[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkl3xl_GjLOZ5DE38dIyDgf5hyqPdRW-qDB6q2yKIuxY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},547,"Greeta ja hänen Herransa","Järnefelt, Arvid",1861,1931,"547-jarnefelt-arvid-greeta-ja-hanen-herransa","547__Järnefelt_Arvid__Greeta_ja_hänen_Herransa","Kertomus","romaani",[],[],"fi",1925,null,47708,293560,true,[],[],[],"Uusmaalainen talonpoikaisperhe muuttaa suomenkieliselle paikkakunnalle edullisemman maan perässä. Romaani seuraa Nyholmin suvun elämää, perintöriitoja ja poikien avioliittoja uuden elämän kynnyksellä. Perheen äiti Greeta turvaa vakaaseen uskoonsa kohdatessaan elämän vastoinkäymiset ja perheyhteisön murenemisen.","Arvid Järnefeltin 'Greeta ja hänen Herransa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 547. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","GREETA JA HÄNEN HERRANSA\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nARVID JÄRNEFELT\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Anders ja Greeta.\n Helge perheen päänä.\n Maailma lähestyy koivikkoa.\n Helge ajaa venelaudat kotia.\n Sataa.\n Maija päivänvalossa.\n Maija käy koivikolla.\n Greetan uni.\n Greetan salajuonet.\n Matkavalmistukset.\n Pyry suosii Greetan matkaa.\n Vestankylässä.\n Maijan asiat.\n Maijan ensimmäinen päivä Koivikolla.\n Mitä mankelihuoneessa oli.\n Maija Koivikon emäntänä.\n Sisaret tulevat.\n Titan havaintoja.\n Pamahtaa.\n Kuinka Koivikon kävi.\n\n\n\n\nANDERS JA GREETA.\n\n\nToisinaan, vaikka harvoin kyllä sattuu, että joku Uudenmaan lakeuksien\nruotsalainen talonpoikaisperhe muuttaa asuinsijansa suomalaiseen\nylämaahan, missä maanhinta voi olla alhaisempi ja talot ovat helpommin\nostettavissa. Tämmöistä muuttoa pidetään kuitenkin yleensä merkkinä\ntaloudellisesta rappeutumisesta, koska muuttaja tietenkin vain\nsellaisesta pakosta voi luopua kotoisista perinnäistavoista,\nnaapuristostaan ja sukulaisistaan.\n\nSenvuoksi herätti suuren Vestankylän ihmisissä melkoisen kiusallista\nhuomiota äkkiä levinnyt tieto, että vanha, kuudenkymmenen ikäinen\nNyholm, Skurubölen isäntä, muka teki kaukaista talonkauppaa\nsuomalaisessa pitäjässä. Sillä Nyholmia oli pidetty varakkaana\nisäntänä, eikä Skuruböleä tietty veloista kiinnitetyksi. Tältä\narvossapidetyltä, hurskaalta mieheltä itseltään, joka suuresti vihasi\nsyrjäisten sekaantumista asioihinsa, ei kukaan saanut selvitystä\nkysymykseen ja kylän piti siis vain omin päin arvailla syitä näin\noutoon tuumaan. Toiset sanoivat, että ukkoa kiusasi joku\nperinnönjakojuttu, jossa hän oli joutumassa tappiolle ja muka siitä\nsuuttunut koko maailmalle, mutta toiset väittivät, että ukko ei\nensinkään itse aikonut muuttaa kylästä, vaan osteli suomalaista maata\nAnders nimiselle pojalleen, joka oli toinen hänen seitsemästä\npojastaan. Mutta Anders oli tässä asiassa vielä isäänsäkin\numpimielisempi. Ja vasta pitkien aikain kuluttua pääsivät\ntarkkanäköisimmät Andersin outojen aivoitusten perille.\n\nEi niin, että Anders olisi ollut mahdottoman harvapuheinen mies.\nToisten mairitellessa saattoi hänkin, niinkuin kaikki muut ihmiset,\nlangeta elpymykseen ja hyvätuulisuuteen, osasi nauraa, antautua\npilajuttuihin, jopa suostua ryypyttelemäänkin. Mutta armahda, jos hän\nhuomasi koetettavan syrjäkysymyksillä udella henkilökohtaisuuksia!\nSilloin oli kaikki lopussa. Ei sanaakaan. Huulet puristuivat yhteen,\nsuu meni pitkäksi viivaksi, silmäluomet painuivat alas ja kapeat\nrakoset katsoivat hymyten kysyjään, täynnä halveksuvinta ylenkatsetta:\nluulitko todella minua niin tyhmäksi, että olisin sinulle\nvahingossakaan jotakin ilmaissut!\n\nMutta ihmiset pääsivät sittenkin vähän perille asiasta, kun sen\nyhteydessä tuli tiedoksi Andersin naima-aikeet. Sillä virtaa voi kyllä\nestää juoksussansa esimerkiksi patoja rakentamalla tai vaikkapa\nohjaamalla se toiseen uomaan, mutta ihmisten uteliaisuutta, kun on puhe\nnaimakaupoista, eivät mitkään padot hillitse, erittäinkin kun\nvuosisadat ovat viskanneet ison kylän, kaikkine suuri- ja\npikkueläjineen, samalle kalliorykelmälle, keskelle laajaa\nviljelystasankoa, liittäen talot vieri viereen, toisen alemmaksi,\ntoisen ylemmäksi, toiset pitkin, toiset poikin, niin että koko kylän\nsuu jauhaa kussakin samaa asiaa, ja kun asiana on Nyholmin Andersin\nnaimajutut. Silloin kylä jauhaa ylenevällä pauhinalla ja ehkä kauemmin\nyhtä samaa kuin jonkun muun asian ollessa esillä.\n\nAndersin rakastuminen oli kyllä saattanut tapahtua kenenkään näkemättä\nsydämen salakammioissa. Samoin jäädä huomaamatta pieni rävähtävä\nsilmäinvilkutus oikeanpuoleisilta kirkonpenkeiltä vasemmanpuoleisille.\nMutta herranen aika, illalla lypsyltä tullessaan oli joku nähnyt\nAndersin keskustelevan serkkunsa Greetan kanssa, sen Hemmingin Greetan\nkanssa, Töötarin kujassa, ja puhellessaan hypistelevän tytön esiliinaa.\nSiitä hetkestä asti kaikki sulut aukenivat. Anders on muka riitaantunut\nsukunsa kanssa, joka olisi tahtonut häntä Gunnarsin Edlalle, ja miksi\nei Gerda-serkkua Greetan asemesta, ja saakohan oikeastaan ilman lupaa\nmennä serkun kanssa. Samasta hetkestä alkoivat myöskin kylän laskelmat\nkummankin puolen perintö-osuuksista, arvelut talojen soveltuvaisuudesta\nyhteisviljelykseen ja sopimattomuudesta osittamiseen, pahoittelut\nperijäin runsaudesta ja lunastuksen vaikeuksista. Ja näitä laskelmia\ntehtäessä täytyi ajatella ukkoa, sitä tervaskantoa, vainajaksi, vaikkei\nhän ollenkaan ollut kuolemisen päällä, ja Andersia ja Greetaa kuvitella\njo naineiksi, vanhaa, kallellaan olevaa, punamullasta harmaaksi\nhaalistunutta rakennusta korjatuksi ajan vaatimusten mukaisesti. Ja\nloppujen lopuksi oli määrättävä pappilaanmenopäivä ja häämenoasiat.\n\nMutta Andersin kaltaiselle luonteelle olivat kaikki nuo kylän puheet\nvielä paljon pahempaa kärsittävää kuin raivostuneen mehiläisparven\nsyöksyminen ihmisen kimppuun, tukan juuriin tunkeutuminen, kaulaan,\npaidan alle, hihoihin, housuihin.\n\nSentähden hän, melkein yhtaikaa kuin teki mielessään\navioliittopäätöksen, myöskin päätti muuttaa kylästä erilleen asumaan.\n\nGreeta puolestaan, joka oli yhtä hurskaiden vanhempien tytär ja jolle\nsiis miehen tahto aina selviytyi myös Jumalan tahdoksi, kuunteli\nhartaana Andersin yksivakaisia sanoja. Hänkin koetti pitää suutansa\nviivana ja kuunnella syrjäisten urkintaa silmät rakosina. Mutta ihmiset\nsaivat häneltä sittenkin asioista paljon vihiä jo pelkkien\npunastumisten ja huokausten johdosta. Tulivat Andersille sanomaan: \"no\nsinähän aiot muuttaa sinne Hemmingin hakamaahan.\" Silloin oli Andersin\npäätös järkähtämätön. -- \"Kyllä minä kohta muutan\", vastasi hän, ja\nsanoi sen niin, että oli kyllä selvää hänen kohta muuttavan, mutta ei\nHemmingin hakamaahan. Minne, ei kukaan tiennyt. Vanhuksien vastustukset\nja neuvot särkyivät kuin aallot kallioon. Anders sanoi: En minä mene\nnaimisiin Hemmingin suvun kanssa, vaan Greetan kanssa.\n\nVihdoin ukko myöntyi ja rupesi Andersin vaatimuksesta tiedustelemaan\ntaloja ylämaasta.\n\nAnders sai lohkaistuksi tarkasti lasketun perintöosansa. Samoin Greeta.\nJa he muuttivat kauas pitäjänrajan tuolle puolen, harvaanasuttuun\nsuomalaiseen pitäjään, jossa oli vain yksi ruotsalainen kansakoulu\neteläkulmalla ja vain kerran vuodessa ruotsalainen jumalanpalvelus\nkirkossa ja kerran kansakoululla. Suomea ei Anders osannut puhua kuin\nhyvin vaillinaisesti ja Greeta ei ollenkaan. Mutta kyllä vaan sai olla\nGreetan kanssa naimisissa syrjäisten sekaantumatta asioihin.\n\nEnsin Anders osti talopahasen suuren järven rannalta, mutta kun sitä ei\nkuitenkaan käynyt viljeleminen yksin voimin ja elämä suomalaisten\nmuonamiesten kanssa ei häntä miellyttänyt, päätti hän hakea\nerillisyyttä näistäkin ja luopui koko talosta. Hän pidätti itselleen\nvain kiinnitetyn eläkeoikeuden ja asuinsijakseen jätti kivisen\nhakaniemen, jonka hän sitten vuosikymmenien kuluessa vähitellen sai\nympäröidyksi korkealla kiviaidalla. Erillisyys muukalaisista oli täällä\nmelkein täydellinen.\n\nNiin kalsean umpimielinen kuin Anders olikin vieraalle ympäristölleen,\noli hän omalle Greetallensa sitä avomielisempi ja huolehtivampi.\nVoimakkaasti hän ryhtyi perkaamaan kivistä mäkeään, tosin naapurien\nihmeeksi, sillä olisihan alangossa ollut saatavana kivetöntäkin maata.\nMinkä hän syksyisin kankesi esille maakiviä, sen hän talvella lykkäili\nkelkalla alamäkeen kiviaidaksi. Ja pian alkoi mäellä näkyä raivattuja\npeltotilkkuja. Omenapuutarha vallankin tuli suuri ja menestyi\noivallisesti. Mökki seisoi ylinnä, kallioperustalla, ja sen hän oli\nperinnäisellä aistikkuudellaan osannut laatia niin somaksi ja niin\nperäti Greetan mielen mukaiseksi, että Greeta kiintyi uuteen kotiinsa\nikisiteillä. Pieni navetta, pahnalato, lammaskota näiden välillä,\nsauna, kaivo suuren koivun juurella, -- kaikki tuo oli vähän alempana\nja päästi mökin ikkunaan näkymään järvenselkää kattojen yli, alenevien\nkoivunlatvain välitse, eli juuri niinkuin Anders oli ymmärtänyt Greetan\nmielessään ajatelleen. Tie luikerteli lepikon pimennon läpi alas\nrantaan. Greeta näki oman mielikuvitelmansa ihan elävänä todellisuutena\nsilmäinsä edessä, ja semmoiseenhan ihminen iäksi rakastuu, se kun on\nnäkyviin päässyttä osaa hänestä itsestään. Mutta rakastetuksi tulee\nvallankin se käsi, joka on osannut luoda totta toisen kuvitelmasta.\nGreeta kasvatti kauniita georgiinipensaita pihaikkunain alle ja\nelämänlanka kiipesi tuuheana vyönä kuistin avo-oven ympärille.\n\nTällä mäellä he elivät yhdessä onnellisina yli neljäkymmentä\najastaikaa.\n\nKymmeneen ensi vuoteen he eivät saaneet lapsia. Mutta yhdentenätoista\nvuotena, kun he olivat lakanneet jo toivomastakin, alkoi Greeta tuntea\nitsessään erinomaista.\n\nAnders oli kantamassa tupaan rysävanteiksi aikomiaan kuusenoksia.\nNähdessään Greetan pahoinvoipana nojaavan otsaansa aitan seinää vasten\nhän pysähtyi ja sanoi:\n\n-- Oletko sairas?\n\nGreeta oikaisihe. Ja niinkuin heillä oli aina ollut tapana vain\nniukalti puhella keskenään, ja sitä niukemmin mitä tärkeämmästä asiasta\nkysymys oli, niin nytkin Greeta vain huokasi kuin asian vähäpätöisyyden\nvuoksi ja sanoi muka ohimennen:\n\n-- Taitaa olla tavallista näin alussa.\n\nAnders sanoi viedessään vannepuut tupaan ja hänkin ikäänkuin asian\nvähäpätöisyyttä huokaisten:\n\n-- Sitähän minäkin, terve sinä olet.\n\nMutta Greeta oli ehtinyt huomata miten Andersin kasvot värähtivät,\nmiten ohimosuonet äkkiä paisuivat, miten silmäkulmat kohosivat ja katse\ntunkeutui Greetan silmiin, mennen aivan hänen läpitsensä. Ja kaksi\nonnea kohtasi toisensa ja muuttui yhdeksi onneksi.\n\nKun Greeta yön tultua oli riisuutunut ja tahtoi sammuttaa lampun, sanoi\nAnders verkalleen vuoteesta:\n\n-- Anna lampun palaa, minua ei nukuta.\n\nJa Greeta ymmärsi, että Andersin mielestä lampun piti palaa hetken\npyhyyden tähden.\n\nGreeta pujahti vuoteeseen Andersin viereen, mutta Anders kohosi\nistuvilleen ja häntä selästä tukien auttoi laskeutumaan pitkäkseen.\nSitten he makasivat näin sanaakaan toisilleen puhumatta, kummankin\nkädet ristissä lakanan päällä. Aamulla Greeta ei tiennyt milloin Anders\noli käynyt lampun sammuttamassa, koska oli vaipunut uneen ennen\nAndersia.\n\nLapsia syntyi heille seuraavan viidentoista vuoden aikana seitsemän,\njotka kaikki, mikäli kouluikään tulivat, kävivät ruotsalaista\nkansakoulua, tehden jalkapatikassa joka päivä edestakaisin kahdeksan\nkilometrin matkan, sillä suomalainen kansakoulu oli kyllä\nkirkonkylässä, mutta Anders ei siihen tahtonut lapsiansa panna.\n\nToimeentulo pienillä eläkevaroilla, kahden lehmän ja vähäisten\npeltotilkkujen tuotteilla oli Andersille käynyt ajanpitkään vaikeaksi.\nMutta tukkiajot tulivat avuksi. Hän sai tulokasta ansiotyötä\nnorjalaisten insinöörien palveluksessa. Hän laski ja mittasi heille\ntämän seudun kaikki myytäväksi tarjotut metsät, jopa suoritti yhtiöiden\nlaskuun useita metsäkauppojakin. Mitään puutetta ei hänen perheensä\nsenjälkeen kärsinyt. Mutta miten paljon Anders oikeastaan oli näissä\ntoimissa ansainnut, ei kukaan koskaan saanut tietää, ei edes kotiväki.\n\nMetsäretkiltä palattuaan, rahat, paperit ja kartat tarkasti kaappiin\nlukittuaan, äänettömästi, sanaakaan puhumatta illastettuaan perheensä\nkanssa hän tavallisesti istui vanhanaikaisen, raskaan, kotoa saamansa\nraamatun ääreen ja alkoi väkäisellä, laulavalla äänellä lukea\nperheellensä Daniel profeetan kirjaa. Hän oli vanhan testamentin mies,\nperäti. Sianlihaa ei perheessä milloinkaan käytetty, koska Mooses oli\nsen syömisen laissaan kieltänyt. Turhanpäiväistä puhelua ruuan aikana\nAnders piti myöskin syntinä, ja nauramista vältettiin mikäli\nmahdollista, paitsi milloin ukkoa itseä sattui jokin asia naurattamaan.\nSilloin oli koko perheellä lyhyt, mutta sitä virkistävämpi ilon hetki.\n\nKun ukko oli syönyt, olivat kaikki syöneet; kun ukko meni maata,\nmenivät kaikki maata; kun ukko aamulla heräsi, kaikki heräsivät.\n\nNiistä seitsemästä lapsesta, jotka kasvoivat ja varttuivat Andersin ja\nGreetan mäellä, olivat muut kaikki tyttöjä paitsi neljäs\njärjestyksessä, joka oli poika.\n\nHänen nimensä oli Helge.\n\nTämä Helge oli aivan isänsä näköinen, soikulakasvoinen, solakka,\nkaunismuotoinen. Hän kasvoi sisariansa pitemmäksi, isänsä mittaiseksi,\nja häneen periytyi suvun suuri kätevyys kaikissa töissä, olipa kysymys\nrakennuksista, sementin sekoittamisesta, huonekalujen laitosta,\npuutarhasta tai mehiläishoidosta. Luonteeltaan hän oli yksi vakaa,\nhiljainen, hienotunteinen, vähän ehkä liiaksi itseensä vetäyvä,\nniinkuin koko se suku, johon hän kuului. Mutta kaikki mikä hänen\nkäsistään lähti, herätti huomiota aistikkuudellaan, kauneuden ja\ntarkoituksenmukaisuuden hiuksenhienolla sopusuhtaisuudella. Myös oli\nhän taitava kirjoittamaan ja laskemaan, johon oli oppinut seuratessaan\nisäänsä metsissä tukkipuiden mittauksissa. Isällä oli ollut tapana\nlaskea tulitikkujen luku ja pistellä tikut puun kuoren varaan, joten\ntikkujen loputtua hän tiesi montako puuta oli merkitty. Mutta Helge\nkulki kirja kädessä ja merkitsi pituusmitan oheen samalla sekä\nkanto- että latvamitat, josta insinöörit suuresti häntä kiittivät.\n\nNäiden erinomaisten taitojensa johdosta Helgeä alettiin sittemmin\nkäyttää seudun vapaaehtoisten huutokauppain toimitsijana,\nperunkirjoittajana, kuolinpesäin selvittäjänä ja saatavain kokoojana.\nJa hänen vaillinainen, ruotsiinmurtava suomensa oli tällöin vain\nlisäaiheena siihen arvonantoon, jota hän seudun suomalaisten\npikkueläjien keskuudessa nautti.\n\nVanha ukko oli mielissään. Hän oli kasvattanut pojan täydellisesti\nomaksi kuvakseen. Lapsia ei tietenkään ollut voinut estää kyläilemästä\nja jonkunverran omistamasta ympäristön kieltä ja tapoja, mutta\nylimalkaan oli heihinkin syöpynyt vanhempien rajaton kiintymys omaan\nahtaaseen perhe- ja kotioloon ja senmukana myös koleahko suhtautuminen\nvieraaseen ympäristöön. Se oli ukolle mielenmukaista: rakkaus omiin,\nvieraiden väistämisen. Kun hän sitten sairastui ja tunsi kuolevansa,\nniin hän tiesi voivansa tehdä sen rauhassa. Helge ansaitsi toimillaan\nhyvin, ja kaapissakin oli jotakin, perhe oli turvattu.\n\nHelgeä hänen ajatuksensa kuolinhetkelläkin viimeiseksi koskivat.\nSanottuaan kaikille lapsille hyvästi hän käski heidän poistua ja puhui\nGreetan kanssa kahden. Hän sanoi vaimollensa:\n\n-- Kun Helgelle _se_ aika tulee, älköön ottako ketä sattuu, vaan mene\nhänen kanssaan vierailemaan sinne alas Vestankylään. Ottakoon hän\njonkun Töötarin serkuista, ja palatkoon sitten vaimonsa kanssa tänne.\n\nGreeta painoi mieleensä tämän sanan niinkuin se olisi ollut\nraamatunkanteen kirjoitettu ja rikkomattomilla sineteillä vahvistettu\niankaikkisesta iankaikkiseen.\n\nNäihin sanoihinsa Anders nukkui elämästä.\n\n\n\n\nHELGE PERHEEN PÄÄNÄ.\n\n\nHautajaisten päätyttyä ja kaukaa tulleiden sukulaisten lähdettyä\npaistoi ilta-aurinko tavattoman kirkkaasti tyhjentyneisiin pikku\nhuoneisiin ja kahden kulmakkain olevan ikkunan läpi säteet lankesivat\nGreetan kukkiviin georgiineihin. Kun Greeta, vielä mustassa\nsilkkihameessa, avopäin, liina niskassa seisoi pihalla ja näki tyhjän\nhuoneen läpi tulevan lämpimän iltapaisteen, huokasi hän syvään. Sehän\nkuului kyllä asiaankin tämmöisessä elämänkäänteessä, mutta ei hän\nvoinut olla merkille panematta, että tuo huokaus teki hänelle niin\nsanomattoman hyvää. Illan tyyneyskö sen sai aikaan, lämmin iltatuuliko\nhänen puolikaljulle päälaelleen, vai sekö, että aurinko paistoi huoneen\nläpi, kirkastaen kultaiseksi hienon tomun, paistoi, vaikka Andersia ei\nenää ollut, paistoi ja hänen ihmeekseen jatkoi elämää ilmankin\nAndersia. Illastaessa he olivat pöydässä toisessa järjestyksessä ja\nistuivat hyvin totisina sanaakaan virkkamatta.\n\nVielä kolmantena päivänä hautajaisten jälkeen he illastelivat pöydän\nääressä yhtä totisina. Kummalta vaan tuntui, että Helge istui isän\npaikalla ja he muut oudon väljällä toisistaan.\n\nMutta samassa keskimmäinen tytöistä rupesi kova leipämukula ja kuuma\nperuna suussa jotakin sanomaan, jolloin muut tytöt, ja äitikin,\nsaamatta selvää hänen puheestaan, alkoivat tuolle asialle nauraa. Ruuan\naikana naureskeleminen tuli varmaan ensi kerran kysymykseen tässä\ntuvassa. Ja he muuttuivatkin äkkiä jälleen totisiksi. Kun nuorin\ntytöistä, aterian päättyessä, vielä päästi kuuluviin turhaan pidätetyn\nnauruntyrskähdyksen, ei äiti sitä enää hyväksynyt, vaan sanoi, että\njoko nauramasta tai syömästä oli herettävä. Mutta hänen kantaessaan\nperunakuppia pois, saattoi pyöristyneistä poskipäistä huomata hänenkin\nhymyilevän.\n\nEnnen maatapanoa he vielä menivät pihalle vilvoittelemaan. Sitäkään ei\nennen ollut tapahtunut. Äiti istui kaivonkannella, koivunoksien alla,\nja katseli ympärilleen aivan kuin olisi vuosien kuluttua palannut\nkotimäelle ja tunnustellut sen rakkaita nurkkia. Helge hyppäsi\npiloillaan käsin kiinni alimpaan koivunoksaan koettaakseen kestikö se\nmuka miehenpainoa. Tytöistä toiset hajosivat sinne tänne ja olivat\npiilosilla katajain takana, toiset menivät soutelemaan järvelle. Ja\nkukin tuli ja meni milloin tahtoi, ja pani maata ja heräsi milloin\ntahtoi, jopa lauleskeli hyvässä aamuvireessä, sai sunnuntaisin poiketa\nkylään, viipyä siellä, ja tulla takaisin illallista keittävän äidin\nluo, joka tosin torui, mutta aina vain ikäänkuin isän muistosta, ei\nmilloinkaan todella itse.\n\nSanalla sanoen, heidät täytti vapauden ja onnen hurma, jommoista he\neivät olleet aavistaneet elämässä olevankaan. Mitä ihmeellisiä aikeita\nja ajatuksia alkoikaan nuorissa herätä, toinen toistaan rajumpina.\n\nMutta elämä tahtoo usein toista kuin ihminen luulee, -- täytyi Greetan\nheille sanoa. Ja pian nähtiin se sana todeksi.\n\nPerunkirjoitusta alettaessa Andersin kuoleman johdosta saapui emätalon\nuusi omistajakin tilaisuuteen, kutsumatta, käskemättä.\n\nKahvit juotuaan ja rykäistyään hän ilmoitti aikovansa myydä tämän\nniemen vieraisiin käsiin, mutta tunnusti asunnon ja muut rakennukset\nkuuluviksi Andersin perheelle ja sanoi senvuoksi tulleensa perillisten\nkanssa neuvottelemaan, miten asia oli järjestettävä, tahtoivatko he\nhajoittaa ja siirtää rakennuksensa jonnekin muuanne vai olisivatko\nsuostuvaiset myymään ne kohtuhinnasta hänelle.\n\nAndersin lapset ja kaksi vierasmiestä istuivat piirissä isännän\nympärillä, joka oli istuutunut erilleen pöydän ääreen. Lapset vilkuivat\ntoisiinsa nolosti naurahdellen, sillä he eivät tätä puhetta oikein\nymmärtäneet, ennen kuin Helge selitti äidille ruotsiksi. Eikö tämä\nniemi rakennuksineen ollut heidän ikiomansa? Miten isäntä saattoi noin\npuhua?\n\nGreeta sanoi huolimattomasti huokaisten:\n\n-- Niemi on kirjoitettu meille elinajaksemme.\n\nJa meni kaapille ja otti lukitusta laatikosta esille kellastuneen\npaperikäärön ja pani sen pöydälle isännän eteen.\n\nPaperi pöytäkirjoineen ei tahtonut kääreestä oijeta, ja kun isäntä\noikaisi väkipakolla, meni ensimmäinen lehti vanhuuttaan palasiksi. He\nnauroivat kaikki kohteliaasti peittääkseen riidan mahdollisuuksia, ja\nyhtyivät isännän kanssa leikinlaskuun murtuneen paperin johdosta.\n\nPääpaperi pysyi sentään ehjänä.\n\nSe oli ruotsia ja isäntä pyysi Helgen lukemaan.\n\nHelge otti paperin käsiinsä asiantuntijan tavoin, naurahti ja rupesi\nnopeasti lukemaan, niinkuin olisi tehnyt jotakin tarpeetonta, vain\ntoisen mieliksi.\n\nMutta hän pysähtyi äkkiä ja kävi totiseksi. Saattoi selvästi nähdä,\nettä veri pakeni hänen kasvoistaan ja kalvenneet huulet hiukan\nvärähtelivät. Hän luki itsekseen vielä toisen kerran, sitten nousi ja\npannen paperin pöydälle sanoi ruotsiksi äidille:\n\n-- Mies on oikeassa. Paperissa ei ole mitään oikeuksia pidätetty\nleskelle eikä lapsille.\n\nNyt vuoroin punastuivat ja vuoroin kalpenivat myöskin toiset\nsisarukset.\n\nMutta Greeta sanoi kohta huoaten ja ikäänkuin Andersiaan lasten edessä\npuolustaakseen:\n\n-- Isä ei kaiketi uskonut minun elävän hänen jälkeensä.\n\nHelge sanoi vihaisesti:\n\n-- Hän uskoi kiviaitoihinsa, johan minä puhuin hänelle, vanha tyhmyri!\nSiinä se nyt oli. -- Ja Helge murahti itsekseen pahasti.\n\nSitten hän jälleen istuutui, naurahti kohteliaasti ja sanoi isännälle:\n\n-- En minä vielä tiedä, mihin nämä höskät korjataan.\n\n-- No, no, sanoi isäntä hikeä kuivaten -- laillinen muuttoaika teillä\non. Ei laittomuuksia mitään. -- Mutta onpa tänään pistävä lämmin. Sade\ntulee.\n\nJa juotuaan vielä kupillisen kuumaa kahvia isäntä lähti. Samoin\nvieraatmiehet, sillä perunkirjoitus keskeytyi.\n\nTämä oli ensimmäinen taakka, jonka elämä oli iskenyt viattomille\nhartioille. Tuossa on, kantakaa. Se oli raskaampaa kuin mitä he itse\nolivat osanneet omille hartioilleen tähän asti nostaa, Helgekään, joka\njo oli kanniskellut tynnyrinvetäviä jauhosäkkejä myllyltä kotia eikä\nperille päästyä kuitenkaan huohottanut. Mutta elämällä onkin tiedossa\ntoiset hartiat kuin ne, joilla vain jauhosäkkejä tai vastavirutettua\npyykkivasullista rannasta vastamäkeen kannetaan, -- sanoi Greeta. -- Ja\nniiden hartiain kestävyyttä se aina kovin koettelee.\n\nKoko perhe laihtui yhden ainoan viikon varrella, tyttöjen hameet\nkävivät väljiksi ja Helgen oli puhkaistava uusi läpi remmiinsä.\n\nTytöt supsuttelivat keskenään aikeistansa, sillä eihän nyt voinut olla\nedessä muu kuin etsiä palveluspaikkoja, ja he supattelivat vain siitä,\nminne mikin hakeutuisi. Kankaanteot, kutomiset ja kehruut jäivät.\n\nGreeta kuljeskeli, tapansa mukaan avopäin, verkalleen ja mietteissään\npihamaalla. Hän joutui usein kauemmaskin, missä tuskin muisti\nmilloinkaan ennen käyneensä. Mutta kiviaita tuli lopulta aina vastaan\nja sitä hän seurasi. Seurasi ja itki, kun ajatteli, miten Anders oli\nkolmenkymmenen vuoden aikana sitä sommitellut, -- ja nyt sanottiin\nkaiken olleen pelkkää tyhmyyttä! Vieläpä niin, että Helge oli melkein\nkironnut. Häntä itketti Andersin muiston tähden. Koko ikänsä raastaa,\nkaivaa, sommittelee, selkä köyrynä palaa työstä, suonet ohimoissa\njyskyttäen, ja sitten olikin kaikki tyhmyyttä! Kun vain katsoi noihin\nsammaltuneisiin kiviin -- ja niihin hän katsoi yhä ja yhä -- tulivat\nkyynelet tulvanaan hänen silmistään ja kasvot vääntyivät niin että\nhänen täytyi niitä käsillään likistää.\n\nTyhmyyttä! -- Anders raukka.\n\nPahempi vielä oli, että tuo ajatus tuntui joskus ikäänkuin alkaneen\nhuojuttaa hänen oman elämänsä perustuksia, hänen uskoansa, jota hän oli\ntähän asti pitänyt kalliotakin kiinteämpänä. Onneksi oli Anders kuollut\ntietämättä mistään pettymyksistä. Mutta mistä synnistä saattoi tämä\nkohtalo olla rangaistuksena jälkeenjääneille? Greeta ajatteli ympäri\npäänsä. Hän istui valkoiselle kaskikivelle, kääntyneenä järvelle päin,\njosta lounainen iltatuuli leyhytteli vedenhajua metsäisen pihkan\nsekaan. Ja laulurastas jo luirutteli. Silloin hänelle asia selvisi.\n\nPäättävästi hän nousi, nosti niskasta liinan päälaelle, sitoi solmuun\nleuan alle ja lähti risuissa kompastellen nopeasti kotiin päin.\n\nTytöt olivat tuvassa iltakeitosta odottamassa ja perunavesi jo kiehui,\nkun hän tuli. He alkoivat pilailla, että onko se äitikin jo käynyt\nkyläilemässä. Mutta Greeta oli niin totisen ja ankaran näköinen, että\nhe kohta kaikki vaikenivat eikä kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan.\nTästä Greetan ankaruus vain yltyi.\n\n-- Missä Helge on? -- hän kysyi lyhyeen.\n\nTytöt seisoivat rivissä kuin sotamiehet, vain vilkaisivat toisiinsa\neikä yksikään vastannut. Äiti sanoi:\n\n-- Syömään ei ruveta ennenkuin Helge on kotona, vaikka yöhön menisi.\n\nSamassa Helge astui sisään erinomaisen reippaasti ja oli jotakin\nsanomaisillaan. Mutta huomattuaan tyttöjen pelästyneet ilmeet hän jäi,\nkäsi lakinnaulassa, heihin töllistämään.\n\nGreeta sanoi:\n\n-- Helge lukekoon Pyhästä Raamatusta, ennenkuin käymme ruualle.\n\nHelgen ällistynyt suunaukeneminen sai nuorimman tytön painamaan\ntiukkaan esiliinansa vasten huulia, ettei olisi taas sopimattomasti\ntyrskähtänyt.\n\n-- Mitä se hyödyttäisi? [Hän sanoi ruotsiksi: \"Va' sku' de' tjäna\ntill.\"] -- sanoi Helge.\n\nTyttöjen suihin mutkiutui Helgen halveksiva ilme.\n\n-- Sitä älköön ihminen milloinkaan kysykö, -- sanoi äiti ankarasti.\n\nHelge kääntyi poispäin ja viivytellen kumartui ovensuussa saappaitansa\nkaapustamaan.\n\nMutta äiti oli asettanut penkin ja tuolit pöydän ympärille, avannut\nraamatun leväälleen Daniel profeetan kohdalta ja seisoi nyt\nliikahtamatta paikaltaan, käsi lehdellä, poikaansa päin kääntyneenä,\nniin ankarana ja niin kauan, että Helgen täytyi kuin täytyikin vihdoin\nkulkea tyttörintaman ohi pöydän ääreen.\n\nTytöt katsoivat jalkoihinsa, että hänen surkea noloutensa ei\nlisääntyisi näkymisestä.\n\nKun Helge jo istui raamatun edessä, käänsi äiti ankaran katseensa\ntyttöihin, jolloin nämä riensivät nuolena pöydän ääreen ja panivat\nkohta kätensä ristiin.\n\nNolouttaan peittääkseen Helge alkoi lukea sellaisella äänellä kuin\nolisi vain sanomalehteä lukenut, mutta \"Herra\" sanan taaja toistuminen\notti äkkiä hymyn hänen huuliltaan ja pakotti lukemaan hartaammin ja\nhitaammin. Ilmeisesti hän nyt seurasi lukemansa sisällystä.\n\nPyhässä Kirjassa kerrottiin kauniisti ja voimakkaasti, kuinka Herra\ntekee suuria ihmeitä ja villin leijonankin kidasta pelastaa sen miehen,\njoka Häneen turvaa.\n\nHelgen ääni alkoi yhä enemmän muistuttaa isän venyttävää lukuääntä,\njoten tilanne alkoi muodostua jo piristävän juhlalliseksi. Tytöt\npidättivät henkeänsä ja heidän kaikki jäsenensä olivat sellaisessa\njännityksessä kuin ennen hyppäystä jonkin hengenvaarallisen kuilun\nylitse. Siinähän istui isä ilmielävänä, melkein lapseksi nuortuneena.\nOli kuin Helge olisi nyt paneutunut siihen uomaan, jonka isä oli\nelämällään uurtanut ja hänen jatkettavakseen auki jättänyt. Suonetkin\nHelgen ohimoissa samalla tavalla näyttäytyivät ja ääni oli jo ihan isän\nääni ja isän lukutapa, ilman eroitusta vähääkään.\n\nVarmaan Helge itsekin tämän ihmeellisen muuntumisensa itsessään tunsi.\nSiinä juhlallisuudessa hänen kalvenneet huulensa värähtelivät, mutta\nposkipäihin oli noussut hehkuvat punatäplät.\n\nJa tyttöjen poskipäihin nousi aivan samanlaiset punatäplät.\n\nTilanne kärjistyi huippuunsa, kun Helge, luettuaan loppuun, kumarsi\nodottamatta otsansa ristittyjen käsiensä päälle. Tytöt äidin esimerkkiä\nseuraten nostivat kätensä silmille.\n\nGreeta luki vielä isämeidän rukouksen. Ja tytöt toinen toisensa jälkeen\nnostivat kätensä uudelleen silmille.\n\nSenjälkeen Greeta voitokkaana huokasi tavallisen huokauksensa, meni\npankon ääreen ja kantoi höyryävät perunat pöytään.\n\nJa jännitys laukesi vähemmälle.\n\nVaikka Helge selvästi tunsikin, että hän oli nyt ottanut isän tehtävät\nhartioilleen, ja tiesi, ettei tästä lähtien illastettaisi ennenkuin hän\noli raamattua lukenut, oli hän kuitenkin sitä mieltä, että sopivaa\npuhelemista ruuan aikana ei tarvinnut perheen jäseneltä kieltää. Ja\nheti ottaakseen tämän uuden tavan käytäntöön hän alkoi itse puhua.\n\nÄitikään ei näyttänyt olevan sitä vastaan näin juhlallisten alkajaisten\njälkeen.\n\nHelge kertoi nyt, minkä oli jo kohta tupaan tullessaan aikonut kertoa,\nnimittäin, että hänen astellessaan talon ohi isäntä oli huutanut häntä\nkujasta sisälle, istuttanut peräpenkille, juottanut hyvää kaljaa,\ntarinoinut, ja sitten lähtiessä sanonut kätellen porstuan pimeässä:\n\"joutaisihan minulta maata teille sen verran kuin sitä tarvitsette,\nannan minä vaikka tuon koivikon pellon päästä, jos sinne halunnette\nmuuttaa.\" Niin olivat hänen sanansa: \"_annan minä vaikka tuon\nkoivikon_\", toisti Helge, vaikeni ja alas katsoen jatkoi yksivakaana\nsyömistään, joten hänen eleistään ei voitu mitenkään päättää, mitä\nmieltä hän omasta kohdastaan oli.\n\nGreeta tosin vain huokasi, mutta hänen silmänsä vilkaisivat ympäri\nhuonetta katonrajaa myöten ja niistä välähti juhlallisen ylväs ilo.\n\nSen mahdollisuuden vuoksi, että Helge kenties mielessään halveksi\ntarjousta, sanoivat tytötkin halveksien: \"Pyh!\"\n\nSe merkitsi, ettei tätä armasta kotimäkeä sentään mokomiin koivikkoihin\nvaiheteta. Mutta he sanoivat sen ilosta naurahtaen ja heidän poskensa\nolivat pyöristyneet.\n\nSen koommin ei asiasta syönnin aikana enää puhuttu, ja kun se kuitenkin\nyksin oli sydämellä, ei puhuttu mitään koko iltana. Helgestä ei päässyt\nmihinkään selvyyteen. Epätietoisena ja hajasydämin paneutui perhe\nmaata.\n\nMutta jo aamusta oli Helge kadonnut kotoa. Oli nähty menevän kanki\nolalla mäen alarinnettä pelloille päin, oli selvä minne. Tytöt hiipivät\ntoinen toisensa jälkeen samaa tietä koivikkoa tarkastamaan. Siellä\nHelge jyskytteli kankea maahan monesta kohden ja tytöt arvasivat\npensaista katsellen, että hän tutkii maaperän laatua ja iloitsivat.\nMutta mitä hän sitten alkoi tehdä alempana lehdikossa, sitä ei voinut\nymmärtää. Ja se näytti niin hassulta, että joku tytöistä rupesi\nhihittämään. Vanhempi rypisti silloin silmäkulmansa ja pui hänelle\nnyrkkiä pensaan takaa, jolloin toinen sai esiliinan avulla naurunsa\ntukahtumaan.\n\nHelge käveli kompuroiden kumarassa, kätten selät vasten polvia,\nnyrkeissään pajuvesan haarat, joiden yhteinen tyvi letkotti ilmassa.\nTyvi näytti nousevan yhä pystympään, kunnes vihdoin löi Helgeä nenään.\nTuo sai tytöt uudelleen tyrskähtämään. Vanhempi kääntyi nyt vihaisena\nheihin päin ja äänettömästi hakkaavilla suunliikkeillä ilmaisi heille\nmitä aikoi sanoa:\n\n-- Se kat-soo kai-von paik-kaa! Ettekö sitä ymmärrä.\n\nHelge oli jo tytöt huomannut, ja kun virpi löi häntä nenään, oikaisi\nhän itsensä ja huusi heille:\n\n-- Tässä on vesisuoni!\n\nJa hän löi kangella suoraan maahan ja upotettuaan metrin syvyyteen\nnosti sen saviliejuisena ylös ja osoitteli tytöille, jotka sykkivin\nsydämin kokoontuivat hänen ympärilleen.\n\nNyt ei ollut enää epäilemistäkään, että Helge oli valinnut heille uuden\nasuinsijan.\n\nTuolla näkyi jo äitikin tulevan piennarpolkua myöten. Hänellä oli huivi\ntaas niskassa, toinen kyynäspää toisen käden varassa, ja sormet\nhypistelivät huulia. Tietysti hän tultuaan huokaili, mutta selvää hymyn\nkutkua tuntui silmissä ja suupielissä. Tyytyväisyydestäpä hän\ntavallisesti huokailikin.\n\nMäki oli pitkärunkoista koivikkoa, ja alavammilla paikoilla sanoi Helge\nolevan hyvää uudismaata. Siinä perhe kuherteli puoleen päivään,\nlämpimissä auringon säteissä, ja pian tytöillä oli kaikki selvänä:\nmihin kohti asumus rakennettiin, missä oli saunanpaikka, missä navetan\nsija, missä aitan, missä perunakuopan, missä minkin ulkohuoneen.\nJokaisella oli jo oma lempipaikkansa ja lempiajatuksensa. -- \"Ja\ntässä ... ja tähän ... ja tuonne\" ... huutelivat he kilvan, hyppien\nehdotuksineen ja iloineen paikasta toiseen. Ja Helge se -- osittain\nkyllä voimiensakin näytteeksi -- jo koetteli kankensa kärjellä\nliikkuivatko maakivet, jotka hän sanoi aikovansa vierittää kivijalaksi\n-- syksympänä.\n\nEipä sen päivän iltana vanhan Andersin tuvassa puheenainetta puuttunut,\nei edes ehtoollistakaan syötäessä.\n\nEnnen maatapanoa Helge sentään lausui totisena ja tärkeänä:\n\n-- Mutta sanokaapa minkä vuoksi luulette isännän puhuneen minulle tästä\nasiasta porstuan pimeässä eikä tuvassa muiden kuullen?\n\nSepä oli vasta kysymysten kysymys tytöille. Hekin tulivat totisiksi ja\nalkoivat arvoitella.\n\nMutta äiti sanoi kohta:\n\n-- Arvatenkaan se kunnon mies ei halunnut hyvistä töistään huutaa koko\nmaailmalle. Sillä niin on kunniallisten ihmisten joukossa, että vasen\nkäsi älköön tietäkö mitä oikea tekee.\n\n-- Ehei, pikku äiti nupukka, -- sanoi Helge varmasti naurahtaen, -- ei\nse niinpäin ole, vaan nuo suomalaiset ovat viekasta väkeä, jotka aina\nantavat voidakseen ottaa enemmän.\n\nGreeta sanoi tähän:\n\n-- Mistä Helge sellaisiin päätelmiin on jo ehtinyt tulla? Sinun isäsi\nkarttoi suomalaisia, se on totta, niinkuin jo isoisäsikin heitä vihasi,\nmutta minä en soisi sinun sitä tekevän, sillä tuleehan meidän, pyhää\nsanaa seuraten, rakastaa vihollistammekin, saati sitä naapuria, joka on\nmeille maan antanut.\n\nHelge ei olisi tähän vastannut oikeastaan mitään, koska äiti oli\nkatsonut hyväksi mennä sellaisiin korkeuksiin. Mutta kaikkien tyttöjen\nsilmät olivat kiinteästi keskittyneet häneen aivankuin olisi heissä\nkauan kytenyt kysymys nyt leimahtanut polttavaan liekkiin. Eikä Helge\nsenvuoksi voinut enää vaietakaan. Hän sanoi:\n\n-- Onhan se kyllä kaunista, mitä äiti puhuu, ja joka sille sanalle\nrakentaa, se rakentaa kalliolle. Mutta jos me tekisimme hänen maastaan\nveropäiviä ja aitaisimme sen korkeilla kiviaidoilla, niinkuin isä tämän\nmaan, ja jos vuosien kuluessa saisimme vaikka viinitarhat talomme\nympärillä kukoistamaan, ja isäntä tulisi eräänä päivänä ja sanoisi\nmeille: \"tämä on ylen kaunista ja aika on tullut minun myydä näin nätti\nparatiisi\", emmekö silloin olisi sentäänkin hiekalle rakentaneet?\n\nHelgen ihmeteltävän viisas puheenkäänne sai Greetan niin hämilleen,\nettä hän punastui, ja pystymättä sanallakaan vastaamaan jäi vain nolona\npyyhkielemään kädellään turhanpäiten muruja pöydältä.\n\nTyttöjen parvessa syntyi suuri levottomuus jo rakkaaksi tulleen\najatuksen horjuessa, ja yksi heistä uskalsi tokaista vastaväitteenä:\n\n-- Ottaa kun saa.\n\nHelge sanoi:\n\n-- Ottaa, ottaa, ottaa niinkin, mutta ei ilmaiseksi. Vaan me _ostamme_\nsen maan.\n\nJa tytöt huusivat riemuissaan:\n\n-- Me _ostamme_ sen maan!\n\nNyt oli Greeta taas jo ylpeä Helgestään, mutta sen salaamiseksi hän\nvain syvään huokaisten sanoi hiljaisesti:\n\n-- Jos ostamaan, niin milläpä rahoilla rakennukset siirretään ja millä\nvoimilla ne uudestaan pystytetään?\n\nHelge oikaisi molemmat kätensä, pani nyrkkiin että nivelet natisi,\nravisti käsiään ja puristi sisästään äänen:\n\n-- _Näillä_ voimilla.\n\nSilloin äiti heltyi vapisevin huulin sanomaan:\n\n-- Minä näen, että sinä Helge poikani pidät omaisistasi yhtä hellää\nhuolta kuin isä vainajasikin. Mutta ellei vihan kaunaa saa sydämestään,\nniin Jumala tietää onko sekään kylläksi. Totuuden tie ei lopu\nmilloinkaan -- ei milloinkaan.\n\nJa näin sanoen hän otti istuvaa Helgeä kaulasta, painoi poskensa hänen\npäälakeaan vasten ja sitten toisella kädellä karistaen kyyneleitä\nsilmistään meni liedelle astioita pesemään.\n\nTyttöjen mielessä oli Helge tämän jälkeen perheen ainoa pää ja\nylihuoltaja. Jota Helge kyllä omassakin mielessään oli. Hänellä oli nyt\nmyös tuon lukitun kaappilaatikon avain taskussaan. Välistä hän avasi\nlaatikon, otti papereita ja seteleitä esille, teki joitakin laskelmia\nja lukitsi sitten kaiken takaisin. Eikä muut perheenjäsenet enää\ntietäneet, mitä siellä oli mitä ei.\n\nMaa ostettiin.\n\nIsäntä ihmetteli. Sillä niinkuin muut paikkakuntalaiset niin tämäkin\noli ollut sellaisessa käsityksessä, ettei Andersilla ollut kuolemansa\njälkeen mitään talletettuna. Olihan perunkirjoituskin saanut tämän\nvuoksi jäädä kesken, mitään kirjoitettavaa kun ei oikeastaan ollut,\nvieläpä jäi selvittämättä kysymys, omistako vai talon tukeista\nhuoneetkaan oli alkujaan rakennettu. -- Mutta asian oikea laita oli\nsemmoinen, että ukko oli kyllä jättänyt koko joukon rahoja kaapin\nlukitun laatikon pohjaan ja että niitä vain ei oltu kovin hätäilty\nkirjoitukseen ilmoittaa, koska kaikilla Nyholmeilla nyt kerta oli\nsellainen voittamaton vastenmielisyys tuoda koko kylän kuuluviin niin\nperäti yksityisluontoisia perheasioita, kuin rahat olivat. Mitä ihmeitä\nkellään syrjäisellä saattoi olla tekemistä siihen, paljonko vai vähänkö\nheillä oli perhelaatikon pohjassa, ja _miten_ paljon tai _kuinka_\nvähän!\n\nJa kun ei perua kirjoitettu, niin ei mitään perinnönjakoakaan tehty.\n\nMaa ostettiin Helgen nimiin, koska kauppakirja oli siten mukavampi\ntehdä.\n\nIsäntä oli talon tuvassa, kun Helge astui sisään kahden vieraanmiehen\nseuraamana.\n\n-- Enhän minä tuota tiennyt teillä rahoja olevankaan, sanoi isäntä. --\nOnko paljonkin?\n\n-- On vähän, sanoi Helge.\n\nIsäntä katsoi vuoroin Helgeen ja vuoroin Helgen viisaasti ja sitovasti\nkirjoittamaan kauppakirjaan, jossa myyntisummalle oli jätetty tilaa\nisännän täytettäväksi.\n\n-- No olkoon sitten niin kuin tahdotte, sanoi hän, ja myi heille maan\nikiomaksi niin pienestä kauppasummasta, että heille jäi rahoistaan\nenemmän kuin toiset puolet vielä rakennusten siirtokustannuksiin.\nVieläpä lupasi maanmittarin palkan suorittaa omillaan.\n\n-- Möikö se? -- kysyi Greeta vuoteesta, kun Helge myöhään illalla tuli\npunaposkisena isännän tarjoomilta kaupparyypyiltä.\n\n-- Möi.\n\n-- Enkö sanonut, että hän on hyvä mies, oikein omantunnon mies!\n\n-- Sanoitte, äiti. Mutta kyllä hän sen möi sittenkin vain siksi, että\nhänen omatuntonsa oli paha.\n\nÄidin täytyi naurahtaa. Mutta hän ei kysynyt eikä sanonut enää mitään.\nHän ei pystynyt milloinkaan vastaamaan Helgen teräviin sukkeluuksiin,\nmutta ei myöskään olemaan ylpeilemättä tämän aikaisesta älykkyydestä.\nKevyesti kuin partaveitsellä Helge aina sivahutti poikki kaikki langat,\njotka hänen eteensä jännitettiin. Se oli kyllä mukavan hauskaakin,\nmutta jokin siinä sittenkin kaivelutti vanhan äidin mieltä, jokin, jota\noli ollut jo Andersissa. Jokin, jokin! Kunpa olisi päässyt itsellensä\nselvittämään ja sitten Helgelle ilmaisemaan mitä se \"jokin\" oikeastaan\noli!\n\nTytöt turisivat pitkän aikaa, voimatta nukkua. Kaksi istui polvet leuan\nalla, paita polvien yli kolmannen vuoteessa ja muut keskenänsä toisessa\nvuoteessa. Heille oli nyt tullut ihan selväksi, että kun tätä mökkiä\naletaan purkaa ja ennenkuin se on siirretty ja uudestaan rakennettu,\nheidän ei käynyt jääminen yhdessä asumaan jossakin vuokrahuoneessa,\nvaan heidän oli hakeutuminen palveluspaikkoihin ja säästövaroilla\nauttaminen uuden yhteisen kodin pystyttämistä. Siitä he nyt uudelleen\nkeskustelivat, minne minkin oli toivo päästä ja miten toinen toiselle\npaikan toimittaa. Nuorin vain jääköön äitiä auttamaan. Mutta nuorinpa\nolisikin tahtonut olla samanlainen sankari, joka yhteisen asian vuoksi\nhankkiutuu niin kamalaan kiipeliin kuin kodistalähtemiseen, umpi\nvieraiden ja ehkä vielä vieraskielistenkin ihmisten sekaan, kiukkuisten\nemäntien pideltäväksi. Tietää vaikka veisivät Saksaan ja vaikka lopulta\njoutuisi Amerikkaankin, niinkuin oli käynyt jo parinkin heidän\ntuttavistaan. Mitä julmempia tytöt juttelivat sitä enemmän se miellytti\nnuorinta, ja hänkin olisi tahtonut itselleen syytä, joka sai posket\nhehkumaan niinkuin vanhemmilla tytöillä. Nämä eivät vain ruvenneet\ntunnustamaan häntä vertaisekseen, vaan sanoivat hänelle lohdutukseksi:\n\"Tuleehan kerran aika, että me kaikki palaamme takaisin emmekä koskaan\nenää kodista lähde. Jää sinä vain äidin luo meitä odottamaan. Ja\ntarvitseehan Helgekin apua.\"\n\nÄiti se vain huokaili vuoteessaan välistä murheen välistä\ntyytyväisyyden huokauksia, mutta ei ottanut osaa tyttöjen keskusteluun.\nHän odotteli kärsivällisesti nuorinta tyttöään, jonka nukkumasija oli\nhänen vuoteessaan.\n\nHelge puolestaan sekä kuunteli että ei kuunnellut tyttöjen lörpötyksiä.\nHän istui pöydän ääressä hymy huulilla, käänteli paperinlehtiä ja laski\nseteleitä.\n\nKun tytöt vihdoin omista laskelmistaan päästyään alkoivat häneltä\nudella hänen käyntiään isännän puheilla ja kysyivät, paljonko se mies\noikeastaan oli maasta ottanut, alkoi Helge, yhä sama hymy huulilla,\nverkalleen koota papereitaan. Aivan -- aivan sama hymy kuin isä\nvainajalla!\n\nTämä hänen hymynsä tuntui sanovan:\n\n\"Puhukaa te siellä mitä puhutte, mutta tässä istuu mies, joka järjestää\nasianne niin, ettei teistä yhdenkään tarvitse kotoa lähteä.\"\n\nSitten Helge nousi ja viekkaasti tyttöihin katsahtaen ja kulmiensa alta\nheille silmää iskien heilautti setelitukkoa kädessään ja vastasi:\n\n-- Kyllä se isäntä otti juuri niin paljon kuin luuli meillä olevan,\nihan tarkkaan niin paljon.\n\nSanoi, ja lukitsi setelit ja paperit kaappiin.\n\nPian sen jälkeen olivat kaikki makuulla, ja pimeässä vain sirkka\nvalvoi, mitään mullistuksia aavistamatta, kohta hajoitettavan muurin\nlämpimissä rakosissa.\n\n\n\n\nMAAILMA LÄHESTYY KOIVIKKOA.\n\n\nNäistä ajoista vasta kolmantena keväänä Helge sai uuden kodin\nrakennukset ja laitokset lopulliseen kuntoon, vaikka Greeta ja nuorin\nsisar muuttivat sinne jo ensimmäisen talven jälkeen.\n\nTämä koko seutu oli jo Anders vainajan elinaikana paljon muuttunut\nalkuperäisestä luonteestaan, oltuaan hänen ja Greetan näille maille\nsiirtyessä peräti harvaan asuttua ja vähän viljeltyä metsäseutua.\n\nMutta jo suuret tukkiajot saivat aikaan melkoista väestön lisääntymistä\nja jättivät jälkeensä eri lahtiin kaksikin sahalaitosta, joiden\nsavupiiput näkyivät myöskin erakkoperheen mäelle.\n\nTosin se pihlaja, jonka Anders oli jättänyt kasvamaan alas\npiharinteelle, paisui vauhtiin päästyänsä pian niin suureksi puuksi,\nettä latva ylettyi mökistä katsoen yli taivaanrannan ja peittämään\npiiput alituiseen hänen edessään töröttämästä. Mutta omenapuut, vaikka\nnekin paksunivat ja vanhenivat, eivät milloinkaan nousseet\ntaivaanrantaa sanottavasti ylemmäksi, koska nuoret, pystyyn kasvavat\noksavesat varttuessaan painoivat runko-oksat maata vasten, itse\nvuorostaan kaareutuakseen alas uusien, niistä pystyyn kasvavien vesojen\npainosta. Ja niinpä ylimpänä rehottavien pystyvesojen välitse ja\nylitsekin näkyi jo uusia tehtaanpiippuja, joiden ylenpalttista pituutta\neivät enää mitkään alarinteen puut jaksaneet saavuttaa. Lahden perällä\noli sahoja lukuunottamatta nyt jo kolme muuta tehdasta ja neljättä\nperustettiin. Talviöinä sieltä paistoi Andersin niemelle asti sellainen\nsähkövaloheijastus, että ruutujen kuvat häämöttivät tuvan peräseinään,\neikä aamuyöstä tikkua tarvinnut raapaista ajan arvaamiseksi, sillä\ntehtaanpillien mörähdykset kuuluivat selvään ja ilmaisivat\nseinäkellottakin nousuajan.\n\nNäin se maailma oli väkisin tunkeutunut Andersin tupaan kaukaisten\ntorvien törähdyksinä ja sähkön häämöityksenä. Mutta Helgen uutta kotia,\njoka oli tuuhean koivikon sisällä ja tehtaista pitemmällä, ei maailma\nlähennyt valon ja äänen välityksellä, vaan lähestyi sentäänkin\nlähestymistään, tullen oikeata tietä myöten, joka tehtaista käsin\nluikerteli, ensin järvenrantaa seuraten ja sitten kääntyen kuusikkoon,\njosta ajettava peltotie jatkui sarkojen halki koivikolle. Näitä teitä\nmaailma tuli Helgeä yhä lähemmäksi. Sillä tehtaiden insinööreille ja\npomoille rakenneltiin asumuksia juuri pitkin rantatietä. Ja sitäpaitsi\noli näiden seutujen luonnonkauneus tullut yhä laajemmin tunnetuksi,\njoten pääkaupungista asti oli tulvinut paljon kesävieraita. Nämä kaikki\nhakivat asuntoja saman kauniimman lahdenpoukaman lähettyvillä ja kilvan\nostelivat tai vuokrasivat siitä huvilapalstoja. Viimeinen huvila oli jo\nkuusikossa asti, toiset kiipesivät mäkiin ja kalliontinteille, niemiin,\njopa saariinkin. Mutta kokonainen rivi uusia huviloita, toinen toistaan\nsomempia kasvoi pian sille harjanteelle, jonka alitse tie kulki\ntehtaille ja joka vietti järvelle päin. Kauniisti luikerteleva tie oli\ntummain tervaleppäin varjostama.\n\nTyyninä poutapäivinä tämä tienkohta oli kirjavanaan kaupunkilaisrouvia,\nhelakkapuseroisia neitoja, punaisia päivänvarjoja, vannetta kieputtavia\nnulikoita, lastenvaunuja. Järvellä souteli naureskelevaa nuorisoa, ja\nsunnuntaisin työväen torvisoittokunta teki huviretkiä tehtaiden\npienillä höyrypursilla, jotka valtavissa proomuissa hinasivat iloista\nyleisöä.\n\nMutta öisin, kasteen langettua, kirmastelivat kauniit kaupunginpiiat\nvälähtelevin silmin ja heittelehtivin helmoin huvilatien leppäkujassa,\nJa siltä mäeltä, jossa oli ennen ollut Andersin ja Greetan asunto ja\njossa nyt oli proviisorin huvila, pidettiin joskus nimipäiväin\nsattuessa ilotulitustakin, jolloin raketit lensivät suhahtaen korkealle\nilmaan, paukahtivat, ja moniväriset tähdet laskeutuivat siunaavana\nsateena pimeää maata kohden.\n\nHelgeen ei tämä maailman meno paljoakaan vaikuttanut. Hänen ajatuksensa\nja työnsä oli sitäpaitsi ollut kaikkineen uuden kodin rakentamisessa,\njossa hän nyt jo kolmatta vuotta asui äitinsä ja nuorimman sisarensa\nkanssa. Isäntä oli antanut luvan siirtää kaikki mahdolliset\nhyötypensaat, jopa hedelmäpuutkin koivikkomäelle, puutarha oli\nosapuilleen valmis, paikat rakennuksen jäljiltä tarkasti siistittyinä\nja mehiläiskeot etelärinteellä hauskassa rivissä. Myöskin pieni\nmukulakivistä sommiteltu navetta pahnalatoineen (he saivat pitää lehmää\nkesälaitumella isännän haassa), vähäinen maasauna, kaivo, halkovaja ja\nsen päässä soma luhtiaitta olivat kunnossa. Vielä hän vain toisinaan\nviraapeleikseen naputteli lautoja kiinni runkotelineihin; siitä tuli\näidille pieni mankelihuone, äiti kun oli sellaista jo vanhassa kodissa\nkaivannut.\n\nPaikka oli niin sievä, että joskus kävi herrasväkeäkin sitä katsomassa.\nJopa muuan vanhanpuoleinen rouva, joka nosteli silmilleen merkillisiä\nmustan puikon päässä olevia kultasankaisia laseja, kysyi eikö mökki\nolisi myytävänä. Rouva sanoi seuralaisilleen jotakin sellaista kuin:\ntuohan on aivan ideaalinen sopukka! -- Helge vain nauroi ja korkeintaan\nnaksautteli vastaukseksi lyhyitä, kaksimielisiä sukkeluuksiaan.\n\nAnders vainajan kaikki säästövarat olivat tosin loppumaisillaan. Ja sen\nvuoksi Helge kävi koko ahkeraan ansiotöillä, ei kyllä tehtailla, vaan\ntehtaan uudisrakennuksilla, jonne häntä haettiin aina kun oli\nkysymyksessä vaikeampia salvu- ja puusepän tehtäviä.\n\nMutta hänen vähäinen yhteytensä tehtaalaisten kanssa ei ylettynyt\nniihin sosialismin aatteisiin, jotka tähän aikaan työväestöä valtavasti\nliikuttivat. Hän tosin tarkalleen luki useita heidän kirjojansa,\njopa oppi siinä paljon suomalaista kirjakieltä, mutta oli jo\nedeltäpäin niin valmistuneena arvosteleviin vastaväitteisiin ja\nniin murhaavan halukkaana iskeytymään mahdollisesti esiintyviin\nepäjohdonmukaisuuksiin, että koko kirja muodostui hänelle enemmän vain\nhänen terävän älykkyytensä harjoituskentäksi kuin miksikään\nherätykseksi, joksi se oli aiottu. -- Greeta se enemmänkin uteliaana\nheristi korviansa, kun Helge hänelle kertoi, että \"ne aikovat toimittaa\nveljeyden ja tasa-arvoisuuden kaikkien ihmisten välille.\" Äiti\ninnostui, jopa alkoi poskipäät punehtuneina käännellä ja hypistellä\nkirjan lehtiä, mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin jäädä vain suuresti\nvalittamaan, ettei ymmärtänyt suomalaista lukua.\n\nJokseenkin kylmänä, lyhyt piippu hampaissa ja piloihin valmis hymy\nhuulilla oli Helge vappunakin tiensyrjästä katsellut, kuinka työväen\nsankat joukot hulmuavin punalipuin marssivat hänen ohitsensa, eikä\nmennyt riveihin. -- \"Kahdeksan tunnin orjat!\" -- oli hän vain\nitseksensä murahtanut viimeisten hoippuroitua hänen ohitsensa,\nkopistanut piippunsa saappaan kantaan ja mennyt kotia.\n\nVaikka tehtaiden hänelle tarjoomat salvu- ja nikkarintyöt olivat ansion\npuolesta kylläkin tulokkaita ja vaikka niihin sai mennä tai olla\nmenemättä vapaasti milloin tahtoi, ei Helge niistä paljoakaan\nvälittänyt. Kotityöt häntä vetivät. Tehtaiden teettämissä töissä oli\naina jokin oikullinen, umpivieraan ihmisen tahto noudatettava, vaikka\noma käytöllisyyden vaisto ja kauneudenkin aisti olisi kuinkakin\nkäskenyt toisin tekemään. Helgen valtasi silloin hänen ivamielensä, hän\nmenetti työhalunsa ja ase jätti huonoa jälkeä. Sellainen tilanne oli\nhänelle aivan sietämätöntä. Liiaksi hän rakasti kirveitään, höyliään ja\npuukkoansa, että olisi niillä suotta kolhiskellut. -- Mutta toista oli\nkotitöissä. Olihan täälläkin toisen tahtoa noudattaminen, mutta\ntahtojana oli rakastettu oma ihminen, joka ei työn tekotapaan\nmilloinkaan sekaantunut eikä itseään hänen työnsä herraksi tehnyt, vaan\njonka mielihalun arvaaminen ja ylittäminen ja hiljaisen kiitollisuuden\ntuntu oli Helgelle työhalun parasta mehua. Kuinka hän olikaan nauttinut\nrakentaessaan viimeksi luhtiaittaa, jossa sisaret kerran kotiin\npalattuaan saisivat pitää vaatteitaan alakerrassa ja asuskella kesäisin\nyläkerrassa, pääskyinä kurkistella luhdin pyöreästä aukosta,\nkevätsateen rapistessa kattoa vasten! Varmaan hän vielä sivelee tuon\nhöskän punaiseksi.\n\nMutta kun nyt kotirakennukset olivat valmiina ja hän rahojen\nloppumisenkaan vuoksi ei enää voinut pitemmälti jatkaa palkatonta\ntyötä, eikä maata saanut isännältä viljeltäväksi asti, piti sentäänkin\najatella ansaitsemista vieraita palvelemalla. Eikähän se vieraidenkaan\nteettämä työ tuntunut hänestä vastenmieliseltä, tilauksesta tai\nvalmiina kaupittavaksi tehdessä, teettäjän komentamatta käsiä. Olipa\ntekeillä pytty tai vaikka vain pärekorikin, aina se työn enenevä\nkuntoisuus samalla tavalla viehätti. Höylätä laudat, liittää laidat,\nvannehtia saavi niin, että tarvitsematta turvottaa ei pisarankaan\npisara täytettäissä siprahtanut näkyviin, semmoisiin ei Helge höyliä ja\npuukkoja halutonna teroitellut. Ja viehättihän se vähän sekin, että\nsitten joku Leena saavin saatuansa sanoo naapureille: semmoisia saaveja\nkuin se Nyholmin Helge tekee ei tee yksikään muu koko pitäjässä.\n\nHänellä olikin jo ensi talven töiksi liiterin orsilla kuivamassa pitkät\nrivit valmiiksi halottuja ja kirvestettyjä astialautoja.\n\nMutta tämän kohtalokkaan kesän aikana -- sillä tämä kesä oli todellakin\nkohtalokkain Helgen koko elämässä -- oli hänessä herännyt ajatus\nrakentaa kokeeksi vene. Lukuisien suvivieraiden tähden oli veneiden\nkysyntä suuri, niitä tuotettiin merenrannoilta ja Savostakin asti ja\nniistä maksettiin huikeita hintoja, kun ketään ammattitekijää ei\nseudulla ollut. Yksi oli sentään yritellyt, nimittäin Kalle, muuan\nHelgen lapsuudentuttavia. Helge oli syrjästäpäin katsellut, miten\nsellainen työ pannaan alulle. Tuolla miehellä oli kuitenkin aina ollut\npeukalo vähän niinkuin keskellä kämmentä, ja sitäpä taitamattomuutta\nkatsellessaan Helgessä olikin herännyt ajatus koettaa itse. Ei niinkuin\nKalle, vaan vähän toisin ja paremmin.\n\nTaitonsa tunto, työn uutuus, hienojen mäntylautain taivuttaminen,\ntoisiinsa liittäminen, kaari- ja pohjapuihin naulaaminen -- se kaikki\ntuntui viehättävältä kuvitella, oikein sen mieluisa miettiminen pyrki\nyölläkin häntä valvottamaan.\n\nKovin tärkeätä oli Helgen mielestä, että tuuma pantiin alulle\nsyrjäisten huomiota liiaksi herättämättä. Isäntää ei voinut välttää,\nkun tältä piti saada sopiva veneen pohjapuu. Mutta isäntäpä olikin jo\nniin tottunut Helgen umpimielisyyteen, ettei antaessaan edes\ntiedustellut mihin sellaista puuta tarvittiin. Kokkapuun Helge löysi\nitse ja kaaripuut haki metsänhakkuupaikoilta miesten aterialla ollessa\ntai aamulla ennen töihin tuloa.\n\nTämä kaikki oli helppo tehdä kenenkään huomiota herättämättä. Mutta nyt\noli vielä laudat ajettava sahalta kotiin, ja silloin olisi tien\nvarrella joka mökin ikkunasta kurkistettu ja sanottu: \"Vai ajaa Helge\nvenetarpeita, se poika se tietää, mikä työ kannattaa!\"\n\nHelge siis päätti tuoda laudat yön aikaan.\n\n\n\n\nHELGE AJAA VENELAUDAT KOTIA.\n\n\nSahapomon kanssa jo päivällä valittuaan mieleisensä laudat ja isännän\nkanssa sovittuaan vankkureista Helge läksi iltamyöhällä, juuri kuun\nnoustessa, avojaloin niitylle, missä talon hevoset kastesumun peitossa\nnäkymättöminä kuuluivat hiljaa pärskähtelevän hamuillessaan\napilansänkeä. Märkä ruoho hiveli Helgen jalkoja, ja häneen tuli\nsellainen näköjään aiheeton ilon ja autuuden puuskahdus, jommoisia\ntaivas joskus suopi ihmiselle alkajaisiksi suurten, aavistamattomien\ntapausten edellä tai ehkä joistakin ihmiskohtalon asioista\nperuuttamattomasti päätettyänsä. Helge sitoi riimun ihmettelevän\nhevosen kaulaan, taputti hyvillään elukan sileää kuonoa ja tuli\najatelleeksi, että onkohan elukassakin sielua, joka osaisi iloita\nasioista ja elämästä niin kuin hän nyt. Kotikissan suhteen hän oli\njoskus sitä seikkaa kysynyt, äidin voimatta antaa varmaa vastausta. Ja\nhän tuli vielä iloisemmaksi. Olisi tahtonut hypätä ilmaan ja hihkaista\nriemusta. Mutta hiljaa nyt, hiljaa!\n\nHelge ajoi käyden, vankkurien kolisematta, sahalle päin. Mökkien\nikkunoissa oli täysi pimeys. Melkein pilkko pimeänä tiekin\nniinkauankuin kuusikkoa kesti. Mutta huvilaharjanteen kohdalla kuu\npaistoi alas valoisat läiskät tervaleppäin lomitse, tarkasti piirrellen\ntielle runkojen ja lehväin varjot. Ja hän huomasi kohta, että siellä\noli liikettä. Ihmisiäkö siinä näkyi valopaikoissa edestakaisin\nvilahtelevan? Helge kovisti ohjia ja alkoi ajaa juosten. Lähemmäksi\npäästyään hän kuitenkin huomasi sen tarpeettomaksi ja antoi jälleen\nkäydä. Nuo olivat vain hahattelevia kaupunkilaisia palvelustyttöjä,\njoilta tehtaan pojat olivat rivissä kulkien kurilla salvanneet tien.\nMuutapa niillä näkyi olevan mielessä kuin ruveta kyselemään minne\najomies oli matkalla. Kaksi tytöistä vilkaisi häneen, toinen kuiskasi\ntoisen korvaan ja osoitti häntä sormellaan. On se tämäkin kuhinaa,\najatteli Helge, -- että kehtaavatkin! -- Ja tuonnempana tuntui lehdikon\nvarjopaikoissa häämöttävän ikäänkuin kaulatuksin istujia. Helge ei\nilennyt oikein katsella. Mutta hevonen oli saavuttamassa edellä\nliikkuvan pariskunnan, jota Helgen oli hyvä aika takaa nähdä. He\nkulkivat ilmeisesti toisiinsa nojautuneina, päät yhdessä. -- Vai voipi\nsitä noinkin, -- ajatteli taas Helge. En minä puolestani ole vielä\nikinäni ollut noin lähellä toista ihmistä, en edes omia sisariani. Eikä\nsiinä puheessa, että hän oli muka naiskammooja, ollut vähintäkään\nperää. Hän oli kasvanut pienestä pitäen sisarlauman parissa, yhdessä he\nolivat kesäisin uineet, yhdessä talvisin kylpeneet, hän tiesi jokaisen\nsyntymämerkin heidän ruumiissaan ja vain leikillään he joskus tahtoivat\najaa häntä pois yhteisestä saunasta, lyöden häntä kuumilla vastoilla\nselkään. Mutta mennä noin likitysten vieraan kanssa! Ihmetytti, että\nsaman maan päällä saattoi olla tunteittensa puolesta ihmiset niin\nerikarvaisia kuin hän ja nuo kaksi tuolla. Helge katseli heitä\nkatselemistaan ja voidakseen olla katselematta kääntyi selin, veti\nhenkeensä yön ihanaa kastetuoksua ja muisti ilokseen kotiliiteriin\nvalmiiksi tuetun pohjapuun ja siihen jo kiinnitetyn kokkakaaren.\n\nPariskunta oli pysähtynyt tien oheen varjopaikkaan. Liikahtamatta\nseisten pimennossa ja toisistaan erkanematta he antoivat hevosen kulkea\nohitsensa. Silloin Helge, vankkurien jouduttua kohdalle ja vaikka poika\nveti äkkiä päänsä tytön taakse, näki vilaukselta, ettei se ollut kukaan\nmuu kuin Janne, -- ainoa hänen tutuistaan, joka saattoi olla hänen\nvertaisensa työtaidossa ja jota hän oli senjohdosta pitänyt suuressa\narvossa. Hämmästys, kauhu, pettymys tunki vihlovana pistoksena\nsydänjuuriin asti. Hävetti Jannen puolesta niin, että olisi vaikka maan\nalle kaivautunut. Ja miten hän kohtaakaan Jannea tämän jälkeen! Miten\nkatsoa, mitä sanoa? Parasta kun olisi aivan kohtaamatta.\n\nHyvä oli kaikissa tapauksissa se, että Janne tuommoisissa toimissa\nollen, ei ollut kehdannut tulla kyselemään mitä Helgellä oli yöllä\nsahalle asiaa. Sillä Janne oli juuri se mies, jolta hän olisi tätä\nveneentekokoettaan visuimmin salannut. Entä lautakuorman kanssa\ntakaisin palatessa! Kyllä vain Janne silloin tulee kyselemään. Malttaa\nse pahus silloin vaikka hellustansakin luopua. Aih, aih, tätä paikkaa,\n-- ajatteli Helge niskaansa raapien ja löi vihapäissään ohjanperillä\nhevosen juoksuun.\n\n\"Pohjapuu, valmiit kaaripuut, laudat, laudat, laudat\", hän koetti\najatuksissaan jankuttaa, mutta ajatukset eivät niihin tarttuneet. Sydän\nkuohutti aina vain esille kahden toisiinsa likistyneen olennon kuvan,\njota hän oli niin uteliaana katsellut. Mutta että se sittenkin oli --\nettä se saattoikin olla Janne! Janne!\n\nJa niinkuin käsissä särkynyt kallis astia, jonka paloja ei enää saa\nkokoon, niin oli Helgen mielikin rikkoutunut liitoksistaan.\n\nSahan kuivaushuoneesta lautapihan laitaan jo ennakolta kantamansa\nvenelaudat ladottuaan vankkureille ja huolellisesti köytettyään Helge\najoi samaa tietä takaisin. Huvilaharjanteen kohdalla ei ollutkaan enää\nyhtä paljon liikettä kuin tullessa, vaikka kuunpaiste oli entistäkin\nkirkkaampi. Joku siellä juoksi, ylämäkeen karkaavaa hameniekkaa\ntavoitellen. Jostakin kauempaa kuului tyttöjen naurua. Vastaan tuli\ntiellä vain kaksi poikaa puolijuoksussa kiirehtien, kuin ketäkin\netsien. Eivät he edes katsahtaneet ajomieheen. Pensaat olivat tyhjinä.\n\nHelge odotti sydän kurkussa sitä paikkaa, missä Janne oli tyttönsä\nkanssa seissut. Heitä ei ollut enää siinä. Kuu vain yksin paistoi.\nPelastettu!\n\nSilloin Helgen mieli vihdoin laukesi jännityksestään. Ja entinen olo\npalasi häneen. Istuen poikittain lautain päällä hän raukesi\nkyyryisempään asentoon ja hyvillään silitteli niiden karkeata\nsahanjälkeä, jo taas ajatellen miten hän ne huomenna höylää, miten\nterävä rauta sihahtaa rosoisessa pinnassa ja sen alta valkenee\nhivelevän sileä jälki.\n\n\"Entäpä jos se Janne aikookin mennä naimisiin\", lämähti hänen päähänsä!\n\nEihän silloin heidän kuhertelussaan ollutkaan mitään pahaa.\n\nKaikkihan ne aina sen naimisensa kanssa! Naimisiin ja naimisiin ja aina\nvain naimisiin. Ja mitä sitten? Sitten päälliseksi riisuutuvat... Että\nilkeääkin sentään tulla niin lähelle toista, ja aivan umpi vierasta.\nKoko se naimisasiakin tuntui hänestä peräti ilkeältä ja mahdottomalta\nasialta, ainakin mitä häneen itseensä tuli. Ja Jannenkin, melkein\nainoan toverinsa seuraan hän oli vähän kyllästynyt juuri sen vuoksi,\nettä tämä alituiseen, milloin pilalla milloin tosissaan, kyseli eikö\nhän, Helge, jo piankin aijo \"tuoda emäntää taloonsa.\" Inhottavaa!\n\nKaikkein ihmeellisintä sentään, että omat sisaretkin olivat joskus\nkiusoitelleet häntä samalla asialla ja yskähdellen ja silmää vilkuttaen\nsanoneet hyvin muka tietävänsä kehen tyttöön Helge oli milloinkin\nkatseensa iskenyt. Mikä oli tietenkin käsitettävä pilaehdotukseksi,\nkoskapa heidän mainitsemansa tytöt olivat kaikki varakkaiden\ntalollisten tyttäriä. Pila tai tosi, Helge ei sellaisista puheista\npitänyt. Sisaret tiesivät yhtä hyvin kuin hän itse, että moinen tuuma,\njos kävi todeksi, särki palasiksi kaiken mitä he olivat vastaisesta\nyhdyselämästään unelmoineet. Ja jos kuka oli uskollinen tälle\nunelmalle, niin varmasti Helge.\n\nNäitä ajateltuaan hän vielä kodikkaammin kyyristyen painautui istumaan\nlaudoillensa ja myhäellen, hyväellen taas silitteli niitä. Yön\nvelhomainen salaperäisyys oli kadonnut. Kuutamo oli jälleen vanhaa\nkotia.\n\nMutta erehtynyt hän oli siinä, että luuli olevansa yöperhoista vihdoin\nvapaana.\n\nLähes viimeistä edellisen huvilan kohdalla, missä tie jo alkaa kaartaa\nkuusikkoa kohden, vielä kajahti huvilametsiköstä alamäkeen juoksevien\ntyttöjen nauru.\n\n\"Ne on varmaankin niitä, jotka pakenevat äskeistä kahta poikaa\",\najatteli Helge, naurahtaen sitä, että pojat olivat kaapertaneet väärään\nsuuntaan.\n\nMutta ennenkuin hän sai ohjanperät selviksi läimäyttääkseen hevosta\njuoksuun, olivat tytöt jo tiellä ja päätä pahkaa viskautuivat istumaan\npoikkiteloin laudoille hänen viereensä.\n\nHevonen pysähtyi.\n\nTytöt sanoivat aikovansa tulla katsomaan missä Helge asuu, ja\nvallattomina hossuttivat hevosen jälleen käymään.\n\nNämä tytöt olivat paikkakunnalla vieraita huvilapiikoja ja Helge tunsi\nne samoiksi, jotka olivat keskenään kuiskutelleet ja osoitelleet häntä\nsormellaan.\n\nHeilutellen jalkojaan tytöt jatkoivat hilpeätä kikatteluansa ja\npilakyselyjään, ja kun Helge kyllä hänkin tarpeen vaatiessa osasi\nleikkiä laskea, nauroivat tytöt kohti kurkkuaan hänen teräviä ja\nsukkelia vastauksiaan.\n\nNyholmiksi puhuttelivat häntä, -- mistä lienevät jo nimenkin tietäneet.\n\nTytöistä kuulosti toinen olevan Fluura, toinen Maija, se, joka oli\nistuutunut Helgen viereen.\n\nFluura, joka istui taampana Maijan vieressä ja toisena Helgestä käsin,\noli hieno vartaloltaan, kapeakasvoinen, tummatukkainen ja Helgen\nmielestä eritoten kaunis ruskeiden silmiensä vuoksi, joiden valkuaiset\nkiehtovasti välähtelivät kuutamossa. Hän oli ruotsalainen ja tuntui\npuhuvan murtavaa suomeansa vain Maijan vuoksi, joka puolestaan oli\nleveäkasvoinen suomalainen veitikka, pystynokka uuspeili, suuret\nräpyttelevät silmät vähän harrallaan. Mutta kohta jo hypätessään\nistumaan Helgen viereen Maija miellytti häntä. Ja kun Fluura käänsi\npuheen ruotsiin, käänsi Helge Maijan tähden aina takaisin suomeen.\n\nMaija oli se tytöistä, joka oli tiennyt hänen nimensä ja joka oli\ntoiselle kuiskannut ja osoittanut häntä sormellansa.\n\nNyt tuntui Helgestä kuin olisi Maija ajanut jotakin Fluuran asiaa, ehkä\nvain omassa vallattomuudessaan, mutta ehkä myös Fluuran suostumuksella.\n\n-- \"Kyllä me mennään sitä sinun asuntoasi katsomaan, eikö mennäkin?\" --\nJa vilkutti silmää Fluuralle.\n\nOikein hän tuuppi Helgeä kylkeen, ikäänkuin herättääkseen häntä ja\nyllyttääkseen Fluuran puolesta johonkin yhteiseen tuumaan. Helge ei\nvoinut väistää -- vankkurien etupyörän tähden, joka oli liian lähellä.\nMutta tyttö vain mairitteli, painautui tiiviisti kiinni häneen ja\nkuiski alhaalta Helgen olalta: \"Mitä? -- Mitä? -- Mennäänkö?\"\n\nKun pyörä tuntui jo sipaisevan säärtä, ei Helgen auttanut muu kuin\npainautua vastaan.\n\nMerkillistä kyllä, tyttö ei siitä suuttunut, vaan päinvastoin painautui\nvielä tiiviimmin: \"Mennäänkö? -- Mennäänkö?\"\n\nEi Helge ollut milloinkaan ollut niin lähellä edes omaa äitiä. Ihan\nniinkuin Janne tyttönsä kanssa!\n\nHevonen kulki jotensakin valtoinaan, hamuillen ruohoa tien syrjästä.\nKun pyörä solahti kiven ylitse ja he huojahtivat, eivät he sittenkään\nerkaantuneet toisistaan, vaan huojahtivat yhdessä sinne ja yhdessä\ntänne. Helgen veret kuohahtivat ihmeelliseen sointuun. Maija vaikeni.\n\nFluura levitti molemmat kätensä, sai hevosen nostamaan päänsä, ja\nhoputti sen kulkemaan keskellä tietä.\n\nHelgeä huimasi. Hän ei tiennyt enää oliko hän Janne vai Helge. Hän\nolisi tahtonut enemmän kiviä, ja kun tie ei niitä suonut, vaan oli\ntasainen kuin peili, painautui hän Maijaan omin valloin.\n\nSilloin Maija vetäysi ihmeissään syrjemmäs ja he katsahtivat ensi\nkerran toisiansa silmästä silmään.\n\nHerra Jumala, eikö Helge ollut vielä ikinänsä ennen katsonut toista\nihmistä silmiin? Nyt hän näki ihan toisen sisään.\n\nSillä niinkuin lähteen pohjahetteisiin katsoessa ei näe vedenpintaa,\nvaan ainoastaan syvyyttä, niin ei Helgen ja Maijan välillä ollut\nmitään ... ei _mitään_.\n\nMaija painoi ensimmäiseksi silmäluomensa alas. Hän vetäysi vielä\nsyrjemmäs ja rupesi sormellaan piirtelemään lautaa, joka näkyi heidän\nvälillään.\n\nSilloin Helgen tempasi hullaantunut halu kahmaista tyttö luoksensa ja\nkoko voimalla, minkä elämä oli hänelle suonut, rutistaa vastaansa aivan\n-- aivan yhdeksi itsensä kanssa.\n\nMutta Maija ehätti kysymään:\n\n-- Mitä näistä laudoista tehdään?\n\nHelge ei sillä hetkellä ymmärtänyt mitään siitä, mitä ihmisen suu\nsaattoi äännellä. Vasta huomattuaan, että häneltä odotettiin vastausta,\nhän hapuili mieleensä kysymyksen.\n\n-- Niin mitäkö tehdään -- mistä laudoista? -- hän vuorostaan kysyi.\n\n-- Näistä, näistä, -- sanoi Maija ja tökki lautaan pystysormin.\n\nSilloin Helge heräsi selkeäksi.\n\nVaikka veneenteko oli toistaiseksi vain yritystä hänen puoleltaan,\njosta oli aikaista edes kenenkään naisen tietää, suulasta väkeä kun\novat, olisi hän sentään Maijalle kyllä mielelläänkin ilmaissut lautain\nsalaisuuden, jos olisi ollut aikaa vähän miettiä miten sen oikein\nsanoisi. Ja kun siinä päälliseksi oli kuulemassa vielä tuokin toinen,\npäätti hän kääntää leikiksi koko kysymyksen, ja vastasi suu viekkaassa\nhymyssä:\n\n-- No jos vaikka ruumisarkkuja.\n\nMutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä tytöt ottivat todeksi ja\nsäikähtivät kovin.\n\nFluura huusi:\n\n-- Hyi, hyi, ruumisarkku!\n\nJa Maija huusi:\n\n-- Ui, ui, arkuntekijä!\n\nJa samassa molemmat hyppäsivät laudoilta, ottivat toisiaan käsistä ja\njuoksivat nauraen tipotiehensä, aivan kuin peikkoa pakoon.\n\nHelge jäi liikkumattomana tuijottamaan heidän jälkeensä, hevosen\nviedessä häntä yhä etäämmälle. Hänen hienot huulensa pysyivät kauan\nsamassa hymyssä, mihin hänen oma sukkeluutensa oli ne jättänyt, mutta\njäykiksi kuoleutuneina, sillä hän ei suinkaan nauranut. Päinvastoin\npoltti hänen mieltänsä kipeänkarvas moite tuon onnettoman sukkeluuden\njohdosta, joka oli karkoittanut Maijan, ja syytti häntä itseänsä\nsuorastaan -- tyhmyydestä.\n\nKuorma oli jo kuusikon pimennossa.\n\nHelge pyyhkäisi otsaansa ja hieroi hymyn huuliltansa, nyt vasta oikein\nheräten tajuihinsa ja ymmärtäen että Maija oli todella karannut hänen\nluotansa, hylännyt hänet kokonaan. Sepä ei saanut tapahtua, ei millään\nmuotoa.\n\nJättäen ohjat valloillensa hän hyppäsi kuormalta, juostakseen heidän\njälkeensä. Mutta ohjat olivat sekauneet hänen jalkaansa ja nykäisivät\nhänet pysäyksiin. Samalla ne nykäisivät suitsia ja hevonen, juoksuun\npääsemättä, alkoi temmeltää. Helge vimmastui. Hän alkoi pieksää hevosta\nohjanperillä, tehden elukan syyksi koko onnettomuutensa. Sitten hän\nkatseli ojanvierestä kuusta, johon olisi hevosen sitonut, mutta tie oli\ntällä kohtaa niin korkea, ettei hän voinut ajaa ojan ylitse. Ja se oli\nmyöskin siksi kapea, ettei vankkureja käynyt pyörtäminen.\n\nSilloin Helge päästi hevosen juoksuun, hyppäsi mahalleen kuormalle ja\nheilutteli otsaansa käsien päällä, varpaitten takoessa lautoja.\n\nPian toi hevonen hänet Koivikolle.\n\nHeitettyään laudat sikin sokin liiterin eteen, vietyään vankkurit\ntaloon ja hevosen takaisin niitylle, hän tuli kotitupaan, mieli rikki\nreveltynä.\n\nÄiti oli jättänyt syötävää pöydälle ja sytyttänyt lampun. Nyt hän\nmakasi jo vuoteessaan, silloin tällöin katsahdellen Helgeen, jonka oli\nodotellut tulevan iloisempana.\n\n-- No olivatko laudat hyviä? -- kuului vuoteesta hiljaisesti.\n\n-- Olivat, -- vastasi Helge eikä saanut muuta sanotuksi, vaikka olisi\nkuinkakin yritellyt. Hän muisti, että laudat olivat jääneet räystään\nalle ja olisivat sateen tullen kastuneet, mutta ei hän siitäkään nyt\nvälittänyt.\n\nTämä vaitiolo kiusasi sentään Helgeä, ja vähän haukattuaan hän tuli\näidin luo ja istui vuoteen laitalaudalle.\n\n-- Ei ole tänä iltana tullut raamattua luetuksi, -- hän sanoi vähän\njurosti.\n\nÄiti taputti hänen sormiansa ja sanoi sovittavasti:\n\n-- Herra näkee aivoitukset.\n\nNiinkuin lapsuudesta asti, äidin jotain sanoessa, vilkkaat kuvat aina\nheräsivät Helgen mieleen, niin hän nytkin kohta ajatteli, että\nkokonainen rivi enkeleitä oli ollut näkemässä hänen surkeita ohjiin\nkompastumisiaan ja varmaan vieläkin nauroivat mahaansa pidellen.\n\nÄiti sanoi jonkun ajan perästä melkein kuin itsekseen:\n\n-- Ihmisen olisi hyvä panna tarkkaan merkille vähäisetkin mitä hänen\neteensä sattuu, että arvaisi Herran tiet ja voisi olla surematta.\n\nHelge melkein säikähti äidin selvänäköisyyttä. Mistä tuo nyt taas\nsaattoi tietää hänelle jotakin tapahtuneen? Vieläpä olla oikeassa\nsiinä, että Herra itse oli pannut hänen suuhunsa tuon pilapuheen\nruumisarkusta, joka vei häneltä Maijan, ja sitten sotkenut ohjat hänen\njalkoihinsa. Sillä olisihan todella ollut peräti tyhmää juosta tyttöjä\ntavoittamaan. Ilmeisesti olivat äiti ja Herra liittoutuneet häntä\nvastaan. Mutta Helgen asiat olivat nyt sellaiset, että jos äiti ja\nHerra olivat vastaan, niin oli hän äitiä ja Herraa vastaan. Puhukoon\nkylä mitä tahansa hänen arkkutehtaastaan, sanokoon häntä vaikka\nhaudankaivajaksi, Maijan hän sittenkin vielä tavoittaa. Pankoot vaan\ntarkkaan merkille!\n\nHiljainen sade rapisteli ulkona, mutta Helge ajatteli muuta.\n\n\n\n\nSATAA.\n\n\nSeuraavana päivänä oli pouta ja ensimmäinen päivä Helgen elämässä,\njona hän ei oikein tiennyt mihin olisi ryhtynyt. Ja kun hän oli\ntyöttömyyteen peräti tottumaton, hän päätti ruveta sittenkin\nhöyläämään.\n\nEnsin hän puolen päivää teroitteli höyliänsä ja hioi niitä melkein\nturhan tarkkaan. Mutta kun se kaikki oli vihdoin tehty, ei ollut muuta\nkuin alkaa noiden onnettomien lautain käsittely. Hän pani suolaa\nkastuneihin päihin, etteivät halkeilisi kuivaessaan.\n\nLastut tekivät hänelle kiusoja.\n\nNe sihahtelivat esille niin ihanissa kiehkuroissa, ettei Helge\nmalttanut olla panematta höylää pois ja hypistelemättä niitä, oikein\nhänen piti joskus haistella niitä. Voimakas pihkan tuoksu vei\nmarjamaille. Käy kuuman sihinä. Muurahaiset juoksevat. Tikka\nnaputtelee...\n\nOlisi vaikka kuinka kauan pitänyt lastua nenänsä alla. Tai silitellyt\nsen puuhun jättämää jälkeä, siloista kuin vaatteen alta paljastettu\nihmisiho.\n\nSe oli Maijan ihoa ja Maijan tuoksua.\n\nTaas sydänveret kuohahtavat.\n\n-- Ui, ui, arkuntekijä!\n\nJa taas kuohahdus muuttuu tuskanparahdukseksi, kun tunti seuraa tuntia,\nkun aurinko jo nousee puolitaivaalle, ja Maija hetki hetkeltä yhä\nvahvistuu siinä uskossaan, että Helge tekee kauppoja silloin kun\nihmisiä on haudattava.\n\nTosin Helge oli jo poikana rakastanut kaupata toisille pojille\nkaikenlaista pikkutavaraa, mitä sattui olemaan, kuten vanhaa\nlinkkuveistä, ruosteesta puhdistettuja kellonperiä, jos joku sellaisia\nhalusi, jopa suuresti nauttinut kun joku tyhmyyttään maksoi sellaisista\nliikoja. Mutta ruveta valmistamaan ruumisarkkua siltä varalta, että\njoku varmasti kuolee, sitä ajatusta hän ei ollut vielä ikinä päähänsä\nsaanut. Ei silti, että tuo ajatus olisi ollut mikään tyhmä ajatus.\nIhminen kuolee. Ruumis alkaa mädätä kolmen päivän kuluttua. Puuseppiä\nei ole. Tyhmä leski tulee Helgen luo henki kurkussa arkuntekoa\npyytämään. Voiko kunnollista arkkua kolmessa päivässä rakentaa! Helge\nsanoo: tuolla liiterissä on valmis arkku, mutta se maksaa. Ja leski\nmaksaa. Ei ollenkaan tyhmä ajatus. Päinvastoin oli ihmeellistä, ettei\nse ollut milloinkaan ennen hänen päähänsä pälkähtänyt. Veneitten\nrakentaminen oli kannattavaisuuden puolesta varmasti tyhmempää. Ihmiset\neivät milloinkaan lakkaa kuolemasta, mutta huvilalaiset ostavat kukin\nveneensä ja kuka niitä sitten enää ostaa?\n\nEnsimmäisen höylätyn laudan kiinnittäminen pohjapuuhun ja päihin\nonnistui kaikkia odotuksiakin paremmin. Liittyi kuin juotettuna kokan\nuurteeseen. Ei vähintäkään halkeamisen oiretta. Siinä se nyt kaarsi\nniin sulavasti, että edeltäpäin saattoi arvata koko laidan muodon.\n\nMutta kohta kun tuo ruumisarkkujen kannattavaisuuden vertaus veneenteon\nkannattavaisuuteen oli syntynyt Helgen aivoissa, oli kuin olisi jokin\nvälttämätön työhalun jänne sittenkin hänessä herpautunut. Sillä Helge\nei voinut tehdä täydellä halulla mitään työtä, joka ei ollut kaikilta\nkannoilta täysipitoisen viisasta, vaan joltakin kannalta tyhmää.\n\nHän sentään tietenkin ajatteli kiinnittää vielä toisen pohjalaudan ja\nnosti sen jo paikoilleen, mutta ilta oli alkanut hämärtää.\n\n\"Johan se Maija tuostakin arvaa mitä tässä on tekeillä\", -- hän\najatteli ja päästi laudan lappeelleen.\n\nHän oli lujasti päättänyt houkutella Maijan vielä tänä iltana\nkoivikolle asuntoa katsomaan. Viedä liiterin eteen ja näyttää\ntekeleensä.\n\n\"Arvaa se sen veneeksi, vaikka onkin hameväkeä.\"\n\nHän punnitsi tarkkaan joka sanan, minkä aikoi sanoa, kun tapaa Maijan\nhuvilatiellä, miettipä vielä keinot, millä saa sen Fluuran heistä\nerkanemaan ja millä palauttaa eiliset huolettomat välit Maijan kanssa.\n\nTulihan se pimeän aika vihdoinkin hirmuisen pitkän päivän perästä.\nLaulurastaskin jo luirutteli koivikossa. Ja viime yön salaperäinen\nhurma palasi mieleen jo kuviteltunakin. Kirkkaana välähteli ensi yön\nkuutamo Helgen mielessä.\n\nMutta ettei mieltä painaisi yöjalallekaan lähtö, hän illasteli\ntavalliseen aikaan äidin ja sisaren kanssa, luki heille koko pitkän\nraamatunpaikan, söi kiirehtimättä, oli syötyä vielä niin puhelias ja\nleikkisä, että äidinkin piti naurahdella, telmi sisaren kanssa, kun\ntämä alkoi makuulle laittautua, ja rauhoitukseksi sitten kertoi sadun,\nmiten kettu petti varikselta juustopalan ja miksi karhulla on häntä\nvain typykkänä. Kun tyttö oli jo makuulla sanoi Helge äidille:\n\n-- Menenpähän vähän vielä ulos, ei äiti huoli odottaa, jos\nviivähtäisin.\n\nJa ovessa:\n\n-- Sammuttaa vain lampun.\n\nHän tuli tuvasta, pujahti lepikkoon oikopolulle. Rinta hytkähtelee\nodotuksesta. Kas kun ei kuu jo paista. Johan sen pitäisi olla noussut\ntähän mennessä.\n\nKun Helge lehväin välitse tavoittelee taivasta nähdäksensä mikä vikana,\ntipahtaa pienen pieni pisara hänen kasvoillensa. Joku tähti kimaltelee\nsumupilven läpi. Tuossa toinen, vähän vetisempi.\n\n-- Pian selkiää, hän päättää.\n\nMutta lehdikossa alkaa tuskin kuuluva, hiljainen rapina. Se taukoo.\n\n-- Taisi olla vain kastesumun laskua, -- sovittelee Helge. -- Kohti\nkurkkuaanhan se rastaskin vielä laulaa.\n\nMutta jo taas rapisee. Peltopolulla rapina tosin jääpi kuulematta,\nmutta pilven, joka kuun peittää, on reunat vetisinä repaleina ja alta\ntaivaanranta pimeänä. Sitäkö vaan, että ruislintu yhä rääkkyy ja\nkeskitaivaalla joku tähti vielä sipristää juoksevien sumujen takaa.\n\nElopeltojen halki tultua jalka jo liukastuu saveen ja tähkät ovat\npainuksissa. Sadetta tämä on. Ja rankkaa. Mutta eivätpä tytötkään liene\nsokerista tehtyjä. Ja mitä rankemmin tulee sitä äkimmin loppuu. Silloin\nse vasta kuunpaiste voi olla heleä!\n\nAjotielle päästyä sataa niin, että Helge suojautuu kuusen alle ojan\ntuolle puolen. Ja hänen mieltänsä alkaa kuohuttaa.\n\nÄiti tosin oli sanonut, että olisi hyvä panna merkille mitä vähäistäkin\neteen sattuu. Ja tämähän voisi olla merkkinä siihen, että olisi parasta\npalata takaisin äidin luo ja kääriytyä vuoteeseen päineen jäsenineen.\nMutta mikähän se oli antanut sellaisen merkin tähän rintaan, että hänen\n_täytyi, täytyi_ tavata Maija? Mikä oli istuttanut Maijan hänen\nviereensä ja antanut hänen hengittää ihanan ihon tuoksua? Oliko niitä\nkaksi Herraa? Ja kumpi oli oikea, sekö, joka oli kompastuttanut hänet\nohjanperiin ja nauranut pilvistä vai sekö, joka oli hänen rinnassaan ja\njoka ei nauranut?\n\nMutta olipa niitä vaikka kolminaisuus, nyt loikkasi Helge takaisin ojan\nyli.\n\nHuvilatiellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, vaikka hän kulki sen\npäähän asti. Kuului vain sadetta ja juoksuveden lirinää. Harjanteelta\nhuvilain ikkunoista loisti vetistä valoa tielle asti.\n\nHelge painalsi ylämäkeen.\n\nJoutui piirretyille hiekkakäytäville ja nyt vasta huomasi, ettei\nollut tietoa, mikä huviloista oli Maijan. Yksi parhaiten vastasi\nmielikuvitelmaa. Siinä se varmaan asuu. Siellä sen silmät räpyttelevät.\n\nTavallisestihan nuo tytöt sateella juoksevat kaappaamaan\nräystäskaivosta vettä kyökkiin, mutta nyt pysyivät ovet visusti\nsuljettuina, vaikka olisi kuinkakin kierrellyt, käyskellyt ja\nodotellut.\n\nJokohan tästä tulee lähtö alamäkeen!\n\nJokin nauraa hänelle, jokin nauraa, mutta jokin on myös nauramatta.\n\nKun edes vilaukselta saisi nähdä, vaikkapa vain lasinkin läpi. Mutta\nikkunat ovat korkealla ja valo harson sumentama.\n\nTuolla kolmannessa huvilassa ovat kyökinpuolen lasit muita matalammalla\neikä taida olla harsojakaan. Ikkunassa on valoa.\n\nSiinähän tuo asuneekin. Mennään sinne!\n\nVarjo liikahtelee silloin tällöin sisäpuolella milloin vasemmalta\noikealle, milloin oikealta vasemmalle. Mutta lähemmäksi tultua, vaikka\nharsoa ei ollutkaan, sekaantui sisällä kaikki viljavien vesiviirujen\nvuoksi, joita vierivieressä vuoti lasilla. Eikä edes varjostakaan tule\nenää selkoa.\n\n\"Siellä se sittenkin räpyttelee!\" -- päätti Helge, astui ikkunan\nääreen, kurotti kätensä ja koputti.\n\nSisällä tuntui käyvän ikäänkuin jokin täräys ja kuului rakin vihainen\nhaukunta.\n\nSitten kuului kolinaa eteisestä ulko-oven takaa.\n\n-- Nyt! -- ajatteli Helge. Joku jo astuu rappusia alas, kohta avaa.\n\nOvi avautuikin. Mutta vain sen verran, että kiljuva rakki päästettiin\nulos livahtamaan. Sitten painautui jälleen kiinni.\n\nRakki tarrasi Helgen housunlahkeisiin. Ei välittänyt potkuista, ei\närjymisestä. Eikä se peto hellittänyt ennenkuin vasta mäen alla. Vielä\nelopelloltakin asti yhä kuului Helgen korvaan sen vihainen haukunta.\n\n-- Maltas ukko, ajatteli hän ennen likomärkänä tupaan astumista, --\nvielä sinä kuutakin paistatat!\n\nNäin hän puhutteli sitä toista, sitä pilvien pitäjää, joka hänelle\nnauroi.\n\nSe toinen se ei nytkään nauranut.\n\n\n\n\nMAIJA PÄIVÄNVALOSSA.\n\n\nTulihan niitä kuutamoitakin sentään vielä sinä kesänä, voi, herranen\naika, tulihan niitä!\n\nSateli ensin viikon päivät perjantaihin asti. Lauantaita vastaan\nripotteli vain yön.\n\nLauantaina päivällä Helge tapasi Maijan.\n\nKoivikon puutarhassa oli sisar ollut kokoomassa pensasmarjoja,\nviedäkseen ne kaupaksi huvilain herrasväille.\n\nHelge oli tullut siihen liiteriltä, veneenteosta ja sanonut:\n\n-- Minä vien marjat.\n\nOlihan tämä ollut sisaresta ihmeellistä, mutta sentään mieluistakin,\nsillä hän oli kovin ujo kauppaamaan ja lisäksi pelkäsi rakkeja, joita\nHelge sanoi huviloissa olevan.\n\nHelge oli auttanut vielä poiminnassakin ja kanniskellut kupin toisensa\njälkeen tuokkoseen, että tytön piti oikein ihmetellä sitä vikkelyyttä\nnäissä naisten töissä.\n\nJa lähti nopeasti, tuokkonen käsivarrella.\n\nHelge kävi melkein kaikkien huvilain kyökit ennenkuin löysi Maijan.\nMissä kyökissä ei Maijaa ollut, oli pannut marjoille niin kovan hinnan,\nettei niitä ostettu, ja vienyt seuraavaan.\n\nRakkihuvilan keittiössä oli ollut Fluura, vielä kauniimpana kuin\nsilloin yöllä. Ja kuinka iloisena hän otti vastaan marjamiehen. Hän\nolisi maksanut minkä hinnan tahansa. Mutta Helge kehoitti sentään\nherrasväeltä kysymään. Ja kun Fluura meni, lähti Helge marjoinensa.\n\nMaija löytyi vasta tehtaita lähimmistä huviloista. Helge oli jättänyt\ntuokkosen ulko-oven suulle, aikoen vain katsahtaakseen kysyä\nylimalkaan, tarvitaanko täällä marjoja, sillä hän ei oikeastaan luullut\nMaijan asuvan siinä.\n\nSilloin seisoi Maija ilmoisen elävänä hänen edessään.\n\nTai ei oikeastaan seissut, vaan liikkui hyvinkin navakasti edestakaisin\ntiskaustöissä ja lauantaikiireissä, asetteli astioita, märkiä lautasia\nsinne kuivia tänne, välillä heristellen vettä sormistansa.\n\nEhti sentään päällänsä nyökätä hyvänpäivän ja kysyä mitä oli asiaa.\n\nHelge sanoi kohta ensimmäiseksi:\n\n-- Hautakirstukin on kyllä ihmiselle tarpeellinen asia, mutta venettä\nminä niistä laudoista sentään meinasin.\n\nMaija sai ensin silmänsä suuriksi ja pysähtyi, sitten alkoi niitä\nräpytellä, ja yhtäkkiä purskahti nauruun.\n\nNaurettuaan hän sanoi:\n\n-- Hei vaan!\n\nJa rupesi taas touhuamaan.\n\nEivät he paljon puhuneet keskenään. Maija istutti vieraansa tuolille ja\nkävi entistäkin toimekkaammin jälleen astiainsa kimppuun. Sellaista\nkätten taitoa ei Helge ollut vielä ikinänsä nähnyt. Jessus, kuinka ne\nlasit kilisivät ja kahvelit helisivät! Ja lusikat ja veitset ja sen\nseitsemät hopeiset renkaat ja kupposet ja ristikot ja rastikot\nlentelivät tarjottimelle ja taas tarjottimelta lootiin. Ja minä hyrränä\nse pyyhintukko pyöri lautasella ja kuinka kätevästi lautaset\nkalisteltiin kasoihin ja taas uusia pyöriteltiin.\n\nMaija ei näkynyt olevan mitenkään vihoissaan hänelle, vaikka pahimman\ntouhun aikana posket olivatkin pullollaan ja silmäkulmat rypistyksissä.\nPäinvastoin tuntui pohjalta Maijan hyvämieli, että osattiin sitä muka\nolla työssä jos oli osattu kujeillakin.\n\nKun työ hellitti joskus vähemmälle ja Maija poispäin kääntyneenä pää\nkumarassa kalisteli laatikoissa, näkyi hänen niskakiehkuransa ohitse\nmilloin toinen milloin toinen poskipää. Ja Helge ei voinut olla takaa\nmerkille panematta, että ne olivat pyöristyneet koholle kuin myhäilyyn.\nSiitäpä Helge päättikin, että tuo tuimuus oli vain -- noin muuten.\n\nTukka oli Maijalla solmuun nostettu ja siihen solki vinottain isketty.\n\nHame oli Helgen mielestä lyhyenlainen, mutta helmapyrstö laskoksineen\nheilahteli miellyttävästi Maijan liikahtaessa.\n\nJaloissa oli sirot puolikengät.\n\nVain sukat eivät oikein miellyttäneet Helgeä, sillä ne olivat\nsamanlaiset kuin äsken Fluuralla: olevinaan mustat ja kuitenkin paistoi\niho läpitse.\n\nParemminkin kuin noista tuollaisista vehkeistä ja korkeista koroista,\nhän olisi pitänyt sisarten harmaista sukista, vaikkapa poimuihinkin\nlaskeutuneista, ja vinotossuista, jotka käydessä vetivät heillä\ntakahelmaa mukanansa.\n\nOikein harmitti nuo sukat. Olisi vaikka lähtenyt.\n\nMutta kun Maija sitten äkkiä kääntyi kohti katsomaan, -- kun se\npystynokka tyttö taas alkoi räpytellä silmiään ja suu kysyvässä\nnaurussa pani: ha? -- unohtui Helgeltä kaikki vaatteiden arvostelu.\nMaijan silmät ja suu olivat hänelle nyt päivänvalossa kaikkia\nkuutamonäkyjäkin ihanammat. Kuin suokanervan tuoksua, kuin ilolintujen\nviserrystä. Kuin aamukaste. Kuin päivän nousu itäisen kukkulan takaa.\nKuin sumujen hajoomus. Kuin tuuli, kuin vihurituuli, ja reveltyjen\nvalkohattarain juoksu sinisellä taivaalla.\n\nHelge kohosi istuvilta. Hän olisi tahtonut katsoa läheltä Maijan\nsilmiin, niinkuin heidän ollessaan silloin lautakuormalla, kun heidän\nvälillänsä ei ollut mitään. Sitä varten hän aikoi ensin muitta mutkitta\nsulkea tytön syliinsä.\n\nMutta kun hän tämän teki, alkoi Maija hätäisenä ympärilleen katsoen\nvääntäytyä irti, ja päästyänsä sanoi taajaan hengittäen:\n\n-- Oho, poika!\n\nHelge oli niinkuin laudalla päähän lyöty. Oli niinkuin olisi häneltä\nriistäytynyt jokin peräti hänen omansa, viety hänen kellonsa tai hänen\npaitansa. Ja hän olisi viipymättä rynnännyt tempaamaan viejältä omaansa\ntakaisin.\n\nMutta kun vääryydentekijä oli Maija, joka tuolta ikkunan luota jo taas\nsuu naurussa räpyttelee silmiänsä, ei Helge voinut asialle mitään.\nVäkivaltaan Maijaa vastaan, pois se! Asia oli menetetty.\n\nHelge hiljeni.\n\nSuu samanlaisessa jähmettyneessä hymynirveessä, kuin Maijan hypättyä\nlaudoilta, Helge sanaakaan sanomatta, hitain liikkein nostaa maasta\nlakkinsa, jonka oli istuutuessaan laskenut tuolin viereen, ja kääntyy\nlähteäkseen.\n\nSilloin Maija tuli ikkunan luota ja ryhtyen jälleen töihinsä sanoi:\n\n-- Huomenna se on sunnuntaikin.\n\nHelge pysähtyi miettimään miksi Maija oli juuri tuon sanonut. Tietenkin\nsiksi, että lauantaina on kiireitä, mutta sunnuntai on Herralle\npyhitetty lepopäivä. Mutta jos Maija oli tätä tarkoittanut sanoa, niin\nkaiketi hän tarkoitti myös, että sunnuntaina paremmin sopisi puhella\nkuin lauantaina. Ja ehkä vielä, että: tuleppas tänne huomenna!\n\nNyt heräsi Helgessä oivallinen aate.\n\n-- No ei se Maija ole enää Fluuran kanssa kävelyllä ollutkaan, -- kysyi\nhän verkalleen.\n\nMaija sanoi tulleensa Fluuran kanssa vähän niinkuin riitoihin.\n\nTämäkin oli hyvin soveltuvaista Helgen aatteeseen.\n\n-- Maija tulee minun kanssani, -- ehdotti hän. -- Jos vaikka\nhuomeniltana.\n\n-- No, jos selkiää, -- Maija sanoi.\n\nJuuri rupesi Helge poutaa ennustamaan, kun Maija pelästyneenä juoksi\nhänen taaksensa ja alkoi töykkiä häntä selkään, ohjaten kiireesti\novelle päin.\n\nMaija oli kaiketi kuullut askeleita toisista huoneista.\n\nJa oli siinä vähän sitäkin, että muka selkään siitä äskeisestä, mutta\nkovatkin iskut tunsi Helge pelkäksi ystävyydeksi.\n\n\"Jos selkiää!\" -- ajatteli hän ulkona, Maijan sanoja matkien. --\nEtteikö selkiä! Tuuli on pohjasta ja jo lännenpuolikin pilvetön ja:\n\"jos selkiää!\" -- No on ne säänennustajia, se hameväki!\n\nOnnellisena ja iloisena toi Helge marjat takaisin kotia.\n\nSisar kysyi:\n\n-- Eikös niitä ostettukaan? -- Ja hänen alahuulensa meni kurttuun ja\nalkoi täristä.\n\nSilloin Helge sanoi:\n\n-- Kuulehan, mene sinä siihen huvilaan joka on ennen viimeistä. Siellä\nluvattiin hyvä hinta. Siellä on kyllä rakki, mutta ei se marjamiestä\npuraise.\n\n\n\n\nMAIJA KÄY KOIVIKOLLA.\n\n\nOikeastaan Helge oli hyvilläänkin siitä, että sateet olivat\nviivästäneet Maijan noutamista koivikolle veneentekoa todistamaan.\nSillävälin oli työ jo niin pitkälle edistynyt, että kolme lautaa oli\nmolemmin puolin kiinninaulattuina, joten jo lapsikin tuntisi tekeleen\nveneeksi.\n\nSitäpaitsi oli sadepäiviä sulostuttanut uusi ajatus, sellainen tosin\nehdonalainen ja melkein mahdoton, mutta ainakin ajatella mahdollinen ja\nmieluisa ja työntekoa suuresti jouduttava, jopa hyräilemään viettelevä.\nKyllähän tämä tekele oli siihen uuteen ajatukseen nähden aivan liian\nsuuri. Hän oli ensimmäisen veneensä koon suunnitellut siinä mielessä,\nettä sisarten kerran palattua he voivat panna joskus ovet lukkoon ja\nkoko perhe kolmin airoparein viillättää saareen kaislan keruuseen tai\nlampaita sinne viemään tai sieltä tuomaan. Mutta uusi ajatus näki vain\nkaksi henkilöä hiljalleen lipumassa veden tyyntä pintaa. Hän ja Maija.\nTervanhajuisessa aluksessa. Pysähtyneitten poutapilvien kuvastellessa\nveden kalvoon. Tiiran kiljuessa kaukaa ja airon vingahtaissa läheltä.\n\nSomako, kun tämmöinen lotja, kokka pystyssä jötköttää järvellä!\n\nJo ennen toisen laudan naulaamista oli senvuoksi mieleen juolahtanut,\nettä mitäpä jos olisi irroittaa ensimmäinenkin lauta, lyhentää pohjapuu\nja liittää kokka uudestaan. Eihän noiden sisarten tulosta ollut vielä\nmitään taikaa. Mutta tarkkaan mietittyään hän oli sentään päättänyt\njättää koon ennalleen. Sillä eihän ollut taikaa siitäkään, milloin sen\nMaijan saa niin pitkälle kuin veneeseen tulemaan, ja saako ollenkaan.\n\nAinahan tässä elämässä on kaksia asioita yhdeksi sovitettava. Sisarten\ntulo ja Maijan tulo. Kunhan nyt saisi Maijan ensin vain käymäänkin\nKoivikolla.\n\nSunnuntai-iltaa hän odotti. Kävi kirkossa äidin kanssa, vihelteli,\nkoputteli, pani piippuun, makasi selällään pihakalliolla, kuunteli\ntuulen järveltä kantamia soittokunnan säveliä ja niiden vaiettua\nsoutelevien neitojen laulunvoihkauksia. Mutta illan tultua ei enää\nvirunut. Niinkuin kauriin, joka vainuaa kaivatun emon lähestymistä,\npaloivat hänen ruskeat silmänsä auringon laskettua. Ei malttanut\nyhdessä äidin kanssa edes illastaakaan, ja pimettyä, jo ennen kuun\nnousua kierteli huvilatien seutuja, kun vielä jokunen yövuorolainen\nkessu kainalossa kulki tehtaille ja tähtiä vasta sytyteltiin. Sillä\nmene tiedä millä hetkellä Maija selkiää kyökkitouhuistaan ja ykskaks\nvoi heilahtaa tiellä. Ellei jo ole ollutkin ja mennyt, kumppania\nlöytämättä.\n\nNyt kuu jo nousee. Suurena ja punaisena, vain oikea alakulma hiukan\nsyötynä. Nousee ja jättää harjun kuuset allensa törröttämään.\n\nNousee ja pienenee ja kuultaa kellahtavana. Jo heittelee säästeliäästi\nvalojaan yöhön, lähelle enemmän, kauas ei vielä ensinkään. Maijan puoli\nhuvilatiestä häipyy pimeään, pimeys sieltä katsoo ja vetää puoleensa,\nmutta tullessa kohdalle kuunpaiste on ehtinyt edelle ja pimeys katsoo\nkauempaa. Katsoo ja vetää -- vetää: täällä hän on, täällä hame\nhulmahti.\n\nMutta kuunvalo teroittuu teroittumistaan, aukaisee pimeydet ja sanoo:\ntäällä ei ole, ei ole tuolla, eikä tuoliakaan.\n\nKolmasti kulki Helge huvilatien päästä päähän, Maijan asunnolle asti ja\ntaas takaisin. Ihmeellistä, minne kaikki ihmiset olivat kadonneet.\nKuhisihan niitä täällä arkenakin, ja nyt oli päälliseksi sunnuntai.\n\n\"Jos selkiää\", oli Maija sanonut. Entäpä jos hän ei ollutkaan\ntarkoittanut sään selkiämistä, vaan \"töistä jos selkiää\".\n\nSilloin Helge alkoi kuulla järveltä käsin höyrylaivan sätkätystä. Ja\njos hän ei olisikaan kuullut sitten vielä torvisoittokunnan puhallusta,\nolisi hän ilmankin arvannut, että Maija oli palaamassa huviretkeltä.\nMutta vaikka hän tämän siis nyt hyvin tiesi, meni hän sittenkin\nharjanteelle Maijan huvilalle. Ja katso, kyökin ikkuna oli pimeä, --\ntietysti, kun hän kerta oli huviretkellä.\n\nKotiinpäin palatessaan, noin puolivälissä huvilatietä, Helge vieläkin\nkerran pysähtyi, ikäänkuin todistukset eivät olisi jo riittäneet.\nKuunpaiste oli kuitenkin nyt jo aukaissut tietä kummallekin\nsuunnalle täyteen hohteeseen -- missä ei innostunut turhantarkoilla\npiirustuksillaan laittamaan varjokohtia. Olisi toki ihmishahmon voinut\nsemmoisestakin kohdin selvästi erottaa. Todistus oli täysi ja sitova:\nMaijaa ei ollut tiellä. Mutta olisihan muka voinut tapahtua, että Maija\noli juuri vasta sammuttanut valon ja lähdettyään pujahtanut hänen\nohitsensa jossakin hiekkakäytäväin koukerossa. Siinä kyllä kulki\nviistottain kaikenlaisia harjanteen polkuja.\n\nKun edes korva kuulisi, -- edes jonkunkin risahduksen. Älähän paukuta\nnoin vietävästi, laulurastas!\n\nRisahduksen asemesta korva alkoi sentään rastaankin luirutusten ohitse\nkuulla ihmisääniä, jotka iloisesti hälisten lähestyivät mutkan takaa.\nPoikien ja tyttöjen ääniä sekaisin. Oli siinä varmasti Jannenkin ääni,\njoka tuntui ikäänkuin puolustautuvan päällekäyviä joukkoääniä vastaan.\nMutta kun tytöt alkoivat helakasti nauraa, oli ylinnä -- olikohan se\nMaijan nauru?\n\nOli se.\n\nTuossa jo tulevat.\n\nKohta ensimmäisessä rivissä Maija. Käsikkäin toisen tytön kanssa,\ntoisella puolella poika, joka tahtoisi sekin käsikkäin Maijan kanssa.\nLyöpi pojan kättä, häätäen luotaan, ja nauraa. Lystiä niillä on.\nTulevat -- tulevat --\n\nSilloin Helge vetäytyi ylemmäs tiepuoleen ja jäi seisomaan\npähkinäpensaan varjoon.\n\nNyt he kulkevat hänen ohitsensa, nauraen ja ilakoiden, häntä\nhuomaamatta.\n\nMaija kyllä tuntui vähän niinkuin syrjäkarin sille puolen vilkaisevan,\nmutta ei kaiketi huomannut, koskapa juttelee ja nauraa vielä helakammin\nseuran mennessä kuin tullessa. Tai jos sittenkin lienee huomannut. Ei\nvain ollut huomaavinaan. Hauskempaa seuraa. Näki se, näki varmasti.\nJospa olisi ottaa mukulakivi ja laskettaa keskelle joukkoa!\n\nMutta nyt oli syntynyt uusi rähinä vallattomassa parvessa. Maija oli\nleikillään lähtenyt kapaisemaan juoksuun toisten edelle. Kaksi, ellei\nkolmekin poikaa hyökkäsi karkuria kiinni tavoittamaan.\n\nJa siinä hälinässä seura hajosi ja painui kuulumattomiin.\n\nNoin ne leikissä sisaretkin pakenevat, kun tahtovat, että heitä kiinni\notettaisiin, -- ajatteli Helge. -- Viettelee hellunsa erilleen ja ovat\nkahden siimeksessä.\n\nOlikin siinä noita mukulakiviä, mutta vain myöhäistä heittää. Ettei\nsentäänkin ajan ollen heittänyt ja tuupertanut sitä poikaa! Ja mennyt\nsitten kotia maata. Ja juurinensa repinyt itsestään koko sen\nsekamelskan, joka oli hänen elämäänsä tullut. Joka kotkan kynsin oli\npilvistä viskautunut viattomaan sieluun ja raateli sisälmyksiä. Ja\nsaanut takaisin entisen rauhan.\n\nSiellä äiti valvoo vuoteessansa, häntä odotellen. Lamppu palaa, leipä,\nkylmät perunat, maitokuppi pöydällä. Sirkka soittaa, sisar kuorsata\npihistelee, vene liiterissä... Voi hiiden hamppua sentään, mihin tässä\non joutunut!\n\nHelgeen tuli sellainen raukeemus, että hän tuskin saattoi pystyssä\npysyä, saati kotia mennä. Siihen hän jäi seisomaan pähkinäpuun varaan\nja ajatukset kiertämään ties kuinka kauan.\n\nSitten tapahtui niin, että joku veitikka oli hiipinyt harjanteen\nlepikosta käsin hänen taaksensa, töykkäsi häntä kupeeseen ja sanoi\nsamalla:\n\n-- Piu!\n\nHelge kääntyi ympäriinsä. Ja se oli Maija, ihan elävä Maija. Eksyttänyt\ntakaa-ajajansa ja tullut hänen luokseen -- hänen luokseen!\n\nHelgen kädet ojentuivat Maijaa tavoittamaan, mutta Maija perääntyi\nväistäen ja nousi kivelle.\n\n-- Maija! -- huusi Helge niin että salo kajahti.\n\nMaija heristi hänelle sormeansa ja puhui kiveltä:\n\n-- Äläpäs Helge hoilottele, ollaan hiljaa hissuksissa.\n\nHelge loikkasi kivelle niinkuin ilves.\n\nMaija kiveltä niinkuin orava. Ja oksan alta oksan alle.\n\nHelge mursi oksat.\n\nMaija nuolena mäelle. Sieltä löysi perunakuopan ja huipalti katon alle.\n\nHelge viskoi katon auki. Tutki alta, tutki päältä. Ei ole Maijaa\npohjassakaan. Ihan käsistä kadonnut.\n\nMissä aita risahti?\n\nTuolla se rasahti, Helge hyppäsi ylitse. Maija jo viillätti kedolla.\n\n-- Nyt minä sinut tavoitan! -- ajatteli Helge.\n\nHyvä oli Helge juoksemaan, lentäjä vielä parempi.\n\nJo sen Maijakin älysi, koska itse kääntyi kohti, tullen vastaan\npuolitiessä. Käsi torjui huohottavan Helgen ryntäystä.\n\n-- Lupaatko olla siivolla? -- sanoi Maija, hänkin hengästyneenä.\n\nEi mikään muu sana olisi voinut hillitä Helgeä tällä hetkellä. Mutta\nnyt hän laski Maijan irti.\n\n-- Lupaan, -- hän sanoi.\n\nKun Helge sanoi \"lupaan\", niin se sana oli niin hyvä kuin vala --\ntavallisissa oloissa. Mutta nyt olot eivät olleet tavalliset. Sillä\nHelge lisäsi:\n\n-- Lupaan, jos sinä lupaat tulla Koivikolle.\n\n-- Milloin?\n\n-- Vaikka nyt kohta.\n\nMaija katsahti ympärilleen, punnitsi jotakin mielessään, suoristi\nhameensa, paineli tukkaansa, työnsi kampaneulan syvemmäs, nyppäili\npuseroansa ja nämä kaikki tehtyänsä sanoi:\n\n-- No olkoon menneeksi.\n\nSitten he menivät yhdessä hakemaan Helgen lakkia, jonka Maija löysi\nensimmäiseksi. Ei toiseksi voikaan mitään löytää. Vallankin kun pää on\nvielä sekaisin.\n\nSitten he menivät polulle, ja polkua laskeutuivat huvilatielle. Ja\nsiellä sanoi Maija:\n\n-- Vai kävi Helge Fluuralle marjoja kauppaamassa. Kas kun ei minulle\ntuonutkaan.\n\nMarjoja! Voi hyvänen aika! Marjoja ei tuonut Maijalle! Ei ajatustakaan\nollut sinnepäin. Jos olisi ollut, eikö hän muka olisi syöttänyt niitä\nMaijalle, syöttänyt vaikka yksitellen, marja marjalta, Maijan ottaessa\nhampain hänen hyppysistään, suu naurussa! Milloin olisi voinut lähempää\nkatsoa hänen silmiinsä! Entä mitä _nyt_ sanoa? Valehdellako?\n\nHe kulkivat toinen toisella ja toinen toisella puolen raiteita. Ja\nolivat äänettöminä kävelleet melkein viimeisten huvilain kohdalle, kun\nHelge vihdoin keksi mitä sanoa eikä valehdella. Hän sanoi:\n\n-- Niissä oli raakiloita.\n\nMaija oli kaiketi jo unohtanut marjat, koska käännähti ja sanoi:\n\n-- Ha?\n\nJohon Helge sanoi että kypsytelkööt kylkiänsä Maijan syötäviksi, kun\ntulee joskus päivälläkin käymään.\n\nSiitä sanasta tuntui Maija olevan hyvillänsä, koska nauroi. Mutta ei\npuhelun alkuun vielä siitä päästy.\n\nHän kulkea kekkelehti yläruumis kumarassa, pingoitteli käsillään\nhametta vasten reisiä ja katseli alas puolikenkiänsä, jotka somasti\nkopsuttivat tiellä.\n\nKaikkein mieluimmin Helge olisi mennyt samalle puolen raittia ja taas\nilman muuta sulkenut hänet syliinsä. Mutta tuo paha lupaus! Kuinka se\nMaija saattoikin tepsutella siinä niin varmana, että Helge pitää\nsanansa! Ei mitään varmaa. Päinvastoin Helge ajatteli: jahka joudutaan\ntuonne kuusikon pimentoon! Ja silloin oli hyvinkin epävarmaa.\n\nMutta sinne oli vielä pitkä matka. Maija ei sanonut halkaistua sanaa.\nAivan kuin tahallaan. Korostaakseen sitä, että Helgen muka piti alkaa.\n\nHelge sai sanotuksi, että nuo kengät olivat koreat.\n\nMaija lakkasi niihin katsomasta ja alkoi katsella tiepuolen metsään\npäin. Mutta ei sanonut mitään.\n\nSilloin Helge keksi kysyä, mikä Maijan sukunimi oli.\n\nMaijan pää kääntyi kohti tiepuolesta ja hän sanoi vilkkaasti:\n\n-- Lehtosia minä olen.\n\nTällöin hänen päänsä oli liikahtamatta suunnattuna suoraan eteenpäin,\nsilmä vilkui, suu hymyili, ja korva tuntui odottavan, että Helge kohta\nvielä kysyy häntä koskevia asioita.\n\nMutta Helgeltä loppui koko varasto. Ja Maija katsoi taas metsään. Helge\nmeni Maijan puolelle, Maija toiselle ja katsoi toisen puolen metsään.\n\nMitä ihmettä hän olisi puhunut tuolle poispäin katsovalle tytölle. Hän\najatteli vähän kysyä, miksi Maija oli niin surullinen. Mutta Maija\nolisi vastannut: mille minun pitäisi nauraa? Sukkeluuksiakaan ei Helge\ntällä hetkellä osannut keksiä. Olisiko vielä kerran sanoa, ettei hän\nlaittanut arkkuja ja mitä hän laittoi? Ei. Asia oli kyllä tärkeä, mutta\ntodistettava silmin näkemällä eikä kuulemalla. Isosta rysästäkö? Ei.\nSillä hän oli kyllä aikonut, mutta nyt ei enää aikonutkaan sitä kutoa,\nei edes talvenkaan tultua, kun oli se veneenteko edessä. Sisaristako?\nMutta mitä tekemistä Maijalla oli hänen sisariensa kanssa?\n\nJos olisi vaikka maan äärestä maan ääreen puheenainetta hakenut ja\nkuinkakin päätänsä pyörittänyt, ei ollut mitään sanottavaa. Ei\nhiventäkään. Kaikki oli tukossa.\n\nMutta kuusikko jo lähestyy.\n\nHelge suunnitteli, että kohta kun he ovat pimeässä hän hyppää edellä,\nkääntyy vastaan ja kaapaisee tytön syliinsä. Huumaava aie söi\nlupauksen.\n\nJo tulevat pimeään.\n\nRinta lyö valtoimesti. Nyt! -- Nyt!\n\nEttei niin pitkän vaitiolon jälkeen sentään aivan esipuheitta hyökkäisi\ntytön eteen ja ehkä säikyttäisi, sanoi Helge, ajattelematta mitä sanoi\nja veren kuohunnan katkaistessa tavut:\n\n-- Onko Maijalla sisaria...\n\nMutta silloinkos toiselta puolen tietä puhetulva alkoi.\n\nAivankuin Maija olisi juuri vain näitä sanoja odottanutkin.\n\nLuetteli nimet ja kaikki. Tuli omin ehdoin Helgen puolelle tietä. Helge\najatteli: siitähän minä sen kohta kaappaankin.\n\nEihän puhuvaan ihmiseen sovi kajota. Täytyy odottaa kunnes herkeää. Ja\ntuollahan tulee vieläkin pimeämpää.\n\nMutta Maijapa ei herennytkään.\n\nRupesi vielä vanhemmistaankin kertomaan. -- Muuttivat Kuopion puolelta\nTampereen puolelle... Äiti vain elossa särky rinnassa... Hilma ...\nTilta ... Sofia...\n\nJa meni taas toiselle puolelle, mutta ei metsää katsomaan, vaan kun ei\nvierestä voinut hyvin katsella miten iloiseksi Helge tästä kaikesta\ntulee.\n\n... naimisissa sen ja sen kanssa ... palveluksessa Sittinkillä ...\nkolme sisarta Amerikassa ... lähettävät välistä ... töissä Porissa ...\nkaksi sormea meni sirkkelissä, suhaus vain ... palannut Amerikasta ...\nvähän huonoissa väleissä ... ajurina Helsingissä ... ostaa piilin ...\nei osta piiliä...\n\nAlussa Helge ei ollut kuunnellut mitään, koska hänen verensä vielä\nkuohuivat. Kuusikon pimennosta tultua hän ei kuunnellut mitään, koska\nhäntä alkoi pahasti haukotuttaa. Ja ruispellolla mentäissä ei\nkuunnellut mitään, koska oli ruvennut omiansa ajattelemaan.\n\nHän ajatteli näin:\n\nIhmeellisiä nuo tytöt sentään ovat: Ensin hyppäävät laudoille,\nlikistyvät ja katsovat silmiin, mutta kun pitäisi, niin -- oho poika!\nEnsin töykkäsee kupeeseen ja sanoo piu, mutta kun toinenkin koskisi,\nniin kivelle ja karkuun. Ensin otattaa itseään kiinni, mutta kun on\nkiinni, niin -- lupaatko olla siivolla! ja sisaret ja Amerikassa ja\nostaa piilin ja ei osta piiliä, ja haukotuttaa niin että suuta repelee.\nVoi voi, kun ei se jo lakkaa!\n\nTodella aivan kuin mikäkin vieras tyttö olisi kulkenut tuossa toisella\npuolen tietä. Ihan noin vain vähän tuttu. Eikä Helgellä ollut enää\nvähintäkään ajatusta mitenkään hyökätä esille. Päin vastoin tuntui\nselvään, ettei semmoista enää milloinkaan tule tapahtumaankaan. Mitä\nihmeitä hänellä oli oikeastaan tekemistä tuon umpi vieraan ihmisen\nkanssa ja minne he oikeastaan vaelsivat. Luulkoon vain häntä\narkuntekijäksi. Eipä se mitään tyhmää tointa olisikaan. Ja totta\npuhuen, ei olisi mitään väliä, vaikka tyttö hiukan kompastuisi tuon\nojan yli hypätessään, suuttuisi ja kääntyisi takaisin. Tai jos jollakin\nkiusan puheella hänet tahallaan suututtaisi ja kaikki loppuisi tähän.\nSilloin olisivat nämä asiat kuin poispyyhityt elämänkirjasta ja rauha\nlaskeutuisi jälleen Helgen sydämeen.\n\nMutta ihminen suunnittelee yhtä, elämä toista. Mitä se tahtoo, se\ntapahtuu. Jos se tahtoo vaikka polttaa ihmisen, niin sekin tapahtuu. Se\ntunkeutuu tarvittaissa niskurin ajatuksiinkin ja laittelee sinne\nloistokuvat niin ihanat, että ihminen niitä saavuttaakseen itse menee\nkuin kärpänen tuleen.\n\nNiinpä se, huomattuaan että Helge aikoo käännyttää tytön pois, pani\nhänet ajattelemaan näin:\n\nToista maata se oli sentään Jannen tyttö. Likitysten he siinä seisoivat\nkuin kaksi yhteenkasvanutta tervalepänrunkoa. Ah, miksi ei Maija!\n\nJa Jannesta meni ajatus jo aivan itsestään siihen, että Jannehan ehkä\naikoo mennä naimisiin. Ja vaikka Helge hyvin muisti, mitä oli vain pari\nviikkoa sitten ajatellut häävuoteesta ja siitä riisuutumisesta, niin\ntapahtui hänelle nyt sellainen ilmestys, että Maijan kuva seisoi\nkiireestä kantapäähän aivan verhottomana hänen edessään. Häikäisevä\nloistokuva täytti hänet hurmalla, joka pani silmät pyörähtämään luomien\nalla melkein ympäri.\n\nMutta tämän voimakkaan maanituksen seurauksena ei ollut suinkaan se,\nettä Helge olisi kaikki unohtaen päätä pahkain sulkenut Maijan\nsyliinsä, niinkuin hän oli vähää ennen ajatellut tehdä, vaan\npäinvastoin Maijan alaston kuva siirtyi maanitellen ikäänkuin\netäämmälle, kirkkaisiin taivaan utuihin, ja hän ymmärsi, että sellaisen\nrajattoman onnen saavutus riippui tulevaisuudesta ja monista, monista\nseikoista, eli siitä, että hänen oli ensin saatava Maijan sanallinen\nsuostumus ja lupaus, ja vietävä morsiamena pappilaan ja kuulutettava ja\nsitten vihittävä ja sitten häät vietettävä ja vasta sitten ... silmät\nolivat uudestaan pyörähtää luomien alla.\n\nNäin oli Helgessä ruispellon tiellä herännyt ensimmäinen ajatus\navioliitosta Maijan kanssa. Se oli hänen elämänsä suuri hetki. Hän\ntiesi, että asia oli niin käyvä. Hän oli niin onnellinen, että vaikka\noli yö, kaikki loisti, linnut lauloivat ja maat ja taivaat vapisivat\nkirkkaassa autereessa.\n\nPuhelkoon vain Maija siellä suvustaan ja sukulaisistaan ja kävelköön\ntoiselle puolen tietä, se hetki _tulee_, se suuri hetki, ettei hänen ja\nMaijan välillä ole mitään -- ei mitään!\n\nMaija todella puhua pälpätti yhä edelleen, jopa välistä kääntyi\nikäänkuin kysyäkseen mitä Helge puolestaan kerrotusta arveli.\n\nHelge oli tähän mennessä onnellisesti selvinnyt kaikesta sanomalla\nsilloin tällöin vain: joo, joo, ja välistä hm. Mutta kun Maija puheensa\njatkoksi äkkiä kysyi:\n\n-- Olisitko _sinä_ niin tehnyt? ei Helge osannut enää sanoa joo eikä\nhm.\n\n-- Olisitko? -- toisti Maija vähän kärsimättömästi.\n\nSilloin Helge sanoi:\n\n-- Olisin.\n\nViaton sana, mutta sitä ei olisi kaiketi pitänyt sanoa. Joko Maija\nsiitä vihdoin huomasi, ettei Helge ollut mitään kuunnellut, taikka oli\nsiinä jotakin vastoin hänen odotuksiaan, kaikissa tapauksissa Maija,\nhellittäen kätensä putoamaan, huokasi raukeasti niinkuin viimeisen\ntoivonsa menettänyt ja tuli koko loppumatkaksi kerrassaan pahalle\ntuulelle. Hän ei kulkenut nyt ainoastaan toisella puolella, vaan\nedellä.\n\nMutta ei Helge siitäkään paljoa välittänyt, sillä se suuri hetki\n_tulee_. Se tulee yhtä varmasti kuin aurinko kiertää rataansa.\n\nKun Maijalla ei pellolla ollut metsiä katseltavana, katseli hän\ntaivaaseen. Ja sen vuoksi hän -- ei tosin kompastunut ojaan -- vaan\nastui sammakon päälle.\n\nHän suuttui itse kovasti.\n\nPysähtyi, kääntyi ja sanoi:\n\n-- En taida sentään tullakaan.\n\nSilloin Helge tuli aivan hänen lähellensä ja rauhallisena sanoi, että\neikö hän, Helge, ollut uskollisesti pitänyt lupaustansa ja antanut\nMaijan kulkea toisella puolen tietä? Entä Maija? Jos Maija karkaa, eikö\nMaija luullut hänen saavuttavan tälläkin kentällä? No niin. Ja mitä\nsitten tulisi?\n\nEnsi kerran Maija vähän pelästyi Helgeä. Hän mietti kotvan, kääntyi\nhitaasti ja alkoi taas mennä edellä.\n\nHe olivat jo menossa kotilepikossa ja polku alkoi nousta vähän\nylämäkeen, koivikolle päin.\n\n-- On tällä tiellä sammakoita, hyi, ei tiedä mihin astua.\n\nHelge ei sanonut mitään. Tuli vain perässä hitain, pitkin askelin.\n\n-- Ja niin pimeätä! -- rimpuili Maija.\n\nHelge ei sanonut mitään.\n\n-- No on sinne matkaakin!\n\nHelge ei sanonut mitään.\n\n-- Aamu tästä ennen tulee kuin se hovi.\n\nHelge pysähtyi.\n\nMaija kulki vielä muutaman askeleen, kääntyi kohti, kun ei kuullut\nHelgen tulevan, ja sanoi:\n\n-- No?! Ketäs sinä odotat?\n\nHelge sanoi, viitaten kädellään vasemmalle:\n\n-- Tässähän tämä on.\n\nMaija palasi hitaasti takaisin Helgen kohdalle, käänsi vielä hitaammin\nkatseensa sinnepäin, ja kirkkaassa kuutamovalossa Helgen koivikko\nkaikkine rakennuksineen aukeni hänen silmäinsä eteen.\n\n-- Ai ... ai ... -- pääsi Maijalta.\n\nUteliaana hän astui jo askeleen Helgen edelle, rientääkseen näkemään\nlähempää, keskeltä valoisaa pihaa, mutta kun Helge estäen kosketti\nhäneen, ymmärsi hän kohta syyn, ja he jäivät siihen missä olivat,\nvaikka siinä kohden pitikin milloin kallistua milloin kumartua\nvoidakseen koivun riippuvien ja kimaltelevien lehväin ohitse\ntarkastella kaikkia paikkoja.\n\nMaija näki Helgen asunnon ylempänä kaltevalla piharinteellä vanhojen\nkoivujen edessä, joiden valot ja pimeät varjot ylettyivät korkealle\nyli katon ja ympäröivät takaa kummaltakin puolelta koko rakennuksen.\nNäki sen sievästi pystyyn naulatut seinälaudat ja aivan kapeat\nliitepäällykset. Näki neliruutuisen ikkunan ja sen uudinharson\nsisäpuolelta. Näki myös kukkivat georgiinipensaat, jotka ylettyivät\nvähän yli ikkunalaudan, ja elämänlankaköynnökset kuistin kehyksenä.\nKuisti oli oveton ja sisempi ovi, jonka kulmaan pääsi jostakin\nkuunvaloa, oli kutsuvasti auki eteisen pimeyteen. -- Ulkorakennusten\nrivi oli vielä ylempänä törmällä. Vaikka pimennossa koivujen alla\nhäämöitti kuitenkin selvänä kanalan pisteaita, halkovaja, pihatto ja\nsaman olkikaton alla oleva pahnalato, sitten kulmakkain tämän kanssa\niso, punamullalla sivelty luhtiaitta, etuseinä taas kirkkaassa\nkuunvalossa, joka piirteli tarkkaan alemmat rappusastimet ja varjosti\nvain ylemmät. Vielä se varjosti parvekkeen alta osan seinää, ja\nyläkerran pyöreän syvennyksen jätti kokonaan pimeäksi. -- Viimeisenä\noli avoliiteri, ja kun kuulla ei ollut seinää mihin paistaa, niin se\nkohdisti koko voimansa muutamaan venetekeleeseen, silmiä häikäisevästi\nheijastuen sen laitaan.\n\nAlempana törmällä, tasaisella kiviseinäpengermällä, mistä puutarha\nalkoi, olivat rivissä mehiläiskeot. Ei liikettä missään, ei koivujen\nlatvoissakaan. Tähdet seisoo. Ei vähintä risahdusta maassakaan. Vain\nhaasta navettaan yövytetty lehmä joskus kolistelee ketjujansa.\n\nPolku kiertää törmältä alas. On niin äänetöntä että polkukin elää. Se\ntulee törmäkiviä kiertäen alas kaivolle, joka on ihan Maijan luona.\nPyttyjä, katajaisia, on kaivon luona. Aukosta törröttää vinottain\nkiulunseiväs. Kuu kimmeltää sen yläpinnalla.\n\nHelge oli alusta asti katsellut syrjästä vain Maijaa. Oli nähnyt miten\neloisiksi hänen kasvonsa vähitellen kävivät, nähnyt miten hänen\nsilmänsä siirtyivät paikasta toiseen, miten katse ensin viipyi kauan\nasunnon vaiheilla, miten se siirtyi ulkorakennuksiin, löysi navetan ja\npalasi asunnolle. Nyt Maija katsoo jälleen pisteaitaa, nyt\nmankelihuonetta, nyt vajaa ja taas palaa asunnolle. Nyt latoa, nyt\njälleen navettaa. Ja nyt siirtyy luhtiaittaan. Maija ei voi enää\nhillitä itseään, vaan työntää käsin lehvät syrjään ja pujottautuu\nesille. Katselee katselemistaan punaista luhtiaittaa, vain kerran\nvilkaisee liiteriin ja taas palaa aittaan, nousee rappusia ja tutkii\nparvekkeen pimentoa.\n\nKun Maijan katse oli polunkin käynyt ja tullut kaivolle, sanoo Helge:\n\n-- No mitä se Maija nyt tästä kaikesta meinaa?\n\nSilloin Maija nosti ylähuulensa kurttuun, niinkuin olisi saanut jotakin\nhapanta suuhunsa, ja sanoi:\n\n-- Mutta teitähän kuuluu olevan niin monta.\n\nTämä sana kirveli Helgen mieltä, koska Maija oli pannut hänen rakkaat\nsisarensa kaikki yhteen kimppuun ja sanonut \"niin monta.\" Kirveli niin,\nettä hänen oikein täytyi hetkeksi ummistaa silmänsä.\n\nMutta tuo puhe oli myöskin ihanaa puhetta, sillä se merkitsi, että\nMaija -- ellei perillisiä olisi niin monta -- ehkä suostuisikin\ntulemaan emännäksi Koivikkoon.\n\nSilloin Helge, vihan ja onnen yhtaikaa temmeltäessä hänen rinnassaan,\nsanoi:\n\n-- Tämä on kaikki _minun_.\n\nNäin hän sanoi.\n\nSe oli lyhyessä hetkessä sanottu, ja kuitenkin ehtivät kaikki sisaret\njuosta esille. Ja kuinka paljon puhuakin yhden silmänräpäyksen aikana!\nMutta eivät he puhuneet suinkaan nuhdellakseen Helgeä tästä valheesta.\nPäinvastoin, he kilvan lohduttivat häntä ja toinen toistaan ylittäen\nsanoivat: sinunhan tämä onkin, sinähän tämän rakensit, sinähän äidin\nelätät, sinähän olet vuosikausia tässä tehnyt palkatonta työtä, me\nnäimme sinun tuskasi, sinä et voinutkaan muuta sanoa, sinun täytyi niin\nsanoa, me olemme aivan, aivan sinun puolellasi, me tiedämme että sinä\nrakastat meitä ja selviät kunnialla.\n\nMaija ajatteli, että olisi hän Helgen ehkä ottanut sittenkin, vaikka\nsillä ei Koivikkoa olisi ollutkaan, mutta hän ajatteli myöskin, että\nylen-ylen hyvä tässä olisi emäntänä pyöriä. Ja vielä vilahti hänen\najatuksissaan Fluura, se kaunissilmä silmänvilkuttaja, jolle Helge\nmarjat vei. Kas kun ei se tänne vielä ole lentänyt!\n\nJoten Maijalle tuli lisäksi vähän niinkuin edeltäennätyksenkin kiire.\n\nSumma kaikesta: hän astui askeleen lähemmäksi Helgeä ja sanoi\nhamettansa hypistellen:\n\n-- No jos tämä on _sinun_...\n\nOli niin lähellä Helgeä, että Helge olisi aivan hyvin voinut kaapata\nhänet syliinsä.\n\nMutta Helge ei mitään sellaista ajatellut tehdä. Hän oli tällä hetkellä\nniin rauhallisen järkevä, että vain ojensi kätensä.\n\nMaija loi silmäluomensa alas, kumarsi päänsä poispäin ja nosti toisen\nkätensä Helgen käteen.\n\nSilloin oli heidän kohtalonsa elämänkirjaan kirjoitettu.\n\n\n\n\nGREETAN UNI.\n\n\n\"Mikä ihme siihen poikaan on mennyt, kun joka ilta, satoi tai tuuli,\nlähtee kotoansa?\"\n\nNäin ajatteli Greeta, turhaan odoteltuansa Helgeä ja vihdoin\nvalmistuessaan levolle.\n\n\"Jotakin sillä on ihmeellistä taas tekeillä, jota ei tahdo ihmisten\nedeltäpäin tietävän. Tuoneeko uusia lautoja. Mutta eihän entinenkään\nvene ollut vielä valmis. Missäpä hän uutta rakentaisi? Miksi ei hän\nkoskaan mitään sano?\"\n\nJa Greeta ei voinut tulla muuhun päätökseen, kuin että Helge varmaankin\nvalmistelee taas jotakin yllätystä hänelle, niinkuin oli sen\nmankelihuoneenkin aineet ensin ajanut päivin pihalle, sitten yhdessä\nyössä lyönyt laudat runkoon ja aamulla sanonut: tässä on äidille\nmankelihuone. Ja eiväthän tytötkään tienneet vielä mitään luhtiaitasta,\njoka heitä yllätyksenä odotti: tässä on teille luhtiaitta. Mutta mitä\nihmettä se vielä aikoi valmistaa, sitä ei Greeta voinut arvata, sillä\nvaikka hän kuinkakin ajatteli, oli sekä hänellä että tytöillä jo kaikki\nmitä he suinkin saattoivat itsellensä toivoa.\n\nKovin hän oli hyvillään näistä Helgen suurista rakkaudenosoituksista,\njotka niin elävästi muistuttivat hänen mieleensä Andersin uhrautuvaista\nomaisrakkautta.\n\nNiin hypähtävän hyvillään hän oli, että päätti kerrakseenkin riisuutua\npaitasilleen ja mennä vuoteeseen ennenkuin Helge oli palannut. Sillä\nhän tiesi Helgelle hyvin mieluisaksi nähdä, ettei äiti ollut vaatteet\nyllä odottanut. Niin hän teki ja nukahti pian.\n\nSinä yönä näki Greeta unta.\n\nMerkillinen oli tämä uni jo ihmeellisten maiden ja myrskyävien vesien\nvuoksi, jonne hänet johdettiin, mutta vielä merkillisempi sen vuoksi,\nettä Greeta oli olevinaan taistelussa Herraa vastaan.\n\nGreeta raukka, vanhentuva ihminen, jonka silmärypyt leviävät jo\nposkille asti ja ohimoissa tervehtivät otsavakoja, -- jonka sumentuva\nnäkö ei salli lasitta edes kutoa, saati Sanaa lukea, -- joka ei ole\neläessään vielä muuta toivetta hautonut kuin Herran kanssa sovussa\npysyä, -- joka pani merkille vähäisimmätkin tapaukset ja\nonnettomuuksissakin löysi iloiten Herran sormen, -- hänkö nyt Herraa\nvastaan!\n\nUni oli tällainen:\n\nHerra piteli Greetaa kädestä, ja näin käsikkäin, turvallisessa ja\nihanassa yhteydessä Herran kanssa Greeta liiteli myrskytuulen\ntemmellyksessä pelottomana ja huolettomana maiden ylitse. Lennetäänpäs\ntuonne, lennetäänpäs tänne. Ja niin he lensivät veden ääreen. Mutta\nsiinä oli tyyntä, sillä tuuli oli poispäin rannasta. Ja oli poikia\nuimassa, jotka koettelivat voimiansa. Yksi oli jo kaukana selällä, ja\nHerra ja Greeta seurasivat häntä, liidellen ylempänä. Toinen ranta,\njota kohden myötälaineet tuudittivat poikaa, oli tuolla etäällä, eikä\npoika voinut alhaalta nähdä miten siellä aaltoili.\n\n-- Etkö jo käännytä häntä? -- uskalsi Greeta sanoa Herralle.\n\nMutta Herra vastasi: antaa vain koetella voimiansa.\n\nJa Greeta toisti nöyrästi:\n\n-- Antaa vain koetella voimiansa.\n\nPoika oli kaunis ja solakka. Urheana käänteli kiharainen pää, sulavasti\nmeloivat valkeat jalat vettä ja voimakkaasti kädet kahmaisivat kuohuja.\nSillä aallot kuohuivat jo lakkapäinä.\n\n-- Etkö sentäänkin käännytä? -- uskalsi Greeta uudelleen.\n\nHerra ei vastannut mitään, sillä poika kääntyi itse takaisin,\nvastatuuleen.\n\nSilloin Herra läiskäytteli vihaisia aaltoja vasten hänen kasvojansa.\nPoika oli läkähtyä ja kääntyi hädissään jälleen myötätuuleen, toista\nrantaa tavoittamaan.\n\n-- Se jo väsyy, -- sanoi Greeta. -- Kannattaisit häntä.\n\nMutta Herra antoi pojan yhä ja yhä koetella voimiansa. Ja Greeta\najatteli yhä ja yhä nöyrästi: Sinä tiedät, Herra, mitä teet. -- Ja\nkääntäen alamaisen katseensa Herraan, sanoi: Minä uskon ja luotan\nSinuun, Herra!\n\nSitten kävi niinkuin unessa usein käy, että kun Greeta jälleen vilkaisi\nalas kuohuihin, oli poika muuttunut Helgeksi.\n\n-- Herra, Herra, se on minun poikani! -- huusi Greeta ja riuhtoi\nkättään Herran kädestä laskeutuakseen alas pelastamaan.\n\nMutta Herra piteli Greetaa lujasti ylhäällä ja sanoi: Antaa vain\nkoetella voimiansa.\n\nSilloinpa juuri tapahtuikin se, että Greeta nousi Herran tahtoa\nvastaan. Hän tempoi irti kättään mielettömän voimalla ja huusi:\n\n-- Nosta hänet, nosta hänet, nostatko taikka --!\n\nGreeta taisteli Herraa vastaan kauan ja vimmatusti. Kun voimat jo\nalkoivat loppua, hän toivottomana huusi:\n\n-- Peto sinä olet etkä Jumala!\n\nSilloin vihdoin heltyi hänen kätensä Herran kädestä ja Herra oli\nkadonnut.\n\nMutta sekin tapahtuu unessa usein, että vaikka kuinka rimpuilee ja\nponnistaa, ei pääse paikaltaan hievahtamaan. Niin Greetakin nyt, vaikka\nvapaana ja aivan Helgen yläpuolella, ei voinut ojentaa hänelle avun\nkättä.\n\nSe olikin jo myöhäistä. Sillä aalto toisensa jälkeen löi Helgen ylitse.\nJa vaikka kädet ja jalat hiljalleen vielä haroivat vettä, ei pää enää\nkohonnut upoksista.\n\nHerraa ei missään, ei taivaanrannan kajastuksessa, ei aalloilla.\n\nNyt herkeävät jo kädet ja jalatkin liikkumasta. Ruumis vaipuu syvemmäs,\nmissä ei enää aallot käy, kääntyy selälleen, ja verkkaan uppoo\npohjamudan untuville.\n\nKaameasta unestaan Greeta heräsi katkerasti itkien. Koko hänen\nruumiinsa oli märkä ja vapisi. Silmistä vuotivat saineet kyyneleet, ja\nhänen ilonsa oli suuri, kun kuu paistoi harson läpi tilkkumatoille ja\nkello naksutteli, ja kaikki oli vain ollut unta.\n\nSentäänkin unen asiat painoivat kauan hänen mieltänsä, aivankuin hän\nolisi tieten tahtoen tehnyt kauhean rikoksen. Että sentään unissakaan\nvoi niin herjaavia sanoja Herran kasvoihin sinkauttaa! -- ajatteli hän,\nmiettien keinoa millä saisi sielunsa vapaaksi unen painajaisesta. Ja\nkohta kun hän alkoi hiljaa hyräillä tuttua virttä perkeleen pauloista,\npalasikin rauha. Hänelle orasteli sellainen ajatus, että unessa ei\nkoeteltukaan pojan voimia, vaan hänen, Greetan, uskon lujuutta. Uni oli\nosoittanut sen heikoksi. Ja hän asetti eteensä kysymyksen, jaksaisiko\nhän valveilla ollen paremmin todistaa uskoansa ja pidellä Herran\nkädestä loppuun asti? Niinkuin Aabraham, joka Herran tahtoa täyttäen\noli valmis iskemään veitsen oman poikansa rintaan?\n\nKuitenkin oli ajatus, että hän todella näkisi aivan silmäinsä edessä\nHelgen hukkuvan eikä voisi häntä auttaa, niin kamala hänelle, ettei hän\njaksanut sellaista kuvaa mielessään pitää, vaan iloitsi olevansa vain\ntavallinen ihminen eikä mikään Abrahamin veroinen, -- vain semmoinen\npieni, vähäpätöinen ihminen, jonka uskoa Herra tuskin välitti niin\nvoimallisilla keinoin koetella.\n\nJa niin tapahtui, että Greeta, joka saattoi panna merkille\nnuppineulankin putoamisen, ei tahtonut panna merkille tätä untansa.\nSilloin kuului jokin risahdus ulkoa. -- Helge tulee kotia, -- päätti\nhän, tyytyväisesti huoahtaen, ja rupesi ajattelemaan jokapäiväisiä, --\nkattilaa, -- jäikö kissa ruuatta, -- oliko huomenna kannettava\nperunoita tupaan, ja muuta sellaista.\n\nJa kun Helgeä ei kuulunut, juolahti hänen mieleensä vallaton ajatus:\njospa salaa tirkistäisi, mitä se oikein siellä hommaa!\n\nGreeta nousi paitasillaan vuoteesta, meni akkunaan ja raotti hiukan\nuutimen toista syrjää.\n\nHän katsoi ensin liiteriin päin, olisiko Helge siellä.\n\nSitten katsoi kaivoa kohden ja näki ihmeeksensä vieraan tytön\nkurottavan päätään koivun riippuvien virpien välitse, joita piteli\nkäsin hajalla. Vieressä hän näki lehväin pimennon alta miehen jalat.\n\n-- Joko tänne yökulkijatkin osaavat! -- ajatteli Greeta, ja kun\nteroitti katsettansa, erotti hän miehen vartalonkin, ja tunsi Helgen.\n\nRajusti, niin rajusti se sydän sykähti, että täytyi käsin painaa, ja\npolvet väsyivät. Greeta istui vuoteenlaidalla ja heilutteli päätään\nkäsien varassa.\n\n-- Jumalani, Jumalani, Helge on jo uimassa... Enkö minä tätä jo kauan\nsitten aavistellut, vaikka petin itseäni valheellisilla kuvitelmilla!\nEnkö häntä öisin odotellessani muistellut Anders vainajan sanoja: \"Kun\nHelgelle _se_ aika tulee, älköön ottako ketä sattuu, vaan menkää\nvierailemaan sinne alas kotipuoleen ja ottakoon hän jonkun Töötarin\nserkuista.\" Ja minä? Mihin olen minä hänet vienyt! Olenko todella niin\nhuono ihminen, että olen tahallani viivytellyt, itsekseni laskien:\nmeidän on tässä kaikkien niin hyvä olla, ei se aika ole vielä tullut,\nehkei tule ollenkaan. Olenpa minä hölmö: ehkei tule ollenkaan! Eikö se\ntule kaikille, eikö se tullut meillekin vanhuksille? Voi minua sentään!\nVoi minua katalaa ihmistä! Olenko myöhästynyt! Jäävätkö vainajan sanat\ntäyttämättä?\n\nJa Greetan muistui nyt elävästi mieleen, että Andersin hautajaisissa\nTöötarin lihava leski oli monta kertaa nostanut silmänsä Helgeen,\nmieltynein kasvoin mittaillut häntä, suopeasti arvostellen pojan\nviisautta ja kauniita tapoja, ja lähtiessä käskenyt Greetan\nvälttämättömästi käymään Helgen kanssa Töötarissa.\n\n-- Herra, Herra, älä jätä minua, tue ja turvaa minua. En minä enää\ntaistele Sinua vastaan enkä riuhdo itseäni Sinusta irti. Ota minua\njälleen kädestä ja viekäämme yhdessä hänet Töötarin leskelle.\n\nGreetan näin vaikeroidessa aamu jo sarasteli.\n\nSilloin vihdoin kuului kuistilta jalan pyyhkäisyä porrashavuihin ja\nsitten hiipiviä askeleita eteisestä.\n\nGreeta sujahti nopeasti vuoteeseen ja ummisti silmänsä. Hän oli\nsikeästi nukkuvinaan, ettei Helge syötyänsä istuisi hänen vuoteensa\nlaidalle ja niin ehkä tulisi puhutuksi semmoista, josta Helge voisi\narvata hänen salaiset aikeensa ja koko asia mennä auttamattomasti\npilalle.\n\n\n\n\nGREETAN SALAJUONET.\n\n\nSillä Greeta tunsi tarkkaan Helgen luonteen ja tiesi, että jos vain ei\njoku tuuma syntynyt Helgen omassa päässä, oli melkein turhaa\nyrittääkään sitä sinne ajaa. Ja erittäinkin, jos asiata ajoi salateitä,\npeitetysti, ja Helge pääsi jotenkuten huomaamaan. Sillä hän oli nopsa\narvaamaan mitä toinen ajatteli, vaikka kieli olisi kuinkakin kaukaisia\nrantoja kiertänyt.\n\nTärkeintä oli siis saada tuuma syntymään Helgen omassa päässä.\n\nGreeta ymmärsi hyvin, että sellaiset tuumat syntyvät omassa päässä vain\nsilloin, kun mies itse kiintyy johonkin tyttöön eikä toisen\ntyrkytyksestä. Mutta miten tehdä matka Töötariin niin, ettei Helge sen\ntarkoitusta arvaisi ja kohta ottaisi tyrkytykseksi? Kas siinä koko\nkysymys. Vain Herra yksin osaa panna asian alulle niin viisaasti, ettei\nHelge mitään tyrkytystä huomaa ja rakastuu johonkin Töötarin lesken\ntytöistä.\n\nSen vuoksi tässä ei ollut neuvona muuta kuin jäädä odottamaan Herran\ntietä.\n\nGreeta antoi seuraavan päivän mennä, ollenkaan omasta alotteestaan\nvirittämättä minkäänlaisia pauloja Helgelle. Että asialla oli kiire,\nsenhän toki Herra ymmärtää paremmin kuin Greeta.\n\nIllan tultua Helge läksi taas kylälle.\n\nGreeta antoi kolmannenkin päivän mennä ryhtymättä mihinkään omiin\nsuunnitteluihin. Senverran vain, että puolista syötäessä, huolettomasti\nhuokaisten sanoi tahtovansa laskea, miten monta vuotta he jo olivatkaan\nolleet näkemättä yhtäkään sukulaistaan.\n\nSilloin Helgen silmät nousivat lautaselta suoraan äitiin ja jäivät\nhäneen tuijottamaan.\n\nGreeta teki pian asiaa pankon luokse, hieroskeli siinä jotakin, pakeni\nvielä kamariin ja siellä tuskissaan kyseli itseltään: jokohan, jokohan\nse olisi huomannut!\n\nAsiaa ei voinut parantaa muuten, kuin viemällä Helge harhaan.\n\nMutta ei Greeta vielä sinä päivänä mitään sanonut. Seurasi vain\nsalavihkaa Helgen ilmeitä ja eleitä, pääsemättä selvyyteen, oliko Helge\nhuomannut vai ei.\n\nIllan tultua Helge -- ei lähtenytkään kylälle, vaan jäi yöksi kotiin.\n\nSe oli Greetan mielestä merkki pahaan suuntaan, nimittäin että Helge\noli kuin olikin huomannut. Ja Greeta syytteli itseään Herran edessä,\nettei ollut voinut pitää suutansa kiinni, ja koko yön hän mietti\nkeinoja miten erehdys olisi vielä korjattavissa ja miten Helge olisi\neksytettävä epäluuloistaan. Aamupuoleen asia selvisi hänelle.\n\nHeti suuruksen jälkeen hän sanoi, että voisikohan Helge jäädä yksin\nkotiin, jos hän tämän Titan kanssa tästä lähtisi Töötarissa käymään?\n\n(Titaksi sanottiin Helgen nuorinta, kotona olevaa sisarta).\n\nHelge vastasi iloisesti:\n\n-- Miksei!\n\nJa Tittakin rupesi ilosta hyppimään.\n\n-- Antaisikohan se isäntä hevosta? -- sanoi äiti.\n\nHelge vastasi vielä iloisemmin:\n\n-- Miksei se sitä antaisi. Hyvä mieshän se on.\n\nÄiti sanoi:\n\n-- Kun ei vain antaisi sitä villiä hevosta. Osanneeko Titta sitä ajaa?\n\nTitta rupesi kiivaasti väittämään voivansa ajaa mitä hevosta tahansa,\nja Helge vain kannatteli Tittaa eikä ollenkaan sanonut: ehkä olisi\nparempi, että Titta jäisi kotiin ja _minä_ lähtisin äitiä viemään.\nOlisi toki luullut Helgen niin sanovan. Oikein täytyi ihmetellä, miten\nse Helge saattoikin olla noin epäkohtelias. Antoi heidän vain mennä,\nvilli hevonen, autoja vastaan, kääsit ojaan ... ja Helge vain: miksei,\nhyvä mies! Ja niin iloisesti! Aivan kuin sitä vain toivoisikin, että\näiti ja Titta lähtisivät ja hän jäisi kotimieheksi.\n\nJotta Helge vihdoinkin ymmärtäisi peräti mahdottomaksi jättää koti\nnaisväettä, oli Greeta juuri sanomaisillaan: Entä lehmä? kuka sitä\nlypsäisi? Mutta älysi aivan viime nipassa, kuinka varomatonta olisi\nniin sanoa, sillä Helgehän heti huomaisi hänen pitävän välttämättömänä\njättää Titta lehmää hoitamaan. Hän siis teroitti koukun paremmaksi ja\nhuomautti lehmäasiasta toisin sanoin:\n\n-- Kyllähän Helgekin osannee lehmän lypsää niinkuin Tittakin hevosta\najaa.\n\nTitta tuli kohta totiseksi, sillä hän ei voinut mitenkään kuvitella\nHelgeä lypsäjänä ja alkoi aavistaa ketä äiti oikeastaan tahtoi\nmukaansa.\n\nMutta Helge sanoi reippaasti:\n\n-- Miksi en minä osaisi? Vetää vain, kyllä heruu.\n\nNyt Greeta suorastaan kiukustui:\n\n-- Vetää, vetää, niin että nänni käteen heltiää.\n\nHelge katseli äitiä vähän pitkään ja sanoi:\n\n-- Minuako äiti mukaan tahtoo? Olisitte kohta sanonut.\n\nNyt alkoivat Greetan asiat mennä aivan pilalle. Hän kiukustui siitä\nvielä enemmän ja sanoi:\n\n-- Soh lapset, hiljaa! Minä lähden Titan kanssa ja sillä hyvä!\n\nJa nyt olivat Greetan asiat pirstaleina. Aivan auttamattomasti. Hän\nitkeskeli itsekseen monta kertaa sinä päivänä, milloin kamarissa,\nmilloin navetassa, milloin pankonkin ääressä, jos sattui yksin tupaan.\n\nMutta jo seuraavana Helge kysyi, että milloinkas äiti Titan kanssa\nlähtee?\n\nGreeta sanoi, että täytyy vähän tytön vaatteita korjailla.\n\nIllalla ennen kylälle lähtöä Helge kysyi, joko ne Titan vaatteet olivat\nkorjatut?\n\nGreeta, joka ei ollut ottanut mitään vaatteita esillekään, sanoi, että\npianhan ne vaatteet korjaa, kunhan saisi marjatkin noukittua, suotta\njoutuvat rastaitten ruoaksi.\n\n-- Kyllä me -- kyllä minä ne noukin, -- ehätti Helge sanomaan.\n\nSeuraavana huomenna Helge tuli tupaan kiiruusti kuin hyvänkin asian\nsuoritettuansa ja kertoi isännän luvanneen valakan, joka ei autoja\npelkää eikä ollut vauhko, tuskin sitä piiskallakaan sai juoksemaan.\n\nTitta meni aivan surulliseksi, sillä ellei villiä hevosta, niin yhtä\nhyvä kotona.\n\nGreeta ajatteli, että jos näin jatkuu, niin toden teolla tästä tulee\nlähtö Titan kanssa. Mutta hänellä olikin jo uusi juoni mielessä.\n\nHän meni puutarhaan, jossa Titta oli jo innokkaassa marjain\npoiminnassa, istahti tämän viereen muka päivää paistattaakseen, huokasi\nja sanoi:\n\n-- Enpä ole sinulle vielä milloinkaan kertonut miten minut nuorena\ntyttönä -- noin juuri sinun ikäisenäsi -- jätettiin ensi kerran yksin\npitämään taloutta vanhassa kodissani.\n\nTitta noppi marjoja, pani jonkun suuhunsakin, ja odotti jatkoa ensin\nmitään sanomatta. Sitten istahti viereen.\n\nGreeta alkoi kertoa, miten hauskaa hänen oli ollut, kun hän, hame\nnostettuna vyötäryksen alle, ensi kerran sai itse kuoria ja siivilöidä\nmaidot, kaataa astioihin, ja muuta sellaista!\n\nMutta Titta ei vain innostunut, saati vaihtanut Töötarin matkaa\nmaitoihin. Kävi ilmi, että häntä oli vietelty toiseltakin taholta.\nHelge oli -- sanoi Titta -- vähän aikaa poiminut hänen kanssaan marjoja\nja kertonut isännän kyllä antavan sen villinkin hevosen, ja että sitä\nkun kiristi ohjaksista, niin se totteli kuin koira, ja autojen\nvastaantullessa ei tarvinnut kuin kääntää ympäri, niin se ei\nhievahtanutkaan. Helge oli sitäpaitsi sanonut, ettei tarvitse kaikkia\nmarjoja noukkia, hän ottaa kyllä apulaisen.\n\nGreeta alkoi siis esitellä vain uusia matkan viivytyksiä. Ja mitä\nparempia hän päivä päivältä keksi sitä innokkaammaksi Helge kävi matkaa\nkiirehtimään. Kun Titan vaatteet yhä pysyivät korjaamatta, kantoi Helge\nne tuvan pöydälle ja alkoi itse arvostella, mitä niille olisi tehtävä.\nHevosen, sen valakan, toi kerran nähtäväksi ja pyöritteli sitä pihalla,\nhosuen piiskalla selkään, mutta hevonen nosti vain päätään ja käveli.\n\nOttipa Greeta lopultakin voiton.\n\nEräänä päivänä näytti Helge laimentuneelta. Ei kertaakaan kysynyt\nmilloin lähtö tulee. Oikein häntä tuli surku. Ja kun Greeta hänelle\nlohdutukseksi itse sanoi, että ehkä ensi viikolla lähdetään, sanoi hän\nvain: hm, onko tuolla niin kiirettä.\n\nSillä välin oli jo syksy tullut tai oikeastaan vasta se aika, jolloin\nsiellä täällä koivu kellastuu ja kesävieraat tavarakuormineen ja\npiikoineen palaavat kaupunkiin. Helge oli lainannut hevosen ja vienyt\nhänkin jonkun huvilan tavarat asemalle.\n\nJuuri siltä retkeltä palattuaan näytti hän niin alakuloiselta, että\nGreetan sydäntä vihloi ja hän sanoi:\n\n-- Minä lähden huomenna Titan kanssa.\n\nSillä hän ajatteli: lähden ja viettelen Töötarin lesken tulemaan jonkun\ntyttärensä kanssa täällä meillä käymään. Näkevät Koivikon ja ihastuvat.\nJa jos Herra tahtoo, kiintyvät nuoret toisiinsa.\n\nSilloin Helge sanoi:\n\n-- Niinkuin äiti tahtoo, ja kaiketi minä saisin hevosen jo\nhuomisestakin, mutta eikö olisi parempi _minun_ lähteä äidin kanssa?\n\nGreetan kasvot menivät aivan punaisiksi. Hänen ilonsa oli niin\nsuuri, että hän olisi suin päin lentänyt Helgen kaulaan, mutta\nsilmänräpäyksessä hän oli älynnyt, kuinka tärkeätä oli salata juuri\nilonsa. Hän otti kaikkein surullisimman huokauksensa ja sanoi sopivan\nväliajan kuluttua:\n\n-- Ehkä olisi niin parasta.\n\nMuuta hän ei uskaltanut lisätä äänen värisemisen tähden, ja piti sitä\nhyvänäkin, sillä tiesi mitä liikoja hän olisi voinut innoissaan purkaa.\n\nTittaa he nyt vain saivat vuorotellen lohduttaa, joka itki silmänsä\nihan turvoksiin.\n\n-- Ei tästä äkkiä lähdetä, sanoi Helge hänelle. -- Pitäähän meidän\nyhdessä vielä hunajakin koota.\n\nMutta Titta vain itki ja ahmasi ilmaa. Hän hellitti vähän vähemmälle\nvasta kun äiti keksi sanoa:\n\n-- Kirnutakin saat. Ajattelepas -- kirnuta! Hur-hur...\n\nSillä kirnuaminen oli todella Titan haaveiden huippu. Ja kun hän asiaa\nehti tarpeeksi sulatella, tyytyi hän liiaksikin kohtaloonsa. Siten\nliiaksi, että alkoi alinomaa riipuskella äidin kupeella ja kiusata\nkiirehtimään lähtöä: milloinka menette ja ettekö jo lähdekin.\n\nMutta Titan suruksi äidin matkatouhut kävivät päivä päivältä yhä\nvähemmän kiireellisiksi, ja tyyntyivätpä melkein yhtä laimeiksi kuin\nolivat Helgen, senjälkeen kuin Helge ei enää ollenkaan käynyt kylällä.\n\nHelge oli Greetasta muuttunut taas aivan entiseksi hyväksi Helgeksi.\nLuki jälleen raamattua milloin ja mistä kohdin äiti vain tahtoi.\nKerroskeli satuja ketun viekkaudesta niin että vesi valui Titan suusta.\nJa joskus valvoi, noin vain kirjoittaa rapistellakseen jotakin\npaperille kamarin pöydän ääressä. Nukkui yönsä rauhallisesti kuorsaten.\nJa aamulla jo sangen varhain meni töihin. Palannut oli takaisin ihana,\nvanha kotirauha. Miksipä siis Greetalla olisi ollut erikoista kiirettä\nsitä matkoilla häiritsemään!\n\nSiihen aikaan Helge taas ajoi lautoja, ei tosin venelautoja, vaan\ntavallisia yksituumaisia ja kolmivartteja, eikä ajanut liiteriin, vaan\ntoi ihan tuvan ääreen.\n\nHeillä oli sellainen tapa, ettei äiti mielellään kysynyt, mitä tuosta\nnyt tehdään, vaan juuri sillä kysymättömyydellään tahtoi osoittaa\nHelgelle täyttä arvonantoa, niinkuin isännälle, joka tietää mitä tekee.\nJa Helge puolestaan, joka ei yleensäkään mitään kyselyjä rakastanut,\noli tästä äidin arvonannosta erittäin tyytyväinen. Kyllä hän aikanansa\nitse sanoi, jos sanominen oli tarpeen.\n\nKovasti tuo lautain tuonti ihan tuvan ääreen sentään kutkutti Greetan\nuteliaisuutta, ja vallankin kun Helge tuli metrimitta kädessä sisälle,\nkatseli kattoon ja seiniin, ja mittaili välimatkoja. Vihdoin Helge\npuhkesi puhumaan ja sanoi ajatelleensa, että tästä tuvasta voisi hyvin\ntehdä kaksi, toisen kyökiksi ja toisen kamariksi. Ovenpuolinen,\npienempi osa olisi kyökkinä ja isompi kamarina.\n\nGreeta alkoi uskollisesti kuvitella mieleensä tätä tupaa jaettuna\nvalkoisilla laudoilla kahteen osaan, ja kun kuva sitten piirtäytyi\nhänen eteensä, oli se niin hämmästyttävän mahdoton, että hänen tuli\noikein surku Helgeä. Mutta hän sanoi sentään kohtuullisen myöntyisästi:\n\n-- Niin, kuinkahan olisi? -- Ja oli hänkin katsein mittailevinaan\nsuhteita.\n\nMutta kun Helge sitten sanoi, että olisi myöskin hyvä laittaa oikea\nhellauuni tuon pankon ja kolmijalan sijaan, niin Greeta jo peräti\nhämmästyi ja häpesi. Hän alkoi noloudessaan hiljaa hieroa polveaan eikä\nvoinut olla painamatta silmäluomiaan alas.\n\n-- Mitä minä vanha ihminen tässä vielä hellalla, -- sanoi hän.\n\nHelge ei sanonut mitään, vaan jatkoi mittauksiaan välikaton rajasta\nlaittaan ja pankosta seinään. Sitten seisahti keskivälille ja\nnaputellen mitanpäällä permantoon kysyi:\n\n-- Tähänkö se ovi tulisi?\n\nGreetan täytyi ottaa hylätty kuva uudelleen esiin ja ajatella siihen\novikin. Mutta kuinka voi päättää mihin ovi tulee, ennenkuin ymmärtää\nmihin tarkoitukseen huonekaan tehdään? Ketä sen oli tarkoitus kyökistä\nerottaa? Helgen sen näkyi vain aina pitävän jotakin rakennella, siinä\ntaisi olla koko asia, ja kun kotona ei enää ollut mitään suurentamista\nniin piti ruveta pienentämään! Kyökki kuin mikäkin karsina. Mitä\nihmeitä se poika ajatteli?!\n\nVastaus Helgen kysymykseen alkoi jäädä jo liian pitkän ajan taaksi,\nmutta kun Greeta ei vieläkään voinut keksiä tarkoitusta huoneelle ja\nHelge yhä naputteli, pani Greeta kysymyksen ja vastauksen välille\naluksi vain:\n\n-- Hm.\n\nJa jatkoi sitten miettimistään. Mitä ihmettä tuolla huoneella voisi\ntehdä? Maitohuoneeksi? Liian lämmin. Tyttöjen huoneeksi? Miksi ei\nnukkua tuvassa niinkuin ennen? Vai Helgekö tahtoi ruveta nukkumaan\nhäveliäästi naisista erinänsä?\n\nSilloin, juuri sinä hetkenä, singahti Greetaan kuin salamana uusi\najatus: Jos Töötarin leski jonkun tyttärensä kanssa todella tulee\nvastavierailulle ja jos Koivikon pitää heitä miellyttää, niin ei se\nainakaan ilman hellaa heitä miellytä.\n\n-- Hella, hella, tietysti, -- sanoi Greeta kohta.\n\n-- Niin, mutta ovi? -- kysyi Helge ja taas naputteli.\n\nGreetan mittasuhteet olivat tuossa tuokiossa selvinneet. Hän meni koko\njoukon kauemmas sitä seinäviivaa, jota Helge oli osoitellut. Kyökki\ntuli siten paljon tilavammaksi kuin Helgen ajattelema.\n\n-- Ja ovi? -- toisti Helge.\n\n-- Niin oviko? -- sanoi Greeta etusormi huulilla, ja tavoitteli\naskelillaan sitä paikkaa, missä hänen mielestään kyökin oven tuli olla.\n\nJa tapahtui, että Helge oli muuttanut naputtelemaan juuri sille kohtaa,\nmihin Greeta asettui ja he sanoivat yhtaikaa:\n\n-- Tähän ovi.\n\nNytkös he alkoivat olla yhtä mieltä kaikessa! Eivät vain oven ja seinän\nasioissa, vaan: missä pöytä, missä kaappi, missä astiahyllyt, missä\nvesikorvo... Sen toisen huoneen asioihin ei kumpikaan tullut\nkajonneeksi.\n\nJa samaa iloista yksimielisyyttä jatkui sitten rakentamisenkin aikana.\nGreeta katseli kaikki lautain nostot ja kiinnitykset, piteli laudan\ntoisesta päästä kun Helge tarkkasi vatupassia, hyöri ja hääri,\nsuorastaan -- rakensi.\n\nNiissä puuhissahan ajan pitkään Tittakin lohduttautui. Hän sai tämän\ntästä juosta tehtaalle kauppiaalta uusia nauloja ostamaan. Ja se se\nhauskaa oli. Sentään vieläkin hauskempaa oli Helgen kanssa ajaa tiiliä\nkotiin, noppia niitä kuormaan ja kuormasta. Ja hauskinta kaikesta saada\nsekoittaa muurisavea ja hiekkaa, kun Helge perusteli hellauunin pohjaa.\nMutta kaikkein-kaikkein hauskinta oli silloin, kun he äidin kanssa,\näiti maaten yläruumis pöytää vasten ja Titta kokonaan pöydällä\nkatselivat ikkunasta ja odottivat Helgeä, joka oli lähtenyt asemalta\nvankkureilla tuomaan hellatarpeita.\n\nSyksy oli silloin jo niin myöhäinen, että maa oli paksussa roudassa, ja\njo kaukaa kuului vankkurien lähestyminen. Mutta mättäisessä,\njäätyneessä kotiviidakossa oli pyöräin kolina ja rautain räminä niin\nankara, että heidän täytyi ihan katketakseen nauraa.\n\nVarmaankin hevonen ei ollut jaksanut vetää yhteen menoon ylämäkeen,\nkoska kolina pysähtyi ja tuli ihan hiljaista.\n\n-- Se lepuuttaa hevosta, -- sanoi äiti.\n\nSilloin kuului Helge laulavan, ei tosin mitään virttä, vaan sellaista\niloista hoilotusta.\n\n-- Mitäs te itkette, äiti? -- kysyi Titta.\n\n-- Sitä minä -- sanoi Greeta -- että näin vanhaksi olen jo elänyt enkä\nsittenkään tahtoisi ikinä kuolla täältä Koivikolta.\n\nTitta, joka oli niin nuori, että hänen rintansa oli juuri vasta alkanut\npaisua, ei ottanut kuuleviin korviinsakaan tuollaisia puheita, vaan\nhuusi että nyt se jo taas tulee!\n\nJa Helge ajoi hella-aineet törmälle.\n\nMutta kaikkein hauskintakin hauskempaa oli Titan mielestä liikutella\nheliseviä hellanrenkaita, ihmetellä paistinuunia ja sen irtonaista\npeltiä, väännellä vesisäiliön vaskitappia, ymmärtää pesän osastot,\nnähdä kuinka hellalevy sovitettiin tulenkestävien tiilien päälle,\nkuinka sitten kaikki oli paikoillaan, säiliö täytettiin, lastut pantiin\npesän yläosaan ja tuli pohisten paloi kovassa vedossa, tiputellen\ntuhkakipunoita alaosaan.\n\n-- No nyt äiti, perunat tulelle, -- sanoi Helge tuoden kamarin uunista\nsen pienemmän padan, jolla he olivat keittäneet muurauspuuhien aikana.\n\nGreeta oli katsellut hellan komeroita ensin vähän oudostellen. Mutta\nsiitä asti kun hän huomasi, että perunapadan poristessa kävi toisella\nhellanreiällä yhtaikaa kahvivettäkin kiehuttaminen, ja vielä lisäksi,\nettä samalla tulella kuumeni sekä säiliö että paistinuuni, mieltyi hän\nhellaan peräti ja se tuli hänelle pian yhtä rakkaaksi kuin kodin\nmuutkin laitokset. Titan kanssa heille usein tuli melkein riita, kun\nhellan ääressä ei ollut sijaa kahdelle ja Titta ei mitenkään olisi\nmalttanut pysyä poissa keittohommista. He olivat joskus molemmat ihan\npunaiset liiasta hellanääressä seisomisesta ja hellakin oli Helgen\nmielestä usein turhaan noin tulikuumaksi hehkutettu.\n\n\n\n\nMATKAVALMISTUKSET.\n\n\nNäissä tavattomissa rakennus- ja uudistuspuuhissa oli aikaa kulunut\nniin pitkälle, että oli jo talvi tullut.\n\nGreeta oli onnellinen. Aamulla iloitsi päivän alkamisesta ja illalla\nlevollemenosta. Mitään ikävyyksiä hänelle ei ollut sattunut syksystä\nasti, paitsi semmoista, jota ihminen ei voi surra, koska asia ei ole\nriippunut hänestä. Semmoinen pieni ikävä oli, että ruoka-aineet,\njauhotkin ja erittäin kahvi, olivat joittenkin sota-aikain vuoksi\ntavattomasti kallistuneet, että niitä sai lopulta vain annoksittain\npitkän odotuksen perästä, ja vielä, että heidän kuopastaan käytiin\nmittaamassa perunat ja sanottiin osan joutuvan yleisiin tarkoituksiin.\nGreeta ajatteli, että totta se on oikein, koska esivalta käskee. Helge\nolisi kyllä tiennyt näistä asioista parempaa selvää tehdä, mutta Helge\nei rakastanut ollenkaan semmoisista puhella ja hankki vain tiesi mistä\naina kaiken mitä taloudessa tarvittiin.\n\nMaa oli kyllä jo valkoisena yltä yleensä ja routapohja isommillekin\nlumille hyvin perustettu, mutta lunta oli kuitenkin siksi niukasti,\nettä ennen pyryjen alkamista pelloille rakennettavien multapohjain\nkiireellinen ajaminen oli vaivaloista. Reki kiljui ja kallisteli\njäätyneissä vaoissa ja kuormat kaatuilivat. Taivas oli kirkas,\ntuulenhenki pohjoisessa, ilmat pakastuivat pakastumistaan, nurkat\npaukkuivat, tilhet ja punatulkut olivat syöneet pihlajanmarjat ja\nhävinneet. Mutta vaikka vanhat ihmiset ennustivat suuriakin pyryjä,\nniin pyryjä ei vain kuulunut, ei edes pieniä.\n\nJa vaikka näin oli päästy jo yli joulun, ei Koivikolla vieläkään\npuhuttu matkalle lähdöstä mitään. Se näytti ikäänkuin häipyneen pois\nHelgen mielestä, ja Titalta se oli jo peräti unohtunut.\n\nEi niin tosin Greetalta, vaikka hän vaan osasi varoa suutansa. Hän\nmuisti hyvinkin usein, missä tarkoituksissa oli alun pitäen näihin\nihaniin hellavehkeisiin suostunut, mutta hän vain tapaili turhaan\nkyllin viatonta sanontaa, jolla olisi voinut ottaa matka-asiat\nuudestaan puheeksi niin, ettei Helge huomannut noita tarkoituksia.\nSitäpaitsi, olihan kelikin vielä perin huono, vallankin eteläpuolen\nlakeuksilla. Ja myös pyryjä ennusteltiin. Kuka pyryihin lähtee! Jahka\nnekin ensin asettuvat.\n\nJa niin eleltiin Koivikossa vanhaa hyvää elämää. Greeta ja Titta\nnukkuivat uudessa huoneessa ja heräsivät vasta kun kissa aamulla\npyörähti vuoteelle ja häntä pystyssä käveli heidän päällään, tai kun\nHelge jo kolisteli kahvipannua keittiössä. Helge oli muuttanut yksin\nkamariin, meni varhain mullanajoon talon pelloille tai potkurilla\njonnekin torppaan huutokauppamieheksi tai pesänselvityksiin, mutta\niltaisin edelleen usein rapisteli kynää kamarissaan toisten jo mentyä\nlevolle.\n\n\"Mitähän se oikein kirjoitteleekaan niille sisarilleen, -- ajatteli\nGreeta, -- varmaankin, että ettekö jo ala tulla, meillä on uusi huone\nja hellakin, tulkaa jo!\"\n\nKysyi hän vähän sitä jo Titaltakin, että eikö olisi sattunut joskus\nvilkaisemaan.\n\nTitta oli kyllä sattunut joskus vilkaisemaan, mutta ei sanonut\nosanneensa kirjoitusta lukea, kun se oli -- suomea. Ja nyrpisti\nnenäänsä.\n\n-- Suomea?!\n\nGreeta hämmästyi suuresti. Kelle hän suomeksi kirjoittaa? Erilaiset\nmahdollisuudet ja mahdottomuudet lämähtivät häneen yhtaikaa ja\nkeskenään niin sekavassa ristiriidassa, että hän suuttui Titalle ja\npolkaisten jalkaansa tiuskaisi:\n\n-- Älä sinä sitä suomea sano rumaksi, se on yhtä hyvää kieltä kuin\nmeidänkin!\n\nMutta kelle ihmeessä Helge suomeksi kirjoittaa, ajatteli hän itsekseen\najattelemistaan.\n\nJa siitä hetkestä asti haki Greeta tilaisuutta vilkaistakseen itse,\nsalaa sekä Titalta että Helgeltä.\n\nPäivällä ei ollut yrittämistä, sillä Helgen pöytälaatikko oli lukittuna\nja avain liivintaskussa.\n\nMutta tapahtui, että Titta oli illalla navetassa ja Helge pistäysi\nkamarista hetkeksi ulos.\n\nSilloin Greeta raotti kamarin ovea. Ja aivan oikein: paperi oli\nlevällään pöydällä, mustepullo auki, sen suussa kynä kallellaan. Greeta\njuoksi uuteen tupahuoneeseen, vetäisi korin pohjasta silmälasit\nsemmoisella kiireellä, että kaikki sukat, puikot ja kerät hyppivät\nlattialle, ja riensi kamariin. Aikaa meni myös paljon siihen, että\nhänen piti huonon näkönsä vuoksi, aina kun lankakin oli pahemmin\nsekauksissa, katsoa hyvin kaukaa ja asettaa lasit tarkalleen noin\npuolitiehen silmän ja neuleen välille, jolloin solmu näkyi suurena ja\nselvänä. Nyt oli kiireessä vapisevien käsien vuoksi tämän välimatkan\nnopea löytäminen sitäkin vaikeampaa. Kirjainten ja suomalaisten sanojen\nsekamelskasta ehti hän selvään nähdä vain kaksi sanaa, ja nekin vasta\nkun oli kääntänyt paperin etusivun näkyviin. Ne sanat olivat Rakas ja\nMaija. Silloin Helge jo kopisteli lunta jaloistaan.\n\nHienoa lumenvitiä ja paksuja kimpaleita oli vuorotellen satanut\niltapäivästä asti ja ilma milloin lämminnyt milloin jälleen pakastunut.\n\n-- Sulanneeko tuo vielä? -- sanoi Helge äidille, joka seisoi jo\nkeskellä keittiötä. Helgen piti oikein luudalla hieroa nuoskaa lunta\njaloistaan.\n\nGreeta sanoi:\n\n-- Sulaa tai on sulamatta, mutta kyllä meidän nyt on lähdettävä.\n\n-- Minne lähdettävä? -- kysyi Helge viattomasti hämmästyen.\n\n-- Töötariin, -- sanoi Greeta.\n\nHelgen silmät pyöristyivät ja luuta putosi hänen kädestään. Hän katsoi\nkauan äitiä ja näki selvään, että nyt sillä oli sellainen hetki,\njolloin hänen sanansa olivat peruuttamattomat.\n\nOttaen luudan maasta ja jälleen saappaitansa hieroen Helge sanoi\nverkkaan ja sävyisästi, että onhan matka pitkälle viivästynyt, mutta\nkyllä nyt oli sentään kaikkein pahin aika lähteä: jos suli, niin olivat\ntiet liejuna, -- jos pakastui, nousi pyry.\n\n-- En tiedä sataako vai pyryää, -- sanoi Greeta, -- sen vain tiedän,\nettä me lähdemme ylihuomenna.\n\nHelge sanoi:\n\n-- Niinkuin äiti tahtoo.\n\nJa kaikki menivät maata.\n\nSinä yönä ei Greeta kertaakaan huokaissut, sillä hän huokaili\ntavallisesti vain tyytyväisyydestä ja korkeintaan _pienistä_\nvastoinkäymisistä, mutta se, että aamupuoleen yötä tuuli paiskeli\nhienoa, sihisevää jäävitiä laseja vastaan ja ulvahteli uunissa, se oli\nsuuri vastoinkäyminen.\n\nSenvuoksi hän, ajateltuaan ja suunniteltuaan iltayöstä, mitä kaikkea\noli koottava matkamyttyyn ja mitä kaikkea huomenna vielä ehdittävä\ntehdä -- sillä yhä uusia tehtäviä ja muistettavia kasaantui jo\najateltujen lisäksi -- nyt aamuyöstä ajatteli:\n\nTämä pyrynnousu on Herran rangaistus minulle viivyttelyistäni ja siitä,\netten ole lähtenyt hyvän sään aikana. Todella, enkö ole elänyt ilman\nHerraa koko tätä pitkää syksyä! Miksi, miksi ei Herralla ole oikeata\nääntä, että ajoissa sanoisi kuuluvasti: Greeta! Tai oikeita voimia\nniinkuin ihmisillä, jotka merkin antaakseen voivat hameesta nykäistä?\nAina vain pitäisi muka kysellä: pitelenkö kädestä vai enkö pitele. Ja\ntotta puhuen en nytkään tiedä, vaikka olen päättänyt lähteä, piteleekö\nHerra minusta vai eikö pitele. Voi melkein yhtä hyvin ajatella Herran\nsanovan: älä lähde pyryyn. Siiskö että anna asiain vain olla ennallaan,\npäivän tulla, toisen mennä. Tai ehkä vielä: älä ollenkaan lähde, anna\nHelgen vain mennä naimisiin sen suomalaisen Maijan kanssa. -- Maijan?!\n-- Mikä Maija se on? Talontyttöjäkö vai tehtaan letukoita? Laillinenko\nvai äpärä? Tervekö vai tautinen? Mutta kuka oli pannut Anders vainajan\nsuuhun ne sanat: kun _se_ aika Helgelle tulee, älköön ottako ketä\nsattuu. Kuka? Vastaa selvästi, Herra! -- Jaha: ei ollenkaan lähteä.\nMutta hukuttaako sinä hänet aiot, niinkuin sen pojan annoit aaltoihin\nläkähtyä? Ja minunko pitäisi vain käsi kädessä päältä katsoa!\n\nGreeta hyppäsi vuoteesta, pujotti alushameen yllensä ja kiristi lujasti\nvyötäisiinsä. Kaukana huokailemisesta! Hänen huulensa olivat\nyhteenpuristettuna viivana ja liikkeet ylen päättäväiset.\n\nPäivä jaksoi tuskin vaalistua, niin paksussa huurussa olivat ikkunat.\nJa joskus puuskat ulkona yltyivät niin, että koko tupa tutisi. Jäätävä\ntuuli oli huoneista vienyt kaiken lämmön ja hyvinkin suljetun ulko-oven\njostakin rakosesta sittenkin puhaltanut pitkän, harjakkaan lumihännän\neteiseen. Olisi ensimmäiseksi pitänyt panna valkea keittiöön ja\nkamariin, mutta Titta unenpöpperössä ei saanut lumen vuoksi ovea auki,\nja sitäkös Greeta nyt jouti tekemään, kun kaikissa kiireissä piti vielä\nehtiä Helgen sukatkin parsia.\n\nHelge nukkui tavallista kauemmin eikä noustuaan näyttänyt olevan\ntietääkseenkään eilisistä puheista. Lapioi vain lunta oven edestä.\nSitten viskeli hajalle pahimmat pyrykinokset tuvan ja navetan väliltä,\npuhdisti polun kaivolle, työnteli kelkalla vedet pihattoon ja\nkeittiöön, hakkasi vajassa polttosälöt, kopisti ne yksitellen lumesta,\nlatoi pieneen pinoon, etteivät uudelleen lumettuisi, toi sylillisen\nkyökkiin ja itse keitti kahvin, koska Titta oli mennyt lypsyyn ja\näidillä näytti olevan muuta touhua.\n\nNäistä monista toimista ei Greeta oikeastaan voinut Helgeä moittia,\nsillä ne olivat kyllä välttämättömiä. Sitä hän ei sentään voinut olla\nitsekseen harmittelematta, että Helge suoritti ne tänäpäivänä aivan\nyhtä rauhallisen hitaasti kuin jonakin muuna päivänä. Mutta kun Helge\nkahvin juotuansa sitten vielä meni avoliiteriin, sielläkin vielä\nlapioidakseen lumia ja rupesi kokoomaan peremmälle kaluja ja\nainepuitaan, loppui Greetan kärsivällisyys. Hän veti jalkaansa Helgen\npieksut, vyötti Helgen palttoon lujasti ympärilleen, koska ei saanut\nkuin kaksi ylänappia kiinni, painoi alas vedettävän karvalakin\npäähänsä, veti vantut käsiinsä ja meni ulos.\n\nLypsyltä tullessaan Titta näki, kuinka äiti, syvissä kinoksissa\nkahlaten, helmat ja pitkän palttoon liepeet lunta viistäen, painoi\ntielle päin ja hävisi pyryyn.\n\n-- Missä äiti on? -- kysyi Helge kyökkiin tultuaan.\n\nTitta kertoi näkemänsä. Helgen ensimmäinen ajatus oli ottaa sukset\nhiihtääkseen äidin jälkeen, mutta hän ei löytänyt pieksujansa ja Titta\nselitti hänelle kuinka päin asia oli.\n\n-- Ai, ai, ai, sitä mammaa, -- päivitteli Helge onnettomana, -- ja eikö\nsillä muuta ollut jaloissa? Minä tiedän, että naiset kastuvat lumessa\npaljon ylemmäs pieksun varsia. Ja minä tiedän myös, minne asti hän on\nmennyt.\n\n-- Minne?\n\n-- Saatpahan kuulla.\n\nMutta Titan ei tarvinnut kuulla. Sillä jonkun ajan kuluttua hän sai\nnähdä. Isäntä itse saattoi Greetan liistereellä Koivikolle ja ajoi\nkuistin eteen. Eikä edes tarjottua kahvia huolinut, vaan hyppäsi\nseisaalleen rekeen ja pyryytti takasin. Oli vain lähtiessä sanonut:\n\n-- Saa sen oriin tulla aamulla noutamaan, mutta pahasti nyt pyryää.\n\n-- Mitenkäs äiti tämän teki? -- kysyi Helge äidiltä, joka aivan kuumana\nriisuskeli eteisessä päällysvaatteita ja puisteli niitä lumesta.\n\n-- Kun eivät muut mene hevosta toimittamaan, niin kaiketi se oli minun\ntoimitettava, -- sanoi Greeta ja alkoi vimmatusti piestä karvalakkia\nvasten seinää.\n\n-- Ja vielä oriilla lähtisitte! -- sanoi Titta päätään heilutellen.\n\n-- No, no, -- sanoi äiti, -- osaa Helge sitä ajaa, koska Tittakin osaa.\n\n-- Ja äitikö tämmöisessä pyryssä? -- ihmetteli Helge. Johon äiti\nvastasi, vieden vaatteet kyökkiin, ja hiukan pehmiten:\n\n-- Tänään vähän viskelee, huomenna voi olla selvä.\n\nÄiti suli päivän kuluessa siitäkin vielä vähäisen, erittäinkin kun\nHelge häntä auttoi matkavaatteiden pieksännässä ja sitten häthätää pani\nkuntoon silitysraudan, jonka pulikka oli irtautunut. Mutta iltapäivällä\npyry vain yltyi ja Helge laimeni, sillä hän alkoi pitää huomista lähtöä\nmahdottomana. Tittakin, jättäen äidin omiinsa, rupesi vain\nmaitoastioita järjestelemään ja kanniskeli kirnua, jotka toimet\nolisivat olleet vasta lähdön jälkeen tehtävät. Silloin äidin suu meni\ntaas viivaksi ja hän koetti tehdä huomisen matkan lapsille uskottavaksi\nniin raivokkaalla touhuamisella, että vaatteet, sukat, kengät\nsuorastaan lentelivät seinästä toiseen ja penkillä nyytti nyytin\nperästä paisui pullolleen.\n\nMutta tuisku oli vain yhäkin yltymässä ja lapset eivät uskoneet\nlähtöön, -- kun ei Helge niin ei Tittakaan. He tekivät vain mitä\nkäskettiin ja välillä seisoivat ja odottivat käskyjä. Kunnes äiti\nlopulta lakkasi käskemästäkin ja sai itse kaikki valmiiksi\nmatkakuntoon, paitsi että vielä piti pari palttoonnappia ommella\nkiinni.\n\nHelge ja Titta menivät siis tavalliseen aikaan maata. Mutta aamulla he\nnukkuivat tavallista kauemmin, sillä myrsky jyskytti seiniin niin, että\nsen unissakin kuuli, ja he ajattelivat: ei tule matkasta mitään. Ja\nkäänsivät kylkeänsä.\n\nMutta kun Helge tuli vihdoin kamarista, löysi hän äidin seisomasta\nmyttyjen keskellä lähtöön jo pukeutuneena. Greeta katseli häntä\nliikahtamatta ja vasta kun luuli Helgen ehtineen ymmärtää, että nyt\nolisi pitänyt kahvit olla jo juotuna ja hevonen kuistin edessä, sanoi:\n\n-- Juo kahvit.\n\nHelge joi kahvit ja rupesi panemaan piippuun.\n\n-- Eikö äiti käy istumaan, -- hän kysyi.\n\nGreeta ei ruvennut istumaan eikä vastannut mitään, odotti vain milloin\nmuka piippu on poltettu. Helge sanoi:\n\n-- Pyryää vielä umpeen koko tuvan eikä Titta saa ovea auki, jos jää\nyksin.\n\nGreeta seisoi suorana ja ummisti silmänsä.\n\nVähän ajan perästä Helge sanoi taas:\n\n-- Ihanko tosiaan lähdette tähän herran ilmaan?\n\nGreeta sanoi:\n\n-- Lähden ja Helge lähtee.\n\nNyt Helge tiesi lähdön varmaksi. Hän sammutti piipun, pani sen\ntaskuunsa, kapaisi sukset vajan orsilta ja hiihti vinhaa vauhtia\ntaloon.\n\nSilloin vasta Greeta istahti kahvia juomaan ja oli entisellään.\n\nTitta sai vielä paljon tehtäväkseen ja viimeisiä neuvoja mieleen\npainettavaksi. Äiti sanoi jo puhuneensa isännälle siitä, että\nlähettäisi aamuisin jonkun lunta luomaan, ja isäntä oli luvannut itse\nkäydä Tittaa katsomassa. Semmoinen kunnon mies ja rehti suomalainen,\nsanoi Greeta. Turhaa on Helgen iänkaiken entisiä muistella. Vällyt ja\nviltit, heinää ja puolen hehtoa kauraa oli luvannut omistaan rekeen\npanna.\n\nNäitä toimittaessaan oli Greeta saanut kaikki päällysvaatteet ylleen.\nJaloissa hänellä oli korkeat huopatossut, jotka mistä lienee esille\nkaivanut, pitkän palttoonsa päällä miehen sarkatakki, jota Titta ei\nmyöskään ollut milloinkaan ennen nähnyt, -- päässä vanha, vielä kodista\nperitty musta samettimyssy, jonka hän oli asettanut koko lailla\nsilmille. Myssyn päälle ja koko pään ympäri oli kiedottuna ensin\nvalkoinen pieni huivi, sitten isompi ruskea villahuivi, ja kaulan\nympärille kolmas huivi. Kaiken ylle hän pani paksun vaipan, johonka\nosasi taitavasti kääriytyä. Ylinnä se huippeni korkeaksi tötteröksi. Ja\nkun Titta kiristi vaipan päät seläntaakse solmuun ja tuli katsomaan, ei\nkasvoista näkynyt kuin alun nenänvartta ja vähän-vähän silmäntuiketta.\n\n-- Näin on hyvä, -- sanoi äiti.\n\nSamassa jo Helge porhalsi oriilla kuistin eteen.\n\nSillä aikaa kuin Helge pukeutui lämpimiin, kantoi Titta äidin kanssa\nkiireesti mytyt ja eväskontit rekeen.\n\nHelge tuli kuistilta alas pitkänä, solakkana, kireästi vyötettynä,\nkarvalakin lipat niskaan painettuina, ja kävi hevosen suitsiin. Titan\nautettua äitiä rekeen ja jalat vilttien alle, käski äiti hänen mennä\nheti sisään kylmettymästä, sillä tuisku nosteli Titan hameita.\n\nTämä kaikki oli tapahtunut sellaisessa kiireessä kuin olisi juna\nodottanut. Ei huomattu edes oikeita hyvästejä sanoa.\n\nMutta sisälle tultuaan Titta pani rievun kuumaan veteen, paineli sitä\nikkunaa vasten ja sai huurteeseen syntymään aukon.\n\nSiitä hän näki, miten he menivät.\n\nReki kallisteli pahasti ja välistä näytti, että nyt-nyt se kaatuu ja\näiti sen mukana. Varmasti olisikin kaatunut, ellei Helge olisi pitänyt\ntoista jalkaansa ulkona tai kohonnut jalakselle painamaan. Nyt reki\nmeni kinoksesta kinokseen niinkuin vene aalloilla ja hevonen loikki\nupoksistaan niinkuin jänis. Sitten katosivat pyrypilveen, eikä Titta\nheistä enää mitään nähnyt.\n\n\n\n\nPYRY SUOSII GREETAN MATKAA.\n\n\nTuisku ei hellittänyt kertaakaan koko päivänä.\n\nHelge ajoi ensin hyvääkin vauhtia, kun oli kylän kujista ja sokkeloista\npäästy valtamaantielle. Mutta hevonen väsyi jo puolipäivän aikoina eikä\nsitä voinut juoksuttaa muutakuin missä tuuli oli tien laassut.\nLumipaikoissa piti tuntikausia ajaa käyden. Kahlatessaan elukka sekä\nhöyrysi että kilisteli jääpuikkoja kupeillaan, pää painuksissa\nvastatuulta vältellen.\n\nHe eivät olleet mitään puhuneet keskenään, -- Helge, koska ei varmasti\ntiennyt oliko äiti jo leppynyt aamuisesta, ja Greeta, kun ei voinut\nkääntyä, ja ääni ei kuulunut vaippojen alta.\n\nIson mäen alla Helge nousi käymään reen perässä. Hänen tuli kovin surku\näitiä, joka siinä nytkyi, vaipan tötterö lumisena ja kallelleen\npainuneena. Hän harppasi reen luo ja kävi jalaksille. Olisi tehnyt\nmieli sulkea syliinsä tuo pieni mummo, joka oli hänen äitinsä. Hän\ntiesi hyvin äidin olevan nolona ja suruissaan sen johdosta, että oli\naamulla ollut suutuksissaan. Sillä äiti lakkaamatta opetti, ettei saa\nlähimmäiselle edes suuttua saati häntä tappaa, vaan joka suuttui, teki\njo sillä suuttumisellaankin tappamisen veroisen synnin. Ja äiti oli\naina kärsinyt suuresti, kun luuli omalla käytöksellään horjuttaneensa\nlapsiin istutettua uskoa. Mutta jalaksilla seistessään Helge oli\nkuulevinaan, että äiti sentäänkin puhuu hänelle jotakin. Se oli siinä\ntuiskun suihkeessa kuin kaukaista myminää. Helge ajatteli, että äiti on\nsaattanut näin haastella jo alkumatkasta, hänen sitä kuulematta. Ja kun\nhän meni viereen kävelemään ja kallisti korvansa äidin suun tasalle,\nsanoen: mitä? -- nytkähti äiti itsensä vähän käännyksiin ja ääntänsä\nkorottaen yli tuulen suhinan sanoi puheensa jatkoksi:\n\n-- Sitä minä vain, että ihmisen ei pitäisi milloinkaan suuttua, vaikka\nminä vanha ihminen...\n\nHänen äänensä meni tökerryksiin voimatta enää kuulua. Helge vilkaisi\nedestäpäin häneen eikä voinut päättää, oliko äidin silmäin alla\nsulaneita lumihiutaleita vai oliko hän itkenyt.\n\nNyt saattoi Helge vaivoin hillitä haluansa syleillä äitiä. Hän\nihmetteli mistä hänelle sellainen syleilemisen halu tuli, jota hän ei\nikinä ennen ollut äitiä kohtaan tuntenut, mutta varmaankin se johtui\nsiitä, että hän oli niin paljon ajatellut rakkautensa osoittamista\nsillä tavalla _Maijaa_ kohtaan, ja nyt se siirtyi äitiinkin. Kunpa\nsaisi ne toisen toiseen, ja toisen toiseen käsivarteensa ja puristaisi\nmolempia! Hän karisti lumen äidin olkapäiltä, oikaisi päähineen,\nkiristi vaipan selkäsolmun lujempaan ja istui jälleen ajamaan.\n\nRupesi olemaan jo pimeä ja he olivat vasta vähän yli puolivälin matkaa.\nAlkoi olla epäilyttävää, voivatko he enää sinä päivänä ehtiä\nVestankylään, jos vielä olisi ruvettava evästelemään. Äiti tahtoi\nkuitenkin matkan jatkamista, sillä Helgen kysymykseen hän vastasi,\nettei ollut ollenkaan nälkä.\n\nPilkkopimeässä vielä pari tuntia hoputeltuaan hevosta juoksun tahtiin\nHelge huusi äidin korvaan, että nyt täytyy hakea yösijaa.\n\nGreeta huusi vaippojen sisästä:\n\n-- Jos ajat vielä virstan verran, pitäisi olla Susannan mökki tällä\nvasemmalla puolen tietä, mäen rinnassa, hän ottaa meidät, ja on hänellä\nvaja hevosellekin.\n\nMistä ihmeestä äiti saattoi noin tarkkaan tuntea tien tässä pimeässä?\n\nValontuiketta ei mökin ikkunasta ruvennut pyryssä näkymään ennenkuin\nmelkein kohdalle tultua.\n\n-- Tässä, -- sanoi äiti.\n\nValontuike valaisi mökin oven eteen kasaantuneen kinoksen.\n\nHelge pysäytti hevosen, joka kohta rupesi lunta hamuamaan, heitti sille\ntukon heiniä ja kahlasi hapuillen mökin ovelle, johon koputti.\n\nSamassa tuike sammui.\n\nHelge koputti toisen kerran.\n\nEi kuulunut mitään liikettä tuvasta.\n\nHelge jyskytti kolmannen kerran ja huusi hyvällä suomenkielellä mikä\nheillä oli asiana.\n\nEi mitään vastausta.\n\n-- Odotappas, minä tulen, -- sanoi Greeta Helgelle, kompuroi ulos\nreestä, kahlasi eväskonttia perässään vetäen ovelle ja kakistaen\nkurkkunsa selväksi huusi ruotsiksi:\n\n-- Minä olen se Greeta Hemmingintytär, sen Vestankylän Skurubölen\nNyholm vainajan pojan, sen Anders Nyholmin leski.\n\nValontuike syttyi uudelleen.\n\n-- Asuuko Susanna Jeerhardintytär vielä täällä?\n\nMutta vaikka mökissä oli jo toisia asukkaita, auttoi ruotsiksi\npuhutteleminen kohta. Porstuassa jo kolistiin, ja monia salpoja\npoistettaissa ja monia lukkoja avattaissa Greetalle vastasi oven takaa\nruotsiksi aivan vieras eukon ääni.\n\n-- Vai kysytään Susanna Jeerhardintytärtä? Susanna Jeerhardintytär on\njo viisitoista vuotta ollut vainajana. Mutta rauhallisilta ihmisiltä ei\nmeilläkään ole ollut tapana yösijaa kieltää.\n\nOvi työnnettiin auki ja tulijat otettiin vastaan ystävällisesti. Jo\neteisessä, missä lumia puisteltiin, kävi suukopu kahden eukon ja\nGreetan välillä kuin vanhojen tuttujen välillä. Yösija luvattiin moneen\nkertaan ja Helgelle sytytettiin lyhty, vajaan vietäväksi. Kovasti vain\nihmeteltiin, miten tulijat olivat niin pitkälle päässeet, ja kysyttiin\neikö heille ollut matkalla mitään erinomaista tapahtunut, sillä tie --\nsanottiin -- oli ollut täynnä ilkivallan tekijöitä, pyssyt käsissä.\nGreeta sanoi, ettei koko päivänä tavattu ainoatakaan vastaantulijaa. --\nSehän ihme oli -- sanottiin siihen -- sitten on pyry teitä auttanut ja\nkarkoittanut pahantekijät, mutta paras sittenkin olisi aamulla pimeän\naikaan palata kotiin, sillä Vestankylään asti oli suomalaisten rosvojen\ntähden tuskin mahdollista päästä.\n\nHelge kyllä arvasi minkälaisista rosvoista tässä oli kysymys, ja hän\nolisi voinut kertoa äidille ja eukoille, että tehtaat olivat\npysähtyneet ja että näytti olevan ikäänkuin aikomuksena panna viralta\nkaikki pomomiehet valttareista ja tirehtööreistä alkaen, jotka olivat\njättäneet asiat hoitamatta ja lähteneet karkuun, ja joita nyt kaiketi\nsen vuoksi vahdittiin teillä. Mutta juuri kun hän rupesi tätä\nselostaakseen sanomaan, että hänenkin mielestään olisi viisainta\npalata, ehätti Greeta sanomaan:\n\n-- Mene sinä Helge vaan hevosta katsomaan.\n\nJa oikein työnsi Helgen menemään.\n\nOlikin se hyvä, sillä tuuli oli hajoittanut heinät hevosen edestä ja\norhi teki kotiin päin kääntymistä.\n\nHelge ajoi reen vajaan, ruokkosi hevosen kuivaksi, sitoi vällyt lujasti\nsen ympärille, heitti heiniä eteen, ja itseänsä niistä puhdistellen\nmeni tupaan.\n\nSiellä olivat eukot levittäneet eväät pöydälle, panneet kahvipannun\ntulelle ja päät yhdessä päivitellen supattivat ajan ihmeellisistä\noloista.\n\nMutta Helgen astuttua sisälle äiti äkkiä käänsi puheen toisaalle.\nEväitä syötäessä ja kuumaa kahvia härpättäissä ei kukaan päässyt\npuhumaan muusta kuin Hemmingeistä, Berteleistä, Nyholmeista,\nVestankylän oloista, Töötarin väestä, sukulaissuhteista, ketkä elivät,\nketkä olivat kuolleet, ketkä menneet naimisiin, ketkä vielä menemättä.\n\nHelge ihmetteli miten elpynyt äiti oli, miten suulas, miten sukkela\nkysymään ja vastaamaan, ja vielä ihmetteli äidin puheenpartta. Siinä\noli uusia nasevia sanoja ja sulavia käänteitä, joita äiti ei ollut\nmilloinkaan kotona käyttänyt.\n\nMutta Greeta ei ollut vielä puoliinkaan kysyttäviään päässyt, kun\nHelge, joka istui vuoteen laidalla, ensin kellistyi kyynärpään varaan,\nsitten nosti varovasti toisen jalkansa vuoteelle, sitten antoi pään\nretkahtaa alukselle ja nukkui sikeään uneen, Maijan maailmoihin.\n\nTästä unesta äiti hänet töykkäsi vierestään hereille jo neljältä\naamulla, sanoen että hevonen oli syötettävä.\n\nVajaan juottovettä viedessään Helge ajatteli: Jaha, saivatpa ne eukot\näidin järkiinsä ilman minuakin.\n\nEukot olivat näin varhain vielä kovin väsyksissä eilisistä. He vain\nvuoteestaan kurottivat kätensä, kiitokset ja hyvästit vastaanottaakseen\nja matkaonnea itse toivottaakseen.\n\nHelge veti äidin vaipanpäät taas kireään solmuun selän taakse, auttoi\nhänet rekeen, hyppäsi itse viereen portin luona ja antoi hevosen\niloisesti loikata alamäkeen oikealle, kotiin päin.\n\nSilloin Greeta huusi:\n\n-- Minne sinä nyt ajat! Eihän Vestankylä tuollapäin ole! Herran\nnimessä, -- vasemmalle, vasemmalle!\n\n-- Jaha, -- sanoi Helge. Hän käännytti vastahakoisen hevosen vasemmalle\nvastamäkeen kahlaamaan.\n\nPyry oli kutakuinkin entisellään.\n\nMutta aamun alkaessa valeta tuuli ajoittain tyyntyi ja silloin putosi\nsuuria kimpaleita niin sakeasti, että loimi oli pantava hevosen\nselkään, ja vällyt ja mytyt ja Greetan vaippa olivat paksusti\nvalkoisina. Joskus lumentulo äkkiä lakkasi, ja silloin näkyi pilvien\nlento ja taivaan sini pilkisti repaleiden välistä. Puut seisoivat\nmolemmin puolin tietä liikkumattomina lumipainojen alla, oksat\nnuokuksissa, latvat kumarassa, jotkut kaariksi maahan asti taipuneina.\n\nAuringon nousuksi pilvet hajosivat ja tuuli tyyntyi kokonaan.\n\nPitkän, metsättömän mäen keskivaiheilla, kun hevonen hetkeksi pysähtyi,\nHelge otti loimen sen selästä, pyyhkäisi lumet reestä, aukaisi äidin\nvaipan ja karisti lumen siitäkin.\n\nGreeta kohotti päähineen silmiltään ylemmäs otsalle, jätti vaipan vain\nhartioilleen ja katseli ympärilleen kuin herännyt lapsi.\n\n-- Tuossahan on jo Braskari, ei tästä enää pitkä matka ole, kohta se\nnäkyy, -- sanoi Greeta, ja kuulakkaassa ilmassa hänen äänensä kajahti\nniin selvänä, että Helgeä oikein nauratti.\n\nBraskarista lähti ratsumiehiä liikkeelle.\n\n-- Mitä rosvoja täällä olisi, ei mitään rosvoja ensinkään, -- sanoi hän\ntaas. Helge sanoi hevosta hoputtaen:\n\n-- Ei täällä ole kuin lunta ja kinoksia.\n\nMäen harjalle päästyä Greeta käski Helgen katsoa oikealle ja sanoi että\nse on Vestankylä.\n\nHelgen silmien eteen aukesi kauas kantava lumilakeus sinisissä\naamuhuurteissansa. Mutta usvain keskeltä selvään ilmaan kohosi suuri\nkalliorykelmä, täynnänsä pieniä ja suuria taloja, ylimmäisten katot\npunervassa auringonvalossa.\n\n-- Tuo iso kaksikerroksinen, -- osoitteli Greeta -- tuo petäjän\nviereinen, se oli vanhan Nyholm vainajan talo, vaikka se sitten myytiin\nGunnar vävylle. Gunnars on sen takana pohjoispuolella, mutta kyllä sen\nsavupiippujen sentään pitäisi näkyä, vaikken minä eroita. Ja Skurubölen\nnavetta näkyy vasemmalla, siellä minä tyttönä lypsin. Jaa-a, näillä\nmailla sinun isäsi Anders ja minä olemme lapsina leikkineet.\n\n-- Entä tuo tuolla alempana oikealla? -- kysyi Helge.\n\n-- No se on juuri Töötar, -- sanoi äiti, -- se, johon me menemme\nsisälle. Hänen seitsemästä tyttärestään sanoivat eilen kahden olevan\nvielä ... tuota noin, viiden olevan jo naimisissa.\n\nGreeta pani tämän jälkeen suunsa tuppeen.\n\nMutta Helgen ajatukset kulkivat oudoissa maailmoissa. Ensi kerran hän\nkuvitteli äitiänsä lapseksi, ja isänsä ei hän ollenkaan voinut\nkuvitella semmoisena koskaan olleen. Ja vielä vähemmin, että isä sitten\noli kosinut äitiä ja he olivat viettäneet häitä, ja... Mutta miksi he\noikeastaan olivat muuttaneet pois noin kauniista ruotsalaisesta\nkylästä?\n\nMäen alla kylä katosi jälleen näkyvistä toisten mäkien taakse.\nRatsumiehet saavuttivat heidät ja kysyivät suomeksi minne matka oli.\n\n-- Teutariin, -- sanoi Helge.\n\nSitten kysyivät oliko lupalippua.\n\nHelge sanoi:\n\n-- Ei ole lippuja, on vain oma lupa.\n\nRatsumiehet ajoivat edelle ja pysähtyivät tienhaaraan sille kohtaa\nmissä toinen haara kääntyy tasangolle Vestankylään. Kun miehet näkivät\nheidän sinne ajavan, eivät he enää seuranneet.\n\n\n\n\nVESTANKYLÄSSÄ.\n\n\nTöötarissa otettiin vieraat vastaan avosylin.\n\nSe suuri ja lihava emäntä, jonka Helge kyllä muisti isän hautajaisista,\nriisui äidin kaikista kääreistä ja sulki sitten, pauhaavasti\ntervehdyksiä jaellen, niin kokonaan syliinsä, ettei äidistä näkynyt\nmitään. Helgeä hän taputti voimakkaasti olkapäälle, ja ovissa suihkivia\npoikasia ja piikasia lähetti kylälle ilmoittamaan kaukaisista vieraista\nja läheisistä sukulaisista.\n\nPian oli sali ja kamarit täynnänsä setiä ja tätejä, vävyjä vaimoineen,\nserkkuja, lankoja, enoja, miniöitä. Ja kaikki olivat yhtä iloisia ja\nuteliaita kyselemään.\n\nGreeta istutettiin kaikkien keskelle ja kaikki puhuivat häneen\nkääntyneinä.\n\nKuinka pikkuinen se äiti sentään oli muihin vaimoihin ja talonpoikiin\nverraten! Helgen olisi tehnyt mieli ottaa hänet syliinsä ja pian viedä\njälleen kotia, olemasta siinä niin kuihtuneen ja vähäpätöisen näköisenä\nnoiden punaverevien, kookkaiden ja hyvinvoipien isäntien keskellä,\njotka kyllä puhuivat äidille, mutta usein myös vilkaisivat myhähdellen\ntoisiinsa ikäänkuin keskenään arvostellen tulokkaita.\n\nMutta Greeta se oli kuin kotonaan. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hän oli\nlevittänyt hameensa joka suunnalle, tiesi kaikkeen vilkkaasti vastata,\nteki itse oikealle ja vasemmalle hämmästyttävän kärkkäitä kysymyksiä ja\nkannatti loistolla asemaansa seuran keskipisteenä, eikä Helgellä ollut\nmitään pelastettavaa. Päinvastoin Helge vaivoin sai oman ujoutensa\nsalatuksi kopeaan jäykkyyteen isäntiä kohtaan, jotka koettivat häntäkin\nnauratella. Ei hän ollut juuri milloinkaan vielä puhunut ruotsia muuta\nkuin kotona, ja kotoisten lauseiden käyttäminen vieraiden ihmisten\nkanssa puhellessa sai hänet alussa aivan kuin kokonaan kielettömäksi,\nei syntynyt leikkipuhetta eikä tosipuhetta.\n\nViimeiseksi tuli huoneeseen kaksi koreaksi pukeutunutta kaunista\nkukkaa, jotka Töötarin leski esitti naimattomiksi tyttärikseen,\nGerdaksi ja Helgaksi, sanoen leikillään, että hän tätä nuorinta tyttöä\nsynnyttäessään oli toivonut saavansa Helgen eikä Helgaa, ja että nytpä\noli hänellä molemmat.\n\nTämä puhe näytti olevan kovin äidin mieleen. Sedät sanoivat, että eikö\nGreeta haluaisi vaihtaa, ottaa Helgan sinne ja antaa Helgen tänne. Joku\ntädeistä sanoi Greetalla olevan jo ennestäänkin paljon tyttöjä. Johon\näiti sanoi haluavansa hänkin ottaa mieluummin molemmat. Ja tästäkös\nnaurua ja leikinlaskua kesti. Setä Bengt, joka oli sedistä ainoa lyhyt,\nvaikka sitä lihavampi, ja joka oli kaadellut liian paljon väkevää\nkahvinsa sekaan, huusi muiden yli, että tähän maailman aikaan täytyy\nkyllä lapsilta kysyä, mitä _he_ tahtovat ja vanhemmat saavat tahtoa\nperässä.\n\nSilloin kaikki vaikenivat ja katsoivat nuoriin.\n\n-- Jaa-a, kuinkahan olisi? -- sanoi Helge, sillä hänkin tunsi nyt ihan\nvälttämättömäksi nauraa ja olla sukkela. Ja hän mittaili Helgaa katsein\nkiireestä kantapäähän, niinkuin tehdään hevosta ostettaissa.\n\nMutta tytöt näyttivät olevan sellaisiin piloihin tottuneita. Helga otti\nHelgeä kädestä, heilutteli sitä vähän aikaa oikealle ja vasemmalle ja\nsitten tempasi puoleensa niin äkkiä, että Helge oli mennä nokilleen.\n\nSalissa syntyi aika naurunrähäkkä.\n\n-- Tule pois, -- sanoi Helga, vetäen häntä ovelle ja he menivät\nkolmisin välieteisen kautta hyvin lämpimään isoon tupaan, jonka\npenkeillä istui paljon nuoria miehiä, useimmat Helgen serkkuja tai\npikkuserkkuja. Kun nämä kokoontuivat hänen ympärilleen oli usea heistä\nyhtä pitkä kuin Helgekin, kaikki punaposkisia, kauniita poikia,\nvanhemmat jo rotevia, voimakkaita miehiä. Mutta Helge ei vaan tahtonut\nnäidenkään kanssa päästä ruotsalaisen puheen alkuun. Ja kun he\nhuomasivat Helgen vierastavan, rupesivat jotkut telmimään keskenänsä ja\nheittelemään toisiaan savukkeenpätkillä, jotta Helgekin näkisi voivansa\nolla täällä niinkuin kotona. Väkäkoukkua vedettäessä Helgen sormi kohta\noikeni, sillä hän ei ollut ikinä vetänyt väkäkoukkua muutakuin\npikkusormella sisaria vastaan, näiden saadessa käyttää keskisormea.\nMutta väkikapulassa tuvan permannolla Helge veti pystyyn yhden serkun\nja kaksi pikkuserkkua.\n\nNäin tutustuttua mentiin talliin, ja siellä Helge lämpeni kokonaan, kun\nruvettiin hevosia katselemaan. Hänellä oli ylämaan kokemuksia\nhevoshoidon asioissa, joista täällä ei oltu kuultukaan. Tiesipä hän\nuusia ja uskottavia parannuskeinoja pääntautiinkin, ja Helgen arvo\nnousi nousemistaan serkkujen silmissä heidän tahtoessa kuulla hänen\narvosteluaan, jokainen oman nimikkonsa sääristä ja jäsenten suhteista.\nOikein repäisevän riemun tunne tuli Helgeen, kun hän huomasi aivan\nhyvin voivansa puhua omaa äidinkieltä heidän kanssaan, ja yhä\nrohkeammin ja yhä pitemmälle hän antautui sanasutkauksiin, joita ei\nollut vielä käyttänyt muualla kuin kotituvassa. Nyt nämä vieraat, hänen\npituisensa miehet ymmärsivät kaiken, nauroivat kohti kurkkua\nsemmoisille vanhoille sukkeluuksille, joille vain sisaret olivat\nnauraneet, jopa jo lakanneetkin nauramasta. Vieläpä hän keksi tuossa\ntuokiossa ihan uusiakin sukkeluuksia, joilla hän ei olisi saanut\nyhtäkään suomalaista nauramaan, mutta nämä nauroivat juuri samalle mikä\nHelgeäkin nauratti, sillä he ymmärsivät hänen kielensä hienoimpiakin\nkäänteitä, ja hän ymmärsi heidät niinkuin äitinsä ja sisarensa.\n\nYksi heistä, -- Torsten oli hänen nimensä -- kiharatukkainen, pulskin\nkaikista, jota Helge oli vierovasti kunnioittanut juuri tämän\nerinomaisen kauneuden vuoksi, uskaltamatta edes oikein lähestyä, löi\nhäntä äkkiä tuttavallisen kovasti olalle ja sanoi, että mitä sinä mies\nsiellä suomalaisten kukkojen maassa teet, tulisit tänne meidän\njoukkoomme.\n\nNyt yhtyivät kaikki siihen tuumaan, kokoontuivat taas Helgen ympärille\nkeskelle tallia ja alkoivat häntä vietellä muuttamaan Vestankylään,\nsanoen että kyllä täällä miestä tarvitaan, taitomiestä vallankin.\n\n-- Mitäs täällä talo maksaa? -- kysyi Helge tärkeästi.\n\nKahdentoista lehmän talon sanoivat maksavan siinä sadan ja\nkahdenkymmenen korvilla.\n\nVaikka Helge muisti kesävieraiden tarjonneen Koivikosta vain\nneljäkymmentä tuhatta ja tiesi pitäneensä jo sitäkin aivan huikeana\nhintana niin vähäisestä maa-alasta, oli hän sittenkin nyt laskevinaan\ntalonoston mahdollisuuksia ja antoi kotvasen aikaa kulua ennenkuin\nlievästi pudisti päätään. Mutta pojat olivat kuin takkiaiset hänen\nkimpussaan, nähtyään Helgen suostuneen asiaa edes hetken harkitsemaan.\nGunnarlan sanoivat myytävän puoli taloa eikä käteisiä kuin\nkuusikymmentä tuhatta, muu kaikki sai jäädä kiinnityksinä entiselleen.\n\nNiin äkkioutona kuin sen kiharatukkaisen Torstenin sana olikin Helgen\nkorvaan ensin kajahtanut, alkoi semmoisen elämänkäänteen ihmeellinen\nkuva piirtäytyä hänen eteensä, ja hän tuli miettiväiseksi jälleen,\npoikien seistessä odotellen hänen ympärillään. Hän näki äidin\nsaatettuna takaisin isiensä maalle, näki hänen hehkuvat poskensa,\nsäteilevät silmänsä, kuuli hänen vapautuneen kielensä tuttujen emäntien\nparvessa, ja hän kysyi itseltään: Helge, eikö ole sinun asiasi tuoda\nhänet takaisin tänne mistä hän on kotoisin?\n\nMutta hänen eteensä tuli nyt myös Maija, ja hän ihmetteli kun oli\nvoinut näin koko päiväksi aivan unohtaa Maijan. Hän ilostui suuresti\nMaijan tulosta. Maija tuli aivan hänen lähellensä ja katsoi häneen\nepätietoisena, kysyvänä, räpyttelevin silmin.\n\n-- Ei tule mitään, poikaset! -- huudahti Helge serkuille. Hänet oli\ntäyttänyt sellainen rajaton riemu, että hän näin sanoessaan levitti\nkätensä hajalle ja kaapaisi koko poikalauman käsiensä väliin likistäen\nheidät sikin sokin toisiansa vastaan.\n\nTämä temppu oli aika voimain osoitus ja se miellytti heitä kovasti. He\nolivat nyt niinkuin Helgen veljiä. He nauroivat ja vuorottain ottaen\nhäntä käsiensä väliin koettivat kaataa häntä. Painin temmellys kävi\nlopulta niin vimmatuksi, että hevoset peloissaan menivät poikittain\nseimiä vastaan ja tömistelivät jalkojaan, kun eivät päässeet tallista\nkarkuun.\n\nTyttöjen kanssa Helge ei tutustunut paremmin ennenkuin seuraavana\npäivänä ja silloinkin vasta sitten, kun oli poikien kanssa koko\naamupäivän viettänyt ulkosalla. He olivat suurella lumiauralla ensin\nkylätietä aukomassa ja sitten kolme kilometriä isoa maantietä.\nKaksitoista Vestankylän hevosista oli edessä, ja niin hauskaa päivää ei\nHelge ollut eläissään vielä viettänyt. Tyyni, pakastava päivä. Aurinko\npaistoi huikaisevasti hangelle, sinivalkoinen lumi aukeni auran\njäljille puhtaana kuin morsiusneitojen hunnut, hevosten kuuma höyry\nnousi savuna ilmaan ja miesten hoilotukset kajahtelivat kallioista.\n\nMutta miten Helge sitten iltapäivällä joutui Helgan kanssa olemaan\nkahden navetassa, ei hän itsekään ymmärtänyt, ja hänen ajatuksensa\ntästä asiasta oli, että pojat olivat sen niin järjestäneet, pujahtaen\nitse pois, vaikka olivat ensin kaikki yhdessä tulevinaan navettaa\nkatsomaan. Heillä oli kaiketi tarkoituksena ihastuttaa hänet johonkin\nVestankylän tyttöön ja siten saada taas talonkauppoja ajattelemaan,\nsillä he olivat lumirekeä vedettäessä ja hevosia lepuutettaessa koko\najan pitäneet joitakin salaneuvotteluja hänen selkänsä takana.\n\nNavetta oli suuri, lohkokivistä ladottu rumilas, jonka sontaovet\naukesivat alas kalliovietteelle muurattuun altaaseen. Heinät ajettiin\nparvelle tasaista siltaa myöten yläkalliolta.\n\nOli märehtimisaika ja lehmät nouseskelivat toinen toisensa jälkeen,\nselkäänsä köyristellen ja lotistellen. Mahtava sonni, valkotäpläinen,\njäi makuulle, mutta Helga potkaisi senkin jalkeille kertoessaan tämän\nsonnin sukuhistorioita. Sitten hän teki tarkat tilit jokapäiväisestä\nmaitosaaliista, joka vietiin lekkereissä asemalle, mutta nyt sanoi\ntulleen pahan häiriön, kun kaupunkiin lähetettävästä maidosta puolet\noli annettava suomalaisille rosvoille, jotka majailivat Braskarissa, ja\nrahan sijasta vastaanotettava vain paperilappuja. Tämmöisiä hän kertoi\nHelgelle, kuljettaessaan häntä lehmän luota lehmän luo, mainitessaan\nnäiden nimiä ja ikiä. Helge ihmetteli suuresti, etteivät pojat olleet\nhänelle puhuneet sanaakaan näistä ryöstö-asioista, mutta Helga sanoi,\nettä tottapa pojat olivat pitäneet niitä niin suurena häpeänä kylälle,\netteivät kehdanneet mainita. Nyt hän kertoi vielä lisäksi, että\nVestankylän ladoista oli lähes kolmannes heinistä pakko-ostolla ja\ntalon omilla hevosilla kuljetettu suomalaisten ratsumiesten tarpeiksi,\njotka olivat majoitetut eteläpuolen kyliin, neljä sonnia teurastettu ja\nuseita maholehmiä takavarikoitu, mutta kovin kielsi näistä asioista\njulkisesti puhumasta, etteivät toiset kylät nauraisi.\n\nSitten Helga kysyi, oliko siellä ylämaassa edes nuorisoseuroja. Ja\nsanoi, että tottapa Helge osasi tanssia. Sanoi myös olevan ikävää,\nettei nyt voitu panna toimeen tanssiaisia, kun kylästä kylään ei\npäässyt luvatta liikkumaan ja luvallakin pääsi vain, jos oli asiaa.\nHelga ei näyttänyt enää voivan mistään puhua, ellei aina kiertänyt\nnoihin ikäviin rosvojuttuihinsa.\n\nMutta ei äitikään salissa näyttänyt olevan oikein entisellään, vaan\nilme oli huolestunut, ja kiivaana suihkuna kävi hänen ympärillään\nvaimojen kuiskutus, vaikkei ääneen mitään sanottu, vaan puhuttiin\nyleisistä sukulaisasioista niinkuin ennenkin.\n\nIsännät olivat koossa kamarissa, josta kuului rähinää, sillä he joivat\nväkeviä ja puhuivat kiivaasti. Oven auetessa näkyi sakean tupakinsavun\nseassa hosuvia käsivarsia, jotka väittelivät ja uhkailivat, mutta\nnuorempien ei sinne ollut menemistä.\n\nJa niin Helge vähitellen huomasi, että Vestankylää painoi suuri häpeä,\nkoska oli ollut pakosta ja aseitten puutteen vuoksi alistuminen\nmiehuuttomaan antautumiseen.\n\nKun pojat näkivät, että Helgellä alkoi olla vihiä kylän asioista,\nrupesivat he hänelle kapinallisia tunteitansa purkamaan. Helge sanoi\nsilloin, että tässä oli hänen mielestään asia vähän toisinpäin\nkäsitettävä. Hän selitti heille niin hyvin kuin taisi, mitä oli\nkirjoista lukenut sosialismista ja sanoi, että tehtaalaiset olivat\nnousseet sotaan kapitalismia eikä ruotsalaisia vastaan. Mutta pojat\nsuuttuivat hänelle. He sanoivat kyllä kuulleensa tuommoisia puheita,\nmutta se oli kaikki pelkkää valhetta, sillä suomalaisten tarkoitus ei\nollut mikään muu kuin ottaa ruotsalaisilta maat ja konnut, kun ensin\nsaavat kylistä haulikoitakin käsiinsä koottua. He kirosivat rumasti ja\nkäänsivät Helgelle selkänsä, vasta sitten vähän leppyen, kun Helge oli\nmyöntänyt heinien pakko-oton hävyttömäksi teoksi ja vahvistanut\npuheensa poikien käyttämillä voimasanoilla, mikä tosin oli hänen\nelämänsä aivan ensimmäisiä kiroilemisia, eikä hän ollut itsekään siihen\ntyytyväinen.\n\nMutta eivät äidinkään välit Töötarin lesken kanssa pysyneet koko\naikaa yhtä sydämellisinä. Helge kuuli toisesta huoneesta äidin\nmakeasti kehoittavan emäntää käymään Helgan ja Gerdan kanssa pian\nvastavierailulla Koivikolla. Emäntä kiitteli kutsusta, sanoi aikoja\nrauhattomiksi ja lisäsi: \"vaikka eivätpä nuo nuoret näytä kovinkaan\ntutustuneen.\" Äiti sanoi siihen, että hänen Helgensä se on vain niin\njörö, kyllä he vielä tutustuvat.\n\nJa siitä hetkestä asti Helge alkoi epäillä olevansa äidin\nverkonlaskuvesillä; kuka tietää, vaikka se navettahistoriakin olisi\nollut Töötarin-tädin järjestämä eikä poikain, ja koko tämä äidin\nkiireellinen retki alkoi tuntua tarkoitukselliselta. Mutta Helge\nsentään päätti ilmaista äidille todelliset aikeensa vasta kotimatkalla,\nettei olo Vestankylässä kävisi äidille ikäväksi.\n\nGreeta ja Helge vierailivat Vestankylässä toista viikkoa ja kävivät\nkutsujaisissa melkein jokaisessa sen taloista, sillä kaikkialla oli\nläheisiä tai kaukaisempia sukulaisia. Ja kaikkialla oli julkinen puhelu\npelkkää naurua ja sukulaisuuksien luettelemista, mutta salapuhelu\nkiivasta kuiskuttelua, johon Helge jos sekaantui, oli kuin olisi\nmuurahaispesää ruvennut hajoittamaan ja saanut kusiaiset kimppuunsa.\nHän menetti vähitellen melkein kaikkien poikien suosion. Vain Torsten\npysyi ystävänä.\n\nMutta ennen lähtöä pantiin sekin ystävyys kovalle koetukselle.\n\nTapahtui niin, että pitkä jono tyhjiä heinähäkkejä nähtiin liukuvan\npitkin maantietä hyvien hevosten vetäminä ja pari miestä kussakin\nreessä, toisella aina kivääri selässä. Osa kääntyi tienhaarassa\nVestankylään päin. Poikia juoksi paikalle, he kiroilivat näkyä ja\nsanoivat: Noilleko me olemme tiet avanneet! -- Siihen tuli Töötarin\ntuvasta myöskin Torsten ja Helge, jotka olivat nähneet ikkunasta. Kun\nheinähäkit ajettiin pihalle, tunsi Helge hämmästyksekseen tulokkaiden\njoukosta myöskin Jannen, joka ajoi ensimmäistä hevosta ja oli ikäänkuin\nmuun sakin johtaja. Hänellä oli punainen vaate lakin ympärillä, mutta\nkivääriä ei hänen kädessään ollut. Helge ja Janne tervehtivät toisiansa\ntuttavallisesti ja puhelivat keskenään kauan, sillä aikaa kuin toiset\nmiehet toimittelivat Vestankylän isäntien kanssa tuttua asiaa ja\najoivat renkien seuraamina eri latoteille.\n\nKun Jannekin sitten ajoi samalle asialle, sanoi Torsten Helgelle:\n\n-- Tuommoista miestä en minä toki tervehtisikään, mutta sinä puhuttelit\nhäntä kuin hyvääkin ystävää.\n\nHelge sanoi siihen, että Janne on saattanut olla pakoitettunakin\ntämmöisiin toimiin, kun oli kerran leikkiin yhtynyt. Janne oli kertonut\nsuuren sotajoukon tästä pian kulkevan ohitse ja tarvitsevathan miehet\nja hevoset muonaa.\n\nSilloin oli Torsten -- hän oli Helgen mielestä vielä kauniimpi\nsuutuksissaan ollen kuin nauraessaan -- heittänyt suustaan pitkän sylen\nja kääntänyt hänelle selkänsä. Ja kuitenkaan ei Helge ollut uskaltanut\nkertoa Torstenille pahinta, nimittäin että kaksi pomoista oli tehtailla\ntapettu tottelemattomuudesta uutta esivaltaa kohtaan.\n\nLähtöpäivänä Torsten sentään vähän leppyi. Hän pisti Helgen käteen\nBraskarista hankkimansa matkalupalipun ja kuiskasi suurena\nsalaisuutena, että tästä tulee sota ja että Helgen olisi, jos tahtoi\nmiehestä käydä, ensi tilassa palattava Vestankylään puolustamaan\nruotsalaisten maata ja kunniaa.\n\nSilloin Helge puolestaan kuiskasi Torstenille salaisuutensa, sanoen\nettä hänellä oli suomalainen neito morsiamena.\n\nJa niin oli Torsteninkin hyvästely kylmän kalsea, mikä painoi raskaasti\nHelgen mieltä koko paluumatkan.\n\nMatka sujui muuten hyvin. Ei kuin kahdessa kohden pysäyttivät heidät\nkiväärimiehet, pannen pistimet ristiin tien yli, ja päästivät menemään,\ntutkittuaan lupalipun ja tarkastettuaan reen sekä alitse että ylitse,\nja mitä nyyteissä oli.\n\nKotipitäjän rajan yli tultua Helge tunnusti äidillekin salaisuutensa.\nÄiti ihmetteli, että mikä Maija Lehtonen se saattoi olla, mutta ei\nHelge osannut sen selvempää asiasta tehdä, sillä hän ei ollut\nmilloinkaan pannut mieleensä Maijan oikean kotipaikan nimeä eikä\nvanhemmista tiennyt muuta kuin että ne olivat Lehtosia. Onneksi muisti\nkäyttää vielä sanaa \"Tampereen puolelta\".\n\nGreeta ei mitenkään osoittanut tätä Maijaa kohtaan nurjamielisyyttä,\npäinvastoin puhui Helgelle lempeästi ja toivotti Herran siunausta\nheidän liitolleen. Mutta kun ei tarvinnut puhua, vaipui hän aina\nsynkkämieliseksi, jota osasi hyvin salata Helgeltä, kätkeytynyt kun oli\nvaippoihinsa. Eikä hänen synkkämielisyytensä koskenut niinpaljon neito\nMaija Lehtosta, kuin sitä ihmeellistä seikkaa, että pyry oli suosinut\nheidän matkaansa Vestankylään, pelastaen heidät aavistamattomista\nvaaroista. Greeta oli menomatkalla ollut synkkänä sen johdosta, että\npyry hänen mielestään oli ollut selvä merkki siitä, että Herra oli koko\ntätä matkaa vastaan. Mutta synkkyys oli kääntynyt hurjaksi iloksi, kun\nhän oli saanut tietää, että ilman pyryä he eivät olisi päässeetkään\nVestankylään, ja ajatteli heti, että Herra sittenkin pitää hänen\nkädestään ja oli retkellä mukana. Nyt sitävastoin kaikki kääntyi toisin\npäin. Saattoipa melkein tuntua siltä kuin jokin olisi tehnyt pilaa\nhänestä. Mutta Greeta tiesi, ettei Herra tee koskaan pilaa ihmisestä,\njonka itse on luonut, ja sentähden hän ajatteli vain, että tässä täytyy\nruveta penkomaan Herran tahdosta selvää joltakin toiselta kannalta, eli\nettä Herra itse oli kenties jotakin toista kuin Greetan tähän asti\nkuvittelema. Ja tämä asia tuotti Greetalle omituista tuskaa: Herra\nkasvoi kyllä suuremmaksi, mutta samalla myös epämääräisemmäksi ja\nkauempana olevaksi. Ja alkoi taas kuulua: antaa pojan vaan koetella\nvoimiansa. Jonka sanan Greeta jo ymmärsi vain oman uskonsa\nkoettelemukseksi. Ja kun hän koetti tarttua tuon uuden Suuren Herran\nkäteen, tuli sieltä lempeästi kuin aamutuuli: anna sinä Helgen vaan\nmennä naimisiin sen suomalaisen Maijan kanssa. Greeta huokasi\nvaippojensa sisällä pitkästä aikaa tutun huokauksensa, joka taaskin\nomituisesti kevensi hänen mieltänsä. Mitäpä jos antaisi todella asiain\nmennä omaa menoaan. Eikö se merkitsisi huolten heittämistä Herralle?\nEikö se merkitsisi tarttumista jälleen lujasti Herran käteen?\n\nGreeta nytkäytti itsensä vähän syrjälle Helgeen päin, avasi vaipan\nposkeltaan ja sanoi:\n\n-- No taitaa se sinun Maijasi olla aika nätti ihminen?\n\nSilloin Helge tuli tästä pienestä sanasta yhtäkkiä niin iloiseksi ja\npuheliaaksi, että koko heidän loppumatkansa oli Helgen puolesta pelkkää\nriemukulkua.\n\n\n\n\nMAIJAN ASIAT.\n\n\nTotta puhuen, Maija oli mielistynyt Helgeen vasta siitä hetkestä pitäen\nkuin näki Koivikon.\n\nEi niin, että hän olisi vain mielellään ajatellut itseään Koivikon\nemäntänä ja siksi myös mielellään ajatellut Helgeä, vaan niin, että\nvasta siitä hetkestä pitäen Helge kasvoi hänen mielessään siksi\nmieheksi, jota hän rakasti. Navetan voi rakentaa toisellakin tavalla,\nmutta niin kuin Helge oli sen rakentanut, ei olisi voinut kukaan\nrakentaa Maijalle vielä mieleisemmäksi. Voi luhtiaittojakin rakentaa\nsieviksi, mutta ei enää sievemmiksi Koivikon aittaa. Ei myöskään\nasuntoa, ei sen ikkunalautoja, ei räystäitä, ei katon somaa\nkaltevuutta, ei kivipengertä, ei puutarhaa.\n\nSitä ennen Helge oli Maijan mielestä yksi monista, mutta Koivikon\nnähtyä: niinkuin ei Koivikon veroista asuntoa voinut olla missään, niin\nei Helgen veroista miesten joukossa.\n\nJa vaikka Maija ei ollut Koivikkoa nähnyt kuin kerran kuutamolla, koska\nherrasväen maaltamuutto oli tapahtunut semmoiseen aikaan, jolloin Helge\noli vielä tahtonut pitää heidän liittoaan salaisuutena, heloitti se\nMaijan mielessä, hänen muutettuaan kaupunkiin, kirkkaimmassa päivän\nhelkkeessä, kanain kaakattaessa ja vasikan poukautellessa ilohyppyjään.\nSillä Helge oli kirjoittanut kanain jo munivan hyvin ja vasikkaa\nodotettavan maaliskuussa ja huhtikuussa hakevansa Maijan kaupungista\nKoivikkoon, kohta pääsiäisen jälkeen.\n\nMutta pitipäs niiden ihmisten laittaa sota juuri siksi ajaksi kuin\nMaija ompeli häävaatteita! Kun olisivat edes vähän aikaisemmin tai\nvähän myöhemmin, mutta juuri ihan siksi ajaksi. Aivan kuin Maija muka\nvoisi päinvastoin siirtää omat häänsä tuonnemmaksi, kunnes rauha\nsyntyy. Oho, pojat! Maija viettää häänsä, ja kohta pääsiäisen jälkeen.\n\nÖisin ommellessaan keittiönviereisessä piikakamarissa Maija tosin vähän\njo itkeä tihrautti, mutta se ei tapahtunut siksi, että olisi pelännyt\nsodan sittenkin myöhästyttävän hänen aikeensa, vaan siksi, ettei kotoa\nTampereen puolelta eikä liioin sisarilta tullut mitään vastauksia hänen\nkirjeisiinsä, joissa hän heitä pyyteli häävieraikseen ja avukseen\nnäissä vaikeissa, kokemusta kysyvissä valmistuksissa. Nyt hänellä ei\nollut neuvonantajina muita kuin toiset palvelustytöt, jotka jo kauan\nsitten olivat ruvenneet sanomaan välttämättömäksi lykätä häähommat\ntuonnemmaksi, lakanneet neuvomasta ja auttamasta häntä ompeluasioissa,\nja puhelivat keskenään vain noista ikuisista sota-asioista, mitä sitten\ntulee, jos nuo voittavat ja mitä jos nämä, jopa viime aikoina,\npääsiäisen jo nopeasti lähestyessä, olivat ruvenneet nauramaan Maijan\nhommia siihen määrään, että hänen piti kutoa yöllä salaa pitsejäkin,\njoilla aikoi lakanoitansa koristaa. Kerran Maijan palattua torilta he\nolivat vetäneet kaikki lakanavaatteet kirstusta ja sanoivat: johan sinä\nihmeitä, kun valkaisemattomasta palttinasta häälakanoita! Ja alkoivat\nnauraa. Ikäänkuin sellainen palttina ei keväthangella valkenisi! Mutta\nhe kun eivät uskoneet, että Maija todella yhä aikoi vielä hankien\naikana matkustaa uuteen kotiinsa. Jos he olisivat tienneet, että Maijan\nsäästövarat alkoivat olla lopussa ja että äidiltä ja sisarilta oli enää\nturha odottaa kirjettä ja apuja, eivät he olisi ollenkaan uskoneet\nhäistä mitään tulevan, mutta Maijan uskoa nämä asiat eivät\nhorjuttaneet. Hän haki jo riitaa rouvan kanssa, että tämä olisi ajanut\nhänet palveluksesta ennen Vappua.\n\nPääsiäinen tuli, mutta kirjeitä ei tullut enää Helgeltäkään.\n\nMaija alkoi itkeskellä jo päivisinkin. Toiset tytöt surkuttelivat\nhäntä ja sanoivat, että kun junat eivät enää kulje, eihän silloin\nkirjeitäkään voi saada kulkemaan. Mutta Maija ajatteli, että jos hän\nolisi Helge, niin varmaan hän tulisi hakemaan morsiantansa vaikka tulen\nläpi.\n\nPääsiäisen jälkeen olot pahenivat vieläkin enemmän, ja Maija alkoi jo\npelätä, että Helge oli ehkä viety sotaan, kenties jo kaatunutkin. Mutta\nMaija sentäänkin ompeli, itki ja ompeli, itki ja ompeli.\n\nVihdoin rouva huomasi hänen turvottuneet silmänsä ja kysyi, oliko joku\nMaijan omaisista sodassa kaatunut. Maija sanoi veljen kaatuneen, mutta\nitkevänsä sitäkin, että palttina oli kesken loppunut. Silloin rouva\nmaksoi hänelle kuun palkan ja antoi seuraavan kuun palkan etukäteen. Ja\nMaija ompeli jälleen. Hän ompeli vinhasti ja väsähtymättä, niinkuin\nolisi ommellut kokoon hajoamaisillaan olevaa onneansa, niinkuin\nvähinkin pysähdys olisi merkinnyt hänen jo itsekin heittäneen uskonsa,\nja niinkuin veljenkin kuolema olisi vain ollut hänen onnensa vihollisen\ntekoja, että hän vain hellittäisi käsistään ompeleen ja toivottomana\nluhistuisi kokoon.\n\nTykinpauke jo kumisi Helsingin ympärillä, ja Maija yhä ompeli.\n\nIhmiset sulkeutuivat huoneisiinsa, kadut tyhjenivät, kaikki liike\npysähtyi ja toisinaan vain kuului kiväärimiesten jalkojen kopina, kun\nhe villissä juoksussa samosivat katua. Nyt paukahtivat ensimmäiset\ntykinlaukaukset. Nyt lentelivät tulipilvet taivaalla. Nyt rätisivät\nkuularuiskut ihan korvien takana. Nyt itkivät jo muutkin keittiön\ntytöt. He osoittivat Maijalle kadulla verissään viruvia miehiä, sanoen:\n\"Ja sinä vaan menet maailmalle lapsia laittamaan!\" Maija katsahti\nkadulle ja hänen sydäntänsä kouristi, mutta hän otti esille ompeleensa,\nettei sydän olisi pakahtunut, ja sanoi tytöille: \"Kumpi on näistä\ntärkeämpi, tuoko tuolla vai tämäkö tässä?\"\n\nJa ensimmäisellä junalla, joka tuli Helsinkiin, tuli myös Helge\nhakemaan morsiantansa Koivikkoon. Keittiöön astui sarkapukuinen pitkä\nmies, joka kysyi Maija Lehtosta. Kun Maija tuli, ojensi mies kätensä\nMaijalle tervehdykseksi. Mutta Maija ei ensin tuntenut Helgeä, sillä\nHelge oli käynyt hyvin laihaksi kasvoiltaan ja vaatteet olivat hänen\nyllään löyhissä poimuissa. Äkkiä Maija tunsi miehen Helgeksi, alkoi\nhorjua, meni hänen ojennetun kätensä ohitse ja ilosta itkuun\npurskahtaen painoi päänsä hänen sarkaliivilleen. Ja Helgen täytyi\nkannattaa Maijaa, jotta tämä olisi pysynyt pystyssä. Mutta Maijan oli\nsiinä hyvä olla, sillä liivi oli rinnan kohdalta lämmin.\n\nKaikki oli Maijalla valmiina eikä heidän tarvinnut kauan viipyä vasta\nvalloitetussa kaupungissa. Sen verran vain, että panivat vireille\nMaijan kuulutukset ja ostivat sormukset.\n\n\n\n\nMAIJAN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ KOIVIKOLLA.\n\n\nNäiden kevättalvisten levottomuuksien vuoksi tapahtui, että Greeta\ntutustui Maijaan ensi kerran vasta silloin kun Helge kesäkuussa toi\nhänet Koivikolle häitä viettämään.\n\nSamoista syistä ei yksikään Maijan sukulaisista voinut saapua häihin\ntai edes onnenkorttia lähettää.\n\nEikä Helgen sisarista ollut kotona muita kuin Titta, mutta kahdelta\nvanhemmalta oli tullut kirjeet ja onnentoivotukset, toisessa\nkullankirjatuissa säteissä nousevan auringon kuva ja toisessa pilvissä\nistuva, kullattu enkeli.\n\nKun siis Greeta, seisten paljain päin kuistin luona, ensi kerran näki\nMaijan tulevan Koivikon pihalle, huomasi hän kohta, että tuohan oli\njuuri sama tyttö, joka oli kuutamolla pujottanut päänsä koivunoksain\nvälitse ja tarkastellut pihaa. Se havainto lämmitti Greetan sydäntä,\nsillä hän ymmärsi nyt, että Helge oli alusta asti vain tuota samaa\nrakastanut, ja vaikka Greeta ei tiennyt, että hänen sydäntänsä olisi\nmikään kivi painanut, niin nyt hän kuitenkin tunsi kuin jokin olisi\nlakannut painamasta.\n\nJa hän tuli Maijaa vastaan alatörmälle asti, käski Titan ottaa Maijalta\nnyytit ja Helgeltä kirstun, ja sanoi ruotsiksi edeltäpäin mietityn\ntervehdyksen, jonka Helge selitti Maijalle suomeksi:\n\n-- Siunatkoon Herra sinun sisälle- ja uloskäymisesi tällä mäellä.\n\nJa kun Greeta huomasi Maijan katsovan häneen vähän vierastavasti eikä\nvoivan yhtä harkittua vastausta antaa, taputti hän Maijaa olalle ja\nkoetti suomeksi sanoa, että kyllä he Maijan kanssa toimeen tulevat,\nvaikka suomi käy häneltä huonosti, mutta nyt Maijan pitääkin oppia\nruotsia puhumaan.\n\nMaija koetti ruotsiksi jotain sanoa, mutta se ei luonnistunut. Ja hän\nvain taputti takasin, sanoen suomeksi terveisensä.\n\nMutta Helge huomasi äidin ohimossa pienet säteet, joiden hän tiesi\nsiihen tulevan, kun äiti koetti olla lempeä, ja tämän havainnon\njohdosta hänet tempasi niin vallaton ilon puuskahdus, että hän otti\nmolempia kaulasta ja veti väkisin lähemmäksi toisiaan. Greeta nauroi\ntälle tempulle ja olisi kyllä puolestaan ottanut Maijaa kaulasta, mutta\nMaija sanoi Helgelle:\n\n-- Kas kun sinä nyt olet iloinen!\n\nTällä hän tarkoitti, ettei Helge ollut junassa yhtä iloinen, vaan oli\ntorkkunut Maijan puhuessa hänelle omasta äidistään ja sanonut, että\nhyvän tyttären pitäisi ottaa sairas äiti luoksensa.\n\nHelge hellitti kätensä ja sanoi:\n\n-- Kuinka en minä olisi iloinen, kun sain ensin Maijankin tänne, ja\nsaan minä täällä tilaa Maijan äidillekin, kun aika joutuu.\n\nMaija ei ollut huomaavinaan mitä Helge sanoi, mutta oli iloinen, ja\nottaen Greetaa käsikynkästä sanoi leikillään:\n\n-- Ainahan me tämän mummon kanssa toimeen tullaan, vaikkei kieltäkään\nosata.\n\nHe menivät näin yhdessä törmältä kuistille päin, Maija naureskellen\nedellä, mutta Greeta vähän mietteissään perässä, käsi pitkänä Maijan\nkynkässä, ylämäkeen kompuroiden.\n\nHelge oli koko sen päivän aivan hurjan ilomielinen ja aina vain tahtoi\näitiä lähemmäksi Maijaa tai Maijaa lähemmäksi äitiä.\n\nTitta oli asettanut Maijan nyytit ja kirstun kamariin Helgen vuoteelle,\nja kun Maija niitä kaipasi, vei Greeta hänet kamariin sanoen\nlaittavansa Maijalle vuoteen tänne, mutta Helge maatkoon niinkauan\nkeittiössä (kuulutusten ajan).\n\nKun huoneessa oli Maijan mielestä vähän ummehtunut ilma ja kärpäsiä\nsurisi paljon ikkunassa, jota ei oltu talven jäljiltä vielä avattu,\nsanoi Maija sittemmin Helgelle tahtovansa mieluummin nukkua aitan\nluhdissa.\n\nHelge meni noutamaan kamarista Maijalle pantuja vuoteenaluksia,\nviedäkseen ne luhtiin.\n\nSilloin äiti sanoi tahtoneensa Maijalle tarjota kunniapaikan, mutta jos\nMaija mieluummin tahtoi nukkua tuvan huoneessa, niin pianhan äiti ja\nTitta siirtävät aluksensa kyökkiin, ja Helge nukkukoon kamarissa.\n\nKun Helge tuli tätä asiaa Maijalle toimittamaan, oli Maija jo vienyt\nnyytit aitan alaovelle ja pyysi avainta.\n\nHelge toi avaimen ja sanoi äidin asian.\n\nMaija vastasi siihen, ettei hän voinut antaa Helgen äidin nukkua\nkyökissä, vaan jos ei saa aitassa nukkua, niin hän nukkuu kyökissä.\n\nTaas meni Helge tätä Maijan asiaa äidille toimittamaan. Äiti oli\nkamarissa ja katseli tyhjentynyttä vuodetta. Hän vastasi Helgelle, että\nMaija nukkuu tietenkin missä tahtoo.\n\nHelge oli huomaavinaan, että äidin suu oli tällöin vähän niinkuin\nviivana. Mutta saattoi se olla viivana toisestakin syystä, sillä äiti\nlisäsi kohta sanojensa perään:\n\n-- Kas kun minun varpaitani kivistää.\n\nHelgen tultua uudelleen aitalle Maija oli jo avannut oven alakertaan,\njoka oli täynnänsä vaatteita, hyvästi järjestettyinä nauloihin\nriippumaan.\n\n-- Kenenkäs nämä ovat, kysyi Maija.\n\nHelge sanoi niiden olevan hänen sisariensa vaatteita.\n\n-- Milloinkas ne täältä viedään, kysyi Maija taas.\n\nHelge sanoi, ettei niitä ollenkaan viedä, sillä saattoi olla, että\nhänen sisarensa muuttavat vielä tänne Koivikkoon asumaan.\n\nMaijan meni suu nyppyyn, mutta hän ei sanonut mitään. Äidin meni\nviivaksi, mutta Maijan meni nyppyyn.\n\nMaija aikoi viedä nyyttinsä ylös luhtiin, jätti ne kuitenkin käsistään,\nmietti vähäsen ja alkoi järjestää aitassa olevia vaatteita kaksittain\nja kolmittain nauloihin. Helge ei olisi puolestaan milloinkaan\nmuuttanut semmoista, mitä äiti oli itse järjestänyt, mutta hän\najatteli, että nämä ovat vaimoväen asioita, sopikoot keskenään, ja\nrupesi auttamaan Maijaa.\n\nHe saivat aittaan niin paljon tilaa, että hyvinkin toinen puoli jäi\ntyhjäksi, ja siihen nyt ripustettiin Maijan vaatteet ja ompeleet matkan\njäljiltä oikenemaan. Kirstu kannettiin ylös luhtiin ja Maija järjesti\nvuoteensa lattialle. Hän oli niin nopea liikkeissään, että ihan äkkiä\nluhti muuttui sieväksi huoneeksi, vieläpä ilmestyi uudin pieneen\nikkunaan, kirstunkannelle vähäinen peili, Maijan vanhempien valokuvat\nja vielä pieniä posliinikoristuksia.\n\nHelge otti käteensä valokuvat, katseli niitä kauan ja ensi kerran\nkuunteli mitä Maija vanhemmistaan kertoi, vieläpä pani tarkasti\nmieleensä, milloin Maijan isä oli kuollut ja mihin tautiin.\n\nHe istuivat lattialla vastakkain, jalat allaan, ja Maija tuli iloiseksi\nsiitä, että Helge kyseli ja kuunteli. Äkkiä hän ilonpuuskassa suihkasi\nHelgelle suuta. Ja vetäysi samassa taaksepäin käsiensä varaan.\n\nHelgen ajatukset irtausivat Maijan vanhemmista ja heidän kuvitellusta\nasunnostaan jossakin Tampereen puolella ja siirtyivät siihen, mikä\njuuri nyt oli tapahtunut. Hän punastui ja katseli Maijaan huulet\njännittyneinä noloon hymyyn.\n\nMaija katsoi vastaan suu naurussa, ja räpytteli silmiään.\n\n-- Et sinä taida tietääkään mitä _se_ oli? -- sanoi Maija veitikka.\n\n-- Ketäs minä olisin suudellut? -- sanoi Helge, sillä hän todella ei\nollut vielä eläissään ketään suudellut ja oli itsekseen aina\nihmetellyt, mitä se suun mauske oikein tarkoitti, kun äiditkin\nsuutelivat sylilapsiaan ja pojat tyttöjä.\n\n-- Et taida osatakaan? -- nauroi Maija. -- Ja sinun olisi kuitenkin\npitänyt ensin tehdä se, mutta mitäs kun ei osaa!\n\nHelge sanoi:\n\n-- Mitenkäs se tehdään?\n\n-- Noin vain imaset. Imaseppas huulillasi tähän käteen.\n\nHelge imasi huulillaan Maijan ojennettua kättä ja jo kolmannella\nkoetuksella sai tarkoitetun äänen syntymään.\n\n-- Jo menee, -- sanoi Maija ja veti kätensä pois.\n\nMutta Helge harjoitteli sitä ihmeellistä suun mausketta vielä toiseen\nMaijan käteen ja veti käden sitten lempeästi luokseen, niin että he\nistuivat vähän aikaa otsakulmat vastakkain.\n\nJuuri silloin kun Helge aikoi suudella Maijaa suulle, kuului joku\nnousevan aitan portaita ja Titan ääni sanoi, että äiti oli laittanut\niltaruuan pöytään.\n\n-- Minulle ei iltaruoka maita, -- sanoi Maija, -- mutta mene sinä ja\ntule pian takaisin, tulethan.\n\nHelge sanoi, että äiti oudoksuu, ellei Maija jo ensimmäisen päivän\niltana tule pöytään. Ja silloin Maija lähti vastahakoisesti.\n\nÄiti oli pannut pöytään, paitsi leivät ja voin, myöskin raamatun, ja\navannut sen valmiiksi kirjanmerkin kohdalta, Salmeista. Helge istui\npaikalleen raamatun ääreen, Maija istui hänen viereensä, Greeta ja\nTitta toiselle puolen pöytää ja panivat kätensä ristiin. Maija ei\npannut käsiään ristiin, vaan punastui.\n\n-- Pane sinäkin kätesi ristiin, sanoi Helge hänelle hiljaa.\n\nMutta Maija nousi ja meni ovenpuolelle odottelemaan.\n\n-- Maija ei ymmärrä ruotsalaista raamattua, -- sanoi Helge äidille.\n\nÄiti oli aivan punainen kasvoistaan, hikihelmet otsalla ja suu todella\nviivana. Hän sanoi kuitenkin hyvin säyseästi:\n\n-- Lue siis niille, jotka ymmärtävät.\n\nHelge ei ollut vielä milloinkaan lukenut Sanaa ajatukset niin hajalla\nja niin kaukana luetusta. Sanat pyörivät hänen silmissään eikä pilkkuja\nja pisteitä näkynyt ensinkään. Varmaan ei äitikään mitään kuunnellut,\nkoska ei käskenyt lukemaan hitaammin eikä pyytänyt yhtäkään kohtaa\nuudistamaan. Raamattu eli omaa elämäänsä ja sen tämäniltaiset lukijat\nomaansa. Kaikki suhteet pyörivät ja sekaantuivat pohjia myöten heidän\najatuksissaan niinkuin pyörivän tangon puolat armotta sekoittavat\nsavilohkareet velliksi. Kuka siinä saattoi ajatella Kuningas Davidin\nharpunsoittoa Batseballe!\n\nMutta Maija saattoi. Vaikka hän ei ruotsalaista raamattua ymmärtänyt,\noli hän ainoa, joka tällä hetkellä ajatteli raamatun lukemista ja\nparhaansa mukaan koetti päästä perille, mistä asiasta siinä oli puhe.\nMaijan täytyi itsekseen myöntää, että tuo oli kyllä kaunis tapa, ja\nhänen ajatuksensa kulkivat lapsuuden aikoihin, jolloin hänenkin äitinsä\noli koettanut ääneen lukea, vaikkei kukaan kuunnellut. Nyt Maijaa alkoi\nvähän hävettää oma käytöksensä, eikä hän voinut ymmärtää miten lähenisi\npöytää, kun syöminen oli alkava, mennäkö vuoteen vieritse vai toisen\nseinän puolitse, ja miten pitäisi käsiä mennessä. Asema alkoi tulla\nhänelle ylen tukalaksi. Mutta Greetalla pihisi vielä jotakin hellalla,\nja kun Maija katsahti, oli siinä makkaraviipaleita pannun voiherassa,\njoka pihisi. Maijan mielestä makkarat olisi voinut kääntää, ja\nsilloinhan asema olisi selvinnyt sillä, että hänellä muka oli tekemistä\nhellan ääressä ja hän ehkä kantaisi makkaratkin pöytään. Mutta kun hän\nraapaisi veitsellä pannun pohjaan, käänsi Greeta silmänsä syrjäkarin\nMaijan puoleen, päätänsä kyllä kääntämättä, ja Maija jätti veitsen\npelästyneenä kädestään.\n\nMaija katui kohta omaa pelästymistään ja suuttui itselleen. Näin hän ei\ntoki ollut kuvitellut Koivikossa oltavan. Hän näki nyt selvästi sen,\nminkä oli ensi hetkestä tuntenut, että Helgen äiti se oli määräävänä\nhenkilönä tässä talossa. Ja Maija kun Koivikkoa ajatellessaan ei ollut\nottanut Helgen äidin olemassaoloa edes lukuunkaan. Olipa joskus vain\najatellut, että siellä Koivikon tuvassa jossakin nurkassa elelee myös\njoku vanha eukko, joka on Helgen äiti. Nyt näytti aivan toiselta. --\nMutta Helgeä piti Maijan sentään enin ihmetellä. Sama mies, joka aina\nja joka tilassa tiesi mitä tahtoi ja jonka tahdon vastustaminen ei\nollut milloinkaan Maijan mieleen juolahtanutkaan, sama mies istui nyt\ntuossa nöyränä kuin lammas mammansa komennuksessa. Ei Maija voinut\nmilloinkaan unohtaa sitä ihmeellistä kuutamoyötä, jolloin hän oli sekä\npelästynyt että rakastunut Helgeen, kun tämä oli tullut hänen eteensä\nja sanonut: Jos Maija nyt karkaa, käy huonosti. Ja nyt sama mies\nkuiskaa: \"Pane sinäkin kätesi ristiin.\" Että muka muuten mamma suuttuu!\nMaija panee kätensä ristiin milloin tahtoo, tai on panematta.\n\nKun Davidin salmi oli luettu, nousi Greeta istuviltaan, meni hellalle,\nkäänsi makkarat, sitten meni Maijan luo, taputti häntä olalle niinkuin\nomaa lastansa, jonka on aika lakata juonittelemasta, otti kädestä ja\nsanoi suomeksi:\n\n-- Maija tulee nyt syömään.\n\nMaija meni pöytään, mutta ajatteli: odotappas, minä en sentäänkään ole\nsinun lampaitasi.\n\nHelge oli asian näin onnellisesta suoriutumisesta ylen iloinen ja hänen\nsuomalainen puhelunsa ja naureskelunsa Maijan kanssa valloitti niin\nkokonaan illastelun, ettei äidille ja Titalle jäänyt muuta kuin istua\njököttää, purra ja kuulla päältä. Jos heillä oli toisilleen jotakin\nsanottavaa, niin he vain kuiskivat.\n\nSyötyä Greeta korotti äänensä ja pyysi Helgen kertomaan hänelle jotakin\nkaupunkimatkansa vaiheista.\n\nHelge rupesi kertomaan. Mutta kun Maija ei hyvin osannut seurata\nruotsalaista puheenpartta, he kun puhuivat aivan toisella tapaa kuin\nruotsalaiset herrasväet, joissa Maija oli palvellut, rupesi hän\nikävissään töykkimään pöydän alitse polvellaan Helgen polvea. Ja hänen\nhuvinsa kasvoi ylimmilleen, kun Helge vihdoinkin ymmärsi töykätä\nvastaan. Maija piti puolensa, sitten antoi oman polvensa vähän väistyä\nja taas töykkäsi. Nyt Helge vuorostaan piti puolensa. Heidän oli hyvin\nhauska. Kun tämän pöydänalaisen polvien painiskelun piti tapahtua niin,\nettei siitä pöydän yläpuolella mitään aavistettu ja Helge oli\ntottumaton kunnolla tekemään kahta asiaa yhtaikaa, meni hänen puhelunsa\näidin kanssa aivan sekaisin. Hän sanoi saman asian välistä kaksi\nkertaa ja välistä ei sanonut mitään. Titan täytyi oikein nauraa\nihmeellistä kaupunkikertomusta. \"Johan sinä sen sanoit, mutta sano mitä\n_sitten_ --?\" Ja ainakin kolmasti piti sanoa \"mitä sitten\", ennenkuin\nsai Helgen taas jotakin höpisemään.\n\nHelgestä tuntui, että äidin huulet yhä lujemmin puristuivat toisiinsa.\nLieneekö sittenkin jotakin huomannut. Helge nousi pöydästä ja sanoi\ntulevansa kohta puhumaan äidille enemmän kaupunginmatkastaan, jahka\nensin vain saattaa Maijan luhtiin.\n\nMutta luhdista ei Helge palannut tupaan ennenkuin aamun jo valjetessa.\nJa Greeta oli synkistynyt aivan puhumattomaksi, vaikka valvoi. Sillä\njollei Maijalta, niin ainakin Helgeltä hän olisi toki odottanut enemmän\nymmärrystä, ja kun Greeta ei tiennyt, miten olisi voinut näin\narkaluontoisia asioita ottaa puheeksi, tahtoi hän edes siten osoittaa\ntyytymättömyyttänsä, ettei vastannut sanallakaan Helgen huolettomiin\npuheisiin, ja kesti päätöksessään loppuun asti, vaikka kuuli Helgen\nraskaasti huokaavan ennenkuin meni kamariinsa.\n\n\n\n\nMITÄ MANKELIHUONEESSA OLI.\n\n\nKuulutus-ajan kestäessä Maija ei ollenkaan sekaantunut mihinkään\nemännäntoimiin, ei keittiössä eikä navetassa, sen kun vain kerran Titan\nollessa iltalypsyn hommissa istahti lypsypallille ja näytti Titalle,\nmiten heidän puolessa lehmästä maitoa herutetaan. Lehmä ei potkinut,\nvaikka Titta pelkäsi sen vierastavan outoa lypsäjää, ja Maija sanoi,\nlypsettyänsä kiulun täyteen:\n\n-- Tätä lehmäähän minun tuleekin hyvä lypsää.\n\nSilloin Titta juoksi äidille sanomaan, että Maija aikoo ruveta\nlypsämään.\n\nÄiti meni punaiseksi ja Titta jo toivoi hänen suuttuvan Maijalle, mutta\nhän vain pani kätensä Titan pään päälle ja sanoi lempeästi lohduttaen:\n\n-- Nousseekohan se Maija niin varhain aamusella, ettei Titta nouse\nvaremmin.\n\nTitta herätti lehmän jalkeille jo neljältä aamulla, syötti, lypsi ja\npäästi metsään.\n\nMutta jos Maija ei ryhtynytkään lypsämään eikä muihin taloustoimiin\nsekaantunut, niin sitä visummin hän tarkasteli tänä aikana kaikkia\ntalon menoja ja tapoja sekä keittiössä että lehmän ruokinnassa, kulki\npienimmätkin nurkat ja sopukat, lakaisi vähän siellä, viskeli täällä,\nei sen enempää mitään.\n\nAinoa paikka, johon hän olisi mielellään mennyt, mutta ei päässyt,\nvaikka koetteli kaikki avaimet, oli mankelihuone. Avain oli Helgellä ja\ntämä osasi kaikenlaisilla verukkeilla viivytellä avaimen antamista\nMaijalle. Kun Maija sen huomasi, ei hän enää pyytänytkään.\n\nMutta kerran Helgen pilkkoessa kyökkipuita halkovajassa Maija tahtoi\nistua kynnykselle, johon Helge oli viskannut takkinsa. Takkia\nnostaessaan pinon päälle Maija huomasi taskussa jonkin kolahtaneen, ja\nkun hän tunnusteli, oli siinä avain, jonka Maija arvasi mankelihuoneen\navaimeksi. Hän otti avaimen Helgen huomaamatta omaan taskuunsa ja\nsanoen pian palaavansa meni mankelihuonetta tarkastamaan.\n\nSiellä Maija näki -- tosin mankelin, joka oli erinomaisen sievästi\ntehty, pyöreät, puhtaiksi pestyt kivet pinona, -- mutta myöskin arkun,\npitkän ja kuitenkin valkeaksi maalatun ruumisarkun.\n\nMaijaa ensin vähän kammotti, mutta sitten hän naurahti, kun muisti\nmuutamia Helgen puheita ja arvasi, miksi Helge oli pitänyt avainta\npiilossa. Vielä Maija huomasi ison kiväärin, joka oli asetettu nurkkaan\nnojalleen.\n\nPantuaan oven hiljaa lukkoon hän pujottautui Helgen ohi vajan pinolle,\npisti avaimen takaisin takin taskuun ja istui jälleen kynnykselle.\n\n-- Mitä sinulla siellä mankelihuoneessa on? -- kysyi Maija veitikka\nviattomana, kun Helge istui hänen viereensä kynnykselle ja rupesi\npanemaan piippuun.\n\n-- En ole tahtonut sitä sinulle näyttää, kun pelkäsin sinun\nsäikähtävän, -- sanoi Helge.\n\n-- No sitten sinulla on siellä varmaankin ruumisarkku. Tai onko ehkä\npyssy, jota olisin pelästynyt?\n\nHelge meni koettelemaan takkiansa, mutta kun avain oli tallella, hän\nvain ihmetteli Maijan kekseliäisyyttä ja sanoi:\n\n-- On siellä sitä jos tätäkin.\n\n-- Kenellekäs se ruumisarkku on tehty? -- kysyi Maija.\n\n-- Janne vainajan leskelle.\n\n-- Mikä mies se Janne oli? -- kysyi Maija taas.\n\nHelge ihastui, kun oli näin odottamattoman helposti selvinnyt\nkiusallisesta asiasta, ja tuli oikein kertomatuulelle, siitä huolimatta\nettä itse ne asiat, joista hänen piti kertoa, olivat hänelle kirvelevän\ntuskallisia.\n\nJanne oli jo viime syksynä mennyt naimisiin umpiruotsalaisen\npalvelustytön kanssa, jota Maijakin hiukan tunsi viime kesän\nhuvila-ajoilta ja jota Helge aina hiukan epäili samaksi tytöksi, joka\noli seisonut lepikon pimennossa Jannen kanssa tuona ensimmäisenä\nlaudanajo-yönä. He olivat olleet hyvin onnelliset keskenään, vaikka\nheidän keskinäinen puhelunsa Jannen huonon ruotsintaidon vuoksi oli\nollut aika sekamelskaa. He saivat lapsen juuri vähää ennen Jannen\nkuolemaa. Lapsi oli suurena ihastuksena kaikille, jotka kävivät sitä\nkatsomassa. Ei sellaista lasta oltu vielä ikinä nähty, sanoivat kaikki\nja niin sanoi myöskin Greeta, jonka luona Jannen vaimo joskus\nikävissään kävi, he kun taisivat Greetan kanssa puhella samaa kieltä.\n-- Sodan päätyttyä oli Jannen täytynyt piileskellä metsissä, sillä\nhäntä kovasti etsiskeltiin, niinkuin kaikkia, joka olivat toimittaneet\npakko-ottoja. Eräänä pimeänä ja sateisena yönä oli Janne kuitenkin\nkoputtanut Helgen kamarin ikkunaan ja sisään tultuaan pyytänyt Helgen\nkäymään hakemassa hänen vaimonsa ja lapsensa Koivikolle, käskenyt\ntulemaan niin ettei kukaan työläiskasarmissa huomaa, ja jäänyt\nodottamaan. Tämä oli hyvin varomaton teko, mutta Janne ei voinut olla\nenää kauemmin näkemättä vaimoaan ja lastaan, vaikka olisi kuolema eteen\ntullut. -- Helge toimitti Jannen asian. He tulivat Jannen vaimon kanssa\noikopolkuja ja rantateitä juoksujalassa Koivikkoon, Helgellä sylissään\nhätimiten vaippoihin kapaloitu rintalapsi, jolla oli tutti suussa.\nHelge ei sanonut lapsen painaneen yhtään mitään, vaikkei hän tosin\ntiennyt mitä muutkaan lapset saattoivat painaa, sillä hän ei sitä ennen\nollut eläessään pitänyt lasta sylissään. Mutta tähän lapseen Helge\nmieltyi kovasti, painaessaan sitä hellävaroin juoksussa poveansa\nvastaan, eikä olisi perille päästyä raskinut antaa lasta sylistään edes\nsen äidille. Ja jos Maija tekisi hänelle joskus semmoisen lapsen, ei\nhän voisi enää rakastaa Maijaa _kaikkein_ enimmän maailmassa. (Tässä\nkohden Maija suihkasi Helgelle suuta). -- Sitten oli Jannen vaimo,\njonka nimi oli Lyydia, tullut itkien äidin viereen seisomaan ja\nsanonut, että hänen lapsensa kyllä voi syödä myöskin lehmän maitoa.\nSilloin oli Greeta kohta älynnyt asian ja sanonut kovin mielellään\nhoitavansa lasta tämän yön. Mutta Jannen ja Lyydian hän yövytti aitan\nluhtiin. Lapsi ei Greetan käsissä itkenyt koko yönä yhtään kertaa,\nsillä äiti oli taitava lasten hoidossa ja oli tämänkin lapsen\nsyntymisessä toiminut kätilönä Lyydian luona, niinkuin usein muualla.\nMuutaman kerran oli Helge käynyt yöllä katsomassa lasta. Se oli\nvalvonut ja haraillut käsillään, jotakin tavoitellen, sitten nauranut\näidille. -- Aamuhämärissä Lyydia ja Helge veivät lapsen takaisin\ntehtaalle. Silloin yövahti näki heidät. Mutta Janne jäi luhtiin\nodottamaan seuraavaa yötä, päästäkseen pimeässä matkaan. Hän ei ollut\nedes vaimolleen sanonut piilopaikkaansa, ettei Lyydian olisi tarvinnut\nvalehdella tietämättömyyttään, jos olisi tullut kysymys. Mutta Helgelle\nsanoi juuri lähtiessään menevänsä sydänmaalle kruununmetsiin, ja siihen\nsuuntaan hän oli mennytkin, sillä ei hän järvelle päin poikennut. --\nKahden aikaan päivällä tuli Skurubölen Torsten ja Gunnar kolmen muun\nVestankylän miehen kanssa, joilla oli kiväärit selässä, Koivikolle.\nMutta eivät he tulleet ystävinä, vaan Torsten kysyi kohta oliko Janne\nPeldonen täällä. Kun Helge sanoi, ettei ollut, menivät he huoneisiin\nkatsomaan puhuiko Helge totta. Sitten kiipesivät ullakolle, katsoivat\nkaikki nurkat, kävivät navetat ja ulkohuoneet, ja luhdissa näkivät\nJannen ja Lyydian yösijan. Silloin Torsten sanoi Helgelle: \"sinä olet\nkarkulaista suosinut ja tiedät mitä siitä seuraa, mutta minä en tahdo\nesikunnassa mitään puhua, jos sanot meille missä Janne on.\" -- Helge\nymmärsi, että Torsten oli etsiskelevän joukon päällikkö ja tiesi\nmyöskin mikä Jannea uhkasi. Hän ajatteli: täytyypäs ihmisen sittenkin\njoskus valehdella, ja sanoi: \"Janne on Kuulukassa.\" Kuulukka on saari\nkeskellä suurta selkää ja sinne olisi ainakin Helge paennut, jos hänen\nolisi ollut paettava. Hän tahtoi eksyttää Torstenin niin kauas kuin\nmahdollista Jannesta. Mutta nyt sattui niin onnettomasti, että Janne\nolikin muutamien muiden karkulaisten kanssa juuri Kuulukassa, ja oli\nkaiketi tahtonut puolestansa eksyttää Helgen. Siellä olivat miehet\nrakentaneet itselleen havumajan, joka oli hyvässä piilossa. Helge kävi\nsittemmin kaksi kertaa sitä katsomassa. -- Janne vietiin ensin\nesikuntaan ja sieltä passitettiin Vestankylään, pakko-ottoihin\nsyylliseksi todistettuna. Mutta Vestankylässä majaili luutnantti, joka\ntuomitsi hänet kuolemaan vikapääksi. Silloin Vestankylän pojat ampuivat\nhänet santamäkeen, annettuaan hänen ensin kaivaa oman hautansa, joka\ntuli riviin muiden ammuttujen kanssa.\n\n-- Mihinkäs tämä kirstu nyt, kun mies on jo haudassa? -- kysyi Maija.\n\nHelge oli niin näännyksissä kertomuksestaan, että tuskin jaksoi puhua.\nHän sanoi sentään käyneensä Lyydian kanssa Vestankylässä, jossa Lyydia\noli vaatinut vainajan ruumista, toimittaakseen sen kunnialliseen\nhautaan. Mutta siellä oli neuvottu kääntymään maaherran puoleen, ja\nasia oli nyt sillään. Arkku viedään Vestankylään kohta kun maaherralta\ntulee lupa ja jos ruumis enää tunnetaan, sanoi Helge.\n\n-- Kyllä vaan sitten kannattaakin tähän maailman aikaan ruumisarkkuja\ntehdä, -- sanoi Maija ja huokasi omia surujaan.\n\nNäistä sanoista Helge elpyi. Sillä nyt sai hän keventää omaatuntoansa\nMaijan edessä. Hän kertoi saaneensa koko kevättalven laitella\nruumisarkkuja, ettei mihinkään muuhun työhön joutanut. Kuka tähän\naikaan korvoja tilasi -- ei kukaan. Venekin oli jäänyt vielä\ntervaamatta ja liistelautoja vaille, sama vene, jonka hän viime syksynä\npani alulle. Maija hyväksyi kaiken.\n\nMaijan ollessa hänen vieressään Helge aina ikäänkuin rupesi jälleen\nelämään. Mutta ennen Maijan tuloa hän oli kuin kuollut, niin häntä\npäivin ja öin painoi Jannen kova kohtalo, johon hän oli tahtomattaan\nsyyllinen. Ja pahinta oli, että kylässä oli alettu häntä vieroksua, ja\npitää häntä ystävänsä pettäjänä, koska tiedettiin, että etsiskelijät\nolivat Helgen neuvosta Kuulukkaan osanneet. Lyydiakin lakkasi\nKoivikolla käymästä, kun hänen korviinsa tuli tämä huhu. Helgen\nselityksistä huolimatta hän ei saattanut ymmärtää, miten Helge olisi\nvoinut vahingossa neuvoa miehet juuri siihen saareen, jossa Janne oli.\nKaikki olivat alkaneet karttaa häntä, ja ruumisarkuista puhumattakaan\nei tilattu häneltä enää vaivaista kiuluakaan.\n\n-- Onkos se pyssy siellä mankelihuoneessa Jannen? -- kysyi Maija.\n\nHelge luuli jo kaikki kertoneensa Maijalle, mutta nyt olikin vielä\nkertomatta, että Helge oli ruvennut käymään kivääriharjoituksissa\nsunnuntaisin kirkonkylässä, joka asia oli vieläkin enemmän lisännyt\nhänen entisten tuttujensa nurjamielisyyttä. Mutta se asia oli saanut\nalkunsa näin: Hän oli mennyt tehtaalle työhön, kun muuten olisi jäänyt\ntyöttömäksi. Tehtailla oli paljon korjaustöitä, kaikki oli rappiolla,\nmutta työväki oli vähentynyt aivan mitättömiin ja työt olivat\nuskottavat kokemattomien käsiin, suureksi osaksi naisväelle,\nkaatuneiden leskille ja vangittujen vaimoille, jotka vain kävivät\ntyöarmoa rukoilemassa. Sen vuoksi Helge otettiin tehtaalla hyvin\nvastaan, kun ilmeisesti pitivät omana miehenään ja ehkä tiesivät miten\nHelge oli etsiskelijöitä neuvonut. Muuta tutkintoa ei sentään pidetty.\nKysyttiin vain: pitääkö Nyholm tällaisten melskeiden uusiutumista\nestettävänä asiana? Kun Helge myönsi, että ne olivat estettävät,\nsanottiin, että olisi hyvä tulla kivääriharjoituksiin. Ja jonkun aikaa\nkäytyään harjoituksissa annettiin Helgelle kivääri kotiin. Se oli\nmankelihuoneessa.\n\n-- Nyt ihan ensimmäiseksi, vie se kivääri pois, -- sanoi Maija.\n\nHelge sanoi, että silloin on hänen ehkä työstäkin tultava pois, ja\nmilläs sitten eletään?\n\nMaija vakuutti kyllä pitävänsä huolen siitä, että ihmiset saavat tietää\nasian oikean laidan, ja Helge saa jälleen tehdä ruumisarkkuja ja\nkorvoja minkä vain näpeistä heltiää. Mutta jos Helge jää tehtaille,\nniin ei siitä eletä, vaan kuolema siitä tulee. Maija sanoi nyt hyvin\nymmärtävänsä, miksi Helge oli käynyt noin laihaksi ja kalpeaksi, että\noikein silmiä kirveli sitä katsellessa, ja surku tulee niin että nytkin\nitkettää.\n\nHelge ei kuitenkaan kiirehtinyt viemään kivääriä pois, vaan sanoi että\nolihan melskeiden uusiutuminen sentäänkin estettävä. Ja nyt kun Maija\noli tullut, tunsi Helge jälleen rupeavansa elämään, vaikka koko muu\nmaailma olisi häntä petturina pitänyt.\n\nSamaa oli Greetakin sanonut kivääristä:\n\n-- Vie pois minun näkyvistäni tuo pyssy! -- Mutta hän oli sen sanonut\ntoisesta syystä kuin Maija. Hän katsoi ampuma-asetta, jonka tarkoitus\nei ollut metsänriistan saalistaminen, kauhistukseksi Herran\nkasvojen edessä. Silloin oli Helge vienyt kiväärin kamaristaan\nmankelihuoneeseen. Mutta sielläkin sen nähtyään oli äiti sanonut: \"Eikö\nHerra ole käskenyt rakastamaan vihollista saati lähimmäistä?\" Silloin\noli Helge sanonut:\n\n-- Jos nämä melskeet uudistuisivat ja meiltä vietäisiin pahnat ja lehmä\nteurastettaisiin, niinkuin kävi Vestankylässä, eikö silloin olisi\nkiväärikin hyvä.\n\nÄiti sanoi:\n\n-- Kuka on sinut tehnyt asemieheksi Herran kädessä?\n\n-- Minut he ensimmäiseksi ampuisivat, -- sanoi Helge.\n\n-- Miksi he sinua ensimmäiseksi ampuisivat? -- kysyi äiti. Helge ei\nollut hänelle huhusta mitään kertonut. Ja äitiä semmoisista\nsäästääkseen hän nytkin sanoi vain:\n\n-- Kaiketi siksi, että minä olen ruotsalainen.\n\nGreeta oli kyllä itsekin ihmeekseen huomannut, kuinka karttaviksi heitä\nkohtaan ihmiset olivat käyneet. Ja kun hän mielessään kuvitteli, että\nHelge häneltä ammuttaisiin, jätti hän kivääriasian silleen.\n\nÄiti kävi itse pyytämässä Lyydiaa Helgen ja Maijan häihin, mutta Lyydia\nsanoi itkevänsä Jannea kaiket päivät eikä tahtovansa itkevänä\nilojuhlaan tulla.\n\nTämä oli suuri suru Greetalle, sillä hän piti Lyydiasta paljon. Ja\nainoa asia, minkä Helge oli jättänyt Maijalle kertomatta, oli se, että\näiti, joka näki Helgenkin pitävän Lyydiasta ja Lyydian Helgestä, oli\nsanonut Helgelle ennen Helsingin matkaa: -- Totisesti jos minulla olisi\nvielä toinen poika, paitsi sinä Helge, olisin ottanut tuon kovia\nkokeneen lesken luokseni asumaan. -- Helge ymmärsi, että äiti oli\nnäillä sanoilla ja hänen sydämeensä vetoamalla tehnyt viimeisen\nyrityksen hänen ja Maijan liiton peruuttamiseksi, ja äidin sanat\nlaskeutuivat uutena painona hänen sydämellensä jo entisen suuren painon\nlisäksi. Mutta sitä kiihkeämmin oli Helge vain kiiruhtanut matkaansa\nMaijan luo, niinkuin omaa menehtymistänsä peläten.\n\nNäin kävi, ettei Helgen ja Maijan häissä ollut ketään häävierasta, tai\noikeastaan, ettei mitään häitä ollutkaan. Koivikon väki vain ajoi\nisännän antamalla kahdella hevosella ja kaksilla parhailla rattailla\nkirkonkylään ja kihlatut vihittiin pappilan kansliahuoneessa, Maija\nvalkoisissaan, huntu ja kruunu päässä, Greeta mustissa samoinkuin\nTittakin. Helgellä oli yllään isä vainajan pitkä, musta ponsuuri.\n\nSitten he ajoivat kotiin, Greeta ja Helge etummaisilla rattailla,\noriilla, Maija ja Titta tulivat jälessä, valakalla, ja sittenkin vielä\nriitelivät kumpi heistä saisi ohjastaa.\n\n\n\n\nMAIJA KOIVIKON EMÄNTÄNÄ.\n\n\nMutta jos Maija olikin kuulutusaikana pidättäytynyt kaikista\ntaloustoimista, niin kyllä hän häitten jälkeen otti emännyyden kokonaan\nomiin käsiinsä.\n\nHän muutti tavaransa luhdista tupahuoneeseen.\n\nGreeta sanoi tahtovansa mieluummin asua tupahuoneessa, koska hän siten\noli lähempänä keittiötä, mutta Maija sanoi, että juuri senvuoksi hänkin\ntahtoi asua tupahuoneessa, tai jos se ei käynyt laatuun, niin hän asuu\nkyökissä mieluummin kuin kamarissa, joka on eteisen toisella puolella.\nHelgen tähden, joka joutui riidan ratkaisijaksi ja näytti onnettomalta,\nGreeta muutti Titan kanssa suosiolla kamariin eteisen toiselle\npuolelle, ja näin tupahuone joutui Maijan ja Helgen asunnoksi.\n\nSeuraavana aamuna jo viiden aikaan Greeta kuuli Maijan viskelevän\nhellanrenkaita ja herätti Titan lypsylle. Mutta kun Titta otti eteisen\nmaitokarsinasta kiulun, pisti Maija päänsä tuvanoven raosta ja sanoi\nTitalle:\n\n-- Syötät vain lehmän. Minä tulen itse lypsämään.\n\nTitan kiehahti pahasti sydänalassa. Oliko hän joutunut Maijan piiaksi?\nHän jätti kiulun eteiseen ja meni takaisin kamariin kysymään mitä äiti\nkäskee hänen tekemään, sillä äiti oli Titan oikea käskijä, eikä mikään\nMaija.\n\nGreeta rupesi nopeasti pukeutumaan.\n\n\"Nyt tästä jotain tulee\", -- ajatteli Titta hyvillään. Mutta äiti\npukeutuessaan nuhteli häntä, sanoen että ihmisen ei pitäisi koskaan\nsuuttua ja että ellei riidanhenkeä kohta alussa tukehuta, niin siitä\npaisuu kauhea Herran vitsaus, joka voi turmella koko olon ja elämän.\n\n-- No annanko minä siis hänen lypsää? -- kysyi Titta. Äiti sanoi yhä\nkiireesti pukeutuessaan:\n\n-- Mene sinä syöttämään, minä tulen itse lypsämään.\n\nTitta tuli voitokkaana eteiseen, eikä löytänyt kiuluansa ja ajatteli\njättäneensä sen varmaan navettaan. Mutta sinne tultuaan hän näki Maijan\njo istuvan pallilla ja lypsävän niin että maito tirskui. Titta viskasi\nlehmälle heinätukon.\n\nMaija sanoi lypsyltään:\n\n-- Ja pese se kirnu oikein puhtaaksi. Kirnuamme entiset herat ja sitten\nalotamme vähän uudella tapaa.\n\nTitta meni navetasta ja äiti tuli jo tiellä vastaan.\n\n-- Se jo lypsää, -- sanoi Titta.\n\nOliko äiti juossut, kun oli ikäänkuin hengästynyt, vai oliko\nvihastunut, koska kädet vähän vapisivat. Niin äidillä aina kädet vähän\nvapisivat, kun hän aikoi suuttua. \"Kohta Maijalle pamahtaa\", -- toivoi\nTitta.\n\nMutta äiti veti suunsa hymyyn, pani kätensä Titan olalle ja sanoi:\n\n-- No, Titta, mennään me sitten emännälle kahvia keittämään.\n\nJa he menivät käsikynkässä.\n\nMutta keittiön hellalla puski kahvipannu jo kiehuvaa höyryä suustaan,\nja pöydälle oli valkoiselle liinalle asetettuna kauniisti neljä kuppia\naluksineen ja lusikoineen, keskellä lasinen sokerirasia Greetan omasta\npiirongista.\n\nHelge tuli samassa iloisena tupahuoneesta keittiöön.\n\n-- Maija pyysi juomaan, hän tulee kun joutaa, -- sanoi Helge\nviattomasti ja istui pöytään. Tavallisesti he olivat juoneet aamukahvin\nvain kukin kaataen kupposeensa pannusta, joka oli hellalla, ja milloin\nmikin, mutta nyt oli Maija asettanut pannunalusen pöytään ja hänellä\noli kaiketi ollut tarkoitus kaadella kaikille, niinkuin herrasväessä\ntehdään.\n\nGreeta toi pannun pöytään ja sanoi Titalle:\n\n-- Menepäs sinä käskemään Maija kahville.\n\nTitan mentyä hän sanoi Helgelle:\n\n-- Sinun pitäisi selittää Maijalle, että minä olen tottunut lapsuudesta\npitäen lehmänhoitoon ja minusta tuntuu oudolta jäädä sitä työtä vaille.\n\n-- Mutta eikö äidin ole jo tullut aika levähtää paljoista töistä, --\nsanoi Helge.\n\nGreeta katsahti häneen pitkään ja sanoi vähän ivallisesti:\n\n-- Kas vaan, kun en ole omaa raihnaisuuttani itse ensimmäiseksi\nhuomannut. No mennään me sitten Titan kanssa vain kamariin istumaan.\n\nGreetan alkoi sydäntä kirveliä kohta kun hän oli tämän sanonut, sillä\nhän huomasi, miten Helgen kasvot menivät laskoksiin mielipahasta.\n\n-- Taas on minun tänä yönä varpaitani kivistänyt, -- sanoi hän. Mutta\nkun Maija tuli maitoineen keittiöön, puhui Greeta hänelle iloisen\nlempeästi:\n\n-- Onpa minulla näppärä miniä, kahvit pöydässä, maito kiulussa\nennenkuin vanha on silmänsä unesta hieronut.\n\nMaija ymmärsi kehumisen ja tuli iloiseksi. Hän meni pöydän luo ja\nkaateli emäntänä kaikille kahvit.\n\nGreeta näki Helgen kasvojen jälleen pyöristyneen ja loistavan\nmielihyvästä, ja hän ajatteli: Voi, kun nyt saisi sydämensä aina\npakoitetuksi! Herra pitelethän Sinä kädestäni! Minä en erkane sinusta,\nvaikka näen selvään, mitä allani tapahtuu.\n\nGreeta oli taas alkanut ajatella kaikkia asioita tuon merkillisen\nunensa puitteissa. Helge oli uivinaan aallokossa, Herra sanovinaan:\nantaa pojan vaan koetella voimiansa. Ja hän itse puolestaan oli tehnyt\npäätöksen pidellä Herran kädestä loppuun asti.\n\nHe pysyttelivät Titan kanssa todella paljon kamarissa. Äiti kertoi\nTitalle nuoruutensa muistelmia ja he istuivat molemmat vierekkäin\nvuoteella, niinkuin Titta halusi.\n\nSitten he katselivat kauan puutarhaa ja äiti koetti olla hyvin\nhuvitettu rikkaruohon nyppimisestä porkkana- ja punajuurikasrivien\nväliltä, joka oli Titan vastahakoisimpia töitä, mutta nyt äidin kanssa\nmieluista. He kuulivat kuinka keittiön ovi paukahti auki ja Helge telmi\nMaijan kanssa eteisessä, niinkuin oli ennen telminyt Titan kanssa. Nyt\nhän tuli eteisen ovensuulle ja huusi:\n\n-- Titta hoi, sonta kuuluu olevan vielä luomatta navetasta.\n\n-- Menenkö minä? -- kysyi Titta hiljaa äidiltä, johon äiti vastasi:\n\n-- Tietysti menet, ja pese kirnukin puhtaaksi, niinkuin Maija on\nkäskenyt. Sillä meidän on tehtävä tässä elämässä kaikki niinkuin Herran\nkäskystä eikä ihmisen, jos kerran sonta _on_ luotava ja kirnu _on_\npestävä. Ja että sinä tämän oppisit, niin katso, minä teen sen kaiken\nitse, mutta sinun käsken jäämään tähän kitkemään, kunnes minä palaan.\n\n\"Äiti se tulee taas päivä päivältä yhä hurskaammaksi\", -- ajatteli\nTitta, kun näki äidin todella kompuroivan törmännettä ylös navetalle\npäin.\n\nMutta Maija oli varmaankin ikkunasta nähnyt Greetan menevän, koska\njuoksi nopeasti pihan yli navettaan, kooten hamettansa vyötärysten\nalle.\n\nSinne tultuaan Maija kohta tempasi sontataikon Greetan käsistä, ja nyt\nnäki Greeta todellakin paljon heikontuneensa, sillä kyllä hän piti\nkaikin voimin vastaan. Nytkäys vain, ja taikko oli Maijalla. Greeta\nsydämistyi niin tästä väkivallasta, että olisi lyönyt vaikka kihvelillä\nMaijaa päähän. Mutta onneksi hän oli juuri opettanut Tittaa. Hän\noikaisihe, katsahti kattoon ja sanoi aivan nöyrällä äänellä:\n\n-- Käskin Titan kitkemään, mutta voinhan lähettää hänet tännekin.\n\n-- Ei tarvita, -- sanoi Maija tuimasti.\n\nNyt olisi Greetan tehnyt mieli ottaa kihveli oikeaan käteensä, ja hän\najatteli, miten hän vasemman kätensä ojentaa ovea kohti ja huutaa\nMaijalle: mene ulos täältä! Mutta mieluisan intohimon luoma kuva sai jo\nennen täyttymistään hänen sydämensä niin kouristumaan, että hän peräti\nheikkeni, ja Herraa kiittäen siitä, ettei mitään ollut tapahtunut, hän\nhoipersi ulos navetasta, istui törmän kivelle, ummisti silmänsä ja\nantoi kyynelten vuotaa. Hän teki uuden päätöksen olla milloinkaan\nsuuttumatta Maijalle, nousi, tuli Titan luo ja sanoi:\n\n-- Meneppä sinä nyt pesemään kirnu, se on tuolla kaivolla turpoamassa,\nja hankaa se oikein puhtaaksi, että Maija kiittää.\n\nMaija tulikin kaivolle, vettä navettaan hakien, ja kiitti Tittaa,\nsanoen juuri noin pitävän hangata, että kirnu oikein puhdistuu.\n\n-- Saat kohta kirnutakin, sanoi hän viputtaessaan vesiämpäriä\nylämäkeen.\n\nMutta Helgenpä näki Titta joutuvan sinäpäivänä vielä kovempaan souviin.\nMaijalle piti laitettaman keittiöön uusia hyllyjä entisten sijaan, ja\npaljon hyllyjä, toiselle puolelle pienempiä, toiselle isompia, joista\nkaksi oli kaidattava niin, että lautaset saivat olla kallellaan ja\nvierekkäin. Junalta tuotiin Maijalle laatikko, johon hän oli koonnut\nrouvalta häälahjaksi saamiaan astioita ja muuta keittiötavaraa. Yhdeltä\nkälyltään hän oli saanut tinatun kuparipannun, kuppeja ja lusikoita, ja\nvielä kaksi muuta vanhaa pannua. Näitä kaikkia tavaroita hän tahtoi\npitää näkösällä ja siksi piti hyllyjä olla niin paljon, kunnes Helge\njoskus joutaisi laittamaan oikean, puoleksi avonaisen keittiökaapin\nMaijan selitysten mukaan. Sitäpaitsi oli Maijalla pitkiä uutimia,\njoihin Helgen piti laittaa kuosikkaat pitimet ikkunain yläpäähän\nnostettaviksi. Ja vielä korvon alle ristikko tehtävä ja väliovi\nkeittiöstä eteiseen nostettava, ettei se lonksottanut. Niin, ja sitten\ntahtoi Maija erikseen hellapöydän, jossa olisi laatikot alla, mihin\nsaisi panna haarukat, veitset ja lusikat.\n\nHelge höyläili ja sahasi keittiössä, vei vanhoja lautoja pois tieltä ja\ntoi taas uusia, joten keittiö oli useita päiviä täynnänsä höylänlastuja\nja laudanpätkiä ja Maija kattoi ruokapöydän kamariin. Itse hän kuuraili\nja hankasi, ensin luutusi kaikki seinät ja käväisi katonkin, sitten\nlattiat, sitten löysi lutikoita jostakin rakosesta ja alkoi uudestaan\nseiniä pestä, hääti syöpäläiset tärpätillä ja rupesi tutkimaan\nkellaria, johon mentiin keittiön lattialuukusta.\n\n-- Mikä ihme siellä haisee, -- kysyi hän moneen kertaan. -- Kohta\nensipäivästä kun tulin, tuntui nenääni sama outo haju.\n\nGreeta ei voinut pidättäytyä sanomasta semmoista, jota itse kohta katui\nsanoneensa:\n\n-- En minä ole täällä mitään hajua tuntenut ennen Maijan tuloa, --\nsanoi hän.\n\n-- Mikäs tämä on? -- huusi Maija lattian alta ja samassa lensi\npuolimädännyt riepu aukosta Helgen lastujen päälle. -- Ja tässä! (Taas\nriepu). -- Entäs tässä! (Taas riepu). -- Ja tässä ja tässä, ja tässä...\nJa nyt sieltä alkoi tulla jos jotakin, vanhoja rotanloukkuja,\nkäpristyneitä vanttuja, kengänjätteitä, tilkkumaton rääsyjä, tulipa\npaperipakettiin käärittyinä silakanruotojakin ja loppujen lopuksi\nsäkki, jonka pohjaan oli unohtunut jonkunverran viimevuoden perunoita\nja joka lentäessään hajosi, päästäen osan perunoista takaisin kellariin\nja osan lastuille, toiset kyynärän pituisilla valkoiduilla, toiset\nmätinä.\n\nGreeta oli tällä välin kamppaillut ankaran taistelun itsensä kanssa,\ntarttunut hädissään Herran käteen ja päässyt voitolle. Kääntäen asian\nleikiksi hän sanoi Maijalle, joka nousi ylös kellarista ja löi käsin\nhamettaan puhtaaksi:\n\n-- Niin, Maija, syvällä näkyvät olevan vanhain syntien juuret.\n\nMaija ei ymmärtänyt ruotsalaista lausetta ja luuli saaneensa Greetalta\nuuden näsäyksen. Hän sanoi tuimasti:\n\n-- Minunko tultuani nämä ovat ruvenneet haisemaan. Hyi sentään.\n\nNäin sanoen hän kahmaisi osan kellaritavaroita syliinsä ja läksi\nviemään niitä ulos.\n\nHelge sanoi äidille Maijan mentyä:\n\n-- Maija on vähän tuittupäinen. Mutta miksi menitte sanomaan, ettei\nhuoneissa tuntunut hajua ennen Maijan tuloa.\n\nGreeta ei vastannut mitään, sillä osaksi tuo sana satutti häntä ja\nosaksi tapahtui oikeastaan ensi kerran, että Helge moitti äitiä. Nuo\nseikat yhtyneinä saivat aikaan sen, että Greeta myöskin ensimmäisen\nkerran eläessään tunsi katkeruutta poikaansa kohtaan.\n\nKun äiti ei puhunut mitään, sanoi Helge vielä:\n\n-- Jos näin on alku, millainen tuleekaan loppu?\n\nNyt Greeta alkoi vavista pelkästä ponnistuksesta olla vieläkin mitään\nsanomatta, mutta se meni yli hänen voimiensa, ja hänen äänensäkin\nrupesi vapisemaan:\n\n-- Tuon sinä olisit voinut sanoa myöskin Maijalle, -- sanoi hän ja\nsanoessaan hengästyi niin, että viimeinen osa lauseesta tuli vain\nvaivoin sanotuksi, mutta tuli sentään.\n\nHelge huokasi syvään ja näytti Greetasta peräti murtuneelta. Rakastiko\nHelge siis tuota Maijaa niin, että pieninkin soimaus häntä haavoitti?\nVai katuiko Helge sydämensä pohjassa, että oli mennyt naimisiin Maijan\nkanssa? Täynnä tyytymättömyyttä itseensä, mutta voimatta vielä mitään\nsovinnollisuuden sanaa keksiä Greeta sulkeutui kamariinsa, vaikka tunsi\ntälläkin loukkaavansa Helgeä.\n\nHelge sanoi Titalle, että nyt on keittiössä kaikki valmiina ja lastut\nkannetaan vajaan sytykkeiksi.\n\nTitta rupesi kohta innokkaasti toimeen.\n\nMaija tuli keittiöön ja ilostui, kun näki että siellä ei ollut Greetaa.\nKohta hän alkoi tehdä selvää kellarista, ja kun se oli perin pohjin\nsiivottu ja lastut viety pois keittiöstä, alkoi hän pestä keittiön\nseiniä ja lattiaa, mutta Helgen pani tupahuoneessa naputtamaan Titan\nkanssa uutimia puupitimiin ja sitten nostamaan ikkunoille.\n\nKaiken tämän aikaa istui Greeta yksin kamarissa hartaissa\nitsetutkisteluissa, ja tällä kertaa hän suorastaan puolusteli\nkäytöstään Herran edessä, joka tuntui vaativan katumista. Hän koetti\ntodistaa Herralle, kuinka välttämätöntä oli, että Helge huomaisi\nminkälainen Maija oikein oli ja että siis oli ollut hyvä auttaa häntä\nsitä huomaamaan. Greeta sentään jo tiesi, mihin nämäkin itsetutkistelut\npäättyvät, nimittäin siihen, että Herra taas sanoo: antaa pojan vaan\nkoetella voimiansa. Ja Greeta olisi ollut melkein jo suostuvainenkin\nsellaiseen tulokseen, ellei perinpohjaista syventymistä kysymykseen\nolisi häirinneet äänet ja koputukset, jotka kuuluivat tupahuoneesta ja\nkeittiöstä. Mitä ihmeitä he siellä oikeastaan naputtelivat? Hän kuuli\nilmeisesti iloisia ääniä, Titan kikatusta ja Maijan naurua, varmaan oli\nHelge sanonut jonkun sukkeluuden. Mutta että sentään voidaan nauraa ja\niloita kohta tämmöisen pöyristyttävän tapauksen jälkeen, jolloin olisi\nodottanut haudan hiljaisuutta ja ihmismielen matelemista tuskan\nhäpeässä ja katumuksessa! Ja Tittakin! Greeta oli huomannut selvästi,\nettä Titta, vaikka kyllä kanteli alinomaa Maijan rikoksia, oli alkanut\nolla innoissaan Maijan teettämistä töistä, ikäänkuin Titta ei olisi\nmilloinkaan saanut kirnuta ennenkuin nyt vasta Maijan luvalla! Ja\nvesiämpäriäkin oli Titta kantanut aivan selvään Maijaa matkivasti\nvipuuttaen toista kättään. No olkoon, lapsen mieli on häilyväinen.\nMutta Helge! Vaikka Helgen ääntä ei kuulunutkaan, ei ollut mitään\nepäilemistä, että juuri Helge oli saanut tämän ilotuulen aikaan. Sen\nsijaan että olisi huomauttanut Maijalle, miten sopimatonta on viskellä\ntavaroita kellarista ihmisten kasvoihin! Mutta Helge ei sanonut\nMaijalle milloinkaan moitteen sanaa, aivan kuin olisi pelännyt\ntuommoisen tyllerön siitä rikki menevän. Äidille niitä näytti voivan\nsanoa, ja äidin edessä huokailla. Näytti kuin ei Helge olisi enää\nvoinut olla iloinen muuten kuin Maijan seurassa! Olkoon sitten, kyllä\nGreeta jaksaa istua kamarissa vaikka ikänsä.\n\nJa Greeta istui.\n\nNyt oli vähän aikaa naputtamatta. Mutta ei suinkaan loppuakseen, vaan\nainoastaan siirtyäkseen keittiöön. Ja sieltäkin saattoi kuulua\ninnokasta puhelua, Titan hyppäämistä jostakin korkealta, pöydän\nsiirtelemistä ja taas naputtelua. Ja vielä hellarenkaitten rämistelyä.\n\nGreeta kävi niin uteliaaksi, ettei hän voinut olla raottamatta kamarin\novea ja pistämättä päätänsä ulos paremmin kuullaksensa. Silloin hän\nhuomasi, että keittiön ovi oli vähän auki. Ja hän ajatteli, että yhtä\nhyvä hänen on istua yksikseen jollakin puutarhan kivellä kuin jököttää\nkoko aika kamarissa. Puutarhaan mennessään hän tietenkin vilkaisi myös\nkeittiön ovelle päin. Ja vilkaistua ei auttanut muu kuin pysähtyä\nvähäksi aikaa katsomaan ihmeellistä näkyä:\n\nHelge seisoi pöydällä ja kiinnitti pitkiä kaksinaisia, pitseillä\nreunustettuja uutimia keittiön ikkunaan. Maija seisoi hellan ääressä\nkeittämässä ruokia. (Kas kun hän antoi pannun seistä vain suljettujen\npunaisiksi kuumennettujen renkaitten päällä; Greeta oli aina puiden\nsäästämiseksi antanut tulen käydä suoraan pannun pohjaan). Maijalla oli\nkädessä haarukka ja hän katseli ylös Titan toimiin, joka seisoi hellan\nvieressä toisella pöydällä ja naputteli uusiin hyllyihin sahalaitaisia,\npunakukallisia reunaliuskoja. Titta oli ilmeisesti innoissaan. Ja\nolisihan Greetakin sitä tointa vähän pitemmältä katsellut, ellei olisi\nollut mentävä puutarhaan kivelle istumaan.\n\nSiellä kivellä hän tunsi olonsa kovin yksinäiseksi. Ei tahtonut oikein\nmikään huvittaa, vaikka aurinko paahtoi kuumasti selkään, vaikka\nvarpuset iloisesti tirskuivat navetan luona, vaikka kana kaakattaen\nilmoitti munineensa ja vaikka punajuurikkaan lehti oli jo niin suuri,\nettä näytti keltaisia suonia punaisella pinnalla. Ilma tuntui liian\nlämpimältä, viserrys kimakalta, kaakatus ja punajuurikas ikävältä.\nMutta jossakinhan hänen sentään piti olla, niin tarpeettomana ja\nliikanaisena kuin häntä saattoikin pitää. Kyllä hän osasi tästedes aina\nolla yksin, koska hän näytti tuottavan vain murheen huokauksia, jos oli\nseurassa. Ja taas, jos Helgen ilomielisyys riippui vain siitä, että\nGreeta valheellisesti mairitteli Maijaa ja teeskenteli ystävyyttä, niin\nsellaista hän ei tahtonut enää jatkaa. Totuus ennen kaikkea. Parempi\nlihava riita kuin laiha sovinto. -- Niin Maijakin näytti ajattelevan,\nja siinä kohden oli oikeammassa kuin Helge. -- Herra tietenkin tuntui\nyhä hokevan: älä sinä valehtele rakastavasi, vaan rakasta. Mutta ei\nGreeta nyt jaksanut asiaa näin päin ajatella, tässä ikävässä\nyksinäisyydessä, ja kun ne siellä tietysti yhä vain ilakoivat. Eikä\ntiennyt kuinka sinne edes kehtaisi mennäkään näin pitkän ajan perästä,\nkun oli kerran ruvennut olemaan yksinäisyydessä ja ne siellä varmasti\nhänen päätöksensä huomanneet.\n\nSilloin hän kuuli hirmuisen huminan ilmassa. Tosin hän oli sitä jo\npitkän aikaa kuullut, vaikkei ottanut huomioonsa. Hän katsahti ylös ja\nnäki että mehiläiset parveilivat. Suuren, entisestä asuinpaikasta\nsiirretyn omenapuun latvapuolella, tiheässä oksistossa, roikkui niitä\njo aika rypäle ja ilma oli aivan sakeana samaan oksistoon pyrkijöitä.\n\nNyt Greeta ei ainoastaan _mennyt_, vaan hameittensa etumusta\nkannatellen _juoksi_ muiden seuraan.\n\nKuistilla hän vähän pysähtyi ottaakseen henkeä asian rauhallista ja\narvokasta ilmoittamista varten. Sitten meni hitaasti keittiön ovelle ja\nsanoi, huokaisten kuin maailman vähäpätöisintä asiaa:\n\n-- Mehiläiset parveilevat.\n\nJa nytkös Helgelle ja Titalle kiire tuli! Helge ei näissä Maijan\nteettämissä puuhissa ollen ollut ehtinyt varustautua parvea\nvastaanottamaan, vaikka oli sen tuloa kaikista merkeistä päättäen\nodottanut. Nyt oli parvikoppa halkovajan orsilla, pohjia ei löytynyt\nyhtäkään ja täytyi käyttää korvon kantta, tikapuut oli haettava, sillä\nparvi istui korkealla, ja Titta ne vihdoin löysi liiterin takaa. Olihan\nHelgellä hansikkaatkin ja kasvojen suojus, mutta kuka niitä nyt jouti\nhakemaan. Titta ei löytänyt. Greeta toi ne vihdoin, mutta silloin oli\nHelge jo puussa ja ravisti suuren parven koppaan, jonka käänsi nurin\nkannen päälle ja asetti maahan. Titta oli kaivolta vettä tuomassa, jota\nHelge tarvitsi ruiskutukseen rauhattomien mehiläisten tyynnyttämiseksi.\nHän oli juuri panemassa kiilaa pohjan ja korin väliin, etteivät\nmehiläiset tukehtuisi, eikä sen vuoksi voinut mennä auttamaan, vaikka\nkuuli kimakoita hätähuutoja.\n\nMaija, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt mehiläisten parveilevan, oli\ntullut uteliaana katsomaan, miten mehiläisiä otetaan muka kiinni. Hän\naikoi tietysti mennä sinne missä Helgekin oli, mutta ei päässyt\nkuinkaan lähelle ennenkuin alkoi perääntyen puhaltaa mehiläisten päälle\nja huitoa vimmatusti käsillään niitä pois. Samassa hän kiljaisi ja\nhuusi: \"Pisti! Pisti!\" Eikä saanut kättänsä niin kauas niskan alle,\nettä olisi ylettynyt kipupaikkaan. Ennenkuin kukaan ehti apuun huusi\nMaija uudelleen: \"Ai, ai, ai, ai, ai!\" -- ja haroi päätänsä, työntäen\nsormet tukkaan ja taas viskaten ne ulos. -- \"Helge, Helge, ne meni\ntukkaan!\" -- huusi hän istuen maahan kyykylleen ja haroi yhä silmät\numpeen puristettuina.\n\n-- Etkö sinä jo joudu apuun? -- kysyi Greeta Helgeltä. Mutta Helge\njatkoi vain työtänsä ja viekkaasti katsoen äitiin sanoi:\n\n-- Antaa vähän pistää, ei se ole pahaksi.\n\nGreeta sanoi:\n\n-- Oletko sinä hullu? Pistää! -- Ja hän meni sitä menoaan Maijan luo.\nHän selvitti mehiläiset Maijan hiuksista ja sitä tehdessään ajatteli:\nonpa sillä kaunis ja tuuhea tukka! Mutta tutkiessaan niskaa, olisiko\noka pistoksen jäleltä sinne jäänyt, hän ajatteli: siinä nyt sait, kun\npidätkin noin avokaulaista puseroa!\n\nMaija käski hakemaan alempaa, paljon alempaa.\n\nHakiessaan alempaa Greeta ihmetteli Maijan ihon valkeutta ja sileyttä,\nja ajatteli: sitäköhän se Helge tuossa tytössä rakastaa? Kuitenkin hän\nitsekin hierasi liiemmän kerran kipeätä paikkaa, ja ehdotti että sitä\nvoideltaisiin hunajalla, niin se ei turpoa.\n\nNäin siinä naurussa ja hälinässä unohtuivat äskeiset välit ja\niloisempaa oloa tuli sijaan. Niinkauan kuin vaan puhui mehiläisistä,\nnäytti sitä hyvää oloa voivan jatkua kuinka pitkälti tahansa. Mutta\nvaikka Titta ja Maija menivät takaisin keittiöön ja Greeta jäi Helgen\nkanssa vielä mehiläisten luo, puhui Greeta Helgenkin kanssa vain\nmehiläisistä, niin hauskaa oli olla sellaisissa keveissä ilosuhteissa\nhänen kanssaan taas pitkästä aikaa. Ja he nauroivat yhdessä monelle\näskeisessä hälinässä tapahtuneelle seikalle, erittäinkin Maijan\nhätähuudoille, ja menivät naurusta välistä oikein kippuraan.\n\nMehiläisasiat rupesivat kuitenkin väkisinkin loppumaan, kun ei tiennyt\nmitä niistä vielä enempiä sanoisi, ja vaara uhkasi, että puhe nyt-nyt\nsuistuu mehiläisraiteilta johonkin totisempaan, esimerkiksi todella\nMaijaan.\n\nOnneksi Titta kuistilta huusi ruualle. Ja toisten kanssa saattoi\nmehiläisistä olla vielä paljonkin puhuttavaa.\n\n-- Tule jo, -- hoputti Greeta Helgeä, joka oli vienyt parven\nperunakuoppaan iltaa odottamaan.\n\nHe menivät yhdessä tupaan.\n\n\"Nyt vain mehiläisistä, nyt vain mehiläisistä!\" -- hoki Greeta\najatuksissaan, antaen omalle itselleen ankaria käskyjä pysyä aisoissa.\n\nMutta keittiöön tultua unohtuivat mehiläiset silmänräpäyksessä, niin\nvaltava oli se näky, joka hänet kohtasi.\n\nIkkunan edessä oli uusi uudin, tai oikeastaan kaksiosainen\npitsikartiini, kauniisti hajoitettuna ja koreilla nauhoilla ikkunan\npieliin sidottuna. Vanhan laatikkokaapin peitti ommeltu kaitaliina, ja\nsen päällä seisoi kaksi korkeata hopeanhohtavaa ja sisältä\nkullankiiltävää maljaa, jotka Maija kuului saaneen häälahjaksi\npalvelustovereiltaan. Ruokapöytä oli katettuna valkoiselle vaatteelle\nja kunkin istujan kohdalle oli asetettuna kaksi lautasta, matala alle\nja syvä päälle, viereen veitset ja haarukat, kaiketi ruokapalojen\nottamiseksi vadista ensin lautaselle ennenkuin suuhun pantiin. Uusi\nporsliininen kukallinen leipäkori seisoi valmiiksi leikattuine\nleipäviipaleineen keskellä pöytää, vieressä pieni voilautanen, jonka\nreunalla oli veitsi, muita veitsiä pienempi, ja suolarasia. Toisella\npuolella koria oli uusi laskusuinen kaljakannu, josta kalja oli kaiketi\nmyöskin ennen juomista kaadettava jokaisen eteen pantuihin laseihin. --\nLattialle oli ripoteltu katajanhakosia -- mutta millä ihmeen\nhieromisella se keittiön lattia oli niin valkoiseksi saatu?\n\nKaiken kruununa oli sentään se mihin Greetan katse oli oikeastaan ihan\nensimmäiseksi lentänytkin, vaikka silmä siirtyi pöytälaitoksiin, --\nnimittäin uudet kukkareunaiset hyllyt, joiden ylimmällä loistivat\naurinkoina Maijan punakupariset kastrullit ja kahvipannu, ja alemmilla\nkahvimylly, korulautasia, vateja ja kuppeja. -- Oli selvää, että\nMaijalla on täytynyt olla edeltäpäin tieto siitä mitä talossa oli ja\nmitä ei ollut, ja niistäpä asioista ne Helgen kanssa kaiketi\nkirjoittelivatkin toisilleen koko talven, samoin kuin varmaan myös\ntuvan jakamisesta kahteen osaan ja hellasta. Nyt alkoi Greetalle moni\nasia totisesti selvitä, eli oikeastaan yhtaikaa kaikki asiat.\n\nHän olisi sentään katsellut kauemminkin noita kupariastioita ja\nmyös nauloissa riippuvia seuloja, kauhoja, sihvilöitä, vispilöitä,\nratteja, ... mutta häntä häiritsi se, että muut koko ajan katsoivat\nhäneen nähdäkseen ja saadakseen kuulla minkä vaikutuksen tuo kaikki\nloisto nyt muka on häneen tehnyt. Häneen tuli sen johdosta kova halu\nkertoa jotakin omista entisistä elämyksistään. Ja Greeta alkoikin jo\npuhua, miten hän oli ennen vanhaan nähnyt samanlaisia -- juuri yhtä\nloistaviksi hiottuja kuparikastrulleja kotipuolensa pappilan\nkeittiössä, jota katsomaan hänet oli vienyt itse rovastinna. Mutta\nsilloin Greeta huomasi, että tämä puhe ei ollut Maijan mieleen, sillä\nMaijan suu oli mennyt ryppyyn. Sen vuoksi Greeta nopeasti käänsi puheen\ntakaisin mehiläisiin, kysyen ensiksi Maijalta, vieläkö se mehiläisen\npuru teki kipeätä.\n\nMaija rupesi nauramaan ja niin rupesivat kohta kaikki puhumaan taas\nmehiläisistä. Entinen ilo otti uuden vauhdin erittäinkin kun he\nmehiläisistä yhä puhuen istuivat pöytään Maijan ruokalaitosten ääreen.\n\nMaija käski ottamaan voita leivän päälle.\n\nGreeta hieraisi vähän voita leivälleen, ja nykäsi Tittaa, kun tämä\naikoi mennä voihin omalla veitsellään eikä pienellä eri veitsellä.\n\nSitten Maija pyysi Greetaa ottamaan lautaselleen lientä, jota oli\nposliinikulhossa kantanut pöytään. Liemen syötyä hän vei päällimmäiset\nlautaset pois ja toi padasta koottuja lihapaloja perunain kanssa\nvalkoisessa vadissa. Sitten kaateli kaikille kaljaa laseihin ja istui\nitsekin syömään.\n\nHelge oli repäisevän iloinen, vaikkei paljoakaan puhunut parvestaan.\nHänellä oli suu medellä eli niinkuin hän olisi joka hetkenä aikonut\nsanoa jonkun sukkeluuden.\n\nTitta vilkui koko ajan Maijan käsiin ja koetti tehdä kaikki syömisasiat\njuuri niinkuin Maija ne teki. Hänkin koetti pistellä paloja suuhun vain\nhaarukalla, veistä siihen käyttämättä, ja jätti parhaan loppumehun\nsyömättä, niinkuin Maija.\n\nGreetan täytyi myöskin välistä vilkaista, ja syönnin päättyessä Greeta\npunastui, kun Titasta huomasi, että hänenkin olisi ehkä pitänyt syödä\nhaarukalla, ja hän oli syönyt veitsellä kaiken. Mutta mehiläiset hänet\ntästäkin ikävästä auttoivat ja pian taas naurettiin.\n\nNäin oli Maija ottanut Koivikon emännyyden täydellisesti käsiinsä.\n\n\n\n\nSISARET TULEVAT.\n\n\nTitta oli ollut hyvä kynäilijä jo kansakoulussa, mutta sensijaan kuin\nmuiden kansakoululaisten käsiala koulusta päästyä vähitellen kangistuu\nja huononee, ja oikeinkirjoituskin käy usein virheelliseksi, niin Titan\nkäsiala vain parani, kävi yhä tasaisemmaksi ja liukkaammaksi, eikä\noikeinkirjoituksen mutkaiset kysymykset tuottaneet hänelle mitään\nvaikeuksia. Sillä Titalla oli kirjoitusharjoituksiin koulunkäynnin\njälkeen melkein enemmän tilaisuutta kuin koulussa. Hän näet piti\nahkeraa kirjeenvaihtoa sisariensa kanssa, jotka puolestaan Tittaa\nsiihen yllyttääkseen lähettelivät hänelle paitsi lukuisilla\nkysymyksillä varustettuja vastauskirjelmiä, myöskin silloin tällöin\nkaikenlaista pikkutavaraa, kuten pienen taskupeilin, jonkun huivin,\nerinomaisen sormustimen, neuloja ja muuta sellaista mitä Titta sattui\ntilaamaan, ja välistä vähän rahaakin.\n\nNäin ei sisarille jäänyt salaisuudeksi mitään mikä koski Koivikkoa sen\nrakentamisesta asti, huoneiden uutta järjestelyä ja hellaa kaikkine\nmukavuuksineen, eipä edes sekään, että Helge oli laittanut sisarille\nluhtiaitan ja maalannut sen punaiseksi (Tätä vain ei saanut sanoa Titan\nilmaisseen).\n\nMutta erittäin yltyi Titan kirjoitusinto heti Maijan saavuttua\nKoivikolle. Voihan sen arvata: kuulutukset, vihkimiset, häät! Sisaret\nsaivat tietää Maijan ulkopuoliset piirteet, puserot ja puvut niin\ntarkalleen kuvattuina, että he jo ennen tuloaan tyystin tunsivat mikä\notus se Maija oli. Ja kun Titan välit Maijan kanssa eivät alkupuolella\nkesää vielä olleet vakiintuneet niin, että Titta olisi ollut\nesimerkiksi erittäin innostunut Maijan teettämiin toimiin ja alituisiin\njuoksutuksiin, joita vastaankaan tosin ei uskaltanut mukista, niin hän\npurki sappeansa täysin mitoin sisarille, jopa kuvasi Maijan perin\nepäedullisissa väreissä. Muun muassa kertoi Maijan ensi töikseen\nsiirtäneen sisarien aitassa olevat vaatteet yhteen läjään ja\nripustaneen omansa nauloihin. Äidin oli Maija ajanut ulos navetasta,\nkarkoittanut hellan äärestä ja erottanut kaikista emännyystoimista sekä\nsisällä että ulkona. Tittaa oli pitänyt pelkkänä piikanansa ja äitiä\nkohdellut niinkuin tämä olisi ollut Koivikolla mikäkin ruotivaivainen,\njoka ajetaan ryytimaahan rikkaruohoja nyppimään. Maija muka usutti\nHelgeä äitiä ja Tittaa vastaan, niin että Helge osasi olla iloinen vain\nMaijan seurassa, ja äiti oli sanonut Helgen laihtuvan ja surkastuvan\npäivä päivältä.\n\nMyöhemmin, kun Titan ja Maijan välit paranivat, jopa Titassa heräsi\nMaijaa kohtaan ihailunkin vireitä, ei hän enää kirjoittanut Maijasta\nmitään. Mutta ei myöskään ymmärtänyt miten hän olisi voinut kirjeessä\nperuutella semmoista, joka kuitenkin oli tapahtunut ja tullut\nmainituksi.\n\nJoten sisaret olivat täysiin panoksiin ladatut Maijaa vastaan jo ennen\nKoivikolle saapumistansa. He antoivat Titan kirjeiden kiertää toiselta\ntoiselle ja kirjeellisesti päättivät määräajasta milloin yhdessä\nsaapuisivat Koivikolle, käydäkseen siellä asioihin kiinni kovin kourin,\nvanhan äidin tähden erittäinkin, mutta myöskin Helgen tähden.\n\nKuitenkaan eivät he kaikki päässeet tulemaan, vaan ainoastaan kolme.\nVanhin ei onnistunut saamaan lomaa, sillä herrasväet, joissa hän\npalveli, olivat kaukaisilla matkoilla, ja hänet oli jätetty kotiin\nemännöitsijäksi. Toinen oli joutunut naimisiin Ruotsiin eikä voinut\njättää miestänsä ja lapsiaan. Niistä kolmesta, jotka olivat päättäneet\nyhdessä tulla, oli Sigrid naimisissa pomon kanssa Ekön satamassa,\ntoinen Dagmar ompelijattarena Tammisaaressa ja kolmas, Mimmi,\npalveluksessa asemapäällikön luona lähellä Hankonientä.\n\nGreeta oli elänyt kokonaan ulkopuolella Titan kirjeenvaihdon eikä siis\nvoinut aavistaa mistään ukonpilvistä, joita tämä kirjeenvaihto\nvähitellen oli nostattanut Koivikon taivaanrannalle.\n\nKun hän sai Sigridiltä kirjeen, jossa tämä omasta sekä Dagmarin ja\nMimmin puolesta ilmoitti heidän aikeestaan saapua kolmisin Koivikolle,\nja Titta oli hänelle lukenut kirjeen sisällyksen, kiirehti hän, taas\nhameensa etumusta kannatellen, liiteriin, jossa Helge teki Maijalle\npesupunkkaa. Riemukkaana kirjettä juostessaan viuhtoen hän huusi jo\nmatkalla: -- Tulevat! Tulevat! -- Voimatta rajun hengästyksen vuoksi\nmuuta lisätä hän antoi kirjeen Helgelle ja istui huohottamaan pukille\nkatsoakseen miten kirje saa Helgen ilostumaan.\n\nMutta kohta hänen täytyi ihmeekseen panna merkille, ettei Helge\nilostunutkaan uutisesta niinkuin hän oli odottanut.\n\n-- Nytkö he jo tulevatkin, -- sanoi Helge ja otti huolestuneen\nuteliaana paperin käteensä.\n\nLuettuaan kirjeen istuvillaan lautain päällä Helge huokasi ja sanoi:\n\n-- Näkyvät tulevan. -- Eikä sanonut muuta.\n\nHänen kätensä vaipui kirjeen kanssa polvelle ja hän katsoi mietteissään\nalas maahan, jommoisena Greetan kokemuksen mukaan häntä ei ollenkaan\nauttanut puhutella; hän ei semmoisena kuullut mitään eikä vastannut\nmitään, ei vaikka olisi olasta heristänyt.\n\nGreeta odotti kauan aikaa voimatta käsittää, mikä ihme poikaan oli\ntullut. Ei hän tuntenut Helgeä entiseksi. Entinen olisi semmoisesta\nuutisesta hypähtänyt ilosta hihkaisten ilmaan. Eivätkö he olleet juuri\ntätä hetkeä odotelleet, sitä varten ikäänkuin eläneet? Eikö Helge ollut\nluhtiaittaa sisarille rakentanut heitä sillä yllättääkseen, eikö heidän\ntulostaan oltu viime talvena ja muina talvina joka iltapuhteella\nkeskusteltu? Ja nyt: \"Näkyvät tulevan!\"\n\nVihdoin Helge heräsi ajatuksistaan, ryhtyi äkisti jälleen työhönsä, ja\nkatsahtaen Greetaan sanoi:\n\n-- Niin no, mikäs siinä on? Jos tulevat niin tulevat.\n\nSe merkitsi Greetasta melkein samaa kuin olisi hänelle sanottu: mitäs\nsiinä enää istuskelet? -- Hän vetäisi henkeä nenäänsä ja nousi. Mutta\nettei Helge luulisi hänen mitenkään suuttuneen, hän nosti ennen menoaan\nHelgen höylän lastujen seasta ja sanoi kevyesti:\n\n-- Kun ei vaan huku. -- Sitten silmiään varjostaen katseli säätä ja\nhuokaistuaan muka ajallisten asiain vähäpätöisyyttä; meni.\n\n\"Mikä tässä voi olla takana\", -- ajatteli Greeta syvästi huolestuneena.\n-- \"Kun vaan ei olisi Maija tässäkin! Ehkä he ovat keskustelleet jo\nennen tyttöjen tulosta ja Maija kieltänyt niiden tulemisen. Ehkä\nHelgekin pitää vaikeana sijoittaa niin monta. Mutta lämpimäthän olivat\nyöt ja tytöt varmasti tyytyvät nukkumaan aitan luhdissa. Miksi ei Helge\nhuoltansa sanonut äidilleen? Aikoiko Helge jo vieroittua hänestä?\"\n\nMuutaman päivän kuluttua Maija jo alkoi touhuta tulokkaiden\nvastaanottamiseksi. Hänen ensimmäisiä toimiaan oli omien ja Helgen\nvuodealuksien siirtäminen luhtiin, sillä hän ajatteli, että saavatpa\nsitten Greeta ja tytöt olla lähempänä toisiaan, kun asuvat seinätyksin.\nJa hän itse puolestaan mielelläänkin asui lämpimän ajan Helgen kanssa\ntaas luhdissa, sillä luhti oli hänelle rakas paikka, missä hän oli\nopettanut Helgen suutelemaan ja he olivat ensi kerran armastelleet\ntoisiansa. Sitäpaitsi hän ajatteli, että hän silloin voi esimerkiksi\niltaisin vetäytyä yksinäisyyteen luhtiin, kun nuo muut tietysti\nrupeavat kaikki kamalasti juttelemaan keskenään ja Helge heidän\nmukanaan sitä ruotsiansa, ja hän ei suinkaan tahdo siinä menossa olla\nvaunujen viidentenä pyöränä. Hän odottaa luhdissa Helgen tuloa ja\nomistaa sitten hänet kokonaan omakseen. Sillä Maijalla oli suuri\nsalaisuus sanottavana Helgelle, nimittäin se, että hän luuli olevansa\n\"sillä viisiä\", joka merkitsi yhtä kuin että hän saattoi noin\nmaaliskuun alussa, jos kaikki hyvin käy, tulla äidiksi. Varmasti hän\ntiesi, että Helge tulisi tästä asiasta kovin iloiseksi. Mutta hän\ntahtoi sanoa sen juuri sellaisena hetkenä, jolloin ei ollut Greetaa, ei\nTittaa eikä ketään, vaan he vain kahden ja Helge Maijan yksinänsä.\nParaiten jonakin iltana luhdissa.\n\nGreeta otti kuitenkin Maijan järjestelyt mielenosoitukseksi. Sillä\nHelgen oli hänen arvelunsa mukaan tietysti täytynyt ilmaista Maijalle\nrakentaneensa luhtiaitan sisarilleen yllätykseksi, mutta Maija nyt\nilmeisesti halusi osoittaa, että aittakin oli _hänen_ emännyytensä\nalainen. Ja niinpä kävi Greeta taas ankaraa taistelua itsensä kanssa,\nvoidakseen olla juuri ennen tyttöjen tuloa jälleen rikkomatta hyviä\nvälejä Maijan kanssa ja Herran tahdon mukaisesti todella rakastaa\nMaijaa eikä vain Helgelle valehdella rakastavansa. Nythän piti sitä\npaitsi vielä tytöillekin saada selväksi, että jos Helgen onnea\ntarkoitettiin, niin oli Maijaa rakastaminen.\n\nJa tyttöjen vihdoin tullessa hän luuli jo täydellisesti hallitsevansa\nitseään.\n\nHän oli senvuoksi vilpittömästi hyvillään, nähdessään kuinka\nkohteliaasti ja naurusuin tytöt tervehtivät Maijaa, kun Maijan vuoro\ntuli heitä kätellä. Paljonpa olivatkin Greetan mielestä hänen\ntyttärensä maailmalla käytöksessään hienostuneet siitä asti kuin olivat\nkotoa lähteneet. Ainoa mikä pisti outona Greetan silmiin oli se, että\nhe kaikki, tervehtiessä naurahdettuaan, luonnottoman pian muuttivat\nsuunsa jälleen totiseksi. Ja hänet saattoi vähän hämille myöskin se,\nettä he vilkuivat toisiinsa ja häneenkin, ikäänkuin häneltä jotakin\nyhteisymmärrystä hakien. Maija, vastatessaan kohteliaisuuksiin, nauroi\nGreetan mielestä vähän ylimielisesti, ikäänkuin ylpeänä siitä, ettei\nhänen suunsa mennytkään omin päin totiseksi, vaan pysyi naurussa\nkauemmin.\n\nSillä aikaa kuin Greeta, kaikki tytöt ja Helge kävivät joukolla\nkatsomassa huoneita ja keittiötä ja sitten menivät navettaan, tulivat\nsieltä, katsoivat kanoja, kävivät pihalla joka polun, välistä\nistahtivat ja taas nousivat, puhuen koko ajan paljon keskenään milloin\nkaikki yhtaikaa milloin jotakin yhtä kuunnellen, -- oli Maija\nkeittiöhommissa. Hän näki ikkunasta, että kyllä niillä oli keskenään\npaljon hauskempaa kuin hänen seurassaan. Helge tuli kyllä parikin\nkertaa istumaan keittiöön, mutta ei heillä ollut paljon sanomista\ntoisilleen ja Maija käski Helgen vain menemään muiden seuraan. Olihan\nkyllä selvä, että Greeta tämmöisenä juhlahetkenä unohti hänet\nkeittiöön, vaikka tavallisesti tuli istumaan ja autteli kyllä nätisti.\nMutta kismitti vähän se, ettei Titta tullut edes vettä kantamaan. Tai\nei oikeastaan sekään, vaan se, etteivät nuo muut sisaret huomauttaneet\nTitalle, vaikka selvästi näkivät Maijan tuovan vettä kaivosta. Pitivät\nhäntä piikanansa, jonka oli oltavakin keittiössä eikä heille taloa\nnäyttämässä. Nyt näkyvät menevän taas joukolla Helgen liiteriin ja\nHelge näyttää heille tarvepuitaan ja pesupunkan tekelettään. Titta\nkiipeää veneeseen ja hänen jäljessään muut tytöt, ja he nauravat ja\novat soutavinaan ja yksi pitävinään perää. Nyt tulee koko perhe pois\nliiteristä ja kuljetaan luhtiaitan ohi, jonka jo olivat nähneet. Mutta\nTitta tietenkin juoksee uudelleen rappusia ylös ja kutsuu parvelta. Ja\nmuut tytöt kiepsahtavat hänen jäljessään. He avaavat luhdin oven ja\nmenevät sisälle. Vähän ajan perästä tulevat taas parvelle ja istuvat\nmikä sinne mikä tänne, kurkistaen kuin pääskyn poikaset pesästään.\nGreeta ja Helge seisoivat alhaalla katsellen. Perheellä tuntuu olevan\nikäänkuin jokin neuvottelu. Käsillä viittailevat luhdin ovelle ja\npuhuvat ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Puhuvat tietysti siitä, että\ntahtoisivat nukkua luhdissa. Greeta on ikäänkuin hädissään, lähtee\ntulemaan pois, mutta puolitiessä pysähtyy ja palaa takaisin, taas alkaa\ntulla ja taas palaa. Nyt lähtee Helge tulemaan. Kävelee yhä hitaammin\nja tulee Maijan luo keittiöön. Istuu tuolille. Kieputtelee lakkia\npyörimään sormiensa välissä. Katselee sitä ihmettä. Ei sano mitään.\nMaija odotti Helgen sanovan jotakin luhdista, esimerkiksi että olisi\nparempi antaa tyttöjen nukkua siellä, ja Maijalla oli terävä vastaus\nsemmoiseen puheeseen jo valmiina. Mutta Helge ei puhunut mitään. Nousi\nja meni takaisin. Ja lähtivät kävelylle metsään.\n\nIllan tultua ja kohta ehtoollisen jälkeen, kun Maija ei tahtonut\nettä joku tytöistä vuorotellen piti hänelle seuraa suomeksi, muiden\npuhuessa keskenään ruotsia, hän todellakin aikaisin vetäysi luhdin\nyksinäisyyteen. Mutta siellä tuli hänen peräti ikävä, sillä Helgeä ei\nkuulunut. Tietysti se siellä nyt palpattelee mielensä täydeltä, --\najatteli Maija ja totesi itsekseen, että Helge oli usein tuppisuuna\nhänen kanssaan ja tahtoi aina vain kuherrella. Kaksi kertaa Maija kävi\ntupahuoneen ikkunan alla ja näki, että asiat olivat juuri niinkuin hän\noli kuvitellut. Vallaton suunkopu kävi asunnossa. Toisella kertaa Maija\nnäki, että tytöt olivat jo alkaneet makuulle riisuutua ja että ovi\nkeittiöön oli auki. Hän kurottausi vielä ylemmäs katsomaan ja näki,\nettä heillä oli teetä lasissa ja kuppeja oli pöydällä. Siis olivat kuin\nolivatkin pitäneet emännyyttä hänen poissaollessaan! Helgeä ei voinut\nmitenkään päästä näkemään, vaikka olisi miten päin kurkistellut. Mutta\nettä Helge oli siellä, siitä ei ollut epäilystäkään. Sillä välistä\nvaikeni suunkopu äkkiä pitkäksi aikaa. Ja yhtäkkiä kuului hirmuinen\nnaurunremahdus kaikista suista yhtaikaa, toiset oikein kiljuivat, aivan\nkuin olisi tehnyt kipeätä niin kova nauraminen. Maija tiesi varmasti,\nettä Helge oli sanonut jonkun ruotsalaisen sukkeluutensa. Hänen olisi\ntehnyt mieli iskeä nyrkki koko voimalla vasten ikkunapuuta ja huutaa:\netkö sinä hirtehinen jo tule sieltä! -- Mutta sitä ei hän onneksi\ntehnyt.\n\nKuitenkin, kun Helge vihdoin tuli luhtiin, oli Maija kääntynyt seinään\npäin eikä ollut hänestä tietääkseenkään. Riisuutuessaan Helge välistä\noli ihan hiljaa ja tuntui kuuntelevan nukkuuko Maija. Mutta Maija\nsilloin piti suutansa auki, niin ettei hengitystä ollenkaan kuulunut:\nantaa Helgen vain olla kahden vaiheilla nukunko vai enkö nuku.\n\nHelge hiipi Maijan viereen ja asettui selällensä. Hän teki sen niin\nkuulumattoman hiljaa, että Maija tuskin olisi tiennyt hänen olevan\ntakanaan, ellei olisi tuntenut selässään hänen lannettansa. Helge\nkuului huokailevan raskaasti, vaikka tuntui pidättelevän, ettei\nkuuluisi. Maija kesti koetuksen eikä kääntynyt. Kaikkein enin häntä\nkismitti se, että Helge sittenkin lopulta nukkui ennen häntä. Maija oli\ntoivonut, että Helge olisi yhtäkkiä väkisin käännyttänyt hänet ja\nruvennut suutelemaan. Silloin olisi Maija sanonut hänelle suuren\nsalaisuutensa. Mutta Helge oli Maijan mielestä niin turhan\nhienotunteinen, ettei milloinkaan ruvennut rakastelemaan, jos luuli\nMaijan olevan jostakin vielä pahoillaan, eikä edes suuteloillaankaan\nkoettanut lepyttää ennenkuin täysi sovinto vallitsi.\n\nAamun jo sarastaessa Maija kääntyi, katseli kauan kaunista Helgeänsä ja\nitki omaa pahuuttansa, jolle ei voinut mitään.\n\nHieno sade rapisi aitan kattoon, mutta rastas vielä lauloi.\n\nJa niin jäi häneltä suuri salaisuus sanomatta.\n\nMutta seuraavienkaan aikain vaihtelevat tapaukset eivät antaneet hänen\nlöytää mieleistänsä tilaisuutta salaisuuden ilmaisemiseen.\n\nMuutaman päivän kuluttua tapahtui niin, että Maija oli mennyt\nostoksille tehtaiden torille, -- sillä oli toripäivä, ja niitä oli\nkaksi kertaa viikossa. Mennessään hän oli lukinnut luhdin oven.\n\nMaijan poissa ollessa Sigrid sanoi Greetalle, että kun aitta oli\noikeastaan tytöille yllätykseksi rakennettu, heidän pitäisi saada\nnukkua siinä edes sen aikaa kun vielä ovat Koivikolla, ja että luhdin\navain pitäisi antaa heille.\n\nGreeta kävi kaksi kertaa katsomassa avainta, joka riippui naulassa\nmuiden avainten joukossa, mutta vain katsomassa. Sillä molemmilla\nkerroilla hän kyllä otti sen käteensä, mutta pani takaisin.\n\nSitten hän meni ja sanoi asian Helgelle aivan Sigridin sanoilla. Omasta\npuolestaan hän lisäsi vain sen, että Helgen pitäisi puhua Maijalle ja\npyytää avainta, joka riippui siellä ja siellä.\n\nHelge ei sanonut mitään, vaan kääntyi poispäin. Sillä äidillä oli\ntapana kysellessään arkaluontoisia asioita niin tiukkaan tutkivasti\nkatsoa toisen silmiin, että hän saattoi kaikitta sanoitta, jopa\nvastoinkin sanoja päästä toisen ajatusten perille. Ja sitä Helge ei\ntahtonut.\n\nGreeta katsoi kuitenkin osansa tässä asiassa suoritetuksi ja kiipesi\ntikapuita myöten tuvan matalalle ullakolle, jonne ennen oli\ntavallisesti Titan lähettänyt. Siellä hän rupesi sahaporon seasta\nhakemaan ja kokoomaan vanhan rukin palasia, josta arveli kenties vielä\nvoitavan saada ehjä rukki talveksi.\n\nKun tytöt hakivat häntä ja Titta neuvoi missä äiti oli, ei hän tullut\nalas vaan puhui heille ylhäältä keskeltä ullakkoa, sanoen ettei hänellä\nnyt ollut mitenkään aikaa ja että Helge kyllä tietää missä avain on.\n\nTitta kuuli tämän puheen keittiöön ja antoi aitan avaimen sisarille.\n\nHe tapasivat Helgen juuri aitan kohdalla, ja sanoivat hänelle, että\neikö aitta ollut heille rakennettu.\n\nHelge vastasi totuuden mukaisesti:\n\n-- Oli.\n\nSisaret sanoivat:\n\n-- Etkö sinä Helge voisi Maijan kanssa nukkua kamarissakin?\n\nHelge sanoi:\n\n-- Mikäs siinä on, ettemme me voisi nukkua kamarissa. Ja pianhan minä\nne vuoteenalukset kannan, kunhan joudan, huomenna taikka noin. Nyt on\nvähän muuta asiaa.\n\nSilloin sisaret menivät luhtiin, ja Helge säpsähtäen ihmetteli mistä he\nolivat avaimen ottaneet. Mutta hän ei tietenkään ottanut heiltä avainta\npois, koska aitta oli heidän. Ei hän myöskään mennyt liiterille töihin.\nHän sanoi vain menevänsä metsään katsomaan olisiko hänen pauloihinsa\nmitään tarttunut. Eihän pauloissa mitään ollut tähän vuoden aikaan.\nKaikki loukut vialla, vireestä lauenneina. Ja saivat Helgen puolesta\nsemmoisiksi jäädä. Hän vain käveli edemmäs ja edemmäs.\n\nSyvään metsään tultuaan, missä mäntyjen latvat ylhäällä lauloivat, hän\nviskausi kanervikkoon pitkäkseen odottamaan ajan kulumista ja kadehti\nmuurahaisia, jotka juoksivat polulla kuivettuneita havunneulasia\nkantaen; kanervia, jotka tekivät nyt jo kukkaa, vaikka piti vasta\nsyksympänä; kahta oravaa, jotka vuorotellen piiloutuivat toisiltaan\nrungon taakse ja vuorotellen ajoivat toisiansa takaa tehden hurjia\nhyppyjä puusta puuhun. Mutta jos olisi kysytty, kenä noista\nhuolettomista metsän olijoista hän olisi tahtonut olla, niin mieluimmin\nhän olisi ollut tuona maakivenä, joka ei tiennyt äidistä, ei Jannesta,\nei sisarista, ei Maijasta, vaan oli osannut tehdä itsellensä ikirauhan\ntästä ajallisesta elämästä. Kalliisti oli tosin kiven rauha ostettu,\nsillä kivi ei voinut liikkua, ei nähdä, ei kuunnella, ei äännellä,\nmutta kun täyttä rauhaa ei näyttänyt voivan halvemmalla ostaa! Niinpä\nsaattoi jonkun ihmisen koko onnettomuus johtua vain siitä, että hän ei\nole osannut olla vaiti, vaan on puhunut. On voinut sanoa vain muutaman\nsanan, esimerkiksi: _tämä on kaikki minun_, ja niitä ei voi enää\nmilloinkaan sanomattomiksi tehdä, vaikka niistä on johtunut ja yhä\njohtuu lukemattomia sydämen haavoituksia, raasteluja, verille asti\nrepelyjä, uhaten yhä suuremmilla onnettomuuksilla. Tai on voinut sanoa:\n_Janne on Kuulukassa_, ja siitä on johtunut kuolema yhdelle ja\nkunniattomuus toiselle, ja kolmansille elämisen vaikeuksia, sillä\nkunniattomalta ei edes korvojakaan tilata saati ruumisarkkuja. Jospa\nolisi ruveta viinaa myymään. Siitähän moni rikastuu, ja sitä ostetaan\npetturiltakin. -- Oh, oh sinä viisas kivi, joka ikuisesti vaikenet!\nEllet olisi niin kova, niin mies painaisi poskensa sinua vastaan ja\nnäkisi rauhan unta. Tai jos olisi kiivetä kuuseen ja sieltä heittäytyä\npäälaelleen sinua vastaan, ja sinun rauhasi vuotaisi kuolleeseen\nmieheen...\n\nHelge heräsi synkistä mietteistään ja ajatteli: Nyt on Maija jo varmaan\ntullut, nyt hän on nähnyt mitä sisaret ovat tehneet, nyt he ehkä jo\novat repineet toisiaan tukasta. Mutta parempi oli sentäänkin lähteä\nkotiin vasta sitten kuin heidän verensä olivat kuohuksistaan\nlaskeutuneet, sillä nähdä niin rakastettujen ihmisten keskenänsä\ntappelevan tuntui Helgestä kuolemaakin pahemmalta. Hän antoi siis\nvieläkin ajan kulua.\n\nNäin Helge ja Greeta, toinen metsässä ja toinen ullakolla odottelivat\nasiain selviytymistä itsestään, ajan avulla.\n\nSyynä Maijan viipymiseen tavallista kauemmin torimatkalla oli se, että\nisäntä, se vanhanpuoleinen nuorimies, jonka talosta Koivikko oli\npalstaksi erotettu, seisoi taaskin tupansa ikkunassa Maijan palatessa\ntorilta, ja tapansa mukaan koputti ikkunaan, vinkuttaen kahville.\n\nMaijalla oli raskasta kannettavaa, ja hän meni tällä kertaa, vaikka ei\naina mennyt. Heistä oli tullut hyvät tuttavat. Isäntä oli auttanut\nhäntä monissa Koivikon tarpeissa, mitä Maija vain kehtasi pyytää, ja\nhänestä oli hauskaa kuunnella isännän selvää suomea ja vastata vielä\nselvemmällä. Erittäin miellytti isäntä Maijaa sen vuoksi, että oli heti\nuskonut hänen vakuutuksensa Helgen viattomuudesta tuossa\nKuulukkajutussa, ja ruvennut hokemaan:\n\n-- Niin no -- heh -- miksei se -- onko se mikä ihme -- vai petturi --\nharvoinkos sellaista sattuu -- johan minä sitä -- heh --\n\nJa ruvennut kertomaan ihmeellisiä sattumia oman elämänsä varrelta,\njoita Maija ei tullut tarkemmin kuunnelleeksi.\n\nVaikka hän siis oli isäntä ja talonomistaja ja häneltäkin oli viety\nsekä heinää että karjaa, ei hän ollut niinkuin muut hänen veroisensa,\njotka sanoivat:\n\n-- Johan sinä Maija turhia suret, hyvä vaan että miehet tulivat kiinni.\n\nJa joita Maija ei ollenkaan voinut sietää.\n\nHelgen vihamiesten joukossa Maija oli jo ehtinyt paljonkin käydä. Hän\noli monessa paikassa pitänyt kovia selityksiä ja aika melskettäkin ja\nvalloittanut puolellensa askel askeleelta tannerta. Nytkin hänellä oli\ntuotavana Helgelle tilauksia: kaksi korvoa ja yksi lapsen ruumisarkku,\njommoisia Maija oli nähnyt Helgellä olevan liiterissä lastujen alla\nkaksi valmiina. Ja jos Helge olisi vaan malttanut viedä pyssyn pois ja\nlakannut sunnuntaisin käymästä harjoituksissa, olisi varmaan liike taas\nalkanut käydä hyvin. Mutta Helge oli tässä asiassa taipumattoman\nomapäinen.\n\nTällä kertaa Maija sentään puhui isännän kanssa vielä muustakin\nasiasta. Hän tahtoi tietää, miten se kauppakirja, jolla palsta\nostettiin, oli oikeastaan kirjoitettu.\n\nIsäntä veti laatikon auki, jossa oli paljon papereita, rullina ja\nsuorina ja vähän sekaisin keskenään. Isäntä sekoitteli niitä vielä\nenemmän ja alkoi taas hokea:\n\n-- Kah, olihan minulla se paperi mutta -- olihan se minulla -- mutta\nmihin saakeliin -- tuota noin että -- mutta noin-nia-naa tuota -- mihin\nhel -- en minä sitä nyt löydä.\n\nMaija huomasi, että isännällä oli laatikoissakin samanlainen\nepäjärjestys kuin muuten tuvassa.\n\nIsäntä raapi vähän tukkaansa, joka oli kasvanut liian pitkäksi ja\nsenvuoksi mennyt sekaisin. Mutta vasta piipun sytytettyään hän rupesi\npuhumaan, sanoen, että tuota niillä taisi se perunkirjoitus jäädä\ntekemättä ja tuota eivätkö ne liene jääneet jakamattomaan pesään, mutta\nkyllä hän vaan niin muisteli että -- mutta mihin hel -- tuota noin --\nJa isäntä alkoi uudelleen sekoitella papereita. -- Mihin helvettiin --\nen voi paremmin sanoa. -- Maija toisti isännän edelliset sanat:\n\n-- \"Mutta kyllä te vaan niin muistelette että\" --?\n\nIsäntä nosti äkkiä päänsä laatikosta ja huusi iloisesti kuin pinteestä\npäässyt:\n\n-- Niin, että Helgen nimiin se taisi tulla kirjoitetuksi.\n\nNyt ei Maija huolinut enää kolmatta kuppia, vaan kiiruhti kotiin. Oli\nmennyt paljon aikaa. Isäntä huusi vielä ovelta Maijan jälkeen:\n\n-- Mutta onhan Helgellä toinen kauppakirja.\n\nHelge tullessaan metsästä näki Maijan vasta tulevan pellolla. Koko\nodotus oli siis turhiin rauennut. Metsään ei voinut enää palata.\n\nSilloin Helge meni oikopäätä kamariin ja lukitsi oven.\n\nMutta ei hänen tarvinnut kauankaan odottaa suljetussa huoneessa asiain\nkehitystä. Sillä ovi oli avattava.\n\nHän kuuli miten Maija juoksi nopeasti kuistin rappuset ylös, miten\nkulki eteisen läpi, miten heitti käsistään kantamuksen ja jotakin\nvierähti lattialle. Ja kohta Maija koputti kamarin ovelle.\n\n-- Kuuleppas sinä Helge, -- sanoi Maija sisään tultuansa, -- sinähän\ntaidat olla Koivikon isäntä, mutta sano minulle, kuka tässä talossa\noikein on emäntä?\n\nHelge oli takanojallaan laatikkokaappia vastaan ja käsivarret hänellä\nolivat ristissä rinnalla, kasvot aivan verettöminä ja huulet hiukan\nvärähtelivät. Mutta hän oli vaiti kuin maakivi. Sillä hän tiesi, että\nsanoipa nyt mitä tahansa, onnettomuus oli siitä seurauksena.\n\n-- Katso! -- sanoi Maija, ojentaen kätensä ikkunaan ja aitalle. --\nKatso, mitä he ovat tehneet!\n\nHelge oli jo moneen kertaan sitä katsonut ja tiesi, että hänen ja\nMaijan valkoiset vuodealukset olivat pystyssä aitan seinää vasten. Hän\nvilkaisi vain Maijan tahtoa täyttääkseen osoitettuun suuntaan. Mutta ei\nsanonut sanaakaan.\n\nSilloin Maija alkoi puhua Helgenkin puolesta.\n\n-- Sinä sanot, että tämä on kaikki sinun, niinkö? -- Hyvä. Tämä on\nkaikki sinun. Mutta onkos se peru -- peru -- mitenkäs se taas sanotaan\n-- se kun kirjoitetaan? -- no olkoon mikä hyvänsä, mutta onkos tämä\n_oikein_ sinun ja sinun nimellesi kirjoitettu?\n\nHelge oli edelleen kuin kivi.\n\n-- Sinä sanot: on, mutta näytäppäs minulle se paperi.\n\nHelge siirtyi pöydän nojaan, otti taskustaan avaimen, pani sen pöydälle\nja vei kätensä taas rinnalleen.\n\nMaija avasi kaapin laatikon.\n\nSinne ei ollut vielä kukaan katsonut muut kuin Anders vainaja, Greeta\nkerran hänen hautajaistensa jälkeen, ja sittemmin vain Helge.\n\nNyt katseli Maija.\n\nJa niin utelias kuin hän olikin näkemään papereja, joita näkyi olevan\nkoossa laatikon toisessa päässä, ei hän malttanut olla tekemättä\nemännällistä yleiskatsausta siihen ainoaan paikkaan, jota hän ei ollut\nKoivikolla vielä tarkastellut.\n\nSiinä laatikossa se vasta järjestys oli! Mitä oli setelejä,\nne oli lajittain tarkasti yhteen pantu, muut rahat kokojensa mukaan\nladottu. Maija ajatteli, että ne saattoivat olla myöskin vieraita\nhuutokaupparahoja. Oli siinä vielä erinomaisia rautaporia ja\nlasinleikkuutimantti, kaikki vierekkäin kuin sotamiehet. Oli kapineita\nsellaisiakin, joita Maija ei ymmärtänyt. Mutta järjestyksen hän\nymmärsi, ja kesken kuohuttavia omistuskysymyksiä rakkauden humaus kävi\nMaijan sydämessä Helgeä kohtaan.\n\nHän alkoi selailla papereita ja tuskin olisi päässyt perille oikeasta,\nellei Helge olisi rykäissyt, silloinkun se oli Maijan kädessä.\n\nMaija luki:\n\n\"Täten myyn minä Johan Simo Virtanen Helge Nyholmille -- --\"\n\nMaija luki paperin tarkalleen, kauppasummat, päiväykset,\nallekirjoitukset, todistajain allekirjoitukset, kuitin päiväyksineen,\nallekirjoituksineen ja todistajineen. Lainhuudatuspöytäkirjaa ei\nlukenut, vaan ainoastaan selaili.\n\nSen tehtyään hän sanoi päättävästi:\n\n-- Sinun tämä on.\n\nSulki laatikon ja antoi avaimen Helgelle. Sitten lähti yhteen menoon\naitalle, nakkeli luhdista ulos kaiken, minkä tytöt olivat sinne\nkantaneet, veti takaisin omat vuodealuksensa ja sulki luhdinoven\nlukkoon.\n\nSillä aikaa Greeta laskeusi ullakolta, eikä hän tuonut sieltä alas\nminkäänlaisia vanhan rukin kappaleita. Hän oli siellä kuullut välikaton\nläpi Maijan puheista tarpeeksi, ymmärtääkseen mistä oli kysymys heidän\nvälillänsä. Ja hän meni kohta Helgen puheille kamariin.\n\nHeti ovesta sisälle tullessaan Greeta kauhistui Helgen kasvojen\nkalpeutta ja jäykkyyttä, ja katseen levotonta harhailua. Helge ei\nnäyttänyt ymmärtävän mistä hänelle puhuttiin, taikka sitten ei voinut\nomien ajatustensa tähden kuunnella Greetan sanoja. Melkein olisi\nluullut hänen menneen järjiltään. Greeta tuli siis aivan hänen\nluoksensa, kurottausi varpailleen ja sanoi hänen korvaansa:\n\n-- Sinunhan tämä on, rakas Helge poikani, sinun tämä on, eikä kukaan\nsaa sanoa muuta. Tämä Koivikko on sinun.\n\nMutta tämä puhe näytti olevan Helgelle jotakin vielä pahempaa. Hänen\nkasvonsa vääntyivät ja huulet aukesivat aivan kuin olisi hänestä\njäseniä irti leikattu. Greeta hätääntyi ja samalla hänen tuli niin\nsurku Helgeä, että olisi ottanut hänet syliinsä kuin lapsen. Mutta\nHelge loittoni, estäen kädellään.\n\n-- Ja kuinka sinä voit luulla, että tytötkään mitään muuta sanovat, ja\nhe ehkä lähtevätkin jo pian...\n\nNäistä sanoista nousi Helgen kasvoille sellaisen tuskan ilme, että\nGreeta katsoi parhaaksi lähteä pois. Hän vain painoi kaksi kertaa\nhellästi ja lujasti Helgen käsivartta, ja kääntyi pian menemään, ettei\nhänen liikutuksensa ilmenisi.\n\nHelge näki hänen menevän hätäisesti sisarien luo, jotka seisoivat\nyhdessä naurusuin neuvotellen aitan luona, ja kaiketi sanovan näille\njotakin Helgen tilasta, koska he kohta tulivat totisiksi ja alkoivat\nkauniisti kantaa tavaroitaan takaisin asuntoon.\n\nMaija jo rämisteli hellarenkaita keittiössä.\n\nJa näytti siis kuin asiat olisivat selvinneet aivan tappeluitta\nmahdollisimman hyvälle tolalle.\n\nMutta Helge istui kamarinsa pöydän ääressä, mistä oli katsellut\ntyttöjen liikkeitä, ja ohimoltansa painellen heilutteli tuskaisesti\npäätään käsien varassa, kyynäspäät pöydällä.\n\nSinä päivänä ei Koivikolla kukaan puhunut sanaakaan toiselleen, paitsi\nsisaret vähän keskenään. Työt menivät tavallista menoaan, tultiin ja\nmentiin, kohdattiin poluilla, käytiin ohitse eteisessä, mehiläiset\nsurisivat ikäänkuin että nyt vasta se iloisin aika alkaakin, koivun\nvirvet heiluivat tuulessa, kiurut visersivät. Mutta ihmisiltä ei\nsanaakaan. Tytöt vain, tietämättä mitä tehdä, istuskelivat milloin\nsiellä milloin täällä, ja hiljaa puhellen keskenään välistä kumartuivat\nnostamaan maasta korren tai pienen kiven, että olisi käsille edes\njotakin tekemistä, tai kengänkorolla piirtelivät viiruja hiekkaan.\n\nHe puhelivat lähdöstänsä.\n\nSigridhän olisi kaikissa tapauksissa lähtenyt miehensä luo, jolla oli\nhoidettavia lapsia entisestä avioliitosta. Mutta Dagmar oli\nTammisaaressa suorittanut loppuun kaikki ompeluksensa eikä ollut\nottanut enää mitään tilauksia vastaan. Hänellä oli ollut aikomuksena\nasettua Koivikolle ja ruveta ompelemaan tehtaalaisille miesten\nalusvaatteita. Myöskin palvelusasiat asemapäällikön luona olivat\njääneet ehdonalaisiksi. Herrasväki oli kyllä kovasti pyytänyt Mimmiä\npalaamaan, mutta asia oli riippuvainen hänestä, ja hän oli ajatellut\nkatsoa täällä vähän ympärilleen, olisiko saanut paikan lähellä\nKoivikkoa tai ehkäpä olisi Koivikollakin tarvittu lisäapuria. Olihan\nHelge ennen aikaan ajatellut ompelutyön järjestämistä heille kaikille\noikein verstasmaisesti, ja innokkaasti kuvitellut heidän yhteistä\nsuurta liikettänsä, jolta ei kyllä työtä tulisi puuttumaan, kun\ntehtäisiin vain halpaa ja oikein hyvää. Ajatus oli siitä saakka kytenyt\nheissä kaikissa ja he olivat salaa pitäneet melkein onnettomuutena\nsitä, että kaksi heistä oli mennyt naimisiin ja siten sulkenut\nitseltänsä paluutien Koivikolle.\n\nNyt sitävastoin oli selvää, että -- olipa naimisissa taikka ei -- lähtö\ntästä eteen tulee. Ja oli kysymyksessä vain kuinka pian ja miten voisi\nlähteä niin, ettei äiti ja Helge ottaisi sitä mielenosoitukseksi.\n\nNeuvottelut kävivät yleensä siihen suuntaan, että ensin lähtisi Dagmar,\njolla oli vähin uskottavaa syytä lähtemiseen, mutta kun toiset vielä\njäisivät, ei se näyttäisi pahalta. Sitten lähtisi Mimmi, sanoen että\nherrasväki ei anna enää viipyä, ja viimeiseksi lähtisi Sigrid, jonka\ntodella olikin lähdettävä. Tämä oli oikeastaan Titan keksimä\nvuorojärjestys, sillä Titta oli sisarien seurassa niin usein kuin\nsaattoi, ja myöskin poimi korsia maasta, taitteli niitä muka\ntoimettomuuttaan tai piirteli korollaan hiekkaan. Kunnes Maija taas\nhuusi vettä tuomaan.\n\nPäivällistä syötäessä ei puhuttu halkaistuakaan sanaa. Ei edes Greeta.\nMaijan kanssa hän ei puhunut, koska ei Helgekään puhunut ja varmaan\nHelge siis tahtoi näin. Tyttöjen kanssa hän ei puhunut, koska Maija\nsilloin olisi ajatellut, että kas kun se muiden kanssa puhuu, vaan ei\nminun. Titan kanssa ei puhunut, koska ei tyttöjenkään.\n\nEi illasteltaessakaan mitään puhuttu. Sen verran vain, että Helge, joka\nei mitään syönyt, sanoi menevänsä maata kamariin, koska oli alkanut\ntuulla kylmältä puolelta ja häntä ikäänkuin vilutti.\n\nGreeta järjesti kohta Helgelle vuoteen ja vei tupahuoneeseen kaiken\nmitä tytöt olivat kamariin tuoneet. He saivat nukkua tämän yön\ntupahuoneessa ja Greeta keittiössä Titan kanssa. Väliovi sai olla auki.\n\nMaija nukkui yksin luhdissa.\n\nKun tytöt maata mentäessä tulivat tupahuoneeseen yhteen, laukesivat\nheidän kielensä, vaikka tosin vain hiljaiseen supatukseen jottei Helge\nkuulisi seinän läpi. He keittivät taas teetä, ja huomattuaan, että\nTitta jo vaipui uneen keittiössä, alkoivat eri kannoilta ankarasti\narvostella Maijaa, Greetan yhtämittaa hyssyttäessä olemaan ääntä\nkoroittamatta.\n\nSigrid oli sitä mieltä, että Maijan luontoinen vekara ei tarvitsisi\nmuuta kuin aika annokset koivurieskaa erinomaiseen paikkaan, niin kyllä\nsiitäkin ihminen tulisi. Toiset tytöt yhtyivät Sigridiin sellaisen\ntoimenpiteen tehokkuudesta, ja kun kerran hän oli sanonut Maijaa\nvekaraksi, niin kyllä he puolestaan osasivat antaa vieläkin nasevampia\narvosteluja, alkaen ikäänkuin kilpailla keskenään yhä metkempien\nnimityksien keksimisessä Maijan laskuun.\n\nGreetankin täytyi välistä oikein nauraa heidän sanoilleen, niin\nhuolissaan kuin hän muuten niistä olikin.\n\n-- Älkää Herran nimessä! -- sanoi hän heille kerta toisensa perästä. --\nJos Helge kuulee, haavoitatte häntä pahemmin kuin Maija!\n\nMutta kun tytöt todella vähän vaikenivat, oli ikäänkuin Greeta olisi\nkaivannut jotakin. Tuntui omituista lepoa, jopa lohdutusta siitä, että\nkerran kuuli edes jonkunkin suun Maijaa haukkuvan. Kaikki minkä Greeta\noli suurin ponnistuksin väkipakolla painanut itsessään tukehduksiin,\nensin Helgen tähden ja sitten Herran tähden, se nyt pulpahti aivan\nkevyesti korvin kuuluviin toisten suiden kautta. Voi, voi, jos hän\nolisi yhtynyt tyttöjen puheisiin, toki hän olisi voinut paljon\nmehukkaammin ja enemmän kertoa Maijan metkuista! Erittäinkin yksi\nnavettahistoria synnytti niin kovan halun, että ihan jo pyöri tuossa\nkielen päässä. Ja olisihan hän voinut kertoa sen niin hiljaa\nkuiskuttamalla, ettei Helge olisi kuullut edes kuiskuteltavan. Mutta\nhän teki kenenkään huomaamatta asiaa keittiöön, jossa ei ollut lamppua,\nja täällä hän istui nukkuvan Titan viereen vuoteen laidalle ja pani\nkätensä ristiin. Ja kun ummistettujen silmäluomien pimeys tuli huoneen\npimeyden lisäksi, tuntui ettei asia olisi parantunut, vaikka olisi\nkuinkakin hiljaa kuiskuttanut, koska Herran mielestä Helgen onni vaati,\nettä Maijaa _todella_ rakastettiin, eikä vain valehdeltu rakastettavan.\n\nSen vuoksi, kun tytöt yltyivät uudelleen panettelemaan, tuli Greeta\nkeittiöstä ja sanoi sydämensä pohjasta asti tosissaan:\n\n-- Älkää Herran nimessä! Älkää Herran nimessä, sanon minä teille! Tämä\nei lopu hyvään!\n\nSilloin tytöt lakkasivat puhumasta, sammuttivat lampun ja pian\nnukkuivat kaikki.\n\nHelge ei nukkunut. Hän oli kuullut tyttöjen kuiskuttelevan seinän\ntakana, mutta ei voinut erottaa mitä kuiskailtiin. Että Maijasta oli\nkysymys, eikä missään leppeässä mielessä, senhän saattoi arvata, sillä\njos heillä olisi ollut kehuttavaa, niin sen olisivat huutaneet Helgen\nmieliksi vaikka seinän läpi. Mutta tämä kuiskutus se viilsi Helgen\nmieltä kipeästi kuin olisi hänen ruumiistansa jäseniä irti leikattu.\nNiinkuin olisi sahattu halki, pitkinpuuta. Oli niinkuin sisaret\nolisivat tehneet sopimusta yhteisestä vihamielisyydestä Maijaa vastaan.\nSillä miten on keskenään sanottu, siten on keskenään sidottu. Oli\nniinkuin sisaret olisivat näin kuiskutellessaan purjehtineet pois\nveneellä, joka ei koskaan palaa. Välimatka pitenee ja Helge seisoo\nyksin rannalla. Jos he sentään olisivat tienneet, kuinka katkeraa se\nainiaaksi heistä jääminen on! Mutta tulossa oli armoton, kamala\njompikumpi. Sisaret tai Maija, ei kumpaakin yhdessä. Ja kuitenkin tuo\n\"yhdessä\" oli ainoa elämisen mahdollisuus. Eikä se ollut ainoa\nmahdollisuus vain siksi, että sisarista eroaminen tuntui yhtä kipeältä\nkuin omien jäsenten irti repiminen, vaan siksi, _että Koivikko todella\noli yhteinen_, sanoipa äiti kuinka moneen kertaan tahansa: sinunhan\ntämä on, ja vaikkapa sisaretkin olisivat vahvistaneet: sinun se on.\nOmassa tunnossa se oli yhteinen. Ja siis oli sisarten lähtö samaa kuin\nkarkoittaa heidät heidän kodistaan.\n\nKuiskutusten vaiettua Helge johtui ajattelemaan Maijaa. Sillä jos\nKoivikko oli yhteinen, niin se taas oli samaa kuin Maijan\nkarkoittaminen kodistaan. Jos hän, Helge, sanoo Maijalle huomenna:\nkuuleppas Maija, Koivikko on yhteinen ja sinun tulee jakaa emännyyttä\nsisarten kanssa, niin Maija lähtee kohta. Ja silloin on elämä\nhirsipuuta. Mutta olkoon vaikka hirsipuuta. Jos se on sanottava, niin\nse sanotaan. Maija ajattelee: sinä olet petoksella vietellyt minut\navioliittoon kanssasi. Sitä Helge ei ollut ikinä tarkoittanut. Ja tämä\najatus se tahtoi tehdä hirsipuunkin mahdottomaksi. Sillä kuolla ja\njättää Maija sellaiseen luuloon oli mahdotonta. Kuolla oli mahdollista\nvain jos asia siten hautautuu. Mutta kuoleman jälkeen voi syntyä\nomistusriitoja, ja Maija voi ajatella, että Helge olisi tarkoittanut\nhäntä pettää.\n\nMaija luhdissansa oli hänkin tänä yönä vähän synkissä ajatuksissa, jopa\nhiukan itkeä tihruutti. Mutta ei suinkaan siksi, että olisi katunut\npäivän tapauksia, vaan ainoastaan siksi, että Helge ei ollut hänen\nvieressään ja että tämän asian saattoi selittää ensimmäiseksi riidaksi\nheidän välillään. Miksi Helge, kun sen vielä oli vilukin, ei sanonut\nmaata mennessään: Maija, tule sinäkin kamariin nukkumaan. Se se\nitketti. Mutta tyttöjen suhteen Maija päinvastoin arveli menetelleensä\nniinkuin oli pitänytkin. Sillä ellei kohta pääse päälle, niin pian\njoutuu alle. Ja ellei noita sisaria saa eroon Koivikosta, niin Helge\nkuolee. Olihan se poika käynyt laihaksi kuin nälkäkurki ja laihtui\nlaihtumistaan tässä ristitulessa. Taas täytyi itkeä. Kuolee se, ihan\nvarmaan kuolee, jos ne jäävät Koivikolle ja ellei Helge saa iloita\nMaijan kanssa kahden.\n\nMutta ajatteli Maija muutakin kuin vain Helgeä, nimittäin ajatteli\npikku Helgeä, jonka hän jo varmasti tiesi itsessään elävän. Ja sen\nasian ilmoittamisesta Helgelle hän toivoi Helgen ainakin ilostuvan\nniin, että alkaa lihoa. Kun ne sisaret saisi vain ensin lähtemään, niin\nMaija kohta ilmoittaisi. Sillä muuten voisi käydä niin, että Maija\nmakaisi luhdissa ja Helge iloitsisi uutisesta sisarien kanssa tuvassa.\n\nTänä yönä Maija myöskin uneksi.\n\nHän oli kulkevinaan Koivikon pihalla, pikku Helge sylissä, ja\nosottavinaan lapselleen tuulessa heiluvia päivänkakkaroita. Silloin\ntulivat sisaret -- niitä oli kolme, sillä Titta ei ollut mukana --\ntulivat ja sanoivat: pois täältä, sinä saat kulkea vain aitan puolella\npihaa, asunnon puoli on meidän.\n\nItkien herättyään tästä järkyttävästä unesta Maija rupesi ajattelemaan,\nettä mitä kummaa se isäntä olikaan tarkoittanut, kun oli sanonut\nKoivikon olevan Helgen nimissä, mutta että se peru -- peru -- oli\ntainnut jäädä tekemättä, ja vielä että \"jakamattomassa pesässä?\"\n\nUnen kauhea kuva ei mennyt hänen ajatuksistaan ja rupesi tuntumaan,\nettä jospa tuosta perusta sittenkin voi paisua asia unen ennustamassa\nmielessä. Kuka ne tietää? Helge kuolee, sisaret valtaavat Koivikon ja\nMaija saa lähteä lapsi sylissä mierontielle.\n\nNäistä kuohuttavista mietteistä oli seurauksena, että Maija eräänä\ntoripäivänä meni jälleen isännän puheille.\n\nHän oli lähtenyt niin varhain aamusella, että torilta palatessa isäntä\nei ollutkaan ikkunassa kahville vinkuttamassa. Mutta Maija meni\nsentäänkin sisälle, ja isäntä oli hyvillään hänen tulostaan. Kahvikin\noli hänellä jo sumpin kiehumisessa asti.\n\nKun Maija kuitenkin jo ennen kahvinjuontia otti jälleen samat peruasiat\nesille, kysyen mitä isäntä oli niillä oikein tarkoittanut, rupesi tämä\nniin perinpohjaisesti haukottelemaan, että puheesta ei tahtonut tulla\nmitään. Kaksi sanaa sanoi, ja sitten taas avasi suunsa haukotuksille,\ntaas kaksi ja taas auki. Ja kun leuat vihdoin loksahtivat kiinni, oli\npuhumisen halu peräti mennyt.\n\nVasta kunnon kahvin hörpättyänsä isäntä Maijan uudistettujen kysymysten\njohdosta otti vauhtia pitempään lausuntoon, sanoen, että jos ei\nlaillista perinnönjakoa ole tapahtunut Nyholmi vainajan jälkeen, niin\neivätköhän perilliset voine vaatia osaansa Koivikostakin?\n\nMaija alkoi vähän huojuttaa itseään edestakaisin ja hieroi sormellaan\npenkkiä, sitä tekoaan itse katsoen. Hän ei ymmärtänyt mitään. Kun\nkerran Koivikko oli Helgen nimiin kirjoitettu!\n\nIsäntä näki Maijan joutuneen kovin mietteisiin ja sanoi lohdutukseksi:\n\n-- Mutta eiköhän Helgen olisi hyvä, kun hän tuntuu käyvän heikoksi --\nkauanko eläneekään -- eiköhän Helgen olisi hyvä kirjoittaa keskinäistä\ntestamenttia, niinkauan kuin rintaperillisestä ei ollut tietoa.\n\n-- Jaa testamenttia? -- kysyi Maija vilkkaasti.\n\nIsäntä sanoi melkein huutaen:\n\n-- Niin semmoista paperia, meinaten, että jos toinen aviopuolisoista\nkuolee, niin kaikki jää jälkeen elävän omaksi.\n\nTämä ehdotus oli aivan erinomaisesti Maijan mieleen. Hän oli jo\npystyssä ja hyvästeli.\n\n-- Kyllähän Helge sellaisen paperin osaa kirjoittaa, -- sanoi isäntä\ntullen eteiseen ja puhuen portailta.\n\nMaija sanoi mennessään jo veräjällä:\n\n-- Etteikö! Se poika kirjoittaa vaikka mimmoisen paperin. Voi, voi ...\nsillä on laatikot täynnä kirjoituksia, kirjoittaa se vaikka toisenkin\nedestä.\n\nMaija kulki vinhasti kotia ja kulkiessaan toisteli itsekseen isännän\nsanoja. Mitä testamentti oli, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ei vain\noikein ymmärtänyt mitä oli _keskimmäinen_ testamentti, jommoiseksi\nkeskinäinen oli hänen toistellessaan mennyt, eikä myöskään sitä, miksi\nei saanut olla tietoa rintaperillisestä, eli siis siitä lapsesta, jota\nMaija kantoi. Onneksi hän ei ollut Helgelle kertonut. Mutta vaikkei\nhänen päältään vielä mitään näkynyt, saattoi tämä testamenttiasia siis\nolla kylläkin kiireellinen.\n\nMaija meni suoraa päätä Helgen luo kamariin.\n\nHelge istui kirjoittamassa huutokauppatilejä.\n\nNo nythän se sen yhteenmenoon kirjoittaakin, -- ajatteli Maija. -- Kun\nei se vaan tekeytyisi tyhmäksi, niinkuin se välistä teki, Maijan\nesittäessä oudompia asioita.\n\nMaija siis nyt esitti testamenttiasian, jonka välttämättömyyttä ja\nkiireellisyyttä hänen tosin oli vaikea todistaa senvuoksi, ettei\nHelgellä isännän puheen mukaan saanut olla tietoa lapsesta ja koko\nasia oli Maijan arvelun mukaan välttämätön juuri lapsen tähden.\nTodistelemiseen olisi kylläkin ollut aikaa, sillä Helge alkoi kohta\ntarkkaan kuunnella Maijan puhetta ja vielä Maijan lopetettuakin piti\npitkää väliaikaa.\n\n-- No alappas kirjoittaa, -- sanoi Maija.\n\nSilloin Helge sanoi painaen kätensä pöytään:\n\n-- Sitä en minä sentään kirjoita.\n\nJa hän sanoi sen heidän välisissä oloissaan niin oudon päättävästi,\nettä Maija ällistyi ja häntä pyrki oikein naurattamaan. Oho poika, --\najatteli Maija, -- ja sanoi Helgen ääntä matkien ja räpyttäen silmiänsä\nniinkuin ainakin kun häntä nauratti:\n\n-- Vai sitä sinä et sentään kirjoita?\n\nHelge piti taas väliaikaa, sitten nousi ja käsi vielä papereilla sanoin\nhirmuisen totisena:\n\n-- En. En, vaikka lähtisit.\n\nNyt ei Maijaa enää naurattanut. -- Lähtisit?! -- Helgekö se tuon\ntodella oli sanonut? Lähtisit! Ei kaiketi tästä huoneesta, vaan\ntykkänään lähtisit Koivikolta. Jos edes Maija olisi sanonut: ellet\nkirjoita, niin lähden, mutta nyt Helge sanoi valmiiksi: lähde vaan, en\nkirjoita. Ei mutta, ei mutta, käskee lähtemään Koivikosta!\n\nJa nopeammin kuin salama välähtää, heräsi Maijalla aate, joka pyrki\njyrinänä purkautumaan. Mutta hän ei ruvennut jyrisemään, vaan sanoi\nhitaasti ja aivan hiljaa kuin viaton lapsi:\n\n-- No, jospa sitten lähtisinkin.\n\nKauan oli Maija jo ajatellut, että pitäisi käydä Tampereen puolella\näitiä katsomassa, koskapa täällä Koivikolla oli niin paljon väkeä,\nettei ollut ajattelemistakaan saada äitiä sijoitetuksi edes lyhyen\nkäynnin ajaksi. Ja äidin luona käymistä oli Maija viivytellyt vain\npelosta, että hänen poissaollessaan sisaret ottavat koko vallan\nkäsiinsä ja aivan pesiytyvät, ja silloinhan Helge lakastuu kuin nurmen\nkukka syksyllä, tai kuolee tykkänään. Mutta nythän tämä somasti kävi.\nHelge itse käski lähtemään. Koetelkoon siis vaan olla ilman Maijaa.\nSaadaanpas nähdä! Eikä tullakaan takaisin ennenkuin pyytää, ei vaikka!\nSisaret pitää olla poissa ja testamentti kirjoitettuna, ennenkuin\ntullaan.\n\n-- Jaha, jaha, -- sanoi Maija, lähdetään, lähdetään.\n\nJa meni ulos kamarista.\n\nHelge seisoi kuin patsas.\n\n\n\n\nTITAN HAVAINTOJA.\n\n\nLähiseuraavina päivinä ei Koivikolla mitään tavatonta tapahtunut. Helge\nnukkui yönsä edelleen kamarissa, koska oli käynyt huonouniseksi. Sanoi\nluhdissa harakkain häntä valvottavan, kun jo ennen päivännousua\nräkättivät ja hyppelivät pärekatolla. Maija taas makasi edelleen\nluhdissa, koska muussa tapauksessa olisivat sisaret siellä maanneet.\nMaija teki muuten kaikki työnsä entiseen tapaan eikä kukaan hänessä\nmitään erinomaista huomannut.\n\nMutta elleivät muut huomanneet, niin ainakin Titta huomasi, että\nMaijalla oli jotakin erinomaista syrjäpuuhaa. Töittensä välillä hän\npuikki joskus ikäänkuin omilla eri asioillaan. Huomasi Titta hänen\npistäyneen kylässäkin vähän outoon aikaan, ja kerran näki hänen\nkoettelevan hattuansa peilin edessä. Eikö tämä ollut erinomaista?\n\nJa aivan oikein, eräänä päivänä, puoli 9 aikaan aamulla, kun syötyä\nkaikki paitsi Helge tulivat pihalle, mennäkseen mikä minnekin, nähtiin\nMaijan tulevan toisaalta ja menevän jo kaivon luona, matkaan\npukeutuneena, hattu päässä, pieni nyyttinen kädessä.\n\nTitta alkoi kohta uteliaana juosta hänen luoksensa, huutaen:\n\n-- Maija, Maija, minne sinä menet?\n\nMutta Maija huusi kaikille yhteisesti:\n\n-- No hyvästi nyt vaan. -- Ja olisi niine sanoineen lähtenyt, ellei\nTitta olisi häntä uteluillaan melkein väkisin pysäyttänyt.\n\nMaija sanoi Titalle:\n\n-- Minä matkustan äitini luokse Tampereen puolelle. Hyvästi vaan,\nTitta. Sinä olet ollut minua kohtaan paras koko joukosta.\n\nMaija pyyhkäisi nenäliinalla silmäänsä. Ja Tittakin vetisteli.\n\n-- Ja jos kirjoitat, niin kirjoita Lempäälän postiin, -- sanoi Maija ja\nmeni.\n\nMaijan mentyä Titta kääntyi ihmeissään katsomaan toisia. Olivatkohan ne\nolleet pahoja Maijalle.\n\nHän näki sisarten juoksevan tupaan, varmaankin Helgelle ilmoittamaan.\nÄiti, joka oli pysähtynyt mankelihuoneen kohdalla kaivolle päin\ntuijottamaan, alkoi liian myöhään huiskuttaa kättä Maijalle hyvästiksi,\nja meni sitten eteensä katsoen, töksähtelevin jaloin nopeasti tupaan.\nMutta Helge näkyi tulevan tuvasta ja menevän suorana kuin seiväs\nliiterille päin. Hänen tukkansa oli kasvanut viime aikoina liian pitkän\npaksuksi ja sen vuoksi näytti niska jököttävän vähän liian takana. Hän\nei edes vilkaissutkaan kaivolle päin. -- Äiti näkyi kompuroivan kuistin\nrappusia alas ja sitten kiiruhtavan suinpäin Helgen jälkeen. Sisaret\ntulivat myöskin tuvasta ja tahtoivat mennä äidin perässä. Mutta äiti\npysähtyi puolitiessä, kääntyi ja meni takaisin työnnellen tyttöjä\nedellään. Vielä hän kerran pysähtyi ja aikoi yksin mennä Helgen luo,\nmutta palasi sittenkin takaisin ja meni tyttöjen kanssa tupaan. --\nMitähän tämä nyt on, -- ajatteli Titta. -- Olivatkohan Helge ja Maija\nkeskenään riitaantuneet? Vai olivatko sisaret olleet hävyttömiä?\n\nNäistä kysymyksistä täytyi Titan tietenkin saada selvää, vaikka hän\nolikin huomannut, että häntä tahdottiin pitää asioiden ulkopuolella.\n\nHelgeltä ei ollut yrittämistäkään saada tietoja. Siis Titta ajatteli\nlivahtaa tupaan niin huomaamatta, etteivät äiti ja sisaret pysähtyisi\npuheissaan, ja niin hänkin saisi olla mukana.\n\nJo eteisestä hän kuuli, että tuvassa kävi kiivas neuvottelu, ikäänkuin\nhätääntyneiden kesken. Mutta puhuivat taaskin kuiskutellen, niin ettei\nvoinut oven läpi kuulla. -- Koska kuiskutellen, niin tahdottiin siis\njotakin salata. Keltä salata? Tietysti Titalta. -- Ihmeellistä, kun ne\neivät vaan voineet luopua vanhasta tottumuksestaan pitää Tittaa\npienenä, vaikka hän oli jo yhtä pitkä kuin Mimmi!\n\nTitta livahti keittiöön sinä hetkenä, jolloin puhelu tuntui nousevan\nkiivaimmilleen.\n\nKaikki ryntäsivät hänen kimppuunsa, kysyen yhtaikaa:\n\n-- Mitä hän sanoi sinulle?\n\n-- Jaa kuka? -- kysyi Titta kostoksi.\n\n-- No Maija, Maija, mitä hän sanoi sinulle?\n\nTitta näki aivan odottamatta nousseensa sivuhenkilöstä päähenkilöksi.\nHänellä oli oivallinen valtti kädessään, sillä Maija ei nähtävästi\nollut puhunut kenenkään muun kanssa kuin vain hänen. Hän viivytteli,\njottei hekumallinen asema liian pian luisuisi käsistä.\n\n-- Niin Maijako? Mitäs hän muuta sanoi kuin hyvästi vaan, Titta.\n\n-- \"Mitä hän muuta sanoi\"! Minne hän sanoi lähtevänsä!\n\n-- Ai sanoihan se sitäkin.\n\n-- Mutta minne, minne, hullu tyttö!\n\n-- No sinne vaan -- sinne vaan -- Tampereen puolelle.\n\nSeuraus: tytöt vain sanaakaan sanomatta katsahtivat merkitsevästi\ntoisiinsa, ja mitään enää kyselemättä toinen toisensa jälkeen alkoivat\nhuveta keittiöstä huoneeseen.\n\nTitta hankki astioita pesemään, jäädäkseen keittiöön.\n\nÄiti sanoi:\n\n-- Kyllä minä tiskaan.\n\nJa meni hänkin huoneeseen, vieläpä veti oven perässään kiinni.\n\nOdottakaapas, -- ajatteli Titta, -- otan minä tästä asiasta vielä\nsemmoisen selvän, että kyllä kyselette! Mutta minäpäs en sanokaan.\n\nJa kyllä Titta ottikin selvän, vaikka siihen meni vähän aikaa.\n\nNämä ajat, jolloin Maija ei ollut Koivikolla, olivat Titan mielestä\nkaikkein ikävimmät mitä hän oli koskaan elänyt. Ihan kuin olisi maailma\nseisahtunut. Työt kyllä tehtiin, ja mentiin ja tultiin niinkuin\nennenkin, mutta kaikki tuo oli vain käsien ja jalkain asiaa, ajatukset\nolivat ties missä eikä iloa kessään. Aina vain supatusta ja sitten\nhuokaillen taas töihin.\n\nNäyttipäs sentään sisarillakin olevan ikävä, koska olivat onkineet\nesille Lyydian seurakseen ja koettivat naureskella hänen kanssaan.\nSillä Lyydia ei enää yhtämittaa itkenyt, vaan osasi ainakin Koivikolla\nolla hyvinkin iloinen, jopa oikein luonnottoman iloisesti kiljui\njuostessaan mehiläisiä pakoon, kun Helge otti hunajaa. Vai\nolisivatkohan sisaret koettaneet saada Helgen ja Lyydian toisilleen,\nkoska jättivät ne usein kahden olemaan? Titta senjohdosta vähän vieroi\nLyydiaa, sillä hän uskoi varmasti Maijan vielä palaavan takaisin. --\nÄiti näytti myöskin kylmenneen Lyydialle, arvatenkin sen johdosta,\nettei Lyydia tullut Helgen ja Maijan häihin. Ja kerran Titta kuuli\nhänen sanovan sisarille, jotka kortta pureskellen seisoivat äidin\nkanssa pihamaalla ja puhe tuntui olleen Lyydiasta:\n\n-- Jos Herra tahtoo ihmisen voimia koetella, että kuinka kauan joku\njaksaa pysyä pystyssä, ei suinkaan hän silloin avuksi kainalosauvoja\nlähetä.\n\nTitta ei kyllä aivan käsittänyt, miten Lyydiaa olisi voinut\nkainalosauvoihin verrata, mutta että sanat olivat sittenkin Lyydiaa\nvastaan tähdätyt, sen hän varmasti vainusi. Tarkoitti kai vain, ettei\nLyydia ollut Herran tänne lähettämä.\n\nKerranpa Titta sai sentään kuulla koko perheen keskustelun alusta\nloppuun.\n\nTapahtui niin, että hän, sisaret ja äiti olivat tupahuoneessa eikä\npuhuttu tietenkään mitään, koska odotettiin milloin Titta menee. Helge,\njonka Titta ei ollut huomannut Maijan lähdön jälkeen kertaakaan\npuhelleen sisarien kanssa, tuli sisälle paperi ja lyijykynä kädessä ja\nnaputeltuaan hyvän aikaa sormillaan ikkunalautaan, sanoi aikovansa nyt\npuhua asiasta, joka oli kyllä hänelle itselleenkin outo, mutta kaiketi\nvielä oudompi muille.\n\nÄiti kohta häätämään Tittaa huoneesta.\n\nMutta -- kutti sisarille -- Helgepä sanoikin:\n\n-- Antaa Titan jäädä, asia koskee kaikkia.\n\nSilloin Titta istui yksin keinutuoliin, joka oli muuten äidin paikka,\nmutta äiti oli Helgen tultua siirtynyt tuolille. Eikä Titta ollut\nkoskaan edes sadun alkamista niin jännittyneenä odottanut, kuin nyt\nHelgen puhetta, joka oli koskeva häntäkin. Hän oikein mauskutteli\nsuutaan ja työnteli itseään syvemmäs tuoliin.\n\nVihdoin Helgen laihtuneet huulet alkoivat liikkua. Mutta sanoja ei\ntullut. Oli kuin hän olisi vain itsekseen ensin koetellut, miten sanoa.\nJa hänen otsansa alkoi hiestyä.\n\nHeikentyneellä äänellä, joka ei enää tullut rinnasta, vaan huulilta,\nhän sanoi olevan tärkeätä tarkalleen määrätä, mikä täällä kotona kuului\nkullekin.\n\nÄiti rupesi nousemaan tuolilta ja sanomaan:\n\n-- No mutta Helge...\n\nMutta Helge esti häntä ja sanoi uudelleen, että asia koskee kaikkia.\n\n-- Antaa Helgen vaan puhua, -- sanoi Sigrid, ja toiset olivat samaa\nmieltä.\n\n-- Antaa vaan puhua, -- sanoi Tittakin.\n\nHelge otti taas alusta. Oli tärkeätä -- sanoi hän, -- että tehdään\nkirjallinen luettelo kaikista esineistä, kellekä ne kuuluvat, aivan\nniinkuin jos Anders isä olisi tänäpäivänä kuollut ja kysymyksessä olisi\nperinnönjako. Erittäin tärkeätä oli määrätä ensin Koivikon maan ja\nrakennusten hinta. Ja koska Anders isä ei ollut kuollut tänäpäivänä ja\nrahojen arvo on nyt toinen, on Koivikonkin hinta nyt toinen kuin\nsilloin.\n\nÄiti ja sisaret katselivat hämillään toisiinsa eivätkä puhuneet mitään,\nvaikka Helge vaikeni ja suuntasi heihin kysyvän silmäyksen.\n\nHelge jatkoi:\n\n-- Ja koska viime suvena huvilanrouva tarjosi minulle Koivikosta\nneljäkymmentä tuhatta, niin voitaisiin pannakin se hinta laskun\npohjaksi. Ollaanko siitä yksimieliset?\n\nKun muut eivät puhuneet mitään, sanoi Titta tuoliltaan:\n\n-- Ollaan vaan.\n\nHelge katsahti taas äitiin ja sisariin, ja napautti sitten hiljakseen\nkynänpäällä tuoliin, niinkuin teki huutokaupassa vasaralla, ja rupesi\nkirjoittamaan jotakin paperiinsa. Sitten hän puhui jälleen.\n\n-- Äidin osa siitä olisi kaksikymmentä tuhatta ja meille muille tulisi\njokaiselle kaksituhatta kahdeksansataa viisikymmentä seitsemän Suomen\nmarkkaa ja yksi penni. Jos siis minä kuolisin...\n\nNyt rupesi äiti taas nousemaan ja puhumaan, ja kun Helge nytkin hänet\nvaijensi, jäi äiti heiluttelemaan päätään moittivasti tytöille, jotka\neivät ymmärtäneet puhua silloin kuin olisi pitänyt.\n\nSilloin Sigrid ei voinut enää pidättyä, vaan sanoi, että Helge hyvä,\nsinunhan tämä Koivikko on. Ja Dagmar sanoi: Mitä osaa meillä tähän\nolisi, sinähän tämän rakensit. Ja Mimmi sanoi, kun äiti oli häntäkin\npuhumaan nykäissyt: Voi, voi, ja kuinka monta ilmaista työpäivääkin\nolet tähän pannut, ja jos rahaakin olemme vähän lähettäneet, niin se on\nollut mammalle, sinähän olet mammaakin elättänyt ja Tittaa...\n\nMimmi olisi vieläkin jatkanut puhetulvaansa, ellei Sigrid vuorostaan\nolisi nykäissyt häntä vaikenemaan.\n\nHelge piti päätään niinkuin olisi kattoon katsonut, mutta hänen\nsilmänsä olivat sisarten puheen aikana ummessa, aivan kuin olisi jokin\nkova kipu ollut valittamatta kärsittävä, tai hän olisi muistellut\njotakin entistä kipeää.\n\nKun sisaret olivat vaienneet, avasi hän silmänsä ja sanoi vieläkin\nhiljaisemmalla äänellä:\n\n-- Minä kirjoitin nämä numerot paperille, että tietäisitte, jos niin\nsattuisi, että minä kuolisin, ja silloin olisi Maijan osa tuhat\nneljäsataa kaksikymmentä kahdeksan Suomen markkaa ja kuusi penniä.\n\n-- Niin vähän! -- sanoi Titta. Ja hän kun oli luullut, että kaikki oli\nMaijan. Oikein hänen tuli surku Maijaa, joka oli kaukana poissa ja\nsillä aikaa jaettiin.\n\n-- Minä ainakin annan oman osani Maijalle, -- tokaisi hän melkein\nvihaisena.\n\nMuut sisaret vetivät suunsa vähän nauruun, mutta äiti huiskutti Titalle\nkättään, torjuen puhumasta.\n\n-- Sitten on meidän -- sanoi Helge -- otettava lukuun irtaimisto ja\nmerkittävä mikä on kaikista näistä esineistä kenenkin, huoneissa,\nulkohuoneissa, navetassa ja aitassa.\n\nJa Helge rupesi yksitellen luettelemaan eri tavaroita, merkiten niitä,\njoita saattoi pitää jonkun yksinomina. Enimmät hän merkitsi äidin\nomiksi, mutta oli siinä sisarienkin tavaroita.\n\nTitta jaksoi kauan olla vaiti, mutta vihdoin sanoi päättävästi:\n\n-- Pannut ovat ainakin Maijan.\n\n-- On siinä äidinkin pannuja -- tiuskasi Mimmi hänelle korvaan.\n\n-- Mutta kupariset ovat Maijan, -- huusi Titta.\n\nJa heidän välillänsä olisi tullut riita, ellei äiti olisi taas\nhyssyttänyt vaikenemaan.\n\nEihän siitä heidän tavarain arvioimisestaan näyttänyt tulevan mitään.\nKuka siinä tiesi, mikä oli kenenkin. Eivätkä he olleet vielä ikinä\nmitään kaupitelleet keskenään ja rahojen tarjoominen toinen toisellensa\njostakin esineestä olisi varmaan saanut perheenjäsenistä jokaisen\npunastumaan. Nyt piti kaikesta sanoa: tämä on minun ja tuo on sinun ja\nvieläpä panna kaikelle hinta. Se oli niinkuin heidän välillensä\nkasvaneiden hienojen lankain repimistä, eikä Tittakaan, joka muuten\ninnostui kaikkeen, voinut siihen innostua.\n\nHelge oli jo alusta asti yhtämittaa pyyhkinyt hikeä otsaltaan, vaikkei\nollut kuuma, ja vihdoin alkoivat äiti ja sisaretkin hikoilla.\n\nEi tullut mitään tästä ensimmäisestä istunnosta.\n\nMitä tuli seuraavista, jotka muina päivinä pidettiin ulkohuoneissa,\nnavetassa ja aitassa, ei Titta tiennyt. Sillä äidin ja sisarten\nonnistui Helgen huomaamatta sulkea Titta niistä pois.\n\nTitan lievä kostonhalu muuttui pontevammaksi ja hän oli jo\nkirjoittamaisillaan Maijalle: Tule pian kotiin, täällä tehdään ihmeitä.\nMutta päätti sentään ottaa ensin asioista vielä tarkemman selon ja\njatkaa havaintojansa.\n\nSen hän oli jo kuitenkin nähnyt, että viimeisen istunnon päätyttyä\nHelge aitasta ulostullessaan antoi luettelopaperit äidin käteen ja\nnäytti sanovan jotakin painavaa.\n\nSitten hän jonkun ajan kuluttua havaitsi, että äiti poltti paperia\nhellassa ja sisaret seisoivat ympärillä.\n\n-- Mitäs papereita ne olivat? -- kysyi Titta.\n\n-- Ne olivat silakan ympäriltä, -- sanoi Mimmi, ja toiset rupesivat\nnauramaan, mutta ei äiti, joka oli kovin totinen siinä toimituksessaan.\n\nMutta senverran Titta ehti sentään vielä palamatonta kulmaa nähdä, että\nhän melkein varmasti tunsi paperit samoiksi, jotka Helge oli äidille\nantanut. Ja hän oli vähältä mennä Helgelle kantelemaan. Mutta pelkäsi,\nettä Helge suuttuu ehkä äidillekin, eikä mennyt.\n\nHelge oli käynyt vihdoin niin unettomaksi, ettei moniin öihin voinut\nhetkeksikään nukkua. Hän koetti torkahdella päivällä, maaten selällään\nkamarin vuoteella, mutta nukkumisesta ei vaan tullut mitään. Äiti\nkoetti puolestaan monenlaisia ryytejä, -- ei niistäkään ollut apua.\n\nSitten äiti otti laatikosta uudet silmälasit ja pani ne nenällensä. Ne\noli Helge tuonut kaupungista, kun he tulivat Maijan kanssa. Äiti oli\nkuitenkin sanonut Titalle: Kyllä Helge nyt luulee pääsevänsä raamatun\nlukemisesta, kun minä muka voin noilla itsekin lukea, mutta saammepa\nnähdä. Oli pannut lasit takaisin koteloon ja laatikkoon, ja kohta ensi\nateriasta alkaen luettanut Helgellä Davidin salmeja. -- Nyt hän kaivoi\nlasit uudestaan esille, pani nenällensä ja pujotti sangat korvien\ntaakse.\n\n-- Näillähän minä näen läheltä aivan selvästi -- aivan selvästi! --\nsanoi hän kirkastuen ja hetkeksi unohtaen surumielisyytensä. Sitten hän\navasi raamatun, katseli siihen vähän aikaa, ja avonainen kirja kädessä\nmeni ilosta hytkien kamariin, jossa Helge makasi, ja sulki oven\njälkeensä.\n\nMuutaman ajan kuluttua alkoi kamarista kuulua äidin yksitoikkoinen ja\nharras lukuääni. Sitä kesti noin puolisen tuntia, kunnes hiljakseen\nvaikeni, eikä kuulunut enää mitään.\n\nSen sijaan alkoi ovi avautua aivan pienelle raolle, sitten yhä\nsuuremmalle, ja niin hiljaa, ettei vähintäkään narahdusta kuulunut.\nEnsin ilmestyi kynnyksen yli vääränä äidin jalka. Sitten hän itse\npujottautui raosta eteiseen, sulki oven yhtä hiljaa kuin oli avannut,\nkääntyi varovasti, ja varpaisillaan, jalat luokkana, eteni säteilevänä\novelta, sormeansa heristäen keittiössä olijoille ja kuiskien:\n\n-- Nukkuu! -- Nukkuu!\n\nKaikkien piti hiipiä pihalle, eteisen lautain narahtamatta.\n\nAina ei tämä uusi nukutuskeino kuitenkaan auttanut. Erittäinkään ei\näiti sanonut auttavan yön aikaan, vaikka olisi tuntikausia lukenut.\nHelgen silmät vain pyörivät luomien alla. Välistä kuului kyllä\ntorkahtavankin, mutta hengitys alkoi silloin käydä yhä harvempaan,\nkunnes peräti loppui, ja säpsähtäen Helge kavahti taas valveille,\njoskus parahtaenkin ja pyysi jälleen lukemaan.\n\nJos Titalla ei olisi ollut sentään omiakin asioita, olisi hän\nluullaksensa ihan kuollut näihin ikäviin oloihin. Mutta hänelläpä\nolikin omia asioita, joita hän itsekseen mietti ja tavattiin usein\nsyyttä myhäilevänäkin. Jopa hän joskus aivan itsekseen istui polulla,\nsisarien tavalla kortta hypistellen, ja haaveili silmät ummessa, antaen\nilta-auringon paistaa suoraan kasvoihinsa. Greeta näki kerran hänet\nnoin, ja ajatteli, että enkelitkin iloitsisivat Titan lapsekkaan\nihanasta näöstä, mutta ihmiset eivät olleet vielä huomanneet.\n\nMutta olipa yksi, joka oli huomannut, ja häntä Titta juuri ajattelikin.\n\nTällä yhdellä oli pikimustat viikset, molemmin puolin töpöiksi\nleikattuina, ja tuuheat mustat kulmakarvat, mutta silmät lempeät kuin\nvuonan. Hänellä oli omituinen tapa naurahtaa joka sanalle, ja myös\nihmeellinen tapa sanoa päivää niin, että sanoi hiljaa päi-, mutta\nhuusi -vää. Joka tapa oli suuresti miellyttänyt Tittaa ja jonka hän\nsisarten ihmeeksi oli omistanut, ties mistä, tervehtien heitä jokaista\nsuomeksi: päi-_vää!_\n\nYksi oli tavattavissa suuren kuusen luona, jonka toisella puolella,\nedempänä tien varrella, asui hänen äitinsä sievässä mökissä.\n\nYksi tuli aina kotiinsa lauantaisin katsomaan äitiänsä ja viipyi\nsunnuntain yli, sillä hän oli rautatieläinen ja asui kaupungissa. Hän\nkertoi naurahtaen joka sanalle, että hänellä oli vapaat matkat,\nmatkustipa minne tahansa. Ja tämä seikka miellytti Tittaa vielä enemmän\nkuin se \"päivää\". Mutta kun yksi naurahtaen joka sanalle kertoi, että\nrautatieläisten _vaimotkin_ saavat matkustaa vapaasti, niin tuo ei enää\nainoastaan miellyttänyt, vaan välähytti ajatuksen, joka pani Titan\nhaaveilemaan. Ja haaveiluista johtui se, että se yksi miellytti häntä,\nvaikkei sillä olisi ollutkaan vapaalippuja, vaan ainoastaan\ntöppöviikset, tuimat kulmakarvat ja lempeät silmät.\n\nJa Titan yksi oli nimeltänsä Mauno Flinkman. -- Salaisuus.\n\nNäitä samoja hän haaveili silloinkin, kun hän istui yksin Koivikon\npolulla, paistatellen kasvojansa ilta-auringolla ja haistellen\nkytösavuja.\n\nGreeta oli mennyt toiseen suuntaan vähän metsäpolkua, katsahtaakseen\nminne ihmeeseen sen tytön oli tullut tavaksi välistä kadota. Mutta\nGreeta oli mennyt väärään suuntaan senvuoksi että oli mennyt vääränä\npäivänä, sillä nyt ei ollut lauantai eikä sunnuntai, jolloin Titta\nkyllä myöskin meni samalle metsäpolulle. Mitään löytämättä Greeta siis\npalasi ja kiertäen Koivikon ympäryksen tuli kaivopolulle. -- \"Mutta\ntuossahan tuo kultainen tyttö istuu kotirinteellä\", -- ajatteli Greeta\nilostuen, ja silloin hän juuri olikin ajatellut enkeleitä. Hän vetäysi\nTitan huomaamatta takaisin ja kiersi toista tietä asunnolle.\n\n-- Äh, -- pani Titta, nousten istualtaan, kun aurinko oli laskenut ja\nhän kyllikseen ajellut junavaunuissa ympäri maailmaa. -- Se on sitten\ntämä Koivikko tullut _niin_ ikäväksi, _niin_ ikäväksi. Todella, ainoa\nhauskuus oli panna maata.\n\nJa siellä äidin kanssa nukkuminen samassa vuoteessa oli Titasta\noikeinkin hauskaa. Titan kanssa äiti puhui Titan asioista eikä muista.\nPuhui uudesta esiliinasta, kengistä, tukan pesemisestä ja silitti hänen\npäätänsä ennen nukkumista. Äiti makasi selällään. Titta kipristi toisen\npolvensa äidin lonkkaa vasten ja antoi toisen jalkansa olla suorana.\nHänen oli hyvä olla, ja nieleskellen nautinnosta hän ummisti silmänsä\nnukkuakseen haaveiluihinsa.\n\nAamulla herättyä Titta kysyi:\n\n-- Kuulkaa äiti, mitä te yöllä unissanne puhuitte ja sanoitte: Herra,\nherra, minä en jaksa lentää?\n\nGreeta olisi mielelläänkin kertonut Titalle yhä uudistuvasta unestaan,\nmutta hän ei tahtonut kuohuttaa lapsen mieltä.\n\n-- Mitä lienen uneksinut. Helge ei saanut yöllä ollenkaan unta. Eikös\nTitta ole koskaan unissa lentänyt?\n\n-- Olen minä useinkin lentänyt. Jonnekin minä aina olen lentävinäni\neikä tarvitse muuta kuin vain kovasti räpyttää käsiä, kyllä pysyy.\n\nGreeta sanoi ajatuksissaan:\n\n-- Jos ei olisi pitelijää, ei siellä kukaan pysyisi.\n\n-- Pysyvätpäs lentokoneessakin ilman pitelijää. Ai, ai, ollappa siellä,\nse olisikin vasta poikaa! Uusia maita, toisia tulee, toiset jäävät ...\nhuh! Ja kaikki näkyy yhtaikaa, Tamperekin, jossa Maija on, ja meidän\nKoivikko ja se Vestankylä, josta te aina puhutte.\n\nGreeta sanoi:\n\n-- Taivaasta näkyy kaikki yhtaikaa, siksi sielu sinne halaa niinkuin\njanoinen hirvi veden partaalle. Mutta lentokone on synti. Ne kuuluvat\nnostavan pommeja sinne missä Herra asuu, ja pudottavat maahan, jota\nHerra rakastaa.\n\n-- Ovatko junatkin syntiä? Junia minä aina unissani näen ja ajankin\nniillä.\n\n-- Mitä junia ne on?\n\nTitta oli sanomaisillaan mitä junia ne on, mutta huomasi ajoissa, että\nhänen salaisuutensa olisi voinut tulla ilmi, ja sanoi nauraen:\n\n-- Vai mitä junia, vai mitä junia -- --.\n\nHän alkoi kutittaa äitiä joka puolelta.\n\n-- Piu, piu, vai mitä junia, piu, vai ollaan uteliaita, piu, piu...\n\nJa teki itselleen huolestuneen totisesta äidistä nauravan ja kikattavan\ntyttösen.\n\n-- Sanokaapas ensin itse, mitä _papereja_ te poltitte? Vai ette sano --\npiu -- vai ette sano -- piu, piu...\n\nGreetan ei auttanut muu kuin nousta pian ylös. Hän alkoi kiirehtiä\nHelgen luo.\n\nJa paperiasia jäi kuin jäikin Titalle salaisuudeksi.\n\nHän jatkoi siis havaintojansa.\n\nOli kulunut jo kaksi viikkoa Maijan lähdöstä, eikä kirjeitä tullut.\nMutta tämän saman päivän iltapuolella tarjoutui Titalle oivallinen\ntilaisuus havaintoihin.\n\nHän havaitsi ensiksikin vieraan herran ja rouvan puhelevan Helgen\nkanssa liiterin luona. Titta oli tullut rannasta vaatteita pesemästä ja\nmuutamia hän tahtoi vielä huuhtoa kaivovedellä, koska rantavesi oli\nollut mutainen. Hän aikoi juuri laittautua liiterille kuuntelemaan,\nmutta silloin vieraat jo rupesivat lähtemään. Herra vähän aikaa vielä\npyöritti keppiä vinhasti ympäri, ja sitten lähti rouvan jälestä.\n\nMutta kun Titta näki, että äiti oli tullut alas kuistilta ja lähestyi\nliiteriä senmukaan kuin vieraat etenivät, päätti hän juosta lepikon\nläpi liiterin taakse kuuntelemaan mitä äiti ja Helge toisilleen\nsanovat. Siellä oli nurkan vierimmäisestä laudasta oksa kolissut pois,\nja Titan nenä ilmestyi rakoon juuri kun äiti ehti liiterille.\n\n-- No mitä ne? -- sanoi äiti epävarmasti katsellen ylös Helgen silmiin\n-- ja koettaen edeltäpäin arvata, mitä tällä oli mielessä vieraiden\njohdosta.\n\nHelge tähtäili kauan jotakin laudankaistaletta, oliko hän höylännyt sen\nsuoraksi, ja vihdoin sanoi:\n\n-- Taas ostamassa Koivikkoa.\n\n-- Joko oikein ostamassa, -- sanoi äiti ja katseli, mitä Helge\nsemmoisesta itse arveli.\n\nRuuvattuaan kaistaleen höyläpenkkiin ja kaivellessaan höylää selkeäksi\nHelge sanoi:\n\n-- No nyt, äiti, voisitte ostaa talon vaikka Vestankylästä. Ne hullut\ntarjoovat kahta senvertaa kuin viime vuonna.\n\n-- Mitäs sinä sanoit heille?\n\n-- Mitäs minä sanoin, teidänhän se on sanottava.\n\n-- Helge, Helge, kuinka sinä noin voit puhua? Tämä on kaikki sinun. Ja\nme olemme polttaneet sinun laskusi ja luettelosi.\n\nHelge oli pitkän aikaa vaiti. Sitten sanoi synkästi:\n\n-- Minä pelkään ajan tulevan, että sitä kadutte.\n\nÄiti vastasi vähän kiivaasti:\n\n-- Ei ikinä kaduta, ja jos tämä on minun, niin tätä ei ikinä myydä,\nmutta tämä ei ole minun, vaan tämä on sinun, ja myy jos tahdot, mutta\nminä en tule ikinä Vestankylään.\n\nKun Helge oli vaiti, tuli äiti ihan hänen viereensä ja sanoi lempeästi:\n\n-- Kirjoittaisit Maijalle...\n\nSilloin Helge kumarsi päänsä alemmas ja sanoi:\n\n-- Se on jo...\n\nMutta Titta ei kuullut mitä se jo on, kirjoitettuko vai ehkä Koivikko\njo myyty. Sillä Titta ei ollut nähnyt mitään kirjettä menevän Maijalle\nja hän piti tätä asiaa kyllä tarkasti silmällä.\n\nÄiti sanoi hymyillen:\n\n-- No sittenhän on kaikki hyvin.\n\nMutta Helge sanoi:\n\n-- Kun tietäisi vain Maijan osoitteen.\n\nSilloinpa Titta ei enää malttanut piilossa olla.\n\nHän aikoi juuri hyökätä esille ja sanoa: minä tiedän, mutta viime\nhetkessä huomasi, että valtti oli menossa, muutti päätöksensä, tuli\nesille ja sanoi:\n\n-- Minäpä tunnen tuolta huvilasta tytön, joka varmasti tietää Maijan\nosoitteen.\n\nHelge ei tullut sen iloisemmaksi, vaan sanoi, ettei asialla ollut\nmitään kiirettä.\n\nJa jokainen meni omalle taholleen, äiti tupaan, Titta takaisin kaivolle\nja Helge metsään, lauenneita pauloja kokemaan.\n\nYöllä oli Helge taas niin huonona, että äiti koko ajan valvoi hänen\nkanssaan eikä raamatunkaan lukeminen enää auttanut.\n\nAamulla äiti tuli aivan rauenneena Titan luo, suljettu kirje kädessä.\nKuoressa oli postimerkki, mutta ei osoitetta. Äiti sanoi:\n\n-- Nyt se vihdoin nukkui. Mutta vie nyt vaan tämä kirje sen tytön luo\nja pyydä kirjoittamaan osoite, ehkä se silloin tulee lähetetyksi. Minä\nlöysin sen Helgen pöytälaatikosta.\n\nÄiti oli niin väsyksissä tai mikä sillä lie ollut, että niine\nvaatteineen rentonaan heittäysi vuoteeseen, edes peitettä altaan\nsilittämättä, ja ummisti silmänsä.\n\nTitta ajatteli: Helge voi kuolla, ellei Maija pian tule, mutta pahempi\nvielä, että äitikin voi kuolla.\n\nJa hän päätti vetää asiain eri päät tiukkaan solmuun ja omin käsin.\n\nHän meni aittaan osoitetta kirjoittamaan, ja kirjeen kuori oli niin\nhuonosti liimattu, että toinen puoli oli lonkallaan, eikä tarvinnut\nkuin vetää vähän sormella, niin toinenkin puoli aukesi.\n\nKylläpä se Helge oli kirjoittanut lyhyen kirjeen! Ei siinä ollut mitään\nkotiintulemisesta. Ei yhtään muuta kuin:\n\n  \"Rakas Maija.\n\n  Testamentti on kirjoitettu ja vain sinun allekirjoitusta\n  vailla.\n\n                                                 Helge.\"\n\nTestamentti! -- ajatteli Titta. -- Mikä testamentti? -- Vaikka olisi\nkuinka päin ajatellut, ei sitä voinut ymmärtää. Eikö testamentti ollut\njotakin semmoista, jota tehtiin vasta kuolinvuoteella? -- Mutta sen\nainakin saattoi ymmärtää, ettei Maija nyt tuommoisen kirjoituksen\ntähden kotia tule.\n\nJa Titta siis lisäsi lyijykynällä alemmas:\n\nTule pian kotiin taikka ne myy. -- Titta.\n\nKasteli kuorenreunan hyvin märäksi ja painoi kauan, että kyllä pysyi\nkiinni.\n\nSitten hän kirjoitti kuoren päälle Neiti Maria Sofia Nyholm, ja\nalemmaksi Lempäälän postiin, ja vei kohta asemalle asti, ja kirje sanoi\nkopsis kun putosi laatikon pohjaan.\n\nTämä oli tapahtunut viikon alkupuolella. Mutta jo seuraavan viikon\ntiistaina Titta sai Maijalta kirjeen, että hän tulee lauantaina.\n\nKaikki oli hyvä, paitsi että juuri lauantaina, sillä se oli sopimaton\npäivä Titalle. Mutta hän ajatteli voivansa kyllä vasta sunnuntainakin\niltapuolella mennä kuusen juurelle, ja silloinpa sen voikin tehdä\nhyvin, kun kaikki tietysti häärivät Maijan ympärillä eivätkä pane\nhuomiota.\n\nNäissä asioissa täytyi alkaa olla varuillaan, sillä äiti tuntui jo\nkatselevan Titan matkoja vähän vinosilmin ja kulmain alta.\n\n\n\n\nPAMAHTAA.\n\n\nJos sitten Titan havaintopiiristä siirtyy Helgeltä itseltään kysymään,\nkuinka oli mahdollista, että hän, Helge, niin tarkasti punnitseva mies,\npiti kirjettä avonaisessa pöytälaatikossa, josta äiti saattoi sen\nmilloin tahansa löytää ja Titta viedä postiin, eikä pitänyt lukitussa\nkaappilaatikossa, jonne ei kellään olisi ollut pääsyä, niin täytyy\ntulla siihen outoon johtopäätökseen, että oli olemassa oikeastaan kaksi\nHelgeä eikä vain yksi. Näistä molemmista toinen tahtoi lähettää\nkirjeen, jopa kiireellisesti, mutta toinen oli kieltänyt sen\nlähettämisen, tai ainakin sanonut, ettei asialla ole mitään kiirettä.\n\nJa vaikka nuo molemmat Helget asuivat samassa ruumiissa, olivat ne aika\nriitaisia keskenään, jopa joskus uhmailivat toisiansa, sanoen:\n\n_Toinen_: Pyydä Maija kohta tulemaan, ja anna sisarien mennä.\n\n_Toinen_: Älä pyydä Maijaa tulemaan, äläkä karkoita sisariasi.\n\n_Toinen_: Olet itse sanonut Maijalle: kaikki on minun, ja äiti ja\nsisaret sen vahvistavat, siis kirjoita testamentti, ja sopikoot ihmiset\nkuoltuasi mikä on ollut sinun mikä ei.\n\n_Toinen_: Älä kirjoita testamenttia, ethän voi sillä kuitenkaan antaa\nMaijalle muuta kuin oman osasi Koivikkoon.\n\n_Toinen_: Maija ei tiedä mitä testamentti onkaan ja tahtoo vain\nkirjallista vahvistusta, mutta ei hän suinkaan luule saavansa enempää\nkuin mitä luulee ilmankin sitä saavansa. Siis kirjoita, muuten Maija ei\ntule ensinkään.\n\n_Toinen_: Älä vahvista entistä valhetta uudella.\n\nMutta ruumis on sellainen, ettei se voi liikkua, jos toinen jalka\ntahtoo yhteen suuntaan ja toinen toiseen, ei voi tehdä mitään, elleivät\nmolemmat kädet pyri yhteen tarkoitukseen, eikä nähdä mitään, elleivät\nmolemmat silmät katso samaan esineeseen.\n\nVaan sellaisessa kamppailussa, jos sitä viikkomääriä kestää, ruumis\nlaihtuu ja lakastuu, ja koko elämä alkaa olla vain kuoleman tekemistä.\n\nJa kun Helge tahtoi vain kerrankin ennen kuolemaansa nähdä vielä\nMaijaa, eikä siihen muuta mahdollisuutta ollut kuin kirjoittaa\ntestamentti, ajatteli hän näin:\n\nMinä kirjoitan testamentin ja Maija tulee. Mutta maatessamme luhdissa\nminä sanon Maijalle: Maija, tuona kuutamoyönä minä rakastin sinua\nylitse kaiken ja jos sinä olisit silloin jättänyt minut, en minä nyt\neläisi. Sen vuoksi ennen vaikka valehtelin, kuin olisin nähnyt sinun\nmenevän. Mutta nyt sanon sinulle: Koivikko ei ole minun, ja saat lähteä\nluotani, jos tahdot. -- Voihan olla, että Maija, nähdessään suuren\ntuskan ja katumuksen, heltyy ja antaa anteeksi. Mutta jos hän sanoo:\nsinä olet petoksella vietellyt minut avioliittoon kanssasi, ja lähtee\nsiinä luulossa, silloin ei ole edessä muuta kuin ottaa henki\nitseltänsä.\n\nNäin tapahtui, että Helge kirjoitti keskinäisen testamentin, jossa hän\nja Maija määräävät kaiken mitä omistavat sille heistä, joka jää toisen\njälkeen elämään, -- ja lukitsi paperin kaappiin.\n\nMutta että hän pani Maijalle kirjoittamansa kirjeen avonaiseen\npöytälaatikkoon, josta äiti saattoi sen löytää ja Titta viedä sille\ntytölle, joka tiesi osoitteen, se johtui siitä, että Helge ei\nlopultakaan jaksanut ratkaisevaa päätöstä tehdä, vaan jätti asian\nsattuman varaan.\n\nJa senvuoksi, kuultuansa, että kirje oli jo mennyt, hän oli melkein\nhyvillään, koska ei hän, vaan sattuma oli asian ratkaissut.\n\nGreetan vuoteeseen raukeeminen tuona aamuna, jolloin hän toi kirjeen\nTitalle, johtui taas siitä, että hän oli juuri sinä yönä valvoessaan\nHelgen kanssa, lopullisesti päättänyt jättää kaikki asiat Herran\nhuostaan, mutta kirjeen löydettyänsä ei malttanutkaan olla\nsekaantumatta asioiden kulkuun, vaan vei kirjeen Titalle, vaikka\nmelkein varmaan tiesi, että Titta vie sen postiin eikä tuo enää\ntakasin.\n\nSisaret, kuultuansa Greetalta kuiskauksena, että nyt Maija arvatenkin\npian palaa, rupesivat valmistamaan lähtöänsä, aikoen toimittaa sen\nniin, ettei Helge suinkaan otaksuisi heidän lähtevän Maijan tähden.\n\nMutta perjantaina, kun kaikki olivat koossa, katsoi Titta vihdoinkin\npitkien ja vaikeiden pidättämisten jälkeen otollisen hetken tulleen,\njolloin hän suurimmalla mahdollisella nautinnolla saattaa kaikille\nyhtaikaa ilmaista tietonsa. Astuen sisään kaikkien keskeen hän\ntiedoitti juhlallisesti ilosanoman:\n\n-- Maija tulee huomenna.\n\nOmituista, ettei vaikutus ollut sellainen kuin Titta oli odottanut.\nSanoivat kyllä: vai jo huomenna, mutta ei sen enempää.\n\nHelge tuli vähän levottomaksi. Ja hän meni ulos, sillä Greeta pyrki\ntaas hänen silmistänsä arvaamaan ajatuksia. Mutta Greeta tuli\nlevottomaksi, koska näki Helgen menevän ulos. Sisaret taas tulivat\nlevottomiksi, koska heidän oli aivan mahdotonta näin äkkiä lähteä\nantamatta Helgen selvästi huomata, että he siis kiiruhtivat pois ennen\nMaijan tuloa. Ja oli siis jääminen.\n\nMene tiedä heitä, -- ajatteli Titta ja lähti polulle nuoraa hyppimään.\n-- Toinen tuopi heille ilosanoman, ja he vain: vai huomenna, ja taas\nhuoneeseen supattamaan!\n\nSeuraavana päivänä, eli lauantaina, Greeta pani silmillensä uudet\nlasit, otti käteensä kamman, sakset ja pyyhinliinan, vei pihalle\ntuolin, huusi Helgen siihen istumaan ja keritsi hänen niskatukkansa\nlyhyemmäksi.\n\nHelge lähti yksin asemalle. Oli vain kuultu hänen kamarissa avaavan ja\ntaas sulkevan kaappia.\n\nJunan tultua Maija hyppäsi vaunun ensimmäiseltä astuimelta iloisena ja\nhuolettomana suoraan Helgen eteen, ja pyöräytti hänet kerran\nympäriinsä.\n\n-- Ai, ai, millaiseksi sinä olet käynyt! -- sanoi hän, pidellen Helgeä\nkäsivarsista. -- Mutta kyllä minä sinut kerrankin lihotan! Ja pyöräytti\nuudelleen ympäriinsä. Maija oli käynyt Helgen mielestä vielä\nihanammaksi kuin oli ennen.\n\nMatkalla Maija kertoi vilkkaasti Tampereella käynnistään, koskesta,\nPyynikistä, huveista ja teatterista, mutta lopetti sanomalla\nhuolestuneesti:\n\n-- Voi sentään, tiedätkö, kyllä minun täytyy saada se äiti pahanen\ntänne, nyt kun tytötkin ovat lähteneet.\n\nHelge sanoi:\n\n-- Tytöt eivät ole lähteneet, mutta taitavat lähteä.\n\nMaija pysähtyi ja kävi totiseksi. Vähän aikaa mietittyään hän sanoi:\n\n-- Kuuleppas, onko sinulla se testamentti mukanasi?\n\nHelge vastasi:\n\n-- On.\n\nJa rupesi viemään kättänsä povitaskuun.\n\n-- Ei, -- sanoi Maija, -- älä sitä vielä näytä, vaan mennään tuonne\nisännän tupaan ja siellä minä kirjoitan nimeni sen alle.\n\n-- Onkohan sillä niin kiire, -- sanoi Helge.\n\n-- Ei kiireen puolesta, -- Maija sanoi, -- mutta minulle sanoivat, että\ntestamentti on salainen asia, josta ei puhuta, ja missä sen kotona niin\nsalaa tekee, kun pitää olla todistajatkin. Ja jos me taas muulloin\nmennään isännän luo, niin kysyvät: mitähän nuo nyt sinne yhdessä\nmenivät?\n\nIsännän luo tultua Maija otti paperin Helgeltä ja näytti isännälle,\nsanoen:\n\n-- Tämmöinenkö se nyt pitää olla?\n\nIsäntä istutti vieraat pöydän ääreen, sulki ovet, toimitti kahvit,\nistui itsekin pöytään ja rupesi paperia silmäilemään, sanoen:\n\n-- Niin no -- kyllähän Helge sen tietää -- mitäs -- oikeinhan tämä on\n-- mutta tähän täytyy olla todistajat.\n\n-- Eikös isäntä kävisi todistajaksi? -- ehätti Maija.\n\n-- Niin minäkö? Niin no -- miksi en minäkin, mutta tähän täytyy olla\nkaksi. Malttakaahan...\n\nNäin sanoen isäntä meni ulos, viipyi siellä hyvän aikaa ja johdatti\ntupaan suuren renkinsä Juhon, joka käteltyään vieraita jäi ovensuuhun\npenkinpäähän istumaan ja pyöritteli lakkiansa.\n\nIsäntä toi pöytään mustepullon ja kynän, ja sanoi:\n\n-- Olen asian selvittänyt Juholle, osaa se nimensä kirjoittaa, eikä\nturhia jaarittele. Mutta tämä on ensin luettava. Tule sinä Juho tähän\npöydän eteen istumaan riviin muiden kanssa ja Helge istukoon toiselle\npuolen pöytää ja lukekoon testamentin.\n\n-- Lukee vaan itse, -- sanoi Helge.\n\n-- No luetaan, menee se niinkin, ei laki sitä kiellä.\n\nIsäntä istuutui pöydän toiselle puolelle, otti paperin käsiinsä ja luki\ntestamentin, joka oli jäljennetty lakiasiainoppaasta keskinäisen\ntestamentin kaavan mukaisesti.\n\nSenjälkeen Helge täytti päivämäärät ja Maija kirjoitti nimensä siihen\npaikkaan, mihin oli lyijykynällä valmiiksi viivoitettu, ja kirjoitti\nvielä: omaa sukua Lehtonen, mutta Helge ympäröitsi ne sanat\nsulkumerkeillä. Sitten piirusti Juho kauan nimeänsä, isännän painaessa\npaperia sormillaan pöytään ja siristäessä silmiään savukkeen vuoksi,\njota ei voinut ottaa suusta. Viimeiseksi kirjoitti nimensä isäntä itse\nja silloin oli testamentti valmis.\n\nSe luettiin vielä kertaalleen alusta loppuun.\n\nMaija oli koko ajan kovin jännityksissään. Ei hän ollut luullutkaan\ntoimituksen käyvän näin juhlalliseksi, aivan käräjäin kaltaiseksi.\nSenvuoksi hänen poskensa hehkuivat tulipunaisina, kun he tulivat\ntuvasta.\n\nNäin oli nyt Maija mielestään Koivikon laillinen emäntä, eikä häntä\nenää mikään estänyt ilmoittamasta sitä suurta salaisuutta.\n\nMutta Helgellä oli edessä elämänsä kovin koettelemus, nimittäin sanoa\nMaijalle, että tämä testamentti ei oikeastaan merkinnyt mitään, koska\nsiinä ei edes mainittu Koivikkoa, ja Helgen kuoltua Maija siis saa vain\nHelgen osan Koivikosta.\n\nTämä sanominen oli ajatuksissa ollut helppo, mutta nyt heidän kotiin\nmennessään se tuntui askel askeleelta yhä vaikeammalta.\n\nKotilepikon varjostoon tultua Maija pysähtyi:\n\n-- Ja mitä minun pitää ajatella siitä, että sinä et ole vielä minulle\npäivääkään sanonut? Toinen olisi toki jo muutakin tehnyt sinun\nsijassasi.\n\nHelge veti värähtelevät, kapeiksi laihtuneet huulensa noloon hymyyn,\nkumartui, ja Maijaa suudellakseen hamuili huulillaan hänen poskeansa\nkorvatukon luota.\n\n\"Mikähän sillä on vielä sanomatta, koska se ei voi suudella\", --\najatteli Maija. -- \"Kun minä hänelle sen salaisuuden sanoisin, niin\nkylläpä suutelisi. Mutta hänen vaan pitää ensin suudella.\"\n\nKotiin tultua oli Maija ylen ystävällinen kaikille, sisarillekin, ja\nvalitteli ettei ollut näille tuonut tuomisia, vaan ainoastaan äidille\nja Titalle.\n\nKoko ilta istuttiin yhdessä, milloin tupahuoneessa, milloin keittiössä.\nMaija kertoili kertomistaan. Oli aivan kuin jokin uusi, melkeinpä\nensimmäinen tuttavuus olisi perustunut sinä iltana Maijan ja\nkoivikkolaisten välille. Mikä ihme sen Maijan oli muuttanut?\n\nHelge, joka tiesi mikä oli muuttanut, ei ottanut iloitakseen, vaan\nistui vähän erillään ja tuntui ikäänkuin odottavan jotakin. Maija kyllä\ntiesi mitä hän odotti, mutta tahallansa kiusasi häntä, viipyen\npitempään ja pitempään.\n\nVihdoin Maija sanoi hyvää yötä ja tuli Helgen kanssa luhtiin, jonne\nGreeta oli toimittanut Helgenkin vuodealuksen.\n\nRiisuuduttuaan Maija käpristyi peitteen alle ja sanoi sieltä:\n\n-- Hui, kun minun on vilu, tule pian, tule pian.\n\nHelge kuitenkin riisuutui hitaasti, ja Maijan viereen tultuansa\nlaskeutui selälleen, pannen kätensä niskan taakse, niinkuin Maija oli\nhuomannut hänellä olevan tapana tehdä milloin aikoi ruveta ennen\nnukkumista jotakin kertomaan.\n\n\"Mitähän sieltä nyt tulee?\" -- ajatteli Maija, ja odotti kauan.\n\nHelge ei sanonut mitään ja tuntui Maijasta värähtelevän, kai vilusta\nniinkuin hänkin.\n\nMutta Helge värisi sen johdosta, mitä hänen kohta oli sanominen\nMaijalle ja jota hän yhä selvemmin tunsi mahdottomaksi sanoa, kun oli\nnähnyt Maijan niin iloitsevan testamentin tähden ja niin muuttuneen\nsisariakin kohtaan.\n\nTarpeeksi odotettuaan Maija veitikka kurotti hiljaa kätensä peitteen\nalla ja kutitti Helgeä kainaloon.\n\nHelge nytkäytti kätensä alas niskan takaa ja kohottausi.\n\n\"Nyt hän kohta tulee entiselleen\", -- ajatteli Maija ja ojensi molemmat\nkätensä häntä kohden.\n\nSilloin Helge sanoi voivotellen:\n\n-- Maija, Maija!\n\nJa painoi päänsä Maijan alastomalle rinnalle.\n\nNiin laihaksi oli Helge käynyt, että kun Maija sivusi hänen\nkäsivarsiansa ja sitten olkapäätä, oli lapaluun alla melkein nyrkin\nkokoinen kuoppa.\n\nEikä Helge tullutkaan entiselleen, vaan päinvastoin Maija tunsi\nrinnalleen jotakin kuumaa valuneen hänen silmistään.\n\n\"Olisikohan se siitä testamentin kirjoittamisesta noin pahoillaan\", --\najatteli Maija ihmeissään. -- \"Tai surreeko raukka omaa\nheikontumistansa?\"\n\nMaijan tuli surku Helgeä ja itsekin vetistellen hän alkoi harailla\nHelgen tukkaa, lohdutukseksi hänelle ja itselleen.\n\nMutta Helgessä heräsi siitä päänsilityksestä ihmeellinen aate: Mitäpä\njos olisi karata Maijan kanssa kauas, tuntemattomien merten taa? -- Ja\nkohta alkoivat maat liikkua ja meren aallot käydä. Ja hän löysi\nsellaisen maan, jossa ei ollut ihmisiä, ei Greetaa, ei sisaria, ei\nketään. Eikä mitään muistoa entisestä. Vain he kahden Maijan kanssa. Ja\nmaa kasvoi ihania, villiä omenoita, joita he kokosivat, hän puussa\noksain päällä ja Maija alhaalta kättänsä kurkottaen ja koppaan\nasetellen, ja he molemmat tietäen, että kun koppa on täysi he\nheittäytyvät pitkään ruohokkoon lepäämään. Voi vapauden viileää\nihanuutta ja unohtamuksen paratiisia! Hän Maijassa ja Maija hänessä,\neikä heidän välillänsä mitään -- ei _mitään!_\n\n-- Kuuleppas Helge, ei sinun ole siinä hyvä nukkua, mutta minä panen\npäänaluksen tähän luokseni ja kallista sinä siihen pääsi.\n\nMaija sovitti Helgen pään alukselle, kiersi käsivartensa sen ympäri, ja\nHelge nukkui uneen niinkuin ennen muinoin lapsena, hellän äidin\nkainalossa.\n\nValkeni sunnuntai-aamu.\n\nJa Titalle tuli se päivä, jonka iltapuolella hänen oli aikomus kadota.\nAsiat olivat hyvällä tolalla. Sisarten ja Maijan väli oli yhtä hyvä\nkuin eilenkin, vaikka Maija olikin aamutuimaan ollut muille vähän\närtyisä.\n\nKun Titalta olivat kaikki yllätysuutiset loppuneet eikä ollut enää\nmuuta kerrottavana, ei hän voinut olla Mimmille suurimpana salaisuutena\nja vaitioloon vannottaen ilmaisematta, että Helge ja Maija olivat\ntehneet testamentin. Mutta eikös vaan tästäkin ollut seurauksena, että\nsisaret hupenivat kamariin ja kuiskutukset taas alkoivat!\n\nGreeta sillävälin teki lähtöä kirkkoon. Hän oli oppinut Maijan seurassa\naika hyvin suomea käyttämään, kun lisäksi alituisesti kuuli Titan ja\nMaijan suomalaista puhetta. Ja nyt hän sanoi tahtovansa koetella\nminkäverran suomalaista saarnaa jo ymmärtäisi.\n\nHän vei Titan mukaansa taloon ja sieltä he isännän seurassa ajoivat\nhevosella kirkolle.\n\nKirkossa hän kuunteli tarkkaan papin puhetta ja iloksensa ymmärsi\nmelkein kaiken. Mutta kun hänen uskonnollinen tunteensa oli\nolojen pakosta kehittynyt ja kasvanut yksinäisyydessä, julkisen\nsielunpaimennuksen ulkopuolella, ei hän kaikin ajoin voinut pysyä\nkuulevana korvana, niinkuin hänen mielestään hetken juhlallisuus olisi\nvaatinut, vaan useinkin vajosi omaansa, josta hätäisesti taas repi\nitsensä irti, aivankuin olisi syntiä tehnyt, ja päätti kuunnella. Kun,\npapin sanottua Isämeidän ... ja vaiettua, kaikkien päät painuivat\näänettömään rukoukseen, ja Greeta oli päässyt sanoihin Tapahtukoon\nSinun tahtosi, vajosi hän kokonaan taas omiinsa. Hänet valtasi\nsellainen hartaus, että hän toisti uudelleen ja uudelleen näitä samoja\nsanoja, ja yhä suuremmalla sielun voimalla. Todella hän ajatteli, että\ntapahtukoon Herran tahto, tapahtuipa mitä tahansa, kaikkein\nkauheintakin mitä saattoi ajatella ja jota hän usein oli jo\najatellutkin. Mutta nyt auttoi hänet erikoiseen innostukseen pienen\npieni toivon tuike sydämen viimeisessä sopukassa, että ehkä sittenkin\nvoi Helgen vielä käydä hyvin, sillä olivathan tytöt ja Maija olleet\nsopuisia keskenänsä. Tämä toivo antoi hänelle voiman avata sielunsa\nHerralle pohjia myöten ja sanoa tapahtukoon sinun tahtosi, myöskin\ntuossa jylhässä merkityksessä. Hän toisti toistamistaan, riemuiten\nantaumuksestaan Herralle.\n\nGreeta oli painautuneena penkkiä vasten niin kauan, että koko\nkirkkoväki oli jo nostanut päänsä, ja Titan täytyi nykäistä häntä,\nsillä pappi luki jo evankeliumin tekstiä.\n\nHämillään ja häpeissään rupesi Greeta hakemaan virsikirjaa.\n\nTyttö kuiskasi:\n\n-- Ei nyt lauleta.\n\nJa silloin Greeta alkoi taas kuunnella.\n\nKirkosta hyvillä mielin palattuaan -- sillä hänhän oli ymmärtänyt\nmelkein kaiken -- hän kuitenkin heti keittiöön tullessaan huomasi, että\nasiat kotona eivät olleet hyvällä tolalla. Maijalla, joka keitti\nkahvia, oli suu nypyssä, tytöt olivat punaposkisina vierekkäin ja Helge\nistui ovensuussa otsa hiestyneenä.\n\nIlmeistä oli, että oli riidelty kauan, jopa ankarastikin.\n\nJa Greeta katui lähteneensä kirkkoon, sillä hän olisi nytkin niinkuin\naina keksinyt jonkun keinon kahakan välttämiseksi.\n\nHänen tulonsa oli saanut kaikki vaikenemaan, mutta uuden puheen\nvirittämisestä ei vaan tahtonut tulla mitään. Greeta koetti kertoa\npapista ja kirkosta, puhui suomea, puhui ruotsia, -- ei saanut\nvastaukseksi paljon muuta kuin äännähdyksiä.\n\nMutta heti juotua ensimmäisen kupin kuumaa kahvia Maija sanoi ikäänkuin\nentisen puheen jatkoksi:\n\n-- Ja saatte te nukkua luhdissakin, ettei _sen_ puolesta tarvitse\nlähteä.\n\nHän katsahti tällöin Greetaan ikäänkuin sanoakseen, etten minä ainakaan\nole riitaa alkanut.\n\n-- Kiitoksia, -- sanoi Sigrid säyseästi, mutta venyttäen hyvin pitkään.\n\nMaija jatkoi:\n\n-- Ei tarvitse kiittää, kyllä minä sieltä tulen vaikka kohta. Ja saatte\nnukkua, vaikka nukkuisitte...\n\n-- Kiitoksia, -- sanoi Dagmarkin venyttäen niinkuin Sigrid, ja lisäsi:\n\n-- Mutta ei tässä ollut puhe nukkumisesta.\n\n-- Mutta mistä sitten? -- kivahti Maija, eikä Dagmar osannut vastata.\n\nSilloin Sigrid vastasi Dagmarin puolesta, hienolla, mutta taaskin\nvenyttävällä tavallaan, josta Greetakaan ei pitänyt.\n\n-- No -- vaikkapa juuri kiitollisuudesta.\n\nMaija käänsi päänsä syrjään äkkiä niinkuin lintu, ja näytti jäävän\nmiettimään mitä tuolla nyt taas tarkoitettiin.\n\nSilloin Mimmi ehätti selittämään:\n\n-- Että saisi tässä joku toinenkin olla kiitollinen.\n\nMaija sävähti punaiseksi.\n\n-- Kiitollinen?! -- hän huudahti uhmaavasti.\n\nSigrid sanoi hitaasti:\n\n-- Ja vaikkei meillekään, niin ainakin... Hän teki viittauksen\nsilmillään äitiin päin.\n\nGreeta sanoi ruotsiksi:\n\n-- Minä en tahdo sekaantua teidän riitoihinne.\n\nSigrid sanoi ruotsiksi äidille:\n\n-- Kun näkisi joskus edes merkkiäkään kiitollisuudesta.\n\nTämä oli pahin sana, minkä Sigrid saattoi sanoa riidan lopettamiseksi.\nSillä Maijaa oli jo alusta asti kismittänyt se, että luhdista\npuhumattakaan häntä kohdeltiin huomaamattomissa pikku asioissakin\nniinkuin kaikki mihin kajosi olisi ollut hänen omaansa vain siksi, että\nse oli _annettu_ hänen omakseen. Nyt tämän kaunan kasvattama paise\npuhkesi sanoihin.\n\n-- Vai kiitollinen minun pitäisi olla, -- sanoi hän, -- ja mistä\nhyvästä? Siitäkö että Koivikko on Helgen eikä kenenkään muun? Siitäkö?\n\nHelgeä ei tässä ristitulen tuoksinassa kukaan ollut huomannutkaan,\nniin tottuneita kaikki olivat hänen erillään istumiseensa ja\nvaikenemiseensa. Hän oli koko riidan ajan vain pyyhiskellyt otsaansa\nmilloin toisella milloin toisella hihalla.\n\nTitta, joka ei riidan aiheista voinut ymmärtää hölyn pölyä, ehti\nsentään tarkastella Helgeäkin, ja näki, että hänen huulensa joskus\nliikkuivat niinkuin hän olisi hakenut sanoja, joita olisi ääneen\nsanonut, eikä löytänyt, vaikka kuinka koetteli.\n\nMutta kun Maija sitten sanoi tuon Koivikosta, nousi Helge ylös koko\npituuteensa ja sanoi ruotsiksi sisarille, melkein huutavan käskevästi:\n\n-- Näistä riidoista täytyy kerran tulla loppu, täytyy!\n\nSisarten suut menivät suppuun ja he olivat hiljaa kuin pelästyneet\nhiiret, jotka eivät tiedä minne paeta.\n\nMutta Maija kääntyi topakasti Helgen puoleen ja sanoi:\n\n-- Vai täytyy minun lopettaa, mutta etkö sinä itse sanonut silloin\nminulle...\n\nHän ei ehtinyt sanoa sanottavaansa, sillä Helge pani kätensä hänen\nolalleen ja huusi:\n\n-- Maijaa-a!\n\nJa ravisti häntä niin rajusti, että kampa putosi lattialle ja\ntukansolmu hajosi harteille.\n\nSitten jätti.\n\nMaija katsoi ihmeissään Helgeen, viattomasti silmiänsä räpytellen, ja\nveti suunsa noloon hymyyn, niinkuin lapsi, jolle on erehdyksestä tehty\npahaa.\n\nHelge ajatteli: ihana olet sinä, Maija, noin sinä silloin\nruispellollakin räpyttelit. -- Ja hän katsoi kauan Maijaan. Mutta hänen\nsilmänsä himmenivät himmenemistään ja kasvoihin tuli kuolleen totisuus.\n\nHän avasi hiljaa oven ja meni ulos. Keittiössä ei ensin kukaan sanonut\nmitään.\n\nMaija istahti Helgen jättämälle tuolille ovensuuhun ja kampa huulien\nvälissä rupesi panemaan tukkaansa uuteen solmuun.\n\nSitten sanoi Greeta ruotsiksi tytöille:\n\n-- Näin vanhaksi olen minä elänyt, enkä ole vielä ikinäni nähnyt Helgen\nsuuttuvan. Tämä oli ensimmäinen kerta. Enkä minä tahtoisi olla niinä,\njotka nyt ovat olleet siihen syynä.\n\nEi kukaan puhunut mitään.\n\nTitan tuli surku Maijaa, sillä tämän silmiin alkoi kiertyä kyyneleitä,\nja hän meni senvuoksi muka auttamaan Maijaa tukan laittamisessa ja\nasettui Maijan eteen. Eikä Maija työntänyt häntä luotaan, päinvastoin\nasettui vielä paremmin Titan taakse, etteivät muut näkisi hänen\nitkevän, ja sanoi hiljaa:\n\n-- Kiitos, Titta.\n\nMuidenkin sisarien tuli sääli Maijaa, mutta kukaan ei voinut keksiä\nmitä puhua tässä nolossa tilanteessa.\n\nSilloin tapahtui sellaista, että Titan täytyi kaikin voimin hillitä\nnauruansa, sillä kaikki, Maija, äiti ja sisaret, hypähtivät yhtaikaa\nistuimillansa. Ulkoa oli kuulunut ankara pamaus.\n\n-- Hyi, taas niitä sunnuntaimetsästäjiä, -- sanoi Maija.\n\nMutta Tittaa tämä yhtaikainen hypähtäminen hytkytti siihen määrään,\nettä hänen täytyi juosta pihalle voidakseen olla ääneen tyrskähtämättä.\n\nJa keittiössäkin, vaikka paheksuttiin sellaista ampumista, oltiin\ntapauksesta hyvillään, sillä olihan nyt puhelun aihetta. Kaikki\nrupesivat kilvan sanomaan, että kun ampuvatkin noin ihan talon\nnurkissa, semmoinen pitäisi olla kielletty, ja oltiin aivan yhtä mieltä\nkaikessa.\n\nTämä sovinnollisuus olisi jatkunut vaikka kuinka kauan, sillä kaikki\nhalusivat vain, jo Helgenkin ilahuttamiseksi, puhaltaa sitä\nmahdollisimman korkeaan vireeseen.\n\nEllei Titta olisi palannut eteiseen ja avannut tuvanovea.\n\nHän avasi vain sen verran, ettei äiti voinut häntä nähdä, ja kalpeana,\nkauhu silmissä, käsillään huitoi sisaria tulemaan pian ulos.\n\nSilloin Maija ja tytöt ryntäsivät suin päin keittiöstä.\n\nMutta Greeta ummisti silmänsä ja jäi istumaan vuodesohvalle, eikä\nliikahtanut paikaltaan, vaikka hänen ajatuksensa jo ennen Maijaa ja\ntyttöjä olivat ehtineet mankelihuoneeseen ja nähneet Helgen makaavan\nverissään lattialla.\n\nKun tästä kaameasta näystä hänen mielessään kaikki oli vyörähtänyt\nsijoiltaan, mennyt nurin niskoin, ympäri ja ylösalaisin, -- kun hän\nniinkuin savuun tukehtuva oli turhaan hakenut selvää ilmaa ja tunsi jo\nmenevänsä sekaisin, tapasi hän itsensä järjettömänä hokemasta: Herra!\nHerra!\n\nJa hän tarttui näihin omiin sanoihinsa ja toisti ne tietoisesti, aivan\nkuin olisi vieläkin ollut kirkossa ja lukenut isämeitää, ja sanomistaan\nsanoi: tapahtukoon Sinun tahtosi, -- yhä enenevällä innolla ja yhä\nsuurenevalla sielunvoimalla, kunnes koko hänen ruumiinsa värisi ja\nhänen sielunsa huusi voitokkaana, kellonsoiton pauhatessa hänen\nkorvissaan:\n\n-- Herra, minä pitelen Sinun kädestäsi! Herra, minä olen valmis\nnäkemään mitä ikinä minulle näytät, sillä minä pitelen sinun kädestäsi!\n\nJa kiireesti mennessään mankelihuoneelle, ettei hänen henkensä ylin\nsaavutus pääsisi hajoamaan, hän höpisi itsekseen haltioissaan:\n\n-- Soittakaa kelloa, soittakaa kelloa, soittakaa kelloa!...\n\nHelge oli todellakin ampunut itsensä mankelihuoneessa. Luoti oli mennyt\nrinnasta ja tullut hartiain välistä, rikkoen niskanikamat. Arvatenkin\nhän oli seisaaltaan jalallaan painanut liipasinta, kiväärin perän\nollessa maassa ja suun rintaa vasten.\n\nHän makasi selällään, mutta pää retkotti poski vasten lattiaa.\n\nKun Maija oli polviltaan kädellä herätellyt häntä, sanoen: Helge, mitä\nsinä olet tehnyt! -- oli Helge ikäänkuin tahtonut vielä nyykäyttää\npäätänsä, mutta ei voinut. Sitten silmät menivät puoliumpeen ja henki\nei enää käynyt.\n\nTitta oli mennyt nurkkaan ja repi siellä kiivaasti joitakin tikkuja\nseinälaudasta.\n\nSisaret seisoivat yhdessä kuin säikähtyneet karitsat ja neuvottelivat\nsiitä, miten asia oli ilmoitettava äidille niin, ettei hän saanut\nhalvausta tai mennyt järjiltänsä.\n\nViimein Sigrid rohkaisi mielensä ja lähti sanomaan.\n\nMutta Greeta tuli jo puolitiessä homsuttaen vastaan.\n\n-- Äiti, äiti, mitä te kelloista puhutte?\n\nSilloin Greeta pysähtyi, pyyhkäisi hymähtäen otsaansa, ja sanoi:\n\n-- Ah, mitä minä... Sigrid, ole huoletta, minä tiedän kaiken.\n\nJa jatkoi kiireistä menoaan.\n\nMankelihuoneeseen tultuansa hän kohta kumartui haavoja tarkastamaan.\nJa vaikka hän oli kasvoiltaan hyvin punainen, hän teki kaiken\nrauhallisesti.\n\nMaija rupesi kertomaan, että Helge oli nyykäyttänyt päätä, mutta Greeta\nsanoi:\n\n-- Se on mahdotonta, näkeehän Maija, että niska on poikki.\n\nVielä vähän koeteltuansa hän huokasi tavallisen huokauksensa, joka\nhänelle aina tuotti kevennystä, ja sanoi huokaistessaan:\n\n-- Kuollut tämä on.\n\nNäistä sanoista Maija muisti, että hänen salaisuutensa oli jäänyt\nHelgelle sanomatta. Hän kaatui polviltaan Helgen päälle ja itki\nvaltoimesti.\n\nSilloin sisaretkin rupesivat yhtaikaa itkemään.\n\nTitta ei sittenkään itkenyt, vaan löysi seinästä vielä suuremman sälön\nrepiäkseen, ja teki sitä silmät ankarissa rypyissä.\n\nGreeta oli ainoa toimelias koko joukossa. Hän antoi kaikille muillekin\ntoimitettavia: kuka sai tuoda vettä, kuka päänaluksen, kuka painaa\nvainajan silmät umpeen, kuka nostaa sen kädet yhteen. Mutta Titta sai\ntehtäväkseen viedä sanan isännälle.\n\n-- Sano hänelle ensin vaikka niin, että on voinut sattua\nvahingonlaukaus, ja soittakoon lääkärille.\n\nTitta juoksi henki kurkussa.\n\nTalosta palattuaan yhtä vinhaa vauhtia, Titta hengästyneenä kertoi\nisännän sanoneen näin:\n\n-- Tässä tarvitaan paitsi lääkäriä myös ilmoitus vallesmannille, sillä\nkuoleman syistä on kaiketi tutkinto pidettävä.\n\nJa vähän ajan kuluttua nähtiin isännän itsensä ajavan oriilla\nkirkonkylään päin, niin että rattaat hyppivät ja kivet sinkoilivat\nmolemmin puolin tietä.\n\nNäin Greetan rauhallinen älykkyys pani tärkeät asiat ajoissa käyntiin.\nHän itse ei monien seuraavien puuhien aikana edes olisi joutanutkaan\nitkemään, paitsi milloin sattui yksinään jollekin polun paikalle, ja\nHerra antoi hänelle luvan vähän tihrauttaa.\n\nTitta itki sentään jo samana sunnuntai-iltana. Eikä olisi vielä\nsilloinkaan itkenyt, mutta hän löysi pihalta tupsun Helgen\nniskahiuksia, jotka äiti oli eilen leikannut. Ja silloin hän kenenkään\nnäkemättä itkeä hihitti niin, että hänen lopulta täytyi heittäytyä\nmaahan ja väännellä itseänsä.\n\nItkettyään kasvonsa ihan turvoksiin, hänen mielensä tyyntyi suloisesti\nja hän muisti, että oli sunnuntai-ilta, ja että se oli kesän alusta\nasti ensimmäinen, jona hän ei ollut Maunon kanssa kävelemässä.\n\n\"Mitähän se Mauno ajattelee, kun en minä tullutkaan kuusenjuurelle?\" --\npahoitteli Titta.\n\nMutta Maunon rakkaus Tittaa kohtaan ei siitä asiasta missään suhteessa\nvähentynyt.\n\n\n\n\nKUINKA KOIVIKON KÄVI.\n\n\nKuinkako Koivikon kävi?\n\nMiten sen olisi käynyt? Kaikki oli entisellään, aivan kuin Helge vain\nsiksi ei olisi kulkenut pihalla taikka näkynyt liiterissä, että oli\nmennyt metsään pauloja kokemaan, eikä siksi että oli kokonaan muuttanut\nmajaa.\n\nKoivikko oli vain tehnyt kesän jälkeen syksyn, muuttaen vihreän\nkullankeltaiseksi. Sitten oli käynyt raju myrsky, joka oli ollut viedä\nkatot, taitellut oksia ja karistanut puut melkein lehdettömiksi.\n\nMutta rakeiltuansa ja myrskyiltyänsä sää tyyntyi lämpimiksi\nsyyspäiviksi, taivas yleni ja laittoi nyt niin ihanan sunnuntain, että\nTitta ... että Greeta saattoi mennä jälleen istumaan kaivopolulle ja\nhellittää pyhäkenkäin nauhat varpaitansa kiristämästä.\n\nKaikki oli entisellään.\n\nHiljaisuus vain entistä syvempi. Asunnon ikkunat olivat auki, sillä\nMaija rakasti huoneiden tuulettamista. Hän oli keittiössä jo\nsuorittanut sunnuntaitehtävänsä ja pani vielä vain kuivettuneen\nkatajaluudan hellanuuniin rätisemään.\n\nHieno, sininen savu kohosi riukuna piipusta ja hiljaa hajosi\nkoivunlatvojen läpi metsään.\n\nKuinka voi sentään sanoa kaiken olleen entisellään, vaikka venettä ei\nnäkynyt liiterissä! Sitä Maija katseli ikkunapieleen nojautuneena,\nkädet ristissä rinnalla, ihmetellen miten liiterin tyhjentäminen\nsaattoi sitä tyhjyyttä levitellä yli koko talon.\n\nVeneen oli isäntä jo kesällä kohta Helgen hautajaisten jälkeen\ntervauttanut, ja itse veisteltyään airot, ajanut parireillä rantaan. Ei\nhänen avuliaisuudellaan ollut mittaa eikä määrää.\n\nMaijan mielessä, siinä tyhjää liiteriä katsellessa, alkoi soida\nsurullinen sävel, joka lauloi: \"Juliaana, oi Juliaana\"...\n\nJa lähellä sitä paikkaa, missä hän kuutamoyönä oli ensi kerran\nkatsellut Koivikkoa, hänen surussa harhailevat silmänsä äkkäsivät\nGreetan istuvan.\n\nMaija ajatteli:\n\n\"Siinä se taas istuu ja suree, ja suree itsensä kuoliaaksi, mutta\nmitenkäs minun maaliskuun alussa käy, jos ei Greetaakaan silloin ole!\nMinäpä otan hänet mukaani soutelemaan ja hajoitan hänen ajatuksensa.\"\n\nJa Maija rupesi säpittämään ikkunoita kiinni. Mutta Greeta ei ollut\nniinkään surullinen kuin Maija luuli. Greeta vain ajatteli välillä\nelämän ongelmia ja välillä torkahteli.\n\nSillä vaikka Greeta tiesi, että Herran tiet ovat tutkimattomat, ja\nsiis, ettei niitä ole hyvä ihmisen arvailla, niin sittenkin ajatus\njoskus pyrki salaa kyselemään: miksi? Miksi Herra oli antanut\nruotsalaiselle Helgelle suomalaisen Maijan ja antanut Helgen koetella\nvoimiansa jotka eivät riittäneet? -- Mutta ajatuksen näin pujahtaessa\nomille aloille pois Herran kasvojen edestä olivat elämän ongelmat niin\nvaikeat ratkaista, että Greetaa alkoi nukuttaa. Ja tämä nukuttaminen\noli ihmeellisen suloista. Juuri silmän kierähtäessä ympäri suorastaan\nilon leiskahdus tempasi mielen, herätti ja näytti maailman rakkaat\nesineet onnesta värisevinä. -- Taas Greeta rypisti silmänsä ja koetti\nsyventyä ongelmiin. Täytyihän Herran' _tietää_ Helgen voimat\nriittämättömiksi, mutta niinkuin kuningas lähettää sotilaansa\nkuolemaan, niin oli Helge lähetetty, kenenkään voimatta sanoa minkä\nasian edestä. Minkä _asian_ edestä? Ja taas kierähti kaikki ympäriinsä,\ntaas värisi kaikki onnesta ja Greeta heräsi Herraan, jonka tiet olivat\ntutkimattomat.\n\nMissä ihmeessä ja milloin Greeta oli oikeastaan tämän saman asian jo\nennen elänyt, että kaikki näin värisi Herrassa, _vaikka_ jokin oli\nainiaaksi poissa? Ja vielä, että saattoi ikäänkuin helpommin hengittää,\ntai niinkuin raskas kivi, joka oli kauan painanut siksi että jokin oli\nmenossa ainiaaksi pois, nyt lakkasi painamasta, kun se jokin oli\nmennyt? Kyllä kai hän oli jo vanha ja sekapäinen, kun ei voinut\nmuistaa. Välistä hän todella luuli, että tämä Koivikko ei ollut\nKoivikko, vaan heidän entinen asuntonsa tuolla toisella mäellä ja että\näskeiset hautajaiset olivat olleet Andersin hautajaiset. Ja hänen\ntäytyi ihmetellä, kuinka muka Lyydia saattoi olla Andersin\nhautajaisissa, eikä Töötarin emäntä, ja miksi Andersin kirstu ei ollut\nmusta, vaan valkoinen, Helgen Jannelle tekemä.\n\nOlikohan tämä torkahteleminen lähestyvän kuoleman merkki?\n\nToinen Greeta torkkui ja sekoitteli, toinen valvoi Herrassa ja oli\nselvä kuin päivä.\n\nMutta toinenkin tahtoi valvoa ja oikein säpsähti kuoleman merkkiä.\n\nEikö muka ole elettävä?\n\nEntä Titta, joka oli taas kadonnut! Eikö ollut elettävä ja saatava\nhänenkin asiansa järjestykseen? Kuka tietää, kuinka hänenkin voimiansa\nvielä koetellaan.\n\nEntä Maija, joka ei tosin ollut mitään puhunut, mutta melkein varmaan\nkantoi Helgen lasta! Ja Greetako olisi kuollut, ennenkuin Helgen lapsi\noli avannut silmänsä tätä maailmaa näkemään? Helgen lapsi -- ja Greetaa\nei ole. Johan nyt. _Helgen lapsi!_\n\nGreetan täytyi katsoa ympärilleen, niinkuin se jo kohta näkyisi\nKoivikon poluilla tepastelevan. Silloin hän huomasi Maijan sulkevan\nulko-ovea, jonnekin lähteäkseen, ja huusi hänelle:\n\n-- Minne sinä menet, Maija?\n\nMaija vastasi:\n\n-- Meinaan mennä vähän soutelemaan.\n\nMutta Greeta ajatteli: nyt se menee taas sinne itseksensä suremaan, ja\nrupesi nopeasti pauloittamaan kenkiänsä, sanoen:\n\n-- Odota vähän, minä tulen mukaan.\n\nGreetan olisi kyllä tehnyt mieli ajatella vielä paljon asioita, mutta\nMaijan ei ollut hyvä siinä tilassa liiaksi surra. Ja muutenkin halutti\nolla Maijan kanssa. Nyt ei ollut ketään, jolle olisi vain valehdellut\nrakastavansa häntä, tai rakastanut vain siksi, että Helge rakasti.\n\nHe menivät rantaan.\n\nSinne tultua Maijan täytyi nauraa ihmetellen, kun Greeta sanoi: \"älä\nsinä\" -- ja rupesi kokasta yksin työntämään niin suurta venettä\nvesille. Eihän se hievahtanutkaan.\n\nGreeta teki tilaa Maijalle ja sanoen: \"odota\", tarttui itse hankaan.\nMutta vene jo veti häntä, sillä Maija oli kokasta rynnistänyt. Ja\niloisina peililaineet läksivät lipuamaan tyynelle selälle.\n\nMaija kävi soutamaan etutuhdolle ja pieni Greeta istui perään.\nVälttämättä hän tahtoi pidellä melaa vedessä, ikäänkuin Maija ei olisi\nosannut soutaa ilmankin peränpitämistä, ja pitkä melan varsi törrötti\nhänellä ilmassa.\n\nSelemmällä, kun Maija airojen loiskeen vuoksi ei hyvin voinut kuulla\nmitä Greeta kaukaa perästä hänelle höpisi, Maija muutti takatuhdolle.\n\nGreeta oli puhunut Maijalle huoliansa Titan katoamisten johdosta.\n\n-- Mitäs pahaa siinä on -- sanoi Maija, -- taitaa vain olla siinä iässä\nettä kieputtelee.\n\n-- Mitä se on \"kieputtelee\"? -- kysyi Greeta.\n\n-- No noin vain häntäänsä heiluttelee. Hyvä poika se on.\n\n-- Kuka poika?\n\n-- No se Linkmanskan poika, kyllähän te Linkmanskan tunnette.\n\nHyvin Greeta tunsi sen lesken, jopa piti hänestä. Yksi niitä, joka oli\nteettänyt korvoja eikä ollut vieroittunut. Mutta ei Greeta sitä surrut,\nettä poika oli Flinkmanskan Mauno, päinvastoin iloitsi uutisesta, vaan\nsanoi sitä pahoittelevansa, että Titta osasi niin hyvin salata asioita.\n\nMaija souti vähän aikaa, ennenkuin vastasi, ja sanoi sitten järvelle\npäin katsellen:\n\n-- No eipä se liika rehellisyyskään hyvä ole, hautaan se näkyy vievän.\n\nGreeta ihmetteli itsekseen Maijan selvänäköisyyttä, jota ei olisi\nhäneltä tässä asiassa odottanut. Jotakin sinnepäin oli Greeta itsekin\nHelgen kuolemasta ajatellut, -- että hänessä oli pelkkää hyvää yhtä\npaljon liikaa kuin pientä pahaa puuttui. -- Greetan silmistä alkoi\npiirtäytyä säteileviä viiruja ohimoille, kulmat nousivat nousemistaan,\nkunnes hän sanoi leikillisesti, että mahtoi hän, Greeta, olla kovin\nepärehellinen, kun oli elänyt näin vanhaksi eikä vielä meinannutkaan\nkuolla.\n\nMaijan täytyi nauraa.\n\nKeventyen hengähti Greeta leikillisyytensä pois ja huokaistessaan sanoi\njärven avaruutta katsellen:\n\n-- Oi, oi -- ja -- jaa jaa...\n\nMaija antoi airojen lipua itsekseen vedessä. Ja kun heitä oli kaksi\nistumassa ystävyksin peräpuolella, oli suurenkin veneen kokka\nvedenpinnasta vähän koholla.\n\nTaivas oli korkea ja hattaroineen kuvastui veteen.\n\nAiro vingahteli hiljaa.\n\nTiirat kiljuivat kaukana selällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaluumatkalla Greeta sanoi:\n\n-- Kuuleppas Maija, minä olen kauan katsellut sinua, ja etkö sinä ole\n-- _niin_?\n\nMaija katseli järvelle.\n\n-- Taidanhan minä olla.\n\nVähän ajan kuluttua Greeta kysyi:\n\n-- No tiesikö Helge siitä?\n\n-- Eihän se, -- sanoi Maija ja airoja hellittämättä kumartui kuivaamaan\nvesiä silmistään käsivarteen.\n\nGreeta nuhteli itseänsä, kun ei ymmärtänyt pitää Maijaa iloisella\npäällä, ja sanoi:\n\n-- Älä sinä Maija liiaksi sure, Maijalle syntyy kaunis lapsi.\n\n-- No kun sen varmasti tietäisi, -- sanoi Maija nauraen kyynelissään.\n\n-- Onhan Jannen ja Lyydiankin lapsi kaunis.\n\n-- No jos heidän, mutta miksi meidän? -- kysyi Maija, voimatta käsittää\ntällaista yhteyttä.\n\nGreeta ajatteli miten hän hienolla tavalla voisi asian suomeksi\nselittää ja ajatellessaan unohti, että häneltä oli kysytty. Sillä tämä\nasia vei Greetan taas hänen omiin maailmoihinsa. Greeta oli visusti\npannut merkille, että kaikki hänen tuntemansa pariskunnat, joista\ntoinen oli suomalainen ja toinen ruotsalainen, saivat ihmeellisen\nterveitä ja kauniita lapsia. Avioelämä voi kylläkin olla riitaisa, sen\nhän kätilönä saattoi pian huomata, mutta lapset tulivat terveempiä,\nrakenteeltaan sirompia ja kasvoivat kauniimmiksi kuin muiden ihmisten\nlapset. Ja missä Greeta elämänsä varrella pani kerran jotakin merkille,\nsiinä hän -- ehkä kyllä luvattomasti ja ikäänkuin Herralta salaa --\ntutki Herran tutkimattomia teitä. Nyt oli Jannen ja Lyydian lapsi\nerinomaisena lisänä tutkimuksiin. Mutta mitä oli oleva Helgen ja\nMaijan? Ja jo nyt täytti Greetan suloinen aavistus suuren arvoituksen\nselvenemisestä.\n\nHän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut rantaan tuloa eikä veneen\nvetämistä teloille, ja vasta rantamäkeä ylös mentäessä sanoi:\n\n-- Kaunis siitä tulee.\n\n-- Jaa, mistä? -- kysyi Maija, mutta huomasi itse mistä ja rupesi\nnauramaan.\n\n-- Täytyyhän minun se sitten uskoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiellä tuli Titta hätääntyneenä heitä vastaan ja sanoi:\n\n-- Minä olen hakenut teitä kuin hullu. Tulkaa pian, pian. Rouva\nFlinkman ja Mauno ovat tulleet vieraiksi.\n\nGreeta ja Maija katsahtivat merkitsevästi hymähtäen toisiinsa. Maija\nrypisti toimekkaasti silmänsä ja sanoi Titalle:\n\n-- No jos rouva, niin tästä täytyy joutua.\n\nJa he menivät Titta edellä nopeasti Koivikolle.\n\nMutta Greeta jäi jälkeen, vaikka hänkin pani parasta kiirettään.\n\nJa hätiköiden siinä kantojen ja kivien välitse kompuroidessa Greetan\nsuu kävi kuiskuttaen, sillä hän harjoitteli suomeksi tervetuliaisia\nsanomaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuun alussa, ankarien pyryjen vallitessa, alkoivat Maijan\nsynnytystuskat, ja kestivät kolmatta vuorokautta. Maija luuli jo peräti\nkuolevansa. Hän houraili välillä ja puhui kummallisia asioita, joita ei\nGreeta ymmärtänyt. Mutta Greetakin oli huolissaan, kun tätä näin kauan\nkesti eivätkä mitkään toimenpiteet auttaneet. Greeta ajatteli: vaikka\nMaija olisi millaisia syntejä tehnyt, vaikka hän olisi ihmisen ottanut\nhengiltä, vaikka -- sillä eihän Maija sitä ollut tehnyt, mutta _vaikka_\nolisi ottanut ihmisen hengiltä, niin näin hirmuiset kärsimykset sen\nsovittaisivat ja hän kävisi puhtaana kuin enkeli Herran kasvojen eteen.\n\nKolmantena vuorokautena, kun Maijan silmät jo olivat aivan sameat ja\npää nytkähteli kuin hikassa, hän tuskain vähän hellittäessä alkoi puhua\nGreetalle vaahtoisan syljen seasta.\n\n-- Ottakaa se avain, joka on piirongin pikkulaatikossa paperirasiassa\nvaatteeseen käärittynä.\n\nGreeta meni avainta hakemaan, mutta ei löytänyt ja tuli tarkempia\nselityksiä saamaan.\n\n-- Herran tähden! -- huusi Maija. -- Pian avain!\n\nGreeta juoksi ja hänen kätensä vapisivat hakiessa niin, että laatikossa\nkaikki meni sekaisin, ja silloin käteen tuli pieni vaatekäärö, jossa\ntuntui kovaa. Se oli avain.\n\n-- Tämäkö se on? -- kysyi Greeta.\n\nMaija sanoi:\n\n-- Menkää kamariin ja avatkaa Helgen laatikkokaappi ja alimpana isojen\npaperien alla on pienempi taitettu paperi ja tuokaa se tänne.\n\nGreeta toimitti asian.\n\nMaija otti paperin käsiinsä, repi sen ja rutisti palaset pieneen,\ntiukkaan myttyyn.\n\nSitten hän alkoi taas silmät ummessa heitellä päätään, ja jaksoi vain\nsanoa papereista:\n\n-- Veisitte vaikka hellanuuniin.\n\nSillä tuskat alkoivat uudelleen.\n\nGreeta meni keittiöön, ja vaikka oli yö, paloi hänellä tuli hellassa\nvesien tähden. Hän otti kahvipannun reiältä ja pudotti paperimytyn\ntuleen. Tätä tehdessään hän ajatteli, että Maija on mennyt päästään\nsekaisin, mutta kuolevan tahtoa on noudattaminen. Ja tämän polttamisen\noikea juoni jäi Greetalle ainaiseksi salaisuudeksi. Titalle ei kyllä\nolisi ollut vaikea arvata mitä paperia nyt taas hellassa poltettiin,\nmutta hän ei ollut jaksanut valvoa kolmatta yötä ja Maijan\nvalitushuutoihin tottuneena hän nukkui kuin kivi.\n\nSilloin Maija alkoi taas huutaa, eikä Greeta ollut vielä milloinkaan\nkuullut ihmisen kiljuvan niin kovalla äänellä ja niin sydäntä\nsärkevästi. \"Sinä kuulet, Herra, ja sinä näet, etten minä hätiköitse\nirti sinun käsistäsi, vaan kävelen rauhallisesti Maijan luo.\"\n\nGreeta meni vaatteita mukanaan tupahuoneeseen ja aikoi panna Maijalle\nkohoketta jalkain alle, mutta silloin näkyi jo pikku Helgen pää, ja\nGreetalle tuli muuta kiirettä.\n\nSitten vielä viimeinen ponnistus, ja pieni parkuva mies suljahti\nelämään tämän maankamaran päällä.\n\nTämä mies oli unohtua Greetalta keinutuoliin vaatteiden sekaan, kun oli\npaljon Maijan kanssa puuhattavaa. Mutta kun hän saatuaan Maijan hyvään\nkorjuuseen rupesi pesemään lasta, näki hän kohta, että lapsi oli\nvastasyntyneeksi jäseniltään niin ylen sopusuhtainen, että vain tuon\nlapsenkin tähden hän olisi naittanut Helgen vaikka uudestaan Maijalle,\njos kysymys olisi ollut siitä kelle Helge on naitettava.\n\n-- Kaunis tämä on, -- sanoi Greeta tuoden kapaloimansa pienokaisen\nMaijan viereen.\n\nMaija tunsi jonkin pehmeän ja lämpimän kipeästi kutittavan rintaansa.\nHän koetti katsoa alas, ja näki vähäisen.\n\n-- Taitaa, -- sanoi hän, raukean onnellisena hymyillen. -- Mutta menkää\nte maata, kyllä minä olen tässä tämän kanssa.\n\nJärjestäessään vasua pienokaiselle Greeta ajatteli: \"Sanovat, että\nlapsi voi muuttaa muotoansa oltuaan pienenä vaikka kuinkakin lupaava,\nmutta katsotaanpas!\" -- Eikä hän ollenkaan aikonut kuolla ennenkuin oli\nsen asian nähnyt. Eikä vielä sittenkään, sillä Titan ja Maunon lapsi\noli myöskin vielä nähtävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyryn vaiettua ja auringon noustua Titta heräsi keittiössä ja aikoi\njuuri kääntyä toiselle kyljelle, kun huomasi olon kovin hiljaiseksi ja\nsitä ihmetellessään heräsi aivan valveille. \"Jokohan ne molemmat ovat\nsiellä kuolleet\", -- hän ajatteli. Kapusi vuoteesta, hiipi ovelle ja\nraotti sitä hiljaa -- hiljaa. Sitten pisti päänsä huoneeseen. Äiti\ntorkkui keinutuolissa istuvillaan pää kallellaan, punaisen auringon\nsäteissä. Maija nukkui vuoteessa kalpeana, valkoinen lakana sileässä\ntaitteessa rinnan päällä, mutta hengitti rauhallisesti.\n\nTitta aikoi mennä herättämään äitiä, käskeäkseen vuoteeseen viereensä,\nkun kynnyksen yli tultuaan näki vasun, jossa valkoisen vaatteen kulma\nliikkui. Hän kohotti vähän sitä vaatteen kulmaa, ja siellä haparoitsi\nnytkyttäen pieni punainen käsi, viisi sormea harrallaan. Enempää ei\nTitta uskaltanut katsella.\n\n\"Ohhoh, kylläpä se helposti kävi!\" -- hän ajatteli. Ja häntä kutkutti\nsisästäpäin joka puolelta niin rajusti, että oli melkein nauruun\npurskahtaa.\n\nJonka vuoksi hän ajoissa vetäysi takasin keittiöön, sulki oven\njälkeensä ja, vaikka olisi jo ollut mentävä lehmää syöttämään,\nkäpristyi vuoteeseen, uusista tapauksista ja ajatuksista vielä vähän\naikaa nauttiakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämmöisen pienen tulokkaan vuoksi eivät Koivikon asiat voineet\nentisestään miksikään muuttua. Koivikko oli nyt vain entisellään\npaperiensakin puolesta: se oli kirjoitettu Helge-vainajan nimiin, mutta\nasiallisesti muodosti Anders vainajan kuolinpesän, kuuluen\nyhteisomaisuutena hänen perillisilleen.\n\nIsäntähän olisi tässä mutkikkaassa asiassa ollut neuvonantajana, ja hän\npuolestaan katsoi välttämättömäksi, että Helgen jälkeen toimitettaisiin\nlaillinen perunkirjoitus, eikä puolestaan olisi kieltäytynyt sen\ntoimittamisesta. Mutta tämäpä perunkirjoitus juuri olikin mutkikasta.\nSillä ensin olisi pitänyt toimittaa laillinen pesänselvitys ja\nperinnönjako Anders-vainajan jälkeen, mutta kun silloisen kuolinpesän\narvioiminen tältä uudelta ajankulmalta katsoen oli mahdottoman\nvaikeata, ja kun peräti muuttunut rahanarvo ... sanalla sanoen:\nisännältä meni tukuttain takkuisia karvoja, erittäinkin niskan\npuolelta, pelkän päänraapimisen takia. Ja summa kaikesta oli, että\nperunkirjoitus jäi Helgenkin jälkeen pitämättä, ja jäi jäämistään.\n\nTästä oli seurauksena, ettei Koivikkoa olisi voitu myydä, vaikka olisi\ntahdottukin, sillä luvat olisi pitänyt hankkia aina Amerikasta ja\nRuotsista asti. Mutta ei sitä kukaan tahtonut myydä, vaikka ostajia oli\nkyllä seuraavinakin kesinä kovasti tahtomassa. Sanottiin vain: tässä on\nomistusasiat niin sotkuiset, että niiden selvittämiseen menisi vuosia,\nja niin päästiin ostajista helposti.\n\nEntä kuka verot maksoi?\n\nIsäntä maksoi verot. Ja se ihmeellinen asia selviää seuraavasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoivikko alkoi asukkaittensa puolesta muuttua entisestään aivan\ntoisenlaatuisista syistä kuin perinnönjakojen tai kauppojen tapaisista.\n\nTitta meni naimisiin Maunon kanssa. Hän tosin ajeli alussa yhtämittaa\njunalla Helsingin ja Koivikon väliä, niin ettei voitu sanoa missä hän\noikein asui, ja harvensi käyntejään vasta kun tuli muita puuhia.\nSilloin hän asui pysyvästi kaupungissa, ja Maija ja Greeta kahden\nKoivikolla.\n\nToinen muutos Koivikon asukkaiden oloissa tapahtui näin:\n\nPaitsi ikävää Titan katoamisen johdosta, vaikka poika jo tepasteli ja\nleikki paljon hoidotta yksinään, painosti ainakin Maijan mieltä\ntoimeentulon vaikeudet, elintarpeiden yhä kallistuessa sodan jälkeen.\nGreetalta ei Maija saanut mitään neuvoja. Sillä Herra ei ollut\nGreetalle vielä ilmoittanut, mihin toimiin tässä oikeastaan olisi\nryhdyttävä.\n\nEräänä päivänä Maija sanoi Greetalle:\n\n-- Minä menen tehtaan töihin, niinkuin muutkin lesket ovat tehneet. Ja\nkyllä te tämän kakaran hoidatte paremmin kuin minä, teidän syliinne se\nparemmin pyrkiikin.\n\nMutta Greeta tiesi jo suomalaisista yleensä ja Maijasta erittäin, että\nne mielellään puhuvat karkeasti silloin kun ovat hellimmillään, ja hän\najatteli: en minä Maijaa tehtaan palvelukseen anna.\n\nGreeta meni ja rukoili Herraansa osoittamaan joitakin muita\npalveluksia, -- rukoili oikein niinkuin rukoillaan, kädet ristissä ja\nsilmät ummessa istuen pimeässä huoneessa.\n\nEi tahtonut tulla selvää. Herra ei puhunut. Ja rukousta häiritsi vielä\nsekin Greetalle tavallinen seikka, että hänen omassa mielessään\ntoistuivat ikäänkuin syrjäiset sanat, jankuttaen lakkaamatta yhtä ja\nsamaa, ja tällä kertaa hänen omaa ajatustansa:\n\n\"On niitä muitakin palveltavia. On niitä muitakin palveltavia.\"\n\nJa kun hän tarkemmin ajatteli, niin olihan isäntäkin noita muita\npalveltavia. Tätä ajatusta kaunisti vielä sekin Greetan merkillepano,\nettä isäntä oli ilmeisesti rakastunut Maijaan, kävi usein kahvilla\nKoivikolla, ja vaikka sitä ihanaa kiharapäistä lastakin hypitti\npolvellaan, niin silmät vain kiiluivat Maijaan.\n\nMaija ei ensin muka ottanut sellaisia puheita kuuleviin korviinsakaan.\n\n-- Minäkö menisin tuommoisen takkutukan kanssa! (Ja sanoi vielä\npahemmastikin).\n\nMutta Greeta ei hellittänyt. Ja puolustukseksi Greetalle siihen, että\nhän näin sittenkin sekaantui ajallisten asiain menoon, vaikka ei ollut\nollenkaan varma oliko Herra vai hän itse sanonut: on niitä muitakin\npalveltavia, voi mainita vain sen, että hän oli pannut merkille yhtä ja\ntoista myöskin Maijan tunteista isäntää kohtaan ja pani Maijan karkean\narvostelun taaskin vain suomalaisuuden laskuun. Maija saattoi olla\nvastahakoinen myöskin vain hienon hienosta arkatuntoisuudesta Helgen\näitiä kohtaan.\n\nSiis Greeta puhui Maijalle totisesti, ja kun Maija sittenkin sanoi\naristelevansa vain sitä epäjärjestystä ja siivottomuutta mikä vallitsi\nisännän talossa, niin Greeta sanoi, ettei Herra koskaan pane yhteen\nkahta viisasta, eikä myöskään kahta tyhmää, ei kahta totista eikä kahta\nnauravaa, vaan antaa viisaan tyhmälle ja nauravan totiselle. Samoin voi\nHerra järjestystä rakastavaisen antaa sille, jonka talo järjestystä\nkaipaa.\n\nTätä puhetta pitäessään Greeta ei tuntenut mitään vastaväitteitä\nHerransa puolelta.\n\nJa siihen loppuivat Maijankin vastaväitteet.\n\nHän otti ja suostui isännän uudistettuun kosintaan.\n\nMaijasta tuli talonemäntä.\n\nJa kyllä vaan siihen taloon järjestys tuli. Pelkkää kuuraustakin ja\nseinien siivousta kesti pari viikkoa. Sitten pois pihalta kaikki vanhat\nrekien pohjat ja särkyneet ajokalut. Roskat oikein haravoitiin. Ja\nisäntä itse aina kuin vasta saunasta tullut, tukkakin sileänä ja\njakaukselle kammattuna. Oikein häntä ruvettiin valitsemaan\nkunnallislautakuntaan, jossa hänen lainopilliset taipumuksensa saivat\nhyvää virikettä.\n\nJa Maija sai vihdoinkin luokseen sairaan äitinsä, jota Greeta kohta\nalkoi hoitaa parhaan yrtti- ja kääretaitonsa mukaan.\n\nPaitsi Maijan tahdosta oli Greetan muuttaminen taloon myöskin pikku\nHelgen tahdosta, jota tämä ilmaisi kimakoilla kiljahduksilla ja\nvastustamattomilla kätösten ojennuksilla.\n\nUsein Greeta, tuuditellessaan tätä armasta lasta, ihmetteli, miten\nihanasti kaksi niin peräti erilaista ihmistä kuin ruotsalainen Helge ja\nsuomalainen Maija olivat siinä yhtyneet. Ei niin leveäkasvoinen kuin\nMaija eikä niin kapeakasvoinen kuin Helge. Maijan taivaansiniset\nsilmät, Helgen kauniit silmäkulmat, Helgen kätöset, Maijan jalkaset. Jo\nsen lapsen kauneutta muutkin vanhat ihmiset kävivät ihmettelemässä,\nLyydia suorastaan kadehti.\n\nJa Greeta ajatteli ilon ja surun vaiheella: tapelkoot ihmiset\nkeskenään, laittakootpa vaikka sotiakin, Herra panee heidän rintaansa\nsemmoisen tulen, että menevät väkisin yhteen, rikas köyhän kanssa ja\nruotsalainen suomalaisen kanssa. Ja mitä Herra voisikaan muuta kuin\nrakentaa, kun ihmiset rikkovat, ja sytyttää, kun ihmiset sammuttavat.\nSe menee kyllä hiljakseen ja vähitellen, mutta menee aina. Sillä Herran\ntulta vastaan ei voi kukaan taistella, muuten kuin ehkä hengen\nitseltään ottamalla, niinkuin Helge rakas, kaivattu poikani.\n\nSitä Greeta vielä ajatteli, että miksi ihminen voi kaiken omaisuutensa\ntoiselle antaa, mutta omaa Herraansa ei kukaan voi toisen omaksi tehdä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka siis Koivikko oli asukkaitensa puolesta niin muuttunut, että sen\novet olivat aika ajoin suljettuina, ei sen jakamisesta tai myymisestä\nollut sittenkään puhetta. Isäntä selitti vain Maijallensa, että tosin\nKoivikko oli nimellisesti Helgen, mutta _asiallisesti_ se oli Andersin\nperillisten yhteinen, eikä sitä osannut myydä.\n\n-- Vaikka kyllä minä puolestani taisin sen paikan kovin halvasta heille\nantaa, -- lisäsi hän kuitenkin.\n\nMaija oli jo ennen hyväksynyt asian näin päin olemaan, sillä hän\nymmärsi tuon asiallisen puolen, vaikkei kyllä laillista.\n\nJa niin jäi Koivikko entiselleen. Se vain ikäänkuin odotteli jotakin.\n\nTodella olikin kysymys siitä, että Titta muuttaisi kaupungista\nKoivikolle ja Mauno kävisi lauantaisin, viipyen sunnuntain yli,\nniinkuin ennen äitinsä luona. Sillä Titta tahtoi, että eräänä vissinä,\nnopeasti lähestyvänä aikana hän olisi samassa huoneessa ja samassa\nvuoteessakin, kuin Maija silloin pikku Helgen synnyttyä, kauniisti\ntaitetun lakanan alla, ja äiti istuisi keinutuolissa ja vasu olisi\nasetettuna tuolille vuoteen jalkapuolelle.\n\nJa vaikka Titan Koivikolle muutto oli vielä ratkaisematon, kyllä asiat\ntavallisesti kävivät niinkuin Titta ne mielessään suunnitteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoivikko siis odotteli entisellään.\n\nJa uuden kevään tultua sen ovet jo olivatkin auki.\n\nKoivunoksat heilahtelivat tuulessa, kanoja oli taas tuotu pihalle\nkaakattamaan, ja yhteen kekoon vielä mehiläisetkin kiireesti kantoivat\ntakasäärillään raskasta kukkakeltaa.\n\nGreetan georgiinipensaat olivat vain pahasti harvenneet, sillä niiden\nhyötyisimmät juuret oli viety haudalle.\n\nSiellä vanhain petäjäin kalmistossa elivät edelleen sekä hänen\ngeorgiiniensa että sydämensä parhaat juuret.\n\n\n\n"]