[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foKkS9I4VbqU42K0WN3ZEEBuSvn4w630P0nw5sbi9SFM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},552,"Säkeniä","Ahlqvist, August",1826,1889,"552-ahlqvist-august-sakenia","552__Ahlqvist_August__Säkeniä",null,"runous",[],[],"fi",1860,26936,167937,false,40007,[22],"Finnish poetry",[24],"Poetry","\"Sägeniä, Kokous runoelmia\" by August Ahlqvist is a collection of poetry written in the late 19th century. The book showcases Ahlqvist's lyrical talent, reflecting his deep patriotism and emotional connection to the Finnish language and culture. Through a variety of themes, such as the natural beauty of Finland, the struggles of the Finnish people, and the quest for national identity, Ahlqvist articulates the joys and sorrows of his homeland.  At the start of this work, the reader encounters a rich tableau of Ahlqvist's poetic voice, which immediately establishes a tone of reflection and yearning. The opening poem presents a somber autumn evening in Finland, emphasizing the quiet beauty of nature juxtaposed with a sense of melancholy. This opening is followed by patriotic pieces that celebrate the Finnish landscape and its people, expressing a desire for national unity and pride. Ahlqvist's emotive language aims to ignite a flame of hope in the readers, paralleling personal aspirations with the broader struggles of the Finnish nation during this period of burgeoning national consciousness. (This is an automatically generated summary.)",[],499,"Kokoelma sisältää A. Oksasen tunnetuimpia runoja, kuten Savolaisen laulun ja Koskenlaskijan morsiamet. Teos koostuu isänmaallisista lauluista, elämänpohdinnoista sekä muun muassa Schillerin runojen suomennoksista.","August Ahlqvistin 'Säkeniä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 552.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SÄKENIÄ\n\nKokous runoelmia\n\n\nKirj.\n\nA. Oksanen (Ahlqvist)\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1898.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n August Ahlqvist-Oksasen elämänkerta\n Säkenet\n\n I.\n Savolaisen laulu\n Suomen valta\n Sotamarssi\n Unelmia\n Miksikä aina suret?\n Suomalainen sonetti\n Silloin saisi Tuoni tulla\n Tuopa tuopi tuiman tunnon\n Uunna vuonna 1853\n Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos\n Iitillä on nälkä\n Eräs nälkätalven kuvia\n Valtiollista\n Meidän vieraissa-käynnit\n Päivä koittaa\n Ilmarista tarvis\n Kreikkalaisen vala\n Virolaisen valitus\n\n II.\n Elämä\n Epäilijä\n Kohtalon ivaus\n Koston päivä\n Murheen hedelmä\n Rangaistuksen kovuus\n Nosta silmäsi\n Marian murhe\n Kaste\n Kuolettaminen ja eläväksiteko\n Jodokon leipä\n Hevosen kenkä\n Huokaus työtä aljettaessa\n Tunnon rauha\n Syksytoiveita\n Betlehemin tähti\n Jouluaamuna\n Hautausvirsi\n Joulun merkitys\n\n III.\n Pyydetty pyytäjä\n Etelälle\n Tarkk'ampujan hyräily yövahdissa\n Ruotulaisen morsian\n Rannalla-istuja neito\n Turha odotus\n Runonkerääjä\n Servialaisia kansanlauluja:\n   1. Kehon neito kasvanut\n   2. Kukalle\n   3. Tuomio\n   4. Toivomat\n   5. Kirous\n   6. Rakkaiden hauta\n   7. Julkasematoin rakkaus\n Kuinka rakkaus tulee ilmi\n Angelika\n Eräs kihlaus\n\n IV.\n Laulajan sija\n Palannut runotar\n Puuseppä ja runoseppä\n Laulu on monta laatua\n Lapsuuteni paikoilta\n Kynälampi\n Eräs nuorukaismuisto\n Eräsnä syntymäpäivänäni\n Syksyllä\n Joulupuu\n Pienelle tyttärelleni\n Pikku Annan kuoltua\n Leivolle\n Eräsnä katkerana hetkenä\n Mun kesäni\n Sydämeni asukkaat\n Unetoinna\n Kerran viinikellarissa\n\n V.\n Koskenlaskijan morsiamet\n Lähteelle kadussa\n Punkaharjun Laulutytön laulu\n\n VI.\n Schillerin laulu kellosta.\n\n VII.\n Porthanin kuvapatsaan paljastettua\n Tervehdyssanoja 31 p. Toukok. v. 1869 seppelöidyille\n    Filosofian-Majisterille\n Nordenskiöldille Suomesta\n Ruotsalaisille\n Malja paroni Munckille\n Vänrikki Stålin laulaja\n Runebergin muistoksi\n Franzénin muistoksi\n Sjöstrandin Kullervo\n M. A. Castrénin haudalla\n Päällekirjoitus Pyhän Henrikin muistopatsaalle\n Porthanin kuvapatsaan kantakiveen\n Lönnrotin kuvapatsaalle vastedes\n J. V. Snellmanin hautakiveä paljastettaessa 12 p. Toukok. v. 1885\n\n VIII.\n Susi ja Lammas\n Kettu ja Korppi\n Matkaaminen\n Kompia\n Loppulaulu ja Laulun loppu\n\n IX.\n Satu\n\n\n\n\nAUGUST AHLQVIST (OKSANEN).\n\n7/8 1826 -- 20/11 1889.\n\n\nAugust Engelbrekt Ahlqvist syntyi Kuopiossa 7 p. elok. 1826 ja suoritti\nsamassa kaupungissa koulunkäyntinsäkin, jonka jälkeen hän v. 1844 tuli\nylioppilaaksi.\n\nPohjois-Savo, tuo jylhän-ihana seutu, jossa Suomen kieli kaikuu\npuhtaimpana ja luonnonraittiimpana, täynnä kuvia ja käänteitä, oli siis\nAugust Ahlqvistin synnyinseutu, se painoi leimansa hänen olentoonsa,\nhänen runoilijasieluunsa. Köyhä ja halpa oli hänen kotinsa, mutta\npuutetta, vastuksia ja ponnistuksia pelkäämättä työskenteli nuorukainen\nopin ja sivistyksen valosta osalliseksi päästäkseen.\n\nSe aika, jolloin Ahlqvist lapsesta varttui nuorukaiseksi, se oli\nitsetietoisen Suomen kansankin nuoruuden aika, kansallisen keväimen\nensi koitteen aika. Ensimäiset herätyshuudot olivat kuuluneet unesta\nvalventaaksensa, ensimäiset keväiset säteet alkoivat luminietoksia\nsulatella. Ahlqvistkin tunsi povensa lämpiävän ja paisuvan, hänkin\ntahtoi jotakin tehdä kansansa valistuksen hyväksi. Vielä koulun\npenkeillä istuen hän alotti kirjailijatoimensa kääntäen suomeksi\nPlatoun yleisen maantieteen nimellä \"Geografia eli maanopas\", joka\nensimäinen suomenkielinen maantiedon oppikirja painettiin Kuopiossa\nv. 1844. Tätä kirjaa täydensi seuraavana vuonna ilmestynyt hänen\ntoimittamansa Wingen historian suomennos \"Yleinen historia lyhykäisesti\nSuomen kansalle\". Mutta eipä hän tyytynyt yksin tähän. Hän tahtoi\nosottaa suomen kielen kykenevän myöskin korkealle kaikumaan jaloimmassa\nkielellisessä muodossa, runoudessa. Snellmanin Saimassa hän v. 1845\nalkoi julkaista käännöksiä Runebergin, Franzénin, Tegnérin ja\nStagneliuksen runoista ja samaan aikaan hän myös antoi ulos eri kirjana\nkäännöksen Runebergin runokihermästä \"Idyll och epigram\" nimellä\n\"Runoelmia\" sekä \"Pilven veikon\" Savo-karjalaisten \"Lukemisissa Suomen\nkansan hyödyksi\". Niin ikään hän käänsi kaksi Almqvistin novellia:\n\"Grimstahamns nybygge\", joka nimellä \"Putkinotkon uudispaikka\"\nilmestyi samoissa \"Lukemisissa\", sekä \"Kapellet\", joka painettiin\n\"Annikka\"-nimiseen kaunokirjalliseen sarjaan.\n\nSuomen kieltä oli näihin asti perin vähän käytetty yhteiskunnallisissa\nja valtiollisissa asioissa. Tällä alalla tietä raivaamaan astui v. 1847\nuusi sanomalehti \"Suometar\", jonka kirjoittajiksi mainittiin\n\"oppivaiset A.E. Ahlqvist, D.E.D. Europaeus ja P. Tikkanen ja Kandidati\nA. Warelius\".\n\nSanomalehtien sisällys siihen aikaan oli toisenlaista kuin nykyään, ne\nkun enemmän käsittelivät kirjallisia asioita kuin varsinaisia\npäivänkysymyksiä, mutta Suometar uskalsi tätäkin alaa kosketella. Mitä\nlaatua se isänmaallinen ja kansallinen innostus oli, joka eli\nSuomettaren nuorissa toimittajissa ja heidän lähimmässä piirissään,\nosottaa muun muassa eräs asiakirja, jonka löysin Ahlqvistin\njälkeenjääneestä perusta, ja jonka sen valaisevaisuuden vuoksi pyydän\nsaada tähän painattaa. Se on kirjoitettu suomeksi ja ruotsiksi\nrinnakkain Kaarle Collanin kädellä, ja nähtävästi on ollut tarkoitus\nperustettuun liittoon hankkia useampia jäseniä.\n\n    Me olemme surkialla mielellä ja katkeralla tunnolla havaineet,\n    miten hitaasti, kituen ja raskailla askelilla Suomen kieli ja\n    Suomalaisuus edistyvät, niin koko sivistyneessä säädyssä yleisesti,\n    kuin meidän Suomen sivistyvän nuorison joukossa olleti'kin. Me\n    tiedämme, Isänmaan ja Äitinkielen pyhän asian tuskin koskaan tästä\n    jokaista niiden totista ystävää itkettävästä tilasta jaloksi ja\n    varmaksi tiedoksi kiihtyvän, ell'ei se ensimäiseksi syty nuorten\n    ehkä vielä saastuttamattomissa sydämmissä. --\n\n    Lujalla toivolla, ja vahvalla rakkaudella päätämme siis me,\n    Suomen Korkia-Opiston nuorukaiset, vieraan kansallisuuden vallasta\n    pelastaa itsemme ensimäiseksi ja sitten toisillenkin avittavan\n    käden osottaa. Tätä tarkoittaessamme näemme siis ensimäiseksi\n    tarpeeksemme:\n\n    _Suomen kielen Opinnan_ niille, jotka kova onnensa teki\n    oikiassa Äitinkielessänsä vieraiksi, niiltä jotka jo sen ovat\n    tiedoksensa voittaneet.\n\n    Tämä olkoon ensimäinen velvollisuutemme, johon on paikalla\n    tartuttava. Siitä seuraa:\n\n    _Suomen kielen käytäntä ja Ruotsin kartanta_, niin\n    keskenämme kuin kaikkein muidenkin kanssa, joiden vaan luulemme\n    puhettamme ja kirjoitustamme tajuavan. --\n\n    Me Äitinkieltä osaavat tahdomme kaikki lupaukset _heti\n    täyttää_, me toiset vielä äkkinäiset _niin pian_, kuin\n    vaan ensimäisen lupamme olemme saaneet johonkin määrään\n    täyttäneeksi. --\n\n    Me tahdomme valon maassamme voittavan.\n\n    Sentähden on ja pitää olla meidän velvollisuus, kaikilla neuvoilla,\n    ja aina kussa vaan kätemme käypi, valkeuden levittäminen rahvaalle,\n    ja isänmaanlemmen sekä kansallisen sivistyksen nostaminen.\n\n    Tämä on meidän luja liittomme, tämän lupaamme sen meille kalliin\n    tarkoituksen pyhässä nimessä, ja tästä ei ole meitä mikään\n    matkalla kohtava este vierauttava. --\n\n    Helsingissä. 28:na päiv. Maaliskuussa v. 1847.\n\n    Aug. Ahlqvist.    Karl Collan.       Andreas Warelius.\n    Aksel Aspelund.   Fredr. Polén.      D.E.D. Europaeus.\n    P. Tikkanen.      Oscar Toppelius.   Aug. Schauman.\n    C. F. Forsius.    Nestor Tallgren.\n\nOn todella liikuttava nähdä sitä reippautta ja tulevaisuuteen\nluottamista, jolla nämät nuorukaiset esiintyvät. He kuvittelivat\nvastuksia paljoa pienemmiksi kuin ne tosiasiassa olivat. He eivät\nosanneet aavistaa, kuinka suuri tavan voima oli puhekielen määrääjänä.\nJa lisäksi tuli se seikka, että suomea siihen asti perin vähän oli\nviljelty sivistyksen kielenä sekä puheessa että kirjoituksessa.\nSuomalaista kirjakieltä, sanan ankarimmassa merkityksessä, ei vielä\nollut olemassa. Työskenteleminen kansanomaisemman, eri murteita\nyhdistävän, sivistyksen tarpeihin käyvän kirjakielen muodostamiseksi\noli silloisen polven tärkeimpiä tehtäviä.\n\nMutta tämmöinen kirjakielen muodostaminen vaati siltä, joka suomeksi\ntahtoi kirjoittaa, varsinaista kielentutkimusta, ja tälle alalle\nsiihen aikaan yleensä kääntyikin positiivinen työ kansallisen asian\neteen. Ahlqvist alkoi niin ikään suomen kieltä tieteellisesti tutkia,\nja pian oli runoilijanalku päättänyt antautua kokonaan tieteen\nraskaasen palvelukseen. Runotar, hänen ensi lempensä esine, sai tyytyä\nvain muutamiin harvoihin lomahetkiin.\n\nMeidän maassamme kielen ja kansantiedon tutkimus heti aivan alusta ja\naikaisemmin kuin muissa maissa kääntyi itse elävään lähteesen. Kun\nmeillä ei ollut mitään vanhoihin aikoihin ulottuvaa suomalaista\nkirjallisuutta, niin ei ollut mitään kiusausta kamariopintoihin.\nAinekset Suomen kansan muinaiseen tietämykseen ja kielihistoriaan\nolivat kansan suusta koottavat. Lönnrotin esimerkkiä seuraten, jonka\nkanssa Ahlqvist jo ainakin v. 1845 oli kirjevaihdossa, hän jo nuorena\nylioppilaana keräili runoja ja tutki murteita Karjalassa, Pohjanmaalla\nja Vienan läänissä, tuoden matkaltaan saaliiksi muun muassa joukon\nvanhoja runoja, joita Lönnrot on käyttänyt Kalevalan uuteen laitokseen.\nMutta vasta päästyään yliopistollisista tutkinnoista vapaaksi hän\nalotti suuren matkansa, joka yhdellä lyhyellä väliajalla kesti vuodesta\n1854 alkuun vuotta 1859. Aluksi hän kävi lähimpien heimolaistemme\nvatjalaisten luona Inkerinmaalla, virolaisten luona Viron- ja\nLiivinmaalla, ja vepsäläisten luona Aunuksen läänissä. Vasta tämän\nvalmistuksen jälkeen hän läksi tutkimaan Volgan suomensukuisia kieliä,\nsekä opiskeli samalla myöskin sikäläisiä turkkilaisia kieliä. Matka\nulotettiin aina Siperian raukoille rajoille saakka vogulin ja ostjakin\nkielen tutkimusta varten.\n\nMutta ei Ahlqvist unohtanut myöskään, kuinka tärkeä tiedemiehen\nvalmistukselle europpalaisen tieteen oppiminen itse sen pesäpaikoissa\non, ja sen vuoksi hän pari vuotta kotona oltuaan teki opintomatkan\nTanskaan, Saksaan, Böhmiin ja Unkariin. Tähän matkat jäivätkin, ja\nAhlqvist oli täysivalmiina jakelemaan oppia yliopiston nuorisolle,\njulkaisemaan tieteelliselle maailmalle matkansa saaliita. Kaksi kertaa\nkuitenkin vielä pitkän väliajan kuluttua, vv. 1877 ja 1880, hänen\nmatkaintonsa tempasi hänet mukaansa ja saattoi hänet vielä lähtemään\nSiperiaan uudistamaan ja täydentämään vogulilaisia ja ostjakkilaisia\ntutkimuksiansa.\n\nErittäin viehättävää olisi seurata tutkijaa näillä matkoilla, jotka\nniihin aikoihin olivat paljoa vaivalloisemmat kuin nykyään, nähdä\nkuinka hänen silmänsä on terävä havaitsemaan kaikkea mikä tiellä eteen\nsattuu, ei yksistään kieltä, ja kuulla hänen kertoilevan havainnoltaan.\nMeillä ei kuitenkaan tässä ole tilaa eikä tilaisuutta sitä tehdä, eikä\nkukaan voisikaan lyhyellä esityksellä korvata tutkijan omaa opastusta.\nHänen teoksensa \"Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858\",\nensimäinen suomenkielinen matkakertomus, on kirja, jota vielä meidän\npäivinämme mielenkiinnolla lukee. Hänen siperialaisia matkojansa voimme\nseurata \"Unter den Wogulen und Ostjaken\" (1883) nimisestä teoksesta,\njoka sisältää paljon erittäin hupaisia kansatieteellisiä tietoja ja\nkuvia, mutta joka valitettavasti ei ole suomeksi ilmestynyt.\n\nAhlqvistin tieteelliset teokset, jotka osittain sisältävät tuloksia\nhänen matkoiltaan, osittain ovat yhteydessä hänen yliopistollisen\nopettajatoimensa kanssa, eivät saata tulla tässä tarkemman esittelyn\nalaisiksi. Yleiskatsauksen vuoksi tahdomme kuitenkin tärkeimpiä niistä\nhuomauttaa.\n\nSuurelta matkaltaan välillä kotona ollessansa hän jo julkaisi\nTiedeseuran toimituksissa vatjan kieliopin, kielennäytteitä ja sanaston\n(1856) sekä Suomi-kirjassa esityksen \"Viron nykyisemmästä\nkirjallisuudesta\". Vasta varsinaisesti kotiin palattuaan hän saattoi\njulkisuuteen vepsäläiset muistiinpanonsa (1861), Lönnrotin julkaisemien\ntäydennykseksi. Jo sitä ennen hän oli dosenttiväitöksessään (1859)\nesittänyt alun mordvalaisia tutkimuksiaan. Itse pääteos, moksha-mordvan\nkielioppi, kielennäytteitä ja sanakirja, ilmestyi kahta vuotta\nmyöhemmin saksaksi; se julkaistiin Pietarin tiedeakatemian toimesta\nja se tuotti tekijälleen puolet Demidovin palkintoa. Hänen\nUnkarin-matkansa yhteydessä on tutkimus suomen ja unkarin kielen\nsukulaisuudesta (1863). Samana vuonna Ahlqvist nimitettiin suomen\nkielen ja kirjallisuuden professoriksi, ja samalla keskeytyi matkan\ntulosten toimittaminen ja julkaiseminen vuosikausiksi. Vasta\nv. 1880, hänen kolmannen Siperian-matkansa jälkeen, ilmestyivät\npohjois-ostjakkilaiset kielennäytteet ja sanasto.\n\nKun Ahlqvist v. 1888 oli päässyt aikaa surmaavista virkatoimistaan,\njoita hänellä oli ollut professorina, tiedekunnan dekaanuksena ja\nyliopiston rehtorina, niin hänellä oli aikomus ryhtyä suorittamaan\nniitä monia kokoelmia, joita matkoilla oli karttunut. Mutta pitkälle\nhän ei suorittamistyössä ehtinyt, ennenkuin kuolema, arvaamattomaksi\nvahingoksi tieteelle, hänen työnsä ainaiseksi katkaisi. Suorittamatta\nja julkaisematta jäivät laajat tieteelliset keräelmät. Pieni osa näistä\non hänen kuolemansa jälkeen painettu, ja toivottavasti voidaan\nvastaisuudessa saattaa hänen tärkeimmät suomalais-ugrilaiset ja\nturkkilais-tatarilaiset aineksensa julkisuuteen. Mutta jokainen\nasianymmärtäjä tietää, ettei toinen milloinkaan voi toisen aineksia\nsuorittaa samalla tavoin kuin tutkija itse on tarkoittanut.\n\nSyynä siihen, että nämät runsaat ainekset jäivät suorittamatta, olivat,\nniinkuin viitattu, ne velvollisuudet, jotka seurasivat suomen kielen ja\nkirjallisuuden professorinvirkaa. Puhumatta virkatointen tuottamasta\nhäiriöstä tuli Ahlqvistin varsinaiseksi velvollisuudeksi tästä lähtien\netupäässä käyttää aikansa työhön suomen kielen tutkimista ja sen\nsivistyskieleksi kohottamista varten.\n\nNiistä töistä, jotka ovat välittömässä yhteydessä Ahlqvistin\nyliopistollisen opetustoimen kanssa, ovat ensi sijassa mainittavat\nhänen suomen kielioppia koskevat tutkimuksensa. Näistä ensimäinen oli\n\"Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta\", jolla hän saavutti\nprofessorinviran ja joka oli ensimäinen täydellinen esitys vanhan\nsuomalaisen runon mitasta ja kaunistuskeinoista sekä käsitteli myös\nuuden elikkä taiderunouden sääntöjä. Luennoillansa hän heti ryhtyi\nesittämään järjestelmällistä suomen kielioppia, josta hän vihdoin antoi\nulos ensi osan v. 1877 nimellä \"Suomen kielen rakennus, vertaavia\nkieliopillisia tutkimuksia\". Teoksen nimi osottaa, että tässä teoksessa\nei enää, niinkuin meillä ennen oli ollut tavallista, esitystä\nsupistettu vain yhden kielen piiriin, vaan oli etsitty selvikettä\nvertauksista sukukielten kanssa. Ahlqvist olikin jo heti alusta suomen\nkielen yliopistollisen opetuksen alaa laventanut, ottamalla sen piiriin\nlähimmät sukumurteet, joiden oppimisen hän oli tehnyt mahdolliseksi\njulkaisemalla \"Suomalaisen murteiskirjan\" (1869). Mainittua \"Suomen\nkielen rakennusta\" ilmestyi vain ensi osa, joka sisälsi nimisanojen\nsynnyn ja taivutuksen sekä runo-opin. Suomen kielen rakennuksen\njatkoa, äänneoppia, oli vainaja vähää ennen kuolemaansa ryhtynyt\nvalmistelemaan, mutta ei ollut saanut aivan valmiiksi enempää kuin\nmuutamia sivuja. Muut tämän teoksen osat eivät ole painokunnossa:\nne ovat osittain luentojen muodossa, osittain vain ainekokoelmina.\n-- Suomen kielen tutkimusta ja käytäntöä koskevia kysymyksiä varten\nperusti Ahlqvist v. 1871 erityisen äänenkannattajan \"Kielettären\",\njoka seitsemässä ilmestyneessä vihossaan sisälsi tutkimuksia,\narvosteluja sekä tieteellisistä teoksista että myös suomenkielisestä\nkaunokirjallisuudesta, tietoja, muistutuksia ja ohjeita, ja joka on\npaljon vaikuttanut suomen kielen viljelykseen. Melkein kaikki\nkirjoitukset siinä ovat toimittajan kirjoittamia.\n\nYksi tutkimusala, joka Ahlqvistia aina suuresti miellytti ja josta\nhän jo heti alussa alkoi yliopistollisia luentoja pitää, oli\nsivistyssanojen tutkimus, ja sen hän teki jo ennen kuin tunsi\nsivistyssana-tutkimuksia indoeuroppalaisella alalla. Tavallaan\nPorthanin alulle panemaa työtä jatkaen alkoi Ahlqvist suomalaisella\nalalla käyttää sivistyssanoja, s.o. niiden esineiden nimiä, joita\nihminen on keksinyt pyrkiessään luontokappaleen kannalta ylemmäksi,\nsuomalaisten muinaisen sivistyshistorian selvittämiseksi. Tutkimustensa\ntulokset hän esitti teoksessaan \"Länsisuomalaisten kielten\nsivistyssanoista\", joka ilmestyi sekä ruotsiksi (1871) että saksaksi\n(1875) ja on herättänyt ehkä suurempaa huomiota kuin mikään muu hänen\ntieteellisistä teoksistaan.\n\nVihdoin on vielä aine, jota suomen kielen ja kirjallisuuden professori\nei voi jättää silmällä pitämättä, ja se on _Kalevala_, ja tämä\nolikin alusta alkaen Ahlqvistilla yhä palaavien luentoaineiden\njoukossa. Käsitystään ja mielipiteitään hän kuitenkin alkoi\njulkaista vasta sen jälkeen kuin Kalevalakysymys, etenkin Julius\nKrohnin tutkimusten kautta, oli tullut tavallaan tieteelliseksi\npäivänkysymykseksi. Ensimäinen tälle alalle kuuluva kirjoitus,\n\"Tutkimuksia Kalevalan tekstissä ja tämän tarkastusta\", ilmestyi\nkutsumuskirjana 1886 v:n maisterin- ja tohtorinvihkiäisiin ja sen\ntarkoituksena on esitellä niitä Lönnrotin Kalevalassa tavattavia\n\"pihtien pitämiä\", joista hän jo monesti oli luennoilla huomauttanut,\nmutta joita hän arkatuntoisuudesta ei tahtonut tuoda julkisuuteen\nennen kuin Lönnrotin poismentyä. Seuraavana vuonna ilmestyi \"Kalevalan\nkarjalaisuus\", jossa tekijän kannalta on vastattu kysymyksiin: \"kutka\novat Kalevalan laulaneet ja missä on tämä tapahtunut?\" Niinkuin\ntunnettu on tämä teos etupäässä tähdätty Julius Krohnin esittämää\nkäsityskantaa vastaan.\n\nMe olemme täten lukijan mieleen palauttaneet Ahlqvistin tieteellisen\ntoimen tärkeimmät hedelmät. Lukija on huomannut, että tahallamme olemme\npidättyneet kaikesta erityisten teosten arvostelusta. Erityiskohtainen\narvostelu ei tässä tilaisuudessa olekkaan paikoillaan; muutamilla\nyleisillä sanoilla huomautettakoon hänen tutkimuksensa ansioita ja\npuutteita.\n\nSuomalais-ugrilaisella alalla on August Ahlqvistin pääansio että hän\nensimäisten joukossa on hankkinut tutkimukselle aineksia itse elävästä\nlähteestä, suomalais-ugrilaisten kansojen omasta keskuudesta. Ja mitä\ntulee varsinaiseen ahtaampaan suomen kielen tutkimukseen, niin täytyy\ntunnustaa, että se Ahlqvistin sille alalle kääntyessä oli jotenkin\nalkuperäisellä kannalla. Ja ajatelkaamme vain, mihin surkeaan tilaan\nasiat olisivat joutuneet, jos Ahlqvistia ei olisi ollut. Ainoa, joka\nAhlqvistin kanssa pyrki suomen kielen professorinvirkaan, oli Gottlund.\nJoka vähänkin tuntee Gottlundin tieteen laatua, tietää että Gottlundin\npääsy tähän virkaan olisi ollut surmanisku kaikelle tieteellisyydelle\ntällä alalla, Se olisi samalla tuottanut häiriötä ja vahinkoa\nkehittymässä olevalle kirjakielelle, jos kielessä korkeinta opetusta\nantamaan olisi tullut mies, joka tahtoi hävittää edellisten aikojen\ntyön murteita yhdistävän kirjakielen aikaansaamiseksi, edellyttäen\nnimittäin että Gottlund tässä virassa olisi voinut jotakin\nmielipiteidensä hyväksi vaikuttaa. -- Ahlqvistin suomen kielen\ntutkimuksilla oli aina tavallaan käytännöllinen päämäärä. Hänellä ei\nollut pääasiana kielihistoriallinen tutkimus, miten kielenmuodot ovat\nsyntyneet ja kehkeyneet, vaan hän tahtoi selvittää, mitkä muodot\nverrattuina kielessä vallitseviin \"lakeihin\" ja sananjohtoon olisivat\nkatsottavat oikeiksi ja kirjakielessä käytettäviksi. Ja hänen\nvaikutuksensa suomen kirjakielen muodostukseen, joka on sangen\nsuureksi arvattava, se on yleensä katsoen vienyt kehitystä oikeaan\nsuuntaan, jos kohta emme tätä nykyä voikkaan hänen teoreettista\noikeakielisyyskantaansa hyväksyä.\n\nYhtä rehellisesti kuin tunnustamme Ahlqvistin tieteellisen työn ansiot,\nyhtä vilpittömästi meidän tulee myöntää sen puutteetkin.\nPäävaillinaisuus hänessä oli se, että hän katsoi saattavansa olla\nmuutamista seikoista kokonaan lukua pitämättä. Esimerkiksi\nsivistyssana-teoksessaan hän aivan täydellisesti jättää huomioon\nottamatta tanskalaisen kielentutkijan V. Thomsenin tätä alaa\nkoskevat ja suorastaan epookin-tekevät tutkimukset. Ei hän mainitse\nhänen nimeään ja muutamista kohdista tuntuu siltä kuin hän\ntahallaan olisi jättänyt teoksen lukematta. Samantapainen on laita\nKalevalan-tutkimuksissakin. Hän ei tahtonut panna mitään arvoa\nKalevalan toisintoihin. Ensimäisessä tälle alalle kuuluvassa\nteoksessaan hän sanoo, että \"Kalevalan käsikirjoitusten ulos-antaminen\nedellyttää sen olettamuksen, että Lönnrot niitä käyttäessään ehkä ei\nole niitä kaikin puolin taitavasti käyttänyt\" ja toisessa hän mainitsee\nmatkallansa v. 1864 kuulleensa Kalevalan runoja ja saaneensa kirjaan\npannuksi muutamia \"oikeitakin s.o. semmoisia, jotka Lönnrotille\nkelpasivat Kalevalan 2:seen laitokseen pantaviksi.\" Hän siis\npitää painettua Kalevalaa tutkimuksen varsinaisena kanonina,\nensinkään ottamatta huomioon sitä, että n.s. toisinnot ovat\nainoat, jotka semmoisenaan ovat todellista kansanrunoa. Saman\nominaisuuden seurauksena oli, että hän oli valmis sanomaan jostakin\nkieliseikasta \"niin ei missään sanota\", ottamatta lukuun niitä\noikeitakin ilmoituksia, joita muut tekivät.\n\nSe on sanalla sanoen jonkinmoinen tyyneyden puute arvostelussa, joka\nhänellä oli suurimpana haittanaan. Arvostellessaan suomalaista\nkirjallisuutta hän epäilemättä useissa tapauksissa oli oikeassa, mutta\nhän menetteli tässä toimessa varsin kovakätisesti. Hän sanoo Suomen\nkirjallisuuden \"puutarhurina\" paljonkin käyttävänsä kirvestä \"milloin\nne pahat kannot ja se kelvoton vesakko, joka sen alalla vielä tavataan,\neivät tottele hienompaa asetta. Pitääpä sitä toisinaan käyttää\nkirvesvarttakin, kuin ei muuta astalota satu olemaan käsillä, ja\nsillä mutkia pillomus-eläimiä, jotka tunkeutuvat tonkimaan tarhan\nviljamaata\". Viimeisinä vuosinaan Ahlqvist kuitenkin oli tullut\narvosteluissaan paljoa tyynemmäksi ja leppeämmäksi kuin ennen.\n\nJoka tapauksessa August Ahlqvistin elämäntyö on niin runsas panos\ntieteen aarreaittaan, on vaikuttanut niin suurta edistystä suomalaisen\ntieteen alalla, että tämä tiede aina on hänen nimeänsä säilyttävä\nloistavimpien nimiensä joukossa. Hänen oppilaansa aina pitävät\nkiitollisessa mielessä sen opin, jota hän opettajana ja johtajana\nyliopiston opetusistuimella ja perustamassaan Kotikielen seurassa on\nheille antanut. Kolmattakymmentä vuotta takaperin, jolloin hän tuli\nsuomen kielen opintojen ohjaajaksi, ei ollut, niinkuin hän itse sanoi,\n\"oppikirjoja eikä perinnäistä metodia\". Hän nämät puutteet korjasi ja\nopinnot kohotti. Silloin vielä v. 1871 tapahtui, että suomen kieli\nkandidaattitutkinnossa lykättiin syrjään, niin että tutkittavat saivat\nsen vain ylimääräisenä lisäaineena ottaa tutkintoonsa. \"Isku näytti\nankaralta, mutta sanottavasti se ei kuitenkaan ole haitannut\nsuomalaisia opinnoita, sillä nuorison rakkaus piti nämät yllä\",\nniinkuin Ahlqvist itse lausui siinä juhlassa, jonka hänen oppilaansa\nhänelle pitivät hänen täyttäessään 60 vuotta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäiden rivien kirjoittaja näki ensimäisen kerran Ahlqvistin Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuran 50-vuotisessa juhlassa pidetyissä päivällisissä.\nNiissä pidettiin puhe Suomen suurimmille elossa oleville runoilijoille\nTopeliukselle ja Oksaselle. Kun edellinen oli jättänyt puheenvuoron\njälkimäiselle, niin tämä vastasi, että se on hänelle ylen suuri kunnia,\nettä hänen maljansa juodaan yhdessä todellisen runoilijan kanssa. Hän\nei milloinkaan ole pitänyt itseään runoilijana (\"väärin! väärin!\"\nhuutoja). Hänen runoilunsa on ollut puhdas kielellinen yritys. Hän\ntahtoi koettaa käyttää Suomen kieltä eri runomitoissa, ja silloin\ntapahtui toisinaan, jatkoi puhuja leikillisesti, \"että runotar on\niskenyt niskaan näin\" (puhuja jymähytti kädellään niskaansa); \"ja siten\non syntynyt joskus joku hyväkin kappale, niinkuin 'Koskenlaskijan\nmorsiamet'\". Monessa muussakin tilassa hän on lausunut, ettei hänen\nrunoiluansa saanut suureksi arvata, pannen aina pääpainoa tieteelliseen\ntyöhönsä.\n\nTunnettu on kuitenkin, että useimmat olivat toivoneet Ahlqvistista\nrunoilijaa eikä tiedemiestä. Eräässä kirjeessä, jonka H. Kellgren v.\n1847 kirjoitti Ahlqvistille Pariisista, hän nuhtelee Ahlqvistia siitä,\nettä hän oli pitänyt erään varomattoman puheen, jonka vuoksi hän oli\nyliopistosta karkoitettu, sanoo ettei Ahlqvistilla ole oikeutta\najattelemattomuudella salvata edestänsä tietä, jolla hän epäilemättä on\nhyötyä tekevä, sekä jatkaa sen jälkeen:\n\n    Sinä olet syntynyt suomalainen, sinulla on syvä ja todellinen\n    synnynnäinen tunne suomen kielen kauneudelle ja sisimmälle\n    luonnolle, ja kyllin runollista aistia sen käsittelemiseksi.\n    Seuraa tätä synnynnäisten taipumustesi viittausta, aseta määräksesi\n    rikastuttaa suomalaista kirjallisuutta, ei kieliopillisilla\n    kirjoituksilla, vaan elävällä käsittelyllä, aseta määräksesi\n    rikastuttaa sen niukkaa kirjallisuutta, muodostaa sitä aikamme\n    aatteita esiintuomaan, niin sinulla on päämäärä kyllin korkea sen\n    vuoksi uhrataksesi hetken pienet päähänpistot ja lämpöiselle\n    sydämelle tavallisen uhmaamisen ja myrskyämisen halun. Sinä\n    itse tiedät, ettet voi saavuttaa tätä päämäärää ilman todentekoa\n    ja opinnoita, mutta se on kylläksi korkea ansaitsemaan tätä\n    ponnistusta ja uhrautumista. Opi ennen kaikkea äläkä anna hetken\n    menestyksen viekoitella itseäsi hedelmiä tuottavasta vakavasta\n    toiminnasta.\n\nTunnettu on, että Snellmankin katsoi vahingoksi Ahlqvistin lopullista\nkääntymistä tiedemiehen tielle valittaen että \"myös Ahlqvist nyt\nlopullisesti on tullut kieliopintekijäksi\". Miten lieneekin, varma on\nainakin, että Oksanen oli runon sukua, oli todellinen lyyrillinen\nrunoilijaluonne. Hänen runoelmansa ovat ensimäiset, joita sekä muodon\nettä sisällyksen puolesta voipi katsoa varsinaiseksi taiderunoksi\nsuomen kielellä, eikä kukaan myöhemmistä runoilijoista ole voittanut\nOksasen runojen voimakasta ja koristelematonta kauneutta.\n\nUseat Oksasen runoista ilmestyivät ensinnä sanomalehdissä. Ainoat\nrunokokoelmat, mitä hän on julkaissut, ovat \"Säkenien\" molemmat\n\"parvet\", jotka myöhemmissä painoksissa ovat yhdistetyt yhteen.\nEnsimäinen parvi \"Säkeniä\" ilmestyi v. 1860 ja jo v. 1863 siitä tuli\ntoinen lisätty painos. V. 1868 julkaisi runoilija \"Säkenien\" toisen\nparven ja v. 1877 molemmista parvista \"vähennetyn ja enännetyn\nlaitoksen\", josta tarkalla itsearvostelulla oli vähempiarvoiset\ntuotteet pois karsittu. Tämä laitos on Säkenien varsinainen\n\"normaalipainos\", jonka mukaan Säkenien runoilija on arvosteltava.\nV. 1881 ilmestynyt uusi painos sisälsi vain muutamia lisiä, samoinkuin\ntähän painokseen, joka nyt lukijalle tarjotaan, on lisätty ne muutamat\nrunot, jotka runoilija viimeisinä elinvuosinaan 1881:n jälkeen on\nsepittänyt. Runsas ei siis ole Oksasen runollinen tuotteliaisuus,\nmutta runoilija ei ole arvosteltava teostensa runsauden, vaan laadun\nmukaan.\n\nSe maailmankatsomus, joka Oksasen runoissa esiintyy, on jossakin\nmäärässä synkkä ja raskas, mutta se on samalla tosirunollinen. Syvä ja\nvoimakas on aina hänen runonsa tunnelma, olipa sitten aihe otettu\nisänmaan yleisistä asioista, perhe-elämän ahtaasta piiristä tai\nrunoilijan oman sydämen sisäisistä taisteluista.\n\nEnsisijassa hänen laulujensa esineenä olivat isänmaa ja äidinkieli.\nKukapa ei tuntisi \"Savolaisen laulua\" ja \"Suomen valtaa\"!\nKansanlauluina ne ovat tunkeuneet jokaiseen Suomen mökkiin, edellinen\nKaarle Collanin sävelillä siivittämänä, jälkimäinen itävaltalaisen\nkansanlaulun sävelen kantamana. \"Suomen vallassa\" runoilija kohottaa\näänensä rohkeasti, toivoen suomen kielelle korkeata kaikua, mutta\ntoisissa lauluissa on hänen mielensä äidinkielen alhaisen aseman vuoksi\nmurheella täytettynä. Katsoessaan Suomen kansan kehityksen hitautta hän\ntunsi toivottomuuden rintaansa turmelevan:\n\n     Tuopa tuopi tuiman tunnon.\n     Tuo ainakin mustan mielen:\n     Milloinhan sulavi Suomi.\n     Milloin Suomessa sydämet,\n     Konsahan kevät tulevi,\n     Konsa hanget lähtenevi\n     Suomen poikien povista,\n     Verestä viluisen kansan!\n\nSama suruisa tunnelma esiintyy runoissa \"Miksikä aina suret?\" ja\n\"Silloin saisi Tuoni tulla\", joissa hän lausuu silloin haluavansa\nTuonen lepoon, kuin koittaa aamu.\n\n     -- -- -- jona sais tuhatvuotisen huolien itkun\n     Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,\n\ntaikka silloin,\n\n     Kuin näkisin näännyksistä\n     Suomenmaani suoriavan.\n     Kuin kuulisin Suomen kielen\n     Suomen kaiken kansan suusta.\n\nKun nälänkauhut Suomea kohtasivat, niin hän kevättalvella 1868\ntuskaisin sydämin laulaa isänmaalle, äidilleen:\n\n     Ees laulan torjuks' tuonen\n     Omalla kielelläs;\n     Jos auttais: sydänsuonen'\n     Puhkaisin mielellän';\n\n     Johtaisin suuhus johdon\n     Sulinta vertani,\n     Kuin tietäisin tään rohdon\n     Sun saavan terveeksi!\n\nMutta eipä hän kuitenkaan vain toivottomuuden säveliä virittänyt, hän\nuskalsi myös maansa tulevaisuutta toivoa:\n\n     Niinkuin säen pilvistä pudonnut,\n     Sadettenkin alla sammumatta\n     Kytemistään korvossa kytevi,\n     Salaisesti sammalikon alla\n     Kulkee mättähästä mättähäsen\n     Puiden juuret poltellen ja viimein\n     Ilmivalkeahan leimahtavi.\n     Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi,\n     Yli maan ja taivaan liekki läikkyy,\n     Salon hongat maahan horjahtavat,\n     Kumohonpa kaatuu korpikuuset; --\n     Tällä lailla Suomen Suomalaisuus\n     Sydämestä syttyy sydämehen,\n     Mielestä menevi toiseen mieleen,\n     Kunne yksi toivo, yksi tunne\n     Sydämessä kaiken kansan sykkää.\n\nSiihen kunnioitukseen, jota 1869 v:n maisterit osottivat hänelle\nvalitsemalla hänet promotsioni-runoilijaksi, hän vastasi ihanalla\nrunoelmalla, ensimäisellä suomalaisella promotsionirunolla, jolla hän\ntoi Suomen runottaren \"Suomen suureen oppisalihin\" vaatien sille siellä\nemännän sijaa. Tässä runossaan hän ennusti:\n\n     -- -- -- nuo Dafnen seppeleetkin\n     --  -- -- -- -- -- -- -- -- --\n     Suloisin Suomen sanoin painetahan\n     Jo Suomen nuorukaisten kulmille.\n\nTämän ennustuksen hän itse seppelöitsijänä toteutti, hän samainen, joka\nyliopiston rehtorina on ensi kerran suomalaisella sanalla tervehtänyt\nyliopiston nuorisoa.\n\nLempirunoja ei Oksanen ole suurempaa määrää julkaissut eivätkä nekään,\nmitkä hän on kirjoittanut, ole hänen paraita tuotteitaan. Myöskään\nkertomarunoutta ei hän ole viljellyt; kertomarunouden ja lyriikan\nrajalla on kuitenkin hänen balladinsa \"Koskenlaskijan morsiamet\", joka\non Oksasen runottaren ihanimpia luomia.\n\nNiissä runoissa, jotka liikkuvat kodin piirissä tai jotka kuvaavat\nrunoilijan oman sydämen mielialoja esiintyy usein surumielisyyttä,\ntyytymättömyyttä siihen, mitä oli aikaan saanut, niinkuin runoissa\n\"Eräänä syntymäpäivänä\", \"Mun kesäni\" ja \"Kynälampi\", monestipa syvää\nkatkeruuttakin, niinkuin esim. runoissa: \"Eräsnä katkerana hetkenä\" tai\n\"Lapsuuteni paikoilla\". Ken on lukenut semmoiset runot kuin \"Pikku\nAnnan kuoltua\" tai \"Epäilijä\" taikkapa \"Sydämeni asukkaat\" tietää,\nkuinka Oksasen koristelematon laulu oli omansa kuvaamaan miehekkään\nsydämen syvää tunnetta ja sen taisteluita. Hänen sydämensä ikäänkuin\npakeni maailman hyörinästä etsimään rauhaa runon ihanteellisissa\nmaailmoissa. Ja tämmöinen runneltu, puutteellisuuttaan tunteva ja\ntunnustava sydän se ohjasi Oksasen työtä, kun hän oli osallisena\nvirsikirjan valmistamisessa Suomen kansalle.\n\nOksanen oli erinomainen taitaja runon muodon puhtaudessa ja\nklassillisessa kauneudessa. Hänen muodollinen etevyytensä tulee\nloistavasti esiin useissa käännöksissä, etenkin Schillerin \"Laulussa\nkellosta\", joka erittäin etevällä tavalla esittää suomeksi alkuteoksen\nmoninaiset vaikeat runomitat. Hänen alkuperäisistä runoistaan tahdon\nmuodollisena mestariteoksena erittäin huomauttaa runoa \"Kerran\nviinikellarissa\", joka muuten synkän humorinsa puolesta edustaa eri\npuolta Oksasen runoudessa. Muuten hänen humorinsa toisinaan,\nniinkuin \"Kommissa\", esiintyy pistävänä ivana ja satiirina.\n\nSuorasanaista runoutta ei Ahlqvist ole sanottavasti viljellyt,\nvaikkapa kyllä hänen proosansa taiteellinen muoto, osuvat kuvat ja\nnaulan kantaa tapaavat kansanomaiset käänteet aina todistavat\nrunoilijan käsialaa. Mainitsemista ansaitsee hänen \"Satunsa\", tuo\nnuoren ylioppilaan liikuttava \"kansatieteellinen unelma\", jonka\njulkaisemista aikoinaan (Suomettaressa 1847) esim. Kellgren\nkirjeessänsä pitää äärettömänä varomattomuutena ja joka luultavasti\nainoastaan sen vuoksi, ettei sensori sitä käsittänyt, pääsi\njulkisuuteen. Hänen jälkeenjääneistä papereistaan selviää, että hän\nnuoruudenpäivinään on kirjoittanut novellinkin, ensimäisen ja ainoan\nnovellinsa \"Kolme joulua\", josta Z. Topelius v. 1847 on antanut\nlausunnon sen johdosta, että se oli annettu Savokarjalaiselle\nosakunnalle kilpakirjoituksena. Hän kiittää sitä, esittää sitä\npalkittavaksi, valittaen samalla ettei sitä milloinkaan voi painattaa.\nArvattavasti syynä oli se, että novelli, niinkuin Topeliuksen lausunto\nosottaa, sisältää \"knoppar af inhemsk satir -- mot officerare och\nlänsmän\" (ivallisia letkauksia upseereja ja nimismiehiä vastaan)!\n\nOksasen runollisina opettajina ovat ensi sijassa olleet suomalaisen\nkansanrunouden ja Runebergin keskenään läheistä sukua olevat\nrunottaret. Näiltä opittua nähtävästi on hänen selvä, puhdasluontoinen\nesitystapansa. Mutta itsenäinen runoilijahenki Oksanen sittenkin oli.\nEi kuvausvoiman lento, ei näköalojen laajuus, ei kuvien loistavuus, ei\najatusten leimahtelevaisuus ole se, mikä on Oksasen runouden voimana,\nvaan sen voima on siinä, että hän on ihmissydämen, henkisesti rikkaan\nihmissydämen runoilija. Todellisena, puhtaasti lyyrillisenä runoilijana\nhän on runoudessaan antanut lukijalle oman itsensä, oman ristiriitaisen\nsydämensä toiveet ja toivottomuuden, sen tunteet ja taistelut. Oksasen\n\"Säkenet\" eivät ole vain syttyneet ja sammuneet, vaan ne ovat myöskin\nsydämiä sytytelleet, saaneet\n\n     -- -- -- laulun innon\n     Uutta, tulta leimuamaan\n     Sydämissä Suomalaisten\n     Yli kaiken Suomenmaan.\n\nHänen ikuinen ansionsa suomalaisena runoilijana on, että hän ensi\niskulla kohotti suomalaisen laulun tositaiteelliselle asteelle,\nvoimme sanoa: vanhemman ruotsalaisen laulun tasalle.\n\nOksasen runous sallii meidän luoda katsauksen ihmissieluun, jonka\nolennossa esiintyy äärettömän paljo viehättävää. Hän on itse laulanut:\n\n         Yks' perkele.\n         Yks' enkeli\n     Asuvat sydämessäni:\n         Ne taistelee\n         Ja kamppailee,\n     Yks' toistaan voittaa koittelee.\n\nJa tämä epäilemättä sisältää täyttä totta. Ahlqvist oli vastakohtien\nmies. Hänessä oli ikäänkuin kaksi olentoa, toinen karkea, kärtyisä,\njokapäiväinen, toinen hienotunteinen ja hellä. Pinta, ulko-olento oli\nkova ja karkea, luotaan työntävä, mutta ken kerrankin sai luoda\nsilmäyksen siihen lämpimään, suomalaiseen, vilpittömään sydämeen, joka\npiili kuoren alla, ei voinut olla tätä miestä kohtaan tuntematta\nkunnioituksen, jopa rakkauden tunteita. Hänellä oli voimakkaita\nintohimoja, joita hän ei aina kyennyt hillitsemään. Jokainen saattoi jo\nensi kerran häntä nähdessään havaita, ettei hän ollut mikään\njokapäiväinen henkilö. Harvoille oli suotu päästä häntä lähelle, mutta\nvieraampikin saattoi huomata hänen lujaa oikeudentuntoaan, hänen\ntarmokasta ja itsenäistä luonnettansa, jokaisen täytyi sanalla sanoen\ntunnustaa, että hän oli \"kokonansa mies, mies kerrallansa\".\n\nTunnettu on, että Ahlqvist ensi ylioppilasvuosistaan alkaen oli\nsuomalaisuuden innokkaimpia taistelijoita, niin myöskin että hän\njoksikin aikaa, kokonaan erkani muista, jotka suomalaisuuden hyväksi\ntyöskentelivät. Epäilemättä tähän eroon oli monta syytä, joita emme\nnykyään edes voi täydelleen arvostella. August Ahlqvist ei ollut\nvarsinaisesti valtiollinen henkilö, ja hänen luonteensa oli siksi\nitsenäinen ja kulmikas, ettei hän suinkaan sopinut puoluemieheksi,\npuoluekuria noudattamaan, muiden mukaan taipumaan, vaan hän mielemmin\njätti muut ja kulki omaa tietänsä. Hän itse sanoo:\n\n    \"Hänen suurin vikansa on se, ett'ei hän ole antautunut tuon\n    mainitun lipun [s.o. puoluelipun] alaiseksi. Vaan tätä hän ei\n    ole parhaallakaan tahdollansa voinut. Hänen luonteessansa on ne,\n    luultavasti moitteen-alaiset, omaisuudet, että hän pitää vähäisen\n    kirjallisen toimintonsa täytenä todentekona eikä voi sitä antaa\n    kenenkään aikeiden välikappaleeksi, ja että hän lausuu ajatuksensa\n    suoraan ulos. Ilman sitä on hän aina pitänyt Suomen kielen asiata\n    niin korkeana, että kaikki muu keinoileminen sen eteen kuin\n    uskollinen ja hiljainen työnteko, joka paraiten sujuu, kuin sitä\n    tekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan, tuntuu hänestä sekä\n    lapsekkaalta että irstaiselta. Huono lippukuntalainen, mokoma\n    mies!\"\n\nSitä paitsi hän epäilemättä toivoi, että suomalaisuuden asian ajaminen\nolisi voinut käydä ilman niin katkerata taistelua, kuin mikä oli\nalkanut. Hänestä jotkut suomalaiset taisteluinnossaan eivät kylliksi\ntunnustaneet sitä etua, joka suomalaisilla oli ollut heidän\nyhteydestään ruotsalaisten kanssa. \"Kyykäärmeet\" kuiskivat\neripuraisuuden sanoja Suomen kansalle, sen sijaan että ystävyyden\npitäisi vallita suomalaisen ja ruotsalaisen välillä (runo\n\"Valtiollista\"). Runossaan \"Päivä koittaa\" hän huomauttaa:\n\n     \"Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa\n     Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa.\n     Päivän voittaa.\n\n     Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä,\n     Siksi älkää sammuttako kynttilöitä.\"\n\nTämä käsitys, että ruotsalainen sivistys, jota hän näillä\n\"kynttilöillä\" tarkoittaa, oli meille äärettömän tärkeä, tämä käsitys\noli häneen juurtunut etenkin hänen laajoilla matkoillaan, joilla hän\noli nähnyt heimokansojemme kansallista kurjuutta -- sen hän on monesti\nlausunut ilmi, muun muassa promotsionirunossaan (vrt. myös runoa\n\"Meidän vieraissa-käynnit\"). Ja tämän sivistyksen hän katsoi\nvelvoittavan suomalaisia kiitollisuudenvelkaan ruotsalaisia kohtaan,\njota hän erittäin terotti mieleen Savonlinnan riemujuhlassa 1875\npitämässään puheessa. \"Kiitollisuudenvelka\" oli siihen aikaan\nvaltiollinen mahtisana, jota käytettiin aivan toisessa mielessä, kuin\nmitä Ahlqvist tarkoitti, ja sen käyttäminen saattoi helposti sekä\nsuomen- että ruotsinmieliset väärin ymmärtämään hänen kantaansa.\nAhlqvist on kuitenkin samalla nimenomaan lausunut, että tämä\n\"kiitollisuuden-velka on suoritettava vain siten, että ruotsalaisille\nosotetaan rahtunen ystävyyttä ja kunnioitusta\", lisäten että \"nämät\ntunteet eivät estä meitä tekemästä työtä oman kielen ja kansamme\nkehkeyttämiseksi\" (Uusi Suometar 1876, N:o 23). Tulee myöskin muistaa,\nettä Ahlqvist oli kielimies ja että hänen nurjamielisyyteensä\nepäilemättä on vaikuttanut sekin, että suomalaisuuden johtajien\nkäyttämä suomenkieli ei häntä tyydyttänyt, ja sen tähden hän katsoi\nheidän toimintansa kielen kehkeymiselle vaaralliseksi ja tahtoi\n\"pelastaa kielen ja kirjallisuuden kelvottomien viljelijäin käsiin\njoutumasta\". Tuskin on epäiltävää, että hänen erkanemiseensa myöskin\nvaikutti jonkinlainen syrjäyttämisen tunne, joka saattoi hänen valtavat\nintohimonsa kuohuksiin.\n\nOli miten olikin, meillä ei ole mitään syytä epäillä Ahlqvistin\nvilpitöntä, horjumatonta rakkautta isänmaata ja äidinkieltä kohtaan.\nHänen toivojensa määränä pysyi aina viimeiseen hengenvetoon saakka se\naika, jolloin\n\n     Yksi mieli ... yhdistävi\n     Henget keskenään nyt kiistäväiset\n     Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,\n     Sopusointuisaksi Suomenmaaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä syksyisenä päivänä istui runoilija työpöytänsä ääressä\ntehdäkseen viimeisiä korjauksia runoelmaan, jonka hän tahtoi lähettää\nsävelillä siivitettäväksi. Se runoelma oli \"Punkaharjun laulutytön\nlaulu\", yksi niitä uusia runoja, joita tämä Säkenien painos sisältää,\nruno, joka osottaa että runotar pysyi Oksasen ystävänä aina viime\nhetkeen saakka.\n\nJuuri kuin runoilijan henki väikkyi ihanteiden maailmassa, juuri kuin\nSuomen ihanan luonnon sävelet kaikuivat hänen sielussaan, juuri silloin\npainoi Tuonen impi kylmän suutelonsa hänen otsallensa. Hän tunsi\nkuolonväristykset ruumiissaan, ja viiden päivän kuluttua, 20 p.\nmarrask. 1889, oli henki jättänyt maallisen majansa ja kiitänyt\nikuisiin avaruuksiin.\n\nAugust Ahlqvist, A. Oksanen muutti pois keskuudestamme, -- mutta hän ei\nkuitenkaan ole kuollut, sillä hänen työnsä elää, hänen muistonsa elää.\nJa hänen muistonsa on semmoinen muisto, joka meitä kaikkia velvoittaa.\nMe kaikki Suomi-äidin pojat ja tyttäret yhdymme hänen Castrénista\nlausumiinsa sanoihin, jotka on häneen itseensä sovitettu:\n\n      Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme:\n    Miehuudella lempiä synnyinmaata,\n    Helleydelläpä hoitaa äidinkieltä,\n      Kuin teki Ahlqvist.\n\nE. N. Setälä.\n\n\n\n\n        SÄKENET.\n\n\n        _Syksyn kolkko, synkkä ilta\n        Kattaa kaupungin ja maan,\n        Raskahasti rannan aalto\n        Vastaa kuusten huminaan.\n\n        Kuusten alla seisoo suojus,\n        Sepä kattotorvestaan\n        Sukkelasti suitsuttavi\n        Säkeniä ilmahan.\n\n        Säkenet ne säihkyellen\n        Tuulen kanssa tanssivat,\n        Heloittavat hetken aian,\n        Tuikahtavat, -- sammuvat.\n\n        Lämmintä ei niistä lähde,\n        Valkene ei valju yö,\n        Mut ne kertoo, kuinka siellä\n        Ahkera on alla työ.\n\n        Kaikuvalla kalkkehella\n        Seppä rautaa kuonnuttaa,\n        Painavilla palkehilla\n        Taaskin tulta tupruuttaa.\n\n        Säkeniä uusi sarja\n        Lentää yöhön sankeaan,\n        Kylän lapset seisottavat\n        Noita tuossa katsomaan.\n\n        Säkenell' ei pitkä kaari\n        Ole ilmamatkoaan,\n        Tulen vaan saa syttymähän\n        Käyden tulta-ottavaan.\n\n        Näinpä, lauluni, sä lennä\n        Säkenenä säihkyten,\n        Nuorten mieltä miellytellen,\n        Sytytellen, sammuen.\n\n        Ehkä saisit laulun innon\n        Uutta tulta leimuumaan\n        Sydämissä Suomalaisten\n        Yli kaiken Suomenmaan._\n\n\n\n\nI.\n\n\n\n        Savolaisen laulu.\n\n\n        Mun muistuu mieleheni nyt\n        Suloinen Savonmaa,\n        Sen kansa kaikki kärsinyt\n        Ja onnehensa tyytynyt,\n        Tää armas, kallis maa!\n\n        Kuin korkeat sen kukkulat,\n        Kuin vaarat loistoiset!\n        Ja laaksot kuinka rauhaisat,\n        Ja lehdot kuinka vilppahat,\n        Kuin tummat siimehet!\n\n        Sen salot kuin siniset on,\n        Puut kuinka tuuheat,\n        Ja kuin humina hongikon\n        Syv' on ja jylhä, ponneton,\n        Ja tuulet lauhkeat!\n\n        Ja kussa tähdet tuikkavat\n        Kovalla talvella,\n        Ja kussa Pohjan valkeat\n        Suloisemmasti suihkavat\n        Kuin Savon taivaalla?\n\n        Tok' yhtä vielä muistelen,\n        Sen suihke armaampi,\n        Se silmä on Savottaren,\n        Johonka taivas loistehen\n        Ja sinens' yhdisti.\n\n        Me emme liioin kerskuko,\n        Sanomme kumminkin:\n        Muu Suomi, ellys ilkkuko,\n        Jos meill' on hoikka kukkaro,\n        Jos köyhiks' keksittiin.\n\n        Useinpa pelto kultainen\n        Se sulla kellerti,\n        Kuin meidän vaivan, viljehen\n        Kumohon löi vihoillinen\n        Ja poltti tuhkaksi.\n\n        Ja monta kertaa sattui niin,\n        Kuin meitä vainot löit,\n        Kuin vaimot, lapset kaadettiin\n        Ja miehet sortui sotihin,\n        Sä rauhan leipää söit.\n\n        Jos kielin voisi kertoa\n        Näkönsä vanhat puut,\n        Ja meidän vaarat virkkoa,\n        Ja meidän laaksot lausua,\n        Sanella salmensuut;\n\n        Niin niistäpä useampi\n        Hyv' ois todistamaan:\n        \"Täss' Savon joukko tappeli,\n        Ja joka kynsi kylmeni\n        Edestä Suomenmaan!\"\n\n        Siis maat' en muuta tietää voi\n        Savoa kalliimpaa,\n        Ja mulle ei mikään niin soi\n        Kaikesta, minkä Luoja loi,\n        Kuin: \"armas Savonmaa!\"\n\n\n\n        Suomen valta.\n\n\n        Nonse, riennä, Suomen kieli,\n        Korkealle kaikumaan!\n        Suomen kieli, Suomen mieli,\n        Niiss' on suoja Suomenmaan:\n        Yksi mieli, yksi kieli\n        Väinön kansan soinnuttaa.\n        Nouse, riennä, Suomen kieli,\n        Korkealle kaikumaan!\n\n        Suomalaisen kuokka, aura\n        Kyntäneet on Suomenmaan;\n        Kasvoi vehnä taikka kaura,\n        Maa on meidän perkamaa.\n        Kelläs täss' ois äänen vuoro\n        Meidän maata johdattaa?\n        Nouse siis sä, Suomen kieli,\n        Korkealle kaikumaan!\n\n        Suomalainen yksin kesti\n        Ruton, näljän aikana,\n        Yksin miekallansa esti\n        Vihoillisen maastansa;\n        Suomalain' siis yksin käyköön\n        Käsin ohjiin onnensa.\n        Nouse, nouse, Suomen kieli,\n        Korkealle kaikumaan!\n\n        Äänisjärvi, Pohjanlahti,\n        Auranrannat, Vienansuu,\n        Siin' on, Suomalainen, mahti,\n        Jok' ei oo kenenkään muun,\n        Sillä maalla sie oot vahti;\n        Älä ääntäs halveksu!\n        Nouse, riennä, Suomen kieli,\n        Korkealle kaikumaan!\n\n\n\n        Sotamarssi.\n\n        (Porrassalmen tappelun muistoksi.)\n\n\n        Syttynyt on sota julma,\n        Vihan liekki leimuaa;\n        Punainen on Pohjan kulma,\n        Verta, tulta ennustaa.\n          Rientäkäämme, Savolaiset,\n          Sekä poijat Pohjolaiset,\n          Myös sä, kansa Karjalan,\n          Vihollista vastahan!\n          Meidän hurraa kankaat kaikuu,\n          Niinkuin tuhat ääntä ois,\n          Vaarat virkkaa, rannat raikuu:\n          Väkivalta täältä pois!\n\n        Laukku selkään, miekka vyölle,\n        Tulikeihäs olalle!\n        Vihurina veren työlle\n        Rientäkäämme rajalle!\n          Rientäkäämme j.n.e.\n\n        Meidän tääll' on niityt, pellot,\n        Meidän lehdot, laaksot, puut;\n        Meidän karjain kuuluu kellot:\n        Meidän maata ei saa muut.\n          Rientäkäämme j.n.e.\n\n        Kas, kuin sotalippu liehuu,\n        Entäin kohti etelää!\n        Kohta kyllä rauta riehuu,\n        Verivirrat höyryää.\n          Rientäkäämme j.n.e.\n\n        Marssi päälle, Pohjan poika,\n        Vihollista varsin luo!\n        Hakkaa päälle, Pohjan poika!\n        Luoja sulle voiton suo.\n          Rientäkäämme Savolaiset,\n          Sekä poijat Pohjolaiset,\n          Myös sä, kansa Karjalan,\n          Vihollista vastahan!\n          Meidän hurraa kankaat kaikuu,\n          Niinkuin tuhat ääntä ois,\n          Vaarat virkkaa, rannat raikuu:\n          Väkivalta täältä pois!\n\n\n\n        Unelmia.\n\n\n        Kuin monta unta kullaista\n        On, kurja Suomi, sulle nähty,\n        Ja toivotusta harrasta\n        Kuin monta, mont' on sulle tehty!\n\n        Pois aavaan maahan Aasian\n        Sä täältä toivottiin takaisin,\n        Sun ratsus polki hiekkahan,\n        Ja tuuli jälkesi lakasi.\n\n        Siell' istuit luona karjaisi\n        Ja mietit huopasuojan alla,\n        Ja lapsesi ne viihdytti\n        Sua soittain, laulain, tanssimalla.\n\n        Ja toisen kerran lohkaistiin\n        Sä entisiltä juuriltasi,\n        Ja merten keskeen heitettiin\n        Näin nauttimahan onneasi.\n\n        Min suloisena saarena\n        Kohosit siellä lainehesta,\n        Ja palmut peitti varjollaan\n        Sua kuuman päivän polttehesta.\n\n        Omana siellä kansanas\n        Olostit tyytyväisin mielin,\n        Ei estetty siell' onneas\n        Ei miekoin, eikä vierain kielin.\n\n        Ja laajat lahtes ahtausi\n        Kaupungin, kansoin, laivoin ylpein,\n        Ja niin sun siell' ol' ollasi\n        Kuin neidon tyyntä merta kylpein.\n\n        Taas toisen kerran toivottiin\n        Sä kaukaisehen lännen maahan,\n        Ja palstat laajat lohkottiin\n        Kylvääsi korpeen viljavahan.\n\n        Sä maata läksit perkkaamaan\n        Vapautuneella voimallasi;\n        Maa siellä antoi antiaan\n        Sataisen viljan vaivastasi.\n\n        Näin hyödyit, kasvoit laajensit\n        Sä valtaas, maitas, mantereitas,\n        Ja suuret laulun sankarit\n        Sun helkyttävät kanteleitas.\n\n        Sun kuulus kulki maailmaan,\n        Ja onnen oksia sä taitoit;\n        Maan toista puolta ohjaamaan\n        Myös miehen suomalaisen laitoit.\n\n             *     *     *\n\n        Näin, Suomeni, on moni mies\n        Jo uniansa sulle nähnyt,\n        Ja toivotusta, ken ne ties,\n        Kuin monta onnellesi tehnyt.\n\n        Et koskaan näiden nähdä saa\n        Hourauksien totehen käyvän,\n        Tää köyhä maasi antamaan\n        On suotu sulle onnes päivän.\n\n        Tääll' olet vahvaks' varttuva,\n        Tääll' elos kauniiks' muutettava,\n        Tääll' on sun kieles karttuva,\n        Vapautes, valos voitettava.\n\n\n\n        Miksikä aina suret?\n\n\n        Immyt ainoseni, joka toivoni tähtenä tuikat,\n        Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina\n        Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan?\n        Miksikä mustin huntuisin sinä poskesi peität.\n        Silmäsi myös sulon et loistaa ilmahan suo?\n        Miksikä kuitenkin pimeälläkin yöllä mä aina\n        Kaipaus virsiä sun kuulen soittavasi?\n        -- Surkea kohtalonen omp' armahaselleni luotu,\n        Riemu sen riutunut on, toivo on vaipunut myös.\n        Voipas, kuink' usehin kovan ankarat kuormat, Luoja,\n        Lapsilleis latelet, vienot he pois menehtyy!\n        Vienot he pois menehtyy, vaan vaipuinkin kätösensä\n        Nostavat taivohon päin, sielt' apuaan anoen. --\n        Jos rakkauteni kyllä vaan ois, niin kohtapa kaihot,\n        Piikani, poskiltais pilvinä pois pakeneis:\n        Jos vaan toivot nuo toteneisivat lämpimät, armaat,\n        Kohtapa kuultava ois sullekin aurinkonen;\n        Ei suinkaan idän ankarat tuulet pääsisi sulta\n        Kukkia kaatelemaan, ruusuja ryöstelemään,\n        Ei suinkaan suruvirtesi silloin särkisi syöntäin,\n        Lounas lauhkeasuu laulasi lempeä vaan. --\n        -- Turhaan taidan toivoa, tyhjäpä tuskani lienee,\n        Uskoni pilveen käy, sammuu rakkauskin\n        Koitar oi, joka oot tulevaisien aikojen neito,\n        Virkko'os vienollen, lausuos, lempeä, nyt:\n        Onkopa sun sen armahan aamun poskia käsky\n        Kullin kultailla, käsky rusoin punata,\n        Aamun sen, jona sais tuhatvuotisen huolien itkun\n        Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,\n        Päivän sen, jona tyttöni tuskia-huokuva rinta\n        Pääsisi kerrankaan riemua laulelemaan?\n        Jos päivyt tämä valkenev' ois, niin kylläpä silloin\n        Maaliman hämmästäis Suomeni suur' sulosuus,\n        Hämmästäis ihanuus, ja se kullaistan' kumarrellen\n        Painusi polvilleen, sammusi sen sätehiin.\n        Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattasi silloin\n        Riemuksi muuttauta mieleni murheet kai,\n        Pannen pois surusoittoni voisin ma huoleta huutaa:\n        \"Laske, Luojani, nyt lapsesi pois lepohon!\"\n\n\n\n        Suomalainen sonetti.\n\n\n        E\\ tainnut vanha Väinämöinen luulla,\n        Ett' oisi kenkään laulajoista meillä\n        Soveltuva sonettien siteillä\n        Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.\n\n        Ei istukaan käkömme mandelpuulla,\n        Ei Laurat meitä kohtaa kirkkoteillä; --\n        Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä\n        Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.\n\n        Suloneinen kuulla kuitenkin tuo oisi,\n        Ja siitä Suomalainen toivojensa\n        Tulelle uutta kiihoitusta toisi,\n\n        Jos kautta näiden lanlukahlettensa\n        Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi\n        Siteistä muista päästä irrallensa.\n\n\n\n        Silloin saisi Tuoni tulla.\n\n\n        Milloin saisi Tuoni tulla,\n        Mua kuolema kohata?\n\n        Silloin saisi Tuoni tulla,\n        Sulo kuolema kohata,\n        Kuin tuo tyttö suuta soisi.\n\n        Ja silloin saisi Tuoni tulla,\n        Kova kuolema kohata,\n        Kuin loppuisi laulaminen,\n        Väsähtäisi virren virta.\n\n        Ja silloin saisi Tuoni tulla,\n        Armas kuolema kohata,\n        Kuin näkisin näännyksistä\n        Suomenmaani suoriavan,\n        Kuin kuulisin Suomen kielen\n        Suomen kaiken kansan suusta.\n\n\n\n        Tuopa tuopi tuiman tunnon.\n\n\n        Nurmell' on jo nukka päällä,\n        Päällä kaunis peittehensä,\n        Peittehellä päivän immet,\n        Aurinkoisen armahaiset,\n        Kukat kaikilla keoilla,\n        Lehti täysi jo lehoissa.\n\n        Jopa lammin lämmin laine\n        Likistävi rantaansa,\n        Iltavirttä veisoavi,\n        Kullallensa kuiskuttavi,\n        Kunne kulta nukkunevi,\n        Kaunis maa makaelevi,\n        Kunne itsekin ihana\n        Armas aaltonen nukahti,\n        Kullan vierehen väsähti.\n\n        Jopa linnut laulelevat,\n        Käköset kukahtelevat;\n        Mitä linnun laulaminen,\n        Mikä käellä kukunta?\n        -- Toivon tult' on rinta täysi,\n        Lemmen liekkiä povensa,\n        Toivo kultansa tuloa,\n        Armahan alenemista,\n        Mieli muiskujen mehua,\n        Suloisuutta suuta-saannin.\n\n        Kaikki on riemu, kaikki rakkaus,\n        Kaikki kultien kujerrus,\n        Kaikki autuas ilonen,\n        Taivahan tulen palanta;\n        Missä toivo, siinä täyttö,\n        Missä laulu, siinä vastaus.\n\n        Tuota kuuntelin ja katsoin,\n        Katsoin kurja kaiken yötä,\n        Iloni alas aleni,\n        Aleni kuin allin mieli\n        Uiessa vilua vettä,\n        Toivoni tuli tukehtui,\n        Sammuivat suloiset suonnat,\n        Mieleni matala mustui,\n        Syämeni surkastihen,\n        Silmästä vetonen vieri,\n        Kyynel kulki kasvoilleni.\n\n        Mikä toi sen tuiman tunnon,\n        Mikä mustan mielialani?\n\n        Tuopa tuopi tuiman tunnon,\n        Tuo ainakin mustan mielen:\n        Milloinhan sulavi Suomi,\n        Milloin Suomessa syämet,\n        Konsahan kevät tulevi,\n        Konsa hanget lähtenevi\n        Suomen poikien povista,\n        Verestä viluisen kansan!\n\n\n\n        Uunna vuonna 1853.\n\n\n        Voi, kuinka usmat raskaat, summat\n        Nyt kaiken ilman täyttävät!\n        Voi, kuink' on taivaan tähdet tummat,\n        Ja pilvet päivän peittävät!\n\n        Näin Maa salaisten huoliensa\n        Sumuja huokuu yksinään,\n        Ja paljoutta vaivojensa\n        Välistä ratkee itkemään.\n\n        Juur' tällä lailla ihmisyyden\n        Nyt surun sumut peittelee.\n        Ken näiden arvannee syvyyden,\n        Luvun ja määrän laskenee!\n\n        Pimeyden valt' on joukkoinensa\n        Lihan ja muodon ottanut,\n        Pahuuden herra istuimensa\n        Isosti ilmi nostanut.\n\n        Sen istuimensa alaiseksi\n        Hän ihmisyyden kahlitsee,\n        Ja jalkojensa astuimeksi\n        Valosi, Herra, vangitsee.\n\n        Kuitenkin tiedän tarkoillehen\n        Ja toivon turvallisesti:\n        Et unhota unohduksehen\n        Ikuiseen ihmisyyttäsi.\n\n        Sä muistat kaikki kyyneleemme,\n        Kuin koston päivä valkenee,\n        Ja juotat ne vihoilliseemme,\n        Ken niille nyt myhähtelee.\n\n        Ja muistat, kuinka monta kertaa\n        Hän meihin miekan syösnyt on,\n        Ja vaikk' ei aina näykään verta,\n        Sydän se tyhjäks' juosnut on.\n\n        Kuin liian suuren huolten painon\n        Sä päällemme näät karttuvan,\n        Ja kuin vihoillistemme vainon\n        Näät meitä liioin sortavan;\n\n        Juur' silloin, silloin, Herra, Sulta\n        Jo loppuu pitkämielisyys;\n        Kovasti silloin isket tulta,\n        Ei kestä konnain ilkeys.\n\n        Kumohon silloin kaikki kaatuu\n        Valois pyhän vihoilliset,\n        Ja niiden neuvot maaksi maatuu,\n        Jos olkoot kuinka loistoiset.\n\n        Tät' aikaa meidän ootellessa\n        Sä meihin nöyrä mieli luo!\n        Ja maalla myrskyin raivotessa\n        Sä rauha Suomellesi suo!\n\n\n\n        Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaansuomennettuna ulos.\n\n\n        Yks' rengas kahleistasi\n        Nyt katkes', Suomi, taas:\n        Selvillä sanoillasi\n        Nyt lak' on lukeas,\n        Jok' oikean ja väärän\n        Eroittaa toisistaan,\n        Ja lausuu, minkä määrän\n        Vapauttas sallitaan.\n\n        Despootti saattaa sortaa\n        Lain vangiks' allensa,\n        Lain muurit rikki murtaa,\n        Oikeuden tallata;\n        Hän Themin alttarilta\n        Voi tulen temmata,\n        Sen viedä ihmisiltä,\n        Yöks' päivän tummentaa.\n\n        Vaan vaikka hän sen heittäis\n        Aluenjärvehen,\n        Ja vuorillakin peittäis\n        Maan paksuun mantereen;\n        Niin kipinäinen sielläi\n        Kytisi oikeutta,\n        Maailmaa ei hän vieläi\n        Vois ijäks' orjentaa.\n\n        Ois Deak-Väinämöinen\n        Tok' vielä silloinki,\n        Jost' aika tumma, öinen\n        Tukalaks' tuntuisi:\n        Se pyytäisi sen sieltä\n        Ja syttäis jällehen,\n        Ja kansalaisten tieltä\n        Pois loistais vääryyden.\n\n        Sä, Suomalainen, kulje\n        Lain tietä aina vaan;\n        Sä älä toista polje,\n        Äl' itsees poljeta!\n        Kuin kansa eksymättä\n        Oikeutta noudattaa,\n        Ehdotta, estymättä\n        Perivi oikeus maan.\n\n\n\n        Äitillä on nälkä.\n\n        (Kevättalvella v. 1868.)\n\n\n        Ah äiti armahani,\n        Sä, surkee Suomenmaa,\n        Kuin katson vaivojasi,\n        Sydäntän' kouristaa!\n\n        Kyll' usein uhkui ennen\n        Ravinto rinnoistas,\n        Runsaudell' äitinlemmen\n        Sä ruokit lapsias.\n\n        Nyt ompi kasvos kalvas,\n        Ja rintas tyhjät on;\n        Nyt silmäs, ennen valpas,\n        On tumma, tuikkeeton.\n\n        Sun sydäntäsi tuimaa,\n        Ja nälkä sull' on nyt;\n        Ja päätäsikin huimaa\n        Jo tuska yltynyt.\n\n        Oi äiti, tänne pääsi\n        Mun paina parmaillen',\n        Niin sua viihdyttääni\n        Ees laulan itkien!\n\n        Ees laulan, torjuks' Tuonen\n        Omalla kielelläs;\n        Jos auttais: sydänsuonen'\n        Puhkaisin mielellän';\n\n        Johtaisin suuhus johdon\n        Sulinta vertani,\n        Kuin tietäisin tään rohdon\n        Sun saavan terveeksi!\n\n\n\n        Eräs nälkätalven kuvia.\n\n        (1867 vuoden lopulla.)\n\n\n        Oli kolkko: mä kangasta kuljin\n        Lumi singoten silmihin lyö;\n        Jop' on päiväki maillensa mennyt,\n        Pian jontuvi jouluinen yö. --\n        Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla\n        Maantietä mun eelläni päin?\n        Koto kaukana lienevi sillä,\n        Joka matkall' on tuiskussa näin!\n\n        Hepo joutuen juoksi sen kiinni.\n        Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös!\n        \"Kuhun kuljet sä, onneton äiti,\n        Miss' arvelet vietellä yös?\n        Peninkulmalt' on kummankin puolen\n        Talotointa, ja ummessa tie;\n        Pyry, yö, vilu surmasi suuhun\n        Sinut, surkea vaimo, nyt vie!\"\n\n        \"Hyvin joudanki kuolla ma kurja.\n        Koto kuoltuan' mullakin ois!\n        Liki hiipasikin Manan siipi,\n        Tämän lapsen kun sammutti pois;\n        Kipuhuns' olis syönyt se rintaa --\n        Mitä vielä, kun läks' veri vaan!\n        Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,\n        Nukun luo, menen myös Manalaan!\"\n\n\n\n        Valtiollista.\n\n        (v. 1865.)\n\n\n        \"Äl' usko Ruotsalaista,\n        Sä, suora Suomen mies;\n        Hän viekastaa ja pettää,\n        Vaikk' ystävyksiä on;\n        Hän kielen sulta sorti,\n        Ol' sortaa mielenkin;\n        Äl' usko Ruotsalaista,\n        Sä, suora Suomen mies!\"\n\n        Kyykäärmehet näin kuiskaa\n        Nyt Suomen korvahan;\n        Min sadat vuodet liitti,\n        Sen syövät irralleen. --\n        Pois, väärät viettelijät!\n        Ei käy se koskaan niin!\n        Niin Suomen mies ei luovu\n        Vanhasta veljestään.\n\n        Ne on kuin kuus' ja koivu,\n        Jotk' yhteen kasvoivat:\n        Yks' tähti yltä tuikkaa,\n        Yks' juurten all' on maa;\n        Jos koivun lehvät liehaa,\n        Vaan kuusen humajaa,\n        Niin äänensä omansa\n        Se kuuluu kummaltai.\n\n        Yks' _Kaarle_ meitä johti,\n        Yks' _Kusta_ kumpaakin,\n        Yhteinen _Lützin_ kenttä\n        Ja _Narvan_ tanner on;\n        Ain yhdet virrat verta\n        Ne huuhtoi kummankin,\n        Ja vierekkäinpä viertiin\n        _Pultavan_ hautaankin!\n\n        Niin miksi meidän kiistää\n        Vieraita syitä vaan!\n        Ei kiistä kaksi virtaa\n        _Ves'jaosta_ alkaneet,\n        Kut kumpikin on lapset\n        Tään yhden lähtenen,\n        Vaikk' onkin äyräät toisin,\n        Tie toinen kummallai.\n\n        Jos Suomen kieli sortuis\n        Ja kansa hukkuis pois,\n        Ei Ruotsi rangaistusta\n        Ja syytä siitä sais;\n        Syy ois se Suomalaisten,\n        Jotk' itse torkkuvat,\n        Tai turhin syin ja mielin\n        Yks' toistaan sortavat.\n\n        Siis, veikko Ruotsalainen,\n        Sä, vanha ystävä,\n        Pois kiista keskeämme!\n        Ja liitto lyökämme:\n        Jos sulta taikka meiltä\n        Katoisi ystävyys,\n        Niin silloin sydämemme\n        Rinnasta ratketkoon!\n\n\n\n        Meidän vieraissa-käynnit.\n\n\n        Mikä kuuluvi kumina,\n        Mikä hurraus, humina\n        Tuolta länsituulen päältä,\n        Ylitse Itäisen meren,\n        Poikki suuren Pohjanlahden?\n\n        Sinne on joukkoja samonnut,\n        Tuhansia tulvaellut,\n        Norjanmaalta matkustanut,\n        Tasan tullut Tanskastakin,\n        Ruotsia anastamahan,\n        Väkevätä voittamahan;\n        Mutta ei nyt, niinkuin muinoin,\n        Entis-aikoina pahoina,\n        Sotimalla, sortamalla,\n        Ryöstämällä, raastamalla,\n        Vaanpa kättä antamalla\n        Velikansa veljellensä.\n        Pois on kaatunut käsistä\n        Sodan ankarat asehet:\n        Pikarit pivoiss' on heillä.\n        Sarkat suuret saapuvilla,\n        Joista juovat ystävyyttä,\n        Verestävät veljeyttänsä,\n        Kauan outoin' oltuansa,\n        Eksyksiss' elettyänsä\n        Veli toinen veljestänsä,\n        Heimos heimokunnastansa.\n\n             *     *     *\n\n        Samoinpa tuli sanomat,\n        Viestit vieri Venäjältä,\n        Kansaisesta kaupungista,\n        Moskovasta mahtavasta,\n        Jotta kulki joukko suuri\n        Venäläisten veljeksiä\n        Etelästä etempätä,\n        Slavilaisia samosi\n        Oppimass' omaisiahan,\n        Toisiansa tuntemassa.\n        Paljon piiruja pitivät.\n        Suuren joukon juhliansa,\n        Suunsa puhtaaksi puhuivat,\n        Sydämensä sytyksihin;\n        Ystävyydess' yhdistivät\n        Sulosanoilla sitoivat\n        Luojan luomaiset sitehet,\n        Kaikkivallan vahvistamat,\n        Joit' oli aika auki saanut,\n        Onnen retket ratkellehet.\n\n             *     *     *\n\n        Niin mihinkäs me menemme,\n        Suomalaiset suoriamme?\n\n        Onhan meilläkin omoa\n        Sukuamme sangen suurta,\n        Laajoa lajipereä\n        Yltäkyllin ympärimme,\n        Mennä vieraiks' vaikka minne.\n        -- Lähdemmekö Lapinmaahan?\n\n        Lähtenemme Lapinmaahan.\n        Lappalainen, laiha poika,\n        Vesisilmä, vääräsääri,\n        Nokisella nuotiolla\n        Tuiman tunturin selällä\n        Pian laittavi pitonsa,\n        Joutuisasti juominkinsa:\n        Ulos veitsensä vetävi,\n        Pitkän puukon paljastavi.\n        Jolla juhdan teurastavi,\n        Poron kaulan katkaisevi;\n        Veren korjaa kaukalohon,\n        Taljan päältä tempoavi,\n        Lihat taiten leikkelevi,\n        Rasvat luopi lautaiselle:\n        \"Syö nyt, serkku, juo nyt, serkku,\n        Pidä pitoja hyviä;\n        Syö tuota sydänytyä,\n        Munuaista maksan kanssa,\n        Tahi keuhko kelvanneepi,\n        Vaiko aivoista alotat,\n        Tahi tahtonet lihoa\n        Luun luota, liki kuvetta,\n        Tai takoa lautaiselta?\n        Sitten syötyäs lihoa,\n        Kuuta, muuta kyllältäsi,\n        Rasva ryyppeä lopuksi,\n        Veri varsin viimeiseksi:\n        Niin tulet tukeva poika,\n        Miesi muita muhkeampi!\"\n        Ei tämä makuisa meistä;\n        Mennä muuanne pitävi.\n\n             *     *     *\n\n        Niin mihinkäs nyt menemme?\n        -- Jos mennemme Inkerihin.\n\n        Inkeriss' isäntän' ompi\n        Venäläinen vieraskieli,\n        Vieraskieli, vierasmieli;\n        Vaan ei tuo pahoin pitele,\n        Ynseästi yllättele;\n        \"Sdrastvui, matuschka Tshuhonets;\"[1]\n        Meille virkkaa vastahamme;\n        Kupin kaalia panevi,\n        Tuopi tuopin vaassavettä:\n        \"Kuschai kisluju kapustu[2]\n        Syö nyt, juo nyt, naapur kuoma!\"\n\n             *     *     *\n\n        Ei tämä makea meistä;\n        Mennä muuanne pitävi.\n\n        Niin mihinkäs nyt menemme?\n        -- Jos mennemme Vironmaalle.\n\n        Virolainen, vaivalainen,\n        Kallis kielikumppalimme,\n        Velikulta, veikkosemme!\n        Et ole itse isäntä\n        Viljavilla vainioillas,\n        Etkä itse vahtimassa\n        Rahaisia rantojasi;\n        Siell' on rannassa ritari,\n        Tuimasilmä Saksalainen,\n        Haarniskainen hartioilla,\n        Rautapaita parmahilla,\n        Rautakintahat käessä,\n        Rautakäsi kintahassa,\n        Jolla viittavi vesille,\n        Tuonnemmaks' jo, tullessamme,\n        Sekä huutoa huhuvi,\n        Kiivahasti kiljaisevi:\n        \"Kann die Ehre gar nicht haben![3]\n        Poies täältä Pohjalainen,\n        Tuppisuinen Suomalainen!\"\n\n             *     *     *\n\n        Niin mihinkäs nyt menemme,\n        Koetamme kostiloihin,\n        Kansapitoihin pyrimme,\n        Koska pois paeta täytyi,\n        Pois paeta pohjaisesta,\n        Tulla takaisin idästä,\n        Eteläst' evättyn' olla,\n        Luopua likisuvusta,\n        Heimo heitteä omainen?\n\n        Lähtenemme länttä kohden,\n        Rehevähän Ruotsinmaahan.\n\n        Ruotsi, Suomen valon juuri,\n        Sin' et, Suomen äiti suuri,\n        Laske kesken palaamaan;\n        Jos vaan voimme vieraiks' tulla\n        Luokses sun, niin äitikullan\n        Sylet suloiset on sulla\n        Meit' avoinna halaamaan!\n\n\n\n        Päivä koittaa!\n\n\n        Öinen huuru hälvenee jo taivahalle,\n        Levättyään lähtee tuuli kankahalle,\n        Siellä täällä lintunenkin laulahtaa,\n        Luonto, vielä yön sylissä, havahtaa;\n        Päivä koittaa.\n\n        \"Päivä koittaa\", äänet korvahani huutaa,\n        \"Ei nyt enää ole tarvis tulta muuta;\n        Katsokaa, kuin ilman ranta valostaa,\n        Kynttilät ja lamput saapi sammuttaa;\n        Päivä koittaa!\"\n\n        Minä heille vastaan: päivä kyllä koittaa,\n        Vaan ei taida yöltä valtaa vielä voittaa;\n        Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa\n        Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa;\n        Päivän voittaa.\n\n        Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä,\n        Siksi älkää sammuttako kynttilöitä;\n        Mennä tulta lainaamaan ois hourun työ;\n        Pirttihimme pinttynyt pimeä yö;\n        Päivän voittaa.\n\n        Kuinhan haihtuu pilvi, nousee päiväkulta,\n        Ja kuin enää eroittaa ei taida tulta,\n        Vasta silloin sammutella aika ois,\n        Silloin laulella, kuin lamput pannaan pois:\n        \"Päivä voittaa!\"\n\n\n\n        Ilmarista tarvis.\n\n\n        Ilmarin, ihmetten herran,\n        Selvimmän seppien pään,\n        Soisin viel' käyväksi kerran\n        Ilmoilla maan pahan tään.\n\n        Tenhosan teettäisin miekan:\n        Silläkös silpoa vois\n        Päältänsä myrkkyisen, viekkaan\n        Kyyn kähykieliä pois!\n\n        Vieläpä teettäisin seulan,\n        Tietosan, taiteliaan,\n        Oikean ihmisten-seulan,\n        Kummaks' ja kammoksi maan.\n\n        Seula se puohdinna oisi\n        Patriotismin ja muun,\n        Ruumenten röykköhön loisi\n        Pois nämä pieksäjät suun!\n\n\n\n        Kreikkalaisen vala.\n\n        (Menneestä vuosisadasta).[4]\n\n\n        Kuin kauan. Palikarit, kuin kauan aiomme\n        Kuin karhut yksin käydä me rotkoiss' vuortemme?\n        Kuin kauan metsiss' olla ja piillä aina näin?\n        Ja vanhempamme jättää ja lapset, synnyinmaan,\n        Myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa?\n        Yks' hetki kallihimpi on olla valloillaan,\n        Kuin vuotta viisikymment' on orjan kahleissaan;\n        Elo kurja se, kuin täytyy vaan aina peljätä,\n        Ett' eikö päätän' poikki jo kohta lyötetä!\n        Siis yhtykäämme kaikki! Jo aika tullut on!\n        Ja ristin päällä liitto lyökäämme vilpitön.\n        Niin nostakaamme kättä me kaikki vannomaan\n        Nyt Luojan vahvan kautta ja kaikkivaltijaan:\n        \"Sen vannon sulle, Herra: ei hirmuhaltija\n        Mun niskoani koskaan voi maahan kuonnuttaa,\n        Mua pakko ei, ei pyyntö saa häntä kuulemaan,\n        Ei uhkaus eikä kulta, jos kaiken maailman.\n        Niin kauan kuin mä liikun ja allani on maa,\n        On mulla yksi toivo: tuo Turkki turmella.\n        Mä orjanluonnon murran ja kahleet synnyinmaan'\n        Ja tappelussa seison ain' läsnä johtajaan'.\n        Jos rikkoisin tään liiton, mua taivas rankase,\n        Ja luhdo luuni tuhkaks' ja tuuleen viskele!\"\n\n\n\n        Virolaisen valitus.\n\n        (Mukaelma.)\n\n\n        Enpä tuohon tuskastuisi,\n        Pahastuisi pakkotyöhön,\n        Enkä kaskea kajoisi,\n        Palon polttoa pakene.\n        Vaan ma tuskastun talohon,\n        Pahastun hovin pahoihin,\n        Kajoan kovan kuria,\n        Kovan ilkeän isännän,\n        Suuta suuren Saksalaisen,\n        Kättä korkean komannon. --\n        Voi sinua, Virolainen,\n        Virolainen, vaivalainen!\n        Punaiset on herran portit,\n        Herran ukset hurmehiset\n        Verestä Viron urosten,\n        Viron poikien punasta.\n        Miehet rauoissa rujuvat,\n        Virot vertensä vilussa.\n        Pojat pauloissa pahoissa,\n        Toiset tyrmien tuhossa.\n        Immet itkien matavat,\n        Valittaen vanhat vaimot\n        Armoa anelemahan,\n        Huojennusta huutamahan\n        Herralta kovan kovalta,\n        Isännältä ilkeältä.\n        Isäntä ulos ajavi,\n        Herra heitti huonehesta,\n        Rengillänsä ruoskittavi,\n        Passarillansa panetti\n        Armojen anelijoita,\n        Hakijoita huojennuksen. --\n        Min kana munan munivi,\n        Se on syöä Saksalainen;\n        Minkä lammas lapsen saapi,\n        Se on paistiksi pahalle;\n        Lehmä vasikan valutti,\n        Herttaisen härän Heluna,\n        Ottipa, osasi senkin,\n        Riisti raukalta Virolta;\n        Tamma varsansa tekasi,\n        Orihin olille saatti,\n        Ori Saksan reen etehen,\n        Saksan suositeltavaksi;\n        Äiti poian tuuitteli,\n        Turvaksensa toivotteli,\n        Sinnepä sekin sekautui,\n        Orja olkosi pojiksi;\n        Päivät viettävi pelossa\n        Rukoellen ruoskijoita,\n        Yöt uuettomat vesissä\n        Rukoellen Luojoansa,\n        Luojalta lohutustansa,\n        Kullan kuoleman tuloa. --\n\n        Paha on päähän pääseminen,\n        Tuima aikahan tulenta;\n        Tulta tuoahan hovissa\n        Hovin leipänä etehen.\n        Itkua oluet siellä,\n        Viinansa haluvesiä,\n        Kipunoit' on kakkaransa,\n        Vitsoja veropalansa.\n\n        Jos ma pääsisin pahasta,\n        Pahan pauloista pahoista,\n        Pääsen tuimasta tulesta,\n        Hukan hirveän kiasta,\n        Pääsen karhun kainalosta,\n        Hauin suuren hampahista.\n        Jos ma pääsisin hovista,\n        Herran linnan liepeheltä,\n        Et sinä enämpi minua,\n        Koira kirjava, purisi,\n        Etkä päälleni enämpi\n        Kavahtaisi, koira musta.\n\n        Tehkös liitto, koiraseni,\n        Luja liitto laatikamme,\n        Ett' etten enämpi hauku,\n        Purisi kovan kovasti,\n        Niin minä lihoa toisin,\n        Kakut kantaisin eteenne,\n        Kainalossani Kokille,\n        Huivillani Hurttaselle,\n        Simolle hihan sisässä,\n        Pennulle poveni päällä.\n\n\n\n\nII.\n\n\n\n        Elämä.\n\n        (Kreikasta.)\n\n\n        Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkiki täällä,\n        Tuiskut ja tuulispäät kaikki se kärsiä saa;\n        Onni se on perimiesnä ja sattuma sill' apulaisna,\n        Yhden yhdänne luo, toisia toisanne vie;\n        Yksiä lauhkea tuuli ja myrskyt toisia kohtaa,\n        Yhteen vaan satamaan kaikki he viimeksi käy!\n\n\n\n        Epäilijä.\n\n\n        Minä etsin ja etsin jo kauvan --\n        Ilon polvuilta poiketen pois --\n        Sitä lähdettä, jostapa rauhan\n        Sydänparkani siemata vois.\n\n        Elon vimmahan heitimme hurjaan,\n        Olin maailman markkinamies;\n        Minä arvelin: mielehen' kurjaan\n        Tämä lohtua tuo kukaties.\n\n        Nepä, hekkuman hehku ja huiske,\n        Pian tuhkalta tuntuivat vaan,\n        Sulonaisenki suutelot, kuiske\n        Rupes' kohta jo inhoittamaan.\n\n        Ja ma istuimme viisasten luokse\n        Sekä juurehen tietojen-puun:\n        Muka tästä se neste nyt juoksee,\n        Joka jäähtää mun polttavan suun'!\n\n        Ja he ottivat omenan puustaan,\n        Ja mun syödäni antoivat sen.\n        Vaan karvas ja kuiv' ol' se suustan',\n        Siten jäähdintä saanut ma en.\n\n        Jopa selvemmän vastauksen, luulin,\n        Toki taitehen hengeltä saan;\n        Mut vaan kantelon kaikua kuulin\n        Kysymykseeni polttelevaan.\n\n        Ja ma kaikesta, kuin täten koetin,\n        Läpi etsien taivahan, maan,\n        Mitä vaivainen muuta ma voitin:\n        Epätoivon ja epäilyn vaan!\n\n\n\n        Kohtalon ivaus.\n\n\n        Siin' ompi nyt se nuori, hellä äiti,\n        Joll' ol' niin suuri huoli lapsistaan;\n        Hän kylmänä ja tunnotoinna tuossa\n        On Tuonen hääpuvussa arkussaan!\n\n        Juur' viimeisen nyt kerran puolisonsa\n        Kalliita kasvoja sen nähdä saa;\n        Ah, tummennut on, sammunut se silmä,\n        Jok' ennen tälle säihkys' rakkautta!\n\n        Täss' ompi murtua jo miehen mieli;\n        Vaan murheen maljan pohjahan hän juo:\n        Juur' tällöin lapsentyttö, kantain, lasta\n        Nuorinta äitin arkun luokse tuo.\n\n        Laps' äitiänsä katselee ja nauraa,\n        Ei tunne Tuonen tässä käynehen,\n        Ei Manalaan menoa, luulee äitin\n        Vaan oudonlaiseen sänkyyn nukkuneen!\n\n        Herättää tahtoo äitin, tapailevi\n        Sen kääriliinasia kädellään,\n        Ei tiedä, ne on Kalman juhlavaatteet,\n        Joiss' äiti ijäks' hältä kätketään!\n\n\n\n        Koston päivä.\n\n        (Dies irae, dies illa.)\n\n\n        Koston päiv' on julma, suuri,\n        Silloin murtuu luonnon muuri,\n        Tietäjät näin lausuu juuri.\n\n        Silloin kaikki hämmästyvi,\n        Luodut kaikki peljästyvi,\n        Tuomari kuin lähestyvi.\n\n        Enkelit ne torvillansa\n        Kutsuu kuolleet haudoistansa\n        Saamaan palkan Luojaltansa.\n\n        Luonto, kuolo kauhistuvi,\n        Syntis-parka surkastuvi,\n        Tuomari kuin julmistuvi.\n\n        Luku silloin lasketahan,\n        Teot tarkoin tutkitahan,\n        Kaikki kyllin kostetahan.\n\n        Ja kuin päätös annetahan,\n        Pahat silloin rangaistahan,\n        Hurskahat ne armaitahan.\n\n        Kuinkas, kurjat, vastannemme,\n        Kuinka puoltamme pidämme,\n        Ken on puolusmiehenämme?\n\n        Herra suuri, voimallinen,\n        Ole mulle armollinen,\n        Tuomarini turvallinen!\n\n        Jesus armias, tuskallasi\n        Ostit mun ja vaivallasi,\n        Ota siis nyt kansanasi!\n\n        Verta tähteni hikosit,\n        Jumaluudestas erosit,\n        Kuoleman väen kirosit.\n\n        Vaikk' on kaikki kirjassasi,\n        Kuitenkin sä armostasi\n        Armahtele lapsiasi!\n\n        Sydäntäni synnin vaiva\n        Niinkuin Tuonen toukka kaivaa,\n        Parane ei tunnon haava.\n\n        Keksithän Marian huolen,\n        Muistit ryövärinkin puolen,\n        Muista muakin, kuin kuolen!\n\n        Ansiot' ei ole mulla,\n        Vaan on laupeutta Sulla,\n        Anna mun tyköösi tulla!\n\n        Äl' eroita karjastasi,\n        Laske lammaslaumanasi\n        Oikealla puolellasi!\n\n        Erotuit' ei vihas säästä\n        Ijankaiken itkemästä;\n        Mua lastes joukkoon päästä!\n\n        Sulle huokaan hartahasti,\n        Anon, että armiaasti\n        Suot mun kuolla autuaasti!\n\n\n\n        Murheen hedelmä.\n\n        (Mukaelma.)\n\n\n        Murhe niinkuin kotka, jok' ampuen tempaavi saaliin,\n        Kyntens' iskevi juur' sykkävähän sydämees;\n        Mutta se vahvoin lentimin sitten maan yli nousee,\n        Kantaen täältä sun pois taivahan kirkkauteen!\n\n\n\n        Rangaistuksen kovuus.\n\n        (Mukaelma.)\n\n\n        Ei Jumala näin kovin sua koskettaisi,\n        Jos vähemmällä vaan sun kuuliaiseks' saisi!\n\n\n\n        Nosta silmäsi.\n\n\n        Tukesi ja turvasi kuin hautaan saatit,\n        Toivos, riemusi sen kanssa maahan maadit,\n        Eikä valo' ole orvoks' jäänehellä\n        Enemmän kuin yöllä korpeen eksyneellä:\n        Nosta silmäsi!\n\n        Koska tauti, taittanut sun vuotehelle,\n        Rauhaa vangilleen ei anna vaivaiselle,\n        Elohon ei, eikä kuolemahan päästä,\n        Raatelee, vaan heikon henkiraiskan säästää:\n        Nosta silmäsi!\n\n        Tai kuin tuttavas ja ystäväs sun pettää,\n        Talosi ja tavarasi sulta kettää,\n        Tahi kateus niinkuin toukka kunniasi\n        Juuret jäytää, häpeään sun sortuasi:\n        Nosta silmäsi!\n\n        Nosta silmäsi,\n        Ajatukses anna lentää liitäellä\n        Tuonne taivahalle, taakse tähtitarhain;\n        Niin sä tunnet, ett' ei ole ihmisellä\n        Oleminen täällä ainoa ja parhain,\n        Että rientos, riehus, riitas on vaan retki,\n        Ijäisyyttä kohden aina kulkevainen,\n        Retki, jonka vaivoj' on vaan vähä hetki,\n        Jok' on niinkuin merta vastaan pisarainen!\n\n\n\n        Marian murhe.\n\n        (Stabat mater dolorosa.)\n\n\n        Murehella haikealla\n        Seisoi äiti ristin alla,\n        Johon poika naulitaan.\n        Sydän sykki surkeasti,\n        Kyyneleitä katkerasti\n        Silmä vuosi tulvanaan.\n\n        Voi sen tuskaa verratointa\n        Vaivattaissa viatointa\n        Ainokaista poikaansa!\n        Voipa määrää huokausten,\n        Kuin hän seisoi rinnatusten\n        Ristin kanssa rakkaansa!\n\n        Ken ei itkun pisaroita\n        Vuodattaisi katkeroita\n        Tätä huolta nähdessään!\n        Kuinpa äitin neidellisen\n        Poika hurskas, taivaallinen\n        Käytetähän kärsimään!\n\n        Jesust' äiti pilkattavan\n        Näki, ynnä kiusattavan\n        Synnin tähden maailman;\n        Kuuli hänen ristin alla\n        Riutuenkin siunaamalla\n        Kiusaajansa kostavan.\n\n        Voi sit' äitin kärsimystä!\n        Hänen kanssans' yhdistystä\n        Mun pitävi etsiä;\n        Palavalla sydämellä\n        Kyyneleillä kylvetellä\n        Herran ruumista pyhää.\n\n        Poveheni, äiti, paina\n        Haavat vuotamahan aina,\n        Joita vuosi poikasi,\n        Vuosi ruoskin suomittaissa\n        Sekä ristinnaulittaissa\n        Tähden suurten syntini!\n\n        Häntä tahdon katsastella,\n        Hartahasti huokaella\n        Päivieni päätteesen.\n        Kyyneltesi kumppaliksi\n        Ja surusi toveriksi\n        Jään mä ristin juurehen.\n\n        Mua ellys eroittako,\n        Luotasi pois luovuttako,\n        Pyhä, puhdas impyinen.\n        Veisata valitusvirttä\n        Tahdon, ja syleillä hirttä,\n        Joll' on poikas ainoinen.\n\n        Mua hänen haavoissansa\n        Hautele ja vaivallansa\n        Poies päästä synnistä,\n        Häntä kuulemaan kehoita,\n        Taivahan taloon osoita\n        Viimeisenä päivänä!\n\n        Ristinsä tukeni olkoon,\n        Kuolostansa mulle tulkoon\n        Turva vahva Tuonelaan,\n        Että Luoja armahtaisi,\n        Sielu kurja onnen saisi,\n        Käydessäni kuolemaan!\n\n\n\n        Kaste.\n\n        (Saksasta.)\n\n\n        Arapian erämaan rajalla\n        Vuoren rotkoss' asuskeli aikaan\n        Entiseen erokas Eukaristo.\n        Kaikille hän lauha ol' ja tyyni,\n        Tutuille ja tuntemattomille,\n        Myöskin paljon kärsinyt ja nähnyt.\n        Ja sentähden nöyrä nuhteissansa,\n        Lempeäinen lohdutuksissansa:\n        Josta kansa häntä kuulemassa\n        Läheltä kävi usein, kenenkä\n        Mieltä murhe liioin ahdisteli.\n\n        Tulipa hänen tyköönsä kerran\n        Vaimo vastasyntynyttä lasta\n        Käsivarrellansa kantavainen;\n        Kalveat ol' kasvot kantajalla,\n        Kahta kalveamp' ol' kannettava.\n        \"Isäni\", hän itkusilmin lausui,\n        \"Mistähän nyt löydän lohdutuksen?\n        Tämä lapsi kurja kuoli multa\n        Kastehen vedessä käyttämättä,\n        Eikä taida tulla tuomiolla\n        Ikuisen ilon perilliseksi\".\n\n        Silloin lausui nuhdellen erokas:\n        \"Minkätähden, vaimo, lapsen laskit\n        Kuolemaan pyhättä kastehetta,\n        Hätäkastehettakin, poloinen?\"\n\n        Valittaen vaimoparka virkkoi:\n        \"Erämaass', isäni, aukeassa,\n        Joss' ei vettä ollut kasteheksi,\n        Tuli mulle synnytyksen tunti.\n        Päivä poltti päätäni tulinen,\n        Hieta poltti jalkopohjiani,\n        Muut' ei mulla ollut kastetta kuin\n        Huokauksia ja kyyneleitä\".\n\n        Tämä liikutti ukon sydäntä,\n        Ja hän arveli asian juonta,\n        Hetken mielessänsä mietiskellen,\n        Ja hänessä vahvistui va'aksi\n        Ja lujaksi päätös, jonka hän nyt\n        Lauhasti ja lempeästi lausui:\n        \"Vesi ei sitä tee itsestänsä,\n        Mutta sen tekevi Herran henki,\n        Joka veden kanss' on yhdistetty.\n        Ole vaimo vahvassa varassa,\n        Ett' on lapsesi lunastettuna!\n        Hietakankaan kuumalla kedolla\n        Herran henki on sen kastanunna\n        Huokauksillas ja itkullasi.\"\n\n\n\n        Kuolettaminen ja eläväksi-teko.\n\n        (Saksasta.)\n\n\n        \"Kuolettaa tuon villihärjän voin ma\n        Yhden vaan sanan suhahtamalla\n        Sille korvahan.\" Näin lausui kerskuin\n        Taikur' Jambres tuomarin edessä;\n        \"Todistukseksi se tuomarille\n        Olkoon oikeasta uskostani\n        Tätä väärää viettelystä vastaan!\"\n\n        Sanoi näin, ja sarvista talutti\n        Härjän, sinne tänne töytäilevän,\n        Tuomarin etehen. Hiljallehen\n        Sille sitte korvahan suhahti;\n        Ja mölähtäin härkä maahan kaatui.\n\n        Kristittypä, jota taikur' tahtoi\n        Kiinni kiehtoa, nyt lausui hiljaa:\n        \"Kuolettaa voit kyllä myrkkyhengin.\n        Mutta voitkos kerran kuolenutta\n        Eläväksi tehdä uudellensa?\n        Sillä siitä, jonka mull' on usko,\n        Kirjoitettu on: 'Mä kuolettaa ja\n        Eläväksi jälleen taidan tehdä;'\n        Vieläpä enemmänkin: hän voipi\n        Villin luonnon lempeäksi saada,\"\n\n        Ja hän painoinen nyt polvillensa\n        Ja rukoili rinnasta pyhästä:\n        \"Ihmeit' en, Isäni, tahdo tehdä,\n        Eikä uskosi edistykseksi\n        Taikurin tekoja tarvitakaan;\n        Sitä vaan, Isä, jos sallit, Sulta\n        Sisällistä merkkiä anoisin,\n        Missä ja mitenkä uskosi on\n        Tehollinen totta puoltamahan;\n        Sitä merkkiä anon rukoillen,\n        Anna armollisesti se mulle!\"\n\n        Näin rukoiltuaan ylös hän nousi\n        Ilolla ja mielellä hyvällä.\n        Ja kovasti lausui kaikkein kuulla\n        Uskonsa pyhimmän nimen nyt hän\n        Härjän kuollehen ylitse. Ja se\n        Liikahti. Ja liukkahasti lensi\n        Elämän kipuna uudellensa\n        Lihan, suonien ja luun läpitse.\n        Härkä, hallita kamala ennen,\n        Kesynä kohosi ylös maasta,\n        Nöyrin silmin katsoin ympärinsä.\n        Sitten läheni se lempeästi\n        Kristittyä ja keralla kulki,\n        Ikäskuin isäntänsä keralla.\n\n        Kukistaa ei, eikä kuolettoa\n        Pidä uskon oikean, sen pitää\n        Kuolluista herättää ja kesyksi\n        Rajuluontoisia lemmitellä.\n        Tämä on sen taivaallisen juuren\n        Ainoa, totinen tunnusmerkki.\n\n\n        Jodokon leipä.\n\n        (Saksasta.)\n\n\n        Palveljansa mieltä koitellakseen\n        Tuli Herra kerran kerjäläisen\n        Halvassa ja huonossa asussa\n        Jodokon luo, almua anoen.\n\n        \"Anna köyhälle palanen!\" lausui\n        Jodoko taloudenvartijalle.\n\n        \"Isä\", vastais vartija sanoen,\n        \"Meill' ei oo enää kuin yksi leipä;\n        Jos nyt siitäi vielä antanemme,\n        Niin ei jää palaista suuhun panna\n        Sulle, mulle eikä koirallemme.\"\n\n        \"Anna vaan!\" apotti häntä käski,\n        \"Kyllä Herra meille toista tuottaa.\"\n\n        Niin taloudenvartija se otti\n        Veitsensä, visusti sillä viilsi\n        Neljähän osahan leivän yhden,\n        Ja osan osottavi ukolle,\n        Vielä virkkaen vähän vihassa:\n        \"Tuossa on nyt sulle leivän lohko,\n        Apotin osaksi jääpi toinen,\n        Kolmas mun ja neljäs koirallemme.\"\n        Ja apotti naurahtaa myhähti,\n        Kerjäläinen läksi kulkemahan.\n\n        Eipä aikaakaan, -- kuin toisen kerran\n        Vielä vaivaisempana jo Herra\n        Tulla horjui almua anoen.\n\n        \"Anna hälle!\" niin apotti lausui,\n        \"Anna hälle nyt minun osani!\n        Kyllä Herra meille toista tuottaa.\"\n        Ja taloudenvartija se antoi,\n        Kerjäläinen läksi kulkemahan.\n\n        Eipä aikaakaan, -- jo kolmannesti\n        Kahta kurjemman näköisnä Herra\n        Tulla horjui almua anoen.\n\n        \"Anna hälle!\" niin apotti lausui,\n        \"Anna hälle nyt oma osasi!\n        Kyllä Herra meille toista tuottaa.\"\n        Ja taloudenvartija se antoi,\n        Kerjäläinen läksi kulkemahan.\n\n        Eipä aikaakaan, alastomana,\n        Sokeana sekä sauvatoinna,\n        Heikkona, vähissä hengin Herra\n        Tulla horjui, almua anoen.\n\n        \"Anna hälle\", niin apotti lausui,\n        \"Anna hälle koiramme palanen!\n        Kyllä Herra meille toista tuottaa.\"\n\n        Ja taloudenvartija se antoi,\n        Kerjäläinen läksi kulkemahan.\n        Mutta silloin kuului heille ääni:\n        \"Vahva on ja suuri sulla usko,\n        Niinkuins uskot, niin tapahtukoonkin!\"\n\n        Niin taloudenvartija ulos luo\n        Ikkunasta silmänsä, ja katso!\n        Neljä laivaa juoksee rantaan, täynnä\n        Leipää; viinaa, öljyä ja mettä.\n\n        Tuo taloudenvartijapa kohta\n        Rientää rantahan hyvillä mielin.\n        Laivamiehiä hän ei havaitse,\n        Mutta rannan hietikolla heiluu\n        Tuulessa nyt valkeainen vaate,\n        Johon kullalla on kirjoitettu:\n\n        \"Se, joka se kaarnehetkin ruokkii,\n        Apotille neljä laivaa laittaa,\n        Yhden laivan itselleen hänelle,\n        Toisenpa taloudenvartijalle,\n        Laivan kolmannen on koirallenne,\n        Mutta neljännen jaeltavaksi\n        Lähettäjän köyhälle suvulle.\"\n\n\n\n        Hevosen kenkä.\n\n        (Saksasta,)\n\n\n        Tällä maalla vielä ollessansa,\n        Ulkoarvoltansa alhaisena,\n        Herramme Vapahtaja rakasti\n        Autuudesta kansansa keralla\n        Teillä ja turuilla tutkistella,\n        Sillä taivahan avaran alla\n        Väljä on ja kaunis keskustella.\n        Missä hän pyhiltä huuliltansa\n        Vuodatti suloisia sanoja,\n        Nuhdellen ja neuvoen, ja näin hän\n        Teki temppelin joka turusta.\n        Vaan opetuslapsistai ol' monta,\n        Jotka ei alussa voineet aina\n        Tajuta sanojen tarkoitusta;\n        Tällöin hän opetti osviitoilla,\n        Esimerkeillä ja vertauksilla.\n\n        Näin vaeltaissansa heidän kanssa\n        Kerran pientä kaupunkia kohti\n        Vilahti hänelle tieltä silmään\n        Poikkikatkennut hevosen kenkä.\n        Ja hän sanoi siinä Pietarille:\n        \"Ota ylös, Pietari, tuo rauta.\"\n\n        Pietari, ajatuksissaan astuin\n        Maallisesta vallan voitannasta,\n        Halvaksi hevosen kengän katsoi,\n        Ja kuin s' ei kuninkaan kruunu ollut\n        Eikä voiman valtikka, niin ei hän\n        Ruumistaan ruvennut kuuristamaan,\n        Astui vaan eteenpäin, eikä ollut\n        Käskemistä kuulevinansakaan.\n\n        Pitkämielisyydessään hänehen\n        Herra ei vihastunut, vaan itse\n        Ylös kengän kappaleen kohotti,\n        Eikä sen enempätä sanonut.\n        Sitten kaupunkihin tultuansa\n        Poikkesi hän seppien pajahan\n        Ja sepille sinne möi sen raudan\n        Kolmesta kuparipenningistä.\n        Sivu kauppiasten kulkeissansa\n        Osti siit' omenankauppiaalta\n        Kirsikoita kypsiä sen verran,\n        Minkä kolmella rahalla saapi,\n        Ja heti hihansa pohjukkahan\n        Ne tapaansa myöten tarkoin kätki.\n\n        Siitä pois nyt toisen portin kautta\n        Läksi hän opetuslapsinensa\n        Talotointa tietä kankahalla\n        Aukealla astumahan, joss' ei\n        Pientäkään pimentopuuta ollut.\n        Päiväpaiste kiihtyi helteheksi,\n        Ja janossaan oisi paljonkin nyt\n        Maksanut vedestä matkalainen.\n\n        Toisia edellä astuissansa\n        Herra heittävi salaa hihastaan\n        Tällä tiellä kirsimarjan maahan.\n        Pietaripa, marjan nähtyänsä,\n        Nöyrästi kumartui, nokkasi sen\n        Suuhunsa nyt aivan sukkelasti.\n        Vähän matkan päässä laski Herra\n        Toisen kirsikan kädestään maahan,\n        Jonka taas kumartuin Pietar' otti.\n\n        Hyvän aikaa näin nyt häntä Herra\n        Kumarrutti kirsimarjain tähden,\n        Ja myhähtämällä viimein virkkoi:\n        \"Aioissa jos oisit valpas ollut,\n        Vaivalla vähemmäll' oisit päässyt;\n        Ken vähää hyvää vähäksynevi,\n        Vähemmästä vaivaa nähdä saapi.\"\n\n\n\n        Huokaus työtä aljettaessa.\n\n        (Mukaelma.)\n\n\n        Herra, Luoja taivasten,\n        Isä armas ihmisen,\n        Tukemme ja turvamme,\n        Edessäs nyt nöyrrymme.\n\n        Taivahan Sä tähtineen,\n        Maan ja ilman täytehen\n        Ihmehiä kaikki loit,\n        Kaikki lahjat meille soit.\n\n        Sult' on päivän kirkkaus,\n        Kukkasenkin kauneus,\n        Sulta ihmisjärki myös,\n        Kaikki, Herra, on Sun työs.\n\n        Suo siis, että voisimme\n        Hyvin käyttää oppimme,\n        Työllemme suo siunaus,\n        Toivollemme tointumus!\n\n\n\n        Tunnon rauha.\n\n\n        Ah, kellä puhdas tunto on\n        Ja kalvamaton mieli,\n        Jonk' ain' on retki polveton\n        Ja laittamaton kieli.\n        Jot' oikeast' ei luovuttaa,\n        Ei väärän puoleen horjuttaa\n        Voi vilpin viehätykset;\n\n        Sen silmä aina kirkas on,\n        Ja otsa puhdas hohtaa,\n        Povess' on sydän pelvoton,\n        Jos kunka kumman kohtaa.\n        Hän on kuin nuori neitonen,\n        Jokaisen mielitehtoinen,\n        Vaikk' olkoon vanhus harmaa.\n\n        Kuin yöksi maata painaksen\n        Ja luojahansa luottaa,\n        Hän kummitusten, peikkojen\n        Näköj' ei säiky suotta,\n        Vaan yön unittoman lepää\n        Ja riemullisesti herää\n        Hyvien töiden toimeen.\n\n        Jos korvensyöntä yksinään\n        Hän kolkkoakin kulkee,\n        Tai meren aallot myrskyillään\n        Hätään jos häntä sulkee,\n        Hän hämmästy ei silloinkaan,\n        Hänell' on rauha rinnassaan\n        Ja turva tunnossansa.\n\n        Hän kaunis on kuin kukkainen,\n        Raitis kuin kevätaamu,\n        Vaan omantunnon-vaivainen\n        Se hoippuu niinkuin haamu,\n        Ja päivät sekä pitkät yöt\n        Sen entiset pahuuden työt\n        Hänt' aina ahdistavat.\n\n\n\n        Syksytoiveita.\n\n\n        Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu,\n        Lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan;\n        Talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö,\n        -- Miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!\n\n        Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee,\n        Kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei:\n        Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu,\n        Karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu;\n        Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin,\n        Ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee,\n        Mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee\n        Uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.\n\n        Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs,\n        Surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt,\n        Vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää,\n        Hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy.\n        Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä,\n        Kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää,\n        Tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat,\n        Joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit.\n        Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan,\n        Henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei,\n        Vaan valo uus, kuin kirkastaapi jo uusia maita,\n        Uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.\n\n\n\n        Betlehemin tähti.\n\n        (Mukaelma.)\n\n\n        Kuin Betlehemiss' itse Herra\n        Neitseessä otti miehuuden,\n        Ja Maria kuin ensi kerran\n        Lapsensa laski seimehen;\n\n        Niin tähti nousi, kirkkaast' hohti,\n        Yön loistollansa valaisten,\n        Ja tietäjät nuo kaukaa johti\n        Jesuksen jalkain juurehen.\n\n        Se tähti kirkas vielä koittaa\n        Polvesta polveen maailmaan;\n        Se pimeyden vallan voittaa,\n        Elohon johtaa taivahan.\n\n        Tää kirkkaus, jok' aina loistaa,\n        On Herran sana harhaton.\n        Se valheen, synnin, kuolon poistaa.\n        Ja meille tuki, turva on.\n\n\n\n        Jouluaamuna.\n\n        (Saksalaisen mukaan.)\n\n\n        Oi aikaa armahinta,\n        Jok' ompi jouluna!\n        Nyt raukimmankin rinta\n        Iloiten riemahtaa,\n        Kuin loistot öisell' aikaa\n        Kirkolta heijastaa,\n        Ja kelloin ääni kaikaa\n        Ja kirkkoon kuljetaan,\n        Kuin juhlavirttä sääntäin\n        Vanhukset, nuoremmat\n        Nyt kaikki yhteen ääntäin\n        Vahvasti veisaavat:\n        Jumalalle kunnia\n        Korkeudessa!\n\n        Oi aikaa armahinta,\n        Jok' ompi jouluna!\n        Iloa rauhansinta\n        Nyt kaikin nautitaan.\n        Pois pannaan päivän vaiva\n        Pois kiistat, riitaisuus,\n        Ei mieltä saa nyt kaivaa\n        Kateus, katkeruus.\n        Nyt kohtaa lempein mielin\n        Jokainen toistansa,\n        Kuin enkelien kielin:\n        Ään' ompi kuuluva:\n        Rauha maassa!\n\n        Oi aikaa armahinta,\n        Jok' ompi jouluna!\n        Valoa kirkkahinta\n        Nyt yö on loistava:\n        Poikansa maailmalle\n        Suo Herra Jumala,\n        Köyhälle, rikkahalle\n        Autuudeks' armosta.\n        Siis uusi mieli tulkoon\n        Nyt meihin nuhteeton,\n        Elomme uusi olkoon,\n        Ja todeks' tulkohon,\n        Ihmisille hyvä tahto!\n\n\n\n        Hautausvirsi.\n\n        (Käännös.)\n\n\n        Mä kuljen kohti kuolemaa,\n        Jos kunne tien' lie käätty,\n        Jos kuin se olkoon vaikeaa,\n        Mun matkan' hautaan päättyy,\n        En sitä välttää voi;\n        Jos täällä riemu soi,\n        Tai mua murhe rasittaa,\n        Mä kuljen kohti kuolemaa.\n\n        Mä kuljen kohti taivasta,\n        Jos Jesusta en heitä;\n        Mun sielun' silloin elon saa,\n        Kuin ruumiin' multa peittää.\n        Mä itse päättää saan:\n        Jos kautta kuolon maan\n        Mä seuraan Jesus Kristusta,\n        Niin kuljen kohti taivasta.\n\n\n\n        Joulun merkitys.\n\n\n        Kas, luonto kaikki kuollut on\n        Ja lehto paljas, verhoton;\n        Ja pohjan talvi peittää maan,\n        Yö synkkä täyttää taivahan.\n\n        Vaan iloissaan on ihminen,\n        Tuo synnin orja vaivainen:\n        Jo syntyi Jesus maailmaan,\n        Valaisemaan, vapahtamaan.\n\n        Nyt hengen valo, vapaus\n        On tullut, armo, pelastus;\n        Pahuuden valt' on vaipunut,\n        Ja kuolon kauhu haipunut!\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\n        Pyydetty pyytäjä.\n\n\n        Mikä lie minulle tullut,\n        Kumma kurjoa kohannut?\n        Kovan on ikävä eloni,\n        Toimehen tulo tukala;\n        En tunne omia maita,\n        En omoa itseäni,\n        Enkä mieleni menoa,\n        Arvelujeni ajoa.\n        Ilo on entinen eronnut,\n        Lepo luopunut minusta,\n        Syän on saanut sykkämähän,\n        Rintani rajuamahan,\n        Tulena povi palavi,\n        Veri vierren valkeana.\n\n        Mikä lie minulle tullut,\n        Kumma kurjoa kohannut?\n        Työn' unehtuvi usein,\n        Askareet alinomoa,\n        Kirves liiaksi lepäävi,\n        Hakko haihtuvi ajusta,\n        Välehen käsi väsyvi,\n        Sormet suoniset sujuvat.\n        Minne on väkeni mennyt,\n        Minne muinainen neroni,\n        Kunne toimi kulkenunna,\n        Kunne kuntoni kaonnut?\n        Kuin ennen saloa luihin,\n        Asettelin ansojani,\n        Pyysin pyyn, tapasin teiren,\n        Osasin oravan saaha.\n        Suotta nyt suorin sankojani,\n        Suotta rihmoja ripustan,\n        Ei puutu pätöistäkänä,\n        Käy ei kunkahan ko'oista;\n        Omanahan, onnenahan\n        Susi syöpi syötteheni;\n        Huviksehen, hyödyksehen\n        Jänö juoksi langoitseni.\n\n        Jo taisin poloinen poika,\n        Pyytäjä polonalainen,\n        Itse ansahan osata,\n        Itse tarttua toenkin,\n        Taisin pauloihin paneta,\n        Saaha sankojen sisähän!\n\n        Oli pantuna pahasti\n        Sinisilmät syötikseni,\n        Sangoiksipa suoritettu\n        Sylet surkean-suloiset,\n        Rakennettu rihmaiseksi\n        Kätöset kovan keveät;\n        Paulat ol' punomat Lemmen,\n        Sukkamielyen sukimat;\n        Pyytäjä on piika pieni,\n        Saaja suu sulasimainen,\n        Tytti taivon tuuittama,\n        Tähtien emittelemä;\n        Tuollap' on joen takana,\n        Kosken kuohuvan kylellä,\n        Ahon armahan ohessa,\n        Lehtovaaran liepehellä.\n\n\n\n        Etelälle.\n\n\n        Tuuli, joka kohti kuljet\n        Suloisata Savoa,\n        Joka jok' aholla muistat\n        Suudella sen kukkia!\n\n        Sinulle mä viestin viedä\n        Annan armahalleni,\n        Viestin viedä, toisen tuoda\n        Sieltä liekkuessasi.\n\n        Jos sen siellä, jossa ennen,\n        Lähtehellämme tapaat,\n        Niin hänelle hellimmästi\n        Suuta annella sä saat.\n\n        Kosken kunnahall' omani\n        Astuis askelin aroin,\n        Varo siinä vienoistani,\n        Varo kuin minä varoin!\n\n        Jos tuo lahta soutamassa\n        Oisi pursin pienoisin.\n        Souda häntä, tuuittele,\n        Kuin mie sousin, tuuitin.\n\n        Vaan astuisko vastahasi,\n        Niinkuin aina astui mun.\n        Sylit hälle suorittaasi\n        Vastahan pitäisi sun.\n\n        Vaan jos hänt' et kohtaella\n        Paikoilla tutuilla vois,\n        Jos jo turve tyynelläni\n        Peittehenä päällä ois;\n\n        Heitä kukka kunnahalle,\n        Hiljaa kuiskaa hautahan:\n        \"Tulemass' on kultasikin\n        Jälestäsi Tuonelaan!\"\n\n\n\n        Tarkk'ampujan hyräily yövahdissa, v. 1854.\n\n        (Osiksi mukaelma.)\n\n\n        Kesk'yöllä ypö-yksinän'\n        Kuin astun vahti' ees ja taas,\n        Niin muistelen mä mielellän'\n        Erottaessa rakkauttas.\n\n        Kuin meille lähdön hetki tul',\n        Kuin rumpu käski joutumaan,\n        Ja miehuus kaikki maahan sul'\n        Käydessä kättä antamaan;\n\n        Mu' itkusuin sä suutelit,\n        Puristit helläst' kättäni,\n        Ja sulkkunauhan solmisit\n        Rintaani lemmen muistoksi.\n\n        Siis luule en unohtanees\n        Lupauksiamme vieläkään,\n        Ja enpä usko mieltynees\n        Sun vielä toiseen ystävään.\n\n        Ja senpä tähden mieleni\n        On kuin keväinen lämpimyys,\n        Keveesti käy sydämeni,\n        Vaikk' ympärin' on yö ja syys.\n\n        Sä näillä aioin astelet\n        Tuvassas tyynin askelin,\n        Ja Herran puoleen huokailet\n        Edest' etäisen kullankin.\n\n        Vaan se jos mielees lennähtäis:\n        Mun miekan alle joutuvan',\n        Jos kyynel silmääs vierähtäis,\n        Äl' ole, lapsen', milläiskään!\n\n        Sodankin pauhu ääretöin\n        Kädess' on Kaikkivaltaisen,\n        Ja sotamiesi vilpitöin\n        On Luojallen otollinen.\n\n        Vaan viimeinkin jo kello lyö,\n        Ja täys' on vahtivuoroni:\n        Lepää levossa armas yö,\n        Ja muista mu' unissasi!\n\n\n\n        Ruotulaisen morsian,[5] v. 1854.\n\n\n        Yksittäin olen heitetty kuin kukka ahon laitaan,\n        Ikäväni minä kätkettelen oman kallan paitaan.\n\n        Kulta läksi Kuopioon ja meni Savon väkeen;\n        Milloinkahan maailmassa häntä vielä näkee!\n\n        Kirjan sieltä kirjoitti ja tiesi joutuvansa,\n        Joutuvansa joululle ja häitä hankkivansa.\n\n        Mökin maat on annettuna, pienoiset ja puhtaat:\n        Jokivartta vaaran alta, lehtoa ja luhtaa.\n\n        Päivä silloin paistaisi ja linnut lauleleisi,\n        Koska kultan' korjassansa minut sinne veisi!\n\n\n\n        Rannalla-istuja neito.[6]\n\n\n        Yksin istun ja lauleskelen,\n        Aikan' on niin ikävä;\n        Vesi seisoo ja linnut laulaa,\n        Eikä tuulikaan vedätä.\n\n        Oisko pursi ja punapurjeet,\n        Millä mennä merten taa,\n        Tuolta tuottaisin sulholleni\n        Ko'on kultaa ja hopeaa.\n\n        Sitten kutoa helskyttäisin\n        Papin-paitakangasta;\n        Kihlasormus se kiilteleisi --\n        Voi mua, hullua neitoa!\n\n\n\n        Turha odotus.\n\n\n        Odottain alla akkunan\n        Mä seisoin tunnin, kaksi,\n        Ja aina toivoin Aunetan\n        Sanassaan seisovaksi.\n\n        Jos lehti lenti sieltä päin\n        Ja päitsen' maahan raukeis,\n        Mä luulin, että Aunin näin,\n        Ett' akkuna jo aukeis.\n\n        Jos yökkö eetsen' huiskahti,\n        Jos huokaeli tuuli,\n        Het' Aunin huiskutukseksi\n        Ja ääneksi ne luulin.\n\n        Mut häntä vaan ei kuulunut,\n        Mä kolkon illan vietin,\n        Jo toivokin ois sammunut,\n        Vaan toisekseen näin mietin:\n\n        \"Jos tähti täivahallakaan\n        Nyt tuskin yhtä tuikkaa,\n        Jos pilvi vettää vihmallaan\n        Sun märjemmäksi kuikkaa;\n\n        Niin tyttö silmin tuikkavin,\n        Sinulle käypä vastaan,\n        Sun kuivaa sylin lämpösin,\n        Vaikk' yö nyt kuinka kastaa!\"\n\n        Näin oisin tainnut pitkentää\n        Kok' yöksi turhan piinan,\n        Kuin rankka nauru tyrskähtää\n        Takana varjosliinan.\n\n        Mi lie sen päähän astunut,\n        Mik' immen viisaan houkkais,\n        Ett' ei sisään nyt laskenut,\n        Vaan lempeni näin loukkais.\n\n        Vaan vuota, vuota, vallaton,\n        Sä tyynemmäksi taivut,\n        Ja niinkuin hirvi hermoton\n        Syliini vielä vaivut;\n\n        Mut silloin pientä pettäjään'\n        En laskekaan, -- se muista!\n        En suultani, en vierestän',\n        Jos vaikka kuinka puista.\n\n\n\n        Runonkerääjä.\n\n\n        Mä läksin kauas Karjalaan\n        Tekoa laulun oppimaan;\n        Samosin metsiä ja soita,\n        Sain lauluja ja laulannoita.\n\n        Mut turha ol' se matkani,\n        Kuin tointunut ei taitoni,\n        Kuin, vaikk' ol' laukku virttä täynnä,\n        Ei laulu itseltäni käynnä,\n\n        Niin seitsentoista-vuotinen\n        Tul' vastahani neitonen;\n        Se naurahtel' niin lempeästi,\n        Ja posket hohti hempeästi.\n\n        En haastatella taitanut,\n        Ei hänkään mitään virkkanut,\n        Mut katsehensa mustantummat\n        Poveeni loivat tunteet kummat.\n\n        Ne tunteet ol' niin karvahat,\n        Ne tunteet ol' niin armahat,\n        Ja jäät ne läksi luonnostani,\n        Ja tulvat nousi tunnossani.\n\n        En lähde koskaan Karjalaan\n        Runoja enää oppimaan,\n        Kuin mieleni, runoja täynnä,\n        On siitä päivin virsin käynnä.\n\n\n\n        Servialaisia kansanlauluja.\n\n        (Saksan kielestä.)\n\n\n        1. Kehen neito kasvanut.\n\n        Neito nuori, kaunis kukkaseni,\n        Kehenkä sä katsoit kasvaissasi?\n        Lienet koivun hoikkuutta katsellut,\n        Tahi kuusen korkean kenoutta,\n        Vaiko veljyeni vartaloa,\n        Kuin noin suoran-hoikkaiseksi kasvoit?\n\n        \"Poika pulska, armas aurinkoni!\n        Enpä kivun hoikkuutta katsellut,\n        Enkä kuusen korkean kenoutta,\n        Enkä veljyesi vartaloa:\n        Sinuhunpa loin vaan silmän' aina.\"\n\n\n        2. Kukalle.\n\n        Kukkaseni, kaunoiseni,\n        Punaiseni, pienoiseni,\n        Vasta päiville puhennut,\n        Elosalle ennättänyt!\n        Kellenkä sinun nyt kannan,\n        Kelle kannan, kellen annan?\n        Annan äitille hyvälle,\n        Emolleni armahalle.\n        -- Äitin' on tuvassa Tuonen,\n        Manalan kotimajoissa.\n\n        Kukkaseni, kaunoiseni,\n        Lintuseni, lietoiseni,\n        Kellenkä sinun nyt kannan,\n        Kelle kannan, kellen annan?\n        Antanen sisarelleni,\n        Sikkoselleni sulolle.\n        -- Sisar on kultansa koissa,\n        Miehensä majahyvänä.\n\n        Kukkaseni, kaunoiseni,\n        Ainoiseni, armahani,\n        Kellenkä sinun nyt kannan,\n        Kelle kannan, kellen annan?\n        Antanen veli vesalle,\n        Veikolle hopealleni.\n        -- Veli on verisoissa,\n        Miesten tappotanterilla.\n\n        Kukkaseni, kaunoiseni,\n        Punaiseni, pienoiseni,\n        Kellenkä sinun nyt kannan,\n        Kelle kannan, kelle annan?\n        -- Annan armahaiselleni,\n        Kullalleni, kuululleni,\n        Pojalle punaposkelle,\n        Simahuuli sulholleni.\n        -- Ei kulta kukan otossa,\n        Lempeni lehoilla näillä;\n        Kullan on kaukana kotinsa,\n        Kolmen kosken tuolla puolen,\n        Viian viiennen takana,\n        Kylän kymmenennen päässä.\n\n\n        3. Tuomio.\n\n        Kolme kaunokaista impilasta\n        Kylvi kukkasia kunnahalle.\n        Jo tulevi siihen poika huima,\n        Kukkia keräävi kourallisen.\n        Niin tytöt salaa viritti ansan,\n        Johon poikanen poloinen puuttui.\n        Yksi näin: \"tulehen työntäkämme!\"\n        Toinen näin: \"ajakamme kylästä!\"\n        Kolmas näin: \"se hirtteä pitävi!\"\n        Poika siihen vastahan sanovi:\n        \"En ole kulta työntäänne tulehen,\n        En pahantekijä maast' ajaanne,\n        Poik' olen, poloinen, hirtettävä\n        Hirmuhirtehen -- kuin neidon kaulaan!\"\n\n\n        4. Toivomat.\n\n        Niilo nurmella lepäsi,\n        Koivun kaunosen kylellä,\n        Tuli siihen kolme neittä,\n        Kolme kaunoista kanoa;\n        Tullessahan tuumoavat.\n        Astuessaan arvelevat,\n        Kuk' ois kulienkin komeinta,\n        Mikäpä millenkin sominta.\n\n        Niinpä virkki vanhin impi,\n        Lausui tällä lausehella:\n        \"Sormus ois somin minusta,\n        Kullankiiluva komein,\n        Jok' ois sulhon suorittama,\n        Menon merkki miehelähän.\"\n\n        Siitä virkki toinen tyttö,\n        Lausui tällä lausehella:\n        \"Vyö oisi somin minusta,\n        Vyöpä kaiken kaunokainen,\n        Jok' ois kullan kirjaeltu,\n        Ja hopein huoliteltu;\n        Vyölle poikaset pälyvät,\n        Silmän luovat sulhais-miehet.\"\n\n        Siitä virkki nuorin neiti,\n        Tyttö taitaen sanovi:\n        \"Niilop' ois somin minusta,\n        Metsänpyytäjä parahin;\n        Sormus sormessa kuluvi,\n        Tuli kullan tummenevi,\n        Vyöstä kirjaset katoovat,\n        Hälvenee helo hopean;\n        Kulu ei Niilon kaunis kaula,\n        Tummene tuli silmästä,\n        Ei katoa kylki lämmin,\n        Huulten hälvene hunaja.\"\n\n\n        5. Kirous.\n\n        Kaikkia keräsi tyttö,\n        Uupui siit' uneen.\n        Tulipa poikanen pahainen,\n        Havahutti näin:\n        \"Nouse, nouse, armas impi,\n        Nyt elä lepää enää!\n        Kukkakullat rinnoillasi\n        Kai jo kuihtuvat,\n        Se, kenelle ne keräsit,\n        Toista lemmitsee.\"\n\n        \"Lempensä mä anteheksi\n        Annan, kuitenkin\n        Koston nuoli, Luoja, laske\n        Kohti kurjoa!\"\n\n\n        6. Rakkaiden hauta.\n\n        Oli kaksi kaunokaista\n        Kaksi kuikista käköä,\n        Ne tekivät lemmen liiton,\n        Laativat lujan lupansa;\n        Kumpikin käkö kukahti\n        Yhden kuusosen kukilla,\n        Kumpikin käkö pesihen\n        Yhessä joen ve'essä,\n        Yhen virran pyörtehellä,\n        Yhen pyhkimen varalla.\n\n        Kului kuuta viisi, kuusi,\n        Kuluipa koko kesäkin,\n        Eikä tiennyt yksikänä,\n        Arvannut ainoakana.\n        Kuluipa kesonen toinen\n        Vierähti Jumalan vuosi,\n        Jo tiesi koko kyläjäs,\n        Akat arvasi kyläiset,\n        Tiesi miehet, tiesi vaimot,\n        Iso tiesi, tiesi äiti.\n        Tuostapa emo tytärtä,\n        Vanhin virkkaen varoitti:\n        \"Paha on hukan keralla,\n        Paha on karhun kainalossa,\n        Pahempi pojan parissa,\n        Suoravartalon sylissä;\n        Sill' on suu suloa voita,\n        Hunajata huulet kaikki:\n        Myrkkyä hänellä mieli,\n        Sisu mustia mujuja;\n        Ellys menkö, lapsueni,\n        Noien poikien parihin,\n        Niien kaunisten kisoihin.\"\n\n        Poika vuotti, viikon vuotti\n        Tulevata tyttöänsä,\n        Käköä käkeävätä;\n        Eipä tyttö tullutkana,\n        Eikä kuulunut käköistä;\n        Siitä vuottava valitti,\n        Haikiansa huokaeli\n        Tuikkavalle tähtyelle,\n        Lemmen luoulle lohulle,\n        Tähen käskevi sanoa,\n        Viestin viemähän tytölle:\n        \"Kuole kultani ehtoolla,\n        Aattoiltana nukaha,\n        Niin minä pyhänä päätyn,\n        Vaietessa aamun vaivun.\"\n        Kultansa ehtoolla kuoli,\n        Impi illalla nukahti,\n        Poikapa pyhänä päättyi,\n        Vaietessa aamun vaipui.\n\n        Siitä hauta kaivettihin,\n        Ovi Tuonen auaistihin,\n        Siihen kätkettiin käköset,\n        Lemmen lapset laskettihin,\n        Kylki kyljen lämpimähän,\n        Rinta rintoa lähelle,\n        Käsi kätköhön kätösen,\n        Huuli huulen hohtehesen.\n        Kului kuuta viisi, kuusi,\n        Vieri viikkoja Jumalan,\n        Jopa poian päälaelta\n        Nousi kuusi kukkalatva;\n        Kului vielä kuuta kuusi,\n        Vieri aikoa vähäisen,\n        Jo nousi noropajuja,\n        Kyynelpäitä kukkasia\n        Sylistä ihanan immen,\n        Tuonelan tytin tilalta,\n        Nousi taimelle tasalle,\n        Varsin varrelle hyvälle;\n        Ne varret venyttelihen,\n        Kukkansa kohottelivat,\n        Kukat kuusen ympärille,\n        Kuusen kaulan kierräntähän;\n        Impeä itkevät siinä,\n        Vienoista valittelevat,\n        Nuorra mennyttä Manalle,\n        Tyttinä tupahan Tuonen.\n\n\n        7. Julkasematoin rakkaus.\n\n        Oi sinua, autio ahonen,\n        Kuin minulle muistutat muretta!\n        Täss' erosi ystävä minusta,\n        Eik' erotessaan sanonutkana:\n        Herran halttuhun ma sun nyt heitän!\n        Päähäns' painoi vaan kypäreänsä,\n        Maahan mustat silmänsä alensi,\n        Ja kätensä, oikean kätensä\n        Poveansa vasten painallutti. --\n        Kypäränsä päähään painamalla\n        Armas aikoi lausua minulle:\n        \"Herran halttuhun ma sun nyt heitän!\"\n        Silmänsä alentamalla maahan:\n        \"Kaiken kallihin oot kultueni!\"\n        Poveansa painalluttamalla,\n        Silläpä sanoaksensa mietti:\n        \"Mielestän' et milloinkaan murene!\"\n\n\n\n        Kuinka rakkaus tulee ilmi.\n\n        (Kreikkalainen.)\n\n\n        Min vuoksi, kultani, en sais ma sulle suuta antaa!\n        Yö synkkä on, niin eihän ken voi siitä kieltä kantaa.\n        \"Sen kuulee yö ja illan kuu ja kuulee tähdet taivaan,\n        Ja tähti järveen tuikahtaa ja kielii lainehille,\n        Ja keula kuulee laineilta ja lausuu laivurille,\n        Ja laivamies jo aamulla sen kullallensa laulaa.\"\n\n\n\n        Angelika.\n\n        (Malmströmin.)\n\n\n        Tuohkuva tuulonen hoi, joka riemuten lehtoja lennät,\n        Näitkö sä armahani, näitköpä nurmikukan?\n        Kirkasvyö puronen, joka tammipimentoja puikat,\n        Tokko käköistäni näit, tokkopa lintuani?\n        Taivaankarva kukat, kut lempeni jalkoja saitte\n        Suudella sulosuin, kuolkoten autuahat!\n        Pilvi, jok' iltaruson sylihin nukahat, sinä taisit\n        Taivahan ranteellen temmata Angelikan? --\n        Suotta surussani soitan, ei kenkään soittoa kuule,\n        Rintani huokaantaa ei kenkään käsitä;\n        Ei arvaa yks'kään, mikä hirmusa huolien tuska\n        Mielessäin meluaa, poltto povessani on.\n        Kuitenkin, kukap' on, joka ain' eläen ilomielin\n        Mustien murhetten pilviä piilevä ois?\n        Ihmis-parka, o surkea oot tosiaan, kuni taivon\n        Hellää kättä arot, jolta sä voimia saat!\n        Maallisihin ilohin sitä itkua enpä mä vaihda,\n        Jossa mä toisinahan muistojen öilläni uin,\n        Muistojen öillä usein, kuni taivaan tähtiä katson,\n        Jossa mun armahani, jossa Angeelika on.\n        Kuitenkin, voi kuinka usein olen katketa kurja,\n        Kuin muistoin sulosuus painava mieltäni on!\n        Sill' oli lempikevät mullai, oli mullai kukka,\n        Myrsky hävitti kevään, kuolema kukkani vei.\n\n\n\n        Eräs kihlaus.\n\n\n        Me valat vahvat vannoimme\n        Ja sormuksia vaihdoimme,\n        Kuin läksin Helsinkiin;\n        Ja Ulla tyrski uskossaan\n        Luj' ollaksensa ainiaan,\n        Ja lensi pyörryksiin.\n\n        Tuon toivon kanssani nyt vein,\n        Ja yöt ja päivät työtä tein,\n        Ja aina arvelin:\n        Jos vuodet voisin ratkaista,\n        Ja leivän kantaa katkaista,\n        Niin uskon kostaisin.\n\n        Mä luottavasti tuumin näin,\n        Ja miel' ol' aina sinnepäin,\n        Ett' Ullan vielä nain.\n        \"Omalta Ullaseltani\"\n        Nimellä: \"armas Aatuni!\"\n        Usein sanomat sain.\n\n        Mut vasten tuuli viskasiin,\n        Ja lemmen laivan luotoihin\n        Minulta myrsky vei:\n        Jos kuinka oisin nuhdellut,\n        Ett' oli mun unohtanut,\n        Hän vastannunna ei.\n\n        Vaan uusiin tuumiin antoihen,\n        Ja otti toisen sulhasen --\n        En tuota luullut ois!\n        Mut siitä viisi virkkaisin,\n        Vähänpä muusta huolisin:\n        Kuin saisin kihlat pois!\n\n\n\n\nIV.\n\n\n\n        Laulajan sija.\n\n\n        Kyll' on maata, manteretta\n        Suomen suurilla saloilla\n        Monenlaisten lintusien\n        Laadullansa laulaella,\n        Viserrellä, sirkutella:\n        Leivon tuolla taivahalla\n        Pilven alla liitäellen,\n        Kertun lehdossa leväten\n        Kesäyöllä yksinänsä,\n        Rastahankin raksutella\n        Korven kylmän kainalossa,\n        Peipon pellon pientarella,\n        Västäräkin rauniolla;\n        Allin on laulella aloa\n        Savon suurilla selillä,\n        Joutsenella joukutella\n        Jokisuissa, suvannoissa.\n\n        Niin miks' ei minulla oisi\n        Sijoa, sanan aloa\n        Suomen laulajasalissa,\n        Suomen runojen seassa,\n        Vaikk' on muilla pää ylempi,\n        Pää ylempi, ään' isompi,\n        Virret kaikki kaunehemmat!\n\n        En mä ylhäälle yritä,\n        Peremmäksi pyrikänä:\n        Seison, laulan seinän luona,\n        Oven suussa, orren alla,\n        Laulan lasteni huviksi,\n        Oman itseni iloksi.\n\n\n\n        Palannut runotar.\n\n\n        Ken vieras tuolta tuntuu\n        Nyt käyvän luokseni?\n        Ah, harvinainen on se,\n        Vaan tuttu kuitenki:\n        Tuhansin tervetullut,\n        Runotar, lempeni!\n        Kyll' on jo aikaa siitä,\n        Kuin kävit luonani!\n\n        En tästä syyttää saata\n        Sinua kuitenkaan;\n        Sä yhtenään yritit\n        Tyköni tulemaan,\n        Vaan ovet mull' ol' aina\n        Sun tullas salvassa,\n        Ens'-lempeni likihin\n        Mä kartin joutua.\n\n        Ah, harhateille eksyin,\n        Sinusta vierastuin!\n        Mä toisen oudon naisen\n        Kahleihin kiehtouduin,\n        Jon posket punaa hohti,\n        Ja katse kuumuutta;\n        Se sai mun juottaneeksi,\n        Sen nim' on _Mammona_.\n\n        Tään orjana ma hoipuin\n        Ja häntä palvelin,\n        Siks' kunnes silmän' aukeis,\n        Ja irstaus inhoitti;\n        Hän lemmenlaivojansa\n        Ei mulle suonutkaan,\n        Mut muille aina antoi,\n        Ja mulle nauroi vaan.\n\n        Siit' irti päästen jouduin\n        Taas toisen taikoihin.\n        Tää, _Kunniatar_, kiehtoi\n        Mun uusiin kahleisin.\n        Kääns' silmän' kiilloillansa,\n        Ja lumoi liehuillaan.\n        Vaan kuiva, puinea, luinen\n        Hän ain' ol' armastaan'.\n\n        Ja monta muuta naista,\n        Ens'-lempen' unhottain,\n        Mä uhraellen pyysin,\n        Ja tyhjän aina sain.\n        Näin sydänparkan' nuutui\n        Ja ratk' ol' raueta,\n        Kuin jälleen nyt mun etsit,\n        Sä, immyt ihana!\n\n        Suloinen taivaan tytti,\n        Suur' kiitos sulle vaan,\n        Kuin vielä tahdoit saattaa\n        Sydämen' virkoomaan;\n        Alatipa nyt annan\n        Sun siellä ollasi:\n        Tuhansin tervetullut,\n        Runotar, lempeni!\n\n\n\n        Puuseppä ja runoseppä.\n\n\n        Puuseppä se allani alkaa\n        Työhuoneessa aikaisen aamun,\n        Hän liikkuu ja jyskää ja ryskää,\n        Puun kylkeä höylätä kurnii.\n        En suutu ma tuosta, en tuskau,\n        Vaikk' unta en kylläksi saanut,\n        Vaan nousen ja työhöni istun\n        Ja laulua höylätä koetan.\n        Mut työtäni puusepän työhön\n        En, en silavuudessa vertaa;\n        Mull' onkin puu rosopintaa,\n        Myös lienevät höyläni tylsät.\n\n\n\n        Laulu on monta laatua.\n\n\n        Lämmin kun kukkia luo,\n        Taivahan kaari kun juo\n        Lahtosen lainetta vaan;\n        Näistäpä laulaja viehtyy, ja yltyy\n             Laulelemaan.\n\n        Laulajan viehtävi myös,\n        Amor, sun armahat työs:\n        Poika kun neitoa voi\n        Huulosin muiskuta, helkkyen silloin\n             Kantelo soi.\n\n        Äiti kun multahan maan\n        Saattaen armainaan\n        Kyynelten maljoja juo,\n        Laulu sen rintahan hellillä äänin\n             Lohtua luo.\n\n        Toisinki kielin se soi:\n        Ääni sen vienonen voi\n        Pitkäisen pauhuna myös\n        Pettäjän korvahan käydä, ja kostaa,\n             Konna, sun työs.\n\n\n\n        Lapsuuteni paikoilta.\n\n\n        Täss' on tämä Louhivaaran salo,\n        Josta kautta kouluhun kulimme\n        Ennen poikapolvess' ollessani.\n        Täss' ei nähdä mökkiä, majoa,\n        Eikä kuulu karjan kellonkilke\n        Eikä hallin haukunta salolla.\n        Hongat hattaroita hajoittavat,\n        Kuuset käyvät taivahan kumuhun,\n        Jähmenneitten jättiläisten haamuin\n        Kelot kamoittavat kulkevaista.\n\n        Voi, kuin minä aina olin uljas\n        Tästä kautta syksyin kuljettaissa!\n        Minä olin, -- muiden peljätessä\n        Salon karhun käyvän kimppuhumme\n        Taikka rosvon ryöstämään tulevan,\n        Mielestäni suurin sankaria.\n        Minäpä, niin uneksin ja toivoin,\n        Keskellä saloa saavuttaisin\n        Karannehen Kustu-Mustalaisen,\n        Hänet kamppailtua kiini löisin,\n        Kihlakunnan kiitokset niin saisin. --\n        Toiste tiellemme tulisi karhu,\n        Kiljuen, kitaansa aueksien;\n        Puukkoveitsen vyöltäni vetäen\n        Minä sankarin väkevän käellä\n        Syoksisin sen karhulle kitahan,\n        Tapettua taljan saisin kuulun,\n        Jonka koivet reestän' reuhkeleisi!\n\n        Pois on mennyt, pois, tää poikainto,\n        Vaikk' on käsivarten' vahventunut:\n        Mua mustalaiset mustentavat,\n        Irti käyden, ilman kostottani;\n        Lykyn lahja, onnen kauppa on, kuin\n        Kynttä koettamatta saanen käydä\n        Kaksijalka karhuin' kanssa rinnan!\n\n\n\n        Kynälampi.\n\n\n        Pikku lampinen\n        Hietalietteines,\n        Joka rantoines\n        Minun lapsuen\n        Olit merenän':\n        Sua tervehdän!\n\n        Kaarnalaivojan'\n        Laskin laineilles,\n        Sinun saattaakses\n        Tuulen mukahan\n        Maihin kaukaisiin,\n        Merentakaisiin!\n\n        Taikka vallatoin\n        Poikaparvessa\n        Kesän kuumalla\n        Uida polskuroin\n        Haaleiss' aalloissas\n        Hietarannoillas.\n\n        Taikka kiitelin,\n        Talven tultua,\n        Jääsi kannella\n        Liukkain luistimin,\n        Niinkuin iloinen\n        Ilman leivonen.\n\n        Oi, ken muuttaa vois\n        Vielä kerrankaan\n        Lapsimaailmaan! --\n        Vaan se mennyt pois,\n        Pois on polvekseen,\n        Lapsuus rauhoineen!\n\n\n\n        Eräs nuorukaismuisto.\n\n\n        Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen,\n        Sit' yhtä armast' aikaa mä aina muistelen,\n        Kuin kahdeksannentoista mä täytin vuoteni,\n        Ja lyyran olin saanut juur' vasta lakkiini.\n        Sydämen' kevyt oli ja mielen' murheetta.\n        Mä hengin, liikuin, lennin kuin leivo taivaalla,\n        Jot' ilman liekka kantaa ja tuuli kuljettaa:\n        Tällaisna silloin jouduin Savossa pappilaan.\n\n        Ne kaikki vielä muistan: sen tyynen lahdekkeen,\n        Ne sadat saaret, salmet ja seljän sotkineen,\n        Ja Neulamäen jylhän ja Puijon korkean\n        Molemmin puolin lahta kuin vahdit seisovan;\n        Ja muistan Kalmonsaaren rastaineen, ruusuineen,\n        Ja auringon sen taakse kullaisna laskeuneen,\n        Ja kuinka kuutamalla me sinne soudeltiin,\n        Suloisin Suomen kielin lauleltiin, soiteltiin.\n\n        Ja ennen muita muistan sun, tyyni tyttönen,\n        Jok' ensi lemmen liekkiin sytytit sydämen'!\n        Sä päivill' aurinkoni, öill' olit kuutaman',\n        Sä kaikki ajatuksen' ja kaikki unelman';\n        Kuin vaan sä päällen' katsoit, niin taivas aukeni,\n        Kuin kasvos poies käänsit, niin päivä pimeni, --\n        -- Mä tätä armast' aikaa viel' aina muistelen,\n        Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen!\n\n\n\n        Eräsnä syntymäpäivänäni.\n\n\n        Jo kahdeksanneljättä vuotta,\n        Ja poikana hulluan vielä!\n        Olis aika jo mieheksi tulla,\n        Varovaksi ja viisaaks' kuin muutkin!\n\n        Jo kahdeksanneljättä vuotta!\n        Ei viisauden hampahat varmaan\n        Minun suuhuni syntyne koskaan,\n        Kuin kappale toista jo puolta\n        Ikäpäivi' on jälkeeni jäänyt,\n        Ja poikana hulluan vielä!\n\n        Jo kahdeksanneljättä vuotta!\n        Sanotaan: mitä nuorena oppii,\n        Sitä vanhana taitavi vielä.\n        Väh' on saattanut oppini olla,\n        Runotaitoa kenties hiukan,\n        Vähän saattanen vanhana taitaa,\n        Runojalkaki jäykäksi käynee,\n        Ja viisasten harmaiden partain\n        Parihinpa en kelvanne koskaan!\n\n        Jo kahdeksanneljättä vuotta!\n        Ja tehnyt en juur' ole muuta\n        Kuin kantanut kortisen, kaksi\n        Tuon yhteisen työn yritykseen!\n        Näin maassa, -- se kaukan' on meiltä\n        Joka puutoint' on, kivitöintä,\n        Laki säätänyt on, joka miehen,\n        Ken muualta matkavi maahan,\n        Kiven kirkoksi kanssansa tuoda;\n        Kuka tuo kiven, ken tuopi kaksi,\n        Sivumennen röykköhön heittäin;\n        Vaan kiire on kaikilla eelleen,\n        Ja valmista ei näe kenkään!\n\n\n\n        Syksyllä.\n\n\n        Idän römsy ikkunata huuhtoo,\n        Tuuli tuivertavi pihlajata,\n        Pimeyden peitto maalla riippuu,\n        Tähtiä ei tuika taivahalta,\n        Eikä kuudanta kumota maalle.\n\n        Suloisempi tällöin on kuin muulloin,\n        Koto kellä on, sen suojass' olla.\n        Tuli vilkas liekkuu liedellämme,\n        Tulen ympärillä tuossa istuu\n        Mamma, pappa, mummo; mutta \"pikku\"\n        Sep' on mummon nukkunut sylihin,\n        Toinen tultukka se vauvoinensa\n        Vakavasti seisoo vanhain luona,\n        Sannan suusta kuunnellen satuja.\n\n        Täti, nuori täti, hän vaan yksin\n        Puutate ei toisien puheihin;\n        Pahan ilman ääntä kuuntelevi,\n        Levotoinna liikkuu sinne, tänne;\n        Niinkuin äiti, jonka sairas lapsi\n        Manalan jaanaan välillä riippuu,\n        Odottavi taudin taittumusta.\n\n        Ah, ne tällä hetkellä tätillä\n        Ajatukset Atlantin merellä\n        Läikkyvät \"Kaleva\"-laivan kanssa,\n        Kannella \"Kalevan\" yhdyttävät\n        Hänen nuoren ylkä-ystävänsä,\n        Joka meren, yön ja myrskyn kanssa\n        Hengestänsä tuimin taistelevi.\n        Apuhun ei auta lähteminen,\n        Kätt' ei kullalle käy antaminen;\n        Sydänparka syvästi vaan sykkää,\n        Rinta raskahasti huokailevi!\n\n\n\n        Joulupuu.\n\n\n        Kuusen poika, korven luota saatu,\n        Jonk' on lehväs lauhkeat ja kirkkaat,\n        Ei enämpi oksillas orava\n        Yötä istu, ei jänölän jussi\n        Juuressasi piile poikinensa,\n        Viereltäsi puolavarvikost' ei\n        Pyrähtele pyiden parvet lentoon,\n\n        Kotoaspa kauas kaupunkihin\n        Olet joutunut jo joulupuuksi.\n        Liehuihin nyt puen punaisiin sun,\n        Keltaisiin ja kullankarvaisihin;\n        Kävyiksi sinulle solmielen\n        Punaruusut vasta puhjennehet,\n        Omenoita oksiisi sitelen\n        Sekä hedelmiä Hesperian,\n        Etnan kylkilöillä kypsyneitä;\n        Viimein oksas, lehväsi ja latvas\n        Valasen ma vahatuohuksilla,\n        Tehdyillä Uraalin lehmuslehtoin\n        Mehiläisen saamista varoista.\n\n        Näin pukien joulupuuni teen sun\n        Niiden autuaisten armolahjain\n        Ja sen taivaanvalkeuden kuvaksi,\n        Jotka kerran jouluna valuivat\n        Meille Luojan laupeaan kädestä!\n        Ja mun piskuiseni puuhajavat,\n        Iloiten ja sua ihmetellen,\n        Ympärilläs, puoleks' ymmärtäen,\n        Kelt' on oikein lahjat lähtenehet!\n\n\n\n        Pienelle tyttärelleni.\n\n\n        Väsyen minä katsoen silmääs,\n        Joko itkenet tai iloellet;\n        Ole itkus ei ilkeä ynseys,\n        Se on lauha kuin lämpimä vihma;\n        Myhäellessäisipä taasen\n        Minust' on kun taivas aukeis\n        Sekä rauhan enkelin siivet\n        Liki leuhkaisi syntistä syöntän'.\n        Minä silloin ain' arvaan selvään,\n        Miten oot sä niin enkelinlainen:\n        Muka syntyin taivaasta läksit\n        Viatoinna ja puhdasna tänne.\n        Suru vaan käy mieleen', kun muistan:\n        Kuta kiireemmin ihmistyt täällä,\n        Sitä ennemmin enkelis haihtuu,\n        Ja sä taivaasta poikkenet pois!\n\n\n\n        Pikku Annan kuoltua.\n\n\n        Muuanna yönä taivaasta\n        Katosi pikku enkeli;\n        Hän läksi maata katsomaan,\n        Ja meidän mökkiin laskeusi.\n\n        Hän ol' niin kirkas, kaunoinen.\n        Ja armas, lämmin luonnoltaan;\n        Ei ken niin ollut kurjainen,\n        Jot' ei hän saanut lohtumaan!\n\n        Vaan enkelistä itsestään\n        Maan ilma tuntui raskaalta;\n        Hän liikutteli siipiään,\n        Takaisin tahtoi kotiinsa.\n\n        Ken, taivas, puhtaat lapsesi\n        Maan mustuudessa viihtää vois!\n        -- Surusuulla hänkin myhähti,\n        Ja liikahti ja lensi pois!\n\n        Sä kirkas, puhdas enkeli\n        Siell' autuasten seurassa,\n        Maan heltehesen hetkeksi\n        Tule vielä käymään vieraina!\n\n        Kuin tunnet huoliin sortuneen',\n        Ja kaipaus käy korvaasi,\n        Kuin arvaat silmän' itkeneen,\n        Niin silloin laskeu luokseni!\n\n        Oi, silloin laskeu luokseni,\n        Ja ympärillän' lentele;\n        Niin huojeneepi huoleni,\n        Ja sydämmeni tyynenee!\n\n\n\n        Leivolle.\n\n        (Kesällä v. 1869.)\n\n\n        Et suinkaan voisi leivo,\n        Noin riemuisasti laulaa,\n        Jos ken sun poikas poies\n        Pesästäs ottaisi!\n\n        Vaan pääsi siipes alle\n        Sä piiloon peitteleisit,\n        Ja kurja sydänparkas\n        Surusta pakahtuis!\n\n\n\n        Eräsnä katkerana hetkenä.\n\n\n        Tul' kyyhky, vaikk' ei siivin,\n        Ja laskeutui mun ryntäillen',\n        Povehen' hiljaa hiivi,\n        Ja luikahtihen lempehen'.\n\n        Vaan kyyhky kyyksi muuttui,\n        Ja mua pisti povehen,\n        Ja pistimensä puuttui\n        Syvälle raukkaan sydämeen'.\n\n        Kyyn mustan myrkky kiehuu\n        Ja kovin kuohuu suonissan',\n        Ja koston vimma riehuu\n        Nyt vielä vaan mun rinnassan'.\n\n        Vaan poies, kosto, vaivu,\n        Pois haihdu, myrkky, mielestän'!\n        En teidän alle taivu;\n        Kyy-park' ol' ollut -- ystävän'!\n\n\n\n        Mun kesäni.\n\n\n        Keväällä lohdutin näin aina itseäni:\n        \"Mitäpäs tuosta on, jos kului kevähäni,\n        Sit' ett' en niinkuin muut mä saanut vietellä,\n        Mut orjan työssä mun vaan täytyy läähättää!\"\n\n        \"Kuin joutuu kesonen, mä käet kukuttelen,\n        Ja kuuset kuuntelen, ja merta melastelen,\n        Ja ilman valoa ihailen keskiöin.\n        Ja nautin luontoa, ja viihdyn runotöin.\"\n\n        Jo joutui kesonen, jo joka lintu laulaa,\n        Ja laineet lämpimät nyt läikkyy ilman paulaa,\n        Maan suonet tykkävät, maailm' on riemuissaan,\n        Ja nurmet, pellot, puut on juhlapuvuissaan.\n\n        Mut yhtä kaikki mun ei anna aika laulaa,\n        Yhäti edelleen mä kannan orjan paulaa;\n        Koht' ompi ohitse jo kaunis kukkain kuu,\n        Ja päivä kallistuu ja lehti kellastuu.\n\n        Vaan enpä vieläkään saa tyyntä rantaa soutaa,\n        En taida vieläkään mä laulamahan joutaa. --\n        Oi kevät lauluton, oi kesä riemuton:\n        Kuvapa kulkunne mun elostani on!\n\n\n\n        Sydämeni asukkaat.\n\n\n            Yks' perkele,\n            Yks' enkeli\n        Asuvat sydämessäni;\n            Ne taistelee\n            Ja kamppailee,\n        Yks' toistaan voittaa koettelee.\n\n            Kuin voitolle\n            Pääs' perkele,\n        Niin sydän synnin ahjona\n            Se suitsuaa\n            Ja kuumoittaa,\n        Kuin Etna tulta tupruaa.\n\n            Kuin voittaapi\n            Taas enkeli,\n        Se muuttuu lemmen laaksoksi;\n            Ja rakkautta\n            Ja rauhaa vaan\n        Nyt Etnan kohta kukoistaa.\n\n            O, milloinkaan\n            Tään sodan saan\n        Sydämessäni sammumaan?\n            Oi enkeli,\n            Jos joutuisi\n        Sun avukses viel' enkeli!\n\n\n\n        Unetoinna.\n\n\n        Unonen, Jumalan luoma, kiehauta\n        Unimettä uutta valmun pulpuista;\n        Unimalja kainalohos painalla,\n        Tule tänne, täällä sua tarvitaan!\n\n        Sinä vangin, joka huokaa kahleissaan,\n        Kuin suot maistaa maljastas, niin astelee\n        Unissaan hän onnellisna irrallaan,\n        Lehtikossa lapsinensa leikitsee.\n\n        Muinoin uhrinsa kuin julmat tuomarit\n        Löivät hirmuisihin piinapenkkeihin,\n        Sinä seisoit läsnä, kurjat juottelit\n        Univiinoin kesken tuskain torkuksiin.\n\n        Merimiehen-poian maston huipussa,\n        Vaikka myrsky kastattaa sit' aalloissa,\n        Vaipuu silmät kiinni ja hän uinahtaa,\n        Sinä kuin vaan juotat häntä maljasta.\n\n        Tule siis jo, Uniukko, tänneki,\n        Höyhenkengin hipsuttele hiljalleen,\n        Ripahuta riipsilleni mettäsi;\n        Otavall' on sarvet päin jo suvehen!\n\n\n\n        Kerran viinikellarissa.\n\n\n        Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi,\n        Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on!\n        -- Tulkate, juokamme siis Sherry-nestehen vanhoa voimaa,\n        Kunneka viikatemies meidätki niittävi pois!\n        Tuonen töitäpä vaan ei estä purppuravaatteet,\n        Ei sotasankarin kilp', eik' asu kulkijamen. --\n        Ryyppää, nuorin veljeni! Aiall' on sukkelat siivet,\n        Ennenkuin tiedätkään Tuonela tarjona on:\n        Poikana leijaat vielä, jo Aiatar notkeasormi\n        Tukkasi mustuuteen harmaita karvoja luo;\n        Ruusun taitat ja sen ihanuutta sä hetkisen lemmit,\n        Eip' ole aikaakaan, kukka jo kuihtuvi pois!\n\n        Ryypätkämme nyt siis, niin kauan kun kuolema sallii;\n        Aika se kiiruhtaa: viljalta viinoa on!\n        Laske sä, lempeä mies, joka tynnörin tappia sormit,\n        Öljyistä keltaa nyt sarkkani täytehen taas!\n        Viina se huuhtovi huolet pois sekä kalvavan kaihon,\n        Vahvana suoneni lyö, selvänä hohtavi pää;\n        Maalima murheineen, tämä narrien riehumapaikka,\n        Saippuarakkona vaan heiluvi eessäni nyt:\n        Pois te, maan madot, pois! en teitä mä katsoa viihdi,\n        Kauneus, korkeus vaan silmäni täyttävät nyt!\n\n\n\n\nV.\n\n\n\n        Koskenlaskijan morsiamet.\n\n\n        \"El', armas Annani, vaalene,\n        Jos Pyörtäjäkoski pauhaa;\n        Sen voimaa en tosin vallitse,\n        Ei löydä se koskaan rauhaa,\n        Mut kellä sen kalliot tiedoss' on.\n        Niin sille se nöyr' on ja voimaton.\"\n\n        Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen\n        Ja itsekin purteen astuu,\n        Ja päästi purtensa valloilleen,\n        Sen koskessa laidat kastuu,\n        Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan\n        Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.\n\n        \"Voi, kuinka kirkas on illan kuu\n        Ja välkkyvä virran kalvo!\n        Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,\n        Ei muut kuni tähdet valvo;\n        Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,\n        Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!\"\n\n        Näin Anna äänteli hiljalleen,\n        Sen silmähän kyynel entää;\n        Mut koski kiihtyvi eellehen,\n        Sen voimassa venhe lentää;\n        Vaan Vilho on oppinut laskemaan,\n        Tää kulku se on hänen riemujaan.\n\n        Jo laski poikana purressaan\n        Hän Lyyjoen kaikki kosket,\n        Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan\n        Se kasteli hältä posket;\n        Ei paatoa löytynyt yhtäkään,\n        Jot' ei olis tottunut välttämään.\n\n        Mut kosken kuumassa kuohussa,\n        Juur' jossa sen juoksu suorin,\n        On, päällä vaahtinen vaippansa,\n        Yks' Ahtolan neito nuorin;\n        Se Vellamon karjoja paimentaa.\n        Ja koskien kuohua katsastaa.\n\n        Sydän on Vellamon neidollai\n        Sen vaahtisen vaipan alla,\n        Ja lemmen liekki se aallossa!\n        Voi syttyä niinkuin maalla:\n        Ja Vilhoa neitonen Vellamon\n        Se katsellut kauan ja liioin on.\n\n        Ja tuostapa neitosen rintahan\n        On syttynyt outo mieli,\n        Povensa kuulevi huokaavan,\n        Mut kertoa voi ei kieli;\n        Hän kuohujen keskehen istuksen,\n        Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.\n\n        Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa\n        Kuin Pohjolan vankin myrsky,\n        Se kons' on aaltojen harjalla,\n        Kons' yltäki käypi hyrsky;\n        Mut itse perässä hän pelvott' on,\n        Vaan Annasen poski on ruusuton.\n\n        Ilolla Vellamon neitonen\n        Sen vastahan uida täyttää:\n        \"Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,\n        Jok' immeltä silmään' näyttää?\n        -- Voi, voi, mua, Vellamon neitonen,\n        Sill' ompi jo kultana ihminen!\"\n\n        Jo päättää Vellamon neitonen\n        Nyt toivonsa turhan kostaa,\n        Ja kosken pohjasta paatosen\n        Hän äkkiä pintaan nostaa,\n        Johon vene Vilhelmin loukahtaa,\n        Ja hän kera kultansa kuolon saa.\n\n        Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin\n        On _Vellamonneidonpaasi_,\n        Se paasi, jolla hän Vilhelmin\n        Veneen sekä onnen kaasi;\n        Mut neitosen itsensä kerrotaan\n        Meressä murehtivan rakkauttaan.\n\n\n\n        Lähteelle kadussa.\n\n\n        Ken kehno luonnon tyttö\n        Sun paikkahan pahaan\n        Kuljetti kaupunkihin\n        Kadusta juoksemaan?\n        Olos' on aivan outo\n        Ja ratki riemuton,\n        Kuin läikkys, lähdeparka,\n        Luvatoin täällä on.\n\n        Kadull' on katsojansa\n        Ja tarkat korjaajat,\n        Kivillä peittämällä\n        Sun nämät surmaavat,\n        Tai täytesi la'aisten\n        Rupaa ja ruuhkia,\n        Sun eivät, kehnot, salli\n        Kuvastaa taivasta.\n\n        Tai ohjaavat väkisen,\n        Ojittamalla maan,\n        Sun mustien murien\n        Sekahan juoksemaan.\n        Ei siellä päivät paista,\n        Ei luo hopeeta kuut,\n        Ei hohda kukkaparvet,\n        Hohaja honkapuut.\n\n        Jos kirkkaan silmäs' oisit\n        Hämeessä auaissut,\n        Niin hietakankahalla\n        Tienkäyjä uupunut\n        Se päivän paahtaessa\n        Sun vuostas voimaa jois,\n        Ja reunallas levähtäin\n        Matkaansa aprikois.\n\n        Jos oisit syntynynnä\n        Savohon, Karjalaan,\n        Niin oisi kuuset nousseet\n        Norossas huojumaan,\n        Niin oisi kuuset nousseet\n        Ja tuomet tuoksumaan,\n        Ja niiden siimehessä\n        Käköset kukkumaan.\n\n        Siell' oisi poppamiehet\n        Ja rammat vaivaiset\n        Hopeeta ynnä kultaa\n        Veteesi vuollehet;\n        Ois tyttäret tyköösi\n        Kesäöillä kulkeneet.\n        Ja lempeä sinussa\n        Salassa kylpeneet.\n\n        Ja itse viimein oisit\n        Liikkeelle lähtenyt,\n        Välitse kukkakumpuin\n        Ja vaarain vierellyt,\n        Siit' äitisi sylihin\n        Lopulla pauhanna\n        Imeisten ihmetellä\n        Imatran koskena.\n\n        Vaan kehno luonnon tyttö\n        Sun paikkahan pahaan\n        Kuljetti kaupunkihin\n        Kadusta juoksemaan.\n        Olos' on aivan outo\n        Ja ratki riemuton,\n        Kuin läikkys, lähdeparka,\n        Luvatoin täällä on.\n\n\n\n        Punkaharjun Laulutytön laulu.\n\n\n        Kuin päiv' on illaks' vaipunut,\n        Yö alkaa maita peittää,\n        Kuin tuulen henk' on haipunut,\n        Ja laine loiskeen heittää;\n        Niin silloin vaan\n        On airoillaan\n        Tää tyttö ja myös lauluillaan.\n\n        Ken kullastaan on kaukana\n        Ja ikävyyttä huokaa,\n        Se huolensa ja kaihonsa\n        Mun kuuluville tuokaan:\n        Min täällä vaan\n        Ne kaiullaan\n        Mun laulun' saapi lauhtumaan.\n\n        Sä, jonka tunteen turtaneet\n        On melskeet maailmassa,\n        Jolt' ihanteet on haihtuneet\n        Ja sydän sammumassa:\n        Käy tänne vaan,\n        Niin hehkullaan\n        Mun laulun' saa sun sulamaan.\n\n        Jo kerttu helkkää lehdossa\n        Kuu kumottaa tuoll' yllä;\n        Näit' aistellen sä hurmeissa\n        Jo huudat varmaan kyllä:\n        Oi, onkohan\n        Maan maailman\n        Piirissä tälle vertaistaan!\n\n\n\n\nVI.\n\n\n\n        Schillerin laulu kellosta.[7]\n\n        Vivos voco. Mortuos plango. Fulgura frango.\n\n\n          Maahan vankkaan vahvistettu\n          Kaava seisoo kuopassa,\n          Valu on kellon valmistettu.\n          Työhön, poiat, joutukaa!\n          Hien otsalta\n          Täytyy tippua.\n          Työmme meillen arvon tuopi,\n          Siunauksen Herra suopi.\n\n        Kuin alamme nyt oiva työtä,\n        Täss' oiv' on sanat paikallaan;\n        Kuin kelpo lause työss' on myötä,\n        Niin juoksee työmme helpompaan.\n        Siis tässä tarkoin tutkikamme,\n        Min heikko voima aikaan saa,\n        Ja sitä miestä moittikamme,\n        Ken työnsä suotta alottaa.\n        Se onkin lahja ihmisellä\n        Ett' ensin miettii mielessään\n        Ja mittaa järjen mittehellä,\n        Mink' aikoo tehdä työllähän.\n\n          Tuokaa puuta, kuusipuuta,\n          Kuivaa, jota liekki sois!\n          Lähemmäksi haudan suuta!\n          Että helteen horniin lois.\n          Vask' jo pehmeni.\n          Tuokaa tinaki!\n          Että syntyis kellon aine\n          Sitkeä ja kaikuvainen.\n\n        Se, jonka taito maassa alla\n        Nyt valkealla valmistaa,\n        Se kirkon yllä korkealla\n        On meitä kiittäin kaikuva;\n        Se polvien vast' ilmauvaisten\n        Käy monta korvaa koskemaan,\n        Käy huolta soimaan huolivaisten.\n        Ja hurskaat templiin huutamaan.\n        Ja maassa täällä ihmisparkaa\n        Jos mitkä vaiheet saavuttaa,\n        Sen laidasta siell' ääni karkaa\n        Ja kansalle ne ilmoittaa.\n\n          Valkoisia vaskestamme\n          Kuplia jo kumpuaa,\n          Lipeällä ainettamme\n          On nyt aika luikentaa.\n          Puhdas vaahdostaan\n          Myös se olkahan,\n          Että soinnon selvän antais,\n          Sekä kaiun kauas kantais.\n\n        Sill' riemuisella soitollansa\n        Se lapsikultaa tervehtää,\n        Jok' alkaa maalla matkoansa,\n        Leväten unta lempeää;\n        Tään osat matkan kohtalossa\n        On vielä onnen kainalossa;\n        Nyt äitinrinnan hellä lempi\n        On heikon armas aamuhempi --\n        Vaan vuodet joutuin vierähtää.\n        Ja viskaten pois tyttöin vauvan\n        Jo poika syöksee maailmaan,\n        Ja lähtee kanssa matkasauvan\n        Nyt maata, merta tuntemaan. --\n        Hän taas kuin synnyinmaansa kohtaa,\n        Niin niinkuin tähti taivahan\n        Siell' impi ruusuposkin hohtaa\n        Ujoinen hälle vastahan.\n        Niin toivo, tuska vaihetellen\n        Nyt hällä mieltä ahdistaa,\n        Ja yksinänsä käyskennellen\n        Hän kyyneleitä vuodattaa.\n        Ja milloin neittä seuraellen\n        Hän hältä silmänluonnin saa,\n        Niin silloin mieli leimahdellen\n        Jo kohta aaltoo onnea.\n        Oi armaita ja autuaita\n        Ens'-lemmen kulta-aikoja,\n        Kuin silm' ei nää kuin taivaanmaita,\n        Ja sydän juo vaan hekkumaa;\n        Oi, jospa aina kestää taitais,\n        Ens'-lempi, armas riemuaikais!\n\n          Kas, kuin piippu ruskettuvi!\n          Pistän puikon taikinaan,\n          Jos se siitä lasittuvi,\n          Saamme käydä valamaan.\n          Poiat, koetelkaa\n          Valinainetta,\n          Tokko hauras norjan kanssa\n          Ottaa yhteen puuttuansa.\n\n        Sill' missä vahva vienoon ryhtyy,\n        Miss' ankaruus ja lempeys yhtyy,\n        Niin siinä syntyy sointoisuus.\n        Siis tutkikaan, ken liittoon lähtee,\n        Jos taltuu luonto luontoon yhteen,\n        Niin ett'ei tulis katumus.\n        Hempeä on morsiamella\n        Päässä kukkaseppele,\n        Koska kellon soimisella\n        Häntä viedään vihkille.\n        Vaan tää elonjuhla päättää\n        Ilon kukka-aianki,\n        Lakki ynnä huntu säätää\n        Neidon nuoren vaimoksi.\n        Kuin himo on pois,\n        On rakkaus jäävä;\n        Ja kukkanen on\n        Nyt heelmän tuova.\n        Ja mies elämään\n        Nyt vieraasen lähtee,\n        Hän liikkuu ja hankkii,\n        Ja liehuu ja riehuu,\n        Hän riistää ja raastaa,\n        Hän uhkaa ja puhkaa,\n        Kuin onnea etsii.\n        Näin kasvavi lahjoja, karttuen hiljaa,\n        Ja aitat ne täytyvät runsasta viljaa,\n        Niin perhe karttuu kuin kartano myös;\n        Tuo kelpo vaimo\n        Ja lapsien äiti\n        Siell' toimella holhoo\n        Ja lemmellänsä\n        Hän perhettänsä;\n        Ja tyttöjä neuvoo\n        Ja poikia ohjaa,\n        Ja päivällä, yöllä\n        Hän aina on työllä,\n        Ja voittoa vaan\n        Hän järjellä saa,\n        Ja paisuvin aartehin täyttävi aitan,\n        Ja hyrräten rukkia kehrätä taitaa,\n        Ja arkkunsa ahtavi välkkyävää\n        Hän villaa ja kangasta kiiltelevää,\n        Ja hyödylle kiillon ja kirkkauden lainaa,\n        Ja liikkuu aina.\n\n        Isä kartanoportaaltaan\n        Ilomielellä ympäri katsoo\n        Sekä laskevi onneaan,\n        Nähden niityt ja notkuvat pellot,\n        Kuullen kaukoa karjansa kellot,\n        Nähden aittoja, lakkoja monta,\n        Täynnä viljoa laskematonta,\n        Kerskuen naurahtaa:\n        Vahva kuin vankka maa\n        On minun onneni,\n        Huoneeni, voimani!\n        Vaan ei liioin kiittämistä\n        Ole onnen kestämistä;\n        Pian rientää vahinko.\n\n          Nyt on valmis ainehemme,\n          Valamaan jo käydä saa,\n          Nyt kuin torven aukasemme,\n          Herran puoleen huoatkaa:\n          Kaitse huonetta!\n          Tappi auaiskaa!\n          Savuten ja kuumin lainein\n          Hyökää kaavaan kellonaine.\n\n        Kuink' arvoinen on valkea,\n        Jok' ihmisen on vallassa!\n        Hänt' aina töissään, taidoissaan\n        Täm' auttaa lahja taivahan.\n        Vaan hirmuinen on valkea,\n        Kuin kahleistansa karkoaa,\n        Ja entisille juonilleen\n        Kun joutuu luonnon neitonen.\n        Päästyänsä valloillensa\n        Katuloissa kaidoissa,\n        Lyö se kaikki leimujensa\n        Vimmatulla voimalla.\n        Sillä työtä ihmiskätten\n        Luonnon voimat vainoovatten.\n        Pilvi antaa\n        Sateen, kasteen,\n        Maalle nesteen,\n        Pilvest' ukko myös\n        Nuolen lyö.\n        Kuulkaa, vaikk'ei tulta näy,\n        Kellot käy!\n        Taivaskin\n        Ruskottavi:\n        Päivän rant' ei hohda niin!\n        Kansa kiljuu:\n        Auki tie!\n        Vettä vie!\n        Tuli patsain läikkyy, liekkuu,\n        Paikoin viihtyy, toisin kiihtyy.\n        Piiput horjuu, hirret jyskää,\n        Maahan sortuin pylväät ryskää,\n        Pylväät ryskää, räystäät särkyy,\n        Äitit tyskää, lapset parkuu,\n        Karja vinkuu,\n        Hyppii, sinkuu:\n        Kaikki liehuu, laahaa, liikkuu,\n        Kantamusten alla kiikkuu,\n        Kätten kautta kiitävillä\n        Ämpärillä\n        Vettä saadaan ruiskun juoda,\n        Kaarin korkein liekkiin luoda.\n        Ulvoin joutuu myrsky siihen\n        Tulen voimaa auttamaan,\n        Liekki lentää aittahan,\n        Tarttuu siellä kuiviin orsiin,\n        Seinähirsiin, paksuin parsiin,\n        Kiitää, telmää sillä pohdin,\n        Että luulis vievän maan\n        Vakavilta juuriltaan,\n        Töytää taivaankantta kohdin,\n        Vallatoin.\n        Toivotoinn'\n        Ihminen ei luonnon kanssa\n        Tohdi koettaa voimiansa,\n        Paeten hän ahkeran\n        Näkee työnsä hukkuvan.\n\n        Tyhjät on\n        Jääneet seinät,\n        Ikkunoista tyhjät reiät,\n        Joista tuulet kaikki käyvät;\n        Suoraan aivan\n        Pilkistävät pilvet taivaan\n        Huoneesen.\n\n        Ihminen tuo\n        Hukkuneellen\n        Onnellehen\n        Silmän kerran vielä luo --\n        Sitt' tyyneest' ottaa matkasauvan:\n        Muu kaikk' on mennyt, mennä saa,\n        Vaan kalliint' ei tok' liekki tiennyt,\n        Ei lapsia, ei vaimoo vienyt,\n        On perhe kaikki tallella.\n\n          Siell' on vask' nyt valmis maassa,\n          Muottihinsa mahtunut;\n          Tokkohan se lähtee maasta,\n          Onko työmme palkinnut?\n          Valu ehk'ei luontunut?\n          Tai lie muotti haljennut?\n          Monta kertaa toivostamme\n          Kovan onnen ottaa saamme.\n\n        Tääll' ihmislapsi mustan mullan\n        Maapeittoon uskoo töitähän,\n        Maamieskin kylvää kylvöään,\n        Ja toivoo siitä viljakullan,\n        Kuin aika joutuu, niittävään.\n        Myös tiedämm' itse joutuvamme\n        Me kaikki mustaan peittoon maan,\n        Vaan nousevamme arkuistamme\n        Ijäiseen riemuun taivahan.\n\n        Kirkon päältä\n        Verkalleen\n        Kaikuu kellot\n        Hautaisten.\n        Surukelloin ääni saattaa siellä\n        Matkamiestä viimeisellä tiellä.\n\n        Puolisoa, sen uskollisen,\n        Ah, sen hellän lasten äitin\n        On nyt Tuoni temmannunna,\n        Omiltansa ottanunna,\n        Mieheltä ja lapsiltai,\n        Joita hälle monta sai,\n        Joita itse kasvatti,\n        Hellästi myös hoiteli.\n        Valo on nyt perheen, huoneen\n        Ijäksensä sammunut,\n        Kuin on perheen äiti Tuoneen\n        Majansa nyt muuttanut:\n        Hänen kaipaa huoliansa\n        Lapsiparvi äititön,\n        Siassansa, toimissansa\n        Liikkuu vieras lemmetön.\n\n          Kunne kello jäähtynevi,\n          Työ nyt raskas seisokoon,\n          Niinkuin lintu laulelevi,\n          Kukin jouten olkohon.\n          Koska kirkkahat\n          Tähdet tuikkavat\n          Ja kuin iltakellot soivat,\n          Irti työst' on miehet oivat.\n\n        Askelilla ahkerilla\n        Metsämiesi kiirehtivi\n        Kodon kullan lämpimille.\n        Kotiin käyvät määkyin lampaat,\n        Paksurintaa,\n        Puhdaskarvaa nautakarjaa\n        Ammuin astuu\n        Navetoihin pitkä sarja;\n        Kulkee myös\n        Lyhdekuorma,\n        Lyhtehill' on\n        Kirjavainen\n        Kiehkurainen\n        Kukkia;\n        Nuoret niittomiehet käyvät\n        Tanssimaan.\n        Tiet ja raitit raukenevat;\n        Tulen reiman ympärille\n        Talon rahvas tunkeuvat.\n        Portit hiljan sulkeuvat.\n        Vaippa tumma\n        Vaipuu maalle;\n        Vaan ei rauhanmiestä kumma\n        Haahmo yön\n        Hämäräinen hämmästytä:\n        Lain voima poistaa pahatyön.\n\n        Laki kallis, viljavainen,\n        Luojan luoma taivahainen,\n        Side yksi ylhäisille,\n        Hyville ja halvimmille;\n        Kansakunnat liität, laitat,\n        Vallattoman mielen taitat;\n        Villit ihmistöille ohjaat,\n        Siveyden vallan pohjaat,\n        Itsekkään myös valjun saatat\n        Muistamahan isänmaataan!\n\n        Kaikki, toivoin työstä riistan,\n        Auttaat toinen toisiaan,\n        Koetella kilvan, kiistan\n        Saavat kaikki voimiaan.\n        Isäntä ja palvelija\n        Vapaudessa suojan saa,\n        Kaikilla on varma sija\n        Vastustella sortajaa.\n        Työ on miehen kunnia,\n        Viljan vaivannähnyt saa;\n        Ruhtinaalle arvo antakaa,\n        Arvo meille työmme vaivasta.\n\n        Rakas rauha,\n        Sulo sopu,\n        Olkaa, olkaa\n        Tässä meidän maassakin!\n        Älköön päivä moinen tulko,\n        Jolloin sodan julmat joukot\n        Tätä maata raatelevat,\n        Jolloin taivas,\n        Jonka hellä illan rusko\n        Kaunistaa,\n        Kylien ja kaupunkien\n        Palostakin heijastaa!\n\n          Särkekää nyt kellon kuori,\n          Tarpeens' on se täyttänyt,\n          Että silmää miellyttäisi\n          Kalu siinä syntynyt.\n          Vasaralla kolhikaa,\n          Kunne kuori halkiaa.\n          Kuinka kello ilmoin saadaan,\n          Ell'ei rikota sen kaavaa!\n\n        Työn taitaa irti kuorestansa\n        Vaan mestar' itse irtauttaa;\n        Oi surkeutta, jos virtanansa\n        Tulikuuma vaski vallan saa!\n        Se seinät vahvat maahan lyöpi,\n        Ja kiehuin, paukkuin virtoaa,\n        Ja ahnain nieluin kaikki syöpi.\n        Tult', onnettuutta oksentaa.\n        Kuin raaka voim' on vallan saanut,\n        Niin järjestys on varsin laannut,\n        Kuin tyhmä kansa ohjiin käy,\n        Niin siin' ei järjen tointa näy.\n\n        Voi maata, jossa hiljallensa\n        On kertynyt paloainetta,\n        Ja kansa katkoin kahlehensa\n        Se itse ottaa oikeutta!\n        Pahanki kellon lieriin tarttuu,\n        Se vaikk' ois soipa sopua,\n        Ja pauhu paisuu, kansa karttuu.\n        Ja kello ulvoo kapinaa!\n\n        Vapaus, veljeys! ääni raikuu;\n        Nyt rauhanmies käy miekkahan.\n        Ja torit täytyy, kadut kaikuu,\n        Ja ryöstää, tappaa aljetaan;\n        Ja ilvehillä hirmuisilla\n        Myös vaimot leikkiä nyt lyö,\n        Ja raatelijan hampahilla\n        He vastustajan syömen syö.\n        Ja Herran pelko aivan taukoo,\n        Myös säätyisyys on voimaton,\n        Ja konna kahlehensa laukoo,\n        Ja kaikki hurjuus irti on.\n        Julm' ompi kyllä sutten vimma,\n        Terävä hammas leijonan,\n        Vaan hirmuisimpa hirmuisimman\n        On ihmispeto vimmassaan.\n        Voi niitä, jotka sokeille\n        Tuon taivaansoihdun antavat!\n        He sill' ei nää, vaan kaupungille\n        Ja maille palon kantavat.\n\n          Kiitos, luoja lempeäinen!\n          Niinkuin taivon kuu\n          Kello kirkas, välkkyväinen\n          Kuorestansa paljastuu,\n          Aina kannasta\n          Asti laitahan\n          Tekijätä kiittää kirjat,\n          Laidan lehdet, lehvät, marjat.\n\n          Tänne, tänne\n          Työmiehet kaikki! vihkikämme\n          Ja uusi kello ristikämme,\n          _Concordia_ sillä nimi on,\n          Se sopua vaan aina soikoon\n          Ja mielet yhteen saattaa voikoon!\n\n        Se olkoon sillä aina työ,\n        Nyt mestari sen siksi lyö.\n        Maast' ylhäällä se riippukohon\n        Kumussa sini-taivahan,\n        Ja ukon kanssa kaikukohon\n        Se läsnä tähtimaailman;\n        Se sieltä ääni ihmisille,\n        Kut maassa täällä matavat,\n        Ja oppi olkoon syntisille,\n        Ett' luojoansa muistavat.\n        Tuo vakaisia virkkakohon\n        Ja pyhiä sen vaskisuu,\n        Ja hetket lyöden lausukohon\n        Kuink' armon aika karkoittuu.\n        Se vaiheist' onnen vankukohon,\n        Vaikk' itse ompi tunnoton,\n        Ja kumeasti kaikukohon\n        Maanmatkaajitten kohtaloon.\n        Ja niinkuin ääni, korvaan käynyt,\n        Jo kohta hiljenevi taas,\n        Se neuvokoon: kuin pysyväistä\n        Ei ole luotu maailmaan.\n\n          Nuorin vahvoin nostakatte\n          Kellomme nyt kuopastaan,\n          Äänten maahan auttakatte,\n          Ylös taivaan ilmahan.\n          Nosta, nostakaa!\n          Jo se kohoaa!\n          Riemun kaupungille kantaa,\n          _Rauhast'_ ensi äänen antaa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\n\n        Porthanin kuvapatsaan paljastettua.\n\n        (9 p. Syyskuuta v. 1864.)\n\n\n        Olettenhan nähneet, näätte nytkin,\n        Syksyn tullen, lehden kellastuen,\n        Koska päiväkulta poikkenevi\n        Poies Pohjan puolelta ja valtaa\n        Perimään palaavat yö ja talvi,\n        Kuinka luonto lapsukaisiansa\n        Utarilla ruokkii uhkuvilla:\n        Elon kultaa pellot pöllyävät,\n        Puut ja pensahat ne painumassa\n        Ovat maahan marjakuormistansa;\n        Ladot, aitat täytyy ahtamalla\n        Maan ja meren riistan rikkautta,\n        Sekä maanmies mielin tyytyväisin\n        Kesän kuollehen jo hautaan saattaa.\n\n        Tämänlainen runsas, täyteläinen,\n        Hedelmällinen ja viljanraskas,\n        Suomen tiedonnälkää sammuttava,\n        Ol' sen miehen elinkerran syksy,\n        Jonka muodon, vaskehen valetun,\n        Tässä nyt näemme edessämme.\n\n        Louhi, vanha Väinölän vihaaja, --\n        Entisn' ei, vaan muuksi muuttuneena,\n        Muinaisia tarkoin muisteleva,\n        Kuink' ol' kerran viisas Väinämöinen\n        Hänet kaiken kansansa keralla\n        Raskaasen unehen uuvuttanut,\n        Salaisesti silloin Sammon vienyt, --\n        Hänp' ol' kostanut Kalevalalle,\n        Nukuksihin kansan nuudutellut:\n        Vierastapa täytyi sen totella,\n        Vierasta ja vierahan lakia,\n        Vierain kielin kirjoitettua ja\n        Vierain kielin hälle lausuttua;\n        Vieras vieri päällä niinkuin kerma,\n        Herana vaan kansa alla hautui;\n        Sävyä ja kieltä Suomalaisen\n        Ei niit' oppihuoneissa osattu,\n        Eikä koskaan kouluissa kysytty;\n        Vilun varjossa ne värjöttivät,\n        Sydänmailla synkeill' asuivat,\n        Savutuvissa vaan tuhraeli, --\n        Niinkuin kurja orpo lapsipuoli,\n        Isintimän valtaan joutuneena,\n        Pimeissä piilee soppiloissa,\n        Vaikka kaikki kartano ja karja\n        Oman on vanhempansa vaivannäkö.\n\n        Sinua, Porthani, Suomen kieli\n        Kiittää arvohonsa auttamasta!\n        Sin' otit tuon orvon lapsintiman,\n        Korjasit pois kaihosta sijasta,\n        Poveasi vasten painallutit,\n        Vaivaista poloista vaaliellen,\n        Sinä oksat karsit, tien osotit,\n        Miltä puolen polvi uusi vasta\n        Löytävä ol' Suomen kansan kehdon,\n        Sinä tutkit tarkalla älyllä\n        Niitä Luojan luomia lakia,\n        Joita myöten Suomen kieli kulkee\n        Niinkuin virran hohtava hopea\n        Polvitellen reunojansa myöten.\n        Sinäpä sukelsit virran alle,\n        Aarteen löysit sieltä simpsukoita,\n        Joista Kalevala, Kanteletar\n        Kudottihin sitte Suomen kielen\n        Tukevaksi turva-, taikavyöksi.\n\n        Hajallaan ja kaikki hämmentynnä\n        Oli Suomen kansan aikakirjat,\n        Niinkuin rauneikko raivaamaton,\n        Jot' on muinoin Hiidet heitellynnä\n        Telmäessään louhenlohkareilla, --\n        Mitä matkamiesi muukalainen\n        Taukoo kummastellen katsomahan.\n        Tietäjän ikuisen into liikkui\n        Sinun luonnossas: Sä lauseen lausuit,\n        Hajaltansa louhet liikahtivat,\n        Muotojen mukahan järjestyivät,\n        Hiitten hirmurauneikko rakentui\n        Suomen aiantieto-temppeliksi.\n\n        Ja mi mies ja mikä miehenkunto\n        Sinussa on silmiemme eessä!\n        Kokonansa mies, mies kerrallansa!\n        Jok' ei joutavia jaaritellut,\n        Alennellut toisten ansioita,\n        Rahan ei ajellut aartehia,\n        Eikä herkkupöytiä himonnut\n        Valtain porstuviss' ei pokkuroinnut,\n        Eikä kultatähtiä tapaillut,\n        Huojunut ei joukon huudannasta,\n        Kumarrellut päivän kuulumille.\n        Vakavana seisoi vaan kuin vuori,\n        Jonka juurta, runkoa, sydäntä\n        Rautasuonet sitkeet kiertelevät,\n        Vaan sen huippu horjumattomana\n        Pilvein yltä välkyttää valoa;\n        Sumut sinne, saastaiset ja summat,\n        Eivät pääse häntä peittämähän,\n        Juuritse vaan nöyrästi matavat\n        Ja sen kirkkautta kiihoittavat!\n\n        Elos ei, Porthan, eik' esimerkkis\n        Jouda eikä joudu unhotuksiin.\n        Vaivasi se Louhen vallan murti,\n        Suomen kansan henkihin herätti,\n        Oli uuden aian aamurusko,\n        Uuden paljoa paremman aian.\n\n        Tämä aika, meidän aaveksima,\n        Ole ei kuvitus Kaukomielen,\n        Eikä piile pilvien takana;\n        Syntynyt se on ja syntymässä\n        Suomen kelpo poikien povissa,\n        Sydämissä Suomen neitosien. --\n        Niinkuin säen, pilvistä pudonnut,\n        Sadettenkin alla sammumatta\n        Kytemistään korvessa kytevi,\n        Salaisesti sammalikon alla\n        Kulkee mättähästä mättähäsen\n        Puiden juuret poltellen, ja viimein\n        Ilmivalkeahan leimahtavi,\n        Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi,\n        Yli maan ja taivaan liekki läikkyy,\n        Salon hongat maahan horjahtavat,\n        Kumohonpa kaatuu korpikuuset; --\n        Tällä lailla Suomen Suomalaisuus\n        Sydämestä syttyy sydämehen,\n        Mielestä menevi toiseen mieleen,\n        Kunne yksi toivo, yksi tunne\n        Sydämessä kaiken kansan sykkää,\n        Tuntehesta työksi muutaksen ja\n        Ajan tullen, hetken jouduttua,\n        Tuhoellen turhan vastustuksen\n        Edestänsä esteet raivajavi.\n\n        Silloinpa tuo kurja Kullervoinen\n        Vierahan ja viekkahan emännän\n        Kivin-leivottuhun leipähän ei\n        Perittyä veistään viillä poikki.\n        Ei enämpi silloin Suomalainen\n        Sivistyksen syrjäisen nisiä\n        Ottolapsen almuna imeksi,\n        Eikä tiedon tähkä-jättehiä\n        Loisen lailla taikka mökkiläisen\n        Poime muukalaisen peltomaalta.\n        Omin kuokin käy hän kaivamahan\n        Hautaa vanhan Antero Vipusen;\n        Omin kielin syntyjä syviä,\n        Saadut mahtipontisen povesta,\n        Kaiken ihmiskunnan ihmetellä\n        Ilomielin ilmoille levittää;\n        Runolan rakentaa suomalaisen,\n        Jossa Suomen suuret laulumiehet,\n        Väinämöisen vöihin vyöteltyinä,\n        Näillä Suomen soivilla sanoilla\n        Sulokanteleita soittelevat!\n\n        Silloinp' ei enämpi kielikahle\n        Kammeltele suuta Suomalaisen,\n        Kaksikielisyys ei kansallemme\n        Luuta myöten leikkele ei liha'an\n        Haavaa haitallista, vaarallista,\n        Johon riettaat hetken herhiläiset\n        Munia munivat myrkkyisiä.\n        Yksi kieli, Väinön kieli silloin\n        Sitelevi kaikki Suomalaiset\n        Auran rannoilt' aikain armahilta\n        Lapin raukoille rajoille asti,\n        Sekä valtaistuimen valosta\n        Nokisille nuotioille saakka.\n        Yksi mieli silloin yhdistävi\n        Henget, keskenään nyt kiistäväiset,\n        Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,\n        Sopusointuisaksi Suomenmaaksi,\n        Jossa oikeus kansaa ohjelevi,\n        Vapautta laki vartioivi!\n\n\n\n        Tervehdyssanoja 31 p. Toukok. v. 1869 seppelöidyille\n        Filosofian Majistereille.\n\n\n        I.\n\n        Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin,\n        Nyt Suomen suureen oppisalihin!\n        Tääll' on jo sija suotu sinullenkin,\n        Vaikk' ennen vieras, outo olitkin,\n        On suotu sija yksin arvoin ollas\n        Kuin Muusain mainioiden muinaisten,\n        Ja istua sä täällä saat Shaskespearen\n        Ja Danten, Göthen runotarten luo.\n\n        Äl' ujostele yhtään, käy vaan sisään!\n        Sä tosin tottunut et seuroihin,\n        Joiss' askeleet on määrin mittailtavat,\n        Ja sanat, taitavasti tasoitut,\n        On kullanvaalla varoin punnittavat,\n        Ja puku höll' ei ole muiden mukainen.\n        Sä olet maalta, maalla kasvaellut,\n        Maankanteletta hiljaa soitellen:\n        Siell' ihaillut maailman ihanuutta\n        Yöll' yksinäsi, silloinkin kuin Koi\n        Taas hetken halaa Hämärikkää neittään,\n        Suut' antaa punastuin ja pakenee;\n        Tai hongikossa kankaan Kaiutarta\n        Huudellut, kiusannut ja kuunnellut;\n        Tai Udutarten kanssa kilpaa juossut,\n        Kuun loistain, mesinukka-nurmilla;\n        Tai Tellervon ja Tuomettaren kanssa\n        Pimennoiss' ollut piiloisillakin;\n        Myös rannall' istunut ja ihmetellyt,\n        Kuin Sotkottaret kultakammoillaan\n        Ne Vellamon, tuon valtavanhempansa,\n        On hivuksia taiten hiipoineet.\n\n        Tään verta on vaan oppia sinulla,\n        Tään verta vaan ja tämänkaltaista.\n        Vaan vanhemmaksi tultuas sä lauloit\n        Nuo suuret virret Väinämöisestä\n        Ja Sammon synnynnän ja sortumisen;\n        Myös lauloit Lemminkäisen äidistä\n        Nuo lempeät ja liikuttavat laulut,\n        Ja kohtalot sä kerroit kauheat\n        Kalervon sankarpoian Kullervoisen:\n        Ja lauloitpa sä kanteleellasi\n        Tuon \"isättömän pirtin pimeyden\"\n        Ja \"sulholtansa heitetyn\" suruja\n        Ja \"syntyänsä vaikerroivan\" mielen\n        Ja \"surujansa sukittelijan\",\n        Ja monta muuta laulua murehen;\n        Sydämen särjetyn ja suruisen\n        Salaisimmatkin, syvimmätkin\n        Miel'alat, aaveet, toiveet ilmi toit.\n\n        Nää on sun suuret lauluansiosi;\n        Niit' oudoksua kyll' Apollo tais,\n        Ja Helikonin immet ehk' ei ensin\n        Säveltäs synkkää tainneet tajuta.\n        Vaan kaikin main ja kaikin kielin kauneus,\n        Se ijäinen ja oikea, on yks',\n        Yks' niinkuin avaruudell' aurinkoinen,\n        Vaikk' alhaalt' eri paikoin katsellen\n        Sen sädestys käy eri karvoin silmään;\n        Ja Suomen virret voivat viehättää\n        Myös Kreikan Muusan mielen, vaikka kannel\n        Ei ole lyyra, torvi huilu ei.\n\n        Siis pyyhkäse pois kyynel silmästäsi,\n        Ja käy vaan sisään, Suomen runotar!\n        Tääll' on nyt kyllä suuri suurten seura,\n        Tääll' eivät tosin toiset tunnekaan\n        Sinua vielä talon tyttäreksi.\n        Vaan siit' äl' ole, impen', milläiskään!\n        Kuin astut vaan ja näyt, he kumartavat,\n        Ja ystäväsi nuoret, innokkaat,\n        Tuo sankka parvi tuolla Parnassilla,\n        Ihaillen ottavat sun vastahan.\n\n        Franzénin runotar ja Runebergin,\n        Jotk' ennen tääll' on emännöinehet\n        Ja sua tänne kauan odotelleet,\n        Sun siirtyäkses heidän sijaansa,\n        Nyt tervehtävät sun kuin lapseksensa,\n        Vaikk' et sä lapsi heille olekaan;\n        Vaan maa ja heimo heili' on yks' kuin sulla,\n        Yks' suru myhähtääpi suiltanne,\n        Yks' taivaan sini tuikkaa silmistänne,\n        Yks' lempi mieliänne lämmittää.\n        He ottavat sun lauluoppihinsa,\n        Sä heille istu jalkain juurehen,\n        Ja kuuntele ja ota oppiakses --\n        Sull' on viel' oppimista paljonkin!\n        Sun virtes vanhat eivät aina vastaa\n        Tään uuden aian tointa, toiveita;\n        Jo uusin kielin laajennella täytyy\n        Tuo kanteleesi viisikielinen,\n        Kuin ei se enää täyttä sävelt' anna\n        Tään polven iloille ja suruille;\n        Sun Europalt' on oppi ottaminen,\n        Jos elämähän Europassa jäät;\n        Sen tapoihin sun taipuasi täytyy\n        Ja laulus, täällä alkamasikin,\n        Jos mieli mielet viehätellä,\n        Sun täällä soveltaa sen soittimiin.\n\n        Nuo ruotsalaiset Suomen runottaret,\n        Franzénin, Runebergin runotar,\n        Ne voivat näitä sulle neuvoella,\n        Ne näitä neuvoa ja muutakin.\n        Sä kieles vaaraa ällös varaelko!\n        He eivät laulamasta kielelläs\n        Sun kiellä, vaikka itse vierahalla\n        Kielellä sua oppiin ohjaavat.\n        Vieraallako? Ei niinkään vierahalla!\n        Sit' on jo kauan täällä tunnettu,\n        Ja tullaan vielä kauan tuntemahan;\n        Sit' olet oppimahan osaunut,\n        Ja onnekses sen saitkin opituksi,\n        Juur onnekses ja tueks', turvakses.\n\n        Kas surkeoita sukulaisiamme,\n        Kas Voguuleja ja Votjaakkeja\n        Ja Mordvaakin ja monta muuta kansaa,\n        Joidenka heimos Suomen kansa on:\n        He ovat omaa kieltään käyttää saaneet\n        Ja ominaisuuttansa muutakin:\n        Ei vieras ennen heille tungetellut\n        Ei kieltään, lakiaan, ei laulujaan;\n        Ja minkä saaliin näin he saavuttivat?\n        Juur ominainen heillä raakuuskin\n        On vallalla ja paksuks' pinttynynnä\n        Kuin karsta, jot' ei kaapia voi pois!\n        He pakanoina istuvat pimeinä,\n        Tai lunastuksen lempisanoma\n        On niin vaan käynyt heidän mielihinsä,\n        Kuin päivän valoa käy kirkasta\n        Hämärä haimi silmään sokealle.\n        Ja täyttäin tarpeet luontokappaleen\n        He valon vaaroja kyll' eivät tunne,\n        Vaan eivät valon virvoitustakaan;\n        Ei taiteen lahjat lohduttele heitä,\n        Ei lahja laulunkaan, kuin mykkinä\n        He myrisevät mieletöintä, minkä\n        Suu sattumoilta saapi sanaksi.\n        Ja pian pilautuu ja mätäneepi\n        -- Ja on jo pilaunut ja mädännyt --\n        Se oma kielikin, kuin lammin vesi,\n        Jot' eivät vieraat lähteet virkistä.\n\n        Näin ois se ehkä käynyt Suomellenkin,\n        Jos onni ei ois toisin ohjaillut.\n        Vaan Suomettarellenpa synnyinmaansa\n        Tuoll' idän alla alkoi ikäväks'\n        Jo käydä, mieli maata, maailmata\n        Sen teki kauempana katsomaan.\n        Hän läksi länteen päin, ja kulki, kulki,\n        -- Saloja, sammalsoita samoten\n        Ja kuusikorpia, joiss' ei viel' ennen\n        Laps' inehmoisen ollut ääntänyt,\n        Ei kirveen kolke koskaan kuulununna --\n        Siks' kunnes koitti hälle silmähän\n        Ja mielen ilahdutti, ihastutti\n        Germanian maailmasta valon koi.\n\n        Ja siitä päivin sinnepäin on silmät\n        Ain' olleet Suomella, kuin kukkasen\n        Pää, päivän kulkien, sen kanssa kääntyy,\n        Sen lämmintä ja loisto' isoten.\n        Kyll' astui Ruotsi maahan miekan kanssa,\n        Vaan orjankahlettenpa kanssa ei;\n        Ijestää alkoi hän vaan itsevaltaa\n        Ja ilkeyttä lain viisaan ikeellä,\n        Ja joukkoa, kuin lammaslauma ennen\n        Nyt järjestellä ihmiskunnaksi.\n        Nyt kylät, ennen harvat, heikot, huonot,\n        Jo rupes' karttumaan ja kasvamaan,\n        Nyt alkoi kaupunkiakin kohota,\n        Varoja koonnuttain, ja kauppamies,\n        Jok' ennen karttoi Karjalan vesiä,\n        Nyt skandinavilaisten lakien\n        Ja rakkaan rauhan siipein suojan alla\n        Jo Suomenlahta mielin purjehti.\n        Miss' ennen laaksoissa ja lehtoloissa\n        Ja vaaroilla ja vetten vieremin\n        Puujumalallensa pakana lausi,\n        Kiviä kumartain ja kantoja,\n        Siell' äänet hurskaat Kristin virttä veisaa,\n        Ja Kristin pyhän kirkon kellot soi!\n\n        Näin sivistyksen siemen Suomeen kylvyi,\n        Ja siitä syntyi taimi, taimesta\n        Puu kaunis kasvoi, joss' on jo hedelmä.\n        Tää kyllä maistuu vielä vieraalta:\n        Vaan lajin kerran maassa omass' ollen\n        Se meidän maan makuiseks' muunnaksen;\n        Kuin meidän virrat kyllin vettelevät\n        Sen juurta, ja kuin meidän päivä päältä\n        Saa kyllin lämmittää sen lehviä,\n        Sen mehu muuntuu, muikeus muukalainen\n        Pois haipuupi, ja makeus vaan jää.\n\n        Ja sittenpä nuo Dafnen seppeleetkin,\n        Jotk' omast' ovat maasta kasvaneet,\n        Suloisin Suomen sanoin painetahan\n        Jo Suomen nuorukaisten kulmille.\n        Ja opinaika Suomen runottaren\n        Jo silloin täysi on ja ohitse,\n        Ja Suomen kieli silloin sujuvammin\n        Ja somemmin soi suusta laulajan,\n        Kuin Suomen suuren koulun pääll' on sanat:\n        _Täss' emäntän' on Suomen runotar._\n\n\n        II.\n\n        Kesä on nyt taaskin tullut: maa ja taivas heijastaa,\n        Lämmin liekkuu lounahasta, meri irti aaltoaa;\n        Tuskin päivä luotehell' on lopettanut pitkän työn,\n        Kuin jo Koi taas nostattaapi nukkumasta nuoren yön.\n\n        Leht' on puussa, ruoho maassa: uusi turve juurraksen,\n        Leveten se lempeästi hautain päälle veresten\n        Viherjätä vaippaa alkaa niille katteeks' kutoa --\n        -- Oi, jos alkais sydäntenkin haavat arpeutua!\n\n        Leivon riemu taivahalta kaiken päivää helisee,\n        Yön taas yksin kerttu hellä halujansa haastelee,\n        Silloin tällöin, illoin aamuin kuusikossa kukahtaa\n        Käkönenkin, jok' on, Suomi, sulla lempilintuisna!\n\n        Kyntömies se mieluisasti katselee nyt alojaan,\n        Vaivannäön vainiolla näyttää kasvu korvaavan;\n        Viherjöiden viljan kaiken laiho siellä lainehtii:\n        Mikä taimii, mikä kukkii, putkellenkin puhkeepi.\n\n        Näin kuin tämä luonnon riemu linnunlauluin, kukkasin,\n        Näin on, nuoret ystäväni, tuntehenne teidänkin:\n        Voitettu on ensi voitto, ensi voiton saalisna\n        Seppele nyt kulmianne kunnialla varjostaa.\n\n        Vaivansa ja valvontansa palkituksi tunteepi\n        Äiti armas, voittoanne viettäin ilokyynelin;\n        Toivoa ja rakkautta, tulevaista onnea\n        Tuikkaa Teille vastahanne immen silmä suloisa.\n\n        Elämä nyt etehenne antinensa aukenee,\n        Mikä ennen kaukaa koitti, lähemmäksi lähenee;\n        Rientonne nyt runsahasti rupeavat loistamaan,\n        Rientehenne loistamahan, toivehenne tointumaan.\n\n        Sitehillä suloisilla sydämien-liittonne\n        Ikuiseksi, onnelliseks', kiinteäksi kiinnätte;\n        Vuodet vieree, perhe kasvaa, lapset Herran lahjana\n        Juur' kuin runsas ruusutarha talossanne kukoistaa.\n\n        Kaikenlainen muukin kasvu lasten kanssa karttuupi:\n        Virka nousee, leipä paisuu, kunniata koituupi,\n        Kansalaisten rakkauden, ruhtinanne suosion\n        Voitatte kuin voimaustenne arvollisen ansion.\n\n        Kunnes Teille, kyllältänne nauttineille kunniaa,\n        Iloa ja ystävyyttä, onnellista oloa,\n        Tulee Tuonelt' armas airut, hiljaa korvaan kuiskahtaa,\n        Hellin sormin sitehistä maallisista irtauttaa!\n\n                  *     *     *\n\n        Näin Te itse toivoksitte, ruusuilla ja kullalla\n        Kuvaellen onnen aikaa, edessänne olevaa.\n        Vaan ei aina, armaat veljet, käy se niinkuin kuvaillaan:\n        Jumalat, jo lausui vanhat, katehet on lahjoistaan!\n\n        Niinpä Suomellenkin Sampo suotiin kerran onneksi,\n        Vaan ei saa sit' ihmisraukat kauan käytettäviksi;\n        Sampo suistui aaltoihin ja heille jäi vaan muruja:\n        Muruja on elon onni, suurin osa suruja!\n\n        Katsos tuota kyntömiestä, joka vasta riemuiten\n        Kynnöllensä, kylvöllensä, kevähälle kauniillen,\n        Hyvin mielin hedelmätä toimestansa toivotti:\n        Kuink' on riemu, syksyn tullen, muuttunut nyt murheeksi?\n\n        Paikoin kylvi peltonsa hän vierahasen siemeneen;\n        Vieras petti, pelto kasvoi onnettoman ohdakkeen!\n        Toisin paikoin tarvittihin taivahalta sadetta;\n        Vaan ei Ukko vettä anna, antaa rankkaa raetta!\n\n        Eräsn' yönä sitten nousi notkelmasta norotar,\n        Talven tyttö rautanäppi, harmaavaippa Hallatar:\n        Maanalaisen maalle huokui hyyn ja härmän niinkuin jään;\n        Loput riisti: korren kylmi, jääti tähkän täytelään!\n\n        Näinpä, näin käy elämässä, ennenkuin sen luuletkaan:\n        Kylvät kyllä, toivot touoks' kiitosta ja kunniaa;\n        Konna kylvää siihen salaa Syöjättären siementä,\n        Pahat kielet, nurjat mielet, vihan, vainon niität sä.\n\n        Taikka aina takellut sä, eteenpäin et päästä voi,\n        Toivees aina tyhjäks' käyvät, vaikka kuinka ahkeroi;\n        Syyttäs kärsit vääryyttä, ja kova onni sua lyö,\n        Lapses joutuu mieron tielle taikka armoleipää syö;\n\n        Tahi Tuoni huoneheses astuu äkki-vieraaksi,\n        Sylistäsi, rinnoiltasi rakkahasi raastaapi,\n        Kattaa kukkas mustaan multaan, tupas täys' jää autioks'\n        Mielestäsi maailma käy kolkoks', kylmäks' raunioks'.\n\n        Tällöin, veljet, tarvitahan miehenkunto, kestävyys;\n        Eikäpä ne omat avut autakaan, ei ystävyys;\n        Turvauminen tällöin onpi ylähämpään ystävään,\n        Lohdutusta, lievitystä muualta ei mistäkään!\n\n        Niinkuin laivur' laskiessaan merta aavaa, aaltoisaa\n        Pohjantähden tuikkavaisen myrskyisellä matkallaan\n        Ainoaksi auttavaksi, varmaks' ottaa ohjeekseen,\n        Ja näin tietää joutuvansa lahteen tyyneen, rauhaiseen;\n\n        Ijäisyyden Toivon tähti olkoon johde Teillä näin\n        Matkallanne maailmassa Tuonen tyyneen maahan päin!\n        Jos se joskus peitäksenkin, se Teit' ei voi kauhistaa.\n        Onhan silloin toinen turva: Uskon ankkur' laskekaa!\n\n        Toivon tähti johtehenas, Usko laivan turvanais!\n        Mikä yö, jos kuinkin synkkä, laivamiestä kamottais,\n        Mikä tuul', jos kuinkin tuima, mikä myrsky puustoineen\n        Voisi Teitä väärään viedä, saada laivan irralleen!\n\n        Kaikki' ennen, kaiken kanssa pyhä, hurskas Rakkaus\n        Sydämissä, töissä Teillä vahv' ain' olkohon ja uus',\n        Rakkaus, jok' anteeks' antaa toisen virheet ijäkseen,\n        Rakkaus, jok' aina antaa, vaan ei vaadi itselleen!\n\n        Nämät kolme kappaletta: Usko, Toivo, Rakkaus\n        Kell' on kanssaan elämässä, sill' on tosi tointumus;\n        Menestys ja onni eivät taida häntä turmella,\n        Eikä vaiva, vastoinkäynti, viha, vaino runnella.\n\n\n        III.\n\n        O isänmaa, sä kultainen ja kallis!\n        Sä mainesi ja mantereinesi,\n        Ja lakines ja kaikin laitoksines,\n        Ja uskoines ja äitinkielines,\n        Kuin oma äiti armas, armahampi\n        Sä mielest' olet miehen vapahan!\n\n        Sun päältäs rasitusta poistaaksensa\n        Tuo Ruomin kelpo poika Curtius\n        -- Ei auta muu! -- Manalan auenneesen\n        Kitahan syöksi nuoren itsensä.\n\n        Sun vapauttas varjellaksensapa\n        Leonidaskin päänsä seppelöi\n        Ja juhlapuvun puki parhaan päälleen\n        Ja ryntäs' sitten sankarjoukkoineen\n        Rivihin vihoillisen verrattoman\n        Ja kaatui itse kaikin miehineen.\n\n        Sun valtas suojana, sun sortajatas\n        Ja vihamiestäs voittaaksensapa\n        Borckhusen, uros uljas suomalainen,\n        Kuin seinä seisoi miekkain melskeessä;\n        Ilolla, isänmaa, sun edestäsi\n        Mies mieheltä ain' asti viimeiseen\n        He kamppailit, hän Karjalaisinensa,\n        Ja tervehtivät Tuonen tyttäret\n        Myhäillen morsiamikseen ja käärein\n        Lippunsa mustat morsiusliinoikseen![8]\n\n        Som' on ja suloinen sotahan kuolla,\n        Ja kaunis kuolla miekankalskeesen,\n        Kuin sodan sytyttää maas vihoillinen,\n        Ja miekkas torjuu sortajata pois:\n        O, ihana ja ilonkin väärti\n        On kuolo kuolla edest' isänmaan!\n\n        Vaan kauniimpi kuin kuolla sille uhriks'\n        On elämä sen etuin etehen:\n        Sen elämä, ken työssä ahkeroipi,\n        Lakia, lempeyttä noudattaa,\n        Velvollisuuksiansa täyttäessään\n        Ei katso puolelle, ei toiselle,\n        Vaan sitkeästi siinä kiinni riippuu,\n        Mi totuus on ja kohtuus, oikeus;\n        Ei hämmästy, kuin hätäpäivä päälle\n        Maan, kansan saa, on kaikki hävittää,\n        Vaan alkaa uudellensa hankkimahan,\n        Mink' otti onnettuus ja kohtalo,\n        Ei pyytäin pyrinnöstään parahinta\n        Ja mielenmukaisinta hedelmää,\n        Mut tyynin mielin tyytyen vaan siihen,\n        Mi saada mahdollist' on milloinkin.\n\n        Tuonkaltaisia sankaria, nuoret,\n        On keskessänne, kumppalinanne.\n        Nuo harmaapäiset vanhus-nuorukaiset\n        He ovat tulleet joukossanne juur\n        Viiskymmenvuotisia seppeleitään,\n        Jo vaalenneita, vereksempihin\n        Ja vihreämpihin nyt vaihtamaan.\n        He seppeleensä syillä suuremmilla\n        Nyt kyllä ansaitsevatkin kuin Te:\n        Viiskymmentä he vuotta ovat käyneet\n        Elämän korkeata koulua,\n        Ja kaikki koetukset kunnialla\n        Siell' ovat täysin tehneet, täyttäneet.\n        He päivätyönsä päättäneet jo ovat;\n        Työn raskahan hikeä, hellettä,\n        Nyt illan viileässä istuskellen.\n        He jäähdyttävät pois, ja katsovat,\n        Kuink' aurinko, viel' alas laskein, lahden\n        Rakkaita rantasia rusoitsee;\n        Ja odotellen lepokellon ääntä\n        He muiston satakieltä kuuntelee.\n\n        Ja vuosia kuin viisikymmeninen\n        On vierryt edelleen, niin vuoronne\n        On Teidänkin jo tänne tulla taidon\n        Verestä seppelettä saamahan.\n        Rivinne, täydet nyt ja sankat, ahtaat,\n        Ne silloin ovat melkein harvenneet,\n        Ja niillä, jotk' on sinne asti päässeet,\n        Nykyinen aamu illaks' muuntunut;\n        Kuin nyt ei silloin silmä tulta suihku,\n        Niin notkeasti nouse jalka ei,\n        Ja työt ja tuskat, vaivat, vaarat, vuodet\n        On hallan hartioille laskeneet.\n        Mut jos vaan nykyisille nuoruutenne\n        Toiveille uskolliset olitte,\n        Jos valanne on vahva silloin vielä,\n        Jonk' isänmaalle nuorra vannoitte,\n        Niin sydämenne, jospa jäähtynytkin,\n        Se sykkää lämpimästi silloinkin,\n        Juur niinkuin lumen alla vulkaanissa\n        Sisäinen tuli hehkuu, liekitsee;\n        Ja sukupolvi, jok' on silloin nuori --\n        Nyt vielä kauan syntymätöinkin! --\n        Jon kanssa silloin seppeleenne saatte,\n        Se Teille kunniata kumartaa,\n        Ja keskenänsä hiljaa kuiskahtaapi:\n        Nuo ovat Suomen kelpo miehiä!\n\n\n\n        Nordenskiöldille Suomesta.\n\n        (Vegan tullessa Tukholman satamaan 24 p. Huhtik. v. 1880.)\n\n\n        Mik' ihme, mikä uljas rohkeus:\n        Kolumbus lähtee länttä kohti,\n        Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus,\n        Atlantin aallot alta hohti;\n        Ja viikoiss' ei, ei kuissa maata näy,\n        Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.\n\n        Ja yhä eess' on viittomaton tie,\n        Joll' itä laivaa lykkää lieto,\n        Ja toivo häntä määrän päähän vie --\n        Ei toivo vaan, myös varma tieto.\n        Ja viimein mastomies jo huutaa: \"maa!\"\n        Siin' on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!\n\n        Näin Nordenskiöldkin aavisti ja ties';\n        Pakkaista, pimeytt' ei pelkää,\n        Kuin Pohjan kimpuiss' ollut on hän mies;\n        Ja laskee pitkin hyistä selkää.\n        Mut Louhipa, ei hellä vierailleen,\n        Tuoss' ottaa vangiks' Vegan miehineen.\n\n        Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät!\n        Taivasta talv' ei salli lauhaa;\n        Jääkarhut ympärillä kämpivät,\n        Puhuri täysin palkein pauhaa,\n        Jää Ukon äänin halkee, paukahtaa,\n        Ja revontulet läikkyy, roihuaa!\n\n        No, viimeinkin taas Suvi hengähtää,\n        Ja päivyt paistaa korkealta,\n        Pois hiukee hanki, irti on jo jää,\n        Pohjemmaks' poikkee talven valta;\n        Ja Vega vavahtaa, ja varvastaa,\n        Behringin salmeen tulla tupruaa.\n\n        Kas näin tie tuntematon tuttu on,\n        Ja Pohjan ukset ummest' aukes'\n        Uus' väylä aukes' aavistamaton;\n        Jo Louhen valta maahan raukes',\n        Nyt, kansat, käykää Sammon saantahan,\n        Se juurrettu on Altain kultalaan!\n\n        Siis syystä, Nordenskiöld, sun miehuuttas\n        Maanpiiri yksin suin nyt kiittää,\n        Sun miehuuttas, sun töitäs, taitoas;\n        Ja Suomi äänens' yhteen liittää,\n        Laill' äitin riemuaa, kuin kuulla saa\n        Poikansa kaukomielen kunniaa.\n\n        Oi, ett' et rakkaan Suomen rantaan päin,\n        Palaten, keulaas kääntää voinut!\n        Ett' tervehdys vaan meren yli näin\n        Kuin kaiku korvaas' täält' on soinut!\n        Oi. äit' ei omakseen saa poikoaan,\n        Vaan huokaa: Herra häntä siunatkaan!\n\n\n\n        Ruotsalaisille.\n\n        (Upsalassa, 6 p. Kesäk. v. 1875.)\n\n\n        Se maa, ku tuoll' on puolen Itämerta,\n        Joss' yhten' ennen muinoin runsaasti\n        Vuos' Ruotsalaisten, Suomalaisten verta,\n        Hartaasti meissä teitä tervehtii.\n        Eerikkein muurit, linna Birger Jaarlin\n        Ja tornit Thorkelin ja Oolovin\n        Ja kansa, ollut Kustaavein ja Kaarloin,\n        Nyt meidän kautta teitä tervehtii.\n\n        Ne vanhat, vahvat siteet katkesivat,\n        Kut kuusisataa vuott' ol' kestäneet;\n        Ikuiset muka liitot ratkesivat,\n        Tapausten tulvaa ei ne estäneet.\n        Kas, meidän maan ja mantereenne teidän\n        Jo rajapyykit oudot eroitti;\n        Koettu kumppal' täytyi jättää meidän!\n        Se sydäntämme silloin kirveli.\n\n        Kov' onni, joka teidät, meidät voitti,\n        Ei kumpaakaan tok' vienyt hukuksiin;\n        Yöst' uusi päivä kummallenkin koitti,\n        Uus' ala laajempi nyt aukaisiin:\n        Ne, joilt' ol' teille verivainot tulleet,\n        Nyt veljinänne teihin yhtyivät,\n        Nuo tunturinne, torjumuurein' olleet,\n        Seljäksi yhden rungon sääntyivät.\n\n        Ja me? Me rajoin uusin veljiämme\n        Ja Suomen syntysanat löysimme;\n        Tuo kansa, ollut vihamiehenämme,\n        Nyt rauhan kättä tarjos' maallemme;\n        Ja rakennus, jon Ruotsin lak' on luoja,\n        Kerroksin uusin nousee, leviää;\n        Valoa, oikeutta, rauhaa suojaa\n        Valtikka vakava ja lempeä.\n\n                  *     *     *\n\n        Siit' aikaa mennyt on, kuin rivitellen\n        Näin seisoi Suomen poiat kanssanne;\n        Nyt kättä lyöden, poven paisuellen,\n        Viel' kerran liitymme me lippuunne,\n        Vannoen valan, kilvan teidän kanssa\n        Ain' uljaast' eelleen kamppailuiksemme\n        Sen eteen, minkä miesi kalliinnansa,\n        Mink' armainnaan hän oloon saattanee.\n\n\n\n        Malja, esitetty Suomen Yliopiston Sijaiskanslerille,\n        Herra Paronille J.R. Munck.\n\n        (Yliopiston juhlapidoissa Hänen 70:nä synnyinpäivänänsä.)\n\n\n        Jopa kaadamme vieläkin kerran\n        Lasit laitoja myöten täyteen,\n        Ja kunnian miehen maljan\n        Sekä juotamme että nyt juomme,\n        Joka seitsenkymmeisnä seisoo\n        Sulosuuna ja suorana vielä,\n        Ja notkean nuorison parvess'\n        On kaikista nuorin ja notkein.\n        Näin kankahan viimeinen honka,\n        Joit' aikoja lauhkeat lehvät\n        Ijän halla on harmaiksi pannut,\n        Yhä pystyss' on pilviä kohti,\n        Vesakolle varjoa antain;\n        Sen jos toukkakin juuria jäytää,\n        Sydän viel' on lämmin ja terve,\n        Sen latvassa lintuset laulaa,\n        Ja juurella kukkaset kasvaa.\n\n        Eläköön monet vuodet hän vielä!\n        Ikämiesten kunnia on hän,\n        Esimerkki on nousevan polven:\n        Vakamielinen valtoja vastaan,\n        Ja lempeä työntekijälle.\n\n        Eläköön monet vuodet hän vielä,\n        Uros, ollut ja vieläkin uljas!\n        Hän Tuonen on tuiskuja nähnyt,\n        Veren vuotaissa miekkansa välkkyi,\n        Hän ei kuoloa karta, ei pelkää,\n        Mut Kuolopa, kunnian tehden,\n        Manaviikatettansa nostain\n        Sivu astuu ja nuoria niittää.\n        -- Eläköön monet vuodet hän vielä!\n        Eläköön! Eläköön! Eläköön!\n\n\n\n        Vänrikki Stålin laulaja.\n\n        (v. 1860.)\n\n\n        Me, kaikenlaiset laulajat\n        Ja kanteloisen kantajat,\n        Meilt' ääni vieno maahan vaipuu,\n        Kuin tämä jättikannel kaikuu.\n\n        Kuin pitkin selkää uidessaan\n        Vaan joutsen ääneen laulahtaa,\n        Niin lehdon leivo, rannan rastas\n        Pois lakastuvat laulamasta.\n\n        Kuin Vuoksen koski pauhajaa,\n        Ett' allas' vaarini vankka maa,\n        Jos puronen myös lirisevi,\n        Niin ken sen ääntä kuuntelevi!\n\n        Ken kotkan kanssa koettamaan\n        Vois käydä lentoneuvojaan?\n        Se kiiltää pilvistä sen siipi,\n        Muut linnut pitkin maata hiipii.\n\n        Me, kaikenlaiset laulajat\n        Ja kanteloisen kantajat,\n        Meilt' ääni vieno maahan vaipuu,\n        Kuin tämä jättikannel kaikuu!\n\n\n\n        Runebergin muistoksi.\n\n        (6:na päivänä Toukok. v. 1878.)\n\n\n        Pois on mennyt meiltä laulun ponsi,\n        Poissa on hän runoruhtinamme!\n\n        Kulunut vaikk' on jo vuosikunta\n        Hetkest' aivan haikeasta siitä,\n        Jolloin läks' hän tämän ilman alta,\n        Valon, soinnun maahan mennäksensä,\n        Ijäisenpä ihanuuden maahan,\n        Niin ei tahdo suistua surumme,\n        Kaiho Suomen kansan ei vaan laata,\n        Kuin on mennyt meiltä laulun ponsi,\n        Laulun ponsi, runoruhtinamme.\n\n        Syytä sulla onkin, Suomi, kyllin\n        Yhä kaihoella, kaipaella:\n        Tietäjäs hän oli tenho suurin,\n        Taitajasi taivasta läheisin.\n\n        Ennen häntä eteläisen ilman\n        Ihanteita ihmetteli Pohja:\n        Italian iki-selvää päivää,\n        Hellaan hehkuvia tuoksuöitä,\n        Olemattomiai Onnenmaita,\n        Joissa kansaa autuaallist' asui,\n        Paimenet ja paimenettaretpa,\n        Laitumella lammaskarjojansa\n        Säännellen vaan sävelillä huilun\n        Tahi talutellen punapauloin,\n        Simoa ja suudelmia söivät;\n        Taikka joissa viljavainioilla\n        Joutuneilla joukko kumma liikkui:\n        Talonpojista, maantyttölöistä\n        Kulkivat ne, mutta muu ol' luonne,\n        Luonne oli hieno herrasluonne,\n        Päällä silkkiä ja samettia,\n        Suussa suloisia sanoja ja\n        Sukkeluuksia ja somuuksia.\n\n        Silloin uusin runoin Runeberg jo\n        Tuli, loihti, nosti noidansauvan,\n        Kajahutti taikakanneltansa.\n\n        Katsos vaan -- ken uskonut ois tuota! --\n        Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä,\n        Taideniekan taulull' on ihana;\n        Suomen maat ja maisemat ja ilma,\n        Suomen salmet, lahdet, lammit, laaksot\n        Lumoovat nyt silmäs ihanteella.\n        Mitäs on nuo miehet sekä naiset,\n        Edessämme aivan eläväiset,\n        Taiturin tään tauluihinsa luomat?\n        Liha on ne meidän, lihastamme,\n        Veri juuri meidän verestämme:\n        Kurun Matti Pohjan ompi poika,\n        Savon mies on Saarijärven Paavo,\n        Hana muinoin meill' ei harvinainen;\n        Pistuoli, sun pirttis pimeyttä,\n        Oloasi osa-tointa emme\n        Kuivin silmin katsella me saata;\n        Ihanainen Hanna ensi-lemmen\n        Sulon muiston saattaa mielehemme;\n        Hedan nähden näämme herttaisia\n        Emäntiä entisiä maalla;\n        Nuokin Augustat ja Annat, Aarot,\n        Kaikki, kaikki on ne meidän kansaa.\n        Ja te, Suomen suuret sotaurhoot,\n        Uskon, uljauden ja sankaruuden,\n        Kuulun kunniamme kannattajat,\n        Esikuvat, heikon jälkipolven\n        Ihmehtimät, yltämättömätpä,\n        Kenp' ois unhoksista ilmi tuonut\n        Teidät, ehompina entistänne,\n        Kirkkaina ja kuolemattomina,\n        Maailmalle mainioksi tehnyt,\n        Ell' ei kaikunut ois ihmekannel?\n\n        Laulusankar', sankar'-laulajamme\n        Omamme hän oli, ominpamme,\n        Hän, jok' aartehia aavisti ja\n        Löysi luontehesta Suomalaisen;\n        Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen,\n        Petäisen purijan, povessakin\n        Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi\n        Kunnian ja kelvon kukoistavan.\n\n        Omamme hän oli, omimpamme;\n        Mut voi kohtaloa kovanlaista,\n        Että sävelillä Suomen kielen\n        Tämä kannel kaikua ei saanut!\n        Ett'ei saanut, eikä saakaan koskaan,\n        Suomalainen, umpi-suomalainen,\n        Sulosointua sen kuulla, ääntä\n        Ikirunojansa ihastella,\n        Eikä ihanuutta ihmetellä,\n        Jolla Suomen suurin taideniekka\n        Kuvas Suomen kansan kaunihiksi!\n\n        Kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras,\n        Ruotsalainen, runotemppelinsä\n        Pyhimpähän pystyttävä, ompi\n        Sarjaan suurten laulusankartensa\n        Ruotsiks' runoillehen Runebergin!\n\n        Mepä, aioiksi me ainaisiksi\n        Sydämemme syvimpähän kätköön\n        Taitajamme muiston tallellamme,\n        Hänelle, hänenpä hengellensä\n        Sulat, hartahimmat kiitoksemme\n        Lausuellen laulamastansa, ja\n        Odotellen, toivoellen, että\n        Runon into, Runebergin runon,\n        Ajan tullen, vuoron vierähtäen,\n        Vastaistenpa polvien povista\n        Kalevankin kansan kielellä jo\n        Kaiun korkean ja kauniin saapi.\n\n\n\n        Franzénin muistoksi.\n\n        (30:nä p. Kesäk. v. 1881.)\n\n\n        Oi kova kohtalo, kun poika lähtee maastaan,\n        Ja jättää äitinsä, ja siirtyy ijäks' pois!\n        Äit' itkee, ikävöi, ei luopuis armahastaan:\n        Tuost' ehkä turvani ja tuken' ollut ois!\n\n        Näin huokaili, Franzén, sun jälkees synnyinmaasi,\n        Ja huol' ei huojennut, kuin tänne tuuli toi,\n        Jos kaikuinakin vaan, suloista laulantaasi,\n        Jok' aaltoin aavojen toisella puolen soi.\n\n        Kuin täältä läksit pois, juur' täysi Kanteletar\n        Sun piili povessas; sen kanssasi sä veit.\n        Sun jälkees itkemään jäi Suomen ihanteetar,\n        Oi, laulus, lempesi sä toisen omaks' teit!\n\n        Vaan kaipaus vaietkoon, ja suru suistukohon!\n        Jo haava tämäkin on arveks' kiintynyt.\n        Viel' äit' on pystyssä -- hän kauan seisokohon --\n        Jos vahingoitakin ja huolt' on kärsinyt.\n\n        Ja rikas lieneekin tää armas emosemme,\n        Ken kaatumatta voi näin paljon kadottaa.\n        Viel' uus' on syntyvä miespolvi jälkehemme,\n        Jonk' ääni Franzénin voi lailla laulahtaa.\n\n        Franzénin lailla vaan, mut Väinämöisen kielin\n        -- Ei laulu kuolla voi -- uus polvi laulakaan!\n        Ja suomalaisin suin ja suomalaisin mielin\n        Jo silloin sävelet kirkkaasti kaikukaan!\n\n\n\n        Sjöstrandin Kullervo.\n\n\n        Kiitos Sulle, jalo taideniekka,\n        Kuvaamastas meille Kullervon!\n        Tässä seisoo, kädessänsä miekka,\n        Nyt se äärettömäst' onneton,\n        Jok' ois ollut sankariksi luotu,\n        Kuuluks', kunniaksi kaiken maan,\n        Jos ois onnea hänelle suotu\n        Synnyinlahjakseen vaan rahtukaan.\n        Vaan sen syyttään isäin veljesviha\n        Lasna löi jo kolkkoon kiroukseen,\n        Omat syynsä sitten, oma liha\n        Veivät rikoksesta rikokseen;\n        Vihan vimma, tuimat tunnonvaivat\n        Povea alati poltti vaan,\n        Raivottaret hänet valtaans' saivat,\n        Kyisill' ajelivat ruoskillaan.\n\n        Suru synkkä, ei se taivahainen,\n        Joka mielen nostaa, kirkastaa,\n        Vaan se raskas mainen, maanalainen,\n        Jonka Syöjättäret ilmoin saa,\n        Peittää kasvot varjoll' öisen tumman.\n        Pohjaan juonut maljan katkeran\n        On hän, tehnyt päätöksensä kumman,\n        Ei viel' ennen kuullun, kauhean.\n        Miekkaa oikea kätensä vahva\n        Paljastettua nyt kouristaa;\n        Alaspäin jo painuu kalvan kahva,\n        Ylös kärki tuima tuijottaa;\n        Murehella katsoo Musti maasta\n        Isäntänsä silmään kamalaan,\n        Kieltäis, kiel' kuin oisi, kuolemasta;\n        Hänpä vaan kysyypi kalvaltaan:\n        \"Söisitkö sä syitten' sovitukseks'\n        Sydäntäni synkän-syyllistä?\"\n        Kirkkahasti välkkää vastaukseks'\n        Kalpa kylmä, syöläs, terävä!\n\n        Kuole, kuole, Kullervoinen, pois,\n        Emon onnettoman ilmoin tuoma;\n        Summattoman surkee kohtalois\n        Sull' on julmain jumalien luoma!\n\n\n\n        M. A. Castrén'in haudalla, 12:nä p. Toukokuuta v. 1852.\n\n        Ylioppilasten puolesta.\n\n\n        Tähdetön yö hälvetä alkoi hiljaa,\n        Aamuruskon alkoivat posket koittaa,\n        Loistamahan jo Pohjanki maita nousi\n            Aurinko tiedon.\n\n        Niin se auringoinenpa armahimman\n        Loi ja kirkkaimman sätehensä kohden\n        Suomen synkän muistoja, ominais-teitä,\n            Kieliä kohden.\n\n        Tuonpa tumman Tuonelan impi keksi,\n        Päästi kaulaltaan suruhunnun mustan,\n        Kohta hunnullaan sätehen sen tempais,\n            Vei Manan maahan.\n\n        Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo,\n        Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan,\n        Miehen parhaan, tietäjän taitavimman,\n            Ystävän uljaan.\n\n        Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt,\n        Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,\n        Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,\n            Voittomme varma.\n\n        Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme:\n        Miehuudella lempiä synnyinmaata,\n        Helleydelläpä hoitaa äitinkieltä,\n            Kuin teki Castrén.\n\n\n\n        Päällekirjoitus Pyhän Henrikin muistopatsaalle.\n\n        (Kokemäellä.)\n\n\n        Tässä saarnasi Sanoa,\n        Lunastusta lausui kerran\n        Pyhä hurskas Henrikkimme,\n        Suomen piispa ensimäinen.\n        Sana tuotti siunauksen,\n        Kantoi kaunihin hedelmän,\n        Jost' on Herralle ylistys,\n        Henrikille muistopatsas.\n\n\n\n        Porthanin kuvapatsaan kantakiveen.\n\n        (Turussa.)\n\n\n        Suomen maan ja Suomen kansan\n        Arvohon asettajalle\n        Tähän kaikki Suomen kansa\n        Muistopatsahan panetti.\n\n\n\n        Lönnrotin kuvapatsaalle vast'edes.\n\n\n        Kalevala, Kanteletar,\n        Sanakirja, Virsikirja\n        Kilvan kiittävät Sinua.\n        Turun maa ja Pohjan puoli,\n        Karjala ja kaikki Suomi\n        Aina muistavat Sinua.\n\n\n\n        J. V. Snellmanin hautakiveä paljastettaessa\n        12 p. Toukokuuta v. 1885.\n\n        (Lauletaan kuin: Integer vitae.)\n\n\n        Surunsa suistaa Suomalaisen mieli,\n        Kaivaten kiittää Kalevaisten kieli,\n        Snellman, kun meille hartaan työsi tuote\n        Toivon on luote.\n\n        Miehuutta mieles' rakkautta hohti,\n        Totuus ja oikeus toimiasi johti;\n        Kamppaillen kansas' sortumasta estit,\n        Kamppauksen kestit.\n\n        Tuhkass' nyt tässä peittää vankka paasi\n        Helmassa helläss' armaan synnyinmaasi:\n        Vankempi vasta seiskoon muistos' pylväs,\n        Sankari ylväs!\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n\n        Susi ja Lammas.\n\n        (Mukaelma.)\n\n\n        Kesän kuuman heltehellä\n        Joen kylmällä vedellä\n        Janoansa sammuttaa\n        Rannikolla nuori lammas.\n\n        Susi julma, harvahammas,\n        Siihen tulla hurtattaa;\n        Sillä riippui pitkä kieli,\n        Lammast' alkoi tehdä mieli\n        Panna puolis-paistikseen.\n        \"Voi sinua, pöllö rukka\",\n        Hönkäsee kovasti hukka\n        Riidan syytä saadakseen,\n        \"Minkätähden pohjaa potkit,\n        Ja minulta, konna, sotkit\n        Hyvän juoman kaikki näin?\"\n\n        Pakohon ois lammasparka,\n        Joll' on luonto heikko, arka,\n        Juossut varvikkohon päin;\n        Vaan vavisten pelkäs' sutta,\n        Rupesipa oikeutta\n        Tuolta vielä toivomaan.\n        \"Arvon herra\", niin hän äänsi,\n        \"Mikäs vasten virtaa käänsi\n        Veden vankan juoksemaan?\n        Alempana kappaletta\n        Kuin se, missä te oletta,\n        Minä raukka vettä join;\n        Kuinkas, vaikka potkimalla,\n        Sotkea ma virran alla\n        Teiltä, herra, juoman voin?\"\n\n        \"Vieläkö sä suurentelet\n        Ja minulle vastaelet,\n        Muuan tuhma, pöllöpää!\n        Kyllä kohta suusi suistan,\n        Niin -- ja nytpä senkin muistan\",\n        Susi julma ärjähtää,\n        \"Sanoneesi mennä vuonna,\n        Että muk' olisin juonna\n        Minä verta uudeltaan.\"\n\n        \"Tyhj' on teille juoru tuotu,\n        Kosk' en mennä vuonna luotu\n        Minä vielä ollutkaan.\"\n\n        \"Sen sanoja jompi kumpi\n        Sinä taikka veljes ompi,\n        Siit' et pääse minnekään.\"\n\n        \"Velje' ei oo mulla ollut.'\n\n        \"Vaan sinulle nyt on tullut\n        Kosto siitä, että teidän\n        Paimenet ja koirat meidän\n        Sukuamme surmaavat;\n        Ja sovintouhriksensa\n        Nuoren lampaan rasvoinensa\n        Jumalatkin vaativat\",\n        Pilkaten sanovi hukka,\n        Päälle käy, ja lammasrukka,\n        Vaikk' on syytöin, kuolla saa.\n\n\n\n        Kettu ja Korppi.\n\n        (Mukaelma.)\n\n\n        Aamuisissa alkoi olla päivä,\n        Aholla kuin juoksi kettu-räivä,\n        Joka etsi aamusuurustansa,\n        Sillä nälkä kurni suoliansa,\n        Kuin ei eileis-päivän syömisistä\n        Ollut paljon yhtään virkkamista.\n\n        Tuossapa nyt keksi korpin puussa,\n        Joll' ol' aika juustokyörä suussa,\n        Vesi kiehahtavi kielellensä,\n        Ja hänelle iski mielellensä:\n        \"Milläs keinoin juuston tuolta saisin?\n        Jospa häntä hiukan narrajaisin!\"\n\n        Ei oo millänsäkään, eikä juokse,\n        Hiljalleen vaan astuu korpin luokse,\n        Ja sanoo hänelle tultuansa,\n        Hunaja ja nöyryys huulillansa:\n        \"Hyvä huomenta, Herr Korppeliini!\n        Voi, kuin teidän paitanne on viini!\n        Meillä muill' on päällä nahkatakki,\n        Mutta teill' on kiiltomusta rakki,\n        Teill' on myös jalassa saappahaiset,\n        Joiss' on alla aika anturaiset,\n        Sormukset soreat sormissanne,\n        Rengas kummassakin korvassanne:\n        Miestä kauniimpaa ja pulskempata\n        Ilman alt' ei taideta tavata;\n        Ja kuin ain' isommissa suvuissa\n        Laps' on harjoitettu lauleluissa,\n        Niin ajattelee typerä pääni,\n        Että teilläkin on kaunis ääni,\n        Käen sekä leivon voittaisitte,\n        Jos vaan laulamahan antauisitte.\"\n\n        Korppikos hyväksyi kiitostansa,\n        Laulajai muk' oli luulossansa,\n        Rykäsi -- ja äänen raikahutti,\n        Että kangas toisen kaikahutti;\n        Juustopa pudota putkahtavi,\n        Ketun suuhun suoraan sutkahtavi,\n        Ja kuin korppi kaikkein ihmeheksi\n        Luuli laulaneensa, niin hän keksi,\n        Ett' ol' suurus suustansa pudonna,\n        Keksi, kuinka kettu, Lemmon konna,\n        Pojes juosta pötki juuston kanssa,\n        Ja hänelle nauroi juostessansa.\n\n\n\n        Matkaaminen.\n\n        (Mukaelma.)\n\n\n        Käeltä leivonen kysäsi kerran:\n        \"Mist', ystäväni, mahtaa tulla se,\n        Ett' allit, vaikka matkanneet niin paljon,\n        Ei ole yhtään viisaammat kuin me?\"\n\n        \"Ne on pantu meille näyttämähän\",\n        Käkönen vastasi ja naurahti,\n        \"Ett' ei se paljo matkustaminenkaan\n        Voi tuhmaa tehdä viisahammaksi.\"\n\n\n\n        Kompia.\n\n        (Omatekoisia ja mukaelmia.)\n\n\n        Muutos.\n\n        Ainako oltuna lie kuni nyt, sitä en minä tiedä:\n        Poiat ne miehiä on, miehet on akkoja nyt.\n\n\n        Kelvotoin lahja.\n\n        Jaa' mitä tietänet mulle, ja siitä mä kiittävä oisin,\n        Itsesi annat sie, en sitä ottoa voi!\n\n\n        Viisas päätös.\n\n        Laiskuri Jussi, se mies unissaan oli juoksevinansa,\n        Siitäpä päättää hän maata ei konsanahan.\n\n\n        Toinen.\n\n        Maksavinaan rahoj' ol' unissaan tuo saituri Olli,\n        Tuhlaustaan katuen siitä hän hirttihen nyt.\n\n\n        Miks' ei?\n\n        Kaunistaa tämä kansa ja maalata kaikkea tahtoo,\n        Kartanot kellastaa, porttien puut punoaa.\n        Eikä se suinkaan tyytyä siihenkään toki malta,\n        Penkkiä, pöytiä myös, kaikkia nyt punataan;\n        Maalattiinhan tuo punaseksi jo lääväki meillä,\n        -- Miks' ei Mamseli sais poskusiaan punata?\n\n\n        Hetan tukka.\n\n        Kuin kumma parjaus Hetasta nostettiin,\n        Hiuksensa hänen hoettiin mustanneen!\n        Se aivan valhe on, mä tiedän tarkoilleen:\n        Sen tukka musta ol' jo, kuin se ostettiin.\n\n\n        Kertulle.\n\n        Peilisi, Kerttuni, ei puhu totta; jos totta se lausuis,\n        Et sinä milloinkaan katsosi sen kuvahan.\n\n\n        Ostettu ja oma.\n\n        Valkeat hampaat Tildalla ompi, ja Hildalla mustat:\n        Yhdellä ostetut on, mutt' omat toisella on.\n\n\n        Eräälle tuttavalleni.\n\n        Kärsiä en sua voi, mutt' en voi lausua, miksi;\n        Sen vaan lausua voin: kärsiä en sua voi!\n\n\n        Joka päivä!\n\n        Eilistä jos humalaansa sä Heikin haisevan luulet,\n        Erhetyt: päiväkseen Heikki vaan kulloinki juo.\n\n\n        Rahalahjat.\n\n        Ainapa köyhäks' jäät, jos köyhä sä ollet, vel' Antti:\n        Ei rahalahjoja nyt muut kuni rikkahat saa.\n\n\n        Nuuna Naamanen.\n\n        Kas tuota pönkävatsaa harmaapäistä,\n        Sen naamaa rasvaista ja ymmyrjäistä!\n        Miks' nuorten kanssa juopi hän ja reuhajaa,\n        Ja tyttölöille turhaan suuta tarjoaa?\n\n        \"Hän nuorra viihtyi aina vanhain vaimoin kanssa;\n        Nyt paennutta pyytäis kiinni nuoruuttansa,\n        Siks' poikamaisin pauhaa hän nyt vanhoillansa.\"\n\n\n        Hautakirjoitus.\n\n        Lepäävä vaivoistaan\n        On tässä Matti Nuoli,\n        Hän syntyi maailmaan,\n        Söi, joi, makais, ja kuoli.\n\n\n        Toinen.\n\n        Täss' haudassa lepää Grels Patrik Moilonen,\n        Jonk' ilman ei mitään sanota tehnehen;\n        Ja varmaan käännäksen hän vielä haudassaan,\n        Kuin hänen ristiään täss' ilman katsellaan.\n\n\n        Ovikirjoitus.\n\n        \"Älkööt täst' sisähän kavaluus, vale, viekkaus käykö!\"\n        Pietari kirjoittaa porttinsa kamanaan.\n        Tuon näki nauraja muu, toverilleen kohta se lausui:\n        \"Mistäs kautta se mies pääsevi itse sisään?\"\n\n\n        Suomikiihkoisia nekin!\n\n        (v. 1865.)\n\n        Voi suurisuita poikanulikoita,\n        Mit' ovat \"harrastajoit'\" ankaroita!\n        He Suomen kieltä ruotsiks' harjoittavat,\n        Ja aina muiden käyttää tarjoavat,\n        Vaan oppimaan sit' itse ovat laiskat\n        Tai kunnottomat, kurjat poikaraiskat!\n\n\n        Ostettu on oma.\n\n        Paavali ostaa lauluja, joit' ominansa hän laulaa:\n        Minkä ken ostanut on, on tosiaan oma sen!\n\n\n        Eräälle parrakkaalle.\n\n        Viisauden, miehuuden merkkinä partasi kasvaa:\n        Viisaspa ois sekä mies pukkiki partansa vuoks'.\n\n\n        Eräälle runoilijalle.\n\n        Väinämö oisit sie, erotus toden ei iso ookaan:\n        Kuin ukon kiel' sull' ois, mielesi myös hänen miel'.\n\n\n        Eräästä laulajasta.\n\n        Kuolon ennustaa yöhuuhkajan hirveä laulu,\n        Vaan Sipi kuin laulaa, kuolevi huuhkajakin.\n\n\n        Eräälle maecenatille.\n\n        Maecenas olisit sinäkin, vaan kahta sä puutut:\n        Taidetta tunne et, etk' ole myös rahamies.\n\n\n        Erään runoilijan haudalle.\n\n        Eläissäs rustasit runoja kuusi kirjaa,\n        Ja kuolit harmista, kuin niit' ei kukaan osta.\n\n\n        Eräs runoilija haudastaan.\n\n        Runoilijaks' ma ristittiin,\n        Sanottiin Skakespeariksi,\n        Verraksi Väinön väitettiin:\n        Muut' en mä ollut kuitenkaan\n        Kuin taitamaton tahruri\n        Ja hullu viinan juoja vaan.\n\n\n        Eräälle kirjailijalle.\n\n        Syy, miks' en minä tuo runotöitäni lahjaksi sulle,\n        On, ett' et sinäkään mullen töitäsi tois!\n\n\n        Luonnon viittaus.\n\n        Kuuntelemaan enemmän sinä kuin puhumaan olet luotu,\n        Koskahan yhden suun, korvia kaksi sä sait.\n\n\n        Eräälle recensentilleni.\n\n        Lauluni korjaajaks' rupesit, vaan heitä se toimi,\n        Ei sitä kannata pääs, kuin se on -- lampahanpää!\n\n\n        Toiselle.\n\n        Karju kun kukkia tonkii, hanko sen kaulahan pannaan:\n        Täss' on tonkeistas kaksrivi kaulahas Sun!\n\n\n\n        Loppulaulu ja Laulunloppu.\n\n\n        Soisitte vielä laulavan',\n        Sanoen: vanha runo, soi!\n        Vaan munpa täytyy tunnustaan':\n        En enämmin mä laulaa voi.\n\n        Te tiedätte, kuin synnyttää\n        Pimeessä koteloisessa\n        Vähäinen luomus helmiä\n        Punaisen Meren pohjalla.\n\n        Kalleina joita kantelee\n        Sulotar sitten kaulallaan,\n        Niit' iloikseen ei mato tee,\n        Vaan kivustaan ja vaivastaan.\n\n        Juur näinpä runo-parkakin\n        Sydämessänsä sairastaa,\n        Ja laulaa lauluin hehkuvin\n        Vaan kipujaan ja vaivojaan.\n\n        Näin lauloin ennen minäki,\n        Kuin sydäntän' söi surun koi;\n        Vaan sydämen' tul' terveeksi:\n        En enämmin mä laulaa voi!\n\n\n\n\nIX.\n\n\n\nSATU.\n\n(Kansatieteellinen unelma, kirjoitettu v. 1847.)\n\n\nMinä tulin muuanna iltana elokuun lopulla, kotvasen hämärässä\nKoitereen tyyntä vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä\non talo pienen lahden pohjassa, ja siinä talossa tahtoisin minä ikäni\nelää. \"Koitere? mikä se on?\" -- Voi veikkonen, kuin sinulla on vielä\npaljo kaunista näkemättä, kuin et sinä lampia ole nähnyt! Tokko\ntietänet, missä se onkaan? Sin' et vastaa. Hyvä! Kuin menet Ilomantsin\nlaulurikkaille tienoille, niin kysele, jos et muun, edes tämän sieltä\nsaadun satuni tähden, Koiderta, kyllä se sinulle siellä neuvotaan.\n\nVenheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mut eivät sentähden\nsuuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, kuin muulloinkin,\n\"kuulumiset.\" Talontytär, Liisa, levitti keveällä kädellä heiniä\nlattialle, ja kohta olikin kumppalini unen sylissä. Minä vaan en\nnukkunut. Mieleeni juohtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen\nnukkuva aurinko, järven rasvatyyni pinta, haat ja iäti viheriöitsevät\npetäjät, armaat torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat;\nmieleeni juohtui taivaan sininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä\niltana tuntuivat minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin. Vaan\nmiksi, ajatukseni, et kauemmin näitä muistellessasi viipynyt? miksipä\nniin väleen näistä toisiin rumiin maihin astuit? Näille kysymyksille\nen ole kuullut vastinetta, vaan kysy siltä, ken sen voipi selittää;\nmut aivooni tuli Helsinki, sotaväen kasarmit, tykkiä, tappeluita ja\nverta, ja niistä nousi huolen tummat hattarat mieleeni. Et pahaksi\npanne, että uskalsin sanoa: \"olisitko, Jumala, Suomen aina itkemään\nsallinut, ja aina huolta huokaelemaan, Suomen, jolle kumminkin annoit\nniin kuulakan taivaan ja niin tyynet rannat?\"\n\nMuuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Tämän silmät tähystivät\nminuun, nähtyään, minunkaan ei vielä nukkuneen. Se oli vanha, noin\nseitsemän kymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko, vaan se ei\nollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Paitse\nsitä on hänestä itsestäänkin tarina, jonka ehkä vasta puheeksi otamme.\nHän katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja\ntarinan kerääjä on?\n\n_Hän_. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?\n\n_Minä_ katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin\nsanoa.\n\n_Hän_. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan _viidestä\ntytöstä_, jotka kulkivat maata maailmaa?\n\n_Minä_. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huvikkeeksi, kyll' on\nvielä yötä maataksemmekin!\n\nHän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä\nolisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni\nrävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä\nkädessä istuutuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä.\n\n\"Sä tiedät missä Altain vuoret ovat? ne, joiden kukkuloilla on raitis\nja kirkas olla, joiden laaksoissa lounattuulet kukkasia tuudittelevat,\nja joiden seuduilla on siimettä? Koska tiedät, niin niiden kunnasten\nlomassa oli järvi, jossa lummekukat hyöstyivät, jonka pinnasta\nkummuilla oli huvitus kuvastellata. Sen järven rannalla oli eräs äiti\nlapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat ei kuulu\ntähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: Tja, Erma, Unus, Kri,\nUometar. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät\nniin, joten ei kukaan heimo enää elä. Lammin vedet olivat useammin\ntyynet, vaan jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään,\nniin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla.\nSilloin istuutuivat sisarekset aina venheesen, pieneen solakkaan\nruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti\nheidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppalina eräs\nnuorukainen, heidän veliensä metsätoveri. Mistä tämä oli kotoisin, ei\nkenkään tiennyt, kuin ei yläisistä taivoista liene tullut, joten\nmuutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka\nnuorukainen, jonka suonet juoksivat raitista verta, jonka käsivarret,\nehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä\nsäihkysi tulta, ikäänkuin revontulten kauniimmat lävähdykset. Näiden\ntyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin,\nja tytöt puoleltansa rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset\nviettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset\nihmiset tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta\nmuuten vaan, marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että\nrakastivat puiden huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo\neräällä kunnahalla istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle\npäivälle: 'terve kulta tultuasi!' Kerran viivähtyivät niin kauan iltaa\nkukkakummuillansa, että äitin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja\nsitte kysyttyään, missä niin myöhään olivat, sai hän vastineeksi: 'tuo\nkäki lauloi kukahteli kauniinta virttänsä, ja siitä emme ennemmin\npalata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin, mainittu\nnuorukainen heidän kerallansa.\n\n\"Vaan kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi, kuin heidän\nolisi vavistava siitä laulaessansa, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna\nsisarekset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kuin havaitsivat,\nettä nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he\nhuhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä\nkoko kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle\ntaivaalle uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se\npilvi ei ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta\nsanotaan toisella nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja\nnousi tyttöjen aivoon. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja\nsiimehen varjo kylmä. Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa eivät\nkärsineet nähdä. Poissa, poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein\nsydän sykähteli. Niin silloin sanoi Uometar: 'voi siskot, kullat,\nälkäämme itkekö näin! -- mitä me sillä voitamme? -- Läkkäämme\nystävätämme etsimään, kenties tuolla lännen saloilla...'\n\n\"'Läkkäämme, Iäkkäämme!' sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja lauloivat\nvirren äitillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä kiehuen, kauan\nkatsoi heidän jälestänsä, kunne viimein kokonaan katosivat. Siitä\nsamosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja näin kului paljo\naikaa, mut ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran olivat hyvin\nväsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja jalkojansa\nkatsellessaan näkivät niissä punaisia naarmoja, ikäänkuin verta\nolisivat tihunneet. Siinä sanoi Tja: 'eikö olisi parempi, sisaret,\nettä eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme\nystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme,\ntätä tienotta rakasti se enemmän kuin muita?' Ja kuin toiset sisaret\nsanoivat siihen suostuvansa, niin virkki hän taas: 'vaan ennen\nerottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti juohtuisi\nmieleemme, ja...'\n\n\"'Minkä olemme siksi merkiksi ottavat, eihän meillä ole mitään, joka\nsiksi kävisi?'\n\n\"'Muistattenko hänen nimensä?'\n\n\"'Aina, aina!'\n\n\"'No niin hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme\ntoisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi...\nVaan minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö\nniin?'\"\n\nTarinoija taukosi tähän, antaakseen minulle aikaa kirjoittaa, mitä oli\nhaastanut. Sitte alkoi taas.\n\n\"Niin päätettyänsä erosi sisarekset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin\nitsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin\nennen, nyt kutsuttiin heitä, milloin nämä sisaret läksivät puheeksi,\nnimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän\nmuutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä\nnimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään,\nomalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Se\nkulki monta saloa, monta suota poikki; nousi kallioille, ja laskeutui\nniiltäkin; niin ahkerasti etsi ystävätänsä, että hieno valkea\nhamehensa paljon raiskautui, kuin ei malttanut oksiakaan edestänsä\nväistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.\n\n\"Niin tuli viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä ei vielä\nollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja\npetäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut\nmyhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille\nsanoneet: voi kun on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen\npoukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka\nkirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat!\nTämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeesen tehdä.'\nJa vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli toisinaan\niloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävään. Siitä kului\naikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.\n\n\"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen\nlahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maalle päästyä nousi siitä\nkeskinkertainen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar\nkatsoi vaan ja hämmästyi tulijata. -- Likemmäksi tultuansa tämä ei\ntervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti\nvaan ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä\nristiä milloin taivasta sormellansa osotellen. Kummako se oli, jos\ntoinen näitä viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan\nhämmentyen? Mut tulija vaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi\nkielellään, jota Suometar ei tajunnut, vaan sitte näytti vihastuvan,\nja silmänsä säihkysi ikäänkuin olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä\nopit!\n\n\"Ja opettamaan rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren pienessä\nmajassa oli ennen kaikki niin somassa järjestyksessä, ehkä huonekaluja\noli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen aikaan. Vaan\ntullut vaimo, joka näyttikin tässä emäntänä rupeavan elämään, muutteli\nkaikki toisin. Rahit ei olleet hänestä hyvät; niiden siaan asetteli\n'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren majaa kutsuttavan: 'tupa'\noli niinkin paljoa siistimpi. Aittaa sanoi 'puodiksi', sukaa\n'gammaksi.' Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle kuvaili,\nasetti perinurkkaan, ja käski hänen sitä monin kerroin päivässä\nkumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin hänen\nmielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs se oli täytyminen!\nToinen pakotti, hänen täytyi totella.\n\n\"Kuin nyt oli kaikki oman pääpahansa jälkeen asetellut, alkoi vaimo\nSuomettarelle opetella kaikenlaisia uusia asioita, joihin tämä välehen\noppikin, ehkä kyllä monesti kankealta tuntui, kuin piti päiväkaudet\nakan ääressä istua ja hänen nuhteitaan kuunnella. Silloin ilahdutti\naina Suometarta, kuin pääsi ulkona askaroitsemaan, ja se tapahtui\nmonesti, sillä eukko itse oli kodassa vaan, kaikki raskaammat työt\ntytölle jättäen. Tosin kivisti hänen hartioitansa illan tultua, mutta\nsilloin katsahti aina taivaalle, ja kivistys lakastui; tosin\nlankeilikin puutakan alle toisinaan, sillä heillä ei ollut hevoista,\npuut olivat Suomettaren kannettavat; vaan siitä ei mitään pitänyt,\nhänellä oli metsässä ainoa huvituksensa. Hän meni siellä käydessänsä\naina lähteelle, jonka ympärillä oli sankka metsä, istuihen kivelle ja\najatteli siskojansa ja sanoi itselleen: 'missähän lienet tänäkin\niltana, jota etsimään läksimme, löytänenkö sinua koskaan?' Ja silloin\npuhkesivat hänen silmänsä vettä vieremään, ja kyyneleet juoksivat\nhänen kasvoillensa, mut muuttuivat maahan päästyänsä simpsukoiksi.\nVaan hänen mielensä keveni, ja keveämmältä tuntui takkakin hänen\nkotiin mennessänsä. Sillä kerralla sattui se vaimo, emäntä, porstuan\nportahilla seisomaan, ja näki tytön itkeneet silmät. 'Missä olet näin\nkauan viipynyt, mikä sinulla on siellä metsässä itkettävä, kuin aina\ntulet vesissä silmin kotiin? Se ei käy laatuun, ja varokin, ett'en\ntäst'edes kovemmin senkaltaista uppiniskaisuutta rankaise! Mene\nsukkelasti kotaan!' Tyttö meni, vaan kyynel vierähti nytkin hänen\nkasvoilleen, ja katosi simpsukkana ruuhkiin. -- 'Mut joudu, joudu,\nkertova kieli, suihka silmäni, sukkelahan! Elkäte viikkoa viipykö\nsiinä, mitä onnen tummista maista nyt tulee! Onniko liet sinä, tullut\nkohtaus, onniko liet, vai onnettomuus? Riemuko jalkasi askeleista\nSuomettarelle, vaiko kyyneleitä kylvellet vaan?'\"\n\nNäin äänteli tarinoijani tässä kohdin, ja ääntelemisestänsä tunsin,\nettä hänen teki mieli laulamaan, sillä se ei ollut niinkuin tavallinen\npuhe, joka hänen suussansa juoksi selvästi ja kirkkaalla äänellä,\nmutta hyminä, hyrähteleminen ja ikäänkuin runomittaan pyrkiminen.\nTästä päätin, että ne tapaukset, joista tuli kertomaan, olivat hänen\nmieltänsä liikuttaneet, ja toivoinkin hänen oikein suorastaan\nlaulamaan rupeavan. Vaan sitä ei tehnyt, lieneekö pelännyt talon\nrahvasta unesta herättävänsä. Vähän aikaa mietteissänsä istuttuaan\nhuokasi raskaasti, ja alkoi uudelleen.\n\n\"Näin Suometar tämän lännestä tulleen vaimon kanssa eli, ehkä\nmonestikin kesä tuntui varimmalle, vaikeammalle, ja talvi kylmemmälle,\nkolkommalle, ehkä kadonnut ystävänsä juontui hänelle mieleen useammin\nkuin ennen itsekseen eläessään. Eräsnä talvisena aamuna istuivat\nkumminkin molemmat kodassa, sangen vierekkäin, sillä vanhempi vaimo\nopetti Suometarta helmiä rihmalle pujottelemaan. Tähdet olivat\nsammumaisillaan, taivas ruskotti kauniisti, niinkuin talvisella\naamutaivaalla toisinaan on tapana, ja ruskosta näytti jo eräitä\nsäteitäkin sinistä kantta kohden säihkyävän. Kuka ei tiedä, että\nkirkas tulija on silloin läsnä? Tuvan uunissa roihusi elelevä tuli, ja\nsavu nousi lakeisesta jollotti taivaalle, niinkuin lakehen pyrkivä\npatsas korkeassa kirkossa.\n\n\"Silloin aukesi tuvan uksi, huurun perästä tuli vaimoinen ihminen\nsisään. Sillä oli harmaa hame päällä, päässä pitkä, punainen vaipan\nkaltainen huivi, joka peitti yläpuolen kokonansa, muuta ei avonaiseksi\njättäen, kuin näön ja vähän kaulaa, josta keltainen helmirihma\nkiilahti. Vaimon muoto oli mustanpuhuva, kaita ja laiha, nenä näytti\nterävältä. Näistä merkistä olisi joku meikäläinen ihminen sanonut: se\non mustalaisakka! Vaan Suomettaren emäntä sitä ei sanonut, katsahti\nvaan tulijata, ehkä näkönsä nähtävästi vaaleni, niin että Suometar\nluuli hänen hämmästyneen. Näin emäntänsä mielialaa kummeksiessaan,\nsävähti tytön itsensäkin sydän. Tullutta tunnusteli jo ennenkin\nnähneensä, mutta missä? Viimein juohtui hänelle mieleen, että tämä oli\nsama ihminen, jonka niin useasti oli lähdematkoillansa, joista edellä\nlausuin, nähnyt ympärillä olevassa metsässä puiden takaa\nkurkistelevan. Silloin ei se kumminkaan ollut yrittänytkään\nlähemmäksi. Vaan mikä kumma hänet nyt tänne toi?\n\n\"Meillä kuin kysytään tulleelta vieraalta: mitä kuuluu? niin vastaa se\naina: eipä muuta kuin rauhaa! Mut emännän samalla kysymyksellä tätä\nmustamuotoista vaimoa kohdattua, se ei vastannut mitään, eikä\nistunutkaan, vaikka käskettiin. Tämä tuntui kummalta. 'Ei suinkaan se\noikealla asialla nyt ole', sanoi vanhempi kodan asujoista, ja nyt\nmuistui hänen mieleensä, että tämä akka oli jo ennenkin hänelle vastaan\ntullut, että siitä yhdynnästä oli paljo onnettomuutta seurannut,\nettä ... ja nyt alkoi päivä mustua hänen silmissänsä. Kuitenkin oli\nhänellä vielä siksi neroa, että kysyi häneltä, mitä asioitsi.\n\n\"'Tytärtäni läksin käymään', vastasi kysytty ilkeästi nauraen.\n\n\"Tytärtäsikö? kuka sinun tyttäresi on? huusi sekä vaimo että Suometar\nyhden ajoin.\n\n\"'Sinä!' vastasi hän, Suomettareen katsoen ja silmänsä niin lempeiksi\npakottaen, kuin ikään voi.\n\n\"Minä? Et sinä minun äitini ole, minulla on äitini kotona.\n\n\"'Missäs se kotisi on!'\n\n\"Se on täältä kaukana, sinä et voi ymmärtääkään, kuinka kaukana se on.\n\n\"'Oliko se lammin lahdessa, kahden kummun keskessä?'\n\n\"Oli, oli.\n\n\"'Oliko siinä pieni puro, joka juosta lirisi koditsenne, jonka\nkirkkaassa vedessä te monesti jalkojanne huuhdoitte, jonka...?'\n\n\"Oli, oli, ja sen puron reunoilla kasvoi pieniä kukkia, ja sen\nympärillä oli suuri, sankka metsä, josta vuohet aina tulivat purosta\njuomaan; ja me hyväilimme niitä, ja juoksimme ... voi, voi sitä riemua!\nOletko käynyt meillä, sieltäkö nyt tulet, koska kaikki niin tarkoin\ntiedät, elääkö äitini vielä? -- sano, sano!\n\n\"'Käynyt olen ja en ole käynyt, sen saat ymmärtää, kummin tahdot. Vaan\nmontako sisarta teitä oli?'\n\n\"Viisi.\n\n\"'Ne sisaresi elävät nyt minun kodissani, taikka ovat ikäänkuin töitä\nauttamassa, vaan ei niillä elämä vaikea ole: riihen puintaa, kasken\npolttamista ja muita semmoisia kevyempiä töitä, mitä talossa\nlöytyy --'\n\n\"Mitkä työt ne sitten ovat raskaimpia, koska näitä meidänkin emännän\nvaikeimpia askareita kevyiksi sanoo, ajatteli Suometar itselleen,\nvaikka ei mitään virkkanut.\n\n\"'Äitisi lähetti minun sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin\näitiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet\njuoksivat hitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi\nkokonansa, ja antoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja\nkuin nyt lapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisesti, mutta\nmielensä alkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä\nminulle: minusta tuntuu, ett'en enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä,\nkuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle\nniin rakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo,\nsangen paljo on jo aikaa kulunut siitä, kuin oli eronnut sisaristansa,\njotka tässä teidän armoissanne elävät, ja sitten eivät hekään ole\nhänestä mitään kuulleet. Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä\nusko, että armoissa tulet elämään, joten äitisi, horiseva eukon\nhattara, sisaristasi virkki minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa\nuskollisesti kertoa. Ei, meillä on toisenlainen elämä.'\n\n\"Suometar ajatteli itsellensä: sisareni ja äiti tämän tykönä! jonka\njoukkoon minä en läksisi, vaikka henkenikin otettakoon! Tämän luona!\nMikä onnettomuus niille raukoille olisi tullut? Joko siskoni olisivat\nyhteisen etsittävämme unhottaneet?\n\n\"Entä Vap...? kysyi hän, mutta sanat sammuivat hänen huulillensa, kuin\nkatsahti vaimon päälle. Tämän muoto oli vielä enemmän mustennut,\nsilmät kalahtelivat niin erinomaisesti, ja valkeat hampaat paistoivat\nsen suusta niin sanomattomasti, että Suometar säikähti ja katsoi\nanovilla silmillä emäntäänsä, joka kaiken aikaa oli äänettä ollut.\nTämä yritti jotain sanoa, vaan toinen joka näki Suometarta ei hyvällä\nsaavansa, töytäsi emännän päälle, ja...\n\n\"Siitä on sitten suuri tora ja kamppaus noussut, jossa ne kaksi mökissä\nelävää yhtä puolta pitivät, ja se musta, idästä tullut näitä kahta\nyksinänsä hakkasi. Viimein kävi niin, että se vanhempi, tytön emäntä,\npääsi oven puolelle ja pakeni siitä, pakeni rantaan, pääsi\nvenheellensä, työnti sen lahden aalloille ja -- meni iäksi matkaansa.\nKiireessään ei muistanut tavaroitaankaan, ne jäivät kaikki mökkiin.\n\n\"Mutta itseksensä jäänyt tyttörukka näki nyt sangen hyvästi omin\nvoiminsa ei mitään voivansa, olletikin kuin toisella paitse tavallista\nluonnollista voimaa, oli vielä sekin, että vyöllänsä olevasta\nkukkarosta aina otti vähän väliä hienoja jauhoja, murahti niihin,\nsamoin kuin tietäjät meillä suoloihin lukevat, viskasi sitten ilmaan,\nja katso! jok'ainoasta jauhon kipenestä syntyi yhtäkkiä isoja\npyöreitä perhoja, joiden siivet ja runko kiiltivät melkeen samalla\ntavalla kuin meidän hopearuplaiset. Niistä perhoista täytyi ilma niin\nmahdottomasti, että hengittäminen oli äkkinäiselle vaikea, ja tytön\ntäytyi pihalle paeta. Täällä istuihen kannolle, ja ajatteli oloansa.\nTulleen naisen ensimäiset sanat olivat, vanhemman vaimon paettua,\nhänelle vakuuttaneet, että tulija ei ollut säästävä, sillä se oli\nsanonut Suomettaren jättävänsä tähän entiseen mökkiinsä asumaan (äitin\nja siskojen luokse menentäkin oli siis hänen omia valheitansa), vaan\nitse joka päivä luvannut käydä häntä katsomassa, ja sitä paitse\nalituisen vartijan kotoansa uhannut lähettää, jonka heti piti\nSuometarta kovilla aseilla kurittaman, ell'ei totteleisi, ja katsoman,\nett'ei päivällisestä työstä mitään tekemättä jäänyt. Selvästi näki\npoloinen, että jos ennen, toisen vallassa, oli vaikea ollut kadonnutta\nystävätänsä etsiskelemässä käydä, niin muuttui se nyt aivan\nmahdottomaksi, ja mahdotointa oli, häntä edes ajatellakaan. Kuta\nenemmin tulevata aikaansa ajatteli, sitä raskaammalta tuntui se vaan,\npimeyttä ja huolta edessä, takana, molemmilla puolillansa, niin että\nviimein ei enää jaksanutkaan pitäytyä, kyynelten salvat olivat heikot,\nja vedet alkoivat hiljaa, vaan kuumasti lähteistään kiehua,\nnorahtelivat immen poskille, joilta kirkkaina helminä maahan\ntipahtelivat. Silloin alkoi kuulua hiljainen, ihana kantelon soitto,\nniinkuin kaukaa metsässä olisi hellästi helissyt, ja ääniä joiden\nsuloisuutta Suomettaren korvat eivät vielä olleet kuullunna. Ne\nlauloivat:\n\n    \"Älä itke, armas impi,\n    Älä, vaivainen, valita!\n    Mi apu itkusta sulle\n    Mikä kyynelten kylystä!\n    Silmäsi kovin sulavi,\n    Kerät kultaiset kuluvat,\n    Sammuvi säteihen säihkyt,\n    Tähtituikut tummenevat.\n    Siitä tulvien tulosta,\n    Siitä murehen menosta!\n    Rintasip' on raukenevi,\n    Syän surkea sujuvi,\n    Povesi pakahtunevi,\n    Ja mieli menehtynen,\n    Niistä pilvistä polojen,\n    Niistä huolen hattaroista!\n    Paljon kestit, paljon kärsit,\n    Kärsit paljoa poloa,\n    Paljon kestit, kestä vielä,\n    Kestä kylmiä kylyjä,\n    Kestä kuormasi kovuutta,\n    Kanna kaihoa katala,\n    Sieä suuren survimista,\n    Suuren niskan nakkeloa,\n    Sieä syytönkin sysintä,\n    Lykkelö kovan kovakin. --\n    Näetkö, kuten tulevi,\n    Kutenka kohotteleksen\n    Kultaisen ruson kipunat,\n    Säihkyvät säesärämät,\n    Nep' e'ellä ääntelevät,\n    Eelläpä helähtelevät\n    Tietä kirkkahan tulijan,\n    Matkoa ison jumalan;\n    Se sun auttavi akasta,\n    Päästävi pahan parista;\n    Sill' on ankarat aseensa,\n    Väkevät varustimensa,\n    Tappara tuliteräinen,\n    Kalpa kaiken kunnollinen,\n    Se on toivoa tukiva,\n    Taivosista tänne tullut,\n    Se on Luojan lähettämä,\n    Valon valvova isäntä,\n    Kahleihen kolistelija,\n    Koston kultainen kuningas!\n    Siitäp' on apu sinulle,\n    Turva kaiketi tukeva.\n    Älä itke, armas impi,\n    Älä, vaivainen, valita,\n    Mi lepo itkusta sulle,\n    Mikä kyynelten kylystä!\n\n\"Tämä laulu vaikutti Suomettaressa kummallisesti, ja lohdutuksen\nvirvoittavan nesteen tunsi siitä sydämmehensä valuvan. Kyyneleet\npyyhkäsi pois kasvoiltansa, hänen silmänsä paloivat kirkkaammin,\nposket helottivat hellemmällä ruskolla, koko hänen luontonsa oli\nkuulakampi; ja niinhän tuota sanotaankin, että kyynelten\nsydämmessä-kiehunta on yhtä katkera mielelle, kuin ukon raskaat pilvet\novat ilman iloa tympeyttävät, ja että mieli, niiden tulveiltua,\nkevenee ja kirkastuu samoin kuin ukon sadettua leivo taas kevyillä\nsoutimilla päivän aalloilla luikertelee. Yksi ainoa asia vielä\nhuolestutti Suometarta. Laulu ja soittelo olivat hänestä niin tutut,\nne äänet, joiden hyminä nyt oli metsästä kuulunut, oli hän jo ennenkin\nkuullut, varmaan kuullut, niin päätti hän, mutta missä, milloin,\nunessako, ilmisissäänkö, sitä ei muistanut, jos ei kotonsa laaksoissa\nennen lasna ollessansa olisi...? Kuitenkin meni sangen toivovalla\nmielellä takaisin kotaan, päättäen kaikkia nykyisen emäntänsä mieliä\npalvella, kunne toivottunsa, kunne ikävöitynsä tulisi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Päivä oli eräsnä kevätkesän iltana lännen syliin vaipumaisillaan.\nRannan aallot olivat tyynet, ja metsän hongat olivat hohisennan\nhetkeksi unhottaneet. Muuta ääntä ei kuulunut kuin käkösen\nkukahteleminen tuolta lahden toiselta rannalta. Silloin oli Suometar\nlähteellensä menemässä, sillä siellä vietti ainakin illan suloisuuden,\nsiellä iloitsi ja siellä itkikin. Tänä iltana oli hän erinomattain\nkevyt mielessään, hänen viimeinen päätöksensä ja sammumatoin toivonsa\nantoivat hänelle riemua. Lähemmäksi tultuansa keksi puiden keskitse\nvieraan lähteellä istuvan. Se oli hoikka nuorukainen. Suometarta\nhämmästytti vähän, ja hän sanoi itsellensä; kukahan se kuitenkin\nlienee, tuo nuori mies, sen olen nähnyt niin usein näillä seuduin\nastuelevan? Voisikohan tämäkin emäntäni lähettiläitä olla, niitä,\njoita niin uhkasi tänne metsiin laittaa? Väjyisikö hän minua,\nkonehtisiko hän kukkiani anastaaksensa? Vaan -- sen silmä loistaa niin\nlämpimästi, niin uskollisesti, ja häntä ennenkin nähdessäni on\nmielestäni tuntunut, ikäänkuin jos se minulle hyvää toivoisi, vaikk'ei\nkoskaan ole puheille antautunut -- minä menen kuin menenkin, eihän\ntuo mikään peto olle. Kiireesti astui nyt lopun matkaa, ja tuli\nlähteelle. Vieras ei paennut, nousi vaan seisalleen ja tervehti, ja\nkohta alkoivatkin hyvin hyvät ystävät olla, sillä seuraava puhe nousi\nheidän välillänsä.\"\n\n_Nuorukainen_. Kuinka kirkas tämä lähde on, ja nämä kukat kuinka\nkauniit! Onko nämä sinun?\n\n_Suometar_. Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvaste on\nminusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat\nystäväni.\n\n_Nuorukainen_. Niinpä olen sinun näissä metsissä kävellessäni\nmonesti havainnut tässä istuvan, ja toisinaan näin itkeväsikin.\n\n_Suometar_. Mutta mitäs sinä niin alinomaa täällä asioitset,\nkuin aina olen suvis- ja länsipuolitse tämän paikkani nähnyt sinun\nkävelevän; useasti on mieleni askeleistasi vavahtanut, kuin pelkäsin,\nettä olisit... Mutta nyt, nyt en enää pelkää sinua, vaan asiasi\nkumminkin tärkeä lienee, kuin niin aina täällä oleksit, täällä meidän\nkorvissa, joita ei muut rakasta kuin...?\n\n_Nuorukainen_. Niin vaan minusta on korven humina hyvä kuulla.\n\n_Suometar_. Korvenko humina? eikös teidän puolella ole...?\n\n_Nuorukainen_. Ja korven kukka kaunis katsoani.\n\n_Suometar_. Meidän kukista ei ole paljon katsottavaa, nämä ovat\nvaan sammalkukkia kaikki, lieneehän noita muualla paljon ihanampia. Muu\nsyy sinulla on, mikähän lieneekin, täällä käydä?\n\n_Nuorukainen_. Tämä lähde on minusta niin lemmittävä, että sen\nkirkasta vettä juomaan olen tullut, ja sen reunalla rastaan yövirsiä\nkuunnellut.\n\n_Suometar_. Silmistäsi näen, ett'et tarkkoja tosia sano; totta\npuhuessasi et aina noin myhähteleisi, kuin nyt näen tekeväsi. Mut\nsalkkusi, mitä siinä on?\n\n_Nuorukainen_. Tässäkö? Siin' on monta kallista helmeä.\n\n_Suometar_. Mistäs ne olet saanut?\n\n_Nuorukainen_. Täältä metsästä olen niitä keräellyt, varsinkin\ntämän lähteen kukkareunoilta, ja...\n\n_Suometar_. Kuka niitä on tänne saattanut, empähän minä ole yhtään\nnähnyt?\n\n_Nuorukainen_. Omilta poskiltasi on jok'ainoa helmi heinikon\nkätköön kadonnut, ja siitä kätköstä olen ne etsinyt. Tahdotko nähdä,\nmiltä ne näyttävät? (Aukaisee salkkunsa.)\n\n_Suometar_. Voi kuinka kaunis vyö, paljaista helmistä ja\nsimpsukoista kudottu! Mutta mitä sanoit -- nämä minun poskiltani...?\nMahdotontahan se on; minun poskiltani kyllä on toisinaan ... kyynel\nmaahan herahtanut, vaan helmiä, niistä en tiedä mitään!\n\n_Nuorukainen_. Ja ennenkuin tiesitkään, ne kyyneleet muuttuivat\nnäiksi kirkkaina loistaviksi pisaroiksi.\n\n_Suometar_. Sitä en ymmärrä, mutta kaunis, sangen kaunis on tämä\nvyö; kuka sen on tehnyt?\n\n_Nuorukainen_. Sen teentä ei isoa aikaa ottanut; helmien yhteen\nkutominen on minun tekemäni.\n\n_Suometar_. Kirkas on kulta, joilla sen olet kirjaellut, ja helmet\nvälähtelevät niin kummalla säihkyllä. Katsos näitä sinisiä, jotka olet\nasetellut ikäänkuin pohjaksi, kuinka niiden loisto on armas! Ja noita\nvalkeoita, jotka niiden keskestä niin kuulakasti tuikkaen paistavat,\nja noita kellertäviä, jotka reunoilta säihkyävät! Tiedätkös, minä\nkutsuisin noita sinisiä taivaaksi, näitä valkeita tähdiksi, ja noita\nreunoilla olevia, keltaan vivahtavia, revontuliksi; eikös se kävisi\nlaatuun?\n\n_Nuorukainen_. Hyvin kyllä; vaan vielä paremmin sopii se, kuin se\nvyö on itselläsi. Sinä hämmästyt. Vaan vähemmin kummastunut, jos\nmuistat, että niiden helmien, joista se tehty on, sanoin sinun omiasi\nolevan. Sitä epäilet, mutta katsahda minuun, voisinko leikkiä niin\nvakavassa asiassa puhua. Ota siis, kirkassilmäinen impi, tämä omaksesi,\nmuuta palkintoa en sinulta ansaitse, kuin sen, että omin käsin saan sen\nvyötäisellesi kiinnittää. (Äänetöintä aikaa, jolla hän solmitsee vyön\nhämmästyneen ja silmänsä maahan luoneen neiden ympärille, ja sitä\ntehdessään, melkeen tietämättänsä, tyttöä hellästi halaa.)\n\n_Suometar_. (Katsahtaa häneen ujostellen, vaan kiittävillä\nsilmillä.) Mutta mitäs se mustaposkinen vaimo virkkaa, kuin näkee tämän\nvyölläni? Varmaan kiskaisee heti sen minulta pois?\n\n_Nuorukainen_. Sitä et tarvitsee pelätä, siitä vyöstä on sinulle\nvaan suuri turva. Näetkö, se sinun emäntäsi ei ole yhtä sukua kuin me.\nLuoja kuin loi maailmaa, niin tuli paha mies (ymmärtänetkö, kuka se\non?) hänen eteensä, kumarsi ja sanoi: soisitko, herra, minulle pienen,\nseipään mentävän kolon maata, niin saisin minäkin uuteen maailmaasi\neräitä eläviä tehdä! Ja kuin sai vastineeksi: voit saada! niin pisti\nhän tuuralla reiän maahan, ja siitä alkoi tulla kaikenlaisia eläimiä,\njoiden työ täällä ei ole muu, kuin ilkeyden matkaan saatanta; vihdoin\nviimeiseksi mietti paha mies: annas minäkin koettelen ihmistä kuvata,\nenkö saisi yhtä hyvää, kuin ukko itsekin! ja katso, kolosta tuli\nmustanpuhuva, tulisilmäinen ihminen, ja sen sukua on sinunkin\nemäntäsi. Vaan estääkseen näiden pahan miehen luomien liian suurta\nilkeyttä antoi Luoja ihmiselle eräitä välikappaleita, joita lähelle ne\neivät uskalla tulla, ja senkaltaisista on tämä uusi vyösikin tehty.\n\n_Suometar_. No eikö emäntä sitten saata enää koskaan niin lähelle\nminua tulla, että voisi...?\n\n_Nuorukainen_. Ei milloinkaan, niin kauan kuin se kalu ympärilläsi\non. Kuin sinä tulet tupaan, niin pakenee hän perisoppeen, vaan kuin\nperään menet, niin lymyää hän oven suuhun.\n\n_Suometar_. Suuri ja sanomatoin on velkani sinulle, enkä arvaa,\nmillä konsanaan voisin sinua kostaa, sinä suihkusilmäinen nuorukainen,\nvaan...\n\n_Nuorukainen_. Niistä elä huoli huolimaan. Vielä tääll' on\nlaukussani enemmänkin helmiä, jotka tänäpänä poimin. Niistä teen\nsinulle toisia kaluja, ja ne valmiiksi saatuani, tapaamme taas toinen\ntoisemme tässä lähteellä, näiden kukkien hienohajuissa. Jää hyvästi\nsiksi!\n\n_Suometar_. Hyvästi, hyvästi!\n\n(Kirkas lähde ja uskolliset kuuset, älkää, älkää ilmaisko sitä\nkaunista tulta, jonka näiden silmistä, toisestansa erotessaan, näitte\nsäihkyävän!)\n\nTässä taukosi tarinoijani. Haastaessaan oli hän aina vähän väliä\näänettä ollut, jolla ajalla minä panin paperille hänen kertomansa\ntapaukset, mutta paljoa lyhemmästi kuin hän kertoi, sillä aivan\nmahdotoin oli joka sanaa muistaa, ja vielä mahdottomampi olisi ollut\nniitä yhtenä yönä kirjaan saada, niin lavealta, niin tarkoin kertoi\nhän jok'ainoan pienimmänkin asian. Mutta minä päätin, itsensä sadun\nluonnon lyhemmästäkin kirjoituslaadusta ei hälvenevän, ehkä sen kyllä\nluonani tunsin, että kielelle olisi iso voitto ollut, jos sen hänen\nsanoillansa olisin sinullenkin voinut kertoa.\n\nTäänkaltaisen hengähdysajan luulin ukon nytkin itsellensä ottaneen,\npanin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin,\nodotin. Mikä kumma ukolle on tullut, kuin ei virka mitään! arvelin\nitselläni, ja viimein jo rohkesin kysyäkin: näinkö poikkinainen tämä\nonkin satusi, vastahan minä luulin sen alulla olevan? Ukko ei\nvastannut, ennenkuin vähän ajan perästä: \"jo se loppui; voisi kyllä\nhäneen lisätäkin, vaan taatto vainaaja ei sanonut enemmältä, enkä min'\nole häntä muiltakaan kuullut tät' etemmä.\"\n\nNo, vaan eihän tässä vielä ole muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä\nsitäkään kunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä mitään.\nKumminkin sanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi? Sopivampi olisi\nollut: poikkinainen satu Suomettaresta.\n\n\"Ka pane nimi, miksi katsot, siitä vähä huolta, vaan enempätä min' en\nosaa sitä; ehkä muilta sattuisit lisän saamaan,\" vastasi ukko ja\npanihen tilalleen. Kuin kernaasti vielä olisinkin kirjoittanut satua,\nniin ei se kumminkaan käynyt laatuun, kuin kirjoituksen aine loppui.\nMinun täytyi siis häntä seurata.\n\nPäre oli jo, pala toisensa perästä, pitkinä hiilen kokareina\nlattialle pudota risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli\nrautaan asti, leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja -- sammui.\n\nVaan minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt\nolin kuullut, oli johduttanut minut ennen tuntemattomiin tienoihin.\nMieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, jonka ukko paljon\nparemmin kuvaeli kuin tässä on voituna sanoa, ne viisi sisarta ja\nniiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt\nläksivät etsimään. Kunne olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne\njoutunut, kuin eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet? Olisiko\nhän mihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niihin\niäti hukkunut? En tiedä, mikä siihen lienee syynä ollut, vaan tät' en\nvoinut uskoa. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi\nsankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voineen selvittäyä.\nVaan jos nyt elossa olisi, oliko tyttölöille mahdollista häntä\nkoskaan tavata, ja milloin olisi se tapahtuva? Jos mieleni silmät\nsitten Suomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut\nsuurta lohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen\nholhoajattarensa aikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, vielä\npahemman, paljoa kovemman, tuskin ihmiseksi verrattavan noita-akan.\nKuinka olisi tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava?\n\nTäänkaltaisia kysymyksiä kokoutui mieleeni toinen toisensa päälle, ja\nne valvottivat minua, niin että levotoinna heittelihen tilallani.\nViimeinkin levähytti tervetullut Unonen kuitenkin siipensä minunkin\npäälleni, silmäni vaipuivat kiinni ja minä nukuin.\n\nVaan ilmisolon ja unen välillä ei sanota sen suurempaa eroitusta\nolevan kuin se, että edellisessä mainitaan ruumiin olevan valtavamman,\njälkimäisessä mielen. Niin kaiketi se minusta näyttää, kuin jälestä\npäin arvelen, mitä minulle sinä yönä tapahtui. Nukunta ei estänyt\najatuksiani samaa juonta juoksemasta, jota valvoessani olivat\nrakastuneet kulkemaan. Minä olin Suomettaren nykyisessä kodissa\nolevinani. Sen mustamuotoisen akan, jonka satu sanoi Suomettarelta\nkodan vallanneen, muistan vielä ja ainakin hyvin selvästi, minkälainen\nse oli. Pitkänsolakka ja keski-ikäisen näköinen oli hän, hänellä oli\nmusta, leveillä punaisilla rannuilla juoviteltu hame päällä, ja\ntulipunainen korkea säpsä päässä. Vaan kaikkein kummin oli se, että\nmilloin tyttöön taikka minuun katsahti, niin silloin löyhähti aina\nsuusta ja sieramista savu, jonka tulikivelle haiseva katku oli niin\nkatkera, että äkkinäinen oli pakahtua. Ja tuon joukossa on Suometar\nrukan täytynyt niin iso aika ikäänsä viettää! ajattelin minä itselleni\nja luulen, että kyynel herahti silmääni.\n\nIkään olin jäähyväiset ottaa, sillä jos tytön tila kyllä liikutti\nmieltäni, niin näin itsekseni akkaa vastaan ei olevan yrittämistäkään,\nikään olin siis pois lähtemässä kumppalia avuksi etsiskelemään, kuin\nporstuasta kuului iso hälinä ja jalan polku, ja tytön koko ruumis kävi\nvapisemaan. Tulijat ei olleet siis hänelle toivottuja, kuin niin\npelkäsi heitä, jonka tähden minäkin päätin katsoa, mitä ne olisivat.\n\nKuka voi hämmästykseni selittää, kuin näin, kunkalaisia tulijat\nolivat! Pieniä, kuin kirkonväen sanotaan olevan, mustia, kuin\nkattilan kylki, aseilla ja pienellä pussilla varustettuja\nmiesikö-, poikako-nalikoita tuli tuvallinen. \"No, saittenko jo sen\nuppiniskaisen voitetuksi?\" kysyi emäntä, joka hyvin iloisilla silmillä\ntulevia apulaisiansa katsoi. Kysymystä vastaamaan tunkeutui eräs vähän\npitempi, joka päämieheltä näytti, heidän joukostansa, ja sanoi:\n\"näittä suoloittasi, joita joka miehellä on kaulassa pussi, en tiedä\nkuinka olisi käynyt. Me aloimme jo väsyä, naisen väki alkoi olla\nvoiton päällä, silloin ärjäsin: 'pussista, pojat, solkkovoita\ntuuleen!' Tuuli oli meidän puolella ja vei kaiken tämän kirkkaan\ntuhkan toisten silmille, josta eivät tietäneet, mitä tekivät, alkoivat\nvaan hurjentuneina toisiansa leikata. Siitä ei ollut meidän vaikea\nmennä heidän sivuitsensa tyttöä kohden, ja nyt odottaa se tuolla ulkona\nsinun tuomiotasi, korkea ruhtinatar.\" \"Hyvä! vaan ennenkuin levolle\npääsette, voitte tätäkin vähän korjaella, sanoi hän ja katsoi\nSuomettareen, se on kaiken teidän poisolo-ajan niin tottelematon\nollut.\" Minä vapisin, millä tavalla olisi tämä korjaus tapahtuva?\n-- Kuin jouselta ammuttu nuoli töytäsi nyt koko näiden menninkäisten\njoukko, päämiehen viitattua, tytön päälle, eräs kapusi jo hänen\nolkapäilleen, eräät...\n\nMut silloin kuului ulkoa hirmuinen pamahdus, ja sen päälle jalo\nhohisenta, niinkuin suuri tuuli olisi noussut, tupa oli savua täynnä,\neikä hiiskaustakaan kuulunut, vaikka noita-akan apulaiset ikään olivat\nsemmoista rähinää pitäneet. Minä kiirehdin ulos.\n\nNyt muuttui koko oloni yht'äkkiä, Minä olin olevinani suurella\nsummattomalla aavalla lakealla, jonka kahden puolen oli isot synkät\ntammimetsät. Koko lakea, niin kauas kuin silmä kantoi, oli rahvasta\ntäynnä, niin että minusta tuntui kaiken maailman kansa tähän\nkokoutuneen. Kaikki olivat juhlapukuihinsa vaatetetut, miehet\nsinisillä kauhtanoilla, vaimot valkeilla esiliinoilla. Ja vaikka\npuolipäivän säteet kuumasti paahtoivat, niin ei heitä kumminkaan\nnäyttänyt väsyttävän, näkyivät ikäänkuin jotakin ereskummallista ja\njuhlallista odottavan.\n\nMutta rahvasjoukon keskessä oli yksi kohta tyhjä. Sille paikalle oli\nistuin valkeasta kivestä rakennettu, ja kaikin puolin kullalla ja\nhopealla huoliteltu. Vaan itse istuin oli kallisarvoisella\nsamettipeitteellä katettu, ja sen sametin reunat välkkävillä helmillä\npäärmetyt. Istuin oli tyhjä, vaan siihen sanottiin kohta istujia\ntulevan, ja rahvaan niitä odottavan. Sen juurella istui neljä\nvalkeaveristä, taivaankaunista impeä, kaksi kummallakin puolen. Ne\nolivat lumivalkeissa vaatteissa, kalleilla sinisillä vöillä vyötetyt.\nHeitä näkyi sama odottava, sama toivova mieli ilahduttavan kuin\nrahvastakin.\n\nYht'äkkiä nousi rahvaassa suuri humina, ja kaikki huusivat, itäpuolista\nmetsää osottaen: tuolla! tuolla! Minäkin kääntäydyin sinne päin, ja\nsanomatoin on se mieliala, johon jouduin, kuin havaitsin että sama\nnoita, jonka vasta olin nähnyt Suometarta kiusaavan, metsän reunasta\nliikkui apulaisineen rahvasta kohdin. Minä ajattelin: sitäkö vasten\ntämä rahvas on kokoutunut, sitäkö vasten tässä nyt juhlaa pidetään?\nVaan kohta kuulin jyrähdyksen, ehkä taivas oli aivan selkeä, ja\nukonnuoli kiisi akkaa kohden, räsähti, noita katosi -- mutta siltä\npaikalta alkoi pieni savu pöllytä, rahvas siunasi: Jumalalle kiitos! ja\nnyt arvasin, kuinka noidan oli käynyt.\n\nNyt loi rahvas silmänsä toiselle puolelle. Hiljainen soitto alkoi\nkuulua; kaikki paljastivat päänsä, ja soittelon ääni vaikutti niin\njalosti, että tässä summattomassa joukossa olisi kyyneleenkin\ntipahduksen kuullut, niin hiljaa olivat kaikki. Kuitenkin uskalsin\neräältä vieressäni seisovalta mieheltä kysyä: ketä tähän odotetaan?\nHän katsahti minuun kummeksien, kuin sitä kysyin, jonka kaikki mailma\ntiesi. Kuitenkin suhahti korvaani: \"tähän odotetaan Suometarta; nuo\nneljä ovat sen sisaret, mutta se tulee sen nuorukaisen, heidän\nlapsuutensa ystävän kanssa, jonka hän on löytänyt, jota kaikki\ntoivoivat.\" Nyt selvisi kaikki minulle.\n\nKohta lehahtikin kirkas, säteiltä ympäröity vaunu, vedetty neljältä\nvalkeasiipiseltä hevoiselta, istuimen eteen, ja siitä astui\nnuorukainen, jonka kasvot paistoi kuin aurinko. Se auttoi neitisen\nvaunuistaan, jonka ilolla tunsin Suomettareksi. Hän oli vaatetettu\naivan samalla tavalla kuin odottavat sisarensa, sillä eroituksella\nvaan, että hänellä oli helmistä loistava vyö vyöllään ja kirkas\nseppele otsalla.\n\nMolemmat riensivät niitä neljää kohdin, vaan soittelo muutti vähän\nluontoansa, se helisi niin, joten kielten ääntä ei ole kukaan tainnut\nkuulla.\n\nSisarekset ja nuorukainen halasivat kaikki toisiansa ikäänkuin yhdellä\nsylellä, ja syvä, rajatoin ilo leimahteli heidän silmistänsä.\n\nMutta rahvas itki ilosta, minäkin tunsin kyynelten lämpimän kasteen\nkasvoillani ja -- havaitsin.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Terve, ukko Suomalainen.\n\n[2] Syö hapankaalia.\n\n[3] En voi omistaa sitä kunniata (että nim. ottaisin teidät vieraina\nvastaan).\n\n[4] Tämän laulun tekijä oli mainio runoilija _Khigas_, joka\nlaululla että työllä nerollisesti otti osaa Kreikkalaisten\nvapautusyrityksissä menneen vuosisadan lopulla, vaan Itävallan\nhallituksen kavaluudesta viimein joutui Turkkilaisten käsiin ja\nelävältä sahattiin neljään kappaleesen. Palikariksi kutsuttiin niitä\nKreikanmaan asujia, jotka syystä eli toisesta pakosalla oleskellen\nsen vuoristoissa elättivät henkeänsä Turkkilaisia ryöstämällä ja\nolivat näiden katkerimmat vihoilliset.\n\n[5] 1:nen värsy on laulannon kanssa saatu ja kuuluu unohtuneesen\nkansanlauluun. Katso Valituita Suomalaisia Kansanlauluja, 3:s vihko.\n\n[6] 1:nen värsy kansanlaulua.\n\n[7] Luettu ensi kerran juhlassa, joka Helsingin Yliopiston\njuhlasalissa vietettiin 19:nä p. Marrask. v. 1859, jolloin Schillerin\nsyntymisestä 100 vuotta oli kulunut.\n\n[8] Se, mitä tässä kerrotaan Borckhusenista, tapahtui Lundin\ntappelussa 5 p. Jouluk. v. 1676. Fryxell kertoo Kertomuksissansa\nRuotsin historiasta, 15 osan 126 sivulla, tämän tapauksen seuraavin\nsanoin: \"Epäjärjestys ja hämmekki pääsi pian vallan päälle koko tässä\npuoliossa (Ruotsalaisten vasemmassa). Eräs joukko oli kuitenkin,\njoka pysyi uljaana kuolemaan asti. Se oli eräs suomalainen\nrakuunarykmentti, joka oli saanut sijansa vasemman puolion uloimmassa\npäässä. Evestin nimi oli Borckhusen. Hän oli itse laittanut tämän\njoukon ja valinnut siihen miehet, ja muut sen päälliköt olivat\nenimmäkseen hänen poikiansa, sukulaisiansa ja naapurejansa. Turhaan\nkoettivat Tanskalaiset saada tätä urosjoukkoa liikutetuksi taikka\npakenemaan. Tanskan hevois-henkivartiorykmentti ja monta muuta\nratsujoukkoa ryntäsi sen päälle, mutta turhaan. Tanskalainen\njalka-henkivartiorykmentti urhoollisen evesti Bibaun käskyissä\nkoetteli myöskin aseitaan Borckhusenin päälle, vaan aina yhtä turhaan.\nNyt alkoi vihoillinen heittää kranaatteja sankarijoukkoon. Tämän rivit\neivät kuitenkaan murtuneet siitäkään; vaan rupesivat kuitenkin\nvähitellen ohenemaan niin, että Tanskalaiset pian voivat tunkeutua\nsisään. Borckhusen, hänen sukulaisensa ja rakuunansa kaatuivat nyt\nkaikki ja heidän mustat lippunsa joutuivat vihoillisille\nvoittosaaliiksi. Jäännökset Ruotsalaisten vasenta puoliota,\nvetäytyivät epäjärjestyksessä takaperin ja pyrkivät suojaan jalkaväen\ntaakse.\"\n\n\n\n"]