[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQU86tq7PfK4Zw92IM4CHPbCW_mcz30QSREXWOCltrig":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},556,"Erkki ja Aino","Janson, Kristofer",1841,1917,"556-janson-kristofer-erkki-ja-aino","556__Janson_Kristofer__Erkki_ja_Aino",null,"romaani",[],[],"fi",1867,1887,29412,176891,false,38121,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Erkki ja Aino\" by Kristofer Janson is a novel written in the late 19th century. The story revolves around two main characters: Erkki, a thoughtful and solitary student, and Aino, the pastor's charming daughter. The narrative explores themes of youthful innocence, social expectations, and the quest for genuine connection amid the constraints of their environments.  The opening of the novel introduces Erkki and Aino in their respective settings, showcasing Erkki as a reclusive scholar and Aino as a lively young girl full of spirit. The scene is set at a dance at the parsonage, where Aino interacts playfully with friends, while Erkki grapples with his feelings of alienation and unexpressed longing for connection. As the night unfolds, the contrast between Aino's youthful exuberance and Erkki's introspective nature is highlighted, setting the stage for deeper explorations of their lives and the world around them as the story progresses. (This is an automatically generated summary.)",[],205,"Norjalaislähtöinen kertomus kuvaa vakavamielisen ylioppilas Erkin ja eloisan papintytär Ainon välistä suhdetta ja kasvuprosessia. Tarina sijoittuu maaseudulle, missä sivistyneistön ja talonpoikaisväestön väliset kohtaamiset ja elämänvalinnat nousevat keskiöön.","Kristofer Jansonin 'Erkki ja Aino' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 556.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ERKKI JA AINO\n\nKirj.\n\nKristofer Janson\n\n\nSuomennos.\n\n\nPorvoossa, 1887.\nWerner Söderström, kustantaja.\nOulun uudessa kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Erkki ja Aino. Tanssit pappilassa.\n  II. Aino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet.\n III. Kylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä.\n  IV. Sisällistä ja ulkonaista taistelua.\n   V. Uusi taistelu. Apujoukot saapuvat.\n  VI. Kaupungin neiti. Talonpojat. Taistelua.\n VII. Voitto.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nErkki ja Aino. Tanssit pappilassa.\n\n\nErkki oli ylioppilas ja Aino papin tytär. Erkki oli noin kahdenkymmenen\nkahdeksan vuotias; hänen hiuksensa valuivat silmille ja hän oli pitkä,\nlaiha, miettiväinen, joskus onnettomankin näköinen. Aino oli vain\nviidentoista vuotias, kasvultaan lyhyt, hänen ruskeat hiuksensa olivat\nkammatut ylös, otsa oli pyöreä ja valkoinen, silmät iloiset,\nveitikkamaiset, ja posket punaiset ja verevät. Ylioppilas kävi\nhuolimattomasti puettuna vanhaan, kuluneesen nuttuun, jonka raksi\ntavallisesti tuli näkyviin kauluksen yli. Ainon puku sitä vastoin oli\nsievä ja siisti, hänen lyhyt hameensa riippui tasaisissa, pehmeissä\nlaskoksissa ja hänen valkoiset sukkansa mukaantuivat somasti hänen\nsolakkaa pohjettaan myöten. Erkki kulki aina yksin; joka päivä, kun\nilma vaan oli kaunis, nähtiin hänen kerta sekä aamu- että iltapuolella\nastuskelevan tietä pitkin suurten puitten varjoissa. Silloin oli\nhänellä aina sateensuoja kainalossaan eikä katsellut hän oikealle eikä\nvasemmalle. Aino juoksi enimmiten Mari karjapiian kantapäissä tahi\nriippui hän Halvari rengin käsivarresta, kun tämä lähti hakemaan\nhevosta metsästä.\n\nSen kylän sivistyneet pitivät ylioppilasta vähän omituisena, sillä hän\nei juuri koskaan puhutellut ketään eikä koskaan mennyt kylään, kun\nhäntä kutsuttiin. Mutta aamusta iltaan istui hän kirjansa ääressä ja\nkun kulki hänen asuntonsa ohitse, näki myöhään yöhön kynttilän valon\nloistavan pienistä ikkunoista. Kuitenkin kerrottiin pitäjässä hänen\nusein käyvän talonpoikien luona ja varma oli, että hän tavallisesti\npuhutteli heitä, kuu he tekivät työtä pelloillaan ja sillä aikaa hän\nlepäsi hetkisen heidän nuotioillaan. Talonpojat pitivät hänestä, sillä\nhän oli aina lempeä ja ystävällinen köyhille, mutta he pelkäsivät myös\nhäntä, sillä hän puhui joskus niin kummallisesti ja hänen katseensa oli\nhänen puhuessaan niin terävä että se ei miellyttänyt kansaa.\n\nTaloutta hoitamassa oli ylioppilaalla vanha palvelia, joka ikäänkuin\nkuului taloon, samoin kuin pöydät ja tuolit, ja jonka hän kaiken muun\nmukana oli myös perinyt isältään.\n\nHän asui vanhassa, harmaassa rakennuksessa, missä oli isot,\nkylmänlaiset huoneet, joiden seinissä riippui esi-isien kuvat tukka\npuuteroittuna ja kukat rinnassa. Siellä oli pitkiä, autioita käytäviä,\njoiden läpi tuuli talvi-illoin ulvoi ja vinkui. Talon edustalla oli\npuutarha, jossa pitkissä riveissä kasvoi sammaleen peittämiä, paksuja,\njuhlallisen näköisiä puita, jossa rikkaruoho ja ruusut kilvan kasvoivat\nja jossa ei koskaan käytetty saksia eikä lapiota. Mikä siellä vaan otti\nkasvaaksensa sai rauhassa rehoittaa, ja mikä taas tahtoi kuolla, se\nkuolikin. Omistaja kulki kyllä siellä, katseli sitä, mutta hän ei\nhuomannut mitään eivätkä häntä peloittaneet tarinat kummituksista ja\nhaamuista, jotka muka pimeän tultua lentelivät oksasta oksaan pitkässä,\ntaloon vievässä kujanteessa.\n\nJa vuosi vuodesta joutui rakennus yhä enemmän rappiolle; siellä täällä\nlaudat ja rännit halkeilivat. Isäntä kyllä huomasi sen, mutta hän vaan\noli omissa lukupuuhissaan, sytytti lamppunsa, otti esille kirjansa,\nluki, kirjoitti ja antoi jokaisen pitää huolta itsestään. Talon oli hän\nperinyt isältään, joka oli ollut rikas kauppias. Hän oli äitinsä ainoa\nlapsi, oli jonkun aikaa tutkinut jumaluusoppia pääkaupungissa, mutta\nsitten äkkiä palannut kotiinsa ja äskettäin, isän kuoltua, ottanut\ntalon haltuunsa.\n\nAino asui valoisassa, ystävällisen näköisessä, valkoiseksi maalatussa\ntalossa, jonka ovi oli viheriä. Sen ympärillä oli puutarha valkoisine\naituuksineen, jossa kasvoi kukkia, ja teille oli siroitettu valkoista\nhiekkaa. Ainon portin vieressä oli penkki, jossa pastori tavallisesti\nistui iltapäivällä aamunutussaan ja tohvelit jalassaan, polttaen\npiippuaan kahvinsa juotua.\n\nNämät kaksi nuorukaista eivät sen enempää tunteneet toisiaan, kuin että\nAino, lapsena ollessaan, oli monesti seisonut puutarhan aidan takana ja\npilkallisesti huutanut: \"hupsu ylioppilas! hupsu ylioppilas!\" kun tämä\nkulki ohitse, housut käännettyinä ylös saappaitten varsille. Aino oli\nsilloin kohta piiloutunut pensaitten taakse, mutta Erkki oli kääntynyt\ntakaisin ja koettanut häntä saavuttaa kepillä tahi sateenvarjollaan.\nHän ei koskaan käynyt pappilassa, eikä missään muualla pitäjän\nylhäisempien luona, mutta joskus kuitenkin puhui hän papin tahi\nhenkikirjurin kanssa, kun he tapasivat hänet tiellä ja nämät sanoivat\nettä oli hauska keskustella ylioppilaan kanssa, kun heidän vaan\nonnistui päästä hyvään alkuun, ja ett'ei hän ollenkaan ollut\nsynkkämielinen eikä jörömäinen, niinkuin näytti olevan yksin\nkulkiessaan tietä pitkin.\n\nPappila oli ainoastaan neljänneksen peninkulman päässä kapteenin\ntalosta, -- siksi kutsuttiin ylioppilaan asuntoa, sillä hänen isänsä\noli ostanut sen joltain kapteenilta ja toisen kerroksen ikkunoista\nsaattoi nähdä kynttilän palavan Erikin huoneessa.\n\nKerran talvi-iltana oli tanssit pappilassa. Ulkona tuprueli lunta ja\ntuuli puhalsi kylmästi, mutta pappilan ikkunoista loisti kynttilä\ntoisensa vieressä ja portailta kuului ilo- ja riemuhuutoja, kun\nneitoset, valkoisina kuin lumi, nenän-nipukat vaan punaisina,\nhyppäsivät alas reestä suoraan ystävänsä kaulaan, joka heitä suuteli ja\npyöritteli ympäri, sillä aikaa kuin he ravistivat lumen päältänsä. Ja\nnytpä oli kuiskaamista ja juttelemista, iloisia silmiä, sydämmiä,\njoiden iloa ei tuulikaan voinut häiritä, vaikka se möristen ja äkäisenä\ntunkeutui portaille saakka ja puhalsi kynttilää, niin että se\nlöyhähteli.\n\nPastori istui huoneessaan, nauttien mukavuuttaan. Tuli rätisi uunissa;\nsiellä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä ja lattialle oli levitetty pehmeä,\nlämmin matto. Lamppu oli sytytetty ja verho pantu eteen, niin että\nkirkas, mutta vieno valo levisi koko huoneesen. Uunille oli ripoitettu\nruusun lehtiä, ja tiheät ikkunaverhot olivat lasketut alas, niin ett'ei\nmistään päässyt uhoa. Pastori istui mukavasti pehmeässä nojatuolissaan,\naamunutussaan, piippu suussa ja käänteli muutamia paperia, jotka olivat\nhänen edessään pöydällä. Välistä nojautui hän vähän taaksepäin,\nikäänkuin olisi jotain tarkemmin miettinyt, veti joitakuita savuja\npiipustaan, ryyppäsi vähän teetä, joka höyrysi pienellä tarjottimella.\nSitten kuunteli hän hetken tuulen vinkumista ja musiikin säveleitä,\njoita kuului salista, missä par'aikaa tanssittiin.\n\nIstuessaan siellä kuuli hän kulkusten kilisevän, sen jälkeen oli\nniinkuin joku olisi huutanut: \"hoi! tulkaa tänne!\" ja hetken perästä\nastui renki sisään, ilmoittaen, että ulkona oli joku vieras mies, joka\nkyseli pastoria. Tämä pisti päänsä ulos ovesta ja näki ylioppilaan\nseisovan siellä, nahkaturkkiin puettuna, ruoska kädessä lumisena\nkiireestä kantapäähän asti.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra pastori\", sanoi hän, \"että minä häiritsen teitä\nnäin myöhään, mutta minulle tapahtui onnettomuus, kun matkallani ajoin\nkumoon pimeässä. Minä näin niin kirkkaan valon täältä ylhäältä, unohdin\nohjakseni ja sitten -- makasimme sekä minä että hevoseni ojassa --\nmolemmat aisat palasina. Nyt, suokaa rohkeuteni anteeksi, kysyn teiltä,\nherra pastori, tahtoisitteko te lainata minulle rekenne kotiin asti.\nSinne ei ole juuri pitkä matka ja minä lupaan lähettää renkini tuomaan\nsen takaisin vielä tänä iltana.\"\n\n\"Tehkää hyvin ja astukaa sisään niin kauaksi -- kyllähän siihen keinon\nkeksimme -- tehkää niin hyvin\" -- ja vieraanvarainen pastori työnsi\nylioppilaan ovesta sisään.\n\n\"Ei kiitoksia, herra pastori, voinhan minä sen ajan odottaa täällä\nulkona, minä olen niin lumessa, etten tällä tavoin voi astua kenenkään\nhuoneesen, ja sitä paitsi on minulla kiire kotiin.\"\n\n\"Mitä turhia! Teilläkö -- kiire kotiin? Teillä on aina kiire kotiin,\nmutta kun minun onnistuu saada teidät käsiini, ette niin vähällä pääse\nminusta erillenne. Katsokaat, turkin ripustamme tänne -- kestää ainakin\ntunnin ennenkuin reki on oven edustalla; sillä meillä on vähän kiire\ntänä iltana, katsokaa, tyttärelläni on muutamia ystäviä luonansa vähän\npyörähtelemässä, ja sentähden on aina yhtä ja toista puuhaamista. No --\nsuostukaa nyt tulemaan\" -- ja pastori hymyili, taputti ylioppilasta\nolkapäille ja koetti riisua turkkia hänen päältänsä.\n\n\"Ei, hyvä herra pastori\" -- \"Kyllä, hyvä herra ylioppilas!\" -- ja\nturkki tuli väkisin pois päältä ja Erkin täytyi astua sisään.\nSeisoessaan oven kynnyksellä ja nähdessään lampun kirkkaan, rauhallisen\nvalon, säpsähti hän ja oli vähällä kääntyä takaisin. Hän oli tullut\ntänne autiolta, pimeältä tieltä ja kovasta tuulesta ja oli matkalla\nkylmään, tyhjään, autioon kotiinsa, ja nyt -- pieni, lämmin herttainen\nhuone. Kuinka rauhallista täällä oli! Hän katseli lattiamattoa, hän\ntarkasteli ikkunaverhoja, katseli kaappia, niissä oli kaikellaisia\nkorukaluja.\n\n\"No, -- tahdotteko piipun?\" sanoi pastori, siistien vähän huonettaan,\n-- katsokaas tässä, ottakaa tämä tuoli -- minulla ei ole muuta kuin\ntätä yhtä lajia tupakkaa tarjottavana, vaan sitä käytettiin minun\nnuorena ollessani, ja maalla ei saa olla hyvin vaativainen.\"\n\n\"Mutta minä häiritsen teitä.\" -- \"Mitä vielä, ette suinkaan, ette\nsuinkaan. Jos ette olisi tulleetkaan, olisin kuitenkin korjannut nämät\npois. Ja olihan se sitäpaitsi minunkin syy, että te ajoitte kumoon.\"\nPastori hymyili lempeästi ja pani kokoon paperinsa ja kirjansa. \"No --\nlasillinen olutta. Tahi kupillinen teetä?\"\n\n\"Ei, sydämelliset kiitokset, älkää mitään puuhailko minun tähteni,\nherra pastori.\"\n\n\"En, en, vaan kupillinen lämmintä teetä tekee hyvää ankarasta tuulesta\ntultua.\" Ja pastori soitti kelloa, ja tee tuotiin sisään. Siten jäi\nylioppilas istumaan pastorin huoneesen, pehmeään nojatuoliin, piippu\nsuussa, ollen kuin kotonaan ja pastori istui häntä vastapäätä.\n\n\"No -- eikö teidän mielestänne täällä ole hauska?\" kysyi pastori hetken\näänettömyyden jälkeen, huomattuaan, että ylioppilas katseli\nympärilleen; \"saisittehan tekin, herra ylioppilas, yhtä hauskan kodin,\njos menisitte naimisiin.\"\n\nYlioppilas hymyili. \"Vai niinkö luulette, herra pastori? Ehkäpä. Mutta\nminä olen jo kihloissa yhden kanssa enkä siis voi mieltyä keneenkään\ntoiseen.\"\n\n\"Oletteko kihloissa? Kenen kanssa, uskallanko kysyä?\" Ja pastori\ntarkasteli häntä hämmästyneenä ja muutti tuolinsa lähemmäksi.\n\n\"Kirjojeni, tieteeni kanssa,\" vastasi ylioppilas tyynesti.\n\n\"Noh -- eikö ole sen vaarallisempaa,\" sanoi pastori, hymyili, ryyppäsi\nteetä ja muutti taas tuolinsa entiselle paikalle. \"Kirjoja on meille\nkaikille yltäkyllin. Mutta on eroitus kirjojen ja ihmisten välillä.\"\n\n\"Kuolleet kirjat ovat mielestäni useinkin elävämmät kuin elävät\nihmiset, ja ne puhuvat viisaammin kuin useimmat nykyaikaan.\"\n\n\"Niinkö? Te liioittelette. Oletteko te, vaikka olette niin nuori, jo\nihmisvihaaja. Ei, nuori ystäväni, luottakaa enemmän maailmaan.\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni, herra pastori, jos vaan voisin.\"\n\n\"Ettekö voi? Menkää ulos maailmaan, niin kyllä voitte. Te vaan aina\nkökötätte sisällä ettekä anna auringon valon tahi raikkaan ilman tulla\nhuoneesenne. Ei, menkää ulos maailmaan, siellä on taistelukenttä\nsellaisille miehille kuin te olette.\"\n\n\"Minä olen ollut ulkona maailmassa, herra pastori, mutta minun kävi\nniinkuin etanoiden, jotka huomaavat vaaran olevan lähellä. Minä vetäsin\nsarvet sisään ja kiirehdin kotiin, sillä siellä tiesin olevani\nsuojassa.\"\n\n\"No, koettakaa kuitenkin uudelleen vielä kerta. Vahinko, että kaikki\ntuo viisaus ja työ menee maailmalta hukkaan. Ettekö usko, että kaksi\nkirkasta silmää voisi teidät vangita? Kukoistavat kasvot? Mitä?\"\n\n\"Voi olla mahdollista. Minä olen lihaa ja verta niinkuin kaikki muutkin\nenkä minä koskaan sulje silmiäni sille mikä on kaunista. Mutta vuoden\ntahi kahden perästä rikkoontuu kuori, kauniin omenan on tänne pistänyt.\nEva on syönyt hyvän tiedon puusta.\"\n\n\"Ei, hyi, hyi, minkätähden noin puhutte? Ettekö muista, että minullakin\non tytär?\"\n\n\"Löytyy aina poikkeuksia, herra pastori, ja teidän tyttärenne on vielä\nlapsi, minun luullakseni. Lapsen sielu on kuin vaha, sitä voi muodostaa\nmonella tavalla. Täytyy vaan koettaa oikein käyttää talttaa. Vaan\nkuinka moni sitä tekee? Tahi mitä nykyjään tulee kuvanveistäjien\ntyöhuoneista? Psykejä ehkä? Ei, Jumala paratkoon, niitä ei ole monta,\nherra pastori. Ei, sieltä tulee ylpeitä muotinukkeja tahi sivistymätön,\nriitainen porvarimatami.\"\n\n\"Te tuomitsette ankarasti ja -- niin, suottehan anteeksi jos sanon\nsuoraan, -- mielestäni liian pikaisesti, liian suurella nuoruuden\ninnolla. Ei olisi hyvä, jos te olisitte oikeassa.\"\n\n\"Minä tuomitsen sen mukaan, mitä olen nähnyt, enkä ole siinä voinut\nniin suuresti erehtyä. Ja, herra pastori, minä olen nähnyt tyttöjä,\njotka miehessä voisivat herättää toivoa ja rakkautta, jotka voisivat\nlämmittää ja kirkastaa koko hänen elämänsä, raittiita lapsensieluja,\njoissa avaran maailman elämä vielä uinaili uskollisissa,\ntoivehikkaissa silmissä, ujoilla, punottavilla poskilla, puoleksi\navonaisella suulla ja tarkkaavilla korvilla, kun täysi-ikäiset puhuvat,\njotka peljästyivät kuin säikähtynyt hirvi, kun heitä katseli tahi\npuhutteli, mutta jotka sille, joka kerran oli saavuttanut heidän\ntäydellisen luottamuksensa, lahjoittivat koko puhtaan sydämmensä\najatuksineen ja toiveineen. Ja minä olen nähnyt näitä samoja taas\nmuutaman vuoden perästä. Mitä olivat he oppineet? Niin, he taisivat\nkeikailla ja pyörähdellä vannehameissaan, he taisivat käyttää\nviuhkojansa ja nauraa vähäpätöisille sukkeluuksille, taisivat\nlörpötellä teeseuroissa ja ilmoittaa uusia kihlauksia. Ah, he olivat\nvalinneet katinkullan puhtaan kullan asemesta, tanssisalien kynttilän\nvalon lämmittämän, kirkkaan auringonpaisteen sijaan. Loistava univormu,\nse heidät hurmasi, tyhjät pähkinäkuoret, pinta, herra pastori, he ovat\nvalinneet elämän tässä maailmassa, eivätkä elämää Jumalassa.\"\n\nYlioppilas nousi tuoliltaan ja laski kätensä raskaasti pöydälle. Hänen\nkatseensa oli luja ja totinen, eikä tarvinnut muuta kuin kuulla millä\näänellä hän puhui ymmärtääkseen, ett'ei minkään vieraan käden sopinut\ntähän kajota. Pastorikin huomasi tämän, hän näki sen vielä selvemmin\nylioppilaan hehkuvista silmistä. Hän istui sentähden hetken hiljaa,\npudistellen vaan hajamielisenä päätänsä.\n\n\"Älkäämme nyt enään siitä riidelkö,\" sanoi hän vihdoinkin iloisesti,\nkohottaen päätänsä, \"paha kyllä, on liiankin totta, että nykyajan tytöt\nviettävät aikansa vaan komeudessa ja kaikellaisessa muussa turhuudessa.\nMutta, ettekö luule, että nainen voisi tehdä kotinne hauskaksi, jos hän\nei olisikaan aivan teidän mielenne ja määräyksenne mukainen, sillä\nkatsokaas, mahdotontahan on löytää ketään täydellistä. Ja jos teillä\nnyt olisi joku, joka voisi keittää ruokanne, ommella vaatteenne ja\npitää kaikki siistinä ja puhtaana, ettekö silloin luule, eitä tulisitte\nlempeämmäksi ja voisitte vähän enemmän luottaa maailmaan --.\"\n\n\"Minä pelkään, ett'ei se riittäisi, herra pastori. Jos minä kerran\nvalitsen itselleni vaimon, niin ei hän jaa olla kyökkipiika tahi\nompelija tahi pesijä, vaan hänen täytyy olla minun vertaiseni kaikessa.\nHänen täytyisi seurata minua kaikkialle, ei ainoastaan aterialle, vaan\nmyös kirkkoon, ympäri koko maailman niin kauas kuin ajatukset lentävät.\nHänen täytyisi lukea minun sydämmeni sisimmät ajatukset, koskaan siihen\nkyllästymättä. Hänen täytyisi huojentaa kaikki huoleni, hänen täytyisi\nvalkealla kädellään pyyhkäistä pois kaikki synkät varjot, hänen sylinsä\ntäytyisi olla avoinna, kun minun väsynyt sieluni tarvitsee lepoa. Hänen\ntäytyisi rakastaa minua yli kaiken maailmassa ja olla vähäpätöinen\nomasta mielestään, vaan kuitenkin suuri, rikas, niin äärettömän rikas,\nettä hän ansaitsisi saada toisen ihmissielun lahjaksi. Mutta, herra\npastori, mistä sellaisen voisi löytää, siinä juuri kysymys?\"\n\nSamalla aukeni ovi ja sisään juoksi pieni tyttö säteilevin silmin ja\nlämpimänä tanssin jälkeen, valkoisessa puvussa, loistava punainen nauha\nvyöllä ja kukkaseppele sileiksi kammatuissa hiuksissa huutaen: \"Isä,\nisä! Nyt täytyy sinun --\"\n\nHän pysähtyi äkkiä, huomatessaan ylioppilaan, hänen kasvonsa lensivät\naivan tulipunaisiksi ja hän seisoi kuin kivettynyt, puri huultansa eikä\ntiennyt minne kääntää päätänsä, mutta hän näytti kuitenkin niin\nsuloiselta ujoudessaan. Ylioppilaankin täytyi katsoa häntä.\n\n\"No lapseni, mitä tahdot?\" kysyi pastori hymyillen ja kääntyi\ntuolissaan.\n\n\"Ei, ei mitään\", sanoi tyttö ja painoi päänsä vähän sivulle, katsomatta\nylös, -- \"niin sinun täytyy\" -- ja nyt juoksi hän isän luo, pani suunsa\nhänen korvalleen ja kuiskasi muutamia sanoja, joita ei ylioppilas\nvoinut kuulla. Pastori alkoi hyppiä tuolissaan. \"Ha, ha, ha, -- he\ntahtovat minua tanssimaan, he hupsut. Mitä arvelette, herra\nylioppilas?\"\n\n\"Tuollaista pikku lähettilästä seuraa mielellään\", vastasi ylioppilas,\nhän oli noussut ylös ja tarkasteli sievää sanansaattajaa.\n\n\"Niin, tule nyt, isä, minä panin veikkaa Markuksen kanssa kahdesta\nappelsiinista, että saisin sinut kanssani\", sanoi hän, tarttuen isänsä\nkäsivarteen ja painaen päänsä sitä vasten.\n\n\"Ja sellaista uskallat sinä tehdä, sinä pikku hupakko\", sanoi pastori,\nnipisti hänen pullakkata, punaista poskeansa ja suuteli häntä.\n\n\"Tiedättekö, herra ylioppilas\", sanoi hän äkkiä, kääntyen\nylioppilaasen, \"mitäs jos me molemmat vanhukset olisimme tänä iltana\nnuoria ja menisimme tanssimaan nuorison kanssa. -- Mitä joutavaa! Ei\nnyt mitään vastahakoisuutta, -- saattepa nähdä, että se on teille\nhyödyllistä. Ja ehkäpä voisitte löytää siellä jonkun, johon voisitte\nmieltyä\", lisäsi hän leikillisesti, varottaen sormellaan. Ylioppilas\nseisoi epäillen. Hän katseli pastorin tytärtä, mutta tämä tarttui yhä\nlujemmin isänsä käteen, ikäänkuin ei hän olisi ollut turvassa missään\nmuualla.\n\nMutta pastoripa ei päästänyt häntä niin vähällä, ja vaikka ylioppilas\npuhui jotain matkapuvustaan ja muusta sellaisesta, oli loppupäätös\nkuitenkin, että hän viipyisi siellä ainakin hetkisen, kunnes hevonen\nolisi valjastettuna. Aino oli jo juossut saliin ilmoittamaan, että\nhupsu ylioppilas oli sisällä ja viipyisi vähän aikaa ja silloinpa nousi\nmelua. He juoksivat kokoon, nauroivat, taputtivat käsiään ja ennenkuin\npastori ja hänen uusi ystävänsä olivat astuneet kynnyksen yli, olivat\nhe jo päättäneet, että ylioppilaan piti tanssia ja ensimmäiseksi Ainon\nkanssa. Ylioppilas nyykäytti päätänsä astuessaan suureen valoisaan\nsaliin, jonka hirsiseinien raoissa viime kesästä saakka vielä riippui\nkoivunoksia. Siellä istuivat kaikki henkikirjurin, voudin ja\nnaapuritalojen tyttäret. Useimmat heistä eivät enään olleet lapsia,\neivätkä vielä täysikasvuisiakaan, eivät lintuja eivät kaloja, he\nkävivät tosin koulua, mutta kylässä ollessaan puhuivat he aina vaan\ntansseista, komeista puvuista ja nuorista luutnanteista. Mutta tänä\niltana oli tanssi kiihoittanut heidän mielensä; posket hehkuivat,\nsilmät loistivat, he unohtivat ollakaan olevinansa suuria neitiä ja\nkäyttäytyivät kuin lapset, he leikkivät ja juoksivat, tanssivat\ntuoliensa kanssa, nyykäyttivät päätänsä ja tuomitsivat herroja\nsurvomaan pippuria. Kun ylioppilas astui sisään, syntyi äänettömyys ja\nmuutamat vanhemmista pojista nousivat tuoliltaan ja etsivät taskustaan\nvalkoisia hansikoitaan, mutta kun ne olivat liian pienet ja ahtaat,\npanivat he ne jälleen kokoon.\n\n\"No, se on oikein! näin iloista ja hauskaa pitäisi nuorten kesken aina\nolla\", sanoi pastori, puettuna virkatakkiin, jonka kaikki napit olivat\nkiinni, ja kalotti päässä, hieroen käsiänsä. \"Koetammeko me molemmat,\nSanna?\" sanoi hän tarttuen pienen tytön käsivarteen, \"miten kotonasi\nvoidaan? -- mutta sinähän olet tainnut tulla täysikasvuiseksi siitä\nkuin sinut viimeksi näin; semmoistahan se on, kun sinä niin harvoin\nkäyt meillä. No soittajat, nyt galoppaadia, niin tanssimme me\nmolemmat\". Kaikki nauroivat, mutta Sanna hymyili, puri huultansa ja\npainoi päänsä alas, sillä hän niin häpesi.\n\n\"Niin, te tanssitte myös, herra ylioppilas,\" sanoi pastori, \"niin\nsaamme nähdä kuka tanssii paraiten -- pysy nyt vaan tahdissa, Sanna.\"\n\n\"Ei, herra pastori, minä en tanssi enään\", vastasi ylioppilas,\npudistaen päätänsä.\n\n\"Totta tosiaan, kyllä teidän täytyy tanssia -- eikö täällä ole ketään,\njoka pyytäisi ylioppilasta?\"\n\nHänen ei tarvinnut kysyä, sillä samassa seisoi ylioppilaan edessä\nMarkus, joka oli kadottanut nuo kaksi appelsiinia, taluttaen kädessään\nAinoa ja toista pientä tyttöä.\n\n\"Ylioppilasko vai maisteri?\" kysyi Markus raapaisten jalallaan.\n\n\"Ei kumpaakaan\", vastasi ylioppilas hymyillen ja vetäytyi taaksepäin.\n\"Kiitos, minä en tanssi.\"\n\n\"Oi, kyllähän ke tanssitte\", pyysi Aino, nipistäen Markuksen kättä,\nsaadakseen häntä seuraamaan itseään. \"Ylioppilasko vai maisteri?\"\nkuului taas ja koko joukko seurasi häntä kantapäissä. \"Oi, kyllähän te\ntanssitte\", sanoi taas Aino samalla hennolla äänellään ja katseli häntä\nveitikkamaisesti.\n\n\"No, jos minun täytyy tanssia, niin eihän siis mikään vastustaminen\nauta\", vastasi ylioppilas katsellen kahta houkuttelijatansa.\n\n\"Ylioppilasko vai maisteri\", kuului taas.\n\n\"Niin, ei kannata nousta korkeammalle kuin siivet kantavat, olkoon siis\nylioppilas.\"\n\nAino niiasi hänelle ja nyt piti heidän molempien aloittaa. Ylioppilas\nei ollut tanssinut, tuskinpa ajatellutkaan tanssia moneen vuoteen,\nmutta aikaisemmin, ensimmäisinä ylioppilasaikoinaan oli hän ollut\ninnokkaimpia tanssijoita. Nyt tuntui hänestä niinkuin hänen jalkansa\nolisivat vavisseet, eivätkä olisi tahtoneet häntä seurata, sillä\nmusiikki soitti hyvin kiivasta tahtia. Ensin tunkeutuivat he eteenpäin\njäykästi ja hitaasti, mutta kun tahdissa täytyi pysyä, kävi tanssi yhä\nreippaammaksi ja hurjemmaksi. Ylioppilas unohti aivan itsensä, hän vaan\nkatseli Ainoa, joka nojautui hänen käsivarttansa vasten raittiina kuin\nkasteesta kimalteleva ruusunuppu. Hänen päänsä oli kääntynyt\ntaaksepäin, silmät puoleksi ummessa, ja hän näytti täydellisesti\nnauttivan soiton säveleistä ja tanssista. Ja hyvästipä se kävikin!\nNäytti siltä kuin olisi hän ikäänkuin lentäen liehunut läpi taivaan ja\nilman koskaan siihen väsymättä. Hän oli niin kevyt ja nojausi niin\nturvallisesti ylioppilasta vasten, hänen valkoinen hameensa häilyi\nhänen ympärillään niinkuin pilvi ja pitkät nauhan päät liikkuivat edes\ntakaisin tanssiessa. Kun Aino sanoi: \"ei enään, nyt tahdon levätä\",\nvasta silloin tointui Erkki ihastuksestaan. Hän vei väsyneen tytön\nistumaan, hän ei huomannut olevansa tanssista aivan palavissaan ja\nhengästyksissään, hänestä vain tuntui, kuin olisi uusi elämä hänessä\nalkanut. Koko nuoruus muistoineen, tunteineen ja iloineen oli hänessä\njälleen herännyt ja hän tunsi, ett'ei hän enään ollut vanha eikä jäykkä\nliikkeiltään. Tanssi sai hänessä voiton, tanssi, jolle hän aina ennen\noli pudistanut päätänsä.\n\n\"Vai niin, pyydättekö te ylioppilasta tanssiin, Aino?\" kysyi Erkki\nleikillisesti, seisoessaan hänen vieressänsä.\n\n\"Minä en pyydä ketään!\" vastasi Aino nauraen ja kiiruhti tanssimaan,\njonne häntä juuri pyydettiin.\n\nYlioppilas katsoa tuijotti hänen jälkeensä ja huomasi pienen tytön,\njoka kolmatta kertaa hänelle niiasi. \"Mitä tahdot?\" kysyi Erkki,\ntarttuen hänen leukaansa. \"Tanssia, sillä on naisten vuoro pyytää\", oli\nvastaus. Ylioppilas ei voinut olla siihen suostumatta, hänen täytyi\nsiis koetella uudelleen. \"Aino, miten oli tanssia hänen kanssansa?\"\nkyselivät hänen ystävänsä uteliaana. \"Oi, hän oli niin hyvä, -- niin\nhyvä, ja hän piti minusta niin lujasti kiinni\". -- \"No, onko se totta,\nniin tahdon minäkin koettaa\"; -- \"ja minä\" -- \"ja minä\". Ylioppilas oli\noikein pahassa pulassa, sillä toinen toisensa perästä tuli sipsuttaen\nniiaamaan hänelle, ja hänen täytyi tanssia, eihän enää sopinut muille\nkieltää, kun hän kerran oli kahdelle luvannut.\n\n\"Milloin vaan haluatte, on reki valmiina\", kuiskasi pastori ohimennen\nhänen korvaan.\n\n\"Kiitoksia, herra pastori! mutta minä voin vielä odottaa hetkisen.\" Ja\nhän odotti tunnin toisensa perästä, hän tehtiin kamariherraksi, sai\nkunniamerkin rintaansa ja sitten alkoi illallinen. Ylioppilas esitti\nmaljan pastorille ja hänen perheelleen ja pastori kiitti ja tyhjensi\nmaljan lähemmäksi tuttavuudeksi. Sitten puhui Erkki nuorisolle, hän\npuhui lämpimästi ja sydämmellisesti ja lapset kuuntelivat hiljaa kuin\nkirkossa.\n\n\"Ennenkuin rupeatte tanssimaan, voisit Aino laulaa meille vähän\", sanoi\nisä, kun ruokaa korjattiin pöydältä.\n\n\"Laulaako tyttärenne?\" kysyi ylioppilas, astuen hänen luoksensa.\n\n\"Kyllä vähäsen, näin meidän kesken\", vastasi pastori. Aino tuli hänen\nluoksensa. \"Enkö saisi olla laulamatta, isä\", kuiskasi hän puoleksi\nvalittaen, \"minä en osaa mitään ja minua niin hävettää, nyt kun\nylioppilas on täällä.\"\n\n\"Etkö mitään osaa? Hyi, Aino! Tiedäthän, ett'en minä siitä pidä\",\nvastasi isä totisesti ja Ainon täytyi lähestyä pianoa.\n\n\"Hän ujostelee teitä\", kuiskasi pastori ylioppilaan korvaan.\n\n\"Vai niin\", vastasi tämä hajamielisesti, huomatessaan kuinka\nvastahakoisesti Aino astui lattian yli.\n\nErkki istui sohvaan ja kuunteli tarkasti. Aino lauloi useita\nkansanlauluja. \"Kiliä mä paimensin\", \"Oi Ola, Ola mun armahani\", ja\nlopuksi \"Pikku Katri.\" Hänen äänensä värähteli ensin vähäsen ja oli\nhiukan kimakka, mutta mitä enemmän hän lauloi, sitä paremmin sujui.\nHän lauloi niin luontevasti, koristelematta ja kuitenkin niin\ntunteellisesti, sydämellisesti ja elävästi, niinkuin olisi hänen\nsydämmensä sykkinyt joka säveleessä. Ylioppilas istui ajatuksiinsa\naivan vaipuneena.\n\n\"Mitä pidätte näistä yksinkertaisista lauluista?\" kysyi pastori,\nmuuttaen tuolinsa lähemmäksi häntä.\n\n-- \"Mitä sanoitte? -- Oi kyllä, hyvin paljon. Minusta tuntuu,\nkuullessani niitä laulettavan, niinkuin näkisin koko elämän edessäni.\"\n\n\"Niin, eikö se ole totta? Laulakoot muut vaan liverryksiään ja koreita\nlaulujaan, mutta toista ovat minusta nämät kansanlaulut.\"\n\n\"Hän _osasi_ laulaa, hän ymmärsi sanojen merkityksen, hän näki\nlaulaessaan kuvat elävästi edessään. Teidän tyttärenne _osaa_ laulaa.\"\n\n\"Niin, sen mielestä joka on vähään tyytyväinen.\"\n\n\"Sydämmelliset kiitokset laulustanne\", sanoi ylioppilas samassa\nAinolle, joka kulki hänen ohitseen.\n\n\"Ei mitään kiittämistä, se kävi niin huonosti\", vastasi tämä,\nkiiruhtaen punastuneena pois, mutta hän oli kuitenkin iloinen, kuin\nylioppilas sanoi tämän.\n\nOli yösydän, kun ylioppilas sinä iltana tuli kotiinsa. Hän meni\nhuoneesensa ja sytytti lampun. Siellä oli kylmä, ja kirjat, hänen\nelämänsä, hänen morsiamensa olivat pöydällä pitkässä rivissä. Hän\nheittäytyi tuolille ja peitti päänsä käsiinsä. Mielensä oli niin\nrauhaton että hän ei voinut vielä mennä levolle, vaan kulki edes\ntakaisin lattialla, kädet selkänsä takana. \"Miten kummallista, minä\nolen taas tullut lapseksi, aivan niinkuin entisinä aikoinani, ja se oli\nsuloista, viehättävää ja hurmaavaa, ja hän, Aino, oli niin herttainen,\nniin lapsellisen viaton ja sydämmellinen, sen tunsin laulustakin. --\nVaan, eikö kaikki tämä kauneus, iloisuus ja viattomuus jo muutaman\nvuoden perästä katoa maailman suuressa melskeessä ja muutu muodin ja\nseuraelämän orjuudessa, kuinka surkeata!\"\n\n\"A-haa\", sanoi hän haukottaen -- \"hyvältä tuntui päästä jälleen\nkotiini, täällä on niin hiljaista ja viileätä. Huomenna aloitan lukea\nkirjaani 'Casparis Jesaias'.\"\n\nHän seisoi hetkisen hiljaa lattialla, ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten\nastui hän kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon. Hän otti sieltä\nnuoren tytön valokuvan, piti sen ylhäällä varta vasten ja tarkasteli\nsitä kauan, kauan. \"Hän on tämän kuvan näköinen, vaikka ei aivan näin\nvaalea\", mutisi hän, \"mutta hän on pian muuttuva -- niin hän on\nmuuttuva.\" Hän pani kuvan laatikkoon, lukitsi sen, riisui päältänsä,\nluki iltarukouksensa ja vaipui uneen.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nAino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet.\n\n\nSeuraavana aamuna istui ylioppilas kirjansa ääressä, päivällisen aikaan\nkuljeskeli hän suurten puittein alla sateenvarjo kädessään, ja illalla\nistui hän tavallisuuden mukaan kirjoittaen ja syöden yksin\nillallistaan. Eilinen päivä oli hänestä kuin uni, niinkuin kysymys,\njoka matkustajalle tehdään hänen astuessaan tietä pitkin. Hän vastaa,\njatkaa sitten matkaansa, eikä enään ajattele kysymistä. Mutta Erkki\nmuisti kuitenkin Ainoa. Kun hän puitten välistä näki tuon ystävällisen,\nvalkoiseksi maalatun pappilan, kuvaili hän mielessään, miten nuori,\niloinen tyttö siellä astuskeli; mutta sisään ei hän koskaan tohtinut\nmennä kysymään miten he jaksoivat. Hän oli jälleen valjastanut\ntyöhevosensa elämänkärrien eteen ja he juoksivat niinkuin tottuneet\neläimet samaa tietä ja samoja jälkiä kuin ennenkin. Jos ylioppilas\njoskus sattumalta näki Ainon kulkevan puutarhassa kukkia poimien,\npysähtyi hän katsellakseen häntä, mutta hän ei koskaan astunut\naskeltakaan lähemmäksi tavatakseen tyttöä, eikä koskaan pysähtynyt\nkohdatessaan hänet tiellä, vaan nosti hänelle ainoastaan lakkiaan.\n\nErkki oli tavannut pastorin ja kiittänyt häntä viimeisestä, ja tämä oli\nkysellyt, tahtoisiko hän pian taas tulla heitä tervehtimään. Niin,\nkiitoksia vaan, eihän se ollut mitään mahdotonta. Vaan -- siitä e:\ntosiaan tullut mitään. Hänellä oli liian vähän pontevuutta voidakseen\nmennä kutsumatta ja jos hän olisikin jonakin iltana päättänyt mennä\nsinne, sai hän aina siksi muuta tehtävää. Siten kului koko vuosi.\n\nSeuraavana sunnuntaina piti Ainon mennä ripille; sen oli ylioppilas\nkuullut, ja oli sentähden kirkossa varhaisesta aamusta saakka. Ihmisiä\nkulki ulos ja sisään, sillä he väsyivät, kun jumalanpalvelus kesti niin\nkauan. Mutta Erkki vaan istui paikallaan, tarkastellen hänen kasvojensa\njokaista piirrettä, kun häneltä kyseltiin, kuu hän lauloi virttä,\nkuunteli saarnaa ja lopulla alttarilla, kumartui vastaan-ottaakseen\nsiunauksen. Uudet vaatteetko tahi mikähän lienee ollut syynä siihen,\nettä hän Erkin mielestä näytti paljon vanhemmalta kuin ennen. Oliko\ntämä pitkään, mustaan hameesen puettu tyttö, jolla oli niin valkoinen\nkaula, kalpeat, totiset kasvot, hieno, värähtelevä suu ja syvät,\nkosteat silmät, sama, joka niin iloisena juoksenteli karjapiian Marin\nperästä läävään ja joka kerran tanssiessa oli nojautunut hänen\nkäsivarttansa vasten? Hän oli sama, vaan hän oli nyt paljoa solakampi\nja kauniimpi kuin silloin. Hän seisoi siinä nöyränä jumalansa edessä,\npitäen virsikirjaa kädessään, hän ei ajatellut, että kukaan häntä\ntarkasteli, tahi, että hän tänään seisoi ensimmäisenä kirkon lattialla\nalttarin edessä.\n\nYlioppilas meni kotiinsa, samoin Ainokin ja kaikki meni entistä\nmenoaan, mutta Erkki oli nyt vielä hiljaisempi ja yksinäisempi kuin\nennen.\n\nKerran, muutama viikko myöhemmin, tapasi hän tiellä Ainon. Toinen\nkäveli toisella toinen toisella puolella tietä, Ylioppilas tervehti ja\nkulki ohitse, mutta sitten pysähtyi hän äkkiä, nosti kätensä leualleen\nja kääntyi häntä katsellakseen. Nyt rohkaisi hän mielensä ja astui\ntytön luokse.\n\nAino tunsi, että ylioppilas tuli hänen perässään, sillä äkkiä rupesivat\nhänen jalkansa kiiruhtamaan ja hän tuli aivan tien reunalle. Mutta\nErkki otti pitempiä askeleita ja saavutti hänet pian.\n\n\"Hyvää huomenta, neiti Aino\", sanoi hän nostaen hattuaan.\n\n\"Hyvää huomenta\", vastasi Aino, punastuen ja katsahtamatta häneen.\n\n\"Onnea ripille pääsöönne\", sanoi ylioppilas, ojentaen hänelle kätensä.\n\n\"Kiitos paljon\", vastasi Aino, ruveten taas astumaan. Ylioppilas ei\npäästänyt häntä, vaan kulki hänen sivullaan.\n\n\"No -- eikö tunnu kummalliselta olla täysikasvuinen?\" kysyi ylioppilas\npitkän äänettömyyden jälkeen.\n\n\"Enpä tiedä. Minun mielestäni on niinkuin ennenkin\", vastasi Aino.\n\n\"Eikö ole yhtään eroitusta?\" kysyi Erkki.\n\n\"Ei mitään muuta kuin se, että nyt yksin hoidan taloutta\", vastasi taas\nAino.\n\n\"Ja elämänne on muuten entisellään, samat ajatukset, samat unelmat? --\nEttekö ole halunneet pois kotoanne?\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Eikö teidän mielestänne teillä koskaan ole ikävä kotonanne\npappilassa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mutta mitä te oikeastaan toimitatte siellä koko pitkän päivän?\"\n\n\"Mitäkö minä toimitan?\" sanoi Aino, ja katsahti ensi kerran\nylioppilaasen hymyillen, sillä hän ei ollut koskaan kuullut niin\nkummallista kysymystä. \"Niin, onhan siellä paljonkin toimittamista.\nEnsin kun nousen ylös aamulla keitän isälleni kahvia, sitten kuorin\nmaidon, soitan vähäsen ja valmistan päivällisen. Ja iltapäivällä on\nyhtä ja toista tehtävää, ompelusta sekä paljon muutakin. Minä hoidan\npuutarhaa, autan karjakkoamme hänen lypsäessään lehmiä ja sitte tulee\ntaas illallisaika.\"\n\n\"Mutta noina pitkinä, synkkinä talvi-iltoina varmaankin enimmäkseen\nluette?\"\n\n\"Luen? En, miten saisin aikaa lukemiseen?\" kysyi Aino kummissaan.\n\n\"Ettekö saisi aikaa lukemiseen?\" toisti ylioppilas hänkin kummissaan.\n\n\"En, mutta isäni lukee minulle ääneen joskus illallisen jälkeen.\"\n\n\"Ja se on mielestänne hauskaa?\"\n\n\"Eipä juuri niin hauskaa. Hän aina valitseepi sellaisia hyödyllisiä\nkirjoja, eivätkä ne ole yhtään hauskoja.\"\n\n\"Mutta ettekö lue mitään itseksenne?\"\n\n\"Kyllä joskus vähäisen. Minä olen lukenut Robinson'in ja jonkun\nkertomuskirjan, nimeltä: 'nuorille lukijoille', ja sitä paitsi muutaman\nvanhanaikuisen kirjan isäni kaapista.\"\n\nYlioppilas ei voinut olla hymyilemättä.\n\n\"Nyt olin varmaankin tyhmä,\" ajatteli Aino, ja veri nousi hänen\nposkiinsa.\n\nErkki huomasi tämän ja tuli äkkiä totiseksi.\n\n\"Älkää luulko, neiti Aino, että teille nauran; siihen ei minulla ole\nmitään syytä, minusta oli vaan niin outoa ja hauskaa kuulla, että\nnuori, teidän ikäisenne tyttö niin vähäisen tuntee maailmaa eikä ole\nlukenut romaaneja ja kaikellaisia kirjoja, ennenkuin voi niitä\ntäydellisesti käsittää.\"\n\n\"Minä olen myös lukenut muutamia hyviä kirjoja, jotka sain lahjaksi\nripille mennessäni\", lisäsi Aino, ikäänkuin parantaakseen tyhmyyttään.\n\n\"Vai niin -- kuka on ne kirjoittanut?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"Kuka ne on kirjoittanut? -- Kas sitä en tiedä, mutta mustilla kansilla\non kultaristi.\"\n\nErkki puri hammastaan, sillä hän ei enään tahtonut hymyillä, ja Aino\nhuomasi tämän.\n\n\"Niin, kyllä minä sen tunnen\", vastasi hän vaan, uskaltamatta katsahtaa\nylös. \"Kuinka kummallista, minä olen monta päivää kulkenut kirja\ntaskussani, toivoen tapaavani teidät. Se on myöskin mustakantinen,\nkultaristillinen. Minä tahtoisin tietää, mitä te siitä pidätte, olkaa\nniin hyvä ja lukekaa se, jos joskus saatte sen verran aikaa. Saatte\nnähdä, että sitä kannattaa lukea.\" Ylioppilas otti taskustaan pienen\npaperiin käärityn kirjan. Aino otti sen ja kiitti.\n\n\"Niin, nyt sanon siis teille jäähyväiset täksi kerraksi\", sanoi Erkki\npysähtyen, \"minä menen tännepäin\", ja sen sanottuaan lähti hän pois.\n\n\"Uh, tuo ikävä ylioppilas, miks'ei hän anna minun kulkea rauhassa\",\najatteli Aino hänen erottuansa. \"Minä puhuin varmaankin hyvin\ntyhmästi\", ja sitten kiiruhti hän kotiinsa.\n\n\"Lukenut ainoastaan muutamia vanhanaikuisia kirjoja ja Robinson'in\" --\najatteli ylioppilas hymyillen itsekseen. \"Hyvänen aika, kuinka viaton\nja lapsellinen -- lukenut Robinson'in.\"\n\nHuoneesensa tultuaan avasi Aino kirjan. Kannelle oli painettuna:\n\"Naisen elämä ja velvollisuus evankeliumin valossa, kirjoittanut Adolf\nMonod.\"\n\nKun ylioppilas ensi kerran sen jälkeen tapasi Ainon, kysyi hän oliko\ntämä jo lukenut kirjan. Niin, sen hän kyllä oli tehnyt -- vaan ei\nkuitenkaan tarkkaan.\n\n\"Mitä pidätte siitä?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"Kyllä -- paljon -- mutta minä ymmärrän niin vähän sellaisia asioita\",\nsanoi hän vähän ujosti.\n\nYlioppilas katsoi häneen terävästi. \"Te ymmärrätte niin vähän sellaisia\nasioita\", toisti hän. \"Niin, se kirja ei ole yhdellä kertaa luettu, se\non varma. Ja te ette ole lukeneetkaan sitä loppuun, niinkuin sanoitte.\"\n\n\"Muutamia lehtiä puuttui, mutta voitte mielellänne saada sen nyt jo.\"\n\n\"Oi, eihän sillä ole mitään kiirettä. Yhtä hyvin kuin se on minun\nhyllylläni pölyyntymässä, voi se olla teidän hyllyllännekin ja jos\ntahtoisitte ottaa sen minulta muistiksi, rippilahjaksi voisitte sitä\nkutsua, niin olisi se minulle hyvin mieluista. Mutta sanokaa minulle\noletteko lukeneet Orvarodd'in sadun tahi Ingeman'in romaanin?\"\n\n\"En ole, mutta onko teillä sellaisia kirjoja?\"\n\n\"On kyllä, ja jos vaan tahdotte, saatte niitä mielellänne lainata.\"\n\n\"Ottaisinko -- en -- minä en luule, että isäni siitä pitää.\nRomaania --\"\n\n\"Sanokaa, että saitte ne minulta, niin isänne kyllä varmaan lupaa.\"\n\n\"Romaania! Nehän ovat niin hauskoja kirjoja, olen kuullut sanottavan.\nMeillä oli kerran palvelija, joka ennen oli palvellut kaupungissa, ja\nhän sanoi, että sen talon tyttäret valvoivat myöhään yöhön lukien\nromaania eivätkä mitenkään olisi malttaneet jättää niitä kesken.\"\n\n\"Vai niin? Jos niin olisi, ei olisi koskaan mitään hyötyä niiden\nlukemisesta.\"\n\n\"Ah, -- enpä minä luule, että se minulle olisi mitään vaarallista,\nsillä, jos totta puhun, en juuri paljon pidä lukemisesta. Paljon\nmieluummin kuljeskelen minä ulkona, kun vaan sopii. Minä en tiedä\nmitään hauskempaa kuin juoksennella viheriällä nurmella, kiivetä\nvuorelle, astuskella kanervikossa ja hypätä kiveltä kivelle. Siellä\npuhaltaa tuuli niin raikkaasti, linnut laulelevat, aurinko paistaa\npuitten väliltä ja sitten olen niin iloinen, niin onnellinen.\"\n\nYlioppilas katsahti hämmästyneenä ja iloisena Ainoa.\n\n\"Niin, eikö totta, -- teistä tuntuu niinkuin olisitte kotona puitten ja\nlintusten keskellä, puisen taivaan alla, ja niinkuin rinnassanne olisi\njotain, joka pyrkii päästä ulos vapauteen, niinkuin joskus saisitte\nvastustamattoman halun täydellisesti iloita ja riemuita.\"\n\n\"Niin, aivan niin -- ja minä riemuitsenkin yksin ollessani, niin että\nvuoret kaikuvat ylt'ympäri; mutta auringon paistetta pitää olla. Niinkö\nteidänkin mielestänne?\"\n\n\"Hm\", sanoi ylioppilas surullisesti, \"ei juuri niin, mutta kerran oli\nminunkin laitani niin, nuorena ollessani oli minulla sitä, mutta se\naika on jo aikoja sitten mennyt.\"\n\n\"Kadotitteko sen? Kadottavatkohan kaikki ihmiset sen?\" kysyi Aino,\nkatsahtaen totisesti ylioppilaasen.\n\n\"En tiedä, Aino neiti, löytyy kyllä ihmisiä, jotka säilyttävät tämän\ntunteen, mutta he eivät ole onnellisia. Onnellisimmat ovat ne, jotka\nsen kadottavat, sillä he saavat sen sijaan jotain toista ja parempaa.\"\n\n\"Jotain toista ja parempaa? Onko siis mitään parempaa kuin ilo?\"\n\n\"Suru. Te katselette minua niin kummallisesti, niinkuin laskisin\nleikkiä. Mutta, Aino neiti, uskokaa minua, sillä puhun totta. Suru on\nparempi kuin ilo; sillä ainoastaan oikea suru voi tuottaa oikeata iloa.\nMutta älkäämme puhuko näin totisista asioista. Te ette voi minua vielä\nymmärtää, mutta ehkä muutamien vuosien perästä --.\"\n\n\"Luuletteko siis, että minä saan surua?\"\n\n\"En tiedä, mutta silloin voitte minua ymmärtää, sillä silloin ette te\nenään riemuiten juoksentele niityillä.\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\"\n\n\"Olen, mutta tässä on jo tienhaara ja kotinne on tuolla. Hyvästi,\nlähetän sitten teille ne kirjat, joista puhuimme.\"\n\n\"Suuri kiitos!\"\n\n\"Miten kummallinen tuo ylioppilas on\", ajatteli Aino, astuessaan yksin\ntietä pitkin, pappilaan päin, \"mutta hän on kuitenkin hyvä minua\nkohtaan. Minä en nyt peljännytkään häntä niin kovasti kuin ensi kerran\npuheella ollessamme. Kun hän viitsii näin puhutella minun? --  -- ja\nnyt rupean minä lukemaan romaania.\"\n\n\"Hän on vielä entisellään\", ajatteli ylioppilas, \"jotenkin lapsellinen.\nMuistan vielä hänen katsettaan kirkossa -- hm, tässä sielussa on\nmonioita ajatuksia, unelmia ja mielitekoja, mutta ne ovat vielä\nnukuksissa ja epäselviä. Siivet ovat kahleissaan, mutta niiden täytyy\npudistaa tomu päältään ja päästä vapaiksi kerrassaan. Nyt saamme nähdä\ntaitaako kirjailija Öhlenschläger murtaa kahleen, Monod ei sitä voinut.\nHänen katseensa kirkossa petti minua -- -- mutta ei, se ei pettänyt\nminua, odota, odota vaan.\" -- --\n\nYlioppilas ei käynyt pappilassa, sentähden tuli maantie uudestaan\nheidän yhtymäpaikakseen; mutta Aino ei enään kääntynyt pois häntä\nnähdessään, vaan päinvastoin alkoi hän ensiksi puhelun.\n\n\"Kiitos, kiitos noista hyvistä kirjoista\", sanoi hän loistavin silmin,\n\"oi ne olivat niin --\" lisäsi hän, painaen kätensä rintaansa vasten --\n\"minä jo luin ne kerran läpi, mutta saisinkohan lukea vielä kerran,\nSaisinko?\"\n\n\"Niin monta kertaa kuin haluatte\", vastasi ylioppilas.\n\n\"Minä luin niistä ääneen Marille ja hänen mielestään ne olivat hyvin\nhauskoja.\"\n\n\"Vai niin\", vastasi Erkki.\n\n\"Oi, eikö olisi ollut hauskaa elää siihen aikaan\", jatkoi Aino\ninnostuneena, \"eikö niin? Noiden kaikkien kullalla koristettuihin,\nvaippoihin ja tupsuhattuihin puettujen ritarien seurassa katsella\nkeihästelyä ja tanssia --\"\n\n\"Niin, ja sitten tällaisen vanhan ylioppilaan sijaan puhella pienen,\nurhoollisen Klaus Skirmen tahi Kaarlo Risen kanssa --?\"\n\n\"Niin, herrat eivät enään ole samallaisia kuin siihen aikaan\", sanoi\nAino.\n\n\"Eivät, vaan nykyaikana ritarit käyvät hännystakissa ja ovat nyreän\nnäköiset\", vastasi ylioppilas.\n\n\"Mutta jos minä olisin elänyt siihen aikaan, kuin\" --\n\n\"Niin olisitte nähneet kaikkea tuota ihanaa ja kummallista, ajattelette\nvarmaankin? Mutta sitä voitte vieläkin, neiti Aino.\"\n\n\"Voinko?\" kysyi Aino, katsahtaen häneen hämmästyksissään.\n\n\"Voitte kyllä, jos vaan tahdotte\", vastasi ylioppilas. \"Tuolla\nrannalla, tiedättekö, on vanha jättiläishauta. Sinne on Angantyr\nveljineen haudattuna. Kun nyt yöllä tuulee ja myrskyilee ja synkät\npilvet kulkevat kuin mustat, korskivat hevoset, kun aallot vaahtoavat\nja loiskuvat valkoisina maata vasten, silloin taivas leimuaa, ja Hervör\nvaatii kuollutta isäänsä esille. Ukkonen jyrisee, haudat aukenevat,\nkuolleet puhuvat sinulle myrskyn siivillä. Sinua värisyttää ja\npelottaa, niinkuin jäinen käsi olisi sinuun tarttunut, sinä suljet\nikkunan, ristit silmäsi ja katselet varovaisesti onko ketään sisällä,\nja kun kuu heittää hopeitaan kedolle ja kaikki näyttää vapisevan sen\nkalpeassa valossa, ja keijukaisten kuningas liitää eteenpäin sukkelasti\nja keveästi, silloin tulee keijukainen, tuoden Orvarodd'ille kuun\nsäteistä kudotun paidan. Hän tanssii leikkien hänen edessään viheriällä\nnurmella, siksi kuin kaikki katoaa sumuun, ja sinä et näe kuin kiviä,\npuita, maata ja jokea, joka kohisten ja pauhaten virtaa ohitse.\"\n\nYlioppilas oli tätä kertoessaan pysähtynyt ja Aino kuunteli häntä\nhämmästyksissään. Kun hän vaikeni, seisoi Aino, ikäänkuin uneksien,\nmutta heräsi sitten ja sanoi hymyillen:\n\n\"Nyt laskette leikkiä. Tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että tuo\nkaikki tapahtui Tanskassa?\"\n\n\"Tanskassa, Norjassa, Venäjällä tahi Saksassa, se on sama.\nMielikuvituksen maailmassa ei nimistä huolita. Sanotaan vaan 'minä\ntahdon', niin se on edessäni. Siten voitte keskellä talvea mielessänne\nkuvailla Itämaita hehkuvine väreineen, tuoksuvine kukkineen ja kesällä\nGrönlannin tunturin, lumen ja jään peittämänä.\"\n\n\"Kyllähän minä tiesin, että voisin uneksia sellaista, mutta\nvalvoessa --\"\n\n\"Jos sitä voitte uneksiessanne, niin voitte myös valvoessanne joka\nkerta kuin annatte ajatuksenne vaipua unelmiin.\"\n\n\"Niin, -- mutta miten te, joka olette niin viisas, voitte ajatella\nmitään sellaista?\"\n\n\"Te olette myös viisas, Aino neiti, sentähden voitte tekin ajatella\nsellaista. Viisaat näkevät, mutta tyhmät eivät näe mitään. Sentähden on\nlapsi paljon viisaampi kuin täysi-ikäinen, sillä lapsi voi nähdä. Lapsi\npanee kuvaillessaan elämän ja sielun kaikkeen, mutta aikaihminen\nuseinkaan ei näe elämää eikä sielua missään ja tätä kutsuu maailma\nviisaudeksi. Aikaihminen voi ottaa kukan, leikata sen palasiksi, laskea\nheteet ja emit; mutta lapsi ottaa kukan käteensä, nauttii sen kauniista\nväristä ja suloisesta tuoksusta ja ajattelee: 'asuukohan tässä\nkeijukainen, josta olen lukenut kertomuksissa?' Ja kun lapsi voi nähdä\ntaivaan täynnä enkeleitä, aikaihminen ei voi huomata muuta kuin la'en,\njoka on milloin sininen, milloin harmaa. Ja kun lapsi luottamuksella\nrukoukseensa jättää itsensä Jesuksen haltuun, pelkää aikaihminen\ntulipaloa ja sairautta tahi muuta semmoista. Kuka on siis viisaampi?\nLapsiko vai aikaihminen? Raamattu pitää lasta viisaampana, vaan maailma\naikaihmistä. Kumpiko lie oikeassa? Mutta ainoastaan raamatullahan on\navaimet taivaan valtakuntaan ja siinä on kirjoitettuna: ei kukaan pääse\ntähän sisälle, joll'ei hän ole niin viisas kuin lapsi.\"\n\n\"Löytyykö siis ketään, joka ei usko Jumalaa?\" kysyi Aino totisesti.\n\n\"Löytyy monta, monta, ja kun te tulette enemmän muitten ihmisten\nsekaan, saatte tekin nähdä ja kuulla heitä. He pilkkaavat kaikkea mikä\non pyhää ja kansa nauraa heille ja kutsuu heitä sukkeliksi.\"\n\n\"Ja tällaiset ovat ihmiset! Te puhutte minulle niin pahaa\naikaihmisistä, että minua peloittaa tulla siksi.\"\n\n\"Teidän ei tarvitse peljätä, Aino neiti; täysikasvuiseksi täytyy\njokaisen tulla; kysymys on vaan voitteko nähdä, niinkuin entisinä\naikoinanne, voitteko tyytyä 'lapsenloruihin' ja luottaa siihen, että\nJumala on sanova: 'sinä olet viisas, sinulle on ovi avoinna'.\"\n\n\"En luulisi sitä niin vaikeaksi\", vastasi Aino, \"sillä minun mielestäni\nse on niin selvää, ett'ei toisin voisi ollakaan.\"\n\n\"Älkää olko liian varma. Nuorena ollessa on aina terävät silmät, mutta\nvanhemmaksi tultua tulee ihminen aina lyhytnäköisemmäksi ja silloin on\nvaan koetettava hankkia sopivia silmälasia. Mutta älkää myöskään\npeljätkö, sillä Raamatussa on kirjoitettuna: 'kun Jumala on kanssamme,\nkuka voi silloin olla meitä vastaan'.\"\n\nKun he sinä päivänä erosivat, jäi ylioppilas kauaksi aikaa katselemaan\nhänen jälkeensä.\n\n\"Hän on rohkea ja vahva\", ajatteli Erkki, \"ja nyt kohottaa hän\nsiipensä. Nyt lentää hän varmaankin taivaasta maahan, ilmasta mereen,\nei koskaan lepoa, ei koskaan rauhaa, ja kuitenkin on hän onnellinen ja\nrohkea. Mutta lopulla väsyy jalka, ja siipi hervostuu, rinta ehkä\nhaavoittuu, ja hän haluaa lepoa, rauhaa. Mihin hän silloin lentänee?\"\n\nSiitä ajasta puhutteli ylioppilas usein Ainoa. Joka kerta kun he\ntapasivat toisensa tiellä, puhelivat he keskenään. Erkki kertoi hänelle\nvanhoista saduista, kansan entisestä elämästä, viikingein matkoista ja\nuljaista uroista. Hän kertoi vieraista maista, minkälaiset ihmiset\nsiellä olivat, ja heidän elämästään ja toimistaan. Aino kuunteli tätä\nkaikkea ilomielin, hänelle antautui uusi elämä, josta hän ei ollut\nuneksinutkaan, ja hän rupesi nyt tarkemmin ajattelemaan kaikkea mitä\nnäki ympärillään. Hän ei enää voinut surutonna juoksennella ympäri\nniittyjen niinkuin ennen, ajatella kaikkea, eikä kuitenkaan mitään;\nhänen ei tehnyt mieli riemuita, niin että vuoret kaikuivat, hymyillä\nja iloita kaikesta; nyt tahtoi hän mieluummin istuutua mättäälle ja\nkatsella kaunista näköalaa tahi ajatella kulkiko Sverre sitä tietä\nlähtiessään pohjoiseen Trondhjem'iin. Ehkä oli hän levännyt samalla\npaikalla missä hän nyt itse istui.\n\nTahi tahtoi myös valmistaa illallisen aikaiseen, saadakseen paremmin\naikaa lukemiseensa.\n\nYlioppilasta ei hän enään peljännyt, päinvastoin oli hänestä hauska\npuhella hänen kanssansa, sillä hän näki ja tunsi niin paljon ja taisi\nniin kuvaavasti kertoa, niin että hän ikäänkuin näki kaiken sen\nedessään. \"Hän on varmaankin paljon viisaampi isääni\", ajatteli Aino,\nja isänsä nosti silmänsä kirjastaan kysyäkseen oliko hän muistanut\npanna kalan likoon ja silittää papin kauluksen huomiseksi ja pitikö hän\nHottentottien tavoista, mutta silloin olivat Ainon ajatukset muualla,\n-- kaukana täältä.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nKylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä.\n\n\nYlioppilas ei ollut nähnyt eikä tavannut Ainoa pitkään aikaan, syytä\nsiihen ei hän mitenkään voinut käsittää. Jos hän varta vasten olisi\nmennyt pappilaan tätä kyselemään, olisi se näyttänyt niin\nkummalliselta, mutta hän ei voinut kieltää kaipaavansa joskus Ainoa.\nOlihan hän ollut raitis hengähdys keskellä hänen kirjapölyään, niinkuin\nleivon laulu keväällä. Erkki oli iloissaan kun näki hänen sielunsa\nkasvavan ja päivä päivältä yhä enemmän ilmituovan ajatuksiaan, niinkuin\nse joka iloitsee lehtisilmikoita katsellessa, jotka puhkeavat ja\nmuodostuvat lehdiksi.\n\nHänen täytyi saada tietää, miten Ainon laita oli; sentähden kysyi hän\nkerran palvelialta, joka meni joelle vaatteiden pesuun.\n\n\"Neitikö kipeänä?\" toisti Mari kummastuksissaan, \"ei pikkustakaan; hän\nlähti kaupunkiin kaksi viikkoa sitten ja --\"\n\n\"Kaupunkiinko? -- lähtikö hän kaupunkiin?\" kysyi ylioppilas\nhämmästyksissään.\n\n\"Niin, onko se mikään kumma?\" alkoi Mari taas, pannen pois kartun, \"hän\nlähti sinne kaksi viikkoa sitten ja itki lähtiessään; se on toden\ntotta, ja nyt pitää hänen olla pois kotoaan kokonainen vuosi.\"\n\nYlioppilas malttoi taas mielensä. \"Hyvästi, ja sano terveisiä\npastorille\", sanoi hän jatkaen matkaansa.\n\nHän oli aikonut mennä etemmäksikin, mutta miten olikaan, kun hän\nkatsahti ylös oli hän jo kotona. Hän astui hiljaan käytävän läpi omaan\nhuoneesensa, otti kirjat esille ja istuutui lukemaan. Mutta lukeminen\nei ottanut sujuakseen, hän ei voinut istua hiljaan tuolillaan, eikä\nkiinnittää ajatuksiaan lukemiseen. Hän nousi ja astui edestakaisin\nlattialle. \"Hänkin lähti kaupunkiin\", ajatteli hän, \"sitä tietä piti\nhänen siis kuitenkin käydä. Ja minä, joka luulin saavani nähdä hänen\nheräävän, kasvavan, ja yhä enemmän muodostuvan herttaiseksi,\ntodelliseksi naiseksi, -- ei, pois kukkanen, se voi tuoksuta hyvältä ja\nherättää tanssi-yönä ihailua, vaan sitten -- on ilo mennyt, seuraavana\npäivänä pudottaa se lehtensä, varsi surkastuu ja heitetään pois\nrisuläjään. Miten luonnollinen on tämä maailma, se kadottaa elämän\ntoisensa perästä ja kuitenkin on sillä sama viehätys. -- -- Niin,\nsiihen loppui se satu.\"\n\n\"Hän oli kuitenkin viehättävä, suloinen -- hän taisi niin uskollisesti\nkatsella sinun silmiisi. Hänellä oli voimaa itsessään, sillä hän oli\npuhdas lapsi. Ehkä taitaisi hän vastustaa viettelyksiä, ehkä palaisi\nhän taas takaisin sieltä samallaisena kuin ennen, ainoastaan\nkokeneempana. -- -- Ah ei! hän oli liian nuori ja heikko, hän on\nvarmaankin niinkuin muutkin. Tule nyt raamattuni!\" -- --\n\nKerran kun pastori istui yksin huoneessaan, koputettiin ovea ja\nylioppilas astui sisään.\n\n\"No kuinka harvinainen vieras\", sanoi pastori, käännyttyään ja\nhuomattuaan kuka tulija oli.\n\n\"Hyvää päivää, hyvää päivää, tulin oikein iloiseksi nähdessäni teidät.\nKuinka voitte?\" ja pastori pudisti sydämmellisesti hänen kättänsä.\n\n\"Kiitos, hyvin. Minä kuulin, että tyttärenne Aino on matkustanut\nkaupunkiin, tahdon sen tähden poiketa tänne kysymään viihtyykö hän\nsiellä.\"\n\n\"Kas, se oli ystävällisesti, istukaa, istukaa, -- niin, hän on poissa,\ntuo pikku veitikka, mutta näyttääpä siltä kuin ei hän oikein viihtyisi\noloonsa.\" Pastori hymyili ja pani kätensä ristiin vatsalleen.\n\n\"Vai eikö hän viihdy siellä?\" kysyi ylioppilas uteliaana.\n\n\"Ei hän raukka näy viihtyvän. -- Voittehan itse ajatella, hän on ensi\nkerran kaupungissa aivan ventovieraiden ihmisten seurassa ja aivan\nuusissa oloissa.\"\n\n\"Mutta mitä se voi vaikuttaa? Minä luulin, että nuo uudet olot vaan\nhämmästyttäisivät häntä.\"\n\n\"Niin, tässä saatte itse nähdä\", sanoi pastori, ottaen kirjeen\npöydältä. \"Saatte mielellänne lukea sen, jos vaan haluatte. Siinä ei\nole mitään salaisuuksia. Mutta älkää tarkastelko kirjoitusta.\"\n\n\"Oi, -- suuri kiitos!\" Ylioppilas otti kirjeen ja luki siitä seuraavan:\n\n  \"Rakas isäni!\n\n  Anna minun tulla kotiin, sillä täällä kaupungissa on niin\n  ikävä. Minä itken melkein jok'ikinen päivä, sillä minä en\n  tiedä mitä minusta voi tulla. Jos teen mitä tahansa, on\n  kaikki vaan hullusti. Milloin pitää minun olla yhdellä,\n  milloin toisella tavalla. Välistä täytyy minun niiata maahan\n  asti, joka kerran kun tapaan kadulla jonkun herran, joka\n  tervehtii minua, ja sitten täytyy minun katsella hänen\n  silmiinsä ja hymyillä, niin he sanovat. Ja sitten huomaan\n  minä olevani niin tyhmä kaikenlaisissa asioissa, ett'en\n  tiedä mitään enkä voi mistään puhella. Kotona oli mielestäni\n  niin helppo puhella ja ylioppilas jutteli niin paljon, jota\n  ymmärsin ja oli hauska kuunnella. Mutta täällä ei koskaan\n  puhuta sellaisista asioista. He kysyvät kuinka monta kertaa\n  viikossa posti tuli kotiin, kuinka kauan olen käyttänyt pitkiä\n  hameita, ja he kertovat, että Olga Lindströmin kaulus oli\n  vinossa, että luutnantti Karlsson oli kolme kertaa tanssinut\n  Helena Belsin'in kanssa ja saattanut häntä vaunujen ovelle.\n  Vaan semmoista en minä ymmärrä enkä huomaa ja istun vaan siellä,\n  vastaan kysymyksiin ei tahi kyllä, häpeän ja punastun. Minä\n  en tiedä mikä siihen on syynä, ett'eivät herrat täällä ole\n  samallaisia kuin kotona. Minä tarkoitan, kuinka ylioppilas\n  tavatessaan minut tiellä ainoastaan nyykäytti päätään ja kohotti\n  lakkiaan; mutta täällä he kumartavat ja kääntelevät itseään\n  melkein joka sanaa lausuessaan ja sanovat lakkaamatta neiti\n  ja pyyhkäisevät viiksiään. Tähän en minä ole tottunut,\n  vaan tulen ujoksi ja olen ääneti. Ja jos koetan vähän puhua,\n  rupeaa sydäntäni tykyttämään, veri nousee poskiini ja silloin\n  -- silloin tekisi mieleni itkeä. Täällä kotona, missä asun,\n  hyväilevät he minua ja sanovat, ett'ei minun pitäisi sillä\n  tavoin vastata, vaan sanoa niin ja niin. Täällä on ilkeä\n  vanhapoika, jota kaikki sanovat Erkki sedäksi ja joka aina\n  vaan kuljeksii täällä, tahtoo vähän väliä minua suudella ja\n  kutsuu minua pikku maalaisruusukseen. Ja he ovat antaneet\n  minulle vannehameen ja kiharoineet hiukseni ja käskeneet minun\n  käydä jalat enemmän ulospäin. Ei, anna, isä, minun tulla kotiin,\n  minä niin ikävöin sinua ja kaikkia teitä, Kultaruusuani ja\n  Mustaani. Minä kysyin, enkö voisi saada sitä tänne; sillä täällä\n  pihalla olisi hyvä tila ja tallikin on täällä. Vaan kuultuaan,\n  että se oli vuohi, nauroivat he sanoen, ett'ei minun täällä\n  kaupungissa pitäisi puhua vuohista, lehmistä ja muista sellaisista,\n  se ei ole sopivaa, niinkuin eivät nekin olisi Jumalan luomia.\n  Ei, anna, isä, minun tulla kotiin, minä koetan olla hyvä tyttö\n  ja koetan tehdä kaikki sinun mielesi mukaan. Oi, anna minun tulla!\n\n                                                     Oma Ainosi.\"\n\nYlioppilas istui kirje edessään, kyynelsilmin katsellen sitä, sillä\naikaa kuin pastori odotti, että hän sanoisi jotain.\n\n\"No -- mitä arvelette?\" kysyi pastori, nähtyään, ett'ei hän enää\nlukenut.\n\n\"Niin, minä näen, että leikki jo on alkanut\", vastasi ylioppilas, \"he\nsoittavat ja lyövät rumpua, mutta koiran ei tee mieli tanssia.\"\n\n\"Ha-ha-ha-ha\", nauroi pastori, \"niinhän se on. Mutta luultavasti tottuu\nhän piankin siihen ja tulee sitten viihtymään paremmin.\"\n\n\"Luultavasti tottuu hän piankin siihen\", toisti ylioppilas katkerasti\nhymyillen, \"samoin voisi vastata miehellekin, joka taistellessaan meren\nkuohussa huutaa apua: Makaa siellä, kyllähän pian siihen totut. Voinko\nuskoa, että te tämän kirjeen luettuanne kieltäisitte häntä palajamasta\nkotiin? Tahdotteko siis, että häntä totutettaisiin ja opetettaisiin\ntällaisiin koirankonsteihin?\"\n\n\"Kysyitte tahtoisinko minä ottaa hänet jo kotiin? Kuinka niin voitte\nuskoa? Minkätähden siis lähetinkään hänet kaupunkiin?\"\n\n\"Niin, minkätähden lähetitte?\"\n\n\"Kuinka voitte te sitä kysyä, te, jonka paraiten pitäisi tuntea hänet\nja kaupungin elämää. Ei suinkaan hän olisi koko elämänsäkään voinut\nolla täällä kotona, niinkuin mikä talonpoikaistyttö. Täytyihän hänen\npäästä kaupunkiin, nähdäkseen ja oppiakseen jotain, päästäkseen vähän\nsivistyneiden ihmisten seuraan ja saadakseen vähän elämäntapoja!\"\n\n\"Oh, sillä ei ollut mitään erikoista kiirettä, Minun mielestäni hänellä\noli jo ennestään hyviä elämäntapoja, ja jos hän ensin olisi kasvanut ja\ntullut todelliseksi naiseksi, ei hän olisi sen enempää tarvinnut.\nTodellinen nainen tietää aina käyttäytyä miten on soveliasta,\nhuolimatta koskaan muodista, ja se juuri on hänessä kauneinta.\"\n\n\"Niin, minä tunnen noita puheenparsia\", huudahti pastori, \"ne näyttävät\nkauneilta ja hyviltä, paperille kirjoitettuina, mutta kun ne tulevat\nkäytäntöön, ovat ne aivan sopimattomia. Minä kunnioitan, herra\nylioppilas, teidän oppianne ja tietoanne, mutta tässä suhteessa en usko\nteitä oikein käytännölliseksi. Minä en pidä tytärtäni minäkään\ntavattomana ihmisenä, hän ei ole parempi muita, sentähden voi hän olla\nsamallainen kuin muutkin.\"\n\n\"Niin, siinäpä se on\", keskeytti ylioppilas innossaan, \"hänen pitää\nolla samallainen kuin muutkin. Jokaisen pitää olla samaan kaavaan\nvalettu, jokaisen täytyy puhua samaa roskaa, ihmisen pitää olla kone,\njoka osaa ulkoa, ennenkuin se pannaan liikkeesen.\"\n\n\"Niin, niin, ollaan siltä yhtä hyviä ystäviä\", sanoi pastori,\ntaputtaen ylioppilasta olkapäälle, \"siitä emme koskaan taida tulla\nyksimielisiksi. Minä en voi aina käsittää kaikkea, mitä puhutte\naatteista ja yhä vaan aatteista, näettekö, minä olen vielä\nvanhoillaolija.\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", alkoi ylioppilas taas, \"että noin kiivastuin.\nMinulla ei tosin ole mitään sanomista tässä asiassa, mutta kun te\nolette niin hyvä ja annoitte minun lukea kirjeen, otin itselleni\nvapauden sanoa suoraan mielipiteeni siitä. Te ette siis nyt ota häntä\nkotiin?\"\n\n\"En, sitä en mitenkään tahdo; kun hän kerran tuli sinne, niin täytyy\nhänen myös viipyä siellä vähän aikaa ainakin; mutta parasta lienee,\nettä minä matkustan sinne häntä tervehtimään, rauhoittaakseni pikku\ntyttö tölleröäni.\"\n\n\"Mutta mitä teette, jos ei hän viihdy siellä?\"\n\n\"Niin, jos ei hän viihtyisi, niin eihän muuta neuvoa olisi, kuin hakea\nhänet kotiin, mutta olkaamme vielä hyvässä toivossa.\"\n\n\"Niin, olkaamme hyvässä toivossa\", vastasi ylioppilas totisesti,\nojentaen kätensä: \"hyvästi, herra pastori, ja kiitoksia\nystävällisyydestänne.\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi ja kiitoksia käynnistänne.\" --\n\n\"Hän on vielä samallainen kuin ennen\", ajatteli Erkki, kotiinpäin\nastuessaan, \"ja kuinka lapsellisesti hän kirjoittaa, niin että kivikin\nsiitä pehmeentyisi -- -- Herra Jumala suojelkoon sinua!\"\n\nKun ylioppilas noin kuukausi myöhemmin astui tietä pitkin, kuuli hän\njonkun huutavan takanaan. Hän kääntyi ja näki pastorin hengästyneenä\nastuvan mäkeä ylös. Erkki meni häntä vastaan.\n\n\"No -- sanoinhan niin? Ettekö usko minun olleen oikeassa?\" sanoi\npastori, hyvillään hieroen käsiään.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi ylioppilas hämmästyneenä.\n\n\"Tietysti tytärtäni. Hän kirjoitti minulle tänään, ett'ei hän nyt\nmillään muotoa tahtoisi tulla kotiin.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi Erkki kylmämielisesti, \"ja mikä on syy tähän\nmuutokseen?\"\n\n\"Hän on jo, niinkuin sanoin, perehtynyt oloihinsa. Nyt on vaan aamusta\niltaan tanssia, näytelmiä ja kaikellaisia huvituksia. Niin, herra\nylioppilas, siitä näette, mihin teidän korkeat ajatuksenne ja kauniit\nsananne kelpaavat?\"\n\n\"Näyttää siltä kuin saisin ne pitää itsekseni\", vastasi ylioppilas\nkatkerasti, koettaen kohottaa olkapäitään.\n\n\"Niin, parastahan se onkin -- ha, ha, ha, -- niin, tulkaa nyt pian\nkäymään pappilassa, niin saatte vähän lukea hänen kirjeitään, jos\nhaluatte. Minä istun enimmäkseen yksinäni koko illan.\"\n\nHe erosivat, ja kotiin tultuaan rupesi pastori paperein joukosta\netsimään Ainon viimeistä kirjettä. Sisällys oli seuraava:\n\n  \"Rakas isäni!\n\n  Kuinka hauska, että sinä olit luonani puhelemassa kanssani.\n  Nyt ei täällä enään ole yhtään ikävä! Päinvastoin viihdyn\n  varsin hyvästi ja mitä kauemmin olen, sitä hauskempi minulla\n  on. Nyt alan paremmin perehtyä kaikkeen, ja huomaan, että\n  minä vaan olen ollut tyhmä. Oi, kuinka vähän olen tietänyt\n  ja kuinka vähän nytkään tiedän! Nyt vasta sen huomaan, kun joka\n  päivä opin jotain uutta. Kuinka paljon täällä on katselemista\n  ja kuinka paljon oppimista. Minä tulen joskus aivan pyörryksiin\n  tästä hälinästä, johon en ole ennen kotonani tottunut, mutta\n  se on kuitenkin hauskaa. Minä käyn tansseissa, teaaterissa ja\n  kaikellaisissa pidoissa; sillä Mathilda taitaa olla kaikkein\n  tuttu ja hän osaa niin hyvästi puhua puolestaan, ja keksii aina\n  niin paljon hauskuutta, että kaikki mielellään tahtoisivat hänet\n  mukaansa. Siten tulen minäkin hänen kanssansa ja minun täytyy\n  myöntää, että kaikki ovat minulle hyvin ystävällisiä. Ei voi\n  uskoa kuinka monta ystävää olen täällä saanut, Georgina Almoigin\n  ja Susanna Gjerstadin. Kuinka suloinen on tuo Susanna! Hän kysyi\n  tahtoisinko minä muutamaksi yöksi tulla hänen luoksensa, niin\n  olisi meillä niin hauskaa yhdessä. Ainoastaan toisinaan valtaa\n  minut koti-ikävä, ja silloin en melkein tiedä mitä tehdä.\n\n  Niin kävi nykyjään kylpymatkoillani. Ilma oli kaunis ja\n  raitis, järvi kirkas kuin peili, ja auringon säteet kimaltelivat\n  veden pinnalla. Kun ilta tuli ja aurinko laskeutui, istahdin\n  minä rantakivelle yksinäni, ja katselin järvelle päin. Silloin\n  tuntui minusta niin kummalliselta. Kun näin auringon tulipunaiset\n  säteet ja rusottavat pilvet, kun äkkiä tuli syvä hiljaisuus,\n  kuului ainoastaan pienten aaltojen loiskinta rantaa vastaan ja\n  raitis tuulen suhina, -- silloin, en tiedä miten en voinut olla\n  ajattelematta kotiani, sinua, isä, ja kaikkia teitä ja silloin\n  halusin niin hartaasti saada itkeä. Mutta samassa tunsin kuinka\n  kaksi käsivartta minua syleili ja joku suuteli minua poskelle,\n  se oli Mathilda, joka nauraen sanoi, ett'en nyt saisi olla niin\n  tunteellinen, vaan tulisin leikkimään muiden kanssa. Silloin en\n  minäkään voinut olla nauramatta enkä enää tuntenut ikävää.\n  Mutta, isä, nyt muistan, tiedätkö mitään tuosta ylioppilaasta?\n  Ajatteleppas, Susanna kertoi minulle kerran, että hän oli\n  kihlannut tytön, joka nyt on naitu luutnantti Karlson'ille,\n  mutta tämä purki kihlauksen, sillä ylioppilas tahtoi aina\n  olla hänen herrana ja tahtoi aina neuvoa, miten hänen tulisi\n  käyttäytyä ja muuta sellaista; ja tästä tyttö suuttui, niinkuin\n  luonnollista oli. Hän oli samallainen raukka kuin minäkin, joka\n  vaan oleskelin siellä maalla, kuuntelin ylioppilaan saarnoja,\n  enkä tiennyt mitään parempaa. Mutta sitten tuli hän kaupunkiin\n  ja oppi tuntemaan tämän Karlson'in. Minun olisi kyllä tehnyt\n  mieli itkeä ylioppilaan tähden, ja ajatteleppas -- sitä teinkin\n  ensimmäisinä päivinä. Silloin tekivät he aina ivaa hänestä ja\n  minun kävi häntä sääli; sillä hän on aina ollut minulle hyvä.\n  Mutta nyt ymmärrän, että hän vaan on pilkannut minua ja\n  Mathilda sanoo, ett'ei minun koskaan pitäisi huolia sellaisista\n  juhlallisista herroista, sillä he ovat vaan olevinansa ja\n  luulevat itseänsä niin paljon paremmiksi meitä, mutta oikeastaan\n  vaan pilkkaavat meitä. Susanna kertoi myös ylioppilaan luvanneen,\n  ett'ei hän enään koskaan menisi kihloihin, ja mielellään olkoon\n  hän menemättä, sillä ei suinkaan löydy ketään, joka hänestä\n  välittäisi. Tämän luutnantti Karlson'in tunnen hyvin hyvästi,\n  et voi uskoa kuinka hän on suloinen. Hän on niin komea, niin\n  hauska ja tarjoo vähän väliä minulle limonaadia jään kanssa ja\n  muita herkkuja. Nyt ei minua enää peloita puhella herrojen\n  kanssa, niinkuin ensin alussa, ja se on Mathildan ansio. Hän\n  on ihmeellisen sukkela ja taitava neuvomaan minua. Näkisitpä\n  mitä teemme iltasilla huoneesemme tultuamme. Silloin on hän\n  aina olevinaan hieno, ylhäinen rouva, joka ottaa vastaan minua,\n  vierasta, joka tulen käymään hänen luoksensa. Hän näet silloin\n  loikoo sohvalla, pyyhkien hamettaan hienolla nenä-liinallaan,\n  ja minä tulen niiaten ovesta häntä vastaan. Sitten opettaa hän\n  minua, niinkuin sinä käskit, miten minun pitää niiata ja kävellä,\n  mitä minun pitää sanoa ja silloin nauramme me molemmat, siksi\n  kuin hänen äitinsä koputtaa kattoon ja käskee meidän olla hiljaa.\n  Niin, sitä Mathildaa, sitä Mathildaa! Mutta et voi uskoa miten\n  hän kuitenkin hallitsee koko taloa, vaikka hän onkin niin iloinen.\n  Palvelijatkin pelkäävät häntä eivätkä tohdi sanoa mitään häntä\n  vastaan, kun hän vaan on määrännyt jotain. Se on jotain toista\n  kuin kotona, missä Mari pani minut jauhaamaan kahvia. Mutta\n  odotappas, kun tulen kotiin, niin on kaikki käyvä toisin. Ei ole\n  hyvä, että palvelijalla on liiaksi vapautta, sillä silloin ei\n  tule mitään kunnollisesti tehdyksi. Niin, odota vaan, isä, niin\n  saat minusta kunniaa, minusta voi vielä tulla hieno neiti.\n  Hyvästi nyt, tervehdä kaikkia kotona olevia, jotka minua kaipaavat.\n\n                                                         Aino.\"\n\nLuettuaan vielä toisen kerran kirjeen nauroi pastori, hieroen hyvällä\nmielin käsiänsä ja pani sitten kirjeen entiseen paikkaansa. Mutta tästä\nsaakka ei ylioppilas enään koskaan käynyt häntä tervehtimässä. Hän\nkuljeskeli vaan kuluneessa nutussaan yksin, ajatuksiinsa vaipuneena,\ntietä pitkin. Ikkunasta loisti valo, niinkuin tavallisesti myöhään\nyöhön asti, ja sisällä istui Erkki, pää käden nojassa ja väsyneet\nsilmät tuijottaen kirjaan. Aino oli hänestä kuin juurineen maasta\ntemmaistu kukka, kuin unohduksiin joutunut laulu. Jos hän joskus\njuohtui hänen mieleensä, tarttui hän kirjaansa, haihduttaakseen entisiä\nmuistojaan.\n\nSiten kului enemmän kuin vuosi, kun ylioppilas kerran astuessaan\nniityllä, katsellakseen työväkeään, näki heidän seisovan yhdessä ja\nuteliaina, kuuntelevan, miten joku heidän keskellään kertoi jotain.\n\nTultuaan sinne, tunsi hän kohta pappilan karjakon, Marin. Tämä kertoi\nja muut nauroivat.\n\n\"Mitäs teillä tänään on tekeillä?\" kysyi Erkki.\n\n\"Niin, isäntä, Mari kertoo vaan meille papintyttärestä\", vastasi Matti\nnostaen lakkiaan.\n\n\"Onko hän jo tullut kotiin?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"On.\"\n\n\"Hän tuli viikko sitten\", lisäsi Mari.\n\n\"No, oletteko yhtä hyviä ystäviä kuin ennen?\" kysyi Erkki.\n\n\"Ei, se ei tietysti koskaan sopisi. Minä en ajatellut muuta kuin että\nhän vieläkin oli pieni tyttö, annoin hänelle kättä ja sanoin:\ntervetullut kotiin. Mutta siitäpä nostettiin melua, uskotteko. Hän\nkutsui minut illalla luokseen ja sanoi, että minun täst'edes pitää\nkutsua häntä neidiksi, enkä saisi häntä sinutella.\"\n\n\"Vai niin? Hän on tullut vähän ylpeäksi?\"\n\n\"On kyllä, -- paha on sanoa, mutta 'ei niin pientä porsasta, ett'ei sen\nhäntä kiekuroitse', sanoo vanha sananlasku, ja katsokaas, onhan hän\nollut koko vuoden kaupungissa.\"\n\n\"Jaksetaanko muuten pappilassa hyvästi?\" kysyi ylioppilas, nauraen,\nniinkuin hän ei olisi välittänyt kuulla sen enempää.\n\n\"Siellä eletään, niinkuin voidaan, sillä sen jälkeen kuin tämä tytär\ntuli kotiin, on siellä ollut hirmuista melua ja häärinää. Kaikki pitää\nmuutettaman ja järjestettämän uudestaan, niin että siellä aamusta\niltaan juostaan ja komennetaan sinne tänne.\"\n\n\"Hm, mutta hoitaako hän muuten taloutta?\" kysyi Erkki.\n\n\"Kyllähän hän on sitä tekevinään, kohta emme saa aivastaakaan,\nkysymättä ensin häneltä lupaa. Ja näyttää siltä kuin ei meillä olisi\nmuuta tehtävää, kuin palvella häntä, sillä milloin pitää hänen\nhiuksiaan kammata milloin kylvettää ja tehdä kaikellaista, mistä emme\nole kuulleet puhuttavankaan.\"\n\n\"Vai semmoinenko hänestä tulikin, -- sillä tavoinko kaupunginelämä\nhäneen vaikutti\", mutisi ylioppilas itsekseen, astuessaan kotiinsa päin\n\"Frons multos decipit! (ulkokuori pettää) -- -- -- mutta miten taisivat\nnämätkin kasvot valehdella.\"\n\nKun Erkki tuli kotiin, oli pöydällä kirje hänelle. Se oli hänen\nvanhalta, hyvältä ystävältään, joka oli useampia vuosia matkustanut\nulkomailla. Muun muassa kirjoitti hän:\n\n  \"No, vanha ystäväni, miten on nyt sinun laitasi? Istutko sinä\n  vielä niinkun myyrä haudaten itsesi kirjapölyyn ja vaellat\n  menneen ajan varjojen keskellä? Minä en voi käsittää, miksi et\n  sinä, joka olet vapaa mies ja jolla on kylliksi rahaa, unohda\n  kaikki huolesi ja lähde matkustamaan ympäri maailmaa, nauttiaksesi\n  elämästäsi. Viime kirjeestäsi luulisin sinua entistä iloisemmaksi.\n  Sinä kirjoitit nuoresta tytöstä, joka on sellainen ja sellainen --\n  No -- kenpä tietää? Ehkäpä hän voisi -- -- -- Niin, sinä kyllä\n  ymmärrät mitä tarkoitan ja sen sanon sinulle, ett'ei mikään minua\n  enemmän ilahduttaisi, kuin että tietäisin sinun taas tulleen\n  ihmiseksi. Kun ajattelen miten iloinen ja tyytyväinen sinä olit\n  ennen ylioppilas-aikoinasi ja nyt kuvailen mielessäni minkälainen\n  vanha, raskasmielinen erakko olit lähtiessäni matkoilleni, --\n  niin tuskinpa olisi luullut sinua samaksi ihmiseksi. Vieläkö tuo\n  yksi sama asia sinun mieltäsi masentaa? Etkö sinä voi unohtaa\n  sitä surua, kun elämä tarjoo niin monta. Tule Italiaan! Täällä\n  on tulta, täällä on hehkua, täällä näet miten muuttunut minä olen\n  ja minä sanon: Jumalan kiitos, että tulin tänne, pois kaikista\n  noista turhista puheista, kaikesta tuosta imartelemisesta ja\n  kumartelemisesta, pois näiden kunnon ihmisten luo. Täällä saat\n  nähdä naisia, jotka ovat reippaita ja todellisia ja sittenkin\n  ihmeellisen lapsellisia. He ovat kuin metsän kesyet lintuset,\n  he visertelevät ja laulelevat, mutta heillä on myös terävä\n  nokka, jota voivat käyttää tarvittaessa. Tule siis tänne,\n  pudista tomu päältäsi ja salli minun ensi kirjeessäsi kuulla,\n  että nyt on korkeasti oppinut herra professori N. N. ruvennut\n  panemaan tavaransa kokoon matkaansa varten -- -- --\"\n\nYlioppilaki piti kauan aikaa kirjettä kädessään ja hänen suunsa oli\nkummallisessa hymyssä. Sitten otti hän kynän ja paperin ja alkoi\nkirjoittaa vastausta:\n\n  \"Hyvä ystäväni!\n\n  Minä olen saanut kirjeesi, ja jos joku voisi tehdä minut\n  jälleen nuoreksi, niin sinä se juuri olisit. Sinä olet vielä\n  samallainen hupsu kuin entisinä ylioppilasaikoinamme ja tuot\n  mukanasi ikäänkuin Bachus-seurueen punssineen puheineen ja\n  kauniine naisineen. Minä näen itsenikin seisovan heidän\n  joukossa iloisena ja tyytyväisenä, niinkuin sanot, ja\n  voimallisena hallitsevan koko maailmaa. Mutta entiset päivät\n  ovat olleet ja menneet -- -- nyt olen vanha enkä enään halua\n  matkustaa Italiaan tahi taistellessa maailman kanssa saavuttaa\n  itselleni kunniallista nimeä. Minä istun mieluisammin paikallani,\n  kuljen omaa, hiljaista tietäni, sitten haudataan minut kerran\n  maahan, hauta peitetään ja minä olen unohduksissa -- unohduksissa.\n  Sitä minä mieluummin haluankin. Sinä luulet, että minä jälleen\n  voisin tehdä liiton itseni ja maailman välillä, mutta sinä\n  tunnet minua liian vähän, kun voit niin uskoa. Nyt tunnen minä\n  enemmän kuin koskaan ennen, että olen elänyt elämäni maailmassa.\n  Nuoruuden kuluttua on rajalinja käyty, ja minä katselen itseäni,\n  häntä, kaikkea mikä häntä koskee, niinkuin kaunista kuvaa.\n  Sellaisena kuin nyt olen seison ulkopuolella maailmaa. Mutta\n  minä katselen usein tätä kuvaa, sillä hän oli kaunis ja levitti\n  loistavan valon kaiken ajatukseni ja työni yli. Ja sinä luulet,\n  että joku nainen voisi viehättää minua. Ei, voin ainakin sanoa,\n  että se, joka on rakastanut niin paljon kuin minä häntä rakastin,\n  hän ei koskaan voi enään rakastaa. Sinä mainitset papintytärtä,\n  sillä kirjoitin hänestä muutaman sanan. En voi kieltää, että\n  hän jossain määrin huvitti minua, sillä hän oli niin nuori ja\n  lapsellinen, jonkatähden muistin niin selvään ensimmäistä\n  rakkauttani, sellaisena kuin hän kerran oli, -- mutta voithan\n  arvata, että tämäkin kulki samaa tietä. Nyt on hänkin ollut\n  vuoden ajan kaupungissa, oppiakseen ihmistapoja, niinkuin he\n  sanovat, nyt on hänkin samallainen kuin muut, muotinukki, jonka\n  pitää salata tunteitaan, jos hänellä niitä olisikin, sivistyneiden\n  elämäntapojen kaapuun, sillä on häpeä tuoda niitä ilmi. Voit\n  siis olla varma siitä, ett'ei hän voi tulla minulle vaaralliseksi.\n  Ei, nainen on aina samallainen -- heikko ja kurja, jonka tähden\n  ei kannata tuhlata monta sanaa. Minkälaiset ovat useimmat\n  avioliitotkin? Nainen joko tekee miehen onnettomaksi ja kokonaan\n  saattaa hänet komeudellaan perikatoon tahi tulee kurjaksi raukaksi,\n  joka ei kelpaa muuhun kuin ruo'an laittamiseen ja housujen\n  paikkaamiseen. Minä en ole ennen tiennyt, miten totta Salomon\n  saarnaaja on kirjoittanut: 'Tuhannen joukosta olen löytänyt\n  ainoastaan yhden miehen, mutta en ainoatakaan naista.' Ja sinä\n  kehut italialaisia, niinkuin he olisivat parempia. Ei! Kyllä\n  minäkin heidät tunnen siltä ajalta, jolloin matkustin siellä\n  unohtaakseni ja haihduttaakseni suruni, niinkuin sanottiin.\n  Ja minä näin niiden, jotka astua sipsuttelivat kaduilla komeissa\n  pitkäliepeisissä hameissa, kultaiset korvarenkaat korvissa,\n  käyvän kotonaan likaisissa yöröijyissä ja riitelevän miestensä\n  kanssa. Ei, paras ystäväni, kaikki ei ole kultaa, joka kiiltää;\n  nainen on kuin tyhjä pähkinä: hän on kaunis ja viehättävä. Mutta\n  kun avaat kuoren, niin on sisällä -- tyhjää -- tyhjää.\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlioppilas oli päättänyt, ett'ei hän enään yhtään välittäisi Ainosta,\nniinkuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan, mutta hän ei voinut\nkarkoittaa pois mielestään ajatusta, että Aino kuitenkin oli täällä, ja\nkaikkea sitä, mitä oli tuullut hänestä. Hän halusi vaan omin silmin\nnähdä miltä Aino nyt näyttäisi; eihän se tietysti mitenkään häntä\nvahingoittaisi. Ehkä ne olivatkin vaan turhia puheita, joita\nMari levitti, sentähden, ett'ei hän enään saanut olla talossa\nyksinvaltiaana, niinkuin ennen. Saadakseen tämän asian selville, lähti\nylioppilas kerran sinne. Pastori istuu salissa, vastattiin, ja hän\nkoputti ovea.\n\n\"Astukaa sisään\", kuului sieltä. Ylioppilas astui huoneesen, mutta jäi\nhämmästyneenä seisomaan kynnykselle, sillä kaikki näytti niin oudolta,\nniin että hän tuskin tunsi sitä samaksi huoneeksi. Keskellä lattiaa oli\npyöreä liinalla peitetty pöytä, täynnä albumeja, valokuvia ja\nstereoskopikuvia. Sen ympärillä oli tuolia ja nojatuolit olivat\nasetetut sinne tänne, aivan kuin sattumalta jonnekin heitettyinä.\nPastori istui yksin huoneessa. Hän oli alakuloisen näköinen, niinkuin\nei oikein olisi muutoksista pitänyt. Nähdessään ylioppilaan, tuli hän\nkuten tavallista lempeäksi ja ystävälliseksi.\n\n\"Kas, hyvää päivää, hyvää päivää\", sanoi hän nousten tuoliltaan ja\nastuen vieraan luo. \"Te tulette varmaankin tervehtimään tytärtäni --\nsattui pahasti, hän on nyt kävelemässä, mutta luultavasti tapaatte\nhänet kotimatkallanne. Hänellä on tapana tähän aikaan käydä\naamukävelyllään.\"\n\n\"Vai on hänellä tapana käydä aamukävelyllä?\"\n\n\"On, sillä kaupungin lääkärit ovat kehoittaneet häntä sitä tekemään, se\nkuuluu olevan terveellistä kalvetustautia sairastaville?\"\n\n\"Sairastaako teidän tyttärenne kalvetustautia?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"Ei, Jumalan kiitos, ei vielä\", vastasi pastori hymyillen, \"mutta eihän\nkukaan voi tietää, milloin hän voi sen saada, nykyjäänhän ei nuorista\ntytöistä kuule muuta puhuttavankaan. Hänen ystävällään, Mathildalla,\noli kalvetustauti, he kulkivat silloin yhdessä joka aamu, ja siten on\nAino siihen tottunut.\"\n\n\"Huomaan, että täällä on kaikki muutettu, siitä kuin viimein kävin\",\nsanoi ylioppilas, katsellen huonetta.\n\n\"Niin, se huvittaa tytärtäni\", vastasi pastori kohottaen olkapäitään,\n\"kaupungissa on siten tapana, sanoo hän ja täytyyhän meidän seurata\naikaamme. Mutta ensi alussa on tämä hyvin outoa meistä, jotka elämme\ntäällä maalla tietämättä mitään ihmistavoista.\"\n\n\"Oh, siihen totumme pian\", sanoi ylioppilas hyvin pilkallisesti,\nmuistaessaan pastorin sanoja kerran tätä ennen. -- \"Teistä oli\nvarmaankin hauska saada taas tyttärenne kotiin?\" lisäsi hän.\n\n\"Oo, kyllähän se oli\", vastasi pastori hajamielisenä, mutta hänen\nkasvoistaan näki, ett'ei sydän suostunut vastaukseen.\n\n\"Alkoiko hänellä olla ikävä kotiin?\" kysyi Erkki.\n\n\"Ei juuri voi sitä sanoa\", vastasi pastori hymyillen, \"minun täytyi\nväkisin hakea hänet kotiin. Hän olisi mielellään jäänyt sinne\nasumaankin, jos se olisi ollut hänen vallassaan, ja hän ei ole vielä\naivan tyytyväinen minuun, mutta eiköpähän tuo kohta asetu. Meidän\nkesken sanottuna\", jatkui hän hiljemmin, \"luulen, että hän oli liian\nkauan kaupungissa. Hän vaan tahtoo saada kaikki samalla tavoin kuin\nsiellä, ja katsokaas, se ei ole aina niin helppoa näin vanhalle\npappismiehelle. Ei minulla ole varaakaan kaikkeen komeuteen, ja\nsitäpaitse on se niin kummallista. Ainahan pidetään enin siitä, mihin\non totuttu!\"\n\n\"Niin, se on luonnollista\", vastasi ylioppilas, \"mutta onhan hän\nkuitenkin kaupungissa ollessaan oppinut paljon hyvää ja hyödyllistä,\njota voi käyttää hyväkseen täällä kotona?\"\n\n\"Niin, se on luonnollista, onhan hän sitä\", keskeytti pastori,\nikäänkuin peläten sanoneensa tyttärestään jotain alentavaista.\n\"Kuulittepa hänen laulavan, kas herra ylioppilas, se on aivan toista\nkuin ennen. Nyt laulaa hän 'Lammermorin morsiamesta', 'Trubadur'ia' ja\nkaikki Erik Bögh'in laulut.\"\n\n\"Sitä en epäile\", vastasi ylioppilas lyhyesti.\n\nKotimatkallaan tapasi hän Ainon, niinkuin pastori oli sanonut. Tämä\ntuli häntä vastaan, mutta huomattuaan ylioppilaan, kääntyi hän takaisin\nastumaan saman tietä, mistä oli tullut, ja oli etsivinään jotain. Erkki\nhuomasi tämän, otti pitempiä askeleita ja saavuttikin pian hänet.\nHänestä oli hauska nähdä miten Aino käyttäytyisi, sentähden kulki hän\nkauan aikaa hänen vieressään, mutta toisella puolella tietä puhumatta\nsanaakaan.\n\nAino ei ollut häntä huomaavinaan, vaan peitti kasvonsa\npäivänvarjollaan. Vihdoinkin tervehti ylioppilas. Aino kumarsi niin\nhienosti, että komein kaupungin neitikin olisi siitä ylpeillyt.\n\n\"Te olette siis jo tullut kotiin\", sanoi ylioppilas astuen häntä\nvastaan. \"Tunnettehan te toki vielä minut, neiti?\"\n\n\"Kyllähän teidät tunnen\", vastasi Aino kumartaen.\n\n\"Taisi varmaankin tuntua hyvältä päästä jälleen kotiin?\" kysyi Erkki.\n\n\"Kyllä -- kyl -- lähän tuo tuntui\", vastasi Aino ihankuin katuen\nsanoneensa tämän sanan, joka niin helposti tuli hänen kielelleen.\n\n\"Eikö ollut hauskaa nähdä Maria, Halvaria, Kultaruusua ja vuohianne, --\nniin, ja etupäässä isäänne\",\n\n\"Niin, isääni oli hauska nähdä\", vastasi Aino, ja ylioppilas luuli\nsilloin huomanneensa hänen silmissänsä omituisen kiillon ja hänen\näänensä muuttuneen sydämmellisemmäksi, \"mutta suokaa anteeksi, herra\nylioppilas\", ja hän käänsi vähän päivänvarjoa, \"minä en ole mikään\ntalonpoikaistyttö tahi palvelija.\"\n\n\"Hm\", vastasi Erkki hymyillen. \"Te arvelette ehkä, että uus' on hempeä\nvaikka vanha hempein. Ja te luulette uudestaan ikävöivänne kaupunkiin?\"\n\n\"Luulen, sillä voittekohan sanon, mitä tekemistä minulla olisi täällä\nkotona?\" kysyi Aino, rypistäen tyytymättömänä otsaansa.\n\n\"Sitä samaa kysyin teiltä, neiti, viime kerran tavatessamme toisemme,\nja silloin oli kysymykseni mielestänne niin mahdoton. Nyt voin vastata\nomilla sanoillanne, voittehan hoitaa taloutta.\"\n\n\"Vai tekin luulette, että keittiössä ja hällän ääressä on meidän oikea\nvaikutusalamme. Syntihän olisi mielestäni siten tehdä palvelijamme\ntyöttömäksi.\"\n\n\"No, voittehan vielä juoksennella niityillä ja kiivetä vuoria ylös.\"\n\n\"Voin kyllä, kiitän nöyrimmästi, mutta enhän minä enään ole mikään\nkoululapsi.\"\n\n\"Vai niin, mutta olihan ennen aikaan vuorille kiipeeminen teidän suurin\ninnoituksenne?\"\n\n\"Ennen kyllä oli -- mutta ei enään.\"\n\n\"Se on totta, minä aivan unohdin, että siitä on niin äärettömän pitkä\naika, kokonainen vuosi! Ajatelkaa mikä ikuisuus!\" Ylioppilaan kasvoissa\nnäkyi pilkallinen, mutta samalla myös totinen katse. \"Mutta, Aino\nneiti, muistatatteko mitä sanoin? Muutamien vuosien perästä ette enään\nriemuitse vuorilla. Enkö ennustanut oikein.\"\n\n\"Olette oiva profeeta\", vastasi Aino, laskien päivänvarjonsa melkein\nalas; \"mutta ettehän tahdo, että minun talvellakin pitäisi kiivetä\nkallioille?\"\n\n\"Talvella, en tietysti.\"\n\n\"Niin, ja mitä voisin tehdä koko pitkän taimen? Täällähän ei ole\ntanssijaisia, ei teaatteria, ei laulajaisia tahi soittajaisia, eikä\nmitään huvituksia\". Aino näytti aivan epätoivoiselta.\n\n\"No -- ehkäpä nyt saatte lukemiseen paremmin aikaa, jota ei teillä\nennen ollut, ja saattehan sitten maata, riisua päältänne ja pukea\npäällenne, meneehän siihenkin aikaa.\"\n\nAino ei ollut kuulevinaan näitä viimeisiä sanoja. \"Niin, jospa vaan\nsaisi kirjoja, mutta eihän täällä ole edes lainakirjastoakaan.\"\n\n\"Minun kirjastoani saatte mielellänne käyttää hyväksenne, jos vaan\ntahdotte\", sanoi ylioppilas kumartaen kohteliaasti.\n\n\"Kiitos, mutta teillä on varmaankin paljaita tieteellisiä kirjoja?\"\n\n\"Se riippuu siitä, mitä kukin itse pitää tieteellisenä; minulla on\nWalter Scott'in romaanit!\"\n\n\"Walter Scott'in? -- Niin, mutta hän kirjoittaa aina niin pitkiä,\nikäviä johdantoja. Onko teillä mitään Emélie Carlén'ilta?\"\n\nYlioppilas otti askeleen taaksepäin ja katseli kauan aikaa Ainoa.\n\"Luetteko Emélie Carlén'in teoksia?\" kysyi hän hämmästyneenä.\n\n\"Miksi en niitä lukisi?\" vastasi Aino koettaen salata punastumistaan.\n\"Mathilda sanoi, että ne olivat hyviä kirjoja.\"\n\n\"Niinhän se varmaankin on, Paul de Kock kirjoittaa myös hyviä\nromaaneja, eikö niin? Eikö Mathilda sitäkin sanonut? Mutta miten\nvoitte te, Aino neiti, siten seurata virtaa ja uskoa todeksi kaikki\nmitä muut sanovat? Kuulkaapas nyt vähäisen Emélie Carlén'in\nkirjoittamaa. Kirjoitin kerran muistiin muutaman rivin 'Hammarbyn\nkirkonvihkiäisistä'; kuulkaapas vaan tarkoin.\" -- Hän otti esiin\nmuistiinpanokirjansa ja luki: Nuorukainen seisoi tytön edessä. Kalpeus\nharmaa kuin tuhka peitti nyt näitä kasvoja, jotka äsken olivat\nsydämmellisimmän rakkauden innostamat. Mustansiniset suonet paisuivat\nhänen otsallaan ja hänen ennen niin kirkkaat ja kauniit silmänsä\nhehkuivat kuin palavat kekäleet suurissa, syvissä kuopissaan. Hänen\nhampaansa tärisivät niin kovasti, että hän turhaan yrittäessään puhua\npuri huultansa niin että veripisara toisensa perästä putosi alas tytön\nvalkealle puvulle, missä ne värähtelevät, siksikuin morsiamen kyyneleet\nsekaantuivat niiden purpurasyliin ja ne yhteen sulautuneina imeytyivät\navioliiton kuolinvaatteisin.\"\n\n\"Eikö se ole teidän mielestänne kaunista ja hauskaa kuulla, ja kuu sitä\npaitsi luemme myrkyttämisistä, murhista, kuolemasta, ihmisistä, jotka\nsyöksyvät syvyyksiin ja musertavat päänsä ruumisarkkuihin, niin saamme\ntarkan kuvauksen ruotsalaisten kansanelämästä. Eikö niin?\"\n\n\"Minä en tunne ruotsalaisten kansanelämää\", vastasi Aino lyhyesti.\n\n\"Totta vastasitte\", alkoi ylioppilas taas, \"mutta muistattehan\nkouluajoiltanne, että Ruotsissakin asuu ihmisiä. Ja ihmisiä, tosi\nihmisiä tulee tosi runoilijan kuvata, sillä, näette sen, kirjailijain\nteosten pitää olla ihmisten elämän peilinä, ja maa ei ole täynnä pahoja\nhenkiä ja enkeleitä, vaan ihmisiä. Kaikki väärä ja valhe, kaikki mitä\nkirjailija on tuonut esiin jännittääkseen vaan lukijainsa mieliä, on\nainoastaan sellaisille nuorille tytöille, jotka mielellään haluavat\njotain mieltä kiihoittavaa.\"\n\nYlioppilas katseli pilkallisesti Ainoa, joka ei vastannut mitään, vaan\npuri huultansa, ja hän jatkoi sitten:\n\n\"Niin, tiedättekö, neiti, että me elämme nykyjään kummallisella\naikakaudella. Älkää luulko, että teillä yksin on sellainen mielipide,\nei, teillä on suuri joukko puolellanne. Tanskassa saatte kuulla, että\nkun vaan osaa lyödä nyrkkinsä pöytään ja kirota, niin että maa tärisee,\nhuutavat he: kas sellainen norjalainen! ja jos vaan pistää toista\npuukolla, vierii alas vuorelta, seisoo pohjattoman kuilun partaalla\ntahi kiipee jyrkkää Aaretoldin vuorta ylös ja tekee muita mahdottomia\nkonstia, niin kuuluu kohta: sepä vasta norjalaista!\"\n\nAino ei vastannut, vaan kulki hiljaan suuttuneena eikä ollut mitään\nkuulevinaan. Ylioppilasta huvitti nähdä, kuinka kauan hän taisi olla\nääneti; mutta kun Aino oli itsepäinen, täytyi hänen itsensä taas\npuuttua puheesen.\n\n\"No, varmaankin ai'otte käydä kylässä, kaikkien lapsuuden ystävienne\nluona\", sanoi hän, \"niin saatte nähdä, että löydätte ihmisiä, joiden\nkanssa kannattaa olla.\"\n\n\"Voitteko mainita minulle ketään heistä?\" kysyi Aino loukattuna.\n\n\"Oo -- ensiksikin olen minä nyt täällä\", ja ylioppilas loi häneen\nveitikkamaisen katseen.\n\n\"Te -- niin -- mutta\" -- Aino näytti olevan hämillään.\n\n\"Mutta\", toisti Erkki, katsellen häntä yhtä veitikkamaisesti.\n\n\"Te\", -- Aino tavoitteli sanoja -- \"Teitä näen niin harvoin\", sanoi hän\nvihdoinkin, uskaltamatta katsahtaa häneen.\n\n\"Sehän on teidän omassa tahdossanne\", vastasi ylioppilas. \"Te tiedätte\nmissä minua saa tavata. Minä kävelen nyt, niinkuin aina ennenkin, joka\naamu ja kuulin, että teilläkin on tapana tehdä niin terveytenne\ntähden.\"\n\nAino ei vastannut mitään.\n\n\"Voittehan te puhua talonpoikienkin kanssa täällä ympäristöllä,\nolisihan sekin joskus hauskaa.\"\n\n\"Talonpoikien kanssa -- ei kiitoksia, niistä on minulla kylläkseni\nkotonakin.\"\n\n\"Vai niin? Mutta sanoihan tuo suuri kirjailija Holberg'kin, ett'ei hän\nkoskaan puhunut talonpojan kanssa, oppimatta häneltä jotain.\"\n\n\"Heiltä hän varmaan onkin oppinut kaiken raakuutensa\", vastasi Aino\nviisastellen.\n\n\"Vai onko Holberg'kin mielestänne raaka? Eikö se ollut Mathilda, joka\nsen sanoi? Mutta 'Kaunis Helena' ja kaikki muut ranskalaiset operetit,\njoissa pilkataan avioliittoa ja kaikkein pyhintä, mitä ihminen omistaa,\nne eivät ole raakoja? Te olette siis tottuneet ja aivan perehtyneet\nkaupungin keskusteluihin, te osaatte ulkoa kaikki nuo korupuheet, te\npurjehditte siis tuossa leveässä virrassa. Mitä tekevät kaikki nämät\nsivistyneet kaupungin ihmiset? Syövät, juovat, nukkuvat, peittävät\njokaisen totisen ajatuksen paljaisin sukkeluuksiin, elämän vaatimukset\njoutaviin puheisin, eivätkä halua muuta korkeampaa kuin kilpailla\ntoistensa kanssa hyvillä ruo'illa. Mitäpä voi ihmetellä niissä, jotka\nnuolevat tomun ylhäisien jaloista ja myövät oman sielunsa ja suunsa\nvoidakseen paremmin lämmitellä itseään ylimysten armon säteissä, jotka\npitävät Aamu- ja Iltalehteä tärkeimpänä elämän viisautenaan, josta he\nkatselevat kaikkea, mitä liikkuu alhaalla heidän jalkojensa juurella.\nAh, minä tunnen heitä -- missä on siellä Jumala ja missä omatunto,\nkatsokaa ystäviänne, neiti!\"\n\nAino oli pysähtynyt, hän puri huultansa, ja näytti hyvin suuttuneelta.\n\"Kun ette voi sanoa minulle muuta kuin loukkauksia, niin -- --\" ja hän\nkääntyi pidättääkseen itkuaan.\n\nYlioppilas rohkaisi taas mielensä.\n\n\"Suokaa anteeksi, Aino neiti, en minä niin tarkoittanut -- ja jos minä\nolen loukannut teitä --\"\n\n\"Täällä eroan minä\", vastasi Aino lyhyesti, ollessaan juuri pappilaan\nvievän oikotien kohdalla. \"Hyvästi!\"\n\nSanottuaan siten hyvästi, lähti hän pois.\n\n\"Hm\" -- sanoi ylioppilas katsellen hänen jälkeensä -- \"tuossa hän meni,\nhän oli suuttunut, sen näin selvästi. Ehk'ei hän kuitenkaan ole niin\nlapsellinen, kuin luulin, ja minä kohtelin häntä kuin pahankurista\nlasta. Kannattaisikohan kuluttaa enemmän aikaa saadakseni hänet\nmuuttumaan? Hän on kyllä monessa suhteessa hyvin lapsellinen, helppo on\ntaivuttaa häntä ja saada hänet hämilleen, hän tuli liikutetuksi,\nmuistaessaan yhtymistään isänsä kanssa. Hm -- ensi kerran koetan\nmenetellä toisin. -- Eihän hän nyt kuitenkaan ollut niin naurettava,\nkuin Mari hänestä kertoi -- --\"\n\n\"Tuo ilkeä ylioppilas\", ajatteli Aino itsekseen astuessaan kotiinsa ja\nvavisten vielä vihasta, \"niin äärettömän viisas olevinaan -- mutta nyt\nkävelenkin viimeisen kerran sitä tietä, tähän aikaan. Ja illalla\nkirjoitan Mathildalle. --\"\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nSisällistä ja ulkonaista taistelua.\n\n\nAino piti sanansa. Hän ei koskaan mennyt ulos kävelemään siihen aikaan,\njolloin hän luuli tapaavansa ylioppilasta. Vaan kuitenkaan ei hän\nsaanut ajatuksiaan pois hänestä. Olihan ylioppilas kuitenkin\ntoisellainen, parempi kuin toiset, -- toiset -- niin ketä muita täällä\nolikaan? Isäkö, joka työskenteli saarnojensa ja köyhäinhoidon kanssa?\nMaakauppias, joka möi kahvia ja tupakkaa? Olavi tuolla valleilla, joka\nantoi tyttärensä soittaa pianoa ja joka vaan puheli valkoisesta\ntammastaan? Vai voudin tytärkö, joka vaan ajatteli hanhiaan ja\nlääviänsä? -- Ei, ylioppilas oli kuitenkin heitä parempi. Kulkiessaan\nyksin tietä pitkin, tahi istuessaan, juohtui hänen mieleensä entiset ja\nnykyiset ajat -- kaikki, mitä ylioppilas oli sanonut, kuinka\nlapsellinen hän itse silloin oli ollut. Hänen sydämessään tuntui\nsilloin niin kummalliselta -- mutta olihan ylioppilas ollut niin\nhävitön -- ja kohdellut häntä niinkuin lasta, jonka kanssa vielä saa\nleikkiä, -- niin, kyllä ylioppilas saisi olla varma siitä, ett'ei hän\nenään koskaan astuisi hänen tiellensä, ei koskaan enään välittäisi\nhänestä -- eikä koskaan katsoisi hänen jälkeensä. Mutta samassa katsoi\nhän kuitenkin taaksensa -- tietysti voidakseen vaan nähdä tuliko\nylioppilas hänen perässään. Oi, jospa vaan pääsisi takaisin kaupunkiin,\nsiellä olisi elämä toista!\n\nYlioppilas ei voinut käsittää, mihin Aino oli jäänyt, vaan rupesi vähän\nepäilemään, että hän tahallaan koettaisi välttää yhtymistä hänen\nkanssaan. Kerran saavutti hän kuitenkin Ainon, ja siihen olivat hänen\nkirjansa syypäänä. Hän oli kauan aikaa istunut ja ajatellut eikä\nkuitenkaan ymmärtänyt sitä mitä luki, sentähden viipyi hän tällä\nkävelymatkallaan kauemmin kuin hänen tapanaan oli. Aino hämmästyi\nsuuresti nähdessään äkkiä ylioppilaan vieressään.\n\n\"Hyvää päivää, Aino neiti\", sanoi ylioppilas, nostaen lakkiaan,\n\"minkätähden en ole tavannut teitä niin kaukaan aikaan? Oletteko vielä\nsuutuksissa minuun, kun olin viimein vähän rohkea? Minä en tarkoittanut\nsillä mitään pahaa ja jos tahdotte, pyydän mielelläni teiltä anteeksi.\nMinä pyydän hyvin harvoin keneltäkään anteeksi\", lisäsi hän hitaasti.\n\nAino häpesi, sillä ylioppilas puhui niin suoraan ja kuitenkin niin\narvokkaasti ja kohteliaasti. Hän unohti kaikki vastaukset, joita jo oli\nvalmiiksi miettinyt, jos ylioppilas vielä tulisi häntä puhuttelemaan.\nHän vastasi vaan, ett'ei hänellä ollut mitään syytä suuttumukseen.\n\n\"Sitä parempi\", vastasi Erkki, \"niin uskallan toivoa, ett'ei seurani\nole teille niin vastenmielistä.\"\n\nAino hämmästyi vielä enemmän eikä tietänyt mitä sanoa.\n\nYlioppilas alkoi puhua kaikellaisista asioista, ja kaikki, mitä hän\nsanoi, oli niin selvää ja varmaa; hän ei koskaan joutunut hämilleen,\neikä kuitenkaan ollut olevinaan ylpeä, vaan hän esitti kaikki niin\nlempeällä, hauskalla tavalla, ett'ei Aino voinut häntä peljätä eikä\nsuuttua häneen. Aino ei voinut vastata kuin aivan välttämättömimpiin\nkysymyksiin, vaan antoi toverinsa puhun, jolla aikaa hän useampia\nkertoja tarkasteli häntä kunnioituksella. Lopuksi käänsi ylioppilas\npuheen kaupungin-elämään, kysyen minkälaista siellä oli, ja Aino kertoi\nsilloin teaaterista, laulajaisista ja tansseista.\n\n\"Niin, eikö teidän mielestänne ole hauska tanssia\", kysyi Erkki äkkiä.\n\nAino katsahti häneen hämmästyneenä -- hän puhui tanssista.\n\nYlioppilas ei ollut huomaavinaan tätä tutkivaa katsetta, vaan jatkoi:\n\n\"Ja säveleen kannattamana liidellä eteenpäin tuntien ainoastaan\nraittiin ilmanvedon löyhähtelevän kasvojamme vasten ja rinta täynnä\niloa vaipua sitten alas valon ja suloisen soiton hurmaamana.\"\n\nAinon kasvot tulivat ikäänkuin vähän valoisemmiksi, hän tahtoi puhua,\nmutta ylioppilas ei antanut hänelle sananvuoroa. \"Ja sitten teaaterissa\nvoida unohtaa kaikki kirjatomu, talouden toimet ja jokapäiväiset\nhuolensa ja tulla kotiin ikäänkuin jostain virvoittavasta, raittiista\nkylvystä.\"\n\nAino sai uutta eloa, hänen silmänsä loistivat kun hän kuuli mainittavan\nkaikkia hänen rakkaita muistojaan.\n\n\"Niin teaateri!\" -- huudahti hän -- \"ette voi uskoa, kuinka hyvä paikka\nmeillä oli ensimmäisellä loosirivillä, aivan näyttämön vieressä, niin\nettä saimme nähdä kaikkia katselijoita ja oli melkein yhtä hauskaa kuin\nnähdä kappaletta.\"\n\n\"Vai niin?\" vastasi ylioppilas.\n\n\"Niin, ja kaikki ne tanssijaiset, joissa kävin! Ajatelkaa, kerran olin\nhuveissa viisi iltaa peräkkäin, enkä tullut sieltä kertaakaan kotiin\nennen kello kolmea yöllä. Ja viimeinen --\" Ainon suu vetäytyi hymyyn\nhänen sitä vaan ajatellessaan.\n\n\"Olivatko viimeiset tanssijaiset niin merkilliset?\" kysyi ylioppilas\nhymyillen.\n\n\"Oi, ei -- mitenkään muuten, kuin että Elise Boyesen kaatui pitkällen\nlattialle ja Maria Petersen tuli loukatuksi ja lähti kotiinsa, kun ei\nhän ollut pyydetty tanssimaan kotiljongia.\" Äkkiä pysähtyi Aino, sillä\nhän katsahti sattumalta ylioppilaasen ja näki kuinka totinen hän oli,\nniinkuin hän olisi jotain tarkoin ajatellut.\n\n\"Mutta sanokaa nyt minulle, Aino neiti\", jatkoi hän hitaasti ja\ntyynesti, \"kun silloin tulitte kotiin kello kolme aamulla, taisitteko\nsilloin iloisella sydämellä kiittää Jumalaa hauskasta illasta, jonka\nHän oli teille sallinut?\"\n\n\"Jumalaako?\" toisti Aino kummastellen.\n\n\"Niin -- te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että Jumala on läsnä\nkaikkialla. Mutta minä vaan haluaisin tietää, voitteko vielä tanssia\nniinkuin lapsi. Harvoin voi aikaihminen tanssia niinkuin lapsi. Puvun\ntäytyy sopia hyvästi, ja tietysti ensin täytyy katsella peilistä ovatko\nkukkaset paikoillaan; ja kenpä voisi olla ajattelematta ketä muita\ntanssisalissa lie ja kenen kanssa hän saisi tanssia? Entäs kaikki ne\nuteliaat silmät, jotka häntä tarkastelevat, ja sitten pitäisi\njokaisella olla silmät ja korvat auki kuullakseen mitä joka haaralla\nhänestä puhutaan, ja huomatakseen miten kukin on puettuna, minkälainen\nmuoti on, kuka on hienoin, komein j.n.e., oi, siellä on tuhansia\nasioita, joita täytyy tarkastaa voidakseen seuraavana päivänä kertoa\nkaikesta ystävälleen. Niin, ettekö ole samaa mieltä, Aino neiti?\"\n\nAino seisoi epäilevän näköisenä, puoleksi hymyillen, puoleksi häveten.\nHän ei ollut tottunut tällaiseen puhuttelutapaan, eikä voinut vastata\nkysymykseen kieltävästi, kun hän itse oli samalla tavoin kertonut\nkahdesta ystävästään kaupungissa.\n\n\"Minä en ole niin tarkoin sitä miettinyt\", vastasi hän vaan, \"mutta\nkaupungissa ei sillä tavoin puhuttu tanssiaisista.\"\n\n\"Ehkä olenkin liian ankara,\" jatkoi taas ylioppilas, \"mutta ajatelkaa,\nviisi iltaa peräkkäin ja kello kolmeen asti! Onko tämä lepoa, jota\ntanssi tuottaisi, onko tämä suloista? Ajatelkaa miltä nuoret tytöt\nnäyttävät valvottuaan tanssijaisissa kello kolmeen asti aamulla!\nHienoharsonen puku revittynä repaleiksi, vanteet hameessa ehkä\npoikkinaisina, kukat päässä kuihtuneina ja huonosti pidettyinä,\nloistavat silmät väsyneinä ja unisina, punaiset, raittiit kasvot\nkalpeina ja voimattomina. Tällaisen kuvan näkee aurinko pilkistäessään\naamulla ikkunasta sisään ja kehoittaessaan ihmisiä työhön ja uuteen\nelämään. Ei, pois, kotiin, niinkauan kuin kruunujen kynttilät loistavat\nvielä täydellä valollaan, niinkauan kuin ilo vielä hymyilee meille ja\nsoitto vielä puhtaasti kaikuu korvissamme, niinkauan kuin kaikki mitä\nnäemme on raitista ja ihanaa, -- siiloin viemme mukanamme täydellisen\neheän kuvan, jota voi ilolla muistella.\"\n\n\"Mutta ken voi mennä kesken pois tanssijaisista, juuri kuin ilo on\nylimmillään?\" kysyi Aino.\n\n\"Minä voin, ja tekin voitte, jos vaan tahdotte, jos ette mieluummin\ntahdo tuntea itsenne kyllästyneeksi kaikkeen tuohon nautintoon ja\nlopettaa iltanne haukottelemisella.\"\n\nKun ei Aino mitään vastannut, jatkoi ylioppilas.\n\n\"Minä näytän nyt teille kaksi kuvaa, jotka ehkä tunnette. Toisella\npuolen kalpea, tanssissa väsynyt kaupungin neiti, joka istuu\nsohvallaan, yskii ja viiniä maistelee, ja toisella kirkassilmäinen,\npunaposkinen maalaistyttö, joka nousee vuoteelta auringon noustessa ja\nkoko päivän laulaa kuin leivonen. Kumpaisen heistä mieluummin\nvalitsisitte ja kumpaisena itse tahtoisitte olla?\"\n\nAino loi silmänsä alas; sillä hän tuli ajatelleeksi itseään ja hän\nymmärsi että ystävänsä tarkoitti juuri häntä. Mutta kun ei hän mitään\nvastannut, jatkoi ylioppilas.\n\n\"Älkää luulko, Aino neiti, että tahdon ketään tuomita, mutta kun te\nkatselette maaseutua kaupunkilaisen silmillä, niin sallikaa minun tehdä\npäinvastoin. Oli vielä jotain, jota mielelläni haluaisin tietää; kun\nkerran alotin pitää luentoja, niin tahdon jatkaakin -- mistä te, neiti,\npuhelitte tavallisesti siellä kaupungissa.\"\n\n\"Sitä ei todellakaan ole helppo muistaa\", vastasi Aino hymyillen.\n\n\"Niinkö paljon te puhelitte?\" -- ja ylioppilas nauroi viekkaasti --\n\"niin, niin, jos ette tahdo sitä sanoa, niin koetan arvata. Ensi alussa\nsinne tultuanne olitte ujo ettekä vastannut muuta kun on ja ei, eikö\nniin?\"\n\nAino kohotti kummastuneena päänsä.\n\n\"Eikö niin?\" toisti ylioppilas, \"minä olen hyvä ennustaja ja voin sanoa\nvieläkin enemmän. Te puhuitte kodistanne, maalaiselämän tavoista -- ja\nte olette kertonut minusta.\" Ylioppilas loi tutkivan, terävän katseen\nAinoon, joka tuli aivan punaiseksi.\n\n\"Mistä voitte sen tietää?\" änkytti hän hämmästyneenä.\n\n\"Jumalan kiitos, hän on vielä lapsi\", ajatteli ylioppilas itsekseen, ja\nhänen kasvonsa kirkastuivat. \"Niin, katsokaas, minä olen hyvä\nennustaja. Minä tiedän vieläkin enemmän, Aino neiti, minä tiedän, mitä\nminusta sanoitte.\"\n\nAino katseli maahan.\n\n\"Te olette sanonut melkein näin: ette voi uskoa kuinka monta\nkummallista ihmistä siellä kotona on. Siellä on olueenpanija, joka on\npaksu kuin tynnyri, hän on ensimmäinen ja suurin tanssija ja sitten on\nsiellä ylioppilas, joka on aivan suurilla kirjaimilla painetun\nrukouskirjan näköinen.\" --\n\n\"Sitä en ole koskaan sanonut\", keskeytti Aino äkkiä, katsellen suoraan\nhänen silmiinsä.\n\n\"Jos ei juuri samoilla sanoilla, niin kuitenkin oli tarkoitus sama\",\nvastasi ylioppilas hymyillen. -- \"No, ja sitten olette puhunut\nlukkarista, joka sanoo amen kuorin ovella ja sitten isästänne suurissa\npäällyssaappaissaan. Kyllähän te tunnette tuon vanhan laulun maaseudun\npapeista, jota kaupungissa alituisesti jankutetaan, ja eikö totta,\ntekin, Aino neiti, olette ottanut siihen osaa? Teille on myöskin\nnaurettu, kun kerroitte yhtä ja toista täällä meidän elämästämme, ja te\nolette kuunnellut paljaita keikarien sukkeluuksia ja pistopuheita, ja\nsillä aikaa istui teidän isänne, maaseudun pappi, ajatellen rakasta\ntytärtään ja rukoillen, että Jumala häntä suojelisi.\"\n\nAino ei nostanut päätään, vaan hän ei voinut salata kahta kyyneltä,\njotka tipahtivat alas maahan.\n\n\"Suokaa anteeksi\", kuiskasi hän.\n\n\"Minulta ei teillä ole mitään anteeksi pyydettävää\", vastasi\nylioppilas. \"Päinvastoin pitäisi, minun ennemmin kiittää teitä siitä,\nettä te olette totisesti kuunnellut sanojani ettekä niistä minuun\nsuuttunut. Älkää nyi luutko sen johdosta, mitä olen sanonut, että\nvähänkään halveksin sellaisia huvituksia; mutta niitä voi usein käyttää\nväärin, ja minä pidän aina peilinäni kaikkea, mikä on ihanaa. Niin, nyt\nen ennän tahdo teitä kiusata, nyt saatte mielellänne sanoa, että minä\nolen tänään pitänyt teille esitelmän. Milloinhan pidän seuraavan? No,\nhyvästi, hyvästi, kiitos seurasta.\"\n\nAino ei enään ollut niin keveä jaloiltaan, kulkiessaan sinä päivänä\nkotiinsa. Hän ei tietänyt mikä outo riemun sävel soi hänen sydämessään,\njonka ääntä hän ei voinut vaientaa; hän ei voinut mielestänsä selvästi\najatellakaan. Ja kun hän näki puut ja valkoisen, ystävällisen aituuksen\npuutarhan ympärillä, pappilan ja viheriän portin, tuntui hänestä\nniinkuin ne seisoisivat niin totisina uhaten häntä. Ja eikö isänkin\nsilmissä ollut jotain, joka soimasi häntä? vaikka hän aina olikin niin\nhyvä ja ystävällinen, taputti hänen poskiaan ja suuteli häntä. Aino\nmeni ylös huoneesensa, hän tunsi suuren halun saada itkeä, vaan hän ei\nvoinut. Hän istuutui tuolille ikkunan eteen, nojasi kyynäspäänsä\nikkunalautoja vasten, ja katseli ulos pää käden nojassa. Hän ei nähnyt\nmitään, vaikka hänen silmänsä tuijottivat samaan paikkaan. Jos olisivat\nhäneltä kysyneet, mitä hän ajatteli, olisi hän vastannut: \"en itsekään\ntiedä.\" Ehk'ei hän tietänytkään, minkätähden hänen jalkansa veivät\nhänen kirjakaapin luo ja minkätähden hän pysähtyi katselemaan kirjoja.\nHän katseli koreisin niteisin sidottuja kirjoja, jotka oli tuonut\nmukanaan kaupungista. Käsi kuroitti jo ottamaan niitä, mutta hän ei\nhuolinut ainoastakaan. Viimeiseksi huomasi hän siellä pienen, tomuisen\nkirjan, jonka mustalla kannella oli kultaristi. Tämän otti hän ja meni\npöydän luo. Hänen silmänsä pysähtyivät tarkastelemaan ensimmäistä\nlehteä, jolle oli painettuna: Naisen tehtävä ja velvollisuus\nevankeliumin valossa. Kuinka kauan hän siellä istui ei hän itsekään\ntietänyt, mutta sitten koputettiin ovelle ja sisään astui hänen vanha\nystävänsä Halvar, kirje kädessä.\n\n\"Tässä on Teille kirje\", sanoi hän jääden kohteliaasti seisomaan\novelle, lakki kädessään.\n\n\"Kirje!\" huudahti Aino, ikäänkuin unesta heränneenä, nousi ylös ja\njuoksi häntä vastaan. \"Mathildalta!\" huudahti hän iloisesti. Aarre\nkädessään juoksi hän tuolin luo, avasi kirjekotelon, kirjeessä oli\nmonta, monta arkkia, hän levitti ne eteensä, kirja oli tiellä, sen hän\nheitti pois ja luki.\n\n  \"Oma, rakas sydänkäpyni!\n\n  Et voi uskoa kuinka sinua kaipaavat isä, äiti, Fredrik, Erkki\n  setä ja kaikki muutkin -- niin, eikä hän suinkaan vähimmässä\n  määrässä, tiedäthän ketä tarkoitan. Hyi, Aino, kuinka taisit\n  olla niin armoton ja kovasydäminen ja lähteä pois täältä juuri\n  silloin, kuin näit miten ihastunut hän oli sinuun. Hän näyttää\n  nyt, poika raukka, niin surkastuneelta ja alakuloiselta. Hän ei\n  enään niinkuin ennen kulje suorana ja reippaana ikkunaimme\n  ohitse, tervehdi niin lempeästi kuin sulava voipalanen eikä\n  nouse varpailleen, niinkuin hänellä olisi gummia jalkapohjissaan,\n  ei, nyt hän on taas yhtä jörömäinen kuin ennenkin ja on ruvennut\n  taas puremaan tupakkaa. Siinä saat nähdä, miten olet herättänyt\n  kaupunkilaisten huomiota. Ja hän kyselee niin tarkoin ja ahkerasti,\n  olenko minä kuullut mitään sinusta. Sentähden saan minä aina\n  tanssia yhden tanssin hänen kanssansa. Silloin kyselee hän sinua,\n  innostuu tietysti ja huutaa ääneen, ett'ei ketään tyttöä koko\n  tanssisalissa voi verrata sinuun, ja kun minä sanon: 'kiitos\n  kohteliaisuudesta', kumartaa hän, hymyilee ja vastaa: 'paitsi\n  teitä, neiti'. Mutta 'lopussa kiitos seisoo', niinkuin sananlasku\n  sanoo. Niin, olin unohtaa, tunnetko sinä tohtori N--ää. Et voi\n  uskoa kuinka kummallinen hän on. Hänen piti eilen tanssia täällä,\n  mutta ei voinut mitenkään päästä tahtiin, vaan kun hänen piti\n  koetella, potki hän vaan jaloillaan, oi, hänpä vasta oli\n  lystillinen. Ja ajattelepas, kuinka häpeällistä, hän polki\n  uudelle hameelleni, niin että siihen tuli reikä. Niin, jospa\n  sen näkisit, Aino! Se on viheriä, meren värinen, kaikkein\n  hienoimmilla silkkipitseillä koristettu. Äiti maksoi siitä neljä\n  markkaa kyynärältä ja kaikki tulivat minulla kyselemään, mistä\n  olen sen ostanut. Torvisoittokunta puhaltaa vielä joka sunnuntai\n  torilla. Jospa olisit siellä, Aino! siellä on niin monta, jotka\n  etsivät sinua. Nyt on tänne tullut viisi uutta luutnanttia,\n  joista yhden nimi on Paulsen, et voi uskoa kuinka miellyttävä\n  hän on. Ylioppilas Hansen on kihlannut Susanna Stephens'in, ja\n  nyt eivät he huoli muusta kuin katselevathan vain toisiaan ja\n  koettelevat astua kävellessään tahdissa käsikynkässä. Ja kuules,\n  Aino, älä puhu kenellekään, sillä minä lupasin pitää sitä salassa;\n  minä kuulin Miinalta, jolle kauppias Johanson'in rouvan sisar oli\n  sen kertonut, että Fredrik oli menossa kihloihin. Hän oli\n  kotiljongissa kolmasti pyytänyt Lotta Sylvius'ta ja viime\n  torstaina meni hän häntä hakemaan ompelukoulusta. Miten on sinun\n  laitasi, Aino? Vieläkö ylioppilas koettaa mielistellä sinua,\n  niinkuin ennen, ja lainata sinulle opettavaisia ja ikäviä kirjoja?\n  Minä kuvailen näkeväni sinut juhlallisena kuin vanha neiti\n  kävelevän hänen vieressään kuunnellen viisaita sanoja, jotka\n  tulvailevat hänen kunnioitettavilta huuliltaan. Sinä taidat aivan\n  muuttua rukouskirjaksi ennenkuin taas tulet kaupunkiin. Oi, enhän\n  sitä tarkoita, ymmärräthän sen, minä lasken vaan leikkiä kanssasi,\n  sillä sinähän olet minun pikku sydänkäpyni. Sinun pitäisi, Aino,\n  pian taas tulla tänne kaupunkiin, minä en voi käsittää, miten\n  sinä yhä vaan jaksat olla siellä maalla. Nyt saamme tänne\n  laulajajoukon, tanskalaisia näyttelijöitä ja paljon muuta\n  hauskuutta. Onpa hauska, kun nuo tanskalaiset näyttelijät\n  kerrankin tulivat, sillä entiset näyttelivät vaan niin totisia,\n  ikäviä kappaleita, joita nähdessä tekee mieli nukkua; mutta\n  nyt saamme nähdä Orpheus'ta ja Erik Bögh'in pikku näytelmiä.\n  Ajattelepas, Orpheus'ta! eikö ollut hauska sinä iltana,\n  muistathan samana iltana, jolloin ylioppilas Krebs saattoi\n  meidät kotiin?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirje sisälsi paljon muutakin ja Aino luki ihastuneena. Kaupunki\nkaikkine muistoineen, iloineen ja huvineen sekä imartelevine\nviehättävine sanoineen oli ikäänkuin lumottu hänen eteensä. Hän\nnousi äkkiä tuoliltaan, hymyili ja lauloi. Sitten juoksi hän\nkirjoituspöytänsä luo, otti esiin paperin ja istuutui kohta\nkirjoittamaan vastausta. Hän oli kiihoitettu kirjeestä, jonka oli\nsaanut, hänen kynänsä liikkui nopeasti, ja sanat tulivat kuin\nitsestään.\n\nKirjeen sisältö oli seuraava:\n\n  \"Rakas Mathilda!\n\n  Et voi uskoa kuinka hyvää kirjeesi teki minulle. Minä olin\n  niin surullinen ja alakuloinen, en itsekään oikein tiedä\n  siihen syytä, minä halusin lohduttavia sanoja ja silloin sain\n  kirjeesi. Sinä olet iloinen ja ystävällinen, niinkuin aina\n  ennenkin, ja haihdutat pois kaikki ikävät ajatukseni ja nyt\n  olen taas niin iloinen ja tyytyväinen. Alakuloisuuteni on kuin\n  poispyyhkäisty ja minä tahdon nyt kirjoittaa sinulle ja kiittää\n  kirjeestäsi. Minä luulen että tuo ylioppilas tekee minut niin\n  levottomaksi. Hän seuraa aina minua, minä en saa koskaan kävellä\n  rauhassa häneltä. Vaan en minä myöskään voi, niinkuin sinä sanoit,\n  käskeä häntä menemään sinne missä pippuri kasvaa, sillä hän katsoo\n  kaikkia niin kummalliselta kannalta, ett'en minä mitenkään voi\n  niin tehdä. Hän on myös hyvin epäkohtelias ja liian rohkea ja\n  tahtoo sekaantua kaikkeen. Sitten nostaa hän sormensa ja saarnaa\n  minulle, niin että sinä sitä kuullessasi melkein kadottaisit\n  järkesi. Voi, Mathilda, kuinka ikävää täällä on, minä jo pelkään\n  talvea. Täällä ei ole ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa saisin\n  puhella, ei katuja, ei ihmisiä, joita saisi katsella, --\n  ainoastaan viheriä, lakea maatilkka. Minä olen kyllä aikonut\n  pyytää, että isäni antaisi minun taas lähteä kaupunkiin, mutta\n  hän vaan sanoo: 'minä en voi sitä antaa, rakas lapseni', niinkuin\n  hän tarkoittaisi sillä jotain erityistä. Mutta minä kiusaan häntä\n  vielä vähän, ehkä hän sitten myöntyy.\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kirje oli valmis, nousi hän ylös, mutta ovelle tultua pysähtyi hän,\nkäänteli koteloa muutaman kerran kädessään, mutta rohkaisi sitten\nmielensä ja juoksi alas pyytämään, että Halvar veisi sen postiin.\n\nYlioppilas oli siis joutunut tappiolle.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nUusi taistelu. Apujoukot saapuvat.\n\n\nYlioppilas oli jo iloinnut, luullut päässeensä voitolle, mutta nyt sai\nhän nähdä suuresti pettyneensä. Hän uskoi jo puolittain, että Ainon\nteki mieli tavata häntä ja kysellä häneltä yhtä ja toista, jopa\nluottaakin häneen. Tähän päätökseen tuli hän nähdessään miten Aino\nvuodatti kyyneleitä ja kuullessaan hänen pyytävän anteeksi -- mutta hän\npettyi. Ainoa ei hän enään tavannut tiellä. Lähtipä kävelemään aamulla,\npäivällä tahi illalla -- ei Ainoa missään näkynyt. Vaan kuitenkin tiesi\nhän, että Aino oli kotona ja että hän joka päivä oli ulkona\nkävelemässä. Hän ymmärsi kohta syyn tähän ja tuli huolestuneeksi.\nTaisiko Aino todellakin viihtyä tässä tyhjyydessä vai oliko hän vielä\nniin vähän kehkeytynyt ett'ei sitä edes itse huomannut?\n\nMutta minkätähden tuli hän niin huolestuneeksi? Voisihan hän vaan\npoistaa Ainon ajatuksistaan; olihan hän kirjoittanut ystävilleen,\nett'ei hän muuten yhtään välittänyt Ainosta, vaan koetti ainoastaan\nmuuttaa hänen mielensä. Minkätähden jätti hän aina kesken lukemisensa,\nvaikka ei ollut päässytkään loppuun, ainoastaan sentähden, että Ainolla\njuuri sillä kellonlyönnillä oli tapana käydä kävelemässä. Minkätähden\nkatseli hän aina kävellessään ympärilleen, nähdäkseen oliko Aino\nlähellä? Olikohan hänen mieltymyksensä tähän raittiisen lapsensieluun,\nniinkuin hän kirjoitti ystävälleen, suurempi kuin hän itse myönsikään?\nVoisiko olla mahdollista, että Aino, semmoisena, kuin ylioppilas\nkuvaili häntä mielessään, olisi huomannut tätä tunnetta.\n\nYlioppilaalla oli pitäjässä muutamia paikkoja, jotka hän oli valinnut\nlempipaikoikseen, sillä ne olivat hänen mielestään erinomaisen kauniit.\nNe olivat etäällä maantieltä, jonka tähden hän kävi siellä ainoastaan\njonkun kerran vuodessa. Kerran iltapäivällä, kun ilma oli kirkas ja\nkaunis, päätti hän mennä johonkin näistä ihaillakseen kaunista\nnäköalaa, ennenkuin lehdet karisivat puista. Matkallaan sinne poikkesi\nhän korkealle kukkulalle, mistä taisi nähdä osan järveä pitkän matkan\npäähän. Istuessaan siellä kuuli hän jotain rapisevan kuivassa\nlehdikossa ja kukapa se olikaan muu kuin Aino, päivänvarjo kädessään.\nErkki hämmästyi ensin, mutta nousi sitten ja meni alas hänen luoksensa.\nAino näki hänet ja tuli äkkiä tulipunaiseksi; hän pysähtyi ja tervehti.\nYlioppilas huomasi tämän ja seisoi hetkisen epäilyksissä, mutta astui\nsitten kuitenkin hänen luoksensa.\n\n\"Minkä tähden pelkäätte minua. Aino neiti?\" kysyi hän katsoen suoraan\nhänen silmiinsä.\n\n\"Minäkö pelkäisin?\" vastasi hän koettaen hymyillä.\n\n\"Niin -- juuri te. Ettekö luule minun huomanneeni, että te olette\nmuuttanut kävelymatkanne? Ettekö luule minun näkeväni teidän\nkasvoistanne, että minä nyt puhun totta: te ette pidä seurustelemisesta\nminun kanssani; se kiusaa teitä, te luulette, että minä pidän teitä\nlapsena ja kuljeskelen täällä niinkuin kouluopettaja saarnaten. Jos\nolen joskus sitä tehnyt, niin tahdon pyytää anteeksi ja sitten voimme\nerota. Minusta se on vaikeata -- sanon sen suoraan, sillä minä tunnen\nhaluavani teidän seuraanne, niinkuin kuumana kesäpäivänä uupunut haluaa\nraitista, kirkasta lähdettä. Mutta tästä lähtien on entinen tie oleva\nteille vapaana. Minä en tule puhumaan kanssanne, enkä pysähyttämään\nteitä, voimme vaan ystävällisesti tervehtää toisiamme. Mutta minulla\noli oikeus toivoa, että olisitte sanoneet minulle suoraan, niin en\ntodellakaan olisi kiusannut teitä niin usein.\"\n\nAino katseli ylioppilasta, joka puhui niin lämpimästi, hänen silmänsä\nolivat niin suuret ja syvät ja hänen äänensä niin sointuva.\n\nNyt oli oikeastaan ensimmäinen kerta, jolloin Aino uskalsi oikein häntä\ntarkastaa, ja hän huomasi nyt, ett'ei ylioppilas ollut ollenkaan niin\nruma, kuin ennen oli luullut. Hänen kasvonsa olivat miettiväiset ja\nkirkkaat ja hän ei enään näyttänyt niin itserakkaalta ja ylpeältä kuin\nennen. Ainon mielestä oli hän yhtä nuori kuin hän itsekin, vaan\nkuitenkin herätti hän kunnioitusta. Ja hän oli niin kohtelias ja\nystävällinen, paljon arvokkaampi ja luotettavampi kuin kaikki kaupungin\nherrat, jotka kiertelivät viiksiään. Ja kuitenkin oli Aino puhunut\nhänestä pahaa, hänen selkänsä takana -- tätä oli hän miettinyt näinä\nviimeisinä viikkoinakin astuessaan yksin tietä pitkin -- mutta oliko\ntämä tuo entinen ylioppilas? Oliko tämä sama ylioppilas, joka kulki\naina niin synkän, alakuloisen näköisenä, katsomatta oikealle tahi\nvasemmalle ja puhumatta kenenkään kanssa? Oliko hän muuttunut niin\nystävälliseksi ainoastaan halusta oppia tuntemaan Ainoa? Tahi luuliko\nhän, että Ainosta vielä voisi tulla se vaate, jolle hän voisi maalata\nnaisen kuvaa, josta hän uneksi?\n\nAino ei vastannut mitään ja ylioppilas seisoi epäillen mitä tekisi.\n\n\"Niin\" -- sanoi hän vihdoinkin, \"minä arvelin kulkea tätä tietä, mutta\njos te, Aino neiti, haluatte samaa, niin käännyn takaisin.\"\n\n\"Ei, miksikä niin?\" vastasi Aino ujosti, \"ettekö tahdo minua seurata?\"\n\n\"Mielelläni\", sanoi ylioppilas, ihmetellen vastausta, \"mutta älkää\nsitten suuttuko minuun, jos olette katuva hyvyyttänne.\"\n\nHe kulkivat hetken vierekkäin puhumatta sanaakaan. Vihdoin kysyi Erkki:\n\n\"Oletteko nykyjään kuullut mitään kaupungista, Aino neiti?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ja kaikki teidän ystävänne voivat hyvin?\"\n\n\"Kyllä, kiitoksia!\"\n\n\"Se ilahduttaa minun\", sanoi ylioppilas, \"on aina hauska kuulla hyvää\nniistä, joita rakastaa.\"\n\n\"Olisikohan häntä huvittanut saada tietää mitä viimein kirjoitin\",\najatteli Aino itsekseen ja hänen omatuntonsa soimasi häntä. He olivat\ntaas ääneti.\n\n\"Niin -- minne menette nyt, neiti?\" kysyi ylioppilas taas.\n\n\"En itsekään tiedä -- emmeköhän vähän matkaa eteenpäin\", vastasi Aino.\n\n\"Jos tahdotte niinkuin minä, niin menemme tuonne korkealle vuorelle,\nmistä on erinomaisen kaunis näköala. Niin, varmaankin olette siellä\nennenkin käyneet, tuolla ylhäällä noiden talojen luona.\n\n\"Jos ei sinne vaan ole liian pitkä matka\", vastasi Aino.\n\n\"Eikö mitä, voitte nojautua minuun, jos väsytte, niin saatte nähdä että\nmaaseudullakin on oma kauneutensa ja ihanuutensa. Oletteko yhtään\nmatkustaneet maassamme?\"\n\n\"En yhtään.\"\n\n\"Luultavasti eivät useat muutkaan ole sen enempää, mutta eikö ole\nihmeellistä, että ihmiset, joilla on varaa matkustaa, matkustavat\nulkomaille, olkoonpa Kiinaan tahi Indiaan, vaan tuntevat ainoastaan\nvähän tahi eivät yhtään omaa maatansa? Ja sen minä kuitenkin tiedän,\nett'en minä ole löytänyt missään niin kauniita paikkoja kuin täällä\nkotimaassa Norjassa.\"\n\n\"Oletteko matkustanut täällä paljon?\" kysyi Aino.\n\n\"Minäkö? Voinpa sanoa, että melkein pienestä pojasta asti.\nValders'issa, Hallinlaaksossa, Gudbrand'in laaksossa, Romsinlaaksossa,\nThelemark'issa ja Bergen'in hippakunnassa olen useampia kertoja\nkulkenut laukku selässäni. Enkä koskaan tiedä olleeni niin iloinen,\nkuin astuessani laulaen yli tunturien, kaikki surut ja huolet\nunohdettuina ja uudet toiveet rinnassani; ja minun mielestäni ei ruoka\nole koskaan maistunut niin hyvältä kuin silloin heittäydyttyäni\nruskeaan kanervikkoon, paimenpoikien ja lampaitten viereen. Ulkomailla\nsain kyllä nähdä yhtä kaunista ja hauskaa, mutta en koskaan niin\nsuurenmoista, kunnioitusta herättävää kuin täällä. Italia voi herättää\niloa ja riemua, tanssia ja riemuitsevaa laulua, vaan Norja herättää\nmiehuullisia ajatuksia, syviä tunteita, suuria toimia. Norjalla on\ntorvi ja tanssinsa, Italialla tamburini ja saltarella.\"\n\nAino katsahti ylioppilaasen, joka sitten jatkoi: \"Te ihmettelette\nvarmaankin, kun kuulette minun, vanhan kirjatoukan, puhuvan täten,\nmutta minä voin todellakin sanoa teille, neiti, kun keväällä ilma tulee\nlämpimäksi, rupeaa jalkapohjiani polttamaan ja silloin herää minussa\nhalu päästä pois, lentämään tunturille -- jota hakua tuskin voin\nvastustaa, -- mutta -- olen tullut vanhaksi, jalkani vapisevat,\nruumiini on kömpelö ja sentähden jään kotiin. Eikö ole ihmeellistä,\nneiti, minkälainen lumousvoima luonnolla on ihmissydämmeen? Kun on\ntalvi, jolloin luonto on valkoisen lumivaipan peittämänä, silloin\nihminen ikäänkuin vetäytyy yksinäisyyteen, etsii uunia ja lamppua sekä\nhauskaa, lämmintä huonetta. Mutta kun on kevät, jolloin kukan nuput\npuhkeavat, herää meissä uutta eloa, iloa ja toivoa ja elämä sisällä\nhuoneessa tuntuu meistä liian ahtaalta. Ja kun kesä tulee, jolloin\nkaikki kukoistaa täydessä rikkaudessaan, silloin puhkeaa sydänkin\nkiitolliseen iloon. Mutta kun taas tulee syksy, jolloin päivät ovat\nsumuiset ja puut kuihtuneine lehtineen menettävät viimeisen toivonsa,\nsilloin tulee sydänkin niin kummallisen surulliseksi; ihminen tulee\nsilloin niin miettiväiseksi ja haluaa jotain, tietämättä itsekään\nmitä.\"\n\nHe pysähtyivät hetkeksi, katsellen ympärilleen ja kulkivat sitten\näänettöminä eteenpäin.\n\n\"Nyt olemme pian perillä\", sanoi ylioppilas, \"tuolla korkealla mäellä\nse on, ettekö ole koskaan olleet tuolla?\"\n\n\"En koskaan!\"\n\n\"Siinä näette, te hylkäätte sen, mitä teillä on ja haluatte sitä, mitä\nteillä ei ole. Nyt saatte nähdä, että maalla on kauniimpaa kuin\nluulette.\"\n\nHe nousivat mäelle ja ylioppilas levitti vaippansa, jolle Aino saisi\nistua.\n\n\"Täällä ette saa olla liian vaativa, neiti, vaan nyt saatte tyytyä\nkovaan maahan ja vaatepalaseen penkin asemesta\", sanoi hän, levittäen\nparemmin vaippansa.\n\nAino kiitti ja istuutui katselemaan näköalaa, ylioppilas seisoi hänen\nvieressään.\n\n\"No, mitä pidätte?\" kysyi hän hetken perästä.\n\n\"Kyllä on kaunista -- ihanaa\", vastasi Aino, voimatta kääntää pois\nsilmiään.\n\n\"Niin, eikö totta, tuo jyrkkä tunturi, jonka näette tuolla, on niin\nvoimakas, niin vahva ja ylpeä; leveät tunturiharjat, jotka ympäröivät\nlaaksoa, näyttävät niin luotettavilta ja tyyneiltä kuin vanhat,\najattelevaiset miehet; laakson pohja peltoineen ja taloineen tuolla\ntunturin alla on niin rauhallisen ja turvallisen näköinen, niinkuin se\najattelisi: täällä ei ole mitään hätää, niin kauan kuin nuo ovat\nvahteina. Ja tuo joki! Katsokaa, kuinka se juoksee kallioiden välillä,\nkatsokaa, kuinka se luikertelee kivien lomitse, kuulkaa, kuinka se\nkohisee tuolla jalkojemme alla. Eikö se ikäänkuin kerro meille koko\nelämänhistorian? Voitteko, Aino neiti, kuulla tätä kertomusta?\"\n\n\"En oikein ymmärrä mitä tarkoitatte. Kertokaa te, niin kuuntelen\nmielelläni\", sanoi Aino. \"Mutta, suokaa anteeksi -- -- minä en\nollenkaan huomannut, että te seisotte, ja minä vaan tässä istun teidän\nvaipallanne, eikö teidänkin tekisi mieli istua?\"\n\nYlioppilas kiitti ja nyt istuivat he molemmat vaipalla.\n\n\"Nyt saatte kuulla elämänhistorian, jonka joki on kertonut minulle\nmonesti\", sanoi ylioppilas. \"Tuolla ylhäällä, autiolla lakeudella,\nmissä on lumiaukioita leveine valkoisine harjanteineen ja missä mustat\nhuiput pistäytyvät esiin lumimeressä, missä harvoin käy ihmisiä, paitse\nnoitia, jotka siellä liikkuvat ja heittelevät lohkareita alas laaksoon\nniinkuin lumipalloja, tuolla ylhäällä, missä ihminen tuntee itsensä\nniin pieneksi ja vähäpätöiseksi, että hän surullisena luikertelee esiin\nniinkuin pieni mato, toivoen olevansa taas alhaalla laaksossa -- siellä\non virta syntynyt. Voimallisia rintoja on se imenyt, voimallisia näkyjä\nnähnyt, hengittänyt voimallista ilmaa. Kun sentähden kevät tulee,\naurinko nousee ja paahtaa vanhoja lumiukkoja tuolla ylhäällä vuorella,\nniin että vesi valuu alas pitkin tukkaa ja partaa, tulee pienokainen\nkärsimättömäksi ja tahtoo ulos katsellakseen ympärilleen, eikä kukaan\nvoi sitä enään pidättää. Se hiipii salaa pois, kumartuu alas, katselee\nhyökylaineittensa yli, nähdäkseen uskaltaisiko heittäytyä sinne, astuu\nsitten varovaisesti alas, askel askeleelta ja kaivaa kantapäänsä\nlumeen. Mutta sitä se ei kauan kärsi, se heittäytyy äkkiä nauraen\nkosken niskaan ja syöksyy meluten ja pauhaten alas pohjaan, niin että\nkuohu raivoo sen ympärillä. Sitten se hymyilee, hyppii, piehtaroi vielä\nenemmän, lyöpi kiviä, jotka ovat sen tiellä ja leikkii kukkien ja\npensaitten kanssa, jotka riippuvat kosken ylitse. Mutta pian jalka\ntulee väsyneemmäksi ja tie hankalammaksi kulkea, kivet repivät sen\nvaatteita ja pensaat haavottavat sen kasvoja. Silloin peljästyy se ja\nrupeaa itkemään; takaisin ei enään sovi palata, sen täytyy päästä\neteenpäin, yhä vaan eteenpäin, ja nyt hyppää se rajulla vauhdilla yli\nkivien, pölkkyjen ja mättäiden. Mutta tie tulee yhä vaan pitemmäksi ja\npäämäärä jää yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, ja sentähden tulee se äkkiä\ntotiseksi ja hiljaiseksi. Se pysähtyy lepäämään ja mietiskelemään;\nnyt ei se enään juokse kivien välitse, vaan lorisee hiljaan ja\nkärsivällisesti, se ei enään leiki pensaitten ja lehtien kanssa, vaan\nvirtaa levollisesti, pyytäen saada itselleen sijaa, -- kunnes se\nvihdoinkin näkee laajan lahden, äärettömän suuren meren ja nyt levenee\nse iloisesti, ojentaa käsivartensa sitä vasten ja heittäytyy uskollisen\nystävänsä syliin. -- Niin, sellainen on virta, ja samallainen on, Aino\nneiti, myöskin ihmiselämä. Se alkaa ensin tuolla ylhäällä avaruudessa,\nsatumaailmassa, sitten herää ihmisessä suurempia ajatuksia, jostain\nennen tuntemattomasta, ja hän haluaa ulos, yhä vaan ulos. Silloin\nrientää hän eteenpäin juosten, leikkien, tanssien ja iloiten, kunnes\ntulee päivä, jolloin vastatuuli puhaltaa, jolloin kivet loukkaavat\nhänen jalkojansa ja pensaat repivät hänen kasvojansa. Silloin hän\npeljästyy, mutta äiti on kaukana; hän tulee katkeraksi ja tahtoo tehdä\nvastarintaa, mutta se ei onnistu. Hän itkee yhä vaan, siksi kuin sydän\nrauhoittuu. Mutta silloin onkin ihminen jo täysikasvuinen, silloin\nkulkee hän tasaista elämän polkuaan nöyränä ja levollisena, väistyy\nkiviä tiellänsä ja haluaa vaan levähtää jossain suuressa ja jalossa,\njoka voi avosylin ottaa hänet vastaan ja kokonaan häntä vallita.\nSilloin avautuu hänen eteensä tuo äärettömyys, ijankaikkisen valon\nasunto, siellä on hänen päämääränsä, ja iloisena heittäytyy sielu\nJumalan isälliseen syliin, missä yksin lepo on löydettävänä.\"\n\nYlioppilas puhui niin lämpimästi, kuin olisivat sanat tulleet hänen\nsydämmensä sisimmästä, ja Aino kuunteli, ihastuneena tästä elävästä,\nvilkkaasta kuvauksesta ja ylioppilaan hyvistä silmistä, jotka hehkuivat\nniin kummallisen tulisesti. Hän ei voinut vastata mitään, vaan istui\nääneti ikäänkuin olisi jotain odottanut. Erkki jatkoi sitten:\n\n\"Ettekö ole, Aino neiti, kuullut luonnon puhuvan teille useilla\nkielillä? Tehän olette syntyneet ja pienuudestanne saakka kasvaneet\nmetsän ja tunturien keskuudessa!\"\n\n\"Minä olen aina iloinnut luonnosta\", vastasi Aino, \"varsinkin\nkesäilloin, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan ja aallot loiskuvat\nrantaa vasten. Silloin johtuvat aina niin elävästi mieleeni\nkertomukset, joita olin kirjoista lukenut. Sentähden sanoivat he\nkaupungissa minua liian tunteelliseksi\", lisäsi hän hymyillen.\n\n\"Vai niin\", vastasi ylioppilas.\n\n\"Siellä kaupungissa ei ollut tilaisuutta nähdä kaikkea sellaista\",\njatkoi Aino, \"ja sitä paitsihan oli siellä niin paljon muuta\najattelemista. Mutta nyt tuntuu minusta, niinkuin kaikki vanhat muistot\ntaas heräisivät, nyt kun olen täällä niin yksinäni.\"\n\nAinon silmät säihkyivät hänen puhuessaan, mutta ylioppilas ei sitä\nhuomannut, hän katsoi vaan alas maahan, repien irti sammalia ja\nkuunnellen ystävänsä sanoja.\n\n\"Niin, taitaa näyttää kummalliselta, kun minä näin puhuu teille\",\njatkoi hän, \"sillä te ette varmaankaan voi ymmärtää minua, teillä on\nkirjanne, joihin voitte turvautua, mutta minulla ei ole mitään.\"\n\n\"Onhan teillä Mathilda, teidän ystävänne. Eikö hän siis ole mitään?\"\nkysyi ylioppilas katsahtamatta ylös.\n\n\"Niin, hän onkin ainoa, mutta hänestä saan kuulla ainoastaan joka\ntoinen viikko. Silloin tuntuu minusta ikäänkuin kaikki heräisi minussa\nuuteen eloon, ja minä tulen taas yhtä iloiseksi kuin ennen, mutta se\nkestää vaan siksi kuin seuraavana päivänä olen toistamiseen lukenut\nkirjeeni. Ei ole mitään, johon minä voisin turvautua, ei mitään, johon\nvoisin mieltyä.\"\n\nYlioppilas aikoi sanoa jotain, mutta pidätti itseään.\n\n\"Mutta eikö täällä ole ketään, joka voisi olla teidän ystävänne?\"\n\n\"Ei muita kuin henkikirjurin tytär\", vastasi Aino halveksivalla\näänellä, \"mutta hän ei voi puhua muusta kuin olueenpanosta ja\nleipomisesta.\"\n\n\"Minä luulen, neiti, voivani ymmärtää, vaikka te olettekin nainen ja\nminä mies. Te kaipaatte ystävää, johon voitte täydellisesti luottaa,\njolle voisitte kertoa kaikki, mikä kirvelyttää sydäntänne, ollen varma\nsiitä, että hän teitä täydellisesti ymmärtää.\"\n\nAino seisoi hetkisen miettiväisenä.\n\n\"Ehkäpä niin\", sanoi hän hitaasti ja matalammalla äänellä.\n\n\"Te kaipaatte äitiänne, eikö niin?\" jatkoi ylioppilas, \"mutta ei\nhänkään olisi voinut teitä auttaa, jos hän olisikin elänyt. Hän olisi\nkyllä voinut olla teille jotain, vaan ei kaikkea; te olisitte vaan\ntullut kärsimättömäksi, kun olisitte nähnyt, ett'ei hän olisi voinut\nymmärtää teidän sisimpiä ajatuksianne, ja sentähden olisi hän kenties\nkutsunut teidän hellimpiä, ujoja ajatuksianne haaveilemiseksi. Ei, te\n-- te kaipaatte ystävää, jolla olisi samallaiset lämpimät tunteet kuin\nteillä, ystävää, joka kuitenkin seisoisi teitä korkeammalla niin että\nhän voisi ohjata, neuvoa ja valaista teidän ajatuksianne.\"\n\n\"Niin, voisitteko löytää minulle ketään sellaista?\" kysyi Aino\nkatkerasti.\n\n\"Minä luulen, että mahdotonta olisi teille löytää sellaista. Vaan\nvalitkaa itse\", vastasi ylioppilas, \"hän voi ilmestyä äkkiä, ja voi\nmyös tulla myöhään, hän voi olla joku nainen, mutta eiköhän hän voi\nolla mieskin?\"\n\nAino punastui, mutta ei vastannut mitään.\n\n\"Ja sitten ette saa pitää minäkään häpeänä rakastaa luontoa ettekä\nluulla itseänne sentähden liian tunteelliseksi. Olisihan silloin\nKaikkivaltiaankin pitänyt olla liian tunteellinen, kun Hän loi ihmiset\nja luonnon keskenäiseen yhteyteen ja samoin Paavalinkin, kun hän\nkirjoitti, että koko luonto huokaa vapautta. -- -- Mutta täällä tulee\njo vähän kylmä ja pimeä, ja te sanoitte, että teillä olisi kiire\nkotiin. Ehkä olisi sentähden parasta, että jo ajattelisimme\npaluumatkaamme.\"\n\nAino hypähti ylös, pudisti hamettaan ja pysähtyi vielä hetkeksi\nihailemaan näköalaa, ennenkuin hän astui alas vuorelta.\n\nKotimatkalla tuli taas puhe kävelyretkistä; ylioppilas kuvaili Norjan\nluontoa ja kansanelämää ja hän oli niin ihastunut kaikkiin vanhoihin\nmuistoihinsa, ett'ei hän yhtään huomannut tulleensa pappilan veräjälle\nsaakka ja seisovansa nyt pappilan pihalla. Aino ei pyytänyt häntä\nastumaan sisään; hän oli niin liikutettuna kaikesta mitä oli kuullut ja\nhämmästyneenä, kun näki kellon jo olevan niin paljon, ett'ei hän\nmuistanut olla kohtelias. Luultavasti olisi ylioppilas kuitenkin\nniinkuin tavallisesti kieltäytynyt, jos hän olisikin pyytänyt. Sisällä\nhuoneessa oli lamppu sytytettynä ja pastori istui lukemassa uusia\nsanomalehtiä, jotka juuri oli saanut. Kun Aino astui sisään pani hän ne\npois.\n\n\"No, sinähän olit tänään pitkällä kävelymatkalla\", sanoi hän, katsellen\nystävällisesti tytärtään.\n\nAino istuutui sohvalle.\n\n\"Niin, ajatteles, isä, minä olin tuolla korkeimmalla tunturilla\nsaakka\", vastasi hän.\n\n\"Miten tulit sinä sinne? Oliko sinulla ketään kanssasi?\"\n\nMinkätähden oli Ainosta niin kummallista vastata tähän kysymykseen,\nminkätähden oli hänelle aivan mahdotonta saada sanat suustansa?\n\n\"Et voi uskoa kuinka hauska oli,\" vastasi hän vaan.\n\n\"Niin, minä tiedän, että tuolla ylhäällä tunturilla on ihanaa -- mutta\nolitko yksinäsi,\" toisti pastori uteliaasti.\n\n\"Ylioppilas oli kanssani\", vastasi Aino vihdoinkin, mutta jos vastaus\nolisi ollut pitempi, olisi hänen äänensä vavissut. Kun hän nyt oli\nsaanut sen sanoneeksi, ei se enään hänen mielestään ollutkaan niin\nkummallista.\n\n\"Vai niin, hän oli siis kanssasi -- mitä hyvää hän tänään sinulle\nkertoi?\"\n\n\"Hän kertoi kävelymatkoistaan ja paljon muutakin\", vastasi Aino,\nhaluten saada vielä enemmän puhua ylioppilaasta, \"et voi uskoa, kuinka\nhauska oli kuulla häntä.\"\n\n\"Niin, hauska on kyllä puhua hänen kanssaan\", sanoi pastori, joka ei\nenään tahtonut jatkaa tätä ainetta, vaan istui hiljaan tuolillaan,\npolttaen piippua.\n\nAino lepäsi sohvalla, syviin ajatuksiinsa vaipuneena; mutta äkkiä tunsi\nhän, miten isä häntä tarkasteli.\n\n\"Onko sanomalehdissä mitään uutisia?\" kysyi hän, löytääkseen jotain\nuutta puheenainetta.\n\n\"Ei niin mitään. Preussilaiset kerskailevat niinkuin ennenkin\", vastasi\npastori puhaltaen savutuprun.\n\nTaas oltiin ääneti, Aino vaipui uudelleen ajatuksiinsa ja pastori\ntarkasteli häntä.\n\n\"Tahdotko, että laulan sinulle?\" kysyi Aino äkkiä, nousi ylös ja läheni\npianoa.\n\n\"Kyllä, jos et vaan ole väsynyt, niin, --\" vastasi pastori.\n\nAino soitti ensin muutaman säveleen ja rupesi sitten laulamaan vanhaa\nlempilauluaan: \"Oi Ola, Ola, mun armahani.\" Oli pitkä aika siitä, kun\ntämä laulu oli kaikunut hänen huuliltaan, mutta nyt tulivat sanat kuin\nitsestään ja hänestä tuntui niin hyvälle laulaa sitä. Mutta tuskin oli\nhän ehtinyt alottaa kun pastori huudahti:\n\n\"Ei tuota, ei tuota, älä lapsi kulta enään laula tuota vanhaa laulua,\nvaan laula mieluummin jotain uutta, mitä olet oppinut, jotain\nOrfeuksesta, ne laulut ovat hauskoja ja sukkelia.\"\n\nAino totteli, otti Orfeus-nuotit hyllyltä ja rupesi laulamaan niistä.\nHän lauloi ensin venyttämällä, niinkuin oli kuullut teaaterissa\nlaulettavan; mutta jo ensimmäisen värsyn laulettuaan heitti hän vihon\nlattialle.\n\n\"Ei, isä, minä en nyt voi tätä laulaa, jonkun toisen kerran laulan sen\nsinulle, mutta nyt en voi.\"\n\nSitten alkoi hän taas laulaa \"Olaansa\", ja sen jälkeen muita\nkansanlauluja, olipa niinkuin ne nyt olisivat herättäneet hänessä uutta\neloa, hän lauloi niin iloisesti ja laulaessaan liitelivät hänen\najatuksensa yli laaksojen ja tunturien, missä ylioppilas oli niin usein\nastuskellut kontti seljässä.\n\nMutta olipa joku, joka sinä iltana seisoi ulkona kuuntelemassa laulua,\neikä se kukaan muu ollut kuin juuri ylioppilas. Kun Aino oli mennyt\nsisään, oli tämä jäänyt hetkeksi seisomaan pihalle ja, väsynyt kuin\noli, istahtanut penkille lepäämään. Sitten astui hän hitaasti tietä\nalas, mutta hän ei ehtinyt veräjällekään saakka kun jo kuuli sisältä\nhuoneesta laulun säveliä, ja niinpä hän palasi takaisin, sillä Aino se\nluultavasti oli, joka lauloi. Hän istuutui penkille ja nyt kuuli hän\nvenyttävällä ja kimakalla äänellä laulettavan lauluja Orfeuksesta.\nYlioppilas hypähti seisoalleen. \"Onko mahdollista, että hän voi tuota\nlaulaa tällaisena päivänä ja tällaisten keskustelujen jälkeen -- mutta\neipä hän laulakaan sitä hyvin.\" -- \"Oi Ola, Ola, mun armahani\", kuului\ntaas sisältä, niin tunteellisesti, niin surullisesti; säveleet\ntunkeutuivat ylioppilaan sydämmeen niin valittavilta, niin lämpiminä.\n\"Oi\", huudahti hän iloisesti, \"nyt laulaa hän oikein täydestä\nsydämmestään ja sielustaan, ja Jumalan kiitos että hän voi vielä\nlaulaa.\" Hän seisoi kauan ja kuunteli tarkoin, painaen joka säveleen\nmieleensä. Kaikki ne laulut, joita Aino lapsena ollessaan tuona\nensimmäisenä iltana oli hänelle laulellut, johtuivat nyt uudestaan\nhänen mieleensä täydellisempinä ja rikkaimpina -- nyt oli hän\ntäysikasvuinen nainen. Vihdoin nousi hän ylös penkille ja pilkisti\nikkunasta sisään, sillä uutimet eivät vielä olleet lasketut alas. Niin,\nsiellä istui Aino pianon ääressä ja lauloi juuri kuin hänelle:\n\n    \"Ma ikkunassain näen sun,\n    Oi armas ystäväni mun,\n    Ja varjos mulle tuttu on,\n    Vaan sisään pääst' on mahdoton.\"\n\nYlioppilas hypähti alas penkiltä.\n\n\"Näkiköhän hän nyt todellakin minut?\" sanoi hän itsekseen, -- -- --\n\"hm -- enpä minä suinkaan olekaan hänen 'armas ystävänsä', mutta sisään\ntäytyy minun päästä!\" Tätä miettiessään astui hän kotiinsa päin, mutta\nveräjästä kulkiessaan katsahti hän vielä ylös huoneesen, mistä valo\nloisti, ja mutisi itsekseen: \"Jumalan kiitos, että hän voi vielä\nlaulaa.\"\n\nAino ei nyt enään peljännyt ylioppilasta, vaan päinvastoin kulki aina\nsitä tietä, jota tiesi hänenkin tavallisesti tulevan. Vaan kuitenkin\nsykki hänen sydämmensä aina, kun hän näki kaukaa ylioppilaan. Hän\ntoivoi melkein, että hän ei tulisikaan, mutta kuitenkin oli hän\nsydämmessään niin iloinen, kun ylioppilas häntä seurasi ja puhutteli.\nHänellä ei ollut ketään muutakaan ystävää, sillä isä -- niin, hän ei\nmielestään voinut isälleen puhua muusta, kuin jokapäiväisistä asioista;\nhän ei itsekään tietänyt syytä siihen, mutta hänestä tuntui, ikäänkuin\nhänen isänsä ei ymmärtäisi häntä, eikä voisi kohottaa hänen ajatuksiaan\nkorkealle aatemaailmaan niin hyvin kuin ylioppilas, joka puhui aina\nniin elävästi, juuri niinkuin hänkin ajatteli, ja joka osasi selittää\nkaikellaisia asioita. Milloin oli hän leikillinen, milloin totinen,\nmutta kuitenkin aina hauska. Pimeän tultua meni Aino jo varhain ylös\nhuoneesensa ja istuutui ikkunan eteen katselemaan maantielle päin,\njosta näki kynttilän valon loistavan ylioppilaan huoneesta, ikäänkuin\nystävällisen tähden puitten välistä. Hän kuvaili mielessään, miten\nylioppilas istui kirjansa ääressä, pää käsien nojassa, kuinka hän\nunohti kaikki ympärillään, ajatellen kaikkea muuta kuin häntä, joka nyt\nikävöiden istui täällä yksinäisessä huoneessaan. Aino ei voinut\nkäsittää miten hän oli koskaan voinut luulla häntä ylpeäksi, miten\nsillä tavoin oli hänestä kirjoittanut ja vieläpä päälle päätteeksi --\nMathildalle. Mathilda oli näinä viimeisinä päivinä joutunut aivan\nsyrjään. Aino kyllä kirjoitti hänelle, sillä hän ei uskaltanut jättää\nsitä tekemättä; mutta, totta puhuen, toivoi hän, että heidän\nkirjevaihtonsa pian loppuisi. Hänen kirjeensä eivät enää olleetkaan\nniin pitkiä, eikä hän enää kirjoittanutkaan niin usein kuin ennen;\nusein istui hän harmissaan pureskellen kynäänsä, kun ei tietänyt mitä\nkirjoittaa. Ylioppilaasta ja hänen keskusteluistaan ei hän tahtonut\nmitään mainita, sillä sille Mathilda vaan nauraisi; ja hänen täytyi\nsalata tunteitaan, ett'ei Mathilda mitään huomaisi, vaan luulisi häntä\nyhtä iloiseksi kuin ennen. Mutta kerran ei hän voinut olla puhumatta\nylioppilaasta. Mathilda oli kirjeessään pilkannut häntä sen johdosta,\nmitä Aino hänestä ennen oli kirjoittanut. Tästä suuttui Aino niin, että\nmelkein rupesi itkemään; silloin hän kävi kynään ja kirjoitti:\n\n  \"Minä pyydän sinua, Mathilda, älä enään kirjoita ylioppilaasta\n  samalla tavoin kuin ennen, sillä minä itse juuri olen erehtynyt.\n  Jospa vaan oppisit häntä tuntemaan, niin näkisit, ett'ei hän ole\n  ollenkaan tyhmä eikä kömpelö. Hänen käytöksensä on yhtä\n  sivistynyt kuin jonkun kaupungin herran, ja hän voi paljon\n  paremmin puhua puolestaan kuin he. Jos sinä vaan olisit täällä,\n  niin saisitpa nähdä, että sinäkin pitäisit hänestä.\" -- --\n\nAino iloitsi, kun oli kerran saanut sen kirjoittaneeksi, sillä hänen\nensimmäiset sanansa olivat jo kauan vainonneet hänen mieltänsä. Nyt oli\nhän mielestään sovittanut pahan tekonsa ja nyt saisi Mathilda\nlörpötellä niin paljon kuin vaan mieli teki.\n\nTästä lähtein eivät Aino ja ylioppilas tavanneet toisiaan ainoastaan\nmaantiellä, vaan kävipä Erkki joskus pappilassakin, vaikka tosin hyvin\nharvoin. Jouluaattona oli hän siellä, eikä hän mielestään ollut kaukaan\naikaan viettänyt tätä iltaa niin hauskasti. Aikaisemmin iltapäivällä\noli hän istunut itsekseen kotona, nyt istui hän hauskassa huoneessa\nAinon ja hänen isänsä seurassa. Aino olikin sinä iltana niin sievä,\npuettuna koruttomaan pukuun, puhdas, valkoinen kaulus kaulassa, ja hän\nastuskeli niin hiljaa, levitti pöydälle valkoisen liinan ja valmisti\nteetä ylioppilaalle, jonka mielestä tee ei ollut koskaan ennen\nmaistunut niin hyvältä, Huonekalutkin olivat nyt aivan toisin\njärjestetyt kuin viime kerralla hänen siellä käydessään. Kaikki oli\nniinkuin ensi aikoina, pöytä oli sohvan edessä, ja kaikki korukalut\nolivat pantuina pois. Pastori oli juuri käynyt keittiössä lukemassa\npalvelijoilleen ääneen pyhää jouluevankeliumia ja puhumassa muutamia\nsanoja joulun merkityksestä, ennenkuin heidän jouluilonsa alkoi. Nyt\nistui hän päivätyöstään tyytyväisenä mieluisassa nojatuolissaan,\npiippua polttaen ja ryypäten makeata teetänsä.\n\nPuhe kääntyi sitten Raamattuun ja sen omituiseen, koristelemattomaan\nkirjoitustapaan, jolloin ylioppilas tuli sanoneeksi, miten ihmeellinen\nkirja Raamattu oli. Hän puhui vanhasta testamentista, sen tapauksista,\nsen psalmeista, sen ennustuksista ja suurista, voimallisista nä'yistä,\njotka voivat kohottaa ajatuksia ylös aina sisimpään taivaasen, samalla\nkuin pyhän hengen voima vaikuttaa sannoissa ja täyttää sydämmen pyhällä\npelolla ja vavistuksella.\n\nSeuraavana iltana istui Aino, paksu kirja edessään, lukien sitä niin\nahkerasti, ett'ei edes muistanut kattaa illallispöytää.\n\n\"Mitä kirjaa sinä niin ahkerasti luet?\" kysyi pastori.\n\n\"Vanhaa testamenttia\", vastasi Aino.\n\nSe ei ollut ainoa ilta, jolloin Aino luki Raamattua; se tuli nyt\nhänelle rakkaimmaksi kirjaksi. Hänestä tuntui kuin olisi uusi elämä\navautunut hänelle, elämä, joka vaati kaikki hänen ajatuksensa.\nYlioppilas seurasi häntä aina uskollisesti; hänen puoleensa taisi Aino\nniin turvallisesti kääntyä kysymyksineen, ja jokainen luku, jonka hän\noli lukenut, tuli aina keskusleluaineeksi heidän kävelymatkoillaan. Hän\nlöysi aina aineessa jotakin uutta, jota Aino ei ollut ennen huomannut,\nja ymmärsi aina yhdistää eri seikat, niin että Aino sai selvemmän\nkuvan kokonaisuudesta, niinkuin tunturiltakin saa koko lakeuden\nkokonaiskuvan. Hän osoitti kuinka johdonmukainen aate, ikäänkuin\npunainen lanka pujoittaikse läpi koko maailman, luomisesta tuohon\nihmeelliseen jouluyöhön asti, jolloin sana muuttui lihaksi ja vereksi;\n-- ja Aino kuunteli häntä tarkoin. Kaikki mitä hän puhui oli niin\nkorkeata, niin totista, se oli yhteydessä koko ihmiskunnan kanssa, ja\nsamalla herätti se Ainossa mietteitä, jotka saattoivat hänen sydämmensä\nsisimmätkin kielet väräjämään. Uusi elämä oli äkkiä auennut hänelle,\nhän tunsi itsensä ja elämänsä päämäärän koroitetuksi ja kaikki entiset\najatuksensa vajonneeksi niin syvälle, niin syvälle. Hän ei voinut\nkäsittää mitenkä hän oli voinut löytää lepoa ja tyydytystä sellaisesta\nturhuudesta eikä ymmärtää miten se edes oli voinut häntä viehättää. Ei,\nJumalan kiitos, eihän ihminen kuitenkaan ollut mikään nukke, jonka tuli\nvaan seisoa puualustallaan ja näyttäytyä päältäpäin niin loistavalta\nkuin mahdollista; -- ei suinkaan; hänellä oli jotain taisteltavana ja\nkärsittävänä, hänellä oli kuolematon sielu, jolle hänen piti antaa\nvoimaa liitämään korkealle ylös taivaasen, josta se oli tullutkin. Eikä\nainoastaan jaloilla ja voimallisilla sieluilla ollut tämmöistä\npäämäärää, ei, myöskin kurjimmalla kerjäläisellä, pienimmälläkin\nlapsella; niin, hänellekin, nuorelle, halvalle naiselle oli Jumala\nantanut tämän armolahjan. Ja tämä korkea ajatus korvasi kaikki elämän\nvähäpätöisyydet ja koroitti hänen pyrintönsä jaloksi ja pyhäksi.\n\nJa ken se oli, joka oli avannut hänen silmänsä ja opettanut häntä\nhuomaamaan kaikkea tätä? Ken se oli, joka hänen kaikkia tätä\nmiettiessään salaa tunkeutui hänen ajatuksiinsa, missä ikänä hän\nkulkikin. Ylioppilas oli puhunut hänelle niin monta hyvää, tunnokasta\nsanaa, jotka herättivät hänessä uusia ajatuksia, uutta eloa, jotka\nhänen omasta mielestään tekivät hänet niin rikkaaksi ja iloiseksi.\nNämät sanat olivat hänen lohdutuksenaan joka kerta kun päivän työt\nhäntä rasittivat; mutta hän ei mahtanut sille mitään, että ylioppilas\naina oli hänen mielessään ja että hän aina näki hänen seisovan\nluonansa, säihkyvin silmin, kasvot kirkkaina ja elävinä, ja\nkuiskaamassa näitä sanoja hänen korvaansa.\n\nAino oli nyt kuin toinen ihminen. Hän ei enään häärinyt talossa,\npaiskellen ovia kiinni jälkeensä ja toruen palvelijoita; hän hoiti vaan\ntavallisia toimiaan hiljaisesti ja levollisesti. Hän ei puhunut paljo,\nmutta sen minkä hän sanoi, sanoi hän ystävällisesti ja lempeästi. Hän\nlauloi hyvin harvoin, sillä hänellä ei enään ollut siihen halua, mutta\nsitä enemmän halusi hän lukea. Hän luki kaikkea mitä vaan taisi saada\nkäsiinsä, ja pastorin täytyi usein väkisin ajaa hänet ulos hengittämään\nvähän raitista ilmaa. Yhtä kirjaa luki hän melkein yhtä usein kuin\nRaamattua, sen oli hän saanut ylioppilaalta: \"Nainen, hänen tehtävänsä\nja velvollisuutensa evankeliumin valossa.\" Mikähän oli hänen tehtävänsä\nnaisena? Kas, siitä olisi hän mielellään puhunut enemmän ylioppilaan\nkanssa, mutta hän ei uskaltanut. Joskus otti hän vaan kirjansa esille,\nkäänteli sitä sormiensa välissä ja katseli sitä ikäänkuin\najatuksissaan. Tämä kirja oli ainoa, jonka hän oli saanut\nylioppilaalta, ja silloin oli hän toivonut pääsevänsä siitä vapaaksi,\nmutta nyt -- kuinka kummallisesti kaikki asiat voivat kääntyä tässä\nmaailmassa! Toivoipa hän joskus niin hartaasti päästä kaupunkiin ja\nkuitenki tunsi hän, että jos joku käski hänen matkustaa, olisi hän\nsiellä vaan suruissaan ja ikävöisi aina kotiinsa. Tavattuaan\nylioppilaan iloisella ja ystävällisellä tuulella, tuntui hänestä\nikäänkuin hänenkin oma alakuloinen mielialansa olisi samassa muuttunut\niloisemmaksi. Hän taisi kotimatkallaan hyräillä itselleen ja ajatella,\nettä hänen kotinsa kuitenkin oli paras koko maailmassa. Mutta kun\nsitten tuli pitkät talvi-illat, jolloin täytyi jo varhain sytyttää\nkynttilät, sekä pakkaset, pimeät päivät, sateet ja sumut, niin ettei\nhän voinut mennä ulos huoneesta, vaan kuljeskeli kotonaan ypöyksinänsä,\nkenenkään ihmisen häntä puhuttelematta, silloin taisi hän usein istua\nhuoneessaan, pää vaipuneena alas käsivarsille, ja itkeä, yhä vaan\nitkeä, kunnes taas tunsi sydämmensä keveämmäksi. Silloin selvenivät\nmyös hänelle ylioppilaan sanat, hänen näyttäessään kaunista näköalaa\nkorkeimmalta tunturilta: \"sitten kaipaatte ystävää, jolla olisi\nsamanlaiset lämpimät tunteet kuin teillä, ystävää, joka kuitenkin\nseisoisi teitä korkeammalla, niin että hän voisi teitä ohjata, neuvoa\nja valaista teidän ajatuksianne\". Niin oli hän sanonut. Kuinka totta se\nsentään oli! Olipa hän sanonut enemmänkin: \"se voi olla nainen\", \"mutta\neiköhän se myös voisi olla -- mieskin --\" Mieskö? -- Niin, mutta mistä\nolisi tämä mies löydettävä? Eihän täällä ollut kettään. Niin, oli\ntäällä sentään yksi, mutta eihän hän huolinut mistään muusta kuin\nkirjoistaan. Olihan ylioppilas tosin joskus puhunut hänen kanssansa,\nmutta syynä siihen oli hänen ystävällisyytensä, kun hän näki miten\nyksin Aino aina kuljeskeli. Aino tuli päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi\neikä hänen katseensa enää ollut niin vilkas; eikä hän enää\njuoksennellutkaan paikasta paikkaan, tahtoen katsella kaikkea.\nPäinvastoin, hänen silmänsä tuijottivat vaan eteenpäin ja niissä piili\njotain epäselvää, alakuloista ja ikävöitsevää. Isä huomasi sen ja\nhuolestui siitä suuresti; hän tarkasteli tytärtään, missä tämä vaan\nkulki; hän toivoi, että se pian katoaisi, että hän vaan olisi kuullut\njotain ikävää kaupungilta, jota hän mieluummin tahtoi pitää salassa.\nAino heräsikin usein ajatuksistaan, kun huomasi noitten uskollisten,\nvalppaitten silmien olevan häneen luotuina, ja hän pelkäsi, että isä\nkysyisi syytä hänen suruunsa. Hän ymmärsi, että isä tarkoitti jotain,\ntullessaan vähän väliä hänen luoksensa, silitellen ystävällisesti hänen\npäätänsä ja suudellen häntä. Mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan\nsanotuksi. Hän ei myöskään tietänyt mitä sanoa; kyyneleet vaan nousivat\nhänen silmiinsä ja hän halusi tarttua isänsä kaulaan ja suudella häntä\nmonta, monta kertaa. Mutta vihdoinkin täytyi salaisuuden tulla ilmi.\nEräänä iltana olivat he kahden kesken kotona. Aino istui sohvalla,\nnäyttäen väsyneemmältä kuin tavallisesti; isä istui nojatuolissa ja\nnäytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jotain sanoa, imiessään\npiipustaan muutamia voimakkaita haikuja. Vihdoinkin sai hän sanotuksi:\n\n\"Aino!\"\n\n\"Mitä nyt, isä?\" ja hänen sydämmensä rupesi sykkimään.\n\n\"Tule tänne, rakas lapseni\". Aino tuli ja isä otti hänet syliinsä ja\nsyleili häntä.\n\n\"Mikä sinua on vaivannut näinä viimeisinä aikoina?\" kysyi isä. \"Oletko\nsairas?\"\n\n\"Sairasko? -- en -- miten voit sitä luulla?\" vastasi Aino punastuen.\n\n\"Miksikö sitä luulen? Ei todellakaan tarvitse tarkkaa silmää,\nvoidakseen nähdä että sinä päivä päivältä tulet yhä kalpeammaksi ja\nlaihemmaksi. Jokin sinua vaivaa.\"\n\n\"Ei minua vaivaa mikään\", vastasi Aino ja painoi kasvonsa isänsä rintaa\nvasten, salatakseen kyyneleitä, jotka olivat tunkeutua esiin.\n\nPastori silitteli hänen hiuksiansa.\n\n\"Tahdotko lähteä kaupunkiin?\" kuiskasi hän tyttärelleen, niinkuin\npienelle lapselle; \"minä sanoin kerran ett'ei minulla ole varaa siihen,\nmutta nyt luulen voivani siihen suostua, jos sinulla vaan on halua.\nTahdotko lähteä kaupunkiin, Aino?\"\n\nAino ei voinut vastata, vaan rupesi itkemään niin kiivaasti, että\npastori peljästyi eikä puhunut mitään, ennenkuin Aino oli rauhoittunut.\n\n\"Älä pelkää vastata myöntyvästi\", alkoi hän taas kun Aino oli laannut\nitkemästä ja hengitti vaan syvään, \"katsos, se voi tehdä sinuun hyvää,\nilahduttaa mieltäsi, ja sitä paitsi, käyhän kaikki täällä kotona\nentistä menoaan.\"\n\n\"Minä en voi koskaan toivoakaan saada parempaa oloa, kuin kotona, sinun\nluonasi, isä!\" vastasi Aino, siirtyen vielä lähemmäs isäänsä.\n\n\"Niin, mutta minä en enää kauemmin kärsi nähdä sinua näin suruissasi,\nrakas lapseni\", vastasi isä, suudellen tytärtänsä poskelle, \"sinähän\ntulet aivan sairaaksi ja jokin sinua varmaankin vaivaa. Etkö nyt voi\nsitä sanoa omalle isällesikään, vanhalle isällesi -- kuinka?\" Hän\nkallisti korvansa, kuullakseen vastausta.\n\n\"En todellakaan itsekään tiedä\", vastasi Aino nousten ylös ja\npyyhkäisten pois kyyneleensä, jotka vielä riippuivat silmäripsillä, ja\nsitten hymyili hän.\n\n\"Näetkös, ei minua mikään vaivaa; minä olen vaan joskus ollut niin\ntyperä; mutta nyt koetan olla hyvä ja silloin voit sinä rakastaa minua,\nvoithan?\" Aino suuteli häntä jo pyyhkäisi pois hiukset hänen otsaltaan.\n\n\"Kyllä, mutta enhän minä sitä kysynyt\", alkoi pastori, voimatta olla\nhymyilemättä; \"minähän kysyin tahdotko sinä -- --\"\n\n\"En, en -- rakas isäni\", sanoi Aino äkkiä, pannen sormensa hänen\nsuulleen, \"et saa enää puhua sanaakaan koko kaupunkimatkastani,\nkuuletko? Nyt täytyy sinun olla terve ja iloinen, sillä minua ei vaivaa\nmikään, siitä voit olla varma, ja nyt laitan sinulle hyvää teetä.\" Tämän\nsanottuaan suuteli Aino vielä kerran isäänsä ja juoksi sitten keittiöön.\n\n\"Hm, -- hm\" -- sanoi pastori itsekseen, pudisti päätänsä ja astuskeli\nedes takaisin huoneessa.\n\n\"Jotain hän tietysti tarkoitti sanoillansa, mutta hän on pikku hupakko,\njoka ei tahdo ilmoittaa salaisuuttaan.\"\n\nPäätökseksi tuli kuitenkin, että Aino lähtisi uudelleen kaupunkiin.\nAino tunsi, että oli jotain joka kaiveli hänen mieltänsä ja että\nhänelle tekisi hyvää matkustaa vähän pois kotoa, mutta se tuntui\nhänestä hyvin vaikealta, varsinkin kun hänen taas täytyi asua yhdessä\nMathildan kanssa. Nyt ei hän enää voisi salata ystävältään sydämmensä\ntunteita ja Mathildanhan teki mieli vaan iloita ja aivan mahdottomalta\ntuntui nyt hänelle uskoa huolensa. Mutta isä pyysi niin hartaasti häntä\nlähtemään ja lupasi lähettää häntä kohta noutamaan, jos hän ei siellä\nviihtyisi -- ja sitten, sitten sai ylioppilas kerran kuulla, että Aino\noli taas matkustanut kaupunkiin. Hän kävi aivan sanattomaksi eikä\ntahtonut sitä uskoa todeksi. Pysyisikö tämä nuori tyttö hänelle aina\nselittämättömänä arvoituksena? Nyt oli hän mielestään varma siitä, että\nperin pohjin tunsi Ainon sisimmänkin sydämmen pohjukan, ja kuitenkin\npetti tämä häntä vähän väliä. Miten oli Ainolla nyt halua seura-elämän\nmelskeesen, nyt, kun hänessä oli herännyt uusi elämä ja uudet\najatukset; nyt, jolloin hän iloisena kuin lapsi, mutta samalla\nsyvätunteisena kuin täysikasvuinen nainen katseli kaikkea, mitä hän\nnäki edessään. Ylioppilas ei saanut rauhaa, hän ei voinut lukea; hän\ntempasi lakkinsa ja lähti ulos astumaan pappilaan päin.\n\nPastori istui huoneessaan valmistamassa saarnaansa sunnuntaiksi, kun\novelle koputettiin ja sisään astui ylioppilas, aivan palavissaan.\n\n\"Herra pastori, onko totta, että te olette lähettäneet tyttärenne\nkaupunkiin?\" kysyi hän kohta, unohtaen sanoa hyvänpäivänkin.\n\nPastori kääntyi hämmästyneenä.\n\n\"Niin, se on totta\", vastasi hän, katsahtaen ihmetellen ylioppilaasen.\n\n\"Onko se mahdollista? Saatatteko te siis heittää ulos mereen sen, joka\nkerran on päässyt veneesen? Saatatteko hukuttaa ihmissielun, joka juuri\non heräämäisillään uuteen eloon? Voitteko sitä tehdä, pelkäämättä siten\nestävänne Jumalan vaikutusta, josta teidän kerran tulee vastata?\"\n\nPastori oikaisi silmälasinsa ja katseli vierastaan hämmästyneenä.\n\n\"Mutta, rakas ystävä -- -- mikä teidän on?\" kysyi hän nousten ylös\ntuoliltaan.\n\nYlioppilas koetti taas rauhoittua.\n\n\"Pyydän anteeksi, herra pastori\", sanoi hän tyynesti ja kumartaen,\n\"ehkä ei ole soveliasta tällä tavoin tunkeutua vieraan miehen taloon,\nja tiedänhän hyvin, että te olette hänen isänsä; mutta jos te, niinkuin\nminä, olisitte seuranneet häntä lapsuudesta saakka ja, niinkuin minä,\nnähneet hänen kasvavan omien silmienne edessä, niin voisitte kyllä\nymmärtää minua -- --\"\n\n\"En minä todellakaan ymmärrä tästä sanaakaan\", huudahti pastori, \"mitä\ntuo kaikki merkitsee?\"\n\n\"Ettekö siis ole nähneet, että teidän tyttärenne on suuresti muuttunut\nnäinä viimeisinä aikoina?\"\n\n\"Olen kyllä, Jumala paratkoon, huomannut sen, hän on tullut sekä\nsairaaksi, kalpeaksi että hiljaiseksi.\"\n\n\"Niin, ja kuitenkin lähetätte hänet kaupunkiin?\"\n\n\"Niin, minne muualle sitten olisin hänet lähettänyt? Juuri sentähdenhän\nlähetinkin hänet kaupunkiin.\"\n\n\"Hm -- niin, myrkky on hyvä lääke sairaalle mielelle\", sanoi ylioppilas\nkatkerasti hymyillen.\n\nPastori pudisti päätänsä.\n\n\"Luulenpa, että itse olette sairas\", sanoi hän vihdoinkin, \"tehän\npuhutte ikään kuin hourailisitte.\"\n\n\"En ole, herra pastori\", alkoi taas ylioppilas tyynesti ja arvokkaasti,\n\"minä en ole sairas, mutta hän oli sairas ja hänen sairautensa oli\ntaistelua, taistelua, jonka Jumala oli lähettänyt hänen sydämmeensä,\nsaadakseen siellä asuinsijan, taistelua, joka loppui rukouksella ja\nitkulla hiljaisessa kamarissa.\"\n\nPastori kuunteli häntä totisesti.\n\n\"Istukaa, hyvä ystävä, ja selittäkää minulle tarkemmin, mitä\ntarkoitatte. Eikö siis minun tyttäreni ole kristitty?\"\n\n\"Siihen kysymykseen, herra pastori, voin vastata sekä myöntävästi että\nkieltävästi. Hän on kristitty, niinkuin monet tuhannet muutkin, jotka\nainoastaan suullaan rukoilevat Isämeitänsä muutaman kerran päivässä ja\nkäyvät kirkossa joka sunnuntai, siten ollen jonkullaisessa yhteydessä\nJumalansa kanssa. Mutta hän ei ole niitä, joissa kristillisyys on\ntullut eläväksi, niitä, jotka uskossa tekevät pienimmänkin tehtävänsä\nja nöyränä uhraavat itsensä Jumalalle.\"\n\n\"Niin\", vastasi pastori pontevasti, \"mutta uudet teoloogit eivät\nkoskaan suo kenellekään rauhaa eikä lepoa, vaan ainoastaan\nrauhattomuutta, yhä vaan rauhattomuutta. Emmekö siis enää voisi elää\ntyytyväisinä ja iloita kaikista Jumalan armolahjoista?\"\n\n\"Kyllähän sitä todellakin voisimme, enhän minä ole koskaan sitä\nkieltänyt. Mutta, herra pastori, muistakaa, että siellä, missä vaan on\niloa kristillisyydessä, siellä on myös rauhattomuutta. Rauhattomuus on\nkuin heiluri kellossa; jos se pysähtyy, niin pysähtyy kellokin. Ja\nihminen, jolla ei ole rauhattomuutta, hän nukkuu ja tuntee itsensä\ntietysti virkistyneeksi unen jälkeen; mutta voidaksemme olla\nkristittyjä, täytyy meidän alati valvoa. Teidän tyttärenne on ennen\nnähnyt kristillisyyden ikäänkuin sumussa, ikäänkuin unessa; mutta nyt\non hän herännyt unesta ja nyt tahdotte te taas tuudittaa häntä uneen\nlumoavalla kehtolaulullanne, tahdotte näyttää hänelle kuvia, jotka\nhämmentävät näön, jotka johtavat hänet ulos rämeille, missä virvatulet\neksyttelevät.\"\n\n\"Mutta, hyvä ystävä, tehän puhutte, niinkuin kaupunki olisi Sodoma,\ntahi niinkuin hän olisi lähetetty pakanoiden sekaan. Onhan hän nyt\nrehellisten, kelpo ihmisten luona.\"\n\n\"Te ymmärrätte minua väärin, herra pastori. Älkää luulko, että minä\nvihaan ihmisiä tahi kaupunkielämää tahi, että olen mikään saarnan\ntyrkyttäjä. Tiedän kyllä, että kaupungista löytyy paljon kaunista ja\nhyödyllistä, paljon taideteoksia ja kaikellaista muuta, joka\njalostuttaa ja virkistyttää sielua; tiedän myös, että siellä löytyy\nmonta kristittyä, joiden kanssa eläminen ja puheleminen voisi olla\nmeille hyvinkin hyvää ja terveellistä. Mutta minä tarkoitan niitä,\njoiden mielestä tyhjyys, huvit, joutavat puheet ja seuraelämä ovat\nkaikesta tärkeintä, jotka pitävät niitä jumalanaan, juuri sellaisia\nihmisiä kuin Mathilda ja hänen äitinsä, muotinukkeja, joilla ei ole\nainoatakaan todellista ajatusta, ja jotka kuitenkin aina ovat\nolevinansa ensimmäiset ja koettavat muille tyrkyttää elämänsä määrää.\nNäiden joukossa oleskelee nyt tyttärenne, hän, joka nykyjään vaan\nhaluaa rauhaa, lepoa ja totuutta, näiden kesken tulee hänen joko\nnääntyä tahi tukahduttaa hengellinen elämänsä, joka juuri on\npuhkeamaisillaan hänen sydämmessään; se on todellakin kuin tarjoisi\nsurevalle leskelle lohdutukseksi meluavaa tanssia.\"\n\nPastori antoi päänsä vaipua alaa pöydälle ja laski molemmat kädet\notsalleen. Hän ei katsahtanut ylös eikä vastannut mitään. Ylioppilas\nnousi äkkiä tuoliltansa.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra pastori, että käyttäydyin tällä tavoin, mutta\nihminen ei voi aina hillitä itseään, ja minä myönnän, että sydämmeeni\nkoski kipeästi, kun kuulin tyttärenne lähteneen kaupunkiin. Näyttää\ntosin kummalliselta, mutta luulen kuitenkin paremmin tuntevani hänet\nkuin te, vaikka olettekin hänen isänsä. Te olette niin paljon vanhempi\nhäntä, olette melkein koko päivän omassa jokapäiväisessä työssänne,\nolette joka päivä pienestä pitäen nähnyt hänet luonanne ja ehkä olette\nvaan puhelleet jokapäiväisistä asioista, jonkatähden silmänne eivät\ntottumuksesta enään voi niin terävästi kaikkea huomata. Mutta minä olen\nhäntä tavannut vaan silloin tällöin, minulle on hän puhunut asioista,\njotka likemmin koskevat hänen sydäntänsä, sillä hän huomasi, että minä\nolen hänen ikäisensä ja vertaisensa, ja sentähden taisin häntä paremmin\nymmärtää. Minä olen myös huomannut, että hän on syvätunteinen, jalo\nnainen, joka voisi tulla vieläkin jalommaksi ja syvätunteisemmaksi ja\njoka on liian hyvä kuihtumaan maailman turhuudessa. Ja hyvästi nyt,\nherra pastori; minä pyydän, että tämänpäiväiset sanani jäisivät vaan\nmeidän kesken ja pyydän myös anteeksi, että olen ollut näin rohkea.\"\n\nPastori ei sanonut mitään, seurasi vaan vierastaan ovelle ja ojensi\nhänelle kätensä jäähyväisiksi.\n\nYlioppilas tarkasteli hänen kasvojaan ja äkkiä huomasi hän, miten\nvanhalta, yksinäiseltä ja onnettomalta mieheltä pastori näytti. Hän\nmietti kauan, jäisikö vielä sinne puhelemaan, mutta kun hän jo oli oven\nkynnyksellä ja oli jättänyt hyvästi, päätti hän lähteä kotiinsa.\n\nYksin jäätyään, istuutui pastori tuolille ja painoi päänsä pöydän\nvaraan. Siten istui hän kauan aikaa, nousi sitten äkkiä seisoalleen ja\nkulki edestakaisin lattialla.\n\n\"Oliskohan hänen sanoissaan mitään perää\", sanoi hän itsekseen, \"enkö\nminä siis ymmärtäisi omaa lastani? Olisinko minä ymmärtämättömyydessäni\nmyönyt hänen sielunsa -- -- hyvä Jumala, kuinka hirmuiset sanat, --\nmutta tahdonpa kuitenkin odottaa siksi kuin saan nähdä, mitä hän\nkirjoittaa ja sitten -- sitten auttakoon Jumala minua!\"\n\nAinon ensimmäisen kirjeen sisällys oli seuraava:\n\n  \"Rakas isäni!\n\n  Anna anteeksi, ett'en ole ennen sinulle kirjoittanut, mutta\n  minä tahdoin odottaa siksi, kuin saisin sinulle jotain hauskaa\n  kerrottavaa. Vaan nyt en enää voi jättää kauemmaksi ja ryhdyn\n  sentähden kirjoittamaan, vaikka minä tiedän, että nämät rivini\n  tuottavat sinulle enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta minä en voi\n  eikä minun tee mieli sinulle valehdella. Sanon sentähden\n  sinulle, että haluan hartaasti kotiini, että en koskaan voi\n  tulla terveeksi, jos en pääse kotiin. Minä tunnen itseni niin\n  onnettomaksi ja yksinäiseksi näiden kaikkien ventovierasten\n  ihmisten seurassa ja mielelläni tahtoisin paeta pois täältä\n  kauas, kauas ja ainoastaan itkeä. Mutta nyt olen minä päättänyt\n  totella sinua, isä, ja sentähden jään tänne, niin kauaksi kuin\n  sinä tahdot. Mutta jos kerran, sitä parempi mitä pikemmin,\n  sinulta isä tulee lupa matkustaa kotiin, silloin -- niin silloin\n  -- oi kuinka onnellinen silloin olen. Minä en voi käsittää,\n  mikä siihen on syynä, mutta en enää voi kestää tätä seuraelämää.\n  He tahtovat minut kanssansa soittajaisiin, laulajaisiin,\n  teaateriin ja tansseihin, mutta nyt ei musiikki enään, niinkuin\n  ennen, voi herättää minussa uutta elämää eikä tanssi enään pane\n  sydäntäni kovemmin sykkimään; -- nyt vaan haluan päästä pois\n  täältä omaan kotiini; minä en voi tuntea mitään sydämmessäni,\n  eikä mikään voi minua elähyttää. Minä tiedän ja minä myös\n  huomaan, että täällä olisi paljon kaunista ja hyödyllistä\n  katsottavaa, mutta minulla ei ole halua nähdä mitään eikä rauhaa\n  nauttia siitä. Jos olen ulkona, niin haluan kotiin, jos taas olen\n  kotona, haluan ulos. En itsekkään ymmärrä itseäni, mutta sen\n  tiedän, että silloin ainoastaan voin tulla rohkaistuksi ja\n  iloiseksi, kun voin sydämmestäni rukoilla Jumalaa, ja silloin\n  en koskaan voi olla itkemättä. Tosin en voi sanoa muuta kuin\n  että kaikki täällä ovat minulle erittäin ystävälliset, ja he\n  koettavat kyllä parastaan ilahduttaakseen minua. Mutta juuri\n  nuo kaikki heidän puuhansa ovat minusta vastenmieliset. Mieluummin\n  tahtoisin, ett'eivät he minusta välittäisi, vaan antaisivat minun\n  kulkea omaa tietäni, mutta se on turha toivo. Joskus he aivan\n  tuskastuvat ja sanovat, että minä olen niin jörö ja ikävä ja\n  tulin tänne vaan häiritsemään heidän iloaan, ja minusta on niin\n  vaikea sitä kuulla, sillä minä en suinkaan tahdo häiritä kenenkään\n  iloa. Nyt viimeisinä päivinä ovat he olleet minulle erittäin\n  ystävälliset, jonkatähden minä pelkään, että siinä piilee jotain,\n  ja minä luulen arvanneeni oikein. Lääkäri sanoi, että ilma maalla\n  tekisi Mathildalle hyvää, ja nyt aikovat he ehdoittaa, että hän\n  seuraisi minua kotiini. He ovat jo kuulustelleet minulta, onko\n  kotiseudullani terveellinen ilma, onko siellä kylmä ja olisko\n  siellä tilaisuutta kylpeä j.n.e. Jumala armahtakoon meitä saamasta\n  sellaisia vierasta! Nyt en enää, rakas isäni, kykene enempää\n  kirjoittamaan, mutta, jos nyt olisin sinun luonasi, tahtoisin\n  syleillä ja suudella sinua. Sinun Ainosi.\"\n\nPastori mutisi itsekseen \"hm\", luettuaan kirjeen ensimmäisen kerran ja\nluettuaan sen toistamiseen mutisi hän samaten \"hm\"; sitten nousi hän\nylös ja soitti kelloa.\n\n\"Kuule, Halvar, ota huomenna suuret kiesit ja lähde kaupunkiin neitiä\nhakemaan\", sanoi hän rengille, joka juuri astui sisään.\n\n\"Tuleeko hän taas kotiin?\" kysyi Halvar hymyillen viekkaasti.\n\n\"Tulee kyllä\", vastasi pastori lyhyesti ja siihen vastaukseen täytyi\nHalvarin tyytyä ja lähteä käskyä toimittamaan.\n\nTuskin kuukautta sen jälkeen kuin Aino oli lähtenyt kaupunkiin oli hän\njo rakkaassa kodissaan, ja syleili iloisena isäänsä. Hän näytti\nterveeltä ja raittiilta, lieneeköhän se sitten ollut sentähden, että\nraitis tuuli oli puhaltanut ruusuja hänen poskillensa tahi sentähden,\nettä ilo päästä jälleen kotiin loisti hänen silmistään. Mutta ilo\nhaihtui hänen kasvoistaan, kohta kun hän otti esille kirjeen, jonka oli\ntuonut mukaan.\n\n\"Tämä on Mathildan äidiltä\", sanoi hän, \"hän käski minun antaa sen\nsinulle.\"\n\nPastori luki kirjeen, ja Aino tarkasteli hänen kasvojaan, hänen\nlukiessaan.\n\n\"Oikeinko arvasin, isä?\" kysyi hän pelolla, \"kysyykö hän sitä, mistä\nkirjoitin sinulle?''\n\n\"Niin, juuri sitä\", vastasi pastori, työntäen alahuulensa esiin.\n\n\"Isä, anna heille kieltävä vastaus\", huudahti Aino niin kiivaasti,\nett'ei isä ollut sellaisena koskaan nähnyt häntä.\n\n\"Mutta, rakas lapseni, myönnähän, että se on mahdotonta. Nyt olet sinä\nasunut heillä kaksi kertaa, eikä minun ole tarvinnut maksaa sinusta\nmitään, sentähden että hän oli sinun äitisi vanha ystävä, ja miten\nvoisimme siis me kieltää hänen tytärtään tulemasta tänne lyhyeksi\najaksi.\"\n\n\"Niin, mutta minä en pidä hänestä, isä, minä en kärsi olla yhdessä\nhänen kanssansa.\"\n\n\"Sepä kummallista! Ennen oli ystävyytenne niin sydämmellinen, että\nMathilda oli ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla, ja jos\nsinä kerran jaksoit siellä tulla toimeen hänen kanssansa kokonaisen\nkuukauden, niin voit kyllä kestää muutaman viikon täällä. Meidän\nvelvollisuutemme on palkita heille ystävyyttä, jota he ovat meille\nosoittaneet.\"\n\n\"Luultavasti olet oikeassa, isä, varmaankin se niin on\", vastasi Aino\nhiljaan; mutta sinä iltana ei hän juuri muuta puhunut, meni vaan\naikaiseen ylös huoneesensa ja istui pää kätkettynä käsiinsä, kunnes\nkello muistutti häntä menemään maata. Mutta ennenkuin hän heittäytyi\nvuoteelleen, katseli hän pitkään maantielle päin, nähdäkseen loistiko\nkynttilän valo vielä hänen uskollisen ystävänsä ikkunoista, hänen, joka\noli luvannut, ett'ei hän koskaan enään menisi kihloihin.\n\nViikko myöhemmin ajaa ratisivat suuret rattaat täynnä tavaroita tietä\npitkin pappilaan päin. Pastori tuli ulos paljain päin, raappasi\njalkaansa ja auttoi alas rattailta pientä, kiireestä kantapäähän\nvaippaan ja huiveihin käärittyä olentoa.\n\nNiinpä oli siis Mathilda vihdoinkin tullut.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nKaupungin neiti. Talonpojat. Taistelua.\n\n\nNytpä vasta oli puuhaa ja hälinää pappilassa. Vanha ruuna ei ollut\nkoskaan elämässään ollut niin kovassa työssä, eikä palvelusväellä\nkoskaan ennen ollut niin paljon juoksemista ja häärimistä kuin nyt.\nEnsimmäisinä päivinä Mathilda tosin vierasti, ett'ei käynyt muualla\nkuin katselemassa läävää, aittaa, kellaria ja muuta sellaista, jota ei\nollut ennen tottunut näkemään, mutta sitten alkoi hän olla kuin\nkotonaan. Ja kohta tuli hyvät ystävät hänestä ja pastorista, joka\nmielihyvissään hymyili ja pudisti päätänsä, nähdessään hänen\nvallattomuuttaan. Sillä Mathilda ymmärsi aina mielistellä häntä, --\neipä hän turhaan ollut äitinsä hemmoiteltu lemmikki. Ja kun hän pani\nkätensä pastorin olkapäälle, taputti hänen polviansa ja niin\nmairittelevasti pyysi -- \"lupaa\" -- silloin ei tuon vanhan papin sydän\nhennonnut vastustaa. Mathildapa vasta osasi kertoa hauskoja juttuja ja\nsukkeluuksia, suu oli liikkeessä aamusta varhain myöhään iltaan. Se\nmiellytti pastoria, hän tunsi itsensä elähytetyksi, sillä sehän oli\njotain uutta hänelle, joka niin kauan oli elänyt yksinään tahi\nainoastaan katsellut ajattelevaista tytärtään, joka pitkin päivää istui\nkirjansa ääressä. Mathilda huomasi olevansa pastorin suosiossa -- ja\nviekas kuin oli -- ymmärsi hän myös käyttää sitä hyväkseen, järjestäen\nkaikki mielensä mukaan. Alussa oli hänen täytynyt jalan astua\nkaikkialle, missä luuli olevan jotain katselemista, mutta nyt huomasi\nhän siitä liiaksi väsyvänsä ja sentähden täytyvänsä olla varovaisempi,\nja nytpä piti hevosten olla valmiina häntä varten joka hetki, varhain\nsekä myöhään. Sitten kuorsasi Halvar liian kovasti maatessaan yöllä\ntuvassa, aivan Mathildan huoneen alla, niin että hän heräsi siitä, ja\nkohta täytyi rengin muuttaa heinälatoon. Sitä paitsi oli hän niin\nheikkohermoinen, ett'ei hän voinut kärsiä, että Mari aamulla laulaa\nhyräili ja pilkkoi polttopuita; sentähden käskettiin hänen tehdä se työ\nillalla tahi aamupäivällä kello kymmenen jälkeen, silloin Mathilda jo\noli tullut alas. Mathilda oli myös aikonut auttaa Ainoa talouden\ntoimissa, mutta siitäpä nousi melua! Eihän nuo raa'at, tyhmät\ntalonpojat tietysti voineet tehdä mitään mieliksi, ja sen he kyllä\nsaivat kuulla vähän väliä. Mari oli niin vihanen tuolle \"kaupungin\nmarjalle\", joksi hän Mathildaa kutsui, että olisi ollut valmis\nheittämään tulisen kekäleen hänen jälkeensä millä hetkellä tahansa.\nSalissa muutettiin pöytä taas keskelle lattiaa, kaikki korutavarat\ntuotiin esiin, tuolien päällykset otettiin pois ja kaikki, mitä vaan\nlöytyi kirjailtuja mattoja ja pöytäliinoja, pantiin nyt käytäntöön,\nniin ett'ei pastori enää saanut nojata päätänsä, minne tahtoi, eikä\nasettaa jalkojansa minne vaan sattui, pyyhkimättä niitä ensin hyvästi.\nTämä kyllä ensin huvitti pastoria, mutta pian kyllästyi hän kuitenkin\nMathildaan ja hänen lörpötyksiinsä ja kaipasi entistä hiljaista\ntalouden hoitoa. Hän huomasi, että Mathilda tahtoi hallita, ja\nsurullisena katseli hän sentähden hiljaista tytärtänsä, joka vielä oli\nyhtä hiljainen ja totinen kuin ennen. Aino ei ollenkaan vastustanut\nMathildan hullutuksia, vaan päinvastoin koitti hän aina mukaantua hänen\nmielensä mukaan, niin paljon kuin vaan taisi, oli hänelle aina\nystävällinen ja seurasi häntä hänen kaikellaisille matkoilleen. Mutta\nkun he olivat yhdessä muiden ihmisten kanssa, vetäytyi Aino aina\ntoisten seuraan.\n\nPianpa alkoi Mathildakin kyllästyä tähän elämään. Täällähän ei ollut\nketään, jonka kanssa voisi seurustella, kansa kun oli niin\nsivistymätön. Mutta sitten juohtui hänen mieleensä, ett'ei hän vielä\nollut tehnyt tuttavuutta ylioppilaan kanssa, ja sentähden kiusasi hän\npastoria, siksi kuin tämä lupasi lähettää jonakin päivänä häntä\nkäskemään.\n\nKun ylioppilas sinä iltana tuli pappilaan, näki hän pöydän luona\nsievään vaaleansiniseen hameesen puetun neiden, joka niiasi hänelle\nsyvään ja kutsui kohta Ainon sivuhuoneesta, jonka ovi oli auki. Aino\ntuli sisään.\n\n\"Teepä hyvin ja esitä minut tuolle herralle\", sanoi Mathilda, näyttäen\narvokkaalta.\n\n\"Ylioppilas N. -- -- Mathilda Ravn!\"\n\n\"Ystävännekö kaupungista?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"Niin\", vastasi Aino tukahdetulla äänellä.\n\n\"Olemmehan siis hyviä tuttavia\", sanoi Erkki, \"tervetullut tänne.\"\n\nTätä sanoessaan ojensi hän hänelle kätensä.\n\nMathilda ei ollut tätä huomaavinaan, vaan silitteli hameensa poimuja.\n\n\"Vai olemme\", vastasi Mathilda ihmetellen ja käänsi päänsä sivulle, \"en\ntiedä, onko minulla ollut se kunnia.\"\n\n\"Niin, Aino neiti on usein puhunut minulle teistä\", vastasi ylioppilas.\n\n\"Vai niin?\" sanoi Mathilda rypistäen silmäkulmiaan.\n\nSamassa tuli pastori sisään ja tervehti vierasta.\n\n\"Hänpä vasta todellakin on yksinkertainen\", kuiskasi Mathilda Ainolle,\n\"katsoppas, eihän hän ole edes pannut puhdasta paitaakaan päällensä, on\nvaan kääntänyt kauluksensa, ja katsoppas tuota nuttua, varmaankin on se\nviime vuosisadalta. Ja ajatteles, hän aikoi tervehtiessään ojentaa\nminulle punaisen suuren kouransa. Kuinka kummallinen hän on, hänellepä\nvasta saamme nauraa ja tehdä pilkkaa!\"\n\n\"Mistä ostatte vaatteenne?\" kysyi Mathilda myöhemmin illalla heidän\nistuessaan pöydän ympärillä.\n\n\"Mistäkö minä ostan vaatteeni?\"\n\n\"Niin, ne ovat mielestäni niin kummallisesti tehdyt.\"\n\n\"Niin, -- sen kyllä sanon\", vastasi ylioppilas totisena, \"räätäli\nNikander on ne ommellut.\"\n\n\"Nikanderko? missä hän asuu?\"\n\n\"Hän asuu aivan lähellä nikkari Henriksson'ia.\"\n\nMathilda ymmärsi hyvin, että ylioppilas pilkkasi häntä, mutta hän ei\nollut sitä huomaavinaan.\n\n\"Teidän pitäisi mennä räätäli Johansson'ille, ei kukaan nuori herra voi\nolla tyytyväinen, joll'ei tilaa vaatteitansa häneltä.\"\n\n\"Vai niin, -- täytyypä miettiä -- sillä minunkin mielestäni on suuri\nsynti käyttää muita kuin räätäli Johansson'in ompelemia vaatteita.\"\n\nAino ei voinut olla hymyilemättä, nähdessään, kuinka totinen ylioppilas\noli tätä puhuessaan, vaan Mathilda jatkoi:\n\n\"Niin, luutnantti Karlson ostaa aina vaatteensa häneltä ja voitte olla\nvarma siitä, että ne ovat kaikkein uusinta muotia.\"\n\n\"Vai niin? onko siis luutnantti Karlson nykyjään mallina kaupungin\nnuorille herroille?\" kysyi Erkki.\n\n\"Tunnetteko häntä?\" huudahti Mathilda iloisesti. \"Hänpä vasta on komea\nherra; näkisittepä kuinka hyvin hän osaa tanssia ja seurustella, miten\nhyvin hän käy puettuna ja kuinka kaunis ja solakka vartalo hänellä on.\"\n\n\"Niin, mitä pukuun tulee, niin luulen varmaan hänen olevan ensimmäisen,\nmutta minä luulin, että hän naimisiin mentyänsä olisi osaksi kadottanut\nentisen ulkokiiltonsa.\"\n\n\"Ei, hän on vielä aivan samanlainen kuin ennenkin, yhtä iloinen ja\nsukkela. Olisittepa vaan nähnyt, kun hän viime tanssiaisissa, tuolla\nkonsulin luona, sai kokonaista kymmenen kunniamerkkiä!\"\n\n\"Vai niin, sehän on hyvä, että sotilaamme voivat tanssiessa ansaita\nkunniamerkkiä, kun he eivät voi saada niitä taistelukentällä\", vastasi\nylioppilas, \"mutta viepikö hän aina vaimonsa mukanaan kaikkiin noihin\nvoittoriemuihin?\"\n\n\"Ei, hänen vaimonsa istuu enimmäkseen kotonaan, hän tahtoo nyt muka\nnäyttäytyä arvokkaalta ja vetäytyy pois seuroista\", vastasi Mathilda\nnykäisten päätänsä. \"Mutta luutnantti ei huoli siitä, vaan menee minne\nhäntä vaan pyydetään, ja häntä pyydetään jokaiseen kestiin.\"\n\nMathilda pysähti hetkeksi puheensa, sillä Aino nykäsi häntä\ntoistamiseen hameesta.\n\n\"Mitä tahdot?\" kysyi hän ja jatkoi sitten, kääntyen ylioppilaasen:\n\"Niin, olisittepa vaan nähnyt, kuinka hän koetti mielistellä Ainoa.\"\n\nAino punastui ja kuiskasi Mathildan korvaan: \"mutta oletko aivan\nmieletön, etkö enään muista? -- --\"\n\n\"Oo -- se on totta, ylioppilaan rakastettu!\" ja vihdoinkin vaikeni\nMathilda.\n\n\"Vai niin, hän mielisteli teitä, neiti?\" toisti ylioppilas, luoden\nterävän katseen Ainoon.\n\n\"Sen olisi hän mielellään voinut jättää tekemättä\", vastasi Aino\nkatsahtaen suuttuneena Mathildaan.\n\nErkki vaipui omiin ajatuksiinsa, sitä osoitti jo hänen katseensakin.\n\n\"Mitä ajattelette, herra ylioppilas?\" kysyi Mathilda.\n\n\"Oh, minä ajattelin, kuinka onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen lienee\nse mies, joka kysymykseen 'mitä olet toimittanut elämässäsi', voi\nluutnantti Karlson'in tavoin vastata: 'minä olen mielistellyt\nneitosia', ja kuinka onnellinen lienee sellaisen miehen vaimo.\"\n\n\"Voi te luulette meidän, nuorten tyttöjen, enemmän pitävän niistä\nmiehistä, jotka tanssisaliin tultuaan seisovat kuin kuumilla kivillä,\nhymyilevät tyhmästi, purevat kynsiänsä ja punastuvat, kun heitä vaan\npuhuttelee, ja jotka tallaavat hameemme repaleiksi, koettaessaan\nkerrankin jäykkinä ja kömpelöinä tunkeutua muiden mukana eteenpäin.\"\n\nYlioppilas ei voinut olla hymyilemättä. \"Teillä näkyy olevan terävä\nkatse, ja te ette ole säälineet noita syntisiä raukkoja. Jos minun\npitäisi pyytää ketään tanssiin, niin luulenpa, ett'en heitä valitsisi;\nmutta nythän onkin kysymys valita koko elämäkseen, ja silloin luulen\nminä -- niin suokaa anteeksi -- silloin luulen minä, että teidän\nsijassanne valitsisin nuo 'kynnenkaluajat', joksi te heitä kutsutte.\nMinulla on oikeastaan suuri luottamus noihin 'kynnenkalujoihin', sillä\nluulen, että heidän mieltänsä elähyttää muu kuin leikki ja tanssi ja\nettä he, kun henkisillä aseilla on taisteltava, eivät enään ole niin\npelkuria, vaan raivaavat ymmärtäväisesti ja voimallisesti itselleen\ntien. Ja sitten -- suokaa anteeksi, että taas loukkaan teitä -- sitten\nluotan minä niin vähän noihin suuriin tanssijoihin, joilla ei ole muuta\ntarkoitusperään, kuin saada kunniamerkkiä tanssiessa ja osata keksiä\nuusia kotiljongivuoroja. Naurakaa vaan, neiti Ravn, mutta nyt puhun\ntotisesti. Minä tunnen noita 'pomaadanukkeja', jotka kuljeskelevat\njoutilaina, notkistavat polvensa rakastetuilleen, puhuvat makeita,\nimartelevia, ulkoa opittuja sanoja, joita taas seuraavassa tanssissa\nsyöttävät jollekin toiselle. Minä tunnen noita 'sivistyneitä ihmisiä',\njotka hienoissa seuroissa puhelevat Norjalaisten raakuudesta, vaan\nsillä välin istuvat kumppaniensa seurassa, laulaen siveettömiä lauluja,\nnoita joilla on kaikesta vaan sama mielipide kuin tukkikauppias\nP:llä ... ja valtioneuvos L:llä ... joitten luona saavat sunnuntaina\npäivällisensä. Näitä pidetään esimerkkinä koko sivistyneelle maailmalle\nja äidit ylpeilevät voidessaan antaa heille tyttärensä. Minun\nmielestäni pitäisi naisen vaatia mieheltä enemmän, kuin että hän osaa\ntanssia hyvästi ja käy komeissa vaatteissa puettuna.\"\n\nAino kuunteli ihmetellen ylioppilasta, kätkien joka sanan mieleensä.\nMathilda nojautui mukavasti tuolinsa selkää vasten ja rypisti otsaansa.\n\n\"Te olette teoloogi? eikö niin?\" kysyi hän pilkallisesti hymyillen.\n\n\"Jos se teitä huvittaa tietää, niin sehän olen -- en muuten luullut,\nettä te harrastatte jumaluusoppia\", vastasi ylioppilas kumartaen.\n\n\"En tosin -- minä vaan otaksuin, että...\" sanoi Mathilda käännellen\npöydällä olevaa paperia. \"Mutta, Jumalan tähden, laula meille jotain,\nAino, tahi muuten nukumme psalmiin ja rukouksiin.\"\n\nAino hypähti ylös ja astui pianon luo. Hetkisen emmittyään, löysi hän\nnuottihyllyltä sen vihon, josta hän juuri halusi laulaa. Se oli eräs\nAhnfeldt'in säveltämä virsi; hän lauloi sen tyynesti, mutta lämpimästi.\n\n\"A-ha --\" kuului sohvan nurkasta, \"voi kuinka surkeata\". Ääni oli\nMathildan, joka haukotteli.\n\n\"Kuuleppas, lapseni\", ja hän juoksi Ainon luo, \"nyt täytyy sinun laulaa\nmeille jotain iloista, etkä enää saa vinguttaa tuota u-u-u-u-, eikö\nsinulla ole nuottia tuohon 'Typerä tyttö'?\" Ylioppilas katsahti\nhämmästyneenä pastoriin, joka luki sanomalehteä, sillä aikaa kuin\nnuoret puhelivat keskenään. Hän näytti vähän surulliselta, mutta ei\nsanonut sanaakaan.\n\nYlioppilas katseli Ainoa, joka istui ääneti jakkaralla, antaen\nMathildan valita nuottia. Hän tarkasteli huonetta, sekin oli toisin\njärjestettynä, mutta ei näyttänyt niin kodikkaalta ja sievältä, se\ntuntui nyt niin raskaalta, eikä yhtään niin hauskalta kuin ennen. Ja\ntuolla istui tuo vieras neiti, joka oli syynä tähän muutokseen,\nniinkuin omassa kodissaan komentaen ja määräten oman mielensä mukaan,\neikä kukaan uskaltanut häntä vastustaa.\n\nVihdoinkin löysi Mathilda nuottien joukosta lempilaulunsa, jonka hän\nasetti Ainon eteen. Mutta Aino pani sen hiljaan entiselle paikalleen ja\notti hyllyltä rakkaat kansanlaulunsa ja alkoi niitä laulaa.\n\n\"Kas kuinka itsepäinen veitikka!\" sanoi Mathilda, \"noihin\ntalonpoikaisiin lauluihin olemme aikoja sitten kyllästyneet, niitähän\nsinä vaan vinguttelet koko pitkän päivän; laulappas nyt jotain\nkauniimpaa.\"\n\n\"Minä laulan, mitä itse tahdon, ja tänään minä en tahdo laulaa muuta,\"\nvastasi Aino päättävästi.\n\n\"Suuri kiitos, neiti\", sanoi Mathilda kumartaen. \"Kas kuinka kohtelias\nolette vieraallenne\". Sen sanottuaan istuutui hän loukattuna sohvaan.\n\nKun ylioppilas sinä iltana tuli kotiinsa, astui hän kauan aikaa\nedestakaisin lattialla, ennenkuin meni makuulle. Sitten otti hän\nlaatikosta kuvansa ja katseli taas sitä.\n\n\"Ihmeellistä miten he kulkivat molemmat samoja jälkiä, ja tuo sama\nluutnantti tuli kuin kiusaaja tämänkin luo, mutta Aino -- -- niin,\nkukapa voisi häntä ymmärtää. Kuinka voi hän elää yhdessä Mathildan\nkanssa ja kutsua häntä ystäväkseen -- -- -- ei, nainen on selittämätön\nluontokappale --\"\n\nVihdoinkin alkoi Mathilda kyllästyä pappilaan ja pappila samaten\nhäneen. Ei hän ainoatakaan päivää malttanut istua kotona, vaan\nkuljeskeli aina milloin missäkin, ja jos ei kukaan tahtonutkaan tulla\nhäntä tervehtimään, meni hän siitä huolimatta kuitenkin muitten luo.\nAina oli hän halukas moittimaan sen seudun asukkaita sivistymättömiksi\nja ikäviksi ja kotiin tultuaan oli hänellä aina kielellänsä\nlueteltavana koko joukko heidän virheitään ja tyhmyyksiään, mutta ei\nhän kuitenkaan ollut heidän luonansa käymättä.\n\nKerran juohtui hänen mieleensä mennä tervehtimään ylioppilasta. Aino\nkyllä sanoi, että se olisi sopimatonta nuorille neitosille, mutta kun\nMathilda oli saanut sen päähänsä, ei hän niin vähällä siitä tuumastaan\nluopunut, vaan kiusasi Ainoa, siksi kuin he molemmat kerran\niltapäivällä astuivat kapteenin taloon vievää tietä pitkin. Aino ei\nollut varmaan luvannut tulla sisään, mutta saisivathan he astua vähän\nmatkaan sinne päin, kenties tapaisivat hänet tiellä. Ja niinpä kävikin,\nmatkallaan he kohtasivat ylioppilaan.\n\n\"Oletteko kävelemässä?\" kysyi tämä lähestyen heitä.\n\n\"Olemme\", vastasi Mathilda, \"ja tiedättekö minne matkamme piti? --\nTeitä tervehtimään\".\n\nYlioppilas näytti hämmästyneeltä ja epäilevältä.\n\n\"Tottako sanoitte?\" kysyi hän, \"sepä vasta ystävällistä? Onko totta,\nAino neiti? Minkä tähden nykäisitte ystäväänne hameesta. Näin kauan\nolette jo asuneet täällä, ettekä vielä ole kertaakaan käynyt luonani.\nEttekö nyt haluaisi seurata minua kotiini?\"\n\nAino ei oikein tietänyt mitä vastata, hän vaan kiitti ystävällisesti.\nHe astuivat sitten eteenpäin ja ylioppilas rupesi puhelemaan Ainon\nkanssa niinkuin ei Mathildaa olisi ollut olemassakaan.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi Mathilda, lähestyen ylioppilasta, \"teidän\nolkapäällänne on suuri tahra\" ja hän kohotti kätensä pyyhkiäksensä sen\npois. \"Ai, suokaa anteeksi, minä erehdyin\", lisäsi hän hymyillen ja\nkäänsi pois kasvonsa häveten.\n\nYlioppilas loi silmänsä alas. Hänellä oli olkapäällä suuri reikä, josta\npaita pisti näkyviin. Hän häpesi ensin, mutta rauhottui kuitenkin pian\nja kumarsi Mathildalle.\n\n\"Te näette, ett'en ole puettuna vastaanottamaan näin hienoja vieraita,\nmutta jos olisin edes uneksinut näin suurta kunniaa, niin Teidän ei\nolisi tarvinnut nähdä mitään reikää. Ja katsokaa, täällä maalla --\"\n\n\"Niin, täällä maalla näkee niin paljon kummallista, mutta ehkäpä täällä\non sellainen tapa\", sanoi Mathilda nenäkkäästi.\n\n\"Täällä maalla pannaan aina arvoa sananlaskulle 'Ei ole koiraa\nkarvoihin katsominen'\", vastasi ylioppilas. \"Se on hyvä sananlasku, eikö\nniin, Aino neiti?\"\n\n\"Se on totta\", vastasi Aino, \"mutta hyvä sydän vaatii myös hyvää\nulkokuorta.\"\n\nYlioppilas katsahti Ainoon, mutta hän ei sitä huomannut.\n\n\"Se on toista\", vastasi hän lyhyesti.\n\nHe olivat jo puutarhan portin luona. Ainon sydän sykki niin\nkummallisesti, kun portti meni kiinni ja hän kulki pitkän kujanteen\nläpi, jonka molemmin puolin kasvoi vanhoja korkeita puita, joiden oksat\nkumartuivat hänen ylitsensä, ikäänkuin olisivat hänelle sanoneet: \"nyt\notamme sinut kiinni, nyt et enään koskaan pääse täältä pois.\" Hän\nhalusi niin hartaasti juoksennella ympäri, katsella joka nurmikkoa,\njoka kukkasarkaa, ja joka pientäkin polkua lehdossa. Jos hän olisi\nollut yksin, olisi hän niin tehnytkin, mutta nythän oli täällä\nylioppilas ja -- Mathilda. Hän katseli vaan salaa ympärilleen; mutta\nkuinka kummalliselta kaikki täällä näytti. Tuo vanha, sammaleinen\nkivipenger, suihkulähde, jossa oli puutarhurin kuvapatsas, aurinkokello\nrikkonaisine viisarineen, tuo suuri, vanha, harmaa, ikivanha,\nrappeutunut talo, kaikki muistutti entisiä aikoja, jolloin siellä oli\niloa, leikkiä ja auringon paistetta, jolloin ei ainoastaan kissa\nistunut leveällä portaalla, nuoleskellen käpäliään, vaan laulu ja ilo\nkaikui kaikkialla sillä aikaa kuin palvelijoita vilisi noihin koreisin\nsilkkihameisin puettujen naisten kesken, tarjoten viinipikareja. Ja\nsisällä suurien, viileiden salien ja pitkien, autioitten käytävien\nseinillä riippui vanhojen harmaahiuksisten esi-isien kuvia, joilla oli\nhieno palmikko niskassa ja miekka vyöllä, ja jotka ikäänkuin olisivat\nhäntä tervehtineet; mahtavan näköisiä rouvia, turkkilaiset kengät ja\nruusuja käsissä, ikäänkuin olisivat hekin hänelle kumartaneet.\nNähdessään kaikkia noita vanhoja muistoja, tuntui hänestä, ikäänkuin\nolisi hän ollut jossain vanhassa kirkossa. Hän kulki ääneti, katsellen\nvaan ympärilleen, mutta Mathilda kaakotti kuin kana, seuraten\nylioppilasta, joka näytti heille jokaisen paikan, aina keittiöstä\nkellariin asti. Vihdoinkin pysähtyivät he vierashuoneesen ja ylioppilas\nkäski heidän istua.\n\n\"No, mitä pidätte talostani?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllähän talonne on jokseenkin kaunis\", vastasi Mathilda, \"mutta\njotain täältä puuttuu.\"\n\n\"Ja mitä se on?\"\n\n\"Menkää naimisiin.\"\n\n\"Vai niinkö arvelette?\" vastasi ylioppilas. \"Minkätähden olisi se niin\ntarpeellista?\"\n\n\"Niin, katsokaas, täällä on niin autiota, pimeätä ja tyhjää, mutta\nnainen voisi järjestää, koristaa ja keksiä jotain uutta, ja sitten\nsaisitte kutsua vieraita luoksenne, eikä teidän tarvitsisi istua täällä\nyksin lukemassa koko pitkän päivän. Ja sitten -- niin, katsokaa, tuossa\non tuoli vinossa ja tämä pöytä, se muutetaan tuonne. Katsokaa, tätä\nkaikkea voisi nainen parantaa.\"\n\n\"Minä myönnän viisautenne todeksi\", vastasi ylioppilas leikillisesti,\n\"enkä tiedä muuta neuvoa, kuin että te neuvotte minulle jonkun.\"\n\n\"Oi -- hänet voitte löytää lähempää kuin luulettekaan\", vastasi\nMathilda, rypistäen otsaansa ja katsahtaen leikillisesti Ainoon.\n\nAino seisoi selin heihin eikä ollut mitään huomaavinaan, katseli vaan\nseinällä riippuvia tauluja. Helposti näki, ett'ei ylioppilaskaan\npitänyt tuosta.\n\n\"Suokaa, neitini, anteeksi\", alkoi hän hetken jälkeen, \"jos hetkeksi\njätän teidät kahden kesken, mutta kyllä kohta palaan.\" Sen sanottuaan\nlähti hän pois huoneesta.\n\nKohta hänen mentyänsä, kääntyi Aino äkkiä ja tarttui Mathildan\nkäsivarteen.\n\n\"Etkö häpeä\", sanoi hän kasvot hehkuen, \"puhua täällä tuolla\ntavoin.\" -- --\n\n\"Mikä sinua vaivaa? Miksikä minun pitäisi hävetä? Voitko kieltää\nmielelläsi tahtovasi olla hänen vaimonansa?\"\n\n\"Mathilda, jos sinä\" -- --\n\nAino ei saanut enempää sanoneeksi, sillä samassa tuli ylioppilas,\npuettuna uuteen nuttuun ja hänen jälessään kulki vanha palvelia,\nkantaen tarjottimella viiniä, marjahilloa ja hienoja leivoksia.\n\n\"Tässä on kaikki mitä minulla on tarjottavana\", sanoi ylioppilas,\nlaskien viiniä lasiin ja tarjoten vierailleen. \"Tervetulleet tänne!\ntervetullut luokseni, Aino neiti\", toisti hän, kilistäen lasia hänen\nkanssansa.\n\n\"Niin, ja Aino, toivokaamme että ensi kerran tänne tullessamme\ntapaisimme täällä sievän, nuoren emännän!\" sanoi Mathilda.\n\n\"Kiitos ystävällisyydestänne, neiti Ravn\", vastasi ylioppilas\nkumartaen, mutta Aino pani hiljaan lasin pois luotansa.\n\n\"No, mitä pidätte elämästä täällä maalla?\" kysyi ylioppilas\nMathildalta, kääntääkseen puheenaihetta toisaalle.\n\n\"No, kyllähän täällä -- -- vähän aikaa voisi viihtyä -- -- mutta en\nkoskaan voisi ajatellakaan oikein asua täällä. Eihän täällä ole koskaan\nmitään uutta katselemista tahi kuulemista, eikä paljo koskaan saa\ntavata ihmisiä, joiden kanssa voisi seurustella.\"\n\n\"Juuri tuota samaa sanoi Aino neitikin kerran, enkä tiedä, onko hänellä\nvielä sama mielipide. Mutta, jos tahtoisitte te tulla kanssani\nkävelemään tänne ympäristölle, niin näyttäisin teille paljon sellaista,\njota on hauska katsella, ja ihmisiä, joiden kanssa mielellään\nseurustelee.\"\n\n\"Niin, mennään vaan\", sanoi Mathilda, \"sehän on hauskaa, ja eihän\nmeillä kuitenkaan ole tänään mitään erityistä tehtävää.\"\n\n\"Kunpahan vaan emme viipyisi liian kauan, niin että isä meitä kaipaa\",\nvastasi Aino. \"Ennen hämärää täytyy meidän ehtiä kotiin.\"\n\n\"Oh, ei hän meitä kuitenkaan kaipaa\", vastasi Mathilda, pistäen neulan\nhuiviinsa. \"Voimmehan mennä jo nyt kohta.\"\n\n\"Teillä on aina jotain esteitä, Aino neiti\", vastasi ylioppilas.\n\n\"Minullako?\" kysyi Aino ja seurasi sitten.\n\nHe kulkivat vähän matkaa pitkin tietä, poikkesivat sitten siitä ja\nastuivat yli peltojen. Siellä oli mies kaivamassa maasta perunoita.\nYlioppilas pysähtyi hänen luoksensa.\n\n\"Onnea työhönne, Juhana\", sanoi hän tervehtien. \"Miten voi äitinne?\"\n\n\"Kiitos kysymästänne. Tervehän hän nyt on, Jumalan kiitos\", vastasi\nmies, katsahtaen ylös työstänsä. \"Teillähän on tänään vieraita\nkanssanne.\"\n\n\"Niin, ja eikö ne ole mielestänne oikein hienojakin?\"\n\n\"On, se on varma. Näkeehän sitä tässä maailmassa paljonkin komeutta.\"\nHän seisoi nojaten lapiotansa vasten, \"katsokaa, herra ylioppilas,\nminkä tänään löysin\", lisäsi hän hetken jälkeen hiljaisemmalla äänellä\nylioppilaalle, ja otti taskustansa vanhan hopearahan, jonka oli\nlöytänyt pellolta. \"Kirkas ja loistava tuokin taisi ennen olla, mutta\nmaahan senkin piti joutua.\"\n\nHänen katseensa oli kummallinen, hänen näin puhuessa.\n\n\"Niinhän se on, maa ottaa meiltä suurimman rikkautemme\", vastasi\nylioppilas, \"mutta, Juhana, kerran saamme sen vielä takaisin.\"\n\n\"Niin sanotaan, niin\", vastasi talonpoika painaen lapionsa niin syvään\nmultaan, että vartta vaan vähän näkyi.\n\n\"Näittekö hänet?\" kysyi ylioppilas Ainolta, heidän astuessaan\neteenpäin.\n\n\"Kyllä\", oli Ainon vastaus.\n\n\"Voitteko häntä ymmärtää?\"\n\n\"En, vaan näin, että joku raskas suru kalvoi hänen mieltänsä.\"\n\n\"Hän oli kihloissa pitäjän kauniimman tytön kanssa. Mutta tyttö\nsairastui ja kuoli vähän ennen häitä. Minä juuri tahdoin viedä teidät\nhänen äitinsä luo.\"\n\nMathilda oli päässyt pitkän matkaa heidän edelleen, sillä hän oli\nastunut eteenpäin, sillä aikaa kuin toiset pysähtyivät puhelemaan.\nYlioppilas ja Aino kiiruhtivat perästä.\n\n\"No, saitko kuulla mitään mieltä ylentävää?\" kuiskasi Mathilda Ainolle.\n\"Jos te ai'otte näyttää meille kaikkia noita merkillisyyksiä, joista\npuhuitte, herra ylioppilas\", jatkoi hän, samassa kääntyen\nylioppilaasen, \"niin älkää sitten pysähtykö jokaisen talonpojan luo.\"\n\n\"Niin, mutta hän oli juuri yksi niitä merkillisyyksiä\", vastasi\nylioppilas hymyillen, \"ja tuossa näette toisen.\"\n\nHän osoitti pientä mökkiä, aivan lähellä heitä.\n\n\"Tahdotteko, että menisimme sisään?\" kysyi Mathilda hämmästyen.\n\n\"Niin, mikä meitä siitä estäisi.\"\n\n\"Tuohon kurjaan mökkiin, jossa luultavasti on niin tukehduttava ilma,\nett'ei siellä voi hengittääkään.\"\n\n\"Mitä vielä, minä olen niin monta kertaa siellä hengittänyt, eikä\nsiellä ole ollenkaan niin vaarallista, kuin näyttää\", vastasi\nylioppilas. \"Uskokaa minua, Teidän ei tarvitse katua käyntiänne\nsiellä.\"\n\nMathilda katseli epäillen mustaa ovenkynnystä, mutta vihdoinkin kietoi\nhän hameensa jalkojensa ympäri, nosti ylös helmansa ja astui\nvarpaisillaan porstuan kivilattian yli. Ylioppilas koputti ovelle ja he\nastuivat sisään. Tupa oli tavallinen, keskellä lattiaa oli uuni ja\nkatto oli noesta aivan musta, mutta muuten oli siellä puhdasta ja\nsiistiä. Mathilda oli kuin puusta pudonnut. Tuvassa istui noin\nseitsemänkymmenen vuotias talonpoikaisnainen, jonka, hänen iloisista ja\ntyytyväisistä kasvoistaan päättäen, olisi luullut viettäneen koko\nelämänsä rauhassa. Nähtyänsä vieraat, nousi hän ylös heitä\ntervehtimään. Ylioppilas ojensi hänelle kätensä sanoen.\n\n\"Kiitos viimeisestä!\"\n\n\"Niin, kiitos itse\", vastasi nainen ystävällisesti. \"Teillähän on\ntänään vieraita kanssanne?\"\n\n\"Tässä on pastorin tytär ja tässä on hänen ystävänsä kaupungista. He\ntahtovat mielellään nähdä, minkälaista täällä on.\"\n\n\"Vai niin, tervetulleet\", sanoi vaimo, ojentaen kätensä Mathildalle,\njonka täytyi ottaa se vastaan, vaikkapa vastenmielisestikin.\n\"Tervetulleet\", sanoi hän myös Ainolle, \"olisihan minun pitänyt teidät\ntuntea; mutta te olette kasvanut niin isoksi, ett'ei teitä tahdo enää\ntunteakkaan. Minä olin kirkossa, kun teidät kastettiin. Mutta istukaa\ntoki hetkeksi lepäämään.\"\n\n\"Kiitos, kiitos\", vastasi ylioppilas, istuutuen penkille. Aino istahti\nhänen viereensä. Mathilda katseli ympärilleen etsien tuolia; mutta kun\nhän ei sellaista nähnyt missään, levitti hän nenäliinansa ja istuutui\nsen päälle.\n\nKari otti hyllyltä maitoastian ja kaatoi siitä vähän puukuppiin. Ensin\nmaistoi hän oliko maito hapanta, ja tuli sitten Mathildan luo ja\ntarjosi sitä hänelle sanoen:\n\n\"Ehkä teitä janottaa?\"\n\nMathilda näytti oikein säikähtyneeltä. \"Ei kiitoksia\", kiiruhti hän\nvastaamaan.\n\n\"Kuppi on kyllä puhdas\", sanoi Kari ystävällisesti.\n\n\"Ei kiitoksia\", toisti taas Mathilda. Mutta Aino otti kupin ja joi\nsiitä, ja hänen jälkeensä ylioppilas.\n\n\"No, miten nyt tulette toimeen, Kari?\" kysyi ylioppilas, kiitettyään\nmaidosta.\n\n\"Kiitos, hyvästihän tässä nyt tullaan toimeen jo, Jumalan kiitos, olen\nnyt ollut terveenäkin.\"\n\n\"Voin tuoda terveisiä Juhanalta!\"\n\n\"Tapasitteko siis hänet?\"\n\n\"Miten on hänen laitansa? alkaako haava jo parata?\"\n\n\"Ah, ei, syvä haava jättää syvän arven ja helppo ei ole saada viuluun\nääntä, kun kielet ovat poikki\", vastasi Kari hiljaan ja kääntyi\ntoisaalle, pyyhkien kädellään silmiään.\n\n\"Mutta Herra voi parantaa sen, mikä muiden on mahdotonta\", sanoi\nylioppilas.\n\n\"Hän voi sen ja Hän tahtoo myös, kun Hänen aikansa tulee\", vastasi\nKari.\n\nHän puhui niin levollisesti, tyynesti ja suurella luottamuksella, eikä\nmitään katkeruutta tullut ilmi hänen sanoissaan tahi katseessaan. Aino\nkatseli häntä ihmetellen. Ylioppilas puhui kauan hänen kanssansa; mutta\nMathilda istui penkillä odottaen tuskallisesti, että ylioppilas\nlakkaisi puhelemasta. Vihdoinkin nousi ylioppilas ylös ja vaimo ojensi\nheille kätensä jäähyväisiksi, kiitti käynnistä ja käski Ainon pian\ntulla uudestaan.\n\nTuskin olivat he päässeet ulos, kun Mathilda alkoi pudistaa hamettaan.\n\n\"No, enpä ole koskaan mokomaa nähnyt, uskaltaa tarjota meille maitoa\nmustasta kupista, josta on ensin itse maistanut. Mitä se oli, mitä\nmeidän täällä piti nähdä?\" kysyi hän ylioppilaalta.\n\n\"Te olette jo nähneet sen\", vastasi ylioppilas.\n\n\"Jos tämä vanha talonpoikainen vaimo on niin merkillinen, niin Jumala\nmeitä varjelkoon useammista semmoisista.\"\n\n\"Ettekö huomanneet, että tällä vanhalla vaimolla oli sellainen katse ja\nkäytös, että sitä ruhtinatarkin voisi kadehtia? Ettekö nähneet, että\nkaikki, mitä hän teki tahi puhui, vaikka kuinkakin vähäpätöistä,\nosoitti arvokkaisuutta?\"\n\n\"Niin, Jumalan kiitos, että pääsimme täältä\", vastasi Mathilda\nkeikahuttaen päätänsä. \"Te olette nyt jo niin tottunut talonpoikaisiin\ntapoihin, että saattaisittepa sanoa, että parasta olisi jättää\nlattiakin pesemättä, huoneet tuulehuttamatta ja syödä vaan puuroa joka\nateriaksi.\"\n\nYlioppilas ei voinut olla naurahtamatta. \"Niin, ne muut merkillisyydet,\njoita aioin näyttää, eivät ole hitustakaan paremmat\", sanoi hän\nkohottaen olkapäätänsä, \"niin että --\"\n\n\"Kiitos, minä olen jo saanut näistäkin aivan kyllikseni\", vastasi\nMathilda, \"nyt lähden kotiin. Etkös sinäkin Aino tule mukaan?\"\n\n\"Ei, te seuraatte minua, eikö niin?\" sanoi ylioppilas kääntyen Ainoon.\n\n\"En, kun Mathilda\" -- -- --\n\n\"Ei, ei sinun tarvitse minusta huolia, kyllä minä yksinkin osaan\nkotiin, ja jos sinä haluat vielä enemmän hengittää tuota talonpoikaista\nilmaa, niin mene vaan.\"\n\n\"Olettehan niin monta kertaa kävellyt yksin minun kanssani, en suinkaan\nminä nyt ole vaarallisempi kuin silloinkaan\", sanoi ylioppilas.\n\n\"Ette suinkaan -- mutta --\" änkytti Aino lausuen vitkaan sanojaan.\n\n\"Mutta sinä vaan olet itsepäinen, Aino, ei se ole mitään muuta\", sanoi\nMathilda, \"kas niin, nyt minä menen.\"\n\nAino seisoi siinä vielä epäröiden, ylioppilas astui hänen luoksensa.\n\n\"Harvoin olen pyytänyt teiltä jotain\", sanoi hän totisesti. \"Nyt pyydän\nettä tänään seuraatte minua.\"\n\n\"Mutta käypikö se laatuun?\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi\", huusi Mathilda, juosten hymyillen pellon yli.\n\"Hauskaa matkaa\", lisäsi hän pilkallisesti. \"Älä vaan ikävöi minua,\nAino.\"\n\nYlioppilas ja Aino katsoivat toisiinsa; siinä he seisoivat nyt,\nmolemmat vanhat ystävät kahden kesken; kiusaajahenki oli poissa ja\nkaikki oli niin hiljaista hänen lähdettyään. He kulkivat hetkisen\nääneti, mutta kumpikin olivat he iloissaan siitä, että Mathilda oli\npoissa.\n\n\"Aino neiti, huomasitteko tuossa naisessa muuta, kuin vanhan\ntalonpoikaisen vaimon?\" kysyi ylioppilas. \"Te ette olisi milloinkaan\nvoineet loukata ketään niin kipeästi, kuin teidän ystävänne on tänään\nloukannut tuota vaimoa.\"\n\n\"Mathilda ei ensinkään tunne täkäläisten talonpoikien tapoja\", vastasi\nAino.\n\n\"Hän ei niitä tosin tunne, mutta sivistyneeltä ihmiseltä sopisi toki\nvaatia, että hän kunnioittaa muitakin ja antaa kullekin oman arvonsa,\nvaikk'eivät he olisikaan aivan hänen sivistyskäsitteensä mukaan\nmuodostuneita. Jos vertaa noiden molempien kasvoja toisiinsa, kaupungin\nneiden ja tuon talonpoikaisen vaimon, niin tiedän kyllä minkä\nvalitsisin.\"\n\n\"Niin, hänen katseensa oli kummallinen, hän on varmaankin kärsinyt\npaljon?\"\n\n\"On, hän on kärsinyt paljon. Hänellä oli kuusi kelpo poikaa, jotka\nkaikki kuolivat, jättäen hänet yksin eloon. Kaksi niistä hukkui isän\nkanssa merellä eräänä syysyönä. Yksi ruhjoutui pahasti tuntureilla\ntahtoessaan pelastaa kumppaniaan ja kuoli kohta sen jälkeen, ja kaksi\nheistä vei rokko. Kun sitten viimeisen piti niistä mennä naimisiin,\nkuoli hänen morsiamensa ja hän kadotti kaiken rohkeutensa ja\nelinintonsa. Ja tätä kaikkea täytyy äidin omin silmin nähdä, hänen\ntäytyy rohkaista ja lohduttaa poikaansa, vaikka hän itse on surusta\naivan menehtymäisillään. Mutta ei ole koskaan hänen suustansa kuulunut\nainoatakaan valittavaa sanaa, ei koskaan ole nähty muuta kuin noita\nsamoja iloisia, tyytyväisiä kasvoja, jotka ovat valmiit millä hetkellä\ntahansa kaikkia auttamaan. Nykyjään kirjoitetaan niin paljon kirjoja ja\npystytetään muistopatsaita milloin millekin, mutta harvoin mainitaan\nsanaakaan siitä kärsivällisyydestä, jota naisella niin suuressa määrin\non. Ja kun kirjailijat tahtovat kuvata surua, niin valitsevat he\nmieluimmin semmoisen, joka epätoivossaan kirkuu ja repii hiuksiaan tahi\njoka kätkee miehen kalman kuvaamat piirteet eikä voi haihduttaa\nmuistostaan sen rakkaita kasvoja. Minun mielestäni pitäisi heidän\nvalita nainen, jonka suru on tehnyt tyyneksi ja hiljaiseksi, mutta joka\nkuitenkin aina näyttää yhtä ystävälliseltä ja kiitolliselta. Hän on\nvarmaankin kauniimpi ja jalompi, niin totta kuin on autuaallisempaa ja\njalompaa antaa kuin ottaa ja luonansa aina pidättää.\"\n\nYlioppilaan näin puhuessa olivat he jo saapuneet toisen mökin luo, joka\noli aivan tien varressa.\n\n\"Menkäämme tänne\", sanoi hän Ainolle, \"niin saatte nähdä toisen naisen,\njoka myös on jalo, vaikk'ei hän sitä itse tiedä.\" Hän avasi oven ja\nastui sisään. Puutuolilla istui vanha, harmaatukkainen mies. Hän ei\nnoussut ylös, vieraiden tullessa sisään, vaan hymyili ja nyykäytti\nheille päätänsä. Ylioppilas astui hänen luoksensa.\n\n\"Tässä tulen pastorin tyttären kanssa\", sanoi hän, \"hän tahtoisi nähdä\nmiten te täällä elätte.\"\n\n\"Vai niin, pastorin tytär\", toisti vanhus liikutettuna. \"Niin, se on\nkunnon mies, tuo pastori, ja hän saarnasi niin hyvin, kun viimeksi\nhäntä kuulin, niin, sen hän teki, ja minä tunnen hänet, pienestä\npitäen. Vai niin, vai niin, vai pastorin tytär.\"\n\nVanhus istui tuolilla, nyykäyttäen päätänsä ja tarkasteli Ainoa.\n\n\"Missä on Ingrid tänään?\" kysyi ylioppilas.\n\n\"Ingridko? Kyllä hän kohta tulee\", vastasi vanhus, \"mutta ajatelkaa,\npastorin tytär -- niin, ja hänen isoisänsä, -- minä tunsin heidät\nkaikki, -- niin -- niin -- Miten aika kuluu, minä olen nyt\nyhdeksänkymmenen vuoden vanha, tietäkää se -- yhdeksänkymmentä vuotta.\"\n\nHänen mutistessaan tällä tavoin hiljaan itsekseen, tuli Ingrid sisään.\nHän näytti vanhalta, noin viidenkymmenen vuotiaalta, kasvultaan oli hän\npieni, laiha ja hento. Nähdessään vieraan, pysähtyi hän hämmästyneenä.\n\n\"No, hyvänen aika, mitä näen, eikö tuossa ole ylioppilas ja Aino neiti.\nNo sepä hauskaa, että tulitte tänne meidänkin halpaan mökkiimme;\ntäälläpä on tänään kaikki niin epäjärjestyksessä. Olkaa hyvät ja\nistukaa.\" -- Ingrid pyyhki vaatteensa liepeellä penkin puhtaaksi ja\npuheli, siistiessään huonetta.\n\n\"Kuules, -- tämä on pastorin tytär\", mutisi vanha ukko Ingrid'ille,\nikäänkuin heräten uudelleen.\n\n\"Etkö sinä luule minun tuntevani Aino neitiä? Olenhan niin usein nähnyt\nhänet kirkkotarhassa, miksi en häntä tuntisi; mutta kuinka hauskaa,\nettä tulitte meitä katsomaan.\"\n\nJa taas seurasi samaa. Vanhus puhui Ainon isoisästä ja kaikista\nvanhoista muistoistaan ja lopetti aina sanoen: \"voi, tämä on pastorin\ntytär\", eikä Ingrid voinut unohtaa, että Aino oli tullut heidän halpaan\nmökkiinsä.\n\nHeidän tultuaan ulos, sanoi ylioppilas Ainolle: \"Te teitte tänään hyvän\ntyön, Aino neiti. Näittekö, kuinka iloiseksi he tulivat jo siitäkin,\nettä te tulitte heidän luoksensa? Uskokaa minua, tuo vanha ukko, joka\njo on melkein kuin lapsi, ei unhota sitä niin pian; hän mutisee siitä\npäivät pitkät itsekseen. Ja Ingrid -- kenpä voisi, häntä nähdessään,\nluulla hänessä piilevän mitään suurta ja jaloa; -- niin halvalta ja\nvähäpätöiseltä hän näyttää. Mutta eipä moni olisi tehnyt niinkuin hän.\nHän asui kotonaan vanhan isänsä kanssa, joka oli halvattu, eikä\nsentähden voinut tehdä mitään työtä. Sitten kosi häntä rikas\nmaanomistaja, mutta sillä ehdolla, ett'ei isä saisi muuttaa heille,\nvaan hän maksaisi hänen edestään ja hankkisi hänelle asunnon\npitäjäästä. Ingrid kyllä rakasti tätä miestä, mutta hän valitsi\nkuitenkin isänsä ja nyt on hän monen monta vuotta hoitanut häntä,\nkantanut hänet joka ilta vuoteesen ja joka aamu taas tuolille; hän on\ntehnyt käsillänsä työtä kuin vahvin mies, hankkiakseen heille elatusta,\nja kuitenkin on hän aina tyytyväinen ja iloinen. Kuinka moni matkustaja\non rankkasateessa nähnyt hänet nahkanutussa, ruskea huivi päässä,\nseisovan mökin luona, perkkaamassa peltoaan. Matkustaja on silloin\nvarmaankin nauraen osoittanut häneen, vieraat naiset kenties\ntarkastaneet häntä lornetilla, ovatpa he ehkä piirustaneet hänen\nkuvansakin huvittaakseen vieraita iloisessa seurassa -- mutta ei kukaan\nole uneksinutkaan, että tuon naisen sydän on kullan arvoinen.\"\n\nAino kuunteli tarkkaan, näyttäen kovin miettiväiseltä.\n\n\"Kuinka kummallista, ett'en ole koskaan ennen kuullut hänestä mitään\",\nsanoi hän, \"ja olenhan kuitenkin elänyt täällä niin monen monta vuotta.\nMutta kuinka onnellinen lienee nainen, jolla on oma varma elämänsä\nmäärä, jolla on edes joku, jonka edestä hän voi elää ja uhrata\nitsensä.\"\n\nYlioppilas katsahti Ainoon. Hän lausui nämät viimeiset sanat niin\nlämpimästi, että hyvin huomasi niiden kauan kyteneen hänen\nsydämmessään. Hänen silmäluomensa värisivät, mutta hän ei\nkatsahtanutkaan ylioppilaasen, tarkastelihan vaan ilmaa, ikäänkuin\nolisi siellä nähnyt jotakin.\n\n\"Eikö teillä, Aino neiti, ole mitään elämänne määrää?\" kysyi Erkki\nmatalalla mutta sydämmellisellä äänellä. \"Ei löydy ainoatakaan ihmistä\nilman elämän päämäärää, se on kaikkialla, missä vaan on rakkautta.\nMeidän täytyy vaan saada se itsellemme selväksi. Ajatelkaammepa vaan\ntätäkin pitäjää, kuinka paljon voisitte täälläkin vaikuttaa. Sillä,\nuskokaa minua, kaikki ei ole niin valoisaa ja jaloa, kuin se, mitä\ntänään olen teille näyttänyt. Täällä on lapsia, jotka repaleisissa,\nlikaisissa vaatteissaan päivät päästään meluavat ulkona, riitelevät,\ntappelevat ja tekevät kaikellaisia kepposia, kun ei heidän äitinsä\nlöydä heille mitään sopivata työtä, jotka usein illalla näkevät isänsä\njuopuneena tulevan kotiin, kiroilevan ja riitelevän äidin kanssa.\nTäällä löytyy ihmisiä, jotka aamusta iltaan ovat ahkerassa työssä,\nmutta eivät koskaan ajattele muuta kuin mitä milloinkin ateriakseen\nsaavat. Täällä on raakuutta ja sivistymättömyyttä, jota tuskin voitte\najatellakaan. Täällä olisi teillä, Aino neiti, laaja vaikutusala, sillä\nnaisen käsi voi saada aikaan paljon enemmän, kuin koskaan miehen. Te\nvoisitte ottaa jonkun noista lapsista pappilaan, antaa heille käsityötä\ntahi vähän tehtävää puutarhassa, te voisitte joskus ystävällisesti\npuhutella talonpoikia, ja silloin tekisitte hyvän työn, josta kansa on\nteitä siunaava ja palkitseva rukouksissaan, ja esim. sellainenkin\nviaton lapsensielu kuin Ingrid'in voi kylläkin rukoilla.\"\n\nErkki vaikeni ja katsahti Ainoon, mutta tänään tämä katsoa tuijotti\nvaan eteensä.\n\n\"Mutta te ette saa peljästyä\", jatkoi ylioppilas. \"Usein tarvitsemme\nrohkeutta, voidaksemme mennä köyhään, kurjaan mökkiin tahi istua\nsairasvuoteelle, mutta uskokaa minua, sitä ei teidän koskaan tarvitse\nkatua. Kun kuolema on ihmisen silmien edessä, unohtaa hän kaikki\nkevytmieliset, turhat sanat, joilla tavallisesti salaa ajatuksensa;\nsilloin saatte nähdä hänet oikeassa valossa. Ja eikö sekin ole ylevä\najatus, kun on tehnyt edes vähäisen osan kaikesta siitä, joka on\nvelvollisuutemme. Minä en tiedä mitään, joka tekisi ihmisiä\nonnettomammaksi, kuin elämänsä viime hetkellä muistella entisiä aikoja,\nja ikäänkuin peilistä nähdä edessään koko kulunut elämä vikoineen,\nvirheineen ja myöntää sen olleen ilman sisältöä ja korkeampaa\npäämäärää, juuri silloin kuin tietää, että nyt kysytään vaan 'mitä\nelämäsi on ollut'. Se on kauheata. Ja kuitenkin alkavat useimmat\nelämänsä juoksun, sanomalla: 'meillä on vielä pitkä aika edessämme', ja\nsitten unhottavat he kokonaan oikean elämänsä; sen sijaan pitäisi\nheidän aina alkaa kuolemasta ja tämän leppymättömän opettajan edessä\nkysellä itsiltänsä: 'mitä on elämä?' Ymmärrättekö minua, Aino neiti,\nsanotteko vieläkin, ett'ei teillä ole mitään elämän päämäärää?\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ja katsahti taas Ainoon, mutta tämä loi silmänsä\nmaahan, niin että ylioppilas ainoastaan hänen rinnastaan, joka huokui\nraskaasti, huomasi, että hänen sanansa olivat tunkeuneet syvälle Ainon\nsydämmeen.\n\n\"Juuri se on jaloa ja ylevää kristillisessä rakkaudessa\", sanoi\nylioppilas taas, \"ett'ei se valitse ketään yksityistä, jota se pitää\nepäjumalanaan, siten sulkien silmänsä kaikilta muilta, vaan että se\nrakastaa kaikkia ihmisiä. Olkoonpa sitten mies, vaimo tahi vanhempamme,\njonka olemme valinneet, häntä täytyy meidän rakastaa, niin että\nsydämmemme tulee siitä lempeämmäksi ja lämpimämmäksi kaikkia kohtaan.\"\nYlioppilas katsahti sitten Ainoon ja sanoi hitaasti: \"en tiedä,\nuskallanko sanon ajatukseni?\"\n\n\"Kyllä, sanokaa vaan\", pyysi Aino.\n\n\"Teillä on myöskin, Aino neiti, joku, joka istuu kotona, odottaen\nteidän rakkauttanne, ja se on teidän isänne. Luuletteko, että hän on\nonnellinen? Tahi olisinko erehtynyt; eivät hänen kasvonsa ainakaan\nsiltä näyttäneet? Minusta hän näyttää kaipaavan jotain ystävällistä\nkättä, joka ei toivoisi mitään parempaa, kuin voida tehdä hänelle\nhauskuutta, ystävällisiä silmiä, jotka aina seuraisivat häntä, lukien\nhänen sydämmensä sisimpiä ajatuksia, sydäntä, joka unohtaisi itsensä,\nvaikkapa se sitten saisikin sentähden taisteluakin kärsiä. Hän ei ole\nkoskaan siitä puhunut, ehk'eipä hän itsekkään sitä tiedä; mutta ettekö\nluule voivanne tehdä hänen elämäänsä vähän onnellisemmaksi, Aino\nneiti?\"\n\nAino ei vastannut mitään, koettihan vaan salata kyyneleitä, jotka\nvierivät hänen poskilleen. He kulkivat sitten ääneti pappilaan saakka;\nsiellä ojensi ylioppilas kätensä jäähyväisiksi, sanoen:\n\n\"Hyvästi, Aino neiti, kiitos hauskasta seurasta.\"\n\nAino yritti puhua, mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan\nsuustansa, ja ylioppilas ei päästänyt hänen kättänsä.\n\n\"Aino, -- kiitos kaikesta, mitä olette tänään puhunut ja kaikesta mitä\nolette ollut minulle\", sai hän viimeinkin sanoneeksi; mutta sitten\nrepäsi hän äkkiä kätensä irti ja astui reippaasti yli maantien.\nYlioppilas seurasi häntä silmillään, tuntien vielä hänen lämpimän\nkätensä omassaan, sillä Aino oli puhuessaan likistänyt sitä niin\nluottavaisesti. Hän tahtoi nähdä, kääntyisikö Aino, mutta hänpä ei\nkääntynytkään; vaan katosi näkyvistä ja ainoastaan lampun valo loisti\nvielä huoneen ikkunasta.\n\nAinon rintaa poltti, hän halusi niin hartaasti saada keventää\nsydäntänsä, hän juoksi ylös portaita omaan huoneesensa, heittäytyi\nvuoteelleen ja heltyi katkeraan itkuun.\n\n\"Herra Jumala, anna minulle anteeksi\", huokasi hän, \"anna minulle\nanteeksi, hyvä Jumala! -- -- tee minut vahvaksi, anna minulle voimaa\nrakastaa isääni, niinkuin minun pitäisi, -- anna minulle anteeksi,\nJumalani -- -- Älä heitä minua pois luotasi, vaan tee minut vahvaksi ja\nauta minua rakastamaan isääni!\"\n\nHän itki, itki yhä vaan katkerammin ja rukoili, kunnes lopuksi vähän\nrauhottui ja nyyhkytti ainoastaan silloin tällöin. Vihdoinkin tyyntyi\nhän ja makasi aivan hiljaan, pää kätkettynä tyynyyn. Ei ääntäkään\nkuulunut, myrsky oli jo raivonnut loppuun. Sitten nousi hän ylös, otti\nkirjakaapista esille kirjansa, jonka oli saanut ylioppilaalta, sytytti\nkynttilän ja alkoi lukea; sivun sai hän vaan luetuksi, ja vaipui sitten\najatuksiinsa. Laskien käsivartensa kirjalleen istui hän kauan aikaa\npainaen päänsä kirjaansa.\n\nSilloin kuului portailta Mathildan askeleet. Nähdessään Ainon istuvan\npää käsivarsille vaipuneena, lähestyi hän häntä, sanoen: \"no, joko olet\ntullut takaisin?\"\n\nAino ei liikahtanutkaan, ja Mathilda, joka luuli hänen nukkuvan, hiipi\nhiljaan varpaisillaan tuolin taakse ja kurkisti kirjaan hänen\nolkapäänsä yli. Sitten luki hän ääneen pilkallisella painolla: \"Missä\nlöydämme naisen, joka tuntee oman horjuvaisuutensa, eikä kertaakaan\nelämässään olisi toivonut miehen kättä, johon nojautua. Mutta missä\nnäemme naisen, joka ujosti olisi kätkenyt sydämmeensä tämän suloisen\najatuksen ja kärsivällisesti odottanut sen toteutumista, vaikkapa\nsaisikin sitä odottaa kuolemaansa asti, ennenkuin olisi itse\nilmoittanut sydämmensä tunteita.\"\n\n\"Ha-ha-ha! sepä oivallista!\" -- ja Mathilda oikein nauraa hohotti.\n\"Aino, Aino!\" huusi hän, pudistaen häntä. \"Anna kultaseni minun lukea\nenemmän\", ja hän otti kirjan Ainon käsivarren alta. Aino hypähti ylös\nja tempasi sen pois. \"Älä kajoo tuohon kirjaan, kuule, älä kajoo, se on\nliian hyvä sinun silmiesi saastutettavaksi, sen sanon sinulle suoraan.\"\nMathilda otti askeleen taaksepäin ja katsoa tuijotti hämmästyneenä\nAinoon, joka seisoi hänen edessään suuttuneena ja kiihoittuneena, kuin\närsytetty eläin häkissään.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi hän, \"ei suinkaan ylioppilas ole vielä\nkosinut sinua?\"\n\n\"Älä mainitse hänen nimeänsä, kuuletko\", huudahti Aino, joka ei enää\nvoinut pidättää itseään. \"Sinä puhut hänestä, sinä, joka et enää\nansaitse suudella hänen kenkänsä pohjiakaan. Hänellä on sydän, mutta\nmitä on sinulla? Hän voi puhua ylevää ja jaloa, mutta mitä voit sinä\npuhua? Hän voi tehdä hyvää ja hyödyllistä, mutta mitä voit sinä? Sinä\npyrit tänne, häiritäksesi talon rauhaa; niin, sen olet tehnyt. Sinä olet\nviekoitellut minua ja olet tahtonut tehdä minut samanlaiseksi\nkirjavaksi riikinkukoksi, kuin itsekin olet. Sinä olet tahtonut opettaa\nminua viihtymään samassa tyhjyydessä ja turhuudessa, jossa itse elät.\nSinä luulet, että minä olen kuin hansikka, jota saatat vetää käteesi ja\nheittää pois oman mielesi mukaan. Minä olen ollutkin semmoinen, olen\nollut kuin kurja koira, tottelevainen ja ilman omaa tahtoa, mutta\nnäetkö, nyt olen muuttunut. Nyt on minussa herännyt aivan kuin uusi\nelämä ja sen on juuri ylioppilas saanut aikaan, nyt tunnen sinut enkä\nenää voi elää yhdessä sinun kanssasi. Sinä olet eroittanut minut\nisästäni, olet eroittanut minut täkäläisestä kansasta, joka on sinua\npaljon parempi; sinä olet eroittanut minut Jumalastakin, niin, sen olet\ntehnyt; mutta nyt en enää sitä kärsi. Pois täytyy sinun lähteä täältä,\npois silmänräpäyksessä, minä en tahdo nähdä sinua luonani.\"\n\nMathilda oli aivan kalpea, hän puri hammasta ja yritti vastata, mutta\nAino kiiruhti portaita alas isänsä huoneesen.\n\nPastori istui kirjoittamassa lamppunsa ääressä, kun ovi avattiin ja\nsisään astui Aino kiihtyneenä ja silmät itkusta punaisina. Hän\nheittäytyi lattialle isänsä jalkojen eteen, kietoi kätensä hänen\npolviensa ympäri ja katseli häneen nöyrästi ja lempeästi.\n\n\"Anna minulle anteeksi! anna minulle anteeksi, isä, kaikki, mitä olen\nrikkonut sinua vastaan\". Itku valtasi taas hänet ja pää vaipui alas\nisän polville.\n\nPastori otti ihmetellen pois silmälasinsa ja laski ne pöydälle. Sitten\nhieroi hän silmiänsä ja katseli hämmästyneenä tytärtään.\n\n\"Mutta, rakas lapseni, mikä sinun nyt on?\" sanoi hän, yrittäen nostaa\nAinoa pystyyn, \"mitä sinä olet tehnyt?\"\n\n\"Ei, ei, isä!\" änkytti Aino, \"anna minun maata tässä, siksi kunnes\nlupaat antaa minulle anteeksi. Niin, minä olen saattanut sinulle surua,\nminä en ole ollut sinua kohtaan sellainen, kuin minun olisi pitänyt\nolla; minä olen näinä viimeisinä vuosina kuljeskellut jouten täällä\nkotona, ajatellen ainoastaan itseäni enkä yhtään sinua. Minä en ole\nkoettanut tehdä kotiamme sinulle hauskaksi, en ole puhunut sinun\nkanssasi enkä tehnyt mitään sinun tähtesi.\"\n\nKyynel kiilsi pastorin silmissä. Hän nosti tyttärensä ylös syliinsä,\npyyhkäsi hiukset pois hänen otsaltaan ja suuteli hänen kyyneleisiä\nsilmiään, sanoen lempeästi:\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni! Etkö sinä ole ollut minulle\nminään? sinähän olet ollut ainoa iloni.\"\n\nAino kallisti päänsä isänsä rinnalle.\n\n\"Sinä olet, isä, niin hyvä ja hellä minulle, minä en sitä ansaitse;\nmutta nyt lupaan tulla paremmaksi, niin, minä lupaan sen, ja sitten on\nmeidän täällä kotona yhtä hauska kuin ennen muinoin.\"\n\nPastori hymyili, taputti tytärtään olkapäälle ja painoi hänet rintaansa\nvasten; ja Aino lepäsi siinä niin rauhallisesti, kuin lapsi äitinsä\nsylissä.\n\nVinnillä kuului melua ja hälinää. Matkalaukkua ja laatikoita\nkuljetettiin portaita alas, ovia paiskailtiin auki ja kiinni, ja\nkimakka naisen ääni kuului huutavan: \"Halvar, Maria, Nils!\"\n\nPalvelusväki juoksi portaita ylös ja alas, ja hälinästä ei tahtonut\nloppua tulla. \"Mitä tuo on, kultaseni?\" kysyi pastori, kuunneltuaan\ntuota melua.\n\n\"Oi, -- se on vaan Mathilda!\" vastasi Aino säikähtyneenä, painaen\npäänsä vielä lähemmäksi isäänsä.\n\nKohta sen jälkeen seisoi Mathilda ovella, matkapuvussaan.\n\n\"Suuri kiitos koko tästä ajasta\", sanoi hän pilkallisesti ja kumarsi\novella. \"Kiitos ystävällisestä vieraanvaraisuudestanne.\"\n\n\"Hyvä ystävä, mitä tämä on?\" kysyi pastori, aikoen nousta ylös; mutta\nAino kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa, niin ett'ei hän päässyt\nliikahtamaankaan.\n\n\"Aiotteko lähteä pois?\"\n\n\"Kyllä, täytyyhän minun lähteä, kun minut tällä tavoin melkeinpä\najetaan ulos ovesta\", vastasi Mathilda, hymyillen katkerasti; \"eikä\nminun suinkaan enää tee mieli häiritä teidän iloanne.\"\n\n\"Mutta\" -- -- keskeytti taas pastori.\n\n\"Ah, kysykää tuolta neidiltä, niin saatte kyllä tietää\", vastasi\nMathilda, tehden lähtöä.\n\n\"Mutta, hyvä ystävä, ulkonahan on aivan pimeä\", ja pastori koetti taas\nnousta, mutta ei voinut; \"ei suinkaan lähdöllänne ole mitään kiirettä,\nja tietysti jäätte ainakin yöksi vielä tänne?\"\n\nAino ei vastannut, mutta lähestyi isäänsä, ikäänkuin olisi tahtonut\nsanoa: \"oi, älä pyydä häntä jäämään, rakas isä!\"\n\n\"Jumala varjelkoon minua jäämästä tänne kauemmaksi aikaa\", vastasi\nMathilda, \"olisi synti, jos ei kaupungissa mitä pikemmin saataisi\ntietää, miten täällä vieraita kohdellaan, ja ensi pysäyspaikkaan\nainakin ehdin vielä tänä iltana.\"\n\n\"Mutta, minun rattaani pitää teidän toki -- --\"\n\n\"Ei kiitoksia, en mitenkään tahdo kuluttaa teidän mukavia, komeita\najopeliänne, talonpojan kärrit ovat jo valjastettuina; ja kiitoksia\npaljon olostani luonanne\", vastasi Mathilda kumartaen ylpeästi. Hetken\nperästä kuulivat he jo Halvarin laahaavan perässään Mathildan\ntavaroita, ruoska läimähti, ja poissa oli Mathilda.\n\nKuinka hiljaiseksi kävi samassa koko talo. Ei muuta ääntä kuulunut,\nkuin kellon nakutus keittiössä. Sisällä paloi lamppu kirkkaasti ja\nvaloisasti, levittäen niin loistavan, lämpimän valon yli koko huoneen.\n\nPastori syleili hellästi tytärtänsä, katseli häntä sydämmellisesti ja\npyyhkäsi pois hiukset hänen silmiltään. Aino makasi hiljaan kuin\nmarmorikuva silmät ummessa ja nautti rauhaa, sitä rauhaa, jota hän niin\nkauan oli etsinyt ja kaivannut.\n\nMutta ulkona maantiellä suhisi kylmä tuuli nuoressa lehdikössä, ja\nkärryissä istui Mathilda jutellen kyytipojan kanssa.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nVoitto.\n\n\nMuutama päivä sen jälkeen tapasi ylioppilas maantiellä Ainon joka\nkäveli yksin.\n\n\"Missä on ystävänne, Aino neiti?\" kysyi hän ihmetellen.\n\n\"Ketä tarkoitatte?\"\n\n\"Neiti Ravn'ia tietysti.\"\n\n\"Mathilda ei ole minun ystäväni.\"\n\n\"Eikö hän ole enää teidän ystävänne?\"\n\n\"Hän oli kerran\", vastasi Aino, \"mutta, Jumalan kiitos, siitä on jo\npitkä aika.\"\n\nYlioppilas katsahti Ainoon, joka seisoi niin levollisena ja totisena,\nnäyttäen aikaihmisemmältä enemmän kuin koskaan ennen.\n\n\"Mutta asuuhan hän kuitenkin vielä teillä?\" kysyi hän, hämmästyen vielä\nenemmän.\n\n\"Ei enää\", vastasi Aino levollisesti.\n\n\"Mikä kartoitti hänet pois täältä? Aikoihan hän viipyä teillä koko\nkesän?\"\n\n\"Minä karkoitin hänet pois\", vastasi Aino lujalla, päättäväisellä\näänellä, \"minä en kärsinyt enää tätä 'valhe-elämää'.\"\n\nYlioppilas seisoi ensin hiljaan, silmäillen hämmästyneenä Ainoa, mutta\nsitten levisi hänen kasvoilleen kummallinen loiste, ja hän tarttui\nmolemmin käsin Ainon käteen.\n\n\"Tottako puhutte, Aino? -- jos te olette jättänyt muutkin entiset\nmielipiteenne, niin Jumala teitä siunatkoon. Ette tiedä, kuinka minua\nilahdutatte. Nyt uskallan minäkin sanoa -- -- mutta en -- -- en -- en\nvoi nyt, vasta huomenna. Oletteko kotona huomenna, Aino neiti? silloin\ntahdon kertoa teille jotain. Hyvästi, hyvästi.\"\n\nYlioppilas lähti ja Aino jäi yksin seisomaan maantielle. Hän ei\ntietänyt mitä ajatella, vaan kuitenki aavisti hän vähän ja sydän rnpesi\nsykkimään, mitä enemmän hän sitä mietti. Hän meni kotiin, omaan\nhuoneesensa; mutta hiljaan oli hänen mahdoton istua, ulos täytyi hänen\npäästä; hän katseli, katseli uudelleen kelloa, mutta se ei ollut hänen\nmielestään käynyt koskaan niin hitaasti. Koko yön makasi hän\nvuoteellaan mietiskellen, yhä vaan mietiskellen, mahdotonta oli hänen\nummistaa silmiänsä; vasta aamupuoleen nukahti hän hetkeksi, mutta ei\nsaanut silloinkaan unilta rauhaa, yhä näki hän unessaan edessään\nylioppilaan, iloisena kohottavana sormensa häntä kohti ja sanoen:\n\"huomenna minä tulen ja silloin kerron teille jotain.\" Mutta mitäpä\nhänellä voisi olla kerrottavaa!\n\nNiinkuin tuuliaispää tuli ylioppilas sinä iltana kotiinsa, säikäyttäen\nmelkein pyörryksiin emännöitsijänsä, joka aina oli tottunut näkemään\nhänen hitaasti astuvan kotiin veräjän kautta, syviin ajatuksiin\nvaipuneena, silmät luotuina maahan ja kädet selän takana. Sitten\nsoitti hän kelloa niin rajusti, kuin olisi tuli ollut valloillaan.\nPuurolusikka toisessa ja maitosiili toisessa kädessään juoksi vaimo\navaamaan ovea.\n\n\"No, mitä nyt on tapahtunut?\" huudahti hän, katsellen ympärilleen,\nnähdäkseen, mitä ensin olisi pelastettava.\n\n\"Onko Juhana kotona?\" kysyi ylioppilas hätäisesti, \"käske hänen tulla\nsisään -- paikalla.\"\n\n\"Tästä saat sinä, Juhana\", sanoi hän, rengin tultua sisään lakki\nkädessä, ja hän otti jokapäiväisen nuttunsa, joka kerran oli\nharmittanut Mathildaa. \"Voitko käyttää näitä housuja ja näitä\nsaappaita, niin -- saat ottaa nekin. Ja -- hiljaa -- kuules, Maria!\nhuomenna saat tuoda sisään uudet mustat vaatteeni, mutta harjaa ne\nensin hyvästi\". Juhana ja Maria katsahtivat ihmetellen toisiinsa ja\nsitten ylioppilaasen. Sitten alkoi Juhana kiittää.\n\n\"Ei kestä kiittää, -- nyt tahdon mieluummin olla yksin\", lisäsi Erkki,\nhuomatessaan, että Mariakin aikoi ruveta puhelemaan.\n\nYlioppilas istahti sängyn laidalle ja pyyhkäisi molemmilla käsillään\nsilmiään. Sitten hypähti hän ylös ja astui pitkillä askeleilla\nedestakaisin lattialla.\n\nSilloin huomasi hän pöydällä kirjeen vanhalta ystävältään. Hän avasi\nsen ja selaili sivuja. Sen sisällys oli seuraava:\n\n  \"Hyvä ystävä!\n\n  Suo anteeksi, ett'ei minun enään tee mieli olla yhtä hupsu kuin\n  ennen, vaan puhun suuni puhtaaksi. Sillä sepä vasta on hullua,\n  että sinä, vaikkapa ensin sanoit tulevasi iloiseksi kirjeestäni,\n  ja vaikka niin pitkä aika on kulunut onnettomien päiviesi ajoilta,\n  voit kuitenkin kirjoittaa minulle sillä tavoin, kuin viime\n  kerralla! Etkö näe, mikä siitä on seuraus? Sinä elät vaan omassa\n  mielikuvituksessasi, niin että sinä kerran vielä tulet kuin paavi\n  vastustamaan koko maailmaa ja muutut homeiseksi, ynseäksi, ikäväksi\n  vanhaksipojaksi, josta ei kukaan välitä ja joka suuttuneena sulkee\n  ovensa ja sanoo maailmalle: 'nauti, iloitse nyt'. Mutta, mitä tuo\n  hyödyttää sinua itseäsi, ja mitä sinä hyödytät muita, saarnatessasi\n  tyhjille seinille; sillä, usko minua, maailma nauraa sinun äreyttäsi.\n  Vaan siinäpä se onkin, sinä kaipaat enemmän maailmaa kuin maailma\n  sinua. Maksatko sinä Jumalalle korot niistä monista luonnonlahjoista,\n  joita Häneltä sait, siten että kietoudut kuin silkkimato omaan\n  verkkoosi, kuollaksesi siihen? Jos sinä olisitkin saanut\n  parantumattoman haavan ja vielä siitä kärsisit ja taistelisit,\n  silloin en tahtoisi lisätä sinulle enää uutta kuormaa. Mutta\n  kirjoitithan sinä itse voivasi katsella häntä ja koko nuoruuden\n  aikaasi kuin kaunista kuvaa, jonka ulkopuolella sinä seisot,\n  semmoisena kuin nyt olet. Minä luulisin myös, että sinun\n  luonteesi on liian vahva ja reipas, voidaksesi koko elinajaksesi\n  vaipua kuuvalounelmiin ja huo'ata kuin epätoivoon joutunut\n  runoilija. Mutta kuuleppas, nyt sanon sinulle jotain aivan\n  suoraan, koska olen ystäväsi: sinä et ole tullut ihmisvihaajaksi\n  surusta, kun kadotit hänet, tuon ensimmäisen morsiamesi, vaan\n  omasta ylpeydestäsi, joka tuntee itsensä loukatuksi ja sen tähden\n  tahtoo tehdä vastarintaa, kuin tottelematon lapsi. Sinä tiesit,\n  että sinulla oli enemmän kykyä ja parempia luonnonlahjoja, kuin\n  useimmilla muilla, ja hän rakasti toista, joka ei mielestäsi\n  ollut sinun vertaisesi; kas, se juuri on haava, ja siitä ajasta\n  saakka olet sinä vihannut koko naissukua. Mitä hyvää heissä on\n  sitä sinun ei tehnyt mieli nähdä, vaan toit esiin kaikki heidän\n  pahimmat ja heikoimmat puolensa, joilla kyllästytit silmiäsi.\n  Minä en voi uskoa, että nainen siellä kotosalla on niin huono\n  tahi avioliitot niin onnettomia, kuin sinä niitä kuvailet; minä\n  ainakin olen kokenut päinvastaista. Mutta, jos niin onkin, niin\n  kenessä on syy? Syy on sinussa ja kaikissa niissä miehissä, jotka\n  joko halveksivat naista tahi tekevät hänet orjakseen. Nainen on\n  luotu miestä varten, ja kun ei mies tahdo olla todellinen mies,\n  miten voisi siis nainen olla tosi nainen? Tutki sentähden\n  itseäsi, hyvä ystävä, ja mieti, etkö löytäisi itsessäsi mitään\n  syytä. Näyttää tosin nöyrältä, että tahdot kulkea hiljaista\n  tietäsi ja tulla unohdetuksi, kaikkien hylkäämäksi; mutta\n  mitenhän tuon nöyryyden laita lienee? Sinulla ei ole oikeutta\n  kulkea omaa, hiljaista tietäsi, vaan päinvastoin täytyy sinun\n  pyrkiä esiin, tuoda ilmi mielipiteesi, huomauttaa kaikille,\n  mikä on suurta ja jaloa. -- Niin, minä en nyt ole sillä tuulella,\n  että tekisi mieleni kertoa sinulle matkastani; sillä minua niin\n  suututti tuo sinun kirjeesi, että sanoin itselleni: 'hänelle en\n  minä enää kirjoita.' Sitten rauhoutuin kuitenkin ja nyt kirjoitan\n  sinulle nämät rivit. Ne tulevat tosin myöhään, mutta parempi\n  myöhään kuin ei koskaan. Odotan tuskallisesti vastausta tähän\n  kirjeeseni, sillä joll'et toisin kirjoita, en enää koskaan\n  luota sinuun.\n\n                                              Iloinen ystäväsi\n                                                   N. N.\"\n\nYlioppilas istui kirje kädessänsä. \"Hyvä Jumala, olisinko voinut noin\nmuuttua -- mutta Jumalan kiitos, että se on ohitse. Niin, Jumalan\nkiitos, että se nyt on ohitse. En minä enää kelpaa erakoksi, ja\nhuomenna -- huomenna --\"\n\nSamaa ajattelivat Maria ja Juhanakin, jotka istuivat ulkona\nkeskustellen päivän tapauksista arvellen jos jotakin.\n\nSeuraavana aamuna koputti ylioppilas pappilan ovea. Ei kukaan hänelle\nvastannut, ja hän astui sisään. Aino seisoi keskellä lattiaa, aikeessa\nmennä avaamaan ovea. Hän oli puettuna mustaan hameesen, pieni valkoinen\nkaulus kaulassa. Kalpealta hän tosin näytti, kun oli maannut niin vähän\nedellisenä yönä; mutta Erkin mielestä ei hän ollut koskaan näyttänyt\nniin sievältä. Ylioppilaskin oli tänään juhlapuvussaan, mustissa\nvaatteissa, kaulus kaulassa; kaulahuivikin, joka ennen tavallisesti\nriippui niin huolimattomasti, oli nyt sidottu sievään solmuun. Ainon\nmielestä eivät hänen silmänsä olleet koskaan näyttäneet niin lempeiltä\nja syviltä kuin tänään. Erkki lähestyi häntä ja ojensi hänelle kätensä,\nAino ojensi myös omansa, ja kumpikin tunsi kätensä vapisevan. \"Minä\nlupasin kertoa teille jotain\", sanoi ylioppilas, \"haluttaako Teitä\nistua ja kuunnella, kertoisinpa vaan omasta elämästäni.\"\n\nAino istahti sohvaan, ylioppilas hänen viereensä, vähän kasvot häneen\npäin.\n\n\"Te luulette ehkä, Aino neiti\", alkoi Erkki, \"että olen aina ollut\ntämmöinen jörö, tyly ja synkkä mies, joka mieluummin kulkee yksin omaa\ntietänsä; mutta olenpa minäkin kerran ollut iloinen, toivokas\nylioppilas.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", vastasi Aino matalalla äänellä.\n\n\"Tiedättekö?\" toisti ylioppilas ihmetellen. \"Ehkä siis myös tiedätte,\nettä olen kerran ollut kihloissa?\" Tämän viimeisen sanan lausui hän\npuoliääneen, töin tuskin saaden sanat suustansa.\n\n\"Minä tiedän senkin\", vastasi Aino, katsahtamatta ylös.\n\nYlioppilas hämmästyi vielä enemmän ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Mutta, yhtä ette suinkaan tiedä\", jatkoi hän liikutettuna, \"nimittäin,\nkuinka paljon pahaa olen teille tehnyt, kuinka olen teidän suhteenne\nerehtynyt ja kuinka paljon teillä olisi minulle anteeksi annettavaa.\"\n\nAino käänsi kasvonsa häneen päin, hänen silmänsä välkkyivät kirkkaasti.\n\n\"Niin, te ette sitä usko; mutta minä olen ajatellut teistä niinkuin\nkaikista muistakin naisista; olen luullut, ett'ei teillä olisi mitään\nkorkeampaa pyrintöä, että olisitte kuin leikkikalu, hetken huviksi ja\nsitten heitettäväksi pois seuraavassa silmänräpäyksessä\". Ylioppilas\nhengitti syvään, katsoi suoraan Ainon silmiin ja sanoi tyynesti, mutta\nlämpimästi:\n\n\"Ja sitten, sitten huomasin minä kerran erehtyneeni ja joutuneeni omiin\npauloihini. Te olette minua vahvempi, Aino neiti; te olette saaneet\nminua uskomaan että ihmisen elämässä on tarkoitusperä, jonka perille\nkannattaa pyrkiä ja te olette tietämättänne kiinnittänyt sieluni\nitseenne ja nyt vasta huomaan, että te olette juuri se, josta olen\nuneksinut ja jota sieluni on kaivannut koko elinaikani.\"\n\nAino kallisti päänsä, hänen silmäluomensa värisivät, hän ei voinut\nsanoa mitään, mutta hänen kätensä vapisi ylioppilaan kädessä. Erkki\nkatsahti häneen lempeästi.\n\n\"Nyt on teidän vastattava, Aino neiti\", sanoi hän hetken äänettömyyden\njälkeen; \"te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Te olette nähnyt kotini, se on\nautio ja kylmä; mutta te voisitte levittää sinne auringon valon ja\nlämpöä. Te tiedätte, ett'en enää ole niin nuori; minä en voi tarjota\nsydäntä, täynnä iloa ja riemua, joka rakkaudellaan voisi muuttaa elämän\nkauniiksi runoudeksi; mutta, jos tahdotte käden, joka aina on oleva\nyhtä uskollinen, silmän, joka aina lempeästi teitä katselee, totisen\nmiehen, joka ei tiedä suurempaa onnea, kuin työskennellä teidän\nedestänne, ja joka tuntee tulevansa yhä voimallisemmaksi teidän\nrinnallanne -- niin -- niin tässä nyt olen. Tahdotteko, Aino neiti?\nvoitteko rakastaa minua?\"\n\nAino ei vastannut mitään, puristihan vaan ylioppilaan kättä: hänen\nkasvonsa loistivat autuaallista onnea, sillä nyt oli arvoitus selitetty\nja sopusointu syntynyt, nyt hänen elämänsä määrä ei enää ollut\nainoastaan velvollisuus, vaan ijankaikkinen onni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla istuivat kaikki kolme, pastori, ylioppilas ja Aino, salissa.\nLamppu loisti kirkkaasti, mutta vielä kirkkaammin loistivat heidän\niloiset kasvonsa.\n\n\"No, Aino, lähdemmekö nyt kaupunkiin, katsomaan sen komeutta ja\nloistoa?\" kysyi Erkki.\n\nAino mietti hetkisen. \"Niin, pyytämään Mathildalta anteeksi\nkäytöstäni\", sanoi hän, -- \"mutta palaammehan sitten taas pian\nkotiimme!\"\n\nLoppu.\n\n\n\n"]