[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQiLcozf-Rud5awCdAindB2aYlQ3DWiov2pWmGQX_2fQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},559,"Bathseba","Kilpi, Volter",1874,1939,"559-kilpi-volter-bathseba","559__Kilpi_Volter__Bathseba",null,"romaani",[],[],"fi",1900,33569,187846,false,41120,[22],"David, King of Israel -- Fiction",[24],"Novels","\"Bathseba: Davidin puheluja itsensä kanssa\" by Volter Kilpi is a fictional novel written in the late 19th century. The narrative is presented from the perspective of King David of Israel, who engages in deep introspection and reflection on love and yearning, particularly focusing on his feelings for Bathsheba. The novel captures the emotional and spiritual struggles of its main character as he navigates themes of desire, solitude, and the connection between the personal and the divine.  The opening portion of the work immerses the reader in King David’s contemplative state as he sits on the rooftop, gazing at the starry night and the wilderness before him. He expresses his profound love for the night and the expansive landscape, which he perceives as intertwined lovers. David's internal conflict is accentuated by his longing for emotional and physical connection, specifically with Bathsheba, highlighted through his vivid imagery and intense emotional expressions. His reflections oscillate between the beauty of nature, the burden of his kingly responsibilities, and the passionate yearning for love, setting a poetic and melancholic tone right from the start. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Kilven varhaistuotantoon kuuluva lyyristä proosaa edustava teos syventyy kuningas Davidin sisäiseen maailmaan ja tämän intohimoon Batsebaa kohtaan. Raamatulliseen aiheeseen pohjautuva romaani koostuu Davidin monologeista, joissa hän käsittelee valtaa, rakkautta ja syyllisyyttä Jerusalemin yön hiljaisuudessa.","Volter Kilven 'Bathseba' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 559. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","BATHSEBA\n\nDavidin puheluja itsensä kanssa\n\n\nKirj.\n\nVOLTER KILPI\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1900.\nPäivälehden kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nYö on tumma, ja syvällä taivaalla palavat tähdet... Ja minä David,\nIsraelin kuningas, istun tässä huoneeni katolla, ja poikittain minun\npolvieni päällä lepää kantele, mutta minä en soita sillä, vaan annan\nkäsieni toimettomina levätä sen kielillä, ja katselen ulos eteeni,\nsillä yö on syvänä minun edessäni ja yön sylissä seisoo hämärä erämaa,\njoka on kätkenyt itsensä pimeyden taa.\n\nMinä olen istunut tässä siitä asti, kun ehtoonpunerrus sammui, ja nyt\non taivas kelmentynyt ja hämärä on ottanut silmistä viheriäiset puistot\njalkojen edessä ja väräjävät lakeudet kaukana. Ja nyt on yön sydän ja\nhiljaisuus. Mutta minä en ole noussut ylös ja huoneeseni mennyt, vaan\nistun tässä ja katselen; enkä minä saatakkaan nousta ylös ja mennä\npois, sillä minun sydämeni on vangittu, niin että minä tähän jään\nistumaan ja katsomaan.\n\nSillä erämaa on syvä ja rannaton minun edessäni, ja tumma yö hivelee,\nja yön sylistä nousee lämmin ja palava tuuli ja leyhyy minun\nposkillani. Ja vaikka minä tiedän, että Jerusalem, minun kaupunkini,\nlepää alhaalla jalkojeni edessä, ja vaikka sen valkeat keinuvat minun\nsilmissäni, niin näkyy se minulle vaan niinkuin valutus, enkä minä sitä\nhuomaakkaan, sillä minä en katsele sitä, vaan minun silmäni vaeltavat\nulos kaukaisuuteen ja jäävät sinne. Ja minä katselen yhtäpäätä sinne,\nmissä syvä yö ja hämäryyden ranta keinuvat. Ja kun minä katson, niin\nminä kumarrun istuimellani hiukan ja minun hengitykseni käy nopeasti.\n\nSillä minä rakastan syvää ja yötistä erämaata, jonka rantaa minä en\nsilmilläni tavoita. Ja kun minä tässä liikahtamatta istun ja katselen,\nniin mieli keinuu minussa, ja rinta raukeentuu. Ja minä olen itsessäni\nvangittu, niin etten minä voi silmiäni pois kääntää; ja minun\nrinnalleni on hekumaksi, kun minä saan eteenpäin kumarruksissa olla, ja\neteeni tuijottaa, niin että silmät siitä katsomisesta jäykistyvät.\n\nYötä ja erämaata minä rakastan, ja minä janoon nähdä, kun ne toistensa\nsylissä lepäävät. Sillä minä näen ne niinkuin kaksi rakastavaista,\njotka toisensa ovat löytäneet ja yhteen halaukseen sulavat. Voi, te\nkaksi rakastavaista, minä tiedän teidän olonne, ja sydämeni pakahtuu\nminun mieleni syvästä käynnistä, kun minä silmäini edessä teidän\nsyleilevän näen. Sinä erämaa, sinä syvä ja kuiva ja kuuma, omassa\nrinnassani minä elän mitä sinä olet, sinä minun sydämeni oma kuva! Kun\npäivisin keltaisena makaat ja janon henki ylläsi lepää, oh! kun minä\nnäen sen himon ja sen kuuman ja kuivan polton, joka jokaisessa\njäsenessäsi hiipii ja hituu, himosi, himosi, palavan taivaan sinä\nnielisit päältäsi ja yhtä janoiseksi jäisit, oh, kun minä sinua silloin\nmuistelen, niin minä näännyn, ikäänkuin sinun povesi kuiva tuuli minun\nottaisi ja polttaisi. Mutta nyt kun vapahtava yö on virvonnut ja sinun\npäällesi hiipinyt, ja hervottomana sinun avattuun syliisi vajonnut, nyt\nminä tunnen, kuinka sinun tummasta ja rajattomasta sylistäsi täytetyn\nrakkauden raskas ja hivelevä hengitys nousee, ja minä tunnen itseäni\npyörryttävän, oi, kun olisin se tuuli, joka raskaana kuuman sylisi yllä\nhengähtelee. Te tummat rakastavaiset minun edessäni, jotka toistenne\nsylissä olette ja hengitätte ja minun saatte vapisemaan itsessäni, minä\nistun tässä, enkä minä enää saata istua paikallani, vaan nousen ylös\nistuimeltani ja käyn kattoni reunalle asti ja seisahdun vasta siinä,\nmissä pimeys minun jalkojeni eteen aukeentuu, ja seison siinä ja\nlevitän käteni teitä kohden. Oi, te kaksi rakastavaista, minä\nheittäisin itseni teidän rakkautenne mereen, sillä se on vapisevaa\nhekumaa täynnä, ja minä kylpisin siinä ja minä tahtoisin joka jäseneni\nolevan paljaana, että se olisi selvä kylpy. Oh, käteni minä levitän, ja\nminä vapisen itsessäni, ja rintaani minä imen kuumaa tuoksua. Sillä\nminä tahtoisin rakastaa, rakastaa, ja minä tahtoisin heittää itseni\nrakkauteen, ikäänkuin syvään ja vilvoittavaan mereen.\n\nVoi, miks'en minä raueta saa, ja palavaksi halaukseksi haihtua, sillä\nminun sydämeni nousee minussa niin, että minä kärsin itseni alla. Oih,\nsillä minun on hätä ja minun on vaikea olla, ja minä pakahdun mieleni\nhaaveiden alla, voi, sillä minä olen kuivuuden ja kuumuuden palava\nhenki, joka hourin. Tässä seison minä ylhäällä kattoni partaalla ja\nojentelen käsiäni ulos pimeää yötä kohden ja pusertelen käsivarsiani:\nmissä, missä on se viheriä lehti, jonka minä saisin rintaani vastaan\nlikistää, oh! minä likistäisin sitä, ja sen viheriän minä imisin ja\nolisin sille kuin kulo; minun sydämeni janoon minä sen joisin, joisin\nniin tykähtäen, että minä joka pisaran siitä imisin, ja sitte ... sitte\njanoisin taas: olisi janoni niinkuin kuuma huuru, joka taivastakin\nhalajaisi nuolla. Voi minun rintaani, ja voi rintani hituvaa janoa.\nKäsilläni minä pusertelen rintaani ja minä voihkin pidätetyllä äänellä.\nVoi, sillä minä olen kipeä itsessäni ja minun huutoni on kuuma.\n\nMinä uuvun, enkä minä kestä enää, minä annan käsieni vaipua ja käännyn\nkattoni reunalta ja palaan istuimelleni takaisin. Tässä minä nyt istun\nja nojaan ja pidän heikoin käsin istuimeni nojasta. Lepaja, lepaja,\nsinä tuuli minun poskillani! Suutele minua otsalle, silmille! Katso,\ntässä on, vavahtelevin käsin työnnän minä vaatteeni lievettä povellani\npuoleen, että minä saisin rintani paljaaksi; tässä, poveni on paljaana,\ntule, sinä tuuli, tule leyhyvänä minun kuumottavalle iholleni ja\nvilvoita. Oh tuuli, sinun hengähtelysi on painava ja vapiseva niinkuin\nrakastavien hengitys, kun he syleilevät, katso, minä olen taappäin\ntaivuksissa ja minun poveni on paljaana, hivele, hivele minun paljasta\nrintaani, jota kuumottaa, sinun kosketustasi minä himoitsen silmät\nummessa ja tykkivin suonin, niinkuin suuteleva morsian sulhonsa\nkäsivartta, jonka hän lähestyvän tuntee, ja joka hiljaa hänen\nympärilleen kiertyy. Tuuli, vilvoittava ja sulattava, tule; katso\nnäin, nyt minä ummistan silmäni ja hengitän, näetkö, kuinka rintani\nnousee ... oh! ja oh! sinä janoinen ja kuuma henki, kuinka suloisesti\nminun sisälleni valut. Vielä ... minä hengitän. Minä annan vasemman\njalkani oikeentua eteenpäin ja vaivun voimattomana istuimellani,\nminun käteni riippuvat ales: leyhy, tuuli minun ummistetuilla\nsilmäluomillani; minä tiedän, että jos minä silmäni avajaisin, niin\nvälkkyisivät alhaalla jalkojeni edessä Jerusalemin, minun kaupunkini,\nvalkeat, ja takana häämöttäisi kaukaisuuden tumma ja väräjävä ranta,\njota katsella minun sydämelleni tekisi hyvää, mutta minä en tahdo, vaan\npidän silmäni suljettuina, sillä minä keinun itsessäni ja kuulustelen\nkoko olollani, ja onkin suloisempi, ett'ei minun tarvitse silmiäni\navata.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMitä minä halaan, ja mitä minun sydämeni käsittää? Katso, siinä on kuin\nvalkea, ja se polttaa ja ajaa. Vaikka minä meren kylmään syliin itseni\nkätkisin, missä syvä viileys minun rintaani syleilisi, ja vaikka minä\nvuorten korkeimmalle kukkulalle nousisin, missä paljas Jumalan taivas\nminun ympärilläni valkenisi, ja missä rinnan hengitys keveästi kävisi,\nniin yhtä kuumaksi jäisi minun rintani pakotus ja yhtä synkästi\nkävisivät minun mieleni aallot. Sillä minun ylleni on yö ripustettu, ja\nminun mieleni takana kohisee, ja se kohina on niinkuin myrskyn kohina,\njoka lähestyy.\n\nMinä olen kuningas ja minä olen mahtava kuningas. Ja minä olen nähnyt\nunta, että maan piirin kaikki kansat minun eteeni polvistuisivat, ja\nkun minä sitä suurta unta olen nähnyt, niin olen minä vienyt\nsotajoukkoni, joiden paljous on ollut, niinkuin suuren ja nousevan\nmeren tulo, minä olen vienyt ne, ja suuret kuninkaat lyönyt ja\nruhtinaat lannistanut ja mahtavat kansat alamaisikseni tehnyt, ja minä\nolen vaeltanut erämaitten toiselle puolelle, ja niiden kansojen tykö\nkulkenut, jotka maailmojen ääressä asuvat, ja joiden nimiä ei minun\nisilleni mainittu ole.\n\nSillä minun mieleni on ollut kuin juopumus, ja maat minä olen\nhoureillani täyttänyt, eikä ole rantoja minun mieleni haluilla ollut,\neikä määrää minun käteni voimalla. Mutta kauemmas on minun mieleni\nlentänyt ja rajatonta minun uneni ovat palaneet. Sillä suuret ja\npauhaavaiset meret, joilla ei rantoja ole, ovat auenneet minun eteeni,\nja taivaaseen asti ulottuvat vuoret ovat minun tielleni nousseet, kun\nminä sotajoukkoineni vaeltanut olen, ja niitten eteen olen minä\npysähtynyt ja palanut.\n\nSillä kun minä meren rannalle tullut olin, ja kun se rannattomassa\nsinessä minun silmääni astui ja minun edessäni heilui ja kohisi, niin\najoin minä hevoseni, jolla minä istuin, ulos sille niemelle, joka\nkauimmaksi ulos meren syliin meni, ja kun hevonen tahtoi seisahtua,\nniin löin minä sitä ja pakotin sen ottamaan jonkun askelen ulos\nmereenkin vielä, niin että se seisoi polviinsa asti vedessä, ja että\nsuolaiset pisarat hyrskähtelivät minun kasvoilleni. Siellä minä seisoin\npäivän ja yön, enkä minä edessäni muuta nähnyt kuin suuren meren ja\ntaivaan sen päällä, ja minä luulin rintani ratkeevan, kun minä sitä\nmerta kuuntelin. Minä seisoin siinä ja annoin tuulen lakata ja jälleen\nherätä, ja vasta kun uusi aamu valkeni ja aurinko nousi vedestä ylös,\nrevin minä itseni vallalleni ja käänsin hevoseni ja ajoin pois; enkä\nminä sinä päivänä silmiäni ylös maasta nostanut, ja minun vasen käteni\npysyi rinnan päälle painettuna.\n\nJa toisen kerran kulki minun tieni vuorien juurille, jotka taivaaseen\nasti minun edessäni kasvoivat, niin että niiden hämärät harjat pilvien\ntaa minun silmistäni peittyivät, ja että minä niiden juurella seisoin\nniinkuin maahan viskattuna. Siinäkin minä kauan seisoin ja vapisin\nitsessäni. Minä näin, kun ne vuoret minun edessäni harmaassa yössä\nseisoivat, ja olivat lyijynjäykät, niin että minun sydämeni oli\nrunneltu, kun minun silmäni niihin liittyivät, ja sitte minä näin ne\ntaas, kun aamu valkeentui ja helottava aurinko nousi ja niiden\nhuippujen lumikirkkaus minun silmiini tulvi, kun ne uiskentelivat\nylhäällä sinisen taivaan keskellä. Minä seisoin ja imin itseäni siinä,\nja minä ihmettelen, ett'eivät siivet minun olkapäistäni puhjenneet,\nsillä minun haluni minussa oli syvä niinkuin meren viileä pohja, ja\nminä halasin korkeudessa mukana olla, niin että minä halajoimiseni alla\nkärsein.\n\nOh, minun houreeni ja minun palavat uneni! maat minä teillä olen\ntäyttänyt ja ylös tähtiinkin minä kuumat katseeni olen heittänyt! Mikä\nolet sinä, julma voima, joka minun sydämeni minulle kivuksi teet?\nJoskus sinä olet himmeä ja samea kuin hekuma, mutta toisen kerran olet\nsinä helähtävä, kuin kirkas leimaus. Joskus sinä uumotat kuin\nsalavalkea ja syöt kuin kytö, toisen kerran levität sinä lentosi,\nniinkuin kotka leveät siipensä. Sinä himmeä ja kammottava voima! sinä\nminua hallitset ja ajat, halujen liekit sinä sytytät minussa, ja\nhimoilla minua piiskaat, mailman läpi minä syöksyn niinkuin käsitetty\neläin, eikä minun polttavaan janooni ikinä tyydytystä tule. Voi, sinä\nsydämeeni sidottu voima, päivät sinä minua ajat, ja minä lennän\nmaailmojen lävitse, ja minun kurkkuni on kuiva kuumasta poltosta! mutta\nkun yö tulee ja maailma valkeentuu ympärillä, niin minä jään yksin\nistumaan huoneeseni, ja silloin minun käteni pusertuvat yhteen rintaani\nvastaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nJa taas minä huoneeni katolla istun ja soittelen. Nytkin on ilta ja\ntuulee, mutta se tuuli tulee mereltä kohden, ja sen leppeä vihinä\nleyhyy minun poskillani. Anna minun hengittää sinun kosteaa\nviileyttäsi, oi lämmin tuuli, se laskeutuu sydämelle niinkuin kaste, ja\npehmeät tunteet heruvat valveille.\n\nSillä nytkin on ilta, ja tähdet keinuvat sinisellä taivaalla. Ja kun\nminä katollani istun, niin puut kohisevat jalkojen edessä tummasti ja\nyllä vaeltaa korkea kuu ja valaisee puiston minun edessäni, niin että\nminä näen, kuinka puiden latvat hiljaa taipuilevat, kun tuulen henki\nkäy niiden ylitse.\n\nJa olo on niin leppeä ja hyvä, ja minun sydämelleni vuotaa lämmin\ntunteiden sade, ja minä sulan itsessäni, kun minä taivaan huojentavaa\nsineä katselen, ja kun minä hengitän ilmaa, jonka kosketus on lämmin\nhively.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTämmöisen laulun minä lauloin kerran, kun minä olin mielessäni\nherkytetty, ja kun minun ajatukseni kukoistelivat:\n\nKolme kukkasta minä tunnen, ja ne kukkaset ovat elämän kukkaset.\n\nYksi on sininen kukkanen, ja se kukkanen on toivojen ja unien keinuva\nkukoistus.\n\nMutta toinen kukkanen on punainen, ja se on rakkauden suuri kukkanen,\nja se kukkanen on punainen kuin veren ulpukka.\n\nJa kolmas on keltainen kukkanen, ja se on täyttymisen nuokkuva\nkukkanen, ja se on kylläinen, niinkuin täysinäinen tähkäpää, joka\nsuvi-illan rusossa kypsänä keinuilee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitte on vielä musta kukkanen, ja se on kuoleman kukkanen, mutta\nsen musta on mustempi kuin kaikki muu musta, ja se on niinkuin pimeä\nyö, niin että kun sitä katsoo, niin silmät jäävät siihen. Mutta sitä\nmustaa kukkasta en minä ole nähnyt vielä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNiin on ihmisen sydän niinkuin kukkanen, joka kedolla keinuu ja\niloitsee itsestänsä, kun sillä ovat täydet lehdet, ja kun se ne täydet\nlehtensä on auki avannut. Tai niin on ihmisen olo kuin avoimen taivaan,\njoka tuulet ottaa syliinsä, vaikka ne mistä tulisivat, ja aina\ntäytettynä humisee ja hulmuu. Sillä ihmisen mieli on niinkuin viritetty\nkannel, jonka hennoinkin kosketus tuhannesti väräjämään saa.\n\nEikä ihminen mitään muuta ole kuin sitä, mitä hän yhtenä hetkenä on.\nSillä kun silmä näkee sinisen taivaan, niin on sininen taivas mielessä,\neikä muuta muista kuin suuren ja avoimen ilon, joka rinnassa kukoistaa.\nTai kun rinnan lävitse tuska leikkaa, niin on olo paljas tuska, eikä\nelämässä muuta näe, kuin selvän hädän huudon. Sillä mitä yhtenä hetkenä\non, ei sitä toisena muista, ja eilinen päivä on kuollut ääni, ja mitä\nmennyt on, se on niinkuin kielettömän kulkusen soitto. Mutta mitä nyt\non, ja mikä silmän nyt täyttää ja sydämessä elää, se rinnan vangitsee,\nja oleva hetki ihmisen viritetyssä rinnassa kajaa.\n\nMinä iloitsen puusta, kun se minun silmääni tulee, ja kun minä näen sen\nmaasta kasvavan, ja omassa rinnassasi minä tunnen, kuinka se\nhiljaisessa ja väkevässä riemussa solakkana nousee, ja minä iloitsen,\nkun minä maata katson ja näen kuinka se on levitetty minun silmieni\neteen niinkuin väkevyyden perustus; ja jos minä ruohoa jalkojeni edessä\nkatson, kun se on pehmeä ja kun hyönteiset sen varjossa kävelevät, ja\njos minä silmäni nostan ja heitän niityn ylitse, joka on kukkasista\nkeltainen ja valkoinen, niin että sille on kuin lämmin ja tuoksuva\npeitto levitetty, niin on se näkö kaikki minulle paljaaksi riemuksi, ja\nminä tunnen sydämeni siitä tulvivan, mikä minun silmäini edessä elää.\nTai kun tuska on minun löytänyt ja lyönyt, niin että minä itseeni\nkäännyn ja mieleni haavan ympärille itseni suljen, niin että maailma\nulkopuolellani minun silmistäni sammuu, niin läpitsensä senkin hetken\ntuntee, ja pohjaan asti tuskansakin elää, niin että tuska tulee sydämen\nelämäksi.\n\nSillä ihminen elää, ja elämä eletään joka silmänräpäys. Ja joka\nsilmänräpäys on ihmisen elämä kokonaisesti, ja joka silmänräpäys\nihminen elämänsä pohjaan asti elää. Sillä maailma on se, mitä hetkessä\nihmisen silmään tulee, ja hetkessä on ijäisyys, ja elämä ja kaikki, ja\nhetkessä ihmisen silmä juo ja ihmisen sydän tykähtää.\n\nNäin minä sentähden elän ja elää tahdon. Sillä minä tahdon minun\nelämästäni joka silmänräpäyksen elää. Ja minä tahdon täyden taivaan\nnähdä, ja selvän kirkkauden silmilläni juoda, ja sitte tahdon minä\npaljaan valkean suonissani tuntea, sillä sitte minä tiedän, että minä\nelänyt olen. Ja muu elämä olisi surkastus ja pieni vaiva ja tukala\ntomun hengitys; ja joll'ei joka hetki saisi täytenä oloansa elää, niin\nsilloin olisi niinkuin itsensä kadottanut ja niinkuin omasta elämästään\neksynyt. Mutta nyt tahdon minä elämän niin elää, että minä siitä\njuovun, ja minä tahdon sen täysin siemauksin ottaa, niin että minä sen\nsyvyyksien hivelyn omassa rinnassani tuntea saan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nNyt minä olen nähnyt näyn, ja vaikka minä olen valveilla ollut, niin on\nniinkuin minä unta olisin nähnyt, ja niinkuin minä vielä unta näkisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun minä aamulti heräsin, niin oli kirkas päivä, ja kun minä käännyin\nakkunaan päin, niin visersi sen edessä lintu ja taivas oli sininen ja\niloinen. Minä hypähdin ylös ja heitin vaatteet päälleni, ja ennenkuin\nminä vielä kerkesin lyömään akkunata auki ja siitä rintaani tuoksuvaa\nilmaa hengittämään, juoksin minä portaitani ylös katolle. Lämmin ilma\nhulmui minua vastaan jo ennen, ja kun minä katolle pääsin, niin\nhengähteli tuore tuuli minun silmäluomillani. Kun minä sitte nostin\nsilmäni ja katsoin lakeuksien ylitse, niin lepäsi aamu maiden yllä ja\nmaailma oli helkkymässä. Minä otin sen sydämeeni ja riemuitsin, sillä\ntaivas oli yllä niinkuin heleä laulu, ja maan syli viheriöitsi, ja\nJerusalemin valkoiset rakennukset hohtelivat heiluvien lehdikköjensä\nkeskeltä, niin että kaikki oli nähdä niinkuin tuore hymy nuoren\nneitosen poskilla. Ja minä annoin silmieni suloisessa riemussa joka\npaikkaan jäädä ikäänkuin hyväilyä ottamaan.\n\nLähellä juuri, minun jalkojeni edessä oli pieni rakennus, sen valkoiset\nseinät olivat puitten varjossa, niin että se kulma, joka siitä välkkyi\nlehdikön keskeltä, pujahti iloisena auringon valoon. Usein minä olin\njäänyt sitä katsomaan, kun se näytti niin herttaiselta ja omalta siinä,\nja nytkin minun mielessäni värähti lämpimästi, kun minun silmäni siihen\nsattui, ja minä jäin sitä katsomaan.\n\nMutta juuri kun minä katsoin sinne, niin tuli lehdikön verhosta nainen,\nja asteli poikki sen katon. Hän oli noussut ylös katolle juuri,\nkeveästi astui hän sen poikki, hetkeksi peittyi hän silmistä yhden\npalmun oksien varjoon, joka kasvoi juuri huoneen edessä, ja peitti\nsitä, niin ett'ei hänestä näkynyt kuin vilahtava haamu sen takana.\nMutta sitte hän tuli näkyviin toisella puolella, sillä, joka oli\nauringossa, ja joka oli minun silmieni edessä paljaana. Hän oli\nheittänyt olalleen kepeän vaatteen, ja hänen pukunsa valkoiset hihat\nhiipivät pehmoisesti hänen lämpimäin käsivarsiensa ympärille. Hän astui\nnotkeasti, ja joka askelella hän näytti jättävän itsensä ilman syliin,\nkun se hyväilevänä tuli häntä vastaan. Siinä kasvoi kaksi korkeaa\nviheriää kukkasta, joilla kummallakin heilui yksinäisen pitkän varren\npäässä yksi ainoa heleänpunainen kukoistus, niiden väliin hän pysähtyi\nja jäi seisomaan siihen pää käden varaan nojattuna ja silmät valuisessa\nhymyssä. Koko ajan pysyivät minun silmäni hänessä, kun hän siinä\nseisoi, sillä hänen kasvojensa tumma ja ruskottava tuntu kietoi minun\nsilmäni, ja hänen hengityksensä liihottava nouseminen ja laskeminen\nhänen puhtaan vaatteensa alla vangitsi minun sydämeni väräjävällä\nvedolla. Siinä hän seisoi pää hiljaa taivutettuna, tummat hiukset\npehmeässä solmussa päälaella, ja näytti kuin ei hän itsekään\najatuksistaan tietäisi, kun ne kaukana ja hymyävän levon taipaleita\npurjehtivat, hän seisoi unhottuneena siinä ja hänen poskiensa punerrus\nväreili. Minä puolimmiten pelkäsin hengittää, sillä hän oli minun\nsilmissäni niinkuin aamun väräjävä tähti, joka aamun taivaalla on kuin\nhento himarrus, ja jota silmilläänkin uskaltaa lähetä vaan hiljaa ja\nsilitellen, ett'ei se kosketuksen edessä hupenisi äärettömän avaruuden\nsiniseen pohjaan. Mutta sitte oli hänellä vielä minun silmissäni lämmin\nkajastus, niin että sydän värähti lämpimästi minussa, kun minä sain\nkatsella häntä. Sillä hän oli minun silmissäni vielä, niinkuin nuori\nehtoonpunassa ruskottava solakka koivu, joka notkeana seisoo, ja\nlehvistössään punervana ja lämpimänä huojuu, niin että mielessä virkoo\nhiljainen ja lämpimältä värähtävä veto, kun sillä antaa silmänsä\nlevätä. Silloin havahti hän, hän nosti silmänsä ja jäi ilostuneena ulos\naurinkoiseen ilmaan katsomaan, samassa oli hän kohottanut kätensä, ja\nsitaissut hiuksensa solmusta, niin että ne heltesivät ja pehmeissä ja\nvallattomissa laineissa valuivat hänen olkapäilleen ales. Silloin\nsattuivat hänen silmänsä siihen korkeampaan kukkaseen hänen oikealla\npuolellaan, joka hiljaa keinui hellässä tuulessa, hänen hiuksensa\njäivät, hän kumartui lähemmäksi, ja kohotti kätensä ikäänkuin aikoisi\nhän taittaa sen yksinäisessä varressa heiluvan kukoistuksen itselleen,\nmutta sitte hän seisahti puoliliikkeessään, ja näytti muuttavan\nmielensä, hän kumartui vaan ja taivutti sitä kukkasta puoleensa,\nikäänkuin aikoisi hän suudella sitä keskelle sen punaista umpua. Kun\nhänen huulensa sitte liittyivät siihen, niin en minä tiedä, punastuiko\nhän itse, vai heittikö se kukkanen hänen poskilleen tumman värin, joka\nsai minun mieleni värähtämään, kun minä sen näin. Silloin juuri, kun se\nkukkanen hänen huulillaan oli, lankesivat hänen silmänsä minuun, kun\nminä seisoin katollani, ja olin astunut ihan kattoni reunalle asti ja\npidättämättömästi annoin silmäni hänen päällään olla. Hänen katseensa\nseisahti, niin että hän jäi yhdeksi silmänräpäykseksi totisena\nkatsomaan minua suoraan silmään, hän piti sitä punaista kukkasta vielä\nhuulilleen taivutettuna, samassa puhkesi hänen huuliltaan matala\nhuudahdus, hän hellitti kukkasesta, niin että se jäi ilmaan\nheilahtelemaan, kokosi tummat hiuksensa rinnoilleen, kääntyi ympäri ja\njuoksi katon ylitse pois. Mutta ennenkuin hän vielä katosi minun\nnäkyvistäni, näin minä hänen silmänsä vielä toisen kerran välähtävän\nminua kohden, sillä kun hän tuli portaille ja aikoi laskeutua ales,\nkäänsi hän päätään taaksepäin, niin että hänen silmänsä jäivät hetkeksi\nlepäämään minun päälläni. Tietämättäni ojentuivat minun käteni häntä\nkohden. Kun hän sitte oli poissa minun silmistäni, jäin minä vielä\nseisomaan, ja minun sydämeni oli vedetty hänen mukanaan. Kun minä\nviimein käännyin ja läksin pois, niin pitelin minä otsaani, niinkuin\nminä olisin unessa kävellyt, mutta sydämessäni minun oli ikävä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOlenko minä makeaa hunajaa juonut? Onko elämä minun silmistäni\nruusuiseksi uneksi huvennut? Olenko minä humaltunut?\n\nMinä istun huoneessani, ja minun huoneeni on niinkuin ennen. Enkö minä\nsiis unta näe? Minä vedän kädelläni lämpimän otsani ylitse, ja koetan\nselkeytyä itsessäni. Sillä kaikki on niinkuin se aina on ollut, ja\nkaikki on samaa, kun minä sitä ajattelen, mutta kun minä ympärilleni\nkatson, ja annan silmäni huoneessani vaeltaa, niin kaikki on uutta ja\ntoista, ja kaikki on muuttunut, kun se minun silmääni tulee.\n\nMutta onko kaikki samaa kuin ennenkin? Eikö katto tuossa liehu\nkorkeammalta, ja eivätkö seinät tuossa ympärillä lämpimämpinä valuta?\nJa onko se totta, että se on minun istuimeni, jota minä kädelläni\npitelen ja koettelen, eivätkö minun käsivarteni siis pehmeitten\nkukkasien päällä lepää? Näenkö minä selvillä silmilläni paljasta\npunastuvaa unta?\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTällaistako elämä on? Että on kuin lintu, joka istuu keskellä punaista\nkukkastarhaa, ja korkeimman ja punaisimman kukkasen latvalla keinuu ja\nlaulelee.\n\nJa tällaistako elämä on? Että on kuin viritetty kello, joka on\nripustettu taivaan siniselle laelle, ja että kun soi, niin kaikki\nyltäänsä soi.\n\nJa tällaistako rakkaus on? Että on itse kuin suuri punainen kukkanen,\njonka lehdet ovat niin punaiset, että veren niistä luulee tippumaan\nlähtevän.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKuulkaa nyt, sillä nyt minä laulan, sillä minä olen nähnyt Bathseban!\nBathseban!\n\nOh, minun sydämeni, sanotko sinä hänen nimensä, etkä senjälkeen ijäksi\nvaikene, ja oh! te seinät, te kuulette hänen nimensä mainittavan,\nettekä kumarra! Sillä Bathseba on naisten kuningatar, ja jumala itse\nhänen edessään kätensä ristiin laskee.\n\nOh, Bathseban, Bathseban korkeaa laulua minä laulan. Sillä katso! sinä\nJerusalem olet kaupunkien ruhtinattareksi korotettu, sillä sinun\nnaistesi joukossa on Bathseba, ja sinun katujesi kivet ovat kukkasiksi\npuhjenneet, sillä Bathseban jalat ovat niillä astuneet.\n\nJa mitä on minulle enää sininen taivas, sillä minä olen nähnyt\nBathseban, ja mitä ovat punaiset kukkaset, sillä minä olen nähnyt\nBathseban, ja mitä on valkoisen hevosen lento öisen aavikon ylitse, ja\nmitä ovat etäisyyden saavuttamattomat maat ja mitä sydämen palavat\nnäyt!\n\nNyt minä sankariksi tullut olen, ja suureksi laulajaksi, ja nyt minä\ntiedän, mitä varten minä syntynyt olen, sillä minä olen sinun löytänyt,\no Bathseba! Ja nyt minun taivaani, joka on ollut pimeä, on\nvalkeentunut, sillä Bathseba on minun taivaani auringoksi tullut. Minun\nnaiseni, ja minun kuningattareni, sitä varten olen minä suureksi\nsyntynyt, ja sitä varten on minulle sankarin sydän annettu, että minä\nsinua rakastaa taitaisin.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMinun sydämeni käy laineissa, ja on niinkuin kukkasia minun ympärilläni\npuhkeilisi ja kun minä nostan silmäni otsani alla, niin kukostelee\nmaailma minun silmäini edessä.\n\nMinä olen tullut toiseksi ihmiseksi, niin että minä ihmettelen itseäni.\nSillä minun sydämessäni virkoo ja solisee ja minä itse olen tullut\npehmeäksi ja herkkyväksi ja minun ajatuksenikin ovat lämpöisessä\nvärinässä.\n\nJos minä olen yksin, niin viekottelevat ajatukset minun toimistani\npois, ja pehmeät unet ottavat minun, niin että minun tekisi mieleni\nistahtaa ja nojata päätäni jotakin vastaan, sillä tuntuu, niinkuin\nkaikki silittäisi minua, ja minun tekisi mieleni painaa poskeni\ntyynyyn.\n\nMutta kun minä olen toisten kanssa, niin unhotan minä heidät, ja jään\nomien ajatusteni kanssa olemaan, sillä ne ovat niin pehmeät ja\nlämpimät, että ne ovat niinkuin valuisia hahtuvia, jotka liihottelevat\nminun päälleni. Kun minä herään niistä, ja toiset huomaan, niin katson\nminä yht'äkkiä heitä silmiin, ja hymyilen heille niin iloisesti, että\nhe katsovat kysyen minuun ja kummastelevat minua.\n\nMutta en enää heitä huomaakkaan, ja kun minä olen hymyillyt heille,\nniin ottavat minun ajatukseni taas minun, enkä minä muistakkaan, että\nminä heidän keskellänsä istun.\n\nSillä minun sydämeni on saanut oman ajatuksensa, ja Bathseba minun\nmielessäni aina lepää. Sillä häntä minä ajattelen, ja minun mieleni on\nsyleilyä ja suuteloa täynnä ja hiljainen halajoiminen keinuu minussa.\nJos minä silmäni ummistan, niin näen minä hänen edessäni niinkuin\nlämpimän halauksen, ja jos minä avaan silmäni, niin tekisi minun\nmieleni suudella ilmaa, ja levittää käteni syleilyyn, sillä Bathseba\nliihottaa minulle kaiken yllä. Ja koko ajan rusottaa minussa niin\npehmeästi, että minä aina unhotan itseni ja jään sitä rusotustani\nelämään.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nMinä muistelen ... sillä kun minä ajattelen itsessäni, niin minä olen\nennenkin elänyt, ja minun menneestä elämästäni nousee tuoksuja niinkuin\nkukkasmaasta, ja minä olen herkytetty muistojani muistamaan nyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTe Siionin tyttäret, kuinka te soittelitte kun teidän sankarinne tuli,\nhän joka oli Goliatin lyönyt. Sillä Israelin sotajoukko palasi ja sen\nyllä liehuilivat voiton viheriät palmut. Minä silloin sen sotajoukon\nedessä ratsastin ja ylpeästi nosteli minun ratsuni päätään. Ja kun\nminun takanani sotajoukko kohisi ja maa askelten väkevästä poljennasta\nvavahteli, tunsin minä rintani levittyvän, sillä minä olin Goliatin\nlyönyt, ja minun käteni oli Israelin vihollisen maahan sortanut, ja nyt\nminä Israelin voittavan sotajoukon edessä ratsastin ja Jerusalemia\nlähestyin, jossa minä tiesin kansamme meitä odottavan.\n\nKun sitte Jerusalem meidän eteemme nousi ja sen tornit häälyvien\nlippujen ja vehreitten lehtien alla olivat ja musta kansan paljous sen\nmuurien harjat ja toistensa takana nousevat katot peitti niin että\nkaupunki siinä huojui ja heilui, niin vavahti minun sydämessäni, kun\nminä yksin siinä rivien edessä ratsastin ja kaikkien silmien edessä\nvaluttavia portteja kohden ajoin, mutta minä nousin suoremmaksi\nsatulassani ja kannustin hevostani, niin että se viskasi päätään\ntaaksepäin ja heilahutti paksua harjaansa. Suunnattomat olivat rivit\ntakanani, ja askelten kohinassa kumahteli voiton poljenta, ja laulu,\njoka takaani rivien pohjalta pidättämättömänä nousi, oli voiton rajaton\nlaulu ja väen paljoudesta edessä humisi ilma ympärillä. Silloin korkeat\nportit minun silmissäni himersivät, takana häämötti suora ja kukiteltu\ntie, ja kahden puolen sitä vallettui tiheä ihmisseinä. Mutta taampaa\ntieltä valutti valkoinen naisten parvi minua kohden. Ja kun minä ajoin\nportista sisään, niin helähtivät harput soimaan ja huilut helisemään ja\nne valkoiset naisten parvet liikkuivat minua kohden. Niillä naisilla\noli kukkasia käsissä, muutamalla yksi ainoa suuri helottava kukkanen,\ntoisilla kukkaskimppu kummassakin kädessä, heillä oli valkoiset\nvaatteet kaikilla, ja kun he tulivat minua kohden, niin oli se kuin\nutua. Sitte rupesi satamaan kukkasia minun päälleni, sillä he rupesivat\nheittämään kukkasiansa minulle; niitä tuli silmille ja rinnalle,\nviimein minun täytyi nostaa kilpeäni hiukan suojatakseni itseäni\nniiltä, niin että ne kahisivat kilven kiiltävää kylkeä myöten ales\nhevosen jalkoihin, niin että se kahlasi kukkasten keskeltä ja nosteli\njalkojansa, sitte se suihkasi yhden kukkasvihon suuhunsa, ja pudisteli\nsitä hampaissaan. Minun mieleni rupesi asettumaan, ja minä päästin\nkypärin nauhan leukani alta vallalleen ja otin sen päästäni ja annoin\nhiusteni liehua valloillaan. Sitte minä katselin ympärilleni ja minä\nilostuin, kun minä niitä kierteleviä parvia katselin. Käsikädessä ne\nsiinä liehuilivat minun edessäni, mustat hivukset ilmassa vapaina ja\nvalkoiset puvut ympärillä hulmumassa. Siinä ne hupenivat minun tieltäni\npois, kun minä eteenpäin ratsastin, ja tanssivat minun edestäni. Minä\ntulin iloiseksi, sillä he olivat kaikki niinkuin he olisivat olleet\nminun tuttaviani, ja minun teki mieleni antaa heille kättä jokaiselle,\nsillä heidän silmänsä katselivat niin iloisina minua. Yhden silmät\nolivat vallattomana hymynä, mutta ei hän katsonut minua eikä toisiakaan\nkohden, iloitsi vaan ja taputti käsiään yhteen, kun silmät jonkun\nkanssa yhteen sattuivat; toisen posket hänen vieressään olivat\niloisissa kuopissa, kun hän kulmiensa alta, ikäänkuin katsettansa\nsalaten, minua katseli; heidän kummankin takana näkyi kolmas, sen\nsilmät lepäsivät silmänräpäyksen verran totisina minun päälläni, mutta\nkun hän huomasi minun katsovan häntä, lensi hän punastuvaksi, ja riensi\nottamaan kahta viereistään kädestä ja niiden kanssa pois lentämään,\nmutta mennessään katsoi hän vielä olkansa ylitse taakseen ja punastui\ntoisen kerran, kun hän näki minun vieläkin häntä katselevan, minä\nolisin suudellut häntä keskelle sitä punastuvaa poskea. Silloin lensi\niso kukkasvihko minua päin silmiä, ja kun minä taas rupesin näkemään,\nniin nauroivat kaikki ympärillä, mutta minä kostin yhdelle, joka\nkaikkein enimmän nauroi, ja sieppasin kukkaset siltä, ja ajattelin\nsitaista häntä itseänsäkin uumilta ja nostaa kanssani hevosen selkään,\nmutta hän sai kierretyksi itsensä irti käsistäni ja juoksi pois, ja\nvasta kun hän jonkun matkan päässä oli, kääntyi hän ympäri ja katseli\nminua heleästi nauraen ja hengitti nopeasti. Hän olikin kaunein ja\niloisin kaikista, ja minä ajattelin ottaa hänen kiinni vielä, kun hän\nsieltä toisten takaakin vielä nauroi, enkä minä olisi pitänyt väliä,\nvaikka minä olisin häntä ihan keskelle suuta suudellut, mutta sitte\ntuli jo, ennenkuin minä häntä sain kiinni, toisia minun silmiini, enkä\nminä enää muistanutkaan ajatella sitä, kuinka notkeasti hän oli\nlevännyt minun käsivarrellani, ennenkuin hän siitä pois sai itsensä\nkierretyksi. Ja sitte oli taas kaikki minun silmissäni paljasta\ntanssivaa humua ja hymyileviä silmiä ja tuoreita poskia, joille veri\nnousi ja laski raikkaina kukkasina, enkä minä koko siitä illasta muuta\nmuista. Ja kun minä sitä vieläkin muistelen, niin menevät minun silmäni\nvaluiseen hymyyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun minä sitte olin kuningas, ja minun mieltäni veti kaukaisiin maihin,\nniin on minulla siitä toisia muistoja. Sillä kun minä sotajoukkojeni\nkanssa olin liikkeellä ja vieraitten maitten keskellä olin, niin öisin\nkun minä yksin jäin ja kun voiton hyminä ympäriltäni vaikeni, niin\nistuin minä valveilla ja katselin yötä, ja minun mielelläni lepäsi\ntumma kaiho, ja oli, ikäänkuin minä olisin kahta kättä halajoinnut,\njotka minun kaulani ympärille kiertyisivät, ja ikäänkuin minun huuleni\nolisivat hakeneet kahta lämmintä huulta...\n\nKun sitte päivä valkeentui, ja minun sotajoukkojeni ilo taas eteenpäin\npauhasi, ja kun uudet kaupungit viheriäisten lehdikköjensä keskeltä\neteen nousivat ja idän kuninkaat palmuja heilutellen vastaan tulivat ja\nminut kaupunkeihinsa veivät ja polvistuen johtivat minut palatsiensa\nkorkeista ovista sisään, niin kun ilta tuli, ja minä loistavassa\nsalissa ylhäisellä istuimella istuin ja kuninkaat minun kummallakin\npuolellani, niin käskin minä soittajat soittamaan, ja annoin\nruhtinatarten eteen tulla ja tanssia.\n\nKun sitte ympärillä humu heräsi, ja soitto korkeissa holveissa\nkajailemaan rupesi, ja kun naisten ilmaiset ryhmät rupesivat iloisten\npilarien välistä liehuilemaan esiin, niin olin minä alallani ja pysyin\nsanattomana. Ne parvet olivat niinkuin valkoiset pilvet, kun ne\ntulivat, ja kepeä hulmunta nousi silmien eteen niistä. Soitto humuili\nniiden tullessa valuisesti ja ikäänkuin olematonta tavoitellen, mutta\nsitte se löysi itsensä ja sen kohina syventyi. Sen syventyvän soiton\nmukana lähenivät tanssijain parvet, ne tulivat tanssin sylissä silmään,\nkiertelevät käsivarret paljastuivat siitä vaalevasta hulmunnasta, sitte\nminä näin silmät, ja niiden silmien loisto oli totinen ja ne hohtivat\nsuorasti minua kohden, ja heidän keskeltään hulmahteli tuoksu, joka oli\nhyvä ja raskas, ja kun se hiveli minun poskiani, niin minä hengitin\nsitä. Minä hengitin sitä hiljaa ensin, ja koetin olla tyyni ja kylmä.\nSiinä itseäni pidätellen, minä kuuntelin, kuinka soiton kohina paisui\nja nousi, ja sitte minä sisässäni ikäänkuin aukenin, ja minussa heräsi\npainava halu vetää rintani täyteen sitä tuoksuavaa ilmaa, ja antaa\nitseni huumahtaa sen soiton mukaan, enkä minä enää missään olisi\nitseäni vastustaa tahtonut. Nyt minä näin rinnat, jotka vavahtelivat\nharsojen alla, ja minä näin uumat, jotka taipuilivat tanssin käänteissä\nja kaikki oli kuuma ja tummassa vauhdissa lentävä pyörre, ja kaikki\nsilmät paloivat minua kohden, ja se palo oli totinen ja syttyvä, niin\nettä minä värähdin itsessäni, kun minä niiden silmien katsannon kohdeni\ntunsin. Kun minä siinä kuulustelin, niin en minä pysynyt istumassa\nenää, vaan nousin seisomaan, ja minä vapisin hiukan. Sillä se soitto\ntuli nousussaan, niinkuin väkevä valli ja silmät ummessa ja kädet\nkurotettuina olisi sen haltuun itsensä heittänyt ja sen kantamaksi\nitsensä jättänyt, mutta kun se laski, niin sen lasku oli paljas hekuma,\njoka värisi, ja tainnuksissa sen syliin vaipui. Vielä kerran minä vedin\nrintani täyteen sitä raskasta ja tuoksuvaa ilmaa, joka leyhyi ympärillä\nniinkuin hivelevä usva, ja sitte oli silmissä enää vaan notkuva pyörre\nja kuuma lento. Silloin huumahti mieli ja minä horjahdin yhden askelen\neteenpäin, mutta sitten minä jo tulin juosten istuimen portaita alas ja\nseisoin keskellä pyörryttävää tanssia. Yhden silmänräpäyksen minä\nkatsahdin ympärilleni, ennenkuin minä itseni jätin, mutta sitte katosi\nkaikki silmistä, enkä minä muuta muista kuin kuumottavan posken, jota\nvastaan minun poskeni hiipi ja lämpimän rinnan, joka vavahdellen taipui\nminun rintaani vastaan. Ja sitte oli, ikäänkuin minä olisin lentänyt\npois, ja niinkuin minä olisin syviä ulappoja sukeltanut, joissa ei\nmitään tietoa ole.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun minä sitä kaikkea ajattelen, niin minun sydämeni on niinkuin\nkukkastarha, ja monta tunnetta on sillä kukostanut, niin että sen\nmuistoista kasvaa tuoksu, joka nousee päähän niinkuin väkevä viini. Oh,\nsillä monta muistoa minussa virkoo, ja minä elän muistoissani elämäni\nuudestaan rinnassani, niinkuin minä nyt vasta sen eläisin.\n\nMutta katso, nyt vasta minä sentään tiedän, mitä rakkaus on. Sillä\nrakkaudessani minä muistamaankin opin. Ja rakkaus on väikkyvä kangastus\nja etäisyyden uni ja mielen sulanut sointu, mutta sitte on rakkaus\nvielä niinkuin punertavan veren rusko ja lämmin suihku.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMinä olen itseeni vetäytynyt ja pehmeät unet keinuttelevat minun\nmieltäni. Ja vaikka minä katselen ympärillenikin, niin minä jätän sen\nkohta, ja palaan itseeni takaisin, sillä minussa on niin hyvä olla, ja\nlämpimät ajatukset minun sydämessäni vihertelevät, ja niitten kanssa on\nsuloista olla.\n\nJa minä olen niinkuin nainen, joka tietää sankaria rintansa alla\nkantavansa, ja joka aina eteensä hymyilee, vaikka hän yksinkin on; ja\nhänen kaltaisensa minä olen, sillä minä hellytän sylissäni minun suurta\nja lämmintä onneani.\n\nMinä olen kokoutunut itseeni, sillä minun sydämeni on kukkurallansa\nminussa. Ja vaikka minä koko päivän yksin istuisin, ja vaikk'en minä\nmuuta tekisi kuin käsiäni ristissä pitäisin, niin herkkyisi minun oloni\ntäytenä sentään, enkä minä väsyisi sitä yhtä ainoaa mielessäni\nkuvailemasta. Sillä minun suoniini on rakkauden hunajaa valutettu, ja\nsilmät ummessa minä Bathsebaa halajan. Oi, minä olen elämälleni niin\nlämpimästi kiitollinen, sillä elämä on ollut niin hyvä minulle, ja on\nminun rikkaaksi itsessäni tehnyt.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nYhtenä iltana, kun minä huoneeni katolla istuin, ja kun oli tyyni, niin\nminä kuulin laulavan äänen, ja kun minä katsoin, niin istui Bathseba\npalmunsa varjossa ja lauloi. Hän luuli olevansa yksin, ja hyräili\nääneensä, ja minä erotin joka sanan, kun se kumpusi hänen huuliltaan.\nEnkä minä uskaltanut liikahtaa istuessani siinä, ja peljäten ajattelin\nminä, että hänelle tulisi jotain muuta mieleen, niin että hän lakkaisi\nlaulamasta. Tällä tapaa hän lauloi, ja joka sana viivähti hiljaisessa\nilmassa: -- -- --\n\nMinun on lämmin olla mielessäni, ja ihmetellen ja viivähtäen minä\nympärilleni silmäni nostan. Sillä minä elän uudessa ilmassa, joka on\nsuloinen ja painava rinnan ympärillä, enkä minä tiedä, onko tämä totta.\n\nYhden kerran näen minä edessäni syvät, syvät silmät, ja niihin silmiin\non sidottuna maailman kaikki hellyys ja hyväilevä veto, ja ne silmät\nkatsovat minua suorasti silmään ja ottavat minua sydämen pohjaan. Ja\nhetkittäin unhotan minä itseni katsomaan niitä silmiä vastaan, niin\nettä minä tunnen, kuinka minun poskeni lämpenevät.\n\nOh, sillä koko minun oloni on niinkuin unennäköä. Enkä minä osaa\najatella, mitä minä olen, ja missä minä olen, vaan minä olen niinkuin\nlämpimissä harsoissa, ja minun on suloista ja pehmeää olla, ja minun\najatuksenikin ovat punastuvaiset. Ja kaikkein mieluimmin sulkisin minä\njoka hetki silmäni ja pysyisin hiljaa, sillä silloin rusottaa minussa\nniin lämpimästi, ja minun mieleni ympärille tulee niin heleä\nkuultavuus, ett'ei minun tarvitse muuta kuin hiljaa painaa kädelläni\nsydämelleni, ja minun on suloista olla.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nJa kepeä oli Ruthin jalka ja lämmin hänen poskensa, koska hän Boaksen\ntykö hiipi, kun hän nukkui. Sillä niin se oli tullut hänen mieleensä,\nettä hän hänen tykönsä hiipisi, ja hän oli taputtanut käsiään yhteen,\nkun se ensin hänen mieleensä tuli, sillä hän ajatteli, ett'ei Boas\nhäntä ollenkaan odottaisi, ja että olisi hauska katsoa, kummoisiksi\nBoaksen silmät tulisivat, kun hän yht'äkkiä hänen eteensä ilmestyisi.\nSillä se Boas oli niin kaunis ja iloinen poika, ja kohta kun hän sen\nnäki, teki hänen mielensä kujeilla sen kanssa, sillä se katseli sitte\nniin leikkevästi ja myhässäsuin päälle, vaikk'ei se tollus itse mitään\nosannut. Ja hän hiipi hiljaa, varpasillaan, näin, ett'ei kukaan vaan\nkuulisi ja hän tahtoi vieläkin ruveta taputtamaan käsiään yhteen, kun\nhän ajatteli, ett'ei se Boas yhtään häntä odottaisi ja että hän juuri\nkohta olisi hänen tykönänsä. Mutta sitte käski hän itsensä pysymään\nhiljaa, hyvin hiljaa, vaikka väkistenkin tahtoi nauruttaa, ja hän pisti\nsormensa huulilleen, että ne vaan vaiti pysyisivät. Sitte kun hänen\nniin hiljaa täytyi kulkea, rupesi hän tuntemaan, että hänen sydäntänsä\nhiukan tykytti. Mutta hän unhotti sen, sillä koko päivä oli ollut niin\niloinen, ja hänen suunsa meni hymyyn taas, kun hän sitä kaikkea\nmuisteli. Sillä aamusti kohta oli hän niin iloinen ollut, ja kun hän\nsitte oli Boaksen pellon ohitse tullut ja sen aidan ylitse kori\nkainalossa kiivennyt, niin oli vielä ihan kuin hänen korvissaan olisi\nsoinut kahisevien olkien helke, ja sirppien suihke, ja hän tunsi\nniinkuin keltaiset oljet nytkin pehmeästi hänen paljaiden jalkojensa\nalla taipuilisivat. Oh, hän oli aivan päivänpaiste, sillä pellolla\nsiellä oli hän nähnyt Boaksen, ja hän oli kohta jättänyt korinsa, johon\nhän oli tähkäpäitä noukkimaan tullut ja laskenut sen pyörtäneelle\nruohojen keskelle ja mennyt Boaksen tykö ja ottanut häntä kädestä, ja\nkatsonut häntä suoraan silmiin, kun hän sanoi hänelle: katso, sinä olet\nkaunis, ja sinä olet kauniimpi kuin kaikki toiset nuoret miehet, ja\nminä tahdon sinun jäljissäsi sitoa, kun sinä edellä niität. Ei se Boas\nsiihen ollut muuta osannut, kuin ensin jäänyt leveästi ja iloistuneesti\nhäntä silmiin katsomaan; eikä häntä itseänsäkään ollut muuta kuin\nhiukan naurattanut, kun hän sen Boaksen siinä niin neuvottomana näki,\nvaikka hän selvästi huomasi, että se jotain olisi vastata tahtonut,\nsaamatta sentään mitään huuliltaan, mutta sitte hän oli salannut\nvallattomuutensa ja kumartunut alas ja ruvennut sitomaan niin että\nBoaksenkin kappaleen aikaa vielä seisottuaan ja häntä katsottuaan oli\ntäytynyt niittämään ruveta. Ja sitte oli Boas niittänyt ja hän oli\nsitonut. Hänen sydämensä oli ollut paljas ilo, kun Boas ne oljet\nolkansa taakse heitti, ja hän ne jalallisiksi sai koota; ja hän oli\nhymyillyt, kun Boaksen oljet hänen käsiensä alla kellersivät ja\nkahisivat. Kun sitte oli tullut uusi sarka, ja eteen oli tullut syvä\noja, niin oli hän noussut pystyyn ja mennyt Boaksen tykö ja hänen\nsilmissään oli palanut vallattomuus, kun hän oli sanonut Boakselle: nyt\nen minä tahdokkaan itse mennä ojan ylitse, vaan sinä saat nostaa minun\nylitse, Boas. Mutta kun Boas sitte oli tavottanut häntä tehdäkseen\nniin, oli hän jo hypähtänyt ojan ylitse ja nauranut sen toiselta\npuolelta Boakselle, kun se siihen oli tolmistuneena jäänyt seisomaan.\nMutta silloin oli Boaskin hypännyt ojan ylitse ja hänen oli täytynyt\nruveta sen edellä juoksemaan, kun se koetti häntä kiinni. Hyvä Jumala,\nkuinka hän oli juossut ja nauranut, ja kuinka hän oli ollut\nhengästyksissään, kun se Boas hänen viimein oli kiinni saanut. Vasta\npuolisarassa se oli ollut, hän oli kuullut, kuinka oljet rupesivat\nkahisemaan hänen takanaan, siinä samassa oli Boas kasvot punottavina ja\nnauravina tullut hänen rinnalleen, ja ennenkuin hän oli kerjennyt\nseisahtamaan ja antamaan sen juosta ohitsensa ja nauranut sille, oli se\nsiepannut häntä uumilta ja nostanut käsivarsilleen. Kuinka sen\nkäsivarsi oli ollut väkevä ja turvallinen, kun se hänen ympärillään oli\nlevännyt, hän oli istunut siinä vaan ja pyyhkinyt hiuksia silmiltään ja\nhänen rintansa oli tykyttänyt, sillä hän oli juossut vahvasti. Ja kun\nRuth sitä muisteli, niin hän ihmetteli, miks'ei hän ollut antanut\nBoaksen suudella itseään suulle, silloin kun hän oli laskenut hänen\nsylistään alas, sillä niin oli Boas koettanut tehdä, ja niin oli hän\nitsekin halajoinnut hänen tekevän, kun hän siinä hänen sylissään oli\nollut ja hänen levollisesti hengittävää rintaansa vastaan oli nojannut.\n-- Ruthin suu oli naurussa, kun hän sitä kaikkea muisteli, mutta koko\najan astui hän hyvin varovasti ja joka askelella viivähtäen\nkuunnellakseen, jos kukaan kuulisi häntä. Tuntui niin hupaiselta, kun\nhän ajatteli, että hän kohta saisi nähdä Boaksen taas, ja että hän\nolisi aivan yhtä lähellä häntä kuin pellollakin. Mahtoiko hän nukkua?\nOh, se nukkuu, se tollo, eikä yhtään kipenää tiedä minua odottaa! Tai\njos se on valveilla, ja ajattelee minua? Ei, nukkuu se, nukkuu\nvarmasti. Sillä on niin verevät posket, vallan purtavat, kun ne siinä\nvaalevan untuvansa alla ovat, kun hän ne tyynylle laskee ja silmänsä\nsulkee, nukkuu hän kohta. Ja hän mietti, mitenkä hän hänelle tekisi,\npanisiko hän kätensä hänen silmilleen ja sitte vasta herättäisi hänen,\nja käskisi arvata, kuka hän on, vai menisikö hän hänen tykönsä vaan ja\nkatsoisi häntä pienen aikaa, kun hän nukkuu, ja juoksisi pois sitte ja\nhuutaisi vasta oven raosta häntä nimeltä ja lähtisi juoksemaan sitte ja\nnauraisi täyttä kurkkua. Oh, mutta tuossa hän jo onkin! Hän säikähti,\nsillä siinä hänen edessään Boas nukkui, sillä oli kaula paljaana, ja\ntoinen käsi pään alla, hiukset epäjärjestyksessä tyynyllä, hän ajatteli\njuosta pois, mutta hän jäi seisomaan, ja hänen sydämensä sykähteli. Ja\nkun hän siinä katsoi, kuinka versovina Boaksen nuoret posket lepäsivät\nsiinä tyynyllä, ja näki kuinka löysänä hänen valkoinen paitansa hipaisi\nhänen lämmintä kaulaansa, niin heräsi hänessä tunto, niinkuin hänen\nolisi hyvä olla, kun hän saisi häntä lähelle itsensä hiipiä, ja hän\ntunsi poskensa punastuvan, kun hän ajatteli, että hän kätkisi ne\nBoaksen rintaa vastaan, kun se siinä hänen silmiensä edessä tyynesti\nnousi ja laski valkoisen paitansa alla. Silloin hänen mielensä tuli\nyht'äkkiä niinkuin paljas ilo, ja hän otti kädellään Boaksen vaatteen\nliepeestä, sillä sinne hän tahtoi mennä, ja hänen olisi ikävä olla,\njoll'ei hän Boasta liki pääsisi. Ja ennenkun hän ajatteli mitään, oli\nhän nostanut sitä vaatteen lievettä ja pujahtanut sen alle, hänen\nkätensä hiipivät Boaksen lämpimälle kaulalle, ja hän itse veti itsensä\nBoasta lähelle. Silloin vasta Boas heräsi ja avoi silmänsä, mutta\nennenkuin hän yhtään sanaa suustaan sai, olivat Ruthin huulet hakeneet\nhänen huulensa, eikä hän enää koettanutkaan mitään sanoa, vaan sulki\nsilmänsä taas ja hänenkin kätensä hiipivät Ruthin ympärille, niin että\nheidän rintansa sukelsivat toisiansa vastaan ja että heidän huulensa\njäivät toisiinsa liittyneiksi. -- Mutta kun aamu valkeni, niin\nnukkuivat Ruth ja Boas sylitysten, ja heidän hengityksensä nousi ja\nlaski yhtä haavaa.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nVeri humisee minun suonissani, ja minä olen niin, ett'en minä vieläkään\nole rauhottunut, vaikka minä jo kauan olen istunut huoneessani, ja\nkoettanut tyventyä.\n\nSillä minä näin hänen, Bathseban. Se oli ulkona, kadulla, juuri äsken.\nMinä olin ollut ulkona kävelemässä, mutta olin kääntynyt takaisin jo,\nja palasin kotiin päin. Oli ehtoopuoli, aurinko oli alhaalla ja pitkät\nvilvakkaat varjot leikkasivat katua viistoon. Minä olin astunut\nalkumatkan ripeästi, ja siitä oli veri noussut liikkeelle minussa, niin\nettä minä tunsin poskeni raittiiksi ja silmäini alustat vilkastuneiksi.\nNyt minä kävelin hiljemmin ja annoin päällysvaatteeni lepatella\navoimena rinnallani ja kaulallani, ja katselin huolettomasti\nympärilleni. Silloin Bathseba minun silmieni alle ilmestyi. Hän tuli\ntoiselta puolelta katua viistoon minua kohden. Hänellä oli valkoinen\nhuivi heitettynä olan ylitse, ja hänen paljaat hiuksensa kellersivät\nauringossa. Ensin kun minä odottamatta näin hänen, tunsin minä heikon\ntuskan värähtävän rinnassani, mutta se meni ohitse kohta, ja kun minä\nnyt tunsin hänen kohdeni tulevan, niin minä melkein seisahdin, ja\ntuskin minä olisin voinut saada itseäni rientämään hänen ohitsensa,\nvaikka olisi tullut minun mieleenikin tehdä niin. Hän astui kepeästi ja\nhän näytti kiirehtivän, ikäänkuin hän olisi pikimmältään vaan jättänyt\nkodon ja juossut kaupungilla ja nyt rientäisi palaamaan. Juuri kun hän\noli minun edessäni, jonkun askelen minusta, ja hänen piti astua\nkäytävälle, nosti hän silmänsä maasta, ja meidän silmämme lepäsivät\npari silmänräpäystä toisissaan. Minä seisahduin kokonani. Hän ei ensin\nnäyttänyt muistavan minua, hän oli toisella jalallaan astunut\nkäytävälle, ja aikoi astua minun ohitseni. Mutta sitte hän näkyi\npalaavan itseensä, ja ennenkuin hän vielä oli toisella jalallaan\nennättänyt astumaan käytävälle, katsahti hän toisen kerran minuun, ja\nhänen astumisensa viivähti. Silmänräpäyksen hän näkyi huojuvan, kunnes\nhänen mielessään selkeytyi, ja yht'äkkiä nousi hänen vasen kätensä\nhänen rinnalleen, hän seisahtui kokonaan ja palasi nojaamaan sille\njalalleen, joka vielä oli kadulla. Hänen silmänsä jäivät katsomaan\nminua suoraan silmään, ne katsoivat totisesti ja säikähtäneesti ja\nniin, ikäänkuin hän ei voisi pidättää itseänsä vielä yhden\nsilmänräpäyksen katsomasta minua. Mutta kun minä sain molemmat käteni\nnousemaan häntä kohden, niin näin minä, kuinka hän vavahti, ja\nennenkuin minä vielä olin voinut askelta tehdä häntä kohden, oli hän\nkoonnut hameensa liepeet, nopeasti noussut käytävälle, ja mennyt minun\nohitseni, niin ett'en minä nähnyt hänestä muuta kuin sen, kun hän\nhätäisesti ja eteenpäin kumartuneena katosi minun silmistäni kadun\nkulman taa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKun minä yksin huoneessani istun ja yön hetket tykähtelevät minun\nohitseni niinkuin raskas virta, niin istun minä ja ajattelen Bathsebaa.\n\nJa minun mieleni meri velloo minussa ja sen käynti on syvä. Ja minun\nylläni liihottelee Bathseban kuva, ja minä tunnen niinkuin minä hänen\nläsnäolonsa ympärilläni tuntisin, ja lähelläni ja vieressäni, ja kun\nminun hengitykseni nousee ja laskee, niin tunnen minä, niinkuin hän\nkuumassa halauksessa minun rinnallani lepäjäisi.\n\nJa yö vaikenee syvänä ja yön hetket tykähtelevät, mutta minä istun,\nenkä liikahda istuimellani, ja minun käteni ovat vaipuneet toistensa\npäälle minun polvilleni.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nMinä olin taas kauan istunut katollani ja yksin ajatellut, kun minä\nyht'äkkiä huomasin, että kuu oli puhjennut näkyviin ja valaissut\npumpulaiset pilvet ympärillään. Kun minä siitä rupesin katsomaan\nympärilleni, niin näin minä ja tunsin itsessäni että ilmassa ja\nmaailmassa oli lauhea kevät. Sillä kuun takana oli lientäen sininen\ntaivas, ja kuun valaisemassa ilmassa liehui hentoa tuoksua, joka sai\nihmisen vetämään henkeänsä syvästi. Silloin minä tunsin itseni\nrinnassani vedetyksi ja herkytetyksi, ja minä luulin, että minun\ntäytyisi itkeä. Ja ennenkuin minä mitään ajattelin, menin minä\nsinnepäin, missä minä tiesin Bathseban olevan, ja kun minä tulin niin,\nettä minä silmilläni näin koko hänen huoneensa, niin laskin minä itseni\npolvilleni, ja otin käsilläni kattoni rintanojasta, sillä minä tunsin\nitseni niin heikoksi, että minun täytyi pitää kiinni. Kun minä sitte\nolin kauan ja rävähtämättä suoraan sinne katsellut, ja minä rupesin\nriutumaan, että minä niin lähellä Bathsebaa olin, että hän juuri minun\nsilmieni alla saattoi olla, niin annoin minä kyynelteni ruveta tulemaan\nja kastaa poskeni, niin että minun poskiani kylmäsi. Ja koko ajan\nkatseli raukea kuu ylhäältä ja tuoksuva ilma viillytteli minun\nsilmiäni.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nMitä pitää minun tekemän, sillä minun ajatukseni asettuvat minun\nsydämeni päälle niin painavina, ja ne ovat tulleet minulle vaivaksi,\nkun ne niin suloisia ja punanhohtavia ovat.\n\nMinä kyselen itseltäni, mikä minun päälleni on tullut, joka minun\nsydämeni nääntymään saa, mutta katso, en minä tiedä vastausta siihen,\nja painava menehtyminen vaan hengen ympärille itsensä levittää. Mutta\nei se menehtyminen ole tuskassa menehtymistä, vaan se on lämpimän ja\nhivelyn painavaa tuntoa.\n\nOh, mistä tämä oloni minulle selkeäisi? Sillä tämä muuttuu\nahdistukseksi minulle, kun se niin liiaksi minun haltuunsa ottava on,\nja minä näännyn tähän, sillä tämä tunteminen tulee liika tiheänä\npäälleni, ja minun ylleni on niinkuin lämmittävä ja painava punainen\nvaippa laskettu.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nYhtenä iltana heitin minä vaippani päälleni ja läksin ulos, sillä minun\nmieleni oli liikkeessä, ja huone oli ahdas minun päälläni, niin että\nminun täytyi ulos, että minä tyyntyisin.\n\nMinä olin nimittäin nähnyt Bathseban taas, ja siitä silmänräpäyksestä\noli minussa kolkuttanut. Päivällä oli Joas, minun sotapäällikköni,\nollut puheillani, ja minä olin antanut hänelle määräykset siitä, kuinka\nhän sotajoukkojen lähdön tänä iltana järjestäisi, sillä minä lähetin\nhänen sotaan etelän maanääriin, ja tänä iltana piti sotajoukkojen\nlähtemän kaupungista ulos. Kun minä tästä olin puhellut, ja sodan\njärjestyksestä Joaksen kanssa sopinut, niin olin minä väsynyt ja kun\nJoas oli lähtenyt pois, niin olin minä noussut katolleni vilvottelemaan\nitseäni ehtoopuolen viileässä, siksi että tulisi aika mennä lähteviä\nsotajoukkojani katsomaan. Kun minä sitte katolleni olin tullut, ja\njuuri ajattelin asettua istumaan, niin silloin minä sain Bathseban\nsilmäini alle. Hänkin oli nimittäin katollaan kanssa. Kun minä näin\nhänet, niin oli hän polvillaan ja tahkoi kiiltävää kilpeä, joka seisoi\nhänen edessään. Nytkin minä unohdin istua, ja jäin seisomaan ja\nkatsomaan häntä. Se kilpi kiilteli hänen käsiensä alla, kun hän sitä\ntahkoi ja hänen poskilleen oli siinä noussut lämmittävä puna. Viimein\nhän seisahti siitä, ja käänsi kilven itseään vastapäätä ja antoi sen\nnojata käsivarttaan vastaan, ja katsoi siihen itseään niinkuin peiliin,\nniin että sen heijastus valaisi hänen kasvonsa. Sitte hän hymyili ja\nnyökäytti tyytyväisesti päätään, ja hänen kasvonsa rusottivat, enkä\nminä tiedä, mistä hän iloinen oli, siitäkö, että hänen kuvansa niin\nkauniina kilven pohjalla heijasteli, vai siitäkö, että sen kilven pinta\nniin pilkuttomana kiilteli. Kun hän vähän aikaa oli katsellut, kavahti\nhän äkisti seisoalleen, niin ett'en minä kerjennyt häntä vielä\ntarpeeksi katselemaan, silitti yhdellä sitaisulla hellinneet\nhiussuortuvat päälaelleen, nosti kilven kainaloonsa, ja lensi keveässä\njuoksujalassa pois huomaamatta minua, joka olin astunut ihan kattoni\nreunalle ja siinä seisonut.\n\nKun hän oli poistunut, olin minä jäänyt ajatuksissani joksikin aikaa\nseisomaan alallani, mutta sitte minä olin verkalleen kääntynyt, ja\nlähtenyt pää alespäin taipuneena huoneeseni. Kun minä huoneeseni olin\ntullut, rupesin minä kävelemään sen lattiaa edes- ja takasin, ja vasta\nkun kauan oli pimeä ollut, olin minä ottanut vaippani ja heittänyt sen\nolalleni ja lähtenyt ulos. Sillä minun veressäni oli herännyt outo\nlevottomuus, eikä se tahtonut asettua.\n\nHuoneen takaovesta läksin minä ulos nyt, ja painoin päätäni ales, niin\nettä minun silmäni tulivat vielä enemmän varjoon, kuin ne verhonsa alla\nolivatkaan, sillä minä olin nimittäin käärinyt verhon otsani ympärille,\nettei minua tunnettaisi, koska minä pidin sen parempana nyt kun minä\nläksin ulos yöhön. Minä kävin pimeän puiston lävitse pitäen päätäni\nkumarassa, ja vältellen oksia, jotka riippuivat ales synkästä\nlehtiholvikosta päälläni. Siellä ylhäällä pimeässä humisi oneasti ja\njostain takaa pimeän lehdikön lävitse vavahteli yksinäinen valkea\nsilmääni. Minä painoin päätäni vieläkin alemmaksi ja riensin eteenpäin\nja kuulustelin, kuinka santa karahteli jalkojen alla minun astuessani.\nKun minä viimein pääsin kadulle niin taitin minä Bathseban huoneen\nohitse. Mutta siellä oli kaikki pimeätä, ja kun minä kaksi kertaa olin\nkäynyt sen editse, ja kun minun mieleni laskeutui yhä raskaammaksi,\nniin taitin minä taas ja riensin pois ja joudutin askeleitani. Kun minä\njonkun aikaa olin kävellyt tietämättä, mitä kohden minä menin, ja kun\ntyhjät kadut vaikenivat minun ympärilläni, niin rupesin minä kuulemaan\nääntä jostain, se tuli kaukaa, ja kuului kuin etäinen ja epäselvä\nhumina. Silloin virkosi minussa yht'äkkiä halu päästä ihmisten\njoukkoon, ja kun minussa heräsi kuva mielessä, että ihmisiä minun\nympärilläni häälyisi ja tungeskelisi, niin tunsin minä sydäntäni\nhelpottavan. Ennenkun minä sitä ajattelemaankaan kerkesin, käänsin minä\naskeleni ja taitin sinne kohden, mistä äänten humua kuului, Ensin oli\npimeitä ja tyhjiä katuja, joilla minä kuulin, kuinka minun hätäiset\naskeleni kajasivat tyhjissä seinissä. En minä tiedä mikä minussa oli,\nmutta minussa oli sekava ahdistus, joka sai sydämen kolkuttamaan. Minä\nvedin vaippaani kiinteämmin ympärilleni ja joudutin askeleitani, mutta\nmitä nopeammin minä astuin, sitä suuremmaksi kasvoi minun ahdistukseni.\nViimein minä juoksujalassa tulin paikalle, josta häämötti valoa, äänten\nsolina kasvoi minun korvissani; kun minä tulin lähemmäksi, eroitin minä\nhaamuja, jotka liikkuivat edestakaisin; kun valo loisti alhaalta niiden\ntakaa, näyttivät ne ensin luonnottoman suurilta, ja niiden liikkeet\nkuvastivat valoa vastaan aaveellisen äkillisinä ja kulmikkaina. Vasta\nkun minä tykö pääsin, huomasin minä, että siinä oli väentungos, joka\ntäytti koko kadun. Vielä juosten syöksin minä väkijoukkoon, survaisin\nensimmäiset väkivaltaisesti puoleen, ja vasta kun minä keskellä joukkoa\nseisoin, ja huomasin, että joka puolella minua oli ihmisiä ja että\nlähellä olevat katselivat kummastuneesti minua, kun minä sillä tapaa\nsiihen syöksähdin, maltin minä itseni ja annoin vereni senverran\nrauhottua, että minä sain katsotuksi ympärilleni. Siinä huljui väkeä\nympärillä, ihmisiä käyskeli edes- ja takasin, minä tein itseni\nmatalaksi ja ponnistin itseni väkijoukon lävitse, että minä pääsin\nniiden silmistä, jotka yhä katselivat minua minun omituisen tuloni\ntähden. Silloin näin minä taampana harmaan rivin aseellisia miehiä,\naseita huojui sekaisin hämärässä ilmassa ylhäällä, ja silloin vasta\nmuistui minun mieleeni, että tässä oli minun sotajoukkoni lähtemässä.\nSe oli johtunut kokonaan minun mielestäni, sitte kun minä katollani\nolin ollut ja Bathseban nähnyt. Se oli pitkässä hämärään katoavassa\nrivissä siinä, ja katsomaan tullut ihmisjoukko vallettui sen edessä\nedes- ja takasin. Minäkin tungettelin, ja minun mielelleni teki hyvää,\nettä ihmisten virta minua vastaan tuli. Silmissä häälyi ja hämärsi ja\nminua survaistiin rintaan, mutta minä painoin olkapääni eteen ja\nponnistin eteenpäin, niin että ihmiset jäivät kahdenpuolen minua.\nSilloin tuli väljempi paikka minun eteeni, jossa joukko ihmisiä\nseisoskeli, ja minäkin jäin heidän joukkoonsa. Siitä näkyi sotamiesten\nrivi kauemmaksi, se häämötti tulisoihtujen heiluvassa valossa, miehet\nolivat nousseet pystyyn ja seisoivat pitkissä riveissä, keihäät\nseisoivat ristiin rastiin pystyssä ja haarniskat kimaltelivat valkeain\nhohteessa. Torventorahdus oli juuri lakannut kajaamasta, se oli lähdön\nmerkki, ja verkkainen liikunta valtasi kaikki rivit. Siinä heittelivät\nmuutamat vielä viimeisiä hyvästejään omaisilleen, toiset astuivat jo\ntäydessä marssissa, hitaasti liikkumaan lähtevässä jonossa kulkivat\njoukot pimeän syrjään väistyvän väkijoukon keskitse. Askelten\nalakuloinen poljenta jymähteli katua vastaan ja rivit harmenivat\nkauemmalta. Silloin lensi kilven välähdys kasvojeni ylitse, siinä astui\nedessäni juuri rivissä pitkä ja kookas mies, hän heilutti kädessään\nvälkähtelevää kilpeä: hän heitti hyvästejä jollekin, joka seisoi\nvieressäni. Minun silmäni kääntyivät katsomaan vierelleni, minun\nrinnallani juuri, olkapäästä olkapäähän minun kanssani seisoi nainen,\nhän oli hoikka ja nojautui hiukan eteenpäin, että hän näkisi paremmin,\nmusta vaippa lepäsi löysästi hänen olkapäillään, minä en tuntenut häntä\nkohta, sillä hänen kasvonsa olivat varjossa, niin ett'en minä nähnyt\nniitä selvästi, mutta minussa hykähti, ja kun minä toisen kerran\nkatsoin, niin minun vieressäni seisoi Bathseba. Minun rintani vavahti\nensin lämpimästi, mutta sitte minun silmäni jäykistyivät, ja vielä\nkerran katsoin minä poistuvia rivejä kohtien, se kilpi, joka siellä\nvälähteli, oli se sama, joka päivällä oli ollut Bathseban peilinä, ja\nne silmät, jotka sieltä katselivat, katselivat ja syleilivät Bathsebaa.\nMinun korvissani huumahti, minä ajattelin ottaa molemmin käsin\nrinnastani ja juosta pois, sillä minä luulin, että minun täytyisi\nhuutaa. Mutta ennenkuin minä vielä käännyinkään pois ja askeltakaan\notin, käännyin minä Bathsebaa kohden ja otin häntä käsivarresta, mutta\nhellitin siitä kohta taas ja kysyin tyvenesti: onko hän sinun miehesi,\nvaimo, hän joka tuolta kaukaakin vielä tänne koettaa katsoa? Mutta kun\nminä sen olin saanut sanotuksi ilman että minun ääneni värisi, niin en\nminä enää osannut hillitä itseäni, vaan otin häntä taas käsivarresta ja\nyhtäpäätä, ennenkuin hän vielä kerkesi minuun katsomaankaan ja\nyrittämään vastata, kysyin minä toisen kerran ja kirkasin: vaimo, oliko\nhän sinun miehesi? Mutta kun ne sanat minun huuliltani päässeet olivat,\nniin tunsin minä, niinkuin minä armottomasti ja kovalla sydämellä\nhänelle puhunut olisin, ja minusta tuntui niinkuin se hänelle särkevää\ntäytyisi olla, että minä hänelle sillä tapaa niin tylysti puhun. Ja\nyht'äkkiä suli minun sydämeni hänen tähtensä, enkä minä tietänyt, mitä\nminun olisi pitänyt hänelle tekemän, että minä hänen viihdytetyksi\nolisin saanut, ja saisin hänen tuntemaan, kuinka sydämestäni minä\nhänelle hellä olin. Ja kun hän siis peljästyneesti katseli minua, kun\nminun kasvoni hänen silmiltään varjossa olivat, ja kun hän koetti\nkäsivarttansa vapaaksi minun kiinniotostani, niin otin minä vielä\ntoisellakin kädelläni hänen kädestään, ja rupesin puhumaan: Oh,\nBathseba, älä pelkää, minä se olen, minä sinun kanssasi olen, etkö sinä\nminua tunne, anna kätesi olla vaan, minä siitä pidän. Ja kun hän\nihmetteleväisenä jää minun kiireellisiä sanojani kuuntelemaan ja\nunhottaa kätensä minun käteeni ja rupeaa katsomaan minua, niin heltee\nminun mieleni minussa vielä enemmän, niin ett'en minä tiedä, mitä minun\nensiksi pitäisi sanoman, kun minun kaikki tarvitsisi sanoa, ja\nennenkuin minä estän itseni sitä sanomasta, puhkee se minun huuliltani\njo: Oh, Bathseba, minähän rakastan sinua, etkö sinä sitä kohta tunne!\nMinä sinua rakastan. Minähän se itse olen. Kun minä tätä puhelin, jäi\nBathseba yht'äkkiä hiljaa seisomaan, ja katsoi arkana ja helkkyvänä\nminua kohden, eikä hän enää kuin heikosti koettanut vetää kättänsä\nminun kädestäni pois, ja näytti kuin olisi hänessä virvonnut joku\ntunto, joka sai hänen huojumaan itsessään. Kun hän sellaisena minun\nedessäni seisoi, tunsin minä yht'äkkiä sydämeni kasvavan itsessäni,\nja minä luulin hellyyteeni hukkuvani. Silloin selkesi yhtenä\nsilmänräpyksenä minulle ikäänkuin en minä sitä ennen ollenkaan olisi\nvielä huomannutkaan, että minulla oli Bathseban käsi kädessäni, ja että\nBathseba itse oli minun edessäni. Mutta kun se tunto minun lävitseni\nvalui, niin kohotin minä tietämättäni päätäni, niin että valo lankesi\nminun kasvoilleni ja valaisi ne, ja yht'äkkiä tunsin minä, kuinka\nBathseban silmät, jotka koko ajan olivat epävarmoina ja aran kysyvinä\nminun varjossa olevilla kasvoillani levänneet, värähtivät, ja samassa\ntunsin minä kuinka hänen kätensä vavahti minun kädessäni, ja kun minä\nnyt likistin sitä, niin oli kaikki vastustuksen voima rauennut siitä.\nSinä hetkenä tunsin minä lämpimän vedon lävitseni, enkä minä osannut\npidättää itseäni enää. Minä otin toisellakin kädelläni häntä samasta\nkädestä, joka jo oli minun pivossani, ja silitin sitä ja lämmitin\nkäsieni välissä, ja minun sanani tulivat minun huulilleni ilman että\nminä huomasinkaan sitä: Bathseba, Bathseba, tule, minä näen sinun\nsydämeesi, sinun sydämesi on auki minun edessäni, se oli minulle auki\nkohta ensi silmänräpäyksestä, kun minä silmilläni sinun maailmasta\nlöysin, tule: me olemme löytäneet toisemme ja meidän sydämemme näkevät\ntoisensa, Bathseba! Minun vereni kävi minussa niinkuin koski, ja hänen\nkätensä taipuili minun käsieni puserruksen alla, ja minä vedin häntä\nkädestä kohdeni, niin että hän horjui jaloillaan. Hän näkyi vapisevan\nitsessään ja minä luulin hänen seuraavassa silmänräpäyksessä\nvoimattomana vaipuvan minun rintaani vastaan, mutta silloin hän\njäykkeni ja otti toisella kädellään minua ranteimesta ja koetti\nheikosti irroittaa itseänsä. Mutta kun en minä hellittänyt, niin särkyi\nhän silmänräpäykseksi kokoon, mutta sitte hän nosti silmänsä minua\nkohden, ja niissä vapisi rukous, ja hänestä hykähti: \"Voi kuningas,\nanna minun mennä, minä rakastan sinua, anna, oi kuningas, minun mennä\".\nKun hän ne sanat oli saanut sanotuksi, enkä minä ollut muuta kuin\nvetänyt häntä kädestä lähemmäksi itseäni, niin näkyi hän heltiävän\nsydämessään, ja hän unhottui vieläkin puhumaan: \"Minä rakastan sinua,\nja sinun silmiäsi en minä ole saanut mielestäni siitä asti kun sinä\nminua silloin ensi kerran katsoit; ja joka kerta kun minä kaupungilla\nkäyn, käyn minä sen kadun kautta, jolla sinä yhtenä päivänä minua\nvastaan tulit, oi anna, kuningas minun mennä pois, ja koettaa hiljetä\nsydämessäni.\" Koko ajan, kun hän tällä tapaa rukoili, hakivat hänen\nsilmänsä minua, ikäänkuin hän minulta toivoisi sitä kättä, joka häntä\nlukisi, ja tietämättänsä avoi ja antoi hän itsensä minulle kokonansa.\nKun minä ne sanat kuulin, ja kun minä ne silmät sillä tapaa päälläni\ntunsin, niin en minä tiedä kuinka minulle kävi, sillä minun sydämeni\nliikahti rinnassani, mutta en minä tiedä, oliko se suuresta ja\nlämpimästä ilosta, vai oliko se hellyttävästä säälistä. Mutta ennenkuin\nminä mistään selvillä olin, annoin minä mieleni lämpimyydelle vallan ja\notin häntä toisestakin kädestä ja tuin häntä, sillä hän horjui. Ja,\njollei ihmisiä siinä olisi ollut, niin minä olisin ottanut hänen\nniinkuin lapsen ja nostanut syliini ja kantanut hänen sylissäni pois,\nja hän olisi ollut kevyt ja suloinen minun käsivarrellani. Mutta sitte\nminä pidin häntä kädestä ja talutin hänen pois, ja me menimme\nväkijoukon keskitse, mutta niin ett'ei hän keneenkään koskenut, sillä\nminä kuljin edellä ja työntelin kaikki puoleen, niin että hänellä oli\nhyvä tie. Eikä hän enää tahtonut ottaa kättänsäkään pois minun\nkädestäni, vaan seurasi minua tahdottomasti niinkuin unissakäyden.\nVasta kun me olimme tulleet minun puistoni portille ja minä aioin viedä\nhänen sisään, kuiskasi hän rukoilevasti, ja hänen kätensä taisteli\nheikosti minun kädessäni; älä vie minua! mutta silloin nostin minä\nhänen käsivarsilleni, eikä hän vastustellut, vaan laski kätensä\nmurtuneesti minun olalleni. Kun minä olin saanut hänen syliini, niin\nettä hänen oli hyvä nojata, juoksin minä kepeästi suloisen taakkani\nkanssa puiston lävitse ja ylös portaita huoneeseeni.\n\nKun minä olin päässyt sisään, olin minä hiukan hengästynyt; minä laskin\nBathseban sylistäni ja asetin hänen istumaan. Sitte soitin minä\npalvelijoitani ja käskin valaisemaan palatsin huoneet, niin että joka\nakkuna valuttaisi niinkuin olisi suuri juhla, ja käskin soittajat\nsoittamaan verhojensa takana.\n\nBathseba oli sillä aikaa, kun minä tätä toimittelin, istunut hiljaa\nistuimellaan, ja pitänyt silmiään koko ajan lattiaan luotuina. Hän\nnäkyi olevan syvässä sisällisessä valletuksessa, ja hänen kasvoilleen\nlensi joka silmänräpäys uusi puna, ja se puna oli lämmin onnen puna, ja\nse vaihetteli aina, mutta siinä samassa hän taas lensi kalpeaksi, niin\nettä hän istui siinä niinkuin murtuneena. Ja kun hän hengitti, niin\ntoisen kerran kuului niinkuin hänen rintansa olisi läikkymässä ja\nniinkuin hänen täytyisi koettaa istua hyvin hiljaa, ettei hänen onnensa\nhänessä tulvehtisi, mutta sitte hänen hengityksensä taas oli riutunut,\nja hän raukesi siinä istuessaan, niinkuin hän joka puoleltaan tuntisi\nkurjuuden itseään läsnä olevan, jota vastaan hän voimaton olisi, ja\njoka kohta ratkeaisi hänen päälleen.\n\nKun minä nyt olin saanut kaiken valmiiksi, ja kun valo salin seinissä\nhohteli ja soitto ympäriltä seinien takaa humusi, niin menin minä\nistumaan Bathseban viereen toiselle istuimelle ja yritin ottaa häntä\nhänen kädestään. Mutta hän antoi minun ottaa sen, eikä tehnyt yhtään\nliikettä vetääkseen sitä pois, vaan antoi sen levätä kädessäni. Kun\nminä nyt siinä häntä katsoin, ja näin hänen olonsa, niin tulvehti minun\nsydämeni ylitse minussa. Sillä hän oli runneltu ja vaipuva, ja minä\nolisin itseni vuodattanut, jos minä sillä olisin voinut yhdenkin\najatuksen hänen päältään nostaa, kun se niin raskaana hänen päälleen\ntuli. Ja kun minä en tietänyt, mitä minun pitäisi tekemän, että minä\nhänen olonsa huojentaisin, niin tunsin minä itseni lamautuvan\nvoimattomuudessani, ja minä olisin saattanut itkeä, tai hänen syliini\nottaa ja häntä tuudittaa niinkuin pientä lasta tuuditetaan, tai minä\nolisin suudellut häntä silmille ja otsalle ja silittänyt hänen\nhiuksiaan ja pitänyt häntä sylissäni hennosti, ikäänkuin minä olisin\npeljännyt hänen särkyvän. Ja kun en minä yhtään mitään enää tainnut, ja\nkun minua pusersi rinnasta, että minun niin voimattomana täytyi häntä\npäältä katsoa, vaikka hän juuri minun edessäni oli, ja minä koko hänen\nolonsa sydämessäni tunsin, ja kun minä olin katsonut häntä niin, että\nminä olin itsessäni kipeä, niin rupesin minä puhelemaan, sillä minun\nsydämessäni heräsi niin kaikkea ja minun sydämeni vuosi minussa, kun\nminä sain puhua.\n\n\"Bathseba, voi, minä rakastan sinua, ja minä sairastan rakkaudesta\nsinuun. Oh Bathseba, Bathseba, minä rakastan sinua, ja usein, kun minä\nyksin istun, ummistan minä silmäni, ja puhun ilmalle, joka minun\nympärilläni ja minun poskillani leyhyy, ja sanon ääneeni sille: minä\nrakastan, rakastan ... ja kun minä sitä sanon, niin tunnen minä\nympärilläni punaisen rusotuksen.\n\n\"Voi, Bathseba, siitä on niin suloista puhua, ja minun rakkauteni\nkasvaa minussa, kun minä siitä saan puhua. Voi, en minä elä ilman\nsinua, ja minä hengitän sinua, ja vaikka minä missä liikun, niin aina\nminä liikun kuin unessa, ja sinä olet minun rinnallani. Sillä kun minä\nummistan silmäni, niin minä tunnen sinut lähelläni, ja kun minä\ntoimissani olen niin sinä istut minun vierelläni, ja minä tunnen sinun\nkätesi kädessäni. Oh, Bathseba, minä rakastan, ja minun rakkauteni on\nkutonut minun ympärilleni lämpimän verhon, niin että minä vaan hapuilen\nelämää, enkä sitä muutoin tunne. Oi Bathseba, minä rakastan sinua.\"\n\nMinä puhelin tätä matalalla ja hillityllä äänellä, ja kun minä puhuin,\nniin tuli yhä enemmän sanoja minun huulilleni, niin että minun sanani\njuoksivat yhtäpäätä. Ja minun mieleni tulvi yhä kevyemmin, sillä minä\nnäin, että Bathseba oli ruvennut kuuntelemaan minua; hän oli kumartunut\nhiukan eteenpäin, niin että hän tuli nojaamaan käteensä, jota hän piti\nistuimensa etukulmalla, ja hänen huulensa olivat hiukan auenneet, niin\nettä hänen tuoksuva hengityksensä hulmuili niiden välitse. Kun minä yhä\npuhuin, niin oli hän viimein siirtynyt istumaan lähemmäksi minua, ja\nhuomaamattansa oli hän ottanut minun toisen käteni käsiensä väliin ja\nruvennut silittelemään sitä. Ja kun minä sen näin että hänen silmänsä\nolivat hakeneet minun silmäni, ja että hän hengitti yhtä haavaa minun\nkanssani, niin nousi minun sydämeni vielä enemmän minussa, ja minun\nolisi haluttanut itkeä, ett'en minä niin sydämestäni saanut puhutuksi,\nkun minä olisin tahtonut. Sillä minä olisin koko sydämeni hänelle\nantanut, joka minun vieressäni istui ja kuunteli minua, ja minä olisin\ntahtonut, että minun koko sydämeni olisi hänessä elänyt.\n\n\"Minä rakastan, rakastan sinua, ja minun on suloista sanoa sinulle,\nettä minä rakastan sinua, enkä minä sitä sanomasta väsyä saata, enkä\nminä sitä koskaan saakkaan sinulle niin sanotuksi, ett'ei minun vielä\nuudestaan sitä tarvitsisi sanoa. Voi Bathseba, minä rakastan sinua, ja\nminä hyväilen sinun nimeäsi, kun minä sitä mainitsen, Bathseba,\nBathseba.\n\n\"Voi Bathseba, kuinka minä saatoin elää, kun et sinä minulla vielä\nollut! Mutta nyt sinä istut minun edessäni ja minä saatan ottaa sinun\nmolemmista käsistäsi, koska minä tahdon ja katson sinua sinun omiin\nsilmiisi, koska minä tahdon, ja aina kun minä silmäni ylös luon, niin\nistut sinä itse minun vieressäni. Voi, me olemme löytäneet toisemme, ja\ntästä hetkestä on meidän olomme oleva lämmin toistemme lähellä\noleminen. Sillä en minä sinusta enää saata erota, ja minä olen hakenut\nitseni sinun tykösi niin, että minä olen elämäkseni itseni sinun\nkutonut; eikä meidän olomme ole muuta oleva kuin lämmin rakkaus, eikä\nmeidän silmillämme ole oleva muuta iloa, kuin että me toisiamme olemme\nkatsoa saavat ja se on oleva onni kaikki, sillä rakkaus on elämä, ja\nrakkauden elämä on suuri ja lämmin, ja rakkaus on punainen...\"\n\nMutta kun minä tätä puhuin, en minä ollut huomannut, kuinka Bathseban\nkädet olivat lakanneet silittämästä minun kättäni, ja kuinka hän oli\nviimein vetänyt ne pois ja antanut niiden toimettomina vaipua\nsivuilleen, enkä minä ollut huomannut, kuinka hänen kasvonsa olivat\nvärähtäneet riutuneiksi. Kun minä nyt sitte käänsin silmäni häneen,\nniin seisahduin minä kesken puhumistani, sillä hän oli noussut\nseisomaan ja hän horjui. Ennenkuin minä kerkesin häntä tukemaan, oli\nhän ottanut istuimen nojasta kiinni, ja koetettuaan turhaan kaksi\nkertaa ruveta puhumaan, niin että näytti niinkuin hän molemmilla\nkerroilla olisi äänensä niellyt, antoi hän vaipua itsensä istuimelleen\nja puristi kätensä polviensa väliin, ja vasta sitte sai hän äänensä\nesille. Se tuli ensin karheasti ja seisahtuen, mutta sitte se selkeni,\nja viimein hän unhotti kaiken, ja puhui niinkuin se puhuminen olisi\nhänen sydäntänsä keventänyt.\n\n\"Oh, kuningas, kuule, minä rakastan sinua, armahda minua ja älä puhu.\nVoi, älä puhu, sillä minua polttaa, kun minä kuuntelen, kun sinä sillä\ntapaa puhut, sillä minun elämäni on maahan viskattu, ja kaikki, kaikki\non ratkennut, ja elämä on enää paljas hauta. Oh, kun sinä onnesta\npuhut, niin minä olen niinkuin lyöty, oh, älä puhu, sillä onni on\npolttava sana, ja lämmin onnen olo on repivä hätä, sillä ei sitä ikinä\nelää saa, ja kaikki on pois käsistä mennyt.\n\n\"Voi kuningas, minun kuninkaani, miksi sinä minun tielleni tulit, sillä\nnyt minä tunnen elämäni, niinkuin se olisi raskas ja korkea vastamäki\nminun edessäni; voi, minun jäseneni ovat heikot ja minä vapisen kun\nminä ajattelen, että minun täytyy käydä minun elämäni kova tie.\nJumalani, joka hetki, jonka elää täytyy on niinkuin paljas rauta, jota\nniellä täytyy! Oi, kuninkaani armahda minua. Oh, ketä minä rukoilisin,\nsillä minun ympärilläni on pimeys, ja joka askel on työläs.\n\n\"Voi, mitä varten sinä minun tielleni tulit, sillä minä rakastan sinua,\nja minä olen rakastanut sinua siitä hetkestä asti, kun sinä silloin\nminua katsoit, ja minun sydämeni otit, ja minä rakastan sinua vielä ja\naina ja minun elämäni on pimeys ilman sinua. Voi, älä ota minua\nkädestä, päästä minut, sillä minä olen heikko, ja minut valtaa\npyörrytys, kun sinun kätesi koskee minun käteeni.\n\n\"Laske minut menemään pois, siellä on yö, mutta laske minut, sillä Uria\non minun mieheni, ja hän lähti tänään, voi, Uria, hän pitää minusta, ja\nluulee minun olevan kotonani; ja hänelle olen minä itseni ijäksi\nluvannut ja vannonut, ja hänelle lupasin minä itseni ijäksi, ennenkuin\nminä sinusta mitään tiesinkään, ja ennenkuin minä tiesin, mitä on\nitseänsä luvata, voi hän on minun mieheni, ja hän on hyvä, ja hän uskoo\nminua! Oh, laske, kuningas, minut, henkeni edestä minä rukoilen sinua,\noi, armahda minua niin totta kuin sinä olet minut tähän herättänyt, ja\nniin totta kuin minä sinua rakastan, voi, minä en voi lähteä, jos sinä\nminua kiellät. Voi, minä rakastan sinua ja minä menen pimeyteen, kun\nminä sinun tyköäsi lähden, eikä minulla ole elämää, muuta kuin sinun\nlähelläsi. Kuule, kun minä äsken kuuntelin sinua, kun sinä niin\nlämpimästi onnesta puhuit, ja kun minä sitte unhotin itseni vallan\nsiihen, niin silloin selveni minulle yht'äkkiä, että kaikki se onni on\nmahdoton, ja että se olisi voinut olla. Voi, ei, en minä sitä vielä\nnytkään ajatella saa, se tunto ratkee niin kovana päälle. Jumalani,\njumalani, mitä minä muuta muistaisin, joka minun ajatukseni\nviekottelisi.\n\n\"Tiedätkö, minä olen ruvennut ajattelemaan itseäni siitä asti, kun minä\nsinut silloin näin. Ja minä ihmettelen itseäni. Oh, minun elämäni on\nollut niinkuin päivä, joka ei vielä noussut ole, ja joka ei itsestänsä\nmitään tiedä, aavistelee vaan valoansa. Ja minä olen luullut, että minä\nonnellinen olen ollut, kun minun hyvä on ollut olla, vaikk'en minä\nvielä elänytkään ollut. Ensin olivat minulla vanhempani ja sitte on\nminulla ollut Uria, ja heitä minä olen palvellut, ja heillä ollut\nhupina, enkä minä mitään ole kaivannut, vaan kaikki on ollut lämmin\nturva minulle.\n\n\"Mutta sitte minä näin sinun, kun sinun silmäsi minun päälläni\nlepäsivät niinkuin raskas halaus, ja kaikki on siitä asti toiseksi\nmuuttunut. Sillä minun silmäni ovat auentuneet, ja maailmakin on minun\nsilmissäni uuden väriseksi tullut, niin että minä nyt näen sitä, jota\nminä en ennen ole nähnyt. Sillä taivas on korkeammalla nyt kuin ennen,\nja maa viherjöitsee elävämmin ja ihmisten silmät ovat lämpimämmät\nkatsella. Ja minä itse, vaikka minä itseäni alinomaa katselen, olen\ntullut epävakavaksi ja selittämättömäksi itselleni. Sillä joskus minun\nmieleni läikkyy, niinkuin minulle olisi suuri ja tietämätön onni\ntapahtunut, ja minä tunnen oloni niinkuin kirkkaan lähteensilmän, joka\nitseään päilyilee, mutta toisen kerran minä taas olen tummien voimien\nvetämä, eikä minun muuta tekisi mieleni kuin istua alas ja kätkeä\nsilmäni käsiini ja itkeä. Ja minun ajatukseni vaihettelevat, niin että\nne joskus ovat hämärät ja kuumat, niin että kaikki minun silmistäni\nniiden alle sulaa, ja joskus taas niin valuiset, että kaikki niissä\nheleänä päilyy, niinkuin korkeat rannat tyvenessä vedessä.\n\n\"Oh, mitä sinä niin sydämestäsi minua kuuntelet, enhän minä mitään\nmerkillistä puhu, itsestäni minä vaan puhun. Minun on niin keveätä\npuhella sinulle, sillä sinä kuuntelet, niinkuin sinä imisit joka sanan\nminun huuliltani: ota minun käteni tästä, sinä saat pitää siitä, minä\npuhun niin mielelläni sinulle, eikä minun sydämessäni ole mitään, jota\nminun ei olisi suloista sinulle sanoa, sillä mitä varten minä muuten\nolisin mitään tuntenutkaan, jollen minä siitä sinulle puhua saisi. Eikö\nminun käteni ole pehmeä ja lämmin, kun se sinun kädessäsi on? Kuule, et\nsinä uskoisi, minä punehdun usein askareissani, kun minä löydän itseni\nsiinä, että minä aina puhun sinulle, sillä en minä muussa muodossa\ntunteakaan osaa, kuin siinä, että minä kaiken kohta sydämessäni sinun\nkanssasi tunnen. Kuule, onko se pahasti, että minä sinua aina\najattelen? Sano sinä se minulle. Kun minä ajattelen sitä, niin en minä\nsaisi niin tehdä; mutta onko se pahasti sentään, että minä sinua\najattelen? Kuule, neuvo sinä nyt minua, sinä pidät niin hellästi minun\nkädestäni, ja minä tottelisin sinua kaikessa. Mahtaako se pahasti\nsentään olla? Minä palvelen minun miestäni ja olen hänelle nöyrä, sano\nnyt, teenkö minä pahoin, kun en minä häntä sillä tapaa ajatella osaa\nkuin minä sinua ajattelen. Kuule nyt, eikö hän ole yksin, ajattele nyt,\nhän on niin yksin, ett'ei kukaan häntä sydämessään ajattele. Etkö sinä\nluulisi, että se olisi kovaa? Tiedätkö, minun tulee välistä suuri sääli\nhäntä, kun minä ajattelen hänen oloansa. Sillä hän on ihan yksin. Ihan\nyksin. Sentähden tekee minun mielelleni hyvää, kun minä saan häntä\npalvella, tiedätkö, minä olen niin iloinen, kun minä saan häntä\npalvella; kun hän kotona on, tähystän minä hänen silmiinsä nähdäkseni,\nmitä hän halajaa, että minä voisin sen hänelle jo ennen tehdä,\nennenkuin hän sitä pyytääkään. Mutta kun hän sitte katsoo minua\nkiittäväisesti, niin tunnen minä kylmentyväni sen katseen alla, ja\nminun on vastoinmielistä ajatella, että hän on minulle kiitollinen. Ja\nminä käännynkin hänestä jäykempänä pois. Mutta sitte minun sydämeni\nherää taas minussa, ja minä tunnen itsessäni kuinka yksikseen jätetty\nhän elämässä on. Ja jos minä voisin sen tehdä, niin kääntyisin minä\nsilloin häntä kohden takaisin ja polvistuisin hänen eteensä, ja\npyytäisin häneltä anteeksi, että minun ajatukseni niin kokonansa ovat\nhänestä hälventyneet. Sillä hän on ollut hyvin hyvä minulle, enkä minä\nymmärrä, kuinka näin on saattanut käydä. Sillä minä tunnen, että minä\nolen kokonaan lakastunut hänelle, ja vaikka hän juuri nyt lähti, niin\novat minun ajatukseni kaikki hänestä sammuksissa, niin että kun minä\nnyt koetan hänen kuvaansa muistella, niin en minä saa mitään kuvaa\nitsessäni syntymään, ja minun ajatukseni hänestä ovat yhtä kuolleita,\nkuin jos hän jo monta vuotta sitten olisi lähtenyt enkä minä koko sinä\naikana häntä muistanutkaan olisi. Ja kun hän oli läsnäkin, niin en minä\nhäntä läsnä tuntenut, enkä minä hänestä enempää ajatellut, kuin että\nhän oli, ja että minun silmäni hänen näkivät. Kuule nyt, etkö sinäkin\ntunne, että minä olen ollut hyvin kova hänelle, mutta kun minä hänet\nvielä kerran näen, niin koetan minä olla vielä nöyrempi hänelle, kuin\nminä olen ollutkaan, sillä hän on niin hiukan saanut elämässä, sillä ei\nkukaan häntä ajattele, eikä hänellä rakastavaa sydäntä ole, joka hänen\nolonsa tuntisi, voi, hänen elämänsä on ihan tyhjästi kulunut, ja minun\ntulee suuri sääli häntä. -- Oh, mutta mitä sinä minua niin kuulustelet,\nluuletko sinä, ett'en minä koko ajan huomaa, kuinka sinä koko ajan\nsilmilläsi minun huulissani riput ja viekottelet minun puhumaan vallan\nkaikenmoista, katso pois minusta, en minäkään sinua aina katso, vai\nkatsoinko minä äsken sinua noin? Enpä. Kyllä minä sen tiedän, minä olen\najatellut sen toisella tapaa. Etkö sinä sitä vielä huomannut ole? Voi,\nkuinka sinä olet sokea ja ymmärtämätön! Etkö sinä siitä vielä tiedä,\nettä on suloisempikin välistä vaan katsahtaa, ja sitte katsoa poispäin\nja olla, niinkuin ei pitkiin aikoihin yhtään mitään muistaisi, mutta\nsitte olla koko ajan sentään, niin ett'ei tarvitsekaan katsoa, kun se\nkuva ilmankin koko ajan mielessä kukostelee. Kyllä minä sen tiedän.\nVoi, en minä sinua niin taitamattomaksi olisi luullut, ett'et sinä\nsenvertaa ymmärrä. Mutta mitä varten minä oikein sinua katselen? Kuule\nnyt, olenko minä ihan lapseksi tullut? Sinä istut niin suurena ja\nkankean liikutettuna siinä minun edessäni, että minulle olisi vallan\niloksi tulla ja istua sinun polvellesi ja taputtaa ja silittää sinua\nposkellesi, kun sinä niin totisesti minua katsot. Etkö sinä hupainen\nole, kun minun puhettani niin vakavasti kuulustelet, ikäänkuin minun\nsuustani viisautta tulisi. Voi kuinka sinä olet tompelon herkkä, vallan\nisonen lapsi, minä tunnen itseni oikein ymmärtäväiseksi sinun\nrinnallasi, kuinka avuton sinä mahdatkaan ihmisten joukossa olla, kun\nsinä tuommoinen paljasta pehmeyttä olet sisältä. En minä tietänytkään,\nmimmoinen sinä olit, sinä olet semmoinen, että minä saisin tehdä mitä\ntahtonsa sinun kanssasi, sinähän olet oikein käsien ympärille\nkäärittävä, minun tekisi mieleni kujeilla sinun kanssasi kyynelet\nsilmissä, minun suuri sydämeen katsova kuningastompelukseni. Voi, sinä\nolet oikein tuhma ja naurettava, kun sinä minua sillä tapaa katselet\nikäänkuin minä joku kullankipenä olisin. Kuule nyt, älä nyt, jos sinun\nmolempiin silmiisi vielä tuolla tapaa kyynel kasvaa, luuletko että minä\nsitte vielä taidan tässä alallani istua ilman että minä nousen ja otan\nsinua kaulasta ja pyyhin kädelläni sen kyynelen pois sinun kummastakin\nruskeasta silmästäsi... Voi, minä itken, minun on niin suloista olla,\nminä itken. Olenko minä kauniimpi nyt kuin ennen, kun minä sinun olen\nnähnyt? Olenko minä? Minä olen niin vallaton ja itkevä. Sinä lämmität\nja viherjöitset minussa. Kun minä päivällä kiilloitin Urian kilpeä,\nniin oli minussa koko ajan, niinkuin minä sinun kilpeäsi olisin\nkiiltäväksi tahkonut, ja kun se oli kirkas ja välkkyili minun käsieni\nalla, niin minä katsoin siihen omaa kuvaani, sillä minun tuli mieleeni\nkatsoa, jos minun silmäni olivat tulleet tummemmiksi ja jos minun\nposkieni väri oli noussut siitä hetkestä, kun sinun silmäsi olivat\nminun päälläni levänneet. Voi, millä tapaa sinä silloin sinä kertana,\netkö sinä muista, silloin kun sinä ensi kerran minua katsoit, annoit\nsilmäsi päälläni olla, sillä minä en ole saanut sinun silmiäsi siitä\nhetkestä mielestäni pois, ja joka kerta kun minä nyt jälkeenpäin olen\nmuistanut sinut, on lämmin noussut minun poskilleni. Voi, minun on\nsuloista ja surullista olla ja kun minä oloani ajattelen, niin laskee\nminun hengitykseni niin lämpimän painavaksi. Voi, minä näen sen, se on\ntotta, minä rakastan, rakastan sinua, kuinka synkeätä tämä on, minä\nnäen sen kokonaan nyt, minä rakastan sinua koko sielullani, enkä minä\nmuuta tahdo, kuin tänne jäädä ja sinua lähellä ja lähellä olla ja aina\nja aina kuulla ja nähdä, että sinä olet minusta onnellinen. Oh, mitä\nvarten olen minä tullut sinun silmiesi nähdä! Voi kuningas, ei, nyt\nminun täytyy lähteä, sillä minun rakkauteni kasvaa minussa, kun minä\npuhun ja minun järkeni himmentyy, kun minä tässä sinun edessäsi seison.\nVoi, anna minun mennä, sillä minä en voisi sinua vastustaa, jos sinä\nkäskisit minun jäämään, ja minä en saa jäädä, en saa, en saa... Oh,\nminä rakastan sinua, rakastan, rakastan, minä en saa jalkojani\nheltiämään maasta, minä seison tässä, anna minun vielä pieni aika\nseisoa tässä ja puhua, anna minun puhua, sillä minun sydämeni tulvii\nminun rinnassani, ja sitte on yö ja pimeä, kun minä ulos pääsen. Voi,\nminun rintani ratkee, oi, kun minä aina saisin sinun edessäsi seisoa,\nsillä sinun katseesi on helpotus minun rinnalleni. Oh, sinä olet minun\nedessäni, kohta minä en näe sinua. Sinä, sinä olet minun mieheni ja\nminun sankarini, ja jos minä olisin toinen ollut, niin itse minä olisin\ntullut ja polvillani jäänyt sinun tykösi. Voi, mistä minä saan voiman\nlähteä. Anna minun lähteä, ja älä käske minua jäämään tänne, älä käske,\nsillä minä en kestä sinulta mitään kieltää, ja en minä kestäisi sitä,\nettä minä tänne jäisin, sillä se olisi synti ja se rikottaisi minun.\nVielä pieni aika, ja sitte minä lähden. Voi, minun täytyy, täytyy.\nMutta salli, että minä saan asua tässä sinua lähellä, sillä sitte on\nsuloisempi, ja se olisi niin kovaa, jos minun täytyisi ulos kylmään\nmaailmaan lähteä. Oh, kuningas, minä rakastan sinua niin ylen paljon,\nja minä menehdyn rakkauteni alla, ja minun täytyy lähteä. Joskus minä\nkatselen kaukaa sinua ja ihmisien joukossa, jossa sinä et minua\nnäekkään, kun sinä kuninkaana ajat sotajoukkojesi edessä, ja kun\nmaailma sinun loistoasi kumartaa. Oih, hyvästi, minä en saa viipyä\nenää, sillä minun veressäni käy tumma hyöky, ja jos minä yhden\nsilmänräpäyksen vielä viivyn, niin heitän minä itseni sinun syliisi.\"\n\nKoko ajan, kun hän puhui, olin minä kuunnellut hänen sanojaan, niin\nett'en minä ollut liikahtanut, enkä silmiäni hänen kasvoiltaan\nkääntänyt, ja minä olin ottanut hänen sanansa hänen huuliltaan jo\nennenkuin ne olivat syntyneetkään. Ja kun ne hänen sanansa tulivat\nminun päälleni, niin olin minä toisen kerran, niinkuin minä olisin\nkylpenyt hänen sanoissaan, niinkuin lämpimässä ja punanhohtavassa\nvedessä, ja minä tunsin oloni niinkuin minä olisin ollut pehmeihin\nharsoihin kääritty, ja niinkuin lämpimät kädet olisivat hellästi\nsilittäneet minua poskelle, mutta toisen kerran olin minä taas,\nniinkuin minä olisin ollut suurien ja kovien kivien kohlima, niin että\nminä annoin niiden tulla paljaan rintani päälle, enkä kättänikään\njaksanut nostaa suojatakseni itseäni niiden tulolta. Ja tässä,\nkun minä mielessäni näin olin kahtaanne heitetty, olin minä niin\nuupunut, että minä enää tahdottomana kuulustelin vaan, ja annoin tulla\nkaiken päälleni, enkä mitään ajatellut tehdä, enkä olisi voinut\nliikahdustakaan tehdä. Silloin tulivat minun korviini hänen viimeiset\nsanansa, ja minussa värähti; mutta kun minä katsoin vaipuneista\nsilmistäni ylös, niin oli hän kadonnut, ja avatun oven lävitse tuijotti\nyön pimeä edessä. Enkä minä liikahtanut istuimeltani, sillä minun\njäseneni lepäsivät lyijyn alla lamassa, enkä minä arvattavasti olisi\nvoinut huutaakaan, jos minä olisin koettanut. Sitte raukesin minä\nkokoon istuimellani ja annoin käsivarteni vaipua tuolin nojalle.\n-- -- -- Kun minä viimein heräsin, niin seisoi ovi vielä avoinna ja\npimeä tuijotti siitä sisään, ja kun minä siitä silmäni irroitin, niin\ntuikottivat valkeat ympärillä huoneen seinillä kuolleina ja hohtelevat\nseinät häämöttivät niiden jäykässä valaistuksessa. Sitte minä kuulin\nettä soittokin humuili vielä, mutta se kuului seinien takaa niinkuin\nhaudasta. Kun minä sitte yritin nousta ylös niin tunsin minä itseni\nheikoksi ja horjuvaksi ja vaivuin takaisin istuimelleni.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nAntakaa nyt sodan soida ja antakaa torvien kovan äänen nousta, sillä\ntänne minä olen tullut humua hakemaan, ja unhotusta sydämeni painavassa\nvaipumuksessa.\n\nMinun sotajoukkoni minun silmieni edessä, teidän eteenne minä lennätän,\nlevittäkää laineilevat parvenne minun eteeni ja peittäkää lakeat maat\nedessä niin kauas kuin silmä kantaa, sillä minä tahdon nähdä minun\nvoimani, jonka humu taivaaseen asti nousee, ja minä tahdon silmilläni\nminun väkevyyteni näyn nähdä, sillä minä tahdon itseni huumata ja\najatukseni unhottaa.\n\nJa te sotajoukot, jotka nyt minun edessäni seisotte, niin ett'en minä\nsilmilläni teidän häälyvien rivienne loppua näe, virittäkää nyt teidän\nvoittolaulunne ja astukaa teidän kajahtelevan laulunne vallattomassa ja\nväkevässä tahdissa, ja nyt soikoot torvet ja rivit liikahtakoot niin\nkauas kuin silmä kantaa, sillä me lähdemme nyt ja sodan palon me viemme\naavikkojen keinuvan rannan toiselle puolelle, ja minä, teidän\nkuninkaanne, ratsullani teidän edellänne ajan. Oh, kohise minun\ntakanani, sinä rivien sakea ja loppumaton virta, nyt me kaupungit\ntieltämme lakaisemme ja valtakunnat olemasta pyyhimme ja idän maiden\nmahtavat kuninkaat polvillensa taivutamme, ja meidän menomme läpi\nmaailman on oleva palavan valkean vyöry. Oh, sillä lentää, lentää minä\ntahdon, sillä minun rintani ei salli minun seisahtua. Ja pois, pois\nminä tahdon, ett'eivät minun ajatukseni minua kiinni ottaisi, sillä jos\nne minun saavuttavat, niin ne painavat minun alleen.\n\nOh, pois nyt, ja kuumeessa tahdon minä elää, ja minä himoitsen sodan\npunottavan pauhun ympärillä loiskahtelevan, ja sodan meressä minä\ntahdon kylpeä, niinkuin selvässä hekumassa. Soikaa, soikaa torvet, niin\nettä teidän äänenne ilman täyttää ja taivaankin nostaa, siitä minä\nitselleni kuuroksi tulen ja lennetään, lennetään läpi maailman kuin\nvalkean puike, oih, sillä ajatukset ottavat minun, jotka ovat vaakavat\nminun mieleni päällä, niinkuin maan paino haudan päällä, enkä minä\ntahdo ajatuksiani kuulla, ja minä tahdon itseäni paeta. Pois!\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nNyt minä hourauksien teitä kuljen, ja nyt minä olen antanut vihan\nhengen itsessäni nousta ja ylitseni käydä niinkuin pimittävän myrskyn.\nSillä hekumaa on rajattomuuteen itsensä heittää, ja siinä unhotuksen\nmielelleen tavottaa.\n\nSortuvat muurit minun silmieni edessä maahan humahtelevat, ja lyötyjen\nsotajoukkojen huimattua pakoa olen minä katsellut. Ja ylpeät kaupungit,\njotka kansojen vitsauksina olleet ovat, ja jotka jalkansa ovat kansojen\nniskoille asettaneet, ne ovat minun edessäni tuhkaan heitetyt, ja\nheidän kunniansa on maahan laahattu, ja heidän jumaliansa olen minä\nheidän temppeleissään pilkannut.\n\nSillä minulle oli iloksi, kun minä sain ne maahan paiskata minun\nvoimallani, niin ettei niissä sitä kiveä ollut, joka ei toisensa päällä\nliikahtanut olisi, ja minä lämmittelin käsiäni niiden loimuvissa\nliekeissä. Sillä ne kaupungit, joiden tornit minun tullessani\nauringossa ylpeästi hohtelivat, ja joiden miehet valkoisilta\nmuureiltansa minua ja minun sotajoukkojani pilkkasivat, ne minä jätin\nmustina röykkiöinä jäljilleni, ja kun minä läksin, niin ne suitsuivat\nminun takanani, ja alastomat naiset kävivät niiden keskellä ja hakivat\nlastensa ruumiita.\n\nMutta joskus olen minä väkevyydessäni lempeydenkin juopumuksessa\nhourinut. Joskus, kun minä kansat lyönyt olin, niin nostin minä\nkäsivarsilleni ne nöyristetyt kansat, ja vuodatin heidän päälleen\narmoni maljan. Sillä he olivat minun käsissäni, ja minä olisin voinut\nheidät hävittää ja jalkoihini tallata, ja sentähden oli minun\nmielelleni väkeväksi houreeksi, kun minä heitä säästin, ja\nsotajoukkojeni tummia laumoja pidätin, niin että ne voitetut kaupungit\njäivät minun taakseni viheliäisten ketojensa keskelle hymyilemään.\nMutta joskus minä tein vielä enemmän. Sillä minä kohotin käteni ja\nnostin kansan, joka siihen asti toisia palvellut oli, ja jota toiset\nkansat halveksineet olivat, sen kansan minä tomustansa nostin ja asetin\nsen halveksijainsa herraksi. Ja siinä minä väkeni näin, että minä niin\nheikoista väkeviä ja väkevistä heikkoja tein ja kansojen voimalle\nnauroin.\n\nOh, sillä taivaaseen asti loimahtelevat minun otsani unet, ja\nmieletöntä minä ajatuksillani takaa ajan. Ja minun sydämeni rajattomat\nhalut loiskahtelevat minun ylitseni, ja päivät minä hourin yhdestä\nunesta toiseen, ja rajattomampaa minä yhä himoitsen, sillä minä tahdon\nhuumauksessa elää, enkä minä muuta lepoa itselleni näe, kuin että minä\naina saan lentää ja aina lennän.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nMutta kun päivä sammuu, niin sitte tulee yö, ja minä vapisen, kun yö\ntulee. Sillä minä tiedän, että kun yö tulee, niin minä lyykistyn itseni\nalle.\n\nSillä yöllä seisahtuu elämä ja kaikki vaikenee, ja silloin tavottavat\nminun ajatukseni minun kiinni ja ottavat minun, enkä minä niiltä\nmihinkään pääse. Ja pimeys asettuu minun päälleni niinkuin matala laki,\nja minun houreeni tukehtuvat minussa, niin että mieli on seisaus ja\njäykistynyt odotus. Silloin ajatukset nousevat ja hiipivät sisältä\npäälle ja tarttuvat minua kurkusta ja paiskaavat alleen ja runtelevat\nminua keskelle rintaa.\n\nEnkä minä niiltä mihinkään pääse, sillä ne ovat aina minussa itsessäni,\nja kun minä seisahdan, niin virkoavat ne kohta ja tavottavat minun. Ja\nvaikka minä maailman halki olisin lentänyt, ja vaikka minä maan alle\nolisin itseni kätkenyt, niin ne ovat aina minun mukanani, ja juuri kun\nminä luulen syvimmässä kätkyssä niiltä olevani, niin ovatkin ne minun\npäälläni juuri ja pusertelevat minua.\n\nSentähden minä vapisen, kun yö tulee. Sillä kun minä makaan vuoteellani\nja pimeä yö minun päälläni on, ja kaikki on hiljaista, niin makaan minä\nsilmät auki ja katselen suoraan ylös pimeyteen päällä. Enkä minä\nsilloin muista, että elämää onkaan, eikä minulla ole mitään tietoa,\nettä humua on, joka hetkeä tuntemasta vapahtaa, sillä minun ajatukseni\nseisovat, enkä minä tee muuta, kuin katselen ylös pimeyteen suoraan, ja\nse seisoo mustana. Silloin tällöin minä hengitän syvemmin ja tunnen,\nkuinka peitto painaa minun rinnallani.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nBathseba, kuule, mutta onko minun elämäni sitte semmoinen hätä, kuin\nmiksi minä sen tunnen? Sillä minä olen ikäänkuin itsestäni syösty, enkä\nminä ole uskaltanut jäädä sinua ajattelemaan aina siitä asti, kun sinä\nsilloin menit pois ja minun yksin jätit. Siitä asti on minun mielessäni\nollut ikäänkuin tyhjä paikka, jota minä ajatuksillani olen karttanut.\nJa joka kerta kun minun on täytynyt yksin jäädä, enkä minä ajatusteni\ntieltä ole päässyt pois, niin ovat minun ajatukseni olleet niinkuin\npaljas kalman tunto, ja minun silmieni edessä on seisonut avonainen\nhauta ja minä olen oloni eteen jäykistyneenä jäänyt. Mutta olenko minä\nsitten niin yksin jätetty? Minä muistan sinut Bathseba; kun sinä itsesi\nkovaksi minun edessäni teit, niin sinun silmäsi sulivat sentään, kun\nsinä minua katsoit, ja vaikka sinä pois läksit, niin oli sentään, kuin\nsinä itsessäsi olisit kokonasi minua lähellä ja minuun jäänyt. Oletko\nsinä siis poissa minulta, ja täytyykö minun vaipua?\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nBathseba, sillä minä en tiedä, olenko minä yksin jätetty, voi Bathseba,\nja onko minun elämäni tästä lähtien oleva niinkuin kova ja pimeä korpi,\njonka pimennossa ei ruohonkorsikaan viherjöitse. Vai oletko sinä läsnä\nminua vielä ja aina, ja onko minun rintani ympärille kääritty ikäänkuin\nlämmin ja villainen vaippa, niin että kun se rinnan peittää, niin olo\non niin lämmin ja painava, eikä sitä tiedä onko se tunne suloinen, joka\nsilloin mielessä hengähtelee, vai onko se tunne rasittava, sillä sen\nalla sulkee silmänsä niinkuin hekumassa, mutta sen lähestymistä vapisee\nsentään, ja sen edessä tuntee itsensä niin heikoksi, että ennenkuin sen\npäällensä oltaisi, niin ennen polvillensa vaipuisi, ja rukoilisi että\nse otettaisiin pois päältä. Kärsinkö minä vai vaellanko minä sakeassa\nonnessa?\n\nVoi Bathseba, silla minä en tiedä, mitä se on! Sillä kun minä yksin\nolen, niin minussa heruu tunto, ikäänkuin sinun rakkautesi punainen\nvaate minun ympärilleni kääritty olisi, ja lämpimässä näen minä sinun\nedessäni niinkuin sinä olet, ja sinun olosi on selvä rakkauden lekotus\nminun silmissäni, ja sinun huuliltasi juoksee selvä rakkauden hunaja ja\nminä imen sitä huulillani ja juon sitä, mutta kun minä sitte avaan\nsilmäni, niin sinä olet poissa, ja sinun suloinen läsnäolosi on\nhävinnyt, ja kammottava tyhjyys tuijottaa minua vastapäätä.\n\nVoi Bathseba, sillä sinun rakkautesi lämmin kuva versoo minussa, ja\nminä jätän itseni siihen ajatukseen, että minä sinua rakastan, ja että\nminä rakkaudessani olen sydämeni lämpimän löytänyt, mutta kun minä niin\najattelen, niin tunnen minä sinä hetkenä sen kamalan hädän, että sinä\nolet poissa minulta, ja että sinä olet aina poissa minulta. Voi, sillä\nminun oloni on selvä yksinäisyyden kammo, ja minun sydämeni pohjalla\nheruu kärsimyksen lähde, voi, mihin minä ajatuksiltani itseni kätkisin,\nsillä ne tulevat ja taittavat minun alleen. Oh, Bathseba, Bathseba,\nminä rakastan, rakastan, ja aina minä itseni rakkauteni valtaan jätän,\nja sitte sinä olet aina poissa minulta.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nBathseba, Bathseba, minun ääneni värisee pimeässä yössä, kun minä sinua\nhuudan!\n\nBathseba, Bathseba! Minä olen noussut istualle vuoteellani, ja olen\nheittänyt peiton päältäni puoleen, sillä se kuumottaa. Oh, minä\najattelen sinua, kun sinä minun edessäni seisoit ja sinun sydämesi\ntulvan sanoissasi kohista annoit. Minä en saa lepoa vuoteellani, kun\nminä kaiken sen muistan, ja minun täytyy nousta ylös että minä\nvilvottuisin. Sinun sanasi olivat niinkuin punaisen veren suihku, ja\nminä join sinun henkeäsi, kun sinä puhuit. Sillä sinun sanasi olivat\nlämpimät, ja kun minä sinun rakkautesi sanoja nyt muistan, niin tunnen\nminä niinkuin lämpimän kylvyn ylläni.\n\nOh, sinun rakkautesi nosti sinun parmoilleen, ja sinun puheesi oli\npaljas rakkauden käynti, ja sinun sanasi tulivat niinkuin käyvä ja\nhurmahteleva viini, joka joka jäsenen raukasee, kun sitä juo. Voi\nBathseba, kun minä tässä istun ja sitä muistan, niin on niinkuin ilma\nolisi liika raskas minun ympärilläni, ja minä tunnen niinkuin sinä,\nBathseba, joka ilman henkäyksessä minua vastaan leyhyisit ja sinun\nläsnäolosi minä ympärilläni tunnen niinkuin painavan halauksen.\n\nOh, sillä minun rintani on tumma suoni, joka hämäränä versoo, ja josta\nnousee päähän huumaava huuru, joka saattaa maailman silmissä nousemaan\nja sisällisessä liikutuksessa väräjämään. Oh, Bathseba, Bathseba, minä\nmainitsen sinun nimeäsi pimeässä yössä, sillä sinä liihottelet minun\nympärilläni ja lähelläni ja minussa, ja Bathseba, Bathseba, sinun\nläsnäolosi minun rintaani hivelee, niin että minun on raskas hengittää,\nja sinun kättäsi minä pimeässä läheltäni tavottelen.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nNyt minä olen elämää ajatellut, ja minä olen huomannut, ettei elämä ole\nmuuta kuin rakkautta. Ja kaikki muu on unta ja tyhjää houretta, ja\nrakkaus ainoastaan on ainoa ja aina oleva ja rakkaus on elämä.\n\nSillä minä olen huomannut, että kaikki on turhuus ja tyhjä vaiva ilman\nrakkautta. Sillä valta, ja kunnia ja suuret työt ovat mielen huumausta,\nja ihminen hourii niitä, kun yksinäisyyden pohjaton tyhjyys hänen\neteensä auennut on, ja hän sen käsistä kamppailla koettaa; eivätkä ne\nole muuta kuin ihmisen pelkoa itsensä tähden, kun hän yksin on.\n\nJa voi, te hourut ja itseviisaat ja voi, te vaivaiset henget, jotka\nteeskentelette, ikäänkuin rakkaus olisi joutava leikittely ja pehmeän\nmielen uni, ja niinkuin elämässä jotain suurempaa olisi kuin rakkaus,\nja niinkuin teidän pienet ajatuksenne ja teidän pienet tekonne sen\nylitse käyväiset olisivat. Oh, te vaivaiset, jotka olette kuin kuihtuva\nkorsi, sillä tietäkää, jos te jotain olette, niin rakkautenne voimasta\nte sitä olette, ja jos teidän tekonne jotain suuria ovat, niin rakkaus\non niiden pohja, ja rakkaus on teidät niihin nostanut. Sillä elämässä\nei ole muuta, joka suurta ja syvää ja ylivoimaista on kuin rakkaus, ja\njos te jotain muuta sanotte ja luulette, niin te olette teidän\nluulojenne tyhjät narrit ja näyttelijät, joille teidän toimenne teidän\npäänne ylitse kasvanut on. Voi, teidän suuruutenne ja tärkeytenne\nluulossa te olette niinkuin niitty, jonka heinä kuivunut on, ja teidän\npuheenne on niinkuin kuivuneiden oksien rapina tuulessa, eikä teidän\nolonne ole muu, kuin tyhjä liikkuminen elämässä, joka sisällöttömäksi\nkutistunut on.\n\nSillä rakkaus, rakkaus on elämän pohja ja sisältö, ja ilman rakkautta\non oleminen synkeä ja rasittava haave ja tyhjä aikansa kulutus ja\nhengetön olo, mutta rakkaus on syvä ja kaiken täyttäjä, ja rakkaus on\nelämän tumma suoni, ja rakkaudessa elämä unestaan herää ja ihminen\nitsensä löytää.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nVielä minulla on yksi rakkauden korkea laulu. Sillä minun silmissäni on\nsuuri näky, ja minun rakkauteni on nostanut minun siihen näkyyn, ja\nminä näen rakkauden itsensä.\n\nMinä näen sen, ja se on suuri ja väkevä voima, ja se vuotaa itse\nJumalan kädestä, ja se itse on elävä Jumala. Tämmöinen rakkaus on.\n\nSe on pyhä voima, joka elävänä ja väkevänä elämän lävitse käy, ja se on\nelämän lämmin.\n\nMutta vielä kirkkaammin nousee minun näkyni minun eteeni, ja minun\nsuuri näkyni huimaa minun päätäni, niin että minä otsaani pitelen.\nSillä rakkaus nousee minun eteeni niinkuin elämän kirkastus, ja minä\nnäen, kuinka rakkauden voima heittää elämän ylitse järjestyksen heleät\nsäteet, niin että sisällinen hyminä elämän lävitse käy rakkaudessa. Ja\nnyt minä näen rakkauden kaikessa, ja minä näen, kuinka sen käden alla\nmaailma muodostuu, ja muodot tasaiseen poljentaan asettuvat. Sillä\nmaailma on paljas rakkauden ilmestys ja kuva, ja rakkaus sen lävitse\nkaikessa käy. Oh, sillä rakkaus on kaikki ja joka paikassa, ja rakkaus\non paino ja pidätyksen voima, ja se on maat paikoilleen vaivuttanut ja\nvuorten syvät juuret asettanut, ja meret se rantojensa sisäpuolella\nhallitsee. Oh, sillä rakkaus on oleminen ja järjestys, ja jokaisen se\nsulkee itseensä ja vetää omaan paikkaansa, ja kun kaikki siihen on\ntullut, ja kun rakkaus kaikki on sääntänyt, niin sitte asettuu ijäinen\nlepo ylle, ja se ijäinen lepo on kirkastus ja taivas, ja se on\njärjestyksen suuri sointu. Oh, sillä minä näen rakkauden niinkuin\nmaailman lain, jonka eteen kaikki taipuu, ja minä tunnen itseni\nturhaksi tämän minun suuren näkyni edessä, sillä minä näen koko\nmaailman edessäni sointuun pyrkivän, ja minä olen heikko säkene.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nMinä olen keskellä sotaa, ja joka päivä hälisevät aseet minun\nympärilläni. Mutta mitä minä siitä väliä pidän, ei se minua häiritse.\nSillä se hukkuu minun mielestäni, ja minä saan sen puolesta\najatuksissani olla.\n\nJa nyt minä olenkin Bathsebaan itseni kaikilla ajatuksillani jättänyt.\nSillä mitä on kaikki muu muuta kuin sokeaa humua, ja paljasta meren\nköykäistä vaahtoa. Minä olen kuningas ja minä olen suuria tekoja\ntehnyt, mutta mitä se minulle merkitsee, sillä se kaikki on ollut vaan\nmielen joutavaa kiihtymystä ja rauhattoman sydämen haavetta, eikä se\nminun sydämelleni mitään ole ollut. Ja unhottakoot toiset, että he\nihmisiä ovat ja että heidän tarkoituksensa on oma elämänsä elää, eikä\nulkopuolellansa tyhjissä askareissa olla, minä tiedän, että se suurin\nelämä on, kun itsessänsä ja itsellensä elää. Ja sentähden minä olen\niloinen ja ylpeä, että minä rakkauteeni olen itseni kokonani jättänyt,\nsillä siinä ihminen ilmottaa, että hän suuri on, kun hän rakkautensa\nantaa suureksi kasvaa. Antaa siis elämän ympärillä häälyä, ei se minua\nhäiritse ja minua ulos omasta sydämestäni eksytä, sillä minä olen\nitseni ja rakkauteni löytänyt, ja nyt minä olen sulkeutunut rakkauttani\naina ja joka hetki ajattelemaan, ja rakkauttani minä sylissäni pidän ja\nsitä hellin ja hyväilen.\n\nMinä pysyn siis leirini keskellä ja annan sen elämän ympärilläni\nliikkua, ei se häiritse minua. Ja minä unhotan sotajoukkoni, ja leirin\nympärilläni, ja jos minä päiväisillä retkillä olen mukana, niin seuraan\nminä kuin unennäössä, ja keskellä voittoakin minä voiton unhotan ja\najattelen Bathsebaa. Ja kun minä satun toisten puheita kuulemaan, niin\nminun tahtoo suuni mennä nauruun, kun he puhelevat tyhjiä sanoja\ntyhjistä asioista, ja koko ajan sentään taitavat totisina ja tärkeinä\ntoisiansa silmiin katsoa. Ikäänkuin se jostain hengen tärkeydestä\nolisi, jos se taikka tämä valtakunta mahtava on, taikka jos minä tai\njoku toinen kuningas voiton saan! Nauravalla suulla minä nostaisin\nkruunun päästäni, jos se niin minun mieleeni sattuisi ja läksisin ja\nmenisin Bathseban tykö ja ottaisin häntä kädestä ja veisin kanssani ja\neläisin hänen kanssaan kahden, enkä koko muusta maailmasta mitään\nmuistaisi, enkä tahtoisikaan muistaa.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nMinä olen kieltänyt itseni ajattelemasta Bathsebaa, sillä häntä on niin\nsuloista ajatella, että minä tahdon taistella sitä vastaan. Sillä kun\nminä sen taistelun aloitankin, niin minä jo tiedän, että minä häviän\nsiinä taistelussa, ja senkin tähden on minulle mieliksi sitä taistelua\ntaistella, sillä se häviäminen on suloisin siinä.\n\nJoskus siis teen minä väkivaltaa ajatuksilleni, ja käännän ne\nBathsebasta pois, ja joka kerta, kun ne tahtovat häneen palata, niin\nseisatan minä ne, niin ett'en minä mitään ajattele. Mutta kun sitten on\nyksi hetki mennyt niin, että hänen kuvansa on elänyt minun sydämelläni\nvaan niinkuin lämmin ja epäselvä punerrus, ja kun sitä vielä on\nkestänyt toinenkin hetki, niin rupeaa sydämessä virkoamaan ja\nnousemaan, ja yhteen painoon kokoontuman. Sitte tulee raskas ja painava\nolla, ja joka silmänräpäys viekottelee yhä lämpimämpänä itsensä\nhellittämään ja laskemaan kaikki ajatuksensa valloilleen. Sielun eteen\naukeutuu ikäänkuin hurmattu syvyys, johon olisi suloista ja\nlämpimänpunaista itsensä heittää, ja silmänräpäykseksi valahtaa mieli\nylitse ja jättää itsensä sen ajatuksen valtaan, että olisi hurmattua\nsilmänsä ja korvansa sulkea ja omat käskynsä rikottaa ja syntiä tehdä\nja heittää itsensä sydämensä viekotuksen syliin. Sinä hetkenä herkähtää\nsydämestä ikäänkuin suuri verenvärinen ruusu, joka hiljaa levittää\nvertatippuvat lehtensä auki. Tumman rakkauden kuva versoo sydäntä\nlähelle ja mieli valuttaa ja väikkyy hervottoman unhottumisen kuvissa.\nYht'äkkiä on päästänyt itsensä; yhdessä silmänräpäyksessä huumahtaa, ja\nsilloin on Bathsebaan itsensä heittänyt, kaikki sydämen ajatukset\npidättämättömässä kohinassa hänen ottavat, ja Bathsebaa, Bathsebaa\najattelee, kaiken, kaiken, koko elämän silmistänsä mielensä tulvaan\nhukuttaa.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nOh, minä rakastan, rakastan.\n\nVoi! vereni pakottava kohina ja voi! minun suonieni kuuma tykytys! te\nsaatte minun nousemaan ylös vuoteeltani, kun minä jo maata pannut olen,\nja saatte minun kuumeltunein käsin pukeutumaan ja ulos lähtemään, sillä\nminun on ahdasta olla vuoteellani, ja ilma painaa, jos minä sisälle\nhuoneeseni jään.\n\nVoi tumma yö, ja voi kaukainen kuu, joka pilvien takana vaeltelet,\ntässä minä seison hiljaisessa yössä ja oijentelen paljaita käsivarsiani\nteitä kohden, ja vääntelen käsiäni, sillä minun on vaiva olla, ja minä\nrakastan niin, että minä näännyn painavan rakkauteni alle.\n\nVoi, sillä minun ylläni hengähtelee kuuma raskaus, ja minä kuulen sen,\nniinkuin se minun korvissani huohottelisi, ja minun rintani pohjalla\nvelloo tumma veto, ja se veto on raskas ja kutsuva, niinkuin leveän\nvirran juoksu, joka pimeästä vilahtaa kuun valaiseman öisen lehdikön\nlävitse, ja se veto on tumma ja sanaton niinkuin seisovan metsän sisus.\n\nOh, sillä minä rakastan. Ja minun rakkauteni makaa minun sydämeni\npäällä niinkuin painava pilvi, ja minun rakkauteni on niinkuin ilman\nsyvä ja raskas hengähtely, ennenkuin ukkonen nousee, ja se on hämärä,\nja sakeaa kohinaa täynnä, ja se velloo ylös ja alas, ikäänkuin avara\nmeri, joka ei yölläkään lepoon asetu, ja jonka yllä kuultava hämäryys\nlepää.\n\nOh, vaeltava kuu, joka pilvien takaa paljastut ja valaiset taivaan\nsyvän sinen, sinua kohden minä paljaat käsivarteni oijennan ja\nvääntelen kuumottavia käsiäni, sillä minä rakastan, rakastan, sinua\nkohden minä ummistan silmäni ja sanon sinulle, että minä rakastan,\nrakastan, voi, armahda, mistä minä armahduksen saisin!\n\nOh, minä rakastan, rakastan.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nMutta nyt tulevat Delila ja Simson minun mieleeni, sillä he rakastivat\ntoisiansa.\n\nDelila oli ihanin impi ja Ghazan kauneista oli hän kaunein, ja kun hän\nastui Filistean mustasilmäisten neitosten keskellä, niin hänen\nkäyntinsä oli niinkuin ruhtinattaren, ja hän oli nähdä niinkuin silmien\nilo, ja miesten silmät olivat häneen syttyneet. Mutta Simson oli\nväkevin sankari Israelin väkevien joukossa, ja miesten keskessä hän\nolkapäittensä pyöreässä solavuudessa kasvoi kuin nuori seetripuu\nvuorella, ja kun hänen astuntansa näki, niin sydän vavahti kun\najatteli, että viha hänessä leimahtaisi, sillä hänen astuntansa oli\nniinkuin nuoren leijonan astunta, kun se vielä levollisena pysyy, mutta\nnaisten silmät jäivät häneen, kun hän liikkui.\n\nJa Delilan polvia vastaan nojasi Simson, ja Delilan sylissä lepäsi\nSimsonin pää. Ja Delilan sormet leikittelivät Simsonin hiuksilla, jotka\nlankesivat kahdessa painavassa poimussa hänen hartioilleen, hän\nkierteli niitä hiuksia paljasten käsivarsiensa ympärille, niin että\nniiden käsivarsien väri hohti niiden hiusten alta niinkuin väkevän\nmaidon väri.\n\nKaksi kertaa notkistui Delila Simsonia kohden, kun hänen päänsä hänen\nsylissään oli, ja suuteli häntä keskelle poskea, ja se suutelo oli\nlämmin ja hehkeä, sillä hänen huulensa olivat kuivat ja kuumat, kun hän\nsuuteli. Mutta viimein hän rupesi puhumaan, ja hänen silmänsä\nvälkähtelivät, koska hän ylhäältä katseli Simsonin silmiin hänen\nsylissään. Ja kun hän puhui Simsonille nyt, niin hänen silmänsä\nhiipivät ja tähystelivät, kun hän häntä ylhäältä alaspäin katseli,\nmutta hänen tähystyksensä oli kuuma ja hänen olonsa oli pidätetty, niin\nettä hän yhdessä hetkessä oli niinkuin hän olisi kylmä ja kuuma ollut,\nja niinkuin hän otusta vaaniva ja kuumasti syliin heittäytyvä olisi\nollut.\n\nNäin hän puhui:\n\nMinä tiedän, Simson, että sinä olet sankari ja että sinä olet Israelin\nväkevyys. Ja minä tiedän, että kun sinun kätesi minun ympärilleni\nkiertyy, ja kun sinä vedät minun sinun lähellesi, niin että minä\nnotkistun sinua vastaan, niin ei ole sitä miestä, joka sinun kätesi\navajaisi, ja minun sinun sylistäsi irrottaisi.\n\nMutta Simson, minä tiedän myös, että sinä olet pyhä mies, ja että sinä\nolet sinun kansasi Herralle pyhitetty. Ja minä tiedän, että sinun\nhiustesi raskas tulva sinun pyhittää sinun Herrallesi. Kun sinä siis\nminua likistät, ja minä sinua vastaan taivun, ja minun käsivarteni\nsinun kaulasi ympärille kiertyvät ja sinun hiustesi painava taakka\nminun paljaita käsivarsiani hivelee, niin silloin minä muistan, että\nsinä olet Herrallesi pyhitetty, ja että sinä et minun olekkaan, ja\nsilloin tuntuu minusta niinkuin sinä hupenisit minun käsieni välistä\npois, enkä minä tunnekkaan, että minä sinun leveää rintaasi vastaan\nnostettu olen.\n\nKuule siis, sentähden minä rukoilen sinua, anna minun leikata sinun\nhiuksesi pois. Sillä minä olen katsonut sinua, ja silmiini sinun näkysi\nottanut, ja nyt minä tahdon sinun kätesi ympärilläni tuntea ja sinun\nleveätä rintaasi vastaan hengittää. Katso, sentähden minä rukoilen\nsinua, anna minun leikata sinun hiuksesi pois, ja lahjoita hiuksesi\nminulle; kun me joskus olemme toisistamme poissa, enkä minä enää saa\nsinun suullasi hengittää, niin silloin ripustan minä sinun hiuksesi\npaljaalle rinnalleni, ikäänkuin pehmeän ja lämmittävän vaipan ja\nhengitän sinun hiustesi alla.\n\nNäin puhui Delila, ja hänen silmänsä välkähtelivät, koska hän rukoili;\neikä hän Simsonin poskea silitellyt muuta kuin että silmillänsä katsoi.\n\nMutta Simson hypähti pystyyn, niin että hänen raskaat hiuksensa\nvalahtivat hartioilta alas ja jäivät ilmaan heilahtelemaan, sitte hän\nkohta polvistui Delilan eteen taas ja painoi päänsä hänen helmaansa\nniin että hänen silmänsä tulivat peittoon. Mutta sitte hän nosti kerran\nvielä päätänsä ja antoi silmänsä täysinäisesti Delilaa halata:\n\n\"Leikkaa, sillä sinä, nainen olet tumma ja viekottava, ja kun minä\nsinua silmiisi katson, niin nauravalla suulla minä itseni heittäisin,\nja minä hullaannun kun minä ajattelen, että minä sinun tähtesi\npyhyyteni päältäni karistan, ja minua juovuttaa, että sinä minua\nviekottelet. Oh, nainen, sinä olet suloinen ja lämminsylinen, niinkuin\nsynti, ja sinun sylissäsi on suloista syntisenä olla, ja minä himoitsen\npyhyyttäni päältäni pois, riennä, että minä sinun läsnäolosi kohta\ntuntea saisin, oh, nainen, leikkaa, sillä kun minä sinua silmään\nkatson, niin minua haluttaa unhottaa, että minä olen, leikkaa, ja vajoo\nminun syliini niinkuin sula juopumus\".\n\nJa kun hän vielä kerran oli upottanut silmänsä suoraan Delilan silmään,\nniin painoi hän taas päänsä Delilan syliin, ja kun Delila nyt hänen\nhiuksensa leikkasi, niin ummisti hän silmänsä sen alla.\n\nKun Delila sitte oli saanut leikatuksi hänen hiuksensa, niin kokosi hän\nne kaikki huolellisesti yhteen ja kietoi ne pehmeään solmuun, ja kätki\nsitte sen solmun povelleen. Kun hän sen oli tehnyt, nousi hän ylös,\nsilitti hiuksensa päälaellaan, astui senjälkeen askelen taaksepäin ja\nlevitti kätensä. Simson oli myöskin noussut ylös ja seisonut koko ajan\nliikahtamatonna ja silmää rävähtämättä katsonut Delilaa, eikä Delila\nollut yhtään liikettä tehnyt ilman että hän hykähti ja joka kerta aikoi\nottaa askelen häntä kohden. Mutta nyt hän ei enää pidättänyt itseänsä\nja kahdella askelella oli hän tullut Delilan tykö, ottanut häntä\nuumilta ja nostanut hänet rintaansa vastaan, niin että Delilan vartalo\ntaipui hänen käsivartensa alla notkeana kuin nuori paju. Heidän\nhuulensa liittyivät suuteloon, josta ei ääntä tullut, sillä se oli\nlämmin ja kiinteä, ja Delilan paljaat käsivarret kiertyivät Simsonin\nkaulan ympärille, niin että ne tuntuivat ikäänkuin lämmin untuva hänen\nihoansa vastaan, ja Delilan välkähtelevät silmät ummistuivat pitkien\nripsien alla, kun hän suuteli.\n\nMutta kun aamu tuli, ja he avasivat silmänsä, niin oli Simson\nlakastunut, ja hänen rintansa vaipunut, ja hänen huulensa olivat kuivat\nja laimenneet. Silloin nousi Delila ylös ja silitti vaatteensa liepeet\nsuoriksi ja läksi pois, eikä hän Simsoniin enää katsonutkaan. Mutta kun\nhän kävi nyt ja meni pois, niin hymyili hän valuisesti eteensä, ja\nnäytti, niinkuin ei hän mitään muuta muistaisi, kuin sen että Simsonin\nhiukset lämmittivät hänen povellaan, ja että hän hengitti niitä\nvastaan. Ja kun hän sitä sisällisesti tunsi, niin ett'ei hän mitään\nmuuta ympärillään huomannutkaan, vaikka hänen silmänsä sentään olivat\nauki, niin välkähtelivät hänen silmänsä vielä tummempina kuin ennen, ja\nhänen raittiilla poskillaan lepäsi versova hymy, ja hänen käyntinsä oli\nnotkea ja kimmahtava hänen astuessaan. -- Mutta Simson oli rauennut, ja\nkun hänen vihollisensa sitte tulivat ja löysivät hänen, niin ei hän\nkättänsäkään nostanut heitä vastustaakseen, vaan antoi kantaa itsensä\npois. Mutta vaikka hän oli niin vaipunut, että hänen silmänsäkin olivat\nraukeat, niin sanotaan, että hän tästä hetkestä asti aina oli eteensä\nhymyillyt, ikäänkuin ei hän mitään olisi ajatellut muuta kuin jotain\nmennyttä hetkeä muistanut, jossa hän vielä eli, ja johon hän oli\nitsensä jättänyt, niin että se oli paljas näky, että hän senjälkeenkin\nvielä oli.\n\nMutta Delila kukoisti kauan vielä ja oli Ghazan punaisin ruusu. Ja\nkaukaisista maista vaeltelivat kuninkaat häntä katsomaan ja hänen\nihanuuttaan näkemään, mutta hän nauroi heille ja antoi heidän mennä,\nsillä hän oli rakkauden yön elänyt, ja hän oli Simsonin rintaa vastaan\nlevännyt, ja hänen paljaalla povellaan lämmittivät Simsonin raskaat\nhiukset.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nMinä olen käskenyt Urian tulla eteeni, ja nyt minä istun istuimellani\ntässä teltassa ja odotan hänen tulemistaan. Sillä yhtenä päivänä näin\nminä hänen, kun minä olin ratsastamassa leirissäni ja katselin\nsotamiesten lepoa. Kun minä olin kappaleen aikaa ajanut, niin minun\nsydämeni oli ilostunut siitä katselemisesta, ja minä annoin hevoseni\nruveta kävelemään. Niin minä ajoin ja annoin ohjasten vaipua käsissäni,\nja minun mieleni aukeni, kun minä kaiken sen hilpeän liikkumisen\nsilmissäni näin. Silloin minun silmäni Uriaan lankesivat. Hän oli\npolvillaan telttansa oven edessä ja askaroitsi jotain jonkun kilven\nkanssa. Minä tunsin hänet kohta. Siinä oli ympärillä muutamia toisia\nmiehiä, jotka toimettomina puhellen seisoilivat hänen vierellään ja\nkatselivat, kun hän tahkoi kilpeään. Minä tunsin sen kilven. Se oli\nsama, jonka minä Bathseban käsissä olin nähnyt, ja johonka hän oli\nkuvaansa katsonut. Ensin kun minä sen näin, ajattelin minä hypähtää\nhevoseltani alas ja tempaista sen kilven itselleni, mutta sitte selkeni\nminulle, että minun edessäni oli Uria, ja kun se minulle selkeni, niin\ntunsin minä, kuinka minun ihoni rinnallani valahti kuumaksi minun\nvaatteitani vastaan. Minä jäykistin käteni ja vedin ohjakset tiukkaan,\nniin että hevonen jäi seisomaan, silmänräpäyksen kuluttua käänsin minä\nsen ja löin sitä ja löin sitä useampaan kertaan, niin että se lähti\ntäyttä neliä, niin ett'eivät minun seuralaiseni vielä kerjenneet\nhevosiaan kääntämäänkään, kun minä jo olin heidän näkyvistään poissa.\n\nKun minä tulin teltalleni, niin hypähdin minä hevoseltani alas ja jätin\nsen siihen, enkä katsonutkaan, kuinka se värisi, ja menin telttaani\nsisään ja istuin istuimelleni. Mutta nyt on minun sotajoukkoni seisonut\nliikkumatta kokonaisen päivän, sillä minä en ole päästänyt yhtäkään\nihmistä silmieni eteen, ja minä olen istunut paikallani. Mutta tänään\naamulla, kun vielä oli pimeä, huusin minä palvelijani telttaani sisään,\nja käskin hänen menemään nopeasti ja tuomaan Urian eteeni. Sillä minä\ntahdoin nähdä sen miehen silmieni edessä, joka on Bathseban mies. Vielä\nkun palvelijani jo oli oven suussa, hoputin minä häntä, että hän\njuoksisi nopeasti. Siitä asti olen minä istunut ja odottanut, ja minun\najatukseni ovat siinä odottamisessa seisahtaneet, niin ett'en minä\nmitään muuta tee, kuin kuuntelen. Kaksi kertaa olen minä kuullut sannan\nnarisevan kauempaa ja telttani ovea lähestyvän, mutta ne askelet ovat\nmenneet ohitse.\n\nMutta nyt minä taas kuulen uudet askelet lähestyvän, ja toisen askelet\novat niinkuin voimakkaan miehen käynti, joka ihmettelee, minne häntä\nviedään. Samassa oven verho liikahtaa, ja minä näen, kuinka joku käsi\ntarttuu siihen takapuolelta. Minä olen istunut siihen asti kaula\neteenpäin jännitettynä, nyt minä yhdessä hykäyksessä jäykistyn suoraksi\nistuimelleni, sillä minä tahdon istua kuin kuningas sen miehen edessä.\nKun minä nyt taas katson, niin on oven verho vedetty puoleen ja ovesta\nastuu aamun hämärästä pitkä ja tumma mies, hän taivuttaa päätänsä, kun\nhän astuu ovesta sisään. Hän astuu sisemmäksi telttaa, ja hänen\ntakanaan näkyy palvelijan ruskea käsivarsi, joka hitaasti laskee oven\nverhoa ales. Kun se mies on jonkun askelen minusta, seisahtaa hän, ja\njää seisomaan keskelle lattiaa, nostaa silmänsä minuun ja jää\näänettömänä odottamaan. Mutta minun huuleni eivät liikahda, eikä minun\nmieleenikään tule hänelle yhtään sanaa puhua, vaan minä istun\nlevollisena ja suorana istuimellani, ja minun kumpikin käteni lepää\npolvillani, niin että minä tunnen käsieni lämmittävän kummankin polveni\npäällä. Silloin livahtaa minussa yht'äkkiä, veri lentää minussa päähän\nniinkuin paksu kohina, ja minä nousen suoremmaksi vielä, kun minä\nhuudan: Mies, polvillesi sinun kuninkaasi eteen, ja suutele tomua sinun\nkuninkaasi jalkojen edessä! Mutta kun minä sen olen saanut sanotuksi,\nniin vapisen minä ja vaivun kokoon istuimellani ja minun lävitseni\nlentää polttava häpeä, että minä sillä tapaa olen sen miehen edessä\nitseni unhottanut. Ja ennenkuin hän vielä ennättää toipumaan\nhämmästyksestään ja vaipumaan polvilleen, niin oijennan minä käteni\npidättääkseni häntä sitä tekemästä, mutta kun minun käteni koskee hänen\nvaatteesensa, niin lentää minun lävitseni hykäys, ja minä vedän käteni\ntakaisin niinkuin satutettuna, ja minun tekisi mieleni pestä käteni ja\ntahkoa sitä, että se kosketus tulisi pois siitä. Mutta sitte minä\nvoitan levollisuuteni takaisin, ja istun kylmin kasvoin istuimellani ja\nkatson, kuinka hän kumartuu minun eteeni ja suutelee maata minun\nedessäni, niin että minä näen hänen niskansa. Kun hän sitte nousee ylös\ntaas ja pyyhkäsee tomua pois polviltaan, ja nousee suoraksi eteeni,\nniin katsovat minun silmäni häntä, ja minun käsivarteni pusertuvat\nminun istuimeni syrjäpuita vastaan, niin että niissä ottaa kipeätä.\nSitte minä tunnen, että minun täytyisi sanoa hänelle jotain, mutta minä\nen tiedä, mitä minä sanoisin, enkä minä sitä ajattelekkaan. Minä\nkatselen häntä vaan, ja minun silmäni lepäävät kylminä ja harmaina\nhänen ruskeilla ja yhä enemmän kummastavilla kasvoillaan. Kun minä\nsiinä katselen, enkä liikahdakkaan, niin likistää minun sydäntäni\nyht'äkkiä tunto Bathsebasta, ja minä tunnen mieleni itsessäni niinkuin\nrikkinäisen vaatteen. Sillä kun minä siinä katson, niin minä juoksen\npehmeäksi itsessäni, ja minulle nousee kuva, että tuon miehen\nhengittävää rintaa vastaan on Bathseba nojannut, ja että tuo ruskea ja\nkäherä parta on Bathseban kaulaa hivellyt. Ja minä olen silmissäni\nnäkevinäni, kuinka nuo rosoiset huulet ovat imeytyneet Bathseban\nhentoja huulia vastaan, ja kuinka tuo raskas käsivarsi, joka tuossa\nriippuu, on kiertynyt Bathseban hoikan vartalon ympärille. Minun\nleukani taipuu ales rintaani vastaan, ja minä olen sisältäni revitty ja\nohitsemennyt, mutta minun silmäni pysyvät kylminä, ja silmäkulmieni\nalta minun katseeni vaanii ja hiipii hänen päällään, niin että minä\ntunnen itsessäni joka liikkeen, jonka hän tekee, mutta koko ajan pysyy\nminun hengitykseni tyynenä ja tasaisena, niinkuin kellon käynti, eikä\nminun kasvojeni väri vaihtele. Hän on tullut kärsimättömäksi, ja on\nsiirtänyt toisen jalkansa toisen eteen, ja jäänyt katsomaan minua\nsilmäkulmat nostettuina ja otsa kummastuneissa poimuissa. Mutta minä en\nvieläkään liikahda, enkä sanaakaan sano, mutta minä olen nostanut\nkäteeni pitkän keihään, joka oli ollut minun vieressäni ja olen\nasettanut sen poikittain polvieni päälle ja pidän molempia käsiäni sen\nvarrella. Minun silmäni seuraavat yhä Uriaa, joka nyt kokonaan on\nunhottanut, kuka minä olen ja paljaalla ja pidättämättömällä\nihmetyksellä minua katsoo; mutta minun silmäni pysyvät jääkylminä, ja\nniinkuin niiden pohjalla olisi kovaa terästä, ja minä leikittelen\nkeihäällä polvillani, ja nostelen sitä ylös; mutta sen kärki värisee\nilmassa, kun se jää minun käsieni väkeen. Koko ajan olen minä ikäänkuin\nitsestäni ulkona, ja minun ajatukseni ottavat minun pidättämättömästi\nhaltuunsa. Noilla olkapäillä, jotka tuossa lujina ja pyöreinä ovat,\novat Bathseban kädet levänneet. Silloin minä näen Bathseban itsensä\nsiinä, hän silittää kädellään tuolta olkapäältä siihen tarttunutta\ntomun haiventa. Minun katseeni on hiottu, minä näen selvästi sen\nsilittävän käden, minä näen joka suonenkin sillä ja kuinka se taipuu\nranteimesta. Bathseba on tuon miehen. Kukaties hän juuri nytkin muistaa\nhäntä? Mutta uskaltaako hän Bathsebaa ajatella? Hän Bathsebaa minun\nedessäni? Minun valtaa villi kiihko: ennen minä tahtoisin, että hänen\nhenkensä vuotaisi hänestä pois, ennenkuin hän yhdellä ajatuksellakaan\nsaisi Bathsebaa ajatella. Saako, saako kukaan toinen ihminen Bathsebaa\najatella kuin minä? Ja omanansa? Ei, ei. Maa vapisee, jos se niin on,\nsillä Jumalan kautta, joka on maan ja taivaan voima, ei kukaan ihminen\nsaa Bathsebaa ajatella muuta kuin minä, jumalani, se olisi ihmisen\npilkka. Ei, minun ajatukseni Bathseban ottaneet ovat, ja elämä on\nnyhtäisty sijaltaan, jos minun rakkauteni mahti tyhjäksi lamataan, ja\njos toinen ajatuksensa minun rakkauteni tielle asettaa. Nämä ajatukset\nlentävät minun mieleni lävitse, mutta minä hillitsen vielä itseni ja\nojennan oikean käteni, pyyhkäistäkseni suoraksi vaatteeni lievettä,\njohon on tullut ryppy, mutta kun minä sitä teen, niin värisee minun\nkäteni, ja ennenkuin minun käteni vielä on kerjennytkään siihen\nryppyyn, olen minä vetänyt sen takaisin jo. Silloin raukee kaikki\npidätys minussa, vaikka minä ulkonaisesti vielä levollisena istunkin ja\nleikittelen keihäällä polvillani. Sillä minun tavottaa hurja himo\nmurhata tuo mies edessäni, ja minun käteni pusertuvat keihään varren\nympärille, sillä minä tahtoisin nähdä hänen verensä maahan vuotavan,\ntuohon rintaansa hän on Bathsebaa rutistanut, siihen minä häntä\nlävistäisin. Taas ottaa repivä kuvittelu minun valtaansa. Hyvä; joskus\nvieläkin on hän ottava Bathseban syliinsä, omanansa, ei hän tiedä, että\nhän syntiä tekee, kun hän Bathseban huulia suutelee. Hyvä; yhdessä he\novat elävät, tuo mies aina Bathseban rinnalla, jos minä heidän tykönsä\nastuisin, niin olisin minä tuon miehen silmissä Bathseballe vieras, kun\nhe joskus kuolevat, niin heidän hautansakin kaivetaan rinnan, ja\nsiinäkin he rinnatusten lepäävät. Ajatukset kulkevat minun mieleni\nlävitse niinkuin myrskyisät aallot soukan salmen lävitse. Silloin kohoo\nkeihäs polvelta minun kädessäni, ja minä tunnen, kuinka se heiluu\nilmassa. Samassa seisahtuvat ja kylmenevät minun ajatukseni ja minun\nsilmäni näkevät Urian kokonansa: minä haen sitä paikkaa, mistä minä\nkeihääni kärjen hänen rintaansa upottaisin. Kahteen kertaan annan minä\nsilmäni kulkea häntä ylhäältä ales ja alhaalta ylös taas, ja minä\ntunnen suonissani hurjan voiman syöstä keihääni hänen lävitsensä, niin\nettä minä upottaisin sen hänen rintaansa aina siihen asti, mistä minä\nkädelläni varresta pidän, niin että minun käteni tulisi punaiseksi.\nJoll'ei minulla olisi asetta, niin luulisin minä voivani kiskaista\nhänen paljailla käsilläni ylös paikoiltaan, ja nostaa hänen ja lyödä\nhänen ruhjottuna maahan jalkojeni eteen, niin ett'ei hänessä hengen\nkipenää liikahtaisi. -- Mutta kun minun ajatukseni ovat tähän tulleet\nja minä jo olen kohottamaisillani kättäni keihään kanssa, niin kokoon\nminä itseni niinkuin raudan, ja annan kummankin käteni vaipua\npolvilleni ja hellitän keihäästäni, niin että se kierii polviltani ales\nmaahan. Sitten kutsun minä palvelijani sisälle, ja ilmoitan, että Uria\nsaa poistua, enkä minä hänen päällensäkään enää katso, kun hän poistuu.\n\nMutta kun hän on poistunut, niin raukenen minä istuimellani, ja istun,\nja istun kauan. Ja nyt on yökin jo tullut ja yötä pitkälle, ja yhä minä\nistun ja tunnen mieleni itsessäni niinkuin revityn vaatteen, jonka\nsiekaleita tuuli hakkaa. Mutta sitte minä joka hetki taistelen mieleni\nkokoon ja jäykistän itseni tuijottamaan suoraan eteeni. Minä tunnen\nelämäni edessäni niinkuin painavan vuoren, jonka minun täytyisi\ntieltäni nostaa, mutta jonka edessä minä joka jäseneltäni lamattuna\nriudun.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nVoi ihmisiä, heitä, sillä he ovat lakinsa rakkaudellekin asettaneet!\nVoi heitä, heitä lyhytmielisiä, sillä he ovat itsensä pilkka, ja jos\nheille selkeentyisi, mitä he tehneet ovat, niin he raukenisivat\nhäpeästä itsensä edessä.\n\nSillä he ovat luonnon kasvojen eteen astuneet ja sille sanoneet:\ntottele! He vaivaiset, jotka menehtyisivät, jos he yhdeksi\nsilmänräpäykseksi voisivat mitättömyydestään ulos nousta ja luontoa\nkasvoista kasvoihin tulla! Ja rakkaudelle ovat he sanoneet: tätä sinä\nsaat rakastaa, mutta älä tuota! Ha, ha, sillä luonnon povessa on iso\nnauru, kun se semmoiset tyhmät käskyt kuulee. Sillä ihminen on tyhjä\ntomu, ja hänen ajatuksensa on niinkuin kuiva lehti, jota tuulikin\nheittelee. Ja turha on ihminen mittaamaan, mikä oikeaa on ja mikä\nväärää, ja kun ihminen lait antaa, niin ne lait ovat oikeuden nauru. Ja\nihmisten lait ovat elämälle, kun se nousee, niinkuin karstunut lanka,\nja niinkuin varissut lehti ja niinkuin heikon ääni kaatuvaa vuorta\nvastaan. Sillä elämä on itse oma lakinsa ja se itse on itsensä oikeus.\nJa kun rakkaus tulee ja ihmisensä ottaa, niin turhat ovat silloin\nkäskyt ja kiellot, ja yhtä turha on sinun puheesi, kuin jos sinä meren\nrannalle menisit, kun suuri myrsky käy ja meren nostaa, ja kieltäisit\nsen aaltojen käymästä, sillä tuuli jo tulisi sinua vastaan, ja ottaisi\nsinun omat sanasi sinun suustasi ja veisi ne, niin ett'et sinä omaa\nääntäsikään sen pauhussa kuulisi. Oh, sillä rakkaus, kun se tullut on,\nlankee paikalleen, ja kun se herää, niin ei se ole oikea, eikä se ole\nväärä, vaan se on ainoa, ja voi vaivaisia niitä lakeja, jotka sen\nkäyntiä hillitä tahtovat, sillä ne lait ovat ihmisen teko, ja ne\nsotivat elämän pyhää voimaa vastaan, ja ne rikotaan, sillä ne asettavat\nitsensä pyhän oikeuden eteen. Sillä rakkauden täytyy, kun se herännyt\non, päästä paikalleen, muutoin elämä särkyy. Ja kirkkaan levon täytyy\nvallalle päästä, ja elämässä täytyy selvyyden soinnun virittyä saada.\nVoi, niitä lakeja, jotka taivaan tielle itsensä asettaa koettavat. Voi,\nvoi! teidän ylitsenne! Kirous teidän päällenne tulkoon, sillä heikot\nsydämet te olette pois oikean tieltä hämmentäneet, ja teidän hedelmänne\non ollut sekotus ja synti, ja elämän kitumus on teidän työnne. Ja minä\nhalajaisin, että minun sanani olisivat niinkuin väkevä huhmare, sillä\nminä tahtoisin runnella heidän tomuiset lakinsa, ja heidän\npaperisydäntensä haarniskat minä tahtoisin ruhjoa rikki.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nMinä nousen itsessäni niinkuin suuri metsä, sillä elämä on laskenut\nitsensä minun ympärilleni niinkuin kahle, ja minä tahdon kahleet rikki\nkiskoa, sillä niiden alla on paha hengittää.\n\nOh, sillä minussa nousee, ja minun sydämeni käynti on niinkuin väkevän\nmeren käynti, joka rantojensa ylitse käydä tahtoo. Ja voi, sillä elämä\non suluksi itsensä minun eteeni asettanut, mutta minä pidätän itseni ja\nkierryn itseeni, niin että minä sitte ponnahtaa taitaisin, kun minä\njoskus ratkean. Ja sitä hetkeä minä odotan, sillä silloin minä tahdon\nylitse käydä niinkuin lamaava ja pimittävä taivaan myrsky.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nKuulkaa nyt, sillä minun sydämeni lävitse käy näky ja minä näen\ntotuuden.\n\nSillä minä näen mitä elämä on. Se on täytymys. Se on oman sydämen\ntäytymys. Ja elämänsä täytyy ihmisen elää niinkuin se hänen sydämessään\nherää.\n\nTämä on minun viisauteni, ja nyt minä tiedän, että hyvä ja paha ovat\nnarrien puhe. Sillä nyt kun minä elämän pohjaan olen nähnyt, niin minä\ntiedän ett'ei hyvää ja pahaa olekkaan. Sillä elämä on itse, ja se tulee\nvaan niinkuin se on, eikä se huomaakkaan että ihmiset ovat sen päälle\nhyvänsä ja pahansa asettaneet, ja ihmisten hyvä ja paha ovat sitä\nvastaan, niinkuin leikittelevän lapsen kädet suuren meren tuloa\nvastaan. Ja kaikki, mitä tapahtuu, on pyhää, sillä sen on täytynyt\ntapahtua. Mutta ihminen on vaivainen, eikä hän uskalla elämää niin\nsuurena nähdä kuin se on. Sentähden laskee hän pikkaiset tarkoituksensa\nelämän päälle, sillä hän ei jaksaisi elää sen suuruuden rinnalla, jos\nhänen se tunnustaa täytyisi, vaan hän raukenisi tuhkana sen eteen.\nSentähden hän kätkee elämän silmistänsä hyväksi ja pahaksi ja puhuu\nniistä, ett'ei hänen elämästä puhua tarvitsisi. Ja puhe hyvästä ja\npahasta on niiden elämää pelkäävien löyhää puhetta, jotka sillä\netteivät he elämää katsoa tahdo, ja sitä silmästä silmään nähdä\nuskalla, sillä luulevat tekevänsä, ett'ei elämää olekkaan.\n\nMutta elämä on ja pysyy, ja elämä on ihmisen laki, ja hän tottelee sitä\naina, silloinkin kun hän vapaasti valitsevansa luulee eikä sitä\ntottelevansa tiedä. Sillä ihminen ei pääse itsestänsä, ja hänen täytyy\noma elämänsä elää. Mutta se mitä hän elää, on pyhää, ja kaikki mikä\ntapahtuu, on paikallensa osannut, ja se on heikon mielensä houraama,\njoka elämässään muuta luulee.\n\nNämä sanat minä elämästä laulan. Ja teräksisestä jousesta minä nämä\nsanani singahutan, sillä minun sydämeni on jänteessä kun minä tätä\nsanon, ja minä kuulen, kuinka kaari helähtää, kun nuoleni lentoon\nlähtee.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nMinä tiedän, mikä oikea on, ja se on pyhä ja seisova, ja se on yksi ja\nainoa. Mutta minun täytyy sanoa, että oikeata on kaksi. Sillä minä\ntiedän, että kun minä sanon, että oikea on, niin toiset luulevat minun\ntoista sanoneen, kun mitä minä olenkaan sanonut, sillä he luulevat\nminun sitä oikeaksi sanovan, jota hekin oikeaksi kutsuvat, ja sentähden\nsanoin minä, että on kaksi oikeaa, vaikka minä tiedän että oikea onkin\nyksi ja ainoa. Sillä oikeus on alhainen ja oikeus on ylhäinen, mutta se\nalhainen ei olekaan oikeutta, vaan se ylempi oikeus on se, joka oikea\non. Ja se alhainen oikea, joka on se tavallinen oikea, on sen\nkorkeamman rinnalla vääryys. Sillä pimeässä huoneessa voi hämäräkin\npaikka valuttaa, mutta kun sitte todellinen valo sisään tulvaa, niin se\näsken valuttava paikka saattaa sen uuden valon rinnalla muuttua\npimeäksi. Sentähden se, mikä ennen ja toisille oikeaksi näyttänyt on,\nsaattaakin vääryys olla, ja kun sitte oikea selkeentyy, joka korkeampi\nja väkevämpi on kuin entinen, niin sitte se uusi oikeus muuttaa sen\nedellisen oikeuden, ja asettaa sen vääräksi. Ja siitä korkeammasta\noikeudesta, joka uusi ja väkevämpi on, minä sanoin, että se on pyhä ja\nseisova, ja yksi ja ainoa.\n\nJa jos joku tahtoo tietää, mikä se oikea on, joka pyhä ja seisova ja\nyksi ainoa on, niin on se ihmisen oman sydämen puhdas halu, joka alati\nliikkeessä on. Sillä kaikki muu pettää, mutta oman sydämen halu ei\npetä, ja kuka sitä tottelee, hän on majansa vuorelle rakentanut. Sillä\nihminen on Jumala, kun hän on itseänsä ja pyhää on itseänsä totella, ja\nsillä ihminen itsensä aateloi, että hän omaan sydämeensä uskoo.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nKun minä itseäni katson, niin minä olen kuningas, ja minä tunnen sen,\nsillä minä olen nostettu niin ett'ei minun yläpuolellani mitään ole, ja\nettä minä tiedän, että mitä minä itse tahdon, se on oikeaa. Ja minä\nhalveksisin itseäni, jos minä sitä tottelisin, jota toiset tottelevat,\nja se olisi sairaus, jos minun toisten mukaan täytyisi itseni asettaa.\n\nSillä minun sydämeni on elämä itse, ja minun sydämeni halut ovat minun\nlakini, joita minun totella täytyy. Ja nyt, kun minä sen tunnen, niin\ntunnen minä oloni vilpoisaksi ja syväksi, ja näen että elämä on totinen\nja vakava, ja että se asettaa ihmisen ijäisyyden väljille vesille\nyksin, missä ainoastaan oman sydämen pyhä elämä on olemisen ainoa\ntotisuus.\n\nJa minä tiedän nyt, että sitä varten minä olen kuningas, että minä itse\nolen oma lakini, ja että minä sydämessäni näen, mitä minä tahdon, ja\nettä minä omasta itsestäni voin tekojeni pohjan löytää.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nMinä olen tyyni nyt, ja siitä on monta päivää, kun minä viimeksi tyyni\nolen ollut. Aamusti herätessäni minä sen kohta päätin, ja senjälkeen\nminä olen ollut rauhallisempi. Ja kohta kun päivä rupesi valkeentumaan,\nkutsuin minä Joaksen, sodanpäämieheni eteeni, ja käskin hänen surmata\nUrian.\n\nSillä se oli siksi tullut, että hänen täytyy kuolla. Sillä hän oli\ntullut rasitukseksi minun mielelleni, ja kun minun ajatukseni häneen\nlöivät, niin jäykistyi minun mieleni niinkuin harmaa vuori. Minä\nhimoitsin hänen kuolemaansa, ja se halu lepäsi minun sydämeni alla\nniinkuin kylmä kivi. Mutta nyt on minun oloni keventynyt, ja minä olen\niloinen, että minä sen käskyn annoin.\n\nMinä istun nyt, ja odotan, että minä kuulisin, kun sotajoukot\nliikkeelle nousevat ja vihollisia vastaan lähtevät. Sillä niin minä\nolen käskenyt, että he vihollisia vastaan käyvät, ja että Uria on\ntaistelun eturinnassa. Kun sitte taistelun käynti on kuumin, niin olen\nminä käskenyt sotajoukkoni peräytymään, niin että Uria jää yksin\nvihollisten keskelle, ja että hän vihollisilta lävistetyksi tulee ja\nkuolee.\n\nMutta vielä on kaikki hiljaista, kun minä kuulustelen, ja minä\najattelen, että kun minä poistuvien joukkojen astumista kuuleva olen,\nniin minä olen tunteva pyörrytystä. Mutta minä en kadu vielä. Nyt\nvalmistavat kaikki itseään; juuri tällä hetkellä ehkä sitoo Uria\nkilpeänsä käsivarrelleen, astuu nyt ulos telttansa ovesta ja asettuu\nriviin paikalleen. Se on viimeisen kerran; hän on kuoleva ennen\nehtoota. Mahdanko minä tuntea elämäni selkeämmäksi, kun hän on kylmänä?\nMinä saattaisin vielä seisauttaa hänet lähtemästä? Mahtaako hän\najatella Bathsebaa nyt? Luulla, että Bathseba on hänen? Vapisuttaako\nminua, että hän semmoista saattaa ajatella. Minä lähtöisin tappaa joka\najatuksenkin, jonka hän on ajatellut.\n\nMinä kuuntelen. Kaikki on yhä hiljaista. Minä olen kuultavassa\nmielentilassa. Joka ääni, joka korvaan sattuu, elää minussa, mutta minä\nen kuule sitä sentään, sillä minä kuuntelen muuta. Koko olennollani\nminä kuuntelen, kuuluu epäselvää ääntä, joku puhelee kaukana, teltan\nseinää vastaan heiluu joku nauha kahtia käsin, istuimeni allani\nääntelee, kun minä hengitän, kaikki se yhtä haavaa väräjää minussa,\nmutta en minä huomaa sitä, ja kaikki pysyy hiljaisena korvissani.\nJoskus on kuulevinaan, kuin rupeaisi epäselvää nousevien ja laskevien\naskelten ääntä kuulemaan, mutta kun sitte koettaa istua vielä\nliikahtamattomampana ja henkeänsä pidättäen, niin ei kuule muuta kuin\nsen nauhan naputuksen teltan seinää vastaan.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nRivini, pois minun tieltäni, ja lennä hevoseni, nyt polttaa minun\nkädessäni suuri miekka, pois tieltä, väistykää, sillä vihollisten rivit\nminä hakea tahdon ja taistelun punotukseen syöstä.\n\nTeltassa oli ahdasta. Minä istuin ja kuuntelin, kuinka taistelun virta\nkävi. Mutta nyt minä istun hevosellani ja lennätän. Tuossa minä näen:\nharmaa pitkä rivi, keihäät törröttävät rautaisesta metsästä tänne.\nSinne! Kaksin käsin miekasta, ja sinne, nyt minä himoitsen lyödä.\n\nPirstoiksi. Keihäiden varret risahtavat poikki, kun minä sisään painan.\nSilmiäni himmentää. Haamuja hämärtää edessä ja kahden puolen. Ne ovat\nkiiltävässä raudassa, silloin tällöin sirahtaa heleänpunainen juova sen\nkiiltävän raudan ylitse. Minä lyön eteeni, ympärilleni, pidän kaksin\nkäsin miekkani kahvasta ja lyön, olkapäihin, keskelle kypäriä, niin\nettä miehet lysmistyvät polvilleen. Huimatusti minä aina uudestaan\nlyön. Välistä minä tunnen, kuinka minun iskuni sattuu pehmeään, ja\nkuinka sen alla vaipuu jotain ja minun silmilleni roiskahtaa punainen\nja lämmin suihku. Mutta minä kiskon miekkani vallalleen, ja pyyhkäsen\nhihallani kasvojani, ja taivun uudestaan taaksepäin ja lyön.\n\nSyrjästä hämärtää silmään tumma haamu. Minä en kerkiä katsomaan sinne\npäin ja se on ikäänkuin sumussa minun silmistäni, korkealla satulalla\nkumartuneena, käsi nousee ja laskee. Se on etäämpänä, mutta me\nlähestymme. Minunkin käteni nousee ja laskee, ja iskut sattuvat\npehmeään, ja minun hevoseni kiiltävää rintaa myöten juoksee verta.\nMutta se toinen on lähempänä minua jo, ja sen käsi nousee ja laskee\nyhdessä minun käteni kanssa, ja minä tunnen, niinkuin me olisimme kaksi\nhaamua punottavassa höyryssä.\n\nSilloin hän on ihan minun vierelläni, meidän hihamme sattuvat yhteen,\nkun me lyömme. Minun silmäni menevät häneen. Minä käännyn takasin\nkohta. Minun käsivarteni ovat ylhäällä iskuun kohotettuina, ne\nkivettyvät, minä ajattelen huhmaista vimmatusti alas, mutta käteni\nvaipuvatkin hervottomina, ja minun miekkani jää riippumaan hevosen\nkylkeä ales. Minä katson toisen kerran: hän on Uria. Silloin selkeentyy\nminulle muisto, ja minä katson ympärilleni. Me olemme kahden\nvihollisten keskellä, taampana on sotajoukkomme peräytymässä, ja edessä\nja ympärillä on kiiltäviä haarniskoita ja miekkoja, jotka heiluvat\nilmassa. Minun vieressäni ratsastaa Uria, painaa päätänsä alas, vetää\nhenkeänsä ja lyö. Mutta minun käteni on seisahtunut.\n\nMinun mielessäni puikahtaa niinkuin säkene. Löisinkö minä hänet nyt?\nMinä näen palasen hänen paljasta kaulaansa hänen kypäränsä alta.\nHuimaisisin miekallani hänen päänsä ylitse ja upottaisin sen terän\nsiihen? Veri siitä sirahtaisi, eikä häntä enää olisi. Miekka vavahtaa\nminun kädessäni.\n\nMutta ennenkuin minun käteni vielä on noussut, tyrehtyy minussa, ja\nminussa virkoo ajatus kääntää hevoseni ja nostaa miekkani ja syöksyä\npois hänestä vihollisten keskelle. Mutta ennenkuin minä sitäkään vielä\nkerkiän tekemään, olen minä kääntynyt häntä kohden ja sitte minä jo\nhuudan hänelle: Uria, nosta miekkasi ja taistele minun kanssani, sillä\nminä tahdon surmata sinun ja ottaa sinun vaimosi Bathseban sinulta,\nsillä minä rakastan häntä, ja joka hetki, jonka sinä hänen kanssaan\nolet elänyt, on minun ajatuksilleni kirous ja kammotus, ja minä tahdon\nnähdä sinun veresi sentähden. Mutta kun minä nämä sanat olin sanonut,\nheltesivät Urian sormet hänen miekkansa kahvan ympäriltä, ja hän jäi\nliikkumattomana katsomaan minua, ikäänkuin hän olisi tullut\nhervottomaksi. Eikä hän ollut vielä saanut yhtään sanaa sanotuksi, kun\nhänen takaansa huhmahti hänen ylitsensä suuri miekka, joka\nsilmänräpäyksessä putosi hänen päälleen ja survasi hänen ales hänen\nhevosensa jalkoihin. Sillä viholliset olivat tulleet lähelle, ja\nminäkin tunsin samassa iskun kypärälläni. Mutta silloin selkeni\nminulle, että Uria oli kuollut, ja että minä omin silmin olin nähnyt\nhänen kuolevan, ja silloin huumahti minussa halu syöstä taas, ja\nhimmeässä usvassa ympärilleni lyödä. Minä painoin päätäni ales, ja\nnostin miekkaani, ja kannustin hevostani; sitte minä syöksin eteenpäin\nja kaikki oli vaan yhtenä huminana minun korvissani ja yhtenä\npunotuksena silmissäni, ja minä ajoin, ja oli niinkuin minä kaatuvien\nruumiitten ylitse olisin ajanut. Mutta kun minun tieltäni loppui, niin\nett'ei minua vastassa ketään ollut, niin käänsin minä hevoseni taas, ja\nlöin itseni uudestaan heidän joukkojensa sisään, sillä sitte en minä\nmuistanut, että Uria oli kuollessaan vielä viimeiseksi minuun katsonut.\n\n\n\n\nXL.\n\n\nOh, sillä mitä minä olen tehnyt? Minä olen Urian antanut tappaa. Mutta\nminä en ajattele sitä nyt, sillä minä en tahdo sitä ajatella, ja siitä\nolkoon minun mielessäni pimeys!\n\nMinä en tahdo sitä ajatella, sillä minun täytyi se tehdä. Täytyi,\nmuutoin minun elämäni olisi mennyt salpaan! Mutta minä olen tehnyt\nmurhan? -- Kun minä sitä ajattelen, niin se selkeentyy minulle. Enkä\nminä tiedä, valtaako minun mieleni nyt, kun se tapahtunut on, verinen\nilo, ja oikeentuuko minun selkäni vapahtumisen tunnosta, vai vapisenko\nminä itseäni, ja vaivunko minä kokoon mustien haaveiden alle. Mutta sen\nminä muistan, että kun minä Joaksen eteeni käskin, ja hänen käskin\nsurmaamaan Urian, niin vapisi minun mieleni mustasta vihasta.\n\nMutta minä en ajattele sitä, enkä tahdo, sillä minä nakertaisin itseni\nsiihen. Minä tahdon olla vapaa, ja minun ajatukseni siitä olkoot\nupotetut meren pohjaan, niin ettei siitä muistoakaan elä. Olkoot ne\nmusta pimeys siitä; enkä minä sitä ajattele enää! Enkä kadu.\n\n\n\n\nXLI.\n\n\nNyt minulla oli iloinen kohtaus, sillä he ovat ruvenneet minun\nsielustani huolehtimaan. Kun minä sitä ajattelen, niin minä tulen\nvallan nauravalle mielelle. Sillä minun tykönäni kävi Nathan, se\nkirjojen viisas mies, vai oliko hänen nimensä Gadd, yhtäläinen\nkumminkin, ja koetti minun sydämelleni puhua.\n\nJoas, minun sotapäällikköni, hänen oli minun tyköni toimittanut. Hän\nnäkyi nimittäin pitävän, että minä olin tehnyt väärin, ja silloin kun\nhän Urian kuoleman minulle ilmottamaan tuli, oli hänen otsansa\nsynkeänä. Mutta sitte hän lähetti sen viisaan miehen, että se minun\nsydämeni kääntäisi ja minulle parannuksen sanoja puhuisi. Kun minulle\nsinä hetkenä oli huviksi hänessä semmoisia hyviä aikeita nähdä, niin\nannoinkin minä sen viisaan miehen eteeni tulla ja puhumaan ruveta.\n\nSe oli kirjojen mies, joka viisautta oli tomusta hakenut ja joka puhui\nniinkuin pappi. Tämä kirjojen viisas mies nyt rupesi minun sydäntäni\njärkyttämään, ja lavealti ja pitkälti ja juurtajaksain hän minun\nsyntini minulle selitti. Mutta se oli kaikki löyhää puhetta. Sillä se\nmies kuului niihin, jotka ovat viisautensa narreja ja jotka eivät\nviisauttansa omassa sydämessään elä. Eikä hän osannut ajatella, sillä\nhän ei ollut elämää katsonut, vaan hän puhui, niinkuin hän sanoissa\nkauniiksi luuli ja niinkuin hän oli oppinut. Enkä minä niin paljoa\nkuunnellut, mitä hän puheli, katselin vaan, kuinka hän koetti\nperusteelliselta näyttää, eikä tietänyt, että hänen perusteellisuutensa\nja johdonmukaisuutensa juuri olivatkin hänen henkensä kankeutta, sillä\najatus on notkea ja syvä ja häälyvä, eikä seisova puutyltty, ja kun sen\nsuosiossa tahtoo olla, niin sitä täytyy palvella syvä- ja\nvärjyvämielisenä, niinkuin naista, jota rakastaa.\n\nMutta kun hän viimein rupesi puhumaan että ihmisen pitää itsensä\nkokonaiselle altistaman, ja että vaikka kuningaskin ja väkevä haltija\non, niin pitää omat halunsa lain rautaisten käsivarsien alle sulkeman,\nniin vapisin minä kärsimättömyydestä, kun minä semmoista jaaritusta\nkuulin, ja kun minä kuulin, kuinka typerä se viisas mies elämästä oli.\nSillä elämän laki on täytymys, ja se on sokea voima, ja se voima on\njokaiseen rintaan kätkettynä. Ja ihminen tekee sen, minkä hänen täytyy,\nja kaikki, mitä ihminen tekee, on oikeaa, sillä hänen on täytynyt se\ntehdä. Ja suurempi ja väkevämpi ihminen on se, kenellä suurempi\ntäytymyksen voima rinnassa pakottamassa on, ja sentähden olen minä\nkuninkaaksi syntynyt, että minun rintani käynti hillitön on. Ja kun\nminä kuningas olen, niin on minulla ilo murtaa, kun minun halujeni tie\nsuljetaan. Ja joutava jaaritus ja tyhjä tuulen humu on muu puhe. Mutta\nminä pysyin vaiti, enkä yhtään sanaakaan häntä kumotakseni tuhlannut.\n\nKun hän oli kappaleen aikaa ollut vaiti ja odottanut, että minä jotain\nsanoisin, ja sen todeksi tunnustaisin, mitä hän viimeksi sanonut oli,\nniin jatkoi hän taas, kun en minä mitään puhunut, ja kertoi minulle\nmuutaman vertauksen. Oli kerran rikas mies, jolla oli paljo lampaita,\nja oli toinen mies, jolla oli yksi ainoa karitsa. Ja hän kertoi, että\nse rikas mies rupesi himoitsemaan sen köyhän karitsaa omakseen, ja että\nviimein se rikas mies, jolla paljo lampaita oli itsellään, ryösti sen\nköyhän miehen ainoan karitsan, ja otti sen omaksensa. Ja kun hän luuli,\nett'en minä hänen vertaustansa ymmärtäisi, mitä se tarkotti, niin sanoi\nhän lisäksi vielä ja selitti minulle. Se rikas mies olet sinä, David,\nja Bathseba, Urian vaimo, on se ainoa karitsa. Kun hän sen kertonut\noli, vaikeni hän tyytyväisenä, ja katsoi myhähtävästi minua silmiin,\nsillä hän luuli hyvästi puhuneensa. Mutta se puhe oli niinkuin kuiva\npehku ja niinkuin vanhoja vaimoja itkuttava ruikutus, ja minä tahdoin\nsuureen nauruun itseni päästää, kun minä semmoista puhetta kuulin, ja\nnäin että hän senkin jälkeen juhlalliseksi jäi. Sillä mitä se\nliikuttava puhe minua koski? Sillä Bathseba, Bathseba on minun\naurinkoni ja minun maailmani, ja hänen tähtensä minä heittäisin kaiken,\nja jos hän on minulta poissa, niin on elämä minun silmieni edessä oleva\nkolkko aaveiden leikki, eikä hän ole köyhän miehen ainoa karitsa, vaan\nhän on rikkaan miehen maa ja taivas ja koko elämä, ja minä en ole\nottanut häntä, vaan hän on aina ollut minun, ja minä olen tielläni vaan\nhänen tykönsä itseni hakenut. Mutta se viisas mies seisoi siinä minun\nedessäni ja piteli partaansa syvämielisen näköisenä ja ajatteli, nyt\nkuningas minun sanojani ajattelee. Minun mieleni tahtoi suureen nauruun\nnousta, kun hän semmoisena minun edessäni seisoi, mutta kun en minä\ntahtonut hänen mieltänsä pahottaa sillä, että minä päinsilmiä häntä\nnauraisin, niin nousin minä istuimeltani seisomaan, ikäänkuin minä\njulmistunut ja väkevän vihan valtaama olisin ollut, ja näytin ovea ja\nhuusin hänelle; ulos! pois minun silmistäni sinä ihmisen kutistunut\nvarjo, minä näännyn sinun puolestasi sydämessäni, mene pois, ennenkuin\nminä huomaamattani sinun päällesi astun ja luulen sinua maan tomuksi!\nSilloin kääntyi se suuri puhuja, ja astui pois, ja hän astui painavasti\nja vakavasti, sillä hän oli suuresti tyytyväinen itseensä, sillä hän\noli rohkeasti puhunut, eikä hän kuninkaan julmistumistakaan ollut\npeljännyt, vaan oli uljaana totuuden hänen edessään paljastanut.\nUlos teltan ovesta hän suurella ryhdillä astui, niinkuin hän\nkummassakin kainalossaan olisi kantanut kahta uutta ja paksua hänen\nomakirjoittamaansa kirjaa. Niin hän meni, ja siinä astuessaan päätti\nhän lujasti ja vakaasti, ett'ei hän sanoissaan peräydy, vaikka mikä\nhäntä uhkaisi. Sillä hän oli semmoinen kirjojen narri ja kuivuneen\nsydämensä tyhjä kulkunen. Kun hän oli poistunut, niin että oven verho\nhänen peitti, niin päästin minä nauruni valloilleen, ja kun minä siitä\nrauhotuin, käskin minä palvelijani sisään, ja käskin hänen pyyhkimään\nsen paikan tomusta, missä se mies seisonut oli; enkä minä häntä enää\nmuistanutkaan olisi, joll'en minä ilokseni hänestä kertomaan olisi\nruvennut.\n\n\n\n\nXLII.\n\n\nUlos minä ratsastan, ulos yksin, ulos leirini häilyvästä humusta, niin\nettä leirin valkeat minun taakseni jäävät. Ulos minä ajan, pois\naavokolle, joka yön peittämä on. Sillä minä tahdon ratsastaa pitkin\npimeitä teitä, joilla ei ihmistä näy, ja joilla äänetön ilma kaiuttaa\nminun hevoseni kavion yksinäistä kapsetta. Ja kovasti tahdon minä ajaa,\nsillä minä olen käsitetty haamu, jolla ei pysähtymisen lepoa ole, ja\nminä tahdon tuntea kuuman ilman vastaani tulevan, niinkuin leikkaavan\nveitsen, ja sen kirpeilyn minä otsallani tuntea tahdon.\n\nAjaa, ajaa minä tahdon, sillä veri huumahtelee minun suonissani; ja\nminun mieleni on taivuksissa, sillä minun sydämelläni makaa raskaus,\njoka on tiheä ja vellova, niinkuin syvän meren käynti. Oh, läpi yön\nminä hevostani ajan, ja minä annan sen kiitää pimeän aavikon ylitse\nniinkuin lentävän nuolen, enkä minä sen hengittämään pysähtyä anna. Ja\nminä kumarrun eteenpäin satulassani ja rutistan käsilläni rintaani\nvastaan, sillä elämä tulee minun päälleni niinkuin raskas vaiva, ja jos\nminä alallani olisin, niin minä lyykistyisin sen alle.\n\nOh, hevostani minä yön lävitse kiidätän, ja minä lennätän sitä aution\naavikon ylitse, sillä minä tahdon ajatuksiani pakoon lentää. Oh, lennä\nminun hevoseni, ja ota siivet päällesi, etteivät minun ajatukseni minua\nkiinni saisi, sillä minä en kestä niiden tulemista, ja minä pakahdun\nniiden alla, kun ne tulevat. Oh, lennä, sillä minun sydäntäni\nkolkuttaa, niin että minä olen kipeä, ja minun sydämeni kolkutus\nkasvaa.\n\n\n\n\nXLIII.\n\n\nVoi, sillä nyt en minä enää mihinkään pääse Bathsebaa ajattelemasta.\nSillä nyt ne ajatukset ovat tulleet takaisin, ja nyt minä olen niiden\nhaltuun jätetty ja ne ovat ottaneet minun niinkuin oman saaliinsa.\n\nOh, minä en kestä ilman Bathsebaa olla, ja minä menehdyn sydämeni\nhalajoimisen alle. Voi, sillä minun on kuuma ja raskas olla, ja kun\nminä pimeässä yössä yksin vuoteellani makaan, niin oijennan minä käteni\nkuumottavalta rinnaltani ulos Bathsebaa hakemaan, ja kun minä oijennan\nne, niin minun vierelläni on tyhjää ja peitto vaan polttaa minun\nkuumeisten käsivarsieni päällä.\n\nVoi, minun oloni on kääritty suureen hätään, ja minä olen sisällisessä\npalossa, joka on selvä valkea, eikä sillä ole sammuttajaa. Minun tekisi\nmieleni heittää itseni suulleni ja hengittää, niin että minä\nsuupielilläni tuntisin kuumottavan hengitykseni, ja minun tekisi\nmieleni suullani maata, ja pusertaa rintaani kovaan lattiaan, sillä\nminun sisälläni on pakotus, joka saattaa minun heittelemään itseäni,\nniinkuin kuumeisen sairaan.\n\nOh, sillä rakkaus on ottanut minun ja rakkaus on lyönyt minun, ja\nrakkauden käsissä minä kidun, niin että minä huudan sen alla. Oh, sillä\nhirmuista on joutua elävän Jumalan käsiin.\n\n\n\n\nXLIV.\n\n\nLentäkää minun hevoseni ja kiitäkää, maat silmieni ohitse, sillä\nJerusalemiin minä riennän. Sillä minä olen haluistani kypsäksi tullut,\nja nyt minä tahdon Bathseban nähdä, ja minä pakahdun, joll'en minä\nkohta häntä lähelle pääse.\n\nLentäkää hevoset, sillä minä kevennän jäseniäni, kun minä tässä istun,\nettä teidän lentonne köykäisemmäksi tulisi. Sillä minun sydämeni\najatukset lentävät edellä sentään, ja teidän menonne, minun huohottavat\nhevoseni, joka on niinkuin liitävän tuulen meno, on minun silmissäni\nseisomista.\n\nLentäkää minun tuliset hevoseni, sillä minä himoitsen Jerusalemin\nsilmäini eteen nousevan, lentäkää, sillä minä nousen seisomaan\nvaunuissani ja minun tekisi mieleni hypätä ulos ja lähteä juoksemaan,\nsillä minusta tuntuu, niinkuin minun sitte täytyisi lentävämmin mennä\nja niinkuin maan kiitävämmin minun jalkojeni alle täytyisi jäädä sitte,\nlentäkää, minä en kestä, joll'en minä Bathseban silmiä kohta nähdä saa.\nBathseba, minä tulen sinun tykösi!\n\n\n\n\nXLV.\n\n\nBathseba, sinun polviesi eteen olen minä tullut, ja nyt minä rukoilen\nsinun rakkauttasi.\n\nBathseba, leiristäni ja sotajoukkojeni keskeltä olen minä tänne ajanut\nja sinun tykösi tullut. Ja nyt minä olen polvillani sinun hameen\npalteittesi päällä ja pitelen sinua käsistä ja katselen sinua sinun\nomiin silmiisi. Kuinka sinun silmiesi alusta on vaipunut! Mutta sinun\nsilmäsi kuultavat vielä syvempinä minua kohden kuin ennen.\n\nKuinka minä olen hengästynyt! Minä juoksin ylös portaita. Voi, minä\nolen rientänyt! Yötä ja päivää minä ajoin. Kun hevoset vaunujen edessä\nkuoliaina kaatuivat, niin en minä saanut seisomisen rauhaa, ennenkuin\nuudet hevoset edessä olivat, ja minä taas sain sinua kohden ajaa.\nTuhannet kerrat nousin minä vaunuissani seisomaan, ja seisoin eteenpäin\nkumartuneena, sillä vaikka hevoset koko ajan henkensä takaa menivät,\nniin tuntui niiden meno minusta hitaalta, niinkuin ne vastamäkeä\nnousseet olisivat. Bathseba! Likistänkö minä rintaani kovaa lattiata\nvastaan tuohon, kun minun sydämessäni niin lyö?\n\nKuinka minua rupesi painamaan, kun Jerusalem näkymään rupesi! Ja kun\nvaunut porttien läpi kumahtivat, niin minä pidin rinnastani kiinni.\nVaunujen jyrinä teki kipeää minussa, ja minä tunsin ahdistuvani, kun\nrakennukset kahden puolen nousivat. Ihmiset katujen kulmissa\nseisahtuivat ja kääntyivät katsomaan, kun minä ohitse ajoin, mutta minä\nen huomannut heistä muuta kuin tuskallisen vilauksen. Minun linnani\nedustalla liikkui väkeä. Ne näkivät kaukaa minun vaunujeni tulon, ja\nseisahtuivat katsomaan. Ja kun ajajani rupesi pysäyttämään hevosia,\nniin ennen kuin minä vielä kerkesin saamaan häntä eteenpäin ajamaan,\nniin tunsivat ihmiset minun ja rupesivat säikähtäneinä ja hätääntyneinä\njuoksemaan vaunujani kohden, sillä he eivät tietäneet minun tulostani\nmitään, ja luulivat minun nyt lyötynä ja ilman sotajoukkoani pakenevan,\nkun minä semmoisella kiiruulla tulin. Mutta ennenkuin he vielä tykökään\npääsivät, sain minä hevoset taas liikkeelle lähtemään, enkä minä\nmuistanut enää ihmisiä kohdenkaan katsoa, kun he joka puolelta tulivat,\nja sitte minun hevosteni tieltä syrjään väistyivät. Kun sitte tuli\nkadun kulma ja hevoset taittivat, ja minä sinun huoneesi ja akkunasi\nnäin, niin reväisi minussa, mutta minä hoputin ajajaa kerran vielä, ja\nkoetin sydämeni vavahtelun välistä sinun akkunoihisi tähystää, että\nminä sinun itsesi niissä näkisin. Mutta kun vaunut tulivat ovesi eteen,\nniin hypähdin minä niistä jo ennenkuin ne seisahtaneetkaan olivat, ja\nnyt minä olen polvillani tässä sinun edessäsi.\n\nKuinka minun suoneni lyövät! Kohta minä sentään saan tasaisemmin\nhengitetyksi. Minun otti kipeää, kun sinä minun silmiini ensiksi tulit.\nTiedätkö, kyllä minä koko matkan sinua ajatuksissani kannoin ja sinun\nedessäni ja läsnäni tunsin, ja vielä viimeisessä silmänräpäyksessä, kun\nen minä sinua vielä ollut nähnyt, tästä hiljaisesta huoneesta sinua\nhätäisin silmin hain, ja joka verhon ylitse silmilläni lensin, mutta\nkun sinä itse sitte mitään aavistamatta ovesta tuossa sisään astuit ja\npuoliväliin lattiaa verkallisesti ja ajatuksiisi vaipuneena kävit,\nennenkuin sinä minun huomasit ja annoit silmissäsi valutuksen syttyä ja\nkaksi askelta minua kohden teit, mutta sille hämmentyneenä jäit\nseisomaan keskelle lattiaa patjan eteen tuossa, niin tulit sinä minun\nsilmääni sittenkin niin, että minä koko olemuksessani värähdin, ja\nmenehtyväni luulin, niin etten minä muuta voinut kuin sinun tykösi\ntulla, ja kun sinä yhtäläisesti mielesi yllättämänä tähän istumaan\nvaivuit ja kätesi annoit voimattomina syliisi vajota, niin polvistuin\nminä sinun viereesi ja olen vielä heikko. Enkä minä ole vielä\nuskaltanut sinua katsoakaan oikein. Minä pidän silmiäni poispäin sinun\nohitsesi ulos ilmaan ja joskus vaan, yhden silmänräpäyksen, katson\nsyrjästä sinua. Sillä minusta tuntuu, niinkuin tämä olisi liika paljon,\nja minä tunnen itseni kipeäksi ja vaipuvaksi nyt, kun minä tässä sinun\nedessäsi olen. Kestänkö minä tätä onneani? Ja tuleeko tämä kaikki yhtä\nhaavaa minun päälleni. Rakastanko minä sinua näin paljon? Tiedätkö,\nvaikka minä olen sinua niin suuresti rakastanut, kun minä poissa olen\nollut, että minun oloni on aina ja joka aika ollut paljas rakkauden\nkituminen, niin en minä sentään ole tietänyt, että minun rakkauteni\nnäin suuri on ollut, kuin miksi minä sen nyt tunnen, kun minä sinun\nedessäsi polvillani olen ja sinun itsesi silmilläni näen.\n\nVoi, Bathseba, kuinka minä rakastan, rakastan! Voinko minä sanoa sen,\nilman että minä raukenen sen sanomisen alla! Rakas, rakas, minä tunnen\nsinun läsnäolosi niinkuin suloisen ja hivelevän hyväilyn rinnallani.\nKun sinä tietäisit, kuinka minä sinua rakastan! Oh, jos sinä tietäisit.\nAnna kätesi tänne, niin minä puhun. Hyvä, nyt se on minulla, kuinka se\non suloinen, kuinka sinä olet suloinen, nyt minun on hyvä olla. Kun\nminä olin sinusta poissa, luuletko, että minä missään muussa olin kuin\nsinussa. Enpä, sillä yhtäpäätä minä sinun läsnäolosi ympärilläni\ntunsin. Ja vaikka minä missä liikuin ja olin, niin kun minä ulos\nympärilleni katsoin, niin sinua minun silmäni hakivat. Ja kun minä\nkäteni oijensin, niin minä luulin ilmasta sinun kätesi saavani ja sitä\npiteleväni, ja kun minä kävelin, niin minä tunsin sinun olkapääsi\nolkapääni vierellä, ja se lämmitti, ja sinä kävelit minun rinnallani ja\nme astuimme yhtä askelta. Rakas, rakas, kuinka suloista on pitää sinun\nkättäsi kädessään. Anna, kun minä painan sitä sydäntäni vastaan.\nTunnetko, kuinka se lyö. Rakas, rakas. Minun käteni hykertyy sinun\nkätesi päälle, enkä minä ikinä siitä hellittäisi. -- Voi Bathseba, niin\nse oli. En minä yhtään hetkeä sinusta erilläni ollut. Kuinka minä\nsitten olisin saattanut kestää, että minä aina sinusta poissa olin,\nenkä koskaan sinua silmilläni nähdä saanut? Enkä minä kestänytkään ja\nnyt minä olen tässä. Oh, sillä minä tahdoin sinun omat silmäsi minun\nsilmäini edessä olevan, ja minä tulin sairaaksi, kun minä en saanut\nsinun lämmintä kättäsi kädessäni silittää ja hykertää! Kuinka sinun\nposkiesi hipiä on kuultava! Ja kuinka heleästi ja lämpimästi sinä minun\nsilmieni alla punastut, kun minä satun sydämestäni sanan löytämän, joka\nvärähtää. Voi, sinä et tiedä, kuinka suloinen sinä saatat minun\nsilmissäni olla, ja minun rintani vavahtelee, kun minä saan sinua sinun\nsilmiisi katsoa.\n\nVoi, sinä Bathseba, rakas, sinä olet niin rakas minulle, ja kun minä\nnäin sinun edessäsi olen ja sinua katselen sinua vastapäätä, niin minun\nmieleni käy valletuksissa minussa, niin ett'en minä osaa rintani\nkäyntiä salata, vaan värähtelen kasvoiltanikin. Oh, minä rakastan ja\nrakastan sinua, ja minun on suloista uskoa sinulle, että minä sinua\nrakastan, sillä minä näen, että sinä otat vastaan minun sanani ja\nkätket ne sydämeesi, ja minä näen, että se kätkeminen on suloinen työ\nsinulla. Minä rakastan, rakastan sinua, ja minun rintani pakahtuu, kun\nen minä koskaan saa sitä kyllikseni sanotuksi. Sillä katso, minun\nsydämeni minun rinnassani on niinkuin juokseva hunaja ja niinkuin\nlämmin ja heruva maito, ja kun minä sinua, Bathseba, katson, niin käy\nminun mieleni ylitse minussa, ja sinun silmiesi näkö viekottelee minun\npuhumaan. Oh, minä liikahtelen itsessäni, ja minun sydämeni\nliikahtelee, ja minä juovun, kun minä siitä saan sinulle puhua.\n\nBathseba, anna, kun minä otan sinun syliini nyt. Sillä minä en tiedä,\nmihin minä sinun kätkisin, että sinä minua lähellä olisit ja lähempänä\nvielä. Anna, kun minä sinun huuliltasi suutelosi otan. Voi, sillä minä\nolen sinun lähelleni vetänyt, ja minä tunnen, kuinka sinä hengität\nminun rinnallani. Oletko, oletko sinä minun sylissäni? Kuinka sinä olet\nsuloinen! Minun poskeni hiipii sinun poskeasi vastaan, ja liittyy sinun\nposkeesi, voi, kuinka lämpimältä se vastaa. Anna, anna minun vetää\nitsesi minua lähelle, ja anna, anna meidän syleilymme olla kiinteän ja\nlähestyvän, niin että meidän hengityksemme nousee ja laskee yhdessä ja\nettä me rintamme toisiamme vastassa tunnemme. Voi, sillä kun minun\nkäteni sinun ympärillesi kiertyy ja kun minä hiljaa sinua lähelleni\nvedän, niin minä luulen mieleni seisahtuvan minun herkkyvästä\nonnestani, sillä maailmassa en minä mitään muuta halaja, kun sinua,\njonka hengityksen minä käsivarsieni välillä tunnen, ja sinun minä\nitseeni upottaa halajaisin, ja ijäksi minä halajaisin näin sinua\nsyleilemään jäädä. Oh, sillä kun meidän huulemme pitkään ja tykähtävään\nsuuteloon yhtyvät, niin minä tunnen, niinkuin me toinen toiseemme\nvuotaisimme, enkä minä ikinä huuliani sinun huuliltasi irrottaa voisi.\nOh, minä juon sinua, rakas, rakas Bathseba, ja keinuva taivas kumpuaa\nminun sydämeeni! Bathseba, Bathseba, sinun syleilysi on kiinteä ja\nlämmin, ja sinun suutelosi pitkä ja lähentyvä ja sinun silmiesi näössä\nminä kylven niinkuin elämän lähteessä, jumalani, autuuteni meri, minä\njätän itseni ja kuolen.\n\n\n\n\nXLVI.\n\n\nO, Bathseba, minä näen, että sinä olet minun rakkauteni sylissä nyt ja\nminä näen, että sinä olet jättänyt itsesi siihen, ja että sinä\nsilmilläsi riput minun huulillani, ja juot avoimeen sydämeesi minun\nrakkauteni sanoja, ikäänkuin sinä selvää hunajaa sydämesi täyteen\njoisit. Sillä, Bathseba, sinä olet minun ja sinä kuulut minulle ja minä\nomistan sinun sydämesi ja rintasi kokonaan, etkä sinä muuta ole kuin\nminun sydämeni värähdys.\n\nOh, minä tiedän, kuinka sinä ollut olet, minä tiedän sen, sillä minä\nolen sydämessäni sen elänyt. Sillä siitä asti, kun sinä minun silloin\ntyönsit pois, ja olit minulle kova, ja jätit minun, niin olet sinä yhä\nja yhä minua ajatellut, niinkuin minä sinua, ja sinun ajatuksesi ovat\nsinun sulattaneet, niin että nyt sinä olet sula ja paljas rakkaus\nminulle. Luuletko, rakas Bathseba, ett'en minä siitä tiedä! Sillä\nyhtäpäätä yötä ja päivää olen minä tuntenut sinun rakastavat ajatuksesi\nympärilläni, ja niiden hively on ollut minulle niin vetävä, että minun\njoskus, kun minä olen ollut kesken toimiani, niin minun on täytynyt\nkaikki jättää ja istua ja sinua ajatuksissani halaamaan ruveta, sillä\nniin sinä olet minua lähellä ja minun ympärilläni ollut. Oi Bathseba,\nminun sydämeni satama ja minun mieleni lämmin päivä, minun omani ja\nainoani, sinä rakastat minua!\n\nBathseba, sillä sinä olet minulle niinkuin maailmaksi tullut, ja minä\ntunnen, että minäkin olen sinun sydämesi maailma ja kaikki, ja minä\ntunnen, kuinka sinun ajatuksesi käyvät, sillä niin sinä tunnet\nitsessäsi, että on niinkuin sinä sitä varten vaan olisit elämän saanut,\nettä sinä minun suuren rakkauteni sinua kohtaan tuntea saisit. Voi,\nkuinka suloista on rakastaa, ja olla rakkautensa löytänyt, ja kuinka\nsuloista on kiittää, että on elämän saanut ja saa rakkaudessaan elää!\n\nEnkä minä tiedä, mitä minä sinussa rakastan. Sillä sinä, sinä se vaan\nolet, jota minä rakastan, ja minä tunnen itseni, niinkuin minä olisin\nsinun orjasi ja sinun herrasi, ja minä tahtoisin sinun kaikkesi olla.\nSillä sinä, sinä olet kaikki minulle, enkä minä ymmärrä, mitä minä\nsinun ulkopuolellasi näkisin, jolla minun silmissäni sisällystä olisi,\nja joka minun silmäni vetäisi. Ja kun sinä minun edessäni istut ja minä\nlakkaamalla saan sinua katsella, enkä silmiäni sinusta pois käännä,\nniin minä kidun sentään, sillä en minä kyllikseni sinua katsotuksi saa.\nMinä luulen menehtyväni autuuteni alla, kun sinä nyt minun silmissäni\nolet. Sinä minun sydämeni silitys! Sinä, sinä. O Bathseba, sinä olet\nkaikki minulle, ja se olet sinä itse. Ja vaikka sinun kauneutesi sinun\nkasvoiltasi hupenisi niinkuin särkyvä koriste, ja sinä kauneutesi\nkadottaisit, niin yhtä kokonani minä sinua sittekin rakastaisin, ja\nyhtä suloinen olisi sinun läsnäolosi minun rinnalleni, sillä se olisit\nsinä, sinä aina, sinä, joka olet minun sydämeni valittu ja minun\nmieleni lepo. Ja vaikka sinä tekisit jotain, joka saisi ihmiset\nkauhulla kääntymään pois sinusta, ja joka saattaisi sinun maailman\npilkaksi, niin ryysyihin minä pukisin itseni ja sitä surisin, mutta\naina minä sinua seuraisin, ja olisin sydämeni voimalla sinuun kytketty\nniinkuin orja ja minun rakkauteni sinuun olisi yhtä palava, sillä sinä,\nsinä se olet, jota minä rakastan, sinä kokonasi eikä sinussa ole\nmitään, joka ei värähdyttäisi minun sydäntäni, kun minä ajattelen, että\nse sinussa on.\n\nO! sinä Bathseba, minun sydämelläni olen minä sinuun kasvanut, ja minä\nolen kasvanut sinuun niin, että kaikki muu on minun mielestäni\nhuvennut. Sillä tyhjä olen minä kaikelle muulle siitä asti kun minun\nsilmäni sinun näkivät, o, Bathseba, ja maailman kuva on kuollut minussa\nkajaamasta, muuta kuin sinussa ja sinun kauttasi. O! ja väsynyt olen\nminä näkemään toisia naisia, ja vaikka maailma olisi ihanimpia naisia\ntäynnä ja vaikka minä niiden kaikkien rakkauden voittaa voisin, mutta\nsinä olisit minulta poissa, niin mailma tuntuisi minulle kuolleella ja\nminä halajaisin elämästä pois niinkuin koditon, ja jos minä sinun\nkadottaisin, o, Bathseba, niin voimaton olisin minä sitte enää\nrakkautta tuntemaan, eikä minun silmiini sitä mahtia enää tulisi, joka\nnaisen sydämen taipumaan saisi. O, sillä minun rakkauteni sinuun, o\nBathseba, on suuri ja hurmattu, niinkuin se joku rikos ja synti olisi,\nja se on itsensä niin ylölliseksi lyönyt, ikäänkuin sen takana kuolema\nkasvamassa olisi. O! Jumalani, mitä minä puhelen, että minä rakkauteni\nsinulle ilmotetuksi saisin!\n\nBathseba, minä raukenen sanojeni alla, sillä minun sanani, kun minä\nsinulle puhun, ovat rakkaudesta lämpimät ja minusta tuntuu, niinkuin\nniiden täytyisi punaiset olla ja niinkuin niillä olisi minun sydämeni\nveren väri. Voi, Bathseba, minä rakastan, ja minun rakkauteni opettaa\nmerkillisiä sanoja minulle.\n\n\n\n\nXLVII.\n\n\nKatso, Bathseba, sillä ilta on mennyt ja yö on kulunut ja nyt\nvalkeentuu uusi aamu jo, ja me istumme vieretysten vielä, emmekä ole\ntoisistamme hellittäneet. Anna, että minä vielä viimeisen kerran painan\nsinun rinnalleni, ja anna huulemme vielä yhteen suuteloon yhtyä. Katso,\nnyt on hyvä, ja nyt me istumme erillämme.\n\nKuule nyt, minä olen noussut seisomaan sinun eteesi, ja nyt minä kerron\nsinulle yhden asian, josta minä tähän saakka olen sanattomana ollut.\nMinä olen murhannut sinun miehesi Urian. -- Mitä varten otit sinä\nkädelläsi sydämellesi? Sillä ethän sinä tänä yönä häntä muistanutkaan\nole. Vai muistitko sinä häntä, kun sinä äsken minun sylissäni olit? --\nKuinka? Tunnetko sinä hänen kuvansa itsesi lävitse niinkuin repivän ja\nkylmän veitsen terän?\n\nBathseba, kylmene; kylmä minäkin olen. Nyt. Ei maailmassa syntiä ole,\nja rikokset ovat haaveita, joita näkevät ne, jotka eivät uskalla niitä\ntehdä, vaikka tahtovat. Toivu, ja ole rauhallinen, rauhallinen minäkin\nolen ja istun kylmin otsin.\n\nHyvä; joko sinä kokosit itsesi. Mitä synti on? Oliko meidän rakkautemme\nsynti? Jumala taivaassa, sitte minä sinun haastan kamppailuun kanssani!\nJa minä olen otteleva niinkuin rintaansa haavotettu jalopeura, sillä\nminä tunnen ajatuksissani toivottomuuden synkeän mahdin, joka\nvoitettuna ja alasviskattuna vielä väkevämpänä nousee ja uuden\nkamppauksen alkaa ja uudella voimalla, joka loimahtaa. Jumala, Urian\ntäytyi kuolla, ja minun syntini se ei ole. Sinä täytymyksen ihmisen\nrintaan asettanut olet, ja minä tottelin. -- Mitä? Huimaako sinun\nsilmiesi edessä niin, että sinä nostat kätesi silmillesi? Siinä on\ntuolin noja, nojaa siihen, ett'et horju, jos sinä rauennut olet. Hyvä,\nnyt sinun silmäsi katsovat taas suoraan eteensä, ja sinun hengityksesi\nkäy taas. -- Hänen täytyi kuolla. Sillä minä tahdoin elää. Sillä minä\nolin nähnyt sinun ja löytänyt sinun, ja mihinkä minä olisin itseni\nitseltäni kätkenyt? Oh, minä murhasin Urian, ja hänen täytyi kuolla,\nsillä hän oli tullut minun tielleni, ja sulkenut elämän minulta, ja\nminun olisi täytynyt seisahtua, joll'ei hän olisi pois tullut. Sillä\nminussa nousi minun mieleni, niinkuin virran vesi, kun sen tiellä sulku\non, enkä minä ennen nousemasta lakannut, ennenkuin minä kohista sain.\nUrian täytyi kuolla, niin totta kun minä hengitän. Minä katson eteeni\nnyt, kun minä tätä puhun, enkä katso sinua silmiisi, mutta minä en kadu\nsitä, että minä sen tein, enkä koskaan tahdo katua, sillä oikein minä\ntein ja minun täytyi se tehdä, ja se oli hyvä, että hän kuoli.\n\nMutta Jumalani, mitä minä teen! Herra Jumala! nyt vasta minä huomaan,\nettä minä sinun edessäsi puhun. Vuodatko sinä verta itsessäsi? Mitä\nsinä tunnet? Anna kätesi tänne, minä suutelen sinun sormiasi, anna\nanteeksi minulle, minun otsani on kipeä. Herra Jumala, kuinka kovia\nsanoja minä sinulle olen puhunut! Oi, katso toisen kerran vielä minua\nsillä tapaa minun silmieni pohjaan, sinä annat niin sulavalla sydämellä\nanteeksi minulle, että minä tunnen vielä suloisemmin itseni mieleni\npohjaan tartutetuksi, kuin jos en minä ollenkaan rikkonutkaan olisi.\n\nOh, Bathseba, mikä sinun mieleesi nyt tuli? Sinä näytit ensin niinkuin\nsinä olisit ruvennut minun puhettani kuuntelemaan, mutta nyt sinun\nkasvojesi ylitse lensi puserrus, niinkuin sinun rintasi lävitse olisi\nleikannut. Mitä sinä ajattelet? Sillä sinun kasvosi murtuvat, ja\npuristuvat jäykiksi siitä, ja minä tunnen, niinkuin sinä liukuisit\nminun läheltäni pois.\n\nKuule, kuule Bathseba, katso minua, minä rakastan sinua, ja ilman sinua\nen minä voi elää. Kuule, etkö sinä kuule! Voi, etkö sinä rakkautta\ntunne! Oh, Bathseba katso nyt, etkö sinä näe, pimeys on kamalana\nvarjona meidän taaksemme jäänyt, ja nyt on suuri ja lämmin onni\nvaluisena meidän edessämme odottamassa. Oh, tule minun syliini, kätke\npääsi tänne, tässä minun povellani on sen paikka, elämäni hädässä olen\nminä sinua hakenut, ja nyt minä sinun olen löytänyt, tule, Bathseba,\nmeidän olomme on oleva yksi ainoa lämmin syleilys! Minä en kestä!\nBathseba, Bathseba. Minä olen kipeä, kun et sinä liikahda, tule!\n\nMiksi sinä istut ja päätäsi suorana pidät ja katsot suoraan eteesi,\netkä liikahda? Ja nyt? Sinä nouset ylös, sinä olet kalpea ja värähtelet\nkoko kasvoiltasi, ja seisot siinä ikäänkuin sinä itsessäsi revitty\nolisit. Etkö sinä kuullut, mitä minä äsken puhuin? Meidän onnemme\nlämmin päivä on meidän edessämme ja meidän elämämme alku, kun me sen\nkäsityksin käymme. Mitä nyt? Eivätkö minun sanani sinulle asti kuulu?\nMutta nyt? Yhdessä silmänräpäyksessä sinä ikäänkuin sulat koko\nolennoltasi, sinun katseesi herkähtää minun päälleni kuin armon tulva,\nja sinä horjahdat askelen minua kohden, mutta seisahdat siinä vielä\nikäänkuin silmänräpäykseksi ajattelemaan. Ja nyt minä näen sinun\nsilmäsi ihan edessäni, niiden katse sukeltaa minuun, mutta sitte ne\nlyövätkin minuun, niinkuin jäykistävä parahdus. Sinä heität itsesi\nminun syliini? Mitä sinä? Miksi sinä itsesi niin värähtävästi minun\nrintaani vastaan puserrat! Sinä vapiset koko ruumiiltasi, ja sinun\nhuulesi polttavat minun huulillani. Ja nyt! Minä en vielä kerjennyt\nottamaan vastaan sinun suuteloasi, ja nyt sinä silmänräpäyksessä\ntyrmistyt, ja vedät itsesi takaisin minun rinnaltani, ja minä tunnen\nsinun suutelosi vielä niinkuin reväisyn itsessäni. -- Mitä? -- Mikä\nmusta haave tänä silmänräpäyksenä minun mieleeni itsensä lyö? -- --\nAiotko? aiotko? -- -- Ota pois -- -- ota pois -- --! Minä en saa\nhengitetyksi, että minä saisin sanotuksi. Bathseba, Bathseba, se ajatus\nei ollut tosi! Mutta minä hallitsen itseni. Minä kysyn. Kyllä minä\nsanani saan esille, vaikka ne tulevat verkalleen ja yksi kerrallaan.\nMinä ajattelin. Oliko ... se sinun... Odota, niin minä saan sen\nselkeästi ja yhtä mittaa sanotuksi. Oliko se sinun hyvästijättösi\nminulle, kun minä sinun kuumettuneen vartalosi äsken vastaani tunsin?\nMitäh! Mitä! Onko se totta? -- Huuda, kirkase, jollet hengitystäsi\nkäymään saa! Horjutko sinä? Rauhotu, ei se niin kipeätä minulle tehnyt.\nKyllä minä kestän. Luuletko kaatuvasi? Tässä, nojaa päätäsi minun\nolkapäätäni vastaan. Minä pidän kiinni sinusta. Taivuta vaan, anna\npääsi taipua, minä turvaan sinua rinnallani, kuinka lienteät ja\nsilitystä tarvitsevat sinun hiuksesi ovat! Voi, sinun raukkaa päätäsi,\nmitä sinun kestää täytyy, anna, minä silitän! Nyt? Sinun raukeneva\nposkesi hipasi jo minun rintaani ja sinun silmäsi ummistuivat suloisen\nlevon ha'ussa, ja nyt sinä jäykkenit ja vedit itsesi suoraksi, niin\nettä minun käteni, joka oli sinun ympärilläsi ja jolla minä tuin sinua,\nhervaistuna vajosi alas! -- Jumalani, nyt minä muistan! Nyt minä\nmuistan.\n\nKuule, järkähtikö maa minun jalkojeni alla? Seisonko minä tässä\npystyssä? Ja olenko se minä, joka tässä seison, ja pitelen päätäni\nkahden puolen? Se on kaikki totta. Minä se olen, joka tässä seison, ja\nsinä, Bathseba seisot siinä, vähän matkaa minun edessäni, toisella\nmatolla. Kyllä kaikki minun edessäni selkeänä on. Ja sekin on\nselkeä ... ei, minä en anna sen tulla huulieni ylitse. Ei, ei!\n\nBathseba, voi, mitä minä tekisin, jumalani, jumalani, mitä minä\ntekisin! Katso, katso, minä olen maassa polvillani sinun edessäsi,\ntähän minä olen huimaistu. Bathseba, Bathseba, eikö sitä vielä voi\nmuuttaa, näe minun käteni. Ne ovat yhteenjuotetut, minun rukoukseni\npusertelee niissä. Armahda minua! Voi, armahda minua! Jumalani, opeta\nminulle sanoja. Minä olen henkeni hädässä. Herra Jumala, mistä minä sen\nsanan löytäisin, joka sinun sydämesi liikahtamaan saisi!\n\nBathseba, elänkö minä? vai olenko minä kuollut? Minä katselen\nihmetellen ympärilleni. Sinäkö minun edessäni seisot, sinä joka olet\nniin rakas... Voi nyt minä tunnen sen taas. Minä olen salaman lyömä! ja\nminä olen tähän viskattu. Jumalani, onko tämä kaikki totta? Minäkö\ntässä polvillani virun ja vapisen, ja ovatko nämä minun käteni, joita\nminä hykertelen. Bathseba, Bathseba, ota tämä minun päältäni; minä en\nkestä, Jumalan tähden, minä en kestä! Bathseba, etkö sinä näe, kuinka\nminun silmieni hätä sinun silmiäsi hakee, älä vältä! oh, kestätkö sinä\nminun silmieni hädän? Oi, älä salaa sitä, minä näin sen, kuinka sinun\nsilmäsi sulivat, oh, et sinä kestänyt, kun minun katseeni sisimmässä\nepätoivossa itsensä sinuun haki, ja sinä horjahdit hiukan.\n\nJumalani, jumalani, minä hypähdän pystyyn. Minä otan sinun. Otan.\nKuinka voisit sinä minusta itsesi irrottaa! Mutta kuinka jäykkänä sinä\nseisot! Minä olen astunut sinun tykösi ja epätoivoisessa hykäyksessä\nolen minä ajatellut heittää käteni sinun ympärillesi ja masentaa sinun\nvastarintasi kuumaan syleilyyn. Mutta nyt kun minä olen juuri lähellä\nsinua, niin minä tunnen, niinkuin sinusta lähtisi vieras ja kova mahti,\nja minä vaivun herpaistuna kiihtymyksestäni. Voi, Jumalan kautta! etkö\nsinä ymmärrä, etten minä ilman sinua olla voi, ja että minun mieleni\nseisahtuu jäykistävässä hädässä, jos sinä minulta poissa olet. Sinäkö\nsiinä seisot, Bathseba, ja pysyt kasvoiltasi värähtämättömänä? Voitko\nsinä olla vieras minulle? Sinä, sinä, joka ennen olit paljas rakkaus\nminulle. Etkö sinä sitten minun palavan hätäni kouristusta näe?\nVapahda, vapahda minut! Voi Jumala! suulleni minä heittäytyisin, ja\ntähän paikkaan tahtoisin minä rintani pakahtuvan, jos minä sillä voisin\nsinun nostaa sinun epätoivosi synkeästä päätöksestä.\n\nOh, minun voimani on ohitse. Minä annan käsieni vajota ja riukenen\npolvieni päälle tähän sinun eteesi. Minä olen ajatuksissani kylmä ja\nvaipunut nyt, ja katselen itseäni kuin vieras ihminen, itseni\nulkopuolelta. Sinä seisot siinä minun edessäni juuri, ja minä olen niin\nlähellä sinua, että jos minä kohottaisin kättäni, niin minä tavottaisin\nsinun hameesi lievettä. Kuinka kaukana sinä sentään minusta olet. Sillä\nkun minä käteni ajattelen oijentaa, niin se raukeentuu jo puolitiehen,\nennenkuin se sinun tavottanut on ja vaipuu alas, sillä vaikka sinä\nminua läsnä juuri seisot, niin hupenet sinä minun ajatuksissani sentään\nhämärän etäisyyden taakse. Sillä sinä seisot niin ajatuksiisi\nsulkeutuneena minun edessäni ja niin kokonaan poispäin kääntyneenä,\nvaikka sinun kasvosi minua kohden surullisesti katsovatkin, että minä\nvaivun kokoon itsessäni ja tunnen itseni yksin jätetyksi. Mitä sinussa\nliikkua mahtaa? Sillä sinä seisot heikkona ja vapisevana, mutta sentään\nminä tunnen, että minä keveämmin voisin käteni levittää, ja maanpiirin\npaikoiltaan nostaa, kuin että minä sinua sinun sydämesi kovassa\npäätöksessä järkyttää voisin. Voi, minä väsyn, ja annan sen olla. Enkä\nminä riutuneessa mielessäni enää muuta tee, kuin että minä vielä\nviimeisen kerran otan sinun kuvasi itseeni, ja imen sairaan sydämeni\nsinun näöstäsi täyteen. Sinä olet selittämätön minulle siinä kun sinä\nseisot, ja minun tuntoni ja ajatukseni ovat tällä hetkellä uuvuksissa,\nniin ett'en minä ymmärrä mitään sinusta nyt muuta kuin ihmettelen,\nSillä minä olen sinun sydämesi rakkaus ollut, ja nyt sinä olet kova\nminulle. Mikä sinun teki, että sinä rakkautesi rintaasi suljit ja\nsydämesi minulle lukitsit? Etkö sinä itse sen alla kärsi? -- Oh, minun\npuheeni nyt ovat kaikki löyhää humuilua. En minä sinua ymmärrä, ja sinä\nolet pyhä minulle ja salaperäinen ja puhdas, ja sitte sinä olet tuskien\nhaava minulle.\n\nVoi, kuinka minä olen vaivuksissa, kun minä tässä sinun edessäsi olen,\nja annan huulieni käydä, että minä jotain vielä sinulle puhua saisin.\nSillä minä puhuisin vielä jonkun sanan sinulle, vaikk'ei minulla mitään\nsanottavaakaan ole, mutta minä tahdon puhua vaan, sillä sitte sinä\nviivyt pienen aikaa vielä, ennenkuin sinä lähdet. Sillä minä näen,\nett'et sinäkään henno minua kuulemasta lähteä, vaan viivyt ja viivyt,\netkä tahtoisi vielä juuri lähteä. Minä ymmärrän sinut, sillä sinun\nsydämesi on aina ja yhä minun, ja minä tunnen sen nyt, kun minä heikko\nolen, mutta sinun täytyy kaiketi lähteä, koska sinä sen niin ajatellut\nja päättänyt olet. Enkä minä sinua enää kieltääkään jaksa. Mutta älä\nlähde juuri vielä, viivy vielä pieni aika, yhden hiukan; minä en voi\nkoota ajatuksiani, sillä minä olen lyöty ja riutunut ja minun\najatukseni ovat vaivuksissa, mutta minä tahtoisin, että minä voisin\nsinulle hyvästijätön sanan löytää, sillä minä tahtoisin semmoisen sanan\nsinulle hyvästijätön sanaksi löytää, että se aina sinun sydämessäsi\nsoisi, ja sinun rakastavan sydämesi liikkumaan saisi aina kun se sinun\nmielessäsi heräisi, mutta minä olen heikko ja väsynyt ja sanat\nhupenevat minun ajatuksistani, niin ett'en minä sitä sanaa tavottaa\njaksa, vaan yhtäpäätä puhelen ja puhelen. Mutta sekin on hyvä, että\nminä puhelen, sillä jos minä lakkaisin puhumasta, niin sinä läksisit\npois ja sitte minä olisin yksin. Mutta viivy vaan ja anna minun jotain\npuhua, puhella kepeästi, sillä minun mieleni keventyy siitä ja minä\nnäen, että se on sinullekin huojennukseksi. Viivy vielä, kyllä sinä\nsitte saat lähteä; kun sinä lähdet, en minä kättänikään ole voiva\noijentaa sinua pidättääkseni. Kyllä minä tiedän, että kun sinä nyt\nminun silmistäni lähdet, niin en minä koskaan enää silmilläni sinua\nnäe. Jumalani! Oh, viivy vielä pieni aika, sen verran että minä vielä\nhiukan saan hengittää samaa ilmaa, jota sinäkin hengität.\n\n\n\n\nXLVIII.\n\n\nMissä minä olen? Kuka minä olen? Herra Jumala. Herra Jumala. Minäkö\ntässä istun?\n\nMinäkö? Tuossa istui Bathseba, kun minun sydämeni niin lämpimänä nousi.\nTässä pidin minä hänen kättänsä kädessäni. Jumalani, Jumalani! Minäkö\nse ihminen olen, joka tässä istun ja ajattelen? Enkö minä joku toinen\nole, joka vieraana katselen itseäni ja kauhusta seisahdun, että elämä\nsemmoinen jollekin on?\n\nMinulleko tämä tapahtunut on? Minulleko, juuri minulle? Miks'ei yhtä\nhyvin jollekin toiselle? Jumala. Suuri Jumala. Enkö minä ihminen ja\nsinun lapsesi ole? Olenko se siis minä, jota tämä kohdannut on?\n\n\n\n\nXLIX.\n\n\nYö on tyhjä ympärillä, ja tyhjyys humisee huoneessa, ja kun minä ylös\nuskallan katsoa, niin on kaikki tyhjää minun ympärilläni. Tyhjä, tyhjä\non kaikki, ja elämä avautuu tyhjänä eteen. Minä istun kyyristyneenä\nistuimellani ja tunnen ... tunnen että hän on poissa, ja että nyt on\ntyhjyys.\n\n\n\n\nL.\n\n\nBathseba, Bathseba, missä sinä olet? Etkö sinä minun värisevää ääntäni\nkuule? Bathseba, Bathseba, vastaa! Missä sinä olet?\n\nBathseba, Bathseba, minun ääneni kuolee pimeään yöhön, kun minä sinua\nkutsun, mutta yö jää vaikenemaan. Tule nyt jo! Minun sydämeni kätkee ja\nminun ääneni helähtää tuskasta. Missä sinä olet, Bathseba? Onko se\ntotta, että minun ympärilläni on tyhjä? Minä pelkään yksinäni olla,\ntule!\n\n\n\n\nLI.\n\n\nBathseba, kuka sinä olet ja mitä sinä olet? Minä olen ottanut kovasti\nitseeni, ja nyt minä olen selkeentynyt sinusta monessa. Mutta minä en\ntunne sinua, mitä sinä olet?\n\nSitä minä nyt ajattelen, mitä sinä silloin olit, kun sinä itsesi\nminusta pois irrotit. Nyt minä ensikerran olen uskaltanut sitä\najatella, ja minulla on ollut ankara kamppailu itseni kanssa.\n\nNyt minä olen yhdeksi hetkeksi itseni voittanut, ja nyt minä kiellän\nitseni, sillä kun minä ajattelen sinua nyt, niin sinä kasvat niinkuin\nsuuri ja valuinen henki minun ylitseni, ja minussa herää hämärä tunto,\nniinkuin se, joka sinussa silloin liikkui, jotain suurta olisi ollut,\nja vielä suurempaa kuin rajaton halajoiminen.\n\nSillä minä näen, että sinun voimasi oli suuri, kun sinä minua silmästä\nsilmään seisoit, ja minun epätoivoni kamppauksen kestit. Sinä olit sinä\nhetkenä itsellesi kova, kun sinä itsesi minulle kovaksi teit, ja sinä\nvapisit jäykistymisesi alla, ja minä muistan nyt, että minä näin sinun\nsilmiesi alustat sinisesti värähtävän, ja syvän kärsimyksen piirun\nsinun suusi ympärillä, niin että sinun kasvosi olivat kärsiväisiksi\nuurretut.\n\nBathseba, yhdessä minä sinun ymmärrän: sinä olet puhdas ja toinen\nolento kuin minä, ja sinä olet uhrautumisen kirkastettu henki, ja sinä\nolet vaeltanut syvän kärsimyksen kautta, että sinä niin kirkastetuksi\nolet tullut. Mutta se on kova ja ankara näky, ja minä luhistun sinun\nilmestyksesi edessä.\n\nVoih! minä olen ihminen, mitä varten sinä jätit minun!\n\n\n\n\nLII.\n\n\nTuska, tuska! Elämä on sula tuska ja suuri kärsimys, ja elämä on kuuma\nhoure. Ja ihmisen elämän pohja on vaiva, ja ihmisen elämän sisältö on\nhätä, ja suuri huuto käy ihmisen elämän lävitse, ja se huuto on\nvalituksen huuto, ja se on paljas parahdus.\n\nSillä ihmisen olo on tulenkipenän olo, ja ihminen itse on valkean\npolte. Ja ihminen tuntee olonsa niinkuin tuikkivan palon, ja hänen\nhenkensä on hehkumista. Sillä elämä on kolkko ja kamala, ja elämä\nkylpee tuskissa ja elämällä on kuoleman haju ja jokaista elävää elämä\nruoskii. Ja minä avaan suuni suureen huutoon, että minä saisin hätäni\nmahtumaan siihen, mutta minun hätäni jää sydämen pohjalle makaamaan, ja\nminun huutoni palaa takaisin sydämen päälle.\n\nSillä elämä on tullut ihmisen päälle, ja se on sytyttänyt hänen\nohimoilleen palavat siniset liekit, ja ne liekit ovat kammotuksen\nliekkejä. Ja ihminen lentää eteenpäin ja huohottaa suu auki, kun elämä\nhäntä ratsastaa, ja se on elämän puserrus, joka häntä sillä tapaa ajaa.\n\n\n\n\nLIII.\n\n\nJumalani, miks'et sinä minua armahda, kun minä vuoteellani makaan ja\nnäännyn! Sillä minä en kestä, ja minä vapisen kun minä tunnen tuskieni\nhetken lähestyvän.\n\nMinä en kestä, en kestä, ja joka hengenveto on kuormaksi minulle. Sillä\nminun olemiseni on niinkuin suuri haava, josta yhtä mittaa verta\ntiukkuu. Jumalani, minun kärsimykseni ovat minun lannistuksiin\nrutistaneet, ja kun minä käteni ristiin liitän, ja minun pitäisi\nrukoileman, niin minä huudan tuskasta.\n\nOh, armahda minua, suuri Jumala, sillä en minä muuta rukoile, kuin\nett'ei minun aamulla enää herätä tarvitse ja uuden raskaan päivän\nvalkeentumista nähdä, kun minä yöllä olen unen silmiini saanut.\n\n\n\n\nLIV.\n\n\nJoskus kun minä vuoteellani yksin olen ja pimeä yö avoimien silmien\nyllä lepää, ja kun minä olen maannut ja ylös eteeni tuijottanut, niin\nettä aika minun mielessäni seisoo ja lepää päällä niinkuin raskas ja\nmatala laki, niin ett'en minä tiedä, missä minä olen, ja kuinka minä\nolen, vaan on niinkuin minä aina yhdellä tapaa olisin hädän\npuserruksessa ylös päälleni tuijottanut, ja niinkuin ei aikaa enää\nolisikaan, vaan niinkuin kaikki seisoisi alallansa niinkuin uumottava\nja käyvä sielun olo; ja kun minä siinä olen ollut, niinkuin minä\nhädässä olisin itsestäni ulos nostettu ollut, ja niinkuin koko olo\nolisi paljas ja pohjaton hätä ollut, joka joka puolelta minun\nympärilläni seisoi, niinkuin kova ja korkea seinä, niin silloin olen\nminä kummallakin kädelläni ottanut sänkyni kumpaankin laitaan, ja\npusertanut käsilläni niitä niin, että minun sormieni päät ovat\nsattuneet ja että minä olen peittoni alla vääntynyt. Sitte minä olen\nseisahtunut siihen kesken siitä vääntynyttä liikettäni, ja olen pysynyt\nhiljaa ja liikahtamattomana. Vasta viimein, kun minun pääni on valunut\ntyynyltä alas ja minun polveni ovat peitteen alla koukistuneet, olen\nminä verkalleen ja kylmällä äänellä, ikäänkuin minä jollekin edessäni\nminua vastapäätä olisin puhunut, sanonut: Jumala, helvetin herra, ole\nkirottu, sillä sinä olet elämän luonut. Senjälkeen, kun minä sen olen\nsaanut sanotuksi, niin olen minä vaiennut, ja jäänyt liikahtamatta ylös\npimeyteen katsomaan ja kuullut, että ääneni on kuollut, ja että sen\nperästä kaikki on pysynyt vaiti, niin että huoneessa on ollut\nhiljaista, niinkuin ei kukaan olisi koskaan puhunut. Kun minä sitte\nolen taas kauan ollut liikahtamatta ja pitänyt suutani auki, että minä\nhengitetyksi sain, niin ajattelen minä Jumalaa taas, ja sitte minä\nkuulen oman ääneni niinkuin jonkun vieraan äänen, joka minun vieressäni\npuhuu, ja se sanoo: Perkele, Perkele, ja koko ajan ajattelen minä\nJumalaa, ja minä tunnen että minun huuleni käyvät niiden sanojen\nmukana. Minä kuulen sen useampaan kertaan ja minun ääneni on kova ja\nselkeä, kun se sen puhuu, ja minä itse olen koko ajan kylmä ja tyyni,\nikäänkuin minä veriviholliseni edessä murha-ase kädessä seisoisin, ja\nvaanivin silmin hakisin, mistä minä sen hänen sydämeensä upottaisin,\nniin että lämmin veri valuisi minun kädelleni. Mutta kaikki pysyy\näänettömänä, ja minä jään makaamaan jäykistyneenä ja alallani\nvuoteellani taas, ja kuulen, kuinka peitto kahisee, kun minun raskas\nhengitykseni nousee ja laskee. Minun silmäni ovat auki yhä, ja minä\ntuijotan ylös pimeään päälläni, ja kaikki seisoo ja humisee\näänettömänä, ja kun minä hengitän, niin minun rintani on kipeä.\n\n\n\n\nLV.\n\n\nNyt minä olen ajatellut, mitä elämä on, ja se on suuri hätä.\n\nTällainen se on. Sillä joskus se on niinkuin nahkea ja harmaa hirviö,\njolla ovat lukemattomat niljakkaat käsivarret, ja joka makaa ihmisen\npäällä ihan hänen rintansa päällä ja antaa niiden niljakasten\nkäsivarsiensa ihmistä lähelle ja lähemmälle hiipiä ja häntä syleillä,\nja niiden syleilys on selvä tukaluus, niin että niiden alla hengestään\ntaistelee, ja koko olo on paha-olo.\n\nMutta sitte on elämä toisen kerran niinkuin suuri ja kova vuori, joka\non paiskattu ihmisen päälle, niin että joka jäsen on sen alle\nlamattuna, niin ett'ei pientä sormeansakaan liikahtaa voi, ja että\najatuksen sykähdyskin ennen syntymistään raukee, sillä niin läpitsensä\non maahan lyöty.\n\nJa vielä on elämä niinkuin valkea, joka joka jäseneen on sytytetty, ja\nniinkuin kimakka ja tulinen puserrus, joka koko ihmisen itsestään\nnostaa ja suulleen heittää. Ja sitte se on rinnan vaiva ja sydämen\ntuskallinen kolkutus ja ainainen hengen ahdistus.\n\n\n\n\nLVI.\n\n\nMutta sitte minä olen elämän vielä tämmöiseksi nähnyt. Että se on\nniinkuin suuri autius, jonka keskellä ihminen kivettyneenä seisoo, ja\nomaa itseään pelkää.\n\nSillä minä näen sen, niinkuin pimeän yön avaran meren rannalla. Sen\nmeren pinta on musta. Mutta toisella puolella sitä mustaa merta näkyy\nlaakea ja autio ranta ja sillä rannalla häämöttää yksi ainoa heikko ja\nkuollut valkea, joka on sininen ja jäykkä niinkuin aaveen uni. Se on\nmatalalta, melkein häälyvän meren tasalla, ja se tuikahtelee niinkuin\nse sammumassa olisi ja enää viimeisiä kertojansa koettaisi heikon\nvalonsa koota ja ylös lehahtaa, mutta se elää yhä ja sen valo häämöttää\nkuolleen veden pinnan ylitse, joka hengettömänä hiljaa häälyy. Mutta\nsen valkean takana on syvä pimeys, ja kaikki on hiljaista, eikä kuule\nmuuta kuin aution meren heikkoa loksuntaa. Se valkea elää yhä, vaikka\nsen joka hetki tukehtuvan luulee, ja joka hetki lentää kelmeä ja kolkko\nvalaistus liikkuvan meren ylitse.\n\n\n\n\nLVII.\n\n\nTuskista minä lakkaamatta laulan, ja tuskista minä laulaa saan, sillä\nminä olen tuskien vihitty profeetta, ja minä olen tuskan kasteella\nkastettu.\n\nJa minun sanani valuvat minusta, sillä minun tuskani opettaa minulle\nminun sanani, ja minä puhun sentähden, ett'en minä voi puhumatta olla.\n\nVoi tuskat! Sillä minä olen uskottomaksi minun Bathseballeni tullut, ja\nminä hellytän sylissäni minun tuskiani, ja minun tuskani ovat minulle\nminun lämpimin oloni.\n\n\n\n\nLVIII.\n\n\nTämä oli kuolevan Bathseban sana minulle, jonka hän puhui, että se\nhänen kuolemansa jälkeen tuotaisiin minulle. Näin se, joka hänen\nsanansa toi, kyyneltensä keskeltä hänen sanansa minulle puhui:\n\nSanokaa Davidille, minun kuninkaalleni, että hän on ollut minun\nsydämeni herra. Ja sanokaa hänelle, että minä siitä hetkestä, kun minä\nhänen tyköänsä lähdin, ja hänen ijäksi olin jättänyt, kitunut olen\nniinkuin valkea, jolta hänen valutuksensa on otettu pois. Sillä minun\nsydämeni oli hänessä, ja kaikki minun ajatukseni elivät hänessä aina,\nniinkuin lehdet, jotka puusta viherjöitsevät, sillä hän oli minun\npuuni, ja hänestä minä imin minun viherjäni ja ajatusteni lämpimyyden.\nJa siitä hetkestä, kun hänen silmänsä ensiksi minun päälläni lepäsivät\nhamaan minun sydämeni viimeiseen tykähdykseen asti, olen minä sydämeni\nkaikissa ajatuksissa hänen ollut, enkä minä sitä minun ajatusteni\nlämmintä onnea mihinkään elämässä vaihtaa tahtoisi.\n\nSanokaa tämä hänelle, sillä minä tahdon, että hän minun rakkauteni saa\nkuulla. Ja muistakaa, että te minun joka sanani sanotte hänelle. Minun\non niin suloista, että hän tämän saa kuulla, sillä en minä ennen vielä\nsitä saanutkaan hänelle niin sydämestäni sanotuksi, kun minä sen\ntahtoisin. Sillä en minä muuta elämässäni ajatellut ole, kuin sitä,\nkuinka minä hänelle hyvä voisin olla, ja minun sydämeni tulee\nlämpimäksi, kun minä ajattelen, mitä minun elämäni olisi ollut, jos\nminä aina olisin saanut hänelle elää ja häntä lähellä olla, sillä sitte\nminun elämäni olisi ollut yhtämittainen valutus ja onni ja alinomaa\nolisin minä sydämeni lämpimäksi tuntenut.\n\nEnkä minä tiedä, sillä vieläkin minä kadun, että minä hänen tyköänsä\nläksin silloin kun hän minun luokseni oli tullut. Sillä minusta on\nniinkuin minun olisi tarvinnut hänen otsaansa silittämään jäädä, sillä\nse oli niin kalpea, kun minä hänen jätin, ja minun särkee sydäntäni\nvielä, ett'en minä päätäni hänen povelleen painanut silloin kun minä\nläksin, sillä minä tunnen niinkuin hänen rintansa pakahtuvan huokauksen\nolisi täytynyt sulata, jos minä olisin pääni hänen rinnalleen laskenut.\nSitte minä olen ikävöinnyt kanssa, ja siitä hetkestä, kun minä jätin\nhänen, niin olen minä riutunut. Kun minä nyt sitä ajattelen, niin tulen\nminä heikoksi, ja minusta tuntuu yhden hetken, niinkuin se sentään\nkukaties olisi ollut parempi, jos minä silloin olisin jäänyt hänen\ntykönsä, ja jos se toisen kerran vielä voisi tapahtua, niin minä\nluulen, ett'en minä silloin kestäisi niin tehdä, kun minä viimeksi\ntein.\n\nEn minä tiedä, kuinka minun silloin tapahtui. Mutta minun täytyi pois.\nEn minä sitä silloin niin selvästi ajatellut, minä tunsin sen vaan, nyt\njälkeenpäin olen minä sitä lakkaamatta ajatellut, ja sen täytyi\ntapahtua. Ja hyvä se onkin, että se tapahtui. Mutta se oli niin kovaa.\nEn minä sitä yhtään kertaa ole itkenyt, mutta siitä asti on joka minun\naskeleni ollut heikko. Kun hän silloin puhui minulle sillä tapaa, ja\nminulle selkeentyi, mitä oli tapahtunut, tunsin minä itsessäni niinkuin\nkammotuksen, ja kun minä ajattelin, että minä hänen syliinsä senkin\njälkeen vielä olisin tullut, kun semmoista oli tapahtunut, niin\nkutistuin minä kokoon mielessäni. Sitte nousi minun silmieni eteen\nnäky, niinkuin pitkä ja nääntyvä elämä, minä näin sen niinkuin se olisi\nollut rakkauden täyttämä, mutta sitte näin minä sen ympärillä pimeän\nepätoivon, en minä tiedä mistä se epätoivo nousi, mutta se kasvoi, ja\nviimein se epätoivo otti sen rakkaudenkin ja muutti sen synkeäksi\ntoivottomuudeksi, ja silloin minä tunsin, että siitä elämästä tulisi\nkirous. Silloin minulle selkeni, että minun täytyi lähteä pois hänen\ntyköänsä. Jumalani, kuinka se vihlasi minua! Mutta se tunto astui eteen\nniin kovana, ett'ei minulla ollut sen edessä mitään tahtoa. Minä itkin\nja vapisin itsessäni silloin, ja minä luulen, että minun rakkauteni oli\nsinä hetkenä selvempänä ja lähempänä minua, kuin se oli koskaan ennen\nollut, mutta minun täytyi lähteä pois. Kun minä ajattelen sitä nyt\nvieläkin, niin minä tunnen että elämä oli säälimätön minulle silloin,\nja minä tunnen vieläkin mieleni jäykistyvän, kun minä ajattelen, että\nminä olen semmoisen hetken elänyt. Miksi minun huuleni vielä\nkangistuvat, kun minä tästä puhun? Nyt minä sentään saan kuolla pian.\nJa kun minä mieleni hillitsen, ja sitä ajattelen, niin taitaa se\nsentään parhaiten olla käynyt, että kaikki näin on tapahtunut. Sillä\nminä olen kovan elämän elänyt, mutta minun rakkauteni elää minussa, ja\nminun on suloista kuolla, kun minä vielä kuolemanikin hetkellä saan\nrakkauteni lähelläni tuntea.\n\nSanokaa tämä kaikki hänelle, sillä hän on minun sydämeni herra, ja\nminun vereni lämmin, ja hänelle kuuluisi kaikki, mitä minä sydämessäni\ntunnen ja tuntenut olen. Minun on suloista jättää tämä maailma, kun\nminä tiedän, että minä viimeiseen hengenvetooni saakka olen häntä koko\nsydämelläni rakastaa saanut, ja kun minä oikein ajattelen, niin minun\ntulee olla elämälle niin lämpimästi kiitollinen, sillä minä olen saanut\nelämäni rakkauden löytää ja sitä kantaa. Sanokaa tämä hänelle, että hän\nsaa kaiken kuulla; sillä minä tiedän, että hän on iloinen, kun hän saa\nminusta jotain kuulla, ja minä itse olen niin iloinen, että minä saan\ntätä hänelle puhua, ja minä tiedän, että tämä on tuleva hänen\nsydämelleen niinkuin hellä suutelo minulta. Ja kantakaa tämä suutelo\nhänelle minulta, sillä minä halajaisin vielä yhden kerran häntä suulle\nsuudella.\n\n\n\n\nLIX.\n\n\nAamu, joko valkeennut? Minä muistan, että minä ehtoosti jäin tähän\nistumaan. Tuossa he olivat, heitä oli kolme, seisoivat matolla tuossa\nedessä juuri, he, jotka sen sanoman toivat. Se on sama matto tuo ja\ntässä samassa paikassa minä silloinkin istuin kun he kertoivat. Kyllä\nminä sen selvästi muistan, eilen illallahan se oli. Kun he sitten\nolivat puhuneet ja jäivät odottamaan, ja kun minä nousin seisomaan ja\nkylmästi ja väräjämättömällä äänellä sanoin heille: hyvä, minä kuulin,\nvai on Bathseba kuollut, saatte lähteä, niin tuosta ovesta he sitte\nmenivät, edellä hän, joka puhui ja Bathseban sanat minulle sanoi, sitte\njäljessä molemmat toiset, jäljempänä se, joka koko ajan oli itkenyt ja\nsilmiään kuivannut. Kun se ovi heidän jäljissään suljettiin, niin on se\nsiitä asti pysynyt suljettuna, enkä minäkään ole muuta liikkunut, kuin\nettä minä hetken pysyin jäykkänä seisomassa ja annoin silmäni pysyä\novessa, jossa viimeksi liikkunut oli, ja sitte istuin. Kyllä minä sen\nkaiken selvästi muistan ja näen. Sitten on yötä kulunut, ja taitaa olla\naamu jo, koska valkeat ympärilläni ovat harmaassa ilmassa sakeat ja\nsauhuvat.\n\nMutta oliko se eilen? Se oli eilen, minä olen varma siitä. Siitä on\npitkä, hyvin pitkä aika, mutta eilen se oli. Mutta eikö se sentään ole\nharmaiden ja liikkumattomien vuosien takana? Tässä samassa huoneessa se\njuuri oli, ja nämä samat seinät kuulivat minun kanssani yhdessä sen\nettä hän on kuollut. Bathseba on kuollut. Kyllä minä totta sanoin. Hän\non kuollut. Eilen illalla se minulle sanottiin. Bathseba on kuollut.\nMiksi käy minussa ympäri, ikäänkuin minun ajatukseni olisivat leikatut\ntoisistaan?\n\nOh, minä tiedän, se oli paha uni. Minä muistan selvästi. Minähän nukuin\neilen illalla ja nukun vielä ja näen semmoista unta. Kyllä, kyllä. Unta\nminä näen. Bathseba elää, ja minä saan kerran vielä ottaa häntä kädestä\nja se käsi on lämmin ja vastaa minun heikkoon puristukseeni\npunastuvasti. Mitä? Miksi kiskasi minua päästäni korvien yläpuolelta?\nHän on kuollut ja makaa paarilla, ja jos minä saisin nähdä hänen, niin\nhänen huulensa, joita minä suloisessa kärsimyksessä tahtoisin suudella,\nmakaisivat kankeina ja hengettöminä minun edessäni. Hän on kuollut. Hän\non kuollut. -- Mitä minä siitä puhelen, minussa on kaikki sammunut?\n\nVoi harmaa päivä, joka nouset, säästä minua! Sinulla on kova valo.\nMiks'en minäkin. Kyllä minä elämää katsoa uskallan. Selkeentyköön\nsitte. Elämä on jäässä niin kauas kuin ajatus jaksaa. Elämä on\njäätynyt, sen terävät jääsirut pistävät arkaan rintaan. Nouse, nouse\nvaan, harmaa päivä ja anna elämän selkeämpänä näkymään nousta, en minä\npelkää. Sakea ja painava yö, harmaa ja kova päivä. Minä opin\nkivettymään ja oman sydämeni armahtamattomasti lannistamaan. Sitä tietä\nelämä rauhottuu ja se saa jään kirkkaan selkeyden. Hyvä, hyvä. Bathseba\non kuollut ja elämä on jäänyt jäljelle vielä.\n\n\n\n\nLX.\n\n\nVoi Bathseba, sillä minun kyynelteni lähteet tulvivat minussa, ja ne\ntulvivat yhä, ja uudestaan ja uudestaan herkkyy minun mieleni, niin\nettä minä poskilleni kyyneliä vuodatan. Sillä kun minä istun, niin\nnouset sinä minun mieleeni ja minussa liikahtaa, mutta sitte minä\nherkyn itkemään, sillä et sinä enää olekkaan, ja nyt minun elämäni on\ntyhjä.\n\nOletko sinä poissa? Saatatko sinä olla poissa? En minä sitä vielä uskoa\nosaa. Joka silmänräpäys herää sinun kuvasi rinnassani, minä tunnen\nsinun, sinä olet minua läsnä, ympärilläni, lähempänä minua kuin koskaan\nennen. Ylläni ja itsessäni minä sinun tunnen niinkuin haikean suutelon.\nEtkö sinä siis ihan minun sydämelläni ole? -- Silloin minä näen hänen\nkuvansa. Kuollut, kylmässä haudassa, harmaa kasvoilta. Minun vihlasee\nkeskeltä rintaa ja minä ajattelen kirkaista. Minä olen yksin elämässä.\nYksin, maailma on hengetön minun ympärilläni. Bathseban sydän on\nkylmentynyt. Paleleeko minua? Kuinka kammottavan yksin minä olen! Mutta\nsitte minulle herää Bathseba taas mieleen. Kuinka suloisesti ja\nläheisesti hänen sydämensä oli minun omani. Taas minä herkyn ja rupean\nitkemään, ja minä itken haikeasti ja sydämeni pohjasta, ja minun\nkyyneleni juoksevat ikäänkuin ei niillä loppua olisi, ja kastavat minun\nposkeni. Silloin elävät taas hänen viimeiset sanansa minussa; minun\nkyyneleni seisahtuvat hetkeksi, kun hän näin minun sieluuni koko\nolossaan herää, mutta sitte minä muistankin että nyt hän on poissa, ja\nsitte minä itken taas, mutta nyt kyynelet hivelevät hellästi minun\nposkiani. Kuinka hän oli oma ja ainoa minulle, minun sydämeni kukkanen,\nja minun mieleni ajatusten hellä tuntija! Mutta onko hän poissa\nminulta? Eikö hän yhä elä minussa? Yhden hetken minussa värähtää kuin\nsyvä tunto. Bathseba on minua lähellä. Hän elää, liihottelee minussa.\nEtäinen ja valuinen odotus vihertää minussa. Yhden hetken tekee minun\nmieleni kohottaa päätäni ylös korkeutta kohden ja vannoa, ett'ei minun\nelämäni musta ole oleva, ja ett'ei minussa muuta ajatusta ole oleva,\nkuin että minä Bathsebaa kohti pyrin, sillä hän odottaa minua, ja me\nolemme kerran yhtyvät yhteen syleilyyn ja liihottelevat toinen\ntoiseemme. Mutta sitte raukenee minun mieleni ja minun valani tyrehtyy\nhuulille ennenkuin se tehtykään on. Sillä Bathsebaa ei ole, ei ole; ja\nminä olen yksin.\n\n\n\n\nLXI.\n\n\nVoi yksinäisyys, sillä nyt minä yksin olen, ja nyt minä autiuden\nvaikenevia taipaleita vaeltelen.\n\nOi yksinäisyys! Minä olen keskellä elämää, ja ihmiset liikkuvat minun\nympärilläni, ja jos minä ulos menen, niin keskellä kaupunkiani minä\nolen. Mutta katso, minä olen yksin sittenkin, ja minun ympärilläni on\nhiljaisuus niinkuin haudassa.\n\nOi yksinäisyys, sillä sinä olet kamalan äänettömyyden minun sydämeni\nympärille istuttanut; ja kun minä ajattelen, niin minä seison yksin\nkorkean taivaan alla, ja kaikki ympärillä on kuolemaan vaipunut, niin\nett'ei minun korviini ääntä tule, eikä minun silmieni edessä iloa ja\nelämää näy, muuta kuin kolkkoa häälynää, joka ilman tarkoitusta on, ja\njoka on niinkuin aaveiden häämöttely synkeän kuun valossa.\n\nVoi yksinäisyys, sillä sinä olet minun ainoaksi ystäväkseni tullut,\njoka aina minun kanssani pysyt. Etkä sinä silloinkaan minua jätä, kun\nminä vuoteelleni nousen ja maata panen, vaan sinä tulet minun mukanani\nja panet itsesi maata minun viereeni, niin että, kun yön pimeä silmien\npäälle laskee, niin sinun läsnäolosi selvänä vieressään tuntee.\n\nJa nyt minä tunnen yksinäisyyden ja tiedän, että se se on, jossa kaikki\nliikkuu. Sillä kaiken vierellä on yksinäisyys, ja kussa kaksi ovat\nyhdessä, siellä on yksinäisyys kolmantena, Eikä ole hauta maan povessa\nniin syvällä, ett'ei yksinäisyyden äänettömyys sinne pääsisi hiipimään,\neikä ole juhlaa niin humisevaa, ett'ei yksinäisyys siinä jokaisen\nvieressä istuisi ja jokaisen lähin ystävä ja jokaisen oma sydämen\nystävä olisi.\n\n\n\n\nLXII.\n\n\nVoi, nyt minä olen uuden morsiamen itselleni löytänyt, ja nyt minä\nrakastan kuolemaa. Sillä uuden rakkauden minä olen oppinut ja se uusi\nrakkaus on ottanut minun kokonansa. Voi, valju kuolema, voi, minun\nmorsiameni, tule, sillä minä olen polvillani ja odotan sinua, tule,\nsinun syleilyäsi minä odotan, oma morsiameni.\n\nMissä sinä viivyt, sinä kuolema! Oi, sinun sylisi olisi vilvotus\nminulle, tule ja suutele minua sydämelleni, että sen vaiva lievittyisi,\ntule, ja ota minut, sillä polvillani minä sinun tulemistasi odotan.\nMinun uusi morsiameni, suloinen kuolema.\n\n\n\n\nLXIII.\n\n\nSaul, Saul, minun sydämeni sankari, suuri olit sinä ja suuri oli sinun\nhenkesi, ja totisesti olit sinä päätäsi pitempi kaikkea kansaa.\n\nMinä soittelin sinun edessäsi ja minä olin lapsi, mutta kun minä\nkohotin silmäni sinun puoleesi, niin liikahteli sankarin kuva minun\nsielussani. Sillä sinä, Saul, olit minun sankarini ja minun sydämeni\nherra, ja minä olisin polvistunut sinun eteesi, jos minä olisin sinun\nsilmistäsi lukenut, että sinä olisit sen tahtonut.\n\nSillä katso, joskus oli sinun olentosi niinkuin haikea laulu, ja toisen\nkerran nousit sinä pauhuun niinkuin Jumalan myrsky, mutta sitte olit\nsinä vielä niinkuin harmaa vuori, niin jäykkä ja tuijottava. Ja kun\nminä olin sinun silmiesi edessä, niin vapisin minä sinua, ja kun minä\njäin yksin, niin minä itkin, enkä minä tiedä mitä; se oli, ikäänkuin\nminä sinua olisin itkenyt.\n\nSaul, minä tunnen sinun, ja minä olen sielussani sinua nähden kasvanut.\nJa vaikka minä joka hetki luulen sinun olosi pohjaan näkeväni, niin\njokaisena uutena päivänä näen minä sinun elämäsi syvempänä vielä\nedessäni.\n\nSaul, minun suuri sankarini, minä istuin sinun vieressäsi öiden\nhiljaiset hetket, ja päivien humussa minä ratsastin sinun sivullasi.\nMutta kun minä sinua nyt muistan, niin en minä sinua niin muista, kun\nsinä voittojen ja tekojen valaistuja teitä kuljit, vaan ne hetket minä\nmuistossani elän, kun minä pitkien öiden hiljaiset ja synkeät hetket\nsinun rinnallasi istuin ja aamun viimein hiljaa näin otsallesi\nvalkeentuvan. Sillä minä näen, että yöt sinä elit, mutta päivinä et\nsinä itseäsi ollut, etkä sinä itseäsi muistanut, sillä elämän humu\nottaa ihmisen itseltänsä.\n\nTämä sinun kuvasi päivisin oli, jolloin sinä olit kansan sankari. Sillä\nminä näin sinun sotajoukkojesi kohinassa, kun sinä ilmestyit, niinkuin\nkirkastus ja ratsuasi hypähyttelit, ja kun sinun vihasi ääni sai\nystäväinkin sydämet vavahtamaan. Ja minä näin sinun valtaistuimellasi\nistuvana, kun sinun otsasi sinun kruunusi alta hohti, ja kun kansat\ntummissa riveissä sinun edessäsi seisoivat ja etäisimmätkin kukkulat\npeittivät, ja kunnioituksen vavistus povissaan sinun lakisi armollisia\nja ankaroita sanoja kuuntelivat. Semmoisena sinä kansalle ilmestyit, ja\nkun sinua katsoi, niin luuli itsensä mitättömyyteen hupenevan.\n\nMutta kun yö vaipui maalle ja ilma vaikeni, ja kun sinä jäit yksin\nhuoneesesi istumaan, niin suurempana ilmestyit sinä minun silmieni\neteen, kun minä kanteleni kanssa sinun jalkojesi juurella istuin. Sillä\nsinä, se sankari, joka päivällä olit katsonut ihmisten ylitse niinkuin\ntomun ylitse, sinä istuit ja vapisit yöllä. Pimeässä minä näin sinun,\nkuinka sinun pääsi vaipui sinun kätesi varaan, niinkuin sinä olisit\nmahdittomaksi tullut, ja minä tunsin sinun katsantosi tumman ja\ntunkevan yön ilmassa ylläni. Mitä varten tahdoit sinä minun edessäsi\nistumaan? Kun sinä siinä rauenneena istuit, oliko sinun mielellesi\nkevennykseksi, kun sinä tiesit minun sinun edessäsi istuvan, niin\nett'en minä voinut silmiäni pois sinusta kääntää, vaan rävähtämättä\nsinua katsoin, niin että kun minä sinun nääntymyksesi näin, niin se\notti minun niinkuin minä sinun mukanasi olisin nääntynyt, vaikk'en minä\ntietänyt, minkä tähden minua painoi? Ne hetket olivat synkeitä, niin\nettä minussa seisahtuu, kun niiden tunto nyt vieläkin minun mieleeni\ntulee. Kun yö hitaasti kului ja sinun raskas hengityksesi pimeän takana\nnousi ja laski, niin nostin minä käteni ja silmäni monta kertaa ylös ja\nkoetin pimeän lävitse sinua katsoa. Mutta sitte laskeutui sakea\nahdistus minun päälleni ja minä annoin ajan mennä ilman että minä\nliikahdinkaan ja tuijottelin epäselvässä tuskassa sinua kohden.\n\nJa yötä kului, ja yön hetket hiipivät hitaisina ohi, niin että\nhiljaisuudessa kuuli ajan raskaasti huokailevan. Mutta sinä istuit\nhiljaa ja sinun pääsi pysyi sinun kätesi nojassa. Ja hetkiä ja tuntia\nkesti, kunnes viimein aamun lyijyinen valo valusi huoneeseen akkunoista\nylhäällä, ja sinä nousit hämärän takaa silmään, kosteat hiuksesi\nepäjärjestyksessä kalpealla ja runnellulla otsallasi, ja silmäsi otsasi\nalla selkeentymättöminä. Silloin sinä nousit istuimeltasi ja läksit,\npääsi alaspäin vaipuneena, ovea kohden kävelemään, ja kun sinä astuit,\nniin minä näin, että sinun polvesi horjuivat, ja että sinun kätesi\nvapisivat, kun sinä otit oven kahvaan.\n\nMitä sinä niinä öinä itsessäsi elit? Minä muistan, että minä silloin jo\nsinun edessäsi istuessani sitä mieleni ahdistuksessa itseltäni kysyin.\nMutta minä en silloin tietänyt vastausta siihen, enkä minä tietänyt\nmuuta kuin sanattomassa kärsimyksessä sinun kanssasi olla ja yöt istua.\nKun minä sinua ajattelin, niin minä tunsin sydämessäni sinun, ja minä\ntunsin niinkuin sinä olisit väkevä, väkevä ... minun rintani levittyi,\nkun minä sinua ajattelin, -- ja kun minä siis näin, kuinka sinä minun\nsilmieni edessä nyykistyit sinun kuormasi alla, niin luulin minä\nmielessäni joskus, niinkuin täytyisi minun huutaa hädästä sinun\npuolestasi.\n\nVälistä, kun oli sitte tämmöinen yö, ja kun sinä taas olit yhtä päätä\nistunut ja minä sinun edessäsi, niin saatoit sinä kauan liikahtamatta\nistuttuasi, yht'äkkiä hykähtää ylös ja käskeä minun ottamaan kanteleni\nja soittamaan. Sillä minulla oli kanteleni aina kanssani, sillä niin\nsinä joka ehtoo erityisesti käskit. Joskus minä soitinkin. Ensin en\nminä tahtonut osata. Sillä minun mieleni oli harmaa ja jäykkä niinkuin\nsekavassa unennäössä. Mutta kun minä sitte olin pitänyt kannelta\npolvellani ja jonkun kerran koetellut sen kieliä ja kun siitä nousi\nääniä, niin herkkenin minä kuuntelemaan sitä. Ensin se oli raskasta\nkuin unettoman huokailu, ja se värisi, ja sen alla oli kuin kätkettyä\nitkua. Mutta se itku soi minussa, sillä se oli minun sydämeni itku, ja\nse heltyi. Viimein minä unhotin kaiken, ja kuulin sitä soittoa vaan, ja\nminun oli suloista sitä kuulla, sillä siitä vuosi minun päälleni lämmin\nkyynelten tulva. Ja sitte katosi kaikki minun silmistäni, enkä minä\nyötä nähnyt enkä muistanut, missä minä olin, muuta kuin soittelin.\nMinun ympärilleni heräsi pehmeä ja viheriä ruohosto, sillä minä makasin\nja huilua puhaltelin, ja iloiset ja valkoiset karitsat hyppelivät minun\nympärilläni ja katselivat iloisilla silmillänsä minua korkeiden\nruohojen välistä. Ilo virkosi minussa, ruohikko oli niinkuin pehmeä\ntyyny pään alla, ja minä näin päälläni viheriäisen puun oksan heiluvan,\nja sen lehtien välistä pilkotteli korkealla sininen ja syvä taivas.\nKauan makasin minä siinä kasvot ylöspäin ja puhaltelin huiluani ja\nkukkaset keinuivat ympärillä minun silmieni tasalla ja hipasivat minua\nposkeen, ja otsani ylitse näin minä pääni takapuolella metsän latvat,\njotka hiljaa huojuilivat, ja jalkojen ylitse edessä näkyi lakea ja\npehmeä niitty, jolla heinikko keinuili, ja taampana valkenivat avarat\nja kaukaiset maat. Vasta myöhään minä heräsin, ja kun minä nostin\nsilmäni, niin näin minä sinun, Saul, istuvan suorana istuimellasi, ja\nminua kohden katsovan, vaikk'et sinä minua näyttänyt näkeväsikään.\nSinun poskiesi väri oli noussut, ja sinun silmiesi pohjalla loisti syvä\nhohto, ja sinun hengityksesi kävi tasaisena ja syvänä. Silloin vasta\nminä huomasin, että minä yhä vielä soittelin, ja annoin kanteleni\nvaipua polvilleni.\n\nMutta en minä joka kerta osannut soittaa, sillä minun oli niin raskas\nolla. Yhtenä yönä minä muistan. Sinä olit taaskin istunut pääsi kätesi\nvaraan vaipuneena, etkä ollut muuta liikahtanut, kuin pari kertaa\nottanut toisella kädelläsi istuimesi käsipuuhun ja sitä puristanut.\nUlkona tuuli, ja silloin tällöin kuuli, kuinka se tunkeusi saliinkin ja\nraskaasti ja onteasti voihkasi ylhäällä pimeissä holveissa. Silloin\nkeskeltä yötä minä kuulin sinun äänesi. Soita, David! Minä olin istunut\nhaaveiden alla näännyksissä, niin että minun mieleni seisoi mustana\nminussa, ja kun sinun äänesi näin äkisti minuun löi, niin hykähdin minä\nkokoon. Kun sinun sanasi sitten minun korvissani selkeni, niin kuului\nsinun äänesi minulle niinkuin paraus, tai niinkuin karitsan ääni\npimeässä yössä, kun susi sen on tavottanut. Ja minä olisin huutanut.\nMutta kun minä nostin kanteleni, ja minun piti soittaman, niin ei siitä\nmitään tullut, sillä minä olin niinkuin lamassa ja minun mieleni makasi\nepäselvässä ahdistuksessa. Ja kun en minä voinut kädelläni liikettä\ntehdä, että minä olisin soittamaan voinut ruveta, niin kuulin minä taas\nsinun äänesi, Saul: soita David! Ja nyt se kuului, niinkuin rukous, ja\nminä olin tuntevinani, kuinka sinun äänesi oli kyynelissä, ja kuinka\nsinun kätesi olivat ristissä. Oh, Saul, minä olisin voinut likistää\nsinun vaatteesi lievettä minun rintaani vastaan, ja minä olisin voinut\nottaa sinun miekkasi ja painaa sen kylmän kärjen rintaani vastaan ja\nrukoilla, että sinä painaisit sen minun sydämeeni, mutta soittamaan en\nminä olisi voinut kättäni nostaa. Silloin sinä huusit kolmannen kerran:\nsoita, David! ja nyt se kuului kuin kirkaus ja sen takana välähti\nhengen hätä. Minun mieleni valtasi kivettynyt kammostus, ja minä nostin\nkanneltani ja tempasin kädelläni sen kieliä, mutta siitä kiljahti ääni,\njoka vihlasi. Ja kun minä toisen kerran vedin, niin katkesivat kantelen\nkielet minun käsieni alla ja ympäri pimeitä seiniä särenteli ääni kuin\nreväisy ja sitte paha nauru. Sen jälkeen vaijentui kaikki. Silloin minä\nnäin pimeässä, kuinka sinä, Saul, viskasit itsesi taapäin istuimellasi,\nja kuinka sinun molemmat kätesi rutistuivat rintaasi vastaan, ja kuinka\nsinun kasvosi pusertuivat koviksi. Sitte sinun äänesi kuului taas:\nsoita, poika! Etkö sinä soita! Samassa minä näin, kuinka sinun\nkasvojesi piirteet, jotka silmänräpäyksen olivat niinkuin rautaan\ntaotut, kalpenivat, ja kuinka sinä hahmaisit taaksesi keihääsi perään,\njoka oli nojollaan sinun istuimesi selkää vastaan. Veri kivettyi minun\nsuonissani, sillä minä näin, kuinka sinä otit sen käteesi ja kohotit\nsen, ja kuinka sen kärki värisi ilmassa minua kohden. Minun huuliltani\npääsi parahdus, minä lensin pystyyn, heitin kanteleni ja karkasin pois.\nKammotus mielessä juoksin minä henkeni edestä pimeiden huoneiden\nlävitse, ja kuulin, kuinka askelten kumina kajasi tyhjissä ja pimeissä\nsaleissa. Kun minä pääsin huoneeseni, vaivuin minä istumaan ja vapisin\ntuolillani. Vasta myöhään minä nousin vuoteelleni, ja kun minä sain\npeitteen vedetyksi päälleni, niin kätkin minä pääni sen alle, ja\nmakasin avoimin silmin siellä, ja tunsin, kuinka minun sydämeni löi.\nMutta sitte minä yht'äkkiä herkesin itkemään, sillä minun mieleni tuli\nniin haikeaksi. Ja kun minä jonkun aikaa olin itkenyt, niin että tyyny\nminun poskeni alla oli kastunut ja kylmä, heräsi minussa tunto,\nniinkuin minä silloin olisin voinut soittaa. Jos minun kanteleni olisi\nollut eheä, niin minä olisin noussut, ja pukenut vaatteet päälleni ja\ntullut ja soittanut sinun edessäsi, o, Saul, minun kuninkaani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoi Saul, minun sankarini ja minun kuninkaani, sinun elämäsi on\nselkeentynyt minulle. Minä olin lapsi silloin, ja minä kärsin sinun\nkanssasi, mutta nyt minä olen elänyt elämää, ja minä ymmärrän sinun\nolosi nyt. Sinä olit suuri, ja sinulle oli elämä sentähden ahdas, ja\nsinä kärseit elämisestä. Sillä taivas on matalalta, ja kuka suureksi on\nkasvanut, sen hartioilla elämä makaa ja häntä painaa. Ja kuka syvä on,\nhän syvästi elämän näkee, ja siitä kärsii ja kärsimiseensä kovettuu, ja\noppii että elämä on kammotus.\n\nOh! Saul, minun sankarini ja suuri kuninkaani, suuri olit sinä, ja\ntotisesti olit sinä päätäsi pitempi kaikkea kansaa.\n\n\n\n\nLXIV.\n\n\nNyt minä yksin olen, ja nyt maailma kuoleman tarhaksi minun silmissäni\nmuuttunut on. Ja kun minä eteeni katson, niin minun edessäni on vaan\npaljas lakastumus, ja harmaana ja jäykkänä kulkee minun tieni ulos\nkaukaisuuteen edessäni.\n\nMinä olen oleva kuningas, ja minä olen istuva kuningasistuimellani, ja\nolen hallitseva suuria kansoja, ja niin minä olen oleva päivieni\nloppuun saakka, mutta liikahtamaton ja harmaa on minun mieleni oleva,\nja yksi päivä on oleva toisensa kaltainen aina kuoleman päivään saakka.\nSillä minun elämäni on minun takanani, ja minä, joka olen kuningas ja\nhallitusistuimellani istun, olen itseni haamu, joka itseni jälkeen olen\njäänyt, niin että minä vielä elän ja hallitsen, vaikka minun elämäni jo\nhautaan vaeltava ja vaeltanut on.\n\nJa kelmeä on taivas minun päälläni oleva, ja kylmänä ja laimeana on\nminun käteni miekkani kahvalla lepäävä, mutta elämäni loppuun asti olen\nminä kestävä sentään, vaikka kaikki onkin lakastunut ja sammunut\nminulta, ja vaikk'en minä elämässäni näe muuta kuin tyhjän ja onton\nolon. Sillä minun elämäni pitkä tie häämöttää minun silmieni edessä\njäykkänä ja yksinäisenä, ja haudan suloinen vuode on kaukana. Ja kun\nminä tässä istun, niin minä olen itsessäni niinkuin kuollut, ja minun\nohimoni ovat kylmät ja raukeat.\n\n\n\n\nBEELZEBUBIN UNI.\n\n\nJa avaruudet lepäilivät ijäisyyksien sylissä ja ajat keinuilivat\naikojen taa ja äärettömyydet hymistelivät syvää ja heleää rauhaansa.\n\nSilloin Beelzebub unta näki. Sillä hän oli viskattu ales ja avaruuksien\nlävitse hän oli puikahtanut, niinkuin vihlaseva kirous, ja syvyyksien\nnieluun hän oli syöksynyt, sinne missä hän aina tunsi ales ja ales\nsyöksyvänsä, ja alemma ja alemma, ja missä hän sentään tunsi, niinkuin\nkaikki liikahtamatta olisi hänen päällään seisonut.\n\nSilloin hän otti unen päällensä ja nukkui ja näki unta. Ja hän oli yhä\nvielä syöksyvinänsä, mutta vielä hän seisoi liikahtamattomana keskellä\nsinisiä taivaita. Silloin hän tunsi pistelyn rinnassaan, ja kun hän\nkatsoi, niin puikahti hänen rinnaltaan tulikiven säkene. Se tulikiven\nsäkene oli sininen ja kelmeä, ja kun sitä katsoi, niin se oli niinkuin\nhento piiru, ja kun siihen otti sormellaan, niin se sähähti ja\nkirpelöitsi. Se säkene kirposi keskeltä hänen rinnastaan, ja niitä\nkirposi useampia, ja niitä tuli ja tuli. Viimein oli kaikki niinkuin\nsuuri tulimeri, eikä nähnyt muuta kuin kypenöitseviä valkeoita, jotka\nristeilivät. Kun Beelzebub sitä katseli, niin täytti ilo hänen\nmielensä, sillä hän näki niinkuin hänen oman mielensä kyhähtely hänen\nsilmäinsä edessä leiskunut olisi. Ja kun hän sitä kauemmin katseli,\nniin kumpusi se ilo suurempana hänen mieleensä. Yht'äkkiä ei hän voinut\nestää silmiänsä hetkeksi välähtämästä, sillä hän näki unta, että hän\noli niinkuin Jumala. Ja heittäen katseen, joka paloi, puhui hän\nitselleen näin ja hourasi itsensä: Katso, Jumala on levännyt\nijäisyyksien päällä ja hänen henkensä hymisee avaruuksien lävitse\nniinkuin syvien urkujen soitto, joka äärettömyyksien pohjasta nousee.\nJa Jumala täyttää kaiken, eikä mitään alkua ole, sillä kaikki oleminen\non Jumalan heleä rauha, ja mitä on, se on Jumalan suuresta olemisen\nilosta virittynyt. Mutta nyt ilon aallot suurina minun mielessäni\nkäyvät, miks'en minäkin siis iloani eläväksi loisi. Sillä luomisen\nvoima on ilo, ja minulla on ilo nyt. Niin puhui Beelzebub unessaan ja\nhänen ohimoiltaankin leimahtelivat liekit.\n\nJa kun Beelzebub oli nostanut päätänsä vielä kerran ja antanut\nsilmiensä kylpeä tulien läikkyvässä meressä, hän taas jatkoi, ja nyt\nhänen äänensä oli rajaton käsky:\n\nSiis uneni, nyt minä teitä käsken, totelkaa! Te valkeat, jotka\nsähisette, lähelläni, ympärilläni, kaukana, niin kauas kuin silmä\nkantaa ja kauempana vielä, minä olen käteni nostanut, nyt kuulkaa!\nRuvetkaa kiertämään, kiertäkää, kiertäkää, kehässä kiertäkää, kehässä,\nettei teidän tiellenne loppua tulisi! Noin yhtäänne päin ja toiset\ntoisaanne päin, ja suuret kehät ja pienet kehät ja sekaisin kaikki, ja\nkaikki ympäri ja ympäri ja vastaan ja vastaan. Noin, nyt syttyy soitto\njo! Kas, sillä vuolu käy tulen loiskunnan ylitse ja valkeat yhtyvät\nvirtoihin ja suuret kehät käymään rupeavat ja pienet kehät ja kaikki\nniinkauas kun silmä näkee, liikkumaan käy. Mutta eivät ne yhtä liikettä\nole, eikä sopujen äänetöntä soittoa, sillä minä tahdon, että repii.\nSillä minä rakastan soittoa ja poljentaa, jonka sylissä kaikki keinuu\nniinkuin notkuva tanssi, mutta minä rakastan semmoista poljentaa, jossa\nkaikki sekaisin käy. Kas, sillä minun silmissäni on kuuma lento, ja\nsilmät huimatuiksi tulevat, kun kaikki rinnan ja rinnan käy, ja vastaan\nja vastaan.\n\nJa vielä jatkoi Beelzebub:\n\nJa kuulkaa taas, minun palavat tanssijaini laumat, vielä minä luomiseni\näänen nostan. Te polttavat ja kiitävät, te säihkyvät ja lentävät, nyt\nminulla on uusi sana, se kuulkaa! Ottakaa päällenne muodot ja valkeanne\nkätkekää, niin että sen tuike muotojen pehmeän vaipan alle kätketyksi\njää ja siellä palaa. Siis lennot ja kiitävät kierrot, jähmettykää!\nMaaksi seisahtukaa, ja ottakaa päällenne vuorien muoto ja meren vallien\nainainen käynti ja puiksi puhjetkaa ja ruohoiksi ja tuulina humiskaa!\nJähmettykää! Mutta jääköön allenne lennon pakotus ja poltteenne ajava\npalo! Mutta vielä: kuulkaa! Nyt minä luomiseni mestariksi rupean ja\nmieleni suuren teon teen. Siis! Valkeat ja palavat liekit! Ottakaa\nyhteen ja kiertykää kiinni ja keräksi käykää, ja siinä olkoon uumotus\nja pakotus ja huikea revintä ja siinä kaikki polton henget vangittuina\nolkoot, ja yhtäälle olkoon siinä pistely ja toisaanne pistely ja\nkaikkianne olkoon siinä pistely, mutta rautaisena levätköön sen päällä\njäykkä pidätys! Hiljaisuus nyt. Hän syntyköön!\n\nIhminen, ole tervehditty! Miksi vavahdit, kun elämään virvonta sinun\nlävitsesi repäisi? Haa -- nyt sinulla on elämän lahja. Joko kirkastuu\nmaailma silmissäsi, näetkö kuinka se palaa? Haa -- ota rinnastasi\nkiinni vaan, ja toisten joukkoon! Siellä on paloa ennenkin jo. Mene!\nhei, pitkät hiuksesi valkeassa takapuolelle jääneinä, käsien suonenveto\nedessä, noin, ja silmät auki revittyinä ja posket onttoina! Mene ja\nelä! ... ja eläkää! ... palavat loputtomat ihmisparvet!\n\nKun Beelzebub tämän saa kirkastuksi, luhistuu hän silmänräpäykseksi\nkokoon. Mutta sitte hän taas kiskasee itsensä ylös, ja saa äänensä\nesille. Näin hänen sanansa nyt kuuluvat:\n\nJa elämä käyköön, kun se syntynyt on! Sillä nyt on juhlien päivä\ntullut, ja nyt on koittanut luomisen seitsemäs päivä ja elämän\nnoitasabatti on alkanut. Hei, loiskukoon ja loimukoon, sillä nyt\nvietetään tuskien suuria häitä, ja itse minä soittaja olen elämän\npäivänä. Ja nyt minä olen luomiseni työn loppuun vienyt, ja nyt minä\nkatson, mitä minä tehnyt olen.\n\nElämän suuri ja palava kuva! Vihurina, vihurina kierrit. Ja kierrä!\nKas, tämä kuva on, ja minä lyön käsiäni ilosta yhteen! Noin! ympäri,\nympäri, ylös ja ales! Nyt tämä olka tännepäin, nyt tuo olka, suistukaa,\nsuinpäin, ales syvyyteen, pää edellä, jalat edellä, toiset ylös,\ntemmaisten, repien. Hei! toistanne jaloista kiinni ottakaa ja itsenne\nyläpuolelle kiskaiskaa, noin! rutistakaa ja vetäkää ales ja polkekaa,\nja ympäri, ympäri polttavat kierrot! Hei sinä siinä! Kaksin käsin vaan,\nsinä minun mieheni olet! kas noin, nyt se keikahti ja sinä seisot\ntukevasti hänen kummallakin olkapäällään. Oikein, oikein! Sinä\ntavottelet kädelläsi jo uutta taas, sen hiuksiin otat, aiot nakata sen\nselälleen, ja hänen rintansa päälle nousta ja ylemmä kiivetä. Sinusta\nminä pidän! Mitä nyt? Ottiko joku sinua uumilta, kas, sinne alas\nviskasi, että selkäsi natkahti, ja nyt ponnistaa kantapäällään sinun\nkasvojasi vastaan, niin että nenäsi lysmistyy ja pääsi taaksepäin\ntaipuu ja kaulasi suonet paisuvat, kun et tahdo hengitetyksi saada.\nHa-ha, sinä olet oikeaa lajia, tuskin sait päätäsi puoleen\ntaivutetuksi, ja hengityksesi käymään taas, niin jo olet survaissut\nnyrkkisi keskelle tuon vietävän rintaa, joka altapäin päällesi tunkee:\nsinne se meni, sinä kunnon poika. Mutta nyt on jo toinen päälläsi ja\nsinua kurkusta puristaa ja polvillaan temmasee sinun rintaasi vastaan.\nOikein, oikein, nyt karasit hampaillasi sen jalkaan, en olisi itse\nosannut sitä sen rivakammin tehdä. Hei, ponnista vaan, taidat vielä\nylöskin itsesi kiskaista, vaikka yksi riiviö kaksin käsin sinun vasenta\njalkaasi nytkiikin, ja toinen sinun uumasi ympärille on käsivartensa\nkieraissut ja sinua alaspäin vetää, niin että ruumiisi taipuilee, kas\nniin, joko hellitit sen kantapäästä päälläsi: nyt olet sinne ales\nnakattu ja virut siellä, ha-ha, ei sinusta mihinkään ollutkaan... Hei\nvaan, hei vaan! tallaten, huohottaen, kuumat täplät jokaisella\nposkella, siniset liekit ohimoilla kypenöiden, hei vaan ympäri,\nyliympäri, ylös ja alas ja sekaisin kaikki ja elämän vihuri käyköön!\nVääntyvät jäsenet ja revityt hiukset ja natkahtelevat ruumiit, hei\nyhtenä pyörteenä kaikki! Nyt tanssitaan elämää, ja Beelzebub soittelee.\n\nJa taas Beelzebub kiihtymisestään lannistuu, ja kun hän viimein rupeaa\npuhumaan taas, niin on hänen äänensä ajottain vaipunut ja\nlangennuksissa, eikä hänessä ole muuta merkillistä, kuin että hänen\nsilmiinsä tuokiottain loimahtaa hohtava kiilto, niinkuin sammuvaan\nhiileen. Mutta vielä hänessä hetkeksi lehahtaa hänen hourauksensa\nvoima, vaikka se kohta laimentuu.\n\nSeis vielä! Sillä vieläkin minä tahdon luomisen sanan sanoa. Kaikki\nolkoon jähmetys! Sillä kaikki olkoon niinkuin se kuuma käynti olisi ja\nkiihkeä ympärilento, ja kädet olkoot kokotetut ja hiukset takapuolelle\njääneet, ja kaikki jäsenet ponnistuksessa olkoot, niin että, kun se\nsilmään tulee, niin se silmien edessä on niinkuin huimaava käynti ja\ntaistelun kamppailus, mutta se olkoonkin jähmettynyt, niin että kun\nsitä katsoo, niin kaikki paikassaan seisoo. Ja vielä! Huudolta\nkadotkoon ääni! Niin että kun kaikki huutaa ponnistavat, ja henkensä\ntakaa ilmaa vetävät, että he äänensä kuulumaan saisivat, niin ei siitä\nmitään kuulukkaan. Ja vaikka kaikki siis silmien edessä on taivaaseen\nasti pauhaava räikynä ja kirkuna, niin olkoon se kaikki sentään syvä\nvaikeneminen, niin että kun minä nauran ja ilostani kiljahtelen, niin\nse kuuluu kuin kirkahdus tyhjässä kaupungissa, jossa rutto käynyt on,\nja jossa kaikki huoneet kylmillä ovat. Siis olkoon kaikki se suuri humu\nminun silmieni edessä jähmetyksissä! Sillä minä tahdon teoistani iloita\nja kammotuksen nähdä.\n\nJa tämä on minun ajatukseni ja tahtoni, kun minä tämän käsken, että\njokainen hädässä olisi ja hätään kiedottu olisi, mutta myöskin niin\nettä jokainen hädässään yksin olisi, ikäänkuin hän haudassaan olisi.\nSillä minä tahdon että elämä vielä syvempi kammotus olisi, kun se\nonkaan. Sentähden olen minä asettanut ihmiset niin, että vaikka he\nkaikki toistensa rinnan ovat, ja ahdingossa ovat toistensa tähden, niin\neivät he sentään toisistaan mitään tiedä, vaan jokainen ainoastaan oman\nitsensä tietää ja oman hätänsä pakotuksessa hykertelee. Ja tässäkin\nolen minä syvällä viisaudella tehnyt. Sillä minä olen istuttanut\njokaiseen sen halun, että hän tahtoisi tuskansa sanoiksi sulattaa, että\nhän sillä itsensä toisille avajaisi, ja siitä tuskainsa lievityksen\nlöytäisi. Mutta sitte minä olenkin lukinnut hänen itseensä, niin ett'ei\nhän sitä voikkaan tehdä. Sillä minä olen asettanut niin, että jokainen\noman ylenpalttisen kärsimyksensä alla sokaistu ja kuuro on, niin ett'ei\nhän muuta nähdä ja kuulla voi, kuin oman polttonsa eikä toisten\nkärsimystä nähdä ja säälillä itseänsä ja toisia lievittää saata, ja\nettä kun kaikki valittavat ja lievitystä hakevat, niin ei ole yhtäkään,\njoka sen valituksen kuulemaan kerkiäisi, ja että kun he toisilleen\npuhua koettavat, niin eivät he keskenään puhukkaan ja toistensa sydämen\nhätää kuulustele ja sille lievittävää kättä pane, vaan kumpikin koko\najan oman hätänsä kanssa selittämätöntä puhetta pitää. Ja vielä enemmän\nolen minä tehnyt. Sillä minä olen pannut heidän suuhunsa vieraan äänen,\njoka ei mitään ole muuta kuin sanoja, ja kun he sitte puhuvat ja oman\näänensä kuulevat, niin he itsekin peljästyvät sitä, sillä ei se heidän\nsydämensä ääni olekkaan, joka siinä soi, vaan he kuulevat vieraan ja\ntyhjän äänen, joka ilmassa kajaa. Kun he siis valittaa koettavat, ja\nsydäntänsä kuormasta vapahtaa tahtovat, niin eivät he sentään\nvalitustaan rinnastaan ulos saa, vaan heidän valituksensa lankee\ntakaisin heidän itsensä päälle, ikäänkuin ilma heidän ympärillään\nkuollut olisi, ja heidän sanansa kaiuttomina takaisin tupsahuttaisi. Ja\nniin minä saan sen toimeen, että he muun kärsimyksensä lisäksi vielä\nkärsivät siitä, että he joka hetki luulevat sanoistansa lievityksen\nlöytävänsä, ja sitä toivovat, mutta sitte pettyvät, niin että he joka\nhetki uudestaan minun edessäni tuskansa alle nyykistyvät. Sillä minä\nolen asettanut niin että ihminen on itsensä salpa.\n\nJa sitte on minulla vielä yksi teko, jonka minä tehnyt olen, ja josta\nminä iloitsen, kun minä ihmisten elämää katselen. Sillä minä olen\nluuloja heihin istuttanut, ja minä olen heidän olonsa niinkuin\nverkkoihin käärinyt. Mutta tämänkin minä olen varsin viisaasti\nasettanut, ja asettanut niin, että mitä he ovat, sen he ovat\nkärsimyksen kautta ja kärsimyksessä, ja että he itse ovat itsensä tuska\nja olemisensa haava. Sillä mitä enemmän he elävät, sitä enemmän he\nkärsivät, ja mitä syvemmin he elämänsä tuntevat, sitä syvemmin he\ntuskansa tuntevat. Ja heidän olonsa on niinkuin lentävän tähden: mitä\nnopeammin se kiitää, sitä hehkuvammin se palamaan syttyy.\n\nNämä ovat ne luulot, jotka heidän elämänsä tekevät. Sillä he luulevat\nitsensä vapaiksi, ja luulevat että he itse elämänsä määräävät, eivätkä\ntiedä, että itse ovat oma elämänsä. Sillä mitä he ovat, sen he elävät,\neikä heidän elämänsä muuta ole kuin heidän oman olemisensa tuntemista.\nJa heidän olemisensa on, ja se määrää heidät aina. Mutta he luulevat\nitsensä vapaiksi, ja luulevat kirkkaalla tahdolla elämänsä valitsevansa\nja vallitsevansa, ja luulevat että heidän olemisellansa joku tarkoitus\non. Ja sitte he suunnittelevat ja pyrkivät ... ja katuvat! Mutta minä\ntahdon nauruun ratketa kun minä heidän semmoisina näen, sillä ennemmin\nilmaan heitetty kivi itse oman tiensä määrää ennenkuin ihminen\nelämänsä, eivätkä he tiedä, että joka heidän tekonsa on heidän itsensä\nauki kehittämistä, ja etteivät he ikinä itsestään ulos ja itsensä\nyläpuolelle pääse, sillä joka teossaan he itsinänsä pysyvät; ja kun he\nmuuta luulevat, niin se on turha ilman tavotus, ja he itse lyövät\npilkalla itsiään vasten silmiä, sillä se juuri on heidän elämänsä\npilkka ja heidän olonsa harhakuva, ett'eivät he näe, että he aina ja\nkaikessa itseensä sidottuja ovat, ja että he aina oman itsensä kanssa\nkätkysillä juoksevat.\n\nMutta sitte minä olen vielä toisia harhakuvia heidän silmäinsä eteen\nasettanut, niin että he aina viekotuksen alla ovat. Sillä kun he\nitsensä ovat kadottaneet niin ett'eivät he tiedä, mitä he ovat ja missä\nhe ovat, niin on kaikki heidän silmistään sumeessa, ja siihen minä olen\nheidät kietonut, niin ett'eivät he tiedä, missä he pettävää kangastusta\ntakaa ajavat ja missä vilvottava totuus lepää. Ja kun minä heitä\nkatselen ja heidän olemistaan ajattelen, niin nauran minä niin että\nminun kimakka nauruni vaikenevien avaruuksien takana rivahtelee. Sillä\nkoko heidän elämänsä on harhaa ja pimeässä hapuilemista. Sillä sen mikä\nheille vaivaksi on, heidän sydämensä poltteen, joka heitä aina ja aina\najaa, ja joka aina heitä on ajava, sillä se on minun rinnastani\nlähtenyt, ja joka on heidän olemisensa ja heidän kirouksensa, ja josta\nvapahdettuina he olemasta lakkaisivat ja ijäisyyksien sointuun\nsammuisivat, sen olen minä heidän silmistään rakkauden ja kunnian ja\nonnen harhahaamujen alle kätkenyt, niin että he sen sydämensä\nlievityksenä pitävät ja sen perään ajatustensa aina lentää antavat.\nSillä kun he juuri vaivojensa suurimman hädän alla ovat, luulevat he\nrakastavansa, ja kun polttava tuike heidän sydämensä lävitse käy ja he\novat niin, että he paljasta nääntymystä ovat, niin silloin he kunnian\nhouretta näkevät, ja kun he niin ovat, että heidän ympärillään paljas\nmusta pimeys on, ja kun he kauimmas levostansa suistuneet ovat, niin\nsilloin he onnen sinisen taivaan päällänsä näkevät, ja aina he\nhourivat. Sillä koko heidän olonsa on aina sula hulluus ja pettymyksen\nhoure ja minun suuri iloni.\n\nMutta vielä olen minä heidän sydämiinsä yhden houreen laskenut, ja se\nhoure on kaikkein suurin houre. Sillä he pelkäävät kuolemata, ikäänkuin\nse heille hengen hätä olisi. Sillä minä olen kätkenyt sen heidän\nsilmistänsä, että elämä heidän suurin hätänsä on, ja että he niinkauan\nvalkeassa ovat, kun he elämässä ovat. Eivätkä he nyt näe, että he\nkuolemassa minusta vapahtuvat, ja että kuolemassa minun rintani kipuna\nheissä sammuu, ja että he kuolemassa vaipuvat unhotuksen ijäisesti\nhymisevään soittoon, ja että levon vilvotus sinä hetkenä heidän\npäälleen tulee, kun kuoleman siipi heidän päälleen leyhyy. Ja tämä on\nsuurin houre, jonka minä heihin istuttanut olen, sillä nyt he pelkäävät\nsitä, jota heidän rakastaman pitäisi ja jonka syleilyä heidän\nhimoitseman pitäisi, ja jonka tulo olisi suloinen hunaja heille. Niin\nminä heidät olen riivannut ja kaiken heidän silmissään ylös alaisin\nkääntänyt. Ja minä iloitsen siitä suuresti, sillä minulla on ilo minun\ntekojani katsella, ja ne ovat kaikki hyvät. -- -- --\n\nMutta minä nousen taas, ja vielä minä tahdon luomiseni ylitse\nsilmättää. Te valkeain kehät, käykää yhä ja ylös ja alas ja yliympäri\nja ympäri yhä, ja sekaisia kaikki! Ja siniset säkenet, leiskukaa, ja\nuudet säkenet, syttykää! Oh, sillä olemisen loimo levitköön, ja siniset\npistävät kipinät avaruuksien ylitse käykööt! Siis sähähdelkää ja\nkirpelöikää, ja uusia mailmoja sytyttäkää; sillä niin nopeasti kuin\najatus lentää ja niin kauas kuin sen kanto on, maailmat syttykööt, ja\nluomisen silmänräpäys avaruuksien lävitse reväisköön, niinkuin kirkuva\nkirous! Sillä minä tahdon unhottaa, että lakana ja ympärillä ja yllä ja\nalla on vielä keinuvien äärettömyyksien syli, joka ijäisessä levossa\nsoittelee, ja minä tahdon unhottaa, että se on niin ääretön, että\nvaikka minä ajatukseni voimakkaimpaan lentoon laskisin, ja\najatuksellani ijäisyyttä leikata koettaisin, niin vaikka se kauimmas\nlentäisi, niin hervottomana se sentään takaisin vajoisi sieltä ja omaan\nitseensä vaipuisi, ikäänkuin ei se missään käynyt olisi. Oh, minä\ntahdon unhottaa, että minun ympärilläni on äärettömyys, joka päilyy ja\nkeinuu, joka on niinkuin Jumala, johonka kaikki seisahtuu, ja joka on\nlepo ja kuolema. Oh, syttykää mailmat, niin kauas kuin ajatus lentää,\nja pala! olemisen tuikkiva loimo, sillä minun rintani on palava piste\nja ratketa, ratketa minä tahdon, ja säkenissä käydä, ja maailman ja\nolemisen palon minä rinnastani sytytän, ja se loiskukoon, loiskukoon!\nvaikka sen loiskunta sitte olisikin niinkuin värjyvä piste keskellä\nsyvää avaruutta, joka oman leponsa ijäisyydessä lepäilee.\n\nSellaista unta näki Beelzebub, koska hän nukkui ja läpi avaruuksien\nsyvyyksiä vajosi. Ja Beelzebub näkee unta yhä ja maailma seisoo ja\ntähdet palavat vielä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän olen minä David, Israelin kuningas laulanut, kun minulla oli kova\nselkeentymisen hetki, ja tähän lauluun olen minä elämän sulkenut.\n\n\n\n"]