[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fx1NXyBNuZqbiWFz9MrbS8beP06PCB9P35NF6yDLzoLo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},560,"Todellinen aatelismies","Weyman, Stanley",1855,1928,"560-weyman-stanley-todellinen-aatelismies","560__Weyman_Stanley__Todellinen_aatelismies","Historiallinen romaani","romaani",[14],"seikkailu",[16],"ranskalainen","fi",1893,1919,112353,737176,false,40876,[25,26],"France -- History -- Henry III, 1574-1589 -- Fiction","Historical fiction",[28,29,30],"Adventure","French Literature","Historical Novels","\"Todellinen aatelismies: Historiallinen romaani\" by Stanley John Weyman is a historical novel written in the early 20th century. The story is set during the tumultuous late 16th century, focusing on the life of de Marsac, a nobleman facing overwhelming adversities, including financial ruin and social humiliation, against the backdrop of political intrigue in France. The narrative delves into themes of honor, loyalty, and the struggle for redemption amidst the challenges posed by his circumstances.  The opening of the novel introduces us to de Marsac, whose fortunes have plummeted following the death of his protector, Condé. As he grapples with poverty and the loss of his former status, we witness his attempts to regain footing by appealing to King Henry of Navarre. We see his determination to maintain his dignity, even as he experiences public humiliation. The scene establishes the stakes as de Marsac receives an unexpected summons from the king, leading to the revelation of a perilous adventure that will challenge his honor and resourcefulness. The tone and context set by Weyman hint at a compelling journey filled with action, romance, and a quest for personal redemption. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Jaakkola, Väinö",153,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1500-luvun lopun Ranskaan uskonsotien aikaan. Köyhtynyt hugenottiaatelinen Gaston de Marsac saa Navarran kuninkaalta vaarallisen tehtävän, joka vie hänet keskelle poliittisia juonitteluja ja hovielämän vaaroja.","Stanley Weymanin 'Todellinen aatelismies' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 560. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TODELLINEN AATELISMIES\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nSTANLEY WEYMAN\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut Väinö Jaakkola.\nAlkuperäinen nimi: \"A Gentleman of France\".\n\n\n\nK. J. Gummerus, Jyväskiylä, 1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       I. Hupsujen huvittelua.\n      II. Navarran kuningas.\n     III. Ratsun selässä.\n      IV. Neiti de la Vire.\n       V. Matka Blois'han.\n      VI. Äitini asunto.\n     VII. Simon Fleix.\n    VIII. Tyhjä huone.\n      IX. Talo Arcyn kujan varrella.\n       X. Taistelu porraskäytävässä.\n      XI. Ovella näyttäytyvä mies.\n     XII. Maximillan de Bethune, Rosnyn parooni.\n    XIII. Rosny'ssa.\n     XIV. Markiisi de Rambouillet.\n     XV. Uusi Herodes.\n    XVI. Kuninkaan luona.\n   XVII. Jakobiini-munkki.\n  XVIII. Liigan tarjous.\n    XIX. Mitä ihmiset sanovat sattumaksi.\n     XX. Kuninkaan kasvot.\n    XXI. Kaksi naista.\n   XXII. \"Nainen säätää.\"\n  XXIII. Viimeinen Valois.\n   XXIV. Kuningas vaarassa.\n    XXV. Antautumisehdot.\n   XXVI. Mietteitä.\n  XXVII. Apuun, ystävät!\n XXVIII. Linna kukkulan laella.\n   XXIX. Nälkä ja ruttotauti.\n    XXX. Tartunta.\n   XXXI. Metsän helmassa.\n  XXXII. Kohtaus majatalossa.\n XXXIII. Meudonissa.\n  XXXIV. \"E1 niin pahaa, josta el jotakin hyvää.\"\n   XXXV. \"Kuningas on kuollut!\"\n  XXXVI. \"Eläköön kuningas!\"\n\n\n\n\nI. Hupsujen huvittelua.\n\n\nCondén prinssin kuolema, joka sattui keväällä 1588, jätti minut\nkokonaan ilman suojelijaa ja saattoi minut niin ahtaisiin\nolosuhteisiin, että mainitun vuoden talvi, joka näki Navarran kuninkaan\ntulevan St. Jean d'Angely'hin joulua viettämään, näki minun onneni\ntähden alimmilleen vaipuneena. En tiennyt silloin -- saatan sen nyt\ntunnustaa ilman häpeää -- mistä olisin saanut kultarahan tai uuden\nhuotran, eikä minulla ollut minkäänlaista tointa eikä edes sellaisen\ntoivoakaan. Rauha, jonka Ranskan kuningas ja katolinen liiga olivat\nhiljattain Blois'ssa solmineet, saattoi monet hugenotit vakuutetuiksi,\nettä heidän lopullinen perikatonsa oli läsnä, mutta se ei voinut\ntäyttää heidän tyhjentynyttä rahastoaan eikä auttaa heitä panemaan\njalkeille lisää sotajoukkoja.\n\nCondén kuoleman jälkeen oli Navarran kuningas hugenottien suosiossa\nilman kilpailijaa; häntä lähinnä olivat Turennen kreivi ja Chatillon,\njoista edellisen hillitön kunnianhimo alkoi jo tulla näkyviin. Kovaksi\nonneksi olin yhtä tuntematon kaikille kolmelle johtomiehelle, ja kun\ntuo sama joulukuu, joka tapasi minut noin kovassa ahdingossa, näki\nminun vielä täyttävän neljäkymmentä vuotta, mikä minun mielestäni,\nvastoin monien muiden käsitystä, on tärkein päätekohta ihmisen\nelämässä, niin voi helposti uskoa, että tarvitsin kaiken rohkeuden mitä\nuskonto ja soturielämä saattoivat antaa.\n\nMinun oli ollut joku aika takaperin pakko myydä kaikki hevoseni paitsi\nmustaa, tähtiotsaista sardinialaista ratsua. Nyt täytyi minun luopua\nvielä kamaripalvelijastani ja tallimiehestänikin, jotka päästin\nmenemään samana päivänä, maksaen heidän palkkansa viimeisillä\nkultaketjun renkailla mitä minulla oli jälellä. Tunsin surua ja\nmasennusta jouduttuani näin olemaan ilman noita käskyläisiä, jotka\nkuuluvat jalosyntyisen miehen tarpeisiin, ja täytyessäni itse käydä\nhoitamassa hevostani yön suojassa. Mutta tämä ei ollut vielä pahinta.\nPuvussani, joka pakostakin joutui kärsimään näistä alhaisista\naskareista, alkoi ennen pitkää ilmestyä näkyviä todistuksia\nolosuhteissani tapahtuneesta muutoksesta, niin että sinä päivänä,\njolloin Navarran kuningas saapui kaupunkiin, en uskaltanut näyttäytyä\nväkijoukolle, joka aina on joutuisa huomaamaan ylempiensä köyhyyden,\nvaan tyydyin pysyttelemään huoneessa ja kuluttamaan kärsivällisyyttäni\nveitsisepän ullakkokamarissa Coutellerie-kadulla, sillä sen vaativampaa\nasuntoa ei minun kannattanut pitää.\n\nToden totta, tämä maailma on kummallinen! Kummalliselta tuntuu tuo aika\nminusta, ja vielä kummallisemmalta kun vertaan sitä nykyiseen. Muistan,\nettä ajatukseni olivat silloin sangen synkät. Katselinpa miten\nkatselin, en voinut nähdä muuta, kuin että elämäni kevät oli mennyt.\nVariksenvarpaita alkoi kerääntyä silmänurkkiini, ja viikseni, jotka\njokaisella kovan onnen päivältä näyttivät pistävän esiin yhä uljaampina\nsitä mukaa kuin kasvoni kävivät kapeammiksi, olivat jo harmahtavat.\nKyynärpäät olivat rei'illä, taskut tyhjät, ja miekka pilkisti huotran\nratkeimesta. Kelvottominkaan heittiö, mikä kuleksi Turennen joukkueessa\nrutistunein sulkatöyhdöin ja tahraisin kalvospitsein, ei näyttänyt\npaljon minua huonommalta. Tosin oli minulla vielä Bretagnessa joku\nkallio ja muutamia auranaloja karua peltoa, sukutilani viimeiset\nrippeet; mutta ne pienet rahasummat, joita sitä viljelevät talonpojat\nsaattoivat suorittaa, lähetettiin joka vuosi Pariisiin äidilleni, jolla\nei ollut muuta eläkettä. Ja niihin minä en tahtonut kajota, sillä minä\nolin päättänyt ainakin kuolla kunnianmiehenä, jollen voisikaan elää\nsäätyni mukaan.\n\nVaikka minulla olikin vähän toiveita menestymisestä, kun ei minulla\nollut ketään kuninkaalle läheistä henkilöä asiaani ajamassa eikä\nainoatakaan ystävää hovissa, tein kuitenkin kaiken voitavani ainoalla\ntavalla mikä mieleeni johtui. Kirjoitin anomuskirjeen, ja vahtien\neräänä päivänä herra Forget'ta, Navarran kuninkaan sihteeriä, työnsin\nsen hänen käteensä pyytäen häntä esittämään sen kuninkaalle. Hän otti\nsen ja lupasi täyttää pyyntöni, osottaen senverran ulkonaista\nkohteliaisuutta kuin saatoin odottaa. Mutta se huoleton tapa, jolla hän\ntaittoi kokoon ja pisti talteen tuon paperin, josta olin nähnyt niin\npaljon vaivaa, samoin kuin hänen kamaripalvelijansa peitelty virnistys\nhänen juostessaan minun jälkeeni saadakseen tavanomaisen lahjansa -- ja\njuostessaan, kuten vieläkin punastuen muistan, turhaan -- varottivat\nminua toivomasta liikoja.\n\nTuo varotus jäi minulta kuitenkin seuraamatta niin tyystin, että koko\nseuraavan ja sitäkin seuraavan päivän vietin vuorotellen luottamuksen\nja toivottomuuden väristyksessä, kylmien ja kuumien puuskien\nsäännöllisesti vaihdellessa. Kolmannen päivän aamuna vihdoinkin --\nmuistan että se oli kolme päivää ennen joulua -- kuulin astuntaa\nportailta. Kun isäntäni asui puodissaan ja molemmat välikerrokset\nolivat tyhjinä, olin varma siitä, että tulijalla oli asiaa minulle ja\nmenin kynnykselle häntä vastaan, ja heti ensimäinen silmäys lähettiin\nvahvisti korkeimmat toiveeni samoinkuin kaiken senkin mitä olin kuullut\nNavarran kuninkaan jalomielisyydestä. Satuin nimittäin tuntemaan\nlähetin kuninkaalliseksi hovipojaksi; hän oli itsetietoinen\nnuorukainen, joka oli päivää tai paria aikaisemmin huutanut kadulla\njälkeeni: 'Vanhoja vaatteita!' Siitä en nyt kuitenkaan tuntenut häntä\nkohtaan mitään kaunaa, eikä hänkään näyttänyt sitä muistavan, joten\nhänen kohtelias kumarruksensa kirjettä tarjotessaan täytti mieleni mitä\nonnellisimmilla ennakkoaavistuksilla sen sisällöstä.\n\nEn tahtonut kuitenkaan joutua alttiiksi mahdolliselle erehdykselle, ja\nsenvuoksi kysyin, ennenkuin ojensin käteni, oliko se minulle.\n\nHän vastasi erittäin kunnioittavasti että se oli herra de Marsac'ille,\nja minulle jos minä olin mainittu henkilö.\n\n\"Tuleeko siihen ehkä antaa vastaus?\" kysyin minä, nähdessäni hänen\nviivyttelevän.\n\n\"Navarran kuningas\", vastasi hän syvään kumartaen, \"haluaa luullakseni\nkuulla vastauksenne mieskohtaisesti.\" Tämän sanottuaan hän pani jälleen\npäähänsä hatun, jonka hän kunnioittavasti oli ottanut pois, kääntyi ja\npoistui portaita alas.\n\nPalaten huoneeseeni ja lukiten oven riensin avaamaan kirjeen, joka oli\nsinetöity suurella sinetillä, ja näytti kaikin puolin hyvin tärkeältä.\nSen sisällys kävi yli kaikkien odotuksieni. Navarran kuningas pyysi\nminua tulemaan luokseen seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, ja\nkirje päättyi sellaista ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta\nilmaiseviin lauseisiin, ettei minulle jäänyt vähintäkään epäilystä\nruhtinaan tarkoituksista. Luin sen tullen niin liikutetuksi ilosta ja\nkiitollisuudesta, että se olisi paremmin sopinut minua nuoremmalle\nmiehelle, ja istuin sitten viettämään lopun päivää koettaessani\nparannella pukuani niin paljon kuin oli mahdollista. Kiitollisin\nsydämin päättelin mielessäni, että olin nyt pelastunut köyhyydestä,\nainakin sellaisesta köyhyydestä mikä on aatelismiehelle alentavaista,\nja joskin tulisin esiintymään hovissa ylen halvannäköisessä asussa,\nniin lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että päivän, parin perästä\nsekä asuni että onneni olisivat korjautuneet.\n\nNiinpä olikin mieleni uljas, kun seuraavana päivänä vähän ennen\npuoltapäivää jätin asuntoni ja lähdin astumaan linnaa kohti.\n\nOli kulunut joku aika siitä kuin olin näin julkisesti esiintynyt\nkaduilla, jotka Navarran kuninkaan hovin tulo oli saanut täyteen väkeä,\nenkä voinut olla luulottelematta, että jotkut tyhjäntoimittajat\nsilmäilivät minua ohikulkiessani salaa hymyillen. Ja kyllä olinkin\ntarpeeksi ränstyneen näköinen. Mutta kun huomasin, että tuikea katse\nriitti palauttamaan vakavan ilmeen heidän kasvoilleen, kävelin\nitsetietoisena eteenpäin viiksiäni sivellen, kunnes näin tulevan\nvastaani saman hovipojan, joka oli tuonut minulle kirjeen.\n\nHän pysähtyi eteeni asiallisen näköisenä, kumarsi syvään -- mikä\nnäkyi saavan lähelläolijat ällistymään, sillä hän oli niin iloinen\nja raisu velikulta kuin konsanaan on liehitellyt kuninkaallisia\nkamarineitoja ja pyysi minua rientämään, koska kuningas odotti minua\nyksityiskammiossaan.\n\n\"Hän on kysynyt teitä kaksi kertaa\", jatkoi hän tärkeänä, hattunsa\nsulan melkein maata hipoessa.\n\n\"Kuninkaan kirjeessä kai mainittiin puolenpäivän aika\", vastasin minä\njouduttaen askeleitani. \"Jos myöhästyn tällaisessa tapauksessa, niin on\nhänellä todellakin syytä moittia minua.\"\n\n\"No, no\", virkkoi hän, huiskauttaen kättään keikarimaisen näköisenä,\n\"ei se mitään tee. Tiedättehän, että toinen mies saa varastaa hevosen\nsilloin kuin toinen ei saa katsoa sitä edes aidan takaa.\"\n\nVaikkakin mies on harmaahiuksinen ja huolien leimaama, saattaa hänessä\nsilti piillä nuorteaa tunnetta. Muistan, että kuullessani tuon\nviittauksen kaikkien odotuksieni yli käyvästä suosiosta tunsin veren\nnousevan kasvoilleni ja mieleni täyttyvän hartaalla kiitollisuudella.\nIhmettelin itsekseni, kuka oli puhunut puolestani, kuka oli tukenut\nanomustani. Ja päättäen lopuksi, että osuuteni Brouagen seikkailussa\noli tullut kuninkaan korviin, vaikka en voinut käsittää kenen kautta,\nastuin sisään linnanportista ylpeästi pää pystyssä, mikä olosuhteisiin\nkatsoen oli ymmärtääkseni varsin luonnollista. Opastani seuraten nousin\nsitten muutamia porrasaskelmia ja saavuin pihaan.\n\nSiellä oli joukko tallimiehiä ja kamaripalvelijoita, joista toiset\ntaluttivat hevosia edestakaisin, toiset vaihtoivat kokkapuheita\nikkunoista kurkottelevien naisten kanssa, ja toiset taas astuskelivat\nsinne ja tänne pitääkseen jalkojaan lämpiminä taikka olivat pallosilla\nseinää vasten isäntiänsä jäljitellen. Sellaiset lurjukset ovat aina\nhävyttömämpiä kuin heidän ylempänsä; mutta minä huomasin että he\nväistyivät tieltäni kunnioittavasti, ja paisuvin rinnoin, vaikka\nsamalla hiukan ivallisesti, muistelin portaita kiivetessäni sanoja:\n\"Koska kuninkaan kasvot ovat leppyiset...!\"\n\nSaavuttuaan portaitten yläpäähän, missä sotilas seisoi vartiona,\nhovipoika avasi odotushuoneen oven ja väistyen sivulle pyysi minua\nastumaan sisään. Minä seurasin kehotusta ja kuulin oven sulkeutuvan\ntakanani.\n\nPysähdyin hetkiseksi arkana ja hämilläni. Minusta näytti kuin olisi\nhuoneessa ollut satamäärä ihmisiä ja puolet kaikista, jotka nyt\nkääntyivät minua katsomaan, naisia. Vaikka en ollut aivan vieras\nsellaiselle hovikomeudelle, jollaista Condén prinssi oli pitänyt,\nvaltasi minut tämän väenpaljouden täyttämän odotushuoneen nähdessäni\nhämmästys ja kunnioittava nöyryys, jota heti seuraavassa tuokiossa\nhäpesin. Tosin tuo silkin kahina ja jalokivien välke kävi yli kaiken\nmitä olin ennen nähnyt, sillä onneni ei ollut koskaan vielä johtanut\nminua kuninkaan hoviin; mutta pikainen harkinta muistutti minulle että\nisäni olivat kunniakkaasti esiintyneet sellaisissa tiloissa, ja tehden\nkumarruksen, joka oli enemmän tuon ajatuksen kuin ränstyneen pukuni\nmukainen, astuin esiin keskelle äkkiä syntynyttä syvää hiljaisuutta.\n\n\"Herra de Marsac!\" ilmoitti hovipoika äänellä, joka sointui hiukan\noudolta korvissani, niin oudolta että käännähdin äkkiä katsomaan\nhäneen. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt poistua, ja kun käännyin takaisin,\nnäin kaikkien itseeni tähdättyjen katseitten hymyilevän. Muuan\nlähelläni seisova nuori tyttö nauraa kihersi. Tämä teki oloni\nepämiellyttäväksi, ja neuvottomana katselin ympärilleni löytääkseni\njonkun, jonka puoleen voisin kääntyä.\n\nHuone oli pitkä ja kapea, kastanjapuulla laudotettu, toisella seinällä\nikkunarivi ja toisella kaksi tulisijaa, joissa suuret halot parhaallaan\npalaa roihusivat. Tulisijojen välissä oli aseteline. Lähempänä olevan\nlieden ympärillä seisoskeli ryhmä hovipoikia, aivan samaa maata kuin\nse, joka oli tuonut minut tänne. Heidän kanssaan juttelemassa oli yhtä\nmonta nuorta naista. Kaksi suurta koiraa makasi tulen loisteessa\nlämmitellen, ja niiden välissä kyyhötti, pää suuremman koiran selkää\nvasten painautuneena, niin eriskummallinen olento, että toisissa\noloissa olisin epäillyt silmieni pettävän. Sen yllä oli kirjava\nnarrinmekko ja lakki ja tiu'ut, mutta tarkempi silmäys näytti minulle\nettä sillä oli naisen piirteet. Tuuhea, musta tukka valui valtoimena\nhänen kaulansa ympärille, hänen silmissään paloi raju iloisuus ja hänen\nterävät, kapeat, hivutustautiset kasvonsa tuijottivat minuun koiran\nselästä. Hänen takanaan, kauimmaisen lieden ympärillä, oli enemmän kuin\nparikymmentä hienoa herraa ja naista, joista yksi nyt astui minun\nluokseni. \"Arvoisa herra\", sanoi hän kohteliaasti -- ja minä kadehdin\nmielessäni hänen sulavaa kumarrustaan -- \"te haluaisitte tavata...?\"\n\n\"Navarran kuningasta\", vastasin minä, koettaen puolestani tehdä\nparhaani.\n\nHän kääntyi takanaan seisovaan ryhmään päin ja sanoi omituisen\ntasaisella, levollisella äänellä: \"Hän haluaa tavata Navarran\nkuningasta.\" Sitten hän juhlallisen äänettömänä kumarsi jälleen minulle\nja palasi toveriensa luokse.\n\nSamassa tuokiossa, ennenkuin ehdin itselleni selvittää, miten tämä oli\nkäsitettävä, astua kepsutti esiin toinen ja kumartaen: \"Herra de\nMarsac, arvatenkin?\"\n\n\"Palvelukseksenne, herra\", virkoin minä. Ja hartaassa halussani päästä\nnäkemästä kaikkien noiden silmien tuijotusta ja kuulemasta\nnauruntirskuntaa takapuoleltani astuin askeleen eteenpäin ollakseni\nvalmis seuraamaan häntä. Mutta hän ei antanut mitään lähtökehotusta.\nAivan kuin edellinenkin hän vain kääntyi sanomaan takanaan seisoville:\n\"Herra de Marsac haluaa tavata Navarran kuningasta.\" Sen sanottuaan hän\npyörähti ympäri ja palasi lieden luo.\n\nMinä seisoin tyrmistyneenä, mielestäni alkoi syntyä hämärä epäilys\nasian todellisesta laidasta. Ennenkuin kuitenkaan ennätin toimia sen\nperusteella -- sellaisessa tilanteessa ei ollut suinkaan helppo päättää\nmiten oli toimittava -- astui eteeni kolmas yhtä arvokkain askelin.\n\"Määräyksen mukaan luultavasti?\" hän sanoi, kumartaen syvempään kuin\nedelliset.\n\n\"Niin\", vastasin terävästi, alkaen kuumeta, \"määräyksen mukaan\npuolenpäivän aikaan.\"\n\n\"Herra de Marsac\", ilmoitti hän laulavalla äänellä takanaan seisoville,\n\"haluaa tavata Navarran kuningasta määräyksen mukaan puolenpäivän\naikaan.\" Ja kumartaen uudelleen -- kasvojeni karahtaessa suuttumuksesta\npunaisiksi -- hänkin pyörähti arvokkaana ympäri ja palasi lieden luo.\n\nNäin vielä erään yrittävän lähtemään, mutta hän myöhästyi. Joko minun\nhämminkiä ja suuttumusta ilmaisevat kasvoni olivat heille liikaa, tai\njollakin heistä el ollut malttia odottaa loppua, ilveilyn keskeytti\näkkiä hillitön naurunremahdus, johon koko huone yhtyi. Jumala tietää,\nettä se koski minuun; minä hätkähdin ja katselin puoleen ja toiseen\ntoivoen jostakin löytäväni myötätuntoa ja apua. Mutta minusta tuntui\nettä kaikilta tahoilta kajahti vain pilkkaa, että itse seinätkin\nkatsoivat minuun joka puolelta julmasti virnistellen. Takanani huusi\njoku: \"Vanhoja vaatteita!\" ja kun käännyin ympäri, suhahti sama\npilkkasana toisen lieden luota. Hämminkini lisäsi moninkertaiseksi se,\nettä kaikki tapahtui siivossa järjestyksessä, niin että kun kukaan ei\nliikkunut eikä kukaan ääntänyt silloin, kun katsoin heihin, tulin minä\nkaikista silmiinpistävimmäksi, ollen kuin maalitauluna keskellä.\n\nYhdet kasvot etäisempää liettä ympäröivästä ryhmästä painuivat tuona\nsurkeana hetkenä kuvansa mieleeni niin pysyväisesti, etten koskaan enää\nniitä unhottanut. Ne kasvot olivat nuoren tytön, joka seisoi ylpeänä\nseuralaistensa edessä. Ne olivat pienet ja hienopiirteiset ja niistä\nkuvastui tavaton ylpeys ja, sellaisina kuin ne silloin näin,\nhalveksiminen -- halveksiminen niin suuri, että hän tuskin alentui\nnauramaan. Ja koko hänen suloinen, hento ja tyttömäinen, mutta sentään\ntäysin sopusuhtainen olemuksensa näytti ilmaisevan samaa halveksivan\nhuvitettua tunnetta.\n\nPila, joka minun mielestäni tuntui kylläkin pitkältä, olisi voinut\nkestää kauemminkin, kun ei kenelläkään näyttänyt olevan sääliä minua\nkohtaan, jollen epätoivossani olisi keksinyt huoneen perällä ovea,\njonka päätin vievän kuninkaan yksityishuoneeseen, koska muutakaan ovea\nei ollut nähtävissä. Nöyryytykseni ja harmini olivat niin suuret, että\nhetkeäkään empimättä astuin rohkeasti sitä kohti. Heti asettui nauru\nympärilläni ja puolitusinaa ääniä huusi minua pysähtymään.\n\n\"Minä olen tullut tapaamaan kuningasta ja minä tahdon tavata häntä!\"\nvastasin minä kääntyen ylpeästi heihin päin, sillä en ollutkaan niin\nhelposti säikytettävissä.\n\n\"Hän on metsästämässä!\" huusivat kaikki yhdestä suusta, viittoen\nkiivaasti minua palaamaan takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin.\n\nMutta kun kuninkaan määräys oli varmana taskussani, katsoin itselläni\nolevan hyvän syyn epäillä tuon ilmoituksen todenperäisyyttä. Ja\nkäyttäen hyväkseni heidän hämmästystään -- sillä he eivät olleet\nlainkaan odottaneet minun ryhtyvän noin rohkeaan askeleeseen -- olin\novella ennenkuin he olivat ehtineet minua pidättää. Mathurine, narri,\noli hypähtänyt seisoalleen ja huusi: \"Totta tosiaan, hän aikoo ottaa\ntaivaanvaltakunnan väkirynnäköllä!\" Ja nuo olivat viimeiset sanat mitä\nkuulin, sillä kun nostin säpin -- ovella ei näet ollut vartijaa --\nsyntyi takanani olevassa huoneessa yhtäkkiä syvä hiljaisuus.\n\nTyönsin oven varovasti auki ja astuin sisään. Eräässä\nikkunasyvennyksessä istui kaksi miestä, jotka kääntyivät ja katsoivat\nminuun kiukkuisesti. Muuten oli huone tyhjä. Kuninkaan kävelykengät\nviruivat hänen tuolinsa vieressä, toisella puolella saapaskoukut ja\npihti. Lieden edessä makaava koira nousi hitaasti ylös ja murisi, ja\ntoinen miehistä nousi arkulta, jolla hän oli istunut, tuli minua kohti\nja kysyi ärtyneen näköisenä, mitä minä sieltä halusin ja kuka oli\nantanut minulla luvan tulla sisään.\n\nMinä aloin selittää hieman arasti -- sillä huoneen hiljaisuus oli\nlaimentanut kiihtymykseni -- että halusin tavata kuningasta, kun\npuhuttelijani keskeytti minut lyhyeen, sanoen: \"Kuningastako? Ei hän\nole täällä, hyvä mies, hän on metsästämässä St. Valery'ssä. Eivätkö ne\nsanoneet sitä teille tuolla toisessa huoneessa?\"\n\nLuulin tuntevani puhujan, joka ikäänsä nähden -- hän oli jonkunverran\nminua nuorempi -- oli harvinaisen vakavan ja miettiväisen näköinen,\nkäytökseltään hyvin vaativainen ja puvultaan hyvin vaatimaton. Ja\nhaluten kiertää hänen kysymystään, kysyin vuorostani häneltä, eikö\nminulla ollut kunnia puhutella herra du Plessis Mornayta; sillä hän ei\nollut kukaan muu kuin tuo viisas ja taitava valtiomies, joka nyt oli\nHenrik Navarralaisen neuvoskunnan tukipylväs.\n\n\"Aivan niin\", vastasi hän lyhyeen, siirtämättä katsettaan minusta.\n\"Minä olen Mornay. Mitä siitä?\"\n\n\"Minä olen de Marsac\", selitin minä. Ja pysähdyin siihen, otaksuen että\nhän kuninkaan luottamusmiehenä tietäisi asiani ilman pitempiä\nselityksiä.\n\nMutta siinä minä petyin. \"No, entä sitten?\" virkkoi hän ja odotti\nkärsimättömänä.\n\nNäin kylmä vastaanotto ulkopuolella osakseni tulleen kohtelun jälkeen\nolisi ollut kyllin masentamaan rohkeuteni täydellisesti, jollen olisi\ntuntenut kuninkaan kirjettä taskussani, Luottaen siihen, että pikainen\nsilmäyskin tuohon paperiin saisi herra du Mornayn käytöksen muuttumaan\nsuosiollisemmaksi, riensin ottamaan sen esiin kuin jonkin taikakalun ja\nojentamaan sen hänelle.\n\nHän otti sen, katseli sitä ja avasi sen, mutta pysyi niin kylmän ja\njärkähtämättömän näköisenä, että se masensi toivoani enemmän kuin\nkaikki edelliset seikat yhteensä. \"Mikä siinä on vikana?\" huusin minä,\nvoimatta pysyä ääneti. \"Se on kuninkaalta.\"\n\n\"Narrikuninkaalta!\" vastasi hän, hymähtäen pilkallisesti.\n\nEn oivaltanut heti noitten sanojen merkitystä, vaan mumisin kovasti\nhämmennyksissäni, että kuningas oli kutsunut minua.\n\n\"Kuningas ei tiedä tästä mitään\", oli hänen kylmä ja kylmästi lausuttu\nvastauksensa. Ja hän työnsi paperin takaisin minulle. \"Se on\npilajuoni\", jatkoi hän puhuen samaan jäykkään tapaan, \"josta teidän on\nepäilemättä kiittäminen joitakin joutilaita lurjuksia tuolla toisessa\nhuoneessa. Te olitte varmaankin lähettänyt anomuskirjeen kuninkaalle?\nAivan niin. He saivat arvattavasti sen käsiinsä, ja tämä on siitä\ntuloksena. Ne sietäisivät saada ruoskaa.\"\n\nEi saattanut enää epäillä, ettei hänen puheensa ollut totta. Yhdessä\ntuokiossa näin toiveitteni häviävän ja suunnitelmieni hajoavan tuuleen.\nJa tuo isku tyrmistytti minut aluksi niin, etten saanut ääntä\nvastatakseni enkä voimaa poistuakseni. Oma itseni näytti ilmestyvän\neteeni kuin näyssä, olin näkevinäni omien laihojen, kuihtuneitten\nkasvojeni katsovan vastaani kuin peilistä, silmissä niin syvä\ntoivottomuus, että olisin voinut surkutella itseäni.\n\nJärkytykseni oli niin suuri, että du Mornay huomasi sen. Hän katsoi\nminuun entistä tarkemmin, mutisi nimeäni pariin kolmeen kertaan ja\nvirkkoi viimein: \"De Marsac? Ahaa, nyt muistan! Tehän olitte Brouagen\nseikkailussa, ettekö ollutkin?\"\n\nNyökäytin päätäni myöntämisen merkiksi, ollen kykenemätön saamaan sanaa\nsuustani ja niin järkytetty, että jollen olisi nojautunut seinään,\nolisi pääni retkahtanut rintaani vasten. Muisto iästäni, neljästä\nvuosikymmenestäni ja köyhyydestäni painoi raskaana mieltäni, täyttäen\nminut toivottomuudella ja katkeruudella. Olisin voinut itkeä, mutta\nkyynelet eivät tulleet.\n\nHerra du Mornay irrotti katseensa minusta ja teki pari lyhyttä,\nlevotonta kierrosta edestakaisin huoneessa. Kun hän jälleen kääntyi\npuhumaan minulle, oli hänen äänensä täynnä kunnioitusta, johon samalla\nsekottui sellaista harmia, jota kelpo mies voi tuntea nähdessään toisen\nniin kovassa pinteessä. \"Herra de Marsac\", hän sanoi, \"minä tunnen\nosanottoa teitä kohtaan. On häpeä, että miehen, joka on kunnialla\npalvellut asiaamme, täytyy joutua niin suureen ahdinkoon. Jos minun\nolisi mahdollista lisätä omaa seuruettani tällä hetkellä, niin pitäisin\nkunniana saada teidät seuraani. Mutta minä olen tiukalla itsekin, ja\nniin me olemme kaikki, eikä Navarran kuningas suinkaan vähimmän. Hän on\nnyt elänyt kuukauden päivät eräässä metsässä, jonka herra de Rosny on\nhakkauttanut. Olen mainitseva teidät hänelle, mutta olisi pikemmin\njulmaa kuin ystävällistä, jollen varottaisi jo etukäteen, ettei siitä\nvoi mitään seurata.\"\n\nNäin sanoen hän ojensi minulle kätensä, ja ilahtuneena yhtä paljon\ntästä kunnioituksen osotuksesta kuin hänen ystävällisistä sanoistaan\nminä karaisin jälleen mieleni. Kouraantuntuvampi lohdutus olisi tosin\nollut tarpeen, mutta sitä ei nyt ollut saatavissa. Kiitin häntä\nsenvuoksi niinkuin taisin, ja nähtyäni, ettei asia ollut autettavissa,\njätin hyvästi ja vetäydyin hitaasti ja surullisena pois huoneesta.\n\nMutta voi! Pois päästäkseni minun oli astuttava ulkopuolella odottavien\neteen, mihin du Mornayn ystävälliset sanat olivat minua huonosti\nvarustaneet. Minun oli kärsittävä odotushuoneen kujanjuoksu. Heti kun\nilmestyin näkyviin, tahi oikeammin heti kun ovi oli sulkeutunut\ntakanani, tervehdittiin minua pilkkahuudolla. Yhden huutaessa: \"Tietä!\nTietä miehelle, joka on nähnyt kuninkaan!\" tervehti toinen minua täyltä\nkurkkua Guyennen maaherrana, ja kolmas pyysi paikkaa rykmentissäni.\n\nSydämeni oli miltei haletakseen täynnä noita pilkkapuheita kuullessani.\nMinusta tuntui halpamaiselta, että nuo nuorukaiset, joilla oli kaikki\ntaistelunsa vielä edessäpäin, pitivät minua pilansa esineenä yksinomaan\nköyhyyteni perusteella. Mutta tiesin hyvin, että jos olisin pysähtynyt\nheitä nuhtelemaan, olisi asia siitä vain pahentunut, ja lisäksi oli\nmieleni niin kipeä, että tuskin olisin voinut puhuakaan. Koin siis\nkiiruhtaa heidän välitseen niin joutuin kuin saatoin, pää kumarassa,\nhäpeän ja masennuksen painamana. Tällä tavoin -- ihmettelen ettei\nheidän joukossaan ollut ketään niin jalomielistä, joka olisi säälinyt\nminua -- olin melkein saapunut ovelle ja aloin jo hengittää, kun\nhuomasin edessäni juuri saman nuoren hovinaisen, jota aikaisemmin olen\nkuvannut. Jokin seikka oli sillä hetkellä kääntänyt hänen huomionsa\npois minusta, eikä hän huomannut minun likeistä naapuruuttani ennenkuin\nhänen toverinsa siitä huomauttivat. Silloin hän käännähti kuni\nyllätettynä, ja nähdessään minut niin likellä itseään, että jalkani oli\nvähällä koskettaa hänen hameensa lievettä, hän astahti nopeasti syrjään\nja heittäen minuun katseen, joka oli yhtä julma kuin hänen\nliikkeensäkin, vetäisi helmuksensa pois kosketuksestani.\n\nTuo loukkaus koski minuun, en tiedä miksi, syvemmin kuin joka taholta\nsatelevat pilkkasanat, ja äkillisen mielijohteen vaikutuksesta minä\npysähdyin ja sydämeni katkeruudessa avasin suuni puhumaan. \"Neiti\",\nsanoin minä, kumartuen syvään -- sillä, kuten sanoin, hän oli pieni ja\nenemmän keijukaisen kuin naisen näköinen, vaikka hänen kasvonsa\nilmaisivat sekä ylpeyttä että itsepäisyyttä -- \"Neiti\", sanoin minä\nvakavasti, \"vaikka en tämän paremmalta näytä, niin olen taistellut\nRanskan puolesta! Voitte tulla vielä tietämään -- ja sietämäänkin --\nettä maailmassa on kehnompaakin kuin köyhä aatelismies!\"\n\nSanat olivat tuskin päässeet suustani, kun jo kaduin niitä, sillä\nMathurine, narri, joka seisoi vieressäni, oli kerkeä kääntämään ne\nnaurettaviksi. Hän kohotti käsivartensa ylitsemme ikäänkuin\nsiunatakseen meitä ja huusi, että kun herra oli saanut niin suuren\nviran, hän halusi nyt morsianta sitä sulostuttamaan. Tämä sai meihin\nkohdistumaan valtavan naurunhohotuksen ja joitakin karkeita\nkokkapuheita, ja nuoren tytön kasvot karahtivat tulipunaisiksi.\n\nSeuraavassa tuokiossa huusi jokin ääni joukosta karkeasti:\n\"Koristakaamme hänen hääpukuaan!\" ja samassa singahti makealeivos\nvasten kasvojani. Sitten seurasi toinen toistaan, peittäen minut\njauhoilla ja sokerinmuruilla. Tämä oli viimeinen pisara. Unohtaen\nhetkeksi missä olin, minä käännähdin heihin päin tulipunaisena ja\nraivostuneena, viiksikarvojeni kohotessa vihasta pystyyn. Seuraavassa\ntuokiossa palasi ylivoimaisena tunne voimattomuudestani ja\nherkkätuntoisuuden mielettömyydestä, ja painaen pääni alas minä\nsyöksyin ulos huoneesta.\n\nLuulen että nuorimmat heidän joukostaan juoksivat jälessäni, ja että\nhuuto! \"Vanhoja vaatteita!\" seurasi minua aina asuntoni ovelle\nCoutellerie-kadulle. Mutta hetken kurjuus ja harras halu päästä\nhuoneeseeni yksinäisyyteen täyttivät mieleni niin, etten kiinnittänyt\nsiihen huomiota, enkä ole varma siitä oliko se totta vai kuvittelua.\n\n\n\n\nII. Navarran kuningas.\n\n\nOlen jo viitannut siihen vaaraan, millä Henrik III:n ja pyhän liigan\nvälinen liitto meitä uhkasi -- liitto, josta tiedon saavuttua\nkerrottiin Navarran kuninkaan viiksien harmentuneen yhdessä yössä.\nSiitä huolimatta ei hovi ollut milloinkaan näyttänyt iloisemmalta ja\nhuolettomammalta kuin nyt puheena olevana aikana. Rahanpuutekin näytti\nhetkeksi jääneen unhotuksiin. Huvitus seurasi toistaan, ja vaikka\nsyvemmällä epäilemättä olikin jotain tekeillä -- sillä viisaimmat\nruhtinaamme vihollisista pelkäsivät häntä erikoisesti silloin, kun hän\nnäytti enimmän huvittelemaan kiintyneeltä -- niin syrjästäkatsojasta\nnäytti siltä kuin ilot ja nautinnot olisivat vallanneet koko St. Jean\nd'Angely'n laidasta laitaan.\n\nHovin hälinä ja humu ulottuivat minun ullakkohuoneeseenikin ja\nvaikuttivat sen, että tämä joulu, joka sattui sunnuntaipäiväksi, tuli\nminulle miltei sietämättömäksi koettelemukseksi. Koko pitkän päivän\nkuului kavioitten kapse katukivitystä vastaan, ja korviini kajahteli\nhuviratsastajien nauru, saaden kovan tuolin tuntumaan kovemmalta,\nalastomat seinät vielä alastomammilta ja lisäten satakertaiseksi\nyksinäisyyteni kolkkouden. Sillä niinkuin auringonpaiste tekee vieressä\nolevat varjot synkemmiksi eikä mikään äänettömyys ole syvempi kuin se,\njoka seuraa miinan räjähdystä, niin murhe ja köyhyys eivät milloinkaan\ntunnu niin sietämättömiltä kuin siiloin, kun toivo ja rikkaus tulevat\nniitä aivan liki.\n\nTosin herra d'Amours'in suuri juhlasaarna markkinahallissa joulupäivän\naamuna virkisti minua, niinkuin se virkisti kaikkia vakavasti\najattelevia. Olin siellä läsnä, istuen eräässä rakennuksen hämärässä\nsopessa, ja kuulin sen kuuluisan ennustuksen, joka niin pian oli käyvä\ntoteen. \"Sire\", sanoi saarnamies, kääntyen Navarran kuninkaan puoleen\nja viitaten, rohkeasti kuten ainakin tuo suuri mies ja jalo kristitty,\nsilloin vireellä olevaan yritykseen, jonka tarkotuksena oli riistää\nruhtinaalta kruununperimisoikeus -- \"Sire, minkä Jumala on teille\nsyntymässänne antanut, sitä eivät ihmiset voi teiltä riistää. Vähän\naikaa, vähän kärsivällisyyttä vielä, ja te olette saattava meidät\nsaarnaamaan Loiren toisella puolella! Kun te olette Joosuanamme, niin\nme menemme Jordanin yli ja kirkko pystytetään luvattuun maahan.\"\n\nNuo urheat sanat olivat omiaan rohkaisemaan hugenotteja siinä vaikeassa\nasemassa, jossa heidän asiansa silloin oli, ja ne ilahuttivatkin\nkaikkia kuulijoita; ei kuitenkaan niitä -- ja niitä ei ollut monta --\njotka Turennen kreivin kannattajina tunsivat salaista vastenmielisyyttä\nsiitä, että Navarran kuningas täten julkisesti tunnustettiin\nhugenottien johtomieheksi. Läsnäolijain mielihyvä tuli ilmi\nlukemattomin tavoin ja niin voimakkaana, että minäkin palasin\nhuoneeseeni leppyneenä ja innostuneena ja sain jonkinlaista korvausta\nkovasta onnestani uneksiessani suuren asiamme pikaisesta voitosta.\n\nMutta kun päivä kului eikä iltakaan tuonut mitään muutosta, vaan näytti\nminulle saman ilottoman näköpiirin, mihin aamulla olin herännyt, niin\ntunnustan ilman häpeätä, että rohkeuteni lannistui uudelleen, varsinkin\nkun näin että päivän tai parin perästä minun olisi pakko myydä\njälelläoleva hevoseni tai jokin muu yhtä tärkeä osa varustuksistani;\ntuota askelta en voinut ajatella tuntematta synkintä epätoivoa. Tässä\nmielentilassa olin juuri yksinäisen kynttilän valossa laskemassa yhteen\nniitä muutamin lantteja mitä minulla oli jälellä, kun kuulin askelia\nporraskäytävästä. Saatoin erottaa että tulijoita oli kaksi ja koetin\narvailla keitä ne mahtaisivat olla, kuu ovelle hiljaa koputettiin.\n\nUutta pilajuonta peläten en heti avannut ovea, varsinkin kun\nkoputuksessa tuntui olevan jotakin salakähmäistä ja tarkotusperäistä.\nTulijat neuvottelivat silloin kuiskaillen keskenään; sitten he\nkoputtivat uudestaan. Kysyin kovalla äänellä ketä siellä oli, mutta\nsiihen he eivät suvainneet mitään vastata, ja minä taas puolestani\npäätin, etten avaisi, ennenkuin he sen tekisivät. Ovi oli vahva, ja\nminä hymyilin kiukkuisesti ajatellessani, että tällä kertaa he\nsaisivatkin vaivat palkastaan.\n\nHämmästyksekseni he eivät kuitenkaan luopuneet yrityksestään ja menneet\npois, kuten olin odottanut, vaan koputtivat vähän väliä uudestaan ja\nkuiskailivat välillä ahkerasti. Useamman kerran he kutsuivat minua\nhiljaa nimeltä ja pyysivät avaamaan, mutta kun he itsepintaisesti\nkarttoivat sanomasta keitä he olivat, niin minä istuin liikahtamatta.\nJoskus kuulin heidän nauravan, vaikka hillitysti. Ja päättäen siitä,\nettä he olivat liikkeellä kujeilutarkotuksessa, olisin saattanut pysyä\nhievahtamatta vaikka puoliyöhön, mihin olikin enää vain kaksi tuntia,\njollei vieno rapina, kuin hiiren nakertaminen vuorilaudan takana, olisi\nkiinnittänyt huomiotani oveen. Kohottaen kynttilääni ja varjostaen\nsilmiäni huomasin jotakin pientä ja kiiltävää pistävän esiin oven alta,\nja hyppäsin pystyyn ajatellen että he aikoivat murtautua sisään. Mutta\nkun menin kynttilöineni lähemmäksi kynnystä, hämmästyin, sillä en\nlöytänytkään mitään uhkaavampaa kuin kaksi kultaliveriä, jotka oli\ntyönnetty sisään oven ja lattian välisestä raosta.\n\nHämmästykseni on helposti käsitettävissä. Seisoin kotvan aikaa\ntuijottaen rahoihin kynttilä kourassani. Tulin ajatelleeksi, että hovin\nnuoret veitikat eivät suinkaan tuhlaisi sellaista summaa pelkkään\nkujeeseen, ja silloin en enää empinyt, vaan laskin kynttilän alas ja\nvedin salvan pois ovelta, aikoen toimittaa asian vieraitteni seisoessa\nulkopuolella. Se aikomukseni meni kuitenkin tyhjiin, sillä heti kun ovi\navautui, työntyivät he väkivoimalla sivuitseni, ja tullen huoneeseen\nyhdessä rytäkässä kehottivat minua viittauksilla sulkemaan oven\njälleen.\n\nSeurasin kehotusta epäluuloisena, kääntämättä silmiäni vieraista. Suuri\noli senvuoksi hämmästykseni ja hämminkini, kun he suljettuani oven\nheittivät pois vaippansa ensin toinen ja sitten toinen, ja minä näin\nedessäni herra du Mornayn ja Navarran kuninkaan hyvintunnetun muodon.\n\nHe näyttivät olevan kovasti huvitettuja, he katsoivat toisiinsa ja\nnauroivat, niin että luulin jo tuokion että jokin satunnainen\nyhdennäköisyys erehdytti minua ja että nämä olivat sittenkin\nkujeilijoita. Niin seisoin kotvan aikaa heihin tuijottaen; ja kuningas\navasi suunsa ensiksi. \"Emme kai ole erehtyneet, du Mornay, vai kuinka?\"\nsanoi hän, heittäen nauravan katseen minuun.\n\n\"Emme, sire\", vastasi du Mornay. \"Tämä on herra de Marsac, josta\nmainitsin teille.\"\n\nMinä kiiruhdin hämmennyksissäni ja ihmeissäni osottamaan kuninkaalle\ntulevaa kunnioitusta tuhansin anteeksipyynnöin. Hän kuitenkin keskeytti\npuheeni lyhyeen, sanoen erinomaisen ystävällisesti: \"Bretagnen\nMarsac'ista arvatenkin?\"\n\n\"Aivan niin, sire.\"\n\n\"Sitten olette kai Bonnen sukua?\"\n\n\"Olen tuon suvun viimeinen jäsen\", vastasin kunnioittavasti.\n\n\"Se on näytellyt osansa\", virkkoi hän istuutuen samassa tuolilleni\nkodikkaalla sulavuudella, mikä viehätti minua. \"Teidän tunnuslauseenne\non 'Hyvä usko', eikö niin? Ja Marsac on, jollen väärin muista, Vilainen\nvarrella, ei kaukana Rennes'istä?\"\n\nVastasin että niin oli, lisäten täydestä sydämestäni, että olin\npahoillani, kun minun täytyi ottaa vastaan niin suuri valtias niin\npuutteellisessa asunnossa.\n\n\"No niin\", puuttui du Mornay puheeseen, katsellen huolettomasti\nympärilleen, \"myönnän, että teillä on omituinen maku huonekalujenne\njärjestämisessä, herra de Marsac. Te...\"\n\n\"Mornay!\" huudahti kuningas terävästi.\n\n\"Mitä, sire?\"\n\n\"Hiljaa! Kyynärpäänne on kynttilässä. Varokaa sitä!\"\n\nMutia minä ymmärsin hyvin hänen tarkotuksensa. Jos sydämeni oli ollut\ntäysi jo ennenkin, niin nyt se tuli tulvilleen. Köyhyys ei ole niin\nhäpeällistä kuin ne pienet petokset, joihin se ihmisiä pakottaa. Kun\njalosukuisen miehen epäilemätön velvollisuus on peittää alastomuutensa\nsyrjäisten katseilta ja varsinkin alemman kansan silmiltä, joka on\ntaipuvainen perustamaan arvostelunsa ulkonaisiin seikkoihin, olin minä\njoitakin päiviä takaperin ollut pakotettu, säilyttääkseni\nmahdollisuuden mukaan ulkonaista arvokkuuttani, siirtämään jälelle\njääneet huonekaluni siihen osaan huonetta, joka näkyi ulkopuolelle oven\nauki ollessa. Täten jäi sisempi osa huonetta tyhjäksi ja paljaaksi.\nSisälläolija tietysti heti huomasi tuon keinotekoisuuden, ja minun\ntäytyy sanoa, että Mornayn sanat saivat veren nousemaan otsalleni.\n\nHetkeä myöhemmin olin kuitenkin iloinen siitä, että hän oli ne\nlausunut, sillä ilman niitä en olisi koskaan, tai en ainakaan niin\nvarhain, tullut tietämään sitä sydämen hyvyyttä ja harvinaista huomion\nnopeutta, joka aina oli ominainen kuninkaalle.\n\nNavarran kuningas oli siihen aikaan kolmenkymmenenviiden vuoden vanha,\ntukka ruskea, kasvot punakat ja viikset ainakin toisella puolella\nharmahtavat. Hänen kasvonpiirteitään, jotka luonto oli valanut\nankaraan, käskevään kaavaan, lievensi pysyväinen säihke ja henkevyys,\njollaista en ole koskaan nähnyt kenessäkään muussa, mutta joka hänessä\ntuli vielä erikoisemmin huomattavaksi synkkinä ja vaaranalaisina\nhetkinä. Varhaisimmasta nuoruudestaan saakka vaaroihin tottuneena hän\nnautti niistä kuin juhlahetkistä, tervehtien niitten tuloa hilpeällä\nilolla, mikä hämmästytti urheitakin miehiä ja sai toiset pitämään häntä\nihmiskunnan varomattomimpana olentona. Mutta sellainen hän ei ollut,\npäinvastoin. Ei milloinkaan ole Ranskan sotamarsalkka huolellisemmin\nvalmistautunut taisteluun -- vaikkakin hän taistelun tuoksinan kerran\nalettua käyttäytyi kuin mikä ratsuväen kapteeni ikään -- eikä itse du\nMornaykaan istunut neuvospöytään varustettuna täsmällisemmillä\ntiedoilla asioista. Hänen tavaton älynsä ja sävyisä käytöstapansa,\nsamalla kun ne kiinnittivät hänen palvelijansa yhä lujemmin häneen,\ntuottivat kerta kerralta pettymyksiä hänen vastustajilleen, jotka\najattelivat että niin suuri ulkonainen viehätys voi johtua ainoastaan\npintapuolisesta luonteesta, ja niinollen vasta liian myöhään\nhuomasivat, että tuon miehen äly oli heidät voittanut, miehen jota he\nhalveksien nimittivät Béarnin prinssiksi, mutta joka oli sadoin kerroin\nviekkaampi kuin he, ollen mestari sekä miekan että kynän käytössä.\n\nPaljon tästä, minkä nyt koko maailma tietää, tulin minä tuntemaan vasta\njälestäpäin. Tuolla hetkellä en joutanut ajattelemaan paljon muuta kuin\nkuninkaan ystävällisyyttä, mistä hän antoi vielä uuden osotuksen,\nvaatien minua istumaan vuoteelle keskustellessamme. \"Te kummastelette,\nherra de Marsac\", sanoi hän. \"mikä tuo minut tänne ja minkätähden olen\ntullut teitä tapaamaan sensijaan että olisin kutsunut teidät luokseni?\nVielä enemmän ehkä kummastelette sitä, että tulen öiseen aikaan ja niin\nsalaperäisesti? Selitän sen teille. Mutta ensiksi, jottei tuloni\ntäyttäisi teitä turhilla toiveilla, on minun sanottava suoraan, että\nvaikka voinkin auttaa teidät nykyisestä pulastanne, suostuittepa siihen\nehdotukseen, jonka aion teille tehdä, tai ette, niin en voi ottaa teitä\npalvelukseeni; kaikki paikat ovat siinä todellakin kaksinkerroin\nkäytetyt. Du Mornay mainitsi teidät minulle, mutta ollakseni\noikeudenmukainen toisia kohtaan oli minun vastattava, etten voinut\ntehdä mitään.\"\n\nMinun täytyy tunnustaa, että tämä omituinen johdanto masensi toivoni,\njoka oli jo kohonnut sangen korkealle. Mutta maltoin kuitenkin mieleni\nniin hyvin kuin taisin ja sopersin vastaukseksi, että se kunnia, jonka\nNavarran kuningas minulle osotti tulemalla luokseni, teki minut kyllin\nonnelliseksi.\n\n\"Ei sentään, tuo kunnia minun täytyy riistää teiltä\", vastasi hän\nhymyillen, \"vaikka näen, että teistä tulisi erinomainen hovimies --\npaljon parempi kuin tämä du Mornay, joka ei eläessään ole saanut\nsuustaan noin soreita sanoja. Sillä minun täytyy velvottaa teidät\npitämään tämä käynti salaisuutena, herra de Marsac. Jos siitä leviäisi\npienintäkään vihiä, niin teidän palveluskelpoisuutenne minuun nähden\nolisi mennyt, ja mennyt iäksi!\"\n\nNiin merkillinen tiedonanto täytti minut ihmettelyllä, jota tuskin\nsaatoin peittää. Vain vaivoin löysin sanoja vakuuttaakseni kuninkaalle,\nettä hänen määräyksensä tulisi uskollisesti noudatetuksi.\n\n\"Siitä olenkin vanna\", vastasi hän tavattoman ystävällisesti. \"Jollen\nolisi varma siitä, samoinkuin, sen nojalla mitä minulle on kerrottu\nteidän urhoollisuudestanne serkkuni vallottaessa Brouagea, siitäkin,\nettä te olette enemmän tekojen kuin sanojen mies, niin en olisi nyt\ntäällä tekemässä sitä ehdotusta, jonka nyt saatte kuulla. Se on\ntällainen. En voi antaa teille toivoa julkisesta virasta, mutta voin\ntarjota teille seikkailun -- jos seikkailut ovat teidän makuunne --,\njoka on yhtä vaarallinen ja epäkiitollinen kuin mihin koskaan mikään\nAmadis on ryhtynyt.\"\n\n\"Yhtä epäkiitollinenko, sire?\" sopersin minä epäillen olinko kuullut\noikein, tuo lause tuntui niin omituiselta.\n\n\"Yhtä epäkiitollinen\", vastasi hän, ja hänen terävä silmänsä näytti\nlukevan ajatuksia. \"Näette, että puhun teille suoraan\", jatkoi hän\nhuolettomasti. \"Voin tarjota teille tämän seikkailun -- se on\nvaltakunnan hyväksi -- mutta enempää en voi tehdä. Navarran kuningas ei\nsaa tulla siinä näkyviin, eikä hän voi suojella teitä. Menestyttepä\nsiinä tahi häviätte, niin te seisotte yksin. Ainoa lupaus, minkä annan,\non se, että jos joskus voin turvallisesti tunnustautua tuon teon\nalkuunpanijaksi, niin ollen palkitseva tekijän.\"\n\nHän vaikeni, ja minä tuijotin häneen kotvan aikaa peittelemättömän\nihmettelyn vallassa. Mitä hän tarkoitti? Olivatko hän ja tuo toinen\ntodellisia olentoja, vai uneksinko minä?\n\n\"Ymmärrättekö?\" kysyi hän vihdoin, vähäinen malttamattomuuden väre\näänessä.\n\n\"Kyllä, sire, luulen ymmärtäväni\", sopersin, vaikka toden totta en\nymmärtänyt vähääkään.\n\n\"No, mitä sanotte siihen -- suostutteko vai ette?\" virkkoi hän.\n\"Suostutteko ryhtymään tuohon seikkailuun, vai tahtoisitteko kuulla\ntarkemmin, ennenkuin voitte tehdä päätöksenne?\"\n\nMinä epäröin. Jos olisin ollut kymmenen vuotta nuorempi, olisin\nepäilemättä heti paikalla huudahtanut suostuvani, sillä olin aina ollut\nkärkäs sellaisiin yrityksiin, joista saattoi toivoa kunniaa. Mutta\nvaikka sydämessäni olin altis kuolemaankin kuninkaan puolesta, niin\nhänen alkulauseensa omituisuudessa oli jotakin, joka hillitsi minua, ja\nsiksi vastasin mahdollisimman nöyrästi: \"Te tulette nyt pitämään minua\nvaivaisena hovimiehenä, sire, mutta hullu on kuitenkin se, joka\nhyppää kuoppaan mittaamatta sen syvyyttä. Tahtoisin mielelläni,\nkunnioittavasti sanoen, kuulla kaikki mitä voitte ilmaista minulle.\"\n\n\"Pelkäänpä\", vastasi hän nopeasti, \"että jos tahdotte saada enemmän\nvalaistusta asiaan, ystäväni, niin on teidän saatava toinen kynttilä.\"\n\nSäpsähdin, kun hän niin äkkiä muutti puhetapaansa. Mutta huomatessani,\nettä kynttilä todellakin oli palanut jalustan tasalle, nousin ylös\nanteeksi pyydellen ja menin noutamaan toista kaapista. Sillä hetkellä\nen huomannut, vaikka kyllä jälestäpäin, että kuningas oli tarkotuksella\netsinyt tätä tilaisuutta neuvotellakseen seuralaisensa kanssa. Huomasin\nvain palatessani paikalleni vuoteelle, että he istuivat hiukan\nlähempänä toisiaan ja että kuningas silmäili minua hyvin tarkasti\nennenkuin puhui -- vaikka hän yhä heilutti huolettomasti toista\njalkaansa ilmassa.\n\n\"Puhun teille tietysti\", jatkoi hän sitten, \"täydellä luottamuksella,\nuskoen että te olette miehenä yhtä kunniallinen kuin urhoollinenkin. Se\nminkä antaisin teille tehtäväksi, on lyhyesti sanottuna naisenryöstö.\nEi\", lisäsi hän kiiruusti, naurava virnistys kasvoillaan, \"elkää\npeljätkö! Ei se ole minun lemmittyni, enkä suinkaan turvautuisi tähän\nvakavaan ystävääni, jos tarvitsisin apua senlaatuiseen asiaan.\nBourbonin Henrik kykenee kyllä, Luoja auttakoon, itse vapauttamaan\nsydänkäpynsä. Tämä on valtioasia ja kokonaan toista maata, vaikka emme\nvoi tällä hetkellä ilmaista teille sen tarkoitusta.\"\n\nKumarsin äänettömänä, tuntien itseni jonkunverran jäähtyneeksi ja\nneuvottomaksi, ja kukapa ei tuntisi saadessaan sellaisen kehotuksen?\nOlin odottanut seikkailua, jossa tulisin tekemisiin vain miesväen\nkanssa -- salaista rynnäkköä tai muurinräjäyttämistä. Mutta\nmuistaessani huoneeni alastomuuden ja kuninkaan minulle osottaman\nkunnian tunsin, ettei minulla ollut varaa valita ja vastasin: \"Jos asia\non sellainen, niin olen kokonaan teidän käytettävissänne.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi hän reippaasti, vaikka minusta näytti kuin hän olisi\nkatsahtanut du Mornayhin moittivasti, ikäänkuin epäillen hänen\nsuosituksensa paikalleen osumista. \"Mutta sanotteko saman\", jatkoi hän,\nsiirtäen silmänsä minuun ja puhuen harvakseen ikäänkuin tahtoen\nkoetella minua, \"kun ilmotan teille, että ryöstettävä nainen on\nTurennen kreivin holhokki? Turennen kreivi on melkein yhtä mahtava kuin\nminäkin ja haluaisi mielellään olla vielä mahtavampi; hän sanoi minulle\njuuri eilen, ettei hän koskaan matkusta vähemmän kuin viisikymmentä\nmiestä seurueessaan, ja hänellä on tuhat pyssymiestä käytettävänään.\nOnko seikkailu teille mieluinen vielä nytkin, kun tiedätte tämän?\"\n\n\"Se on vielä mieluisempi minulle nyt\", vastasin uljaasti.\n\n\"Teidän tulee oivaltaa vielä yksi seikka\", jatkoi hän. \"On tärkeätä\nsaada viedyksi pois tämä nainen, joka on nyt sulettuna kreivin\nkartanoon Chizéssä; mutta yhtä tärkeätä on, että kreivin ja minun\nvälini pysyy rikkoutumatta. Sentähden täytyy asian toimeenpanijana olla\nriippumaton mies, joka ei ole milloinkaan ollut minun palveluksessani\neikä minkäänlaisessa yhteydessä kanssani. Jos joudutte kiinni, on\nteidän suoritettava rangaistus turvautumatta minuun.\"\n\n\"Ymmärrän täydellisesti, sire\", vastasin minä.\n\n\"_Ventre Saint Gris_!\" huudahti hän, puhjeten hiljaiseen nauruun.\n\"Vannonpa että mies pelkää enemmän naista kuin kreiviä! Sellaisia ei\nliene monta meidän hovissamme.\"\n\nDu Mornay, joka oli istunut äänettömänä polveaan sivellen, nyrpisti\nhuuliaan, vaikka saattoi hyvin nähdä, että hän täydellisesti yhtyi\nkuninkaan hyväksymään mielipiteeseen. Hän tarttui nyt vuorostaan\npuheeseen. \"Teidän luvallanne, sire\", sanoi hän, \"teen selvää tälle\nherralle yksityiskohdista.\"\n\n\"Tehkää se, ystäväni\", vastasi kuningas. \"Ja tehkää se lyhyeen, sillä\njos viivymme täällä vielä kovin kauan, aletaan minua kaivata, ja hovi\ntulee yks-kaks löytämään minulle uuden lemmityisen.\"\n\nHän puhui leikillä ja nauraen, mutta huomasin du Mornayn hätkähtävän\nnoista sanoista, ikäänkuin ne eivät olisi olleet hänelle mieleen. Ja\njälkeenpäin kuulin, että hovissa oli siihen aikaan todellakin hyvin\njännittävänä kysymyksenä, kuka tulisi olemaan seuraava suosikki, sillä\nhänen kiintymyksensä kreivitär de la Guicheen oli silminnähtävästi\nhöltymässä, ja se mielenkiinto, jota hän sillä hetkellä osotti madame\nde Guerchevilleä kohtaan, oli vielä pelkkää arvailua.\n\nDu Mornay ei kuitenkaan kiinnittänyt näkyvää huomiota kuninkaan\nsanoihin, vaan alkoi antaa minulle ohjeita. \"Chizé, jonka nimi on\nteille tunnettu\", lausui hän, \"on kuuden penikulman päässä täältä.\nNeiti de la Vire on suljettuna luoteiseen huoneeseen toisessa\nkerroksessa, puiston puolella. Enempää en voi teille sanoa, paitsi että\nhänen seuranaisensa on nimeltään Fanchette ja että häneen voi luottaa.\nTalo on hyvin vartioitu, ja te tarvitsette neljä tai viisi miestä.\nKonnia on kyllä palkattavissa yllin kyllin, mutta katsokaa, että saatte\nsellaisia, joita voitte pitää kurissa, ja ettei neidille tapahdu mitään\nloukkaavaa heidän seurassaan. Pitäkää hevoset valmiina, ja heti kun\nolette saanut neidin vapaaksi, ratsastakaa hänen kanssaan pohjoiseen\nniin joutuin kuin hänen voimansa sallivat. Teidän ei missään\ntapauksessa pidä säästää häntä, jos Turenne on kintereillänne. Teidän\ntulee olla Loiren toisella puolella kuusikymmentä tuntia sen jälkeen\nkuin olette lähteneet Chizéstä.\"\n\n\"Loiren toisella puolella!\" huudahdin hämmästyksissäni.\n\n\"Juuri niin, Loiren toisella puolella\", vastasi hän hiukan jyrkästi.\n\"Olkaa hyvä ja muistakaa, että teidän tehtävänne on saattaa neiti de la\nVire mahdollisimman nopeasti Blois'han. Siellä on teidän, herättäen\nniin vähän huomiota kuin mahdollista, kysyttävä parooni de Rosny'tä\n'Vertavuotavassa sydämessä' St. Denys'n kadulla. Hän ottaa pitääkseen\nhuolta neidistä tahi ilmoittaa teille, miten teidän on hänen kanssaan\nmeneteltävä, ja tehtävänne on silloin suoritettu. Oletteko nyt\nselvillä?\"\n\n\"Täydellisesti\", vastasin minä, puhuen vuorostani hiukan\nkuivakiskoisesti. \"Mutta neiti on ymmärtääkseni nuori. Mitäs, jollei\nhän tahdokaan seurata minua, outoa miestä, joka saavun hänen luoksensa\nyöllä ikkunan kautta?\"\n\n\"Siitä on pidetty huoli\", oli vastaus. Hän kääntyi kuninkaan puoleen,\njoka hetkisen etsittyään veti taskustaan pienen esineen. Hän antoi sen\nseuralaiselleen, ja tämä ojensi sen minulle. Otin sen uteliaana. Se oli\nkultarahan puolikas, jonka taitettu sivu oli karhea ja rosoinen.\n\"Näyttäkää tämä neidille\", jatkoi du Mornay, \"niin hän seuraa teitä.\nHänellä on toinen puolikas.\"\n\n\"Mutta varokaa\", lisäsi Henrik painavasti, \"mainitsemasta hänellekään\nmitään Navarran kuninkaasta. Huomatkaa tarkoin, herra de Marsac! Jos te\njossakin tilaisuudessa tulette mainitsemaan minua, saatte te kunnian\nkutsua minua _ystäväksenne_ ja käyttää minusta puhuessanne aina sitä\nnimitystä.\"\n\nTämän hän sanoi niin ystävällisen näköisenä, että minä olin aivan\nhurmaantunut ja tunsin itseni todellakin onnelliseksi saadessani\nosakseni sellaisia sanoja valtiaalta, jonka nimi jo silloin oli niin\nkuuluisa. Eikä tyydytykseni suinkaan vähentynyt, kun hänen\nseuralaisensa veti esiin kukkaron, joka sisälsi, kuten hän sanoi,\nkolmesataa kruunua kullassa, ja antoi sen minun haltuuni pyytäen\nsuorittamaan siitä matkan kulungit. \"Varokaa kuitenkin\", lisäsi hän\nvakavasti, \"miehiä palkatessanne näyttäytymästä rikkaalta, jottei\nseikkailu näyttäisi jonkun syrjäisen henkilön toimeenpanemalta. Heidät\non parempi jättää siihen käsitykseen, että teidän oman ulkonaisen\nasemanne toivottomuus on ollut siihen pakottamassa. Turvautukaa\nlupaukseen mieluummin kuin anteliaisuuteen, mikäli se käy päinsä. Ja\nkun annatte, niin olkaa kuin jokainen livre olisi kukkaronne\nviimeinen.\"\n\nHenrik nyökäytti hyväksyvästi. \"Mainio neuvo!\" mutisi hän, nousten ylös\nja vetäen vaippaa hartioilleen. \"Samanlainen, joita te, Mornay, aina\nminulle annatte, ja joita minä harvoin seuraan -- valitettavasti! Mutta\nkuitenkin vähäarvoinen verrattuna tähän\", Hän otti miekkani pöydällä\npuhuessaan ja punnitsi sitä kädessään. \"Kaunis kapine\", jatkoi hän,\nkääntyen äkkiä ja katsoen minua tiukasti silmiin. \"Sangen kaunis\nkapine. Jos olisin teidän sijassanne, herra de Marsac, niin katsoisin\nettä se helposti luistaisi huotrastaan. Niin, enemmänkin, mies,\nkäyttäkää sitä!\" hän lisäsi, alentaen ääntään ja työntäen leukansa\nesiin, samalla kuin hänen silmänsä, jotka yhä kiinteämmin katsoivat\nminuun, näyttivät tulevan kylmiksi ja koviksi kuin teräs. \"Käyttäkää\nsitä viimeiseen asti, sillä jos joudutte Turennen kynsiin, niin Jumala\nauttakoon teitä, minä en voi!\"\n\n\"Jos joudun kiinni, sire\", vastasin vavisten, mutta en pelosta, \"niin\ntulkoon kohtaloni minun päälleni.\"\n\nTämän sanottuani näin kuninkaan silmien lauhtuvan ja hänen kasvojensa\nilmeen muuttuvan niin nopeasti, että tuskin tunsin häntä samaksi\nmieheksi. Hän antoi aseen pudota rämähtäen pöydälle. \"_Ventre Saint\nGris_!\" huudahti hän, omituinen kaihoava väre äänessään, \"Taivaan\nkautta vakuutan, että tahtoisin olla teidän sijassanne. Lyödä kerran\ntai kahdesti välittämättä seurauksista. Lähteä matkaan hyvä hevonen\nallani ja hyvä miekka sivullani ja katsoa mitä onneni toisi muassaan.\nOlla irti kaikista valtiopuuhista ja asiakirjoista, eikä antaa enää\nainoatakaan julistusta tässä maailmassa, vaan olla kerta kaikkiaan\nRanskan mies, jolla on kaikki voitettavana eikä menetettävänä mitään,\npaitsi lemmityn rakkaus! Ah, Mornay, eikö olisi suloista jättää kaikki\ntämä kuohu ja humu ja ratsastaa kauas Coarrazen vihreisiin metsiin?\"\n\n\"Epäilemättä, jos pidätte Coarrazea parempana kuin Louvrea, sire\",\nvastasi du Mornay kuivasti, minun seisoessani äänettömänä ja\nihmettelevänä tuon kummallisen miehen edessä, joka saattoi niin äkkiä\nmuuttua vakavasta iloiseksi, puhua yhdellä hetkellä niin järkevästi ja\nheti seuraavalla kuin raju poikanulikka. \"Epäilemättä\", vastasi hän,\n\"Jos niin haluatte, sire, ja jos luulette että Guisen herttua antaisi\nteidän sielläkään elää rauhassa. Olen varma, että Turenne tulee\niloiseksi kuullessaan päätöksenne. Hänet valitaan epäilemättä kirkkojen\nsuojelijaksi. Ei, sire, se olisi häpeä!\" jatkoi du Mornay miltei\nankarana. \"Jättäisittekö Ranskan, jota joskus olen kuullut teidän\nsanovan rakastavanne, ajelehtimaan oman onnensa nojaan? Riistäisittekö\nsiltä ainoan miehen, joka rakastaa sitä sen itsensä takia?\"\n\n\"Niinpä niin, mutta se on niin oikullinen kulta, hyvä ystävä\", vastasi\nkuningas nauraen, katsoen syrjäsilmällä minuun. \"Ei kukaan ole sen\nkainompi tai vaikeammin vallotettava! Ja eikö paavi sitäpaitsi ole\nmeidät erottanut?\"\n\n\"Paavi! Hiiteen paavi!\" huudahti du Mornay kiihkeän kärsimättömästi.\n\"Mitä hänellä on Ranskan kanssa tekemistä? Hävytön tunkeilija, ja\nitalialainen päällepäätteeksi! Tahtoisin että hän ja koko tuo\njoukkokunta upotettaisiin mereen sata syltä syvään. Mutta sitä ennen\ntahtoisin lähettää hänelle raamatunlauseen sulatettavaksi.\"\n\n\"Esimerkiksi?\" sanoi kuningas.\n\n\"Minkä Jumala on yhteen liittänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman.\"\n\n\"Amen!\" lausui Henrik lempeästi. \"Ja Ranska on kaunis ja suloinen\nmorsian.\"\n\nSenjälkeen hän vaipui niin syvään äänettömyyteen, niin tummiin\nmietteisiin, kuten minusta näytti, että hän meni pois sanomatta minulle\nedes hyvästiä tai näyttämättä muistavan minun läsnäoloanikaan. Du\nMornay vaihtoi kanssani muutamia sanoja vakuuttautuakseen siitä, että\nolin ymmärtänyt, mitä minun oli tehtävä, ja lausuttuaan monta\nystävällistä sanaa, jotka tarkoin kätkin mieleeni ja joita sittemmin\nusein muistelin, riensi portaita alas isäntänsä jälkeen.\n\nOn helppo käsittää, kuinka iloiseksi tunsin itseni jäätyäni yksin. Se\nei ollut kuitenkaan mitään hurjaa riemua, vaan tyyntä iloisuutta, joka\ntosin pani vereni voimakkaammin sykkimään ja saattoi minut jälleen\nkatsomaan maailmaa lujin katsein ja selkein mielin, mutta ei suinkaan\nloihtinut eteeni trubaduurin palatseja tai mitään häikäiseviä toiveita.\nMitä kauemmin ajattelin äskeistä keskustelua, sitä selvemmin oivalsin\ntotuuden. Kun kuninkaan läsnäolo ja hänen erinomaisen ystävällisyytensä\nylleni heittämä lumo alkoi menettää voimaansa, käsitin yhä varmemmin,\nminkätähden hän oli tullut minun luokseni. Se ei merkinnyt sitä, että\nhän olisi tahtonut osottaa erikoista suosiotaan miehelle, jota hän\ntunsi ainoastaan kuulopuheitten perusteella ja nimeltä tuskin\nollenkaan, vaan sitä, että hän tarvitsi miestä, joka oli köyhä ja\nsentakia väsymätön, keski-ikäinen (mistä seuraa vaiteliaisuus), vähän\ntunnettu -- ja sentakia turvallinen välikappale, ja kaiken lisäksi\nkunnianmies, koska oli kysymyksessä sekä salaisuus että nainen.\n\nSamalla sentään ihmettelinkin. Katsoessani pöydällä olevasta\nrahakukkarosta kädessäni olevaan taitettuun rahaan, en tiennyt kumpaa\nolisin kunnioittanut enempi: sitä luottamustako, jolla edellinen oli\nuskottu haaksirikkoiselle ja rutiköyhälle miehelle, vaiko sen naisen\nrohkeutta, jonka oli seurattava minua jälkimäisen turvin.\n\n\n\n\nIII. Ratsun selässä.\n\n\nOn luonnollista, että mietiskelin syvästi ja myöhään yöhön minulle\nuskotun tehtävän vaikeuksia. Huomasin, että se jakautui kahleen osaan:\nnainen oli ensiksi vapautettava ja sitten oli hänet saatettava\nturvallisesti Blois'han, jonne oli matkaa kuusikymmentä peninkulmaa.\nVapauttamisen arvelin voivani suorittaa yksinäni tai ainoastaan yhden\nkumppanin avulla. Mutta katsoen niihin rauhattomiin oloihin, mitkä\nsiihen aikaan vallitsivat maassa ja erittäinkin Loiren kahden puolen,\nen juuri voinut keksiä, miten olisin saanut turvatuksi naishenkilön\nmatkalla pohjoiseen päin, jollei minulla ollut mukanani vähintään\nviiden miekan voimaa.\n\nEi näyttänyt suinkaan helpolta saada näitä kokoon muutaman tunnin\nsisään, vaikkakin Navarran hovin läsnäolo oli tuonut St. Jeaniin\nseikkailijoita joukottain. Mutta kuninkaan määräys oli tinkimätön, ja\nsitä oli noudatettava välittämättä pienistä uhrauksista ja\nvaaranalaisuudenkin uhalla. Näin ollen en voinut keksiä sopivampaa\nmiestä alottaakseni kuin Fresnoy'n.\n\nHänen luonteensa oli alhainen, ja hän oli aikaa sitten luopunut\naateluuden-vaatimuksistaan -- sellaisista kuin hänellä oli ollut;\nluullakseni ne olivat hyvin hämäräperäisellä pohjalla. Mutta sama syy,\njoka oli saattanut minut turvattomaksi -- nimittäin Condén prinssin\nkuolema -- oli paljastanut hänet viimeiseen riekaleeseen saakka; tämä\nseikka saattoi minut ehkä kerkeäksi haluamaan häntä palvelukseeni ja\nnäkemään hänen ansiopuolensa. Tunsin hänet jo ennalta rohkeaksi,\nhäikäilemättömäksi mieheksi, joka osasi iskeä niin että sattui. Pidin\nhäntä myöskin luotettavana niin pitkälle kuin hänen velvollisuutensa\nkävi yhteen hänen etujensa kanssa.\n\nLäksin siis liikkeelle etsimään Fresnoy'ta niin pian kuin päivä oli\nvaiennut ja kun olin ruokkinut ja huoltanut Cidin, mikä aina oli\npäiväni ensimäinen askare. Hyvä onni auttoikin minua tapaamaan hänet\naamukulaustaan ottamasta \"Kolmen kyyhkysen\", pienen, lähellä\npohjoisporttia sijaitsevan ravintolan edustalla. Oli enemmän kuin kaksi\nviikkoa siitä kuin olin nähnyt häntä, ja sillä aikaa oli hänessä\ntapahtunut niin suuri muutos pahempaan päin, että minä, oman\nränsistyneisyyteni unohtaen, katsoin häneen karsaasti, ikäänkuin\nepäillen, olisiko viisasta palkata palvelukseensa miestä, jossa niin\nselvästi näkyi köyhyyden ja hillittömän elämän jäljet. Hänen suuret\nkasvonsa -- hän oli järeätekoinen mies -- näkyivät hiljattain kärsineen\nkovaa pahoinpitelyä, ne olivat turpuneet ja sinertävät, ja toinen silmä\noli melkein ummessa. Leuka oli ajelematon, tukka vanukkeinen ja nuttu\nkaulan alta auki ja lisäksi rikkinäinen ja tahrainen. Kylmästä ilmasta\nhuolimatta -- sillä aamu oli kolea, vaikka tyven -- oli kapakan\nedustalla puolikymmentä kuorma-ajuria, jotka joivat ja kinastelivat,\nsillä aikaa kuin heidän juhtansa sammuttivat janoaan vesiruuhen\nääressä. Mutta nuo miehet näyttivät yksimielisesti jättävän hänen\nhaltuunsa penkin, jolla hän istui. Enkä sitä juuri ihmetellytkään\nnähdessäni sen ärtyisen ja villin ilmeen, jonka hän heitti minuun\nlähestyessäni häntä. Lukiko hän kasvoistani ensivaikutelman laadun vai\nmuustako syystä hän tunsi vastenmielisyyttä seuraani kohtaan, en voinut\nmääritellä. Mutta en antanut hänen käytöksensä säikyttää itseäni, vaan\nistuuduin hänen viereensä ja tilasin viiniä.\n\nHän nyökkäsi äkeästi vastaukseksi tervehdykseeni ja heitti minuun\nsyrjäsilmällä puoleksi häpeilevän, puoleksi vihaisen katseen. \"El\nteidän tarvitse katsoa minuun niinkuin koiraan\", mumisi hän sitten.\n\"Ette te näytä kovin hienolta itsekään. Mutta olettepa tainnut tulla\nylpeäksi, sitten kuin saitte niin suuren viran hovissa!\" Ja hän nauraa\nremautti, niin että myönnän olleeni jo kahdella päällä, antaako tuon\npilkan mennä ilman kouraantuntuvaa vastausta vai ei.\n\nKuitenkin hillitsin itseni, vaikka poskiani kuumensikin. \"Vai olette\ntekin sen kuullut\", virkahdin, koettaen puhua välinpitämättömästi.\n\n\"No, kuka ei olisi siitä kuullut?\" sanoi hän, nauraen suullaan, vaikka\nhänen silmistään oli iloisuus kaukana. \"Herra de Marsacin virka. Ha,\nha! Kuulkaahan...\"\n\n\"Riittää jo siitä!\" huudahdin minä. Ja voin sanoa, että minä\nvääntelehdin istuimellani. \"Minusta nähden on tuo sukkeluus jo vanha,\neikä se huvita minua.\"\n\n\"Mutta se huvittaa minua\", vastasi hän irvistäen.\n\n\"Antakaa sen kuitenkin olla\", sanoin minä; ja luulen että hän luki\nvarotuksen silmistäni. \"Olen tullut puhumaan teille muusta asiasta.\"\n\nHän ei kieltäytynyt kuuntelemasta, mutta heitti säärensä ristiin ja\nalkoi ylös kapakan kilpeen katsellen vihellellä raa'an ja hävyttömän\nnäköisenä. Mutia tarkotukseni muistaen maltoin mieleni ja jatkoin:\n\"Asia on se, että meillä kummallakaan ei tätä nykyä ole viljalti\nrahoja.\"\n\nEnnenkuin ehdin sanoa muuta, kääntyi hän rajusti minuun päin ja\nkarkeasti kiroten työnsi turvonneet, vihasta punaiset kasvonsa lähelle\nminun kasvojani. \"Kuulkaas, herra de Marsac!\" huusi hän kiivaasti.\n\"Sanon teille kerta kaikkiaan, että se on turhaa vaivaa! Minulla ei ole\nrahaa, enkä voi sitä maksaa. Sanoin kyllä, kun lainasitte minulle pari\nviikkoa sitten, että saisitte sen tällä viikolla. No niin\", ja hän\nläimäytti kämmenensä penkkiin, \"minulla ei ole, eikä teidän kannata\nruveta karhuamaankaan minulta. Te ette voi saada sitä, ja sillä hyvä!\"\n\n\"Hittoa minä siitä!\" huudahdin minä.\n\n\"Mitä?\" huudahti hän, tuskin uskoen korviaan.\n\n\"Viis minä siitä!\" toistin ylpeästi. \"Kuuletteko? Minä en ole tullut\nsitä varten. Olen tullut tarjoamaan teille työtä, ja hyväpalkkaista\ntyötä, jos tahdotte ruveta yksiin tuumiin kanssani ja pitää suoraa\npeliä, Fresnoy.\"\n\n\"Suoraa peliä!\" huusi hän kiroten.\n\n\"No, no\", sanoin minä, \"olkoon menneet menneitä minun puolestani, jos\nniin haluatte. Seikka on se, että minulla on hankkeissa seikkailu,\njohon tarvitsen apua ja voin siitä maksaa.\"\n\nHän katsoi minuun ovelasti, tarkastaen silmillään jokaista rikkeintä ja\nparsittua kohtaa nutuissani, \"Kyllähän autan teitä mielellänikin\",\nsanoi hän vihdoin. \"Mutta haluaisin nähdä ensin rahat.\"\n\n\"Kyllä saattekin\", vastasin minä.\n\n\"Sitten lähden kyllä mukaanne. Voitte luottaa minuun viimeiseen\nhengenvetooni saakka!\" huusi hän nousten pystyyn ja ojentaen minulle\nkätensä karkealla suoruudella, jonka en kuitenkaan antanut pettää\nitseäni luottamaan häneen kovinkaan paljon. \"Ja kenen se asia sitten\non, ja mikä se on?\"\n\n\"Asia on minun\", vastasin kylmästi. \"Se on naisen ryöstö.\"\n\nHän vihelsi ja tarkasteli minua jälleen, julkea väike silmissään.\n\n\"Naisen?\" huudahti hän. \"Hm! Joltakin nuorelta veijarilta voisi odottaa\nsellaista -- mutta se on teidän asianne. Kuka se on?\"\n\n\"Se on myöskin minun asiani\", vastasin kylmästi; minua inhotti tuon\nmiehen helposti ostettava ja alhainen luonne, ja olin täysin\nvakuutettu, ettei minun sopinut luottaa häneen miekkani terää\npitemmälle. \"Kaikki mitä teiltä vaadin, Fresnoy\", jatkoin jäykästi,\n\"on se, että kymmeneksi päiväksi antaudutte minun käytettäväkseni ja\nkäskettäväkseni. Minä hankin teille hevosen ja annan teille -- yritys\non vaaranalainen, ja minä otan sen lukuun -- kaksi kruunua päivältä ja\nvielä kymmenen lisää, jos onnistumme pääsemään turvalliseen paikkaan.\"\n\n\"Ja se paikka on...?\"\n\n\"Samantekevä mikä\", vastasin minä. \"Kysymys on nyt vain, suostutteko?\"\n\nHän katseli äreänä maahan, ja saatoin huomata että häntä kiukutti\nkovasti se, että itsepäisesti pidin asian omana tietonani. \"Enkö minä\nsaa tietää sen enempää?\" kysyi hän, kaivellen maata huotransa kärjellä.\n\n\"Ette sen enempää\", vastasin minä lujasti. \"Olen päättänyt tehdä\nepätoivoisen yrityksen parantaakseni asioitani, ennenkuin ne liukuvat\nniin alas kuin teidän, ja sen enempää en sano kenellekään elävälle\nsielulle. Jos ette halua panna päätänne alttiiksi silmät ummessa, niin\nsanokaa vain, ja minä menen jonkun toisen luokse.\"\n\nMutta hänen tilansa, kuten hyvin tiesin, ei ollut sellainen, että hän\nolisi voinut hylätä noin tuottavaa tarjousta, ja niinpä hän viimein\nsuostuikin uusilla uskollisuuden vakuutuksilla. Sanoin tarvitsevani\nneljä ratsumiestä saattueeksemme, ja nämät hän tarjoutui hankkimaan,\nsanoen että hän tunsi juuri minulle sopivat miehet. Minä pyysin häntä\nkuitenkin palkkaamaan ainoastaan kaksi, ollen kyllin viisas\nasettaakseni itseni kokonaan hänen käsiinsä. Ja annettuani sitten\nhänelle rahaa, jotta hän voisi hankkia itselleen hevosen -- panin\nehdoksi että toisilla miehillä tuli olla omat hevosensa -- ja\nmäärättyäni paikan, missä kohtaisimme toisemme heti puolenpäivän\njälkeen, erosin hänestä ja menin pois jotensakin alakuloisena.\n\nSillä aloin nähdä, ettei kuningas ollut arvioinut liian suureksi aiotun\nyrityksen vaaroja, johon ainoastaan epätoivoisten ja kovaosaisten\nmiesten saattoi odottaa ryhtyvän. Oivaltaen tämän, samoinkuin senkin\nsiitä selvästi johtuvan seikan, että minulla oli yhtä paljon\npeljättävää oman seurueeni kuin vihollisen puolelta, katsoin varsin\nvähillä toiveilla edessäni olevaa matkaa, jonka jokainen päivä ja\njokainen tunti sälyttäisi päälleni yhä raskaamman pelon ja\nvastuunalaisuuden taakan.\n\nOli kuitenkin liian myöhäistä peräytyä, ja siksi jatkoin\nvalmistuksiani, joskaan en iloisin, niin kuitenkin päättäväisin mielin.\nAsesepällä, jonka talossa asuin, terotutin miekkani ja laitatin\npistoolini kuntoon, ja hän toimitti minulle tämän viimeisen palveluksen\nsamalla hyväntahtoisuudella, mitä hän kaikessa oli osottanut minua\nkohtaan. Etsin ja palkkasin kaksi vankkaa miestä, joitten\nluotettavaisuudesta en paljon tiennyt, mutta jotka olivat siitä hyviä,\nettä heillä oli hevoset. Lisäksi ostin itse kaksi talutettavaa hevosta\nneitiä ja hänen seuranaistaan varten. Kun olin hankkinut vielä muitakin\nvälttämättömiä tarpeita, olivat rahavarani täten vähentyneet\nkahteensataan kymmeneen kruunuun. Minulla oli kova aprikoiminen siitä,\nmiten säilyttäisin tämän rahasummani niin, että se olisi varmassa\nturvassa ja sentään aina käytettävissäni. Kysyin viimein neuvoa\nystävältäni asesepältä, joka kehotti minua kätkemään sata kruunua\nhattuuni ja laittoi siihen taitavasti niille sijan. Kun hattu oli\nteräksellä vuorattu, ei siinä ollutkaan suurta vaikeutta. Toisen sadan\nompelin satulatäytteeseeni ja loput sijotin kukkarooni satunnaisia\ntarpeita varten.\n\nSataa tihutteli hiljalleen, kun vähän jälkeen puolenpäivän vaelsin\npohjoisporttia kohti miesteni seuraamana. Kadulla oli niin paljon\nkulkijoita kumpaankin suuntaan, ettei kulkueemme herättänyt mitään\nhuomiota, eikä olisi herättänyt, vaikka meitä olisi ollut kaksi kertaa\nniin monta. Kun saavuimme määräpaikalle, joka oli noin neljännestunnin\nmatkan päässä portin ulkopuolella, oli Fresnoy jo siellä, pitäen\nsadetta suuren rautatammen katveessa. Hänellä oli mukanaan neljä\nratsumiestä, ja nähtyään meidän tulevan ratsasti hän meitä vastaan\nhuutaen raikkaasti: \"Tervetuloa, herra kapteeni!\"\n\n\"Tervetuloa vain\", vastasin minä, pysäyttäen Cidin äkkiä vähän erilleen\nhänestä. \"Mutta ketä nuo ovat, Fresnoy?\" ja minä viittasin\nratsastusraipallani hänen neljää toveriaan.\n\nHän yritti suoriutua asiasta naurulla. \"Oh, nuoko?\" sanoi hän. \"Se on\npian selitetty. Evankelistat eivät halunneet erota toisistaan, toin\nheidät senvuoksi kaikki -- Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja\nJohanneksen -- ajatellen, ettette te ehkä olisi onnistunut hankkimaan\nmiehiänne. Ja voin taata, ettei teillä koskaan ole ollut sen rohkeampia\npoikia jälessänne!\"\n\nTodellakin nuo neljä näyttivät olevan paatuneimpia pukareita mitä\nkoskaan olin nähnyt edessäni, ja minä käsitin, ettei minun sopinut\nepäröidä. \"Kaksi tahi ei yhtään, Fresnoy\", sanoin lujasti. \"Kaksi\npyysin teitä hankkimaan, ja kaksi minä otan -- Matteuksen ja Markuksen\ntahi Luukkaan ja Johanneksen, miten vain haluatte.\"\n\n\"On sääli hajottaa kumppanuskuntaa\", sanoi hän mulkoillen karsaasti.\n\n\"Jos ei muu ole esteenä\", tokaisin minä, \"niin toinen minun miehistäni\non nimeltään Johannes. Ja voimmehan ristiä toisen Luukkaaksi, jos asia\non sillä autettu.\"\n\n\"Nämä miehet ovat olleet Condén prinssin palveluksessa\", mumisi hän\nnyrpeästi.\n\n\"Condén prinssi otti joskus palvelukseensa omituisia miehiä\", vastasin\nminä katsoen häntä suoraan silmiin, \"niinkuin meidän kaikkien täytyy\njoskus tehdä. Siitä ei siis sen enempää. Me otamme Matteuksen ja\nMarkuksen. Toiset saatte laskea menemään.\"\n\nHän näytti horjuvan hetken, ikäänkuin aikoisi olla tottelematta, mutta\ntarkemmin ajateltuaan hän pyysi miehiä palaamaan takaisin. Ja kun olin\nlahjottanut kummallekin hopearahan, menivät he tiehensä hiukan\nkiroiltuaan, mutta sentään jotensakin leppyisinä. Sitten Fresnoy tahtoi\nlähdettäväksi heti matkaan, mutta minä määräsin odottamaan, kunnes nuo\nkaksi olivat poissa näkyvistä, sillä halusin olla varma siitä, etteivät\nne lähtisi meitä seuraamaan.\n\nLuulen, että istuessamme siinä ratsujemme selässä sateessa -- sillä\nrautatammipensas ei riittänyt suojaamaan meitä kaikkia -- muodostimme\nniin surkean näköisen joukon kuin konsanaan on ollut lähdössä naista\npelastamaan. Enkä voinut olla tuntematta surua silmätessäni tuota nyt\nkomennuksessani olevaa väkeä. Koko joukossa oli tuskin yhtä ehjää\nvaatekappaletta, ja kolmella ritarillani oli vain yksi kannus kullakin.\nNäitten vajavuuksien lisäksi oli meillä kaksi turvonnutta silmää,\ntoinen niistä Fresnoyn, ja yksi rikkilyöty nenä. Matteuksen hevosella\nei ollut häntäjouhia, ja mikä oli vielä huomattavampaa, sen ratsastaja\noli, kuten nyt huomasin, umpikuuro. Markuksen miekka oli huotraton ja\nsuitset tavallista hamppuköyttä. Yhden seikan minä huomasin, josta olin\nhyvilläni. Minun tuomani miehet katsoivat karsaasti Fresnoyn mukana\ntulleisiin, ja nämä vastasivat luimisteluun korkojen kanssa. Tähän\nvälien kireyteen ja miekkani mittaan perustuivat nyt kaikki toiveeni\nturvallisuudesta ja muustakin. Sen varaan oli nyt uskallettava ei\nainoastaan oma henkeni -- mikä tulevaisuudentoiveisiini katsoen ei\nollut kovinkaan suuriarvoinen -- vaan lisäksi nuoren, avuttoman ja\ntoistaiseksi tuntemattoman nuoren naisen elämä ja kunnia.\n\nEikä siinä kyllin, että nämä miehet olivat painamassa mieltäni, vaan\nminun täytyi vielä lisätä taakkaani koettamalla peittää pelkoani ja\nepäilyksiäni iloisella ulkonäöllä ja käytöksellä. Pidin seuralaisilleni\nlyhyen puheen, ja vastaukseksi vannoi joka mies seisovansa puolellani\nviimeiseen hengenvetoon saakka. Sitten annoin määräyksen ja me lähdimme\nliikkeelle, Fresnoy ja minä edellä, Luukas ja Johannes perässämme\ntaluttaen irtonaisia hevosia, ja kaksi muuta jälkijoukkona.\n\nKun sadetta yhä riitti ja luonto niillä seuduin oli kolkkoa ja\nyksitoikkoista kauniillakin ilmalla, niin tunsin rohkeuteni vähenevän\nmitä pitemmälle päivä kului. Vastuunalaisuuteni alkoi tuntua yhä\nsuuremmalta mitä useammin silmäilin seuruettani, ja Fresnoy ahdisti\nminua yhtämittaa kyselemällä suunnitelmiani, niin ettei pahin\nvihollisenikaan olisi voinut toivottaa minulle epämieluisampaa\nmatkatoveria.\n\n\"Kuulkaas\", murahti hän noin neljä penikulmaa kuljettuamme, \"te ette\nole vielä sanonut minulle missä olemme yötä. Te kuljette niin hitaasti,\nettä...\"\n\n\"Minä säästän hevosia\", vastasin lyhyeen. \"Huomenna on meillä pitkä\npäivä edessä.\"\n\n\"Teidän hevosenne näyttää kyllä kykenevältä kestämään viikonkin\npäivät\", virnisteli hän, heittäen ilkeän silmäyksen sardinialaiseen,\njoka tosiaan oli paremmassa kunnossa kuin isäntänsä. \"On se ainakin\nkyllin kiiltävä.\"\n\n\"Se on yhtä hyvä kuin miltä se näyttääkin\", vastasin minä hiukan\nnärkästyneenä hänen sävystään.\n\n\"On tässä joukossa parempikin\", virkkoi hän.\n\n\"Minä en ainakaan sellaista näe\", sanoin minä. Olin jo silmäillyt\njoukkueeni ratsuja ja tullut vakuutetuksi, että vaikka ne olivatkin\nrumia ja ruokkoamattomia, olivat ne kuitenkin tehtävänsä tasalla. Mutta\nmitään erikoisia ansioita en ollut niissä huomannut. Katselin nyt niitä\nuudestaan ja tulin samaan johtopäätökseen, nimittäin, että -- ottamatta\nlukuun tiuhtihevosia, jotka olin valinnut verrattain huolellisesti --\nei yksikään niistä pystynyt kilpailemaan Cidin kanssa nopeudessa eikä\nulkonäössä. Sen sanoinkin Fresnoylle.\n\n\"Haluaisitteko koettaa?\" sanoi hän ivallisesti.\n\nMinä nauroin ja sanoin: \"Jos luulette, että rupeaisin väsyttämään\nhevosiamme kilpa-ajolla, kun edessämme on sellainen tehtävä, niin\nerehdytte, Fresnoy. En ole enää nulikka.\"\n\n\"Ei tässä kilpa-ajon tarvitse tulla kysymykseenkään\", vastasi hän\nlevollisemmin. \"Teidän ei tarvitse muuta kuin istua tuon Matteuksen\nraudikon selkään, niin tunnette että se on menevä hevonen ja myönnätte\nminun olevan oikeassa.\"\n\nKatselin kysymyksessä olevaa ruskeaa, laukkipäistä, leveäleukaista\nhevosta ja näin, että vaikkei sillä ollutkaan mitään rotuhevosen\nmerkkejä, se oli kuitenkin vahvaluinen, hyvärintainen ja\nvoimakaslantioinen elävä. Arvelin, että Fresnoy saattoi mahdollisesti\nolla oikeassa, ja siinä tapauksessa, jos hevonen vain oli hyvätapainen,\nse sopisi ehkä neidille paremmin kuin minun ostamani hevonen. Ja jos\njoukossamme oli nopea hevonen, niin oli se joka tapauksessa hyvä\ntietää, ja niin pyysin Matteusta vaihtamaan hevosia ja kehottaen häntä\npitämään huolellisesti Cidiä nousin ruskon selkään ja huomasinkin pian,\nettä se oli kevytjalkainen ja nopea hevonen ja että se tuntui niin\nhyväluontoiselta kuin arkakin ratsastaja saattoi toivoa.\n\nKulkumme kävi juuri tasaisen, aution kankaan poikki, missä siellä\ntäällä oli joitakin orjanruusupensaita. Tie oli röykkelöinen ja\nkivinen, ja kulkijat olivat pahimpia paikkoja kiertäessään poikenneet\nmilloin oikealle milloin vasemmalle, levittäen sen siten enemmän kuin\nkymmenen sylen levyiseksi. Fresnoy ja minä olimme vaihtoa\ntoimitettaessa jääneet hiukan jälelle muista ja kuljimme rinnan Cidillä\nratsastavan Matteuksen kanssa.\n\n\"No\", sanoi hän, \"enkö ollut oikeassa?\"\n\n\"Kyllä osaksi\", vastasin minä. \"Hevonen on parempi kuin miltä se\nnäyttää.\"\n\n\"Niinkuin monet muutkin -- sekä hevoset että miehet\", virkkoi hän\nhiukan kiukunsekaisella äänellä. \"Mutta mitäs arvelette? Emmekö laske\nhiukan laukkaa ja saavuta noita toisia?\"\n\nArvellen, että sopi hyvin tehdä niin, suostuin kernaasti, ja niin\nlaskimme hevoset laukkaan. Olimme kuitenkin ratsastaneet vain noin\npuolisensataa syltä, enkä ollut ehtinyt päästä vielä kunnolleen\nvauhtiin, kun Fresnoy kiristi hiukan ohjaksia ja kääntyi satulassaan\nkatsomaan taakseen. Samassa hän huusi: \"Hoi, mitäs tämä on? Eiväthän\nnuo ryökäleet vain ratsasta perässämme?\"\n\nKäännähdin äkkiä katsomaan. Samassa silmänräpäyksessä, ilman mitään\nkompastusta tai varotusta, suistui hevonen altani maahan kuin ammuttu,\nlennättäen minut kolmisen syltä eteenpäin päänsä yli, ja niin äkkiä,\netten ennättänyt kohottaa edes käsivarsiani, vaan löin pääni ja\nhartiani suoraan maahan, mennen tiedottomaksi.\n\nOlen monasti pudonnut hevosen selästä, mutta en kertaakaan noin\ntavattoman odottamatta. Tullessani jälleen tajuihini huomasin nojaavani\nvanhan pensaan runkoon, tuntien kipua ja huimausta. Fresnoy ja Matteus\ntukivat minua kahta puolta ja kysyivät, kuinka minun laitani oli.\nToiset kolme miestä istuivat hevostensa selässä muutamien askelten\npäässä minusta, ja heidän piirteensä kuvastuivat tummina myrskyistä\niltataivasta vasten. Olin liian huumautunut aluksi voidakseni nähdä\nenempää, ja tämänkin huomasin pelkästään koneellisesti. Mutta\nvähitellen aivoni selkenivät ja minä tunsin ympärilläni olevat, jotka\nensin olivat näyttäneet minusta aivan vierailta, ja lopulla muistin,\nmitä minulle oli tapahtunut.\n\n\"Onko hevonen loukkautunut?\" sopersin niin pian kuin saatoin puhua.\n\n\"Ei hiventäkään\", vastasi Fresnoy ja nauraa hihitti, jollen aivan\nväärin kuullut. \"Pelkään, että teille siinä kävi hullummasti,\nkapteeni.\"\n\nPuhuessaan hän katsahti hevosten selässä istuviin miehiin, ja minusta\nnäytti hämärästi että he hymyilivät. Muuan nauroikin, ja toinen kääntyi\npoispäin ikäänkuin peittääkseen kasvonsa. Minulla oli epämääräinen\ntunne, että tässä oli käsillä jokin kuje, josta minä en tiennyt mitään.\nMutta olin vielä liian sekaisin saamastani täräyksestä ollakseni\nutelias, ja kiitollisena annoin myöntymykseni, kun eräs miehistä\ntarjoutui noutamaan vähän vettä. Hänen poissa ollessaan seisoivat\ntoiset ympärilläni sama huonosti salattu ilkamointi kasvoillaan.\nFresnoy yksin puhui, laverrellen vilkkaasti tapaturmasta, vakuuttaen\nosanottoaan ja kiroillen tietä, hevosta ja tuulista säätä, kunnes vettä\nsaapui. Siemaistuani sitä tunsin itseni paljon virkistyneemmäksi ja\nsain kiivetyksi Cidin satulaan, ja hiljalleen läksimme taas\ntaivaltamaan eteenpäin.\n\n\"Huono alku\", sanoi Fresnoy vihdoin vilkaisten minuun viekkaasti,\najaessamme täyttä ravia rinnakkain puolen penikulman päässä Chizéstä,\npimeän ollessa jo lähellä.\n\nTällä kertaa tunsin kuitenkin olevani jo entiselläni, lukuunottamatta\npientä huminaa päässäni, ja sanoinkin sen hänelle hartioitani\nkohauttaen. \"Kun loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin\", lisäsin. \"Eipä\nsilti, että se oli mikään hauska keikahdus, tai että haluaisin toista\nsamanmoista.\"\n\n\"Ei, enpä minäkään luulisi\", vastasi hän. Hänen kasvonsa olivat minusta\npoispäin, mutta olin kuulevinani hänen hihittävän.\n\nJonkinlaisen epämääräisen, vaistomaisen epäluulon ajamana pistin jonkun\nhetken perästä käteni taskuun. Silloin minä ymmärsin. Ymmärsin liiankin\nhyvin. Havaintoni tuottama hämmästys oli niin äkillinen, että\ntahdottomasti iskin kannukseni Cidin kylkiin, jotta se syöksyi\neteenpäin.\n\n\"Mikä on hätänä?\" kysyi Fresnoy.\n\n\"Hätänäkö?\" kertasin minä, kädelläni yhä taskuani haparoiden --\nhaparoiden toivottomasti.\n\n\"Niin, mikä on?\" hän kysyi, hävytön hymy konnamaisilla kasvoillaan.\n\nKatsahdin häneen hehkuvan punaisena. \"Oh, ei mikään!\" virkahdin.\n\"Menkäämme eteenpäin.\"\n\nTodellisuudessa olin huomannut, että avuttomuuttani hyväkseen käyttäen\nnuo roistot olivat ryövänneet jokaisen lantin kukkarostani sillä aikaa\nkuin makasin tiedottomana! Ja siinä ei ollut vielä kaikki eikä pahin,\nsillä älysin heti, että he tuon tehdessään olivat tehneet vielä jotakin\nmuuta, mikä oli tuhat kertaa kohtalokkaampaa ja pelottavampaa --\nnimittäin salaisen ymmärtämyksen liiton, jota juuri erityisesti olin\ntahtonut ehkäistä ja jonka poissaololle olin perustanut laskelmani.\nNiin, älysinpä vielä senkin, että hengissä säilymisestänikin minun oli\nkiittäminen vain ystävääni aseseppää ja omaa varovaisuuttani, sillä nuo\nroistot olisivat epäilemättä armotta surmanneet minut, jos he olisivat\nonnistuneet löytämään pääkassani. Se ei ollut heille onnistunut, ja\nsiksi he, vaikkakin olivat vakuutettuja siitä, että minulla oli enemmän\nrahoja, olivat jättäneet tuon konnantyön tekemättä -- muuten olisivat\nnämä muistelmat jääneet kirjottamatta. He olivat hyväntahtoisesti\nsallineet minun jäädä henkiin, kunnes sattuisi edullisempi tilaisuus,\njolloin he saisivat riistetyksi viimeisenkin kruununi!\n\nVaikka minulla oli kyllin malttia pidättäytyäkseni soimauksista, joista\nei voinut odottaa mitään hyötyä, ja uhkauksista, joita minulla el ole\nkoskaan ollut tapana lausua, jollei minulla ole ollut myöskin voimaa\npanna niitä täytäntöön, niin ei silti pidä luulla, etten minä siinä\nFresnoyn rinnalla ratsastaessani ollut täysin tietoinen tilastani\nsamoinkuin siitäkin, kuinka noloa osaa näyttelin kaksinaisessa\nasemassani, ollen samalla miesteni johtajana ja heidän narrinaan.\nAjatellessani, että minun näin vaarallisessa asemassa ollen oli pantava\nalttiiksi toisen turvallisuus omani lisäksi, tunsin niin tuiki\ntarpeelliseksi saada miettiä häiritsemättä joitakin hetkiä, että päätin\ntehdä sen silläkin uhalla että mieheni silläaikaa saisivat tilaisuuden\npunoa uusia konnanjuonia. Kun Chizén linnan tornit melkein heti sen\njälkeen tulivat näkyviin, sanoin Fresnnylle, että jäisimme yöksi\nkylään, ja pyysin häntä menemään edelleen miesten kanssa ja hankkimaan\nyösijat majatalossa. Epäluulo ja uteliaisuus iskivät heti häneen ja hän\nkieltäytyi itsepäisesti jättämästä minua, ja olisi voinut pysyäkin\npäätöksessään, jollen minä olisi pysäyttänyt hevostani ja antanut hänen\ntietää selvin sanoin, että tässä asiassa minä tahdoin tehdä niinkuin\nitse halusin, tahi muuten olisi välimme lopussa. Tätä jälkimäistä\nvaihtopuolta hän säikähti, niinkuin olin odottanutkin, ja lausuttuaan\nminulle nureat jäähyväiset ratsasti tiehensä joukkoineen. Odotin,\nkunnes he olivat hävinneet näkyvistä, ja kääntäen sitten hevoseni menin\npienen puron yli, joka oli tien ja linnan metsästyspuiston välillä, ja\naloin ratsastaa polkua pitkin, joka näytti vievän metsän läpi linnaa\nkohti, tähyellen valppaasti kummallekin puolelleni.\n\nSilloin, ajatusteni kääntyessä tuohon naiseen, joka nyt oli niin\nlikellä ja joka, ollen ylhäinen, rikas ja tuntematon, nosti, sikäli\nkuin häntä lähestyin, mieleeni aavistuksia yhä pelottavammista\nvaikeuksista -- silloin tein huomion, joka pani kylmät väreet kulkemaan\nselkäpiitäni pitkin ja yhdessä tuokiossa pyyhkäisi mielestäni pois\nmuistonkin vaivaisista kymmenestä kruunustani. Kymmenen kruunua! Voi,\nminä olin kadottanut sen, mikä oli arvokkaampi kuin kaikki kruununi\nyhteensä -- olin kadottanut taitetun rahan, jonka Navarran kuningas oli\nuskonut minulle ja joka oli ainoa tunnusmerkkini, ainoa keino, millä\nsaatoin vakuuttaa neiti de la Virelle olevani hänen lähettämänsä. Olin\npannut sen kukkarooni, ja se oli tietysti, vaikka sen nyt vasta\nhuomasin, hävinnyt muitten rahojen mukana.\n\nPysäytin ratsuni ja istuin jonkun aikaa liikkumattomana, epätoivon\nvaltaamana. Tuuli, joka huojutti alastomia oksia pääni päällä ja\nlennätti lakastuneita lehtiä parvittain jalkojeni editse ja kuoli\nviimein kuiskivien sananjalkojen keskelle, ei tavannut luullakseni\nmissään kurjempaa olentoa kuin minä olin sillä hetkellä.\n\n\n\n\nIV. Neiti de la Vire.\n\n\nEnsimäinen epätoivoinen ajatukseni tuon menetykseni suuruuden\nhuomattuani oli ratsastan roistojen jälkeen ja vaatia heiltä tuota\ntunnusmerkkiä miekan voimalla. Mutta kun olin varma siitä, että he\npitäisivät yhtä puolla ja kun en voinut tietää kenellä heistä tuo\nhaluamani kapine oli, niin tyvenemmin ajateltuani hylkäsin tämän\naikeeni. Ja kun tässäkään pulassa ei edes mieleeni juolahtanut jättää\nyritystä sikseen, näytti ainoa mahdollinen menettelytapa olevan se,\nettä toimisin ikäänkuin minulla vielä olisi tuo rahanpuolikas ja\nkoettaisin mitä voisin vaikuttaa rehellisesti selittämällä asian\nsitten, kun aika tulisi.\n\nJonkun aikaa näitä alakuloisia mietteitä haudottuani päätin seurata\ntätä menettelytapaa. Ja kun arvelin voivani ottaa hiukan selvää\nympäristöstä niin kauan kuin vielä oli valoisaa, ratsastin hiljakseen\neteenpäin puitten lomitse, ja vajaan viiden minuutin perästä tuli eräs\nlinnan kulma näkyviini. Linna näkyi olevan nykyaikainen rakennus Henrik\nII:n ajoilta, ja se oli rakennettu ajan tapaan enemmän huvitus- kuin\npuolustustarkotuksia silmällä pitäen ja koristettu monilla somilla\nikkunalaitteilla ja pienoistorneilla. Sellaisena kuin minä sen näin,\nteki se kuitenkin harmaan ja ikävän vaikutuksen, mikä johtui osaksi\npaikan yksinäisyydestä ja myöhäisestä iltahetkestä, osaksi sen\nasukasten vähyydestä, mihin ajatukseen tulin siitä, ettei yhtään\nihmistä näkynyt penkereellä eikä ikkunoissa. Sadepisaroita tippui\npuista, jotka kahdella puolella olivat niin lähellä taloa, että ne\nmiltei pimittivät huonetta, ja kaikki, mitä näin, rohkaisi minua\ntoivomaan, että neidin oma halukin lisäisi sanaini tehoa ja tekisi\nhänet taipuvaksi suopeasti kuuntelemaan kertomustani.\n\nTalon ulkonäkö oli todellakin voimakas kehotus minulle jatkamaan\nyritystäni, sillä oli mahdotonta uskoa, että nuori nainen, joka oli\niloinen ja vilkkaan Turenneen sukulainen ja oli jo saanut maistaa hovin\nhauskuuksia, valitsi omasta tahdostaan talviasunnokseen niin kolkon ja\nyksinäisen paikan.\n\nKäyttäen hyväkseni viimeistä häipyvää valoa ratsastin varovasti talon\nympäri, ja puitten varjossa pysytellen minun oli helppo löytää talon\nluoteiskulmasta parveke, josta minulle oli mainittu. Se oli\npuoliympyrän muotoinen, kivisellä rintasuojuksella varustettu ja noin\nviidentoista jalan korkeudella alla kulkevasta pengerkäytävästä, jonka\nmatala upotettu aita erotti metsästyspuistosta. Kummastuksekseni\nhuomasin, että sateesta ja iltailman koleudesta huolimatta parvekkeelle\nantava ikkuna oli auki. Eikä siinä kaikki. Onni oli vihdoinkin minulle\nsuosiollinen. Olin tähystellyt ikkunaa tuskin minuutin ajan,\narvostellen sen korkeutta ja muita yksityiskohtia, kun parvekkeelle\nastui suureksi ilokseni naisolento, pää huolellisesti verhottuna,\njääden seisomaan ja katsomaan taivaalle. Olin liian kaukana voidakseni\nerottaa hämärässä, oliko se neiti de la Vire vai hänen seuranaisensa.\nMutta koko olento ilmaisi niin selvää alakuloisuutta ja toivottomuutta,\nettä olin varma siitä, että se oli heistä jompikumpi. Päättäen, etten\njättäisi tilaisuutta käyttämättä, laskeusin kiiruusti alas hevosen\nselästä ja jättäen Cidin irralleen astuin lähemmäksi, kunnes olin vain\nmuutamien askelien päässä ikkunasta.\n\nSilloin katselija huomasi minut. Hän säpsähti, mutta ei peräytynyt\nhuoneeseen. Kurkistaen yhä alas minuun hän kutsui hiljaa jotakin\nhuoneessa olijaa, ja heti ilmestyi parvekkeelle toinen, suurempi ja\ntanakampi olento. Olin jo ottanut hatun päästäni ja pyysin nyt\nmatalalla äänellä saada tietää, oliko minulla kunnia puhutella neiti de\nla Vireä. Yhä tihenevässä hämärässä oli mahdoton erottaa\nkasvonpiirteitä.\n\n\"Hst!\" suhahti tanakampi olento varovasti. \"Puhukaa hiljemmin. Kuka te\nolette ja mitä teette täällä?\"\n\n\"Minut on lähettänyt\", vastasin kunnioittavasti, \"eräs mainitsemani\nnaisen ystävä, jotta toimittaisin hänet turvalliseen paikkaan.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" oli kiihkoisa vastaus. \"Nytkö? Se on mahdotonta.\"\n\n\"Ei\", kuiskasin minä, \"ei nyt, vaan yöllä. Kuu nousee kello puoli\nkolme. Hevosteni tarvitsee levätä ja syödä. Kello kolme olen tämän\nikkunan alla, mukanani pakoon vaadittavat välineet, jos neiti tahtoo\nniitä käyttää.\"\n\nTunsin, että he tuijottivat minuun pimeän läpi ikäänkuin tahtoisivat\nlukea sisimpäni. \"Nimenne, herra?\" kuiskasi viimein lyhyempi naisista\njännittävän vaitiolon jälkeen,\n\n\"Mielestäni ei nimelläni ole tässä paljon merkitystä, neiti\", vastasin\nminä, ollen haluton ilmaisemaan hänelle ventovieraisuuttani. \"Kun...\"\n\n\"Nimenne, nimenne!\" kertasi hän käskevästi, ja minä kuulin hänen pienen\nkengänkantansa kopauttavan parvekkeen kivilattiaan.\n\n\"Gaston de Marsac\", vastasin vastahakoisesti.\n\nMolemmat säpsähtivät, äännähtäen hämmästyksestä. \"Mahdotonta!\" huudahti\nviimeinen puhuja hämmästyksen ja suuttumuksen sekaisella äänellä. \"Tämä\non ilvettä, herra. Tämä...\"\n\nMitä muuta hän vielä aikoi sanoa, jäi minun arvattavakseni, sillä\nsamassa hänen seuranaisensa -- minulla ei nyt ollut epäilystäkään,\nkumpi oli neiti ja kumpi Fanchette -- laski äkkiä kätensä emäntänsä\nsuulle ja viittasi taaksensa huoneeseen. Hetkinen levotonta\nepäröimistä, ja sitten he molemmat tehden varottavan eleen kääntyivät\nja hävisivät ikkunasta huoneeseen.\n\nViivyttelemättä kiiruhdin jälleen puitten suojaan. Ja tullen siihen\npäätökseen, että, vaikkakaan tuo kohtaus ei ollut minusta likimainkaan\ntyydyttävä, en voisi kuitenkaan tällä kertaa enempää toimittaa, vaan\noleksimiseni linnan lähistöllä saattaisi pikemminkin herättää\nepäluuloa, nousin jälleen ratsaille ja ajoin valtatielle ja sitä myöten\nkylään, missä tapasin mieheni meluavina istumasta majatalossa, joka oli\nränstynyt hökkeli lasittomine ikkunoineen ja keskellä savilattiaa\nseisovine liesineen, missä roihuvalkea paloi. Ensi toimekseni vein\nCidin suojaan talon takana olevaan vajaan, huolehtien sen tarpeista\nparhaani mukaan puolialastoman pojan auttamana, joka näytti olevan\nsiellä piilossa.\n\nTämän suoritettuani palasin talon etupuolelle. Olin mielessäni tehnyt\nselväksi, millä tavoin järjestäisin edessäni olevan tehtävän.\nKulkiessani erään ikkunan ohi, jonka osaksi peitti vanhoista silkeistä\ntehty karkea verho, pysähdyin katsomaan sisään. Fresnoy ja hänen neljä\nroistoaan istuivat puupölkyillä tulen ympärillä pitäen rajua,\nkovaäänistä puhetta ja kohennellen sitä, ikäänkuin sekä tuli että koko\ntalo olisivat olleet heidän omansa. Muuan rihkamakauppias istui\nnurkassa tavaramyttynsä päällä silmäillen heitä ilmeisen pelokkaana ja\nepäluuloisena. Toisessa nurkassa oli kaksi lasta mennyt suojaan aasin\nalle, jonka selän kanat olivat valinneet yöpuukseen. Kapakan isäntä,\niso, roteva mies, istui kiukkuisena ullakolle vievien tikapuitten\njuurella suuri nuija kädessään, ja vaimo-luntus kulki edestakaisin\nillallis-puuhissa, näyttäen pelkäävän yhtä paljon miestään kuin\nvieraitaankin.\n\nNäkemäni sai minut yhä varmemmin vakuutetuksi siitä, että nuo heittiöt\nolivat valmiit mihin konnantyöhön tahansa ja että, jollen heitä\nmasentanut, olisin pian kadottanut kaiken valtani heihin nähden.\nVahvistuen päätöksessäni tempasin meluavasti oven auki ja astuin\nsisään. Fresnoy katsahti silloin ylös ja virnisti, ja muuan miehistä\nnauroi. Toiset tulivat äänettömiksi, mutta ei kukaan liikahtanut eikä\ntervehtinyt minua. Hetkeäkään epäröimättä astuin lähimmän miehen luo ja\nrivakalla potkaisulla lennätin pölkyn pois hänen altaan. \"Nouse ylös,\nlurjus, kun minä astun sisään!\" huusin samalla päästäen kauan tuntemani\nkiukun purkautumaan. \"Ja sinä myös!\" ja toisella potkulla lähetin\nhänen vierustoverinsa istuimen samaa tietä, sivaltaen häntä\nratsastusraipallani pari kertaa hartioille. \"Eikö teillä ole ihmisten\ntapoja? Toiselle puolen siitä, ja jättäkää tämä puoli paremmillenne.\"\n\nMolemmat nousivat ylös äristen ja aseitaan hapuillen ja seisoivat\ntuokion edessäni katsoen vuoroin minuun ja vuoroin syrjäsilmällä\nFresnoy'han. Mutta kun ei tämä antanut heille mitään merkkiä ja heidän\ntoverinsa vain nauroivat, niin heidän rohkeutensa petti, ja he\nluikkivat noloina toiselle puolen tulta ja istuivat siellä vihaisesti\nmulkoillen.\n\nIstahdin heidän johtajansa viereen. \"Tämä herra ja minä syömme tässä\",\nhuusin tikapuitten juurella istuvalle miehelle. \"Pyytäkää vaimonne\nkattamaan meille, ja parasta mitä teillä on. Noille heittiöille pankaa\nheidän osansa sellaiseen paikkaan, mistä heidän rasvaisten mekkojensa\nhaju ei pääse meidän ja ruokiemme väliin.\"\n\nMies astui esiin, silminnähtävästi sangen iloisena, kun huomasi\njollakin olevan käskijäarvoa, ja alkoi hyvin kohteliaasti laskea viiniä\nja asettaa pöytää eteemme, Silläaikaa kuin hänen vaimonsa täytti\nlautasemme tulella riippuvasta mustasta padasta. Fresnoyn kasvoilla oli\nomiminen huvitettu hymy, josta ilmeni, että hän ymmärsi tarkotukseni,\nmutta ei ollut riittävän varma asemastaan ja vaikutusvallastaan\nseuralaisiinsa nähden ollakseen piittaamatta minun toimenpiteistäni.\nAnnoin hänen kuitenkin pian tietää, ettei hän ollut vielä minusta\nselviytynyt. Määräykseni mukaan asetettiin pöytämme niin etäälle\nmiehistä, etteivät he voineet kuulla puhettamme, ja hetken perästä\nkumarruin hänen puoleensa.\n\n\"Fresnoy\", sanoin minä, \"te taidatte olla vaarassa unohtaa erään asian,\njoka teidän olisi hyvä muistaa\",\n\n\"Minkä?\" mutisi hän, viitsien tuskin katsahtaa minuun.\n\n\"Sen, että olette tekemisissä Gaston de Marsacin kanssa\", vastasin minä\nlevollisesti. \"Kuten aamulla sanoin, olen päättänyt tehdä vielä viime\nyrityksen parantaakseni asioitani, enkä salli kenenkään --\nymmärrättekö, Fresnoy, en kenenkään -- kumota aikomuksiani\nrankaisematta.\"\n\n\"Kukas tässä haluaa kumota teidän aikomuksianne?\" kysyi hän röyhkeästi.\n\n\"Te\", vastasin järkähtämättä, leikaten puhuessani viipaleen\nleipäsämpylästä. \"Te ryöväsitte minut iltapäivällä; minä annoin sen\nolla. Te yllytitte noita miehiä röyhkeyteen; minä annoin sen olla.\nMutta minä sanon teille: jos ette tänä yönä tee niinkuin minä vaadin,\nFresnoy, niin kautta aateliskunniani lävistän teidät miekallani kuin\npyyn paistinvartaaseen.\"\n\n\"Vai lävistätte? Mutta siinä leikissä onkin mukana kaksi\", huusi hän\nnousten äkkiä tuoliltaan, \"tai vielä paremmin kuusi! Ettekö luule,\nherra de Marsac, että teidän olisi ollut parempi odottaa...\"\n\n\"Luulen, että teidän olisi parempi kuulla vielä joku sana\", vastasin\nkylmäverisesti pysyen istuallani, \"ennenkuin kutsutte avuksenne\ntovereitanne.\"\n\n\"No\", sanoi hän yhä seisoen, \"mikä se olisi?\"\n\n\"No niin\", vastasin, viitattuani häntä vieläkin turhaan istumaan, \"jos\nte mieluummin kuuntelette määräyksiäni seisoaltanne, niin samantekevää\nminulle.\"\n\n\"Määräyksiännekö?\" tiuskaisi hän, kiihtyen äkkiä.\n\n\"Niin juuri, määräyksiäni!\" vastasin minä, nousten yhtä joutuin\njaloilleni ja nykäisten miekkani etupuolelleni. \"Määräyksiäni, hyvä\nherra\", toistin kiivaasti, \"tai jos väitätte ettei minulla ole\nkäskyvaltaa tässä joukkueessa, joka on minun palkkaamani, niin\nratkaiskaamme se kysymys tässä ja nyt heti, te ja minä, mies miestä\nvastaan.\"\n\nRiita leimahti ilmi niin äkkiä, vaikka minä olin koko ajan sitä\nvalmistanut, ettei kukaan hievahtanut. Vaimo tosin syöksähti lapsiensa\nluokse, mutta muut ällistelivät suu auki. Jos he olisivat liikahtaneet\ntai jos hetkenkään sekamelska olisi kiihottanut hänen vertansa, olisi\nFresnoy epäilemättä ottanut vastaan haasteeni, sillä hän ei suinkaan\nollut pelkuri. Mutta kun hän siinä seisoi silmä silmää vasten minun\nkanssani eikä ympäriltä kuulunut hiiskahdustakaan, niin hänen\nrohkeutensa petti. Hän pysähtyi tuijottaen minuun epävarmana, eikä\npuhunut mitään.\n\n\"No\", sanoin minä, \"ettekö arvele, että kun minä kerran maksan, niin on\nminulla oikeus antaa määräyksiä?\"\n\nFresnoy istui jonkun aikaa hyvin äreänä, hypistellen tuoppiaan ja\nmuljottaen pöytään. Hän oli kyllin kunniantuntoinen kärsiäkseen\nnöyryytyksestään ja kyllin älykäs oivaltaakseen, että hetkellinen\nepäröinti oli maksanut hänelle toveriensa kannatuksen. Kiiruhdin\nsenvuoksi lepyttämään häntä selittämällä hänelle tämänöiset\nsuunnitelmani, ja se onnistuikin yli odotusteni. Sillä kun hän kuuli,\nkuka tuo poiskuljetettava nainen oli ja että hän oli tällä\nhetkellä Chizén linnassa, pyyhkäisi hämmästys tyyten pois hänen\nloukkaantumisensa. Hän tuijotti minuun kuin mielipuoleen.\n\n\"Herra Jumala!\" huudahti hän. \"Tiedättekö, mitä aiotte tehdä?\"\n\n\"Luulenpa tietäväni\", vastasin minä.\n\n\"Tiedättekö kenen tuo linna on?\"\n\n\"Turennen kreivin.\"\n\n\"Ja että neiti de la Vire on hänen sukulaisensa?\"\n\n\"Tiedän\", sanoin minä.\n\n\"Herra Jumala!\" huudahti hän jälleen. Ja hän katsoi minuun suu auki.\n\n\"No, mikä on hätänä?\" kysyin minä, vaikka minulla oli epämieluinen\ntunne, että kyllä tiesin -- tiesin varsin hyvin.\n\n\"Ihminen, hän lyö teidät mäsäksi, niinkuin minä lyön tämän hatun!\"\nvastasi hän kovasti kiihdyksissään. \"Yhtä helposti. Kenen luulette\nsuojelevan teitä häneltä tällaisessa mieskohtaisessa riidassa?\nNavarranko? Ranskanko? Arpinaamanko? Ei yksikään niistä suojele teitä.\nVoisitte pikemminkin varastaa jalokivet kuninkaan kruunusta -- hän on\nheikko; taikka Guisen viimeisen salajuonen -- hän on jalomielinen\ntoisinaan; taikka Navarran viimeisen lemmityisen -- hän on lauhkea kuin\nvanha saapas. Teidän olisi parempi olla tekemisissä kaikkien noiden\nkanssa yhdessä, sen sanon, kuin kajota Turennen uuhikaritsoihin,\njollette halua että luunne murskataan teilauspyörilllä! Jumal'avita, se\non totta!\"\n\n\"Kiitän kohteliaimmin neuvostanne\", virkoin minä jäykästi, \"mutta arpa\non heitetty. Minä en enää peräydy. Mutta toisekseen, jos te pelkäätte,\nFresnoy...\"\n\n\"Minä pelkään, pelkään kovasti\", vastasi hän suoraan.\n\n\"Teidän nimenne ei tarvitse kuitenkaan joutua asiaan sekotetuksi\",\nsanoin minä. \"Otan itse vastatakseni kaikesta. Ilmotan nimeni tänne\nmajataloon, missä arvatenkin tullaan tekemään tiedusteluja.\"\n\n\"Tosiaan, se on jotakin\", vastasi hän miettiväisenä, \"No niin, se on\nruma juttu, mutta minä suostun siihen. Te siis tahdotte, että minä\ntulen kanssanne, vähän yli kahden, eikö niin? Ja että toiset ovat\nsatulassa kello kolme? Niinhän se oli?\"\n\nVastasin myöntävästi, hyvilläni siitä, että olin saanut hänet\nmukautumaan näinkin pitkälle. Keskustelimme sitten vielä tarkoin ja\nmoneen kertaan suunnitelmamme yksityiskohdista, päättäen ohjata\npakomatkamme Poitiers'n ja Tours'in kautta. Luonnollisesti en ilmaissut\nhänelle, minkä takia valitsin juuri Blois'n turvapaikaksemme tai mitä\ntarkotuksia minulla siellä oli, vaikka hän uteli sitä useammin kuin\nkerran ja kävi miettiväksi ja hiukan nyreäksikin, kun kartoin sitä\nhänelle selittämästä. Vähän jälkeen kello kahdeksan nousimme ullakolle\nnukkumaan. Miehemme jäivät alas lieden ympärille, kuorsaten niin\nhartaasti, että vanhan huonerähjän seinät miltei tärisivät. Isännän oli\nmäärä istua valveilla ja herättää meidät heti kuun noustessa, mutta\ntämän tehtävän olisin yhtä hyvin voinut uskoa itsellenikin, sillä\njännityksen ja epäilysten vallassa ollen nukuin tuskin ollenkaan ja\nolin aivan hereilläni, kun kuulin isännän askeleet tikapuilla ja\ntiesin, että oli aika nousta ylös.\n\nSiekailematta hyppäsin pystyyn, eikä Fresnoy ollut paljoa hitaampi.\nEmme tuhlanneet aikaa puheisiin, vaan nousimme ratsujemme selkään ja\nläksimme matkaan, taluttaen kumpikin varahevosta rinnallamme, ennenkuin\nkuu oli kunnolla kohonnut puitten latvojen yläpuolelle. Tultuamme\nlinnan metsästyspuistoon huomasimme välttämättömäksi jatkaa kulkuamme\njalan, mutta kun matkaa ei ollut pitkältä, saavuimme ilman vastuksia\nlinnan edustalle, jonka yläosa loisti kylmänä ja valkoisena kuutamossa.\n\nYö oli kaunis ja taivas ihan pilvetön, ja koko seudun täytti niin\nomituinen juhlallisuus, että seisoin tuokion sen valtaamana, tuntien\nvoimakkaana mielessäni sen vastuunalaisuuden, jonka nyt aioin ottaa\npäälleni. Tuona lyhyenä hetkenä johtuivat mieleeni kaikki edessäni\nolevat vaarat, niinhyvin itse matkan yleiset vaikeudet kuin Turennen\nkreivin kosto ja omien miesteni hillittömyys, kehottaen minua vielä\nviimeisen kerran peräytymään noin hullunrohkeasta yrityksestä. Tuohon\nvuorokauden aikaan virtaa veri miehen suonissa laimeasti ja hitaasti,\nja minun vereni oli unettomuuden ja talvisen sään jäähdyttämänä. Minun\ntäytyi muistuttaa mieleeni yksinäinen asemani, ahdinkojen ja\npettymyksien täyttämän entisyyteni, poskiani hivelevät harmaat\nhaivenet, miekkani, jota olin kauan käyttänyt kunniakkaasti, joskin\nvähän siitä hyötyen -- näitä kaikkia minun täytyi ajatella saadakseni\nrohkeuteni ja itseluottamukseni jälleen kohoamaan.\n\nJälestäpäin tulin huomanneeksi, että toverini oli jokseenkin\nsamanlaisessa mielentilassa, sillä kun kumarruin työntämään maahan\nkepakoita, jotka olin tuonut mukanani sitoakseni niihin hevoset, laski\nhän kätensä käsivarrelleni. Katsahtaessani häneen nähdäkseni, mitä hän\ntahtoi, hämmästyin hänen kuutamossa kalpeilta näyttävien kasvojensa\nhurjaa ilmettä ja varsinkin hänen silmiään, jotka kiiluivat kuin\nmielipuolella. Hän yritti puhua, mutta näytti kuin se olisi ollut\nhänelle vaikeata, ja minun täytyi kysyä häneltä töykeästi, ennenkuin\nhän sai ääntä suustaan. Ja hän puhui vain pyytääkseen minua\nkummallisella, kiihottuneella tavalla luopumaan yrityksestä ja\npalaamaan takaisin.\n\n\"Mitä, nytkö?\" sanoin minä hämmästyneenä. \"Nytkö, kun jo olemme tässä\nasti?\"\n\n\"Niin, jättäkää se!\" huusi hän, pudistaen minua miltei rajusti\nkäsivarresta. \"Jättäkää se, hyvä mies! Se päättyy pahasti, sen sanon\nteille! Jumalan nimessä, jättäkää se ja menkää kotiin, ennenkuin siitä\nseuraa pahempaa.\"\n\n\"Mitä hyvänsä siitä seuranneekin\", vastasin minä kylmästi, pudistaen\nkäteni irti hänen otteestaan ja ihmetellen kovasti tätä äkillistä\npelkuruuden puuskaa, \"mitä hyvänsä siitä seuranneekin, niin minä en\nperäydy. Te, Fresnoy, saatte tehdä niinkuin teitä haluttaa!\"\n\nHän hätkähti ja vetäytyi erilleen minusta; mutta hän ei vastannut eikä\npuhunut enää mitään. Mennessäni noutamaan tikapuita, joitten paikan\nolin iltapäivällä pannut merkille, seurasi hän minua sinne ja takaisin\nparvekkeen alla olevalle käytävälle yhtä umpimielisen äänettömänä. Olin\nuseammin kuin kerran tähystänyt innokkaasti neidin huoneen ikkunaan,\nmutta valppauteni ei keksinyt sieltä vähintäkään valoa eikä liikettä.\nVaikka tämä seikka saattoi merkitä joko sitä, että aikomukseni oli\ntullut ilmi, tai sitä, että neiti de la Vire ei luottanut minuun, en\nsiitä masentunut, vaan asetin tikapuut varovaisesti parveketta vasten,\njoka oli synkässä varjossa, ja pysähdyin ainoastaan antaakseni\nFresnoylle viimeiset ohjeet. Ne sisälsivät vain sen, että hänen oli\nvartioitava tikapuitten juurella ja puolustettava niitä, jos meidät\nyllätettäisiin, jotta pääsisin peräytymään ikkunasta, tapahtuipa\nsisäpuolella mitä tahansa.\n\nSitten kiipesin varovasti ylös tikapuita ja huotrassa oleva miekka\nvasemmassa kädessäni astuin rintasuojuksen yli. Ottaen askelen\neteenpäin ja haparoiden kädelläni, tunsin ikkunan lyijypuitteisen\nruudun ja koputin hiljaa.\n\nYhtä hiljaa painui ikkunanpuolisko sisään ja minä seurasin sitä.\nKäsivarrelleni laskeutui käsi, jonka saatoin nähdä, mutta en tuntea.\nKaikki oli pimeätä huoneessa ja edessäni, mutta käsi talutti minua\nkaksi askelta eteenpäin ja sitten äkkiä painaltaen käski minun\npysähtyä. Kuulin, kuinka jokin verho vedettiin taakseni, ja heti\nsenjälkeen poistettiin suojus kaislakynttilän päältä, ja huoneen täytti\nheikko, mutta riittävä valo.\n\nYmmärsin, että ikkunan eteen vedetty verho oli sulkenut peräytymistieni\nyhtä varmasti kuin jos ovi olisi pantu kiinni takanani. Mutta epäluulo\nväistyi pian sen luonnollisen hämmennyksen tieltä, jota ihminen tuntee\nnähdessään joutuneensa kieroon asemaan, mistä hän ei voi päästä muuten\nkuin kömpelöllä selittelyllä.\n\nHuone, johon olin tullut, oli pitkä, kapea ja matala. Se oli verhottu\ntummalla vaatteella, joka nieli valon, ja päättyi haudanomaisesti\nperällä olevaan vielä mustemmalta näyttävään vuodekomeroon. Seinän\nvieressä oli pari kolme suurta arkkua, joista yhden kannella oli\naterian jätteitä. Keskilattiaa peitti karkea matto, jolla oli pieni\npöytä, tuoli, jalkapalli ja pari jakkaraa ynnä joitakin pienempiä\nesineitä hujan-hajan kahden puoleksi täytetyn satulalaukun ympärillä.\nHoikempi ja lyhyempi niistä kahdesta olennosta, jotka olin nähnyt,\nseisoi pöydän vieressä ratsastusviitta yllään ja naamio kasvoillaan, ja\nse tapa, millä hän äänettömänä tarkasteli minua, samoinkuin hänen\nkylmä, halveksiva ilmeensä, jota ei naamio eikä viittakaan voineet\nsalata, masensivat minua vieläkin enemmän kuin tietoni siitä, että olin\nkadottanut sen avaimen, jolla olisin voinut päästä hänen\nluottamukseensa.\n\nIltapäivällä näkemäni rotevampi olento oli punaposkinen,\ntukevatekoinen, noin kolmissakymmenissä oleva nainen, jolla oli\npirteät, mustat silmät ja tuikea ryhti, jonka kiivas malttamattomuus ei\nvähääkään lieventynyt, kun hän hetkeä myöhemmin puhui minulle. Kaikki\nkuvitelmani Fanchettesta menivät nurin nähdessäni tämän naisen, joka\nsievistelemättömine puheineen ja tapoineen tuntui pikemmin\nnaisvartialta kuin hovikaunottaren kamarineitsyeltä ja näytti sopivan\nparemmin vartioimaan juonikasta neitosta kuin auttamaan häntä\nsellaisella karkuretkellä kuin mikä nyt oli edessämme.\n\nHän seisoi jonkunverran taempana herratartaan, punakka käsi leväten sen\ntuolin selustalla, mistä neiti nähtävästi oli noussut ylös minun\nsaapuessani. Muutamia sekunteja, jotka minusta tuntuivat minuuteilta,\nme tuijotimme toisiimme äänettöminä, neidin vastattua kumarrukseeni\npienellä päännyökkäyksellä. Sitten, nähdessäni, että he odottivat minun\npuhuvan, minä avasin suuni.\n\n\"Neiti de la Vire, luullakseni?\" kuiskasin empien.\n\nHän taivutti jälleen päätään; siinä kaikki.\n\nKoetin puhua itseluottamuksella. \"Suonette anteeksi, neiti\", lausuin\nminä, \"jos esiintymiseni tuntuu äkilliseltä, mutta aika on nyt kaikista\ntärkeintä. Hevoset odottavat sadan askeleen päässä talosta, ja kaikki\non valmisteltu pakoanne varten. Jos lähdemme heti, on pääsymme\nesteetön. Tunninkin viivytys voi aiheuttaa ilmitulon.\"\n\nVastaukseksi hän nauroi naamionsa takaa -- nauroi kylmästi ja\nivallisesti. \"Te olette liian hätäinen, hyvä herra\", sanoi hän,\nkirkkaassa äänessään sama sävy kuin naurussaankin, mikä nostatti\nsydämessäni miltei suuttumuksen tunteen. \"Minä en tunne teitä; tahi\noikeammin sanoen, minä en tiedä teistä mitään, mikä oikeuttaisi teidät\nsekaantumaan minun asioihini. Te olette liian nopea otaksumissanne,\nhyvä herra. Te sanotte tulevanne ystävän lähettämänä. Kenen?\"\n\n\"Erään, josta olen ylpeä saadessani kutsua häntä sillä nimellä\",\nvastasin niin maltillisesti kuin saatoin.\n\n\"Hänen nimensä!\"\n\nVastasin lujasti, etten voinut sitä ilmaista. Ja niin sanoessani\nkatsoin häneen lujasti.\n\nTämä näytti hetkeksi tyrmistyttävän ja hämmentävän häntä, mutta tuokion\nperästä hän jatkoi: \"Mihin aiotte viedä minut?\"\n\n\"Blois'han, ystäväni ystävän asuntoon.\"\n\n\"Te käytätte vaativaista puhetapaa\", vastasi hän hymähtäen. \"Näyttää\nsiltä kuin olisitte saanut suuria tuttavuuksia viime aikoina! Mutta\nteillä on arvatenkin minulle jokin kirje, ainakin jokin merkki, jokin\ntakuu siitä, että te todellakin olette se, mikä väitätte olevanne,\nherra de Marsac?\"\n\n\"On totta, neiti\", sopersin minä, \"minun täytyy selittää. Minun täytyy\nsanoa teille...\"\n\n\"Ei, herra\", huudahti hän kiivaasti, \"ei ole tarvis mitään sanoa. Jos\nteillä on se, mistä puhuin, niin näyttäkää se! Te tässä hukkaatte\naikaa. Älkäämme tuhlatko enempää sanoja!\"\n\nMinä olin käyttänyt hyvin vähän sanoja, ja Jumala tietää, ettei\nmielentilani sallinutkaan monisanaisia selityksiä. Mutta kun olin\nsyyllinen, el minulla ollut muuta vastattavana kuin sanoa nöyrästi\ntotuus. \"Minulla oli sellainen merkki, josta te mainitsitte\", lausuin\nminä, \"vielä tänään iltapäivällä, nimittäin kultarahan puolikas, jonka\nystäväni uskoi minulle. Mutta häpeäkseni on minun sanottava, että se\nvarastettiin minulta muutamia tunteja sitten.\"\n\n\"Varastettiin teiltä!\" huudahti hän.\n\n\"Niin, neiti; ja siitä syystä en voi sitä teille näyttää\", vastasin\nminä.\n\n\"Ette voi sitä näyttää? Ja te uskallatte tulla luokseni ilman sitä!\"\nhän huusi niin kiivaasti, että en voinut olla säpsähtämättä, niin\nvalmistunut kuin olinkin soimauksiin. \"Te tulette minun luokseni! Te!\"\njatkoi hän. Ja sitten hän syyti päälleni solvauksia, kutsuen minua\nhävyttömäksi tungettelijaksi, ja antaen minulle lukemattomia muita\nnimiä, joita muistellessani vieläkin punastun, ja osottaen kaiken\nkaikkiaan sellaista intohimoisuutta, joka jo olisi hämmästyttänyt\nminua, jos se olisi näyttäytynyt hänen seuranaisessaan, mutta joka\nniin hennossa ja nähtävästi heikossa olennossa ilmeten suorastaan\ntyperrytti ja tyrmistytti minut. Niin syyllinen kuin olinkin, en voinut\nkäsittää hänen tavatonta katkeruuttaan enkä hänen sanojensa ääretöntä\nhalveksivaisuutta, ja minä tuijotin häneen sanattoman ihmetyksen\nvallassa, kunnes hän omasta tahdostaan antoi minulle avaimen, joka teki\nhänen tunteensa minulle ymmärrettäviksi. Uudessa raivonpurkauksessa hän\nrepäisi pois naamionsa, ja hämmästyksekseni näin edessäni saman nuoren\nhovinaisen, jonka olin tavannut Navarran kuninkaan odotushuoneessa ja\njonka onnettomuudekseni olin saattanut Mathurinen pilkanteon esineeksi.\n\n\"Kuka on palkannut teidät\", jatkoi hän, pieniä nyrkkejään pusertaen ja\nharmin kyyneleet silmissään, \"tekemään minut hovin naurunesineeksi? Oli\njo kyllin siinä, että ajattelin teitä sopivaksi välikappaleeksi niille,\njoilta minulla oli oikeus odottaa apua! Oli jo kyllin siinä, että\nluulin heidän ajattelemattoman valintansa takia olevani pakotettu\nvalitsemaan joko inhottavan vankeuden tahi sen naurettavuuden, jolle\nteidän apunne vastaanottaminen panisi minut alttiiksi! Mutta että te\nolisitte uskaltanut omasta alotteestanne seurata minua, te, hovin\npilkkataulu...\"\n\n\"Neiti!\" huudahdin minä.\n\n\"Viheliäinen, reikähihainen seikkailija!\" jatkoi hän nauttien\njulmuudestaan. \"Se menee yli siedettäväisyyden rajojen! Sitä ei voi\nenää kärsiä! Se...\"\n\n\"Ei, neiti; teidän täytyy kuunnella minua!\" huusin minä niin ankarasti\nettä se vihdoinkin pysähdytti hänet. \"Olkoon, että olen köyhä, mutta\nolen kuitenkin aatelismies; niin, neiti\", jatkoin lujasti, \"aatelismies\nja viimeinen jäsen suvussa, joka on puhutellut teidän sukuanne\nvertaisenaan. Ja minä vaadin, että te kuuntelette minua. Minä vannon,\nettä tänne tullessani luulin teidän olevan täysin tuntemattoman\nitselleni! En tiennyt koskaan nähneeni teitä, en tiennyt koskaan ennen\ntavanneeni teitä.\"\n\n\"Minkätähden sitten tulitte?\" kysyi hän ilkeästi.\n\n\"Tulin niitten henkilöitten tahdosta, joita juuri mainitsitte. He\nantoivat haltuuni merkin, jonka olen kadottanut. Siinä on ainoa\nhairahdukseni, ja sitä pyydän teiltä anteeksi.\"\n\n\"Siihen teillä on syytäkin\", vastasi hän katkerasti, mutta sentään\nmuuttuneella sävyllä, ellen erehtynyt, \"jos kertomuksenne vain on\ntotta.\"\n\n\"Niin, siinäpä sen kuulitte!\" säesti seuranainen hänen rinnallaan.\n\"Tässä on tehty melua tyhjästä. Te sanotte itseänne aatelismieheksi, ja\nteillä on sellainen nuttukin kuin...\"\n\n\"Hiljaa, Fanchette!\" sanoi neiti käskevästi. Ja sitten hän seisoi\nhetkisen äänettömänä, katsoen minuun kiinteästi, huulet kiihtymyksestä\nvärisevinä ja hehkuvan punaiset pilkut poskillaan. Hänen puvustaan ja\nmuistakin seikoista saattoi selvästi nähdä, että hän oli päättänyt\npaeta, jos olisi saanut nähdä merkin; nähdessäni tämän ja tietäessäni\nkuinka vastahakoinen nuori tyttö on luopumaan päähänpistoistaan,\nsaatoin vielä vähän toivoa, ettei hänen epäluottamuksensa ja kieltonsa\nkestäisi. Ja niin lopulta kävikin.\n\nKun hän avasi suunsa seuraavan kerran, oli hänen sävyssään ainoastaan\ntyyntä halveksimista. \"Te puolustatte itseänne taitavasti\", sanoi hän,\nrummuttaen sormillaan pöytään ja katsoen minuun kiinteästi. \"Mutta\nvoitteko sanoa minulle jotain syytä, minkä takia mainitsemanne henkilö\nolisi valinnut sellaisen lähettilään?\"\n\n\"Voin\", vastasin rohkeasti. \"Hän teki sen siksi, ettei voitaisi häntä\nepäillä teidän pakonne toimeenpanijaksi.\"\n\n\"Ohoo!\" huudahti hän, kipinä äskeistä intohimoa äänessään. \"Tulisi siis\nlaskettavaksi liikkeelle sellainen puhe, että neiti de la Vire on\nkarannut Chizéstä herra de Marsacin kanssa, vai mitä? Kylläpä sen\nsaatoin arvatakin!\"\n\n\"Herra de Marsacin avulla\", vastasin minä, oikaisten kylmästi hänen\nsanojaan. \"On teidän asianne\", jatkoin sitten, \"verrata tätä haittaa ja\ntänne jäämisen epämieluisuutta keskenään. Minun on ainoastaan\npyydettävä teitä tekemään päätöksenne pian. Aika on täperällä, ja minä\nolen viipynyt täällä jo liian kauan.\"\n\nSanat olivat tuskin päässeet huuliltani, kun ne saivat vahvistusta\nkaukaisesta äänestä -- kiinnipaiskatun oven synnyttämästä melusta, mikä\nsiihen vuorokauden aikaan kajahtavana -- arvioni mukaan oli kello yli\nkolmen -- ei voinut merkitä muuta kuin pahaa. Tätä melua seurasi heti,\nmeidän vielä kuunnellessamme kohotetuin sormin, toisia ääniä --\ntukahdutettu huudahdus ja raskaitten askelien töminä etäisessä\nkäytävässä. Neiti katsahti minuun ja minä hänen seuranaiseensa. \"Ovi!\"\nkuiskasin minä. \"Onko se lukittu?\"\n\n\"Lukittu ja teljetty!\" vastasi Fanchette. \"Ja suuri arkku pantu eteen.\nTulla kolistakoot vain; ei heistä ole mitään pelkoa vähään aikaan.\"\n\n\"Sitten teillä on vielä aikaa, neiti\", kuiskasin minä, peräytyen\naskeleen ja tarttuen ikkunan edessä olevaan verhoon. Ehkä tekeydyin\nkylmäverisemmäksi kuin olin. \"Ei ole liian myöhäistä. Jos haluatte\njäädä, niin sille en voi mitään. En voi sitä auttaa. Jos taas päätätte\nuskoa itsenne minun huomaani, niin vannon aateliskunniani kautta\ntahtovani olla tuon luottamuksen arvoinen -- palvella teitä\nuskollisesti ja suojella teitä viimeiseen asti! Enempää en voi sanoa.\"\n\nHän vapisi ja katsoi minusta oveen, jolle joku oli juuri alkanut\nkuuluvasti kolkuttaa. Se näytti vaikuttavan häneen ratkaisevasti.\nHuulet raollaan, katse kiihtyneenä hän kääntyi äkkiä Fanchetteen päin.\n\n\"Niin, menkää vain jos haluatte\", vastasi nainen äreästi, lukien\ntarkotuksen hänen katseestaan. \"Suurempaa roistoa ei voi olla kuin se,\njosta meillä on kokemusta. Mutta kun kerran olemme lähteneet, niin\ntaivas meitä auttakoon, sillä jos hän saavuttaa meidät, niin me saamme\nmaksaa kalliisti!\"\n\nTyttö ei puhunut itse, mutta sitä ei tarvittukaan. Ovella kasvoi melu\njoka hetki, ja seasta alkoi kuulua äkäisiä kehotuksia Fanchettelle\naukaisemaan ja uhkauksia ellei hän pian tottelisi. Minä annoin asioille\näkkiratkaisun sieppaamalla toisen satulalaukuista -- toisen annettiin\njäädä -- ja sivalsin sivulle ikkunaa peittävän verhon. Samassa\nFanchette sammutti kynttilän -- viisaasti kyllä -- ja vetäisten auki\novi-ikkunan minä astuin parvekkeelle, toisten seuratessa kintereilläni.\n\nKuu oli noussut korkealle ja valaisi kirkkaasti talon edustalla olevan\npienen aukeaman, joten saatoin selvästi erottaa tikapuut ja niitten\nympäristön. Ihmeekseni ei Fresnoy ollutkaan paikallaan, eikä häntä\nnäkynyt missään. Mutta kun samassa kuulin vasemmalta puoleltani talon\ntaustalta huudon, joka ilmaisi, ettei vaara rajottunut enää yksinomaan\ntalon sisäpuolelle, päätin, että hän oli mennyt sinne ehkäisemään\nhyökkäystä. Enempää siekailematta aloin siis laskeutua niin nopeaan\nkuin taisin, miekka toisessa kainalossani ja satulalaukku toisessa.\n\nOlin puolivälissä alas tulemassa ja neiti oli jo astumassa tikapuille\nseuratakseen minua, kun kuulin askeleita alhaalta ja näin Fresnoyn\ntulevan juosten miekka kädessään.\n\n\"Joutuin, Fresnoy!\" huusin minä. \"Hevosten luo, ja irrottakaa ne!\nJoutuin!\"\n\nLuistin alas lopun matkaa, otaksuen että hän oli mennyt tekemään mitä\npyysin. Mutta olin tuskin saanut jalkani maahan, kun kylkeeni sattui\nraju isku, joka sai minut horjahtamaan kolmen askeleen päähän\ntikapuista. Hyökkäys oli niin äkillinen ja odottamaton, että jollen\nolisi nähnyt sivullani Fresnoyn mulkoilevia, vihasta raivostuneita\nkasvoja ja kuullut hänen kiivasta hengitystään hänen koettaessaan\nirrottaa miekkaansa, joka oli tunkeutunut satulalaukkuni lävitse, en\nolisi milloinkaan tullut tietämään, kuka tuon iskun oli antanut tahi\nkuinka täperällä pelastumiseni oli ollut.\n\nOnneksi tajusin tilanteen ajoissa, ennenkuin hän ehti saada irti\nsäiläänsä, ja se antoi käteeni tarmoa. En voinut paljastaa miekkaani\nsellaisessa käsikähmässä, vaan päästäen irti satulalaukun, joka oli\npelastanut henkeni, iskin miekkani kahvalla kaksi kertaa häntä\nkasvoihin niin rajusti, että hän kaatui takaperin ja jäi makaamaan\nruohikolle, tumma, yhä laajeneva tahra ylöspäin kääntyneissä\nkasvoissaan.\n\nSe oli tuskin tehty, ennenkuin naiset olivat ehtineet tikapuitten\njuurelle ja seisoivat vieressäni. \"Joutuin!\" huudahdin heille, \"tahi he\novat kimpussamme!\" Tarttuen neidin käteen, juuri kun puolikymmentä\nmiestä tuli juosten nurkan takaa, hyppäsin hänen kanssaan alas muurin\naukosta, ja pakottaen hänet juoksemaan minkä suinkin pääsi, syöksyimme\nsen avonaisen alueen poikki, mikä oli meidän ja metsänrinnan välillä.\nPäästyämme puitten suojaan, mistä meitä ei saattanut nähdä, oli minun\nvielä irrotettava hevoset ja autettava neiti ja seuranainen ratsaille\nkiireimmän kautta.\n\nMutta seuralaisteni ihailtava kylmäverisyys ja mielenmaltti ynnä\ntakaa-ajajiemme vastahakoisuus poistumaan avonaiselta maalta, he kun\neivät tienneet meidän lukumääräämme, saivat aikaan sen, että kaikki\ntapahtui verrattain tyynesti. Hyppäsin Cidin selkään (minulla on aina\nollut tapana opettaa hevoseni seisomaan rauhallisesti irrallaan, enkä\ntiedä mikä taito olisikaan hyödyllisempi tiukassa paikassa), ja\nsivaltaen Fresnoyn hiirakkoa kupeille, jotta se syöksähti laukkaan,\nsuuntasin kulkumme polulle, jota myöten olin saapunut linnaan\niltapäivällä. Tiesin, että se oli tasainen ja vapaa haitallisista\noksista, ja valitsemalla sen arvelin ehkä eksyttäväni takaa ajajat\njäliltämme joksikin aikaa, saattaen heidät siihen luuloon, että olimme\nlähteneet etelää kohti kylän läpi vievän tien sijasta.\n\n\n\n\nV. Matka Blois'han.\n\n\nPääsimme tielle ilman esteitä tai vastuksia, ja kirkkaassa kuunvalossa\noli helppo osata kylään. Ajoimme sen läpi majatalolle, missä olimme\nvähällä törmätä yhteen neljän evankelistan kanssa, jotka seisoivat oven\nedustalla valmiina lähtemään. Joutuisasti ja määräävällä äänellä käskin\nheidän nousta ratsaille, ja arvaamattomaksi ilokseni he tottelivatkin\nnapisematta tai mainitsematta sanaakaan Fresnoysta. Seuraavassa\ntuokiossa karautimme pois kyläpahasesta ja olimme Melleen vievällä\ntiellä, Poitiers noin kolmentoista penikulman päässä edessämme. Katsoin\ntaakseni ja olin erottavinani liikkuvia valoja linnasta päin; mutta\npäivänkoittoon oli vielä kaksi tuutia, ja kuunvalossa en voinut\nvarmasti päättää, olivatko ne todellisia vaiko ainoastaan pelokkaan\nmielikuvitukseni luomia.\n\nMuistan, kuinka kolme vuotta aikaisemmin, kun tapahtui tuo kuuluisa\npaluu Angers'ista -- kun Condén prinssi oli vienyt armeijansa Loiren\ntoiselle puolelle ja paluun joen yli käytyä mahdottomaksi oli pakotettu\nlähtemään laivalla Englantiin, jättäen itsekunkin selviytymään omin\nneuvoin -- muistan hyvin, kuinka tuolloin ratsastin yksinäni, pistooli\nkädessäni enemmän kuin kymmenen penikulmaa vihollismaan läpi ohjaksia\nkiristämättä. Mutta huoleni rajottui silloin yksinomaan itseeni ja\nhevoseeni. Vaarat, joille olin alttiina jokaisessa kahlauspaikassa ja\ntienristeyksessä, olivat sellaisia, jotka erottamattomasti kuuluvat\nsotaretkeen ja synnyttävät urheissa sydämissä vain hurjaa mielihyvää,\njota muuten saa harvoin nauttia. Ja vaikka ratsastinkin silloin\nsotapoluilla, ja milloin en voinut aiheuttaa kauhua muissa, sain pelätä\nitse, niin ei tarkotuksissani kuitenkaan ollut mitään salaista tai\npeiteltävää.\n\nNyt oli laita aivan toisin. Ensimäisten tuntien aikana Chizéstä\nlähdettyämme tunsin tuskallista kiihotusta, levottomuutta,\nkuumeenomaista maltittomuutta päästä eteenpäin, mikä oli minulle aivan\nuutta. Se painoi rohkeuteni mahdollisimman alas ja saattoi minut\nluulemaan kaikkia tuulentuomia ääniä takaa-ajon ääniksi, muuttaen\nvasaran helähdykset alasinta vastaan miekkojen kalskeeksi ja omien\nmiesteni puheet takaa-ajajien huudoiksi. Ei vaikuttanut mitään, vaikka\nneiti ratsasti kuin mies ja hypäten tiellä olevien esteitten yli osotti\nomaavansa rohkeutta ja kestävyyttä enemmän kuin olin voinut\nodottaakaan. Minä en voinut ajatella muuta kuin edessämme olevaa neljää\npitkää päivää, joista jokaisessa oli kaksikymmentäneljä tuntia ja joka\ntunti täynnä lukemattomia häviön ja perikadon mahdollisuuksia.\n\nTosiaankin, mitä kauemmin mietin asemaamme -- ja ratsastaessamme\nmilloin veden peittämissä notkoissa pärskytellen, milloin\nlouhikkoisilla rinteillä kompastellen, minulla oli yllinkyllin aikaa\nmiettiä -- sitä suuremmilta näyttivät edessämme olevat vaikeudet.\nMenettäessäni Fresnoyn olin tosin vapautunut yhdestä levottomuuden\naiheesta, mutta olin samalla jäänyt yhtä hyvää miekkaa vähemmälle, ja\nennestäänkin oli meillä niitä liian vähän. Loiren ja meidän välillämme\noleva seutu oli, meidän puolueemme ja liigan rajamaana ollen, joutunut\nniin tiheään sodan hävityksille alttiiksi, että se oli tullut\nryöväreitten ja kaikkinaisen epäjärjestyksen tyyssijaksi. Talonpojat\nolivat paenneet kaupunkeihin, ja heidän sijalleen oli asettunut\nryövärijoukkoja ja karkulaisia molemmista sotaakäyvistä puolueista,\npitäen asuntoa Poitiers'n seutujen raunioituneissa kylissä ja\nryöstellen kaikkia, jotka vain uskalsivat tiellä liikkua. Näitten\nvaarojemme lisäksi kerrottiin kuninkaallisen armeijan olevan hiljalleen\ntulossa eteläänpäin Nevers'in herttuan johdolla jonkun matkan päässä\nkulkusuuntamme vasemmalla puolella, samalla kun Niort'ia vastaan\nlähetetty hugenottiosasto oli myöskin liikkeellä muutamien penikulmien\npäässä meistä.\n\nJos mukanani olisi ollut neljä reimaa ja luotettavaa kumppalia, olisin\nvoinut katsoa tätäkin tilannetta silmiin hymysuin ja kevein sydämin.\nMutta tieto siitä, että neljä miestäni saattoivat tehdä kapinan millä\nhetkellä tahansa, tai, mikä vieläkin pahempaa, vapautua minusta ja\nkaikesta kurista yhdellä ainoalla salakavalalla iskulla, samanlaisella\nkuin Fresnoy oli minuun tähdännyt, täytti minut alati läsnäolevalla\npelolla, joka vaati minulta äärimäisiä tahdonponnistuksia salatakseni\nsitä heiltä, mutta jota turhaan koetin peittää neiti de la Viren\nterävämmältä katseelta.\n\nVaikuttiko tämä seikka häneen sen, että hän sai minusta huonomman\nkäsityksen kuin minkä hetki sitten olin toivonut hänellä minusta\nolevan, vai alkoiko hän, nyt kun se oli liian myöhäistä, katua\npakoaan ja paheksua minun osuuttani siihen, on vaikea sanoa. Mutta\npäivänkoitteesta lähtien hän alkoi kohdella minua kylmällä epäluulolla,\nmikä oli melkein yhtä epämiellyttävää kuin se halveksiva ylemmyys, joka\nilmeni hänen sävyssään silloin, kun hän suvaitsi sanoa minulle jotakin,\nmikä kuitenkin harvoin tapahtui.\n\nHän ei kertaakaan antanut minun unohtaa, että minä olin hänen\nsilmissään köyhä seikkailija, jonka hänen ystävänsä olivat palkanneet\nsaattamaan hänet turvalliseen paikkaan, mutta jolla ei ollut mitään\noikeuksia pienimpäänkään tuttavallisuuteen tai tasa-arvoisuuteen. Kun\npyysin saada korjata hänen satulaansa, käski hän seuranaisensa tulla\npitämään hänen hameensa liepeitä, jottei käteni edes vahingossa\nkoskettaisi sen palletta. Ja kun tahdoin tuoda hänelle viiniä Mellessä,\nmihin pysähdyimme pariksikymmeneksi minuutiksi, kutsui hän Fachettea\nojentamaan sen hänelle. Hän ratsasti enimmältä osalta naamio\nkasvoillaan ja seuranaisensa rinnalla. Yksi hyvä vaikutus hänen\nylpeydellään ja pidättyväisyydellään kuitenkin oli: ne synnyttivät\nmiehissäni voimakkaan tunteen hänen arvostaan ja tärkeydestään ja siitä\nvaarasta, mikä heitä uhkaisi, jos he rupeaisivat häntä vastustamaan.\n\nMolemmat Fresnoyn pestaamat miehet määräsin ratsastamaan parikymmentä\naskelta edellä. Luukkaan ja Johanneksen sijotin viimeisiksi. Tällä\ntavoin arvelin pysyttäväni heidät hiukan erillään toisistaan. Itse\npuolestani aioin ratsastaa neidin rinnalla, mutta hän antoi minun niin\nselvästi oivaltaa läheisyyteni olevan hänelle epämieluisen, että minä\njättäydyin jälemmäksi, antaen hänen ratsastaa Fanchetten kanssa ja\ntyytyen jälkimäisten evankelistain seuraan, joita koetin tehdä\ninnokkaiksi kannattamaan tarkotuksiani.\n\nOnneksemme eivät pahimmat pelkoni toteutuneet, vaan me tapasimme tien\nmiltei autiona -- niinkuin valitettavasti oli suurin osa seutuakin sen\nmolemmin puolin -- emmekä kohdanneet muita kuin pieniä matkaseurueita,\njotka, nähdessään esiratsastajien roistomaisen ulkomuodon, väistyivät\nkauas syrjään tieltämme ja olivat iloisia päästessään meistä pelkällä\nsäikähdyksellä. Sivuutimme Lusignanin, karttaen sen katuja, mutta\nkulkien kuitenkin niin läheltä sitä, että saatoin osottaa neidille sen\nkuuluisan linnan paikan, joka tarun, mukaan oli vedenneito Melusinan\nrakentama ja jonka liigan joukot olivat hävittäneet kolmetoista vuotta\nsitten. Hän otti kuitenkin tiedonantoni vastaan niin kylmästi, etten\nhalunnut jatkaa sen pitemmälle, vaan kohauttaen olkapäitäni jättäydyin\njälemmäksi ja ratsastin äänettömänä, kunnes pari tuntia puolenpäivän\njälkeen Poitiers'n kaupunki tuli näkyviin muuriensa ja torniensa\nympäröimänä matalalla kummullaan keskellä seutua, joka kesänaikaan oli\nrehevien viinitarhojen peitossa, mutta joka nyt näytti ruskealta,\nalastomalta ja kolkolta.\n\nFanchette kääntyi ja kysyi minulta lyhyesti, oliko se Poitiers.\n\nVastasin myöntävästi, mutta lisäsin, että erinäisistä syistä en aikonut\npysähtyä sinne, vaan olla yötä eräässä kylässä penikulman päässä\nkaupungista, missä oli siedettävä majatalo.\n\n\"Tulemme vallan hyvin toimeen täälläkin\", vastasi nainen töykeästi. \"Ja\noli miten oli, neiti ei tahdo mennä sen edemmäksi. Hän on väsynyt ja\nhänellä on kylmä, ja lisäksi on hän kastunut. Hän on jo tehnyt\ntarpeeksi pitkän matkan.\"\n\n\"Luulen kuitenkin\", vastasin naisen tuttavallisuuden ärsyttämänä, \"että\nneiti muuttaa mielensä kuullessaan ne syyt, joitten vuoksi tahdon mennä\nedemmäksi.\"\n\n\"Neiti ei halua niitä kuulla, hyvä herra\", vastasi asianomainen itse\nhyvin terävästi.\n\n\"Arvelen kuitenkin, että teidän olisi parempi kuulla ne\", väitin minä\nkääntyen kunnioittavasti häneen päin. \"Nähkääs, neiti...\"\n\n\"Minä näen ainoastaan yhden asian\", huudahti hän, siepaten pois\nnaamionsa ja näyttäen kasvonsa, jotka tosin olivat kauniit, mutta sillä\nhetkellä suuttumuksesta ja kärsimättömyydestä punottavat, \"ja se on se,\nettä tapahtukoon mitä hyvänsä, minä jään yöksi Poitiers'hen.\"\n\n\"Jos tyytyisitte lepäämään tunnin verran?\" esitin minä kohteliaasti.\n\n\"Minä en tyydy!\" vastasi hän pontevasti. \"Ja tahdon sanoa teille kerta\nkaikkiaan\", jatkoi hän kiivaasti, \"että te menette rohkeudessanne liian\npitkälle. Te olette täällä saattamassa minua ja antamassa määräyksiä\nnoille ryysymekoille, joilla olette katsonut soveliaaksi häväistä\nseuraamme, mutta teidän tehtävänne ei ole antaa määräyksiä minulle eikä\narvostella minun tekojani. Olkaa hyvä ja pysykää täst'edes\nvelvollisuuksienne rajoissa.\"\n\n\"Haluni on ainoastaan totella teitä\", vastasin minä, tukahuttaen\nmieleni kuohunnan ja puhuen niin tyynesti kuin suinkin saatoin.\n\"Mutta koska tärkein velvollisuuteni on pitää huolta teidän\nturvallisuudestanne, olen vakavasti päättänyt, etten jätä huomioon\nottamatta mitään, mikä voi edistää sitä tarkotusta. Te ette ole\najatellut sitä, että jos meitä takaa-ajava joukkue ehtii Poitiers'hen\ntänä iltana, niin meitä tullaan etsimään kaupungista ja me joudumme\nkiinni. Jos taas saadaan kuulla, että olemme sivuuttaneet kaupungin,\nniin ajoa ei ehkä jatketa sen pitemmälle; varmastikaan sitä ei jatketa\npitemmälle tänä iltana. Siitä syystä emme voi\", lisäsin lujasti, \"jäädä\nPoitiers'hen yöksi\".\n\n\"Herra\", huudahti hän, katsoen minuun kasvot hämmästyksestä ja\nsuuttumuksesta tulipunaisina, \"uskallatteko...?\"\n\n\"Uskallan tehdä velvollisuuteni\", vastasin minä kooten rohkeuteni,\nvaikka mieltäni kirvelikin. \"Minä olen kyllin vanha mies ollakseni\nteidän isänne, eikä minulla ole paljon menetettävää, muuten en\nolisikaan nyt tässä. En välitä siitä, mitä te ajattelette tai sanotte\nminusta, kun vaan saan tehdyksi sen, minkä olen ottanut tehdäkseni, ja\nsaatetuksi teidät turvallisesti ystävienne suojaan. Mutta kylliksi\nsiitä, me olemme nyt portilla. Jos sallitte, niin ratsastan rinnallanne\nkulkiessamme katuja pitkin. Siten herätämme vähemmän huomiota.\"\n\nOdottamatta hänen myöntymystään, mitä hän sangen todennäköisesti tuskin\nolisi antanutkaan, kannustin hevostani eteenpäin ja asetuin hänen\nrinnalleen, viitaten Fanchettea jäämään jälemmäksi. Tämä totteli\nsanattomana harmista, neidin heittäessä minuun murhaavan silmäyksen ja\nkatsellessa ympärilleen voimattomassa vihassa, ikäänkuin hänellä olisi\nollut aikomuksena pyytää ohikulkijoilta apua minua vastaan. Mutta hän\nmalttoi sentään mielensä ja tyytyen mumisemaan sanan \"hävytön\" pani\nnaamionsa jälleen kasvoilleen, mitä tehdessään hänen sormensa näyttivät\nvapisevan aikalailla.\n\nSataa tihuutti hiljakseen ja iltapäivä kallistui lopulleen saapuessamme\nkaupunkiin, mutta huomasin että kaduilla vallitsi siitä huolimatta\nvilkas elämä. Ihmisiä seisoi ryhmissä vakavan näköisinä keskustellen.\nJostakin kuului kellon kumahtelua, ja tuomiokirkon lähellä seisoi\nmelkoinen väkijoukko kuuntelemassa miestä, joka näytti lukevan jotain\nseinään kiinnitettyä ilmotusta tai julistusta. Toisessa paikassa oli\nsotamies, joka oli liigan punaisissa väreissä, mutta tahraisena\nja täpläisenä kuin juuri matkalta tullut, puhumassa jotakin\nkansanjoukolle, joka kuunteli häntä henkeään pidättäen, näyttäen\nriippuvan silmillään kiinni hänen huulissaan. Läheisessä kulmauksessa\noli kourallinen pappeja, jotka kuiskailivat keskenään murheellisin\nkasvoin. Useat tuijottivat meihin ohikulkiessamme, ja jotkut olisivat\npuhutelleetkin, mutta minä ratsastin vakaasti eteenpäin antautumatta\nkeskusteluihin. Pohjoisportille tullessamme värähdytti minua kuitenkin\nouto pelko, sillä vaikka päivänlaskuun oli vielä runsaasti puoli\ntuntia, oli portinvartija panemassa sitä kiinni. Meidät nähdessään hän\nodotti muristen, kunnes saavuimme paikalle, ja mutisi sitten\nvastaukseksi ihmettelevään huomautukseeni jotakin kummallisista ajoista\nja itsepäisistä ihmisistä, joille täytyi tehdä mieliksi. En kuitenkaan\npaljoa piitannut siitä, mitä hän sanoi, haluten vain päästä portin ohi\nja jättää kulustamme niin vähän jälkiä kuin suinkin.\n\nNiin pian kuin olimme kaupungin ulkopuolella, jättäydyin jälelle,\nluovuttaen paikkani Fanchettelle. Kulkea nytkyttelimme vielä yhden\npitkän ja aution penikulman, äänettöminä, hevoset ja miehet yhtä\nväsyneinä ja alakuloisina, naiset niin nääntyneinä, että jaksoivat\ntuskin pysyä satulassaan. Aloin jo pelätä verottaneeni neidin voimia\nliiaksi, kun vihdoinkin suureksi huojennuksekseni joen ja tien\nristeyksessä tulivat näkyviin, sen majatalon pitkät ja matalat\nrakennukset, johon olin aikonut pysähtyä. Paikka näytti tyhjältä ja\nkolkolta, sillä hämärä oli tihenemässä. Mutta kun peräkkäisessä jonossa\netenimme pihaan yksi kerrallaan, loisti valovirta vastaamme ovista ja\nikkunoista ja lukuisat elähyttävät ja virkistävät äänet tervehtivät\nkorviamme.\n\nHuomatessani, että neiti oli turtunut ja jäykistynyt pitkästä\nistumisesta, olisin tahtonut auttaa häntä laskeutumaan satulasta. Mutta\nhän hylkäsi tarjoomukseni kiivaasti, ja minun täytyi tyytyä kehottamaan\nisäntää hankkimaan neidille ja hänen seuranaiselleen parhaat saatavissa\nolevat mukavuudet ja toimittamaan heille mahdollisimman rauhallisen\nhuoneen. Mies suostui hyvin kohteliaasti ja vakuutti, että kaikki\ntulisi tehdyksi. Mutta huomasin, että hänen silmänsä harhailivat hänen\npuhuessaan ja että hänellä näytti olevan jotakin sydämellään. Kun hän\npalasi toimitettuaan heille, mitä olin määrännyt, sain sen tietää.\n\n\"Satuitteko koskaan näkemään häntä?\" kysyi hän huokaisten; hänen\nmurheellisuuteensa sekottui kuitenkin samalla ilmeistä mielihyvää.\n\n\"Näkemään, ketä?\" vastasin minä tuijottaen häneen, sillä ei kumpikaan\nmeistä ollut maininnut ketään.\n\n\"Herttuata.\"\n\nTuijotin häneen jälleen ihmetyksen ja epäluulon vaiheilla. \"Ei kai\nNevers'in herttua liene näillä main?\" sanoin vitkastellen. \"Olen\nkuullut hänen olevan lännessä päin Bretagnen rajoilla.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti isäntä, kohottaen kätensä hämmästyksissään.\n\"Ettekö te ole kuullutkaan?\"\n\n\"En ole kuullut mitään\", vastasin kärsimättömästi.\n\n\"Ettekö ole kuullut, että kaikkein mahtavin ja ylhäisin herra, Guisen\nherttua on kuollut?\"\n\n\"Guisen herttuako kuollut? Se ei ole totta!\" huudahdin hämmästyen.\n\nHän nyökäytti kuitenkin päätään moneen kertaan erittäin tärkeän\nnäköisenä, näyttäen siltä, kuin olisi hän aikonut kertoa minulle\njoitakin yksityisseikkoja. Mutta muistaessaan, kuten minusta näytti,\npuhuvansa useitten vieraitten kuullen, jotka istuivat takanani suuren\ntulennoksen ääressä sekä silmät että korvat auki, tyytyikin hän\nmuuttamaan pyyhinliinan toiselle käsivarrelleen ja lisäämään vain:\n\"Niin, kuollut kuin kivi. Uutinen siitä saapui tänne eilen ja nosti\naika hälinän. Se tapahtui Blois'ssa joulun aatonaattona, jos tiedot\npaikkansa pitävät.\"\n\nOlin kuin ukkosenlyömä. Tämä oli uutinen, joka saattoi muuttaa Ranskan\nulkonäköä. \"Kuinka se tapahtui?\" kysyin minä.\n\nIsäntäni peitti suunsa kädellään ja yskäisi, ja nykäisten minua salaa\nhihasta antoi hiukan häpeilevän näköisenä ymmärtää, ettei hän voinut\nsanoa enempää julkisesti. Olin esittämäisilläni jonkin tekosyyn\nvetäytyäkseni pois hänen kanssaan, kun äreä ääni, joka nähtävästi\ntarkotti minua, sai minut kääntymään äkkiä ympäri. Näin vieressäni\npitkän, laihakasvoisen jakobiini-pukuisen munkin. Hän oli noussut\ntuoliltaan tulen äärestä ja näytti olevan hillittömän kiihtymyksen\nvallassa.\n\n\"Kuka kysyy, kuinka se tapahtui?\" huusi hän pyöritellen silmiään, mutta\nkuitenkin, jollen aivan erehtynyt, pitäen silmällä kuulijoitaan. \"Onko\nRanskanmaassa ihmistä, jolle sitä ei vielä ole kerrottu? Onko?\"\n\n\"Minä takaan ainakin yhdestä\", vastasin minä katsellen häntä kaikkea\nmuuta kuin suosiollisesti. \"Minä en ole kuullut mitään.\"\n\n\"Sitten saatte kuulla! Kuunnelkaa!\" huudahti hän, kohottaen oikean\nkätensä ja heiluttaen sitä kuin jotakin läsnäolevaa henkilöä\ntarkottaen. \"Kuulkaa syytöstäni, jonka teen Kirkko-Äidin ja pyhimysten\nnimessä ulkokullattujen päämiestä, valapattoa ja salamurhaajaa vastaan,\njoka istuu ylhäisillä istuimilla! Hän on oleva Anatema Maranata, sillä\nhän on vuodattanut pyhän ja puhtaan, taivaan valitun verta! Helvettiin\nhän on menevä, ja pian. Se veri, jonka hän on vuodattanut, vaaditaan\nhäneltä takaisin ennenkuin hän on vuotta vanhemmaksi tullut.\"\n\n\"No, no. Kaikki tuo kuuluu kyllä hyvin komealta, hyvä isä\", sanoin minä\ntullen kärsimättömäksi, ja samalla hiukan halveksivasti; sillä näin,\nettä hän oli yksi noita vaeltavia ja usein puolihulluja munkkeja,\njoista liiga sai tehokkaimmat asiamiehensä.\n\n\"Mutta minä hyötyisin enemmän teidän kohteliaista sanoistanne, jos\ntietäisin kuka se on, jota kirouksenne tarkottaa.\"\n\n\"Se on verinen mies!\" huusi hän. \"Se, jonka kautta viimeinen, mutta ei\nvähin Jumalan pyhimyksistä ja marttyyreista astui kunniaan joulun\nedellisenä perjantaina.\"\n\nLoukkautuneena tuollaisista häpäisevistä sanoista ja arvellen, että hän\nhurjista puheistaan ja eleistään huolimatta oli vähemmän hullu kuin\nmiltä hän näytti, ja ainakin yhtä paljon konna kuin hullu, käskin häntä\nankarasti lopettamaan kiroilunsa ja ryhtymään kertomukseensa, jos\nhänellä sellaista oli.\n\nHän mulkoili minuun hetken, ikäänkuin aikoisi sinkauttaa hengenaseensa\nminun päätäni kohti. Mutta kun vastasin hänen mulkoiluunsa\nvärähtämättömin silmin -- ja minun neljä lurjustani, jotka olivat yhtä\nmalttamattomia kuulemaan uutisia kuin minäkin ja joissa ajeltu päälaki\ntuskin herätti sen enempää kunnioitusta, alkoivat murista -- niin hän\nmuuttikin mielensä ja tyyntyen yhtä äkkiä kuin oli leimahtanutkin,\nalkoi viivyttelemättä tyydyttää uteliaisuuttamme.\n\nHuonon palveluksen tekisin kuitenkin itselleni, jos panisin tähän sen\nmielettömän ja usein herjaavan sekamelskan, jolla hän, ylistäen Guiseä\nJumalan marttyyriksi, kertoi tuon tarinan, joka nyt on kaikille tuttu\n-- tarinan siitä talvisesta aamusta Blois'ssa, jolloin kuninkaan\nlähettiläs tuli varhain koputtamaan herttuan ovelle pyytäen häntä\njoutumaan, sillä kuningas tarvitsi häntä. Nyt on tuo tarina kylläkin\nkulunut. Mutta kuullessani sen ensi kerran Clain'in majatalossa se oli\nkauttaaltaan uusi ja hämmästyttävä.\n\nJa munkki, joka kertoi tarinan ikäänkuin olisi omin silmin ollut\nnäkemässä tapahtumia, ei jättänytkään pois mitään, mikä saattoi\nvaikuttaa hänen kuulijoihinsa. Hän kertoi, kuinka herttualle annettiin\nvarotus toisensa perästä ja hän vastasi vielä esihuoneessakin: \"Hän ei\nuskalla!\" Kuinka hänen verensä, salaperäisesti aavistaen lähenevää\nloppuaan, kylmeni, ja hänen silmänsä, joka oli haavottunut\nChäteau-Thierry'n luona, alkoi vuotaa vettä, niin että hänen täytyi\nlähettää noutamaan nenäliinaansa, jota hän. ei ollut muistanut ottaa\nmukaansa. Hän kertoi myöskin, kuinka herttua laahasi murhaajiaan pitkin\nhuonetta, kuinka hän huusi armoa ja kuinka hän viimein kuoli kuninkaan\nvuoteen viereen, ja kuinka kuningas, joka hänen elävänä ollessaan ei\nmilloinkaan uskaltanut häntä vastustaa, tuli ja survaisi herjaten\njalallaan hänen ruumistaan! Kun hän lopetti, oli lieden ympärillä\nkalpeita kasvoja, kumartuneita otsia ja yhteenpuristettuja huulia. Kun\nhän kirosi Ranskan kuningasta -- kirosi häntä avoimesti Valois'n\nHenrikin nimellä, seikka, jota en olisi koskaan odottanut kuulevani\nRanskanmaassa -- vaikka ei kukaan sanonut \"amen\", ja kaikki katsahtivat\nolkapäänsä ylitse ja isäntä livisti pois huoneesta kuin olisi nähnyt\nkummituksen, niin ei kukaan näyttänyt pitävän itseään velvollisena\nvastustamaan häntä.\n\nMinulla puolestani oli mieli täynnä ajatuksia, joita olisi ollut\nvaarallista lausua siinä seurassa niin lähellä Loirea. Heitin\nsilmäyksen kuusitoista vuotta taaksepäin. Eikö juuri Henrik Guise ollut\nsilloin herjannut Colignyn ruumista? Eikö juuri Henrik Guise ollut\nupottanut Pariisia verivirtoihin, ja eikö juuri Valois'n Henrik ollut\nratsastanut hänen rinnallaan? Kuukauden 23:s päivä -- päivä, jota ei\nkoskaan voida pyyhkiä pois Ranskan aikakirjoista -- oli hankkinut\nhänelle suuruuden maineen. Toinen 23:s päivä näki hänen maksavan sen\nhinnan -- näki kuinka hänen tomunsa heitettiin salaa öiseen aikaan,\nkenenkään tietämättä minne!\n\nNoitten ajatusten liikuttaessa mieltäni ja huomatessani, että munkki\nkiersi ympäri seuruetta keräten rahaa herttualle pidettäviin\nsielumessuihin, mihin tarkotukseen minä en voinut antaa hyvällä\nomallatunnolla enkä myöskään kieltäytyä antamasta herättämättä\nepäluuloja, pujahdin ulos. Ja huomatessani siivonnäköisen miehen\npuhelemassa isännän kanssa pienessä huoneessa keittiön vieressä,\ntilasin pullon parasta viiniä ja tuon esittelyn avulla sain syödä\nillalliseni heidän seurassaan.\n\nMies oli normannilainen hevoskauppias, joka oli palaamassa kotiinsa\nmyytyään laumansa. Hänellä näytti olevan laajat asiat, ja ollen\nluonnoltaan vapaa ja ujostelematon, kuten useat normannilaiset ovat,\noli hän ensin halukas kohtelemaan minua enemmän tuttavallisesti kuin\nkunnioittavasti, sillä kun hevoseni, josta hän olisi tehnyt kauppaa,\noli parempaa maata kuin nuttuni, otaksui hän minut joksikin\nisännöitsijäksi tai tilanhoitajaksi. Toimialallansa hän oli kuitenkin\ntullut tekemisiin monenlaisten ihmisten kanssa, joten hän pian huomasi\nerehdyksensä. Ja kun hän tunsi Seinen ja Loiren väliset maakunnat kuin\nviisi sormeaan ja piti alaansa kuuluvana nähdä ennakolta rauhan ja\nsodan mahdollisuudet, sain minä häneltä paljon hyödyllisiä tietoja ja\nmiellyinkin häneen muuten koko paljon. Hän uskoi että Guisen murha\nvierottaisi Ranskan kuninkaasta niin, ettei hänen majesteetilleen jäisi\npaljon muuta kuin Loiren varrella olevat kaupungit ja joitakin muita\npaikkoja hänen Blois'ssa olevan hovinsa ulottuvilla.\n\n\"Mutta\", sanoin minä, \"kaikkihan näyttää nyt rauhalliselta. Ainakin\ntäällä\",\n\n\"Se on tyventä myrskyn edellä\", vastasi hän. \"Tuolla on muuan munkki.\nOletteko kuullut mitä hän puhuu?\"\n\nNyökkäsin myöntävästi.\n\n\"Hän on vain yksi sadoista -- ja tuhansistakin\", jatkoi hevoskauppias\nkatsoen minuun ja nyökäyttäen merkitsevästi päätään. Hän oli\nruskeatukkainen ja hänellä oli älykkäät harmaat silmät, niinkuin\nuseilla normanneilla. \"He saavat kyllä tahtonsa läpi, sen saatte\nnähdä\", pitkitti hän. \"No, hevosten hinta nousee, niin etteipä minulla\nole syytä nurista. Mutta jos minä olisin matkalla Blois'han naisväkeä\ntai muuta senkaltaista tavaraa mukanani, niin enpä pysähtyisi tänä\naikana poimimaan kukkia tienvarrelta. Koettaisin päästä sisäpuolelle\nporttien niin pian kuin suinkin.\"\n\nMielestäni oli hänen puheessaan paljon järkeä. Ja kun hän jatkoi,\nväittäen, että kuningas huomaisi joutuneensa kahden tulen väliin --\nPohjois-Ranskaa hallitseva liiga toisella puolellaan ja Etelä-Ranskaa\nhallitsevat hugenotit toisella -- ja oli pakotettu tekemään ajoissa\nsopimuksen viimeksimainittujen kanssa, oivaltaen, ettei ensinmainittu\ntyytyisi vähempään kuin hänen valtaistuimeltasyöksemiseensä, niin aloin\nolla yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että saisimme ennen pitkää nähdä\nsuuria muutoksia ja sangen levottomia aikoja.\n\n\"Mutta jos he panevat kuninkaan viralta\", sanoin minä, \"niin Navarran\nkuningas tulee hänen seuraajakseen. Hän on Ranskan kruununperillinen.\"\n\n\"Pyh!\" vastasi kumppanini hieman halveksivasti. \"Kyllä liiga sitä\nvaroo. Hän menee samaa tietä kuin toinenkin.\"\n\n\"Sittenhän kuninkaat ovat samassa vaarassa, ja te olette oikeassa\",\nsanoin minä vakuuttavasti. \"Heidän täytyy yhtyä.\"\n\n\"Sen he tekevätkin. Se on vain ajan kysymys\", sanoi hän.\n\nSeuraavana aamuna hän tarjoutui liittymään matkueeseemme Blois'han\nasti, hänellä kun oli mukanaan vain yksi mies ja, kuten saatoin\notaksua, melkoisen suuri rahasumma. Suostuin ilomielin ja hän tekikin\nniin, ja tämä lukumäärämme lisäys vapautti minut heti suurimmasta\nosasta pelkoani. En pitänyt todennäköisenä, että neiti de la Virellä\nolisi mitään sitä vastaan, se kun lisäisi sekä hänen ulkonaista arvoaan\nettä turvallisuuttaan. Eikä hän vastustanutkaan. Hän tervehti\nluullakseni mielihyvällä millaista joukonjatkoa hyvänsä, joka vain teki\nsen, ettei hänen tarvinnut ratsastaa minun vanhan nuttuni seurassa.\n\n\n\n\nVI. Äitini asunto.\n\n\nMatkustettuamme Châtelhérault'n ja Toursin kautta saavuimme Blois'n\nlähistölle kolmantena päivänä vähän jälkeen puolenpäivän ilman mitään\nonnettomuuksia tai takaa-ajon merkkejä. Normanni osottautui hauskaksi\nmatkatoveriksi, kuten hän jo oli osottanut olevansa järkevä ja\nterävähuomioinen mies, ja hänen läsnäolonsa teki miesteni kurissapidon\nhelpoksi. Aloin pitää seikkailua jo itse asiassa loppuunsuoritettuna,\nja katsoen neiti de la Viren todellisuudessa jo parooni de Rosnyn\nhuostaan saatetuksi, uskalsin kääntää ajatukseni omien suunnitelmieni\nkehittämiseen ja sellaisen turvasataman valitsemiseen, missä voisin\nlevätä Turennen kreivin kostolta suojattuna.\n\nToistaiseksi olin säästynyt hänen takaa-ajoltaan ja Guisen kuoleman\nkaikkialla aiheuttaman sekasorron turvin onnistunut tekemään tyhjäksi\nhänen suunnitelmansa ja uhmailemaan hänen valtaansa verrattain\nhelposti. Mutta tunsin siksi paljon hänen mahtavuuttaan ja olin\nkuullut siksi monta esimerkkiä hänen tuliluonteisuudestaan ja\nlujatahtoisuudestaan, etten toivonut liikoja lyhytaikaisesta\nsäästymisestäni enkä tulevaisuutta ajatellessani tuntenut muuta kuin\nlevottomuutta ja huolta.\n\nSeuralaisteni huudahdukset Blois'n ilmestyttyä näköpiiriimme herättivät\nminut näistä mietteistäni. Yhdyin heihin ja tunsin aivan yhtä suurta\nmielenliikutusta kuin hekin katsellessani noita muhkeita torneja, jotka\nolivat nähneet niin monta kuninkaallista juhlaa ja -- surullista kyllä!\n-- yhden kuninkaallisen murhenäytelmän. Mielikuvituksen liekki kietoi\ntuon synkän rakennuksen satojen vakavien ja iloisten muistojen\nköynnöksiin. Mutta vaikka rehevä Loiren tasanko levisi uljaan kaupungin\njuurella hartaan kunnioittavana kuten ennenkin, näytti rikoksen varjo\nkuitenkin synkentävän kaikki ja himmentävän velttona ilmassa riippuvan\nkuninkaallisen lipun loisteenkin.\n\nOlimme kuulleet niin paljon huhuja kaupungissa vallitsevasta\npelosta ja epäluulosta ja kaikkiin sinne saapuviin kohdistuvasta\nankarasta tarkastuksesta -- kuningas nimittäin pelkäsi Pariisin\nkapinapäivien uudistumista -- että pysähdyimme pieneen majataloon\nneljännespenikulman päähän kaupungista ja hajotimme siinä seurueemme.\nErosin normannilaisesta ystävästäni molemminpuolisilla kunnioituksen\nvakuutuksilla, ja omista miehistäni, joille olin maksanut palkan jo\naamulla lisäten jokaiselle sievoisen lahjan, yhtä vilpittömin\nhuojennuksen tuntein. Toivoin -- vaikka kohtalo ei suonut tuon toivon\ntoteutuvan -- etteivät nuo lurjukset enää koskaan joutuisi tielleni.\n\nEi ollut enää täyttä tuntia auringonlaskuun, kun saavuin ratsastaen\nportille muutamia askeleita neidin ja hänen seuranaisensa edellä;\nikäänkuin olisin todellakin ollut sellainen tilanhoitaja, joksi\nhevoskauppias oli minua luullut. Tapasimme vahtihuoneen sotilasrivin\nreunustamana, joka tähysteli meitä hyvin tarkasti ja jonka ankarat\nmuodot ja valmiina olevat aseet osottivat, ettei se ollut siinä vain\nnäön vuoksi. Se seikka, että tulimme Tours'ista, mikä kaupunki vielä\noli kuninkaan käsissä, riitti kuitenkin hälventämään epäluulon, ja niin\npääsimme esteettömästi porttien sisäpuolelle.\n\nSaavuttuamme kaduille, missä ratsastimme peräkkäisessä rivissä talojen\nvälissä, joitten asukkaat näkyivät rientävän ikkunoihin pienimmänkin\nhälinän sattuessa -- niin kauhun täyttämä oli ilma -- tunsin mielessäni\nverratonta huojennusta. Olimme vihdoinkin Blois'ssa. Muutamien\nkymmenien sylien päässä oli \"Vertavuotava sydän\". Muutamien minuuttien\nperästä saisin loppukuittauksen ja pääsisin pitämään huolta ainoastaan\nitsestäni. Eikä mielihyväni paljonkaan vähentynyt siitä tosiasiasta,\nettä minun oli pian erottava neiti de la Virestä. Suoraan sanoen en\npitänyt hänestä ollenkaan. Minusta näytti, että hovi-ilma oli turmellut\nkaikki miellyttävät luonteenominaisuudet, mitä hänessä mahdollisesti\noli joskus ollut. Hän käyttäytyi vielä, ja oli käyttäytynyt koko\najan, minua kohtaan yhtä kylmän epäluuloisesti kuin matkan alussa; eikä\nhän ollut kertaakaan ilmaissut pienintäkään huolehtimista minun\npuolestani eikä näyttänyt vähääkään ajattelevan, että me hänen\npalveluksessaan ollen olimme vaaroille alttiina. Häikäilemättä oli hän\nalinomaa asettanut omat oikkunsa yhteisen edun ja turvallisuudenkin\nyläpuolelle, samalla kuin hänen omanarvon-tuntonsa oli käynyt niin\nsuureksi, ettei hän katsonut olevansa kiitoksen velkaa yhdellekään\ninhimilliselle olennolle. En voinut kieltää, että hän oli kaunis --\nmuistelinpa useinkin häntä katsellessani sitä päivää, jolloin olin\nnähnyt hänet Navarran kuninkaan esihuoneessa kaikessa viehätyksensä\nloistossa. Mutta siitä huolimatta tunsin voivani kääntää hänelle\nselkäni -- hänet turvaan saatettuani -- ilman kaipausta, ja olevani\nkiitollinen siitä, ettei hänen polkunsa tulisi koskaan toisten\nkohtaamaan minun polkuani.\n\nTällaiset ajatukset rinnassani käännyin St. Denys'n kadulle ja näin\nheti edessäni \"Vertavuotavan sydämen\", joka oli pieni, mutta siistin\nnäköinen majatalo lähellä kadun päätä, vastapäätä erästä kirkkoa.\nKarkeatekoinen, harmaapäinen mies, joka seisoi ovella, astui\npysähdyttyämme esiin ja katsoen uteliaasti neitiin kysyi mitä minä olin\nvailla, lisäten kohteliaasti, että talo oli täynnä ja ettei heillä\nollut yhtään makuuhuonetta vapaana, viimeaikaiset tapahtumat kun olivat\nvetäneet kaupunkiin suuren väenpaljouden.\n\n\"Haluaisin tietää ainoastaan erään osotteen\", lausuin kumartuen\nsatulassani ja puhuen matalalla äänellä, jotteivät ohikulkijat kuulisi\nsanojani. \"Parooni de Rosny on kaiketi Blois'ssa vai kuinka?\"\n\nMies säpsähti kuullessaan tuon hugenotti-johtajan nimen ja katsahti\nhermostuneesti ympärilleen. Mutta nähdessään, ettei ketään ollut aivan\nlähellä meitä, hän vastasi; \"Hän on ollut, mutta hän lähti kaupungista\ntoista viikkoa sitten. Täällä on tapahtunut merkillisiä asioita, eikä\nherra de Rosnyn mielestä ilmanala täällä ollut hänelle oikein sopiva.\"\n\nHän lausui tämän niin merkitsevällä äänenpainolla ja samalla niin\nhuolellisesti varoen päästämästä sanojaan syrjäisten kuultaviin, että\nminä, vaikka olinkin kovasti hämmästynyt ja katkerasti pettynyt,\nonnistuin tukahuttamaan tunteeni, niin etten ilmaissut niitä\nhuudahduksilla enkä eleilläkään. Tyrmistyneen äänettömyyden perästä\nkysyin, minne parooni de Rosny oli lähtenyt. \"Rosny'hin\", oli vastaus.\n\"Ja missä on Rosny?\"\n\n\"Chartres'in tuolla puolen, melkein Nantes'issa asti\", vastasi mies,\nsilittäen hevoseni kaulaa. \"Noin kolmekymmentä peninkulmaa täältä.\"\n\nKäänsin hevoseni ja ilmotin kiireimmältään saamani tiedot neidille,\njoka odotti muutamien askelien päässä. Jos ne olivat vastenmielisiä\nminulle, niin hänelle ne olivat vielä vastenmielisempiä. Hänen\nharmillaan ja suuttumuksellaan ei ollut rajoja. Hetkeen hän ei saanut\nsanaa suustaan, mutta hänen salamoivat silmänsä puhuivat selvemmin kuin\nhänen sanansa, kun hän huusi minulle: \"No, hyvä herra, mitä nyt?\nTällainenko on teidän kauniitten lupaustenne loppu? Missä on teidän\nRosnynne, jollei kaikki olekin omaa valheellista keksintöänne?\"\n\nTuntien, että hänen suuttumuksensa ei ollut aivan aiheeton, nielin\nharmini, ja kertoen nöyrästi, että Rosny oli maatilallaan kahden\npäivämatkan päässä ja etten minä nähnyt muuta keinoa kuin mennä hänen\nluokseen, kysyin isännältä mistä voisimme saada yösijaa.\n\n\"Sitä minä todellakaan en voi sanoa\", vastasi hän tähystellen meihin\nuteliaana ja ajatellen varmaankin mielessään, että minä kuluneine\nlevättineni ja hienoine hevosineni ja neiti naamioineen ja\nlokapärskeisine ratsastusviittoineen muodostimme omituisen parin. \"Ei\nole yhtään majataloa, joka ei olisi täynnä ullakkokomeroita, vieläpä\nvajojakin myöten; ja mikä on tärkeämpää, ihmiset eivät ole juuri\nkärkkäitä ottamaan vieraita taloonsa. Nämä ovat kummallisia aikoja.\nPuhutaan\", jatkoi hän matalammalla äänellä, \"että vanha kuningatar on\nlinnassa kuolemaisillaan, ja ettei hän enää näe aamua.\"\n\nMinä nyökkäsin. \"Meidän täytyy päästä jonnekin\", sanoin.\n\n\"Auttaisin teitä kyllä, jos voisin\", vastasi hän olkapäitään\nkohauttaen. \"Mutta minkä sille tekee! Blois on täynnä harjasta\nkellariin.\"\n\nHevonen värisi allani, ja neiti, jonka kärsivällisyys oli lopussa,\nhuusi minulle käskevästi, että minun oli tehtävä jotakin. \"Me emme voi\nolla yötä kadulla\", sanoi hän kiivaasti.\n\nNäin, että hän oli lopen uuvuksissa ja jaksoi tuskin hallita itseään.\nIlta alkoi hämärtyä ja rupesi satamaan vettä. Katuojan löyhkä ja\ntaloista leviävä ummehtunut ilma tuntuivat tukahduttavan meidät.\nTakanamme olevan kirkon kello alkoi soittaa iltarukoukseen. Joitakin\nihmisiä, joitten huomio oli kiintynyt majatalon edessä seisoviin\nhevosiimme, oli kerääntynyt paikalle ja katseli meitä.\n\nNäin, että jotain oli tehtävä, ja tehtävä pian. Kun en epätoivoissani\nnähnyt mitään muutakaan keinoa, tein esityksen, josta siihen saakka en\nollut uneksinutkaan. \"Neiti\", sanoa tokasin, \"minun täytyy viedä teidät\näitini asuntoon.\"\n\n\"Äitinne asuntoonko?\" huusi hän suoristaen ryhtinsä. Hänen äänessään\nilmeni kopeata hämmästystä.\n\n\"Niin\", vastasin minä terävästi; \"kun, kuten sanotte, emme voi olla\nyötä kadulla, ja kun en tiedä minne muuallekaan voisin teidät sijottaa.\nViimeksi saamistani tiedoista päättäen luulen hänen seuranneen hovin\nmukana tänne. Tiedättekö\", jatkoin isännän puoleen kääntyen, \"erästä\nrouva de Bonnea, jonka pitäisi olla Blois'ssa?\"\n\n\"Rouva de Bonne?\" mutisi hän miettien. \"Olen kuullut tuon nimen\nnykyisin. Odottakaahan vähän.\" Hän hävisi sisälle ja palasi melkein\nsamassa, seurassaan hoikka, kalpeakasvoinen, mustaan, rikkinäiseen\nkauhtanaan puettu nuorukainen. \"Kyllä\", sanoi hän nyökäten, \"eräs sen\nniminen arvoisa rouva kuuluu asuvan tästä seuraavalla kadulla. Tämä\nnuori mies sattuu asumaan samassa talossa ja opastaa teidät sinne, jos\nsitä haluatte.\"\n\nMinä myönnyin, ja kiittäen häntä tiedonannoistaan käänsin hevoseni ja\npyysin nuorukaista kulkemaan edellä. Ehdimme kuitenkin tuskin\nkääntyä kulman ympäri ja tulla toiselle hiukan kapeammalle ja\nvähempiliikkeiselle kadulle, kun neiti, joka ratsasti jälessäni,\npysähtyi ja kutsui minua. Kiristin ohjakset, käännyin ja kysyin mikä\noli.\n\n\"Minä en tule\", sanoi hän, ja hänen äänensä värähteli hiukan, mutta\nlevottomuudestako vai harmista, sitä en voinut päättää. \"En tunne teitä\nollenkaan, ja minä -- minä vaadin että viette minut herra de Rosnyn\nluokse.\"\n\n\"Jos huudatte tuota nimeä ääneen Blois'n kaduilla\", vastasin minä,\n\"niin teidät sangen todennäköisesti viedään minne ette lainkaan\nmielellänne menisi! Ja olenhan sanonut teille, että herra de Rosny ei\nole täällä. Hän on mennyt maatilalleen Nantes'in lähelle.\"\n\n\"Viekää minut sitten sinne!\"\n\n\"Näin myöhään illalla?\" sanoin kuivasti. \"Sinne on kahden päivän matka\ntäältä.\"\n\n\"Sitten tahdon mennä johonkin majataloon\", vastasi hän nyreästi.\n\n\"Te olette kuullut, että majataloissa ei ole tilaa\", sanoin minä niin\nmaltillisesti kuin saatoin. \"Ja majatalosta majataloon kulkeminen tähän\nvuorokauden aikaan saattaisi aiheuttaa meille ikävyyksiä. Voin\nvakuuttaa teille olevani yhtä tyrmistynyt kuin tekin herra de Rosnyn\npoissaolosta. Olemme nyt lähellä äitini asuntoa, ja...\"\n\n\"Minä en tiedä mitään teidän äidistänne!\" huudahti hän kiihkeästi,\nkorottaen ääntään. \"Te olette houkutellut minut tänne valheellisilla\nverukkeilla, enkä minä kärsi sitä kauempaa. Minä tahdon...\"\n\n\"Mitä te sitten tahdotte tehdä, sitä en voi ymmärtää\", vastasin minä\npulassani, sillä sade ja pimeys sekä tuntemattomat kadut -- joilla\nviivyttelemisemme saattoi millä hetkellä tahansa aikaansaada\nväenkokouksen -- ja tuon itsepintaisen tytön vastahakoisuus\nyhdessä tekivät sen, etten tiennyt minne kääntyä. \"Minä puolestani en\nvoi keksiä mitään muuta. Ei ole sopivaa minun ruveta puhumaan\näidistäni\", jatkoin sitten, \"muuten voisin sanoa, ettei neiti de la\nVirenkään tarvitse hävetä suostuessaan nauttimaan rouva de Bonnen\nvieraanvaraisuutta. Eivätkä äitini olosuhteet\", lisäsin ylpeästi, \"niin\nvaatimattomat kuin ne ovatkin, kuitenkaan ole niin ahtaat, että hänen\nolisi ollut luovuttava syntyperänsä oikeuttamista eduista.\"\n\nViimeisillä sanoillani näytti olevan jotakin vaikutusta seuratoveriini.\nHän kääntyi ja puhui jotakin seuranaiselleen, joka vastasi matalalla\näänellä, pudistellen päätään aina väliin ja heittäen minuun vihaisia\nkatseita. Jos olisi ollut jokin muu mahdollisuus tiedossa, olisivat he\nepäilemättä vieläkin halveksien hylänneet tarjoukseni; mutta Fanchette\nei nähtävästi voinut keksiä mitään, ja niin käski neiti äkeän näköisenä\nminua jatkamaan kulkua.\n\nHintelä, mustakauhtanainen nuorukainen, joka koko keskustelun ajan oli\npidellyt hevoseni suitsia vuoroin kuunnellen ja vuoroin ällistellen,\notti tämän määräyksen itselleen ja nyökäyttäen lähti jatkamaan matkaa.\nJa minä seurasin. Kuljettuaan lähemmäs sata kyynärää hän pysähtyi\nhalvannäköisen oven eteen, jonka kahta puolta oli ristikoilla\nvarustettuja ikkunoita ja vastapäätä korkea muuri, jonka otaksuin\njonkun aatelis-asunnon puutarhan taustamuuriksi. Katu oli sillä kohtaa\nvalaisematon ja tuskin leveämpi kuin kuja. Eikä talokaan, joka oli\nkapea ja ränstynyt, vaikka korkea, ollut ulkonäöltään, mikäli pimeässä\nsaatoin arvostella, omiaan hälventämään neidin epäluuloja. Mutta kun\ntiesin, että arvokkaittenkin henkilöitten on kaupungeissa usein pakko\nasua huonoissa asunnoissa, en huolinut siitä sen enempää, vaan riensin\nauttamaan neitiä alas satulasta niin joutuin kuin mahdollista. Poika\nhaparoi seinää ja löysi oven vierestä kaksi rengasta, ja niihin minä\nsidoin hevoset. Käskien hänen mennä edellä ja pyytäen neitiä\nseuraamaan, työnnyin sitten pimeään käytävään ja tulin hapuillen\nportaitten juurelle, jotka olivat aivan pimeät ja haisivat ummehtuneelta\nja epämiellyttävältä.\n\n\"Mikä kerros?\" kysyin oppaaltani.\n\n\"Neljäs\", vastasi hän levollisesti.\n\n\"Tulimmainen!\" mumisin minä alkaessani nousta ylös kädelläni seinästä\npidellen. \"Mitä tämä oikein merkitsee?\"\n\nOlin aivan ymmällä. Tulot Marsacin maista eivät tosin olleet suuret,\nmutta olisi niitten kuitenkin pitänyt riittää hankkimaan äidilleni,\njonka olin viimeksi nähnyt Pariisissa ennen Nemours'in ediktiä,\nsiedettävät mukavuudet -- ainakin sellaiset kohtalaiset mukavuudet,\nettä niitä tuskin saattoi odottaa olevan tarjolla tällaisessa talossa\n-- syrjäisessä, rappeutuneessa, valaisemattomassa. Neuvottomuuteni\nlisäksi tuli, ennenkuin olin päässyt portaitten yläpäähän, levottomuus\n-- levottomuus sekä äitini että neidin puolesta. Tunsin, että jotakin\noli kierossa, ja olisin antanut paljon voidakseni peruuttaa\nviimemainitulle tyrkyttämäni kutsun.\n\nMitä nuori nainen itse ajatteli, sen saatoin hyvin arvata\nkuunnellessani hänen kiivasta hengitystään vieressäni. Joka askeleella\nodotin hänen kieltäytyvän menemästä edemmäksi. Mutta tehtyään kerran\npäätöksensä seurasi hän minua itsepintaisesti, vaikka portaissa oli\nniin pilkkopimeä, että minä ehdottomasti irrotin tikarini ja\nvalmistauduin puolustautumaan siinä tapauksessa, että tämä kaikki\nolisikin meille viritetty ansa.\n\nSaavuimme kuitenkin portaitten yläpäähän ilman onnettomuuksia. Oppaamme\nkoputti hiljaa eräälle ovelle ja avasi sen samassa odottamatta\nvastausta. Heikko valo hohti portaitten ylätasanteelle, ja taivuttaen\npäätäni, sillä ovenkamana oli matalalla, astuin huoneeseen.\n\nKahden askeleen päässä ovelta seisahduin ja katselin ympärilleni\nharmistuneen hämmästyneenä. Kaikkialla, mihin silmäni käänsin, oli\nvastassani äärimäisen köyhyyden alastomuus. Rikkinäinen savilamppu\nsavusi ja ratisi tuolilla keskellä lahonnutta lattiaa. Lasittoman\nikkunan edessä riippui seinään naulattuna vanha musta päällysviitta\nheiluen edestakaisin ilmanvedossa kuin ruumis hirsipuussa. Nurkassa\nseisoi saviruukku, johon katosta vuotava vesi tippui. Liedellä oli\nkourallinen tuhkaa ynnä pieni rautainen keittopata ja toinen tuoli --\njoka viimemainittu heitti pitkän varjon lattian yli. Siinä olivat\nkaikki huonekalut mitä saatoin nähdä, lukuunottamatta sänkyä, joka\ntäytti pitkän ja kapean huoneen peräseinän ja oli verhottu uutimilla\njonkinlaiseksi komeroksi.\n\nYhdellä silmäyksellä olin nähnyt kaiken tämän, samoinkuin senkin, että\nhuone oli tyhjä, ainakin näennäisesti. Katsoin kuitenkin tyrmistyneenä\nyhä uudelleen ja uudelleen. Viimein sain äänen suustani ja kysyin\nmeidät tänne opastaneelta nuorukaiselta kiukkuisesti kiroten, mikä\nhänellä oli tarkotuksena.\n\nHän vetäytyi hätkähtäen avonaisen oven toiselle puolelle, mutta vastasi\nkuitenkin jonkinlaisella yreällä kummastuksella, että minä olin kysynyt\nrouva de Bonnen asuntoa ja että tämä oli se.\n\n\"Rouva de Bonnen asunto!\" mumisin minä. \"Tämäkö rouva de Bonnen\nasunto?\"\n\nHän nyökkäsi.\n\n\"Tietysti se on! Ja te tiedätte sen kyllä!\" sähisi neiti korvani\njuuressa, ääni kiihtymyksestä käheänä. \"Älkää luulko, että voitte\npettää meitä kauempaa. Me tiedämme kaikki! Tämä\", jatkoi hän katsellen\nympärilleen hehkuvin poskin ja leimuavin silmin, \"tämä on äitinne\nasunto, toden totta! Äitinne, joka on seurannut hovia tänne -- jonka\nvarat ovat vaatimattomat, mutta ei niin pienet, että hänen olisi ollut\nluovuttava arvonsa oikeuttamista mukavuuksista! Tämäkö on teidän\näitinne vieraanvaraisuutta? Te olette petturi, ja ilmitullut petturi!\nLähtekäämme täältä! Antakaa minun mennä, sanon minä!\"\n\nKahdesti olin yrittänyt keskeyttää hänen sanatulvansa, mutta turhaan.\nVihdoinkin, suuttumuksen vallassa, joka oli sadoinkerroin rajumpi kuin\nhänen -- sillä kuka, joka sanoo itseään mieheksi, tahtoisi kuulla\nitseään nimiteltävän äitinsä läsnäollessa? -- minä siinä onnistuin.\n\"Vaiti, neiti!\" huusin minä tarttuen hänen ranteeseensa. \"Vaiti, sanon\nminä! Äitini on tuolla!\"\n\nJa juosten vuoteen luokse lankesin polvilleni sen viereen. Heikko käsi\noli vetänyt uutimen puoleksi syrjään, ja aukosta katsoivat äitini\nkuihtuneet kasvot, kuvastaen suurta kauhua.\n\n\n\n\nVII. Simon Fleix.\n\n\nMuutamiksi minuuteiksi unohdin neidin osottaessani äidilleni sitä\nhuolenpitoa ja huomaavaisuutta, mitä hänen tilansa ja minun\nvelvollisuuteni vaativat. Ja osotin sitä hartaammin, kun huomasin\ntuskaisin sydämin, kuinka ikä ja sairaus olivat muuttaneet häntä sitten\nviime näkemän. Neidin sanojen säikähdyttämänä hän oli pyörtynyt, ja\nkului kotvan aikaa ennenkuin hän virkosi, silloinkin paremmin omituisen\noppaamme avulla kuin minun ponnistuksistani. Vaikka malttamattomasti\nhalusinkin tulla tietämään, miten hän oli joutunut tällaiseen\npuutteeseen ja tällaiseen paikkaan, ei nyt ollut kuitenkaan sopiva aika\ntyydyttää uteliaisuuttani, vaan valmistauduin sensijaan koettamaan\nhälventää sitä tuskallista vaikutusta, minkä neidin sanat olivat häneen\ntehneet.\n\nEnsiksi tajuihinsa tultuaan ei hän niitä muistanut, vaan tyytyväisenä\nnähdessään minut vierellään unohtui hyväilemään minua heikoin käsin ja\nkatkonaisin sanoin. Äidinrakkaudessa on sellainen taikavoima, että\nminun läsnäoloni varmaankin muutti hänen ullakkohuoneensa palatsiksi.\nMutta sitten hänen silmänsä sattuivat neitiin ja hänen seuranaiseensa,\njotka olivat jääneet seisomaan lieden luo heittäen meihin silloin\ntällöin synkkiä katseita, ja silloin hän muisti, ensin säikähdyksensä\nja sitten sen syyn, ja ryntäilleen kohoten hän katseli kauhistuneena\nympärilleen. \"Gaston!\" huusi hän tarrautuen käteeni luisevilla\nsormillaan. \"Mitä minä kuulin? Joku puhui sinusta -- joku nainen. Hän\nsanoi sinua -- vai untako näin -- petturiksi! Sinua!\"\n\n\"Äiti, äiti\", sanoin minä, koettaen puhua huolettomasti, vaikka hänen\nharmaitten, hajallaan ja epäjärjestyksestä olevien hiuksiensa näkeminen\nsai mieleni liikutetuksi, \"olisiko se ollut todennäköistä? Olisiko\nkukaan uskaltanut käyttää minusta sellaista sanaa sinun läsnäollessasi?\nKyllä sinä varmaan olet sen uneksinut!\"\n\nMutta sanat palasivat hänen muistiinsa yhä elävämpinä, hän katsoi\nminuun hyvin huolissaan ja pani käsivartensa kaulalleni, ikäänkuin\nolisi tahtonut suojella minua vähäisillä voimillaan, jotka juuri\nauttoivat häntä hiukan kohoamaan vuoteeltaan. \"Mutta joku sanoi niin,\nGaston\", mumisi hän, katse vieraisiin kiinnitettynä. \"Minä kuulin sen.\nMitä se tarkotti?\"\n\n\"Kuulit varmaankin\", vastasin minä koettaen tekeytyä iloiseksi, vaikka\nkyyneleet olivat silmissäni, \"tämän neidin toruvan Tours'ista tullutta\nopastamme, joka vaati juomarahaa kolme kertaa tavallisen määrän. Se\nhävytön lurjus ansaitsi kyllä kaikki mitä hänelle sanottiin, sen\nvakuutan.\"\n\n\"Sitäkö se oli?\" kuiskasi hän epäillen.\n\n\"Varmasti se ei voinut olla muuta, äiti\", vastasin minä, ikäänkuin en\nlainkaan epäilisi.\n\nHän vaipui jälleen vuoteelle helpotuksesta huoahtaen, ja hänen\nkalpeille kasvoilleen tuli hiukan väriä. Mutta hänen silmänsä viipyivät\nvieläkin uteliaina ja levottomina neidissä, joka seisoi äkeänä tuleen\ntuijottaen. Ja tämän nähdessäni tunsin sydämessäni kipeän aavistuksen,\nettä olin tehnyt mielettömästi tuodessani tytön tänne. Aavistin, että\ntulisi tehtäväksi lukemattomia kysymyksiä ja syntyisi lukemattomia\nselkkauksia, ja tunsin jo häpeän punan kohoavan poskilleni.\n\n\"Kuka on tuo?\" kysyi äitini hiljaa. \"Minä olen sairas. Hänen täytyy\nsuoda minulle anteeksi.\" Hän viittasi raukealla sormellaan\nseuralaisiini.\n\nNousin ylös ja pitäen yhä hänen kättään omassani käännyin niin, että\nkasvoni tulivat lieteen päin. \"Hän on\", vastasin kaavamaisesti,\n\"neiti ... mutta sanon sinulle hänen nimensä myöhemmin, ollessamme\nkahdenkesken. Riittää kun sanon, että hän on jalosyntyinen nainen,\njonka eräs korkea-arvoinen henkilö on uskonut huostaani.\"\n\n\"Korkea-arvoinen henkilö?\" toisti äitini vienosti, katsahtaen minuun\nhymyillen mielihyvillään.\n\n\"Eräs kaikkein korkeimmista\", sanoin minä. \"Kun sellainen luottamus on\nminulle suuri kunnia, tunsin, etten voinut täyttää sitä paremmin kuin\npyytämällä sinun vieraanvaraisuuttasi hänelle, kun meidän on kerran\nviivyttävä yksi yö Blois'ssa.\"\n\nPuhuessani katsoin uhmaavana neitiin, vaatien häntä vastustamaan\nminua tai keskeyttämään puheeni, jos hän uskaltaisi. Vastauksen\nasemesta hän katsahti minuun kerran pää hiukan taivutettuna pitkien\nsilmäripsiensä alta. Sitten hän kääntyi takaisin tuleen päin, ja hänen\njalkansa polkaisi jälleen kiukkuisesti lattiaa.\n\n\"On ikävää, etten voi ottaa häntä vastaan paremmin\", vastasi äitini\nheikosti. \"Olen kärsinyt vahinkoja viimeaikoina. Olen ... mutta siitä\ntahdon puhua joskus toisella kertaa. Neiti arvattavasti tuntee\", jatkoi\nhän arvokkaasti, \"sinut ja sinun asemasi etelässä liian hyvin\nottaakseen pahakseen sitä tilapäistä ahdinkoa, mihin hän näkee minun\njoutuneen.\"\n\nHuomasin neidin säpsähtävän, ja se peitettyä halveksimista ja\nhämmästynyttä suuttumusta ilmaiseva katse, jonka hän minuun sinkautti,\nsai minut vääntelehtimään. Mutta kun äitini taputti minua hellästi\nkädelle, vastasin maltillisesti: \"Neiti ei voi ajatella muuten kuin\nystävällisesti ja hyväntahtoisesti, siitä olen vakuutettu. Ja asuntoja\non tänä iltana vaikea hankkia Blois'ssa.\"\n\n\"Mutta kerro minulle itsestäsi, Gaston!\" huudahti äitini innokkaasti.\nJa hänen kätensä levätessä kädelläni ja hänen silmiensä tähystäessä\nkasvoihini ei minulla ollut sydäntä riistäytyä pois, niin pelokkaana\nkuin odotinkin, mitä oli tuleva, ja niin hartaasti kuin halusinkin\nlopettaa tämän kohtauksen. \"Kerro minulle itsestäsi. Olet kai vielä ...\nkuninkaan suosiossa -- en tahdo mainita hänen nimeään täällä?\"\n\n\"Olen, äiti\", vastasin, katsoen järkähtämättä neitiin, vaikka poskiani\npoltteli.\n\n\"Vai olet vielä -- ja vieläkö hän kysyy sinulta neuvoa asioihinsa?\"\n\n\"Vielä, äiti.\"\n\nHän huokasi onnellisena ja vaipui vielä alemmaksi vuoteessaan. \"Ja\nvirkasi?\" kuiskasi hän mielihyvästä väräjävin äänin. \"Ei kai sitä ole\nvaihdettu? On kai sinulla se vielä?\"\n\n\"On, äiti\", vastasin minä hien pusertuessa otsalleni, häpeäni kasvaessa\nniin että tuskin jaksoin sitä kestää.\n\n\"Kaksitoistatuhatta livreä vuodessa, eikö niin?\"\n\n\"Aivan niin, äiti.\"\n\n\"Ja palveluskuntasi? Entä lakeijoja -- kuinka monta nykyään?\"\nVastaustani odottaessaan hän silmäsi ylpeällä katseella ensin molempiin\ntulen ääressä seisoviin äänettömiin olentoihin, sitten köyhyydestä\nkertovaan huoneeseen, ikäänkuin sen alastomuuden näkeminen lisäisi\nhänen iloaan minun rikkaudestani.\n\nHänellä ei ollut ollenkaan aavistusta hämmingistäni eikä surkeasta\nasemastani, ja hänen viimeiset sanansa olivat vähällä saada kurjuuteni\nmaljan vuotamaan ylitse. Tähän saakka oli kaikki mennyt helposti, mutta\nnyt tuntui kuin olisin tukahtunut. Minä änkytin enkä tahtonut saada\nääniä. Neiti katseli tuleen pää kumarassa. Fanchette tuijotti minuun\nmustat silmänsä pyöreinä kuin suitsirenkaat ja suu puoleksi auki.\n\"Niin, äiti\", mumisin viimein, \"sanoakseni sinulle totuuden, on minun\nnykyään ollut pakko tehdä...\"\n\n\"Mitä, Gaston?\" Äitini kohosi puoleksi istumaan vuoteessaan. Hänen\näänensä oli muuttunut, ilmaisten pettymystä ja pelokasta odotusta, ja\nhänen sormensa puristivat kättäni tiukemmin.\n\nEn voinut vastustaa tuota tuskaista pyyntöä. Viskasin pois viimeisenkin\nhäpeän riekaleen. \"Jonkun verran supistuksia talouteeni\", vastasin,\nkatsoen surkean uhmaavana neidin poispäin kääntyneeseen olentoon. Hän\noli kutsunut minua valehtelijaksi ja petturiksi -- tässä samassa\nhuoneessa! Minä olin nyt hänen edessään itse tunnustautunut\nvalehtelijaksi ja petturiksi. \"Minulla on nyt vain kolme lakeijaa,\näiti.\"\n\n\"Se on vielä sentään arvokasta\", mutisi äitini ajatuksissaan, silmät\nloistavina. \"Sinun pukusi, Gaston, on kuitenkin ... silmäni ovat tosin\nheikot, mutta minusta näyttää...\"\n\n\"No, no, se on vain valepuku\", ehätin minä vastaamaan.\n\n\"Se minun olisi pitänyt tietää\", virkkoi hän vaipuen jälleen pitkälleen\nhymyillen ja tyytyväisenä huoaten. \"Mutta kun ensin näin sinut,\npelkäsin meikein että jotakin oli tapahtunut sinulle. Ja minä olen\nollut niin huolissani viime aikoina\", jatkoi hän, päästäen irti käteni\nja alkaen hypistellä peitettä, ikäänkuin tuo muisto olisi tehnyt hänet\nlevottomaksi. \"Täällä kävi joku aika sitten eräs mies -- tämän Simon\nFleix'n ystäviä -- joka oli ollut etelässä päin Pau'ssa ja Nerac'issa,\nja hän sanoi, ettei ollut ketään Marsac-nimistä hovissa.\"\n\n\"Hän tunsi arvattavasti vähemmän hovia kuin viinikapakkaa\", vastasin\nniinä koettaen hymyillä.\n\n\"Juuri niin minäkin sanoin hänelle\", virkkoi hän nopeasti ja\ninnokkaasti. \"Vakuutan sinulle, ettei hän saanut minua lainkaan\nuskomaan.\"\n\n\"Luonnollisesti\", sanoin minä. \"Niitä on aina olemassa sellaisia\nihmisiä. Mutta nyt, jos sallit, ryhdyn toimittamaan niitä järjestelyjä,\nmitä neidin täällä-olo tekee tarpeelliseksi.\"\n\nPyysin häntä siis lepäämään toipuakseen -- sillä niinkin lyhyt\nkeskustelu tulomme aikaansaaman järkytyksen jälkeen oli kovasti\nuuvuttanut hänen voimiaan -- ja vedin nuorukaisen, joka juuri oli\npalannut toimittamasta hevosiamme talliin, hiukan syrjään, ja saatuani\nkysyessäni kuulla, että hän asui pienemmässä huoneessa saman\nporrastasanteen päässä, pyysin hänen luovuttamaan sen neidin ja hänen\nseuranaisensa käytettäväksi. Vaikka hänessä toisinaan ilmeni\njonkunverran närkkäyttä, näytti hän olevan terävä ja näppärä poika, ja\nhän suostui mielellään myöhäisestä hetkestä huolimatta lähtemään\nkaupungille hankkiakseen vähän ruokavaroja ja hiukan muutakin, mikä oli\nkipeään tarpeeseen niin äidilleni kuin meillekin. Toimitin Fanchetten\nauttamaan häntä toisen huoneen kuntoonpanemisessa ja jäin siten\njoksikin aikaa neidin kanssa kahden. Hän oli ottanut toisen tuoleista\nja istui tulen ääressä kyyristyneenä, vaippansa huppukaulus syvälle\npään yli vedettynä, niin että silloinkaan, kun hän katsoi minuun, en\nnähnyt juuri muuta kuin hänen halveksivasta harmista säihkyvät\nsilmänsä.\n\n\"Siis, herra\", alkoi hän, puhuen matalalla äänellä ja kääntyen hieman\nminuun päin, \"te harjotatte valehtelemista täälläkin?\"\n\nMinulla oli niin voimakas tunne kiellon taikka selittelyn\nhyödyttömyydestä, että kohautin vain hartioitani enkä vastannut mitään\nhänen ivaansa. Vielä kaksi päivää -- vielä kaksi päivää kun menisi,\nniin olisimme Rosny'ssa, tehtäväni olisi suoritettu ja neiti ja minä\neroaisimme ainiaaksi. Mitäpä olisi silloin väliä sillä, mitä hän\nminusta ajatteli? Mitä väliä sillä oli nytkään?\n\nEnsi kerran yksissäolomme aikana näytti äänettömyyteni saattavan hänet\nhämille ja olevan hänelle epämieluista. \"Eikö teillä ole mitään\nsanottavaa puolustukseksenne?\" mutisi hän terävästi, rusentaen\nhiilenpalasen jalallaan ja kumartuen tähystämään tuhkaan. \"Eikö teillä\nole vielä jotakin valhetta varastossanne, herra de Marsac? De Marsac!\"\nja hän kertasi aatelisnimeni pilkallisesti naurahtaen, ikäänkuin ei hän\nollenkaan uskoisi sen aitouteen.\n\nMutta minä en vastannut mitään -- en kerrassaan mitään; ja me olimme\nmolemmat äänettöminä, kunnes Fanchette tuli sanomaan huoneen olevan\nvalmiina ja valaisi herrattarelleen tietä ulos. Käskin naisen tulla\njonkun ajan perästä noutamaan neidille illallista, ja jäätyäni sitten\nyksin äitini kanssa, joka oli vaipunut uneen, hymy ohuilla, riutuneilla\nkasvoillaan, aloin ihmetellä, mikä hänet oli saattanut tällaiseen\nhirveään köyhyyteen.\n\nPelkäsin kiihottavani hänen mieltään ottamalla sen puheeksi. Mutta\nmyöhemmin illalla, kun vuoteen uutimet oli vedetty eteen ja Simon Fleix\nja minä olimme jääneet kahden, katsellen toisiamme hiiloksen yli kuin\nkaksi erirotuista koiraa -- hiukan vieraina ja epäluuloisina --\npalasivat ajatukseni tuohon kysymykseen. Ja päättäen ensin ottaa vähän\nselkoa toveristani, jolle hänen kalpeat, terävä-ilmeiset kasvonsa ja\nrikkinäinen, musta pukunsa antoivat hiukan erikoisen ominaisleimansa,\nkysyin häneltä, oliko hän tullut Pariisista rouva de Bonnen mukana.\n\nHän nyökkäsi äänettömänä.\n\nKysyin häneltä, oliko hän tuntenut hänet kauan.\n\n\"Vuoden ajan\", hän vastasi. \"Minä asuin viidennessä, rouva toisessa\nkerroksessa samassa talossa Pariisissa.\"\n\nKumarruin eteenpäin ja nykäisin hänen mustan kauhtanansa lievettä.\n\"Mikä tämä on?\" sanoin hiukan halveksivasti. \"Ethän sinä ole pappi.\"\n\n\"En\", vastasi hän, hypistellen itsekin vaatetta ja tuijottaen minuun\nomituisella, hajamielisellä ilmeellä. \"Olen Sorbonnen ylioppilas.\"\n\nVetäydyin hänestä erilleni mumisten kirouksen, ja katsoen häneen\nepäluuloisin silmin ihmettelin mielessäni, kuinka hän oli tullut tänne,\nja varsinkin, kuinka hän oli joutunut seuraamaan äitiäni, joka\nlapsuudestaan saakka oli kasvanut protestanttisessa uskossa ja\ntunnustanut sitä salaisesti koko elämänsä ajan. En voinut ajatella,\nkuka olisi entisinä aikoina ollut hänen taloonsa vähemmän tervetullut\nkuin sorbonnelainen, ja aloin aavistaa, että tästä oli etsittävä syy\nhänen surkeaan tilaansa.\n\n\"Ettekö pidä Sorbonnesta?\" sanoi hän, lukien ajatukseni, jotka kylläkin\nolivat selvästi nähtävissä.\n\n\"En enempää kuin pidän pirusta!\" tokaisin minä.\n\nHän kurottautui eteenpäin, ojensi kiihkeästi laihan kätensä ja laski\nsen polvelleni. \"Entä jos he kuitenkin ovat oikeassa?\" mutisi hän\nkäheällä äänellä. \"Entä jos he ovat oikeassa, herra de Marsac?\"\n\n\"Kutka oikeassa?\" kysyin töykeästi, vetäytyen jälleen erilleni.\n\n\"Sorbonnelaiset\", toisti hän, tuijottaen silmiini herkeämättä, kasvot\nkiihtymyksestä punottavina. \"Ettekö näe\", jatkoi hän, pusertaen\npolveani innoissaan ja työntäen kasvonsa yhä lähemmäksi minua, \"että\nyksi asia on kaiken ytimenä? Että kaiken ytimenä on -- pelastusko vai\nkadotus! Ovatko he oikeassa? Oletteko te oikeassa? Te myönnätte yhden\nasian, kiellätte toisen, te valkokauhtanat; ja te teette sen kevyesti,\nmutta oletteko oikeassa? Oletteko oikeassa? Hyvä Jumala!\" jatkoi hän,\nvetäytyen äkkiä takaisin ja huitaisten kädellään kärsimättömänä, \"minä\nolen lukenut, lukenut, lukenut! Olen kuunnellut saarnoja, väittelyjä,\nkiistakokouksia, enkä tiedä mitään. En tiedä enempää kuin\nalottaessanikaan.\" Hän ponnahti ylös ja alkoi astella lattialla, ja\nminä tuijotin häneen sääliä tuntien. Eräs hyvin oppinut henkilö sanoi\nminulle kerran, että nämä sekavat ajat kasvattivat neljää lajia\nihmisiä, jotka olivat suuresti surkuteltavia: kiihkouskoisia kumpaakin\npuoluetta, jotka uskonsa innossa kadottivat näkyvistään kaiken muun;\nihmisiä, jotka Simon Fleix'n tavoin epätoivoisesti etsivät jotain, mitä\nvoisivat uskoa, löytämättä sitä; ja lopuksi pilkkaajia, jotka pitivät\nkaikkea uskontoa ilveilynä.\n\nÄkkiä hän pysähtyi kävelemästä -- panin merkille, ettei hän\nkiihtymyksessäänkään unohtanut äitiäni, vaan astui aina kevyemmin\nlähestyessään vuodekomeroa -- ja avasi jälleen suunsa.\n\n\"Oletteko te hugenotti?\"\n\n\"Olen\", vastasin minä.\n\n\"Niin hänkin on\", virkkoi hän, viitaten vuodetta kohti. \"Mutta eikö\nteillä ole mitään epäilyksiä?\"\n\n\"Ei mitään\", sanoin levollisesti.\n\n\"Ei hänelläkään\", vastasi hän taaskin, seisahtuen eteeni. \"Millä tavoin\ntulitte vakaumukseen?\"\n\n\"Minut kasvatettiin protestanttisuuteen\", sanoin minä.\n\n\"Ettekö ole koskaan pannut sitä kysymyksenalaiseksi?\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Ettekä ajatellut sitä paljon?\"\n\n\"En ylen paljoa\", vastasin minä.\n\n\"Totta totisesti!\" huudahti hän matalalla äänellä. \"Ja ettekö\nmilloinkaan ajattele helvetin tulta -- sitä matoa, joka ei kuole, ja\nsitä tulta, joka ei sammu? Ettekö milloinkaan ajattele sitä, herra de\nMarsac?\"\n\n\"En, ystäväni, en milloinkaan!\" vastasin minä tullen kärsimättömäksi,\nsillä niin myöhäisellä hetkellä ja tuossa hiljaisessa, kolkossa\nhuoneessa tuntui tämä keskustelu mielestäni liian synkkäaineiselta.\n\"Uskon, mitä olen opetettu uskomaan, ja koetan olla vahingoittamatta\nketään, paitsi vihollista. Minä ajattelen vähän. Ja jos olisin sinun\nsijassasi, ajattelisin vähemmän. Minä _tekisin_ jotain -- tappelisin,\nhuvittelisin, työskentelisin, mutta en ajattelisi. Jätä ajatteleminen\nkirjamiehille.\"\n\n\"Minä olen kirjamies\", vastasi hän.\n\n\"Mutta kovin viheliäinen, mikäli voin nähdä\", sanoin minä hiukan\nhalveksivalla äänensävyllä. \"Jätä se, hyvä mies. Työskentele! Tappele!\nTee jotakin!\"\n\n\"Tapellako?\" sanoi hän, ikäänkuin ajatus olisi ollut hänelle ihan uusi.\n\"Tapellako? Mutta siinähän minut voitaisiin tappaa; ja sitten helvetin\ntuli, näettehän!\"\n\n\"Tulimmaista, mies!\" huudahdin minä lopullisesti kyllästyneenä tuohon\nmielettömyyteen, joka, totta puhuakseni, lampun himmeästi palaessa ja\nsateen rapistessa katolla pani kylmänväreet karsimaan selkänahkaani.\n\"Riittää jo tästä! Pidä epäilysi ja pelkosi omina tietoinasi! Ja vastaa\nminulle\", jatkoin ankarasti, \"kuinka rouva de Bonne on tullut näin\nköyhäksi? Kuinka hän on joutunut tällaiseen paikkaan?\"\n\nHän istui tuolilleen ja kiihtymys kuoli nopeasti pois hänen\nkasvoiltaan. \"Hän antoi pois kaikki rahansa\", sanoi hän hitaasti ja\nvastenmielisesti. On ymmärrettävää, että tämä vastaus hämmästytti\nminua. \"Antoi pois!\" huudahdin minä. \"Kenelle? ja milloin?\"\n\nHän liikahti levottomasti tuolillaan ja vältti katsettani, ja hänen\nmuuttunut käytöksensä täytti minut epäluuloilla, joita hänen\nluonteestaan juuri-ikään saamani käsitys ei kyennyt kokonaan torjumaan.\nViimein hän sanoi: \"Minulla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, jos\nsitä tarkotatte; ei mitään. Olen päinvastoin tehnyt kaiken voitavani\nauttaakseni häntä. Seurasin häntä tänne. Vannon, että asia on siten;\nherra de Marsac.\"\n\n\"Sinä et ole vielä sanonut minulle, kenelle hän ne antoi\", sanoin minä\nankarasti.\n\n\"Hän antoi ne eräälle papille\", mumisi hän.\n\n\"Mille papille?\"\n\n\"Minä en tiedä hänen nimeään. Hän on jakobiini.\"\n\n\"Ja minkä takia?\" kysyin minä, tuijottaen epäuskoisena ylioppilaaseen.\n\"Minkä takia hän antoi ne hänelle? Kuule! Varo itseäsi, äläkä koeta\nsyöttää minulle mitään sorbonnelaisia valheitasi!\"\n\nHän epäröi hetkisen, katsoen minuun arasti, ja näytti sitten päättävän\nsanoa minulle kaikki. \"Tuo jakobiini sai selville -- se oli silloin kun\nasuimme Pariisissa, ymmärrättehän, viime kesäkuussa -- että hän oli\nhugenotti. Se oli siihen aikaan kun Foucard'it poltettiin, ja jakobiini\npelotteli häntä sillä ja sai hänet maksamaan hänelle rahna, jotta hän\nsäilyttäisi hänen salaisuutensa, alussa vähän ja sitten yhä enemmän..\nKun kuningas lähti Blois'han, seurasi hän hänen majesteettiaan, luullen\nolevansa turvassa täällä. Mutta pappi tuli myöskin ja sai rahaa yhä\nenemmän ja enemmän, kunnes jätti hänet tällaiseen tilaan.\"\n\n\"Tällaiseen tilaan!\" sanoin minä. Ja minä purin hampaani yhteen.\n\nSimon Fleix nyökkäsi.\n\nKatselin ympärilleni tuossa kurjassa ullakkokamarissa, johon äitini oli\nsortunut, ja kuvittelin niitä kauhun ja jännityksen hetkiä, joita hän\noli kokenut -- joita hänen oli täytynyt kokea tuon konnan uhkauksen\nriippuessa hänen harmaan päänsä päällä! Ajattelin hänen syntyperäänsä\nja nöyryytystänsä, heikkoa terveyttään ja kärsivällistä, uupumatonta\nrakkauttaan minua kohtaan; ja juhlallisesti, taivaan edessä vannoin\nsinä yönä rankaisevani tuota miestä. Vihani oli liian suuri voidakseen\npukeutua sanoihin, ja kyyneliin olin liian vanha. En kysellyt Simon\nFleix'ltä enempää, paitsi milloin hän arveli papin tulevan uudestaan --\nmitä hän ei voinut sanoa -- ja tokko hän tuntisi hänet -- mihin hän\nvastasi myöntävästi. Vaan vaippaani kääriytyen laskeuduin makaamaan\nlieden luo ja haudoin surullisia mietteitä.\n\nSiis samalla kuin minä olin ollut ahdingossa omalla tahollani, oli\näitini nähnyt nälkää täällä. Hän oli pettänyt minua ja minä häntä.\nLamppu lepatti heittäen epämääräisiä varjoja, tuulenhengen\nlöyhytellessä omituista ikkunaverhoa edestakaisin. Katosta vuotava vesi\ntippui pisara pisaralta, ja tuon tuostakin ravisteli tuuli ränstynyttä\nrakennusta ikäänkuin tahtoisi repäistä sen kokonaan sijoiltaan ja\nlennättää pois.\n\n\n\n\nVIII. Tyhjä huone.\n\n\nHaluten lähteä matkaan niin varhain kuin mahdollista, jotta ehtisimme\nRosny'hin toisena iltana, herätin Simon Fleix'n ennen päivän\nvalkenemista ja kuultuani häneltä, missä hevoset olivat, menin niitä\nruokkimaan. Otin tehdäkseni sen itse, jotta samalla saisin tilaisuuden\netsiä räätälin ja varustaa itselleni pukimet, jotka olisivat paremmin\nsäätyni mukaiset kuin ne, mitkä minulla oli jälellä. Huomasin, että\nminulla oli vielä yhdeksänkymmentä kruunua Navarran kuninkaan\nantamista rahoista, ja kahdellatoista hankin mustasta verasta tehdyn,\nruskeanpunaisilla pilkuilla ja juovilla koristetun nutun, tumman\nlevätin, joka oli vuorattu samalla vaatimattomalla värillä, sekä uuden\nhatun ja sulan. Vaatturi olisi mielellään toimittanut minulle myöskin\nuuden huotran, nähdessään että entinen oli kärjestä kulunut. Mutta\nsiitä minä kieltäydyin, sillä olin saanut päähäni, että kulkisin\nmiekankärki paljaana, kunnes olisin kostanut sille konnalle, joka oli\ntäyttänyt äitini vanhuudenpäivät kurjuudella; saatuani Navarran\nkuninkaan tehtävän suoritetuksi olin luvannut ruveta ajamaan tuon\npäätöksen toteuttamista tarmokkaasti ja mitään häikäilemättä.\n\nVaatteitten valinta ja jotkut muutokset, joita niihin oli tehtävä,\nviivyttivät minua jonkun aikaa, niin että oli myöhäisempi kuin olisin\nhalunnut, kun palasin jälleen asuntoani kohti aikomuksessa saada\nseurueeni ratsaille niin joutuin kuin mahdollista. Muistan, että aamu\noli selkeä ja kylmä; katuojat olivat kuivat ja kadut verrattain\npuhtaat. Siellä täällä pilkotti varhainen auringonsäde esiinpistävien\nräystäitten välistä, luvaten erinomaista matkailmaa. Mutta kasvot,\njoita kävellessäni kohtasin, eivät heijastaneet ympäristön iloisuutta.\nÄkeitä katseita kohtasin kaikkialla, minne vain katsoin, ja kun lähetti\nlähetin perästä karautti ohitseni matkalla linnaan, seisoivat\nkaupunkilaiset ovillaan huolettomina ja toimettomina taikka\nkadunkulmauksiin keräytyneinä puhelivat hiljaa keskenään sen näköisinä\nkuin olisi ollut salahankkeita tekeillä. Leskikuningatar eli vielä,\nmutta Orleans oli noussut kapinaan, samoin Sens ja Mans, Chartres ja\nMelun. Rouenin sanottiin olevan kahden vaiheilla, Lyons oli aseissa,\nkun Pariisi taas oli pannut kuninkaansa pois viralta ja kirosi häntä\njoka päivä sadoilta alttareilta. Sanalla sanoen, se suuri kapina, joka\nseurasi Guisen kuolemaa ja kesti niin monta vuotta, oli jo käynnissä,\nniin että tänä uuden vuoden ensimäisenä päivänä kuninkaan määräykset\ntuskin kantoivat kauemmaksi kuin hänen katseensa, kun hän levottomana\nkurkisti ulos yläpuolellani kohoavista linnan torneista.\n\nSaavuttuani taloon kiipesin kiiruusti ylös pitkää porraskäytävää,\nharmitellen sen pimeyttä ja likaisuutta ja suunnitellen kiivetessäni,\nmillä tavoin voisin mukavimmin ja pikimmin muuttaa äitini parempaan\nasuntoon. Viimeisen porrasjakson yläpäähän ehdittyäni näin, että neidin\novi käytävän vasemmalla puolen oli auki, ja päättäen siitä että hän oli\njo ylhäällä ja valmiina matkaan, astuin äitini huoneeseen reippain\naskelin ja kirpeän aamuilman virkistämin mielin.\n\nMutta kynnyksellä minä pysähdyin, jääden seisomaan äänettömänä ja\ntyrmistyneenä. Ensin luulin, että huone oli tyhjä. Seuraavalla\nkatsahduksella huomasin ylioppilaan. Hän oli polvillaan vuoteen\nvieressä komerossa, jonka esirippu oli raastettu osaksi pois. Ikkunan\nedestä oli verho samoin repäisty alas, ja siitä virtaava kylmä\npäivänvalo paljasti räikeästi huoneen ruman alastomuuden, saaden\nsydämeni hyytymään. Lieden luona virui kumollaan oleva tuoli, ja\norrella sen yläpuolella kyyrötti harmaa kissa, jota en ollut tähän\nsaakka huomannut, katsellen minua peitetyllä vihalla. Neitiä ei näkynyt\nenempää kuin Fanchetteakaan, ja Simon Fleix ei kuullut tuloani. Hän\ntoimitti vuoteen ääressä jotain, mikä nähtävästi koski äitiäni.\n\n\"Mitä tämä on?\" huudahdin minä hiljaa, lähestyen varpaillani vuodetta.\n\"Missä toiset ovat?\"\n\nYlioppilas katsahti taaksensa ja näki minut. Hänen kasvonsa olivat\nkalpeat ja synkät. Hänen silmänsä hehkuivat, ja kuitenkin niissä oli\nkyyneliä, samoinkuin hänen poskillaankin. Hän ei puhunut, mutta huoneen\nkylmyys, alastomuus ja tyhjyys puhuivat hänen puolestaan, ja mieleni\nmusteni.\n\nTartuin häntä hartioihin. \"Etkö voi puhua!\" sanoin suutahtaen. \"Missä\nhe ovat?\"\n\nHän nousi pystyyn ja tuijotti minuun. \"He ovat menneet!\" sanoi hän\nälyttömästi.\n\n\"Menneet?\" huudahdin minä. \"Mahdotonta! Milloin? Minne?\"\n\n\"Puoli tuntia sitten. En tiedä minne.\"\n\nYmmällä ja ihmeissäni tuijotin häneen kauhistuksen ja suuttumuksen\nvaiheella. \"Etkö tiedä?\" huusin. \"He ovat menneet, ja sinä et tiedä?\"\n\nHän kääntyi äkkiä ja tarttui minua käsivarteen. \"En, minä en tiedä,\nminä en tiedä!\" huusi hän kokonaan muuttuneella sävyllä, rajun\nkiihtymyksen vallassa. \"Ja menköön paholainen heidän kanssaan! Mutta\nsen tiedän, kenen kanssa he menivät, nuo teidän ystävänne, herra de\nMarsac! Tuli muuan narri, hölmö, hieno keikari ja puhui heille hyvää ja\nkaunista ja näytti heille kultaisen merkin, ja silloin -- hui! -- he\nmenivät tiehensä ja unohtivat teidät!\"\n\n\"Mitä!\" huudahdin minä, alkaen käsittää ja takertuen kiihkeästi hänen\npuheensa ainoaan johtolankaan. \"Kultaisen merkinkö? Heidät on siis\nhoukuteltu pois! Ei ole hetkeäkään hukattava. Minun täytyy seurata.\"\n\n\"Ei, sillä siinä ei ole kaikki!\" vastasi hän, keskeyttäen minut\nsynkästi, samalla kuin hän pusersi käsivarttani yhä tiukemmin ja hänen\nsilmänsä säkenöivät. \"Te ette ole kuullut kaikkea. Tuo mies, jonka\nkanssa he menivät, kutsui teitä petturiksi ja varkaaksi ja\nkerjäläiseksi, ja teki sen äitinne silmäin edessä -- ja tappoi hänet!\nTappoi hänet yhtä varmasti kuin jos hän olisi pistänyt miekan häneen!\nTahdotteko vieläkin jättää hänet ja lähteä heidän jälkeensä?\"\n\nHän puhui selvästi. Ja kuitenkin, Jumala paratkoon, kului joku aika\nennenkuin ymmärsin hänet -- ennenkuin käsitin hänen sanainsa\nmerkityksen tahi kykenin siirtämään ajatukseni poissaolevista edessäni\nvuoteella makaavaan äitiini. Kun se viimeinkin minulle onnistui ja minä\nkäännyin häneen päin ja näin hänen liikkumattomat kasvonsa ja ohuen\ntukkansa rentoina karkealla tyynyllä, niin valtasi tuo näky minut\nkokonaan. En muistanutkaan enää toisia -- sillä luulin häntä\nkuolleeksi; ja tuskaisesti parahtaen lankesin polvilleni hänen\nviereensä ja peitin kasvoni. Mitä tuo itsepäinen tyttö oikeastaan\nminulle merkitsi? Mitä merkitsivät kuninkaatkaan ja kuninkaan asiat\nminulle hänen rinnallaan -- ainoan ihmisolennon, joka yhä minua\nrakasti, ainoan olennon, joka oli minun vertani ja heimoani, ainoan\nalati-kärsivällisen, alati-uskollisen sydämen rinnalla, joka monet\nvuodet oli sykkinyt yksinomaan minulle? Hetken verran, muutamien\ntuokioitten ajan olin hänen arvoisensa, sillä minä unohdin kaikki muut.\n\nSimon Fleix herätti minut vihdoin turtumuksestani, selittäen minulle,\nettei hän ollut kuollut, vaan ainoastaan syvässä tiedottomuuden\ntilassa, jonka hänen saamansa ankara mielenjärkytys oli aiheuttanut.\nHän oli lähettänyt jonkun naapurin hakemaan lääkäriä, ja tämä astui\nhuoneeseen juuri kun minä nousin ylös ja asettuen minun paikalleni\npalautti äitini pian tajuihinsa. Mutta hänen äärimmäinen heikkoutensa\nvarotti minua toivomasta enempää kuin väliaikaista toipumista. Enkä\nollut kauan istunut hänen luonaan, ennenkuin huomasin, että tämä\nviimeinen isku, joka tuli niin monien kauhujen ja aineellisten\npuutteitten lisäksi, oli sattunut hänen elämänsä ytimeen ja että hän\noli nyt kuolemaisillaan.\n\nHän makasi jonkun aikaa käsi minun kädessäni ja silmät ummessa, mutta\npuolenpäivän tienoissa, kun ylioppilas oli saanut annetuksi hänelle\nhiukan lihalientä, hän virkistyi, ja tuntien minut makasi enemmän kuin\ntunnin ajan tuijottaen minuun sanomattoman tyytyväisenä ja onnellisena.\nSen ajan kuluttua, kun luulin ettei hän enää kyennyt puhumaan, hän\nviittasi minua kumartumaan hänen puoleensa ja kuiskasi jotakin, mistä\nensin en saanut selvää. Mutta sitten käsitin hänen sanoneen: \"Onko hän\nmennyt -- se tyttö, jonka toit?\"\n\nHyvin levottomana vastasin myöntävästi, pyytäen ettei hän huolehtisi\nsiitä asiasta. Minun ei kuitenkaan olisi tarvinnut peljätä, sillä kun\nhän jälleen avasi suunsa, puhui hän levollisesti ja ikäänkuin\nsellainen, joka näkee jotakin edessään selvästi.\n\n\"Kun löydät hänet, Gaston\", kuiskasi hän, \"niin älä ole hänelle\nvihainen. Se el ollut hänen syynsä. Hän -- tuo mies petti hänet.\nKatso!\"\n\nSeurasin suuntaa, mihin hän osotti pikemmin katseellaan kuin kädellään,\nja näin päänalaisen vieressä kultaketjun. \"Jättikö hän tämän?\"\nkuiskasin minä, omituisen liikutuksen pusertaessa rintaani. \"Hän pani\nsen tähän\", kuiskasi äitini. \"Ja hän olisi estänyt miestä sanomasta\nmitä hän sanoi\" -- väristys puistatti äitini ruumista hänen\nmuistellessaan miehen sanoja, vaikka hänen silmänsä katsoivat minuun\nyhä uskoen ja luottaen -- \"hän olisi estänyt, mutta hän ei voinut,\nGaston. Ja sitten mies joudutti häntä lähtemään.\"\n\n\"Näyttikö hän hänelle jonkin merkin, äiti?\" En saattanut mitenkään\npidättää tätä kysymystä, sillä niin paljon näytti siitä riippuvan.\n\n\"Näytti, kultapalan\", kuiskasi äiti hymyillen heikosti. \"Nyt minä\ntahdon nukkua.\" Ja pitäen yhä kädestäni hän sulki silmänsä.\n\nYlioppilas palasi pian tuoden joitakin tarvetavaroita, joita olin\nlähettänyt hänet hakemaan, ja me istuimme äitini luona iltaan saakka ja\nmyöhään yöhönkin. Huojennuksekseni olin kuullut lääkäriltä, että hän\noli ollut sairaana jo jonkun aikaa ja että joka tapauksessa loppu olisi\ntullut pian. Hänellä ei ollut tuskia eikä hän tuntenut pelkoa, vaan\nnäytti siltä kuin hän olisi kiittänyt Jumalaa ja ollut tyytyväinen,\nkohdatessaan minun katseeni aina kun hän avasi silmänsä tai heräsi\nhorrostilastaan. Mitä itseeni tulee, niin muistan, että tuohon\nhuoneeseen sisältyi joksikin aikaa koko minun maailmani. Sen\nhiljaisuuteen hukkui kaikki kuohunta, mikä täytti Ranskan kaupungit, ja\nsen ainoa mielenkiinto -- heikon hengityksen edestakaisin huokuminen --\nhimmensi kokonaisen elämäniän pyyteet ja toiveet.\n\nEnnenkuin päivä valkeni, hiipi Simon Fleix ulos hoitamaan hevosia.\nPalattuaan tuli hän luokseni ja kuiskasi korvaani, että hänellä oli\nminulle jotain sanottavaa. Ja kun äitini makasi sillä hetkellä\nlevollisessa unessa, irroitin käteni, nousin hiljaa ja menin hänen\nkanssaan lieden luo.\n\nSen sijaan että olisi puhunut, asetti hän nyrkkinsä eteeni ja aukaisi\nyhtäkkiä kouransa. \"Tunnetteko tätä?\" kysyi hän, katsahtaen minuun\nterävästi.\n\nOtin hänen kädessään olevan esineen, ja katseltuani sitä nyökkäsin. Se\noli ruusukkeeksi solmittu tummanpunainen samettikaistale, joka oli\nmuodostanut, kuten ensi silmäyksellä huomasin, osan neiti de la Viren\nnaamion pidikkeestä. \"Mistä sinä sen löysit?\" sopersin minä, otaksuen\nettä hän oli poiminut sen porraskäytävästä. \"Katsokaa sitä!\" vastasi\nhän kärsimättömästi. \"Te ette ole katsonut.\"\n\nKäänsin sen toisinpäin, ja silloin näin jotakin, mikä ensin oli jäänyt\nminulta huomaamatta -- nimittäin että kaistaleen leveämmässä päässä oli\nomituisia kuvioita, jotka oli hyvin kömpelösti ja säännöttömästi\nommeltu valkoisella silkkilangalla. Pistot muodostivat kirjaimia ja\nkirjaimet sanoja. Hätkähtäen luin: \"Apua!\" ja kulmassa näin pienemmillä\npistoilla nimikirjaimet \"C.d.l.V.\"\n\nKatsoin kiihkeästi ylioppilaaseen, \"Mistä löysit tämän?\" kysyin.\n\n\"Löysin sen kadulta\", vastasi hän levollisesti, \"noin kolmensadan\naskeleen päässä täältä.\"\n\nMietin hetkisen.. \"Katuojastako vai seinän vierestäkö?\" kysyin sitten.\n\n\"Seinän vierestä.\"\n\n\"Jonkin ikkunan altako?\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi hän. \"Voitte olla levollinen; minä en ole hölmö.\nPanin merkille paikan, herra de Marsac, enkä unohda sitä.\"\n\nTämä löytö herätti tunteita, jotka pyrkivät syrjäyttämään mielestäni\näitini tilan aiheuttaman surun ja levottomuudenkin -- mitkä tunteet\nvielä hetki sitten olivat näyttäneet tekevän mitättömiksi kaikki muut\nhuolet. Sillä näin nyt olevani pulassa, jossa minun täytyi kärsiä\nteinpä miten hyvänsä. Toiselta puolen oli minun mahdoton jättää äitini;\nolisin ollut sydämetön julmuri, jos sen olisin tehnyt. Toiselta puolen\ntaas en voinut ilman viiltävää tuskaa jäädä liikkumattomaksi ja\ntoimettomaksi, kun neiti de la Vire, jota olin vannonut suojelevani ja\njoka nyt kärsi minun huolettomuuteni ja huonon onneni takia, kutsui\nminua apuun. Sillä muuta tuo samettiruusuke ei voinut merkitä, ja\nkenellekään muulle se ei voinut olla tarkotettu kuin minulle, koska ei\nollut montakaan muuta, joka olisi todennäköisesti voinut sen tuntea, ja\nkoska hän piti luonnollisena, että minä koettaisin päästä hänen\njälilleen.\n\nEnkä voinut antaa tuolle merkille mitään pientä merkitystä. Muistaen\nneidin ylpeän ja pelottoman luonteenlaadun, sekä missä valossa hän aina\noli minua katsonut, oli minulla syy aavistaa pahinta. Olin varma, ettei\nmikään luuloteltu vaara eikä muu kuin kaikkein viimeinen hätä olisi\nsaanut häntä ottamaan näin alentavaa askelta. Ja tämä johtopäätös ynnä\nlisäksi pelko siitä, että hän oli joutunut Fresnoyn käsiin, jota luulin\nsiksi henkilöksi, joka oli ryövännyt minulta kultarahan puolikkaan,\ntäyttivät minut hirveällä epätietoisuudella siltä, millä suunnalla\nvelvollisuuteni tällä hetkellä oli. Kunniantuntoni veti minua kahdelle\ntaholle, vaatien minua sekä lähtemään että jäämään, ja kun käteni meni\nmiekankahvaan ja jalkani pakottivat minua lähtemään, etsivät silmäni\näitiäni ja korvani kuuntelivat hänen vienoa hengitystään.\n\nNeuvottomana ja hämmentyneenä katsoin ylioppilaaseen, ja hän katsoi\nminuun. \"Sinähän näit miehen, joka vei hänet\", mutisin minä. Siihen\nsaakka, ollen yksinomaan huolissani äitini kohtalosta, olin tehnyt vain\njoitakin kysymyksiä ja sivuuttanut asian ikäänkuin se liikuttaisi minua\nvähän ja kuuluisi minulle vielä vähemmän. \"Minkä näköinen hän oli?\nOliko hän iso, turpea mies, pää siteessä, tai ehkä haava kasvoissaan?\"\n\n\"Sekö herra, joka meni neidin kanssa?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, niin, vaikkapa herra, jos niin haluat!\"\n\n\"Ei ollenkaan\", vastasi ylioppilas. \"Hän oli pitkä, nuori, hieno mies,\nkomeasti puettu, ja hänellä oli tumma tukka ja komeat kasvot. Kuulin\nhänen sanovan neidille, että hän tuli erään neidin ystävän lähettämänä,\njoka oli liian korkea-arvoinen mainittavaksi julkisesti, varsinkaan\nBlois'ssa. Hän lisäsi tuovansa häneltä tunnusmerkin; ja kun neiti\nmainitsi teistä -- hän oli juuri tullut rouvan huoneeseen seuranaisensa\nkanssa, kun tuo mies ilmestyi...\"\n\n\"Hän oli tietysti pitänyt silmällä, milloin minä menin ulos.\"\n\n\"Aivan niin. No niin, kun neiti mainitsi teistä, vannoi mies, että te\nolitte seikkailija ja rutiköyhä petkuttaja ja vaikka mikä, ja kehotti\nneitiä sanomaan, pitikö hän todennäköisenä että hänen ystävänsä olisi\nuskonut sellaisen tehtävän sellaiselle miehelle.\"\n\n\"Ja silloinko neiti lähti hänen kanssaan?\"\n\nYlioppilas nyökkäsi.\n\n\"Mielelläänkö? Vapaasta tahdostaanko?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi hän. \"Siltä minusta näytti. Hän koetti estää miestä\npuhumasta teidän äitinne kuullen, mutta siinä oli kaikki.\"\n\nHetken mielijohteen ajamana otin askeleen ovea kohti; muistin kuitenkin\nasemani ja käännyin takaisin voihkaisten. Melkein poissa suunniltani ja\ntuntien tarvetta purkaa jollain tavoin tunteitani, tartuin poikaa\nhartioihin ja pudistelin häntä edestakaisin.\n\n\"Sano minulle, mies, mitä minun on tehtävä!\" mutisin hampaitteni\nvälistä. \"Puhu! Ajattele! Keksi jotakin!\"\n\nMutta hän pudisti päätänsä.\n\nPäästin hänet irti mumisten kirouksen ja istuin tuolille vuoteen\nviereen, laskien pääni käsieni väliin. Juuri sillä hetkellä saapui\nkumminkin huojennus -- saapui odottamattomalta taholta. Ovi avautui ja\nlääkäri astui sisään. Hän oli taitava ammatissaan, ja vaikka häntä\npaljon käytettiin hovipiireissä, oli hän siitä huolimatta hugenotti --\nja juuri tämä seikka oli rohkaissut Simon Fleix'tä pyytämään hänen\napuaan \"Vertavuotavan sydämen\" isännän kautta, mikä majatalo oli\nBlois'n hugenottien salainen yhtymäpaikka. Toimitettuaan tutkimuksensa\naikoi hän poistua, sillä hän oli vakava ja hiljainen mies ja hänellä\noli paljon työtä, mutta minä pysäytin hänet ovella.\n\n\"Kuinka hänen laitansa on, herra tohtori?\" sanoin matalalla äänellä,\npidellen kädelläni hänen päällysviitastaan.\n\n\"Hän on voimistunut ja voi elää pari kolme päivää\", vastasi hän\nlevollisesti. \"Ehkä neljäkin, ja niin monta kuin Jumala tahtoo.\"\n\nPainaen kaksi kruunua hänen käteensä pyysin häntä käymään joka päivä,\nminkä hän lupasikin tehdä. Sitten hän poistui. Äitini uinui yhä\nrauhallisesti, ja minä käännyin Simon Fleix'n puoleen; epäilyni olivat\nhälvenneet ja päätökseni oli tehty.\n\n\"Kuule\", sanoin minä, \"ja vastaa minulle lyhyeen. Me emme voi poistua\nyhtaikaa, se on selvä. Kuitenkin täytyy minun mennä heti paikalla sille\npaikalle, mistä sinä löysit tuon samettinauhan. Kuvaa se paikka minulle\ntarkasti, niin että voin löytää sen, äläkä tee erehdyksiä.\"\n\nHän nyökkäsi ja vastasi hetkisen mietittyään:\n\n\"Tiedättehän St. Denis'n kadun? No, menkää sitä alaspäin, jättäen\n'Vertavuotavan sydämen' vasemmalle puolellenne. Kääntykää toisesta\nkulmauksesta samalla puolella sivuutettuanne majatalon. Kolmas talo\nkulmasta lukien, jälleen vasemmalla, on Pyhän ristin sairaalaan\njohtavan porttiaukon yläpuolella. Portin yläpuolella on kaksi ikkunaa\nalemmassa kerroksessa, ja niitten yläpuolella vielä kaksi. Nauha oli\nensimäisen ikkunan alla, jonka kohdalle saavutte. Oletteko ymmärtänyt?\"\n\n\"Täydellisesti\", sanoin minä. \"On hyvä joskus olla kirjamieskin,\nSimon.\"\n\nHän katsoi minuun miettiväisenä, mutta ei virkkanut mitään, ja minä\npuuhasin miekankahvani lujittamisessa ja viittani sovittamisessa\nkasvojeni alaosan eteen. Saatuani nämä tyydyttävästi järjestetyiksi\notin esiin rahani ja laskin kolmenkymmenenviiden kruunun suuruisen\nsumman, jonka annoin hänelle, terottaen hänen mieleensä että hänen oli\nvälttämättä pysyttävä äitini luona, jollen sattuisi palaamaan. Sillä\nvaikka aioin lähteä ainoastaan tiedusteluretkelle, ottamaan, jos\nmahdollista, selkoa siitä, oliko neiti vielä Blois'ssa, niin\ntulevaisuus oli kuitenkin epävarma, ja vaikka viholliseni olivat\nminulle tuntemattomia, tunsivat he minut.\n\nTerotettuani hänelle tätä velvollisuutta otin äänettömät jäähyväiset\näidiltäni ja jättäen huoneen poistuin hitaasti alas portaita, äitini\nriutuneitten, kalpeitten kasvojen kuvan seuratessa mukanani ja\nantaessa, kuten minusta tuntui, pyhityksen aikomukselleni.\n\nKellot löivät yhtätoista, kun astuin ulos ovesta ja seisoin hetkisen\nkujalla katsellen kummallekin suunnalle, näkyisikö mitään vakoilun\nmerkkejä. Mitään ei kuitenkaan ollut nähtävissä. Kuja oli autio. Ja\nollen varma siitä, että olisi turhaa yrittää eksyttää vastustajiani,\njotka arvattavasti tunsivat Blois'n paremmin kuin minä, en sitä\nkoettanutkaan, vaan ohjasin tieten tahtoen kulkuni \"Vertavuotavaa\nsydäntä\" kohti St. Denis'n kadulle. Kaduilla oli sama synkän odotuksen\nleima, jonka olin huomannut edellisenä päivänä. Samat ryhmät\nseisoskelivat kadunkulmissa, samat epäluuloiset katseet kohtasivat\nminua niinkuin kaikkia muitakin muukalaisia, jotka näyttäytyivät\nulkona; yhtä välinpitämättömän toimettomilta näyttivät kaupunkilaiset,\nyhtä levottoman kiireellisiltä tulevat ja lähtevät sanansaattajat.\nNäin, että täälläkin, ihan palatsin muurien juurella, lain ja\njärjestyksen siteet olivat jännitetyt miltei katkeamaisilleen, ja\najattelin, että jos milloinkaan oli Ranskassa ollut aikaa, jolloin\noikeus merkitsi vähän ja vahva käsi paljon, niin sellainen aika oli\nnyt. Sellainen asiain tila olikin edullinen käsissä olevalle\ntuumalleni, ja välittämättä epäluuloisista katseista astelin\npäättäväisenä tietäni.\n\nLöysin helposti sen porttikäytävän, josta Simon oli puhunut, ynnä\nikkunan, jonka alta hän oli löytänyt samettisolmukkeen, Koska\nmelkein vastapäätä avautui kapea kujanne, käytin sitä hyväkseni\ntarkastellakseni taloa mielin määrin, ja huomasin heti, että alempi\nikkuna oli suojattu vain lujilla luukuilla, jotka nyt olivat auki,\nmutta ylemmän kerroksen ikkuna oli varustettu vahvalla rautaristikolla.\nLuonnollisesti keskitin huomioni jälkimäiseen. Talo oli vanha\nkivirakennus ja päältä katsoen jotensakin kunnioitettavan näköinen,\nenkä voinut huomata siinä mitään, mikä olisi herättänyt epäluuloani,\njos nauha olisi löytynyt muualta. Sen seinässä oli erään uskonnollisen\nveljeskunnan vaakuna, ja portti oli arvattavasti aikoinaan ollut sen\nsairaalan pääsisäänkäytävänä, joka vieläkin oli sen takana, mutta nyt\noli portin päällinen talo nähtävästi joittenkin säätyläisihmisten\nasuntona. Olivatko molemmat kerrokset samoilla vai eri asukkailla, sitä\nen voinut ratkaista.\n\nKatseltuani sitä jonkun aikaa näkemättä kenenkään menevän sisään tai\ntulevan ulos ja keksimättä mitään, mikä jollain tavoin olisi opastanut\nminua, päätin uskaltautua talon sisäpuolelle, kun katu oli rauhallinen\neikä talossa näkynyt mitään merkkejä, jotka olisivat osottaneet sen\nolevan vahvasti vartioidun. Sisäänkäytävä oli porttiholvin alla\noikealla puolella olevasta ovesta. Näkemästäni tein sen johtopäätöksen,\nettä portinvartia oli poissa, arvatenkin juoruilemassa kaupungilla\nvaltiollisista asioista.\n\nJohtopäätökseni näyttäytyikin oikeaksi, sillä kun olin onnellisesti\npäässyt kadun poikki ja pujahdin sisään puoliavoimesta ovesta, löysin\nainoastaan hänen sauvansa ja hiilipannunsa häntä edustamassa. Yksi\nsilmäys riitti vakuuttamaan minulle tämän, ja heti käännyin empimättä\nnousemaan ylös portaita, sillä oivalsin, että jos tahdoin saada jotakin\naikaan yksinäni, niin oli minun turvattava enemmän rohkeuteen ja\nyllätykseen kuin varovaisuuteen ja harkintaan.\n\nPortaisiin tuli vain niukasti valoa pihan puolella olevista\ntähystysaukoista, mutta ne olivat siistit ja hyvässä kunnossa. Koko\ntalossa vallitsi hiljaisuus, jota rikkoi vain minun askelteni ääni, ja\nkaikki näytti niin siistiltä ja säännölliseltä, että kuta ylemmäs\nnousin, sitä alemmas painui menestyksen-toivoni. Päättävästi jatkoin\nkuitenkin kulkuani, kunnes saavuin toiseen kerrokseen ja seisoin\nsuletun oven edessä. Nyt oli hetki, jolloin kaikki tulisi ratkaistuksi.\nKuuntelin joitakin silmänräpäyksiä, mutta kun ei mitään kuulunut,\nkohotin varovaisesti salpaa. Vastoin odotustani ovi avautui, ja minä\nastuin sisään. Korkeaselustainen penkki oli sisäpuolella, estäen minua\nnäkemästä vapaasti huoneeseen, joka näytti olevan avara ja runsaasti ja\nkomeasti sisustettu, vaikka hiukan matala ja verrattain hämärästi\nvalaistu, sillä sen kaksi ikkunaa olivat leveyttään matalampia. Lämmin\ntakkatulen hohde valaisi kattoa, ja juuri kun suljin hiljaa oven,\nmurtui jokin palanut halko liedellä niin että säkenet ratisivat, mikä\nääni toi kodikasta eloa loisteliaaseen hiljaisuuteen. Heti sen jälkeen\nkysyi matala soinnukas ääni: \"Alfons, sinäkö se olet?\"\n\nAstuin selustapenkin ympäri, ja näin edessäni kauniin naisen\nkyynärpäänsä nojassa sohvalla. Kuullessaan oven avautuvan hän oli\nkohonnut ryntäilleen. Kun hän nyt näki vieraan ihmisen edessään,\nhypähti hän heikosti huudahtaen pystyyn ja tuijotti minuun hämmästystä\nja suuttumusta kuvastavin kasvoin. Hän oli keskikokoinen, piirteet\nsäännölliset, vaikka hiukan lapsimaiset, kasvot erittäin kauniit.\nTuuhea, kullankeltainen tukka riippui epäjärjestyksessä hänen kaulansa\nympärillä, sopien hyvin hänen silmiensä syvään sineen, missä minusta\nnäytti piilevän enemmän henkeä ja tulta kuin hänen yleiset\nkasvonpiirteensä panivat otaksumaan.\n\nHetken äänettömyyden jälkeen, minkä kestäessä hän mittaili minua\nkiireestä kantapäähän hyvin ylpeästi -- ja minä katselin häntä\nuteliaana ja ihmetellen -- hän lausui: \"Hyvä herra, voisinko saada\ntietää, mikä aiheuttaa tämän -- vierailun?\"\n\nOlin sillä hetkellä niin hämmästyksissäni naisen ilmestymisestä ja\nhänen tavattomasta kauneudestaan, samoinkuin siitäkin, etten nähnyt\ntäällä merkkiäkään etsimistäni henkilöistä, että en saanut kootuksi\najatuksiani vastaukseen, vaan seisoin ymmällä tuijottaen häneen.\nHuoneeseen astuessani olin odottanut näkeväni vallan toista!\n\n\"No, herra?\" sanoi hän jälleen puhuen terävästi ja kopauttaen jalallaan\nlattiaan.\n\n\"Tämän vierailunko?\" sopersin minä.\n\n\"Kutsukaa sitä vaikka tunkeilevaisuudeksi, jos niin haluatte!\" huusi\nhän kopeasti. \"Mutta selittäkää syynne taikka menkää matkaanne.\"\n\n\"Pyydän lupaa saada tehdä molemmat\", vastasin minä,\ntahdonponnistuksella kooten ajatukseni. \"Nousin ylös näitä portaita ja\navasin ovenne erehdyksessä -- yksinkertaisesti sanoen -- toivoen\ntapaavani täällä erään ystäväni. Huomaan erehtyneeni, eikä minulla ole\nmuuta tehtävää kuin poistua, pyytäen samalla nöyrimmästi anteeksi.\" Ja\npuhuessani kumarsin syvään ja valmistauduin lähtemään.\n\n\"Odottakaa vähän!\" sanoi hän nopeasti ja muuttuneella äänellä. \"Te\nolette ehkä herra de Bruhlin -- mieheni -- ystävä. Siinä tapauksessa,\njos haluatte jättää hänelle jonkun sanoman, toimitan sen mielelläni\nhänelle.\"\n\nHän näytti niin viehättävältä, että huolimatta tunteitteni sekasorrosta\nen voinut muuta kuin katsella häntä ihaillen. \"Valitettavasti en voi\nesittää sitäkään puolustuksekseni\", vastasin minä. \"Ikävä kyllä ei\nminulla ole kunniaa tuntea häntä.\"\n\nHän katseli minua hiukan hämmästyneenä. \"Mutta kuitenkin\", vastasi hän,\nhymyillen kainosti ja leikkien pukuaan kiinnittävällä kultasoljella,\n\"teillä on täytynyt olla jokin syy, jokin aihe, jonka nojalla luulitte\nlöytävänne ystävänne.\"\n\n\"Kyllä, rouva\", vastasin minä, \"mutta minä erehdyin.\"\n\nNäin hänen punastuvan äkkiä. Hymyillen ja räpyttäen ujosti silmiään hän\nsanoi: \"Onko ehkä mahdollista, että -- tarkotan, että oletteko ehkä\ntullut tänne jostakin syystä, joka on yhteydessä -- esimerkiksi jonkun\nsamettinauhan kanssa?\"\n\nMinä hätkähdin ja astuin tahtomattani askeleen häntä kohti.\n\"Samettinauhan!\" huudahdin liikutettuna. \"Hyvä Jumala! Sittenhän en\nolekaan erehtynyt! Olen tullut oikeaan taloon, ja te -- te tiedätte\ntästä jotakin! Arvoisa rouva, sanokaa minulle mitä tuo samettinauha\nmerkitsee, minä rukoilen teitä!\"\n\nKiihtymykseni näytti tekevän hänet levottomaksi; hän peräytyi pari\naskelta, katsoen minuun ylväästi, mutta samalla ikäänkuin hiukan\nhäpeillen. \"Uskokaa minua, se ei merkitse mitään\", sanoi hän kiireesti.\n\"Pyydän teitä ymmärtämään sen. Se oli tyhmää pilaa.\"\n\n\"Pilaa?\" sanoin minä. \"Se on pudotettu tästä ikkunasta.\"\n\n\"Se oli pilaa\", toisti hän itsepintaisesti. Mutta saatoin nähdä, että\nhän kaikesta ylpeydestään huolimatta oli levoton. Hänen kasvonsa olivat\nhämmentyneet ja kyyneliä oli hänen silmissään, Ja tämä saattoi minut\nnäissä olosuhteissa vain kahta itsepäisemmäksi.\n\n\"Minulla on tuo nauha mukanani\", sanoin minä. \"Teidän täytyy kertoa\nminulle siitä enemmän.\"\n\nHän katsoi minuun osottaen ankarampaa suuttumusta kuin hän tähän saakka\noli ilmaissut. \"Luulen, ettette te tiedä, kenelle puhutte\", sanoi hän\nhengittäen kiivaasti. \"Poistukaa täältä, ja heti! Olen sanonut teille,\nettä se oli pilaa. Jos te olette kunnianmies, niin te uskotte minua ja\nlähdette pois.\" Ja hän osotti ovea.\n\nMutta minä pysyin paikallani, sillä olin järkähtämättä päättänyt tunkea\nsalaisuuden perille. \"Olen kunnianmies, arvoisa rouva\", sanoin minä,\n\"mutta kuitenkin täytyy minun saada tietää enemmän. Ennenkuin saan\nkuulla enemmän, en voi lähteä.\"\n\n\"Oh, tämä on sietämätöntä!\" huusi hän katsellen ympärilleen ikäänkuin\netsien pakotietä; mutta minä olin hänen ja ainoan oven välissä. \"Tämä\non sietämätöntä! Tuo samettinauha ei ollut lainkaan tarkotettu teille.\nJa, mikä merkitsee enemmän, jos de Bruhl tulee ja löytää teidät täältä,\nniin tulette sitä katkerasti katumaan.\"\n\nNäin että hän oli ainakin yhtä levoton itsensä takia kuin minun\npuolestani, ja asianhaaroihin katsoen ajattelin olevani oikeutettu\nkäyttämään hyväkseni hänen pelkoaan. Asetin tarkotuksella hattuni\nvieressäni olevalle pöydälle ja lausuin, katsoen häneen kiinteästi:\n\"Minä menen, arvoisa rouva, kun saan kuulla kaikki mitä te tiedätte\ntästä nauhasta, joka on kädessäni, mutta en ennen. Jollette te suostu\nsitä ilmaisemaan, täytyy minun odottaa herra de Bruhlia ja kysyä\nhäneltä.\"\n\n\"Hävytön!\" huudahti hän, katsoen minuun kuin olisi hän raivossaan ja\npelossaan ollut valmis tappamaan minut; hän oli nähtävästi intohimoinen\nnainen. Mutta minä seisoin liikahtamatta, ja hetken perästä hän puhui.\n\"Mitä tahdotte tietää?\" sanoi hän, katsoen minuun synkästi.\n\n\"Millä tavalla tämä nauha tuli kadulle teidän ikkunanne alle? Sen\ntahdon tietää ensinnä.\"\n\n\"Minä pudotin sen\", vastasi hän äreästi.\n\n\"Minkätähden?\" kysyin minä.\n\n\"Koska...\" Ja sitten hän pysähtyi ja katsoi minuun, ja sitten taas\nkatsoi alas, posket tulipunaisina. \"Koska, jos teidän täytyy saada se\ntietää... Minä olen ollut naimisissa vain kaksi kuukautta, ja minä\najattelin että mieheni löytäisi sen ja toisi minulla. Se oli hupsu\npäähänpisto.\"\n\n\"Mutta mistä saitte sen?\" kysyin minä ja tuijotin häneen yhä\nkummastuneempana ja neuvottomampana. Sillä minusta näytti että mitä\nuseampia kysymyksiä tein, sitä kauemmaksi eksyin tarkotuksestani.\n\n\"Minä löysin sen Arcyn kujalta\", vastasi hän, polkien ärtyneenä\njalkaansa. \"Sain tyhmän ajatuksen tehdä niinkuin tein. Ja nyt, vieläkö\nteillä on useampia kysymyksiä?\"\n\n\"Ainoastaan yksi\", vastasin minä, nähden nyt kaikki selvästi.\n\"Tahdotteko suosiollisesti selittää minulle tarkasti, miltä kohdalta\nlöysitte sen?\"\n\n\"Johan minä sanoin. Arcyn kujalta, kymmenen askeleen päässä\nValois-kadulta. No, joko nyt menette?\"\n\n\"Yksi sana, arvoisa rouva. Oliko...\"\n\nMutta hän huusi: \"Menkää, menkää!\" niin kiivaasti, että yritettyäni\nvielä kerran kiittää häntä, katsoin paremmaksi noudattaa hänen\nkäskyään. Olin saanut kuulla kaikki mitä hän tiesi; olin ratkaissut\narvotuksen. Mutta ratkaistuani sen en ollut sen likempänä päämäärääni,\nolin yhtä kaukana neidistä. Äänettömänä kumartaen suljin oven ja aloin\nlaskeutua alas portaita, mieli täynnä huolekkaita epäilyjä ja\nlaskelmia. Samettinauha oli ainoa johtolanka mitä minulla oli, mutta\noliko oikein antaa sille mitään merkitystä? Tiesin nyt, että olipa se\nalkujaan ollut missä tahansa, se oli siirretty kerran toiseen paikkaan.\nJa jos kerran, niin miksi ei kahdesti? Miksi ei kolmasti?\n\n\n\n\nIX. Talo Arcyn kujan varrella.\n\n\nEn ollut laskeutunut puoltakaankymmentä askelta, kun kuulin jonkun\ntulevan porraskäytävään kadulta ja alkavan nousta ylös. Heti johtui\nmieleeni, että tämä mahtoi olla herra de Bruhl, ja huomasin, etten\nollut lähtenyt nuoren rouvan asunnosta sekuntiakaan liian aikaisin.\nMinulla oli siksi vaikea tehtävä käsissä, etten millään muotoa tahtonut\njoutua vielä lisäksi riitaan tuntemattoman henkilön kanssa, ja siksi\njoudutinkin askeleitani, toivoen kohtaavani hänet niin lähellä\nportaitten alapäätä, että hän jäisi epätietoiseksi, olinko käynyt talon\nylemmässä vai alemmassa kerroksessa. Mutta porraskäytävä oli pimeä, ja\nhän, jolle ne olivat tutut, saattoi liikkua nopeammin kuin minä, Hän\nharppasi kaksi askelta kerrallaan ja ilmestyen äkkiä käänteeseen\nyllätti minut ennenkuin minä olin selviytynyt ylimmästä porrasjaksosta.\n\nNähdessään minut hän pysähtyi äkkiä ja tuijotti minuun; hän ajatteli\nluultavasti ensiksi, että hänen pitäisi tuntea minut. Kun hän ei\ntuntenut, astui hän askelen taaksepäin. \"Oletteko ollut -- onko teillä\njotain asiaa minulle?\" sanoi hän.\n\n\"Ei\", sanoin minä, \"ei ole.\"\n\nHän rypisti kulmiaan. \"Minä olen de Bruhl\", hän sanoi.\n\n\"Niinkö?\" mutisin minä, osaamatta muutakaan sanoa.\n\n\"Oletteko ollut...?\"\n\n\"Teidän asuntonne portaissako? Kyllä, erehdyksessä\", vastasin\numpimähkään.\n\nHän murahti hiukan tämän kuullessaan ja astui sivulle, epäluuloisena ja\ntyytymättömänä, mutta tietämättä oikein mitä tehdä. Minä kohtasin,\ntyvenesti hänen äkeän katseensa ja menin hänen ohitseen, mutta alas\nlaskeutuessani huomasin kuitenkin, että hän oli kääntynyt ja katsoi\njälkeeni. Hän oli iso, komea mies, tummaverinen ja hiukan\npunakkakasvoinen, puettu täydellisimpään myrtinviheriään,\nmustajuovaiseen hovipukuun. Käsivarrella oli hänellä samanvärinen\nlevätti. Kadulle saavuttuani katsahdin taakseni nähdäkseni, seurasiko\nhän minua, mutta sen enempää en häntä ajatellut. Kuitenkin kohtasimme\nme vielä toisemme, ja monta kertaa. Niin, jos silloin olisin tietänyt,\nmitä sittemmin tulin tietämään, olisin palannut takaisin ja... Mutta\nsiitä myöhemmin.\n\nValois-katu, jolle muuan varovasti puodistaan kurkisteleva kauppias\nohjasi minut, oli kaupungin pääkatuja, kapea, likainen ja ylhäältä\nesiinpistävien katonräystäitten ja ammattikilpien pimittämä, mutta\ntäynnä hälinää ja liikettä. Sen toinen pää avautui tuomiokirkon\nesipihalle; toinen, hiljaisempi pää näkyi johtavan kaupungin läntiselle\nportille. Tuntien että oli tärkeätä välttää herättämästä huomiota\netsimäni talon lähistöllä, kuljin tuomiokirkon edustalla olevalle\naukealle paikalle ja kysyen parilta mieheltä, jotka seisoivat siinä\npuhelemassa, sain tietää että Arcyn kuja oli kolmas kuja Valois kadun\noikealla puolella jonkun matkan päässä siitä. Tämän tiedon saatuani\nläksin heidän luotaan ja kuljin katua pitkin pää kumarassa ja levätti\nvedettynä kasvojeni alaosan eteen ikäänkuin kolean itätuulen suojaksi,\nkunnes saavuin kujan suulle. Silmiäni nostamatta käännyin rohkeasti\nkujalle.\n\nKuljettuani kymmenen askelta kulmasta eteenpäin pysähdyin ja aloin\nympärilleni katsellen tutustua ympäristöön niin joutuin kuin taisin.\nKuja. joka näytti hyvin vähäliikkeiseltä, oli kahdeksan tai yhdeksän\njalkaa leveä, kiveämätön ja täynnä uomia. Toisella puolella sitä kohosi\nkorkea, umpinainen puutarhamuuri ja toisella vielä korkeampi talon\nseinä; kummassakaan ei ollut ainoatakaan ikkunaa, mikä seikka täytti\nminut hämmästyksellä, sillä se teki tyhjäksi kaikki laskelmani. Turhaan\nmittasin katseellani kulkemiani kymmentä askelta; turhaan katselin ylös\nja oikealle ja vasemmalle. Olin kerrassaan ymmällä. Ei ainoatakaan\nikkunaa avautunut kujalle sillä kohdalla, ei edes koko kujan varrella.\nSillä sen molemmin puolin oli, niin pitkälle kuin saatoin nähdä,\numpinaisia, ikäänkuin puutarhain muureja.\n\nOivaltaen masentunein mielin mitä tämä merkitsi, näin yhdessä\ntuokiossa, että kaikki Simon Fleix'n löydölle perustamani toiveet\nolivat turhia. Neiti oli epäilemättä pudottanut samettinauhan, mutta ei\nmistään ikkunasta. Se oli vieläkin johtolanka, mutta niin ohut ja\nepämääräinen, että se itse asiassa oli mitätön, todistaen ainoastaan,\nettä neiti oli ahdingossa ja tarvitsi apua, mahdollisesti myöskin, että\nhän oli kulkenut tämän kujan kautta matkalla yhdestä säilytyspaikasta\ntoiseen.\n\nKokonaan tyrmistyneenä ja lannistuneena nojasin jonkun aikaa seinään,\nmoittien sitä kovaa onnea, joka näytti seuraavan minua tässä niinkuin\nmonessa edellisessäkin seikkailussa. Eikä jäänyt kuulumatta matala\nomantunnon äänikään, joka väitti, että tällaiset epäonnistumiset\njohtuivat taitamattomuudesta pikemmin kuin kovasta onnesta. Päättelin,\nettä jollen olisi antanut ryövätä itseltäni tunnusmerkkiä, olisi neiti\nluottanut minuun; jollen olisi tuonut häntä sellaiseen kurjaan asuntoon\nkuin äidilläni oli, ei hän olisi antanut tuntemattoman henkilön\nhoukutella itseään mukaansa; ja lopuksi, jos olisin itse pysynyt hänen\nluonaan ja lähettänyt Simonin hoitamaan hevosia sijastani, niin ei\nkukaan vieras olisi päässyt hänen puheilleenkaan.\n\nMutta ei ole milloinkaan ollut tapanani ottaa häviötä vastaan\ntarjouksella, ja vaikka tunsinkin nämä itsesoimaukset hyvin\nansaituiksi, sain itseni kuitenkin pian vakuutetuksi siitä, että se\nomituinen ja erikoinen sallimus, joka johti samettinauhan käsiini,\nkehotuksena rohkaisemaan mieleni. Jollei rouva de Bruhl olisi ottanut\nsitä, olisi se jäänyt virumaan tuolle syrjäpolulle, jota en minä eikä\nSimon Fleix'kään olisi luultavasti tullut kulkemaan. Ja jollei rouva\nolisi vuorostaan sitä pudottanut, olisimme saaneet turhaan etsiä\npienintäkin johtolankaa neiti de la Viren kohtalon tai aseman\nselvillesaamiseksi.\n\nUudelleen reipastuneena tästä ajatuksesta päätin kävellä kujan päähän,\nja teinkin sen heti, katsellen valppaasti ympärilleni käydessäni, mutta\nkohtaamatta ketään. Puitten paljaat yläoksat pistivät siellä täällä\nesiin muurien yli, joissa aina jonkun matkan päässä oli matala, vahva\novi. Näitä ovia tutkin huolellisesti, keksimättä kuitenkaan mitään.\nKaikki olivat lujasti kiinni, ja useimmat näyttivät siltä kuin niitä\nolisi harvoin avattu. Saavuttuani vihdoin ilman tuloksin kaupungin\nulkomuurin sisäreunaan, käännyin ja palasin äreänä takaisin samoja\njälkiä, hidastaen askeleitani sitä mukaa kuin lähenin Valois-katua.\nTällä kertaa, ollen hiukan etäämpänä kadusta, huomasin jotakin.\n\nKujalle päin oleva seinä kulmatalossa, jonka julkisivu oli Valois-kadun\npuolella, oli, kuten olen sanonut, umpinainen ja ikkunaton. Mutta tältä\npaikalta saatoin nähdä talon takasivun yläosan -- nimittäin sen osan,\nmikä näkyi seinään yhtyvän puutarhamuurin yli -- ja siinä oli joitakin\nikkunoita. Kaksi ikkunaa kokonaan ja kolmannesta osa olivat katseeni\nylettyvillä, ja yhtäkkiä huomasin eräässä niistä jotakin, mikä sai\nsydämeni sykähtämään toivosta ja odotuksesta. Kysymyksessäoleva ikkuna\noli tukevasti raudotettu, ja se mitä näin, oli solmittu erääseen\nristikon tankoon. Se oli pieni nauharuusuke, jostakin valkoisesta\nvaatteesta, arvattavasti liinakankaasta solmittu ja pisti varsin vähän\nsilmään. Mutta sen silmukat olivat, mikäli niin kaukaa saatoin erottaa,\njuuri samannäköiset kuin taskussani olevassa samettiruusukkeessa.\n\nJohtopäätös oli ilmeinen, samalla kuin se herätti minussa vilkasta\nihailua neidin älyä ja neuvokkuutta kohtaan. Hän oli sulettuna tuohon\nhuoneeseen; oli melkein eittämätöntä, että hän oli tuon ristikon\ntakana. Jos sieltä pudotettaisiin vaatekaistale, niin se suotuisalla\ntuulella liitäisi kujalle -- ei kymmenen, vaan kahdenkymmenen askeleen\npäähän kadulla. Minun olisi pitänyt ennakolta otaksua mahdolliseksi\ntuon vertainen epätarkkuus naisen etäisyys-arvioinnissa.\n\nOn helppo kuvitella, kuinka innokkaasti nyt tarkastelin taloa ja kuinka\ntarkasti etsin siitä heikkoa kohtaa. Mutta mitä kauemmin katselin, sitä\nlohduttomampiin tuloksiin tulin tutkimuksissani. Näin edessäni synkän\nkivilinnan, neliskulmaisen, vanhaan italialaiseen tapaan rakennetun,\njonka katonreunus oli hammastettu ja seinissä kunkin kerroksen\nyläpuolella kapeat juoksulistat, jotka samalla vähensivät sileitten\nseinapintain yksitoikkoisuutta ja lisäsivät yläosan synkkää raskautta.\nIkkunoita oli vähän ja ne olivat pieniä, ja talo näytti kostealta ja\nhomehtuneelta, jäkälätupsuja kasvoi tiilien lomissa ja juoksulistat\nolivat sammaloituneet. Kujalta puutarhaan johtava matala ovi kiinnitti\nluonnollisesti huomiotani; mutta se näkyi olevan tavattoman vahva ja\nteljetty sekä ylhäältä että alhaalta.\n\nTultuani vakuutetuksi siitä, ettei siltä puolen ollut yrittämistä, ja\nollen haluton viipymään lähistöllä kauempaa, jotta en herättäisi\nhuomiota, palasin kadulle ja kävelin kahdesti talon etusivun ohitse,\nkoettaen nähdä siitä niin paljon kuin suinkin pysyttelemällä\nulkonaisesti mahdollisimman välinpitämättömän näköisenä. Julkisivu oli\nhiukan taempana kadunreunasta, ja sen rinnalla oli toisella puolella\ntallirakennuksia. Ainoastaan yhdestä piipusta nousi savua, ja siitäkin\nvähän. Kolme porrasaskelta johti mahtavalle kaksoisovelle, joka oli\npuoleksi auki, näyttäen vilauksen tilavasta eteishallista ja\nvaltaportaista. Kaksi palvelijan näköistä miestä seisoskeli portailla\nsyöden pähkinöitä ja kujeillen keskenään, ja oven yllä oli kolme\nvärillistä vaakunakilpeä. Toisen kerran ohikulkiessani näin\ntyydytyksellä, että keskimäinen vaakuna oli Turennen -- mikä saattoi\nminut täydelleen vakuutetuksi, ettei samettisolmuke ollut valehdellut;\nniin että ilman muuta sillä kertaa käännyin kotiinpäin sommitellen\nsuunnitelmia kävellessäni.\n\nTapasin kaikki sellaisena kuin se oli ollut lähtiessäni. Äitini makasi\nyhä puoleksi tiedottomassa tilassa, joten minulta säästyi poissaoloni\nanteeksipyytämisen ja aikomusteni selittämisen vaivat. Ilmotin\nsuunnitelmani Simon Fleix'lle, joka sanoi helposti voitavan saada\nluotettava henkilö hoitamaan äitiäni. Mutta ensi aluksi hän ei tahtonut\nsuostua pitemmälle asiaan. Hän kuunteli suunnitelmaani suu auki ja\nkiiluvin silmin, kunnes aloin selittää hänen osaansa siinä. Silloin hän\nalkoi kovasti vapista.\n\n\"Te tahdotte minua tappelemaan\", huusi hän soimaten ja väristen koko\nruumiiltaan kuin halvaantunut. \"Te sanoitte siten toissa iltana. Te\ntahdotte että minut tapettaisiin. Sitä te tahdotte.\"\n\n\"Hupsutusta!\" vastasin minä tuimasti. \"Minähän tahdon sinua pitämään\nhevosia!\"\n\nHän katsoi minuun hurjasti, vihainen ilme kasvoissaan, mutta kuitenkin\nsamalla kuin lumottuna.\n\n\"Te tahdotte sotkea minutkin tappeluun!\" intti hän. \"Te tahdotte!\"\n\n\"Enkä tahdo\", sanoin minä.\n\n\"Tahdotte! Tahdotte! Ja kyllä minä tiedän miten siinä käy. Minä olen\nlukumies, enkä ole oppinut tappelemaan. Te tahdotte, että minä\nkuolisin!\" huusi hän kiihtyneenä.\n\n\"Minä en tahdo sinua tappelemaan\", vastasin hiukan halveksivasti.\n\"Tahtoisin mieluummin, että pysyisit erilläsi sellaisesta äitini takia.\nTahdon vain, että seisot kujalla ja pitelet hevosia. Siinä sinä et ole\npaljon suuremmassa vaarassa kuin täällä lieden luona istuessasikaan.\"\n\nVihdoin sain hänet taivutetuksi tekemään niinkuin halusin, vaikka hän\nvieläkin, ajatellessaan mikä hänellä oli edessään, alkoi väristä ja\nmonta kertaa tuon iltapäivän kuluessa hypähti ylös ja käveli\nedestakaisin lieden ja ikkunan väliä, kasvot kiihtyneinä ja kädet\nnyrkissä kuin kuumeisella. Ensin otaksuin tämän johtuvan pelkästä\npelkuruudesta ja arvelin sen merkitsevän huonoa yritykselleni; mutta\nhuomatessani sitten, ettei hän ollenkaan yrittänyt peräytyä, ja että\nvaikka hiki oli hänen otsallaan, hän ryhtyi kuitenkin sellaisiin\nvalmisteluihin kuin asia vaati -- ja muistaessani myös, kuinka kauan ja\nhellästi hän oli palvellut äitiäni ilman minkäänlaista palkkaa tai\nkorvausta, aloin oivaltaa, että tässä oli jotakin tavatonta, että tässä\noli kummallinen ja tavallisuudesta poikkeava nuori mies, josta oli\nmahdoton ennakolta varmuudella tietää, mitä hän tekisi, jos hän\njoutuisi koetteelle.\n\nItse puolestani vietin iltapäivän melkein tylsässä tunteettomuudessa.\nPidin velvollisuutenani tehdä tämän yrityksen neidin pelastamiseksi, ja\ntehdä sen heti, koska oli mahdoton tietää, mitä vahinkoa viivyttelystä\nsaattoi seurata, jos hän oli Fresnoyn tapaisen miehen käsissä;\nkuitenkin oli minulla niin vähän toivoa menestyksestä, että pidin\nyritystä epätoivoisena. Mutta äitini kadottamisen varmuus, ulkonaisen\nasemani tukaluus ja alati läsnäoleva kovanonnen tunne tekivät minut\nvälinpitämättömäksi vaaroille. Ja vielä matkatessamme Simonille tuttuja\nsyrjäteitä Arcyn kujan kauimmaiseen päähän, punertavan ja kylmän\nilta-auringon paistaessa kasvoihimme ja hetkeksi kullatessa\nyläpuolellamme olevat tummat räystäät ja harmaat linnantornit, olin\nyhtä apealla mielellä. Miten kävisikin, ei maailmassa ollut kuin yksi\nolento, jota minä kaipaisin ja joka kaipaisi minua; ja hänkin häilyi\nikuisuuden partaalla.\n\nNäin ollen saatoin antaa Simon Fleix'lle viimeiset ohjeet yhtä\nkylmäverisenä kuin konsanaan. Sijotin hänet kolmen hevosen kanssa\nlähelle kujan päätä -- mikä näytti yhtä hiljaiselta ja vähäliikkeiseltä\nkuin aamullakin -- noin sadan askeleen päähän tai hiukan kauemmaksi\ntalosta.\n\n\"Käännä niitten päät ulkomuuriin päin\", sanoin minä, kääntäen ne\nsamalla itse ympäri. \"Siten ne ovat valmiit lähtemään. Ne ovat kyllä\nkaikki tarpeeksi siivoja. Cidin voit jättää irralleen. Ja kuule nyt\nmitä sanon, Simon\", jatkoin sitten. \"Odota tässä kunnes näet minun\npalaavan, tai kunnes huomaat, että aiotaan hyökätä kimppuusi.\nEdellisessä tapauksessa sinä odotat tietysti minua, jälkimäisessä\ntapauksessa pakene miten parhaaksi näet. Lopuksi, jollei kumpaakaan\ntapahdu ennen puolta kuutta -- tuon luostarin kellon kuulet lyövän\npuolet tunnit -- niin lähde matkaasi ja ota hevoset mukaasi; ne ovat\nsilloin sinun. Ja vielä yksi sana\", lisäsin kiireisesti. \"Jos voit\npaetessasi viedä vain yhden hevosen, niin ota Cid. Se on enemmän\narvoinen kuin useimmat miehet, eikä jätä sinua avuttomaksi pinteeseen\njoutuessasi.\"\n\nPois kääntyessäni katsahdin häneen vielä nähdäkseni, oliko hän\nymmärtänyt. Tuo katse saattoi minut tahtomattanikin epäröimään\nlähtiessäni. Pojan kasvot olivat punottavat, hän hengitti kiivaasti ja\nsilmät olivat pullistumaisillaan ulos päästä. Hän istui hevosensa\nselässä joka jäsen vapisten ja oli kaikin puolin kuin halvauskohtauksen\nsaanut. Odotin että hän huutaisi minua takaisin. Mutta sitä hän ei\ntehnyt, ja arvellen, että minun oli luotettava häneen tai jätettävä\nyritys sikseen, astelin ylös kujaa miekka kainalossani ja levätti\nlöysänä hartioillani. Vastaani tuli mies ajaen risukimpuilla lastattua\naasia. Ketään muuta en nähnyt. Muurien välissä oli jo hämärää, vaikka\navoimilla paikoilla oli vielä valoisaa. Mutta se oli minulle eduksi, ja\nminä valitin vain sitä, että kaupungin portit suljettiin vähän jälkeen\npuolikuuden, joten en voinut siirtää yritystäni vielä myöhempään\nhetkeen.\n\nPysähtyen tuokioksi talon varjoon painoin mieleeni tarkoin sen ikkunan\naseman, jossa nauhasolmu oli. Sitten astuin nopeasti kadulle, joka oli\nvielä täynnä liikettä, ja tuntien itseni suojatuksi ilmitulolta tässä\ntungoksessa pysähdyin pariksi sekunniksi talon eteen ja katselin sitä.\nOvi oli sulettu. Tämä seikka oli minulle pettymys, sillä olin odottanut\ntapaavani sen vielä avoimena.\n\nTunsin kuitenkin, etten voinut jäädä odottamaan, vaikka aika voisikin\ntarjota parempia tilaisuuksia, ja se kannusti minua eteenpäin. Mitä\nvoin tehdä, se oli tehtävä nyt heti. Kun tämä oli selvänä mielessäni,\nen nähnyt muuta keinoa kuin kolkuttaa ovelle ja päästä sisään\nviekkaudella, jos mahdollista, ja jollei se käynyt päinsä, niin\nväkivallalla. Astuin siis rohkeasti katuojan poikki ja lähestyin\nsisäänkäytävää.\n\nMutta kun olin kahden askeleen päässä portaista, tempasi joku äkkiä\noven auki ja astui ulos. Mies ei huomannut minua, ja minä astuin\nnopeasti syrjään, toivoen onnellisen sattuman tulleen avukseni viime\nhetkellä. Kaksi miestä, jotka nähtävästi olivat saattaneet ensimäistä\nhenkilöä alas portaita, seisoi kunnioittavasti hänen takanaan kynttilät\nkäsissään. Hän pysähtyi hetkiseksi portaille kiinnittääkseen\nlevättiänsä, ja suuresti hämmästyen tunsin hänet aamulliseksi\nvastaantulijakseni, herra de Bruhliksi.\n\nEhdin tuskin tulla siitä vakuutetuksi, ennenkuin hän astui alas\nportailta keppiään heiluttaen, sivuutti huolettomana minut ja poistui.\nOvella seisovat miehet katsoivat hetkisen hänen jälkeensä suojaten\nkynttilöitään tuulelta, ja toinen nauroi raa'asti jollekin mitä toinen\nsanoi. Sitten he heittivät oven kiinni ja menivät, kuten valon\nsuunnasta saatoin huomata, eteishallin vasemmalla puolella olevaan\nhuoneeseen.\n\nNyt oli minun aikani. En olisi voinut toivoa, rukoilla enkä odottaa\ntämän parempaa onnea. Ovi oli kiinni paiskattaessa ponnahtanut hiukan\ntakaisin ja oli noin tuuman verran raollaan. Hetkeäkään arvelematta\ntyönsin sen hiljaa auki, pujahdin eteishalliin ja suljin sen jälkeeni.\n\nVasemmalla olevan huoneen ovi oli sepi-selällään, ja sieltä heijastuva\nvalo -- muuten oli halli pimeä -- sekä näkemieni miesten äänet\nvarottivat minua menettelemästä varomattomasti. Seisoin ympärilleni\nkatsellen, uskaltaen tuskin hengittää. Lattialla ei ollut mattoja eikä\nliedessä tulta. Halli tuntui kylmältä, kostealta ja asumattomalta.\nValtaportaat kohosivat edessäni, haarautuen ja muodostaen siten kuin\nlehterin hallin ympärille. Katsoin ylös ja korkealla toisen kerroksen\nhämäryydessä huomasin heikkoa valoa -- ehkä kynttilän heijastusta.\n\nVasemmalla olevasta huoneesta kuuluva liikehtiminen huomautti minulle,\nettei minulla ollut aikaa hukattavana, jos aioin toimia. Milloin\ntahansa saattoi toinen miehistä tulla ulos ja nähdä minut. Suurimmalla\nvarovaisuudella alotin matkani. Hallin kivilattian yli pääsin hiipimään\nkylläkin helposti ja äänettömästi, mutta portaille saapuessani huomasin\ntodellisen vaikeuden alkavan. Ne olivat puusta ja natisivat ja\nparahtelivat allani niin äänekkäästi, että joka askeleella pelkäsin\nmiesten tulevan hälytetyiksi. Onneksi meni kaikki hyvin, kunnes olin\nsivuuttanut ensimäisen käänteen -- valitsin tietysti portaiden\nvasemmanpuoleisen haaran -- mutta silloin rasahti lankku allani\nsellaisella paukauksella, että sen kajahdus autiossa hallissa kuului\nkiihottuneisiin korviini pistoolinlaukaukselta. Olin kahden vaiheilla,\nolisiko minun muutettava etenemistapani paikalla äkkihyökkäykseksi,\nmutta onneksi seisoin hiljaa. Toinen miehistä tuli ulos ja kuunteli, ja\nkuulin toisen kiroten kysyvän, mikä se oli. Minä nojasin seinään ja\npidätin hengitystäni.\n\n\"Tyttö siellä vain taas oikuttelee!\" vastasi ulos tullut mies, käyttäen\nhänestä nimitystä, jota en tahdo tässä mainita, mutta jonka panin hänen\ntilillensä pian tapahtuvan kohtaamisemme varalle. \"Nyt hän on hiljaa.\nTakokoon ja jyskyttäköön hän minkä jaksaa, mutta...\"\n\nLopusta en saanut selvää, sillä hän meni sisään ovesta ja asettui\npaikalleen tulen ääreen. Mutta yhdellä tavalla oli hänen sanoistaan\nminulle etua. Päätin nimittäin, ettei minun tarvinnut olla nyt niin\nvarovainen, koska he lukivat kuulemansa äänet samasta aiheesta\njohtuviksi: ja riensin sentakia nopeammin eteenpäin. Olin juuri\nsaapunut toisen kerroksen porrassiltamalle, kun alhaalta tuleva melu\nsaattoi minut hetkeksi pysähtymään. Kuulin katuoven avautuvan ja\nraskaitten askelten kajahtelevan hallin lattialla. Kurkistin varovasti\nrintasuojuksen yli ja näin kaksi miestä menevän vasemmalla olevaan\nhuoneeseen. Toinen heistä puhui sisään astuessaan, toruen luullakseni\ntoisia miehiä siitä, että he olivat jättäneet oven salpaamatta. Ja\nääni, vaikka sanoja en erottanutkaan, kosketti portaita ylös\nkajahtaessaan tuttua kieltä muistissani. Se oli Fresnoyn ääni!\n\n\n\n\nX. Taistelu porraskäytävässä.\n\n\nTämän äänen tuottama varmuus siitä, että olin oikeassa talossa ja että\nsiellä oli myöskin se konna, joka oli syynä kaikkiin vastoinkäymisiini\n-- sillä keneltä muulta kuin Fresnoylta oli voitu saada se taitettu\nraha, joka oli erehdyttänyt neidin -- teki minuun omituisen\nvaikutuksen. Tunsin, kuinka jokainen lihas ruumiissani tuli sinä\nhetkenä kovaksi kuin teräs, silmäni terävämmiksi, korvani herkemmiksi\n-- kaikki aistini valppaammiksi ja vilkkaammiksi. Hiivin kuin kissa\nrintasuojuksen luota, jonka yli olin kurkistanut, ja aloin hetkeäkään\nviivyttelemättä etsiä neidin huonetta, ajatellen, että vaikka\nvartioväki lukumäärältään nyt nousikin neljään, ei minulla ollut syytä\ntoivottomuuteen. Jos voisin vapauttaa vangit ilman melua -- mikä olisi\nhelppoa, jos avain olisi ovessa -- saatoin toivoa voivamme päästä\nhallin läpi jollakin keinolla, vaikka väkirynnäkölläkin. Ja kun\nkirkonkello samassa löi viittä, muistuttaen, että meillä oli vain puoli\ntuntia aikaa, jonka kuluessa kaikki oli suoritettava ja ehdittävä\nhevosten luo, olin valmis antautumaan vaaranalaiseenkin uhkayritykseen.\n\nValo, jonka olin nähnyt alhaalta, tuli tasapohjaisesta lyhdystä, joka\nriippui juuri porrasten yläpään edessä talon takaosaan johtavan\nkäytävän suulla. Käytäviä oli kaksi, mutta toinen oli valaisematon.\nOtaksuen, että de Bruhlilla oli ollut asiaa neidille, arvasin että valo\noli asetettu siihen hänen mukavuudekseen. Tämän seikan ynnä ikkunan\naseman oppaakseni ottaen kiinnitin huomioni erääseen oveen, joka oli\ntämän käytävän oikealla puolella ja tuskin neljä askelta porrasten\nyläpäästä. Ennenkuin kuitenkaan ryhdyin antamaan merkkiä läsnäolostani,\npolvistuin alas ja näin että huoneessa oli valoa sekä että avain ei\nollut lukossa.\n\nSiitä selville päästyäni raaputin ovea kynsilläni, ensin hiljaa, sitten\nkovennuin, ja kuulin pian että joku huoneessa nousi seisomaan. Ollen\nvarma, että tuo henkilö, kuka se sitten lienee ollutkin, oli huomannut\nraaputuksen ja noussut kuuntelemaan, vein huuleni avaimen reiälle ja\nkuiskasin neidin nimen.\n\nKuulin nopeitten askelien tulevan lattian poikki, ja sitten kuiskailua\nihan oven takaa. Luulin erottavani kaksi ääntä. Mutta minä olin\nmalttamaton, ja kun en saanut vastausta, kuiskasin samoin kuin äsken:\n\"Neiti de la Vire, oletteko siellä?\"\n\nEi vieläkään vastausta. Kuiskailukin oli lakannut ja kaikki oli hiljaa\n-- niin huoneessa kuin koko äänettömässä talossakin. Koetin uudestaan.\n\"Täällä olen minä, Gaston de Marsac\", sanoin minä. \"Kuuletteko? Olen\ntullut teitä vapauttamaan.\" Puhuin niin kovaa kuin uskalsin, mutta enin\nosa äänestä tuntui kääntyvän takaisin ja kulkevan epäilyttävänä\nmuminana alas portaita.\n\nTällä kertaa kuitenkin palkitsi vaivani hämmästyksen huudahdus, ja\nääni, jonka heti tunsin neidin ääneksi, vastasi hillitysti:\n\n\"Mitä se on? Kuka siellä on?\"\n\n\"Gaston de Marsac\", vastasin minä. \"Tarvitsetteko apuani?\"\n\nHänen vastauksensa lyhyys, sitä seurannut ilon nyyhkytys, jonka erotin\novenkin läpi, hänen seuralaisensa hurja kiitoshuudahdus, -- kaikki nämä\nvakuuttivat minulle heti, että olin tervetullut -- tervetulleempi kuin\nkonsanaan ennen -- ja tämä vakuutus terästi voimani käymään\nlannistumatta eteenpäin, mitä hyvänsä tapahtuisikin.\n\n\"Voitteko avata ovea?\" kuiskasin minä. Olin koko ajan polvillani,\nhuomioni kiintyneenä tarkkaamaan samalla huoneen sisäpuolelta erottuvia\nkuiskauksia ja alhaalta hallista silloin tällöin kuuluvia hajanaisia\nääniä. \"Onko teillä avain?\"\n\n\"Ei! meidät on lukittu sisään\", vastasi neiti.\n\nSitä olin odottanutkin. \"Jos ovi on teljetty sisäpuolelta\", kuiskasin\ntaas, \"niin olkaa hyvä ja poistakaa salvat.\"\n\nHe vastasivat, ettei se ollut salvattu. Pyysin heitä silloin astumaan\nkauemmaksi oven luota, nousin jaloilleni ja asetin hartiani ovea\nvastaan. Toivoin voivani murtaa oven yhdellä ainoalla rysäyksellä, mikä\nyksi ääni sinänsä ei ehkä hälyttäisi alhaalla olevia miehiä. Mutta\npainoni ei saanut lukkoa heltiämään, ja kun vastapäätä oleva seinä oli\nliian kaukana voidakseni saada siitä tukea jalalleni, luovuin\nyrityksestä. Ovi oli siksi tiiviisti pihtipielissään, että näin yhtä\nturhaksi yrittää avata sitä vääntämälläkään. Ja hetken aikaa seisoin\nneuvottomana tuijottaen lujiin ovilankkuihin, jotka uhkasivat\nlopultakin tehdä tyhjäksi aikeeni.\n\nAsema oli todellakin hyvin vaikea, enkä nytkään voi ajatella siihen\nmuuta taikka parempaa neuvoa kuin se, johon silloin turvauduin. Ylös\ntullessani olin huomannut seinän vieressä lähellä portaitten yläpäätä\npuisen jakkaran. Pujahdin noutamaan sen, ja asettaen sen vastapäistä\nseinää vasten koetin saada riittävää tukea jaloilleni. Lukko kesti\nvieläkin. Mutta kun heittäydyin koko painollani ovea vastaan, murtui se\novilauta, johon nojasin, ja rysähti sisään synnyttäen kovan äänen, joka\nkajahti kautta koko tyhjän talon ja olisi melkein voinut kuulua\nkadullekin.\n\nAinakin se saapui alhaalla istuvien miesten korviin, sillä minä\nkuulin heidän tulla rymistävän ulos ja seisahtuvan halliin, vuoroin\nkovalla äänellä puhellen, vuoroin kuunnellen. Seurasi minuutti\nhenkeäpidättävää hiljaisuutta -- se tuntui pitkältä minuutilta. Sitten\nhe helpotuksekseni tömistelivät takaisin huoneeseensa, ja minä olin\nvapaa jatkamaan tehtävääni. Toinen, hiukan alemmaksi suunnattu sysäys\nriitti toivoakseni täydentämään työn. Mutta tehdäkseni tämän\nmahdollisimman varmaksi laskeuduin polvilleni ja asetin jakkaran\ntanakasti seinää vasten. Kun nousin ylös saatuani sen paikalleen, niin\nnousi samalla jotain muutakin, ilman edelläkäyvää ääntä tai varotusta,\ntäydellisenä yllätyksenä minulle -- portaitten päästä kohosi näkyviin\nmiehen pää. Meidän katseemme kohtasivat toisensa, ja minä tiesin nyt\ntulleeni ilmi.\n\nHän kääntyi ja juoksi takaisin portaita alas säikähtynein kasvoin,\nkiitäen niin nopeasti, etten olisi voinut saavuttaa häntä jos olisin\ntahtonutkin ja jos olisin älynnyt yrittää. Hiljaisuudesta ei nyt enää\ntarvinnut piitata. Muutaman sekunnin perästä olisi miehet hälytetty\npaikalle. Minulla ei ollut paljon aikaa ajatella. Asettuen ovea vasten\notin vauhtia ja työnsin koko voimallani. Mutta joko olin kiireissäni\nhuomaamaton taikka oli siinä jokin muu syy, lukko ei vain antanut\nperään. Sen sijaan luiskahti jakkara, ja minä lensin pitkälleni\nlattialle juuri samalla hetkellä kun hälytystieto saapui alhaalla\noleville miehille.\n\nMuistan, kuinka onnettoman kaatumiseni synnyttämä romahdus tuntui\npäästävän valloilleen kaikki talon kahlehditut äänet. Huoneesta kuuluva\nheikko kirkaisu oli vain alkusoitto, joka hukkui seuraavassa tuokiossa\nhämmästyksen mylvinään, aseitten kalinaan, kirouksiin, huutoihin ja\nkarjuntaan, jotka alhaalta vyöryen kaikuivat kumeina korvissani, kun\nsäikähtyneet miehet syöksähtivät aseittensa luo ja alkoivat rientää\nkivilattian poikki ja ylös portaita. Yhteen epätoivoiseen yritykseen\noli minulla vielä aikaa. Ponnahtaen ylös tartuin jakkaraan kahdesta\njalasta ja iskin sillä kahdesti ovea, jotta ennen murtamani lauta\npainui kokonaan sisään. Mutta siinä olikin kaikki. Lukko piti, ja\nkolmanteen iskuun ei minulla ollut enää aikaa. Miehet olivat jo\npuolitiessä portaita. Viskasin pois hyödyttömän jakkaran ja sieppasin\nmiekkani, joka paljastettuna oli vieressäni. Siihen saakka oli asiain\nkulku ollut meille vastainen, mutta nyt oli tullut aika vaihtaa aseita,\neikä loppu ollut vielä käsissä. Syöksähdin portaitten yläpäähän ja\nseisoin siinä käsi sivullani ja miekkani kärki lattiaan koskettaen,\nvalmiina puolustautumaan,\n\nKuten on helppo arvatakin, en ollut ollut talossa koko tätä aikaa\nsuunnittelematta, mitä olisi tehtävä, jos minut yllätettäisiin, ja\nmissä paikassa minun olisi edullisinta puolustautua. Käytävän suulla\nriippuvan lyhdyn leveä tasapohja heitti syvän varjon juuri\nalapuolellensa, samalla kuin edessä oleville portaille lankesi kirkas\nvalo. Varjossa seisoen yletyin miekkani kärjellä portaitten ylimäiselle\nastuimelle ja saatoin heiluttaa sitä vapaasti tarvitsematta pelätä\nsuojakaidetta. Ja siihen asetuin seisomaan jonkinlaista hurjaa\ntyydytystä tuntien, kun Fresnoy kolmen toverinsa seuraamana harppasi\nylös viimeistä porrasjaksoa.\n\nHeitä oli neljä yhtä vastaan, mutta minua nauratti nähdessäni kuinka he\nseisahtuivat porrasjakson puoliväliin, eivät jyrkästi, vaan arasti ja\nvitkastellen, ja katselivat minua arvioiden porrasaskeleita ja sitä\netua, minkä heidän silmiinsä hohtava valo antoi minulle. Fresnoyn rumia\nkasvoja rumensi vielä suuri laastarikaistale sillä paikalla, mihin\nmiekkani kahva oli häntä iskenyt viimeisessä ottelussamme Chizéssä; ja\ntämä ynnä hänen kiukkunsa antoivat hänen kasvoilleen erinomaisen häijyn\nilmeen. Lähinnä häntä seurasi kuuro Matteus, jonka hurja tylsyys oli\nmatkallamme useammin kuin kerran ärsyttänyt minut suuttumaan;\nviimeisinä tulivat molemmat oudot miehet, jotka olin nähnyt hallissa.\nNämä jälkimäiset näyttivät olevan enimmän halukkaita käymään kimppuuni,\nja jollei Fresnoy olisi kädellään sulkenut tietä, olisimme me ryhtyneet\nmiekkasille ilman esipuheita.\n\n\"Seis, sinä siinä!\" huusi hän kiroten, sysätessään toisen heistä\ntakaisin. Ja sitten hän puhutteli minua, sanoen: \"Vai niin,\nystäväiseni! Tekös siinä olette, vai mitä?\"\n\nKatsoin häneen äänettömänä rajattoman halveksivasti, kunnioittamatta\nhäntä edes sen vertaa, että olisin miekkaani kohottanut, vaikka\ntähtäsin häneen valppaasti.\n\n\"Mitä tekemistä teillä on täällä?\" jatkoi hän, koettaen puhua\nröyhkeästi.\n\nEn vieläkään vastannut hänelle enkä liikahtanut, vaan katsoin häneen\nrävähtämättä. Tämä alkoi häntä kiukustuttaa, sillä parhaimmissakin\ntiloissa hän oli ärtyisä ja kärsimätön luonteeltaan. Luullakseni oli\nhänellä sitäpaitsi jälellä sen verran kunniantuntoa, että hän kykeni\nymmärtämään halveksumiseni ja loukkautumaan siitä. Hän astui askeleen\nylöspäin, kasvot synkkinä vimmasta.\n\n\"Te pellonpelättimen kerjäläis-sikiö!\" ärjäisi hän äkkiä, lisäten\njoukon karkeita kirouksia. \"Ettekö tahdo puhua, vai aiotteko odottaa,\nkunnes seivästämme teidät paikallenne? Jos me kerran alamme,\nkääpiökukko, niin emme pysähdy ennenkuin olemme tehneet selvää jälkeä\nteistä! Jos teillä on jotakin sanottavaa, niin sanokaa ja...\" Lopun\nhänen sanoistaan jätän pois, sillä ne menivät säädyttömyydessä yli\nrajojen.\n\nMutta vieläkään en liikahtanut enkä puhunut, vaan katsoin häneen\nvärähtämättä, vaikka minua suretti ajatellessani, että naiset kuulivat.\nFresnoy teki viimeisen yrityksen. \"Kuulkaahan, vanha veikko\", sanoi hän\nniellen jälleen kiukkunsa, tai ollen niin tekevinään, ja puhuen\nkarkealla hyväntahtoisuudella, jonka tiesin petolliseksi, \"jos rupeamme\nmiekkasille, niin me emme teitä säästä. Mutta yhden tilaisuuden te\nsaatte entisten Condé'n aikojen kunniaksi. Poistukaa! Käyttäkää\ntilaisuutta ja poistukaa! Me annamme teidän mennä, ja olkoon tuo\nsärjetty ovi ainoa merkki tästä seikkailusta. Tämä on enemmän\", lisäsi\nhän kiroten, \"kuin mitä tekisin kenellekään muulle paitsi teille, herra\nde Marsac.\"\n\nÄkillinen liikahdus ja matala huudahdus takanani osottivat että hänen\nsanansa olivat kuuluneet sinne; ja sitä seurasi heti ikäänkuin puun\nrepimisestä syntyneitä ääniä, joihin sekaantui jonkun ankarasti\nponnistelevan ihmisen kiivas hengitys, mistä päätin, että naiset\nraastoivat ovea -- arvattavasti koettaen suurentaa aukkoa. En\nuskaltanut katsoa taakseni nähdäkseni miten se heille onnistui, enkä\nmyöskään vastannut Fresnoylle muuten kuin samalla äänettömällä\nhalveksumisella, vaan seisoin hievahtamatta katsellen edessäni olevia\nmiehiä valppain silmin kuin otteluun ryhtyvä miekkailija.\n\nOlin oikeassa siten tehdessäni, sillä ilman merkinantoa tai varotusta\nportailla oleva ryhmä liikehti hetkisen ikäänkuin peräytyen ja\nsyöksähti samassa minua kohti. Onneksi ei vastaani sopinut yhtaikaa\nuseampia kuin kaksi, ja huomasin ettei Fresnoy ollut kumpikaan niistä,\njotka juoksivat ylös portaita. Toinen oudoista miehistä tunkeutui\netunenään ja kävi rivakasti minua ahdistamaan, Matteuksen seisoessa\nnäennäisesti hänen varamiehenään, vaikka hän itse asiassa vartoi\ntilaisuutta hyökätäkseen esiin ja keihästääkseen minut käsikähmässä,\nmikä temppu ei hetkeksikään jäänyt minulta huomaamatta.\n\nTämä ensimmäinen ottelu kesti ainoastaan puoli minuuttia. Hurja,\nriemukas ilo kävi läpi koko olemukseni, kun teräs kalskui terästä\nvastaan, ja minä huomasin etten ollut erehtynyt käteni enkä asemani\nvoimakkuudesta. Miehet olivat minun vallassani. He olivat portailla\ntoinen toisensa tiellä, heidän täytyi taistella yhdellä paikalla, he\neivät kyenneet liikkumaan eteen eikä taakse, eivät voineet hyökätä\nvapaasti eivätkä peräytyä vaarattomasti. Matteusta pelkäsin enemmän\nkuin varsinaista vastustajaani, ja senpä takia, ottaen tilaisuudesta\nvaarin, tein voimakkaalla väistöllä viimemainitun aseettomaksi, ja\nsivaltaen Matteuksen miekan syrjään samalla liikkeellä, löin häntä\notsaan; astuen sitten askeleen taaksepäin annoin ensimäiselle\nvastustajalleni kärkipiston. Hän lysähti maahan yhteen kasaan melkein\nhengettömänä, Matteus pudotti miekkansa maahan ja horjui takaperin\nalaspäin, vaipuen Fresnoyn syliin.\n\n\"Hyvä usko! Ranska ja Hyvä usko!\" Minusta tuntui, etten ollut puhunut,\nettä olin kalskutellut terästä kiukkuisimmassa äänettömyydessä;\nkuitenkin raikui ja kajahteli huuto vielä katossa, kun annoin säiläni\npainua ja katsoin julmasti alempana oleviin miehiin. Fresnoyn kasvot\nolivat vääristyneet raivosta ja harmista. Heitä oli nyt vain kaksi\nminua vastassa, sillä vaikka Matteuksen haava oli lievä, ei hän kyennyt\nmihinkään, kun siitä vuotava veri sokaisi hänen silmänsä. \"Ranska ja\nHyvä usko!\"\n\n\"Hyvä usko ja hyvä miekka!\" huusi ääni takanani. Ja katsahtaen nopeasti\ntaakseni näin neidin pistäneen kasvonsa ovessa olevasta aukosta. Hänen\nsilmänsä säkenöivät, hänen huulensa olivat punottavammat kuin\ntavallisesti, ja hänen tukkansa, joka oli irtautunut hänen\nponnistellessaan, levisi tuuheina aaltoina hänen vaaleiden poskiensa\nympärille, tehden hänet sotavelhon näköiseksi, jollaisista kerrotaan\nkotiseudullani Bretagnessa. \"Hyvä miekka!\" huusi hän jälleen ja taputti\nkäsiään.\n\n\"Mutta parempi kenttä!\" vastasin minä iloisesti. Kuten useimmat\nkoti-maakuntani miehet olen mieleltäni enimmäkseen synkkä ja vakava,\nmutta minulla on tapana tulla sukkelaksi sellaisina hetkinä kuin tämä.\n\"No, Fresnoy\", sanoin minä, \"odotan että suvaitsisitte astua esiin.\nTäytyykö minun ottaa levätti hartioilleni pysyäkseni lämpimänä?\"\n\nHän kirosi vastaukseksi ja katsoi minuun kahden vaiheilla. \"Jos te\ntulette alas\", sanoi hän.\n\n\"Lähetä kumppanisi pois, niin tulen\", vastasin rohkeasti.\n\"Porrastasanteella on tarpeeksi tilaa ja kohtalaisesti valoa. Mutta\nminun täytyy joutua. Neidin ja minun on mentävä muualle, ja aika on jo\nmyöhäinen.\"\n\nMutta hän epäröi vielä. Hän katsoi jalkaansa juuressa makaavaa miestä\n-- joka minuutti sitten oli oikaissut jäsenensä ja rauhallisesti\nheittänyt henkensä -- ja seisoi epävarmana, surkuteltavampana\npelkuruuden ja häijyyden esikuvana, mitä milloinkaan olen nähnyt --\nvaikka hän tavallisesti oli urhea mies. Kutsuin häntä jänishousuksi ja\nArkalan mieheksi ja arvelin jo mielessäni, eikö minun ehkä sittenkin\nolisi mentävä häntä vastaan, sillä aikamme oli täperällä ja Simon\npoistuisi pian odotuspaikalta, kun takaani kuuluva huuto sai minut\nkääntymään ja minä näin, että neiti ei ollut enää katsomassa oven\nreiästä.\n\nTulin levottomaksi hänen takiaan, arvellen että huoneessa saattoi olla\nuseampia ovia ja miehillä ehkä useampia tovereita talossa, ja hypähdin\novelle katsomaan. Mutta en ehtinyt kuin kerran vilkaista huoneeseen\nja nähdä, että naiset olivat siellä vielä, ennenkuin Fresnoy\npoiskääntymistäni hyväkseen käyttäen syöksähti ylös portaita toverinsa\nkintereillään ja onnistui sulkemaan minut kapeaan käytävään, jossa\nseisoin.\n\nEnkä ehtinyt kuin nipin-napin kääntyä ja asettua varoasentoon,\nennenkuin hän hyökkäsi. Eikä siinä ollut kaikki. Aseman edullisuus ei\nollut enää puolellani. Taistelin nyt kapeassa käytävässä lähellä oven\naukkoa, mistä valo lankesi sivuttain silmiini hämmentäen ja sekottaen\nminulta vastustajani liikkeet. Fresnoy huomasi pian, mikä apu hänelle\noli tästä, ja ahdisti minua rajusti; noin minuutin ajan taistelimme\nsiten ahtaalla alalla, hyökäten ja väistäen, eikä kummallakaan ollut\ntilaa iskeä eikä aikaa kiroukseen eikä siunaukseen.\n\nTässä taidossa olimme niin tasaväkiset, että jonkun aikaa oli vaikea\ntietää minne päin voitto kallistui. Pian tuli kuitenkin muutos.\nVastustajani hillitön elämäntapa sopi huonosti pitkälliseen otteluun,\nja kun hän väsyi ja hengästyi ja alkoi peräytyä, huomasin, että minun\noli vain uuvuttaminen hänet saadakseni hänet armoilleni. Hän tunsi\ntämän itsekin, ja tuossa heikossa valossakin nain suurten\nhikikarpaloitten pusertuvan hänen otsalleen ja kauhun ilmestyvän hänen\nkatseeseensa. Pidin häntä jo menneenä miehenä ja voittoani varmana, kun\njotakin välähti hänen miekkansa takana ja hänen toverinsa tikari\nsuhahti hänen olkapäänsä sivuitse ja iski minua suoraan leukaan,\nsaattaen minut horjahtamaan ja syöksähtämään takaperin säikähtyneenä ja\ntyrmistyneenä, epätietoisena, mitä minulle oikein oli tapahtunut.\n\nJos se olisi sattunut tuumaa alemmaksi, olisi sen tehtävä ollut\ntäytetty ja minun tehtäviini lopussa. Nytkin se sai aikaan sen, että\ntaaksepäin horjahtaessani käteni kohosi ylös tehden kylkeni hetkeksi\nsuojattomaksi, ja Fresnoy ei vitkastellut käyttämästä tilaisuutta\nhyväkseen. Hän syöksähti eteenpäin, teki rajun hyökkäyksen ja olisi\nlopettanut asian lyhyeen lävistämällä minut siihen paikkaan, jollei\nhänen jalkansa olisi hänen syöksähtäessään takertunut jakkaraan, joka\nyhä virui seinän vieressä. Hän kompastui, hänen miekkansa kärki välähti\nihan lanteeni vieritse, hän itse kaatui pitkin pituuttaan lattialle ja\nhänen teränsä meni poikki kahvan juuresta.\n\nHänen ainoa jälelläoleva varamiehensä seisoi silmänräpäyksen ajan\nkatsoen häneen, ja siinä kaikki. Sitten hän syöksyi pakoon, ja minä\najoin häntä takaa portaitten yläpäähän asti; siinä minä jätin hänet,\nsillä se nopeus ja notkeus, mitä hän osotti kiitäessään alas yhden\nporrasjakson toisensa perästä, vakuuttivat minulle, ettei minulla ollut\nmitään pelättävää hänestä. Fresnoy makasi nähtävästi pökerryksissä,\nollen kokonaan minun armoillani. Seisoin hetken häneen katsoen, ollen\nkahden vaiheilla, lävistääkö hänet vai ei. Mutta muisto entisistä\npäivistä, jolloin hän oli näytellyt osaansa kunniakkaammalla tavalla ja\nkäyttäytynyt kuin kunnon toveri, pidätti kättäni. Ja sinkauttaen\nhänelle kirouksen, käännyin levottomana ovea kohti, joka oli koko tämän\nverenvuodatuksen ja mellakan keskus. Valo hohti yhä murretun ovilaudan\naukosta, mutta muutamiin minuutteihin -- sen jälkeen kuin Fresnoy oli\nhyökännyt ylös portaita -- en ollut kuullut sieltä mitään ääntä.\nJatkuvan hiljaisuuden herättämin pelokkain aavistuksin kurkistin\naukosta ja näin mikä siihen oli syynä. Huone oli tyhjä!\n\nSellainen pettymys juuri voiton hetkellä oli vaikea kestää. Juuri kun\nolin luullut kaiken saavuttaneeni, näinkin tulleeni jälleen\nyllätetyksi, voitetuksi, ehkä nenästä vedetyksi. Raivokkaana sieppasin\nvierestäni jakkaran, ja iskien sillä kaksi kertaa oveen sain vihdoinkin\nlukon heltiämään. Ovi lennähti auki ja minä syöksyin huoneeseen.\nHeitin pikaisen katseen ympärilleni ja näin että se oli likainen,\nmatalakattoinen ja kalustamaton, pelkkä vankila. Sitten astuin nopeasti\nlattian poikki huoneen perällä olevalle ovelle, jonka heti alussa olin\nhuomannut. Lepattava ja valuva kynttilä seisoi jakkaralla, ja\nohimennessäni otin sen käteeni.\n\nOvi antoi työntäessäni perään, mikä hiukan kummastutti minua.\nLevottoman kiireisenä -- sillä saattoihan naisille tapahtua vaikka\nmitä, sillä aikaa kuin minä hapuilin ovissa ja harhailin käytävissä --\nlennätin sen auki ja astuin ulos; minä huomasin edessäni alaspäin\njohtavat kapeat portaat, jotka arvattavasti veivät palvelijain\nhuoneustoon. Tämän huomatessani, ja kun ei mitään estettä ollut\nnäkyvissä, alkoi rohkeuteni elpyä; arvelin, että neiti ehkä oli päässyt\npakenemaan talosta tätä tietä. Vaikka nyt oli jo liian myöhäistä lähteä\nkaupungista, voisin vielä saavuttaa hänet ja kaikki ehkä päättyisi\nhyvin. Riensin siis alas portaita, varjostaen kynttilän liekkiä\nvastaani puhaltavalta kylmältä ilmanvedolta, kunnes vihdoinkin alas\nsaavuttuani huomasin äkkiä edessäni avonaisen oven ja vanhan, laihan,\nkurttuisen eukon.\n\nMinut nähdessään eukko kirkaisi ja kyyristyi lattialle; ja epäilemättä\nminä näytinkin kaamealta ja hurjalta paljastettuine miekkoineni,\nvertatippuvine leukoineni ja verentahraamine nuttuineni. Mutta ei ollut\naikaa tunteellisuuksiin -- minulla oli maltiton kiihko päästä eteenpäin\n-- ja minä kysyin häneltä ankarasti, missä he olivat. Hän näytti\nkadottaneen puhekykynsä -- ehkä pelosta -- ja vastauksen asemesta\nainoastaan tuijotti minuun älyttömästi. Mutta kun käsittelin asettani\nhiukan kiukkuisena, tuli hän senverran järkiinsä, että päästi kaksi\nkovaa parahdusta peräkkäin ja viittasi vieressäni olevaa ovea. Epäilin\nhäntä, mutta ajattelin kuitenkin, että hän säikähdyksissään varmaankin\npuhui totta, varsinkin kun muuta ovea ei ollut näkyvissä. Joka\ntapauksessa oli minun uskaltauduttava tuosta ovesta, ja niin asetin\nkynttiläni porrasaskelmalle eukon viereen ja menin ulos.\n\nJonkun aikaa oli pimeys niin läpitunkematon, että tunnustelin tietäni\nmiekka ojolla, tietämättä vähääkään, missä olin tai mihin astuisin\njalkani ensi askeleella. Jos joku sattui olemaan minua väijymässä, olin\ntäydellisesti hänen vallassaan; ja minua värisytti, kun kylmä, kostea\ntuuli lehahti kasvoilleni ja leyhytti tukkaani. Mutta muutamia\naskeleita otettuani silmäni vähitellen tottuivat pimeyteen, ja minä\nerotin alastomia puitten oksia taivasta vasten ja arvasin olevani\npuutarhassa. Vasemman käteni koskettaessa pensaasen varmistuin tässä\nuskossani, ja pian sen jälkeen huomasin maassa edessäni jotain polun\ntapaista. Seuraten sitä nopeasti -- niin nopeasti kuin uskalsin --\ntulin johonkin rakennuksen kulmaukseen, kuten minusta näytti, kiersin\nsen umpimähkään ja pysähdyin äkkiä, tuijottaen kiinteään, sysimustaan\npimeyteen, joka esiripun tavoin sulki tieni, yhtyen yläpuolellani\ntummiin puitten hahmoihin. Mutta lyhyen epäröimisen jälkeen huomasin\ntämänkin seinäksi tai muuriksi. Lähestyen sitä kurotetuin kasin tunsin\nsiinä puisen oven, ja hapuiltuani sitä tapasin nuoransilmukan. Vedin\nsiitä, ovi aukeni ja minä astuin ulos.\n\nHuomasin olevani kapealla, pimeällä kujalla, ja katsellen ylös ja alas\nnäin, kuten jo edeltäpäin olisin voinut arvata, että se oli Arcyn kuja.\nMutta neiti? Ja Fanchette? Ja Simon? Missä he olivat? Ei ketään\nnäkynyt. Epäilysten valtaamana korotin ääneni ja kutsuin heitä\nvuorotellen, ensin neitiä, sitten Simon Fleix'tä. Turhaan; en saanut\nmitään vastausta. Astuen hiukan taammaksi näin valoja liikkuvan\nylhäällä talossa, josta olin tullut, ja mieleni täytti epäilys, että\nvihamieheni sittenkin olivat nolanneet minut. Jollakin tavoin olivat he\nhoukutelleet neidin talon toiseen osaan, ja sitten oli tuo vanha eukko\njohtanut minut harhaan!\n\nKäännyin raivoisana ovelle, jonka olin jättänyt raolleen, päättäen\npalata samaa tietä kuin olin tullutkin ja ottaa selvän asiasta.\nHämmästyksekseni -- sillä en ollut poistunut ovesta kuutta askelta\nkauemmaksi enkä kuullut minkäänlaista ääntä -- huomasin, että se oli\nsulettu, eikä ainoastaan sulettu, vaan teljettykin -- teljetty sekä\nylhäältä että alhaalta, kuten koettaessani huomasin.\n\nAloin silloin potkia sitä hurjasti, epätoivoisesti, osaksi raivon ja\nvihan puuskassa, osaksi toivoen voivani säikyttää vanhan eukon, jos hän\noli sen sulkenut, avaamaan sen jälleen. Tietysti turhaan; ja pian sen\noivalsinkin ja luovuin siitä, ja hätäännyksen ja kiihkon vallassa aloin\njuosta sille paikalle, mihin olin jättänyt Simon Fleix'n ynnä hevoset.\nArvioni mukaan oli kello jo kuusi; mutta sittenkin kyti mielessäni\nheikko toivo, että mahdollisesti löytäisin hänet sieltä neidin ja\nseuranaisen kanssa. Saavuin kujan päähän, juoksin ihan ulkomuurin\njuurelle, katselin oikealle ja vasemmalle. Turhaan. Paikka oli pimeä,\näänetön, autio.\n\nHuusin: \"Simon! Simon! Simon Fleix!\" mutta ainoana vastauksenani oli\ntuulen suhina räystäissä ja pitkäveteinen kumahtelu, kun luostarin\ntornikello löi kuusi.\n\n\n\n\nXI. Ovella näyttäytyvä mies.\n\n\nOn asioita, jotka itsessään eivät ole häpeällisiä, mutta joita hävettää\nmuistella, ja sellaisia ovat mielestäni minun hätääntymiseni ja\nhämminkini tuona iltana, tulokseton, toivoton, umpimähkäinen\netsintäni, johon tunteitteni kiihko minut ajoi, ja se itsepintainen\nhellittämättömyys, millä syöksyin mielettömänä paikasta toiseen kauan\nsenkin jälkeen kun selvä järki olisi vaatinut minua luopumaan. Kun nyt\njälestäpäin sitä muistelen, tuntuu minusta ettei koko Blois'ssa ollut\nyhtään katua tai käytävää, kujaa tai pihaa, jota en mielettömässä\nharhailussani olisi samonnut yhä uudelleen ja uudelleen, ei ainoatakaan\nulkona laahustavaa kerjäläistä, jota en olisi ajanut takaa ja\nahdistanut kysymyksilläni, eikä ainoatakaan porttikäytävässä tai\nporrasholvissa nukkuvaa viheliäistä naista, jota en olisi nähnyt ja\nkäynyt tarkastamassa. Palasin äitini asuntoon yhä uudelleen ja\nuudelleen, ja aina turhaan. Syöksyin talliin ja syöksyin sieltä\ntakaisin, taikka seisoin ja kuuntelin pimeissä, tyhjissä parsissa,\nihmetellen mielessäni mitä oli tapahtunut ja kiduttaen itseäni\nkaikilla mahdollisilla otaksumisilla. Ja kaikkialla, ei ainoastaan\npohjoisportilla, missä kyselin vartioilta ja sain tietää ettei mitään\netsimäni seurueen tapaista matkuetta ollut siitä kulkenut, vaan\ntuomiokirkon esipihallakin, minne oli asetettu vartio, ja kaduilla,\nmissä tunkeuduin milloin mihinkin ihmisryhmään kysellen ja\ntiedustellen, olin vaarassa joutua epäluulon alaisena pidätetyksi,\ntullen kärsimään kaikki mitä siitä saattoi seurata.\n\nOli todellakin kummallista, ettei minua pidätetty. Leuassani olevasta\nhaavasta juoksi vieläkin verta tuon tuostakin, tahraten nuttuni, ja kun\nolin ilman levättiäni, joka oli jäänyt Valois-kadun varrella olevaan\ntaloon, en voinut millään peittää siivotonta asuani. Olin hillittömän,\ntuskaisen levottomuuden vallassa. Yksinäiset kulkijat, jotka tulivat\nvastaani soihdun hohteessa tai näkivät minun rientävän katujen\nristeyksissä palavien suurten nuotioitten sivuitse, katsoivat minuun\nvihaisesti ja väistyivät minusta kadun puolelle, kun taas jonkinlaista\nvirka-arvoa omaavat henkilöt huusivat minua pysähtymään ja vastaamaan\nheidän kysymyksiinsä. Juoksin jokaisen luota yhtä hurjana ja\nkiihtyneenä, välittämättä mistään kuumeisessa levottomuudessani, joka\najoi minua eteenpäin ja johti minut lukemattomiin ajattelemattomuuksiin,\njollaisiin minun ikäiseni miehen ei olisi luullut selväjärkisenä\nantautuvan. Suuri osa tätä tunnetta aiheutui epäilemättä siitä\nvaikutuksesta, minkä neiti ja hänen tuliset sanansa olivat tehneet\nminuun; mutta suurimmalta osalta luulen siihen olleen syynä sen\nsuuttumuksen ja harmin, joka syntyi siitä, että menestyksen pikari noin\noli isketty käsistäni maahan, juuri kun olin sitä huulilleni\nkohottamassa.\n\nNeljä tuntia samoilin katuja pitkin, milloin joku tarkotus innokkaana\nmielessäni, milloin sokeasti etsiskellen. Kello oli kymmenen, kun\nvihdoin luovuin etsinnästä ja nääntyneenä sekä ruumiiltani että\nmielelläni nousin ylös äitini asunnon portaita ja astuin huoneeseen.\nVanha vaimo istui tulen ääressä, hyristen hiljaa itsekseen ja\nhämmentäen jotakin keitosta mustassa padassa. Äitini makasi samassa\nraskaassa, syvässä unessa kuin lähtiessäni. Istahdin vastapäätä\nhoitajaa (jolta pääsi huudahdus minun ilmestyessäni hänen eteensä) ja\npyysin häneltä raukeasti jotain syötävää. Kun olin syönyt -- minkä\nsuoritin jonkunlaisessa tylsyyden tilassa, joka johtui osaksi\nponnistusteni tuottamasta uupumuksesta, osaksi ympärilläni\nvallitsevasta hiljaisuudesta -- pyysin vaimoa kutsumaan minua, jos\njotakin muutosta tapahtuisi, ja menin sitten raskain askelin entiseen\nSimonin huoneeseen, laskeuduin hänen makuulavalleen ja vaivuin sikeään,\nraskaaseen uneen.\n\nSeuraavan päivän ja yön vietin äitini vuoteen vieressä, katsellen\nelonliekin nopeata heikkonemista ja miettien vakavan murheellisena\nhänen menneisyyttään ja omaa tulevaisuuttani. Minulle oli\näärettömän tuskallista nähdä hänen kuolevan tällä tavoin, kurjassa\nullakkohuoneessa ilman oikeata hoitoa ja tarpeellisia mukavuuksia, --\nnähdä ennen niin kirkkaan ja onnekkaan olemassaolon päättyvän\npuutteessa ja synkkyydessä, jollaista äitini rakkaus ja toivo ja\nuhrautuvaisuus eivät suinkaan olleet ansainneet. Hänen tilansa\nmurehdutti minua itsetähtenikin, kun en ollut solminut sellaisia\nperhesuhteita, jollaisia minun ikäiseni miehet tavallisesti ovat\nmuodostaneet ja jotka ovat heille lohtuna tällaisissa tiloissa; sillä\nolin huomannut luonnon järjestyksen olevan sellaisen, että ihmiset\nkatsovat eteenpäin mieluummin kuin taaksepäin ja tulevaisuutta varten\nsolmitut liitot suovat heille täyden korvauksen niistä rakkaista\nrannoista, joista heidän on erottava. Olin yksinäni, köyhyyteen\nsortuneena ja jo keski-ikään ehtineenä, enkä nähnyt edessäni mitään\nmuuta kuin vaaroja ja koettelemuksia, joita lievittämässä ei ollut\ntoivon eikä lemmen hohdetta. Tämä viimeinen seikkailunikin oli kaikista\nponnistuksistani huolimatta upottanut minut yhä syvemmälle liejuun,\nlisäämällä vihamiesteni lukua ja vierottamalla minut eräistä, joitten\npuoleen olisin voinut kääntyä pahimmassa ahdingossa. Toisellakin\ntavalla oli se lisännyt vaikeuksiani, eikä suinkaan vähäisesti; sillä\nhetkinä, jolloin vähimmin sitä halusin, loi mielikuvitukseni eteeni\nkuvan neidistä yksinään ja suojatonna kadulla harhailevana tahi minua\nturhaan avukseen kutsuvana, ja tämä kuva pyrki usein himmentämään\näitini kärsivälliset kasvotkin silmistäni.\n\nIstuin äitini luona toisen päivän iltana vähän jälkeen auringonlaskun,\nhoitaja vaimon ollessa ulkona jollakin asialla, kun huomasin että\nlamppu, joka oli äsken sytytetty ja seisoi jakkaralla keskellä\nhuonetta, paloi himmeästi ja tarvitsi niistämistä. Menin hiljaa sen\nluokse, ja ollessani kumarruksissa koettaen kirkastaa liekkiä, kuulin\nportailta hitaita, raskaita askelia. Talossa vallitsi äänettömyys, ja\nhuomioni kiintyi tarkkaavana ylöspäin kohoaviin askeliin. Suoristauduin\nja seisoin kuunnellen, toivoen tulijan olevan tohtorin, joka ei ollut\nkäynyt sinä päivänä.\n\nAskeleet sivuuttivat alemman porrastasanteen, mutta seuraavan\nporrasjakson ensi pykälällä tulija kompastui ja sai aikaan melkoista\nmelua. Samalla hetkellä, tai ehkä vähän myöhemmin, askelten noustessa\nyhä ylemmäksi, kuulin äkkiä kahinaa takaani, ja käännähtäen nopeasti\nympäri näin äitini istuvassa asennossa vuoteellaan. Hänen silmänsä\nolivat auki ja hän näytti olevan täydessä tajussaan, mitä ei ollut\ntapahtunut useampaan päivään, niin, ei kertaakaan viimeksi kertomani\nkeskustelun jälkeen. Mutta samalla kun hänen kasvoillaan oli järjen\nvalo, olivat ne hätääntyneet ja kalpeat ja kuvastivat niin hirveätä\nkauhua, että luulin hänen tekevän kuolemaa ja syöksyin hänen luokseen,\nkykenemättä muulla tavalla selittämään hänen tuijottavan katseensa\nhätääntynyttä ilmettä.\n\n\"Äiti\", sanoin minä, kiertäen käsivarteni hänen ympärilleen ja puhuen\nniin rohkaisevalla äänellä kuin taisin, \"ole levollinen. Minä olen\ntäällä. Poikasi.\"\n\n\"Vaiti!\" kuiskasi hän vastaukseksi, pannen heikon kätensä ranteelleni\nja tuijottaen yhä, ei minuun, vaan oveen. \"Kuuntele, Gaston! Etkö\nkuule? Siellä se tulee taaskin. Taaskin!\"\n\nArvelin tuokion, että hän houraili, ja minua puistatti, sillä sellaisen\nkuuleminen ei minusta ollut suinkaan miellyttävää. Sitten näin, että\nhän kuunteli jännittyneenä samaa, joka minunkin huomiotani oli\nkiinnittänyt. Askeleet olivat silloin saapuneet portaitten yläpäähän.\nTulija, kuka se sitten lie ollutkin, seisahtui siihen hetkeksi, koska\noli pimeä ja hän ehkä ei oikein tiennyt millä suunnalla ovi oli. Mutta\npian kuulin hänen jälleen etenevän, ja äitini, jota minä yhä pitelin\nsylissäni, vavahti joka askeleella, minkä hän otti, ikäänkuin hänen\npainonsa olisi tärähyttänyt taloa. Hän koputti ovelle.\n\nKuunnellessani ja ihmetellessäni johtui mieleeni useampikin henkilö,\njoksi tulijan olisi voinut otaksua: tohtori, Simon Fleix, rouva de\nBruhl, vieläpä Fresnoykin. Mutta kun koputus kuului ja minä tunsin\näitini värisevän sylissäni, valkeni asia minulle samassa, enkä minä\naprikoinut enempää. Tiesin yhtä varmasti kuin jos äitini olisi puhunut\nja sanonut sen minulle. Saattoi olla olemassa vain yksi ihminen, jonka\nläsnäolo kykeni herättämään hänessä sellaista kauhua, jonka pelkkä\naskelen äänikin kykeni tunkemaan tiedottomuuden verhon läpi ja\nraastamaan hänet takaisin tajuntaan ja pelkoon! Ja se oli se mies, joka\noli tehnyt hänestä keppikerjäläisen, joka oli niin kauan käyttänyt\nhyödykseen hänen pelkoaan.\n\nLiikahdin vähän, aikoen mennä hiljaa lattian poikki, jotta hän\navattuaan oven tulisi kanssani silmä silmää vasten. Mutta äitini\nhuomasi liikahduksen, ja voimalla, jonka rakkaus hänelle antoi, tarttui\nhän ranteeseeni niin kiihkeästi, ettei minulla ollut sydäntä riistäytyä\nhänestä irti, tietäessäni kuinka heikko oli se side, joka häntä enää\nkiinnitti elämään, ja kuinka lähellä haudan parrasta hän hoippui.\nPakotin itseni pysymään hiljaa, vaikka jokainen lihakseni jännittyi\nkuin viritetty jousi ja hurja raivon tunne kuristi kurkkuani\nodottaessani miestä astuvaksi huoneeseen.\n\nPalanut puu romahti kasaan liedellä, hätkähdyttäen huoneen syvää\näänettömyyttä. Mies koputti uudelleen, ja kun ei saanut mitään\nvastausta, sillä ei kumpikaan meistä puhunut, työnsi oven hiljaa auki,\nlausuen ennenkuin tuli näkyviin: \"Jumalan siunaus kanssanne!\" niin\nmatalalla ja pehmeällä äänellä että sen sointu värisytti minua.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän astui sisään ja näki minut ja\nsäpsähtäen pysähtyi tuijottamaan, pää hiukan eteenpäin kurotettuna,\nhartiat kumarassa, käsi yhä oven salvassa, hämmästyksen ja suuttumuksen\nvuorotellessa hänen laihoilla kasvoillaan. Hän oli odottanut tapaavansa\nheikon, suojattoman naisen, jota hän saattoi kiduttaa ja ryöstää mielin\nmäärin; sen sijaan hän näkikin edessään voimakkaan, asestetun miehen,\njonka oikeutettu vihastus oli niin ilmeinen, että hän olisi ollut\nsokea, jollei hän olisi lukenut sitä kasvoiltani.\n\nMutta mikä oli merkillisintä kaikesta, me olimme tavanneet toisemme\nennenkin! Tunsin hänet heti -- ja hän tunsi minut. Hän oli sama\njakobiini munkki, jonka olin nähnyt Clainen majatalossa ja joka oli\nkertonut minulle uutisen Guisen kuolemasta! Huudahdin hämmästyksestä\nhuomatessani tämän, ja äitini tuntui äkkiä vapautuvan siitä kauhun\nlumouksesta, joka oli antanut hänelle yliluonnolliset voimat, ja vaipui\ntakaisin vuoteelle. Hänen otteensa ranteestani höltyi ja hänen\nhengityksensä kulki korahdellen, niin että irrotin katseeni munkista ja\nkumarruin hänen ylitseen levottomana ja huolestuneena. Katseemme\nkohtasivat toisensa. Hän koetti puhua ja sai viimein änkyttäen\nkuiskatuksi: \"Ei nyt, Gaston! Anna hänen ... anna hänen...\"\n\nHänen huulensa liikkuivat lausuakseen sanan \"mennä\", mutta hän ei\nsaanut ääntä. Ymmärsin kuitenkin hänen tarkotuksensa ja voimattomassa\nvihassa huiskautin kädelläni munkille, jotta hän poistuisi. Kun\nkatsahdin ylös, oli hän jo seurannut kehotustani. Hän oli käyttänyt\nensimäistä tilaisuutta paetakseen ulottuviltani. Ovi oli sulettu,\nlamppu paloi tasaisesti, me olimme yksin.\n\nAnnoin äidilleni vähän armagnac-viiniä, jota oli vuoteen vieressä\nsellaisen tapauksen varalta, ja hän virkosikin pian ja avasi silmänsä.\nMutta huomasin hänessä suuren muutoksen. Kauhun ilme oli kokonaan\nhävinnyt hänen kasvoiltaan, niissä kuvastui nyt ainoastaan surua ja\nsamalla tyydytystä. Hän laski kätensä minun käteeni ja katsoi minuun,\nollen nähtävästi liian heikko puhuakseen. Mutta hetken perästä, kun\nväkevä juoma oli tehnyt tehtävänsä, hän viittasi minua kallistamaan\nkorvani lähelle hänen suutaan.\n\n\"Oletko varma, Gaston\", kuiskasi hän, \"että Navarran kuningas -- pitää\nsinut yhä -- palveluksessaan?\"\n\nHänen rukoilevat silmänsä katsoivat niin läheltä minun silmiini, etten\ntuntenut lainkaan sellaisia epäilyksiä, joita joku toinen olisi voinut\ntuntea nähdessään hänet niin lähellä kuolemaa, vaan vastasin lujasti ja\niloisesti: \"Olen varma siitä, äiti. Ei ole koko Europassa ainoatakaan\nvaltiasta, joka olisi niin uskollinen ja hyvä palvelijoilleen.\"\n\nHän huokasi sanomattoman tyytyväisenä ja siunasi minua heikosti\nkuiskaten. \"Ja jos elät\", jatkoi hän sitten, \"niin rakennat uudelleen\nvanhan linnan. Sen seinät ovat vielä ehyet. Ja hallin tammisisustus jäi\npalamatta. Gil'illä on arkku liinavaatteita ja lipas, jossa on isäsi\nkultanauhukset -- mutta se onkin pantattu\", lisäsi hän uneksivana.\n\"Minä unohdin.\"\n\n\"Äiti\", vastasin juhlallisesti, \"minä olen sen tekevä -- olen tekevä\nniinkuin haluat, mikäli se on minun vallassani.\"\n\nHän makasi sitten jonkun ajan mutisten rukouksia, nojaten päätään\nolkapäähäni. Odotin malttamattomana hoitajaa palaavaksi, jotta voisin\nlähettää hänet hakemaan lääkäriä; ei sillä, että olisin toivonut hänen\nsaavan mitään aikaan, vaan omaksi huojennuksekseni ja voidakseni\njälkeenpäin ajatella, ettei äitini jäänyt kuollessaan ilman\nasianmukaista hoitoa. Mutta talo pysyi äänettömänä, ollen täynnä\nmieleen vaikuttavaa juhlallisuutta, joka rauhoittaa sydäntä sellaisella\nhetkellä, enkä voinut täyttää tuota toivettani. Noin kello kuuden\naikaan äitini avasi jälleen silmänsä.\n\n\"Tämä ei ole Marsac\", kuiskasi hän katkonaisesti, katseensa\nharhaillessa katosta vuoteen jalkapäätä vastassa olevaan seinään. \"Ei,\näiti\", vastasin minä kumartuen hänen ylitseen, \"sinä olet Blois'ssa.\nMutta minä olen täällä -- Gaston, sinun poikasi.\"\n\nHän katsoi minuun, ja hänen riutuneille kasvoilleen hiipi heikko\nmielihyvän hymy. \"Kaksitoistatuhatta livreä vuodessa\", kuiskasi hän\npikemmin itsekseen kuin minulle, \"ja talous tosin hiukan supistettu,\nmutta sentään arvokas, sangen arvokas.\" Hetkisen näytti siltä kuin\nolisi hän jo kuollut syliini, mutta hän avasi jälleen äkkiä silmänsä ja\nkatsoi minuun. \"Gastonko?\" sanoi hän jyrkästi, vieraalla sävyllä. \"Kuka\nmainitsi Gastonia? Hän on kuninkaan mukana -- minä olen siunannut\nhänet, ja hän tulee kauan elämään maan päällä!\" Sitten hän vielä\nviimeisellä voimainponnistuksella kohosi pystyyn käsivarsieni tukemana\nja huusi kovalla äänellä: \"Tietä! Tietä pojalleni, Marsacin herralle!\"\n\nNämä olivat hänen viimeiset sanansa. Kun hetkeä myöhemmin laskin hänet\njälleen vuoteelle, hän oli kuollut, ja minä olin yksin.\n\nÄitini oli kuollessaan seitsemänkymmenen vuoden iässä; hän oli elänyt\nkahdeksantoista vuotta isäni jälkeen. Hänen oma nimensä oli Marie de\nLoche de Loheac, ja hän polveutui isoäitinsä kautta Rohan'in\nherttuallisesta suvusta, minkä sukulaisuuden Rohanin herttua Henrik\nmyöhemmin, suuresti muuttuneissa olosuhteissa, alentui tunnustamaan,\nkunnioittaen minua ystävyydellään monissa tilaisuuksissa. Äitini\nkuolema, josta tässä olen kertonut, tapahtui tammikuun neljäntenä\npäivänä, ja seuraavana päivänä vähän jälkeen puolenpäivän kuoli Ranskan\nleskikuningatar, Katariina di Medici.\n\nKuten kaikissa muissakin kaupungeissa, itse Pariisissakin, oli\nhugenoteilla Blois'ssa siihen aikaan elinvoimainen järjestö, ja\nennenmainitsemani lääkärin avulla, joka osotti minulle suurta\nhuomaavaisuutta murheessani ja pani liikkeelle minun hyväkseni kaiken\nvaikutusvaltansa, joka hänellä kunnioitettavana ja ammatissaan\ntaitavana miehenä oli, kykenin hautauttamaan äitini yksityiseen\nhautausmaahan noin peninkulman päähän kaupungista lähelle Chavernyn\nkylää. Hänen kuollessaan oli minulla rahaa vain kolmekymmentä kruunua,\nsillä Simon Fleix, jonka kohtalosta en ollut saanut mitään tietoa, oli\nkadotessaan vienyt sekä hevoset että kolmekymmentäviisi kruunua, mitkä\nolivat hänen hallussaan. Mutta kaikki varat mitä minulla oli,\nlukuunottamatta runsasta lahjaa hoitajalle ja ulkoasuni parantamiseen\nkäyttämääni vähäistä erää, kulutin hautaustoimitukseen, sillä halusin\nettei mitään halventavaa jäisi tahraamaan äitini syntyperää ja omaa\nrakkauttani häntä kohtaan. Näinollen, vaikka olikin välttämätöntä\ntoimittaa hautausmenot salaisesti ja surusaattoon ei ottanut osaa monta\nhenkeä, ei luullakseni kuitenkaan puuttunut mitään siitä arvokkuudesta,\nmistä äitini piti ja mikä oli hänestä, kuten usein olin kuullut hänen\nsanovan, mieluisempaa kuin se kaikkien nähtäväksi asetettu ulkonainen\nkomeus, joka on yhtähyvin ylimyksen kuin vuokraviljelijän saatavissa.\n\nAina siksi kunnes hänet oli laskettu hiljaiseen leposijaansa, olin\nalituisessa pelossa, että asiain rauhallista kulkua keskeyttämään\nilmestyisi joko Bruhl, jonka yhteyttä Fresnoyn kanssa ja osallisuutta\nneiti de la Viren poiskulettamiseen en epäillytkään, tahi sitten\njakobiinimunkki. Mutta kumpaakaan ei kuulunut. Ja kun ei mitään neiti\nde la Viren kohtaloa valaisevaa ilmestynyt, näin velvollisuuteni\nselvänä edessäni. Möin äitini asunnosta huonekalut ja kaiken mitä\nsaatoin myödä, ja sain sillä tavalla tarpeeksi rahaa ostaakseni uuden\nlevätin, jota ilman en voinut matkustaa talvisessa säässä, sekä\nvuokratakseni hevosen. Vaikka elukka ei ollut kehuttava, vaati\nvuokraaja kuitenkin vakuuksia, ja sellaisia ei minulla ollut. Vasta\nviime hetkessä muistin neidin jättämän kultaketjun kappaleen, jonka,\nsamoinkuin äitini sormuksen, olin erottanut myynnistä itselleni. Tämä\nminun nyt täytyi jättää hänelle pantiksi. Hankittuani näin, vaikka\nhiukan vaivalloisilla ja jotensakin nöyryyttävillä keinoilla,\ntarpeelliset matkustusvälineet, en lykännyt lähtöäni tunniksikaan.\nTammikuun kahdeksantena päivänä aloin taivaltaa Rosny'hin viemään\ntietoa epäonnistumisestani ja neidin asemasta sinne, minne viikkoa\naikaisemmin olin aikonut saattaa hänet itsensä.\n\n\n\n\nXII. Maximillan de Bethune, Rosnyn parooni.\n\n\nArvelin tekeväni matkan Rosny'hin kahdessa päivässä. Mutta teitten\nhuonous ja ratsuni kehno tila viivyttivät minua niin paljon, että ehdin\ntoiseksi yöksi vasta Dreux'hön, ja saadessani kuulla teitten olevan\nvielä kurjempia siitä eteenpäin, aloin ajatella, että saisin kiittää\nonneani jos ehtisin Rosny'hin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan.\nAsukkaat tuntuivat näillä seuduilla olevan innokkaita liigan\npuoluelaisia, sitä innokkaampia mitä lähemmäksi Seineä saavuin.\nKaikkialla kuulin vain soimattavan Ranskan kuningasta ja ylisteltävän\nGuisejä, ja minun täytyi hillitä kieltäni ja käyttäytyä varoen,\nvälttääkseni häiriöitä ja kyselyitä.\n\nLähestyessäni Rosnyta kolmannen päivän aamupuolella, ratsastaen\nrämeisen metsäseudun läpi, missä vilisi kaikennäköisiä riistaeläimiä,\naloin kuvitella mielessäni sen vastaanoton laatua, joka matkani perillä\ntulisi osakseni ja jonka otaksuin kaikkea muuta kuin suosiolliseksi.\nParooni de Rosnyn urhous ja tarmokkuus ja hänen yleisesti tunnettu\ntuttavallinen suhteensa Navarran kuninkaaseen antoivat minulle vähän\nsyytä toivoa että hän kuuntelisi suvaitsevaisesti sellaista kertomusta\nkuin minulla oli esitettävänä. Mitä enemmän kertomukseni esittämisen\nhetki läheni, sitä epätodennäköisemmiltä tuntuivat siinä eräät kohdat\nja sitä räikeämmältä oma huolettomuuteni, kun olin hukannut\ntunnusmerkin ja päästänyt neidin silmistäni sellaisessa paikassa kuin\nBlois'ssa. Tämän kaiken näin nyt niin selvästi, etten luule juuri\nmilloinkaan ajatelleeni mitään suuremmalla pelolla kuin tätä\nselvitystä, tuntien samalla velvollisuudekseni olla lykkäämättä sitä\nhetkeäkään tuonnemmaksi. Muistan, että aamu oli lämmin, pilvinen, mutta\nsentään valoisa; ilma oli miltei kyllästetty kosteudella ja hyvin\nkirkas; jonkun matkan päässä kohosi utukehä, täyttäen sinertävällä\nauterella etäisemmät metsän aukeamat. Tie oli upottava ja epätasainen,\nja kun minun täytyi useinkin kaartaa syrjään välttääkseni pahimpia\npaikkoja, aloin jonkun ajan perästä pelätä eksyneeni väärälle polulle.\nKuljin jonkun matkaa epätietoisena olisiko minun pidettävä sama suunta\nvai käännyttävä takaisin, kun ilokseni näin edessäni useitten\nmetsäpolkujen yhtymäkohdassa pienen talon. Oven päällä riippuvasta\ntöyhdöstä ja oven vieressä seisovasta vesialtaasta päätin sen\nmajataloksi, ja arvellen tarpeelliseksi syöttää hevostani\nennenkuin pitkitin taivaltani, ratsastin ovelle ja koputin sitä\nratsastusraipallani. Talo oli niin syrjäisellä paikalla että minua\nkummastutti, kun kolme tai neljä päätä heti pisti näkyviin eräästä\nikkunasta. Ajattelin jo että olisi ehkä ollut parempi mennä ohi, mutta\nkun isäntä tuli ulos hyvin kohteliaana ja näytti tietä talon sivulla\nolevaan hevossuojaan, arvelin ettei minulla ollut paljon menetettävänä\nja seurasin häntä. Suojassa oli, kuten olin odottanutkin, neljä hevosta\nkiinni sidottuna, suitset kaulalla riippuen ja satulavyöt avattuna. Ja\nkummastustani lisäsi vielä kuudes ratsastaja, joka minun sitoessani\nhevostani kiinni saapui talolle ja nähdessään meidät vajassa ratsasti\nluoksemme ja tervehti minua laskeutuessaan hevosen selästä.\n\nHän oli kookas, roteva mies parhaassa iässään, yllään yksinkertainen,\nmiltei halpa-arvoinen tummanharmaa nahkapuku eikä muuta asetta kuin\nmetsästyspuukko, joka riippui tupessa hänen vyöllään. Hän ratsasti\nvoimakkaalla hopeakimolla ja hänen korkeavartiset, parkitsemattomat\nsaappaansa olivat suuta myöten loan tahraamat, kuin olisi hän tullut\nkaikkein pahimpia teitä.\n\nHän katsahti vilkkaasti isäntään taluttaessaan hevostaan suojaan; ja\nhänen ahavoituneista kasvoistaan ja vilkkaista silmistään minä päätin,\nettä hän oli liikkunut paljon ulkona niin sateessa kuin paisteessakin.\n\nHän katseli minua hiukan uteliaana sekottaessani apetta hevoselleni, ja\nkun menin sisään ja istahdin ensimäiseen huoneeseen, mihin tulin,\nsyödäkseni vähän leipää ja juustoa, jota minulla oli laukussani, tuli\nhänkin sinne melkein heti. Vaatimaton evääni ei nähtävästi häntä\nmiellyttänyt, koska hän, katseltuaan minua jonkun aikaa äänettömänä\nratsupiiskallaan saapastaan vitsoen, kutsui isäntää ja kysyi häneltä\nkäskevällä äänellä, mitä tuoretta lihaa hänellä oli, ja varsinkin oliko\nhänellä hiilipaistia tai lintua.\n\nMies vastasi ettei ollut mitään. Hänen kunnianarvoisuutensa voisi saada\nLisieux'n juustoa, lisäsi hän, tahi haudottua virnaa.\n\n\"Hänen kunnianarvoisuutensa ei halua juustoa eikä virnakeittoa\",\nvastasi vieras harmistuneena. \"Mutta mikäs haju minun nenääni tulee?\"\njatkoi hän alkaen nuuskia innokkaasti. \"Niin totta kuin elän, se on\nkeiton hajua.\"\n\n\"Se on pässinreisi, joka on kiehumassa neljää lakiherraa varten, ynnä\npari palaa hiilipaistia lisäksi\", selitti isäntä, pyytäen samalla\nnöyrästi anteeksi omasta puolestaan, sillä nämä herrat olivat\nehdottomasti pidättäneet nämä omaksi syötäväkseen.\n\n\"Mitä? Kokonainen reisi! Ynnä pari palaa hiilipaistia lisäksi!\"\nhuudahti vieras huuliaan maiskutellen. \"Keitä ne ovat?\"\n\n\"Kaksi lakimiestä kirjureineen Pariisin parlamentista. He ovat olleet\ntarkastamassa jotakin rajaa täällä lähistöllä ja lähtevät paluumatkalle\niltapäivällä\", vastasi isäntä.\n\n\"Se ei kuitenkaan oikeuta heitä aiheuttamaan nälänhätää!\" huudahti\nvieras pontevasti. \"Menkää heidän luokseen ja sanokaa, että eräs herra,\njoka on tullut kaukaa ja paastonnut seitsemästä asti aamulla, pyytää\nlupaa istua heidän pöytäänsä. Kokonainen reisi ja kaksi hiilipaistia\nneljälle miehelle!\" jatkoi hän syvällä innolla. \"Se on sietämätöntä! Ja\nlakiherroille! Sen mukaanhan pitäisi Ranskan kuninkaan syödä kokonainen\npässi, tulematta siitäkään vielä kylläiseksi! Ettekö tekin ole samaa\nmieltä?\" kysyi hän, kääntyen äkkiä minun puoleeni.\n\nHän oli niin hullunkurisesti ja samalla vilpittömästi kuohuksissaan ja\nkatsoi niin tiukasti minuun puhuessaan, että minä riensin ilmottamaan\nolevani täydellisesti samaa mieltä.\n\n\"Ja kuitenkin syötte juustoa!\" vastasi hän ärtyneesti. Näin, että hän\nvaatimattomasta puvustaan huolimatta oli herrasmies, ja senvuoksi\nmaltoin mieleni loukkautumasta ja selitin hänelle suoraan, että\nkukkaroni oli kevyt ja minun oli matkustettava niinkuin taisin eikä\nniinkuin tahdoin.\n\n\"Onko niin?\" vastasi hän pikaisesti. \"Jos olisin tiennyt sen, olisin\ntehnyt teille seuraa juuston syönnissä! Minusta on sittenkin\nmieluisempaa paastota kunnianmiehen kanssa kuin mässätä moukan kanssa.\nMutta se on myöhäistä. Kun näin teidän sekottavan apetta hevosellenne,\nluulin että teillä oli täydet taskut.\"\n\n\"Elukka on väsynyt ja se on tehnyt parhaansa\", vastasin minä. Hän\nkatsoi minuun omituisesti, ikäänkuin olisi mielinyt sanoa enemmän.\nMutta kun isäntä samassa palasi, kääntyikin hän hänen puoleensa.\n\n\"No\", sanoi hän reippaasti. \"Onko kaikki selvää?\"\n\n\"Olen pahoillani, teidän kunnianarvoisuutenne\", vastasi mies\nvastahakoisesti ja hyvin nolon näköisenä, \"mutta herrat eivät sano\nvoivansa ottaa vastaan tarjoustanne.\"\n\n\"Helkkari!\" huusi toverini leveästi. \"Vai niin, vai sanovat he niin?\"\n\n\"He sanovat ettei heillä ole enempää kuin mitä he tarvitsevat itselleen\nja pienelle koiralle, joka heillä on mukana\", jatkoi isäntä\npelokkaasti.\n\nSamassa kuului toisesta huoneesta naurun remahdus, joka osotti että\nherrat pitivät hauskaa toverini pyynnöllä. Minä näin hänen poskiensa\npunastuvan ja odotin että hänen suuttumuksensa kuohahtaisi rajuna ilmi.\nMutta sensijaan hän seisoi hetkisen mietteissään keskellä lattiaa ja\nsitten, majatalon isännälle suureksi huojennukseksi, veti tuolin minun\nluokseni ja käski hänen tuomaan pullon parasta viiniä. Hän pyysi\nmiellyttävästi lupaa syödä hiukan juustostani, jonka hän sanoi\nnäyttävän paremmalta kuin lisieuxiläisen, täytti lasini viinillä ja\nalkoi aterioida niin iloisena kuin ei olisi koskaan kuullutkaan\nviereisessä huoneessa olevasta seurueesta. Muistan, että olin koko\nlailla hämmästynyt, sillä olin saanut hänestä sen käsityksen, että hän\noli kiivasluontoinen mies, joka ei pystyisi vaieten nielemään\nloukkausta. En kuitenkaan sanonut mitään, ja me keskustelimme\nrauhallisesti kuten ainakin. Huomasin sentään, että hän pysähtyi\npuhumasta useammin kuin kerran, ikäänkuin kuunnellakseen. Mutta\noivaltaen että hänen huomiotaan kiinnitti vain viereisessä huoneessa\noleva seurue, joka hetki hetkeltä kävi yhä meluavammaksi, olin vaiti,\nja kummastuin senvuoksi kovasti, kun hän ihan odottamatta hypähti ylös,\nmeni avonaisen ikkunan luo ja kurottautui katsomaan ulos, varjostaen\nsilmiään kädellään.\n\n\"Mikä on?\" sanoin minä, valmiina seuraamaan häntä.\n\nHän nauraa kuhersi hiljaa vastaukseksi. \"Saatte nähdä\", lisäsi hän\nsitten.\n\nNousin ylös, ja mennen ikkunan luo katsoin ulos hänen olkansa ylitse.\nMajataloa läheni kolme miestä ratsain. Ensimäinen heistä oli suuri,\nvankkatekoinen, tummaverinen mies, mustissa silmissä peloton katse, ja\nhänellä oli päässään sulkalakki, satulakotelossaan pistoolit ja sivulla\nlyhyt miekka. Toiset kaksi, rotevia miehiä hekin, olivat ulkonäöltään\npalvelijoita, yllä viheriät nutut ja nahkahousut. Kaikilla oli hyvät\nhevoset, ja heidän jälessään tuli jalkamies taluttaen kahta koiraa\nkytkyessä. Meidät nähdessään he kiirehtivät hevosiaan, ja johtaja\nheilutti lakkiaan.\n\n\"Hoi, seis!\" huusi toverini voimakkaalla äänellä, kun he olivat\nkivenheiton päässä meistä. \"Maignan!\"\n\n\"Mitä, herra?\" vastasi sulkalakkinen, pysäyttäen heti ratsunsa.\n\n\"Tuolla vajassa on kuusi hevosta\", huusi vieras käskevällä äänellä.\n\"Laske ulos neljä vasemmanpuoleista, kun menet sisään. Läimäytä\npiiskalla jokaista, niin että ne löytävät tiensä pois täältä!\"\n\nMies käänsi hevosensa ennenkuin sanat olivat kunnolleen lausutut,\nja huutaen että \"se oli tehty\", viskasi ohjakset toiselle\nmukanaratsastavista ja katosi vajaan, ikäänkuin saamansa määräys olisi\nollut jokapäiväisin asia maailmassa.\n\nMutta viereisessä huoneessa oleva seurue, joka kuuli joka sanan, nousi\nheti hälinään. He kohottivat vastalauseitten huudon, ja eräs heistä\nhyppäsi ulos ikkunasta ja kysyi hyvin äkäisen näköisenä mitä lempoa me\ntarkotimme. Toiset kurottivat ulos viininjuonnista turvonneita ja\npunottavia kasvojaan ja vahvasti kiroillen säestivät hänen kysymystään.\nMinulla ei ollut halua sekaantua seikkailuun, valmistauduin vain\nnäkemään hauskaa.\n\nSeuralaiseni, jonka tyyneys hämmästytti minua, ei näyttänyt välittävän\nheidän huudoistaan enempää kuin minäkään. Hän ei ollut vähään aikaan\nhuomaavinaankaan kiukustunutta lakimiestä eikä näyttänyt kuulevan\ntoisten syytämiä uhkauksia ja solvauksia, vaan katseli rauhallisena\nnäköalaa. Kun ikkunasta hypännyt mies, joka tuntui olevan toimekkain\nseurueestaan, näki ettei mikään voinut häntä liikuttaa, jätti hän\nmeidät viimein ja juoksi talliin päin. Mutta kun molemmat palvelijat\nirvistäen alkoivat häntä lähestyä, ikäänkuin aikoen ratsastaa hänet\nkumoon, katsoi hän paremmaksi palata, ja raivosta kalpeana hän sitten\nkatseli, kun viimeinenkin neljästä hevosesta tömisti ulos ja\nkatsahdettuaan kummissaan ympärilleen ravasi metsään.\n\nTämän nähdessään mies tuli yhä kiukkuisemmaksi, kuten olen huomannut\npelästyneiden ihmisten tekevän, ja silloin vieras vihdoinkin alentui\nhuomaamaan hänet. \"Hyvä herra\", sanoi hän tyynesti, katsoen häneen\nikkunasta ikäänkuin ei olisi ennen häntä huomannut, \"te ikävystytätte\nminua. Mikä on hätänä?\"\n\nMies vastasi röyhkeästi ja kysyi mikä piru meillä oli tarkotuksena\najaessamme ulos hänen hevosensa.\n\n\"Tahdoimme antaa teille ja seurassanne oleville herroille hiukan\nliikuntoa\", vastasi toverini karhean leikillisesti ja ankaralla\näänellä, mikä kuulosti oudolta niin nuorelle henkilölle, -- \"sillä\nmikään ei ole vankan aterian jälkeen sen terveellisempää. Ja lisäksi\nopetuksen hyvissä tavoissa. Maignan\", jatkoi hän korottaen ääntään,\n\"jos tällä henkilöllä on vielä jotain sanomista, niin vastaa hänelle.\nHän on lähempänä sinun arvoastettasi kuin minun.\"\n\nJa jättäen miehen luikkimaan tiehensä kuin pieksetyn koiran -- sillä\nhalpamaiset henkilöt ovat aina ensimäiset matelemaan -- kääntyi\ntoverini pois ikkunasta. Kohdatessaan minun katseeni mennessään\ntakaisin tuolilleen, nauroi hän. \"No\", sanoi hän, \"mitäs arvelette?\"\n\n\"Että aasi leijonan nahassa menettelee kyllä niin kauan, kunnes se\nkohtaa leijonan\", vastasin minä.\n\nHän nauroi jälleen, näyttäen olevan mielissään, kuten hän epäilemättä\nolikin. \"Pyh\", sanoi hän. \"Se oli somaa ajankuluksi, ja arvelen että\nminun ja noitten herrasmiesten välit ovat nyt selvät. Mutta minun on\njatkettava matkaa. Ehkä teidän matkanne käy samaan suuntaan?\" Ja hän\nkatsoi minuun kysyvästi.\n\nMinä vastasin varovasti, että olin menossa Rosnyn kaupunkiin.\n\n\"Oletteko ehkä Pariisista?\" jatkoi hän, yhä katsoen minuun.\n\n\"En\", vastasin minä.\n\n\"Tulen etelästä.\" \"Blois'sta ehkä?\" Minä nyökkäsin.\n\n\"Vai niin!\" sanoi hän, tekemättä mitään huomautusta, mikä hieman\nkummastutti minua, sillä kaikki ihmiset siihen aikaan olivat kärkkäitä\nuutisille ja pitivät Blois'ta niitten lähtöpaikkana. \"Minäkin ratsastan\nRosny'hin päin. Lähtekäämme.\"\n\nMutta minä huomasin, että kun nousimme hevosen selkään, Maignaniksi\nkutsutun miehen hyvin kunnioittavasti pidellessä hänen jalustintaan,\nkääntyi hän katsomaan minuun useammin kuin kerran, silmissään ilme jota\nen voinut selittää; ja kun olin vihollisseudussa, jossa uteliaisuuden\nherättäminen oli kaikkea muuta kuin suotava seikka, aloin tuntea hiukan\nlevottomuutta. Mutta kun hän samassa purskahti ääneen nauramaan,\nnäyttäen muistelevan äskeistä huvitteluaan majatalossa, en ajatellut\nsitä sen enempää, sillä hän tuntui olevan erinomainen toveri ja\nhämmästyttävän tietorikas mies.\n\nSiitä huolimatta alkoi mieleni painua apeaksi, kun lähestyimme\nRosny'ta. Ja kun sellaisissa tiloissa ei mikään ole kärsivällisyyttä\nkysyvämpää kuin sellaisen toverin hyväätarkottava leikinlasku, joka ei\ntiedä huolistamme, tunsin pikemmin huojennusta kuin kaipausta, kun hän\npysäytti hevosensa eräässä tienristeyksessä jonkun matkan päässä\nkaupungista ja ilmottaen tiensä siinä eroavan otti kohteliaat\njäähyväiset minulta ja ratsasti tiehensä palvelijoineen.\n\nEräässä majatalossa kaupungin ulkoreunassa laskeuduin ratsailta, ja\npysähtyen ainoastaan siistimään pukuani ja juomaan lasin viiniä, kysyin\ntietä linnaan, jonka kuulin olevan vain viiden minuutin matkan päässä\nsiitä. Menin sinne jalan pitkin puistokujaa, joka johti portille, minkä\nedessä oli nostosilta. Silta oli alhaalla, mutta portti oli kiinni, ja\nkaikki sota-aikana linnotuksessa vallitsevat muodollisuudet otettiin\nhuomioon minua sisään laskettaessa, vaikka varusväkenä näytti olevan\nainoastaan pari kolme palvelijaa ja yhtä monta metsänvartiaa.\nIlmotettuani nimeni oli minulla kyllin aikaa huomatakseni että rakennus\noli vanha ja osaksi raunioitunut, mutta hyvin vahva, paikoittain\nmurattiköynnösten peitossa ja joka puolelta metsän ympäröimä. Vakavan\nnäköinen hovipoika tuli luokseni ja johti minut kapeita portaita\nvastaanottohuoneeseen, jota valaisi kaksi ikkunaa, joista toinen oli\npihaan ja toinen kaupunkiin päin. Täällä oli minua odottamassa kookas\nmies, joka sisään astuessani nousi ylös ja tuli minua vastaan.\nKuvailkaa hämmästystäni, kun tunsin hänet äskeiseksi tuttavakseni!\n\"Oletteko parooni de Rosny?\" huudahdin minä jääden seisomaan ja katsoen\nhäneen hämmentyneenä.\n\n\"Juuri se olen\", vastasi hän hymyillen levollisesti. \"Te tulette\nvarmaankin Navarran kuninkaan luota ja teillä on asiaa minulle. Te\nvoitte puhua vapaasti. Kuninkaalla ei ole mitään salaisuuksia minuun\nnähden.\"\n\nHänen olentonsa vakavuudessa, kun hän odotti minun puhuvan, oli\njotakin, mikä vaikutti minuun voimakkaasti, huolimatta siitä että hän\noli kymmenen vuotta minua nuorempi ja että olin nähnyt hänet vähän\naikaa sitten keveämmällä tuulella. Tunsin, että hän oli ansainnut\nmaineensa -- että edessäni oli suuri mies; ja ajatellen toivottomana\nhänelle esitettävänäni olevan kertomuksen riittämättömyyttä, seisahduin\nmiettimään millä sanoilla minun olisi alettava. Hän lopetti mietteeni\nkuitenkin lyhyeen. \"No\", sanoi hän malttamattomana, \"minähän kehotin\nteitä puhumaan vapaasti. Teidän olisi pitänyt olla täällä jo neljä\npäivää sitten, ymmärtääkseni. Nyt te olette täällä, mutta missä on\nnainen?\"\n\n\"Neiti de la Virekö?\" sopersin minä, enemmän aikaa voittaakseni kuin\nmuussa tarkotuksessa.\n\n\"No, kas nyt!\" virkkoi hän rypistäen otsaansa. \"Kenestä muusta naisesta\ntässä voi olla kysymys? Puhukaa vain suoraan. Minne olette hänet\njättänyt? Tämä asia ei kaipaa mitään hienosteluja\", jatkoi hän, ja\nhänen käytöksensä jyrkkyys hämmästytti minua epämiellyttävällä tavalla,\n\"teidän ei ole tarvis kierrellä kautta rantain. Kuningas uskoi\nhaltuunne naisen, jolla, voin sen nyt empimättä sanoa teille, oli\ntiedossaan eräitä valtiosalaisuuksia. Tiedetään että hän pääsi\nturvallisesti Chizéstä ja saapui turvallisesti Blois'han. Missä hän\non?\"\n\n\"Taivas suokoon että sen tietäisin!\" huudahdin minä epätoivoissani,\ntuntien hänen käytöstapansa tekevän asemani vielä moninkerroin\ntuskallisemmaksi.\n\n\"Mitä te tarkotatte?\" huusi hän korottaen ääntään. \"Ettekö te tiedä\nmissä hän on? Te laskette leikkiä, herra de Marsac.\"\n\n\"Se olisi surkeata leikkiä\", vastasin minä tuskallisesti hymyillen. Ja\nsitten aloin epätoivon rohkeudella ja avomielisyydellä esittää hänelle\nsitä kertomusta, jonka olen tässä pannut muistiin, kertoen hänelle mitä\nvaikeuksia minulla oli seurueen pestauksessa, kuinka minulta ryövättiin\nkultainen tunnusmerkki, kuinka neiti houkuteltiin ansaan, kuinka minä\nonnellisen sattuman avulla löysin hänet jälleen ja kuinka aikeeni\nkuitenkin lopulta menivät mitättömiin. Hän kuunteli, mutta ilman\nmyötätunnon merkkiäkään -- pikemmin kärsimättömänä ja lopulta\npilkallisen epäuskoisena. Kun olin lopettanut, kysyi hän töykeästi mikä\nminä olin miehiäni.\n\nYmmärtämättä oikein mitä hän tarkotti, toistin hänelle nimeni.\n\nHän vastasi jyrkästi ja siekailematta, että se oli mahdotonta. \"Minä en\nusko sitä!\" toisti hän synkin katsein. \"Te ette ole se mies. Teillä ei\nole mukananne naista eikä tunnusmerkkiä eikä mitään muutakaan, mikä\nvakuuttaisi minulle kertomuksenne todenperäisyyttä. Ei, herra, älkää\nmulkoilko minuun\", jatkoi hän tuikeasti. \"Minä puhun Navarran kuninkaan\nnimessä, jolle tämä asia on erinomaisen tärkeä. En voi uskoa, että hän\nolisi valinnut miestä, joka menettelee sillä tavoin. Esimerkiksi tuo\ntalo Blois'ssa, josta juttelette, ja huone, jossa on kaksi ovea? Mitä\nte teitte silläaikaa kun neiti vietiin pois?\"\n\n\"Minä ottelin taloa vartioivien miesten kanssa\", vastasin minä,\nkoettaen niellä harmiani, joka oli minut tukahduttaa. \"Minä tein minkä\nvoin. Jos ovi olisi antanut perään, olisi kaikki ollut hyvin.\"\n\nHän katsoi minuun synkästi. \"Onhan siitä helppo puhua!\" sanoi hän\nvirnistäen. Sitten hän käänsi katseensa maahan ja näytti vaipuvan\näreään harkintaan, ja minä seisoin silläaikaa hänen edessään\nhämmennyksissäni tästä uudesta asiain käänteestä, raivoissani,\ntietämättä kuitenkaan miten purkaa raivoani, sydänjuuria myöten\nloukkautuneena hänen soimauksistaan, näkemättä kuitenkaan hyvityksen\ntoivoa tai mahdollisuutta.\n\n\"No niin!\" sanoi hän tylysti parin kolmen minuutin perästä, minkä\najan hän oli seisonut synkissä mietteissä ja minä polttavassa\nnöyryytyksessä. \"Onko täällä ketään, joka voisi todistaa teidät siksi,\nmikä väitätte olevanne, tai muulla tavoin varmentaa kertomustanne? Niin\nkauan kuin en tiedä miten asiat ovat, en voi tehdä mitään.\"\n\nPudistin päätäni synkän häpeän vallassa. Olisinhan voinut panna\nvastalauseeni hänen tunteettomuuttaan ja omaksumaansa käsitystä\nvastaan, mutta mitäpä se olisi merkinnyt, niin kauan kuin hän vetosi\nkaikessa esimieheensä?\n\n\"Odottakaas!\" sanoi hän sitten äkkiä, tehden eleen kuin olisi muistanut\njotakin. \"Olin vähällä unohtaa. Täällä on joitakin, jotka ovat\näskettäin olleet Navarran kuninkaan hovissa St. Jean d'Angely'ssä. Jos\nte yhä väitätte olevanne se herra de Marsac, jolle tämä tehtävä on\nuskottu, niin ei teillä arvattavasti ole mitään sitä vastaan, että vien\nteidät heidän nähtävilleen?\"\n\nTunsin joutuneeni mitä julmimpaan pulaan. Jos kieltäytyisin alistumasta\ntähän koetukseen, tunnustaisin samalla itseni petturiksi. Jos\nsuostuisin astumaan noitten vieraitten eteen, olisi luultavaa etteivät\nhe minua tuntisi ja mahdollista että he ilmaisisivat kieltonsa\nsanoilla, jotka olisivat omiaan tekemään asemani yhä pahemmaksi, mikäli\nse vielä saattoi paheta. Olin kahden vaiheilla. Mutta parooni de Rosny\nseisoi järkähtämättömänä edessäni odottaen vastausta, ja viimein minä\nsuostuin.\n\n\"Hyvä!\" sanoi hän lyhyeen. \"Tätä tietä, olkaa hyvä. He ovat täällä.\nSalpa on hiukan mutkikas. Ei, herra, tämä on minun taloni.\"\n\nTotellen hänen kätensä jäykkää viittausta menin hänen ohitseen\nviereiseen huoneeseen, tuntien tästä vieraille tulevasta etusijasta\nsuurempaa nöyryytystä kuin voin sanoa. Hetkeen en voinut nähdä\nhuoneessa ketään. Päivä oli hämärtymässä, huone, johon tulin, oli pitkä\nja kapea ja ainoastaan takkatulen valaisema.\n\nSen lisäksi olin itse ehkä melkoisesti hämmennyksissäni. Luulin että\nopastajani oli erehtynyt taikka että hänen vieraansa olivat lähteneet,\nja käännyin häneen päin pyytääkseni selitystä. Hän viittasi kuitenkin\nvain eteenpäin, ja minä seurasin viittausta. Silloin nousi suuren uunin\nvarjosta äkkiä nuori, kaunis nainen, ikäänkuin säikähtyneenä, ja seisoi\nminuun katsoen, palavien puitten hehkun valaistessa hänen kasvojensa\ntoista puolta ja tehden hänen hiuksensa kullanhohtaviksi.\n\n\"No!\" sanoi de Rosny äänellä, mikä sointui hiukan omituiselta\nkorvissani. \"Ette taida tuntea tätä naista?\"\n\nNäin, että nainen oli minulle vallan tuntematon, ja kumarsin hänelle\nmitään virkkamatta. Nainen vastasi tervehdykseeni vuorostaan\njuhlallisesti ja äänettömänä.\n\n\"Eikö täällä ole ketään muuta, joka tuntisi teidät?\" jatkoi herra de\nRosny miltei vallattomalla äänellä, vielä selvemmin muuttuneella kuin\näsken. \"Jollei, niin pelkään... Mutta katsokaahan ensin ympärillenne,\nkatsokaa ympärillenne, hyvä herra; en tahtoisi tuomita ketään liian\npikaisesti.\"\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan hän laski kätensä olkapäälleni niin\ntuttavallisesti ja edellisestä käytöksestään niin kokonaan poikkeavalla\ntavalla, että epäilin joko kuulevani tai tuntevani väärin. Katsoin\nkuitenkin koneellisesti naiseen ja nähdessäni että hänen silmänsä\nloistivat tulen hohteessa ja että hän katseli minuun sangen\nystävällisesti, ihmettelin yhä enemmän, joutuen melkein pois\nsuunniltani neuvottomuudesta. Eikä se vähentynyt, vaan päinvastoin\nlisääntyi moninkertaiseksi, kun kääntyessäni de Rosnyn käden\npainallusta seuraten näin vieressäni ikäänkuin maasta nousseena toisen\nnaisen -- joka ei ollut kukaan muu kuin neiti de la Vire ilmielävänä!\nHän oli juuri astunut esiin suuren uunin varjosta, mikä oli häntä\nsiihen saakka estänyt näkymästä, ja seisoi edessäni somasti niiaten,\nsamanlainen ilme kasvoissaan ja silmissään kuin toisellakin naisella.\n\n\"Neiti!\" mutisin minä, kykenemättä irrottamaan silmiäni hänestä.\n\n\"Niin juuri, hyvä herra, neiti\", vastasi hän niiaten vielä syvempään,\nmuistuttaen pikemmin lasta kuin naista.\n\n\"Täällä?\" änkytin minä suu auki ja silmät pystyssä.\n\n\"Täällä -- kiitos erään kelpo miehen urhoollisuuden\", vastasi hän,\npuhuen niin matalalla äänellä että tuskin erotin hänen sanojaan. Sitten\nhän painoi katseensa maahan ja astui takaisin varjoon, ikäänkuin olisi\nhän joko sanonut jo liian paljon tahi pelännyt menettävänsä\nitsehillintänsä jos sanoisi enemmän. Hän oli niin loistavasti puettu,\nhän näytti tulenvalossa pienine, hentoine olentoineen enemmän\nkeijukaiselta kuin ihmiseltä, ja hän näytti minun silmissäni varsinkin\nlempeitten kasvonpiirteittensä puolesta niin erilaiselta olennolta kuin\nse neiti de la Vire, jonka olin tuntenut ja nähnyt ratsastavan\nrapakoissa ja nojaavan satulaan uuvuksissaan, että epäilin vieläkin,\nolinko nähnyt oikein, ja olin yhtä ymmällä kuin ennenkin.\n\nHerra de Rosny itse riensi vapauttamaan minua hämmingistäni. Hän\nsyleili minua mitä ystävällisimmin, vieläpä useampaan kertaan, pyyteen\nanteeksi minua kohtaan harjottamaansa petosta, johon oli ollut aiheena\nosaksi omituinen tutustumisemme majatalossa, osaksi hänen halunsa vielä\nkohottaa sitä iloista yllätystä, joka hänellä oli minun varalleni.\n\"Tulkaahan tänne\", sanoi hän sitten, vetäen minut ikkunan luo, \"tahdon\nnäyttää teille useampiakin vanhoja ystäviänne.\"\n\nKatsoin ulos ja näin pihalla alapuolellani kolme hevostani rivissä ja\nCidin selässä Simon Fleix'n, joka minut nähdessään huiskutti\nriemukkaana lakkiaan tervehdykseksi. Tallirenki oli pitämässä jokaista\nhevosta, ja kummallakin puolella oli mies soihtu kädessä. Toverini\nnauroi iloisesti. \"Sen on Maignan järjestänyt\", sanoi hän. \"Hänellä on\nhieno maku tällaisissa asioissa.\"\n\nTervehdittyäni Simon Fleix'tä moneen kertaan, käännyin takaisin\nhuoneeseen ja sydän tulvillaan kiitollisuutta ja ihmettelyä pyysin\nherra de Rosnyta selittämään minulle neidin paon yksityiskohtia myöten.\n\n\"Se oli yksinkertaisin asia maailmassa\", sanoi hän, ottaen minua\nkädestä ja taluttaen minut jälleen lieden luo. \"Silläaikaa kun te\nottelitte noitten konnien kanssa, tuli vanha vaimo, joka määräaikoina\ntoi neidille ruokaa, levottomaksi hälinästä ja lähti huoneeseen\nkatsomaan mikä siellä oli. Kun neiti oli kykenemätön auttamaan teitä ja\nepävarma menestyksestänne, katsoi hän tilaisuuden liian hyväksi\npäästääkseen sen hukkaan. Hän pakotti eukon näyttämään hänelle ja\nseuranaiselle tien ulos puutarhan kautta. Tämän tehtyään he juoksivat\nalas kujaa ja tulivat suoraan hevosia pitelevän pojan luo, joka tunsi\nheidät ja auttoi heidät ratsaille. He odottivat jonkun aikaa teitä ja\nratsastivat sitten pois.\"\n\n\"Mutta minä kyselin portilla\", sanoin minä.\n\n\"Millä portilla?\" kysyi de Rosny hymyillen.\n\n\"Tietysti pohjoisportilla\", vastasin minä.\n\n\"Aivan niin\", virkkoi hän nyökäten. \"Mutta he menivät ulos\nlänsiportista ja tekivät kaarroksen. Se on omituinen poika, tuo teidän\napulaisenne. Hänellä on pää oikealla kohdallaan. No niin, kahden\npeninkulman päässä kaupungista he pysähtyivät, neuvottomina miten\nheidän oli meneteltävä. Mutta hyväksi onneksi sattui majatalossa\nolemaan eräs minulle tuttu hevoskauppias. Hän tunsi neiti de la Viren\nja kuultuaan minne hän oli matkalla toi hänet tänne sen pitemmittä\nvastuksitta.\"\n\n\"Oliko hän normanni?\" kysyin minä.\n\nHerra de Rosny nyökkäsi, hymyillen minulle viekkaasti. \"Oli\", sanoi\nhän. \"Hän kertoi minulle paljon teistä. Ja nyt, sallikaa minun esittää\nteidät vaimolleni.\"\n\nHän talutti minut naisen luo, joka oli noussut seisomaan sisään\nastuessani ja joka nyt lausui minut tervetulleeksi yhtä ystävällisesti\nkuin hän äsken oli katsellut minuun. Minä katsoin häneen uteliaana,\nsillä olin kuullut paljon hänen kauneudestaan ynnä siitä omituisesta\ntavasta, millä herra de Rosny, ollessaan rakastunut kahteen nuoreen\nnaiseen ja tavattuaan sattumalta molemmat majatalossa, missä he asuivat\neri huoneissa, oli ratkaissut kumpaa hänen oli mentävä tervehtimään ja\npyytämään vaimokseen. Herra de Rosny näytti lukevan ajatukseni, sillä\nkun kumarsin rouvalle kiittäen häntä siitä kohteliaisuudesta mitä hän\noli minulle osottanut ja mikä ainiaaksi velvotti minut häntä\npalvelemaan, nipisti hän tätä iloisesti korvasta ja sanoi: \"Jos\nhaluatte hyvän vaimon, herra de Marsac, niin muistakaa kääntyä\noikealle.\"\n\nHän puhui leikillä ja ainoastaan omaa kohtaansa ajatellen. Mutta minä\nkatsahdin vaistomaisesti hänen mainitsemaansa suuntaan ja näin neidin\nseisovan askeleen tai parin päässä oikealla suuren uunin varjossa. Hän\npunastui ja rypisti kulmiaan, enkä osaa sanoa kumpaa hän teki enemmän;\nmutta sen vain näin varmasti, että hän vastasi katseeseeni jyrkästi\npaheksuvalla silmäyksellä ja kääntäen minulle selkänsä poistui nopeasti\nhuoneesta, eikä hänen käytöksessään ollut jälkeäkään siitä hellyydestä\nja kiitollisuudesta, jonka vähää ennen olin pannut merkille.\n\n\n\n\nXIII. Rosny'ssa.\n\n\nSeuraava päivä toi vielä uusia todistuksia siitä ystävyydestä, jolla\nparooni de Rosny minua kohteli. Herätessäni varhain aamulla löysin\ntuolilta vaatteitteni vierestä kultakukkaron, joka sisälsi sata\nkruunua; ja palveluspoika, joka samassa astui sisään, kysyi,\ntarvitsinko minä mitään. Minun oli ensi alussa vaikea tuntea häntä\nSimon Fleix'ksi, niin siististi oli poika nyt puettu Maignanin pukua\nmuistuttavaan asuun. Katsoin ylioppilaaseen useammin kuin kerran,\nennenkuin mainitsin häntä nimeltä. Ja minua hämmästytti se omituinen\nmuutos, jonka huomasin hänessä tapahtuneen -- yhtä paljon kuin kaikki\nmuukin mitä taloon saavuttuani oli tapahtunut. Minä hieroin silmiäni ja\nkysyin häneltä mitä hän oli tehnyt mustalle kauhtanalleen.\n\n\"Olen polttanut sen\", vastasi hän lyhyesti.\n\nHuomasin että hän oli polttanut paljon muutakin, vertauskuvallisesti\npuhuen, paitsi kauhtanaansa. Hän oli vähemmän kalpea, vähemmän hontelo,\nvähemmän untelo kuin ennen, ja kävelikin reippaammin. Hänessä ei ollut\nenää sitä sekapäisen välinpitämättömyyden leimaa, mikä ennen oli\nollut silmäänpistävänä piirteenä, vaan hän oli pirteä, vakava ja\npystypäisempi. Silmissä vain oli sama outo välke, joka todisti että\nhänen sisällään asui entinen arkahermoinen, kiihkeä sielu.\n\n\"Mihin aiot sitten ryhtyä, Simon?\" kysyin minä uteliaana tarkastellen\nnäitä muutoksia.\n\n\"Olen sotilas herra de Marsacin palveluksessa\", vastasi hän.\n\nMinä nauroin. \"Olet valinnut laihan palveluksen, pelkään\", sanoin minä\nalkaen nousta ylös. \"Ja lisäksi sellaisen, jossa sinut voidaan tappaa.\nEn luullut sellaisen olevan sinun mieleesi\", jatkoin vielä nähdäkseni\nmitä hän sanoisi. Mutta hän ei vastannut mitään, ja minä katsoin häneen\nihmeissäni. \"Oletko siis vihdoinkin päässyt selvyyteen?\" kysyin minä.\n\n\"Olen\", vastasi hän.\n\n\"Ja ratkaissut kaikki epäilysi?\"\n\n\"Minulla ei ole epäilyksiä.\"\n\n\"Oletko siis hugenotti?\"\n\n\"Se on ainoa tosi ja puhdas uskonto\", vastasi hän vakavasti. Ja\nilmeisellä vilpittömyydellä ja hartaudella hän toisti Bezan\nuskontunnustuksen.\n\nTämä täytti minut syvimmällä ihmetyksellä, mutta en puhunut mitään\nsillä erää, vaikka minulla oli omat epäilyni. Odotin kunnes tulin\nkahdenkesken parooni de Rosnyn kanssa ja otin sitten asian puheeksi,\nilmaisten ihmetykseni noin äkillisestä kääntymyksestä ja varsinkin\nsiitä varmuudesta ja tyyneydestä, jolla tuo nuorukainen ilmotti\nvakaumuksensa ja jollaista en hänen kaltaisestaan luonteesta olisi\nmitenkään voinut odottaa. Nähdessäni parooni de Rosnyn hymyilevän\nvastaamatta mitään, selitin ajatustani tarkemmin.\n\n\"Minua ihmetyttää\", sanoin minä, \"koska olen aina kuullut väitettävän,\nettä kun kirjamiehet eksyvät teologian sokkeloihin, löytävät he harvoin\nlujaa perustusta itselleen, ja ettei edes yksi sadasta palaa vanhaan\nuskoonsa tahi löydä armoa omaksuakseen uuden. Puhun tietysti ainoastaan\nsellaisista, jollaisena pidän tätä poikaa -- innokkaista, herkistä\nsieluista, jotka ahmivat paljon oppia, mutta joilla ei ole\narvostelukykyä tuon oppinsa sulattamiseen.\"\n\n\"Sellaisiin nähden luulen minäkin tuon väitteen pitävän paikkansa\",\nvastasi de Rosny yhä hymyillen. \"Mutta heissäkin voi pieni, sopivalla\nhetkellä tullut vaikutus saada paljon aikaan.\"\n\n\"Myönnän sen\", sanoin minä. \"Mutta äitini, josta olen teille kertonut,\noli paljon tämän nuorukaisen kanssa. Pojan uskollisuus häntä kohtaan\noli yläpuolella kaiken kiitoksen. Ja kuitenkaan ei äitini uskolla,\nvaikka se oli kalliolle perustettu, ollut häneen mitään vaikutusta.\"\n\nHerra de Rosny pudisti päätään, yhä hymyillen. \"Eivät ne ole äidit,\njotka saavat meitä kääntymään\", sanoi hän.\n\n\"Mitä!\" huudahdin minä avautuvin silmin. \"Tarkotatteko -- tarkotatteko\nettä tämä on neidin työtä?\"\n\n\"Niin luulen\", vastasi hän nyökäten. \"Luulen että neiti loihti hänet\nmatkan varrella. Blois'sta lähtiessään oli poika, jos teidän\npuheeseenne saa luottaa, ilman uskoa maailmaan. Hän saapui minun\nluokseni kaksi päivää myöhemmin vahvimpana hugenottina. Arvotuksen\nselitys ei ole ylen vaikea.\"\n\n\"Sellaiset kääntymykset ovat harvoin kestäviä\", sanoin minä.\n\nHän katsahti minuun omituisesti; sitten, hymyn yhä karehtiessa hänen\nhuulillaan, hän vastasi: \"So, so! Miksi sellainen totisuus? Itse\nTheodore Beza ei olisi voinut näyttää ankarammalta. Pojalla on tosi\nmielessä, eikähän siinä ole mitään pahaa.\"\n\nJa taivas tietää ettei minun tehnyt mieli epäillä pahaa eikä katsoa\nasioita mustimmalta puolelta juuri silloin. Onhan helppo käsittää\nkuinka suloiselta minusta tuntui olla yhdenarvoisena ja kunnioitettuna\nvieraana miehen luona, joka jo silloin oli kuuluisa ja jonka maine\nnyttemmin on kasvanut niin suureksi että se jättää varjoon kaikki\npaitsi valtiastaan, -- kuinka miellyttävää oli nauttia kodin\nherttaisuudesta ja mukavuudesta, mistä olin niin kauan ollut\nvierotettuna, kertoa ystävälliselle talon rouvalle äitini tarinaa ja\nsaada lohdutusta hänen myötätunnostaan, sanalla sanoen, tuntea itsensä\njälleen mieheksi, jolla on tunnustettu paikkansa maailmassa. Päivämme\nkuluivat metsästelyssä tai muunlaisessa retkeilyssä, iltapuhteet\npitkissä keskusteluissa, jotka saivat minut yhä enemmän kunnioittamaan\nisäntäni kykyä ja tarmoa.\n\nHänellä tuntui olevan loppumattomat tiedot Ranskan maasta ja\nlukemattomia suunnitelmia sen kehittämiseksi, jotka jo silloin\ntäyttivät hänen mielensä ja jotka sittemmin ovat muuttaneet korpia\nhedelmällisiksi vainioiksi ja siivottomia talorykelmiä komeiksi\nkaupungeiksi. Vaikka hän oli vakava ja täsmällinen, saattoi hän\nsentään olla kevyt ja iloinenkin; ja vaikka hän oli valtiomiehistä\nterävä-älyisin, oli hän samalla soturi ja rakasti eristettyä\nolinpaikkaansa vain enemmän siksi että se oli alttiina vaaroille,\nläheiset kaupungit kun olivat liigan kannattajia ja hän saattoi\nainoastaan yleisen sekasorron turvin nukkua rauhallisena omassa\ntalossaan.\n\nYksi seikka teki viihtymykseni kuitenkin vajavaiseksi, ja se oli neiti\nde la Viren suhtautuminen minuun. Hänen kiitollisuudestaan asiain\ntuoreimpana ollessa ei minulla ollut epäilystäkään, sillä puhumattakaan\nsiitä että hän tulo-iltanani oli ilmaissut sen sanoillakin sangen\nsievästi, vaikkakin pidätetysti, oli herra de Rosnyn lämmin\nystävällisyys pettämättömänä merkkinä siitä, että neiti oli antanut\nhänelle liiotellun käsityksen ansioistani ja kunnostautumisestani. Ja\nenempää en pyytänytkään. Ikäni ja huono menestymiseni maailmassa\nasettivat minut siksi epäedulliseen asemaan, ettei edes päähäni\npälkähtänyt toivoa välillemme mitään ystävyyttä tai tuttavallisuutta,\nenkä edes jokapäiväisessä seurustelussamme pyrkinyt siihen\ntasa-arvoisuuteen, mihin syntyperäni itsessään olisi minut oikeuttanut.\nTietäen, että en voinut hänen silmissään näyttää muulta kuin vanhalta,\nköyhältä ja huonostipuetulta, ja tyytyen siihen että miehuuteni ja\nkunniallisuuteni saivat tunnustuksen, varoin vetoamasta liiaksi\nhänen kiitollisuuteensa, ja samalla kun olin kernas sellaiseen\nkohteliaisuuteen, mikä ei voinut olla hänestä kiusallista, vältin yhtä\nhuolellisesti kaikkea minkä saattaisi selittää lähempään tuttavuuteen\npyrkimiseksi ja seuraan tunkeilevaisuudeksi. Keskustelin hänen kanssaan\nsovinnaisesti ja ainoastaan sovinnaisista aiheista, nimittäin\nsellaisista, jotka olivat yhteisiä koko seurueellemme, ja muistutin\nitselleni tuhkatiheään, että vaikka olimme samassa talossa ja istuimme\nsamassa pöydässä, niin oli hän kuitenkin sama neiti de la Vire, joka\noli käyttäytynyt niin kopeasti Navarran kuninkaan esihuoneessa. En\ntehnyt tätä missään loukatun ylpeyden tunnossa, sillä sitä minulla ei\nenää ollut häntä kohtaan enempää kuin jotain pientä lintua kohtaan,\nvaan tein sen siksi, etten uudessa onnessani unohtaisi, missä valossa\ntuollaisen nuoren, hemmotellun kauniin naisen pakostakin oli minut\nnäkeminen.\n\nPysyttäytyessäni tässä vaatimattomassa asemassa koski minuun sitä\nkipeämmin, kun huomasin hänen kiitollisuutensa ajan mittaan hälvenevän.\nParina ensi päivänä hän oli hyvin hiljainen, puhui minulle harvoin eikä\nkatsonut minuun usein, mutta sitten hänen käytökseensä tuli huomattava\nmäärä entistä halveksumista. Siitä en paljoakaan välittänyt. Mutta hän\nmeni vielä pitemmälle, alkaen kaivaa esiin seikkoja, jotka olivat\ntapahtuneet St. Jean d'Angelyssa ja joissa minä olin ollut osallisena.\nLakkaamatta hän muistutti minun köyhyyttäni siellä oloni aikana, kuinka\nomituisen näköinen minä olin ollut ja mitä kaikkia pilapuheita hänen\ntoverinsa olivat minusta lasketelleet. Tämä näytti suorastaan tuottavan\nhänelle hurjaa nautintoa, ja hän teki toisinaan minusta niin purevaa\npilkkaa, että se hävetti ja viilsi minua ja sai punan nousemaan rouva\nde Rosnyn poskille.\n\nSitä aikaa taas, minkä me olimme yhdessä viettäneet, hän vain harvoin\nkosketti puheissaan. Mutta eräänä iltapäivänä viikon verran Rosny'hin\ntuloni jälkeen tapasin hänet yksinään istumassa vastaanottohuoneessa.\nEn ollut tiennyt hänen olevan siellä ja aioin senvuoksi poistua samaa\ntietä, kumartaen ja mumisten jonkun anteeksipyynnön. Mutta hän pysäytti\nminut vihaisella eleellä. \"En minä pure\", sanoi hän nousten seisomaan\nja katsoen silmiini poskillaan punaiset täplät. \"Mitävarten katsotte\nminuun tuolla tavalla? Tietäkää, herra de Marsac, että minä en voi\nsietää teitä.\" Ja hän polkaisi jalkaa.\n\n\"Mutta, neiti\", sopersin minä nöyrästi, ihmetellen mitä kummaa hän\nmahtoi tarkottaa, \"mitä minä sitten olen tehnyt?\"\n\n\"Tehnyt?\" matki hän harmistuneena. \"Tehnyt? Se ei johdu siitä mitä te\nolette tehnyt, vaan siitä millainen te olette. Minä en voi sietää\nteitä. Miksi te olette niin nahjusmainen? Miksi te olette niin tylsä?\nMiksi te kulette ympäri nuttu nurin ja tukka sileänä? Miksi\npuhuttelette Maignania ikäänkuin hän olisi teidän vertaisenne? Miksi\nolette aina niin juhlallisen ja säädyllisen näköinen kuin koko maailma\nolisi saarna? Miksi? Miksi? Miksi, sanon minä?\"\n\nHän pysähtyi pelkästä hengästyksestä, ja minä olin niin hämmästynyt\nkuin ikinä saatoin olla. Lisäksi hän oli raivossaan ja kiihtymyksessään\nniin kaunis, etten voinut muuta kuin tuijottaa häneen ja mykistyneenä\nihmetellä mitä tämä kaikki merkitsi.\n\n\"No!\" huusi hän kärsimättömänä, siedettyään tätä niin kauan kuin\ntaisi. \"Eikö teillä ole sanottavana sanaakaan puolustukseksenne? Eikö\nteillä ole kieltä? Eikö teillä ole ollenkaan omaa tahtoa, herra de\nMarsac?\"\n\n\"Mutta, neiti\", alotin minä, yrittäen selittää.\n\n\"Vaiti!\" huudahti hän, tukkien suuni ennenkuin olin ehtinyt sen\npitemmälle, niinkuin naisten tapa on. Ja sitten hän lisäsi muuttuneella\nsävyllä ja lyhyesti: \"Teillä on minun samettisolmukkeeni. Antakaa se\nminulle.\"\n\n\"Se on huoneessani\", vastasin minä, perin kummissani tästä äkillisestä\npuheenkäänteestä ja yhtä äkillisestä pyynnöstä.\n\n\"Noutakaa se sitten, olkaa hyvä\", sanoi hän, ja hänen silmänsä\nleimahtivat jälleen. \"Noutakaa se. Noutakaa, sanon minä! Se on\nsuorittanut tehtävänsä ja minä tahdon sen itselleni. Kuka tietää,\nvaikka te jonakin päivänä näyttelisitte sitä lemmensolmuna?\"\n\n\"Neiti!\" huudahdin minä kiivaasti. Ja luulen että olin sillä hetkellä\nyhtä suuttunut kuin hänkin.\n\n\"Joka tapauksessa minä tahdon sen itselleni\", vastasi hän\nitsepintaisesti, painaen katseensa alas.\n\nOlin niin raivoissani että menin sanaakaan puhumatta noutamaan sitä, ja\ntuoden sen hänelle, hänen seisoessaan yhä samassa paikassa, panin sen\nhänen käteensä. Luulen, että kun hän näki sen, johtui hänen\nvihastuneeseen mieleensä muisto siitä päivästä, jolloin hän oli\nommellut siihen tuon avunhuudon, sillä hän muuttui koko olennoltaan\nottaessaan sen vastaan. Hän vapisi ja piteli sitä hetken käsissään\nikäänkuin tietämättä mitä tehdä sillä. Hän ajatteli epäilemättä Valois\nkadun varrella olevaa taloa Blois'ssa ja vaaraa mikä häntä siellä oli\nuhannut; ja kun minä varsin mielelläni soin että hän ajattelisi ja\ntuntisi kuinka pahasti hän oli menetellyt, seisoin hänen edessään\nsäästämättä häntä vähääkään katseiltani.\n\n\"Sitä kultaketjua, jonka jätitte äitini päänalaisen viereen\", sanoin\nminä kylmästi, nähdessäni että hän yhä vaikeni, \"en voi palauttaa\nteille juuri nyt, sillä minä olen pantannut sen. Mutta teen sen niin\npian kuin voin.\"\n\n\"Oletteko pantannut sen?\" mutisi hän poiskäännetyin katsein.\n\n\"Olen, hankkiakseni hevosen, millä pääsin tänne\", vastasin kuivasti.\n\"Joka tapauksessa toimitan sen takaisin. Ja sitten tahtoisin vuorostani\npyytää teiltä jotakin.\"\n\n\"Mitä?\" kuiskasi hän, koettaen tahdonponnistuksella saada takaisin\näskeisen ryhtinsä ja katsoen minuun silmillä, joissa välkähti hiukan\nentistä ylpeyttä ja halveksimista.\n\n\"Sitä taitettua rahaa, joka teillä on\", sanoin minä. \"Tunnusmerkkiä.\nSillä ei ole teille mitään merkitystä, koska toinen puolikas on\nvihamiestenne hallussa. Minulle siitä voisi olla hyötyä.\"\n\n\"Millä tavalla?\" kysyi hän lyhyesti.\n\n\"Koska saattaisin jonakin päivänä löytää sen vastapuolen.\"\n\n\"Entä sitten?\" huusi hän. Hän katsoi minuun huulet puoliavoimina,\nsalamoivin silmin. \"Mitä sitten, jos löydätte sen vastapuolen?\"\n\nMinä kohautin olkapäitäni.\n\n\"Uh!\" huudahti hän, puiden pientä nyrkkiään ja polkien jalkaansa\nminulle käsittämättömän kiihkon puuskassa. \"Tuo on juuri teidän\nkaltaistanne! Se on herra de Marsacia alusta loppuun. Te ette puhu\nmitään ja ihmiset eivät ajattele teistä mitään. Te kuljette hattu\nkourassa ja he tallaavat teitä. He puhuvat ja te olette vaiti! Jos minä\nvoisin käytellä miekkaa niinkuin te voitte, niin en vaikenisi kenenkään\nedessä enkä antaisi kenenkään paitsi Ranskan kuninkaan pöyhkeillä\nkukkona minun läsnäollessani! Mutta te! Menkää ja jättäkää minut. Tässä\non rahanne. Ottakaa se ja menkää. Ja lähettäkää tänne se poikanne\npitämään minua hereillä. Hänellä on ainakin älyä, hän on nuori, hän on\nihminen, hänellä on sielu, hän voi tuntea -- kun hän vain olisi jotain\nmuuta kuin kirjatoukka.\"\n\nHän viittoi minua menemään sellaisessa intohimon kiihkossa että se\nolisi huvittanut minua jos joku toinen olisi sen tehnyt, mutta hänen\nmenettelykseen siinä oli niin voimakas kiittämättömyyden tuntu että se\nkirveli mieltäni aika lailla. Tein kuitenkin niinkuin hän käski ja\nlähetin Simonin hänen luokseen, vaikka se ei suinkaan ollut minusta\nmieluista, varsinkaan sitten kun näin kuinka pojan kasvot kirkastuivat\nneitiä mainitessani. Mutta neiti ei ollut nähtävästi vielä ehtinyt\ntyyntyä Simonin saapuessa hänen luokseen, sillä hänen ei käynyt sen\nparemmin kuin minunkaan; marjakuusikäytävästä, minne olin mennyt\nkäyskentelemään, näin hänen pian palaavan takaisin nolona kuin\npiiskattu koira.\n\nMutta kuitenkin otti neiti tämän jälkeen tavakseen puhella Simonin\nkanssa yhä enemmän ja enemmän, ja kun herra ja rouva de Rosny olivat\nhyvin paljon kiinni yhteisissä asioissaan, ei ollut ketään joka olisi\nasettunut ehkäisemään hänen päähänpistoaan tai puhunut hänelle neuvon\nsanaa. Neidin ylpeyden tunsin siksi hyvin, että hänen puolestaan en\npelännyt, mutta minusta oli ikävää että pojan pää pantiin pyörälle.\nMontakin kertaa olin aikeissa puhua neidille pojan takia; mutta\nensiksikään se ei ollut minun asiani ja toiseksi huomasin pian että hän\nnäki kyllä minun paheksumiseni, mutta ei välittänyt siitä rahtuakaan.\nKun eräänä aamuna hänen ollessaan paremmalla tuulella uskalsin viitata,\nettä hän kohteli alempiarvoisiaan liian epäinhimillisesti, osottaen\nepäystävällisyyttä mikä oli jalosyntyiselle yhtä sopimatonta kuin\ntuttavallisuus, kysyi hän minulta pilkallisesti, eikö hän minun\nmielestäni kohdellut Simon Fleix'tä kyllin hyvin. Mihin minulla ei\nollut mitään vastattavaa.\n\nMinun sopisi tässä mainita siitä salaisesta tiedonantojärjestelmästä,\njonka avulla parooni de Rosny tähänkin kaukaiseen paikkaan sai uutisia\nkaikesta mitä tapahtui Ranskassa. Mutta siitähän on paljon puhuttu. Se\nei tapahtunut yhtämittaa tulevien ja menevien lähettien avulla, jotka\npian olisivat herättäneet huomiota läheisessä kaupungissa, enkä\nminäkään voinut varmuudella sanoa mitä teitä myöten uutiset saapuivat.\nMutta niitä saapui, ja kaikkina aikoina päivästä. Sillä tavoin saimme\ntiedon La Ganachea uhkaavasta vaarasta ja siitä yrityksestä, jota\nNavarran kuningas suunnitteli sen auttamiseksi. Herra de Rosny ei\nainoastaan ilmoittanut minulle avomielisesti näitä asioita, vaan sai\nminut kiintymään itseensä muillakin luottamuksen osotuksilla, jotka\nolisivat hivelleet huomattavammassakin asemassa olevan miehen\nitsetuntoa.\n\nKuten sanoin, ei linnassa yleensä näkynyt tulevia ja meneviä lähettejä.\nMutta eräänä iltana, palatessani metsältä erään metsänvartian kanssa,\njoka oli pyytänyt minua avuksi haavotetun naarashirven ajoon, huomasin\nhämmästyksekseni vieraan hevosen, jolla silminnähtävästi oli\nratsastettu pitkästi ja kovasti, seisovan höyryävänä pihassa.\nKysyessäni kenen se oli, sain kuulla tallirengeiltä että joku mies,\njonka he luulivat tulleen Blois'sta, oli juuri saapunut ja parhaallaan\nparoonin puheilla, Noin kokonaan tavallisuudesta poikkeava tapaus\nherätti tietysti ihmetystäni; mutta tahtomatta millään tavoin näyttää\nuteliaalta -- sillä uteliaisuus on vika, joka, jos sitä suvaitaan,\nsaattaa helposti kehittyä mitä inhottavimmaksi paheeksi -- olin\nmenemättä sisään ja lähdin, sensijaan kävelemään marjakuusikujaan. Olin\nkuitenkin tuskin ehtinyt saada ratsastuksessa jäähtyneet vereni hiukan\nlämpenemään, kun hovipoika tuli hakemaan minua isäntänsä luokse.\n\nTapasin herra de Rosnyn astelemasta edestakaisin huoneessaan,\nolennossaan sellainen hämmennys ja kasvot niin suurta huolta ja\nmurhetta kuvastavina, että minä säpsähdin nähdessäni hänet, eikä minun\ntarvinnut katsoa rouva de Rosny'hin, joka istui tuolilla hiljaa itkien,\noivaltaakseni että jotakin kauheata oli tapahtunut. Ilta oli\npimenemässä ja huoneeseen oli tuotu lamppu. Herra de Rosny viittasi\näkkiä pieneen paperipalaan, joka oli pöydällä sen vieressä, ja seuraten\nviittausta otin sen käteeni ja luin. Se sisälsi vain muutamia sanoja,\nkuuluen seuraavasti:\n\n\"Hän on sairaana ja kuoleman kielissä kaksikymmentä peninkulmaa La\nGanachesta etelään. Tulkaa kaikella muotoa. P.M.\"\n\n\"Kuka?\" sanoin minä typerästi, sillä aloin jo käsittää itsekin. \"Kuka\non sairaana ja kuoleman kielissä?\"\n\nHerra de Rosny kääntyi minuun päin, ja minä näin että kyyneleet\nvierivät pitkin hänen poskiaan. \"Minulle on olemassa vain yksi hän\",\nhuusi hän. \"Jumala säästäköön tuota yhtä! Jumala säästäköön hänet\nRanskalle, joka tarvitsee häntä. Kirkolle, joka on kokonaan hänen\nvarassaan, ja minulle, joka rakastan häntä! Jumala, älä salli hänen\nkaatua hedelmänkypsymisen hetkellä! Oi Herra, älä salli hänen kaatua!\"\nJa hän vaipui tuolille ja jäi siihen kasvot käsissään ja voimakkaat\nhartiat murheen murtamina.\n\n\"Herra de Rosny\", sanoin minä hetken perästä, \"sallikaa minun\nmuistuttaa, että niin kauan kuin on elämää, on toivoakin.\"\n\n\"Toivoako?\"\n\n\"Niin, herra de Rosny, toivoa\", vastasin minä iloisempana. \"Hänellä on\ntehtävä täytettävänä. Hän on kutsuttu ja valittu; hän on kansansa\nJoosua, kuten herra d'Amours hänestä oikein sanoi. Te saatte vielä\nnähdä hänet ja hän syleilee teitä, kuten jo on tapahtunut niin monta\nkertaa. Muistakaa, että Navarran kuningas on vahva, karaistunut ja\nnuori ja epäilemättä hyvissä käsissä.\"\n\n\"Mornayn käsissä\", huudahti de Rosny, katsahtaen halveksivasti ylös.\n\nSiitä hetkestä lähtien hän kuitenkin reipastui; luulen, että häntä\nkannusti ajatus siitä, että kuninkaan toipuminen riippui lähinnä\nJumalaa herra du Mornaysta, jota hän oli aina taipuvainen pitämään\nkilpailijanaan. Hän alkoi tehdä viipymättä valmistuksia Rosnysta lähtöä\nvarten ja pyysi minua tekemään samoin, sanoen jotensakin lyhyeen ja\nilman selityksiä tarvitsevansa minua. Mieleeni johtui voimakkaana\najatus vaarasta, jolle joutuisin alttiiksi palaamalla näin pian\netelään, missä kreivi de Turennen kosto kaikessa ankaruudessaan oli\nminua odottamassa, ja minä uskalsin, vaikka hieman häveten, mainita\nsiitä. Mutta tuijotettuaan minuun hetken silminnähtävällä epäilyksellä\nkuittasi herra de Rosny vastaväitteeni muutamalla hänelle harvinaisen\närtyisellä sanalla ja jatkoi sitten valmistustensa jouduttamista niin\ntoimekkaana kuin ei matkaan sisältyisikään ero yhtä rakastavasta kuin\nrakastetustakin vaimosta.\n\nKun omat valmistukseni eivät vaatineet monta hetkeä, oli minulla hyvä\ntilaisuus lähtöhetken tullen panna merkille sekä se uljuus, millä rouva\nde Rosny kantoi surunsa \"Ranskan tähden\", että se harvinainen hellyys,\njota neiti de la Vire, kohoten kerran yläpuolelle itseään, hänelle\nosotti. Minä tunnuin olevan -- onnellisesti kylläkin yhdessä suhteessa,\nvaikka tunteeseen liittyi samalla kirvelevää tuskaakin -- heidän\nperhesuhteidensa ulkopuolella. Tein senvuoksi jäähyväiseni niin\nlyhyiksi ja muodollisiksi kuin suinkin, jotta en riistäisi alaa\ntoisilta ja pyhemmiltä jäähyväisiltä. Mutta silloin sain juuri viime\nhetkellä nähdä, että jotain oli varattu minullekin. Kun ratsastin\nporttiholvin alle hiukan edellä toisista, hämmästyin huomatessani\njonkin pienen, kevyen esineen putoavan eteeni satulankaarelle. Otin sen\nkiinni ennenkuin se ennätti solahtaa maahan, ja ihmetyksenä oli rajaton\nnähdessäni kädessäni pienen samettisolmukkeen.\n\nKatsahdin paikalla vastaanottohuoneen ikkunaan, joka, kuten olen\nsanonut, oli porttikäytävän päällä, ja silloin kohtasin neidin katseen\nyhdeksi sekunniksi, mutta ainoastaan sekunniksi. Seuraavassa tuokiossa\nhän oli hävinnyt. Herra de Rosny ratsasti holvin alitse minun jälestäni\npalvelijainsa seuraamana. Ja me olimme matkalla.\n\n\n\n\nXIV. Markiisi de Rambouillet.\n\n\nJonkun aikaa ratsastimme alakuloisina ja äänettöminä. Viimeksi\nkertomani tapaus -- jonka näytti saattavan selittää useammalla kuin\nyhdellä tavalla -- saattoi mieleni levottomaan hämminkiin. Kotvan aikaa\naskartelivat ajatukseni yksinomaan siinä, kunnes satuin sitten näkemään\nomat kasvoni ikäänkuin peilistä. Huomasin näet sattumalta taakseni\nkatsahtaessani Simon Fleix'n ratsastavan jälessäni hienosta\nsulkahatustaan ja uudesta miekastaan huolimatta niin hyljätyn ja\nsurkean näköisenä että se heti pisti silmään. Se johti mieleeni\najatuksen, että isännällä ja palvelijalla oli sama asia mielessään --\nniin, vieläpä mahdollisesti oli hänellä povellaan samanlainen merkki\nkuin se mikä lämmitti minun rintaani --, ja silloin ravistin itseni\nvapaaksi kuin jostakin ala-arvoisesta unesta ja painaen kannukset Cidin\nkylkiin kiirehdin eteenpäin Rosnyn rinnalle; joka, verrattain apeana\nhänkin, ratsasti vakavasti eteenpäin silmiin saakka viittaansa\nkietoutuneena.\n\nUutinen Navarran kuninkaan sairaudesta oli nähtävästi ukkosen vaajana\niskenyt keskelle hänen rohkeita ja valoisia suunnitelmiaan. Hän näki\nolevansa vaarassa kadottaa samalla sekä rakastamansa valtiaan että sen\nloistavan tulevaisuuden, jota hän odotti. Ja keskellä uhkaavaa\ntoiveittensa murskautumista ja suunnitelmainsa hävitystä hänellä oli\ntuskin aikaa kaivata Rosny'hin jättämäänsä vaimoa taikka sitä\nrauhallista elämää, mistä hänet näin äkkiä temmattiin. Hänen sydämensä\noli etelässä La Ganachen luona Henrikin vuoteen ääressä. Hänen\npääajatuksensa oli päästä sinne nopeaan, maksoi mitä maksoi. Navarran\nkuninkaan henkilääkärin nimi oli yhtämittaa hänen huulillaan. \"Dortoman\non hyvä mies. Jos kukaan voi pelastaa hänet, niin Dortoman sen tekee.\"\nTämä oli alituinen ponsi hänen puheissaan. Ja milloin vain hän kohtasi\njonkun, jonka vähänkin saattoi otaksua tietävän uutisia, vaati hän\nminun pysähtymään ja kyselemään, päästämättä kulkijaa millään muotoa\ntiehensä ennenkuin tämä oli ilmottanut meille Blois'n viimeisimmät\nkulkupuheet -- sillä Blois oli se kanava, jonka kautta kaikki etelästä\ntulevat uutiset saapuivat meille.\n\nEräs tapaus, joka sattui majatalossa samana iltana, ilahutti häntä\njonkun verran; olen useinkin huomannut, että voimakkaat luonteet ovat\ntaipuvaisia luottamaan enteisiin epävarmoina aikoina. Ulkonäöltään\nomituinen, kummallisesti puettu vanhanpuoleinen mies istui pöydän\nääressä meidän saapuessamme. Vaikka minä astuin sisään ensimäisenä,\nsillä minun oli määräyksen mukaan esiinnyttävä matkueen johtajana,\nantoi hän minun mennä ohitseen mitään huomauttamatta, mutta nousi\nylös ja tervehti juhlallisesti herra de Rosnyta, joka tuli minun\njälessäni ja oli paljon vaatimattomammin puettu. Rosny vastasi hänen\ntervehdykseensä aikoen mennä hänen ohitseen, mutta tuntematon asettui\neteen vielä syvempään kumartaen ja kehotti häntä ottamaan hänen\npaikkansa, joka oli lähellä tulta ja suojassa vedolta, hankkiutuen\nsamalla siirtymään itse toiseen paikkaan.\n\n\"Ei\", sanoi toverini kummissaan sellaisesta ylenmääräisestä\nkohteliaisuudesta, \"en ymmärrä minkä takia minun tulisi ottaa\npaikkanne.\"\n\n\"Ei ainoastaan minun paikkaani\", vastasi vanhus, katsoen häneen\nomituisella tavalla ja puhuen painokkaalla äänellä, mikä kiinnitti\nhuomiotamme, \"vaan monien muittenkin, jotka ennen pitkää -- sen voin\nteille vakuuttaa -- tulevat luovuttamaan ne teille joko myöten tai\nvasten tahtoaan.\"\n\nHerra de Rosny kohautti olkapäitään ja astui edelleen, ollen\notaksuvinaan että vanhus houraili. Mutta salassa hän ajatteli paljon\nhänen sanojaan, varsinkin sitten kun sai kuulla että hän oli\npariisilainen tähdistälukija, jonka kerrottiin olleen Nostradamuksen\noppilaana. Ja joko hän sitten sai tästä uutta toivoa tai kääntyi hänen\nhuomionsa muuten Blois'ta lähestyessämme enemmän käsilläoleviin\nasioihin, joka tapauksessa tuli hän iloisemmaksi ja alkoi jälleen\npuhella tulevaisuudesta ikäänkuin ollen varma valtiaansa\nparantumisesta.\n\n\"Oletteko koskaan ollut kuninkaan hovissa?\" sanoi hän äkkiä, nähtävästi\njotakin oman mielensä ajatusjuoksua seuraten. \"Blois'ssa nimittäin.\"\n\n\"En. Enkä ole erittäin harras sinne pyrkimäänkään\", vastasin minä.\n\"Totta puhuakseni, herra parooni\", jatkoin hieman lämmeten, \"mitä\npikemmin pääsemme Blois'n ohi, sitä mieluisampi minulle. Arvelen, että\nsiellä olo on meille hiukan vaarallista, ja sitäpaitsi minä en pidä\nteurastamoista. Luulen, etten voisi nähdä kuningasta ajattelematta\nPärttylin yötä enkä hänen huonettaan ajattelematta Guiseä.\"\n\n\"No, no!\" sanoi hän. \"Kyllä kai tekin joskus olette tappanut miehen.\"\n\n\"Montakin\", vastasin minä.\n\n\"Vaivaavatko ne mieltänne?\"\n\n\"Eivät, mutta ne saivat surmansa rehellisessä taistelussa\", vastasin\nminä. \"Siinä on ero.\"\n\n\"Teille\", sanoi hän kuivasti. \"Mutta te ette olekaan Ranskan kuningas,\njos joskus sattuisitte hänet kohtaamaan\", jatkoi hän näpsäyttäen\nhevosensa korvia, hieno hymy huulillaan, \"niin annan teille pienen\nvihjauksen. Puhukaa hänelle Jarnac'in ja Moncontour'in taisteluista ja\nylistäkää Condénne isää! Kun Condé hävisi taistelussa ja hän voitti\nsiinä, koituu ylistyksenne hänen kunniakseen. Mitä toivottomammin mies\non valtansa menettänyt, sitä halukkaammin hän sitä muistelee ja sitä\narvokkaampina hän pitää voittojaan, joita hän ei enää voi saavuttaa.\"\n\n\"Hyh!\" mutisin minä.\n\n\"Molemmista hovissa kilvottelevista puolueista luottakaa d'Aumont'iin\nja Biron'iin ja ranskalaiseen ryhmäkuntaan\", jatkoi Rosny rauhallisesti\nvälittämättä huonosta tuulestani. \"He ovat ainakin uskollisia\nRanskalle. Mutta kenen vain näette pitävän yhtä molempien Retz'ien\nkanssa -- Espanjan kuninkaan shakaaleiksi ihmiset heitä sanovat -- niin\nkarttakaa häntä espanjalaisena ja kavaltajana.\"\n\n\"Mutta Retzihän ovat italialaisia\", huomautin minä ärtyisesti.\n\n\"Samantekevä\", vastasi hän lyhyesti. \"He huutavat: 'Eläköön kuningas!'\nmutta salassa he kannattavat liigaa tai Espanjaa tai mikä vain enimmän\nvoi vahingoittaa meitä, jotka olemme parempia ranskalaisia kuin he ja\njoitten johtaja tulee kerran, jos Jumala sallii hänen elää, olemaan\nRanskan kuninkaana.\"\n\n\"No niin, mitä vähemmän tulen tekemisiin heidän kanssaan, niin yksien\nkuin toistenkin, muuten kuin miekkojen välityksellä, sitä mieluisempi\nminulle\", virkoin minä.\n\nTämän kuullessaan hän katsoi minuun omituisesti hymyillen, kuten hänen\ntapansa oli silloin kun hänellä oli mielessään enemmän kuin näkyi\nulospäin. Tämä seikka ynnä jokin erikoinen sävy hänen keskustelussaan,\nsamoin kuin ehkä omat epäilyni tulevaisuudestani ja hänen\naikomuksistaan minuun nähden, herättivät minussa epämieluisan tunteen,\njoka pysyi koko päivän eikä eronnut minusta ennenkuin välittömämpi\nvaara ilmestyi meitä uhkaamaan.\n\nSe tapahtui seuraavasti. Olimme saapuneet Blois'n ulkolaiteille ja\nlähestyimme juuri porttia toivoen pääsevämme kaupunkiin huomiota\nherättämättä, kun kaksi kulkijaa ratsasti hiljaa esiin kujan suusta,\njonka sivu olimme juuri menemässä. He katselivat meitä tutkivasti\npysäyttäessään hevosensa päästääkseen meidät ohitse, ja herra de Rosny,\njonka hevosen pää oli minun jalustimeni kohdalla, kuiskasi minulle että\nlisäisin vauhtia. Ennenkuin kuitenkaan ehdin sitä tehdä, karauttivat\ntuntemattomat ohitsemme ja päästyään sivuitsemme kääntyivät satulassaan\nkatsoen meitä kasvoihin. Samassa huusi toinen heistä: \"Se on hän!\" ja\nmolemmat ajoivat hevosensa tielle poikittain ja odottivat\nlähestymistämme.\n\nYmmärsin että jos herra de Rosny joutuisi ilmi, olisi hän onnellinen\npäästessään asiasta vankeudella, sillä kuningas oli liian arka\nkatolilaisen-maineestaan uskaltaakseen suojella hugenottia, olipa tämä\nkuinka kuuluisa hyvänsä, ja käsitin että tilanne oli epätoivoinen.\nSillä vaikkakin meitä oli viisi kahta vastaan, saattoi kaupungin\nläheisyys -- portti oli tuskin nuolenkantaman päässä -- pakenemisen tai\nvastarinnan yhtä toivottomiksi. En voinut keksiä muuta keinoa kuin\nkatsoa rohkeasti asiaa silmiin; samoin teki herra de Rosny, ja niin\nlähestyimme tuntemattomia mahdollisimman viattoman näköisinä.\n\n\"Seis!\" huusi toinen heistä tiukasti. \"Suvaitkaa minun sanoa teille,\nhyvä herra, että olette tunnettu.\"\n\n\"No entä sitten?\" vastasin minä kärsimättömänä, hoputtaen hevostani\nvain eteenpäin. \"Oletteko maantierosvoja, kun sulette matkustavilta\ntien?\"\n\nVastassamme oleva puhuja katsoi minuun terävästi, mutta vastasi\nsamassa: \"Ei mitään saivartelua, hyvä herra! Kuka te olette, sitä en\ntiedä. Mutta jälessänne ratsastava mies on herra de Rosny. Hänet minä\ntunnen ja varotan häntä pysähtymään.\"\n\nArvelin että peli oli menetetty, mutta hämmästyksekseni vastasi\nseuralaiseni heti ja miltei samoilla sanoilla kuin minä äsken: \"No, ja\nmitä sitten?\"\n\n\"Mitäkö sitten?\" huudahti tuntematon, kannustaen hevostaan niin että se\nsulki tien. \"Ka, sitä vain, että te olette varmaankin hullu kun\nuskallatte näyttäytyä tällä puolen Loirea.\"\n\n\"Siitä on pitkä aika kun olen nähnyt toista puolta\", oli toverini\njärkähtämätön vastaus.\n\n\"Te olette herra de Rosny? Ettekö kiellä sitä?\" huusi mies\nhämmästyneenä.\n\n\"En suinkaan sitä kiellä\", tokaisi parooni de Rosny. \"Ja onpa ollut\naika\", jatkoi hän kiihtyen äkkiä, \"jolloin harva mies hänen\nmajesteettinsa hovissa olisi uskaltanut soittaa suutaan Solomon de\nBethunen edessä, vielä vähemmän pysäyttää häntä keskellä maantietä\nvähän matkan päässä palatsista. Mutta ajat näyttävät muuttuneen, koska\njokainen vastaantulija katsoo olevansa oikeutettu pöyhkeilemään\nuskollisten miesten edessä, jotka rientävät hänen majesteettinsa luokse\nsilloin kun hän on ahdingossa.\"\n\n\"Mitä! Oletteko Solomon de Bethune?\" huusi mies epäuskoisena.\nEpäuskoisena, mutta kuitenkin hän menetti itsetietoisuutensa ja hänen\näänessään kuvastui mielipahaa ja pettymystä.\n\n\"Kuka muu sitten?\" vastasi de Rosny ylväästi. \"Se olen, ja mikäli minä\ntiedän, on minulla yhtä suuri oikeus olla Loiren tällä puolen kuin\nkenellä muulla hyvänsä\",\n\n\"Pyydän tuhannesti anteeksi.\"\n\n\"Jollette usko...\"\n\n\"Ei, herra de Rosny, minä uskon täydellisesti.\"\n\nTuntematon toisti tämän hyvin masentuneen näköisenä, lisäten vielä:\n\"Pyydän tuhannesti anteeksi\", ja alkaen selitellä puolustelevasti,\nottaen kunnioittavana hatun päästään: \"Luulin teitä, jos sallitte minun\nsanoa, hugenottiveljeksenne, herra Maximilianiksi. Huhuillaan hänen\nolevan Rosnyssa.\"\n\n\"Voin vakuuttaa teille ettei siinä ole perää\", vastasi herra de Rosny\nponnekkaasti, \"sillä tulen juuri itse sieltä ja voin vastata siitä,\nettei hän ole ainakaan kymmentä peninkulmaa likempänä Rosnyta. Ja nyt,\nhyvä herra, koska haluamme päästä kaupunkiin ennenkuin portit suletaan,\nsallinette minun sanoa hyvästi.\" Näin sanoen hän kumarsi ja minä\nkumarsin ja he kumarsivat, ja me erosimme. He väistyivät syrjään\ntieltämme, ja herra de Rosny ratsasti eteenpäin mahtavan näköisenä.\nNiin tulimme portille ja pääsimme sen läpi ilman hankaluuksia.\n\nEnsimäinen katu, jolle saavuimme, oli leveä, ja toverini käytti sitä\nhyväkseen ratsastaen rinnalleni. \"Tällaiset seikkailut ovat pikku\nvaltiaallemme erityisesti mieleen\", puheli hän hiljaa. \"Mutta minulle\nse nosti hien otsalle. Olen tehnyt tämän tempun ennenkin useammin kuin\nkerran, sillä veljeni ja minä olemme yhdennäköiset kuin kaksi marjaa.\nJa kuitenkin olisi meidän käynyt huonosti, jos tuo hupsu olisi ollut\nhänen ystäviään.\"\n\n\"Kun loppu on hyvä, on kalkki hyvin\", vastasin minä matalalla äänellä,\npitäen hetkeä sopimattomana onnitteluihin. Tämäkin huomautus sattui\nhuonoon kohtaan, sillä herra de Rosny ei ollut vielä ehtinyt asettua\nentiselle paikalleen minun jälessäni, kun Maignan huusi meille sanoen\nettä meitä seurattiin.\n\nKatsoin taakseni, mutta en voinut nähdä muuta kuin hämärää ja sadetta\nja esiinpistäviä räystäitä ja joitakin oviaukoissa kuurottavia ihmisiä.\nPalvelijat väittivät kuitenkin yhä että joku seurasi jälessämme, ja me\npidimme kulkuamme pysäyttämättä pienen sotaneuvottelun. Jos meidät oli\nsaatu ilmi, niin olimme loukussa ilman pakoonpääsyn toivoa, ja olin\nvarma että parooni de Rosny sillä hetkellä katui, että oli valinnut\nBlois'n kautta vievän tien -- että oli tunkeutunut tuoreimpien uutisten\nhalussaan avonaiseen ansaan. Kuninkaallinen linna katsoi meihin\nmahtavana, tummana ja synkkänä sen kadun päästä jolla olimme, ja siitä\nkuinka hyydyttävän vaikutuksen tuo näky teki itseeni, saatoin kuvitella\nkuinka paljon kammottavammalta sen täytyi näyttää hänestä, joka oli\nvaltiaansa valittu neuvonantaja ja kaiken tuon linnan edustaman\njärkähtämätön vastustaja.\n\nNeuvottelustamme ei ollut mitään tuloksia, sillä emme keksineet\nparempaa menettelytapaa kuin mennä, niinkuin olimme aikoneetkin, siihen\nasuntoon, jota seuralaiseni täällä ollessaan tavallisesti käytti. Sen\nteimmekin, katsoen tuon tuostakin taaksemme ja vakuutellen toisillemme\nettä Maignan oli varmaan erehtynyt. Mutta niin pian kuin olimme\nlaskeutuneet ratsailta ja menneet sisään, näytti hän meille ikkunasta\nlähistöllä seisoskelevan miehen. Tämä levottomuuttamme vahvistava\nseikka sai meidät jälleen pohtimaan turvakeinoja, ja silläaikaa kun\nMaignan piti vartiota ikkunan ääressä valaisematta jätetyssä huoneessa,\nesitin minä Rosnylle että hän antaisi minun koettaa esiintyä hänen\npersoonanaan, vaikka olinkin kymmenen vuotta vanhempi.\n\n\"Ei!\" sanoi hän rummuttaen sormillaan pöytään. \"Täällä on liian monia\njotka tuntevat minut, se ei käy päinsä. Kiitän kuitenkin\ntarjouksestanne.\"\n\n\"Ettekö voisi päästä pakoon jalan? Tahi kiivetä jostakin muurin yli tai\npujahtaa portista varhain aamulla?\" esitin minä.\n\n\"'Vertavuotavassa sydämessä' voimme tiedustella\", vastasi hän. \"Mutta\nminä epäilen sitä. Olin hullu kun pistin pääni Mendozan silmukkaan, se\non varma se. Mutta tässä tulee Maignan. No, mitä kuuluu?\" kysyi hän\ninnokkaasti.\n\n\"Tähystelijä on mennyt pois\", vastasi tallimestari.\n\n\"Eikä ole jättänyt ketään sijaansa?\"\n\n\"Ei ketään, mikäli minä voin nähdä.\"\n\nMenimme molemmin viereiseen huoneeseen ja katsoimme ikkunasta. Miestä\nei tosiaankaan ollut enää siinä missä hänet olimme nähneet äsken. Mutta\nsade jatkui rankkana, räystäistä tippui vettä, katu oli kuin pimeä\nholvi, jossa vain siellä täällä pilkotti valonsäde, ja mies saattoi\nolla piilossa jossakin muualla. Mutta kun kysyimme Maignanilta, arveli\nhän miehen menneen pois jossakin erityisessä tarkotuksessa.\n\n\"Jonka voi selittää monellakin tavalla\", huomautin minä.\n\n\"Mutta mehän paastoomme\", vastasi herra de Rosny. \"Nälkäinen mies on\nhuono tappelija. Istukaamme pöytään ja syökäämme. Ei kannata hypätä\numpimähkään eikä mennä vastuksia vastaan puolitiehen.\"\n\nIstuimme siis syömään, ja Simon Fleix palveli meitä kalpein kasvoin,\nmutta emme olleet vielä lopettaneet ateriaamme, kun Maignan tuli\njälleen pimeästä huoneesta. \"Kolme miestä on tullut näkyviin\", ilmotti\nhän tyynesti. \"Kaksi on pysähtynyt parinkymmenen askeleen päähän.\nKolmas on tullut ovelle.\"\n\nHänen puhuessaan kuulimme varovaista kolkutusta alhaalta. Maignan aikoi\nmennä vastaan, mutta hänen isäntänsä käski hänen jäädä paikalleen.\n\"Anna talon emännän mennä\", sanoi hän.\n\nOlen jälkeenpäin usein muistellut herra de Rosnyn kylmäverisyyttä tässä\ntilaisuudessa. Hän oli pannut pistoolinsa tuolille viereensä ja\nheittänyt levättinsä niitten ylitse, ja nyt, odottaessamme henkeä\npidättäen ja korvia heristäen, näin hänen ojentavan suuren\nleipäkannikan ja lihaviipaleen tallimestarilleen, joka hänen tuolinsa\ntakana seisoen alkoi syödä sitä yhtä levollisesti. Simon Fleix taas\nseisoi tuijottaen ovea kohti vapisevana ja koko olentonsa niin\nkiihtyneenä, että varovaisuuden vuoksi kehotin häntä matalalla äänellä\nolemaan tekemättä mitään ilman määräystä. Samalla johtui mieleeni\nsammuttaa neljästä sytytetystä kynttilästä kaksi, ja juuri kun herra de\nRosny nyökkäsi hyväksymisensä tälle toimenpiteelleni, lakkasi alhaalta\nkuulunut mumiseva keskustelu ja miehen askelia alkoi kuulua portailta.\n\nSitä seurasi välittömästi koputus huoneemme ovelle. Seuralaiseni\nkatsetta totellen huusin: \"Sisään!\"\n\nHuoneeseen astui nopeasti solakka, keskikokoinen mies, saappaat jalassa\nja levättiin kietoutuneena, kasvot melkein kokonaan levätin laskoksen\npeitossa. Sulkien oven jälkeensä hän astui pöytää kohti ja sanoi:\n\"Kumpi on herra de Rosny?\"\n\nRosny oli huolellisesti kääntänyt kasvonsa poispäin valosta, mutta\nkuullessaan tulijan äänen hypähti hän ylös huudahtaen keventyneenä.\n\nHän yritti puhua, mutta toinen kohotti käskevästi kätensä, jatkaen:\n\"Pyydän olemaan mainitsematta nimiä. Teidän nimenne täällä luullakseni\ntunnetaan. Minun nimeäni ei, enkä haluakaan että sitä tiedettäisiin.\nHaluan puhua teidän kanssanne, siinä kaikki.\"\n\n\"Se tuottaa minulle suuren kunnian\", vastasi herra de Rosny, katsoen\nhäneen innokkaasti. \"Mutta kuka on sanonut teille, että olen täällä?\"\n\n\"Näin teidän ratsastavan kadulla lyhdyn sivuitse\", vastasi vieras.\n\"Tunsin ensin hevosenne ja sitten teidät ja pyysin tallimiestäni\nseuraamaan teitä. Uskokaa minua\", lisäsi hän tehden eleen kädellään,\n\"teillä ei ole mitään peljättävää minun puoleltani.\"\n\n\"Otan vastaan tuon vakuutuksen samassa mielessä kuin se annetaan\",\nvastasi seuralaiseni sirosti kumartaen, \"ja pidän itseni onnellisena\nsaadessani olla tekemisissä\" -- tässä hän oli hetken vaiti ja jatkoi\nsitten: -- \"ranskalaisen ja kunnianmiehen kanssa.\"\n\nVieras kohautti olkapäitään. \"Pyydän siis anteeksi, jos tunnun\ntöykeältä\", virkkoi hän. \"Aikani on rajotettu. Haluan saada sen\nmahdollisimman tarkoin käytetyksi. Tahdotteko täyttää pyyntöni?\"\n\nMinä olin aikeissa vetäytyä pois, mutta Rosny käski Maignanin sytyttää\nkynttilät viereisessä huoneessa ja pyytäen minulta kohteliaasti\nanteeksi siirtyi vieraansa kanssa sinne, jättäen minut mielessäni\nihmettelemään, kuka tämä vieras mahtoi olla ja mitä hänen käyntinsä\nmerkitsi. Toisinaan olin taipuvainen otaksumaan vieraan herra de Rosnyn\nveljeksi, toisinaan taas Englannin lähettilääksi; toisinaan johtui\nmieleeni hurja ajatus, että hän voisi olla herra de Bruhl. Noin\nneljännestunnin olivat molemmat sulkeutuneina huoneeseen, sitten he\ntulivat ulos. Vieras kulki edellä, ja astuessaan huoneen poikki\ntervehti minua kohteliaasti. Ovella hän kääntyi ja virkkoi: \"Siis kello\nyhdeksän?\"\n\n\"Kello yhdeksän\", vastasi herra de Rosny, pitäen ovea auki. \"Suonette\nanteeksi, herra markiisi, etten tule alas?\"\n\n\"Kyllä, menkää vain takaisin, ystäväni\", vastasi vieras. Ja Maignanin\nvalaistessa hänelle tietä hän astui alas portaita ja minä kuulin hänen\nmenevän ulos.\n\nHerra de Rosny kääntyi minuun päin silmät ilosta säihkyvinä ja\nelostunein ilmein. \"Navarran kuningas voi paremmin\", sanoi hän.\n\"Sanotaan ettei vaaraa enää ole. Mitä arvelette siitä, ystäväni?\"\n\n\"Se on paras uutinen mitä olen kuullut moneen aikaan\", vastasin minä.\nJa riensin lisäämään että Ranskalla ja uskollamme oli syytä kiittää\nJumalaa hänen armostaan.\n\n\"Aamen siihen\", vastasi suojelijani hartaasti. \"Mutta siinä ei ole\nkaikki -- siinä ei ole kaikki.\" Ja hän alkoi kävellä edestakaisin\nhuoneessa hyräillen 118:tta virttä:\n\n    \"Nyt onnen päivän tuta saamme,\n    min Luoja laatei armossaan;\n    siks intomielin iloitkaamme\n    ja nauttikaamme lahjoistaan.\"\n\nHän jatkoi kävelyään edestakaisin lattialla niin kauan ja niin\nriemuisen näköisenä, että minä vihdoin uskalsin muistuttaa häntä\nläsnäolostani, jonka hän nähtävästi oli unohtanut. \"Ahaa, aivan\noikein!\" sanoi hän pysähtyen eteeni ja katsoen minuun erinomaisen\nhyväntahtoisesti. \"Mitäs kello nyt on? Seitsemän. No niin, kello\nyhdeksään asti pyydän teitä malttamaan mielenne. Toisin sanoin, siihen\nsaakka täytyy minun noudattaa ehdotonta vaitioloa. Mutta minulla on\nvielä nälkä. Istukaamme jatkamaan; toivon että tällä kertaa saamme\nsyödä häiritsemättä. Simon, toimita uusi pullo pöytään. Haa! Eläköön\nkuningas!\" Ja jälleen hän alkoi hyräillä samaa virttä:\n\n    \"Sua rukoelen, taivaan Luoja:\n    armossa suojaa kuninkaas!\n    Sua rukoelen, turvan tuoja:\n    turvaa ja suojaa ruhtinaas!\"\n\nJa hänen silmissään oli hohde ja koko olennossaan iloinen ilmeikkyys,\nmikä tuossa tavallisesti niin tyvenessä ja hillityssä miehessä tuntui\nkaksinkerroin vaikuttavalta. Näin, että oli tapahtunut jotakin\nerikoisen ilahuttavaa, ja uskoen hänen ilmotustaan, ettei ollut\nkyseessä ainoastaan La Ganachesta saapuneet hyvät uutiset, odotin\nsuurella mielenkiinnolla ja malttamattomuudella mainittua hetkeä, mikä\ntuskin oli lyönyt, kun äskeinen vieraamme taas saapui yhtä salaperäisen\nnäköisenä ja yhtä epäluuloisen varovaisena.\n\nHerra de Rosny, joka oli noussut ylös kuullessaan hänen askeleensa ja\ntarttunut levättiinsä, pysähtyi saatuaan sen puoleksi ylleen,\nhuudahtaen levottomana: \"Kaikki hyvin, vai kuinka?\"\n\n\"Täydelleen\", vastasi vieras nyökäten.\n\n\"Ja ystäväni?\"\n\n\"Kyllä, sillä ehdolla että te vastaatte hänen vaiteliaisuudestaan ja\nuskollisuudestaan.\" Ja vieras katsahti tahdottomasti minuun, joka\nseisoin epätietoisena, pysyäkö paikallani vai poistuako.\n\n\"Hyvä\", huudahti de Rosny. Sitten hän kääntyi minun puoleeni samalla\narvokkaan ja ystävällisen näköisenä ja jatkoi: \"Tässä hän on. Herra de\nMarsac, minulle on sallittu kunnia esittää teidät markiisi de\nRambouillet'lle, toivoen että osotatte ansaitsevanne hänen suosionsa ja\nsuojeluksensa, sillä hän on totinen ranskalainen ja isänmaanystävä,\njota minä kunnioitan.\"\n\nHerra de Rambouillet tervehti minua kohteliaasti. \"Bretagnelaista sukua\nvarmaankin?\" virkkoi hän.\n\nMinä myönsin, ja hän vastasi jollakin kohteliaalla lauseella. Mutta\njälkeenpäin hän katseli minua vielä äänettömänä niin terävästi ja\nuteliaasti, että se herätti minussa salaista ihmetystä. Vihdoinkin, kun\nde Rosnyn malttamattomuus oli kohonnut korkeimmilleen, näytti markiisi\nolevan pakotettu lisäämään jotakin. \"Olette kai ymmärtänyt minut\ntäydelleen, herra de Rosny?\" sanoi hän. \"Tahtomatta sanoa mitään\nalentavaa herra de Marsacista, joka epäilemättä on kunnianmies\" -- ja\nhän kumarsi minulle hyvin syvään -- \"on tämä arkaluontoinen asia,\nettekä te tietysti tee siihen osalliseksi ketään, johon ette voi\nluottaa yhtä varmasti kuin itseenne.\"\n\n\"Ihan niin\", vastasi herra de Rosny puhuen kuivasti mutta kuitenkin\nyhtä ylhäisen arvokkaasti kuin hänen seuralaisensakin. \"Olen valmis\nuskomaan tälle herralle en ainoastaan henkeäni vaan myöskin kunniani.\"\n\n\"Sitten ei ole enää muuta sanottavaa\", virkkoi markiisi kumartaen\nminulle jälleen. \"Minusta on mieluista että olen saanut antaa aiheen\nteille niin mairittelevaan selitykseen.\"\n\nVastasin hänen kumarrukseensa äänettömänä, ja seuraten herra de Rosnyn\npuoliääneen lausumaa kehotusta puin ylleni levättini ja miekkani. Herra\nde Rosny otti pistoolinsa.\n\n\"Noita te ette tule tarvitsemaan\", sanoi markiisi ylpeällä\nsilmänluonnilla.\n\n\"Ei siellä, minne aiomme mennä\", vastasi toverini asetellen niitä\nlevollisesti ylleen. \"Mutta kadut ovat pimeät eivätkä ylen\nturvalliset.\"\n\nHerra de Rambouillet nauroi. \"Se teissä hugenoteissa juuri on pahinta\",\nsanoi hän, \"ettette te koskaan tiedä milloin olisi luovuttava\nepäluuloista.\"\n\nJoukko vastaväitteitä syöksähti kieleni kärjelle. Muistin\nPärttylin-yön, Antverpenin ranskalais-raivon ja puolikymmentä muuta\nseikkaa, jotka vieläkin saavat vereni kiehumaan. Mutta herra de Rosnyn\nvastaus oli sattuvin kaikista. \"Pelkään, että se on totta\", sanoi hän\ntyynesti. \"Te katolilaiset taasen -- viitatakseni esimerkiksi\nedesmenneeseen Guisen herttuaan -- olette nähdäkseni taipuvaisia\nerehtymään päinvastaiseen suuntaan ja menemään luottamuksessa joskus\nliian pitkälle.\"\n\nVastaamatta mitään tähän kärkevään viittaukseen astui markiisi edellä\nulos ja me seurasimme häntä. Ulko-ovella liittyi mukaamme pari\nasestettua palvelijaa, asettuen kulkemaan jälessämme. Olimme kaikki\njalan. Yö oli pimeä, eikä ulkona näyttänyt suinkaan ilahuttavalta.\nKadut olivat märät ja likaiset, ja huolimatta varovaisuudestamme sattui\njalkamme yhtämittaa rapakkoihin tai näkymättömiin esteisiin. Kuljimme\ntuomiokirkon esipihan poikki, minkä tunsin, ja painuimme sitten\näänettöminä lähellä jokea kulkevalle kadulle, joka oli niin kapea että\niäkkäät talot melkein kokonaan estivät taivaan näkymästä. Ympäristön\nsynkkyys samoinkuin tietämättömyyteni asiasta, jolla olimme, täyttivät\nminut levottomilla aavistuksilla. Mutta kun seuralaiseni kulkivat ihan\näänettöminä ja ottivat huomioon kaikki varokeinot välttääkseen\ntunnetuksi tulemista, ei minulla ollut valittavana muuta neuvoa kuin\ntehdä samalla tavalla.\n\nAjatella saatoin, mutta ei sen enempää. Tunsin olevani vastustamattoman\nvirran viemänä, mutta minne ja missä tarkotuksessa, sitä en voinut\nsanoa. Se oli minun iälleni jonkun verran omituinen tunne, jonka\naiheuttajia olivat yö ja synkkä sää. Kahdesti astuimme syrjään\npäästääksemme joitakin meluavia yökulkijoita ohitsemme, ja se\nerinomainen huolellisuus, jota herra de Rambouillet niissä\ntilaisuuksissa noudatti välttääkseen tunnetuksi tulemista, ei ollut\nomiaan rauhottamaan minua tahi antamaan minulle iloisempia ajatuksia\nsiitä tuntemattomasta asiasta, jota varten olin liikkeellä.\n\nSaavuimme viimein avonaiselle paikalle ja johtajamme kehotti meitä\nmatalalla äänellä olemaan varovaisia ja seuraamaan aivan hänen\nkintereillään. Teimme siten ja kuljimme sillä tavoin peräkkäisessä\nrivissä kapean lankun tai puisen sillan yli; mutta oliko alla vettä vai\nainoastaan kuiva kuoppa, sitä en voinut erottaa. Mieleni täytti sillä\nhetkellä se juuri tekemäni havainto, että edessämme oleva suuri, synkkä\nrakennus, jossa siellä täällä hyvin korkealla tuikki joku yksinäinen\nvalo, oli Blois'n kuninkaallinen linna.\n\n\n\n\nXV. Uusi Herodes.\n\n\nKaikki se inho ja vastenmielisyys, mitä aikaisemmin olin tuntenut\nBlois'n kuninkaallista hovia kohtaan, palasi uudella voimalla mieleeni\nyön pimeydessä ja synkkyydessä. Ja vaikka en käsittänytkään\ntodennäköiseksi että meidät ratsastussaappaissamme ja matka-asussamme\nvietäisiin kuninkaan ympärillä olevaan piiriin, oli kuitenkin hartain\nhaluni päästä läpi seikkailustamme ja pois noista huonoenteisistä\nrajoista, joitten sisäpuolelle nyt olin tullut. Pimeys esti minua\nnäkemästä seuralaisteni kasvoja, mutta kun herra de Rosny, jonka en\nluullut itsensäkään olevan aivan vapaan ajan ja paikan vaikutuksesta,\nnykäisi hihaani kehottaakseen minua valppauteen, huomasin että\npalvelijat olivat lakanneet meitä seuraamasta ja että me aloimme\nkolmisin nousta ylös kallioon hakattuja karkeatekoisia portaita. Vaikka\npimeys rajotti näköalani niin takana kuin edessänikin muutamiin\ntuikkiviin valoihin, pääsin kuitenkin selville, että olimme nousemassa\nvallihaudan ja linnan sivumuurin välistä rinnettä, enkä senvuoksi\nhämmästynyt kun markiisi kuiskaten käski meitä pysähtymään ja koputti\nhiljaa puiselle ovelle.\n\nDe Rosnyn ei olisi tarvinnut koskettaa hihaani, sillä tällä kertaa minä\nolin täysin ja tuskallisen tarkasti tietoinen asemamme vaarallisuudesta\nja kavahdin ryhtymästä mihinkään varomattomuuteen. Toivoin ettei hän\nvain olisi jo antautunut sellaiseen! Hän oli kyllä -- se välähti\nmieleeni odottaessamme -- pitänyt huolta turvallisuudestaan. Mutta\nkuinka usein, ajattelin, olivatkaan nuo, joitten luokse hän nyt oli\nmenossa, tehneet tyhjäksi kaikki varovaisuustoimenpiteet! Guise oli\nluullut olevansa turvassa juuri tässä samassa rakennuksessa, johon me\nnyt olimme astumaisillamme. Coligny oli saanut mitä varmimman\nturvakirjan samoilta henkilöiltä, joitten puheille me nähtävästi olimme\nnyt menossa. Loppu oli kummassakin tapauksessa ollut sama: toisen\nluottamus oli osottautunut yhtä mitättömäksi kuin toisen viisaus. Kuka\ntakaisi vaikka Ranskan kuningas aikoisi lepyttää Guisen murhasta\nloukkautuneet katoliset alamaisensa murhauttamalla toisen miehen, joka\noli yhtä haitallinen heidän tarkotuksilleen kuin suuriarvoinen heidän\npääviholliselleen etelässä? Rosny oli kyllä terävä-älyinen, mutta\nhuolestuneena muistin samalla että hän oli myöskin nuori,\nkunnianhimoinen ja rohkea.\n\nOven avautuminen sai nämä mietteet keskeytymään, vaikka ei loppumaan.\nOviaukosta hohti himmeä valo, niin heikosti ettei se valaissut juuri\nmuuta kuin jalkojemme juuressa olevat porrasaskeleet. Markiisi astui\nheti sisään, de Rosny seurasi häntä ja minä tulin viimeisenä; oven\ntakana seisova mies sulki sen jälleen. Olimme ahtaalla alalla\nhyvin kapeitten porrasten juurella, ja ovenvartia -- jäykkä,\nharmaa-univormuinen keihäsmies, pieni lyhty heiluen pertuskan\npoikkikappaleessa -- viittasi meitä nousemaan ylös. Sanoin\nhänelle jotakin, mutta hän vain tuijotti vastaan, ja Rambouillet,\nkatsahtaessaan taakseen ja nähdessään yritykseni, sanoi minulle että se\noli hyödytöntä, sillä mies oli sveitsiläinen eikä osannut ranskaa.\n\nTämä seikka ei minua suinkaan rauhottanut, enempää kuin kapean käytävän\nkosteat seinätkään, joihin ylöspäin hamuillessani kädelläni kosketin,\ntai lepakkojen haju, joka tunki sieramiini ilmottaen että portaat\nolivat vähän käytetyt ja sijaitsivat sellaisessa linnan osassa, joka\nsopi pimeille ja salaisille töille.\n\nKompastelimme pimeässä ylös portaita, sivuuttaen oven ja vielä\ntoisenkin, ennenkuin herra de Rambouillet kuiskaten kehotti meitä\npysähtymään ja koputti hiljaa kolmannelle ovelle. Salaperäisyys,\npimeys, ja ennen kaikkea vastaanottoamme varten tehdyt omituiset\nvalmistelut täyttivät minut mitä hurjimmilla otaksumilla. Mutta kun ovi\navautui ja me astuimme yksi kerrallaan alastomaan, kalustamattomaan,\nvetoiseen, nähtävästi ihan katon rajassa olevaan käytäväntapaiseen\nhuoneeseen, ei todellisuus vastannut yhtäkään olettamustani. Se oli\npelkkä ullakkohuone, siinä ei ollut tulisijaa eikä ainoatakaan tuolia.\nYhdessä seinässä oli kolme ikkunaa, joista yksi oli varustettu lasilla,\nmutta toiset öljytyllä paperilla; toisissa seinissä paistoivat paijaat\nmuurikivet ilman mitään peitettä tai koristeita. Oven vieressä, josta\nolimme astuneet sisään, seisoi liikkumaton olento samanlaisessa\nharmaassa univormussa kuin olin nähnyt alhaalla, lyhty maassa\njalkojensa juuressa. Samalla tavalla vartioitu oli toinen ovi toisessa\npäässä huonetta, joka oli ainakin kaksikymmentä askelta pitkä. Pari\nlyhtyä seisoi keskellä lattiaa ja siinä olikin kaikki mitä oli\nnäkyvissä.\n\nSisään astuttuamme herra de Rambouillet sormi huulillaan pysäytti\nmeidät ja me seisoimme kolmimiehisenä ryhmänä lähellä vahtisotilasta,\ntyhjä huone edessämme. Minä katsoin herra de Rosny'hin, mutta\nhän katsoi Rambouillet'hen. Markiisi seisoi selkä minuun päin,\nvahti tuijotti tyhjyyteen, ja kun en niinmuodoin voinut saada\nmitään valaistusta toisten läsnäolevien katseista, turvauduin\nkäyttämään kuuloani. Sade rapisi ulkona ja valittava tuuli äänteli\nikkunanpielissä. Mutta minusta tuntui kuin noihin ääniin -- joitten\nvoimakkuutta, kuten aina tällaisissa tapauksissa, lisäsivät outo\nympäristö ja oma äänettömyytemme -- olisi sekottunut etäinen ihmisten\näänten ja soiton ja naurun humina. Ja se toi, en tiedä minkä vuoksi,\njälleen mieleeni Guisen herttuan.\n\nKertomus hänen kuolemastaan, sellaisena kuin olin sen kuullut tuolta\nkirotulta munkilta Clainen majatalossa, kohosi esiin kaikessa\ntuoreudessaan, kaikkine yksityiskohtineen. Minä säpsähdin, kun herra de\nRambouillet rykäisi. Minua puistatti, kun de Rosny muutti jalkaansa.\nHiljaisuus kävi painostavaksi. Ainoastaan jäykät, harmaapukuiset\nsotamiehet näyttivät järkähtämättömiltä, välinpitämättömiltä, niin että\nmuistan ihmetelleeni, oliko ehkä heidän velvollisuutensa pitää yöllä\nvahtia tässä autiossa ullakkohuoneessa, jonka lattialla virui\nmuurilaastin muruja ja tiilenpätkiä.\n\nKun tälle vihdoinkin tuli keskeytys, tuli se äkkiä. Huoneen perällä\nseisova vahti hätkähti ja astui askeleen taaksepäin. Samassa aukeni ovi\nhänen takanaan, ja sisään astui mies, Suljettuaan jälleen kiireesti\noven astui hän keskemmäksi huonetta, olennossaan ylhäinen arvokkuus,\njota hänen outo ulkonäkönsä ja pukunsakaan eivät kokonaan voineet\nhävittää.\n\nHänellä oli hyvä vartalo ja ryhti, iältään hän näytti noin\nnelikymmenvuotiaalta, puettu hän oli sinipunervaan, mustalla\nkoristettuun samettiin viimeisen muodin mukaan. Hänellä oli miekka,\nmutta ei röyhelökaulusta, ja hänen ranteestaan riippui nauhassa pieni\nnorsunluinen malja ja pallo -- omituinen leikkikalu, joka oli hyvin\nsuosittu joutilaitten ihmisten keskuudessa. Hän oli laiha ja hieman\nhintelä, mutta muuten en huomannut hänessä mitään erikoista. Vasta\nsitten kun satuin katsomaan hänen kasvoihinsa ja näin että ne olivat\npunavärillä maalatut kuin naisella sekä että hänellä oli päässä pieni\nturbaani, valtasi minut melkein käsittämätön vastenmielisyyden tunne ja\nminä sanoin itsekseni: \"Tällaista maata ne ovat kuninkaitten suosikit!\"\n\nMutta hämmästyksekseni astui herra de Rambouillet häntä vastaan\näärimmäisen kunniottavasti, viistäen hatullaan likaista lattiaa ja\nkumartaen maahan saakka. Äskentullut vastasi hänen tervehdykseensä\nhuolettoman ystävällisesti. Huomauttaen hyväntahtoisesti: \"Olette\ntainnut tuoda ystävän, vai mitä?\" hän katsoi meihin päin hymyillen.\n\n\"Olen, sire, hän on täällä\", vastasi markiisi ja astui hiukan syrjään.\nJa tuosta sanasta ymmärsin ettei edessäni ollut mikään suosikki, vaan\nitse kuningas: Henrik kolmas, viimeinen hallitsija suurta Valois'n\nsukua, joka oli hallinnut Ranskaa Jumalan armosta puoli kolmatta\nvuosisataa! Tuijotin häneen tuijottamistani, tuskin uskoen silmiäni.\nEnsi kertaa eläessäni olin Ranskan kuninkaan edessä!\n\nSillävälin oli parooni de Rosny, jolle hän luonnollisesti ei ollut\nmikään ihme, lähestynyt kuningasta ja laskeutunut toiselle polvelleen.\nKuningas kehotti häntä suosiollisesti nousemaan ylös, tehden eleen,\njoka, kun ei ottanut huomioon hänen naismaisia kasvojaan ja typerää\nturbaaniaan, näytti kuninkaalliselta ja arvokkaalta. \"Tämä on hyvin\ntehty teidän puoleltanne, Rosny\", lausui hän. \"Mutta muuta en teiltä\nodottanutkaan.\"\n\n\"Sire\", vastasi seuralaiseni, \"teidän majesteetillanne ei ole\nhartaampaa palvelijaa kuin minä, paitsi ehkä kuningasta, minun\nherraani.\"\n\n\"Uskoni kautta\", vastasi Henrik ponnekkaasti, \"-- ja jollen minä ole\nhyvä kirkonmies, sanokoot pariisilais-lurjukset mitä tahansa, niin en\nole mitään -- uskoni kautta, minä luulen että minä uskon teitä!\"\n\n\"Jos teidän majesteettinne uskoisi minua siinä ja jossakin muussakin\",\nvastasi de Rosny, \"niin se olisi hyvin hyvä Ranskalle.\" Vaikka hän\npuhui kunnioittavasti, pani hän sanoihinsa niin paljon painoa ja\nitsenäisyyttä, että minä ajattelin vanhaa sananlaskua: \"Hyvällä\nisännällä on peloton palvelija.\"\n\n\"No, sitäpä olemme nyt tässä näkemässä\", vastasi kuningas. \"Mutta yksi\nsanoo minulle yhtä\", jatkoi hän ärtyneesti, \"ja toinen toista, ja mitä\nminun on silloin uskominen?\"\n\n\"Minä en tiedä mitään muista, sire\", vastasi Rosny yhtä rohkeasti kuin\näskenkin. \"Mutta minun herrani voi hyvällä syyllä vaatia uskoa\nsanoilleen. Ranskan kuningaskunnan asiat ovat hänelle niin läheiset,\nettä ainoastaan teidän majesteetillenne ne ovat läheisemmät. Hän on\nmyöskin kuningas ja teidän heimolaisenne, ja hänestä on kiusallista\nnähdä kapinoitsijain uhmailevan teitä, kuten viime aikoina on\ntapahtunut.\"\n\n\"Kyllä, mutta entä niiden päämies?\" huudahti Henrik äkillisessä\nkiihtymyksen puuskassa, polkien rajusti jalkaansa. \"Hän ei häiritse\nminua enää. Onko veljeni kuullut siitä? Sanokaa, onko hän saanut siitä\ntiedon?\"\n\n\"Hän on kuullut sen, sire.\"\n\n\"Ja hyväksyikö hän? Kai hän hyväksyi sen?\"\n\n\"Epäilemättä oli mies kavaltaja\", vastasi de Rosny taitavasti. \"Hän oli\nrikoksillaan pannut elämänsä pantiksi. Kenellä voi olla siitä\nepäilystä?\"\n\n\"Ja hän on maksanut tuon pantin\", virkkoi kuningas painaen katseensa\nmaahan ja vaipuen synkkyyteen yhtä äkkiä kuin hän oli kiihtynyt. Hänen\nhuulensa liikkuivat. Hän mumisi jotakin, mistä ei saanut selvää, ja\nalkoi hajamielisesti leikkiä maljallaan ja pallollaan, ajatukset\nnähtävästi synkissä muistelmissa. \"Guise, Guise\", mumisi hän viimein,\nkasvoillaan irvistys ja äänessään vihan väre, joka puhui pitkään\nmuistuvista nöyryytyksistä. \"No niin, hitto häneen, hän on kuollut nyt.\nHän on kuollut. Mutta kuolleenakin hän vielä vaivaa meitä. Eikös se\nvärsy sinnepäin ollut, isä? Haa?\" säpsähti hän, \"minä olin unohtaa.\nMutta pahimman vääryyden on hän tehnyt minulle sillä\", jatkoi hän\nnostaen katseensa ja kiihtyen jälleen, \"että hän on erottanut minut\nÄiti Kirkon yhteydestä. Tuskin yksikään pappi enää tulee minun\nlähelleni, ja nyt he tahtovat panna minut pannaan. Ja kuitenkaan, niin\ntotta kuin toivon sieluni pelastusta, ei Kirkolla ole uskollisempaa\npoikaa kuin minä.\"\n\nLuulen että hän oli vähällä, unohtaen asiansa ja herra de Rosnyn\nläsnäolon, antautua vuodattamaan raukkamaisia kyyneliä, vaan silloin\nantoi herra de Rambouillet, ikäänkuin sattumalta, huotransa kärjen\nkolahtaa lattiaan. Kuningas säpsähti ja sivellen otsaansa pari kertaa\nkädellään näytti karkaisevan mielensä. \"No niin\", sanoi hän,\n\"epäilemättä löydämme jonkun keinon, jolla selviydymme vaikeuksistamme.\"\n\n\"Jos teidän majesteettinne\", vastasi Rosny kunnioittavasti, \"tahtoisi\nottaa vastaan minun herrani tarjoman avun, niin uskallan luulla että ne\nhäviäisivät pikimmin.\"\n\n\"Niinkö arvelette?\" virkkoi Henrik. \"No niin, sallikaa minun nojata\nolkapäähänne. Kävelkäämme vähän.\" Ja viitaten Rambouillet'ta jättämään\nhänet alkoi hän kävellä edestakaisin Rosnyn kanssa, puhellen\ntuttavallisesti hänen kanssaan puoliääneen. Minä kuulin ainoastaan\nsellaisia katkelmia heidän keskustelustaan, joita he sattuivat\nlausumaan tullessaan kääntymään minun puoleiseen päähän huonetta. Niitä\nyhteen laitellen saatoin kuitenkin ymmärtää keskustelusta jonkunverran.\nErään kerran kuulin kuninkaan sanovan: \"Mutta sitten Turenne\ntarjoutuu...\" Seuraavalla kerralla: \"Luottaako häneen? No, enpä tiedä\nmiksi en luottaisi. Hän lupaa...\" Sitten: \"Tasavaltako, Rosny? Sekö\nhänellä mielessä? Pyh! Hän ei uskalla, hän ei mitenkään voisi. Ranska\non kuningaskunta Jumalan säännöstä, niinkuin sen kuninkuus Jumalan\nsäännöstä on minun suvullani.\"\n\nNäistä ja muista irrallisista sanoista, jotka sittemmin olen unohtanut,\nsain selville että parooni de Rosny koetti taivuttaa kuningasta\nottamaan vastaan apua Navarran kuninkaalta ja varottaa häntä Turennen\nkreivin salakavalista tarjouksista. Mutta tasavallan mainitseminen\ntuntui kuitenkin kiihottavan hänen majesteettinsa vihastuksen\npikemminkin Rosnyta vastaan siitä että tämä uskalsi sellaisesta puhua,\nkuin Turennea vastaan, josta hän ei tahtonut sellaista uskoa. Hän\npysähtyi lähelle kävelyreittinsä minun puoleista päätekohtaa.\n\n\"Todistakaa se!\" sanoi hän kiivaasti. \"Mutta voitteko todistaa sen?\nVoitteko todistaa sen? Tietäkää, etten luota pelkkään kuulopuheeseen.\nTäällä on meillä Turennen asiamies -- ette varmaankaan tiennyt, että\nhänellä on täällä asiamies?\"\n\n\"Tarkotatte herra de Bruhlia, sire\", vastasi Rosny empimättä. \"Minä\ntunnen hänet, sire.\"\n\n\"Te olette hitonmoinen mies\", virkkoi Henrik katsoen häneen uteliaasti.\n\"Te näytätte tietävän melkein kaikki asiat. Mutta tietäkää, ystäväni,\nhän puhuu minulle suoraan ja selvästi, enkä usko sellaista pelkän\nkuulopuheen nojalla teidän herrannekaan sanomana. Vaikka\", lisäsi hän\noltuaan vaiti hetkisen, \"vaikka minä rakastankin häntä.\"\n\n\"Niinkuin hänkin teidän majesteettianne. Hän haluaa ainoastaan todistaa\nsen.\"\n\n\"Niin, tiedän, tiedän\", vastasi kuningas ärtyneesti. \"Kyllä sen uskon.\nUskon että hän toivoo minun hyvääni. Mutta kansani tulee nostamaan\nperhananmoisen huudon. Ja Turennekin antaa kauniita lupauksia. Ja\nminusta tuntuu melkein\", jatkoi hän sormiellen maljaansa ja palloansa,\n\"että minun olisi ehkä sopivampi tehdä sopimus hänen kanssaan,\nnähkääs.\"\n\nNäin herra de Rosnyn vetävän syvään henkeään. \"Uskallanko puhua teille\nsuoraan, sire?\" sanoi hän vähemmän kunnioittavasti ja ponnekkaammin\nkuin hän tähän asti oli puhunut. \"Niinkuin puhuisin omalle herralleni?\"\n\n\"Kyllä, sanokaa mitä haluatte\", vastasi Henrik. Mutta hän puhui\nynseästi ja minusta näytti että hän katsahti vähemmän suopeasti\nseuralaiseensa.\n\n\"Sitten rohkenen lausua sen mitä on teidän majesteettinne mielessä\",\nvastasi suojelijani lujasti. \"Te pelkäätte, sire, että jos ottaisitte\nvastaan herrani tarjouksen ja saisitte voiton vihollisistanne, niin\nteidän olisi sitten vaikea päästä hänestä eroon.\"\n\nHenrik näytti tuntevan helpotusta. \"Pidättekö tuollaista\nvaltioviisautena?\" sanoi hän hymyillen. \"No niin, entäpä jos niin\nolisikin? Mitäpä siihen sanoisitte? Olen muistaakseni kuullut jutun\nhevosesta, joka tahtoi metsästää hirveä ja asetti siinä tarkoituksessa\nmiehen selkäänsä.\"\n\n\"Tahdon sanoa teille ensinnäkin\", vastasi Rosny hyvin vakavasti, \"että\nNavarran kuningasta kannattaa vain kolmas osa valtakuntaa ja hän on\nvoimakas ainoastaan toimiessaan teidän kanssanne yhdessä. Toiseksi,\nsire, on hänen etujensa mukaista kannattaa kuningasvaltaa, jonka perijä\nhän on. Ja kolmanneksi teidän majesteettinne kunnialle sopii paremmin\nottaa vastaan apua läheiseltä sukulaiselta kuin tavalliselta\nalamaiselta ja lisäksi sellaiselta, väitän sitä vieläkin, jolla ei ole\nmitään hyviä tarkotuksia mielessä.\"\n\n\"Todistus?\" sanoi Henrik tiukasti. \"Antakaa minulle todistus!\"\n\n\"Voin antaa sen teille viikon kuluessa tästä päivästä.\"\n\n\"Mutta muistakaa ettei se saa olla mitään tyhjää puhetta\", jatkoi\nkuningas epäluuloisesti.\n\n\"Te saatte kuulla Turennen aikomukset sellaiselta henkilöltä, joka on\nkuullut ne hänen omasta suustaan.\"\n\nKuningas näytti hämmästyneeltä, mutta hetken vaitiolon perästä hän\nkääntyi ja alkoi jälleen kävellä. \"Hyvä\", sanoi hän, \"jos teette sen,\nniin minä puolestani...\"\n\nLoppua en kuullut, sillä molemmat keskustelijat seisahtuivat\nsaavuttuaan huoneen toiseen päähän, tuottaen pettymyksen niin minun\nkuin Rambouillet'nkin uteliaisuudelle. Markiisi alkoi jo osottaa\nkärsimättömyyttään, ja kun juuri yläpuolellamme oleva suuri kello\nsamassa löi puoli-yksitoista, hän liikahti ja näytti aikovan lähestyä\nkuningasta. Hän hillitsi kuitenkin mielensä, mutta liikahteli yhä\nlevottomasti seisoessaan ja jonkun ajan perästä kuiskasi minulle\nmalttamattomuudessaan, että kuningasta alettaisiin kaivata.\n\nTähän saakka olin ollut mykkänä ja toimettomana katselijana tässä\nkohtauksessa, joka mitä voimakkaimmin kiinnitti mieltäni ja kiihotti\nuteliaisuuttani. Yllätys oli seurannut yllätystä, niin että olin\nalkanut epäillä olinko edes oma itseni; niin vähän olin odottanut\njoutuvani \"kaikkein kristillisimmän kuninkaan\" eteen -- ja lisäksi niin\nomituisissa olosuhteissa kuin suinkin kuvitella saattoi -- ja sitten\nvaltuutettuna todistajana neuvottelussa, josta riippui koko satoja\npenikulmia joka suunnalle ympärillemme ulottuvan suuren Ranskanmaan\ntulevaisuus. Saatoin tuskin uskoa että olin sama Gaston de Marsac, joka\nränstyneenä ja köyhtyneenä oli hiiviskellyt St. Jean d'Angelyssa.\nMaistoin salatun mahtavuuden ensimäistä makeutta, minkä vallan sanotaan\nolevan kaikista suloisinta ja kauimmin säilyvää. Ja kuullessani yhä\nsilloin tällöin kaukaista, epäselvää puheen ja naurun huminaa aloin\nymmärtää minkätähden oli noudatettu sellaista varovaisuutta meitä\nlinnaan saatettaessa ja käsittää herra de Rosnyn iloisuutta, kun lupaus\ntästä vastaanotosta sai hänet toivomaan voivansa saada niin paljon\naikaan herransa ynnä Ranskan hyväksi.\n\nNyt oli minun jouduttava itse pyörteeseen. Olin vielä mielessäni\nkäymässä läpi kaikkia sen seikkailun eri asteita, joka oli tuonut minut\nnyt tänne saakka, kun minut äkkiä herätti de Rosny, joka korotetulla\näänellä kutsui minua nimeltä. Älyten hiukan myöhään, että hän viittasi\nminua lähestymään, astuin esiin hämmentyneenä ja kiireisesti,\npolvistuin kuninkaan eteen niinkuin olin nähnyt hänen tekevän ja nousin\nsitten ylös kuullakseni hänen majesteettinsa määräyksiä; vaikka\najatukseni eivät suinkaan olleet kaikkein valmiimmat niitä\nvastaanottamaan, sillä enhän ollut vähääkään osannut odottaa että minua\nkutsuttaisiin hänen puheilleen. Eikä ollut käyttäytymisenikään\nsellainen kuin olisin halunnut sen olevan.\n\n\"Herra de Rosny sanoo minulle että te haluaisitte jotain virkaa\nhovissa\", sanoi kuningas nopeasti.\n\n\"Minäkö, sire?\" sopersin minä, tuskin kyeten uskomaan korviani. Olin\nniin ällistynyt etten voinut sanoa enempää, vaan pysähdyin siihen suu\nauki.\n\n\"Ei ole monta asiaa mitä voisin kieltää herra de Rosnylta\", jatkoi\nHenrik puhuen hyvin nopeasti, \"ja olen kuullut että te olette arvokasta\nsukua sekä synnyltänne että kyvyltänne. Häntä kohtaan tuntemani\nystävyyden takia tahdon siis myöntää teille oikeuden palkata\nkaksikymmentä miestä minun palvelukseeni. Rambouillet\", jatkoi hän\nkorottaen hiukan ääntään, \"saatte esittää minulle tämän herran\njulkisesti huomenna, jotta voin panna täytäntöön aikomukseni häneen\nnähden. Voitte mennä nyt. Ei mitään kiittämistä. Ja, herra de Rosny\",\nlisäsi hän kääntyen seuralaiseni puoleen ja puhuen painokkaasti,\n\"varokaa huolellisesti minun tähteni, ettei teitä tunneta kun menette\ntäältä. Rambouillet'n täytyy keksiä jokin neuvo, jotta voitte poistua\nturvallisesti. Minua surettaisi jos teille tapahtuisi jotakin, sillä\nminä en voisi suojella teitä. Vakuutan teille, että jos Mendoza taikka\nRetz löytäisivät teidät Blois'sta, en voisi pelastaa teitä heiltä\nmuuten kuin siinä tapauksessa että luopuisitte uskostanne.\"\n\n\"En tahdo tuottaa ikävyyksiä teidän majesteetillenne enkä myöskään\nrikkoa omaatuntoani vastaan, jos vain oma älyni voi olla minulle\navuksi\", vastasi Rosny syvään kumartaen.\n\n\"No niin, pyhimykset varjelkoot teitä\", vastasi kuningas hartaasti,\nkäyden ovea kohti, josta hän oli tullut, \"sillä sekä teidän herranne\nettä minä tarvitsemme teitä. Rambouillet, pitäkää huolta hänestä, jos\nvain minua rakastatte. Ja tulkaa varhain aamulla huoneeseeni kertomaan\nminulle miten hänen kanssaan on käynyt.\" Seisoimme kaikki kumartaen\nhänen poistuessaan ja käännyimme lähteäksemme vasta sitten kun ovi oli\nsulkeutunut hänen jälkeensä. Vaikka tunsinkin harmia ja suuttumusta\nsiitä että toiset ylläkerrotulla tavalla olivat ottaneet määräysvallan\nylitseni ja työntäneet minut tahtoani kysymättä palvelukseen, jota en\nhalunnut enkä toivonut, sain kuitenkin mieleni sillä hetkellä\nhillityksi ja antaen seuralaisteni mennä edelläni seurasin heitä\näänettömänä, kuunnellen nyrpeänä heidän ilakoimistaan. Markiisi näytti\ntuskin olevan vähemmän hyvillään kuin Rosnykaan, ja kun viimemainittu\nosotti kovasti haluavansa poistaa kaiken kateuden, mitä markiisi ehkä\nsaattoi tuntea, ja jalomielisesti lukevansa tämän ansioksi suuren osan\nvoittamastaan luottamuksesta, jäin minä niin ollen ainoaksi henkilöksi\njoka oli tyytymätön illan tapahtumiin. Palasimme linnasta samoja\nvarovaisuusmenettelyjä noudattaen kuin tullessammekin, ja eroten herra\nde Rambouillet'sta asuntomme ovelia -- hänen vakuutettuaan monella\ntavoin kunnioitustaan ja Rosnyn toistettua kiitollisuuttaan -- nousimme\ntoiseen kerrokseen peräkkäin ja äänettömyyden vallitessa, mitä\näänettömyyttä minä olin päättänyt olla ensimäisenä rikkomatta.\n\nLuultavasti herra de Rosny arvasi ajatukseni, sillä hän lähetti pois\nMaignanin ja Simonin, jotka olivat meitä odottamassa, ja alkoi puhua\nminulle ilman alkulauseita. \"Kuulkaa, ystäväni\", sanoi hän laskien\nkätensä olkapäälleni ja katsoen minua silmiin tavalla joka melkein teki\nminut heti aseettomaksi, \"älkäämme ymmärtäkö väärin toisiamme. Te\narvelette että teillä on syytä olla suutuksissanne minulle. Minä en voi\nsietää sitä, sillä Navarran kuningas ei milloinkaan ole ollut enemmän\npalveluksenne tarpeessa kuin nyt.\"\n\n\"Te olette tehnyt minulle halpamaisen kepposen\", vastasin minä,\narvellen että hän aikoi pettää minua kauniilla sanoilla.\n\n\"No, no!\" virkkoi hän. \"Te ette ymmärrä.\"\n\n\"Ymmärrän hyvin kyllä\", vastasin katkerasti, \"että saatuani\nsuoritetuksi Navarran kuninkaan antaman työn hän haluaa nyt päästä\nerilleen minusta.\"\n\n\"Enkö ole sanonut teille\", vastasi de Rosny, osottaen nyt vasta hiukan\närtymystä, \"että hän on nyt teidän palvelustenne tarpeessa enemmän kuin\nkoskaan ennen? Olkaahan toki järkevä, taikka paremminkin, kuulkaa mitä\nsanon.\" Ja hän kääntyi pois minusta, alkaen kävellä edestakaisin\nlattialla kädet selän takana, ja jatkoi: \"Ranskan kuningas -- se minun\ntäytyy tehdä teille niin selväksi kuin mahdollista -- ei voi pitää\npuoliaan liigaa vastaan ilman apua, ja hänen on pakko, tahtoipa tahi\nei, ottaa sitä vastaan hugenoteilta, joita hän niin kauan on sortanut.\nNavarran kuningas, heidän yleisesti tunnettu johtajansa, on tarjonnut\ntuota apua; samoin on tehnyt, herralleni kiusaksi ja ehkäistäkseen\nRanskalle niin onnekasta yhtymistä, Turennen kreivikin, joka tahtoisi\nmielellään korottaa johtamansa puolueen valta-asemaan ja tietää hyvin\nkuinka hän voi käyttää maan hajanaisia oloja omaksi hyödykseen. Onko\ntämä nyt teille selvänä?\"\n\nMinä myönsin. Asia alkoi kiinnittää mieltäni vasten tahtoanikin.\n\n\"No hyvä\", jatkoi hän. \"Tänä iltana -- ei mikään ole koskaan sattunut\nonnellisemmin kuin Rambouillet'n ja minun kohtaus -- hän on kelpo mies!\n-- olen saanut kuninkaan suostumaan siihen, että jos hänelle esitetään\ntodistus Turennen aikomusten itsekkäästä laadusta, niin ei hän enää\nepäröi. Tuo todistus on olemassa. Kaksi viikkoa sitten se oli täällä;\nmutta se ei ole täällä nyt.\"\n\n\"Sepä on kova onni!\" huudahdin minä. Hänen kertomuksensa kiinnitti\nmieltäni ja hänen minulle osottamansa luottamus mairitteli minua niin,\nettä paha tuuleni hävisi. Menin uunin luokse, ja seisoin nojaten\nolkapäätäni sen reunustaan, sillä aikaa kun hän minun ja valon välillä\nedestakaisin kävellen jatkoi puhettaan.\n\n\"Muutama sana tuosta todistuksesta\", sanoi hän. \"Se joutui Navarran\nkuninkaan käsiin ennenkuin sen täysi arvo oli meille tunnettu, sillä se\narvo tuli sille vasta Guisen herttuan kuoleman kautta. Kuukausi sitten\nse -- nimittäin tuo todistuskappale -- oli Chizéssä. Noin kaksi viikkoa\nsitten se oli täällä Blois'ssa. Nyt, herra de Marsac\", jatkoi hän,\njääden yhtäkkiä katsomaan silmiini tullessaan minua vastapäätä, \"se on\ntalossani Rosnyssa.\"\n\nMinä hätkähdin. \"Tarkotatteko neiti de la Vireä?\" huudahdin.\n\n\"Tarkotan neiti de la Vireä\", vastasi hän, \"joka noin kuukausi tai pari\ntakaperin joutui sattumalta kuulemaan Turennen kreivin suunnitelmat ja\netsi sitä varten pääsyä Navarran kuninkaan puheille. Ennenkuin\nviimemainittu kuitenkaan sai tilaisuutta yksityiseen keskusteluun, sai\nTurenne vihiä neiti de la Viren vaarallisista tiedoista ja kiidätti\nhänet Chizéhen. Lopun te, herra de Marsac, tiedätte, jos kukaan.\"\n\n\"Mutta mitä te aiotte tehdä?\" kysyin minä. \"Hän on Rosnyssa.\"\n\n\"Maignan, johon luotan ehdottomasti, niin pitkälle kuin hänen järkensä\nulottuu, lähtee huomenna häntä noutamaan. Samaan aikaan lähden minä\neteläänpäin. Te, herra de Marsac, jäätte tänne minun asiamiehekseni,\nvalvoaksenne minun etujani, ottaaksenne vastaan neiti de la Viren hänen\nsaapuessaan, hankkiaksenne hänelle salaisen keskustelun kuninkaan\nkanssa ja pitääksenne huolta hänen turvallisuudestaan niin kauan kuin\nhän on täällä. Ymmärrättekö?\"\n\nYmmärsinkö? En voinut löytää sanoja häntä kiittääkseni. Omantuntoni\nsoimaukset, kiitollisuuteni, tunteeni hänelle tekemästäni vääryydestä\nja hänen minulle osottamastaan kunniasta olivat niin valtavat, että\nseisoin mykkänä hänen edessään kuten olin seisonut kuninkaan edessä.\n\n\"Suostutteko siis?\" sanoi hän hymyillen. \"Ettekö pidä seikkailua liian\nhalpa-arvoisena, ystäväni?\"\n\n\"Ansaitsen teidän luottamustanne niin vähän\", vastasin minä kokonaan\nvoitettuna, \"että pyydän teitä puhumaan silläaikaa kun minä kuuntelen.\nSeuraamalla tarkalleen määräyksiänne toivon voivani näyttäytyä minulle\nosottamanne luottamuksen arvoiseksi. Ja ainoastaan siten.\"\n\nHän syleili minua moneen kertaan, osottaen sellaista ystävällisyyttä\nettä se liikutti minua melkein kyyneliin. \"Te olette mies minun mieleni\nmukaan\", sanoi hän, \"ja jos Jumala suo, tahdon auttaa teitä\nmenestymään. Kuulkaa nyt, ystäväni. Huomenna tullessanne hoviin outona\nmiehenä, jonka Rambouillet esittää, vedätte te puoleenne kaikkien\nkatseet. Käyttäytykää kelpo tavalla. Osottakaa huomaavaisuutta\nnaisille, mutta älkää kiintykö keneenkään erityisesti. Pysykää\nerillänne Retzistä ja espanjalaisesta puolueesta, mutta varsinkin\nvarokaa Bruhlia. Hän yksin tuntee salaisuutenne ja voi epäillä\naikomuksianne. Neidin pitäisi olla täällä ennen kuin viikko on kulunut.\nNiin kauan kuin hän on seurassanne ja ennenkuin hän on saanut tavata\nkuningasta, älkää luottako keneenkään, epäilkää jokaista, peljätkää\nkaikkea. Pitäkää voittoa varmana vasta silloin kun kuningas sanoo:\n'Olen tyytyväinen.'\"\n\nVielä paljon muutakin hän sanoi, mikä oli asialle hyödyksi, mutta minkä\nolen unohtanut. Lopuksi hän teki minulle kunnian tarjoamalla minulle\nmakuupaikan vieressään, jotta voisimme puhella vapaasti ja että jos\nhänelle johtuisi yön kuluessa jotakin mieleen, hän voisi ilmottaa siitä\nminulle.\n\n\"Mutta eikö Bruhl tule antamaan minua ilmi hugenottina?\" kysyin\nhäneltä.\n\n\"Hän ei uskalla tehdä sitä\", vastasi de Rosny, \"ensiksikin siksi että\nhän on itse hugenotti ja herransa edustaja, ja toiseksi senvuoksi ettei\nse olisi kuninkaalle mieleen. Ei, mutta kaikkea pahaa mitä ihminen vain\nsalaa voi toiselle tehdä, on teidän hänen puoleltaan pelättävä. Kun\nMaignan palaa neidin kanssa, jättää hän teille kaksi miestä; siihen\nasti minä lainaisin pari roimaa miestä Rambouillet'lta. Älkää menkö\nulos yksinänne pimeän tultua ja varokaa väijymäpaikkoja, varsinkin omaa\nsisäänkäytäväänne.\"\n\nVähän myöhemmin, kun luulin hänen jo olevan unessa, kuulin hänen hiljaa\nnauraa hihittävän; nousin ryntäilleni kysyen mikä häntä huvitti. \"Oh,\nse on tuo teidän tehtävänne\", vastasi hän yhä nauraen. \"Erästä osaa\nsiinä minä en suinkaan teiltä kadehdi, ystäväiseni.\"\n\n\"Ja mikä se on?\" virkoin minä epäluuloisena.\n\n\"Neiti\", vastasi hän, vaivoin saaden tukahdutetuksi naurun puuskan. Ja\nsenjälkeen ei hän sanonut enää sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa eikä\nsiltä väliltä, vaikka tunsin vuoteen tutisevan useammin kuin kerran ja\ntiesin että hän piti yhä hauskaa itsekseen.\n\n\n\n\nXVI. Kuninkaan luona.\n\n\nParooni de Rosny oli jo noussut viereltäni ja lähtenyt matkaan, kun\nminä aamulla avasin silmäni ja heräsin muistamaan tehtävää, joka niin\nmerkillisellä tavalla oli pantu suoritettavakseni ja joka saattoi, sen\nmukaan millaisiksi tapahtumat parin lähinnäseuraavan viikon aikana\nmuodostuisivat, kohottaa minut korkeaan asemaan taikka tuottaa jyrkän\nlopun menestykselleni. Hän ei ollut lähtenyt jättämättä jälkeensä\nmuistoa, sillä päänalaiseni vierestä löysin soman hopeaisen pistoolin,\njohon oli kaiverrettu kirjain \"R.\" ynnä aateliskruunu. Ja olin tuskin\nehtinyt huomata tämän ystävyyden-merkin, kun Simon Fleix astui\nhuoneeseen ilmottaen että de Rosny oli jättänyt hänelle kaksisataa\nkruunua minua varten.\n\n\"Eikö hän jättänyt mitään sanaa?\" kysyin pojalta.\n\n\"Ei muuta kuin että hän oli ottanut teiltä vastineeksi muistoesineen\",\nvastasi Simon avaten ikkunan puhuessaan.\n\nAloin hiukan ihmeissäni etsiä, mutta en huomannut mitään puuttuvan,\nennenkuin rupesin panemaan päälleni nuttuani, jolloin huomasin että\nnauhasolmuke, jonka neiti de la Vire oli Rosnysta lähtiessäni minulle\nheittänyt, oli hävinnyt rintamuksen sisäpuolelta, jonne sen olin\nvarmuudeksi kiinnittänyt pitkällä okapensaan piikillä. Se seikka, että\nde Rosny oli sen ottanut, oli minulle epämieluisa useammastakin syystä.\nEnsinnäkin, joko sitten neidin tarkotuksena oli ollut vain kiusata\nminua (mikä oli luultavinta) tahi ei, en olisi halunnut sitä kadottaa,\nkoska naissuosion aika oli minun osaltani ollut ja mennyt; toiseksi oli\nminulla epäluuloja siitä, mitä hän oli tarkottanut lainatessaan tuon\npienen muiston, ja minä kidutin itseäni ajattelemalla niitä eri\nselityksiä mitä hän saattoi siihen liittää ja sitä alentavaa käsitystä\nminun luotettavaisuudestani, mihin se saattoi hänet johtaa. Soimasin\nitseäni kovasti huolettomuudesta, kun olin jättänyt sen sellaiseen\npaikkaan missä syrjäisen katse saattoi siihen sattua, ja vielä enemmän\nsen jälkeen kun tarkempaan kyselemällä sain Simonilta kuulla, että de\nRosny oli lisännyt noustessaan hevosen selkään: \"Sano isännällesi, että\nkun tallettaa varmasti niin löytää varmasti, ja että huolimaton\nrakastaja tekee kevytmielisen vaimon.\"\n\nTunsin poskieni palavan tavalla, joka oli huonosti sopusoinnussa ikäni\nkanssa, kun Simon hiukan ilkamoivalla sävyllä kertoi tämän, ja minä\nvannoin paikalla mielessäni, etten koskaan enää antautuisi tekemisiin\ntuollaisten turhuuksien kanssa; minkä valan pidinkin aina siihen asti\nkunnes jouduin sen rikkomisen kiusaukseen. Toistaiseksi oli minun\notettava asiat vastaan parhaalta kannalta, ja senvuoksi reipastutin\nmieleni, ja käskin Simoniakin, jonka paroonin lähtö näytti tehneen\nalakuloiseksi, reipastumaan, aloin varustella itseäni esiintyäkseni\nhovissa ulkonaisesti arvoni mukaisessa asussa: hankin mustasta\nsametista tehdyn puvun ynnä siihen mukautuvan hatun sulkineen sekä\njalokivikoristeisen soljen sulan pidikkeeksi, ja lisäksi kyynärän tai\npari pitsiä ja kaksi hienoa liinavaatekertaa.\n\nSimon oli hioutunut Rosnyssa olonsa aikana, kadottaen koko paljon\nentistä kesyttömyyttään, joten hän de Rosnyn antamassa puvussaan teki\nsangen siistin vaikutuksen; lisäksi taisi hän olla koko Blois'n\ntallimestareista ainoa, joka oli kirjotustaitoinen. Tallimieheksi\npestasin de Rambouillet'n tallimestarin suosittaman miehen, ja ilmotin\nmyöskin tarvitsevani pari miespalvelijaa. Ja kun olin ollut tunnin ajan\nparturin käsiteltävänä ja hankkinut uudet koristeet Cidille, niin\nesiinnyinkin jo ulkoasultani aika komeana, antaen syrjäiselle sen\nkäsityksen että minulla oli kymmenen tai kahdentoista tuhannen tulot\nvuodessa.\n\nTällä tavalla kulutin sataviisitoista kruunua. Arvellen että\ntämä oli jotensakin suuri summa ja että minulla täytyi olla\njonkunverran käyttörahojakin, olin iloinen saadessani kuulla että\ntäyteen ahtautuneessa kaupungissa korkea-arvoisetkin miehet usein\nasuivat vaatimattomissa asunnoissa. Päätin senvuoksi yhdistää\nsäästäväisyys-näkökannan erääseen mielessäni hautomaani suunnitelmaan\nottamalla asunnokseni ne huoneet, missä äitini oli kuollut, ynnä\nlisäksi yhden huoneen niitten alapuolelta. Niin teinkin, ja vuokrasin\nsen verran huonekaluja kuin tarvitsin, mikä ei ollutkaan paljon. Simon\nFleix'lle, jonka apu näissä asioissa oli arvaamattoman tärkeä, ilmotin\nsuuren osan herra de Rosnyn neuvoista, kehottaen häntä noudattamaan\nniitä omassa asemassaan parhaansa mukaan ja kannustaen häntä\ntyöskentelemään minun menestyksekseni lupaamalla auttaa häntä vakavaan\nja hyvään asemaan heti kun itse olisin sellaiseen päässyt.\nToivoin todellakin voivani saada paljonkin etua siitä hänen\nsukkelaälyisyydestään, joka oli herättänyt de Rosnynkin huomiota,\nvaikka otin kyllä samalla lukuun senkin, että poika oli omituinen ja\noikullinen, vuoroin alakuloisuuteen, vuoroin kiihkoon taipuvainen ja\nkummassakin mielentilassa yhtä epävarma.\n\nMarkiisi de Rambouillet ei voinut saapua aamuvastaanottoon ja hän oli\nsenvuoksi käskenyt minun tulla luokseen kuuden aikaan illalla. Simon\nFleix'n saattamana tulinkin määrättynä hetkenä hänen asunnolleen.\nTapasin hänet noin puolentusinan herrasmiehen ympäröimänä, joitten oli\ntapana seurata häntä kaikissa julkisissa tilaisuuksissa; ja näitten\nhoviherrain uteliaat ja epäluuloiset silmäykset heidän minua\ntervehtiessään -- samanlaisilla silmäyksillä olen nähnyt koirien\nottavan vastaan heidän koppiinsa tuodun uuden tulokkaan -- antoivat\nminun pian tietää, että toinen asia oli päästä hoviin ja toinen saada\nsiellä hyvä vastaanotto.\n\nHerra de Rambouillet ei tehnyt mitään hälventääkseen tätä vaikutusta,\nja se minua hieman ihmetytti. Hän oli kaikissa tavallisissa tiloissa\njäykkä ja kopea käytökseltään eikä lainkaan mielellään suvainnut,\njoskaan ei voinut ehkäistä, että kolmas tekijä tunkeutui asiaan, joka\nlupasi määrätöntä luottamusta, ja niin ollen otti hän minut vastaan\nniin kylmästi ja pidättyvästi että se sillä hetkellä masensi rohkeuteni\nja heitti minut kokonaan itseni varaan.\n\nLinnaan taivaltaessamme, minkä matkan suoritimme jalan, kuuden soihtuja\nkantavan asestetun palvelijan saattamana, oli minulla kuitenkin aikaa\nmuistella de Rosnyn neuvoa ja johdattaa mieleeni tuon suuren miehen\nminulle osottamaa läheistä luottamusta; ja nämä ajatukset rohkaisivat\nmieltäni siinä määrin, että linnanpihan poikki mennessämme astuin,\nvälittämättä toisten mutinasta, herra de Rambouillet'n rinnalle,\narvellen että kun itse kuninkaan määräys oli kiinnittänyt minut häneen,\noli tämä minun oikea paikkani. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään halua\nriitaantua ja olin senvuoksi jonkun aikaa itsepäisesti piittaamatta\nniistä hienoista töytäyksistä ja mutisemalla lausutuista sanoista joita\nympärilläni vaihdettiin, vieläpä niistä yrityksistä, joita portaita\nnoustessamme tehtiin tarkotuksessa työntää minut pois asemastani. Mutta\nkun muuan nuori herrasmies, joka näissä yrityksissä osotti suurta\nintoa, taaskin ikäänkuin kompastuen tyrkkäsi minua, katsoin minä\ntarpeelliseksi luoda silmäni häneen.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi hän ohuella, sipittävällä äänellä, \"te astuitte\nvarpaalleni.\"\n\nVaikka en ollutkaan astunut, pyysin hyvin kohteliaasti häneltä\nanteeksi. Mutta kun ei hän vastannut tähän kohteliaisuuteeni muuten\nkuin yrittämällä saada polvensa minun polveni eteen -- nousimme\nportaita hyvin hitaasti, sillä niihin oli ahtautunut joukko\npalvelijoita, jotka seisoivat kahden puolen -- niin astuin hänen\nvarpaalleen niin lujasti ja äkkiä että se sai hänet huudahtamaan.\n\n\"Mikä on?\" kysyi Rambouillet katsoen kiireesti taakseen.\n\n\"Ei mitään, herra markiisi\", vastasin minä pyrkien pysähtymättä\nedelleen.\n\n\"Herra\", virkkoi nuori ystäväni jälleen samalla sipittävällä äänellä,\n\"te astuitte varpaalleni.\"\n\n\"Taisinpa astua\", vastasin minä.\n\n\"Te ette ole vielä pyytänyt anteeksi\", kuiskasi hän hienosti korvaani.\n\n\"Ei, siinä olette väärässä\", tokaisin minä, \"sillä minulla on aina\ntapana pyytää anteeksi ensin ja astua vasta sitten.\"\n\nHän hymyili kuin hauskalle pilapuheelle; ja minun on sanominen että\nhänen käytöksensä oli niin ihailtava, että jos hän olisi ollut poikani,\nolisin voinut häntä syleillä. \"Hyvä!\" vastasi hän. \"Epäilemättä on\nmiekkanne yhtä terävä kuin älynne. Näen\", jatkoi hän katsahtaen\nviattomasti vanhaan huotraani -- hän oli itse oikea helmi hovimieheksi,\nsolakka, puna-valko-kasvoinen nuorukainen, tumma viiva viiksien sijalla\nja helmihely korvassaan -- \"että se haluaa päästä ulos. Ehkä\npistäydytte tennispihalle huomenna?\"\n\n\"Mielihyvällä\", vastasin minä, \"jos teillä on isä tai jos vanhempi\nveljenne on täysikasvuinen.\"\n\nMinkä vastauksen hän olisi antanut tähän pilkkaan, jäi minulta\ntietämättä, sillä saavuimme samassa esihuoneen ovelle, ja kun tämä oli\nkapea ja sveitsiläisen henkivartion harmaaseen univormuun puettu vahti\npakotti kaikki astumaan sisään yksitellen, täytyi nuoren ystäväni\njättäytyä jälelle ja päästää minut astumaan ovesta yksinäni ja\nihailemaan vapaasti edessäni avautuvaa samalla loistavaa ja synkkää\nnäkyä.\n\nHovissa oli suru leskikuningattaren kuoleman johdosta ja senvuoksi oli\nläsnäolevien puvuissa vallitsevana värinä musta, jota vasten\nkuvastuivat hyvin hienosti arvokkaimpien henkilöitten kimaltelevat\njalokivet ja hohtokivin koristetut miekankahvat. Huone oli avara ja\nkorkea, seinät olivat verhotut kuvakudoksilla ja kynttilät paloivat\nseiniin kiinnitetyissä hopeisissa kynttiläjaloissa. Juuri sisään\nastuessamme täytti huoneen kimakalla kirkunallaan papukaija, jota\nkauempana lieden ympärillä seisova ryhmä ärsytti. Heidän lähellään\nolevan pöydän ääressä oli korttipeli käynnissä, ja toisen pöydän\nääressä pelattiin primeroa. Nurkassa oli kolme tai neljä naista\npiirissä punakasvoisen, alhaisarvoiselta näyttävän miehen ympärillä,\njoka leikki panttileikkiä erään joukossa olevan naisen kanssa. Keskellä\nhuonetta taas näytti olevan valtiaana keskikokoinen mies, joka istui\npöydän ääressä ja omituisesti punottavin ja kiihtynein kasvoin sätti\njotakin ankarasti, höystäen puhettaan kaikenlaisilla merkillisillä ja\nvahvoilla kirouksilla. Pari kolme miestä, jotka näyttivät olevan hänen\nseuralaisiaan, seisoi hänen vieressään kuunnellen puoleksi nöyrinä,\npuoleksi hämillään, silläaikaa kun lähempänä olevan lieden luona, mutta\njonkun matkan päässä hänestä, seisoskeli hyvin rikkaasti puettu,\nPyhänhengen ritarikunnan ristiä rinnassaan kantava mies, joka näytti\nolevan hänen solvaustensa esineenä, mutta tekeytyi välinpitämättömäksi,\npitäen yllä keskustelua jonkun seuralaisen kanssa. Kuulin jonkun\nsyrjässä seisojan kuiskaavan että Crillon oli juonut ja ymmärsin siitä\nsuuresti hämmästyen että pöydän luona intoilija oli tuo kuuluisa\nsoturi. Ja olin yhä kummissani häntä katselemassa -- sillä olin koko\nikäni tottunut pitämään urhoutta ja vaatimattomuutta yhteenkuuluvina\nkäsitteinä -- kun kuninkaan huoneen ovi äkkiä avautui, saaden aikaan\nyleisen liikehtimisen sitä kohti. Crillon, välittämättä mistään\narvojärjestyksestä, hypähti ylös pöytänsä äärestä ja riensi ensimäisenä\novelle. Parooni de Biron sitävastoin -- sillä lieden luona seisonut\nmies ei ollut kukaan muu -- odotti, näennäisesti huomaamatta häneen\nkohdistuvaa loukkausta, kunnes markiisi de Rambouillet ehti hänen\nluokseen; ja sitten hän astui eteenpäin hänen kanssaan. Minä pysyttelin\nlähellä suojelijaani ja astuin huoneeseen aivan hänen jälessään.\n\nCrillon oli jo kuninkaan kimpussa ja oli sisään astuessamme\nkertomassa huoliaan äänellä, joka ei ollut paljoa hillitympi kuin\nesihuoneessakaan. De Biron tämän nähdessään erosi markiisista ja astuen\nsyrjään äskeisen toverinsa kanssa istui seinän vieressä olevalle\narkulle, silläaikaa kun Rambouillet minun ja kolmen tai neljän omaan\nseurueeseensa kuuluvan herran seuraamana lähestyi kuningasta, joka\nseisoi likellä vuodekomeroa. Hänet nähdessään kuningas, arvatenkin\nkiitollisena tästä tekosyystä, viittasi Crillonin pois. \"No, no! Te\nkerroitte minulle kaiken jo aamulla\", sanoi hän hyvänlaatuisesti. \"Ja\ntässä on Rambouillet, jolla on toivoakseni jotain uutta kerrottavana.\nAntakaa hänen puhua minulle. Peijakas! Älkää katsoko minuun kuin\naikoisitte lävistää minut miekallanne. Menkää riitelemään jonkun\nitsenne kokoisen kanssa.\"\n\nCrillon tämän kuullessaan vetäytyi muristen pois, ja Henrik, joka oli\njuuri noussut pelaamasta primeroa Nevers'in herttuan kanssa, nyökkäsi\nRambouillet'lle. \"No, ystäväni, onko mitään uutta?\" huudahti hän. Hänen\nkäytöksensä oli huolettomampi ja ilmeensä iloisempi kuin viimeksi\ntavatessamme; mutta kuitenkin väijyi varovaisuus ja epäluulo hänen\närtyisän suunsa ympärillä ja synkkäkatseisten silmiensä alla olevissa\nuurteissa. \"Uusi pila, uudet kasvot, vai uusi leikki -- mikä näistä on\nteidän tuliaisenne?\"\n\n\"Eräässä merkityksessä uudet kasvot, sire\", vastasi markiisi kumartaen\nja astuen hieman sivulle antaakseen minulle sijaa.\n\n\"No, eipä minulla ole paljon sanomista somista eväistä\", virkkoi\nkuningas sukkelasti. Ja yleisen naurunkihityksen vallitessa hän ojensi\nkätensä. \"Mutta voinpa sentään vannoa\", jatkoi hän minun noustessani\npolveltani, \"että te olette jotakin vailla, ystäväni?\"\n\n\"Ei, sire\", vastasin minä nostaen pääni uljaasti pystyyn -- sillä\nCrillonin käyttäytymisestä olin saanut uuden opetuksen -- \"olen\nluvallanne sanoen paremmassa asemassa. Sillä teidän majesteettinne on\nvarustanut minut uudella pilalla, ja uusia kasvoja näen paljon\nympärilläni. Tarvitsen ainoastaan uutta leikkiä. Jos teidän\nmajesteettinne suvaitsisi suosiollisesti myöntää minulle...\"\n\n\"Kas niin! Enkös sitä sanonut?\" huusi kuningas kohottaen kättään ja\nnauraen. \"Hän haluaa jotakin. Mutta hän ei tunnu ansiottomalta. Mitä\nhän pyytää, Rambouillet?\"\n\n\"Pientä komennuskuntaa\", vastasi herra de Rambouillet näytellen\nsujuvasti osaansa. \"Ja teidän majesteettinne tekisi minulle ilon, jos\nvoisitte suostua herra de Marsacin anomukseen. Voin vastata siitä että\nhän on mies jolla on kokemusta.\"\n\n\"Kuinka? Pientä komennuskuntaa?\" huudahti Henrik, istahtaen äkkiä\nnäennäisesti pahantuulisena. \"Sellaista ne kaikki tahtovat -- silloin\nkun eivät tahdo suurta. Mutta luulen\", jatkoi hän, ottaen vieressään\nolevan makeisrasian ja avaten sen, \"että jollette saa mitä pyydätte\nhänelle, niin kuljette nurpalla nenin niinkuin muutkin.\"\n\n\"Teidän majesteetillanne ei ole koskaan ollut valittamisen syytä\nminusta\", lausui markiisi unohtaen osansa tai ollen liian ylpeä sitä\nnäyttelemään.\n\n\"No, no, no, no! Ottakaa se, älkääkä vaivatko minua enempää\", vastasi\nkuningas. \"Riittääkö hänelle kaksikymmentä miestä? No hyvä. Kas niin,\nherra de Marsac\", jatkoi hän nyökäten minulle ja haukotellen,\n\"teidän anomukseenne on suostuttu. Tuolla on joukko muita somia eväitä.\nMenkää heidän luokseen. Ja nyt, Rambouillet\", jatkoi hän tullen\nparemmalle tuulelle kääntyessään tärkeämpiin asioihin, \"tässä\non muuan uusi makeislaji, jota Zamet on minulle lähettänyt. Olen\ntehnyt Zizin kipeäksi niillä. Tahdotteko maistaa? Ne ovat valkeilla\nsilkkiäismarjoilla maustettuja.\" Saatuani täten luvan poistua siirryin\nsyrjään ja seisoin jonkun hetken epätietoisena minne kääntyä, kun ei\nminulla ollut siellä ystäviä eikä tuttavia. Hänen majesteettinsa oli\ntosin kehottanut minua menemään joittenkin somien eväitten luo\ntarkottaen nähtävästi viittä naista, jotka istuivat toisessa päässä\nhuonetta, huvinaan sama määrä herroja; mutta tuon seurueen kiinteys,\nnaisten kauneus ja heidän iloiset naurun helähdyksensä, jotka kertoivat\ntavallista suuremmasta älystä ja eloisuudesta, tyrehdyttivät\npäättäväisyyden, joka siihen saakka oli kunnialla pitänyt minua yllä.\nTunsin, että hyökkäys tuollaista rintamaa vasten, vaikkakin kuninkaan\nsuosiollisella luvalla, kävisi yli Crilloninkin rohkeuden, ja senvuoksi\nkatselin ympärilleni nähdäkseni enkö voisi huvittaa itseäni jollakin\nvaatimattomammalla tavalla.\n\nAinesta ei kyllä puuttunut. Crillon kulki yhä harmiaan purkaen\nedestakaisin sen arkun edessä, jolla de Biron istui; mutta\nviimemainittu nukkui, tai ainakin näytti nukkuvan. \"Crillon raivoaa\nnykyään ihan yhtämittaa\", kuiskasi joku hovimies vieressäni.\n\n\"Niin\", vastasi hänen toverinsa kohauttaen olkapäitään; \"on vahinko\nettei ole ketään joka kesyttäisi hänet. Mutta hänellä on niin kirotun\npitkälle ulottuva terä!\"\n\n\"Se ei kuitenkaan vaikuta niin paljon kuin hurjuus\", virkkoi ensimäinen\npuhuja hillityllä äänellä. \"Hän huitoo kuin riivattu; miekkailemalla ei\nhänen kanssaan mihinkään pääse.\"\n\nToinen nyökkäsi. Seisoessani siinä yksin keskellä lattiaa välähti\nhetkeksi mieleeni hurja ajatus voittaa mainetta kesyttämällä Crillon;\nmutta se oli tuskin muuta kuin välähtänyt aivojeni läpi, kun tunsin\nkyynärpäähäni kosketettavan ja käännyttyäni näin vieressäni saman\nnuoren miehen, jonka kanssa olin ollut tekemisissä portaita\nnoustessani.\n\n\"Hyvä herra\", sipitti hän samalla ohuella äänellä, \"luulen että\nastuitte varpaalleni äskettäin?\"\n\nMinä tuijotin häneen, ihmetellen mitä hän tarkotti tällä typerällä\nkertaamisella. \"No niin\", vastasin kuivasti, \"ja entä jos astuinkin?\"\n\n\"Ehkä\", sanoi hän sivellen leukaansa jalokivin koristetuilla\nsormillaan, \"ehkä sallitte minun, siksi kunnes huomenna kohtaamme\ntoisemme, katsoa sitä jonkinlaiseksi esittelyksi?\"\n\n\"Jos sitä haluatte\", vastasin minä kumartaen jäykästi ja ihmetellen\nmihin hän tähtäsi.\n\n\"Kiitän\", vastasi hän. \"Minä haluan sitä tällä kertaa; sillä täällä on\neräs nainen, joka tahtoisi puhutella teitä. Minä otin viedäkseni\nperille hänen toivomuksensa. Tahdotteko seurata minua?\"\n\nHän kumarsi ja kääntyi raukealla tavallaan. Minä käännyin myös ja näin\nsalaisella pelolla että nuo yllämainitut viisi naista katsoivat kaikki\nminuun, ikäänkuin odottaen minun lähestymistäni; ja heidän katseissaan\noli kujehtiva ilme, joka liiankin selvästi kertoi jostakin tekeillä\nolevasta pilasta tai aiotusta minuun kohdistuvasta kujeesta. Minulla ei\nkuitenkaan ollut valittavana muuta kuin totella, ja seuraten noutajaani\nniin arvokkaana kuin saatoin saavuin naisten luo ja seisahduin heidän\neteensä kumartaen lähinnä istuvalle, joka näytti olevan näitten\nsulottarien johtaja.\n\n\"Ei, herra\", vastasi tämä silmäillen minua uteliaasti, mutta samalla\niloisin kasvoin, \"minä en tarvitse teitä; minä en kurkota niin\nkorkealle!\"\n\nKäännyin hämilläni seuraavan puoleen ja hämmästyin nähdessäni sen\nnuoren naisen, jonka asuntoon olin tunkeutunut etsiessäni neiti de la\nVireä, saman, joka oli löytänyt samettisolmukkeen ja pudottanut sen\nkuin kaitselmuksen tahdosta sille paikalle mistä Simon Fleix löysi sen.\nHän katsoi minuun punastuen ja nauraen, ja kun noutajanani toiminut\nnuori mies oli esittänyt minut nimeltäni, kysyi hän minulta toisten\nkuunnellessa, olinko löytänyt valtiattareni.\n\nEnnenkuin ehdin vastata, huudahti nainen, jonka puoleen ensin olin\nkääntynyt: \"Seis, herra! Mikä tämä on? Onko tämä satu vai pila vai peli\nvai leikki?\"\n\n\"Seikkailu, arvoisa rouva\", vastasin minä syvään kumartaen.\n\n\"Lemmenseikkailu varmaankin\", huudahti hän. \"Hyi, rouva de Bruhl,\ntuskin puolta vuotta ollut naimisissa!\"\n\nRouva de Bruhl väitti nauraen ettei hänellä ollut sen kanssa tekemistä'\nvähääkään. \"Korkeintaan\", sanoi hän, \"olen ollut lemmenlappujen\nkulettajana! Mutta voin vakuuttaa teille, herttuatar, että jos tämä\nherra tahtoisi, niin voisi hän kertoa meille hyvin soman jutun.\"\n\nTämän kuultuaan herttuatar ja kaikki muutkin naiset taputtivat käsiään\nja huusivat että juttu on kerrottava. Minä olin näinmuodoin mitä\njulmimmassa pulmassa, jossa älylläni oli mahdollisimman vähän apua\nniistä loistavista silmistä ja kujehtivista katseista, jotka minua\nympäröivät. Ja kun hälinä päällepäätteeksi veti joukkoon vielä lisää\nkuulijoita, näin asemani, silläaikaa kun koetin keksiä pelastumisen\nkeinoa, tulevan joka hetki yhä pahemmaksi, niin että aloin peljätä että\nminun, huonolla mielikuvituksella varustettu kun olin, täytyisi\npakostakin kertoa totuus. Paljas ajatuskin tästä synnytti minussa\nkylmän hikoilun; pelkäsin päästäväni ilmi jotakin tärkeätä ja\nosottautuvani arvottomaksi sille luottamukselle, jonka de Rosny oli\nminuun asettanut.\n\nKoetettuani turhaan keksiä keinoa selviytyäkseni pulmasta kumarruin\njuuri rouva de Bruhlin puoleen pyytäen häntä auttamaan minua, kun\nympärilläni vallitsevasta naurun ja leikinlaskun hälinästä -- jotkut\nhoviherrat olivat jo toistensa käsiin tarttuen muodostaneet ympärilleni\npiirin ja vannoneet etten minä pääsisi lähtemään ennenkuin olin\ntyydyttänyt naisten toivomuksen -- erottui korvaani ääni, joka tuntui\ntutulta. Käännyin katsomaan, kuka tuo puhuja oli, ja mies, jonka\nkohtasin, ei ollut kukaan muu kuin itse herra de Bruhl, joka punottavin\nja harmistunein kasvoin kuunteli selitystä, jota joku hänen ystävänsä\nhuusi hänen korvaansa. Seisoessani siinä nojaten polvellani rouva de\nBruhlin tuoliin ja muistaen varsin hyvin kohtauksen porraskäytävässä,\nkäsitin samassa tuokiossa että mies oli mustasukkainen; mutta oliko\nhänellä tietoa nimestäni tai jotain muuta johtolankaa, jonka\nperusteella hän olisi voinut tuntea minut siksi henkilöksi, joka oli\nriistänyt neiti de la Viren hänen käsistään, sitä en voinut sanoa.\nOlipa miten oli, hänen läsnäolonsa johti ajatukseni uuteen uomaan.\nMielessäni alkoi muodostua päätös rangaista häntä, ja pian oli minulla\nsuunnitelma selvillä. Tahdoin kuitenkin antaa hänelle vielä\narmahdusmahdollisuuden ja kumarruin senvuoksi kerran vielä rouva de\nBruhlin korvaa kohti pyytäen häntä säästämään minua tuosta\nkiusallisesta kertomuksesta. Mutta kun hän osottautui armottomaksi,\nkuten olin odottanutkin, ja muukin seurue alkoi vaatia yhä\nitsepintaisemmin, karkaisin luontoni pannakseni täytäntöön mieleeni\njuolahtaneen hiukan omituisen ajatuksen.\n\nViittasin eleellä olevani valmis tottelemaan, herttuatar huusi vaatien\nminulle sananvuoroa, ja siten aikaansaatu äkillinen hiljaisuus veti\nkuninkaankin kuulijakuntani joukkoon. \"Mikä on kysymyksessä?\" kysyi hän\nlähestyen toimekkaana sylikoira sylissään. \"Uusi juoruko?\"\n\n\"Ei, sire, vaan uusi sadunkertoja\", vastasi herttuatar nokkelasti. \"Jos\nteidän majesteettinne haluaa istua, niin saamme kuulla häntä sitä\npikemmin.\"\n\nHänen majesteettinsa nipisti häntä korvasta ja istui erään hovipojan\ntarjoamaan tuoliin. \"Mitä? Rambouillet'n harmaahapsiko taaskin?\" sanoi\nhän hiukan hämmästyen. \"No, antakaa tulla, mies. Mutta kuka on saanut\nteidät harjottamaan Rabelais'n virkaa?\"\n\nJoka taholta huudettiin: \"Rouva de Bruhl!\" ja tuo mainittu nainen\npudisteli kaunista tukkaansa ja huusi että joku toisi hänelle naamion.\n\n\"Ahaa, minä näen!\" virkkoi kuningas kuivasti, katsoen merkitsevästi\nherra de Bruhliin, joka oli synkkä kuin ukkospilvi. \"Mutta alkakaahan.\"\n\nKuninkaan tulon aiheuttama pieni lykkäys oli antanut minulle\ntilaisuuden koota ajatuksiani, ja välittämättä julkeista\nhuomautuksista, joilla esitystäni alussa usein keskeytettiin, aloin\nkertoa seuraavaan tapaan: \"Minä en ole mikään Rabelais, sire\", lausuin\nminä, \"mutta kummallisia seikkoja voi sattua sellaisellekin josta sitä\nvähimmin odottaisi. Oli kerran eräs paimen, kutsunpa häntä vaikka\nDromioksi, joka sattui saapumaan erääseen kaupunkiin, mikä ei ole\nvarsin kaukana Blois'sta, seurassaan hyvin kaunis impi, jonka hänen\nvanhempansa olivat uskoneet hänen huomaansa. Mutta Dromio oli tuskin\nehtinyt saattaa immen asuntoonsa, kun eräs nuori ritari, joka oli\nnähnyt neidon ja hurmautunut hänen kauneudestaan, houkutteli hänet ulos\npetollisella juonella ja vei hänet pois väkivallalla. Kun Dromio\npalattuaan näki herrattarensa kadonneen, joutui hän suuren surun\nvaltaan. Hän juoksi ympäri kaupunkia etsien häntä kaikkialta ja\ntäyttäen joka paikan valituksillaan. Mutta hän ei löytänyt jälkeäkään,\nkunnes hän sattumalta saapui muutamalle kadulle, mistä hän miltei\nuskomattomalla tavalla sai johtolangan immen luokse keksimällä maassa\npienen samettisolmukkeen, johon oli sirosti kirjailtu Phyllidan nimi\nynnä sana: Apua!\"\n\n\"Peijakas!\" huusi kuningas yleisen hämmästyksen mutinan säestämänä. \"Se\noli hyvin keksitty! Edelleen. Jos jatkatte samaan tapaan, niin teemme\nkahdestakymmenestä miehestänne kaksikymmentäviisi.\"\n\n\"Nähdessään tämän mitättömän esineen\", jatkoin minä, \"tunsi Dromio\nmonenlaisia tunteita, sillä samalla kun tuo nauha oli johtolankana\nhänen herrattarensa kohtalon selvillesaamiseksi, oli hänen sitä ennen\nmeneteltävä sen kanssa siten, että hän saisi tietää mikä oli se paikka\njohon neito oli kuletettu. Hänen mieleensä johtui viimein alottaa\netsintänsä siitä talosta, jonka edustalla nauhasolmuke oli virunut. Hän\nnousi niinmuodoin toiseen kerrokseen, löytäen siellä leposohvalla\nmakaavan kauniin naisen, joka säikähtyneenä hypähti pystyyn hänen\nilmestyessään. Hän kiiruhti rauhottamaan häntä ja selittämään tulonsa\nsyyn, ja keskustelun jälkeen, minkä toistamisella en tahdo vaivata\nteidän majesteettianne, vaikka se oli kylläkin huvittava, sai hän\ntietää että nainen oli löytänyt nauhan eräässä toisessa paikassa\nkaupunkia ja oli itse pudottanut sen vuorostaan oman talonsa\nedustalle.\"\n\n\"Mitävarten?\" kysyi kuningas keskeyttäen.\n\n\"Paimen oli liian kiintynyt omiin huoliinsa pitääkseen sitä mielessään,\nvaikka hän olisi saanut kuullakin sen\", vastasin minä.\n\n\"Mutta tämä hienotunteisuus ei pelastanut häntä väärinkäsityksiltä,\nsillä kun hän oli poistumassa naisen asunnosta, kohtasi hän portaissa\nhänen aviomiehensä.\"\n\n\"Hyvä\", huudahti kuningas hykertäen käsiään iloissaan. \"Aviomies!\" Ja\ntämän leikillisen huomautuksen ja sitä seuranneen naurun varjossa jäi\nherra de Bruhlin hämmästynyt säpsähdys huomaamatta muilta paitsi\nminulta.\n\n\"Kun aviomies\", jatkoin minä, \"näki tuntemattoman miehen laskeutuvan\nhänen portaitaan, yritti hän pysäyttää häntä ja kysyä millä asialla hän\nsiellä oli. Mutta Dromio, jonka mieli oli Phyllidassa, ei tahtonut\npysähtyä, vaan vastasi kierrellen hänen kysymyksiinsä ja riensi\nsiihen paikkaan kaupunkia mistä nainen oli sanonut löytäneensä\nsamettiruusukkeen. Siellä, erään puutarhamuurien välissä kulkevan kujan\nkulmassa, hän tapasi suuren, ristikoilla varustetun, jylhän talon, joka\nnäytti hyvin soveliaalta naisenryöstäjän käytettäväksi. Ja lisäksi, kun\nhän silmäili sitä joka puolelta, hän huomasi erään ylikerran ikkunan\nristikkoihin sidottuna valkoisen solmukkeen, joka oli tarkalleen\nsamannäköinen kuin se mikä hänellä oli povellaan. Siten hän sai tietää\nettä impi oli vankina siinä huoneessa!\"\n\n\"Minä teen niistä kaksikymmentäviisi, niin totta kuin olen hyvä\nkirkonmies!\" huudahti hänen majesteettinsa pudottaen pitelemänsä\nsylikoiran herttuattaren helmaan ja ottaen esille makeisrasiansa.\n\"Rambouillet\", lisäsi hän raukeasti, \"teidän ystävänne on todellinen\naarre!\"\n\nMinä kumarsin kiitokseksi, astuen sitä tehdessäni askeleen sivulle\nvoidakseni nähdä rouva Bruhlin kasvot yhtä hyvin kuin hänen\nmiehensäkin. Tähän saakka oli rouva, mielissään siitä että hänellä oli\nosa niin somassa romaanissa ja samalla halukkaana, jollen erehtynyt,\naiheuttamaan puolisossaan hiukan lievää mustasukkaisuutta, kuunnellut\nkertomustani jonkinlaisella viekkaalla tekokainoudella. Mutta minä\nkäsitin ettei sitä voinut kestää kauan ja tunsin jonkinlaista\nkatumuksen tunnetta, kun lähestyi hetki jolloin isku oli annettava.\nMutta minulla ei ollut enää valinnan varaa. \"Paras on vielä tulossa,\nsire\", jatkoin minä, \"kuten toivon teidän heti kohta myöntävän. Vaikka\nDromio olikin löytänyt herrattarensa, oli hän kuitenkin yhä epätoivon\nsyvyyksissä. Hän kiersi kerran toisensa perästä ympäri taloa etsien\nsisäänpääsyä, mutta löytämättä sitä, kunnes vihdoin auringonlaskun\nlähestyessä ja pimeyden lisätessä kaksinkertaiseksi hänen pelkonsa\nimmen tähden sallimus armahti häntä. Seisoessaan talon edustalla näki\nhän ryöstäjän tulevan siitä ulos kahden palvelijan valaistessa hänelle\ntietä. Kuvitelkaa hänen hämmästystänsä, sire\", jatkoin minä katsellen\nympärilleni ja puhuen hitaasti antaakseni sanoilleni sitä suuremman\nvaikutuksen, \"kun hän tunsi miehen juuri sen nuoren rouvan puolisoksi,\njoka löytämällä samettisolmukkeen ja pudottamalla sen jälleen oli niin\nsuuressa määrässä ollut avullisena hänen etsintänsä onnistumisessa!\"\n\n\"Haa, niitä aviomiehiä!\" huusi kuningas, Ja läjäyttäen kämmenellään\npolveensa ihastuksissaan omasta tarkkanäköisyydestään hän nauroi niin\nettä hän kieritteli tuolillaan. \"Niitä aviomiehiä! Enkös sitä sanonut?\"\n\nKoko hovi yhtyi samaan ihastuksen nauruun käsiään taputtaen, niin että\ntuskin muut kuin lähinnäseisovat huomasivat rouva de Bruhlin pidätettyä\nhuudahdusta ja vielä harvemmat käsittivät minkätähden hän nousi äkkiä\nseisomaan ja tuijotti mieheensä hehkuvin poskin ja nyrkkiin pusertunein\nkäsin. Hän ei piitannut mitään minusta eikä ympärillään olevasta\nnauravasta joukosta, vaan katsoi vain mieheensä pannen koko sielunsa\nkatseeseensa. Mutta de Bruhl, joka oli päästänyt käheän kirouksen, ei\nnäyttänyt joutavan ajattelemaan ketään muuta kuin minua. Tämä kertomus,\njoka näin pilailevalla tavalla antoi hänen tietää kuinka hänen oma\nvaimonsa oli tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa, kuinka pieni seikka oli\nhänet silloin nolannut ja kuinka sokeasti hän oli itse auttanut\nsallimusta, ja joka ennen kaikkea kohdisti häneen vaimonsa vihan ja\nhovin pilkan ja naurun -- sillä eihän hän voinut olla varma siitä\nettenkö minä seuraavassa tuokiossa paljastaisi hänen nimeänsä -- se\nvaikutti häneen niin valtavasti että minä sillä hetkellä arvelin hänen\nvoivan paikalla hyökätä kimppuuni.\n\nJa hänen raivonsa toi ilmi sen mitä minä en aikonut ilmaista. Sillä\nkuningas huomasi hänen kasvonsa, ja muistaen että rouva de Bruhl oli\nhoukutellut esiin tämän kertomuksen, huusi hän äkkiä: \"Hohoo!\" ja\nosotti häneen julmasti sormellaan. Sen jälkeen ei minun enää ollut\ntarvis puhua, sillä sana lensi silmästä silmään ja jokaisen silmät\nkiintyivät Bruhliin, joka turhaan koetti tehdä kasvojaan levollisiksi.\nRouva de Bruhl, joka oli häntä etevämpi itsehillinnässä -- missä naiset\ntavallisesti aina ovat miehiä etevämmät -- malttoi ensimäisenä mielensä\nja istuen jälleen yhtä nopeasti kuin oli noussutkin katsoi sekä\nmieheensä että kilpailijoihinsa heikosti hymyillen.\n\nHetken aikaa pitivät uteliaisuus ja jännitys kaikkia sanattomina,\nsilmät vain puhuivat. Sitten naurahti kuningas ilkeästi. \"No, herra de\nBruhl\", huusi hän, \"ehkä te tahdotte lopettaa meille tämän\nkertomuksen?\" Ja hän heittäytyi taaksepäin tuolissaan, huulillaan\nvirnistys.\n\n\"Tai minkätähden ei rouva de Bruhl?\" virkkoi herttuatar pää kallellaan\nja silmät vilkkuen viuhkan ylitse. \"Olen varma että hän voisi kertoa\nsen aivan yhtä hyvin.\"\n\nMutta rouva de Bruhl pudisti vain päätään, hymyillen yhä väkinäistä\nhymyään. Mitä taas Bruhliin tulee, joka mulkoili kasvoista kasvoihin\nikäänkuin ryntäykseen valmis härkä, niin en ole milloinkaan nähnyt\nmiestä sen tyrmistyneempänä enkä täydellisemmin hämmentyneenä. Hänen\nsekaannuksensa, hänen jouduttuaan kaikkien läsnäolevien naurun\nesineeksi, oli niin suuri että kuninkaan läsnäolo vain vaivoin sai\nhänet pidätetyksi väkivaltaisuuksista; ja kun hänen katseensa, joka\nkuninkaan lausuessa sanansa oli irrottunut minusta, jälleen kohtasi\nminut, unohti hän itsensä siihen määrään että kohotti raivokkaana\nkätensä ja päästi samalla hurjan kirouksen.\n\nKuningas huudahti suuttuneena: \"Varokaa itseänne, herra!\" Mutta Bruhl\npiittasi tästä vain sen verran että sysäsi syrjään ympärillään seisojat\nja työntyi kiireesti ulos piiristä.\n\n\"Herra hallitkoon!\" huusi kuningas kun hän oli poistunut. \"Onpa tämä\nhienoa käytöstä! Tekisipä mieleni lähettää joku hänen jälkeensä ja\npanettaa hänet sellaiseen paikkaan missä hänen kuuma verensä hiukan\njäähtyisi. Taikka...\"\n\nHän pysähtyi äkkiä, jääden katsomaan minuun. Bruhlin ja minun\nkeskinäiset suhteet Rosnyn ja Turennen asiamiehinä johtuivat\nluullakseni ensi kerran hänen mieleensä ja antoivat ehkä aihetta\najatukseen että minä olin virittänyt hänelle ansan, ja hän oli\nsiihen tarttunut. Olipa miten oli, kuninkaan kasvot synkkenivät\nsynkkenemistään, ja vihdoin hän mumisi muuttuneella äänellä: \"Kylläpä\nolette valmistanut meille kauniin kalakeiton, herra de Marsac!\"\n\nHänen mielialansa äkillinen muutos tuli yllätyksenä hänen\nhovilaisilleenkin. Juuri-ikään leveästi hymyilevät kasvot kävivät äkkiä\njälleen pitkiksi. Vähäpätöisemmät henkilöt katselivat levottomina\ntoinen toiseensa ja kuin yhdestä sopimuksesta loivat minuun äkäisiä\nsilmäyksiä. \"Ehkä teidän majesteettinne suvaitsee kuulla kertomuksen\nlopun toisella kertaa?\" ehdotin minä nöyrästi, alkaen toivoa koko\nsydämestäni etten olisi sanonut sanaakaan.\n\n\"Vait!\" vastasi hän nousten ylös, kasvot yhä kuvastaen hänen\nhäiriintynyttä mielialaansa. \"No niin, olkoon. Tällä kertaa voitte\nmennä. Herttuatar, antakaa minulle Zizi ja tulkaa minun huoneeseeni.\nMinun pitää näyttää teille koiranpentuni. Retz, ystäväni, tulkaa tekin.\nHerrojen ei tarvitse odottaa. Tulen luultavasti viipymään myöhään.\"\n\nJa hän kääntyi jyrkästi ja jätti piirin.\n\n\n\n\nXVII. Jakobiini-munkki.\n\n\nJos olisin tarvinnut muistutusta hovisuosion häilyväisyydestä, taikka\nesimerkkiä, josta olisin voinut oppia vaatimattomuuden läksyn,\nollakseni siten vähemmin vaarassa luottaa liiaksi uuteen ja epävarmaan\nonneeni, niin sellaisen tarjosi minulle tämä tapaus ynnä minua\nympäröivän seurueen käyttäytyminen. Kun piiri hajosi, huomasin olevani\nyleisen huomion keskipisteenä, mutta tuo huomio oli niin epäilyttävää\nlaatua -- henkilöt, jotka olisivat olleet ensimäisiä lausumaan minulle\nkohteliaisuuksia, jos kuningas olisi poistunut aikaisemmin, seisoivat\nnyt kaikkein kauimpana -- että tunsin itseni pikemmin loukkaantuneeksi\nkuin imarrelluksi. Pari varovaisinta luonnetta tosin lähestyi minua,\nmutta he tekivät sen kuin varustautuakseen hyvin kaukana olevan vaaran\nvaralta, ja heidän ontot lauseensa auttoivat vain heitä painumaan\nmuistooni minulle erittäin vastenmieliseen luokkaan kuuluvina\nhenkilöinä -- sellaisten luokkaan nimittäin, jotka juoksisivat samalla\nkertaa sekä koirain että jäniksen kanssa.\n\nIlokseni huomasin että yhteen henkilöön, ja juuri siihen jonka mieliala\nminua kohtaan oli kuninkaan jälkeen kaikkein tärkein, tämä kohtaus oli\ntehnyt erilaisen vaikutuksen. Astuessani ovea kohti tunsin käsivarteeni\nkosketettavan, ja kääntyessäni näin vieressäni herra de Rambouillet'n,\njoka katsoi minuun puoleksi kunnioittavana, puoleksi huvitettuna,\ntoisin sanoin kokonaan erilaisella katseella kuin mitä hänen puoleltaan\naikaisemmin oli tullut osakseni. Minun täytyi otaksua että hän oli\nliian suuri mies tai liian varma kuninkaansa suosiosta välittääkseen\nniistä pikkumaisista vaikuttimista, jotka hovissa yleensä olivat\nmääräävinä, sillä hän laski kätensä tuttavallisesti olalleni ja käveli\nrinnallani.\n\n\"No, ystäväni\", virkkoi hän, \"te olette kunnostautunut oivallisesti! En\nmuista että kukaan kaunis nainenkaan olisi saanut enemmän hämminkiä\naikaan yhtenä ainoana iltana. Mutta jos olette viisas, niin ette mene\nyksin kotiin tänä iltana.\"\n\n\"Minulla on miekkani, herra markiisi\", vastasin minä hieman ylpeästi.\n\n\"Mikä ei suurestikaan estä iskemästä puukkoa selkäänne!\" vastasi hän\nkuivasti. \"Onko teillä saattuetta?\"\n\n\"Tallimestarini Simon Fleix odottaa minua portailla.\"\n\n\"Hyvä, mutta se ei riitä\", vastasi hän samalla kun saavuimme portaitten\nyläpäähän. \"Teidän olisi paras seurata nyt minua kotiini, niin pari\nkolme minun miehistäni saattaa teidät sitten asuntoonne. Tiedättekö,\nystäväni\", jatkoi hän katsoen minuun tiukasti \"että te olette joko\nhyvin viisas tai perin mieletön mies?\"\n\nVastaukseni oli vaatimaton. \"Pelkään yhdeltä puolen ja toivon toiselta\npuolen, etten ole kumpaakaan.\"\n\n\"No, joka tapauksessa olette tehnyt sangen taitavan teon, joko sitten\nhyväksi tai pahaksi\", vastasi hän. \"Te olette antanut vihollisenne\ntietää mitä hänellä on odotettavissa, ja minä varotan teitä, ettei hän\nole sitä laatua että häntä sopisi halveksia. Mutta onko teidän\navonainen sodanjulistuksenne hyvin viisas vai hyvin mieletön teko, sen\nratkaisevat tulevat tapahtumat.\"\n\n\"Viikon perästä se nähdään\", vastasin minä.\n\nHän kääntyi katsomaan minuun. \"Te otatte asian tyvenesti\", virkkoi hän.\n\n\"Olen kulkenut maailmanrantaa neljäkymmentä vuotta, herra markiisi\",\nvastasin minä.\n\nHän mutisi jotain sinnepäin, että Rosnylla oli tarkka silmä, ja\npysähtyi sitten asettamaan viittaansa. Olimme silloin jo kadulla.\nPakottaen minut kulkemaan käsitysten kanssaan hän kehotti toisia\nherroja paljastamaan miekkansa, ja kun keihäillä ja soihduilla\nvarustetut palvelijat olivat myöskin asestettuja ja heitä oli luvultaan\nkymmenkunta tai ylikin, muodostimme me sangen uhkaavan näköisen\nsaattueen ja aiheutimme katuja pitkin samotessamme enemmän pelkoa kuin\nmitä meillä itsellämme oli syytä tuntea. Ei sillä että tuo levottomuus\nolisi ollut yksin meidän aiheuttamamme, sillä hovissa oli sinä iltana\nollut paljon väkeä, ja kun piiri, kuten olen kertonut, hajaantui paljon\näkillisemmin kuin tavallisesti, oli linnan ympäristö vilkkaassa\nkuohunnassa ja sieltä johtavat kadut täynnä useitten meidänkaltaisten\nseurueitten soihtuja ja nauravaa puhelua.\n\nMarkiisin asunnon ovella valmistauduin kiitellen jättämään hyvästi,\nmutta hän vaati minua käymään sisään ja istumaan hänen seurassaan\nkevyelle aterialle, jollainen hänellä oli tapana nauttia ennen levolle\nmenoa. Kaksi hänen seurassaan ollutta herraa oli seurassamme, ja erään\nhänen luottamustaan nauttivan kamaripalvelijan pitäessä huolta\ntarjoilusta pidimme hyvin hauskaa äskeisen kohtauksen johdosta. Sain\nkuulla ettei herra de Bruhl ollut suinkaan suosittu hovissa, mutta kun\ntiedettiin hänellä olevan jonkinlaista vaikutusvaltaa kuninkaaseen ja\nkun hän sitäpaitsi oli häikäilemättömän ja taitavan miekkamiehen\nmaineessa, oli hän jo pitemmän aikaa näytellyt suurta osaa ja voittanut\nitselleen, varsinkin Guisen kuoleman jälkeen, melkoisen joukon\nkannattajia.\n\n\"On totisesti totta\", huomautti toinen markiisin seuralaisista, viinin\nvaikutuksesta hiukan kuumenneena, \"ettei tällä hetkellä ole mitään,\nmitä rohkea ja häikäilemätön mies ei voisi saada aikaan Ranskassa!\"\n\n\"Taikka rohkea kristillinen kunnianmies Ranskan hyväksi!\" vastasi de\nRambouillet hieman terävästi. \"Mutta muistaessani\", jatkoi hän kääntyen\näkkiä palvelijan puoleen, \"missä on herra François?\"\n\nPalvelija vastasi ettei hän ollut palannut linnasta meidän seurassamme.\nMarkiisi ilmaisi levottomuutensa tämän johdosta, ja minä sain selville\nensiksikin, että kaivattu henkilö oli hänen läheinen sukulaisensa, ja\ntoiseksi, että hän oli juuri tuo nuori keikari joka oli ollut niin\nkärkäs riitelemään kanssani aikaisemmin sinä iltana. Päättäen jättää\nvälisemme asian Rambouillet'n ratkaistavaksi siinä tapauksessa että se\nkävisi kireälle, jätin hyvästi, ja kahden palvelijan seuraamana, jotka\nhän ystävällisesti luovutti minun käytettäväkseni sillä kertaa, lähdin\nasuntoani kohti vähää ennen puoliyötä.\n\nKuu oli noussut silläaikaa kun olimme illallisella, ja sen valo, joka\nkirkasti talojen päädyt toisella puolen katua, heijasti sen verran\nhohdetta alaskin asti, että sen turvin saatoimme välttää astumasta\nkatuojaan. Tämän huomattuani käskin miesten sammuttaa soihtumme. Oli\ntullut pakkanen ja tuima viima puhalsi, joten astelimme kaikin halusta\neteenpäin ripeässä tahdissa, ja kun kadut siihen vuorokauden aikaan\nolivat aivan autiot taikka liikkui niillä ainoastaan sellaisia joilla\noli syytä pelätä poliisipäällikköä, emme kohdanneet ketään emmekä\nnähneet mitään valojakaan. Johduin ajattelemaan sitä iltaa, jolloin\nolin harhaillut ympäri Blois'ta neiti de la Vireä etsien, ynnä sen ajan\nja nykyhetken eroavaisuutta. Palasinpa muistelmissani siinä\nkävellessämme vielä siihenkin iltaan, jolloin olimme saapuneet äitini\nasuntoon, ja siitä kumpusi mieleeni kuin lähteestä sellaisia helliä ja\nsuloisia ajatuksia, joita tuon jalon naisen ehtymätön rakkaus vaati.\nNämä valtasivat sillä hetkellä sijan niiltä levottomilta laskelmilta ja\nvakavilta aikomuksilta, jotka viime aikoina olivat mieltäni vallinneet,\nkunnes eräs silmieni eteen ilmestyvä näky äkkiä ja väkivaltaisesti\npalautti ajatukseni nykyhetkeen.\n\nEräästä kujasta parinkymmenen askeleen päässä edessämme ilmestyi äkkiä\nyksi kerrallaan kolme miestä, jotka, pysähdyttyään silmänräpäykseksi\nkatsomaan taakseen sinne mistä olivat tulleet, riensivät peräkkäin\npitkin katua, häviten, mikäli pimeässä saatoin arvostella, toisen\nkadunkulman taakse. Heidän ulkonäkönsä ei ollut minusta lainkaan\nmiellyttävä, ja kun huudahdus ja aseitten kalske kajahti seuraavassa\ntuokiossa siltä suunnalta mihin he olivat menneet, huusin reippaasti\nSimon Fleix'tä seuraamaan ja aloin juosta kohti, tehden roistojen\nliikkeistä sen johtopäätöksen, etteivät he olleet millään hyvällä\nasialla, vaan että joku kunniallinen henkilö oli ehkä joutunut\näkillisen päällekarkauksen uhriksi.\n\nSaavuttuani sen kujan suuhun, johon he olivat hävinneet, seisahduin\nkuitenkin hetkiseksi kahden vaiheilla; minua ei arveluttanut niin\npaljon pimeys, joka kyllä oli sankka, räystäät kun miltei koskettivat\ntoisiinsa yläpuolellani, kuin se ajatus että minun olisi miltei\nmahdoton erottaa hyökkääjiä puolustautuvista. Mutta kun Simon ynnä\ntoiset miehet saavuttivat minut ja kiivaan kahakan äänet yhä jatkuivat,\npäätin uskaltaa ja työnnyin kujaan, levättini lieve eteenpäin kurotetun\nvasemman käsivarteni yli heitettynä ja miekkaa pitelevä oikea käsi\ntaaksepäin ojennettuna. Huusin juostessani, arvellen että roistot ehkä\näänen kuullessaan luopuisivat yrityksestään. Näin tapahtuikin, sillä\nkun saavuin tapahtumapaikalle -- mikä oli kujan toisessa päässä --\nlivisti kaksi miestä tiehensä, kahden jäädessä paikalle, joista toinen\nmakasi pitkällään katuojassa ja toinen nousi hiljalleen ylös\npolviltaan.\n\n\"Tulitte juuri oikeaan aikaan, arvoisa herra\", virkkoi viimemainittu\nhengittäen kiivaasti mutta puhuen selvyydellä ja täsmällisyydellä mikä\ntuntui tutunomaiselta. \"Olen teille kiitollinen, hyvä herra, kuka\nlienettekin. Nuo konnat saivat minut jo maahan, ja muutamissa\nminuuteissa he olisivat tehneet äitini lapsettomaksi. Mutta asiasta\ntoiseen, eikö teillä ole valoa?\" jatkoi hän, puhuen sipittävällä\ntavalla kuin nainen.\n\nToinen Rambouillet'n miehistä, joka tällä aikaa oli saapunut paikalle,\nhuudahti että se oli herra François.\n\n\"Aivan niin, pölkkypää!\" vastasi nuori herra täysin kylmäverisesti.\n\"Mutta minä kysyin valoa enkä nimeäni.\"\n\n\"Toivon ettette ole haavottunut?\" lausuin minä pistäen miekan huotraan.\n\n\"Ainoastaan naarmu\", vastasi hän ilmaisematta vähääkään hämmästystä\nsaadessaan tietää kuka niin sopivaan aikaan tullut auttaja oli, sillä\nhän oli epäilemättä tuntenut ääneni, koska hän jatkoi kumartaen:\n\"Mitätön hinta siitä tiedosta, että herra de Marsac on yhtä ripeä\nkentällä kuin porraskäytävässä.\"\n\nKumarsin kiitokseksi kohteliaisuudesta.\n\n\"Onko tämä mies pahastikin haavottunut?\" kysyin minä.\n\n\"Luulenpa säästäneeni poliisipäälliköltä kaiken vaivan\", vastasi herra\nFrançois. \"Eikö hän ole kuollut Gil?\"\n\nMies-raiska vastasi itse, huutaen surkeasti tukahtuvalla äänellä että\nnoudettaisiin pappi ripittämään häntä. Samalla palasi Simon\nsoihtuinemme, jonka hän oli käynyt sytyttämässä lähimmässä kadun\nristeyksessä, missä oli nuotio, ja sen valossa näimme että mies sylki\nverta ja voisi elää ehkä puoli tuntia.\n\n\"Hitto vie! Tuo siitä seuraa kun pistää liian ylös!\" mutisi herra\nFrançois valitellen. \"Olisinpa iskenyt tuumankaan alemmaksi niin kaikki\ntämä vaiva olisi säästynyt! Jonkun kai täytyy lähteä noutamaan pappi.\nGil\", jatkoi hän, \"juokse St. Denys-kadun sakaristoon ja tuo joku isä.\nTai -- maltahan! Auta nostamaan häntä tuonne seinän suojaan. Tuuli\nviiltää tässä kuin veitsi.\"\n\nKun katu oli mäen rinteessä, oli meitä lähimpänä olevan talon alempi\nosa muutamia jalkoja maanpinnan yläpuolella puisten paalujen varassa,\nja sen alle jäänyttä tilaa, joka oli umpinainen takaa ja sivuilta,\nkäytettiin vaunuvajana. Palvelijat kantoivat kuolevan miehen tähän\npuutteelliseen suojaan ja minä seurasin heitä, sillä en halunnut jättää\nnuorta herraa yksin. Tahtomatta kuitenkaan näyttää siltä kuin haluaisin\nsekaantua asiaan, kävelin vajan etäisempään päähän ja istuin kärryjen\naisalle, mistä toimettomana katselin edessäni kuvastuvaa omituista\nnäkyä, kun soihdun hohde valaisi milloin minkin kasvot, kohdistuen\nväliin herra François'n timanttikoristeisiin sormiin hänen sivellessään\npieniä viiksiään, väliin taas hänen jalkojensa juuressa makaavan miehen\nvääntyneisiin piirteisiin.\n\nOdottamatta, ja ennenkuin Gil oli lähtenyt asialleen, huomasin heidän\njoukossaan papin. En ollut nähnyt hänen saapuvan enkä voinut aavistaa\nmistä hän tuli. Ensi vaikutelmani oli vain se, että siinä oli pappi ja\nettä hän katsoi minuun -- ei hänen apuaan tarvitsevaan, maassa\nmakaavaan mieheen eikä hänen ympärillään seisoviin, vaan minuun, joka\nistuin syrjässä varjossa valopiirin ulkopuolella!\n\nSe oli kummallista, mutta seuraava silmäys selitti sen, sillä silloin\nnäin että hän oli sama jakobiinimunkki, joka oli käynyt äitini\nasunnossa hänen kuolinhetkellään. Ja hämmästyneenä yhtä paljon tästä\noudosta kohtaamisesta kuin tuon miehen rohkeudesta hypähdin pystyyn ja\nharppasin eteenpäin, unohtaen oikeutetun vihan valtaamana, mitä\ntoimitusta varten hän oli tullut, -- ja sitä suuremmalla syyllä, kun\nhänen yhäti minuun päin käännetyt kasvonsa näyttivät ilmaisevan ilkeätä\nvahingoniloa. Mutta juuri kun astuin häntä kohden kiivas huudahdus\nhuulillani, hän loi äkkiä silmänsä alas ja polvistui. Samassa huusi\nherra François: \"Hst!\" ja miehet kääntyivät katsomaan minuun\nloukkautuneen näköisinä. Minä peräydyin. Mutta minulla oli varma\ntunne siitä, että tuossa kuolevan miehen vieressä polvillaan\nkuiskaillessaankin tuo konna ajatteli minua, riemuiten samalla minun\nvoimattomuudestani ja sen hänelle suomasta mahdollisuudesta kiduttaa\nminua ilman pelkoa.\n\nPäätin kuitenkin mielessäni, että kun kaikki olisi ohi, niin en laskisi\nhäntä käsistäni, tuli mitä tuli. Ja kun mies joitakin minuutteja\nmyöhemmin heitti henkensä, astuin minä päättäväisesti vajan avonaiselle\nsivulle, arvellen että hän koettaisi luultavasti livahtaa pois yhtä\nsalaperäisesti kuin oli saapunutkin. Hän jäi kuitenkin puhelemaan\nhetkeksi herra François'n kanssa ja astui sitten tämän seuraamana\nrohkeasti minua kohti, suu hiukan hymyssä.\n\n\"Isä Antoine\", lausui herra d'Agen kohteliaasti, \"sanoo tuntevansa\nteidät, herra de Marsac, ja haluavansa puhua kanssanne, vaikka\ntilaisuus onkin huonosti sopiva.\"\n\n\"Samoin minä hänen kanssaan\", vastasin minä väristen raivosta ja vain\nvaivoin saaden itseni pidätetyksi iskemästä nyrkkiäni papin kelmeään,\nmyhäilevään naamaan. \"Olen odottanut kauan tätä hetkeä\", jatkoin minä\nkatsellen häntä tiukasti, herra François'n vetäytyessä kuulomatkan\nulkopuolelle, \"ja jos te olisitte koettanut väistää minua, niin olisin\nkiskonut teidät takaisin, vaikka koko teidän henkiheimonne olisi ollut\nteitä suojelemassa.\"\n\nHänen läsnäolonsa saattoi minut sellaiseen vimmaan että tuskin tiesin\nmitä sanoin. Hengitykseni kulki kiivaasti, veri tunkeutui päähäni\nja töin-tuskin jaksoin hillitä itseni kun hän vastasi hyvin\nteeskennellyllä hurskaudella: \"Millainen äiti, sellainen poika, näyttää\nminusta. Hugenotteja molemmat.\"\n\nRaivo tukahdutti minua. \"Mitä!\" sanoin minä. \"Te uskallatte uhkailla\nminua niinkuin uhkailitte äitiäni? Hupsu! Tietäkää että juuri tänä\npäivänä, saadakseni ilmi ja rangaistakseni teidät, otin asuntoni niihin\nhuoneisiin missä äitini kuoli.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", vastasi hän levollisesti. Ja sitten hän yhdessä\nsilmänräpäyksessä ikäänkuin taikavoimalla muutti koko olentonsa,\nkohottaen päänsä ja katsoen minua silmiin. \"Sen ja siksi paljon\nmuutakin minä tiedän\", jatkoi hän, vastaten uhkaavaan katseeseeni yhtä\nuhkaavalla silmänluonnilla, \"että jos tahdotte kuunnella minua\nlevollisesti hetkisen, niin voin tehdä teidät vakuutetuksi siitä että\nhulluus ei ole minun puolellani.\"\n\nKummissani hänen uudesta käytöstavastaan, missä ei ollut jälkeäkään\nsiitä mielipuolisuudesta, mikä oli ollut niin selvästi huomattavissa\nensimäisessä kohtauksessamme, vaan sensijaan omituinen käskevä\nylemmyyden sävy, jollaista en hänen yhteydessään ollut koskaan\nkuvitellut, nyökkäsin häntä jatkamaan.\n\n\"Ajattelette varmaan että olen teidän vallassanne?\" virkkoi hän\nhymyillen.\n\n\"Ajattelen\", vastasin minä terävästi, \"että jos pääsette käsistäni nyt,\nniin on teillä tästälähtien kintereillänne vihollinen, pahempi vielä\nkuin omat syntinne.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi hän nyökäten. \"No, minäpä näytän teille että\nasianlaita on juuri päinvastoin ja että te olette minun vallassani niin\ntäydelleen, joko säästettäväksi tai muserrettavaksi, kuin oljenkorsi.\nEnsinnäkin olette Blois'ssa, te, hugenotti!\"\n\n\"Pyh!\" huudahdin minä halveksivasti, teeskennellen itsevarmuutta, mistä\ntodellisuudessa olin kaukana. \"Joku aika sitten se olisi voinut teitä\nauttaa. Mutta me olemme Blois'ssa, emme Pariisissa. Ei ole pitkä matka\nLoireen, ja te olette nyt tekemisissä miehen ettekä naisen kanssa.\nTeillä on syy vapista, ei minulla.\"\n\n\"Te näytätte luulevan olevanne suojassa Loiren tälläkin puolen\",\nvastasi hän pahansuovasti hymyillen. \"Mutta ei tarvita kuin yksi ainoa\nsana paavin lähettiläälle tai Neversin herttualle, niin tulette\nnäkemään vankityrmän sisäpuolen, ellei pahempaa. Sillä kuningas...\"\n\n\"Kuningas tai kuninkaan varjo!\" vastasin minä keskeyttäen hänet\nvarmempana kuin itse asiassa olin, sillä muistin liiankin hyvin\nHenrikin huomautuksen, ettei Rosnyn pitäisi odottaa suojelusta häneltä.\n\"En pelkää teitä rahtuakaan! Ja siitäpä johtuu jotakin mieleeni. Olen\nkuullut teidän yllyttävän valtiopetokseen, suorimpaan; mustimpaan\nvaltiopetokseen mikä konsaan on vetänyt miehen nuorassa riippumaan, ja\nminä annan teidät ilmi. Taivasten kautta, sen teenkin!\" huusin minä\nraivostuen yhä enemmän nähdessäni yhä selvemmin ja selvemmin kuinka\nvaarallinen yliote hänellä oli minuun nähden. \"Te olette uhannut minua!\nMutta jos minä sanon sanan, niin te roikutte hirressä!\"\n\n\"Hss!\" vastasi hän viitaten kädenliikkeellä herra François'han päin.\n\"Itsenne vuoksi, ei minun takiani. Tuo kuuluu kyllä puhuttuna komealta,\nmutta te ette ole vielä kuullut kaikkea mitä minä tiedän. Tahdotteko\nkuulla miten olette viettänyt viime kuukauden? Kaksi päivää joulun\njälkeen te lähditte Chizé'stä erään nuoren naisen kanssa -- voin sanoa\nhänen nimensäkin, jos haluatte. Neljä päivää myöhemmin saavuitte\nBlois'han ja veitte hänet äitinne asuntoon. Seuraavana aamuna hän\npoistui luotanne herra de Bruhlin seurassa. Kaksi päivää sen jälkeen te\nlöysitte hänet eräästä talosta Arcyn kujan varrella ja vapautitte\nhänet, mutta kadotitte hänet juuri voiton hetkellä. Sitten te jäitte\nBlois'han äitinne kuolemaan saakka, lähtien pari päivää myöhemmin herra\nde Rosnyn maatilalle Mantes'in lähelle, missä neiti vieläkin on. Eilen\nte saavuitte Blois'han de Rosnyn kanssa; te menitte hänen asuntoonsa;\nte...\n\n\"Jatkakaa\", mutisin minä kumartuen eteenpäin. Levättini suojassa vedin\ntikarini puoleksi ulos tupestaan. \"Jatkakaa, olkaa hyvä\", toistin\nkuivin huulin.\n\n\"Olitte yötä siellä\", jatkoi hän seisten paikallaan, mutta vavahtaen\nhiukan, joko sitten kylmän takia tai siksi että hän huomasi liikkeeni\nja luki aikomukseni silmistäni. \"Tänä aamuna te jäitte tänne liittyen\nherra de Rambouillet'n seurueeseen.\"\n\nSillä kertaa hengähdin helpotuksesta huomatessani että vaikka hän tiesi\npaljon, niin yksi seikka, ja juuri se mihin de Rosnyn tarkotukset\nkeskittyivät, oli hänelle tuntematon. Salainen kohtaus kuninkaan\nkanssa, mikä saattoi huonoon valoon niin itse Henrikin kuin markiisi de\nRambouillet'n, oli nähtävästi jäänyt huomaamatta ja aavistamatta.\nSanomattomasta mielenkevennyksestä huoahtaen painoin jälleen tuppeen\ntikarini, jota olin varmasti valmistautunut käyttämään jos hän olisi\ntiennyt kaikki, ja kiedoin levätin ympärilleni kohauttaen hartioitani\nteeskennellyn välinpitämättömästi. Ajatus siitä mitä hän tiesi sai\nminut hikoilemaan, mutta kun kohtauksemme kuninkaan kanssa oli jäänyt\nhäneltä tietämättä, saatoin jälleen hengittää.\n\n\"No niin\", sanoin lyhyeen, \"olen kuunnellut. Ja mikä sitten on nyt\ntämän kaiken tarkotus?\"\n\n\"Tarkotusko?\" vastasi hän kiiluvin silmin. \"Tarkotus on näyttää että te\nolette minun vallassani. Te olette herra de Rosnyn asiamies. Minä olen\nkatolisen liigan asiamies, vaikkakin vaatimaton. Teidän toimenne minä\ntiedän, kaikki. Mitä tiedätte te minun toimistani?\"\n\n\"Tieto ei merkitse kaikkea, herra pappi\", vastasin äreästi.\n\n\"Se merkitsee enemmän kuin ennen\", virkkoi hän hymyillen ohuthuulista\nhymyään, \"ja se tulee merkitsemään enemmän kuin nyt. Ja minä tiedän\npaljon -- teistä, herra de Marsac.\"\n\n\"Tiedätte liiankin paljon!\" vastasin minä, tuntien hänen peitettyjen\nuhkaustensa kiertyvän yhä tiukemmin ympärilleni kuin suuren käärmeen\nkierteet. \"Mutta minusta näyttää että te olette varomaton. Voitteko\nsanoa mikä estää minua lävistämästä teitä tähän paikkaan ja\nvapautumasta yhdellä iskulla niin paljosta tiedosta?\"\n\n\"Kolmen miehen läsnäolo\", vastasi hän kevyesti huitaisten kädellään\nherra François'han ja palvelijoihin päin, \"joista jokainen olisi valmis\nantamaan teidät oikeuden käsiin. Te unohdatte että olette Loiren\npohjoispuolella ja että pappeja ei täällä teurasteta rankaisematta\nniinkuin teidän lakipatossa etelän-puolessanne. Mutta riittäköön nyt.\nYö on kylmä, ja herra d'Agen käy pian epäluuloiseksi yhtä hyvin kuin\nkärsimättömäksikin. Olemme puhuneet ehkä jo liian kauan. Sallikaa\nminun\" -- hän kumarsi ja peräytyi askeleen -- \"jatkaa tätä keskustelua\nhuomenna.\"\n\nHuolimatta hänen säyseydestään ja siitä ontosta kohteliaisuudesta\nmillä hän täten koetti lopettaa kohtauksen, ymmärsin minä hänen\nvoitonriemuisesta katseestaan, kun soihdun hohde lankesi hänen\nkasvoilleen vinosti sivulta, samoinkuin hänen äänensä varmasta sävystä,\nettä hän tunsi valtansa. Hän näytti kuin kokonaan toiseksi\nmuuttuneelta: hän ei ollut enää rauhallinen, hiiviskelevä\nmustakauhtana, joka saalistaa naisen pelolla, vaan rohkea ja\nviekas, taitava ja häikäilemätön juontenpunoja, jolla on salaisia\ntietoja ja salaisia apulähteitä; todellinen pahansuovan järjen\nruumiillistuma. Tietäen kaikki mitä tiesin, ja varsinkin edessäni\nolevan vastuunalaisuuden ja haltuuni uskotut usean henkilön edut,\nvaivuin hetkeksi epätoivoon, tunnustaen voimattomuuteni hänen\nrinnallaan. Unhotin sen oikeutetun koston, minkä olin hänelle velkaa;\navuttomana valitin sitä kovaa-onnea, joka oli johdattanut hänet minun\ntielleni. Näin olevani pauloissa ja kahlehdittuna ilman pelastumisen\ntoivoa ja ainoastaan kovalla tahdonponnistuksella sain ehkäistyksi\nepätoivoni tulemasta ilmi.\n\n\"Huomennako?\" änkytin käheästi. \"Mihin aikaan?\"\n\nHän pudisti päätään viekkaasti hymyillen. \"Tuhannen kiitosta, mutta\nsiitä seikasta pidän itse huoleni\" vastasi hän. \"Näkemiin!\" Ja\nmumistuaan jonkun jäähyväis-sanan François d'Agenille hän siunasi\nmolempia palvelijoita ja hävisi yön pimeyteen.\n\n\n\n\nXVIII. Liigan tarjous.\n\n\nHänen askeltensa äänen häivyttyä kuulumattomiin heräsin kuin pahasta\nunesta, ja huomatessani herra François'n ja palvelijoitten läsnäolon\ntulin koneellisesti ajatelleeksi että minun oli ensinmainitulle\nannettava jokin selitys, minkävuoksi näin epäkohteliaasti olin\nseisottanut häntä kylmässä. Aloin esittää sitä, mutta mieleni tuska ja\nsekaannus oli niin suuri että puheeni katkesi keskellä lausetta ja minä\njäin tuijottamaan häneen niin selvää huolta kuvastavin kasvoin, että\nhän myötätuntoisesti kysyi vaivasiko minua mikään.\n\n\"Ei\", vastasin minä kääntyen kärsimättömänä poispäin; \"ei mikään.\nTaikka sanokaa minulle\", jatkoin minä muuttaen äkkiä mieleni, \"kuka on\ntuo joka juuri lähti luotamme?\"\n\n\"Isä Antoineako tarkotatte?\"\n\n\"Niin, isä Antoine tai isä Juudas, miten vain haluatte\", lausuin\nkatkerasti.\n\n\"Siinä tapauksessa, jos kerran annatte minun valita\", vastasi herra\nFrançois vakavan kohteliaasti, \"kutsuisin häntä kernaammin jollakin\nmiellyttävämmällä nimellä, Jaakopiksi tai Johannekseksi esimerkiksi.\nSillä tässä kaupungissa ei puhuta paljon sellaista mikä ei tulisi hänen\nkorviinsa. Jos seinillä on korvat, niin ovat Blois'n seinät hänen\npalkkaamiaan. Mutta minä luulin teidän tuntevan hänet\", jatkoi hän.\n\"Hän on kardinaali Retzin kirjuri, uskottu, kotipappi, miten vain\nhaluatte, ja yksi niitä, joita -- voin sen teille kuiskata -- suuremmat\nmiehet koettavat houkutella puoleensa ja mahtavammat käyttävät\ntukenaan. Jos joutuisin valitsemaan, niin riitaantuisin mieluummin\nCrillonin kuin hänen kanssaan.\"\n\n\"Olen teille kiitollinen\", mutisin minä, johon hänen käytöksensä\nvaikutti yhtä hillitsevästi kuin hänen sanansa.\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi hän kevyemmässä äänilajissa. \"Kaikki tiedot,\nmitä voin antaa, ovat käytettävissänne.\"\n\nOivalsin kuitenkin kuinka varomatonta olisi uskaltautua pitemmälle ja\nkiiruhdin senvuoksi jättämään hyvästi, taivuttaen hänet sallimaan\ntoisen herra de Rambouillet'n palvelijoista saattaa häntä kotiin. Hän\nsanoi tulevansa aamulla minua tapaamaan, ja pakottautuen vastaamaan\nhänelle asiaankuuluvalla tavalla näin hänen erkanevan yhtäälle ja\nlähdin itse Simon Fleix'n seuraamana toisaalle. Jalkani olivat\njääkylmät pitkästä seisomisesta -- tuskinpa jälkeemme jäänyt ruumiskaan\nlienee ollut kylmempi -- mutta pääni kiehui kuumana epäilyksistä ja\naavistuksista. Kuu oli laskenut ja kadut olivat pimeinä. Soihtumme oli\npalanut loppuun eikä meillä ollut ollenkaan valoa. Mutta missä\nseuralaiseni näkivät vain pimeyttä ja tyhjyyttä, näin minä häijyn hymyn\nja uhkausta ja voitonriemua kuvastavat laihat kasvot.\n\nSillä mitä lähemmin tarkastelin asemaani, sitä vakavammalta se näytti.\nJouduttuani taistelutantereelle yksin Bruhlia vastaan keskellä vierasta\nympäristöä ja hovijuonien ilmapiiriä olin jo ajatellut tehtäväni kyllin\nvaikeaksi ja asemani epäedullisuuden kyllin arveluttavaksi ennen tätä\nkohtaustakin. Tietäen luonteenominaisuuksiini kuuluviksi jonkinlaisen\nsuorasukaisuuden ja vastenmielisyyden viekasteluja kohtaan ja ollen\naineellisessa suhteessa Bruhliin verraten niin huonosti varustettu\nettei de Rosnyn anteliaisuuskaan ollut paljon erotusta tasottanut, olin\nottanut vastaan minulle tarjotun paikan pikemmin auliina kuin\ntoivehikkaana, tosin iloisena siitä että se tarjosi runsaan palkinnon\nmahdollisuuden, mutta ilman varmaa luottamusta menestykseen.\nVastustajani kiivaaseen ja itsepäiseen luonnonlaatuun katsoen en\nkuitenkaan ollut nähnyt mitään syytä toivottomuuteen, enkä myöskään\nmitään minkävuoksi en voisi järjestää turvallisesti salaista kohtausta\nkuninkaan ja neiti de la Viren välillä ja panna täytäntöön\nyksinkertaista ja kehenkään aavistamatonta juonta, jonka toteuttaminen\nvaati enemmän rohkeutta ja varovaisuutta kuin taitoa tai kokemusta.\n\nMutta nyt sainkin huomata ettei Bruhl ollut ainoa eikä edes\nvaarallisinkaan vastustajani. Taistelukentällä oli -- tai oikeammin\nsanoen kentän ulkopuolella odotti -- toinen, valmiina sieppaamaan\npalkinnon sitten, kun me olisimme tehneet toisemme kykenemättömiksi.\nOlin kuvitellut olevani kilpailemassa Bruhlin kanssa kuninkaan\nsuosiosta, missä kilpailussa kumpikaan ei voinut paljastaa toistaan\neikä viime tingassakaan vedota hänen majesteettinsa ja meidän yhteisiin\nvihollisiin, mutta nyt heräsinkin aivan toisenlaiseen todellisuuteen,\ntullen näkemään että nuo viholliset olivatkin tilanteen valtiaina,\ntunsivat suunnitelmiemme sisällön ja suvaitsivat niitä ainoastaan niin\nkauan kun niistä ei näyttänyt koituvan heille itselleen vakavaa uhkaa.\n\nMasentavampaa tai kauhuntäyteisempää havaintoa ei voi kuvitella. Hiki\nkihosi otsalleni kun muistin sitä varotusta, minkä parooni de Rosny oli\nminulle antanut kardinaali Retzin suhteen, ja niitä monia eri seikkoja\njotka olivat isä Antoinen tiedossa. Hän tiesi yhtä poikkeusta\nlukuunottamatta kaikki viime kuun tapahtumat ja saattoi sanoa -- sen\nuskoin varmasti -- kuinka monta kruunua minulla oli kukkarossani. Kun\nmyönsin tämän ynnä sen, että hänellä täytyi olla joitakin salaisia\ntiedonlähteitä, niin kuinka saatoin toivoa voivani vastedes pitää\ntoimiani häneltä salassa? Neidin saapuminen olisi hänellä tietona\nennenkuin hän olisi kunnolla kaupungin porttien sisäpuolella; ei ollut\nmyöskään todennäköistä, eipä edes mahdollistakaan, että minä voisin\ntoistamiseen päästä kuninkaan puheille kenenkään tietämättä tai\naavistamatta. Sanalla sanoen, minä olin samoinkuin Bruhlkin, pelkkä\nnukke tämän miehen käsissä, minun ulos- ja sisällekäymisiäni pidettiin\nsilmällä ja llmotettiin hänelle, ja hänen armonsa oli ainoana aitana\nmikä esti minua syöksymästä turmioon. Minä hetkenä tahansa saatettiin\nminut vangita hugenottina, tehdä tyhjäksi suunnitelma jossa minä olin\nosallisena ja asettaa neiti de la Vire alttiiksi Bruhlin väkivallalle\ntai liigan juonille, jotka olivat yhtä vaaralliset.\n\nNäissä olosuhteissa luulin nukkumisen mahdottomaksi; mutta tottumus ja\nväsymys ovat voimakkaita houkuttelijoita, ja asuntooni saavuttuani\nnukuin kauan ja makeasti, niinkuin sopii miehen, joka on katsonut\nvaaraa silmiin useammin kuin kerran. Ja aamun valkeus toi lisää sekä\nrohkeutta että toivoa. Muistin kuinka St. Jean d'Angelyssä olin ollut\nkurjassa tilassa, ystävittä ja rahoitta, pakotettuna pitämään seuraa\nsellaisten miesten kuin Fresnoyn kanssa. Ja vakuuttaen itselleni että\nne kultarahat, joita de Rosny niin anteliaasti oli minulle tuhlannut,\neivät olleet tyhjän vuoksi, enempää kuin se vielä kallisarvoisempi\nystävyyskään, jolla hän oli minua kunnioittanut, oli lahja joka ei\nvaatinut vastinetta, nousin ylös reippain mielin ja katsein, saattaen\nperäti ällistymään Simonin, joka illalla oli nähnyt minun laskeutuvan\nlevolle todellisena epätoivon kuvana.\n\n\"Te olette nähnyt hyviä unia\", sanoi hän silmäillen minua kateellisesti\nja levottoman näköisenä.\n\n\"Eilen illalla näin hyvin pahan\", vastasin kevyesti, ihmetellen hieman\nminkätähden hän katsoi minuun tuolla tavalla ja minkätähden minun\ntoivoni ja rohkeuteni palaaminen ei näyttänyt olevan hänelle mieleen.\nOlisin voinut ehkä seurata tätä ajatuksenjuoksua pitemmälle hyvillä\ntuloksilla, minulla kun oli hallussani selittävä avain hänen\nmielentilaansa, mutta samassa kutsui ovelta kuuluva kolkutus Simonin\npois, ja hetken perästä hän toi sisään herra d'Agenin, joka,\nlausuttuaan kaikkein kohteliaimmat tervehdykset, ei ollut sanonut\nviittäkymmentä sanaakaan ennenkuin hän otti jälleen puheeksi varpaansa\n-- ei kuitenkaan enää vihamielisessä hengessä, vaan sinä onnellisena\nvälikappaleena, joka oli saattanut hänet tuntemaan suojelijansa arvon\npuhtaassa kullassa -- kuten hän suvaitsi lausua.\n\nOlin erittäin mielissäni tavatessani hänet tällaisessa mielentilassa ja\nsanoin hänelle nuoraan, että se ystävyys, millä hänen sukulaisensa\nherra de Rambouillet kunnioitti minua, estäisi minua suomasta hänelle\nhyvitystä muuten, kuin äärimmäisessä tapauksessa. Hän vastasi että se\npalvelus, minkä olin hänelle tehnyt, saattoi tuon seikan mitättömäksi,\njollen minä itse puolestani tuntenut tulleeni loukatuksi; mihin\nhuomautukseen minä riensin vastaamaan kieltävästi.\n\nLausuimme toisillemme kohteliaisuuksia tähän tapaan, ja minä katselin\nhäntä sillä mielenkiinnolla mitä keski-ikäiset tuntevat nuoria ja\nuljaita henkilöitä kohtaan, joissa he näkevät oman nuoruutensa ja omien\nnuoruudentoiveittensa kuvastuvan. Silloin avautui ovi jälleen ja hetken\nperästä ilmestyi kynnykselle -- herättäen luullakseni yhtä suurta\nvastenmielisyyttä herra François'ssa kuin minussakin -- isä Antoinen\nhahmo.\n\nLuulen että harvoin on kaksi erilaisempaa miestä seisonut samassa\nhuoneessa, harvoin esiintynyt ihmissilmälle suurempaa vastakohtaa kuin\nse mikä tällä kertaa avautui minun silmilleni. Toisella puolen iloinen\nnuori keikari lyhyine levätteineen, hienoine hopeakoristeisine mustine\nsamettipukuineen, hentoine jäsenineen, jalokiviä välkkyvine\nmiekankahvoineen ja siselöityine makeisrasioineen; toisella taas pitkä,\nkuuruselkäinen, laihaleukainen ja kiiluvasilmäinen munkki, jonka kaapu\nriippui hänen ympärillään kömpelöissä, mauttomissa laskoksissa. Ja\nherra François'n ensimäinen tunne hänet nähdessään oli epäilemättä\nvastenmielisyys. Siitä huolimatta hän kuitenkin tervehti tulokasta\nsanoin, joissa ilmeni salaista kammonsekaista kunnioitusta, ja osotti\nmuullakin tavoin niin selvää miellyttämisen halua että tunsin pappiin\nkohdistuvan pelkoni palaavan entisellä voimallaan. Päättelin mielessäni\nettä niitten ominaisuuksien, jotka tuollaisessa puvussa asuvina voivat\nvoittaa François d'Agenin kunnioituksen -- hän kun oli loistava tähti\nnuorempien hovimiesten joukossa ja kuului siihen luokkaan joka on hyvin\ntaipuvainen halveksimaan isiensä hienostuksen puutetta -- täytyi olla\nsekä suuria että pelottavia; ja näin ajatellen otin munkin vastaan\npidättyvällä kohteliaisuudella, jota yhteen aikaan en suinkaan olisi\nluullut tulevani hänelle osottamaan. Panin siksi kertaa syrjään häntä\nkohtaan kantamani yksityistä laatua olevan kaunan, mihin minulla oli\nniin suuri oikeus, ja pidin mielessäni vain sitä kuormaa minkä\ntaisteluni häntä vastaan oli laskenut harteilleni.\n\nIlman vaikeutta saatoin päättää että hänen tulonsa tällä hetkellä,\nherra François'n ollessa luonani, johtui viekkaasta oman turvallisuuden\nsilmälläpidosta, enkä sentakia hämmästynyt kun herra d'Agenin\nvalmistuessa lähtemään isä Antoine pyysi häntä odottamaan alhaalla\nsanoen itsellään olevan jotakin tärkeätä ilmotettavana. Hän esitti\npyyntönsä nöyryyttä lähentelevällä kohteliaisuudella, mutta saatoin\nselvästi nähdä että herra d'Agen siihen suostuessaan taipui tahtoon\njoka oli väkevämpi kuin hänen omansa ja että jos hän olisi uskaltanut\nseurata omaa haluaan, hän olisi antanut aivan toisenlaisen vastauksen.\nMutta nyt hän poistui -- nimellisesti muka antaakseen jonkin määräyksen\nlakeijalleen -- hilliten kärsimättömyyttään, ja syytä siihen ei ollut\nvaikea käsittää.\n\nJäätyään kahdenkesken minun kanssani ja saatuaan varmuuden siitä ettei\nmeillä ollut kuuntelijoita, kävi munkki heti asiaansa käsiksi.\n\n\"Oletteko miettinyt sitä mitä sanoin teille eilen illalla?\" kysyi hän\näkkiä, jättäen kokonaan syrjään sen herttaisen esiintymistavan jota hän\noli noudattanut herra François'n läsnäollessa. Vastasin kylmästi että\nolin miettinyt.\n\n\"Ja ymmärrättekö aseman?\" jatkoi hän nopeasti, katsoen minuun kulmainsa\nalta seisoessaan edessäni nyrkkiin puristettu käsi pöydällä. \"Vai\npitääkö minun kertoa teille enemmän? Pitääkö minun kertoa kuinka köyhä\nja halveksittu te olitte muutamia viikkoja sitten, herra de Marsac --\nte, joka nyt käytte sametissa ja kolme miestä jälessänne? Vai kerronko\nkenen kullat ne ovat tuoneet teidät tänne ja saaneet tämän aikaan?\nVait! Älkäämme leikitelkö! Te olette täällä Navarran kuninkaan\nsalaisena asiamiehenä. Minun asiani on ottaa selvä teidän\nsuunnitelmistanne ja hänen tarkotuksistaan, ja sen aion tehdäkin.\"\n\n\"Entä sitten?\" sanoin minä.\n\n\"Olen päättänyt ostaa ne\", vastasi hän, ja tätä sanoessaan kiiluivat\nhänen silmänsä niin ahnaasti että minä asetuin yhä enemmän varuilleni.\n\n\"Kenelle?\" kysyin minä. Tultuani vakuutetuksi siitä että minun oli\nkäytettävä samoja aseita kuin vastustajani, arvelin että suuttumuksen\nosottaminen, mikä kyllä olisi sopinut nuorelle, maailmaa kokemattomalle\nmiehelle, ei olisi auttanut minua hitustakaan. \"Kenelle?\" toistin vielä\nnähdessäni hänen empivän.\n\n\"Se on minun asiani\", vastasi hän hitaasti.\n\n\"Te tahdotte tietää liian paljon ja ilmaista liian vähän\", virkoin minä\nhaukotellen.\n\n\"Ja te leikitte minun kanssani\", huudahti hän luoden minuun äkkiä niin\nlävistävän ja synkän katseen että vaivoin sain hillityksi puistatuksen.\n\"Sitä pahempi itsellenne, sitä pahempi itsellenne!\" jatkoi hän\nkiivaasti. \"Olen tullut tänne ostaakseni ne tiedot mitkä teillä on\nhallussanne, mutta jollette tahdo niitä myödä, niin on jälellä vielä\ntoinen keino. Yhden tunnin kuluessa voin tehdä tyhjäksi suunnitelmanne\nja lähettää teidät tyrmään! Te olette kuin vetämättömän nuotan\nperukassa oleva kala. Se syöksähtelee sinne ja tänne ja kohtaa silmukat\njoka puolella, mutta ei älyä asemaansa ennenkuin nuotta on vedetty --\nja silloin se on myöhäistä. Sellainen te olette\", lisäsi hän kohoten\ntuohon haltioituneeseen mielentilaan mikä hänelle joskus oli ominaista\nja mikä saattoi minut epäilemään, oliko hän kokonaan konna vaiko osaksi\nintoilija, \"ja sellaisia ovat kaikki jotka asettuvat pyhää Pietaria ja\nhänen Kirkkoaan vastaan!\"\n\n\"Olen kuullut teidän käyttävän hyvin samanlaisia sanoja Ranskan\nkuninkaasta\", sanoin minä pilkallisesti.\n\n\"Luotatteko te häneen?\" vastasi hän kiiluvin silmin. \"Te olette\nollut hänen linnassaan ja nähnyt hänen liehittelyänsä ja lukenut\nhänen neljäkymmentäviisi hoviherraansa ja hänen harmaatakkiset\nsveitsiläisensä? Minä sanon teille että tuo loisto, jonka näitte, oli\nunta ja katoaa kuin uni. Tuon miehen voima ja kunnia otetaan häneltä\npois, ja pian. Eikö teillä ole kylliksi silmiä nähdäksenne että hän on\ntämän kysymyksen ulkopuolella? Ranskassa ei ole kuin kaksi mahtia --\npyhä liitto, jolla vielä on ylivalta, ja nuo kirotut hugenotit; ja\nniitten välillä on taistelu.\"\n\n\"Nyt te kerrotte minulle enemmän\", virkoin minä.\n\nHän sai levollisuutensa takaisin silmänräpäyksessä ja katsoi minuun\nhäijyllä vihalla jota on vaikea kuvata.\n\n\"No, no\", sanoi hän näyttäen keltaiset hampaansa, \"kuolleet eivät\nkieli. Ja Valois'n Henrikille on munkki niin rakas että teidän olisi\nparempi syyttää hänen rakastajatartaan. Mutta mitä teihin tulee, niin\nei minun tarvitse muuta kuin huutaa: 'Haa, hugenotti ja vakoilija!' ja\nvaikka hän rakastaisi teitä enemmän kuin hän rakasti Quélusta ja\nMaugironia, niin ei hän uskaltaisi ojentaa sormeansakaan pelastaakseen\nteidät!\"\n\nMinä tiesin että hän puhui totta ja saatoin vain vaivoin säilyttää sen\nvälinpitämättömän ulkonäön, minkä olin keskustelun alkaessa ottanut\npäälleni.\n\n\"Mutta entä jos poistun Blois'sta?\" virkoin koetteeksi, ainoastaan\nnähdäkseni mitä hän siihen sanoisi.\n\nHän nauroi. \"Sitä ette voi tehdä\", vastasi hän. \"Verkko on\nympärillänne, herra de Marsac, ja joka portilla on sellaisia jotka\ntuntevat teidät ja joilla on ohjeensa. Minä voin tuhota teidät, mutta\nminä tahdon saada teidän hallussanne olevat tiedot, ja siksi tahdon\nmaksaa niistä teille viisisataa kruunua ja päästää teidät menemään.\"\n\n\"Joutuakseni Navarran kuninkaan käsiin?\"\n\n\"Hän ei tule tunnustamaan teitä missään tapauksessa\", vastasi hän\ninnokkaasti. \"Hänellä oli se seikka mielessään, ystäväni, kun hän\nvalitsi niin tuntemattoman asiamiehen. Hän ei tule tunnustamaan teitä\nmiehekseen. Ah, hyvä Jumala, jos olisin ollut tuntiakaan vikkelämpi,\nolisin siepannut Rosnyn -- itse Rosnyn!\"\n\n\"Yksi seikka puuttuu vielä\", lisäsin minä. \"Kuinka voin olla varma\nsiitä, että kun olen kertonut teille mitä tiedän, te todellakin\nmaksatte rahat ja laskette minut menemään?\"\n\n\"Minä vannon sen!\" vastasi hän vakavasti, ollen siinä luulossa että\nminä aloin taipua. \"Valalla vannon sen!\"\n\n\"Valalla! Yhtä mielelläni ottaisin kengänrihmanne!\" huudahdin minä,\npurkaen tuohon lauseeseen suuttumukseni jota en voinut kokonaan\npidättää. \"Kirkonmiehen vala maksaa kynttilän -- vai onko se\npuolitoista?\" jatkoin ivallisesti. \"Minun täytyy saada koko joukon\nvarmempi vakuus kuin se, isä hyvä.\"\n\n\"No mikä sitten?\" kysyi hän, katsoen minuun äkäisesti.\n\nNähdessäni tässä aukenevan tilaisuuden ruoskin aivojani keksimään\njonkun ehdon, joka täytäntöön pantuna kääntäisi asiat häntä vastaan ja\nasettaisi hänet minun valtaani. Mutta hänen asemansa oli niin vahva tai\nminun älyni niin heikko, ettei mitään johtunut mieleeni sillä hetkellä,\nja minä istuin tuijottaen häneen, ajatusteni vähitellen siirtyessä\npelastumisen mahdollisuudesta hetken välittömään vaaraan, mikä uhkasi\npaitsi minua myöskin Simon Fleix'tä ja jossakin määrin epäilemättä\nherra de Rambouillet'ta. Neljän tai viiden päivän perästä saapuisi\nlisäksi neiti de la Vire, Arvelin mielessäni, enkö voisi lähettää\nhänelle jotakin varotusta; mutta toisekseen taas epäilin olisiko\nviisasta mennä muuttelemaan de Rosnyn suunnitelmia, varsinkin kun\nMaignan, joka oli mennyt noutamaan neitiä, oli luonteenlaatunsa nojalla\ntaipuvainen välittämään viisi muitten kuin isäntänsä määräyksistä.\n\n\"No!\" virkahti munkki kutsuen kärsimättömästi ajatukseni asiaan.\n\"Millaisen vakuuden tahdotte?\"\n\n\"En ole oikein selvillä siitä tällä hetkellä\", vastasin viivästellen.\n\"Olen vaikeassa asemassa. Minun täytyy saada aikaa miettiä.\"\n\n\"Ja päästä irti minusta, jos suinkin mahdollista\", lisäsi hän\nivallisesti. \"Ymmärrän vallan hyvin. Mutta minä varotan teitä, että\nteitä vartioidaan, ja minne hyvänsä menette ja mitä hyvänsä teette,\nniin minun silmäni seuraavat toimianne.\"\n\n\"Minäkin ymmärrän kyllä\", virkoin minä kylmästi.\n\nHän seisoi vähän aikaa epätietoisena, katsellen minua puoleksi\nepäluuloisesti, puoleksi pahansuovasti; häntä vaivasi toisaalta pelko\nsaaliin menettämisestä jos hän suostuisi lykkäykseen, toisaalta pelko\nyhtä perinpohjaisesta epäonnistumisesta jos hän jännittäisi kaikki\nvoimansa eikä onnistuisi minua horjuttamaan. Minäkin katselin häntä, ja\nottaen hänen ilmaisemansa mielenkiihkon ja jännityksen mittapuuksi\narvostellessani sen panoksen suuruutta ja merkitystä jonka hän tahtoi\nvoittaa, en saanut tuosta näystä paljonkaan kevennystä. Useamman kerran\noli mieleeni johtunut ja nytkin johtui ajatus vapautua hänestä yhdellä\nmiekaniskulla. Mutta luonteelleni oli vastenmielistä iskeä aseetonta\nmiestä, olipa tämä kuinka paatunut ja konnamainen tahansa, ja kun vielä\nuskoin ettei hän ollut antautunut minun valtaani ryhtymättä mitä\ntehokkaimpiin varokeinoihin, pidätyin noudattamasta tuota ajatusta. Kun\nhän vihdoin vastahakoisesti ja monin hämärin uhkauksin suostui\nodottamaan vastaustani kolme päivää -- mutta ei tuntiakaan kauempaa --\ntyydyin siihen, sillä muuta vaihtoehtoa en nähnyt, ja näillä ehdoilla\nme hiukan väiteltyämme erosimme, ja minä kuulin hänen salakähmäisten\naskeltensa matavan alas portaita.\n\n\n\n\nXIX. Mitä ihmiset sanovat sattumaksi.\n\n\nJos tahtoisin, kertoa muuta kuin totuuden tai haluaisin kaunistaa\nseikkailujani, voisin epäilemättä helposti jonkun pienen, keksityn\njuonen avulla saada asiat näyttämään siltä kuin olisin pelastunut isä\nAntoinen pauloista omalla neuvokkaisuudellani; voisin toisin sanoen\nkertoa sommitelman nerokkaita juonia ja vastajuonia, jollaisia\nnäytelmäinsepittäjillä on tapana punoa. Mutta kun ei minulla ole mitään\nitseni suurentamisen halua -- ja asiain nykyisellä kannalla ollen\ntuskin syytäkään -- on minun tunnustettava että asianlaita oli aivan\npäinvastoin, ja että silläaikaa kun minä en tehnyt kerrassaan mitään\nvapautuakseni, säilytti vastustajani otteensa loppuun asti ja olisi\nvarmasti tuottanut minulle turmion, jollei omituinen sattuma olisi\ntullut väliin. Miten ja miltä taholta apu tuli, sitä en usko\nnerokkaimmankaan henkilön, joka on seurannut muistelmiani tähän saakka,\nvoivan arvata. Eikä tämä johdu niin paljon mistään älykkäästä juonesta\nkuin siitä että siinä kerrankin ilmeni selvästi Kaitselmuksen johtava\nkäsi.\n\nNe kolme päivää armonaikaa, mitkä pappi oli minulle myöntänyt, kulutin\nkiihkeässä mutta hyödyttömässä pelastuskeinon etsinnässä, sillä kaikki\ntuumani olivat kuolleenasyntyneitä; ja melkoisena lisätekijänä\nkurjuudessani oli juuri se, etten voinut nähdä parempaa neuvoa kuin yhä\nvain istua ja ajatella, ikäänkuin tuomittuna ikuiseen toimettomuuteen.\nHerra de Rambouillet oli jyrkkä katolilainen, vaikka muuten kyllä\nkaikin puolin kunnioitettava isänmaanystävä, niin että häneen ei ollut\nturvautumista; ja papin vaikutusvallan herra d'Ageniin olin omin silmin\nnähnyt. Samankaltaisista syistä hylkäsin myöskin ajatuksen kuninkaaseen\nvetoamisesta. Ja kun muita henkilöitä ei enää ollutkaan, joilta olisin\nvoinut jotain vaatia, näin olevani pakotettu turvautumaan omaan apuuni,\nmikä käsitti ainoastaan miekkani ja Simon Fleix'n -- sillä älyni jätti\nminut tässä pälkäässä aivan avuttomaksi.\n\nOllen vakuutettu siitä, että minun oli murtauduttava pois Blois'sta,\njos mieli pelastaa ei ainoastaan itseni vaan muitakin, jotka huostaani\nuskottuina olivat vielä kallisarvoisempia, ei ollut mielestäni arvoa\nalentavaa turvautua Simonin apuun, ja siksi ilmaisin hänelle eloisin\nkuvauksin meitä uhkaavan vaaran ja vedoten kaikkiin syihin, joilla\nluulin olevan vaikutusta häneen nähden, kehotin häntä keksimään jonkun\npelastuksen keinon.\n\n\"Nyt, ystäväni, on aika osottaa mihin älysi kelpaa\", sanoin hänelle,\n\"ja näyttää että de Rosny oli oikeassa sanoessaan sinua tavallista\nsukkelajärkisemmäksi mieheksi. Jos järkesi koskaan voi pelastaa pääsi,\nniin nyt on aika! Sillä sanon sinulle suoraan, että jollet voi keksiä\njuonta millä pääsemme erillemme tuosta konnasta ennen huomispäivää,\nniin minä olen hukassa. Voit itse arvostella kuinka paljon sinulla on\nmahdollisuutta säilyä vapaana.\"\n\nPysähdyin tähän, odottaen että hän esittäisi jotakin. Mutta\npettymyksekseni hän pysyi äänettömänä, nojaten päätään käteensä ja\nynseä katse tähdättynä itsepintaisesti pöytään, niin että aloin arvella\nosottaneeni häntä kohtaan liikaa alentuvaisuutta käskemällä häntä\nistumaan ja katsoin tarpeelliseksi huomauttaa hänelle että hän oli\nminun palveluksessani ja että hänen oli tehtävä mitä minä käskin.\n\n\"No niin\", sanoi hän nyrpeästi, nostamatta katsettaan, \"olen valmis\nsiihen. Mutta minä en pidä papeista, ja tästä kaikkein vähimmän. Minä\ntunnen hänet enkä tahdo olla hänen kanssaan missään tekemisissä!\"\n\n\"Et tahdo olla hänen kanssaan tekemisissä!\" huudahdin minä miltei\npoissa suunniltani hämmästyksestä.\n\n\"Niin, en tahdo\", vastasi hän pysyen samassa huolettomassa asennossaan.\n\"Minä tunnen hänet ja pelkään häntä. Minusta ei ole hänen\nvastustajakseen.\"\n\n\"Sitten de Rosny oli väärässä, vai kuinka?\" sanoin minä päästäen\nharmini valloilleen.\n\n\"Jos niin haluatte\", vastasi hän nenäkkäästi.\n\nTämä oli minulle liikaa. Ratsastusraippani oli lähellä ja minä\nsieppasin sen käteeni. Ennenkuin hän oli älynnyt aikomustani, olin\nhänen kimpussaan ja annoin hänelle niin terveellisen kylvyn että se\npian sai hänet järkiinsä. Kun hän pyysi armoa -- mitä kuitenkin sain\nodottaa kelpo tovin, sillä hänessä oli yhä jälellä tuo äkäinen piru,\njoka Rosnysta lähtiessämme oli häneen istunut -- kysyin häneltä jälleen\neikö de Rosny ollut oikeassa. Kun hän vihdoin myönsi sen, niin sitten\nvasta panin raipan pois ja päästin hänet irti, mutta en silti jättänyt\nhäntä nuhtelematta ansionsa mukaan.\n\n\"Luulitko sinä\", sanoin minä, \"että minä suostuin menemään perikatoon\nvain siksi ettet sinä halunnut käyttää laiskoja aivojasi? Että minä\nsuostuin istumaan hiljaa ja antamaan sinun murjottaa, silläaikaa kuin\nneiti kulkee sokeana suoraan vaaraa kohti? Ei suinkaan, ystäväni!\"\n\n\"Neitikö!\" huudahti hän luoden silmänsä minuun äkkiä muuttunein ilmein\nja lakaten hieromasta itseään ja mulkoilemasta, niinkuin hän siihen\nasti oli tehnyt \"Mutta hänhän ei ole täällä eikä ole missään vaarassa\",\n\n\"Hän saapuu tänne huomenna tai ylihuomenna\", sanoin minä.\n\n\"Te ette ole sanonut minulle sitä!\" vastasi hän välkehtivin silmin.\n\"Tietääkö isä Antoine sen?\"\n\n\"Hän saa sen tietää heti kun neiti tulee kaupunginportista sisään\",\nvastasin minä.\n\nHuomatessani minkä muutoksen neidin mainitseminen asian yhteydessä sai\nhänessä aikaan, tunsin jotain nöyryytyksen tapaista. Mutta niissä\nolosuhteissa ei minulla ollut varaa valita; minun tuli käyttää niitä\nvälikappaleita, jotka olivat käsillä, eikä valita ja käännellä niitä\nliian arvostelevasti, kun neidin turvallisuus oli kysymyksessä.\nMuutaman minuutin perästä olivat asemamme kääntyneet päinvastaisiksi.\nPoika oli tullut yhtä kiihkeäksi ja innokkaaksi kuin minä kylmäksi ja\narvostelevaksi. Hänen asettuessaan seisomaan eteeni huomasin hänen\nkasvoissaan omituisen yhtäläisyyden papin kasvojen kanssa, enkä minä\nhämmästynyt kun hän teki juuri sellaisen ehdotuksen, jollaista olisin\nvoinut odottaa itse isä Antoinelta.\n\n\"Siihen ei ole muuta kuin yksi keino\", mumisi hän vapisten\nkauttaaltaan. \"Hänet on saatava pois tieltä!\"\n\n\"Helppo sanoa!\" sanoin minä halveksivasti. \"Jos hän olisi soturi, voisi\nse käydä päinsä. Mutta hän on pappi, poikaseni, eikä hän tappele.\"\n\n\"Tappele! Kuka sitten tahtoo häntä tappelemaan?\" vastasi poika kasvot\nsynkkinä, levottomasti liikutellen käsiään. \"Se on tehtävissä\nmukavammallakin tavalla. Tikari selkään, niin lakkaa hän olemasta\nvastuksinamme.\"\n\n\"Kuka sen iskee?\" kysyin kuivasti.\n\nSimon värisi ja empi, mutta sitten hän syvään henkäisten sanoi: \"Minä\nteen sen.\"\n\n\"Se ei ehkä olisi vaikeaa\", mutisin minä tarkastellen esitystä\najatuksissani.\n\n\"Se olisi helppoa\", vastasi hän hilliten ääntään. Hänen silmänsä\nloistivat, huulet olivat verettömät ja pitkä musta tukka riippui\nkosteana hänen otsallaan.\n\nMinä harkitsin asiaa. Ja mitä enemmän mietin, sitä luontevammalta\nesitys tuntui. Yhden ainoan sanan lausumalla saisin raivatuksi tieltäni\nmiehen, jonka olemassaolo uhkasi minun olemassaoloani, joka ei halunnut\nkäydä minua vastaan rehellisesti, vaan salaisine ja vilpillisine\ntoimintatapoineen ei ansainnutkaan minun puoleltani parempaa kohtelua\nkuin mikä tulee ilmisaadun vakoojan osaksi. Hänen konnamaisuutensa\nuhriksi oli joutunut jo oma äitini, ja hän olisi halukkaasti tuhonnut\nystäväni!\n\nJa epäilemättä on sellaisia, jotka moittivat, ja vielä useampia jotka\nnauravat minua, kun tuollaisella hetkellä otin lukuun hienotunteisuuden\narveluja. Mutta minulla on koko elinaikani ollut vastenmielinen\nennakkotunne tuota salakähmäistä väkivallan muotoa kohtaan, joka,\nmikäli olen kuullut vanhojen ihmisten kertovan, on vasta nykyisinä\naikoina tullut muotiin maassamme ja joka varmasti näyttää olevan vieras\nranskalaiselle luonteenlaadulle. Tahtomatta tuomita toisia liian\nankarasti tai sanoa ettei tikari ole koskaan anteeksiannettava -- sillä\nsilloin voisivat jotkin naisia ja avuttomia henkilöitä kohtaan tehdyt\nvääryydet jäädä rankaisematta -- vastustan itse puolestani sen\nkäyttämistä pitäen sitä soturiarvoa alentavana. Ja lisäksi oli se juuri\nsiihen aikaan, josta kirjotan, tullut vihollistemme puolella niin\nsuuressa määrin käytetyksi taistelukeinoksi, että sekin oli omiaan\nkiinnittämään tätä tunnetta mieleeni erikoisen lujaan. Ja jollei se\nuhka, joka sillä hetkellä riippui ylläni -- eikä yksin minun ylläni --\nolisi ollut niin musertavan ylivoimainen, niin luulenpa etten olisi\nhetkeksikään kallistanut korvaani Simonin ehdotukselle.\n\nMutta näinkin ollen annoin hänelle vastauksen, joka ei jättänyt häntä\nepätietoiseksi tunteistani. \"Simon, ystäväni\", sanoin minä -- ja\nmuistan, että olin hiukan liikutettu -- \"sinulla on vielä jotain\nopittavaa sekä soturina että hugenottina. Ei kumpikaan niistä iske\nkoskaan takaapäin.\"\n\n\"Mutta jollei hän tahdo tapella?\" vastasi poika uppiniskaisesti.\n\n\"Mitä sitten?\"\n\nEttä vastustajamme tämän kautta joutui meihin nähden epäoikeutetun\nedulliseen asemaan, oli siksi selvää etten voinut tuohon kysymykseen\nvastata. En senvuoksi siihen takertunut, vaan toistaen äskeisen ponteni\nkehotin Simonia keksimään toisen keinon.\n\nHän antoi perään vastahakoisesti ja seisottuaan jonkun hetken\najatuksiinsa vaipuneena meni ulos katsoakseen vartioitiinko taloa.\n\nKun hän palasi, oli hänen kasvoillaan niin uusi ilme että minä oivalsin\nheti että jotakin oli tapahtunut, Hän ei kuitenkaan katsonut minua\nsilmiin eikä selittänyt mitään, vaan näytti aikovan mennä jälleen\nulos, liikehtien jotensakin hämmentyneen näköisenä. Ennenkuin hän\nlopullisesti poistui, näytti hän vielä kerran muuttavan mieltään, sillä\nhän kääntyi äkkiä tulemaan sinnepäin, missä minä seisoin ällistyneenä\nhäntä katsellen, pysähtyi eteeni ja ojentaen äkkiä kätensä pisti\njotakin minun kouraani.\n\n\"Mitä on tapahtunut, hyvä mies?\" sanoin minä koneenomaisesti.\n\n\"Katsokaa!\" vastasi hän lyhyeen, avaten suunsa ensi kerran. \"Teidän\npitäisi tietää. Miksi kysytte minulta? Mitä minulla on sen kanssa\ntekemistä?\"\n\nSilloin katsoin ja näin että hän oli antanut minulle samettiruusukkeen,\njuuri samanmuotoisen, samankokoisen ja samanlaisesta vaatteesta tehdyn\nkuin se hyvinmuistettu ruusuke joka niin menestyksellisesti oli\navustanut minua neiti de la Vireä etsiessäni. Ainoastaan väriltään tämä\nhiukan erosi siitä, mutta ei mitenkään muuten, sillä se oli solmittu\nsamalla tavalla ja toisessa nipukassa oli kirjaimet \"C.d.l.V.\" ja\ntoisessa sana: \"Apua!\" Tuijotin siihen tyrmistyneenä. \"Mutta Simon\",\nsanoin minä, \"mitä tämä merkitsee? Mistä sait tämän?\"\n\n\"Mistä minun olisi pitänyt se saada?\" vastasi hän kateellisesti. Mutta\nsitten hän näytti malttavan mielensä ja muutti puheensävyä. \"Eräs\nnainen antoi sen minulle kadulla\", sanoi hän.\n\nKysyin, mikä nainen.\n\n\"Mistä minä tietäisin?\" vastasi hän silmät vihasta kiiluvina. \"Nainen\noli naamioitu.\"\n\n\"Oliko se Fanchette?\" kysyin minä tiukasti.\n\n\"Saattoi ehkä olla. En tiedä\", vastasi hän.\n\nOtaksuin ensin että neiti oli saattueineen saapunut kaupungin\nulkolaiteille ja että Maignan hyvän maineensa mukaisesti oli\nvarovaisuuden vuoksi lähettänyt tiedustelijan hankkimaan minulta tietoa\noliko tie selvä, ennenkuin hän astui kaupunkiin. Tätä otaksumaa osaksi\nvahvisti, osaksi horjutti mukana seurannut sanoma, jonka Simon nyt\nvihdoin ilmotti, sillä hänestä oli jokainen tiedon pisara puserrettava\nesiin kuin veri kivestä.\n\n\"Teidän on mentävä tapaamaan lähettäjää puolituntia auringonlaskun\njälkeen huomenillalla\", sanoi hän, \"tuomiokirkon esipihalle kirkon\nkoillisen kulman luokse.\"\n\n\"Huomenillallako?\"\n\n\"Niin, milloin sitten?\" vastasi poika epäkohteliaasti. \"Minä sanoin\nhuomenillalla.\"\n\nTämä tuntui minusta omituiselta. Saatoin ymmärtää miksi Maignan halusi\npitää saatettavansa ulkopuolella muurien kunnes hän olisi saanut\nminulta tiedon, mutta sitä en käsittänyt miksi hän määräisi\nkohtauksen niin kauas eteenpäin. Sanoma tuntui lisäksi tarpeettoman\nvähänsanovalta, ja minä aloin ajatella että Simon vieläkin pidätti\njotakin.\n\n\"Oliko siinä kaikki?\" kysyin häneltä.\n\n\"Oli, kaikki\", vastasi hän, \"paitsi...\"\n\n\"Paitsi mitä?\" tiukkasin minä.\n\n\"Paitsi että nainen näytti minulle sen kultaisen tunnusmerkin, jota\nneiti de la Virellä oli tapana pitää\", vastasi hän vastahakoisesti, \"ja\nsanoi että jos te haluaisitte muuta varmuutta, niin se saisi teidät\nvakuutetuksi.\"\n\n\"Näitkö tuon rahan?\" huudahdin minä kiihkeästi.\n\n\"Näin kyllä\", vastasi hän.\n\n\"Sitten, Herra varjelkoon\", huudahdin minä, \"joko petät sinä nyt minua\ntai tuo nainen petti sinua. Sillä neiti de la Virellä ei ole tuota\nmerkkiä! Se on minulla; täällä, minun hallussani! No, sanotko vieläkin\nettä näit sen?\"\n\n\"Minä näin aivan sennäköisen\", vastasi hän vavisten, hiki otsallaan.\n\"Sen voin vaikka vannoa. Ja nainen sanoi minulle sen mitä minä olen\nsanonut teille. Eikä enempää.\"\n\n\"Silloin on selvää\", vastasin minä, \"että neidillä ei ole tämän kanssa\nmitään tekemistä ja että hän on luultavasti penikulmien päässä täältä.\nTämä on Bruhlin juonia. Fresnoy on antanut hänelle merkin, jonka hän\nvarasti minulta. Ja jutun samettiruusukkeesta kerroin hänelle itse.\nTämä on ansa. Ja jos minä olisin tarttunut siihen ja mennyt\ntuomiokirkon esipihalle huomenillalla, niin en koskaan enää olisi\nmennyt mihinkään muuhun kohtaukseen, poikaseni.\"\n\nSimon näytti miettiväiseltä. Sitten hän sanoi masentuneen näköisenä:\n\"Teidän oli mentävä yksin, niin sanoi nainen.\"\n\nVaikka hyvin tiesin minkätähden hän oli jättänyt sanomatta tämän\nseikan, en ruvennut häntä nuhtelemaan. \"Minkänäköinen nainen oli?\"\nkysyin sitten.\n\n\"Hän muistutti olennoltaan hyvin paljon Fanchettea\", vastasi hän. Sen\npitemmälle hän ei voinut mennä. Sen ajatuksen sokaisemana, että nainen\noli neidin seuranainen eikä kukaan muu, ei hän ollut paljon huolinut\nhäntä tarkastaa eikä voinut varmasti sanoa edes sitäkään, ettei hän\nollut naiseksi pukeutunut mies.\n\nHarkitsin asiaa joka puolelta ja keskustelin siitä Simonin kanssa,\naikoen arvelematta rangaista Bruhlia, jos vain löytäisin keinon, millä\nkääntäisin hänen petollisen juonensa häntä itseään vastaan. Mutta kun\nei minulla ollut mitään suoranaista tietoa hänen tuumistaan, ehkäisi se\ntoimintamahdollisuuttani, varsinkin kun en tuntenut mitään varmuutta\nsiitä että minä kysymyksessäolevassa tilaisuudessa olisin täysin\ntekojeni herra.\n\nOmituista kyllä, tämä askel Bruhlin puolelta, joka kuninkaan edessä\nsattuneen kohtauksen jälkeen oli pysytellyt tarkoin syrjässä, ei\nsuinkaan lisännyt levottomuuttani, vaan antoi päinvastoin kiihoketta\nmielelleni, jonka jakobiinimunkin kylmä ja hellittämätön puserrus oli\nsaanut alakuloiseen vireeseen. Tässä oli jotakin, jota saatoin\nymmärtää, vastustaa ja varoa. Tunne siitä että olin jälleen tekemisissä\nmiehen kanssa, jolla oli samat tarkotukset ja halut kuin minullakin,\nsai minut pian kykeneväksi käyttämään kaikkia kykyjäni, niinkuin olen\nkuullut pahan voimia vastaan taistelevan miekkamiehen saavan takaisin\ntarmonsa huomatessaan ottelevansakin kuolevaisen vihamiehen kanssa.\nVaikka tiesinkin että armonajan hetket pikaisesti lähenivät loppuaan ja\nettä pappi huomisaamuna tulisi vaatimaan vastausta, tunsin sinä iltana\nkäsittämätöntä kevennystä ja iloisuutta. Menin levolle luottavaisena ja\nnukuin rauhallisesti, osaksi ehkä sen vakaumuksen rohkaisemana että\nsiinä huoneessa, missä äitini oli kuollut, ei hänen vainoojallaan ollut\nvoimaa minua vahingoittaa.\n\nMutta tämä havainto Bruhlin liikkeelläolosta ja senkautta uudelta\ntaholta uhkaavasta vaarasta teki aivan toisenlaisen vaikutuksen Simon\nFleix'hin. Hän joutui äärimäisen kiihtymyksen tilaan ja vietti illan ja\nsuuren osan yötäkin kävellen rauhattomana edestakaisin huoneessa,\ntaistellen ahdistavaa pelkoa ja tuskaa vastaan, milloin puhellen\nkiivaasti itsekseen, milloin pureksien kynsiään kärsimättömyytensä\nvaivassa. Turhaan minä kehotin häntä odottamaan vaaraa levollisesti\nmenemättä puolitiehen sitä vastaan, tai käskin häntä, viitaten hänen\nmakuulavaansa, joka oli vuoteeni jalkopäässä, antamaan asian levätä\nainakin huomiseen, jollei hän voinut keksiä pelastuskeinoa. Hänellä ei\nollut voimaa totella, vaan hän kulki yhä hermostuneena edestakaisin\nluonteelleen ominaisten vilkkaitten ennakkokuvitelmien vallassa ja ehti\ntuskin laskeutua pitkälleen, kun jo hyppäsi ylös jälleen. Muistaen\nkuitenkin kuinka kelpo tavalla hän oli kunnostautunut sinä iltana,\njolloin neiti pakeni Blois'sta, en tahtonut kutsua häntä pelkuriksi,\nvaan tyydyin ajattelemaan vain mielessäni ettei mikään sovi\nsoturimiehelle huonommin kuin liika oppi -- paitsi ehkä vilkas\nmielikuvitus.\n\nOtaksuin mahdolliseksi että neiti saapuisi seuraavana päivänä ennenkuin\nisä Antoine tulisi saamaan vastaustaan. Siinä tapauksessa toivoin\nsaavani tukea Maignanin kokemuksesta. Mutta seuruetta ei kuulunut.\nMinun oli turvauduttava itseeni ja omiin apuneuvoihini, ja niin ollen\npäätin kieltäytyä papin tarjouksesta mutta jättää kaikki muut seikat\nasianhaaroista riippuviksi.\n\nPuolenpäivän tienoissa hän saapui, seuranaan, kuten hänen tapansa oli,\npari ystävää, jotka hän jätti ulkopuolelle. Hän oli näöltään kalpeampi\nja varovaisempi kuin ennen, hänen kätensä näyttivät ohkaisemmilta ja\nposkensa läpikuultavammilta. Näistä heikkouden merkeistä en kuitenkaan\nvoinut johtaa mitään hyvää ennettä, sillä hänen katseensa loistavuus ja\nkäytöksensä tavaton itsetietoisuus ilmaisivat selvästi että hän tunsi\nolevansa varma vallastaan. Hän astui huoneeseen luottavan näköisenä ja\npuhutteli minua isälliseen tapaan, mikä ei jättänyt minua vähääkään\nepätietoiseksi hänen aikomuksistaan; se suoruus, millä hän nyt paljasti\nsuunnitelmiaan, oli selvänä todistuksena siitä että hän piti minua jo\nvarmana välikappaleenaan.\n\nMinä en riistänyt häneltä heti tätä harhaluuloa, vaan sallin hänen\njatkaa ja ottaa vielä esille ne viisisataa kruunuakin, jotka hän oli\nminulle luvannut ja joitten näkemisen hän arvattavasti uskoi\nlopullisesti sitovan asian.\n\nTämän nähdessään hän tuli vieläkin avomielisemmäksi ja puhui niin\nlaveasti että minä en saattanut olla häneltä kysymättä tahtoisiko hän\nvastata erääseen kysymykseen.\n\n\"Luonnollisesti, herra de Marsac\", vastasi hän kevyesti. \"Kysykää\nvain.\"\n\n\"Te puhutte suurista suunnitelmista, joita teillä on käsillä\", sanoin\nminä. \"Te puhutte Ranskasta ja Espanjasta ja Navarrasta ja kuninkaista\nja liigoista ja kardinaaleista! Te puhutte salaisista nyöreistä ja\nuskottelette minulle että jos suostun teidän toivomuksiinne niin tulen\nsaamaan teistä yhtä voimakkaan suojelijan kuin herra de Rosny on. Mutta\n-- silmänräpäys vielä, jos suvaitsette\", jatkoin kiireesti nähdessäni\nhänen olevan aikeissa keskeyttää puheeni samanlaisilla innokkailla\nvakuutuksilla kuin olin jo kuullut. \"Vastatkaa minulle tähän: kun\nteillä on niin monta rautaa tulessa, niin minkätähden ryhdyitte\ntekemisiin vanhan naisen kanssa -- muutamien vaivaisten kruunujen\ntakia?\"\n\n\"Tahdon sanoa teille senkin\", vastasi hän äänensävyni nostaessa punan\nhänen kasvoilleen. \"Oletteko koskaan kuullut puhuttavan elefantista?\nVai olette. No, sillä on, kuten tiedätte, kärsä, jolla se voi joko\nkiskaista tammen juurineen tai nostaa maasta pienimmänkin esineen. Niin\nvoin tehdä minäkin. Mutta sitten te kysytte\", jatkoi hän ilettävästi\nvirnistäen, \"minkätähden tarvitsin muutamia vaivaisia kruunuja. Siinä\noli kyllin että tarvitsin. Maailmassa on kaksi asiaa, joilla on jotain\nmerkitystä, herra de Marsac, ja ainoastaan kaksi: äly ja raha. Älyä\nminulla on ja oli; rahaa tarvitsin -- ja siksi otin sitä.\"\n\n\"Rahaa ja älyä?\" kertasin minä katsoen häneen miettiväisenä.\n\n\"Niin\", vastasi hän, ja hänen silmänsä alkoivat säihkyä ja ohuet\nsieramensa laajeta. \"Kun vain minulla on näitä molempia, niin voin\nhallita Ranskaa!\"\n\n\"Tekö hallita Ranskaa!\" huudahdin minä hämmästyen suunnattomasti hänen\nuskaliaisuuttaan. \"Tekö?\"\n\n\"Minä juuri\", vastasi hän kammottavan kylmäverisesti. \"Minä -- pappi,\nmunkki, kirkonmies, oppinut. Te näytätte kummastelevan, mutta\nhuomatkaa, hyvä herra, että maailma on muuttumassa. Meidän aikamme on\ntulossa ja teidän aikanne on häviämässä. Mikä kahlitsee herramme ja\nkuninkaamme sulkien hänet Blois'han, silläaikaa kun kapinalliset\nrehentelevät ympäri Ranskaa? Miesten puuteko? Ei, vaan rahan puute;\nKuka voi hankkia hänelle rahaa -- tekö, soturi, vai minä, pappi? Tuhat\nkertaa, minä! Sentähden on minun aikani tulossa, ja ennenkuin kuolette,\nsaatte nähdä papin hallitsevan Ranskaa.\"\n\n\"Herra varjelkoon ettette vain te olisi se pappi!\" virkahdin minä\npilkallisesti.\n\n\"Niinkuin suvaitsette\", vastasi hän kohauttaen olkapäitään ja otti\nsamassa kasvoilleen nöyryyden naamarin, mikä sopi yhtä huonosti hänen\nhirmuiseen itsekylläisyyteensä kuin konsanaan nunnanhuntu sotamiehelle.\n\"Kuitenkin voi sattua niinkin että se olen minä, pyhän oikeauskoisen\nkirkon suosiosta, jonka nöyrä palvelija olen.\"\n\nTämän kuullessani hypähdin ylös synkästi kiroten, sillä luontoni ei\nenää sietänyt noita kummallisia muodonvaihdoksia, joita tuo mies näkyi\nrakastavan ja joista tämä viimeinen oli kaikista inhottavin. \"Te\nkonna!\" huusin minä viiksiäni punoen, niinkuin minun tapani on silloin\nkun raivostun. \"Ja siksi te tahtoisitte tehdä minut suuruutenne\nporraskiveksi. Te tahtoisitte lahjoa minut -- soturin ja aatelismiehen.\nMenkää, ennenkuin teen teille pahempaa. Siinä on kaikki mitä minulla on\nteille sanomista. Menkää! Olette saanut vastauksenne. Minä en ilmaise\nteille mitään, en i:tä enkä i:n pilkkuakaan. Pois huoneestani!\"\n\nHän astahti askeleen takaperin kummastuksissaan ja seisoi pöytää vasten\npureksien kynsiään ja mulkoillen minuun, ja hänen pirullisilla\nkasvoillaan kiistelivät pelko ja pettymys. \"Te olette siis pettänyt\nminua\", sanoi hän vihdoin hitaasti.\n\n\"Olen antanut teidän pettää itse itsenne\", vastasin minä katsoen häneen\nhalveksivasti ja tuntematta lainkaan sitä pelkoa jota hän tuokioksi oli\nminussa herättänyt. \"Menkää ja tehkää pahimpanne.\"\n\n\"Te tiedätte mitä tekonne merkitsee\", sanoi hän. \"Minä voin toimittaa\nteidät hirsipuuhun -- tai pahempaankin.\"\n\n\"Menkää!\" huusin minä.\n\n\"Oletteko ajatellut ystäviänne?\" jatkoi hän pilkaten.\n\n\"Menkää!\" sanoin minä.\n\n\"Esimerkiksi neiti de la Vireä, jos hän jotenkuten sattuisi joutumaan\nkäsiini? Hänen osakseen ei tule hirsipuu. Muistatte kai Foucaud't jotka\npoltettiin?\" ja hän nauroi.\n\nTuo kamala uhkaus, jota tiesin hänen käyttäneen äitiänikin kohtaan,\nvaikutti minuun niin että syöksähdin eteenpäin voimatta kauemmin\nhillitä itseäni. Seuraavassa tuokiossa olisin varmaankin ottanut häntä\nkurkusta ja kuristanut hengen pois hänen kurjasta raadostaan, jollei\nsallimus hyvyydessään olisi tullut minua pelastamaan. Ovi, jolle hän jo\nkauhuissaan oli asettanut kätensä, avautui äkkiä. Sisään astui Simon,\njoka suljettuaan oven jälkeensä jäi seisomaan katsoen vuoroin\nkumpaankin hermostuneessa epätietoisuudessa; hänen mielessään taisteli\nhänen Sorbonnen ajoilta perimänsä kunnioitus pappisarvoa kohtaan ynnä\nraivo, jonka epätoivo pusertaa esiin heikoimmastakin.\n\nSamalla kun hänen läsnäolonsa ehkäisi minun aikomukseni, näytti se\nantavan isä Antoinelle rohkeutta, sillä pappi ei paennut, vaan kääntyi\nvielä kerran minun puoleeni kasvot vihan ja pettymyksen synkentäminä.\n\"Hyvä\", lausui hän käheästi. \"Tuhotkaa itsenne jos niin haluatte! Minä\nneuvon teitä telkeämään ovenne, sillä tunnin päästä tulevat vartiat\nviemään teitä tutkittavaksi.\"\n\nSimon huudahti kuullessaan tämän uhkauksen, niin että minä käännyin\nkatsomaan poikaan. Hänen polvensa tutisivat ja hänen hiuksensa\nseisoivat pystyssä.\n\nPappi näki hänen kauhunsa ja sen suoman edullisen tilaisuuden. \"Niin,\ntunnin kuluttua\", jatkoi hän hitaasti tähdäten häneen julman katseensa.\n\"Tunnin kuluttua, poikani! Te mahtanette rakastaa tuskia, kun ajatte\nniitä takaa, ja lienette kyllästynyt elämään, kun haluatte viskata sen\npois. Taikka odottakaas\", lisäsi hän äkkiä, katseltuaan hetken aikaa\nSimonin tuskia ja arvattavasti saaden siitä vielä viimeisen\ntoivonsäteen. \"Minä tahdon olla armollinen. Annan teille vielä yhden\nmahdollisuuden.\"\n\n\"Ja itsellennekö myös?\" virkoin minä hymähtäen pilkallisesti.\n\n\"Vaikkapa niinkin\", vastasi hän kääntymättä poispäin vapisevasta\npojasta, jonka hän katseellaan näytti lumoavan. \"Annan teille aikaa\nharkita asiaa aina puoleen tuntiin auringonlaskun jälkeen tänä iltana.\nJos päätätte suostua ehtoihini, niin tulkaa tapaamaan minua silloin.\nLähden tänä iltana matkalle Pariisiin ja tahdon antaa teille\nmahdollisuuden aina viimeiseen hetkeen saakka. Mutta\", jatkoi hän\njulmasti, \"jollette tule minua kohtaamaan tai kohtaatte minut yhtä\nitsepintaisena -- niin tehköön Jumala minulle sen ja vielä enemmän, jos\nnäette auringon nousevan kolmasti.\"\n\nJokin mielijohde, en tiedä mikä, sillä minä en hetkeäkään ajatellut\nsuostua hänen ehtoihinsa tai mennä häntä kohtaamaan, sai minut\nkysäisemään: \"Missä?\"\n\n\"Tuomiokirkon esipihalla\", vastasi hän hetkisen mietittyään.\n\"Koilliskulman luona, puoli tuntia auringonlaskun jälkeen. Se on\nrauhallinen paikka.\"\n\nSimonilta pääsi tukahdutettu huudahdus. Ja sitten oli huoneessa hetken\naikaa äänetöntä, minkä kuluessa Simon hengitti kiivaasti ja\nepätasaisesti ja minä seisoin paikalleni naulattuna, katsoen pappiin\nniin pitkään ja omituisesti että isä Antoine laski kätensä jälleen\novensalvalle ja vilkaisi levottomasti taakseen. Eikä hän rauhottunut\nennenkuin oli saanut selville, kuten hän kuvitteli, omituisen katseeni\nsyyn.\n\n\"Haa!\" virkkoi hän, ohuitten huulten vetäytyessä itserakkaaseen hymyyn\nhänen omasta terävänäköisyydestään. \"Minä ymmärrän. Te aiotte tappaa\nminut illalla? Sallikaa minun sanoa teille, että tämä talo on\nvartioitu. Jos teillä lähtiessänne täältä minua kohtaamaan on yksikään\nseuralainen mukananne -- jollei se ole herra d'Agen, johon voin luottaa\n-- niin minä saan varotuksen ja poistun ennenkuin saavutte\nkohtauspaikalle. Ja poistun, muistakaa se\", lisäsi hän julmasti\nhymyillen, \"kirjottamaan teidän kuolemantuomiotanne.\"\n\nSen sanottuaan hän meni ulos sulkien oven jälkeensä, ja me kuulimme\nhänen askeltensa laskeutuvan pehmeästi alas portaita. Minä tuijotin\nSimoniin ja hän minuun tuntien niin suurta hämmästystä ja kammoa kuin\nniin merkillinen yhteensattumus luonnollisesti herättää.\n\nSillä niinkuin ihmeen kautta oli pappi maininnut saman paikan ja ajan\nkuin samettisolmukkeen lähettäjä!\n\n\"Hän menee\", sanoi Simon kasvot punottavina ja värisevin äänin, \"ja he\nmenevät.\"\n\n\"Ja pimeässä he eivät tunne häntä\", mumisin minä. \"Hän on jokseenkin\nminun pituiseni. He luulevat häntä minuksi!\"\n\n\"Ja tappavat hänet!\" huusi Simon hysteerisesti. \"He tappavat hänet! Hän\nmenee surman suuhun, herra. Se on Jumalan sormi.\"\n\n\n\n\nXX. Kuninkaan kasvot.\n\n\nNäytti niin tarpeelliselta saada rikos todistetuksi Bruhlin\ntoimeenpanemaksi, jos pappi todellakin saisi surmansa minulle\nviritetyssä ansassa, että olin vähällä joutua alttiiksi erehdykselle,\njonka kaltaisiin toiminnan-miehet ovat hyvin taipuvaisia. Sillä ensi\najatukseni oli seurata pappia tuomiokirkon esipihalle tarpeeksi lyhyen\nmatkan päässä saadakseni, jos mahdollista, murhaajat ilmi itse teossa,\nja varustettuna riittävillä apuvoimilla ottaakseni heidät kiinni. Ansio\ntämän menettelytavan hylkäämisestä tulee Simonille, joka osotti minulle\nsen vaarat niin vakuuttavalla tavalla että minä suuremmitta\nvastusteluitta näin viisaaksi luopua siitä.\n\nSensijaan seurasin hänen antamaansa neuvoa ja lähetin hänet herra\nd'Agenin asunnolle pyytämään tätä nuorta herraa tulemaan minun luokseni\nennen iltaa. Etsittyään herra d'Agenia turhaan hänen asunnostaan\nja muistakin paikoista löysi Simon hänet kuninkaallisen linnan\ntennis-pihalta ja esittäen ovelan tekosyyn toi hänet luokseni tuntia\nennen määräaikaa.\n\nVieraani luonnollisesti ihmetteli huomatessaan ettei minulla ollut\nmitään erityistä hänelle sanottavana. En uskaltanut kertoa hänelle sitä\nmikä oli ajatuksissani, ja muuta keksimään ei minulla ollut\nmielikuvitusta. Mutta iloisuutensa ja noitten pienten sievistelyjen\nlisäksi, joihin hän pani tavatonta huolta haluten nähtävästi niillä\npeittää luonteensa todellista kulta-arvoa -- luonteen, jolta ei\npuuttunut uljuutta eikä selkärankaa -- oli hän vielä erittäin\nhyvänlaatuinen. Tullen vihdoin siihen uskoon että olin lähettänyt\nhakemaan häntä vain pelkästä päähänpälähdyksestä, käytti hän kaiken\ntaitonsa huvittaakseen minua ja haukkuakseen Bruhlia -- mikä olikin\nhänelle hyvin mieluisaa ajankulua. Ja tällä tapaa hän pitkitti\nkäyntinsä kahdeksi tunniksi.\n\nMinun ei tarvinnut kauan odottaa ennenkuin sain todistuksen tämän\nSimonin esittämän varokeinon viisaudesta. Arvelimme olevan varovaisinta\npysytellä huoneella vieraamme lähdettyä, ja niin vietimme yön tulematta\ntietämään oliko tapahtunut mitään vai ei. Mutta noin kello seitsemän\ntienoissa seuraavana aamuna eräs markiisin palvelijoista saapui\nluoksemme herra d'Agenin lähettämänä tuoden uutisen -- mikä ei ollut\nenää uutinen sitten kun olimme kuulleet hänen kiireiset askeleensa\nportailta -- että edellisenä iltana oli hyökätty isä Antoinen kimppuun\nja surmattu hänet!\n\nMinä otin vastaan tämän sanoman toivoni toteutumisesta vakavalla\nkiitollisuudella, Simon taas niin liikutettuna että kun sanan tuoja oli\nmennyt, hän istui tuolille ja alkoi nyyhkyttää ja väristä ikäänkuin hän\nverivihollisen sijasta olisi kadottanut äitinsä. Käytin tätä\ntilaisuutta pitääkseni hänelle saarnan epärehellisten toimintakeinojen\nseurauksista; enkä voinut itsekään väristyksettä muistella tuon miehen\nviimeksi minulle lausumia sanoja taikka niitä laittomia ja rikollisia\naikomuksia, joita hän nautinnolla oli hautonut vielä seisoessaan ihan\nsen kuilun partaalla, joka oli nielevä sekä hänet että hänen\nsuunnitelmansa ikuiseen pimeyteen.\n\nYlimpänä tunteena mielessäni oli luonnollisesti kevennys. Olinhan taas\nvapaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli pappi pitänyt tietonsa\nominaan, joten hänen kätyrinsä ilman häntä olisivat voimattomia. Simon\noli tosin kuullut, että kaupungissa vallitsi suuri kiihtymys tapahtuman\njohdosta ja että monet sysäsivät syyn hugenottien niskoille. Mutta me\nemme antaneet tämän seikan vähentää tyytyväisyyttämme, eikä minulla\nollut mitään aavisteluja ennenkuin korviimme saapui toisten kiireisten\naskelten ääni portailtamme.\n\nTunsin ne heti herra d'Agenin askeliksi, ja jokin tuhoa ennustava\nsointi niitten kajahtelussa sai minut nousemaan jaloilleni ennenkuin\nhän avasi ovenkaan. Niin paljonpuhuva kuin olikin hänen ensimäinen\nkiireinen silmäyksensä ympäri huoneen, sai hän minut nähdessään\ntakaisin tavallisen tyyneytensä. Hän tervehti minua ja puhui\nlevollisesti, vaikka nopeasti. Mutta hän oli hengästynyt, ja minä\nhuomasin paikalla ettei hän sipittänyt puhuessaan.\n\n\"Olen iloinen tavatessani teidät\", virkkoi hän sulkien huolellisesti\noven jälkeensä, \"sillä minä tuon huonoja uutisia, eikä ole varaa hukata\nsilmänräpäystäkään. Kuningas on allekirjottanut määräyksen teidän\nviipymättömästä vangitsemisestanne, herra de Marsac, ja jos kerran\njoudutte linnaan, niin on vaikea sanoa mitä ei saattaisi tapahtua.\"\n\n\"Minun vangitsemisestani?\" huudahdin minä. Lienee anteeksiannettavaa,\njos tämä uutinen tapasi minut valmistumattomana.\n\n\"Niin\", vastasi hän nopeasti. \"Kuningas on allekirjottanut sen\nmarsalkka Retzin pyynnöstä.\"\n\n\"Mutta mistä syystä?\" huusin minä tyrmistyneenä.\n\n\"Isä Antoinen murhasta. Suokaa minulle anteeksi\", jatkoi hän\npainavasti, \"mutta nyt ei ole aikaa sanoihin. Linnavouti on juuri tällä\nhetkellä tulossa teitä vangitsemaan. Teidän ainoa toivonne on koettaa\nvälttää häntä ja päästä kuninkaan puheille. Olen taivuttanut setäni\nmenemään teidän kanssanne ja hän odottaa asunnossaan. Ei kuitenkaan ole\nhukattava silmänräpäystäkään, jos tahdotte päästä kuninkaan eteen\nennenkuin teidät vangitaan.\"\n\n\"Mutta minä olen syytön!\" huusin minä.\n\n\"Minä tiedän sen\", vastasi herra d'Agen, \"ja voin todistaa sen. Mutta\njollette pääse kuninkaan puheille, ei syyttömyytenne auta teitä\nollenkaan. Teillä on mahtavia vihamiehiä. Tulkaa, älkääkä siekailko\nenempää, herra de Marsac, minä pyydän teitä\", lisäsi hän.\n\nHänen käytöksensä vakuutti minulle selvemminkin kuin hänen sanansa että\nasiat olivat täperällä, ja lykäten toiseen kertaan järkeilyt kiitin\nhäntä kiireisesti hänen ystävällisestä avustaan. Sieppasin miekkani,\njoka virui tuolilla, ja vyötin sen vyölleni; Simonin sormet vapisivat\nniin ettei hänestä ollut mitään apua. Tämän tehtyäni nyökkäsin herra\nd'Agenia menemään edellä ja seurasin häntä, Simonin liittyessä\nmatkaamme omasta alotteestaan. Silloin oli noin kello yhdentoista aika\naamupäivällä.\n\nSeuralaiseni juoksi alas portaita ilman muodollisuuksia ja niin\nnopeasti että minä sain panna kaikkeni pysyäkseni hänen kintereillään.\nUlko-ovella hän viittasi minua pysähtymään ja mennen itse kadulle\nsilmäsi levottomana St. Denys-kadulle päin. Onneksi oli väylä vielä\nselvä, ja hän antoi minulle merkin seurata. Minä tottelin, ja alkaen\nkävellä vastakkaiseen suuntaan niin joutuin kuin taisimme olimme pian\njättäneet kadunkulman itsemme ja talon välille.\n\nJos luulimme nyt pääsevämme menemään huomaamatta, niin saimme hyvinkin\npian huomata pettyneemme. Talo oli, kuten olen maininnut, hiljaisella\nsyrjäkadulla, jota etäämpänä rajotti aina jonkun matkan päässä\ntukipylväillä varustettu puutarhamuuri. Olimme tuskin kulkeneet\ntoistakymmentä askelta oveltani, kun erään tukipylvään suojasta\npujahti mies, joka pikaisesti katsahdettuaan meihin alkoi juosta St.\nDenys-katua kohti.\n\nHerra d'Agen katsoi taakseen ja nyökkäsi. \"Siinä menee sanansaattaja\",\nvirkkoi hän. \"He yrittävät katkaista meiltä tien, mutta luulenpa että\nmeillä on heistä riittävästi etumatkaa.\"\n\nMinä en vastannut mitään, sillä tunsin antautuneeni kokonaan hänen\nkäsiinsä. Mutta kun kuljimme pitkin Valois-katua, jonka eräässä osassa\nsiihen aikaan päivästä pidettiin markkinoita, mitkä saivat sinne\nkerääntymään melkoisen paljouden talonpoikia ja muuta kansaa, luulin\nhuomaavani tavattoman touhun ja kiihtymyksen merkkejä. Ei tuntunut\nuskottavalta että jonkun papin murha vaikuttaisi niin moniin ihmisiin\nja niin suuressa määrässä, ja minä kysyin herra d'Agenilta mitä hän\narveli.\n\n\"Huhutaan\", vastasi hän hiljentämättä vauhtiaan, \"että kuningas aikoo\nmuuttaa viipymättä eteläänpäin, Tours'in kaupunkiin.\"\n\nMutisin ilmi hämmästykseni ja tyytyväisyyteni. \"Hän aikoo siis sopia\nhugenottien kanssa?\" kysyin.\n\n\"Siltä näyttää\", vastasi d'Agen. \"Retzin puolue on siitä syystä\nkiukkuisella tuulella ja koettaa purkaa sitä teihin, jos se heille\nsuinkin onnistuu. Varokaa!\" lisäsi hän äkkiä. \"Tuolla on pari heidän\nmiestään!\"\n\nPuhuessamme pujottelehdimme ulos väentungoksesta ja minä näin muutamia\naskeleita edellämme meitä vastaan tulemassa pari hovin herroja yhtä\nmonen palvelijan saattamina. Hekin huomasivat samassa meidät ja\nlähtivät tulemaan poikki kadun, mikä sillä kohtaa oli kohtalaisen\nleveä, aikoen ilmeisesti pysäyttää meidät. Me poikkesimme kuitenkin\nyhtäaikaa menemään heidän puolelleen, joten tulimme vastatusten heidän\nkanssaan keskitiellä.\n\n\"Herra d'Agen\", huudahti etumainen puhuen kopealla äänellä ja heittäen\nvihaisen syrjäsilmäyksen minuun, \"minusta on ikävää nähdä teitä\nsellaisessa seurassa! Te ette arvattavasti tiedä eräästä määräyksestä,\njoka juuri on annettu linnanvoudille ja joka kohdistuu tähän herraan.\"\n\n\"Ja jos niin onkin, niin mitä sitten?\" sipitti toverini silkkisimmällä\näänellään.\n\n\"Mitäkö sitten?\" huusi toinen rypistäen kulmiaan ja astahtaen hiukan\neteenpäin.\n\n\"Aivan niin\", toisti d'Agen asettaen kätensä miekankahvaan ja\nperäytymättä tuumaakaan. \"Minä en tiennyt että hänen majesteettinsa on\nnimittänyt teidät linnanvoudiksi, herra Villequier, tai että teillä on\nvaltuutus, joka oikeuttaa teidät pysähdyttämään aatelismiehiä\njulkisilla kaduilla.\"\n\nHerra Villequier punastui suuttumuksesta. \"Te olette nuori, herra\nd'Agen\", sanoi hän, ja hänen äänensä värisi, \"muuten saattaisin teidät\nmaksamaan tämän kalliisti!\"\n\n\"Tämä ystäväni ei ole nuori\", vastasi d'Agen kumartaen. \"Hän on\njalosukuinen synnyltään, herra Villequier, ja hänet luetaan, kuten\njuuri eilen kuulin, Ranskan parhaimpien miekkamiesten joukkoon, eikä\nhän ole mikään gaskonjalainen. Jos olette halukas pidättämään hänet,\nniin tehkää se, olkaa hyvä. Ja minulla on kunnia ottaa osalleni teidän\npoikanne.\"\n\nMeillä oli tällöin kaikilla käsi miekankahvassa, joten ei olisi\nvaadittu kuin ensimäinen isku, jotta olisi syntynyt tuollainen\nkatukahakka, jollaiset siihen aikaan olivat tavallisempia kuin nyt.\nJoukko markkinakansaa oli äänekkään sananvaihtomme vetämänä keräytynyt\nympärille ja odotti innokkaana mitä tulisi tapahtumaan. Mutta\nVillequier, kuten toverini ehkä tiesi, oli gaskonjalainen yhtä paljon\nmieleltään kuin syntyperältäänkin, ja kun hän näki meidän päättäväiset\nmuotomme, malttoi hän mielensä. Kohauttaen olkapäitään teeskennellyn\nhalveksivasti, mikä ei vaikuttanut keneenkään, hän viittasi\npalvelijoitaan jatkamaan matkaa ja astui itse sivulle.\n\n\"Kiitän teitä kohteliaasta tarjouksestanne\", sanoi hän ilkeämielisesti\nhymyillen. \"Tulen pitämään sen muistissani. Mutta, kuten sanotte, minä\nen ole linnavouti.\"\n\nVälittämättä paljonkaan hänen sanoistaan me kumarsimme, menimme hänen\nohitseen ja riensimme eteenpäin. Mutta vaaraa ei ollut vältetty.\nEnsiksikin oli tämä kohtaus maksanut meille muutamia kalliita\nminuutteja, ja lisäksi lähti gaskonjalainen seuraamaan meitä annettuaan\nmeidän päästä jonkun matkaa edelle. Hänen palvelijansa olivat, niin\notaksuimme, ohikulkiessaan virkkaneet että toinen meistä oli isä\nAntoinen murhaaja, ja tuo huhu levisi väkijoukkoon kulovalkean lailla.\nEikä kulunut monta hetkeä ennenkuin näimme että jälissämme seurasi\nparvi roskajoukkoa, joka teki Simon Fleix'n kovasti levottomaksi.\nHuolimatta siitä halveksimisesta, mitä ihailtavalla tavalla käyttäytyvä\nherra d'Agen heitä kohtaan osotti, olisi meille ehkä käynyt\ntarpeelliseksi kääntyä ympäri ja opettaa heitä, jollemme juuri viime\ntingassa olisi ehtineet herra de Rambouillet'n asunnolle, jonka ovella\ntapasimme puolitusinaa asestettuja palvelijoita, joitten näkeminen sai\nahdistelijamme peräytymään osottaen heidän luokkaansa kuuluville\nominaista pelkuruutta.\n\nJos olin viime aikoina ollut taipuvainen pitämään markiisi de\nRambouillet'ta horjuvana luonteena, niin tällä kertaa ei minulla ollut\nmitään syytä moitteeseen, olkoonpa hänen omaksumansa kanta johtunut\nherra d'Agenin esityksistä tai siitä ajatuksesta että ilman minua hänen\nsydämellään olevat suunnitelmat raukeisivat tyhjiin. Tapasin hänet\nsisällä odottamassa kolme herraa seurassaan, kaikki levätit harteilla\nja valmiina matkaan; ja hänen otsallaan asuva lujan päättäväinen ilme\nosotti, ettei hänen edessään oleva pulma ollut tavallista laatua. Ei\nhetkeäkään hukattu, ei edes selityksiin. Viitaten minut takaisin ovelle\nja vaihtaen joitakin lauseita sisarenpoikansa kanssa hän antoi\nlähtömääräyksen ja me menimme ulos talosta yhdessä joukossa.\nEpäilemättä vaikutti häneen jossakin määrin se seikka että minua\ntuhoamaan pyrkivät henkilöt olivat hänen poliittisia vihamiehiään;\nsillä minä näin hänen piirteittensä jäykkenevän, kun hänen katseensa\nsattui herra de Villequier'hen, joka ulos astuessamme kulki verkalleen\ntalon ohi. Gaskonjalaisessa ei kuitenkaan ollut miestä ryhtymään\nmillekään niin suuren seurueen kanssa ja hän vetääntyi syrjään;\nvaihdettuaan kylmän tervehdyksen hänen kanssaan suuntasi Rambouillet\nkulkumme linnaa kohti ripein askelin. Hänen sisarenpoikansa ja minä\nkävelimme hänen kummallakin puolellaan, ja toiset, luvultaan kymmenen\ntai yksitoista, seurasivat kintereillämme tiheänä ryhmänä; saattueemme\nosotti siten niin varmaa ja päättäväistä käytöstä että roskajoukko,\njoka oli jäänyt seisoskelemaan talon ulkopuolelle, hajosi kaikille\nsuunnille. Muutamat tiellemme sattuneet rauhalliset ihmisetkin\npujahtivat varovaisuuden vuoksi porttisyvennyksiin tai astuivat syrjään\njättäen kadun koko leveydeltään meidän käytettäväksemme.\n\nPanin merkille -- ja luulen sen lisänneen levottomuuttani -- että\njohtajamme oli pukeutunut tavallista huolellisemmin ja loisteliaammin,\nmutta, päinvastoin kuin seuralaisensa, ei ollut ottanut mitään aseita.\nRientäessämme eteenpäin käytti hän aikaa hyväkseen antaakseen minulle\njoitakin neuvon sanoja. \"Herra de Marsac\", sanoi hän katsahtaen minuun\näkkiä, \"sisarenpoikani on antanut minun ymmärtää että te jättäydytte\nkokonaan minun käsiini.\"\n\nMinä vastasin etten pyytänyt sen parempaa onnea ja että, kävipä miten\nhyvänsä, minä kiitin häntä sydämeni pohjasta.\n\n\"Suvaitkaa sitten olla vaiti kunnes pyydän teitä puhumaan\", vastasi hän\ntuikeasti -- sillä hän oli niitä luonteita jotka äkillinen jännitys\ntekee karvaiksi ja tuimiksi. \"Ja, mikä tärkeintä, ei mitään\nväkivaltaisuuksia ilman minun määräystäni. Meidän on taisteltava\ntaistelu ja ankara, mutta voitto on saavutettava päällämme. Jos suinkin\nvoimme, niin estämme linnanvoudin pääsemästä teihin kajoamaan.\"\n\nJa jollei se onnistuisi? Minä muistin isä Antoinen käyttämät uhkaukset\nja silloin katosivat silmistäni katu ja sen valoisa kirkkaus ja vilkas\nhyörinä. En tuntenut enää tuulen terveellistä raikkautta. Tunsin\nsensijaan ummehtuneen ilman ja näin ympärilläni ahtaan kopin ja\nnaamioituja olentoja ja muita silmäänpistävämpänä mustan miehen\nnahkaesiliina vyöllä kumartuneena hiilivalkean yli, josta leiskui\nkelmeitä liekkejä. Ja minä olin sidottu. Tunsin täydellistä\navuttomuutta, mikä on uljuuden viimeinen koetuskivi. Mies läheni ja\nsitten -- sitten, Jumalan kiitos, näky hävisi. Herra d'Agenin huudahdus\ntoi minut takaisin todellisuuteen ja siihen siunattuun tietoon ettei\ntaistelu vielä ollut päättynyt.\n\nHuomasin olevamme parinkymmenen askeleen päässä palatsin portilta,\nmutta yhtä lähellä oli toinenkin seurue, joka oli juuri pistäytynyt\nesiin eräältä syrjäkadulta ja riensi nyt kilvan meidän kanssamme\nsilminnähtävästi aikoen ehtiä edellemme. Kilpakäynti päättyi siten että\nmolemmat seurueet saapuivat yhtäaikaa sisäänkäytävälle, mikä aiheutti\nhieman tyrkkimisiä palvelijain kesken. Tämä olisi johtanut varmaan\ntappeluunkin, jollei de Rambouillet olisi antanut niin ankaroita\nmääräyksiä seurueelleen. Huomasin samassa edessäni rivin mulkoilevia\nkasvoja, kymmenkunta uhkaavaa kättä ojentui minua kohti ja yhtä monta\nääntä, joitten joukossa tunsin Fresnoyn, huusi meluten: \"Tuossa hän on!\nTuossa hän on!\"\n\nSiististi puettu vanhanpuoleinen mies astui esiin paperi kädessään ja\npuolentusinan pertuskamiehensä avustamana hän olisi heti minut\npidättänyt, jollei herra de Rambouillet olisi tullut väliin käyttäytyen\nhuolettomalla ylemmyydellä, mikä sopi hänelle sitä paremmin kun hänellä\nei ollut muuta asetta kuin ratsastusraippa kädessään. \"No, no! Mitäs\ntämä on?\" sanoi hän kevyesti. \"Minä en ole tottunut siihen että minun\nväelleni tehdään mitään ilman minun lupaani, herra linnavouti. Kai te\ntunnette minut?\"\n\n\"Vallan hyvin, herra markiisi\", vastasi mies jäykän kunnioittavasti;\n\"mutta tämä tapahtuu kuninkaan nimenomaisesta määräyksestä.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi suojelijani silmäillen tyvenesti linnanvoudin takana\nnäkyviä kasvoja, ikäänkuin tekisi niistä luetteloa, mikä sai jotkut\nherroista osottamaan levottomuuden oireita. \"Se nähdään pian, sillä\naiomme juuri pyrkiä hänen majesteettinsa puheille.\"\n\n\"Ei tämä herra\", vastasi linnavouti lujasti, kohottaen jälleen kätensä.\n\"Minä en voi päästää häntä menemään.\"\n\n\"Kyllä, myöskin tämä herra, teidän luvallanne\", vastasi markiisi\ntyöntäen kevyesti käden syrjään ratsastusraipallaan.\n\n\"Herra markiisi\", virkkoi toinen peräytyen askeleen ja puhuen hiukan\nkiivaasti, \"tämä ei ole mitään leikkiä, luvallanne sanoen. Minulla on\nkuninkaan oma määräys ja sitä ei ole lupa vastustaa.\"\n\nYlimys naputti hopeista makeisrasiaansa ja hymyili. \"Minä tahdon olla\nviimeinen sitä vastustamaan -- jos teillä on se\", virkkoi hän\nraukeasti.\n\n\"Voitte lukea sen itse\", vastasi linnavouti, jonka kärsivällisyys oli\nlopussa.\n\nHerra de Rambouillet otti pergamenttiliuskan sormenpäillään, silmäili\nsitä ja antoi sen takaisin. \"Niinkuin arvasinkin\", lausui hän,\n\"ilmeisesti väärennetty.\"\n\n\"Väärennetty!\" huusi virkamies suuttumuksesta tulipunaisena. \"Ja minä\nsain sen kuninkaan oman kirjurin kädestä!\" Hänen takanaan syntyi\ntällöin sorinaa; mikä mutisi: \"Häpeämätöntä\", mikä mitäkin -- ja kaikki\nniin uhkaavan näköisinä että markiisin seurueen herrat ryhmittyivät\nhänen taakseen ja d'Agen naurahti hurjasti.\n\nMutta markiisi de Rambouillet pysyi järkähtämättömänä. \"Saittepa sen\nkeneltä hyvänsä\", vastasi hän. \"Se on väärennetty ja minä vastustan sen\ntäytäntöönpanemista. Jos suvaitsette odottaa minua täällä, niin lupaan\nkunniasanallani luovuttaa tämän herran haltuunne tunnin kuluessa, jos\nmääräys osottautuu päteväksi. Jollette tahdo odottaa, käsken\npalvelijaini raivata tien, ja jos ikävyyksiä seuraa niin vastuu on\nteidän.\"\n\nHän puhui niin päättäväisesti ettei ollut vaikea nähdä kysymyksessä\nolevan enemmän kuin yksityisen miehen vangitseminen. Niin olikin.\nTodellinen kiista oli siitä, luisuiko kuningas, jonka epävakavuuden\nkanssa oli vaikea osata menetellä, takaisin entisten neuvonantajainsa\nkäsiin vai ei. Minun vangitsemiseni oli pelisiirto, jonka tarkotuksena\noli olla vastaiskuna sille voitolle jonka Rambouillet oli saavuttanut\nsaadessaan kuninkaan taivutetuksi muuttamaan Toursiin, joka oli\nhugenottien naapuruudessa ja josta käsin yhtyminen näihin olisi\nhelppoa.\n\nLinnavouti saattoi epäilemättä arvata tällaisten asiain olevan\nkysymyksessä. Hän tiesi että hänen käsissään olevan määräyksen pätevyys\nriippui siitä, kumpi puolue pääsi toisesta voitolle, ja nähdessään\nherra de Rambouillet'n päättäväisen esiintymisen hän antoi perään.\nTullen useammin kuin kerran keskeytetyksi seurueensa puolelta, jonka\njoukossa oli joitakin Bruhlin miehiä, hän mutisi vastahakoisesti\nsuostuvansa ehdotukseemme, minkä jälkeen markiisi hetkeäkään\nvitkastelematta tarttui käsivarteeni ja riennätti minut pihan poikki.\n\nNiin pitkälle oli kaikki käynyt hyvin. Mieleni alkoi rohkaistua. Mutta\nmitä markiisiin tuli, purkautui hänen levottomuutensa, jonka hän\nlinnavoudin edessä oli salannut, portaita ylös noustessamme äkäiseen\nmuminaan, josta sain selville sen verran että pääottelu oli vielä\ntulossa. En senvuoksi hämmästynyt, kun eräs ovenvartia esihuoneeseen\nsaapuessamme nousi ylös ja astuen lattian poikki asettui meidän ja\nkuninkaan huoneen oven väliin, ilmottaen markiisille syvään kumartaen\nettei hänen majesteettinsa voinut ottaa vastaan.\n\n\"Hän ottaa kyllä vastaan minut\", huusi markiisi luoden kopean katseensa\nvirnisteleviin hovipoikiin ja hoviherroihin, jotka hänen silmäyksensä\nedessä tulivat heti vakaviksi.\n\n\"Minulla on nimenomainen määräys olla päästämättä ketään sisään\",\nvastasi mies.\n\n\"No, no! Se määräys ei koske minua\", sanoi seuralaiseni säikähtymättä.\n\"Minä tiedän mitä toimia kuninkaalla on ja olen tullut häntä\nauttaakseni.\" Ja kohottaen kätensä hän sysäsi säikähtyneen vartian\nsyrjään ja avasi päättävästi kuninkaan huoneen oven.\n\nKuningas istui useitten henkilöitten ympäröimänä panemassa juuri\nratsastussaappaita jalkaansa. Kuullessaan tulomme hän käänsi päätään\nhämmästyneen näköisenä ja pudotti hämmennyksissään toisen käsissään\nolevista norsunluukalikoista; hänen ilmeensä, samoinkuin hänen\nympärillään seisovienkin, johti vastustamattomasti mieleeni\nluvattomasta teosta tavatun koulupoikalauman.\n\nHän sai kuitenkin takaisin mielenmalttinsa melkein samassa ja kääntyen\nselin meihin jatkoi puheluaan ympärillä seisovien kanssa sellaisista\nmitättömistä seikoista mitkä tavallisesti hänen mieltään kiinnittivät.\nHän pitkitti keskustelua hyvin vapaassa äänilajissa, ollen tahallaan\nvälittämättä meidän läsnäolostamme; mutta oli ilmeistä että hän kyllä\nmuisti sen ja että se kylmä ja ankara katse, jonka markiisi häneen\nsuuntasi, synnytti hänessä epämieluisaa levottomuutta.\n\nVaikka markiisi ei näyttänyt lainkaan säikähtyvän tästä\nvälinpitämättömästä vastaanotosta, niin minä puolestani tunsin\nluottamukseni häviävän. Niin, olinpa vähällä katua että olin\nryhtynytkään näin hyödyttömään yritykseen. Portilla odottava\nvangitsemismääräys tuntui vähemmän pelottavalta kuin hänen\nmajesteettinsa kasvava epäsuosio, jonka näin tulevan osakseni\npysyessäni siinä missä olin. En tarvinnut kuninkaan vieressä\nhymyilevänä seisovan marsalkka Retzin julkeata katsetta enkä huoneen\nperällä olevain parin hovipojan naurua, tunteakseni toivon\nrippeittenkin häviävän; ja jotkut seikat taas, joitten olisi luullut\nrohkaisevan minua -- joittenkin kuninkaan ympärillä olevien levottomuus\nja marsalkka Retzinkin käytöksen alla piilevä huolestuneisuus -- jäivät\nminulta kokonaan huomaamatta.\n\nSelvästi näin vain sen, että kuninkaan hämminki oli nopeasti\nmuuttumassa suuttumukseksi. Hänen poskiaan peittävä maali esti mitään\nvärinmuutoksia näkymästä, mutta hänen rypistetyt kulmansa ja se\nhermostunut tapa, millä hän vuoroin otti pois ja pani päähänsä\njalokivillä koristettua hattuaan ilmaisivat hänen mielentilansa.\nViimein hän viittasi erästä herraa seuraamaan ja meni ikkunan luokse,\nmistä herra jonkun hetken perästä tuli meidän luoksemme.\n\n\"Herra de Rambouillet\", lausui hän kylmällä ja virallisella\näänenpainolla, \"hänen majesteetilleen on tämän herran läsnäolo\nvastenmielinen ja hän vaatii häntä heti poistumaan.\"\n\n\"Hänen majesteettinsa sana on laki\", vastasi suojelijani syvään\nkumartaen ja puhuen selvällä äänellä joka kuului ympäri huoneen, \"mutta\nse asia, jonka takia tämä herra on täällä, on erinomaisen tärkeä ja\nkoskee hänen majesteettinsa persoonaa.\"\n\nHerra de Retz nauroi ivallisesti. Toiset hovimiehet näyttivät\nvakavilta. Kuningas kohautti ärtyneen näköisenä olkapäitään, mutta\nhetken empimisen perästä, minkä aikana hän katsoi ensin Retziin ja\nsitten Rambouillet'hen, hän viittasi markiisia tulemaan luoksensa.\n\n\"Mitävarten olette tuonut hänet tänne?\" mutisi hän tuikeasti katsahtaen\nkarsaasti minuun. \"Hänen kanssaan olisi ollut meneteltävä minun\nmääräykseni mukaan.\"\n\n\"Hänellä on tiedonantoja teidän majesteetillenne yksityisesti\", vastasi\nRambouillet. Ja hän katsoi kuninkaaseen niin merkitsevästi että luulen\ntämän yhtäkkiä muistaneen Rosnyn kanssa tekemänsä sopimuksen ja minun\nosani siinä, sillä hän hätkähti kuin äkkiä unesta herätetty.\n\"Estääkseen näitä tiedonantoja saapumasta teidän korviinne, sire\",\njatkoi suojelijani, \"ovat hänen vihamiehensä käyttäneet väärin teidän\nmajesteettinne hyvintunnettua oikeudentuntoa.\"\n\n\"Oh, pysähtykää, pysähtykää toki!\" huusi kuningas nykäisten esiin\nlyhyttä levättiään, joka ulottui ainoastaan hänen vyötäisiinsä. \"Tuo\nmieshän on tappanut papin! Hän on tappanut papin, kuuletteko!\" toisti\nhän vakaumuksella, ikäänkuin olisi nyt saanut kiinni oikeasta\ntodistuskappaleesta.\n\n\"Se ei ole totta, suokoon teidän majesteettinne anteeksi\", vastasi\nRambouillet järkähtämättömän levollisesti.\n\n\"Ohoh! Ovathan todistukset selvät\", virkkoi kuningas äreästi.\n\n\"Mitä siihen tulee, sire\", vastasi seuralaiseni, \"jos syytös tarkottaa\nisä Antoinen murhaa, niin uskallan sanoa että siihen ei ole mitään\ntodistusta.\"\n\n\"Siinä te erehdytte!\" vasaasi kuningas. \"Kuulin sen omin korvin tänä\naamuna.\"\n\n\"Suvaitsisitteko, sire, kertoa millainen se oli?\" tiukkasi herra de\nRambouillet.\n\nMutta silloin katsoi marsalkka Retz tarpeelliseksi sekaantua\nkeskusteluun. \"Pitääkö meidän muuttaa hänen majesteettinsa huone\noikeussaliksi?\" virkkoi hän pehmeästi. Siihen saakka hän oli pysynyt\nvaiti, luottaen luultavasti siihen vaikutukseen minkä hän jo oli tehnyt\nkuninkaaseen.\n\nHerra de Rambouillet ei piitannut hänestä mitään.\n\n\"Mutta Bruhl\", sanoi kuningas, \"katsokaas, Bruhl sanoo...\"\n\n\"Bruhl!\" keskeytti toverini niin halveksivasti että kuningas säpsähti.\n\"Eihän toki teidän majesteettinne liene pannut arvoa sille mitä hän\nsanoo tästä herrasta?\"\n\nSaatuaan täten toistamiseen huomautuksen minun huostaani uskotuista\nasioista ja siitä kuinka edullista minun syrjäytymiseni olisi\nBruhlille, näytti kuningas ensin hämmentyneeltä ja sitten vihaiselta.\nHän purki kiintymyksensä pariin kiroukseen, lisäten lapsellisesti että\nme olimme kaikki pelkkää petturisakkia ja ettei hänellä ollut ketään\njohon hän voisi luottaa. Mutta toverini oli vihdoinkin koskettanut\noikeata kieltä, sillä kun kuningas vähän rauhottui, huitaisi hän\nsyrjään marsalkka Retzin vastalauseet ja käski nyrpeästi Rambouillet'n\nsanoa sanottavansa.\n\n\"Munkki surmattiin auringonlaskun tienoissa, sire\", vastasi\nRambouillet. \"Nyt voi sisarenpoikani, herra d'Agen, joka on tuolla\nesihuoneessa, kertoa teidän majesteetillenne että hän oli silloin tämän\nherran kanssa hänen asunnossaan, saapuen sinne noin tuntia ennen\nauringon laskua eilen illalla ja poistuen sieltä vasta tunti sen\njälkeen. Tietysti herra de Marsac voi silloin tuskin olla murhaaja, ja\nherra marsalkan täytyy kääntyä toiselle taholle jos hän haluaa kostoa.\"\n\n\"Oikeutta, hyvä herra, ei kostoa\", virkkoi marsalkka Retz synkin\nkatsein. Hänen teräväpiirteiset italialais-kasvonsa kätkivät hyvin\nhänen levottomuutensa, mutta hänen ruskealla poskellaan kiihkeästi\ntykyttävä pieni valtimo ilmaisi salaisuuden niille jotka hänet\ntunsivat. Hänellä oli näyteltävänä vaikeampi osa kuin hänen\nvastustajallaan, sillä Rambouillet'n kätten ollessa puhtaat tunsi Retz\nitsensä petturiksi, joka minä hetkenä hyvänsä saattoi tulla ilmi ja\nsaada rangaistuksensa.\n\n\"Kutsuttakoon herra d'Agen sisään\", sanoi Henrik lyhyesti.\n\n\"Ja jos teidän majesteettinne suvaitsee, niin myöskin herra Bruhl\",\nlisäsi Retz. \"Nimittäin jos te, sire, todellakin aiotte ottaa uudelleen\nkäsiteltäväksi asian, jota pidin jo ratkaistuna.\"\n\nKuningas nyökkäsi vastahakoisesti, pahantuulen poimut kasvoillaan.\nEpävarman katseensa, joka harvoin kohtasi hänen puhuttelemansa henkilön\nkatsetta, hän piti lattiaan tähdättynä, ja tämä teki vielä\nsilmäänpistävämmäksi sen etukumaran ryhdin, joka oli hänelle ominainen.\nHuoneessa oli seitsemän tai kahdeksan erinomaisen pientä koiraa, ja\nodottaessaan kutsumiaan henkilöitä hän potki milloin yhtä milloin\ntoista niistä vasuista joissa koirat olivat, ikäänkuin hän siten olisi\nkeventänyt pahaatuultaan.\n\nTodistajat saapuivat muutamien muitten henkilöitten seuraamina, niiden\njoukossa Neversin ja Mercoeurin herttuat, joitten tuli lähteä\nratsastamaan kuninkaan kanssa, ynnä herra de Crillon, joten huone tuli\njokseenkin täyteen. Molemmat herttuat kumarsivat virallisesti\nmarkiisille astuessaan hänen ohitseen, mutta ryhtyivät hiljaisella\näänellä keskustelemaan Retzin kanssa, joka näytti koettavan saada heitä\najamaan hänen puoltaan asiassa. He näyttivät kuitenkin kieltäytyvän,\nkohauttaen lyhyitä levättejään ikäänkuin asia olisi liian vähäpätöinen.\nCrillon taas huusi kovalla äänellä ja kiroten tahtovansa tietää mikä\noli kysymyksessä, ja kun se oli hänelle ilmotettu, kysyi nostettiinko\nkaikki tämä hälinä yhden kaljupään munkin takia.\n\nHenrik, jonka suopeus kaapua kohtaan oli hyvin tunnettu, heitti häneen\nvihaisen katseen, mutta tyytyi sanomaan tiukasti herra d'Agenille: \"No,\nhyvä herra, mitä te tiedätte tästä asiasta?\"\n\n\"Odottakaa hetkinen, sire\", huusi Rambouillet ennenkuin François ehti\nvastata. \"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, mutta te olette\nkuullut herra de Bruhlin kertomuksen. Uskallanko pyytää teiltä, sire,\nsitä suosionosotusta, että myöskin minun sallitaan se kuulla?\"\n\n\"Mitä?\" huudahti marsalkka Retz kiukkuisesti. \"Mekö tässä siis olemme\ntuomareita eikä hänen majesteettinsa? Lempo soikoon!\" jatkoi hän\nkiivaasti, \"mitä helkkarissa meillä on sen kanssa tekemistä? Taivaan\nnimessä, minä panen vastalauseeni...\"\n\n\"Niin, hyvä herra, ja mitä vastaan panette vastalauseenne?\" tikaisi\npuolustajani kääntyen häneen päin tuikean halveksivana.\n\n\"Hiljaa!\" huusi kuningas, joka oli kuunnellut melkein poissa\nsuunniltaan. \"Hiljaa! Herran tähden, arvoisat herrat\", jatkoi hän\nsilmäillen ympärillään olevaa piiriä kuninkaallista suuttumusta\nilmaisevin katsein, mikä todella ei tuottanut häpeää hänen kruunulleen,\n\"tehän unohdatte missä olette. Minä en tahdo tuollaista riitelemistä\nminun huoneessani tai muuallakaan. Kadotin Quélus'n ja Maugironin sillä\ntavalla, siinä on häviötä kylliksi, ja minä en tahdo sitä, sanon minä!\nHerra de Bruhl\", lisäsi hän seisoen suorassa ja näyttäen sinä hetkenä\nkaikkine maalineen ja korurihkamineenkin kuninkaalta, \"herra de Bruhl,\ntoistakaa kertomuksenne.\"\n\nOn helppo kuvitella millaisin tuntein minä kuuntelin tuota sanakiistaa.\nMieltäni raateli vuoroin toivo ja pelko sitä mukaa mikä puoli\nmilloinkin näytti pääsevän voitonpuolelle, ja nähtyäni yhtenä hetkenä\nedessäni vankityrmän kolkkouden, tunsin seuraavassa tuokiossa vapauden\nilman tuulahdusta, mikä ei milloinkaan ennen ollut tuntunut niin\nsuloiselta. Niin voimakkaat kuin nämä tunteet olivatkin, pääsi niistä\nvoitolle uteliaisuus silloin kuin kuulin Bruhlia kutsuttavan ja näin\nhänen astuvan esiin kuninkaan käskiessä. Tietäen että tämä mies oli\nitse syyllinen, ihmettelin millaisin kasvoin hän astuisi kaikkien\nnoitten katseitten eteen ja mistä häpeämättömyyden syvyydestä hän saisi\nrohkeutta tällaiseen esiintymiseen.\n\nMinun ei olisi kuitenkaan tarvinnut olla huolissani, sillä hän oli\ntäysin tilaisuuden tasalla. Hänen verevät kasvonsa ja läpitunkevat\nmustat silmänsä kohtasivat niin ystäväin kuin vihamiestenkin katseita\nrävähtämättä. Hän oli puettu hyvin ja hienosti, sysimusta tukkansa oli\nmuodinmukaisesti käherretty ja hän näytti samalla kertaa huolettomalta,\nkauniilta ja järkähtämättömältä. Joskin hänen tukevampi muotonsa\nvaikutti hiukan karkeahkolta, kun hän seisoi siinä herra d'Agenin\nrinnalla, joka oli täydellisen hovimiehen perikuva pilkusta pilkkuun,\nniin se meni rehellisyyden vaakamaljaan, sillä ihmiset ovat yleensä\ntaipuvaisia yhdistämään toisiinsa totuuden ja voiman.\n\n\"Minä en tiedä enempää kuin tämän, sire\", lausui hän levollisesti.\n\"Satuin kulkemaan tuomiokirkon esipihan poikki murhan tapahtuessa ja\nkuulin isä Antoinen huutavan. Hän huusi, ainoastaan kolme sanaa,\nkuoleman hädässä olevan ihmisen äänellä. Sanat olivat\" -- ja tässä\npuhuja katsahti minuun,-- \"Haa! Marsac! Apua!\"\n\n\"Todellakin!\"' virkkoi herra de Rambouillet katsahdettuaan lupaa\npyytäen kuninkaaseen. \"Ja oliko siinä kaikki? Ettekö nähnyt mitään?\"\n\nBruhl pudisti päätään. \"Oli liian pimeä\", sanoi hän.\n\n\"Ettekä kuullut mitään muuta?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Onko minun siis ymmärrettävä\", jatkoi markiisi hitaasti, \"että herra\nde Marsac vangitaan sentakia että pappi -- Herra olkoon hänen\nsielullensa armollinen! -- huusi häntä apuun?\"\n\n\"Apuun?\" huudahti Retz rajusti.\n\n\"Apuun?\" sanoi kuningas hämmästyneenä. Ja mitä hullunkurisin muutos\ntapahtui kaikkien kasvoilla. Kuningas oli ymmällä, Neversin herttua\nhymyili, Mercoeurin herttua nauroi ääneen. Crillon huusi meluavasti:\n\"Sukkela keksintö!\" ja enemmistö, joka ei halunnut muuta kuin arvata\nvoittavan puolueen, virnisteli leveästi tahtomattaankin.\n\nMutta se mikä kaikista muista tuntui sukkelalta sutkaukselta, teki\naivan toisenlaisen vaikutuksen marsalkka Retziin ja Bruhliin. Edellinen\ntuli harmista keltaiseksi ja oli vähällä tukehtua, jälkimäinen näytti\nniin tyrmistyneeltä ja säikähtyneeltä kuin olisi hänen syyllisyytensä\ntullut sinä hetkenä ilmi. Saatuaan munkin äänensävystä -- mikä\nvarmaankin oli kaikunut hänen korvissaan ukkosen jyrinänä -- sen\nvakuutuksen, että nimeni lausuminen oli sellaisen henkilön syytöshuuto,\njoka luuli minua murhaajakseen, oli hän päättänyt kertoa paljaan\ntotuuden, ajattelematta että nuo hänelle niin selvät sanat voisivat\ntoistettuina saada toisenlaisen merkityksen.\n\n\"Sanat tuntuvat todellakin kaksimielisiltä\", mutisi Henrik.\n\n\"Mutta Marsac hänet tappoi\", huusi Retz raivoissaan.\n\n\"Siitä juuri odotamme jotakin todistusta\", vastasi puolustajani\nsäveästi.\n\nMarsalkka katsoi avuttomana Neversiin ja Mercoeuriin, jotka\ntavallisesti pitivät hänen puoltansa; mutta tätä tilaisuutta varten ei\nnäitä herroja ollut nähtävästi valmistettu. He vain pudistivat päätään\nja hymyilivät. Syntyi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kaikki\nkatsoivat uteliaina Bruhliin, joka ei voinut salata pettymystään.\nSilloin astui esiin herra d'Agen.\n\n\"Jos teidän majesteettinne sallii\", sanoi hän häijyn hymyn häivähtäessä\nhänen kauniilla kasvoillaan -- olin usein pannut merkille hänen\nerinomaisen vastenmielisyytensä Bruhlia kohtaan, ymmärtämättä mistä se\njohtui -- \"niin luulen voivani esittää painavamman todistuksen kuin se\nminkä herra de Bruhl niin suurella vilpittömyydellä on tyytynyt tuomaan\nesiin.\" Sitten hän jatkoi, todentaen että hänellä oli ollut kunnia olla\nminun seurassani murhan tapahtuessa, ja hän lisäsi sitäpaitsi niin\nmonta yksityiskohtaa että syyttömyyteni tuli tyydyttävästi todistetuksi\njokaiselle selväjärkiselle ihmiselle.\n\nKuningas nyökkäsi. \"Se ratkaisee asian\", lausui hän helpotuksesta\nhuoahtaen. \"Kai tekin olette sitä mieltä, Mercoeur, vai kuinka? No\nniin. Villequier, pitäkää huoli että herra de Marsacia koskeva määräys\nperuutetaan.\"\n\nMarsalkka Retz ei voinut hillitä kiukkuaan kuullessaan tämän\nmääräyksen. \"Tätä mukaa\", huusi hän rajusti, \"ei meille jää kohta\nmontakaan pappia! Me olemme saaneet huonon maineen Blois'ssa nytkin\njo!\"\n\nHetken ajan pidätti jokainen läsnäoleva henkeään, kun kuninkaan silmät\nleimahtivat tästä rohkeasta viittauksesta herttua Guisen ja hänen\nveljensä kardinaalin murhaan. Mutta onnettomuudekseen osui Henrik\nolemaan anteeksiantavainen aina väärässä paikassa ja ankara silloin\nkuin ankaruus oli joko epäoikeutettua tai epäviisasta. Hän malttoi\nmielensä tahdonponnistuksella ja kosti ainoastaan jättämällä kutsumatta\nvapisevana seisovan marsalkan ratsastusretkelleen.\n\nSeurue hajaantui hiukan kiihtyneessä tilassa. Minä seisoin toisella\npuolella herra d'Agenin kanssa, kun kuningas lähimpine seurueineen\npoistui huoneesta, ja niin hämilläni kuin olinkin ottaessani vastaan\nkohteliaita onnitteluja useilta, jotka yhtä hyväntahtoisina olisivat\nnähneet minut hirtettävän, ei minulta kuitenkaan jäänyt huomaamatta\nettä jotain oli tekeillä Bruhlin ja Retzin kesken, jotka seisoivat\nerillään keskustellen matalalla äänellä. Siksipä minua ei\nkummastuttanut kun Bruhl raivautui esihuoneen täyttävän tungoksen läpi\nminua kohti ja syvään kumartaen pyysi saada puhua jonkun sanan\nkanssani.\n\n\"Kernaasti\", sanoin minä katsoen häneen tutkivasti, sillä minä tiesin\nhänen olevan sekä kavalan että riidanhaluisen. \"Puhukaa vain.\"\n\n\"Te olette tehnyt tuumani tyhjäksi kerta toisensa jälkeen\", lausui hän\näänellä joka värisi hiukan, samoinkuin hänen sormensakin, joilla hän\nsiveli vahattuja viiksiään, \"Meidän välillämme ei tarvita sanoja. Minä\ntulen huomenna puolenpäivän aikaan yhden kumppanin kanssa Chavernyn\nsillalle, joka on penikulman päässä täältä. Se on asumatonta seutua.\nEhkä teitäkin huvittaa ratsastaa sen kautta jonkun ystävänne kanssa?\"\n\n\"Siitä voitte olla varma\", vastasin minä kumartaen syvään ja tuntien\nkiitollisuutta siitä että asia lopultakin tuli rehellisesti ja\navoimesti ratkaistavaksi. \"Olen saapuva sinne -- ja omassa\npersoonassani. Sillä eilis-iltainen sijaiseni\", lisäsin, katsoen häntä\nkiinteästi kasvoihin, \"tuntuu olleen hiukan kovaonninen.\"\n\n\n\n\nXXI. Kaksi naista.\n\n\nKohteliaisuuden vuoksi ja osottaakseni kiitollisuuttani saatoin herra\nde Rambouillet'ta hänen asuntoonsa ja näin että hän oli yhtä\ntyytyväinen itseensä ja siis minuunkin, kuin minä olin häneen. Sillä\nkertaa minä tosiaan melkein rakastin häntä, ja varmasti hän olikin\nmies, jolla oli ylevä ja isänmaallinen mieli ynnä taito ja käytös\nsamanveroiset. Mutta häneltä puuttui se luonteen miellyttävyys ja\nmyötätunnon herättämisen voima, joka antoi de Rosnyn ja Navarran\nkuninkaan kaltaisille miehille heidän erikoisen viehätyksensä; vaikka\nsen jälkeen mitä edellisessä luvussa olen hänestä kertonut, ei minun\nkieleni sovi puhua hänestä pahaa. Ja joka tapauksessa hän oli hyvä\nmies.\n\nKun vihdoinkin saavuin asuntooni, odotti minua siellä yllätys\nkirjelipun muodossa, joka oli juuri saapunut eikä kukaan tiennyt miten.\nJoskin sen tulotapa oli salaperäinen, oli sen sisältö kuitenkin lyhyt\nja riittävän selvä, sillä se kuului näin: \"_Arvoisa herra! Jos tulette\ntapaamaan minua kolme tuntia puolenpäivän jälkeen Pienten Sisarten\ntalon edustalla olevaan puistoon, niin teette palveluksen sekä\nitsellenne että allekirjoittaneelle. Marie de Bruhl_.\"\n\nSiinä oli kaikki mitä tuo naisen käsialalla kirjotettu lippu sisälsi,\nmutta silti oli siinä kylliksi saattamaan minut ymmälle. Simon, joka\noli ilmaissut mitä vilpittömintä iloa pelastumiseni johdosta, olisi\ntahtonut minua menettelemään sen suhteen samalla tavalla kuin\ntuomiokirkon esipihalle kutsuvaan sanomaan nähden, nimittäin jättämään\nsen kokonaan huomioonottamatta. Mutta minä olin eri mieltä, ja\nvarsinkin kolmesta syystä: ensiksikin oli kutsu suora ja avonainen,\nlisäksi oli aika varhainen ja paikka liian julkinen sopiakseen\nväkivallan näyttämöksi, vaikkakin hyvin sovelias sellaiseen kohtaukseen\nmihin ei ollut tarkotus kutsua koko maailmaa. Päälle päätteeksi oli\npuisto vain noin nuolenkantaman päässä asunnostani, vaikkakin toisella\npuolen St. Denys-katua.\n\nSitäpaitsi saatoin ymmärtää montakin syytä, jotka voivat vaatia rouva\nde Bruhlia tapaamaan minua, ja jotkut niistä koskivat minua sangen\nläheltä. Senvuoksi olin välittämättä Simonin varotuksista ja läksin\nmääräaikana paikalle, joka oli pieni, siisti alue vähän syrjässä St.\nDenys-kadulta, mistä kapea käytävä johti sinne. Se oli miellyttävä,\nmietiskelyyn sopiva paikka, jonka yhdellä puolella vain kohosi Pienten\nSisarten talo, missä, kuten jälkeenpäin arvasin, rouva de Bruhl varmaan\noli minua odottanut, sillä puisto oli siihen tullessani tyhjä ja\nkuitenkin hän hetken perästä seisoi vieressäni, vaikka kadulta ei\nketään sinne tullut. Hänellä oli naamio kasvoillaan ja pitkä viitta\nyllään. Tuo kaunis tukka ja suloiset kasvot, jotka ensi kohtauksessamme\nolivat herättäneet minussa niin suurta ihailua, olivat nyt piilossa,\nmutta hänen vartalostaan ja ryhdistään näin kuitenkin siksi paljon että\ntunsin hänet varmasti rouva de Bruhliksi.\n\nHän puhkesi puhumaan katkeroituneella äänellä, mikä ei ollutkaan\nminulle aivan aavistamatonta.\n\n\"No, hyvä herra\", huudahti hän harmista väräjävällä äänellä, \"oletteko\nnyt tyytyväinen työhönne?\"\n\nOlin odottanut tätä ja siksi oli minulla vastaus valmiina, \"En voi\nkäsittää, arvoisa rouva\", sanoin minä, \"että minulla olisi syytä\nsoimata itseäni. Mutta olkoon se asia kuinka hyvänsä, niin uskon\nkuitenkin että te olette kutsunut minua jossakin paremmassa\ntarkotuksessa kuin moittiaksenne minua toisen virheestä, vaikkakin se\ntuli päivänvaloon minun sanaini kautta.\"\n\n\"Minkätähden häväisitte minua julkisesti?\" vastasi hän vieden\nnenäliinan huulilleen ja vetäisten sen jälleen takaisin kiivaalla\neleellä.\n\n\"Arvoisa rouva\", sanoin minä maltillisesti: -- tunsin syvää sääliä\nhäntä kohtaan, \"ajatelkaa hiukan kuinka suuren vääryyden puolisonne\nminulle teki ja kuinka pientä ja mitätöntä sen rinnalla oli se mitä\nminä tein hänelle vuorostani.\"\n\n\"Hänelle!\" huudahti hän niin rajusti että minä säpsähdin. \"Minulle te\nsen teitte -- minulle! Mitä minä olin tehnyt, että teidän piti tuolla\ntavoin saattaa minut alttiiksi niitten naurulle, jotka eivät tunne\nsääliä, ja yhtä armottoman ihmisen vihalle? Mitä olin tehnyt, hyvä\nherra!\"\n\nMinä pudistin päätäni surullisena. \"Siinä suhteessa myönnän olevani\nteille hyvityksen velassa\", vastasin minä, \"ja minä tahdon sitä antaa\nteille, jos se suinkin on minun vallassani. Niin, tahdonpa sanoa\nenemmänkin\", jatkoin minä, sillä hänen äänensä väre oli koskenut\nsydämeeni. \"Yhdessä kohdassa väärensin asiaa saattaen teidän miehenne\nhuonompaan valoon. Uskon rehellisesti ettei hän ryöstänyt minun\nhuostassani olevaa naista rakkaudesta häntä kohtaan, vaan\nvaltiollisista syistä ja toisen henkilön välikappaleena.\"\n\nHänen silmänsä suurenivat. \"Mitä?\" huusi hän. \"Sanokaa se vielä kerta!\"\n\nTehtyäni niin kuin hän tahtoi tempaisi hän pois naamionsa ja tuijotti\nkasvoihini jännittynein katsein ja huulet raollaan. Silloin näin kuinka\nhän oli muuttunut näinä muutamina päivinä -- kuinka kalpeat ja\nriutuneet olivat hänen poskensa ja kuinka tummat renkaat ympäröivät\nhänen silmiään. \"Voitteko vannoa sen?\" sanoi hän vihdoin puhuen\ntavattoman kiihkeästi ja laskien kiihtymyksestä vapisevan kätensä\nkäsivarrelleni. \"Voitteko vannoa sen?\"\n\n\"Se on totta\", vastasin minä vakavasti. Olisin voinut lisätä että tuon\ntapahtuman jälkeen hänen miehensä oli kohdellut neitiä tavalla mikä\nsaattoi hänet pelkäämään pahinta. Mutta jätin sen sanomatta, tuntien\nettei velvollisuuteeni kuulunut mennä kajoamaan puolisoitten välisiin\nsuhteisiin.\n\nHän risti kätensä ja katsoi jonkun aikaa hartaasti ylöspäin, ikäänkuin\nkiittäen taivasta, samalla kuin se terveyden ja hempeyden väri, jota\nniin kovin olin ihaillut, palasi ja kirkasti hänen kasvojaan\nihmeellisesti. Hän näytti todellakin sillä hetkellä kokonaan toiseksi\nmuuttuneelta. Hänen sinisilmänsä täyttyivät kyynelillä, hänen huulensa\nliikkuivat; enkä ole milloinkaan nähnyt mitään, mikä siinä määrässä\nolisi muistuttanut katolilaisten palvomaa Neitsyt Mariaa, kuin rouva de\nBruhl silloin.\n\nMutta muutos oli yhtä ohimenevä kuin ihanakin. Yhdessä tuokiossa hän\nnäytti lysähtävän kokoon. Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihkaisi,\nja minä näin kyynelten, joita hän turhaan koetti pidättää, tippuvan\nhänen sormiensa lomitse. \"Liian myöhäistä!\" mutisi hän niin\ntuskallisella äänellä että se viilsi sydäntäni. \"Voi, te ryöstitte\nminulta miehen ja annoitte minulle takaisin toisen. Minä tunnen hänet\nnyt sellaisena kuin hän on. Jollei hän rakastanut häntä silloin, niin\nrakastaa hän nyt. Se on liian myöhäistä!\"\n\nHän näytti niin voipuneelta että minä autoin hänet muutamien askelien\npäähän muurin vieressä olevalle penkille; ja minun täytyy myöntää että\nminun oli hyvin vaikea pysyä sen kunnioittavan huomaavaisuuden\nrajoissa, mitä hänen tilansa ja minun velvollisuuteni vaativat. Puhua\nlohduttavasti hänen puolisonsa käytöksestä oli mahdotonta, ja\nkunniantuntoni, vaikkakin se oli kovalla koetuksella, ei sallinut minun\nkoettaa lohduttaa häntä jättämällä puolison kokonaan syrjään.\n\nVihdoin hän toipui ja pannen naamion jälleen kasvoilleen virkkoi\nhätäisesti että hänellä oli vielä jotakin sanottavaa minulle. \"Te\nolette kohdellut minua kunnianmiehen tavoin\", jatkoi hän, \"ja vaikka\nminulla ei olisi syytä muuhun kuin vihaan teitä kohtaan, niin sanon\nvuorostani: olkaa varuillanne! Te pelastuitte eilen illalla -- minä\ntiedän kaikki, sillä se samettiruusuke, jota hän käytti syöttinä, oli\nminun tekemäni -- minä olin aikonut käyttää sitä saadakseni toimeen\ntämän kohtauksen. Mutta hänen keinonsa eivät ole vielä lopussa. Olkaa\nsentähden varuillanne.\"\n\nMieleeni johtui huomispäiväksi Bruhlin kanssa tekemäni sopimus,\nmutta tyydyin vain kiittämään häntä, sanoen kumartuessani hänen\nkätensä ylitse, jonka hän ojensi minulle jäähyväisiksi: \"Kiitän\nteitä, arvoisa rouva. Kiitän teitä sekä varotuksestanne että\nanteeksiantavaisuudestanne.\"\n\nTaivuttaen kylmästi päätään hän veti kätensä pois. Samassa tuokiossa\nnäin, kohottaessani jälleen katseeni, jotakin mikä hetkeksi naulitsi\nminut paikalleni. St. Denys-kadulle johtavan käytävän suulla seisoi\nkaksi ihmistä meitä katsellen. Toinen oli Simon Fleix ja toinen,\nnaamioitu nainen, hiukan keskikokoa pienempi ja ratsastuspukuun puettu,\noli neiti de la Vire!\n\nMinä tunsin hänet paikalla. Mutta sitä kevennystä, jota tunsin\nnähdessäni hänen saapuneen turvallisesti Blois'han, himmensi\npaheksuminen siitä että Simon oli kyllin varomaton näytelläkseen häntä\ntarpeettomasti kaupungin kaduilla. Tunsin jonkun verran hämmennystä\nomastakin puolestani, sillä enhän voinut sanoa kuinka kauan hän ja\nhänen saattajansa olivat olleet minua katselemassa. Ja nämä tunteet\nlisääntyivät vielä, kun käännyttyäni kumartamaan lopulliset jäähyväiset\nrouva de Bruhlille katsahdin jälleen käytävään päin ja näin että neiti\nja hänen saattajansa olivat poistuneet. Niin malttamaton kuin olinkin,\nen tahtonut aiheuttaa sellaista käsitystä että olisin jättänyt rouvan\ntöykeästi tai tunteettomasti hänen osotettuaan minulle sellaista\nhuomaavaisuutta omassa surussaan, ja siksi odotinkin paljastetuin päin\nkunnes hän oli hävinnyt \"Pienten Sisarten\" luostarin sisäpuolelle.\nSitten lähdin innokkaana rientämään asuntoani kohti, arvellen voivani\nvielä saavuttaa neidin ennenkuin hän ehtisi sisälle. Minun oli\nkuitenkin kohdattava vielä yksi vaikkakin hyvin laatuisa viivyke.\nAstuessani St. Denys-kadulta omalle hiljaiselle kadulleni kuulin\nnimeäni huudettavan ja katsahtaessani taakseni näin herra de\nRambouillet'n tallimestarin, joka nautti herransa puolelta suurta\nluottamusta, juoksevan jälessäni. Hän toi isännältään sanaa, jolle hän\npyysi minun antamaan mitä suurimman painon.\n\n\"Markiisi ei tahtonut lähettää sitä kirjotettuna\", jatkoi hän\nvetäen minut sivulle muutamaan nurkkaan, missä olimme tarpeeksi\nhuomaamattomina, \"vaan hän antoi minun opetella sen ulkoa. 'Sano herra\nde Marsacille', sanoi hän, 'että se, mitä varten hänet jätettiin\nBlois'han, on tehtävä pian tai sitten ei ollenkaan. Jotakin on tekeillä\ntoisessa leirissä, en tiedä varmaan mitä. Mutta nyt on aika lyödä\nnaulan päähän. Minä tunnen hänen intonsa ja luotan häneen.'\"\n\nTuntia aikaisemmin olisin kuunnellut tätä viestiä vakavin epäilyksin ja\npahoin aavistuksin. Nyt, kun tiesin neidin saapuneen, lähetin\nRambouillet'lle vastaviestin samassa äänilajissa, ja eroten\nkohteliaasti Bertramista, jota pidin hyvin kunnioitusta ansaitsevana\nmiehenä, kiiruhdin asuntooni tuntien riemua ajatellessani että hetki ja\nhenkilö olivat vihdoinkin tulleet ja että ennen seuraavan päivän\nkoittoa saatoin toivoa, jos kaikki hyvin kävi, voivani suorittaa Rosnyn\nminulle uskoman tehtävän itselleni kunniaksi ja toisille hyödyksi.\n\nEn voi kieltää että tähän tunteeseen sekottui joku määrä jännitystä,\nminkä aiheutti ajatus neidin pikaisesta jälleennäkemisestä. Noustessani\nylös portaita koetin loihtia eteeni hänen kasvojensa ilmeen juuri\nsellaisena, kuin olin ne viimeksi nähnyt hänen kurottuessaan ikkunasta\nRosnyssa, siinä tarkotuksessa että saisin siitä jotain johtonuoraa\ntulevaan käyttäytymiseeni ja joutuisin vähemmän alttiiksi tarttumaan\nnuoren tytön keimailun pauloihin. Mutta en päässyt nyt enempää kuin\nsilloinkaan minkäänlaiseen tyydyttävään tai varmaan johtopäätökseen,\nvaan tunsin ainoastaan uudelleen hänen siinä tilaisuudessa minulle\nlahjottamansa samettisolmukkeen kadottamisen aiheuttamaa surua.\n\nKoputin hänelle varaamieni huoneitten ovelle, jotka olivat kerrosta\nalempana kuin omani, mutta en saanut vastausta. Otaksuen että Simon oli\nvienyt hänet yläkertaan nousin kiiruusti sinne, epäilemättä lainkaan\netten tapaisi häntä siellä. Mutta kuvitelkaa hämmästystäni ja\npettymystäni, kun huomasin tämänkin huoneen tyhjäksi, lukuunottamatta\nRambouillet'n minulle lainaamaa lakeijaa!\n\n\"Missä he ovat?\" kysyin mieheltä puhuen terävästi ja seisoen käsi\novenkahvassa,\n\n\"Nainen ja hänen seuranaisensako?\" kysyi hän astuen esiin.\n\n\"Niin, niin!\" huusin kärsimättömästi, äkillisen pelon väräyttäessä\nsydäntäni.\n\n\"Hän meni ulos heti saavuttuaan Simon Fleix'n kanssa eikä ole vielä\ntullut takaisin\", vastasi hän.\n\nSanat olivat tuskin päässeet hänen suustaan, kun kuulin useampia\nhenkilöitä tulevan alhaalla olevaan käytävään ja alkavan nousta\nportaita ylös. Otaksuin varmasti että neiti ja poika olivat tulleet\ntoista tietä ja viipyneet jollakin tavoin, ja helpotuksesta huoahtaen\nkäännyin ottaakseni heidät vastaan, Mutta kun henkilöt, joitten\naskeleet olin kuullut, tulivat esiin, näinkin vain Rosnyn\ntallimestarin, yhtä varmana, tukevana ja pirteäkatseisena kuin ainakin,\nynnä kaksi asestettua palvelijaa.\n\n\n\n\nXXII. \"Nainen säätää.\"\n\n\nHeti kun tallimestari astui jalkansa ylimmälle pykälälle, menin häntä\nvastaan. \"Missä on herrattarenne, mies?\" sanoin minä. \"Missä on neiti\nde la Vire? Sanokaa joutuin mitä olette hänelle tehnyt!\"\n\nHänen naamansa piteni sanomattomasti. \"Missäkö hän on?\" vastasi hän,\nhäilyen hämmästyksen ja levottomuuden vaiheilla äkillisen hyökkäykseni\njohdosta. \"Täällä hänen pitäisi olla. Jätin hänet tänne ei täyttä\ntuntiakaan sitten. Hyvänen aika! Eikö hän sitten ole täällä nyt?\"\n\nHänen levottomuutensa sai minun levottomuuteni kasvamaan\nkymmenkertaiseksi. \"Ei!\" huusin minä. \"Hän ei ole! Hän on nyt poissa!\nJa te -- minkä lemmon takia teidän tarvitsi jättää hänet tänne yksinään\nja suojattomana? Sanokaa minulle se!\"\n\nHän nojasi suojakaiteeseen koettamattakaan puolustaa itseään ja oli\näkillisen kauhunsa vallassa aivan toisennäköinen kuin se pirteä ja\nuljas mies, joka oli noussut ylös portaita kaksi minuuttia aikaisemmin.\n\"Minä olin hullu\", voihki hän. \"Näin teidän Simoninne olevan täällä; ja\nFanchette, joka on kyllä miehen veroinen hänkin, oli myöskin\nherrattarensa kanssa. Ja minä menin toimittamaan hevosia talliin. En\naavistanut mitään pahaa. Ja nyt -- herra Jumala!\" lisäsi hän oikaisten\nitsensä suoraksi kasvonpiirteittensä käydessä jäykiksi ja synkiksi --\n\"minä olen mennyt mies! Herrani ei ikinä anna minulle anteeksi!\"\n\n\"Tulitteko suoraan tänne?\" sanoin minä, muistaen että kun kaikki lukuun\notettiin, ei hänen vikansa ollut suurempi kuin minun eräässä\naikaisemmassa tilaisuudessa.\n\n\"Me menimme ensin herra de Rosnyn asunnolle\", vastasi hän, \"missä\nsaimme teidän sananne, jonka mukaan meidän oli tultava tänne. Ja me\ntulimme heti laskeutumatta edes satulastakaan.\"\n\n\"Neiti on ehkä mennyt takaisin ja on siellä\", sanoin minä.\n\n\"Se on mahdollista. Jääkää tänne ja pitäkää tarkkaa vaaria, niin minä\nmenen katsomaan. Toinen miehistänne tulkoon mukaani.\"\n\nHän lausahti myöntävästi, ollen mies joka oli yhtä kernas ottamaan\nvastaan kuin antamaankin määräyksiä, ja tällä kertaa kiitollinen\njokaisesta esityksestä mikä tarjosi toivoa neidin turvallisuudesta.\nHänen valitsemansa palvelijan seuraamana juoksin alas portaita ja olin\nsamassa tuokiossa rientämässä St. Denys-katua pitkin. Päivä alkoi\nhämärtää. Kapeilla kaduilla ja kujilla oli jo melkein pimeä, mutta\nkaupungin asukkaissa, joita oli suuri joukko maleksimassa ulkona tai\nhaastelemassa talojen ovilla, saatoin huomata saman jännityksen ilmeen\nkuin aamullakin. Niin kuumeisen levottomuuden vallassa kuin olinkin, ei\nminulta jäänyt huomaamatta kaikkien kasvoilla asuva huolestunut\nvakavuus, mutta kun otaksuin sen johtuvan kuninkaan lähestyvästä\npoismuuttamisesta ja lisäksi olin huolella siitä etteivät ne, joita\netsimme, huomaamattani menisi ohitsemme väen vilskeessä, niin en sitä\npaljon ajatellut. Viiden minuutin perästä olimme de Rosnyn asunnolla.\nKoputin ovelle malttamattomana ja tuntematta paljonkaan menestyksen\ntoivoa. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun ovi melkein samassa aukeni ja\nminä näin edessäni Simon Fleix'n!\n\nHuomatessaan kuka tulija oli hän horjahti taaksepäin kauhistunein\nkasvoin ja peräytyi seinään asti käsi kohotettuna.\n\n\"Sinä heittiö!\" huudahdin minä voiden vaivoin hillitä itseäni. \"Sano\nminulle heti paikalla missä neiti de la Vire on! Taikka, taivaan\nnimessä, minä unohdan mitä äitini oli sinulle velkaa ja hävitän sinut!\"\n\nTuokion hän tuijotti minuun pahasisuisesti irvillä ikenin, ikäänkuin\naikoisi kieltäytyä -- ja tehdä vielä enemmänkin. Sitten hän malttoi\nmielensä ja kohottaen kättään viittasi ynseästi ylöspäin. \"Mene\nedelläni ja koputa ovelle\", sanoin minä, taputtaen tarkottavasti\ntikarini kahvaa.\n\nEsiintymistapani pelottamana hän totteli ja johti meidät siihen\nhuoneeseen, missä herra de Rambouillet oli yllättänyt meidät eräässä\naikaisemmassa tilaisuudessa. Ovella hän pysähtyi ja koputti hiljaa,\njolloin terävä ääni sisäpuolelta käski meidän astua sisään. Minä\nkohotin salvan ja noudatin kehotusta, sulkien oven jälkeeni.\n\nNeiti istui, ratsastuspuku vielä yllään, tuolilla lieden edessä, missä\nvasta sytytetty valkea ratisi ja savusi. Hän istui selin minuun eikä\nkääntynyt sisäänastuessani, vaan leikki yhä välinpitämättömän näköisenä\nhelmassaan viruvan naamion nauhoilla. Fanchette seisoi hänen takanaan\nsuorana kuin tukki, kyynärpäät pontevasti sivuilla ja kädet ristissä,\nsellaisessa asennossa että saatoin arvata hänen juuri lausuneen ankaran\ntyytymättömyytensä herrattarensa viimeisen oikun johdosta ja\nerittäinkin siitä varomattomuudesta millä neiti liikkui julkisesti\nulkosalla niin pätemättömän vartian kuin Simonin kanssa sellaisessa\npaikassa missä hän jo oli saanut niin paljon kärsiä. Tätä havaintoani\nvahvisti se, että naisen ankara ilme kirkastui kun hän näki minut,\nvaikkakin se ynseä päännyökkäys, minkä hän soi minulle tervehdykseksi,\nei suinkaan näyttänyt osottavan suosiota tai hyväntahtoisuutta. Hän\nkosketti kuitenkin herratartaan olkapäähän ja sanoi: \"Herra de Marsac\non täällä.\"\n\nNeiti käänsi päätään ja katsoi minuun välinpitämättömästi, siirtämättä\ntuoliaan tai liikuttamatta jalkaansa, jota hän lämmitteli. \"Hyvää\niltaa\", virkkoi hän.\n\nTervehdys tuntui niin lyhyeltä ja jokapäiväiseltä, jättäen\nhuomioonottamatta niin hyvin sen tuskan ja levottomuuden, minkä hän\njuuri oli minulle tuottanut, kuin sen tärkeän päämäärän jonka takia\nolimme täällä -- puhumattakaan omituisesta eroamisestamme, jonka hän\nvarmaan muisti yhtä hyvin kuin minäkin -- että edeltäpäin valmistamani\nsanat kuolivat huulilleni ja minä tuijotin häneen vilpittömän\nhämmentyneenä. Hänen pienet kasvonsa olivat, huulia lukuunottamatta,\nkokonaan kalpeat. Otsa oli synkkä, katse oli tyly samalla kuin\nväsynyt. Eivätkä ainoastaan sanat jääneet minulta sanomatta, vaan\nsuuttumuksenikin hävisi; noustuani portaita ylös valmiina torumaan,\ntunsin yhtäkkiä -- huolimatta uudesta levätistäni ja huotrastani,\nvirastani ja hovimaineestani -- samaa vanhuuden, ränstyneisyyden ja\nköyhyyden tunnetta, jota hänen läsnäolonsa oli vaikuttanut minussa\nalunpitäen. Mutisin: \"Hyvää iltaa, neiti\", ja sen enempää en saanut\nsanotuksi -- minä, joka olin säikäyttänyt vahvan Maignanin\npahanpäiväiseksi juuri vähäistä ennen!\n\nHän nähtävästi huomasi minkä vaikutuksen hän minuun teki, sillä hän\npitkitti vielä jonkun aikaa hämillesaattavaa äänettömyyttään. Viimein\nhän virkkoi jäykästi: \"Ehkä herra de Marsac haluaa istua, Fanchette.\nVie hänelle tuoli. Pelkään kuitenkin että hänen hovissa saavuttamansa\nmenestyksen jälkeen vastaanottomme tuntuu hänestä hieman kylmältä.\nMutta mehän olemme vain maalaisia\", lisäsi hän heittäen syrjäkatseen\nminuun, harmin välähdys silmissään.\n\nMinä kiitin häntä kurkku karheana, sanoen etten voinut istua, koska\nminulla ei ollut aikaa viipyä. \"Simon Fleix\", jatkoin sitten, saaden\nvaivoin ääneni kulkemaan, \"näyttää tuottaneen teille turhaa vaivaa\nsaattamalla teidät tänne, sen sijaan että olisi ilmottanut minun\nvalmistaneen huoneen teitä varten omassa asunnossani.\"\n\n\"Ei se ollut Simon Fleix'n syy\", vastasi hän lyhyesti. \"Minä pidän\nenemmän näistä huoneista. Ne ovat mukavammat.\"\n\n\"Ne ovat ehkä mukavammat\", pitkitin minä nöyrästi, \"mutta minun on\najateltava turvallisuutta, niinkuin tiedätte, arvoisa neiti. Minun\ntalossani on pätevä vartio, ja siellä voin vastata siitä ettei teille\ntapahdu mitään vahinkoa.\"\n\n\"Voitte lähettää varttanne tänne\", sanoi hän kuninkaallisin ilmein.\n\n\"Mutta, neiti...\"\n\n\"Eikö se riitä, kun minä olen sanonut pitäväni enemmän näistä\nhuoneista?\" vastasi hän terävästi antaen naamion pudota helmaansa ja\nkääntyen katsomaan minuun peittelemättömällä vastenmielisyydellä.\n\"Oletteko kuuro, hyvä herra? Sallikaa minun sanoa etten minä ole\nväittelytuulella. Minä olen väsynyt ratsastamisesta. Minä pidän enemmän\nnäistä huoneista ja sillä hyvä!\"\n\nHän lausui nämä sanat mitä jyrkimmän päättäväisellä äänellä, mutta sen\nrinnalla saattoi hänen teennäisen välinpitämättömyytensä verhon alta\nhuomata, että hän tunsi häijyä nautintoa voidessaan täten tehdä\ntyhjäksi toivomukseni. Tunsin että tässä oli kysymyksessä kosto,\nvieläpä mahdollisimman ärsyttävällä tavalla tarjottuna. Mutta samalla\nkun tuo lapsellinen ja pahankurinen uppiniskaisuus nostatti\nsuuttumustani, karkotti se hänen läsnäolonsa aiheuttaman omituisen\nujouden ja muistutti minulle velvollisuuksiani.\n\n\"Neiti\", lausuin minä lujasti katsoen häneen vakavin kasvoin, \"suokaa\nanteeksi jos puhun suoraan. Nyt ei ole aika lapsetella. Ne miehet,\njoitten käsistä kerran pelastuitte, ovat yhtä kiihkeitä nytkin ja vielä\nepätoivoisemman rohkeita. Heillä arvattavasti on tällä hetkellä jo\ntieto teidän tulostanne. Tehkää siis niinkuin pyydän, kehotan ja\nrukoilen teitä tekemään. Muuten voi käydä niin, että minulta tällä\nkertaa puuttuu voimaa pelastaa teitä, vaikka tahtoa ei koskaan tule\npuuttumaan.\"\n\nVälittämättä vähääkään siitä mitä puhuin, hän katsoi minua silmiin --\nsillä olin nyt siirtynyt hänen viereensä -- pahanjuonisesti hymyillen.\n\"Te olette todellakin suuresti kehittynyt käytöstavoiltanne sitten\nviime näkemän\", virkkoi hän.\n\n\"Mitä te tarkotatte?\" kysyin minä hämmästyneenä.\n\n\"Sitä mitä sanonkin\", vastasi hän nenäkkäästi. \"Mutta olihan se\nodotettavissakin.\"\n\n\"Onneton ihminen!\" huusin minä tuon ajattoman pilkanteon miltei\nsietämättömiin ärsyttämänä. \"Ettekö tahdo ajatella vakavasti ennenkuin\nolette tuhonnut meidät ja itsenne? Minä sanon, ettei tämä talo ole\nteille turvallinen! Se ei ole turvallinen minullekaan! Minä en voi\ntuoda tänne miehiäni, sillä täällä ei ole niille tilaa. Jos teillä on\nhiukkasenkaan järkevyyttä, kiitollisuutta, niin...\"\n\n\"Kiitollisuutta!\" huudahti hän, huiskutellen naamiota verkalleen\nedestakaisin nauhasta ja katsoen minuun ikäänkuin minun kiihtymykseni\nhuvittaisi häntä. \"Kiitollisuutta -- se on hyvin kaunis sana ja\nmerkitsee paljon; mutta se on niitä varten, jotka palvelevat meitä\nuskollisesti, herra de Marsac, eikä muita varten. Minulle on kerrottu\nettä te saatte niin paljon suosionosotuksia ja menestytte niin hyvin\nhovissa, etten minä ole oikeutettukaan vaatimaan itselleni\njakamattomina teidän palveluksianne.\"\n\n\"Mutta, neiti...\" sanoin minä matalalla äänellä. Ja siihen pysähdyin.\nEn uskaltanut jatkaa.\n\n\"No niin\", vastasi hän katsahtaen minuun hetken äänettömyyden jälkeen\nja lakaten yhtäkkiä leikkimästä naamiollaan, \"mitä tahdotte sanoa?\"\n\n\"Te puhutte suosionosotuksista\", jatkoin minä vaivalloisesti. \"En ole\nsaanut sellaisia naisen kädestä kuin yhden ainoan kerran. Sen sain\nRosnyssa ja teidän kädestänne.\"\n\n\"Minunko kädestäni?\" vastasi hän hämmästyneen näköisenä.\n\n\"Niin juuri, neiti.\"\n\n\"Teille on sattunut jokin kummallinen erehdys\", vastasi hän\nkohentautuen ja katsoen minuun välinpitämättömästi. \"En ole koskaan\nantanut teille suosionosotusta.\"\n\nMinä kumarsin syvään. \"Jos sanotte ettette ole antanut, niin se\nriittää\", vastasin.\n\n\"Ei, mutta älkää antako minun tehdä teille vääryyttä, herra de Marsac\",\npuhkesi hän puhumaan hiukan nopeammin ja muuttuneella äänellä. \"Jos\nnäytätte minulle sen suosionmerkin, jonka olen teille antanut, niin\ntulen luonnollisesti vakuutetuksi. Joka näkee, se uskoo, tiedättehän\nsen\", lisäsi hän hermostuneesti naurahtaen, ja tehden eräänlaisen\nkainoutta muistuttavan eleen.\n\nJollen ollut sitä ennen tarpeeksi pahotellut huolettomuuttani ja\nsamettisolmukkeen menettämistä, niin tein sen nyt. Katsoin häneen\näänettömänä ja näin hänen kasvojensa, joilla juuri-ikään oli näkynyt\ntunteellisuuden ja miltei katumuksen oireita, käyvän vähitellen jälleen\ntylyiksi.\n\n\"No?\" virkkoi hän kärsimättömästi. \"Todistus on helppo.\"\n\n\"Joku otti sen minulta; luullakseni herra de Rosny\", vastasin minä\nvaivalloisesti, ihmetellen mikä kova onni oli johtanut hänet ottamaan\nesille tämän kysymyksen ja pitämään siitä kiinni niin tiukasti.\n\n\"Joku otti sen teiltä!\" huudahti hän nousten äkkiä seisomaan leimuavin\nsilmin ja rutistaen pienellä kädellään naamion käyttökelvottomaksi.\n\"Joku otti sen teiltä!\" toisti hän, äänensä ja koko olentonsa\nvavistessa suuttumuksesta ja halveksimisesta. \"Kiitoksia paljon sitten,\noma selitykseni on minusta parempi. Teidän esittämänne on mahdoton.\nSillä sallikaa minun sanoa teille, että kun neiti de la Vire antaa\nsuosionosotuksen, niin antaa hän sen miehelle jolla on voimaa ja älyä\n-- ja uskollisuutta säilyttämään sen, vaikkapa herra de Rosnyltakin!\"\n\nHänen halveksimisensa viilsi minua, mutta ei suututtanut. Tunsin\njossakin määrin ansainneeni sen ja olin raivoissani pikemmin itselleni\nkuin hänelle, Mutta ollen kaiken aikaa tietoinen siitä että hänen\nturvaamisensa oli nyt tärkeämpi kuin kaikki muut seikat, alistin\ntunteeni hetken vaatimusten alle ja vetosin todistuskappaleeseen, jonka\nluulin painavan sittenkin kun omat kehotukseni olivat osottautuneet\nvoimattomiksi.\n\n\"Ottamatta lukuun minua itseäni\", sanoin minä, puhuen virallisemmin\nkuin siihen saakka, \"on olemassa vielä yksi vaikutin, jonka pitäisi\nolla teille tärkeä. Kuningas...\"\n\n\"Kuningas!\" huusi hän keskeyttäen minut kiivaasti, kiihtymyksestä\nhehkuvin kasvoin ja koko olemuksensa ilmaistessa uppiniskaista\nitsepäisyyttä. \"Minä en tahdo tavata kuningasta!\"\n\n\"Ette tahdo tavata kuningasta!\" toistin minä ällistyneenä.\n\n\"En, minä en tahdo!\" vastasi hän suuttumuksen, halveksimisen ja raivon\npuuskassa. \"Kuulettehan, minä en tahdo! Minä olen ollut leikkikaluna ja\nvälikappaleena jo kylliksi kauan\", jatkoi hän, \"enkä halua palvella\nenää toisten tarkotusperiä. Olen tehnyt päätökseni. Älkää puhuko\nminulle, siitä ei ole mitään hyötyä. Toivoisin sydämestäni\", lisäsi hän\nkatkerasti, \"että olisin pysynyt Chizéssa enkä milloinkaan nähnyt tätä\npaikkaa!\"\n\n\"Mutta, neiti\", sanoin minä, \"te ette ole ajatellut...\"\n\n\"Ajatellut!\" huudahti hän pusertaen pienet valkoiset hampaansa yhteen\nniin sisukkaasti että olin vähällä peräytyä taaksepäin. \"Minä olen\najatellut ihan tarpeeksi. Olen kyllästynyt ajattelemiseen. Nyt tahdon\ntoimia. En tahdo olla enää nukkena. Voitte viedä minut väkisin linnaan,\njos tahdotte, mutta puhumaan ette minua saa.\"\n\nTuijotin häneen äärimäisen hämmästyneenä, kykenemättä ensi alussa\nuskomaan että nainen, joka oli kestänyt niin paljon, ollut niin monen\nvaaran alaisena, ratsastanut niin monta penikulmaa määrätyn tarkotuksen\nvuoksi, kieltäytyisikin panemasta täytäntöön suunnitelmaansa sitten kun\nkaikki oli tehty ja hetki käsissä. Niin, ensi alussa en voinut sitä\nuskoa ja aloin senvuoksi esittää kaikkia mahdollisia syitä ja\nkehotuksia, arvellen että hän kaipaisi vain pyyntöjä ja maanitteluja.\n\nMutta pian huomasin että rukoukset ja uhkauksetkin osottautuivat yhtä\ntehottomiksi, ja niitä pitemmälle en tahtonut mennä. Tiedän että jotkut\novat minua moittineet ja toiset nauraneet, kun en vienyt asiaa sen\npitemmälle, mutta ne jotka ovat olleet silmä silmää vasten henkevän\nnaisen kanssa -- naisen, jonka hentous ja heikkous juuri ovat hänen\nvahvimpana voimanaan -- ne ymmärtävät paremmin, mitkä vaikeudet olivat\nminua vastassa ja miten minun lopultakin täytyi tulla vakuutetuksi. En\nollut milloinkaan tavannut tämän kaltaista itsepintaisuutta. Niinkuin\nneiti sanoi kerran toisensa jälkeen, saatoin viedä hänet väkisin\nhoviin, mutta puhumaan en voinut häntä pakottaa.\n\nKoetettuani kaikkia houkutuskeinoja ja kykenemättä kuitenkaan\nhorjuttamaan hänen päätöstään -- Fanchetten katsoessa päältä\nvärähtämättömin kasvoin, tekemättä mitään auttaakseen tai\nvastustaakseen minua -- kadotin masennuksissani sen velvollisuuden\ntunnonkin, joka tähän saakka oli minua elähyttänyt, ja vaikka\nsuhteeni neitiin olisi pitänyt saattaa minut huolehtimaan hänen\nturvallisuudestaan hänen itsensä uhallakin, lähdin vihdoin harmin\nvallassa hänen luotaan ja menin ulos virkkamatta enää sanaakaan hänen\npoissiirtämisestään -- mikä seikka vielä oli minun vallassani. Luulen\nettä jonkun hetken harkinta olisi saanut minut malttamaan mieleni ja\nmuistamaan velvollisuuteni; mutta siihen ei minulle suotu tilaisuutta,\nsillä olin tuskin ehtinyt portaitten yläpäähän, kun Fanchette tuli\njälkeeni ja kehotti minua kuiskaten pysähtymään.\n\nHänellä oli kynttilä kädessään, ja sen hän kohotti kasvojeni tasalle,\nhymyillen niissä kuvastuvalle hämmingille. \"Sanotteko. ettei tämä talo\nole turvallinen?\" kysyi hän äkkiä, alentaen kynttilän puhuessaan.\n\n\"Eikö teillä ole entistä kokemusta Blois'n taloista?\" vastasin minä\nyhtä suorasukaisesti. \"Teidän pitäisi tietää yhtä hyvin kuin minäkin.\"\n\n\"Sitten hänet täytyy saada lähtemään täältä\", vastasi hän nyökäten\novelasti. \"Minä voin taivuttaa hänet. Lähettäkää hakemaan väkeänne ja\nolkaa täällä puolen tunnin perästä. Niin pitkän ajan saattaa hänen\nmairittelemisensa vetää. Mutta kyllä minä teen sen.\"\n\n\"Kuulkaa sitten\", sanoin innokkaasti, käyttäen tilaisuutta hyväkseni ja\nvetäen hänet ulommaksi ovelta. \"Jos voitte taivuttaa hänet siihen, niin\nvoitte taivuttaa hänet kaikkeen mitä toivon. Kuulkaahan, ystäväni\",\njatkoin alentaen yhä ääntäni. \"Jos hän tahtoo puhua kuninkaan kanssa\nkymmenenkään minuuttia ja kertoa hänelle mitä hän tietää, niin annan\nteille...\"\n\n\"Mitä?\" kysyi nainen äkkiä ja jyrkästi, nykäisten samalla irti hihansa,\njosta olin pidellyt kiinni.\n\n\"Viisikymmentä kruunua\", vastasin minä, mainiten epätoivoissani summan\njoka hänen asemassaan olevalle henkilölle oli kokonainen omaisuus.\n\"Viisikymmentä kruunua käteen, heti kun tuo kohtaus on suoritettu.\"\n\n\"Ja te tahtoisitte että möisin hänet tuosta summasta!\" huusi nainen\nniin kiihkeästi että minä tyrmistyin. \"Hävetkää, hävetkää, mies! Te\nhoukuttelette hänet jättämään kotinsa ja ystävänsä ja seudun jossa hän\noli tunnettu, ja nyt te tahdotte minua myömään hänet! Hävetkää! Ja\nmenkää matkaanne!\" lisäsi hän halveksivasti. \"Menkää heti paikalla ja\ntuokaa väkenne. Kuninkaasta te puhutte -- kuninkaasta! Minä sanon\nteille että en soisi hänen pikkusormeaankaan särkevän, vaikka kaikki\nteidän kuninkaanne polvillaan sitä rukoilisivat!\"\n\nSen sanottuaan hän pyörähti takaisin sisään ja minä poistuin\nmasentuneena, ihmetellen syvästi sitä uskollisuutta, minkä Kaitselmus\narvatenkin jalosyntyisten eduksi ja mahdollisesti kaikkienkin hyväksi\non istuttanut halpoihin. Tavattuani Simonin odottamassa alhaalla\nportaissa, käskin hänen äkäisesti mennä Maignanin luo ja pyytää häntä\ntulemaan minun luokseni miehineen. Silläaikaa vartioitsin taloa itse\nheidän tuloonsa asti, ja kun sitten menin ylös, näin että Fanchette oli\npitänyt minkä oli luvannut. Yrmeän näköisenä ja punainen täplä\nkummallakin poskellaan suostui neiti lähtemään alas, ja sitten saatoin\nhänet turvallisesti minun asuntooni, pari Maignanin hankkimaa soihtua\nedellämme kulkien. Johdin hänet oman asuntoni alla oleviin huoneisiin,\njotka olin varustanut häntä varten.\n\nOvella hän kääntyi ja kumarsi minulle liekehtivin kasvoin.\n\n\"Tähän saakka olette saanut tahtonne läpi\", lausui hän hengittäen\nkiivaasti. \"Mutta älkää luulotelkokaan saavanne sitä pitemmälle --\nlahjomallakaan!\"\n\n\n\n\nXXIII. Viimeinen Valois.\n\n\nSeisoin hetken aikaa portailla miettien mitä minun olisi tehtävä tässä\nodottamattomassa asiaintilassa, joka markiisin äsken saapuneen viestin\njohdosta vaati vielä niin kiireellistä toimintaa. Jollei tuota viestiä\nolisi ollut, niin olisin voinut odottaa seuraavaan aamuun ja uskoa\nmelkoisen varmasti tapaavani neidin silloin järkevämmällä tuulella.\nMutta niinkuin asiat nyt olivat, en uskaltanut odottaa. En uskaltanut\nantautua siihen vaaraan mikä viivytyksestä voisi koitua, ja tulin\nsenvuoksi pian siihen johtopäätökseen, että ainoa sillä hetkellä\ntarjoutuva neuvo oli mennä heti Rambouillet'n luokse ja kertoa hänelle\nsuoraan miten asiat olivat.\n\nMaignan oli asettanut yhden miehistään avonaiselle ulko-ovelle ja itse\nasettunut portaitten yläpäähän, mistä hän saattoi nähdä sisääntulijan\ntulematta itse huomatuksi. Tyytyväisenä tähän järjestelyyn jätin\nRambouillet'n miehen hänen väkensä vahvikkeeksi ja otin mukaani Simon\nFleix'n, jonka käyttäytymisestä neitiin nähden minulla oli mitä\nvakavimpia epäilyksiä.\n\nKadulle tullessani huomasin että yö oli kylmä; taivas, missä sitä näkyi\nräystäitten välistä, oli täynnä kirkkaita tähtiä. Pureva viima puhalsi,\npakottaen meidät kietomaan levätit ympärillemme ja rientämään eteenpäin\nripeätä vauhtia, mikä hyvin sopi yhteen kiihtyneen mieleni kanssa.\nOllen vakuutettu siitä että tehtäväni olisi ollut suoritettu tunnin\nkuluessa, jos neiti olisi ollut taipuvaisempi, en voinut mitenkään\npysyä kärsivällisenä sellaista kohtaan, joka turhanpäiväistä oikkuaan\ntyydyttääkseen leikitteli kokonaista kuningaskuntaa koskevilla\nsalaisuuksilla kuin olisivat ne olleet pelimarkkoja, ja ohimenevän\npahantuulen puuskassa pani alttiiksi monen viikon vaivojen tulokset.\nMutta vaikka tunsinkin kärsimättömyyttä neitiä kohtaan, oli tuo tunne\nkuitenkin niin heikkoa verrattuna tilaisuuden tärkeään merkitykseen,\nettä levottomana ihmettelin omaa levollisuuttani ja tunsin enemmän\nsuuttumusta itseäni kohtaan siitä etten ollut todenteolla suutuksissani\nhänelle, kuin halua kohdistaa moitteita siihen joka ne varsinaisesti\nansaitsi. Turhaan sanoin itselleni halveksivasti että hän oli nainen ja\nettä naisten oikut olivat käsittämättömiä. Tunsin sittenkin että\nanteeksiantavaisuuteni todellinen syy ja vaikutin oli siinä luulossa,\nminkä hän viittauksella Rosnysta lähtiessäni sattuneeseen tapahtumaan\noli tehnyt melkein varmuudeksi, nimittäin että hänen äkillisen\npahantuulensa syynä olin minä itse.\n\nOlisin voinut seurata tätä ajatusjuoksua pitemmällekin ja sangen\nmieluisin tuloksin. Mutta saapuessani Rambouillet'n asunnolle keskeytyi\nse äkkiä sen omituisen hiljaisuuden vaikutuksesta mikä vallitsi tässä\ntavallisesti niin vilkkaassa talossa. Ovet olivat suletut, ikkunoista\nei näkynyt valoa ja eteishalli kajahti kolkuttaessani tyhjältä ja\nautiolta. Eikä minua vastaanottamaan rientänyt lakeijaa; hiljaisuuden\nrikkoi ainoastaan vanhan ovenvartian löntystävät askeleet, kun hän\nlyhtyä kädessään kantaen tuli avaamaan. Levottomana ihmetellen odotin\nmitä tämä kaikki merkitsisi; ja kun mies vihdoinkin avasi ja\ntuntiessaan minut pyysi anteeksi jos oli antanut minun odottaa, kysyin\nmaltittomasti mistä tämä johtui.\n\n\"Ja missä markiisi on?\" lisäsin heti perään, astuen sisäpuolelle\npäästäkseni suojaan tuulelta ja irrottaen levättini.\n\n\"Ettekö ole kuullut?\" kysyi mies valaisten lyhdyllään kasvojani. Hän\noli vanha, kuihtunut ja laiha ukko-rahjus. \"Siitä taitaa syntyä\nromahdus tällä kertaa, pelkään mä.\"\n\n\"Romahdus?\" tiuskasin minä. \"Puhukaa selvästi! Mitä on tapahtunut? Minä\nvihaan salamyhkäilyjä.\"\n\n\"Ettekö ole kuullut uutista, että Mercoeurin herttua ja Retzin\nmarsalkka ovat lähteneet Blois'sta tänään iltapäivällä kaikkine\nväkineen?\"\n\n\"Eihän?\" vastasin minä hiukan säpsähtäen. \"Minne he ovat lähteneet?\"\n\n\"Pariisiin, kuulemma -- yhtyäkseen liigalaisiin.\"\n\n\"Mutta tarkotatteko että he ovat luopuneet kuninkaasta?\" kysyin minä.\n\n\"Niinpä maarin!\" vastasi hän.\n\n\"Eihän toki ainakaan Mercoeurin herttua?\" huudahdin minä. \"Onhan hän\nkuninkaan lanko. Onhan hänen kiittäminen häntä kaikesta.\"\n\n\"Mennyt hän vain on\", vastasi vanhus varmasti. \"Tieto siitä tuotiin\nmarkiisille noin neljän tienoissa tai vähän myöhemmin. Hän kutsui\nväkensä kokoon ja lähti heidän jälkeensä koettaakseen taivuttaa heitä\npalaamaan. Niin ainakin sanotaan.\"\n\nNiin nopeaan kuin saatoin kävin mielessäni tarkastellen läpi tilanteen.\nJos nämä merkilliset uutiset olivat tosiperäisiä, jos miehet sellaiset\nkuin Mercoeur, jolla oli kaikki syy seisoa kuninkaan puolella, ja\nmyöskin sellaiset kuin Retz, jonka uskollisuus oli kauan ollut\nepäilyksen alaisena, luopuivat hovista, niin vaaran täytyi todellakin\nolla lähellä. Kuningas tunsi varmaan kruununsa jo horjuvan ja tarttuisi\ninnokkaasti mihin keinoon hyvänsä, joka tarjoutui sitä kannattamaan.\nAsiain niin ollen oli minun ehdottomin velvollisuuteni päästä hänen\npuheilleen, maksoi mitä maksoi, jotta ei Bruhl vaan minä, ei\nTurennen kreivi vaan Navarran kuningas tulisi hyötymään hänen\nitsesäilytysvaistonsa ensimäisestä mielijohteesta.\n\nKäskien ovenvartijaa sulkemaan oven riensin linnaan, ja pian sain\nvahvistusta päätökselleni enemmän kuin riittävästi. Sillä\nhämmästyksekseni tapasin hovin hyvin samankaltaisessa tilassa kuin\nherra de Rambouillet'n talonkin. Portilla oli tosin kahdenkertaiset\nvartiat, jotka silmäilivät minua tarkasti ennenkuin laskivat sisään,\nmutta piha, jonka tähän aikaan päivästä olisi pitänyt olla kirkkaasti\nvalaistu ja täynnä lakeijoja ja tallimiehiä, oli pimeänä erämaana,\nmissä muutamia soihtuja murheellisesti lepatti. Sisään astuessani\nhuomasin asiain olevan sielläkin samassa tilassa: halli oli huonosti\nvalaistu ja autio, porraskäytävässä vain muutamia kuiskailevia ryhmiä,\njotka tarkastelivat minua ohikulkiessani, esihuoneet miltei tyhjinä tai\nharmaapukuisten sveitsiläisten henkivartiain vallassa. Missä olin\nodottanut tapaavani hovimiehiä kokoontuneina kohtaamaan valtiastaan ja\nvakuuttamaan hänelle uskollisuuttaan, siellä tapasin ainoastaan synkkiä\nkasvoja, epäluuloisia katseita ja pahaenteisesti sulettuja suita.\nKaikkien yllä lepäsi aavisteleva, pidättynyt ilme. Askeleen ääni\nkumahti ontosti. Pitkät käytävät, missä vielä äsken oli kajahdellut\nnauru ja arpanoppien rapina, näyttivät jo vaipuneen siihen\näänettömyyteen ja autiuteen, joka odotti niitä hovin lähdettyä. Missä\njoku puhui, siinä kuulin mainittavan Guisen nimeä, ja olisin voinut\nkuvitella hänen mahtavan varjonsa lepäävän paikan yllä kiroten sitä.\n\nVastaanottohuoneessa eivät asiat olleet paljonkaan paremmalla kannalla.\nHänen majesteettinsa ei ollut läsnä, ei myöskään ketään hovinaisista;\nainoastaan muutamia herroja, joitten joukossa tunsin Revol'in, joka oli\nkuninkaan sihteereitä, seisoi lähellä alkoovia. Minun saapuessani he\nkatsahtivat ylös ikäänkuin odottaen uutisia, ja sitten, nähtyään kuka\ntulija oli, käänsivät katseensa kärsimättöminä jälleen toisaalle.\nNeversin herttua käveli synkkänä edestakaisin erään ikkunan edessä\nkädet selän takana, silläaikaa kun Biron ja Crillon yhteisen vaaran\nsovittamina puhelivat ääneen lieden luona. Minä epäröin hetken,\ntietämättä oikein miten menetellä, sillä olin ollut hovissa niin vähän\naikaa etten ollut siellä vielä niinkuin kotonani. Mutta tehden viimein\npäätökseni astuin rohkeasti Crillonin luo ja pyysin että hän\nsuosiollisesti auttaisi minua pääsemään viipymättä kuninkaan puheille.\n\n\"Kuninkaan puheille? Tarkotatteko että haluatte yksityistä\nvastaanottoa?\" sanoi hän kohottaen kulmiaan ja katsahtaen omituisesti\nBironiin.\n\n\"Se on pyyntöni, herra de Crillon\", vastasin lujasti, vaikka rohkeuteni\naleni. \"Olen tullut herra de Rambouillet'n asialla ja minun tarvitsee\nsaada tavata kuningasta ihan heti.\"\n\n\"No, se on suoraa puhetta\", vastasi hän taputtaen minua olalle. \"Ja\nteidän pitää tapaaman häntä. Tullessanne Crillonin luo olette tullut\noikean miehen luo. Revol\", jatkoi hän kääntyen sihteeriin päin, \"tällä\nherralla on viesti herra de Rambouillet'lta kuninkaalle. Saattakaa\nhänet viipymättä yksityishuoneeseen, ystäväni, ja ilmottakaa hänet.\nMinä vastaan hänestä.\"\n\nMutta sihteeri kohautti olkapäitään aina korviin asti. \"Se on\nmahdotonta, herra de Crillon\", lausui hän vakavasti. \"Aivan mahdotonta\ntällä kertaa.\"\n\n\"Mahdotonta! Mitä vielä! Minä en tunne sitä sanaa\", tokaisi Crillon.\n\"Saattakaa hänet vain heti sisään ja syyttäkää minua jos pahaa seuraa.\nKuuletteko?\"\n\n\"Mutta hänen majesteettinsa...\"\n\n\"No mitä?\"\n\n\"On hartaudenharjotuksissaan\", sanoi sihteeri kankeasti.\n\n\"Hiiteen hänen majesteettinsa hartaudenharjotukset!\" vastasi Crillon\nniin kovaa että se aiheutti yleisen naurunhihityksen. \"Kuuletteko?\"\njatkoi hän, kasvojensa käydessä yhä punakammiksi ja äänensä\nkimakammaksi, \"vai täytyykö minun vetää teitä korvista? Saattakaa tämä\nherra yksityishuoneeseen, sanon minä, ja jos hänen majesteettinsa\nvihastuu niin sanokaa että se tapahtui minun määräyksestäni. Minähän\nsanon teille, että hän tulee Rambouillet'n luota.\"\n\nEn tiedä uhkausko vai Rambouillet'n nimen mainitseminen vaikutti\nkirjuriin, mutta joka tapauksessa hän hetken emmittyään suostui.\n\nHän nyökkäsi yrmeästi minua seuraamaan häntä ja lähti kävelemään\nyksityishuoneen ovea peittävää verhoa kohti. Minä seurasin häntä\nvirkettyäni jonkun kiitoksen sanan Crillonille. Olin jo ihan oven luona\nkun kuulin takaapäin ääniä jotka ilmaisivat uuden tulokkaan saapuneen\nhuoneeseen. Minä ennätin juuri kääntyä ja nähdä että tulija oli Bruhl\nja huomata sen harmistuneen ja hämmästyneen katseen, jonka hän loi\nminuun, ja sitten Revol oviverhoa kohottaen viittasi minua astumaan\nsisään.\n\nOdotin tulevani heti kuninkaan eteen ja valmistuin kunnioittavasti\ntervehtimään. Mutta sensijaan huomasinkin olevani pienessä huoneessa\ntai pikemmin käytävässä, jossa oli verhot molemmissa päissä sekä kaksi\nvartiaa, jotka sisään astuessani nousivat ylös ja katsoivat minuun\nepäilevästi. Tämä punalasisen lampun heikosti valaisema vartiohuone\ntuntui minusta oviuutimistaan ja samettipenkeistään ja paksuista\nseinäverhoistaan huolimatta mahdollisimman synkältä ja mahdollisimman\npahaenteiseltä. Mutta minulla ei ollut aikaa pitkiin huomioihin, sillä\nRevol riensi joutuin ohitseni ja kohottaen toisessa päässä olevaa\noviverhoa antoi minulle sormi suullaan merkin astua sisään.\n\nMinä noudatin kehotusta yhtä äänettömänä. Raskas hajuvesien tuoksu\nlemahti vastaani, kun kohotin toisen esiripun ja pysähdyin askeleen\npäähän sisäpuolelle, osaksi kunnioituksesta -- sillä kuninkaat pitävät\nalamaisistaan eniten matkan päästä -- ja osaksi hämmästyksestä, sillä\nhuone, taikka pikemmin se osa siitä missä minä seisoin, oli pimeä;\nainoastaan huoneen peräosaa valaisi kylmä, kelmeä kuunvalo, joka\nkorkeasta, suorasta ikkunasta sisään paistaen loi lattialle hopeisen\njuovan. Ensi hetkessä luulin olevani yksin; sitten huomasin ikkunaan\nnojaamassa, käsi kumpaakin pieltä vasten, kookkaan olennon, jolla oli\njotakin omituista pään seuduilla. Tuon omituisuuden älysin pian\nturbaaniksi, jollaisen päähineen olin kerran ennen nähnyt hänen\nmajesteetillaan. Kuningas -- sillä hän se oli -- puheli itsekseen. Hän\nei ollut kuullut minun tuloani, ja kun hän seisoi selin minuun, ei hän\nhuomannut läsnäoloani.\n\nMinä pysähdyin epäröiden, peläten astua eteenpäin ja haluten peräytyä,\nmutta epävarmana siitä voisinko enää liikkua huomiota herättämättä.\nSeisoessani siinä kahden vaiheilla korotti kuningas ääntään, ja\nkorviini sattuvat sanat naulitsivat huomioni itseensä, niin omituisilta\nja aaveenomaisilta ne kuulostivat, samoinkuin äänikin millä ne\nlausuttiin. \"Sanotaan että kolmetoista on onneton luku\", mumisi hän.\n\"Kolmastoista Valois ja viimeinen!\" Hän pysähtyi nauraakseen pahaa,\nilotonta naurua. \"Niin, -- kolmastoista! Ja siitä on kolmetoista vuotta\nkun minä saavuin Pariisiin kruunattuna kuninkaana! Siellä oli Quélus ja\nMaugiron ja St. Mégrin ja minä -- ja _hän_. Ah, niitä päiviä, niitä\nöitä! Möisin sieluni saadakseni elää ne uudelleen; jollen olisi myönyt\nsitä jo ammoin eläessäni ne yhteen kertaan! Me olimme nuoria silloin,\nja rikkaita, ja minä olin kuningas; ja Quélus oli Apollo! Hän huusi\nkuollessaan minua pelastamaan hänet. Ja Maugiron kuoli herjaten Jumalaa\nja pyhimyksiä. Ja St. Mégrinillä oli kolmekymmentäneljä haavaa. Ja\n_hän_ -- hänkin on kuollut, kirottu olkoon hän! He ovat kaikki\nkuolleet, kaikki kuolleet, ja kaikki on mennyttä! Hyvä Jumala! Kaikki\non mennyttä, kaikki on mennyttä, kaikki on mennyttä!\"\n\nHän toisti noita viimeisiä sanoja enemmän kuin kymmenen kertaa,\nhuojutellen itseään edestakaisin ikkunanpielen nojassa. Minä värisin\nkuunnellessani, osaksi itseni takia ilmitulemisen pelosta ja osaksi\nsiitä epätoivon ja tunnonvaivojen -- ei, ei tunnonvaivojen, vaan\nkaipauksen kaameudesta, joka ilmeni hänen yksitoikkoisessa äänessään.\nMinä arvasin että jokin mielijohde oli saanut hänet vetämään verhot\nsyrjään ikkunan edestä ja varjostamaan lampun, ja kun hän sitten\nkatseli kuun valaisemaa seutua, niin vaikutti hänen mieleensä\nvastakohtaisuus sen ja tuon turmeltuneen, kuuman, juonilla ja paheilla\nkyllästetyn ilmapiirin välillä, jossa hän oli tuhlannut voimansa. Hän\njatkoi vielä yksinpuheluaan.\n\n\"Ranska! Tuossa se lepää! Ja mitä he tulevat sille tekemään?\nLeikkelevätkö he sen kappaleiksi, kuten se oli ennen Ludvig XI:tä?\nTuleeko Mercoeur -- kirous hänelle! -- olemaan kaikkein kristillisin\nBretagnen herttua? Ja Mayenne Jumalan armosta Pariisin ja Ylisen Seinen\nruhtinas? Vai tuleeko piskuinen Béarnin prinssi kukistamaan heidät ja\nkohoamaan Henrik IV:ksi, Ranskan ja Navarran kuninkaaksi, kirkkojen\nsuojelijaksi? Kirous hänellekin! Hän on kolmenkymmenenkuuden-vuotias.\nMinun ikäiseni. Mutta hän on nuori ja voimakas ja hänellä on kaikki\nedessään. Kun taas minä -- minä -- oh, Jumala, armahda minua! Armahda\nminua, taivaallinen Jumala!\"\n\nNäitä viimeisiä sanoja lausuessaan hän lankesi polvilleen ikkunan\nedessä olevalle astuimelle ja ratkesi niin miehuuttomaan kyynelten ja\nnyyhkytysten tulvaan etten ollut osannut sellaista kuvitellakaan,\nkaikkein vähimmän Ranskan kuninkaasta. Tietämättä oikein pitikö tätä\nenemmän hävetä vai kauhistua, käännyin ympäri kaiken uhallakin ja\nkohottaen varovasti oviverhoa pujahdin ulos mahdollisimman\näänettömästi; hyvä onni auttoikin minua pääsemään huomaamatta.\nMolempien verhojen välillä oli tilaa juuri sen verran että minä siihen\nmahduin, ja siinä seisoin hetken aikaa ajatuksiani kooten. Sitten,\nkolauttaen huotraani seinää vasten ikäänkuin vahingossa ja samalla\nääneen rykäisten, sysäsin oviverhon sivulle hiukan kiivaasti ja astuin\njälleen sisään, arvellen tällä tavoin antaneeni hänelle kylliksi\nvarotusta.\n\nMutta minä en ollut ottanut lukuun huoneessa vallitsevaa pimeyttä enkä\nhänen kiihtynyttä mielentilaansa. Hän kuuli tosin tuloni, mutta\nvoimatta nähdä muuta kuin kookkaan, epäselvän olennon lähestyvän häntä,\nhän pelästyi ja hoipertuen taaksepäin kuun valaisemaa ikkunaa vasten\nojensi torjuvasti kätensä, läähättäen pari sanaa, jotka kuulostivat\nkorviini kuin: \"Haa! Guise!\"\n\nSeuraavassa tuokiossa, huomatessaan että minä lankesin polvilleni\nsiihen missä seisoin enkä tullut lähemmäksi, hän tointui kauhustaan.\nPonnistaen itseään, minkä huomasin hänen katkonaisesta hengityksestään,\nhän kysyi epävarmalla äänellä kuka minä olin.\n\n\"Eräs teidän majesteettinne uskollisimpia palvelijoita\", vastasin minä\njääden polvilleni ja ollen olevinani kuin en olisi nähnyt mitään.\n\nPitäen kasvonsa minuun päin kääntyneinä hän siirtyi sivuttain lampun\nluokse ja koetti ottaa pois varjostinta. Mutta hänen sormensa vapisivat\nniin kovasti ettei hän tahtonut saada sitä tehdyksi. Kun se\nvihdoin hänelle onnistui ja lampun iloiset säteet pääsivät vapaasti\nleviämään täyttäen äkkiä huoneen hohteellaan, paljastuikin minun\nihmettelevälle silmälleni pimeyden ja kuun kelmeän paisteen sijaan\nloisteliaan ylellisesti sisustettu huone, jossa näkyi punaisia\nkankaita, jalokivikoristeisia pikkuesineitä ja kullattuja aseita yhteen\nsullottuina huolettomassa epäjärjestyksessä. Erääseen nurkkaan kytketty\napina alkoi minut nähdessään mongerrella ja määkättää. Puutelineelle\nlevitetty omituisen mallinen levätti sai minut ensin luulemaan että\nhuoneessa oli kolmaskin henkilö. Ja pöytä, jolle oli kasattu nukkeja ja\npuuteriviuhkoja, koiran kaulahihnoja ja makeisia, naamio, naisen\ntohveli, pari pistoolia, joitakin lääkepulloja, ruoska ja muuta\nsenkaltaista rojua tavaton määrä, teki minun silmissäni yhtä\nalakuloisen vaikutuksen kuin kuningas itsekin, jonka epäjärjestyksessä\nolevan ulkoasun lampunvalo säälittä paljasti. Hänen turbaaninsa oli\nvinossa ja päästi näkyviin hänen päälakensa ennenaikaisen kaljuuden.\nPoskimaali oli murtunut ja tahriintunut ja värjännyt hänen\nhansikkaansa. Hän näytti viisikymmen-vuotiaalta; ja kiihdyksissään oli\nhän nykäissyt miekan etupuolelleen, mistä hän ei saanut työnnetyksi\nsitä takaisin.\n\n\"Kuka on lähettänyt teidät tänne?\" kysyi hän tultuaan siksi paljon\njärkiinsä että tunsi minut.\n\n\"Olen täällä asettuakseni teidän majesteettinne palvelukseen\", vastasin\nvältellen.\n\n\"Sellainen uskollisuus on harvinaista\", vastasi hän katkerasti\nhymähtäen. \"Mutta nouskaa ylös. Minun kai täytyy olla kiitollinen pikku\narmoista ja kadotettuani Mercoeurin tulla iloiseksi saadessani sijalle\nMarsacin.\"\n\n\"Teidän luvallanne sanoen\", lausuin minä rohkeasti, \"ei vaihdos aiheuta\nniinkään suurta tappiota. Teidän majesteettinne voi tehdä uuden\nherttuan milloin vain haluaa. Mutta rehellisiä miehiä ei saada niin\nhelposti.\"\n\n\"Kas, kas!\" vastasi hän katsoen minuun raju välkähdys silmissään.\n\"Muistutuksenne tulee hyvään aikaan. Vielä on minulla valta päättää ja\npurkaa! Vielä olen minä Ranskan kuningas! Eikö niin ole, vai mitä?\"\n\n\"Herra varjelkoon toisin olemasta!\" vastasin vakavasti. \"Olen täällä\ntarjoamassa teidän majesteetillenne eräitä keinoja, joitten avulla\nvoitte antaa suurempaa pontta toivomuksillenne. Navarran kuningas\npyytää ainoastaan...\"\n\n\"Vaiti, vaiti!\" huudahti hän kärsimättömästi ja hiukan\nvastenmielisesti, \"Minä tiedän hänen halunsa paremmin kuin te. Mutta\nkatsokaas\", jatkoi hän rikkiviisaasti, unhottaen minun alemmuuteni yhtä\nnopeaan kuin oli sen muistanutkin, \"Turenne antaa myös kauniita\nlupauksia. Ja Turenne -- on kyllä totta että hänellä voi olla omat\ntarkotuksensa. Mutta jos luotan Navarran Henrikkiin ja hän näyttäytyy\npetolliseksi...\"\n\nHän ei lopettanut lausettaan, vaan asteli pari kertaa edestakaisin\nlattian poikki, etsien luonnostaan kiertoteihin taipuvassa mielessään\nkeinoa, millä hän voisi saada nuo kaksi puoluetta tuhoamaan toinen\ntoisensa. Nähtävästi hän ei kuitenkaan onnistunut sellaista löytämään,\ntaikka sitten johtui hänen mieleensä, kuinka huonolla onnella hän oli\nkannattanut liigaa hugenotteja vastaan. Sillä hetken perästä hän\nseisahtui huoaten ja ryhtyi jatkamaan keskustelua.\n\n\"Jos olisin varma siitä että Turenne valehtelee\", mutisi hän, \"niin\nsitten kyllä... Mutta Rosny lupasi siitä todistuksen, eikä hän ole sitä\nlähettänyt.\"\n\n\"Todistus on saatavilla, sire\", vastasin minä, ja sydämeni alkoi\ntykyttää. \"Teidän majesteettinne muistaa että herra de Rosny kunnioitti\nminua jättämällä minun tehtäväkseni esittää sen teille.\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi hän ikäänkuin unesta heräten ja puhuen\ninnokkaasti. \"Tämänpäiväiset seikat ovat ajaneet kaiken pois päästäni.\nMissä on todistajanne? Jos saatte minut vakuutetuksi, niin ryhdymme\nripeään toimintaan. Annamme heidän kokea Jarnacin ja Montcontourin\ntoisen kerran. Onko hän täällä ulkopuolella?\"\n\n\"Se on nainen, sire\", vastasin minä hiukan tyrmistyneenä tuosta\näkillisestä ja kuumeenomaisesta innosta.\n\n\"Nainenko? Onko hän täällä?\"\n\n\"Ei, sire\", vastasin minä, ihmetellen mitä hän sanoisi seuraavaan\nilmotukseeni. \"Hän on Blois'ssa, hän on saapunut, mutta seikka on\nsellainen -- pyydän nöyrimmästi teidän majesteetiltanne anteeksi --\nettä hän kieltäytyy tulemasta tänne tai puhumasta mitään. Minun ei ole\nhyvä tuoda häntä tänne väkisinkään, ja olen saapunut teidän luoksenne,\nsire, voidakseni toimia asiassa teidän määräystenne mukaan.\"\n\nHän tuijotti minuun rajattoman hämmästyneenä. \"Onko hän nuori?\" kysyi\nhän pitkän vaitiolon jälkeen.\n\n\"On, sire\", vastasin minä. \"Hän on Navarran prinsessan hovineiti ja\nsamalla Turennen kreivin holhokki.\"\n\n\"No hitto! Silloin tuo pikku kapinoitsija on kuulemisen arvoinen!\"\nvastasi hän. \"Vai Turennen holhokki? Ha ha ha! Ja nyt hän ei tahdo\npuhua? Minun navarralainen serkkuni tietäisi nyt miten hänet olisi\nsaatettava järkiinsä, mutta minä olen karttanut noita turhuuksia.\nVoisinhan lähettää noutamaan häntä, se on totta; mutta pienikin seikka\nsaattaisi tänä iltana aiheuttaa katutaistelun.\"\n\n\"Ja sitäpaitsi, sire\", uskalsin minä lisätä, \"täällä on Turennen väkeä,\njotka ovat kerran varastaneet hänet pois, ja he tuntevat hänet. Jos\nhänet tuotaisiin teidän majesteettinne luokse vähänkään julkisuuteen\nvivahtavalla tavalla, niin he saisivat siitä tiedon ja ymmärtäisivät\npelin olevan hukassa.\"\n\n\"Mikä ei olisi minulle soveliasta\", täydensi hän nyökäten ja katsellen\nminuun synkkänä. \"He ehtisivät tehdä tyhjäksi Jarnacimme; ja niin kauan\nkuin emme ole järjestäneet asioita jommankumman kanssa, ei persoonamme\nole liian hyvässä turvassa. Teidän on mentävä hakemaan hänet. Hän on\nteidän asunnossanne. Hänet on tuotava tänne, sanon minä.\"\n\n\"Olen tekevä niinkuin käskette, sire\", vastasin minä. \"Mutta minä\npelkään pahoin ettei hän suostu tulemaan.\"\n\nTämän kuullessaan tuli kuningas kärsimättömäksi. \"No miksi lemmon\nnimessä te sitten olette vaivannut minua tuolla asialla?\" huusi hän\nrajusti. \"Jumala tietää -- minä en tiedä -- minkä takia Rosny valitsi\ntuollaisen miehen ja tuollaisen naisen. Hänen olisi pitänyt nähdä\nteidän levätistänne, joka on kokonaista kuusi kuukautta jälessä\nmuodista, ettei teissä ollut miestä ohjaamaan naista! Onko koskaan\nmaailmassa kuultu tuollaista kirottua hulluutta? Mutta se on Navarran\nhäviö eikä minun. Se on hänen häviönsä. Ja suokoon taivas että se olisi\nteidänkin!\" lisäsi hän rajusti.\n\nHänen sanoissaan oli siksi paljon perää että minä taivuin myrskyn alle\nja otin nöyrästi vastaan moitteet, jotka olivat yhtä luonnollisia hänen\npuoleltaan kuin ansaitsemattomia minun puoleltani. En todellakaan\nvoinut kummastella hänen majesteettinsa suuttumusta; en olisi\nkummastellut sitä suuremmassakaan miehessä. Tiesin hyvin että jollei\nolisi ollut eräitä syitä, joita en halunnut ajatella, niin olisin\nitsekin ottanut siihen osaa täysin sydämin ja lausunut yhtä ankaria\nsanoja tuosta oikusta, joka murskasi toivoja ja kohtaloita pelkän\npäähänpiston takia.\n\nKuningas lateli vielä jonkun aikaa minulle kaikkia tylyyksiä mitä hän\nsaattoi keksiä. Vihdoin hän kärsivällisyyteni kyllästyttämällä pysähtyi\nja huusi kiukkuisesti: \"No, eikö teillä ole mitään sanottavaa omasta\npuolestanne? Ettekö voi esittää jotain?\"\n\n\"En uskalla mainita teidän majesteetillenne sitä, mikä minun nähdäkseni\nolisi ainoa keino\", sanoin minä nöyrästi.\n\n\"Te tarkotatte että minun olisi mentävä tuon naikkosen luo!\" vastasi\nhän -- sillä häneltä ei puuttunut sukkelaa huomiokykyä. \"'_Se no va el\notero a Mahoma, vaya Mahoma al otero_', kuten Mendoza sanoo. Onpas se\nsisukas heiskale, ei muuta kuin pakottaa minut menemään luokseen! Jos\nvaimoni arvaisi -- mutta olkoon, minä menen. Autuuteni kautta, minä\nmenen!\" lisäsi hän rajusti. \"Minä tahdon vielä elää tuhotakseni Retzin!\nMissä on asuntonne?\"\n\nMinä sanoin sen hänelle, ihmetellen mielessäni tätä vanhan\npäättäväisyyden leimahdusta, päättäväisyyden, joka kaksikymmentä vuotta\ntakaperin oli hankkinut hänelle maineen, jota hänen myöhempi elämänsä\nei lainkaan pitänyt yllä.\n\n\"Tiedättekö\", kysyi hän, puhuen yhä yhtä tarmokkaasti ja selvästi,\n\"missä on se ovi josta de Rosny tuli minun puheilleni? Voitteko löytää\nsen pimeässä?\"\n\n\"Kyllä, sire\", vastasin minä sydämeni valtavasti tykyttäessä.\n\n\"Tulkaa sitten odottamaan sen edustalle kaksi tuntia ennen puoltayötä\",\nlausui hän. \"Tulkaa hyvin varustettuna, mutta yksin. Minä tiedän kyllä\nmiten saan tytön puhumaan. Voinhan luottaa teihin, vai kuinka?\" lisäsi\nhän äkkiä astahtaen lähemmäksi minua ja katsoen tiukasti silmiini.\n\n\"Tahdon vastata teidän majesteetistanne omalla hengelläni\", vastasin\nminä laskeutuen toiselle polvelleni.\n\n\"Minä uskon teitä\", vastasi hän vakavasti antaen minulle kätensä\nsuudeltavaksi ja kääntyen sitten pois. \"Olkoon niin. Jättäkää nyt\nminut. Olette ollut täällä jo liiankin kauan. Eikä sanaakaan\nkenellekään, jos henkenne on teille kallis.\"\n\nAnnoin tähän asian mukaisen vastauksen ja käännyin lähteäkseni; mutta\nkäteni ollessa jo oviverholla hän kutsui minut takaisin. \"Hankkikaa\ntaivaan nimessä uusi levätti\", sanoi hän ärtyisästi silmäillen minua\npäästä jalkoihin naama rypyssä. \"Hankkikaa uusi levätti ensi työksenne\nhuomisaamuna. Sivulta se näyttää vielä pahemmalta kuin edestä.\nTuollainenhan voi tuottaa perikadon sukkelapäisimmällekin\nhovimiehelle!\"\n\n\n\n\nXXIV. Kuningas vaarassa.\n\n\nYlpeä riemastus, jota tunsin kuullessani kuninkaan ilmottavan\npäätöksensä, väheni pian ajatellessani asemaa tyvenemmin. Erittäin\nalhaalla oli se varsinkin tuntia myöhemmin, odottaessani linnan\npienellä pohjoisportilla. Kuuristuneena porttikaaren alle ollakseni\nsuojassa tuulelta arvailin mielessäni, riittäisikö kuninkaalla tarmoa\npäätöksensä toteuttamiseen, vai lähettäisikö hän ehkä tuon turmiollisen\nhorjuvaisuutensa puuskassa, jolla hän kerran toisensa jälkeen oli\nsärkenyt omat suunnitelmansa, sijaisikseen tähän kohtaukseen sellaiset\nmiehet, jotka tekisivät lopullisen tilin kanssani. Mitä kauemmin\najattelin hänen luonnettaan, sitä epäilevämmäksi tulin. Paikan\nyksinäisyys ja pimeys, linnan tämänpuoleisen sivustan musta jylhyys,\njosta ei valon tuikettakaan pilkottanut, ja kaupungin yllä lepäävä\ntavattoman synkkä äänettömyys, kaikki tämä lisäsi levottomuuttani.\nTunsin samalla sekä kammoa että kevennystä, kun vihdoinkin kuulin\naskelia kivisiltä portailta ja siirtyessäni hiukan sivulle näin\nvalojuovan ilmestyvän oven alapuolelle.\n\nKun ovi oli puoleksi avautunut, kuulin nimeäni lausuttavan. Astuin\nvarovasti esiin ja näyttäydyin. Seurasi lyhyt keskustelu kahden tai\nkolmen sisäpuolella olevan henkilön välillä, ja lopuksi astui\npäättäväisesti ulos naamioitu olento, jonka helposti tunsin\nkuninkaaksi.\n\n\"Onko teillä aseita?\" kysyi hän pysähtyen hetkiseksi eteeni.\n\nTyönsin sivulle levättini ja näytin hänelle oven aukosta virtaavassa\nvalossa, että minulla oli sekä pistoolit että miekka.\n\n\"Hyvä!\" vastasi hän lyhyesti. \"Lähtekäämme siis. Kävelkää te minun\nvasemmalla puolellani, ystäväni. Yöhän on pimeä, eikö niin?\"\n\n\"Hyvin pimeä, sire\", sanoin minä.\n\nHän ei vastannut tähän mitään ja me lähdimme matkaan, kulkien\nvarovaisesti kunnes olimme päässeet kapean sillan yli ja edeten sitten\nvapaammin ja ripeämpää vauhtia. Hoviseurue oli sinä iltana ollut\nharvalukuinen, ja kylmä tuuli puhalsi kapeimmillakin kaduilla ajaen\nmaleksijat huoneelle, joten ei ollut todennäköistä että tapaisimme\nketään haitallisia vastaantulijoita, paitsi ammattirosvoja, ja niitten\nvaralta olin valmistautunut. Kuningas ei näyttänyt haluavan puhella, ja\nkun minäkin olin vaiti kunnioituksesta, oli minulla aikaa laskea\nmenestymisen mahdollisuuksia ja arvioida onnistuisiko kuninkaalle se\nmikä ei ollut onnistunut minulle.\n\nNämä laskelmat, jotka eivät estäneet minua noudattamasta mitä suurinta\nvalppautta aina kun käännyimme kadunkulmissa tai sivuutimme jonkun\nkujan suun, keskeytyivät saapuessamme turvallisesti asunnolleni.\nPyytäen lyhyesti kuninkaalta anteeksi porraskäytävän vaatimattomuutta\nja pimeyttä riensin hänen luvallaan hänen edelleen ja nousin nopeasti\nportaita kunnes kohtasin Maignanin. Kuiskasin hänelle että kaikki oli\nhyvin enkä joutanut odottamaan hänen vastaustansa, vaan käskien hänen\npysyä vahdissa osotin kuninkaalle tietä niin kunnioittavasti kuin\nmahdollista oli, kunnes saavuimme neidin asunnon ovelle, minkä asunnon\nmuodosti kaksi huonetta, ulompi ja sisempi, niinkuin toisessa paikassa\njo olen maininnut. Oven avasi Simon Fleix, ja hänet minä lähetin heti\nulos. Sitten, astuen sivulle ja paljastaen pääni, pyysin kuningasta\nastumaan sisään.\n\nHän noudatti kehotustani naamio yhä kasvoillaan ja hattu päässään, ja\nminä seurasin häntä salvaten oven. Katosta riippuva lamppu valaisi\nvaillinaisesti huonetta, joka oli pienempi mutta hauskemman näköinen\nkuin yläpuolella oleva minun huoneeni. Huomasin että Fanchette, jonka\nkarkeat kasvot näyttivät vieläkin äkäisemmiltä kuin tavallisesti, istui\ntuolilla, jonka hän oli omituisesti asettanut vasten sisemmän huoneen\novea; mutta en ajatellut sitä sen enempää sillä hetkellä, sillä\nhuomioni kiintyi pian neitiin, joka istui kumarassa lieden ääressä\nväljään päällysviittaan kietoutuneena, ikäänkuin hänellä olisi ollut\nkylmä. Hän oli selin meihin eikä vielä huomannut, tai ei ollut\nhuomaavinaan meidän läsnäoloamme. Mutisten jonkun sanan osotin häntä\nkuninkaalle ja sitten lähestyimme häntä molemmat.\n\n\"Neiti\", sanoin minä matalalla äänellä, \"neiti de la Vire! Minulla on\nkunnia...\"\n\nNeiti ei kääntynyt, ja minä pysähdyin. Selvästi hän kuuli puheeni,\nvaikka hän ei osottanut niin tekevänsä muuten kuin vetämällä viitan\ntiukemmin ympärilleen, kunnioitukseni kuningasta kohtaan antaessa\nminulle päättäväisyyttä kosketin häntä kevyesti olkapäähän. \"Neiti\",\nsanoin kärsimättömästi, \"te ette huomaa sitä, mutta...\"\n\nHän nykäisi itsensä erilleen kädestäni niin jyrkällä liikkeellä että\nminä katkaisin lauseeni ja tuijotin hölmistyneenä häneen. Kuningas\nhymyili, ja nyökäten minua astumaan syrjään tarttui itse asiaan.\n\"Neiti\", lausui hän arvokkaasti, \"minä en ole tottunut...\"\n\nHänen äänensä vaikutti kuin taikavoima. Ennenkuin hän ehti lausua sen\nenempää, hypähti neiti ylös kuin iskun saaneena ja kääntyi meihin päin\nhämmästyksen huudahdus huulillaan. Yhtäaikaa huudahdimme mekin\nmolemmat, sillä se ei ollutkaan neiti. Nainen, joka seisoi edessämme\nkäsi naamiollaan ja silmät loistaen sen aukoista, oli kookkaampi ja\ntäyteläisempi olennoltaan. Me tuijotimme häneen sanattomina. Sitten\nhuomasimme hänen päähineensä alta esiinvalahtaneen kullankellertävän\nkiharan, ja se selitti arvotuksen. \"Rouva de Bruhl!\" huudahti kuningas.\n\n\"Rouva de Bruhl!\" toistin minä kuin kaiku, vielä hämmästyneempänä kuin\nkuningas.\n\nNähdessään että hänet tunnettiin, alkoi rouva de Bruhl vapisevin sormin\nirrottaa naamionsa nauhoja; mutta kuningas, joka siihen saakka oli\nosottanut enemmän luottavaisuutta kuin olin osannut odottaakaan, tuli\nlevottomaksi hänet nähdessään, ikäänkuin olisi kohdannut jonkun\nodottamattoman seikan, josta minä en ollut häntä varottanut.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" sanoi hän ankarasti, astuen askeleen taaksepäin\nja tähdäten minuun harmin ja epäluulon sekaisen katseen. \"Onko tämä\njoku teidän somia puuhianne? Olenko tullut kutsumattomana vieraana\nlemmenkohtaukseen, vai onko tämä ansa, jonka takana on herra de Bruhl?\nVastatkaa, mies!\" jatkoi hän kiihtyen nopeasti. \"Kummalla tavalla minun\non asia käsitettävä?\"\n\n\"Ei kummallakaan, sire\", vastasin minä niin arvokkaasti kuin saatoin\nrouva de Bruhlin läsnäolon aiheuttamalta hämmästykseltä ja\nneuvottomuudelta. \"Teidän majesteettinne edellinen epäluulo on yhtä\nväärä rouva de Bruhliin nähden kuin jälkimäinen on loukkaava minuun\nnähden. Minä käsitän tätä yhtä vähän kuin tekin, sire, ja rouvan\ntäälläolo on minulle yhtä odottamatonta.\"\n\n\"Minä en ole tullut, sire\", lausui rouva de Bruhl ylpeästi kääntyen\nkuninkaaseen päin ja välittämättä minusta, \"rakkaudesta herra de\nMarsaciin, vaan niinkuin saattaa tulla kuka hyvänsä jolla on tuotavana\nhänelle sana. Ettekä te, sire\", lisäsi hän sukkelasti, \"voi olla minut\ntäällä tavatessanne puoleksikaan niin hämmästynyt kuin minä olen\nnähdessäni täällä teidän majesteettinne.\"\n\n\"Sen voin uskoa\", vastasi kuningas kuivasti. \"Olisin halunnut ettette\nolisi nähnyt minua.\"\n\n\"Ranskan kuningasta nähdään ainoastaan silloin kun hän niin haluaa\",\nvastasi rouva de Bruhl niiaten maahan asti.\n\n\"Hyvä\", vastasi kuningas. \"Tapahtukoon niin, ja Ranskan kuningas on\noleva teille kiitollinen. Mutta se sikseen\", jatkoi hän kääntyen minun\npuoleeni; \"kun tämä ei ole se nainen jota tulin tapaamaan, herra de\nMarsac, niin missä hän on?\"\n\n\"Sisemmässä huoneessa arvatenkin\", sanoin minä lähestyen Fanchettea\naavistelevammalla sydämellä kuin käytöksestäni olisi voinut luulla.\n\"Herrattarenne on varmaankin täällä, vai kuinka?\" virkoin tiukasti\nseuranaiselle.\n\n\"On kyllä, eikä hän tule ulos\", vastasi hän pysyen itsepintaisesti\npaikallaan.\n\n\"Joutavia!\" sanoin minä. \"Sanokaa hänelle...\"\n\n\"Te voitte sanoa hänelle mitä haluatte\", vastasi hän vääjäämättä\ntuumaakaan. \"Kyllä hän kuulee.\"\n\n\"Mutta ihminen!\" huusin minä kärsimättömästi. \"Te ette ymmärrä. Minun\n_täytyy_ saada puhua hänen kanssaan. Minun täytyy saada puhua hänen\nkanssaan heti paikalla! Asia on mitä tärkein.\"\n\n\"Niinkuin haluatte\", lausui hän ynseästi liikahtamatta vieläkään.\n\"Olenhan sanonut teille että voitte puhua.\"\n\nLienenkö koskaan elämässäni tuntenut oloani nurinkurisemmaksi kuin\ntällöin; naurettavammassa asemassa ei kukaan ole varmasti koskaan\nollut. Lukemattomia esteitä voitettuani ja yhtä monista vaaroista\nselviydyttyäni olin tuonut kuninkaan tänne -- ja nyt raukesi tuumani ja\nminä jouduin häviölle pelkän seuranaisen takia! Seisoin neuvottomana,\ntolkuttomana ja hämmentyneenä, silläaikaa kun kuningas odotti puoleksi\nharmissaan ja puoleksi huvitettuna ja rouva de Bruhl seisoi paikallaan\noven luona, minne hän oli siirtynyt.\n\nPulastani vapautti minut vihdoin uteliaisuus, joka ehkä viisaan\nsallimuksen tahdosta kuuluu naisen luonteeseen ja joka johti neidin\nsekaantumaan itse asiaan. Vartioidessaan valppaasti sisäpuolella hän\noli kuullut osan välillämme tapahtuneesta sananvaihdosta ja tullut\nuteliaaksi huomatessaan oudon miehen äänen ja sen kunnioituksen jota\nhän saattoi havaita minun osottavan vierasta kohtaan. Hän huusi siis\nnyt ääneen, kysyen kuka siellä oli. Fanchette näytti käsittävän tämän\nmääräykseksi ja nousi ylös siirtäen tuolinsa syrjään ja virkkoi äreästi\nosottamatta vähääkään enempää kunnioitusta: \"Kas niin, enkös sanonut\nettä hän kyllä kuulisi.\"\n\n\"Kuka siellä on?\" kysyi neiti jälleen korottaen ääntään.\n\nOlin vastaamaisillani, kun kuningas viittasi minua siirtymään sivulle\nja astuen itse esiin koputti vienosti ovelle. \"Avatkaa, minä pyydän\",\nlausui hän kohteliaasti.\n\n\"Kuka siellä on?\" huusi neiti jälleen vapisevalla äänellä.\n\n\"Se olen minä, kuningas\", vastasi Henrik vienosti, mutta sellaisella\nmajesteettiuden sävyllä mikä ei johdu miehestä vaan syntyperästä,\nnäyttäen olevan tuloksena vuosisatojen käskijä-tottumuksesta.\n\nNeiti de la Vire huudahti, ja hitaasti sekä ilmeisen vastahakoisesti\nväänsi avainta lukossa. Se rasahti ja ovi avautui. Näin vilaukselta\nhänen kalpeat kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, sitten astui kuningas\nhuoneeseen ottaen hatun päästään ja sulkien oven jälleen, ja minä\nsiirryin huoneen toiseen päähän missä rouva de Bruhl yhä seisoi oven\nluona.\n\nMuistan epäilleeni, enkä varsin aiheettakaan, että hän oli saapunut\nasuntooni miehensä vakoojana, mutta hänen ensimäiset sanansa häntä\nlähestyessäni poistivat tuon luulon. \"Pian\", virkkoi hän käskevällä\neleellä. \"Kuulkaa minua ja laskekaa minut menemään! Olen odottanut\nteitä kyllin kauan ja kärsinyt teidän kauttanne kyllin paljon. Mitä\ntulee naiseen tuolla toisessa huoneessa, niin hän on hullu ja hänen\npalvelijansa samoin! No niin, kuulkaa mitä sanon. Te puhuitte minulle\nrehellisesti päivällä ja minä olen tullut maksamaan sen teille. Tehän\nolette sopinut mieheni kanssa kohtauksen huomenna Chavernyssa. Ettekö\nole?\"\n\nMinä vastasin myöntävästi.\n\n\"Teidän on mentävä sinne yhden ystävänne seuraamana\", jatkoi hän,\nrepien kiihtymyksessään riekaleiksi hansikkaan, jonka hän oli ottanut\nkädestään. \"Hänen on tavattava teitä samoin yhden kumppanin kanssa,\neikö niin?\"\n\n\"Niin\", myönsin minä vastahakoisesti, \"Chavernyn sillalla.\"\n\n\"Älkää sitten menkö\", lausui hän painokkaasti. \"On häpeä minulle\nkavaltaa oma puolisoni, mutta pahempi vielä olisi lähettää viaton\nihminen kuolemaan. Hän tulee tapaamaan teitä ainoastaan yhden kumppanin\nseuraamana haasteen mukaan, mutta sillan alla on joitakin, jotka\ntulevat tekemään varmaa työtä. No niin, nyt olen kavaltanut hänet!\"\njatkoi hän katkerasti. \"Se on tehty. Laskekaa minut menemään!\"\n\n\"Ei, mutta arvoisa rouva\", sanoin minä, tuntien enemmän osanottoa häntä\nkohtaan, jolle aina ensimäisestä kohtaamisestamme saakka en ollut\ntuonut muuta kuin onnettomuutta, kuin hämmästystä hänen miehensä uuden\nkavaluuden johdosta, \"eikö teidän ole hiukan vaarallista palata hänen\nluokseen? Eikö ole mitään millä voisin auttaa teitä -- tehdä jotain\nsuojelukseksenne?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi hän miltei tylysti, \"paitsi jouduttaa minun\nlähtöäni.\"\n\n\"Mutta ette suinkaan aio kulkea yksin kaduilla?\"\n\nHän naurahti niin katkerasti että sydäntäni viilsi hänen puolestaan.\n\"Onnettomat ovat aina turvassa\", sanoi hän.\n\nMuistaessani kuinka vähän aikaa oli siitä kun olin kohdannut hänet\naviollisen rakkauden ensimäisessä onnessa, tunsin häntä kohtaan mitä\nsyvintä sääliä. Mutta se vastuunalaisuus, jonka hänen majesteettinsa\nläsnäolo ja huolenpito neidin turvallisuudesta laskivat päälleni,\nestivät minua osottamasta kiitollisuuttani niinkuin olisin tahtonut.\nIlomielin olisin saattanut hänet kotiinsa -- joskaan en voinut tehdä\ntuota kotia enää siksi mikä se oli ollut enkä korottaa hänen puolisoaan\nsille huipulle jolta olin syössyt hänet alas -- mutta en uskaltanut\nsitä tehdä. Minun oli pakko tyytyä vähempään ja aioin juuri tarjota\njonkun miehistäni häntä saattamaan, kun ulko-ovelta kuuluva hätäinen\nkoputus pysäytti sanat huulilleni.\n\nViittasin häntä olemaan hiljaa ja kuuntelin. Koputus toistui tullen\nkerta kerralta hätäisemmäksi. Oven yläosassa oli lujasti raudotettu\nristikkoluukku ja olin juuri ryhtymässä sitä avaamaan nähdäkseni mikä\noli hätänä, kun Simonin ääni kuului ulkopuolelta pyytäen minua avaamaan\njoutuin oven. Epäillen pojan varovaisuutta, mutta peläten sentään\nkieltäytyäkään, jotten menettäisi jotakin varotusta mikä hänellä\nmahdollisesti oli annettavana, seisahduin hetkiseksi ja irrotin sitten\nsalvat. Samassa kun ovi antoi perään, syöksyi hän suinpäin sisään\nhuutaen minua salpaamaan sen heti jälleen. Oven aukeamasta näin\nvilahdukselta palavia soihtuja ja niitten valossa puolitusinaa\npunakoita naamoja kohoamassa porrastasanteen reunan yläpuolelle.\nMiehet, joille nuo kasvot kuuluivat, korottivat minut nähdessään\nriemuhuudon ja harpaten yli viimeisen pykälän syöksähtivät ovelle.\nMutta turhaan. Me olimme juuri ehtineet sulkea sen ja pudottaa eteen\nmolemmat paksut teljet. Yhdessä hetkessä, yhdessä silmänräpäyksessä\nvaihtuivat hurjat huudot synkäksi murinaksi, ja ollen siksi hetkeksi\nturvassa oli meillä aikaa katsoa toistemme kasvoihin ja nähdä niissä\nkuvastuvat erilaiset säikähdyksen ilmeet. Rouva de Bruhl oli\nkalmankalpea; Simonin silmät näyttivät pullistuvan ulos päästä ja\nkaikki hänen jäsenensä vapisivat kauhusta.\n\nKysyessäni mitä tämä merkitsi ei hän ensin saanut sanaa suustaan. Mutta\nsellainen ei nyt kelvannut, ja minä olin juuri tarttumassa häntä\nkaulukseen pakottaakseni hänet vastaamaan, kun sisemmän huoneen ovi\naukeni ja kuningas astui esiin kasvot niin iloisen näköisinä että\nsaattoi havaita hänen olevan sekä tyytyväinen neidin kertomukseen että\ntietämätön siitä mitä täällä oli tekeillä. Sanalla sanoen hän ei ollut\noivaltanut vielä mitään levottomuuden aihetta. Mutta nähdessään Simonin\nminun käsissäni ja rouva de Bruhlin kuolemankalpean muodon nojaamassa\nseinää vasten oven luona, hän seisahtui ja hämmästyksestä huudahtaen\nkysyi mikä oli hätänä.\n\n\"Pelkään että olemme piiritetyt, sire\", vastasin minä epätoivoissani,\ntuntien levottomuuteni kasvavan satakertaiseksi hänet nähdessäni --\n\"mutta kutka meitä piirittävät, sitä en voi sanoa. Tämä poika sen\nkuitenkin tietää\", jatkoin minä pudistaen Simonia kiukkuisesti, \"ja\nhänen täytyy puhua. No, vapisija\", sanoin hänelle, kerro tietosi.\"\n\n\"Linnavouti!\" änkytti hän kauhistuen uudelleen kuninkaan läsnäolosta;\nHenrik oli nimittäin ottanut pois naamionsa. \"Olin noussut muutamia\naskelia ylemmäksi ollakseni suojassa kylmältä, kun kuulin heidän\ntulevan sisään. Niitä on ainakin parikymmentä miestä.\"\n\nMinä kirosin vahvasti, kysyen häneltä minkätähden hän ei ollut mennyt\nylös ja varottanut Maignania, joka oli nyt miehineen meistä erotettuna\nylhäällä olevissa huoneissa. \"Sinä hullu\", jatkoin minä melkein poissa\nsuunniltani raivosta, \"jollet olisi tullut tälle ovelle, olisivat he\nmenneet minun huoneisiini ja miehittäneet ne! Ja mitä sinä hupsit\nlinnanvoudista?\"\n\n\"Hän on siellä\", vastasi Simon kuuristuen kauemmaksi minusta kasvot\nvärähdellen.\n\nArvelin hänen valehtelevan ja vain kuvittelevan noin peloissaan. Mutta\nsisällepyrkijät alkoivat silloin lyödä ovea käskien meitä aukaisemaan\nja käyttäen sellaisia uhkausten purkauksia että ne tunkivat paksun\ntammenkin läpi, karkottaen veret naisten poskilta ja muuttaen kuninkaan\nkäytöksen tavalla joka ei jäänyt minulta huomaamatta. Huutojen seasta\nsaatoin selvästi erottaa sanat: \"Kuninkaan nimessä!\" jotka vahvistivat\nSimonin väitettä.\n\nSillä hetkellä tunsin noista sanoista kevennystä, sillä jos olimme\ntekemisissä vain lain kanssa, niin olihan meidän puolellamme sellainen\njoka oli lain yläpuolella. Ja nopeasti päätin mielessäni mitä oli\ntehtävä. \"Luulen että poika puhuu totta, sire\", lausuin tyynesti.\n\"Siellä on ainoastaan teidän majesteettinne linnavouti. Pahin seikka\nmitä on syytä pelätä on se, että hän voi tulla tietämään teidän\ntäälläolonne ennenkuin tahtoisitte sen tulevan tunnetuksi. Ei pitäisi\nkuitenkaan olla kovin vaikeata saada häntä vaikenemaan, ja jos te\nsuvaitsette panna naamion kasvoillenne, niin minä avaan ristikkoluukun\nja puhun hänen kanssaan.\"\n\nKuningas, joka oli seisahtunut keskelle huonetta ja näytti tyrmistyneen\ntästä äkillisestä hälinästä, ilmotti lyhyesti suostumuksensa. Minä\naloin niinmuodoin avata luukkua, mutta silloin rouva de Bruhl tarttui\nkäsivarteeni ja työnsi minut pois sen äärestä.\n\n\"Mitä te aiotte tehdä?\" huusi hän kauhistunein kasvoin. \"Ettekö kuule?\nHän on siellä.\"\n\n\"Kuka on siellä?\" kysyin minä hämmästyen enemmän hänen käytöstään kuin\nsanojaan.\n\n\"Kuka?\" vastasi hän. \"Kuka siellä voisi olla? Minun mieheni! Minä\nkuulen hänen äänensä, sanon minä! Hän on seurannut jälkiäni tänne! Hän\non löytänyt minut ja hän tappaa minut!\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" sanoin minä, epäillen oliko hän todellakin kuullut\nmiehensä äänen. Varmuuden vuoksi kysyin Simonilta oliko hän nähnyt\nhäntä, ja masennuksekseni kuulin häneltäkin että Bruhl oli joukossa.\nNyt vasta käsitin täydelleen millainen vaara meitä uhkasi. Nyt vasta,\nnähdessäni ympärilläni huonostivalaistussa huoneessa naisten\nkauhistuneet kasvot ja kuninkaan vaivoinpidätettyä hermostumista\nilmaisevan naamioidun hahmon, oivalsin kuinka toivottomasti me\nolimme kiedotut ansaan. Onni oli suosinut Bruhlia niin hyvin että hän,\ntiesipä hän sitä taikka ei, oli saanut loukkuunsa meidät kaikki -- sekä\nkuninkaan, jonka hän halusi saattaa huonoon valoon, että vaimonsa, jota\nhän vihasi, ynnä neidin, joka kerran oli päässyt hänen käsistään, ja\nminut, joka olin kahdesti tehnyt tyhjäksi hänen tuumansa. Ei ollut\nihmeellistä siis että luottamukseni lannistui katsellessani vuoroin\nkutakin ja kuunnellessani oven kammottavaa rusketta, kun vahvat laudat\nparahtelivat niihin jysähtelevistä iskuista. Sillä ensimäinen\nvelvollisuuteni, tärkeämpi kaikkia muita, oli kuninkaan turvaaminen --\nhänen pelastamisensa tästä seikkailusta ilman vahingollisia seurauksia.\nKuinka saatoin silloin vastata neidistä, kuinka suojella rouva de\nBruhlia? Kuinka, sanalla sanoen, saatoin täyttää kaikki nuo\nvelvotukset, joista kunniani oli riippuvainen?\n\nLinnavoutia muistaessani mieleni kuitenkin hetkeksi jälleen rohkaistui.\nMuistin että niin kauan kuin oli selvittämättä syy hänen täälläoloonsa\nBruhlin seurassa, ei tarvinnut heittäytyä toivottomuuteen, ja kääntyen\nreippaasti kuninkaan puoleen pyysin häntä suosiollisesti seisomaan\nnaisten kanssa eräässä nurkassa mihin ovelta ei voinut nähdä. Hän\nnoudatti pyyntöäni koneellisesti ja tavalla joka ei minua miellyttänyt;\nmutta kun ei ollut aikaa pikkuseikkojen punnitsemiseen, käännyin\nristikkoon päin ja avasin sen muitta mutkitta.\n\nKasvojeni ilmestyessä luukulle remahti ulkopuolelta hurja mielihyvän\nhuuto, mikä yhtä nopeasti vaimeni hiljaisuudeksi. Sitä seurasi hetkinen\ntungeksivaa liikehtimistä odottavassa ryhmässä, ja linnavouti\ntyöntäytyi esiin. \"Kuninkaan nimessä!\" puuskutti hän.\n\n\"Mikä on kysymyksessä?\" vastasin minä katsellen enemmän hänen takanaan\nmulkoilevia punottavia, kiihtyneitä naamoja kuin häntä itseään. Jotkut\njoukosta pitelivät kahta soihtua, jotka heittivät punertavan\nheijastuksen pertuskain piikkeihin ja leimahtaen silloin tällöin\nsuurempaan liekkiin täyttivät koko ympäristön lepattavalla, savuavalla\nvalolla. \"Mitä olette vailla?\" jatkoin minä. \"Minkätähden tulette\nhäiritsemään asuntoani tähän aikaan illasta?\"\n\n\"Minulla on määräys vangita teidät\", vastasi hän töykeästi. \"Vastarinta\non turhaa. Jollette antaudu hyvällä, lähetän noutamaan muuripässin ja\nmurran ovenne.\"\n\n\"Missä on määräyksenne?\" sanoin minä tiukasti, \"Se, joka teillä oli\ntänä aamuna, peruutettiin itse kuninkaan käskystä.\"\n\n\"Ainoastaan lykättiin toistaiseksi\", vastasi hän. \"Ainoastaan\nlykättiin. Se annettiin minulle jälleen tänä iltana, paikalla\ntoimeenpantavaksi. Ja sen johdosta olen nyt täällä ja vaadin teitä\nantautumaan.\"\n\n\"Kuka antoi sen?\" kysyin minä.\n\n\"Herra de Villequier\", vastasi hän riuskasti. \"Ja tässä se on. Kuulkaa,\nhyvä herra\", jatkoi hän, \"te vain pahennatte asiaa. Avatkaa ovi.\"\n\n\"Ennenkuin avaan\", virkoin minä kuivasti, \"tahtoisin mielelläni tietää\nmitä osaa ystäväni, herra de Bruhl, jonka näen tuolla portailla, aikoo\nnäytellä tässä näytelmässä. Ja tuolla on vanha veikkoni Fresnoy\",\nlisäsin sitten. \"Ja pari muutakin tuttua naamaa näen joukossa.\nEnnenkuin antaudun, täytyy minun muun muassa saada tietää mitä asiaa\nherra de Bruhlilla on täällä.\"\n\n\"Jokaisen kunniallisen miehen asia on avustaa kuninkaan määräysten\ntäytäntöönpanemista\", vastasi linnavouti vältellen. \"Teidän asianne on\nantautua ja minun asiani sijottaa teidät linnaan. Mutta mellakoiminen\non minusta vastenmielistä. Jos haluatte, niin annan teille\nharkitsemisaikaa siksi kunnes tämä soihtu on palanut loppuun. Jollette\nsen ajan kukittua antaudu, niin murran oven.\"\n\n\"Annatteko soihdun palaa rehellisesti?\" kysyin minä katsastettuani sen\ntilaa.\n\nHän vastasi myöntävästi; ja kiittäen häntä jäykästi tästä\nmyönnytyksestä suljin luukun.\n\n\n\n\nXXV. Antautumisehdot.\n\n\nKäteni oli vielä luukulla, kun kosketus olkapäähäni sai minut\nkääntymään ympäri ja ilmotti minulle samassa uuden vaaran uhkaavan,\nvaaran josta äärimmäisen päättäväisyyden avullakaan tuskin saatoin\ntoivoa selviytyväni. Kuningas oli vieressäni. Hän oli ottanut pois\nnaamionsa, ja yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa riitti tekemään\nminulle selväksi että oli tapahtunut se mitä jo vähin olin ehtinyt\npeljätä. Hänen silmissään oli äärimäisen kiihtymyksen kiilto.\nHänen tummina punottavat, hiestä kosteat kasvonsa ilmaisivat\nylivoimaista mielenliikutusta, samalla kuin hänen hampaansa, tiukasti\nyhteenpuserrettuina hänen koettaessaan hillitä häntä valtaavaa\nvavistuksen puuskaa, paistoivat hänen huuliensa välistä kuin ruumiin\nhampaat. Häntä uhkaavan vaaran uutuus, hänen seurueensa ja kaikkien\nhäntä tavallisesti ympäröivien kasvojen, koko hänen alinomaisen\nympäristönsä poissaolo, hetken myöhäisyys, talon halpa-asuisuus ja\nhänen yksinäisyytensä keskellä tuntemattomia ihmisiä, kaikki tämä oli\nollut liikaa hänen hermoilleen, joita hänen elämäntapansa jo kauan oli\nheikontanut, ja hänen urheudelleen, joka tosin oli kunniakseen\nesiintynyt taistelukentällä, mutta ei kestänyt äkillisen vaaran\njännitystä. Vaikka hän yhä ponnisteli säilyttääkseen arvokkuutensa,\nnäki minun katseeni huolestuttavan selvästi, että hän oli\nkadottamaisillaan, jollei jo ollut kadottanutkin, kaiken\nitsehillintänsä.\n\n\"Avatkaa!\" mumisi hän hampaittensa välistä viitaten kärsimättömästi\nluukkuun kädellään, jolla hän juuri oli koskettanut olkapäätäni.\n\"Avatkaa, sanon minä!\"\n\nMinä tuijotin häneen tyrmistyneenä. \"Mutta\", uskalsin minä änkyttää,\n\"Teidän majesteettinne unohtaa etten ole vielä...\"\n\n\"Avatkaa, sanon minä!\" toisti hän kiihkeästi. \"Kuulitteko? Minä tahdon\nettä tämä ovi avataan!\" Hänen laiha kätensä vapisi kuin halvautuneella,\nniin että sen jalokivet tuikkivat valossa ja rapisivat hänen\npuhuessaan.\n\nMinä katsoin avuttomana hänestä naisiin ja jälleen takaisin, oivaltaen\nyhdessä väläyksessä kaikki vaarat, mitkä hänen täälläolonsa ilmi\ntulemisesta saattoivat seurata -- vaarat, joita siihen asti en ollut\nmielessäni kuvitellut, mutta jotka nyt yhdessä silmänräpäyksessä\nnäyttivät astuvan silmieni eteen mahdollisimman selvinä. Samalla kertaa\nkäsitin jotakin, mikä mielestäni näytti pelastumisen mahdollisuudelta,\nja näitten molempien seikkojen antaessa minulle rohkeutta pidin käteni\nsalvalla ja koetin puhua hänelle.\n\n\"Ei, mutta, sire\", sanoin hätäisesti, vaikka samalla niin\nkunnioittavasti kuin taisin, \"minä pyydän ensin saada kertoa mitä olen\nnähnyt. Herra de Bruhl on tuolla ulkopuolella, ja minä laskin kuusi\nmiestä, joitten luulen kuuluvan hänen seurueeseensa. Ne ovat roistoja,\njotka ovat valmiit mihin rikoksiin tahansa, ja minä rukoilen teidän\nmajesteettianne alistumaan mieluummin lyhytaikaiseen vankeuteen...\"\n\nTuon viimeisen sanan lausuttuani jäin äkkiä mykäksi, kuninkaan\nkasvoissa leimahtaneen hurjan kiihtymyksen hämmentämänä. Huonosti\nvalittu sanani oli sytyttävän kipinän tavoin nostattanut hänen\nvimmansa. Satojen petoksien epäluuloiseksi kasvattamana hän unohti\nulkopuolella uhkaavat vaarat sen ainoan ajatuksen valtaamana, että minä\ntahdoin sulkea hänet vankeuteen ja ainoastaan siinä tarkotuksessa olin\ntuonut hänet tänne. Hän tuijotteli ympärilleen silmät pyörien raivosta\nja pelosta, ja hänen vapisevat huulensa pikemmin läähättivät kuin\nlausuivat sanat, \"vankeuteen?\"\n\nOnnettomuudeksi sattui samassa eräs mitätön seikka, joka lisäsi hänen\nhämminkiään muuttaen sen täydelliseksi mielettömyydeksi. Joku ulkona\nolijoista rysäytti ruumiinsa painolla ovea, rouva de Bruhl päästi\ntukahdutetun kirkaisun, ja tämä vei viimeisetkin rippeet kuninkaan\nmielenmaltista. Polkien jalkaansa hän huusi minua hillittömässä\nvimmassa avaamaan oven -- jonka luota minä vieläkään en ollut\nsiirtynyt.\n\nMutta, joko sitten tein oikein tai väärin, minä olin päättänyt yhä olla\navaamatta sitä, ja minä kohotin käteni aikoen vielä kerran koettaa\nsaada häntä taipumaan. Hän käsitti eleeni väärin, peräytyi askeleen, ja\nvetäen uskomattoman nopeasti esiin miekkansa ojensi sen rintaani kohti,\nkäsivarsi jännitettynä pistoon.\n\nUskoni on aina ollut se, ettei hän olisi antanut iskua, vaan että\npelkkä miekankahvan kosketus olisi saanut hänet malttamaan mielensä,\nherättäen sen urhoollisuuden mikä epäilemättä kuului hänen\nluonteeseensa aina viime hetkeen asti. Mutta hän ei saanut siihen\ntilaisuutta, sillä kun miekanterä vielä värisi ja minä seisoin\nliikkumattomana säilyttäen vaivoin mielenmalttini, polvi puoleksi\nnotkistettuna ja katse tähdättynä kuninkaan silmiin, syöksähti neiti de\nla Vire hänen taaksensa ja äänekkäästi kirkaisten tarttui hänen\nkyynärpäähänsä. Säikähtyneenä, tietämättä kuka häneen oli tarttunut,\nkuningas huitaisi miekallaan rajusti ylöspäin, osuen lamppuun, joka\nsärkyen romahti lattiaan ja jätti huoneen pimeäksi. Naisten kirkuminen\nynnä tieto siitä, että keskellämme riehui mielipuoli, täyttivät\npimeyden tuhansilla kauhuilla.\n\nTuntien pelkoa neidin puolesta ennen kaikkea muuta, riensin lieden\nluokse niin pian kuin olin päässyt järjilleni, ja välittämättä\nkuninkaan miekasta, jonka epämääräisesti tajusin huiskahtelevan\npimeässä, etsin ja löysin puoleksipalaneen puunkappaleen ja puhalsin\nsen liekkiin. Ollen yhä selin huoneeseen sytytin sillä vahakynttilän,\njonka olin huomannut lieden luona. Sitten, ja vasta sitten, käännyin\nkatsomaan takanani vallitsevaa asiaintilaa.\n\nNeiti de la Vire seisoi nurkassa puoleksi hurjana, puoleksi\nkauhistuneena ja kokonaan punastuneena. Hänen kätensä oli kääritty\nliinaan, jossa näkyi jo veritahra, ja siitä ymmärsin että kuningas oli\nmielettömyydenpuuskassaan haavottanut häntä lievästi. Fanchette seisoi\nherrattarensa edessä hiukset pystyssä kuin villikissan selkäkarvat,\nkädet puuskassa, karheilla kasvoillaan ja vantterassa olennossaan\nhurjan raivoisa ja uhkaava ilme. Rouva de Bruhl ja Simon kyyröttivät\nseinää vasten lähellä heitä, ja nojatuolissa istui, nähtävästi\njuuri-ikään siihen heittäytyneenä, kuningas, kokoonlyyhistyneenä ja\ntarmottomana; miekan kärki viisti maata hänen vieressään, hänen\nhermottoman kätensä tuskin jaksaessa pitää kiinni sen kahvasta.\n\nSilmänräpäyksessä olin selvillä siitä mitä oli tehtävä, ja mennen hänen\nluoksensa äänettömänä laskin pistoolini, miekkani ja tikarini tuolille\nhänen viereensä. Sitten polvistuin.\n\n\"Sire\", sanoin minä, \"ovi on tuolla. Teidän majesteettinne voi avata\nsen milloin haluaa. Tässä, sire, ovat minun aseeni. Olen teidän\nvankinne, linnavouti on ulkopuolella, ja te voitte yhdellä sanalla\nluovuttaa minut hänelle. Sitä ainoastaan pyydän teiltä, sire\", jatkoin\nvakavasti, \"että teidän majesteettinne pitäisi harhakuvitteluna sitä\najatusta, että minä hetkeäkään olisin aikonut osottaa epäkunnioitusta\ntai käyttää väkivaltaa teidän persoonaanne kohtaan.\"\n\nHän katsahti minuun tylsästi kasvot kalpeina, silmät elottomina.\n\"Hitto!\" mumisi hän. \"Miksi te sitten kohotitte kätenne?\"\n\n\"Ainoastaan rukoillakseni teidän majesteettianne odottamaan hetkisen\",\nvastasin minä katsellen kuinka älyn ilme vähitellen palasi hänen\nkasvoillensa. \"Jos suvaitsette kuunnella, niin voin selittää sen\nmuutamin sanoin, sire. Herra de Bruhlin miehiä on kuusi tai seitsemän,\nlinnavoudilla on kahdeksan tai yhdeksän; mutta ensinmainitut ovat\nrajumpia miekankäyttäjiä, ja jos herra de Bruhl tapaa teidän\nmajesteettinne minun asunnostani ja ymmärtää sen johdosta joutuneensa\nhäviölle, niin kykenee hän mihin epätoivon tekoon hyvänsä. Teidän\npersoonanne voisi tuskin kulkea turvallisesti kadulla hänen seurassaan.\nJa on vielä toinenkin arveluttava seikka\", jatkoin sitten, huomaten\nilostuneena että kuningas kuunteli ja toipui vähitellen ennalleen.\n\"Nimittäin se salaperäisyys, jossa halusitte pitää tämän asian kunnes\nse olisi edistynyt hyvälle tolalle. Herra de Rosny terotti tätä seikkaa\nmieleeni mitä jyrkimmin, peläten että Blois'ssa nousisi katumellakoita\njos teidän majesteettinne suunnitelmat tulisivat tunnetuiksi.\"\n\n\"Te puhutte seivästi\", vastasi kuningas jo tarmokkaampana, vaikka hän\nkarttoi katsomasta naisiin. \"Bruhl kyliä sangen luultavasti panisi\nsellaisen toimeen. Mutta kuinka voin päästä ulos, hyvä herra?\" jatkoi\nhän äreästi. \"Enhän voi jäädä tänne. Minua aletaan kaivata! Minä en ole\nmikään rajakapteeni, jota ei etsitä eikä kysytä!\"\n\n\"Luottaisiko teidän majesteettinne minuun?\" lausuin minä hitaasti ja\nepäröiden.\n\n\"Luottaisinko teihin!\" tiuskasi hän ärtyisästi, pitäen ylhäällä kättään\nja katsellen tarkasti kynsiään, joitten siromuotoisuudesta ja\nvalkoisuudesta hän oli ylpeämpi kuin konsanaan kukaan nainen. \"Enkö ole\nluottanut teihin? Jollen olisi luottanut teihin, olisinko silloin\ntäällä? Jollette olisi hugenotti -- antakoon Herra minulle anteeksi\nettä sen sanon! -- niin olisin lähettänyt teidät helvettiin ennenkuin\nolisin tullut tänne teidän kanssanne!\"\n\nTunnustan kuunnelleeni tätä uskonnolleni annettua tunnustusta\nylpeydellä, joka saattoi minut hetkeksi unohtamaan välittömän\nympäristöni -- meitä uhkaavan vaaran, yksinäisen kynttilän himmeästi\nvalaiseman huoneen, taustalla näkyvät säikähtyneet kasvot ja\nkuninkaankin kokoonlyyhistyneen olennon, jossa masennus ja ylpeys\ntaistelivat keskenään. Mutta ainoastaan hetkeksi; sitten kiiruhdin\nvastaamaan, sanoen etten epäillyt voivani vieläkin selvittää hänen\nmajesteettinsa tästä seikkailusta ilmitulematta.\n\n\"Taivaan nimessä, tehkää se sitten!\" vastasi hän tuimasti. \"Tehkää mitä\nhaluatte, kunhan vain toimitatte minut takaisin linnaan. Ja lupaan\nettei mikään hugenotti tule toista kertaa houkuttelemaan minua sieltä\nulos. Olen liian vanha tällaisiin seikkailuihin!\"\n\nUusi hyökkäys ovea vastaan hänen tätä sanoessaan sai minut kiireimmän\nkautta selittämään hänelle suunnitelmani, jonka hän mielisuosiolla\nhyväksyikin, soimattuaan minua vielä kerran siitä että olin saattanut\nhänet tällaiseen pulmaan. Peläten oven antavan perään ennen aikaansa,\nhuolimatta puomeista joilla olin sen varustanut, ja saaden kannustusta\nrouva de Bruhlin kasvoista, jotka ilmaisivat mitä suurinta kauhua, otin\nkynttilän ja johdin hänen majesteettinsa sisähuoneeseen, missä asetin\npistoolini hänen viereensä, mutta miekkani ja tikarini pidätin\nhiljaisuudessa itselleni. Sitten palasin naisten luo ja viittauksilla\nkehottaen heitä astumaan sisään pidin ovea auki heille.\n\nNeiti, jonka sidottua kättä en voinut katsella liikutuksetta, vaikkakin\nkuninkaan läsnäolo ja sen vaatima kunnioitus estivät minua virkkamasta\nmitään, astui heti esiin ja läheni vieressäni olevalle oviaukolle\nsaakka. Siinä hän kuitenkin katsahti taaksensa, ja nähdessään rouva de\nBruhlin seuraavan häntä, pysähtyi hän äkkiä ja mutisi luoden minuun\nylpeän katseen: \"Entä tämä rouva? Suljetaanko minut samaan huoneeseen\nhänen kanssaan?\"\n\n\"Neiti\", vastasin minä nopeasti samassa matalassa äänilajissa kuin\nhänkin oli puhunut, \"olenko koskaan pyytänyt teiltä mitään alentavaa?\"\n\nHän näytti kevyellä päänliikkeellä vastaavan kieltävästi.\n\n\"En pyydä sellaista nytkään\", vastasin minä vakavasti. \"Minä uskon\nhuolenpitoonne naisen, joka on antautunut suureen vaaraan meidän\ntähtemme; lopun jätän teille.\"\n\nHän katsoi minua hetkisen hyvin tiukasti silmiin ja meni sitten mitään\nvastaamatta toiseen huoneeseen, rouvan ja Fanchetten seuratessa häntä.\nMinä suljin oven ja käännyin Simoniin päin, joka minun käskystäni oli\npuhaltanut hiilloksen tuleen, niin että se osittain valaisi huoneen,\nmissä ei enää ollut muita kuin hän ja minä. Poika näytti pelkäävän\nkatsettani ja osotti suurempaa levottomuutta kuin viime aikoina olin\nhänessä huomannut, mikä johtui joko äskeisestä kohtauksesta huoneessa\ntai oveen kohdistetusta rynnäköstä, joka hetki hetkeltä kävi yhä\nraivokkaammaksi. En kuitenkaan epäillyt hänen uskollisuuttaan taikka\nkiintymystään neitiin, ja määräykset, joita minun oli hänelle\nannettava, olivat kylläkin yksinkertaiset.\n\n\"Sinun on tehtävä niinkuin minä nyt sanon\", lausuin minä käsi jo\nvalmiina oven salvalla. \"Heti kun olen päässyt ulkopuolelle, suljet\noven. Äläkä sitten avaa kenellekään muulle kuin Maignanille. Kun hän\npyytää, päästä hänet varovasti sisään ja pyydä häntä, niin totta kuin\nhän rakastaa herra de Rosnyta, ottamaan miehensä niin pian kuin väylä\non selvä ja saattamaan kuninkaan linnaansa. Kehota häntä olemaan\nurhoollinen ja varovainen, sillä hän on hengellään vastaava kuninkaan\nhengestä.\"\n\nToistin tämän kahteen kertaan ja riensin sitten avaamaan luukun,\npeljäten että linnavouti pysyisi sanassaan ja tekisi väkirynnäkön ovea\nvastaan. Kymmenkunta kiukkuista ääntä tervehti ilmestymistäni niin\nkiihkeästi ja malttamattomasti, että kului joku aika ennenkuin sain\nsananvuoroa; he lausuivat minulle uhkauksia, jollen avaisi heti\npaikalla, ja vaativat että tekisin sen pitemmittä puheitta. Heidän\njohtajansa sai heidät vihdoin rauhottumaan, mutta oli selvää että\nhänenkin kärsivällisyytensä oli kulunut loppuun. \"Antaudutteko vai\nette?\" sanoi hän. \"Minä en aio jäädä pois sängystäni koko yöksi teidän\ntähtenne!\"\n\n\"Minä varotan teitä\", vastasin minä, \"sillä kuningas on peruuttanut\nteillä olevan määräyksen!\"\n\n\"Se ei ole minun asiani\", lausui hän järkähtämättä.\n\n\"Ei kylläkään, mutta se tulee olemaan huomisaamuna, kun kuningas\nlähettää hakemaan teitä\", vastasin minä, ja tämä näytti hiukan\nvaikuttavan häneen. \"Suostun kuitenkin antautumaan teille kahdella\nehdolla\", jatkoin minä tarkastaen tiukasti hänen seuralaistensa\nkarheita kasvoja. \"Ensiksi, että annatte minun pitää aseeni kunnes\nsaavumme vankilaan, ja minä lupaan kunniasanallani seurata teitä\nsiivosti. Se on numero yksi.\"\n\n\"Hyvä\", virkkoi linnavouti kohteliaammalla äänellä, \"minulla ei ole\nmitään sitä vastaan.\"\n\n\"Toiseksi, ettette te salli miestenne murtautua asuntooni. Minä tulen\nulos siivosti ja sillä hyvä. Teidän määräykseenne ei sisälly\ntavaroitteni ryöstäminen.\"\n\n\"Kaikkea vielä!\" vastasi hän. \"Minä haluan että te tulette ulos. En\nhalua mennä itse sisälle.\"\n\n\"Käskekää sitten miestenne peräytyä portaille\", sanoin minä. \"Ja jos te\nmenettelette kunniallisesti minun kanssani, niin minä tahdon puolustaa\nteitä huomenna. Sillä määräyksenne tulee varmasti tuottamaan teille\nikävyyksiä. Herra de Retz, joka hankki sen aamulla, on poissa, kuten\ntiedätte. Herra de Villequier voi mennä huomenna. Mutta markiisi de\nRambouillet on kyllä täällä, siitä voitte olla varma!\"\n\nHuomautus oli paikallaan ja hyvin osattu. Se sai miehen säikähtämään\nniinkuin olin toivonut sen tekevänkin. Enemmittä vastalauseitta hän\nkäski miestensä peräytyä ja vartioida portaita. Minä puolestani aloin\nirrottaa oven kiinnipitimiä.\n\nNiin helposti ei juttu kuitenkaan päättynyt, siliä Bruhlin roistot,\nseuraten arvattavasti ylemmällä porrasjaksolla Fresnoyn seurassa\nseisovan johtajansa antamaa merkkiä, kieltäytyivät peräytymästä ja\ntuuppivat linnavoudin miehiäkin, kun nämä olisivat tahtoneet totella\nmääräystä. Virkamies, joka viivytyksestä oli jo tullut kärsimättömäksi,\nvastasi alkaen huitoa ympärilleen sauvallaan, ja yks-kaks näytti siinä\nsyntyvän soma kahakka, jonka loppua oli mahdoton arvata edeltäpäin.\n\nMutta oivaltaen, että jos Bruhlin miehet pääsisivät voitolle\nvastustajistaan, tulisi meidän asemamme pikemmin pahemmaksi kuin\nparemmaksi, en jäänyt toimettomana katsomaan paikaltani jutun päätöstä,\nniinkuin ensimäinen mielijohteeni yllytti minua tekemään. Sensijaan\nkäytin tilaisuutta pujahtaakseni ulos, silläaikaa kun Simon salpasi\noven jälkeeni. Linnavouti oli sillä hetkellä sanarikkaassa kinastelussa\nFresnoyn kanssa, jonka roistomaiset, intohimosta punottavat, Chizéssä\nantamastani iskusta jääneen suuren arven rumentamat kasvot näyttivät\nsanomattoman inhottavilta ainoan jälelläolevan soihdun hohteessa.\nYhdessä suhteessa oli tuo konna hyötynyt nykyisessä palveluksessaan,\nsillä hän oli puettu räikeän loisteliaaseen asuun. Mutta pukujen\nsuhteen olen aina pannut merkille sen, että samalla kuin rappeutunut\nulkoasu ei voi kokonaan estää kunnianmiehen luonteenjaloutta tulemasta\nnäkyviin, ei täydellisin muodinmukaisuuskaan kykene antamaan konnalle\nkunnianmiehen ulkonäköä.\n\nNähdessään minut yhtäkkiä linnavoudin vieressä peräytyi hän taaksepäin\nniin hullunkurisesti muuttunein kasvonilmein, että linnavoutikin\nsäpsähti ja sai malttinsa takaisin vasta sitten kun minä tervehdin\nhäntä kohteliaasti ja selitin olevani hänen vankinsa. Lisäsin vielä\nvarotuksen, että hän pitäisi silmällä jälelläolevaa soihtua, sillä jos\nse sammuisi, niin voisimme kumpikin saada hämmingissä tikarin\nkurkkuumme.\n\nHän otti viittauksen huomioon viivyttelemättä ja kutsuen\nsoihdunkantajan viereensä valmistautui laskeutumaan alas, käskien\nFresnoyta ja hänen miehiään, jotka seisoivat yhtenä ryhmänä portaitten\nyläpäässä, tekemään meille tietä muitta mutkitta. He näyttivät\nkuitenkin hyvin halukkailta estämään meiltä pääsyn, ja vastaten hänen\ntuimiin sanoihinsa karkeilla kokkapuheilla osottivat niin vihamielistä\nkäytöstä että linnavouti, häilyen kahden vaiheilla omanarvon-tuntonsa\nja Bruhliin kohdistuvan kunnioituksen välillä, ei tuokioon tuntunut\nälyävän mitä tehdä ja näytti pikemmin ilahtuvan kuin närkästyvän, kun\nminä pyysin lupaa sanoa muutaman sanan herra de Bruhlille.\n\n\"Jos voitte saada hänen miehensä järkiinsä\", vastasi hän äreästi, \"niin\npuhukaa hänelle niin paljon kuin mielenne tekee!\"\n\nAstuen ylemmän porrasjakson juurelle, missä Bruhl yhä seisoi, tervehdin\nhäntä kaavamaisesti. Hän vastasi tervehdykseeni ainoastaan äkäisellä,\nvalppaalla katseella, ja kietoen levättinsä tiukemmin ympärilleen oli\nsilmäilevinään minuun halveksivasti, mikä ei kuitenkaan voinut peittää\nnäkymättömiin hänen tuntemaansa voitoniloa ja kostontoivoa. Minä olin\nerittäin halukas tietämään, oliko hän seurannut vaimonsa jälkiä tänne\nsaakka vai oliko hän saapunut tänne vain ylimalkaisien minuun\nkohdistuvien tarkotusperiensä johdosta, ja siinä mielessä kysyin niin\nivallisesti kuin taisin, mikä oli aiheuttanut hänen täälläolonsa.\n\"pelkään etten voi jäädä osottamaan teille vieraanvaraisuutta\", jatkoin\nsitten; \"mutta siitä saatte kiittää ainoastaan ystäväänne\nVillequier'tä!\"\n\n\"Olen teille suuresti kiitollinen\", vastasi hän pirullisesti hymyillen,\n\"mutta älkää siitä mitään välittäkö. Kun olette mennyt, aion ryhtyä\nomin neuvoini mihin minua vain haluttaa.\"\n\n\"Aiotteko?\" vastasin minä levollisesti -- ei sillä ettei noitten\nsanojen alla piilevä uhkaus ja konnamainen viittaus olisi minuun\nvaikuttanut, vaan siitä syystä että juuri sellaista odotettuani minulla\noli vastauskin valmiina. \"Sen saamme nähdä.\" Ja sen sanottuani vein\nsormet huulilleni, vihelsin kimakasti ja huusin kaikuvalla äänellä:\n\"Maignan! Maignan!\"\n\nMinun ei tarvinnut huutaa nimeä kolmatta kertaa, sillä linnavouti ei\nehtinyt muuta kuin säpsähtää tästä odottamattomasta toimenpiteestä, kun\nyläpuolellamme oleva porrastasanne kajahti jykevistä askelista ja mies,\njota olin kutsunut, laskeutui nopeasti alas portaita ilmestyen yhtäkkiä\nkädenkantaman päähän Bruhlista, joka kiroten käännähti ympäri ja hänet\nnähdessään peräytyi tahdottomasti taaksepäin. Maignanin peloton ja\nitseensäluottava käytös oli tavallisestikin omiaan vaikuttamaan\nvastustajaan, mutta tässä tilaisuudessa oli siinä vielä tavallista\nsilmäänpistävämpi häikäilemättömyyden piirre, joka ei ollut tekemättä\nvaikutustaan katsojiin. Kun hän seisoi siinä hymyillen synkästi Bruhlin\npään ylitse, samalla kuin hänen kätensä leikitteli huolettomasti\ntikarilla ja soihtu heitti punertavan hohteen hänen tukevalle\nmuodolleen, oli hän selvästi niin pelottava vastustaja, että vaikka\nolisin hakenut läpi koko kaupungin, en olisi löytänyt hänen vertaistaan\nmitä tulee voimaan ja kylmäverisyyteen. Hän antoi mustien silmiensä\nsiirtyä toisesta toiseen, mutta ei osottanut mitään huomiota muille\nkuin minulle, tervehtien minua ylellisen kohteliaasti ja samalla\nkerskuvan rohkeasti, mikä oli hyvin paikallaan tässä tilaisuudessa.\n\nMinä tiesin minkälaista käytöstapaa parooni de Rosny noudatti häneen\nnähden ja seurasin hänen malliaan mikäli osasin. \"Maignan\", lausuin\nlyhyesti, \"olen ottanut ensi yöksi asunnon muualla. Kun olen mennyt,\nkutsutte miehenne ja vartioitte tätä ovea. Jos joku yrittää tunkeutua\nsisään, teette velvollisuutenne.\"\n\n\"Voitte pitää sen tehtynä\", vastasi hän.\n\n\"Siinäkin tapauksessa että pyrkijä olisi herra de Bruhl, joka seisoo\ntässä\", jatkoin vielä.\n\n\"Ymmärrän.\"\n\n\"Te pidätte vartiota\", jatkoin edelleen, \"aina huomisaamuun saakka, jos\nherra de Bruhl pysyy täällä. Mutta niin pian kuin hän lähtee, saatte\nmääräykset sisällä olevilta henkilöiltä ja noudatatte niitä\nehdottomasti.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne voi olla levollinen\", vastasi hän tikariaan\nkäsitellen.\n\nNyökättyäni hänelle hyvästiksi käännyin hymysuin Bruhlin puoleen ja\nnäin että tämän odottamattoman esteen aiheuttama kiukku ja häneen\nkohdistetun loukkauksen synnyttämä suuttumus tekivät hänen häviönsä\nniin täydelliseksi kuin saatoin toivoa. Mitä Fresnoy'han tulee, ei\nhänellä enää näyttänyt olevan halua yrittää estämään poispääsyämme, jos\nhän oli sitä vakavasti aikonutkaan. Hänen herraansa en kuitenkaan\npäästänyt antamatta hänelle vielä yhtä pistoa. \"Koska tämä nyt on\nselvillä\", sanoin leikkisästi, \"niin voin toivottaa teille hyvää yötä.\nSaan arvattavasti kunnian kohdata teitä huomenna Chavernyssa. Mutta\nensin annamme Maignanin silmätä sillan alle!\"\n\n\n\n\nXXVI. Mietteitä.\n\n\nJoko Bruhlia kohtaan osottamani kunnioituksen puute taikka Villequier'n\nmahdollisesta katoamisesta lausumani sanat olivat tehneet linnavoudin\nmieleen niin ihailtavan vaikutuksen, että siitä hetkestä alkaen kun\npoistuimme asunnostani hän kohteli minua erinomaisen kohteliaasti,\nsallien minun pitää miekkanikin ja toimittaen minulle yösijan omissa\nhuoneissaan vankilarakennuksessa.\n\nVaikka olikin myöhäinen, en voinut antaa niin suuren kohteliaisuuden\nmennä ohi ilman kiitollisuudenosotusta. Pyysin senvuoksi saada jakaa\npienen lahjan hänen seuralaisilleen, ja sitten pyysin häntä itseään\ntekemään minulle kunnian juomalla kanssani pullon viiniä. Kun tämä oli\nhankittu, istuimme sen ääressä tunnin verran ja menimme lopuksi\nmakuusijoillemme täysin tyytyväisinä toinen toiseemme.\n\nMutta päivän tapahtumat ja varsinkin yksi seikka, jossa en ole\npitemmältä viipynyt, osottautuivat kykenevänsä estämään nukkumiseni\nyhtä tehokkaasti kuin jos minut olisi suljettu linnan kosteimpaan\nmaanalaiseen komeroon. Niin paljon tapahtumia oli ahtautunut niin\nlyhyen aikamäärän sisään, että näytti siltä kuin ei minulla siihen\nsaakka olisi ollut lainkaan tilaisuutta arvioida mihin minua\nkiidätettiin tai mikä onni minua odotti kaiken tämän hälinän lopussa.\nSiitä asti kun herra d'Agen aamulla ensiksi ilmestyi luokseni tuoden\nsen hämmästyttävän uutisen että linnavouti oli minua etsimässä, aina\nlopulliseen antautumiseeni saakka oli tapausten sarja juossut niin\nnopeasti, että minulla kussakin sen eri kohdassa oli tuskin ollut aikaa\narvioida asemaani taikka viimeisen vastuksen tai voiton täyttä\nmerkitystä. Nyt, kun minulla oli aikaa, elin kuluneen päivän uudelleen\nja johdattaen mieleeni sen vaarat ja pettymykset tunsin kiitollisuutta\nsiitä että kaikki oli päättynyt niin kauniisti.\n\nLuotin täydellisesti Maignaniin enkä epäillytkään ettei Bruhl pian\nväsyisi, jollei jo ollut väsynyt hyödyttömään piiritykseen. Tunnin\nkuluessa viimeistäänkin -- eikä ollut vielä puoliyökään -- olisi\nkuningas vapaa lähtemään kotiin, ja siihen päättyi parooni de Rosnyn\nminulle uskoma tehtävä mikäli se häntä koski. Hänen majesteettinsa\npäätöksen saattaminen Navarran kuninkaan tietoon uskottaisiin\nvarmaankin markiisi de Rambouillet'lle tai jollekin muulle asemaltaan\nja vaikutukseltaan samanveroiselle henkilölle, ja samoihin käsiin\njoutuisi kunnia ja vastuu sen sopimuksen päättämisestä, joka, kuten\nkaikki tiedämme, lyhyen väliajan ja vähäisen verenvuodatuksen ynnä\npaljonmerkitsevän sallimuksen iskun jälkeen tuotti Ranskalle pysyvän\nrauhan. Mutta pysyväksi ylpeyden aiheeksi minulle jäisi kuitenkin se,\nettä minä, jonka elämänura vielä äsken oli näyttänyt päättyvän\nhaaksirikkoon, olin ollut välineenä hankkimassa tätä niin suurta onnea\nmaalleni ja uskonnolleni.\n\nMutta muistaessani Navarran kuninkaan varotuksen, ettei minun olisi\nodotettava häneltä korvausta, olin hyvin epätietoinen siitä, mille\nsuunnalle urani oli tämän jälkeen aukeava; ensi sijassa luotin siihen\nde Rosnyn antamaan lupaukseen, että hän ottaisi minun menestymiseni\nomaksi huolekseen. Olin kyllästynyt Blois'n hoviin ja sen juonien ja\npetollisuuden täyttämään ilmapiiriin, josta nyt toivoin päässeeni\nerilleni, mutta ratkaisematta jäi kysymys siitä, kuinka voin palata\nLoiren toiselle puolelle, jossa Turennen kreivin viha minua uhkasi.\nOlisin vaivannut itseäni paljon enemmänkin tätä seikkaa ajattelemalla,\njollen olisi löytänyt toista sen kanssa läheisessä yhteydessä olevaa\nmutta paljon puoleensatempaavampaa ajatuksen aihetta neiti de la Viren\noikullisesta käytöksestä.\n\nTuohon käytökseen luulin nyt löytäneeni selityksen. Sekä hämmästyen\nettä hyvilleni tullen huomasin, että siitä voi tehdä ainoastaan yhden\njohtopäätöksen -- johtopäätöksen, joka voimakkaana oli välähtänyt\nmieleeni nähdessäni hänen kasvonsa, kun hän syöksähti kuninkaan ja\nminun väliin.\n\nSeuraten tapahtumia taaksepäin aina ensimäiseen kohtaukseemme St. Jean\nd'Angely'ssa Navarran kuninkaan odotushuoneessa, muistin sen\npilapuheen, jonka hupsu Mathurine oli lausunut meidän molempien\nkustannuksella. Se oli arvattavasti jäänyt neidin mieleen ja kiihottaen\nhänessä katkeruutta minua kohtaan saattanut hänet kohtelemaan minua\nalentavasti, kun vastoin kaikkea todennäköisyyttä jälleen kohtasimme\ntoisemme ja hän huomasi tulleensa jätetyksi tavallaan minun käsiini. Se\noli ollut syynä hänen tuimiin sanoihinsa ja vielä tuimempiin\nkatseisiinsa matkallamme pohjoiseen sekä yhdessä hänen luonteensa\nsyntyperäisen ylpeyden kanssa aiheuttanut sen alentavan mielipiteen,\nminkä olin hänestä muodostanut verratessani häntä kunnianarvoisaan\näitiini.\n\nMutta samalla aloin ajatella, että tuo pila oli mahdollisesti\nvaikuttanut toiseenkin suuntaan, nimittäin pitämällä hänen mieltään\nkiinnitettynä minuun ja synnyttämällä hänessä -- varsinkin Chizé'hen\nilmestymiseni jälkeen sen ajatuksen, että meidän kohtalomme olivat\njollakin tavoin yhdistetyt. Näin olettaen ei ollut vaikea ymmärtää\nhänen käytöstään Rosnyssa, kun hän, tultuaan tietämään etten ollut\npetturi ja katuen aikaisempaa kohtelutapaansa, kuitenkin kavahti niitä\ntunteita, joita hän alkoi huomata omassa rinnassaan. Siitä lähtien ja\ntätä johtolankaa seuraten ei minun ollut lainkaan vaikeata selvittää\nhänen vaikuttimiaan, otaksuen nimittäin että tuo aavistus, joka täytti\nmieleni ihmetyksellä ja ihastuksella, kävi yhteen todellisuuden kanssa.\n\nOllen keski-ikäinen ja harmaantunut ja elämäni parhaan ajan ohitse\nehtinyt, en ollut koskaan ennen uskaltanut ajatella hänestä tähän\ntapaan. Köyhänä ja verrattain vähäpätöisenä miehenä en ollut koskaan\nuskaltanut korottaa katsettani niihin suuriin rikkauksiin, joita\nhänellä kerrottiin olevan. Nytkin jäin häikäistyksi ja hämilleni, kun\nnuo suuret mahdollisuudet niin äkkiä paljastuivat. Tunsin miltei\nhuimausta muistellessani häntä sellaisena kuin olin hänet viimeksi\nnähnyt, käsi haavotettuna minun puolustuksessani, ja toisaalta taas\nmiltei tuskallisen voimakasta liikutusta kuvitellessani palanneeni\ntakaisin nuoruuteen, jolle jo olin jättänyt hyvästit, ja niihin\nruusuisiin toiveihin ja suunnitelmiin, jotka useimmille miehille\nilmestyvät ainoastaan kerran, ja senkin nuoruusvuosina. Siihen saakka\nolin katsonut noita asioita vain toisten osuudeksi.\n\nAamunkoitto tapasi minut vielä huvittelemassa itseäni näillä suloisilla\nmietteillä, eikä ihmekään, sillä olihan näillä minulle kaikki uutuuden\nviehätys. Aurinko sattui sinä aamuna nousemaan selkeälle taivaalle ja\nvuodenaikaan nähden harvinaisen kirkkaana, ja minulta puuttuu sanoja\nmuistellessani sitä ja koettaessani kuvata kuinka tuo yksinkertainen\ntosiseikka lisäsi iloni kerrassaan hurmaavaksi! Minä paistatin itseäni\nristikkoikkunasta tulvivissa säteissä, ja nauttien aamuista raikkautta\nkiihkein ja kyltymättömin haluin, sain täysin tuntea sitä hyvyyden\nkaipuuta, jonka sallimus sellaisina hetkinä suo meissä herätä silloin\nkuin olemme nuoria, mutta harvoin, jos aika ja soturielämä ovat\ntylsyttäneet herkemmät tunteet.\n\nEn ollut vielä ehtinyt siihen kohtaan, jossa vaikeudet ovat\narvioitavat, ja pääasiallisin varjo säihkyvässä ilossani oli surku\nsiitä, ettei äitini enää ollut elossa kokemassa tämän hetken iloa ja\nsaamassa osaansa siitä onnesta, jota hän oli niin usein ja hartaasti\nmielessään kuvitellut. Näinkin ollen tunsin sentään vetoa hänen\npuoleensa. Muistelin mitä hellimmin tuntein ja vapaammin mielin kuin\nennen hänen viimeisiä päiviään ja sanojaan ja erittäinkin mitä hän oli\nlausunut neidin puolesta. Ja lupasin juhlallisesti, jos suinkin\nmahdollista, käydä hänen haudallaan ennenkuin poistuin seudulta,\nomistaakseni joitakin hetkiä sen hellän suhteen ajattelemiseen, joka\noli pyhittänyt kaikki naiset silmissäni.\n\nNämät mietteet keskeytti seikka, joka lopulta osottautui aika\nhupaiseksi, vaikka se alussa tuntui kaikkea muuta kuin rauhottavalta.\nKolkkoa kahleitten kalinaa kuului alakerran käytävässä ja huoneeseeni\njohtavilta portailta, jotka olivat, kuten koko rakennus, kivillä\nlasketut. Malttamattomana ja hiukan levottomanakin odotin mitä siitä\ntulisi, ja on helppo kuvitella hämmästystäni, kun oven avauduttua astui\nsisään mies, jonka paikalla tunsin kuuroksi Matteukseksi -- samaksi\nroistoksi, jonka viimeksi olin nähnyt Fresnoyn seurassa Valois-kadun\nvarrella olevassa talossa. Hämmästyneenä hänen tulostaan hyppäsin\njaloilleni peläten petosta ja aavistaen että linnavouti oli\nhalpamaisesti luovuttanut minut Bruhlin haltuun. Mutta kun lähempi\nsilmäys osotti miehen olevan raudoissa -- mistä kuulemani kalinakin oli\njohtunut -- niin istuuduin jälleen nähdäkseni mitä tapahtuisi.\n\nKävi ilmi että hän ainoastaan toi minulle aamiaiseni ja oli itsekin\nvanki, ja vähemmin onnellisissa olosuhteissa kuin minä; mutta kun hän\nei ollut minua tuntevinaan, vaan asetti tuomisensa eteeni\nitsepintaisesti vaieten, eikä minulla ollut voimaa saada häntä\nkuulemaan, niin en päässyt tietämään kuinka hän oli joutunut\nvankeuteen. Mutta pian sen jälkien tuli linnavouti minua tervehtimään\nja osotukseksi siitä, että edellisen illan hyvä toveruussuhde vielä\nsäilyi, toi minulle kukkarollisen tupakkaa, minkä otin vastaan enemmän\nkohteliaisuuden vuoksi kuin siinä mielessä että siitä jotain hyötyisin.\nJa häneltä sain kuulla kuinka tuo lurjus oli joutunut hänen huostaansa.\n\nTuli selville, että Fresnoy, pitäen haavotettua miestä liian\nvastuksellisena taakkana, oli kahakkayönä jättänyt hänet erään samassa\nkaupunginosassa olevan sairaalan ovelle. Veljet olivat avanneet oven,\nmutta ennenkuin he ottivat hänet sisään, tekivät he muutamia\nkysymyksiä. Matteukselle oli opetettu oikeat vastaukset näihin\nkysymyksiin, jotka tavallisesti tehtiin totutun kaavan mukaan; mutta\npahaksi onneksi hänelle teki esimies kysymyksensä joko sattumalta tahi\nerehdyksestä väärässä järjestyksessä.\n\n\"Ethän ole hugenotti, poikani?\" sanoi hän.\n\n\"Olen, Jumalan nimessä!\" vastasi Matteus yksinkertaisesti, luullen\nkysyttävän oliko hän katolilainen.\n\n\"Mitä?\" huudahti hämmästynyt priori, tehden epäilevänä ristinmerkin.\n\"Etkö ole kirkon uskollinen poika?\"\n\n\"En suinkaan!\" vakuutti kuuro ystävämme, luullen että kaikki meni\nhyvin.\n\n\"Siis kerettiläinen!\" huusi munkki.\n\n\"Aamen siihen!\" vastasi Matteus viattomana, uskoen vähääkään\nepäilemättä että häneltä kysyttiin kolmatta asiaa, joka tavallisesti\noli se, tarvitsiko hän apua.\n\nTästä syntyi tietenkin aika hälinä, ja Matteus, joka turhaan selitti\nolevansa kuuro, kiidätettiin linnavoudin haltuun. Kysymykseeni, kuinka\nhän keskusteli Matteuksen kanssa, vastasi hän ettei hän osannut, mutta\nettä hänen pieni ristilapsensa, ainoastaan kahdeksan vuoden vanha\ntyttönen, oli merkillisellä tavalla mielistynyt tuohon konnaan eikä\nollut milloinkaan onnellisempi kuin puhellessaan hänen kanssaan\nmerkkien avulla, joita oli keksinyt suuren joukon. Tämä tuntui minusta\nsillä kertaa omituiselta, mutta ennen aamun loppua oli minulla\ntodistuksia siitä että se oli hyvinkin totta ja että nuo kaksi olivat\nharvoin erossa, hennon lapsosen hallitessa tuota synkkää julmuria\nrajattomalla yksinvallalla.\n\nKun linnavouti oli mennyt, kuulin jälleen Matteuksen kahleitten\nkalinan. Tällä kertaa hän tuli noutamaan pois ruoka-astioita ja saattoi\nminut hämmästymään puhumalla minulle. Yhtä yrmeän näköisenä kuin\nennenkin ja tuskin katsahtaen minuun hän virkkoi äkkiä: \"Tekö menette\njälleen pois?\"\n\nNyökkäsin myöntävästi.\n\n\"Muistatteko laukkipää-raudikkoa, joka kompastui teidän allanne?\"\nmutisi hän, katse itsepintaisesti lattiaan tähdättynä.\n\nMinä nyökkäsin jälleen.\n\n\"Minä tahtoisin myödä sen hevosen\", sanoi hän. \"Ei ole toista sen\nvertaista koko Blois'ssa, eikä Pariisissakaan! Jos kosketatte sitä\npiiskalla lautaselle, niin se suistuu maahan kuin ammuttu. Muuten voi\nvaikka lapsi sillä ratsastaa. Se on eräässä tallissa, kolmannessa\ntalossa 'Kolmesta kyyhkysestä', Amancyn poikkikadulla. Fresnoy ei tiedä\nmissä se on. Hän lähetti eilen sitä kysymään, mutta en ilmottanut\nhänelle.\"\n\nJokin inhimillisen tunteen kipinä, joka ilmestyi hänen synkkään,\nraakaan katsantoonsa, kun hän puhui hevosesta, saattoi minut haluamaan\nlähempiä tietoja. Onneksi ilmestyi ovelle juuri silloin pikku tyttönen\netsimään leikkitoveriaan, ja hänen kauttaan sain kuulla, että miehen\nvaikuttimena hänen halutessaan myödä hevosensa oli pelko siitä, että\nkauppias, jonka hallussa se oli, saattaisi myödä sen itse saadakseen\nkorvauksen sen ylläpidosta, ja hän, Matteus, menettäisi sen ilman\nkorvausta.\n\nEn sittenkään vielä ymmärtänyt minkätakia hän kääntyi minun puoleeni,\nja tulin sangen hyvilleni, kun sain tietää miten asia oli. Niin\nalhainen kuin tuo konna luonteeltaan olikin, oli hän hellästi kiintynyt\ntähän raudikkoon, joka oli ollut hänen ainoa omaisuutensa kuuden vuoden\naikana. Tätä muistaen hän oli tullut siihen ajatukseen, että minä\nkohtelisin sitä hyvin enkä petkuttaisi häneltä hintaa siksi että hän\noli vankeudessa ja avutonna.\n\nLopulta suostuin ostamaan hevosen kymmenestä kruunusta, maksaen myöskin\nsen mitä hoidosta oli menevä. Olin aikeissa tehdä jotain myöskin miehen\nhyväksi -- osaksi sen ajatuksen kehottamana, että hänessä oli jotain\nhyvääkin, ja osaksi sen luottamuksen takia, jota hän oli minulle\nosottanut ja joka tuntui ansaitsevan jotain vastinetta. Mutta alhaalta\nkuuluva hälinä johti huomioni toisaalle. Kuulin mainittavan nimeäni ja\nunhotin asian sillä kertaa.\n\n\n\n\nXXVII. Apuun, ystävät!\n\n\nHalusin malttamattomana tietää keitä tulijat olivat ja mitä asiaa\nheillä oli minulle, ja ollen vielä tuollaisessa haltioitumisen tilassa,\njossa tuntuu kuulevan ja näkevän enemmän kuin muulloin, olin\nhuomaavinani lähestyvissä askelissa omituista empimistä ja eloisuuden\npuutetta, mikä nopeasti vaikutti mieleeni. Epämääräinen kammo valtasi\nminut seisoessani siinä kuuntelemassa. Ennenkuin ovi avautui, olin\nehtinyt ajatella jo kymmeniäkin onnettomuuksia. Ihmettelin, minkätähden\nen ollut jo aikaisemmin tiedustellut kuninkaan turvallisuutta, ja\ntunsin sanalla sanoen yhtäkkiä tuollaista täydellistä masentumista joka\nliiankin usein seuraa ylenmääräistä ilon tulvaa.\n\nOlin niinollen valmistunut näkemään synkkiä kasvoja, mutta en niitä\nhenkilöitä, joitten nuo kasvot olivat, enkä sitä omituista käytöstä,\njota he sisään astuessaan osottivat. Tulijat olivat François d'Agen ja\nSimon Fleix. Ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta sensijaan että\nensinmainittu olisi astunut esiin tervehtiäkseen minua sillä\nerinomaisella kohteliaisuudella, joka aina oli hänelle ominainen ja\njonka olin luullut kestävän kaikissa yllätyksissä ja vaaroissakin,\nkohtasi hän minua silmät alasluotuina ja kasvot niin synkkinä että\npelkoni siitä lisääntyi moninkertaiseksi, koska se johti mieleeni\nkaikki ne epämääräiset ja hirvittävät tuskat, joitten markiisi de\nRambouillet oli maininnut minua odottavan vankilassa. Pidin täysin\ntodennäköisenä, että heidän perässään astuisi sisään vanginvartia\nkäsi- ja jalkarautoja kantaen, ja tervehtiessäni herra François'ta\nkasvonilmein, joka tahtomattanikin muodostui hänen ilmeensä mukaiseksi,\noli minulla tuskin riittävästi malttia kehottaakseni häntä käyttämään\nhyväkseen huoneeni puutteellisia mukavuuksia.\n\nHän kiitti, mutta teki sen niin synkästi ja väkinäisesti että\nmalttamattomuuteni vain kasvoi joka tavulta minkä hän sai lausutuksi.\nSimon Fleix oli hiipinyt ikkunan luo ja seisoi selin meihin. Ei\nkummallakaan näyttänyt olevan mitään sanomista. Mutta tätä jännityksen\ntilaa saatoin minä kaikkein vähimmän sietää, ja tullen kärsimättömäksi\ntuosta väkinäisyydessä, joka ystäväni käytöksestä oli nopeasti\ntarttumassa minuunkin, kysyin häneltä äkkiä ja jyrkästi, oliko hänen\nsetänsä palannut.\n\n\"Hän palasi puolenyön aikaan\", vastasi hän, piirrellen kuvioita\nlattiaan ratsastuspiiskansa kärjellä.\n\nTämän kuullessani hämmästyin hieman, koska d'Agen oli vieläkin puettu\nja varustettu kuin matkaa varten, kokonaan ilman niitä somistuksia,\njotka tavallisesti pistivät silmään hänen ulkoasussaan. Mutta kun ei\nhän omasta halustaan jatkanut tiedonantoja sen pitemmälle eikä edes\nhuomauttanut paikasta, missä hän minut tapasi, tahi kysellyt\nseikkailuista, jotka minut sinne olivat saattaneet, jätin sen sikseen\nja kysyin oliko hänen seurueensa saavuttanut karkureita.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän, \"mutta ilman tuloksia.\"\n\n\"Entä kuningas?\"\n\n\"Herra de Rambouillet on nyt hänen luonaan\", vastasi hän, yhä\npiirustellen.\n\nTämä vastaus päästi minut pahimmasta huolestani, mutta puhujan käytös\noli niin hajamielinen ja niin vastakkainen hänen tavalliselle\nharkitulle huolettomuudelleen, että levottomuuteni vain kasvoi.\nVilkaisin Simon Fleix'hin, mutta hän piti kasvonsa poispäin\nkäännettyinä, joten en siitäkään saanut valaistusta, vaikkakin huomasin\nettä hänkin oli matka-asussa ja aseilla varustettuna. Kuuntelin, mutta\nen voinut erottaa mitään ääniä, jotka olisivat ilmottaneet linnavoudin\nolevan tulossa. Sitten yhtäkkiä muistin neiti de la Viren. Voisiko olla\nmahdollista että Maignan ei olisi pystynyt täyttämään tehtäväänsä?\n\nHypähdin kiivaasti tuoliltani sen liikutuksen vaikutuksesta, minkä tämä\najatus luonnollisesti synnytti, ja tartuin d'Agenia käsivarteen. \"Mitä\non tapahtunut?\" huudahdin. \"Bruhlko? Murtautuiko hän asuntooni viime\nyötä? Mitä!\" jatkoin minä, horjahtaen taaksepäin lukiessani\nvahvistuksen aavistukselleni hänen kasvoistaan. \"Murtautuiko hän?\"\n\nHerra d'Agen, joka myöskin oli noussut, puristi kättäni\nkouristuksentapaisella voimalla. Tuijottaen kasvoihini piti hän minua\ntäten hetken otteessaan, omituinen sekotus hurjuutta ja liikutusta\nkäytöksessään. \"Kyllä, valitettavasti\", vastasi hän, \"hän teki sen ja\nvei mukanaan ne jotka hän sieltä löysi! Ne jotka hän sieltä löysi,\nymmärrättehän! Mutta herra de Rambouillet on matkalla tänne, ja\nmuutamien minuuttien perästä olette vapaa. Lähdemme yhdessä ajamaan\ntakaa. Jos saavutamme heidät, niin hyvä. Jollei, niin sitten on aikaa\npuhua.\"\n\nHän keskeytti, ja minä seisoin tuijottaen häneen iskun typerryttämänä,\nmutta säilyttäen kauhussani ja hämmästyksessänikin sen verran\najatuskykyäni, että ihmettelin sitä synkkyyttä, joka pimensi hänen\nkasvojaan, ja intohimoa, joka värisi hänen sanoissaan. Mitä oli asialla\nhänen kanssaan tekemistä? \"Mutta Bruhl\", virkoin minä viimein\nponnistautuen maltilliseksi, \"kuinka hän pääsi huoneeseen? Minähän\njätin sinne vartiat.\"\n\n\"Viekkaudella, silläaikaa kun Maignan ja hänen miehensä olivat poissa\",\noli vastaus. \"Ainoastaan tämä teidän poikanne oli siellä. Bruhlin\nmiehet voittivat hänet ylivoimalla.\"\n\n\"Mitä tietä Bruhl on mennyt?\" mutisin minä kurkku kuivana, sydän\nrajusti tykyttäen.\n\nHän pudisti päätään. \"Muuta emme tiedä kuin että hän meni ulos\neteläportin kautta yhdentoista ratsumiehen, kahden naisen ja kuuden\nvarahevosen kanssa tänä aamuna päivän koittaessa\", vastasi hän.\n\"Maignan tuli setäni luo tuoden tämän uutisen, ja herra de Rambouillet\nlähti heti, niin varhainen kuin olikin, kuninkaan luokse hankkimaan\nteille vapautusmääräystä. Hänen pitäisi olla jo täällä.\"\n\nMinä katsoin raudotettuun ikkunaan, kaamea pelko sydämessäni, ja siitä\nSimon Fleix'hin, joka seisoi sen vieressä äärimmäisen masentuneen\nnäköisenä. Menin hänen luokseen. \"Sinä koira!\" lausuin matalalla\näänellä. \"Kuinka se tapahtui?\"\n\nKummastuksekseni hän lankesi yhtäkkiä polvilleen ja kohotti kätensä\nikäänkuin varjellakseen itseään lyönniltä. \"He matkivat Maignanin\nääntä\", änkytti hän käheästi, \"ja me avasimme.\"\n\n\"Ja sinä uskallat tulla tänne kertomaan sitä minulle!\" huusin minä\njaksaen tuskin pysyä raivostumatta. \"Sinä, jonka huostaan uskoin hänet!\nSinä, jonka luulin palvovan häntä! Sinä olet tuhonnut hänet, ihminen!\"\n\nHän nousi pystyyn yhtä äkkiä kuin oli lyyhistynyt maahankin. Hänen\nlaihoissa, hermostuneissa kasvoissaan tapahtui hämmästyttävä muutos; ne\ntulivat äkkiä koviksi ja jäykiksi, ja hänen silmänsä alkoivat kiilua\nkiihtymyksestä. \"Minäkö -- olenko minä tuhonnut hänet? Niin, taivas\nnähköön, minä _olen_ sen tehnyt!\" huusi hän vasten kasvojani,\nsäikkymättä tai karttamatta enää katsettani. \"Voitte tappaa minut, jos\ntahdotte. Te ette tiedä kaikkea. Minä se varastin nutustanne\nsamettisolmun, jonka hän teille antoi, ja sanoin sitten että de Rosny\noli sen ottanut! Minä sanoin hänelle että te olitte antanut sen pois!\nMinä toin hänet Pienten Sisarten talon luokse, jotta hän näkisi teidät\nrouva de Bruhlin seurassa! Minä tein tämän kaiken ja tuhosin hänet! Nyt\nte tiedätte! Tehkää minulle mitä haluatte!\"\n\nHän levitti käsivartensa kuin ottaakseen vastaan iskun, sill'aikaa kuin\nminä seisoin hänen edessään määrättömästi hämmästyneenä niin\nodottamattomasta paljastuksesta, täynnä oikeutettua vihaa ja\nsuuttumusta ja kuitenkin epävarmana siitä mitä minun oli tehtävä.\n\"Päästitkö myöskin Bruhlin sisään tahallasi?\"\n\n\"Minäkö?\" huudahti hän, hurja välkähdys silmissään. \"Ennemmin olisin\nkuollut!\"\n\nEn tiedä miltä kannalta olisin ottanut tuon tunnustuksen, sillä samassa\nkuului ulkoa hevosten kavioitten töminää, ja ennenkuin ehdin vastata\nhänelle, kuulin herra de Rambouillet'n puhuvan kopealla äänellä\nalakerran ovella. Linnavouti oli hänen kanssaan, mutta hänen matalampi\näänensä hukkui valjaitten helinään ja malttamattomien kavioitten\ntöminään. Katsoin huoneeni raollaan olevaa ovea kohti, ja pian astuivat\nmolemmat miehet sisään, markiisi halveksivan välinpitämättömän\nnäköisenä kuunnellen niitä selityksiä ja anteeksipyyntöjä, joita toinen\nhänen rinnallaan kulkien monisanaisesti esitti. Herra de Rambouillet'n\nkasvoilla ei kuvastunut lainkaan sitä murhetta ja toivottomuutta, jota\nd'Agenin kasvot ilmaisivat niin silmäänpistävässä määrässä. Hän näytti\npäinvastoin olevan pelkkää iloisuutta ja hyväntuulisuutta, ja\nastuessaan esiin ja nähdessään minut hän syleili minua erinomaisen\nystävällisesti ja suopeasti.\n\n\"Ahaa, ystäväni\", sanoi hän iloisesti, \"tapaan siis teidät sittenkin\ntäältä! Mutta älkää huolehtiko. Tulen juuri kuninkaan luota tuoden\nteidän vapauttamismääräyksenne. Hänen majesteettinsa on kertonut\nminulle kaikki, tehden minut senkautta teidän pysyväksi ystäväksenne ja\nvelalliseksenne. Mitä tulee tähän herraan\", jatkoi hän kääntyen\nkylmästi hymyillen linnavoudin puoleen, joka näytti vapisevan\nvaatteissaan, \"voi hänkin odottaa pikaista määräystä. Herra de\nVillequier on viisaasti kyllä lähtenyt metsästämään eikä tule takaisin\nennenkuin päivän tai parin perästä.\"\n\nNiin kovasti kuin jännitys ja huoli minua kiduttivatkin, en voinut heti\nahdistaa häntä anomuksilla. Minun oli ensin kiitettävä häntä hänen\nripeästä toiminnastaan minun hyväkseni, ja sen tein niin lämpimin\nsanoin kuin taisin. Ja oikeudenmukaisuus pakotti minut myöskin\nsuosittamaan hänelle linnavoutia esittämällä tuon virkamiehen käytöstä\nminua kohtaan ja ylistäen hänen kykyään. Tämä kaikki oli minun tehtävä,\nvaikka sydäntäni kirveli huoli ja pelko ja pettymys, ja jokainen hetki\ntuntui iankaikkisuudelta.\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi markiisi ylhäisen hyväntahtoisesti, \"panemme sitten\nsyyn Villequier'n niskoille. Hän on kuitenkin vanha kettu, ja lyönpä\nmelkein vetoa että hän pääsee tästä vahingoittumatta. Hän on tehnyt\ntällaisia kepposia ennenkin. Mutta enhän ole vielä suorittanut asiaani\nloppuun\", jatkoi hän iloisesti. \"Hänen majesteettinsa lähettää teille\ntämän, ja hän käski minun sanoa että hän on ladannut sen teitä varten.\"\n\nPuhuessaan hän veti viittansa alta pistoolin, jonka olin jättänyt\nkuninkaalle ja joka sattui olemaan sama jonka de Rosny oli minulle\nantanut. Otin sen vastaan, kummastellen malttamattomasti minkä vuoksi\nhän käsitteli sitä niin varovaisesti; mutta pian ymmärsin syyn, sillä\nhuomasin että se oli ladattu suuta myöten kultarahoilla, joista pari\nputosi vierien lattialle. Hyvin liikutettuna tästä kouraantuntuvasta\nkiitollisuuden osotuksesta kuninkaan puolelta aioin kuitenkin pistää\nrahat kiireissäni taskuun, mutta markiisi, haluten tyydyttää oman pikku\nuteliaisuutensa, kehotti minua laskemaan ne ja sai summan nousemaan\nvähän yli kahdentuhannen livren, lukuunottamatta kallisarvoisilla\nkivillä varustettua sormusta, jonka löysin niiden joukosta. Tämä kaunis\nlahja käänsi ajatukseni pois Simon Fleix'stä, mutta en voinut karkottaa\nsitä huolta, jota tunsin neidin puolesta. Hänen asemansa muistaminen\nkidutti minua niin, että herra ne Rambouillet'kin alkoi oivaltaa\nmielentilaani ja riensi vakuuttamaan minulle, että ennen hoviin\nlähtöään hän oli jo antanut määräyksiä minun avustamisekseni.\n\n\"Te kaiketi haluatte seurata tuota neitiä?\" sanoi hän. \"Mitä tulee\nkuninkaaseen, joka on tavattomasti kiihdyksissään tuosta häpeätyöstä,\nja tähän François'han, joka näytti joutuvan ihan suunniltaan\nkuullessaan uutisen, ei minulla ole asemasta mitään oikein selvää\nkäsitystä.\"\n\n\"Hänet uskoi minun huostaani eräs henkilö, jonka te hyvin tunnette\",\nvastasin vaivalloisesti. \"Kunniani liittyy sekä häneen että tuohon\nnuoreen naiseen. Vaikka minun olisi lähdettävä jalan käyden ja\nyksinäni, niin minun täytyy lähteä. Jollen voi pelastaa häntä, voin\nainakin rangaista niitä konnia, jotka ovat häntä loukanneet.\"\n\n\"Mutta tuon miehen vaimo on heidän mukanaan\", sanoi hän hiukan\nkummastellen.\n\n\"Se ei vaikuta mitään\", vastasin minä.\n\nHän näki sen voimakkaan liikutuksen, joka myllersi mieltäni ja jolta\ntuskin saatoin kärsivällisesti vastata hänen kysymyksiinsä, ja hän\nkatseli minuun uteliaasti, mutta ei epäystävällisesti. \"Mitä pikemmin\nsiis olette matkassa, sitä parempi\", virkkoi hän nyökäten. \"Sen verran\nsain selville. Maignan saapuu miehineen eteläportille tuntia ennen\npuoltapäivää. François'lla on kaksi palvelijaa ja hän on ihan vimmassa\nlähtemään. Te itse ja tuo poika lukuunotettuina tulee teitä kaikkiaan\nyhdeksän miestä. Minä lainaan lisäksi kaksi. Enempää en uskalla antaa,\nsillä katumellakoita voi nyt syntyä minä silmänräpäyksenä tahansa. Te\nlähdette siis matkaan yhdentoista miehen joukkona ja pitäisi teidän\nsaavuttaa heidät jo ensi yön aikana, jos hevosenne vaan ovat kunnossa.\"\n\nKiitin häntä lämpimästi, ottamatta huomioon hänen ystävällistä\nvakuutustaan, että minun toimintani edellisenä päivänä oli saattanut\nhänet pysyvään kiitollisuuden velkaan minulle. Menimme yhdessä alas, ja\nhän luovutti minulle paikalla kaksi seurassaan olevista miehistä,\nkäskien heitä vaihtamaan itselleen levänneet hevoset ja kohtaamaan\nminua eteläportilla. Hän lähetti myös miehen talliini noutamaan Cidiä\n-- Simon Fleix oli hämmingissä kadonnut -- ja olin juuri kysymässä\ntarvitsinko mitään muuta, kun eräs nainen pujahti ratsastaja-ryhmän\nläpi, joka ympäröi meitä seisoessamme talon portilla, ja syöksähtäen\neteeni tarttui minua käsivarteen. Se oli Fanchette. Hänen karheat\npiirteensä olivat murheesta muuttuneet ja hänen poskensa olivat\ntäplillä ankarasta itkemisestä, jolla senkaltaiset ihmiset purkavat\nsuruaan. Hänen hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä pitkin kaulaa.\nHänen pukunsa oli revitty ja tahrittu, ja toisen silmän päällä oli\nsuuri mustelma. Hän näytti olevan poissa suunniltaan epätoivosta ja\nkurjuudesta.\n\nHän tarttui levättiini ja pudisti minua niin että horjahdin.\n\"Viimeinkin olen teidät löytänyt!\" huusi hän iloissaan. \"Otattehan minut\nmukaanne! Otattehan minut hänen luokseen!\"\n\nVaikka hänen sanansa pyrkivät minua horjuttamaan ja sydämeni tunsi\nsääliä häntä kohtaan, pakottauduin kuitenkin vastaamaan hänelle asian\njärjellisen puolen mukaan. \"Se on mahdotonta\", lausuin ankarasti. \"Tämä\non miesten tehtävä. Meidän on ratsastettava yötä päivää, hyvä nainen.\"\n\n\"Mutta minäkin tahdon ratsastaa yötä päivää!\" vastasi hän kiihkeästi\nkiskaisten hiukset silmiltään ja katsellen hurjasti vuoroin minuun ja\nherra de Rambouillet'hen. \"Mitä en tekisi hänen tähtensä? Minä olen\nyhtä vahva kuin mies, ja vahvempikin. Ottakaa minut, sanon minä, ja kun\ntapaan tuon roiston, niin revin hänet palasiksi!\"\n\nMinua värisytti kuunnellessani häntä. Mutta arvellen että hän maalla\nkasvaneena todellakin oli niin vahva kuin hän vakuutti ja että\nmeille sangen todennäköisesti voisi koitua jotain etua hänen\njärkähtämättömästä uskollisuudestaan herratartaan kohtaan ja hartaasta\nkiintymyksestään häneen, suostuin lopulta, vaikkakin vastenmielisesti.\nLähetin yhden Rambouillet'n miehistä siihen talliin missä kuuron miehen\nraudikko oli, pyytäen häntä maksamaan kaiken mitä kauppias oli siitä\nsaapa ja tuomaan hevosen eteläportille; aikomukseni oli panna joku\nomista miehistäni ratsastamaan sillä ja antaa Fanchettelle vähemmän\noikullinen ratsu.\n\nNäissä ja muissa toimekkaissa valmisteluissa, jotka minunkaan\niässäni ja huolekkaassa asemassani olevalle eivät ole ilman\nviehätystä, estyivät ajatukseni askartelemasta tulevaisuudessa.\nOlin hyvilläni herra François'n avustuksesta, seuraamatta liian\npitkälle niitä ajatuksia, joita hänen kerkeytensä aiheutti, ja tyydyin\nmyöskin käyttämään hyödykseni Simonia, vaatimatta häntä tilille\npetollisuudestaan. Vilkas elämä kaduilla, jotka varmentunut tieto\nkuninkaan pikaisesta poismuuttamisesta oli täyttänyt mumisevilla\nkansan-joukoilla, auttoi sekin pitämään pahoja aavistuksiani etäällä,\nsamalla kuin se vastakohta, jonka nykyiset olosuhteeni, ratsastaessani\nsiinä heidän keskitseen hyvässä asemassa ja arvokkaan seurueen\nsaattamana, markiisi rinnallani, muodostivat verrattuina siihen\nvaatimattomuuteen, joka minua ympäröi ensi kertaa Blois'han\nsaapuessani, ei voinut olla herättämättä minussa toivoa että pääsisin\nvoittajana tästäkin vaarasta ja löytäisin lopulta neidin turvallisena\nja vahingoittumattomana. Otin jäähyväiset herra de Rambouillet'lta\nmolemminpuolisin kunnioituksen vakuutuksin, ja muutamia minuutteja\nennen yhtätoista saavuin kohtauspaikalle eteläportin ulkopuolelle.\n\nHerra d'Agen ja Maignan tulivat minua vastaan, ensinmainittu yhä niin\nsynkkänä ja murheisena ulkomuodoltaan, että ihmettelin hänet nähdessäni\nja saatoin tuskin uskoa hänen olevan saman iloisen keikarin, jonka\nsirosti teeskennelty ulkoasu ja käytös olivat useammin kuin kerran\nsaaneet minut hymyilemään. Hän tervehti minua äänettömänä; Maignan teki\nsamoin nöyrin ilmein, mikä huonosti salasi ne rajut tunteet, jotka\ntappio oli hänessä sytyttänyt. Lukiessani väkeni huomasin että meitä\noli vain kymmenen, mutta Maignan selitti lähettäneensä yhden\nratsastajan edeltäpäin, jotta hän toimittaisi kyselyjä ja jättäisi\nmeille viestejä sopiviin paikkoihin, ja me niin muodoin voisimme\nseurata takaa-ajettaviemme jälkiä niin vähillä pysähdyksillä kuin\nmahdollista. Kehuen kovasti Maignania tästä viisaasta toimenpiteestä\nannoin lähtömääräyksen, ja mennen joen yli St. Gervais'n siltaa myöten\naloimme ratsastaa Sellesiä kohti nopeaa ravia.\n\nSää oli paljon muuttunut viimeisen vuorokauden aikana. Aurinko paistoi\nkirkkaana, lännestä puhalsi lämmin tuuli, ja luonnossa näkyi jo\nmerkkejä siitä varhaisesta keväästä, josta tuo vuosi tuli\nmuistettavaksi. Joskin, lähdön ensi humun mentyä ohitse, minulla oli\nnyt aikaa tuntea sitä jäytävää levottomuutta ja niitä kirveleviä\ntuskia, joita mielikuvitukseni minussa synnytti kiitäessään kauaksi\nedellemme takaa-ajamiemme henkilöitten seuraan ja jakaessaan heidän\nvaivansa ja vaaransa, niin oli minulla kuitenkin vielä avoinna kaksi\nlohdutuksen lähdettä. Ei kukaan, joka joskus on sotapalvelusta\nsuorittanut, voi katsella pientä, hyvin varustettua ratsastajaparvea\ntuntematta iloa. Silmäilin vierelläni liikkuvia tanakoita muotoja ja\njäykkiä kasvoja ja vertaillessani heidän siistiä asuaan ja ehyitä\nvarustuksiaan niitten miesten repaleiseen likaisuuteen, jotka olivat\nmatkanneet kanssani pohjoiseen päin, kiitin Jumalaa ja lakkasin\nihmettelemästä sitä harmia, jota Matteus tovereineen oli herättänyt\nneidin mielessä. Toista mielihyväni syytä säännöllinen kavioitten kopse\nja valjaitten helinä jatkuvasti lisäsivät. Jokainen askel vei meitä\nkauemmaksi Blois'sta -- kauemmaksi ahtaasta kaupungista ja haisevista\nkaduista ja hovista, joka, vaikkakaan ei enää tuntunut minusta suuren\nverityön saastuttamalta teurastushuoneelta -- kokemus oli hävittänyt\ntuon vaikutelman -- säilytti kuitenkin silmissäni äärettömän halpamaisen\nja kurjan leiman. Minä vihasin ja inhosin sen juonia ja kateutta,\nhulluutta, joka huvittelihe kuninkaan kammiossa silläaikaa kun\nkapinoitsijat rehentelivät maassa, ja pikkumaisuutta, joka ei tuntenut\nmuuta viisautta kuin puolueitten pitämisen tasapainossa keskenään.\nKiitin Jumalaa siitä, että tehtäväni siellä oli tehty, ja olisin\nkatsonut tervetulleeksi minkä hyvänsä muunkin tilaisuuden, joka olisi\npakottanut minut kääntämään sille selkäni ja lähettänyt minut\navarammille alueille kulkemaan yli puhtaitten nummien, läpi metsien,\nlaajan, pilvilentoisen taivaan alla.\n\nMutta tuollaiset lohdutuksen lähteet juoksivat pian kuiviin. François\nd'Agenin synkkä vimma ja Maignanin silmien hurja kiilto olisivat\nmuistuttaneet minua, jos olisin ollut vaarassa unohtaa asian, jolla\nolimme, ja sen välttämättömimmän välttämättömyyden, joka vaati meitä\nolemaan hukkaamatta ainoatakaan hetkeä mikä oli käytettävissä. Niillä,\njoita ajoimme takaa, oli viiden tunnin etumatka. Ajatus siitä, mitä oli\nsaattanut tapahtua näiden viiden tunnin aikana noille kahdelle\navuttomalle naiselle, joita olin vannonut suojelevani, syöpyi\npolttavana mieleeni, niin että tarvitsin alituista itsehillintää\npidättyäkseni kannustamasta hevostani ja laskettamasta rajuinta vauhtia\neteenpäin. Hevoset tuntuivat matelevan. Satuloissaan huolettomina ylös\nja alas keinahtelevat miehet raivostuttivat minua. Vaikka en voinut\ntoivoa pääseväni saaliimme jäljille moniin tunteihin, ehkei\npäiviinkään, tähystelin kuitenkin lakkaamatta pitkin aavoja, tasaisia\nnummia, tutkin jokaisen vetisen notkon ennenkuin siihen laskeuduimme ja\nodotin tykyttävin sydämin hetkeä, jolloin seuraava harjanteen-tapainen\navaisi näkyviimme uuden metsä- ja tasankojakson. Edellisen yön viehkeät\nnäyt ja varsinkin päivänkoitteen suloiset mielikuvat johtuivat jälleen\nmieleeni kuten epätoivoisen hukkuvan mieleen sanotaan johtuvan hänen\nelämänaikaisien tekojensa. Pian en voinut ajatella muuta kuin Bruhlia\nja kostoa. Ei edes se hullunkurinen huolellisuus, millä Simon varoi\njoutumasta Fanchetten läheisyyteen, ratsastaen jonnekin niin kauas kuin\nsaattoi vihaisen naisen kielen ja käden ulottuvilta -- mikä synnytti\npaljon naurua miesten puolelta ja tuli koko seurueen huvinaiheeksi --\nsaanut houkutelluksi suutani hymyyn.\n\nKello yhden aikaan iltapäivällä sivuutimme Contresin, joka on neljän\npenikulman päässä Blois'sta, ja kolme tuntia myöhemmin menimme\nCher-joen yli Sellesin luona, missä pysähdyimme hetkeksi syöttämään\nhevosiamme. Siellä saimme tietoja edellämme olevasta matkueesta, ja sen\njälkeen ei meillä ollut paljonkaan epäilystä siitä että Bruhl pyrki\nLimousiniin, seutuun, missä hän voisi viipyä turvallisesti Turennen\nsuojeluksen alaisena ja vaaratta uhmailla sekä Ranskan että Navarran\nkuningasta. Oli selvää että kiirehtimisen välttämättömyys kävi yhä\npakottavammaksi; mutta tiet niillä seuduin ynnä eteenpäin aina\nValancy'hin saakka olivat hankalia ja kuoppaisia, ja kun kolme tuntia\npäivänlaskun jälkeen saavuimme Levroux'hun tuiki uupunein hevosin, niin\nolimme tehneet kaiken voitavamme. Se todennäköinen otaksuma, että Bruhl\noli yöpynyt Châteauroux'hun viisi penikulmaa eteen-päin, -- sillä en\nvoinut uskoa että hän niissä olosuhteissa olisi säästänyt naisia --\nolisi pakottanut minut ponnistamaan yhä eteenpäin, jos se olisi ollut\nmahdollista; mutta pimeys ja tarpeeksi uskaliaan oppaan puute estivät\nminut tuosta toivottomasta yrityksestä, ja me jäimme yöksi siihen missä\nolimme.\n\nSiellä kuulimme ensi kerran rutosta, jonka sanottiin raivoavan\nChâteauroux'ssa ja koko siitä etelään olevassa seudussa. Majatalon\nisäntä olisi kestinnyt meitä monillakin kertomuksilla siitä ja\nvarsinkin siitä nopeudesta millä ihmiset ja vieläpä karjakin sortuivat\nsen hyökkäyksiin. Mutta meillä oli muuta ajateltavaa, ja levottomuuden\nja väsymyksen painostamina olimme suorastaan unohtaneet asian\nnoustessamme ylös seuraavana aamuna.\n\nLähdimme matkaan kohta päivänkoiton jälkeen ja noin kolme penikulmaa\netenimme siedettävällä nopeudella. Mutta sitten, ilmottamatta mitään\nsyytä, oppaamme karkasi meiltä kulkiessamme erään metsän läpi,\nnäyttämättä sen koommin itseään. Me eksyimme tieltä ja meidän täytyi\npalata omia jälkiämme. Jouduimme rämeikköön ja selvisimme siitä vain\nsuurilla vaikeuksilla. Mies, joka ratsasti Matteukselta ostamallani\nraudikolla, unohti salaisuuden, jonka olin hänelle ilmottanut, ja sai\npahan kaateen. Lyhyesti sanoen, kaikkien näitten vastoinkäymisten\njälkeen oli jo keskipäivä lähellä ja kärsivällisyytemme loppuminen\nvielä lähempänä, kun vihdoinkin saimme Châteauroux'n näkyviimme.\n\nEnnen kaupunkiin saapumistamme oli meillä vielä seikkailu sillä\neräässä tienkäänteessä avautui eteemme näky, yhtä hämmästyttävä kuin\nensi alussa selittämätönkin. Etelään ja länteen suuntautuvassa\npuksipuutiheikössä vähän matkaa kaupungista pohjoiseen tapasimme äkkiä\nalkeellisesti kyhätyn leirin, mihin kuului kymmenkunta majaa ja kojua,\njotka olivat syrjässä tiestä ja rakennetut mikä kömpelösti\nkokoonliitetyistä havupuitten oksista, mikä paalujen yli pingotetusta\nsäkkikankaasta. Joukko siistinnäköisiä miehiä ja naisia loikoili\nlyhyessä ruohikossa kojujen edessä huolettomina paistattaen päivää,\ntaikka liikehtien hiljalleen keittäen ja tulta sytytellen, silläaikaa\nkuin parikymmentä lasta kirmaili edes takaisin äänekkäästi huutaen ja\nnauraen. Meidän seurueemme ilmestyminen näyttämölle sai paikalla aikaan\npakokauhun. Naiset ja lapset juoksivat kirkuen metsään, mistä\nkatkeavien oksien ratina kuului yhä kauempaa heidän paetessaan\nsyvemmälle piiloon, kun taas miehet, surkea, kelmeäkasvoinen joukko,\nkeräytyivät yhteen ja näyttäen hekin olevan puolittain halukkaat\npakenemaan silmäilivät meitä pelokkain ja epäluuloisin katsein.\n\nNähdessäni etteivät heidän näkönsä ja pukunsa olleet maankiertäjien,\nkuin myöskin että kojut ilmaisivat rakentajillaan olleen vain vähän\ntaitoa tai kokemusta, käskin seuralaisiani pysähtymään ja etenin\nyksinäni.\n\n\"Mitä tämä oikein merkitsee, miehet?\" lausuin minä ensimäiselle\nryhmälle, jonka luokse saavuin. \"Te näytätte lähteneen kesämajalle\nennen aikojaan. Mistä te olette?\"\n\n\"Châteauroux'sta\", vastasi etumainen yrmeästi. Hänen pukunsa, kun sitä\nnyt lähempää katselin, näytti kuuluvan arvokkaalle kaupunkilaiselle.\n\n\"Minkätähden?\" kysyin minä. \"Eikö teillä ole koteja?\"\n\n\"On, kyllä meillä kodit on\", vastasi hän yhtä lyhyeen.\n\n\"Minkätähden sitten Herran nimessä olette täällä?\" tiukkasin minä,\nkatsellen joukkueen synkkiä muotoja ja alakuloisia kasvoja. \"Onko\nteidät karkotettu?\"\n\n\"On, rutto on karkottanut!\" vastasi mies katkerasti. \"Onko leillä\ntarkotus sanoa ettette ole siitä kuullut? Châteauroux'ssa on joka\nkolmas ihminen kuollut. Seuratkaa minun neuvoani, herra -- teillä on\nkelpo seurue -- kääntykää ympäri ja palatkaa kotiinne.\"\n\n\"Ovatko asiat niin pahasti?\" huudahdin minä. Olin unohtanut majatalon\nisännän juttelut, ja selitys vaikutti minuun yllätyksen voimalla.\n\n\"Niin ovat! Näettekö tuota sinistä usvaa?\" jatkoi hän viitaten\näkillisellä eleellä edessämme olevaa alankoa kohti, jonka yllä lepäsi\nliikkumattomana keveä verho kesäistä auerta. \"Näettekö sitä? No niin,\nsen alla on kuolema! Châteauroux'sta löydätte kyllä ruokaa ja talleja\nhevosillenne ja ihmisiä, jotka ottavat rahaa; sillä siellä on vielä\nihmisiä. Mutta jos menette Indren yli, niin saatte nähdä näkyjä, jotka\novat kamalampia kuin viikon vanhalla taistelukentällä! Ette löydä\nelävää sielun, ei taloista, talleista eikä kirkoista, mutta ruumiita\nviljalti. Kirous on maassa! Vääräuskoisuuden kiroukseksi väittävät sitä\njotkut. Puolet ovat kuolleet ja puolet paenneet metsiin! Ja jollette\nkuole ruttoon, niin kuolette nälkään.\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" mumisin minä, ajatellen kauhulla edellämme\nolijoita. Tämä johti minut kysymään häneltä, oliko siitä kulkenut ohi\nmeidän seurueemme kokoista matkuetta, jossa oli mukana kaksi naista.\nHän vastasi sellaisen kulkeneen siitä edellisenä iltana auringonlaskun\njälkeen, mutta heidän hevosensa olivat kompastelleet väsymyksestä ja\nmiehet kiroilleet pelkästä nääntymyksestä. Hän luuli etteivät he olleet\nmenneet kaupunkiin, vaan kyhänneet jonkun matkaa sen toiselle puolelle\nhätätilaisen leirin, jonka he taas olivat jättäneet lähtien\nratsastamaan etelää kohti kaksi tai kolme tuntia ennen meidän\nsaapumistamme.\n\n\"Sitten kai saavuttanemme heidät tänään?\" sanoin minä.\n\n\"Luvallanne sanoen\", vastasi hän vakavan merkitsevästi, \"luulen teidän\npikemmin tulevan heitä vastaan.\"\n\nKohauttaen olkapäitäni kiitin häntä lyhyesti ja poistuin; mielessäni\noli jo selvänä, kuinka tärkeää oli estää miehiäni kuulemasta mitä minä\nolin kuullut, jottei kauhu, joka oli vallannut nuo kaupunkilaiset,\ntarttuisi heininkin. Tämä ajatus tuli kuitenkin liian myöhään, sillä\nkäännettyäni ratsuni huomasin yhden lähimpänä seisoneista, pitkän,\nvakavanaamaisen miehen, löytäneen jo tiensä Maignanin hevosen viereen,\nmissä hän oli niin laveasti ja eloisasti kuvailemassa etelässä päin\nmeitä odottavaa vihollista, että puolen miehistöni naamat olivat yhtä\npitkinä kuin kertojankin, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin\nkeskeyttää hänen kaunopuheisuutensa sivauttamalla häntä ratsupiiskalla\nhartioille. Täten pysäytettyäni hänen juttunsa ja ösotettuani hänet\ntakaisin toveriensa joukkoon, annoin lähtökäskyn. Miehet tottelivat\nkoneellisesti, hevoset kannustettiin lyhyeen laukkaan, ja siltä\nkerralta oli vaara ohi.\n\nMutta minä tiesin että se tulisi palaamaan uudelleen vielä monta\nkertaa. Silmäillen salavihkaa ympärilläni olevien kasvoja ja kuunnellen\nheidän kuiskailevaa keskusteluaan näin kauhun leviävän toisesta\ntoiseen. Äänet, jotka aikaisemmin samana päivänä olivat raiutelleet\nlauluja ja kokkapuheita, vaikenivat. Maignanin joukkoon kuuluvat\nvahvat, häikäilemättömät miehet, joilla oli kirosana valmiina tuli mitä\ntuli ja joille syvinkin kaalamo näytti olevan lasten leikkiä,\nratsastivat pää riipuksissa ja kulmat rypyssä, tahi silmäillen\nhuonostipeitetyllä levottomuudella edessämme olevaa omituista usvaa,\njonka läpi kaupungin katot ja siellä täällä matala kukkula tai\npoppelirivi kohosivat selvemmin näkyviin. Itse Maignankin, uljaista\nuljain, näytti vakavalta ja oli kadottanut kerskuvan ulkonäkönsä.\nAinoastaan kolme henkilöä oli kokonaan säilyttänyt kylmäverisyytensä.\nNäistä ratsasti d'Agen ikäänkuin ei olisi kuullut mitään, ja Simon\nFleix ikäänkuin ei pelkäisi mitään; Fanchette taas tuijotti innokkaasti\neteenpäin eikä selvästikään nähnyt sumussa muuta kuin yhden asian,\nnimittäin valtiattarensa kasvot.\n\nTapasimme kaupungin portit avoimina, ja tämä seikka, joka tuli olemaan\nmerkillisempien näkyjen airuena, kauhistutti miesteni sydämiä enemmän\nkuin kaikkein vihamielisin vastaanotto. Sisään ratsastaessamme herätti\nhevostemme kavioitten äänekäs töminä kivitystä vastaan moninkertaisen\nkaiun tyhjissä taloissa kahden puolen katua. Pääkatu, jonka kirkkaana\nvaluva auringonpaiste saattoi näyttämään vieläkin autiommalta, levisi\nedessämme paljaana ja tyhjänä, taikka näkyi siliä ainoastaan jokin\nluikkiva koira ja rosvoileva hylkiö, jotka tavattomien äänien\nsäikyttäminä pakenivat taikka; seisoivat välinpitämättömästi silmäillen\nmeitä ohikulkiessamme. Kirkonkello kumahteli; etäältä kuului naisten\nvaikeroimista. Äänettömät kadut, joka toiselle ovelle piirretty musta\nristi, säikähtyneet kasvot, jotka kerran tai kahdesti kurkistivat\nyläikkunoista, kaikki tämä tartutti miehiini niin syvän ja\nhillitsemättömän kauhun että lopulta kaikki järjestys unohtui; toinen\ntunki hevostaan toisen edelle kapeissa paikoissa, jokaisen pyrkiessä\nensimäiseksi. Yksi ensin ja sitten toinen alkoi ajaa ravia. Ravi\nmuuttui sekasortoiseksi laukaksi. Majatalon portti oli auki, näyttipä\nkuin kutsuvan meitä sisälle; mutta ei kukaan kääntynyt taikka\npysähtynyt. Yhden ainoan vaikuttimen ajamina syöksyimme henki kurkussa\nyhä eteenpäin pyrkien aukealle maalle, ja me, jotka olimme saapuneet\nkaupunkiin kammonsekaisen äänettömyyden valtaamina, kiisimme ulos yli\nsillan kuin olisi vihollinen ollut kintereillämme.\n\nSitä, että itsekin otin osaa tähän pakoon, en ollenkaan häpeä nytkään,\nsillä mieheni olivat silloin kerrassaan mahdottomat hallita, niinkuin\nparhaiten harjotetut sotajoukotkin ovat, kun sellainen kauhu on heihin\ntarttunut; enkä muuten olisi aikaansaanut mitään hyvää jäämällä\nkaupunkiin, missä tartunnan vaara oli arvattavasti suurempi ja\nmajatalon ruokakammio yhtä tyhjä kuin kallion kuve. Ei ole monta\nkaupunkia, missä ei porttien ulkopuolella olisi ravintolaa matkustajain\nmukavuudeksi ynnä sellaisia varten, jotka tahtovat päästä kaupungissa\nsäädetyistä maksuista, eikä Châteauroux'kaan näkynyt tekevän poikkeusta\ntästä säännöstä. Muutamien minuuttien matkan päässä kaupungista\npysähdyimme leirin edustalle, joka oli pystytetty tien vieressä olevan\ntalon ympärille. Remuaviin ääniin sekautuva soiton hälinä ilmotti\nmeille, että hurjempi osa kaupungin väestöä oli keräytynyt tänne ja,\nniinkuin olen nähnyt tapahtuvan piiritetyissä paikoissa, koetti\nhukuttaa mässäykseen ja huikenteluun muiston ulkona päivänpaisteessa\nliikkuvasta vihollisesta. Samalla kuin meidän äkillinen ilmestymisemme\nsai aikaan keskeytyksen tuossa iloisuuden matkimisessa, houkutteli se\nesille parikymmentä miestä ja naista juopumisen kaikilla asteilla,\nhiukset hajallaan, joista muutamat nikotellen ja rennoin elein huusivat\nmeitä liittymään joukkoonsa, sill'aikaa kuin toiset kiroilivat sitä\nettä olimme temmanneet heidät takaisin nykyhetkeen, jota he, samoin\nkuin tulevaisuuttakin, juuri koettivat unohtaa.\n\nMinä kirosin heitä vuorostani pelkureiksi heittiöiksi, ja uhaten\nratsastaa kumoon ne, jotka estäisivät meitä, komensin mieheni\neteenpäin. Päästyäni heistä jonkun matkan päähän pysähdyin vihdoin\nerääseen paikkaan, missä viimekesäisen lehvistönsä säilyttänyt\ntammimetsikkö tarjosi suojaa. Peläten että jotkut miehistäni\nkulkeutuisivat ravintolaan ja toiset tyyten karkaisivat, jos itse\njättäisin heidät, pyysin d'Agenia palaamaan sinne Maignanin ja Simonin\nkanssa ja tuomaan hevosten rehua ynnä ruokaa niin paljon kuin\ntarvitsimme. Sen hän tekikin erinomaisella menestyksellä, tosin vasta\nkiivaan kahakan jälkeen, missä Maignan osottautui sadan miehen\nveroiseksi. Juotimme hevosemme läheisestä purosta, ja käytettyämme\nkaksi tuntia lepoon ja virkistykseen -- mistä ajasta herra d'Agen ja\nminä käyskentelimme suurimman osan edestakaisin, kumpikin omiin\najatuksiinsa vaipuneena -- lähdimme jälleen matkaan reipastunein\nmielin.\n\nMutta kauhusta ei ole helppo irtautua, eikä mitään pelkoa ole niin\nvaikea vastustaa ja kukistaa kuin näkymättömän vihollisen synnyttämää.\nKammo, jonka ruoka ja juoma olivat hetkeksi syrjäyttäneet, palasi kohta\nmoninkertaisella voimalla. Miehet katselivat levottomina vuoroin\ntoisiinsa, vuoroin usvaan, joka verhosi kaikki etäiset esineet. He\npuhuivat mumisten kuumuudesta, joka oli äkillinen, omituinen ja\nluonnoton vuodenaikaan katsoen. Pian saivat he muutakin puhumista.\nKohtasimme miehen, joka juoksi rinnallamme ja kerjäsi, huutaen\nkamalalla äänellä että hänen vaimonsa ja neljä lastansa makasivat\nhautaamattomina talossa. Vähän kauempana erään lähteen luona makasi\nnaisen ruumis lapsi rinnoillaan myrkyttäen veden; hän oli ryöminyt sen\nluokse janoaan sammuttamaan ja kuollut siihen. Viimeksi tapasimme\neräässä pyökkimetsässä lähellä Lotieria säätyläisnaisen, joka piti\nasuntoa vaunuissaan, pari kauhun valtaamaa naista ainoana seurueenaan.\nHän kertoi minulle, että hänen miehensä oli Pariisissa ja että puolet\nhänen palvelijoistaan olivat kuolleet, puolet karanneet. Hän oli\nkuitenkin säilyttänyt huomattavassa määrässä sekä rohkeutta että\nkohteliasta käytöstapaa, ja hyväksyen lujamielisesti ne syyt, joita\nesitin hänelle pyytäessäni anteeksi sitä että olin pakotettu jättämään\nhänet sellaiseen tilaan, antoi minulle selvät tiedot Bruhlista ja hänen\nseurueestaan, jotka olivat sivuuttaneet hänet joitakin tunteja\naikaisemmin. Vielä tänä päivänä on mielessäni kuva tuosta naisesta,\njoka jäi katselemaan jälkeemme sivistyneen ihmisen arvokkuudella meidän\nratsastaessamme pois hänen seuranaistensa vaikeroimisten saattamina. Se\ntäyttää mieleni sekä ihailulla että surumielisyydellä; sillä\njälkeenpäin kuulin, että hän oli sairastunut ruttoon juuri siinä\npyökkimetsikössä, mihin hänet jätimme, ja kuollut yhtenä yönä molempine\npalvelijoineen.\n\nHäneltä saamamme tiedot innostivat meitä kiiruhtamaan eteenpäin\nsäästämättä kannuksia enempää kuin ratsujemme kylkiäkään, siinä\ntoivossa että saavuttaisimme Bruhlin ennenkuin yön tulo saattaisi hänen\nvankinsa alttiiksi uusille koettelemuksille ja vaaroille. Mutta sen\nkauhun määrä, jonka mainitsemani kaameat näyt ja äänet ynnä sadat\nsamankaltaiset olivat nostattaneet seuralaisteni mielissä, teki paljon\nvastusta ponnistuksilleni. Joksikin aikaa he tosin, hetkellisen\nkiihtymyksen vaikutuksesta, kannustivat hevosensa laukkaan, ikäänkuin\nolisivat olleet valmiit kaikkein pahimpaankin; mutta pian he\nhiljensivät vauhtia kaikista ponnistuksistani huolimatta, ja\nviivästellen aina yhä enemmän näyttivät kadottaneen kaiken rohkeutensa\nja tarmonsa. Joka taholla silmiämme kohtaava autius, yhtä paljon kuin\nkaikkialla vallitseva kuolemanhiljaisuuskin -- meistä tuntui kuin\nlinnutkin olisivat olleet vaiti -- saattoivat kylmät väreet käymään\nhuolettomimmankin sydämessä. Maignanin kasvoilta oli kadonnut väri ja\näänestä sointu. Toiset taasen hätkähtivät jos jokin hihna heitä\nsipaisi; he katsoivat kerran eteenpäin ja kahdesti taakse ja\npysyttäytyivät valmiina laskettamaan pakoon vähimmästäkin hälytyksestä.\n\nOttaen huomioon nämä seikat ja epäillen voisinko luottaa\nMaignaniinkaan, katsoin varovaiseksi muuttaa paikkaa ja jättäydyin\njälimmäiseksi, ratsastaen siellä synkin kasvoin ja pistooli valmiina\nkäsillä. Suurena lisätekijänä huolissani oli se, että herra d'Agen ei\nnäyttänyt tietävän mistään muista levottomuuden syistä kuin niistä\njotka olivat edessämme; ratsastaen eteenpäin samassa synkässä\näänettömyydessä, mihin oli vaipunut heti lähdettyämme, hän ei kysynyt\nminun mielipidettäni eikä ilmottanut omaansa, vaan oli sen näköinen\nkuin olisi hänessä tapahtunut niin täydellinen ja salaperäinen muutos,\netten minä voinut käsittää kuin yhden syyn, jolla olisi ollut voima\nsellaista aikaansaada. Hänen seuransa tuntui olevan minulle pikemmin\nkoettelemukseksi kuin avuksi, ja kun loin mielessäni silmäyksen lyhyen\nystävyytemme kulkuun, mikä ystävyys vielä pari päivää takaperin oli\nollut minulle niin suurena mielihyvän aiheena -- niinkuin nuoren miehen\nystävyys tavallisesti on jo vanhuuteen kallistuvalle -- niin vaivasin\nkovasti mieltäni ihmettelemällä, olisiko meidän kesken mahdollisesti\nkysymys kilpailusta.\n\nPäivän laskiessa, mikä seikka oli tervetullut joukolleni, se kun\nhävitti tuon usvan, jota he katselivat taikauskoisella kammolla, olimme\nyhä tarpomassa matalien harjujen ja laaksojen täyttämää seutua, joka,\nniin harjut kuin laaksotkin, oli tammimetsien peittämää. Illan\nviimeinen valkeus kuoli pois, ja sen mukana viimeinen toivoni Bruhlin\nyllättämisestä ennen yötä. Pimeys lankesi yllemme, kun suuntasimme\nkulkuamme verkalleen alas jyrkkää kukkulan rinnettä, missä polku oli\nniin kapea ja vaivalloinen että vain yksi kerrallaan saattoi siitä\nlaskeutua. Virta, joka saattoi sen synnyttämästä äänestä päättäen olla\nverrattain suurikin, kohisi alapuolellamme olevassa rotkossa, ja hetken\nperästä näimme yksinäisen valon pilkottavaa eräästä paikasta, missä\notaksuimme olevan kahlaamon. Oli mahdoton jatkaa matkaa edemmäksi,\nsillä seutu kävi yhä jyrkänteisemmäksi, ja tämän oivallettuamme käskin\nMaignanin laskeutua hevosen selästä ja jättäen meidät siihen missä\nolimme mennä hakemaan opasta talosta, josta valo näkyi.\n\nHän teki niinkuin käskin, ja hävittyään pimeyteen, mikä tässä kukkulain\nvälisessä onkalossa oli sysimusta, palasi hetken perästä tuoden\nmukanaan jonkun miehen ynnä lyhdyn. Olin aikeissa käskeä miestä\nopastamaan meidät kaalamolle tai jollekin tasaiselle maalle, minne\nvoisimme panna hevoset liekaan, kun Maignan iloisesti huusi että\nhänellä oli uutisia. Kysyin, mitä ne olivat.\n\n\"Annahan kuulua, moukka!\" lausui hän kohottaen lyhtyä niin että valo\nlankesi miehen kuihtuneille kasvoille ja takkuiselle tukalle. \"Kerro\nhänen ylhäisyydelleen mitä olet kertonut minulle, taikka nyljen sinut\nelävältä, kääpiö!\"\n\n\"Teidän toinen matkueenne saapui kaalamolle tuntia ennen\nauringonlaskua\", vastasi talonpoika tuijottaen meihin tylsästi. \"Minä\nnäin heidän tulevan ja menin piiloon. He riitelivät kaalamolla. Toiset\ntahtoivat mennä yli ja toiset ei.\"\n\n\"Oliko heillä naisia mukanaan?\" kysyi herra d'Agen äkkiä.\n\n\"Oli, kaksi, teidän ylhäisyytenne\", vastasi mies, \"ja ne ratsastivat\nniinkuin miehet. Lopulta he eivät menneet yli ruton pelosta, vaan\nkääntyivät ylösvirtaan ja ratsastivat länteenpäin St. Gaultieria\nkohti.\"\n\n\"St. Gaultieria!\" huudahdin minä. \"Missä se on? Ja mistä muualta sinne\nmenee tie?\"\n\nMutta talonpojan tiedot rajottuivat hänen omaan naapuristoonsa. Hän ei\ntuntenut maailmaa St. Gaultieria kauemmaksi eikä voinut vastata\nkysymykseeni. Olin pyytämäisilläni häntä näyttämään tietä virran\nrantaan, kun Maignan huusi että hän tiesi enemmänkin.\n\n\"Mitä?\" kysyin minä.\n\n\"Hitto soikoon! Hän kuuli heidän sanovan, missä he aikovat viettää\nyönsä!\"\n\n\"Ahaa!\" huusin minä. \"Missä?\"\n\n\"Vanhassa raunioituneessa linnassa kahden penikulman päässä täältä,\ntämän paikan ja St. Gaultierin välillä\", vastasi tallimestari, unohtaen\nvoitonriemussaan sekä ruton että kauhun. \"Mitäs sanotte siihen, teidän\nylhäisyytenne? Eikö ole niin, junkkari, vai kuinka?\" jatkoi hän\ntalonpoikaan päin kääntyen, \"Puhu, moukka, tahi käristän sinut\nhiljaisella tulella!\"\n\nMutta minä en pysähtynyt odottamaan vastausta. Hyppäsin maahan, otin\nCidin suitset käsivarrelleni ja huusin miehelle malttamattomana, että\nhän opastaisi meidät laaksoon.\n\n\n\n\nXXVIII. Linna kukkulan laella.\n\n\nVarmuus siitä, että Bruhl ja hänen vankinsa eivät olleet kaukana ja\nettä me todennäköisesti saatoimme päästä heihin käsiksi tunnin\nkuluessa, karkotti arimpienkin miestemme mielestä tuon sairaalloisen\npelon, joka heitä siihen saakka oli ahdistanut. Kiirehtien kavutessamme\nalaspäin virran rantaa kohti nuo tuntikausia synkän hiljaisina\nratsastaneet miehet löysivät jälleen äänensä, ja kiroiltuaan hevostensa\nharha-askelia reipastuivat pian huutelemaan ja laulelemaan niinkuin\nheidän kaltaistensa tapa on. Samalla kuin tämä muutos päästi minut\nsuuresta pelosta, antoi se minulle aikaa harkita asemaamme ja arvioida\nselvemmin kuin tähän saakka olin voinut, oliko edullisempaa kiirehtiä\nhyökkäystä vai lykätä se tuonnemmaksi. Meitä oli yksitoista; vihollisia\ntodennäköisen luuloni mukaan kaksitoista. Tästä vähäpätöisestä\nvahvemmuudesta en olisi paljonkaan piitannut päiväsaikaan; tuskinpa\nolisin myöntänyt sellaista olevankaan, sillä Maignanin saattoi laskea\nkahdeksikin. Mutta yöllisen hyökkäyksen tulosta on vaikeampi ennakolta\nmääritellä, ja minun oli myös otettava lukuun ne vaarat, mille molemmat\nnaiset joutuisivat alttiiksi pimeyden ja hämmingin vallitessa, siinä\ntapauksessa että taistelun tulos jäisi joksikin aikaa epämääräiseksi.\n\nNämä arvelut, ja erittäinkin viimeksimainittu, vaikuttivat minuun niin\npainavasti, että ennenkuin saavuimme rotkon pohjalle, olin päättänyt\nlykätä hyökkäyksen aamuun. Ne vastaukset, joita sain kaalamon viereisen\ntalon asukkaalta muutamiin kysymyksiin, joita tein hänelle heti kun\nolimme saapuneet tasaiselle maalle, vahvistivat vain tätä päätöstäni.\nTie, jota myöten Bruhl oli kulkenut, seurasi jonkun matkaa joen\nparrasta pitkin uoman pohjaa, ja ollen hankala päivälläkin, pidettiin\nsitä mahdottomana hevoskululle öiseen aikaan. Linna, josta hän oli\nmaininnut, oli kahden penikulman päässä ja louhikkoisen metsätaipaleen\ntakana. Ja jollei olisi ollut mitään muuta syytä pysähtymiseen, niin\nepäilin lopuksi, olisinko edes voinut marssittaa uupuneita miehiäni\nsinne saakka ennen aamunkoittoa.\n\nMutta kun ilmotin tämän päätökseni ja tiedustelin talonpojalta, mitä\nhänellä olisi tarjottavana meidän tarpeisiimme, ilmestyikin vastuksia.\nFanchette, neidin seuranainen, astui äkkiä eteeni kasvot suuttumuksesta\ntulipunaisina. Tunkeutuen lyhdyn heittämään valopiiriin hän alkoi\nvastustaa minua kiihkolla ja rajuudella, mikä ilmaisi enemmän hänen\nkiintymystään valtiattareensa kuin kunnioitusta minua kohtaan. Hänen\nhurjat eleensä ja uhkaukset, joita hän lausui vedoten milloin minuun,\nmilloin ympärillämme piirissä seisoviin miehiin, synnyttivät minussa\nmasennusta yhtä paljon kuin hämmästystä.\n\n\"Kuinka?\" huusi hän rajusti. \"Te sanotte itseänne kunnianmieheksi ja\njäätte makaamaan tänne ja annatte emäntäni joutua murhattavaksi tai\nvielä pahempaankin, kahden penikulman päässä itsestänne! Kahden\npenikulman! Viis minä teidän kahdesta penikulmastanne! Kävelisin ne\nvaikka avojaloin, jos sillä saisin teidät häpeämään. Ja te, te sanotte\nitseänne miehiksi ja siedätte sitä! Jumalan totuus on, että te olette\npelkureita ja vetelyksiä kaikki tyyni. Jos minulla olisi yhtä monta\nnaista, niin...\"\n\n\"Hiljaa, ihminen!\" sanoi Maignan syvällä äänellään. \"Saitte pitää\npäänne ja tulla mukaamme, ja teidän on toteltava käskyjä niinkuin\ntoistenkin! Laittautukaa tiehenne ja hankkikaa meille syötävää,\nennenkuin teille käy pahemmin!\"\n\n\"Vai niin, vai hankkikaa syötävää!\" huudahti Fanchette. \"Hankkikaa\nsyötävää, todellakin! Muuta te ette ajattelekaan kuin saada maata\nlämpimässä ja syödä itsenne täyteen! Tuollaisia raukkamaisia,\njuopottelevia, laiskottelevia viinaratteja te olette! Niin olette!\"\nhuusi hän, äänensä kohotessa miltei kirkunaksi. \"Vieköön teidät rutto!\"\n\n\"Vaiti!\" karjaisi Maignan hurjasti. \"Muuten saatte varoa itseänne!\nYhdestä kuparilantista voisin lähettää teidät jäähdyttämään jalkojanne\ntuonne virtaan -- tuosta viimeisestä sanastanne! Tiehenne, kuuletteko\",\njatkoi hän tarttuen häntä olkapäähän ja sysäten häntä taloa kohti,\n\"tahi teille saattaa tapahtua pahempaa. Meidän kanssamme ei ole\nleikittelemistä, sen tulette näkemään, jollette nyt tuki suutanne!\"\n\nKuulin Fanchetten etenevän vaikeroiden pimeyteen. Ja taivas tietää että\ntunsin tuskaa mielessäni, pakotteessani itseni pysymään toimettomana\nnähdessäni tätä hellää kiintymystä, joka näytti niin paljon suuremmalta\nkuin minun oma tunteeni. Miehet lähtivät yksi toisensa jälkeen\nruokkimaan hevosiaan ja katsomaan makuusijoja yöksi, ja kohta jäimme\nherra d'Agen ja minä kahden seisomaan lyhdyn viereen, jonka mies oli\nripustanut pensaaseen ovensa edustalle. Virran kohina äyräittensä\nvälissä parinkymmenen askeleen päässä meistä ja musta pimeys, joka\npeitti kaikki tyyni sen pienen valopiirin ulkopuolella, missä\nseisoimme, tuntuivat eristävän meidät koko muusta maailmasta.\n\nMinä katselin nuorta herra d'Agenia, joka ei ollut kertaakaan\nsipittänyt sinä päivänä, ja saatoin hänen ilmeestään selvästi lukea\nettä hän ei hyväksynyt varovaisuuttani. Vaikka hän karttoi katsomasta\nminua silmiin, seisoi hän käsivarret ristissä ja pää taaksepäin\nheitettynä, koettamattakaan peittää sitä halveksimista ja\npahantuulisuutta, jota hänen kasvonsa ilmaisivat. Fanchetten iva oli\nloukannut minua ja kukaties horjuttanut mielipidettäni; herra d'Agenin\näänettömyys alkoi ärsyttää minua ja ajattelemattomasti kyllä annoin\nminä tunteitteni purkautua ilmi.\n\n\"Te ette näytä hyväksyvän päätöstäni, herra d'Agen?\" virkoin minä.\n\n\"Teillä on valta määrätä\", vastasi hän ylpeästi. On mitättömiä\ntotuuksia, jotka saattavat loukata syvemmin kuin suorat soimaukset.\nMinun olisi tullut muistaa se jännitys ja levottomuus, joka häntä\nkalvoi ja joka oli muuttanut häntä niin että tuskin saatoin enää tuntea\nhäntä siksi huolettomaksi keikariksi, jonka varpaalle olin astunut.\nMinun olisi tullut pitää mielessäni, että hän oli nuori ja minä vanha,\nja että minun olisi ollut osotettava kärsivällisyyttä. Mutta minunkin\npuolellani oli levottomuutta ja samalla vastuunalaisuutta, ja ennen\nkaikkea kirvelevä katkeruus, jota en tahtoisi juuri nimittää\nmustasukkaisuudeksi, vaikka se olikin niin lähellä tätä tunnetta kuin\nikämme ja henkilökohtaisten etujemme erotus salli -- erotus, jossa\nylijäämä oli kokonaan hänen puolellaan. Tämä oli epäilemättä se\nvaikutin, joka pani minut pitkittämään väittelyä.\n\n\"Tekö tahtoisitte mennä eteenpäin?\" tiukkasin minä.\n\n\"Eihän maksa vaivaa sanoa mitä minä tahtoisin\", vastasi hän harmin sävy\näänessään.\n\n\"Minä kysyin vain mielipidettänne\", virkoin minä jäykästi.\n\n\"Mitä varten?\" vastasi hän sivellen ylpeästi pieniä viiksiään. \"Me\nkatsomme asiaa vastakkaisilta kannoilta. Te suoritatte vain\ntehtäväänne, jonka näyttää muodostavan noitten naisten vapauttaminen,\nnaisten, jotka -- uskaltaisinko sanoa? -- onnettomuudekseen ovat\nuskoutuneet teidän huomaanne. Minulla taas, herra de Marsac, on\nsyvemmät vaikuttimet. Syvemmät vaikuttimet\", kertasi hän voimattomasti.\n\"Minä, sanalla sanoen, olen valmis tekemään sen mistä toiset vain\npuhuvat -- ja jollen voi seurata muuten, niin seuraisin vaikka jalan!\"\n\n\"Ketä?\" kysäisin minä, tuntien pistoa tästä omien sanojeni\ntoistamisesta.\n\nHän naurahti katkerasti. \"Mitäpä hyödyttää selittelyt tai kinastelut?\"\nvastasi hän töykeästi, \"Herra tietköön, jos minun kannattaisi riidellä\nkanssanne, niin olisin tehnyt sen jo kaksi vuorokautta sitten. Mutta\nminä tarvitsen apuanne; ja sen tarpeessa olen valmis siihenkin, mikä\nteidän tyynille tunteillenne ja kylmälle harkinnallenne varmaankin\nnäyttää sekä hyödyttömältä että uskomattomalta -- nimittäin maksamaan\nsiitä täyden hinnan.\"\n\n\"Maksamaan täyden hinnan!\" mutisin minä käsittämättä mitään -- paitsi\nsitä etten mitään käsittänyt.\n\n\"Niin, täyden hinnan!\" toisti hän. Ja puhuessaan hän katsoi minuun niin\nhurjan raivokkaasti että minä peräydyin askeleen. Tämä näytti saavan\nhänet malttamaan mielensä jossain määrin, sillä hän kääntyi kiireesti\npoispäin minusta ja antamatta minulle aikaa vastata poistui luotani\nkadoten pimeyteen.\n\nJäin seisomaan kokonaan tyrmistyneenä. Yhä uudelleen kertasin itsekseni\nhänen sanojaan \"täydestä hinnasta\", mutta aina vain jäivät sekä ne että\nhänen kiihkeytensä minulle selittämättömiksi. En lopultakaan voinut\npäästä muuhun johtopäätökseen kuin että hän halusi loukata minua, ja\ntietäessään köyhyyteni sekä epävarman suhteeni neitiin, valitsi sanansa\nsen mukaan. Tämä tuntui minusta arvottomalta sellaiselle, josta minulla\nennen oli ollut hyvät ajatukset, mutta kun tyvenemmin ajatellessani\nolin näkevinäni hänen solvausryöpyssään jotain nuorekasta pöyhkeilyä,\nniin hymyilin surumielisesti päättäen olla ajattelematta asiaa sen\nenempi ja seurata lujasti sitä menettelytapaa mikä minusta näytti\noikealta.\n\nPäästyäni tästä selville olin juuri astumaisillani taloon, kun Maignan\npysäytti minut, kertoen että rutto oli surmannut siitä viisi asukasta,\njättäen ainoastaan miehen, jonka olimme nähneet ja joka myöskin oli\nollut sairaana, mutta parantunut. Nämä kaameat tiedot olivat\npelottaneet miehiäni siinä määrin että he olivat menneet niin kauas\ntalosta kuin tasaista maaperää riitti ja sytyttäneet sinne nuotion,\njonka ympärillä he aikoivat viettää yön. Fanchette oli sijottunut\ntallirakennukseen, ja Maignan ilmotti pidättäneensä heiniä täynnä\nolevan ladon herra d'Agenia ja minua varten. Hyväksyin tämän\njärjestelyn, ja syötyäni hätäisesti lientä ja karkeaa leipää, joka oli\nkaikki mitä voimme saada illalliseksi, käskin talonpojan herättää\nmeidät kaksi tuntia ennen auringonnousua, minkä jälkeen, ollen liian\nväsynyt valvomaan ja miettimään, vaivuin uneen ja nukuin sikeästi\naamuun saakka.\n\nEnsimäinen tehtäväni ylös noustuani oli huolehtia siitä, että mieheni\nennen ratsaille nousemista söivät aterian, siliä on vaikeata työtä\ntapella tyhjin vatsoin. Toimitin myöskin kiertotarkastuksen nähdäkseni\nettä kaikilla oli aseensa ja että pistoolit, niillä joilla niitä oli,\nolivat valmiiksi ladatut. Herra François ei näyttäytynyt ennenkuin tämä\ntoimitus oli suoritettu, ja kun hän sitten tuli, oli hän hyvin kalpea\nkasvoiltaan ja synkkä muodoltaan. En välittänyt hänestä sentään mitään,\nja päivänvalon ensi juovan ilmestyessä lähdimme peräkkäisessä jonossa\nhitaasti taivaltamaan jokilaaksoa ylöspäin, Maignanin huostaan uskomani\ntalonpoika edellä oppaana kulkien ja herra d'Agen ja minä viimeisinä\nratsastaen. Kun aurinko nousi alkaen lämmittää vilun värisyttämiä\nruumiitamme, olimme päässeet hankalimman maaperän ohi ja saatoimme\nedetä siedettävän joutuisasti tiheän tammimetsän läpi vievää tietä.\n\nOlimme tosin jo nousseet ylös laaksosta, mutta tiheässä seisovat rungot\nja niitä ympäröivä pensaskasvillisuus estivät meitä näkemästä mihinkään\nsuuntaan. Virstan verran tai pitemmältikin ratsastimme umpimähkään\neteenpäin, kunnes vihdoin yhtäkkiä huomasimme olevamme ylänteen\nreunalla, joka aleni laaksoon, minkä lähempi pää oli metsikön peittämä,\nmutta etäisempi osa leveni vihreiksi, loivasti viettäviksi kentiksi.\nKenttien keskeltä kohosi kukkula tahi vuori, päättyen ylhäällä\nharmaakivisiin muureihin, joita etäältä tuskin saattoi erottaa alla\nolevasta luonnonkalliosta.\n\n\"Katsokaa!\" huudahti oppaamme. \"Tuolla on linna!\"\n\nKäskettyäni miesteni laskeutua kiireesti hevosten selästä, jotteivät\nviholliset ehtisi meitä huomata, aloin tarkastaa asemaa. Ensimäinen\ntunteeni sitä tehdessäni oli kiitollisuus siitä, etten ollut ryhtynyt\nyölliseen hyökkäykseen, minkä ehdottomasti olisi täytynyt epäonnistua,\ntuottaen mahdollisesti häviön meille ja joka tapauksessa antaen\nviholliselle tiedon läsnäolostamme. Linna, jonka saatoimme nähdä\njotensakin hyvin, oli pitkä ja kapea, käsittäen kaksi muureilla\ntoisiinsa yhdistettyä tornia. Torneista meitä lähempänä oleva, jonka\nläpi kulki sisäänkäytävä, oli katoton ja näytti kaikin puolin olevan\nenemmän rappiolla kuin taempi torni, jonka molemmat kerrokset olivat\nnähtävästi aivan ehyet. Tästä rappeutuneisuudesta huolimatta oli paikka\nniin vahva, että mieleni painui yhä alemmaksi mitä kauemmin sitä\nkatselin, ja Maignanin kasvoista näin että hänenkin monipuolinen\nkokemuksensa osottautui neuvottomaksi. Mitä taas herra d'Ageniin tulee,\nniin saatoin häneen päin kääntyessäni selvästi nähdä, ettei hän tähän\nhetkeen saakka ollut oivaltanut mitä meillä oli odotettavissa, vaan oli\nkatsellut koko takaa-ajoamme metsästysretken valossa ja odottanut sen\npäättyvänkin yhtä huokeasti. Hänen tyrmistynyt ilmeensä, kun hän seisoi\ntukevia, harmaita muureja silmäillen, oli siitä kyllin selvänä\ntodistuksena.\n\n\"Hitto soikoon\", mutisi Maignan. \"Jos minulla olisi kymmenen miestä,\nniin pitäisin tuolla puoleni sataakin vastaan!\"\n\n\"No, no, on Roomaan useampikin kuin yksi tie!\" vastasin minä\ntietävästi, vaikka todenteolla en ollut likikään niin luottavainen kuin\nmiltä tahdoin näyttää. \"Laskeutukaammepa alemmaksi ja katselkaamme tätä\npähkinää hieman lähempää.\"\n\nAloimme hiljalleen hilautua alaspäin, ja kun polku johti meidät\njoksikin aikaa pois linnan näkyvistä, ei meidän tarvinnut olla kovin\nvarovaisiakaan. Olimme jo ilman mitään merkillisempää saapuneet melkein\nmetsän ulkoreunaan, jonka kappale aukeaa maata erotti linnasta, kun\nerään pienen metsäaukeaman laidassa yhtäkkiä kohtasimme vanhan eukon,\njoka siteli risukimppuja niin innokkaasti ettei huomannut meitä\nennenkuin Maignanin käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hän kirkaisi ja\nsyöksähtäen erilleen Maignanista hänen ikäiselleen ihmeteltävällä\nketteryydellä, juoksi kiireen vilkkaa vanhan ukon viereen, joka makasi\npuun juurella puolen nuolenkantaman päässä ja jota emme ennen olleet\nhuomanneet. Hän sieppasi kirveen ja asettui puolustusasentoon ukon\neteen liikehtien ja ilmehtien tavalla, joka näytti yhtä liikuttavalta\njoillekin meistä kuin hullunkuriselta toisille, jotka huusivat\nMaignanille että hän vihdoinkin oli kohdannut veroisensa ynnä muita\nsenlaatuisia leirielämälle ominaisia pilapuheita.\n\nMinä huusin Maignanille että hän jättäisi eukon rauhaan, ja menin itse\nukon luo, joka makasi lehvistä kyhätyllä vuoteella ja näytti\nkykenemättömältä nousemaan ylös. Rukoillen minua tuskaisin ilmein,\netten tekisi pahaa hänen vaimolleen, pyysi hän tätä kerta toisensa\njälkeen panemaan pois kirveen, mutta eukko ei suostunut siihen\nennenkuin olin vakuuttanut hänelle ettei meillä ollut pahoja aikomuksia\nheihin nähden ja etteivät mieheni tulisi vahingoittamaan kumpaakaan\nheistä.\n\n\"Tahdomme teiltä ainoastaan muutamia tietoja\", sanoin minä puhuen\nhitaasti siltä varalta että minun kieleni olisi heille yhtä vaikeasti\ntajuttavaa kuin heidän murteensa minulle. \"Tuolla linnassahan on\nkymmenkunta ratsumiestä, eikö niin?\"\n\nMies vaiensi vaimonsa, joka yhä soitti suutaan ja mulkoili meihin, ja\nvastasi kiihkeästi että niin oli, lisäten väräjävän kirouksen kanssa,\nettä nuo ryövärit olivat pieksäneet häntä, ryöstäneet hänen vähät\nruokavaransa, ja kun hän oli tahtonut panna vastaan, heittäneet hänet\nulos taittaen hänen säärensä.\n\n\"Kuinka sitten pääsitte tänne?\" kysyin minä.\n\n\"Eukko kantoi minut selässään\", vastasi hän heikosti.\n\nEpäilemättä oli minunkin joukkueessani miehiä, jotka olisivat tehneet\nkaiken sen minkä nuo toisetkin, mutta kuullessaan tämä yksinkertaisen\nkertomuksen, polkivat he jalkaa ja kiroilivat suuttumuksesta; ottipa\neräs, raain joukosta, vähän karkeaa leipää laukustaan ja antoi sen\nvaimolle, jonka hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi häikäilemättä\nvoinut ryöstää putipuhtaaksi. Maignan, joka tunsi kaikki sodassa\ntarvittavat taidot, tutki ukon jalkaa ja laittoi siihen jonkinlaisen\nlastotuksen silläaikaa kuin minä tein kyselyjäni vaimolta.\n\n\"Ovatko he vielä siellä?\" kysyin minä. \"Näin heidän hevosensa lieassa\nmuurien alapuolella.\"\n\n\"Ovat, Jumala heille kostakoon!\" vastasi hän väristen.\n\n\"Kertokaa minulle millainen linna on, hyvä vaimo\", sanoin minä.\n\"Montako tietä sinne on?\"\n\n\"Ainoastaan yksi.\"\n\n\"Tännimmäisen tornin kauttako?\"\n\n\"Niin\", vastasi hän, ja huomatessani että hän ymmärsi minua eikä ollut\nniin hidas järjeltään kuin hänen kurja ulkonäkönsä oli saattanut minut\nodottamaan, tein hänelle joukon kysymyksiä joita kävisi pitkäveteiseksi\ntässä kerrata. Niin paljon sain tietää, että oli mahdotonta päästä\nlinnaan tai sieltä pois muuten kuin lähemmän tornin kautta, että\nheikko, tilapäinen portti sulki sisäänkäytävän, ja että tuosta\ntornista, joka oli vain neljän seinän ympäröimä kehys, johti kapea,\nsuorakamanainen, oveton aukko pihaan, jonka takana kohosi\nkaksikerroksinen asuttava torni.\n\n\"Tiedättekö, aikovatko he jäädä sinne?\" kysyin minä.\n\n\"Kyllä kai; he käskivät minun tuoda risukimppuja valkeaansa tänä\naamuna, niin saisin takaisin kourallisen omin jauhojani\", vastasi hän\nkatkerasti ja kuohahti sitten voimattomaan raivoon, pudistellen\nnyrkkejään linnaan päin ja kirkuen raivokkaita kirouksia vapisevalla ja\nsärähtelevällä äänellään.\n\nSilläaikaa minä mietin mitä hän oli sanonut, tuntien sangen vähän\nmielihyvää ajatellessani kapeaa, suorakamanaista oviaukkoa, jonka läpi\nmeidän oli päästävä ennenkuin voimme mitään saada aikaan. Porttikin\nhuolestutti minua. Se ei tosin kukaties ollut vahva, mutta meillä ei\nollut ruutia eikä tykkejä eikä mitään piiritysvehkeitä, eikähän kivisiä\nmuuleja voinut repiä rikki paljain käsin. Valtaamalla hevoset saatoimme\nkyllä katkaista Bruhlin peräytymisen, mutta sittenkin hän saattoi\npäästä pakoon yöllä, ja joka tapauksessa pahentaisivat ponnistuksemme\nnaisten kohtaloa yllyttämällä hänen raivoaan. Jokin muu toimintatapa\noli keksittävä.\n\nAurinko oli tähän aikaan jo korkealla. Metsän reuna oli tuskin sadan\naskeleen päässä meistä. Etenemällä joitakin syltiä puitten lomitse\nsaatoin nähdä hevoset rauhallisina syömässä päivänpaisteisella\nrinteellä, vieläpä erottaa silmilläni puoleksi ruohottuneen tienkin,\njoka mutkitellen kulki kukkulan sivua ylös suljetulle portille. Ei\nketään ollut näkyvissä -- he arvatenkin nukkuivat pois matkan väsymystä\n-- eikä linnan katseleminen antanut mitään neuvoa. Mutta kun käännyin\nneuvotellakseni Maignanin kanssa, sattui katseeni risukimppuihin, ja\nsamassa välähti mieleeni että tässä tarjoutui tilaisuus käyttää\nsotajuonta, joka oli ikivanha ja sentään aina tuore ja onnistuikin\nsangen usein.\n\nEi ollut aikaa turhaan kursailuun. Mieheni alkoivat siirrehtiä\neteenpäin uteliaisuudesta, ja millä hetkellä tahansa saattoi joku\nhevosistamme vainuta vihollisen hevoset ja hirnumalla antaa\nhälytysmerkin. Kutsuttuani kiireesti luokseni herra d'Agenin ja\nMaignanin esitin heille suunnitelmani, ja tyytyväisyydekseni sai se\nheidän hyväksymisensä; se seikka, että olin varannut ensinmainitulle\nerikoisen osan sen toimeenpanossa, auttoi sulattamaan sitä jäykkyyttä,\njoka oli seurannut edellisen illan mielenpurkausta. Jonkun aikaa\nväiteltyämme sai Maignan minut uskomaan ettei vanhalla eukolla ollut\nkyllin kylmäverisyyttä näyttelemään sitä osaa, jonka olin hänelle\naikonut, ja mainitsi Fanchetten, joka neuvotteluun osaaottamaan\nkutsuttuna ei osottanutkaan vääräksi sitä ajatusta, minkä olimme\nsaaneet hänen rohkeudestaan. Muutamissa tuokioissa olivat\nvalmistuksemme suoritetut: minä olin pukenut päälleni vanhan\nhiilenpolttajan ulommaiset ryysyt, Fanchette oli verhoutunut eukon\npukimiin, kun taas herra d'Agen, joka oli jonkun aikaa epätietoinen ja\nnäytti pitävän tätä osaa suunnitelmasta kaikkein vastenmielisimpänä,\nveti lopulta ylleen oppaanamme olleen miehen mekon ja housut.\n\nKun kaikki oli valmiina, annoin miehistöni Maignanin johdettavaksi,\nottaen häneltä lupauksen, että hän, siinä tapauksessa että meille\njotain tapahtuisi, jatkaisi herpaantumatta kaikin voimin ponnistuksia\nneidin vapauttamiseksi eikä missään tapauksessa hylkäisi häntä.\nSaatuani häneltä tämän lupauksen ja ollen vakuutettu siitä että hän sen\npitäisi, otimme kukin suuren risukimpun, joka pään ja hartioitten\npäällä kannettuna oivallisesti kätki kasvonpiirteemme, ja tällaisissa\nvalepuvuissa astuimme urheasti esiin puitten suojasta. Fanchette ja\nminä kuljimme edellä, horjahdellen sangen luonnollisella tavalla\ntaakkojemme painon alla, herra d'Agenin seuratessa satasen kyynärää\njälempänä. Olin antanut Maignanille määräyksen karata porttia kohti\nheti kun hän näki viimemainitun alkavan juosta. Laakson täydellinen\nhiljaisuus, ilman selkeys ja minkään elonmerkin häiritsemätön\nliikkumattomuus edessämme kohoavassa linnassa -- joka olisi voinut olla\nvaikka Prinsessa Ruususen linna, niin sadunomaiselta se näytti taivasta\nvasten -- sekä lisäksi omien mieltemme jännitys ja kiihotus, jotka\nnäitten erikoisten asianhaarojen vaikutuksesta tuntuivat kasvavan\nmoninkertaisiksi, saattoivat tätä seuraavat hetket omituisimmiksi mitä\nolen kokenut. Kello läheni kymmentä, ja paahtava auringonpaiste, joka\ntulvehti ylitsemme, teki vaivalloisten taakkojemme lisänä nousun\näärimmäisen rasittavaksi. Tuore, lyhyt ruoho, joka juuri oli päässyt\nkasvun alkuun, oli livettävää ja vaarallista. Me emme uskaltaneet\nkiirehtiä, sillä emmehän tienneet kenen silmät saattoivat olla meitä\nkatselemassa, emmekä liioin uskaltaneet -- puoli matkaa kuljettuamme --\nlaskea risukimppujamme maahan, sillä silloin olisimme ehkä liiaksi\npaljastaneet kasvonpiirteitämme.\n\nKun olimme päässeet noin sadan askeleen päähän portista, joka yhä pysyi\nitsepintaisesti suljettuna, seisahduimme hengähtämään, ja risukimppua\npääni päällä pidellen käännyin ympäri nähdäkseni oliko kaikki oikein\ntakanamme. Huomasin, että herra d'Agen, pysyäkseen uskollisesti\nmäärätyn välimatkan päässä, oli valinnut saman hetken levätäkseen ja\nistui hyvin luonnollisessa asennossa risukimpullaan, pyyhkien kasvojaan\nmekkonsa liepeellä. Tähystelin ruskeaan lehdettömään metsään, minne\nolin jättänyt Maignanin miehinemme, mutta en voinut keksiä välkettä\npuitten välistä enkä mitään muutakaan mikä olisi voinut antaa meidät\nilmi. Tultuani tyydytetyksi siinä suhteessa lausuin puoliääneen\njoitakin rohkaisusanoja Fanchettelle, jonka kasvoilla hiki juoksi\nvirtanaan; ja yhdessä käännyimme sitten jälleen jatkamaan tehtäväämme.\nVäsymys -- sillä emme olleet kumpikaan tottuneet kantamaan kuormia\npäämme päällä -- auttoi meitä jäljittelemään vanhuuden raihnautta\nmiltei täysin luonnonmukaisesti.\n\nSama hiljaisuus vallitsi lähemmäksikin saapuessamme, synnyttäen\nmielessäni monenkinlaisia epäilyksiä ja aavisteluja. Lampaan määkinäkin\nolisi ollut tervetullut tuossa äänettömyydessä, joka tuntui pahaa\nennustavalta. Mutta ei kuulunut lampaan määkinää, ei mikään merkki\ntervehtinyt meitä. Vinossa retkottava, halkeamia täynnä oleva portti\npysyi sulettuna. Askel askeleelta taapersimme sitä kohti ja viimein\npääsimmekin sen eteen. Peläten puhua, jottei murteeni ilmaisisi minua,\ntömistin sitä pääni päällä olevalla risukimpulla ja odotin, epäillen\nmielessäni, oliko ehkä koko sotajuonemme huomattu jo ihan alusta, missä\ntapauksessa pistoolinlaukaus saattaisi tulla vastaukseksi.\n\nEi mitään sen kaltaista kuitenkaan tapahtunut. Risukimpun tömistys\nkajahti ontosti läpi rakennuksen ja vaimeni jälleen, ja entinen\nhiljaisuus vallitsi taas. Kolkutimme uudelleen, mutta vasta täydelleen\nkahden minuutin kuluttua kuulimme epäselvää ääntä, ikäänkuin unesta\nherätetyn miehen mutinaa, ja raskaita hitaita askelia alkoi lähestyä.\nPortin luo tultuaan mies varmaankin tarkasteli meitä tähystysaukosta,\nsillä hän seisahtui siinä hetkeksi, ja mieleni yritti masentumaan.\nMutta hän ei kai nähnyt mitään epäilyttävää, koska hän seuraavassa\ntuokiossa kohotti salvan pois äreästi kiroten ja työntäen portin auki\nkäski meitä astumaan sisään ja tekemään sen vikkelästi.\n\nMinä köntystin eteenpäin, tullen viileään, tummaan varjoon, ja\nFanchette seurasi minua silläaikaa kuin mies haukotellen astui ulos ja\nseisoi porttiaukossa venytellen itseään päivänpaisteessa. Kostealta ja\nepäterveelliseltä haiseva katoton torni oli tyhjä, lukuunottamatta\nsoraa ja kivikasoja, mutta, katsahtaessani sisemmästä ovesta näin\npihalla savuavan nuotion ja puolikymmentä miestä juuri nukkumasta\nkohoilemassa. Seisoin sekunnin verran risukimppua kannatellen,\nikäänkuin epätietoisena minne sen laskisin; sitten, vakuuttauttuen\npikaisella silmäyksellä siitä että mies, joka oli laskenut meidät\nsisään, seisoi selin meihin, pudotin kimppuni sisemmän oven eteen\npoikittain. Fanchette teki niinkuin hänelle oli neuvottu ja pudotti\nomansa sen päälle; samassa syöksähdin minä ulko-ovelle ja yllättäen\nsiinä seisovan miehen iskin häntä tuimasti hartiain väliin, jotta hän\nlensi suin päin rinnettä alas.\n\nTakaani kuului huuto ja hämmästynyt kirous, jotka ilmottivat minulle\nettä teko oli huomattu ja että vaikein oli nyt käsissä. Tuokiossa olin\njälleen risukimppujen luona ja vetäen pistoolin mekkoni alta ehdin\nparahiksi ottamaan vastaan lähimmän miehen, joka, oivallettuaan mikä\noli kysymyksessä, hyppäsi ylös ja hyökkäsi minua kohti paljastetuin\nmiekoin. Ammuin häntä rintaan juuri kun hän sysäsi syrjään risukimput\n-- jotka miehen vyötäreitten tasalle ulottuvina olivat melkoisena\nesteenä -- ja hän suistui suulleen jalkojeni juureen.\n\nTämä pysähdytti hänen toverinsa, jotka peräytyivät. Mutta pahaksi\nonneksi täytyi minun kumartua saadakseni miekkani, joka oli piilotettu\ntuomaani risukimppuun. Etumaisin lurjuksista käytti tätä hyväkseen,\nhyökäten kimppuuni pitkä puukko pystyssä. Isketyksi ei hän saanut --\nsillä minä tartuin häntä ranteeseen -- mutta hänen onnistui kaataa\nminut kumoon. Luulin olevani mennyttä miestä. Odotin toisten parvena\nrientävän kimppuumme. Ja niin olisi epäilemättä käynytkin, jollei\nFanchette ihmeteltävän urhoollisesti olisi iskenyt ensimäisenä tulevaa\nvahvalla kepakolla, jonka oli siepannut maasta. Mies tuupertui\nrisukimpuille, ja tämä viivytti toisia. Viivyke oli riittävä. Herra\nd'Agen ehti silläaikaa ylös. Syöksyen sisään portista hän ampui maahan\nensimäisen, jonka hän näki edessään, ja sitten hän miekka kädessä\nryntäsi ovelle tavattomalla raivolla ja hänelle ominaisella\nurhoollisuudella, puhdistaen sen yhdessä kädenkäänteessä. Kun mies,\njonka kanssa kamppailin maassa, näki mitä oli tapahtunut, väänsi hän\nitsensä irti epätoivon voimalla ja syöksyen ulos portista oli vähällä\njoutua seuralaisteni hevosten jalkoihin, kun he laskettivat laukassa\nylös rinnettä portille ja hyppäsivät alas ratsailta huudellen ja\nhälisten.\n\nTuokiossa syöksyivät he sikin sokin meidän joukkoomme, ja niin pian\nkuin sain miekkani käsiini, hyökkäsin huutaen heidän edellään pihalle,\ntoivoen ehtivämme toiseen torniin yhdessä vihollisen kanssa. Mutta nämä\nolivatkin pitäneet varansa ajoissa ja joka-ainoa. Piha oli tyhjä\nEhdimme juuri nähdä, kuinka viimeinen heistä kiisi ylös ulkopuolella\nolevia portaita, jotka veivät ensi kerrokseen, ja hävisi, sulkien\njykevän oven jälkeensä. Hyökkäsin portaitten juurelle ja olisin\nkiivennyt ylöskin, siinä toivottomassa toivossa että tapaisin oven\ntelkeämättömänä, mutta eräästä tähystysaukosta ammuttu laukaus, joka\nvingahti korvani ohi, ja toinen, joka kaatoi yhden miehistäni, saivat\nminut pysähtymään. Oivaltaen että kaikki edut olivat Bruhlin puolella,\nhän kun saattoi ampua maahan meidät kaikki kätköstään, huusin\nmiehilleni peräytymiskäskyn. Tulokseksi tästä kahakasta jäi se, että me\nolimme porttitornin herroina, kun vihollistemme hallussa taas oli\nsisempi ja vahvempi torni, niiden välisen kapean pihan ollessa\npuolueettomana alueena, jolle kummankin puolueen oli yhtä vaarallista\nedetä.\n\nKaksi heidän miehistään oli paennut ulkopuolelle, kadoten jäljettömiin,\nja kaksi makasi kuolleena, kun meidän puolellamme tappiot sensijaan\nrajottuivat yhteen mieheen, joka oli ammuttu, ynnä Fanchetteen, joka\noli kahakassa saanut iskun päähänsä ja jonka peräydyttyämme tapasimme\npuolipyörtyneenä makaamasta seinää vasten.\n\nMinua hämmästytti kovasti, kun tulin sitä ajatelleeksi, etten ollut\nlainkaan nähnyt Bruhlia, vaikka kahakka oli kestänyt ainakin kaksi tai\nkolme minuuttia ensimäisestä hälyytyshuudosta lukien ja ollut hyvinkin\nmeluisa. Fresnoytakin muistin nyt nähneeni ainoastaan vilaukselta. Nämä\nkaksi seikkaa tuntuivat minusta niin omituisilta että aloin aavistaa\npahinta, vaikka tuskin tiesin miksi, kun luottamukseni ihmeellisesti\nelpyi ja pelkoni hupeni eräästä seikasta, jonka Maignan ensimäiseksi\nhuomasi ja osotti minulle. Tämä seikka oli valkean liinan ilmestyminen\nerääseen yläkerran ikkunaan, missä sitä useampia kertoja liehutettiin\nmeihin päin. Ikkuna ei ollut, paljon nuoliaukkoa parempi, ja niin kapea\nja korkea että oli mahdoton erottaa kuka merkinantaja oli; mutta\nkokemukseni neiti de la Viren mielenmaltista ja neuvokkuudesta ei\njättänyt minulle mitään epäilystä siinä suhteessa. Enentynein toivein\nja keventynein mielin kannustin itseäni ottamaan huomioon kaikki\nvarovaisuustoimenpiteet, ja ensi työksi käskin Maignanin valita kaksi\nmiestä ja ratsastaa kukkulan ympäri päästäkseni varmuuteen siitä ettei\nviholliselle ollut mitään peräytymistietä avoinna.\n\n\n\n\nXXIX, Nälkä ja ruttotauti.\n\n\nSilläaikaa kun Maignan oli tällä asialla, lähetin kaksi miestä ottamaan\nkiinni hevosiamme, jotka juoksivat irrallaan laaksossa, sekä siirtämään\nBruhlin seurueen hevoset turvallisen välimatkan päähän linnasta. Annoin\nmyöskin tukkia umpeen pihaan johtavan oven alaosan ja määräsin neljä\nmiestä asestettuina vartioimaan sitä, jottei meitä yllätettäisi -- mitä\nmahdollisuutta en kuitenkaan paljon pelännyt, kun vihollisellamme oli\nenää vain kahdeksan miestä ja ainoana ulospääsytienä heillä, samoinkuin\nsisäänpääsytienä meillä, oli tämä oviaukko. Olin vielä näissä puuhissa,\nkun herra d'Agen lähestyi minua ja minä aloin kehua hänen\nurhoollisuuttaan, erityisesti kiittäen siitä palveluksesta, jonka hän\noli tehnyt minulle mieskohtaisesti. Ottelun kuumuus oli sulattanut\nnuoren miehen jäykkyyden ja kohottanut ylpeyden punan hänen\nkasvoilleen; mutta minua kuunnellessaan hän vähitellen jäähtyi jälleen,\nja kun olin lopettanut, katseli hän minua entisellä kylmällä\nvihamielisyydellä.\n\n\"Olen teille hyvin kiitollinen\", vastasi hän kumartaen. \"Mutta saanko\nluvan kysyä, mitä aiotte tehdä nyt, herra de Marsac?\"\n\n\"Meillä ei ole valinnan varaa\", vastasin minä. \"Meidän täytyy pakottaa\nheidät antautumaan nälällä.\"\n\n\"Entä naiset?\" lausui hän, säpsähtäen hieman. \"Kuinka heidän käy?\"\n\n\"He tulevat varmaankin kärsimään vähemmän kuin miehet\", vastasin minä.\n\"Uskokaa minua, miehet eivät siedä kauankaan nähdä nälkää.\"\n\nHän näytti kummastuneelta, mutta minä selitin että me emme\nvähälukuisella joukollamme voineet toivoa vallottavamme tornia\nrynnäköllä, vaan että meidän oli pidettävä itseämme onnellisina, kun\nolimme saaneet vihollisemme suletuksi paikkaan, mistä hän ei voinut\npäästä pakoon, vaan täytyi hänen joka tapauksessa lopuksi antautua.\n\n\"Kyllä niin, mutta mistä saatte varmuuden, etteivät naiset silläaikaa\njoudu kärsimään väkivaltaa?\" kysyi hän, näyttäen kaikkea muuta kuin\nrauhottuneelta.\n\n\"Kun Maignan tulee takaisin, niin pidän huolen siitä\", vastasin minä\nsangen luottavaisesti.\n\nMaignan ilmestyikin hetken kuluttua tuoden vakuutuksen, että poispääsy\ntornin toiselta puolelta oli mahdoton. Käskin hänen siitä huolimatta\npitää ratsumiehen liikkumassa kukkulan ympärillä, jotta saisimme tiedon\nmahdollisesta yrityksestäkin. Olin tuskin antanut tämän määräyksen, kun\nyksi ovelle jättämistäni vartioista tuli sanomaan että Fresnoy halusi\npuhua minun kanssani herra de Bruhlin puolesta.\n\n\"Missä hän on?\" kysyin minä.\n\n\"Sisemmällä ovella, rauhanlippu kädessään\", kuului vastaus.\n\n\"Sano sitten hänelle\", lausuin minä liikahtamattakaan lähteäkseni,\n\"että minä en tahdo ryhtyä keskusteluun kenenkään muun kuin hänen\njohtajansa, herra de Bruhlin kanssa. Ja lisää vielä\", jatkoin minä, \"ja\nsano se kovalla äänellä: että jos niitä naisia, jotka ovat hänen\nhallussaan, vahingoitetaan hiuskarvankaan verran, niin tulen hirttämään\njoka miehen näitten muurien sisäpuolella, herra de Bruhlista nuorimpaan\nkäskyläiseen asti.\" Ja tämän lupaukseni vahvistin juhlallisella\nvalalla.\n\nMies nyökkäsi ja meni toimittamaan asiaansa, minun, herra d'Agenin ja\nMaignanin jäädessä seisomaan portin ulkopuolelle, katsellen joutilaina\nyli laakson ja tummien metsien, joitten läpi olimme ratsastaneet\nvarhain aamulla. Minä silmäilin etupäässä metsiä, Maignan taas näkyi\nkatselevan laaksoon. Kullakin meistä lienee ollut omat ajatuksensa.\nAinakin minulla oli, ja onnistuneen hyökkäyksemme ynnä Bruhlin\nsaarrokseen sulkemisen aiheuttamassa tyytyväisyydessäni en kotvaan\nhuomannut sitä totisuutta, joka vähitellen levisi tallimestarin\nkasvoille. Kun sen havaitsin, tulin levottomaksi ja kysyin häneltä\nterävästi, mikä oli asia.\n\n\"Tuo ei miellytä minua, teidän ylhäisyytenne\", vastasi hän viitaten\nlaaksoon päin.\n\nKatsoin sinne levottomana, mutta vaikka kuinka olisin tähystänyt, en\nnähnyt mitään.\n\n\"Mikä?\" virkoin minä ihmeissäni.\n\n\"Tuo sinertävä usva\", mutisi hän, väristyksen puistattaessa hänen\nruumistaan. \"Olen katsellut sitä jo puoli tuntia, teidän ylhäisyytenne.\nSe kohoaa nopeasti.\"\n\nMinä huudahdin että hän oli arka hupsu, ja herra d'Agen kirosi\nkärsimättömänä; mutta yhtäkaikki, ja huolimatta halveksimisesta, jota\nolin osottavinani, tunsin äkkiä kylmän väreen sydämessäni, kun huomasin\nalhaalla laaksossa saman sinisen autereen, joka oli seurannut meitä\nedellisen päivän matkalla ja jättänyt meidät vasta yön tullessa. Vasten\ntahtoammekin jäimme molemmat katselemaan sitä, kun se kohosi hitaasti\nkohoamistaan, kietoen ensin alemmat metsänliepeet ja leviten sitten\nlaajalle päivänpaisteeseen. On vaikea nähdä rohkean miehen kauhua\ntuntematta itse samanlaista vaikutusta, ja minä myönnän että minua\nvärisytti. Näennäisen menestyksemme hetkellä oli tässä jotakin, jota en\nollut ottanut lukuun, jotakin, jolta en voinut suojella itseäni enkä\ntoisia!\n\n\"Katsokaa!\" kuiskasi Maignan käheästi, osottaen jälleen sormellaan. \"Se\non kuoleman enkeli, teidän ylhäisyytenne! Missä se surmaa yhden tai\nkaksi kerrallaan, on se näkymätön. Mutta kun se kaataa sadoin ja\ntuhansin, näkevät ihmiset hänen siipeinsä varjon!\"\n\n\"Vaiti, mieletön!\" tiuskasin minä suuttumuksella, joka oli salaisesti\nsuhteessa hänen kaameitten sanojensa tekemään vaikutukseen. \"Te olette\nollut taisteluissa! Oletteko koskaan nähnyt sitä siellä? Taikka\nhävitysretkillä? Jättäkää nuo hullutukset\", jatkoin. \"Ja menkää\nottamaan selvää minkä verran ruokaa meillä on mukanamme. Saattaa käydä\ntarpeelliseksi lähettää sitä noutamaan.\"\n\nKatselin häntä, kun hän vastahakoisesti poistui, ja tietäen miehen\nuljaan luonteen ja hänen uskollisuutensa isännälleen en ollenkaan\npelännyt että hän luopuisi meistä; mutta joukossamme oli muita meille\nmelkein yhtä välttämättömiä, joihin en voinut luottaa yhtä\nehdottomasti. Ja näihinkin oli jo säikähdys tarttunut. Kääntyessäni\nympäri näin kalpeakasvoisia miehiä seisovan takanani ryhmissä kaksin ja\nkolmin, ja he viittoilivat ja mutisivat ja kertoivat toinen toiselleen\nmitä Maignan oli sanonut meille, ja katselivat sinne minne mekin olimme\nkatselleet. Kun yksi puhui ja toinen kuunteli, näin entisen kauhun\nheräävän heidän silmissään. Miehet, jotka tunti pari sitten olivat\nrynnänneet pihan poikki laukausten paukkuessa häikäilemättömän\nrohkeasti ja uhmanneet ilmeistä kuolemaa vähääkään epäröimättä, kävivät\nkalpeiksi, ja luoden pelokkaita katseita milloin sille milloin tälle\npuolen laaksoa, näyttivät takaa-ajettujen eläinten tavoin etsivän\npaikkaa minne paeta. Pelko, kerran herätettynä, täytti koko ilman.\nMiehet puhuivat kuiskaillen luonnottomasta helteestä ja pilvettömälle\ntaivaalle tuijotellen pakenivat päivänpaisteesta varjoon, taikka\nkatsellen yli metsäisien maisemien toivottivat olevansa katon alla ja\nkaukana tästä korkealla olevasta kotkanpesästä, joka heidän\nsairaaloisissa silmissään näytti kaikkien kuolon vasamien\nmaalitaululta.\n\nEn tarvinnut pitkää aikaa älytäkseni sitä vaaraa, millä tämä nopeasti\nleviävä pelko ja kauhu uhkasi suunnitelmiani. Koetin pitää miehiä\ntoimessa ja kiinnittää heidän ajatuksiaan niin paljon kuin mahdollista\nvihollisiimme ja heidän puuhiinsa; mutta pian huomasin että siinäkin\npiili vaara, sillä jonkun ajan kuluttua tuli Maignan luokseni totisin\nkasvoin, kertoen että eräs Bruhlin miehistä oli uskaltautunut ulos ja\npuheli meidän puolellamme pihaa olevan vartion kanssa. Läksin heti\nsinne ja lopetin jutun lyhyeen, uhaten ampua miehen, jollei hän ollut\nkaton alla ennenkuin ehdin laskea kymmeneen. Mutta säikähtyneet, synkät\nkasvot, jotka hän jätti jälkeensä, ilmottivat minulle että turmio oli\njo tehty, enkä voinut keksiä sille parempaa keinoa kuin antaa\nvihjauksen herra d'Agenille ja sijottaa hänet ulkoportille pistoolit\nvalmiina.\n\nKysymys ruokavaroista uhkasi myöskin käydä vakavaksi; en uskaltanut\npoistua lähteäkseni itse niitä hankkimaan enkä luottanut keneenkään\nmiehistäni niin paljon että olisin voinut lähettää jonkun heistä tuolle\nasialle. Piirittäjät alkoivat todenteolla olla pian itse piiritettyjä.\nKaikki ajatukset vain kohoavassa usvassa ja omassa kauhussaan, he\nunhottivat kaiken muun. Valppaus ja varovaisuus olivat tipotiessään.\nLaakson äänettömyys ja autius ja kaukaiset metsät, jotka ympäröivät\nmeitä väräjävinä siintäen helteisessä ilmassa, kaikki tämä lisäsi\nkammoa. Kaikista ponnistuksistani ja uhkauksistani huolimatta miehet\nvähitellen poistuivat paikoiltaan ja kokoontuen pieniin ryhmiin portin\nluokse kiihottivat kauhunsa sellaiseen asteeseen että pari tuntia\npuolenpäivän jälkeen he olivat valmiit mihin mielettömyyteen tahansa;\nja jos joku olisi huutanut: \"rutto!\" olisivat he rynnänneet hevostensa\nluo ja hajaantuneet joka suunnalle.\n\nOli selvää, että tehokasta toimintaa kysyttäessä saatoin luottaa\nainoastaan itseeni sekä kolmeen muuhun, joista -- sanottakoon se hänen\nkunniakseen -- Simon Fleix oli yksi. Tämän nähdessäni tunsin tavatonta\nkevennystä, kun jonkun ajan perästä kuulin että Fresnoy pyysi jälleen\nsaada puhua kanssani. En ollut enää niin turhantarkka muodollisuuksiin\nnähden, kuten on käsitettävääkin, vaan hetkeäkään viipymättä, jottei\nhän ennättäisi huomata miehissäni vallitsevaa herpaantumista, riensin\nkohtaamaan häntä pihaan johtavalle ovelle, missä Maignan oli hänet\npidättänyt.\n\nOlisin kuitenkin voinut säästää vaivojani. Tuskin ehdin tervehtiä häntä\nja vaihtaa pari alkusanaa, ennenkuin näin että hän oli vielä suuremman\nkauhun vallassa kuin minun seurueeni. Hänen karkeat kasvonsa, jotka\neivät olleet koskaan olleet puoleensavetävät, olivat monenkarvaiset ja\nhiestä kosteat; hänen verestävissä silmissään, kun hän loi katseensa\nminuun, oli samanlainen hurja ja kauhistunut ilme kuin satimeen\njoutuneella eläimellä. Vaikka hänen ensi sanansa oli kirous, jolla hän\nkoetti elvyttää rohkeuttaan, oli kerskurin pöyhkeys mennyttä. Hän puhui\nmatalalla äänellä ja hänen kätensä vapisivat, ja minä näin ettei hän\nolisi paljoa tarvinnut syöksähtääkseen ohitseni ja antautuakseen\nsuoraan pakoon.\n\nHänen ensi sanoistaan, joita hän, kuten mainitsin, säesti kirouksella,\nhuomasin että hän käsitti tilansa. \"Herra de Marsac\", lausui hän\nvikisten kuin koira, \"te tiedätte että minä olen rohkea mies.\"\n\nEn tarvinnut tämän enempää tullakseni vakuutetuksi siitä että hänellä\noli jokin konnamaisuus mielessä, ja senvuoksi valitsin vastauksen\nhuolellisesti. \"Kyllä olen joskus huomannut teidät aika sisukkaaksi\",\nvastasin kuivasti. \"Ja toisinaan taas olen huomannut ettette ole\nkovinkaan sisukas, herra Fresnoy.\"\n\n\"Ainoastaan milloin te olette ollut kysymyksessä\", mutisi hän uudelleen\nkiroten. \"Mutta ihminen, joka on lihaa ja verta, ei voi kestää\ntällaista. Ette tekään voisi. Hänen ja noitten toisten välillä minä\nolen ihan hukassa. Antakaa minulle hyvät ehdot -- hyvät ehdot,\nymmärrättehän?\" kuiskasi hän kiihkeästi vieläkin alentaen ääntään, --\n\"niin saatte kaikki mitä tahdotte.\"\n\n\"Saatte henkenne sekä vapauden mennä minne haluatte\", vastasin\nkylmästi. \"Molemmat naiset ovat ensin luovutettavat minulle\nvahingoittumattomina. Nämä ovat ehtoni.\"\n\n\"Entä minulle?\" virkahti hän levottomana.\n\n\"Teillekö? Samat kuin muillekin\", vastasin tuikeasti. \"Taikka voin\nkyllä tehdä poikkeuksen vanhan tuttavuuden takia, herra Fresnoy; jos\nnaisilla on jotain valittamista, niin hirtän teidät ensiksi.\"\n\nHän yritti röyhkeillä ja vaatia jotain rahasummaa tai ainakin hevostaan\ntakaisin. Mutta minä olin mielessäni päättänyt lahjottaa omille\nseuralaisilleni hevosen mieheen, ja sitäpaitsi älysin hyvin, että tämä\noli hänen puoleltaan vain jälkiajatus ja että hän oli täysin halukas\nsuostumaan. Pysyin senvuoksi järkähtämättömänä. Tulos osotti\njäykkyyteni oikeutetuksi, sillä hetken perästä hän suostui antautumaan\nnoilla ehdoilla.\n\n\"Entä herra de Bruhl?\" kysäisin minä, haluten selvää tietoa, oliko hän\nvaltuutettu tekemään sopimusta kaikkien puolesta. \"Mitä hän sanoo?\"\n\nHän katsahti minuun levottomasti. \"Tulkaa katsomaan! sanoi hän kolkosti\nvirnistäen.\n\n\"Ei, ei, ystäväni\", vastasin minä pudistaen päätäni varovasti. \"Se ei\nolisi sääntöjen mukaista. Te olette antautuva puoli, ja teidän on\nosotettava luottamusta meille. Tuokaa naiset ulos, jotta voin puhua\nheidän kanssaan, niin sitten poistan mieheni.\"\n\n\"Taivas ja helvetti!\" huusi hän käheästi, sellainen pelko ja raivo\nkasvoillaan, että minä peräydyin. \"Sitäpä minä juuri en voi tehdä.\"\n\n\"Ettekö voi?\" sanoin minä äkillisen kammon värisyttämänä. \"Minkätähden\nette? Minkätähden?\" Ja hetken kiihtymyksessä, sen ajatuksen yllättämänä\nettä naisille olisi voinut tapahtua pahinta, työnsin häntä takaperin\nniin rajusti että hän tarttui miekkansa kahvaan.\n\n\"Lempoako te!\" änkytti hän. \"Heittäkää irti! Ei se sitä ole,\nkuuletteko! Neiti on terve ja hyvässä turvassa, ja rouva olisi terve\nmyös, jos hän olisi pysynyt järjillään. Jollei hän ole, niin se ei ole\nmeidän syymme. Mutta minulla ei ole huoneitten avaimia. Ne ovat Bruhlin\ntaskussa, kuuletteko!\"\n\n\"Vai niin!\" vastasin kuivasti. \"Entä Bruhl?\"\n\n\"Vaiti!\" vastasi Fresnoy pyyhkien hikeä otsaltaan ja tuoden\nharmaankalpeat, ilettävät kasvonsa liki minua. \"Hänessä on rutto!\"\n\nMinä tuijotin häneen tuokion äänettömänä. Hän puhkesi jälleen\npuhumaan. \"Vaiti!\" mutisi hän toistamiseen, laskien vapisevan kätensä\nkäsivarrelleni. \"Jos miehet saisivat sen tietää -- ja he alkavat sitä\njo epäillä, kun ei hän näyttäydy -- niin he nousisivat meitä vastaan.\nEi pirukaan voisi silloin pidättää heitä täällä. Hänen ja heidän\nvälissään olen minä kuin miekanterällä. Rouva on hänen kanssaan, ja ovi\non lukossa. Neiti on eräässä huoneessa yläkerrassa, ja ovi on lukossa.\nJa avaimet ovat Bruhlilla. Mitä minä voin tehdä? Mitä, sanokaa?\" huusi\nhän ääni käheänä kauhusta.\n\n\"Noutakaa avaimet\", sanoin minä vaistomaisesti.\n\n\"Mitä? Häneltäkö?\" mutisi hän, voimatta pidättää puistatusta, joka\nvärisytti hänen turvonneita poskiaan. \"Jumala varjelkoon minua\nmenemästä hänen luokseen! Se vie vankat miehet poikkeuksetta. Minä\nsaisin kuoleman yhdessä vuorokaudessa! Totisesti, niin saisin!\" jatkoi\nhän surkeasti. \"Mutta te ette ole niin vankka, herra de Marsac. Jos te\ntulette mukaani, niin minä poistan miehet siltä puolelta ja te voitte\nmennä sisään ja ottaa häneltä avaimet.\"\n\nHänen kauhunsa, joka ei voinut olla teeskenneltyä ja joka vakuutti\nminulle ilman epäilyksen sijaa, että hän oli tosissaan, oli niin\nvaltava että se ei voinut olla tarttumatta minuunkin. Tunsin, että\nkasvoni hänen kasvoihinsa katsoessani saivat saman kalman karvan. Minä\nvapisin kuten hänkin ja tunsin pahoinvointia. Sillä jos on olemassa\nsanaa, joka kalventaa soturin poskia ja kouristaa hänen sydäntään\nenemmän kuin mikään muu, niin se on sen taudin nimi, joka vaeltaa\nhelteisellä keskipäivällä, tarttuen voimakkaimpaan, kun hän ratsastaa\nylpeydessään, ja muuttaen hänet muutamissa tunneissa mätäneväksi\nmöhkäleeksi. Vankimmat ja häikäilemättömimmätkin sitä pelkäävät, enkä\nvoinut minäkään, enempää kuin muutkaan, kerskua olevani siitä\nvälinpitämätön taikka ajatella sen läsnäoloa ilman kammoa. Mutta se\nitsensäkunnioitus, joka jalosyntyiselle miehelle on ominaista, pelastaa\nhänet siitä mielettömästä pelosta, joka valtaa rahvaan, ja niin sain\nminäkin pian mielenmalttini takaisin ja valmistauduin tekemään mitä\nminun oli tehtävä.\n\n\"Odottakaa vähän\", virkoin synkästi, \"niin tulen mukaanne.\"\n\nHän teki niinkuin pyysin, vaikkakin ilmeisen malttamattomana, ja minä\nkutsutin silläaikaa herra d'Agenin ja ilmotin hänelle mitä aioin tehdä.\nEn katsonut tarpeelliseksi kajota yksityiskohtiin taikka mainita\nBruhlin tilastakaan, koska jotkut miehistäni olivat niin lähellä että\nsaattoivat kuulla. Huomasin että nuori mies otti ohjeeni vastaan synkän\nja tyytymättömän näköisenä. Mutta olin jo ehtinyt niin tottua hänen\nhuonotuulisuuteensa ja nähnyt niin kovin erehtyneeni hänen\nluonteeseensa nähden, että tuskin viitsin asiaa sen enempi ajatella.\nAstuin pihan poikki Fresnoyn seurassa ja pian olin noussut ulkoportaat\nja astunut sisään jykevästä oviaukosta.\n\nNiin pian kuin olin päässyt sisään, oli minun Fresnoyn kunniaksi\nmyöntäminen ettei hän ollut tullut minun luokseni ennenkuin suoranaisen\npakon ajamana. Oven sisäpuolella vartioina olevat kolme miestä laskivat\naseensa alas heti kun näkivät minut, ja neljäs, joka oli sijotettu\nläheisen ikkunan viereen, tervehti minua huudahtaen helpotuksesta.\nSiitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin astuin kynnyksen yli, oli\npuolustus itse asiassa päättynyt. Jos olisin halunnut ja jos\nkunniantuntoni olisi antanut myöten, olisin voinut kutsua mieheni ja\nvallata sisäänkäytävän. Sitä en kuitenkaan tehnyt, vaan etenin\npysähtymättä kolkkojen kiviportaitten juurelle, jotka näkyivät\nkiemurtelevan ylöspäin karkealiitteisten seinien välissä. Siinä Fresnoy\nastui sivulle ja pysähtyi. Hän viittasi ylöspäin kasvot kalpeina ja\nmutisi: \"Vasemmanpuoleinen ovi.\" Jättäen hänet siihen katsomaan\njälkeeni nousin ylös portaita seuraavalle tasanteelle asti, missä\nkapean nuoliaukon heittämässä himmeässä valossa löysin Fresnoyn\nmainitseman oven ja koetin sitä kädelläni. Se oli lukittu, mutta minä\nkuulin jonkun voihkaisevan huoneessa ja askelten lähestyvän lattian\npoikki, ikäänkuin joku olisi tullut ovelle ja kuunnellut. Minä koputin,\nkuullen äänettömyydessä oman sydämeni lyönnit.\n\nVihdoin huudahti ääni, joka tuntui minusta aivan vieraalta: \"Kuka\nsiellä on?\"\n\n\"Ystävä\", mutisin minä, koettaen vaimentaa ääntäni niin etteivät\nalhaalla olijat kuulisi sanojani.\n\n\"Ystäväkö!\" kuului katkera vastaus. \"Menkää pois! Olette erehtynyt!\nMeillä ei ole ystäviä.\"\n\n\"Täällä olen minä, de Marsac\", vastasin minä, koputtaen vaativaisemmin.\n\"Tahtoisin tavata herra de Bruhlia. Minun täytyy tavata häntä.\"\n\nSisälläolija päästi matalan huudahduksen ja tuntui vieläkin epäröivän.\nMutta kun olin toistanut pyyntöni, kuulin ruosteisen salvan vedettävän\nsyrjään, ovi avautui muutamia tuumia, ja aukeamasta näkyi rouva de\nBruhlin kasvot. \"Mitä tahdotte?\" kuiskasi hän tuskastuneesti.\n\nVaikkakin olin valmistunut näkemään häntä, hämmästytti minua hänen\nulkonäössään tapahtunut muutos, jota vaillinainen valaistuskaan ei\nkyennyt peittämään. Hänen siniset silmänsä olivat suurenneet ja käyneet\nkalseammiksi ja niitten alla oli tummat juovat. Ennen niin kukoistavat\nkasvot olivat harmaat ja riutuneet; hiukset olivat kadottaneet\nkultahohteensa. \"Mitä tahdotte?\" toisti hän, silmäillen minua\nvihaisesti.\n\n\"Tahdon tavata häntä\", vastasin minä.\n\n\"Tiedättekö?\" mutisi hän. \"Tiedättekö että hän on...\"\n\nMinä nyökkäsin.\n\n\"Ja tahdotteko sittenkin tulla sisään? Hyvä Jumala! Vannokaa ettette\ntee hänelle pahaa!\"\n\n\"Taivas varjelkoon!\" sanoin minä, ja silloin hän avasi oven päästäen\nminut sisään. Mutta en ollut vielä keskilattiallakaan, ennenkuin hän\noli kiiruhtanut ohitseni ja oli jälleen minun ja viheliäisen,\nhätätilaisen vuoteen välillä. Ja kun seisoin ja katsoin häntä, joka\nvaikeroi ja vääntelehti vuoteella tajuttomana tuskissaan,\nsinisenkelmein kasvoin ja vääristynein piirtein, jotka huoneen\nkylmänharmaa valaistus saattoi kaksinverroin kammottaviksi, kumartui\nnuori vaimo hänen ylitsensä ja suojeli häntä minulta, niin että\nkatsellessani vuoroin kumpaakin ja muistaessani millätavoin tuo mies\noli vaimoaan kohdellut ja minkävuoksi hän oli saapunut tähän paikkaan,\ntunsin miehuuttomien kyynelten nousevan silmiini. Huone oli vieläkin\nvankikoppi, missä muurisaven murska peitti lattiaa ja pienet aukot\nolivat ikkunoina, mutta vankia pidättivät nyt toisenlaiset kahleet kuin\nväkivallan pakko. Kun hän olisi päässyt vapaasti lähtemään, niin hänen\npuolisonrakkautensa miestä kohtaan, joka oli tehnyt kaikkensa\ntappaakseen sen, kahlehti hänet hänen sivulleen siteillä, joita eivät\nkärsityt vääryydet eikä nykyhetken vaara kyenneet katkaisemaan.\n\nNäin omituista näkyä katsellessani en voinut olla tuntematta samalla\nsekä ihailua että sääliä enkä unhottamatta hetkeksi vaaraa, joka tänne\ntullessani oli näyttänyt minusta niin suurelta. Olin tullut kokonaan\nomissa tarkotuksissani ajattelematta ryhtyä mitenkään auttamaan häntä,\njoka makasi siinä tuskissaan. Mutta niin suuri on jalon esimerkin\nvoima, että, ennenkuin tiesinkään, huomasin olevani miettimässä miten\nvoisin auttaa tätä miestä ja millä tavoin voisin helpottaa rouva de\nBruhlia niitten palvelusten suorittamisessa, joita hänen miehensä oli\nyhtä vähän oikeutettu odottamaan häneltä kuin minultakin. Tiesin, että\npelkkä ruton mainitseminenkin olisi saattanut kaikki, tai melkein\nkaikki hylkäämään hänet tänne autioon erämaahan; tästä johtui mieleeni\nettä minun olisi ensin siirrettävä neiti de la Vire kauemmaksi ja\nsitten mietittävä miten voisin olla täällä avuksi.\n\nOlin juuri esittämäisilläni hänelle asian, jonka vuoksi olin tullut,\nkun sairaalle tuli tavallista rajumpi taudinkohtaus, joka ehkä aiheutui\nminun läsnäolostani -- vaikka hän näyttikin olevan tiedotonna -- ja\njoka kysyi äärimmäisiä ponnistuksia hänen vaimoltaan. En voinut seisoa\ntoimettomana katsoen, kuinka hän turhaan jännitti voimiaan, ja melkein\nennenkuin tiesinkään mitä tein, olin tarttunut heittelehtivään\npotilaaseen ja lyhyen kamppailun jälkeen painoin hänet uupuneena\ntakaisin vuoteelle.\n\nRouva de Bruhl katsoi minuun niin omituisesti että ikkunarei'istä\ntunkeutuvassa puolihämärässä koetin turhaan lukea hänen ajatuksiaan.\n\"Miksi te tulitte?\" huusi hän vihdoin, hengittäen kiivaasti. \"Miksi\njuuri te? Hän ei ollut teidän ystäviänne, taivas sen tietää!\"\n\n\"Ei, rouva, enkä minäkään hänen\", vastasin katkerasti äkillisen\nvastenmielisyyden valtaamana.\n\n\"Miksi sitten olette täällä?\" kysyi hän.\n\n\"En voinut lähettää ketään miehistäni\", vastasin minä. \"Ja minä\ntarvitsen yläkerrassa olevan huoneen avaimen.\"\n\nYläkerrassa olevaa huonetta mainitessani hän astahti takaperin\nikäänkuin iskun saaneena ja katsoi yhtä omituisesti Bruhliin kuin oli\näsken katsonut minuun. Viittaus neiti de la Vireen muistutti\nepäilemättä hänen mieleensä Bruhlin hurjan intohimon tuota tyttöä\nkohtaan, minkä hän oli sillä kertaa unohtanut. Hän ei kuitenkaan\npuhunut mitään, vaikka hänen kasvonsa kävivät hyvin kalpeiksi.\nÄänettömänä hän kumartui vuoteen yli ja etsittyään miehensä vaatteista\nsuoristautui hetken perästä ja ojensi avainta minulle. \"Ottakaa ja\npäästäkää hänet ulos\", lausui hän väkinäisesti hymyillen. \"Viekää se\nitse ylös ja päästäkää hänet. Te olette tehnyt hänen tähtensä niin\npaljon, että on aivan oikein että teette senkin.\"\n\nOtin avaimen, kiittäen häntä pikemmin hätäisesti kuin ajatuksella, ja\nkäännyin ovea kohti aikoen mennä suoraan yläkertaan vapauttamaan neiti\nde la Vireä. Käteni tarttui jo oveen, jonka rouva de Bruhl\nkiihtymyksessään näkyi jättäneen raolleen minun tullessani, kun kuulin\nhänen askeleensa takaani. Samassa hän kosketti minua olkapäähän.\n\"Mieletön!\" huudahti hän salamoivin silmin, \"tahdotteko tappaa hänet?\nMenisittekö suoraan täältä hänen luokseen ja veisitte ruton häneen?\nJumala minua armahtakoon, aikomukseni oli kyllä lähettää teidät. Ja\nmiehet ovat sellaisia lankanukkeja, että te olisitte mennyt!\"\n\nMinä vapisin, kauhistuen yhtä paljon omaa typeryyttäni kuin hänen\njuonensa kavaluutta. Sillä hän oli oikeassa: seuraavassa tuokiossa\nolisin mennyt, ja tajuaminen ynnä katumus olisivat tulleet\nliian myöhään. Minua halutti samalla sekä nuhdella häntä hänen\njumalattomuudestaan että kiittää oikeaan aikaan tulleesta katumuksesta,\nenkä kyennyt löytämään sanoja, vaan käännyin vaieten pois ja menin ulos\nsyvästi liikutettuna.\n\n\n\n\nXXX. Tartunta.\n\n\nOven ulkopuolella hämärässä käytävässä tapasin herra d'Agenin. Jos tämä\nolisi tapahtunut milloin hyvänsä muulloin, olisin paikalla kysynyt\nhäneltä, minkätähden hän oli poistunut paikalta, jonka olin hänelle\nmäärännyt. Mutta nyt olin poissa tasapainostani, eikä hänen näkemisensä\nherättänyt mielessäni muuta ajatusta kuin että tässä juuri oli henkilö,\njoka voi parhaiten täyttää toivomukseni. Kurotetuin käsivarsin ojensin\nhänelle avaimen ja pyysin häntä vapauttamaan neiti de la Viren, joka\noli yläpuolella olevassa huoneessa, ja saattamaan hänet ulos linnasta.\n\"Älkää antako hänen viipyä täällä\", jatkoin painokkaasti. \"Viekää hänet\nsiihen paikkaan, missä tapasimme sydenpolttajat. Teidän ei tarvitse\npelätä vastarintaa.\"\n\n\"Entä Bruhl?\" kysyi hän ottaessaan koneenomaisesti avaimen minulta.\n\n\"Hän ei tule kysymykseen\", vastasin minä matalalla äänellä. \"Häneen\nnähden on tehtävämme päättynyt. Hänessä on rutto.\"\n\nHän huudahti kiivaasti. \"Entä rouva de Bruhl?\" mutisi hän.\n\n\"Hän on miehensä luona\", sanoin minä.\n\nHän huudahti äkkiä tämän kuullessaan ja vetäisi kiivaasti henkeänsä,\nkuten olen nähnyt ihmisten tekevän kovassa tuskassa. Ja jollen olisi\nperäytynyt, olisi hän tarttunut hihaani. \"Miehensäkö luona?\" änkytti\nhän. \"Kuinka niin?\"\n\n\"No missä hänen sitten pitäisi olla?\" vastasin minä, unhottaen että\nnähdessäni heidät molemmat yhdessä olin itsekin hämmästynyt samalla\nkuin olin tullut liikutetuksi. \"Tai kenen muun pitäisi olla Bruhlin\nluona? Onhan hän hänen miehensä.\"\n\nHerra d'Agen tuijotti minuun hetken aikaa ja kääntyi sitten hitaasti,\nalkaen nousta yläkertaan. Katsoessani hänen jälkeensä alkoi hänen\nkäytöksensä vähitellen selvetä minulle. Voisiko olla niin, ettei häntä\nvetänytkään puoleensa neiti de la Vire, vaan rouva de Bruhl?\n\nKun tämä ajatus oli välähtänyt mieleeni, ymmärsin kaikki. Tuokiossa\nälysin, mihin johtopäätökseen hän oli tullut kuultuaan rouva de Bruhlin\nolleen minun huoneessani. Minun huoneessani yöllä! Siitä hetkestä oli\nmuutos alkuisin; huolettomasta, iloisesta keikarista hän oli yhtäkkiä\ntullut äreäksi ja jöröksi murjottajaksi, joka oli yhtä vaikea ohjata\nkuin kesyttämätön varsa. Ihka selvästi näin nyt tuon muutoksen\nmerkityksen, ymmärtäen minkätakia hän oli karttanut minua ja\nminkätähden kaikki kanssakäyminen välillämme oli ollut niin vaikeata ja\nväkinäistä.\n\nMinua nauratti ajatellessani kuinka hän oli pettänyt itseään ja kuinka\nvähällä minäkin olin ollut pettää itseni. Enkä tiedä mitä muuta vielä\nolisin ajatellut, sillä mietteeni katkaisi tähän alhaalta kuuluva kova\nhuuto, joka alkoi parilla lyhyellä hämmästyksen ja varotuksen\nhuudahduksella ja kiihtyi nopeasti suuttumuksen ja säikähdyksen\nkarjunnaksi.\n\nOllen erottavinani Maignanin äänen juoksin alas portaita, etsien\ntähystysaukkoa, josta voisin nähdä mitä oli tekeillä; mutta kun en\nlöytänyt sellaista ja levottomuuteni tuli yhä suuremmaksi, laskeuduin\npihalle, jonka yllätyksekseni tapasin yhtä tyhjänä ja äänettömänä kuin\nvanha taistelukenttä. Ei vihollisen enempää kuin meidänkään puolelta\nollut ainoatakaan miestä näkyvissä. Säikähtyen yhä enemmän juoksin\npihan poikki ja kiisin läpi ulommaisen tornin, tavaten senkin ja samoin\nportin kokonaan vartioimattomana. Ja vasta kun olin, päässyt ulos\nportista ja seisoin rinteen partaalla, jota ylös olimme niin suurella\nvaivalla kiivenneet, sain tietää mikä oli hätänä.\n\nKaukana alhaalla kiisi jono miehiä hyppien ja juosten täyttä karkua\nkukkulan rinnettä alas hevosia kohti. Toiset huutelivat, toiset\njuoksivat äänettöminä kyynärpäät kylkiä vasten ja huotrat pohkeita\npieksäen. Hevoset seisoivat liekaan sidottuina piirissä lähellä\nmetsänlaitaa ja olivat jonkun huolimattomuuden takia jääneet ilman\nvartiaa. Juoksijoista etumaisen tunsin Fresnoyksi, mutta useat hänen\nmiehistään olivat melkein hänen kintereillään, ja sitten jonkun matkan\npäässä tuli Maignan säiläänsä heiluttaen ja karjuen joka harppauksella\nraivokkaita uhkauksia. Älysin heti että Fresnoy ja hänen kumppaninsa\nolivat käyttäneet poissaoloani hyväkseen ja livahtaneet Maignanin\nkäsistä, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin jäädä katsomaan ottelun\ntulosta.\n\nSe ei kauan viipynytkään. Maignanin uhkaukset, jotka minusta tuntuivat\npelkältä hengityksen väsyttämiseltä, eivät olleet tekemättä\nvaikutustaan pakenijoihin. Ei mikään vaikuta niin tuhoisasti\nluonteeseen kuin pako. Soturit, jotka ovat kestäneet hyökkäyksen\ntoisensa jälkeen niin kauan kuin voitto oli mahdollinen, pakenevat kuin\nlampaat ja sallivat teurastaa itsensä kuin lampaat, kun kerran ovat\nkääntäneet selkänsä. Monet Fresnoyn miehistä olivat rohkeita poikia,\nmutta lähdettyään kerran käpälämäkeen ei heillä ollut rohkeutta ruveta\ntappelemaan. Heidän pelkonsa sai aikaan sen, että Maignan tuntui olevan\nlähellä, kun hevoset taas näyttivät olevan kaukana; ja yksi toisensa\njälkeen he kääntyivät syrjään ja pyyhälsivät kuin jänikset metsää\nkohti. Ainoastaan Fresnoy, joka oli pitänyt huolta siitä että oli\nkaikkein etumaisena, jatkoi samaan suuntaan ja saavuttuaan hevosten luo\nsivalsi lähimmältä liekaköyden poikki ja hyppäsi sukkelasti sen\nselkään. Päästyään siinä vakavaan asemaan hän koetti säikäyttää toisia\nrepimään itsensä irti: mutta kun se ei ensi yrityksellä onnistunut ja\nhän näki Maignanin tulevan yhä lähemmäksi kostoa puuskuen, kannusti hän\nhevostaan, vaaleata raudikkoa, ja kiisi nauraen pois pitkin\nmetsänlaitaa.\n\nTäysin tyytyväisenä tulokseen -- sillä huolettomuutemme olisi voinut\nkäydä meille hyvinkin kalliiksi -- aioin kääntyä pois, kun näin että\nMaignan oli noussut hevosen selkään ja valmistui takaa-ajoon. Niin jäin\nodottamaan loppua, ja korkealta näköpaikaltani oli minulla mainio\ntilaisuus seurata alkanutta kilpa-ajoa. Molemmat miehet olivat\nraskaita, ja aluksi ei Maignan saavuttanut ollenkaan. Mutta\nkun he olivat päässeet pari sataa kyynärää, joutui Fresnoy\nhuomaamattomuudessaan kovaksi onnekseen hankalalle maaperälle, ja kun\nhänen takaa-ajajansa, jolla oli aikaa kiertää se kohta, pääsi senkautta\npuolensadan askeleen päähän hänestä, alkoi ajo käydä niin jännittäväksi\nkuin suinkin saatoin toivoa. Hitaasti mutta varmasti Maignan, joka oli\nvalinnut Cidin, lyhensi heidän välimatkansa pariinkymmeneen askeleeseen\n-- viiteentoista -- kymmeneen. Silloin Fresnoy levottomaksi tullen\nalkoi katsahdella taakseen ja ratsastaa tosissaan. Hänellä ei ollut\npiiskaa, ja minä näin hänen kohottavan huotrassa olevan miekkansa ja\nsivaltavan hevostaan pitkin kylkeä. Se syöksähti eteenpäin ja näytti\nmuutamia laukkoja siltä kuin pääsisi se voitolle. Hän uudisti lyöntinsä\njälleen -- mutta tällä kertaa erilaisella tuloksella. Hänen kätensä\nvielä ollessa ilmassa hänen hevosensa kompastui, kuten minusta näytti,\nteki epätoivoisen yrityksen päästä tasapainoonsa, suistui maahan\npäistikkaa ja kieri useita kertoja ympäri.\n\nJokin seikka tuossa kaateessa, joka johti mieleeni Chizén matkalla\nminulle sattuneen onnettomuuden, saattoi minut tarkastamaan lähemmin\nhevosta, kun se vapisevana nousi jaloilleen ja seisoi pää riipuksissa.\nEikä turhaankaan, sillä tarkasti silmäillessäni saatoin niinkin pitkän\nmatkan päähän tuntea sen Matteuksen raudikoksi -- temppuniekaksi.\nVarjostaen silmiäni ja tähystäen tapahtumapaikalle entistä suuremmalla\nmielenkiinnolla näin Maignanin, joka oli laskeutunut alas ratsailta,\nkumartuvan jonkin maassa makaavan esineen yli ja taas hetken perästä\nnousevan pystyyn.\n\nMutta Fresnoy ei noussut. Ja arvaten mitä oli tapahtunut, tunsin kammoa\nmuistaessani kuinka hän oli käyttänyt juuri samaa hevosta minua\nhuumatakseen, kuinka sydämettömästi hän oli heittänyt oman onnensa\nnojaan Matteuksen, sen omistajan, ja kuinka ihmeellisten tapahtumain\navulla -- joita ihmiset kutsuvat sattumiksi -- sallimus oli tuonut sen\ntälle paikalle ja johtanut hänet valitsemaan juuri sen parinkymmenen\nmuun saatavissa olevan joukosta!\n\nEn ollut erehtynyt. Mies oli taittanut niskansa. Hän oli ihan kuollut.\nMaignan antoi siitä tiedon lähinnäolevalle, tämä taas toiselle, ja niin\nse saapui minulle saakka kukkulalle. Se ei ollut herättämättä\nmielessäni monenlaisia muistoja, sekä vakavia että virkistäviä.\nMuistelin St. Jean d'Angelyta, Chizétä, Arcyn kujan varrella olevaa\ntaloa; mutta kesken näitä mietteitäni kuulin ääniä ja kääntyessäni\nympäri näin takanani neiti de la Viren herra d'Agenin seuraamana.\n\nNeidin käsi oli yhä siteessä, ja hänen pukunsa, jota hän ei ollut\nmuuttanut sitten Blois'sta lähdettyään, oli repeillyt ja mudan tahrima.\nHänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hän käveli onnahtaen. Väsymys\nja huolet olivat riistäneet värin hänen poskiltaan. Sanalla sanoen, hän\nnäytti niin riutuneelta ja surkealta että tuokion verran jo pelkäsin\nhänen saaneen ruton.\n\nMutta niin pian kuin hän huomasi minut, tulvahti heleä väriaalto hänen\nposkilleen, vieläpä otsalleen ja kaulaankin. Hiusten rajasta kaulukseen\nasti hän oli hehkuvan punainen. Parin silmänräpäyksen verran hän seisoi\ntuijottaen minuun, ja sitten, minun tervehtiessäni häntä, hän riennähti\neteenpäin. Ja jollen olisi perääntynyt, olisi hän tarttunut käsiini.\n\nSydämeni tuli tulvilleen iloa nähdessäni tämän, ja siinä varmuudessa,\njonka hänen punastumisensa minulle antoi, oli minulla kova halu\nantautua nauttimaan onnestani. Kaiken mustasukkaisuuden herra d'Agenia\nkohtaan olin unohtanut. Pidin kuitenkin parhaana olla saattamatta häntä\nlevottomaksi kertomalla mitä tiesin Bruhlista. \"Neiti\", lausuin minä\nvakavasti, kumartaen mutta samalla etääntyen hänestä, \"minä kiitän\nJumalaa pelastumisestanne. Yksi vihollisistanne makaa avuttomana tässä\nja toinen on kuolleena tuolla.\"\n\n\"En ajattele nyt vihollisiani\", vastasi hän nopeasti, \"vaan Jumalaa,\njosta te oikein kyllä minulle muistutatte, ja sitten ystäviäni.\"\n\n\"Kuitenkin\", vastasin yhtä nopeasti, \"pyydän, ettette pysähtyisi nyt\nheitä kiittämään, vaan menisitte alas metsään herra d'Agenin kanssa,\njoka on tekevä kaiken mikä on mahdollista, saattaakseen olonne\nmiellyttäväksi.\"\n\n\"Entä te, herra?\" sanoi hän, suloisesti hämillään.\n\n\"Minun täytyy jäädä tänne hetkiseksi\", vastasin minä.\n\n\"Minkätähden?\" kysyi hän rypistäen hiukan otsaansa.\n\nEn tiennyt kuinka sanoisin hänelle syyni, ja aloin kömpelösti. \"Jonkun\ntäytyy jäädä rouva de Bruhlin luokse\", lausuin ajattelemattomasti.\n\n\"Rouva de Bruhlin!\" huudahti hän. \"Tarvitseeko hän apua? Minä jään.\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" huudahdin minä.\n\nEn tiedä miten hän ymmärsi nämä sanat, mutta hänen kasvonsa, oltuaan\ntäynnä lempeyttä tähän asti, muuttuivat koviksi. Hän astahti nopeasti\nminua kohti, mutta muistaen vaaran, jota kuletin muassani, minä\nsiirryin jälleen kauemmaksi. \"Ei lähemmäksi, neiti, minä pyydän\",\nsopersin minä.\n\nHän näytti kummastuneelta ja lopuksi suuttuneelta, ja hän kääntyi pois\nivallisesti kumartaen. \"Olkoon sitten niin, koska niin haluatte\",\nlausui hän ylpeästi. \"Herra d'Agen, jollette tekin pelkää minua, niin\ntahdotteko saattaa minut alas?\"\n\nJäin seisomaan paikalleni katsoen heitä, kun he laskeutuivat kukkulan\nrinnettä alas, ja lohduttaen itseäni ajattelemalla että huomenna tai\nsitä seuraavana päivänä tai ainakin muutamien päivien perästä kaikki\nolisi hyvin. Tarkastellessani rinteellä etääntyvää nuorta naista olin\nhuomaavinani hänen liikkuvan vähemmin reippaasti sitä mukaa kuin\nvälimatkamme piteni, ja tämä havainto tuotti minulle mielihyvää.\nMuutamia päiviä, muutamia tunteja, ajattelin, niin kaikki olisi hyvin.\nLäntisellä taivaalla loimottava auringonlasku oli vain heikko heijastus\nsiitä hehkusta, joka muutamiksi hetkiksi täytti mieleni, joka\njo ammoin oli tottunut lämmöttömiin tulevaisuus-mietteisiin ja\nvälinpitämättömyyden kylmyyteen.\n\nNämä mieluisat kuvitelmat keskeytti Maignan, joka huohottaen nousi\nkukkulan rinnettä ja ilmotti häpeillen että hevosten luku oli täysi,\nmutta että neljä omaa miestämme oli kadoksissa; nämä olivat arvatenkin\nkaranneet pois pakenijain mukana. Karkurit olivat herra d'Agenin kaksi\nlakeijaa sekä herra de Rambouillet'n lainaamat miehet. Simon Fleix'tä\nlukuunottamatta oli siis jälellä vain kolme Rosnysta tullutta Maignanin\nmiestä, mutta asiaimme nykyinen tila oli sellainen ettei meidän\ntarvinnut tuosta suuria huolehtia. Ilmotin tallimestarille -- joka\nsilminnähtävästi kalpeni uutisestani -- että herra de Bruhl sairasti\nruttoa ja nähtävästi tulisi siihen kuolemaan, ja minä pyysin häntä\nlaittamaan leirin alhaalla olevaan metsään ja hankkimalla ruokaa\ntalosta, missä olimme olleet edellisen yön, tekemään neidin olon niin\nsuotuisaksi kuin olosuhteet sallivat.\n\nHän kuunteli hämmästyneenä, ja kun olin päässyt loppuun, kysyi hän\nhuolekkaasti mitä minä itse aioin tehdä.\n\n\"Jonkun on jäätävä rouva de Bruhlin luokse\", vastasin minä. \"Olen jo\nkäynyt sairaan vuoteen vieressä noutamassa neidin huoneen avaimen, ja\nsuurempaa vaaraa ei siitä minulle enää ole. Ainoastaan sitä pyydän,\nettä jäisitte lähiseudulle ja toimittaisitte meille mitä mahdollisesti\ntulemme tarvitsemaan.\"\n\nHän katsoi minuun liikutuksella, mikä, ollen ankarasti ristiriidassa\nhänen pelkonsa kanssa, koski minuun melkoisesti. \"Mutta, tulimmainen\",\nvirkkoi hän, \"te saatte ruton ja kuolette.\"\n\n\"Jos se on Jumalan tahto\", vastasin minä kylläkin synkkänä, sillä\ntavallisissa oloissa niin pelottoman miehen kalpeneminen vaikutti\nmieleeni pakostakin masentavasti. \"Mutta jollei, niin säästyn. Olipa\nkuinka hyvänsä\", jatkoin sitten, \"niin olen teille velkaa\npalvelustodistuksen. Simon Fleix'llä on mustetolppo ynnä paperia.\nKäskekää hänen tuoda ne tähän kivelle ja jättämään ne siihen, niin\nkirjotan että Maignan, parooni de Rosnyn tallimestari, palveli minua\nloppuun asti urhoollisena soturina ja kelpo ystävänä. Mitä, ystäväni?\"\njatkoin minä, sillä näin että tämä onnellisen mielijohteen aiheuttama\nesitykseni vaikutti häneen valtavasti. \"Minkätähden ei? Sehän on totta,\nja se on teille vapauttavana selvityksenä paroonin edessä. Tehkää kuin\nkäskin, ja menkää. Ilmottakaa asia herra d'Agenille ja olkaa hänelle\nyhtä uskollinen kuin olette ollut minulle.\"\n\nHän päästi pari kolme voimakasta kirousta, kuten hänen kaltaisillaan\nmiehillä on tapana tehdä peittääkseen ylenmääräistä liikutustaan, ja\nesitettyään vielä jonkun kehotuksen poistui täyttämään määräyksiäni,\njättäen minut seisomaan kummun laelle erikoisen laatuiseen\nyksinäisyyteen ja katsomaan kuinka hevoset ja miehet poistuivat\nmetsään, kunnes koko laakso näytti jäävän minun ja äänettömyyden ja\nillan harmauden haltuun. Hetken ajan seisoin mietteissäni. Sitten\nmuistutin itselleni mieltäni rohkaistakseni, että olin ollut paljon\nyksinäisempi kuljeskellessani St. Jeanin katuja ventovieraana ja\nnukkavieruna, käännyin ympäri, ja läimäytellen huotraani saappaitani\nvasten seurakseni astuin pimeän, äänettömän pihan poikki ja nousin niin\nreippaasti kuin taisin rouva de Bruhlin huoneeseen.\n\nKävisi pitkäveteiseksi kertoa yksityiskohdittain kaikkia seuraavien\nviiden päivän tapahtumia, sillä vaikkakin ne palvelukset, joita terve\nvoi tehdä sairaalle, mielestäni ansaitsevat jokaisen huomiota,\njoka aikoo tutustua soturin uraan, niin tuntuvat ne kuitenkin\nkunniakkaammilta niitä tehdessä kuin niistä kertoessa. Yksi huomattava\ntapahtuma niiltä päiviltä tuotti minulle kuitenkin silloin, kuten vielä\nnytkin, mitä vilpittömintä iloa, ja se oli Simon Fleix'n osottama\nodottamaton, harras uskollisuus. Saavuttuaan luokseni hän kieltäytyi\npoistumasta ja osotti näissä vaikeissa olosuhteissa omaavansa niin\njaloja sydämen ominaisuuksia, että mielelläni annoin hänelle anteeksi\nsen vilpin, mitä hän aikaisemmin oli harjottanut minua kohtaan. Ne\nyrmeän äänettömyyden puuskat, joita hänellä silloin tällöin vielä oli,\nsamoinkuin aika-ajoin esiintyvä tuittupäisyys, tuntuivat osottavan,\nettei hän ollut aivan kokonaan voittanut epätervettä haavettaan, mutta\nyksistään se tosiseikka, että hän oli tullut luokseni niin\nvaaranalaisissa olosuhteissa ja vapaaehtoisesti poistunut neidin\nläheisyydestä, antoivat minulle hyvää toivoa tulevaisuuteen nähden.\n\nHerra de Bruhl kuoli varhain seuraavana aamuna, ja Simon ja minä\nhautasimme hänet puolenpäivän aikaan. Hänessä oli kyllä urhoollisuutta\nja kykyä, vain periaatteita häneltä puuttui. Huolimatta rouva de\nBruhlin murheesta, joka oli yhtä suuri kuin jos hän olisi kadottanut\nmaailman parhaimman puolison, muutimme ennen iltaa erityiseen leiriin\nmetsään, jättäen sanomatonta helpotusta tuntien nuo kukkulalla olevat\nharmaat rauniot, missä -- kuten minusta tuntui -- olimme eläneet\nkokonaisen ikäkauden. Uudessa leirissämme vietimme sitten neljä päivää,\nja kun riistaa oli runsaasti ja ilma oli lämmin, ei meiltä puuttunut\nmitään, paitsi ystäviemme seuraa. Viidennen päivän aamuna kohtasimme\nseurueemme muut jäsenet sopimuksen mukaan pohjoiseen johtavalla tiellä\nja lähdimme paluumatkalle.\n\nOlimme iloiset, kun olimme päässeet saamasta tartuntaa, mutta tahdoimme\nkuitenkin vielä jonkun aikaa noudattaa toisiin nähden sellaista\nvarovaisuutta kuin näytti tarpeelliselta, ratsastaen jälempänä ja\nryhtymättä keskusteluun heidän kanssaan, vaikka he merkeillä osottivat\nolevansa iloiset nähdessään meidät. Siitä kuinka usein neiti käänsi\npäätään katsoakseen taakseen, päätin ettei hän kantanut kaunaa\nomituisesta käytöksestäni, jonka syyn toiset arvatenkin olivat hänelle\nselittäneet. Näinollen ratsastin eteenpäin erittäin kevein mielin,\ntyytyväisenä nykyhetkeen ja täynnä luottamusta tulevaisuuteen, vuoroin\nsuunnitellen mitä tulisin tekemään ja vuoroin muistellen jo\nsuoritettuja tekojani.\n\nPäivän kirkkaus ja lämpö sekä paikoitellen jo lehteen puhkeavien\nmetsien kauneus edistivät myöskin suuresti tällaisen mielentilan\nsyntymistä. Inhottava usva, joka niin kovin oli meitä painostanut, oli\nhävinnyt, joten maisemat pääsivät näkymään kaikessa varhaisen kevään\nkirkkaudessaan. Hyvien enteiden ilahuttamina edellämme ratsastavat\nmiehet nauroivat ja juttelivat ratsastaessaan tai koettelivat\nhevostensa kuntoa, milloin vain sattui aukeampaa maata. Heidän\nleikinlaskunsa ja naurunsa tuntuivat miellyttäviltä meidän\njälessätulevien korvissa ja lämmittivät rouva de Bruhlinkin\nmurheelliset kasvot jonkinlaiseen onnen kajastukseen.\n\nRatsastin näin eteenpäin tyytyväisin mielin, kunnes väsymyksen tunne,\njota kulkemamme matkan pituus ei tuntunut oikeuttavan, sai minut\nkannustamaan Cidiä vilkkaampaan vauhtiin. Tunne jatkui kuitenkin tullen\nyhä painostavammaksi, niin että aloin arvella syöneeni ehkä liikaa\nviime aterialla. Sitten tämä seikka poistui mielestäni joksikin aikaa,\nkun erään jyrkän mäen laskeutuminen kiinnitti puoleensa kaiken\nhuomioni.\n\nMutta joitakin minuutteja myöhemmin, sattumalta kääntyessäni satulassa,\ntunsin äkkiä omituista pyörrytystä, niin voimakasta että minun oli\npakko tarttua kaksin käsin satulaan ja pitää siitä kiinni, puitten ja\nkukkuloitten näyttäessä tanssivan ympärilläni. Sitä seurasi pistävä\nkipu kyljessä, melkein ennen kuin olin ehtinyt saada takaisin\najatuskykyni, ja tämä kasvoi niin nopeasti ja oli heti alussa niin\nselvä, että kamalien aavistusten noustessa mieleeni työnsin käteni\nvaatteitteni alle ja tunsin kyljessäni tuon paiseen, joka on varmin ja\nvaarallisin ruton oire.\n\nEn tahdo koettaa kuvata tässä tuon hetken kauhua -- hetken, jolloin\nnäin kaiken sen, minkä omistaminen äsken oli täyttänyt mieleni ilolla,\npakenevan toivottomasti luotani, jättäen minut synkkään pimeyteen.\nRiittäköön kun sanon, että maailma kadotti yhdessä tuokiossa\niloisuutensa ja päivänpaiste lämpönsä. Ympärilläni säteilevä vehreys ja\nkauneus, joka muutamaa hetkeä aikaisemmin oli täyttänyt mieleni\nihastuksella, tuntui yhtäkkiä olevan vain minuun kohdistuvaa kamalaa ja\njulmaa pilaa, ja minä itse kenenkään huomaamatta ja välittämättä\nhäviämään tuomittu hiukkanen. Niin, hiukkanen, tomun haiven; tuon\ntunteen katkeruus on elävänä muistossani. Mutta ei kestänyt kauankaan,\nennenkuin karkaisin mieleni -- olinhan soturi -- ja säilyttäen malttini\npäätin mitä minun oli tehtävä.\n\n\n\n\nXXXI. Metsän helmassa.\n\n\nEnsi säikähdyksen hälvettyä kohdistuivat ajatukseni yksinomaan\nsellaisen tekosyyn keksimiseen, jonka nojalla voisin erota\nseuralaisistani saattamatta heidän turvallisuuttaan vaaraan ja\nherättämättä heissä levottomuutta. Tämä ajatus vastasi arvattavasti\nsitä eläimissä ilmenevää vaistoa, joka saa ne vetäytymään\nyksinäisyyteen tultuaan haavotetuksi tai sairaaksi; ja minussa saattoi\ntuo ajatus muodostua erikoisen vaativaksi, kun kipuni esiintyi pikemmin\npuuskittain kuin yhtämittaisena, suoden minulle rauhallisia väliaikoja,\njolloin kykenin ajattelemaan selvästi ja johdonmukaisesti, jopa\nistumaan vakavasti satulassakin.\n\nEräänä tällaisena väliaikana koetin miettiä minne voisin mennä\ntuottamatta vaaraa toisille, ja mieleeni johtui heti viimeksi\nsivuuttamamme paikka, joka sattui olemaan juuri se joen äyräällä oleva\ntalo, missä olimme kuulleet Bruhlin tieltä poikkeamisesta. Miehessä,\njoka siinä yksinään asui, oli ollut rutto, ja sen vuoksi hän ei sitä\npelännyt. Paikka itse oli yksinäinen, ja hiljalleen ratsastaen\nvoin saapua sinne puolessa tunnissa. Heti paikalla ja enempää\nviivyttelemättä päätin suunnata kulkuni sinne. Palaisin takaisin ja\njättäytyen tuon miehen hyväntahtoisuuden huomaan kieltäisin häntä\nilmaisemasta minua muille, varsinkaan ystävilleni, jos he tulisivat\nminua hakemaan.\n\nOivaltaen ettei minulla ollut aikaa hukattavana, jos mieli panna\naikomukseni täytäntöön ennenkuin tuskat palaisivat ja tyrehdyttäisivät\nrohkeuteni, kiristin heti ohjakset ja änkytin jonkun tekosyyn rouva de\nBruhlille -- jos oikein muistan, sanoin pudottaneeni käsineeni.\nPelkäsin kovin hänen huomaavan jotain omituisuutta käytöksessäni, mutta\nolipa esittämäni syy mikä hyvänsä, otti hän sen täydestä; luulen että\nse aiheutui etupäässä murheesta, jonka vallassa hän oli. Hän antoi\nminun mennä, ja ennenkuin kukaan muu ehti huomata tai kaivata minua,\nolin jo kappaleen matkan päässä paluutiellä ja tienkäänteen suojassa\npoissa heidän näköpiiristään.\n\nPakoni synnyttämä kiihotus kannusti minua jonkun aikaa, ja sitten uusi\nkipujen puuska riisti minulta ajatuskyvyn joiksikin tuokioiksi. Mutta\nkun se oli mennyt ohi ja minä, vaikkakin heikkona ja menehtyneenä,\nkykenin jälleen selvästi ajattelemaan, valtasi mieleni mitä kurjin\nmasentuminen ja alakuloisuus, joka seurasi minua kaiken matkaa,\ntäyttäen metsäisen ympäristöni (mikä toisten silmissä varmaan oli\nkylläkin kaunis) epätoivon pimeydellä. Kaikkialla näin vain kuolemaa ja\nhäviötä. Ei ollut kaikki siinä, että tartuntani ensimäisen havainnon\nkauhu palasi jälleen kaikessa voimassaan miltei herpauttaen minut; eikä\nsiinäkään, että kaipaukset ja muistot, menneisyyden kuvat ja\ntulevaisuuden suunnitelmat joukoittain tunkeutuivat mieleeni, niin että\nolisin voinut itkeä ajatellessani kaiken päättyvän tähän. Vaan\nheikkoudessani olin näkevinäni neidin kasvojen häämöttävän metsän\nvarjoisimmista tummennoista, houkutellen ja yllyttäen minua palaamaan\n-- vaikkapa vain sanoakseni että rakastin häntä -- ja kiusaus oli niin\nvoimakas että se kävi melkein yli vastustuskykyni. Kaikki, mikä minussa\noli arvotonta, nousi taisteluun, itsekkyyteni vaati saada tietää,\nminkätähden minun oli kuoltava ojaan, toisten ratsastaessa\npäiväpaisteessa -- minkätähden minun oli mentävä hautaan, kun toiset\nelivät ja iloitsivat!\n\nJa niin ankara oli kiusaukseni, että olisin varmaankin taipunut siihen,\njos matka olisi ollut pitempi tai ratsuni raskaskulkuisempi ja\nhitaampi. Mutta keskellä kurjuuttani, jota ruumiilliset tuskat alkoivat\nlisätä siinä määrin että tuskin kykenin näkemään ja minun täytyi\nratsastaa molemmin käsin satulasta pidellen, saavuin virran rannalla\nolevalle talolle. Hevoseni seisahtui omasta tahdostaan. Ennen\ntapaamamme mies tuli ulos. Minulla oli juuri sen verran voimia jälellä,\nettä kykenin sanomaan hänelle kuinka laitani oli ja mitä olin vailla;\nsitten tuli uusi tuskankohtaus pyörrytyksen seuraamana, ja tajuttomaksi\nmennen vaivuin maahan.\n\nMinulla on vain hämärä käsitys siitä mitä senjälkeen tapahtui, kunnes\nhuomasin olevani huoneessa miehen käsivarteen tarrautuneena. Hän osotti\nminulle eräässä huoneen nurkassa olevaa komerovuodetta, mikä ainakin\nminun sairaissa silmissäni näytti hirveän pimeältä ja synkältä, ja\nolisi pannut minut sinne makaamaan. Mutta jokin sisäinen vaisto sai\nminut kammoamaan tuota vuodetta, ja huolimatta hänen pakotuksestaan\nriistäydyin irti ja heittäydyin eräässä toisessa nurkassa näkemälleni\nolkikasalle.\n\n\"Eikö vuode ole teille kyllin hyvä?\" murisi hän.\n\nKoetin sanoa hänelle ettei se ollut syynä.\n\n\"Kyllä sen pitäisi kelvata kuolinvuoteeksi\", jatkoi hän tunteettomasti.\n\"Viisi henkeä on kuollut sille vuoteelle, tietäkää se! Ensin vaimoni ja\nsitten poikani ja sitten tyttäreni, ja sitten taas poikani ja sitten\ntaas tyttäreni. Viisi kaikkiaan! Ja juuri tuolle vuoteelle!\"\n\nPuuhaillen jotain mustan padan kanssa hämärässä uuninnurkassa hän\njatkoi mutinaansa heittäen aina väliin karsaan silmäyksen minuun; mutta\njonkun hetken perästä minä menin tuskasta tajuttomaksi.\n\nKun jälleen aukaisin silmäni, oli huone pimeämpi. Mies istui vielä\nsiinä missä viimeksi olin hänet nähnyt, mutta jokin ääni, mahdollisesti\nsama joka oli minut herättänyt, sai hänet juuri minun sinne päin\nkatsahtaessani menemään lasittoman ikkunan luo. Ääni, jonka sointu\ntuntui minusta tutulta, kysyi ulkopuolelta oliko hän nähnyt minua; ja\nhetken jännitys valtasi minut niin että kohosin ryntäilleni kuullakseni\nvastauksen. Mutta mies oli luja. Minä kuulin hänen sanovan ettei hän\ntiennyt minusta mitään, ja pian vakuutti poistuvien kavioiden kopse ja\netäisyyteen häipyvät ihmisäänet, että olin jäänyt yksin.\n\nMutta silloin, juuri sinä hetkenä, heräsi mielessäni epäluulo tuota\nmiestä kohtaan, jonka huomaan olin jättänyt itseni. Niin ruttosairas ja\ntoivoton kuin olinkin, hyydytti se veren sydämessäni, pysäyttäen\nsilmänräpäyksessä heikkouden kyyneleet, jotka olivat juuri\nherahtamaisillaan, ja tyrehdyttäen pyörrytyksenkin, joka pakotti minut\ntarrautumaan vuoteellani oleviin olkiin. Syntyikö tuo ajatus\nsairaaloisesta oman mitättömyyden tunteesta vai perustuiko se miehen\nluihuun ulkonäköön ja niihin salavihkaisiin katseisiin, joita hän loi\nminuun, sitä en voi sanoa enempää kuin voin ratkaista sitäkään, oliko\nsiihen todella syytä vai oliko se vain oman mielikuvitukseni tuote.\nMahdollista on, että huoneen synkkyys ja miehen tyly puhe saattoivat\nminut epäluuloisuuteen taipuvaksi; mahdollista on myöskin, että hänen\nsalaiset ajatuksensa heijastivat syyllisyyden ilmeen hänen kasvoilleen.\nJälkeenpäin ilmeni, että hän oli maatessani riistänyt minulta kaikki\nmillä oli jotain arvoa; mutta voihan olla että hän teki sen siinä\nuskossa että minä kuolisin.\n\nMihinkään varmuuteen en tästä tullut, sillä pelkoni hävisi melkein\nsamassa kun se oli syntynytkin. Mies oli tuskin ehtinyt jälleen\nistuutua, kun ulkoa kuuluva uusi hälyytys sai hänet ponnahtamaan\njaloilleen. Mulkoillen silmillään ja äkeästi mumisten hän kiiruhti\nikkunan luo. Mutta, ennenkuin hän sinne ehti, sysättiin ovi rajusti\nauki ja Simon Fleix seisoi kynnyksellä.\n\nHänen mukanaan tuli sisään niin siunattu valon ja elämän tulvahdus että\nse silmänräpäyksessä karkotti huoneen kaameuden ja riisti minulta\nsamalla kertaa sekä pelon että miehuuden. Sillä nähdessäni nuo tutut\nkasvot, joitten luota hiljan olin paennut, puhkesin vasten tahtoanikin\nkyyneliin, ja ojentaen käsiäni häntä kohti hätääntyneen lapsen tavoin\nkutsuin häntä nimeltä. Luulen että ruton leima oli tällöin niin\nselvästi kasvoillani että kuka hyvänsä saattoi sen nähdä, sillä hän\nseisoi tyrmistyneenä minuun tuijottaen; mutta hänen siinä vielä\nseisoessaan työnnettiin hänet syrjään ja hennompi, pienempi olento,\nhuppupäähineen ympäröimin kalpein kasvoin, ilmestyi hetkeksi minun ja\npäiväpaisteen väliin. Se oli neiti!\n\nTämä sai minut, Jumalan kiitos, järkiini, tai muuten olisin saanut\nikuisen häpeän. Huusin heille niin kovaa kuin heikkoudeltani saatoin,\nettä he veisivät neidin pois, ja voihkien kerran toisensa jälkeen että\nminussa oli rutto ja että hän kuolisi, käskin miestä sulkemaan oven. Ja\npelkoni hänen puolestaan antoi minulle voimiani takaisin niin paljon\nettä kohosin jaloilleni, niin puolipukeissa kuin olinkin, ja olisin\npaennut johonkin soppeen häntä välttääkseni, yhä huudellen että he\nveisivät hänet pois -- jollei uusi tuskankouristus olisi iskenyt\nminuun, niin että kaaduin sokeana ja avuttomana siihen paikkaan.\n\nVähään aikaan sen jälkeen en tiennyt mitään, kunnes joku toi vettä\nhuulilleni ja minä join ahnaasti, minkä jälkeen pian huomasin oviaukon\nolevan täynnä ihmisiä, jotka tuijottivat minuun siinä maatessani. Mutta\nneitiä en nähnyt, ja minulla oli sen verran tajua että käsitin sen ja\nolin kiitollinen siitä ettei hän enää ollut heidän joukossaan. Olisin\nkovasti halunnut käskeä Maignaniakin poistumaan, sillä näin hänen\nkasvoistaan että hän oli säikähtynyt. Mutta en jaksanut saada ääntä\nsiihen, ja kun käänsin päätäni nähdäkseni kuka minua piteli -- ah voi!\nvieläkin koen sen joskus unissani -- niin neidin hiukset sivelivät\notsaani, ja käsi, joka minua hoivasi, oli hänen kätensä; ja kyyneleet,\njoita hän ei yrittänytkään peittää tai pyyhkiä pois, putoilivat\nkuumalle poskelleni. Olisin sittenkin työntänyt hänet pois, mutta\ntuskat palasivat taas, ja nyyhkytyksen tukahduttaessa ääneni minä\nkadotin tajuntani.\n\nMinulle on sanottu että minä enemmän kuin kuukauden ajan häilyin elämän\nja kuoleman välillä, milloin kuumeen poltteissa, milloin vilun\npuistatuksissa, ja että jollen olisi saanut sellaista hoitoa kuin sain,\nalati altista ja väsymätöntä, niin olisin kuollut montakin kertaa,\nniinkuin satoja kuoli ympärilläni viikko viikolta sinä vuonna. Heti\nensiksi he muuttivat minut pois talosta (missä varmaankin pian olisin\nsortunut kuolemaan -- niin ruton myrkyttämä se oli kauttaaltaan) ja\nasettivat minut puitten oksista kyhätyn katoksen alle metsään,\nripustaen suuren joukon viittoja ja hevosloimia suojaksi tuulen\npuolelle. Täällä olin tosin alttiina kylmälle ja ilmanvedolle ja\nyökasteelle, mutta toisaalta taas pääsi taivaan puhdas ilma\nhaihduttamaan myrkkynesteitä ja ajamaan kuumetta pois aivoistani.\n\nTästä johtui, että kun ensimäiset heikot tajunnan pilkkeet jälleen\nheräsivät minussa, hiipivät ne päivänvalon kanssa vihreitten lehtien,\nriippuvien oksien ja keväisen metsän tuoreuden ja vihannuuden lomitse.\nVetisiä silmiäni kohtaava auringonpaiste oli vaimentunut kulkiessaan\ntuuheitten puitten lävitse, jotka kasvoivat ja laajenivat niitä\nkatsellessani, kunnes jokaisesta niistä tuli vihanta, monimuotoisen\nelämän täyttämä maailma. Kun väsyin siihen, oli minulla vielä\nkatseltavana pitkiä, varjokkaita, kukkamattoisia kujanteita taikka\npieni, metsäruusupensaista punaisena hehkuva tiheikkö sillä puolen\nmissä maa aleni. Niin, ja siitä johtui, että ensimäiset äänet, mitkä\nkuulin, sittenkun kuume vihdoinkin oli minut jättänyt, olivat\nkumppaneitaan kutsuvien lintujen viserrykset.\n\nNeiti de la Vire ja rouva de Bruhl ynnä Fanchette ja Simon Fleix\nasuivat koko tämän ajan sellaisessa suojassa jollaisen saattoi\npystyttää minun makuupaikalleni; herra François ja ne kolme vankkaa\nmiestä, jotka Maignan oli jättänyt suojaksemme, oleskelivat omassa\nmajassaan äänen kuulumilla. Viikon ajan valvottuaan sairauteni kulkua\noli Maignanin itsensä ollut pakko palata isäntänsä luo, eikä mitään\nollut senjälkeen hänestä kuulunut. Kiitos ajoissa tapahtuneen metsään\nmuuttamisen, ei kukaan muu seurueesta sairastunut, ja niihin aikoihin\nkun minä kykenin seisomaan jaloillani ja puhelemaan, oli taudin\nraivoaminen niin paljon laimentunut, että pelko oli hävinnyt.\n\nOlisi sanojen tuhlausta koettaa kuvata kuinka toipumisaikanani metsässä\nviettämämme elämän rauha ja tyyneys vaikuttivat sydämeeni, joka, paitsi\näitini vuoteen vieressä, ei ollut paljonkaan tuntenut sellaista iloa.\nHerätä aamuisin sulosäveliin ja tuoksuihin, syödä elpyvin ruokahaluin\nja tuntea voimien hiljalleen kasvavan, maata kaiken päivää varjossa tai\npäiväpaisteessa miten vain itse halusi, kuunnellen naisten ääniä ja\nhelisevää naurua, ilman huolta tai tietoa maailmasta, niin että\nolisimme hyvin voineet uskoa olevamme toisella taivaankappaleella --\nkaikessa tässä olisi voinut olla kyllin onnea ilman sitäkin, mikä\nlisäsi jokaiseen erityiseen seikkaan vielä suloisemman, syvemmän ja\npysyvämmän ilon. Mistä kohta tarkemmin.\n\nEn ollut kauankaan tehnyt havannoita, ennenkuin näin että herra\nFrançois ja rouva de Bruhl olivat tulleet keskinäiseen ymmärtämykseen,\nainakin sellaiseen, joka salli herra d'Agenin kaikin tavoin huolehtia\nrouvan mukavuudesta ja viihtymyksestä, velvottamatta häntä enempää kuin\nmikä oli soveliasta silloisissa olosuhteissa. Luonnollisesti neiti de\nla Vire tuli täten jäämään usein minun seuraani -- seikka joka olisi\nvarmaankin kypsyttänyt intohimoksi lämpimät tunteeni häntä kohtaan,\njollei kiitollisuus ja läheisempi tutustuminen hänen ansioihinsa jo\nsitä ennen olisi kohottanut kunnioitustani hehkuvimmaksi jumaloimiseksi\nmitä nuorinkaan rakastaja koskaan on tuntenut rakastettuaan kohtaan.\n\nMutta mikäli minä voimistuin, yhtärintaa rakkauteni kanssa, ja neiti de\nla Viren läsnäolo tuli yhä välttämättömämmäksi onnelleni -- niin että\njos hän oli poissa tunninkaan ajan, tulin jo synkälle tuulelle --\nsikäli hän alkoi vetäytyä erilleen minusta ja poistuen yhä useammin\npitkille kävelyille metsään saattoi minut ennen pitkää niin surkeaan\nmielentilaan, että se olisi voinut päättää sen työn, minkä kuume oli\njättänyt kesken.\n\nJos tämä olisi tapahtunut ihmisten ilmoilla, olisin hyvin\ntodennäköisesti kärsinyt äänettömänä. Mutta täällä metsän helmassa\nnauttiessamme yhdessä Jumalan ilmasta ja luonnosta, tunnuimme olevan\nlähempänä tasa-arvoisuutta. Hän oli tuskin paremmin puettu kuin\nkenttäkauppiaan vaimo, ja muisto hänen rikkaudestaan ja asemastaan,\njoskin se yöllä usein vaivasi minua, kadotti paljon kärkeään nähdessäni\nedessäni hänen nuoruutensa ja sen miellyttävän ja kärsivällisen\nlempeyden, jonka metsäelämä ja sairaanhoitajan velvollisuudet olivat\nhänessä kasvattaneet.\n\nNiinpä tapahtui, että eräänä päivänä, kun hän oli ollut poissa\ntavallista kauemmin, minä tein rohkean päätöksen ja menin virralle\nasti, joka juoksi alangon halki metsäruusupensaitten luona. Jäin\nodottamaan häntä rannalle erääseen paikkaan, missä oli vedessä kolme\nporraskiveä, otettuani ensin pois nuo porraskivet, jotta hänen täytyisi\npysähtyä ja avuttomaksi jouduttuaan tulisi iloiseksi minut nähdessään.\n\nPian hän tulikin käyden nuoren metsän läpi johtavaa lehtikujannetta,\nsilmät maahan luotuina ja olennossaan lempeätä miettiväisyyttä, jonka\nnäkeminen teki minulle hyvää. Käännyin selin virtaan ennenkuin hän näki\nminut ja olin katselevinani toiselle suunnalle. Epäilemättä hän huomasi\nminut pian, jo ennenkuin hän tuli aivan lähellekään, mutta ei ilmaissut\nsitä ennenkuin tuli rannalle ja huomasi porraskivien hävinneen.\n\nSilloin, joko hän sitten epäili minua tai ei, hän huusi minulle, eikä\nainoastaan kerran vaan useampia kertoja. Sillä minä en tahtonut kääntyä\nheti, osittain halusta kiusata häntä kuten rakastavien tapa on,\nosittain siksi että minusta oli suloista kuulla hänen lausuvan nimeäni.\n\nKun sitten käännyin ja näin hänen seisovan rannalla, toinen pikku jalka\nveden kanssa leikitellen, huudahdin teeskennellyn toimekkaana ja\nriensin kiireesti häntä kohti, piittaamatta hänen torumisistaan tai\nnärkästyneen kopeasta puheensävystään.\n\n\"Porraskivet ovat kaikki teidän puolellanne\", sanoi hän käskevästi.\n\"Kuka on ne siirtänyt?\"\n\nKatselin ympärilleni vastaamatta, ollen vihdoin löytävinäni kivet, ja\nhän katseli minua sillä aikaa koputellen jalkaansa maahan. Välittämättä\nhänen malttamattomuudestaan pidin huolen siitä, että toin häntä lähinnä\nolevan kiven viimeksi, jottei hän vain pääsisi tulemaan yli ilman minun\napuani. Mutta sittenkin hän astui yli niin kevyesti ja nopeasti että\nhänen kätensä tuntui viipyvän kädessäni tuskin silmänräpäyksen. Hänen\nyli päästyään pidätin hänen kättään kuitenkin vielä omassani, eikä hän\nestellyt, vaikkakin hänen poskensa, joilla ennestään jo oli heleä väri,\nkävivät tulipunaisiksi ja hänen katseensa painui alas. Niin seisoi hän\nvieressäni, hento kätensä minun kädessäni, alaspainunein päin.\n\n\"Neiti\", lausuin vakavasti, kutsuen kaiken päättäväisyyteni avukseni,\n\"voitteko arvata mitä tämä virta porraskivineen minulle muistuttaa?\"\n\nHän pudisti päätään, mutta ei vastannut.\n\n\"Se muistuttaa sitä virtaa, joka on vierinyt meidän välillämme aina\nsiitä päivästä, jolloin ensi kerran näin teidät St. Jeanissa\", sanoin\nmatalalla äänellä. \"Se on virrannut välillämme ja virtaa vieläkin,\nerottaen meidät.\"\n\n\"Mikä virta?\" kuiskasi hän silmät alasluotuina ja leikkien jalallaan\nsammalessa. \"Te puhutte arvotuksilla.\"\n\n\"Te ymmärrätte tämän arvotuksen liiankin hyvin, neiti\", vastasin minä.\n\"Ettekö te ole nuori ja iloinen ja kaunis, kun minä sitävastoin olen\nvanha, tai melkein vanha, ja juro ja totinen? Te olette rikas ja hovin\nsuosima, minä taas onnen armoilla oleva soturi, jolla ei ole ollut\nliiaksi menestystä. Mitä ajattelitte minusta kun ensi kerran näitte\nminut St. Jeanissa? Ja mitä silloin kun tulin Rosny'hin? Tämä\", jatkoin\nminä kiihkeästi, \"on se virta, joka on välillämme meitä erottamassa, ja\nminä tiedän vain yhden porraskiven, joka voi sen sillottaa.\"\n\nHän katsoi syrjään, hypistellen poimimaansa metsäruusun kukkaa. Eikä\nhänen poskiensa puna jäänyt jälkeen kukan punasta.\n\n\"Se porraskivi\", lausuin minä odotettuani turhaan jotain merkkiä tai\nsanaa hänen puoleltaan, \"on rakkaus. Monta viikkoa sitten, neiti, kun\nei minulla ollut paljonkaan syytä pitää teistä, rakastin teitä;\nrakastin teitä vasten tahtoanikin, ajattelematta tai toivomatta\nvastarakkautta. Olisin ollut mieletön, jos olisin puhunut teille\nsilloin. Enemmänkin kuin mieletön. Mutta nyt, nyt, kun olen teille\nvelkaa elämäni, nyt, kun kuumeen kourissa olen juonut teidän kädestänne\nja herätessäni varhain tai myöhään olen tavannut teidät vuoteeni\nvierestä -- nyt, kun nähdessäni teidän liikkuvan keskellä kauhuja ja\nkoettelemuksia olen oppinut kunnioittamaan teitä naisena, joka on yhtä\nlempeä ja jalo kuin oma äitini -- nyt, kun rakastan teitä niin, että\nluonanne oleminen on ilo ja luotanne pois joutuminen on murhe, onko\nliian uskaliasta minun puoleltani ajatella, että virta voisi saada\nsillan?\"\n\nMinä pysähdyin hengästyneenä, ja näin että hän vapisi. Mutta pian hän\npuhkesi puhumaan. \"Te puhutte yhdestä porraskivestä?\" sanoi hän hiljaa.\n\n\"Niin\", vastasin minä käheästi, koettaen turhaan katsoa häntä\nkasvoihin, jotka hän piti minusta poispäin käännettyinä.\n\n\"Niitä pitäisi olla kaksi\", sanoi hän miltei kuiskaten. \"Teidän\nrakkautenne ja -- ja minun rakkauteni. Te olette puhunut paljon\ntoisesta, mutta ette mitään toisesta. Siinä olette väärässä, sillä minä\nolen vieläkin ylpeä. Enkä minä suostu tulemaan tuon virran yli, josta\npuhutte, pelkästään teidän rakkautenne vuoksi!\"\n\n\"Ah!\" huudahdin minä viiltävässä tuskassa.\n\n\"Mutta\", jatkoi hän luoden silmänsä äkkiä minuun katseella, joka kertoi\nminulle kaikki, \"koska rakastan teitä, tahdon astua tuon virran yli --\nastua sen yli ainaiseksi ja elää sen toisella puolen koko elämäni --\njos minun on suotu elää se teidän kanssanne.\"\n\nLankesin polvilleni ja suutelin hänen kättänsä kerran toisensa jälkeen\nilon ja kiitollisuuden hurmauksessa. Mutta hetken perästä hän veti\nkätensä pois. \"Jos tahdotte\", lausui hän, \"saatte suudella minua\nsuulle. Jollette tahdo, niin ei kukaan tule sitä milloinkaan tekemään.\"\n\nSen jälkeen, niinkuin voi arvatakin, kävelimme joka päivä metsässä,\nretkeillen yhä kauemmaksi sen mukaan kuin voimani palasivat ja lähempi\nympäristö tuli kovin tutuksi. Jokainen päivämme aamunkoitosta alkaen,\njolloin toin lemmitylleni kukkakimpun, aina myöhäiseen iltaan, jolloin\nFanchette riisti hänet luotani, oli yhtä pitkää ilon ja onnen karkeloa,\nkukkuroillaan kaikkea kaunista -- rakkautta ja päivänpaistetta ja\nkimmeltäviä virtoja ja vihantia rantamia, joilla istuimme yhdessä\ntuoksuvien lehmusten alla, kertoillen toisillemme kaikkea mitä\nmilloinkin olimme ajatelleet ja erittäinkin kaikkea mitä milloinkin\nolimme ajatelleet toinen toisestamme. Joskus, iltojen himmentyessä,\npuhuimme äidistäni; ja kerran -- mutta se tapahtui päivänpaisteessa,\nkun mehiläiset surisivat ja veri oli alkanut voimakkaana virtailta\nsuonissani -- puhuin suuresta ja kaukaisesta sukulaisestani, Rohanin\nherttuasta. Mutta neiti de la Vire ei tahtonut kuulla hänestä, vaan\nkuiski korvaani yhä uudestaan: \"Olen tullut yli, rakkaani, olen tullut\nyli.\"\n\nToden totta tuon tiimalasin hiekka oli kultaa. Mutta aikanaan sekin\njuoksi loppuun. Ensiksikin herra François läksi luotamme palaten\nmaailmaan, nuoruutensa levottomuuden kannustamana ja vakuutettuna siitä\nettä rouva de Bruhl ei toistaiseksi myöntyisi tulemaan sen pitemmälle.\nSitten saapui tieto suurista tapahtumista, jotka eivät voineet olla\nmeihin koskematta. Ranskan ja Navarran kuninkaat olivat kohdanneet\ntoisensa Toursissa ja syleiltyään toisiaan suunnattomaan kansanjoukon\nnähden tuottaneet liigalaisille verisen häviön St. Symphorienin\netukaupungissa. Pian tämän jälkeen seurasivat viestit heidän\nmarssistaan pohjoiseen viidenkymmenentuhannen miehen suuruisen,\nmolempiin uskontokuntiin kuuluvan armeijan kanssa, tarkotuksella\nrangaista Pariisia, kuten huhut väittivät.\n\nMinä aloin -- häpeä sanoa -- yhä enemmän ajatella näitä asioita, kunnes\nneiti oireet oivallettuaan eräänä päivänä sanoi että meidän oli\nlähdettävä. \"Vaikka emme koskaan enää\", lisäsi hän huokaisten, \"tule\nolemaan näin onnellisia.\"\n\n\"Miksi sitten menisimme?\" kysyin minä järjettömästi.\n\n\"Siksi että te olette mies\", vastasi hän viisaasti hymyillen, \"kuten\ntahdon teidän olevankin, ja tarvitsette muutakin kuin rakkautta.\nHuomenna me lähdemme.\"\n\n\"Minne?\" virkahdin minä hämmästyksissäni.\n\n\"Leiriin Pariisin edustalle\", vastasi hän, \"Palaamme takaisin\npäivänvaloon -- emmehän ole tehneet mitään mitä tarvitsisi hävetä -- ja\nantaudumme Navarran kuninkaan oikeudentunnon turviin. Te jätätte minut\nCatherine-rouvan seuraan, joka varmaan ei kieltäydy minua suojelemasta,\nja niin ei teidän, rakkaani, tarvitse huolehtia muusta kuin itsestänne.\nMitä\", jatkoi hän, laskien pienen kätensä minun käteeni ja katsoen\nminua silmiin, \"ettehän vain pelkää?\"\n\n\"Pelkään enemmän kuin koskaan on ollut tapani peljätä\", sanoin\nvavisten.\n\n\"Sitä minä tahdonkin\", kuiskasi hän kätkien kasvonsa olkaani vasten.\n\"Mutta kuitenkin meidän on lähdettävä.\"\n\nJa me lähdimme. Tällainen paluu Turennen kreivin eteen, joka\nepäilemättä oli Navarran kuninkaan seurueessa, oli niin uskallettu,\nettä se melkein salpasi hengitykseni. Oivalsin kuitenkin, että sillä\noli yksi etu, jota mikään muu menettelytapa ei voinut tarjota,\nnimittäin se, että se saattoi meidät oikeaan maailman silmissä ja teki\nminulle mahdolliseksi esiintyä suorasti ilkeämielisiä kohtaan. Jonkun\nverran aprikoituani annoin suostumukseni, pannen ehdoksi vain sen, että\nratsastaisimme naamioituina aina siksi kunnes saapuisimme perille ja\nkoettaisimme mikäli mahdollista välttää yhteensattumuksia matkalla.\n\n\n\n\nXXXII. Kohtaus majatalossa.\n\n\nSeuraavana päivänä siis lähdimme matkaan. Mutta uutinen molempien\nkuninkaitten menestyksestä ja varsinkin sen monen mielessä synnyttämä\nvarmuus siitä ettei mikään muu kuin ihme voinut enää pelastaa Pariisia,\noli saanut niin paljon väkeä liikkeelle, että majatalot olivat\ntungokseen asti täynnä ja me jouduimme usein pakostakin sellaisiin\ntilanteihin, jotka tekivät tuntemattomana pysyttelemisemme vaikeammaksi\nja vaarallisemmaksi kuin olin odottanut. Toisinaan ei suojaa ollut\nsaatavissa millään ehdoilla, ja silloin meidän oli pakko viettää yömme\ntaivasalla tai jossakin katoksessa missä se vain kävi päinsä. Lisäksi\nolivat sotajoukot läpikulkiessaan lakaisseet seudun niin paljaaksi\nruuasta ja eläinten rehusta, että nämä olivat nousseet kerrassaan\nhämmästyttäviin hintoihin; ja useammin kuin kerran saavuimme pitkän\npäivän ratsastettuamme määräpaikkaamme saamatta ansaitsemaamme ja\ntarvitsemaamme runsasta ateriaa.\n\nOlosuhteiden ollessa tällaiset ei iloni ollut paljon vailla\nhurmauksesta nähdessäni sen merkillisen muutoksen, joka oli tapahtunut\nvaltiattaressani. Hän sieti kaikki napisematta, otsaansa rypistämättä\nja lausumatta edes yhtä ainoata valituksen sanaa, ja käyttäytyi\nlukemattomissa tilaisuuksissa tavalla, joka saattoi minut uskomaan\nhänen puhuvan totta -- joskin sitä oli vaikea käsittää -- kun hän\nsanoi, ettei hänellä ollut kuin yksi huoli maailmassa, nimittäin ajatus\nmeidän lähestyvästä erostamme.\n\nMinä puolestani -- huolimatta joistakin synkistä hetkistä, kun\ntulevaisuuden pelko ahdisti mieltäni -- olin kuin paratiisissa\nratsastaessani valtiattareni rinnalla. Hänen läsnäolonsa antoi\nihanuuden aamun ensi raikkaudelle, jolloin koko päivän matka oli\nedessämme, samoin kuin pimenevän illan viileydellekin, jolloin\nratsastimme käsi kädessä. Enkä voinut ilman tahdonponnistusta uskoa\nolevani sama Gaston de Marsac, jota hän kerran oli pilkannut ja\nhalveksinut. Jumala tietää, että olin kiitollinen hänen rakkaudestaan.\nHarmaantuvia hiuksiani muistaen kysyin häneltä tuhatkin kertaa, eikö\nhän katunut; ja tuhat kertaa hän vastasi \"ei\", niin onnekas katse\nsilmissään, etten voinut muuta kuin kiittää Jumalaa ja uskoa häntä.\n\nOtimme säännöksi pitää naamiot kasvoillamme milloin vain esiinnyimme\njulkisesti, huolimatta tuon tavan käytännöllisistä epämukavuuksista; ja\ntätä sääntöä noudatimme sitä uskollisemmin mitä lähemmäksi Pariisia\ntulimme. Se herätti jonkun verran arveluja ja vielä enemmän\nuteliaisuutta, mutta ei aiheuttanut mitään vakavia häiriöitä ennenkuin\nsaavuimme Etampesiin, kahdentoista penikulman päähän kaupungista, missä\ntapasimme suurimman majatalon niin täynnä hälinää ja tungosta ja\nyhtämittaa tulevien ja lähtevien hovilaisten aiheuttamaa levottomuutta,\nettei tarvinnut suurtakaan kokemusta voidakseen päättää armeijan olevan\nläheisyydessä. Suuren pihan täytti sekava joukko miehiä ja hevosia,\njoitten välitse vain vaivoin pääsimme eteenpäin. Talon ikkunat olivat\nkaikki auki, ja niistä näkyi pöytien ympärillä istuvia miehiä, jotka\nsöivät ja joivat kiireisesti, kuten matkustavien tapa on. Porttiholvia\nja talon portaita reunustivat sotilaat ja palvelijat ja röyhkeät\nkuljeksijat, jotka tarkastelivat katseillaan kaikkia tulijoita ja\nmenijöitä, saatellen heitä usein rivoilla kompalauseilla ja\nhaukkumanimillä. Kaiken yli kaikui lauluja ja kirouksia, kinastelua ja\nnaurua, hevosten hirnuntaa ja kerjäläisten ilohuutoja, joita he\npäästivät jokaisen uuden seurueen saapuessa, ja tämä kaikki lisäsi sitä\nvastenmielisyyttä, jota tunsin auttaessani rouva de Bruhlia ja neiti de\nla Vireä alas hevosen selästä.\n\nSimon ei ollut luotu tällaisia tiloja varten, mutta Maignanin minulle\njättämien kolmen miehen tuima näkö vaati kunnioitusta, ja kaksi heistä\nmukanani sain tehdyksi tietä jotta naiset pääsivät sisälle. Isäntä,\njonka löysimme sisäpuolelta erääseen nurkkaan sortuneena, kokonaan\navuttomana hänen talonsa vallanneen vierasten paljouden takia, vakuutti\nminulle ettei hänellä ollut pienintäkään komeroa jonka hän voisi jättää\nminun käytettäväkseni; mutta pian onnistui minun löytää ylhäältä katon\nrajasta pieni huone, jonka sain ostetuksi neljältä mieheltä, joitten\nhallussa se oli. Koska oli mahdotonta saada sinne ylös mitään syötävää,\njätin miehen vahtiin ja laskeuduin itse naisten kanssa ruokasaliin,\njoka oli suuri, pitkillä pöydillä varustettu huone, täynnä\nkursailematonta, meluisaa väkeä. Huomautusten sadellessa joka puolelta\nastuimme sisään ja löysimme suurella vaivalla kolme tuolia huoneen\nperinurkassa.\n\nSilmäilin huoneessa olevaa seuruetta ja näin sen joukossa, paitsi\nkymmenkuntaa meidän kaltaistamme matkustavaa joukkuetta, edustajia\nkaikista niistä ihmisluokista, joita tapaa armeijan kintereillä. Siellä\noli muutamia upseereja ja useita hevoskauppiaita, puolikymmentä\nrehunvälittäjää ja joitakin pappeja, lisäksi kirjava sekotus\nseikkailijoita, maantieritareja ja joukottomia pikkupäälliköitä, ja\nsiellä täällä kaksi tai kolme henkilöä, joitten puku ja naapuriensa\nheille osottama kunnioitus näyttivät merkitsevän korkeampaa arvoa.\nViimemainituista pisti erityisesti silmään nelimiehinen seurue,\njoka istui pienen pöydän ympärillä lähellä ovea. Asettamalla\nkorkeaselustainen penkki heidän ja muun huoneen välille oli koetettu\nsovittaa niin, että he saisivat olla häiritsemättä, ja heidän\nseuralaisensa, joita näytti olevan suuri joukko, tekivät voitavansa\nsaman tarkotusperän saavuttamiseksi seisomalla toiselle sivulle\njääneessä aukossa. Yksi noista neljästä, komeasti puettu ja\nkomearyhtinen mies, joka istui kunniapaikalla, oli naamioitu niinkuin\nmekin. Hänen oikealla kädellään istuvaa en voinut nähdä. Toiset, jotka\nsaatoin nähdä, olivat minulle vieraita.\n\nKului joku aika ennenkuin palvelijamme saivat hankituksi meille ruokaa,\nja silläaikaa olimme me alttiina ympärilläolevien lukuisille\nhuomautuksille, mikä ei lainkaan ollut minun mieleeni. Huoneessa ei\nollut kaikkiaan kuin muutama harva nainen, ja tämä seikka ynnä\nnaamiomme saattoivat seuralaiseni epämiellyttävän huomion esineiksi.\nMuistaen kuitenkin, kuinka tärkeätä oli välttää riitaa, mikä saattaisi\nmeitä pidättää ja varmasti kääntäisi meihin yhä enemmän huomiota,\npysyin tyynenä; ja pian siirtyikin seurueen huomio meistä pois, kun\nsisään astui kookas, tummaverinen mies, jolla oli omituinen kerskuva\nkäytös, ikäänkuin hän olisi syystä tai toisesta erikoisessa maineessa.\n\nTulija muistutti olennoltaan suuresti Maignania. Hänellä oli\nrintahaarniska viheriän nutun yllä, oranssinvärinen sulka lakissaan ja\noranssijuovainen levätti hartioillaan. Sisään tullessaan hän seisoi\nhetkisen ovella, antaen mustien silmiensä kiertää ympäri huonetta ja\npuhuen samalla röyhkeän kovaäänisesti tovereilleen. Miehen näössä\nilmeni sivistyksen puutetta ja hänen katseessaan oli röyhkeää uhkaa,\nmikä heti synnytti väkinäisen äänettömyyden siellä minne se oli\ntähdättynä. Kun hän astui keskemmälle huonetta, näin, että hänellä oli\nvyöllään hyvin pitkä miekka, jonka kärki viisti lattiaa puoli kyynärää\nhänen jälessään.\n\nEnsimäiseksi huomionsa esineeksi hän valitsi mainitsemani nelimiehisen\nseurueen, mennen sen luo ja lausuen jotakin ärsyttävän näköisenä,\nkääntyen etupäässä naamioituun mieheen päin. Viimemainittu kohotti\nkopeasti päätään huomatessaan vieraan puhuttelevan häntä, mutta ei\nsuvainnut vastata. Joku muu teki sen kuitenkin, sillä selustapenkin\ntakaa kuului äkkiä vihaista ärinää, joka muistutti raivostuneen härän\nmylvinää. Sanat hukkuivat ärjyntään, näkymättömän puhujan suuttumuksen\nollessa nähtävästi niin hillitön, ettei hän kyennyt muodostamaan\nsanoja, mutta puhetapa ja ääni, jotka jollakin tavoin tuntuivat minusta\ntutuilta, näkyivät riittävän pöyhkeilijälle, joka, peittäen\nnolautumistaan syvällä kumarruksella, peräytyi nopeasti mumisten\njotakin arvattavasti anteeksipyytäen. Asettaen hattunsa päähän\nentistä ylpeämmin tätä tappiotaan korvatakseen hän sitten jatkoi\ntarkastuskulkuaan huoneessa, mulkoillen käydessään kummallekin puolelle\nhaluten ilmeisesti rakentaa riitaa jonkun vähemmän pelottavan\nvastustajan kanssa.\n\nKovan onnen ohjaamana sattui hänen katseensa, kun hän kääntyi takaisin,\nmeidän naamioihimme. Hän virkkoi jotakin seuralaisilleen, ja\narvattavasti rohkaistuneena istumapaikkamme vaatimattomuudesta, mikä\nsai hänet pitämään meitä vähäpätöisinä henkilöinä, hän tuli ja pysähtyi\neteemme.\n\n\"Ohoh! Onpa täällä useampiakin herttuoita!\" huusi hän pilkaten.\n\"Kuulkaas, hyvä herra\", jatkoi hän minulle puhuen, \"ettekö tahtoisi\nriisua naamionne ja juoda lasin kanssani?\"\n\nKiitin häntä kohteliaasti, mutta kieltäydyin.\n\nHänen hävyttömät silmänsä tarkastelivat puhuessani neidin vaaleata\ntukkaa ja kaunista muotoa, jota naamio ei voinut peittää. \"Ehkä\nnaisilla on enemmän makua\", lausui hän töykeästi. \"Eivätkö he\nsuvaitsisi antaa meille kunnian nähdä heidän kauniita kasvojaan?\"\n\nTietäen kuinka tärkeätä oli säilyttää malttini, hillitsin suuttumukseni\nja vastasin yhäkin kohteliaasti, että he olivat kovasti väsyneet ja\naikoivat kohta lähteä pois.\n\n\"Helkkari!\" huusi hän. \"Sitä ei voi sietää. Jos meidän on menetettävä\nheidät niin pian, sitä suuremmalla syyllä pitäisi meidän saada ihailla\nheidän kauniita silmiään silloin kun voimme. Lyhyt elämä, mutta\niloinen. Tämä ei ole mikään luostari, ja voinpa vannoa etteivät kauniit\nystävättärenne myöskään ole mitään nunnia.\"\n\nVaikka minua halutti kurittaa häntä tuosta solvauksesta, tekeydyin\nkuuroksi ja jatkoin aterioimistani ikäänkuin en olisi kuullut hänen\nsanojaan, ja kun pöytä oli välillämme, esti se häntä käymästä sanoja\npitemmälle. Kun hän oli lausunut vielä pari samanlaatuista raakaa\npilapuhetta, jotka koskivat meihin vähemmän siksi että olimme\nnaamioidut eikä kasvonilmeitämme voitu nähdä, alkoi ympärillämme oleva\njoukko, nähdessään minun ottavan asian levollisesti, osottaa hänelle\näänekkäästi hyväksymistään, vaikkakin, kuten minusta näytti, enemmän\npelosta kuin suosiosta. Tämä mielipiteeni sai pian vahvistusta\nkuullessani Simonilta -- joka ruokavatia tarjotessaan kuiskutti sen\nkorvaani -- että mies oli kuninkaan palveluksessa oleva italialainen\nkapteeni, kuuluisa miekkailutaidostaan ja niistä monista\nkaksintaisteluistaan, joissa hän oli sitä osottanut.\n\nNeiti ei tätä tiennyt, mutta kesti hänen loukkauksensa siitä huolimatta\nkärsivällisyydellä, joka hämmästytti minua; rouva de Bruhl puolestaan\noli kuin ei hän olisi niitä kuullutkaan. Olin kuitenkin iloinen, kun\nmies poistui ja jätti meidät rauhaan. Käytin hyväkseni hänen\npoissaoloaan saattaakseni naiset pois ruokasalista yläkerrassa olevaan\nhuoneeseensa, katsoen että ovi tuli lukituksi ja teljetyksi. Sen\ntehtyäni hengitin vapaammin, ja tuntien kiitollisuutta siitä että olin\njaksanut malttaa mieleni otaksuin välikohtauksen olevan ohi.\n\nMutta siinä minä erehdyin, kuten sain nähdä palatessani\nruokailuhuoneeseen aikomuksessa mennä sen läpi tallin puolelle. Olin\ntuskin astunut pari askelta lattian poikki, kun huomasin italialaisen\ntielläni, ja minä saatoin lukea hänen silmistään samoinkuin hänen\nseuralaistensa kasvoista, että kohtaus oli edeltäpäin harkittu. Miehen\nkasvot punottivat viinin vaikutuksesta; ylpeänä monista voitoistaan hän\nsilmäili minua pöyhkeällä halveksimisella, minkä kärsivällisyyteni ehkä\njossain määrin oli tehnyt oikeutetuksikin.\n\n\"Ahaa, hyvä sattuma!\" lausui hän kumartaen liiotellun syvään, niin että\nhattu viisti lattiaa. \"Nyt teidän korkea-arvoisuutenne ehkä alentuu\nriisumaan naamionsa? Pöytä ei ole enää välillämme eivätkä kauniit\nystävättärenne ole täällä suojelemassa kultastaan!\"\n\n\"Jos kieltäydyn vieläkin\", vastasin minä kohteliaasti, horjuen\nsuuttumuksen ja varovaisuuden välillä ja toivoen vielä voivani välttää\nriitaa, josta saattaisi koitua turmiota meille kaikille, \"niin pyydän\nteitä olemaan vakuutettu siitä, että teen sen yksityisistä\nvaikuttimista enkä tarkotuksessa loukata teitä.\"\n\n\"Ei, enpä tosiaankaan luule, että haluaisitte loukata minua\", vastasi\nhän pilkallisesti nauraen -- ja kymmenkunta ääntä säesti kompaa. \"Mitä\ntulee yksityisiin vaikuttimiinne, niin vieköön ne hitto! Onko se kyllin\nselvästi sanottu, hyvä herra?\"\n\n\"Se on kyllin selvää todistamaan minulle että te olette sivistymätön\nmies!\" vastasin minä suuttumukseni päästessä valloilleen. \"Päästäkää\nminut menemään!\"\n\n\"Naamio pois!\" tiuskaisi hän siirtyen yhä tielleni, \"tai kutsunko\ntallimiehet tekemään sen teidän puolestanne?\"\n\nOivaltaen viimeinkin että väistämis-yritykseni vain yllyttivät hänen\nturhamaisuuttaan ja kiihottivat häntä uusiin yltiöpäisyyksiin, ja että\nhuoneen täyttävä narrimainen joukko, joka oli muodostanut piirin\nympärillemme, valmistautui näkemään hauskaa, en halunnut kauemmin antaa\nheidän odottaa turhaan; en olisi voinutkaan tehdä sitä kunnialla.\nKatselin senvuoksi ympärilleni löytääkseni jonkun, jota voisin pyytää\napumiehekseni, mutta en nähnyt ketään, joka olisi ollut minulle\nvähintäkään tunnettu. Huone oli reunustettu pöydästä kattoon\npilkallisilla kasvoilla ja ivallisilla silmillä, jotka kaikki olivat\nkäännetyt minuun päin.\n\nVastustajani näki katseeni ja käsitti sen väärin, ollen, kuten arvelen,\nhyvin tottunut yksipuoliseen otteluun. Hän nauroi halveksivasti. \"Ei,\nystäväni, ette pääse livistämään\", sanoi hän. \"Näyttäkää minulle soreat\nkasvonne, tai tapelkaa.\"\n\n\"Olkoon niin\", sanoin levollisesti. \"Jos ei minulla ole muuta\nvalittavana, niin tappelen.\"\n\n\"Naamio päälläkö?\" huudahti hän epäuskoisena.\n\n\"Niin\", sanoin minä jäykästi, tuntien jokaisen hermoni väräjävän kauan\npidätetystä raivosta. \"Tappelen siinä asussa kuin olen. Pois\nhaarniskanne, jos olette mies. Ja minä pitelen teitä niin, että jos\nnäette huomispäivän auringon, niin tarvitsette naamion koko\nloppujaksenne!\"\n\n\"Ohoo!\" vastasi hän mulkoillen minuun hämmästyneenä. \"Nytpä on toinen\nääni kellossa. Mutta kyllä teen siitä lopun. Näiden pöytien välillä on\ntarpeeksi tilaa, jos voitte käyttää asettanne, ja paljon enemmän kuin\nhuomenna tarvitsette.\"\n\n\"Huomennapahan nähdään\", vastasin minä.\n\nMuitta mutkitta hän irrotti rintakilpensä soljet ja heittäen sen yltään\nastui askelen taaksepäin. Se osa katselijoista, joka oli hänen\nmainitsemallaan neljän pöydän välisellä alueella -- mikä ei suinkaan\nollut tarkotukseen sopimaton, vaikkakin hieman rajotettu -- riensi\npoistumaan siitä ja asettumaan läheisille hyville näköpaikoille.\nMiehen maine oli niin suuri, että joka puolelta kuulin vain\nvcdonlyöntitarjouksia minun häviöstäni monella yhtä vastaan; mutta tämä\nseikka, joka olisi voinut hämmentää nuorempaa miestä ja herpauttaa\nhänen käsivarttaan, aiheutti minussa vain sen, että valmistuin\nkäyttämään mahdollisimman tarkoin hyväkseni sellaiset tilaisuudet,\njoita miehen suuriluuloisuus ja voitonvarmuus varmasti tulisivat\ntarjoamaan.\n\nUutinen ottelusta oli kiertänyt läpi koko talon ja tuossa tuokiossa\nkerännyt huoneeseen niin paljon väkeä kuin suinkin mahtui, siinä\nmäärässä että se varjosti päivänvalonkin, mikä muutenkin jo oli\nhimmenemässä. Viime hetkellä, kun ottelu oli juuri alkamaisillaan,\nsyntyi väkijoukossa liikehtimistä, päättyen siihen että etualalle\ntunkeutui kolme tai neljä henkilöä, joille heidän korkea arvonsa tai\nseuralaistensa avustus hankki tämän etuoikeuden. Otaksuin heidät siksi\nnelimiehiseksi seurueeksi, josta olen maininnut, mutta sillä hetkellä\nen voinut olla siitä varma.\n\nNiinä muutamina odotuksen silmänräpäyksinä, jotka tästä aiheutuivat,\ntarkastelin minä suhteellisia asemiamme siinä lujassa aikomuksessa että\njos suinkin voisin, niin tappaisin tuon miehen, jonka kiiluvat silmät\nja hurja hymy täyttivät minut inholla, joka lähenteli vihaa. Ikkunarivi\noli minusta oikealle ja hänestä vasemmalle. Iltavalo lankesi\nsivultapäin, valaisten minun vasemmalla puolellani olevan kasvorivin,\nmutta jättäen oikealla puolella olevat varjoon. Mieleeni johtui\npaikalla, että naamioni oli minulle suoranaiseksi eduksi, se kun\nsuojasi silmiäni sivuvalolta ja teki minulle niinmuodoin mahdolliseksi\ntarkata hänen silmiään ja miekkaansa suuremmalla terävyydellä.\n\n\"Teistä tulee kahdeskymmeneskolmas mies, jonka minä olen tappanut!\"\nhuusi vastustajani kerskaten, kun ristimme miekkamme ja seisoimme\nhetkisen varoasennossa.\n\n\"Olkaa varuillanne!\" vastasin minä. \"Teillä on kaksikymmentäkolme\nvastassanne!\"\n\nNopea hyökkäys oli hänen ainoa vastauksensa. Minä väistin sen ja tein\nvastahyökkäyksen, ja ottelu alkoi. Emme kuitenkaan olleet vaihtaneet\nenempää kuin puolikymmentä iskua, ennenkuin huomasin tarvitsevani\nkaikki ne edut, mitkä naamioni ja suurempi varovaisuuteni antoivat\nminulle. Olin kohdannut vertaiseni, ja ehkäpä hiukan enemmänkin --\nmutta toistaiseksi oli sitä mahdoton ratkaista. Hänellä oli pitempi\nase, minulla pitempi käsi. Hän käytti etupäässä kärkeä, uuteen\nitalialaiseen tapaan, ja minä taas terää. Hän oli hiukan viinin\nkiihottama, kun taas minun käsivarteni oli tuskin saanut täysin\ntakaisin voimaansa, jonka sairaus oli minulta riistänyt. Toisaalta hän\ntaas kannattajiensa huutojen yllyttämänä hyökkäili jotensakin rajusti,\nsilläaikaa kun minä pidin itseäni valmiina ja pysyen lujassa\nvaroasennossa odotin tarkkaavasti jotakin varomattomuutta tai\nhairahdusta hänen puoleltaan.\n\nYmpärillä oleva joukko, joka oli tervehtinyt ensimäisiä iskujamme\näänekkäillä pilkka- ja riemuhuudoilla, herkesi jonkun ajan kuluttua\nhiljaiseksi, hämmästyneenä ja tyrmistyneenä, kun ei heidän sankarinsa\nonnistunutkaan keihästää minua ensi hyökkäyksellä. Vastahakoinen\notteluun suostumiseni oli saanut heidät odottamaan lyhyttä taistelua ja\nhelppoa voittoa.\n\nHuomatessaan asian olevankin päinvastoin he alkoivat tarkata jokaista\niskua henkeään pidätellen, tai mumisten jonkun voimasanan puhkesivat\nlyhyihin huudahduksiin, kun jokin tavallista rajumpi isku sai säilämme\nsäkenöimään ja pani kattohirret kaikumaan teräksen tuimasta kalskeesta\nterästä vastaan.\n\nKatselijain ihmettely oli kuitenkin pieni asia verrattuna vastustajani\nhämmästykseen. Kärsimättömyys, inho, raivo ja epäilys kuvastuivat\nnopeasti vuorotellen hänen punottavissa piirteissään. Nähdessään\nolevansa tekemisissä miekkamiehen kanssa hän pani käytäntöön kaiken\nvoimansa. Kiukku silmissään hän iski iskemistään, koetti yhtä\nhyökkäystapaa toisensa jälkeen, mutta huomasi minun olevan jokaisen\ntasalla, ja ehkä ei ainoastaan tasallakaan. Ja sitten viimein tapahtui\nmuutos. Hiki kihosi hänen otsalleen, äänettömyys sai hänet menettämään\nmalttinsa; hän tunsi voimainsa uupuvan kovassa ponnistuksessa, ja\näkkiä, niin minusta näytti, syöksähti hänen mieleensä häviön ja\nkuoleman mahdollisuuden ennen tuntematon ajatus. Kuulin hänen\noihkaisevan, ja tuokion verran hän taisteli vimmatusti. Sitten hän\njälleen malttoi mielensä. Mutta nyt saatoin lukea kauhun hänen\nsilmistään ja tiesin että vastasuorituksen hetki oli käsissä. Pöytä\nselkänsä takana ja minun miekkani kärki rintaansa uhkaamassa hän\nvihdoinkin tunsi samaa mitä nuo kaksikymmentäkaksi olivat tunteneet!\n\nHän olisi mielellään pysähtynyt hengähtämään, mutta minä en sitä\nsuonut, vaikka omatkin iskuni kävivät heikommiksi ja puolustukseni\nlaimeammaksi, sillä minä tiesin, että jos antaisin hänelle aikaa\ntointumiseen, niin hän ehtisi muistaa uusia temppuja ja voisi lopulta\nsittenkin keinotella itsensä voitolle. Nyt sitävastoin minun musta,\nmuuttumaton naamioni, joka alati oli häntä vastassa, joka kätki kaikki\nmielenliikkeet ja verhosipa itse väsymyksenkin, aiheutti hänessä\nkauhua, ollen täynnä kylmää, tunnotonta uhkaa. Hän ei voinut nähdä,\nmillaisessa mielentilassa olin, mitä ajattelin tai miten voimieni\nlaita oli. Taikauskoinen kammo oli vallannut hänet, ja uhkasi häntä\ntuholla. Tietämättä kuka minä olin tai mistä tulin, hän pelkäsi ja\nepäili, taistellen kaameita ajatuksia vastaan, joita hämärtyvä valo\nvielä vahvisti. Hänen kasvoilleen ilmestyi täpliä, hengitys kävi\nhuohottavaksi ja silmät alkoivat pullistua. Kerran tai pari hän\nirtautti ne sekunnin murto-osaksi minun silmistäni heittääkseen\nepätoivoisen vilauksen molemmilla puolillamme seisoviin\nkatselija-riveihin. Mutta hän ei löytänyt niistä vähääkään sääliä.\n\nVihdoin tuli loppu -- äkimpää kuin olin odottanut, mutta luulen että\njännitys herpautti hänet. Hänen otteensa miekankahvasta höltyi, ja\nmuuan väistö, jonka suoritin hiukan tuimemmin kuin tavallisesti,\nsingahdutti hänen aseensa katsojien parveen, yhtä suureksi\nhämmästykseksi minulle kuin heillekin. Kirousten ja huudahdusten ryöppy\ntervehti tätä tapahtumaa, ja tuokion ajan seisoin yllättyneenä\ntähystäen valppaasti vastustajaani. Hän kavahti taaksepäin; sitten\nnäytti silmänräpäyksen verran siltä kuin hän aikoisi hyökätä kimppuuni\ntikari kädessä. Mutta nähdessään miekankärkeni valmiina pistoon hän\nperäytyi toistamiseen, kasvot vääntyneinä raivosta ja pelosta.\n\n\"Menkää!\" sanoin jyrkästi. \"Tiehenne! Miekkanne perään! Mutta säästäkää\nensi miestä, jonka voitatte.\"\n\nHän tuijotti minuun, sormiellen tikariansa ikäänkuin ei olisi\nymmärtänyt tarkotustani tai niinkuin tällaisen häviön tuottaman häpeän\nkatkeruudessa elämäkin olisi ollut hänelle vastenmielinen. Olin\naikeissa toistaa sanani, kun raskas käsi laskeutui olkapäälleni.\n\n\"Hullu!\" mumisi karkea, ärisevä ääni korvaani. \"Tahdotteko että hän\ntekee teille saman minkä Achon teki Matasille? Näin hänen kanssaan on\nmeneteltävä!\"\n\nJa ennenkuin tiesin kuka puhui tai mitä seuraisi, hyppäsi mies\nvierestäni pöydän yli. Tarttuen italialaista niskasta ja vyötäisistä\nhän heitti hänet sanan mukaan -- piittaamatta rahtuakaan hänen\ntikaristaan -- keskelle ihmisjoukkoa. \"Kas niin!\" huusi tulokas sitten,\noikoillen käsivarsiaan ikäänkuin ponnistus olisi tuottanut hänelle\nhuojennusta. \"Se hänestä! Ja hengähtäkää te vähän. Hengähtäkää, hyvä\nystävä\", jatkoi hän kerskailevan jalomielisen näköisenä. \"Kun olette\nlevännyt ja valmis, niin ottelemme te ja minä. Hitto soikoon, on\nsentään jotakin kun saa nähdä miehen! Ja sieluni autuuden kautta, te\nolette mies!\"\n\n\"Mutta, arvoisa herra\", sanoin minä tuijottaen häneen perin\nällistyneenä, \"emmehän me ole riidassa.\n\n\"Riidassako?\" huusi hän kovalla, kaikuvalla äänellään. \"Taivas\nvarjelkoon! Minkäpäs tähden olisimme? Minä pidän miehistä, ja kun\ntapaan sellaisen, niin sanon hänelle: 'Minä olen Crillon! Tapelkaa\nkanssani!' Mutta minä näen, ettette ole vielä levännyt. Malttakaamme!\nEihän ole kiirettä. Berthon de Crillon on ylpeä saadessaan odottaa\nsiksi kun teille sopii. Siihen asti, arvoisat herrat\", jatkoi hän,\nkääntyen mahtavan näköisenä katselijain puoleen, jotka seurasivat tätä\nodottamatonta asiain käännettä rajattoman hämmästyneinä, \"tehkäämme\nmitä voimme. Yhtykää sanaani ja huutakaa kaikki: 'Eläköön kuningas, ja\neläköön Tuntematon!'\"\n\nIkäänkuin unesta herätettyinä -- niin suuri oli heidän ihmetyksensä --\nhuoneessaolijat seurasivat kehotusta ja tekivät sen sydämensä pohjasta.\nKun melu oli vaiennut, huusi joku vuorostaan: \"Eläköön Crillon!\" ja\nsiihen yhdyttiin niin innokkaasti että se sai kyyneleet nousemaan tuon\nmerkillisen miehen silmiin, jossa kerskurimaisuus oli niin omituisesti\nyhtyneenä lujimpaan ja säikkymättömimpään urhoollisuuteen. Hän\nkumarteli kumartelemistaan kääntyen kaikille tahoille pöytien välisellä\nkapealla alalla, kasvojensa loistaessa mielihyvästä ja innostuksesta.\nMinä katselin häntä silläaikaa neuvottomana. Minä käsitin että\nselustapenkin takaa kuulemani ääni oli ollut hänen; mutta minulla ei\nollut ollenkaan halua taistella hänen kanssaan, eikä myöskään niin\npaljon voimia jälellä sairauteni jälkeen, että olisin kyennyt\nlevollisin mielin käymään uuteen otteluun. Kun hän siis kääntyi jälleen\nminun puoleeni ja kysyi: \"No, herra, oletteko valmis?\" niin en voinut\nkeksiä parempaa vastausta kuin äskeiseni: \"Mutta, arvoisa herra, enhän\nminä ole riidassa kanssanne.\"\n\n\"Mitä tyhjiä\", vastasi hän ärtyisästi; \"jos siinä on kaikki, niin\nalkakaamme.\"\n\n\"Siinä ei olekaan kaikki\", sanoin minä, pistäen päättäväisesti miekkani\nhuotraan. \"Seikka ei ole ainoastaan se, ettei minulla ole riitaa herra\nde Crillonin kanssa, vaan minulla oli kunnia viimeksi häntä tavatessani\nvastaanottaa häneltä huomattava palvelus.\"\n\n\"Nytpä on siis aika tehdä vastapalvelus\", vastasi hän reippaasti,\nikäänkuin tämä olisi tehnyt asian selväksi.\n\nEn voinut pidättyä nauramasta. \"Kyllä niin, mutta minulla on vieläkin\nyksi este\", sanoin minä. \"Olen juuri-ikään toipunut sairaudesta ja olen\nheikko. Siitäkin huolimatta olisin haluton kieltäytymään ottelusta\njoittenkin kanssa, mutta parempikin mies kuin minä saattaa väistyä\nherra Crillonin tieltä saamatta siitä häpeää.\"\n\n\"No, jos otatte asian siltä kannalta, niin olkoon\", vastasi hän\npettyneen näköisenä. \"Ja tosiaan, onhan päivänvalokin jo miltei\nhävinnyt. Se on kuitenkin lohdutus. Mutta ette kai kieltäytyne juomasta\nkanssani viinimaljaa? Muistan kyllä äänenne, vaikka en voikaan sanoa\nkuka olette tai minkä palveluksen olen teille tehnyt. Mutta voitte\nkuitenkin luottaa minuun vastaisuudessakin. Minä pidän miehestä, joka\non urhoollinen samalla kuin vaatimatonkin, enkä tiedä parempaa ystävää\nkuin kelpo miekkamiehen.\"\n\nOlin juuri vastaamassa hänelle sopivin sanoin -- silläaikaa kun\nhuikenteleva väkijoukko, joka muutamia minuutteja aikaisemmin oli ollut\nvalmis silpomaan minut, katseli meitä matkan päästä kunnioittavan\nsuosiollisena -- kun sama naamioitu herrasmies, joka äsken oli ollut\nhänen seurassaan, astui lähemmäksi ja tervehti minua hyvin arvokkaasti.\n\n\"Onnittelen teitä, herra\", lausui hän ylhäisen miehen\nalentuvaisuudella. \"Te käyttelette miekkaa niinkuin ainoastaan harvat\nja miekkailette yhtä hyvin päällänne kuin käsillänne. Jos tarvitsette\nystävää tai tointa, niin teette minulle kunnian pitämällä mielessänne\nettä olette tunnettu Turennen kreiville.\"\n\nKumarsin syvään salatakseni tuon nimen mainitsemisen aiheuttaman\nhämmästykseni. Vaikka olisin kuinka koettanut, ja vaikka minulla olisi\nollut käytettävissäni taitavimman näytelmäsepon kekseliäisyys, en olisi\nvoinut kuvitella mitään ihmeellisemmän omituista kuin tämä kohtaus enkä\nmitään mielenkiintoisemman huvittavaa kuin se tosiasia, että minä\nnaamioituna puhelin samoin naamioidun Turennen kreivin kanssa, saaden\nsoimausten ja kostonuhkausten sijasta kuulla mitä kohteliaimman\nsuojeluksen tarjouksen. Tietämättä oikein oliko minun naurettava vai\nvavistava, tai kumpaa minun tuli mieluummin ajatella, tämän kohtauksen\nhuvittavuuttako vai sitä vaaraa, josta niin täperästi olimme\npelastuneet, sain tahdonponnistuksella vastatuksi hänelle, pyytäen\nhäntä suosiollisesti suomaan anteeksi, jos vieläkin säilytin\ntuntemattomuuteni. Vielä puhuessani syöksähti mieleeni uusi pelon aihe,\nnimittäin se, että Crillon saattaisi tuntea minut äänestäni ja\nvarrestani ja huutaisi julki nimeni, saaden silmänräpäyksessä\nräjähtämään sen ruutipanoksen, jonka päällä seisoimme.\n\nTämä lisäsi moninkertaiseksi malttamattoman haluni päästä poistumaan\npaikalta. Mutta kreivillä oli vielä jotakin sanottavaa, enkä voinut\npoistua osottamatta töykeää käytöstä.\n\n\"Olette varmaan matkalla pohjoiseen, kuten kaikki muutkin?\" virkkoi hän\ntähystäen minuun uteliaasti. \"Saanko kysyä, aiotteko Meudoniin, jossa\nNavarran kuningas on, vai St. Cloud'n hoviin?\"\n\nLevottomana liikehtien hänen terävän katseensa alla, mutisin aikovani\nMeudoniin.\n\n\"Siinä tapauksessa, jos haluatte matkustaa suuremmassa seurassa\",\nlisäsi hän kumartaen huolettoman kohteliaasti, \"olen teidän\nkäytettävissänne. Minäkin aion Meudoniin ja lähden täältä kolme tuntia\nennen puoltapäivää.\"\n\nOnneksi katsoi hän suostumukseni hänen armolliseen kutsuunsa\nluonnolliseksi asiaksi ja kääntyi pois ennenkuin olin kunnolleen\nehtinyt häntä kiittämään. Crillonista minun oli vaikeampi päästä eroon.\nHän näkyi kovasti mielistyneen minuun ja oli samalla, luulen, hieman\nutelias tietämään kuka minä olin. Mutta suoriuduin siitäkin viimein, ja\nkieltäytyen niistä auliista tarjouksista, joita joka taholta minulle\nesitettiin, pujahdin talliin, etsin sieltä Cidin parren, ja laskeutuen\nmaata oljille sen viereen aloin kerrata ajatuksissani jo tapahtuneita\nasioita ja suunnitella tulevaisuutta. Pimeyden peitossa uni pian\nvaltasi minut; viimeiset valveilla-oloni ajatukset kohdistuivat\nonnellisen pelastumiseni aiheuttamaan kiitollisuuteen sekä vakavaan\naikomukseen ehtiä Meudoniin ennen Turennen kreiviä, jotta voisin\nselvittää tilini hänen poissaollessaan. Tämä näytti minusta ainoalta\nmahdollisuudelta suoriutua niistä vaaroista, joille olin antautunut\nalttiiksi.\n\n\n\n\nXXXIII. Meudonissa.\n\n\nLähdettyämme Etampesista niin varhain, että majatalo, jossa\nhälisevää elämää oli jatkunut pitkälle yli puoliyön, oli portista\nulos ratsastaessamme vielä syvässä unessa, saavuimme Meudoniin\nseuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Kävisi pitkäksi kuvailla\nyksityiskohdittain, mitä ajatuksia valtiattareni ja minun mielessä\nliikkui tämän matkan kestäessä -- mikä kenties saattoi olla viimeinen\nyhteinen matkamme --, tai mitä vakuuttelimme toisillemme, tai kuinka\nusein kaduimme malttamattomuuttamme, joka oli saanut meidät panemaan\nkaikki alttiiksi. Rouva de Bruhl osotti ystävällistä hienotunteisuutta,\npysytellen erillään meistä ja ratsastaen suurimman osan matkaa\nFanchetten seurassa; tästä huomaavaisuudesta ei meille kuitenkaan ollut\npaljonkaan hyötyä, sillä, suoraan sanoen, tuo ero, jota pelkäsimme,\ntuntui jo luovan synkän varjon sydämiimme. Me emme virkkaneet monta\nsanaa, vaikka ne harvat, joita lausuttiin, sisälsivät paljon, vaan\nratsastimme käsi kädessä, täysin sydämin ja vain harvoin irrottaen\nkatseemme toisistamme, odottaen Meudonia ja sen vaaroja synkin\naavistuksin, joita lempemme ja minun uhanalainen asemani loivat\nmieliimme.\n\nJo kauan ennen kuin saavuimme kaupunkiin tai saatoimme nähdä siitä\nmuuta kuin linnan, jonka yläpuolella Ranskan liljat ja bourbonien suuri\nvalkoinen lippu yhdessä liehuivat, huomasimme olevamme siinä\npyörteessä, joka aina ympäröi toimivaa armeijaa. Ihmisryhmiä seisoi\njoka tienhaarassa, sillat olivat täynnä kuormavaunuja ja vetojuhtia;\njoka hetki laski joku ratsumies ohitsemme täyttä laukkaa, tai\nkekkaloitsi pitkin tietä hoilaten ja laulaen joukko roistomaisen\nnäköisiä ryysysankareita, jotka olivat sotureita ainoastaan nimeltä.\nSiellä täällä riippui, varotukseksi viimemainitun laisille, miehen\nruumis karkeatekoisessa hirsipuussa, jonka alitse metsästämästä\npalaavat pyssymiehet ja huviratsastukselta tulevat naiset nauraen ja\nilakoiden kulkivat kulkuaan.\n\nKaupunkiin suuntautuvan suuren ihmispaljouden mukana pääsimme kulkemaan\nhuomaamattomina. Vähän matkan päässä muurista pysähdyimme kysymään,\nmissä Navarran prinsessan asunto oli. Saatuani kuulla, että hän asui\neräässä talossa kaupungilla, hänen veljensä pitäessä asuntoa linnassa\nja Ranskan kuninkaan oleskellessa St. Cloud'ssa, pysäytin seurueeni\neräällä syrjätiellä satakunta askelta kauempana ja hypäten alas Cidin\nselästä lähestyin valtiattareni satulan eteen.\n\n\"Neiti de la Vire\", lausuin juhlallisesti ja niin kovaa että kaikki\nmieheni saattoivat kuulla, \"aika on tullut. En uskalla tulla enää\nkanssanne kauemmaksi. Pyydän senvuoksi todistamaan, että niinkuin vein\nteidät, olen tuonut teidät myöskin takaisin, kummankin tapahtuessa\nvapaaehtoisella suostumuksellanne. Pyydän että antaisitte minulle\ntällaisen erotodistuksen, sillä siitä voi olla minulle hyötyä.\"\n\nHän taivutti päätään ja laski kasineettömän kätensä minun kädelleni,\njoka lepäsi hänen satulannupillaan. \"Hyvä herra\", vastasi hän\nmurtuneella äänellä, \"en tahdo antaa teille tällaista erotodistusta,\nenkä minkäänlaista erotodistusta niin kauan kuin elän.\"\n\nNäin sanoen hän otti naamionsa pois kaikkien nähden, ja minä näin\nkyynelten virtaavan hänen kalpeita poskiaan pitkin. \"Jumala suojelkoon\nteitä, herra de Marsac\", jatkoi hän kumartaen niin syvään että hänen\nkasvonsa melkein koskivat minun kasvoihini, \"ja sallikoon teidän\nsaavuttaa sen mitä toivotte. Jollei niin tapahdu, ja jos joudutte\nmaksamaan liian kalliin hinnan siitä mitä olette tehnyt minun\nhyväkseni, niin tahdon elää impenä kaiken ikäni. Ja jollen sitä tee,\nniin nämä miehet häväiskööt minut!\"\n\nSydämeni kyllyydeltä en löytänyt sanoja, vaan tartuin hansikkaaseen,\njota hän tarjosi minulle, ja polvistuen suutelin hänen kättään. Sitten\nviittasin -- sillä puhua en voinut -- rouva de Bruhlia jatkamaan\nmatkaa, ja Simon Fleix'n ja Maignanin miesten saattamina he poistuivat\ntiehensä. Neidin kalpeat kasvot katsoivat jälkeensä minuun, kunnes\ntienkäänne kätki heidät enkä minä heitä enää nähnyt.\n\nKun kaikki olivat menneet, käännyin ympäri ja astuen raskaasti sinne\nmissä sardinialaiseni seisoi pää riipuksissa, kiipesin satulaan ja\nratsastin käymäjalkaa linnaa kohti. Matka oli lyhyt ja helppokulkuinen,\nsillä jo ensimäisessä käänteessä ilmestyi eteeni avonainen portti\nvilkkaine liikenteineen. Suuri joukko kansaa kulki sekä ulos että\nsisään, silläaikaa kun toisia lepäsi muurin varjossa ja kymmenkunta\ntallimiestä talutteli ratsuhevosia edestakaisin. Päivänpaiste virtasi\nkuumana tielle ja pihamaalle ja heijastellen vartiasoturien\nhaarniskoista häikäisi silmiä sädehtivällä kirkkaudellaan. Minä lähenin\nyksinäni, tuijottaen kaikkea tätä tylsällä välinpitämättömyydellä, joka\nsiksi kertaa verhosi sydämessäni vallitsevan jännityksen, kun muuan\nkadulla kävelevä mies riensi kiiruusti eteeni ja katsoi minua\nkasvoihin.\n\nMinä katsoin vuorostani häntä, ja nähdessäni että hän oli minulle outo,\naioin mennä ohi pysähtymättä. Mutta hän pyörähti rinnalleni ja mainitsi\nmatalalla äänellä nimeäni.\n\nSeisautin Cidin ja loin katseeni häneen. \"Kyllä olen de Marsac\",\nvirkoin koneellisesti. \"Mutta en tunne teitä.\"\n\n\"Siitä huolimatta olen tähystellyt jo kolme päivää teitä odottaen\",\nvastasi hän. \"Parooni de Rosny on saanut viestinne. Tämä on teille.\"\n\nHän ojensi minulle paperiliuskan. \"Keneltä?\" kysyin minä.\n\n\"Maignanilta\", vastasi hän lyhyesti. Sen sanottuaan ja katsahdettuaan\nvarovaisesti ympärilleen hän lähti luotani kulkien samaa tietä kuin oli\ntullutkin.\n\nRevin auki kirjelipun, ja kun tiesin ettei Maignan osannut kirjottaa,\nen kummastellut nähdessäni siitä puuttuvan allekirjotusta. Sisällön\nlyhyys ei jäänyt jälkeen tuojan niukkasanaisuudesta. Se kuului näin:\n\"Palatkaa taivaan tähden takaisin ja odottakaa. Vihamiehenne on täällä,\nja ne, jotka suovat teille hyvää, ovat voimattomia.\"\n\nNoin selväsanaisen ja sellaisissa olosuhteissa annetun varotuksen\nolisi odottanut saavan minut pysähtymään heti paikalla. Mutta minä\nluin viestin samalla tylsällä välinpitämättömyydellä, samalla\nitsepintaisella päättäväisyydellä, minkä portin seutuvilla hyörivän\nväenpaljouden näkeminen oli minussa synnyttänyt. En ollut tullut niin\npitkälle enkä jouduttautunut tuntia edelle Turennen kreivistä\nluopuakseni aikomuksestani viime hetkellä, enkä antanut sellaisia\nvakuutuksia toiselle osottautuakseni uskottomaksi itselleni. Etäinen\nmuskettien räiskekin, joka ilmotti että etujoukkokahakka oli käynnissä\nlinnan toisella puolella, tuntui minusta kehottavan eteenpäin,\nsillä nyt jos koskaan saatoin miekallani ansaita suojeluksen ja\nanteeksiannon. Ainoastaan parooni de Rosnyn takia, jolta saamani viesti\narvatenkin oli tullut, päätin menetellä varovaisesti, vetoamatta\nmillään tavoin julkisesti häneen tai mainitsematta hänen nimeään muille\nyksityisestikään.\n\nCid oli tällöin tuonut minut jo keskelle portin ympärillä tungeksivaa\nväkijoukkoa, joka, kummissaan siitä, että minun näköiseni tuntematon\nhenkilö saapui ilman seuruetta, silmäili minua puolittain kohteliaasti,\npuolittain julkeasti. Joukosta tunsin useamman kuin yhden, jonka olin\nnähnyt St. Jean d'Angelyn hovissa puoli vuotta aikaisemmin, mutta niin\nsuuri on komeiden pukimien ja varustusten harhauttava vaikutus, ettei\nkukaan heistä tuntenut minua. Viittasin lähinnäolevalle ja kysyin\nhäneltä, oliko Navarran kuningas linnassa.\n\n\"Hän on mennyt St. Cloudiin tapaamaan Ranskan kuningasta\", vastasi mies,\nhiukan kummastellen sitä, että kukaan saattoi olla tietämätön niin\ntärkeästä asiasta. \"Hänen odotetaan palaavan tunnin kuluttua.\"\n\nKiitin häntä, ja laskien että minulla vielä oli runsaastikin aikaa\nennen Turennen kreivin saapumista, laskeusin alas satulasta ja ottaen\nohjat käsivarrelleni aloin käyskennellä edestakaisin muurin varjossa.\nSilläaikaa odottelevien ihmisten luku kasvoi sitä mukaa kuin minuutit\nkuluivat. Korkeampiarvoiset henkilöt ratsastivat sisään portista ja\njättäen hevosensa palvelijainsa huostaan menivät linnaan. Upseereita\nloistavin haarniskoin tai tomun peittämin saappain ja huotrin ratsastaa\ntömisti portin kautta. Kirjeitä tuova lähetti saapui täyttä laukkaa, ja\nhänet piiritti heti tungeksiva uteliaitten joukko, joka ei jättänyt\nhäntä ennenkuin seuraavien tulijoiden ilmestyessä; ne olivat joukko\nporvareita, joitten alaspainuneet päät ja huolestuneet katseet\nnäyttivät osottavan, etteivät he suinkaan olleet millään hauskalla tai\nhelpolla asialla.\n\nKatsellessani kuinka useat näistä menivät sisään ja katosivat\nnäkyvistä, ainoastaan halvempien jäädessä paisuttamaan portilla\ntungeksivaa joukkoa, aloin tuntea sellaista epämukavuutta ja\nlevottomuutta, joka on ominaista henkilölle, joka huomaa olevansa\nnurinkurisessa asemassa. Oivalsin selvästi vahingoittavani asiaani\nilmestymällä kuninkaan eteen yhteisen lauman keskellä, mutta minulla ei\nollut kuitenkaan valittavana muuta menettelytapaa kuin tämä, sillä\nsisälle linnaan en uskaltanut astua, peläten että minun silloin pitäisi\nilmottaa nimeni, missä tapauksessa en ehkä pääsisi lainkaan Navarran\nkuninkaan puheille.\n\nNäinkin ollen oli suunnitelmani vähällä mennä myttyyn, sillä pian\nratsasti portille mies, joka oli minulle tuttu ja joka vuorostaan tunsi\nminut. Mies heitti ohjaksensa tallimiehelle ja laskeusi ratsailta\ntavattoman vakavan näköisenä. Se oli herra Forget, kuninkaan sihteeri,\nsama henkilö jolle aikaisemmin eräässä tilaisuudessa olin jättänyt\nerään anomuksen. Hän loi silmänsä minuun syvästi hämmästyneenä ja\ntervehtien jäykästi matkan päästä näytti olevan kahden vaiheilla,\nmennäkö ohi vai puhutellako minua. Hän teki nopeasti päätöksensä ja\nlähestyi minua, tervehtien erittäin kuivan ja ankaran näköisenä.\n\n\"Luulen, että te olette herra de Marsac?\" lausui hän matalalla äänellä,\nmuttei epäkohteliaasti.\n\nVastasin myöntävästi.\n\n\"Ja tämä on varmaan teidän hevosenne?\" jatkoi hän kohottaen\nratsastusraippaansa ja viitaten Cidiin, jonka olin sitonut muurissa\nolevaan koukkuun.\n\nVastasin jälleen myöntävästi.\n\n\"Kuulkaa sitten neuvon sana\", lausui hän, tiukentaen kasvojensa ilmeen\nja puhuen kuivahkoon sävyyn. \"Nouskaa sen selkään silmänräpäystäkään\nvitkastelematta ja laittakaa itsenne Meudonista niin monen penikulman\npäähän kuin hevonen ja mies voivat.\"\n\n\"Olen kiitollinen teille\", virkoin minä, vaikka hänen sanansa\nhätkähdyttivät minua. \"Ja entä jos en noudata neuvoanne?\"\n\nHän kohautti olkapäitään. \"Siinä tapauksessa luottakaa itseenne!\"\ntokaisi hän. \"Mutta silloin luotatte turhaan!\"\n\nHän käännähti puhuessaan ympäri ja oli hetken perästä poissa. Minä näin\nhänen astuvan linnaan, ja mieleeni nousevassa epävarmuudessa siitä,\netteikö hän ollutkin -- puhdistettuaan omantuntonsa antamalla minulle\nvarotuksen -- mennyt antamaan määräystä minun viipymättömästä\nvangitsemisestani, tunsin oloni yhtä epämieluisaksi ja arvattavasti\nnäytinkin yhtä levottomalta kuin lähelläni vapisevina seisovat\nporvarit. Ajatellen että hän epäilemättä tunsi isäntänsä mielen,\nmuistin tuskallisen selvästi kuinka Navarran kuningas oli moneen\nkertaan varottanut, ettei minun ollut odotettava häneltä palkkaa taikka\nturvaa. Käsitin olevani täällä vastoin hänen nimenomaista käskyään,\nvetoamassa juuri niihin palveluksiin, joita tunnustamasta hän oli\nilmottanut kieltäytyvänsä. Muistin Rosnynkin aina olleen samalla\nkannalla. Kaiken kaikkiaan aloin nähdä, että neiti ja minä olimme\nyhdessä päättäneet ottaa askeleen, jota en milloinkaan olisi rohjennut\ntehdä omasta alotteestani.\n\nOlin tuskin päässyt tähän johtopäätökseen, kun kavioitten töminä ja\nporttia ympäröivän väkijoukon äkillinen kokoonkiiruhtaminen ilmaisivat\nNavarran kuninkaan olevan tulossa. Kouristuvin sydämin siirryin\nlähemmäksi, tuntien että ratkaisun hetki oli käsissä; ja tuokion\nkuluttua hän tulikin näkyviin, ratsastaen vanhanpuoleisen, puvultaan ja\nasultaan vaatimattoman miehen rinnalla, jonka kanssa hän oli vakavassa\nkeskustelussa. Heti hänen jälessään seurasi jono ylhäisiä henkilöitä ja\naatelismiehiä, joitten soturimainen ulkonäkö ja varustukset korvasivat\nsen koristekiillon ja loisteliaisuuden puutetta, johon olin Blois'ssa\nollessani tottunut. Henrik itse oli puettu valkoiseen samettipukuun,\njoka paikoin oli kulunut ja likaantunut haarniskan kantamisesta; mutta\nhänen eloisa katseensa ja kiihkeä, miltei raju kasvonjenilmeensä\nvetivät ehdottomasti puoleensa ja kiinnittivät vähänkin tarkkaavan\nkatsojan huomion. Lähetessään hän lakkaamatta katsahteli kahta puolta\nniin ylevän ja hyväntahtoisen näköisenä, ettei kukaan häntä\nkatsellessaan voinut olla huomaamatta, että tässä oli ihmisten johtaja\nja hallitsija, lauhkea voitossa ja voittamaton häviössä.\n\nHänen lähestyessään kohotti kansanjoukko huudon: \"Eläköön Navarra!\" ja\nhän kumarsi välkähtävin silmin. Mutta kun jotkut portin luona huusivat:\n\"Eläkööt kuninkaat!\" kohotti hän kätensä vaatien hiljaisuutta ja lausui\nkovalla, selvällä äänellä: \"Ei niin, ystävät. Ranskassa on ainoastaan\nyksi kuningas. Sanokaamme sensijaan: 'Eläköön kuningas!'\"\n\nPienen porvariryhmän puhemies -- kuulin, että he olivat Arcueil'istä ja\nolivat tulleet valittamaan heidän luokseen majotetun sotaväen\nylenmääräistä paljoutta -- käytti pysähdystä hyväkseen ja lähestyi\nkuningasta. Henrik otti vanhuksen vastaan suopein katsein ja kumartui\nsatulastaan kuuntelemaan mitä hänellä oli sanottavana. Heidän\npuhuessaan minä työntäydyin esille, ja asiani aiheuttama mielenliikutus\nkasvoi vielä, kun tunsin Navarran kuninkaan rinnalla ratsastavan miehen\nherra de la Noüe'ksi. Ei kukaan nimensä arvoinen hugenotti voinut\nkatsella tuota iäkästä urhoa, joka oli tehnyt asiamme puolesta enemmän\nkuin kukaan muu, tuntematta itseensä siirtyvän osan hänen vakavaa\nintomieltään; ja samalla kuin tämä näky sai minut häpeämään, että\nhetkistä aikaisemmin olin ollut taipuvainen pitämään tärkeämpänä omaa\nturvallisuuttani kuin sitä apua, minkä olin velkaa synnyinmaalleni,\nantoi se minulle rohkeutta astua kuninkaan ohjasten viereen, niin että\nsaatoin kuulla hänen viimeiset sanansa Arcueilin miehille.\n\n\"Kärsivällisyyttä, ystäväni\", lausui hän lempeästi. \"Taakka on raskas,\nmutta matkakaan ei ole pitkä. Seine on hallussamme, rengas on\numpinainen. Viikon kuluessa on Pariisin antautuminen. Serkkuni kuningas\nastuu sisään, ja silloin pääsette meistä. Ranskan tähden yksi viikko,\nystäväni.\"\n\nMiehet siirtyivät pois syvään kumarrellen, hänen hyvänsuopeutensa\ntenhoamina, ja kun Henrik nosti silmänsä, näki hän minut edessään. Heti\nkohta hänen kasvonsa pitenivät. Hänen kulmansa vetäytyivät äkkiä\nryppyihin hämmästyksestä ja mieliharmista salamoivien silmien ylle,\nmuuttaen silmänräpäyksessä koko hänen hahmonsa, joka kävi tummaksi ja\nsynkäksi kuin yö. Hänen ensi ajatuksensa oli mennä ohitseni. Mutta\nnähdessään etten minä väistynyt, hän empi, niin harmistuneena ja\ntuskastuneena minun äkillisestä ilmestymisestäni, ettei tiennyt mitä\ntehdä tai miten menetellä kanssani. Minä käytin hyväkseni tilaisuutta\nja notkistaen polveni niin alamaisella kunnioituksella kuin konsanaan\nolin osottanut Ranskan kuninkaalle, pyysin saada sulkeutua hänen\nhuomioonsa ja anoa hänen suojelustaan ja suosiotaan.\n\n\"Ei nyt ole aika häiritä minua\", vastasi hän, luoden minuun vihastuneen\nsyrjäsilmäyksen. \"Minä en tunne teitä. Te olette tuntematon minulle.\nTeidän on mentävä herra de Rosnyn luo.\"\n\n\"Se olisi hyödytöntä, sire\", vastasin minä epätoivoisen itsepintaisena.\n\n\"Siinä tapauksessa en voi tehdä mitään hyväksenne\", tiuskaisi hän\näreästi. \"Siirtykää sivulle.\"\n\nMutta minä olin epätoivoinen. Tiesin että olin pannut kaikki tämän\nkohtauksen varaan ja että minun täytyi päästä varmalle pohjalle ennen\nTurennen kreivin tuloa -- muuten jäisin turvattomana alttiiksi hänen\nkostolleen. Välittämättä siitä, keitä oli kuulemassa, minä huudahdin,\nettä olin de Marsac ja että olin tullut asettuakseni vastaamaan\nkaikesta siitä mistä vihamieheni saattoivat minua syyttää.\n\n\"_Ventre Saint Gris_!\" huudahti Henrik, hätkähtäen satulassaan hyvin\nteeskennellystä hämmästyksestä. \"Oletteko te se mies?\"\n\n\"Olen, sire\", vastasin minä.\n\n\"Sitten te varmasti olette hullu!\" jatkoi hän katsahtaen takanaan\noleviin. \"Täysi hullu, kun näytätte naamaanne täällä! _Ventre Saint\nGris_! Onko meidän otettava suojaamme kaikki häväisijät ja ryövääjät\nkoko maasta?\"\n\n\"Minä en ole niistä kumpaakaan!\" vastasin minä siirtäen harmistuneen\nkatseeni hänestä hänen takanaan ällistelevään seurueeseen.\n\n\"Siitä saatte sopia Turennen kreivin kanssa!\" tiuskaisi hän, katsellen\nminua tuimasti synkin ja rajuin kasvoin. \"Nyt tunnen teidät hyvin.\nTeitä on syytetty siitä, että te olette ryöstänyt erään naisen hänen\nlinnastaan Chizéstä joku aika takaperin.\"\n\n\"Tuo nainen, sire, on nyt Navarran prinsessan huostassa.\"\n\n\"Onko hän?\" huudahti hän kerrassaan tyrmistyneenä.\n\n\"Ja jos hänellä on jotain valittamista minusta\", jatkoin ylpeästi,\n\"niin tahdon alistua siihen rangaistukseen minkä te määräätte tai\nTurennen kreivi vaatii. Mutta jollei hänellä ole mitään syytöstä minua\nvastaan, ja jos hän vannoo että hän on seurannut minua omasta\ntahdostaan ja suostumuksestaan, ja ettei hän ole kärsinyt mitään\nloukkausta tai vääryyttä minun käsissäni, siinä tapauksessa, sire,\nvaadin, että tämä jää minun ja Turennen kreivin väliseksi yksityiseksi\nasiaksi.\"\n\n\"Niinkin ollen on teillä mielestäni aivan tarpeeksi tekemistä\", vastasi\nhän synkkänä. Samalla hän kädenliikkeellä pysäytti jotkut, jotka\nsuuttuneina yrittivät syöksähtää minua kohti, ja loi silmänsä minuun\nmuuttunein ilmein. \"Tarkotatteko väittää, että nainen meni mukaanne\nomasta tahdostaan?\" kysyi hän.\n\n\"Sekä meni että palasi, sire\", vastasin minä.\n\n\"Merkillistä!\" huudahti hän. \"Oletteko mennyt naimisiin hänen\nkanssaan?\"\n\n\"En, sire\", vastasin minä, \"mutta minä pyydän että minun sallittaisiin\nse tehdä.\"\n\n\"Taivas hallitkoon! Hänhän on Turennen kreivin holhokki\", virkkoi hän,\nmiltei typertyneenä uhkarohkeudestani.\n\n\"Hänen suostumuksensa uskallan toivoa saavani, sire\", lausuin\nlevollisesti.\n\n\"_Saint Gris_! Mies on hullu!\" huusi hän kääntäen hevosensa ympäri ja\nkatsoen seurueeseensa rajattoman ihmetyksen elein. \"Tämä on merkillisin\njuttu mitä koskaan olen kuullut.\"\n\n\"Mutta antaa kunniakkaamman käsityksen kysymyksessä olevasta herrasta\nkuin naisesta!\" lausui muuan myhäillen ja hymähtäen.\n\n\"Se on valhe!\" huusin minä ponnahtaen eteenpäin rohkeudella, joka\nhämmästytti minua itseänikin. \"Hän on yhtä puhdas kuin teidän\nylhäisyytenne sisar! Sen vannon. Tuo mies puhuu vaihetta, ja siitä\nväitteestä en peräydy.\"\n\n\"Herra!\" huusi Navarran kuningas kääntyen puoleeni ankarana. \"Te\nunhotatte itsenne minun läsnäollessani! Vaiti, ja varokaa toiste\nmillaista kieltä käytätte ylempiänne kohtaan. Minä sanon teille, että\nteillä on jo kyllin rettelöitä ilmankin.\"\n\n\"Kuitenkin tuo mies valehtelee!\" vastasin minä itsepintaisena, muistaen\nCrillonia ja hänen käyttäytymistapaansa. \"Ja jos hän haluaa tehdä\nminulle kunnian astumalla kanssani sivulle, niin teen hänet siitä\nvakuutetuksi!\"\n\n\"_Ventre Saint Gris_!\" vastasi Henrik otsa rypyssä ja venyttäen tuon\nlempi-voimasanansa jokaista tavua. \"Ettekö voi olla vaiti ja antaa\nminun ajatella? Vai täytyykö minun määrätä teidät heti vangittavaksi?\"\n\n\"Vähintäänkin se\", puuttui makea ääni puheeseen, samalla kun eräs mies\ntyöntäytyi esiin joukosta ja asettuen etuisalle paikalle kuninkaan\nviereen sinkautti minuun äärimmäisen pahansuovan katseen. \"Herrani\nTurennen kreivi odottaa ainakin sen verran teidän ylhäisyydeltänne\",\njatkoi hän lämpimästi. \"Pyydän teitä antamaan määräyksen heti paikalla\nja pidättämään tämän henkilön vastaamaan rikoksistaan. Kreivi de\nTurenne palaa tänään. Hänen pitäisi jo olla täällä. Sanon vieläkin,\nsire, että hän odottaa ainakin sen verran.\"\n\nKuningas tuijotti minuun synkin silmin viiksiään pureskellen. Joku\njoukosta oli viittauksilla käskenyt yhteisen kansan siirtyä kuulomatkan\nulkopuolelle; samaan aikaan oli seurue uteliaisuudesta lähestynyt ja\nmuodostanut puolipiirin, jonka keskellä minä seisoin kuningasta\nvastapäätä ja hänen sivullaan toisella puolen Noüe ja toisella äskeinen\npuhuja. Neuvottomuus ja suuttumus kiistelivät ylivallasta hänen\nkasvoillaan, kun hän katseli alaspäin minuun hampaittensa kuultaessa\nparran takaa. Vaikka hän vieläkin oli syvästi harmistunut minun\nesiintymisestäni, jonka hän ensin oli luullut olevan alkusoittona\npaljastuksiin, jotka johtaisivat Turennen eroamiseen hetkellä jolloin\nyhteistoiminnasta riippui kaikki kaikessa, oli hän nyt lakannut\npelkäämästä omasta puolestaan ja näki ehkä minun omaksumassani\nmenettelytavassa jotain, mikä miellytti hänen luonnettaan ja herätti\nhänessä myötätuntoa.\n\n\"Jos tyttö todellakin on tullut takaisin, herra d'Aremburg\", virkkoi\nhän viimein, \"niin en näe mitään syytä, minkä vuoksi minun tarvitsisi\npuuttua asiaan. Tällä hetkellä ainakaan.\"\n\n\"Luulen, sire, että kreivi de Turenne näkisi siinä syytä\", vastasi mies\nkuivasti.\n\nKuningas punastui. \"Herra de Turenne...\" alotti hän.\n\n\"On tehnyt monta uhrausta teidän pyynnöstänne, sire\", lausui toinen\nmerkitsevästi. \"Ja haudannut vääryyksiä, tai luuloteltuja vääryyksiä,\njotka ovat yhteydessä juuri tämän asian kanssa. Tämä mies on\nharjottanut häntä kohtaan mitä törkeintä oikeudenloukkausta, ja herra\nkreivin nimessä minä pyydän, niin, minä vaadin, että hänet on heti\nvangittava ja pidätettävä vastaamaan siitä.\"\n\n\"Olen valmis vastaamaan siitä nyt heti!\" sanoin minä pontevasti,\ntähystellen kasvoista kasvoihin myötätuntoa etsien, mutta löytämättä\nsitä mistään, lukuunottamatta herra de la Noüeta, joka näytti\nkatselevan minua vakavan hyväksyvästi, \"Joko Turennen kreiville tai\nsille henkilölle, jonka hän määrää edustajakseen.\"\n\n\"Riittää!\" huusi Henrik, kohottaen kätensä ja puhuen tuolla käskevällä\nylemmyydellä, jonka hän niin hyvin osasi panna esiintymiseensä. \"Mitä\nteihin tulee, herra d'Aremburg, niin kiitän teitä. Turenne on\nonnellinen omistaessaan sellaisen ystävän. Mutta tämä herra tuli\nluokseni omasta vapaasta tahdostaan, enkä katso soveltuvan kunniani\nvaatimuksiin pidättää häntä ilman varotusta. Annan hänelle tunnin aikaa\npoistua läheisyydestäni. Jos hänet tavataan tämän ajan kuluttua\",\njatkoi hän juhlallisesti, \"niin vastatkoon itse kohtalostaan. Herrat,\nolemme jo viipyneet liian kauan. Käykäämme eteenpäin.\"\n\nKatsoin häneen hänen tätä lausuessaan, koettaen löytää sanoja millä\nvielä viimeisen kerran vetoaisin häneen. Mutta en niitä löytänyt; ja\nkun hän pyysi minua astumaan syrjään, tottelin koneellisesti, jääden\nseisomaan paljastetuin päin auringonpaisteeseen joukkueen ratsastaessa\nohitse. Jotkut katsoivat taaksensa uteliaasti kuten mieheen, josta\nolivat kuulleet jotain kerrottavan, toiset taasen iva huulillaan ja\nmuutamat synkin, uhkaavin silmäyksin. Kun kaikki olivat menneet ja\nheitä seuraavat palvelijatkin kadonneet näkyvistä ja minä jäin ammolla\nsuin heidän jälkeensä katsellen rahvaan uteliaitten silmäysten\nesineeksi, käännyin ympäri ja mennen hevoseni luo irrotin sen, katkeran\npettymyksen tunne sydämessäni.\n\nSuunnitelma, jonka neiti oli esittänyt ja minä hyväksynyt St.\nGaultierin luona olevassa metsässä -- kun meistä tuntui että meidän\npitkän poissaolomme ja huhuna tietoomme tulleitten suurten tapahtumien\noli täytynyt muuttaa maailma ja aukaista meille paluutie -- tuo\nsuunnitelma oli rauennut täydellisesti tyhjiin. Kaikki oli niinkuin\nennenkin; mahtavat olivat yhä mahtavia ja ystävyys pelon kahlehtimana.\nOli selvää, että olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme noudattaneet\nnöyrempää menettelytapaa ja totellen saamiamme varotuksia odottaneet\nNavarran kuninkaan sopivaksi katsomaa hetkeä tahi Rosnyn viipyvää\nhuomiota. Silloin en olisi ollut, niinkuin nyt, välittömässä vaarassa,\neikä minun olisi myöskään tarvinnut tuntea eron tuskallisuutta, eron,\njoka silminnähtävästi uhkasi tulla pysyväksi. Neiti oli turvassa, ja\nsiinä oli kyllä jo paljon, mutta minun täytyi pitkän palvelusajan ja\nlyhyen onnen jälkeen käydä yksikseni, ainoastaan muistot\nviihdykkeenäni.\n\nTästä arvottomasta hervottomuudesta -- joka oli yhtä itsekäs kuin\nhyödytönkin -- herätti minut Simon Fleix'n ääni, saaden ajatukseni\nliikkeelle ja muistuttaen minulle, että kallis aika kului hukkaan\nseisoessani toimettomana. Päästäkseni luokseni hän oli tunkeutunut\nuteliaan rahvaan keskitse ja hänen kasvonsa punottivat. Hän nykäisi\nminua hihasta, luoden ympärillä oleviin palvelijoihin vihan ja pelon\nsekaisia silmäyksiä.\n\n\"Mokomatkin, pitävätkö he teitä nuorallatanssijana?\" mutisi hän\nkorvaani. \"Nouskaa hevosen selkään ja tulkaa. Ei ole varaa hukata\nsilmänräpäystäkään.\"\n\n\"Jätitkö hänet rouva Catherinen luokse?\" kysyin minä.\n\n\"Tietysti\", vastasi hän kärsimättömänä. \"Älkää huolehtiko hänestä.\nPelastakaa itsenne, herra de Marsac. Siitä on nyt tällä hetkellä\nkysymys.\"\n\nKoneenomaisesti nousin ratsaille ja tunsin rohkeuteni palaavan kun\nhevonen lähti liikkeelle allani. Lasketin joukon läpi ja pitemmälti\najattelematta ohjasin samalle tielle, jota olimme tulleetkin. Mutta\nnoin sata kyynärää ratsastettuamme pysäytin hevoseni. \"Tunnin etumatka\non lyhyt\", virkoin minä. \"Minne menemme?\"\n\n\"St. Cloudiin\", vastasi hän varmasti. \"Ranskan kuninkaan suojelus voinee\nauttaa päiväksi tai pariksi. Mitä sitten tulee, niin on vielä jälellä\nLiiga, jollei Pariisi ole antautunut.\"\n\nYmmärtäen ettei muuta neuvoa ollut, suostuin, ja niin läksimme\njatkamaan matkaa. Matkan Meudonista St. Cloudiin olisimme voineet\nratsastaa vajaassa tunnissa, mutta suora tie kulkee Teininiityn,\nMeudonin pohjoispuolella olevan laajan tasangon poikki. Tämä oli\nalttiina vihollisen tulelle ja siinä sattui lisäksi yhtämittaa pitkin\npäivää kahakoita molempiin leireihin kuuluvien ratsujoukkojen välillä,\njoten oli mahdoton kulkea sen poikki ilman riittävää apujoukkoa. Meidän\noli pakko tehdä kierros, minkä vuoksi kesti kauemmin ennenkuin ehdimme\nmääräpaikkaamme, mutta pääsimme kuitenkin perille ilman vastuksia\ntuohon pieneen kaupunkiin, jonka jo kaukaa huomasimme olevan tulvillaan\nhyörinää ja hälinää, mikä asianmukaisesti kuuluu hovin ja leirin\nympäristöön.\n\nSe oli todellakin täpösen täynnä, sillä Pariisin antautumista\nodotettiin joka hetki ja St. Cloud oli muodostunut yleiseksi\nkohtauspaikaksi, jonne kokoontuivat niin hyvin ne harvat, joilla jo\nkauan oli ollut varma toimintasuunta, kuin ne monet, jotka odottavat\nmille puolen onni kääntyy, Kadut olivat kaikkialla tungokseen saakka\ntäynnä, loistellen kirkkaita värejä, terästä ja samettia, muotipukuja\nja soturintöyhtöjä. Lippuja liehui pitkissä riveissä, peittäen\nnäkyvistä räystäät ja ehkäisten auringonsäteitä, ja kaiken yllä\nkumisivat viiden kuuden kirkon kellot hilpeänä vastauksena etäältä\nkuuluvaan tykkien jymähtelyyn. Jokaisesta lipusta ja kunniakaaresta ja\nviiristä luin tunnuslauseen: \"Eläköön kuningas!\" Me tiedämme nyt, ja\nJumala tiesi silloin, millainen tuomion iva noissa sanoissa piili!\n\n\n\n\nXXXIV. \"E1 niin pahaa, josta el jotakin hyvää.\"\n\n\nHitaasti ja yhtämittaa tyrkkien olimme päässeet etenemään pääkadulle\nasti, tungoksen yhä suuretessa mitä pitemmälle tulimme, kun\nkääntyessäni erään kulman ympäri kuulin nimeäni huudettavan ja ylös\nkatsahdettuani näin muutamassa ikkunassa ne kasvot, joita juuri olin\netsimässä. Puolen minuutin kuluttua oli herra d'Agen vieressäni, ja\nsilloin, kuten olin odottanutkin, ei minun auttanut muu kuin laskeutua\nsatulasta siinä tuokiossa ja ottaa asuntoni hänen luonaan. Hän ei\nollenkaan salannut iloaan ja hämmästystään minun tulostani, vaan\nviivähdettyään ainoastaan sanoakseen Simonille missä talli oli, kiskoi\nminut ihmistungoksen läpi ja veti ylös asuntonsa portaita innolla ja\nsydämellisyydellä, joka sai kyynelet silmiini ja antoi ylhäällä\ntapaamalleni seurueelle enemmän kuin riittävän käsityksen arvostani ja\nmerkityksestäni.\n\nNähdessäni hänet jälleen loistavimmalla tuulellaan ja vapaasti\nkäyttelemässä kaikkia noita pieniä taitotemppuja ja sievistelyjä,\njoilla hän salasi luonteensa todellisen arvon, pidin suurena kunniana\nsitä, että hän jätti ne tällä kertaa syrjään, johdattaen minut\nkunniapaikalle ja tutustuttaen minut seuralaisilleen poikamaisella\nsuorasukaisuudella ja ainoastaan minun mukavuuttani silmälläpitäen,\nmikä oli tavattomasti minulle mieleen. Hän käski isäntänsä hetkeäkään\nviipymättä tuoda viiniä ja ruokaa ynnä kaikkea mikä voi olla\nvirkistykseksi matkustavalle, ja hyppäsi itse ylös ja istui jälleen\nalas kymmeniä kertoja minuutissa, käskien palvelijoitaan milloin\nmillekin asialle tai toruen heitä, kun jättivät tuomatta minulle\nkaikenmoista, mitä en lainkaan tarvinnut. Kiiruhdin esittämään\nseurueelle anteeksipyyntöni siitä että olin tullut keskeyttämään heidän\nkeskusteluaan, ja he olivat kyllin ystävällisiä vakuuttaakseen, ettei\nse suinkaan heitä häirinnyt. Samalla he kuitenkin, nähdessään herra\nd'Agenin kiihkeistä kasvoista ja loistavista silmistä hänen haluavan\nolla kahden kanssani, ottivat jäähyväiset ja jättivät meidät pian\nkahdenkesken.\n\n\"No niin\", sanoi hän tultuaan takaisin ovelta heitä saattamasta, \"mitä\nteillä nyt on minulle kerrottavana, ystäväni? Eikö hän ole mukananne?\"\n\n\"Hän on neiti de la Viren kanssa Meudonissa\", vastasin minä hymyillen.\n\"Ja mitä muuhun tulee, niin hän voi hyvin ja on reippaammalla\nmielellä.\"\n\n\"Eikö hän lähettänyt minulle jotain sanaa?\" kysyi hän.\n\nPudistin päätäni. \"Hän ei tiennyt, että tulisin tapaamaan teitä\",\nvastasin.\n\n\"Mutta kai hän ... lienee puhunut minusta hiljan?\" jatkoi hän hiukan\npettyneen näköisenä.\n\n\"En luule hänen maininneen nimeänne pariin viikkoon\", vastasin nauraen.\n\"Siitä saitte! Mutta, hyvä ystävä\", jatkoin puheensävyäni muuttaen ja\nlaskien käteni hänen olallensa tavalla, joka rauhotti häntä ainakin\nyhtä paljon kuin sanani, \"oletteko niin äkkinäinen rakastaja, ettette\ntiedä naisen puhuvan vähimmän siitä mitä hän ajattelee enimmän? Pää\npystyyn vain! Jollen kokonaan erehdy, ei teillä ole paljonkaan pelon\naihetta tulevaisuuteen nähden. Olkaa vain kärsivällinen.\"\n\n\"Niinkö arvelette?\" virkkoi hän kiitollisena.\n\nVakuutin ettei minulla ollut siitä epäilystäkään; silloin hän vaipui\nhaaveksimaan ja minä häntä katselemaan. Voi ihmisluonteen\npikkumaisuutta! Hän oli ottanut minut vastaan avosylin, kuitenkin,\nkun näin millainen onnellisuus kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan,\nannoin mielessäni sijaa halpamaisimmalle tunteelle mitä ihmisen\nrinnassa voi asua. Minä katselin häntä kadehtivin silmin, katkerana\nvertaillen omaa osaani siihen, minkä kohtalo oli varannut hänelle.\nHänellä oli rikkautta, ulkonaista kauneutta, menestystä, korkeita\nsukulaisuussuhteita ja suuria toiveita; minä taas olin välittömän\nvaaran kynsissä, tulevaisuuteni oli pimeä ja kaikki eteeni aukenevat\ntiet niin uhanalaisia, etten tiennyt minkä valitsisin. Hän oli nuori,\nminä ikäni kukoistuksen sivuuttanut; hän oli suosiossa, minä turvaton\npakolainen.\n\nNämä mietteet hän katkaisi tavalla, joka sai minut punastumaan\nnyrpeyttäni. Heräten äkkiä suloisista unelmistaan hän alkoi tiedustella\nminusta itsestäni ja oloistani, kysyen innokkaasti, kuinka olin\njoutunut St. Cloudiin, ja kuunnellen kertomustani seikkailuistani\njalolla myötätunnolla, joka teki hänet minulle vielä entistäänkin\nrakkaammaksi. Kun olin päässyt loppuun -- silloin oli jo Simonkin\nliittynyt seuraamme, seisoen oven suussa -- lausui hän, että minun\ntäytyi päästä kuninkaan puheille.\n\n\"Mitään muuta neuvoa ei ole\", sanoi hän.\n\n\"Häntä tavatakseni olen tullutkin\", vastasin minä.\n\n\"Totta totisesti!\" jatkoi hän, nousten istuimeltaan ja katsellen minua\nhuolestunein kasvoin. \"Kukaan muu ei voi teitä auttaa.\"\n\nMinä nyökkäsin.\n\n\"Turennellä on täällä neljätuhatta miestä. Ette kai voi mitään niin\npaljoa vastaan?\"\n\n\"En mitään\", sanoin minä. \"Kysymys on siitä tahtooko kuningas ottaa\nminua suojellakseen?\"\n\n\"Jollei hän tahdo, niin sitten ei kukaan\", vastasi herra d'Agen\nlämpimästi, \"Tänä iltana ette ehkä voi häntä tavata; hänellä on\nneuvoston kokous. Huomisaamuna ehkä voitte. Teidän on oltava yötä\ntäällä; minä panen mieheni vartioimaan, niin luulen teidän olevan\nturvassa. Lähden heti tiedustamaan voiko setäni auttaa teitä. Ettekö\ntiedä ketään muuta, joka voisi puhua puolestanne?\"\n\nMinä mietin, ja olin jo vastaamaisillani kieltävästi, kun Simon, joka\noli kuunnellut säikähtynein kasvoin, mainitsi Crillonin.\n\n\"Todellakin, jos hän vain suostuu\", huudahti d'Agen katsahtaen\nhyväksyvästi poikaan. \"Hänellä on vaikutusvaltaa kuninkaaseen.\"\n\n\"Luulen, että hän suostuu\", arvelin minä. \"Minulla oli omituinen\nkohtaus hänen kanssaan eilen illalla.\" Ja sitten kerroin d'Agenille\nmajatalossa tapahtuneesta kaksintaistelusta.\n\n\"Hyvä!\" lausui hän säihkyvin silmin. \"Olisin mielelläni ollut sitä\nnäkemässä. Joka tapauksessa koetan esittää asiaa hänelle. Crillon ei\npelkää ketään, ei edes kuningasta.\"\n\nNiin oli asia päätetty. Se ilta ja yö oli minun pysyteltävä ystäväni\nasunnossa, näyttämättä edes nenääni ikkunassa.\n\nKun hän oli mennyt ja minä olin yksinäni huoneessa, niin myönnän,\nettä minä tunsin mieleni sangen masentuneeksi. Herra d'Agenin\nmatkavarustukset olivat asetellut ympäri huonetta, mutta eivät kyenneet\nantamaan muuta kuin epäjärjestyksen leiman sen avaralle alastomuudelle.\nAlkoi himmetä, päivänpaiste oli hävinnyt. Ulkona tuntui kellojen\nsoitto, etäinen tykkien jyminä ja tungoksen täyttämiltä kaduilta\nkuuluva hälinä ja kohina tuntuivat kertovan iloisesta elämästä ja\nvapaudesta, toivoista ja pyrkimyksistä, joista kaikista minä olin\nsuljettu pois.\n\nMuun askartelun puutteessa katselin kadulle, ja pysytellen varovaisen\netäällä ikkunasta näin ratsastajaparvia iloisina kulkevan tungoksen\nläpi mikä minnekin, kiiltävin haarniskoin ja äänekkäästi puhellen.\nMunkkeja ja aatelisnaisia, joku kardinaali ja lähettiläs kulkivat\nsilmieni editse -- ja lisäksi loppumaton saattue porvareita ja\nkerjäläisiä, sotilaita ja hovimiehiä, gaskonjalaisia, normanneja ja\npikardialaisia. En milloinkaan ollut nähnyt tuollaista näkyä enkä niin\npaljon kansaa yhteen paikkaan keräytyneenä. Näytti siltä kuin puoli\nPariisia olisi tullut osottamaan alistumistaan, niin että samalla kun\nrintani kohoili omaa vankeustilaani huokaillen, tuo näky vähitellen\nhaihdutti mielestäni omakohtaiset huoleni, kehottaen minua etsimään\nniille korvausta yhteisen asian pikaisesta ja loistavasta voitosta.\n\nIllan pimeneminenkään ei saanut juhlahumua loppumaan; se jatkui\nsoihtujen ja lyhtyjen loisteessa, muuttaen yön päiväksi. Joka taholta\nkuului ilakoivia tai kinastelevia ääniä. Väkijoukko kuljeskeli kaduilla\nmyöhäiseen yöhön, huudellen: \"Eläköön kuningas!\" ja \"Eläköön Navarra!\"\nja silloin tällöin sai jonkun seurueineen liikkeellä olevan korkean\nylimyksen ilmestyminen innostuksen purkautumaan myrskyäviin huutoihin.\nEi mikään tuntunut sen varmemmalta, välttämättömämmältä ja\nperuuttamattomammalta, kuin että joku lähinnätulevan vuorokauden\ntunneista saisi nähdä Pariisin kukistumisen.\n\nJa kumminkaan ei Pariisi kukistunut.\n\nKun herra d'Agen vähää ennen puoltayötä palasi, tapasi hän minut vielä\nikkunan ääressä istumassa pimeässä huoneessa. Kuulin hänen jyrkästi\nkäskevän tuoda kynttilöitä, ja oivaltaen hänen äänensävystään että\njotakin oli hullusti, nousin ja menin häntä vastaan. Hän seisoi hetken\naikaa hiljaa, pieniä viiksiään punoen, ja puhkesi sitten intohimoiseen\nsanaryöppyyn, josta pian ymmärsin niin paljon, että herra de\nRambouillet kieltäytyi minua auttamasta.\n\n\"No niin\", virkoin minä, tuntien osanottoa nuoren miehen\nhuolestuneisuutta ja neuvottomuutta kohtaan, \"ehkä hän on oikeassa.\n\n\"Hän antaa tämän vastauksen katsoen siihen, että te tulitte tänä\niltana\", vastasi ystäväni, posket häpeästä punottavina, \"ja sanoo että\njos hän ryhtyisi teitä tukemaan tämän jälkeen, johtaisi se vain varmaan\nnöyryytykseen. Minä en päästänyt häntä helpolla, sen vakuutan\", jatkoi\nd'Agen, \"mutta se ei auttanut mitään. Hän sanoi olevansa suosiollinen\nteitä kohtaan ja haluavansa auttaa teitä panemalla jotain alttiiksikin,\nmutta jos hän tekisi sen näissä olosuhteissa, vahingoittaisi hän sillä\nvain itseänsä.\"\n\n\"Vielä on jälellä Crillon\", sanoin minä niin iloisesti kuin saatoin.\n\"Suokoon taivas, että hän olisi siellä varhain! Sanoiko herra de\nRambouillet mitään muuta?\"\n\n\"Ainoastaan sen, että ainoa pelastumisen mahdollisuus teille olisi\npaeta niin pian ja salaisesti kuin mahdollista.\"\n\n\"Hän piti siis asemaani toivottomana?\"\n\nYstäväni nyökkäsi, ja ollen yhtä huolissaan minun tähteni kuin\nhäpeissään omasta puolestaan, osotti niin syvää myötätuntoa, etten\nvoinut tehdä muuta kuin lohduttaa häntä, mikä onnistui vasta sitten kun\nkäänsin puheen rouva de Bruhliin. Vietimme lyhyen yön yhdessä, samassa\nhuoneessa ja samassa vuoteessa, käyttäen enemmän aikaa puhelemiseen\nkuin nukkumiseen -- puhellen rouva de Bruhlista ja neiti de la Virestä,\nkukkulan laella olevasta linnasta ja metsäleiristä, sanalla sanoen\nkaikista entisistä, mutta sangen vähän tulevaisuudesta. Kohta\naamunkoiton jälkeen Simon, joka oli nukkunut makuulavalla kynnyksen\nedessä, herätti minut katkonaisesta unesta, johon juuri olin vaipunut,\nja muutamia minuutteja myöhemmin seisoin puettuna ja aseissa, valmiina\nkoettamaan viimeistä mahdollisuutta mikä minulla oli jälellä.\n\nHerra d'Agen oli pukeutunut yhtä rintaa kanssani, enkä minä ollut\npuhunut mitään. Mutta kun hän otti hattunsa, osottaen selvästi että hän\naikoi lähteä mukaani, panin minä vastaan. \"Ei\", sanoin minä, \"te ette\nvoi paljon hyödyttää minua, mutta sensijaan voitte aiheuttaa itsellenne\npaljon harmia.\"\n\n\"Te ette saa mennä ilman yhtään ystävää\", sanoi hän kiivaasti.\n\n\"No, no!\" virkoin minä. \"Onhan minulla Simon.\"\n\nMutta kun käännyin puhuttelemaan Simonia, olikin hän mennyt. Harvat\nmiehet ovat urhoollisimmillaan aamun ensi hetkillä, eikä minua\nsenvuoksi hämmästyttänyt että pojan rohkeus oli pettänyt. Tuo\nuskottomuus kuitenkin vain vahvisti päätöstäni, etten vahingoittaisi\nherra d'Agenia, vaikkakin kului kotvan aikaa ennenkuin sain hänet\nvakuutetuksi siitä että olin tosissani ja että tahdoin mennä ulos\nyksinäni tahi muuten en ollenkaan. Hänen täytyi lopulta tyytyä\nlainaamaan minulle rintahaarniskansa, jonka ilomielin puin ylleni,\notaksuen hyvinkin todennäköiseksi, että kimppuuni voitaisiin käydä\nennenkuin ehdin linnaan. Sitten, kellon ollessa noin seitsemän, erosin\nhänestä monin syleilyin ja ystävällisin sanoin ja menin kadulle miekka\nlevättäni alla.\n\nIllan juhlimisesta uneliaana kaupunki lepäsi hiljaisena ja\nrauhallisena. Aamu oli pilvinen ja lämmin. Liput, jotka eilen olivat\ntarjonneet niin iloisen näyn, riippuivat rentoina tankojaan pitkin tai\nheilahtelivat veltosti ja jäivät sitten taas liikkumattomiksi. Kuljin\nverkalleen niiden alitse tähystellen tarkasti kaikille tahoille; mutta\nkaduilla ei ollut montakaan ihmistä liikkeellä, ja minä saavuin linnaan\nilman vastuksia. Siellä oli jo hiukan elämää: upseereja, jotka kulkivat\nulos ja sisään, hovilaisia, joitten virkansa vuoksi täytyi olla läsnä,\nja kerjäläisiä, jotka seuraa etsien olivat yön aikana kerääntyneet\ntänne. Näitten keskellä tunsin äkkiä suureksi kummastuksekseni Simon\nFleix'n taluttamassa hevostani edestakaisin. Minut nähdessään hän antoi\nsen erään pojan huostaan ja tuli puhuttelemaan minua punottavin\nkasvoin, mutisten että neljästä jalasta oli enemmän turvaa kuin\nkahdesta. En puhunut hänelle paljoa, sillä sydämeni oli täysi ja\najatuksiani askarrutti vastaanottohuone ja se mitä siellä sanoisin;\nnyökkäsin hänelle vain ystävällisesti, ja hän astui taakseni, kun\nvartijat pysähdyttivät minut. Vastasin heille hakevani herra de\nCrillonia, ja päästen siten menemään lähdin seuraamaan erästä\nkolmimiehistä joukkuetta, joka näytti olevan samalla asialla kuin\nminäkin.\n\nYksi näistä oli jakobiinimunkki, jonka musta ja valkea puku muistutti\nminulle isä Antoinea ja sai kylmät väreet käymään sydämessäni. Toisen,\njonka katsetta kartoin, tunsin herra de la Guesleksi, kuninkaan\nasianajajaksi. Kolmas oli minulle tuntematon. Päästyään de la Gueslen\nmukana-olon nojalla pysähdyttämättä sivuuttamaan päävartiat, seurue\njatkoi kulkuaan pitkän käytäväsokkelon läpi puhellen keskenään\nmatalalla äänellä, ja pysytellen heidän kintereillään kasvot taitavasti\npeitettyinä pääsin minä tällä tavoin aina odotushuoneeseen asti, jonka\ntapasin melkein tyhjänä. Täällä kysyin ovenvartialta Crillonia, saaden\nkauhistuksekseni kuulla ettei hän ollut saapuvilla.\n\nTämä isku, joka vähällä oli tyrmistyttää minut, avasi silmäni näkemään\nasemani täperyyden; ainoastaan hetken varhaisuus ja läsnäolevien\nharvalukuisuus turvasivat sen toistaiseksi. Millä hetkellä hyvänsä\nsaatettiin tuntea minut ja ruveta kyselemään taikka tiedustaa nimeäni,\nsamalla kuin kuninkaan yksityishuoneen vartioidut ovet estivät minua\npääsemästä hänen puheilleen yhtä hyvin kuin jos olisin ollut Pariisissa\ntaikka sadan penikulman päässä. Koettaen parhaani mukaan salata sitä\nmasennusta ja levottomuutta, joka tämän asianlaidan minulle selvitessä\nvaltasi mieleni, menin ikkunan luokse, ja kätkeäkseni kasvoni muilta\nsekä saadakseni samalla aikaa koota ajatuksiani, olin katselevinani\nsiitä ulos.\n\nMinulta ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta mitään siitä, mitä huoneessa\ntapahtui. Panin merkille kaikki seikat ja henkilöt, vaikkakin\nkaikki ajatukseni kohdistuivat siihen, kuinka päästä kuninkaan\npuheille. Parranajaja tuli huoneesta hopeamaljaa kantaen, seisoi\nhetkisen ja sitten meni jälleen sisään äärettömän tärkeän näköisenä.\nVartiat haukottelivat, ja muuan upseeri astui sisään, katseli\nympärilleen ja palasi takaisin. Herra la Guesle, joka oli mennyt\nvastaanottohuoneeseen, tuli jälleen ulos ja seisoi lähellä minua\npuhellen jakobiinimunkin kanssa, jonka kalpeat, hermostuneet ja\näkilliset liikkeet muistuttivat jonkunverran Simon Fleix'tä. Munkilla\noli kädessään jokin kirje tai anomus, jota hän näytti opettelevan\nulkoa, sillä hänen huulensa liikkuivat yhtämittaa. Ikkunasta\nlankeavassa valossa näin, että hänen kasvonsa olivat kostean kelmeät ja\npiirteet vääntyneet. Mutta otaksuen, että hän, monien kaltaistensa\ntavoin, vietti epäterveellistä elämää, en ajatellut siitä sen enempää,\nvaikka hän tuntuikin minusta vastenmieliseltä ja minä olisin siirtynyt\nmuualle, jollei paikkani hänen läheisyydessään olisi ollut niin\nsovelias.\n\nHetken perästä, minun siinä päätäni vaivatessa, tuli joku ulos ja sanoi\njotakin la Queslelle, joka puolestaan kutsui munkkia ja lähti kiireesti\novea kohti. Jakobiini seurasi. Kolmas henkilö, joka oli tullut heidän\nmuassaan, oli juuri kiinnittänyt huomionsa muualle eikä huomannut,\nvaikka la Guesle kutsui häntä. Silmänräpäyksessä olin selvillä\ntilanteesta. Kooten kaiken rohkeuteni astuin lattian poikki munkin\njälessä, joka kuullessaan askeleeni tai tuntiessaan kaapunsa\nkoskettavan minuun säpsähti ja katsahti epäluuloisesti taakseen,\nkasvoillaan niin kolkko ja synkkä ilme, että minä olin vähällä kavahtaa\ntaaksepäin, luullen tuokion ajan näkeväni edessäni isä Antoinen haamun.\nMutta kun mies ei virkkanut mitään ja käänsi kohta katseensa pois,\nkaraisin mieleni ja astelin edelleen hänen jälessään. Sivuutin\novenvartian, ja kuin taikavoiman avulla olin kuninkaan huoneessa, mikä\nhetkeä aikaisemmin oli tuntunut yhtä saavuttamattomalta kuin sinne\npääsy oli välttämätön turvallisuudelleni.\n\nEikä tämä menestys ollut ainoa seikka, mikä sai sydämeni sykkimään\ntoivorikkaammin. Kuningas oli sisäänastuessani juuri puhumassa, ja\nhänen äänensä iloinen sävy tuntui lupaavan suosiollista vastaanottoa.\nHänen majesteettinsa istui puoleksi puettuna tuolilla huoneen perällä,\nympärillään viisi tai kuusi aatelisherraa, yhtä monen odottaessa\novensuussa, joitten viimeksimainittujen joukkoon minäkin riensin\nyhtymään.\n\nLa Guesle näytti aikovan mennä eteenpäin, mutta nähdessään ettei\nkuningas ollut häntä huomannut, jäikin paikalleen. Samassa kuningas\nkuitenkin näki hänet ja kutsui häntä. \"Ahaa, Guesle!\" virkkoi hän\nhyväntuulisesti. \"Vai te siinä olette? Onko ystävänne mukana?\"\n\nAsianajaja astui esiin munkki rinnallaan, ja minulla oli tilaisuus\npanna merkille se edullinen muutos, joka oli tapahtunut kuninkaassa,\nsillä hän puhui ponnekkaammin ja näytti olevan paremmassa terveydessä\nkuin ennen. Hänen kasvonsa eivät näyttäneet varsin niin kalmanomaisilta\nmaalin alta eikä hänen ruumiinsa varsin niin laihtuneelta. Mutta\nenemmän kuin mikään muu hämmästytti minua hänen mielialassaan\ntapahtunut muutos. Hänen silmänsä säkenöivät tuon-tuostakin ja hän\nnauroi alinomaa, niin että saatoin tuskin uskoa häntä samaksi mieheksi,\njonka olin nähnyt epätoivon musertamana ja tunnonvaivojen kiduttamana.\n\nKääntäen huomionsa pois la Gueslestä hän alkoi vaihtaa sanoja häntä\nlähinnä seisovan aatelismiehen kanssa, katsellen häneen veitikkamaisin\nsilmin ja lyöden vetoa Pariisin antautumisesta.\n\n\"Turkanen!\" kuulin hänen iloisesti huudahtavan. \"Antaisinpa tuhat\npuntaa, jos saisin nähdä madame Montpensier'n tänä aamuna! Hän saa nyt\npitää kolmannen kruununsa itse. Tai, hitto! -- meidän pitäisi panna\nhänet luostariin. Se olisi mainio kosto!\"\n\n\"Huntu tonsuurin sijasta\", lausui puhuteltu myhäillen.\n\n\"Niin. Miksei? Olisihan hänkin tehnyt munkin minusta\", vastasi\nkuningas sukkelasti. \"Kyllä hän varmaan on valmis hirttämään itsensä\nsukkanauhaansa tänä aamuna, jollei hän jo ole kuollut kiukusta. Taikka,\nmaltas, minä unhotin hänen kultaiset saksensa. Antakaamme hänen avata\nniillä valtimonsa. No niin, la Guesle, mitäs ystävänne haluaa?\"\n\nEn kuullut vastausta, mutta se oli nähtävästi tyydyttävä, sillä hetken\nperästä kaikki paitsi jakobiinimunkki astuivat syrjään, jättäen hänet\nseisomaan kuninkaan eteen, joka ojentaen kätensä otti häneltä kirjeen.\nSilminnähtävästi vapisten munkki näytti tuskin jaksavan kestää hänen\nosakseen tullutta kunniaa, ja tämän nähdessään kuningas lausui kaikkien\nkuultavalla äänellä: \"Nostakaa päänne vain. Te olette tervetullut. Minä\nrakastan munkinpäähinettä niinkuin jotkut rakastavat naisenmyssyä. No\nniin -- mutta mitäs tämä on?\"\n\nHän luki osan kirjeestä ja nousi seisoalleen. Samalla munkki kumartui\neteenpäin ikäänkuin ottaakseen paperin takaisin, ja sitten, niin\nnopeasti, niin äkkiä, niin odottamattomalla liikkeellä ettei kukaan\nehtinyt liikahtaakaan ennenkuin kaikki oli tapahtunut, iski kuningasta\nveitsellä ruumiiseen! Kun terä välähti ja katosi ja kuningas syvään\nhuokaisten vaipui takaisin tuolille, silloin, ja vasta silloin, tiesin\nkadottaneeni sallimuksen tarjoaman tilaisuuden anteeksiannon ja\nsuojeluksen ansaitsemiseen. Sillä jos olisin tarkannut jakobiinia\nastuessamme yhdessä ovesta sisään ja lukenut hänen ilkeät kasvonsa\noikein, niin yksi sana, yksi ainoa sana olisi saanut puolestani aikaan\nenemmän kuin kymmenen Crillonin puoltolauseet!\n\nLiian myöhään syöksähti kymmenkunta miestä auttamaan kuningasta; mutta\nennenkuin he ehtivät hänen luokseen, oli hän itse vetänyt veitsen\nhaavasta ja iskenyt sillä murhaajaa päähän. Silläaikaa kun toiset\ntuskasta huudahdellen riensivät tukemaan kuningasta, jonka ruumiista\nveri jo virtana vuoti, tarttuivat toiset katalaan munkkiin ja iskivät\nhänet maahan. Kun he kerääntyivät hänen ympärilleen, näin hänen\nhetkiseksi kohoavan polvilleen ja katsovan ylöspäin; veri, joka valui\npitkin hänen kasvojaan, samoinkuin hänen piirteensä, jotka kuvastivat\nsekaisin voitoniloa ja kauhua, saivat tuon näyn painumaan ainaiseksi\nmuistiini. Seuraavassa silmänräpäyksessä upposi kolme miekanterää hänen\nrintaansa, ja hänen vääntelehtivä ruumiinsa temmattiin kirousten\nsadellessa lattialta ja työnnettiin pää edellä ikkunasta läpi ja\nviskattiin ulos pihalla seisovien tallimiesten ja keittiöpiikain\npilkattavaksi ja häväistäväksi.\n\nSeurasi sanoin kuvaamaton sekasorto, toisten huutaessa että kuningas\noli kuollut, kun toiset taasen kutsuivat lääkäriä ja muutamat nimeltä\nmainiten Dortomania. Odotin että ovet suljettaisiin ja kaikki\nsisälläolijat estettäisiin poistumassa, niin että miehen rikostoverit,\njos hänellä sellaisia oli, saataisiin kiinni, Mutta ei ollut ketään,\njoka olisi antanut tuon määräyksen. Sensijaan tunkeutui sisään monta,\njoilla ei ollut pääsyoikeutta eikä edes mitään asiaakaan, ja heidän\nhuutonsa ja tungeksimisensa saattoivat sekamelskan ja hälinän sata\nkertaa pahemmaksi. Seisoessani keskellä tätä tuoksinaa hämmästyneenä ja\ntyrmistyneenä, omat vaarani ja huoleni unohtaneena, tunsin äkkiä\nhihaani rajusti nykäistävän ja katsahtaessani ympärilleni näin Simonin\nvieressäni. Pojan kasvot olivat tulipunaiset ja hänen silmänsä\nnäyttivät pullistuvan ulos päästä.\n\n\"Tulkaa!\" mutisi hän tarttuen käsivarteeni. \"Tulkaa!\" Ja muitta\nmutkitta tai selityksittä hän veti minua ovea kohti, kasvoillaan ja\nkäytöksessään sellainen kiihtymys ja malttamattomuus kuin olisi hän\nitse ollut murhaaja. \"Tulkaa, ei ole silmänräpäystäkään hukattavana\",\nläähätti hän jatkaen ponnisteluaan vähääkään hellittämättä.\n\n\"Minne?\" kysyin minä ihmeissäni, salliessani vastahakoisesti hänen\nhinata itseäni pitkin käytävää ja portailla ällistelevän väkijoukon\nläpi. \"Minne, hyvä mies?\"\n\n\"Ratsaille!\" sähähti hän vastaukseksi korvaani. \"Ratsastakaa henkenne\nedestä Navarran kuninkaan luo -- jollei hän jo ole Ranskan kuningas!\nRatsastakaa niinkuin kuolema olisi kintereillänne ja ilmottakaa hänelle\nuutinen ja käskekää hänen olla varuillaan omasta puolestaan! Jos\nehditte ensimäisenä, niin, auttakoon meitä taivas, Turenne saa huoleti\nkoettaa pahimpansa!\"\n\nTunsin joka hermon ruumiissani väräjävän, kun hänen tarkotuksensa\nselvisi minulle. Sanaakaan sanomatta irtauduin hänen käsipuolestaan ja\nviskauduin ihmistungokseen, joka täytti alemman käytävän ahdinkoon\nsaakka. Taistellessani hurjasti läpi päästäkseni Simon auttoi minua\nhuutamalla: \"Tohtoria! Tohtoria! Väistykää!\" ja tämä sai monen\nsiirtymään tieltäni siinä luulossa että minä olin valtuutettu\nsanansaattaja. Vihdoinkin sain tunkeutuneeksi joukon läpi ja pääsin\npihalle, missä huomasin olevani ensimäinen linnasta ulos tullut\nhenkilö. Kymmenkunta ihmistä riensi minua kohti säikähtynein silmin ja\nkysymyksiä huulillaan, mutta minä juoksin heidän ohitseen ja siepaten\nCidin ohjakset, joka onneksi oli ihan lähellä, hyppäsin satulaan.\n\nKääntäessäni hevosen porttia kohti kuulin Simonin huutavan jälkeeni:\n\"Teininiitylle! Menkää sen kautta!\" ja sitten en kuullut enää mitään.\nOlin ulkona pihasta ja laskin laukkaa lakittomin päin katua alas;\nnaiset sieppoivat lapsiaan tieltä ja juoksivat syrjään, miehet tulivat\nsäikähtyneinä talojensa oville huutaen että liigalaiset ovat\nkimpussamme? Kun kelpo ratsuni viskasi päänsä ylös ja kiisi eteenpäin,\nsinkautellen soraa korkealle taakseen kavioillaan, jotka luiskahtelivat\nja tömähtelivät kivitystä vastaan, kun tuuli alkoi vinkua ympärilläni\nja minä tartuin ohjiin lyhyemmältä, silloin tunsin sydämeni\nhypähtelevän riemastuksesta. Tunsin samanlaista ihanaa vapautusta ja\nkevennystä kuin vanki, joka kauan kahlehdittuna tyrmässä viruttuaan\njälleen pääsee hengittämään vapaata taivaan ilmaa. Tömistimme alas yhtä\nkatua ja sitten kapeata kujaa pitkin, kunnes muuan rikottu,\nrisukimpulla tukittu portti -- joitten yli Cid kompastellen rynnisti --\ntoi meidät yhdellä harppauksella Teininiitylle, juuri kun myöhästynyt\naurinko puhkesi paistamaan pilvien takaa heittäen valotulvan matalalle,\navaralle tasangolle. Puoli penikulmaa edessäpäin kohoutuivat näkyviin\nMeudonin tornit kukkulan laella. Etäällä vasemmalla puolellamme olivat\nPariisin muurit ja lähempänä samalla puolella kymmenkunta linnaketta ja\npatteria, siellä ja täällä samalla suunnalla näkyvien keihäskimppujen\ntai tiheitten jalkaväkijoukkojen ilmaistessa vihollisen läsnäoloa. En\npiitannut kuitenkaan mitään näistä enkä mistään muustakaan paitsi\nMeudonin torneista; suoraan niitä kohti suuntasin ratsuni pään,\nkiihottaen sen vauhdin äärimmilleen. Nopeaan lähestyivät ojat ja\nsyvänteet näkyviin edestäpäin ja vilahtivat pois alitsemme. Kuopissa\nmakaavat miehet kohosivat ylös ja tähtäsivät meihin taikka juoksivat\nkarjuen katkaisemaan tietämme. Issyn luona olevasta linnakkeesta\nammuttu kanuunanlaukaus repäisi ylös maata toisella puolellamme;\njoukko peitsimiehiä syöksähti esiin samalla suunnalla olevista\nmaavarustuksista ja ratsasti joitakin satoja syltiä kilpaa kanssamme,\nhurjasti karjuen ja uhkaillen. Mutta kaikki nuo yritykset olivat\nturhia. Äkillisen vauhdin kiihotuksen yllyttämänä ja tuntiessaan\nolevansa vapaa tekemään parhaansa -- mikä tapahtui ylen harvoin -- Cid\npudisti vaahdon kuolaimistaan ja levittäen veripunaiset sieraimensa\ntuulta kohti kyyristyi yhä matalammaksi ja matalammaksi, kunnes sen\npitkä kaula eteenpäin kurottuneena näytti, ruohokentän vilistessä ohi,\npysähtymättä maaliansa kohti kiitävän nuolen kärjeltä.\n\nTotta totisesti, kun ilma humisi korvissani ja aurinko paistoi\nkasvoihini, minä huusin ääneen kuin poika, ja vaikka istuin hiljaa\nuskaltamatta liikuttaa kättä taikka jalkaa, jotten rikkoisi kunnon\nsardinialaiseni menoa, rukoilin kiihkeästi, että tuo hevonen, jota olin\nhoitanut omin käsin ja ruokkinut viimeisellä kolikollani, kestäisi\nhorjumatta loppuun asti. Sillä minusta tuntui että kokonaisen\nkansakunnan kohtalo ratsasti satulassani; ja mielessä Simonin sanat:\n\"Käskekää hänen olla varuillaan\", samoinkuin se itsellenikin\npäivänselvä asia, etteivät liigalaiset olisi niin hupsuja, että\ntuhoisivat yhden vihollisen korottaakseen samalle sijalle toisen, ei\nminusta tuntunut mikään sen mahdollisemmalta, kuin että minä huimasta\nratsastamisestani huolimatta saapuisin liian myöhään ja tapaisin\nNavarran kuninkaan saman kohtalon uhrina kuin Ranskan kuningaskin oli.\n\nTässä innokkaassa riennossani olin tehnyt matkaa niin nopeasti kuin\nsitä vain harvoin tehdään, ja ohimoitani piiskaavan viiman\nvaikutuksesta olin jo tulemassa hiukkasen levollisemmaksi ja\ntoivehikkaammaksi, kun yhtäkkiä näin suoraan edessäni juuri minun ja\nMeudonin välissä kourallisen miehiä parhaallaan kahakoimassa. Joukossa\noli punaisia ja valkoisia mekkoja -- liigalaisia ja hugenotteja -- ja\npunamekot näyttivät olevan alakynnessä. Vielä katsellessani he\nkuitenkin pääsivät erkanemaan vastustajistaan järjestyksessä, mutta\nonnettomuudeksi peräytyen sellaiseen suuntaan ja sellaisella\nnopeudella, että minun täytyi ilmeisesti pakostakin joutua heidän\nkanssaan vastakkain, joko sitten koetin välttää tuota kohtausta tahi\nen. Ehdin hädintuskin saada käsityksen vaarasta ja sen läheisyydestä\nsekä erottaa molempien joukkojen tuolla puolen parinkymmenen viirin\nelostuttaman hugenottien pääkaartin, kun liigalaiset olivat kimpussani.\n\nArvelen heidän tietäneen, ettei kukaan, joka sellaisella vauhdilla\npyrki Meudoniin, voinut olla heidän ystäviään, sillä he syöksyivät\nminua kohti kuusi miestä rinnan voitonriemusta huutaen, ja ennenkuin\nehdin laskea kahteenkymmeneen, kohtasimme toisemme. Cid oli yhä\nkiivaassa vauhdissa, eikä ollut johtunut mieleeni pysäyttää sitä, niin\nettei minulla ollut aikaa käyttää pistoolejani. Miekkani olin\nkiskaissut ulos, mutta kun aurinko häikäisi silmiäni ja miehillä\noli haarniskat yllä, en saanut paljoakaan aikaan vaikkakin\nyhteentörmättyämme jakelin hurjia iskuja, raivoissani tästä äkillisestä\nvastuksesta, joka ilmestyi toiveitteni tielle juuri kun kaikki näytti\nolevan selvänä. Cid piti uljaasti puoliaan -- kuulin hugenottien\nhurraavan kaukana -- ja minä iskin syrjään erään miekankärjen, joka\nuhkasi kurkkuani. Mutta aurinko kilotti silmiini ja jokin löi minua\npäähän. Samassa sain rintaani ankaran iskun, joka suorastaan heitti\nminut satulasta. Huitoen hurjasti ilmaa putosin alas huumaantuneena ja\npuolipyörryksissä, ja viimeisenä ajatuksenani maahan jysähtäessäni\nmuistin neitiä ynnä pientä puroa porraskivineen.\n\n\n\n\nXXXV. \"Kuningas on kuollut!\"\n\n\nHerra d'Agenin haarniskaa sain kiittää henkeni säilymisestä, sillä se\ntorjui saamani miekaniskun, niin että ainoa vahinko, minkä sain, oli\nhengitykseni salpautuminen joksikin aikaa, huimaus päässä ja\njonkinlainen pyörtymiskohtaus. Näistä toivuttuani huomasin olevani\nselälläni maassa, miehen polvi rinnallani ja kymmenkunta ratsumiestä\nympärilläni. Taivas pyöri sekavana silmissäni ja miehet näyttivät\njättiläismäisiltä, mutta senverran kykenin kuitenkin ajattelemaan, että\nkäsitin mitä oli tapahtunut ja että asiat olisivat voineet olla\npahemminkin.\n\nAlistuen vangiksijoutumisen ajatukseen valmistauduin pyytämään heitä\nsäästämään henkeäni, otaksuen varmasti heidän siihen myöntyvän, koska\nolin joutunut heidän käsiinsä avonaisessa taistelussa, rehellisesti ja\nselvällä päivällä. Mutta kun mies, jonka polvi jo teki oloni aika\ntukalaksi, näki että minä olin aikeissa puhua, pusersi hän minua äkkiä\nniin rajusti, samalla käskien minua kiukkuisella kuiskauksella olemaan\nhiljaa, että katsoin viisaammaksi totella häntä.\n\nMakasin siis hiljaa, ja aivojeni ollessa vielä sekavina kuulin\nikäänkuin unessa jonkun sanovan: \"Kuollut! Niinkö todella? Ja minä jo\ntoivoin tulleemme ajoissa. No niin, paremmankin kohtalon hän olisi\nansainnut. Kuka hän on, Rosny?\"\n\n\"Tunnetteko häntä, Maignan?\" kysyi ääni, joka kuulosti omituisen\ntutulta.\n\nMies, jonka polvi oli rinnallani, vastasi: \"En, herra. Hän on minulle\naivan outo. Hän näyttää normannilta.\"\n\n\"Saattaa kyllä ollakin!\" virkkoi kimakkasointuisempi ääni, jota en\nollut ennen kuullut. \"Sillä hänellä oli hyvä hevonen. Jos minä saisin\nsata sellaista ja sata miestä, jotka ratsastaisivat yhtä huimasti, niin\nen kadehtisi itse Ranskan kuningastakaan.\"\n\n\"Puhumattakaan hänen navarralaisesta serkku-parastaan\", lisäsi\nensimäinen puhuja nauraen, \"jolla ei ole ehyttä paitaa selässään eikä\nnuttua, joka olisi suunnilleenkaan uusi. Niin, Turenne, myöntäkää vain,\nettette sittenkään ole niinkään huonolla puolella!\"\n\nNäitä sanoja lausuttaessa ajatuskykyäni verhonnut pilvi väistyi\nyhtäkkiä syrjään. Näin, että miehillä, joitten käsiin olin joutunut,\noli valkoiset nauhat ja heidän johtajallaan valkoinen sulkatöyhtö, ja\nkäsitin ilman muuta, että Navarran kuningas oli tullut avukseni ja\najanut pakoon liigalaiset, jotka olivat työntäneet minut alas\nsatulasta. Muisto kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut tätä ennen, ja\nvarsinkin tapahtumasta, jonka silminnäkijänä olin ollut kuninkaan\nvastaanottohuoneessa, syöksähti mieleeni niin valtavan voimakkaana,\nettä jouduin raivoisan kärsimättömyyden valtaan ajatellessani\nhukkaamaani aikaa, ja nousten äkkiä ylös työnsin Maignanin pois rajulla\nponnistuksella, huutaen että olin hengissä ja että minulla oli uutisia.\n\nMaignan teki parhaansa pidättääkseen minua, sähisten että olin hullu ja\npusertaen minut miltei hengettömäksi. Mutta turhaan, sillä Navarran\nkuningas oli ratsastanut lähemmäksi ja näki minun ponnistukseni. \"Hoi!\nOnpas se merkillinen kuollut!\" huusi hän tullen väliin. \"Mitä tämä\nmerkitsee? Antakaa hänen olla! Kuuletteko? Antakaa hänen olla!\"\n\nTallimestari totteli ja siirtyi yrmeänä syrjään, silläaikaa kun minä\nhoipertelin jaloilleni ja katselin ympärilleni vieläkin hämärtävin ja\nvetisin silmin. Heti kohta minut tunnettiin ja lukemattomia\nhämmästyksen huudahduksia kuului ympärilläni. Kuullessani nimeäni\nmainittavan joka taholla eri äänillä panin merkille, että ainoastaan\nparooni de Rosny, johon silmäni ensin sattuivat, seisoi äänetönnä,\nkatsellen minua hämmästystä ja mielipahaa kuvastavin kasvoin.\n\n\"Kautta taivaan, minulla ei ollut tästä mitään tietoa!\" kuulin Navarran\nkuninkaan selittävän, Turennen kreiviin päin kääntyneenä. \"Mies ei\nsuinkaan ole täällä minun suostumuksellani. Kysykää häneltä itse, jos\ntahdotte. Taikka minä kysyn. Puhukaa, hyvä herra\", jatkoi hän kääntyen\nminuun päin ankarin ja uhkaavin kasvoin. \"Te kuulitte eilen, mitä\nlupasin teille? Minkätähden, Jumalan nimessä, olette siitä huolimatta\nnyt täällä?\"\n\nMinä yritin vastata, mutta Maignan oli pidellyt minua niin, etten\nsaanut kylliksi henkeä sisääni, vaan seisoin läähättäen.\n\n\"Teidän korkeutenne lempeys tässä asiassa\", lausui Turenne ivallisesti\nhymyillen, \"on ollut niin suuri, että hän on luottanut sen\njatkuvaisuuteen. Ja epäilemättä hän luuli tapaavansa teidät yksin.\nPelkään, että olen tiellä.\"\n\nTunsin hänet ryhdistään ja ylhäisestä esiintymistavastaan, joka\njossakin muussa seurassa olisi ollut merkkinä hänen valtias-asemastaan,\nja unohtaen sen malttamattomuuden, joka vielä hetki sitten oli minua\nahdistanut -- pääni oli ehkä vieläkin vähän sekaisin -- vastasin\nhänelle. \"Ja kuitenkin olen kerran saanut lupauksen teidän\nylhäisyytenne suojeluksesta\", lausuin minä, saaden hengästykseltäni\nvihdoin puhutuksi.\n\n\"Minunko suojeluksestani?\" huudahti hän, silmiensä vihaisesti\nvälähtäessä.\n\n\"Juuri niin\", vastasin minä; \"Etampesin majatalossa, silloin kun herra\nCrillon tahtoi tapella kanssani.\"\n\nHän hämmästyi silminnähtävästi. \"Oletteko te se mies?\" huusi hän.\n\n\"Olen. Mutta minä en ole täällä jutellakseni itsestäni\", vastasin\nminä, Ja sen sanottuani -- laiminlyödyn asiani muistuessa jälleen\nmieleeni -- astua hoipersin Navarran kuninkaan viereen ja tartuin\npolvilleni langeten hänen jalustimeensa. \"Sire, minä tuon teille\nuutisia! Suuria uutisia! Kauheita uutisia!\" huusin, pidellen\nsuonenvedontapaisesti jalustimesta. \"Muuan katala munkki pisti vasta\nneljännestunti sitten hänen majesteettiansa tikarilla ruumiiseen hänen\nvastaanottohuoneessaan. Ja hän on kuolemaisillaan, tai kukaties jo\nkuollut.\"\n\n\"Kuollut! Kuningasko?\" huusi Turenne kiroten. \"Mahdotonta!\"\n\nSekavasti kuulin toisten huudahtelevan minkä mitäkin, sen mukaan kuin\nhämmästys ja säikähdys tai suuttumus tai epäuskoisuus heidän mieliään\nliikuttivat. Mutta minä en vastannut heille, sillä koko huomioni\nkahlehti ja lumosi se ihmeellinen muutos, jonka näin Henrikin kasvoilla\ntapahtuvan. Hänen silmänsä alkoivat yhtäkkiä verestää ja näyttivät\nvetäytyvän raskaitten silmäkulmien alle, posket muuttuivat väriltään\ntiilenpunaisiksi, puoliavointen huulten välistä kuulsivat hänen\nhampaansa parran takaa, samalla kun hänen kookas nenänsä, joka näytti\nkaartavan kaartamistaan, kunnes se miltei kosketti hänen leukansa,\nantoi hänen liikkuvailmeisille kasvoilleen yhtä eriskummallisen kuin\nkammottavan ulkonäön. Muuten hän ei kotvaan virkkanut sanaakaan, vaikka\nnäin hänen kätensä puristavan ratsupiiskaa suonenvedontapaisella\notteella, ikäänkuin hän olisi ajatellut: \"Se on minun! Minun!\nRiistäköön sen minulta joka uskaltaa!\"\n\n\"Pitäkää mielessänne, mies\", lausui hän viimein kiinnittäen\nläpitunkevan katseensa minuun ja puhuen karhealla, matalalla äänellä,\njoka muistutti suuren koiran murinaa, \"ettei nyt ole leikin aika.\nEttekä te saa nahkaanne pelastetuksi juonen avulla. Sanokaa minulle,\nniin totta kuin elätte, onko tämä juoni?\"\n\n\"Taivas varjelkoon, sire!\" vastasin minä kiihkeästi. \"Minä olin\nhuoneessa ja näin sen omin silmin. Nousin paikalla satulaan ja\nratsastin tänne lyhintä tietä varottaakseni teidän korkeuttanne\nolemaan varuillaan. Munkkeja on paljon, eikä Pyhä Liitto halua pysähtyä\npuolitiehen.\"\n\nNäin että hän uskoi minua, sillä hänen kasvojensa jännitys\nlaukesi. Hänen hengityksensä näytti jälleen kulkevan tasaisesti, ja\nkymmenesosa-sekunnin verran hänen katseensa etsi Rosnyn katsetta.\nSitten hän loi silmänsä jälleen minuun. \"Kiitän teitä, herra\", lausui\nhän kumartaen vakavasti ja kohteliaasti, \"huolenpidostanne minua\nkohtaan -- en uutisistanne, sillä ne ovat kovin surullisia. Jumala\nsuokoon, että serkkuni kuningas olisi ainoastaan haavottunut. Sanokaa\nmeille nyt tarkoin -- sillä nämä herrat haluavat tietää yhtä\nmaltittomasti kuin minäkin -- oliko lääkäri ollut hänen luonaan?\"\n\nVastasin kieltävästi, mutta lisäsin että haava oli nivusissa ja vuoti\nkovasti verta.\n\n\"Te sanoitte muutama minuutti takaperin: 'Kuolemaisillaan tai jo\nkuollut!'\" pitkitti kuningas. \"Minkätähden?\"\n\n\"Hänen majesteettinsa kasvot olivat rauenneet\", sopersin minä.\n\nHän nyökkäsi. \"Te olette ehkä erehtynyt\", sanoi hän. \"Toivon että\nolette. Mutta tuolla tulee Mornay. Hän tietää ehkä enemmän.\"\n\nSilloin kaikki jättivät minut, itse Turennekin -- niin malttamattomasti\nhalusivat kaikki kuulla asian todellista laitaa. Maignan yksin jäi\nviereeni, ollen asettavinaan jalustinhihnaa, ja kehotti minua\nhillityllä äänellä pakenemaan. \"Ottakaa tämä hevonen, herra de Marsac,\njos tahdotte\", yllytti hän, \"ja ratsastakaa takaisin samaa tietä kuin\ntulittekin. Te olette suorittanut asian, jota varten tulitte. Rientäkää\ntakaisin ja kiittäkää kun pääsette.\"\n\n\"Vait!\" sanoin minä. \"Ei ole vaaraa.\"\n\n\"Sen saatte nähdä, jos jäätte tänne\", vastasi hän synkästi. \"Tehkää nyt\nniinkuin neuvon ja ottakaa tämä hevonen\", pitkitti hän, \"ja ratsastakaa\ntiehenne! Uskokaa minua, se on teille parasta.\"\n\nMinä nauroin vain vasten hänen totista ja huolestunutta naamaansa.\n\"Kyllä näen, että olette saanut parooni de Rosnylta määräyksen pysyttää\nminut erilläni\", sanoin hänelle. \"Mutta minä en mene, ystäväni. Hänen\ntäytyy koettaa päästä pulastaan jollakin toisella keinolla, sillä tänne\nminä jään.\"\n\n\"No, tulkoon sitten verenne teidän päällenne\", vastasi Maignan, hypäten\nsatulaan kasvot synkkinä. \"Minä olen tehnyt parhaani pelastaakseni\nteidät.\"\n\n\"Sekä isäntänne!\" vastasin minä nauraen.\n\nSillä pakenemista minä kaikkein vähimmin ajattelin. Olin tehnyt tämän\nratsastusmatkan siinä selvässä tiedossa, ettei mikään ollut minulle\ntällä hetkellä niin tarpeen kuin saada jalansijaa hovissa. Sallimuksen\nerikoisen suosion avulla olin sen nyt saavuttanut, enkä minä ollut\nniitä miehiä, että olisin luopunut siitä sen takia, että se oli täperä\nja uhanalainen. Jotain oli jo sekin, että olin puhunut suuren kreivin\nkanssa silmä silmää vasten tulematta turmioon, että olin pelottomalla\nkatseella vastannut hänen katseeseensa enkä ollut siitä kuollut, ja\nettä olin pannut käytäntöön Crillonista ottamani opin saamatta siitä\nmitään vahinkoa.\n\nEikä siinä ollut kaikki. En ollut pahimpinakaan aikoina soimannut\nNavarran kuningasta siitä ettei hän tunnustanut palveluksiani.\nMieletöntähän olisi ollut niin tehdäkin, koska se kerran sisältyi\nkauppaan. En myöskään ollut milloinkaan epäillyt hänen suopeuttaan\nminua kohtaan, taikka ettei hän olisi valmis palkitsemaan minua, jos\ntilaisuus ilmestyisi. Nyt saatoin ylpeillä siitä, että olin antanut\nhänelle sen mitä hän tarvitsi ja mitä hänellä tähän saakka ei ollut\nollut -- nimittäin muodollisen syyn asettua minua puoltamaan.\n\nOlinko näissä päätelmissäni oikeassa vai väärässä, sen olin pian\nnäkevä, sillä tällä hetkellä Henrikin ratsastusseurue, joka oli\njättänyt minut sata askelta jälkeensä, pysähtyi, ja samalla kun jotkut\njoukosta viittoivat minua tulemaan, kannusti muuan hevosensa takaisin\nkutsuen minua kuninkaan luokse. Riensin noudattamaan määräystä niin\nnopeaan kuin saatoin, mutta lähestyessäni joukkoa näin, että vaikkakin\nkaikki näyttivät odottavan minun saapumistani, ei Navarran kuningas\nenempää kuin Turennen kreivikään ajatelleet etusijassa minua. Kaikkien\nkasvoilla, Henrikistä alkaen hänen vähäpätöisimpään hovimieheensä asti,\nkuvastui tärkeä vakavuus, jonka ilman vaikeutta voin käsittää\njohtuvaksi siitä kaikkien mielissä asuvasta ja kaiken muun\nmielenkiinnon syrjäyttävästä epätietoisuudesta, oliko Ranskan kuningas\nkuollut vai kuolemaisillaan vai ainoastaan haavotettu.\n\n\"Joutuin!\" virkkoi Henrik kärsimättömänä niin pian kun olin tullut\nkuulomatkan päähän. \"Älkää pidättäkö minua asioillanne kauempaa kuin on\nvälttämätöntä. Kreivi de Turenne vaatii minua panemaan toimeen eilen\nantamani määräyksen. Mutta koska olette antautunut vaaraan minun\ntähteni, tunnen olevani velvollinen jotenkin hyvittämään sen teille.\nOlkaa siis hyvä ja menkää heti herra la Varennen asuntoon ja luvatkaa\nkunniasanallanne olla liikkumatta sieltä mihinkään siksi kunnes asianne\non ratkaistu.\"\n\nKäsittäen, että tästä lykkäyksestä, joka samalla takasi hetkellisen\nturvallisuuteni ja lupasi hyvää vastaisuuteen nähden, saisin kiittää\nsitä suurta tapahtumaa, joka itse Turennenkin mielessä jätti varjoon\nkaikki muut, kumarsin äänettömänä. Henrik ei kuitenkaan tyytynyt tähän.\n\n\"No, herra\", sanoi hän tiukasti, \"suostutteko siihen?\"\n\nVastasin nöyrästi kiittäväni häntä hänen lempeydestään.\n\n\"Kiitokset ovat tässä aivan tarpeettomia\", vastasi hän kylmästi. \"Se,\nmitä olen tehnyt, ei ole missään yhteydessä Turennen kreivin syytöksen\nkanssa. Hänen on saatava oikeus.\"\n\nKumarsin jälleen, ja tuokion perästä oli joukkue lähtenyt laukkaa ajaen\nMeudonia kohti, mistä, kuten myöhemmin kuulin, Navarran kuningas\nviidenkolmatta valitun ratsumiehen saattamana ratsasti täyttä vauhtia\nSt. Cloudiin asettuakseen hänen majesteettinsa vuoteen ääreen. Eräs\ntallimies oli ottanut kiinni Cidin, joka oli karannut kaupunkiin\nsaamatta muuta vammaa kuin pienen haavan lapaansa, ja tuli vähän ajan\npäästä minua vastaan sitä taluttaen, ja siten saatoin saapua edes\njonkunlaisella arvokkuudella Varennen asunnolle, joka oli pieni talo\nkukkulan juurella lähellä linnan porttia.\n\nEn joutunut siellä kärsimään suurempaa vapauden rajotusta kuin mihin\nkunniasanani minut velvotti, ja kun huoneessa oli vielä se mukavuus,\nettä sen akkuna oli valtakadun puolella, oli minulla tilaisuus seurata\nja ottaa osaa pitkin päivää niihin moniin hälytyksiin ja yllätyksiin,\njoista tuo päivä oli merkillinen. Sen suusta suuhun kiitävät\nmonenmoiset huhut samoinkuin se kiihkeä jännitys, joka valtasi kaikki\nmielet, ovat niin tuoreessa muistossa, etten huoli niissä viipyä,\nvaikkakin ne sillä kertaa auttoivat ajatuksiani pysymään poissa omista\nhuolistani. Riittäköön kun sanon, että jonakin hetkenä kuulimme että\nhänen majesteettinsa oli kuollut, toisena taas että haava ei ollut\nmuuta kuin ihonaarmu, ja vielä, että saatoimme odottaa hänen saapuvan\nMeudoniin ennen auringonlaskua. Huhu, että Montpensier'n herttuatar oli\nottanut myrkkyä, oli tuskin ehtinyt saada herkät uskojansa, kun\nPariisin tykit ampuivat riemulaukauksia kuninkaan kuoleman johdosta.\n\nKadut olivat niin täpötäynnä ihmisiä, jotka kertoivat ja kuuntelivat\nnäitä huhuja, että minusta tuntui ikkunassa seisoessani kuin olisin\nkatsellut markkinoita. Eikä minun tarvinnut hakea kaikkea ajankuluani\nseinien ulkopuolelta, sillä joukko hoviin kuuluvia herrasmiehiä, jotka\nolivat kuulleet minun olleen sinä aamuna St. Cloudissa ja vielä\nitse tapahtumahuoneessa -- seikka, mikä teki minut sillä hetkellä\nmaailman halutuimmaksi seuratoveriksi -- muistivat yhtäkkiä\nolevansa hiukan tuttuja kanssani ja tekivät minulle kunnian tulemalla\nminua tervehtimään ja istumalla suuren osan päivästä luonani.\nJa minä myönnän, että sain tästä seikasta yhtä paljon toivoa kuin\nhuviakin, sillä tiesinhän, että hovimiehet ovat maailman parhaita\nsään-ennustajia, jotka eivät kammoksu mitään niin paljon kuin\nseurustelua sellaisten kanssa, joille aurinko ei paista.\n\nVihdoinkin, iltapuolen keskipalkoilla, Navarran kuningas palasi tuoden\ntietoja, jotka, hälventäen toisten pelon ja kukistaen toisten toiveet,\ntekivät lopun tästä epävarmuudesta vakuuttamalla monien hämmästykseksi,\nettei hänen majesteettinsa henki ollut vaarassa. Vaihtelevin tuntein\nkuulimme, että ensimäiset johtopäätökset, joihin en ollut tullut yksin\nminä, vaan kokeneet lääkäritkin, olivat myöhemmin ilmenneitten\nasianhaarojen perustalla osottautuneet vääriksi, ja että, sanalla\nsanoen, Pariisilla oli yhtä suuri syy pelkoon ja uskollisilla\nalamaisilla yhtä paljon aihetta toivoon kuin ennen tuota uhkarohkeata\nyritystä.\n\nOlin hädintuskin ehtinyt sulattaa tämän hämmästyttävän tiedon, joka,\nsen tunnustan, oli minulle vähemmän tervetullut kuin sen olisi pitänyt\nolla, kun herra d'Agen saapui luokseni ja suuntasi ajatukseni joksikin\naikaa toisaalle. Heti kun hän oli saanut kuulla missä olin ja mihin\nmerkillisiin seikkailuihin olin joutunut, oli hän lähtenyt ratsastamaan\nMeudoniin, pysähtyen ainoastaan kerran, juuri vähää ennen kuin saapui\nminun luokseni, käydäkseen tervehtimässä rouva de Bruhlia. Kysyin\nhäneltä, kuinka tämä oli ottanut hänet vastaan.\n\n\"Niinkuin hänestä voi arvatakin\", vastasi hän punastuen.\n\"Ystävällisemmin kuin minulla oli oikeutta odottaa, joskaan ei niin\nlämpimästi kuin olin uskaltanut toivoa.\"\n\n\"Se tulee kyllä aikaa myöten\", sanoin minä nauraen. \"Entä neiti de la\nVire?\"\n\n\"En tavannut häntä\", vastasi hän, \"mutta kuulin että hän voi hyvin. Ja\non tuhat kertaa tulisemmin rakastunut\", jatkoi hän silmäillen minua\nveitikkamaisesti, \"kuin viimeksi häntä nähdessäni.\"\n\nNyt oli minun vuoroni punastua, ja sen teinkin, tuntien täysin määrin\nsitä mielihyvää, jota tuon kaltainen vakuutus oli tarkotettukin\ntuottamaan. Kuvitellessani neiti de la Vireä sellaisena kuin olin hänet\nviimeksi nähnyt, satulastaan puoleeni kallistuneena, rakkaus niin\nselvästi kasvoilleen kirjotettuna, että kuka hyvänsä saattoi sen lukea,\nvaivuin niin suloiseen haaveiluun, että kun herra la Varenne hetken\nperästä astui huoneeseen, ei sanaakaan enempää ollut lausuttu\nkummaltakaan puolen.\n\nHänen katseensa ja äänensä olivat niin jyrkät kuin miksi hän lempeältä\nja hyvänlaatuiselta luonnoltaan saattoi ne tehdä. \"Herra de Marsac\",\nhän lausui, \"minusta on ikävä tehdä oloanne rajotetummaksi, mutta olen\nsaanut määräyksen kieltää teitä tapaamasta ystäviänne. Ja minun täytyy\npyytää tätä herraa poistumaan.\"\n\n\"Mutta ystäväni ovat kulkeneet täällä kaiken päivää\", sanoin\nkummastuneena. \"Onko tämä uusi määräys?\"\n\n\"Kirjallinen määräys, joka saapui minulle vasta kaksi minuuttia\nsitten\", vastasi hän suoraan. \"Olen myöskin saanut määräyksen siirtää\nteidät pihanpuolella taloa olevaan huoneeseen, niin ettette voi nähdä\nkadulle.\"\n\n\"Mutta minulta otettiin kunniasana\", huudahdin minä luonnollisen\nharmintunteen valtaamana.\n\nHän kohautti olkapäitään. \"Ikäväkseni täytyy minun sanoa, ettei minulla\nole sen kanssa mitään tekemistä\", vastasi hän. \"Voin ainoastaan\nnoudattaa määräyksiä. Minun täytyy niinollen pyytää tätä herraa\npoistumaan.\"\n\nHerra d'Agenilla ei tietysti ollut muuta valittavana kuin jättää minut,\nminkä hän teki, kuten saatoin nähdä huolimatta hänen iloisista ja\nluottavaisista jäähyväislauseistaan, koko lailla epäluuloisena ja\npahaa-aavistavana. Kun hän oli mennyt, ryhtyi la Varenne viipymättä\npanemaan täytäntöön määräystensä toista osaa. Niin huomasin hetken\nperästä olevani pienessä ja pimeässä huoneessa, jonka ikkunan edessä\noli kolmen askeleen päässä sen kallion sileä kylki, jolla linna seisoi.\nTämä muutos valoisan ikkunan äärestä, josta saatoin katsella kaupungin\nelämää kaikessa sen moninaisuudessa ja seurata joukkojen mielialan\npienimpiäkin ailahduksia, ahtaaseen kammioon, jonne ei mikään ääni\npäässyt tunkeutumaan ja missä keskipäivän ja illan erokin oli vain\nheikosti huomattavissa, ei voinut olla vaikuttamatta painostavasti\nmielialaani, varsinkin kun uskoin sen merkitsevän yhtä vakavaa muutosta\nonneni suunnassa. Otaksuen että minun nyt täytyi esiintyä Navarran\nkuninkaan silmissä valheellisten uutisten tuojana, asetin määrityksen\nvankeuteni tiukentamisesta yhteyteen hänen St, Cloudista paluunsa\nkanssa; ja oivaltaen että Turennen kreivillä oli jälleen vapaus\nomistautua minun asioilleni, aloin katsella eteeni aavistuksin, jotka\nolivat sitä kiusallisempia, kun antamani kunniasana teki mahdottomaksi\nkaikki karkaus-yrityksetkin.\n\nUni ja tottumus auttoivat minua kuitenkin viettämään yön rauhallisesti.\nAamulla ani varhain kova tykkien pauke, joka kuului minunkin kammiooni,\nsaattoi minut otaksumaan että Pariisi oli antautunut; mutta palvelija,\njoka toi minulle aamiaista, kieltäytyi töykeästi antamasta minulle\nmitään tietoja. Koko päivän vietin sitten yksinäni, ajatukset vuoroin\nrakastetussani, vuoroin omassa tulevaisuudessani, joka alkoi tuntua yhä\nsynkemmältä mitä useampi tunti kului. Ei kukaan tullut minua tapaamaan,\nei askeltakaan kajahtanut hiljaisessa talossa; ja yhteen aikaan luulin\njo vartiaini unohtaneen senkin, että tarvitsin ruokaa. Tämä\nlaiminlyönti tosin korjattiin illan tullen, mutta herra la Varennea ei\nsittenkään näkynyt, palvelija tuntui olevan mykkä eikä mitään ääniä\nkuulunut koko talosta.\n\nOli kulunut noin tunti siitä kun olin lopettanut ateriani, ja huone\nalkoi jo käydä pimeäksi, kun hiljaisuus vihdoinkin keskeytyi nopeitten\naskelien kajahtaessa ulko-ovelta. Ne pysähtyivät ikäänkuin empien\nporrasten juurella, mutta seuraavassa tuokiossa ne lähenivät jälleen ja\npysähtyivät huoneeni ovelle. Nousin istuimeltani kuullessani avainta\nkierrettävän lukossa, ja on helppo kuvailla hämmästystäni, kun näin\nitse Turennen kreivin astuvan sisään ja sulkevan oven jälkeensä.\n\nHän tervehti minua ylpeästi astuessaan pöydän luokse, kohottaen\nhattuaan hetkiseksi ja pannen sen sitten jälleen päähänsä. Sen tehtyään\nhän jäi katsomaan minuun ja minä häneen, äänettömyydessä, joka minun\npuoleltani oli pelkkä hämmästyksen tulos, mutta hänen puoleltaan\naiheutui halveksumisesta ja jonkinlaisesta ihmettelystä. Iltavalo, joka\noli tuntuvasti hämärtymässä, antoi hänen kasvoilleen kaamean vaaleuden,\nsaaden ne erottumaan takana olevasta varjosta tavalla, joka ei jättänyt\ntekemättä vaikutustaan minuun.\n\n\"Niin\", lausui hän vihdoin, puhuen hitaasti ja kuvaamattoman\nhävyttömästi, \"olen tullut tänne saadakseni katsoa teitä!\"\n\nTunsin suuttumuksen kohoavan sisässäni ja vastasin hänen katseeseensa\nyhtä tiukalla katseella. \"Niinkuin tahdotte\", lausuin olkapäitäni\nkohauttaen.\n\n\"Ja ratkaistakseni erään kysymyksen\", jatkoi hän samalla äänellä.\n\"Nähdäkseni, onko se mies, joka oli kyllin mieletön loukkaamaan ja\nhalveksimaan _minua_, sellainen vanha, pennitön hölmö, jollaiseksi\njotkut häntä kutsuivat, vai uhkarohkea yltiöpää, joksi toiset häntä\nkuvasivat.\"\n\n\"Oletteko nyt päässyt selville?\" virkoin minä.\n\nHän silmäili minua hetkisen tiukasti; sitten hän äkkiä kiivastuen\nhuusi: \"Hitto soikoon, jos olen! En edes tiedä, olenko tekemisissä\nerittäin ovelan vai erittäin typerän, hullun vai konnan kanssa!\"\n\n\"Voitte sanoa mitä haluatte vangille\", vastasin minä kylmästi.\n\n\"Turenne tekee sen yleensä kenelle haluaa!\" vastasi hän. Seuraavassa\ntuokiossa hän sai minut säpsähtämään sanomalla, vetäen esiin\nmakeisrasian ja avaten sen: \"Tulen juuri sen pienen hupakon luota,\njonka olette lumonnut. Jos hän olisi minun vallassani, niin olisin\npiiskannut hänet ja pannut vedelle ja leivälle kunnes hän tulisi\njärkiinsä. Mutta kun ei hän ole, täytyy minun käyttää toista keinoa.\nSaanko kysyä\", jatkoi hän ivallisella äänellään, \"onko teillä\nminkäänlaista käsitystä, miten teidän tulee käymään, herra de Marsac?\"\n\nSydämeni sanomattomasti keventyneenä siitä mitä hän sanoi neidistä,\nvastasin että minulla oli mitä täydellisin luottamus Navarran kuninkaan\noikeudenmukaisuuteen.\n\nHän kertasi tuon nimen tavalla, jonka merkitystä en ymmärtänyt.\n\n\"Niin, Navarran kuninkaan\", vastasin minä lujasti.\n\n\"No niin, uskallanpa sanoa että teillä on hyvä syy tehdä niin\", lausui\nhän pilkallisesti hymyillen. \"Jollen erehdy, tiesi hän tästä asiasta\nhiukan enemmän kuin mitä hän myöntää.\"\n\n\"Todellako? Navarran kuningasko?\" sanoin minä tuijottaen tyhmästi\nhäneen.\n\n\"Niin, todella, todella, Navarran kuningas!\" tikasi hän vastaan matkien\nminua, ollen lähempänä kiukkua kuin mitä siihen saakka olin hänestä\nhuomannut. \"Mutta jättäkää hänet hetkeksi syrjään, junkkari\", jatkoi\nhän, \"ja kuunnelkaa minua. Taikka katsokaa ensin tätä. Joka näkee, se\nuskoo.\"\n\nPuhuessaan hän veti esiin paperin, jonka hän jonkinlaisella äkäisellä\nylenkatseella työnsi kouraani. Pidättäen hämmästykseni vein sen ikkunan\nluokse ja vaivaloisesti lukien sain selville, että se oli\nasianmukaiseen muotoon laadittu kuninkaallinen käskykirje, jolla\nmäärättiin joku tuntematon henkilö -- nimen paikka oli nimittäin\njätetty tyhjäksi -- Armagnac'in maaherraksi kahdentoistatuhannen livren\nvuosipalkalla!\n\n\"No niin?\" virkahti hän maltittomasti.\n\n\"Niin?\" vastasin minä koneellisesti, sillä aivojani huimasi; tuollainen\npaperi tuollaisella tavalla esitettynä herätti eriskummallisia\najatuksia mielessäni.\n\n\"Voitteko saada selvää siitä?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä\", vastasin minä, sanoen itsekseni että hän varmaan tahtoi tehdä\nminulle jonkun kepposen.\n\n\"No hyvä\", jatkoi hän, \"kuulkaa sitten. Minä aion kohdella teitä\nlievästi, tehdä teille tarjouksen, herra de Marsac. Hankin teille\nvapautenne takaisin ja täytän tuon tyhjän paikan, jonka tässä näette,\nteidän nimellänne -- yhdellä ehdolla.\"\n\nTuijotin häneen niin hämmästyneenä kuin oli luonnollista tuollaisen\nehdotuksen kuullessani. \"Siis tahdotte antaa tuon viran minulle?\"\nsopersin epäuskoisena.\n\n\"Koska kuningas on jättänyt sen minun valtaani, niin tahdon sen tehdä\",\nvastasi hän. \"Mutta sallikaa minun ensin huomauttaa\", jatkoi hän\nylpeästi, \"että asialla on toinenkin puoli. On kyllä totta, että minä\ntarjoan teille, herra de Marsac, sellaisen viran, jonka pitäisi\ntyydyttää kunnianhimoisimmatkin toiveenne. Mutta toiselta puolen on\nteidän pidettävä mielessä, että minulla on yhtä suuri valta kostaa nyt\nkuin eilenkin, ja että jos suostun ostamaan teidät, niin johtuu se\nsiitä, että erityiset syyt kehottavat tuohon menettelyyn, eikä suinkaan\nsiitä, että se olisi ainoa vallassani oleva keino.\"\n\nMinä kumarsin. \"Ja mikä on tuo ehto, herra kreivi?\" kysyin käheästi,\nalkaen ymmärtää hänen tarkotustaan.\n\n\"Se, että luovutte vaatimasta tai pyytämästä holhokkini kättä\", vastasi\nhän kevyesti. \"Siinä on kaikki. Se on yksinkertainen ja huokea ehto.\"\n\nKatsoin häneen uudelleen hämmästyneenä, ihmeissäni, ällistyksissäni,\nlukemattomien kysymysten risteillessä mielessäni. Minkätähden hän\nhieroi kauppaa, kun hänellä oli valta käskeä? Minkätähden hän alentui\nsovintoon, kun kerran olin hänen armoillaan? Minkätähden hän otti\nvakavan keskustelun alaiseksi toiveeni, joitten täytyi hänestä tuntua\näärimmäiseltä röyhkeydeltä? Minkätähden? En kyennyt sitä selvittämään\nitselleni, vaan seisoin tuijottaen häneen äänettömänä; ällistykseni oli\nyhtä suuri kuin jos hän olisi tarjonnut minulle Ranskan kruunua;\nihmetykselläni ja epäilyksilläni ei ollut määrää.\n\n\"No\", lausui hän viimein, käsittäen väärin kasvoillani kuvastuvan\nmielenliikutuksen. Te suostutte kai?\"\n\n\"En ikinä!\" vastasin lujasti.\n\nHän säpsähti. \"Luulen etten kuullut oikein\", sanoi hän, puhuen hitaasti\nja miltei kohteliaasti. \"Minä tarjoan teille suuren viran ynnä\nsuojelukseni, herra de Marsac. Onko minun ymmärrettävä, että pidätte\nparempana vankeutta ja vihollisuuttani?\"\n\n\"On, jos ehdot ovat sellaiset\", vastasin minä.\n\n\"Ajatelkaa, ajatelkaa!\" lausui hän jyrkästi.\n\n\"Olen ajatellut\", vastasin minä.\n\n\"Kyllä, mutta oletteko myös ajatellut millainen on asemanne?\" sanoi\nhän. \"Oletteko ajatellut, kuinka monta estettä on teidän ja tuon pienen\nhupsun välillä? Kuinka monen henkilön vastustus teidän on voitettava,\nkuinka monta ystävää hankittava? Oletteko ajatellut, mitä merkitsee\nasettua taistelemaan minua vastaan tässä asiassa, tai kummalle meistä\ntodennäköisesti voitto lopulta lankeaa?\"\n\n\"Olen ajatellut\", toistin minä.\n\nMutta ääneni vapisi. Huuleni olivat kuivat. Huone oli käynyt pimeäksi.\nUlkopuolella oleva kallio, joka esti valoa pääsemästä kammiooni, sai\nsen näyttämään jo vankityrmältä. Vaikka en uneksinutkaan suostumisesta,\nvaikka tunsinkin että hän tässä keskustelussa oli alentunut\nvertaisekseni ja minä olin päässyt hänestä voitolle, niin tunsin\nkuitenkin mieleni lannistuvan. Sillä minä muistin kuinka vankiholvissa\nviruvan miehen elämä hitaasti mataa eteenpäin alituisessa unohduksessa,\nkuinka vaivalloisesti siellä kuluvat päivät, jotka vapaille miehille\novat kirkkaita ja täynnä toiveita ja pyrkimyksiä. Väläyksessä selkeni\nminulle, millaiselta tuntuisi jäädä tänne tai johonkin samankaltaiseen\npaikkaan, saamatta koskaan enää nousta hevosen selkään tai hengittää\nvapaata taivaan ilmaa, kuulematta koskaan enää miekan kalinaa\njalustinta vastaan tai herra d'Agenin sointuvaa ääntä, kun hän kutsuu\nystäväänsä!\n\nOdotin Turennen lähtevän pois saatuaan vastaukseni tai sitten joutuvan\nsellaiseen raivoon, jollaista vastarinta on omiaan synnyttämään niissä,\njotka harvoin sitä kohtaavat. Ihmeekseni hän kuitenkin hillitsi\nitsensä. \"Niin\", sanoi hän, niin maltillisesti että se kerrassaan\nkummastutti minua, varsinkin kun hänen äänensä selvästi ilmaisi\nharmistumista, \"minä tiedän mihin te luotatte. Te arvelette että\nNavarran kuningas on teitä suojeleva. Mutta minä vakuutan Turennen\nkunnian nimessä, ettei hän tee sitä, ettei Navarran kuningas tee mitään\nteitä pelastaakseen. Mitenkäs nyt vastaatte?\"\n\n\"Samoinkuin ennenkin\", virkoin itsepintaisesti.\n\nHän otti paperin pöydältä synkästi naurahtaen. \"Sitä pahempi itsellenne\nsiis!\" sanoi hän kohauttaen olkapäitään. \"Sitä pahempi itsellenne!\nPidin teitä lurjuksena; näyttekin olevan hullu!\"\n\n\n\n\nXXXVI. \"Eläköön kuningas!\"\n\n\nNämä sanat olivat hänen jäähyväisensä. Mutta hänen lähtönsä, jota\nmuutamia hetkiä aikaisemmin olisin tervehtinyt ilolla, koska se päästi\nminut hämmingistä ja nöyryytyksestä, jätti minut välinpitämättömäksi.\nHänen juhlallisesti vahvistamansa vakuutus, ettei minulla ollut\nodotettavissa minkäänlaista apua Navarran kuninkaalta, oli masentanut\nminut, murskaten toiveeni ja luottavan mielialani niin perinpohjin,\nettä seisoin kuin kiinninaulittuna paikalleni vielä kauan sen jälkeen,\nkun hänen askeltensa kaiku oli lakannut kuulumasta käytävästä. Jos oli\ntotta, mitä hän oli sanonut, niin en voinut nähdä valonpilkettäkään\nsiinä pimeydessä, joka varjosi tulevaisuuteni samoin kuin kammion,\njossa seisoin. Tunsin hänen majesteettinsa heikkouden ja horjuvaisuuden\nliian hyvin asettaakseni mitään luottamusta häneen; jos vielä Navarran\nkuningaskin minut hylkäsi, olin todellakin ilman toivoa ja ilman\nauttajaa.\n\nOlin seisonut jonkun aikaa aprikoiden tätä tuskallista kysymystä,\njota, tuntien Turennen ankaruuden yksityistä kunniaansa koskevissa\nasioissa, en voinut kevyesti sivuuttaa, kun kuulin uusia askeleita\nporraskäytävästä ja herra la Varenne aukaisi oven. Nähdessään minun\nolevan pimeässä sopersi hän anteeksipyyntönsä palvelijain\nleväperäisyydestä.\n\n\"Olemme olleet sellaisessa tuoksinassa koko päivän, että teidät on\nunohdettu\", jatkoi hän. \"Mutta nyt ei teillä tule olemaan mitään\nvalittamisen syytä. Minä olen saanut määräyksen tuoda teidät hänen\nmajesteettinsa luokse viipymättä.\"\n\n\"St. Cloudiinko!\" huudahdin minä kovasti kummissani.\n\n\"Ei, Ranskan kuningas on täällä\", vastasi hän.\n\n\"Meudonissako?\"\n\n\"Aivan niin. Minkätähden ei?\"\n\nLausuin ihmettelyni hänen majesteettinsa pikaisesta parantumisesta.\n\n\"Kaikkia vielä!\" vastasi hän kursailematta. \"Hän voi yhtä hyvin kuin\nainakin. Minä jätän teille kynttiläni. Olkaa hyvä ja tulkaa alas heti\nkun olette valmis, sillä ei ole hyvä antaa kuninkaiden odottaa. Oh!\nOlinpa unhottaa yhden asian\", jatkoi hän kääntyen takaisin ollessaan jo\novella. \"Määräykseni on pitää huoli siitä ettette saa puhella kenenkään\nkanssa ennenkuin olette tavannut kuningasta, herra de Marsac. Pyydän\nteitä hyväntahtoisesti muistamaan tämän, jos meidän täytyy odottaa\nesihuoneessa.\"\n\n\"Siirretäänkö minut toiseen -- oleskelupaikkaan?\" kysyin minä, mieli\ntäynnä aavistuksia.\n\nHän kohautti olkapäitään. \"Mahdollista kyllä\", vastasi hän. \"En tiedä.\"\n\nMinä en tietysti voinut muuta kuin mutista olevani kuninkaan\nkäytettävissä; minkä jälkeen la Varenne poistui, jättäen minut\nsuhtautumaan asiaan miten parhaiten taisin. Odotin luonnollisesti\nkaikkea muuta kuin hyvää vastaanotosta, johon liittyi tuollainen ehto;\nja tämä oli omiaan tekemään yhä mustemmaksi mieleni, joka jo\nennestäänkin yksinäisyydessä viettämäni pitkän päivän vaikutuksesta oli\nsangen alakuloinen. En kuitenkaan kammonut mitään niin paljon kuin\npitkittyvää epävarmuutta, ja siksi riensin kiireesti siistimään pukuani\nmikäli voin, ja laskeusin sitten alas portaita, joitten juurella\nvartiani oli odottamassa minua parin palvelijan kanssa, joista toinen\nkantoi soihtua.\n\nMenimme ulos rinnatusten, ja kun matkaa oli ainoastaan satakunta\nkyynärää, astuimme jo melkein samassa linnanportista sisään. Panin\nmerkille, että portti oli hyvin vahvasti vartioitu, mutta lyhyt\najatteleminen riitti muistuttamaan minulle, ettei se ollut suinkaan\nkummeksittavaa sen jälkeen mitä oli tapahtunut St. Cloudissa. Pihan\npoikki kävellessämme huomautin Varennelle, että otaksuin Pariisin\nantautuneen; mutta hän kielsi sen niin lyhyeen ja jyrkästi, että jätin\nsikseen muut kyselemiset. Ja sitäpaitsi, linna kun oli pieni, saavuimme\nmelkein samassa pitkään, kapeaan käytävään, joka näkyi tekevän\nesihuoneen virkaa.\n\nSe oli kirkkaasti valaistu sekä päästä päähän, ja melkeinpä seinästä\nseinään, täynnä hovimiehiä, joitten äänettömyys samoin kuin heidän\nodottavat ja levottomat katseensa herättivät minussa kummastusta.\nSiellä täällä kaksi tai kolme, jotka olivat saaneet haltuunsa\nikkunasyvennyksen, puhelivat keskenään matalalla äänellä, taikka pari\nmuuta, jotka pitivät itseään riittävän arvokkaina käyskentelemään\nodottavien rivien välissä kapeassa käytävässä, keskusteli kuiskaillen\nkävellessään. Mutta nämäkin olivat herkkiä säpsähtämään vähimmästäkin\nhälytyksestä ja vilhuivat lakkaamatta sivuilleen, silläaikaa kuin muu\nseurue seisoi jännittyneessä odotuksessa, säpsähtäen ja kääntäen\ninnokkaasti päänsä aina kun ovi avautui tai uusi tulija ilmotettiin.\nHuoneessa vallitseva outo äänettömyys muistutti kaikkein enimmän\nBlois'n hovia sinä iltana, jolloin Mercoeurin herttua oli karannut,\nmutta tuo hiljaisuus oli ammottanut tyhjissä saleissa, kun tämä taas\nantoi omituisen leimansa täyteen ahdetulle huoneelle.\n\nHerra la Varenne, jonka oven luona olijat ottivat vastaan äänettömällä\nkohteliaisuudella, veti minut erääseen ikkunakomeroon, mistä minulla\noli tilaisuus tehdä se havainto, että läsnäolevat hugenotit\nlukumäärältään miltei voittivat kuninkaan varsinaisen seurueen. Niitten\njoukossa, jotka kävelivät edestakaisin, huomasin kuitenkin markiisi de\nRambouillet'n, jota toisissa olosuhteissa olisin rientänyt kunnioittaen\ntervehtimään, ynnä marsalkka d'Aumontin, Sancyn ja Humièresin. Olin\ntuskin ehtinyt huomata nämät, kun vastaanottohuoneen ovi avautui ja\nlisäsi heidän joukkoonsa marsalkka Bironin, joka tuli ulos nojaten\nCrillonin käsivarteen. Näitten vanhojen riitakumppanien näkeminen\nyhdessä riitti jo sinänsä ilmottamaan minulle, että jokin vakava\nkäännekohta oli käsissä, varsinkin kun heidän kulkuaan joukon läpi\nlukemattomat silmät seurasivat uteliain ja tarkkaavin katsein.\n\nHe katosivat viimein ulko-ovesta, ja läsnäolijat kääntyivät kuin\nyhteisestä sopimuksesta katsomaan, kuka seuraava tulija olisi. Mutta\nlähes puoli tuntia kului, ennenkuin sisähuoneen ovi, jota kaikki niin\nhartaasti tähystivät, jälleen aukeni. Tällä kertaa siitä ilmestyi\näskeinen vieraani, Turennen kreivi, joka tuli hymyillen ja nojaten,\nsuureksi hämmästyksekseni, parooni de Rosnyn käsivarteen.\n\nKun nuo molemmat kävelivät pitkin huonetta kaikkien läsnäolijain\nkatseitten saattamina, siellä täällä tervehtien jotain liehittelevää\nystävää, tunsin rohkeuteni lannistuvan yhtä paljon Turennen hyvästä\ntuulesta kuin siitä seurasta, missä hänet näin. Joskin tiesin, että\nmikäli hän oli hyvillään, sikäli oli minulla syy odottaa epämieluisia\ntapahtumia, niin ei minulta vielä kuitenkaan olisi kaikki toivo ollut\nhukassa, jos Rosny olisi jäänyt turvakseni. Mutta hänet menetettyäni --\nja niinkuin nyt hänet näin, en voinut epäilläkään, etten ollut häntä\nmenettänyt -- ja katsoen Navarran kuninkaan myöskin jo menneeksi tunsin\nniin syvää rohkeuden vaipumista, etten koskaan ennen ollut sellaista\nkokenut. Häveten sanoin itsekseni, etten minä ollut luotu hoveja enkä\ntällaisia näkyjä varten; ja muistaessani uudella ja katkeralla\nmielikarvaudella sitä surkeata osaa, jota olin esittänyt Navarran\nkuninkaan esihuoneessa St. Jeanissa, tulvahti mieleeni niin syvä säälin\ntunne rakastettuani kohtaan, että on mahdotonta ajatella suurempaa\nhellyyttä kuin mikä mieleni nyt täytti häntä ajatellessani. Olin\nvoittanut hänet väärällä lipulla, olin hänelle arvoton. Tunsin, että\npelkän läsnäoloni hänen seurassaan tällaisessa paikassa ja näitten\nihmisten keskellä täytyi tuottaa hänelle häpeää ja nöyryytystä.\n\nPoskeni olivat tulessa, ja siksi tunsin suurta huojennusta, kun ei\nkumpikaan heistä käytävän toiseen päähän kulkiessaan katsonut minuun\npäin eikä näyttänyt huomaavan minun läheisyyttäni. Ovella he seisoivat\nhetkisen vakavasti puhellen; näytti siltä kuin de Rosny olisi halunnut\nsaattaa kreiviä vielä kauemmaksi. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt sitä\nsallivan, vaan sanoi siinä hyvästi, niin monin kohteliain elein että\nviimeinenkin Rosny'hin perustuva toiveeni hupeni.\n\nSiitä huolimatta ei parooni de Rosny ollut kuitenkaan niin kokonaan\nmuuttunut, etten voinut nähdä hymyn väreilevän tuokion verran hänen\npiirteillään, kun hovimiesten kumartelevat rivit avautuivat hänen\nedessään. Samassa hänen silmänsä sattuivat minuun, ja kasvonilmeensä\njuuri ollenkaan muuttumatta hän pysähtyi kohdalleni.\n\n\"Herra de Marsac varmaan odottaa pääsyä kuninkaan puheille?\" kysyi hän\nVarennen puoleen kääntyen.\n\nSeuralaiseni oli vaiti, minä kumarsin.\n\n\"Viiden minuutin perästä\", virkkoi de Rosny tyvenesti, kasvoillaan\nvälinpitämätön ilme, joka sai minut epäilemään, eikö kaikki, mitä\nmuistin tästä miehestä, ollutkin vain unta. \"Ah, herra de Paul, mitä\nvoin tehdä puolestanne?\" jatkoi hän ja taivutti päätään kuunnellakseen\npyyntöä, jonka minua lähinnä seisova herrasmies sopotti hänen\nkorvaansa. \"Tahdon koettaa\", kuulin hänen vastaavan. \"Joka tapauksessa\nsaatte tietää huomenna.\"\n\n\"Mutta lupaatteko olla ystäväni?\" pitkitti de Paul, pidättäen häntä\nhihasta.\n\n\"Ainoastaan yhden asetan teistä edelle\", vastasi hän. Naapurini näytti\nlysähtävän kokoon pettymyksestä. \"Kuka se on?\" kuiskasi hän surkeana.\n\n\"Kuningas ja hänen palveluksensa, ystäväni\", vastasi de Rosny kuivasti.\nJa sen sanottuaan hän käveli pois. Mutta ainakin puolikymmentä kertaa\nnäin saman kohtauksen uudistuvan, ennenkuin hän saapui huoneen\nperäovelle.\n\nKatselin kaikkea tätä äärimmäisen hämmästyneenä, kykenemättä arvaamaan\ntai oivaltamaan, mikä tapahtuma oli voinut saattaa de Rosnyn näin\ntärkeäksi henkilöksi. Sillä minulta ei voinut jäädä huomaamatta, että\nne muutamat sanat, jotka hän oli pysähtynyt lausumaan minulle, olivat\ntehneet minut mielenkiintoiseksi kaikkien lähellä seisovien silmissä.\nHe antoivat minulle enemmän tilaa liikkua ja hengittää, ja luoden\nminuun syrjäsilmäyksiä kuiskailivat toisilleen nimeäni. Mutta ollen\nepätietoinen siitä, mitä tämä ennusti, en saanut siitä paljonkaan\nkevennystä; ja ennenkuin olin ennättänyt punnita sitä kaikinpuolin,\naukeni perällä oleva ovi uudelleen. Hovipojat ja hoviherrat, jotka\nseisoivat lähellä sitä, riensivät järjestymään riveihin molemmin\npuolin. Valkoista virkasauvaa kantava ovenvartia astui nopeasti pitkin\nhuonetta, siellä täällä pyytäen hovimiehiä siirtymään taemmaksi, missä\nkäytävä oli ahdas. Sitten huusi kaikuva ääni ulkopuolella: \"Kuningas,\nherrat! Kuningas!\" ja joka toinen joukostamme kohosi varpailleen\nnähdäkseen hänen astuvan sisään.\n\nMutta sisään astui ainoastaan Navarran Henrik, yllään purppuranpunainen\nviitta ja hattu.\n\nKäännyin la Varenneen päin ja pää täynnä sekavia ajatuksia mutisin\nmalttamattomasti: \"Mutta kuningas! Missä kuningas on?\"\n\nHän virnisti minulle käsi suun edessä. \"Hst!\" kuiskasi hän. \"Me olemme\nkujeilleet kanssanne! Hänen edellinen majesteettinsa kuoli tänään\naamunkoitteessa. Tämä on nyt kuningas!\"\n\n\"Tämäkö! Navarran kuningas?\" huudahdin minä niin kuuluvasti että\nmuutamat ympärilläni huusivat: \"Hiljaa!\"\n\n\"Ei kuin Ranskan kuningas, hölmö!\" vastasi hän. \"Teidän miekkanne on\nvarmaan terävämpi kuin järkenne, tai muuten on minulle kerrottu\nvalheita!\"\n\nEn kiinnittänyt huomiota hänen pilkkaansa, sillä sydämeni sykki niin\nkiivaasti ja tuskallisesti, että hädin tuskin jaksoin pysyä\nulkonaisesti tyynenä. Silmissäni oli kuin sumua, ja kynttilöistä\nhuolimatta näytti koko huone hämärtyvän. Turhaan koetin ajatella, mitä\ntämä merkitsi -- minulle. En saanut kahta ajatusta liitetyksi\ntoisiinsa, ja ollessani vielä aprikoimassa, millaista vastaanottoa\nsaatoin odottaa ja kutka tässä uudessa asiain tilassa olivat ystäviäni,\npysähtyi kuningas eteeni.\n\n\"Ahaa, herra de Marsac!\" huusi hän iloisesti, viitaten edessäni\nseisovia tekemään tilaa. \"Tehän se ratsastitte niin nopeasti\nvarottamaan minua tässä eräänä aamuna. Olen puhunut teistä Turennen\nkreivin kanssa, ja hän on suostuvainen jättämään silleen teitä vastaan\ntekemänsä syytöksen. Mitä muuhun tulee, niin menkää minun huoneeseeni,\nystäväni. Menkää! Rosny tietää mikä on tahtoni teidän suhteenne.\"\n\nMinulla oli kylliksi järkeä polvistuakseni ja suudellakseni hänen\nkättään, mutta se tapahtui äänettömyydessä, jonka hän tiesi tulkita\noikein. Hän oli jo siirtynyt edelleen ja oli puhumassa toiselle,\nennenkuin kykenin jälleen käyttämään puhelahjaani tai järkeäni, jonka\nhänen armolliset sanansa olivat panneet sekaisin. Kun pääsin niin\npitkälle ja nousin jälleen jaloilleni, huomasin olevani sellaisen\nhuomion keskipisteenä ja niin monien onnittelujen esineenä, että olin\niloinen saadessani noudattaa la Varennen antamaa vihjausta ja kiiruhtaa\nkuninkaan yksityishuoneeseen.\n\nVaikkakin minulla nyt oli vihiä siitä, mitä minulla oli odotettavissa,\nkohtasi minua siellä vastaanotto, jonka ystävällisyys oli hellyttää\nminut pois suunniltani. Huoneessa oli ainoastaan parooni de Rosny, ja\nhän otti minua molemmista käsistä tavalla, joka sanoittakin kertoi\nminulle että entinen Rosny oli tullut takaisin ja että se harmi, jonka\nhiljan olin hänelle aiheuttanut, oli enemmän kuin anteeksi-annettu. Kun\nyritin kiittää häntä siitä, että hän oli käyttänyt vaikutusvaltaansa\nkuninkaaseen minun hyväkseni, kuten arvasin hänen tehneen, ei hän\ntahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, vaan muistutti minulle hymyillen\nsyöneensä minun juustoani silloin kun oli valittavana se tahi\nlisieuxiläinen.\n\n\"Ja sitäpaitsi, ystäväni\", jatkoi hän vilkuttaen silmiään, \"te olette\ntehnyt minut viisisataa kruunua rikkaammaksi.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyin minä yhä enemmän kummastuneena.\n\n\"Löin niin suuren summan vetoa Turennen kanssa siitä, ettei hän saisi\nteitä lahjotuksi\", vastasi hän hymyillen. \"Ja kas tässä\", jatkoi hän,\nvaliten pöydällä olevien asiakirjojen joukosta saman paperin jonka olin\nnähnyt Turennen kreivillä, \"tässä on lahjus. Ottakaa se, se on teidän.\nOlen antanut tänään jo parikymmentä, mutta en ainoatakaan näin suurella\nmielihyvällä. Sallikaa minun ensimäisenä onnitella Armagnacin\nmaaherraa!\"\n\nEn voinut kotvaan uskoa hänen tarkottavan totta, mikä seikka, kuten\nmuistan, huvitti häntä erinomaisesti. Kun minut viimein saatiin\nkäsittämään, että kuningas oli tarkottanut tätä alunpitäen ja oli vain\nlainannut käskykirjeen Turennelle, jotta tämä saisi koetella minua,\nsilloin oli iloni ja mielihyväni niin suuri etten voinut sitä silloin\nilmaista enempää kuin nyt voin sitä kuvata. Sanalla sanoen se oli\nrajaton. Seisoin Rosnyn edessä sanattomana ja hämmentyneenä, kauan\nunhossa olleitten kyynelien kummutessa silmiini ja ainoastaan yksi\nkaipaus sydämessäni -- se nimittäin, ettei rakastettu äitini ollut\nelänyt kyllin vanhaksi nähdäkseen noitten suloisten kuvitelmien, joilla\nniin usein olin häntä huvittanut, muodostuvan kouraantuntuvaksi\ntodellisuudeksi. En huomannut silloin, vaan vasta jälkeenpäin, että\nvirkani vuosipalkka teki juuri saman summan, joka minun oli ollut\ntapana mainita hänelle; ja sain kuulla, että Rosny itse oli sen\nmäärännyt neiti de la Viren antamien tietojen mukaan.\n\nKun riemastukseni vähän tasottui ja minä sain äänen suustani\nkiittääkseni hyväntekijääni, oli hänellä vielä yksi vastaus. \"Älkää\npettäkö itseänne, ystäväni\", lausui hän vakavasti, \"älkää ajatelko,\nettä tämä on vain vaivattomasti tuleva palkkio. Herrani on Ranskan\nkuningas, mutta hän on kuningas, jolla ei ole valtakuntaa, ja\nsotapäällikkö, jolla ei ole rahaa. Tänään hän on oikeuksiinsa\npäästäkseen luopunut puolesta vallastaan. Ennenkuin hän voittaa kaikki\ntakaisin, pitää meidän taistella, -- taistelin, ystäväni. Ja siinä\ntarkotuksessa olen ostanut teidän miekkanne.\"\n\nMinä sanoin hänelle, että vaikkei ainoakaan muu miekka jättäisi\nhuotraansa kuninkaan puolesta taistellakseen, niin minun säiläni sen\ntekisi.\n\n\"Minä uskon teitä\", vastasi hän ystävällisesti, laskien kätensä\nolalleni. \"En siksi että te niin sanotte -- totta tosiaan, lupauksia\nolen saanut kyllin kuulla tänä päivänä -- vaan siksi että olen\nkoetellut teitä. Ja nyt\", jatkoi hän, muuttaen puheensävyään ja katsoen\nminuun omituisesti hymyillen, \"nyt olette varmaan täysin tyytyväinen?\nEi kai liene enää mitään muuta, mitä toivoisitte, ystäväni?\"\n\nKäänsin katseeni syrjään syyllisen tavoin, uskaltamatta kaiken\ntämän hyvyyden lisäksi tuoda esiin vielä uutta anomusta. Hänen\nmajesteetillaan saattoi sitäpaitsi olla eri katsantokanta, tai saattoi\nTurenne olla siihen kysymykseen nähden taipumaton. Sanalla sanoen,\nkaikessa mitä oli tapahtunut tai mistä Rosny oli maininnut, ei ollut\nmitään, mikä olisi ilmaissut minulle, tulisiko sydämeni toive\ntäytetyksi vai ei.\n\nMutta minun olisi pitänyt tuntea tuo suuri mies paremmin, kuin otaksua\nettä hän antaisi lupauksen, mutta jättäisi sen täyttämättä, taikka\nhaavottaisi ystäväänsä silloin kun hänellä ei ollut voidetta haavaan.\nNautittuaan hetkisen hämmingistäni hän purskahti suureen nauruun ja\nottaen minua tuttavallisesti hartioista käänsi minut ovea kohti. \"Kas\nniin, menkää!\" virkkoi hän. \"Menkää ylös käytävää. Löydätte siellä oven\noikealla kädellä ja toisen vasemmalla. Kyllä tiedätte kumpi on\navattava.\"\n\nKieltäen minua lausumasta tavuakaan hän työnsi minut ulos.\nKäytävässä olisin mielelläni pysähtynyt kokoamaan ajatuksiani, mutta\nsäikähdyksekseni kuulin ääniä, jotka ilmaisivat kuninkaan palaavan sitä\ntietä. Peläten joutua hänen eteensä niin hämmentyneessä mielentilassa\nriensin käytävän toiseen päähän, missä huomasin, niinkuin minulle oli\nsanottukin, kaksi ovea.\n\nMolemmat olivat suletut, eikä kummassakaan ollut mitään, mikä olisi\nopastanut valintaani. Mutta Rosny oli oikeassa otaksuessaan, etten\nollut unohtanut neuvoa, jonka hän oli antanut minulle silloin kun hän\nomassa talossaan oli valmistanut niin hienon yllätyksen: \"Jos haluatte\nhyvän vaimon, niin kääntykää oikealle!\" Muistin nämä sanat, ja\nhetkeäkään empimättä -- sillä kuningas seurueineen oli jo astumassa\nkäytävään -- minä koputin rohkeasti, ja malttaen tuskin odottaa\nvastausta astuin sisään.\n\nFanchette oli ovella, mutta astui sivulle äreä hymy huulillaan, jonka\nsaatoin tulkita tervetuloksi tai kuinka vain tahdoin. Neiti, joka oli\nistunut pöydän toisella puolen, nousi pystyyn sisään astuessani, ja me\nseisoimme katsellen toisiamme. Arvattavasti hän odotti että minä\npuhuisin ensin, ja minä taas olin niin hämmästynyt siitä muutoksesta,\njonka hänen yllään oleva hovipuku ja se arvokas tapa, millä hän sitä\nkantoi, olivat hänessä aikaansaaneet, että kykenin ainoastaan\nällistyneenä tuijottamaan. Kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut,\nrupesi minua nyt pelottamaan. Tämä ei ollut sama tyttö, jota olin\nkosinut St. Gaultierin metsässä, ei myöskään se kalpeakasvoinen nuori\nnainen, jonka olin nostanut satulaan parikymmentä kertaa matkallamme\nPariisia kohti. Arvottomuuden tunne, jota olin kokenut muutamia\nminuutteja aikaisemmin keskellä esihuoneen väenpaljoutta, palasi\nkaikessa voimassaan nähdessäni hänen suloutensa ja kauneutensa, ja minä\nseisoin jälleen mykkänä hänen edessään, niinkuin olin seisonut kerran\nBlois'ssa ollessamme. Koko välillä ollut aika, kaikki mitä sen jälkeen\noli välillämme tapahtunut, oli unohduksissa.\n\nHän puolestaan katseli minua kummastellen äänettömyyttäni. Hänen\nkasvonsa, jotka sisään astuessani olivat karahtaneet hehkuvan\npunaisiksi, kalpenivat uudelleen. Hänen silmänsä suureniva\nlevottomuudesta; hän alkoi polkea jalkaansa lattiaan tavalla jonka\nhyvin tunsin. \"Onko jotain huonosti?\" mutisi hän viimein.\n\n\"Päinvastoin, neiti\", vastasin minä käheästi, katsellen joka suunnalle\nja turvautuen ensimäiseen asiaan, mikä johtui mieleeni, \"tulen juuri de\nRosnyn luota.\"\n\n\"Ja hän?\"\n\n\"Hän on tehnyt minut Armagnacin maaherraksi.\"\n\nHän niiasi minulle ihmeen viehkeästi. \"Minua ilahuttaa saadessani\nonnitella teitä\", lausui hän naurun ja itkun välisellä äänellä. \"Se ei\nole enemmän kuin minkä olette ansainnut.\"\n\nKoetin kiittää häntä tilaisuuteen sopivalla tavalla, tuntien asemani\nsamalla nurinkurisemmaksi kuin koskaan eläessäni olin tuntenut; sillä\ntiesinhän, ettei tämä ollut lainkaan sitä, mitä minä olin tullut\nsanomaan ja hän kuulemaan. Kuitenkaan en voinut saada rohkeutta enkä\nlöytää sanoja käydäkseni pitemmälle, ja niin seisoin pöydän vieressä\nsurkean hämmentyneenä.\n\n\"Siinäkö on kaikki?\" virkkoi hän viimein kadottaen kärsivällisyytensä.\n\nVarmasti oli se tehtävä nyt, tai sitten ei koskaan; ja minä tiesin sen.\nTein ponnistuksen. \"Ei, neiti\", lausuin matalalla äänellä. \"Kaukana\nsiitä. Mutta minä en näe täällä sitä naista, jolle tulin puhumaan ja\njonka olen nähnyt satoja kertoja aivan toisenlaisessa asussa kuin te\nnyt olette, märkänä ja väsyksissä ja vanukkeisin hiuksin, vaarassa ja\npakomatkalla. Häntä olen palvellut ja rakastanut, ja hänelle olen\nelänyt. Minulla ei ole ollut moneen kuukauteen yhtään ajatusta, joka ei\nolisi ollut hänen, eikä yhtään huolta, joka ei olisi kohdistunut\nhäneen. Minä olen hänen, ja kaikki mitä kuninkaan jalomielisyys on\nminulle lahjottanut, on hänen, ja minä olen tullut asettaakseni nämä\nhänen jalkojensa juureen. Mutta minä en näe häntä täällä.\"\n\n\"Ettekö?\" vastasi hän kuiskaten, kasvot poispäin käännettyinä.\n\n\"En, neiti.\"\n\nÄkkiä kirkastuen ja vilkastuen, niin että sydämeni alkoi tykyttää, hän\nkääntyi ja katsoi minuun. \"Todellakin!\" lausui hän. \"Sepä on ikävää. On\nsääli, että rakkautenne piti joutua toisaalle, herra de Marsac -- kun\nkuninkaan tahto on, että te menisitte naimisiin minun kanssani.\"\n\n\"Ah, neiti!\" huusin minä polvistuen hänen eteensä -- sillä hän oli\nkiertänyt pöydän ja seisoi vieressäni. \"Mutta entä te itse?\"\n\n\"Se on minunkin tahtoni\", vastasi hän, hymyillen kyyneltensä läpi.\n\nSeuraavana päivänä neiti de la Vire tuli vaimokseni. Kuninkaan\nperäytyminen Pariisin luota, mikä kävi välttämättömäksi sentakia, että\nmonet hugenoteille vihamieliset henkilöt luopuivat hänestä, pakotti\ntoimittamaan vihkimisen viipymättä, jos kerran halusimme että herra\nd'Amours sen suorittaisi. Tästä kiireellisyydestä huolimatta saatoin\nherra d'Agenin ystävällisyyden auttamana esiintyä sekä palvelijain että\nvarusteiden puolesta niin arvokkaasti, että se vastasi paremmin\ntulevaista asemaani kuin entisiä vastoinkäymisiäni. Hänen\nmajesteettinsa, joka ei tahtonut tehdä mitään mikä voisi loukata\nTurennea, ei tosin kunnioittanut meitä läsnäolollaan; mutta rouva\nCatherine oli saapuvilla hänen puolestaan, ja hän itse antoi minulle\nmorsiameni. Sully ja Crillon, markiisi de Rambouillet ynnä hänen\nveljenpoikansa, sekä kaukainen sukulaiseni Rohanin herttua, joka sinä\npäivänä ensi kerran omisti minut heimolaisekseen, olivat niiden\njoukossa, jotka ansaitsivat kiitollisuuteni tulemalla saapuville tähän\ntilaisuuteen.\n\nFrançois d'Agenin naimisiin-meno vanhan kilpailijani ja vastustajani\nlesken kanssa tapahtui vasta toista vuotta myöhemmin, -- viivytys, joka\nei ollut lainkaan niin epämieluisa minulle kuin sulhaselle, katsoen\nsiihen että rouva de Bruhlille jäi siten tilaisuus pitää seuraa\nvaimolleni, silläaikaa kun minä olin poissa Arquesin ja Ivryn\nsotaretkillä. Viimeksi mainitussa taistelussa, joka lisäsi suuresti de\nRosnyn mainetta, hän kun valtasi omin käsin vihollisen lipun, minä\nkovaksi onnekseni tulin haavotetuksi toisessa kuninkaan johtamista\nhyökkäyksistä; ja kun maassa maatessani kaksi jalkasoturia kävi\nkimppuuni, olisin varmasti saanut surmani, jollei Simon Fleix olisi\nsyöksynyt minua auttamaan vanhan sotakarhun urhoollisuudella. Hänen\ntekonsa sattui näkemään kuningas, joka pyysi hänet minulta ja\nkiinnittäen hänet palvelukseensa kirjurina auttoi häntä alkuun\nmenestyksen tiellä niin tehokkaasti, että hän on sittemmin kohonnut yli\nkaikkien toiveiden ja odotusten.\n\nKeino, jolla Henrik-kuningas joksikin ajaksi voitti Turennen\nkannatuksen (ja samalla hankki myös hänen suostumuksensa\navioliittooni), on nykyään liian hyvin tunnettu vaatiakseen selitystä.\nMutta vasta sitten kun kreivi noin vuotta myöhemmin meni naimisiin\nneiti de la Marckin kanssa, joka toi hänelle Bouillonin herttuakunnan,\nsain minä täydellisen käsityksen asiasta, ja samalla kuninkaan, minun\nherrani, erinomaisesta hyvyydestä, joka sai tuon suuren hallitsijan\nlaajojen tehtäviensä ohessa muistamaan halvimpien palvelijainsakin\netuja.\n\n\n\n"]