[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXVx12LnbghnEFtJ26LepAAb2JRQa7foodrfIhzk5mC0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},550,"Ensimäinen seikkailuni","Wolzogen, Ernst von",1855,1934,"550-wolzogen-ernst-von-ensimainen-seikkailuni","550__Wolzogen_Ernst_von__Ensimäinen_seikkailuni",null,"romaani",[],[],"fi",1886,1894,11547,76051,false,40976,[23],"German fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Ensimäinen seikkailuni\" by Ernst von Wolzogen is a novel written in the late 19th century. The story follows a young man who has just graduated and is embarking on his first independent journey to England, where he navigates encounters both amusing and awkward, particularly in relation to his struggles with shyness and his interactions with women. Themes of youthful naivety, friendship, and adventure shape this narrative as the protagonist explores the social landscapes of London.  At the start of the novel, the main character reflects on his recent graduation and his naivety as a 19-year-old looking to impress in England. He encounters familiar social settings, including a concert, where he reunites with an old friend, Kalle Ferdinand Müller. Their camaraderie leads to an invitation to Kalle's home, where the protagonist meets Kalle's wife, Mimmi. This opening portion sets the stage for a series of comedic misadventures, highlighting the protagonist's insecurities and his earnest, albeit clumsy, attempts to navigate adulthood and relationships, especially as he prepares for a journey back home with Kalle and Mimmi, a situation that seemingly spirals into further complications. (This is an automatically generated summary.)",[],245,"Nuori saksalainen ylioppilas suuntaa ensimmäiselle itsenäiselle matkalleen 1800-luvun lopun Lontooseen. Hän tavoittelee herrasmiesmäistä elämää ja romanttisia seikkailuja, mutta huomaa pian, että poikamainen ujous ja kokemattomuus asettavat omat haasteensa maailmalla liikkumiselle.","Ernst von Wolzogenin 'Ensimäinen seikkailuni' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 550. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ENSIMÄINEN SEIKKAILUNI\n\nKirj.\n\nErnst von Wolzogen\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nJyväskylässä,\nJyväskylän kirjapainossa,\n1894.\n\n\n\n\n\n\nOlin äsken suorittanut ylioppilastutkinnon, olin yhdeksäntoista\nvuotias, elomielinen, vielä hiukan kaino nuorukainen. Puolen tusinaa\nhienoja, tuskin vielä näkyviä untuvia taimi nenäsiipieni alla.\nVartaloni oli pitkä ja solakka. Nenäliinaani koristi seitsenkärkinen\nkruunu. Täyteläinen kukkaro pullisti taskuani. Näin varustettuna tein\nensimäisen itsenäisen matkani ja olin jo useita kuukausia katsellut,\nmitä Englannissa on katsottavaa. Saksalaisella \"kuutamoparoonilla\" --\nkäyttääkseni julkeaa sanaa, jota lordi Beaconsfield kerran kuuluu\nkäyttäneen -- ei tosin ole paljon sanomista portterin ja lammaspaistien\nluvatussa maassa, mutta siitä huolimatta kohousin minä omissa\nsilmissäni loistavuuden, ylhäisen ikävyyden ja milloin erinomaisen\nvanhan, valkoisen sherryviinin, milloin taasen kuivan samppanjan\nparissa seurustellessani siihen määrään, jotta mielestäni olin täysin\nkypsynyt mies, kun aloin viettää loppu-aikaani Albionin ylpeällä\nsaarella. Tuo onneton, poikamainen ujous vain ei tahtonut päästää minua\nkahleistaan, varsinkaan ei, kun satuin olemaan toisen ja usein\nkauniimman sukupuolen seurassa; se oli, tuo ujous, takertunut kiinni\nvihreään nuoruuteeni, ja minun täytyi se tunnustaa häpeäksi itselleni.\nTosin osasin tehdä aivan moitteettomia kumarruksia, suudella vanhempien\nylhäisten naisten silkkivanttuisia käsiä sekä, jos mahdollista, olla\nkaatamatta kastaketta kauniin pöytätoverini hameelle, mutta en ollut\nonnistunut saamaan aikaan ainoatakaan pientä rakkauden seikkailua,\nvaikkakin olin antanut milloin tämän, milloin tuon kaunottaren lukea\nihmettelevistä silmistäni yhdeksäntoista vuotisen sydämeni hellimpiä\ntunteita. Oi, kuinka monta huokausta olikaan heidän kylmäkiskoisuutensa\nmaksanut minulle! Saksasta olin salaa hankkinut mukaani \"ihmettä\ntekevää partapalsamia\", ja sitä olin ahkerasti käyttänyt antaakseni\nparempaa vauhtia luonnon kasvamisvoimalle; mutta eihän kukaan\nkummaksune, että minä viimein heitin kadulle koko palsamisotkun, kun\nneljäntoista päivän ahkeran käyttämisen jälkeen peilini sanoi, etteivät\nviikseni olleet edistyneet tuota tuskin näkyvää alkua edemmäksi.\n\nViimeisen päiväni Lontoossa olin päättänyt viettää oikein\nherrastavalla, minulla kun ei ollut enään mitään tehtävää. Kukkarossani\noli vielä muutamia kultarahoja, ja niiden ajattelin antaa mennä oikein\nhauskalla tavalla.\n\nMutta kun olin pari tuntia kuleksinut edestakaisin Cityn katuja ja\nkatsellut puotien akkunoissa olevia koristetavaroita sekä sillä välin\nvaivannut päätäni ajattelemalla, mihin ryhtyisin herättääkseni oikein\nsuurta huomiota, olin myös saanut selville, että tällaisten tuumien\ntoteuttamiseen minun kaltaiseni tavattoman nuori ja kokematon mies\ntarvitsi taitavaa johtausta.\n\nSilloin sattui ilmoitus silmiini: \"Kristallipalatsi, Sydenham:\nKansantajuinen konsertti.\" Mitä, jos lähtisin sinne? Olivathan nuo\nmaanantai-soittajaiset niin kuuluisat! Sanottu, tehty. Maanalainen\nrautatie vei minut vähän ajan kuluessa tuohon tavattoman suureen\nkonserttisaliin.\n\nAh, Beethoven!\n\nTuttujen, rakkaiden äänien soidessa unohdin itseni ja kaikki, vieläpä\nsurun, jonka näkymättömät viikseni saattoivat minulle, ja turhat\nkokeeni herättää huomiota.\n\nJa ihastukseni kohoomiseksi huomasin orkesterissa vanhan tutun ystäväni\nKalle Ferdinand Müllerin, hänen, joka oli opettanut minua, mitenkä\nkorvia vihlovia ääniä saadaan, kun hivutetaan jännitettyjä\nhevosenjouhia niinikään jännitettyjä, oikein hienoksi punottuja\nlampaansuolia vastaan -- eli toisin sanoen: monivuotisen opettajani\nviulun soitossa. Hän oli kymmenen tahi kaksitoista vuotta minua\nvanhempi, hauska ja iloinen mies, jonka kanssa aina olin elänyt toverin\nkannalla. Ihastuin sentähden tavattomasti, kun äkkiarvaamatta näin\nhänen, ja ensimäisellä välilomalla kiiruhdin hänen luokseen.\n\n\"Mitä näenkään!\" huudahti hän. \"Pikku paroonipoikani! Ette ole\nmuuttunut ollenkaan. Istutte vielä kaiketi koulunpenkillä? Vai niin!\nVai jo ylioppilas, siis _mulus_ [Saksan nuorten, vastatehtyjen\nylioppilaiden pilanimi], kuten sanotaan. Kuinka vaimoni ihastuu, kun\nsaa tutustua teihin, pieni, rakas _mulus_.\"\n\nJos joku toinen olisi tällä tavalla puhutellut minua, niin olisin\nsuuttunut silmittömäksi; mutta nyt -- tunsinhan minä vanhan Kalle\nFerdinand Müllerin. Jos hän joskus pakisi liikoja, niin oli hän\nkumminkin reilu mies, johon ei käynyt suuttuminen.\n\n\"Oletteko nainut?\" huudahdin, keskeyttääkseni hänen solvaisevaa\nsanavirtaansa.\n\n\"Olen, poikaseni: olen jo kokonaisen vuoden ollut 'yhden vaimon mies.'\nOikein sokuripala vaimoksi!\" Samalla heitti hän sormisuukkosen kattoa\nkohden. \"Mutta teidän täytyy tulla häntä omin silmin katsomaan. Te\nolette tänään minun vieraani. Olen satunnaisesti vapaa tän'iltana, ja\nnyt sitä oikein eletään, vai kuinka, pikku parooni? Onhan teistä tullut\nkoko pitkä mies; mutta on sitä hiukan Kaanaata kasvoissanne sittenkin.\"\n\n\"Mitä Kaanaata?\"\n\n\"No, olihan Kaanaa se maa, jossa maitoa ja hunajaa virtasi -- tarkoitan\noikeastaan maitoa ja verta, punaista ja valkoista -- hahaa! -- Mutta\nsehän on yhdentekevä, vai kuinka?\"\n\nMinun täytyy tunnustaa, että jonkinmoisella pelvolla ajattelin\nyhtymistä hänen vaimonsa kanssa, sillä olihan minulla syytä otaksua,\nettä tuo vapaa tapa, jolla ystäväni puhutteli minua, alentaisi minua\nrouvan silmissä.\n\nMutta niin pahasti ei toki käynyt.\n\nMüller asui Lontoon lounaisessa esikaupungissa -- olen unhottanut kadun\nnimen. Seutu ei ollut ylimyksiä varten eikä myöskään asuinrakennus.\nMinun täytyi nousta monia vaivaloisia rappusia, ennenkuin pääsimme\nperille.\n\nHuoneessa, johon Kalle Ferdinand käski minun astua, vallitsi suuri\nepäjärjestys, mutta itse huonekalut eivät niin huonoja olleet. Näki\nkohta, että siinä asui saksalainen, sillä siinä oli kultakala\nlasisäiliössään, kanarian lintu häkissään, kukkia akkunoissa ja\nkoruompeluksilla kaunistettuja patjoja sohvalla ja tuoleilla.\nKaikenlaisia naispukuun kuuluvia vaatteita oli heitetty tuolin\nselkämille, pöydällä oli vasu pestäviä vaatteita, ja nuottitelineelle\noli riepuja riipustettu kuivamaan.\n\nTuon kaiken ilmaisi ensi silmäily minulle, mutta ennenkuin ennätin\nlikemmin katsella ympärilleni, avattiin ovi ja siitä pisti esiin pää,\njoka kumminkin kohta vetäysi takaisin pienellä huudolla.\n\n\"Tule ulos vaan, Mimmi!\" huusi Kalle Ferdinand; \"minulla on seurassani\nharvinainen vieras.\"\n\n\"En ole vielä puettu\", vastattiin sisähuoneesta.\n\nKalle Ferdinand meni rouvansa luo tuumimaan päivällisestä, sittenkuin\nhän oli minulle pyhästi vakuuttanut, etteivät he minun tähteni näkisi\nmitään pienintäkään vaivaa.\n\n\"Saatte pitää hyvänänne tavallista ruokaamme, pikku parooni;\nkorkeintaan neljä ruokalajia ja lasi punaista viiniä -- siinä kaikki,\nmitä köyhä taiteilia jaksaa kustantaa.\"\n\n\"No, onhan sitä siinäkin\", ajattelin.\n\nYstäväni oli tuskin etääntynyt toiseen huoneeseen, kun ovi taasen\naukeni ja puolikasvuinen tyttö syöksyi sisään, varmaankin jonkin\ntakaapäin vaikuttavan voiman erityisellä vauhdilla. Hän tirkisteli\nminua vähän aikaa, suu ammollaan, ja houkkamaiseen hymyyn vetäysivät\nhänen huulensa, kun hän sopimattomalla kiiruudella alkoi sulloa\nyllämainitut vaatekappaleet mukanansa tuotuun vasuun, jota hän sitten\nlaahasi pitkin lattiaa ulos.\n\nNyt olin taasen jätetty yksin ja hyvin pitkäksi aikaa, jonka kuluessa\ntulin yhä enemmän vakuutetuksi vatsani tyhjyydestä. Jos minulla vain\nolisi ollut leipää muassani, niin olisin voinut syödä koko kultakalan\nraa'altansa.\n\nVihdoin palasi Kalle Ferdinand, tällä kertaa taluttaen kädestä\nrouvaansa. Tämä oli pieni, suloinen olento. Jo ensi silmäilyltä\nhuomasin ilokseni, että Mimmi Müller tosin oli paria vuotta minua\nvanhempi, mutta ainakin yhtä \"keltanen\" kuin minä itse. Tämä tieto\nkohotti minua omissa silmissäni siihen määrään, että saatoin pienen\nrouvan edessä esiintyä täydellisen kavalieerin varmuudella.\n\n\"Mimmi kulta, salli minun esittää sinulle hyvän ystäväni, parooni von\nWallroden. Herra parooni -- minun vaimoni.\"\n\nOlin hyvin iloinen siitä, ettei hän minua nimittänyt \"pieneksi\nparoonipojaksi\" eikä \"mulukseksi.\" Tein oikein keikarimaisen\nkumarruksen ja sanoin:\n\n\"Armollinen rouva, olen sangen ihastunut, että onnellinen sattumus on\nantanut minulle tilaisuuden tehdä tuttavuutta teidän kanssanne.\"\n\nTämähän oli varsin kauniisti sanottu, ja minä punastuin\ntyytyväisyydestä korulauseeseeni. Uudella kumarruksella tartuin rouvan\njäntterään, vastapestyyn käteen ja painoin siihen kenties vähän\nliiaksikin pontevan suudelman. Pienestä kädestä lähti hyvälle\nhaiskahtavaa helppohintaisen mantelisaippuan hajua.\n\nOlenpa melkein varma siitä, ettei pientä, lihavanlaista, valkoveristä\nrouvaa kukaan tätä ennen ollut puhutellut \"armolliseksi\" ja ettei\nkukaan näin ollut suudellut hänen käsiänsä, sillä hän punastui vielä\nenemmän kuin minä ja sopersi:\n\n\"Hyvin ystävällisesti, herra parooni. Se ilahuttaa minuakin suuresti.\"\n\nKalle Ferdinand Müller näytti oikein juhlalliselta meidän nerokkaan\nkeskustelumme aikana ja rupesi sitten pyytämään anteeksi, että puolisen\nvalmistukset tulisivat olemaan vastukselliset hänen korkeasti\nkunnioitetulle vieraalleen; heidän asuntonsa oli, sanoi hän, niin\npieni, että se huone, jossa nyt olimme, sai tehdä vierashuoneen,\ntyöhuoneen ja ruokahuoneen virkaa.\n\nKohta sen jälkeen tuli tuo puolikasvuinen, irnuva tyttö kattamaan\npöytää. Huolimatta vaativasta vatsastani koetin minä saada alkuun\noikeen vireää keskustelua, mutta varsin huonolla menestyksellä. Pieni\nMimmi rouva, näetsen, ei ollenkaan ottanut kuullakseen, mitä minä\npuhuin. Miltei koko huomionsa oli hän kääntänyt äälään tytön puoleen,\nja yhtä mittaa hyppäsi hän hänen luokseen, milloin auttamaan, milloin\nohjaamaan. Rouvan levottomuus näkyi tarttuneen myöskin Kalle\nFerdinandiin -- ainakin oli hänen ajatuskykynsä niin arveluttavalla\ntavalla pysähtynyt, ettei hän kymmentä sekuntia voinut tyynesti katsoa\neteensä.\n\nVihdoin tuotiin liemi pöydälle. Sen kantoi rouva Müller itse, hän kun\nvarmaan pelkäsi että palvelustyttö jo kynnyksellä kompastuisi ja\npudottaisi maahan koko astian.\n\nLuimme ruokarukouksen. Tämä kaunis kotimainen tapa herätti minussa\ntoivoa, että nyt saisin myöskin kotimaata muistuttavaa lientä. Kuinka\nminä odotin ensimäistä lusikallista! Kunpa vain ei liemi olisi mitään\nkaljakeittoa. Hyi! Ei, jotakin ruskeanväristä vetelää siinä oli\ntalrikillani. Oi pyhä Sankt Florian! Kuinka se poltti suussani! Oli\nkuin olisi ollut sievettä kielelläni. Uskalsin heittää silmänluonnin\nemäntään. Hänkin nyrpisti suutaan ja hänen siniset silmänsä kiiluivat,\nkuin olisivat olleet täynnä kyyneliä. Kalle Ferdinand -- hän\nsitävastoin ahmasi oikein kuoleman ylenkatseella rapuskaansa ja koetti\npuoleksi palaneesta kurkustaan saada puserretuksi: \"Ah, tämä maistuu\nhyvältä!\"\n\n\"Ehta englantilaista!\" sopersin minä, hämilläni ja rykien. \"Olette,\nnäemmä, rouvaseni, perinpohjin tutustunut englantilaiseen\nkeittotaiteeseen.\"\n\n\"Minä? En, herra parooni. Me otamme ruokamme tässä vieressä olevasta\nravintolasta\", sanoi viaton rouva, joka ei osannut valehdella, ja\npyyhki samalla silmiään pienellä battistinenäliinallaan.\n\n\"Saanko pyytää lasin vettä\", änkötin minä.\n\n\"Vettä!\" huudahti Kalle Ferdinand; \"sitä häpeää ette voi tehdä minulle.\nMinulla on oivallista vanhaa Médoc-viiniä, -- sitä teidän täytyy\nmaistaa.\"\n\nHän nousi ja riensi toiseen kammariin.\n\n\"Kunpa vaan herra parooni siitä pitäisi\", sanoi pieni rouva lempeästi\nhymyen. \"Mieheni kävi vastikään sitä ostamassa puodista tuolla\nalaalla.\"\n\n\"Olette nähneet liika paljon vaivaa minun tähteni.\"\n\nSamassa palasi Kalle Ferdinand. Riemuiten heilutti hän pulloa ja huusi:\n\n\"Ainoastaan korkeasti kunnioitetuille vieraille! Tätä jaloa\nrypäle-nestettä lahjoitti minulle kerran Londonderryn markiisi\nviisikymmentä pulloa, kun olin soittanut eräässä iltamassa hänen\nluonaan -- tietysti 10 punnan setelin ohessa.\" Hän vilkutti silmiään\nrouvallensa, jottei tämä ilmaisisi hänen pientä valettaan, ja rouva loi\nhämillään silmänsä toisaalle.\n\nKalle Ferdinand täytti lasit, ja me joimme rakkaan isänmaamme maljan.\n\n\"Ah!\" huudahti hän ja mäiski kieltänsä.\n\n\"Ah!\" jäljittelin minä, mutta sen huudon pusersi vilutaudin kohtaus,\njoka jyskytti koko ruumistani. Tämä kummallinen kemiallinen sekasotku\noli varmaankin joskus maailmassa ollut jonkunlaisessa pienessä\ntekemisessä oikean viinin kanssa ja siitä saanut hiukan aavistusta\noikean viinin ominaisuuksista; muuten oli se uskollisesti säilyttänyt\nluonteensa -- suurempien nakertajien hävitysaineena.\n\n\"Tälläistä viiniä ei juoda joka päivä -- vai mitä arvelette, pieni\nparooni?\"\n\n\"Ei -- kaikeksi onneksi!\"\n\nSanat luiskahtivat itsestään suustani; en voinut siihen mitään.\n\n\"Mitä -- kaikeksi onneksi?\"\n\n\"Niin, minä tarkoitan, että siinä tapauksessa tulisimme liian\nvaativiksi.\"\n\n\"Juuri niin! Oikein sanottu!\" Ja hän täytti taasen lasinsa.\n\n\"Kuinka kauan aiotte, herra parooni, viipyä Englannissa?\" kysyi\nMimmi-rouva, sekaantuen puheeseemme.\n\n\"Lähden kotimatkalle huomenna.\"\n\n\"Huomenna! Mitä sanotte? Ja minä kun myöskin lähden kotiin huomenna?\"\n\n\"Te, rouva?\" huudahdin ihmeissäni. \"Te jätätte tänne miehenne?\"\n\n\"Niin, nähkää\", sanoi Kalle Ferdinand, \"eivät kaikki pidä semmoisesta\nmustalaiselämästä kuin me taiteiliat saamme viettää. Rakas vaimoni\nikävistyy täälläoloaan; varsinkin tekee kieli hänelle haittaa. Ja kun\nammattini ajaa minut usein koko päiväksi pois kodista, niin voitte\nymmärtää, että hän haluaa päästä takaisin Hinterpommerniin. Mimmini on,\nnäette, kotoisin Hinterpommernista. Hän ei pidä meluisista\nhuvituksista, muodeista ja muusta semmoisesta. Hän on niin\nyksinkertaisesti kasvatettu...\"\n\n\"Niin\", keskeytti häntä hänen aviopuolisonsa miltei nyyhkien. \"Ja\nnähkää\", lisäsi hän, \"täällä on kaikki niin kauhean kallista; täytyy\nsupistaa menojansa mitättömään, eikä saa sittenkään mitään talteen. Ei,\nkotiin minä lähden, mammani luo Belgardiin, kunnes Ferdinand on\nansainnut niin paljon, että voi palata Saksaan. Matkustatteko Hampurin\nkautta?\"\n\n\"Matkustan; huomenna puolisen aikaan kello 2 lähden Argolaivalla.\"\n\n\"Argo-laivalla! Sepä hauskaa! Silloinhan saamme tehdä seuraa! Olen niin\nkauheasti pelännyt tätä matkaa, ja nyt saan luotettavan matkatoverin!\"\n-- Kuinka miellyttävästi hän tämän lausui.\n\n\"Mutta, Mimmi rakas!\" -- Kalle Ferdinand koetti hillitä hänen\nilonpurkauksiaan -- \"ethän sinä tiedä, tahtooko herra parooni...\"\n\n\"Hyvä herra Müller\", keskeytin minä häntä intoisesti; \"tuntisin\nitseni sanomattoman onnelliseksi, jos rouvanne ottaisi minut\nmatkatoveriksensa, ja varsinkin olisin iloinen, jos jollakin tavalla\nvoisin olla hänelle hyödyksi -- siinä tapauksessa tietysti, että\nosotatte minuun luottamusta...\"\n\n\"Mitä sanottekaan, herra parooni! Me, jotka olemme niin vanhoja\ntuttuja!\" huudahti Kalle Ferdinand ja oijensi minulle kätensä pöydän\ntoiselta puolelta. \"Te teette minulle oikein suuren palveluksen, jos\nolette niin hyvä ja otatte suojelukseenne minun vaimoni. Ette voi\nuskoa, kuinka liikuttavan tietämätön hän on kaikissa käytöllisissä\nasioissa -- oikein idealisti, kuten kaikki hinterpommernilaiset; ei\naavista edes, miten ajureita, kaupungin palvelioita ja kyypäreitä tulee\nkohdella, miten pilettejä hankitaan ja muuta tuonlaista. Ja sitten\noikein ihastuttavan tiedoton maantieteessä. Jos sanotte että Kongo\nyhtyy Mississippiin Turkin rajalla, niin uskoo hän sen todeksi.\"\n\nTähän tapaan jatkoi Kalle Ferdinand hyvän aikaa, pitämättä mitään lukua\nrouvastansa, joka istui siinä punastuneena, häveten ja hämillään. Mitä\nminuun tulee, niin yhdeksäntoistavuotinen sydämeni sykki nopeammin ja\nmiehuullinen rintani paisui jalosta ylpeydestä, kun tulin ajatelleeksi,\nettä saisin väkevällä kädelläni suojella -- maalla ja merellä -- tätä\nihmeenkaunista valkoveristä, pientä rouvaa ja palkaksi vastaanottaa\nystävällisen silmänluonnin hänen taivaansinisistä silmistään tahi tuta\nhänen pienen lapsenkätensä lämpösen puristuksen. Urhoollisin sanoin\nvannoin minä ystävälleni Müllerille, että saattaisin hänen kalliimman\naarteensa yli pauhaavan meren hänen anoppinsa syliin.\n\nKalle Ferdinand tuli liikutetuksi, syleili minua ja huudahti:\n\n\"Rakas, pieni parooni! Te vieritätte kiven, niin, oikein myllynkiven\nsydämeltäni.\"\n\nNyt oli jää murtunut, ja me juttelimme vapaasti, kuten ainakin vanhat\ntuttavat, eivätkä edes nuo arveluttavat, ravintolasta tuodut\nravintoaineet voineet häiritä iloisuuttamme. Muuten onnistuin melkein\nsaamaan vatsani täyteen, sillä lampaanpaisti oli jotakuinkin syötävää.\n\nMinä tietysti en olisi hennonut häiritä ihanan matkatoverini ja hänen\nmiehensä viimeistä yhdessä-oloa Lontoossa, mutta Kalle Ferdinand tahtoi\nvälttämättömästi pitää lupauksensa ja huvittaa minua iloisella\nillanvietolla -- muka palkinnoksi siitä vaivasta, mitä minulla tulisi\nolemaan hänen rouvastansa.\n\nOli alkanut hämärtää, kuu lähdimme Kalle Ferdinandin asunnosta. Isäni\noli kyllä muinen kuljettanut minua ympäri Lontoossa, mutta niin\nperinpohjaisesti ei hän ollut ymmärtänyt suorittaa oppaan tehtäviä kuin\nKalle Ferdinand Müller. Minä katselin kaikkea, mitä Lontoossa oli\nkatseltavaa, kunnes koko kaupunki katosi usvaan silmieni edessä; mutta\n-- kuuluuhan usvakin todellisen Lontoo-kuvaan! Alussa tahtoi ystäväni\nsuorittaa kaikki maksut, mutta lopulta täytyi hänen, vaikka\nvastenmielisesti, jättää isännyyden minulle. Hän oli minulle apuna\ntietämättömyydessäni valitsemalla syötävät ja juotavat, eikä hän siinä\nhintoja katsonut -- \"jotta lontoolaiset saisivat nähdä, ettei\nsaksalainen parooni ole mikään kurja markansääliä.\"\n\nMiten minä yömyöhäisellä tulin vuoteeseeni, ei minulla jälestäpäin\nollut himmeintäkään aavistusta. Mutta kun myöhään seuraavana päivänä\nraskaspäisenä ja pahoinvoipana heräsin, näin ikäväkseni, että rahani\noli arveluttavaan määrään supistunut ja että minulla juuri oli jälellä\nsen verran kuin kotimatkaani tarvitsin. En voinut sentähden toteuttaa\naikomustani ja esiintyä, kallisarvoinen kukkakimppu kädessäni, Mimmin\nnoutomiehenä.\n\nAika oli hyvin täpärälle kulunut, kun pysäytin ajopelini\nMüller-herrasväen asunnon edustalla, jossa nuo hyvät ihmiset jo puolen\ntuntia olivat minua odottaneet. Kadehdittavassa Kalle Ferdinandissa ei\nvoitu huomata mitään outoa, mutta minua tirkisteli tuo houkkamainen\npiikatyttö, joka portissa seisoi, suuri mytty sylissään, kuin olisin\nollut kummitus, eikä suloinen rouvakaan voinut olla huudahtamatta\nhämmästyksestä, kun huomasi muutoksen minun kauniissa kasvoissani.\nMutta aika ei myöntänyt mitään selityksiä. Me tervehdimme toisiamme\nhät'hätää, sulloimme vaunuihin pikku rouvan lukemattomat matkakapineet\nja sanoimme jäähyväiset.\n\n\"Olethan niin hyvä, rakas parooni\" -- Soo? Olimme siis juoneet\nveljenmaljaakin edellisenä iltana -- \"ja maksat vaimoni puolesta, mitä\non matkalla maksettavaa. Hän ei ollenkaan osaa käsitellä rahoja. Mutta\nkirjoita muistiin kaikki ja anna hänelle sitten lasku. Ei mitään\nlahjaksi, ymmärrät. -- Onnellista matkaa, poikani; saata nyt rakas\nvaimoni kunnolla hänen vanhaan kotiinsa. Rehelliset kasvosi sanovat\nminulle, ettet matkalla kovin rakastu häneen.\"\n\nSitten syleili ja suuteli Kalle Ferdinand vaimoansa ja auttoi häntä\nylös vaunuihin. Tyttö oijensi hänelle mytyn. Lopulta konttasin minäkin\nvaunuihin, ja sitten lähdettiin.\n\n\"Mutta, rouvaseni, etteköhän antaisi minun pitää tuota suurta myttyä?\"\npyysin kohteliaasti.\n\n\"En, kiitoksia paljon.\" Ja hän painoi myttyä rintaansa vastaan. \"Minä\nen voi luopua hänestä.\"\n\n\"Hänestä?\"\n\n\"Niin, tässähän makaa pienoseni.\"\n\n\"Pienosenne? Onko teillä pienonen?\"\n\n\"On, ja hänen nimensä on Ferdinand eli Fumps -- se on lyhempi.\nPuhuinhan teille eilen...\"\n\nMinulla ei ollut aavistusta puolestakaan, mitä oli edellisenä päivänä\npuhuttu, ja hämmästykseni siitä, mikä nyt tuli tietooni, ei sentähden\nollut ensinkään teeskennelty.\n\n\"Katsokaa kuinka makeasti hän nukkuu, pieni enkeli!\" -- Nuori äiti\navasi hiukan mytyn toista päätä. Mutta kun minä kumarruin ihaillakseni\nnukkuvaa enkeliä, puskivat vaunut kiveä vastaan, ja minun nokkani puski\npikku Fumpsin nokkaa vastaan.\n\nOnnettomuus, jonka tällä tavalla sain aikaan, oli kauhistuttava. Pikku\nMüller kiljasi kuin ärsytetty jalopeura -- ja minä olin ärsyttänyt\nhäntä! Mimmi-äiti heitti minuun niin vihaisia silmäyksiä kuin hänen\nsilmänsä kykenivät lennättämään, ja minä istuin murtuneena ja\nsurullisena nurkassani, välittämättä mitään siitä, että vakkoja ja\nvasuja putoeli etu-istuimelta toinen toisensa jälkeen syliini. Pyörät\ntärisivät ja jyskivät, akkunaruudut helisivät, ulkona pauhaili\nmaailmakaupungin melu, vaunujen sisällä lasketteli taiteilialapsi\nkostonvirsiä -- ja oivallisena kumukoppana näille kaikille äänille\nolivat aivoparkani. Olin varma siitä, etten hengissä pääsisi näistä\najopeleistä; suljin silmäni ja pistin etusormet korviini. Se ei\nauttanut mitään; päätäni jyhmäsi vielä pahemmin. Ja minä kun olin\nkuvaillut itselleni, miten herttaista olisi olla tämän suloisen naisen\nmatkatoverina, seisoa hänen kanssaan laivan reelingin vieressä,\nkatsella auringon laskua ja sitten pakoittaa häntä kuulemaan minun\nlyyrillisiä runoelmiani! Voi, voi! Kuka, kuka on hävittänyt sinua,\nkaunis maailmani? Sen olet tehnyt sinä, Ferdinand Müller nuorempi, sinä\nFumps! Lastenmurhajutuissa pitäisi aina otettaman lukuun lieventäviä\nasianhaaroja.\n\nLopulta eivät hermoni voineet kestää tavatonta jännitystä. Voitin kun\nvoitinkin luonnollisen kainouteni ja huusin, minkä jaksoin, saadakseni\nrintalapsen huudolta ääneni kuuluviin:\n\n\"Mutta hyvä rouva Müller, antakaa hänen toki saada vähän ruokaa! Minä\nkatson sillaikaa toisaalle.\"\n\n\"Ei, hän on oppinut syömään tuttia\", vastasi kaunottareni; \"mutta enhän\nsitä voi täällä vaunuissa lämmittää.\"\n\n\"Antakaa hänelle mitä tahansa\", huusin minä.\n\n\"No, odottakaahan, minä laitan hänelle sutin, vaikka se sotii\nperiaatteitani vastaan.\"\n\nToisissa olosuhteissa olisi varmaan ollut sangen hupaista kuulla\nlapsellisen pikkurouvan puhuvan periaatteistaan, mutta nyt, kun hän\nlaski syliini lapsen, siksi aikaa kuin hän kääri sokuripalasen puhtaan\nnenäliinasen kulmaan, siten tehdäksensä niin sanotun sutin eli tutin,\nnyt...\n\n\"Mutta, rouva Müller, myttyhän on aivan kostea!\" huudahdin\nhämmästyneenä; \"lapsiparka on hikoillut kauheasti.\"\n\n\"Oh, se ei tee mitään\", vastasi Mimmi-rouva välinpitämättömästi, \"niin\non aina laita pienten lasten.\"\n\nSuti auttoi ja me pääsimme kuulemasta pikku Ferdinandin kirkunaa aina\nBlackwellin höyrylaivasillalle asti, johon vaunuilla-kulkumme noin\nkahden tunnin matkan jälkeen päättyi. Siinä kohtasi minua toinen\nonnettomuus tänä onnettomana päivänä. Purkaessani vaunujen runsasta\nsisällystä liukui jotakin vasujen välistä ja -- siinä makasi tuhansissa\npalasissa kivikadulla Fumpsin suuri maitopullo.\n\n\"Oi, mitä olette tehnyt?\" huudahti rouva Müller seuraten silmillään\nvalkoista virtaa, joka katukivien lomitse haki itselleen tien Themsiin.\n\"Nythän täytyy pikku poikaraukkani kuolla nälkään, sillä höyrylaivalla\nvarmaankaan ei saa maitoa.\"\n\nJa hän purskahti itkuun.\n\n\"Tyyntykää, hyvä rouva Müller\", koetin minä lohduttaa; \"laivoissa on\nusein lehmiä, niin, niitä on aina, luulen minä. Kiirehtikää nyt; laiva\non kohta valmis lähtemään.\"\n\nMe riensimme laivaan oikein yhdennellätoista tunnilla, sillä kymmenen\nminuutin perästä lähtisi laiva, ilmoitti muuan matruuseista.\n\n\"Olkaa hyvä ja kuulustelkaa, onko lehmiä laivassa\", pyysi Mimmi-rouva\njuuri kun olin aikeessa, pieni matkareppu kädessäni, mennä alas\nkojuuni. Heitin repun kädestäni ja kiiruhdin välikannelle, jossa\ntavallisesti on elukkojen paikka postilaivoissa. Moniääninen mylviminen\nkohtasi sieltä korviani. Syvä, huojentava huokaus pääsi rinnastani.\nKuusi oikein pulskaa lehmää... Mitä? Enkö pettynyt? En -- en pettynyt!\nSiinä oli härkiä, ihan vain härkiä, kuusi härkää!\n\nEn uskaltanut kertoa tätä masentavaa uutista matkatoveriraukalleni.\nRiensin hypäten rantaportaita maalle ja olin vähällä töytätä kumoon\nkultanauhalakkista herraa, laivan kapteenia. Hän mumisi jotakin\nkirouksen tapaista, mutta minä en siitä välittänyt.\n\n\"Antakaa laivan viivähtää muutamia silmänräpäyksiä, herra kapteeni;\ntulen paikalla takaisin.\"\n\nJa samassa ryntäsin eteenpäin.\n\nMutta mistä saada maitoa tässä tulisessa kiireessä? Vastapäätä\nrantaportaita oli kolme pientä kurjaa myymälää: lumppupuoti, jonka oven\nulkopuolella riippui pari vanhoja housuja, purutupakka-, tervaharja- ja\nköysipuoti sekä eräs \"stillhouse_.\" En tiedä mistä syystä, mutta tähän\nviimeksimainittuun samosin ja huusin hengästyneenä:\n\n\"Maitoa, maitoa, antakaa minulle heti vähän maitoa!\"\n\nPuotimies tirkisteli minua, suu ammollaan; hän ei uskonut korviansa.\nVarmaan luuli hän minua mielipuoleksi. Ja kun vielä kiivaammasti\nuudistin pyyntöäni, näytti hän minulle tupakasta mustuneita hampaitaan\nja purskahti kaikuvaan nauruun. Mutta sitten avasi hän viereiseen\nhuoneeseen vievän oven ja huusi:\n\n\"Tule tänne, Susanna, täällä on nuori herra, joka tahtoo kulauksen\nmaitoa.\"\n\nJa nyt samosi laiha naishenkilö luokseni, mittaili minua vihasta\nsäihkyvillä silmillä kiireestä kantapäähän ja lausui sitten kimeällä\näänellä mielipiteenänsä, että minä epäilemättä olin inhottava\n\"_abstainer_\", yksi noita kurjia kirottuja \"maistamattomia\", jotka\npilkkaavat kristittyjä ihmisiä ja tekevät häiriötä heille heidän\nluvallisessa ammatissaan. Hänen miehensä sylkäsi tämän saarnan\nkestäessä käsiinsä ja näytti haluavansa passittaa minua ulos puodista.\nTuosta kaikesta huolimatta uskalsin vedota Susannan naisellisiin\ntunteisiin ja ilmoitin tulisimmassa kiireessä meidän surullisen\nasemamme. Ja toden totta -- tuon laihan luurankoisen naisen rinnassa\ntykytti lämmin ja jalo sydän. Susanna otti pitkän harppauksen, ryntäsi\nviereiseen huoneeseen ja toi sieltä maitopytyn.\n\nMutta minulla ei ollut astiaa ja -- samassa vihelsi \"Argo\" lähtöä.\nSusanna ei kumminkaan ollut neuvoton. Kiireesti sieppasi hän hyllyltä\ntyhjän viinapullon ja täytti sen maidolla. Minä heitin markan tiskille,\nryntäsin ulos ja tulin rantaportaille juuri samassa, kun niitä\nhinattiin laivaan.\n\n\"Pidättäkää, pidättäkää!\" huusin täyttä kurkkuani, mutta \"Argo\"\nasettausi hiljalleen liikkeelle. En huolinut varoittavista äänistä;\ntein aimo hyppäyksen. Se onnistui, ja Ferdinand Müller nuoremman kallis\nhenki oli pelastettu.\n\nKapteeni seisoi komentajasillalla ja katseli voimistelunäytettäni.\nMutta mitä mahtoikaan hän ajatella ihmisestä, joka juuri lähdön hetkenä\nvielä kerran jättää laivan, hankkiakseen itselleen -- pullon viinaa!\nOnneksi minulle oli hänellä yltäkyllin tekemistä tuolla sillallaan,\nmuuten kaiketi hän ei olisi jättänyt tätä asiaa siihen ylönkatsovaan\nsilmäykseen, jonka hän minuun heitti.\n\nValkoverisen matkatoverini tapasin samalta paikalta, johon olin hänet\njättänyt, kun menin härkien luo. Mimmi rouva istui siinä kumarassa\nmatka-arkkuni päällä onnettomuuden oikein ihastuttavana kuvana,\nympärillään kolmetoista vasua, vakkaa ja myttyä, ja koetti, vaikka\nturhaan, keinuttamalla ja laulamalla saada herännyttä leijonaa\nvaikenemaan. Hän itki liikutuksesta, kun minä kerroin hänelle kuinka\nhurjasti olin juossut Pontiuksesta Pilatuksen luo, se on: härkien tyköä\nSusannan tykö, ja hän kiitti minua niin ihmeen kauniilla kostealla\nsilmäyksellä, että minä ihan kokonaan unohdin kaikki kärsimiseni ja\ntuskani ja aloin toivoa mitä parainta lähimmästä tulevaisuudesta.\n\n\"Se on kumminkin liiaksi rasittanut teitä, hyvä herra parooni. Te\nolette oikein surkean näköinen.\"\n\n\"Oh, se ei merkitse mitään. Raitis meri-ilma minua kyllä virkistää.\"\n\nHän oli asettanut äänellä varustetun mytyn polvensa päälle ja oijensi\nkätensä ottamaan maitopullon, jonka minä kiireesti hänelle luovutin.\n\n\"Kuinka hyvä te olette!\" sanoi hän suloisen miellyttävällä äänellä.\n\"Minä en saata teitä kylläksi kiittää. Onhan maito aivan tuoretta? --\nHyi, ptsyi!... Mitä tämä on? Sehän haisee inhottavan pahalta --\npaloviinalta!\"\n\nHänen äänensä oli kadottanut koko joukon suloudestaan.\n\n\"Se on hyvin mahdollista, hyvä rouva, että joskus on jotakin semmoista\npullossa ollut\", sopersin minä vastaukseksi ja sitten lisäsin: \"mutta\ntiedättehän että väkiviinatilkkanen on hyvä vatsalle, olletikin\nmatkoilla. Minä olen täysin vakuutettu siitä, että se vaikuttaa varsin\nterveellisesti pienokaiseenne, jos maidolla on makua siitä, mitä on\nollut pullossa.\"\n\nPikku Ferdinand, toisin Fumps, oli nyt saanut näkyviinsä pullon ja\nosotti vireillä käsien ja jalkojen liikkeillä haluavansa tehdä sen\nlikempää tuttavuutta. Stevartin ystävällisellä avulla sain minä\nMimmi-rouvan, nuoren herra Müllerin ja heidän lukuisat kamssunsa\nkuljetetuksi naissalonkiin. Väsyneenä ja ruhjouneena hoipertelin\nviimein omaan hyttiini, kiipesin ylivuoteeseen ja vaivuin melkein\npaikalla mitä syvimpään uneen.\n\nMutta kuvitteluvoimani oli vireillä. Kauhea unennäkö vaivasi minua.\nSekaisin siinä hyörivät nuo kuusi härkää, Ferdinand Müller,\nliikanimellä Fumps, ja Susanna rouva, _the still housen_ emäntä, kunnes\ntuima kapteeni esiintyi, asetti pääni pölkylle ja alkoi kauhean\nsuurella, viinapullon muotoisella moukarilla takoa onnetonta kalloani.\nMitä jyrinää siinä oli. Vihdoin heräsin, ja -- tuo tahdin mukainen\njyrisevä ääni ei ollutkaan mikään tyhjä mielenkuvitus; minun korvani\nhumisivat ja päätäni pakotti, jotta olin vähällä uskoa sen vielä olevan\nnoiden moukari-iskujen alaisimena. Tahdoin huutaa, mutta sain vain\npuserretuksi esiin muutamia ähkyviä ääniä. Minusta oli kuin olisi joku\nistunut vatsassani, pistänyt käsivartensa kurkkutorveeni ja koettanut\nsisältäpäin kuristaa minua. Koetin avata silmäni, mutta siinä oli kohta\njoku painamassa peukaloillaan silmälautojani. Jopa jouduin aivan\nraivoon ja aloin hosua ja potkia ympärilleni ja -- kratsch, klirr! --\nsiinä kaiketi oli jotakin lasista, ja samalla tunsin polttavaa tuskaa\noikeassa kyynäspäässäni. Kun nyt kauhistuneena hypähdin ylös, puskin\npääni oikein tuntuvasti hytin kattoa vastaan, johon tuskin oli puolen\nmetriä päänaluksestani. Kaikkien ensimäiseksi havaitsivat vihdoinkin\nauenneet silmäni harmaan, hyvin tutun vaatekappaleen, joka samassa\nkatosi mereen vuoteeni tasalla olevasta akkunasta. Sitten tarkastelin\nkyynäspäätäni. Siitä tihkueli verta -- ja nyt sain viimein selville\nmitä olin tehnyt. Toisella käsivarrellani olin lyönyt pirstaksi seinään\nkiinnitetyn peilin ja toisella kädelläni lakaissut pois lasin ja\nkupukan lampusta.\n\nJuuri kun tämä kaikki oli selvinnyt minulle, astui stevartti hyttiin\npuhdistamaan tappelukenttää. Hänen tottuneet korvansa olivat, näet,\noikein käsittäneet tuon kilisevän äänen.\n\nHän heitti minuun hävyttömän ja halveksivan silmänluonnin; sitten\nkorjasi hän lasisirpaleet ja sanoi:\n\n\"_Fits, sir_?\" (suonenvedon tempaus, herra?)\n\n\"Suokaa anteeksi -- tein sen hajamielisyydestä.\"\n\n\"Vai niin! Toiste kun tahdotte olla hajamielinen, niin katsokaa, että\npääsette helpommalla. Nykyinen hajamielisyytenne maksaa 6 markkaa.\"\n\nTämä ilmoitus sai minun ajattelemaan kukkaroani, joka Kalle Ferdinandin\njalomielisyydestä oli kovin kutistunut.\n\nSillaikaa kuin mies kokoili lasisirpaleita, kysyin mitä kello oli.\n\n\"Kohta kai soitetaan aamiaiselle.\"\n\n\"Mitä?\" huudahdin hämmästyneenä. \"Lähdimmehän kello 2 päivällä\nLontoosta?\"\n\n\"Aivan oikein, ja nyt on meillä toinen päivä ja kello on 11. Olette\nnukkuneet kaksikymmentä yksi tuntia.\"\n\n\"Kaksikymmentä yksi tuntia! Mutta minähän heittäysin vaate päällä\nvuoteelleni?\"\n\n\"Aivan oikein! Kun tulin sytyttämään lamppua, herätin teitä ja autoin\nteitä riisumaan. Ja saksalainen herra, jonka vuode on allanne, sanoo\nettä teitä vaivaa enemmän kuin kohtalainen pohmelo. Hän näki, kun te\nhyppäsitte laivaan, suuri pullo viinaa kädessänne.\"\n\nTunnustelin päätäni ja koetin järjestää muistojani. \"Kohtalainen\npohmelo -- minulla! Mutta sehän oli toissapäivänä!\" kuiskasin\nitselleni.\n\nStevartti seisoi jo ovella. Vielä kerran kääntyi hän puoleeni ja sanoi:\n\n\"Pyydän anteeksi, mutta ettekö ole se nuori herra, jota eilen seurasi\n_that little fair lady and screaching baby_ (valkoverinen rouva ja\nhuutava kakara)?\"\n\nMinä myönsin päännyykähdyksellä.\n\n\"Siinä tapauksessa tulee teidän mennä katsomaan rouvaraukkaanne ja\npientä lasta, jotka ovat hyvin sairaita.\"\n\nSen sanottuaan meni stevartti matkaansa.\n\nMinun rouvaani! Minun pientä lastani! Ja ne olivat pahoinvoipia! Mutta\nolinhan minä itse pahoinvoipa; sairaampia kuin minä ne eivät voineet\nolla. Kaikki valtameren sillit eivät olisi voineet mitään sille\nkauhealle kurjuudelle, joka vallitsi minussa. Päätin kumminkin nousta\nkannelle, viileältä ilmalta kun toivoin virkistystä.\n\nVasta monien ponnistusten jälkeen onnistuin saamaan vaatteet ylleni;\nlaiva keikkui kauheasti ja aina kun se kallistui, keikahdin hyttini\ntoisesta seinästä toiseen. Vihdoin olin saanut pukeutuneeksi ja kuljin\nhapuellen ruokasaliin saadakseni jotakin ravintoa: enhän ollut\nneljäänkolmatta tuntiin mitään syönyt.\n\nMitä maukkaita ruokia olikaan pöydällä! Mutta jos mitä otin syödäkseni,\npani luonto vastaan, ikäänkuin olisin ollut nielemässä villasukkaa.\nSitä paremmalta maistui väkevä portviini.\n\nOlin juuri tyhjentämässä kolmatta lasia, kun eräs vanhempi herra\näkkiarvaamatta tarttui käteeni ja sanoi äänellä, joka muistutti\npoliisimiestä, kun hän puhuu pahantekiälle:\n\n\"Nuori mies, te rakastatte liian paljon väkeviä; te pilaatte varmaan\nsillä itsenne. Minä pidin teitä jo eilen silmällä ja minun täytyy\ntunnustaa, että suuresti hämmästyin, mitä näin. Minulla on, näette,\narveluttava onni olla teidän hyttitoverinne, nuori mies.\"\n\nTämä oli minusta enemmänkin kuin liikaa, ja unohtaen kunnioitusta, mikä\non harmaalle parralle annettava, ja omaa vihriää nuoruuttani,\nhuudahdin:\n\n\"Herra, mitä luulette? Minä en ole teidän nuori mies.\"\n\n\"Mitäkö luulen?\" vastasi epäkohtelias maanmieheni, \"ei muuta kuin että\nminulla on ihmiskokemusta, nuori mies, ja kentiesi tulette vastoin\ntahtoannekin tilaisuuteen tunnustamaan silmieni tarkkuutta. Vastaiseksi\ntarkoitan vain hyvää ja neuvon teitä ajoissa kääntymään. Tiedättekö\nmitä _dilirium tremens_ on?\"\n\n\"_Dilirium tremens_?\" Minä tirkistelin miltei kivettyneenä vanhaa\nherraa.\n\n\"Niin, nuori mies! Se teitä varmaan kohtaa jonakin päivänä, jollei se\njo ole kohdannut. Jättäkää nyt portviini rauhaan, olkaa niin hyvä, ja\nmenkää kannelle -- siellä kentiesi virkistytte. Muussa tapauksessa\nautan minä teitä ylös rappusia.\"\n\nPakenin kuin olisi paholainen ollut kintereilläni. Millä olin minä,\nonneton _mulus_, ansainnut näitä katkeria solvauksia? Eilen olin\nvähällä tulla päistikkaa potkaistuksi alas rappusia, siitä syystä että\nmuka olin \"maistamaton\", ja tänään uhattiin heittää minut ylös\nrappusia, sentähden että olin auttamaton juoppo. Onkohan kellekään\nviattomalle ennen käynyt näin ohraisesti?!\n\nTuskin olin päässyt kannelle, niin kadotin tasapainon ja kolkahdin\nsuoraan suojan puolelle. Kuinka ihanaa! Aava meri viheriöine,\nvaahtoisine laineineen, delfiinit, jotka tyytyväisinä loiskivat\nhaaleassa vedessä ja järkevillä silmillään katselivat laivaamme, ja\nsitten tämä miellyttävä keinuminen, joka niin omituisesti vaikuttaa\nmieleemme! Mutta -- mitä auttoi se minua? Pitkällisestä paastoomisesta\nrasittunut ruumiini ei sitä kestänyt. Sanomattoman viheliäisessä\ntilassa hoipertelin jälleen rappusia alas hyttiini, jossa stevartti\nauttoi minua vuoteeseeni.\n\nEn ollut kauan siinä maannut, kun kauhukseni vanhus, joka oli\nennustanut, että joutuisin viinahulluksi, avasi oven, ryntäsi luokseni,\npudisti nyrkkiään ja sanoi, tahi oikeammin sihisi:\n\n\"Kurja, mittanne on täysi! Sitä en kumminkaan olisi uskonut teistä!\nEikö riittänyt, että jätätte itsenne viinapirun omaksi; vaatiiko\npaholainen että vielä myrkytätte pientä, viatonta lastanne?\"\n\n\"Mitä, minun lastani?\"\n\n\"Niin, viatonta lapsiraukkaanne, jonka maitoon olette sekoittaneet\nviinaa. Te ette voi sitä kieltää -- kaikki naiset ovat haistelleet sitä\nja samoin minäkin. Niin, te olette hyvä te, kaksoismurhaaja!\" Sen\nsanottuaan meni hän tiehensä ja paiskasi kiinni oven jälkeensä.\n\nKaksoismurhaaja! Sepä vain puuttui! Masentuneena koetin saada unta,\nmutta siitä ei tullut mitään ja puolen tunnin kuluttua tuli stevartti\nilmoittamaan, että pieni lapsiraukkani sai koko naismaailman aivan\nepäilykseen huudoillansa, että äiti, onneton vaimoraukkani, oli enemmän\nkuin puolikuollut pahoinvoinnista ja levottomuudesta ja että hän\nhartahasti tahtoi puhutella minua.\n\nMinua! Minähän makasin itse niin avun puutteessa kuin vastasyntynyt\nlapsi!\n\n\"Mene niin pitkälle, kuin tiesi riittää!\" huusin voimattomassa\nraivossani. Ja stevartti meni, hänkin paiskaten kiinni oven, että\nkolisi.\n\nNyt luulin pulasta päässeeni ja toivoin saavani unohtaa kaikki\nvastoinkäymiset unen helmaan, mutta mitä vielä! Taasen, kun noin puoli\ntuntia oli kulunut, aukeni ovi ja sisään astui itse kapteeni.\n\n\"Herra Meyer, vai mikä teidän nimenne on\", ärjäsi hän vihaisesti,\n\"näinkö täytätte velvollisuuksianne isänä ja puolisona? Tulen\nilmoittamaan teille että kaikista päättäen viaton lapsiraukkanne\nvarmaankaan ei ole hengissä, kun tullaan satamaan, ja että\nrouvaparkanne on huolista ja surusta kuolemaisillansa.\"\n\n\"Samoin kuin minä itse\", änkötin vastaukseksi ja vetäysin kokoon\npeitteen alle, kuten mato, jonka päälle on astuttu.\n\n\"Kuinka? Te tahdotte siis että viaton lapsiraukkanne...\"\n\n\"Jättäkää minut rauhaan lapsiraukkoinenne\", huusin. \"Minua ei liikuta\nollenkaan viaton laps...\" Pahoinvointini, joka tahtoi purkautua,\nkeskeytti minua.\n\nKapteeni kävi tulipunaiseksi kauhistuksesta. \"Luonnoton isä, heittiö,\neläin ihmisen haamussa!\" huudahti hän.\n\nNoin viisi minuuttia sen jälkeen herätti minua horrostilastani joukko\nääniä, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Stevartti tempasi kiivaasti auki\noven ja huusi hengästyneenä:\n\n\"_Bolt the door, sir -- they are a comin' to lynch you_!\" (Salvatkaa\novi, he tulevat tappamaan teidät!)\n\nMillä vauhdilla nyt pääsin vuoteestani! Ja ihan parahiksi, sillä tuskin\nolin saanut oveni säppiin, niin jo oli joukko nyrkkejä sitä\npaukuttelemassa. Mutta minä -- minä hyppäsin toiseen vuoteeseen, vedin\npeitteen pääni yli ja -- kadotin tajuntani.\n\nKun heräsin oli sysimusta yö. Ilma oli ahtaassa hytissä tukehduttavan\nkuuma. Minun täytyi päästä kannelle, maksoi mitä maksoi. Päivän\nkauhistukset olivat minusta tehneet kuoleman ylönkatsojan. Jos nuo\nilkiöt vielä väijyivät minua ja aikoivat täyttää uhkauksensa, niin he\nvarmaankin heittäisivät ruumiini mereen, kun olivat tappaneet minut.\nTämä ajatus ei, kumma kyllä, kauhistuttanut minua, päinvastoin -- minun\nteki mieli jotakin suolaista. Avasin oven ja hiivin kenenkään\nhuomaamatta onnellisesti ulos salin kautta ja sitten ylös rappusia.\nEnsimäinen jonka tapasin, oli pelastajani stevartti. Osotin häntä\nkohtaan kiitollisuuttani antamalla hänelle runsaat juomarahat ja pyysin\nhänen hankkimaan minulle oikein lujan aterian, sillä kun viimeisen\nvuorokauden kuluessa vatsani menopuoli hyvin suuressa määrässä oli\nvoittanut tulopuolen, niin oli joltinenkin vaillinki syntynyt.\nVaikkakin kyökki jo oli suljettu, hankki tuo kunnollinen mies minulle\nkylmän lampaan kintun, jossa vielä oli joltisesti lihaa. Kun en nähnyt\nketään välikannella menin sinne ja asettausin kiitollisena ja\nvaatimattomana istumaan, selkä etumastoa vastaan. Jyrsein siinä\nkaikessa rauhallisuudessa kinttuani ja ihaelin kirkasta tähtitaivasta.\nPitkä uni oli tehnyt minulle hyvää, ja samaa teki nyt raitis yöilma.\nMinä näin avosilmin unta, oikein ihanaa unta, ja olisin varmaan saanut\nsepitetyksi runonkin, jollei valkoverinen holhottavani ja pikku Fumps,\nkun niitä ajattelin -- ja sitä en voinut olla tekemättä -- olisi\nhäirinnyt ajatusteni vapaata lentoa. Oi, kuinka toisin olin itselleni\nkuvaillut tätä kulkua meren yli! Ja nyt!? Mutta kokematon nuorukainen\nkun olin, en tullut aavistaneeksikaan, että jotakin vielä paljoa\npahempaa, kuin mitä tämä päivä jo oli tuonut mukanaan, oli minua\nodottamassa. Muussa tapauksessa olisin varmaan pää edellä syössyt\nmereen ja siten ennen aikojaan jättänyt sikseen koko tulevan\nkuuluisuuteni!\n\nOlin iloinnut noin pari tuntia takaisinvoitetusta voimastani ja\nhyvinvoinnistani, kun loistomajakat tulivat näkyviin. Siinä otimme\nluotsin laivaan ja suuntasimme kulkumme Elbevirtaan. Kuta lähemmäksi\ntulimme matkamme määrää, sitä suuremmalla huolella ajattelin\nvelvollisuuksiani kaunista matkatoveriani ja hänen lastansa kohtaan.\nOlisiko todellakin äänekäs poikanulikka ottanut kuollakseen\nalkohoolimyrkytykseen? Oliko soma pelimannin-rouva heittänyt henkensä?\nVahinko, suuri vahinko -- ei hengestä, mutta rouvasta. Sydämeni takoi\njotenkin rauhattomasti kylkiluitani, kun ajattelin, että palasin\nisänmaahani kentiesi kaksoismurhaajana -- minä, joka olin lähtenyt\nmaailmaan iloisena, vastaleivottuna ylioppilaana!\n\nJo välkkyi oikealla ja vasemmalla valoa; jo tunnin kuluttua olisimme me\nsatamassa. Täytyihän minun sitä ennen saada selville holhottieni\nkohtalo. Hoipertelin peräkantta kohden. Tiesin suunnilleen, missä\nnaisten sali oli. Tuolla kai se oli kannen alla, josta henkitorvi pisti\nesiin. Hiivin sinne, varovasti kuin varas, ja kallistin korvani torven\nsuulle. Ja silloin kuulin sanomattomaksi ilokseni -- vaikka Elbe\npauhasi laivan keulaa vastaan, vaikka propellin akseli melusi allani ja\nmasina puuhki -- kuulin Ferdinand Müller nuoremman, niin sanotun\nFumpsin, voimakasta ääntä ja vielä lisäksi luulin erottavani sanoja,\njotka hinterpommernin kielellä kiittivät Jumalaa, että oltiin näin\npitkälle päästy. Huolimatta viinapullosta ja meritaudista olivat äiti\nja lapsi elossa; minä en ollutkaan kaksoismurhaaja.\n\nAamulla -- noin kello kolmen tienoilla luulen -- saavuimme Hampuriin.\nEn enää pelännyt kostoa, sillä matkustajilla oli yltäkyllin muuta\ntekemistä. Pääsin kun pääsinkin kauniin matkatoverini ja pikku enkelin\nkanssa, joka kaikeksi onneksi nukkui, eheänä maalle ja sain käsiini\najurin, jonka tuli kuljettaa meidät \"ensimäiseen parhaimpaan\nhotelliin.\"\n\nKysäsin tietysti kohta suurimmalla osanottavaisuudella Mimmi-rouvan\nvointia.\n\n\"Oi, olen voinut niin pahasti, niin kauhean pahasti\", änkötti pieni\nrouva heikolla äänellä. \"Luulin jo kuolevani.\"\n\n\"Minä myös\", huokasin.\n\n\"Kaarle raukkani!\" valitti kalpea rouva -- hän piti varmaan minua\nmiehenään. \"Emme enää koskaan tee merimatkaa!\"\n\nEn vastannut mitään, ja nyt vaipui pieni pää minun rintaani vastaan ja\nvaarallinen mytty makasi puolittain minun sylissäni. Tämä oli hyvin\nmiellyttävää mielestäni; istuin suorana kuin kanto enkä liikahtanut,\nvaikka Mimmi-rouvan hatunliepeet kutkuttivat poskiani ja nenääni.\nTunnustan kumminkin, etten ollut ollenkaan pahoillani, kun ajopelit\npysähtyivät ja minun täytyi herättää vienoa nukkuvaa.\n\nAjuri näkyi käsittäneen käskyäni oikein korkealta kannalta, sillä hän\noli pysäyttänyt erään korkean, komean rakennuksen edustalle Alsterilla.\nKun olin maksanut kyydin, oli minulla kukkarossani vähän toista markkaa\nrahaa jälellä. Mutta eihän parin tunnin viipyminen paraimmassakaan\nhotellissa koko maailmaa maksaisi. Me aioimme, näet, vielä saman päivän\naamupuolella jatkaa matkaamme rautatietä.\n\nSaimme odottaa hyvän aikaa, ennenkuin vihdoin uninen palvelia avasi\nportin ja päästi meidät ynnä meidän kolmetoista myttyä sisään.\nKysymykseeni saisimmeko kaksi huonetta, jossa kummassakin oli vuode,\nvastasi hän päännyykähdyksellä, otti avaimen mustan nimitaulun naulasta\nja vei meidät kolmanteen kertaan, pitäen kynttilän niin viistossa, että\nsteariinia koko ajan tippui kauniille matoille. Sitten kävi kulkumme\ntavattoman pitkää läpikäytävää, jossa ovi oli oven vieressä ja jokaisen\nedessä puhdistettavaksi asetettuja kenkäpareja, kunnes palvelia viimein\navasi oven, astui sisälle, sytytti nuo tavanmukaiset kaksi kynttilää ja\nmumisi: \"Olkaa niin hyvät! Hyvää yötä!\"\n\n\"Täällähän on oikein hienoa\", sanoi rouva Müller, kun palvelia oli\nlähtenyt, heittäen väsyneistä silmistään pikaisen luonnin ympärillensä.\nSitten asetti hän mytyn, jossa Fumps yhä nukkui, varovasti huoneen\ntoiselle vuoteelle.\n\n\"Kyllä!\" myönsin minä ja lisäsin, kiiruhtaen ovelle, joka näkyi vievän\ntoiseen kamariin, \"minun huoneeni on epäilemättä tässä vieressä.\"\n\nVarovasti tartuin avaimeen. Mitä? Ovi oli suljettu; sen edessä oli\ntoisella puolella marmorinen pesukaappi!\n\n\"Oi, armollinen rouva!\" änkötin aivan ymmälläni, \"palvelialurjus on\nkäsittänyt minua väärin. Varmaan luuli hän että olimme -- aviopari.\nRiennän paikalla alas ja koetan saada hänet käsiini.\"\n\nOlin juuri lähtemäisilläni, kun Mimmi-rouva ryntäsi jälkeeni, tarttui\nkäsivarteeni ja huudahti:\n\n\"Mitä ajattelettekaan, parooni! Ettehän toki aio jättää minua tänne\nyksin? Silloin kuolen pelvosta.\"\n\n\"Minä -- -- korkeasti kunnioitettu rouva, minä ajattelin vain, että\nkoska emme -- niin sanoakseni -- olekaan toistemme kanssa -- tuota niin\n-- naimisissa -- niin ajattelin...\"\n\n\"Oh, ketä se täällä koskee!\" keskeytti Mimmi-rouva minua. \"Olenhan niin\npeloissani, että -- olen kuolla. En ole koskaan ennen maannut yksin\nmissään huoneessa, ja jollette ajattele pahaa minusta ... oi, hyvä\nparooni, jääkää tänne -- jääkää turvaamaan minua ja minun pikku\nFumpsiani!\"\n\nHän oli niin ihmeen soma auttamattomuudessaan, että minä tulin oikein\nliikutetuksi. Minäkö ajattelisin pahaa hänestä! Sydämeni oli niin\npuhdassininen kuin Mimmi-rouvan lempeät silmät.\n\n\"Jos vain tahtoisitte mennä ulos ja seisoa oven takana, kunnes minä\nyskäisen\", sanoi hän ja puristi kiitollisuudella kättäni.\n\nMinä menin pimeään käytävään; seisoin siinä ja odotin hänen yskäystään.\nViisi minuuttia, kymmenen minuuttia! Kuinka kauhean hitaasti aika\nkului! En uskaltanut edes jaloitella. Likeisissä suojissa yskittiin ja\nkuorsattiin niin kauheasti että minun siinäkin, missä seisoin, oli\nvaikea kuulla sovittua merkkiä. Painoin monta kertaa korvaani ovea\nvastaan, mutta en kuullut mitään. Vihdoin uskalsin hiljaa koputtaa\novelle. -- Ei vastausta! Vielä kerran -- ei vastausta!\n\n\"Varmaan on hän vaipunut uneen ja unohtanut koko yskimisen\", ajattelin\nja avasin vihdoin hiljaan oven. Pieni rouva makasi jo vuoteessaan,\nmutta hän oli valveillaan ja viittasi minulle.\n\n\"Miksi ette ole tullut ennemmin\", kuiskasi hän, kun olin tullut hänen\nluokseen. \"Olen maannut täällä jo ainakin neljänneksen tuntia.\"\n\n\"Ettehän ole yskineet; en ainakaan ole mitään kuullut.\"\n\n\"En, enhän sitä voinut; silloinhan olisin herättänyt Fumpsin. Katsokaa,\nkuinka makeasti hän nukkuu!\"\n\nOli todellakin miellyttävää nähdä pienen, kaljun lapsenpään siinä\npistävän esiin valkoisten lakanain lomasta nuoren äidin vieressä. Mutta\nkun jo kerran ennen olin ihmetellessäni nukkuvaa Pumpsia saanut aikaan\nsuuren onnettomuuden, mumisin vain jotakin noiden kahdentoista\npartakarvani takaa ja vetäydyin jonkinmoisella kiiruudella takaisin.\n\n\"Hyvä parooni\", kuulin Mimmi-rouvan kuiskaavan, \"älkää tehkö melua\nsaapasnihdillä; olkaa hyvä ja asettakaa minunkin kenkäni etehiseen,\npuhdistettavaksi.\"\n\nRiisuin kengät jalastani melkein kuulumattomasti ja asetin ne ynnä\nmatkatoverini kengät oven taakse.\n\n\"Oletteko oikein lukinneet oven?\" kuului taaskin kuiskaus vuoteelta.\n\n\"Olen\", vastasin yhtä hiljaan.\n\n\"Mutta -- -- olkaa hyvä ja vääntäkää avain vielä kerta ympäri.\"\n\nEn ymmärtänyt mitä varten, mutta tein kumminkin, mitä Mimmi-rouva\nkäski.\n\n\"Ei\", huudahti hän; \"nythän te aivan varmaan lukitsitte oven auki.\"\n\n\"En, sitä en tehnyt. Väänsin avaimen kahdesti ympäri.\"\n\n\"Todellako?\"\n\n\"Aivan varmaan.\"\n\n\"Ovatko muutkin ovet lukitut?\"\n\n\"Ovat.\"\n\n\"Sekin, jonka takana pesukaappi seisoo?\"\n\n\"Niin, kyllä sekin.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja katsokaa vuoteitten alle. Minä pelkään niin kauheasti.\"\n\n\"Mitä tulee minun sieltä katsoa?\"\n\n\"Onhan joku voinut sinne piiloutua. Pelkään niin kauheasti, että sinne\non joku kätkeynyt.\"\n\nItsessäni ihmetellen, että niin paljon turhamaisuutta, kauneutta ja\nviattomuutta saattoi asua yhdessä ihmisessä, otin kynttilän ja\nkurkistin vuoteeni alle.\n\n\"Ei siellä ole mitään\", sanoin lohduttaen.\n\n\"Entäs minun vuoteeni alla?\"\n\nHeittäysin polvilleni hänen vuoteensa viereen.\n\n\"Ei sielläkään.\"\n\n\"Oletteko ihan varma siitä?\"\n\n\"Olen, ihan varma!\"\n\n\"Kiitoksia, hyvä parooni. Mieheni täytyy aina kurkistaa vuoteitten\nalle, muuten en saa unen rahtua silmiini.\"\n\n\"Saanko nyt sammuttaa kynttilän?\"\n\n\"Kyllä, jollette enää sitä tarvitse. Hyvää yötä!\"\n\nHän oijensi minulle pienen kätensä ja minä suutelin sitä, mutta\njoltisesti jäähtyneenä.\n\nOlin kyllä nukkunut suurimman osan aikaa laivamatkalla ja lakanat\nolivat kuten koko maailman hotelleissa kylmät ja kosteat, mutta\nsittenkin vaivuin pian makeaan uneen. Laivan keinuva liike tuntui vielä\nruumiissani ja korvissani soi meren aaltojen loiske. Uneni kävi yhä\nsyvemmäksi.\n\nMutta kylläpä oli ihmeellistä, että vaikkakin olin mitä syvimmässä\nunessa, niin oli minulla kumminkin selvää tietoa tästä keinumisesta ja\nloiskeesta. Viimeksi mainittu kävi mielestäni yhä voimakkaammaksi,\nikäänkuin olisi väkimyrsky syntymäisillään. Kuulin selvään kalalokkien\nja myrskylintujen kirkunaa, johon sekausi masinan puuhkiminen, se kun\nkävi yhä kovemmaksi. Varmaan oli höyryn paino äärimmillään.\nRumpumpumpum! Oi, kunpa vain ei höyrypannu räjähtäisi! Komantosillalta\nkuului kapteenin ääni, vaikka melkein myrskyn pauhinaan\nkatoomaisillaan...\n\n\"Eikö tästä riivatusta melusta loppua tulekaan? Hulluksihan tästä\nkaikesta tulee!\" ärjyi ääni vuoteeni päässä ja siinä olevaa ovea\npaukutteli nyrkki.\n\nSamalla kolkutettiin, vaikka hiljemmin, toista ovea, sitä, joka seisoi\npesukaapin takana, ja surkean kimelä ääni kuului:\n\n\"Mutta, rouvaseni, mitä teettekään kakaralle? Lapsihan huutaa ihan\npilalle kaunista ääntään. Antakaa hänelle jotakin makeata? Enkö saisi\ntarjota vähän kokolaatea -- se on herrojen Jordanin ja Dimaussenin\ntehtaasta Dresdenissä.\"\n\nTämä siis oli kuumennettu masina! Myrskyn pauhinasta taasen piti\nihmelapsi Fumps huolen.\n\nOlin juuri kohonnut istualleni, tehdäkseni äänekkään pojan äidille\nkohteliaita ja vakavia muistutuksia, kun näin Mimmi-rouvan seisovan\nvuoteeni vieressä, huutava mytty sylissänsä.\n\n\"Oi näitä kauheita herroja!\" valitti pikku rouva nyyhkien; \"nehän eivät\nsiedä kuulla pienen lapsen itkuakaan, käyttämättä, itseään villipetojen\ntavoin. Pitäkää, hyvä parooni, häntä sen aikaa kuin lämmitän hänelle\nhiukan saksankuminateetä!\"\n\nJa odottamatta myönnytystäni laski hän syliini tuon kohti kurkkuaan\nparkuvan ja potkivan mytyn. Olin tosin kerran ennen pitänyt lasta\nsylissäni, mutta tuo lyhyt harjoitus ei tehnyt minua soveliaaksi\ntäyttämään tätä paljon vaikeampaa tehtävää. Minä keinuttelin pikku\nFumpsia sen kuin jaksoin. \"Pyschvyschvyschvysch!\" Ei, ei mikään\nauttanut. Puhuttelin häntä ystävällisesti. \"Tu-tuu-tuu-tuu, ole hiljaan\nja kiltti, niin saat sokuria!\" Ei, ei auttanut. Taputtelin myttyä alta\nja päältä, tanssautin sitä ylöspäin ja alaspäin -- ei, ei siitäkään\napua!\n\nTuo kuminatee ei tahtonut ensinkään ottaa lämmitäksensä ja viereisissä\nhuoneissa oliat antoivat mitä tehokkaimmalla tavalla kuulla\nmieliharmiansa. Korviani särki kuin olisin seisonut katetulla rautatien\nasemalla, veturin kiljuessa ihan vieressäni. Tuota kaikkia eivät\nhermoni kärsineet ja minä huusin armottomalle Fumpsille:\n\n\"Etkö tahdo pitää suutasi, sen mokoma elukka!\"\n\nJa todentotta, pikku ilkiö vaikeni ja katseli minua hämmästyneenä,\nmuljotellen kyyneleisiä, kirkkaita silmiään. Mutta sitten vetäysivät\nsuupielet jälleen alaspäin, silmät ummistuivat, pienet käsivarret\nalkoivat hosua ja -- iii! Siinä syntyi uusia ja vielä kirkuvampia\nsäveleitä.\n\n\"Hyi, herra parooni! Kuka tuolla tavalla ärjyy pienelle lapselle!\"\nhuudahti suuttunut mamma itkuun hyrähtäen ja temmaten lemmittynsä minun\narvottoman sylistä. \"Miehet nyt eivät kelpaa mihinkään! Fumpsiparkani,\noma sydänkäpyni, mitä ovatkaan ne tehneet sinulle?\"\n\nMinä heittäysin kyljelleni vuoteeseeni että jymähti ja vedin peitteen\nkorvieni yli. Nyt vasta ymmärsin ystävääni Kalle Ferdinandia! Vielä\ntoissa päivänä en kuolemakseni käsittänyt mahdolliseksi, että\ntunteellinen mies voi vapaaehtoisesti ja epämääräiseksi ajaksi erota\nniin ihanasta vaimosta kuin Mimmi-rouva oli; mutta nyt -- nyt käsitin\nsen täydellisesti. \"Oi pyhä Antonius!\" huokasin, \"jos olisin jo saanut\njättäneeksi hänet Hinterpommernin rajan toiselle puolelle! En nai\nkoskaan -- tahi, jos nain, niin lesken, jolla on täysikasvuisia\nlapsia!\"\n\nVihdoin oli tee lämminnyt ja minä pääsin rauhaan. Päätin nukkua, enkä\nherätä, vaikka kymmenenkin Fumpsia huutaisi vuoteeni ympärillä. Mutta\nmitä päätöksistä! Kohta sen jälkeen tarttui pelimannin rouva\nkäsivarteeni ja kuiskasi pelästyneenä:\n\n\"Kuuletteko! Joku siellä ulkona hissuttelee! Nyt raapitaan ovea! Voi,\nvoi! Onko teillä revolveria?\"\n\nMinun täytyi taasen kohoutua ja kuunnella. Mitä oli tuo epäilyttävä\nääni? Hotellin palvelia, joka kokoili ovien ulkopuolelle asetettuja\nkenkiä. Vihdoin kun olin tämän saanut selvitetyksi holhotilleni, soi\nhän minun nauttia parin tunnin kestävää unta.\n\nOli kirkas selvä päivä kun heräsin. Valkoverinen pelimannin rouva oli\njo aikaa sitten noussut. Hän oli pukeutunut valkoiseen aamutakkiin,\njoka oli hänelle hyvin omansa, ja istui akkunan vieressä, leikkien\npikku Fumpsin kanssa, siinä hiljaan hyräillen jotakin laulua. Minä\nmakasin monta minuuttia ja katselin tuota miellyttävää näkyä, ennenkuin\nhän huomasi, että olin herännyt.\n\n\"No vihdoin viimeinkin!\" sanoi hän; \"teillä on unta, että oikein\nkateeksi käy. Fumps on huutanut kolme erää, mutta ette ole\nliikahtaneetkaan -- kerran vain mumisitte jotakin. Ja nyt käy kello\nyhtätoista!\"\n\n\"Yhtätoista! Ja kaksi minuuttia ennen kahtatoista menee juna! Miksi\nette ole herättänyt minua, rouva Müller? Menkää nyt ulos vähäksi aikaa,\nolkaa niin hyvä -- minä puen hyvin nopeaan ylleni.\"\n\nHän teki niinkuin käskin ja pukiessani kuulin hänen tanssivan edes\ntakaisin ja hyräilevän itsekseen. Hän oli sittenkin oikein miellyttävä,\ntuo pikku rouva, ja seikkailu olisi voinut olla hyvinkin huvittava,\njollei vain tuota pientä pelimannin alkua olisi ollut. \"Kyllä on hyvin\nikävää\", tuumailin itsessäni, \"että lapset ovat niin tavattoman nuoria,\nkun ne syntyvät tähän maailmaan!\"\n\nSitten söimme oivallisen aamiaisen. Mimmi-rouva kaasi kahvikupit\nkukkuroilleen ja teki voileipiä, ja pikku Fumps oli entisiin tapoihinsa\nnähden hyvinkin sävyisä. Kummako että olimme erittäin hyvällä tuulella?\nIlmakin oli ihmeen kaunis ja lämpösessä auringon paisteessa kimalteli\nAlsterin vesi oikein viehättävästi. Silloin tuli kyypari sisään,\ntoisessa kädessään lasku, toisessa kirja, johon matkustavaisten tulee\nkirjoittaa nimensä. Kun hän oli saanut ne asetetuksi pöydälle, sanoin:\n\n\"Lähettäkää tänne palvelia, joka kantaa alas kapineemme; kymmenen\nminuutin kuluttua tarvitsemme ajopelit, jotka vievät meidät rautatien\nasemalle.\"\n\nKun kyypari oli mennyt, loin silmäni Mimmi-rouvaan ja kysyin vähän\nhämilläni:\n\n\"Mitä kirjoitan tähän matkustajain kirjaan?\"\n\n\"Tietysti kirjoitatte: K. F. Müller, soittoniekka, rouvansa ja pienen\npoikansa kanssa Lontoosta\", vastasi hän nauraen.\n\n\"Niinkö kirjoitan?\" -- Ja hiukan vapisevalla kädellä piirsin minä nuo\nsanat kirjaan, kieltäen omaa, rehellistä nimeäni. Sitten loin silmäni\nlaskuun. Siinä oli pippuria.\n\n\"Hui!\" huudahdin. \"Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, että nyt\nvetoon teidän kukkaroonne; minun on aivan tyhjä.\"\n\n\"Minun kukkarooni? Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Miehenne käski minun maksaa teidän puolestanne ja kirjoittaa muistiin\nsummat. Olen sen tehnyt. Tässä näette. Olkaa niin hyvä.\"\n\n\"Eikö mieheni antanut teille rahoja minun menojani varten?\"\n\n\"Ei penniäkään.\"\n\n\"Kuinka! Ja hän sanoi minulle...\"\n\n\"Eikö teillä ole rahoja?\" huudahdin ja vaalenin.\n\n\"Ei -- ainoastaan pikku menojani varten. 'Matkarahasi olen antanut\nparoonille', sanoi mieheni.\"\n\n\"Se konna!\" huusin minä.\n\n\"Oi, minä onneton, onneton vaimo! Rakas, kulta, parooni, älkää jättäkö\nminua tässä kauheassa hädässä.\"\n\n\"Jättää teidät! Kunpahan vain tietäisin, miten se voisi käydä päinsä.\nKoko omaisuuteni nousee 75 penniin.\"\n\n\"Ja minulla on vain 5 markkaa ja muutamia pennejä.\"\n\n\"Se ei riitä hotellin laskuun edes.\"\n\nKyypäri palasi samassa palvelian kanssa ilmoittamaan että vaunut\nodottivat.\n\nMinä mumisin että olimme muuttaneet tuumamme, vaimoni kun ei voinut\nhyvin. Tuota sanoessani tunsin rehellisen omantuntoni peittävän\npunaisella lipulla koko kasvoni.\n\n\"Tuleeko herrasväki puoliselle?\" kysyi kyypäri.\n\nPuoliselle! Minäkö, väärä aviomies ja nimenväärentäjä -- minäkö\nesiintyisin päivällispöydässä hotellin suuressa salissa, jossa kentiesi\njoku tuntisi minut! Maailmahan on niin pieni ja aina niitä ystäviä\ntapaa, varsinkin silloin, kun ei ensinkään tahtoisi... \"Ei, me haluamme\nsaada ruoan kamariimme.\"\n\nKyypäri oli niin kohtelias, että ilmoitti puolisen maksavan hengeltä\nmarkan enemmän, jos ruoka kannettaisiin kamariin.\n\n\"Yhdentekevä!\" ärjäsin hännystakkiselle miehelle. -- Kun ei ole, millä\nmaksaa, on tietysti yhdentekevä, kuinka suuri velka on.\n\nKyypäri poistui, heitettyään uteliaan silmänluonnin matkustajain\nkirjaan. Tuskin oli hän sulkenut oven, kun minä raivostuneena hypähdin\npaikaltani, juoksin huoneessa edestakaisin kuin haavoitettu pantteri\nja koetin lepyttää mieltäni latelemalla mitä herttaisimpia\nmielenpurkauksia Kalle Ferdinandin jalouden johdosta.\n\nMimmi-rouva ei sillä välin tiennyt muuta parempaa kuin puristaa\nesikoistaan, \"rakastettua sydänkäpyään\" sydäntänsä vastaan ja päästää\nhuokauksia ja voivotuksia, joihin Pumps uskollisesti yhtyi koko\nkurkkunsa täydeltä. Jos luonnoton isä olisi nähnyt uhriensa kyyneleitä\nja kuullut jälkeläisensä korvia vihlovalla äänellä kutsuvan taivasta\nkostajaksi, niin kyllä olisi hänen sydämensä heltynyt. Onneksi hänelle\noli Pohjanmeri välillämme, sillä nyt olin sillä tuulella että olisin\nantanut keppini tahdittaa hänen selkäänsä.\n\nJohonkin oli kumminkin ryhdyttävä. Mihin? Oi, pyhä Antonius, mitä piti\nminun tekemän? Mistä saisin rahoja -- varastamatta?\n\n\"Kuinka onneton olen, kuinka sanomattomasti onneton!\" nyyhki\nMimmi-rouva. \"Minun Ferdinandini! Onko tämä kaikki totta? Hän oli aina\nniin kiltti minua kohtaan. Enhän minä hänelle ole mitään tehnyt --\nainoan kerran vain, kun sanoin, että hänen viulunvingutuksensa olivat\nkauhistuttavat; mutta enhän minä vielä silloin tiennyt, että hän itse\noli sepittänyt niitä. Fumps-parka, armas, rakas silmäteräni! Nyt täytyy\nmeidän kuolla nälkään, emmekä koskaan pääse mummon luo Belgardiin.\"\n\n\"No, no, rouva Müller! Ei sitä toki vielä nälkään kuolla\", lohduttelin\nminä. \"Olenhan aluksi antanut käskyn että pöytämme täällä on\nkatettava.\" Ja kun äiti ja lapsi eivät sittenkään herenneet itkemästä,\nsilittelin minä toisella kädelläni pienoisen kaljua päätä ja taputtelin\näitiä olkapäälle.\n\nTässä lohduttajan toimessa paraikaa ollessani avattiin ovi ja sisään\nastui palveliatar, joka jo minun nukkuessani oli saanut käskyn\nMimmi-rouvalta tuoda rievää maitoa Fumpsia varten. Hyvän tytön kävi\nkohta sääliksi pientä huutajaa. Hän otti mytyn äidin sylistä, ja\nsillaikaa kuin Mimmi-rouva uudelleen laittoi keittimensä kuntoon,\ntanssi hän rallattaen ympäri huonetta, jotta mytty vihdoin näki hyväksi\nvaieta ja silloin tällöin vain päästi yksityisiä huutoja, joita\nmolemmat naiset säestivät miellyttävällä naurulla.\n\nÄkkiä kutsuttiin hyvänsävyisä palveliatar ulos ja minä asetuin akkunan\neteen, jossa ruutua rummuttaen katselin liikettä Alsterilla ja koetin\nponnistaa järkeäni, löytääkseni jotakin apukeinoa.\n\n\"Oletteko keksineet mitään neuvoa, herra parooni?\" kysyi vihdoin\nMimmi-rouva hiljaan.\n\nMinä käännyin ja vastasin miehuullisesti:\n\n\"Olenpa niinkin, rouvaseni; olen keksinyt keinoa, joka auttaa.\nOtan kultataskukelloni, jonka pappa antoi minulle, kun olin\nylioppilastutkintoni suorittanut, ja -- panttautan sen.\"\n\nSisällinen liikutukseni oli vallata minua; minun täytyi taasen kääntyä\nakkunaan päin.\n\n\"Ei, sitä ette saa tehdä, ei!... Tuota kaunista kelloa! Odottakaa,\nminun johtuu jotakin mieleeni: onhan minulla kultainen rannerenkaani,\njossa on suuri hohtokivi -- mieheni antoi sen minulle hääpäivänämme.\nOdottakaa, minä ha'en sen arkusta; se on maksanut kolmesataa\nviisikymmentä markkaa, sanoo Ferdinand, Ja nyt hänellä ei ole antaa\nminulle edes matkarahoja kotiin!... Mutta kyllä hän sittenkin suuttuu\nkauheasti, kun saa kuulla että olen pantannut hänen häälahjansa. Kun\nväliin Lontoossa varamme loppuivat ja piti pantata milloin mitäkin,\nniin minä joskus esitin, että vietäisiin konttoriin rannerengas, mutta\nsilloin huudahti Ferdinand aina: Jos minua rakastat, Mimmi, niin älä\nkoskaan panttauta rannerengasta, se murehuttaisi minua haudassanikin!\nNiin hän sanoi, herra parooni. Oi hän on niin kovin tunnollinen, minun\noma Ferdinandini.\"\n\nJa rouva purskahti taasen itkuun.\n\nMutta minua koski kultakelloni kohtalo enemmän kuin viekkaan pelimannin\ntunnollisuus; minä tempasin sentähden rannerenkaan, niin pian kuin\nMimmi-rouva oli sen hakenut esille arkusta, ja lähdin kiireesti sen\nkanssa ulos.\n\nOli kaunis, selkeä syysaamu, ihan semmoinen, joka houkuttelee lähtemään\nhuvimatkalle Alsterille, mutta -- jääkää hyvästi ihanat unelmat! Sen\nsijaan pakotti minua välttämättömyys tässä kauniissa merikaupungissa,\njossa en tuntenut ainoatakaan ihmistä, niin pian kuin mahdollista\nhakemaan jonkun rikkaan juutalaisen, joka tarpeellisella lisällä\navustaisi minun kehnoa matkakassaani. Minä syvennyin kaupungin\nvanhempiin osiin, toivoen näkeväni niiden vähäpätöisten katujen\nvarsilla jonkun kyltin, joka opastaisi minua hädässäni.\n\nIhmeellistä! Aina kun kadun kulmassa silmäilin taakseni, jotten eksyisi\npaluumatkallani, näin pienen, keski-ikäisen, harmaanuttuisen herran,\njoka jo hotellista lähtiessäni oli astunut esiin porttikäytävästä.\nMutta, kuten sanoin, en tuntenut ainoatakaan ihmistä koko Hampurissa;\nsattumus se kaiketi oli, joka sai tuon herran kulkemaan ihan samoja\nkäyriä katuja, kuin minä kuljin.\n\nVihdoin sain näkyviini panttilainaajan kyltin ja astuin tykyttävin\nsydämin sisään hänen ammattipaikkaansa -- tomuiseen vaatepuotiin.\n\n\"Anteeksi, hyvä herra\", aloin peräti hämilläni; \"pahaan pulaan\njoutuneena täytyy minun kallisarvoista kultakapinetta vastaan...\"\n\n\"Tunnen tuollaista -- antakaa tänne!\" keskeytti minua kovasydäminen\nisraeliitta välinpitämättömästi.\n\n\"Tässä on kultarannerengas, kaunis hohtokivi keskellä -- on maksanut\nkolmesataa viisikymmentä markkaa.\"\n\n\"Mistä sen niin varmaan tiedätte, nuori herra?\"\n\n\"Minä? -- Tiedänhän minä sen, kun itse olen antanut sen morsiuslahjaksi\nvaimolleni'\"\n\n\"Morsiuslahjaksi! Vai niin! No, tulkoon nyt kuka tahansa väittämään\nettei nuorilla herroilla ole kuraasia!\" -- Tuolla Aaprahamin\njälkeläisellä näkyi olevan tavattoman lysti. \"No, siinä tapauksessa\nminun kaiketi on kunnia puhutella herra Mülleriä, koska tähän on\npiirretty: 'Mimmilleen Elokuun 5 p. 1873.'\"\n\n\"Niin juuri! Minähän se olen!\" vastasin urhoollisesti.\n\n\"Ja missä te asutte? Anteeksi, kun on kysymys kalleuksista, täytyy olla\nvarovainen.\"\n\nKuinka kohteliaasti tuo ilkiö irvisteli!\n\n\"Hôtel Europe'ssa!\" vastasin lyhyesti ja ylpeästi.\n\nMies teki niin syvän kumarruksen, että kookas nokka melkein kosketteli\npöytää.\n\n\"No, teidän tähtenne, armollinen herra Müller, niin annan tästä\nrannerenkaasta -- yhden markan.\"\n\n\"Yhden -- markan! Anteeksi, herra Abrahamssohn, kuulin kai väärin.\"\n\n\"Ette kuulleetkaan! Minä annan aina kolmannen osan tavaran hinnasta --\nrehellinen ammatti, herra Müller. Tämä rannerengas, jonka te olette\nantaneet Mimmillenne Elokuun 5 p. 1873, on tompakkia, ja hohtokivi on\nlasia. Renkaan koko arvo on kolme markkaa, minä lainaan teille markan\nsitä vastaan.\"\n\n\"Tompakkia!\" huudahdin hämmästyneenä. \"Varmaan väitätte, että tämä\nkellokin on tompakkia!\" Ja vapisevin käsin otin minä esiin liivini\ntaskusta kauniin kultakelloni ja oijensin sen hymyvälle semitiläiselle.\n\n\"Ei, herra Müller, ei! Se on toista! Kaunis, oivallinen, oikea\nkultakello!\" Hän katseli sitä kaikilta tahoilta ja avasi kuoren. Ja\ntaasen vetäysivät hänen vanhantestamenttiset kasvonsa tuohon\npirulliseen hymyyn. \"Oh, kuinka kauniin kruunun herra Müller on antanut\npiirtää siihen ja hienon vaakunan lisäksi!\"\n\nVaakuna ja kruunu kuoren sisäpuolella! Oi, etten ennen tullut\najatelleeksi niitä! Vanhan lurjuksen kasvojen juonteista osasin selvään\nlukea, mitä hän minusta ajatteli. Juopoksi ja murhaajaksi oli minua jo\nsanottu eilen; tänään pidettiin minua vaihdon vuoksi varkaana.\nOikeinhan tästä kaikesta saattoi tulla hulluksi!\n\nOsottaakseni ylenkatsettani panttilainaajaa kohtaan en vastannut\nsanaakaan enää; tempasin vaan äkkiä lemmityn kelloni hänen likaisista\nkynsistään ja ryntäsin suoraa tietä ulos kadulle. Ensi kadunkulmassa\ntulin muistaneeksi että olinkin unohtanut tuon pahanpäiväisen\ntompakkirannerenkaan Abrahamssohnin luo... Kuinka hyvin minä nyt\nkäsitin, mistä syystä tunnollinen Kalle Ferdinand ei ollut tahtonut\npanttauttaa tuota kallista morsiuslahjaansa! Oh, vähät minä koko\nroskasta; antaa sen jäädä sinne, missä on, kunhan pääsen näkemästä\ntuota irnuvaa israeliittaa!\n\nKäännyin ja pudistin nyrkkiä huonetta kohden, missä minua, viattominta\nkaikista muluksista, niin kauheasti oli loukattu. Ja silloin -- se oli\nsattumukseksi jo liikaa -- näin tuon harmaanuttuisen keski-ikäisen\nmiehen astuvaa sisään samaan puotiin, jossa vasta olin käynyt. Olisiko\nmies salapoliisi? Sepä vain puuttui! Eikä koko Hampurissa ainoata\ntuttua sielua, joka tietäisi vakuuttaa puolestani, että olin\nhyvänsävyisin kaikista ihmislapsista ja säädyllisten vanhempien\nsäädyllisin poika.\n\nMutta mitä -- jos turvaisin isääni! Hän oli ainoa, joka saattoi auttaa\nminua pulasta. Hänelle tulisi minun ilman mitään verukkeita ilmoittaa\nkauhea tilani ja hänen täytyisi auttaa minua, vaikka kuinkakin suuressa\nmäärässä häntä rasittaisi tuo isissä niin tavallinen kuurous, kun on\nkysymys raha-asioista. Minä kyselin sähkölennätinkonttooria ja sitten\n-- miten laatisin sähkösanoman, ja riittäisikö 5 markkaa 75 penniä\nsiihen? Sähkösanomat olivat siihen aikaan kalliimpia kuin nyt.\nMietittyäni ja raapittuani korviani, sain viimeinkin kyhätyksi\nseuraavan sähkösanomanäytteen, jonka jätin lähetettäväksi isälleni:\n\n    \"_Parooni Wallrode, Schiverin.\n\n    Epäilyksessä. Istun kiinni vaimoine lapsineni. Lähetä\n    paljon sähkörahoja Hôtel de l'Europe'hen.\n\n                                             Ernst_.\"\n\nTähän mestarikyhäykseen olin jotenkin tyytyväinen. Varsinkin olin ylpeä\nsanasta: _sähkörahoja_, joka oli muodostettu samaan malliin kuin\n\"sähkövastaus.\" Lause: \"Istun kiinni vaimoine lapsineni\", olisi ehkä\nherra isästäni vähän arvoituksen kaltaista, mutta ainakin ilmoittaisi\nse hänelle, että hänen poikaparkansa oli tavattomassa pälkähässä. Kun\nsitten olin varma siitä, että tämä mestarillisesti kokoonpantu sanoma\noli matkalla, heilahti henkeni taasen nuoruuden joustavuudella ylös\nuusien toiveiden maailmoihin. Miellyttävä kävelyretki ja toinen pieni\nja halpa voileipä-aamiainen teki tehtävänsä. Yhdessä paransivat ne\nmielialani niin, että kun parin tunnin kuluttua saavuin hotelliin, olin\njotenkin hyvällä tuulella.\n\nToisin oli Mimmi-rouvan laita. Suruisena ja alakuloisena istui hän\nsiinä niin huolestuneen näköisenä, että minä luulin velvollisuudekseni\nlohduttaa häntä.\n\nOlin juuri saanut muutamia toivon sanoja lausutuksi, kun joku taputti\novelle, ja kun jotenkin äreästi olin huudahtanut: \"Astukaa sisään!\" ja\novi sitten aukeni, mitä sainkaan nähdä? Siinä hän seisoi tuo omituinen,\nharmaassa puvussa oleva mies, joka kadulla oli seurannut minua niin\nuskollisesti kuin oma varjoni.\n\n\"Nyt tulee hauskaa!\" ajattelin itsessäni ja istuuduin varovaisuuden\nvuoksi ovea likimmälle tuolille.\n\n\"Onko minulla kunnia puhutella Lontoosta tulevaa herra ja rouva\nMülleriä?\" kysyi mitättömältä näyttävä mies kohteliaasti kumartuen.\n\nMimmi-rouva oli kohta valmis myöntymään. Minun kurkkuni oli kuin\npihdissä.\n\n\"Siinä tapauksessa saan tässä jättää teille kapineen, jonka herra\nMüller äsken unhotti Taneli Abrahamssohnin puotiin.\"\n\nJa mitättömältä näyttävä mies laski tätä sanoessaan onnettoman\nrannerenkaan pöydälle hämmästyneen omistajattarensa eteen.\n\n\"Minun rannerenkaani!\" huudahti Mimmi-rouva. \"Ja te olette unohtanut\nsen -- puotiin!\"\n\n\"Niin kyllä, sillä se ei ole kullasta, se on pelkkää tompakkia!\" huusin\nminä äreästi.\n\n\"Tompakkia? Mitä se on?\"\n\n\"Paljasta roskaa\", sähisin minä.\n\nMimmi-rouva ei tietysti ymmärtänyt, mistä kysymys oli, ja silmäsi\nneuvotonna milloin minua milloin mitätöntä miestä.\n\n\"Aivan oikein\", sanoi tämä, \"paljasta roskaa, ihan arvotonta roskaa!\nTeidän herra miehenne erehtyi luullessaan sitä kullaksi.\"\n\nMimmi-rouva vaipui alas tuolille ja peitti käsillään kasvonsa.\n\n\"Ja sitten olisi minulla vielä omasta puolestani vähän asiaa\", sanoi\npelättävä mitätön. \"Nimeni on Paulson, salapoliisi Paulson. Tässä on\ntodiste-osotus, jos herrasväki suvaitsee katsoa sitä.\"\n\n\"Salapoliisi...?!\" änkötimme Mimmi-rouva ja minä, melkein yksin suin.\n\n\"Onko teillä mitään tuollaista todiste-osotusta, herra Müller?\"\n\n\"Minulla? -- Ei ... mitä minä sillä tekisin?\"\n\n\"Vai ei; no, siinä tapauksessa pyydän että hyväntahtoisesti seuraatte\nminua. Herra poliisikommissarius tulee varmaan hyvin iloiseksi,\nsaadessansa tehdä teidän tuttavuutta, herra Müller, ja teidän\nrouvapuolisonne...\"\n\n\"Hiiteen minun rouvapuolisoni!\" huudahdin hypäten tuolilta\nraivostuneena. \"Minulla ei ole mitään rouvapuolisoa -- kaikeksi\nonneksi.\"\n\n\"Ah, ettekö olekaan nainut?\" nauroi harmaapukuinen. \"Siinä tapauksessa\nehkä rouvakin hyväntahtoisesti tekee meille seuraa. Herra\npoliisikommissarius on hyvin utelias, kun on kysymys tällaisista\npienistä perhesuhteista. Ne ovat hänestä niin kovin hupaisia! Minulla\non vaunut odottamassa. Niitä voi herrasväki käyttää, ja rouvan sopii\nottaa pienonen mukaansa.\"\n\n\"Herra!\" huudahdin minä harmistuneena ja syrjäyttäen niin paljon kuin\nminun oli mahdollista kaikkea nuorellista kunnioitusta esivallan\npalveliaa kohtaan -- \"herra, heittäkää jo sopimaton ivanne, menkää\nkotiin ja ilmoittakaa herra poliisikommissariukselle, että minun on\nkunnia esiintyä hänen luonaan, niin pian kuin olen syönyt puolisen.\nTulen antamaan hänelle tyydyttävät tiedot omasta itsestäni ja tästä\nrouvasta.\"\n\nMutta nyt olisitte nähneet tuota mitätöntä! Hän otti tuimistuakseen ja\nsanoi äänellä, joka ei tuntunut sallivan vastustusta:\n\n\"Teette järkevästi, herra Müller, jollette yritäkään vastustelemaan.\nOlisi kaiketi teille ja teidän rouvallenne hyvin vastenmielistä, jos\nantaisin poliisikonstaapelien saattaa teitä pitkin katuja.\"\n\n\"Poliisikonstaapelien!\"\n\nMimmi-rouva purskahti itkuun tätä uhkausta kuullessaan, ja minä olin\nvähällä noudattaa hänen esimerkkiään. Kiiruhdin sentähden ottamaan\nesiin nenäliinani ja aloin innokkaasti siivoella nokkaani, siten\nvoimattomassa vihassa salatakseni esiintunkevia kyyneleitäni. Mutta\nsilloin tempasi pahanilkinen salapoliisi äkkiä nenäliinan kädestäni ja\nsanoi ilkkuen:\n\n\"Kuinka hieno nenäliina teillä on -- herra Müller! Suuri, punanen\nvaakuna, joka penikulman päässä ilmaisee paroonin! Suvainnette, että\notan sen mukaani -- todistuskappaleeksi?\"\n\n\"Alentaisin itseni, jos enempään sananvaihtoon rupeaisin kanssanne\",\nvastasin ylenkatseellisesti. \"Lähtekäämme!\"\n\nJa me lähdimme todella. Nyyhkivää Mimmi-rouvaa, jonka koko ruumis\nvapisi, täytyi minun taluttaa alas rappusia, ja salapoliisin täytyi\nottaa kantaakseen tiesi kuinka moneen vaatteeseen kääritty Fumps. Tuo\npieni ihmisalku oli nyt erinomaisen hyvällä tuulella ja hymyili\nystävällisesti oikeudenpalveliaa vastaan.\n\nAlaalla etehisessä tapasimme hotellin isännän.\n\n\"Minä pyydän, herra, että suoritatte laskunne, ennenkuin jätätte\nhotellin.\"\n\nMonenmoiset onnettomuuteni olivat tylsistyttäneet minua siihen määrään,\netten tästä uudesta salamaniskusta ollut juuri millänikään. Vastasin\nisännälle tyynesti:\n\n\"Ikävä kyllä, en nyt tällä hetkellä voi sitä tehdä; mutta päivän\nkuluessa toivon saavani sähköteitse rahaa. Jos poissaollessani\nsähkösanoma saapuisi parooni Wallrodelle, niin lähettäkää se minulle.\nTämä herra tässä sanoo teille, missä minua saa tavata.\"\n\n\"Missäkö teitä saa tavata -- sen tiedän kyllä jo itsekin, herra\nparooni\", vastasi isäntä ivallisesti. \"Vastaiseksi pidän minä\ntakavarikossa kapineenne.\"\n\nMinä en huolinut mitään vastata tuolle katalalle miehelle; lähdin\nääneti ulos ja nousin kadulla odottaviin vaunuihin. --\n\nPuolen tunnin kuluttua sain astua poliisikommissariuksen eteen. Oi,\ntaasen -- mikä kohtalon iva! Herra poliisikommissarius ei ollut kukaan\nmuu, kuin tuo kauhea harmaapartainen profeetta, joka Argolaivassa oli\nennustanut, että tulisin viinahulluksi. Tämä peto ihmishaamussa kyllä\nilolla tuomitsisi minut kuolemaan, jos se vain kävisi päinsä -- siitä\nolin vakuutettu. Peräydyin sentähden pari askelta kuoleman kalpeana ja\nkoetin päästä ovelle, mutta siinä oli pari poliisimiestä, jotka\ntöyttäsivät minua eteenpäin viheriän pöydän luo, jonka takana kauhea\ntuomarini istui.\n\n\"Tiesin sen, nuori mies, tiesin että pian taasen yhtyisimme!\" alkoi hän\nja hänen terävät, harmaat silmänsä tutkivat minun solakkaa olentoani\noikein silminnähtävällä mielihyvällä. Sitten lisäsi hän voitonriemulla:\n\"Näinhän minä kohta, minkä hengen lapsia te olette; näin, että\njuoksisitte suoraa päätä syliini. Tosin tapahtuu nyt tämä enemmän\nteidän huonosta onnesta kuin minun ansiosta, vaikka olinkin ihan teitä\nvarten matkustanut Englantiin.\"\n\n\"Minua varten?\" -- Seisoin siinä liikkumattomana hämmästyksestä.\n\n\"Niin, juuri teitä varten\", kertasi tuo kauhea, iloiten minun\nhämmästyksestäni. \"Ja nyt ottakaamme katsellaksemme asiaa, jos olette\nniin järkevä, ettette tee mitään tyhmyyksiä. Siis pöytäkirjaan: Mikä on\nteidän nimenne, nuori mies?\"\n\nMinä mainitsin empimättä oikean nimeni. Kurjat sbirrit -- tarkoitan\npoliiseja -- olivat vähällä purskahtaa nauruun ja itsepä tuima\nkommissariuskin hymyili -- jos semmoinen peto voi hymyillä.\n\n\"Ja missä ja milloin olette syntynyt -- anteeksi, minun tulee kai\nsanoa: jalosukuinen herra?\"\n\nMainitsin paikan ja vuosiluvun.\n\n\"Mitä olette?\"\n\n\"Parooni, olenhan sen jo sanonut.\"\n\n\"Niin kai, parooni -- tietysti te olette parooni. Mutta minä haluaisin\ntietää, mitä te teette, mikä virka teillä on?\"\n\n\"Virka? Minä tavoittelen tohtorin arvoa -- harjoittelen opintoja.\"\n\nNyt purskahtivat poliisit takalistossa nauruun ja heidän arvoisa\nkommissariuksensa sanoi ivallisesti:\n\n\"Olettekin niitä harjoitelleet oivallisesti kansainvälisillä\npetkutusmatkoillanne. Meidän tulee nyt pitää huolta siitä, että\npääsette pitemmäksi aikaa rauhaan viisaustieteellisiä tutkimuksianne\nhyväksenne käyttämään.\"\n\nSitten kirjoitettiin pöytäkirjaan, mitä herra Paulson'illa oli\nilmoitettavaa; ja tämän mitättömän salapoliisin suussa tuntui minusta\nitsestänikin kaikki, mitä tänäpänä olin tehnyt ja toiminut, hyvin\nepäluulon alaiselta. Sitten kääntyi kauhea herra jälleen minuun ja\nsanoi:\n\n\"Voitteko antaa minulle luotettavia tietoja niistä suhteista, jotka\nsitovat teidät nuoreen rouvaan, joka asui teidän kanssanne huoneessa\nN:o 47?\"\n\nEihän minulla ollut mitään salattavaa, ja sentähden kerroinkin totuuden\nmukaan asian. Epäilemättä olisin tehnyt sen, vaikkakin sillä olisin\nsaattanut epä-edulliseen valoon holhottini, sillä vihani viatonta\nrouvaa kohtaan, jota pidin syypäänä kaikkiin onnettomuuksiini, oli\nkerrassaan tukehuttanut viimeisetkin hellimmät tunteet, vieläpä kaiken\nritarillisuudenkin. Luonnollista oli, ettei uskottu sanaakaan koko\nkertomuksestani. Kun olin lopettanut, sanoi poliisikommissarius:\n\n\"No, saanemme kuulla totuuden naiselta, jollette edeltäpäin ole\nistuttaneet juttujanne tuohon onnettomaan viekoiteltuun olentoon.\nMinusta ainakin näyttävät jo laivassa saamani epäluulot teitä kohtaan\ntoteutuvan teidän ihmeellisen rohkeutenne ja kekseliäisyytenne takia.\nTahdon sentähden auttaa teidän muistianne hieman, nuori mies, koska se\nnäyttää kärsineen teidän viinaanmeneväisyydestänne.\"\n\nJa hän otti esiin paperin ja luki siitä tunnusmerkit, jotka valokuvan\ntarkkuudella kuvasivat minun ulkoihmistäni: \"pituus keskulainen, kasvot\npyörevät, tukka valkoinen, partaa ei, silmät siniset, nenä tavallinen,\nsuu tavallinen; erityisiä tuntomerkkejä puuttuu.\"\n\nJoka ei tästä luettelosta tuntenut -- minua, oli, jollei umpisokea,\nainakin värisokea.\n\nKun arvoisa kommissarius oli ehtinyt luettavansa loppuun, kohotti hän\näänensä ja huusi voimallisesti:\n\n\"Te olette kyypäri Max Emanuel Kipfel, tunnettu nimellä Wurm; te olette\nsyntynyt Hammelburgissa, likellä Schweinfurtia; te olette,\nnuoruudestanne huolimatta, vaarallinen pettäjä; te olette milloin\nmilläkin nimellä tehneet tyynesti tuumailtuja varkauksia. Jonkunmoinen\nsievistely käytöksessä ja tavaton röyhkeys ovat olleet paraat\npuoltajanne. Mutta minun tuiki tarkkaa silmää ette ole voineet viedä\nväärään. _Minä tunsin teissä paikalla kyypärin_.\"\n\nNyt en voinut kestää kauemmin. Saadakseni pidätetyksi mieliharmini\npusertamia kyyneleitä, purskahdin pilalliseen nauruun. Tästä suuttui\ntietysti erehtymätön tuomarini silmittömästi. Hän antoi paikalla viedä\nminut vankilaan.\n\nSurullisen naurettava oli asemani, mutta sittenkin tunsin nälkää, ja\nsentähden kysyin vanginvartialta, mihin aikaan päivällistä syödään.\n\n\"Jos tahdotte maksaa\", vastasi hän, \"niin saatte paikalla, mitä\nhaluatte.\"\n\nKun minulla vain oli kolme Englannin pensiä taskussani, en voinut\najatellakaan mitään -- päivällistä. Nälkäisenä näin päivän kuluvan,\nauringon laskeuvan rautakiskoilla varustetun akkunani takana ja yön\nvihdoinkin pimeydellään peittävän tämän päivän sanomattomat häpeät. Oi,\nmikä yö! Mitä tovereita! Ja sitten vielä lisäksi kauhea nälkäni!\n\nSeuraava aamu toi vihdoinkin minulle vapautuksen kaikista\nkärsimyksistäni -- rakkaan isäni muodossa. Semmoisella ihastuksella\nkuin vankilassa en ollut syntymäpäivästäni saakka kertaakaan rientänyt\nhänen luokseen. Millä riemulla minä syleilin häntä! Ja siinä hänen\nrintaansa vastaan itkin minä -- häpeämättä.\n\n\"Mutta kuinka saatoit lähettää minulle niin järjettömän sähkösanoman,\npoikani? Luulin, että olit salaisesti nainut Englannissa.\"\n\n\"Nainut -- minä! En, isä, minä en nai koskaan; olkaa varma siitä.\"\n\nIsäni ei sanonut mitään, josta olisin voinut päättää, pitikö hän tuon\nvakuutukseni aivan varmana, mutta sen sijaan otti hän minut mukaansa\nlähinnä olevaan ruokaravintolaan.\n\nMimmi-rouvaa en ole sen koommin nähnyt. Tuskinpa olisin voinut enää\nkärsiäkään hänen näköään. Jos ja miten hän pääsi Belgardiin, sitä en\ntiedä; mutta luulen että isäni auttoi hänet sinne.\n\nOikeudentuntoni vaatii minun kumminkin tunnustamaan, että ystäväni\nKalle Ferdinand Müller muutamien kuukausien kuluttua maksoi minulle\nja isälleni, mitä me olimme kuluttaneet hänen vaimonsa tähden.\nKun hän uskoi huoleeni kauniin Mimminsä ja äänekkään Fumpsin, oli\nmiesraukka todellakin ollut kovin ahtaalla, ja hänelle on sentähden\nanteeksi-annettava sukkela keksintönsä. Myöhemmin sai hän hyvän\nkonserttimestaripaikan ja tuli siten hyvin toimeen Mimminsä ja\nFumpsinsa kanssa.\n\n\n\n\n\n\nSOTAKARKURI.\n\nKirj.\n\nLEOPOLD v. SACHER-MASOCH.\n\n\n\n\nWienin kongressi vv. 1814-1815 oli hyvin lystikäs kongressi.\nKeskustelut sujuivat hyvin vitkallisesti, sillä enemmän kuin ikävistä\nvaltioasioista oli koko maailma huvitettu Wienin hovin usein\nomituisista, aina loistavista juhlapidoista ja kaunottarista, joita\nkaikista maan ääristä oli kokoontunut Tonavan varrella sijaitsevaan\nkeisarikaupunkiin.\n\nViidelle naiselle, joita pidettiin kauneimpina kauneimmista, oli\nannettu luonteisiaan lisänimiä; kreivitär Karoliina Secchenyi oli\n\"virnakka\", kreivitär Sohvia Zichy \"jokapäiväinen\"; kreivitär Saurma\n\"la beauté du diable\" (paholaiskaunotar) ja kreivitär Rossiina\nEsterhazy \"hämmästystä herättävä.\"\n\nKaunein kaikista oli kumminkin -- ja siitä olivat kaikki yhtä mieltä --\nkreivitär Julia Zichy, jota sanottiin \"taivaalliseksi kaunottareksi.\"\nHän oli hurskailla silmillään lumonnut itse Preussin kuninkaan\nFriedrich Wilhelm III:nnenkin, joka hiljaisella, toggenburgilaisella\ntavallaan häntä jumaloitsi.\n\nKun ilma oli kaunis, nähtiin usein koko kongressiseurue jaloittelemassa\nvallinsarvella: hallitsiat, valtiomiehet, kenraalit ja naiset. Siinä\nnähtiin jalo-aatteinen Venäjän Aleksanteri, hurmaava Katariina\nOldenburgilainen Würtembergin rakastuneen perintöprinssin vieressä,\njonka puolisoksi hän sittemmin tuli, Eugéne Beauharnais, Gentz,\nTalleyrand, Humboldt, Jahn, Rahel Levin, rouvat Geymüller ja Arnstein\n-- sanalla sanoen kaikki, joilla oli jonkinlaista tehtävää\nmaailmanäyttämöllä; yksi vain puuttui, vanha marsalkka \"Vorwärts.\"\nNäilläkin kävelyretkillään lähestyi Friedrich Wilhelm mielellään\n\"taivaallista\", kunnioittaen häntä silloin tällöin kukkaiskimpulla,\njoka tähän aikaan, varsinkin talvella, oli jotakin aivan tavatonta.\nPuhelu heidän kesken alkoi aina yhtäläisillä tyhjänperäisillä\nlauseilla, lakoonisilla kuninkaan puolelta, jolle muuan kongressin\nirvihammas oli antanut nimen \"kuningas Infinitivus\", sulavilla taasen\nJulia kaunottaren puolelta.\n\n\"Kuinka nukkunut, kreivitär?\"\n\n\"Hyvin, teidän majesteettinne, Jumalan kiitos.\"\n\n\"Kaunis ilma tänään.\"\n\n\"On, teidän majesteettinne; taivas on armollisempi meitä kohtaan kuin\nansaitsemme.\"\n\nÄänettömyyttä.\n\n\"Würtembergin prinssi näkyy olevan ihastunut suuriruhtinatar\nKatariinaan.\"\n\n\"Minusta näyttää kuin Kaikkirakastava siunaisi tätä liittoa, sillä\nsuuriruhtinatarkin tuntuu olevan hyvin mieltynyt prinssiin.\"\n\nPitkää äänettömyyttä.\n\n\"Kaikki eivät voi samaa sanoa.\"\n\nJulia luo silmänsä taivasta kohden ja huokaa.\n\nTavattoman pitkää äänettömyyttä.\n\nToverikseen suuren suurelle rekiretkelle valitsi hiljainen kuningas\n\"taivaallisen kaunottaren.\" Hallitsioilla näet oli oikeus valita, muut\nsaivat tyytyä sattumuksen määräykseen. Itävallan keisari otti\nollaksensa Venäjän ihastuttavan keisarinnan ritarina. Keisarinna oli\ntässä tilaisuudessa puettu viheriäsilkkiseen kärpännahkaiseen turkkiin\nja venäläiskuosiseen päähineeseen, joka oli reunustettu sätenöivillä\nhohtokivillä. Tsaarilla oli rekitoverinaan purppurasamettiseen\nsuopeliturkkiin puettu Auersbergin prinsessa, ja Friedrich Wilhelmillä\nkreivitär Julia Zichy, jonka sinisenketun nahkainen, amaranttivärinen\nsilkkikaappu somasti liittyi \"taivaallisen\" solakkaan vartaloon.\nPreussin prinssi Wilhelm oli saanut osalleen lumoovan ja ihanan Fuchsin\nkreivittären.\n\nLoistava rekiretki kulki kaupungin suurimpia katuja pitkin Schönbrunnin\nhuvilinnaan, jonka suuren lammen jäällä toinen osa seurueesta näytteli\ntaitoansa.\n\n\"Miten voidaan tänään, kreivitär?\" alkoi kuningas; \"vähän hymyilyä,\npyydän.\"\n\n\"Olen aivan hämilläni vielä loukkauksesta, joka on minua kohdannut,\nteidän majesteettinne\", vastasi \"taivaallinen\" Julia ja hänen\nyliluonnolliset silmänsä sätenöivät, niinkuin pikku paholaisen.\n\nKuningas rypisti otsaansa. \"Kuka on uskaltanut loukata puhdasta\nsieluanne?\"\n\n\"Poliisi, teidän majesteettinne.\"\n\n\"En ymmärrä.\"\n\n\"Muuan poliisikommissarius tuli tänään palatsiini vangitakseen\nsotakarkurin.\"\n\n\"Liiallista virka-intoa kaiketi, chère comtesse, mutta -- karkuri ...\nvakava asia.\"\n\n\"Käskin kommissariuksen välttää kaikkea julkisuutta ja jättää asian\nhaltuuni; karkulainen lienee sitä paitsi yksi palvelioistani.\"\n\n\"Oikein tehty, chère comtesse.\"\n\n\"Onneton ihminen kuulunee Venäjän keisarin Aleksanterin rykmenttiin ja\non siis unkarilainen\", jatkoi \"taivaallinen\"; \"mutta kun kaikki\npalveliani ovat unkarilaisia, miten saan niistä esiin syyllisen?\"\n\n\"Vaikea asia. Kaikkiko palvelianne sotilaita?\"\n\n\"Ei ainoakaan minun tietääkseni.\"\n\n\"Hm! Saa nähdä -- huomenna luonanne; mies paljastettava.\"\n\n\"Kuinka onnellinen olen teidän majesteettinne korkeasta avusta. Taivas\nlähettää minulle enkelin teidän majesteettinne persoonassa.\"\n\n\"Ei toki! Älkää saattako häpeämään. -- Päätetty, chère comtesse.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna meni kuningas kreivittären luo, joka juuri oli\nehtinyt pukeutua aamupukuunsa ja hymyili hänelle pitsipilvien sisästä.\n\n\"Nukkunut hyvin\", alkoi kuningas, \"kirkkaat silmät, hauskaa!\"\n\n\"Olen nähnyt kaunista unta\", vastasi \"taivaallinen\" ja katsoi taivasta\nkohden tavalla, joka oli saanut Gentzin sanomaan, että hän leinakoitsi\ntaivaan edessä.\n\n\"Nähnyt unta, mistä?\"\n\n\"Kuninkaasta.\"\n\n\"Hm!\"\n\n\"Kuninkaasta, joka ratsasti valkosiipisellä hevosella ja nosti minut\nsatulaansa.\"\n\n\"Hm, hm!\"\n\n\"Ympärilläni oli loistetta, joka huikaisi silmiäni; kohousin tähtien\nluo.\"\n\n\"Unelmanne, divine comtesse, ovat kuin ajatuksenne. Jalot luonteet\npyrkivät aina ylöspäin; eivät matele maassa.\"\n\nKreivitär huokasi ja vaikeni. Kuningaskin oli ääneti, kunnes hänen\nsilmänsä sattuivat erääseen tauluun, joka kuvasi kohtauksen Leipzigin\ntappelusta -- Itävaltalaisten raivoisaa taistelua Delitzin linnan luona\nPoniatovskin johtamia puolalaisia vastaan.\n\n\"Entäs karkulaisemme?\" kysyi Friedrich Wilhelm, heräten ajatuksistaan.\n\n\"Ah, olin unhottanut häntä\", vastasi kreivitär. \"Kuinka aikoo teidän\nmajesteettinne tutkia asiaa?\"\n\n\"Kutsukaa kokoon talonväkenne, kreivitär\", sanoi kuningas.\n\nJulia soitti pientä kelloa ja antoi sisäänastuvalle kamarirouvalleen\ntarpeelliset käskyt.\n\nKun miespuoliset palveliat olivat kokoontuneet ruokasaliin, tulivat\nsinne kuningas ja kreivitär. Siinä tutki Friedrich Wilhelm terävillä\nsotilassilmillään jokaista erikseen, meni sitten kreivittären luo ja\nmumisi:\n\n\"Kummallista, ei kenessäkään mitään sotilaantapaista. Saa sittenkin\nkoettaa.\"\n\nJa kuningas käski kaikkien asettua rivitysten salin pituusseinää\nvasten, kasvot seinään päin. Kun käskyä oli toteltu, meni kuningas\nrivin taakse ja huusi täyttä kurkkua komentosanan: \"Oikeaan päin!\"\n\nKaikki jäivät seisomaan liikkumatta; yksi vain, eräs tallirenki, teki\nkäännöksen.\n\n\"Ilmitullut!\" huudahti kuningas, \"karkuri Aleksanterin rykmentistä.\"\n\nOnneton kalpeni ja heittäysi kuninkaan jalkoihin.\n\nSiihen aikaan rangaistiin kaikki sotakarkurit Itävallassa\nkujanjuoksulla, joka oli melkein samaa kuin kuolema.\n\n\"Nouse\", ärjäsi kuningas vihoissaan. Mutta tuskin oli karkuri\nnoudattanut käskyä, kun Friedrich Wilhelm purskahti kaikuvaan nauruun.\n\n\"Mikä nenä!\" huudahti hän, ja \"taivaallisenkin\" huulet vetäysivät\nhymyyn.\n\nNenä oli todellakin ihmeellinen pituutensa takia.\n\n\"Armoa, teidän majesteettinne, armoa! Olen viaton, nenäni syyllinen.\"\n\n\"Miksi ruveta sotilaaksi, kun ei ole halua ammattiin?\"\n\n\"Nenäni takia, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Selvemmin.\"\n\n\"En voi, olen unkarilainen, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Mikä nimi?\"\n\n\"Szarnovary Istvan.\"\n\n\"Nenä?\"\n\n\"Talonpojan pojan Czomban kylästä Ödenburgin kreivikunnassa. Olen kauan\npitänyt silmällä Madelia, kaunista tyttöä, ennen Irma niminen. Hivukset\nhällä niin mustat kuin yö, silmät niin siniset kuin taivas, suu\nkirsimarja. Kohtasin Irman eräänä pyhänä Czardassa.\n\n\"En ymmärrä.\"\n\n\"Czarda on kapakka, teidän majesteettinne\", tulkitsi kreivitär.\n\n\"Olen mustalaisena, tanssin czardaa Czardassa\", jatkoi karkulainen.\n\n\"En ymmärrä.\"\n\n\"Czarda on unkarilainen tanssi, teidän majesteettinne\", selitti\n\"taivaallinen\" Julia.\n\n\"Tahdon tanssia czardaa Irman kanssa, joka oli vienyt sydämeni; menen\nIrman luo, vääntelen viiksiä, teen hyppyjä, kannukset helisevät, mutta\nmitä tekee Irma? Irma nauraa, teidän majesteettinne!\"\n\n\"Olisin tehnyt samoin\", sanoi kuningas.\n\n\"Jos on minulle kunniaksi, että teidän majesteettinne nauraa minulle,\nniin häpeä, kun Irma sen tekee; minä suoraa päätä Ödenburgiin, otan\npestin, rupean sotamieheksi.\"\n\n\"No, miksi karata?\"\n\n\"Nenän tähden, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Kuinka, nenä taasen?\"\n\n\"Taasen, armollinen majesteetti. Mutta ei minun syyni; jalosukuinen\nkapteeni...\"\n\n\"En ymmärrä; selvemmin.\"\n\n\"Jalosukuinen herra kapteeni tulee kasarmiin juuri kun herra korpraali\nharjoittelee meitä, rekryytejä. 'Tuo mies ei seiso rivissä', sanoo,\nviittaa minuun. Mutta, teidän majesteettinne, se onkin vain nenäni,\njoka ulkonee rivistä. Kun herra korpraali oikoo meidät kiväärillä,\nnäkee jalosukuinen kapteeni, että kaikki on hyvin. Riivattu nenäni vain\nei tahdo pysyä rivissä.\"\n\nKuningas ja kreivitär purskahtivat taasen nauruun.\n\nIstvan jatkaa: \"Jalosukuinen herra kapteeni sanoo: 'Bassama Teremtete,\nleikkautan pois liiat Istvan Szarnovaryn tottelemattomasta nenästä.' Se\nei leikkiä se, teidän majesteettinne. Pelästyn kauheasti, itken koko\nyön, juoksen ulos akkunasta, pillit pussiin ja -- karkaan. Jalosukuisen\nherra kapteenin syy; mielii leikata pois nenäni liiat.\"\n\n\"Tottako tämä?\"\n\n\"Totta, niin totta kuin Jumala on taivaassa, teidän majesteettinne.\"\n\n\"No, saa nähdä, mitä voi tehdä hyväksenne. Armoa korkealta keisari\nAleksanterilta.\"\n\n\"Jumala siunatkoon teidän majesteettianne ja korkeastisamaisen rakkaita\nlapsia!\" huusi karkulainen iloissaan.\n\n\"Vastaiseksi pysyt huoneessani, Istvan\", sanoi kreivitär; \"onneton, jos\nkarkaat, silloin armotta kujanjuoksuun.\"\n\n\"En karkaa, en, armollisin rouva kreivitär\", vakuutti Istvan, \"en ole\nkiittämätön.\"\n\n\"Oh, tämä nenä!\" huudahti kuningas vielä kerran. \"Miehestä ministeri,\nja koko ikävä kongressi saa toisen muodon. Nenä on saatettava molempain\nkeisarien tietoon.\"\n\nIstvanin nenä oli todellakin ainoa laatuaan. Hänen reippaista,\nkauniista ja järkevistä kasvoistaan tuuppasi esiin pitkän,\nterävähuippuisen keihään kaltaisena -- \"Byron ja Pamela, ihanne ja\nharvinaisuus\", Göthen mukaan puhuen.\n\nSeuraavina päivinä ei puhuttu koko kongressilla muusta kuin Istvanin\nnenästä; se veti puoleensa suurempaa huomiota kuin Puolan kysymys ja\nRuotsin valtakunnan perintöoikeus. Kaikki ihmiset tahtoivat nähdä\nIstvanin nenää.\n\nSiten tuli tästä, joka oli saattanut Istvan-paralle niin paljon harmia,\nhänen pelastava enkelinsä. Mahdotontahan oli tuomita kujanjuoksuun\nmiestä, jota oli vähää ennen naurettu vasten silmiä. Keisari\nAleksanteri, Istvanin korkea suojelia, oli ensimäinen, joka meni\nkatsomaan karkulaista ja vakuutti sittemmin, ettei hän koskaan\nhullunkurisimmalle ilvehtiällekään teaatterissa ollut nauranut niin\nsydämen pohjasta kuin -- Istvanin nenälle. Keisari Frans tuli uhkaavana\nkuin Jupiter, mutta -- hänen ankaruutensa suli kyyneliin; ensin koetti\nhän vastustaa naurunhaluaan, mutta tämä sai lopulta voiton siihen\nmäärään että keisari oli vähällä nauruun pakahtua. Metternich, lordi\nCastlereagh, ruhtinas Schwarzenberg, parooni Bianchi ja suuri joukko\nmuita, vieläpä useat kongressin kaunottaristakin kokoontuivat\n\"taivaallisen kaunottaren\" luo vartavasten Istvanin nenän takia, ja\nmuuan taidemaalari kuvasi vihdoin miehen ja hänen nenänsä\njälkimaailmalle.\n\nKeisari Fraasin käskystä tutkittiin asia ja silloin tuli ilmi, että\nkapteeni leikillä oli uhannut lyhentää Istvanin nenää. Istvan vietiin\nvankilaan, tuomittiin kyllä kujanjuoksuun, mutta pääsi kolmen kuukauden\nkuritushuonerangaistuksella.\n\nKun lopullinen tuomio hänelle julaistiin, ei hän siitä ollut\nsuurestikaan hyvillänsä, ja kun kuningas kerran \"taivaallisen\" seurassa\nkävi vankilassa katsomassa karkulaista, huudahti tämä itkien: \"Teidän\narmollisin preussilainen majesteettinne, mieluummin hirsipuussa! Mitä\non elämäni ilman Irmaa?\"\n\nKuningas ei osannut siihen mitään vastata.\n\n\"Ja mitä hapankaali ilman makkaraa?\" lisäsi Istvan.\n\n\"Saakoon Irmansa\", sanoi Friedrich Wilhelm III.\n\n\"Oi, teidän majesteettinne, Irma ei huoli minusta -- nenäni kanssa.\"\n\n\"Mitä, jos kultaisimme hänen nenänsä?\" ehdotti kreivitär. \"Irma silloin\nehkä taipuisi.\"\n\nNenän kultaaminen oli silminnähtävästi onnettomalle karkulaiselle\npaljoa enemmän mieleen kuin poisleikkaaminen, ja hänen kiitollisuutensa\n\"kreivitär enkeliä\" ja \"preussilaista majesteettia\" kohtaan ei rajoja\ntiennyt. Hymyen erosivat siunatut korkeudet Istvanista.\n\nSeuraavana päivänä oli kreivitär Zichyn luona paljon vieraita. Äkkiä\nkatosi emäntä, mutta palasi kohta, suuri runsaudensarvi kädessään,\ntällä kertaa todellakin taivaallinen seesteisessä kauneudessaan ja\nhyvyydessään.\n\nHänen esityksestään alkoi nyt Istvanin nenän kultaaminen. Pian oli\nrunsaudensarveen kasaantunut melkoinen summa -- todellakin kultasade\nköyhälle, lapselliselle unkarilaistalonpojalle. --\n\nKun Istvanin kolme kuukautta kestänyt rangaistusaika oli loppunut, vei\nkreivitär itse rahat hänelle, ilmoittaen samalla, että Istvan keisari\nFransin käskystä sai palata kotiin.\n\n\"Ei ikinä oikeaa sotilasta\", oli Preussin kuningas sanonut. --\n\nSitten tulivat Napoleonin \"sadat päivät.\" Uutinen maailmanvalloittajan\nkarkaamisesta Elban saarelta iski pommina wieniläisjuhliin. Iloinen\nkongressijoukko hajosi; jokainen sotilas kiiruhti lippunsa luo.\n\nLignyn ja Waterloon tappelujen jälkeen ei Euroopalla tietysti ollut\naikaa ajatella Istvan Szarnovaryn kohtaloa. Hän, entinen sotilas\nkeisari Aleksanterin jalkarykmentissä, onneton ja samalla onnellinen\nkarkulainen, oli kokonaan unohdettu.\n\nMutta ei ainaiseksi.\n\nKongressin muinaisista jäsenistä yhtyivät muutamat v. 1818 Aachenissa.\nSiellä tapasi \"taivaallinen\" hiljaisen, toggenburgilaisen ihailiansa.\n\nTeaatterissa näytettiin huvinäytelmä, jossa unkarilainen tietäjä\nesiintyi. Friedrich Wilhelm III, joka juuri silloin istui taivaallisen\nJulian loosissa, säpsähti ja näytti muistuttelevan jotakin.\n\n\"Missä, missä? Tuttu kielimurre!\"\n\n\"Kreivitär Secchenyin luona?\"\n\n\"Ei, ei, Secchenyi puhuu wieniläistä. Ah, tiedän! Karkulainen,\nisonenäinen... Mitä on hänestä tullut?\"\n\n\"Istvan on nyt toimeentuleva mies\", vastasi Julia; \"hän kävi viime\nkesänä Irmansa kanssa Pestissä minua tervehtimässä.\"\n\n\"Irma -- taipui? otti?\"\n\n\"Tietysti -- ynnä myös kullatun nenän.\"\n\n\n\n"]