[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fo9GosuLcoM-d_ySlN9z9sM1Azz98BDuiAtuXs-HBiN4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},55,"Elämän meri","Järnefelt, Arvid",1861,1931,"55-jarnefelt-arvid-elaman-meri","55__Järnefelt_Arvid__Elämän_meri","Kertomuksia","romaani",[],[],"fi",1903,null,9934,61483,false,13394,[23,24],"Fiction","Short stories, Finnish",[26],"Novels","\"Elämän meri\" by Arvid Järnefelt is a narrative work written during the early 20th century. The book appears to delve into themes of life, nature, and the experiences of characters, likely drawing on a tapestry of human emotions and interactions through various stories. The opening chapters introduce us to different characters, such as Virkku, a dog whose life changes dramatically, symbolizing loss and adaptation.  The beginning of \"Elämän meri\" presents two distinct stories. The first story revolves around Virkku, an old and temperamental dog who experiences a profound emotional shift after a conflict with another dog, Vahti. This incident leads to feelings of jealousy and sorrow for Virkku, who is deeply affected by the relationships around him. In contrast, the second story introduces the perspective of a blind and deaf old man who reflects on his life and the nature of human connection, emphasizing how he navigates his world and shares poignant insights. Together, these narratives explore abandonment, identity, and the search for understanding, setting the stage for deeper themes throughout the book. (This is an automatically generated summary.)",[],344,"Kuuden kertomuksen kokoelma sisältää pohdiskelevia tarinoita ihmisyydestä ja moraalisista valinnoista. Avausnovelli Virkku kertoo vanhan koiran muuttuneesta luonteesta, ja muut tekstit syventyvät elämän tarkoituksen etsimiseen.","Arvid Järnefeltin 'Elämän meri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 55.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen ja\nProjekti Gutenbergin DP oikolukijat.","ELÄMÄN MERI\n\nKertomuksia\n\n\nKirj.\n\nARVID JÄRNEFELT\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n                                   Siv.\n\nVirkku                               7\nValon ja onnen lapsi                22\nViimeinen ateria                    28\nSokeakuuron kertomus                39\nHän ja minä                         44\nElämän meri                         60\n\n\n\nArvid Järnefelt\n\non syntynyt marraskuun 16 p:nä 1861 ja täyttää siis tämän kirjan\nilmestyessä 50 vuotta. Tuli ylioppilaaksi 1880, fil. kand. 1885, lakit.\nkand. 1890. Opiskellut venäjää Moskovassa 1887-88. \"Päivälehden\"\nperustajia 1889. Asuu nykyään Lohjalla, missä harjoittaa pienviljelystä\nja mehiläishoitoa. Hänen teoksistaan mainittakoon: _Isänmaa_ (1893),\n_Heräämiseni_ (1894), _Ihmiskohtaloja_ (1895), _Ateisti_ (1895),\n_Puhtauden ihanne_ (1897), _Maria_ (1897), _Evankeliumin alku_ (1898),\n_Päiväkirja matkaltani Venäjällä_ (1899), _Samuel Cröell_ (1899),\n_Veljekset_ (1900), _Orjan oppi_ (1902), myöhemmin uudestimuodosteltu ja\nnäytelty nimellä \"Titus\", _Helena_ (1902), _Elämän meri_ (1903),\n_Maaemon lapsia_ (1905), _Veneh'ojalaiset_ (1909). Hän on myöskin\nsuomentanut suuren joukon Leo Tolstoin, Henry Georgen y.m. teoksia.\n\n\n\n\nVirkku.\n\n\nVirkku oli vanha ja harvinaisen vihainen koira. Sillä oli hullunkurinen\ntapa eli vika: kutsuttaissa se ensin omituisella tavalla jäykistyi, sen\nselkäkarvat nousivat, se pyörähti ympärinsä ja murisi jollekin\nnäkymättömälle olennolle, aivan kuin olisi valmistunut tappeluun. Tätä\nsen tapaa nauroivat kaikki ja ärsyttivät sitä huviksensa.\n\nMonasti oli jo ollut kysymys koiran ampumisesta, sillä se oli\npäälliseksi ruvennut öisin ulvomaan, eikä sitä mitenkään saatu\nvaikenemaan. Mutta isännän pyssy riippui niin korkealla, että olisi\npitänyt noutaa tuoli siihen ylettyäkseen, ja latausvärkit olivat\nvinnillä -- epätietoista vielä kummalla puolella. Puheen tullessa\nampumisesta sanoi isäntä joka kerta: sehän oli ennen niin perin\nhyväluontoinen, ei usuttamallakaan ihmisten päälle käynyt, mistä\nihmeestä se nyt vanhoilla päivillään on noin ärtynyt. Virkku paha! Ja\nlykkäsi ampumisen taaskin tuonnemmaksi.\n\nSekä isäntä että koko talonväki kuitenkin tiesivät ihan hyvin miten tämä\nVirkun pilaantunut elämä oli alkunsa saanut. Tiesivät mitä se ulvoi. Ja\ntiesivät kuinka se hullu pyörähtämisen tapakin oli syntynyt.\n\nSilloin oli ollut kesäinen sunnuntaipäivä.\n\nSuuri vedenselkä oli tyyni, taivas täynnä liikkumattomia kirkasreunaisia\nhattaroita. Aurinkoa ei näkynyt, ja vedenpinta oli hienossa varjossa.\nKaukaiset sinisaaret olivat nousseet pintaa ylemmäksi, ilmaan, ja\netäisimmät maat kadonneet näkyvistä, että järvenselkä oli paikoittain\nkuin aava meri.\n\nVirkun kotitalo oli ihan rannassa, niin että pihana oli järveen viettävä\nnurmikko, ja tyynen aikana vesi näkyi tuvan ikkunasta yhtenä tummana\nkuvastuksena korkean metsäniemen tähden, joka oli vastapäätä taloa.\n\nVirkku -- silloin se oli vielä hyvissä voimissa -- tulla tupsahti\nrannalle, mistä lie tullutkin, ja katseli läähättäen järvelle päin.\n\nEi epäilemistäkään! hän ajatteli. Kirkkovene oli poissa rannasta, väki\noli siis kuin olikin lähtenyt kirkolle. Että ne pääsivätkin jättämään,\nvaikka Virkku jo varhaisesta aamusta oli aavistanut lähtöä ja juuri\nsitävarten loikonut rannalla odottamassa. Kun he olivat viipyneet niin\narmottoman kauan, oli Virkku päättänyt vain pikimmältään pistäytyä\ntoisessa talossa. Hänellä oli sinne oma oikotie, niin että koko retki\nsaattoi kestää vain silmänräpäyksen. Toisessa talossa ei ollut näkynyt\nelävää sielua, ja merkillisintä, ettei Vahtiakaan mistään löytynyt.\nVahti oli kasvatettu Virkun talossa, mutta annettu sitten sinne toiseen\ntaloon, ja kielletty tulemasta entiseen kotiin. Sentähden käväisi Virkku\npuolestaan silloin tällöin Vahtia katsomassa ja antoi sen jonkun aikaa\nleikitellä kanssaan. Virkku oli nähnyt Vahdin kasvavan pennusta saakka\nja tulevan rotevammaksi ja suuremmaksi koiraksi kuin hän itse. Mutta\nVahti pysyi aina samassa alamaisuudessa ja pelkästä hienotunteisuudesta\nei ruvennut koskaan edes painimaankaan hänen kanssaan; hyppeli vain\nniinkuin pentu ympärillä ja hipaisi kielellään toisen suuta.\n\nTurhaan haettuaan Vahtia oli Virkku heti tullut takaisin samaa oikotietä\nmyöten, ja sillä välin oli nyt kirkkoväki päässyt lähtemään.\n\nHarmitti kauheasti, että sen Vahdin tähden nyt tämmöinen ikävyys piti\nsattua!\n\nIstuttuaan hyvän aikaa rantanurmikolla ja katseltuaan järvelle Virkku\nvihdoin laskeutui makuulle yhteen mykkyrään, huokasi pitkään ja ummisti\nsilmänsä.\n\nKaukana siitä, että Virkun mieli olisi ollut tästä jättämisestä kovin\nmasennuksissa. Ei tämmöistä ensi kerran tapahtunut. Olisihan tosin ollut\nhauska kekottaa venheessä, juosta kirkonkylän kujia myöten miesten\nseurassa; mutta hauskaahan oli edessäkin, kirkkoväen kotiintulo ja\nniiden vastaanotto rannassa, sitten koko tuo viehättävä loppuosa päivää,\njolloin kaikki olivat kotona, ja hän, Virkku, keskellä kaikkia. Illan\ntullessa oli parasta. Silloin mikä istui kuistin rappusilla, mikä aitan\nkynnyksellä, mikä keinulaudalla, mikä missäkin ja Virkku sai kävellä\ntoisen luota toisen luo ja kukin silitti omalla lämpimyydellään.\n\n\"Virkku seh, tule tänne! Jaa Virkku jaa, Virkkuko se on, jaa, jaa!\"\n\nMutta toinen huusi sieltä aitan luota: \"seh, Virkku, se-seh, tule\ntänne!\"\n\nJa kun Virkku kaulaansa venyttäen ja häntäänsä heilutellen alkoi astua\nuuden kutsujan luo, niin saattoi jo joku kolmas huutaa kiikkulaudalta:\n\n\"Tänne Virkku! Tännehän se Virkku tuleekin! Virkku seh, seh Virkku.\nJaa, jaa!\"\n\nTämmöisinä hetkinä uhkui elämänilo yli Virkun sydämen reunojen.\n\nSentähden, maatessa siinä rantanurmikolla silmät ummessa, tietäen että\ntuo hetki oli juuri kynnyksellä, kuinka suuri erehdys olisi ollut sanoa:\nVirkku nukkuu! Ei: Virkku valvoi, valvoi ja nautti elämästä, nautti joka\nhenkäyksellä, nautti niin että kostea, kylmä nenä nytkähteli, nautti\nsilmät ummessa, ajan kulkiessa hiljaa sihisten hänen ohitsensa.\n\nTunnittain hän näin makasi, silloin tällöin vain nosti päänsä,\nnaksutellakseen hampaitaan turkissansa ja silitelläkseen sitä kielellään\nmissä tarvittiin; sitten taas huokasi, nielaisi nautinnosta, ja painoi\nsilmänsä umpeen.\n\nVasta kun päivä jo alkoi kallistua iltapuoleen, avasi Virkku yhtäkkiä\nsilmänsä.\n\nKaukaa -- kaukaa ulapalta, kotiniemen takaa kuului hänen korviinsa airojen\nloiske.\n\nVirkku kavahti ylös; hänessä alkoi elää joka jänne, silmät suurenivat,\nkorvat nousivat pystyä pystympään, ja köykäisempänä kuin lentoon lähtevä\nlintu se istui selin taloon, katse järvelle päin, koko olennollaan\nseuraten kuulumattomia ääniä. Ainoastaan etujalkojaan sen piti\nkärsimättömyydestä joskus liikutella.\n\nSamasta kärsimättömyyden syystä sen piti vihdoin jo vinkaistakin.\nLuultavasti äänet sen korvissa yhä selvenivät -- tarkkakuuloisinkaan ei\nolisi vielä mitään kuullut -- ja hänestä näytti joka hetki että\nnyt-nyt-nyt ne tulevat. Mutta Virkun kärsimättömyydellä oli pitkä\ntilaisuus kasvaa. Sillä puolen tunnin aika meni ennenkuin airojen loiske\noli niin selvä, että todella sopi ruveta arvoittelemaan, millä hetkellä\nvene tulee niemen takaa.\n\nSe sujahti sieltä esille vinhassa vauhdissa; koko sarja valkohihaisia\nsoutajia veteli yhtaikaa, niin että airot rytkyi, ja kaartaen ympäri\nniemen kärjen vene kääntyi suoraan kohti kotorantaa.\n\nVirkun rajaton ilo puhkesi siihen, että se lähti kuin nuoli pitkin\nrantaa kiitämään ja ajoi lentoon varislauman.\n\nTarkasti se punnitsi matkansa ja tiesi kyllä ennättävänsä takaisin\nennenkuin vene pääsee rantaan. Hän ennättikin täsmälleen. Airot\nnostettiin ja vene läheni omalla vauhdilla telojansa.\n\nMutta mitä hän silloin näki?\n\nIhan kokassa, ylimpänä kaikkea muuta kekottaa toisen talon Vahti,\nnuorine, tylsänokkaisine naamoineen, ruskeankellertävine suupielineen.\nJa sen häntä käy kuin viuhka tuulessa. Tietysti se nyt kuvittelee että\ntoinen oli sitä huvittaakseen kiitänyt pitkin rantaa!\n\nVirkku kangistui ja tuli ainakin tuuman korkeammaksi selästä.\nJäykistynein jaloin se astui muutaman lyhyen askeleen rannemmaksi ja\nkatsomatta veneeseen käänteli päätään hitaasti vasemmalle ja oikealle.\nSen sisimmästä sydämestä tunki esille huonosti salattu murina.\n\nPshiuu -- pani vene, kun sen kokka samassa jo kävi rannan pohjaan. Miehet\nja vaimot nousivat kaikki yhtaikaa tuhdoiltansa ja hyppelivät kolisten,\njutellen ja naureskellen maalle.\n\nVahti tietysti ensimäisenä.\n\nHuomattuaan Virkun mielentilan se kuitenkin heti ymmärsi mitä oli\ntehtävä -- jonka se muuten teki aina ja aikoi aina vastaisuudessakin tehdä\ntämmöisissä tapauksissa: vaikka se oli suurempi ja rotevampi ja jo\ntäysikäisyyden kynnyksellä, heittäysi se Virkun edessä pennuksi,\npainautui etusillensa maata vasten, katseli Virkkua, altapäin, nuolaisi\nsen suupieliä, pyörähti selälleen, kieppui, kieppui, luikerteli,\nkiemurteli ja työnteli Virkkua takajaloillaan, ja vikkelästi kävi\njalkojen välissä häntä.\n\nKuinka monasti olikaan Virkku unohtanut Vahdin tyhmyydet nähdessään\nnämät hänen lapsekkaat ja vilpittömät katumisensa. Eikä voinut muuta\nkuin unohtaa; sillä joka kerta muistui elävästi hänen mieleensä\nmuinoiset Vahdin pentu-ajat, jolloin he leikkivät viheriällä nurmikolla\npäivän laskiessa, karjan kulkiessa rannalle juomaan ja miesten\nasetellessa viikatteitaan tikapuille.\n\nJa niinpä nytkin Virkku oli valmis peittämään ja ehkä unohtamaankin\nharminsa. Sen selkä laskeutui ja jalat tulivat notkeammiksi.\n\nMiehet kulkivat heidän ohitsensa.\n\n\"Katos noita\", sanoi silloin toisen talon Kustu, otti kiinni Vahdista ja\nusutellen Virkun päälle pani: \"vau, vau!\"\n\nSilloin Alpertti puolestaan otti kiinni Virkusta ja usutellen Vahdin\npäälle pani samalla tavalla: vau, vau! \"Kyllä tämä meidän Virkku Vahdin\nnutistaa, vaikka pienempikin on. Us-kiin, us-kiin!\"\n\nMutta koirat eivät olleet ymmärtävinään mitä tarkoitettiin, katsoivat\nvain kumpikin tahallaan eri suunnille.\n\nVanhemmat miehet, jotka olivat kulkeneet jo ylemmäksi, pysähtyivät nyt\nhekin, ja joku heistä sanoi:\n\n\"Ei ne noin käy päälle! Heittäkää ne vastakkain!\"\n\nPojat tekivät niin, mutta koirat putosivat vierekkäin seisoalleen maahan\nja tulivat häntää heilutellen kumpikin heittäjänsä luo.\n\nNyt tuli se vanhempi mies takaisin.\n\n\"Pitele sinä Virkkua\", sanoi hän, \"ota syliis!\" Ja itse hän nosti Vahdin\nyhtä korkealle. Matkien ja ärsyttäen hän nyt rupesi töytäämään Vahtia\näkisti Virkkua vastaan ja kolautti usean kerran niiden kuonot yhteen.\n\nKunnes Virkun toinen suupieli värähti ylös ja hampaat paljastuivat.\nSamassa paljastuivat myöskin Vahdin hampaat koko riviltä, ja nyt alkoi\nmurina, joka parissa sekunnissa yltyi hirvittäväksi ärisemiseksi.\nMolemmat olivat valmiit tuossa tuokiossa hyökkäämään toistensa kimppuun\nja repimään toisensa palasiksi.\n\n\"Nyt kun luen kolmeen, niin heitetään. Yks, kaks, kolme!\"\n\nMuuta ei tarvittukaan.\n\nKoirat takertuivat toisiinsa äriseväksi, kiehuvaksi, pöllyäväksi\nkeräksi. Eikä kukaan voinut vähään aikaan mitään niistä erottaa. Mutta\nyhtäkkiä ne pysähtyivät.\n\nVirkku oli joutunut alle. Ja ne olivat siinä asennossaan ihan kuin\nkivettyneet, liikahtamatta paikoiltaan.\n\nNyt olisi Vahti tahtonut kohta lopettaa tappelun ja nostaa jalkansa\nVirkun päältä. Mutta tuskin oli hän liikahtanut, kun jo Virkku sai\ntilaisuuden hyökätä ylös ja käydä kiinni päältä päin.\n\nEi kestänyt kuitenkaan kauan ennenkuin Vahti taas pani hänet allensa, ja\ntaas he liikahtamatta asemiltaan, paljastunein hampain, ärisivät. Kun\nVirkku vaikeni, nosti Vahti koetteeksi jälleen toista etujalkaansa.\nMutta huomattuaan, että Virkulla oli nytkin sama hyökkäämisen aikomus,\nkävi se kiukkuisesti Virkun kaulanahkaan ja puisteli päätään hurjasti\nsinne tänne. Ja tuli pois Virkun päältä, ja rupesi lähtemään. Virkku,\nvaikka jo väsyksissä, iski nyt kolmannen kerran Vahdin kimppuun ja\nsemmoisella hurjistuneella vimmalla, että Vahti typertyi ja sai haavoja\nuseaan paikkaan. Mutta pianhan se jälleen kukisti allensa vanhan Virkun,\nja tällä kertaa se sitä repi paljon julmemmin kuin olisi tarviskaan\nollut, niin että Virkku jäi vihdoin makaamaan liikkumattomaksi\nnurmikolle, Vahdin kävellessä läähättäen ylös taloon.\n\nMiehet katselivat Virkkua säälien, nostelivat mikä jalasta, mikä päästä\nja tutkivat sen haavoja. Mutta he eivät voineet saada oikein selville,\nmissä kovin kipu oli.\n\nMiehet, katseltuaan kaikki paikat, sanoivat: \"kyllä se siitä vielä\ntoipuu!\" ja läksivät ylös.\n\nSillä nuo verihaavat jaloissa ja huulissa, ja missä niitä lie ollutkin,\nolivat vähäpätöiset ja kyllä mahdolliset terveiksi nuolla; mutta suurin\nhaava ei ollutkaan näkyväinen, se oli sisällä rinnassa, ja se oli\nparantumaton.\n\nKohta sen jälkeen nousi Virkku, kankeana aivan kuin seiväs olisi ollut\nsen ruumiissa, ja kulki pää painuksissa, sivuilleen katsahtamatta\nkuistin alle. Siellä pimeässä se laskeutui hiljaa maahan, silmät auki,\neikä näyttäytynyt koko päivänä.\n\nPihalla oli kaikki niinkuin ennenkin. Miehet istuivat taas mikä\nrappusilla, mikä aitan kynnyksellä, mikä viruen nurmikolla; karja\najettiin rannalle juomaan ja illan pilvihattarat hiljaa lainehtivat\nveden tyynessä kuvastuksessa.\n\nVahti makasi keskellä pihaa, pää etukäpälien päällä, silmät ummessa,\naivan kuin olisi ollut kotonaan.\n\nVirkku näki kaikki kuistin alta.\n\nTästä päivästä pitäen oli nyt hänen elämänsä kääntynyt onnettomaksi ja\nkaikki entinen rauha kulkenut hänen ohitsensa.\n\nEi tosin kukaan miehistä ollut muuttanut käytöstään. Samalla tavalla\nolisivat puhutelleet ja taputelleet. Mutta Virkun sisässä oli se, joka\nkaikki muutti. Kun joku huusi: Virkku seh, niin ilon ja uteliaisuuden\nasemesta, että minne nyt taas lähdetään, oli ensimäinen ajatus:\nVahti! -- Kun taputettiin, niin rauhaisen mielihyvän sijaan hiipi niskassa\nepäilys: ehkä sinä näet jossain Vahdin ja tahdot sitäkin taputtaa! Se\nepäilys pani karvat pystyyn, ja kalvava inho tukehutti mielihyvän.\nKaikkeen, mikä ennen tuotti nautintoa, sekaantui tuo myrkky-ajatus: sama\nihminen, joka kutsuu sinua, olisi voinut kutsua myöskin Vahtia! Ja\nsentähden kaikki ihmiset, kaikki mikä muka tarkoitti lämmittää hänen\nsydäntään, oli hänelle kylmää ja vierasta. Sillä olla hänen ystävänsä ja\ntodellakin lämmittää häntä olisi voinut ainoastaan se, joka olisi\nvihannut Vahtia, vihannut noita ruskeankellertäviä suupieliä, tuota\npystykarvaista kaulaa, tylsää kuonoa ja merkityksettömiä silmiä, -- joka\nolisi ymmärtänyt, kuinka läpi-inhottavaa tuo kaikki oli, ja vihannut\nniin, ettei minäkään hetkenä olisi voinut unohtaa vihaansa. Semmoinen\nihminen vain olisi ollut Virkun todellinen ystävä ja jo pelkällä\nolemisellaan lämmittänyt hänen sydäntään.\n\nMutta semmoista ei ollut.\n\nAjan kuluessa ei Virkun mielentila parantunut, vaan päinvastoin\npahenemistaan paheni. Ensiksi hän kadotti kaiken unirauhansa. Juuri kun\nhän heittäysi kyljelleen ja oikaisi jalkansa, hiipi esille ajatus: jospa\nsentään onnistuisi päästä kiinni sen turpaan ja nykäistä äkisti, että\nposkinahka heltiäisi. Ja kun ajatus näin oli kerran alkuun päässyt,\njatkui se ihan mielettömyyksiin asti: hän veti ja veti sitä nahkaa,\nsiksi että se heltisi kaulasta, sitten ruumiista ja vihdoin viimeiseen\nhännän nippuun asti. Vahti oli jäävinään veriseksi ja alastomaksi.\nToisen kerran hän oli syöpyvinään suoraan Vahdin sisään, repivinään\nkaikki, kaikki tyyni palasiksi. Kunnes aina heräsi hirveään\nmielenkuohuun ja täytyi muuttaa asentoa. Mutta pian oli joku samanlainen\najatus jälleen säikeytynyt -- ja kun siitä oli hereille vavahdettu,\nkolmas, ja neljäs -- siihen asti kuin aamu jo sarasteli kuistin pimeään\nalukseen -- ja päivän hälinä alkoi.\n\nVihdoin tämä mielentila muuttui taudiksi. Ulkopuolisesti se näyttäytyi\nniin, että Virkku alituisesti hytkähteli, ja sitten lisäksi se näkyi\ntuosta naurettavasta tavasta pyörähtää ja äristä, kun sitä huudettiin.\n\nMutta eräänä yönä, kun se oli kauan kuutamossa hiljaa ulvonut, se aamun\nvaietessa laskeutui pitkäkseen ja kerrankin nukahti. Silloin näkyi\ntämmöinen uni:\n\nOli löytynyt ihminen, joka ymmärsi Virkkua. Tämä ihminen oli ottavinaan\nVirkun syliinsä ja puristavinaan sitä hellästi rintaansa vasten. Sitten\nvei Virkun sylissään Vahdin luo, silitteli sitä Vahdin nähden, laski\nmaahan ja yhä silitteli. Hän tahtoi tällä osottaa, että oikeus hänen\nmielestään oli Virkun puolella. Vahti tulikin lähemmäksi, painautui\nmaahan ja heilutti häntäänsä, leikkien pentua niinkuin ennen muinoin.\nIhminen silitti myöskin Vahtia, eikä Virkku enää tuntenut vihaa. Sillä\nVahti oli nähtävästi muuttunut entiselleen ihmisen edessä ja myönsi\nkaikki tyyni. Ja kun nyt Virkku ei sille murissut, niin se tuli vieläkin\nlähemmäksi, meni selälleen, kiemurteli ja luikerteli vanhaan tapaansa.\nSilloin Virkku nuolaisi sitä kuonoon sovinnon merkiksi. Vahti ilostui,\nrupesi leikkimään, ja he juoksivat molemmat muka jotakin kummaa yhdessä\nhaukkumaan. Kaikki oli unohdettu. Kiitos ja kunnia sille ihmiselle, joka\nymmärsi heidän sielunsa ja auttoi! Se oli Virkun onnellisin päivä.\n\nTämä oli tosin vain unta, mutta ei Virkku enää tämän maan päällä\ntodellisuuteenkaan herännyt, vaan meni tästä elämästä siinä luulossa,\nettä oli Vahdin kanssa todella sovinnon tehnyt.\n\nSe uni päättyi omituisesti: yhtäkkiä kuului niinkuin jokin ääretön\npamaus. Jotakin rupesi korvissa ja silmissä vuotamaan, ja vaikka olisi\ntehnyt mieli avata silmänsä nähdäkseen mitä oli tapahtunut, täytyi\nhervottomana ruveta vain levähtämään ja vaipua tiedottomuuteen.\n\nMutta itse asiassa ei ollut tapahtunut muuta kuin että isäntä, jota nuo\nyölliset ulvomiset vihdoin kyllästyttivät, oli tullut pyssyineen\naamuhämärissä ja ampunut nukkuvan Virkun kuoliaaksi.\n\n\n\n\nValon ja onnen lapsi.\n\n\nJo ulvahtelivat kesäpoutain jälkeen syksyn ensimäiset tuulispäät. Metsä\nryskyi. Pitkät korven kuuset viuhtoivat oksiansa hurjan sekaisesti, ja\nmäntyjenkin sakeat latvat taipuivat myrskyn myötä. Mikä oli kuivaa ja\nlahonnutta, se taittui, se räsähtäen sortui maahan. Ja suuri oli salolla\npauhu. Mutta yötä vasten yhä uudet ja yhä pimeämmät pilvet nousivat\ntaivaan rannalle.\n\nPienet metsähiiret, jotka asuivat karahkaisen vanhan petäjän ympärillä,\nolivat pesiinsä visusti piiloutuneet. Sen petäjän alla oli sammaltunut\nkiviraunio -- mainio pesimispaikka hiirille -- ja vielä alempana, petäjän\nmaanalaisessa juuriverkossa oli heillä tuhansia käytäviä juurihaarojen\nlomitse, vieritse, alitse, ylitse. Ei sinne tuntunut salon myrskyissä\nryske kuin epämääräisenä maaperän tutinana. Syvemmällä ei sitäkään. Sama\nvikinä siellä aina kävi, niinkuin ei mitään myrskyä olisi ollutkaan. Ja\nvinkaisten ne ajelivat toisiansa, kun vieraan pesän hiiri tietysti pyrki\ntoisen käytäville. Tämmöisessä hienossa tappelussa vieraita vastaan ja\nomien sitä hellemmässä rakastelemisessa meni pesähiirien aika\nhupaisesti.\n\nPahennusta tuottivat sellaiset uroshiiret, jotka olivat vielä liian\nnuoria perhe-elämää ajatellakseen ja taas jo liian vanhoja pesässä\nimetettäviksi. Ne juoksentelivat huvikseen vierailla alueilla, söivät\nvieraita ruokavarastoja ja aikaansaivat alituisia tappelun temmellyksiä.\nPahin semmoisista oli eräs, jonka nimeksi olisi sopinut \"Rohkea\". Mistä\nvain vikinätä kuului, saattoi olla varma, että tämä Rohkea oli mukana.\nSe oli kasvanut enemmän kuin muut, se voitti kaikki ja tunnettiin siitä,\nettä oli tappelussa useampia vastaan menettänyt toisen korvansa. Hiirten\nvaltakunnassa oli Rohkeasta sentään paljon hyötyäkin, sillä se\nlähetettiin aina ensimäisenä vakoilemaan ja ensimäisenä se kaikki\nyhteiset vaarat ilmoitti.\n\nYhdistävänä siteenä eri perheiden välillä oli myös eräs toinen hiiri,\nvanha, kuolemata tekevä, hampaaton puolirotta. Sillä sen kertoessa\nnuoruutensa muistelmia kaikki hiiret sulivat yhdeksi ainoaksi\nkuuntelevaksi korvaksi. Se oli nimittäin aikoinaan nähnyt ihmismaailman.\n\nArvaahan sen mitä ihmiselämä on hiiren kuulla! Ihmiselämä ja\nihmismaailma, se oli jotakin suurta, mahtavaa, käsittämätöntä. Ihminen\non hiirelle korkeampi kuin korkein mitä se voi kuvailla, siis, hiiren\nnähden, jumala; -- ja ihmismaailma, jossa kultakupuiset kirkot\nloistelevat, jossa yö valaistaan päiväksi, jossa miljoonat järkiolennot,\nketään pelkäämättä eläen selvässä päivän valossa, kuuluvat yhteen ja\nsamaan pesään -- se oli korkeampaa onnea kuin minkä hiiri voi korkeimmaksi\nkuvitella, siis hiiren nähden itse taivas. Heidän sydämensä värähtelivät\nkuullessa semmoista, mikä uutuudellaan häikäisi rohkeimmankin\nmielikuvituksen. Semmoisina hetkinä kaikki tappelun vikinä vaikeni, ja\ntakakäpälillään istuen hiiret kuuntelivat kertomusta, sekaisin\nviholliset ja ystävät, vieraat ja sukulaiset, nuoret ja vanhat, ja\nmerkillisimmissä paikoissa heidän päänsä kääntyivät ja he katsahtivat,\nyhteistä ihmettelyä ilmaisten, toistensa silmiin.\n\nNäin meni tämäkin myrsky-yö.\n\nAika kului niin nopeasti, etteivät he huomanneetkaan ennenkuin ryske oli\njo salolla lakannut ja ulkona kaikki hiljentynyt.\n\nSilloin tulee täyttä karkua yksi hiiristä, joka oli ehtinyt pistäytyä\npinnalla, -- lentää mielipuolena säikähdyksestä alimpiin lokeroihin. Ei\nsiltä saa sanaakaan, sydän lyö niin hurjasti, ettei hiiri pysy edes\njaloillaan, vaan lyyhistyy suu auki retkalleen nurkkaan.\n\n\"Rohkea\" lähetetään ulos ottamaan selvää. Mutta Rohkeakin, korvapuoli,\npalaa heti takaisin eikä voi salata, että hänenkin vaalahtava rintansa\npamppailee. Rohkea ei voi mitään selittää, ei ole koskaan mitään\nsentapaista nähnyt, ei ymmärrä mitään.\n\nPelko valtaa seurakunnan. Hiiret alkavat levottomasti liikkua, ja\nyleinen vaatimus on, että vanhan rottahiiren pitää itsensä mennä\ntutkimaan mikä vaara uhkaa ulkoa.\n\nMutta voiko kuvailla heidän hämmästystään, kun se vanha rottahiiri palaa\ntakaisin ilmoittaen, että siellä on -- ihminen!\n\nIhminen! -- Ja kauhun valtaamina, salaman nopeudella ovat kaikki hajonneet\nlokeroihin ja istuvat pesissään, hievahtamatta, tuskin uskaltaen\nhengähtää.\n\nHiirten valtakunnassa on kuolon hiljaisuus.\n\nUlkona puolikuu tulee pilven takaa ja heittää laimean valonsa\nhiljentyneen salon ylitse. Valaistuu himmeästi myös vanhan petäjän\nseutu.\n\nSiinä on todellakin ihminen.\n\nEi se ainakaan paljon liiku. Niinkuin seisoisi raunion ylimmällä\nkivellä, pää kallellaan, mietteissänsä, hiljaa huojutellen itseänsä.\n\nAika kuluu.\n\nHiirten uteliaisuus kasvaa vihdoin kauhun ylitse. Ja niin jo saapuvat\ntoinen toisensa perästä lokeron suulle. Vaalahtava rinta paistaa kuuta\nvasten. Nostelevat hienoisia etukäpäliään, nuuskivat ilmaa,\ntirkistelevät hetkisen mustilla silmillään ulos, ja kun pahin\nuteliaisuus on tyydytetty, antavat jälleen vallan kauhullensa, kääntyvät\nnopeasti takaisin. Mutta tuskin on yhden häntä pyörähtänyt pimeään, kun\njo toinen suipponokka sukeltaa pimeästä esille. Ja missä vaan lokeroita,\nsiellä hiiriäkin ihmistä tirkistelemässä, että mimmoinen se nyt on se\nvalon ja onnen lapsi.\n\nJo muutamat uskaltavat lähestyä. Yksi ja toinen jättää pimeän lokeron\nsuun, ja silloin tällöin istahdellen, sinne tänne kierrellen sipsuttaa\nlähemmäksi, nousee takakäpälilleen, kurottautuu koko pituudelleen,\nyrittäen nuuskia ihmisen jalanpäitä. Ei sinne ylety.\n\nMutta katsokaa mitä Rohkea tekee!\n\nAlkaa kiivetä petäjän jäkäläistä runkoa myöten ylös. Siitä kääntyy\nensimäistä oksaa myöten, ja tulee juuri kohdalle, ihmisen yläpuolelle.\n\nAikooko se sieltä hypätä alas ihmisen päälaelle? Ei, ei sen tarvinnut\nhypätä. Varovasti ja taitavasti se laskeutuu jotakin myöten alas. Se on\nnuora. Ja nyt on Rohkea jo ihmisen päälaella.\n\nKohta on petäjän runko täynnä ylöskiipeäviä hiiriä. Kaikki tulevat samaa\ntietä, vaeltavat pitkin oksaa, laskeutuvat nuoraa myöten, päälaelle,\nsiitä olkapäille, siitä käsivarsille, käyvät sormet, jalat, tai nousevat\ntakaisin olkapäille, korville, kasvoille. Sillä jokainen tahtoo\ntarkkaan, tarkkaan ja ihan läheltä nähdä mimmoinen ihminen on, se valon\nja onnen lapsi, josta heillä oli ennen niin hämärä aavistus.\n\n\n\n\nViimeinen ateria.\n\n\nTullut oli se päivä, jota varten kaikki muut vuoden päivät olivat, jota\nvarten koko maa oli elänyt, jota varten valkoisimmat viljalajit olivat\nsäästetyt ja mehevimmät rypäleet erotetut, jota varten tuhannet\nvetojuhdat olivat pääkaupunkiin kasanneet maan parhaat vuositulot, jota\nvarten maan vasikat olivat juotetut ja lampaat lihotetut, johon sen\nsuuren kaupungin kaikki teurastajat olivat valmistuneet, jota varten sen\nkatukauppiaat olivat valikoidut varastonsa koonneet, sen naiset\nhyvänhajuisimmat hiusvoiteensa ja kalleimmat pukunsa säästäneet, jota\nvarten syömärit olivat paastoa pitäneet, pojat olleet humaltumatta ja\ntanssijattaret kieltäymyksessä eläneet.\n\nNyt on se vuoden odotettu hetki tullut, ja kaikki on päässyt irrallensa.\nRuhtinaat juhlivat, piispat pitävät pitoja, papit suitsuttavat ja\nuhraavat, lukkarit veisaavat, syömärit syövät, juomarit juovat,\ntanssijat tanssivat, symbaalit ja huilut soivat.\n\nKuule mikä ihmeellinen pauhu, mikä loppumaton, syvältä hiipaiseva,\nyllyttävä pauhu!\n\nEi ole niinkuin vedenputous -- on niinkuin lähestyisi kaukaa tuhat\nputousta yhteen viskautuneina. Mutta ei se pauhu tiedä vedestä. Se on\nkivisen kaupungin pauhu kuivalla maalla, jonka päivän pouta on\nkuumentanut eikä viileä yö vielä jäähdyttänyt. On niinkuin koko\nihmiskunta olisi päiväisen elämänsä hikiset mietteet heittänyt ja\nhumalan houreessa viimeistä hetkeänsä viettäisi.\n\nKuule mikä hukuttava juhlahumu!\n\nKuule ainoastaan, vaan älä näe!\n\nEn ole sytyttänyt sinun mielikuvitustasi, että sinä vielä silmilläsikin\nnäkisit mitä korvasi ovat sinussa herättäneet. Silmäsi minä tahdon\nnostaa sotaan sen pauhaavan hekuman kanssa, joka vavahuttaa sinun\nsieluasi.\n\nSoikoon juhlahumu sinun korvissasi ja tanssikoot sinun aivoissasi\nkeijukaiset paljaine jalkoinensa. Minä vien sinut keskelle sitä suurta\npääkaupunkia, joka päihtyneenä pääsiäistänsä viettää, jota varten koko\nmaa on elänyt, jossa ei ainoastaan ilma, vaan kaikki muurit ja\nkivijalat vapajavat juhlan järistyksessä, ja semmoisen kivisen seinän\nlokeroon minä muuraan sinun pääsi. Terota korvasi ja kuule. Muuri\ntutisee tanssin tahtiin. Mutta silmäsi minä käännän pimeään\nkellarihuoneeseen, missä tuikkii puiselta pöydältä yksinäisen yölampun\nhimmeä valo, vaivoin ylettyen ruskean harmaihin kiviseiniin, vaivoin\nmyös matalaan, tihkuvaan holvikattoon. Valo tuikkii, mutta huone on\ntyhjä.\n\nMikä hiljaisuus keskellä pauhua!\n\nNäetkö sinä mitään?\n\nOdota. Sinä totut kohta pimeään. Silmäsi mustuainen kohta suurenee. Se\nherkistyy ja vavahtelee niinkuin hirven, joka putosi rotkoon ja vapisee\ntietämättä missä on. Nyt sinä jo erotat kattoholvien taitteet, erotat\nmyös matalan oven pimeästä. Näet, että ovi hiljaa aukenee, näet, että\nkaksi miestä astuu sisälle, hiipien, arasti ympärilleen urkkien,\nikäänkuin kaksi pakolaista, jotka kätkeytyvät vainoojalta.\n\nKatso, jonkun aikaa liikkumattomina seistuaan he huomaavat olevansa\nyksin, he rauhoittuvat, he päästävät kantamuksensa käsistään, ja toinen\nheistä, mustapäinen nuorukainen, antaa kohta väsymyksellensä vallan.\nHuoahtaen hän istuu penkille ja kyynäspäät polvia vasten nojautuneina\njättää päänsä käsien varaan.\n\nMutta toinen, vanhempi, harmaapartainen, rupeaa pöydän ympärillä\npuuhaamaan illallista. Hän kaivaa säkistään jotain kaloja ja asettelee\nne esille, etenee sitten huoneen pimeihin nurkkiin, nuuskii sen kaikki\nlokerot, löytää milloin jonkun vadin, milloin lusikoita, milloin\njuomaleilin, ja kantaa kaikki järjestänsä pöydälle. Hänen poskipäänsä\novat hymystä pyöristyneet. Nähtävästi hän hymyilee sitä asiaa, että\nsaavatpa hekin, vaikka vainotuita pakolaisia, itsellensä illallisen\naikaan. -- Se, joka istui penkille, nostaa päänsä käsien varasta.\nHänellä on vain vähän jotain sanomista, ja sormet jäävät koukkuisina\nodottamaan milloin hänen musta kihara päänsä taas jättäytyy heille.\nMutta hän huomaa illallislaitokset, nousee ja reipastuen alkaa asetella\npöydälle mitä löytää sopivata.\n\nKesken kaikkea vanhus hätkähtää ja peittää kädellään lampun liekin. Ovi\non auennut raolleen. He seisovat molemmat hetken kuin kivettyneinä\npaikoillaan. Pihan pimeästä joku tai jotkut kurkistelevat sisälle.\nEpävarmana, silmiä varjostaen sieltä koetetaan erottaa keitä on sisällä.\nMutta arvattavasti molemmin puolin samassa tunnetaan toisensa. Sillä\nvanhus ottaa kätensä valon edestä, nuorukainen jo kiirehtii ovelle, ja\nse, joka oli tulossa, kääntyy taakseen ja nyykäyttää rohkaisevasti\npäätään pimeään. Viisi -- kuusi, ei -- kaikkiaan seitsemän miestä astuu\nperäkkäin kynnyksen yli huoneeseen. He ovat kaikki noiden kahden\nystäviä, mutta hekin ovat niinkuin pakolaisia. Huoneeseen tultuaan he\nensin jäävät ovelle ja hyvän aikaa tirkistävät ulos pimeään ennenkuin\npainavat sen kiinni. Yksi heistä jääpi sinne vahtimaan. Muut tulevat nyt\nperemmälle, näkevät pöydän, ja kaikkien suu menee nauruun. Joku heistä\nhykertää käsiään ja tuntuu muka kehuvan illallisvalmistuksia, vaikk'\neihän siinä ole paljon muuta kuin kalaa ja leipää jonkun juomaleilin\nympärillä. Heitä näyttää kaikkia huvittavan se, että he kellarin\nhämärässä, keskellä kaupungin pauhua, keskellä vainoojain pesää, aikovat\nsyödä juhla-ateriansa.\n\nMutta vieläkin he näyttävät odottavan jotakin, sillä eivät he istu\nsyömään, vaikka on jo myöhäinen yö.\n\nEikä kestäkään kauan ennenkuin ovelle jäänyt vahti antaa merkin. Taas\npeitetään lampun valo. Kaikki odottavat oveen päin kääntyneinä,\nliikkumattomiksi lyyhistyneinä.\n\nTulijat ovat nytkin samaa joukkoa. Neljä miestä taas astuu sisälle. Ja\nnäistä näyttää erittäin yksi olevan se, jota kaikki olivat odottaneet.\nHän on vähän lyhempi kuin useat heistä. Hänen kasvonsa ovat kalpeat. Ja\nkun kaikki rientävät ovelle häntä tervehtimään, ei hän hymyilekään heitä\nvastaan, niinkuin he olivat odottaneet, vaan heti kynnyksen yli tultuaan\npudottaa molemmat kätensä alas semmoisella toivottomuudella kuin olisi\nmenettänyt kaiken mitä oli maan päällä kalleinta.\n\nEpätietoisina he katsovat toisiinsa, selitystä etsien. Paha aavistus\nhiipii kaikkien mieliin. Ilon ilmeet katoavat heidän kasvoistansa, nauru\ntaukoaa, lakastuen viimeinenkin hymy vaihtuu jäykistyviin, kelmeneviin\nhuuliin.\n\nJa vaikka hän vaikenee, niin he arvaavat kaikki. He ovat ilmiannetut!\n\nNiinkuin otuksella, joka joutui satimeen, aluksi sydän kuoleutuu ja se\non hetken hiljaa, niin nämäkin seisovat liikkumattomina. Sitten, heräten\ntyrmistyksistä, he antavat vallan kauhullensa ja piirittävät tulijan\nkysymyksillään.\n\nMutta hän näyttää yhä vaikenevan.\n\nEikö hän tiedä enää pelastuksen keinoa, eikö hän käske sammuttamaan\nlamppua, eikö hän aijo kätkeytyä yön pimeään?\n\nEi. Sanaakaan sanomatta, hitaasti hän menee heidän ohitsensa perälle.\nHän tulee pöydän luo. Nähtyään laitokset hän vähän hymähtää,\nsurullisesti nyykäyttäen päätänsä, ja ikäänkuin tahtoo heitä rupeamaan\nruualle, mutta vaipuukin ajatuksiinsa. Hänen katseensa jää tuijottamaan\ntuikkivaan liekkiin, etusormellaan hän mietteissään naputtelee pöytään.\nÖljylamppu valaisee altapäin hänen poskipäitään ja silmäin ylälakea.\nSilmät vähän värähtelevät vertyneiden reunojen sisällä. Nyt hän herää\najatuksistaan, katsoo ympärilleen, näkee heidän vaijenneen hänen\najattelemisensa tähden, ja taas hän tahtoo heitä rupeamaan kanssansa\nruualle.\n\nIhmetellen he katsovat häntä.\n\nKuinka voi hän ajatella ruokaa tällaisella hetkellä! Kuka voi syödä,\nepäillen syövänsä viimeistä ateriaa!\n\nMutta hän on jo istunut pöydän ääreen, hän on ottanut käteensä leivän ja\ntaittelee sitä paloiksi, että kukin saisi osansa. Ja kun he eivät henno\ntehdä vastoin hänen tahtoansa, istuvat hekin yksi toisensa jälkeen\npöydän ääreen ja koettavat panna suuhunsa tarjottua ruokaa.\n\nMutta heidän syödessänsä hän heidän huomaamattaan herkeämättä katsoo\nyhteen heistä, joka myös syö niinkuin muut. Katsoo ja katsoo. Nojaten\nkyynäspäänsä vasten pöytää hän painaa sormiensa päillä kuumia\nohimoitaan. Tuskan kyynel ilmestyy hänen silmiinsä ja rikkoo hänen\nkatseensa. Mutta hän vain katsoo ja katsoo.\n\nNyt hän jo laskee kätensä ohimoilta, nyt hän puristaa molemmat kätensä\nvasten rintaa. Hän puhuu jotakin. Hän näyttää tahtovan, että he myös\njoisivat kaikki juomaleilistä. Hän puhuu kaikille. Ei hän puhu sille\nyhdelle, ei myös enää katso siihen yhteen. Ja kuitenkin on hänen\npuheensa niinkuin jatkoa siihen katseeseen. On niinkuin hän tahtoisi\nsanoa sille yhdelle:\n\n-- Sinä tiedät, että tämä on minun viimeinen ateriani. Etkö tunne, että\nsyöt minun ruumistani ja juot minun vertani? Etkö ymmärrä, että vereni\non vuotava ainoastaan siksi, etten ilmaise sinua -- että annan sinulle\nrikoksesi anteeksi? Koeta muistaa tätä asiaa joka palalla minkä panet\nsuuhusi ja joka kerta kun tätä leiliä kallistat.\n\nNäillä sanoilla ei hän kuitenkaan ole voinut puhua, sillä silloin hän\nolisi ilmaissut juuri sen mitä tahtoo salata. Ja vaikka kaikille näyttää\nhänen sanoistaan selvinneen, että pettäjä on täällä heidän omassa\njoukossaan, niin ei yksikään ole päässyt perille, _kuka_ heistä pettäjä\noli.\n\nSillä katso, _kaikki_ syövät. Eikä yksikään lankea itkien ja rikostansa\nkatuen maahan.\n\nSilloin hän nousee, ottaa vesiastian ja pyyheliinan, ja tahtoo itse\nvalella yöksi vedellä heidän jalkansa, joita ei vielä ole pesty\ntämänpäiväisten retkien jäljiltä.\n\nJa vaikka hän on heidän isäntänsä ja johtajansa, sallivat he hänen pestä\nja kuivata heidän jalkansa. Sillä he ymmärtävät, että jos hän pesee\nheidän kaikkien jalkansa, niin tulee hän pesseeksi myös sen yhden jalat,\njotka on vaeltanut tänä päivänä pimeyden teillä. Ja he odottavat\njännityksellä, milloin se tapahtuu, ja mitä niin suuresta\nrakkaudenosotuksesta seuraa.\n\nMutta katso, jo ovat kaikkien jalat pestyt, eikä yksikään ole itkien\nlangennut maahan. Jo panee hän luotansa vesiastian ja pyyheliinan ja\ntahtoo jälleen istua heidän keskellensä pöydän ääreen. Hän istuu, mutta\nhänen omat voimansa pettävät ja itkien hän sortuu käsiensä varaan.\n\nNyt useimmat nousevat paikoiltansa ja näyttävät kiihkeästi vaativan\nhäntä ilmaisemaan kuka pettäjä on, että he sen ottaisivat kiinni ja\ntekisivät vaarattomaksi, sillä onhan kaikki rakkaus kumminkin\nosottautunut turhaksi.\n\nMutta vastaukseksi hän ottaa käteensä jälleen leipäpalan, ja kastamalla\nsärpimeen tekee sen muita paloja maukkaammaksi. Ja kun he ihmeissään\nkatsovat häntä, menee hän kaikkien heidän ohitsensa sen yhden luo ja\nantaa sen palan sille. Tämä ottaa palan vastaan ja juoksee ulos.\n\nVasta sitten kun jo on myöhäistä, töytäävät he ovelle pettäjätä\ntavoittamaan. Mutta ulos tultuaan he huomaavat, että takaa-ajaminen on\nturhaa vaivaa, sillä on pimeä yö, ja palaavat hiljaa takaisin, alla\npäin, mietteissänsä.\n\nSiinä he nyt seisovat kaikki masentuneina sen ympärillä, joka on oman\npettäjänsä heidän käsistään pelastanut ja on sen tekonsa kuolemallaan\nmaksava.\n\nSeisten heidän keskellänsä ja lähtöä tehden hän taas puhuu heille, ja\nnyt he eivät voi enää häntä väärin käsittää. Hänen vertyneet\nsilmäluomensa räpäyttelevät taajaan, kun hän siinä puhuu vähän\nlyhyempänä kuin useat heistä. Keskellä ympäröivää alakuloisuutta on\nhänen katseensa totinen ja kirkas.\n\nNyt he alkavat lähteä. Kädet riipuksissa he kulkevat kaksittain ulos.\nNyt menevät jo viimeiset, ja huone jää tyhjäksi.\n\nJo on aamuyö. Öljylampun kituva liekki tuikahdellen tekee sammumista.\nJo laimenee, jo vaikenee juhlahumukin. Silloin tällöin enää helähtelee\nriutuva tamburiini humaltuneen tanssijattaren kädessä, ja jossain\nkastanjetit vielä näppäsevät väsähtyneen tanssin tahtiin.\n\n\n\n\nSokeakuuron kertomus.\n\n\nMeitä oli eräänä iltana koolla paljon iloista väkeä rikkaan Antilan\ntuvassa, ja sinne tuli eräs vieras äijä, joka oli sekä sokea että kuuro.\nKuulonsa hän oli kadottanut neljänkymmenen ikäisenä ja näkönsä kymmenen\nvuotta myöhemmin jossakin tapaturmassa. Tämä äijä rupesi meidän\npyytämättämme kertomaan itsestään. Mutta vaikka hänen kertomuksensa oli\npitkä, kuuntelimme me sen jännityksellä loppuun asti.\n\nNäin hän puhui:\n\nMinä en näe mitään. Minun edessäni on aina se, mitä te sanotte\npimeydeksi tai tyhjyydeksi. Koettakaa kuvailla minun asemaani. Pankaa\nsilmänne kiinni.\n\nEn minä myöskään kuule mitään. Niin että ympärilläni on myöskin aina\ntäydellinen äänettömyys; te sanotte semmoista haudan hiljaisuudeksi.\nSiis ääretön tyhjyys ja syvä, syvä hiljaisuus.\n\nAinoa millä voin olla yhteydessä teidän kanssanne on puhetaitoni, jota\nen ole unohtanut, vaikken kuule omaa ääntäni enkä saa kenenkään\nvastauksia tietää. Voin ainoastaan pyytää, jonka jälkeen minun tulee\nkärsivällisesti odottaa, kunnes tunnen käteeni, että minulle annetaan.\nTai vähitellen lakata odottamasta, kun ei anneta.\n\nIhmisille olen suureksi vaivaksi ja rasitukseksi. Minun täytyy nimittäin\npaljon liikkua paikasta toiseen, talosta taloon. Sokea ja kuuro\nihminen -- kuinka se liikkuisi! Ei se minnekään pääse omin neuvoin.\n\nTavallisimpia tunteitani on, että minua joku kiivaasti tempaisee hihasta\ntai nutun liepeestä. Silloin arvaan, että edellä on käynyt tämmöistä:\n\n-- Mene sinä, Aatu, saattamaan tuo vaivainen toiseen taloon!\n\n-- Enkä mene, pankaa Pekka viemään. Korento heiskahtaa.\n\nSenjälkeen tuntuu tempaus. Se merkitsee:\n\n-- No tule nyt sitte, senkin vietävä!\n\nJa niin lähdemme kompuroimaan. Kuormaksi olen minä ihmisille tullut.\nMinä olen vanhan vanha, ikäkulu, poies pantava kapine. Jos vaikka\nnäkisinkin, olisi minulla vaiva kantojen yli jalkojani nostella,\nerittäin siinä kiireessä, jota vaaditaan.\n\nMonen monet ovat ne kätöset, jotka ovat kärsimättömällä riuhtomisella\nkuluttaneet hihojani ja nuttuni liepeitä.\n\nJa monen monet ovat ne konstit, joita minun on täytynyt keksiä\nestääkseni tuommoisen pikku lurjuksen juoksemasta kesken tiehensä ja\njättämästä minua ahteeseen.\n\nJa tarpeelliset ne konstit ovatkin.\n\nKaksi on minun parastani.\n\nMinä lupailen kaikellaista palkintoa.\n\nOlen poiminut taskuuni metallikappaleita ja hionut niitä ahkerasti\nkarkeita housujani vasten. Ne kiiltävät ja viettelevät saattajieni\nsydämmet. \"Katsoppa tätä! Tämän saat kun päästään perille! Tule,\ntule!\" --\n\nMutta jolleivät lupaukset auta, tekeydyn minä äreäksi, uhkailen ja\nkähisen. Hapuilen jonkun ruoskan käteeni, ja kun tunnen saattajani\nminusta irtautuvan, alan paukuttaa ruoskaa maata vasten: \"Etkö tule\ntakaisin! Panenpas pitkin pakaroita, kun tästä perille päästään!\"\nSilloin se veitikka, peläten minun ruoskaani, ojentaa pitkän leppäriuvun\nkäteeni. Minä tartun siihen ja hän johtaa minua, kulkien kaukaa, etten\nhäneen ylety.\n\nMutta sattuu semmoisiakin, joihin ei lupaukset eikä uhkaukset mitään\nvaikuta.\n\nKävipä tässä äskettäin hihaani käsi vetäen minua talosta taipaleelle.\nKohta tunsin, ettei tämä saattaja ollut mikään pahanilkinen poikalurjus.\nHän oli sävyisä. Mutta hänen mielensä oli levoton ja palava. Hänen\nkätensä oli kuuma ja vapiseva. Minä tunnen heidät kaikki kohta ensi\nkosketuksesta. Kun olimme tiellä, harasin minä sormillani hänen\ntukkaansa. Hänen päänsä ylettyi olkapäihini. Ah, kuinka pehmeät olivat\nsen vanuvat, nuoruutta tuoksuvat kutrit. Mutta voi sitä kiirettä mikä\nsen oli! Ei niin, että hän olisi minua temponut, vaan hän tuntui\nunohtavan tehtävänsä jonkin muun rinnalla, mikä hänen mieltänsä koko\najan veti. Mitäpä siinä olisi kiiltokapineet auttaneet! Ja kaikki\nuhkaukset olisivat taas olleet kuin kömpelö polkaisu hienon korren\npäälle.\n\nHän oli sileältä maantieltä poikennut arvattavasti jollekin oikopolulle,\nkoska mättäistä, kivistä ja kannoista ei tahtonut loppua tulla. Jätin\nkaikki sattuman varalle, en ehtinyt kankeita jalkojani sovitella,\nasettelin umpimähkään. Milloin oli maa arvattua alempana, silloin\nnuokkasin eteenpäin, milloin astuin mättäälle, silloin kompastuin\nkäsilleni.\n\nMatkamme tuntui pitävän pitkää ylämäkeä. Kun pääsimme taas maantielle\neikä maa enää noussut, puhalteli hieno leppeä tuuli kasvoihini ja minä\narvasin siitä, että olimme aukealla paikalla. Vielä tunsin, että oli\nilta ja että aurinko laski.\n\nKauhulla ajattelin, milloin hän irtaantuu minusta ja minä jään yksin\nillan suuhun. Voihan arvata mihin tilaan joutuu sokeakuuro, jonka\nsaattajansa jätti. Kun ei näe milloin ihmisiä on kuuleman päässä, pitää\nhänen yhtenään huutaa. Hän kiljaisee, kun ei ole ketään, ja on vaiti\njuuri kun hänen ohitsensa kuljetaan. Tai huutaa läpi yön ja paneutuu\nlevolle, kun ihmiset heräävät.\n\nMinä olisin hidastuttanut kulkuni, sillä olin äskeisestä väsynyt, mutta\njuuri nyt tuntui entistä vielä kuumempi levottomuus vallanneen\nsaattajani.\n\nHänen kätensä levottomasta, poishalajavasta pitelemisestä minä arvasin\nmitä hän näkee ja mitä kuulee, ja minä näin ja kuulin hänen kanssansa\nselvemmin kuin niinä päivinä, jolloin en vielä ollut sokea enkä kuuro,\nvaan niinkuin hän vaeltelin nuoruuden kukoistuksessa ihanan maailman\nvihannissa laaksoissa. Minä tiedän mitä hän näkee. Hän näkee suuren\nkylän allansa. Laskevan auringon säteissä helakoi rakennuksien seinät ja\nikkunat paistaa. Kylätiellä kulkee lauma nuorisoa, harmonikka raikaa\ntuttua tanssisäveltä. Tuolla he jo menevät! He jättävät, he jättävät --!\n\nJa tuskin olin näin ajatellut, kun todella tunnen, että saattajani on\nirroittunut minusta.\n\n-- Kuule, kuule -- seis! -- minne sinä --? Minut valtaa hätä ja kauhistus.\nMinä haparoin ympärilleni. En tavoita häntä.\n\n-- Kerron sinulle mitä et ole koskaan vielä kuullut. Suuria salaisuuksia\nilmoitan sinulle.\n\nNäin minä aloin hädissäni puhua hänelle. Minun täytyi pian keksiä millä\nhänet maanittelin. Minun täytyi panna parastani.\n\n-- Kuuleppas vain! Elämän ja kuoleman arvoituksen selitän sinulle! Kaikki\ntaivaan portit aukaisen nähdäksesi!\n\nSelitänkö ja aukaisenko, sen saamme nähdä, ajattelin. Pääasia nyt\naluksi, että lakkaamatta puhun ja pidän hänen huomiotaan vireillä. Jos\npuhun turhaan, on se pieni vaiva, mutta jos hän palaa, olenhan kaikki\nvoittanut. Ja niin minä aloin jutella hänelle, istuen siellä mäen\nharjanteella, tietämättä kuunteleeko hän minua vai ei.\n\n-- Kuule siis tarkkaan, -- sanoin minä, -- niin kerron sinulle, mitä tulee\nsinun kuoltuasi. Kuoltuasi, katsos, sinä tulet suureen, suureen saliin.\nSe on niin suuri, ettei sen seiniä näy eikä sen kattoa eikä sen\npermantoa missään tunnu. Se on niin avara, ettei tuhannet tähdet eikä\nmiljoonat palavat auringot ylety sitä valaisemaan, eikä maailmain\nhalkeamiset siinä miltään kuulu. Sinä huomaat, ettei taivaassa olekaan\nmitään nähtävää eikä kuultavaa. Ainoastaan näkymättömät hengen voimat\nsiellä liitelevät kaukaisten tähti pilkkujen välejä, ikuisen Jumalan\ntahtoa täyttäen. Mutta sinä olet niinkuin lapsi tässä äärettömässä\nhiljaisuudessa.\n\nAnnas ollakaan! On kuin taivaisten sanansaattajain parvi lentäisi sinun\nohitsesi ja niinkuin ihanin harpunsoitto humahtaisi sinun\nkorvissasi. -- Seis! -- huudat sinä, -- odottakaas vähäsen te siellä! -- Ja\naivan oikein, viimeinen enkeli jää jälkeen sinua kuunnellakseen. --\nAntakaa minullekin työtä, -- sanot sinä, -- en minä viitsi tässä yksin ilman\nolla. -- Tee mitä mekin teemme, sanoo hän. -- Mitäs te oikeastaan teette\ntäällä? -- Me luomme uusia maailmoita, synnytämme uusia elämänmuotoja\niankaikkisesta iankaikkiseen. -- No sitähän minäkin mielelläni tekisin,\nsanot sinä. -- Hyvä, vastaa hän, tule meidän mukanamme, me osotamme\nsinulle tehtävän. -- Ja huimaavassa vauhdissa sinä lennät heidän ihanassa\nseurassaan avaruuksien halki, kunnes he näyttävät sinulle pienoisen\ntähden. -- Mene tuonne tähteen, sanovat he, ja opeta sen asukkaat\nrakastamaan toinen toistansa, että siellä syntyisi Jumalan valtakunta,\nkaikki tulisivat yhdeksi ja onni kukoistaisi heidän keskellänsä. Se on\nsinun ensimäinen taivaallinen tehtäväsi Jumalalta itseltään! -- Sinä\nlennät onnellisena ja autuaana että olet sinäkin saanut tehtävätä\nJumalalta itseltään ja sinäkin saat toimia Jumalan omassa nimessä. Ja\nsinä ajattelet: tuon jutun rakkaudesta olen kyllä kuullut ennenkin eikä\nse ole minulle mitään vaikeata. -- Mutta voi sinun kummastustasi, kun\nperille päästyäsi huomaatkin tulleesi takaisin sille maapallolle, josta\nolit lähtenyt! Kaikki on tuttua. Siinähän ovat nuo ihmiset, riitaiset ja\ntoraiset, huikentelevaiset, vain itseänsä ajattelevaiset. Mikäs muu\nneuvoksi kuin alkaa työtä käskettyä. Mutta taaskin: voi onnettomuutta,\najattelet sinä, minähän olen henki. Ei minulla ole mitään millä heitä\nohjaisin, ei piiskaa millä heitä hyvään pakottaisin, ei mitään kiiltävää\nmillä heitä houkuttelisin, ei käsiä, millä heitä pahasta estäisin, ei\nminulla ole edes ääntä millä heitä puhuttelisin ja varoittaisin. Ei\nauta mikään. Sinun täytyy käyttää sitä keinoa, mikä on sinun vallassasi:\nsinä voit puhua heidän ajatuksissaan, heidän omassatunnossaan. Jos he\nsitä kuuntelevat tai eivät, siihen et sinä mitään voi. Sinun täytyy vain\nkäyttää kaikkia mahdollisia tilaisuuksia milloin he pysähtyvät\npuuhissansa, milloin he hetkeksi hiljenevät, milloin he illalla\nrauhoittuvat tai aamulla nousevat eivätkä vielä ole ehtineet puuhiinsa\nryhtyä ja sinun äänellesi kuuroksi tulla.\n\nKas semmoinen on henki ja hengen taivaallinen tehtävä.\n\nTurhaan taidan puhua, -- ajattelin minä. Ei saattajani enää ole täällä.\nMutta koetteeksi kuitenkin lisäsin:\n\n-- Nyt sinä varmaan tahdot vielä tietää mistä minä sokea ja kuuro ikäkulu\nsemmoisia taivaan tarinoita osaan. Ymmärrä sentään, että minä olen\nlähempänä taivasta kuin sinä. Tiedäthän, etten minä kuule mitään enkä\nnäe mitään. Katso, minun ympärilläni jo on se äänetön hiljaisuus, ja\nminä seison sen loppumattoman salin kynnyksellä, jonka seiniä ei näy, ei\nkattoa kuulu, ei permantoa tunnu. Sinulla on vielä paljon kadottamista,\nennenkuin tulet taivaaseen. Mutta minulla ei ole kadotettavana muuta\nkuin ääneni, jota vielä kuulet; ja kohta, kohta en minä enää voi sinulle\npuhua muuten kuin sinun omien ajatuksiesi kautta.\n\nKun olin tämän sanonut, tunsin kuinka pehmeäsuortuvainen pää painautui\nrintaani vasten ja hienot kädet kiertyivät ympärilleni. Ja vaikk'en minä\nkuullut mitä hän minulle sanoi, tunsin minä siinä hyväilyssä hänen\najatuksensa: hän oli niinkuin sokea, joka tahtoo turvautua näkevään.\n\nJa niin me menimme alas mäeltä, tikitysten, toinen toiseemme nojautuen.\nJa pitkät, pitkät matkat vaellettuamme hän saattoi minut tähän lämpimään\ntupaan.\n\nKun en näe mitään enkä kuule mitään, en minä tiedä onko täällä tuvassa\npaljonkin ihmisiä, ja onko kukaan kuunnellut minua. Mutta jos on, niin\nsen minä sanon teille: pysähtykää kerrankin, olkaa hiljaa, hiljaa, ja\nummistaen silmänne ottakaa tarkka vaari siitä sanattomasta hengestä,\njoka teidän sydämmissänne puhuu. Tehkää kaikki mitä voitte, että hänen\nkäskynsä tämän maan päällä pian täyttyisi. Sillä monta on mennyt\ntaivaaseen, mutta ovat saaneet palata takaisin, henkenä vaikuttamaan\nmitä eivät ihmisinä saaneet toimeen.\n\n\n\n\nHän ja minä.\n\n\nMinä olin talon ainoa poika. Käytyäni maanviljelysopiston rupesivat\nvanhempani syytingille ja minä otin vastaan hallituksen. Meillä oli\nkomennot vähän vanhaan malliin. Vanhukset olivat pitäneet\ntorppataloutta. Niitä oli meillä toista kymmentä, mutta ne tekivät\nyhteensä ainoastaan tuhatsataviisikymmentäkahdeksan hevospäivää ja\nyhdeksänsataakaksitoista jalkamiespäivää. Mökkiläiset lukuun ottaen oli\nlähes sadalla ja viidelläkymmenellä ihmissielulla kotinsa meidän maalla.\nMutta nytpä otin minä ohjakset käsiini. En minä torpparein ja\nmökkiläisten veroja aikonut korottaa. Minulla oli muita aikomuksia.\nPanin toimeen uudenaikaisen viljelystavan ja karjatalouden, kotipellot\nlaitoin salaojiin, ulkoniityt perkasin, ha'at harvensin. Ja niinkuin\nolin aina rakastanut suoraa ja suurta, niin minä ajattelin kuokituttaa\npelloksi koko metsäalan kahden viljelysryhmän välillä, samaan linjaan\nojittaa kaikki suureksi pelloksi, ettei sen ääreltä silmä toiseen ääreen\nkantaisi. Tätä tarkoitusta varten aijoin hävittää tieltäni järjestään\nkaikki metsäsaran torpat ja panna niiden peltotilkut yhteen taloon\nviljelysten kanssa. Minä olin laskenut, että siten voin kerran ruokkia\ntoista sataa lypsävää ja noin kolmekymmentä hevosta.\n\nSitä metsäsarkaa, jossa enimmät torpat olivat, olikin jo alettu toiselta\nkulmalta hakata ja harventaa, niin että molempain peltoryhmäin mahtava\nyhteys häämötti sen läpitse, ja maailma alkoi arvailla minun aikeitani.\nRikkaat ja suurivoimaiset ylistelivät minua, vähäväkiset pelkäsivät.\n\nSemmoiset olivat minun aikeeni; mutta kävi toisin.\n\nUsein näyttää ihminen olevan kukoistuksessaan, ja kuitenkin jokin\nsalainen syy kalvaa ja syö hänen sisustansa, kunnes kaikkien\nhämmästykseksi ulkokuorikin rusahtaa kokoon, niin että koko hänen\nkuvansa lakkaa maailmalle olemasta, vaikka hän itse ei olekaan vielä\nkuollut. -- \"Eihän siitä nuoresta isännästä mihinkään ollutkaan\", sanoivat\npian maailman mahtavat. Ja vähäväkiset veivät voiton.\n\nNyt minä kerron sen salaisen syyn.\n\nKaikessa olin onnistunut, rakkausasioissa en milloinkaan.\n\nKoko maailma kummasteli tätä seikkaa. Ihmisillä oli tuhat neuvoa\nminulle. Ihmisten mielestä ei mikään olisi ollut helpompaa kuin minun\nasemassani valita sopiva emäntä itselleni.\n\nMutta minä olin rakastunut toisen vaimoon.\n\nHän oli nuorena emäntänä yhdessä torpistani.\n\nEn tiedä kuinka hänen laitansa lienee ollut. Välistä luulin, että hänkin\non samaan onnettomuuteen joutunut; välistä taas epäilin.\n\nAh, sehän se oli minun rakkauteni alku ja loppu, etten minä sitä\ntiennyt. Siitä nousi temmellys minun rintaani, siitä alkoivat minun\nunettomat yöni. Mutta jos olisin sen tiedon saanut, olisiko mikään minua\nhillinnyt, olisiko taivas, olisiko maa, olisiko iankaikkisuus, olisiko\nkadotus? Sinun elämäsi minä olisin mustentanut, ja itseni riiheen\nhirttänyt. Ja kuitenkin minä sitä tietoa väijyin, väijyin kuin pakenevaa\npyytä, kuin metsän arkaa otusta minä sitä käsiini tavoitin.\n\nMonta kertaa me tapasimme toisemme kujassa, ja kaikki mitä olin sydän\nhehkussa ajatellut sinulle sanoa, se hupeni laihaan: \"päivää!\"\n\n-- Miksi en sanonut lämpimämmin? Miksi en tehnyt niinkuin olin\najatellut: että leikilläni hajoitan käteni sinua vastaan ja suljen\nsinulta tien, ja sinä ehkä nauraen tartut minuun, paeten käsieni alta?\nNyt sinä syrjään väistyen vastasit: \"päivää\", ja taitoit tieltäsi\nleppätertun, joka olisi pakottanut sinua lähemmäksi minun puoltani. Jos\nsinä rakastit minua, tuskin olisit väistänyt? Mutta jos taas olisit\nnauranut ja leikkinyt minun kanssani, olisin vielä varmemmin tiennyt,\nettet rakasta minua. Rakastitko sinä siis minua, kun väistit ja taitoit\nsen leppätertun?\n\nMonta kertaa minä myös heinäniityllä suuren iloisen väkijoukon keskellä\ntiesin sinusta, vaikka sinä olit erilläsi niityn toisessa päässä.\nSirkkain sirkuttaissa, mehiläisten suristessa, minun itsenikin nauraessa\nja mukana muka leikkiä lyödessä aatokseni elivät lakkaamatta sinussa, ja\njoka hetki minä tiesin minkä suovan takana sinä haravoit, eikä\nläheisteni hyörinä estänyt näkemästä kaukaa sinun haravasi liikkeitä,\nsinun kyynärpäittesi kulmia ja sinun huivisi vilahdusta.\n\nEn minä iloinnut heinäini häkkilukua, en myös töitteni lepoa odottanut.\nMutta sinua minä odotin. Kohta olet sinä sarkasi päähän haravoinut,\nkohta sinun täytyy tulla tälle minun saralleni, kohta heinäväki jo\nsiirtyy tuonnemmas, mutta minä jään jälemmäs, ja kohta sinä tulet\nkootaksesi minun taikkoni jätteet. Tuossahan sinä jo tulet, tulet harava\nolalla ojan yli; ja vaikka sinä olet huivilla kasvosi varjostanut,\nheijastuu päivänpaahteessa sirisevä niitty altapäin sinun silmäkulmiisi\nja poskipäihisi. Sinä aijot ensin mennä ohitse, mutta sitten huomaat ja\nnaurahtaen sanot: \"kas, onhan tuossakin vielä haravoimista!\" Ja nyt me\njo olemme vierekkäin, useamman heinäsuovan takana. Ei meitä kukaan tänne\nnäe. Minä tunnen, että tämä nyt on se hetki, jota varten oli koko päivä,\njota varten sirkat sirkutteli, mehiläiset surisi, heinä kahisi ja\ntuoksui, aurinko paahtoi, hattarat liiteli sinisellä taivaalla. Enkä\nkuitenkaan voi mitään sanoa sinulle, kun se hetki nyt vihdoin on\ntullut, -- en mitään siitä mitä ajatuksissani olin tuhat kertaa sinulle\nsanonut. Sillä mitä en ajatuksissani tuntenut, sen tunnen nyt niinkuin\njäisen kääreen pääni ympärillä: et sinä olisi ensin ohitseni mennyt, jos\nolisit minua rakastanut. Mutta paitsi rakkautta ei meillä ole mitään\ntoisillemme sanottavaa.\n\nJa niinpä me sanaakaan sanomatta annamme työnmenon taas erottaa meidät.\nEi aurinko eikä sirkat minua enää huvita, sillä näinhän minä taas niin\nkylmän selvästi, ettei minulla voi olla mitään odotettavaa. Taas hän\njoutuu kauaksi minusta, saran toiseen päähän. Kohta jo iltakellokin soi,\nkohta on heinänteko lopussa, kohta päättyvät nämä ihanat päivät, ja\narvaamattomiksi ajoiksi hän silloin minun silmistäni jälleen häviää.\n\nPimeän syksyn tultua minä väijyin häntä kujassa, sillä siihen aikaan hän\nkävi meiltä maitoa. Minä hyppäsin pellon puolelta aidan yli ja saatoin\nhänet veräjälle. -- \"Kas, kuinka sinun on kiire\", sanoin minä\nmennessämme. -- \"Antti on jo kotona\", vastasi hän. Mutta minä kuulen, että\nhänen äänensä syyttä vapisee ja hän hengittää niinkuin juoksusta\npysähtynyt. Nyt sen vihdoinkin tiedän! Hänen äänensä vapisi! Hän on\nminun! Autuus laskeutuu taivaasta minun luokseni. Minun sydämmeni\nkuohuu, tulvaa, paisuu mylleröiden suluissansa. Mutta katso, minä\nhillitsenkin itseni! \"Hyvästi!\" sanon minä sinulle sydämmeni riemussa.\nSillä miksi minä kohta koskisin sinuun, kun minulla on huominen, on\nylihuominen; kun koko elämä on minulle yhtenä aurinkona, tuhatvärisenä\nkaikki tulevaisuus.\n\nMutta kun taas olen yksin, kun sydän on jyskyttämästä lakannut, pysähdyn\nminä ja sanon itselleni: houkka minä! _pelästyksestä_ hän ei henkeä\nsaanut, kun minä pimeästä aidan yli hyppäsin hänen eteensä! -- Ja niin on\nminulle kaikki jälleen rikki ja autuuteni on kuin usva takaisin\ntaivaihin häipynyt. Tietysti, tietysti se oli pelästyksestä!\n\nPyhäinmiesten aikaan minulla oli kuitenkin jälleen todistuksia\nkerättynä, varmoja, epäilemättömiä. Ne olivat minulla kuin saiturin\naarteet kätkettyinä muistiini. Minä kaivoin ne esille, käärin yksitellen\nauki, ja luettelin niitä mielessäni joka hetki, valveilla ja unissa:\nkerran hän kauan katsoi minuun; kerran hän punastui minut nähdessänsä;\nkerran teki suotta asiaa meille; kerran säpsähti, kun äkkiarvaamatta\nkäänsin pääni ja tapasin hänet katsomasta minuun. Nyt et sinä enää petä\nminua, nyt minä jo näen, että sinun autuutesi on, kun onnistut minua\npalvella, ja minä jo näen, että minun seurassani sinun poskesi hohtavat\nja korvalehtesi punoittavat ja sinä elät ja sydämmessäsi riemuitset joka\nikisestä hetkestä, joka askeleesta, joka käänteestä, joka sanasta, joka\nvälillämme tapahtuu.\n\nTuli jälleen kevät.\n\nJa kun minä jo niin varmaan tiesin, enkä enää todistuksia tarvinnut, ja\nkun minä kerran -- pettääkseni niitä, jotka aina urkkivat minun\ntunteitani -- otin kirveen olalleni ja läksin metsään, vaikka sinä olit\nmeillä ja muiden mukana iloisesti visertelit meidän suuressa\ntuvassamme, -- ja kun minä tulin metsään ja sydän soi riemusta, ja tulin\naidanpanopaikalle, tahdoin minä kujeilla ja hiipien lähestyin kahta\ntorppareistani, jotka siinä olivat työssä, huhkaistakseni äkkiä heidän\nkorvaansa. Silloin kuulin heidän puhuvan keskenänsä: -- \"Se aikoo kaikki\ntorpat hävittää.\" -- \"Ei se _kaikkia_ hävitä, Antin torppaa se ei\nhävitä.\" -- \"Mitäs se sitä Antinkaan torppaa säästäisi?\" -- \"Siksi vaan,\nettä Antin muija on osannut asioitansa ajaa.\" -- \"Taitaa, taitaa, hyvin se\nonkin ruvennut makeilemaan isännän edessä.\"\n\nMakeilemaan! Kirveellä minä olisin tahtonut halaista heidän päänsä. Ja\nkuitenkin -- miksi hiivin minä tieheni niinkuin olin tullutkin, miksi\nlaski minun aurinkoni keskellä päivää, miksi pimenivät minun valkoiset\nhattarani, miksi maa musteni minun edessäni!\n\nVarmaan, varmaan hän pelkää, että minä hänen torppansa hävitän! Miksi ei\nhänkin sitä pelkäisi, niinkuin muut pelkäävät. Hän rakastaa kotiansa. Ei\nhän muuten olisi sitä upoksiinsa elämänlankaan kietonut, ei kukkia\nseinänvierille kasvattanut. Mutta siksikö, siksikö vain katsoitkin niin\nrukoilevasti minuun, etten sitä tekisi? Ja siksikö sinun silmäsi niin\npalavasti kiittivätkin minua, kun en sitä tehnyt? Vaikkei hän minua\nrakastakaan, niin minäkö hänen torppansa hävittäisin, sijoiltaan\nsiirtäisin sen veräjän, jota hänen kätensä aukaisee, kesannoksi\nkääntäisin sen polun, jota hänen jalkansa astelee! Minäkö hänen\nkotitunteensa rikkoisin! Pyhä on minulle se koivikko, josta hän vihtansa\ntaittaa, pyhä se kuusikko, joka on hänen korvaansa humissut, pyhä\nmetsikkö, jota hänen silmänsä on katsomaan tottunut, ainoata risua en\nminä siitä taittaisi.\n\nSamana keväänä hän tuli sairaaksi. Rupesi kuihtumaan ties mistä syystä.\nNiin kauan kuin hän vielä pystyssä kävi, kummastutti minua koko ajan tuo\nvähentymätön, nöyrä kiitollisuuden palo hänen suurissa silmissänsä, jota\nherkkäuskoisuudessani olin luullut rakkaudeksi. Minä ihmettelin sitä\nsenvuoksi, että olihan koko maailmalle jo aikaa sitten selvä, etten minä\nmitään torppia rupea hävittämään. Maailma piti minua saamattomana ja oli\njo kauan sitten lakannut odottamasta mitään suuria mullistuksia minulta.\nEhkä siinä arvostelussa olikin jotain perää. Mutta oikeastaan oli pääsyy\nse, että minä häpesin ollenkaan aikoneenikaan hävittää kenenkään\ntorppia. Häpesin kun ymmärsin, että jokaiselle ne olivat sama koti kuin\nhänelle.\n\nEi hän enää sinä kesänä jaksanut heinänteollekaan saapua.\n\nJa eräänä elokuun iltana meille tuli sana, että hän teki kuolemaa ja\ntahtoi minua puheillensa.\n\nMinä juoksin sinne.\n\nAntti meni kohta pois hänen vuoteensa luota ja minä jäin kahdenkesken\nkuolevan seuraan.\n\nOli niin kuihtunut ja muuttunut. Ei jaksanut puhua mitä tahtoi. Heikko\npuna vain nousi johonkin paikkaan hänen kalpeille poskilleen minun\ntultuani. Mutta silmissä paloi sama kiitollisuus nyt voitonriemun ja\nylistyksen säteissä. Hänen huulensa vihdoin kuiskasivat:\n\n-- \"Kiitän sinua, ettet koskaan sanonut. Sinä pelastit minun sieluni!\"\n\n\"Mitä sinä tarkotat?\" ajattelin minä kysyä, mutta en uskaltanut häiritä\nhäntä. Katsoin vain hänen kirkkaihin silmiinsä ja näin, että hän\ntarkoitti jotain äärettömän suurta ja tärkeää.\n\nJa siihen hän kohta nukkuikin pois elämästä.\n\nVasta sitten ajattelin minä hänen sanojensa merkitystä ja ymmärsin sen.\nHäpeä, tuska ja autuus yhtaikaa kaatoivat minut lyyhyksiin. Hän oli\nkuollut siihen luuloon, että minä tiesin hänen rakastaneen minua ja että\nminä vain hänen sieluansa ajatellen olin vaijennut!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmiset joskus vieläkin nostavat kysymyksen, miksi en minä ole noita\npeltoryhmiä yhteenlyönyt, ja miksi en ole mennyt naimisiin. Mutta jos\njoku on minun sydämmeni lukenut, hän ymmärtää, miksi en tahdo naimisiin\nmennä, ja myös miksi pienet koivikot ovat minun pyhättöjäni, miksi\nluikertelevat polut saavat siellä vapaasti mutkitella, miksi minun\nmaillani kasvaa torppa torpan viereen, leviää mökkiläisiä ja muita\npieniä tuhertajia, kaiken maailman itsellisiä: vispilän sitojia, tuohen\nkiskojia, perunapalstain topakoita haltijoita, oman sarkansa oveloita\nherroja.\n\n\n\n\nElämän meri.\n\n\nMinä, yksinäinen vesipisara, risteilin ilmojen halki kirkkaana ja\npuhtaana taivaasta alas. Varhaisin muistoni on, että putosin\nruskettuneelle koivun lehdelle ja siitä maahan.\n\nSitten tunsin, että oli muitakin vesipisaroita, -- että ne samalla tavalla\ntulivat ja imeytyivät maahan, että niitä tuli yhä enemmän, kunnes\nvähitellen irtausimme, paisuimme, kohosimme ja muutuimme varsinaiseksi\nmutalätäköksi.\n\nHeti maasta irroille päästyä me päällimmäiset aloimme rauhattomasti\nliikkua. Selvänä oli meille kaikille, että himmeys ja mutaisuus on\nmeille vieras, että oikea luontomme on kirkkaus ja puhtaus ja\nkotoperämme taivas. Meidän täytyi tavalla tai toisella päästä pois tästä\numpinaisesta lätäköstä.\n\nMuutamat kipristyivät kiinni vesirajan esineihin, koettaen pysytellä\nkivimurusten päällä ja kiiltää siinä; toiset nousivat samassa\ntarkoituksessa ylös pitkin ruohojen korsia, jotka vielä olivat säilyneet\nkuivina. Mutta kaikki heidän yrityksensä pelastua erikseen, muita\nkiiltävämmiksi, menivät lopultakin hukkaan, sillä yhä putosi uusia\npisaroita, kaikkialta herkeämättä, ja nämät huuhtoivat heidät takaisin\nsavisen veden sekaan. Oli niitäkin, jotka koettivat tunkeutua maan\nsisään jos joistakin aukoista ja huokosista. Mikä toivoton eksymys!\nTuntea vieraisuutta, hakea oman luontonsa väylää, hätääntyä ja kadota\npimeään syvyyteen vain senvuoksi, että sinne näyttää olevan ainoa pääsy!\nEi mikään kohtalo voi maan syvistä lokeroista heitä enää kirkkauteen\nkuohuttaa.\n\nMutta me muut tunsimme yhtäkkiä niinkuin olisi jokin edestämme\nlohjennut, ja suurin osa meistä syöksyikin samassa rosoista rinnettä\nmyöten alas.\n\nKaikki työntäytyivät eri haaroille, kukin omaa pelastustansa hakemaan.\nJokainen piti omaa suuntaansa parhaiten valittuna. Suurin vesimäärä\nhävisi ainiaaksi meistä, jonnekin ihan toisaanne. Luultavasti se joutui\nkokonaan harhateille ja hukkaantui. Sillä oikeaa tietä ei ole kuin yksi\nja me olimme tietysti oikeassa.\n\nPienenä vetosena jatkoimme tyytyväisesti lorikoiden juoksuamme,\npysähtyen silloin tällöin, paisahtaen ja taas pulpahtaen eteenpäin.\nJoskus piti pärskähtääkin, kun sattui esteitä. Mutta tämä vain auttoi\nmeitä: pärskähdyksessä jäi meistä paljon vettä pois, me yhä kapenimme,\nyhä hiljensimme vauhtiamme ja silminnähtävästi yhä selvisimme\nkirkkaammiksi. Vihdoin aloimme kierrellä merkillisissä mutkissa,\npienimpienkin kivien ohi.\n\nPäivä alkoi paistaa seestyvältä taivaalta. Yhä pienenevänä vetosena me\nluikertelimme hienojen kanervien ja puolukanvarsien välitse. Ei kukaan\nollut ennen näillä mailla kulkenut, kaikki oli täällä uutta. Hiekka,\nmilloin kullankiiltävänä, milloin marmorinvalkeissa hiutaleissa, oli\nkuivana allamme. Oli melkein yhdentekevä minne menimme; leikkien ja\nmutkitellen ja oikkuellen valitsimme väylämme.\n\nTodella eikö jo kuvastukin taivaan kirkkaus meihin. Kohta meitä on niin\nvähän, että eroamme eri pisaroiksi. Ja jo pysähdymme. Minä pulpahdan\nerilleni kahden kirkkaan hiekkahitusen kohdalle ja kierryn pisaraksi.\nMinä olen jälleen minä, hienon hieno, puhdas, ihan läpinäkyvä, ja\nheijastan pientä auringonkuvaa pinnaltani.\n\nMutta tuskin olen ehtinyt olostani nauttia, kun minun taakseni jäänyt\nvetonen alkaa taas paisua, tulee minun luokseni, paisuu vielä enemmän ja\nyhtyy minuun. Joku pakottava voima työntää meitä vastustamattomasti\ntakaa päin ja yhtäkkiä me pulpahdamme asemaltamme alas ja syöksymme\nsuoraan johonkin uuteen mutalätäkköön. Se oli nähtävästi jo kauan\nseisonut, koska meidän tulomme sen sekoitti. Enin osa meistä kiertyi\nheti ensi tulvahduksessa sen seisoviin mutiin. Ainoastaan meille\nkeskimäisille riitti vauhtia ja me puhkaisimme tummempana juovana\nläpitse ja jatkoimme juoksuamme alamäkeen, iloisina kun näinkin\nerkanimme ja kun olimme verrattain vähän tahraantuneet. Sanomaton pauhu\nja porina takanamme pani meidät kuitenkin epäilemään, että lätäkön vesi\noli käyttänyt hyväkseen pientä ja vain meille aijottua väylää, ja tuli\nnyt alas ihan kintereillämme. Tämä vaikutti, ettemme voineet katsoa\neteemme emmekä enää valita parasta uraa, vaan ajatuksemme oli takaapäin\ntulevassa sekasorrossa. Ja aivan oikein, pieni ylennys -- ja roskainen\nvesiryöppy mutisevassa savisotkussaan jo saavutti meidät ja tulvahtaen\nylitsemme sekoitti meidät itseensä. Mitä oli sille esteet ja\nylennykset! Yksi läiskähdys vain, ja kaikki olimme huimaavassa\nliikkeessä eteenpäin.\n\nNäin suuressa vesiryöpyssä ei meillä ollut ennen koskaan ollut kunnia\nvaeltaa. Sekaisin vaan puhdas ja likainen! Ja mikä nopeus sitten!\nOnneksi sattui kanto eteen ja me jakaannuimme kahtia, tapaamatta enää\ntoista haaraa. Olimme näin kerrallaan vapautuneet puolesta vesimäärästä.\n\n-- Pitäkää nyt varanne, -- lotisimme me, jotka olimme kokeneempia: -- tuolla\nnäkyy yksinäinen laakso, sinne ei ole varmaankaan vielä kukaan löytänyt,\nkääntäkää sinne, pian, pian!\n\nMutta juuri kun piti tehdä ratkaiseva ja hyvin harkittu käänne, töytäsi\nmeihin jostakin syrjästä taas vieras vesiväylä ja muutti suuntamme\nomansa mukaan.\n\nSelvää oli ettei ollut enää ajattelemistakaan päästä erille. Selvästi\nnäimme, että meidän oli vasten tahtoamme kulkeminen yhä suuremmissa\nvesiväylissä jotakin meille tuntematonta päämäärää kohden.\n\nVoi kuinka elämä on rauhaton, ei missään lepoa, ei tilaisuutta\nhengähtämään! Mihin tämä kiire, mihin tämä liikkeen alituisuus! Miksi,\nmiksi emme saa erottautua meille vieraista vesijoukoista hienoksi,\nkirkkaaksi vesisuoneksi, joka vapaasti hakisi itselleen väylää\npuhtaiden, kirkkaiden hiekkamurusten lomitse? Olemmeko todellakin\npyytäneet liian paljon? Miksi se vaatimaton, hiljainen onnela, joka\non väikkynyt mielessämme, jää yhä etäisemmäksi muistoksi,\nsaavuttamattomaksi haaveeksi vain?\n\nNäin miettiessämme kapinallisia seikkoja putosimme kahden mustan kiven\nvälitse, viskellen itseämme sinne tänne vasten tihkuvien rotkojen\nseiniä, kunnes alhaalla purkauduimme vieraan, suuremman \"puron\"\nyhteyteen. Se kulki puiden oksien, sammaltuneiden lehtien ja risujen\nalla ja otti vastaan meidän mutaisen ryöppymme niinkuin tutun,\nvälttämättömän pahan, hajoitti meidät toisistamme ja järjesti juoksumme.\nSe oli meitä puhtaampi, se kulki tyynesti ja itsetietoisesti semmoisessa\nväylässä, joka nähtävästi oli jo edeltäpäin uurrettu.\n\nKuinka ihan toista ja vierasta täällä oli!\n\nUusi vesi tuntui meistä kylmältä -- kylmältä niinikään tuo itsetietoinen\ntyytyminen yhteiseen, aina muuttumattomaan väylään.\n\nVasta pitemmän ajan perästä, kun olimme päässeet mutkittelemaan\nniitylle, ihan kuin vartavasten tehtyjen tasaisten, pyöreiden\nruohopengerten väliin, me sekaannuimme sovinnolla puroveteen, joka\nsiitä muuttui ruskeankeltaiseksi.\n\nSen yksitoikkoisiin niittymutkiin alkoi tottua. Vaikkei tosin ollut niin\nhauskaa kuin ennen muinoin vapaudessa puhtaalla hiekalla, niin olipahan\nsentään tämäkin jotain. Puro kasvoi niityn läpi kulkiessa, ja tuntui\nmieltä ylentävältä näin tulla yhä enemmän merkitsemään ja voida sanoa\n\"me\" niin suuresta ruskeankeltaisesta vesimäärästä, jonka poikki piti\nheittää puu, jos mieli yli.\n\nJa sitten oli tullut lisäksi ihan uusi, ennen tuntematon viehätin.\nHuhuilivat jostakin suuresta ja vapaasta, jota sanoivat \"joeksi\". Toiset\nsanoivat \"virta\". Summa vaan, että johonkin semmoiseen rajattomaan ja\npohjattomaan meidän oli määrä tulla ja että siellä oli alkava vapaus.\nVapaus -- kuinka se ajatus sykähytti! Mitähän se onkaan? Onko puro pääsevä\nnäistä pakkoäyräistä valloillensa? Ettäkö saa todella mitä ikänä\ntahtoo@@@@? Kuinka paljon saattoi anteeksi antaa turhia mutkia,\nseisahduksia, suvantoja, ruohostoja vain tuon hiipaisevan tulevaisuuden\nlupauksen tähden: kohta, kohta saapi@@@@! Itsestään eneni vauhti ja\npinnalla alkoi solua pyreitä ja pyörteiden tyhjiä keskuksia.\n\nOli pilvinen, tuores, viileä iltapäivä sateen jälkeen, kun se sitten\ntapahtui. Me syöksyimme tasaisessa, voimakkaassa käänteessä niinkuin\navatusta sulusta -- jokeen. Sen niin mahtavat vuolaat vedet vain hiukan\nhiljensivät vauhtiansa ikäänkuin tilaa antaaksensa, me olimme\ntervetulleet ja lisäsimme nähtävästi vauhtia, ja niinpä, tuntematta\nentisiä äyräitä, me tempauduimme hurjassa lennossa mukaan. Terve,\nvapaus! -- olimme me huutaa, mutta keltaisuuttamme salaten vaikenimme,\nsillä heti ymmärsimme miten on oltava, miten on ajateltava ollaksemme\nniinkuin vanha joki. Ei mitään vapauden riemuhuutoja! Päinvastoin: joen\nkoko luonne on ylpeä tyytymättömyys rajoihin, uhkamielinen vaatimus\nsaada itse määrätä juoksunsa.\n\nMikä omituinen kajahdus minun omista lapsuuteni vaatimuksista\nhiekkahitusten väliltä! Ja nähdä nyt, että tuo suuri, mahtava joki\ntuntee juuri niinkuin minä muinoin! \"Virrata itse minne tahtoo!\" Siivo\npurovesikin joutui innostuksiin ja heiskui keskiväylässä syrjältä\nsyrjälle. Me olimme kaikki yhtä. Emme vain enää lapsensuulla\nvalitustamme piipitä, vaan laulamme sen ulos oikeutenamme, mahtavassa\nvirrassa.\n\nVoi mikä riemu, mikä mittaamaton elämä oli nyt tuossa omassa\ntyytymättömyydessämme! Pois tieltä kaikki esteet!\n\nJa kuitenkin: tulkaa, tulkaa, esteet, teitä me vain odotammekin!\n\nVauhtimme yhä eneni. Missä yksi vesivuolle jäi syrjään, siellä toinen\npyyhälti vinhasti eteenpäin. Kaikki tahdoimme olla keski väylässä, jossa\nvauhti oli suurin, ja vuorotellen otimme toisiltamme siinä voiton.\n\nJa vauhdin kasvaessa kivet jo tekevätkin yhä enemmän estettä ja siellä\ntäällä näkyy jo kuohahduksia. Samassa uomammekin tuntuu kapenevan ja\njyrkkenevän. Syrjälle jäävä vesi alkaa hakea kalliojen takaa\npysähdyspaikkoja, koettaa nousta tehdäkseen tilaa. Se kiehuu ja sihisee\npyreitten halkeillessa ja alkaa sitten levottomasti lainehtia. Mutta\nkeskivesi kiitää eteenpäin kuin musta käärme kiemurrellen.\n\nJoku pohjakivi sattuu sen tielle. Se hajaantuu, kuohahtaa kahtia. Toinen\nosa menee yli, ja kivi peittyy näkymättömiin; hetkeksi vain siinä syntyy\nvalkoista sekamelskaa ja pohjasta nousee ruskeata, uhkaavaa mujua. Ohi\npäästyä keskivesi kuitenkin selviää, yhtyy ja tummenee entiseksi. Se\nsyöksyy nyt kahta hurjemmin eteenpäin. Mutta sen ympärillä, sen takana,\nsen edessä jo sähisee joka paikassa valkoinen velli. Kiviä, kiviä,\nkiviä!\n\nJa niinpä sattuu oikea este keskiväylällekin. Juuri missä sen vauhti on\nkiivain seisoo taas suuri kivi. Pshiuu! panee musta keskivesi ja lentää\nkuin vihainen haukka korkealle ilmaan, ja taas: pshiuu, pshiuu! Sen\nvaahto räiskähtää joka suunnalle, korskean kohinan nostavat sen pyörteet\nja pohjassa käy kumea jyske.\n\nMutta vielä korkeammalle tahdomme heittää vaahtomme. Päivä kimmeltää\nhöyryissämme ja taivaan kaari laskeutuu luoksemme.\n\nNiinpä remahda siis ilmoille kohiseva koski, nyt me laulamme omaa\nlauluamme, julki laulamme sydäntä repivän kaihon, hyrskynä soitamme\nvesien voimakkaan valituksen. Ja valittaessa nostaa meitä villi riemu:\nei mitään ole meidän ulkopuolellamme, ei kukaan ole meitä väkevämpi, ei\nkukaan voi meitä pysäyttää, ei kukaan huutaa meidän pauhumme ylitse!\n\nTämä se vasta jotakin on. Mitä olivat meidän entiset mutataistelumme\ntämän rinnalla. Tämä on elämä itse. Sen koko tarkoitus on tässä, tässä\nmissä me paraillaan olemme. Elämä on taistelua. Sen tarkoitus ja sen\nnautinto ovat yhtä.\n\nMutta tuskin olimme tässä pauhussamme ensi kerran ehtineet näin sen\ntarkoitusta ajatella, kun huomaamme, että mahtavin kohina onkin jo\nmeidän takanamme. Me olemme jättäneet sen jälkeemme. Ihmeellistä! Sitä,\nmissä äsken olimme, sitä omaa elämänlauluamme saatamme nyt kuulla\nniinkuin joku toinen sitä laulaisi.\n\nMe selviydyimme hiukan, pulpattaen pinnalle keltaisenruskeaa\npohjakuohua.\n\nOlemmeko todella päästäneet jotain käsistämme? Ei! Se on mahdotonta!\n\nJa levottomissa pintapyörteissä me hajoittelemme sihisevää vaahtoa\nväljentyneen uoman äärimmäisiin laitoihin.\n\nMutta kohina etenee -- etenee -- etenee. Se ei siis ollutkaan meidän\nelämämme. Me voimme sen ottaa ikäänkuin eteemme ja arvostella sitä. Se\non muuttunut kaukaiseksi sohinaksi ja sen rinnalla kuuluu jo ääniä\nmuusta maailmasta: joku kivitasku naksuttelee rantakivillä.\n\nMitä siis nyt tulee? Mitä on tapahtunut?\n\nOlemme hajoitetut entisistä yhteyksistä. Ei ole tietoakaan purovedestä,\nhävinneet ovat kaikki entiset suhteet ja välit. Kaikki olemme sekaisin,\nääretön joukko pieniä minuja!\n\nEteenpäin, eteenpäin! ajattelemme kaikki ikäänkuin hakien takaisin\nentistä, työntäydymme leveänä, vuolaana, syvänä virtana sujuvasti,\nkohisematta eteenpäin.\n\nVauhti on huimaava, mutta tasainen ja taitava -- ei synny missään\npienintäkään kuohahdusta.\n\nEi, ei, -- ei tämä ole sitä entistä!\n\nRantaleppien alimmat oksat riippuvat rauhallisina ihan vesirajassa ja\nniiden lehdet melkein sivelevät pintaamme. Pitkät koivut katsovat takaa\nleppien ylitse, kummastellen vauhtiamme, arvaillen keskenään sen\ntarkoitusta.\n\nJa jo tekee mieli pysähtyä.\n\nVähän hävettää kiitää näin eteenpäin suuren joukon mukana, voimatta\nvastata minne ja mitä varten. Kaikki tunsimme samaa, sillä vauhtimme\nhiljeni kuin merkistä, ja yhtäkkiä me päästimme auki sen jännityksen,\njossa olimme olleet -- hajaannuimme hitaasti sinne tänne, kierrellen\nlevinneessä uomassamme.\n\nKaikille meille tuli selväksi, että olimme elämänkäsityksessämme perin\npohjin erehtyneet. Koko tuo mahtava tyrsky, joka oli takanamme, ei ollut\nmeitä tuonut ollenkaan lähemmäksi onnea. Me olimme vain yhä enemmän\nkadottaneet toivon joskus päästä toteuttamaan kukin erikoistahtoamme.\nOlemme erottamattomassa yhteydessä ja kuljemme auttamattomasti\nmääräsuuntaan.\n\nVauhdin hiljetessä ja uomamme yhä levetessä tuopi tuuli viljavilta\nlakeuksilta vastakynnetyn mullan hajua, ja meidän sanomatta, meidän\nlaulamatta lehahtelee huhu pitkin vettä:\n\n\"Ei ole sinulla omaa tarkoitusta, vesi rukka. Sateena tulit alas,\nkostutit maan, sitten läksit purona lirisemään, veit alas rapaa, hienoa\nkivensohjua keräsit, jauhoit sen koskessa saveksi ja levität sitä täällä\njuoksusi varsille sahroin kynnettäväksi. Elämä on nyt kerran sellaista,\nettei siinä auta omien tarkoitusten ajaminen. Ei pääse sinne, minne itse\ntahtoo. Ei ole olemassa mitään erikois-onnelaa. Nythän pääset savestasi.\nSinä olet tehtäväsi tehnyt. Mene rauhaan!\"\n\nJa vauhtimme hiljeni hiljenemistään.\n\nJätimme jo viimeisenkin savihitusen, kirkastuimme ja kaikki tyyntyi.\n\nOlimme levinneet suunnattomasti.\n\nSilminnähtävästi lähenee elämän loppu.\n\nEn voi enää pitää koossa sitä kokonaisuutta, jonka mukana vaellan. En\njaksa enää katsoa missä ollaan, minne mennään. En jaksa vanhaa\nkäsittää, en uutta ymmärtää. Taakse jäävät jotkin hajanaiset katiskat,\nikävät lumpeenlehdet ja vesiruohot. Äyräät eroavat mataliksi viivoiksi\ntaivaan rantaan. Etäiset ja läheiset maat pyörivät hitaasti toistensa\ntaakse. Pohjaa ei tunnu allamme. Edessä on usvaa ja epämääräisyyttä.\n\nMe emme enää muuta asentoa toistemme suhteen. Luultavasti emme enää\nliiku.\n\nVälistä tuntuu kuin ei minua enää olisi, vaan olisivat ainoastaan muut,\nvälistä taas tuntuu, että minä olen jäänyt yksin olemaan ja toiset\nmenneet jonnekin muuanne, jonne minä en ole jaksanut heitä seurata.\n\nJa nyt jo hiljenee peräti.\n\nNyt on kaikki lopussa. Ei ole mitään liikettä enää. Siinä, siinä se siis\noli kaikki!\n\nJa minua jo huimaseekin niinkuin ikiuneen nukkuessa.\n\nTai mitä se oli?\n\nOmituinen keinuttava liike tuntuu nostattavan ja taas laskevan: ylös,\nalas, ylös, alas@@@@\n\nEn minä nuku. Minähän olen vain irti kaikesta. Keinumme -- keinumme --\n\nSilloin käy rinnassa vavahdus, riemun vavahdus lentää minun läpitseni.\n\nMinä elän!\n\nMinä olen sama minä, olen jälleen yksi. Voin taas silitä niinkuin peili\nja kuvastella itseeni taivaan värejä. Voin myöskin ilta-auringon\npaisteessa juoksennella pitkin rantakiviä ja kiertää pienimpien\nhiekkajyvästen välillä.\n\nMutta nyt minä yletyn maapallon ympäri, voin huuhtoa yhtaikaa eri\nmaanosien rantoja. Minun nimeni on valtameri. Suuri ja vapaa on minun\nläikkynäni. Ei ole vesi koskaan voinut mitään sen ihanampaa uneksia.\n\nJa parhain riemuni on ymmärrys, että kaikki, jotka veden nimeä kantavat,\nvirtaavat minuun, -- ettei yksikään pisara mene hukkaan. Jotka maan\nsyvyyksiin tunkeutuivat, ne lähde kuohutti kirkkaina jälleen ilmoille,\npuro saattoi jokeen ja joki minuun. Ja jotka kuohu viskasi rannan\nkiville, ja jotka aurinko kuivasi, ne nousivat pilviin ja taas tulivat\nalas ja vuotivat minuun.\n\nSillä minä itse olen heidät sumupilven mukana maan päälle lähettänyt, ja\nminun luokseni he palaavat takaisin ja ovat minussa ja minä heissä.\n\n\n\n"]