi joukko oli pysähtynyt kuin\nmeren aalto ylipääsemättömän kallion edessä.\n\nKaikki nuo raakalaiset, jotka olivat päässeet veren makuun ja nyt\nsaapuneet vuoren juurelle, kirkuivat, huitoivat, heiluttivat pyssyjään\nja kirveitään, mutta eivät ottaneet askeltakaan eteenpäin; ja heidän\nkoiransa vain haukkua louskuttivat paikaltaan, kuin isäntiensä tapaan\nmaahan kiinnikasvaneina.\n\nMitä oli tapahtunut? Mikä näkymätön voima pidätti villejä? Karkurit\nsilmäilivät tätä ilmiötä ymmärtämättä ja samalla peläten, että lumous,\njoka piti Kai-Kumun heimoa vallassaan, pian haihtuisi.\n\nÄkkiä John Mangles huudahti ja kaikki kääntyivät hänen puoleensa, kun\nviittasi kädellään kohti pientä aitausta vuoren huipulla.\n\n-- Päällikkö Kara-Teten hauta! Robert lausui.\n\n-- Onko se totta, Robert? Glenarvan kysyi.\n\n-- On, mylord, se se on; minä tunnen sen!\n\nRobert ei erehtynyt. Viisitoista metriä ylempänä vuoren korkeimmalla\nhuipulla oli äsken maalattuja paaluja pienenä vallituksena. Glenarvan\ntunsi nyt myös vuorostaan seelantilaisen päällikön haudan. Paetessaan\nhän oli sattumalta joutunut Maunganamun kukkulalle.\n\nToveriensa seuraamana lordi nousi huipun rinnettä haudan juurelle\nsaakka. Leveä, matoilla peitetty aukko oli aitauksen ovena. Glenarvan\naikoi juuri astua udupan sisään, kun hän äkkiä peräytyi.\n\n-- Villi! hän sanoi.\n\n-- Tuossa haudassako? majuri kysyi.\n\n-- Niin, MacNabbs.\n\n-- Ei se merkitse mitään; mennään sisään.\n\nGlenarvan, majuri, Robert ja John Mangles astuivat aitaukseen. Siellä\noli muuan väljään phormium-vaippaan pukeutunut maori; udupan hämäryyden\nvuoksi he eivät voineet nähdä hänen kasvojansa. Mies näytti hyvin\nrauhalliselta ja söi aamiaista huolettomana.\n\nGlenarvan aikoi puhutella häntä, mutta alkuasukas ehti ensin ja sanoi\nkohteliaasti hyvällä englannin kielellä:\n\n-- Olkaa hyvä, istuutukaa, rakas lordi, aamiainen odottaa.\n\nSe oli Paganel. Hänen äänensä kuultuaan ryntäsivät kaikki udupaan ja\njoutuivat kunnon maantieteilijän pitkien käsivarsien syleiltäviksi.\nPaganel oli löytynyt! Hänen olemukseensa personoitui yhteinen\npelastuminen. Haluttiin udella, miten ja minkä vuoksi hän oli joutunut\nMaunganamun huipulle; mutta Glenarvan hillitsi tämän loputtoman\nuteliaisuuden yhdellä sanalla.\n\n-- Villit! hän sanoi.\n\n-- Villit, Paganel toisti harteitaan kohauttaen, -- ovat väkeä, jota\nminä halveksin syvästi.\n\n-- Mutta eivätkö ne voi...?\n\n-- Nekö? Ne naudat! Tulkaa ja katsokaa!\n\nKaikki seurasivat Paganelia, joka lähti ulos udupasta. Maorit seisoivat\nentisellä paikalla kukkulan juurella, hirvittävästi kirkuen.\n\n-- Huutakaa! Ulvokaa! Tyhjentäkää keuhkonne, senkin naudat! Paganel\nsanoi. -- Tälle vuorelle ette sittenkään kiipeä, sen vannon!\n\n-- Ja miksei? Glenarvan kysyi.\n\n-- Siksi, että päällikkö on kuopattu tänne. Hauta suojelee meitä, sillä\ntämä vuori on tabu!\n\n-- Tabu?\n\n-- Niin, ystäväni! Ja siksi minä olenkin vetäytynyt tänne ikään kuin\nkeskiaikaiseen, onnettomille varattuun turvapaikkaan.\n\n-- Jumala on meidän kanssamme! lady Helena huudahti, kohottaen käsiään\ntaivasta kohti.\n\nVuori oli todellakin tabu ja siis turvassa taikauskoisten villien\nhyökkäyksiltä.\n\nSe ei kuitenkaan vielä tarkoittanut pakolaisten pelastuneen, mutta\ntiesi ainakin otollista lepoa, jota he voisivat käyttää hyväkseen.\nGlenarvan, joka oli sanomattoman liikuttunut, pysyi vaiti, ja majuri\nhyökkäili todella tyytyväisen näköisenä.\n\n-- Ja nyt, ystäväni, Paganel sanoi, -- jos nuo naudat yrittävät\nharjoitella kärsivällisyyttä meidän kustannuksellamme, niin he\nerehtyvät. Kahden päivän kuluttua olemme heidän alueensa ulkopuolella.\n\n-- Me siis pääsemme täältä, Glenarvan sanoi. -- Mutta miten?\n\n-- Sitä en tiedä, Paganel vastasi, -- mutta me pakenemme täältä\nkuitenkin.\n\nKaikki tahtoivat nyt kuulla maantieteilijän seikkailut. Mutta tällöin\ntuli esiin omituinen seikka: tavaton pidättyväisyys muuten niin\npuheliaassa miehessä, niin että sanat täytyi suorastaan kiskoa hänen\nsuustaan. Hän, joka ennen kertoi niin halukkaasti, vastaili nyt vain\nvältellen ystäviensä kysymyksiin.\n\n-- Paganel on muuttunut, MacNabbs ajatteli.\n\nKunnon tiedemies ei todellakaan enää ollut entisensä. Hän kääriytyi\nhuolellisesti väljään phormiumviittaansa ja näytti karttavan kovin\nuteliaita katseita. Hänen hämmentyneisyytensä, niin pian kuin tuli puhe\nhänestä itsestään, pisti kaikkien silmään, mutta hienotunteisuudesta\nkukaan ei ollut huomaavinaan sitä. Ja kun asia ei enää koskenut häntä,\nhänen huomattiin olevan yhtä hilpeä kuin ennenkin.\n\nMitä hänen seikkailuihinsa tuli, hän katsoi sopivaksi kertoa\ntovereilleen seuraavaa, sitten kun kaikki olivat istuutuneet hänen\nympärilleen udupan paalujen juurelle.\n\nKara-Teten surman jälkeen Paganel käytti Robertin tavoin hyväkseen\nvillien meteliä ja livahti pahin aitauksen ulkopuolelle. Mutta\nhänellä ei ollut yhtä hyvää onnea kuin nuorella Grantilla: hän\nsattui syöksymään erääseen maorileiriin. Siellä hallitsi komea,\nviisaannäköinen päällikkö, ilmeisesti kaikkia heimonsa sotureita\netevämpi, joka puhui hyvää englannin kieltä ja lausui maantieteilijän\ntervetulleeksi hieromalla nenäänsä hänen nenäänsä vasten.\n\nPaganel olisi halunnut saada selville, oliko hänen pideltävä itseään\nvankina vai ei; mutta kun hän huomasi, ettei hän voinut astua\naskeltakaan päällikön kohteliaasti seuraamatta, hän ymmärsi pian, mitä\nhänen tässä suhteessa piti ajatella.\n\nTämä päällikkö, jonka nimi oli \"Hihy\", \"auringonsäde\", ei ollut\nlainkaan ilkeä mies. Maantieteilijän silmälasit ja kiikari tuntuivat\nherättävän hänessä suurta kunnioitusta Paganelia kohtaan, ja hän\nkiinnitti vieraansa itseensä ei ainoastaan ystävällisillä teoillaan,\nvaan vahvoilla phormiumköysillä varsinkin öisin.\n\nTätä uutta tilannetta kesti kolme pitkää päivää. Kohdeltiinko Paganelia\nhyvin vai huonosti tänä aikana? -- Niin ja näin, tiedemies vastasi\nlähempiin selityksiin antautumatta. Lyhyesti sanoen, hän oli vanki, ja\nlukuunottamatta välitöntä kuolemanvaaraa, hänen asemansa ei tuntunut\njuuri kadehdittavammalta kuin hänen onnettomien ystäviensä.\n\nSitten eräänä yönä hän onneksi sai jyrsityksi siteensä poikki ja pääsi\nkarkuun. Hän oli kaukaa nähnyt Kara-Teten hautauksen ja tiesi, että\nmaoripäällikkö oli haudattu Maunganamun huipulle ja että vuori sen\ntakia oli tabu. Hän päätti paeta sinne, koska ei halunnut poistua\nseudulta, missä hänen ystäviään pidettiin vankeina. Hänen vaarallinen\nyrityksensä onnistui; viime yönä hän saapui Kara-Teten haudalle ja\nodotti \"jälleen voimiaan virkistäen\", että taivas jonkin sattuman\navulla vapauttaisi hänen ystävänsä.\n\nTämä oli Paganelin kertomus. Sivuuttiko hän tahallaan jonkin seikan,\njoka liittyi hänen oleskeluunsa alkuasukkaiden parissa? Useammin kuin\nkerran sai hänen hämminkinsä olettamaan sitä. Oli miten oli, joka\ntapauksessa häntä onniteltiin yksimielisesti, ja kun tarina oli kuultu,\npalattiin nykyisyyteen.\n\nAsema oli edelleen hyvin epävarma. Joskaan villit eivät uskaltaneet\nnousta Maunganamua ylös, niin he luottivat näköjään nälkään ja janoon\nsaadakseen vankinsa takaisin. Siihen tarvituin vain aikaa, ja\nalkuasukkaat ovat hyvin kärsivällisiä.\n\nGlenarvan käsitti varsin hyvin asemansa vaikeuden, mutta hän päätti\nodottaa suotuisaa tilannetta ja tarpeen tullen luoda sen itse.\n\nEnsin hän tahtoi huolellisesti tutkia Maunganamun, tämän tilapäisen\nlinnoituksensa, ei sitä puolustaakseen, sillä rynnäkköä ei tarvinnut\npelätä, vaan päästäkseen sieltä pois. Majuri, John, Robert, Paganel ja\nhän tarkastelivat vuorta yksityiskohtaisesti. He panivat merkille\npolkujen suunnan, minne ne veivät ja kuinka kaltevia ne olivat.\nPuolentoista kilometrin pituinen harjanne, joka yhdisti Maunganamun\nWahiti-selänteeseen, laski tasankoa kohti. Sen kapea ja mutkitteleva\nharjanne oli ainoa mahdollinen pakotie. Jos pakolaiset voisivat yön\nturvin kulkea sen yli huomaamatta, heidän onnistuisi ehkä päästä alas\nWahitin syviin laaksoihin ja siellä eksyttää maorisoturit.\n\nMutta tällä matkalla oli monenlaisia vaaroja. Matalimmalla kohdallaan\nse oli pyssynkantaman päässä, ja jos maorit olivat vahdissa alemmilla\nrinteillä, saattoivat heidän luotinsa lentää ristiin harjanteen yli ja\nmuodostaa tien poikki tuliverkon, jonka läpi kukaan ei pääsisi ehjin\nnahoin.\n\nKun Glenarvan ja hänen ystävänsä olivat edenneet lähelle tätä\nvaarallista kohtaa, he saivat vastaansa raekuuron lyijyä, joka ei\nosunut, mutta muutamia etupanoksia tuuli sentään toi heidän luokseen.\nNe olivat painettua paperia; Paganel korjasi ne talteen pelkästä\nuteliaisuudesta ja sai hiukan vaivaa nähtyään niistä selon.\n\n-- Hyvä! hän sanoi. -- Tiedättekö, ystäväni, millä nuo villit lataavat\npyssynsä?\n\n-- Emme, Paganel, Glenarvan vastasi.\n\n-- Raamatunlehdillä! Jos he käyttävät raamattua siihen tarkoitukseen,\nniin on sääli lähetyssaarnaajia! Heidän on vaikea perustaa\nmaorikirjastoja.\n\n-- No millä raamatunkohdalla ne ovat meitä pommittaneet? Glenarvan\nkysyi.\n\n-- Kaikkivaltiaan Jumalan sanalla, vastasi John Mangles, joka\nvuorostaan oli lukenut laukauksen kärventämän paperin. -- Se sana\nneuvoo meitä luottamaan hänen turvaansa, lisäsi nuori kapteeni, jonka\näänessä kajahti skotlantilaisen uskon järkähtämätön vakaumus.\n\n-- Lue, John! Glenarvan sanoi.\n\nJa John luki ne sanat, jotka olivat säästyneet ruudilta:\n\n-- Psalmi 91: _Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä pelastan\nhänet_.\n\n-- Ystäväni, Glenarvan sanoi, -- meidän on kerrottava nämä toivon sanat\nuljaille, rakkaille naisillemme. Ne ovat omiaan rohkaisemaan heitä.\n\nGlenarvan ja hänen kumppaninsa nousivat kukkulan jyrkkiä polkuja\ntakaisin haudalle, jonka he halusivat tutkia.\n\nMatkalla he hämmästyksekseen tunsivat maaperän aina vähän väliä\nvavahtelevan. Se ei ollut maanjäristys, vaan sellaista jatkuvaa\nvärinää, jota höyrykattilan seinässä tuntuu kiehuvan veden paineesta.\nMaanalaisen tulen synnyttämiä kiristyneitä höyryjä oli ilmeisesti\nkasaantunut vuoren sisään.\n\nTämä ilmiö oli tuttu miehille, jotka vastikään olivat kulkeneet\nWaikaton kuumien lähteiden keskellä. He tiesivät, että tämä Ikana-Mauin\nkeskiosa on hyvin tuliperäinen. Se on suorastaan seula, jonka pohja\npäästää maan höyryjä ulos kuumien ja rikkipitoisten lähteiden kautta.\n\nPaganel, joka oli huomannut sen jo aiemmin, kiinnitti ystäviensä\nhuomiota vuoren tuliperäiseen laatuun. Maunganamu oli vain yksi saaren\nkeskustan monista keilamaisista kummuista, siis tulevaisuuden\ntulivuori. Jokin pieni tärähdys voisi avata aukon sen seiniin, jotka\nolivat piinsekaista vaaleaa karstakiveä.\n\n-- Niinpä niin, Glenarvan sanoi, -- mutta me emme ole täällä\nsuuremmassa vaarassa kuin _Duncanin_ höyrykattilan vieressä. Tämä\nmaankamara on sittenkin tukeva.\n\n-- On kyllä, majuri virkkoi, -- mutta hyväkin höyrykattila halkeaa\nsentään lopulta.\n\n-- MacNabbs, Paganel lausui, -- minä en halua jäädä tälle kukkulalle.\nJos taivas vain osoittaa mahdollisen pääsytien, lähden heti.\n\n-- Miksi tämä Maunganamu ei itse voisi viedä meitä pois täältä, John\nMangles huokasi, -- kun sen sisällä on niin paljon voimaa! Meidän\njalkojemme alla on ties kuinka monta miljoonaa käyttämätöntä ja hukkaan\nmennyttä hevosvoimaa! _Duncan_ ei tarvitsisi siitä tuhannetta osaa\nviedäkseen meidät maailman ääriin!\n\nKun John Mangles tuli maininneeksi _Duncanin_, Glenarvanin mielessä\nheräsi mitä murheellisimpia muistoja; sillä niin huolissaan kuin hän\nolikin omasta asemastaan, hän unohti sen usein ajatellessaan\nlaivaväkensä kohtaloa.\n\nHän oli vielä näissä mietteissä palatessaan onnettomuustoveriensa luo\nMaunganamun huipulle.\n\nLady Helena tuli hänet nähdessään vastaan.\n\n-- Rakas Edward, hän sanoi, -- te olette siis tarkastaneet asemamme.\nOnko meidän toivottava vai pelättävä?\n\n-- Toivottava, rakas Helena, Glenarvan vastasi. -- Villit eivät ikinä\nastu tälle vuorelle, ja meillä on aikaa pakosuunnitelman laatimiseen.\n\n-- Muuten, rouva, John Mangles sanoi, -- Jumala itse käskee meidän\ntoivoa.\n\nJohn Mangles antoi lady Helenalle sen raamatunlehden palasen, jossa nuo\npyhät sanat olivat luettavina. Nuoret naiset, joilla oli luottamusta\nsielussa ja sydän avoinna kaikille taivaan sanomille, näkivät näissä\npyhän kirjan sanoissa pelastuksen eittämättömän enteen.\n\n-- Nyt udupaan! Paganel huudahti hilpeästi. -- Se on meidän\nlinnoituksemme, kartanomme, ruokasalimme ja työhuoneemme! Kukaan ei\nmeitä häiritse siellä! Jalot naiset, sallikaa minun olla oppaananne\ntässä ihanassa asunnossa.\n\nKaikki seurasivat kohteliasta Paganelia. Kun villit näkivät pakolaisten\nuudelleen häpäisevän haudan tabua, he ampuivat useita laukauksia ja\nalkoivat hirvittävästi kirkua. Mutta onneksi eivät luodit kantaneet\nyhtä kauas kuin huudot, vaan putosivat puolitiehen, ja huudot taas\nhäipyivät ilmaan.\n\nLady Helena, Mary Grant ja heidän kumppaninsa rauhoittuivat jälleen\ntäydellisesti nähdessään, että maorien taikausko oli vielä suurempi\nkuin heidän raivonsa, ja astuivat hauta-aitauksen sisään.\n\nMaoripäällikön leposijana oli punaisiksi maalatuista paaluista tehty\nkehä. -- Symbolit, jotka oli suorastaan tatuoitu puuhun, kertoivat\nvainajan jaloudesta ja urotöistä. Paalujen välissä riippui nuoria,\njoihin oli ripustettu taikakaluja, simpukoita ja veistettyjä kiviä.\nSisällä oli maa peitetty vihreillä lehvillä; keskellä osoitti pieni\nkumpu äsken kaivettua hautaa.\n\nSiellä lojuivat päällikön aseet, hänen ladatut ampumakuntoon pannut\npyssynsä, keihäänsä, vihreästä nefriitistä tehty mainio kirveensä sekä\niäisiin metsästyksiin riittävä varasto ruutia ja luoteja.\n\n-- Täällähän on täydellinen asevarasto, jota me voimme käyttää paremmin\nkuin vainaja, Paganel sanoi. -- Onpa noilla villeillä mainio aate ottaa\nmukaan aseensa toiseen maailmaan.\n\n-- Mutta nämä pyssythän ovat englantilaista tekoa! majuri sanoi.\n\n-- Tiettävästi! Glenarvan vastasi. -- Typerä tapa, että annetaan\ntuliaseita villeille! He käyttävät niitä lopulta kuitenkin\nmaahantunkeutujia vastaan, ja oikeassa he ovatkin. Nämä pyssyt voivat\nkuitenkin olla meille hyödyksi.\n\n-- Mutta vielä hyödyllisempiä meille ovat Kara-Tetelle varatut eväät ja\nvesi, Paganel huomautti.\n\nVainajan sukulaiset ja ystävät olivat todella suorittaneet tehtävänsä\nhyvin, ja muonitus todisti heidän kunnioituksestaan päällikön avuja\nkohtaan. Siellä oli riittävästi elintarvikkeita kymmenelle perheelle\nkahdeksi viikoksi tai oikeammin vainajalle iäistä elämää varten.\nKasvisravintona oli saniaisia, imeliä bataatteja, \"convolvulus\nbatatas\", ja kauan aikaa sitten eurooppalaisten maahantuomia perunoita.\nSuuret astiat sisälsivät seelantilaisten aterioihin kuuluvaa puhdasta\nvettä, ja tusina taidokkaasti punottuja vasuja oli täynnä viipaleita\ntuoreesta oudonlajisesta kumista.\n\nPakolaisilla oli siis muutamiksi päiviksi ruokaa ja juomaa, eikä heitä\ntarvinnut kehottaa nauttimaan ensimmäistä ateriaansa päällikön\nkustannuksella.\n\nGlenarvan toi seurueelle tarpeelliset ruoka-aineet ja uskoi ne\nOlbinettin haltuun. Muonamestari, aina erittäin tarkka muodollisuuksien\nmies vaikeimmissakin tilanteissa, arveli ateriasta tulevan\nlaihanpuoleisen. Eikä osannut kypsentää juuria, kun ei ollut tulta.\n\nMutta Paganel päästi hänet pulasta neuvoen häntä paistamaan juuret ja\nimelät bataatit yksinkertaisesti vain maan sisällä.\n\nPäällimmäisten kerrosten lämpömäärä olikin hyvin korkea, ja maahan\npistetty lämpömittari olisi varmaankin osoittanut kuuttakymmentä tai\nkuuttakymmentäviittä astetta. Olbinett oli vähällä polttaa itsensä\npahanpäiväisesti, sillä kun hän sai kaivetuksi kolon pannakseen siihen\njuuret, suihkusi samassa esiin vesihöyrypatsas, nousten sihisten\npuolentoista metrin korkeuteen. Muonamestari kaatui säikähdyksestä\nselälleen.\n\n-- Hana kiinni! huusi majuri, joka molempien matruusien auttamana\nriensi paikalle ja peitti reiän hohkakiven siruilla, kun taas Paganel\nkatseli tätä ilmiötä omituinen ilme kasvoillaan ja mutisi:\n\n-- Kas vain! Ahaa! Miksei?\n\n-- Ettehän kai haavoittunut? MacNabbs kysyi Olbinettilta.\n\n-- En, herra MacNabbs, muonamestari vastasi, -- mutta minä en osannut\nodottaa...\n\n-- Niin monia taivaan antimia! Paganel jatkoi iloisella äänellä. --\nKara-Teten veden ja ruokavarojen jälkeen tulta maasta! Tämä vuorihan on\nparatiisi! Minä ehdotan, että perustamme tänne siirtolan, viljelemme\nsitä, asetumme tähän loppuiäksemme. Meistä tulee Maunganamun\nRobinsoneja! Tosiaan, minä etsin turhaan, mitä meiltä puuttuu tällä\nmukavalla vuorella!\n\n-- Ei mitään, jos se vain kestää, John Mangles vastasi.\n\n-- No, eipä se ole eilen tehty, Paganel sanoi. -- Se on kestänyt jo\nkauan maanalaista tulta ja kestää kai meidän lähtöömme saakka.\n\n-- Aamiainen on valmis, Olbinett ilmoitti yhtä juhlallisesti kuin olisi\nollut virantoimituksessa Malcolmin linnassa.\n\nPakolaiset istuutuivat aitauksen lähelle ja alkoivat nauttia yhtä\nniistä aterioista, joita kaitselmus oli viime aikoina heille niin\ntäsmällisesti lähettänyt vaikeimmissa oloissa.\n\nTosin ruokien valinnassa ei oltu nirsoja, mutta syötävän saniaisten\njuurista oltiin eri mieltä. Toiset pitivät niiden makua melkein\nmiellyttävänä, toiset kumimaisena, tympeänä, nahkamaisena. Imelät\nbataatit, joita oli paistettu kuumassa maassa, olivat erinomaisia.\nMaantieteilijä huomautti, että Kara-Tetellä ei ollut valittamisen\naihetta.\n\nKun nälkä oli tyydytetty, Glenarvan ehdotti viipymättä keskustelua\npakosuunnitelmasta.\n\n-- Nytkö jo! Paganel sanoi vilpittömästi pahoitellen. -- Mitä, aiotteko\njo jättää tämän viehättävän paikan?\n\n-- Mutta, herra Paganel, lady Helena vastasi, -- vaikka oletammekin\nolevamme Capuassa, niin ei sovi menetellä Hannibalin tavoin.\n\n-- Hyvä rouva, Paganel vastasi, -- minä en tahdo vastustaa teitä, ja\nkun haluatte keskustella, niin keskustelkaamme.\n\n-- Minä ajattelen ensinnäkin, Glenarvan sanoi, -- että meidän pitää\nyrittää pakoon, ennen kuin nälkä pakottaa siihen. Voimia ei meiltä\npuutu, ja meidän täytyy käyttää niitä. Ensi yönä koetamme päästä\nidänpuolisiin laaksoihin murtautumalla pimeän avulla villien saarron\nläpi.\n\n-- Hyvä on, Paganel sanoi, -- jos maorit laskevat meidät läpi.\n\n-- Ja jos he estävät meitä? John Mangles huomautti.\n\n-- Silloin ryhdymme voimakeinoihimme, Paganel vastasi.\n\n-- Onko meillä sitten voimakeinoja? majuri kysyi.\n\n-- Niin monta, että minä en voi kaikkia käyttää, Paganel vastasi\ntarkemmin selittämättä.\n\nOli siis vain odotettava yötä, jotta päästäisiin yrittämään vartioivien\nvillien ohi.\n\nNämä eivät olleet poistuneet paikoiltaan. Rivit näyttivät päin vastoin\ntaajenneen myöhemmin saapuneista.\n\nSiellä täällä sytytetyt nuotiot olivat tulivyönä saartamassa vuoren\njuurta. Kun pimeys peitti ympäröivät laaksot, Maunganamu näytti\nkohoavan laajasta tulirenkaasta ja vuoren huippu katosi tummaan\nvarjoon. Kaksisataa metriä alempaa kuului liikettä, huutoja ja sorinaa\nvihollisen leiriltä.\n\nKello yhdeksän Glenarvan ja John Mangles päättivät pilkkopimeässä tehdä\ntiedusteluretken, ennen kuin veisivät kumppaninsa vaaralliselle\nmatkalle. He hiipivät alaspäin äänettömästi noin kymmenen minuuttia ja\nsaapuivat kapealle harjanteelle, joka ulottui villien linjan poikki\nviittätoista metriä leiriä ylempänä.\n\nKaikki kävi hyvin siihen saakka. Nuotioillaan makailevat maorit eivät\nnäyttäneet huomaavan kahta pakolaista, jotka etenivät vielä muutaman\naskelen. Äkkiä pamahti laukauksia harjanteen molemmilta puolilta,\noikealta ja vasemmalta.\n\n-- Takaisin! Glenarvan käski, -- niillä vietävillä on kissansilmät ja\nrihlapyssyt!\n\nJohn Mangles ja hän palasivat heti vuoren jyrkkää rinnettä ylös ja\nsaapuivat parhaiksi rauhoittamaan laukausten pelästyttämiä ystäviään.\nGlenarvanin lakki oli kahden luodin lävistämä. Oli siis mahdotonta\nlähteä pitkälle harjanteelle kahden pyssymiesrivin väliin.\n\n-- Jätetään huomiseen, Paganel sanoi, -- ja koska emme saa petetyksi\nvillien valppautta, sallinette minun tarjota heille omintakeisen\nannoksen!\n\nIlma oli erittäin viileä. Onneksi oli Kara-Tete ottanut mukaansa\nhautaan parhaat yöpukunsa, lämpimiä phormium-peitteitä, joihin\nitsekukin siekailematta kääriytyi, ja pian nukkuivat pakolaiset villien\ntaikauskon varjelemina rauhallisesti aitauksen suojassa lämpimällä ja\nsisäisestä kiehumisesta vapisevalla maaperällä.\n\n\n\n\nPAGANELIN VOIMAKEINOT.\n\n\nSeuraavana eli 17. päivänä helmikuuta herätti nouseva aurinko\nensimmäisillä säteillään Maunganamun laella nukkuvat. Maorit olivat jo\nkauan olleet jalkeilla ja liikuskelivat edestakaisin vuoren juurella,\nväistymättä vartiopaikoiltaan. Raivokkaat huudot tervehtivät\nhäväistystä aitauksesta ilmestyviä eurooppalaisia.\n\nJokainen vilkaisi ensiksi ympäröiviä vuoria, vielä aamu-usvan peittämiä\nsyviä laaksoja ja Taupo-järven pintaa, joka väreili kevyesti\naamutuulessa.\n\nSitten kaikki kokoontuivat Paganelin ympärille kyselemään hänen uusista\nsuunnitelmistaan.\n\nPaganel tyydytti heti kumppaniensa levottoman uteliaisuuden.\n\n-- Ystäväni, hän sanoi, -- minun suunnitelmani on siitä erinomainen,\nettä vaikka se ei olisi niin tehokas kuin odotan, vaikka se\nepäonnistuisikin, niin meidän asemamme ei huonontuisi. Mutta sen\npitäisi onnistua.\n\n-- Mikä se suunnitelma on? MacNabbs kysyi.\n\n-- Tämä, Paganel vastasi. -- Villien taikauskon takia olemme tästä\nvuoresta saaneet turvapaikan, ja se auttaa meitä pääsemään täältä pois.\nJos saan Kai-Kumun uskomaan, että me olemme joutuneet pyhänhäpäisymme\nuhreiksi, että jumalat ovat rangaisseet meitä, sanalla sanoen, että me\nolemme kokeneet hirveän kuoleman, niin uskotteko, että hän poistuu\nMaunganamun juurelta ja palaa takaisin kyläänsä?\n\n-- Epäilemättä, Glenarvan vastasi.\n\n-- Ja millä hirveällä kuolemalla te uhkaatte meitä? kysyi lady Helena.\n\n-- Pyhänhäpäisijän kuolemalla, ystäväni, Paganel vastasi. --\nKostonliekit ovat meidän jalkojemme alla. Päästäkäämme ne irti!\n\n-- Mitä! Aiotteko päästää tulivuoren toimintaan? John Mangles huudahti.\n\n-- Juuri niin. Keinotekoisen tulivuoren, tilapäisen tulivuoren, jonka\npurkausta me johdamme! Täällä on valtava varasto maanalaista höyryä ja\ntulta, joka pyrkii vain purkautumaan. Järjestäkäämme keinotekoinen\npurkaus eduksemme!\n\n-- Ajatus on hyvä, majuri sanoi. -- Hyvin keksitty, Paganel!\n\n-- Te ymmärrätte, maantieteilijä jatkoi, -- että kaiken tulee näyttää\nsiltä kuin Seelannin Pluton liekit olisivat ahmaisseet meidät, mutta me\nkatoammekin Kara-Teten hautaan... Siellä viivymme kolme, neljä, viisi\npäivää, jos niin on tarpeen, toisin sanoen siihen hetkeen saakka,\njolloin villit varmoina meidän kuolemastamme luopuvat pelistä.\n\n-- Mutta jos heidän päähänsä pälkähtää tulla toteamaan meidän loppumme,\nneiti Grant sanoi, jos he nousevat vuorelle?\n\n-- Ei, rakas Mary, Paganel vastasi, -- sitä he eivät tee. Vuori on\ntabu, ja kun se itse on niellyt häpäisijänsä, on tabu vieläkin\nankarampi!\n\n-- Suunnitelma on todellakin hyvin tehty, Glenarvan sanoi. -- Sen huono\npuoli on vain se yksi mahdollisuus, että villit sittenkin viipyvät\nMaunganamun juurella niin kauan, että meiltä loppuvat ruokavarat. Mutta\nse ei ole luultavaa, varsinkaan jos valmistelemme juonemme hyvin.\n\n-- Ja milloin yritämme tätä viimeistä keinoa? lady Helena kysyi.\n\n-- Vielä tänä iltana, Paganel vastasi. -- Niin pian kuin on kyllin\npimeä.\n\n-- Se on sovittu, MacNabbs lausui, -- Paganel, te olette nerokas mies,\nja minä, joka en hevillä innostu, takaan menestyksen. Näytetään noille\nlurjuksille pieni ihme! Se kyllä hidastuttaa heidän kääntymystään\nainakin vuosisadan verran. Mutta lähetyssaarnaajat saavat suoda sen\nmeille anteeksi!\n\nPaganelin ehdotus oli siis hyväksytty, ja ottaen huomioon maorien\ntaikauskon sen piti todellakin onnistua. Jäljellä oli vain sen\ntoteutus. Ajatus oli hyvä, mutta toteuttaminen vaikeaa. Eikö tulivuori\ntuhoaisi samalla niitä uskalikkoja, jotka kaivaisivat sille aukon?\nVoisiko purkausta hallita ja johtaa, kun höyryt, liekit ja laavat oli\nlaskettu irti? Eikö koko vuori hukkuisi tulimereen? Tämähän merkitsi\npuuttumista niihin ilmiöihin, joihin luonto on varannut itselleen\nehdottoman yksinoikeuden.\n\nPaganel oli ajatellut näitä vaikeuksia, mutta hän aikoi toimia\nvarovasti eikä mennä liian pitkälle. Maorien silmänlumeeksi tarvittiin\nvain näennäinen ilmiö eikä varsinaisen suurpurkauksen hirvittävää\ntodellisuutta.\n\nKuinka pitkältä tämä päivä tuntuikaan! Jokainen laski sen loputtomia\ntunteja. Kaikki oli valmistettu pakoa varten. Udupan ruokavarat oli\njaettu ja pantu pieniin kääröihin. Pari mattoa ja ampuma-aseet\ntäydensivät nämä päällikön haudasta anastetut varustukset. Sanomattakin\non selvää, että kaikki valmistukset tehtiin aitauksen sisällä ja\nvillien tietämättä.\n\nKello kuusi muonamestari tarjosi virkistävän aterian. Missä ja milloin\nsyötäisiin tämän alueen laaksoissa, sitä ei kukaan voinut tietää.\nNiinpä nyt syötiin vastaisenkin varalta. Väliruokana oli puoli tusinaa\nsuuria Wilsonin pyydystämiä rottia, joista keitettiin muhennosta. Lady\nHelena ja Mary Grant kieltäytyivät jyrkästi syömästä tätä Uudessa\nSeelannissa niin arvossa pidettyä riistaa, mutta miehet nauttivat siitä\nkuin oikeat maorit. Liha oli todella erinomaista, jopa mehevää, ja\nkuusi nakertajaa nakerrettiin luita myöten.\n\nSitten tuli iltahämärä. Aurinko katosi rajuilmaa ennustavien paksujen\npilvien taakse. Muutamia salamia leimahteli horisontissa, ja kaukainen\nukkonen jylisi.\n\nPaganel oli hyvillään rajuilmasta, joka tuli hänen suunnitelmansa\navuksi ja täydensi esityksen. Villit ovat taikauskoisen herkkiä suurten\nluonnonilmiöiden suhteen. Uusseelantilaiset pitävät ukkosta suuttuneen\nNui-Atuan äänenä, ja salama on vain hänen silmäniskujaan. Jumala tuntui\nsiis itse tulevan rankaisemaan tabun häpäisijöitä. Kello kahdeksan\npeittyi Maunganamun huippu pilkkopimeään. Taivas oli mustana taustana\nliekkien loimulle, jonka Paganelin käsi aikoi nostattaa sitä kohti.\nMaorit eivät voineet enää nähdä vankejaan. Toiminnan hetki oli tullut.\n\nPidettiin kovaa kiirettä. Glenarvan, Paganel, MacNabbs, Robert,\nmuonamestari, molemmat matruusit ryhtyivät yhtaikaa työhön.\n\nTulivuoren aukolle valittiin paikka kolmenkymmenen askelen päässä\nKara-Teten haudasta. Tärkeätähän oli, että purkaus ei hävittäisi\nudupaa, sillä sen mukana olisi hävinnyt myös vuoren tabu. Mainitulla\npaikalla oli Paganel huomannut suuren kivilohkareen, jonka ympärillä\npihisi höyryjä joltisenkin voimakkaasti. Tämä lohkare peitti pientä,\nluonnon itse puhkaisemaa aukkoa, ja vain sen paino esti maanalaisia\nliekkejä leimahtamasta esiin. Jos se saataisiin siirretyksi sivuun,\nsyöksyisivät höyryt ja laava heti esiin avatusta aukosta.\n\nMiehet valmistivat vivut haudalta ottamistaan paaluista ja kävivät\nkallionlohkareen kimppuun. Heidän yhteisistä ponnistuksistaan se\nalkoikin pian liikahdella. He kaivoivat sille pienen uran rinteeseen,\njotta se pääsisi vierimään kaltevaa pintaa alas. Sitä mukaa kuin he\nsaivat lohkaretta nousemaan, kävi maan tärinä voimakkaammaksi.\n\nLiekkien hurjaa humua ja palavan pätsin rätinää kuului ohuen kuoren\nalta. Uskaliaat miehet työskentelivät äänettöminä, ohjaillen\ntodellisina kyklooppeina maan tulta. Pian muutamat rakoset ja polttavan\nhöyryn pärskeet osoittivat, että paikka alkoi käydä vaaralliseksi.\nMutta raju viimeinen ponnistus irrotti kiven, joka vieri alas\nvuorenrinnettä ja katosi.\n\nSamassa antoi ohentunut maankuori periksi. Hehkuva patsas syöksyi\ntaivaalle korvia huumaavasti pamahtaen, ja villien leiriä ja alempia\nlaaksoja kohti alkoi virrata kiehuvaa vettä ja laavaa.\n\nKoko kukkula tärisi, näytti jopa luhistuvan pohjattomaan kuiluun.\nGlenarvan ja hänen kumppaninsa pääsivät töin tuskin purkausta pakoon;\nhe livahtivat udupan aitaukseen, saatuaan päälleen muutamia pärskeitä\nmelkein kiehuvan kuumaa vettä, joka aluksi hieman tuoksahti\nlihaliemeltä, mutta sitten sai hyvin väkevän rikin hajun.\n\nNyt sekoittuivat muta, laava ja muut tulesta pursuavat ainekset\nyhteiseen loimuun. Tulivirtoja valui Maunganamun rinteitä alas.\nPurkausliekki valaisi läheisiä vuoria, ja sen heijastus loisti heleänä\nsyvissä laaksoissa.\n\nKaikki villit olivat kavahtaneet pystyyn, ulvoen nuotiotuliensa\nkeskellä polttavasta laavasta saamistaan palohaavoista. Ne, joita\ntulivirta ei ollut tavoittanut, pakenivat ympäröiville kummuille;\nsitten he kääntyivät kauhuissaan katselemaan tätä hirvittävää ilmiötä,\ntulivuorta, jolla heidän jumalansa viha tuhosi pyhän vuoren häpäisijät.\nJa aina kun purkauksen kohina heikkeni, kuului heidän uskonintoinen\nhuutonsa:\n\n-- Tabu! tabu! tabu!\n\nMaunganamun aukosta purkautui tosiaankin tavaton määrä höyryä, hehkuvia\nkiviä ja laavaa. Se ei ollut vain tavallinen suihkulähde samaan tapaan\nkuin Hekla-vuoren lähellä Islannissa, vaan Hekla itse. Kaikki nämä\ntuliset ainekset olivat tähän saakka pysyneet Maunganamun sisällä,\nkoska Tongariron aukot riittivät paineen purkamiseen; mutta kun sille\navattiin uusi aukko se syöksähti ulos hurjalla voimalla, ja tasapainon\ntakia olivat saarella toiset purkaukset tänä yönä tavallista heikompia.\n\nKun oli kulunut tunti tämän tulivuoren puhkeamisesta, valui laajoja,\nhehkuvia laavavirtoja sen rinteitä pitkin. Kokonainen legioona rottia\nriensi ulos pesistään.\n\nKoko yön tulivuori oli toiminnassa, rajuilman raivotessa taivaalla\nsellaisella vimmalla, että se herätti Glenarvanissa levottomuutta.\nPurkaus repi aukon reunoja.\n\nPaaluaitauksen takana piileksivät eurooppalaiset tarkkailivat ilmiön\npelottavaa kehitystä.\n\nAamu valkeni. Tulivuoren raivo ei hellittänyt. Sakeita, kellertäviä\nhöyryjä yhtyi liekkeihin; laavavirtoja kiemurteli joka puolella.\n\nSilmä tarkkana ja sydän levottomana Glenarvan kurkisti aitauksen raosta\nja tähysti villien leiriä.\n\nMaorit olivat paenneet lähiylängöille, jonne purkaukset eivät\nulottuneet. Vuoren juurella oli tuli kärventänyt muutamia heistä.\nKauempana, pahin suunnalla, oli laava saavuttanut parikymmentä\nhökkeliä, jotka vielä savusivat. Seelantilaiset olivat kokoontuneet\nryhmiin siellä täällä ja silmäilivät Maunganamun liekehtivää huippua\nuskonnollisen kauhun vallassa.\n\nKai-Kumu ilmestyi soturiensa keskelle, ja Glenarvan tunnisti hänet.\nPäällikkö tuli sitten vuoren juurelle saakka sille puolelle, jonka\nlaava oli säästänyt, mutta ei noussut edes sen ensimmäiselle rinteelle.\n\nSiellä hän kädet ylhäällä kuin loitsuja lukeva noita teki joitakin\ntemppuja, joiden tarkoituksen vangit oivalsivat. Kuten Paganel oli\narvannut, Kai-Kumu julisti kostonhimoisen vuoren entistä pyhemmäksi\ntabuksi.\n\nPian sen jälkeen villit poistuivat jonossa kohti pahia kiemurtelevia\npolkuja pitkin.\n\n-- He lähtevät! Glenarvan huudahti. -- He jättävät vartiopaikkansa!\nJumalan kiitos! Meidän sotajuonemme on onnistunut! Rakas Helena, kunnon\nkumppanit, me olemme nyt kuin kuolleet ja kuopatut! Mutta tänä iltana,\nensi yönä, me nousemme kuolleista, lähdemme haudastamme, pakenemme pois\nnäiden raakalaisheimojen luota!\n\nEi ole vaikea kuvitella udupassa vallinnutta riemua. Heillä oli jälleen\ntoivoa. Rohkeat retkeilijät unohtivat menneet ja tulevat ja ajattelivat\nvain nykyhetkeä. Eikä kuitenkaan ollut suinkaan helppoa tavoittaa\nmitään eurooppalaista asumusta näillä tuntemattomilla seuduilla. Mutta\nsaatuaan Kai-Kumun eksytetyksi he kuvittelivat pelastuneensa kaikista\nUuden Seelannin villeistä!\n\nMajuri puolestaan ei salannut sitä syvää halveksuntaa, jota maorit\nolivat hänessä herättäneet, eikä häneltä puuttunut sanoja haukkuakseen\nheitä. Siitä tuli suorastaan kilpailu Paganelin ja hänen välillään. He\nnimittivät heitä auttamattomiksi naudoiksi, typeriksi aaseiksi,\nTyynenmeren hölmöiksi, Bedlamin villeiksi, antipodien pölkkypäiksi jne.\n\nHe eivät hevin väsyneet.\n\nKokonainen päivä täytyi vielä odottaa ennen lopullista lähtöä. Se\nkäytettiin retken suunnittelemiseen. Paganel oli huolellisesti\nsäilyttänyt Uuden Seelannin kartan ja saattoi siitä etsiä varmimmat\ntiet.\n\nNeuvoteltuaan päättivät karkurit lähteä itään Plenty-lahtea kohti.\nSinne oli kuljettava tuntemattomien, mutta arvatenkin asumattomien\nseutujen halki. Tottuneina suoriutumaan luonnonesteistä ja voittamaan\nmuut vaikeudet he pelkäsivät ainoastaan maorien kohtaamista. Niinpä he\nhalusivat kaikin mokomin vältellä näitä ja pyrkiä itärannikolle, minne\nlähetyssaarnaajat ovat perustaneet muutamia asutuksia. Lisäksi oli tämä\nsaaren osa tähän saakka säästynyt sodan hävityksiltä, eivätkä\nalkuasukkaiden sissijoukot liikuskelleet siellä päin.\n\nTaupo-järveltä Plenty-lahteen oli arviolta noin satakuusikymmentä\nkilometriä. Kymmenen päivän matka, kuusitoista kilometriä päivässä. Se\nkävisi päinsä, ei tosin vaivattomasti, mutta tässä uljaassa joukossa ei\nkukaan välittänyt matkan pituudesta. Lähetysasemille päästyä\nlevättäisiin siellä odotellessa otollista tilaisuutta pyrkiä\nAucklandiin, sillä tähän kaupunkiin he yhä aikoivat.\n\nKun kaikesta tästä oli sovittu, pidettiin villejä silmällä iltaan\nsaakka. Vuorenjuurella heitä ei enää näkynyt ainoatakaan, ja kun pimeys\npeitti Taupon laakson, ei myöskään näkynyt tulia, jotka olisivat\nosoittaneet siellä olevan maoreja. Tie oli siis auki.\n\nKello yhdeksän oli pilkkopimeä, ja Glenarvan antoi lähtömerkin. Hänen\nkumppaninsa ja hän alkoivat Kara-Teten kustannuksella aseistettuina ja\nvarustettuina varovasti laskeutua Maunganamun rinteitä. John Mangles ja\nWilson kulkivat edellä korvat ja silmät auki, pysähtyivät pienimmänkin\nrisahduksen kuullessaan ja etsivät vähäisintäkin valonpilkettä;\njokainen suorastaan ryömi vuorenrinnettä alas sulautuakseen paremmin\nsiihen.\n\nHuipulta noin kuusikymmentä metriä laskeuduttuaan saapuivat John\nMangles ja hänen matruusinsa sille vaaralliselle kannakselle, jota\nvillit olivat itsepintaisesti puolustaneet. Jos onnettomuudeksi maorit\npakolaisia viekkaampina olivat vain teeskennelleet poistuneensa\npaikalta houkutellakseen heidät luokseen, jos keinotekoinen tulivuori\nei ollutkaan erehdyttänyt heitä, niin se tulisi ilmi juuri tällä\nkohdalla. Kaikesta luottavaisuudestaan ja Paganelin leikinlaskusta\nhuolimatta Glenarvan vapisi jännityksestä. Heidän pelastumisensa oli\nkokonaan niiden kymmenen minuutin varassa, jotka tarvittiin tämän\nmatalan harjanteen ylittämiseen. Hän huomasi suonenvedontapaisesti\ntarrautuneensa lady Helenan käsivarteen ja sydämensä tykyttävän\nkiivaammin.\n\nPalaamista takaisin hän ei tosin ajatellutkaan, eikä myöskään John.\nKaikkien seuraamana ja pimeän turvin nuori kapteeni astui kapealle\nharjanteelle, varovasti pysähtyen, kun jokin irtautunut kivi vierähti\nrinnettä alas. Jos villit vielä olivat väijyksissä, tämän oudon kolinan\ntäytyi antaa merkki molemmilta puolilta aloitettavaan kiivaaseen\ntulitukseen.\n\nMadellen kuin käärmeet tätä viettävää kannasta myöten pakolaiset\npääsivät vain hitaasti eteenpäin. Saavuttuaan alimmalle kohdalle oli\nJohn Mangles vain kahdeksan metrin päässä alkuasukkaiden edellisen\npäivän vartiopaikalta; sitten harjanne kohosi jokseenkin jyrkästi noin\npuolen kilometrin verran metsikköä kohti.\n\nTämän matalan osan yli päästiin kun päästiinkin onnellisesti; pieni\njoukko alkoi ääneti kavuta ylöspäin. Metsää ei näkynyt, tiedettiin\nvain, että se oli siellä, ja ellei mitään väijytystä ollut viritetty,\nGlenarvan toivoi olevansa siellä turvassa. Mutta hän muisti, että se\nmerkitsi myös tabun suojeluksen loppumista. Kohoava vuorenharjanne ei\nenää kuulunut Maunganamuun, vaan Taupo-järven itäpuoliseen\nvuoriryhmään. Niinpä piti pelätä sekä villien pyssynluoteja että\nsuoranaista käsikähmää.\n\nKymmenen minuutin ajan hiipi joukko huomaamatta ylänköä kohti. John ei\nvielä voinut erottaa tummaa metsää, mutta sen piti olla korkeintaan\nkuudenkymmenen metrin päässä.\n\nÄkkiä hän pysähtyi, melkein peräytyi. Hän luuli kuulleensa jonkin\nrasahduksen pimeässä. Hänen epäröimisensä pysäytti perässä tulevat.\n\nHän pysyi liikkumatta niin kauan, että toiset kävivät levottomiksi.\nOdotettiin. Minkä tuskan vallassa, sitä on mahdoton kuvata! Olisiko\npakko kääntyä ja pyrkiä takaisin Maunganamun kukkulalle?\n\nMutta havaitessaan, ettei epäilyttävä rasahdus toistunut, John jatkoi\nkiipeämistään.\n\nPian metsä häämötti pimeässä. Muutaman askelen jälkeen se oli\nsaavutettu, ja pakolaiset piiloutuivat puiden tiheään lehvistöön.\n\n\n\n\nKAHDEN TULEN VÄLISSÄ.\n\n\nYö suosi pakoa; sen turvin piti siis päästä pois Taupo-järven\nvaarallisilta tienoilta. Paganel ryhtyi joukon oppaaksi, ja hänen\nmerkillinen paikallisvaistonsa oli taas avuksi tämän vaikean vaelluksen\naikana vuoristossa. Hän liikkui hämmästyttävän taitavasti pimeässä,\nvaliten empimättä melkein näkymättömiä polkuja ja pysyen varmasti\nsuunnassa, josta hän ei poikennut. Hänen kykynsä nähdä pimeässä oli\nsitä paitsi hänelle suureksi hyödyksi, ja kissansilmillään hän saattoi\nnähdä pienimmätkin esineet, vaikkei valoa ollut vähääkään.\n\nKolme tuntia marssittiin taukoa pitämättä pitkin loivaa itärinnettä.\nPaganel kääntyi hiukan kaakkoon päästäkseen Kaimanawan ja\nWahiti-selänteen väliseen kapeaan solaan, josta kulkee tie Aucklandista\nHawkes-lahteen. Kun tästä rotkosta olisi päästy, hän aikoi poiketa\ntieltä ja pyrkiä rannikolle maakunnan asumattomien seutujen kautta\nkorkeiden vuorijonojen suojassa.\n\nKello yhdeksän aamulla oli kuljettu yhdeksäntoista kilometriä\nkahdessatoista tunnissa. Enempää ei naisilta voinut pyytää. Siinä oli\nmuuten sopiva leiripaikka. Pakolaiset olivat saapuneet solaan, joka\nerottaa molemmat vuorijonot. Oberlandin tie jäi oikealle ja jatkui\netelään. Paganel teki kartta kädessään mutkan koilliseen, ja kello\nkymmenen saapui joukko eräänlaiselle äkkijyrkälle, vuoresta ulkonevalle\nkielekkeelle.\n\nRuokatarvikkeet otettiin esille säkeistä ja saivat hyvän menekin.\nSaniaiset, joita Mary Grant ja majuri eivät aikaisemmin olleet\nhalunneet syödä, kelpasivat nyt heille. Taukoa jatkui kello kahteen\nsaakka iltapäivällä, minkä jälkeen taas marssittiin itäänpäin, kunnes\nillalla pysähdyttiin kolmentoista kilometrin päähän vuorista. Pian\nnukkuivat kaikki taivasalla.\n\nSeuraavana päivänä oli matkalla tuntuvia hankaluuksia. Heidän piti näet\nkulkea omituisen, tuliperäisiä järviä, kuumia ja rikkipitoisia lähteitä\nsisältävän alueen halki, joka on Wahiti-selänteen itäpuolella. Silmillä\noli siitä enemmän iloa kuin jaloilla. Joka puolen kilometrin päässä oli\ntie poikki, ja esteiden kiertäminen oli perin väsyttävää. Mutta luonnon\nsuurenmoiset ilmiöt tarjosivat vaihtelevuudessaan outoa katseltavaa!\n\nTällä viidenkymmenen neliökilometrin laajuisella alueella esiintyi\nmaanalaisen tulen voima kaikissa muodoissa. Ihmeen kuulakkaita,\nmiljoonien hyönteisten asumia suolapitoisia lähteitä pulppusi\nseelantilaisten teepensaiden viidakoista, levittäen kirpeää palaneen\nruudin käryä ja jättäen maahan valkoista, häikäisevän lumen näköistä\nsakkaa. Niiden kirkas vesi oli kiehuvan kuumaa, kun taas toiset\nläheiset lähteet näyttivät olevan hyytyneitä. Jättimäisiä saniaisia\nkasvoi niiden partaalla sellaisissa oloissa, jotka vastasivat\nsiluurikauden kasvullisuutta.\n\nKaikkialla näkyi höyrystyneitä vesipatsaita kohoavan maasta kuin\nsuihkulähteitä puistossa, toisten pulputessa jatkuvasti, toisten vain\ntietyin välein, kuin jonkin oikullisen Pluton tahdosta. Ne olivat\namfiteatterin tapaan luonnonpengermillä toinen toistaan korkeammalla\nkuin nykyaikaiset altaat; niiden vedet sekoittuivat toisiinsa\nvähitellen valkoisten höyrypilvien alla ja uurtaen jättiläisportaiden\npuoliksi läpinäkyviä astimia loivat kokonaisia järviä kiehuvilla\nryöpyillään.\n\nKauempana esiintyi lämpimien lähteiden ja pauhaavien suihkujen asemesta\nrikkilähteitä. Maa näytti olevan aivan täynnä suuria rakkoja; ne olivat\npuoliksi sammuneita tulivuorenkraatereita, joiden halkeamista nousi\nkaasuja. Ilma oli sakeana rikkihapon pistävää ja vastenmielistä hajua.\nRikki peitti maata ohuena kuorena ja kiteytyneinä ryhminä; vuosisatojen\nkuluessa tänne oli kasautunut laskemattomia hedelmättömiä rikkauksia,\nja tältä vielä miltei tuntemattomalta Uuden Seelannin alueelta saa\nteollisuus vastedes noutaa lisää raaka-ainetta, jos Sisilian\nrikkikaivokset joskus ehtyvät.\n\nOn helppo ymmärtää, mitä rasituksia pakolaisten oli kestettävä\nkulkiessaan näiden luonnonesteitä täynnä olevien seutujen läpi.\nLeiripaikkoja oli vaikea löytää, eikä metsästäjä havainnut siellä\nainoatakaan lintua, jonka Olbinett olisi katsonut kynimisen arvoiseksi.\nSiksi täytyi tyytyä enimmäkseen saniaisiin ja makeisiin bataatteihin,\nlaihaan ravintoon, joka ei ollut omiaan virkistämään pikku joukon\nnääntyneitä voimia. Jokainen halusi siis mahdollisimman pian päästä\ntältä karulta ja autiolta seudulta.\n\nKesti kuitenkin neljä päivää, ennen kuin tämä kiusallinen alue oli\nsivuutettu. Vasta 23. päivänä helmikuuta Glenarvan saattoi\nkahdeksankymmenen kilometrin päässä Maunganamusta leiriytyä erään\nnimettömän vuoren juurelle, joka oli merkitty Paganelin karttaan. Hänen\nsilmiensä eteen levisi pensaita kasvavia tasankoja, ja horisontissa\nnäkyi taas suuria metsiä.\n\nSe oli hyvä enne, sillä ehdolla kuitenkin, ettei näiden seutujen\nasuttavuus ollut houkutellut sinne kovin monta asukasta. Tähän saakka\neivät retkeilijät olleet nähneet ainoatakaan maoria.\n\nTänä päivänä MacNabbs ja Robert ampuivat kolme kiwiä, jotka arvokkaasti\ntäyttivät paikkansa leirin pöydässä, mutta totta puhuen vain\nhetkiseksi, sillä muutamassa minuutissa oli ne syöty nokasta kynsiin\nsaakka.\n\nBataattien ja perunoiden välillä Paganel teki ehdotuksen, joka\nhyväksyttiin yksimielisesti.\n\nHän ehdotti, että tälle nimettömälle vuorelle, jonka laki noin tuhannen\nmetrin korkeudessa häipyi pilviin, annettaisiin Glenarvanin nimi, ja\npiirsi huolellisesti skotlantilaisen lordin nimen karttaansa.\n\nOn tarpeetonta kertoa loppumatkan jokseenkin yksitoikkoisia tapahtumia.\nVain pari kolme erikoisempaa tapausta sattui tällä taipaleella järviltä\nTyynelle valtamerelle.\n\nKoko päivä marssittiin metsien läpi ja lakeuksien poikki. John määräsi\nsuunnan auringon ja tähtien mukaan. Taivas oli heille suopea ja säästi\nsekä kuumuudelta että sateelta. Mutta siitä huolimatta hidastutti yhä\nlisääntyvä väsymys jo niin kovia kokeneita matkalaisia, niin että he\nhartaasti toivoivat saapuvansa jollekin lähetysasemalle.\n\nHe puhelivat kuitenkin ja pitivät toisilleen seuraa, vaikka eivät enää\nkaikki yhdessä. Joukko jakautui ryhmiin, eivätkä syynä olleet\nerimielisyydet vaan uupumuksen mukanaan tuoma halu pysytellä omissa\noloissaan.\n\nGlenarvan asteli useimmiten yksin ajatellen _Duncania_ ja sen miehistöä\nsitä enemmän, mitä lähemmäksi rannikkoa tultiin. Hän unohti ne vaarat,\njotka vielä uhkasivat heitä Aucklandiin saakka, muistellen vain\nmurhattuja matruusejaan, eikä hän päässyt tästä hirveästä ajatuksesta\neroon.\n\nHarry Grantista ei enää puhuttu. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään, kun\nhänen hyväkseen ei enää voitu yrittää mitään? Jos kapteenin nimi vielä\nmainittiin, se tapahtui vain hänen tyttärensä ja John Manglesin\nvälisissä keskusteluissa.\n\nJohn ei ollut muistuttanut Marylle, mitä tämä oli sanonut hänelle\nviimeisenä yönä Wareatuassa; hienotunteisuus kielsi häntä vetoamasta\nsanaan, joka oli lausuttu äärimmäisen epätoivon hetkellä.\n\nPuhuessaan Harry Grantista teki John vielä ehdotuksia etsiskelyn\njatkamiseksi. Hän vakuutti Marylle, että lordi Glenarvan ei jättäisi\nepäonnistunutta yritystä sikseen, ja perusti tämän käsityksen siihen,\nettä asiakirjan alkuperää ei voitu epäillä. Harry Grant oli siis\njossakin; vaikka siis täytyisi etsiä läpi koko maailman, hänet viimein\nlöydettäisiin. Mary ihastui näistä sanoista, ja samat ajatukset ja\ntoiveet yhdistivät Johnin ja hänet. Lady Helena otti usein osaa heidän\nkeskusteluihinsa, mutta ei antautunut niin toiveikkaisiin kuvitelmiin,\nvaikka karttoikin palauttamasta toisia surulliseen todellisuuteen.\n\nSillä välin MacNabbs, Robert, Wilson ja Mulrady metsästelivät\netääntymättä kovin kauas muista, ja kukin heistä toi riistaa aterioiden\ntäydennykseksi.\n\nPaganel pysytteli yhä phormium-vaippaansa kääriytyneenä erillään\näänettömänä ja miettivänä.\n\nJa kuitenkin on mieluisa velvollisuutemme lisätä, että siitä\nluonnonlaista huolimatta, joka saa parhaatkin luonteet muuttumaan\ntyytymättömiksi ja katkeroitumaan koettelemuksissa, vaaroissa,\nvaivoissa ja kieltäymyksissä, nämä kaikki onnettomuustoverit pysyivät\nyhdessä, ystävinä, kukin valmiina uhraamaan henkensä toistensa\npuolesta.\n\nHelmikuun 25. päivänä tien katkaisi virta, joka ei voinut olla muu kuin\nPaganelin kartalle merkitty Waikari. Sen yli pääsi kuitenkin\nkahlaamaan.\n\nKaksi päivää perätysten kuljettiin pitkin pensaita kasvavia tasankoja;\npuolet Taupo-järven ja rannikon välisestä matkasta oli tehty\nkohtaamatta alkuasukkaita, mutta voimatkin alkoivat olla lopussa.\n\nSitten tuli suunnattomia, loputtomia metsiä, samantapaisia kuin\nAustraliassa, mutta täällä oli kumipuiden tilalla kauripetäjiä. Vaikka\nnelikuukautisen matkan aikana olikin saatu nähdä monia ihmeitä,\nihastuivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa kuitenkin vielä kerran\nnähdessään nämä jättiläishongat, jotka olivat Libanonin seetrien ja\nKalifornian mammuttipetäjien arvoisia kilpailijoita. Nämä kaurit,\njoille kasvitieteilijät ovat antaneet nimen \"agathis australis\",\nkohosivat kolmenkymmenen metrin korkeuteen, ennen kuin oksia edes alkoi\nhaarautua rungosta. Ne kasvoivat erillisinä puistikkoina, lukemattomina\nryhminä, jotka levittivät vihreitä lehtiään kuudenkymmenen metrin\nkorkeuteen.\n\nMuutamat näistä männyistä, jotka vielä olivat nuoria, tuskin sata\nvuotta vanhoja, muistuttivat Euroopassa tavattavia punahonkia; niiden\ntumma latvus päättyi suippoon kartioon. Mutta vanhemmat puut, viiden,\nkuuden vuosisadan ikäiset, muodostivat suunnattomia vihreitä, sikin\nsokin haaraantuneiden oksien kannattamia telttoja. Nämä Seelannin\nmetsän patriarkat olivat ympärysmitaltaan jopa viisitoistakin metriä,\neivätkä retkikunnan jäsenten käsivarret yhteensäkään olisi ylettyneet\nniiden ympäri.\n\nKolme päivää marssittiin näiden laajojen holvikaarien alla savisella\nmaalla, jota ihmisjalka ei vielä ennen ollut polkenut. Sen näki\nselvästi siitä pihkaisen kumin määrästä, jota monin paikoin oli\nkertynyt kaurien juurelle ja olisi moniksi vuosiksi riittänyt\nalkuasukkaiden tarpeisiin.\n\nMetsästäjät tapasivat suuria kiwi-parvia, jotka ovat harvinaisia\nmaorien asuttamilla seuduilla. Koirien vainoamina ovat nämä merkilliset\nlinnut paenneet luoksepääsemättömiin aarniometsiin. Niistä saatiin nyt\nretkikunnalle runsaasti terveellistä ravintoa.\n\nKerran Paganel sai kaukaa nähdä eräässä tiheässä pensaikossa pari\njättiläiskokoista lintua. Hänen luonnontutkijavaistonsa heräsivät, hän\nhuusi tovereitaan, ja väsymyksestään huolimatta majuri, Robert ja hän\nriensivät pyydystämään näitä eläimiä.\n\nMaantieteilijän kiihkeän uteliaisuuden saattoi ymmärtää, sillä hän oli\ntunnistanut tai luullut tunnistavansa nämä linnut moa-nimisiksi\ndinormis-lajiin kuuluviksi, joiden monet oppineet ovat arvelleet\nkuolleen jo sukupuuttoon. Mutta tämä sattuma vahvisti oikeaksi\nHochstetterin ja muiden matkustajain mielipiteen, että näitä Uuden\nSeelannin siivettömiä jättiläisiä todella vielä on olemassa.\n\nNämä moat, megatheriumin ja pterodactyluksen aikalaiset, joita Paganel\najoi takaa, olivat varmaankin lähes kuuden metrin korkuisia; ne olivat\nsuunnattoman suuria ja arkoja kamelikurkia, sillä ne pakenivat\ntavattoman nopeasti. Eikä luoti pysäyttänyt niiden pakoa. Muutamien\nminuuttien takaa-ajon jälkeen saavuttamattomat moat katosivat suurien\npuiden taakse, ja metsästäjät olivat vain menettäneet ruutia ja\ntuhlanneet voimiaan.\n\nTänä iltana, 1. päivänä maaliskuuta, Glenarvan ja hänen toverinsa\npääsivät vihdoin suunnattomasta kaurimetsästä ja leiriytyivät\ntuhatkuusisataaviisikymmentä metriä korkean Ikirangi-vuoren juurelle.\n\nLähes sataneljäkymmentä kilometriä oli nyt edetty Maunganamusta, ja\nrannikolle oli vielä melkein viisikymmentä kilometriä. Oli laskettu\nvoitavan suorittaa koko matka kymmenessä päivässä, mutta ei arvattu\nottaa huomioon seudun kaikkia odottamattomia esteitä.\n\nMutkat, esteet, epätäydelliset paikanmääritykset olivat myös\npidentäneet matkaa viidenneksellä, ja onnettomuudeksi olivat\nmatkailijat Ikirangi-vuorelle saapuessaan aivan näännyksissä.\n\nKuitenkin vaadittiin vielä ainakin kaksi pitkää päivämatkaa rannikolle\nsaapumiseen, ja nyt olivat uudet voimat, äärimmäinen varovaisuus\njälleen tarpeen, kun lähestyttiin seutua, missä usein liikkuu\nalkuasukkaita.\n\nJokainen ponnisteli kuitenkin voittaakseen väsymyksensä, ja seuraavana\naamuna lähti joukko jälleen liikkeelle päivän koittaessa.\n\nOikealle jäävän Ikirangin ja vasemmalle tuhannenkahdensadan\nmetrin korkeuteen kohoavan Hardy-vuoren välinen matka oli perin\nrasittava. Siellä oli puolentoista kymmenen kilometrin taival aivan\ntäynnä eräänlaisia taipuvia rihmoja, joita syystä on sanottu\n\"kuristusliaaneiksi\". Joka askeleella ne tarttuivat käsivarsiin ja\nsääriin ja kietoutuivat tiheine kiemuroineen ruumiin ympäri kuin\nkäärmeet. Kaksi päivää täytyi kulkea eteenpäin kirves kourassa ja\ntaistella tätä tuhatpäistä lohikäärmettä, tien tukkivaa, itsepintaista\nkasvistoa vastaan, jonka Paganel olisi halunnut luokitella Zoophyteihin\nkuuluvaksi.\n\nNäillä tasangoilla metsästäminen oli mahdotonta, eivätkä metsästäjät\nenää voineet täydentää eväitä, kuten ennen. Ruokavarat alkoivat olla\nlopussa, eikä voitu hankkia uusia; veden puutteessa ei voitu sammuttaa\nponnistusten kiihdyttämää janoa.\n\nGlenarvanin ja hänen seuralaistensa kärsimykset olivat nyt\nkauheimmillaan, je ensimmäistä kertaa he olivat heittämässä kaiken\ntoivon.\n\nEivät enää kävellen, vaan laahustaen, loppuun kiusattuina, vain\njokaista muuta tunnetta kauemmin elävän itsesäilytysvaiston\nkannustamina he vihdoin saapuivat Lottinin niemelle Tyynenmeren\nrannalle.\n\nSiellä oli muutamia autioita majoja, sodan äskettäin hävittämän kylän\nraunioita, hoitamattomia viljelyksiä, kaikkialla ryöstön ja tulipalon\njälkiä. Ja kohtalo oli täällä varannut kovaonnisille kulkijoille uuden\nja kauhean koettelemuksen.\n\nHe harhailivat pitkin rantaa, kun noin kilometrin päässä näkyi joukko\nvillejä, jotka aseitaan heilutellen riensivät heitä kohti. Kun toisella\npuolella oli meri, Glenarvan ei voinut paeta, ja kooten viimeiset\nvoimansa hän oli juuri ryhtymässä puolustustoimiin, kun John Mangles\nhuusi:\n\n-- Kanootti! Kanootti!\n\nKahdenkymmenen askelen päässä siitä oli todellakin rannalle jätetty\nkolmen airoparin ruuhi. Sen työntäminen vesille, siihen hyppääminen ja\npakoonlähtö tältä vaaralliselta rannalta sujui parissa tuokiossa. John\nMangles, MacNabbs, Wilson ja Mulrady istuutuivat soutamaan, Glenarvan\ntarttui peräsimeen, molemmat naiset, Paganel ja Olbinett ja Robert\nryhmittyivät hänen lähelleen.\n\nKymmenen minuutin kuluttua oli ruuhi puolen kilometrin päässä ulapalla.\nMeri oli tyyni; pakolaiset pysyivät äänettöminä.\n\nJohn, joka ei halunnut poistua kovin kauas merelle, aikoi juuri antaa\nmääräyksen, että piti ohjata pitkin rantaa, kun hänellä jäi äkkiä airo\nilmaan.\n\nHänen silmiinsä osui kolme ruuhta, jotka lähtivät Lottinin niemestä\ntakaa-ajamaan heitä.\n\n-- Merelle, merelle! hän huusi. -- Ja parempi vaikka hukkua!\n\nNeljän soutajansa voimalla ruuhi kiiti taas ulappaa kohti. Noin\npuoli tuntia he jaksoivat pitää välimatkan entisenä, mutta uupuneiden\nmiesten voimat loppuivat pian, ja toiset kolme ruuhta lähestyivät\nhuomattavasti. Tällä hetkellä oli välimatkaa tuskin kahta kilometriä;\nnyt ei siis ollut mitään mahdollisuutta välttää villien hyökkäystä,\njotka pitkillä pyssyillään varustettuina jo valmistautuivat ampumaan.\n\nGlenarvan seisoi kanootin perässä tähystäen taivaanrantaa kuin jotakin\nyliluonnollista apua hakien. Mitä hän odotti? Mitä hän tahtoi? Oliko\nhänellä jokin aavistus?\n\nÄkkiä hänen katseensa välähti, ja hän ojensi kätensä erästä pistettä\nkohti.\n\n-- Laiva! hän huusi. -- Ystävät, laiva! Soutakaa! Soutakaa lujasti!\n\nKukaan neljästä soutajasta ei kääntynyt katsomaan tätä odottamatonta\nlaivaa, sillä nyt ei ollut varaa hukata ainoatakaan aironvetoa. Paganel\nyksin nousi pystyyn ja käänsi kaukoputkensa Glenarvanin viittaamaan\nsuuntaan.\n\n-- Niin on, hän sanoi, -- se on laiva, höyrylaiva! Se ajaa täyttä\nvauhtia ja tulee meitä kohti! Kestävyyttä, kunnon kumppanit!\n\nPakolaiset ponnistivat jälleen voimansa, saivat kanootin vauhdin\nparanemaan ja välimatkan pysymään entisellään vielä puoli tuntia.\nHöyrylaiva tuli yhä enemmän näkyviin; pian saattoi erottaa sen molemmat\nmastot, joiden ympäri purjeet oli kääritty, ja mustan savun paksut\ntuprut. Glenarvan antoi peräsimen Robertille, tarttui maantieteilijän\nkiikariin ja tarkkaili laivan pienimpiäkin liikkeitä.\n\nMutta sitten John Mangles ja hänen kumppaninsa huomasivat lordin\npiirteiden vääntyvän, kasvojen kalpenevan ja kaukoputken putoavan hänen\nkädestään. Yksi ainoa sana selitti hänen äkillisen epätoivonsa.\n\n-- _Duncan!_ Glenarvan huudahti. - _Duncan_ ja merirosvot!\n\n-- _Duncan!_ John huusi päästäen airon kädestään ja hypäten pystyyn.\n\n-- Niin, kuolema on edessä täälläkin! Glenarvan mutisi tuskan\nmurtamana.\n\nSe oli todellakin _Duncan_, siitä ei voinut erehtyä, Glenarvanin\nhuvialus, merirosvoja miehistönään! Majuri ei voinut olla kiroamatta\nkarkeasti ääneen. Tämä oli jo sentään liikaa!\n\nRuuhi oli tällä välin jätetty oman onnensa nojaan. Minne sitä ohjaisi!\nMinne pakenisi? Oliko mahdollista valita joko merirosvot tai villit?\n\nVillien lähimmästä veneestä ammuttiin laukaus, ja luoti sattui Wilsonin\nairoon. Muutamin aironvedoin lähestyttiin silloin _Duncania_.\n\nHuvipursi kulki täyttä vauhtia eikä ollut enää kuin vajaan kilometrin\npäässä. Kun missään ei enää näkynyt pelastusta, John Mangles ei enää\ntiennyt, minnepäin käskisi ohjaamaan tai mitä muutenkaan oli\ntehtävissä. Molemmat naisparat olivat kauhusta suunniltaan polvistuneet\nrukoilemaan.\n\nVillit ampuivat jatkuvasti, ja luoteja satoi ruuhen ympärillä. Silloin\nkuului ankara pamaus, ja laivan kanuunan ampuma kuula lensi pakolaisten\npäiden yli. Kahden tulen väliin joutuneina pakolaiset pysyivät\nliikkumatta paikallaan _Duncanin_ ja alkuasukkaiden kanoottien välillä.\n\nHurjana epätoivosta John Mangles tarttui kirveeseensä. Hän aikoi hakata\nkanootin kappaleiksi upottaakseen sen ja onnettomat toverinsa, kun\nRobert huusi:\n\n-- Tom Austin! Tom Austin! Hän on laivalla! Minä näen hänet! Hän on\ntuntenut meidät! Hän heiluttaa lakkiaan!\n\nJohnin iskuun noussut kirves vaipui alas.\n\nToinen kuula vinkui hänen päänsä yli ja murskasi keskeltä kahtia\nlähimmän kolmesta ruuhesta, samalla kun _Duncanin_ kannelta kajahti\nhurraa-huuto.\n\nSäikähtyneet villit kääntyivät pakoon rantaa kohti.\n\n-- Apuun, apuun, Tom! John Mangles oli huutanut kaikuvalla äänellä.\n\nJa muutaman silmänräpäyksen jälkeen olivat nuo kymmenen pakolaista\nturvassa _Duncanin_ kannella tietämättä, miten kaikki oli oikein käynyt\nja ymmärtämättä tapahtumista yhtään mitään.\n\n\n\n\nMIKSI DUNCAN RISTEILI UUDEN SEELANNIN RANNIKOLLA.\n\n\nOlisi turha yrittää kuvata Glenarvanin ja hänen ystäviensä tunteita,\nkun heidän korvissaan soivat vanhan Skotlannin laulut. Heidän\nastuessaan _Duncanin_ kannelle säkkipillin puhaltaja täytti soittimensa\nilmalla ja puhalsi Malcolmin klaanin kotiseutulaulun, ja voimakkaat\nhurraa-huudot tervehtivät lordin paluuta laivalleen.\n\nGlenarvan, John Mangles, Paganel, Robert, jopa itse majurikin itkivät\nja syleilivät toisiaan. Alussa oli vain riemua ja huumausta.\nMaantieteilijä oli kerrassaan hullaantunut; hän hyppi ja tähtäili\nkaukoputkellaan villien ruuhia, jotka nyt näkyivät saapuvan rantaan.\n\nMutta kun laivan miehistö huomasi Glenarvanin ja hänen seuralaisensa\nrepaleiset vaatteet ja rasittuneilla kasvoilla kauheiden kärsimysten\njäljet, ilon purkaukset loppuivat. Laivalle oli palannut haamuja\nniiden pelottomien, terveyttä uhkuvien retkeilijöiden sijasta, jotka\nkolme kuukautta sitten toiveikkaina olivat lähteneet etsimään\nhaaksirikkoisia. Sattuma, yksinomaan sattuma oli tuonut heidät takaisin\ntälle laivalle, jota he eivät enää odottaneet näkevänsä, mutta kuinka\nloppuun kulutettuina ja heikossa kunnossa.\n\nMutta ennen kuin Glenarvan ajattelikaan lepoa tai nälän ja janon\npakottavien tarpeiden tyydyttämistä, hän halusi kuitenkin kysyä Tom\nAustinilta syytä hänen oloonsa näillä vesillä.\n\nMinkä vuoksi _Duncan_ risteili Uuden Seelannin itärannikolla? Mistä\njohtui, ettei se ollut Ben Joycen käsissä? Minkä onnellisen sattuman\nkautta oli Jumala toimittanut sen pakolaisten reitille?\n\nMiksi? Kuinka? Minkä takia? Kysymyksiä sateli tuhkatiheään Tom Austinin\nvastattaviksi. Vanha merimies ei tiennyt ketä kuunnella, vaan päätti\nsitten ottaa huomioon yksinomaan lordi Glenarvanin ja vastata vain\nhänelle.\n\n-- Entä rosvot? Glenarvan kysyi. -- Mitä olette tehnyt niille?\n\n-- Rosvotko? Tom Austin vastasi äänellä, joka osoitti, ettei hän\nymmärtänyt, mistä oli puhe.\n\n-- Niin. Ne roistot, jotka hyökkäsivät laivan kimppuun?\n\n-- Minkä laivan? Tom Austin kysyi. -- Teidän armonne laivanko?\n\n-- Niin, niin, Tom! _Duncanin_. Tulihan Ben Joyce laivalle.\n\n-- Minä en tunne Ben Joycea; en ole koskaan nähnyt häntä, Austin\nvastasi.\n\n-- Ette koskaan nähnyt! Glenarvan huudahti kummissaan vanhan merimiehen\nvastauksesta. -- Sanokaa siis minulle, Tom, minkä vuoksi _Duncan_\nristeilee tällä hetkellä Uuden Seelannin rannikolla?\n\nJos Glenarvan, lady Helena, neiti Grant, Paganel, majuri, Robert, John\nMangles, Olbinett, Mulrady, Wilson eivät käsittäneet vanhan merimiehen\nhämmästystä, niin kuinka he itse hämmästyivätkään, kun Tom vastasi\ntyynellä äänellä:\n\n-- _Duncan_ risteilee täällä teidän armonne käskystä.\n\n-- Minunko käskystäni! Glenarvan huudahti.\n\n-- Niin, mylord. Minä olen vain noudattanut teidän 14. päivänä\ntammikuuta lähettämänne kirjeen ohjeita.\n\n-- Minun kirjeeni! Minun kirjeeni! Glenarvan huusi.\n\nRetkeilijät kertyivät tiiviimmin Tom Austinin ympärille ja tuijottivat\nhäntä jännittyneinä. Oliko siis Snowy-joella laadittu kirje saapunut\n_Duncanille?_\n\n-- Malttia! Glenarvan sanoi. -- Yritetään selvittää asia, sillä minä\ntaidan nähdä unta. Oletteko te saanut erään kirjeen, Tom?\n\n-- Olen, kirjeen teidän armoltanne.\n\n-- Melbournessako?\n\n-- Melbournessa, juuri kun sain laivan vauriot korjatuksi.\n\n-- Ja se kirje...\n\n-- Ei ollut kirjoitettu teidän käsialallanne, mutta oli teidän\nallekirjoittamanne, mylord.\n\n-- Se on sama kirje. Minun kirjeeni toi teille eräs Ben Joyce-niminen\nrosvo.\n\n-- Ei, vaan Ayrton-niminen matruusi, _Britannian_ toinen perämies.\n\n-- Niin, Ayrton tai Ben Joyce, hän on sama henkilö. No, mitä se kirje\nsisälsi?\n\n-- Se määräsi minut lähtemään viipymättä Melbournesta ja risteilemään\npitkin itärannikkoa...\n\n-- Australian vesillä! Glenarvan huusi niin tuimasti, että vanha\nmerimies hämmentyi.\n\n-- Australianko! Tom toisti hölmistyneenä. -- Ei toki, vaan Uuden\nSeelannin!\n\n-- Australian, Tom, Australian! Glenarvanin kumppanit vakuuttivat\nyhdestä suusta.\n\nAustin oli pyörtyä. Glenarvan puhui hänelle niin vakuuttavasti, että\nhän pelkäsi erehtyneensä kirjettä lukiessaan. Olisiko hän, tunnollinen\nja tarkka merimies, tehnyt tällaisen virheen? Hän punastui eikä osannut\nsanoa mitään.\n\n-- Rauhoittukaa, Tom, lady Helena sanoi. -- Kaitselmus on sallinut...\n\n-- Mutta ei sentään, hyvä rouva, suokaa anteeksi, vanha Tom keskeytti\njälleen toinnuttuaan. -- Ei! Se ei ole mahdollista! Minä en ole\nerehtynyt! Ayrton luki kirjeen samoin kuin minäkin, ja hän se juuri\ntahtoi päinvastoin saada minut lähtemään Australian rannikolle!\n\n-- Ayrtonko? Glenarvan huudahti.\n\n-- Hän juuri! Hän selitteli minulle, että se oli erehdys ja että te\nkäskitte minun tulla tapaamaan teitä Twofold-lahteen!\n\n-- Onko teillä kirje tallella, Tom? majuri kysyi perin jännittyneenä.\n\n-- On, herra MacNabbs, Austin vastasi. -- Minä menen hakemaan sen.\n\nAustin kiiruhti kajuuttaansa keulapuolelle. Sen hetken, kun hän oli\npoissa, katselivat kaikki toisiaan äänettöminä, paitsi majuri, joka\ntuijottaen Paganeliin sanoi käsivarret ristissä rinnallaan:\n\n-- Totisesti minun jo täytyy sanoa, Paganel, että se olisi hiukan\nliikaa!\n\n-- Mitä? hämmästyi maantieteilijä, joka selkä kumarassa ja silmälasit\notsalla näytti jättiläiskokoiselta kysymysmerkiltä.\n\nAustin palasi. Hänellä oli kädessään Paganelin laatima ja Glenarvanin\nallekirjoittama kirje.\n\n-- Lukekaa itse, mylord! vanha merimies sanoi.\n\nGlenarvan otti kirjeen ja luki:\n\n-- Käsky Tom Austinille lähteä merelle viipymättä ja tuoda _Duncan_\n37. leveysasteen kohdalle Uuden Seelannin itärannikolle!\n\n-- Uuden Seelannin! Paganel huudahti hypähtäen.\n\nJa hän tempasi kirjeen Glenarvanin käsistä, hieroi silmiään, pani lasit\nnenälleen ja luki hänkin.\n\n-- Uuden Seelannin! sanoi hän äänenpainolla, jota on mahdoton kuvata.\nKirje putosi hänen kädestään.\n\nSamassa hän tunsi jonkun tarttuvan olkapäähänsä. Hän kääntyi ympäri ja\nseisoi vastapäätä majuria.\n\n-- No, Paganel-parka, MacNabbs sanoi vakavasti, -- olipa sentään onni,\nettä te ette lähettänyt _Duncania_ Kotsinkiinaan!\n\nTämä pila teki lopun maantieteilijästä. Alkoi valtava hohotus, joka\ntarttui koko laivaväkeen. Paganel harppoi edestakaisin kuin mielipuoli,\npiteli molemmin käsin päätään, repi tukkaansa. Hän ei enää tiennyt,\nmitä teki, eikä mitä tahtoi tehdä! Hän astui konemaisesti perähytin\nportaita alas, harppoi pitkin välikantta, hoippuen ja huitoen ja joutui\nvihdoin keulapakalle. Siellä hänen jalkansa osuivat köysikasaan, ja hän\nkompastui. Sattumalta hän tarttui toisella kädellään erääseen nuoraan.\n\nÄkkiä kuului kauhea pamahdus. Keulapakkaan sijoitettu kanuuna oli\nlauennut ja ampunut tyynelle vedenpinnalle täyden panoksen rautaromua.\nOnneton Paganel oli nykäissyt vielä latingissa olevan kanuunan\nsytytysnuoraa, ja hana oli iskenyt nallihattuun. Siitä tämä\nukkosenjyrähdys. Maantieteilijä lennähti taaksepäin keulapakan portaita\nalas ja kieri miehistön osastoon asti.\n\nPamauksen herättämää hämmästystä seurasi pelästyksen huuto. Arveltiin\nettä oli tapahtunut onnettomuus. Kymmenen matruusia syöksyi\nvälikannelle, ja pian he kantoivat sieltä täysin hervotonta Paganelia.\nEikä hän edes puhunut.\n\nPitkä ruumis vietiin perähydn puolelle. Kunnon ranskalaisen kumppanit\nolivat epätoivoissaan. Majuri, joka aina toimi lääkärinä vakavissa\ntapauksissa, ryhtyi riisumaan onnettoman Paganelin pukua sitoakseen\nhänen haavansa; mutta tuskin hän oli tarttunut kuolevaan, kun tämä\nponnahti pystyyn kuin sähköiskusta.\n\n-- Ei koskaan! hän huudahti, ja käärien laihan vartalonsa ympärille\nvaatteiden riekaleet napitti nuttunsa omituisen innokkaasti.\n\n-- No, no, Paganel! majuri sanoi.\n\n-- Ei, sanon minä!\n\n-- Täytyyhän tutkia...\n\n-- Te ette tutki!\n\n-- Te olette kukaties katkaissut ... MacNabbs jatkoi.\n\n-- Olen, Paganel vastasi nousten seisomaan pitkille jaloilleen, --\nmutta sen kyllä kirvesmies korjaa.\n\n-- Minkä sitten?\n\n-- Sen pylvään, joka katkesi pudotessani.\n\nNyt purskahtivat kaikki jälleen nauruun. Tämä vastaus oli rauhoittanut\nkaikki kelpo Paganelin ystävät; hän oli ilmeisesti selviytynyt ehjin\nnahoin seikkailustaan keulapakan kanuunan kanssa.\n\n-- Joka tapauksessa, majuri ajatteli, -- on tuo maantieteilijä\nmerkillisen ujo!\n\nMutta toinnuttuaan onnettomuudestaan Paganelin piti kuitenkin vastata\nerääseen kysymykseen, jota ei voitu välttää.\n\n-- Nyt, Paganel, Glenarvan sanoi hänelle, -- vastatkaa suoraan.\nTunnustan kyllä, että teidän hajamielisyytenne on ollut suureksi\nonneksi. Ilman teitä olisi _Duncan_ varmasti joutunut rosvojen haltuun;\nilman teitä olisimme jälleen maorin käsissä! Mutta sanokaa minulle\nJumalan nimessä, mikä ihmeen ajatus, mikä yliluonnollinen mielenhäiriö\nsai teidät kirjoittamaan Uuden Seelannin nimen Australian sijasta?\n\n-- Niin, totta vie! Paganel huudahti. -- Se johtui... Mutta samassa\nhänen katseensa osui kapteeni Grantin lapsiin, ja hän vaikeni äkkiä;\nsitten hän lausui:\n\n-- Mitä sille mahtaa, rakas Glenarvan, minä olen mieletön, hullu,\nauttamaton olento, ja minä kuolen maailman hajamielisimmän miehen\nnahoissa...\n\n-- Ellei teitä nyljetä, majuri lisäsi.\n\n-- Nyljetäkö! maantieteilijä huudahti raivostuneena. -- Onko se jokin\nvihjaus...?\n\n-- Mikä vihjaus, Paganel? MacNabbs kysyi tyynellä äänellä.\n\nVälikohtauksesta ei ollut seurauksia. _Duncanin_ salaisuus oli saanut\nselityksensä; ihmeellisesti pelastuneet matkalaiset tahtoivat vain\nmennä mukaviin hytteihinsä ja tulla sitten syömään.\n\nMutta kun lady Helena ja Mary Grant, majuri, Paganel ja Robert olivat\npoistuneet jäivät Glenarvan ja John Mangles puhuttamaan vielä Tom\nAustinia.\n\n-- No, vanha Tom, Glenarvan sanoi, -- vastatkaa minulle. Eikö käsky\nlähteä risteilemään Uuden Seelannin rannikolle tuntunut teistä\nkummalliselta?\n\n-- Tuntui, teidän armonne, Austin vastasi, -- minä olin hyvin\nhämmästynyt, mutta minulla ei ole tapana pohtia saamiani määräyksiä, ja\nsiksi minä vain tottelin. Olisinko voinut menetellä toisin? Jos en\nolisi noudattanut kirjeessä antamaanne määräystä ja olisi tapahtunut\nonnettomuus, enkö minä olisi ollut siihen syyllinen? Olisitteko te\nmenetellyt toisin, kapteeni?\n\n-- En, Tom, John Mangles vastasi.\n\n-- Mutta mitä te ajattelitte? Glenarvan kysyi.\n\n-- Ajattelin, mylord, että Harry Grantin etu vaati menemään sinne,\nminne käskitte minun mennä. Ajattelin, että uusien tietojen johdosta te\nlähtisitte jollakin laivalla Uuteen Seelantiin ja että minun tuli\nodottaa teitä tämän saaren rannalla. Lähtiessäni Melbournesta en muuten\nilmoittanut määränpäätä, ja miehistö sai tietää sen vasta aavalla\nmerellä, kun Australian rannikko jo oli häipynyt silmistämme. Mutta\nsilloin sattui laivalla tapaus, joka minua suuresti oudostutti.\n\n-- Mikä se oli, Tom? Glenarvan kysyi.\n\n-- Se, että kun perämies Ayrton kuuli _Duncanin_ määränpään päivää\nmyöhemmin kuin olimme lähteneet vesille...\n\n-- Ayrton, Glenarvan huudahti. -- Onko hän siis laivalla?\n\n-- On, mylord.\n\n-- Ayrton täällä! Glenarvan toisti katsoen John Manglesiin.\n\n-- Se on ollut Jumalan tahto! nuori kapteeni vastasi.\n\nHetkiseksi välähti kummankin mieleen salamannopeasti Ayrtonin käytös,\nhänen kauan valmistelemansa kavallus, Glenarvanin haavoittaminen,\nMulradyn murha, Snowyn soihin syöstyn retkikunnan kärsimykset, tuon\nroiston koko menneisyys. Ja nyt mitä ihmeellisimmästä yhteensattumasta\nroisto oli heidän vallassaan.\n\n-- Missä hän on? Glenarvan kysyi innokkaasti.\n\n-- Eräässä keulapuolen hytissä, Tom Austin vastasi, -- ja häntä\npidetään vartioituna.\n\n-- Miksi?\n\n-- No, kun Ayrton näki laivan purjehtivan Uuteen Seelantiin, hän\nraivostui ja yritti pakottaa minut muuttamaan laivan suuntaa, uhkasi ja\nvihdoin yllytti miehiäni kapinaan. Silloin huomasin, että hän on\nvaarallinen kaveri, ja ryhdyin varotoimiin häntä vastaan.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sitten hän on ollut hytissään, yrittämättäkään pyrkiä ulos.\n\n-- Hyvä on, Tom.\n\nTällä hetkellä Glenarvania ja John Manglesia kutsuttiin peräkajuuttaan.\nAamiainen, jonka tarpeessa he niin suuresti olivat, oli valmis. He\nistuivat pöytään eivätkä maininneet mitään Ayrtonista.\n\nMutta kun matkalaiset aterian jälkeen voimistuneina ja virkistyneinä\npalasivat kannelle, Glenarvan ilmoitti heille perämiehen olevan\nlaivalla. Samalla hän sanoi aikovansa kuulustella häntä.\n\n-- Voinko minä jäädä pois? lady Helena pyysi. -- Minun täytyy sanoa,\nrakas Edward, että sen raakalaismaisen miehen näkeminen olisi minulle\nhyvin kiusallista.\n\n-- Tästä tulee ristikuulustelu, Helena, selitti lordi Glenarvan. --\nPyydän sinua jäämään. Ben Joycen on kohdattava kaikki uhrinsa kasvoista\nkasvoihin!\n\nLady Helena antoi myöten. Mary Grant ja hän istuutuivat lordi\nGlenarvanin viereen. Heidän ympärilleen asettuivat majuri, Paganel,\nJohn Mangles, Robert, Wilson, Mulrady ja Olbinett, kaikki, jotka olivat\njoutuneet kokemaan roiston kavaluuden. Laivan miehistö, joka ei vielä\nkäsittänyt tapauksen vakavuutta, pysyi hiljaa ja ääneti.\n\n-- Tuokaa Ayrton esiin! Glenarvan käski.\n\n\n\n\nAYRTON ELI BEN JOYCE.\n\n\nAyrton tuli näkyviin. Hän astui kannen yli varmoin askelin ja sitten\nportaita myöten perähyttiin. Hänen silmänsä olivat synkät, hampaat\nyhteen purrut, kädet nyrkissä. Hänen olemuksessaan ei ollut uhmaa eikä\nmyöskään nöyryyttä. Tultuaan lordi Glenarvanin eteen hän pani\nkäsivartensa ristiin mykkänä ja tyynenä, odottaen kysymyksiä.\n\n-- Ayrton, Glenarvan sanoi, -- täällä me siis olemme, te ja me, tässä\n_Duncanissa_, jonka te aioitte luovuttaa Ben Joycen rosvojoukolle!\n\nPerämiehen huulet vavahtivat hieman. Äkillinen puna nousi hänen\nliikkumattomille kasvoilleen. Ei katumuksen puna, vaan epäonnistumisen\nhäpeä. Tällä aluksella, jonka kapteeniksi hän oli havitellut, hän oli\nvankina, ja hänen kohtalonsa ratkaistaisiin muutamassa minuutissa.\n\nMutta hän ei vastannut. Glenarvan odotti kärsivällisesti. Ayrton pysyi\nvain itsepintaisesti vaiti.\n\n-- Puhukaa, Ayrton. Mitä teillä on sanomista? Glenarvan aloitti\njälleen.\n\nAyrton epäröi; hänen otsansa rypistyi syviksi viivoiksi; sitten hän\nsanoi tyynellä äänellä:\n\n-- Minulla ei ole mitään sanomista, mylord. Olen tyhmyyksissäni\njoutunut kiinni. Tehkää kuten hyväksi näette.\n\nSitten hän käänsi katseensa lännessä leviävään rannikkoon eikä näköjään\nvälittänyt lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänet nähdessään\nolisi voinut luulla, ettei hänellä ollut tämän vakavan asian kanssa\nmitään tekemistä. Mutta Glenarvan oli päättänyt pysyä kärsivällisenä.\nHän tahtoi saada tietää erinäisiä seikkoja Ayrtonin salaperäisestä\nelämästä, varsinkin siitä, mikä koski Harry Grantia ja _Britanniaa_.\nHän jatkoi siis kuulusteluaan tavattoman lempeästi ja pakottaen\nsydämenlyöntinsä täysin rauhoittumaan.\n\n-- Minusta tuntuu, Ayrton, hän sanoi, -- että te ette sentään kieltäydy\nvastaamasta muutamiin kysymyksiin, joita haluan teille tehdä.\nEnsinnäkin, onko minun puhuteltava teitä Ayrtoniksi vai Ben Joyceksi?\nOlitteko vai ette _Britannian_ toinen perämies?\n\nAyrton pysyi vaiti ja katseli yhä rantaa. Hän ei ollut kuulevinaankaan\nkysymystä.\n\nGlenarvan, jonka katse välähti, jatkoi perämiehen kuulustelua.\n\n-- Tahdotteko sanoa minulle, miksi jätitte _Britannian_, ja miksi\nolitte Australiassa?\n\nSama hiljaisuus, sama liikkumattomuus.\n\n-- Kuunnelkaa minua tarkoin, Ayrton, Glenarvan jatkoi. -- Teillä on\nsyytä avata suunne. Puhuminen on teidän viimeinen keinonne, se voidaan\nkatsoa hyväksenne. Viimeistä kertaa, tahdotteko vastata kysymyksiini?\n\nAyrton käänsi katseensa Glenarvaniin ja katsoi häntä silmiin.\n\n-- Mylord, hän sanoi, -- minulla ei ole mitään vastaamista. Todisteiden\nhankkiminen minua vastaan on oikeuden, ei minun itseni tehtävä.\n\n-- Ne on helppo hankkia! Glenarvan vastasi.\n\n-- Helppoko, mylord? Ayrton vastasi. -- Teidän armonne näyttää minusta\nluulevan liian paljon. Minä puolestani vakuutan, että Temple Barin\nparhaan tuomarin olisi vaikea todistaa, kuka minä olen! Kuinka\nvoitaisiin näyttää toteen, miksi olen tullut Australiaan, koska\nkapteeni Grant ei ole kertomassa sitä? Kuka todistaa, että minä olen\npoliisin kuuluttama Ben Joyce, kun en koskaan ole ollut poliisin\nkäsissä ja kumppanini ovat vapaina? Kuka teitä lukuunottamatta voi\ntodistaa minun tehneen mitään moitittavaa, saati rikosta? Kuka voi\ntodistaa, että minä olen aikonut anastaa tämän laivan ja luovuttaa sen\nrosvoille? Ei kukaan, kuulkaa, ei kukaan! Teillä on epäluulonne,\nolkoon, mutta ihmisen tuomitsemiseksi tarvitaan todisteita, ja niitä\ntodisteita teillä ei ole. Kunnes toisin todistetaan, minä olen Ayrton,\n_Britannian_ toinen perämies.\n\nAyrton oli kiihtynyt, mutta oli pian taas alkuperäisen kylmäkiskoinen.\nHän arveli varmaankin, että hänen selityksensä päättäisi kuulustelun;\nmutta Glenarvan sanoi jälleen:\n\n-- Ayrton, minua ei ole kukaan tuomari määrännyt teitä kuulustelemaan.\nSe ei ole minun asiani. Mutta on tärkeätä, että molemminpuoliset\nsuhteemme ovat tarkoin selvillä. Minä en pyydä teiltä mitään, mikä\nvoisi tuomita teidät. Se on oikeuden asia. Mutta te tiedätte, mitä minä\netsin, ja voitte yhdellä sanalla palauttaa minut kadottamilleni\njäljille. Tahdotteko puhua?\n\nAyrton pudisti päätänsä kuin mies, joka on päättänyt vaieta.\n\n-- Tahdotteko sanoa minulle, missä kapteeni Grant on? Glenarvan kysyi.\n\n-- En, mylord, Ayrton vastasi.\n\n-- Tahdotteko ilmoittaa, missä _Britannia_ hukkui?\n\n-- En sitäkään.\n\n-- Ayrton, Glenarvan jatkoi melkein rukoillen, -- mikäli tiedätte Harry\nGrantin olinpaikan, tahdotteko sanoa sen hänen lapsiraukoilleen, jotka\neivät odota muuta kuin sanaa teidän suustanne?\n\nAyrton epäröi. Hänen kasvonpiirteenä muuttuivat. Mutta sitten hän sanoi\nhiljaisella äänellä:\n\n-- En voi, mylord.\n\nJa hän lisäsi kiivaasti kuin olisi moittinut itseään hetkellisestä\nheikkoudesta.\n\n-- En. Minä en puhu. Hirttäkää minut, jos tahdotte!\n\n-- Vai hirttäkää! Glenarvan huudahti äkkiä suuttuneena.\n\nSitten hän malttoi mielensä ja sanoi vakaalla äänellä:\n\n-- Ayrton, täällä ei ole tuomareita eikä pyöveleitä. Heti kun\npoikkeamme maihin, teidät jätetään Englannin viranomaisten käsiin.\n\n-- Sitä pyydänkin! perämies vastasi.\n\nSitten hän palasi tyynin askelin vankilakseen määrättyyn hyttiin, ja\nkaksi matruusia sijoitetuin hänen ovelleen pitämään silmällä hänen\npienimpiäkin liikkeitään. Kuulustelussa mukana olleet olivat\nsuutuksissaan ja alakuloisia.\n\nKun Glenarvan ei saanut Ayrtonia puhumaan, mitä mahdollisuuksia hänellä\nenää oli? Ilmeisesti toteutettava Edenissä tehty suunnitelma palata\nEurooppaan ja luovuttava ajatuksesta tuonnempana ryhtyä uudelleen nyt\nepäonnistuneeseen yritykseen, sillä nythän näyttivät _Britannian_\njäljet olevan auttamattomasti hukassa, asiakirjaa ei voinut mitenkään\ntulkita toisin, eikä 37. leveysasteella enää ollut edes mitään muuta\nmannerta; _Duncanin_ oli siis vain käännyttävä paluumatkalle.\n\nNeuvoteltuaan ystäviensä kanssa Glenarvan keskusteli\nyksityiskohtaisemmin John Manglesin kanssa paluuta koskevista\nseikoista. John tarkasti säiliöt; hiilivarasto riittäisi korkeintaan\nkaksi viikkoa. Niinpä oli välttämätöntä hankkia lisää polttoainetta\nlähimmässä satamassa.\n\nJohn ehdotti Glenarvanille, että suunnattaisiin kurssi Talkahuanon\nlahteen, missä _Duncan_ jo kerran oli täydentänyt varastonsa ennen\nlähtöään kiertomatkalleen. Se oli suora reitti ja tarkalleen 37.\nleveysasteella. Sieltä alus lähtisi runsaasti varustettuna etelään,\nkiertäisi Kap Hornin ja palaisi Skotlantiin Atlantin kautta.\n\nTämä suunnitelma hyväksyttiin ja koneenkäyttäjälle annettiin käsky\nlisätä vauhtia. Puoli tuntia myöhemmin kuljettiin Talkahuanoa kohti\nmerellä, joka oli Tyyni-nimensä arvoinen, ja kello kuusi illalla\nhäipyivät Uuden Seelannin viimeiset vuoret horisontin lämpimiin usviin.\n\nNyt alkoi siis paluumatka. Murheellinen hetki rohkeille etsijöille,\njotka palasivat lähtösatamaan ilman Harry Grantia! Laivamiehistökin,\njoka lähtiessä oli ollut niin hilpeä, niin luottavainen, oli masentunut\nja alakuloinen, kun piti palata Eurooppaan. Näistä kunnon matruuseista\nhalusi kyllä jokainen nähdä jälleen kotimaansa, mutta kaikki olisivat\nvielä kauan uhmanneet meren vaaroja kapteeni Grantin etsinnöissä.\n\nNiinpä Glenarvanin paluuta tervehtineitä riemuhuutoja seurasi pian\napeus. Ei ollut enää alinomaista yhteyttä matkustajien kesken, ei niitä\nkeskusteluja, jotka ennen pitivät heidät virkeinä. Kukin pysytteli\nomissa oloissaan kajuuttansa yksinäisyydessä ja harvoin saapui yksi tai\ntoinen _Duncanin_ kannelle.\n\nSe mies, jossa matkailijain surulliset tai iloiset tunteet tavallisesti\nilmenivät vilkkaimpina, Paganel, joka tarvittaessa olisi keksinyt\njotain, oli nyt synkkä ja hiljainen. Häntä tuskin nähtiin. Hänen\nluontainen puheliaisuutensa, hänen ranskalainen eloisuutensa olivat\nvaihtuneet mykkyyteen ja alakuloisuuteen. Hän vaikutti vielä\nmasentuneemmalta kuin hänen toverinsa. Kun Glenarvan puhui etsinnän\njatkamisesta, Paganel pudisti päätään kuin ihminen, joka ei toivo enää\nmitään ja jonka vakaumus _Britannian_ haaksirikkoisten kohtalosta\nnäytti olevan lopullinen. Oli ilmeistä, että hän uskoi heidän\nauttamattomasti eksyneen jäljiltä.\n\nLaivalla oli kuitenkin yksi mies, joka saattoi sanoa viimeisen sanan\ntästä onnettomuudesta, mutta hän pysyi yhä vaiti. Se oli Ayrton. Tämä\nkonna tiesi epäilemättä ainakin haaksirikon tapahtumapaikan, vaikka ei\nolisi ollut selvillä kapteenin nykyisestä olinpaikasta. Mutta jos Grant\nlöytyisi, hän voisi tietysti todistaa Ayrtonia vastaan. Niinpä tämä\npysyi itsepintaisesti vaiti. Siksi häntä vihattiin kiivaasti, varsinkin\nmatruusit, jotka tahtoivat löylyttää hänet.\n\nMonta kertaa Glenarvan uudisti yrityksensä saada perämies puhumaan.\nLupaukset ja uhkaukset olivat hyödyttömiä. Ayrtonin härkäpäisyys oli\nmennyt niin pitkälle ja oli niin käsittämätön, että majuri alkoi\nepäillä, tiesikö hän oikeastaan mitään. Samaa mieltä oli muuten\nmaantieteilijä, jonka yksityiseen käsitykseen Harry Grantin kohtalosta\nse sitä paitsi soveltui.\n\nMutta ellei Ayrton tiennyt mitään, miksei hän tunnustanut\ntietämättömyyttään? Siitähän ei ollut mitään vahinkoa hänelle. Hänen\näänettömyytensä vaikeutti uuden suunnitelman laatimista. Oliko\nperämiehen löytymisestä Australiassa pääteltävä, että Harry Grantkin\noli samalla mantereella? Ayrton oli ehdottomasti saatava puhumaan.\n\nHuomatessaan puolisonsa ponnistukset turhiksi lady Helena pyysi lupaa\nvuorostaan koettaa murtaa perämiehen vastarinnan. Siinä missä mies ei\nollut onnistunut voisi nainen lempeydellään ehkä onnistua. Eikö siinä\ntule esiin ikuinen tarina sadun myrskystä, joka ei pysty tempaamaan\nviittaa matkamiehen yltä, kun taas pieninkin päivänsäde nostaa sen\nheti? Glenarvan, joka tiesi nuoren vaimonsa älykkyyden, antoi hänelle\nvapaat kädet toimia.\n\nSitten 5. päivänä maaliskuuta vietiin Ayrton lady Helenan hyttiin. Mary\nGrantin piti olla läsnä keskustelussa, sillä tytön vaikutus saattoi\nolla suuri, eikä lady Helena tahtonut laiminlyödä mitään menestymisen\nmahdollisuutta.\n\nTunnin ajan olivat molemmat naiset hytissä _Britannian_ perämiehen\nkanssa, mutta heidän keskustelustaan ei saatu tietää mitään. Mitä he\nolivat puhuneet, mitä perusteluja käyttäneet saadakseen ilmi rosvon\nsalaisuuden, kaikki tämän kuulustelun yksityiskohdat jäivät\ntuntemattomiksi. Mutta erotessaan Ayrtonista he eivät näyttäneet\nonnistuneen, vaan heidän kasvoistaan näkyi ilmeinen pettymys.\n\nKun perämies saatettiin hyttiinsä, matruusit uhkailivat häntä\nkiukkuisesti. Mutta Ayrton kohautti vain olkapäitään, mikä yllytti\nmiehistön raivoa, niin että sen hillitsemiseksi tarvittiin suorastaan\nJohn Manglesin ja Glenarvanin väliintuloa.\n\nMutta lady Helena ei luovuttanut. Hän halusi taistella loppuun saakka\ntätä kovasydämisyyttä vastaan ja meni seuraavana päivänä itse Ayrtonin\nhyttiin välttääkseen kohtaukset, joita miehen näyttäytyminen laivan\nkannella aiheutti.\n\nKaksi pitkää tuntia oli hyvä ja lempeä skotlannitar yksin\nrosvopäällikön luona. Glenarvan käveli hermostuneen kiihtyneenä hytin\nlähettyvillä, milloin haluten yrittää tätäkin keinoa viimeiseen saakka,\nmilloin kutsua vaimonsa pois tästä kiusallisesta keskustelusta.\n\nMutta kun lady Helena tällä kertaa palasi, hänen kasvonsa olivat\nluottavaiset. Oliko hän saanut tietää salaisuuden ja onnistunut\nkoskettamaan säälin viimeisiä säikeitä onnettoman miehen sydämessä?\n\nMacNabbs, joka ensin huomasi hänet, ei hyvin ymmärrettävästi uskonut\nmenestykseen.\n\nKuitenkin miehistön keskuuteen levisi heti huhu, että perämies oli\nvihdoinkin suostunut lady Helenan pyyntöön. Se vaikutti kuin sähkö.\nKaikki matruusit kokoontuivat kannelle nopeammin kuin jos Tom Austinin\nvihellys olisi kutsunut heitä töihin.\n\nGlenarvan oli rientänyt vaimonsa luo.\n\n-- Onko hän puhunut?\n\n-- Ei, lady Helena vastasi. -- Mutta minun pyynnöstäni Ayrton haluaa\npäästä sinun puheillesi.\n\n-- Ah, Helena-kulta, sinä olet onnistunut!\n\n-- Niin toivon, Edward.\n\n-- Oletko antanut mitään lupausta, joka minun on vahvistettava?\n\n-- Yhden ainoan, ystäväni, nimittäin sen, että sinä käytät kaikkea\nvaikutusvaltaa lieventääksesi häntä odottavaa kohtaloa.\n\n-- Hyvä, rakas Helena. Ayrton saa tulla heti.\n\nLady Helena meni hyttiinsä Mary Grantin saattamana, ja perämies tuotiin\nsalonkiin, jossa lordi Glenarvan häntä odotti.\n\n\n\n\nSOPIMUS.\n\n\nKun perämies oli tuotu lordin luo, poistuivat vartijat.\n\n-- Te olette halunnut puhutella minua, Ayrton? Glenarvan sanoi.\n\n-- Olen, mylord, perämies vastasi.\n\n-- Minuako yksin?\n\n-- Niin, mutta minä arvelen, että olisi parempi, jos majuri NacNabbs ja\nherra Paganel olisivat läsnä keskustelussa.\n\n-- Miksi se olisi parempi?\n\n-- Minun takiani.\n\nAyrton puhui tyynesti. Glenarvan katsoi häntä tarkoin; sitten hän\ntoimitti sanan MacNabbsille ja Paganelille, jotka noudattivat heti\nhänen kutsuaan.\n\n-- Me kuuntelemme, Glenarvan kehotti, kun hänen molemmat ystävänsä\nolivat istuutuneet pöydän ääreen.\n\nAyrton kokosi ajatuksiaan hetken ja sanoi sitten:\n\n-- Mylord, yleisen tavan mukaan on jokaisessa kahden asianosaisen\nvälisessä sopimuksessa tai kaupassa läsnä todistajia. Sen vuoksi olen\npyytänyt herrojen MacNabbsin ja Paganelin läsnäoloa. Sillä suoraan\npuhuen tahdon esittää teille erästä sopimusta.\n\nGlenarvan, joka oli tottunut Ayrtonin tapoihin, ei hätkähtänyt, vaikka\nkaupanteko tuon miehen ja hänen välillään tuntui oudolta.\n\n-- Mitä te haluatte esittää?\n\n-- Seuraavaa. Te haluatte minulta erinäisiä tietoja, jotka saattavat\nolla teille hyödyllisiä. Minä haluan teiltä muutamia etuja, jotka ovat\nminulle arvokkaita. Annetaan molemmin puolin, mylord. Sopiiko vai ei?\n\n-- Mitä ne tiedot ovat? Paganel kysyi.\n\n-- Ei, Glenarvan sanoi, -- mitä ne edut ovat?\n\nAyrton nyökkäsi osoittaen ymmärtävänsä eron.\n\n-- Edut, joita pyydän, ovat seuraavat. Mylord, teillähän on edelleenkin\naikomus jättää minut englantilaisten viranomaisten käsiin?\n\n-- Niin on, Ayrton, sehän on oikeus ja kohtuus.\n\n-- Sitä en kiellä, perämies vastasi tyynesti. -- Niinpä te ette\nsuostuisi laskemaan minua vapaaksi?\n\nGlenarvan epäröi, mitä vastaisi tähän täsmälliseen kysymykseen. Siitä,\nmitä hän sanoisi, riippui kenties Harry Grantin kohtalo. Mutta\noikeudentunto voitti, ja hän sanoi:\n\n-- En, Ayrton, minä en voi laskea teitä vapaaksi.\n\n-- En sitä pyydäkään, perämies vastasi ylpeästi.\n\n-- Mitä sitten tahdotte?\n\n-- Keskitien, mylord, minua odottavan hirsipuun ja vapauden välillä,\njota ette voi minulle myöntää.\n\n-- Ja se on...?\n\n-- Että jätätte minut jollekin autiolle Tyynen valtameren saarelle\nantaen mukaani, mitä tarvitsen ensi alkuun. Tulen sitten toimeen mikäli\nvoin ja kadun, jos saan aikaa!\n\nGlenarvan, joka ei ollut odottanut tällaista käännettä, katsahti\nystäviinsä, mutta nämä pysyivät vaiti. Muutaman silmänräpäyksen\nmietittyään hän vastasi:\n\n-- Ayrton, jos suostun pyyntöönne, ilmoitatteko te minulle kaikki, mitä\nhaluan tietää?\n\n-- Kyllä, mylord, tarkoitan kaikki, mitä tiedän kapteeni Grantista ja\n_Britanniasta_.\n\n-- Koko totuuden?\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta kuka takaa...?\n\n-- Hm, näen kyllä, mikä teitä epäilyttää, mylord. Se, että täytyy\nluottaa minuun, pahantekijän sanaan! Se on totta! Mutta mitäs sille\nmahtaa? Tilanne on sellainen. Täytyy suostua tai olla suostumatta.\n\n-- Minä luotan teihin, Ayrton. Glenarvan sanoi yksinkertaisesti.\n\n-- Ja siinä teette oikein, mylord. Muuten, jos petän teitä, onhan\nteillä aina tilaisuus kostaa.\n\n-- Millä tavalla?\n\n-- Tulemalla noutamaan minut saarelta, mistä en ole voinut paeta.\n\nAyrtonilla oli vastaus kaikkeen. Hän halusi selvittää vaikeutensa,\nantamalla pyytämättä todisteet itseään vastaan. Kuten kävi ilmi, hän\nesitti \"kauppaa\" ilmeisesti rehellisessä mielessä. Oli mahdotonta\nosoittaa täydellisempää luottamusta. Ja kuitenkin hän meni vielä\npitemmälle suoruudessa.\n\n-- Mylord ja hyvät herrat, hän lisäsi, -- minä haluan saada teidät\nuskomaan että pelaan avoimilla korteilla. En yritä pettää teitä ja\nannan teille uuden todisteen rehellisyydestäni tässä kaupassa. Minä\nmenettelen avoimesti, kun itse puolestani luotan teihin.\n\n-- Puhukaa, Ayrton, Glenarvan vastasi.\n\n-- Mylord, minulla ei ole vielä teidän sanaanne, että suostutte\nehdotukseeni, enkä kuitenkaan epäile sanoa teille, että tiedän Harry\nGrantista oikeastaan perin vähän.\n\n-- Vähän! Glenarvan huudahti.\n\n-- Niin, mylord, ne seikat, jotka minulla on teille ilmoitettavana,\nkoskevat oikeastaan minua; ne ovat henkilökohtaisia ja tuskin\nauttanevat takaisin kadottamillenne jäljille.\n\nGlenarvanin ja majurin kasvoilla näkyi selvä pettymys. He luulivat\nperämiehen tietävän jotain tärkeää, mutta nyt hän tunnusti, että hänen\ntietonsa olivat melkein arvottomia. Paganel puolestaan pysyi tyynenä.\n\nMutta kuinka olikaan, tämä Ayrtonin tunnustus, jonka hän teki niin\nsanoaksemme ilman vakuuksia, liikutti erikoisesti hänen kuulijoitaan,\nvarsinkin kun hän lisäsi:\n\n-- Niinpä tiedätte tilanteen, mylord; kauppa on vähemmän edullinen\nteille kuin minulle.\n\n-- Yhdentekevää, Glenarvan sanoi. -- Minä suostun ehdotukseenne,\nAyrton. Saatte sanani, että lasken teidät maihin jollekin Tyynen\nvaltameren saarelle.\n\n-- Hyvä on, mylord, perämies vastasi.\n\nOliko tuo omituinen mies onnellinen tästä päätöksestä? Sitä olisi\nvoinut epäillä, sillä hänen värähtämättömät kasvonsa olivat täysin\ntunteettomat. Näytti siltä kuin hän olisi hieronut sopimusta jonkun\ntoisen puolesta.\n\n-- Minä olen valmis vastaamaan, hän sanoi sitten.\n\n-- Meillä ei ole teille kysymyksiä, Glenarvan sanoi. -- Kertokaa\nmeille, mitä tiedätte, Ayrton, sanomalla aluksi kuka olette.\n\n-- Hyvät herrat, Ayrton vastasi, -- minä olen todellakin Tom Ayrton,\n_Britannian_ toinen perämies. Minä lähdin Glasgowista Harry Grantin\nlaivalla 12. päivänä maaliskuuta 1861. Kolmetoista kuukautta kuljimme\nyhdessä Tyynen valtameren vesillä etsien jotakin edullista paikkaa\nskotlantilaisen siirtolan perustamiseksi. Harry Grant oli mies, joka\noli luotu saamaan aikaan suuria, mutta usein meidän välillämme sattui\nkiivaita riitoja. Hänen luonteensa ei sopinut minulle. Minä en osaa\ntaipua; mutta Harry Grantia on mahdoton vastustaa, kun kerran jokin\npäätös on tehty, mylord. Hän on rautainen mies itseään ja muita\nkohtaan. Kuitenkin uskalsin nousta vastarintaan. Koetin nostattaa\nlaivaväen kapinaan ja anastaa laivan. Teinkö väärin vai en, se on\nsivuasia. Oli miten oli, Harry Grant ei epäröinyt, ja 8. päivänä\nhuhtikuuta 1862 hän laski minut maihin Australian länsirannalle.\n\n-- Australianko? majuri sanoi keskeyttäen Ayrtonin kertomuksen. --\nSittenhän te olitte jättänyt _Britannian_ ennen sen poikkeamista\nCallaoon, jossa hänen viimeiset tiedonantonsa on päivätty?\n\n-- Niin, perämies vastasi, -- sillä _Britannia_ ei minun aikanani\nmilloinkaan poikennut Callaossa. Minä puhuin teille Callaosta Paddy\nO'Mooren maatilalla, kun teidän kertomuksestanne huomasin hänen käyneen\nsiellä.\n\n-- Jatkakaa, Ayrton, Glenarvan sanoi.\n\n-- Minut oli siis jätetty melkein autiolle rannalle, mutta vain\nkolmenkymmenen kilometrin päähän Länsi-Australian pääkaupungin, Perthin\nvankiloista. Rannalla harhaillessani tapasin joukon juuri karanneita\nvankeja. Minä liityin heihin. Mylord, minun ei kai tarvitse kertoa\nelämästäni kahden ja puolen vuoden aikana. Mainitsen vain, että minusta\ntuli vankikarkurien päällikkö nimeltä Ben Joyce. Syyskuussa 1864\nsaavuin irlantilaisen maatilalle. Pääsin sinne rengiksi, jolloin käytin\ntodellista Ayrton-nimeäni. Odottelin siellä tilaisuutta jonkin laivan\nkaappaukseen. Se oli päätavoitteeni. Kaksi kuukautta myöhemmin saapui\n_Duncan_. Käydessänne irlantilaisen luona, mylord, te kerroitte\nkapteeni Grantin koko tarinan. Minä sain tietää, mitä siihen saakka en\ntiennyt, _Britannian_ käynnin Callaossa, sen viimeiset, kesäkuussa\n1862, kaksi kuukautta minun laivalta eroni jälkeen päivätyt tiedot,\nlöytämänne asiakirjan, laivan joutumisen haaksirikkoon jollakin kohtaa\n37. leveysasteella ja vihdoin ne vakavat syyt, joita teillä oli Harry\nGrantin etsimiseen Australian mantereelta. Minä en epäröinyt. Päätin\nkaapata _Duncanin_, mainion laivan, joka olisi jättänyt vanaveteensä\nBritannian laivaston nopeimmat alukset. Mutta sillä oli pahoja\nvaurioita korjattavana. Minä annoin sen siis lähteä Melbourneen,\nesittelin itseni teille _Britannian_ toiseksi perämieheksi, mikä olikin\ntotta, ja tarjouduin opastamaan teidät haaksirikkopaikalle, jonka\nsijoitin Australian itärannikolle. Näin opastin teidän retkikuntanne\nVictorian maakunnan halki, karkulaisjoukkoni milloin seuratessa matkan\npäässä, milloin kulkiessa edellä. Mieheni tekivät Camden Bridgellä\ntarpeettoman rikoksen, koska _Duncan_ telakalle jouduttuaan ei olisi\nvoinut päästä käsistäni ja sellainen laiva vallassani olisin hallinnut\nvaltamerta. Saatoin teidät siis epäluulojanne herättämättä Snowy-joelle\nasti. Hevoset ja juhdat myrkytin gastrolobiumilla. Ajoin vankkurit\nSnowyn suohon. Minun käskystäni ... mutta tiedättehän loput, mylord, ja\nsaatte olla varma, että ilman herra Paganelin hajamielisyyttä olisin\nnyt _Duncanin_ kapteenina. Sellainen on tarinani, hyvät herrat; ikävä\nkyllä se ei voi johtaa teitä Harry Grantin jäljille, ja te näette, että\nolette tehnyt huonon kaupan.\n\nPerämies vaikeni, pani tapansa mukaan käsivarret ristiin rinnalleen ja\nodotti. Glenarvan ja hänen ystävänsä olivat ääneti. He tunsivat, että\ntämä pahantekijäksi omituinen mies oli kertonut koko totuuden. Syy\n_Duncanin_ kaappauksen epäonnistumiseen ei ollut riippuvainen hänen\ntahdostaan. Hänen rikostoverinsa olivat saapuneet Twofold-lahden\nrannalle, kuten Glenarvanin löytämä vangintakki osoitti. Siellä he\nolivat päällikkönsä käskyn mukaan väijyneet laivaa ja vihdoin\nkyllästyneinä odottamaan palanneet rosvo- ja murhapolttoammattiinsa\nUuden Etelä-Walesin alueille. Majuri ryhtyi ensimmäisenä jatkamaan\nkyselyä saadakseen _Britanniaa_ koskevat tiedot tarkistetuiksi.\n\n-- Siis 8. päivänä huhtikuuta 1862 teidät laskettiin maihin Australian\nlänsirannikolle? hän kysyi.\n\n-- Aivan niin, Ayrton vastasi.\n\n-- Tiedättekö, mitä suunnitelmia Harry Grantilla silloin oli?\n\n-- Vain ylimalkaisesti.\n\n-- Kertokaa kuitenkin, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Pieninkin vihje voi\njohtaa meidät jäljille.\n\n-- Se, mitä voin sanoa, mylord, ei kerro juuri mitään. Kapteeni\nGrantilla oli aikomus käydä Uudessa Seelannissa. Mutta sitä hänen\nsuunnitelmaansa ei ollut toteutettu minun laivalla ollessani. Voi siis\nolla mahdollista, että _Britannia_ Callaosta lähdettyään on mennyt\ntutkimaan Uuden Seelannin alueita. Se sopisi yhteen asiakirjassa\nmainitun päivämäärän kanssa, fregatin haaksirikko kun ilmoitetaan siinä\ntapahtuneeksi 27. päivänä kesäkuuta 1862.\n\n-- Ilmeisesti, Paganel sanoi.\n\n-- Mutta, Glenarvan huomautti, -- mitään asiakirjassa säilyneistä\nsanankatkelmista ei voi sovittaa Uuteen Seelantiin.\n\n-- Siihen minä en voi vastata mitään, perämies sanoi.\n\n-- No niin, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Te olette pitänyt sananne, minä\npidän omani. Me harkitsemme, mille Tyynenmeren saarelle teidät jätämme.\n\n-- Sillä ei ole suurta väliä, mylord, Ayrton vastasi.\n\n-- Palatkaa hyttiinne, Glenarvan sanoi, -- ja odottakaa päätöstämme.\n\nPerämies poistui kahden matruusin saattamana.\n\n-- Tuosta rikollisesta olisi voinut tulla kunnon mies, majuri sanoi.\n\n-- Olisi kyllä, Glenarvan vastasi. -- Hän on tarmokas ja älykäs. Miksi\nhänen lahjojensa pitikin kääntyä rikoksen poluille?\n\n-- Entä Harry Grant?\n\n-- Pelkään että hänet on kadotettu lopullisesti! Lapsiraukat, kukapa\nvoisi sanoa heille, missä heidän isänsä on?\n\n-- Minä, Paganel vastasi. -- Minä voin.\n\nTavallisesti niin puhelias ja maltiton maantieteilijä oli Ayrtonin\nkuulustelun aikana sanonut tuskin sanaakaan. Hän kuunteli huulet yhteen\npuristettuina. Mutta tämä viimeinen sana vastasi monta muuta ja sai\nGlenarvanin heti hypähtämään pystyyn.\n\n-- Tekö, hän huudahti, -- tekö, Paganel? Tiedättekö siis, missä\nkapteeni Grant on?\n\n-- Kyllä, sikäli kuin sitä voi tietää, maantieteilijä vastasi.\n\n-- Ja mistä te sen tiedätte?\n\n-- Samasta iänikuisesta asiakirjasta.\n\n-- Ah! majuri sanoi peräti epäuskoisena.\n\n-- Kuulkaa ensin, MacNabbs, Paganel jatkoi, -- ja kohauttakaa\nolkapäitänne vasta sitten! Minä en ole puhunut aikaisemmin, koska te\nette olisi minua uskonut. Toiseksi se olisi ollut hyödytöntä. Kun\npäätän tehdä sen nyt, se johtuu siitä, että Ayrtonin käsitys tukee\ntäydellisesti minun olettamustani.\n\n-- Siiskö Uusi Seelanti? Glenarvan kysyi.\n\n-- Kuunnelkaa ja päätelkää, Paganel vastasi. -- Erehdykseeni, joka on\npelastanut meidät, on olemassa eräs tietty syy. Juuri silloin, kun\nkirjoitin kirjettä Glenarvanin sanelun mukaan, askarrutti nimi Seelanti\naivojani. Tehän muistatte, että olimme vankkureissa. MacNabbs oli\nkertonut lady Helenalle rosvojen historian ja antanut hänelle numeron\nAustralian ja Uuden Seelannin Uutisia, joka kertoi Camden Bridgen\ntapaturmasta. No, juuri silloin, kun kirjoitin, lojui tuo lehti maassa\nniin taitettuna, että sen nimestä näkyi vain kaksi tavua. Ne tavut\nolivat _aland_. Mikä välähdys leimahtikaan mielessäni! _Aland_ oli\njuuri eräs englantilaisessa asiakirjassa ollut sana, jonka olimme\nsiihen saakka luulleet merkitsevän _maihin_, mutta joka oli loppuosa\nnimestä _Zealand_.\n\n-- Mitä! Glenarvan huudahti.\n\n-- Aivan, Paganel jatkoi syvän vakaumuksen äänellä, -- tämä tulkinta\noli jäänyt juolahtamatta mieleeni siksi, että olin aina käyttänyt\nranskalaista asiakirjaa, joka oli muita täydellisempi, mutta josta tämä\ntärkeä sana puuttuu.\n\n-- Ohoo! majuri sanoi, -- eiköhän tuossa ole liikaa mielikuvitusta,\nPaganel, ja etteköhän unohda liian vähällä entisiä päätelmiänne?\n\n-- Kyselkää, majuri, minä olen valmis vastaamaan.\n\n-- No, MacNabbs sanoi, -- mitä merkitsee sana _austral_?\n\n-- Samaa, mitä se oli alussa. Se merkitsee vain eteläisiä seutuja.\n\n-- Hyvä. Entäs tavu _indi_, joka ensimmäisellä kerralla oli katkelma\nsanasta _indiens_ -- intiaanit -- toisella kerralla sanasta _indigenes_\n-- alkuasukkaat?\n\n-- Niinpä niin, kolmannen ja viimeisen kerran, Paganel vastasi, -- se\non ensimmäinen tavu sanasta _indigence_ -- hätä!\n\n-- Entä _contin!_ MacNabbs huudahti, -- onko se vieläkin _continent_ --\nmannermaa?\n\n-- Ei, koska Uusi Seelanti on vain saari.\n\n-- No...? Glenarvan kysyi.\n\n-- Rakas lordi, Paganel vastasi, -- minä selitän teille asiakirjan\nkolmannen tulkintani mukaan, ja te voitte sitten päättää. Teen vain\nkaksi huomautusta. Ensiksi: unohtakaa mikäli mahdollista entiset\ntulkinnat ja älkääkä tehkö ennakkoon mitään päätelmiä; toiseksi eräät\nkohdat tuntuvat teistä väkinäisiltä, ja on mahdollista, että niissä\nerehdyn, mutta ne ovat toisarvoisia sanoja, muiden muassa sana\n_agonie_, joka minua häiritsee, mutta jota en voi selittää toisin.\nMuuten on tulkintani pohjana ranskalainen asiakirja, eikä saa unohtaa,\nettä sen on kirjoittanut englantilainen, jolle ranskankielen\nomituisuudet eivät voineet olla täysin tuttuja. Näillä edellytyksillä\naloitan.\n\nJa joka tavun hitaasti lausuen Paganel luki seuraavat lauseet:\n\n-- 27. päivänä kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi\npitkän kamppailun jälkeen eteläisillä merillä Uuden Seelannin\n(englanniksi Zealandin) rannikolla. Kaksi matruusia ja kapteeni Grant\npääsivät sinne maihin. Siellä he _conti_nuellemant (jatkuvasti) julman\nhädän uhreina ovat heittäneet tämän asiakirjan ... pituus- ja 37° 11'\nleveysasteelle. Tuokaa heille apua taikka he ovat hukassa.\n\nPaganel lopetti. Hänen tulkintansa oli mahdollinen. Mutta juuri siksi,\nettä se tuntui yhtä todennäköiseltä kuin entisetkin, se saattoi olla\nyhtä väärä. Glenarvan ja majuri eivät siis ryhtyneet kiistelemään\nsiitä. Mutta kun _Britannian_ jälkiä ei ollut tavattu Patagonian eikä\nAustralian rannikolla niillä seuduilla, missä 37. leveysaste leikkaa\nnäitä maita, olisi todennäköisyys Uuden Seelannin puolella. Tämä\nPaganelin huomautus vaikutti hänen ystäviinsä.\n\n-- Sanokaa minulle sitten, Paganel, Glenarvan lausui, -- miksi te\nolette pitänyt tätä tulkintaa salassa jo noin kaksi kuukautta?\n\n-- Koska en tahtonut herättää teissä turhia toiveita. Muuten, mehän\nolimme matkalla Aucklandiin juuri asiakirjassa mainitun leveysasteen\nkohdalle.\n\n-- Mutta sitten, kun jouduimme pois suunnasta, miksi ette silloin\npuhunut?\n\n-- Siksi, että vaikka tulkinta olisi ollut oikea, se ei olisi voinut\npelastaa kapteenia.\n\n-- Mistä syystä, Paganel?\n\n-- Jos oletamme, että kapteeni Harry Grant on joutunut haaksirikkoon\nUuden Seelannin rannikolla, ja koska häntä ei kahteen vuoteen sen\njälkeen ole ilmestynyt ihmisten ilmoille, niin hän on varmaan joutunut\nhaaksirikon tai seelantilaisten uhriksi.\n\n-- Niinpä te olette sitä mieltä...?\n\n-- Että voi mahdollisesti löytää joitakin jälkiä haaksirikosta, mutta\nettä _Britannian_ haaksirikkoiset ovat auttamattomasti hukkuneet!\n\n-- Tästä on paras pysyä vaiti, ystäväni, Glenarvan sanoi, -- ja antakaa\nminun valita aika, milloin ilmoitan tämän surusanoman kapteeni Grantin\nlapsille.\n\n\n\n\nHUUTO YÖSSÄ.\n\n\nMiehistö sai pian kuulla, että Ayrtonin tiedot eivät olleet\nselvittäneet kapteeni Grantin olinpaikan arvoitusta. Pettymys oli\nsuuri, sillä laivalla oli luotettu perämieheen, mutta tämä ei tiennyt\nmitään, mikä saattoi johtaa _Duncania Britannian_ jäijille.\n\nSuunta pysytettiin siis ennallaan. Nyt oli enää valittava se saari,\njonne Ayrton jätettäisiin.\n\nPaganel ja John Mangles tutkivat laivan karttoja. Juuri tällä 37.\nleveysasteella oli yksinäinen, Maria-Teresia-niminen saari, keskellä\nvaltamerta kohoava kallio, jolle on kolmetuhattaviisisataa peninkulmaa\nAmerikan ja tuhatviisisataa peninkulmaa Uuden Seelannin rannikolta.\nPohjoisessa lähin maa oli Ranskan suojeluksessa oleva Pomotun saaristo,\netelässä ei mitään ennen etelänavan ikuisia jääkenttiä. Laivat eivät\nkäyneet tällä yksinäisellä saarella. Se oli täysin eristyksissä muusta\nmaailmasta. Vain myrskylinnut levähtivät siellä pitkillä taipaleillaan;\nuseilla kartoilla ei tätä Tyynen valtameren huuhtelemaa kalliosaarta\nollut edes merkitty.\n\nJos missään, niin ainakin tällä ihmisreiteiltä syrjään heitetyllä\nsaarella oli yksinäisyys ehdoton. Sen paikka ilmoitettiin Ayrtonille.\nHän suostui elämään siellä kaukana vertaisistaan, ja keula käännettiin\nMaria-Teresiaa kohti. Tällä hetkellä olisi aivan suora viiva kulkenut\n_Duncanin_ emäpuun, saaren ja Talkahuanon lahden kautta.\n\nKahta päivää myöhemmin kello kaksi ilmoitti tähystäjä maata olevan\nnäköpiirissä. Se oli Maria-Teresia, matala, pitkänomainen, tuskin\naaltojen yläpuolelle nouseva, suuren kovakuoriaisen näköinen saari. Se\noli vielä kolmenkymmenen meripeninkulman päässä laivasta, jonka keula\nkynti laineita kuudentoista solmun vauhdilla tunnissa.\n\nVähitellen saaren muoto piirtyi selvemmäksi. Länteen laskeva aurinko\nvalaisi kokonaisuudessaan sen oikulliset ääriviivat. Muutamia matalia\nkukkuloita kohosi siellä täällä selvemmin näkyviin.\n\nKello viisi John Mangles luuli erottavansa kevyen savupatsaan kohoavan\ntaivaalle.\n\n-- Onko se tulivuori? hän kysyi Paganelilta, joka kaukoputkellaan\ntähyili tätä uutta maata.\n\n-- En tiedä mitä ajatella, maantieteilijä vastasi. -- Maria-Teresia on\nvähän tunnettu paikka. Mutta en ihmettelisi vaikka se olisi syntynytkin\nmerenpohjan mullistuksesta, jolloin se voisi olla tuliperäinen.\n\n-- Mutta jos se on syntynyt tulivuoren purkauksessa, sanoi Glenarvan,\n-- eikö se sitten voisi uudessa purkauksessa taas hävitä?\n\n-- Se on tuskin luultavaa, Paganel vastasi. -- Sen olemassaolo on\ntiedetty jo useita vuosisatoja, mikä antaa joltisenkin takuun. Kun\nJulia-saari ilmestyi Välimereen, se ei pysynyt kauan näkyvissä, vaan\nkatosi jo muutamien kuukausien kuluttua.\n\n-- Hyvä, Glenarvan sanoi. -- Arveletko, John, että voimme laskea maihin\nennen yötä?\n\n-- En, mylord. En uskalla pimeässä viedä _Duncania_ rannikolle, jota en\ntunne. Minä risteilen hiljaa edestakaisin ja huomenna lähetämme veneen\nmaihin.\n\nKello kahdeksan illalla häämötti Maria-Teresia vain tummana, tuskin\nnäkyvänä varjona, vaikka oltiin ainoastaan viiden meripeninkulman\npäässä. _Duncan_ laski yhä lähemmäksi.\n\nKello yhdeksän näkyi hyvin kirkas tulenhohde loistavan pimeydessä. Se\npysyi paikallaan eikä sammunut.\n\n-- Tuo näyttäisi vahvistavan sitä oletusta, että siellä on tulivuori,\nPaganel sanoi huolellisesti sitä tutkien.\n\n-- Tältä matkalta pitäisi meidän kuitenkin kuulla rätinää, joka aina\nseuraa purkausta, mutta itätuuli ei tuo vähintäkään ääntä korvaamme,\nJohn Mangles huomautti.\n\n-- Tosiaan, Paganel sanoi, -- tuo tulivuori hehkuu, mutta ei jyrise. Ja\nkuitenkin voisi lisäksi sanoa, että se vuorotellen loistaa ja sammuu\nkuin majakka.\n\n-- Te olette oikeassa, John Mangles jatkoi, -- emmekä kuitenkaan ole\nmajakkarannikolla. Kas, siellä on toinenkin tuli! Tällä kertaa aivan\nrannalla! Katsokaa! Se liikkuu, se vaihtaa paikkaa!\n\nJohn ei erehtynyt. Oli tosiaan ilmestynyt toinen tuli, joka näytti\nvälillä sammuvan ja taas äkkiä syttyvän.\n\n-- Saarella on siis asukkaita? Glenarvan kysyi.\n\n-- Ilmeisesti villejä, Paganel vastasi.\n\n-- Mutta silloin emme voi jättää sinne perämiestä.\n\n-- Ei, majuri vahvisti, -- se olisi sentään villeillekin liian huono\nlahja.\n\n-- Etsikäämme siis jokin toinen autio saari, sanoi Glenarvan, joka ei\nvoinut olla hymyilemättä MacNabbsin hienotunteisuudelle. -- Minä olen\nluvannut säästää Ayrtonin hengen ja tahdon pitää sanani.\n\n-- Olkaamme joka tapauksessa varuillamme, Paganel lisäsi. --\nSeelantilaisilla on raaka tapa pettää laivoja liikkuvilla tulilla,\nkuten muinoin Cornwallin asukkailla. Maria-Teresian asukkaat saattavat\ntuntea sen menettelyn.\n\n-- Pysäytä neljännespeninkulman päähän, John huusi perää pitävälle\nmatruusille. -- Huomenna auringon noustessa saamme tietää, mitä siellä\ntapahtuu.\n\nKello yksitoista siirtyivät matkustajat ja John Mangles hytteihinsä.\nKeulan puolella käveli vahti laivan kannella. Peräpuolella oli vain\nruorimies paikallaan.\n\nTällä hetkellä nousivat Mary Grant ja Robert peräsalongista kannelle.\n\nKapteenin molemmat lapset nojasivat kaidetta vasten ja katselivat\nalakuloisina välkähtelevää merta ja _Duncanin_ kimmeltävää vanavettä.\nMary ajatteli Robertin tulevaisuutta; Robert ajatteli samoin sisarensa\nkohtaloa. Molemmat muistelivat isäänsä. Oliko hän vielä elossa, heidän\nrakastettu isänsä? Vai täytyikö siitä toivosta luopua? Mutta ei, mitä\nolisi elämä ilman häntä? Mitä heistä tulisi ilman isää? Kuinka olisi\nheidän käynyt jo nyt ilman lordi Glenarvania, ilman lady Helenaa?\n\nKoettelemusten kypsyttämä poika arvasi sisarensa ajatukset. Hän tarttui\nMaryn käteen.\n\n-- Mary, hän sanoi, -- ei saa milloinkaan antautua epätoivoon. Muista,\nmitä isämme sanoi: -- Rohkeus korvaa maan päällä kaikki. Säilyttäkäämme\nsiis se sitkeä rohkeus, joka nosti hänet kaiken yläpuolelle. Tähän asti\nsinä olet tehnyt työtä minun puolestani, sisko, tästedes tahdon minä\nvuorostani tehdä työtä.\n\n-- Rakas Robert! neito vastasi.\n\n-- Minun täytyy sanoa sinulle eräs asia, Robert jatkoi. -- Ethän suutu,\nMary?\n\n-- Miksi minä suuttuisin, Robert?\n\n-- Etkä estä minua?\n\n-- Mitä sinä aiot? Mary kysyi levottomana.\n\n-- Sisko! Minusta tulee merimies...\n\n-- Jätätkö minut? neito huudahti puristaen veljensä kättä.\n\n-- Minun täytyy, sisko! Minusta tulee merimies niin kuin isästämme,\nmerimies niin kuin kapteeni Johnista! Mary, rakas Mary, kapteeni John\nei ole vielä menettänyt kaikkea toivoa! Sinä voit luottaa niin kuin\nminäkin hänen ystävyyteensä. Hän on luvannut tehdä minusta hyvän,\netevän merimiehen, ja sillä aikaa me etsimme isää yhdessä! Sano, että\nsuostut, sisko! Se, mitä isämme olisi tehnyt meille, on meidän\nvelvollisuutemme, minun ainakin, tehdä hänelle! Minun elämälläni on\ntarkoitus, jolle se on kokonaan pyhitetty: etsiä, alati etsiä häntä,\njoka ei olisi meitä kumpaakaan milloinkaan unohtanut! Mary rakas,\nkuinka hyvä isämme olikaan!\n\n-- Ja jalo ja ylevä! Mary jatkoi. -- Tiedätkö, Robert, että hän oli jo\nmaamme kunniakkaimpia ja että hän olisi kuulunut suurmiestemme\njoukkoon, ellei kohtalo olisi keskeyttänyt hänen matkaansa?\n\n-- Ettenkö sitä tietäisi! Robert sanoi.\n\nMary Grant syleili Robertia. Lapsi tunsi kyynelten valuvan otsalleen.\n\n-- Mary! Mary! hän huudahti. -- Sanokoot ystävämme mitä tahansa, minä\ntoivon vielä ja toivon aina. Isän kaltainen mies ei kuole tehtäväänsä\ntäyttämättä!\n\nMary Grant ei voinut vastata. Nyyhkytykset tukehduttivat häntä. Tuhat\najatusta liikkui hänen mielessään, kun hän sai kuulla, että Harry\nGrantia aiottiin lähteä uudestaan etsimään ja että nuoren kapteenin\nuhrautumisella ei ollut rajoja.\n\n-- Eikö herra John ole vielä lakannut toivomasta? hän kysyi.\n\n-- Ei, Robert vastasi. -- Hän on veli, joka ei milloinkaan jätä meitä.\nMinusta tulee merimies, eikö totta, sisko, merimies etsiäkseni isääni\nhänen kanssaan! Suostuthan sinä siihen?\n\n-- Miksen suostuisi! Mary vastasi. -- Mutta erota toisistamme! hän\nkuiskasi sitten.\n\n-- Sinä et jää yksin, Mary. Minä tiedän sen. Ystäväni John on sen\nminulle sanonut. Lady Helena ei päästä sinua luotaan. Sinä olet nainen,\nsinä voit, sinun tulee ottaa vastaan hänen hyväntekeväisyyttään. Siitä\nkieltäytyminen olisi kiittämättömyyttä. Mutta miehen, sen on isä\nsanonut minulle sata kertaa, miehen pitää olla oman onnensa seppä.\n\n-- Mutta kuinka käy rakkaan, niin muistorikkaan kotimme Dundeessa?\n\n-- Me säilytämme sen, sisko kulta! Ystävämme John ja myös lordi\nGlenarvan ovat järjestäneet kaikki hyvin. Hän pitää sinua Malcolmin\nlinnassa kuin omaa tytärtään. Lordi on sen sanonut Johnille, ja John on\nsanonut minulle. Sinä olet siellä kotonasi aina niiden luona, joiden\nkanssa voit puhua isästämme, kunnes John ja minä kerran tuomme hänet\ntakaisin. Ah, kuinka ihana päivä siitä tuleekaan! huudahti Robert, joka\nloisti innosta.\n\n-- Veljeni, lapseni! Mary vastasi, -- kuinka onnellinen isä olisikaan,\njos voisi kuulla sanasi! Sinä olet isän näköinen, Robert! Kun kasvat\nmieheksi, olet varmaan ihan samanlainen kuin hän!\n\n-- Jumala suokoon, Mary! Robert sanoi punastuen ylpeydestä.\n\n-- Mutta kuinka voimme osoittaa kiitollisuuttamme lordi ja lady\nGlenarvanille? Mary Grant sanoi sitten.\n\n-- No, se ei ole vaikeaa! Robert selitti luottavaisena. -- Rakastaa\nheitä, kunnioittaa heitä, sanoa se heille, syleillä heitä ja kerran,\nensimmäisen tilaisuuden tullen, kuolla heidän puolestaan!\n\n-- Päinvastoin pitää sinun elää heidän hyväkseen! huudahti neito\npeittäen veljensä otsan suudelmin. -- He pitävät enemmän siitä -- ja\nminä myös.\n\nSitten mitä ihanimpiin haaveisiin vaipuneina kapteenin lapset\nkatselivat toisiaan yön utuisessa hämyssä. Mutta ajatuksissaan he vielä\nkeskustelivat, kyselivät ja vastailivat. Tyyni meri keinui pitkinä\nmaininkeina, ja potkuri loi pimeyteen valoisan pyörteen. Silloin sattui\nouto ja todella yliluonnollinen ilmiö. Muuan niistä magneettisista\nyhteyksistä, jotka salaperäisesti liittävät ihmismielen toiseen,\nsai sisaren ja veljen yhtaikaa, samassa silmänräpäyksessä saman\nharha-aistimuksen valtaan. Keskeltä vuoroin pimeitä ja kimmeltäviä\naaltoja Mary ja Robert luulivat kuulevansa äänen, jonka syvä ja\nvalittava sointi sai heidän sydämensä väräjämään.\n\n-- Tulkaa apuun! tämä ääni huusi.\n\n-- Mary! Robert sanoi. -- Kuulitko? Kuulitko?\n\nJa äkkiä kumartuen kaiteen yli molemmat tähystivät jännittyneinä yön\nsyvyyksiin.\n\nMutta he eivät nähneet edessään mitään muuta kuin loputtomana ulottuvan\npimeyden.\n\n-- Robert, Mary sanoi kalpeana liikutuksesta, -- minä luulin... Niin,\nminä luulin samaa kuin sinä... Meillä on kummallakin kuumetta,\nRobert..!\n\nMutta samassa kuului uusi huuto ja tällä kertaa niin selkeä ja tuttu,\nettä molemmat huusivat vastaan yhtaikaa:\n\n-- Isä, isä...\n\nSe oli liikaa Mary Grantille. Mielenliikutuksen murtamana hän lyyhistyi\npyörtyneenä Robertin syliin.\n\n-- Apuun! Robert huusi. -- Sisareni, isäni! Apuun!\n\nVahtimatruusit riensivät paikalle, sitten John Mangles, lady Helena,\nGlenarvan, jotka olivat äkkiä heränneet huutoon.\n\n-- Mary kuolee, ja isä on tuolla! Robert huusi viitaten merelle. Hänen\nsanansa olivat käsittämättömiä.\n\n-- Niin juuri! hän toisti. -- Isä on tuolla! Minä kuulin isäni äänen.\nJa Mary kuuli sen niin kuin minäkin!\n\nSamassa Mary Grant tointui ja huusi kuin suunniltaan joutunut:\n\n-- Isä, isä on tuolla!\n\nOnneton neito nousi, kumartui laidan yli ja yritti hypätä mereen.\n\n-- Mylord! Lady Helena! hän toisti kädet ristissä, -- minä sanon, että\nisä on tuolla! Minä vakuutan, että kuulin hänen äänensä aalloilta kuin\nvalituksen, kuin viimeisen hyvästin!\n\nSilloin tyttöraukka sai taas kouristuskohtauksen. Hän huitoi\nympärilleen. Hänet täytyi viedä hyttiinsä, ja lady Helena lähti mukaan\nhoivatakseen häntä, mutta Robert toisteli yhä:\n\n-- Isä on tuolla! Minä olen siitä varma, mylord!\n\nTämän surullisen kohtauksen todistajat päätyivät lopulta käsitykseen,\nettä kapteenin molemmat lapset olivat kokeneet harha-aistimuksen. Mutta\nkuinka saada heidän kovin kiihtyneet aistinsa rauhoittumaan?\n\nGlenarvan yritti kuitenkin. Hän tarttui Robertin käteen ja sanoi:\n\n-- Kuulitko sinä isäsi äänen, rakas lapseni?\n\n-- Kuulin, mylord. Tuolta, keskeltä maininkeja. Hän huusi: -- Tulkaa\napuun!\n\n-- Ja tunsitko äänen?\n\n-- Tunsinko hänen äänensä, mylord? Tottakai minä sen tunsin, vannon\nsen! Sisareni kuuli sen ja tunsi kuten minäkin! Kuinka voitte luulla,\nettä olisimme molemmat erehtyneet? Mylord, lasketaan vene ja mennään\nhänen avukseen!\n\nGlenarvan huomasi kyllä, ettei hän voinut rauhoittaa poikaparkaa. Hän\nkoetti kuitenkin vielä viimeistä keinoa ja kutsui paikalle perämiehen.\n\n-- Hawkins, hän kysyi tältä, -- tehän olitte ruorissa sillä hetkellä,\nkun neiti Mary sai kohtauksensa?\n\n-- Niin olin, mylord, Hawkins vastasi.\n\n-- Ettekö nähnyt tai kuullut mitään?\n\n-- En mitään.\n\n-- Siinä näet, Robert.\n\n-- Jos se olisi ollut Hawkinsin isä, Robert vastasi hellittämättömän\ntarmokkaasti, -- niin Hawkins ei sanoisi, ettei hän kuullut mitään. Se\noli minun isäni, mylord, minun isäni, minun isäni..!\n\nRobertin ääni tukahtui nyyhkytykseen. Kalpeana ja äänettömänä hän\nvuorostaan menetti tajuntansa. Glenarvan kantoi Robertin vuoteeseensa,\nja liikutuksen valtaama lapsi vaipui pian syvään horrokseen.\n\n-- Orporaukat! John Mangles sanoi. -- Jumala koettelee heitä ankarasti.\n\n-- Niin, Glenarvan sanoi, -- liian suuri suru on saanut molemmat,\nvieläpä samalla hetkellä kokemaan samanlaisen harha-aistimuksen.\n\n-- Molemmat! Paganel mutisi. -- Se on outoa! Sitä ei tiede pitäisi\nmahdollisena.\n\nSitten kurkottaen vuorostaan partaan yli ja jännittäen kuuloaan Paganel\nviittasi kaikkia olemaan hiljaa ja kuunteli. Kaikkialla vallitsi syvä\nhiljaisuus. Paganel huusi kovalla äänellä. Kukaan ei vastannut.\n\n-- Se on outoa! maantieteilijä toisti palaten hyttiinsä. -- Yhteiset\najatukset ja suru ei riitä selittämään tätä ilmiötä.\n\nSeuraavana, 8. päivänä maaliskuuta, kello viisi aamulla päivän\nsarastaessa olivat matkustajat, Robet ja Mary muiden mukana, sillä\nheitä oli ollut mahdoton saada pysymään poissa, taas koolla _Duncanin_\nkannella. Jokainen tahtoi tutkia tätä maata, jota eilen nähtiin vain\nepämääräisesti.\n\nKaukoputket tarkkailivat uteliaasti saarta. Laiva sivuutti sen rantoja\nnoin puolentoista kilometrin päässä, niin että saattoi nähdä\npienimmätkin yksityiskohdat. Äkkiä Robert kirkaisi. Hän väitti\nnäkevänsä kaksi miestä, jotka juoksivat ja huitoivat, ja kolmannen\nheiluttavan lippua.\n\n-- Englannin lippu! John Mangles huudahti, joka oli tarttunut\nkaukoputkeensa.\n\n-- Se on totta! Paganel huudahti, kääntyen innoissaan Robertin puoleen.\n\n-- Mylord, Robert sanoi liikutuksesta vapisten, -- mylord, ellette\ntahdo, että menen saareen uimalla, käskekää laskea vene vesille. Ah,\nmylord, minä pyydän polvillani saada ensimmäisenä nousta maihin!\n\nKukaan läsnäolijoista ei uskaltanut puhua. Mitä! Tällä 37. leveysasteen\nkoskettamalla saarella kolme haaksirikkoista miestä, englantilaisia! Ja\njokaisen mieleen palasi eilisiltainen tapahtuma, Robertin ja Maryn\nsilloin kuulema huuto. Lapset eivät ehkä olleet erehtyneet kuin yhdessä\nkohden: he olivat saattaneet kuulla äänen, mutta oliko se voinut olla\nheidän isänsä avunhuuto? Ei, tuhat kertaa ei, sen pahempi! Ja heitä\nodottavaa kauheaa pettymystä peläten jokainen ajatteli, että tämä uusi\nkoettelemus ylittäisi heidän voimansa. Mutta heitä ei voinut estää?\nLordi Glenarvanilla ei ollut rohkeutta siihen.\n\n-- Veneeseen! hän huudahti.\n\nMinuutissa oli vene laskettu vesille. Kapteenin molemmat lapset,\nGlenarvan, John Mangles ja Paganel kiiruhtivat siihen, ja se kiiti\nnopeaa vauhtia kuuden matruusin voimakkaasti soutaessa.\n\nParinkymmenen metrin päässä rannasta päästi Mary kimeän huudon:\n\n-- Isäni!\n\nRannalla seisoi mies kahden muun välissä. Hänen kookas ja voimakas\nvartalonsa, hänen samalla lempeät ja päättäväiset kasvonsa osoittivat\nselvää yhdennäköisyyttä Mary ja Robert Grantin piirteiden kanssa. Hän\noli nähtävästi se mies, jota molemmat lapset olivat niin usein\nkuvailleet. Heidän sydämensä ei ollut heitä pettänyt. Se oli heidän\nisänsä, se oli oikea kapteeni Grant.\n\nKapteeni kuuli Maryn huudon, levitti kätensä ja kaatui hiekalle kuin\nsalaman iskemänä.\n\n\n\n\nTABOR-SAARI.\n\n\nIhminen ei kuole iloon, sillä isä ja lapset tointuivat jo ennen kuin\noli ehditty laivalle. Kuinka kuvata tätä kohtausta? Sanat eivät siihen\nriitä. Koko miehistö itki nähdessään näiden kolmen olennon syleilevän\näänettömästi toisiaan. Laivan kannelle saavuttuaan vaipui Harry Grant\npolvilleen. Hurskas skotlantilainen tahtoi koskettaessaan sitä, mikä\nhänelle oli isänmaan kamaraa, kiittää ennen kaikkea Jumalaa\npelastumisestaan.\n\nSitten lady Helenan, lordi Glenarvanin ja heidän kumppaniensa puoleen\nkääntyen, hän lausui heille kiitoksensa liikutuksesta väräjävällä\näänellä. Lyhyellä matkalla saarelta laivalle olivat hänen lapsensa\nmuutamin sanoin kertoneet hänelle _Duncanin_ koko historian.\n\nMiten suunnattomassa kiitollisuudenvelassa hän olikaan tälle jalolle\nnaiselle ja hänen kumppaneilleen! Eivätkö kaikki, lordi Glenarvanista\nviimeiseen matruusiin saakka, olleet kamppailleet ja kärsineet hänen\npuolestansa? Harry Grant toi tulvivan sydämensä kiitollisuuden tunteet\nesiin niin koruttomasti ja ylevästi, hänen miehekkäitä kasvojansa\nkirkasti niin puhdas ja lempeä liikutus, että kaikki tunsivat saaneensa\nrunsaan korvauksen kärsimistään vaivoista. Itse järkähtämättömän\nmajurinkin silmä oli kostunut kyyneleistä, joita hän ei kyennyt\npidättämään. Kunnianarvoisa Paganel puolestaan itki kuin lapsi, joka ei\najattelekaan salata kyyneliään.\n\nHarry Grant ei kyllästynyt katselemaan tytärtään. Mary oli hänestä\nkaunis, viehättävä! Hän sanoi sen suoraan moneen kertaan, ottaen lady\nHelenan todistajaksi ikään kuin ollakseen varma, ettei hänen\nisänrakkautensa erehdyttänyt häntä. Sitten hän kääntyi poikansa\npuoleen.\n\n-- Kuinka hän on kasvanut! Oikein jo iso mies! hän huudahteli\nihastuneena.\n\nJa hän tuhlasi näille kahdelle niin rakkaalle olennolle tuhansia\nhyväilyjä, joita kahden vuoden eron aikana oli kertynyt hänen\nsydämeensä.\n\nRobert esitteli hänelle vuoron perään kaikki ystävänsä ja osasi\nelävöittää sanojaan, vaikka hänellä oli jokaisesta sanottava samaa.\nSillä olihan asia niin, että kukin heistä oli poikkeuksetta ollut\nsydämellisen hyvä molemmille orvoille. Kun tuli John Manglesin vuoro,\nkapteeni punastui kuin nuori tyttö jä hänen äänensä vavahti hänen\nvastatessaan Maryn isälle.\n\nLady Helena kertoi sitten kapteeni Grantille matkan vaiheet ja sai\nhänet ylpeilemään sekä pojastaan että tyttärestään.\n\nHarry Grant sai kuulla nuoren sankarin urotyöt ja kuinka poika jo oli\nmaksanut lordi Glenarvanille osan isänsä velasta. Sitten vuorostaan\nJohn Mangles puhui Marysta sellaisin sanoin, että Harry Grant, jolle\nlady Helena oli parilla sanalla antanut asianomaisen vihjeen, laski\ntyttärensä käden nuoren kapteenin uljaaseen kouraan ja kääntyen lordi\nja lady Glenarvanin puoleen sanoi:\n\n-- Mylord ja te, mylady, siunatkaamme lapsiamme!\n\nKun kaikki oli kerrottu ja toistettu tuhanteen kertaan, Glenarvan\nselitti Harry Grantille Ayrtonia koskevat seikat. Grant vahvisti\nperämiehen puheen todeksi, mitä tuli hänen laskemiseensa Australian\nrannikolle.\n\n-- Hän on älykäs ja rohkea mies, jonka kiihkeä luonne on vienyt\npahuuden tielle, hän lisäsi. -- Toivottavasti mietiskely ja katumus\nmuuttaa hänet!\n\nMutta ennen kuin Ayrton vietiin saarelle, tahtoi Harry Grant tarjota\nuusille ystävilleen kalliosaarensa antimia. Hän kutsui heitä käymään\nmetsämajassaan ja istahtamaan toisen Robinsonin pöytään. Glenarvan ja\nhänen vieraansa suostuivat mielihyvin. Robert ja Mary Grant halusivat\nhartaasti nähdä ne yksinäiset paikat, missä kapteeni oli niin paljon\nheitä ikävöinyt.\n\nVene pantiin kuntoon, ja kapteeni, hänen molemmat lapsensa, lordi ja\nlady Glenarvan, majuri, John Mangles ja Paganel astuivat pian saaren\nrannalle.\n\nMuutamassa tunnissa oli Harry Grantin valtakunta tarkastettu. Se oli\noikeastaan merenalaisen vuoren huippu, tasanne, jossa oli runsaasti\nbasalttikallioita ja tulivuorenpurkauksen jätteitä. Maan geologisten\nvaiheiden aikana oli tämä vuori vähitellen noussut Tyynen valtameren\nsyvyyksistä maanalaisen tulen toimiessa; mutta jo vuosisatoja sitten\noli tulivuori sammunut, ja sen tukkeutunut kraateri oli nyt merestä\nnousseena saarena. Sitten kehittyi pinnalle multaa, ja kasvimaailma\nvaltasi tämän uuden alueen; ohikulkevat valaanpyytäjät jättivät sinne\nkotieläimiä, vuohia ja sikoja, jotka lisääntyivät luonnon tilassa, ja\ntällä valtameren keskelle ilmestyneellä saarella oli kaikkea\ntarvittavaa.\n\nKun _Britannian_ haaksirikkoiset olivat pelastuneet sinne, he ryhtyivät\njärjestelemään luonnon rikkauksia. Kahdessa ja puolessa vuodessa saivat\nHarry Grant ja hänen molemmat matruusinsa siellä paljon aikaan. Monta\neekkeriä huolellisesti viljeltyä maata antoi laadultaan mainioita\nvihanneksia.\n\nVierailijat saapuivat vehreiden kumipuiden varjostamaan asuntoon; sen\nikkunoiden edessä levisi valtava meri auringonsäteissä kimallellen.\nHarry Grant siirrätti pöytänsä kauniiden puiden varjoon, ja kaikki\nistuutuivat sen ääreen. Vuohenlapa, nardisleipää, muutamia kulhoja\nmaitoa, pari kolme villin sikurin juurta, puhdasta ja raikasta vettä --\nsiinä ainekset, joista tämä yksinkertainen ja arkaadian paimenten\narvoinen ateria oli valmistettu.\n\nPaganel oli ihastuksissaan.\n\nHänen vanhat Robinson-haaveensa kihosivat hänelle päähän.\n\n-- Tuolla Ayrton-lurjuksella ei tosiaan ole syytä valittaa! hän\nhuudahti haltioissaan. -- Tämä saarihan on paratiisi!\n\n-- Niin, Harry Grant vastasi, -- paratiisi tämä oli kolmelle\nhaaksirikkoisparalle, jotka taivas pelasti tänne, mutta minä\npahoittelen, että Maria-Teresia ei ole laaja ja hedelmällinen saari,\njossa olisi virta puron sijasta ja oikea satama eikä ainoastaan pientä,\nulapan aaltojen pieksämää poukamaa.\n\n-- Minkä vuoksi, kapteeni? Glenarvan kysyi.\n\n-- Koska silloin olisin laskenut tänne sen siirtolan perustan, jonka\ntahdon lahjoittaa Skotlannille Tyynessä valtameressä.\n\n-- Ah, kapteeni Grant, Glenarvan sanoi, -- te ette siis ole luopunut\naatteestanne, joka teidät on tehnyt niin tunnetuksi vanhassa\nisänmaassamme?\n\n-- En, mylord, ja Jumalan ja teidän avullanne olen pelastunut vain\ntoteuttaakseni sen. Köyhille veljilleni vanhassa Kaledoniassa, kaikille\nkärsiville on saatava uudella maalla turva kurjuutta vastaan! Rakkaalla\nisänmaallamme tulee olla näillä vesillä oma, aivan oma siirtolansa,\nnauttiakseen siellä edes hiukan sitä itsenäisyyttä ja vaurautta, jota\nsiltä puuttuu Euroopassa.\n\n-- Ah, tuo on hyvin sanottu, kapteeni Grant, lady Helena vastasi. -- Se\non kaunis suunnitelma ja jalon mielen arvoinen! Mutta tämä saari...?\n\n-- Ei, rouva, tämä kallio riittää korkeintaan muutamille\nsiirtolaisille, mutta me tarvitsemme laajaa ja rikasta maata.\n\n-- Hyvä on, kapteeni, Glenarvan huudahti, -- tulevaisuus on meidän ja\nme etsimme yhdessä sellaisen maan.\n\nHarry Grant ja Glenarvan puristivat lämpimästi toistensa käsiä\nsopimuksen vahvistukseksi.\n\nSitten kaikki halusivat juuri tällä saarella, tässä matalassa majassa\nkuulla _Britannian_ haaksirikkoisten tarinan kahden pitkän erakkovuoden\najalta. Harry Grant koetti täyftää uusien ystäviensä toivomuksen.\n\n-- Minun tarinani, hän sanoi, -- on sama kuin kaikkien jollekin\nsaarelle joutuneiden Robinsonien, jotka voimatta luottaa muuhun kuin\nJumalaan ja itseensä tuntevat velvollisuudekseen puolustaa henkeänsä\nluonnonvoimia vastaan. Kesäkuun 26. ja 27. päivän välisenä yönä 1862\nmurskautui kuusipäiväisen myrskyn runtelema _Britannia_ Maria-Teresian\nkallioihin. Meri myllersi, pelastumiseen ei ollut mahdollisuuksia, ja\nkoko onneton miehistöni hukkui. Ainoastaan kaksi matruusiani, Bob\nLearce, Joe Bell ja minä pääsimme rannalle parinkymmenen turhan\nponnistuksen jälkeen.\n\nSe maa, jonne olimme joutuneet, oli autio saari, kolme kilometriä\nleveä, kahdeksan pitkä, keskikohdalla kasvoi kolmisenkymmentä puuta,\noli muutamia nurmikoita ja raikasta vettä sisältävä lähde, joka onneksi\nei milloinkaan kuivunut. Vaikka olin yksin kahden matruusin kanssa\ntässä kolkassa, en joutunut epätoivoon. Luotin Jumalaan ja ryhdyin\npäättäväisesti ponnistelemaan. Bob ja Joe, rohkeat onnettomuustoverini\nja ystäväni, auttoivat minua tarmokkaasti.\n\nMe aloitimme niin kuin Daniel Defoen ihanne-Robinson, meidän\nesikuvamme, keräämällä laivan jäännöksiä, työkaluja, hiukan ruutia,\naseita, pussillisen kallisarvoisia siemeniä. Ensimmäiset päivät olivat\ntuskallisia, mutta pian saimme metsästämällä ja kalastamalla turvatuksi\nravinnon, sillä villejä vuohia oli runsaasti saaren sisäosassa ja\nmerieläimiä sen rannoilla. Vähitellen toimeentulomme muuttui\nsäännölliseksi.\n\nMinä tunsin tarkoin saaren aseman haaksirikosta pelastamieni kojeiden\navulla. Tiesin siis, että olimme joutuneet kauas laivojen kulkuväylältä\nja että ainoastaan sattuma voisi meidät pelastaa. Ajatellen yhä\nrakkaitani, joita en enää luullut saavani nähdä, alistuin tähän\nkoettelemukseen, ja molempien lasteni nimet liittyivät jokapäiväisiin\nrukouksiini.\n\nMe työskentelimme ahkerasti. Pian oli useita eekkereitä maata kylvetty\n_Britannian_ siemenillä; perunat, sikuri ja suolaheinä olivat\nterveellisenä vaihteluna tavalliseen ruokaamme; sitten vielä muut\nvihannekset. Otimme kiinni muutamia vuohia, jotka helposti\nkesyyntyivät. Meillä oli maitoa ja voita. Nardusta, jota kasvoi purojen\nkuivuneissa uomissa, leivottiin mukiinmenevää leipää, eikä elämän\naineellinen puoli enää herättänyt mitään pelkoa.\n\nMe olimme rakentaneet asumuksen _Britannian_ laudoista; se peitettiin\nhuolellisesti tervatuilla purjeilla, ja sen tiiviissä suojassa kului\nsadekausi onnellisesti. Silloin tehtiin monta suunnitelmaa, haaveiltiin\nmonenlaista, ja paras niistä nyt on toteutunut.\n\nMinulla oli aluksi aikomus uhmata merta laivanpirstoista tehdyllä\nveneellä, mutta lähimpään maahan, Pomotun saaristoon, oli puolitoista\ntuhatta peninkulmaa. Mikään vene ei olisi kestänyt niin pitkää matkaa.\nNiinpä luovuin siitä ja odotin pelastuvani ainoastaan kaitselmuksen\nansiosta.\n\nAh, lapsiraukkani! Kuinka usein olemmekaan rannan kallioilta\ntähystelleet laivoja ulapalla! Koko tänä aikana ilmestyi horisonttiin\nvain pari kolme purjetta heti taas kadotakseen! Me emme enää toivoneet,\nmutta emme vielä olleet epätoivoisia.\n\nSitten, eilen, olin noussut saaren korkeimmalle kukkulalle, kun\nhuomasin lännessä hiukan savua. Se suureni. Pian tuli näkyviin laiva.\nSe tuntui suuntaavan meitä kohti.\n\nMutta eikö se menisi ohi tämän saaren, missä sillä ei ollut mitään\nsatamaa?\n\nAh, mikä jännityksen päivä, ja mikä ihme, ettei sydämeni haljennut\nrinnassani! Toverini sytyttivät tulen eräällä Maria-Teresian\nkukkulalla. Yö tuli, mutta alus ei antanut mitään merkkiä, että meidät\noli huomattu! Tuossa oli kuitenkin pelastus! Joutuisimmeko katselemaan,\nkun se menisi ohi?\n\nEn enää epäröinyt. Pimeys lisääntyi. Laiva saattoi kulkea saaren\nohi yön kuluessa. Heittäydyin mereen ja uin sitä kohti. Toivo\nkolminkertaisti voimani. Haloin aaltoja yliluonnollisella tarmolla.\nOlin jo pääsemässä laivaan, vain viidenkymmenen metrin päässä siitä,\nkun se kääntyi!\n\nSilloin päästin ne epätoivoiset huudot, jotka vain lapseni kuulivat, ja\njotka eivät olleet harha-aistimusta.\n\nSitten palasin rannalle, näännyksissä, liikutuksen ja väsymyksen\nvoittamana. Molemmat matruusini tapasivat minut puolikuolleena. Se oli\nkauhea yö, tämä viimeinen saarella viettämämme, ja me luulimme\njääneemme iäksi eristetyiksi, kun aamun sarastaessa huomasin laivan\npurjehtivan pitkin rantaa hiljaista vauhtia. Teidän veneenne laskettiin\nvesille... Meidät oli pelastettu ja -- voi taivaan jumalaista hyvyyttä!\n-- minun lapseni, rakkaat lapseni olivat siinä ojentamassa minulle\nkäsiään!\n\nHarry Grantin kertomus päättyi Maryn ja Robertin hyväilyihin. Ja vasta\nnyt sai kapteeni kuulla, että hänen oli pelastuksestaan kiittäminen\nsitä hieroglyfistä asiakirjaa, jonka hän kahdeksan päivää haaksirikon\njälkeen oli sulkenut pulloon ja laskenut aaltojen vietäväksi. Mutta\nmitä ajatteli Jacques Paganel kapteeni Grantin kertomuksen aikana!\nKelpo maantieteilijä pyöritteli tuhannetta kertaa päässään asiakirjan\nsanoja. Hän palautti mieleensä peräkkäin nuo kolme tulkintaa, joista\njokainen oli väärä. Millä tavoin tämä Maria-Teresian saari sitten oli\nmainittu meren syömissä papereissa? Paganel ei voinut hillitä itseään\nkauempaa, vaan tarttui Harry Grantin käteen.\n\n-- Kapteeni, sanokaa^ nyt vihdoinkin, mitä noissa selittämättömissä\npapereissa luki?\n\nMaantieteilijän kysymys herätti kaikkien uteliaisuuden, sillä nyt\nsaataisiin kuulla arvoituksen yhdeksän kuukautta hämäränä pysynyt\nratkaisu!\n\n-- Niin, kapteeni, Paganel kysyi, -- kyllähän te tarkalleen muistatte\nasiakirjan sanamuodon?\n\n-- Sanasta sanaan, Harry Grant vastasi, -- eikä ole kulunut päivääkään,\netten olisi kerrannut mielessäni sanoja, jotka olivat ainoa toivomme.\n\n-- Ja mitkä ne ovat, kapteeni? Glenarvan kysyi. -- Sanokaa, sillä\nmeidän turhamaisuutemme on saanut kovan kolauksen.\n\n-- Minä olen valmis siihen, Harry Grant vastasi, -- mutta tehän\ntiedätte, että menestymisen toiveita lisätäkseni olin pannut pulloon\nkolme eri kielillä kirjoitettua asiakirjaa. Minkä niistä haluatte\nkuulla?\n\n-- Eivätkö ne ole samanlaisia? Paganel huudahti.\n\n-- Ovat, yhtä nimeä lukuunottamatta.\n\n-- No, esittäkää ranskalainen asiakirja, Glenarvan lausui; -- se oli\nnäet parhaiten säilynyt, ja se on pääasiallisesti ollut tulkintamme\nperustana.\n\n-- Mylord, se kuuluu sanasta sanaan näin, Harry Grant sanoi.\n\n-- 27. päivänä kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi\ntuhannenviidensadan lieuen päässä Patagoniasta, eteläisellä\npallonpuoliskolla. Kaksi matruusia ja kapteeni Grant ovat päässeet\nTabor-saarelle...\n\n-- Mitä? Paganel keskeytti.\n\n-- Missä he, Harry Grant jatkoi, -- jatkuvasti julman hädän uhreina\novat heittäneet tämän asiakirjan 153 pituus- ja 37° 11' leveysasteelle.\nTuokaa heille apua tai he ovat hukassa.\n\nKuullessaan nimen Tabor oli Paganel hypähtänyt pystyyn; sitten hän ei\nvoinut enää hillitä itseään, vaan huudahti:\n\n-- Kuinka niin, Tabor-saari? Tämähän on Maria-Teresia!\n\n-- Aivan oikein, herra Paganel, Harry Grant vastasi, -- Maria-Teresia\nenglantilaisilla ja saksalaisilla kartoilla, mutta Tabor\nranskalaisilla!\n\nSamassa osui hirvittävä nyrkinisku Paganelin olkapäähän, niin että hän\nhorjahti. Totuus pakottaa sanomaan, että se tuli majurilta, joka\nensimmäistä kertaa rikkoi säädylliset tapansa.\n\n-- Maantieteilijä! MacNabbs sanoi syvästi halveksien.\n\nMutta Paganel ei ollut edes huomannut majurin iskua.\n\nMitä se olikaan verrattuna siihen maantieteelliseen iskuun, joka häneen\noli sattunut!\n\nNiinpä siis, kuten hän nyt kapteeni Grantilta kuuli, hän oli vähitellen\npäässyt lähemmäksi totuutta. Hän oli selvittänyt melkein koko\narvoituksellisen viestin. Vuoronperään nimet Patagonia, Australia ja\nUusi Seelanti olivat näyttäneet hänestä eittämättömän varmoilta.\n_Contin_, alussa _continent_, oli vähitellen saanut todellisen\nmerkityksensä _continuelle. Indi_ oli merkinnyt vuoron perään _indiens_\nja _indigenes_, sitten vihdoin _indigence_, joka oli sen todellinen\nmerkitys. Ainoastaan tuo vaillinainen sana _abor_ oli pettänyt\nmaantieteilijän älyn. Paganel oli itsepintaisesti pitänyt sitä osana\nverbistä _aborder_, vaikka se oli erisnimi, Tabor-saaren ranskalainen\nnimi, juuri sen saaren, missä _Britannian_ haaksirikkoiset olivat! Sitä\nerehdystä oli tosin vaikea välttää, kun _Duncanin_ kartoilla tämän\nsaaren nimenä oli Maria-Teresia.\n\n-- Vähät siitä! Paganel repi tukkaansa, -- minun ei olisi pitänyt\nunohtaa, että sillä oli kaksi eri nimeä! Se on anteeksiantamaton virhe,\nMaantieteellisen seuran sihteerille sopimaton erehdys! Minä olen\nhäpäissyt itseni!\n\n-- Mutta, herra Paganel, lady Helena sanoi, -- eihän tämä ole näin\nvakavaa!\n\n-- Ei, rouva, ei! Minä olen pelkkä aasi!\n\n-- Ettekä edes oppinut aasi! majuri huomautti muka lohduttaen.\n\nKun ateria oli päättynyt, Harry Grant asetti kaikki tavarat paikoilleen\ntalossaan. Hän ei ottanut sieltä mukaansa mitään, haluten antaa\nrehellisen miehen rikkaudet perinnöksi rikolliselle.\n\nPalattiin laivalle. Glenarvan aikoi lähteä vielä samana päivänä ja\nantoi määräyksen perämiehen maihinviennistä. Ayrton tuotiin perähyttiin\nja näki edessään Harry Grantin.\n\n-- Se olen minä, Ayrton, Grant sanoi.\n\n-- Te juuri, kapteeni, Ayrton vastasi osoittamatta minkäänlaista\nhämmästystä tavatessaan Harry Grantin. -- No, enpä ole pahoillani\nnähdessäni teidät hyvissä voimissa.\n\n-- Näyttää siltä, Ayrton, että tein erehdyksen laskiessani teidät\nasuttuun maahan.\n\n-- Niin näyttää, kapteeni.\n\n-- Te siirrytte minun tilalleni tälle autiolle saarelle. Toivottavasti\nse saa teidät katumaan.\n\n-- Olkoon niin! Ayrton vastasi tyynellä äänellä.\n\nSitten Glenarvan sanoi perämiehen puoleen kääntyen:\n\n-- Te pysytte, Ayrton, siis päätöksessänne, että teidät on jätettävä\nautiolle saarelle?\n\n-- Niin pysyn, mylord.\n\n-- Onko Tabor-saari teille sopiva?\n\n-- Täydellisesti.\n\n-- Sitten kuulkaa viimeiset sanani, Ayrton. Täällä te olette\neristettynä kaikista maista, vailla mahdollisuuksia päästä yhteyteen\nmuiden ihmisten kanssa. Ihmeitä ei tapahdu usein, ettekä te voi paeta\ntältä saarelta, jonne _Duncan_ teidät jättää. Te jäätte yksin Jumalan\nsilmien alle, joka näkee sydänten pohjaan, mutta te ette ole kadotettu\nettekä tietymättömissä, kuten kapteeni Grant. Niin arvoton kuin\nlienettekin ihmisten muistettavaksi, tulevat ihmiset teitä muistamaan.\nMinä tiedän, missä te olette, Ayrton, minä tiedän, mistä teidät löydän,\nenkä unohda sitä milloinkaan.\n\n-- Jumala varjelkoon teidän armoanne, perämies vastasi\nyksinkertaisesti.\n\nNämä olivat viimeiset Glenarvanin ja perämiehen välillä vaihdetut\nsanat. Vene oli valmiina. Ayrton astui siihen.\n\nJohn Mangles oli ennakolta käskenyt viedä saarelle muutamia laatikoita\nsäilykkeitä, työkaluja, aseita ja joukon ruutia ja lyijyä.\n\nPerämies saattoi siis työllään tulla toimeen; häneltä ei puuttunut\nmitään, ei edes kirjoja, joiden joukossa oli englantilaisille niin\nrakas raamattu.\n\nEron hetki oli tullut. Miehistö ja matkustajat olivat kannella.\nUseimmat tunsivat ahdistusta. Mary Grant ja lady Helena eivät voineet\nsalata liikutustaan.\n\n-- Onko se välttämätöntä? nuori rouva kysyi mieheltään. -- Onko\nvälttämätöntä, että tuo onneton jätetään tänne?\n\n-- On, Helena, lordi Glenarvan vastasi. -- Se on sovitus.\n\nTällä hetkellä lähti John Manglesin johtama vene liikkeelle. Ayrton\nseisoi, yhä ilmeettömänä, otti lakin päästään ja tervehti vakaasti.\n\nGlenarvan paljasti päänsä ja hänen mukanaan koko laivaväki, kuten\ntehdään kuolevalle ihmiselle, ja vene etääntyi syvän hiljaisuuden\nvallitessa.\n\nMaihin tultaessa Ayrton hyppäsi rannalle, ja vene palasi laivalle.\n\nKello oli silloin neljä illalla ja peräkannelta saattoivat matkustajat\nnähdä perämiehen, käsivarret ristissä rinnalla, seisomassa liikkumatta\nkuin kuvapatsas kalliolla, laivaa katsellen.\n\n-- Lähdemmekö, mylord? John Mangles kysyi.\n\n-- Lähdemme, John, Glenarvan vastasi liikuttuneempana kuin tahtoi\nnäyttää.\n\n-- _Go ahead!_ Eteenpäin! John huusi koneenkäyttäjälle.\n\nHöyry pihisi putkissa, potkuri pieksi vettä, ja kello kahdeksan\nkatosivat Tabor-saaren viimeiset kukkulat yön pimeyteen.\n\n\n\n\nJACQUES PAGANELIN VIIMEINEN HAJAMIELISYYS.\n\n\nYksitoista päivää saarelta lähtönsä jälkeen, 18. päivänä maaliskuuta,\n_Duncan_ sai näkyviinsä Amerikan rannikon ja ankkuroi seuraavana\npäivänä Talkahuanon lahdella.\n\nSe palasi sinne viisikuukautisen matkan jälkeen, jolloin se noudattaen\ntarkoin 37. leveysastetta oli kiertänyt maapallon ympäri. Tämän\nmuistettavan retkikunnan jäsenet olivat ensimmäisinä _Travellers'\nClubin_ aikakirjoissa kulkeneet Chilen, pampan, Argentiinan tasavallan,\nAtlantin, Tristan da Cunhan saarten, Intian valtameren, Amsterdamin\nsaarten, Australian, Uuden Seelannin, Tabor-saaren ja Tyynen valtameren\npoikki. Heidän ponnistuksensa eivät jääneet tuloksettomiksi, vaan he\ntoivat takaisin isänmaahansa _Britannian_ haaksirikkoiset.\n\nEi ainoatakaan niistä uljaista skotlantilaisista, jotka olivat\nlähteneet matkalle lordinsa kutsusta, puuttunut nimihuudossa, kaikki\npalasivat vanhaan Skotlantiin, ja tämä matka muistutti vanhan tarinan\ntaistelua \"ilman kyyneleitä\".\n\nKun _Duncan_ oli täydentänyt varastonsa, se kulki pitkin Patagonian\nrannikkoa, kiersi Kap Hornin ja kiiti sitten Atlantin valtameren\npoikki.\n\nMatkalla ei tapahtunut mitään erikoista. Laivalla oli kaikki pelkkää\niloa. Mikään ei enää pysynyt salassa, ei edes John Manglesin rakkaus\nMary Grantiin.\n\nTai pysyipä sentään. Eräs salaisuus kiusasi vielä MacNabbsia. Miksi\nPaganelin takki oli aina tiukasti napitettu ja miksi hän piti vielä\nkaulaliinaa, joka ulottui korviin saakka? Majuria halutti saada tietää\nsyy tähän omituiseen tapaan. Mutta täytyy sanoa, että huolimatta\nMacNabbsin kyselyistä, vihjailuista ja epäluuloista Paganel ei avannut\ntakkiaan.\n\nEi silloinkaan, kun _Duncan_ kulki päiväntasaajan poikki ja kannen\npalkit olivat sulaa viidenkymmenen asteen kuumuudessa.\n\n-- Hän on niin hajamielinen, että luulee olevansa Pietarissa, majuri\nsanoi nähdessään maantieteilijän kääriytyneenä suureen viittaan, ikään\nkuin elohopea lämpömittarissa olisi ollut jäätynyt.\n\nVihdoin, 9. päivänä toukokuuta, viisikymmentä päivää Talkahuanosta\nlähdön jälkeen John Mangles näki Kap Clearin majakan. Alus laski Pyhän\nYrjön salmeen, kulki Irlannin meren poikki ja saapui 10. päivänä\ntoukokuuta Clyden lahteen. Kello yksitoista se ankkuroi Dumbartonissa.\nKello kaksi päivällä saapuivat sen matkustajat Malcolmin linnaan\nylämaalaisten hurraa-huutojen kaikuessa.\n\nKohtalo oli siis määrännyt, että Harry Grant ja hänen molemmat\nkumppaninsa pelastuivat, että John Mangles menisi vihille Mary Grantin\nkanssa Pyhän Mungon vanhassa kirkossa, missä pastori Paxton, sitä ennen\nyhdeksän kuukautta rukoiltuansa isän pelastuksen puolesta, siunasi\nhänen tyttärensä ja hänen pelastajansa avioliiton! Samoin oli määrätty,\nettä Robertista tulisi merimies kuten Harry Grantista ja John\nManglesista ja että hän jatkaisi heidän kanssaan isänsä suuria\nsuunnitelmia lordi Glenarvanin suojeluksessa.\n\nMutta oliko määrätty, että Jacques Paganel ei kuolisi poikamiehenä?\nArvattavasti.\n\nSankarillisten tekojensa jälkeen maantieteilijä ei tietenkään voinut\nvälttää kuuluisuutta. Hänen hajamielisyytensä hurmasi Skotlannin\nylhäisön seurapiirit. Hänestä suorastaan kilpailtiin, eikä hän millään\nvoinut noudattaa kaikkia hänelle lähetettyjä kutsuja.\n\nJa tällöin tapahtui, että eräs rakastettava kolmikymmenvuotias neiti\neikä sen vähempää kuin majuri MacNabbsin serkku, itsekin hiukan\nomalaatuinen, mutta hyväsydäminen ja vielä viehättävä, ihastui\nmaantieteilijän eriskummallisuuteen ja tarjosi hänelle kättään ja\nsydäntään. Sen mukana tuli vielä miljoona puntaa, mutta siitä\nvaiettiin.\n\nNeiti Arabellan tunteet eivät jättäneet Paganelia suinkaan kylmäksi,\nmutta hän ei uskaltanut kosia.\n\nMajuri ryhtyi välittäjäksi näiden kahden, toisiaan varten luodun\nsydämen kesken. Hän jopa huomautti Paganelille, että avioliitto oli\n\"viimeinen hajamielisyys\", minkä hän voisi itselleen sallia.\n\nPaganel, joka jostakin ihmeellisestä syystä ei saanut sanotuksi\nratkaisevaa sanaa, oli pulassa.\n\n-- Eikö neiti Arabella miellytä teitä? MacNabbs kysyi häneltä vähän\nväliä.\n\n-- Oh, majuri, hän on hurmaava! Paganel huudahti, -- tuhat kertaa liian\nhurmaava ja totta puhuakseni hän miellyttäisi minua enemmän, jos hän\nolisi vähemmän viehättävä! Jospa hänellä olisi edes jokin puute!\n\n-- Olkaa rauhassa, majuri vastasi, -- kyllä hänellä niitä on ja\nuseampia kuin yksi. Täydellisimmälläkin naisella on niitä aina osansa.\nNiinpä, Paganel, onko asia sovittu?\n\n-- Minä en uskalla, Paganel vastasi.\n\n-- No mutta, oppinut ystäväni, miksi epäröitte?\n\n-- Minä en ole kyllin arvokas neiti Arabellalle, maantieteilijä vastasi\nitsepäisesti.\n\nJa siihen se jäi.\n\nVihdoin kun hellittämätön majuri eräänä päivänä pani hänet ahtaalle,\nhän ilmoitti lopulta vaitiolon lupausta vastaan, erään erikoisuuden,\njoka oli omiaan suuresti helpottamaan hänen tuntomerkkiensä toteamista,\njos hän joskus saisi poliisin kintereilleen.\n\n-- Joutavia! majuri huudahti.\n\n-- Asia on kuten sanon, Paganel vakuutti.\n\n-- Vähät siitä, kelpo ystäväni!\n\n-- Niinkö luulette?\n\n-- Päinvastoin, te olette sitten vielä erikoisempi. Sehän vain lisää\nteidän henkilökohtaisia ansioitanne. Se tekee teistä Arabellan\nuneksiman miehen, jolla ei ole vertaa!\n\nJa majuri jätti järkähtämättömän vakavana Paganelin mitä kalvavimman\nlevottomuuden valtaan.\n\nMacNabbsin ja neiti Arabellan välillä käytiin lyhyt keskustelu.\n\nKahta viikkoa myöhemmin vietettiin komeat häät Malcolmin linnassa.\nPaganel oli komea, joskin kaulaan saakka napitettu, ja neiti Arabella\nhäikäisevä.\n\nJa maantieteilijän salaisuus olisi ainiaaksi jäänyt hämärän peittoon,\nellei majuri olisi puhunut siitä Glenarvanille. Sitä kautta se kulki\nlady Helenalle, joka kuiskasi siitä sanan rouva Manglesille. Lyhyesti,\ntämä salaisuus joutui rouva Olbinettin korviin, ja kohta sen tiesivät\nkaikki.\n\nNiiden kolmen päivän aikana, jolloin Paganel oli maorien vankina, hänet\noli _tatuoitu_ jaloista olkapäihin saakka, ja hänellä oli rinnassaan\nheraldinen kiwin kuva, joka siivet levällään nokki hänen sydäntään.\n\nSe oli ainoa tällä suurella matkalla sattunut seikkailu, joka aina\nvaivasi Paganelia, jota hän ei milloinkaan antanut anteeksi Uudelle\nSeelannille; tämä seikka myös monista kehotuksista ja hänen omasta\nkoti-ikävästään huolimatta esti häntä palaamasta Ranskaan. Hän pelkäsi\ntekevänsä koko Maantieteellisen seuran pilapiirtäjien ja sanomalehtien\nirvistettäväksi, kun hänet, sen sihteeri, oli tatuoitu Uudessa\nSeelannissa.\n\nKapteeni Grantin paluusta Skotlantiin tuli kansallistapahtuma ja Harry\nGrantista vanhan Kaledonian tunnetuin mies. Hänen poikansa Robert on\nruvennut isänsä ja kapteeni Johnin tavoin merimieheksi, ja lordi\nGlenarvanin suojeluksessa ryhtynyt suunnittelemaan skotlantilaisen\nsiirtokunnan perustamista Tyynen valtameren alueelle.\n\n\n\n"]