[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDDaW89-Ky2-GN74sAHKh1Dw8sx2J9-XTCcz-NVA5pS0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},561,"Ruhtinas Serebrjani","Tolstoi, Aleksei Konstantinovitsh",1817,1875,"561-tolstoi-aleksei-konstantinovitsh-ruhtinas-serebrjani","561__Tolstoi_Aleksei_Konstantinovitsh__Ruhtinas_Serebrjani","Kertomus Iivana Julman ajoilta","tietokirja",[],[],"fi",1862,1890,87650,546864,false,45472,[23,24,25],"Political ethics -- Early works to 1800","Political science -- Philosophy -- Early works to 1800","State, The -- Early works to 1800",[27,28,29],"History - Early Modern (c. 1450-1750)","Philosophy & Ethics","Politics","\"Ruhtinas\" by Niccolò Machiavelli is a political treatise written in 1513. This groundbreaking guide for new rulers argues that immoral acts may be necessary to achieve political power and glory. Written in Italian rather than Latin, it uses historical examples to illustrate practical political strategy over abstract ideals. The work directly challenged Catholic and scholastic teachings of its time, making it a controversial cornerstone of modern political philosophy and giving rise to the term \"Machiavellian.\" (This is an automatically generated summary.)",[32],"Kallio, O. A. (Oskar Albin)",305,"Iivana Julman hallintokauteen sijoittuva historiallinen kertomus seuraa ruhtinas Nikita Serebrjanin paluuta Venäjälle ja hänen kamppailuaan opritšnikkien hirmuvaltaa vastaan. Teos kuvaa 1500-luvun hovin juonitteluja, uskollisuutta ja venäläistä kansanelämää.","A. K. Tolstoin 'Ruhtinas Serebrjani' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 561. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että\nsen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti\nLönnrot.","RUHTINAS SEREBRJANI\n\nKertomus Iivana Julman ajoilta\n\n\nKirj.\n\nALEKSEI KONSTANTINOVITSH TOLSTOI\n\n\nVenäjän kielestä suomentanut K. K. Saarikoski\n\n\n\nTampereella 1890,\nHj. Hagelbergin kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       I. Opritshnikit.\n      II. Uusia tovereita.\n     III. Loitsiminen.\n      IV. Drushina Andrejevitsh ja hänen vaimonsa.\n       V. Kohtaaminen.\n      VI. Vastaanotto.\n     VII. Aleksandrovan sloboda.\n    VIII. Pidot.\n      IX. Tuomio.\n       X. Isä ja poika.\n      XI. Öinen juhlakulku.\n     XII. Panettelu.\n    XIII. Vanjuha Persten ja hänen toverinsa.\n     XIV. Korvapuusti.\n      XV. Suutelu-tilaisuus.\n     XVI. Ryöstö.\n    XVII. Veren manaus.\n   XVIII. Vanha tuttu.\n     XIX. Venäjän mies muistaa hyvän.\n      XX. Iloista väkeä.\n     XXI. Satu.\n    XXII. Luostari.\n   XXIII. Tie.\n    XXIV. Rosvojen kapina.\n      XXV. Valmistus taisteluun.\n    XXVI. Veljeys.\n   XXVII. Basmanov.\n  XXVIII. Ero.\n    XXIX. Silmätysten.\n     XXX. Miekan loihtiminen.\n    XXXI. Jumalan tuomio.\n   XXXII. Vjasemskin taikapussi.\n  XXXIII. Basmanovin taikapussi.\n   XXXIV. Narrin kaapu.\n    XXXV. Mestaus.\n   XXXVI. Palajaminen slobodaan.\n  XXXVII. Anteeksi anto.\n XXXVIII. Lähtö slobodasta.\n   XXXIX. Viimeinen kohtaaminen.\n      XL. Jermakin lähettiläiskunta.\n\n\n\n\nI Luku.\n\nOpritshnikit.\n\n\nVuonna 7703 maailman luomisesta, elikkä nykyisen ajanlaskun mukaan\nv. 1565, kuumana kesäpäivänä, kesäkuun 23 p., nuori bojari,[1] ruhtinas\nNikita Romanovitsh Serebrjani, saapui Medvedevkan kylään, joka on noin\nkolmenkymmenen virstan päässä Moskovasta.\n\nHänen takanaan ajoi joukko sotilaita ja orjia.\n\nRuhtinas oli viettänyt kokonaista viisi vuotta Litvassa. Hänet oli\nlähettänyt tsaari Iivana Vasiljevitsh kuningas Sigismundin luo tekemään\nrauhaa moneksi vuodeksi silloisen sodan jälkeen. Mutta tällä kertaa\ntsaarin valinta oli epäonnistunut. Tosin Nikita Romanovitsh pontevasti\npuolusti maansa etuja, ja näyttipä siltä, että parempaa välittäjää\ntuskin olisi voinut toivoakaan, mutta Serebrjani ei ollut syntynyt\nkeskusteluja varten. Hyljäten lähettilästieteen hienoukset, hän tahtoi\npuhtaasti käsitellä asioita, ja häntä seuranneiden kirjurien\nsuurimmaksi mielipahaksi hän ei sallinut heidän tehdä minkäänlaisia\nkoukkuja. Kuninkaan neuvonantajat, jo valmiit myönnytyksiin, käyttivät\npian hyväkseen ruhtinaan suoruutta, urkkivat meidän heikot puolemme ja\nlisäsivät vaatimuksiaan. Silloin hänen kärsivällisyytensä loppui:\nkeskellä täyttä valtiopäivahuonetta löi hän nyrkkinsä pöytään ja repi\nrikki valmiin sopimuskirjan, joka oli vain allekirjoitusta vailla.\n\n-- Te, ynnä teidän kuninkaanne olette kaksikielisiä luikertelijoita.\nMinä puhun teidän kanssanne omantuntoni mukaan, mutta te vaan etsitte\ntilaisuutta pettääksenne minua. Sitäpä on enään mahdoton enää sovittaa.\n\nTämä kiivas esiintyminen menetti silmänräpäyksessä edellisten\nkeskustelujen tulokset, ja tuskinpa hän olisi voinut välttää maanpakoa,\njollei juuri samana päivänä olisi Moskovasta tullut käsky heittää\nrauhantekeminen ja uudistaa sota. Iloisena jätti Serebrjani Vilnan\nkaupungin, muutti samettipukunsa välkkyvään sotisopaan, ja nyt\nlöylyttämään litvalaisia, missä vain heitä tapaisi. Hän osoitti\nkuntoansa sotilasuralla paremmin kuin keskustelujen alalla, ja saavutti\npian suuren maineen sekä venäläisten että litvalaisten kesken.\n\nRuhtinaan ulkomuoto vastasi hänen luonnettaan. Eniten huomiota\nherättävät piirteet hänen miellyttävissä, mutta ei kauneissa\nkasvoissaan oli suoruus ja avomielisyys. Hänen mustanharmaissa, mustien\nripsien varjostamissa silmissään olisi katsoja huomannut erinomaisen,\nitsetiedottoman ja tahdottoman päättäväisyyden, joka esti hänet\nvaipumasta mietteisin ratkaisevalla hetkellä. Tuuheat, toisiinsa\nyhtyvät silmäkarvat, osoittivat jonkinmoista epäjärjestystä ja yhteyden\npuutetta hänen ajatuksissaan. Mutta soma, hienosti kaareutuva suu\nosoitti taipumatonta lujuutta, ja hymyilyssä oli jotakin vaatimatonta,\nmelkeinpä lapsellista hyväntahtoisuutta, että moni olisi pitänyt hänet\nyksinkertaisena, ellei se jalosukuisuus, joka loisti joka hänen\npiirteestään, olisi vakuuttanut, että hän sydämellään käsittää sen,\nmitä hän ymmärryksellään ei saata itselleen selvittää. Koko hänen\nolentonsa vaikutti myötätuntoisuutta, ja jokainen sai sen käsitteen,\nettä huoleti saattoi turvautua häneen kaikissa tilaisuuksissa, joissa\nvaaditaan päättäväisyyttä ja itsensä kieltäymystä, mutta ettei\nkäytöstapansa harkitseminen ollut hänen asiansa ja että miettimiskykyä\nei hänelle oltu suotu.\n\nSerebrjani oli noin viidenkolmatta vanha. Kasvultaan oli hän\nkeskikokoinen, leveäharteinen, mutta soukka lanteiltaan. Tuuhea\ntukkansa oli vaaleampi kuin hänen päivänpaahtamat kasvonsa, ja muodosti\nvastakohdan tummille kulmakarvoille ja mustille silmäripsille. Lyhyt\nparta, vähäsen hiuksia tummempi, varjosti hiukan huulia ja leukaa.\n\nIloiselta ja keveältä tuntui nyt ruhtinaan sydämessä palatessaan\nsynnyinmaahansa. Päivä oli kirkas, päiväpaisteinen, yksi niitä päiviä,\njolloin koko luonto on ikäänkuin juhlapuvussaan, kukat näyttävät\nheleämmiltä, taivas sinisemmältä, ilma väreilee kauaksi kuultavin\naalloin, ja ihmisen tuntuu niin keveältä, ikäänkuin hänen sielunsa\nolisi yhtynyt luontoon, väräjäisi joka lehdellä, kiikkuisi joka\nruohonkorrella.\n\nKirkas oli kesäkuun päivä, mutta ruhtinaasta, joka oli viettänyt viisi\nvuotta Litvassa, tuntui se vieläkin kirkkaammalta. Vainioilta ja\nmetsistä ikäänkuin tuoksui Venäjänmaan ilmaa.\n\nPetoksetta ja vilpittömästi Nikita Romanovitsh oli liittynyt nuoreen\nIivanaan. Lujasti piti hän valansa, eikä mikään olisi horjauttanut\nhänen vahvaa luottamustaan hallitsijaansa. Vaikkapa hänen sydämensä ja\ntunteensa jo kauan olivat halunneet kotimaahan, niin jos sillä hetkellä\nkäsky hänelle olisi tullut palata Litvaan, näkemättä enemmän Moskovata\nkuin omaisiaankaan, olisi hän nurkumatta kääntänyt ratsunsa ja\nentisellä kiivaudella syöksynyt uusiin taisteluihin. Sitäpaitsi hän ei\nyksin niin ajatellut. Kaikki venäläiset koko maassa rakastivat Iivanaa.\nHänen hurskaan hallituksensa kanssa näytti Venäjälle koituvan uusi\nkultainen aikakausi, ja munkit lueskellessaan aikakirjoja eivät\nlöytäneet niistä Iivanan vertaista hallitsijaa.\n\nJo ennenkuin kylään olivat ehtineet, kuulivat ruhtinas ja hänen väkensä\niloisia lauluja, ja saavuttuaan kylän syrjään, huomasivat he että\nsiellä vietettiin juhlaa. Kylänraitin kummallekin puolelle olivat\npoikaset ja neitoset asettuneet piiriaitauksiin, ja molemmat piirit\nliikkuivat koivun ympäri, joka oli koristettu kirjavilla tilkuilla.\nPäässä oli pojilla ja tytöillä paksut seppeleet. Piirit lauloivat,\nmilloin molemmat yhdessä, milloin vuorotellen, puhelivat keskenään ja\nheittäytyivät leikkitaisteluun. Heleästi kajahteli laulujen kesken\ntyttöjen nauru, ja iloisesti loistivat poikain kirjavat paidat\njoukosta. Kyyhkysparvia lenteli katolta katolle. Kaikki liikkui ja\nhyöri, oikeauskoinen kansa kun huvitteliihe.\n\nKylän syrjässä ruhtinaan vanha ratsupalvelija ajoi hänen rinnalleen.\n\n-- Heleijaa! -- sanoi hän iloisesti, -- katsokaapa, isäseni, kuinka ne,\nsusi syököön, viettävät pyhän Agrippiinan juhlaa! Emmeköhän levähdä\ntässä? Hevosetkin ovat väsyksissä, ja meidän on syötyämme hauskempi\nmatkata. Kylläisellä vatsalla, kuten itse tiedät, isäseni, vaikka\npapuja puisi.\n\n-- Niin, ja luultavasti olemme jo lähellä Moskovata! -- sanoi ruhtinas,\njoka silminnähtävästi ei halunnut pysähtyä.\n\n-- Ah, isäseni, sitä sinä tänään jo varmaan viidesti olet kysynyt.\nSanoivathan sinulle hyvät ihmiset että on vielä neljänkymmenen virstan\ntaival. Käske levähtämään, ruhtinas, hevoset ovat tosiaankin hyvin\nväsyneet.\n\n-- No, hyvä, sanoi ruhtinas, levätkäätte.\n\n-- Hei, te, huudahti Miheitsh kääntyen sotilaihin: -- alas hevosilta,\nkattilat esiin, tehkäät tuli.\n\nSotilaat ja orjat olivat kaikki Miheitshin käskettävissä. He\nkiirehtivät ja alkoivat irroittaa kuormastoaan. Itse ruhtinas laskeusi\nhevosen selästä ja otti päältänsä sotisopansa. Nähdessään hänessä\nkorkeasäätyisen miehen, keskeyttivät nuoret piiritanssinsa, vanhat\nottivat lakit päästään ja katsoivat epätietoisin katsein toisiaan,\njatkaako ilonpitoa vai ei.\n\n-- Älkää kursailko, hyvät ihmiset, -- sanoi ystävällisesti Nikita\nRomanovitsh: -- jahtihaukka ei ole muille haukoille esteeksi.\n\n-- Kiitoksia, bojari, vastasi elähtänyt talonpoika. -- Jollei sinun\narmosi meitä halveksi, pyydämme nöyrästi: istu tähän viereemme, ja me,\njos suvaitset, tarjoamme sinulle simaa, tee meille kunnia, bojari, juo\nterveydeksemme! .-- Hupakot, jatkoi hän, kääntyen neitosiin: -- mitä\npelästyitte? Ettekö näe, tämä on bojari palvelusväkineen, eikä\nminkäänmoisia opritshnikoita. Katso, bojari, siitä ajoin kun Venäjään\ntuli opritshnina, pelkää meikäläinen kaikkea; elämistä ei ole köyhälle\nmiehelle. Ja juhlana juo, mutta älä pohjaan; laula, mutta vilkase\nympärillesi. Kun kerran tulla tuoksahtavat, milloin tuolta milloin\ntoisaalta, vallan niinkuin lumi pääsi päälle.\n\n-- Mikä opritshnina? Mitä ovat opritshnikit? kysyi ruhtinas.\n\n-- Hiisi heitä tuntekoon. Sanovat itseään tsaarin väeksi. Mepä olemme\ntsaarin väkeä, opritshnikoita, mutta tepä olette maaorjia. Meidän tulee\nryöstää ja raadella teitä, mutta teidän tulee kärsiä ja kumarrella.\nNiin on tsaari käskenyt!\n\nRuhtinas Serebrjani tulistui.\n\n-- Tsaariko olisi käskenyt loukata kansaa! Voi niitä kirotuita. Mutta\nkeitä ne sellaiset ovat? Mitenkä te ette niitä rosvoja pane kahleisin!\n\n-- Niin ettäkö kahlehtia opritshnikeitä! Ah, bojari, näkyy että tulet\nkaukaa, et tunne opritshnikeitä. Yritäppäs olla heidän kanssaan\ntekemisissä. Tässä eräänä päivänä ajoi heitä noin kymmenkunta miestä\nStepan Mihailovin pihaan, tuolle pihalle mikä on salvassa. Stepanipa\noli vainiolla; he akan luo: anna tätä, anna tuota. Eukko jättää kaikki,\nvieläpä kumartaa. Nytpä he vaatimaan: Tuo tänne, ämmä, rahat! Eukko\npuhkesi itkuun, mutta ei mikään auttanut, hän aukasi lippaansa, kaivoi\nrievuista esiin kaksi kolmenkopekan lanttia ja tarjoaa ne kyynelsilmin:\nottakaa, ainoastaan jättäkää minut henkiin, Mutta he sanoivat: vähän!\nJa kun eräs opritshnikki lyödä läimäyttää häntä ohimoille, niin henki\npois. Stepan tulee pellolta ja näkee eukkonsa makaavan muserretuin\nohimoin. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän rupesi haukkumaan tsaarin\nväkeä: Ettekö pelkää Jumalaa, kirotut! Älköön teille toisessa\nmaailmassa olko armoa eikä anteeksiantamusta! Mutta he heittivät tuolle\nkunnan miehelle nuoran kaulaan ja hirttivät hänen portinpieleen.\n\nVapisi vihasta Nikita Romanovitsh. Hänen sydämensä kuohahteli.\n\n-- Kuinka, valtamaantiellä, ihan Moskovan luona, rosvot ryöstävät ja\ntappavat talonpoikia! Mutta mitä sitten tekevät teidän päämiehenne ja\nkylänvanhimpanne, joiden asia on rikoksia rangaista? Kuinka he sallivat\nettä roistot nimittävät itseään tsaarin väeksi?\n\n-- Niin, -- vakuutti talonpoika, -- mepä olemme tsaarin väkeä,\nopritshnikeitä; kaikki on meille luvallista, mutta tepä olette\nmaaorjia! Päälliköitäkin heillä on; niillä on arvonmerkkinsä: luuta ja\nkoiranpää. Mahdollista että todella ovatkin tsaarin väkeä.\n\n-- Hupsu! huudahti ruhtinas, -- älä rohkene koroittaa roistoja tsaarin\nväeksi! -- En saa päähäni, -- hän ajattelu -- Erityiset merkkinsä?\nOpritshnikit? Mitä tämä sana merkitsee? Keitä nämä ihmiset ovat? Kun\ntulen Moskovaan, kerron tsaarille kaikki. Käskeköön hän minut etsimään\nheitä. En säästä heitä, niin totta kuin Jumala on pyhä, en säästä!\n\nSillävälin piiritanssia jatkettiin.\n\nNuori poika oli olevinaan sulhanen, nuori neitonen morsian. Poika\nkumarsi syvään morsiamensa sukulaisille, joina myös oli poikia ja\ntyttöjä.\n\n-- Herra appiseni, -- lauloi sulhanen yhdessä kuoron kanssa, -- pane\nminulle olutta!\n\n-- Rouva anoppiseni, leivo piiraita!\n\n-- Herra lankoseni, satuloitse minulle ratsu!\n\nOtettuaan sitten toisiaan kädestä kiinni, pyörivät tytöt ja pojat\nsulhasen ja morsiamen ympäri, ensin toisaanne ja sitten toisaanne päin.\nSulhanen joi oluen, söi piirakat, ajoi hevosen turmiolle ja ajoi pois\nsukulaisensa.\n\n-- Mene hiiteen, appi!\n\n-- Mene hiiteen, anoppi!\n\n-- Mene hiiteen, lanko!\n\nJoka säettä kertoessaan tuuppasi hän piiristä milloin tytön, milloin\npojan.\n\nTalonpojat nauraa hohottivat.\n\nÄkkiä kajahti läpitunkeva huuto. Noin kahdentoista vanha poika,\nylt'yleensä veressä, syöksyi piiriin.\n\n-- Pelastakaa! kätkekää! -- huusi hän, tarttuen talonpoikain\nvaatteisin.\n\n-- Mikä sinun on, Vanja? miksikä rääkyt? Kuka sinua on lyönyt. Eiväthän\ntoki opritshnikit?\n\nSilmänräpäyksessä molemmat piirit olivat kokoontuneet yhteen ryhmään;\nkaikki ympäröivät poikaa; mutta pelosta hän tuskin voi puhua.\n\n-- Tuolla, tuolla, -- änkytti hän vapisevalla äänellä, -- ryytimaiden\ntakana, minä paimensin vasikoita ... silloin he tulivat ja alkoivat\nteurastaa vasikoita, hakata sapeleilla. Tuli Dunjka,[2] rupesi\nrukoilemaan heitä; he ottivat Dunjkan, laahasivat mukaansa, mutta\nminua...\n\nUudet huudot keskeyttivät poikaa. Naisia juoksi kylän toisesta\npäästä...\n\n-- Onnettomuus! onnettomuus! -- huusivat he: -- opritshnikit! juoskaa,\ntytöt, kätkeytykää ruispeltoon! Dunjkan ja Aljonkan sieppasivat, ja\nSergevaan löivät kuoliaaksi.\n\nSamalla hetkellä näkyi joukko ratsastajia, noin viisikymmentä miestä,\nsapelit pystyssä. Heidän edellään karahutti mustapartainen, reipas\nnuorukainen punasessa kauhtanassa, ilveksennahkaisessa lakissa, joka\noli reunustettu kultakankaalla. Hänen satulaansa oli sidottu luuta ja\nkoiranpää.\n\n-- Goida! Goida! -- huusi hän. Pistäkää karja kuoliaaksi, tappakaa\ntalonpojat, ottakaa tytöt kiinni, polttakaa kylä! Minun jälkeeni,\npojat! Ei ketään saa säästää!\n\nTalonpojat juoksivat, mihin kukin pääsi.\n\n-- Isäsemme! Bojari! -- vaikeroivat ne, jotka olivat lähempänä\nruhtinasta: -- älä hylkää meitä orpoja! Suojele kovaonnisia!\n\nMutta ruhtinasta ei ollut enään heidän keskessään.\n\n-- Missä on bojari? -- kysyi ijäkäs talonpoika, katsellen kaikille\ntahoille. -- Jälkikin on jäähtynyt. Eikä hänen väkeäänkään näy. Ne ovat\nrientäneet tiehensä, nuo urheat! Voi, onnettomuutta ei voi välttää,\nvoi, me olemme kuoleman omat!\n\nReipas nuorukainen punasessa kauhtanassa seisautti hevosensa.\n\n-- Hei, sinä ukkorahjus! täällä oli piiritanssit, mihin tyttöset\nkarkasivat?\n\nTalonpoika kumarsi ääneti.\n\n-- Ripustakaa hän koivuun! -- huudahti mustaparta: -- hän pitää\nvaitiolosta, niin vaijetkoon koivussa!\n\nMuutamat ratsastajat laskeutuivat hevosten selästä ja heittivät\nsilmukan talonpojan kaulaan.\n\n-- Isäseni, hyväntekijäni! Älkää surmatko vanhusta, päästäkää,\nveikkoseni, älkää surmatko vanhusta!\n\n-- Ahaa! Joko kielesi pääsi irralleen, vanha harmaaparta! Mutta\nmyöhään, veliseni, toista kertaa et laske leikkiä. Koivuun hänet!\n\nOpritshnikit laahasivat talonpojan koivulle. Tällä hetkellä tuvan takaa\nkuului muutamia laukauksia; kymmenkunta miestä jalkaväkeä syöksähti\nsapelit kourassa murhaajain kimppuun, ja samaan aikaan ruhtinas\nSerebrjanin ratsastajat, kiitäen esiin kylän nurkan takaa, hyökkäsivät\nhuutaen opritshnikien päälle. Ruhtinaan väki oli luvultaan puolta\nvähempi, mutta hyökkäys tehtiin niin rajusti ja odottamattomasti, että\nhe yhdessä silmänräpäyksessä masensivat opritshnikit. Ruhtinas itse\nmiekaniskulla heitti heidän päällikkönsä hevosen selästä, Antamatta\nhänelle aikaa tointua, hyppäsi ruhtinaskin ratsultaan, pani polvensa\nhänen rinnalleen ja tarttui kurkusta kiinni.\n\n-- Kuka sinä olet, roisto? -- kysyi ruhtinas.\n\n-- Ja ken sinä? -- vastasi opritshnikki kähisten ja säihkyvin silmin.\n\nRuhtinas ojensi pistoolinsa suun vasten hänen otsaansa.\n\n-- Vastaa, kirottu, taikka ammun sinut niinkuin koiran!\n\n-- En ole sinun palkollisesi, rosvo, -- vastasi mustaparta mitään\npelkoa osoittamatta; -- mutta sinut hirtetään, kun olet rohjennut\nkajota tsaarin väkeen!\n\nPistoolin hana napsahti, mutta pii raksahti, ja mustaparta jäi henkiin.\n\nRuhtinas katsahti ympärilleen. Muutamia opritshnikoita makasi\nkuolleina, toisia ruhtinaan väki juuri pani köysiin, loput olivat\npäässeet pakoon.\n\n-- Sitokaa tämäkin! -- bojari sanoi ja, tarkastellen hänen julmia,\nmutta pelottomia kasvojaan, hän ei voinut olla ihmettelemättä. \"Ei sovi\nkieltää, urhea poika! -- ajatteli ruhtinas; -- sääli, että hän on\nrosvo.\"\n\nSillävälin lähestyi ruhtinasta hänen ratsupalvelijansa Miheitsh.\n\n-- Katso, isäseni, -- hän sanoi, näyttäen kimppua hienoja naruja,\nsilmukat päässä: -- millaisia pauloja kulettavat mukanaan. Näköään\neivät ensi kertaa ole murhaamassa, susi heidät syököön!\n\nNyt sotilaat taluttivat ruhtinaan luokse kaksi hevosta, joiden selässä\nistui kaksi miestä alakuloisina, satuloihin sidottuna. Toinen heistä\noli harmaapäinen, kähärätukkanen ja pitkäpartanen vanhus. Hänen\nkumppaninsa mustasilmänen reipas mies, näytti kolmenkymmenvuotiaalta.\n\n-- Mitä ihmisiä nämä ovat? -- kysyi ruhtinas. -- minkätähden olette\nsitoneet heidät satuloihin?\n\n-- Emme me, bojari, ole heitä satuloihin sitoneet, vaan rosvot.\nLöysimme heidät ryytimaiden takaa, ja vahti oli asetettu heitä\nvartioimaan.\n\n-- Niin irroittakaa heidän siteensä ja päästäkää he vapaiksi!\n\nVapautetut vangit oikasivat jäykistyneitä jäseniänsä, mutta\nkiirehtimättä käyttämään vapauttaan hyväkseen, jäivät he katsomaan,\nmiten kävisi voitettujen.\n\n-- Kuulkaa, hirtehiset, -- ruhtinas virkkoi vangituille\nopritshnikeille: -- kuinka olette rohjenneet nimittää itseänne tsaarin\npalvelijoiksi. Keitä te mokomat olette?\n\n-- Mitä, ovatko silmäsi ummessa, vai mitä? vastasi eräs heistä. Vai\netkö näe, keitä olemme? Onhan päivän selvää, keitä. Tsaarin väkeä,\nopritshikeitä.\n\n-- Kirotut! huudahti Serebrjani; -- jos henki on teille kallis, puhukaa\ntotta!\n\n-- Mutta sinä näytät taivaasta pudonneen, -- sanoi mustapartanen mies\nivallisesti hymyillen, -- etkö koskaan ole opritshnikeitä nähnyt?\nTosiaankin taivaasta pudonnut! Hiisi hänet tiennee, mistä lienee\nloiskahtanut, olet tainnut pöllähtää maan halki!\n\nRosvojen julkeus saattoi Nikita Romanovitshin raivoon.\n\n-- Kuuleppa, poikaseni, -- hän sanoi: -- sinun pelkäämättömyytesi\nmiellyttää minua, minä aioin säästää sinua. Mutta jollet heti paikalla\nsano minulle, kuka olet, käsken, niin totta kuin Jumala on pyhä,\nhirttämään sinut. --\n\nRosvo oikasihen ylpeästi.\n\n-- Minä olen Matvei Homjak, -- hän vastasi, -- Grigori Lukjanovitsh\nSkuratov-Bielskin ratsupalvelija; palvelen uskollisesti herraani ja\ntsaaria opritshnikkina. Luuta, joka meillä on satulassa, merkitsee,\nettä lakasemme Venäjätä, käväsemme pois kavaltamisen tsaarin maasta;\nmutta koiranpää -- että puremme tsaarin vihollisia. Nyt tiedät, kuka\nolen; sanoppa sinäkin, miten sinua tulee nimittää, kunnioittaa, miltä\nnimeltä muistella, kun pääsi kerran halkaistaan?\n\nRuhtinas olisi antanut opritshnikille anteeksi hänen julkean puheensa.\nTämän miehen pelottomuus katsoessaan kuolemaa silmiin miellytti häntä.\nMutta Matvei Homjak panetteli tsaaria, ja tätä ei voinut sietää Nikita\nRomanovitsh. Hän antoi merkin sotilaille. Tottuneet tottelemaan bojaria\nsekä itse suutuksissaan rosvojen julkeudesta, heittivät he silmukat\nkauloihin ja valmistautuivat toimeeepanemaan rangaistusta, joka äsken\nuhkasi talonpoikaraukkaa.\n\nSilloin nuorempi miehistä, jotka ruhtinas oli käskenyt irroittaa\nsatuloista, tuli hänen luokseen.\n\n-- Salli, bojari, minun lausua sananen.\n\n-- Puhu!\n\n-- Sinä, bojari, tänään meille hyvän työn teit, pelastit meidän noiden\nkoirien kynsistä, niin me tahdomme sinulle hyvän hyvällä maksaa. Sinä\net näköään moneen aikaan ole ollut Moskovassa, bojari. Mutta mepä\ntiedämme, mitä siellä tapahtuu. Kuule meitä, bojari. Jollet elämääsi\nvielä ole kyllästynyt, älä käske hirttää noita perkeleitä. Päästä\nheidät, päästä tämäkin piru Homjak. Ei heitä ole sääli, vaan sinua,\nbojari. Mutta jos kerran sattuvat käsiimme, niin, Kristuksen kautta,\nhirtän itse heidät. Surmasilmukkaa eivät vältä, mutta ei sinun tule\nlähettää heitä perkeleen luo, vaan meikäläisten.\n\nRuhtinas katsoi ihmetellen tuntematonta. Hänen mustat silmänsä\nosoittivat lujuutta ja älyä; tumma parta peitti koko alipuolen kasvoja;\nvahvat, tasaiset hampaat kiilsivät häikäisevän valkoisesti. Hänen\npuvustaan päättäen olisi hänen voinut pitää pienen kaupungin porvarina\ntahi jonakin varakkaana talonpoikana, mutta hän puhui sellaisella\nvarmuudella ja näytti niin täydellä todella tahtovan varoittaa bojaria,\nettä ruhtinas alkoi tarkemmin katsella hänen kasvoinsa piirteitä.\nSilloin näkyi ruhtinaasta, että niissä ilmaantui tavaton järki ja äly,\nja katseensa ilmaisee miestä, joka on tottunut käskemään.\n\n-- Kuka sinä olet, nuori mies? -- kysyi Serebrjani; ja mintähden\npuolustat ihmisiä, jotka sinut itsesi olivat sitoneet satulaan?\n\n-- Niin, bojari, jollei sinua olisi ollut, riippusin minä nyt puussa\nheidän asemastaan. Mutta kuule kuitenkin sanaani: päästä heidät, et\nkadu kun tulet Moskovaan. Sillä, bojari, on nyt toisin kuin ennen, ei\nole entiset ajat! Jos ne olisi kaikki voinut hirttää, ei minulla olisi\nmitään sitä vastaan. Onpa ilman näitäkin heitä karpeeksi asti Venäjään\njäämään. Mutta nyt heitä kymmenkunta pääsi pakoon pötkimään, että\njollei tämä Homjak perkele palaja Moskovaan, eivät ketään muuta syytä\nvaan sinua suorastaan.\n\nTuntemattoman salaperäiset puheet eivät olisi ruhtinaasen vaikuttaneet,\nellei hänen vihansa olisi asettunut. Hän mietti että pahantekijäin\nnopea rankaiseminen ei tuottaisi paljo hyötyä, kun sitävastoin voisi\npaljastaa koko rosvolauman, jos jättäisi ne oikeuden käsiin. Tarkasti\nkysyttyään, missä läheisin rikostuomari asuu, käski hän sotilaidensa\npäämiehen tovereineen saattamaan vangit sinne, ja selitti Miheitshin\nkanssa yksin ajavansa eteenpäin.\n\n-- Sinun on valta lähettää nämä koirat rikostuomarin luo, -- sanoi\ntuntematon, -- vaan, usko minua, tuomari käskee heti irroittamaan\nheidän kätensä. Parempi olisi sinun itse päästää heidät kaikille\nneljälle taholle. Muuten, tapahtukoon sinun tahtosi, bojari.\n\nMiheitsh kuunteli kaikkea ääneti ja kynsi ainoastaan silloin tällöin\nkorvallistaan. Kun tuntematon lopetti, astui vanha ratsupalvelija\nruhtinaan luokse ja kumarsi vyötäisiin saakka.\n\n-- Bojari isäseni, -- sanoi hän, -- saattaa olla niinkin, että tämä\nnuori mies puhuu totta. Luultavaa on, että tuomari päästää nämä rosvot\nvapaiksi. Jos sinä lempeydessäsi armahdit heitä silmukasta, josta\nJumala ei myöskään ole sinua unohtava, bojari, niin salli meidän\nkuitenkin ennen päästöä, joka tapauksessa, antaa heille jokaiselle\npuolensataa lyöntiä, jotta vast'edes eivät enää murhaisi; susi heidät\nsyököön!\n\nJa pitäen ruhtinaan vaitioloa myönnytyksenä antoi hän viedä vangit\nsyrjään, missä rangaistus pantiin toimeen nopeasti ja täsmällisesti,\nhuolimatta Homjakin uhkauksista ja raivosta.\n\n-- Se oli mukavin keino, -- sanoi Miheitsh, palatessaan tyytyväisen\nnäköisenä ruhtinaan luo. Toiselta puolen se tosin oli liian vähän,\nmutta toiselta puolen siitä on heillä oleva muistoa moniksi ajoiksi.\n\nTuntematon näkyi hyväksyvän Miheitshin onnellisen tuuman. Hän hymyili,\npartaansa silitellen, mutta pian kasvot saivat entisen muotonsa.\n\n-- Bojari, -- sanoi hän, -- jos tahdot matkata ainoastaan yhden\nratsupalvelijan kanssa, niin salli edes minut tovereineni yhtyä sinuun.\nMeillä on yksi tie, ja yhdessä on hauskempi; sitäpaitsi, hetki on\nmyöhäinen, jos täytyisi taaskin käsiksi käydä, niin kahdeksan kättä\nläimäyttää enemmän kuin neljä.\n\nRuhtinaalla ei ollut syytä hylkiä uusia tovereitaan. Hän salli heidät\nmatkustaa kanssaan, ja lyhyen levähdyksen jälkeen läksivät kaikki neljä\nmatkalle.\n\n\n\n\nII Luku.\n\nUusia tovereita.\n\n\nTiellä Miheitsh muutaman kerran koetti tuntemattomilta urkkia, keitä\nolisivat; mutta ne laskivat pilaa tahi luikertelivat käsistä\nkaikenlaisilla verukkeilla.\n\n-- Kah, susi heidät syököön! -- sanoi vihdoin Miheitsh itsekseen: --\nminkälaista kansaa! Ihan ovat kuin ankeriaita! Luulet jo saaneesi heitä\npyrstöstä kiinni, mutta ne luikuvat sormiesi lomitse.\n\nSillävälin alkoi pimetä; Miheitsh ajoi ruhtinaan rinnalle.\n\n-- Bojari, -- sanoi hän, -- teimmeköhän hyvin, ottaessamme nämä nuoret\nmiehet mukaamme? Ne ovat aika viekkaita; ei kukaan heistä saa selkoa.\nNe ovat myöskin hartehikkaita miehiä, eivät Homjakia huonommat.\nNäinköhän eivät ole ilkeitä ihmisiä?\n\n-- Olkootpa vaikka ilkeitä, -- vastasi ruhtinas huolettomasti, --\nkaikissa tapauksissa ne auttavat meitä, jos sattuvat meille vastaan\nvielä opritshnikit!\n\n-- Hiisi heidät tuntee, auttavatko; isäseni! Korppi ei korpilta silmää\npuhkase; mutta minä kuulin heidän puheskelevan keskenään, piru tiennee\nmillä kielellä; en sanaakaan ymmärtänyt, vaikka tuntui kuin olisi ollut\nvenättä; ole varoillasi, bojari, varovaista hevosta ei petokaan\nvahingoita.\n\nPimeys yltyi. Miheitsh kävi äänettömäksi, Bojari vaikeni myös. Kuului\nainoastaan kavioinkapse ja toisinaan hevosen pärskynä.\n\nKulettiin metsässä. Toinen tuntemattomista viritti laulun, toinen alkoi\nsäestää.\n\nTämä laulu joka kajahteli yöllä metsän keskessä, kaikkien päivän\ntapahtumain jälestä, teki oudon vaikutuksen ruhtinaasen; hänen mielensä\nkävi murheelliseksi. Hän muisteli muinaisia, muisteli lähtöänsä\nMoskovasta, viisi vuotta sitten, ja hänen mielikuvituksensa oli taas\näkkiä siinä kirkossa, jossa hän ennen lähtöään kuunteli messua ja jossa\nkeskellä juhlallista laulua, keskellä rahvaan hyminää hänet hurmasi\nhellä ja sointuva ääni, jota ei miekkain kalske, eikä litvalaisten\ntykkien jyrinä ollut voinut hälventää.\n\n\"Jää hyvästi, ruhtinas!\" sanoi hänelle salaa tämä ääni; \"minä rukoilen\nedestäsi\"... Sillä välin tuntemattomat jatkoivat laulamistaan, mutta\nheidän sanansa eivät vastanneet bojarin ajatuksia. Laulussa puhuttiin\narojen runsaista rikkauksista, Volga-emosta, kulkurimiehen vapaasta\nelämästä. Äänet milloin yhtyivät, milloin erkanivat, milloin soluivat\ntasaista juoksua, kuin leveä virta, milloin nousivat ja laskeutuivat\nraivoisina aaltoina, ja vihdoin, lennettyään ylös korkealle, liitelivät\ntaivaalla, kuin kotkat levitetyin siivin.\n\nSurullista ja iloista oli tyynenä kesäyönä, keskellä äänetöntä metsää,\nkuunnella sujuvata venäläistä laulua. Siinä on sekä tuskaa\nloppumatonta, toivotonta, siinä myöskin voimaa voittamatonta, siinäpä\nkovan kohtalon jälkeä, rautaista sallimusta, yksi kansallisuutemme\npääominaisuuksia, joka voi selittää paljon, mikä venäläisessä elämässä\nnäyttää käsittämättömältä. Ja mitä ei vielä kuulisi laulussa,\nlaulettuna keskellä kesäistä yötä ja hiljaista metsää!\n\nKimakka vihellys keskeytti bojarin ajatukset. Kaksi miestä karkasi\npuiden takaa ja tarttui hänen hevosensa suupieliin: Kaksi muuta kävi\nhänen käsiinsä kiinni. Vastustaminen oli mahdoton.\n\n-- Ah, roistot! -- huudahti Miheitsh, jonka tuntemattomat ihmiset\nmyöskin olivat ympäröineet; -- Ah, susi heidät syököön! Ovatpahan\npettäneet meidät, ne kirotut!\n\n-- Kuka kulkee? -- kysyi karkea ääni.\n\n-- Muorin värttinä! vastasi nuorempi ruhtinaan uusista tovereista.\n\n-- Ukon virsussa! virkkoi karhea ääni.\n\n-- Mistä Jumala tuopi, maamiehet?\n\n-- Älä ravista omenapuuta! Anna hiivan kohota, paremmin käyttää! jatkoi\nruhtinaan seuralainen.\n\nKädet, jotka olivat pitäneet ruhtinasta, hellittivät heti, ja hevonen,\ntunnettuaan vapauden, alkoi taas korskua ja astua puiden välitse.\n\n-- Näet, bojari, -- virkkoi tuntematon, lähestyen ruhtinasta --\nsanoinhan sinulle, että hauskempi kulkea neljän miehen kuin kaksittain.\nAnna nyt vain saattaa itseäsi myllylle asti, ja siellä erkanemme.\nMyllystä löydät yösijan itsellesi ja hevosille apetta. Sinne on noin\npari virstaa, ei enempää, mutta siellä onkin jo kohta Moskova.\n\n-- Kiitos, veikkoset, palveluksesta! Jos kerran satumme kohtaamaan\ntoisemme, en ole unohtava, että velkansa maksaminen on kaunista!\n\n-- Ei sinun, bojari, vaan meidän on muistaminen palvelus. Mutta\ntuskinpa me milloinkaan toisiamme tapaamme. Vaan jos Jumala niin\nsatuttaisi, niin älä unohda, että Venäjän mies muistaa hyväntyön, ja\nettä me aina olemme uskollisia orjiasi.\n\n-- Kiitoksia, pojat; mutta nimeänne ette virka?\n\n-- Minulla ei ole yksi nimi, -- vastasi nuorempi tuntemattomista. --\nTällävälin olen Vanjuha Persten, mutta siellä voipi toinenkin nimitys\nminulle löytyä.\n\nPian he lähestyivät myllyjä. Huolimatta öisestä ajasta pyörä kohisi\nvedessä. Perstenin vihellettyä näyttäytyi mylläri. Hänen kasvojaan ei\nvoinut eroittaa pimeyden takia, mutta äänestään päättäen oli hän\nvanhus.\n\n-- Ah, sinä hyväntekijäni! sanoi hän Perstenille. -- Enpä odottanut\nsinua tänään, vieläpä matkustavaisten keralla! Miksikä et ajanut heidän\nkanssaan aina Moskovaan saakka? Mutta minulla, veliseni, ei ole\nkauroja, ei heiniä, eikä illallista!\n\nPersten puhui jotakin myllärille ymmärtämättömällä kielellä. Ukko\nvastasi samanlaisilla ymmärtämättömillä sanoilla ja lisäsi puoliääneen:\n\n-- Olisinpa iloinenkin veikkoseni, mutta odotan vierasta; sellaista\nvierasta -- Jumala varjelkoon, kuinka kiivas!\n\n-- Mutta puoti myllyn takana? sanoi Persten.\n\n-- On säkeillä ahdattu täyteen.\n\n-- Mutta aitta? Kuuleppas veli, sinun on heti hankittava paikka,\nkauroja hevosille, ja illallista bojarille! Mehän tunnemme toisemme,\nminua et petä!\n\nMylläri johdatti muristen matkustajat puodille, joka oli noin kymmenen\naskeleen päässä myllystä, ja missä, huolimatta leipä- ja jauhosäkeistä,\noli tilaa vallan tarpeeksi.\n\nSilläaikaa kun hän läksi pärettä noutamaan, Persten ja hänen toverinsa\nheittivät jäähyvästit bojarille.\n\n-- Mutta sanokaa, veikot, -- kysyi Miheitsh, -- mistä etsin teitä, jos\nruhtinas ehkä, tämänpäiväisen asian johdosta, tarvitseisi todistajia?\n\n-- Kysy tuulelta, -- vastasi Persten, mistä se tulee? Kysy aallolta\nvieriävältä, missä sillä on kotinsa. Me olemme kuin terävät nuolet, --\nlennämme jänteestä: mihin nuolenkärki tunkeutuu, siellä on myös sen\nkoti! Todistajiksi, -- jatkoi hän naurahtaen, -- me emme hänen\nruhtinaalliselle armolleen kelpaa. Mutta jos meitä mihin muuhun\ntarvitaan -- tule, ukkoseni myllärin luokse; hän sanoo sinulle, miten\netsiä Vanjuha Perstenin.\n\n-- Katsohan, susi sinut syököön! -- ärähteli itsekseen Miheitsh: --\nmillaisia vikuraisia puheita laskettelee!\n\n-- Bojari; -- sanoi Persten poistuen, -- tottele minua, älä kehu\nMoskovassa, että tahdoit hirttää Maljuta Skuratovin palvelijan ja\nsitten pehmitit häntä kuin vierasta sikaa.\n\n-- Kas kuinka opetti! -- ärähti taas Miheitsh: -- päästä rosvo\nmenemään, älä hirtä rosvoa, äläkä vielä kehase, että tahdoit hirttää!\nOlipa konstinsa oppinut, näkyy, että ovat samasta papumaasta! Älä\nhuolehdi veli, -- lisäsi hän ääneen, -- meidän ruhtinas ei pelkää\nmitään; hän välittää viis sinun Skurlatovistasi; hän on vastuunalainen\nainoastaan tsaarille!\n\nMylläri toi sytytetyn päreen ja pisti sen seinänrakoon. Sitten hän toi\nkaalia, leipää ja haarikan olutta. Hänen piirteissään oli kummallinen\nsekoitus hyvänluontoisuutta ja konnamaisuutta; hivukset ja parta olivat\nkokonaan harmaat, mutta silmät kirkkaanharmaat väriltään; hänen\nkasvoihinsa oli kaikille tahoille syviä ryppyjä uurtunut.\n\nIllastettuaan ja rukoiltuaan Jumalaa, ruhtinas ja Miheitsh ojensiihevat\nsäkeille; mylläri toivotti heille hyvää yötä, syvästi kumartaen,\nsammutti päreen ja meni ulos.\n\n-- Bojari, -- sanoi Miheitsh, kun olivat jääneet yksikseen: -- suotta\nminusta jäimme tänne. Parempi olisi matkata Moskovaan.\n\n-- Jottako häiritä Jumalan ihmisiä keskellä yötä? Kiivetä hevosen\nselästä ja aukaista puomeja joka kadulla?\n\n-- Niinpä, isäseni, parempi on aukaista puomeja kuin nukkua pirun\nmyllyssä. Senkin kirotut, kun kulettivat meidät juuri myllyyn! Ja vielä\nJohannes Kastajan päivänä! Hyi sinä hiiden pesä!\n\n-- No mikä sinua tässä vaivaa, mikä?\n\n-- Ei mikään, isäseni! sekä maata on rauhallista, että kaali oli hyvää,\nja hevosille on runsaasti kauroja sirotettu; mutta se on paha,\nruhtinas, että isäntä on mylläri!\n\n-- Mitä siitä, että hän on mylläri?\n\n-- Niin siitäkö, että hän on mylläri? -- sanoi Miheitsh kuumaverisesti.\n-- Näinköhän sinä et tiedä, ruhtinas, ettei ole mylläriä, joka ei olisi\npaholaisen kanssa liitossa jo syntymästään saakka? Tahi luuletko sinä\nettä hän ilman paholaista osaisi tehdä myllyn toetta? On hänessä pirua\nkaksi! Susi hänet syököön!\n\n-- Olen minä sitä kuullut -- sanoi ruhtinas, -- vähänkös sitä ihmiset\npuhuvat. Mutta nyt aika valita; ota vastaan minkä Jumala lähetti.\n\nMiheitsh oli hetken vaiti; sitten hän haukotti, oli vielä vähän aikaa\nääneti ja kysyi jo unisella äänellä:\n\n-- Mutta mitä sinä arvelet, bojari, mikä mies tämä Matvei Homjak on,\njonka sinä heitit hevosen selästä maahan?\n\n-- Arvelen, että hän on rosvo.\n\n-- Samoin minäkin luulen. Mutta mitä arvelet, bojari, mikähän mies tämä\nVanjuha Persten on?\n\n-- Luulen, että hän myöskin on rosvo.\n\n-- Niinpä minäkin luulen. Ainoastaan tämä rosvo on hiukkasta puhtaampi\ntuota rosvoa. Mutta miten sinusta näyttää, bojari, kumpiko rosvo on\nsinusta vähän puhtaampi, Homjak tahi Persten?\n\nJa vastausta odottamatta Miheitsh alkoi kuorsata. Pian nukkui myöskin\nruhtinas.\n\n\n\n\nIII Luku.\n\nLoitsiminen.\n\n\nKuu kohosi taivaalle; tähdet kirkkaasti kiiluivat, puoleksi hajonnut\nmylly ja kohiseva pyörä loistivat hopeankarvaisessa valossa.\n\nÄkkiä kuului kavionkapsetia, ja pian käskevä ääni huusi aivan myllyn\nluona:\n\n-- Hei, noita!\n\nNäytti siltä, ettei uusi tulija ollut tottunut odottamaan, sillä kun ei\nvastausta kuulunut, huusi hän vielä kovemmin:\n\n-- Hei, noita: Tule ulos, tahi lyön sinut mäsäksi! Myllärin ääni\nkuului.\n\n-- Hiljaa, ruhtinas, hiljaa, isäseni! nyt emme ole yksin: matkustajia\non pysähtynyt luokseni, isäni, annahan vaan, että suljen lippaani!\n\n-- Kyllä minä sinun lippaasi suljen, pirun hiilikoukku! -- kiljasi se,\njota mylläri nimitti ruhtinaaksi. Näinkö et tiennyt minun tulevan\ntänään! Kuinka rohkenit ottaa vastaan matkustavia? Pois ne täältä!\n\n-- Isäseni, älä huuda, Jumalan tähden älä huuda, kaikki turmelet! Minä\nsinulle jo sanoin -- asia pelkää melua, mutta matkustavaisten\nkarkoittaminen ei ole minun vallassani. Eivätkä ne meitä häiritse: ne\nnukkuvat nyt ellet sinä, veikkoseni, heitä herätä!\n\n-- No, hyvä, ukko, ainoastaan huomaa: jos sinä minun petät, olisi\nparempi, ettet olisi maailmaan syntynyt. Ei ole vielä aprikoittu eikä\najateltu sellaista rangaistusta, jonka minä sinulle keksin!\n\n-- Isäseni, ole laupias! mitä minun ukkopahan on tekeminen? Mitä näen,\nsen myöskin sanon; mitä jälestä tapahtuu, se on yksistään Jumalan\nvallassa. Mutta jos sinun ruhtinaallinen armosi aikoo minua rangaista,\nsilloin on parasta, etten asiaa ensinkään pane alkuun.\n\n-- No, no, ukko, älä pelkää, minä laskin leikkiä.\n\nTulija sitoi hevosensa puuhun. Hän oli korkeavartaloinen ja näytti\nvielä nuorelta. Kuutamo välkähteli hänen takkinsa napeilla. Kultasia\ntupsuja ja nauhoja liehui hänen olkapäillään.\n\n-- Mitenkä, ruhtinas, -- sanoi mylläri, -- oletko oppinut sanat?\n\n-- Sekä sanat olen oppinut, että pääskysen sydäntä kannan kaulassani.\n\n-- Mitä, bojari, eikö tämäkään auta?\n\n-- Ei, vastasi ruhtinas suuttuneena, -- ei mikään auta! Taannoin näin\nhänet puutarhassa: Tuskin oli hän minut tuntenut, kun vaaleni, kääntyi\nja riensi huoneesen.\n\n-- Älä suutu, bojari, älä halkase syytöntä päätä, vaan anna lausua\nsinulle sana.\n\n-- Puhu, ukko!\n\n-- Kuule, bojari, ainoastaan pelkään puhua...\n\n-- Puhu! huusi ruhtinas ja polki jalkaansa.\n\n-- Kuule, isäseni, ei hän vain rakastane ketään toista?\n\n-- Toista? Ketään toista? miestänsä? ukkoa?\n\n-- Mutta jos ... -- jatkoi mylläri änkyttäen: -- jollei hän rakastaisi\nmiestänsä?\n\n-- Ah, sinä metsänpeikko! -- huudahti ruhtinas: -- kuinka tämä on sinun\npäähäsi pälkähtänyt? Jospahan vaan voisin ketään epäillä, niin\nmolemmilla omilla käsilläni repäisisin sydämen häneltä!\n\nMylläri astui pelossaan taappäin.\n\n-- Noita, -- jatkoi ruhtinas, ääntänsä hiljentäen, -- auta minua!\nRakkaus, se kyykäärme, on minut masentanut! Mitä en jo ole tehnyt!\nKokonaisia öitä olen jo rukoillut pyhäin kuvien edessä. En\nrukoilemisesta saanut rauhaa. Heitin rukoilemisen, aloin nelistää\nkarahuttaa pitkin maita mantereita aamusta yöhön asti; yhdenkin oivan\nratsun siten surmasin, mutta rauhaa en ratsastuksesta saanut; aloin\nkuljeksia öisin, join kauhottain väkevätä viiniä, -- tuskaani en voinut\njuomisella haihduttaa, en löytänyt rauhaa päihtymisestä! Nyt heitin\nkaikki hiiteen ja rupesin opritshnikiksi. Aloin istuskella tsaarin\npöydässä yhdessä pyövelien kanssa, -- semmoisten kuin Grjasnoin ja\nBasmanovin kanssa! Itse olin heitä hurjempi rikoksia tekemään, hävitin\nkyliä ja kauppaloita, ryöstin vaimoja ja tyttöjä, mutta en verellä\nsammuttanut polttavaa tuskaani! Minua pelkäävät sekä maalaiset että\nopritshnikit. Tsaari minua lempii uljuuteni tähden, oikeauskoinen kansa\nkiroo. Ruhtinas Vjasemskin nimi kävi yhtä hirvittäväksi, kuin Maljuta\nSkuratovin nimi! Kas, mihin rakkaus minut on vienyt: sieluni olen\nsaattanut kadotukseen! Mutta mitä minä siitä välitän! Sisimmässä\nhelvetissä ei muutu pahemmaksi nykyistä oloani. No, ukko, mitä katselet\nminua silmiin? Luuletko, kentiesi, että olen tullut hulluksi? Ei ole\ntullut hulluksi Afanasi Ivanovitsh; vahva hänellä on pää, vahva hänen\nruumiinsa! Siksipä onkin kauhea vaivani, ettei se voi tehdä minusta\nloppua!\n\nMylläri kuunteli ruhtinasta ja pelkäsi. Hän pelkäsi hänen rajua\nluonnettaan, oli peloissaan hengestään.\n\n-- Mitä vaikenet, ukko? Eikö sinulla ole rakkausjuomaa, tahi eikö\nminkäänlaista juurta, jolla hänet lumota? Sano, ilmaise, mitä\nnoitaruohoja on olemassa? Puhuhan, noita!\n\n-- Isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, mitä sinulle sanoisin? On\nruohoja kaikenlaisia. On koljuka-ruoho, -- kootaan Pietarin paastona.\nSillä kun nuolesi sivelet, sivutse et ammu. On tirlitsh-ruoho, kasvaa\nLisavuorella Kievin luona. Jolla se on muassa, häneen ei tsaarin viha\nkäänny kuuna päivänä. Vielä on kuismaheinä; leikkaa sen juuresta risti\nja ripusta kaulaasi -- kaikki pelkäävät sinua kuin tulta.\n\nVjasemski naurahti katkerasti.\n\n-- Minua jo muutenkin pelätään, -- sanoi hän: -- en tarvitse\nkuismojasi. Mainitse muita ruohoja.\n\n-- Vielä on Aadaminpää, -- kasvaa soiden varsilla: helpoittaa\nsynnytystä ja tuottaa lahjoja. On suosinikko: jos tahdot mennä\nkarhunpyyntiin, juo sinikkokeitettä, eikä mikään karhu sinuun koske. On\nraparperi-ruoho: kun alat sitä kiskoa maasta, se voihkaa ja ärjyy\nikäänkuin ihminen, mutta pidä mukanasi, et milloinkaan veteen huku.\n\n-- Eikö enään ole muita?\n\n-- Miksikä ei olisi, isäseni; on vielä kuolemankoura eli sananjalka;\njonka onnistuu poimia sen kukka, saa haltuunsa kakki aarteet. On\nMaariankämmenkukka: joka tietää, miten siihen on kosketettava, se\nhuonoimmalla hevosluuskalla saa paraimmasta juoksijasta voiton.\n\n-- Mutta etkö tunne sellaista ruohoa, joka saisi nuorikon rakastumaan\nvastenmieliseen?\n\nMylläri hämmästyi.\n\n-- En tunne, isäseni, älä vihastu, veikkoseni, Jumala näkee -- en\ntunne!\n\n-- Mutta sellaista, joka rakkauden sammuttaisi, -- etkö tunne?\n\n-- Sellaistakaan en tunne, isäseni, mutta on olemassa murtaja-ruoho:\nsillä kun koskettaa lukkoon tahi rautaiseen oveen, lentävät ne\nkappaleiksi.\n\n-- Mene hiiteen ruohoinesi! -- sanoi äreästi Vjasemski, kiinnittäen\ntuikean silmäyksensä mylläriin.\n\nMylläri loi silmänsä maahan ja vaikeni.\n\n-- Ukko! -- huudahti äkkiä Vjasemski, tarttuen hänen kaulukseensa: --\nanna minulle se! Kuuletko? Anna se? metsän peikko! Anna heti paikalla!\nJa hän pudisti mylläriä kauluksesta molemmin käsin.\n\nMylläri luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Äkkiä Vjasemski hellitti\nukon ja heittäytyi hänen jalkainsa juureen.\n\n-- Armahda minua! nyyhkytti hän: -- auta minua! Minä annan sinulle\nlahjoja, te'en sinut rikkaaksi, rupean orjaksesi! Armahda minua, ukko!\n\nMylläri vielä enemmän säikähtyi.\n\n-- Ruhtinas, bojari! Mikä sinun on? Muistahan toki! Minähän se olen,\nTaavetti, mylläri. Tulehan järkeesi, ruhtinas!\n\n-- En nouse, ennenkuin minua autat!\n\n-- Ruhtinas, ruhtinas! virkkoi vapisevalla äänellä mylläri --: aika on\nryhtyä toimeen. Aika kuluu, nouse! Nyt on pimeä: en nähnyt sinua, en\ntiedä missä olet! Kiireesti, kiireesti toimeen!\n\nRuhtinas nousi.\n\n-- Alota, -- hän sanoi: -- olen valmis.\n\nMolemmat vaikenivat. Kaikki oli hiljaista. Ainoastaan ratas, kuun\nvalaisemana, jatkoi kolisten pyörimistään. Jossakin kaukaisella suolla\nvalitteli nurmi-kärsittäjä. Huuhkain huuteli aika-ajoin sakeassa\nmetsässä.\n\nUkko ja ruhtinas lähestyivät myllyä.\n\n-- Katso, ruhtinas, pyörän alle, kun minä rupean loitsimaan.\n\nUkko heittäytyi maahan pitkäkseen, ja vielä läähättäen pelosta, alkoi\nhöpistä jonkinlaisia sanoja. Ruhtinas katseli pyörän alle. Kului\nmuutama hetki.\n\n-- Mitä näet, ruhtinas?\n\n-- Näen ikäänkuin helmiä karisisi, juurikuin kultarahoja kiilteleisi.\n\n-- Tulet rikkaaksi, ruhtinas, tulet rikkaimmaksi Venäjänmaassa!\n\nVjasemski huokaili.\n\n-- Katso vielä, ruhtinas, mitä näet?\n\n-- Näen niinkuin kalvat kalskahtelisivat toisiansa vasten, mutta niiden\nkesken ikäänkuin kultasia rinnanruhoja.\n\n-- Sinulla on oleva menestys sotatoimessa, bojari, onni tsaarin\npalveluksessa! Vaan katso, katso vielä, sano mitä näet!\n\n-- Nyt kävi tummaksi, vesi muuttui mutaiseksi. Mutta kas, vesi alkoi\npunertua, kas, kävi heleänpunaiseksi, juurikuin veri. Mitä se\nmerkitsee?\n\nMylläri oli ääneti.\n\n-- Mitä se merkitsee, ukko?\n\n-- Tarpeeksi, ruhtinas. Pitkä katseleminen ei kelpaa; lähdetään!\n\n-- Kas, virui purppuranpunasia lankoja, juurikuin veriset suonet. Kas,\nikäänkuin pihdit avautuisivat ja sulkeutuisivat; kas...\n\n-- Lähdetään, ruhtinas, lähdetään, on jo kylliksi sinulle!\n\n-- Seis, -- sanoi Vjasemski, lykäten myllärin luotaan: -- on juurikuin\nhampainen saha kävisi edestakasin; mutta sen alta ikäänkuin verta\ntirskuisi!\n\nMylläri tahtoi vetää ruhtinasta pois.\n\n-- Seis, ukko, minun on paha olla, tekee jäsenissäni kipeätä... Voi\nkipeätä!\n\nRuhtinas itse hypähti syrjään. Hän näytti käsittäneen näkynsä.\n\nKauan kumpikin vaikeni. Vihdoin Vjasemski virkkoi:\n\n-- Tahdon tietää, rakastaako hän toista?\n\n-- Mutta onko sinulla, bojari, jotakin pientä esinettä häneltä?\n\n-- Kas, minkä löysin portin luota!\n\nRuhtinas näytti sinistä nauhaa.\n\n-- Heitä pyörän alle!\n\nRuhtinas heitti.\n\nMylläri veti povestaan savisen taskumatin.\n\n-- Ota siemaus! -- hän sanoi, ojentaen pulloa ruhtinaalle.\n\nRuhtinas otti kulauksen. Hänen päänsä alkoi käydä pyörälle, silmiä\nrupesi hämärtämään.\n\n-- Katsele nyt, mitä näet?\n\n-- Hänet, hänet!\n\n-- Yksinäänkö?\n\n-- En, en yksinään! Heitä on kaksi: hänen kanssaan on vaaleanverinen\nnuorukainen karmosiininpunaisessa kauhtanassa, hänen kasvojansa vain ei\nvoi nähdä...\n\nSeis! Kas, he lähestyvät toisiaan ... yhä likemmäksi, likemmäksi...\nKirous! he suutelevat toisiaan! Kirous ja kuolema! Ole kirottu, sinä\nnoita, ole kirottu, kirottu!\n\nRuhtinas heitti myllärille kourallisen rahoja, tempasi puusta irti\nratsunsa suitset, hyppäsi satulaan ja hevosenkenkäin kalke alkoi kuulua\nmetsästä. Sitten kavioinkapse hälveni etäisyydessä, ja ainoastaan pyörä\nyön hiljaisuudessa jatkoi kohisten käyntiään.\n\n\n\n\nIV Luku.\n\nDrushina Andrejevitsh ja hänen vaimonsa.\n\n\nJos lukija voisi siirtyä noin kolmesataa vuotta ajassa taaksepäin, ja\nkorkeasta kellontornista katsella silloista Moskovata, vähän hän\nlöytäisi siinä yhtäläisyyttä nykyisen kanssa. Moskovanjoen, Jausan ja\nNieglinnajan rannoilla oli suuri joukko puutaloja, joiden lauta- tahi\nolkikatot suurimmaksi osaksi olivat ajasta mustuneet. Keskellä näitä\ntummia kattoja loistivat häikäisevän valkeina ja punasina Kremlin,\nKiinalaiskaupungin ja muiden, kahden viimeisen vuosisadan kuluessa\nkohonneiden linnoitusten muurit. Paljous kirkkoja ja kellokastareita\nkohotti kullattuja päitänsä taivasta kohti. Isojen, viheriäin ja\nkeltasten pilkkujen kaltaisina siinsi talojen välistä tiheitä lehtoja\nja viljavainioita. Moskovanjoen poikki johti notkuvia lauttasiltoja,\njotka kovasti vapisivat ja peittyivät vedellä, kun niitä myöten kulki\nkuormia tahi ratsastajoita. Jausassa ja Nieglinnajassa pyöri\nkymmenkunta myllynratasta, toinen toisensa vieressä. Nämä lehdot,\nvainiot ja myllyt ihan keskellä kaupunkia, tekivät silloisen Moskovan\nhyvin viehättävän näköiseksi. Erittäin hupaista oli katsella\nluostareita, jotka valkeine ulkomuurineen ja monine kirjavine tahi\nkullattuine kupukattoineen näyttivät erityisiltä kaupungeilta.\n\nKaiken tämän kirkkojen, talojen ja luostarien sekasotkun ylitse\nkohosivat ylpeästi Kremlin kirkot ja hiljakkoin valmistunut Suojelevan\nJumalanäidin temppeli, jonka Iivana oli perustanut muutama vuosi sitten\nKasanin valloituksen muistoksi, ja jonka me nykyään tunnemme Vasili\nAutuaan nimellä. Suuri oli Moskovalaisten ilo, kun vihdoinkin telineet,\njotka olivat sulkeneet tämän kirkon, putosivat, ja se esiintyi kaikessa\neriskummaisessa loistossaan, kiiltäen kullasta ja väreistä, ja\nkummastuttaen silmää koristustensa moninaisuudella. Pitkään aikaan\nkansa ei herennyt ihmettelemästä taitavata arkkitehtiä, kiittämästä\nJumalaa ja ylistämästä tsaaria, joka oli lahjoittanut oikeauskoisille\nsiihen saakka ei vielä nähdyn katseltavan. Kauniita olivat muutkin\nMoskovan kirkot. Moskovalaiset eivät säästäneet rupliaan eivätkä\nvaivojaan koristaakseen Herran huoneita. Kaikkialla oli nähtävänä\nkalleita värejä, kultausta ja isoja, ihmisenkokoisia ulkopuolisia\npyhäinkuvia. Oikeauskoiset rakastivat kauniita Jumalanhuoneita, mutta\nvälittivät sitävastoin vähän omien talojensa ulkoasusta; heidän\nasuntonsa olivat melkein kaikki rakennetut lujiksi ja yksinkertaisiksi,\nhonkasista tahi tammisista palkeista, eivät edes vuoratut laudoilla,\nvanhan venäläisen sananlaskun mukaan: tupa ei kolkista korea, vaan on\nkaunis kaakkusista.\n\nYksin Drushina Andrejevitsh Morosovin talo Moskovanjoen rannalla erosi\ntoisista erinomaisen kauneutensa puolesta. Tammiset palkit olivat\nvalikoituja, pyöreitä ja tasasia. Kaikki nurkat tarkoin tasatut; talo\nkohosi kolmenkerroksiseksi. Suojuskattoa pyöreitten portaiden yli\nkannattivat paksut pylväät, ja sitä somistivat hienot veistokset.\nIkkunaluukut olivat taitehikkaasti kirjaillut kukilla ja linnuilla,\nikkunat eivät päästäneet Jumalan päivää himmeiden häränrakkojen\nlävitse, kuten useimmissa Moskovan taloissa, vaan puhtaan,\nläpikuultavan kissankullan lävitse. Laajalla pihalla olivat\npalvelusväen huoneet, aitat, kuivinhuoneet, kyyhkyslakka ja bojarin\nkesällä käyttämä makuuhuone. Taloon yhtyi, toiselta puolen kivinen\nhuonekappeli, toiselta laajalti ulottuva puutarha, tammisen pisteaidan\nympäröimänä, jonka takaa kohosi kauniita kiikkuja, nekin veistoksilla\nja maalauksilla koristettuja. Sanalla sanottu, talo oli kerrassaan\nkomeasti rakennettu. Mutta olipahan mieskin, ketä varten rakentaa!\n\nBojari Drushina Andrejevitsh, ruumiiltaan tukeva, lujaluontoinen, oli\nhiljan, huolimatta korkeasta ijästään, nainut Moskovan etevimmän\nkaunottaren. Kaikki kummastelivat, kun hänelle meni vaimoksi\nkaksikymmenvuotias Jelena Dmitrijevna, Kasaanin edustalla kaatuneen\nrajamaaherra Pleshtsejev-Otshinin tytär. Sellaista sulhoa eivät\nhänelle olisi säästäneet Moskovan naittajanaiset. Mutta Jelena oli\nnaima-ijässä, isätön ja äiditön, ja kun tsaarin uusien lemmikkien\nseassa vallitsi niin jumalattomat tavat, oli tytön kauneus hänelle\nuseammin onnettomuudeksi kuin iloksi.\n\nMorosov, naituaan Jelenan, tuli hänen suojelijakseen, ja kaikki\nMoskovassa tiesivät, ettei ollut hyvä loukata sitä, jonka oli ottanut\nturviinsa bojari Drushina Andrejevitsh.\n\nMoni tsaarin lemmikki oli ennen Jelenan naimista koettanut häntä\nsuosittaa; mutta ei kukaan niin kovasti koettanut kuin ruhtinas Afanasi\nIvanovitsh Vjasemski. Kalliita lahjojakin hänelle lähetteli, ja\nkirkoissa asettui aina häntä vastapäätä, ja tulisella ratsulla lennätti\nportin ohitse, ja nyrkkitaisteluun meni yksin vaikka vasten seinää. Ei\nollut onnea Afanasi Ivanovitshilla. Naittajanaiset kantoivat hänelle\ntakasin hänen lahjansa, ja kohdatessaan hänet, Jelena kääntyi\ntoisaannepäin. Senkötakia hän kääntyi pois, ettei Afanasi Ivanovitsh\nhäntä miellyttänyt, vai oliko immen sydämessä lempi toiseen syttynyt;\nvaikka kuinkakin ruhtinas Vjasemski ponnisteli, yhä vaan hän sai\nrukkaset. Lopulta äkäymystyi Afanasi Ivanovitsh, meni ja heittäytyi\ntsaari Iivana Vasiljevitshin jalkojen juureen, valittaen hänelle\nonnettomuuttaan. Tsaari lupasi itse lähettää naittajanaisia Jelena\nDmitrijevnan luo. Saatuaan tästä tiedon, Jelena vuodatti katkeria\nkyyneleitä. Hän meni imettäjänsä kanssa kirkkoon, asettui polvilleen\nJumalan Äidin eteen, itkee ja rukoilee kumarruksissaan.\n\nKirkossa ei ollut kansaa; mutta kun Jelena nousi ja katsahti\ntaakseen, niin hänen takanaan seisoi bojari Morosov viheriäisessä\nsamettikauhtanassaan, avonaisessa knltakankaisessa takissa.\n\n-- Mitä itket, Jelena Dmitrijevna? -- kysyi Morosov.\n\nTunnettuaan bojarin Jelena kävi iloiseksi.\n\nBojari oli ennen elänyt ystävyydessä hänen vanhempainsa kanssa, nytkin\nhän kävi häntä tervehtimässä ja rakasti kuin omaa lastaan. Jelena häntä\nkunnioitti kuin isäänsä ja uskoi hänelle kaikki ajatuksensa; yhtä ei\nvain uskonut, yhden vain salasi bojarilta, salasi itselleen suruksi,\nhänelle turmioksi.\n\nNytkään, Morosovin kysyttyä, hän ei ilmaissut hänelle tuota salaamaansa\najatusta, vaan virkkoi ainoastaan, että sitähän minä itken, että\ntsaarin naittajanaiset tulevat luokseni, pakoittavat minua menemään\nVjasemskille.\n\n-- Jelena Dmitrijevna, -- bojari sanoi: -- kyllä, oikeinko totta, ettei\nVjasemski ole sinulle rakas! Mieti tarkoin. Tiedän, tähän asti ei\nhänellä ole ollut sijaa sydämessäsi! Eikähän sinulla, minä luulen, ole\nvielä ketään mielessäsi, ja siihen aikaan asti on immen sydän kuin\nvaha; suvaitsee, rakastuu!\n\n-- En koskaan, -- Jelena vastasi, -- en koskaan rakastu häneen. Ennen\nastun alas hautaan!\n\nBojari katseli häntä sääliväisesti.\n\n-- Jelena Dmitrijevna, -- hän sanoi, oltuaan hetken ääneti, -- on keino\npelastaa sinut. Kuuntele. Minä olen vanha ja harmaapäinen, mutta\nrakastan sinua kuin omaa tytärtäni. Mietippä, Jelena, suostuisitko sinä\ntulemaan vaimoksi minulle, ukolle.\n\n-- Suostun! huudahti iloisesti Jelena ja heittäytyi Morosovin\njalkoihin.\n\nBojaria liikutti tuo odottamaton sana, hän iloitsi Jelenan riemusta; ei\narvannut vanhus, että se oli hukkuvan riemastusta, joka tarttuu\noljenkorteen.\n\nHellästi nosti hän Jelenan pystyyn ja suuteli häntä otsalle.\n\n-- Lapsukaiseni, -- hän sanoi, -- lupaa tässä ristin kautta, ettet\nmilloinkaan saata häpeätä harmaan pääni päälle! Vanno tässä, Vapahtajan\nedessä!\n\n-- Vannon, vannon! -- sanoi Jelena kuiskaten.\n\nBojari käski kutsua papin, ja pian oli kihlausjuhlallisuus toimitettu;\nkun tsaarin naittajanaiset saapuivat Jelenan tykö, oli hän jo Drushina\nAndrejevitsh Morosovin morsian.\n\nJelena ei ollut rakkaudesta ruvennut Morosoville puolisoksi, mutta hän\noli suudellut ristiä, vannonut ollakseen hänelle uskollinen, ja oli\nlujasti päättänyt pitää sanansa, eikä rikkoa herraansa vastaan, ei\nsanoilla eikä ajatuksilla.\n\nJa minkätähden hän ei rakastaisi Drushina Andrejevitshiä? Bojari tosin\nei ollut nuori; mutta Jumala oli siunannut hänet sekä terveydellä että\nvankalla ruumiilla, sotaisella kunnialla, lujalla tahdolla, kylillä ja\nlaajoilla tiluksilla Moskovanjoen toisella puolen, aitoilla, täynnä\nkultaa, kultakangasta ja kalliita turkiksia. Ainoastaan yhdellä Herra\nei ollut siunannut Drushina Andrejevitshiä: ei ollut siunannut häntä\ntsaarin armolla. Kun Iivana Vasiljevitsh oli saanut tietää, että hänen\nnaittajanaisensa olivat myöhästyneet, suuttui hän kovasti Morosoviin ja\npäätti rangaista bojaria: käski kutsua hänet pöytäänsä ja asetti hänet\nei ainoastaan alemmaksi Vjasemskia, vaan myös alemmaksi Godunovia,\nBoris Fjodorovitshia, joka silloin vielä ei ollut ylennyt arvoon eikä\nollut korkeata säätyä.\n\nEi kärsinyt bojari sellaista häväistystä -- nousi pöydästä: ei sovi\nMorosowin olla Godunovia alempana! Silloin tsaari suuttui ankarasti ja\nkäski Morosowin pyytämään Boris Fjodorovitshiltä anteeksi. Bojari meni\nGodunovilta anteeksi pyytämään, mutta solvasi häntä katkerasti ja\nnimitti häntä koiraksi.\n\nJa saatuaan tästä tiedon tsaari syttyi tuliseen raivoon, käski\nMorosowin menemään pois silmäinsä edestä ja antamaan harmaat hiuksensa\nkasvaa, kunnes hänet sallittaisiin näyttäytyä. Ja bojari poistui\nhovista; ja nyt hän käy huonossa puvussa, parta sukimatta, harmaat\nhivukset riippuvat ylpeällä otsalla. Surullista on bojarin, kun ei\nenään saa nähdä hallitsijansa silmiä, mutta hän ei ollut sukuaan\nhäväissyt, ei istunut alemmaksi Godunovia.\n\nMorosowin talo oli kuin täysi malja. Palkolliset pelkäsivät ja\nrakastivat bojaria. Jokainen, joka tuli hänen luoksensa otettiin\nsydämellisesti vastaan. Sekä hänen omaisensa että vieraat kiittivät\nhänen hyväntahtoisuuttaan; kaikille hän lahjoitti sekä ystävällisiä\ntervetuliaissanoja että kalliita vaatteuksia, sekä viisaita neuvoja.\nMutta ketäkään hän ei niin hellästi kohdellut, kellekään ei niin\nrunsaita lahjoja jaellut, kuin nuorelle vaimolleen, Jelena\nDmitrijevnalle. Ja vaimo vastasi hellyyteen hellyydellä, ja joka aamu\nja joka ilta oli hän kauan polvillaan rukoushuoneessaan ja hartaasti\nrukoili puolisonsa menestykseksi.\n\nSyyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että kesken Drushina Andrejevitshin\nrakkaita puheita, kesken palavata rukousta pyhäinkuvain edessä, äkisti\nilmestyi hänen mielikuvitukseensa nuori sankari, joka miekka pystyssä\nkiiti ratsun selässä, ja hänen edellänsä epäjärjestyksessä pakenevia\nlitvalaisia rykmenttejä?\n\nSyyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että tämän sankarin kuva seurasi\nhäntä kaikkialla, kotona ja kirkossa, päivällä ja yöllä, ja nuhdellen\nsanoi hänelle: \"Jelena! Sinä et pitänyt sanaasi, sinä et odottanut\nminun palaustani, sinä petit minut!...\"\n\n24 p. kesäkuuta 1565, Johannes Kastajan päivänä, kaikki Moskovan\nkirkonkellot heiluivat ihan aamusta asti ja soivat yhtämittaa. Kaikki\nkirkot olivat täynnä. Jumalanpalveluksen loputtua kansa hajosi\nkaduille. Nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat -- kantoivat kotiinsa\nviheriäisiä oksia, kukkia, koivahaisia, nauhoilla koristettuina. Kaikki\noli kirjavata, eloisaa ja iloista. Kuitenkin, puolenpäivän aikana kadut\nalkoivat käydä tyhjiksi. Vähitellen kansa rupesi hajaantumaan, ja pian\nMoskovassa olisi ollut mahdoton tavata yhtäkään ihmistä. Hallitsi\nkuolon hiljaisuus. Oikeauskoiset lepäsivät kesäisissä makuuhuoneissaan,\neikä ollut ketään, joka olisi vihoittanut Jumalaa, käyskennellen\nkaduilla, sillä Jumala on käskenyt ihmistä ja joka luontokappaletta\nlepäämään puolenpäivän aikaan; mutta syntiä on tehdä Jumalan tahtoa\nvastaan, ellei välttämätön tarve siihen pakota.\n\nJa niin kaikki nukkuivat; Moskova näytti autiolta kaupungilta.\nAinoastaan Baltshugasta, äsken rakennetusta juomapaikasta eli\nravintolasta, kuului huutoa, toraa ja laulua. Huolimatta puolesta\npäivästä piti siellä kekkereitä sotilaita, melkein kaikki nuoria,\nkalleissa puvuissa. He olivat asettuneet huoneisin, pihalle ja kadulle.\nKaikki olivat juovuksissa; toinen, maaten paljaan maan päällä, kaasi\nvaatteilleen pikarillisen viiniä; toinen koetti käheällä äänellä\nsäestää tovereitaan, mutta sai kulkustaan ainoastaan sekavia,\nymmärtämättömiä ääniä. Satuloittuja hevosia seisoi portilla. Joka\nsatulaan oli sidottu luuta ja koiranpää.\n\nSilloin kaksi ratsastajaa ilmestyi kadulle. Toinen heistä, jolla oli\nkarmosiininpunanen, kultatupsunen kauhtana ja valkea, kultakankainen\nlakki, jonka alta tuuheat, vaaleat kähärät valuivat, kääntyi toisen\nratsastajan puoleen:\n\n-- Miheitsh, -- hän sanoi, -- näetkö näitä juopuneita miehiä?\n\n-- Näen, bojari, susi heidät syököön! Kas kuinka juomareilla pää on\ntullut kuumaksi.\n\n-- Mutta näetkös, mitä hevosilla on satuloissa?\n\n-- Näen: luutia ja koirankuonoja, kuten silläkin rosvolla. Kenties\ntosiaan ovatkin tsaarin väkeä, koska Moskovassa huvitteleivat! Kylläpä\nme työn teimme, bojari, keitimme itsellemme hyvän hutun!\n\nSerebrjani rypisti kulmakarvojaan.\n\n-- Mene, kysy heiltä, missä asuu bojari Morosow?\n\n-- Hei, hyvät ihmiset, kunnioitetut herrat! -- huudahti Miheitsh, ajaen\njoukon luo: -- missä asuu bojari Drushina Andrejevitsh Morosov?\n\n-- Mitä varten tiedustelet, missä se koira asuu?\n\n-- Minun bojarillani, ruhtinas Serebrjanilla, on kirje Morosoville,\nvoivoda[3] ruhtinas Pronskilta, suuresta sotajoukosta.\n\n-- Anna tänne kirje!\n\n-- Mitä sinä, mitä sinä, susi sinut syö ... mitä sinä? Oletko\njärjessäsi? Kuinka antaisin sinulle ruhtinaan kirjeen?\n\n-- Tuo tänne kirje, vanha pöllö, anna se! Katsotaanpas, näinköhän ei\nMorosow vaan mieti kavaluutta, näinköhän ei vain tahdo tappaa\nhallitsijaa?\n\n-- Ah, sinä roisto! -- huusi Miheitsh, unohtaen varovaisuuden, jolla\noli alkamaisillaan puhua: -- minun herraniko olisi tekemisissä\nkavaltajain kanssa!\n\n-- Vai sinä vielä soitat suutasi siinä! Alas hänet hevosen selästä,\npojat, ja ruoskaa selkään!\n\nSilloin Serebrjani itse laukkasi opritshnikkien luo.\n\n-- Takasin! -- huudahti hän niin hirvittävästi, että he pakosta\npysähtyivät.\n\n-- Jos joku teistä, -- jatkoi ruhtinas, -- vaikkapa sormellaan tähän\nmieheen koskee, halkasen minä häneltä pään, ja jälelle jääneet saavat\nvastata hallitsijalle.\n\nOpritshnikit hämmästyivät, mutta uusia tovereita saapui läheisiltä\nkaduilta, ja ympäröivät ruhtinaan. Hävyttömiä sanoja heitettiin\njoukosta, moni vetäsi sapelin tupesta, eikä Nikita Romanovitshin olisi\nkäynyt hyvin, ellei silloin läheltä olisi kuulunut ääni, joka lauloi\npsalmia, ja joka pysäytti opritshnikit ikäänkuin taikavoimalla. Kaikki\nkatsahtivat sivulle, mistä ääni kajahti. Kadulla tuli noin\nneljänkymmenen vanha mies, palttinaisessa paidassa. Hänen rinnassaan\nkiilsi rautaristejä ja vitjoja, mutta käsissä oli puinen rukousnauha.\nKalpeat kasvonsa ilmaisivat tavatonta hyvänsuopaisuutta; harvakasvuisen\nparran varjostamilla huulilla asui hymyily, mutta silmät tuijottivat\nsynkästi ja harhailevaisesti.\n\nNähtyään Serebrjanin hän taukosi laulamasta, läheni kiireesti häntä ja\nkatseli häntä suoraan kasvoihin.\n\n-- Sinä, sinä? hän sanoi, -- ikäänkuin ihmetellen: -- miksikä sinä olet\ntäällä, näiden joukossa?\n\nJa vastausta odottamatta hän alkoi laulaa: \"Autuas se mies, joka ei\nriettaiden retkillä kulje\".\n\nOpritshnikit syrjäytyivät kunnioittavasti, mutta hän alkoi taas\nkatsella Serebrjania silmiin, luomatta heihin mitään huomiota.\n\n-- Mikitka, Mikitka! -- hän sanoi, ravistaen päätänsä: -- mihin sinä\nolet joutunut?\n\nSerebrjani ei koskaan ollut nähnyt tätä miestä, ja kummasteli, että hän\npuhutteli häntä nimeltä.\n\n-- Sinä tunnet minut? -- hän kysyi.\n\nVähämielinen naurahti.\n\n-- Sinä olet veljeni! -- hän vastasi: -- minä tunsin heti sinut. Sinä\nolet samallainen vähämielinen kuin minäkin. Eikä ymmärrystäkään sinulla\nole enemmän kuin minulla, muuten et olisi tänne tullut. Minä näen koko\nsydämesi. Sinulla on siellä niin puhdasta, niin puhdasta, ainoastaan\npaljas totuus; me olemme molemmat jurodiviä![4] Mutta nämät, -- hän\njatkoi, osoittaen aseellista joukkoa: -- nämä eivät ole meille sukua!\nUh!\n\n-- Vasja, -- sanoi yksi opritshnikeista: -- etkö tahdo mitään? Etkö\ntarvitse rahoja?\n\n-- En, en, en! -- vastasi heikkomielinen: -- sinulta en mitään tahdo!\nVasja ei mitään ota sinulta, mutta anna Mikitkalle, mitä hän pyytää!\n\n-- Jumalan mies, -- Serebrjani sanoi: -- minä kysyin, missä bojari\nMorosow asuu.\n\n-- Drushinkako? Hän on meikäläisiä! Hän on hurskas mies! Ainoastaan\nhänellä pää on taipumaton, voi, miten taipumaton! Pian taipuu, pian\ntaipuu, ja sittenpä ei enään nousekaan.\n\n-- Missä hän asuu? -- toisti Serebrjani ystävällisesti.\n\n-- En sano, -- vastasi vähämielinen ikäänkuin suuttuneena: -- en sano,\nsanokoot toiset. En tahdo lähettää sinua pahalle työlle!\n\nJa hän poistui kiireesti, jatkaen taaskin keskeytettyä psalmiaan.\n\nYmmärtämättä hänen sanojaan ja tuhlaamatta aikaa arveluihin, Serebrjani\nkääntyi uudestaan opritshnikoihin.\n\n-- Kuinka, -- hän kysyi, -- sanotteko vihdoinkin kuinka löydän\nMorosowin talon?\n\n-- Mene yhä suoraan, -- vastasi muuan heistä jurosti. -- Siellä, kun\nkäännyt vasempaan, siellä onkin jo vanha korpinpesä.\n\nSen mukaan kun ruhtinas poistui, opritshnikit, jotka mielipuolen\nilmestyessä olivat rauhoittuneet, taaskin alkoivat ylvästellä.\n\n-- Hei! -- huusi eräs: -- vie Morosoville terveisiä meiltä, ja sano,\nettä valmistaa itseänsä hirteen; hän on kylläksi elänyt!\n\n-- Ja varusta itseäsikin varten nuora! -- huusi toinen hänen jälkeensä.\n\nMutta ruhtinas ei ottanut huomioonsa heidän hävyttömyyksiään.\n\n\"Mitä vähämielinen tahtoi minulle sanoa?\" -- hän ajatteli, antaen\npäänsä painua. -- \"Mintähden hän ei näyttänyt minulle Morosowin taloa,\nvieläpä lisäsi, ettei hän tahdo lähettää minua pahalle työlle?\"\n\nJatkaen matkaansa kauemmaksi, ruhtinas ja Miheitsh kohtasivat vielä\nmonta opritshnikkiä. Toiset olivat jo humalassa, toiset vasta menivät\nravintolaan. Kaikki katselivat julkeasti ja hävyttömästi, tekivätpä\ntoiset vielä äänekkäästi sellaisia röyhkeitä muistutuksia\nratsastajoista, että helposti saattoi nähdä, kuinka olivat tottuneet\ntäydelliseen rankaisemattomuuteen.\n\n\n\n\nV Luku.\n\nKohtaaminen.\n\n\nRatsastaen pitkin Moskovanjoen rantaa, saattoi pisteaidan ylitse nähdä\nkoko Morosowin puutarhan. Kukkivat lehmukset varjostivat kirkkaan\nlammikon, joka paastopäivinä antoi bojarille runsaan ravinnon.\nKauempana viheriöitsi omena-, kirsikka- ja luumupuita. Niittämättömässä\nnurmikossa kierteli kapeita käytäviä. Päivä oli helteinen. Tuoksuvan\norjantappuran heleänpunaisilla kukilla pyöriskeli kullankarvaisia\nkovakuoriaisia; lehmuksissa surisivat mehiläiset; ruohostossa\nsirkuttivat heinäsirkat; punasten viinimarjapensaiden takaa isot\npäivänkakkarat kohottivat leveitä päitään ja näyttivät lellittelevän\npuolipäivän auringossa.\n\nBojari Morosow oli jo tunnin verran levännyt kesäisessä\nmakuuhuoneessaan. Jelena palvelustyttöjensä kanssa istui lehmusten alla\nturvepenkillä, aivan pisteaidan luona. Hänellä oli sinisamettinen,\nkalliskivisillä napeilla varustettu kesäpuku. Leveät musliinihihat,\nkoottuina hienoihin poimuihin, olivat kyynäspään yläpuolella\nkiinnitetyt timanttisilla käsi- eli rannerenkailla. Samallaiset\nkorvarenkaat riippuivat olkapäille saakka; päätä peitti helmilappeinen\nkokoshnik,[5] ja sahvianisaappaissa loisti kultasia ompeluksia.\n\nJelena näytti iloiselta. Hän nauroi ja laski leikkiä tyttöjen kanssa.\n\n-- Bojaritar, -- sanoi yksi heistä: -- koetteleppa vielä näitä\nrannerenkaita; ne näkyvät paremmin.\n\n-- Nyt on tarpeeksi koeteltu, tytöt, -- vastasi Jelena ystävällisesti:\n-- kokonaisen tunnin olette jo koristelleet ja käännelleet minua, nyt\non tarpeeksi.\n\n-- Panehan vielä ainoastaan tämä kaulakoriste kaulaasi. Kun panet\nkoristeet kaulaasi, tulet, ihan totta, vallan sen näköiseksi, kuin\npyhäinkuva kehässään!\n\n-- Herkeä, Pashenjka, häpeä on puhua sellaista syntiä!\n\n-- No, jollet tahdo koristaa itseäsi, bojaritar, niin eikö ruveta\nleskisille tahi sokkosille? Etkö tahdo kaloja ruokkia tahi keinua\nkiikuissa? Vai tahdotko että lauletaan sinulle jotakin?\n\n-- Laula minulle, Pashenjka, laula minulle se laulu, jonka taannoin\nlauloit, kun marjoja poimitte!\n\n-- Ja bojaritar, armas käskijäni, mitä siinä laulussa on hupaista! Se\non surullinen laulu, ei iloinen.\n\n-- Ei haittaa; minua haluttaa kuulla sitä; laula minulle, Pashenjka!\n\n-- Kuten suvaitset, bojaritar; kun niin tahtonet, -- laulan; älä vain\njälestäpäin toru minua, jos mielesi kävisi murheelliseksi. No, te\nystävättäreni, säestäkää!\n\nTytöt istuutuivat piiriin, ja Pashenjka alotti valittavalla äänellä:\n\n    Ah, jos ei pakkanen kukkia pannut ois,\n    Niin talvellakin ne kukkia vois;\n    Ja murhe mieltän ei murtaisi,\n    En mitäkään minä surisi,\n    En istuisi tässä sortuneena\n    Jo katsoisin aukeita vainioita...\n    -- -- -- -- --\n\n    Kävin huoneiden, uusien huoneiden halki,\n    Kohotin sopuliturkkiani.\n    Ettei turkkini kahajaisi,\n    Ettei näppini kilahtaisi,\n    Ei kuulisi appi-ukkoseni,\n    Sanoisi pojalleen, minun miehelleni!\n\nPashenjka katsoi bojarittareen. Kaksi kyyneltä vieri hänen silmistään.\n\n-- Ah, minua hönttiä! -- sanoi Pashenjka: -- mitä olen tehnyt. Omaksi\nmieliharmikseni tottelin bojaritarta! Kuinka onkaan mahdollista,\nbojaritar, että sattuu juuri sellaisia lauluja laulamaan?\n\n-- Halupa sinun on niitä osatakin! -- puuttui puheesen Dunjaska,\nvilkassilmäinen tyttö, jolla oli mustat kulmakarvat.\n\n-- Annahan minä laulan laulun, en semmoista kuin sinä! niin katso, enkö\nsaa bojaritarta iloiseksi!\n\nJa hypähtäen pystyyn Dunjaska nojasi toisen kätensä kylkeen, toisen\nkohotti ylös, kallistui hiukan sivulle, ja keveästi nuokkuen, alkoi\nlaulaa:\n\n    Pantelei-herra pihalla käy,\n    Laajalla kartanolla kävelee,\n    Näädän-nahkanen turkki maata laahaa,\n    Sopulilakki hänellä on päässään.\n    Ja Herran armo hänellä on ijäti;\n    Tyttönsä katsoo uudinten alta,\n    Herrat katselivat kaupungista,\n    Rouvat häntä kamareistaan katsoo,\n    Herrat sanoo: ken tuo tuommoinen?\n    Rouvat sanovat: kukahan tuo herra on?\n    Mut tytöt lausun: oma kultain on!\n\nDunjaska lopetti ja purskahti itse nauruun. Mutta Jelenan kävi mieli\nvielä raskaammaksi. Hän ponnisti vastaan, kätki kasvonsa käsiin ja\nhyrskähti itkuun.\n\n-- Kas siinä nyt sinun laulusi! -- sanoi Pashenjka. -- Mitä meidän nyt\non tekeminen! Jos Drushina Andrejevitsh näkee bojarittaren itkeneet\nsilmät, niin meihin suuttuu: ettekö, tyhmät ymmärrä häntä huvittaa! hän\nsanoi.\n\n-- Tyttö-kullat! -- sanoi äkkiä Jelena, heittäytyen Pashenjkan kaulaan:\n-- auttakaa minua itkemässä, vuodattakaa kyyneleitä kanssani!\n\n-- Mutta mikä sinuun on tullut, bojaritar? Mistä niin äkkiä aloit surra\nkatkerasti?\n\n-- En äkkiä, tytöt! Jo aamusta alkaen olin surullinen. Kun aamukellot\nalkoivat soida, ja minä huoneestani näin, kuinka kansa iloisesti riensi\nkirkkoon, niin tytöt, mieleni kävi raskaaksi ... ja nytkin vielä\nsydämeni on pakahtua ... ja siellä kuitenkin päivä tuli niin kirkas,\nniin aurinkoinen, ja vielä kaikki nämä koristeet, jotka päälleni\npuitte... Riisukaa päältäni rannerenkaat, tytöt, riisukaa kokoshnik,\npalmikoikaa hiukseni teidän tapaanne, niinkuin tytöt pitävät!\n\n-- Mitä sinä ajattelet, bojaritar, millainen synti! palmikoida\nhivuksensa tyttöjen tapaan! Jumala varjelkoon! Saisipahan Drushina\nAndrejevitsh tietää!\n\n-- Ei, bojaritar, se on syntiä! Sinun on valta käskeä, mutta me emme\nota sitä omalletunnollemme.\n\n\"Onkohan mahdollista,\" Jelena ajatteli, \"että on syntiä muinaista\nmuisteleminenkin.\"\n\n-- Olkoon niin, -- hän sanoi, en otakkaan kokoshnikkiä päästäni, vain\ntule tänne, Pashenjkani! Minä palmikoitsen hivuksesi, niinkuin muinoin\nminun palmikoittiin.\n\nPashenjka, ilosta punastuen, asettui polvilleen bojarittaren eteen.\nJelena päästi hänen hiuksensa valloilleen, jakoi ne kahteen osaan ja\nalkoi palmikoida leveätä venäläistä lettiä yhdeksästä, kymmenestä\nsäikeestä. Paljon siihen vaadittiin taitoa. Täytyi levittää niin\nlöysästi kuin suinkin, jotta palmikko, verkon tapaisena, peittäisi koko\nniskan ja sitten putoaisi selkää pitkin, huomaamatta kaveten. Jelena\ntyöskenteli ahkerasti toimessaan. Siirrellen sormiensa välissä\nsäikeitä, hän taidokkaasti niihin punosi helminauhoja.\n\nVihdoin palmikko oli valmis. Bojaritar sitoi päähän kolmikulmaisen\nlettinauhan ja kiinnitti siihen kalliita sormuksia.\n\n-- Valmis, Pashenjka, hän sanoi, iloiten työstään.\n\n-- Nouseppas, käyppä edessäni! -- No, katsokaa, eikö totta, palmikko on\nkauniimpi kuin kokoshnik?\n\n-- Kaikki aikanaan, bojaritar. -- vastasivat tytöt nauraen: Dunjaskapa\nei panisi vastaan käyttää kokoshnikkiakaan!\n\n-- Heretkää, pilkkakirveet! -- Dunjaska vastasi.\n\n-- Minulta saisi jäädä vaikka ikipäiväksi palmikko purkaamatta! Mutta\ntunnenpa minä sellaisia, jotka eivät voi ottaa silmiään bojarin\nhuoneenhaltijasta.\n\nTytöt purskahtivat ääneen nauramaan, mutta toiset tulivat hämilleen ja\npunehtuivat. Näkyi, että huoneenhaltija todellakin oli reipas poika.\n\n-- Kumarru, Pashenjka, -- bojaritar sanoi: -- minä sidon sinulle vielä\nhelminauhan... Tytöt, tänäänhän on Johannes Kastajan päivä, tänään\nvellamonneidotkin päänsä palmikoitsevat!\n\n-- Eivät tänään, bojaritar, vaan Semikin päivänä,[6] ja helluntaina\nvellamonneidot palmikoivat hivuksensa. Johannes Kastajan päivänä he\njuoksentelevat hivukset hajallaan ja houkuttelevat ihmisiä pois\nsananjoista, jottei kukaan poimisi niiden kukkia.\n\n-- Jumala heidän kanssansa! -- Pashenjka sanoi; vähänkö tapahtuukaan\nJohannes Kastajan päivänä, älköön Jumala saattako niitä näkemään.\n\n-- Sinä pelkäät vellamonneitoja, Pashenjka?\n\n-- Kuinka en niitä pelkäisi! Tänään on metsäänkin vaarallista mennä,\noli se sitten helluntaina tai vellamonneitojen viikolla. Tyttöä he\nalkavat kutkuttaa ja poikaa vaivuttavat rakkaudella!\n\n-- Puhut, mutta itse et tiedä! -- keskeytti hänet toinen tyttö. -- Mitä\nvellamonneitoja Moskovan tienoilla on! Eihän täällä ole heidän\npesäpaikkaansakaan. Vaan Ukrainassapa, siellä on toinen seikka: siellä\non vellamonneitoja turmioksi asti. Kerrotaan, että monelta hyvältä ja\nuljaalta pojalta ovat järjen vieneet. Kerran, kun vain sattuu näkemään\nvellamonneidon, niin kuolemaansa asti häntä ikävöitsee; jos on nainut,\nheittää vaimonsa ja lapset, jos on naimaton, unohtaa kultasensa.\n\nJelena rupesi miettimään.\n\n-- Tytöt, -- hän virkkoi, oltuaan hetkisen ääneti: -- onkohan Litvassa\nvellamonneitoja?\n\n-- Siellä on juuri heidän kotiseutunsa; Ukrainassa tahi Litvassa, se on\nyhdentekevää...\n\nJelena huokaili. Samalla hetkellä kuului kavioin kapsetta, ja\nSerebrjanin valkea lakki näkyi pisteaidan yli.\n\nNähdessään miehen, Jelena tahtoi piiloittua; mutta heitettyään vielä\nsilmäyksen ratsastajaan, hän seisoi kuin naulattuna. Ruhtinaskin\nseisautti hevosensa. Hän ei uskonut silmiään. Tuhannen ristiriitaista\najatusta tunkeutui yhdessä silmänräpäyksessä hänen päähänsä. Hän näki\nedessään Jelenan, Pleshtshejev-Otshinin tyttären, saman, jota hän\nrakasti, ja joka viisi vuotta sitten oli vannonut hänelle rakkautta.\nMutta minkä sattuman kautta hän oli joutunut Morosowin puutarhaan?\n\nNytpä Nikita Romanovitsh huomasi Jelenan päässä helmillä kirjaillun\nkokoshnikin ja kalpeni. Hän oli naitu!\n\n\"Hourailenko minä?\" hän ajatteli, luoden häneen kiinteän, ikäänkuin\npeljästyneen katseen: \"unessako tämän näen?\"\n\n-- Tytöt! pyysi Jelena: -- poistukaa, minä kutsun teidät jälleen,\npoistukaa vähäksi aikaa, jättäkää minut yksin! Jumalani, Jumalani! Pyhä\nneitsyt! Mitä minun on tekeminen, mitä minun on sanominen?\n\nSerebrjani oli sillävälin toipunut.\n\n-- Jelena Dmitrijevna, -- hän puhui ankarasti: -- vastaa minulle\nainokaisella sanalla: oletko naitu? Eikö se ole hairausta, eikö pilaa?\nOletko todellakin naimisissa?\n\nJelena etsi epätoivossaan sanoja, vaan ei löytänyt niitä.\n\n-- Vastaa minulle, Jelena Dmitrijevna, älä petä minua kauemmin, -- nyt\nei ole joulu!\n\n-- Kuule minua, Nikita Romanovitsh! -- kuiskasi Jelena.\n\nRuhtinas alkoi vavista.\n\n-- Minulla ei ole mitään kuunneltavaa, -- hän sanoi -- minä olen\nkäsittänyt kaikki. Älä tuhlaa suotta sanoja: jää hyvästi, bojaritar!\n\nJa hän tempasi hevosensa taapäin.\n\n-- Nikita Romanovitsh! -- Jelena huudahti: -- rukoilen sinua Kristuksen\nja Hänen puhtaan Äitinsä kautta, kuule minua! Tapa minut jälestäpäin,\nmutta kuule minua ensin!\n\nHän ei jaksanut jatkaa; hänen äänensä menehtyi, polvet hervahtuivat\nturvepenkille; hän ojensi rukoilevasti kätensä Serebrjania kohti.\n\nKaikki hänen jäsenensä vavahtivat suonenvedontapaisesti mutta\nsääliväisyyden tunne heräsi hänen sydämessään.\n\nHän pysähtyi.\n\nJelena, melkein kyynelten tukahuttamana, alkoi kertoa, kuinka Vjasemski\noli häntä vainonnut, ja kuinka vihdoin tsaari oli päättänyt naittaa\nhänet lemmikillensä, ja kuinka hän epätoivossaan oli antautunut\nvanhalle Morosoville. Keskeyttäen kertomustaan itkulla, hän syytti\nitseään pakollisesta petoksestaan, sanoi, että hän ennen olisi\nsurmannut itsensä kuin mennyt toiselle vaimoksi, ja kirosi\nhentomielisyyttään.\n\n-- Sinä et voi minua rakastaa, ruhtinas, -- hän sanoi: -- ei ole\nsallittu sinun rakastaa minua! Mutta lupaa minulle, ettet kiroa minua;\nsano, että annat minulle suuren syntini anteeksi!\n\nRuhtinas kuunteli, rypistäen kulmakarvojaan, mutta ei vastannut mitään.\n\n-- Nikita Romanovitsh, kuiskasi Jelena pelonalaisena: -- Kristuksen\ntähden, lausuhan vaikka yksi ainoa sana!\n\nJa hän loi ruhtinaaseen silmänsä, täynnä pelkoa ja odotusta, ja koko\nhänen sielunsa loisti kaunopuheliaasta, rukoilevasta katseestaan.\n\nAnkara taistelu riehui Serebrjanin sydämessä.\n\n-- Bojaritar, -- hän viimein sanoi, ja hänen äänensä vapisi: -- näköään\nse oli Jumalan tahto ... etkä sinä ole niin syyllinen ... niin, sinä et\nole syyllinen ... ei sinulle ole mitään anteeksi annettavaa, Jelena\nDmitrijevna, minä en kiroa sinua, -- en -- Jumala näkee, en kiroa --\nJumala näkee, minä ... minä rakastan sinua kuin muinoin.\n\nNämät sanat pääsivät ruhtinaalta ikäänkuin itsestään.\n\nJelena huudahti, hyrähti itkuun ja syöksyi pisteaidan luo.\n\nSamalla hetkellä ruhtinas nousi seisaalleen jalustimissaan ja tarttui\naitauksen vaajoista kiinni. Jelena toiselta puolen seisoi jo penkillä.\nAjattelematta ja itsetiedottomina he heittäytyivät toistensa syliin, ja\nheidän huulensa yhtyivät...\n\nJelena Dmitrijevna oli suudellut nuorta bojaria! Viekas vaimo oli\npettänyt vanhan miehensä! Hän oli unohtanut valansa, jonka oli vannonut\nJumalan edessä! Kuinka hän nyt näyttäytyy Drushina Andrejevitshille?\n\nHänen silmistään Morosov arvaa kaikki. Eikä hän ole sellainen mies,\nettä antaisi hänelle anteeksi! Ei ole kallis bojarille henki, kallis on\nhänelle hänen kunniansa! Tappaa hänet vanhus, tappaa sekä vaimon että\nNikita Romanovitshin!\n\n\n\n\nVI Luku.\n\nVastaanotto.\n\n\nMorosow tunsi ruhtinaan jo pienestä pojasta, mutta he olivat kauaksi\naikaa kadottaneet toisensa näkyvistä. Kun Serebrjani läksi Litvaan,\nMorosow oli voivodana jossain kaukaisessa maakunnassa; he eivät olleet\nnähneet toisiaan kymmeneen vuoteen, mutta Drushina Andrejevitsh ei\nollut paljon muuttunut; hän oli ripeä kuin ennenkin, ja ruhtinas olisi\nensi silmäyksellä tuntenut hänet kaikkialla, sillä vanha bojari oli\nniitä ihmisiä joiden muoto painuu syvästi muistiin. Yksin hänen mahtava\nvartalonsa jo herätti huomiota. Hän oli koko päätään pitempi\nSerebrjania. Tummanvaaleat hivuksensa, joissa oli vahvasti harmaita\nkarvoja, valuivat epäjärjestyksessä viisaalle, usean naarmun uurtamalle\notsalle. Tuuhea, melkein kokonaan harmaa partansa peitti puoliväliä\nrintaa. Tummien, riippuvain kulmakarvain alta loisti läpitunkeva katse,\nja huulien ympärillä leikki ystävällinen hymy, josta saattoi päättää\nhänen olevan avomielisen. Hänen liikkeissään ja uljaassa astumisessaan\noli jotain leijonamaista, jonkinlaista omituisen tyyntä vakavuutta,\narvokkaisuutta, hätäilemättömyyttä ja itseensä luottamusta. Katsoessaan\nhäntä, jokainen olisi sanonut: hyvä on olla sovinnossa tämän miehen\nkanssa. Ja samalla kertaa olisi jokainen ajatellut: ei ole hyvä hänen\nkanssaan riidellä. Todellakin oli Morosovin piirteitä tarkastaissa\nhelppo arvata, että hänen tyynet kasvonsa vihastuksen hetkinä\nsaattoivat muuttua hirvittäviksi. Mutta ystävällinen hymyilynsä ja\navoin, teeskentelemätön sydämellisyytensä pian poistivat tämän tunteen.\n\n-- Terve, ruhtinas, terve kallis vieras! Kiitos tulemastasi! Morosov\nsanoi, viedessään Serebrjanin isoon, hirsiseen tupaan, jossa oli\nkaakeleista tehty tulisija, pitkiä, tammisia lavitsoita, kalliita\naseita seinillä sekä paljous kultaisia ja hopeaisia astioita, kauniisti\nasetettuina leveille hyllyille.\n\n-- Terve, terve, ruhtinas! -- Kas, millaisen vieraan Jumala minulle\nlahjoitti! Muistan minä sinut, Nikitushka, pienestä pahasta saakka! Ah,\nhurjapa sinä olit, ei muuta voi sanoa. Kun sattui, että pojat rupesivat\nlinnasille, niin sääli sitä puolta, joka oli sinua vastassa! Lensit\njuuri kuin valkonen haukka, ja kun nuori veresi kuohahti, vihastuit\nkuin karhunpoika, -- anna anteeksi, Nikita Romanovitsh, sopimaton\nsanani! Niinpä aloit läimäyttää kumoon, -- kenen oikealle, kenen\nvasemmalle, -- oikeinpa oli hauska katsella! No, onpahan sinusta\nsukeutunutkin uljas mies, ruhtinas! Kuullut olen sinun sankaritöistäsi\nLitvanmaassa! Annoitpas sinä noita vihollisiamme selkään, kuten muinoin\npoikia kuritit!\n\nJa Morosow hymyili iloisesti, ja hänen leijonankaltaiset kasvonsa\nloistivat lempeästi.\n\n-- Mutta muistatko, Nikitushka, -- hän jatkoi, tarttuen toisella\nkädellään ruhtinasta olkapäähän, -- muistatko, kuinka sinä et missään\nleikissä suvainnut petosta? Jos kenen kanssa menit painisille, tahi\nrupesit nyrkkitaisteluun, annoit ennen lyödä itsesi maahan, kuin\nkamppasit, tahi teit jotain muuta sopimattomuutta. Kaikkea saatoit\nkärsiä, mutta vilppiä et sallinut itsessäsi etkä muissa.\n\nRuhtinas alkoi käydä tuskalliseksi Morosovin läsnäollessa.\n\n-- Bojari, -- hän sanoi, -- kas tässä on sinulle kirje ruhtinas\nPronskilta.\n\n-- Kiitoksia, ruhtinas. Tuonnenpana luen: aikaa riittää; anna kestitä\nitseäsi! Mutta missähän on Jelena Dmitrijevna? Hei, ken siellä! Sanokaa\nvaimolleni, että meillä on rakas vieras, ruhtinas Nikita Romanovitsh\nSerebrjani, jotta hän tulisi kestitsemään!\n\nHiljaa ja tasaisesti tuli Jelena huoneesen, tarjotin käsissä.\nTarjottimella oli pikareita, täytettyinä erilaisilla viineillä. Jelena\nkumarsi syvään Serebrjanille, ikäänkuin ensi kerran olisi hänet nähnyt.\nHän oli kalpea kuin kuolema.\n\n-- Ruhtinas, -- Morosow sanoi, -- tämä on emäntäni, Jelena Dmitrijevna!\nRakasta ja lemmi häntä. Sinäkin, Nikita Romanovitsh, olet meille\nmelkein niinkuin omainen. Sinun isäsi ja minä olimme vallan kuin\nveljet; niinpä ei vaimonikaan ole sinulle vieras. Kumarra, Jelena, ja\npyydä ruhtinasta ottamaan. Syö, ruhtinas, älä halveksi leipää ja\nsuolaamme! Käytä hyväksesi, mitä talo tarjoaa! Tässä on roomalaista,\ntässä unkarilaista, tässä on vaapukkasimaa, -- emäntä itse valmisti.\n\nMorosow kumarsi syvään.\n\nRuhtinas vastasi kumpaisellekin kumarruksella ja tyhjensi pikarin.\n\nJelena ei katsahtanut Serebrjaniin; hänen pitkät silmäripsensä olivat\nlasketut alas. Hän vapisi, ja pikarit tarjottimella kalisivat toisiansa\nvastaan.\n\n-- Mikä sinun on, Jelena? -- sanoi äkkiä Morosov -- ethän vaan ole\nkipeä? Kasvosi ovat vaaleat kuin lumi! Oljonushka, -- hän lisäsi\nkuiskaten, -- eiköhän Vjasemski taaskin ole ajanut sivutse? Niin! se\nkirottu on varmaankin ajanut puutarhan ohitse! Älä sure, Jelena. Se ei\nole sinun syysi. Parasta on, ettet ilman minua mene puutarhaan; mutta\nlohduta itseäsi, lapsukaiseni, minä en salli kenenkään loukata sinua!\nHymyilehän joutuun; ole iloinen, muuten vieras sen huomaa! -- Anna\nanteeksi, Nikita Romanitsh, anna anteeksi, hommasin tässä hiukan,\nsanoin vaimolleni, että hän käskisi vähän joutuisammin tarjoamaan\nsinulle syömistä. Ethän sinä ole päivällistä syönyt, ruhtinas?\n\n-- Kiitän, bojari, olen syönyt.\n\n-- Ei haittaa, Nikita Romanitsh, syöt vielä kerran! -- Mene, Jelena,\nmene toimittamaan! Mutta sinä, bojari, maista sitä, minkä Jumala on\nlähettänyt, älä loukkaa epäsuosiossa olevaa ukkoa! muutenkin minulla on\nmurhetta kyllin!\n\nMorosov osoitti pitkää tukkaansa.\n\n-- Näen, bojari, näen ja tuskin silmiäni uskon! Sinä epäsuosiossa!\nMinkä tähden? anna anteeksi röyhkeä kysymykseni.\n\nMorosov huokasi.\n\n-- Sen tähden että pysyn vanhoissa tavoissa, suojelen bojarin\nkunniaani, enkä kumartele uusille tulokkaille!\n\nTätä sanoessaan hänen muotonsa synkkeni, ja hänen silmänsä saivat\ntuiman katseen.\n\nHän kertoi riidastaan Godunovin kanssa, valittaen katkerasti tsaarin\nväärämielisyyttä.\n\n-- Paljon, ruhtinas, paljon on Moskovassa toisin, kuin oli, siitä\najoin, jolloin hallitsija Venäjään laittoi opritshninan!\n\n-- Mutta mistä se semmoinen opritshnina on, bojari? Tapasin minä\nopritshnikeitä, vaan en pääse selville.\n\n-- Olemme näköään vihoittaneet Jumalaa, Nikita Romanitsh! Hän on\npimentänyt tsaarin kirkkaat silmät! Kun kielittelijät valehtelivat\nSilvesterin ja Adashevin kavaltaneen, kun tsaari karkoitti heidät\nluotaan, -- silloin olivat meidän onnelliset päivämme päättyneet! Äkkiä\nalkoi Iivana Vasiljevitsh meitä epäillä, meitä, uskollisia\npalvelijoitaan! Hän rupesi juttelemaan kavaltamisesta, salavehkeistä,\nmikä ei miehelle mieleenkään pälkähtäisi. Mutta tulokkaatpa iloitsivat,\nja nyt he alkoivat kuiskaten syyttelemään bojareja, mikä kateudesta,\nmikä toivoen itselleen suosiota, -- ja kaikille hän alkoi kallistaa\nkorvansa. Kellä oli vihankaunaa, niin ei muuta kuin kielittämään\nvihamiestään, että tämä on muka puhunut pahaa tsaarista, tahtoo muka\nkorottaa tattarilaisten kaanin tahi (Puolan) kuninkaan valtaistuimelle.\nJa silloin he, kirotut, pelkäämättä Jumalan kauheata tuomiota, tekivät\nristiä suudellen vääriä valoja, ja väärensivät käsialat kirjeissä.\nMonta viatonta ihmistä viskattiin vankeuteen, Nikita Romanovitsh, ja\npantiin piinapenkille. Ken vain tahtoi, se myös sanoi itsellään olevan\nhallitsijalta luvan. Muinoin oli niin, että jos joku kanteli sinun\npäällesi, hänen itsensä täytyi myös syytöksensä todistaa; mutta nyt, --\nkuinka jonkin joutava syytös lieneekin, sinut otetaan ja piinataan\nyhden ainoan lauseen johdosta. Raskas aika on tullut, Nikita\nRomanovitsh. Sellainen kauhu on tsaariin, jommoista ei ammoisista\najoista ole nähty. Piinapenkkejä seurasivat mestaukset. Ja ketä sitten\nmestattiin!... Mutta sinä, ruhtinas, olet kai jo kuullut tästä\npuhuttavan?\n\n-- Olen, bojari, mutta hämärästi. Vitkaan viestit saapuvat Litvaan.\nToiseksi, mitä siinä on ihmettelemistä? Onhan tsaarilla valta rangaista\npahantekijöitään.\n\n-- Kellä olisi sitä vastaan sanottavaa, ruhtinas! Siksipä hän on\ntsaari, jotta voisi rangaista ja armahtaa. Mutta sepä juuri pahinta,\nettei pahantekijöitä mestattu, vaan aina hallitsijan uskollisia\npalvelijoita; rajamaaherra Adashev (Aleksein veli) alaikäisine\npoikineen; kolme Satinia; Ivana Shishkin vaimoineen ja lapsineen sekä\nvielä monta muuta syytöntä.\n\nMielipaha kuvastui Serebrjanin kasvoissa. -- Bojari, siihen tsaari ei\nvarmaankaan ole syynä, vaan hänen korvaankuiskuttajansa!\n\n-- Oi, ruhtinas! Katkerata on lausua ja kauheata ajatella! Ei yksinään\nkorvaankuiskuttajain panetuksista tsaari alkanut vuodattaa viatonta\nverta. Kas tässä, vaikkapa Basmanov, tsaarin uusi hovimarsalkka,\nrukoili hallitsijaa rankaisemaan ruhtinas Obolenski-Ovitshinaa jostakin\nsopimattomassa sanasta. Mitäpäs tsaari teki? Päivällistä syödessä pisti\nhän omalla kädellään puukon ruhtinaan sydämeen!\n\n-- Bojari, huudahti Serebrjani, hypähtäen sijaltaan: -- jos joku toinen\nolisi sen minulle sanonut, olisin häntä nimittänyt panettelijaksi!\nOlisin itse käynyt häneen käsiksi!\n\n-- Nikita Romanovitsh, vanha olen panettelemaan, ja ketä sitten? Omaa\nhallitsijaani!\n\n-- Anna anteeksi, bojari. Mutta mitäs ajatella sellaisesta muutoksesta!\nEiköhän vaan tsaari ole noiduttu?\n\n-- Saattaa olla, ruhtinas. Mutta istu, kuuntele lisää: Toisen kerran\nIivana Vasiljevitsh alkoi juovuttuaan (sitä ajatteleminenkin on\nhäpeällistä!) lemmikkiensä keralla tanssia, naamarit silmillä. Siellä\noli bojari ruhtinas Mihailo Repnin. Hän rupesi surusta itkemään. Nytpä\nrupesi tsaari panemaan hänellekin naamaria silmille. \"En,\" Repnin\nsanoi, \"sitä en tee, että häpäisisin bojarin arvoni\", ja tallasi\njaloillaan naamaria. Viiden päivän kuluttua oli hän tsaarin käskystä\ntapettu Herran temppelissä.\n\n-- Bojari! Jumala meitä rankaisee!\n\n-- Tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa meidän kanssamme, ruhtinas. Mutta\nkuuntele pitemmältä. Mestauksista ei loppua tullut. Joka päivä juoksi\nverta sekä mestauspaikalla, että vankiloissa ja luostareissa. Joka\npäivä vangittiin bojarien orjia ja kuletettiin piinakammioon. Moni\ntulella kidutettuna tunnusti itsensä syylliseksi, mutta puhui pelosta\npahaa bojaristaan. Ne taas, jotka eivät tahtoneet jättää sielujaan\nhelvetin liekeille, vaan todistivat bojarien syyttömyyttä, ne juuri\njoutuivat kuoleman omiksi. Moni kärsi totuuden tähden, ja moni saavutti\nmarttyyriruunun, Nikita Romanovitsh! Ajoittain tsaari tuli ikäänkuin\ntuntoonsa, katui, rukoili ja itki, sekä nimitti itseään murhaajaksi ja\nverikoiraksi. Hän lähetti eri luostareihin lahjoja ja käski surmatuille\nlukea sielumessuja. Katumusta teki Iivana Vasiljevitsh, mutta ei kauan,\nja mitä hän ei keksinyt! Kuuntele, ruhtinas. Minä herään eräänä aamuna\nja huomaan suuren hälinän. Kansa hajosi eri tahoille kaduilla, mikä\njuoksi Kremliin, mikä Kremlistä. Kaikki ääntävät: \"hallitsija matkustaa\npois, tietämätöntä minne!\" Kylmät väreet puistelivat minua. Puen\npäälleni, istun ratsun selkään; kaikilta tahoilta bojareita kiiruhtaa\nKremliin, mikä ratsain, mikä jalkasin, vallan kuin alhainen mies, eipä\nkukaan ajattele arvoaan! Saavuttiin Iverskin portille -- näemme,\nsotilaita tulee ulos; kansa kohta peräytyy heidän edestään. Sotilaiden\njälestä tulee reki, siinä istuvat tsaari, tsaaritar ja tsarevitsh.\nTsaarin rekeä seuraa suuri joukko rekiä, niissä on tsaarin koko\nirtaimisto, kaikki aarteet, kaikki kotitarpeet; rekien perästä tulee\nmaaherroja, aatelismiehiä, virkamiehiä, sotilaita, ja kaikensäätyisiä\nhenkilöitä -- kaikki lähtivät Kremlistä. Me aioimme syöstä tsaarin\nreelle, mutta eivät päästäneet meitä sotilaat; sanoivat: hallitsija ei\nole käskenyt. Ja jono venyi pitkin Moskovata ja katosi esikaupunkien\ntaakse.\n\nMe palasimme kotiimme ja odotimme kauan, että eikö tsaari muuta\nmieltänsä, eikö käänny takasin? Kuluu viikko, hänen korkeapyhäisyytensä\n(metropoliitta) saa kirjeen: hallitsija kirjoittaa, että minun sydämeni\non sangen surullinen, mutta koska en enään tahdo kärsiä teidän kavalia\njuonianne, jätän valtakuntani ja kuljen, kuhun Jumala minulle tietä\nosoittaa! Kun tieto tästä levisi, alkoi Moskovassa valitus: tsaari-isä\nhylkäsi meidät. Kuka nyt on meitä hallitseva?\n\nTurhaa on totuutta salata, julma oli Iivana Vasiljevitsh, mutta olihan\nJumala itse asettanut hänet hallitsijaksemme, ja näköään oli se Jumalan\ntahto, että tsaari rankaisi meitä, puhdistuaksemme synneistämme. Me\nkokoonnuimme neuvottelemaan ja päätimme kaikki miehissä lähteä tsaaria\netsimään, heittäytyä hänen jalkoihinsa ja itkeä. Olimme saaneet tietää\ntsaarin pysähtyneen Aleksandrovskajan kauppalaan, ja on siihen\nkauppalaan täältä päälle kahdeksankymmentä virstaa. Rukoiltuamme\nJumalaa, läksimme. Kun kaukaa näimme kauppalan, vielä kerran\nrukoilimme; alkoi tuntua kamalalta, ei sen takia, että tsaari\nsurmauttaisi meidät, vaan sentähden ettei hän päästäisi meitä\npuheilleen. Mutta ei mitään tapahtunut. Tsaari laski meidät luokseen.\nKun astuimme sisään, niin, uskotko, bojari, emme tunteneet Iivana\nVasiljevitshia! Kasvotkaan eivät olleet hänen, ja tukka ja parta olivat\nmelkein kokonaan lähteneet. Mikä häneen oli tullut? Tsaari on, eikä\nkuitenkaan ole tsaari! Kauan hän puheli kanssamme: soimasi meitä\nolemattomista kavaluuksista, luetteli meille kaikki rikoksemme, joita\nitse emme tienneet tehneemme, ja sanoi vihdoin, että ainoastaan\nhurskasten piispojen rukouksesta ryhdyn taas hallitukseen, mutta sen\nteen yhdellä ehdolla. Sitten ojensi armollisesti kätensä suudellaksemme\nja päästi meidät menemään.\n\n-- Ja minkä ehdon hän säilytti itselleen? -- kysyi Serebrjani.\n\n-- Kohtapa näet, ruhtinas; kuuntele: kului viikkoa kolme, Iivana\nVasiljevitsh saapui Moskovaan. Syntyi suuri ilo, sellainen ilo, ettei\npääsiäisenäkään moista ole. Nyt kutsutti hän meidät sekä papiston\nneuvoskokoukseen. Kun olimme kokoontuneet, selitti hän meille, että\nminä ainoastaan sitä varten otan hallituksen vastaan, jotta rankaisisin\npahantekijöitäni, julistaisin epäsuosioni kavaltajille, anastaisin\nheidän talonsa ja tavaransa, ja jottei metropoliitta eivätkä\nvirkakunnat enää suotta kiusaisi minua armopyynnillään. Otan itselleni,\nhän sanoo, henkivartijaston ja otan omiksi tarpeikseni erityisiä\nkaupunkeja ja rakennuksia ja itse Moskovassa erityisiä katuja. Ja ne\nkaupungit ja kadut ja oman henkivartijaston nimitän, hän sanoo,\nopritshninaksi, mutta kaikki muu on semshtshina. Mutta bojarit ja\nmetropoliitta eivät saa sekaantua minun yksityisiin kotiaskareihini. Ja\nsillä ehdolla, hän sanoo, ryhdyn hallitukseen! -- Siitä päivin alkoi\nhän koota uusia ihmisiä, ja kaikki sellaisia, jotka eivät olleet\nylhäistä sukua, ja jotka vannoivat, etteivät olleet minkäänlaisissa\ntekemisissä bojarien kanssa. Näille luovutti hän kaiken maan, kaikki\ntalot ja tavarat, jotka oli ryöstänyt omiksi tarpeikseen; mutta entiset\nomistajat, arviolta parikymmentä tuhatta, karkoitti hän opritshninasta\njuuri kuin luontokappaleita. Tosiaankin, Nikita Romanovitsh, näinhän\nsen omin silmin, mutta en vielä ottaisi uskoakseni! Nyt kulkevat kautta\npyhän Venäjän nuo pirulliset, verenhimoiset joukkiot luutineen ja\nkoiranpäineen; polkevat totuutta, eivät käväise kavaluutta, vaan\nVenäjän kunniaa; eivät purase hallitsijan vihollisia, vaan hänen\nuskollisia palvelijoitaan, -- eikä heitä vastaan ole missään\ntuomioistuinta eikä tutkintoa!\n\n-- Mutta minkätähden suostuitte siihen ehtoon? -- huomautti Serebrjani.\n\n-- Kuinka, ruhtinas? Voiko tsaarille mitään määrätä? Eikö hän ole\nJumalasta?\n\n-- Tietysti hän on Jumalasta. Mutta hänhän itse juuri kysyi teiltä?\nMiksette sanoneet hänelle, ettette tahdo opritshninaa?\n\n-- Mutta jos hän uudestaan olisi lähtenyt? Miten silloin olisi käynyt?\nIlman hallitsijaa olisi ollut jääminen, niinkö? Ja mitä kansa olisi\nsanonut?\n\nSerebrjani rupesi miettimään.\n\n-- Niin, -- hän lisäsi, oltuaan hetken ääneti: -- hallitsijatta ei\nolisi voinut olla. Mutta mitähän te nyt odotatte? Minkätähden ette sano\nhänelle, että opritshninasta koko maa häviää? Miksikä katselette\nkaikkia ja vaikenette?\n\n-- Minäpä en vaikene, ruhtinas, -- vastasi Morosov arvokkaasti. -- En\nkoskaan ole salannut tunteitani; siksipä nyt olenkin epäsuosiossa.\nKutsuttakoon tsaari minut luoksensa, en ole vaikeneva; mutta hän ei\nkutsu minua. Meikäläisiä ei ole enää hänen läheisyydessään. Katsoppas,\nkellä ympäröitsi itsensä? Keitä vanhoja sukuja on hänen ympärillään? Ei\nole vanhoja sukuja! Kaikki ovat alhaissäätyisiä heittiöitä, joiden isät\neivät olisi kelvanneet meidän isillemme orjiksi! Ota sattumalta kenen\nmielit. Basmanovit, isä ja poika -- enpä tiedä, kumpiko on\ninhottavampi! Maljuta Skuratov -- puoleksi teurastaja, puoleksi peto,\nikuisesti verellä tahrattu; Boris Godunov -- hän möisi isänsä ja\näitinsä ja vieläpä antaisi lapsensa väliin, jos vaan voisi kiivetä\nvähän korkeammalle, pistää sinulle puukon kurkkuusi, ja vieläpä\nkumartaakin. Yksi siellä ainoastaan on ylhäistä sukua -- ruhtinas\nAfanasi Vjasemski. Hän on häväissyt sekä itsensä että meidät kaikki, se\nkirottu! Mutta mitäpä hänestä!\n\nMorosov viittasi kädellään. Toiset mietteet valtasivat ukon.\nSerebrjanikin vaipui ajatuksiinsa. Hän mietiskeli sitä kauheata\nmuutosta, mikä tsaarissa oli tapahtunut, ja unhoitti ajaksi ne suhteet,\njoihin kohtalo oli asettanut hänet Morosoviin.\n\nSillä välin olivat palvelijat kattaneet pöydän.\n\nHuolimatta minkäänlaisista estelemisistä Drushina Andrejevitsh pakoitti\nvieraansa maistelemaan monilukuisia ruokalajeja: erilaisia hyytelöitä,\npaisteja, keitoksia, kalakukkoja ja etikassa paistettua sianlihaa.\nMutta kun heidän eteensä oli asetettu erilaisia juomia, täytti Morosov\nitselleen ja ruhtinaalle pikarillisen malvasiiria, nousi pöydästä\nseisaalleen, heitti taaksepäin pitkät hiuksensa ja sanoi: kohottaen\npikarin korkealle.\n\n-- Korkean hallitsijamme, tsaari Iivana Vasiljevitshin malja.\n\n-- Valaiskoon Jumala hänen mielensä ja aukaiskoon hänen silmänsä! --\nvastasi Serebrjani, kohottaen pikarin, ja molemmat ristivät silmänsä.\n\nJelena ei näyttäytynyt aterian aikana, eikä ollut saapuvilla bojarien\nkeskustelussa.\n\nPaljon vielä kertoeli Morosov valtakunnan asioista. krimiläisten\n(tatarien) hyökkäyksistä Rjasanin alueelle, kyseli Serebrjanilta Litvan\nsodasta, ja tuomitsi ankarasti Kurbskin karkaamista (Puolan) kuninkaan\nluo. Ruhtinas vastasi tarkasti kaikkiin kysymyksiin ja kertoi viimeksi\ntappelustaan opritshnikkien kanssa Medvedevkan kylässä, torastaan\nheidän kanssaan Moskovassa ja kohtauksestaan heikkomielisen kanssa,\npäätettyään muuten olla mainitsematta jälkimäisen salaperäisiä sanoja.\n\nMorosov kuunteli häntä hyvin tarkkaavaisesti. -- Pahoin, ruhtinas, --\nhän sanoi, silittäen korkeata otsaansa, -- hyvin pahoin. Että he\nrosvoamista harjoittivat siinä kylässä, sitä ei ensinkään ole\nihmetteleminen: kylä, näet, on minun, mutta mikä tilus on epäsuosiossa\nolevan bojarin, sitä on nyt jokaisen oikeus ryöstää. Se on tunnettu\nasia: minkä voi ottaa -- ottavat; mitä eivät saa irtikiskotuksi, sen\npolttavat poroksi; raavaskarjan pistävät kuoliaaksi. Se on heidän\ntapansa. Heikkomielisen kyllä tunnen. Hän on oikea Jumalan mies. Ei\nsinua yksistään hän ensikohtauksessa ole nimeltä maininnut, mutta\njokaisen näkee hän ikäänkuin halki. Häntä pelkää tsaarikin. Monta\nkertaa on hän Iivana Vasiljevitshille sanonut totuuden vasten silmiä.\nOllappa enemmän sellaisia pyhiä miehiä, niin kenties opritshninaa ei\nolisikkaan! Sano, ruhtinas, jatkoi Morosov, -- milloin olet päättänyt\nkäydä tsaaria tervehtimässä?\n\n-- Huomenna, päivän valjetessa, kohta kun hänen korkeutensa tulee\nmakuuhuoneestaan.\n\n-- Kuinka, ruhtinas? -- Nyt on jo hämärtänyt, ja sinulla on päälle\nsadan virstan ajettavaa!\n\n-- Kuinka? Eikö tsaari olekaan Kremlissä?\n\n-- Ei, ruhtinas, ei ole Kremlissä. Me olemme vihoittaneet Jumalaa,\nhallitsija on meidät hyljännyt, on palannut Aleksandrovan kauppalaan,\nelää siellä suosikkineen, älköön heille olko armoa eikä\nanteeksiantamusta.\n\n-- Jos niin on, niin jää hyvästi, bojari, täytyy kiirehtiä. En ole\nvielä kotonanikaan ollut. Katselen pikkusen siellä, ja huomenna, päivän\nvaljetessa, lähden kauppalaan.\n\n-- Älä matkusta, ruhtinas!\n\n-- Miksikä en, bojari?\n\n-- Et tuo päätäsi mukanasi, Nikita Romanitsh.\n\n-- Se riippuu Jumalan tahdosta, bojari; mikä on tapahtuva, se tapahtuu!\n\n-- Kuule, Nikita Romanitsh. Sinä kyllä unhotit minut, mutta minä\nmuistan sinut pojasta saakka. Isävainajasi eli minun kanssani käsi\nkädessä, sydän sydäntä vasten. Hän on kuollut, Jumala olkoon hänelle\narmollinen, ei kukaan sinua varoita, ei kukaan anna neuvoja, eikä sinun\nkohtalosi ole kadehdittava, sen Jumala tietää. Jos lähdet kauppalaan,\nruhtinas, niin perikatoon joudut, pääsi menetät.\n\n-- Mitäs tehdä, bojari, minulle näyttää syntyessäni niin määrätyn!\n\n-- Nikitushka, jää tänne, minä suojelen sinua. Ei kukaan sinua etsi,\norjani eivät sinua petä, sinä olet oleva talossani kuin oma poikani!\n\n-- Bojari, muistele, mitä itse puhuit Kurbskista. Häpeällistä olisi\nvenäläisen bojarin piiloittautua tsaariltaan.\n\n-- Nikita Romanitsh, Kurbski oli kavaltaja. Hän meni tsaarin vihollisen\npuolelle; mutta kuka minä sitävastoin olen? Olenko minä hallitsijan\nvihollinen?\n\n-- Anteeksi, bojari, anna anteeksi ajattelematon sana, mutta mitä on\ntuleva, sitä ei voi välttää!\n\n-- Jos sinä, Nikitushka, jäät luokseni, kenties tsaarin viha lauhtuu,\nkenties me metropoliitan kanssa saamme asiasi suoraksi, mutta nyt\nputoat kuin piki hiillokselle!\n\n-- Elämämme on Jumalan kädessä, bojari. Ei ole hyvä viekkaudella\nkoettaa pitkittää sitä enemmän, kuin minkä Jumala hyväksi näkee.\nKiitoksia vieraanvaraisuudesta, -- lisäsi Serebrjani, nousten\nseisovalleen, -- kiitoksia ystävyydestä (näitä sanoja lausuessaan hän\nväkisin hämmentyi), mutta minä lähden. Hyvästi, Drushina Andrejevitsh!\n\nMorosow katseli ruhtinasta surullisella osanotolla, mutta selvästi\nnäkyi, että hän sisimmässä sydämessään hyväksyi hänen menettelynsä, ja\nettei hän itse olisi käyttäytynyt toisin, jos olisi ollut ruhtinaan\nsijassa. -- Siunatkoon Jumala sinua, Nikita Romanitsh! -- hän sanoi\nnousten penkiltä ja syleillen ruhtinasta, -- pehmittäköön Herra tsaarin\nsydämen. Palaos vahingoittamattomana kauppalasta, kuin nuorukainen\npalavasta pätsistä, ja silloin syleilen sinua, kuten nyt syleilen,\nkaikesta sydämestäni ja kaikesta sielustani!\n\nSananlasku sanoo: jalkamiestä seurataan portille, ratsastajaa hevosen\nluo. Ruhtinas ja bojari erosivat etehisen kynnyksellä. Oli jo pimeä.\nAjaessaan pitkin pisteaidan viertä, Serebrjani näki puutarhassa valkean\npuvun. Hänen sydämensä tykyttää. Hän pysähti ratsunsa. Jelena lähestyi\npisteaitaa.\n\n-- Ruhtinas, hän sanoi kuiskaten, -- minä kuulin keskustelusi Drushina\nAndrejevitshin kanssa, sinä menet kauppalaan... Jumala sinua\nvarjelkoon, ruhtinas, sinä menet kuolemaan!\n\n-- Jelena Dmitrijevna! Näköään on niin Jumalan tahto, että saisin\nsurmani tsaarilta. En iloksi palannut synnyinmaahani, ei suonut Herra\nminulle onnea, en saanut sinua omakseni, Jelena Dmitrijevna!\nTapahtukoon kanssani Jumalan tahto!\n\n-- Ruhtinas, he kiduttavat sinua! Minua kauhistuttaa sitä\najatteleminen! -- Jumalani, onko henkesi sinulle vallan arvoton?\n\n-- Menköön se! -- sanoi Serebrjani ja viittasi kädellään.\n\n-- Pyhä Jumalan äiti! -- Jollet itseäsi sääli, sääli toki muita! Sääli\ntoki minua, Nikita Romanitsh! Muista kuinka sinä rakastit minua!\n\nKuu tuli näkyviin pilvien takaa. Jelenan kasvot, hänen helmillä\nkirjailtu kokoshnikkinsä, kaulakoristeensa ja timanttiset\nkorvarenkaansa, hänen silmänsä, täynnä kyyneleitä, säteilivät\nihmeellisessä loistossa. Jelena itki vielä, mutta oli jo valmis\nkyynelsilmin hymyilemään. Yksi ainoa ruhtinaan lausuma sana olisi\nkääntänyt hänen surunsa äärettömäksi iloksi. Hän oli unhottanut\nmiehensä, unhottanut kaiken varovaisuuden. Serebrjani luki hänen\nsilmistään sellaisen rakkauden, sellaisen tuskan, että hän väkisin\nhorjui. Onni oli häneltä ijäksi kadonnut. Jelena oli toisen oma, mutta\nhän rakasti ainoastaan Serebrjania. Miksikä ei hän jäisi, miksi ei\nlykkäisi tuonnemmaksi matkaansa kauppalaan? Eikö Morosow itse ollut\nhäntä vaatinut?\n\nNiin ajatteli ruhtinas, ja mielikuvitus loi hänen silmiinsä ihania\nkuvia, mutta kunnian tuntonsa, joka hetkeksi oli uinunut, heräsi taas\näkkiä.\n\n-- \"En\", hän ajatteli, \"häpeä olisi minun, vaikkapa vaan ajatuksella,\nloukata isäni ystävää! Ainoastaan konna palkitsee vieraanvaraisuuden\npetoksella, ainoastaan pelkuri karttaa kuolemaa!\"\n\n-- Minä en voi olla menemättä, -- sanoi hän päättäväisesti. -- En yksin\nvoi säilyttäytyä tsaariltani, kun paremmat miehet joutuvat perikatoon.\nJää hyvästi, Jelena!\n\nNämät sanat tunkeutuivat kuin puukko bojarittaren sydämeen. Hän\nheittäytyi epätoivossaan maahan.\n\n-- Aukene allani, kostea maaemo! -- hän vaikeroi: en enää tahdo nähdä\npäivän kultaista valoa! Surmaan itseni omalla kädellä, teen myrkyllä\nlopun itsestäni! En voi elää sinun kuoltuasi, Nikita Romanitsh! Minä\nrakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin Jumalan päivää, en\nketään rakasta enkä tule rakastamaan paitsi sinua!\n\nSerebrjanin sydän oli murtua. Hän tahtoi lohduttaa Jelenaa, mutta hän\nitki vielä kovemmin. Väki saattoi kuulla hänet, nähdä ruhtinaan ja\nkannella bojarille. Serebrjani käsitti sen, ja pelastaakseen Jelenan\npäätti hän temmata itsensä irti hänestä.\n\n-- Jelena, jää hyvästi! -- hän sanoi: -- jää hyvästi, sydämeni,\npäiväini ilo! Pidätä kyyneleesi, Jumala on armollinen, kentiesi me\nvielä näemme toisemme!\n\nPilvet peittivät kuun, tuuli heilutti lehmusten latvoja, ja tuoksuvana\nsateena karisivat kukkaset ruhtinaan ja Jelenan päälle. Vanhat oksat\nnotkuivat, juuri kuin haluten sanoa: ketä varten kukimme, ketä varten\nviheriöimme! Hukkaan joutuu kunnon nuorukainen, perikatoon joutuu myös\nhänen rakastettunsa!\n\nKatsahtaen taaksensa vielä viimeisen kerran Jelenaa, Serebrjani näki\nhänen takanaan puutarhan pimennossa mustan ihmishaahmon. Näyttikö se\nvaan siltä ruhtinaan silmissä, vai käyskentelikö joku palvelija\npuutarhassa, vai eiköhän vain ollut itse bojari Drushina Andrejevitsh?\n\n\n\n\nVII Luku.\n\nAleksandrovan sloboda.[7]\n\n\nTie Moskovasta Troitskaja Lauraan[8] ja Laurasta Aleksandrovan\nslobodaan tarjosi erittäin eloisan kuvan. Alinomaa karahuttivat sillä\ntsaarin sanansaattajat; suuret joukot pyhissävaeltajia kävivät\njalkasin; opritshnikkiosastoja riensi edestakasin; haukanpitäjiä läksi\nkauppalasta eri kyliin eläviä kyyhkysiä hakemaan; kauppamiehiä kulki\ntavaroineen, istuen kuormillaan tahi ratsain seuraten pitkiä jonoja.\nLaumoja ilvehtijöitä kuleksi gudokineen, volinkoineen ja\nbalalaikoineen.[9] Ne olivat hyvin kirjavasti puettuina, kulettivat\nkesyjä karhuja mukanaan; lauloivat lauluja, tahi kerjäsivät rikkailta\nmatkustajilta.\n\n-- Armahtakaa, herrat, meitä, -- puhuivat he kaikissa äänissä, --\nteille Jumala antoi talot ja tavarat, mutta meidät käski elämään teidän\nantimistanne, älkää siis hylätkö meitä köyhiä ihmisiä, hyvät herrat!\n\n-- Isämme, taattosemme! -- lauloivat toiset pitkäveteisesti, istuen\ntien vieressä: -- antakoon Herra teille hyvän terveyden! Saattakoon\nJumala teidät Sergei Troitsin luostariin!\n\nToiset lisäsivät näihin sanoihin erilaisia kokkapuheita, niin että\nmoni matkustaja palkinnoksi iloisesta sanasta heitti heille kokonaisen\nkultarahan.\n\nUsein syntyi tappeluita ilvehtijöiden ja niiden kerjäläisjoukkojen\nvälillä, jotka yltympäri kaupungeista ja luostareista riensivät\nslobodaan, elääksensä tsaarin almuista.\n\nMyöskin sokeita guslinsoittajia[10] ja satujenkertojia kuleksi, guslit\nolkapäillä ja pitäen toinen toisestaan kiinni.\n\nTässäpä oli hälinää, laulua ja torailua. Hevoset, ihmiset, karhut --\nhirnuivat, huusivat, kiljuivat. Tie kulki tiheän metsän halki.\nHuolimatta tästä ihmispaljoudesta, tapahtui toisinaan, että aseellisia\nrosvoja hyökkäsi kauppiasten kimppuun ja ryöstivät ne putipuhtaiksi.\n\nRosvoilemiset Moskovan seuduissa lisääntyivät erittäinkin siitä ajoin,\nkun opritshnikit alkoivat ahdistaa kokonaisia talonpoikaiskyliä ja\nkokonaisia porvarien asumia pikkukaupungeita. Kun näiltä ihmisiltä\nryöstettiin heidän asuntonsa ja toimeentulonsa, liittyivät he\nrosvoparviin, varustautuivat murroksiin ja tulivat lukuisuutensa vuoksi\nhyvinkin vaarallisiksi opritshnikoille. Opritshnikit, vangittuaan\nrosvoja, hirttivät heidät armotta; sentähden eivät rosvotkaan jääneet\nheille velkaa, kun sattuivat saamaan opritshnikeitä kynsiinsä. Muutoin\neivät rosvot yksistään ryöstäneet teillä. Ilvehtijät ja kerjäläiset,\nkohdattuaan illansuussa huonosti suojellun kuormaston, säästivät usein\nrosvoilta vaivannäöt. Kauppiaiden oli pahin kaikista. Heitä ryöstivät\nsekä rosvot että ilvehtijät, kerjäläiset ja juopuneet opritshnikit.\nMutta he lohduttivat itseään sananlaskulla, että tappio ja voitto\nasuvat nurkittain, eivätkä herenneet matkustamasta slobodaan, sanoen:\n\"Jumala on armollinen, kenties pääsemme perille\". Ja tuntematonta on,\nmiten se tapahtui, mutta tiliä tehdessä kävi aina selville, että\nkauppiaat jäivät voitolle.\n\nTroitskaja Laurassa Serebrjani kävi ripillä ja Herranehtoollisella.\nSaman tekivät hänen seuralaisensa. Ottaessaan jäähyväiset Nikita\nRomanovitshilta, siunasi arkkimandriitta hänet kuten sitä, joka menee\nvarmaan kuolemaan.\n\nNoin kolmen virstan päässä slobodasta seisoi puomin luona\nsotilasvahti ja pysäytti matkustavaiset, kysyen jokaiselta:\nkuka hän on ja min tähden matkustaa _njevoljaan_ (orjuuteen)?\nTähän nimitykseen oli kansa pilalla jumittanut sanan: _sloboda_,\njoka muinaiseen aikaan oli merkitykseltään sama kuin _svoboda_\n(vapaus). Myöskin Serebrjani ja hänen orjansa saivat kestää tarkan\ntutkinnon heidän matkansa tarkoituksesta. Sitten päällysmies otti\nheidän aseensa, ja neljä opritshnikkiä istui hevosen selkään\nsaattaakseen matkustajia. Pian näkyivät kaukana tsaarinlinnan maalatut\nkuvut ja eriskummaiset, kullatut katot. Kas tässä, mitä sanoo tästä\nlinnasta historiankirjoittajamme,[11] Iivanan aikuisten ulkomaalaisten\ntodistusten mukaan.\n\n\"Tässä kamalan hupaisessa asunnossa Iivana pyhitti suurimman osan\naikaansa kirkonmenoihin. Tahtoipa hän vielä muuttaa linnan luostariksi\nja lemmikkinsä munkeiksi: hän valitsi opritshnikeistä 300 miestä,\nkaikista pahimmat, nimitti heidät veljeskunnaksi, itsensä apotiksi,\nruhtinas Afanasi Vjasemskin taloudenhoitajaksi ja Maljuta Skuratovin\nlukkariksi, antoi heille patalakit eli kalotit, ja mustat messukasukat,\njoiden alla heillä oli kullanhohtavat, sopulinnahalla reunustetut\nkauhtanat; laati heille luostarisäännöt ja oli itse esimerkkinä niiden\nnoudattamisessa. Näin kuvaillaan tätä Iivanan luostarielämää. Aamulla\nkellon neljättä käydessä hän poikineen ynnä Maljuta Skuratov menivät\nkellotorniin soittamaan huomenmessuun, veljet kiiruhtivat kirkkoon; ken\nei saapunut, rangaistiin kahdeksan päivän vankeudella. Kirkonmenoa\njatkettiin kello kuuteen tahi seitsemään saakka. Tsaari veisasi, luki\nja rukoili niin hartaasti, että hänen otsaansa joka kerta jäi merkki\nvoimakkaista, maahan asti ulottuvista kumarruksista. Kello kahdeksan\nkokoonnuttiin taas jumalanpalvelukseen, ja kello kymmenen istuttiin\nveljespöytään, kaikki, paitsi Iivanaa, joka seisoen luki ääneen\nmieltäylentäviä opetuksia. Sillävälin veljet söivät ja joivat, minkä\njaksoivat: joka päivä näytti juhlalta: ei viiniä eikä olutta säästetty;\nruoantähteet kannettiin linnasta torille, köyhille jaettaviksi. Apotti,\nse on tsaari, söi jälestäpäin, haasteli lemmikkiensä kanssa\nuskonnonasioista, nukahti vähän, tahi meni vankilaan, kiduttamaan\njotakin onnetonta. Tämä kauhistava näytelmä näkyi ilahuttavan häntä;\nhän palasi sydämellisesti tyytyväisennäköisenä, laski leikkiä ja puhui\ntavallista iloisemmin. Kello kahdeksan mentiin iltamessuun; kymmenettä\nkäydessä Iivana läksi makuuhuoneesensa, missä kolme sokeata kertoeli\nhänelle satuja; hän kuunteli niitä ja nukkui, mutta ei pitkäksi\naikaa: puoliyössä nousi, ja hänen päivänsä alkoi rukouksella.\nToisinaan esitettiin hänelle kirkossa valtioasioita; toisinaan\nIivana antoi julmimmat käskynsä aamu- tahi puolipäivämessussa.\nTämän elämän yksitoikkoisuuden keskeytti hän tarkastusmatkoillaan,\nkävi luostareissa, sekä läheisissä että etäisissä, tarkasteli\nrajalinnoituksia, pyydysti petoeläimiä metsissä ja erämaissa; eritoten\nhän rakasti karhunpyyntiä, mutta siitä huolimatta hän aina ja joka\npaikassa käsitteli valtakunnan asioita, sillä maalaisbojarit, jotka\ntosin nimeksi olivat valtuutettuja valtakunnan hallitsijoita, eivät\nuskaltaneet mitään päättää, kysymättä tsaarin tahtoa.\"\n\nTultuaan kaupunkiin Serebrjani huomasi, että tsaarin linna eli luostari\noli erotettu toisista rakennuksista syvällä kaivoksella ja vallilla.\nVaikeata on kuvata tämän asumuksen komeutta ja vaihtelevaisuutta. Ei\nyksikään akkuna ollut toisensa kaltainen, ei yksikään pilari ollut\nmuodoltaan ja väriltään samannäköinen kuin toinen.\n\nPaljous kupukattoja koristi kuin ruunu koko rakennusta. Ne tunkeutuivat\ntoinen toisensa viereen, kiipesivät toinen toisensa päälle, ja\nnäyttivät leijailevan juuri kuin tuulenhengen kohottamat kuplat. Kulta,\nhopea, moniväriset tiilet peittivät kuin kimaltelevat suomukset linnaa,\nhuipusta aina maahan asti. Kun aurinko sitä valasi, ei etäältä\nvoinut päättää, linnako se oli, vai jättiläiskukkain pensas, vai\nkasuaarilinnutko lentää löyhöttivät taajassa parvessa ja levittivät\npäivänpaisteessa tulenhohtavia höyheniään.\n\nEi kaukana linnasta, oli kirjapaino ynnä siihen kuuluvat\nkirjasinvalimo, latojain asunto ja eri rakennus ulkomaalaisille\nmestareille, joita Iivana oli kutsuttanut Englannista ja Saksasta.\nKauempana sijaitsivat lukemattomat hovipalvelijain huoneet, joissa\nasuivat ylimmäiset ja alemmat huoneenhaltijat, vanteenpanijat, kokit,\nleipojat, tallirengit, koirien hoitajat, haukanpitäjät ja kaikenlaiset\nmuut hoviammattilaiset.\n\nSlobodan kirkot loistivat myöskin rikkaudellaan. Kuuluisa Jumalan äidin\ntemppeli oli ulkoapäin peitetty kirkkailla maalauksilla; joka\ntiilikivellä kiilsi risti, ja kirkko näkyi pukeutuneen kultaiseen\nverhoon.\n\nTämä viehättävä näky karkoitti ajaksi synkät mietteet, jotka eivät\nolleet jättäneet Serebrjania koko matkalla. Mutta väleen vastenmielinen\nnäytelmä muistutti ruhtinasta asemastaan. He kulkivat muutamain\nhirsipuiden ohitse, jotka seisoivat toinen toisensa vieressä. Siellä\noli myös mestauslavoja pölkkyineen ja valmiine kirveineen. Lavat ja\nhirsipuut, maalatut mustalla värillä, olivat rakennetut lujiksi ja\nkestäviksi, eivät yhtä päivää, yhtä vuotta varten, vaan moneksi\nvuodeksi.\n\nKuinka pelvoton ihminen lieneekin, ei hän milloinkaan ole mielessään\nvälinpitämätön, kun häntä odottaa läheinen kuolema, ei kunniakas\nkuolema keskellä miekkain kalsketta tahi tykistön jyrinää, vaan\nsalainen, häpeällinen kuolo halveksitun pyövelin kädestä. Näkyi, ettei\nSerebrjani, ajaessaan mestauspaikan ohitse, osannut tukahuttaa\nsisällistä liikutustaan, vaan että se väkisin kuvastui hänen\ntuntehikkaissa kasvoissaan; saattajat katselivat ruhtinasta ja nauraa\nvirnistelivät.\n\n-- Ne ovat meidän kiikkumme, bojari, -- lausui yksi heistä, osoittaen\nhirsipuuta: -- ne näkyvät sinua miellyttävän, koska et ota niistä\nsilmiäsi pois.\n\nMiheitsh, joka ajoi takana, ei virkkanut mitään, vihelsi vain ja\npudisti päätään.\n\nSaavuttuaan vallin luo, ruhtinas ja hänen toverinsa astuivat alas\nhevosilta ja sitoivat ne paaluihin, joihin vartavasten oli ruuvattu\nrenkaita. Tulijat menivät sitten avaraan pihaan, joka oli täynnä\nkerjäläisiä. Ne rukoilivat ääneen, lauloivat psalmeja ja paljastivat\ninhottavia haavojaan. Tsaarin hovimestari seisoi portailla ja jakeli\nheille Iivanan nimessä ravintoa ja rahalahjoja. Aika-ajoin käyskenteli\npihassa opritshnikeita, toisia istui penkeillä ja pelasi shakkia tahi\nnoppaa. Toiset olivat kokoontuneet piiriin ja leikkivät erästä leikkiä,\nheittäen rautapulttia; kovasti nauroivat, kun hävinneen moniaan kerran\nperäkkäin täytyi maasta kiskoa syvään lyötyä, räätikäksi sanottua\nvaajaa. Opritshnikkien puvut muodostivat jyrkän vastakohdan\nkerjäläisten ryysyille; tsaarin henkivartijat kiilsivät kullassa.\nJokaisella heistä oli samettinen tahi kultakankainen, helmillä ja\nkalliilla kivillä koristettu patalakki, ja he kaikki näyttivät eläviltä\nkoristeilta lumotussa linnassa, jonka kanssa muodostivat jonkunmoisen\nkokonaisuuden.\n\nYksi opritshnikeistä veti erittäinkin Serebrjanin huomion puoleensa. Se\noli kahdenkymmenen vuotias nuori mies, tavattoman kaunis, mutta\nkasvoissaan oli vastenmielinen, julkea katsanto. Hän oli puettu\nrikkaammin kuin toiset, piti vasten tapaa pitkiä hiuksia, partaa ei\nhänellä ollut ensinkään, mutta hän osoitti liikkeissään jonkinlaista\nnaismaista huolimattomuutta. Toverien käytös häntä kohtaan oli samoin\nhyvin kummallinen. He puhelivat hänen kanssaan kuten vertaisensa\nkanssa, eivätkä osoittaneet mitään erityistä kunnioitusta hänelle;\nmutta kun hän lähestyi jotakin piiriä, niin se hajaantui, ja penkillä\nistujat jättivät hänelle paikan. Häntä näyttiin varottavan, tahi\nkentiesi pelättävän. Huomattuaan Serebrjanin ja Miheitshin hän loi\nheihin pöyhkeän katseen, kutsui saattajat luokseen ja näytti\ntiedustelevan tulijain nimeä. Sitten hän tirkisti Serebrjania, hymähti\nnauruun ja kuiskasi jotakin tovereille. He naurahtivat myös ja\nerkanivat eri tahoille. Itse hän nousi portaille, nojasi kyynäspäänsä\nkäsipuihin ja yhä katsoa tuijotti ivallisesti Nikita Romanovitshia.\nÄkkiä syntyi kerjäläisten kesken hälinä. Taaja lauma hyökkäsi\nsuorastaan ruhtinaan päälle ja oli vähällä kaataa hänet jalkoihinsa.\nKerjäläiset karkasivat kirkuen linnasta; kauhistus kuvautui heidän\nkasvoissaan. Ruhtinas kummasteli, mutta pian hän käsitti syyn yleiseen\npelkoon. Tavattoman iso karhu ajoi loikaten kerjäläisiä takaa.\nSilmänräpäyksessä oli piha puhtaana, ja ruhtinas jäi yksin, silmä\nsilmää vasten karhun kanssa. Pako ei ollut pälkähtänyt hänen\npäähänsäkään. Jo monasti oli Serebrjani ollut karhunpyynnillä\nypöyksinään. Tämä metsästys oli hänen huvejaan. Hän jäi paikalleen, ja\nsilloin kun karhu, korvat nujossa, tulla tuiverteli hänen tykönsä,\ntavoittaen häntä käpälillään, teki ruhtinas liikkeen, juuri kuin\ntemmatakseen miekkansa tupesta. Mutta miekkaa ei ollutkaan! Hän oli\nunohtanut jättäneensä sen opritshnikeille ennen slobodaan tuloaan.\nNuori mies, joka portailta katseli, rupesi nauraa hohottamaan. -- Niin,\nniin! -- hän sanoi: -- hae miekkaasi!\n\nYksi isku karhun käpälästä kaasi ruhtinaan maahan, toisella olisi se\nruhjonut hänen pääkallonsa, mutta ihmeekseen ruhtinas ei saanutkaan\ntätä toista iskua, vaan tunsi lämpimän verivirran huuhtelevan itseään.\n\n-- Nouse, bojari! -- joku sanoi, ojentaen hänelle kättä.\n\nRuhtinas nousi ja näki noin seitsemäntoista vuoden vanhan opritshnikin,\njota ei ennen ollut huomannut, veristetty miekka kädessä. Karhu makasi\nselällään halaistuin päin ja, liikuttaen kämmeniään, heitti henkensä\nhänen jalkainsa juuressa.\n\nOpritshnikki ei näkynyt ylpeilevän voitostaan. Hänen lempeät kasvonsa\nilmaisivat syvää surua. Tultuaan vakuutetuksi, ettei karhu ollut\nruhtinasta ruhjonut, tahtoi hän, kiitosta odottamatta, poistua.\n\n-- Kunnon nuorukainen! -- sanoi hänelle Serebrjani, -- mainitse minulle\nsukunimesi, jotta tietäisin, kenenkä edestä rukoilen Jumalaa!\n\n-- Mitäpä sinä sukunimestäni tahdot, bojari! -- vastasi opritshnikki.\n-- En rakasta sitä, ja vähät minusta, vaikka se vietäisiin.\n\nTällainen outo vastaus kummastutti Serebrjania, mutta hänen\npelastajansa oli jo kadonnut.\n\n-- No, isäseni, Nikita Romanitsh, -- sanoi Miheitsh pyyhkien\nkauhtanansa liepeillä karhun verta ruhtinaasta, -- minäkös olin\npeloissani! Jo minä, isäseni, huusin karhulle: huu, huu! jotta jättäisi\nsinut ja kävisi minun kimppuuni, kun tämä uljas poika, Jumala hänelle\nterveyttä suokoon, halkasi siltä pääkallon. Mutta kaiken tämän on\ntehnyt tuo parraton tihrusilmä, joka tuolta portailta katselee, susi\nhänet syököön. Mutta mihin olemme joutuneet, -- lisäsi Miheitsh\nkuiskaten! -- Onko sellaista kummaa nähty, että keskellä tsaarin pihaa\nkarhuja on päästetty kahleistaan?\n\nMiheitshin muistutus oli paikallaan, mutta slobodassa oli omat tapansa,\neikä mikään käynyt siellä tavallisessa järjestyksessä.\n\nTsaari rakasti petotaistelua. Muutamia karhuja syötettiin aina\nrautahäkeissä tätä tarvetta varten. Mutta ajottain Iivana, tahi hänen\nopritshnikkinsa päästivät pedot häkeistä ja revittivät niillä kansaa ja\niloitsivat sen pelosta. Jos karhu teki jonkun raajarikoksi, niin\npalkitsi tsaari hänet rahalla. Mutta jos karhu repi jonkun kuoliaaksi,\nannettiin rahat hänen sukulaisilleen, ja hänen edestään käskettiin\nluostareissa pitämään sielumessuja, yhdessä muiden tsaarin huvin tahi\ntsaarin vihan uhrien edestä.\n\nPian tuli linnasta kaksi pöytäpalveliaa sanomaan Serebrjanille, että\ntsaari oli nähnyt hänet ikkunasta ja tahtoi tietää, kuka hän on.\nSaatettuaan tsaarin tietoon ruhtinaan nimen, pöytäpalvelijat palasivat\njälleen ja sanoivat, että tsaari tiedustaa sinun terveyttäsi ja käskee\nsinut tänään aterioimaan hänen pöydässään.\n\nTämä armonosoitus ei ensinkään ilahuttanut Serebrjania. Iivana ei\nkenties vielä tiennyt hänen riidastaan opritshnikkien kanssa\nMedvedevkan kylässä. Kenties tsaari myös (ja se tapahtui usein) palasi\najaksi virkaansa, teeskennellen suosiota, jotta äkillinen rangaistus\nkesken pitoja ja iloa näkyisi syylliselle sitä kauheammaksi. Oli miten\noli, Serebrjani valmistautui kaikkeen ja luki äänettömän rukouksen.\n\nTämä päivä oli poikkeuksena Aleksandrovan slobodassa. Tsaari, joka\nvalmistautui lähtemään Susdaliin toivioretkelle, oli aikaseen aamulla\nselittänyt syövänsä päivällistä yhdessä veljeskunnan kanssa ja käskenyt\nkutsua pöytään, paitsi kolmeasataa opritshnikkiä, jotka joka päivä\nolivat hänen seurassaan, vielä neljäsataa, niin että kaikkien\nkutsuttujen luku oli seitsemänsataa henkeä.\n\n\n\n\nVIII Luku.\n\nPidot.\n\n\nSuunnattoman suuressa salissa, johon valoa tuli kahtaalta päin,\nveistoksilla koristettujen pylväiden välissä seisoi pitkiä pöytiä\nkolmessa rivissä. Joka rivissä oli kymmenen pöytää, joka pöytä oli\nkatettu kymmenelle hengelle. Tsaaria, tsarevitshia ja lähimmäisiä\nlemmikeitä varten seisoi eri pöytiä salin perässä. Vieraille oli\nvalmistettu pitkiä, sametilla ja kultakankaalla päällystettyjä\npenkkejä; hallitsijalle korkea, veistetty nojatuoli, sirotettuna\nhelmi- ja timanttikiehkuroilla. Tuolia kannatti jalkain asemasta kaksi\nleijonaa, mutta selkänojana oli kaksipäinen, kullattu ja maalattu\nkotka, siivet levällään. Keskellä salia oli suuren suuri pöytä, jonka\nkansi oli tehty tammisista laudoista. Lujat olivat paksut laudat, lujat\nsorvatut jalat, joilla pöytä lepäsi; niiden oli kannatettava kokonainen\nvuori hopea- ja kulta-astioita. Siinä oli sekä valettuja pesumaljoja,\njoita neljä miestä vaivoin nosti kalliisti koristetuista korvista, sekä\nraskaita kauhoja, helmillä sirottuja pikareita ja eri suuruisia\nsiseleerattuja vateja. Siinä oli sekä karneolisia pokaleja, että\nkamelikurjen munista tehtyjä ruukkuja ja kullalla silattuja\ntarvashärän sarvia. Mutta vatien ja kauhojen välissä seisoi\nkummallisenmuotoisia pikareita, jotka kuvasivat karhuja, jalopeuroja,\nkukkoja, riikinkukkoja, kurkia, sarvikuonoja ja kamelikurkia. Ja kaikki\nnämä raskaat vadit, astiat, kauhat, pikarit, ammeet, pedot ja linnut\nolivat läjitellyt kartionmuotoiseen rakennukseen, jonka huippu melkein\nkosketti kattoa.\n\nJuhlallisesti astui hovilaisten loistava joukko saliin ja sijoittui\npenkeille. Pöydillä ei nyt vielä ollut muita astioita kuin suolakoppa,\npippurisäiliö ja etikkapullo, mutta ruokalajeista oli ainoastaan kylmää\nlihaa paastovoissa, suolattuja kurkkuja, luumuja ja hapanta maitoa\npuisissa maljoissa.\n\nOpritshnikit istuutuivat, mutta eivät alkaneet syödä vaan odottivat\nhallitsijaa.\n\nPian tulivat palvelijat parittain saliin ja asettuivat tsaarin tuolin\nluokse; palveliain jälestä astuivat hovimestari ja ylimäinen\nhovimarsalkka.\n\nVihdoin torvet toitottelivat, linnan kellot alkoivat soida, ja\nverkkaisesti astui saliin itse tsaari, Iivana Vasiljevitsh.\n\nHän oli pitkä, solakka ja leveäharteinen. Pitkä, koruompeluksilla\nkirjailtu kultakankainen pukunsa oli pitkin saumoja ja ympäri liepeitä\nkoristeltu helmillä ja kalliilla kivillä. Hänen kallista kaulanauhaansa\nkoristi Vapahtajan, Jumalanäidin, apostolien ja profeetain emaljoidut\nkuvat. Iso siselioittu risti riippui kultavitjoista hänen kaulassaan.\nPunasten sahviaanisaappaiden korkeat korot olivat varustetut\nhopeaisilla kantaraudoilla. Kauhean muutoksen huomasi Iivanassa Nikita\nRomanovitsh. Säännölliset kasvot olivat yhä vielä kauniit, mutta\npiirteet esiintyivät terävimpinä, kotkannenä oli käynyt ikäänkuin\nkäyremmäksi, silmät paloivat synkällä tulella ja otsalla oli kurttuja,\njoita ei ennen ollut. Eniten hämmästytti ruhtinasta harmaat karvat\nparrassa ja viiksissä. Iivana oli nyt viidenneljättä vanha, mutta\nnäytti olevan koko joukon viidettäkymmentä. Hänen kasvojensa ilme oli\ntykkänään muuttunut. Siten muuttuu rakennus tulipalon jälkeen. Vielä\nseisovat seinät, mutta koristukset ovat karisseet, mustuneet ikkunat\nsilmäilivät turmiota ennustaen, ja tyhjiin suojiin on paholainen\nottanut asuntonsa. Kuitenkin kaikitenkin, kun Iivana katsahti\nsuopeasti, oli hänen katseensa vielä puoleensa vetävä. Hänen hymyilynsä\nlumosi yksin nekin, jotka hyvin tunsivat hänet, ja jotka inhosivat\nhänen pahoja tekojaan. Tähän onnelliseen ulkomuotoon yhdisti Iivana\ntavattoman puhelahjan. Tapahtui, että vilpittömät miehet,\nkuunnellessaan tsaaria, tulivat vakuutetuiksi hänen kauhistavain\ntoimenpiteidensä välttämättömyydestä ja uskoivat, niin kauan kuin hän\npuhui, hänen rangaistuksensa oikeiksi.\n\nIivanan ilmaantuessa kaikki nousivat ja kumarsivat syvään hänelle.\nTsaari kulki verkkaasti pöytärivien välitse paikalleen, pysähtyi ja,\nheitettyään silmäyksen kokoontuneihin, kumarsi kaikille tahoille;\nsitten luki hän pitkän rukouksen, risti itsensä, siunasi ruoan ja\nlaskeutui tuolille. Kaikki, paitsi yksinäistä hovimarsalkkaa ja kuusi\npöytäpalvelijaa, seurasivat hänen esimerkkiänsä.\n\nJoukko palvelijoita sinipunasissa, kultasaumaisissa ja kullalla\nommelluissa kauhtanoissa seisahtui tsaarin eteen, kumarsi vyötäisiin\nsaakka, ja läksi kaksittain ruokia tuomaan. Pian he palasivat, kantaen\nkultasissa vadeissa kaksisataa paistettua joutsenta.\n\nTällä päivällinen alkoi.\n\nSerebrjani sattui istumaan lähellä tsaarin pöytää, yhdessä maabojarien\nkanssa, se on sellaisten keralla, jotka eivät kuuluneet opritshninaan,\nmutta korkean säätynsä vuoksi katsottiin arvoisiksi tällä kertaa\nsyömään päivällistä hallitsijan kanssa. Muutamia heistä tunsi\nSerebrjani ennen Litvaan lähtöänsä. Hän saattoi paikaltaan nähdä sekä\nitse tsaarin, että kaikki hänen pöydässään istujat.\n\nSurulliseksi muuttui Nikita Romanovitsh, vertaillessaan sitä Iivanaa,\njonka viisi vuotta takaperin oli jättänyt, tähän Iivanaan, joka nyt\nistui uusien lemmikkiensä piirissä. Nikita Romanovitsh kääntyi erään\nnaapuriinsa puoleen, jonka kanssa ennen oli ollut tuttava, kysyen:\n\n-- Kuka tuo poika on, joka istuu tsaarin oikealla puolella, semmoinen\nkalpea ja nurpea?\n\n-- Se on tsarevitsh[12] Ivan Ivanovitsh, -- vastasi bojari, ja,\nvilkaistuaan sivulleen, lisäsi kuiskaten: -- olkoon Jumala meille\narmollinen! Ei hän ole tullut isoisäänsä, vaan isäänsä, ja nuoruuteensa\nnähden on hänen sydämensä täynnä julmuutta; ei lähde hänen\nhallinnostaan meille huvia!\n\n-- Mutta tuo mustasilmäinen nuori mies pöydän päässä, jolla on niin\nmiellyttävät kasvot? Hänen muotonsa on minulle tuttu, mutta en muista\nmissä hänet olen nähnyt.\n\n-- Sinä olet nähnyt hänet, ruhtinas, viisi vuotta sitten,\nhenkivartijana tsaarin hovissa; vaan kauaksi on hän niistä ajoin\nmennyt, ja kauaksi hän vielä menee; se on Boris Fjodorovitsh Godunov,\ntsaarin lemmitty neuvonantaja. Näetkö, -- jatkoi bojari, alentaen\näänensä, näetkö hänen vieressään tuota leveäharteista, punatukkaista\nihmistä, joka ei katso kehenkään, vaan ahmasee joutsenta, rypistäen\nkulmakarvojaan? Tiedätkö, kuka se on? Se on Grigori Lukjanovitsh\nSkuratov-Bjelski, liikanimeltään Maljuta. Hän on tsaarin sekä uskottu\nystävä että pyöveli. Täällä luostarissa on hän tehty paraklisiarkiksi,\nJumala sen anteeksi antakoon. Tsaari ei näy ilman häntä ottavan\naskeltakaan: mutta jos Boris Fjodorovitsh virkkaa sanan, niin asia ei\nkäy Maljutan mielen mukaan, vaan niinkuin Boris sanoo! Mutta tuo\nnuorukainen tuolla, vallan kuin kaunis tyttö, joka tsaarille viiniä\nkaataa, se on Fjodor Aleksejevitsh Basmanov.\n\n-- Sekö? -- kysyi Serebrjani, tuntien naismaisen nuorukaisen, jonka\nulkomuoto tsaarin pihalla herätti hänen huomionsa, ja jonka odottamaton\nilveily oli vähällä maksaa ruhtinaan hengen.\n\n-- Juuri hän. Ja kuinka tsaari hänestä pitää: ei näy voivan elää\nhänettä; mutta jos koskee jotakin asiata, keltä silloin neuvoa\nkysytään? Ei häneltä, vaan Borisilta.\n\n-- Niin, -- sanoi Serebrjani, silmäillessään Godunovia, -- nyt\nmuistelen häntä. Eikö hän kuulunut tsaarin jousimiehiin?\n\n-- Kuului, ruhtinas. Hän oli todellakin jousimiesten joukossa. Näyttää\nvähäpätöiseltä viralta, miten siinä voi tehdä itsensä huomatuksi? Vain\ntapahtuipa kerran, että metsästämässä ollessa käytiin jousella\nampumaan. Mutta siellä oli kaanin lähettiläs, Devlet-Mursa. Se kun vaan\nnuolen päästi jänteestä, niin kiinnittikin sen tatarilaislakkiin, joka\noli asetettu riu'un nenään, noin nata askelta tsaarin teltasta. Temppu\ntapahtui vasta päivällisen jälkeen, ja pikari oli jo monasti pöytää\nkierrellyt. Nousipa siitä Ivan Vasiljevitsh ja puhuu; Tuokaa tänne\nkaareni, en minäkään huonommin tatarilaista tapaa. -- Tatarilainempa\nriemastui: -- Tapaahan, tsaari -- taattoni, -- sanoo: -- minulta meni\ntuhathevosinen tabuni,[13] mutta paljonko sinulta meni? se on meidän\nkielellämme, mitä panet veikkaa? -- Menköön Rjasanin kaupunki! -- sanoi\ntsaari, ja toisti: Tuokaa kaareni tänne! -- Boris syöksi liekalla,\nmissä hevonen seisoi, viini selässä hyppäsi satulaan, vaan me näemme,\nettä hevonen potkii hänen allansa, nousee takajaloilleen. Mutta äkkiä\nkun laskeutuu, niin purtuaan kuolaimiin läksi karkaamaan ja kaatuikin\nsitten Boris seljässään maahan. Neljännestunnin kuluttua palasi Boris,\nviine ja jänne kappaleina, kaari poikki ja nuolet sinne tänne\nsingoiltettunina, ja Borisilla itsellään läpiä päässä. Hän hyppäsi\nhevosen selästä, heittäytyi tsaarin jalkoihin: -- anteeksi, armollinen\nherrani, en voinut hillitä hevosta, viinesi olen hukannut! -- Mutta\ntsaarista, näet, sillä välin, humala jo alkoi haihtua: -- No, sanoo --\ntästä puoleen et enää tarvitse pitää huolta viinestäni, mutta vieraalla\njousella et ammu! -- Siitä päivästä Boris on kohonnut korkealle, ja\nkatsohan, ruhtinas, kuinka kauaksi hän vielä kiipeää! Ja millainen\nmies, -- jatkoi bojari, katsellen Godunovia, -- ei hän koskaan\nhätiköitse ennen aikojaan, vaan aina on hän tarvittaessa paikallaan; ei\noikase, ei vastusta tsaaria, käy vaan kiertopolkuaan, ei mihinkään\nveriseen tekoon ole sekaantunut, ei kenenkään rangaistuksessa ollut\nosallisena. Hänen ympärillään veri se vaan lainehtii, mutta hän on\npuhdas ja valkonen, kuin lapsukainen, eipä edes ole opritshninaan\nkirjoitettu. Tuo tuolla, -- hän jatkoi, osoittaen ilkeästi hymyilevää\nmiestä, -- on Aleksei Basmanov, Fjodorin isä, mutta tuolla, vähän\netempänä, on Vasili Grjasnoi, ja tuonnempana isä Levki, Tshudovon\narkkimandriitta; antakoon Herra hänelle anteeksi, ei hän ole kirkon\npaimen, vaan maallisten himojen edistäjä!\n\nSerebrjani kuunteli uteliaisuudella ja surulla. -- Sano, bojari, --\nkysyi hän, -- kuka tuo pitkä, kähärätukkainen ja mustasilmäinen, noin\nkolmenkymmenen ikäinen mies on? Neljä pikaria hän jo on tyhjentänyt\ntoinen toisensa jälkeen, ja vielä millaisia pikaria! Kova hän on\njuomaan, ei muuta sovi sanoa, -- vaan viini ei näy hänelle iloa suovan.\nKatso kuinka hän rypistää kulmakarvojaan, ja silmät hehkuvat kuin\nkekäleet. Mutta vallanko hän on joutunut järjiltään? Katsohan, miten\nhän veitsellä pöytäliinaa viiltää!\n\n-- Hänet sinun oikeastaan pitäisi tuntea, ruhtinas; hän oli\nmeikäläisiä. Tosin hän on siitä ajoin muuttunut, kun koko bojariston\nhäpeäksi rupesi opritshnikiksi! Se on ruhtinas Afanasi Ivanitsh\nVjasemski. Hän on heistä kaikista urhollisin, mutta ei voi mieltään\nmalttaa. Kun rakkauden liekki syttyi hänen sydämessään, ei hän enään\nole entisellään. Ei näe eikä kuule mitään, puhelee itsekseen, vallan\nkuin olisi sekasin, ja tsaarin kuullen pitää sellaisia puheita, jotta\nkarvoja pöyristää. Tähän asti on kuitenkin kaikki käynyt hänelle hyvin,\ntsaarin on häntä sääli. Sanotaanpa, että hän vain rakkaudesta\nkirjoitutti itsensä opritshnikiksi.\n\nJa bojari nojautui Serebrjanin puoleen, haluten luultavasti kertoa\nhänelle tarkemmin Vjasemskista, mutta silloin lähestyi heitä\npöytäpalvelija ja sanoi, asettaen vadillisen paistia Serebrjanin eteen:\n\n-- Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa vadin omasta\npöydästään!\n\nRuhtinas nousi ja, seuraten tapaa, kumarsi syvään tsaarille.\n\nSilloin kaikki, jotka olivat samassa pöydässä, ruhtinaan kanssa,\nnousivat niinikään ja kumarsivat Serebrjanille, merkiksi että\nonnittelivat häntä tsaarin armosta. Serebrjanin piti kiittää jokaista\neri kumarruksella.\n\nSillä välin pöytäpalvelija palasi tsaarin luo ja sanoi hänelle\nkumartaen vyötäisiin saakka:\n\n-- Korkea hallitsija! Nikita otti vastaan vadin, kiittää sinua!\n\nKun joutsenet oli syöty, palvelijat menivät parittain salista ja\npalasivat kolmensadan paistetun riikinkukon kanssa, joiden levitetyt\npyrstöt liehuivat joka vadin yli kuin viuhkat. Riikinkukkoja seurasi\nkalakukkoja, liha- ja juustopiirakoita, kaikenlaisia pannukaakkuja,\npiiraisia ja öljyssä paistettuja leivoksia. Vieraiden syödessä,\npalvelijat kantoivat ruukkuja ja pikaria, täytettyinä kirsikan-, ja\ntuomensimalla. Toiset tarjoilivat erilaisia ulkomaan viinejä:\nromanilaista, reininviiniä ja muskatellia. Erityiset pöytäpalvelijat\nkävivät edestakasin rivien välitse tarkastellen pöytiä ja jaellen\nkäskyjä.\n\nVastapäätä Serebrjania istui vanha bojari, jolle tsaarin kerrottiin\nkantavan vihaa. Bojari tunsi tuhon itselleen tulevan, mutta\nminkälaisen, sitä ei tiennyt, ja odotti tyynenä kohtaloaan. Kaikkein\nihmeeksi ylihovimarsalkka Fjodor Basmanov kantoi hänelle omin käsin\npikarin viiniä.\n\n-- Vasili! -- sanoi Basmanov: -- korkea hallitsijamme lahjoittaa\nsinulle armossa pikarin!\n\nUkko nousi, kumarsi Iivanaan ja joi viinin, mutta Basmanov, palattuaan\ntsaarin luo, ilmoitti hänelle: -- Vasili tyhjensi pikarin, kiittää\narmostasi! Kaikki nousivat ja kumarsivat ukolle, odottaen itselleen\nhänen kumarrustaan, mutta bojari seisoi liikkumattomana. Hänen\nhengityksensä kävi raskaaksi, hän vapisi koko ruumiissaan. Äkkiä hänen\nsilmänsä veristyivät, kasvot muuttuivat sinisiksi ja hän romahti\nmaahan.\n\n-- Bojari on juovuksissa! sanoi Iivana Vasiljevitsh: -- viekää hän ulos!\n-- Kuiske kulki ympäri seuraa, mutta maabojarit silmäilivät toisiaan ja\nloivat silmänsä lautasiin, uskaltamatta lausua sanaakaan.\n\nSerebrjania värisytti. Äsken hän ei vielä ollut uskonut kertomuksia\nIivanan julmuuksista, vaan nyt oli hän itse tullut hänen kauhean\nkostonsa todistajaksi.\n\n\"Eiköhän minuakin odota sama kohtalo?\" hän ajatteli. Sillävälin ukko\noli kannettu ulos, ja päivällisiä jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut. Guslat soivat. kellot kajahtelivat, hovimiehet haastelivat\nja nauroivat ääneensä. Palvelijat, oltuaan samettiin puettuina,\nilmestyivät nyt kaikki kultakankaisissa dolmaaneissa. Tämä pukujen\nmuutto oli yksi ylöllisyyksistä tsaarin päivällisissä. Pöydille\nasetettiin ensin erilaisia hyytelöitä: kurkia ja hyvänhajuisia yrttejä,\nsuolattuja kukkoja ja inkivääriä, luuttomia kanoja sekä sorsia ja\nkurkkuja. Sitten tuotiin erilaisia keitoksia ja kolmenlaista\nkalanlientä: valkoista, mustaa ja safranilientä. Valkoliemen jälkeen\ntarjottiin pyytä ja luumuja, hanhea ja hirssiä sekä teereä ja safrania.\n\nNyt seurasi loma-aika, jonka kuluessa vieraille kannettiin simaa ja\nviinejä: alikante-, baster- ja malvasirviiniä.\n\nPuhelu muuttui äänekkäämmäksi, nauru kajahteli useammin, päät alkoivat\nkäydä pyörälle. Serebrjani, katsellessaan opritsnikkien kasvoja, näki\netäisessä pöydässä sen nuoren miehen, joka muutamia tunteja ennen oli\npelastanut hänet karhun kourista. Ruhtinas kysyi häntä naapureiltaan,\nmutta kukaan ei tuntenut häntä. Nuori opritshnikki istui mietteissään,\nnojaten kyynärpäitä pöytää vasten, pää käsien varassa, eikä ottanut\nosaa yleiseen iloon. Ruhtinas oli kysyä ohikulkevalta palvelijalta,\nmutta äkkiä kuuli hän takanaan:\n\n-- Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa pikarin!\n\nSerebrjani säpsähti. Hänen takanaan seisoi, ilkeästi nauraen, Fjodor\nBasmanov ja tarjosi hänelle pikarin.\n\nHetkeäkään häikäilemättä Serebrjani kumarsi tsaaria ja tyhjensi pikarin\nviimeiseen pisaraan asti. Kaikki katsoivat häneen uteliaasti, hän itse\nodotti välttämätöntä kuolemaa, ja ihmetteli, ettei tunne myrkyn\nvaikutuksia. Väristyksen ja kylmän asemasta hyvää tekevä lämmin virtasi\nhänen suonissaan ja karkoitti hänen kasvoistaan pakollisen kalpeuden.\nTsaarin lähettämä juoma oli vanhaa ja puhdasta basterviiniä.\nSerebrjanille kävi selville, että tsaari joko on antanut hänelle\nrikoksensa anteeksi, tahi ei tiedä vielä opritshninan loukkauksesta.\n\nPäälle neljän tunnin oli ilo jo jatkunut, ja päivälliset olivat\nainoastaan puolivälissä. Tänä päivänä tsaarin kokit kunnostivat\nitsensä. Ei koskaan heille olleet niin onnistuneet sitroonakeitot,\nkierretyt munuaiset ja ruutanat lampaanlihan kanssa. Erityistä\nihmettelyä herättivät jättiläiskalat, pyydetyt Jäämerestä ja slobodaan\nlähetetyt Solovetskoin luostarista. Niitä kuletettiin elävinä\nsuurensuurissa tynnyreissä, matka kesti moniaita viikkoja. Nämät kalat\ntuskin mahtuivat hopeaisiin ja kultaisiin maljoihin, joita kantoi\nruokahuonsesen muutama mies kerrallaan. Kokkien kekseliäs taito\nilmaantui siinä koko loistossaan. Sampikalat olivat niin leikeltyinä,\nniin vadille asetettuina, että näyttivät kukoilta levitetyin siivin,\ntahi siivekkäiltä käärmeiltä, kidat ammollaan. Hyviä ja maukkaita\nolivat myös jänikset makarunien keralla, ja vieraat, vaikka olivatkin\nitsensä ahdanneet, eivät laskeneet sivutsensa peltokanoja\nkynsilaukkaliemineen, eivätkä leivoksia sipulin ja safranin kanssa.\nMutta nyt ottivat pöytäpalvelijain merkistä palvelijat pöydiltä suolan,\npippurin ja etikan sekä kaikki liha- ja kalaruoat. Palvelijat menivät\nulos, kaksi rivissä, ja palasivat uudessa puvussa. He vaihtoivat\nkultakankaiset dolmaaninsa valkosiin, kultasaumaisiin ja sopulinnahalla\nreunustettuihin kesäpukuihin. Tämä vaatetus oli vielä kauniimpi ja\nkalliimpi kahta edellistä. Tällä tavoin puettuina kantoivat he saliin\nsokerista tehdyn, viiden puudan painoisen kremlin, ja asettivat sen\ntsaarin pöydälle. Tämä kremli oli hyvin taitavasti valettu. Piikeillä\nvarustetut muurit ja tornit, kuin myöskin jalka- ja ratsumiehet olivat\nhuolellisesti tehdyt. Samallaiset kremlit, ainoastaan pienemmät, noin\nkolmen puudan painoiset, koristivat toisia pöytiä. Kremlien jälkeen\nkannettiin sisään noin sata kullattua ja maalattua puuta, joissa\nhedelmien sijasta riippui renikoita, piparikakkuja ja makeita piiraita.\nSamaan aikaan ilmestyi pöydille jalopeuroja, kotkia ja kaikenlaisia\nlintuja, valetut sokerista. Kaupunkien ja lintujen kesken kohosi\nomena-, marja- ja pähkinäläjiä. Mutta hedelmiin ei kukaan enää\nkoskenut, kaikki olivat kylläisiä. Toiset tyhjensivät pikarillisen\nromanialaista, enemmän säädyllisyyden kuin janon takia; toiset\ntorkkuivat, nojaten kyynärpäitään pöytää vasten, moni makasi lavitsain\nalla; kaikki poikkeuksetta olivat irroittaneet vyönsä ja päästäneet\nkauhtanansa napeista. Jokaisen luonne kuvastui selvästi.\n\nTsaari ei syönyt melkein ensinkään. Aterian kestäessä hän väitteli,\nlaski leikkiä ja puheli armollisesti ympäristönsä kanssa. Hänen\nkasvonsa eivät olleet muuttuneet päivällisten loputtua. Saman saattoi\nsanoa Godunovista. Boris Fjodorovitsh ei näkynyt hylkivän herkkuja eikä\nveljeskunnan väkevää viiniä; hän oli iloinen, huvitteli tsaaria ja\nhänen lemmikeitänsä mielevällä keskustelullaan, mutta ei kertaakaan\nkäyttäytynyt sopimattomasti. Borisin kasvojen piirteissä ilmaantui,\nkuten päivällisten alussakin, sekaisin älyä, teeskenneltyä nöyryyttä ja\nitseensä luottamusta. Vilkaistuaan nopealla silmäyksellä juopuneiden ja\nmakaavien hovilaisten joukkoa, nuori Godunov hymyili huomaamatta, ja\nhalveksimista välähti hänen kasvoissaan.\n\nTsarevitsh joi paljon, söi vähän, oli ääneti, kuunteli ja keskeytti\nyhtäkkiä puhujan röyhkeällä tahi loukkaavalla pilalla. Eniten sai\nMaljuta Skuratov häneltä kärsiä, vaikka Grigori Lukjanovitsh ei ollut\nniitä miehiä, jotka antautuvat ivan alaisiksi. Hänen ulkomuotonsa\nherätti kauhua rohkeimmissakin. Hänen otsansa oli matala ja litistynyt,\nhiukset alkoivat melkein kohta kulmien yläpuolelta; poskiluut ja\nleukapielet olivat tavattoman kehittyneet; etupuolelta kapea pääkallo\nmuuttui välittömästi niskassapäin jonkinlaiseksi leveäksi kattilaksi,\nmutta korvien takana oli sellaiset nystermät, että korvat näyttivät\nolevan kuopissa. Silmät, epämääräistä väriä, eivät kehenkään katsoneet\nsuoraan, mutta peloksi sen kävi, jota äkkiä kohtasi niiden himmeä\nkatse. Ei mikään jalomielinen tunne, ei mikään ajatus, joka kohosi\neläimellisten viettien piiriä korkeammalle, näkynyt voivan tunkeutua\nnäihin kapeisin, paksulla kallolla ja tiheillä harjaksilla peitettyihin\naivoihin. Nämät kasvot ilmaisivat jotakin taipumatonta ja toivotonta.\nKatsellessa Maljutaa tunsi, että joka yritys hänestä hakea inhimillistä\npuolta oli turhaa. Ja todella olikin hän siveellisesti eroittanut\nitsensä kaikista ihmisistä, eli heidän kesken erakkona, hylkäsi joka\nystävyyden ja kaikellaiset ystävälliset suhteet, oli herennyt olemasta\nihmisenä ja tehnyt itsestään tsaarin koiran, valmis repimään jokaista,\njota vastaan Iivanan vain johtuisi mieleen usuttaa häntä.\n\nAinoana valopuolena Maljutassa oli hänen palava rakkautensa\npoikaansa, nuoreen Maksim Skuratoviin; mutta se oli villipedon\nrakkautta, itsetiedotonta rakkautta, vaikkapa se saattoi mennä\nalttiiksiantautumiseen asti. Maljutan kunnianhimo sitä vaan suurensi.\nOllen alhaista säätyä, _Pahoinsyntynyt_, vaivasi häntä kateus, kun hän\nnäki loistoa ja ylhäisyyttä, ja hän tahtoi korottaa ainakin\njälkeisensä, pojastaan alkaen. Ajatus, että Maksim, jota hän rakasti\nsitä kiihkeemmin, kun ei tuntenut mitään sukulaislempeä, on kansan\nsilmissä aina pysyvä alhaisempana kuin nuo ylpeät bojarit, joita hän,\nMaljuta, kymmenittäin mestautti, sai hänet raivoon. Hän koetti kullalla\nsaavuttaa niitä kunnianosoituksia, joista syntyperänsä vuoksi ei\npäässyt osalliseksi, ja antautui kaksinkertaisella mielihyvällä\nmurhaamaan; hän kosti vihaamillensa bojareille, rikastuen heidän\nsaaliistaan, ja, kohoten tsaarin suosiossa, luuli hän kohottavansa\nrakastettua poikaansa. Näitä laskuja lukuunottamatta oli veren\nvuodattaminen käynyt hänelle tarpeeksi ja nautinnoksi, monta murhaa oli\nhän omin käsin tehnyt, ja aikakirjat kertovat, että hän toisinaan\nmestauksen jälestä omakätisesti kirveellä paloitteli kuolleita ruumiita\nja heitteli koirille syötäviksi. Täydentääksemme tämän henkilön kuvaa,\nettä hän, huolimatta typeryydestään, oli, samoin kuin raatelevat pedot,\nkorkeimmassa määrässä viekas, tappeluissa osoitti hurjaa miehuutta,\nkanssakäymisessään toisten kanssa oli hän epäluuloinen, kuten jokainen\norja, joka ansiotta on kunniaan kohonnut, etteikä kukaan osannut\nniin loukkausta muistella, kuin Maljuta Grigori Lukjanovitsh\nSkuratov-Bielski.\n\nSellainen oli mies, jota Tsarevitsh niin varomattomasti pisteli.\n\nErityinen tapaus oli Ivan Ivanovitshille antanut pilkkaamisen aihetta.\nKateuden ja kunnianhimon kiusaamana oli Maljuta jo aikoja sitten\nhalunnut bojarin arvoa; mutta tsaari, joka joskus kunnioitti vanhoja\ntapoja, ei tahtonut halventaa Venäjän korkeinta säätyä alhaissukuisessa\nlemmikissään, ja jätti hänen juonensa huomioon ottamatta. Skuratov oli\npäättänyt muistuttaa Iivanaa siitä. Samana päivänä, tsaarin tullessa\nmakuuhuoneesta, oli hän heittäytynyt tsaarin jalkoihin, luetellut\nkaikki ansionsa ja pyytänyt palkinnoksi bojarin lakkia. Iivana oli\nkuunnellut häntä kärsivällisesti, ruvennut nauramaan ja nimittänyt\nhäntä koiraksi. Nyt tsarevitsh pöydässä muistutti Maljutaa tämän\nonnistumattomasta anomuksesta. Eipä tsarevitsh olisi siitä muistuttanut,\njos tarkemmin olisi tuntenut Grigori Lukjanovitshia.\n\nMaljuta oli vaiti ja kävi kalpeammaksi. Närkästyksekseen tsaari huomasi\nMaljutan ja poikansa vihollisen välin. Vaihtaakseen puheenainetta\nkääntyi hän Vjasemskiin.\n\n-- Afanasi, -- hän sanoi, puoleksi ystävällisesti puoleksi\nleikillisesti: -- kauanko vielä aijot surra? En tunne oivaa\nopritshnikkiani! Jokohan rakkaus, tuo vihainen kyy, on sinut syönyt?\n\n-- Vjasemski ei ole opritshnik, -- huomautti tsarevitsh. -- Hän\nhuokailee kuin kaunis tyttö. Sinä, herra isäni, puettaisit hänet\nsarafaaniin[14] ja ajattaisit häneltä parran, niinkuin Fjedka\nBasmanovilta, tahi käskisit hänet laulamaan guslin soittajain keralla.\nGuslin hänen käsiinsä soveltuisi luullakseni paremmin kuin miekka.\n\n-- Tsarevitsh! -- Vjasemski huudahti, -- jos sinulla olisi viisi vuotta\nlisään, etkä olisi hallitsijan poikanen, tahtoisin sinun Moskovaan\nTroitsin kentälle; mitteleisimme kerallasi miekkojamme, ja Jumala saisi\nratkaista, kenen on kalpaa käytettävä, kenen soittaminen guslaa!\n\n-- Afonjka! -- sanoi tsaari ankarasti, -- Älä unhota, kenenkä edessä\npuhut!\n\n-- Mitä, isäseni, herra Iivana Vasiljevitsh, -- vastasi Vjasemski\nrohkeasti: -- jos olen syyllinen edessäsi, käske katkaisemaan pääni,\nmutta tsarevitshin en anna häväistä itseäni.\n\n-- En, -- sanoi heltyen, Iivana Vasiljevitsh, joka Vjasemskin nuoruuden\ntakia antoi hänen uskaliaat vastauksensa anteeksi: -- aikaista on\nAfonjalta päätä katkaista. Palvelkoon vielä tsaariaan. Minä kerron\nsinulle, Afonja, kernaammin sadun, jonka sokea Filjka minulle jutteli\nviime yönä!\n\n\"Kuuluisassa Rostovissa, kauniissa kaupungissa, eleli kunnon\nnuorukainen, Aljosha Popovitsh. Hän rakastui silmittömästi nuoreen\nruhtinattareen, nimeään en muista. Mutta hän, ruhtinatar, oli\nnaimisissa vanhan Tugarin Smijevitshin kanssa, ja vaikka Aljosha\nPopovitsh teki parastaan, sai hän aina vaan rukkaset häneltä. En\nrakasta sinua kunnon nuorukainen! rakastan ainoastaan miestäni,\nlempeätä vanhaa Smijevitshiä. -- Hyvä, -- sanoi Afoja, -- rakastatpa\nvielä minuakin, valkea joutseneni! -- Otti kaksitoista paraita\npalvelijoitaan, tunkeutui Smijevitshin ylistupaan ja ryösti hänen\nnuoren naisensa. -- Kiitos sinulle, kunnon nuorukainen, -- sanoi vaimo,\n-- ettäs osasit minua rakastaa, osasit myös miekalla saavuttaa; ja sen\ntähden rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin päivän\nvaloa, enemmän kuin vanhaa pakanaa Smijevitshiä!\"\n\n-- No, mitä, Afonja, -- lisäsi tsaari, terävästi katsahtaen\nVjasemskiin: -- miltä sinusta näyttää sokean Filjkan satu?\n\nAhneesti kuunteli Vjasemski Iivana Vasiljevitshin sanoja. Ne lankesivat\nhänen sieluunsa, niinkuin kipinät riihilyhteisin; intohimo leimahti\nhänen rinnassaan ilmituleen, hänen silmänsä säihkyivät tulta.\n\n-- Afanasi, -- jatkoi tsaari, -- minä lähden näinä päivinä Susdaliin\nrukoilemaan, mutta mene sinä Moskovaan, bojari Drushina Morosowin luo;\ntiedustele hänen terveyttään: sano että minä lähetin sinut päästämään\nhänet pannastaan... Ja ota, -- lisäsi hän painavasti, -- ota kanssasi,\narvon vuoksi, muutamia opritshnikeita.\n\nSerebrjani näki paikaltaan, kuinka Vjasemski muuttui kasvoiltaan, ja\nkuinka hurja ilo loisti hänen piirteistään, mutta hän ei kuullut, mistä\noli puhuttu ruhtinaan ja Iivana Vasiljevitshin välillä.\n\nJos Nikita Romanovitsh olisi aavistanut, mistä Vjasemski iloitsee, hän\nolisi unhottanut hallitsijan läsnäolon, siepannut seinästä terävän\nmiekan ja halaissut Vjasemskilta rajun pään. Menettänyt olisi Nikita\nRomanovitsh oman päänsäkin, mutta hänet pelastivat tällä kertaa\nräikyvät guslit, linnan kellot ja opritsnikkien puheleminen. Ei hän\nsaanut tietää mistä Vjasemski iloitsee.\n\nViimein Iivana nousi. Kaikki hovilaiset surisivat kuin mehiläiset, kun\novat tulleet häirityksi pesässään. Ken vain jaksoi, nousi jaloilleen,\nja kaikki alkoivat vuorotellen lähestyä tsaaria, saadakseen häneltä\nkuivattuja luumuja, joita hän jakeli veljeskunnalle omista käsistään.\n\nSilloin tunkeutui joukon läpi opritshnik, joka ei kuulunut\npidoissaolijain lukuun, ja alkoi kuiskata jotakin Maljuta Skuratovin\nkorvaan. Maljuta julmistui, ja vimma kuvastui hänen kasvoihinsa. Se ei\njäänyt tsaarin terävälle silmälle salatuksi. Iivana vaati selitystä.\n\n-- Hallitsija! -- huudahti Maljuta: -- tavaton teko! Kavaluus, kapina\nsinun tsaarillista armoasi vastaan!\n\nKuultuaan sanan \"kavaluus\", tsaari kalpeni, ja hänen silmänsä alkoi\nsäihkyä.\n\n-- Hallitsija, -- jatkoi Maljuta: -- taannoin lähetin Moskovan\ntienoille ratsaspatrullin tiedustelemaan, miten Moskovalaiset täyttävät\nsinun tsaarillista käskyäsi. Yhtäkkiä karkasi tuntematon bojari\norjineen ratsastajaini kimppuun. Monta lyötiin kuoliaaksi ja\nratsupalvelijaani kovin pahasti pideltiin. Hän on itse täällä, seisoo\noven takana, kauheasti rääkättynä. Käsketkö kutsumaan tänne?\n\nIivana heitti silmäyksen opritshnikkeihin ja kaikkein kasvoissa näki\nhän vihaa ja harmia. Silloin hänen kasvoihinsa ilmaantui joku omituinen\ntyytyväisyyden tunne, ja hän sanoi tyynellä äänellä:\n\n-- Kutsu tänne!\n\nKohta joukko hajaantui, ja saliin astui Matvei Homjak, pää kääreissä.\n\n\n\n\nIX Luku.\n\nTuomio.\n\n\nHomjak ei ollut pessyt verta kasvoistaan, olipa sillä tahrannut sekä\nkääreet että vaatteensa: nähköön tsaari, kuinka hänen palvelijaansa on\nrääkätty!\n\nLähestyessään tsaaria lankesi hän maahan ja odotti polvillaan puhumisen\nlupaa.\n\nKaikki katsoivat uteliaasti Homjakkia. Tsaari katkasi ensiksi\näänettömyyden.\n\n-- Kenen päälle valitat? -- hän kysyi: -- kuinka oli asia? Kerro\njärjestyksessä!\n\n-- Kenen päälle valitan, en itsekään tiedä, oikeauskoinen tsaari! Ei\nsanonut, koira, minulle sukunimeään. Mutta sinun tsaarilliselle\narmollesi vakuutan pääni kautta, että tuntematon mies on minua lyönyt.\n\nYleinen huomio kasvoi kaksinkertaiseksi. Kaikki pidättivät\nhengitystään. Homjak jatkoi:\n\n-- Me saavuimme, hallitsija, ratsastusretkellämme Medvedevkan kylään,\nkun arvaamatta, tiesi mistä, ne kirotut karkasivat kimppuumme, tulla\ntuiskusivat kuin lumi pään päälle, pistivät ja löivät kuoliaaksi\nkymmenkunta miestä, loput sitoivat; mutta heidän bojarinsa, rosvo,\ntahtoi hirttää meidät kaikki, mutta kaksi metsäsissiä, jotka\nretkeltämme olimme ottaneet kiinni, käski hän vapauttaa ja päästää\nmenemään.\n\nHomjak vaikeni ja korjasi päässään verisiä kääreitä. Epäluuloinen\nnurina kulki miehestä mieheen.\n\nKertomus näytti uskomattomalta. Tsaari epäili.\n\n-- Kyllä, tottako sinä puhut, poikaseni? -- hän sanoi, kotkan\nsilmillään katsellen Homjakin läpi: -- eiköhän pääsi ollut vähän\npyörällä? Näinköhän et kähäkässä ole saanut vammoja?\n\n-- Minä olen valmis totuuden tähden suutelemaan ristiä, hallitsija;\npanen puheistani pääni pantiksi!\n\n-- Mutta sano, mintähden tuntematon bojari ei hirttänyt sinua?\n\n-- Lienee kenties asiaa miettinyt; ei ketään hirttänyt; antoi vaan\nruoskilla suomia meidät kaikki.\n\nNurkumista kuului taaskin koko seurasta.\n\n-- Montako teitä oli ratsaspatrullissa?\n\n-- Viisikymmentä miestä, minä ensimäinen kuudetta!\n\n-- Mutta montako heikäläisiä oli?\n\n-- Eipä ole mitään syntiä salattavana, heikäläisiä oli pikkuista\nvähemmän: arviolta noin kaksikymmentä tahi kolmekymmentä miestä.\n\n-- Ja te annoitte sitoa ja suomia itsenne, kuin vanhat akat! Mikä kauhu\nteidät valtasi? Olivatko kätenne kuihtuneet, vai rohkeutenne siirtynyt\nkantapäihin? Sietääpä todellakin nauramista! Ja mikä se semmoinen\nbojari on: sydän päivällä hyökkäsi opritshnikkien kimppuun? Se on\nkerrassaan mahdotonta! Olkoon, että tahtoisivat kukistaa opritshninan,\nmutta näppiä polttaa! Olkoon, että minutkin tahtoisivat syödä, mutta\nhampaat eivät pysty! Kuule: jos tahdot, että uskoisin sinua, niin\nnimitä se bojari, -- ellet, niin tunnusta valheesi. Jollet nimitä, etkä\nmyönnä valhetelleesi, -- niin paha sinut perii, poikaseni!\n\n-- Korkea hallitsija! -- vastasi ratsupalvelija lujalla äänellä: --\nJumala näkee, että puhun totta. Sinun vallassasi on rangaista minua! en\npelkää kuolemata, pelkään valhetta; ja siitä taistelen vaikka koko\nsotajoukkoasi vastaan!\n\nNyt hän loi silmänsä opritshnikkeihin, ikäänkuin kutsuen heitä\ntodistajakseen. Äkkiä hänen katseensa kohtasi Serebrjanin katsetta.\n\nVaikeata on kuvata mitkä tunteet Homjakin sielussa liikkuivat.\nHämmästys, epäilys ja vihdoin häijy ilo kuvastuivat hänen piirteissään.\n\n-- Hallitsija, -- hän sanoi, nousten: -- jos tahdot tietää, kuka\nhyökkäsi meidän päällemme, surmasi tovereitamme ja antoi ruoskia meitä,\nkäske tuo bojari tuolla ilmaisemaan nimensä!\n\nKaikkein silmät kääntyivät Serebrjaniin. Tsaari rypisti karvattomia\nkulmiaan ja katseli häntä terävästi, mutta ei virkkanut sanaakaan.\nNikita Romanovitsh seisoi liikkumattomana, tyynenä mutta kalpeana.\n\n-- Nikita, -- sanoi viimein tsaari, vitkaan lausuen joka sanan: -- tule\ntänne. Vastaa. Tunnetko tämän miehen?\n\n-- Tunnen hallitsija.\n\n-- Hyökkäsitkö sinä hänen ja hänen toveriensa päälle?\n\n-- Hallitsija, tämä mies tovereineen hyökkäsi itse kylän kimppuun...\n\nHomjak keskeytti ruhtinaan. Tuhotakseen vihollisensa päätti hän olla\nitseään säästämättä.\n\n-- Hallitsija, -- hän sanoi, -- älä kuule bojaria! Hän valehtelee\nminusta puita heiniä, koska minä olen halpa mies, ja meidän kesken\ntotuus ei tule ilmi; mutta käske kiduttamaan, ja silloinpa totuus\nmeidän kesken tulee ilmi; mutta käske kuuluttamaan tovereita, tahikka\nkäske kiduttamaan meitä molempia lujasti, ja silloin totuus meidän\nkesken tulee ilmi.\n\nSerebrjani katsahti halveksivaisesti Homjakkiin. -- Hallitsija, -- hän\nsanoi: -- minä en kiellä tekoani. Minä hyökkäsin tämän miehen päälle,\nkäskin ruoskimaan hänet tovereineen, sentähden käskin...\n\n-- Kylliksi! -- sanoi ankarasti Iivana Vasiljevitsh. Vastaa\nkysymykseeni. Tiesitkö, hyökätessäsi heidän kimppuunsa, että olivat\nminun opritshnikeitäni?\n\n-- En tiennyt, hallitsija.\n\n-- Mutta kun tahdoit hirttää heidät, sanoivatko sinulle?\n\n-- Sanoivat, hallitsija.\n\n-- Min tähden sitten luovuit hirttämästä heitä?\n\n-- Sentähden, hallitsija, että sinun tuomarisi ensin tutkisivat heitä.\n\n-- Miksi et heti alussa lähettänyt heidät tuomarien luokse?\n\nSerebrjani ei löytänyt vastausta.\n\nTsaari loi häneen tutkistelevan katseen, ja koetti tunkeutua aivan\nhänen sielunsa sisimpään.\n\n-- Et sentähden, -- hän sanoi, -- et sentähden luopunut heitä\nhirttämästä, jättääksesi heidät tuomareille, vaan sentähden, että\nsanoivat itseään tsaarin miehiksi. Ja sinä, -- jatkoi tsaari\nkarttuvalla vihalla, -- sinä tiesit, että olivat minun miehiäni, ja\nannoit ruoskia heitä?\n\n-- Hallitsija...\n\n-- Tarpeeksi! -- ärjyi Iivana. -- Tutkinto on päätetty. Veljet, -- hän\njatkoi, kääntyen lemmikkiensä puoleen: -- sanokaa, minkä on ansainnut\nbojari, ruhtinas Nikita? Sanokaa, mitä mietitte: tahdon tietää jokaisen\najatuksen!\n\nIivanan ääni oli tyyni, mutta hänen katseensa sanoi, että hän jo\nsydämessään oli ratkaissut ruhtinaan kohtalon, ja että tuho odottaisi\nsitä, jonka tuomio on helpompi kuin hänen omansa.\n\n-- Puhukaa, miehet, -- toisti hän, korottaen ääntänsä: -- minkä Nikita\non ansainnut?\n\n-- Kuoleman! -- vastasi tsarevitsh.\n\n-- Kuolema! -- toistivat Skuratov, Grjasnoi, isä Levki ja molemmat\nBasmanovit.\n\n-- Siis kärsiköön hän kuoleman! -- sanoi Iivana kylmäverisesti. --\nsillä kirjoitettu on, joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukutetaan.\nMiehet, tarttukaa kiinni!\n\nSerebrjani kumarsi ääneti Iivanaa. Muutamia miehiä ympäröi hänet\npaikalla ja vei salista.\n\nMoni seurasi häntä katsoakseen mestausta; toiset jäivät paikoilleen.\nSekavaa puhetta kuului salissa. Tsaari kääntyi opritsnikkeihin. Hänen\nmuotonsa oli riemullinen.\n\n-- Veljet, -- hän sanoi; -- onko tuomio oikea?\n\n-- On, on! -- vastasivat läheiset opritshnikit.\n\n-- On, on! -- toistivat tuonempana olijat.\n\n-- Ei ole! -- sanoi yksi ääni.\n\nSyntyi hälinää opritsnikkien kesken.\n\n-- Kuka sen sanoi? Ken lausui sen sanan? Kuka sanoo, että hallitsian\ntuomio on väärä? -- kuului kaikkialta.\n\nKaikkein kasvoissa kuvautui hämmästystä, kaikki silmät säihkyivät\nharmista. Ainoastaan yksi, julmin, ei osoittanut vihastusta. Maljuta\noli kuolon kalpea.\n\n-- Kuka sanoo, että minun tuomioni on väärä -- kysyi Iivana, koettaen\ntehdä muotonsa niin tyyneksi kuin mahdollista. -- Joka sen sanoi,\nastukoon silmieni eteen.\n\n-- Hallitsija! -- äännähti Maljuta, kovasti liikutettuna, -- kunnon\npalvelijoittesi joukossa on nyt paljon juopuneita, paljon sellaisia,\njotka puhuvat muistamatta, järkeään kysymättä. Älä käske etsiä sitä\njuomaria, hallitsija! Kun selviää, ei itse usko, minkälaisia puheita\nhumalapäissään lasketteli!\n\nTsaari katseli Maljutaa epäluuloisesti.\n\n-- Isä paraklisiarkka! -- hän sanoi, naurahtaen, -- kauanko siitä on,\nkun sydämesi heltyi?\n\n-- Hallitsija! -- jatkoi Maljuta; älä käske... Mutta oli jo myöhäistä.\n\nMaljutan poika oli astunut esiin ja seisoi kunnioittavaisesti Iivanan\nedessä. Maksim Skuratov oli sama opritshnikki, joka oli pelastanut\nSerebrjanin karhun kynsistä.\n\n-- Vai sinäkö Maksimushka moitit tuomiotani? -- sanoi Iivana ja katseli\nilkeästi hymyillen milloin isää, milloin poikaa. -- No, sanoppa,\nMaksimushka, mintähden tuomioni ei ole mieleesi?\n\n-- Sentähden, hallitsija, ettet kuunnellut Serebrjania loppuun, et\nantanut hänen puolustaa itseään edessäsi, etkä edes kysynyt häneltä,\nmiksikä hän tahtoi hirttää Homjakin!\n\n-- Älä kuule häntä, hallitsija! -- rukoili Maljuta: -- hän on\npäihtynyt; sinä näet, että hän on juovuksissa! Älä kuule häntä! Pois,\njuomari! kas kuinka on rähjännyt itsensä. Pois, korjaa pääsi!\n\n-- Maksim ei juonut viiniä, eikä simaa, -- huomautti häijysti\ntsarevitsh. -- Minä katselin kaiken aikaa häntä: hän ei viiksiäänkään\nkastellut!\n\nMaljuta katsoi tsarevitshiin sellaisella silmäyksellä, josta jokainen\nolisi ruvennut vapisemaan; mutta tsarevitsh arveli, ettei Maljutan\nkosto voi häntä yllättää. Iivana Julman toinen poika, hallitusistuimen\nperillinen, yhdisti itseensä melkein kaikki isän paheet ja pahat\nesimerkit, yhä enemmän ja enemmän tukahuttaen sen, mikä hänessä oli\nhyvää. Ivan Ivanovitsh ei tuntenut enää sääliä.\n\n-- Niin, -- lisäsi hän naurahtaen: -- Maksim ei syönyt eikä juonut\npäivällisissä, Häntä ei miellytä meidän elämämme. Hän inhoaa isäni\nopritshninaa!\n\nTämän keskustelun jatkuessa Boris Godunov ei ottanut silmiään\nIivanasta. Hän näytti tutkivan tsaarin kasvojen ilmettä ja meni\nhiljaan, kenenkään huomaamatta, ulos ruokahuoneesta.\n\nMaljuta heittäytyi tsaarin jalkoihin.\n\n-- Isäni, hallitsijani, Iivana Vasiljevitsh! -- virkkoi hän, tarttuen\ntsaarin vaatteiden liepeisin: -- tänä aamuna minä, tyhmä pölkkypää,\nsukimaton moukka, pyysin sinun lahjoittamaan minulle bojarin arvon...\nMissä oli järkeni? Mihin oli horjahtanut ihmisen aatos? Minäkö,\nsaastainen orja, kävisin bojarin lakissa? Unhota, hallitsijani,\nhoukkamieliset sanani, käske riisua päältäni kullattu kauhtanani, pueta\nminut niinimattoon, anna ainoastaan Maksimille anteeksi hänen\nrikoksensa! Hän on nuori, hallitsija, tyhmä, ei ajattele, mitä puhuu!\nMutta jos ketä rankaiset, niin käske rankaisemaan minua, -- miksi\nannoin pojan juoda itsensä juovuksiin! Salli, hallitsija, minun panna\ntyhmän pääni pölkylle! Käske, niin omin käsin surmaan itseni!\n\nSurkeata oli nähdä, kuinka Maljutan kasvot rumentuivat! kuinka epätoivo\nkuvastui hänen piirteissään, jotka eivät milloinkaan ilmaisseet muuta\nkuin petomaisuutta. Tsaari purskahti nauruun.\n\n-- Ei ole syytä rangaista sinua eikä poikaasi! -- hän sanoi: -- Maksim\non oikeassa!\n\n-- Mitä, hallitsija? -- huudahti Maljuta: -- onko Maksim oikeassa? --\nja hänen iloinen hämmästyksensä oli puhjeta tyhmään hymyilyyn, mutta se\nkatosi heti, sillä yhtäkkiä juolahti mieleensä, että tsaari pilkkasi\nhäntä. Nämä nopeat muutokset Maljutan kasvoissa olivat niin tavattomia,\nettä tsaari, häntä katsellessa, taas rupesi nauramaan.\n\n-- Maksim on oikeassa, -- toisti hän viimein, ottaen entisen arvokkaan\nmuotonsa: -- minä pikastuin. Se on mahdotonta, että Serebrjani tieten\ntaiten olisi tehnyt jotakin minua vastaan. Muistanhan minä Nikitan\nvielä ennen Litvan sotaa. Minä rakastin häntä aina. Hän oli minulle\nhyvä palvelija. Te kirotut, -- tsaari jatkoi, kääntyen Grjasnoihin ja\nBasmanoveihin, -- te aina kiihoitatte minua verta vuodattamaan. Vähänkö\nteillä on ollut kuolemanrangaistusta? Piti vielä saattaman tuomioon\nkunnon bojarini! Mitä seisotte, pedot! Juoskaa, estäkää mestaus! Tahi,\nälkää menkö! Myöhäistä! Minä luulen, että hänen päänsä jo on katkennut!\nTe kaikki saatte maksaa minulle hänen verestään!\n\n-- Ei ole myöhäistä, hallitsija, -- sanoi Godunov, palatessaan saliin.\n-- Minä käskin vähän viivyttää Serebrjanin mestausta. En miksikään\narmonosoitteeksi, vaan minä tiedän, että sinä olet armollinen, että\nmonta kertaa sekä tuomitset että annat syylliselle anteeksi. Mutta\nSerebrjani on jo pannut päänsä pölkylle; pyöveli, riisuttuaan\nkauhtanan, käärittyään hihansa, odottaa sinun käskyäsi.\n\nIivanan kasvot kirkastuivat.\n\n-- Boris, -- hän sanoi, -- tule tänne, hyvä palvelijani. Sinä yksin\ntunnet sydämeni. Sinä yksin tiedät, etten huvin vuoksi vuodata verta,\nvaan hävittääkseni kavaluuden. Sinä et pidä minua verenhimoisena. Tule\ntänne, Fjodoritsh, minä syleilen sinua!\n\nGodunov kumartui. Tsaari suuteli häntä päähän.\n\n-- Tule sinäkin, Maksim, minä ojennan sinulle käteni suudeltavaksi. Syö\nsuolaa ja leipää, mutta puhu totta! Tee vastakin niin. Antakaa hänelle\nsopuliturkki!\n\nMaksim kumarsi maahan asti ja suuteli tsaarin kättä.\n\n-- Minkälainen palkka sinulle tulee? -- kysyi Iivana.\n\n-- Tavallisen sotilaan, hallitsija.\n\n-- Minä siirrän sinut päämiesten lukuun. Sinulle on tuleva muonaa ja\nkaikenlaisia tarpeita, jotka päälliköille kuuluvat. Mutta sinulla,\nnäen, on kielelläsi jotakin vielä kerällä; puhu pelkäämättä, pyydä --\nmitä tahdot.\n\n-- Hallitsija! en ole ansainnut suurta armoasi, en ole mahdollinen\nsaamaan kallista pukua, on minua vanhempiakin. Yhtä pyydän, hallitsija.\nLähetä minut Litvaa vastaan sotimaan, lähetä Liivinmaahan. Tahi,\nhallitsija, lähetä Rjasaniin, tattarilaisia hätyyttämään!\n\nJotakin epäluulon tapaista ilmaantui Iivanan silmissä.\n\n-- Miksikä mielesi niin tekisi sotia, poikani? Vai onko slobodan elämä\nikävää?\n\n-- Ikävää, hallitsija.\n\n-- Miksikä niin? -- kysyi Iivana, luoden terävän katseen Maksimiin.\n\nMaljuta ei antanut pojan vastata. -- Hallitsija, -- hän sanoi, -- hänen\ntekisi, näet, mieli palvella sinun armoasi. Tekisi mielensä tsaarin\nkäsistä myöskin saada raha kultavitjoissa. Hänellä on kuuma veri.\nSentähden hän pyytääkin päästä tatarilaisia ja saksalaisia vastaan.\n\n-- Ei hän sentähden pyydä päästä, -- puuttui tsarevitsh puheesen, --\nvaan sentähden, että saisi pitää oman päänsä: en tahdo olla\nopritshnikkinä, siis en olekaan. Tapahtukoon minun tahtoni, eikä\ntsaarin tahdon mukaan!\n\n-- Kas niin vaan, -- sanoi Iivana pilkallisesti: -- -- vai sinä,\nMaksimushka, tahdot voittaa minut? Kas vaan, mikä sankari! Mitäpä minä\nkurja olisinkaan sinun rinnallasi! Mitäs, kun et enää tahdo\nopritshnikkinä olla, täytynee minun kai siirtää sinut tarkastajaksi!\n\n-- Oi, hallitsija! -- kiirehti Maljuta sanomaan: -- mihin vaan armosi\ntahtoo asettaa Maksimin, joka paikassa hän on valmis seuraamaan sinun\nkäskyäsi! Mutta mene kotiin, Maksim, -- on myöhäinen; sano äidillesi,\nettei odota minua; meillä on vankihuoneessa tekemistä. Kolitsheveja\npitää kiduttaa. Mene, Maksim, mene!\n\nMaksim poistui. Tsaari käski kutsua Serebrjanin.\n\nOpritsnikit toivat hänet, kädet sidottuina, ilman kauhtanaa, paidan\nkaulus avattuna. Ruhtinaan jälessä tuli ylipyöveli, Terjoshka, hihat\nkäärittyinä, välkkyvä, kirves käsissä. Terjoshka tuli, kun ei tiennyt,\nantaako tsaari Serebrjanille anteeksi, vai tahtooko ainoastaan muuttaa\nrangaistuslajia.\n\n-- Tule tänne, ruhtinas! -- sanoi Iivana. -- Poikani olivat liiaksi\nkiirehtivät kanssasi. Älä siitä suutu. Heillähän on tapa sellainen:\nkalenteriin katsomatta, niin oitis kellot soimaan! Sitä eivät mieti,\nettä aina ennättää ihmisen mestata, mutta kun pää on pudonnut, -- ei\nsaakkaan enää paikoilleen. Kiitos Borisille. Ilman häntä olisivat\nlähettäneet sinut toiseen maailmaan; myöhäistä olisi silloin ollut\nHomjakkia syyttää. Sanoppa, miksi hyökkäsit hänen päällensä?\n\n-- Siksi, hallitsija, että hän itse karkasi syyttömäin ihmisten\nkimppuun keskellä kylää. En tiennyt minä silloin, että hän on sinun\npalvelijasi, en siihen saakka ollut kuullut opritshninasta. Minä tein\nsilloin palausmatkaa Litvasta Moskovaan, kun Homjak toverineen karkasi\nkylään ja alkoi surmata ihmisiä!\n\n-- Mutta jos olisit tiennyt heidän olevan minun palvelijoitani,\nolisitko silloin käynyt heidän kimppuunsa?\n\nTsaari katsoi terävästi Serebrjaniin. Ruhtinas mietti hetkisen.\n\n-- Olisin silloinkin, hallitsija, -- hän sanoi suoraan, -- en olisi\nuskonut, että sinun käskystäsi murhaavat!\n\nIivana loi ruhtinaasen synkän katseen, eikä pitkään aikaan vastannut.\nLopulta hän keskeytti äänettömyyden.\n\n-- Hyvin vastasit, Nikita! -- hän sanoi, nyykäyttäen hyväksyvästi\npäätänsä. En sitävarten ole asettanut opritshninaa Venäjään, että\npalvelijani tappaisivat viattomia ihmisiä. Ne ovat asetettuina, juuri\nkuin hyvät koirat, varjelemaan lampaitani raatelevilta susilta, jotta\nJumalan hirmuisena tuomiona voisin lausua profeetan sanoilla: tässä\nolen, ja ne, jotkas minulle annoit, Herra! Hyvin vastasit. Sanon koko\nmailman kuullen: sinä sekä Boris, te yksinänne olette minut tunteneet.\nToiset eivät niin ajattele, nimittävät minua veren imijäksi, minä,\nvuodattaessani verta, kylven kyyneleissä! Veren näkevät kaikki, se on\npunanen, pistää jokaisen silmiin, mutta sydämmeni itkua ei kukaan näe,\nkyyneleet putoavat värittöminä sieluuni, mutta, juuri kuin palava\npihka, syövät ja polttavat sitä joka päivä! (Ja näitä sanoja puhuessaan\ntsaari nosti ylös silmänsä syvän surun valtaamina). Niinkuin muinoin\nRakel, -- hän jatkoi, (ja hänen silmänsä piilottuivat otsan alle), --\nniinkuin muinoin Rakel itki lapsiaan, niin minä, suuri syntinen itken\nkavaltajoitani ja pahantekijöitä. Vastauksesi oli hyvä, Nikita. Minä\nannan sinulle rikoksesi anteeksi. Päästäkää hänen siteensä. Mene\ntiehesi, Terjoshka, sinua ei tarvita... Tahi älä, odota pikkasen!\n\nIivana kääntyi Homjakkiin.\n\n-- Vastaa, -- hän sanoi tuimasti, -- mitä te hurjaan tapaanne\nMedvedevkassa teitte?\n\nHomjak katsahti kieroon Terjoshkaan, sitten Serebrjaniin, kynsi sitten\nkorvallistaan.\n\n-- Ärsytimme pikkasen talonpoikia! -- vastasi hän puolittain viekkaasti\nja röyhkeästi; -- ei ole mitään syntiä salattavana; siinä olemme\nrikkoneet, että ahdistimme niitä, jotka ovat sinun epäsuosiossasi.\nSillä, hallitsija, kylä on bojari Morosovin!\n\nIivanan julma katse heltyi. Hän naurahti.\n\n-- Mitä, -- hän sanoi, -- oletko tyytyväinen ruhtinaan antamaan\nlöylytykseen? Luulen sen riittävän sinulle? Oli miten oli, sinullekin\nannan anteeksi. Saat mennä, Terjoshka, näkyypä sattuneen sellainen\npäivä!\n\nIivanan armollinen käytös Serebrjania kohtaan herätti maalaisbojareissa\nmielihyvän kuiskeen. Tsaarin herkkä korva kuuli tämän kuiskeen, ja\nhänen epäluuloinen ymmärryksensä selitti sen omalla tavallaan. Homjakin\nja Terjoshkan mentyä salista, Iivana heitti läpitunkevan katseen\nmaalaisbojareihin.\n\n-- Älkää luulko, -- sanoi hän ankarasti, -- nähdessänne tuomioni, että\nolen ruvennut teitä pilaamaan! -- Ja samassa hänen rauhattomassa\nsielussaan syntyi ajatus, että kenties Serebrjanikin pitää hänen\nlaupeuttaan heikkoutena. Tällä hetkellä hän katui antaneensa hänelle\nanteeksi ja tahtoi parantaa virheensä.\n\n-- Kuule! -- hän virkkoi, silmäillen ruhtinasta: -- minä armahdin sinua\ntänään rehellisen sanasi tähden, enkä anteeksiantamustani peruuta.\nMutta tiedä, että jos teet jonkun uuden rikoksen, rankaisen sinua\nvanhastakin. Silloin sinä, kun tunnossasi tunnet vääryytesi, älä yritä\npakenemaan Litvaan tahi kaanin luo, kuten toiset tekevät, vaan vanno\nnyt minulle, että missä oletkin, sinä kaikkialla odotat sitä\nrangaistusta, jonka minä katson hyväksi sinulle määrätä.\n\n-- Hallitsija, sanoi Serebrjani, -- henkeni on sinun kädessäsi.\nPiileskellä sinua, ei ole minun tapani. -- Lupaan sinulle odottaa\ntuomiotasi enkä paeta sinun valtaasi, jos minä havaitaan johonkin\nrikokseen vikapääksi.\n\n-- Suutele sen vakuudeksi ristiä! -- sanoi Iivana juhlallisesti, ja\nkohottaen rinnassaan riippuvaa siselloittua ristiä, ojensi sen\nSerebrjanille, vilkaisten sivulta maalaisbojareihin.\n\nKesken yleistä äänettömyyttä kuului kultaisten vitjain helinä, kun\nIivana päästi käsistään Vapahtajan kuvan, jota Serebrjani, tehtyään\nristinmerkin, oli suudellut.\n\n-- Mene nyt! -- sanoi Iivana: -- ja rukoile kaikkein armollisinta\nKolminaisuutta ja kaikkia pyhiä, että varjelisivat sinua uudesta,\nvaikkapa helpostakin rikoksesta!\n\n-- Ja te, -- lisäsi Iivana, katsoen maalaisbojareihin, -- te,\nkuultuanne välipuheemme, älkää odottako uutta anteeksiantamusta\nNikitalle, älkääkä luulko minun säälivän häntä, jos hän toisen kerran\nsaa vihani syttymään!\n\nHankittuaan tällä tavoin ikäänkuin siveellisellä oikeudella itselleen\nmahdollisuuden tulevaisuudessa saada Serebrjanin valtaansa, ilmaisi\nIivana kasvoissaan mielihyvää.\n\n-- Poistukaa kaikki, -- hän sanoi, -- jokainen toimeensa!\nMaalaisbojarit valvokoot lakeja ja asetuksia mutta opritshnikit,\nvalitut vartijani ja palvelijani, muistakaat valaanne älköötkä\nnärkästykö siitä, että tänään annoin Nikitalle anteeksi: sillä\nsydämessäni ei ole puolueellisuutta läheisiä eikä kaukaisia kohtaan!\n\nAlettiin erota. Jokainen kulki kotiinsa, vieden mukanaan, mikä pelkoa,\nmikä surua, mikä vihaa, mikä erilaisia toiveita, mikä yksinkertaisesti\npohmelon päässään. Sloboda peittyi pimeyteen, kuu nousi metsän takaa.\nKauhealta näytti synkkä linna kupukattoineen, tornineen ja harjoineen.\nKaukaa oli se hirviön näköinen, joka kokoonkyyristyneenä on valmis\nkavahtamaan pystyyn. Yksi ainoa ikkuna loisti ikäänkuin hirviön\nsilmänä. Se oli tsaarin makuuhuone. Siellä hartaasti rukoili tsaari.\nHän rukoili rauhaa pyhälle Venäjänmaalle, rukoili, että Herra antaisi\nhänen hävittää petoksen ja uppiniskaisuuden, sallisi hänen lopettaa\nhänen suurenmoisen työnsä: tehdä väkevät ja heikot yhdenkaltaisiksi,\njotta Venäjällä ei toinen olisi korkeampi toistaan, jotta kaikki\nolisivat tasa-arvoisia, mutta hän yksinään kohoaisi yli kaikkien, kuni\ntammi aukealla kedolla.\n\nTsaari rukoilee ja kumarteleiksen maahan asti. Katselivat häntä tähdet\npihtipielillä varustetusta ikkunasta, katselivat kirkkaina,\nhimmennyttyään, -- himmennyttyään juuri kuin ajatellen: voi sinua\nhoukkiota, tsaari Iivana Vasiljevitsh! Sinä alotit työsi onnettomalla\nhetkellä, sinä alotit meiltä kysymättä: ei kasva kaksi yhtäläistä\ntähkäpäätä, et voi tasoittaa jyrkkiä vuoria kumpujen kaltaisiksi, ei\nole maan päältä konsaan katoava bojarin sääty.\n\n\n\n\nX. Luku.\n\nIsä ja poika.\n\n\nOli jo yö, kun Maljuta, kidutettuaan Kolitshevit, viralta pannun\nmetropoliitan sukulaiset ja ystävät, vihdoin tuli vankilasta. Tiheät\npilvenlonkareet riippuivat kuin vuoret slobodan yli, ennustaen pahaa\nsäätä. Maljutan talossa kaikki jo makasivat. Maksim yksin ei maannut,\nhän tuli isäänsä vastaan.\n\n-- Isä, -- Maksim sanoi, -- olen odottanut sinua; minulla on puhuttavaa\nkanssasi.\n\n-- Mistä? -- kysyi Maljuta ja käänsi kuin pakosta pois katseensa.\nGrigori Lukjanovitsh ei koskaan vavissut vihollista, mutta Maksimin\nläsnäolo tuntui hänestä hankalalta.\n\n-- Minä lähden huomenna, -- jatkoi Maksim, -- anna anteeksi, isä!\n\n-- Mihin? -- kysyi Maljuta, ja tällä kertaa loi hän himmeän katseensa\nMaksimiin.\n\n-- Mihin jalka vie, isä; maa ei ole mikään puukon kärki, tilaa on\ntarpeeksi!\n\n-- Oletko tullut mielettömäksi? Ja oletpa todellakin päästäsi vialla!\nMitä sinä tänään päivällisissä teit? kuinka kielesi kääntyikään tsaaria\nvastustamaan? Tiedätkö, kuka hän on ja kuka sinä?\n\n-- Tiedän, isä, ja tiedän, että hän siitä kiitti minua. Mutta\nkuitenkaan en saata jäädä.\n\n-- Voi sinua hupsua! Mistä sinä sen olet saanut päähäsi? Mikä sinun on\ntänään tullut? Minkätähden sinun nyt juolahti mieleesi lähtemään, kun\ntsaari suvaitsi osoittaa sinulle armonsa, ylensi sinut päämieheksi?\nMiksikä, juuri nyt?\n\n-- Minun on jo aikoja sitten tukala teidän kansaanne, isä; itse sen\ntiedät, mutta minä en luottanut itseeni, hamasta lapsuudesta olen joka\ntaholta vain kuullut, että tsaarin tahto on Jumalan tahto, ettei ole\nsuurempaa syntiä, kuin ajatella toisin kuin tsaari. Sekä isä Levki että\nkaikki slobodan papit ripissä selittivät minulle suureksi synniksi,\netten ajattele teidän tapaanne. Vasten tahtoani tulin toisinaan\nmiettineeksi, olenko minä yksin oikeassa, te kaikki väärässä? Pakosta\njätin lähtemättä. Mutta tänään, -- jatkoi Maksim, ja veri kuohahti\nhänen poskilleen, tänään käsitin, että olen oikeassa. Kun kuulin\nruhtinas Serebrjania, kun sain tietää että hän murhaamisesta oli\nrangaissut ratsujoukkoasi eikä salannut oikeata asiaansa tsaarilta,\nvaan niinkuin marttiira meni kuolemaan sen edestä, -- silloin sydämeni\nsykähti hänelle, niin kuin se ei kellekään vielä ole sykkäillyt, ja\nmielestäni hävisi horjuminen, ja minulle kävi päivän selväksi, että\ntotuus ei ole teidän puolellanne.\n\n-- Hän vainen on sinulta mielen vienyt' -- huusi Maljuta, joka jo\nmuutenkin oli Serebrjanille vihoissaan -- vai hän sinulta on mielen\nvienyt! Joutukoon hän vaan minun kynsiini, ei hän pikaisella kuolemalla\nniistä pääse, koira!\n\n-- Herra varjelkoon häntä joutumasta sinun käsiisi! -- sanoi Maksim,\ntehden ristinmerkin; -- Hän ei ole salliva, että sinä hävität kaiken,\nmikä Venäjänmaassa on hyvää! Niin -- jatkoi Maljutan poika innostuneena\n-- tuskin näin Nikita Romanitshin, kun ymmärsin, että hänen kanssansa\nsyntyisi elää yksissä, ja sainpa halun pyytää häntä ottamaan minut\nluokseen, mutta lähestyminen kävi omalle tunnolleni: silmäni eivät\nkohoa hänen luokseen, niin kauan kuin käyn tässä puvussa!\n\nMaljuta kuunteli poikaansa, ja kaksi tunnetta taisteli hänessä\nkeskenään. Hänen mielensä teki ärjyä Maksimille, tallata häntä\njaloillaan ja saattaa hänet uhkauksillaan kuuliaisuuteen, mutta\npakollinen kunnioitus hillitsi hänen vihaansa. Hän oivalsi\nvaistomaisesti, ettei uhkaus nyt vaikuta, ja halpamielisyydessään alkoi\nhän mietiskellä muita keinoja pidättääkseen poikaansa.\n\n-- Maksimushka! -- hän sanoi, tekeytyen niin lempeännäköiseksi, kuin\nhänen pedonnaamansa salli, -- et ole oikeaan aikaan alottanut\nlähtemistäsi! Sinun sanasi kelpasi tänään tsaarille. Vaikkapa sinä\nsäikäytitkin minua aikalailla, niin nähtävästi pyhät ovat meitä\nauttaneet ja pehmittäneet isämme, hallitsijamme sydämen. Sen sijasta\nettä olisi rangaissut, kiitti hän sinua, lisäsipä palkkaasi ja\nlahjoitti sinulle sopuliturkin! Katsohan, jollet sinä nyt kohoa\nkorkealle! Mutta sitä paitsi, miks'ei sinun täällä käy eläminen?\n\nMaksim heittäytyi Maljutan jalkoihin.\n\n-- En voi elää täällä, isäni, en voi! Voimani eivät riitä kotiin\njäämään! En kestä kaiket päivät kuulla itkua ja valitusta, en kärsi\nkatsoa, että isäni on... Maksim herkesi.\n\n-- No? -- sanoi Maljuta.\n\n-- Että isäni on -- pyöveli! -- änkytti Maksim ja loi maahan katseensa,\nikäänkuin säikähtyneenä, että oli saattanut isälleen sanoa sellaisen\nsanan.\n\nMutta Maljuta ei hämmästynyt tästä nimityksestä. -- Ero on pyöveleillä!\n-- hän virkkoi, vilkaisten tuvan nurkkaan. -- Toinen on alhainen\nihminen, toinen päämies, toinen mestaa tavallisia varkaita, toinen\nbojareita, jotka järsivät tsaarin valtaistuinta ja valmistavat tuhoa\nkoko valtakunnalle. Minä en rosvoihin käy käsiksi; minun kirveeni\nkatkasee ainoastaan kavaltavain hojarien kaulat!\n\n-- Vaikene, isä! -- sanoi Maksim, nousten seisomaan: -- älä murra\nsydäntäni sellaisilla puheilla! Kuka niistä, jotka sinä olet saattanut\nturmioon, on vehkeillyt tsaaria vastaan? Kuka heistä on valtakuntaa\nhäirinnyt? Et heidän rikostensa takia, vaan oman pahuutesi vuoksi\nkatkot sinä bojarien kauloja! Jollei sinua olisi, olisi tsaarikin\nlempeämpi. Mutta te etsiskelette kavaluutta, kiduttamalla te pakotatte\ntunnustamaan, te, te olette kaikkeen vereen vikapäät! Älä, isä, älä\nvihoita Jumalaa, älä kielittele bojareita, vaan sano kernaammin, että\njuurineen tahdot eroituksetta hävittää koko bojarisäädyn!\n\n-- Ja mistä syystä sinä heitä niin puolustat? -- sanoi ilkeästi\nhymyillen Maljuta. -- Vai onko sinun hauska nähdä, että, kuinka pulska\nja kaunis oletkin, sinä yhä heidän kesken jäät viimeiseksi? Voipiko\nyksikään heistä käydä sinun rinnallesi? Millä he ylpeilevät meidän\nedessämme? -- Muusta maasta, niinkö arvelet, Herra on heidät muokannut?\nJos rikkaudellaan pöyhkeilevät, niin antakaa aikaa, hyvät herrat!\nTsaari ei unhota uskollisia palvelijoitaan; jahka vaan Kolitshevit\nsaavat kuolemanrangaistuksensa; niin heidän tavaransa eivät joudu\nkenenkään muun, kuin juuri meidän omiksi. Tarpeeksipa olen niiden\nkirottujen kanssa piinakammiossa saanut rähkiä, jänteviä ne koirat\novat, sitä ei sovi kieltää.\n\nKatkera viha kiehui Maljutan sydämessä, mutta hän toivoi vielä\nvoittavansa Maksimin ja sovitti suunsa lempeesen hymyyn. Ei soveltunut\nsellainen hymyily Maljutalle, ja katsellessaan sitä, Maksimin kävi\npeloksi.\n\nMutta Maljuta ei sitä huomannut.\n\n-- Maksimuska, -- hän sanoi, ketähän varten minä sitten olen rahoja\nkoonnut? Ketä varten puuhaan ja työskentelen? Älä lähde luotani, jää\nkanssani. Sinä olet vielä nuori, et ole vielä ollut sotarinnassa. Älä\nlähde luotani! Muista, että minä olen isäsi! Kun katselen sinua, niin\nriemusta sydämeni sykähtelee, juuri kuin tsaari olisi minua kiitellyt,\ntahi tarjonnut kätensä suudeltavakseni, mutta jos ken sinua loukkaisi,\nniin luulen, että söisin hänet elävältä!\n\nMaksim oli ääneti. Maljuta koetti ottaa mitä suopeimman muodon.\n\n-- Näinköhän sinä, Maksimushka, et ensinkään rakasta minua? näinköhän\nsydämessäsi ei mikään tunne puhu puolestani?\n\n-- Ei mikään, isäni!\n\nMaljuta salasi kiukkunsa.\n\n-- Mutta mitä tsaari sanoo, kun saapi tiedon lähdöstäsi, jos luulee\nsinun karanneen luotaan?\n\n-- Hänenpä luotaan minä lähdenkin, isäni. Minut valtaa kauhistus.\nTiedän, että Jumala käskee häntä rakastamaan, mutta kun toisen kerran\nnäen millaisia töitä hän tekee, niin koko sisustaani karmii. Tahtoisinpa\nrakastaa, mutta sydän ei salli. Kun lähden slobodasta, eikä enää\nviatointa verta ole silmäini edessä, silloin, suokoon Jumala, rakastan\nuudestaan tsaaria. Mutta jollei minun onnistu rakastua, niin palvelenpa\nhäntä kuitenkin, mutta en opritshnikkinä!\n\n-- Mutta miten käy äitisi? -- sanoi Maljuta, turvautuen viimeiseen\nkeinoon. -- Hän ei kestä sellaista surua! Saatat surman vanhukselle!\nKatsohan, miten raihnas hän, raukka, on!\n\n-- Laupias Jumala ei hylkää äitiäni, -- vastasi huoaten Maksim. -- Äiti\nantaa minulle anteeksi.\n\nMaljuta alkoi kävellä tuvassa edestakaisin.\n\nKun hän seisahtui Maksimin eteen, suopea muoto, johon hän oli\nkasvojensa piirteet pakottanut, oli kokonaan kadonnut. Karkeat kasvonsa\nilmaisivat ainoastaan taipumatonta tahtoa.\n\n-- Kuule, maitosuu, -- hän sanoi, muuttaen käytöksensä ja äänensä, --\ntähän asti olen sinua pyytänyt, mutta kas nyt, mitä sanon sinulle: en\nanna sinulle matkallesi siunausta. En laske sinua lähtemään. Mutta\njollet järkiisi tule, pakotan sinut huomenna omin käsin mestaamaan\ntsaarin vihollisia. Kenties, kun itse veristät valkeat kätesi, herkeät\nisääsi halveksimasta!\n\nMaksim kalpeni Maljutan puheesta eikä vastannut mitään. Tiesihän hän,\nettä luja on Grigori Lukjanovitshin sana, eikä mikään murra hänen\nisällistä tahtoaan.\n\n-- Kas, -- jatkoi Maljuta, -- olenpa haastellut kanssasi, kohta on\nkeskiyö, aika on viedä tsaarille vankilan avaimet. Kas, sadettakin on\ntullut. Annappa viittani. Katsos vaan, kuinka ketteräksi olet käynyt!\nTahdon matkustaa, täällä en voi elää! Anna hänelle mukiin -- saapa\nminutkin pian yhtymään mielipiteesensä! Ei, veli, aikaseen olet siipesi\nlevittänyt! Toisellaisia miehiä kuin sinä olen masentanut! Kyllä minä\nopetan tottelemaan! Oh, mikä hirveä ilma! Annappa lakkini. Mikä salama!\nkas kuinka taivas aukenee! juuri kuin koko sloboda olisi syttynyt\nilmituleen. Sulje ikkuna ja mene levolle, kenties hupsutukset ovat\naamuksi hälvenneet päästäsi. Mutta Serebrjanisi kyllä vielä tapaan!\nKyllä hänelle tämän maksan!\n\nMaljuta läksi. Jäätyään yksikseen Maksim alkoi miettiä.\n\nKaikki oli hiljaa talossa, ainoastaan ulkona raivosi ukonilma, ja aika\najoin tuuli, ikkunasta tunkeutuneena, heilutti seinällä riippuvia\nkahleita ja käsirautoja, jotka lyöden toisiaan vastaan soivat kamalalla\nraudanäänellä. Maksim meni käytävälle, joka johti ylikertaan hänen\näitinsä luo. Hän kumartui ja alkoi kuunnella. Kaikki oli vaiti\nyläkerrassa. Maksim nousi hiljaa jyrkkiä portaita ja pysähtyi oven\neteen, jonka takana hänen äitinsä lepäsi.\n\n-- Herra Jumala! -- sanoi Maksim itsekseen. -- Sinä näet sydämeni;\ntunnet ajatukseni! Sinä tiedät, Herra, etten minä ylpeydestä enkä\nkovakorvaisuudesta ole isälleni tottelematon! Anna minulle anteeksi,\nJumalani, jos rikon sinun käskyäsi vastaan! Myös sinä äitini, anna\nminulle anteeksi! Jätän sinut tietämättäsi, lähden pois saamatta\nsiunaustasi; tiedän, äitiseni, että murran sydämesi, mutta sinä et\nolisi hyvälläsi päästänyt minua! Anna anteeksi minulle, äiti kultani,\net milloinkaan näe minua enää!\n\nMaksim laskeusi huoneen kynnykselle ja kosketti sitä otsallaan. Sitten\nhän muutaman kerran risti silmiänsä, astui portaita alas ja meni\npihalle. Sade virtasi niin vihaisesti, kuin olisi suuttunut koko\nJumalan luontoon. Pihalla ei ollut elävää sielua. Maksim meni talliin,\ntallirengit nukkuivat. Hän itse talutti pilttuusta lemmikkihevosensa ja\nsatuloitsi sen. Iso kahlekoira, sidottuna oven viereen, alkoi vikistä\nja ulvoa, juuri, kuin tuntien eronhetken tulevan. Se oli pörheä\nsusikoira. Pitkä ja karhea, tummanruskea karva putosi epäjärjestyksessä\nsen mustalle kuonolle, niin ettei tuskin ensinkään sen viisaita silmiä\nollut näkyvissä. Maksim silitti koiraa, ja se pani mustat käpälänsä\nhänen olkapäilleen ja alkoi nuolla hänen kasvojaan.\n\n-- Hyvästi, Bujan, -- sanoi Maksim, -- vartioitse meidän taloamme,\npalvele uskollisesti äitiä. -- Hän hyppäsi satulaan, ajoi portista ulos\nja lennätti pois vanhempainsa talosta.\n\nVielä ei hän ollut ennättänyt maavallille saakka, kuin kuuli äänekkään\nhaukunnan ja näki Bujanin, joka hyppeli ratsun ympärillä, iloiten, että\noli reväissyt itsensä kahleesta ja saattoi seurata herraansa.\n\n\n\n\nXl Luku.\n\nÖinen juhlakulku.\n\n\nSillä välin kuin Maljuta haasteli poikansa kanssa, jatkoi tsaari\nrukoilemistaan. Jo hiki tippui hänen kasvoistaan; jo veriset pilkut,\njotka olivat tulleet korkealle otsalle entisistä maahan asti\nulottuvista kumarruksista, alkoivat selvemmin ilmestyä uusista\nkumarruksista; äkkiä kahina huoneessa sai hänet kääntymään. Hän näki\nimettäjänsä, Onufrevnan.\n\nVanha oli hänen imettäjänsä. Hänet oli ottanut Verhiin jo autuas\nsuuriruhtinas Vasili Ivanovitsh-vainaja; hän oli palvellut jo Jelena\nGlinskiä. Iivana oli syntynyt hänen sylissään. Iivanan kuoleva isä oli\nsiunannut hänet. Sanottiin Onufrevnasta, että paljo on hänen\ntiedossaan, josta muilla ei ole aavistustakaan. Tsaarin ala-ikäisenä\nollessa Glinskit pelkäsivät häntä, Shuiskit ja Bjelskit koettivat\nkaikin tavoin suositella häntä.\n\nMonta salattua seikkaa tiesi Onufrevna ennustaa, eikä koskaan\nerehtynyt. Ruhtinas Telepnevin ollessa mahtavimmillaan -- Iivana oli\nsilloin neljän vuoden vanha -- oli hän ennustanut ruhtinaalle, että hän\nkuolisi nälkään. Niinpä kävikin. Monta vuotta oli niistä ajoin kulunut,\nmutta kuitenkin säilyi tämä ennustus tuoreena vanhusten muistissa.\n\nNyt Onufrevna melkein oli päättänyt kymmenennen kymmenensä. Hän kävi\nniin kumarruksissa, että näytti melkein kahdeksi taittuneelta; hänen\nkasvojensa iho oli niin kurtistunut, että se alkoi olla puunkuoren\nkaltainen, ja niinkuin vanhalle kuorelle keräytyy sammalta, samoin\nOnufrevnan leualle oli keräytynyt karvoja harmaina tupsuina. Hampaita\nhänellä jo aikoja sitten ei ollut, silmät näyttivät sammuneen, pää\ntutisi suonenvedontapaisesti.\n\nOnufrevna nojautui luisevalla kädellään sauvaan. Kauan katseli hän\nIivanaa, imien kellastuneita huuliaan, juurikuin jotakin pureskelisi\ntahi itsekseen höpisisi.\n\n-- Mitä? -- sanoi vihdoin imettäjä kumealla, värisevällä äänellä, --\nrukoilet, isäseni? Rukoile, rukoile, Iivana Vasiljevitsh! Paljon\nsinulla on vielä anteeksi rukoiltavaa! Jospa vain vanhat synnit\nrasittaisivat sieluasi! Onhan Herra armollinen, kentiesi hän antaisikin\nanteeksi! Mutta sinultahan ei mene päivääkään, ettei uutta syntiä tule,\nmutta toisinaanpa kaksi, vieläpä kolmekin päivässä!\n\n-- Herkeä, Onufrevna, -- sanoi tsaari nousten, -- itse et tiedä mitä\npuhut.\n\n-- Enkö tiedä, mitä puhun! Olenkohan minä menettänyt järkeni, vai mitä?\n\nJa vanhuksen elottomat silmät alkoivat äkkiä leimuta.\n\n-- Mitä sinä tänään ruokapöydässä teit? Miksikä bojarin myrkytit? Sinä\najattelit, etten minä muka tietäisi! Mitä? miksi kulmakarvojasi\nrypistelet? Mutta odotahan, kunnes kuolonhetkesi lähestyy, odota vaan.\nSilloin syntisi takertuvat sinuun, kuin tuhannen tuhatta puutaa;\nsilloin painavat sinut helvetin pohjaan! Mutta perkeleet hyppivät\nvastaan ja tarttuvat sinuun koukuillaan!\n\nVanhus rupesi taasen vihaisesti pureskelemaan.\n\nPalava rukous oli valmistanut tsaaria hurskaisiin mietelmiin. Vilkas\nmielikuvitus oli jo useasti luonut hänen silmäinsä eteen tulevan koston\nkuvan, mutta tahdon voima oli voittanut haudan tuonpuoleisten vaivain\npelvon. Iivana uskotteli itselleen, että ihmissuvun vihollinen herätti\nhänessä tätä pelkoa samoinkuin omantunnon vaivojakin, viekotellakseen\nHerran voideltua hänen korkeista tehtävistään. Perkeleen viekkautta\nvastaan asetti tsaari rukouksen, mutta usein hän lannistui\nmielikuvituksen kiivaasta ryntäyksestä. Silloin epätoivo tarttui häneen\nkuin rautakynsillä. Hänen tekojensa vääryys näyttäytyi kaikessa\nalastomuudessaan ja kauheasti ammottelivat hänen edessään helvetin\nkuilut. Mutta tätä ei kestänyt kauan. Pian Iivana voitti heikkoutensa.\nSuuttuneena itseensä ja pimeyden henkeen alkoi hän taas, helvetin\nuhaksi ja omantunnon tukahuttamiseksi, verisiä tekojaan, eikä koskaan\nollut hänen julmuutensa suurempi, kuin tällaisen pakollisen heikkouden\njälkeen.\n\nLähenevä ukonilma ja Onufrevnan profeetallinen ääni oli saattanut hänet\najattelemaan helvettiä, ja tämä ajatus valtasi hänet kuin horkan\nväristys. Hän istui tuolille. Hänen hampaansa kalisivat.\n\n-- No, mitä, isäseni? -- sanoi Onufrevna, tehden äänensä lempeämmäksi,\n-- mikä sinuun on tullut? Oletko sairastunut, vai mitä? Niin onkin,\nolet sairastunut! Minähän pelästytin sinut. Mutta ei ole tarvista,\nlohduta itsesi, isäseni, vaikka ovatkin suuret sinun syntisi, on\nJumalan armo kuitenkin suurempi! Mutta tee katumus ja parannus, äläkä\nenää tee syntiä. Minäkin rukoilen, rukoilen edestäsi päivin ja öin,\nmutta nyt olen rukoileva sitä enemmän! Mitä tästä sanoisin? Jopa\nkernaammin itse olen paratiisiin pääsemättä, kun vaan sinut voin\nrukouksillani pelastaa!\n\nIivana katseli imettäjäänsä, hän juurikuin hymyili, mutta hymyily hänen\nankaroissa kasvoissaan ei ollut ystävällinen.\n\n-- Kiitoksia, Onufrevna, kiitoksia, tuntuu helpommalta; mene Jumalan\nhaltuun!\n\n-- Vai helpommalta! Miten lohdutat itsesi, mihin pelko on joutunut! jo\ntuumasit ajaa minut pois: mene, sanoit, Herran haltuun? -- Mutta älä\nsinä luota liiaksi Jumalan pitkämielisyyteen, isäseni. Sinua varten ei\nitse Herrallakaan riitä kärsivällisyyttä. Hän luopuu sinusta, saat\nnähdä, mutta saatana iloitsee suuresti ja ottaa asuntonsa sinuun. No,\nkas, taas aloit vavista! Ei tekisi pahaa sinun juoda pikkasen\npiittinää. Juo hiukkasen piittinää, isäseni! Isälläsikin oli tapana\nyöksi juoda piittinää, Herra olkoon hänelle armollinen! Ja äitisi,\nantakoon Jumala hänen sielullensa rauhaa, rakasti piittinää. Ja\npiittinällähän juuri ne kirotut Shuiskit myrkyttävät hänet.\n\nVanhus ikäänkuin unhotti itsensä. Hänen silmänsä sammuivat; hän alkoi\ntaas pureskella huuliaan, ja hänen päänsä tutisi lakkaamatta.\n\nÄkkiä jokin napsautti akkunaan. Iivana Vasiljevitsh säpsähti.\n\nVanhus risti vapisevalla kädellä silmiänsä.\n\n-- Kas, -- hän sanoi, sade on virrannut! Salamakin alkaa leimahdella!\nMutta kas, tuolla jyrisee ukkonenkin, isäseni, Herra armahda meitä!\n\nUkonilma yhä koveni kovenemistaan, ja pian koko taivas kajahteli\nalinomaisesta jylinästä ja lakkaamattomat salamat risteilivät toisiaan.\n\nJokaisesta ukkoseniskusta säpsähti Iivana.\n\n-- Kas, kuinka sinä väriset, isäseni! Odotahan vähäsen, minä käsken\nvaristamaan sinulle piittinää...\n\n-- Ei tarvitse, Onufrevna, minä olen terve...\n\n-- Terve! Ei sitä ainakaan kasvoistasi näe. Sinun pitäisi panna\nvuoteelle maata, ja peitteellä peittää itsesi. Ja minkälainen vuode\nsinulla oikeastaan on! Paljaat laudat. Onpa sinulla mielitekosi! Onko\nse tsaarin tekoa. Jollekin munkille kai sopisi, mutta et sinä ole\nmikään munkki.\n\nIivana ei vastannut. Hän kuunteli jotakin.\n\n-- Onufrevna, -- sanoi hän äkkiä peloissaan, -- kuka siellä käy\netehisessä? Minä kuulen jonkun askeleet.\n\n-- Kristus siunatkoon sinua, isäseni, kuka nyt kävisi. Kuulit väärin.\n\n-- Tulee, tulee joku! -- Tulee tänne! Katso, Onufrevna!\n\nVanhus avasi oven. Kylmä tuulenhenki huokui huoneesen. Oven takana\nnäyttäytyi Maljuta.\n\n-- Kuka se on? -- kysyi tsaari, hypäten pystyyn.\n\n-- Se on sinun punakarvanen koirasi, isäseni, -- vastasi imettäjä,\nvihaisesti katsellen Maljutaa, -- Grishka Skuratov, kas, kuinka\nsäikäytti, kirottu!\n\n-- Lukjanovitsh! -- sanoi tsaari, iloissaan lemmikkinsä tulosta: --\nhyvä ettäs tulit, mistä?\n\n-- Vankihuoneesta, hallitsija; olin tutkintoa pitämässä, toin avaimet!\n-- Maljuta kumarsi syvään tsaarille ja vilkasi sivultapäin imettäjään.\n\n-- Avaimet! -- murahti vanhus; -- kyllä sinua poltetaan toisessa\nmaailmassa tulisilla avaimilla, sinä sen saatana! Jumalaut, saatana!\nKasvosikin ovat pirulliset! Kyllä joku toinen, mutta sinä et vältä\nijankaikkista tulta! Saat, Grishka, kaikista panettelemisistasi\nnuoleskella palavia paistinpannuja. Sinä, kirottu, kiehut vielä\npihkassa, muista minun sanoneeni!\n\nSalama valasi uhkaavaa vanhusta, ja kauhean näköinen hän oli, siinä kun\nseisoi, sauva pystyssä ja silmät välkkyvinä.\n\nItse Maljuta tunsi vähän pelkoa, mutta Iivanaa rohkaisi lemmikin\nläsnäolo.\n\n-- Älä kuuntele häntä, Lukjanitsh, -- hän sanoi, -- tiedä asiasi, älä\nvälitä akkojen jaarituksista. Mutta sinä, vanha hupsu, mene, jätä\nmeidät!\n\nOnufrevnan silmät välähtivät uudelleen.\n\n-- Vanha hupsu! toisti hän: -- olenko minä vanha hupsu? Te muistatte\nminua toisessa maailmassa, molemmat muistatte! Kaikki sinun suosikkisi,\nVanja, kaikki saavat palkkansa, vielä tässä elämässä saavat, sekä\nGrjasnoi että Basmanov ja Vjasemski: jokaiselle annetaan tekojensa\nmukaan, mutta tämä, -- jatkoi hän, osoittaen kepillään Maljutaa, --\ntämä ei saa palkkaansa; hänen teoilleen ei maan päällä ole olemassakaan\nvastaavata vaivaa: hänen rangaistuksensa on syvimmässä helvetissä;\nsiellä hänellä on paikkansa valmis, pirut odottavat häntä ja\niloitsevat! Sinullekin on siellä paikka, Vanja, suuri, lämmin paikka!\n\nVanhus meni ulos, laahaten jalkojaan ja tömistäen kepillään.\n\nIivana oli kalpea. Maljuta ei puhunut sanaakaan. Vaitioloa kesti\nkotvasen aikaa.\n\n-- Mitä, Lukjanovitsh, -- sanoi vihdoin tsaari, -- tunnustivatko\nKolitshevit?\n\n-- Eivät vielä, hallitsija. Mutta kylläpähän tunnustavat, minun\nhuostassani eivät kauan vaiteliaina pysy.\n\nIivana ryhtyi kysymyksen yksityiskohtiin. Keskustelu Kolitsheveista\nantoi hänen ajatuksilleen toisen suunnan.\n\nHän luuli voivansa nukahtaa. Lähetettyään Maljutan luotaan, heittäytyi\nhän vuoteelle ja nukkui.\n\nHänet herätti juurikuin äkillinen kolkutus.\n\nHuonetta valasivat himmeästi pyhän kuvain lamput. Kuun säde, tunkeutuen\nläpi matalan ikkunan, viskeli valonsäteitä tulisijan maalatuille\nkaakeleille. Tulisijan takana sirkutti sirkka. Hiiri nakersi jossain\npuuta.\n\nKesken tätä hiljaisuutta rupesi Iivana Vasiljevitshia taaskin\nkauhistuttamaan.\n\nÄkkiä hänestä näytti, että siltapalkki kohoaa, ja sen alta katselee\nmyrkytetty bojari.\n\nSellaisia näkyjä tapahtui Iivanalle usein. Hän piti niitä paholaisen\nvehkeinä. Karkoittaakseen aaveen, risti hän silmiänsä.\n\nMutta aave ei kadonnutkaan, kuten ennen tapahtui. Kuollut bojari\nkatseli häntä yhtämittaa kulmiensa alta. Ukon silmät olivat yhtä\nmullillansa, kasvot yhtä siniset kuin päivällisillä, jolloin hän\ntyhjensi Iivanan lähettämän pikarin.\n\n\"Taaskin koettelemus!\" ajatteli tsaari; \"mutta minä en antaudu saatanan\nviettelyksiin, minä rikon pirun paulat. Jumala nouskoon ja hänen\nvihollisensa hajaantukoot!\"\n\nKuollut nousi verkkaan lattian alta ja läheni Iivanaa.\n\nTsaari tahtoi huutaa, mutta et voinut. Hänen korvissaan soi kauheasti.\n\nKuollut kumarsi Iivanan edessä.\n\n-- Ole tervehditty, Iivana, -- virkkoi kumea, aaveentapainen ääni, --\nkatso, minä kumarran sinua, joka olet surmannut minut syyttömästi!\n\nNämät sanat kajahtivat ihan Iivanan syvimpään sydänsopukkaan. Hän ei\ntiennyt, aaveitako hän oli kuullut, vai oliko hänen oma ajatuksensa\npukeutunut korvin kuultavaksi ääneksi.\n\nMutta nyt kohosi toinen siltapalkki; sen alta näkyivät rajaherra Danila\nAdashevin kasvot, jonka Iivana oli mestannut neljä vuotta sitten.\n\nAdashev nousi myös lattian alta, kumarsi tsaarille ja sanoi:\n\n-- Ole tervehditty Iivana, katso, minä kumarran sinua, joka olet\nmestannut minut syyttömästi!\n\nAdashevin jälkeen esiintyi bojaritar Maria, joka mestattiin lapsineen.\nHän nousi lattian alta viiden poikansa kanssa. Kaikki kumarsivat\ntsaarille, ja jokainen sanoi:\n\n-- Ole tervehditty, Iivana, katso, minä kumarran sinua!\n\nSitten näyttäytyivät ruhtinas Kurljatev, ruhtinas Obolenski, Nikita\nSheremetjev ja toiset Iivanan mestaamat tahi tappamat.\n\nTupa täyttyi kuolleilla. Kaikki kumarsivat syvään tsaarille, kaikki\nsanoivat:\n\n-- Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, katso, me kumarramme\nsinua!\n\nNyt nousi munkkeja, erakoita, nunnia, kaikki mustissa puvuissa, kaikki\nkalpeina ja verisinä.\n\nNyt näyttäytyivät ne sotilaat, jotka tsaarin kanssa olivat olleet\nKasaanin edustalla.\n\nHeissä ammotti hirveitä haavoja, mutta ei sodassa saatuja, vaan\npyövelin tekemiä.\n\nNyt ilmestyi neitsykäisiä revityissä vaatteissa ja nuoria vaimoja\nrintalapsineen. Lapset ojensivat Iivanaa kohti veristyneet kätensä ja\nsopersivat:\n\n-- Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, joka olet surmannut meidät\nsyyttömästi!\n\nHuone täyttyi yhä enemmän aaveista. Tsaari ei enää voinut eroittaa\nmielikuvitusta todellisuudesta.\n\nAaveiden sanat toistettiin satakertaisin äänin. Kuolonrukoukset ja\nruumisvirret kajahtivat samaan aikaan ihan Iivanan korviin. Hänen\nhivuksensa nousivat pystyyn.\n\n-- Elävän Jumalan nimessä, -- hän lausui, -- jos te olette pahoja\nhenkiä, vihollisen voiman lähettämiä -- poistukaa! Jos te todella\nolette niitten ihmisten sielut, jotka minä olen mestauttanut --\nodottakaa Jumalan hirmuista tuomiota! Herra on tuomitseva minun ja\nteidän välillä!\n\nKuolleet itkeä nyyhkyttivät ja alkoivat liehua Iivanan ympärillä, kuin\nvihurin kiidättämät syksyiset lehdet. Surullisemmalta kaikui\nruumisvirsi, sade pieksi taasen ikkunaa, ja keskellä myrskyn pauhinaa\noli tsaari kuulevinänsä pasuunain toitotukset ja äänen kutsuvan: --\nIivana, Iivana, tuomiolle, tuomiolle!\n\nTsaari huudahti kovasti. Kamaripalvelijat riensivät viereisestä\nhuoneesta makuuhuoneesen.\n\n-- Nouskaa! -- huusi tsaari: -- ken nyt nukkuu. Viimeinen päivä on\nalkanut, viimeinen hetki on tullut. Kaikki kirkkoon! Kaikki minun\njälessäni!\n\nHovilaiset alkoivat hääriä. Kellojen soitto kajahteli. Heti kun\nnukkuvat opritshnikit kuulivat tutun äänen, hypähtivät he vuoteiltaan\nja kiirehtivät pukeutumaan.\n\nMoni heistä jatkoi vielä juomistaan Vjasemskin luona. He istuivat\nmaljain ääressä ja lauloivat iloisia lauluja. Kuultuaan äänen he\nkavahtivat pystyyn ja pukivat mustat munkkikaaput kalliiden\nkauhtanainsa päälle, mutta päänsä peittivät he korkeilla hiipoilla.\n\nKoko sloboda joutui liikkeelle. Jumalan Äidin kirkko oli kirkkaasti\nvalaistu. Levostaan häirityt asukkaat syöksivät porteille ja näkivät\npaljouden tulia linnassa liehuvan huoneesta huoneesen. Sitten tulet\nmuodostivat pitkän jonon, ja saatto luikerteli käärmeenä ulkokäytäviä\npitkin, jotka yhdistivät linnan Jumalan temppelin kanssa.\n\nKaikki opritshnikit, puettuina samalla tapaa hiippoihin ja mustiin\nkaapuihin, kantoivat soitsuja. Niiden loisto väreili kummallisesti\nleikellyillä patsailla ja seimen koristuksilla. Tuuli liehutti kaapuja,\nmutta kuutamo yhdessä tulen kanssa heijasteli kullalle, helmille ja\nkalleille kiville.\n\nEdellä kulki tsaari, munkiksi puettuna, löi rintaansa ja rukoili,\näänekkäästi itkien:\n\n-- Jumala, armahda minua syntistä! Armahda minua saastaista eläintä!\nArmahda minun ilettävää päätäni. Anna, Herra, minun syyttömästi\nsurmaamaini sieluille rauha!\n\nTemppelin ovella Iivana meni tainnoksiin.\n\nSoitsut valasivat eukkovanhusta, joka istui portailla. Hän ojensi\ntsaarille vapisevan kätensä.\n\n-- Nouse, isäseni! -- sanoi Onufrevna: -- minä autan sinua. Kauan sinua\nodotin. Käykäämme, Vanja, sisään, rukoilkaamme yhdessä!\n\nKaksi opritshnikkiä nostivat tsaaria kainalosta. Hän meni kirkkoon.\n\nUusia saattoja, myöskin mustissa kaapuissa ja korkeissa hiipoissa,\nriensi kaduilla, palavat soitsut käsissä. Temppelin ovi nieli yhä uusia\nja uusia opritshnikeita, ja pyhäin jättiläiskuvat katselivat heitä\nvihaisin silmin korkeilta seiniltä ja kirkon kupukatoista.\n\nKeskellä siihen saakka hiljaista yötä kajahti monen sadan ääninen\nlaulu, ja kauaksi kuului kellojen kumina ja psalmien veisaaminen.\n\nVangit kammioissaan kavahtivat pystyyn, kilistäen kahleitaan ja\nalkoivat kuunnella.\n\n-- Tsaari pitää yöllistä jumalanpalvelusta, -- he sanoivat. --\nPehmennä, Herra, hänen sydämensä, vuodata lempeyttä hänen sieluunsa!\n\nSlobodan pienet lapset, jotka olivat nukkuneet äitiensä vieressä,\nheräsivät peloissaan ja alkoivat itkeä.\n\nMoni äiti ei pitkään aikaan voinut rauhoittaa pienokaistansa.\n\n-- Vaiti! -- hän sanoi viimein: -- vaiti, ettei Maljuta kuule!\n\nJa Maljutan nimeä mainitessa lapsi herkesi itkemästä, peloissaan se\npainoi itsensä äidin rintaa vastaan, ja keskellä yöllistä hiljaisuutta\nkaikuivat taas opritshnikkien psalmit ja kellojen taukoamaton helinä.\n\n\n\n\nXII Luku.\n\nPanettelu.\n\n\nAurinko nousi, mutta iloista aamua ei tullut Maljutalle. Palattuaan\nkotiinsa, hän ei löytänytkään poikaansa ja arvasi, että Maksim oli\nainiaksi jättänyt Slobodan. Suuri oli Grigori Lukjanitshin raivo.\nKaikille kulmille lennätti hän takaa-ajajoita. Tallirengit, jotka\nolivat maanneet Maksimin lähtiessä, käski Maljuta heti heittämään\nvankeuteen.\n\nKulmia rypistäen ja hampaita kiristäen kulki hän katua ja mietiskeli,\nilmoittaako tsaarille, vai salata häneltä Maksimin paon.\n\nKavion kalke ja iloinen pakina kuului hänen selkänsä takaa. Maljuta\nkatsoi taaksensa. Tsarevitsh ynnä Basmanovit ja joukko nuoria\nhuimapäitä palasivat aamukävelyltä. Kuohkea maa oli vettynyt sateesta,\nhevoset astuivat loassa ihan kavion niveleitä myöten. Huomattuaan\nMaljutan, tsarevitsh päästi argamakinsa[15] karkaamaan ja räiskytti\nlokaa Grigori Lukjanovitshin päälle.\n\n-- Kumarran sinulle nöyrimmästi, bojari Maljuta! -- sanoi tsarevitsh,\nseisahtaen ratsunsa. -- Kohtasimme vast'ikään sinun takaa-ajajiasi.\nMaksim näyttää tulleen tuittupäiseksi, koska hän on karannut luotasi.\nTahi kenties olet sinä itse lähettänyt hänet Moskovaan bojarin lakkia\ntuomaan, vai mitä arvelet?\n\nJa tsarevitsh purskahti nauruun.\n\nMaljuta oli tavanmukaisesti astunut maahan ratsun selästä. Seisoen\npaljain päin hän koko kämmenellään hieroi lokaa kasvoistaan. Hänen\nmyrkylliset silmänsä näyttivät tahtovan lävistää tsarevitshin.\n\n-- Mutta mitä hän tuota lokaa hieroo? -- huomautti Basmanov, haluten\nolla tsarevitshille mieleen, -- jossakin toisessa se tosin näkyisi,\nmutta ei hänessä.\n\nBasmanov puhui puoliääneen, mutta Skuratov kuuli hänet.\n\nKun koko joukko nauraen ja pakisten oli nelistänyt tsarevitshin\njälessä, hän peitti päänsä, kiipesi taaskin hevosen selkään ja ajoi\nkäyden linnalle.\n\n\"Hyvä!\" ajatteli hän itsekseen: \"antakaa aikaa, hyvät herrat, antakaa\naikaa!\" Ja hänen kalvenneet huulensa koukistuivat hymyilyyn, ja hänen\njo poikansa paosta ärtyneessä sydämessään kypsyi vähitellen toivottu\nkosto varomattomille pilkkaajoille.\n\nKun Maljuta tuli linnaan, Iivana Vasiljevitsh istui yksin huoneessaan.\nHänen kasvonsa olivat vaaleat, silmät paloivat. Mustan kaapun oli hän\nvaihtanut keltaseen, koruommelluksilla varustettuun ja sinisellä\naivinalla vuorattuun ihotakkiin. Kahdeksan pitkätupsuista nauhaa\nriippui pitkin aukeamaa. Käyräsauva ja isolla smaragdilla koristettu\nkolpakko olivat tsaarin edessä pöydällä. Yölliset näyt, taukoamaton\nrukoileminen, unen puute eivät olleet uuvuttaneet Iivanan voimia, mutta\nsaattaneet hänen ärtyisyytensä korkeimmilleen. Kaikki, minkä yöllä oli\nkokenut, näytti taas hänestä pirun viekoittelmiselta. Tsaari häpesi\npelkoansa.\n\n\"Kristuksen nimen vihollinen,\" hän ajatteli, \"yksinäisesti estelee\nminua ja auttaa vainoojiani. Mutta en anna hänen huvitteleida minun\nkanssani! En pelkää hänen vehkeitään! Näytän hänelle, että hän minussa\ntapasi väkevämpänsä!\"\n\nJa tsaari päätti entiseen tapaansa kukistaa kavaltajat ja syöstä\nsurman suuhun vihollisensa, vaikkapa heitä olisi tuhansittain. Ja\najatuksissaan hän alkoi silmäillä alamaisiaan ja heidän keskestään\netsiä kavaltajia.\n\nJokainen silmäys, jokainen liike näyttivät hänestä nyt epäluuloisilta.\n\nHän muistutteli mieleensä läheistensä erinäisiä sanoja ja näissä\nsanoissa etsi hän salaliiton avainta. Yksin sukulaisetkaan eivät\nvälttäneet hänen epäluuloaan.\n\nMaljuta tapasi hänet miltei houreessa.\n\n-- Hallitsija, -- sanoi hetkisen vaiettuaan Grigori Lukjanovitsh, --\nsinä käskit minun kiduttaa Kolitsheveitä, saadaksesi ilmi uusia\nkavaltajia. Luota minuun. Kyllä minä saan Kolitshevit piinapenkissä\npuhumaan. Yhtä kumminkaan en voi; en voi saada heitä mainitsemaan sinun\nsuurinta vastustajaasi!\n\nTsaari katseli kummastuen lemmikkiänsä.\n\nMaljutan silmissä oli jotakin tavatonta.\n\n-- Asia, näet, hallitsija, on sellainen, -- jatkoi Skuratov, ja hänen\näänensä muuttui, -- että silmä kyllä näkee ja korva kuulee, mutta\njulkilausumaan sitä kieli ei käänny...\n\nTsaari katseli häntä kysyvin silmin.\n\n-- Kas, sinä, hallitsija, olet, esimerkiksi, jo monta varasta\nmestauttanut, ja kavaluus yhä vielä versoaa Venäjällä. Ja vaikkapa\nkuinka monta mestaisit ja vieläpä kymmenkertaisesti, kavaluudesta et\nkuitenkaan pääse!\n\nTsaari kuunteli eikä arvannut.\n\n-- Siksipä, hallitsija, et kavaluudesta pääse, että sinä karsit siitä\nhaarat ja oksat, mutta itse runko juurineen jää vallan eheäksi!\n\nTsaari yhä vielä ei käsittänyt, mutta kuunteli kasvavalla\nuteliaisuudella.\n\n-- Näet, hallitsija, mitenkä sinulle sanoisin? Kas, esimerkiksi,\nmuista, kun makasit kuolemaisillasi, antakoon Jumala sinulle monta\nvuotta elääksesi! niin bojaritpa tekivät ankaran salaliiton sinua\nvastaan. Olipa heillä silloin johtaja, esimerkiksi, veljesi Vladimir\nAndrejevitsh!\n\n\"Ah! -- tuumasi tsaari: -- kas siinä, mitä merkitsivät yölliset näkyni!\nVihollinen tahtoi pimittää järkeni, jotta pelkäisin estää veljeni\naikeita. Mutta se ei onnistu. En säästä veljeänikään!\"\n\n-- Puhu, -- hän sanoi, kääntyen julmana Maljutan puoleen, -- puhu, mitä\ntiedät Vladimir Andrejevitshistä!\n\n-- Ei, hallitsija, minun puheeni ei nyt koske Vladimir Andreitshiä.\nHänestä en enää luule sitä, että hänellä olisi jotain tekeillä sinua\nvastaan. Bojaritkaan eivät nyt enää häntä ajattele. Jo kauan on hän\nluopunut sinun valtaasi vaanimasta. Minun puheeni ei koske häntä.\n\n-- Ketä sitten? -- kysyi tsaari kummeksien ja hänen muotonsa alkoi\nvärähdellä.\n\n-- Näet, hallitsija, Vladimir Andreitsh on kyllä heittänyt tuumat\nhäiritä valtakuntaa, mutta bojaritpa eivät ole heittäneet. He arvelevat\nitsekseen: hänen oi ole onnistunut asettaa itseään valta-istuimelle,\nniin asetammepahan me...\n\nMaljuta kävi hämilleen.\n\n-- Kenen? -- kysyi tsaari, ja hänen silmänsä liekehtivät.\n\nMaljuta tuli viheriäksi.\n\n-- Hallitsija! Ei kaikkea ole kaunis puhua. Meikäläinen miettiköön ja\narvatkoon, mutta pitäköön kielensä hampaiden takana.\n\n-- Kenen? -- toisti Iivana, nousten sijaltaan.\n\nMaljuta vitkasteli vastatessaan.\n\nTsaari tarttui molemmin käsin hänen kaulukseensa, veti hänen kasvonsa\nlähelle omia kasvojaan ja imeytyi häneen silmillään.\n\nMaljutan polvet alkoivat notkahdella.\n\n-- Hallitsija, -- sanoi hän puoliääneen, -- älä sinä vihastu häneen,\neihän hän itse ole sitä miettinyt.\n\n-- Puhu! -- kähisi Iivana ja puristi lujemmin Maljutan kaulusta.\n\n-- Hänellehän se ei olisi juolahtanut mieleen, -- alkoi Maljuta,\nvälttäen tsaarin katsetta, -- no, jonkun on täytynyt kiihoittaa häntä.\nKen häntä on lähinnä, nepä onkin kiihoittanut. Mutta hän, syntinen\nihminen, on ajatellut itsekseen: hiukan myöhemmin, hiukan aikaisemmin,\nkaikki samaan päättyy.\n\nTsaari alkoi arvata. Hän kävi kalpeammaksi. Hänen sormensa alkoivat\nsuoristua ja päästää Maljutan kaulusta.\n\nMaljuta toipui. Hän käsitti, että aika oli käsissä antaa ratkaisevan\niskun.\n\n-- Hallitsija! -- sanoi hän äkkiä terävästi: -- älä etsi kavaluutta\nkaukaa. Sinun vastustajasi istuu vastapäätä sinua, hän juo kanssasi\nsamasta pikarista, syö kanssasi samasta astiasta, puvussa käy yksiltä\nolkapäiltä.\n\nVaikeni Skuratov ja kiihkeästi odottaen päätti hän luoda veriset\nsilmänsä tsaariin.\n\nVaikeni myöskin tsaari. Hänen kätensä laskeutuivat hervottomina alas.\nKäsitti hän vihdoinkin Maljutan.\n\nTällä hetkellä kajahti pihalta iloisia huutoja.\n\nJuuri samaan aikaan, kun alkoi keskustelu tsaarin ja Skuratovin kesken,\ntsarevitsh seuralaisineen ajoi pihalle, missä odotti häntä kylien ja\nkauppalain kauppamiehiä, jotka olivat tulleet Moskovasta, tarjoten\nsuolaa ja leipää nöyrästi rukoillen.\n\nHuomattuaan tsarevitshin, he kaikki laskeutuivat polvilleen.\n\n-- Mitä te anotte; kyynäräsaksat? -- kysyi huolimattomasti tsarevitsh,\n\n-- Isäsemme! -- vastasivat vanhimmat, -- olemme tulleet rukoilemaan\narmoasi! Ole meidän puolustajamme! Surkuttele meitä. Opritshnikit\nhävittävät meidät tykkänään, ryöstävät sekä vaimot että lapset!\n\n-- Kas, hupsuja! -- sanoi tsarevitsh, kääntyen naurain Basmanoviin\npäin. -- He tahtoisivat pitää yksin itseään varten sekä vaimot että\ntavarat. Menkää kotiinne; minä kenties puhun isälleni puolestanne,\nhöntöt!\n\n-- Sinä olet meidän isämme, antakoon Jumala sinulle pitkää ikää! --\nhuusivat kauppamiehet.\n\nTsarevitsh istui ratsun selässä. Hänen vieressään oli Basmanov. Anojat\nolivat heidän edessään polvillaan. Vanhin piti tarjotinta, jossa oli\nleipää ja suolaa.\n\nMaljuta näki kaikki akkunasta.\n\n-- Hallitsija, -- kuiskasi hän tsaarille, -- kenties häntä on\nkiihottanut joku niistä, jotka nyt ovat hänen kanssansa; katso, nyt jo\nkansakin tervehtii häntä valtiaana!\n\nJa niinkuin loitsija pelästyy pahaa henkeä, jonka hän itse on manannut\nesiin, samoin Maljuta pelästyi sitä mielen ilmettä, minkä hänen sanansa\nolivat mananneet Iivanan kasvoille.\n\nTsaarin kasvoista oli kadonnut kaikki inhimillinen tunne. Niin hirveänä\nMaljuta ei ollut häntä nähnyt vielä konsana.\n\nKului muutama silmänräpäys. Äkkiä tsaari hymyili.\n\n-- Grisha, -- sanoi hän, pannen molemmat kätensä Skuratovin olkapäille,\n-- kuinkas sinä äsken sanoit? Minä karsin haaroja ja oksia, mutta runko\nse seisoo eheänä?\n\n-- Grisha, -- jatkoi tsaari, verkkaan lausuen joka sanan ja katsellen\nMaljutaa jollain kauhealla luottamuksella, -- otatko sinä hävittääksesi\nkavaluuden juurineen?\n\nIlkeä ilo vääristi Maljutan suuta.\n\n-- Sinun suosiostasi otan sen tehdäkseni, -- kuiskasi hän vavisten koko\nruumiissaan.\n\nIivanan muoto muuttui silmänräpäyksessä. Hymy katosi ja piirteet\nkävivät kylmiksi, taipumattoman liikkumattomiksi. Hänen kasvonsa\nnäyttivät marmorista hakatuiksi.\n\n-- Ei saa vitkastella! -- hän sanoi katkonaisesti ja käskeväisesti. --\nEi kenenkään pidä tietämän tästä. Tänään hän menee metsästämään. Tänään\nhän löydettäköön metsästä' Sanotaan hänen pudonneen kuoliaaksi hevosen\nselästä. Tiedätkö Hiidenkuilun?\n\n-- Tiedän, hallitsija.\n\n-- Sieltä hän löydettäköön. Tsaari osoitti ovea.\n\nMaljuta meni ulos ja hengitti etehisessä vapaammin.\n\nTsaari jäi kauan liikkumattomaksi. Sitten hän lähestyi verkkaisesti\npyhäinkuvia ja lankesi niiden eteen polvilleen.\n\nKaikista Maljutan palkollisista rohkein ja nopsin oli hänen\nratsupalvelijansa Matvei Homjak. Hän ei milloinkaan väistynyt vaaraa,\nrakasti taistelua ja väkivaltaa ja julmuudessa tuskin oli herraansa\nhuonompi. Jos oli kylä poltettava, tahi kirjoitus salaa pistettävä\njohonkin, jonka nojalla bojari jälkeenpäin mestattiin, tarvittiinko\njonkun vaimo ryöstää, aina Homjak lähetettiin. Ja Homjak poltti kylän,\npisti salaa kirjoituksen ja yhden vaimon asemasta toi heitä useampia.\n\nHomjakin puoleen kääntyi nytkin Grigori Lukjanovitsh. Mitä he keskenään\njuttelivat, sitä ei kukaan kuullut. Mutta samana aamuna, kun\ntsarevitshin metsäkoirat väsymättä juoksentelivat Moskovan\nympäristössä, ja kulkupaikoilla seisovain metsästäjäin huomio oli\nkiinnitetty otuksen odotukseen, ja jokainen teroitti näköään, eikä\nyksikään välittänyt siitä, mitä hänen toverinsa tekivät, -- tähän\naikaan lennättivät pimeätä kylätietä, poistuen metsästyspaikasta,\nHomjak ja Maljuta, ja heidän keskellään, satulaan sidotuin käsin,\nlennätti eräs kolmas, jonka kasvoja peitti aina leukaan saakka vedetty\npaslikka. Eräässä tien mutkassa yhtyi heihin kaksikymmentä aseellista\nopritshnikkiä, ja kaikki yhdessä ajaa karahuttivat, sanaakaan\nvirkkamatta.\n\nMetsästys sillävälin meni menoaan, eikä kukaan huomannut tsarevitshin\npoissaoloa, ottamatta lukuun kahta ratsupalvelijaa, jotka nyt puukon\nlävistäminä rotkossa heittivät henkensä.\n\nNoin kolmekymmentä virstaa slobodasta, synkän metsän keskellä, oli\nliejuinen ja luoksepääsemätön suo, jota kansa nimitti Hiidenkuiluksi.\nPaljon ihmeellistä kerrottiin tästä paikasta. Puunhakkaajat pelkäsivät\npimeän tullessa lähestyä sitä. Vakuuttivat, että kesäisinä öinä veden\nkalvolla hypiskeli ja kaaresteli pieniä tulia, niiden ihmisten sieluja,\njotka ryövärit olivat tappaneet ja heittäneet Hiidenkuiluun.\n\nYksin keskellä valoisata päivää oli suo synkeän salaperäinen. Isoja,\nalhaalta oksattomia puita, kohosi mutasesta mustasta vedestä. Päilyen\nsiinä kuin sumukuvastimessa, näyttivät ne muodottomilta ihmisiltä tahi\nsatumaisilta eläimiltä. Ei kuultu lähellä suota ihmisääntä.\nVillisorsain parvia lenteli joskus pulskuttamaan sen pinnalle.\nKaislikossa kajahteli nokikanan valittava huuto. Musta kaarne liiteli\npuiden latvain päällitse, ja monisuinen kaiku kertoi sen pahanenteistä\nraakuntaa. Toisinaan kuului hyvin kaukaa kirveen iskuja ja kaatuvan\npuun rytinää ja jyskettä.\n\nMutta kun aurinko laskeutui latvojen taa, kun suon yli kohosi kuulakka\nutu, kirveen isku herkeni ja entiset äänet muuttuivat muiksi. Alkoi\nsammakkojen yksitoikkoinen kurnuttaminen, ensin hiljaa ja\nkatkonaisesti, sitten kovasti ja täysiäänisenä kuorona.\n\nKuta pimeämmäksi muuttui, sitä äänekkäämmäksi kävi hyönteisten surina.\nNiiden äänet muodostivat ikäänkuin lakkaamattoman ja yhtämittaisen\nhuminan, niin että korva siihen tottui ja eroitti sen keskellä myös\nsusien ulvonnan ja hyypiän valituksen kaukaa. Pimeys kävi synkemmäksi;\nesineet kadottivat entisen muotonsa ja pukeutuivat uuteen asuun. Vesi,\npuiden oksat ja utukerrokset sulivat yhdeksi kokonaiskuvaksi. Kuvat ja\näänet sekaantuivat keskenään ja kävivät käsittämättömiksi\nihmistajunnalle. Hiidenkuilusta tuli paholaisen tyyssija.\n\nTähän kirottuun paikkaan ohjasivat Maljuta ja opritshnikit kulkunsa,\nmutta eivät pimeänä yönä, vaan aurinkoisena aamuna. Mutta samaan aikaan\nkun he riensivät ja patistivat ratsujaan, kokoontui toisia rohkeita\nmiehiä, ulkomuodoltaan pahannäköisiä, sakeaan metsään, lähelle\nHiidenkuilua.\n\n\n\n\nXIII Luku.\n\nVanjuha Persten ja hänen toverinsa.\n\n\nLaajalla, vanhain tammien ja läpipääsemättömäin pensaikkojen\nympäröimällä aukeamalla oli muutamia turvekotia, ja niiden välissä\nkaatuneilla rungoilla, nurin käännetyillä juurakoilla, heinäsaatoilla\nja kuivilla lehdillä makasi ja istui joukko eri-ikäisiä ja\nkaikenpukuisia miehiä. Aseellisia nuorukaisia tuli alinomaa synkästä\nmetsästä ja yhtyi tovereihin. Paljon oli heidän kesken eroavaisuutta.\nVerkaa, sarkaa piikkoa, toiset repaleissa, toiset kullan koltuskoissa,\nsiinsi puiden oksien lomitse. Toisilla oli miekat kupeilla, toiset\nheiluttivat käsissään puntaripäisiä hihnoja tahi nojautuivat leveihin\npartuskoihin. Paljon oli siellä arpia, naarmuja, vanuneita tukkia ja\nsukimattomia partoja.\n\nUskalias toverikunta jakautui eri piireihin. Ihan keskellä kenttää\nkeitettiin puuroa ja vartaissa paistettiin raavaanlihaa. Räiskyvällä\nvalkealla riippui kattiloita; savu erkani tummansinisenä pilvenä\nvihannasta pimennosta, joka oli ympäröinnyt kentän kuin lihamuuri.\nPuuronkeittäjät rykivät, hieroivat silmiään ja väistyivät pois savusta.\n\nPikkasta etäämpänä harmaahapsinen, pitkäpartanen ukko kertoi nuorisolle\njotain satua. Hän puhui seisoen ja nojaten pitkävartiseen kirveesen.\nTässä asennossa oli ukon mukavampi kertoa kuin istualtaan. Hän saattoi\nsekä oikaista itsensä suoraksi, että kääntyä kaikille tahoille, ja\nsoveliaissa paikoin huitoa kirveellään sekä väliin viheltää huikeasti.\nPojat kuuntelivat häntä todellisesti nauttien, korvat höröllään ja suut\nselällään. Mikä oli istuutunut maahan, mikä kiivennyt oksalle, mikä\nyksinkertaisesti seisoi hajareisin ja mulkoili silmiään; mutta suurin\nosa makasi mahallaan, kyynäspäin maahan nojautuneena ja leuka kämmenien\nvarassa: sitenhän oli mukavinta.\n\nLoitompana kaksi nuorta veitikkaa läimäyttivät toisiaan nyrkeillä\npäähän. Leikin tarkoitus oli se, että kumpiko meistä muka ennen pyytää\narmoa. Eikä kummankaan mieli tehnyt sitä pyytää. Jo molemmat\nvastustajat punottivat kuin kaksi porkkanaa, mutta voimakkaat nyrkit\neivät herenneet jysähtämästä päitä vastaan, juuri kuin moukarit\nalaisimia vasten.\n\n-- Etkö jo ala saada tarpeeksi, Hlopko? -- kysyi se, joka näytti\nheikommalta.\n\n-- Älä pelkää, veli Andrjushka! kun saan, niin sanon. Mutta katso vaan,\nettei sinua kohta paha peri!\n\nJa nyrkit jatkoivat takomistaan.\n\n-- Katsokaa, veikot, kohtsiltään Andrjushka käpertyy! -- sanoivat\nkatselijat.\n\n-- Eikä käperry! -- vastasivat toiset: -- miksikä hän käpertyisi;\nhänellähän pää on eheä!\n\n-- Mutta saatpa nähdä, että käpertyy!\n\nMutta Andrjushka ei uhallakaan tahtonut käpertyä. Hän käytti vilppiä,\nja sen sijasta että olisi lyönyt vastustajaansa päälakeen, iski hän\nhäntä nyrkillä ohimoon.\n\nHlopko kaatua romahti.\n\nMoni katselijoista nauraa hohotti, mutta suurin osa ilmaisi\npaheksumistaan.\n\n-- Se ei ollut kunniallisesti tehty! -- huusivat he; -- Andrjushka\nkäytti petosta! Antakaa selkään Andrjushkalle!\n\nJa Andrjushkalle annettiin heti paikalla selkään.\n\n-- Mistä Jumala miehet tuo? -- kysyi vanha sadunkertoja muutamilta\nnuorilta, jotka olivat lähestyneet tulta ja arasti katselivat\nympärilleen kaikille tahoille.\n\nHeitä kuljetti tukeva nuorukainen, leveä puukko vyöllä; tulokkailla ei\nollut aseita, he näkyivät olevan noviiseja.\n\n-- Kuuletteko te, haukan pojat! -- sanoi heihin kääntyen tuo tukeva\nnuorukainen, -- setä Korshun kysyy, mistä Jumala teidät on tuonut?\nVastatkaa sedälle!\n\n-- Niin, tuota noin. Minä sitä olen Moskovan tienoilta, -- vastata\nsopersi eräs heistä.\n\n-- Mutta miksikä pesästäsi olet lentänyt? -- kysyi: Korshun: --\nnäinköhän pakkanen pani, vai olisiko liian kuumaksi käynyt?\n\n-- Kenties kävi kuumaksi! -- vastasi nuori mies: -- kun opritshnikit\nolivat tuvan sytyttäneet, niin kävi ensin kuumaksi, mutta kun tupa oli\npalanut, niin pihalla pakkanen kouristeli.\n\n-- Kas niin vaan. Sinä et ole tyhmempiäsi. No, mutta sinä, mitä läksit?\n\n-- Sukua hakemaan!\n\nRosvot nauraa hohottivat.\n\n-- Kas mitä mietti. Millaista sukua sitten?\n\n-- Niin, kun tappoivat opritshnikit äidin sekä isän, sisaren sekä\nveljet, ikäväksi kävi yksinään olo maailmassa; arvelen itsekseni:\nlähden hyvien ihmisten luo, he minua syöttävät, juottavat, rupeavat\nminulle veljiksi ja isiksi! Tapasin sitten kapakassa tämän veikon, ja\npyysin ottamaan mukaansa!\n\n-- Sinä olet kunnon poika! sanoivat rosvot: -- istu luoksemme, maista\nleipää ja suolaamme, me rupeamme sinun veljiksesi!\n\n-- Mutta mitä tuo seistä töllöttää, nenä suulle langenneisin, juuri\nkuin ei olisi viiteen viikkoon murusta maistanut. Hei sinä itkusuu,\nmitä siinä huuliasi lerputat? Mistäs olet?\n\n-- Kolonnan seuduilta! -- vastasi, laiskasti kieltänsä kääntäen,\nvoimakas nuori mies, joka surullisen näköisenä seisoi toisten takana.\n\n-- Kuinka, ovatko opritshnikit sinuakin loukanneet, vai mitä?\n\n-- Morsiamen veivät! -- vastasi nuorukainen vastahakoisesti ja vitkaan.\n\n-- Mutta kerrohan toki!\n\n-- Mitäpä siinä kerrottavaa! Kun tulivat, niin veivätkin!\n\n-- No, entäs sitten?\n\n-- Mikäs sitten? Sitten ei mitään.\n\n-- Miks'et sinä ottanut pois morsiantasi?\n\n-- Missäpäs hän oli otettavissa? Kun tulivat, niin veivätkin.\n\n-- Mutta sinä vaan suu ammollaan katsoa töllistit heitä?\n\n-- Enkö mitä, perästäpäin, kun olivat menneet, suutuin niin julmasti,\nettä Jumala varjelkoon.\n\nRosvot taas nauroivat täyttä kurkkuaan.\n\n-- Niin, sinä veli, olet näköäsi hitaanlainen!\n\nNuorukainen mulkoili vaan tyhmän näköisenä, eikä vastannut.\n\n-- Hei sinä, paistettu nauris! -- sanoi muuan rosvo -- ovat vieneet\nsinulta morsiamen, mutta älä siitä vielä ole milläsikään, kyllä toisen\nsaat!\n\nNuorukainen katseli, suutaan aukoen, mutta ei virkannut sanaakaan.\n\nHänen kasvonsa näyttivät huvittavan rosvoja.\n\n-- Kuuletko, sinun kanssasi puhellaan! -- sanoi eräs heistä, survaisten\nhäntä kylkeen.\n\nNuorukainen oli ääneti.\n\nRosvo tyrkkäsi häntä kovemmin.\n\nNuorukainen katsoi häneen niin tyhmännäköisenä, että kaikki taas\npurskahtivat nauruun.\n\nUseampia miehiä tuli hänen luoksensa ja alkoivat häntä tuupiskella.\n\nPoika parka ei tiennyt, pitikö hänen suuttua, vai ei; mutta eräs muita\nvoimakkaampi tyrkkäys saattoi hänet luopumaan uneliaasta\nkylmäkiskoisuudesta.\n\n-- Tarpeeksi tuupattu! -- hän sanoi: -- olenko minä mikään jauhokuli\nteidän lykittäväksenne, vai mitä? Heretkää, suutun!\n\nRosvot rupesivat kovemmin nauramaan.\n\nNuorukainen oli tosiaankin jo suuttua, vaan laiskuus ja luontoperäinen\nuneliaisuus voittivat hänen vihansa. Hänestä näytti, ettei maksa vaivaa\ntyhjästä suuttua, ja tähdellistä syytä ei ollut olemassa.\n\n-- Suutuhan, hölmö! -- sanoivat rosvot, -- mintähden et suutu?\n\n-- Hyvä on, tyrkkikääpäs vielä!\n\n-- Kas, miten vaatelias! No, siinä on sinulle!\n\n-- Hyvä on, mutta lujemmin?\n\n-- Siitä saat!\n\n-- No, pitäkää nyt puolianne! -- sanoi nuorukainen, vihastuen\nvihdoinkin täydellä todella.\n\nHän kääri hihansa, sylkäsi kouriinsa ja alkoi läimäyttää syytöntä ja\nsyyllistä. Rosvot eivät odottaneet sellaista hyökkäystä. Ne, jotka\nolivat lähempänä, lyötiin silmänräpäyksessä kumoon ja kieriskelivät\ntoveriensa jaloissa. Koko seura väistyi tulelle päin; kattila kaatui ja\nkeitos vieri hiilokseen.\n\n-- Hiljaa, sinä, hiljaa, saatana! Miksikä kiivastuit! Puhutaan sinulle,\nhiljaa! -- huusivat rosvot.\n\nMutta mies ei enää mitään kuullut. Hän huitoi yhtämittaa nyrkillään\noikealle ja vasemmalle ja joka iskulla kaasi rosvon, joskus kaksikin\nkerrassaan.\n\n-- Kas karhua! -- sanoivat ne, joiden oli onnistunut loikata\nsyrjemmälle.\n\nVihdoin poika tuli järkiinsä. Hän herkesi huitomasta ja seisahtui\nkeskelle kaadettuja ja särjettyjä ruukkuja, kynsien korvallistaan,\njuuri kuin haluten sanoa:\n\n-- Minäkö tosiaankin olen kaiken tämän tehnyt!\n\n-- Oo, veli, -- sanoivat rosvot, nousten jaloilleen ja hieroen\nkylkiään; -- jos sinä silloin ajoissa olisit suuttunut, eivät olisi\nryöstäneet sinulta morsianta! Kas millainen Ilja Muromets![16]\n\n-- Mutta mikä nimesi on, poikaseni? -- kysyi vanha rosvo.\n\n-- Mainitaanpa Mitkaksi!\n\n-- No, Mitka! Oi, vai Mitka!\n\n-- Kyllä se semmoinen Mitka on!\n\n-- Pojat! -- sanoi eräs nuorukainen, tullen juoksujalkaa heidän\nluokseen, -- atamaani[17] taas alkoi kertoilla olostaan Volgan\nvarsilla. Kaikki ovat heittäneet sekä laulujen laulamisen että satujen\nkuuntelemisen, istuvat atamaanin ympärillä. Mennään sukkelaan, muuten\nemme saa paikkaa!\n\n-- Mennään, mennään kuuntelemaan atamaania! -- kaikui rosvojen kesken.\n\nKaadetun puun rungolla, jättiläistammen varjossa, istui leveäharteinen,\nkeskikokoinen jäntterä mies, kalliissa, kullalla kirjaillussa nutussa.\nHänen päätänsä peitti misjurka eli ympyriäinen rautatakki; se oli\npatalakin muotoinen ja sitä nimitettiin myöskin napleshnikiksi. Lakkiin\noli kiinnitetty barmitsa eli teräksinen rengasverkko, miekan iskulta\nsuojelemaan niskaa, kaulaa ja korvia. Leveäharteinen mies piti\nkädessään tshekania eli sotatapparaa, vasaran muotoinen, pitkävartinen\nase, jonka takapuoli on teroitettu. Tässä asussa olisi ollut vaikea\ntuntea vanhaa tuttavaamme, Vanjuha Persteniä. Hänen silmänsä vilkkuivat\nkaikille tahoille. Lyhyeiden mustain viiksien alta välkkyivät hänen\nhampaansa niin häikäisevän valkoisina, että ne näyttivät valaisevan\nkoko hänen kasvonsa.\n\nRosvot olivat vaiti ja kuuntelivat.\n\n-- Niinpä, veikkoset, -- puhui Persten, -- ei se vielä ole mikään\nkumma, jos pysähdätte kuormaston, tahi ryöstätte bojarin, kun teitä on\nkymmenen yhtä vastaan. Mutta kas se olisi tavatonta, jos yksi\nseisottaisi ja ryöstäisi viisikymmentä miestä, tahi enemmän!\n\n-- Ah, sepä vasta jotain olisi! -- virkkoivat rosvot: -- eipä vähään\ntyytynyt! Sinä varmaankin seisotat?\n\n-- En puhu itsestäni, mutta tunnenpa miehen, joka yksinään on\nkuormastojakin pysäytellyt!\n\n-- Jokohan ei taaskin sinun volgalainen sankarisi?\n\n-- Eipähän kukaan muu. Niin, esimerkiksi, hinattiin kerran rannalta\nAstrakanista Volga-emoa pitkin ylöspäin tulevaa alusta. Aluksessa oli\npaljon väkeä: kaikki nuoria kauppioita, musketunterit ja sapelit\nmukana, kauhtanat auki, lakit kallellaan, juuri kuin meikäläisilläkin.\nMutta lastina oli: kultaa, hohtokiviä, helmiä, Astrakanin räämää ja\nkaikenlaista roskaa: vieläkö, vai joko riittää! Äyräs on korkea, polku\nkapea, ja keskellä Volgaa on saari: alaston kallio, joka vasten virtaa\npistäiksen veitsenkärjen kaltaisena niemekkeenä, niin terävänä, että\nJumala varjelkoon.\n\n-- Nyt oli urhoni tiedustellut, missä lastissa Jumala aluksen tuopi. Ei\nsanonut kellenkään sanaakaan, läksi aamulla varhain, piiloutui\npensaihin eikä henkeään hievahtanut. Kuluu hetkinen, kuluu toinen,\ntulevat ponnistaen hinaajat, kaksitoista miestä, toinen toisensa\ntakana, selkä koukussa ähkivät, että kieli on pitkänään suusta. Alus\nnäköään ei ollut kepeä, ja vuolekin miesvoimille oli liian kova.\n\nUrhoni vaan odottaa sitä, että ovat sivumenneet terävän kallion syltää\nviisikymmentä. Ja sittekun hypähtää esiin pensaiden takaa, ja kun\nmiekalla lyödä läväyttää vetonuoraa, niin se kerrassaan kahtia lensi,\nmutta hinaajat, kun siinä uskollisesti käydä kämpivät, niin\nromahtivatkin maahan nenälleen. Siinä hän ketä puntaripää-hihnalla,\nketä nyrkillä, mutta ken jaloilleen pääsi, niin ala laputtaa\nkäpälämäkeen! Alus painui virran mukaan suoraan vasten kalliota.\nSäikähtyivät kauppiaat, ei kukaan ajattelekkaan ampumista, ajattelevat\nainoastaan miten väistää kallionkärkeä, ettei alus murskaantuisi! Mutta\nurhoni tempasi toisella kädellään vetonuoran, tarttui toisella puusta\nkiinni, ja alus seisoi kuin naulattu.\n\n-- Hei te, kyynäräsaksat, kauppiaat! rohkeat sankarit! Heittäkää veteen\nmiekkanne ja ampuma-aseenne, pyydän rehellisesti, ellen päästä\nvetonuoraa, ja silloin ruhjon teidät ynnä lastinne, että sen tiedätte!\n\nKauppiaat aikoivat ampua urhoa, mutta heittivät heti sen tuumansa;\najattelivat: mitä siitä hyödymme? Jos tapamme hänet, ei ole ketään\nvetonuoraa pitämässä. Mikäs auttoi, heittivät aseensa veteen, mutta\neivät sentään kaikkia, arvelivat: annahan, kun poika tulee kannelle\nalusta ryöstämään, niin me hänelle teemme lyhyen mutkan! Mutta urhoni\nei menekkään satimeen.\n\n-- Hyvä, sanoo, -- kauppias-kullat, meni aseenne pohjaan, menkääpä\ntekin, kuhun kutakin haluttaa! Toisin sanoin lausuttuna: hypätkää suin\npäin aluksesta!\n\nHe yrittivät vikuroimaan, mutta hän, näette poikaseni, sitoi vetonuoran\npuuhun, tempasi musketunterinsa ja lähetti heihin luodin.\n\nSilloin kaikki, niin monta kuin heitä oli, hyppäsivät veteen, juuri\nkuin sammakot. Mutta hän huutaa:\n\n\"Älkää uiko tänne, tavoitelkaa tuonpuolista rantaa, muuten ammun\nkaikki, kuin sorsat!\"\n\n-- Mitä, pojat, millainen mielestänne on sankari?\n\n-- Reipas mies! -- sanoivat rosvot, -- todellakin aika poika! Mutta\nmitä hän aluksella teki?\n\n-- Niin aluksellako? Hän keri vetonuoran käsivartensa ympärille,\njuurikuin paperileijan rihman, ja veti aluksen rantasärkälle.\n\n-- Mutta kai hän on ruumiiltaan Polkanan kokoinen, vai mitä?\n\n-- Eikä, ei ole Polkanan kokoinen. Ruumiiltaan hän ei ole minua isompi,\nmutta hartiat ovat hiukan leveämmät!\n\n-- Leveämmät kuin sinun! Miten se on mahdollista, minkä näköinen hän\nsitten on?\n\n-- No oikein miehen näköinen: tukka tuuhea, parta musta, nenä vähän\nköyristynyt, kasvot litteät, mutta silmiin kun katsoo, niin pelottaa!\n\n-- Olkoon sinussa oikeus, atamaani, sinä puhut hänestä, kuin jostakin\nihmeestä, mutta me emme ota uskoaksemme. Sinua miehekkäämpää me emme\nole nähneet!\n\n-- Ette minua parempaa ole nähneet! No, mitä te, pölkkypäät, sitten\nolette nähneet! Sillä tiedättekö,-- jatkoi Persten kiivaasti, --\ntiedättekö, etten minä hänen rinnallaan ole mitään! Roskaa, paljasta\nroskaa, enkä mitään muuta!\n\n-- Mutta mikä sinun sankarisi nimi sitten on?\n\n-- Hänen nimensä, veikot, on Jermak Timofejitsh.\n\n-- Kas, millainen nimi! Mutta kuinka hän on yksin, vai mitä, ilman\njoukkoa toimiskelee?\n\n__ Eikä, ei yksin. On hänellä kelpo joukko, on myös uskollisia\npäälliköitä. Vaan vihastui heihin oikeauskoinen tsaari. Lähetti\nVolgalle sotajoukkonsa hävittämään heitä, poloisia, mutta yhdeltä\npäälliköltä, nimeltä Ivan Koljtso, oli käskenyt katkasemaan pään ja\nviemään Moskovaan.\n\n-- Mitenkä saivat hänet kiinni?\n\n-- Olivat saada tsaarin miehet Koljtson kiinni, vaan hän pujahti heiltä\nsormien välitse ja luisti avaraan maailmaan. Missä hän nyt on, koito,\nHerra tiennee, mutta minä arvaan, että hän piakkoin taas painaiksen\nVolgalle! Joka kerran on oleskellut Volgan varsilla, se ei viihdy\nmuilla seuduin.\n\nAtamaani vaikeni ja alkoi miettiä.\n\nMiettimään rupesivat rosvotkin. He laskivat huimat päänsä voimakkaille\nryntäille ja silittivät ääneti pitkiä viiksiään ja leveitä partojaan.\nMitä ajattelivat rohkeat uskalikot, istuen aukealla, synkän metsän\nkeskessä? Menetettyä nuoruuttaanko, jolloin vielä olivat kunniallisia\nsotilaita tahi rauhallisia maamiehiä? Hopealta hohtavaa Volga-emoako?\nvai ihmeellistä sankaria, josta kertoili Persten? vai ajattelivatko\nhe korkeita telineitä keskellä aukeata ketoa, kahta patsasta\npoikkipuineen, joita siihen aikaan joka huikenteleva rajupää\nsurullisina hetkinä ajatteli?\n\n-- Atamaani! -- huudahti eräs rosvo, juosten ihan hengästyneenä\nPerstenin luo, -- viiden virstan päässä täältä ajaa Rjasanin tietä noin\nkaksikymmentä ratsumiestä kalliissa aseissa, kaikki kullatuissa\nkauhtanoissa! Heidän hevosensa maksaa jokainen sata ruplaa, tahi\nenemmän!\n\n-- Mihin ajavat? -- kysyi Persten, kavahtaen pystyyn.\n\n-- Vastikään olivat kääntyneet Hiidenkuilulle päin. Minä kun huomasin,\nniin suoraa päätä juoksin tänne suon ja metsän halki.\n\n-- No, pojat -- huusi Persten: -- tarpeeksi uunilla hirsiä vedelty!\nKaksikymmentä miestä. käyköön minun kanssani!\n\n-- Sinä, Korshun, -- hän jatkoi, kääntyen vanhan rosvon puoleen, -- ota\nkaksikymmentä muuta miestä, ja asettukaa väärän tammen luo väijyksiin,\nsulkekaa heiltä tie, jos me emme ajoissa ehtisi perille. No, joutuin\nmiekat käsiin!\n\nPersten huiskasi tshekanillaan ja iski tulta silmillään. Hän oli\npelottavan päällikön näköinen keskellä kuuliaista sotajoukkoaan.\n\nRosvojen entinen vapaa käytös katosi ja jätti sijaa ehdottomalle\nkuuliaisuudelle.\n\nSilmänräpäyksessä oli neljäkymmentä miestä erkautunut joukosta ja\njakautunut kahteen riviin.\n\n-- Hei, Mitka! sanoi Korshun nuorelle Kolonnan miehelle, -- ota mukaasi\nsauva ja käy kanssamme, mutta koeta ponnistaa, kenties suutut!\n\nMitka mulkoili tyhmännäköisenä, otti kylmäverisesti ukon käsistä\ntavattoman ison kangen, asetti sen olallensa ja läksi löntteröiden\nosastonsa jälkeen väärälle tammelle.\n\nToinen osasto riensi Perstenin johtamana Hiidenkuilulle, tuntemattomia\nratsastajia vastaan.\n\n\n\n\nXIV Luku.\n\nKorvapuusti.\n\n\nSamaan aikaan, kun Maljuta ja Homjak, opritshnikkiosaston seuraamana,\nkuljettivat tuntematonta Hiidenkuilulle, istui Serebrjani\nystävällisesti keskustellen Godunovin kanssa pikareilla täytetyn pöydän\nääressä.\n\n-- Sano, Boris Fjodoritsh, -- puhui Serebrjani, -- mikä tsaariin tuli\ntänä yönä? miksi koko sloboda nousi yölliseen jumalanpalvelukseen? Tahi\ntapahtuuko se teillä usein?\n\nGodunov kohotti olkapäitään.\n\n-- Suuri hallitsijamme, -- hän sanoi, -- usein vaikeroi ja itkee\npahantekijöitään ja usein rukoilee ja itkee heidän sieluinsa edestä.\nMutta että hän kutsui meidät öiseen rukoukseen, sitä ei ensinkään ole\nihmettelemistä. Itse Basilius Suuri sanoi toisessa kirjeessään\nGregorius Saziansilaiselle: mikä toisille aamu, se hurskaille on\npuoliyö. Keskellä öistä hiljaisuutta, kun eivät silmät eivätkä korvat\npäästä pahennusta sydämeen, on ihmisymmärrykselle soveliasta\nseurustella Jumalan kanssa.\n\n-- Boris Fjodoritsh! Olen ennenkin sattunut näkemään, kun tsaari\nrukoili; mutta ei se käynyt niin. Nyt on kaikki muuttunut toisin. Ja\nopritshninasta minä en pääse selville. Ne eivät ole munkkeja, vaan\nryöväreitä. Moniaita päiviä sitten kun palasin Moskovaan, minä kuulin\nja näin niin paljon hirveitä tekoja, että on vaikeata uskoakin.\nVarmaankin ovat kietoneet hallitsijan pauloihinsa. Sinähän Boris\nFjodoritsh, olet häntä lähellä, hän rakastaa sinua, sinä saattaisit\nsanoa hänelle opritshninasta?\n\nGodunov hymyili Serebrjanin yksinkertaisuudelle.\n\n-- Tsaari on armollinen kaikille, -- sanoi hän teeskennellyssä\nnöyryydessä, -- minullekin osoittaa armoaan ei ansioitteni mukaan. Ei\nminun tule tuomita hallitsijani tekoja, ei minun ole tsaaria\nneuvominen. Mutta opritshninaa ei ole vaikeata käsittää: maa kokonaan\non hallitsijan, kaikki me olemme hänen korkean kätensä alla; minkä\nhallitsija ottaa omiksi tarpeikseen, se onkin hänen, mutta minkä meille\njättää, se on meidän; kenen käskee olemaan luonaan, se on häntä\nlähellä, mutta ketä ei käske, se on kaukana. Kas siinä koko\nopritshnina.\n\n-- Niin, Boris Fjodoritsh, kun sinä puhut, näyttää selvältä,\nmutta itse asiassa ei ole siten. Opritshnikit hävittävät ja rääkkäävät\nmaalaisia pahemmin kuin tatarilaiset. Niitä vastaan ei ole mitään\ntuomio-istuinta. Koko maa joutuu niiden kautta perikatoon! Sinun\npitäisi sanoa tsaarille. Sinua hän uskoisi!\n\n-- Ruhtinas, Nikita Romanitsh, paljon on pahuutta maailmassa. Eivät\nsentähden ihmiset hävitä ihmisiä, että toiset ovat opritshnikkeja,\ntoiset maalaisia, vaan sentähden, että sekä nuo että toiset ovat\nihmisiä. Olettakaamme, että sanoisin tsaarille: mitähän siitä lähtisi?\nKaikki kääntyisivät minua vastaan, ja tsaari itse minuun suuttuisi!...\n\n-- Mitä sitten. Suuttukoon, mutta sinä olet tehnyt omantunnon mukaan,\nolet sanonut hänelle totuuden!\n\n-- Nikita Romanitsh! Totuutta ei sovi aina sanoa, se on sanottava\njärkevästi. Jos olisin ruvennut vastustelemaan tsaaria, aikoja sitten\nminua ei olisi täällä, mutta jollen minä olisi ollut täällä, kuka eilen\nolisi pelastanut sinut mestauspölkystä?\n\n-- Mikä on asia, se asiana pysyy, Boris Fjodoritsh, antakoon Jumala\nsinulle terveyttä, hukkaan olisin joutunut ilman sinua!\n\nGodunov luuli saaneensa ruhtinaan vakuutetuksi.\n\n-- Näetkös, Nikita Romanitsh, -- hän jatkoi, -- hyvä on seista totuuden\npuolesta, mutta yksinään tantereella ei ole sotapäällikkö. Mitä sinä\ntekisit, jos esimerkiksi neljäkymmentä ryöväriä sinun silmiesi edessä\nalkaisivat raadella syytöntä?\n\n-- Mitäkö tekisin? Minä kävisin miekkoineni kaikkien neljänkymmenen\nkimppuun ja alkaisin paukuttaa, kunnes heittäisin henkeni Herran\nkäsiin. -- Godunov katseli häntä ihmetellen.\n\n-- Ja heittäisit henkesi, Nikita Romanitsh -- hän sanoi, -- päästyäsi\nviidenteen, korkeintaan kymmenenteen ryöväriin, ja jälelle jääneet\nkumminkin surmaisivat syyttömän. Ei, parempi on olla heihin koskematta,\nruhtinas, mutta kun rupeavat tapettua ryöstämään, silloin pitää huutaa,\nettä Stepka on ottanut itselleen enemmän kuin Mishka, niin he itsekin\nlopettavat toinen toisensa.\n\nSerebrjanin ei ollut sellainen vastaus mieleen. Godunov huomasi sen ja\nmuutti puheenaineen.\n\n-- Kas, -- sanoi hän, katsoen ikkunasta, -- kukahan se tänne nelistää,\nkaula sojossa? Katso, ruhtinas, eiköhän ole sinun ratsupalvelijasi?\n\n-- Tuskinpa! -- vastasi Serebrjani: -- hän pyysi tänään päästäkseen\ntoivioretkelle parinkymmenen virstan päähän...\n\nMutta tarkemmin katseltuaan ratsastajaa tunsikin ruhtinas hänet\nMiheitshiksi. Ukko oli kalpea kuin kuolema. Satulaa hänen allansa ei\nollut; hän näkyi heittäytyneen ensimäisen ratsun selkään, mikä käsiin\nsattui, ja vasten kaikkea säädyllisyyttä, kiiti hän nyt pihaan, aivan\nkauniitten ikkunain alle.\n\n-- Isäseni Nikita Romanitsh! -- huusi hän jo kaukaa, -- sinä juot,\nsyöt, virkistät itseäsi, mutta murhetta et tunne. Vast'ikään kohtasin\nminä tuolla puolen kirkkoa Maljuta Skuratovin ja Homjakin, molemmat\nratsain, ja heidän keskessään, kädet sidottuina, kenenkä luulisit? itse\ntsarevitshin, ruhtinaan! Ne kirotut olivat panneet hänen päähänsä\nmustan paslikan, mutta tuuli löyhytti paslikkaa, ja niin tunsin\ntsarevitshin! Hän katsoi minuun, juuri kuin apua pyytäisi, mutta\nMaljuta, susi hänet syököön, lennätti paikalle ja vetäsi taas paslikan\nhänen silmilleen!\n\nSerebrjani hypähti paikaltaan.\n\n-- Kuuletko, kuuletko, Boris Fjodoritsh? -- huusi hän säkenöivin\nsilmin. -- Vai pitäisikö odottaa vielä, että ryövärit riitautuisivat\nkeskenään! -- Ja hän syöksi alas portaita.\n\n-- Tuo tänne hevonen! -- huusi hän, kiskaisten suitset Miheitshin\nkäsistä.\n\n-- Mutta tämä hevonen ei sovi sinulle, isäseni, -- sanoi Miheitsh, --\ntämä on pahanpäivänen koni, eikä satulaakaan sillä ole ... ja mitenkä\nsinä sellaisella hevosella saattaisit tsaarin luo ajaa?...\n\nMutta ruhtinas oli jo hypännyt selkään ja lennätti, ei tsaarin luo,\nvaan Maljutaa takaa-ajamaan.\n\nOn olemassa muinainen laulu, kenties Iivanan aikuinen, joka omalla\ntavallaan kertoo tässä mainitun tapauksen:\n\n    Kun perustukset pantiin Moskovan,\n    Syntyi tsaari Iivana Vasiljevitsh.\n    Kun läksi alle kaupungin Kasanin,\n    Alle Kasanin kaupungin, alle Astrakanin:\n    Hän Kasanin otti ohi mennessään,\n    Vangitsi tsaarin, hänen tsaarittarensa;\n    Hävitti Pihkovasta petoksen,\n    Pihkovasta ynnä Novgorodista.\n    Mitenkä hävittäisi Moskovasta sen!\n    Virkkoi Maljuta ilkeä Skuratovitsh:\n    \"Voi sinua, tsaari Iivana Vasiljevitsh!\n    Petosta et poista ikipäivinäs!\n    Sinua vastapäätä istuu vastustajasi,\n    Syöpi kanssasi yhdestä astiasta,\n    Juopi kanssasi yhdestä pikarista,\n    Vaatteensa saapi yhdestä olkapäästä!\"\n    Ja tsaari asian arvasi,\n    Tsarevitshia vihasi.\n    \"Voi, te ruhtinaat sekä bojarit,\n    Tsarevitsh ottakaa käsistä valkeista,\n    Pukekaa musta puku päällensä,\n    Kuljettakaa hän suohon liejuiseen,\n    Tuonne syvään Hiidenkuiluhun,\n    Äkisti hänet siellä surmatkaa!\"\n    Bojarit kaikki kilvan poistuivat.\n    Jäi yksin ilkeä Maljuta vaan,\n    Tsarevitshin hän otti käsistä valkeista,\n    Puetti hänet mustiin vaatteisin,\n    Kuljetti sitten suohon liejuiseen,\n    Tuonne syvään Hiidenkuiluhun.\n    Sai tiedon Nikita Romanitshin palvelija,\n    Istui hevosluuskan selkähän,\n    Pian nelisti luo Nikita Romanitshin:\n    \"Hoi, isäseni, Nikita Romanovitsh!\n    Sinä juot, syöt, virkistät itseäsi,\n    Et petoksesta tiedä ensinkään!\n    Putoaa tähti taivaan alainen,\n    Sammuupi liekki kirkkaan tuohuksen,\n    Tsarevitshia koht' ei olekaan!\"\n    Nikita Romanitsh säikähtyy,\n    Heittäytyy hevosluuskan selkään,\n    Pian suolle liejuiselle lennättää,\n    Tuonne syvälle Hiidenkuilulle.\n    Hän iski Maljutaa korvalle:\n    \"Sinä Maljuta, Maljuta Skuratovitsh!\n    Et palaa tätä sinä nielekään,\n    Palasta tästä sinä tukehdut!\"\n\nKenties ei tämä laulu olekaan todellisten tapausten kanssa yhtäpitävä,\nmutta ainakin siinä ilmaantuu sen vuosisadan henkeä. Vaillinaisina ja\nhämärinä saapuivat kansan korville tiedot siitä, mikä tapahtui tsaarin\nhovissa tahi tsaarin läheisten piirissä, mutta siihen aikaan, jolloin\nsäädyt eivät vielä olleet tavoiltaan eroitettuina, eivätkä eläneet\ntoisilleen vieraina, nämät tiedot, vaikkapa haettujakin, eivät\npoistuneet todenmukaisuuden rajoista ja säilyttivät itsessään yleisen\nelämän ja yhteisten käsitysten leiman.\n\nSellainenko sinä olit, ruhtinas Nikita Romanovitsh, jommoiseksi sinua\nkuvataan -- siitä tietävät tuskin Kremlin muurit ja vanhat tammet\nMoskovan tienoilla! Mutta sellaisena sinä esiinnyit minulle, äänettömän\nmielikuvituksen luomana, iltahetkenä, kun ketoja peitti pimeys, kaukana\nhaihtui hyörivän päivän hälinä, mutta lähellä kaikki oli hiljaa, ja\ntuskin tuuli suhahti lehdissä, ja tuskin illan kovakuoriainen lenteli\nsivutse. Ja surullisena ja voimakkaana puhui minussa isänmaanrakkaus,\nja kirkkaana esiintyi usvasta meidän onneton ja kunniakas\nmuinaisuutemme, koska, ikäänkuin pimeyden estämän näön korvaukseksi,\nminussa avautui sisällinen silmäni, jolle vuosisadat eivät tehneet\nmitään haittaa. Sellaisena sinä ilmestyit minulle, Nikita Romanovitsh,\nja selvästi näin minä sinut kiitävän ratsun selässä Maljutaa\ntakaa-ajamassa, ja minä olin siirtynyt siihen kauheaan aikaan, jolloin\nei mitään ollut mahdotonta!\n\nSerebrjani unhotti, että hän oli ilman miekkaa ja pistooleja, eikä hän\ntuntenut haittaa hevosestakaan, vaikka se olikin vanha. Olipa se virkku\nratsu aikanaan, palvellut jo vuotta parikymmentä sekä matkoilla että\ntappeluissa; lepoa se vaan ei ollut voinut saada itselleen\nvanhuudessakaan; oli vetänyt vettä ja märkiä heiniä, kärsinyt kepin\niskuja!\n\nNyt tunsi se seljässään olevan voimakkaan ratsastajan, ja muisteli\nmenneitä aikoja, jolloin hän kantoi urhoja tuimiin taisteluihin, ja\nhäntä ruokittiin parhaimmilla kauroilla, ja juotettiin mesikämmenen\nmedellä. Hän pullisteli punasia sieramiansa, lengotteli kaulaansa\nlentäen ajamaan takaa Maljuta Skuratovia.\n\nMaljuta ratsastaa synkässä metsässä opritshnikkiensa kera. Hän\nkiiruhtaa heitä Hiidenkuilulle, asetellen verhoa tsarevitshille, ettei\nopritshnikit tietäisi, ketä kuolemaan viedään. Jos he sen saisivat\ntietää, niin he luopuisivat Maljutasta, ja silloin pääsisi lintu\nhäkistä. Mutta opritshnikit ajattelevat, miksi tuommoinen hoikka mies\nratsastaa Homjakin ja Maljutan keskellä, ja ihmettelevät vaan sitä,\nettä hän viedään niin kauvas tapettavaksi.\n\nMaljuta kiiruhtaa vaan opritshnikkeja, kiihoittaa hevosia, antaa\npiiskalla läimäyksiä heidän koville lautasilleen.\n\n-- Voi teitä, suden ruoat, heinäsäkit! Eihän tsaari vaan olisi ruvennut\narvelemaan, ja lähettänyt ajamaan meitä takaa!\n\nMaljuta-pyöveli ajaa nelistäen synkässä metsässä, häntä katselevat\nlintuset, kurotellen kaulojansa, mustat korpit lentelevät hänen päänsä\nkohdalla -- jo on lähellä Hiidenkuilu!\n\n-- Kuulepas, -- sanoo Maljuta Homjakille, eiköhän kuulu takanamme\nkavioin kopsetta?\n\n-- Ei, -- vastaa Homjak, -- sehän on omain hevostemme kavioin kaiku.\n\nJa yhä enemmän kiiruhtaa Maljuta opritshnikkeja, yhä useimmin saa\nhevoset piiskan sivalluksia.\n\n-- Kuule, -- sanoo hän Homjakille, -- eiköhän joku huuda takanamme?\n\n-- Ei, -- vastaa Homjak, -- meidän puheemme vaan kaiku kertoo.\n\nMaljuta kiihoittaa hevoisia.\n\n-- Voi teitä, suden ruoat, heinäsäkit. Jolleipa olisi perässämme\ntakaa-ajajia!\n\nÄkkiä Maljuta kuulee takanaan: -- Seiso, Grigori Lukjanitsh!\n\nSerebrjani saavutti Skuratovin ja oli jo hänen takanaan. Hänen\nhevoskulunsa ei jättänyt häntä.\n\n-- Seiso, Maljuta, huusi Serebrjani toistamiseen ja, saavutettuaan\nSkuratovin, antoi voimakkaasta kädestä hänelle aimo korvapuustin.\n\nVoimakas oli Nikita Romanovitshin lyönti. Puusti kajahti kuin pyssyn\nlaukaus; aika kahina syntyi, lehdet värähtelivät puissa; pedot\njuoksivat syvälle metsään, minkä jalat jaksoivat; puitten ontelosta\nlensivät muljosilmäiset tarhapöllöt; ja talonpojat kaukana repien\nvennää, katsahtivat toisiinsa ja sanoivat ihmeissään:\n\n-- Kuules, kuinka jymähti! näinköhän vanha tammi sortui Hiidenkuiluun?\n\nMaljuta luiskahti satulasta. Nikita Romanovitshin vanha hevonen\nkompastui ja kaatui maahan, heittäen henkensä.\n\n-- Maljuta! -- huudahti ruhtinas, nousten jaloilleen, -- älä yrittele\nenää turhia! Tällä kerralla sinä menehdyt!\n\nJa temmattuaan Maljutan miekan hänen huotrastaan, alkoi huimia sillä\nhänen pääkallonsa ympäri.\n\nÄkkiarvaamatta suhahteli toinen miekka ruhtinaan pään kohdalla. Matvei\nHomjak näet oli kiiruhtanut herrallensa apuun. Nytpä syntyi kiivas\nottelu Homjakin ja Serebrjanin välillä. Opritshnikit hyökkäsivät\nruhtinaan kimppuun paljastetuin miekoin, mutta puut ja kivilohkareet\nsuojelivat, niin ettei kaikki voineet häntä yht'äkkiä ympäröidä.\n\nNyt on, -- ajatteli ruhtinas torjuen lyöntejä, -- kysymys elämästä,\npuhumattakaan tsarevitshin pelastuksesta! Jospa voisi kestää vaikka\nvaan puolituntisen, niin ehkä Jumala lähettäisi jostakin apua!\n\nJa tuskinpa hän niin oli miettinyt, kun läpitunkeva vihellys kajahti\nmetsässä; äänekkäät huudot vastasivat siihen. Muuan opritshnikeistä,\njoka jo oli kohottanut miekkansa iskeäkseen ruhtinasta, kaatui\nhalaistuin päin maahan, ja hänen ruumiinsa yli näkyi Vanjuha Persten,\nheilutellen veristä tshekaniansa. Samassa silmänräpäyksestä rosvot\nhyökkäsivät, kuin susilauma Maljutan palvelijain kimppuun, ja heidän\nvälillään syntyi käsikahakka. Kylläpä Maljuta seuralaisineen koetti\ntehdä hyökkäystä vihollisia vastaan, vaan mistään ei ollut tie auki,\nkaikkialla vaan metsää ja murroksia. Useat uupuivat siihen, vaan toiset\npian toipuivat. Huudettiin ja vannottiin. Liian uskaliaat joutuivat\ntallattaviksi. Itse Persten saatuaan haavan käsivarteensa, heilutti jo\nheikommin tshekaniansa, kun taas uusi vihellys kimahti metsässä.\n\n-- Pojat, olkaa rohkeat! -- huudahti Persten -- sieltäpä tulee ukko\nKorshun avuksi!\n\nJa tuskin oli hän lopettanut puheensa, kun Korshun jo vuorostaan\nryntäsi opritshnikkien kimppuun, ja heidän kesken alkoi tiukka ja mitä\nverisin kahakka!\n\nRatsasmiesten oli vaikea vastustaa metsässä jalkamiehiä. Hevoset\nkohosivat takajaloilleen, kaatuivat nurinniskoin ja painoivat\nratsastajat allensa. Opritshnikit rupesivat kuoleman pelosta\nepäröimään. Homjakin miekka viuhtoi kuin vihuri, hänen päänsä päällä\nleimusi salama.\n\nÄkkiä yleisen tungoksen ajalla kuului jyminä. Väkevä Mitka syöksähti\njoukkoon, ja tunki aivan suoraan Homjakin luo, kaataen ilman eroitusta\nsekä viholliset että ystävät. Mitkä tunsi morsiamensa ryöstäjän.\nKohotettuansa molemmin käsin aimo korentoansa, viskasi hän sillä\nvihollistaan. Homjak väisti sen, vaan lyönti sattui hevoseen. Ratsu\nkaatui kuolleena maahan, korento meni kappaleiksi.\n\n-- Odota! -- sanoi Mitka, retustaen Homjakia kohti -- nyt et pääse\nkynsistäni.\n\nTaistelu taukosi. Ei ollut kenen kanssa tapella, kaikki opritshnikit\nmakasivat kuolleina, ainoastaan Maljuta pelastui nopealla\nargamakillaan.\n\nRosvot alkoivat lukea miehiänsä, paljoa ei ollut jälellä. Olivatpa\nhekin kyllin monta menettäneet. -- Kah, -- sanoi Persten, tultuaan\nSerebrjanin luo ja pyyhkäistyään hien otsaltaan, -- katso bojari, missä\nyhteen yhdyttiin!\n\nSerebrjani, heti rosvojen ilmestyttyä, syöksi tsarevitshin luo ja vei\nhänet hevosineen varjoon; tsarevitsh oli sidottu satulaan. Serebrjani\nkatkasi miekallaan köydet ja auttoi tsarevitshia kulkemaan, otti\nliinan, jolla hänen suunsa oli tukittu, pois. Koko taistelun aikana ei\nhän mennyt hänen luotansa, ja suojasi häntä omalla ruumiillansa.\n\n-- Tsarevitsh, -- sanoi hän, nähdessään, että rosvot alkoivat ryöstää\nkuolleita ja ottaa kiinni sinne tänne juosseita hevosia, -- taistelu on\nloppunut. Kaikki sinun kavaltajasi ovat kuolleet, ainoastaan Maljuta\nyksin pääsi pakoon, vaan minä luulen, ettei hänkään kauan hengitä, kun\ntsaari käskee häntä etsiä.\n\nTsarevitshin nimen kuullessaan, astui Persten takaperin.\n\n-- Kuinka? -- sanoi hän: -- onko tämä tsarevitsh? hallitsijan poika?\nKatsopas kenen avuksi Jumala joudutti! Katsopas ketä nuo roistot\nsidottuna kuljettivat!\n\nJa atamani heittäytyi Ivan Ivanovitshin jalkoihin.\n\nTieto hänen läsnäolostaan levisi nopeasti rosvojen joukossa. Kaikki\nlakkasivat tutkimasta kuolleiden taskuja ja tulivat kunnioittamaan\ntsarevitshia.\n\n-- Kiitän teitä hyvät ihmiset, sanoi hän suopeasti, ilman tavallista\nkorskeuttaan: -- keitä tahansa olettekin, kiitän teitä!\n\n-- Eikä mitään, armollinen herra! vastasi Persten, -- olisinpa sen\ntietänyt, että sinua kuljetetaan, niin en olisi tuonut neljääkymmentä\nnuortamiestä, vaan kaksi sataa.\n\nSilloin ei tämä Skurlatovitsh olisi päässyt kynsistämme; me olisimme\nottaneet hänen elävänä, ja sinun läsnäollessasi hirttäneet! On minulla\nkuitenkin, katsos, hänen apulaisensa; hän on minulle vanha tuttu, ja\nsilloin kun ei ole kalaa, on rapukin kalan vertainen.\n\nKuule mies, sinähän pidät häntä tallessa, eikö niin?\n\n-- Minä, niin minä! vastasi Mitka, maaten vatsallaan, päästämättä uhria\naltansa.\n\n-- Tuo tänne se, älä pelkää, ei se puikahda kynsistä! Ja te, pojat,\nhellittäkää hiukan silmuketta kuulustelua varten ja valmistakaa\nhirttonuora.\n\nMitka nousi seisaalleen. Hänen altansa kohosi terve pulska nuorukainen,\nmutta samalla kuin hän käänsi kasvonsa rosvoihin, huudahtivat he kaikki\nhämmästyksestä.\n\n-- Hlopko! -- kaikui jokaisen huulilta: -- Hlopkohan tämä on! Hän\nrutisteli Hlopkoa opritshnikkina.\n\nMitka katseli, väännellen suutaan.\n\nHlopko voi töintuskin hengittää -- Voi mua pöllöä, -- lausui viimein\nMitka, -- sinuako minä rutistelinkin! Mikset puhunut?\n\n-- Miten minä olisin puhunut, kun sinä minun kurkkuni päällä istuit,\nsinä senkin hylje! Hyi!\n\n-- Mutta miten sinä jouduit minun alleni?\n\n-- Miten! Kuinka! Kun sinä \"kontio\" viskasit hevosta otsaan, niin\nratsastaja kaatui minun päälleni, ja sinä \"lurjus\" syöksit minun\nniskaani hänen sijastansa, hänet sinä jätit omiin valtoihinsa, arvaapas\niloitsiko hän!\n\n-- Oh mua tomppelia! -- sanoi Mitka repien tukkaansa.\n\nRosvot purskahtivat nauramaan. Itse tsarevitshikin myhähteli. Homjakia\nei mistään löydetty.\n\n-- Mitäs tehdä, -- sanoi Persten, hänen aikansa ei ole vielä tullut,\nvaan oli miten oli, jos Jumala suo, eipä hän toisella kertaa livukaan\nkynsistäni! Ja nyt, tsarevitsh, suo minun nyt miehineni saattaa sinua\ntielle. Se on ehkä sopimatonta, tsarevitsh! Eihän minun, halvan ihmisen\nsopisi puhua sinun armosi kanssa, vaan mitäs tehdä, ilman minua et\ntäältä ehkä palajaisikaan!\n\n-- No pojat, -- pitkitti Persten, -- kokoontukaa nyt suojelemaan hänen\ntsaarillista armoansa. Sitten hän kääntyi Serebrjanin puoleen ja sanoi:\nistu sinä bojari tälle hevoselle ja suvaitse minun ottaa sinun\nhevosesi.\n\n-- Kylläpä sinä, Korshun, luullakseni, mieluisasti jalkasinkin kuljet,\neikä sinunkaan, Mitka, ole etäinen!\n\n-- Ei mitään, sanoi Mitka, tarttuen yhtä hevosta, joka tästä juoksi,\nsivulle, -- istunhan minäkin!\n\nHän nosti jalkansa kannukselle, vaan jaksamatta pysyä siinä, hän\nkellahti vatsalleen hevosen selkään, ajoi ravia muutaman sylen sillä\ntavalla, ja viimein kohosi satulaan.\n\n-- Aha! -- huudahti hän, heilutellen jalkojansa ja viskellen\nkyynäsvarsiansa.\n\nKoko joukko liikahti metsästä, ympäröiden tsarevitshia.\n\nKun viimein tultiin aukealle, ja etäältä häämötti Aleksanderin slobodan\nkatto, niin Persten seisahti.\n\n-- Armollinen herra tsarevitsh, -- sanoi hän, hypäten hevosen selästä,\n-- tästä pääset nyt sinä tietäsi, tuollahan näkyy jo sloboda. Ei sopisi\nmeidän enää viipyä sinun tsaarillisen armosi kanssa. Sitä paitsi tuolla\nmaantiellä pöllyää tomu; sieltä tulee luultavasti sotilaita. Hyvästi,\narmollinen herra, älä etsi; vasten tahtoa Jumala toi!\n\n-- Odota, mies! -- sanoi tsarevitsh, joka, vaaran vältettyänsä, alkoi\ntulla entiselleen. -- Odota, mies! Sanopas edeltäpäin, mitä bojarisukua\nolet, mitä kullattua viittaa kannat?\n\n-- Armollinen tsarevitsh, -- vastasi Persten nöyrästi, -- paljo on\nmeitä bojareja täällä ilman sukunimeä, paljo ruhtinaita ilman\nkantasukua. Käytämme sitä, minkä Jumala lähetti!\n\n-- Mutta tiedätkö, -- jatkoi tsarevitsh ankarasti, että sellaisia\nruhtinaita varten, kuin sinä olet, on korkeat asunnot torilla, etkä\nsinä itse osta viittaasi? Ellet sinä tänään olisi tehnyt minulle\npalvelusta, käskisin minä noiden ratsumiesten ottamaan teidät kaikki\nkiinni ja viemään slobodaan. Mutta tämänpäiväisen tähden annan minä\nsinun entisen rosvoamisesi anteeksi, ja puhun tsaari-isälle sinun\npuolestasi, jos tunnustat hänelle vikasi!\n\n-- Kiitän suosiostasi, armollinen herra, suuresti sinua kiitän; vaan\nminun aikani tsaarille vikoja tunnustaakseni ei ole vielä tullut.\nRaskaat ovat syntini Jumalan edessä, suuret ovat syyni tsaarin edessä;\ntuskinpa isä-tsaari antaisikaan anteeksi, ja vaikka antaisikin, niin oi\nsovi jättää tovereita!\n\n-- Kuinka? sanoi tsarevitsh ihmetellen, etkö jätä rosvoilemistasi, kun\nminä itse lupaan puolustaa sinua? Onko sinusta rosvoileminen maantiellä\nsopivampaa, kuin kunniallisesti eläminen?\n\nPersten alkoi sivellä mustaa partaansa ja näytti, viekkaasti hymyten,\nkaksi riviä tasaisia ja valkeita hampaita, niin että hänen tummat\nkasvonsa näyttivät vielä tummemmilta.\n\n-- Armollinen herra! -- sanoi hän: -- sitävartenhan hauki on meressä,\nettei ruutana nukahtaisi! Tottumattomana en ryhdy sota- enkä\nkauppa-asioihin. Jää hyvästi, isä; tuolla kohoaa jo tomu; aika on\nlähteä; kala etsii syvempää, vaan veljemme -- missä on vähän vahvempi\nalusta!\n\nJa Persten katosi pensastoon, vetäen hevosen mukaansa. Rosvot yksi\ntoisensa perään katosivat puitten sekaan, ja tsarevitsh Serebrjanin\nkanssa ratsastivat slobodaan ja pian kohtasivat joukon ratsuväkeä, jota\njohdatti Boris Godunov.\n\nMitä tsaari teki tällä ajalla? Kuulkaamme, mitä tietää siitä laulu ja\nmiten se ilmituo tämän ajan käsitteet kansassa.\n\n    Mitä sanoo tsaari julma:\n    \"Voi teitä ruhtinaat ja bojarit!\n    Mustiin pukeutukaa,\n    Huomenmessuun tulkaa.\n    Tsarevitshin sielumessua kuullaan,\n    Teidät, bojarit, minä kattilassa keitän.\"\n    Bojarit kaikki peljästyivät,\n    Mustiin pukeutuivat,\n    Huomenmessuun kokoontuivat,\n    Tsarevitshin kuolinmessua kuullaksensa.\n    Tulipa Nikita Romanovitsh,\n    Kirjava nuttu yllä,\n    Toi kerallaan nuoren tsarevitshin,\n    Asetti hänet pohjoisoven ääreen.\n    Mitä sanoo tsaari julma:\n    \"Voi sinua, Nikita Romanovitsh!\n    Miksi herjaat edessäni?\n    Kun tähti taivahalta putosi,\n    Että pyhän neitseen kynttilän sammutti,\n    Ei enää jäänyt minulle nuori tsarevitsh.\"\n    Mitä sanoo Nikita Romanovitsh:\n    \"Voi sinua oikeauskoisin tsaari!\n    Me emme tsarevitshin kuolinmessua laula,\n    Me laulamme ylistysvirsiä!\"\n    Hän tarttui tsarevitshin valkeaan käteen,\n    Vei hänet pohjoisista ovista!\n    Mitä sanoo tsaari julma:\n    \"Kuules Nikita Romanovitsh!\n    Miten sinut palkitsen?\n    Puolenko annan valtakuntaa?\n    Vai paljonko kultaa on tarvis?\"\n    -- \"Voi sinua, tsaari Ivan Vasiljevitsh!\n    Älä anna puolta valtakuntaa eikä kultaa,\n    Vaan anna rosvo Skurlatovitsh.\n    Hänet vien nevalle vetelälle,\n    Tuonne Hiidenkuilulle!\"\n    Miten sanoo tsaari Ivan Vasiljevitsh:\n    \"Tuoss' on rosvo Maljuta,\n    Menettele hänelle, miten tahdot!\"\n\nNiin kertoo laulu; mutta niin ei itse asiassa ole. Aikakirjat\nnäyttävät meille, että Maljuta vielä kauvan jälkeen v. 1565 oli Ivan\nVasiljevitshin luona suuressa arvossa. Moni tsaarin lemmikeistä kaatui\neri aikoina uhrina hänen epäluuloillensa. Ei säilyneet Basmanovit, ei\nGrjasnoi, eikä Vjasemski, vaan Maljuta ei joutunut koskaan epäsuosioon.\nVanhan Onufrevnan ennustuksen mukaan hän ei kärsinyt vaivaa tässä\nelämässä ja kuoli kunniallisella tavalla. Pyhän Josef Volotskan\nluostarinsa, johon hänen ruumiinsa on haudattu, sanotaan Maljutan\ntapetuksi tsaarin toimesta.\n\nKuinka Maljuta puhdistautui panettelustaan -- emme tiedä.\n\nSaattaa olla, että Iivana, sittenkuin hänen mielensä oli tyyntynyt,\npiti lemmikkinsä käytöstä kiihkon erehdyttämänä: saattaa niinkin olla,\nettei hän vielä nyt täydellisesti lakannut kantamasta epäluuloa\ntsarevitshia kohtaan. Olipa miten tahansa, niin Skuratov ei ainakaan\nkadottanut tsaarin luottamusta, vaan tästälähin tuli hän yhä\nrakkaammaksi Iivanalle. Tähän asti oli hänen vihamiehensä ollut\nainoastaan Venäjän kansa, nyt tuli myös itse tsarevitsh hänen\nvihollisekseen. Iivana oli vaan hänen ainoa tukensa. Yleinen viha\nMaljutaan vakuutti tsaarille hänen uskollisuutensa. Yllytys Basmanovia\nvastaan ei myöskään ollut turha. Iivanan sydämessä iti epäilyksen\nsiemen, ja vaikkei hän kohta päästänytkään sitä juurtumaan, niin\nkylmeni nähtävästi hänen ja hovimarsalkkinsa väli, sillä tsaari ei\nkoskaan antanut anteeksi sille, jota hän varoi, vaikka viimein itsekin\ntunsi pelkonsa turhaksi.\n\n\n\n\nXV Luku.\n\nSuutelu-tilaisuus.\n\n\nJo on aika meidän kääntyä Morosoviin. Jelenan hämmästys Serebrjanin\nläsnäollessa ei jäänyt tarkkasilmäisen bojarin huomaamatta. Tosin hän\nensin arveli, että Vjasemskin kohtaus oli siihen syynä, vaan pian\nsyttyi uusi epäluulo hänen mielessään.\n\nJättäessänsä Serebrjanin hyvästi, ja saatettuaan hänet portaille,\npalasi Morosov tupaan. Hänen riippuvat kulmakarvansa värisivät\nuhkaavasti; syvät rypyt uursivat hänen otsaansa. Häntä tuskastutti ja\nahdistutti. \"Jelena nukkuu nyt,\" -- hän ajatteli, -- \"hän ei odota\nminua; pistäydyn puistoon, kenties pääni virkistyy.\"\n\nMorosov meni ulos; puistossa oli pimeä. Tultuaan aidan luo, hän huomasi\nvalkosen vaatteen. Hän rupesi tarkastelemaan.\n\nÄkkiä hämmästyttivät häntä lemmen puheet. Ukko seisahti. Hän tunsi\nnaisen äänen. Aidan takaa näkyi tähtitaivaalla äänetön ratsastajan\nvarjo. Tuntematon kumartui Jelenan puoleen ja kuiskasi hänelle jotakin.\nMorosov pidätti hengitystänsä, vaan tuulenpuuska heilutti puiden\nlatvoja ja vei mukanansa tuntemattoman äänen ja sanat. Kuka tämä\ntuntematon oli? Näinköhän Vjasemskin on kestäväisyytensä kautta\nonnistunut taivuttaa puoleensa Jelena? Arvoituksen tapainen on naisen\nsydän! Häntä miellyttää tänään se, mitä eilen inhosi! Vai eiköhän\nSerebrjani olisi määrännyt hänen vaimolleen kohtausta? Kuka tiennee?\nVoineeko olla, että ruhtinas, jonka hän otti vastaan kuin oman\npoikansa, samana päivänä häntä niin verisesti loukkaisi, häntä, hänen\nisänsä parhainta ystävää; häntä, joka olisi ollut valmis unohtamaan\nkaikki oman elämänsä vaarat, säilyttääkseen vaan Serebrjania tsaarin\nvihasta!\n\n-- \"Vaan ei,\" -- ajatteli Morosov, -- \"hän ei ole Serebrjani! Tämä on\njoku opritshnikki, joku tsaarin uusi lemmityinen. Hänestä ei ole mitään\nkummaa bojarin loukkaaminen. Vaan vaimo sitten, myrkyllinen käärme!\nEnkö minä häntä ole rakastanut! Enkö ole häntä hoitanut kuin omaa\ntytärtäni! Ja eikö hän vapaasta tahdostansa ruvennut vaimokseni? Eikö\nhän kiittänytkin vielä siitä minua, petollinen? Eikö vannonut\nuskollisuutta minulle? Ei, älä luota, Drushina Andreitsh, naisen\nuskollisuuteen! Naisen uskollisuus -- suuri huone, tamminen ovi, ja\nsalvat rautaiset! Drushina Andreitsh kiirehti antamaan tytölle\nkunniansa! Sinut, vanhus, luki tulinen sydän mielettömäksi! Sinut petti\nnuori nainen, käärme; moskovalaiset ilkkuvat sinulle!\"'\n\nNäin ajatteli Morosov ja vaipui erillaisiin arvelmiin. Hän tahtoi\nhyökätä esiin. Mutta ratsastaja saattoi nelistäen ajaa pois, eikä\nbojari olisi saanut vihiä vihollisestaan. Hän päätti odottaa.\n\nVaan tänä yönä ei tuuli lakannut lehahtelemasta eikä kuu noussut\npilvien alta. Morosov ei tuntenut ratsastajan ääntä eikä kasvoja. Hän\neroitti ainoastaan sen, että bojaritar puhui hänen kanssaan kyynelten\nvallassa.\n\n-- Minä rakastan sinua enemmän kuin elämääni, enemmän kuin punasta\naurinkoa! Minä en ketään, paitsi sinua, ole rakastanut, enkä rakasta,\nenkä myöskään tule rakastamaan!\n\nSamassa Jelena meni Morosovin ohitse, huomaamatta häntä. Drushina\nseurasi hänen jälkeensä vitkalleen.\n\nSeuraavana päivänä ei hän näyttänyt merkkiäkään epäilyksestään. Hän oli\nvaan yhtä ystävällinen ja hemmotteleva hänelle kuin ennenkin. Vaan\nsilloin, kun Jelena ei huomannut, ei bojari malttanut, vaan rypistellen\nkulmiansa, katseli uhkaavasti Jelenaa. Hirveätä tuumaa hän ajatteli\nsilloin. Hän mietti, miten keksisi vihollisensa.\n\nKului neljä päivää. Morosov istui tuvassa tammipöydän ääressä; pöydällä\noli kirja auki, purppuravärisine päällyksineen, hopeahakasineen ja\nkoristuksineen. Mutta bojari ei ajatellut lukemista. Hänen\nkatseensa liitelivät kirjailluista selkäniteistä koristettuihin\nkirjainkiemuroihin, ja mietteensä kulki vaimon huoneesta puutarhan\naitaukselle.\n\nTämän päivän aattona oli Serebrjani palannut slobodasta, ja,\nlupauksensa mukaan, poikkesi Morosovin luo.\n\nJelena teeskenteli tänä päivänä kipeyttä, eikä tullut ulos\nhuoneestansa. Morosov ei yhtään muuttanut käytöstänsä Nikita\nRomanovitshia kohtaan. Vaan, toivottaen onnea hänen onnellisesta\npalauksestaan ja kestiten ahkerasti arvoisata vierastansa; hän ei\nlakannut tutkimasta hänen kasvonsa sävyjä ja koetti tavata niissä\nvilpin merkkejä. Serebrjani oli miettiväinen, vaan suorapuheinen ja\navomielinen tapansa mukaan; Morosov ei keksinyt mitään.\n\nJa mitäpä hän nyt miettikään, istuessaan pöydän ääressä avattu kirja\nedessään.\n\nHänen ajatuksensa katkasi palvelija, joka astui sisään; mutta\nnähdessään Morosovin rypistyneen otsan, hän pysähtyi kunnioittavasti.\nMorosov loi häneen kysyvän katseen.\n\n-- Armollinen herra, -- sanoi palvelija, tsaarin tulee väkeä. Kaikkein\nedellä ruhtinas Afanasi Vjasemski; pian ovat läsnä, -- otetaanko\nvastaan?\n\nSamassa kuului matkarummun ääni, jota edellä kulkeva orja täristi,\nkarkottaakseen kansaa ja puhdistaakseen tietä herrallensa.\n\n-- Vjasemskiko tulee minun luokseni? -- sanoi Morosov. -- Mitä hänellä\nolisi tekemistä? Vaan ehkä hän meneekin sivutse? Mene portille ja\nodota! Ja, jos hän poikkee tänne, niin sano hänelle, ettei minun taloni\n-- ole mikään kapakka, enkä minä tunne opritshnikkejä, enkä ja'a heille\nleipäsuolaani! Mene!\n\nPalvelija vapisi.\n\n-- Mitä vielä? -- kysyi Morosov.\n\n-- Bojari, sinun tahtosi on minun, vaan sitä en voi sanoa Vjasemskille!\n\n-- Mene! -- huusi Morosov polkien jalkaansa.\n\n-- Bojari! -- sanoi sisäänjuokseva hovimestari: ruhtinas Vjasemski\nopritshnikkineen lähestyy meidän portille! Ruhtinas sanoo tulevansa\nitse tsaarilta.\n\n-- Tsaariltako? Hän sanoi sinulle: tsaarilta? Aukaise portti! Pankaa\nesille kultamalja ynnä leipää ja suolaa! että koko talo ottaisi vastaan\ntsaarin lähettiläitä.\n\nSillävälin kuului rummun helinä ja tärinä yhä lähempää. Noin\nparikymmentä ratsastajaa, Afanasi Ivanovitsh etunenässä, uljaan,\ntummanruskean oriin seljässä, hopeavaljaissa, ajoi käyden Morosovin\ntalon pihalle.\n\nRuhtinaan yllä oli valkea atlaksinen viitta. Lyhyeksi leikatun tukan\nalta näkyi paidan simpukankuorinen koristus. Simpukkakoristeiset\nkalvoisimet lujaan kiinittivät käsiin viitan hiat, joka huolimattomasti\noli vyötettynä vadelmanvärisellä silkkivyöllä, joka molemmissa päissä\npäättyi kultatupsuun, ja kupeelle oli asetettu kirjavakoristeiset\nhansikkaat. Samettiset, vadelmanväriset housut ulottuivat keltaisiin\nsahviani-saappaihin, joiden korossa oli hopeiset kannukset, ja\nkirjaillut saapasvarret laskeutuivat pohkeiden puolivälillä muutamiin\npoimuihin. Viitan päälle oli löyhästi heitetty liivi, jonka edustalle\noli kiinnitetty kahdenkertainen, timantinvärinen vyö. Ruhtinaan päätä\nverhosi kullalla kirjailtu lakki, liehuvine timanttisulkineen, joka\nheilui jokaisista liikkeestä, kimallellen auringon säteissä. Afanasi\nIvanovitshin mustat kiharat, esiinpistäen lakin alta, sekaantuivat\nhänen lyhyeen tuuheaan partaansa. Hienot haituvat ylähuulessa eivät\nmuodostaneet mustaa viivaa, vaan ainoastaan varjon. Vjasemskin vartalo\noli korkea ja uljas; hänen kasvonsa olivat nuoren ja iloisen näköiset.\n\nTämän ajan tavan mukaan taluttivat ratsupalvelijat hänen jäljessään\nkuutta ratsua täysissä valjaissa; yksi niistä oli pikimusta, toinen\nvoikko, kolmas rautio, ja kolme aivan valkeata. Hevosten päässä liehui\nkirjavia sulkia; niiden seljässä komeili petojen taljoja tai loistavia\npeitteitä, joita oli kalliisti kullalla kirjailtu, ja kaikki kuusi\nhelisi kulkeissaan hopeisine rumpuineen tai halaistuine kultaomenineen,\njoita oli yhdistetty sopusoinnuksi, ja jotka riippuivat molemmin puolin\notsasiteitä pitkinä ryhminä.\n\nDrushina Andrejevitshin ilmestyessä, Vjasemski ja kaikki opritshnikit\nastuivat alas hevosen seljästä.\n\nMorosov kulki kulta-astioineen vitkalleen häntä vastaan, ja hänen\nperässään seurasi ystäviä, ja bojarin palvelijoita ja orjia.\n\n-- Ruhtinas, -- sanoi Morosov, -- sinut on tsaari lähettänyt luokseni.\nMinä riennän sinua ja väkeäsi vastaanottamaan leipäsuolalla! -- Ja\nbojarin mustanharmaat hiukset valuivat silmille, niin syvään hän\nkumarsi.\n\n-- Bojari, -- vastasi Vjasemski, -- suuri hallitsija käski minun\nsanomaan sinulle hänen tsaarillisen päätöksensä: -- Bojari Drushina.\nKoko Venäjän tsaari ja suuriruhtinas Ivan Vasiljevitsh ottaa pois\nvihansa sinusta ja päästää sinut tsaarin pannasta; on armollinen ja\nantaa anteeksi kaikki sinun vikasi; ole sinä, bojari, Drushina\nAndrejevitsh, niinkuin ennenkin suuren ruhtinaan armossa ja palvele\nvast'edeskin häntä, ja pidä arvosi niinkuin ennenkin!\n\nLopetettuaan puheensa, Vjasemski asetti toisen kätensä vyölleen ja\nsilitteli toisella partaansa, otti ylpeän ryhdin ja, luotuaan\nMorosoviin kotkansilmänsä, odotti vastausta.\n\nPuheen alussa lankesi Morosov polvilleen. Sen jälkeen palvelijat\nnostivat hänet jälleen ylös. Hän oli valkea kasvoiltansa.\n\n-- Siunatkoon Pyhä Kolmiyhteys ja moskovalaiset ihmeidentekijät meidän\nsuurta hallitsijaamme! -- hän lausui vapisevalla äänellä, -- ja\njatkakoon hänen päiviänsä armollinen ja laupias Jumala vielä pitkiksi\najoiksi. En sinua, ruhtinas, odottanut, vaan sinä tulit luokseni\ntsaarin lähettiläänä -- käy sisään huoneeseeni. Tulkaa, herrat\nopritshnikit! Pyydän, tehkää hyvin! Vaan minä menen ensin toimittamaan\nkiitosrukoukseni, ja tulen sitten teidän kanssanne juhlimaan myöhään\nyöhön asti.\n\nOpritshnikit menivät sisälle.\n\nMorosov kutsui orjan luoksensa.\n\n-- Istu hevosen selkään ja mene Serebrjanin luo, viemään terveisiä ja\nsano, että minä pyydän häntä tulemaan kestille tänä päivänä, sillä\ntsaari on osottanut minulle suuren armon ja ottanut minusta vihansa\npois!\n\nAnnettuaan tämän käskyn ja saatettuaan vieraansa huoneihin, Morosov\npalasi pihan poikki kotikirkkoon; hänen edellään menivät ystävät,\npalvelijat ja hänen jäljessään suuri joukko orjia. Kotiin jäi\nainoastaan hovimestari ja palvelijoita, niin paljon, kuin opritshnikit\ntarvitsivat.\n\nTuotiin esiin erilaisia välipaloja ja juomia, mutta päivällinen odotti\nvielä.\n\nPian tuli Serebrjani, hänkin ystäväin ja orjainsa saattamana, sillä,\njos siihen aikaan bojari ratsasti arvokkaissa asioissa yksin, tahi\nvähälukuisen seuran kanssa, niin sitä pidettiin häpeänä.\n\nPöytä oli jo isossa tuvassa katettuna: palvelijat seisoivat\npaikoillaan; kaikki odottivat isäntää.\n\nDrushina Andrejevitsh, toimitettuaan kiitosrukouksensa, astui sisään,\npuettuna hyvään vaatteukseen, kullalla kirjailtuun kauhtanaan, pitäen\nkädessään sopulinnahkasta lakkia. Hänen mustanharmaa tukkansa oli\ntasaiseksi kammattu ja partansa siistitty. Hän kumarsi vieraille ja\nvieraat samoin hänelle; sitten istuttiin pöytään.\n\nKomeat pidot alkoivat, maljat ja kolpakot helähtelivät, ja paitsi\nnäiden ääntä helähteli vielä toinenkin, joka ei sointunut yhteen\niloisten pitojen kanssa. Opritshnikkien levättien alla kalisivat\nnäkymättömät aseet.\n\nMutta Morosov ei kuullut tuota turmiota tuottavaa ääntä. Muut mietteet\nolivat hänet vallanneet. Sisällinen ääni oli sanonut Morosoville, että\nhänen yöllinen loukkaajansa on kestissä hänen kanssansa samassa\npöydässä, ja bojari mietti keinoa sitä ilmisaadaksensa. Tämän keinon\nhän luuli luotettavaksi.\n\nJo oli monta maljaa kallistettu; he joivat tsaarin onneksi ja\ntsaarittaren, ja koko tsaarin huoneen kunniaksi; juotiinpa\nmetropoliitankin ja koko Venäjän papiston kunniaksi, sitten Vjasemskin\nja Serebrjanin sekä suopean isännän, vihdoinpa jokaisen vieraan malja\nerittäin. Kun oli kaikkien terveydeksi juotu, nousi Vjasemski ja esitti\nnuoren bojarittaren maljan. Sitäpä Morosov odottikin.\n\n-- Rakkaat vieraat, -- hän sanoi, -- sopimatonta on ilman emäntää juoda\nhänen maljaansa! Menkää, -- hän sanoi, kääntyen palvelijain puoleen, --\nnoutamaan bojaritar; kestitköön hän omin käsin rakkaita vieraita!\n\n-- Oikein, oikein! -- melusivat vieraat: ilman emäntää ei ole\nhunajakaan makeata.\n\nHetken perästä ilmaantui Jelena puettuna kalliisen sarafaaniin,[18]\nkahden neitsyeen saattamana; hänellä oli kädessään kultainen tarjotin,\njolla oli yksi ainoa malja. Vieraat nousivat ylös. Hovimestari täytti\nmaljan. Jelena kosketti siihen huulillansa ja alkoi kantaa sitä ympäri\nsekä tarjota vieraille, kumartaen jokaiselle, tavan mukaan, aina\nvyötäisiin asti. Aina sitä myöten kuin vieraat sen tyhjensivät, täytti\nhovimestari sen uudestaan.\n\nKun Jelena oli kaikille tarjonnut, niin Morosov, joka oli tarkasti\npitänyt silmällä häntä, kääntyi vieraitten puoleen.\n\n-- Rakkaat vieraat, -- hän sanoi, nyt minä pyydän, vanhan venäläisen\ntavan mukaan, teitä kunnioittamaan minun huonettani, älkääkä moittiko\nminun isännyyttäni; pyydän teitä, rakkaat vieraat, älkää halveksiko\nsuudella minun vaimoani! Seisahdu Dmitrijevna avaralle tilalle ja anna\nkaikkien vuoron perään suudella itseäsi.\n\nVieraat kiittivät isäntää. Jelena astui vavisten uunin viereen ja loi\nmaahan silmäyksensä.\n\n-- Ruhtinas, ala sinä! -- sanoi Morosov Vjasemskille.\n\n-- Ei, ei, tavan mukaan! -- huudahtivat vieraat: -- suudelkoon isäntä\nensin emäntää! Seurattakoon tapaa, joka isiltä on peritty!\n\n-- Olkoon niin, sanoi Morosov, ja astuen vaimonsa luokse hän ensin\nkumartui hänen eteensä. Kun he suutelivat, hehkuivat Jelenan huulet\nkuin tuli; sitävastoin Drushina Andrejevitshin huulet olivat jääkylmät.\n\nMorosovin jälkeen oli Vjasemskin vuoro.\n\nMorosov alkoi tarkastella.\n\nAfanasi Ivanovitshin silmät loistivat kuin liekki, mutta Jelenan kasvot\neivät värähtäneetkään. Hän ei peljännyt miehensä ja Serebrjanin\nläsnäollessa röyhkeätä ruhtinasta.\n\n\"Ei, hän ei ole se!\" Morosov ajatteli.\n\nVjasemski kumartui maahan ja suuteli Jelenaa; mutta kun hänen\nsuutelunsa kesti kauvemmin, kuin oli tarpeen, niin Jelena kääntyi pois\nnähtävästi harmistuneena.\n\n\"Ei, hän ei ole se!\" Morosov toisti itsekseen.\n\nVjasemskin jälkeen seurasi vuorotellen jotkut opritshnikit. He\nkumarsivat syvään, tavan mukaan, ja suutelivat Jelenaa; mutta Drushina\nAndrejevits ei voinut mitään lukea hänen kasvoiltaan, paitsi\nrauhattomuutta. Muutaman kerran värähtelivät hänen pitkät\nsilmäripsensä, ja katseesta päättäen hän etsi jotakuta vieraiden\njoukosta.\n\n\"Hän on täällä,\" ajatteli Morosov.\n\nÄkkiä valtasi kauhu Jelenan. Hänen silmänsä kohtasivat miehensä\nkatseen, ja naissydämen vaistosta hän arvasi miehensä mietteet.\n\nTämän rasittavan ja tuijottavan katseen aikana, katsoi hän\nmahdottomaksi suudella Serebrjania ja olla tässä silmänräpäyksessä\nvakava. Kaikki seikat heidän kohtauksistaan puutarhan aidan luona,\nensimmäiseen Serebrjanin tuloon asti, elävästi kuvastuivat hänelle.\nHänen nykyinen tilansa ja häntä odottava suutelu tuntuivat hänestä\nJumalan rangaistukselta rikollisen kohtauksen tähden, tuon\nrikoksellisen suutelon tähden. Väristyttävä kylmyys virtasi pitkin\nhänen jäseniänsä.\n\n-- Minä voin pahoin ... -- supisi hän: -- päästä minut, Drushina\nAndrejitsh...\n\n-- Pisäty, Jelena, -- Morosov sanoi rauhallisesti, -- odota, sinä et\nnyt voi lähteä pois; tätä ei ole nähty eikä kuultu; täytyyhän\ntoimituksen lopettaa!\n\nJa hän loi vaimoonsa läpitunkevan, tutkivan katseen.\n\n-- Jalat ei kestä allani! ... -- lausui Jelena.\n\n-- Mitä? -- sanoi Morosov, ikäänkuin ei olis kuullut: -- sait häkää?\nmikä kumma!\n\n-- Pyydän teitä, ruhtinaat, käykää vaan esiin, älkää kuunnelko vaimoa!\nHän on vielä lapsi; hän on liian kaino; hänestä on tämä tapa outoa.\nSiitä syystä on hän muka sairas! Käykää esiin, rakkaat vieraat, pyydän\nteitä!\n\n\"Missä on Serebrjani?\" Drushina Andrejevitsh ajatteli, etsien häntä\nvieraiden joukosta silmillään.\n\nRuhtinas Nikita Romanitsh seisoi syrjässä. Häneltä ei jäänyt\nhuomaamatta se tavaton tarkkuus, jolla Morosov seurasi puolisoansa ja\njokaista hänen luoksensa mennyttä vierasta. Hän luki Jelenan kasvoista\nkauhun ja rauhattomuuden. Nikita Romanitsh, aina päättäväinen, kun vaan\nomatuntonsa ei mistään soimannut, nyt ei tiennyt, mitä piti tehdä. Hän\npelkäsi, että, jos menisi suutelemaan Jelenaa, hän enentäisi hänen\nhämmästystänsä; hän pelkäsi herättävänsä hänen miehensä epäluuloa, jos\njäisi muita jäljelle. Jospa hän edes yhden ainoa sanan voisi sanoa\nJelenalle kahden kesken, niin ehkä hän rohkaistuisi ja kenties saisi\nkadotetun voimansa takaisin; mutta vieraat ympäröivät Jelenaa, isäntä\nei päästänyt silmiään hänestä; täytyihän sitä jotakin päättää.\n\nSerebrjani lähestyi Jelenaa ja kumarsi hänelle, mutta ei tiennyt pitikö\nkatsoa häntä silmiin vai olla katsomatta. Tämä epäröiminen antoi ilmi\nruhtinaan.\n\nOmasta puolestaan ei Jelena kestänyt kiusaavaa tutkintoa, johon Morosov\nhänet saattoi.\n\nJelena ei pettänyt miestään kevytmielisyydestä, ei turmeltuneen\nsydämmen kiihotuksesta. Hän petti hänet sentähden, että hän itse oli\npettynyt, ajatellessaan voivansa rakastaa Drushina Andrejevitshia. Kun\nhän yöllä puutarhan aidan luona vakuutti Serebrjanille rakkauttansa,\nniin hänen sanansa tunkeutuivat hänen huuliltaan hänen tahtomattansa;\nhän ei teeskennellyt sanoillansa, ja jos hän olisi silloin nähnyt\nmiehensä takanaan, niin hän olisi tunnustanut kaikki hänelle puhtaasta\nsydämestä. Mutta hänen mielikuvituksensa oli vilkas, ja luonteensa\narka. Yöllisen kohtauksensa jälkeen Serebrjanin kanssa ei lakannut\nomatunto häntä kalvamasta. Sen lisäksi tuli vielä kuolettava\nlevottomuus Nikita Romanovitshin kohtalosta. Hänen sydäntänsä kalvoivat\nvastustamattomat tunteet; hän tahtoi heittäytyä miehensä jalkoihin ja\npyytää häneltä anteeksi; mutta hän pelkäsi hänen vihaansa, hän pelkäsi\nNikita Romanovitshin puolesta.\n\nTämä taistelu, nämä kiusaukset, pelko, jonka hänelle tuotti\nhyvänluontoinen ja viekasteleva, mutta kaikessa, joka koski hänen\nkunniaansa, taipumaton miehensä, kaikki se uuvutti musertavasti hänen\nruumiilliset voimansa. Kun Serebrjanin huulet koskettivat hänen\nhuuliansa, vapisi hän kuin vilutautinen, hänen jalkansa horjuivat, ja\nhuulet äänsivät:\n\n-- Pyhä Neitsyt, auta minua!\n\nMorosov tarttui Jelenaan.\n\n-- Oh! -- hän sanoi: -- semmoista se naisen terveys! Kun hiemankin saa\nhäkää, niin jalat eivät kestä. Vaan ei mitään, kyllä se menee! Käykää\nesille vaan, hyvät vieraat!\n\nMorosovin ääni ja käytös eivät ensinkään muuttuneet. Hän oli yhtä\nrauhallinen, yhtä kohtelias ja ystävällinen.\n\nSerebrjani jäi kahden vaiheelle: huomasiko hän todellakin salaisuuden?\n\nKun toimitus loppui, ja Jelena, neitseiden saattamana poistui\nhuoneeseensa, niin vieraat Morosovin kehoituksesta jälleen istuivat\npöytään.\n\nDrushina Andrejitsh vaati kaikkia ja kestitsi entisellä mielevyydellään\neikä unhottanut vähintäkään tilaisuutta, joka niinä aikoina tuotti\nvieraanvaraisen nimen. Jo oli myöhäinen. Viinit alkoivat saattaa veren\nvähän tulisempaan liikkeeseen, ja salaviittauksia rupesi kuulumaan\nopritshnikkien joukosta.\n\n-- Ruhtinas, -- sanoi yksi heistä, kumartuen Vjasemskin puoleen, --\naika on ryhtyä käsiksi!\n\n-- Vaiti! -- vastasi Vjasemski sopottaen: -- ukko kuulee!\n\n-- Kun kuuli, niin kuuli, ei se mitään! -- opritshnikki sanoi\näänekkäästi juopuneen itsepäisyydellä.\n\n-- Vaiti! -- toisti Vjasemski.\n\n-- Minä sanon, ruhtinas, että on aika! Jumal'auta nyt on aika! Minä\nannan merkin!\n\nJa opritshnikki liikahti noustaksensa. Vaan Vjasemski painoi hänet\nvoimakkaalla käsivarrella istumaan.\n\n-- Ole alallasi! -- hän sanoi sille korvaan: -- muuten työnnän tuon\npuukon kurkkuusi!\n\n-- Ohoh, vai sinä vielä uhkailetkin! -- huusi opritshnikki, nousten\nistuimeltaan. -- Millainen sinä olet! Minä sanoin, ett'ei sinuun voi\nluottaa! Sinä et olekaan meidän veljiämme! Kylläpä tiedän, että te,\nruhtinaat ja bojarit, meidän onnemme riistätte! Mutta odota,\nkatsokaamme kenen ottaa: Ota ulos viittasi alta aseesi! Pistä esiin\nmiekkasi! Saamme nähdä, kenen ottaa!\n\nNämät sanat hän lausui sekanaisesti yleisessä äänekkäässä melussa;\nmutta Serebrjani selvitti kumminkin niistä muutamia, niin että ne\nherättivät huomiota hänessä. Morosov ei kuullut niitä. Ainoastaan sen\nhän huomasi, että vierasten kesken syntyi riitaa.\n\n-- Arvoisat vieraat! -- hän sanoi, nousten pöydästä: -- ulkona on jo\npimeä yö! Eiköhän ole aika mennä levolle? Kaikille on pehmeät patjat ja\nuntuvatyynyt valmiina!\n\nOpritshnikit nousivat, kiittivät isäntää; kumarsivat ja menivät heitä\nvarten kartanolle valmistettuihin makuusuojiin.\n\nSerebrjani aikoi myöskin mennä.\n\nMorosov tarttui häntä käteen, pidättäen häntä.\n\n-- Ruhtinas, -- hän sanoi kuiskuttaen, -- odota minua täällä!\n\nPidätettyänsä Serebrjanin, Drushina Andrejitsh meni puolisonsa luokse.\n\n\n\n\nXVI Luku.\n\nRyöstö.\n\n\nPäivällisen aikana tapahtui talon ympärillä jotakin tavatonta.\n\nHämärän tullessa alkoi yhä uusia opritshnikkejä ilmaantua\npuutarha-aidan ja aitauksen, joka ympäröi koko taloa, vierille ja\nviimein itse pihaan.\n\nMorosovin väki ei kääntänyt siihen huomiotansa.\n\nKun yö tuli, oli koko talo joka taholta opritshnikkien ympäröimänä.\n\nVjasemskin palvelija tuli ulos ruokahuoneesta, mennäkseen muka hevosta\njuottamaan. Mutta menemättäkään hevosten luo, katsahti taakseen,\nsilmäili kaikille tahoille, meni portille ja vihelsi, jotain\nmerkillistä mielessä. Joku ryömi hänen luoksensa.\n\n-- Oletteko kaikki? -- kysyi palvelija.\n\n-- Olemme, -- vastasi tuo.\n\n-- Montako teitä on?\n\n-- Viisikymmentä.\n\n-- Hyvä, odottakaa merkkiä.\n\n-- Pianko? Odottaminen tuskastuttaa.\n\n-- Siitä sanoo ruhtinas. Mutta kuules, Homjak, ruhtinas ei käske\npolttamaan eikä raastamaan taloa!\n\n-- Ei käske! Onko hän minun herrani, -- onko?\n\n-- Nähtävästi, koska Grigori Lukjanitsh käski sinut olemaan tänään\nhänen käskynsä alla.\n\n-- Olen kyllä hänen komennettavanansa, vaan en Morosovin. Minä autan\nruhtinasta viemään bojaritarta, vaan sitten älköön kukaan enää käskekö\nminua!\n\n-- Katsos, Homjak, ruhtinas ei tee pilaa!\n\n-- Mitä sitte! sanoi Homjak ilkeästi hymyillen. -- Ruhtinas on\nruhtinas, ja minä olen minä. Kun minua haluttaa kuljeskella, kellä on\nminun kanssani tekemistä?\n\nSamalla aikaa kuin tämä keskustelu tapahtui portilla, meni Morosov,\npidätettyään Serebrjanin, Jelenan puolelle.\n\nBojaritar ei levännyt vielä. Hänen päässään ei ollut enää kokoshnikkia.\nTuuhea, puoleksi hajallaan oleva tukkansa valui hänen valkeille\nolkapäilleen. Jelena oli valmistunut riisuutuakseen, vaan nojattuaan\npäänsä käsivarttansa vastaan, hän oli vaipunut mietteisiin. Hänen\naatteensa liitelivät menneissä. Hänen mieleensä johtui, miten hän\nensiksi tutustui Serebrjanin kanssa, toiveensa, pelkonsa, ja Morosovin\nesitys ja annettu lupauksensa. Selvästi hän muisti, kuinka hän\npääsiäisenä ennen häitänsä, orpojen tavan mukaan, meni äitinsä\nhaudalle, asettaen ristin alle maljan, johon oli pantu punaisia munia,\najatuksissaan suuteli äitiänsä ja pyysi siunausta rakkauteensa ja\nyhdistykseensä Morosovin kanssa.\n\nHän luuli siihen aikaan voivansa masentaa ensi lempensä, hän luuli\ntulevansa onnelliseksi Morosovin suojassa; vaan nyt... Jelena muisti\nsuuteluhetken ja häntä väristytti. Bojari tuli sisään hänen\nhuomaamattansa ja seisahti kynnykselle. Hänen katseensa oli jäykkä ja\nsurullinen. Vähän aikaa hän katseli vaieten Jelenaa. Hän oli niin\nnuori, niin kokematon, ja niin tottumaton vilpistelemään, että Morosov\nvasten tahtoaan tunsi sääliä.\n\n-- Jelena! -- hän sanoi; -- miksi sinä hämmennyit!\n\n-- Minä voin pahoin ... Jelena kuiskasi.\n\n-- Vai niin. Et ruumiisi puolesta, vaan sielusi. Sinun sairautesi oli\nsielussasi. Sinä turmelet sydämmesi, Jelena.\n\nBojaritar vavahti.\n\n-- Kun tänä aamuna, -- Morosov jatkoi, -- Vjasemski opritshnikkineen\ntuli meidän taloon, luin vihkimäluvun. Tiedätkö sinä mitä sanotaan\nsiinä luvussa petollisista vaimoista.\n\n-- Voi Jumalani! -- virkkoi Jelena.\n\n-- Minä luin, -- Morosov pitkitti, -- aviorikosta koskevaa\nrangaistusta...\n\n-- Jumalani: -- rukoili bojaritar: -- ole armollinen, Drushina\nAndrejitsh, sääli minua! Minä en ole niin syyllinen, kuin luulet ...\nminä en ole pettänyt sinua...\n\nMorosov rypisti uhkaavasti kulmiansa.\n\n-- Älä valhettele, Jelena. Älä juonittele. Älä enennä syntiäsi\nviekkaalla puheella. Sinä et ole minua pettänyt, vaikka petosta on jo\nlyhyt uskollisuus, vaan sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen...\n\n-- Sääli minua, Drushina Andrejitsh!\n\n-- Sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen! Kun meidät vihittiin,\nkun sinä suuresti tehden vääryyttä, suutelit minun ristiäni, rakastit\nsinä toista... Niin, sinä rakastit toista, jatkoi hän, korottaen\nääntänsä.\n\n-- Voi Jumala, voi Jumalani! -- nyyhki Jelena, peittäen kasvot\nkäsiinsä.\n\n-- Dmitrijevna! Kuule Dmitrijevna! Mikset sanonut minulle, että\nrakastit häntä?\n\nJelena itki eikä vastannut sanaakaan.\n\n-- Kun minä näin sinut kirkossa, sinut turvattoman orvon, silloin kuin\nsinut tahdottiin pakottaa Vjasemskille, päätin minä pelastaa sinut\nhävyttömästä miehestä, vaan minä halusin sinun lupaustasi, ett'et\nsaattaisi minun harmaita karvojani häpeään. Miksi annoit minulle\nlupauksesi? Mikset tunnustanut kaikkea? Sanoillasi olit sinä minun\nluonani, vaan ajatuksesi ja sydämmesi oli toisen tykönä! Jospa olisin\ntietänyt sinun lemmestäsi, enkö olisi sinua suojannut? Minä olisin\nsinua säilyttänyt jossakin tuntemattomassa seudussa, kaukana\nMoskovasta, taikka vienyt sinut luostariin, enkä mitenkään olisi sinua\npakottanut kanssani naimisiin! Parempi olisi ollut luopua maailmasta,\nkuin joutua tämmöiseen häpeään. Miksi et jättänyt maailmaa? Miksi\npuolustit itseäsi minun nimeni arvolla, ikäänkuin kiviseinällä, ja\nsitten häpäisit minua rakastajasi kanssa? Te ajattelitte: Morosov on\nheikko, meidän on helppo vetää häntä nenästä!\n\n-- Ei, herrani, -- nyyhkytteli Jelena ja heittäytyi polvilleen: --\nkoskaan en ole semmoista ajatellut! Sitä ei ole koskaan minun\nmielessäni ollut! Hän olikin silloin Litvassa.\n\nKuullessaan: _hän_, Morosovin silmät säkenöivät, mutta hän maltti\nmielensä ja hymyili kolkosti.\n\n-- Niin. Te ette tulleet silloin tutuksi vaan myöhemmin, kun hän\npalasi. Te tutustelitte öisin puutarha-aidan luona, samana iltana, kuin\nminä otin hänet vastaan ja kohtelin kuin omaa poikaani. Sano minulle,\nJelena: näinköhän te todellakin luulitte, etten minä arvaa teidän\nmieltänne, että minä annan pettää itseäni, enkä ymmärrä rangaista\nuskotonta vaimoa, ja minun kunniani solvaisijaa, hänen viettelijäänsä?\nNäinköhän luuli tuo maitoparta, että hänen rietas tekonsa menee sinä\nhyvänään? Vai eikö hän ole lukenut, mitä Leviittain kirjassa on\nkirjoitettu: että se, joka harjoittaa avioliiton rikkomista naidun\nvaimon kanssa, ynnä hänen rikostoverinsa pitää tapettaman!\n\nJelena katsahti kauhistuen miestänsä. Hänen silmistään välähti kylmä\npäättäväisyys.\n\n-- Drushina Andrejitsh! hän sanoi arasti: -- mitä tahdot tehdä?\n\nBojari otti povestaan pitkän pistoolin.\n\n-- Mitä teet? huudahti bojaritar ja astui taaksepäin.\n\nMorosov hymyili kolkosti.\n\n-- Älä pelkää itsesi puolesta! -- hän sanoi kylmästi: -- sinua en tapa.\nOta kynttilä, ja astu edelläni.\n\nHän tarkasti pistoolia ja meni ovelle. Jelena ei liikahtanut\npaikaltaan. Morosov katsahti taakseen.\n\n-- Näytä minulle valkeata! -- toisti hän käskeväisesti.\n\nSamassa kuului pihalla melua.\n\nUseampia ääniä puhui yht'aikaa. Morosovin palvelijat kutsuivat\ntoisiansa. Bojari alkoi kuunnella. Melu eneni. Joukko miehiä kuului\ntunkeutuvan huoneihin. Kuului laukaus.\n\nJelenan mieleen johtui, että Serebrjani tulee tapetuksi Morosovin\ntahdosta. Epätoivo tuotti hänelle voimia.\n\n-- Bojari! -- hän huudahti, hänen katseensa leimusi: -- minut, minut\ntapa! Minä yksin olen syypää.\n\nMutta Morosov ei kääntänyt huomiota hänen sanoihinsa. Hän kuunteli,\nkallistaen päätänsä ja hänen kasvonsa ilmaisivat ihmetystä.\n\n-- Tapa minut! -- pyysi Jelena epätoivoisena: -- minä en tahdo, minä en\nvoi elää hänen jälkeensä! Tapa minut! Minä petin sinut, minä häpäisin\nsinua! Tapa minut!\n\nMorosov katseli Jelenaa, ja jos kuka olisi hänet sinä hetkenä nähnyt,\nniin ei hän olisi voinut päättää, säälikö vai harmi hänen kasvoistaan\nkuvastui.\n\n-- Drusbina Andrejitsh! -- kaikui alhaalla ääni: -- petos! kavallus!\nOpritshnikit tunkeutuvat vaimosi luokse, varo, Drushina Andrejitsh!\n\nSe oli Serebrjanin ääni. Tunnettuaan sen, Jelena selittämättömässä\nilossa heittäytyi ovelle. Morosov työnsi vaimonsa pois, lukitsi oven ja\npani sen hakaan.\n\nKiireisiä askelia kuului portailta, sitten miekkain kalinaa ja\nkirouksia, pauhua, suurta huutoa ja ryskettä.\n\nOvi tärähteli lyönneistä.\n\n-- Bojari! -- huudahti Vjasemski: -- avaa, ettei koko taloasi käännetä\nnurin!\n\n-- En luule sitä, ruhtinas! -- vastasi Morosov arvokkaasti. Ei ole\nVenäjällä vielä nähty sitä, että vieras häpäisee isäntäänsä, niin että\nväkivallalla tunkeutuisi hänen vaimonsa huoneesen. Väkevää oli minun\nmeteni; se pani sinun pääsi pyörälle, ruhtinas; mene levolle; huomenna\nunohdat kaikki. Minä vaan en unohda, että sinä olet minun vieraani.\n\n-- Aukase! -- ruhtinas toisti, kolistaen ovea.\n\n-- Afanasi Ivanitsh! muista kuka olet! Muista, ettet ole rosvo, vaan\nruhtinas ja bojari!\n\n-- Minä olen -- opritshnikki! kuuletko bojari, minä olen opritshnikki!\nEi minulla ole kunniantuntoa! Minä olen rakastunut vaimoosi, --\nkuuletko, bojari! Minä en pelkää hävytöntä tekoa; poltan vaikka koko\nMoskovan, saadakseni Jelenan!\n\nÄkkiä tuli tupa valkoiseksi. Morosov huomasi, että palvelusväen\nasuntojen katot leimusivat liekeistä. Samassa ovi, joka oli yhä saanut\nkovia iskuja, kaatui ryskäten maahan, ja Vjasemski ilmaantui\nkynnykselle tulenliekin valaisemana, taittunut miekka kädessä.\n\nHänen valkonen atlaksinen viittansa oli rikkirevitty; pitkin sitä\njuoksi verta. Hyvin huomasi, ettei hän taistelutta ollut huoneesen\npäässyt.\n\nMorosov ampui suoraan Vjasemskin päätä kohden, vaan käsi petti bojarin:\nluoti lensi oven pihtipieleen; ruhtinas hyökkäsi Morosoviin käsiksi.\n\nKauan ei heidän tappelunsa kestänyt.\n\nMiekanperästä saadusta iskusta kaatui Morosov. Vjasemski kiirehti\nbojarittaren luokse. Mutta heti kun hänen veriset kouransa tarttuivat\nJelenan vaatteihin, huudahti tämä epätoivossa ja meni tainnuksiin.\nRuhtinas tempasi hänet käsivarsilleen ja riensi alas rappusia myöten,\nlaasten porraslautoja hänen hajanaisella kassallaan.\n\nPortilla odottivat hevoset. Hypättyään satulaan, alkoi ruhtinas kiitää\npuolikuolleen bojarittaren kera, ja hänen jäljessään, kalistellen\naseitaan, ajoivat hänen palvelijansa.\n\nKauhistus oli ylimmillään Morosovin talossa. Liekki ahmi kaikki\npalvelusväen asunnot. Miespalvelijat huusivat, kaatuen rosvojen\nlyönneistä. Naispalvelijat juoksentelivat voivotellen sinne tänne.\nHomjakin kumppanit ryöstivät taloa, juoksivat kartanolle ja viskasivat\nyhteen läjään kalliit huonekalut, rahat ja komeat puvut.\n\nKartanolla, hopea- ja kultakasan äärellä, seisoi Homjak puettuna\npunaiseen viittaan, hämmentäen äänellään melun, huudon ja ryskeen.\n\n-- Hei, hauskaa! -- hän puhui, hykerrellen käsiään: -- nyt on kestit,\noivat kestit!\n\n-~ Homjak! -- huusi muuan opritshnikeista: -- talon palvelijat veivät\nMorosovin pois jokea pitkin. Täytyykö ottaa kiinni, vai mitä?\n\n-- Menköön hiiteen! Ei hänestä nyt! Kuulkaa! Tulkaa kaikki tänne\nkartanolle, muuten tukehdumme!\n\n-- Homjak! -- sanoi taasen eräs toinen: -- mitä käsket tekemään\nSerebrjanille?\n\n-- Ei saa koskea sormellakaan häneen! Asettakaa hänelle tarkkoja\nvartioita. Me viemme hänen armonsa kunniallisesti slobodaan.\nNäitteköhän, kuinka hän hutki ruhtinas Afanasi Ivanovitshia? Kuinka hän\nmeidän miekkojamme muserteli!\n\n-- Nähtiin, kyllä nähtiin!\n\n-- Ja te saatte siitä suudella ristiä hallitsijan edessä?\n\n-- Saamme, niin saamme! Kaikki me saamme suudella ristiä!\n\n-- No, katsokaa, ettei kukaan uskalla loukata häntä; ja kun tulemme\nkotiin, niin kyllä Grigori Lukjanitsh muistaa saamansa korvapuustin,\nja minä -- ruoskan iskut!\n\nKauan melusivat ja ryöstivät vielä opritshnikit, ja kun viimein\nlähtivät, raskaan saaliinsa hevosten selkiin sälytettyään, niin kauan\nheidän poismentyään näkyi vielä tulen liekkejä siinä, missä ammoisista\najoista Drushina Andrejevitshin talo oli seisonut, ja ohitse virtaava\nMoskovan joki leikki tulen loisteessa kuin sulava kulta.\n\n\n\n\nXVII Luku.\n\nVeren manaus.\n\n\nKun lähellä asuvat olivat saaneet tietää opritshnikkien hyökkäyksen ja\nnähdessään liekit Morosovin talossa, niin he kiiruhtivat sulkemaan\nporttejansa ja sammuttamaan tulta.\n\n-- Herra Jumala! -- huokailivat ristien silmiänsä ne, joiden ohitse\nVjasemski palvelijoineen ratsasti: -- Herra armahda meitä! päästä\nvaarasta!\n\nJa tuskin oli hevosten kavioin kopse ja rautapaitain helinä tauvonnut\ntyhjillä teillä, kun asukkaat puhelivat: -- Jumalan kiitos, vaara on\nohitse!-- ja taas ristivät silmiään.\n\nSillä välin ruhtinas yhä ajoi nelistäen ja jätti jo kauvaksi taaksensa\npalvelijansa. Hän arveli vielä ennen aamunkoittoa ennättävänsä kylään,\njossa saisi vaihtaa hevosta, sitten viedäkseen Jelenan rjasanilaiselle\ntilukselleen. Mutta ruhtinas ei ollut ratsastanut vielä viittä virstaa,\nkuin hän eksyi tieltä.\n\nNyt hän myöskin tunsi, että haavat, joita hän innoissaan ei ollut\nhuomannut vaarallisiksi, tuottivat hänelle tuskallisen kivun.\n\n-- Bojaritar, hän sanoi, pidättäen ratsuansa, -- orjani ovat jääneet\njäljelle ... täytyy odottaa!\n\nJelenakin alkoi vähän tointua. Avattuaan silmänsä, hän huomasi ensin\nkaukaisen loisteen, sitten hän alkoi eroittaa metsää ja maantietä,\nsitten hän huomasi olevansa ratsun selässä ja että häntä pitivät\nväkevät käsivarret. Vähitellen hän alkoi muistaa päivän tapauksia,\nsamassa tunsi Vjasemskin, ja kauhun huuto pääsi häneltä.\n\n-- Bojaritar, -- Afanasi Ivanovitsh sanoi tylysti hymyillen, -- olenko\nminä sinusta hirveä? Kirootko sinä minua? Älä kiroo minun, Jelena\nDmitrijevna! Kiroo kohtaloasi! Turhaan sinä tahdoit välttää minua. Ei\nkukaan voi paeta kohtaloansa, eikä väistää sallimusta. Näyttää siltä,\nkuin jo ijäisyydessä olisi päätetty, että sinun pitää kuulua minulle.\n\n-- Ruhtinas! -- kuiskasi Jelena, vavisten kauhusta: -- ellei sinulla\nole omaatuntoa, niin muista bojarikunniaasi, muista edes hävetä...\n\n-- Minulla ei ole kunnian- eikä hävyntuntoa! Kaikki, kaikki annoin\nsinun tähtesi, Jelena Dmitrijevna!\n\n-- Ruhtinas, muista Jumalan tuomiota, älä paaduta sydäntäsi!\n\n-- Myöhään, bojaritar! Sen olen paaduttanut jo. -- Vai luuletko, että\nse, joka niin palkitsee vierasvaraisuuden kuin minä, voisi vielä\nmuuttaa mielensä? Ei, bojaritar. Tänä yönä olen kaiken sen kadottanut\nijäksi. Eilen oli vielä aikaa; tänään ei ole enää minulla\nanteeksisaamisen toivoakaan kurjuudestani! Enkä minä haluakaan\nparatiisin autuutta ilman sinua, Jelena Dmitrijevna.\n\nVjasemski heikkeni yhä enemmän. Hän tunsi voimattomuutensa, vaan\nkoetti, vaikka turhaan, ponnistella sitä vastaan. Kipu alkoi hänen\nymmärrystänsä hämmentää.\n\n-- Jelena, -- hän sanoi, -- minun vereni vuotaa kuiviin, orjani ovat\netäällä, apua ei ole saatavissa; saattaa tapahtua, että minun pian\ntäytyy lähteä ijäiseen tuleen ... rakasta minua, rakasta edes\nhetkinen ... etten aivan ilman sieluani saatanalle antaisi!... Jelena,\n-- hän jatkoi, kooten viimeiset voimansa, -- rakasta minua, sinä\nsydämeni ryöstäjä, sinä sieluni turmelija!...\n\nRuhtinas tahtoi painaa hänet veristä rintaansa vasten, mutta hänen\nvoimansa pettivät, ohjakset putosivat hänen käsistään, hän alkoi horjua\nja putosi maahan. Jelena piteli hevosen harjasta kiinni. Kuulematta\nratsastajaa läksi hevonen nelistämään. Jelena yritti sitä pysäyttää,\nvaan ratsu kääntyi sivullepäin ja kiiti metsään, vieden mukanaan\nbojarittaren.\n\nKauan he kiitivät pimeässä metsikössä. Alussa Jelena koetti seisauttaa\nhevosta, vaan pian hänen kätensä heikkoni, ja hän, pitäen hevosen\nharjasta, heittäytyi Jumalan huomaan. Ratsu kiiti yhä. Oksat repivät\nJelenan vaatteita ja pieksivät hänen kasvojaan. Kun hän siinä kiiti\npitkin kuun valaisemaa ahoa, niin näytti valkeassa sumussa liitelevän\nhaltijoita, jotka kutsuivat häntä luokseen. Hän kuuli etäältä\nyksitoikkoisen melun, jonka kaiku kertoi. Metsänhaltijako nauroi, vai\nmikä mahtoi meluta, mutta ääni tuli yhä kovemmaksi; Jelenan sydän oli\nmenehtyä pelosta, ja hän piti yhä lujemmin kiinni hevosen harjasta.\nIhan itsestään ratsu nelisti melua kohden. Sielläpä välähti tuli; oli\nikäänkuin hopealta hohtava haamu olisi heiluttanut siipiä... Äkkiä\nseisahtui ratsu, ja Jelena meni tunnottomaksi.\n\nHän huomasi äkkiä olevansa pehmeässä ruohikossa. Ympärillään tuoksui\nsuloinen viileys. Ilman täytti puiden tuoksu; melu jatkui yhä, mutta se\nei tuntunut ensinkään hirveältä. Se, ikäänkuin vanha laulu, tahtoi\nviedä Jelenaa suloiseen uneen.\n\nVaivoin hän aukasi silmänsä. Suuri ratas, jonka vesi pani liikkeesen,\nkolisten pyöri hänen edessään, ja kauvaksi lentelivät sen ympärillä\nveden räiskeet. Kuun valossa ne muistuttivat niistä timanteista, joilla\ntytöt olivat häntä puutarhassa koristelleet sinä päivänä, jolloin\nSerebrjani oli tullut.\n\n\"Näinköhän minä olen puutarhassa kotona?\" ajatteli Jelena. -- Joko taas\nolen puistossa? -- Tytöt! Pashenka! Dunjasha, missä olette?\n\nMutta nuoren tytön kasvojen asemasta, nojautui harmaa, ryppynen pää\nJelenaa kohden; parta, valkea kuin lumi, melkein koski hänen kasvojaan.\n\n-- Katsopas, miten Jumala on sinua johdattanut, bojari! sanoi\ntuntematon vanhus, uteliaasti katsellen Jelenan kasvon piirteitä: --\nolispa hevonen mennyt hiukan vasemmalle, niin olisit joutunut turmioon.\nNo, onpa hevonenkin tottunut, hän sanoi itsekseen: -- paikka on sille\nvanhastaan tuttu. Jumalan kiitos, se ei ole ensi kertaa myllyllä!\n\nUkon ilmestyminen pelotti Jelenaa; hän muisti kertomuksia\nmetsänhaltijoista, ja ihmeellisesti vaikuttivat hänessä tuntemattoman\nrypyt ja valkea parta, vaan hänen äänessään oli jotain hyväsydämmistä;\nJelena, muutettuaan äkkiä mielensä, heittäytyi hänen jalkoihinsa.\n\n-- Ukko kulta! -- hän huudahti: -- pelasta minut, kätke minua!\n\nMylläri arvasi kohta, mistä oli kysymys: hevonen, jolla Jelena oli\nnelistänyt, oli Vjasemskin. Kaikesta päättäen hän oli Morosovin\npuoliso, juuri se, jota hän oli yrittänyt loitsimalla saada\nruhtinaalle. Hän ei koskaan ollut nähnyt häntä, vaan oli paljon hänestä\nVjasemskilta kuullut. Hän ei rakastanut ruhtinasta, pyysi apua, --\nluultavasti hän pelastuikin ruhtinaan kynsistä tämän omalla hevosella.\n\nUkko tuumaili hetken kaikkia näitä seikkoja. -- Jumala olkoon kanssasi,\nbojaritar! -- hän sanoi: -- kuinka voin sinua pelastaa? Väkevä on\nruhtinas Afanasi Ivanovitsh, pitkälle ulottuvat hänen kätensä: hän\ntappaa minut, vanhuksen.\n\nJelena katseli kauhistuen mylläriä.\n\n-- Sinä tiedät ... hän sanoi: -- sinä tiedät, ken minä olen?\n\n-- Tiedänpä kyllä, sinä olet Jelena Dmitrijevna! Paljon on minulle\nijässäni kertonut vesi, ja paljon ovat puut kuiskineet! Tiedän\ntarpeeksi; ei kaikkia ole sopiva puhua.\n\n-- Ukko kulta, jos sinä kaikki tiedät, niin kaiketi tiedät, ettei\nVjasemski sinua ahdista, koska hän makaa tiellä haavoitettuna... Häntä\nen pelkää, ukko kulta, -- minä pelkään opritshnikkeja ja ruhtinaan\norjia... Pyhän Jumalanäidin tähden, kätke minua, ukkokulta!\n\n-- Oh, vai niin! ukko sanoi raskaasti huoaten: -- vai makaa Afanaasi\nIvanovitsh maantiellä. Mutta miekaniskusta ei hän kuole. Ruhtinas\nAfanasi Ivanovitsh nousee, ajaa myllylle ja sanoo: missä on\nbojarittareni, minun sydämeni kiihko? Ja mitä minä siiloin vastaan?\nHänen kanssaan ei sovi juonitella. Hän lyö kappaleiksi!\n\n-- Ukkoseni, tuossa on kaulakoristeeni! Ota se! Vielä enemmän annan,\njos pelastat minut!\n\nMyllärin silmät säkenöivät. Hän otti simpsukkaisen kaulakoristeen\nbojarittaren kädestä ja alkoi ihailla sitä kuunvalossa.\n\n-- Bojaritar, minun joutseneni, -- hän sanoi tyytyväisin katsein: --\nsiunatkoon sinua armias Jumala ja moskovalaiset ihmeidentekijät! Ei\nminun ole helppo piilottaa sinua ruhtinaan palvelijoilta, jos he äkkiä\ntulevat tänne! Kuitenkin panen itseni alttiiksi sinun edestäsi, ehkä\nJumala on armollinen!\n\nVielä ei ukko ehtinyt lopettaa puhettaan, kun metsästä kuului\nkavionkapsetta.\n\n-- He tulevat, he tulevat! -- kirkasi Jelena. Älä anna minua heille,\nukko kulta!\n\n-- Hyvä, bojaritar, tule perässäni!\n\nMylläri vei kiireesti Jelenan myllyyn.\n\n-- Kätkeydy tänne säkkien taa, -- hän sanoi ja sulki oven hänen\njälkeensä ja kiirehti ratsun tykö.\n\n-- Voi Jumalani, miten voisin hevosen piilottaa, etteivät arvaisi!\n\nHän tarttui sen ohjakseen ja vei sen toiselle puolen myllyä, jossa\nhänellä oli mehiläispatsas, ja sitoi sen kiinni pensaihin kekojen\ntaakse.\n\nSillä välin kavioin kopse ja ihmisäänet kuuluivat lähemmältä. Mylläri\nmeni puotiinsa, sulkien oven ja sammutti valkean.\n\nPian ilmestyi Vjasemskin väki kentälle. Kaksi orjista tuli jalkasin,\nkantaen puiden oksista tehdyssä paarissa, tunnotonta ruhtinasta.\nMyllyllä he pysähtyivät.\n\n-- No, tännekö poikkesimme? -- kysyi vanhin ratsumiehistä.\n\n-- Tännepäin hevonen on juossut! -- sanoi toinen. -- Minä näin jäljet!\nTäällähän tietäjäkin asuu. Tutkikoon hän ruhtinasta!\n\n-- Laskekaa maahan hänen armonsa, mutta varovasti! Ettei veri tyrehdy!\n\n-- Herra auttakoon, -- sanoivat palvelijat: -- jo kolmannen kerran\nruhtinas huokasee, ja pyörtyy taas! Ellei mylläri seisauta\nverenjuoksua, niin ei ruhtinas enää nouse ylös; veri vuotaa viimeiseen\npisaraan! -- Mutta, missä se kirottu noita on? Tuokaa hän joutusammin\nesiin!\n\nOpritshnikit alkoivat paukuttaa myllyn ovea. Kauan saivat he odottaa\nvastausta. Viimein kuului puodista yskiminen; avatusta ikkunan reijästä\npisti esiin myllärin pää.\n\n-- Kenen Jumala toi tähän aikaan? sanoi vanhus, yskien kovasti, niin\nettä sydän tärähteli.\n\n-- Tule ulos, noita, suoriu pikemmin, veri vuotaa kuiviin! Bojari,\nruhtinas Vjasemski, on haavoitettu!\n\n-- Mikä bojari? -- vanhus kysyi, ikäänkuin ei olisi kuullut.\n\n-- Voi sinua pöllö! Vielä kysyt: kuka? Lyökää maahan ovet, miehet!\n\n-- Älkää toki, ystävät! Minä tulen, miksi särkeä? kyliä tulen!\n\n-- Ahaa, kuulitko, pölkkypää!\n\n-- Älä suutu isäseni, mylläri sanoi, laahustaen ulos: -- pyydän\nanteeksi, veikkonen, korvani on lukossa, en kuule kerrasta! Eihän se\nole synti: kun te aloitte kolistaa ovelle ja seinille, veikkoset,\npelästyin ja ajattelin: Herra varjele, näinköhän tulee rosvoja!\nTuollahan on niiden murroksia ja luolia, ystäväiseni! Pelko sydämmessä\nasut metsässä, usein ajatellen, mitä, Jumala armahda, sattuu.\n\n-- No, kyllä jo lörpöttelit! Katsopas tänne: veri näet, vuotaa, voitko\nsitä pidättää?\n\n-- Katsotaan, veikkoset! Herra armahda! Kuka on lyönyt häntä? Olispa\nsattunut puolentuumaa alemmaksi, niin olispa sattunut aivoihin! Jumala\nvarjele häntä! Vaan, mitä tässä? Olkapäähän sattui melkein luuhun asti!\nÄh, nähtävästi ovela miekkailija -- kuka löi hänen armoansa!\n\n-- Voiko pidättää verta, ukko?\n\n-- Vaikea on, veliseni, vaikea. Miekka on ollut loihdittu!\n\n-- Loihdittu? Kuulitteko, miehet? minä sanoin: loihdittu. Kuinka hän\nmuuten olisi voinut haavoittaa seitsemästä kohdasta!\n\n-- Niin, niin! -- virkkoivat opritshnikit: varmaan loihdittu; miten\nmuuten Serebrjani olisi seitsemästä kohdasta haavoittanut!\n\nMylläri kuuli ja otti kaikki huomioon.\n\n-- Kas, kuinka hurme valuu! -- hän pitkitti: -- no, miten sen\nseisattaa? Ellei miekka olisi ollut loihdittu, niin ehkä olisi voinut\npysäyttää, vaan nyt... Se ehkä on nytkin kuitenkin mahdollista, vaan\nminä pelkään. Kun alan lukea loitsuja, niin kieleni kangistuu!\n\n-- Kangistuu! -- opritshnikki sanoi eräälle palvelijalle: anna tänne\nkukkaro, jossa on Morosovin kolikoita. -- Siinä on sinulle, ukko,\nkourallinen kultaa. Jos pidätät veren, annan vielä kourallisen; jollet\n-- niin otan sinusta hengen.\n\n-- Kiitoksia, isäkulta, kiitoksia! Palkitkoon sinua Jumala ja kaikki\npyhät. Mitäs tehdä muuta, veikkoseni, kuin koetetaan, panen vaikka\npääni alttiiksi. Poistukaa, veliseni, -- se toimi pelkää silmiä!\n\nOpritshnikit poistuivat. Mylläri kurottiihe Vjasemskin yli, sitoi hänen\nhaavansa ja luettuaan \"isä meidän,\" pani hän kätensä ruhtinaan päälle\nja alkoi loihtia:\n\n\"Ajoi vanha mies, hällä oli hevonen mustanruskea, kilvassa pitkin\nmaanteitä ja etäisissä paikoissa. Sinä hurme-emo, väkevä, väkevä\nruumiissa, seisahdu, käänny takaisin. Vanha mies sinua sulkee --\nsuojaan sinua säälii. Kun vettä ei olisi puuttunut hänen ratsultansa,\nniin ei sinua hurme-emo olisi ollut. Koko maa, yksi perhe, tottele\nminua! Sanani on voimakas!\"\n\n-- Lähestykää, isäkullat! -- mylläri sanoi, -- lähestykää pelotta; veri\npisättyi, ruhtinas tulee henkiin; mutta minä voin huonosti ... kylläpä\ntiesin, -- kieleni jäykistyy!\n\nOpritshnikit kokoontuivat ruhtinaan ympäri. Kuu valaisi hänen\nkasvojansa, jotka olivat kalman kalpeat, vaan veri ei enää vuotanut\nhaavoista.\n\n-- Tosiaankin on veri seisahtunut! Ukkopas ei häväissytkään itseään!\n\n-- Tuoss' on sulle kultaa! sanoi vanhin opritshnikeista. -- Vaan tässä\nei vielä kaikki. Kuulepas, vanhus. Me tiedämme jäljistä, että tätä\ntietä on juossut ruhtinaan hevonen, ja ehkäpä oli sen seljässä\nbojaritarkin. Jos sinä ne näit, niin sano!\n\nMylläri räpytteli silmiään, ikäänkuin ei mitään olisi ymmärtänyt.\n\n-- Näitkö sinä ratsua ja bojaritarta?\n\nUkko oli kahden vaiheilla, sanoisiko vai ei? Mutta samassa hän mietti\nnäin:\n\nJos Vjasemski olisi terve, niin peitellä häneltä bojaritarta olisi\nenemmän kuin vaarallista oli miten hyvänsä. Mutta paraneeko Vjasemski\neli ei -- Jumala sen tiesi! Vaan Morosov ei jätä hyvää työtä\npalkitsematta. Eikä Serebrjanikaan anna bojaritarta häväistä, koska\nniin löylytti ruhtinasta. Eihän, mylläri ajatteli, Vjasemski nyt voi\nmitään minulle, vaan Serebrjani ja Morosov kumpikin kiittävät minua,\njos pelastan bojarittaren.\n\nTämä poisti hänen epäilyksensä.\n\n-- En ole nähnyt näkemällä, enkä kuullut, veikkoseni! -- hän sanoi: --\nenkä tiedä mistä ratsusta, mistä bojarittaresta te puhutte!\n\n-- Ellet vaan, ukko, valehtelisi!\n\n-- Tulkoon minulle kirous, en tahdo nähdä taivaan valtakuntaa! Lyököön\nsalama minut, jos mitään tiedän hevosesta, tai bojarittaresta!\n\n-- Annas pärettä, katsotaan, näkyykö hiekassa jälkiä!\n\n-- Ei ansaitse katsoa, -- sanoi eräs opritshnikki. -- jospa olisikin\njälkiä, niin niitähän on omat hevosemme tehneet. Nyt emme mitään näe!\n\n-- Olkoon niin, Aukase, ukko, puoti, että ruhtinas viedään sinne!\n\n-- Heti, veliseni. Oh minä olen vanha, muuten olisin juossut majataloon\nja tuonut teille olutta ja hyviä viiniä!\n\n-- Eikö ole kotona?\n\n-- Ei, veikkoset. Mitäpä minulla, kehnolla! Ei viiniä, eikä ruokaa,\neikä hevosillenne rehuja. Vaan majatalossa, siellä on kaikkia. Siellä\non viiniä sellaista, joka kelpaa vaikka tsaarin pöytään. Ahdasta on\nteillä minun luonani, hyvät herrat, eikä ole mitään suuhunkaan\npantavaa; ja tehän olette sotilaita ja olette ilman illallista!\nRatsunne nyhtävät ruohoa... Se on vaan paha, että ruoho tässä on\nsellaista ... kun kerran hevonen syö kylläkseen, niin jo alkaa\ntukehduttua, sellainen se! Horjuu, horjuu; ja viimein pakahtuu.\n\n-- Piru sinut nylkeköön, sinä vanha ruoja! Tahdotko sinä, että\nhevosemme pakahtuisivat?\n\n-- Varjele Jumala, veljet rakkaat! Hevoset voidaan sitoa, ett'eivät\nsöisi ruohoa; yhden yön kyllä tulevat toimeen. Vaan teitä, hyvät\nherrat, pyydän nöyrimmästi, kunnioittakaa minun puotiani; ei siinä ole\nheiniä, eikä olkia, vaan paljas maa. Täällä ei ole niinkuin\nmajatalossa. Vaan kun panette levolle, niin muistakaa lukea iltarukous\nyön kauhuja vastaan ... täällä on vähän epäsiistiä!\n\n-- Voi, sinua lemmon ruoja! Mene hiiteen puotinesi. Vai niin aijot\nkestitä! Pojat, ajakaamme majataloon. Pitkäkö sinne on täältä, ukko?\n\n-- Lähellä on, veikkoseni, lähellä. Tästä menee polku; kun saavutte\nmaantielle, niin käännytte vasemmalle, ajatte noin virstan verran --\nniin tulette majataloon!\n\n-- Me lähdemme! -- sanoivat opritshnikit.\n\nVjasemski oli yhä vielä tainnoksissa. Palvelijat nostivat hänet\npaarille ja alkoivat kantaa varovasti. Opritshnikit istuivat hevosen\nselkään ja ajoivat jäljestä.\n\nTuskin oli joukko poistunut, eikä enää kuulunut metsässä ihmisääntä,\nniin ukko avasi myllyn oven.\n\n-- Bojaritar! Ne lähtivät tiehensä -- Ole hyvä ja tule puotiin. Voi\nsinua hempuseni, miten piilit! Tule, joutseneiseni, puotiin! Siellä on\nsinun parempi.\n\nHän levitti pehmeätä sammalta puodin nurkkaan, sytytti valkean, sekä\nasetti Jelenan eteen puukupin mesikakkuineen ja leipineen.\n\n-- Syö virkistykseksesi, bojaritar! -- hän sanoi, syvään kumartaen. --\nHeti tuon sinulle viiniä.\n\nJuostuaan vielä kerran myllyyn, hän toi sieltä suuren pullon ja\nsavimaljan.\n\n-- Onneksesi, bojaritar!\n\nUkko, niinkuin isäntä ainakin, ensinnä tyhjensi maljan. Viini saatti\nhänen iloiseksi.\n\n-- Ryyppää, bojaritar! -- hän sanoi, nyt ei sinun tarvitse mitään\npeljätä! He etsivät majataloa. Löytävät tai ei, vaan tänne eivät palaa:\nen semmoiselle tielle heitä lähettänyt, ha, ha, ha! Vaan mitä sinä,\nbojaritar, mikset maista viiniä? Vaan äläpäs maistakaan! Tämä onkin\nhuonoa. Sylje siihen. Minä tuon sinulle toista!\n\nMylläri juoksi taas myllyyn, ja palasi, tuoden tällä kerralla puuleilin\nkainalossaan ja hopeisen maljan kädessään.\n\n-- Tässä on viiniä, joka kelpaa! -- hän sanoi, kallistaen leiliä maljaa\nkohden. -- Onneksesi, bojaritar! Tätä viiniä ja tämän maljan antoi\nminulle eräs hyvä mies ... hänen nimensä on Persten ... ha, ha! Täällä\nmetsässä elelee monta hyvää ihmistä: kaikki he ovat minun kanssani\nystävyydessä! Syö, bojaritar! Miks'et syö mesikakkuja? Ei nämät ole\nhuonoja. Tällaisia mesikakkuja ei tapaa sadan virstan päässäkään. Miksi\nsiis ei nämät ole huonoja? Siksi, että minä ymmärrän mehiläishoitoa\nparemmin kuin kukaan muu. En ole semmoinen kuin muut! Minä heitän joka\nvuosi parhaimman mehiläiskeon suohon vedenhaltijalle: tuossa on\nsinulle, ukko, syö: ha, ha! Ja hän, bojaritar, Jumala häntä varjelkoon,\npitää vaarilla minun mesipatsastani. Häneltäpä saan mehiläitä. Kun hän\noli ajanut hevosen kelvottomaksi, niin hän heitti sen lammikkoon ja\nsiitäkös mehiläisiä sikisi; mutta kalatpa hävisivät, vaan niiden\nsijasta saatiin mehiläisiä... Voi, bojaritar! vähän syöt, vähän juot!\nVaan äläpäs huoli, enkö saa sinua viiniä juomaan... Kuule, bojaritar!\nHänen onneksensa ... ha, ha! Ruhtinaan ... ruhtinaan onneksi, ei tämän,\nvaan Serebrjanin! Suokoon Jumala hänelle terveyttä; katsopas, miten\nhutki tuota, niin tuota Vjasemskia! Vaan bojari Drushina Andrejitsh,\nha, ha! Hänen onnekseen, bojaritar! Pari päivää asut minun turvissani,\nvaan sitten saat mennä, mihin mieli tekee: vaikka Drushina Andrejitshin\ntai Serebrjanin luo ... mitä se minuun kuuluu? Onneksesi!\n\nKummallisen kolkoilta tuntui Jelenasta nuot juopuneen myllärin sanat.\nHänen salaisimmat mietteensä näyttivät olevan myllärille tuttuja: hän\nnäytti voivan tunkeutua hänen sydämmeensä. Päre, joka oli pistetty\nseinän rakoon, valaisi hänen ryppyisiä kasvojaan kirkkaalla valolla;\nhänen harmaat silmänsä olivat humalan hämmentämät, vaan kuitenkin\nkatselivat hyvin tarkasti Jelenaa. Hänestä tuntui taas hirvittävältä,\nhän alkoi ääneen rukoilla.\n\n-- Ha, ha! mylläri sanoi -- rukoile vaan, rukoile, bojaritar, sitä en\npelkää... Et sinä minua rukouksella säikäytä, et sinä minua\nsuitsutuksella polta ... kyllä minäkin osaan loihtia... En minä ole\nmikään semmoinen ja tämmöinen ... minut tuntee vedenhaltija,\nmetsänhaltija ... minut tuntevat myöskin vedenneidot ... ja noidat ...\nja tontut ... kaikki tuntevat minut ... minut ... niin minut...\nTahdotko, että kutsun heitä? Shikalu! Likalu!\n\n-- Herra Jumala! -- Jelena vaikeroi.\n\n-- Shikalu! Likalu! Mitä? Eikö tule? Odota, kyllä tulevat! Ptruu,\nptruu!\n\nUkko nousi seisomaan ja, hoiperrellen sekä hyppien, meni ulos puodista.\nJelena säikähdyksissään sulki oven hänen jäljestään. Kauvan mylläri\nlörpötteli oven takana itsekseen.\n\n-- Kaikki minut tuntevat! -- hän toisteli pöyhkeällä, vaan sekavalla\näänellään: -- metsänukko ... vedenukko ... ja tontut ... noidat... En\nole mikään semmoinen ja tämmöinen! ... minut tuntevat kaikki! Ptruu,\nptruu!\n\nKuului kuinka ukko hyppi ja polki jalkaa. Vaan pian äänensä alkoi\nheiketä; hän nukkui maahan; ja kohta kuului hänen kuorsaamisensa, joka\nkaiken yötä säesti myllyn pyörän kolinaa.\n\n\n\n\nXVIII Luku.\n\nVanha tuttu.\n\n\nSeuraavana päivänä Morosovin talon häviöstä ratsasti eräs elähtäneempi\nsotilas mustalla hevosella synkässä metsässä. Vähän väliä hän otti\nlakin päästään ja kuulteli jotakin.\n\n-- Hiljaa, Galka, äläpäs päristele, -- hän sanoi, taputellen sen\npyöreätä kaulaa: -- kuinka olet raju, ettei voi mitään kuulla! Voi\nnoita rotkoja, en vähintäkään tunne paikkoja! Kaikkialla lehmuksia ja\npähkinäpuita! Vaan kun ennen kuljettiin, niin kaikki tulivat tervalta.\n\nJa ratsastaja pitkitti matkaansa.\n\n-- Seiso, Galka! -- hän sanoi äkkiä, vetäen ohjaksista! -- luulenpa\ntaas kuulevani jotakin! No, seisopas hiljaa, mikä sinua riivaa!\nTosiaankin kuulen jotakin. Ei lehtikään näin kahaja, eikö se ole myllyn\nratas! On kuin onkin se mylly, missä tahansa. Seisopas nyt toki! Nyt et\npääse minusta, sinä vintiö!\n\nJa Miheitsh, ikäänkuin peljäten tieltä eksyvänsä, antoi mennä täyttä\nravia ääntä kohden.\n\n-- No, Jumalan kiitos, -- hän sanoi, kun puiden välistä alkoi siintää\nsammaltunut rakennus pyörivine rattaineen: -- saavutinpa viimeinkin;\nolinpa melkein menehtyä: milloin melua edessä, milloin takana, mitään\net selittänyt! Tuossa on mylly! Tuota toista puolta kuljimme bojarin\nkanssa silloin, kuin rosvot olivat oppaina. Mutta mitä? Silloin oli\nratas oikealla, vaan nyt vasemmalla; silloin oli puodin ikkuna myllyyn\nja ovi metsään päin, vaan nyt on ikkuna metsään ja ovi myllyyn päin!\nLempo ties, onko tämä sama mylly! Siltä se kuitenkin näyttää! Enhän\nminä turhaan tätä kierrellyt koko päivää; enpä olisi muuten tänne\najanut, mutta kun on kysymys bojarin pelastuksesta!\n\nMiheitsh astui alas hevosen seljästä, sitoi sen puuhun, ja lähestyi\nmyllyä jonkunlainen pelko sydämessä, ja alkoi koputtaa ovea.\n\n-- Isäntä, kuule isäntä!\n\nEi kukaan vastannut.\n\n-- Isäntä, isäntä kuule!\n\nMiheitsh koetti temmata auki ovea; se oli lukittu.\n\n\"Mitä hän, hiisi vieköön, makaako vai onko kätkeytynyt?\" Miheitsh\najatteli ja alkoi kaikin voimin kolistaa ovea sekä käsin että jaloin.\nEi kuulunut vastausta. Miheitsh alkoi tulistua.\n\n-- Kuule, sinä rahjus! -- tule ulos, muuten pistän hökkelisi tuleen.\n\nAlkoi kuulua yskimistä, ja oven yläpuolella olevasta pienestä aukosta\nnäyttihe valkoinen parta ja ryppyjen uurtamat kasvot, joiden keskeltä\nvälkkyi kaksi vaaleanharmaan väristä silmää.\n\nMiheitshistä ei tuntunut oikein hauskalta myllärin läsnäollessa.\n\n-- Terve, isäntä! -- hän sanoi mielistelevällä äänellä.\n\n-- Jumala olkoon kanssasi! -- mylläri vastasi, mitä sinä haluat, hyvä\nystävä?\n\n-- Etkö tunne minua, isäntä? Olinhan minä sinun luonasi yötä bojarin\nkanssa.\n\n-- Ruhtinaanko? Miks'en tuntisi? Tunsin kyllä! Miten, isäseni, sinut\nJumala toi?\n\n-- Mutta miksi sinä, isäntä, tunget pääsi, kuten hyyppä, puunonteloon!\nPäästä minua sisään, tai tule itse ulos; näin ei ole mukava puhella!\n\n-- Odota, isäseni, annas kun hiukan karistan jyviä lisäksi, sitten\ntulen kohta ulos luoksesi!\n\n\"Vai niin\", -- Miheitsh ajatteli: -- \"jospa näkisin, miten sinä,\nhiiden kummi, karistat jyviä! Luulen, että jauhat juutalaisten luita\nnoita-akoille! Eihän tässä voi kuljettaakaan, tämmöisessä erämaassa, ja\npyörätkin ovat sammaltuneet!\"\n\n-- Kas niin, isäseni, nyt tulin luoksesi, mylläri sanoi, sulkien\ntarkasti oven jälkeensä.\n\n-- Vihdoinkin tulit! Oletpa sinä varovainen, isäntä!\n\n-- Enhän minä, kummikulta, asu missään ihmisten joukossa täällä, vaan\n-- metsässä! Ei sovi kaikille aukaista: onko onnettomuus kaukana! Näkee\nkyllä, että on ihminen, mutta mistä tietää, onko hänellä takkinsa alla\npyhitetty leipä, vai mukulakivi!\n\n\"Vai niin, velikulta!\" Miheitsh ajatteli: \"teeskentelee pelkäävänsä\nrosvoja, vaan, minä luulen, ettei ole sitä metsänpeikkoa, jonka kanssa\nhän ei olisi lapsia ristinnyt!\"\n\n-- Mitä, isäseni, sinulla nyt sitten on minulle asiaa? Kerro, ja minä\nkuulen!\n\n-- No, mitäkö isäntä: tapahtuipa onnettomuus pahempi kuin kuolema;\nkirotut opritshnikit ryöväsivät herrani ja veivät slobodaan suureen\nlinnaan; hän istuu nyt, ehkä, tyrmässä, murhe mielessä, tuska\nsydämessä; ja mistä syystä -- sen Jumala yksin tietää; ei hän tehnyt\npahaa tsaaria eikä Jumalaa vastaan; piti vaan oikeuden puolta, taisteli\nMorosovin ja hänen bojarittarensa puolesta, kun ne petoksella, kesken\npitoja, hyökkäsivät talon kimppuun ja hävittivät sen perinpohjin.\n\nMyllärin kasvot tekeytyivät kummallisiksi.\n\n-- Oh, vai niin! hän sanoi: -- ikävä on, ystävä; ikävä on ystävä; ikävä\non ruutanan uida rauhattomuudessa. Ikävä on ruutanan istua pimeässä\nvankilassa; ikävä on Morosovin olla ilman nuorta vaimoansa; vielä\npahempi on Vjasemskin elää toisen vaimon kanssa!\n\nMiheitsh ihmetteli.\n\n-- Sinä siis tiedät, että Vjasemski on ryöstänyt Morosovin vaimon? En\nminä ole siitä sinulle mitään sanonut.\n\n-- Voi, kummiseni, ei sitä ainoastaan tiedetä, mitä sanotaan; kun\njoskus kaukana metsässä kolistellaan, niin läheltä kuuluu kaiku; kun\npyörän alta on loppunut vesi, tulee kuivuus sadankin virstan päässä, ja\nmyös viljasta suuri puute, vaan, veikkonen, ukko, elä ääneti; kuule,\nkuinka ruoho kasvaa, ja kätke varaksesi.\n\n-- Miten luulet, isäntä, näinköhän voisi auttaa bojaritarta? Minä olen\nsitä arvellut ja tuumaillut pääni täyteen, vaan en ole mitään keksinyt.\nLähden puhumaan hyvälle ihmiselle ja kysymään neuvoa. Ja, myöntää\ntäytyy, että tuo nuori mies kovasti tuumaili neuvoessaan meitä sinun\nluoksesi. Hän sanoi silloin minulle: Jos minua bojari tarvitsee,\nlähettäköön sanan myllyyn ja kysyttäköön ukolta missä Vanjuha Persten\noleskelee, ja silloin minä olen, hän sanoi, mielelläni tekevä bojarille\npalvelusta; hänen edestään minä panen vaikka henkeni, hän sanoi. No,\nnyt tulin, isäntä; osota laupeutta ja ilmoita, miten ruhtinaan voisi\npelastaa. Jos sen teet, -- niin ei sinua ruhtinas Nikita Romanitsh\nkoskaan unohda, ja minäkin, murhemielinen, olen aina oleva sinun\npalvelijasi.\n\n\"Saisit mennä maan läpi, susi syököön! -- Miheitsh lisäsi\narvelevaisesti: -- jonkun pitäisi käydä terveisillä hänen luonansa!\"\n\n-- Isäseni, miks'ei sovi masentaa surua? Ikävä asia puhuakin, vaan\nkoukullahan hiiliäkin kohennetaan, ja välistä tapahtuu, että jyvä\nkokonaisena myllynkiven silmästä hypähtää: kaikki käy, kuten kullekin\non sallittu!\n\n-- Niin se on, isäntä, kun kova tulee niin kukkokin munii; vaan\nonnettomuudekseen kovakuoriainenkin seinään lentää; vaan sitä sinulta\nkysyn, sano nyt mitä oikeastaan on tehtävä?\n\nMylläri katsoi maahan, ja oli, ikäänkuin kuuntelisi rattaan kolinaa.\n\nKului joitakuita minuuttia. Ukko pudisti päätään, ja alkoi puhua,\npitämättä Miheitshistä lukua:\n\n\"Kulkee, kulkee ratas ympäri; kun oli korkealla, niin tulee alas; kun\noli alhaalla, niin tulee ylös -- kuulen -- kaukaa kirkonkellon äänen:\nhautajaisiinko kutsutaan, vai häihin; vaan ketä vihitään, ketä\nhaudataan; ei voi kuulla, -- vesi kohisee, ei näe paksun usman takaa.\n\n\"Korpit lentävät etäältä, kutsuen toinen toistaan rikkaihin pitoihin,\ntuota nokkasee, tuota hosuu, itsekään eivät huomaa sitä, lentävät vaan\nja huutavat! Kirves on tahottu, pyöveli on valmis; juoksevat pitkin\ntammilautoja, lämpönen verivirta alkaa virrata; päät putoavat\nhartioista -- vaan, ei tiedä, kenen.\"\n\nMiheitshiä pelotti.\n\n-- Mitä sinä, ukkokulta, puhelet, vieläpä loihdit, ikäänkuin vainajan\njälkeen?\n\nMylläri ei ollut kuulevinaan Miheitshiä. Hän ei enää puhunut mitään,\nvaan ainoastaan sopotti itsekseen. Hänen huulensa höpisivät\nkuulumattomasti, ja harmaat silmänsä katselivat raukeina, ikäänkuin\neivät näkisi mitään.\n\n-- Ukkoseni, kuule ukko! -- ja Miheitsh nykäsi häntä hihasta:\n\n-- No? -- mylläri äännähti kääntyen Miheitshin puoleen, ollen aivan\nhuomaamaton.\n\n-- Mitä sinä laskettelet ukkoseni?\n\n-- Oh, kummiseni! Paljon kuullaan, paljon sanotaan, Mene nyt tiehesi\ntämän männyn ohi. Mene yhä suoraan; paljo tulee sinua vastaan\nkäännepaikkoja sekä oikealle että vasemmalle, vaan mene sinä vaan\nsuoraan eteenpäin; kuljet noin viisi virstaa -- siinäpä tulet pienelle\ntuvalle; siinä tupasessa ei ole elävätä olentoa. Odota siellä yöhön\nasti, silloin sinne tulee hyviä ihmisiä -- niiltä saat enemmän kuulla.\nVaan palaa sitten samaa tietä takaisin tänne, -- sinulla tulee olemaan\ntyötä: kasuaari lensi loukkuun; viet sen Dalmatin tsaarille, lunnaat\npannaan kahtia!\n\nJa odottamatta vastausta, vanhus meni myllyyn ja sulki oven jälkeensä.\n\n-- Ukkoseni! -- Miheitsh huudahti hänen jälkeensä, -- sano nyt\nselvästi: mistä ihmisistä, mistä linnusta puhut?\n\nMutta mylläri ei vastannut mitään, eikä hän voinutkaan mitään kuulla,\npaitsi veden kohinaa ja rattaan jyskintää.\n\n\"Susi hänet syököön!\" -- Miheitsh ajatteli: -- \"mihin hän aikoi minut\nlähettää! Viiden virstan päässä on tupanen, odota siinä yöhön, vaan\npiru tiesi, kuka sinne tulee, enemmän saat kuulla. Lähettäisinpä sinut\nitsesi sinne, sinä vanha konna! Kylläpä antaisin sinulle, vaan bojarin\ntähden!... Katsotaan, miten asia lienee! Hyi! No, Galga, mitäs muuta,\nannas mennä tuonne hiiden mökkiä etsimään!\" Ja, istuen hevosen selkään,\nMiheitsh vihelsi, ja antoi mennä myllärin osottamaan suuntaan.\n\n\n\n\nXIX Luku.\n\nVenäjän mies muistaa hyvän.\n\n\nOli jo myöhäinen, kun Miheitsh näki varjossa olevan mustan ja\nsavuttuneen mökin, joka oli enemmän puoleksi mädänneen tatin, kuin\nihmisasunnon näköinen. Aurinko oli jo laskenut. Sumun juovat liitelivät\nkorkean ruohikon yllä, vähäisellä avonaisella kentällä. Oli suloista ja\ntuoksuvaa. Linnut taukosivat visertämästä; ainoastaan joku silloin\ntällöin alkoi laulaa univirttään ja, sen lopetettuaan, ryöpsähti\noksalle. Vähitellen nekin vaikenivat ja yleisen hiljaisuuden vallitessa\nkuului ainoastaan heikko, näkymättömän puron lorina, ja välistä yökön\nsuhina.\n\n-- Kas, minne tultiin! -- Miheitsh sanoi, katsahtaen ympärilleen: -- ja\ntodellakin, täällä ei ole yhtään elävätä sielua! Odotanko, ja katson,\nmillainen tulee, mikäpä neuvoksi? Mutta, jos, Jumala armahda, tulee\njoku sellainen, että ... hyi! Olisinpa näyttänyt tuolle myllärille,\njollei olisi bojaria pelastettava.\n\nMiheitsh astui alas hevosen seljästä, pannen sen liekaan, otti pois\nohjakset ja päästi sen valloilleen.\n\n-- Nyhdä ruohoa, -- hän sanoi, -- vaan minä käyn tupaan, ellei ovi ole\nlukittu, niin katson, eikö lie jotain purtavaa! Talonpito ei liene\naivan kehuttavaa, vaan nälkäinen ei kursaile!\n\nHän sysäsi jalallaan matalaa, kallistunutta ovea; kummallisesti kaikui\ntässä autiossa paikassa sen pitkäveteinen narina, aivan kuin ihmisen\nitku. Vasta sitten, kun se oli kääntynyt saranoillaan ja kolahtanut\nseinää vasten, Miheitsh kumartuen meni sisään. Häntä kohtasi siellä\npimeys ja tympeän kosteuden haju. Katseltuaan ympärilleen, hän huomasi\npöydällä olevan leivänkannikan ja ryhtyi siihen kiivaasti käsiksi. Hän\nmeni lieden ääreen, kaiveli tuhkaa ja löysi siitä hehkuvia hiiliä, sai\nne vaivoin palamaan ja sytytti päreen, joka oli rahilla. Uunin ja\nseinän väliin oli kiinnitettynä orsia. Niillä oli vaatteita, muiden\nseassa myös kullalla kirjailtu viitta, aivan kuin bojaria varten tehty.\nSeinällä riippui kultanauhainen lakki. Mutta enimmin Miheitshin\nhuomiota veti puoleensa nurkassa oleva jumalankuva, joka jo oli\nmustunut liasta. Se sovitti hänet tuntemattomien isäntäin kanssa.\n\nMiheitsh teki joitakuita ristinmerkkiä sen edessä, sitten sammutti\ntulen ja hiipi orsille, heittäytyen pitkälleen, alkoi kuorsata ja\nnukkui makeaan uneen. Hän nukkui tyyneenä, kunnes äkkiä nyrkin isku\nhänen kylkeensä työnsi hänet orsilta maahan.\n\n-- Mitä nyt? -- Miheitsh huudahti, heräten vasta maassa: -- kuka siinä\nrähisee? susi sinut...\n\nHänen edessään seisoi vanukepartainen ukko, leveä puukko vyöllä, ja oli\nvalmis antamaan nyrkillään uuden iskun.\n\n-- Älä koske! -- sanoi hänelle toinen, reima poika, jonka huulista\ntuskin haituvia näkyi, -- mitä hän teki sinulle? Mitä? -- Tätä\nsanoessaan hän ravisti toveriaan olkapäästä, ja itse rupesi\ntarkastelemaan Miheitshiä.\n\n-- Oh, harmaapää! -- hän huomautti jonkinlaisella kunniaa osoittavalla\nihmetyksellä.\n\n-- Ja sinä, hylje, mitä sukua hän on sulle! -- huudahti toinen: --\nisäkö -- vai lanko?\n\n-- Ei se kuulu, hän on vanhus. Harmaapää, siis vanhus. Minä sanon: älä\nkoske, muuten suutun!\n\nÄänekäs nauru kajahti miesten kesken, joita joukottain tuli sisälle.\n\n-- Anna olla, Hlopko, -- sanoi eräs heistä, -- pidä varasi! Kun Mitka\nsuuttuu, niin käy pahasti! Älä rupea, veliseni, hänen kanssaan\nriitelemään!\n\n-- Metsänpeikko häneen ryhtyköön! -- Hlopko vastasi, käyden sivulle:\nonhan sitä asuttu metsässä, ja voitettu karhujakin!\n\nToiset miehet, kaikki aseilla varustettuina, ympäröivät Miheitshiä ja\ntarkastelivat häntä, eikä aivan suopeasti.\n\n-- Mistä yökkö on lentänyt? -- kysyi yksi heistä, katsoen häntä suoraan\nsilmiin.\n\nSillävälin Miheitsh ennätti tointua.\n\n\"Ahaa, -- hän ajatteli: -- onhan nämä niitä rosvoja!\" -- Terve, hyvät\nmiehet! Vaan missä on se, jonka nimi on Vanjuha Persten?\n\n-- Siis sinä tarvitset atamania? Miks'et ennen sanonut? Jos olisit\nsanonut, et olisi saanut niin monta tyrkkäystä!\n\n-- Tuossa onkin atamani, lisäsi toinen, osottaen Persteniä, joka juuri\nastui sisään vanhan Korshunin seurassa.\n\n-- Atamani! -- huusivat rosvot: -- tänne on tullut mies, joka kysyy\nsinua.\n\nPersten tarkasti Miheitshiä ja tunsi hänet kohta.\n\n-- Ka, sinäkö, toveri! -- hän sanoi: -- ole tervetullut! Miten on hänen\nruhtinaallinen armonsa siitä päivästä jaksanut, kuin me yhdessä\nMaljutan opritshnikkien kanssa mellastimme? Kyllä heitä jäi\nHiidenkuilulle! Ikävä vaan, että Maljuta Lukjanitsh pääsi kynsistä, ja\nettä tämä Mitka-hupsu päästi Homjakin. Ei he minun käsissäni olisi\nliioin riemastelleet! -- Mutta mitenkä tsaari-isä iloitsi, nähdessään\ntsarevitshin! Miten hän mahtoikaan suositella ruhtinas Nikita\nRomanitshia!\n\n-- Niin! -- Miheitsh huokasi: -- tsaari suosii, vaan ei koirain\nhoitaja! Tsaari-isä Iivana Vasiljevitsh, Jumala hänelle terveyttä\nantakoon, siten armahti herraani. Vaan Nikita Romanovitsh ei\nmiellyttänyt opritshnikkejä. Tosiaankaan ei ole se ihme, mistäpä he\nolisivatkaan meitä rakastaneet. Ensin suomimme me heitä vitsoilla\nMedvedevkassa; sitten sai Maljuta Hiidenkuilulla korvapuustin; sen\nlisäksi bojari löylytti heitä Moskovassa kelpolailla. Mutta he,\nkirotut, hyökkäsivät hänen kimppuunsa ylivoimalla, kaatoivat hänet ja\nsitoivat sekä veivät slobodaan. Se ei olisi mitään, mutta tämä Maljuta,\nkoirankuonolainen, syyttää meitä tsaarin edessä ja kostaa ruhtinaalta\nsaamansa korvapuustin!\n\n-- Hm! -- yrähti Persten, istuen rahille: -- siis tsaari ei\nkäskenytkään hirttää Maljutaa? Miksi ei? No, sen tietää hänen\ntsaarillinen armonsa! Mitä ajattelet tehdä?\n\n-- Mitäkö, isä, Iivana, en tiedä, miten kunnioittaa sinua sukunimesi\nmukaan...\n\n-- Kunnioita Vanjuhaa -- ja siinä se!\n\n-- No, isä Vanjuha, en itsekään tiedä, mitä pitäisi tehdä: Ehkä sinä\njotain keksit? onhan yksikin järki hyvä, vaan kaksi on parempi. Sinun\nluoksesihan myllärikin lähetti minut: mene, hän sanoi, atamanin luo,\nhän auttaa. Minä näen merkeistä, hän sanoi, että hänellä tulee olemaan\nonni ja menestys siinä. Mene, hän sanoi, atamanin luo!\n\n-- Minunko! Sanoiko hän -- minun luokseni?\n\n-- Sinun juuri, isäkulta, sinun luoksesi. Mene, hän sanoi, atamanin\nluo, vie minulta terveisiä ja sano, että hän ryhtyisi pelastamaan\nruhtinasta. Minä, näet, huomaan merkeistä, että hänellä tulee siinä\nolemaan onnea ja menestystä, hän sanoi. Tuli mitä tuli, pelastakoon\nruhtinaan! Minä, näet, hän sanoi, en unhota tätä palvelusta. Mutta\njollei atamani pelasta ruhtinasta -- niin kaikellainen onnettomuus\nkohtaa häntä; hän riutuu, kuin korsi; hän menehtyy tykkänään, niin hän\nsanoi!\n\n-- No mitä! -- Persten sanoi, pudistaen päätänsä miettiväisenä: --\nnäinköhän minä tosiaan riutuisin?\n\n-- Niin, isäseni, sekä kädet että jalat, hän sanoi kuivettuvat, ja\npäähän tulee sellainen pyörrytys, että auta Jumala!\n\nPersten kohotti päätään ja tarkasteli tyystin Miheitshiä.\n\n-- Eikö mylläri sanonut muuta?\n\n-- Kuinkas muuten, isäkulta! -- katsellen syrjästä höyryävää\nkaalivatia, jonka rosvot asettivat pöydälle: -- mylläri sanoi vielä\nnäin: sano atamanille, että hän syöttäisi ja juottaisi sinua, aivan\nkuin minua itseäni. Vaan pääasiallisesti hän sanoi, että pelastaisit\nruhtinaan. No, niin mylläri sanoi!\n\nJa Miheitsh katseli atamania, nähdäkseen, minkä vaikutuksen sanansa\ntekivät hänessä.\n\nMutta Persten katseli häntä vielä tyystemmin ja remahti vihdoin kovaan,\niloiseen nauruun.\n\n-- Oh, vanhus, vanhus! Sanoiko mylläri todellakin, että, jollen pelasta\nruhtinasta, minä menehdyn?\n\n-- Sanoi, isäkulta, -- palvelija vastasi, vähän änköttäen sekä jalat\nettä kädet...\n\n-- Rohkeapa olet, veliseni! Persten keskeytti, lyöden häntä olalle, yhä\nnauraen: -- vaan turhaan yritit minua puijata! Maista kanssamme leipää\nja suolaa, -- hän lisäsi, käyden pöydän luo. Tuossa on sulle lusikka,\nme alamme syödä illallista; jos voin auttaa ruhtinasta, niin teen sen\nilman sinun juoniasi. Vaan miten voin? Onhan ruhtinas vankihuoneessa?\n\n-- Vankihuoneessa on, isäkulta.\n\n-- Samassako, joka on lähellä toria, Maljutan talon luona?\n\n-- Missä muualla sitten, onhan sekin kyllä vahva!\n\n-- Vaan, kellä avaimet ovat? Maljutallako?\n\n-- Niin kun oltiin slobodassa, niin nähtiin näet, hänen kulkevan\nvankihuoneeseen kiduttamaan ihmisiä. Avaimet, näet, olivat aina\nhänellä. Vaan öisin hän vie ne aina tsaarille, joka taas, kuten\ntiedetään, panee ne päänsä alle maatessaan.\n\n-- Katso nyt! -- Persten sanoi, laskien lusikkansa kaalivatiin: --\nkuka, hölmö, voi siis sinun ruhtinastasi auttaa? Sano itse: kuka voi\nhäntä auttaa?\n\nMiheitsh pyyhkäsi tukkaansa.\n\n-- Siis sinä näet, että mahdoton on häntä auttaa?\n\n-- Niin kyllä, -- hän vastasi, heittäen pois lusikkansa. -- mitäpä\nminäkään enää eläisin päivän valossa! Menen herrani luokse, lasken\nvanhan pääni hänen päänsä viereen ja palvelen häntä siellä, koska\ntäällä on kielletty.\n\n-- No, no, joko aloit veisata kuolinvirttä! Ehkei ruhtinaasi olekaan\nvielä vankihuoneessa. Ei tässä itku auta; ja jos onkin, niin\nmietitään... Hyvin tunnen slobodan; minä vein sinne viime kuussa\nkarhun, ja hovin minä tunnen, kaikki tarkastelin: ajattelin näin: ehkä\non joskus hyvä tietää!... Ole huoleti, mietitään...\n\nPersten vaipui ajatuksiin.\n\n-- Hyvä! hän huudahti äkkiä; hypähtäen paikaltaan -- Ukko Korshun!\nMeidät pelasti kerran ruhtinas kuolemasta -- pelastakaamme mekin nyt\nhän; nyt on meidän vuoro! Tahdotko ryhtyä kanssani vaikeaan työhön?\n\nVanha rosvo rypisti kulmiaan ja pudisti päätään.\n\n-- Mitä, Korshun, etkö halua?\n\n-- Mitä sitten sinä, atamani, oletko järjiltä pois, vai hourailetko?\nEtkö kuullut, missä ruhtinas on? Etkö kuullut että avaimet päivin ovat\nMaljutalla, vaan öisin tsaarin pään alla? Mitä voi tässä tehdä?\nRuoskalla et saa poikki kirveen hamaraa. Kun joutui turmioon, niin\njoutui! Emmekö mekin voi joutua samoin? Onko hänestä hauskempaa, kun\nmeistä nahka nyljetään?\n\n-- Niinpä niin, Korshun, mutta sanoohan sananlaskukin: velka maksettuna\non kaunis! Jos ruhtinas ei olisi silloin meitä pelastanut, niin missä\nnyt olisimme? Riippuisimme jossain koivussa ja tuuli meitä heiluttaisi!\nVaan miten hän nyt! Hän luullakseni ajattelee: taannoin minä pelastin\nveikkoset hädästä, ja ehkä he pelastavat nyt minut! Mutta jos nyt\njätämme hänet, ja hän viedään mestattavaksi -- hyi! -- semmoisia ne\nolivat, hän sanoo: ryöstää ja rosvota kyllä osaavat, vaan hyvää työtä.\neivät muista! Vaan vuodattavat syytöntä verta, eivätkä pelasta\nkristittyä! Minä en, hän sanoo, rukoile heidän puolestaan Herraa\nJumalaa! Surma heidät vieköön tässä ja tulevassa maailmassa! Niin sanoo\nruhtinas.\n\nKorshun yhä vielä rypisti kulmiaan. Sisällinen taistelu kuvastiihe\nhänen kasvoillaan. Nähtävästi Persten oli kovasti kosketellut hänen\nsydäntänsä.\n\nMutta kauvan ei taistelu kestänyt. Ukko viittasi kädellään.\n\n-- Ei, veliseni, -- hän sanoi, turhaan puuhailet; oma paita on\nlähimpänä ruumista! En rupea!\n\n-- Vai et, vai et! Persten sanoi. -- Odottakaamme aamuun, ehkä silloin\nmietimme toisin; aamu iltaa viisaampi! Ja nyt, miehet, on aika nukkua!\nJoka voi Jumalaa rukoilla -- hän rukoilkoon, joka ei voi, pankoon\nmaata!\n\nAtamani katseli salaa Korshunia. Hän huomasi nähtävästi ukossa jotain,\nsillä Korshun liikahti hiljaan, ja, ettei kukaan huomaisi sitä, hän\nalkoi kovasti haukotella ja sitten hyräillä jotain hiljakseen.\n\nRosvot nousivat ylös. Toiset ryömivät orsille, toiset rukoilivat vielä\nkauvan jumalankuvan edessä. Viimeisten joukossa oli Mitka. Hän\nkumarteli hartaasti, ja, jollei aseet ja vaatteus olisi vakuuttaneet\nhänen olevan rosvon, niin ei sitä kukaan olisi uskonut, niin\nrauhalliselta hän näytti.\n\nSellainen ei ollut ijäkäs Korshun. Kun kaikki olivat asettuneet\nsijoilleen, niin Miheitsh näki hämärän tulen valossa hänen nousevan\nvuoteeltaan ja lähestyvän jumalankuvaa. Muutaman kerran hän risti\nitseänsä, mutisi jotain ja sanoi lopuksi sydämekkäästi:\n\n-- Ei, en voi! Luulin että tänään on helpompi!\n\nKauvan kuuli Miheitsh, kuinka Korshun kääntyi toiselta kyljeltä\ntoiselle, mutisten jotakin itsekseen, vaan ei voinut nukkua. Päivän\nsarastaessa hän herätti atamanin.\n\n-- Atamani, -- hän sanoi, kuule atamani!\n\n-- Mitä nyt, ukkoseni?\n\n-- Suo anteeksi, minä lähden kanssasi; vie, minne tahdot!\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin vaan, -- en voi nukkua. Eihän saa enää nukutuksikaan.\n\n-- Ethän vaan enää ota sanaasi takaisin?\n\n-- Kun sanoin: lähden, -- niin älä luule!\n\n-- No, hyvä, ukko Korshun, kiitos! Vielä tarvittaisi yksi kumppani,\nvaan ei enempää. Paljoko vielä yötä on?\n\n-- Johan linnut laulavat.\n\n-- No, olkoon päätetty, aika on nousta. Mitka! -- Persten sanoi,\nsysäten Mitkaa kylkeen.\n\n-- Mitä? -- vastasi hän raottaen silmiään.\n\n-- Tahdotko tulla kanssamme?\n\n-- Mihin?\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu! Sinulta vaan kysytään, tahdotko tulla minun\nja ukko Korshunin kanssa?\n\n-- Mutta, mitä varten? -- Mitka vastasi, haukotellen, ja kurotteli\njalkojaan orsilta.\n\n-- Katsos, sitä rakastan. Mene minne viedään, äläkä kysy: mihin? Jos\nsinulta pää halaistaan -- ei se sinuun kuulu, mehän tiedämme, mikä on\ntarpeen. No, katsos, tartu köyteen, äläkä sano: en uskalla; jos\nperäydyt, sanon sinua ravuksi!\n\n-- Älä sano! -- Mitka vastasi ja alkoi kietoa rääsyjä jalkoihinsa.\n\nRosvot alkoivat pukeutua.\n\nMikä oli Perstenin tuuma ja miten hän sen onnellisesti suoritti -- sen\nsaamme tietää seuraavista luvuista.\n\n\n\n\nXX Luku.\n\nIloista väkeä.\n\n\nSyvässä ja pimeässä tyrmässä, jonka kosteat seinät olivat homeessa,\nistui ruhtinas Nikita Romanovitsh raudotettuna käsistä ja jaloista, ja\nodotti itselleen kuolemaa. Hän ei tiennyt oikein, paljoko siitä oli\naikaa, kuin hän vangittiin, sillä valoa ei tullut mistään maanalaiseen\nkomeroon; mutta silloin tällöin hän kuuli tasaisen kirkonkelloin\nsoiton, ja, tästä sekavasta ja heikosta äänestä päättäen, hän laski\nolleensa vankilassa enemmän kuin kolme päivää. Hänelle viskattu leipä\noli jo aikoja sitten tullut syödyksi, vesi juoduksi, ja nälkä sekä jano\nalkoivat ahdistaa häntä, kun äkkiä kummallinen melu herätti hänen\nhuomiotansa. Hänen päänsä yläpuolella avattiin lukkoa. Ensimmäinen\nvankilan ulkopuolinen ovi alkoi narista. Melu läheni. Toinen lukko\nnarahteli, ja taas kolahti ovi. Viimein avattiin kolmas ovi, ja askelia\nrupesi kuulumaan, jotka tulivat alas vankikoppiin. Viimeisen oven\nraosta välähti tuli, avain kierähti, muutamia salpoja työnnettiin\nsyrjään, ruosteiset saranat ratisivat, ja kirkas, sietämätön valo teki\nSerebrjanin sokeaksi.\n\nKun hän laski alas kätensä, joilla hän oli silmiään peittänyt, niin hän\nnäki edessään seisovan Maljuta Skuratovin ja Boris Godunovin. Heitä\nseurannut pyöveli piteli heidän ylitsensä tulisoihtua.\n\nMaljuta, pantuaan kätensä ristiin, katseli hymyillen Serebrjanin\nkasvoja, ja hänen silmäteränsä vetäysivät kokoon ja taas laajenivat.\n\n-- Terve, ruhtinaskulta! -- hän puhui semmoisella äänellä, jommoista\nNikita Romanovitsh ei koskaan ennen ollut kuullut, -- äänellä, joka oli\ninhottavan liehakoitsevaa ja roiston lempeää, ja muistutti kissan\nverenhimoista naukumista silloin, kuin se lähenee sadinta, jossa on\nvangittu hiiri.\n\nSerebrjani vavahti vasten tahtoaan, vaan Godunovin läsnäolo rauhoitti\nhäntä.\n\n-- Boris Feodoritsh, -- hän sanoi, kääntyen Maljutasta poispäin, --\nkiitän sinua, että tulit minua katsomaan. Nyt saatan kuolla helpommin!\n\nJa hän tarjosi hänelle raudoitetun kätensä. Mutta Godunov astui\ntaapäin, eikä hänen kylmässä katseessaan näkynyt ainoatakaan\nosanottavaisuuden merkkiä ruhtinasta kohtaan.\n\nSerebrjanin käsi, kahleitten painamana, putosi jälleen polviinsa.\n\n-- En luullut, Boris Feodoritsh, -- hän sanoi nuhdellen, -- että sinä\npoistut luotani. Vai tuletko ainoastaan katselemaan minun\nrangaistustani?\n\n-- Minä tulin, -- Godunov rauhallisesti vastasi, -- sinua\nkuulusteltaissa olemaan läsnä yhdessä Grigori Lukjanitshin kanssa.\nLuotasi poistumiseni ei merkitse mitään; koskaan en ole ajatellut\nniinkuin sinä, ja ainoastaan, kun tiedän tsaarin armahtavaisuuden, olen\npidättänyt ansaitsemaasi rangaistusta!\n\nSerebrjanin sydän sykki tuskallisesti, ja Godunovin muutos tuntui\nhänestä raskaammalta kuin kuolema.\n\n-- Armon aika on mennyt! -- Godunov pitkitti kylmästi. -- Sinä muistat\nlupauksen, jonka teit tsaarille? Antaudu sinä vaan hänen pyhälle\ntahdolleen, ja jos tunnustat kaikki meille ilman mutkia, niin vältät\npiinapenkin ja tulet pikaisella kuolemalla rangaistuksi. Alkakaamme\nkuulustelu, Grigori Lukjanitsh!\n\n-- Odota, odota hiukan! -- Maljuta vastasi myhäillen. -- Minulla on\nhänen armonsa kanssa omiakin tiliä! Tiukenna hänen kahleitansa, Fomka!\n-- hän sanoi pyövelille.\n\nJa pyöveli, pistettyään tulisoihdun seinässä olevaan rautaiseen\nrenkaasen, levitti Serebrjanin kädet seinää pitkin niin, ettei hän\nvoinut niitä liikuttaa.\n\nSitten Maljuta läheni katsellen häntä kauvan, muuttamatta hymyään.\n\n-- Isäkulta, ruhtinas Nikita Romanovitsh! -- hän alkoi viimein: -- älä\nkiellä minulta suurta armoa!\n\nHän laskeusi polvilleen ja kumarsi maahan asti Serebrjanille.\n\n-- Me, isäkulta, -- hän jatkoi ilkkuvaisella nöyryydellä, -- me olemme\nsinun armosi edessä vähäpätöisiä ihmisiä; sellaisia suuria bojareita,\nkuin sinä, emme vielä koskaan ole rangaisseet emmekä kiduttaneet. Ja\nkuulustelussa täytyy olla arka. Sanotaan, ettei meidän suonissamme\njuokse samaa verta...\n\nJa Maljuta pysähti, hänen hymyilynsä tuli kylmemmäksi ja silmänsä\nlaajenivat enemmän.\n\n-- Suvaitse, isäkulta, ruhtinas, -- hän jatkoi, antaen äänelleen\nrukoilevan ilmauksen, suvaitse ennen kuulustelua, ehkä on liian paljon\nuskallettu, nähdä sinun bojari-vertasi.\n\nJa hän otti vyöltään puukon ja laskeutui polvilleen Serebrjanin eteen.\n\nNikita Romanovitsh työnsiihe taaksepäin, katsahtaen Godunoviin.\n\nBoris Feodoritshin kasvot olivat liikkumattomat.\n\n-- Ja sitten, -- Maljuta pitkitti, korottaen ääntään, -- suo minun,\nhalpa-arvoisen, leikata sinun ruhtinaallisesta seljästäsi hihnoja! --\nSuo minun, orjan, ottaa nahkaasi hevoseni suitsiin! -- Salli minun,\nvanhan orjan, sinun ylhäisellä lihallasi ruokkia koiriani!\n\nMaljutan tavallisesti karkea ääni muuttui nyt shakalin kitinäksi, itkun\nja naurun sekaiseksi.\n\nSerebrjanin hiukset nousivat pystyyn. Kun Iivana ensikerran tuomitsi\nhänet kuolemaan, hän meni lujasti mestauslavalle: mutta täällä\nvankihuoneessa, kahlehdittuna, nälän ahdistamana, ei hän kyennyt\nkestämään tätä ääntä ja katsetta.\n\nMaljuta nautti hetkisen tästä vaikutuksestaan.\n\n-- Isäkulta, ruhtinas, -- hän äkkiä sähisi, heittäen puukon pois ja\nnousi pystyyn, -- suvaitse minun ensin maksaa velkani.\n\nJa kiristellen hampaitaan hän kohotti nyrkkinsä ja alkoi heilutella\nsitä Nikita Romanovitshin edessä.\n\nSerebrjanin veri jähmettyi sydämmessään, ja vihaansa liittyi semmoinen\ninhottava kauhu, minkä meihin saattaa likainen eläin, joka uhkaa\nkoskettaa.\n\nHän suuntasi katseensa Godunoviin.\n\nSillä hetkellä Maljutan kohotettu käsi seisahti ilmassa, Boris\nFeodoritshin tempauksesta.\n\n-- Grigori Lukjanitsh, -- Godunov sanoi, kadottamatta tyyneyttään, --\njos sinä lyöt häntä, niin hän loukkaa päänsä seinään, emmekä me saata\nhäntä kuulustella. Minä tunnen tämän Serebrjanin.\n\n-- Pois! -- Maljuta kiljasi -- Älä sekoita itseäsi meihin! Älä estä\nminua maksamasta hänelle Hiidenkuilun puolesta!\n\n-- Muista, Grigori Lukjanitsh! Me saamme vastata hänestä tsaarin\nedessä!\n\nJa Godunov tarttui Maljutan kumpaankin käsivarteen.\n\nMutta, ikäänkuin villipeto, himoten verta, Maljuta ei enää muistanut\nmitään. Kirkuen ja kiroten hän hyökkäsi Godunovin kimppuun ja koetti\ntyöntää häntä tieltänsä, päästäkseen uhrinsa kimppuun. Taistelu alkoi\nheidän kesken; tulisoihtu, johonka toinen heistä tarttui, putosi maahan\nja sammui Godunovin jalkain alla.\n\nMaljuta maltti mielensä.\n\n-- Minä sanon tsaarille, -- hän änkötti, -- että sinä puolustat\nkavaltajaa!\n\n-- Ja minä, -- Godunov vastasi, -- sanon tsaarille, että sinä tahdoit\ntappaa kavaltajan kuulustelematta, koska pelkäät hänen ilmiantojaan!\n\nMaljutan rinnasta kuului jonkinlaista murinaa ja hän kiirehti\nvankihuoneesta, kutsuen mukaansa pyövelin.\n\nSillä välin kuin he hapuellen nousivat portaita ylös, Serebrjani tunsi,\nettä kahleet irrotettiin hänestä ja että hän taas voi liikkua.\n\n-- Älä ole toivoton, ruhtinas! -- Godunov kuiskasi hänelle korvaan,\nkovasti puristaen hänen kättään: -- pääasia on voittaa aikaa!\n\nJa hän kiirehti Maljutan jäljestä, ensin suljettuaan ovet ja\nhuolellisesti ne teljettyään.\n\n-- Grigori Lukjanitsh, -- hän sanoi Skuratoville, saavutettuaan hänet\nportilla ja antaen hänelle avaimet vahdin läsnäollessa, -- sinä et\nsulkenut vankilaa. Niin ei sovi tehdä: luullaan -- että pidät yhtä\nSerebrjanin kanssa!\n\nSamaan aikaan kuin tapahtui tämä vankihuoneessa, Iivana istui synkkänä\nja tyytymättömänä makuuhuoneessaan. Jokin outo tunne valtasi hänet\nvähitellen. Tämä oli vastustamaton tunne Serebrjania kohtaan, jonka\nrohkeat teot kiusasivat hänen itsekästä sydäntänsä, vaan sillä välin\nhänessä heräsi epäluulo kavalluksesta. Tähän asti oli Iivana kohdannut\njoko selvää itsepäisyyttä, niinkuin bojareissa, jotka olivat\nsynkentäneet hänen nuoruutensa ajan irstaisuudellaan, tai jäykkää\ntottelemattomuutta, kuten Kurbskissa, tai orjamaista nöyryyttä,\nniinkuin kaikissa, jotka häntä nykyään ympäröitsivät. Mutta Serebrjani\nei kuulunut yhteenkään niistä. Hän erotti elämänsä vakuutuksen Iivanan\noikeuksien Jumalallisessa etäisyydessä. Hän menetteli viisaasti tämän\nvakuutuksen mukaan, ja, koska oli enemmän tottunut toimimaan kuin\najattelemaan, ei koskaan luopunut tsaarin kuuliaisuudesta, edeltäpäin\nmietittyä, koska hän piti tsaaria Jumalan tahdon edustajana maan\npäällä. Vaan siitä huolimatta, hän joka kerta, kun oli syössyt\nilmeiseen vääryyteen, hänen sydämensä kiehui harmista, ja synnynnäinen\nsuoruus voitti säännöt, jotka luottamuksesta olivat tulleet tavaksi.\nSilloin hän, ihmeeksi itselleen ja melkein tietämättään menetteli näitä\nsääntöjä vastaan, ja asiasta ei tullutkaan sitä, mitä ne olivat\nennustaneet. Tämä jalo johdonmukaisuuden puute vastusti Iivanan kaikkia\nkäsityksiä ihmisistä ja saattoi hänen ihmissydämmen tuntemisensa\nhäiriöön. Serebrjanin suoruus, hänen vilpistelemätön avomielisyytensä\nja kykenemättömyytensä hankkia itselleen etuja, olivat silminnähtävät\nitse Iivanalle. Hän ymmärsi, ett'ei Serebrjani petä häntä, että häneen\nvoi enemmän luottaa kuin johonkin valan tehneeseen opritshnikkiin, ja\nhänessä heräsi halu likentää häntä itseensä ja tehdä hänestä ase\nitselleen; mutta samassa hän huomasi, että tämä ase, joka oli ulkona\nhänestä itsestään, äkkiä saattaa luikahtaa hänen käsistään, ja\najatellessaan sellaisen mahdollisuuttakin, hänen mielipiteensä\nSerebrjaniin nähden muuttui kohta vihaksi. Vaikka Iivanan vaihteleva\nmieli silloin tällöin kieltäytyi veritöistä ja hän rupesi katumaan,\nniin oli se kuitenkin poikkeustiloissa; mutta tavallisesti häneen oli\ntunkeutunut vakuutus erehtymättömyydestään, hän uskoi vakaasti, että\nhänen vallallansa oli jumalallinen alku, ja hän säilytti sitä tarkasti\nulkonaisia salahankkeita vastaan; salahankkeina hän piti kaikkia,\nniinkuin äänettömän tyytymättömyydenkin. Niinpä tapahtui nytkin.\nAjatus, antaa anteeksi Serebrjanille, välähti hänen sydämmessään, vaan\nkohta sai sijan se vakuutus, että Serebrjani kuuluu niihin ihmisiin,\njoita ei sovi kärsiä valtakunnassa.\n\n\"Jos koko laumasta yksi ainoa menee vasemmalle ja kaikki muut oikealle,\nniin paimen antaa tämän jäädä uhriksi\" -- hän ajatteli. Samassa hän\nteki päätöksen Serebrjanin kohtalosta. Tuomio oli määrätty pantavaksi\ntoimeen seuraavana päivänä; mutta hän käski ottaa kahleet\nSerebrjanilta, ja lähetti hänelle viiniä ja ruokaa omasta pöydästään.\nSillä välin, karkottaakseen tunteet, jotka sisällinen taistelu\nhänessä oli herättänyt, -- nuo tavattomat tunteet, hänestä niin\nepämiellyttävät, hän päätti lähteä metsästämään ja määräsi sen vuoksi\npantavaksi toimeen suuren linnustuksen.\n\nAamu oli ihana. Yli- ja ali-haukankesyttäjät, johtavat henkilöt ja\nkaikki haukankesyttäjiin kuuluvat kulkivat ratsain, loistavissa\nvarusteissa, tuoden mukanaan erilaiset haukkansa. He odottivat\nhallitsijaa kentällä. Turhaan ei ole sanottu, että metsästys lohduttaa\nja virvottaa surullisia sydämiä, vaan jahtihaukan saalis tekee\nkerrassaan sekä vanhan että nuoren iloiseksi. Kuinka synkkä tsaari\ntahansa olikin, tullessaan opritshnikkiensa kera slobodasta, niin,\nnähdessään haukankesyttäjäin loistavan joukon, hänen katseensa selveni.\nKokouspaikkana oli niityt ja pienet metsiköt, joihin pääsy muille oli\nkielletty, noin kahden virstan päässä slobodasta, Vladimirin tien\nvarsilla.\n\nYli-haukankesyttäjä, puettuna punaiseen, kullalla kirjailtuun\nsamettiviittaan, päässä kultareunuksinen lakki, keltaiset saappaat\njalassa ja sievät hansikkaat käsissä, laskeusi hevosen seljästä ja\nlähestyi Iivanaa, ali-haukankesyttäjän seuraamana, jolla oli kädessä\nvalkoinen jahtihaukka.\n\nTli-haukankesyttäjä kumartui maahan asti ja kysyi.\n\n-- Hallitsija, joko on aika iloita?\n\n-- Jo on, -- Iivana vastasi, -- ala leikki!\n\nSilloin yli-haukankesyttäjä antoi tsaarille komean hansikkaan, johon\noli kirjailtu kullalla muutamia sananparsia, ja, ottaen jahtihaukan\nali-haukankesyttäjältä, hän asetti sen hallitsijan kädelle.\n\n-- Kunnioitettavat ja jalot metsästäjät! -- yli-haukankesyttäjä sanoi,\nkääntyen opritshnikkien puoleen; -- huvitelkaa ja virkistäkää itseänne\nmainion ihanalla metsästyksellä, ja karkoittakaa kaikki surut ja\niloitkoon teidän sydämmenne!\n\nSitten kääntyen haukanpitäjiin:\n\n-- Hyvät ja ahkerat haukankesyttäjät, -- hän sanoi -- päästäkää irti ja\nkoettakaa kiinni!\n\nSilloin koko kirjava joukko haukanpitäjiä hajaantui pitkin kenttää.\nToiset hyökkäsivät kirkuen metsikköihin toiset alkoivat juosta pienien\njärvien rantoja, jotka siellä, täällä pensaitten keskeltä välähtelivät\nkuin kuvastimet.\n\nÄkkiä kohosi ankkoja kaislikosta ja lehahtivat lentämään.\n\nMetsästäjät päästivät irti haukkansa. Ankat yrittivät järvelle päin,\nvaan toiset haukat kohtasivat heitä siellä, ja ne pelossaan lentelivät\nkuin pyssyn luodit, sinne tänne.\n\nErilaiset haukat, kirkunasta säikähtyneinä, hyökkäsivät ankkojen\nkimppuun, mikä takaa-ajaen, mikä kiistassa lentäen, mikä ankarasti\ntapellen, syösten ylhäältä alas kuin kivi, saaliinsa niskaan.\n\nTänään kunnostivat itseään sekä siperialaiset ryöstöhaukat Bjedrai ja\nSmjelai, että Arbas ja Anpras, kuin myös Horjak, Hudjak, Maljets ja\nPaljets.\n\nPääsi heiltä muutamia ankkoja ja teeriäkin, joita huonot\nhaukankesyttäjät pelottelivat pois ruohikoista piiskoillaan.\nIhmeelliseltä ja kauniilta näytti erilaisten haukkain lento. Teeriä\nputoili vähän väliä, pyörähdellen ilmassa. Jonkun kerran heittäysivät\nankat hevosten jalkoihin epätoivossaan ja metsästäjät saivat niitä\nelävinä kiinni. Ei se aivan ilman vahinkoa käynyt. Nuori kotka, lentäen\nkorkealta alhaalta lentävän vanhan ankan kimppuun, työnsiihen rintaansa\nmyöten maahan ja kuoli siihen.\n\nAstrjets ja Gorodum, kaksi kasanilaista haukkaa, lensivät metsästäjäin\nnäkyvistä, huolimatta vihellyksistä ja kyyhkyisten sulista, joita he\nheiluttelivat.\n\nMutta mainioimmaksi ja kummallisemmaksi osottautui tsaarin jahtihaukka,\njota kutsuttiin Adraganiksi. Kaksi kertaa tsaari päästi sen irti, ja\nkaksi kertaa se viipyi ilmassa hyvin kauvan, tappoi poikkeuksetta\njokaisen linnun ja, huviteltuaan kyllikseen, laskeutui jälleen tsaarin\nkullatulle hansikkaalle. Kolmannella kerralla Adragan joutui aivan\nraivoon, niin että alkoi tappaa ei ainoastaan muita lintuja vaan\nmyöskin haukkoja, jotka varomattomasti lensivät sen ohitse. Haukat\nSmislai ja Krushok kaatuivat katkaistuin siivin maahan. Turhaan tsaari\nja kaikki hänen luonaan olevat haukankesyttäjät houkuttelivat sitä\npunaisella veralla ja linnunsulilla. Valkea jahtihaukka piirteli\nilmassa leveitä kehiä, kohosi näkymättömään korkeuteen ja, ikäänkuin\nsalama, hyökkäsi saaliinsa kimppuun, mutta sen sijaan, että hän sitten\nolisi laskeutunut maahan, hän vaan lensi korkeammalle ja kauvas.\n\nYli-haukankesyttäjä, kadotettuaan toivon saada Adragania kiinni,\nkiirehti antamaan tsaarille toisen. Mutta tsaari piti paljon\nAdraganista ja suri paraan lintunsa kadottamista. Hän kysyi\nyli-haukankesyttäjältä: kenelle palvelijoista oli Adraganin hoitaminen\nuskottu? Tämä vastasi Trishkalle.\n\nIivana kutsutti luokseen Trishkan, joka tuli kalpeana, onnettomuutta\naavistaen.\n\n-- Mies, -- tsaari sanoi hänelle, -- niinkö sinä pidät huolta\noivallisesta haukasta? Miksi sinulla on syötti, kun et osaa viehättää\nlintua? Kuule, Trishka, minä annan kohtalosi omiin käsiisi: jos saat\nkiinni Adraganin, niin osotan sinulle semmoista suosiota, jommoista ei\nkukaan teistä koskaan ole kokenut; vaan jos menetät haukan, niin, --\nälä pane pahaksesi, käsken lyömään sinun pääsi pois, -- ja niin saavat\ntoisetkin ymmärtää huutia; muuten olen minä kauvan huomannut, ett'ei\nhaukankesyttäjissä vallitse oikein hyvä kuri ja että linnustus alkaa\nmenettää hupaisuutensa.\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan Iivana vilkasi itse yli-haukankesyttäjään,\njoka taas vuorostaan vaaleni, sillä hän tiesi, ett'ei tsaari suotta\nkehenkään kierosti katso.\n\nTrishka, aikaa kadottamatta, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti\netsimään Adragania, rukoillen suojelushenkeänsä osottamaan hänelle\nkadonneen jahtihaukan.\n\nSillä välin jatkui metsästys edelleen. Vielä ei ollut tsaari kerraksi\nhuvitellut, ja jo oli monta saalista asetettu säilyyn, kun äkkiä uusi\nnäky veti Iivanan huomion puoleensa.\n\nPitkin Vladimirin tietä tulla laahusti kaksi sokeata miestä, toinen\nkeski-ikäinen, toinen harmaahapsinen, pitkäpartainen vanhus. Heidän\nyllään oli vaaleat, kuluneet mekot, ja liinoista, jotka olivat ristiin\nheitetyt yli olkapäitten, riippui toisella puolen pussi, almujen\nkeräämistä varten, ja toisella puolen repaleinen viitta, joka kuumuuden\ntähden oli yltä otettu. Muut tavarat, kuten pillit ja guslat ja\nleipäkontin, kantoi vankka nuori mies, joka oli heidän oppaanaan.\nNuorempi sokeista piti oppaan olkapäästä kiinni ja veti perässään\nvanhusta. Vaan nuori mies alkoi töllistellä metsästystä ja näytti\nunohtavan kumppaninsa. Sokeat jäivät näkevästä jälkeen. Pitäen\ntoisistaan kiinni, he hapuilivat maata isoilla sauvoillaan ja\nkompastuivat tuon tuostakin. Heitä katsellessaan Iivana Vasiljevitsh ei\nvoinut olla nauramatta. Hän lähestyi heitä. Samassa edellä kulkeva\nsokea astui harhaan ja kaatui vesilätäkköön, vetäen toverinsa mukanaan.\nMolemmat nousivat likaisina pystyyn, syljeksien ja sättien opasta, joka\nsuu ammollaan töllisteli loistavia opritshnikkejä. Tsaari nauroi\nääneensä.\n\n-- Mitä väkeä te olette? -- hän kysyi. -- Mistä tulette ja mihinkä\nmenette?\n\n-- Mene tieltä! -- vastasi nuorempi heistä, ottamatta lakkia päästään:\n-- kun paljon tiedät, niin pian vanhenet.\n\n-- Roisto! -- kirkasi eräs opritshnikki: -- etkö näe, kuka on edessäsi?\n\n-- Itse sinä roisto olet! -- vastasi sokea, kääntäen sokeat silmänsä\nopritshnikkiin päin: -- miten minä voin nähdä, kun ei ole silmiä? Vaan\nsinä -- se on toinen asia; vaan sinulla kun on kahta vailla neljä, niin\nnäet etäälle ja laajalti; sano, kuka on edessäni, niin tiedän!\n\nTsaari kielsi sanomasta ja uudisti jälleen suosiollisesti kysymyksensä.\n\n-- Me olemme iloista väkeä, -- sokea vastasi: -- olemme kulkeneet\nisoja ja pieniä kyliä, tulemme Muromista slobodaan, toimitamme\nturhanpäiväisiä kujeita, ilahuttaaksemme hyviä ihmisiä, ketä hevosen\nselkään asetamme, ketä kiiruhdamme.\n\n-- Vai niin! -- tsaari, jota sokean vastaukset miellyttivät, sanoi: --\nte olette siis Muromilaisia, silmänkääntäjiä. Onko teillä Muromissa\nvielä sankareita?\n\n-- Miks'ei! -- sokea vastasi änkyttämättä: -- ei tämä kumppanikaan\njoutava ole; on vielä meillä Mihei-ukkokin: hän nostaa itsensä\ntukastaan verskan[19] maasta ylös; on täti Uljana: hän kulkee yksin\nkuorman päällä.\n\nKaikki opritshnikit alkoivat nauraa. Tsaarista ei pitkään aikaan ollut\ntuntunut niin hauskalta.\n\n\"Tosiaankin iloista väkeä,\" hän ajatteli: \"nähtävästi he eivät ole\ntäältä kotoisin. Sadunkertojani ovat minua ikävystyttäneet. Yhtä ja\nsamaa he aina lörpöttävät, ilvehtijänikin ovat minua kylläksi\nkiusanneet. Siitä saakka kun minä liian varomattomasti tein pilaa\nyhdelle heistä, he kaikki ovat ruvenneet pelkäämään minua; rohkeata\nsanaa et enää saa kuulla; niinkuin olisi ollut minun syyni, ett'ei tuon\nlurjuksen sielu kyllin lujasti ollut kiinni hänen ruumiissaan!\" --\nKuule, mies: osaatko kertoa satuja?\n\n-- Minkälaisia, -- sokea vastasi, -- ja kelle kertoisin. Mehän\nkerroimme ukko voivodalle pörhökarvaisesta pukista ja sen kaulasta:\nsilloin kuin pukki, tuli itse voivoda ja puistaen päätään käski ajaa\nmeidät pois koko talosta. Sen koommin emme kerro.\n\nVaikea on kuvata naurua, joka kajahti opritshnikkien joukossa. Ukko\nvoivoda ei ollut tsaarin suosiossa: Sokean pilkka tuli hyvään aikaan.\n\n-- Kuulkaa, miehet, -- tsaari sanoi: -- menkää slobodaan, suoraan\nhoviin; odottakaa siellä minun tuloani, -- tsaari nimittäin lähetti\nteidät. Kun olette syöneet ja juoneet ja minä olen tullut kotiin, niin\nkuuntelen teidän satujanne.\n\nKuullessaan: \"tsaari,\" sokeat hämmästyivät.\n\n-- Isä -- hallitsija! -- he huudahtivat, langeten polvilleen: -- älä\nsuutu meidän raa'asta, talonpoikamaisesta puheestamme! Älä käske meiltä\nkaulaa katkaista: tietämättömyydestä olemme syntiä tehneet!\n\nTsaari naurahti sokeiden pelolle ja ajoi taas jatkamaan metsästystä,\nvaan sokeat oppaineen tallustivat slobodaan päin.\n\nNiin kauvan kuin opritshnikkein joukkoa näkyi, he pitelivät toisistaan\nkiinni ja kompastuivat tuon tuostakin; mutta heti kun tien käänne kätki\nheidät näkyvistä, seisahti nuorempi sokeista, vilkasi kaikille\nsuunnille ja sanoi toverilleen:\n\n-- Etkö väsynyt, ukko Korshun, kompastelemiseen? Eikös tule ikäväksi,\nkun kauvan kulkee? Miksi sinä, ukko, niin rypistelit kulmiasi. Vai\nharmittaako sinua työ, johon ryhdyimme?\n\n-- Eikö mitä, vastasi vanha rosvo: -- kun menen, niin en katso\ntaakseni; vaan itsekään en tiedä, mikä minun tuli: niin raskas on\nsydämmeni, jommoinen se syntymästäni asti ei ole ollut. Mitä tahansa\najattelikin, niin sama tulee aina mieleen!\n\n-- No, mikä sun mieleesi tulee?\n\n-- Kuule, atamani. Kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä ajasta kuin\ntuska on minua rasittanut ja vaivannut, vaan ei kukaan Volgan varrella\neikä Moskovassa sitä tiedä, kellekään en siitä ole sanaakaan sanonut,\nolen kantanut tuskaa sielussani kaksikymmentä vuotta, kuin myllynkiveä\nkaulassani. Koetinpa paastotakin ja tahdoin ilmoittaa papille kaikki,\nvaan rukoilla en voinut -- ja lakkasin paastoamasta. Vaan nyt se taas\nminua rasittaa ja vaivaa: on kuin helpoittaisi, siitä puhuessani.\nSinulle ei tietysti ole niin vaikeaa puhua, kuin papille; olethan sinä\nsamanlainen, kuin minä.\n\nSyvä suru kuvastihe Korshunin kasvoilta. Persten kuunteli äänetönnä.\nMolemmat rosvot istuutuivat tien viereen.\n\n-- Mitka, -- Persten sanoi oppaalle, -- istahda vähän matkan päässä\nmeistä ja katsele meitä; jos jonkun näet, niin huomauta meille; mutta\nole tarkka, älä laiminlyö: sinä olet kuin kuuromykkä, äläkä tuhlaile\nsanoja!\n\n-- Hyvä, -- Mitka sanoi: -- älä pelkää, en tuhlaa!\n\n-- Sulje sinä veitikka vaan suusi! Älä puhu meidän kanssamme. Totuttele\nolemaan ääneti! muuten jos jollekulle sanankin äännät, muista silloin\nmeitä ja itseäsi!\n\nMitka etääntyi noin sata askelta ja heittäysi pitkäkseen, nojaten\nkyynärpäillään maahan ja asettaen leukansa kämmentensä varaan.\n\n-- Kas siinä on reima poika, Persten sanoi, katsellen hänen jälkeensä,\n-- vaan tyhmä kuin saapas. Vaan jätä hänet -- kerranko sitä hairahtuu!\nMitäs tehdä, parempaa ei ole. Hän ei ainakaan jätä pälkääseen!\ntaistelee itsensä ja meidän puolesta, jos, Jumala armahda, meille tulee\ntukala. No niin, ukko, nyt ei kukaan kuule meitä, puhu, mikä rasitus\nsinua vaivaa? Oh, minkälaiseen aikaan se sinuun sattui!\n\nVanha rosvo laski kähäräpäisen tukkansa alas ja vei kätensä otsalleen.\nHän tahtoi puhua, mutta alkaminen oli vaikeata.\n\n-- Näetkös, atamani, -- hän sanoi: -- kylliksi olen ihmisiä eläessäni\ntappanut, etten muistakaan kaikkia! nuoruuteni ihanne oli verinen\npaita! Olipa kauppias, tai vanha akka, niin puukko kylkeen vaan -- ja\nsilloin oli loppu. Vaan nyt, jos sattuisi jotakuta toimittamaan\nmailmasta pois, -- ei käsi liiku. No niin! enpä tahdo sinua vakuuttaa!\nluullakseni sinäkin olet lähettänyt tästä mailmasta kylläksi kansaa;\neihän se ole sinulle outoa, vai kuinka?\n\n-- No mitä siitä? -- Persten vastasi, nähtävästi vastenmielisenä.\n\n-- Ethän sinä, enkä minä, ole mitään eukkoja, emmekä kauniita tyttöjä;\npaljon on meidän sydämmellämme veritöitä vaan sanopas sinä, atamani,\nminulle: onko sinusta tuntunut, kuin jotain tekoasi muistelet, kuin\npihdit puristaisivat sydäntäsi ja milloin hiki, milloin kylmyys sinut\nvaltaisi päästä jalkoihin asti, ja sitten ahdistaisi ja kalvaisi, niin\nettei voi kertoa?\n\n-- No kylläksi, mistä aijotkaan kysyä! ei nyt ole siihen aikaa.\n\n-- Tosiaankin, -- Korshun jatkoi, -- paljon olen tekojani unohtanut,\nvaan yhtä en voi unhottaa. Siitä on parikymmentä vuotta, me elelimme\nVolgan varrella, kuljimme kymmenellä aluksella; atamaninamme oli Danilo\nKotj; sinusta ei silloin vielä kuultu, minut tunnettiin silloin jo\njoukossa, ja usein ylistettiin Korshunia. Me ryöstimme rikkaitakin\nlaivoja ja rosvosimme valkamissa, vaan mitä saimme, sen jaoimme tasan,\neikä Danilo Kotj sallinut riidellä. Mikäs olisi ollut suotuisampaa?\nHupaisaa oli elämä, aina ravittuina, aina vaatteissa. Kun pukeuduimme\nkirjaviin viittoihin ja huippulakkeihin, ja liikutimme aluksemme\nperäsintä, niin kylien ja kaupunkien asukkaat kokoontuivat rannoille\nkatselemaan meitä, reima miehiä, ja ihailemaan jaloja poikia! Me vaan\nsoutelemme ja laulamme, huudamme täyttä kurkkua, lähetämme laukauksia\npistooleistamme ilmaan, iskemme silmää kauniille tytöille. Vaan\ntoisinaan kun levähdämme piikkinemme ja pyssyinemme, niin aluksemme\nruohottuvat sill'aikaa metsissä. Hyvä oli elanto, mutta lempo minut\nriivasi. Ajattelen kerran itsekseni: Mitäpäs minä teen enemmän työtä\nkuin muut, vaan saalis on yhtäläinen. Päätin siis mennä yksin pyyntiin,\nsaalista saadakseni, antamatta joukolle, vaan ottaakseni itselleni\nkaikki. Pukeuduin kerjäläiseksi, samoin kuin nyt, ripustin eväskontin\nselkääni ja lähdin esikaupunkiin päin, arvellen, eiköhän joku kulkene\nohitse? Odottelen, odottelen; vaan ei näy, ei kuulu kuormastoa,\nkauppiasta eikä ketään. Minua rupesi harmittamaan. Hyvä on, ajattelen:\nell'ei Jumala anna etua, niin nyt ryöstän, kuka tahansa tuleekin\nohitseni, olkoon vaikka oma isäni! Samassa kuin näin ajattelin, niin\ntulee maantietä pitkin köyhä eukko, kantaen niinikopsassa jotakin,\nkopsa oli liinavaatteella peitetty. Heti kuin hän oli tullut\nkohdalleni, hyppäsin pensaikosta esille. -- Seiso akka, sanoin! Anna\nkopsa tänne! -- Hän heittäysihe minun jalkoihini: -- Mitä tahdot, ota,\nvaan älä koske tähän kopsaan! -- Aha, ajattelin, siinä sinä,\nnähtävästi, piilotatkin tavarasi, ja tempasin kopsan häneltä. Ja eukko\nalkaa huutaa ja soimata minua, vieläpä pureskella kättänikin. Olin\nkyllä ennestäänkin huonosta onnestani vihoissani, vaan nyt muutuin\nvielä enemmän. Piru sysäsi minua kylkeen: minä tempasin veitseni ja\ntyönsin sen akan kurkkuun. Vaan kohta kun hän kaatui, peljästyin. Olin\njo juoksussa, vaan mietittyäni, palasin ottamaan kopsaa, arvellen,\nkoska tapoin muijan, niin eihän sitä aivan ilman pidä jäädä! Otin\nkopsan, avaamattani sitä, ja syöksyin metsään. Juostuani vähän matkaa,\njalkani alkoivat horjua, ja minä ajattelin: istun ja levähdän\nkatsoakseni, paljonko sain saalista. Aukasin kopsan ja katsoin: siellä\noli pieni lapsi, joka tuskin ja tuskin hengitti. \"Voi sinua penikkaa!\"\najattelin: \"senkötähden muija ei tahtonutkaan antaa kopsaa! Sinunko\nlemmon tähden olen tehnyt syntiä!\"\n\nKorshun yritti jatkaa, vaan vaikeni, vaipuen mietteihin.\n\n-- Mitä teit lapselle? -- Persten kysyi.\n\n-- Mitäkö, häntä täytyi hoitaa? Mitäkö tein? Niin mitä!\n\nUkko vaikeni taas.\n\n-- Atamani, -- hän sanoi äkkiä, -- kun ajattelen tätä, niin sydämmeni\non pakahtua. Niin, erittäin tänään, kun pukeuduin kerjäläiseksi, niin\nmuistan sen aivan kuin se olisi tapahtunut eilen. Vaan en tiedä, miksi\nse nyt johtui mieleen, vaikka en pitkään aikaan ole sitä ajatellut.\nSanotaan, ett'ei se ole hyvä, että äkkiä rupee ajattelemaan yhtä ja\ntoista, joka jo on muistista haihtunut...\n\nVanhus huokasi raskaasti.\n\nMolemmat rosvot olivat ääneti. Samassa suhahtelivat heidän yllään\nsiivet, -- ja tummanruskea haukka putosi vanhuksen jalkoihin. Samassa\njahtihaukka Adragan tasaisesti liiteli ilmassa ja lentäen ohitse, ei\nonnistunut laskeutua uhrinsa kimppuun.\n\nMitka heilutti kädellään. Kaukaa ilmestyi haukankesyttäjiä.\n\n-- Ukko! -- Persten sanoi kiireesti: -- unohda menneet; me emme ole nyt\nrosvoja, vaan sokeita sadunkertojia. Tuolta tulee tsaarin väkeä, kohta\novat täällä. Tule joutuin, ukko, pirteäksi, jatka niitä kokkapuheita.\n\nVanha rosvo pudisti päätään.\n\n-- Tämä ei ennusta minulle hyvää, -- hän sanoi, osottaen kuollutta\nhaukkaa. -- Tämä valkea haukka saatti minut toivottomuuteen. Näetkö, ei\nsitäkään ole enää. Tappoi, ja sitten katosi!\n\nPersten katsoi terävästi häneen ja siveli suuttuneena päätään.\n\n-- Kuule, ukko, -- hän sanoi: kuka tietää, mitä sinulle tänään on\ntapahtunut! Vaan en tahdo sinua vasten mieltäsi pakottaa. Sanotaan:\nsydän on tietäjä. Eihän suinkaan sinunkaan sydämmesi turhaan aavista\nonnettomuutta. Jää sinä, minä menen yksin slobodaan.\n\n-- En, -- Korshun vastasi, en minä siitä mitään puhunut. Jos se on\nminun onneni, että menetän pääni slobodassa, niin mitäs tehdä. Siten on\nnähtävästi syntymässäni määrätty. Mutta mistä puhe olikaan. Tunnetko,\natamani, Volgan varrella olevaa Bogoroditskin kylää?\n\n-- Miks'en, tunnenhan.\n\n-- Sen kylän tienoilla, noin viiden virstan päässä, on paikka, jota\nkutsutaan Popoff-Krugiksi.\n\n-- Senkin tiedän.\n\n-- Muistatko siellä olevaa vanhaa tammea?\n\n-- Muistan senkin, vaan enää ei ole sitä tammea siellä, se on hakattu\npois.\n\n-- Tammen ehkä hakkasivat, vaan kannon jättivät.\n\n-- No mitä siitä?\n\n-- No niin. Minä, näet, en enää koskaan saa nähdä Volga-emoa, vaan ehkä\nsinä vielä palaat takaisin syntymäseuduillesi. Kun tulet Volgan\nvarrelle, niin mene Popoff-Krugille. Etsi sieltä vanha tammen kanto.\nLöydettyäsi sen, laske puoliväliin yhdeksänkymmentä askelta länteen,\npäivänlaskuun päin. Luettuasi askelet, ala kaivaa maata siitä paikasta.\nSinne, -- Korshun jatkoi, alentaen ääntään, -- minä kaivoin menneinä\naikoina rikkaan aarteen. Siellä on paljon kultaa ja dukaatteja, sekä\nhopearuplia. Kaivettuasi saat kaikki omaksesi. Ei minun sovi ottaa\naarteita mukaani toiseen mailmaan. Vaan kun joskus ajattelet, että\nsiellä saat vastata kaikesta, mitä minä täällä tein, sillä öisin\npakkanen muualla kipristää nahkaa! Sentähden, atamani, sittenkuin minua\nei ole enää, käske minun jälkeeni toimittaa sielumessua. Se on paljoa\nvarmempaa. Vaan älä säästä rahoja messussa. Maksa hyvin papille;\ntoimittakoon, niinkuin asia vaatii, ettei mitään jäisi laimiin. Vaan\nminun nimeni on, -- kuten tiedät -- Ameljan. Ihmiset kutsuivat vaan\nminua Korshuniksi, mutta Ameljaniksi minä ristitty olen; niin\ntoimittakoon pappi sielumessun Ameljanin jälkeen; ja maksa sinä vaan\nhänelle hyvin, älä surkeile rahoja, atamani, minä jätän sinulle rikkaan\naarteen! -- kyllä piisaa ijäksesi!\n\nKorshunin keskeyttivät ratsastavat haukankesyttäjät.\n\n-- Hei raukat! -- huudahti yksi heistä: -- sanokaa, minne lensi\njahtihaukka?\n\n-- Kylläpä sanoisin, veikkoset, -- Persten vastasi, -- vaan\nneljäkolmatta vuotta sitten, tummeni silmät!\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kun menin kerran vuorille, kivistä sammalia repimään, niin näen --\nkasvavan tammen, jonka ontelossa paistetut kananpojat vitisevät. Minä\nkiipesin onteloon, söin kananpojat, tulin vahvemmaksi, enkä voinut\npäästä ulos sieltä! Mitäs tehdä! Juoksin kotiin kirvestä etsimään;\naukasin onteloa suuremmaksi, ja sitten pääsin pois; vaan, hakatessani,\narvattavasti, pirstat soensivat silmäni; siitä saakka en ole mitään\nnähnyt; välistä kun syön kaalia, niin olen pistää lusikan korvaani;\ntahtoohan nenäkin palaa, vaan minä raapaisen niskaan.\n\n-- Tehän olette -- haukankesyttäjä sanoi, nauraen, niitä sokeita, joita\ntsaari puhutteli! Bojarit nauravat teitä vielä nytkin. No niin, miehet,\nme huvitimme isä-tsaaria päivällä, vaan teidän on vuoronne huvitella\nhänen armoansa yöllä. Sanotaan, että hallitsija tahtoo kuunnella teidän\nsatujanne.\n\n-- Suokoon Jumala terveyttä hänen tsaarilliselle armolleen! -- Korshun\ntokasi, muuttaen äkkiä käytöksensä. -- Miks'ei hän kuuntelisi! Kun\nkieli vaan kulkee, niin kerromme vaikka aamuun asti!\n\n-- Hyvä, hyvä, -- haukankesyttäjät sanoivat: -- toisella kertaa\nlörpöttelemme teidän kanssa. Nyt menemme etsimään jahtihaukkaa,\nauttamaan toveria. Ellei Trifon löydä Adragania -- niin hän pääsee pian\npäästään; isä-tsaari ei laske leikkiä!\n\nHaukankesyttäjät ratsastivat kentälle.\n\nPersten ja Korshun taas tarttuivat Mitkaan ja kulkivat slobodaan päin.\n\nTuskin ennättivät ensimäiselle asunnolle, kuin näkivät kaksi laulajaa,\njotka soittivat kanteletta ja lauloivat täyttä kurkkua:\n\n    Kuin naapurillamme\n    Hauskaa oli juttua!\n\nKun rosvot saavuttivat heidät, niin eräs laulajista, punatukkainen\nnuorukainen, jonka päässä oli sulalla varustettu lakki, kumartui\nPerstenin puoleen.\n\n-- Jo on ruhtinaasi ollut neljä tai viisi päivää vankihuoneessa! -- hän\nsanoi supisten, jatkaen uudestaan lauluansa. -- Kaikki olen saanut\ntietää. Huomenna on hänellä kovat. Hän istuu suuressa vankilassa,\nvastapäätä Maljutan asuntoa. Mistä nurkasta voisi kukko päästä?\n\n-- Ole vaiti -- Persten vastasi, vilkaisten sinne suuntaan, joka oli\nvankilaa vastapäätä.\n\nPunatukkainen laulaja näpähytteli kaikin sormin kanneltaan ja, kääntyen\nPerstenistä, ikäänkuin ei olisi puhunutkaan hänen kanssaan, pitkitti\nheleällä äänellä:\n\n    Kuin naapurillamme\n    Hauskaa oli juttua.\n\n\n\n\nXXI Luku.\n\nSatu.\n\n\nIivana Vasiljevitsh, metsästykseen väsyneenä, vetäysi tavallista\naikaisemmin makuuhuoneeseensa.\n\nPian tuli Maljutakin, vankilan avaimet mukanaan.\n\nTsaarin kysymykseen Maljuta vastasi, ettei mitään uutta ollut\ntapahtunut, että Serebrjani tunnusti taistelleensa Morosovin puolesta\nMoskovassa, missä hän tappoi seitsemän opritshnikkiä ja haavoitti\nVjasemskia.\n\n-- Mutta -- Maljuta lisäsi -- hän ei tahdo taipua sinun\nmielipiteeseesi, ja todistaa Morosovia vastaan. Huomenmessun jälkeen\ntutkimme häntä vielä, mutta joll'ei hän piinakoneen taikka tulen avulla\ntodista Morosovia vastaan, niin ei sovi enää odottaa: silloin ollee\nparas lopettaa hänet.\n\nIivana ei vastannut mitään. Maljuta aikoi pitkittää, mutta samassa\nvanha Onufrevna eukko astui sisään.\n\n-- Isäseni, -- hän sanoi, -- sinä lähetit aamulla tänne kaksi sokeata:\nhe ovat sadunkertojia, niinkö? he odottavat täällä eteisessä.\n\nTsaari muisti heidän kohtauksensa ja kutsutti sokeat sisään.\n\n-- Vaan, isäseni, tunnetko heitä? -- Onufrevna kysyi.\n\n-- Mitä?\n\n-- No, sokeitahan ne lienevät?\n\n-- Kuinka? -- Iivana sanoi, ja epäilys valtasi hetkeksi hänet.\n\n-- Kuule minua, hallitsija, -- eukko jatkoi: pidä vaarilla näitä\nsadunkertojia; minä aavistan, ett'eivät hyvää puuhaile; pidä varasi,\nisäseni, kuule minua!\n\n-- Mitä tiedät heistä? Puhu! -- Iivana sanoi.\n\n-- Älä kysy minulta, isäkulta. Minun tietoani ei sanoin selitetä;\naavistan, että he ovat pahoja ihmisiä, vaan miksi niin luulen, -- älä\nkysy. Turhaan en vielä ketään ole varoittanut. Jospa äiti-vainajasi\nolisi kuullut minua, niin ehkä hän nyt vielä eläisi terveenä.\n\nMaljuta katsoi kauhistuneena eukkoa.\n\n-- Miksi minua tirkistelet! -- Onufrevna sanoi. -- Sinä surmaat\nainoastaan syyttömiä, vaan tutkia häijyjä ihmisiä, ei ole sinun asiasi.\nVainusi ei riitä siihen, punainen koira!\n\n-- Hallitsija! -- Maljuta huudahti: -- salli minun koetella näitä\nmiehiä. Pian saan tietää, mitä he ovat ja kenen lähettämiä!\n\n-- Ei tarvitse, -- Iivana sanoi: -- minä tutkin itse heitä. Missä he\novat?\n\n-- Tuolla, isäkulta, oven takana, -- Onufrevna vastasi, -- seisovat\neteisessä.\n\n-- Anna minulle, Maljuta, varusteeni seinältä; ole sitten menevinäsi\nkotiin, vaan kun he tulevat sisään, palaa eteiseen ja kätkey sotilaiden\nkera tämän oven taa. Heti kuin huudan, astukaa sisään ja ottakaa ne\nkiinni. Anna tänne Onufrevna sauva.\n\nTsaari pukeutui haarniskaansa, asetti sen päälle mustan messupaidan,\nheittäytyi vuoteelle ja asetti viereensä saman sauvan, jolla hän vähän\naikaa sitten lävisti ruhtinas Kurbskin sanansaattajan jalan.\n\n-- Nyt tulkoot sisään! -- hän sanoi.\n\nMaljuta asetti avaimet tsaarin päänalustalle ja meni ulos eukon\nkeralla. Pyhäin kuvain edessä olevat lamput valaisivat tupaa heikosti.\nTsaari lepäsi vuoteellaan väsyneen näköisenä.\n\nPersten ja Korshun astuivat sisään, varovasti liikutellen jalkojaan ja\nhapuillen käsillään.\n\nPersten tutki tarkalla silmäyksellä tuvan ja siinä löytyvät esineet.\n\nVasemmalla puolen ovea oli pankko; etusopessa oli tsaarin vuode; pankon\nja vuoteen väliin oli tehty ikkuna seinään; tätä ikkunaa ei koskaan\nsuljettu luukulla, sillä tsaari piti siitä, että auringon ensi säteet\ntunkeusivat hänen makuuhuoneesensa. Nyt kuu pilkisteli ikkunasta, ja\nsen hopeinen loiste leikki muurin kirjavilla tiileillä.\n\n-- Terve, te sokeat, Muromilaiset velikullat, silmänkääntäjät! --\ntsaari sanoi, katsoen tarkkaan, mutta vaan sivumennen rosvojen\nkasvonpiirteitä.\n\n-- Eläköön sinun tsaarillinen armosi monta vuotta terveenä! -- Persten\nja Korshun vastasivat, kumartaen maahan asti. -- Puolustakoon,\nsuojelkoon ja olkoon Jumalan äiti sinulle armollinen, että sinä säästät\nmeitä raukkoja, poloisia ihmisiä, jotka maita mantereita tallustamme,\nnäkemättä Jumalan kirkasta valoa! Suojelkoon sinua pyhä Pietari\nja Paavali, Iivana Sulopuhuja, Kusma ja Demjan sekä Hutioin\nihmeidentekijät ja kaikki pyhät miehet. Antakoon Jumala sinulle kaikki,\nmitä pyydät ja rukoilet! Ikuisesti käyös kullassa, mukavasti syö'os ja\njuo'os, makeasti nukkuos! Vaan vihamiehiäsi ikuisesti nikottakoon ja\nnälättäköön; joka päivä heitä ijes painakoon ja oinaan sarvet\nahdistakoon!\n\n-- Kiitos, kiitos, raukat! -- Iivana sanoi yhä katsellen rosvoja: --\njoko kauvankin olette sokeina olleet?\n\n-- Nuoruudesta asti, isäkulta, -- Persten vastasi, kumartaen ja\nnotkistaen polviaan, -- molemmat olemme nuoruudesta asti olleet\nsokeita! Emmekä muista, koska olemme Jumalan aurinkoa nähneet!\n\n-- Mutta kuka opetti teitä lauluja laulamaan ja satuja kertomaan?\n\n-- Itse Jumala, isäkulta, itse Jumala piti entiset ajat arvossa!\n\n-- Kuinka niin? -- Iivana kysyi.\n\n-- Meidän vanhuksemme kertovat, -- Persten vastasi, -- ja\nguslansoittajat laulavat siitä: entiseen aikaan kun Kristus nousi ylös\ntaivaaseen, niin itkivät köyhät, vaivaiset, rammat ja koko kerjäläisten\njoukko: mihin sinä, Kristus Jumalanpoika, lennät? Kelle meidät jätät?\nKuka meitä syöttää ja juottaa? Ja Kristus, taivaan tsaari, sanoi\nheille:\n\n\"Minä annan teille, hän sanoi, kultaisen vuoren, hunajaisen virran,\nviinipuutarhat ja mehuisat hedelmät; te tulette syötetyiksi,\njuotetuiksi ja verhotuiksi! Silloin Iivana Jumaluusoppinut sanoi: Oi\nsinä, lempeä Vapahtaja. Älä anna heille kultavuoria ja hunajavirtoja,\näläkä viinitarhoja ja mehuisia hedelmiä. He eivät ymmärrä niitä\nhallita; rikkaat ja mahtavat tulevat ja ottavat pois heidän\nomaisuutensa. Vaan anna sinä, Kristus, taivaan tsaari, heille sinun\nnimesi, ja ihanat laulut sekä mainiot sadut vanhasta muinaisuudesta ja\nhurskaista ihmisistä. Kun he raukat maata kulkevat, niin kertovat\nmainioita satuja, ja jokainen ottaa heidät vastaan ja kestitsee\nvierasvaraisesti.\" Ja Kristus sanoi: \"Tulkoon, niinkuin sanoit, Iivana!\nSaakoot he ihanat laulut, heleät guslat ja jalot sadut; ja sille, joka\nheitä ruokkii ja pimeinä öinä suojaa, valmistan sijan paratiisissa;\nsille eivät paratiisin portit ole suljetut!\"\n\n-- Amen! -- Iivana sanoi. -- Mitä satuja taidatte?\n\n-- Taidamme kaikenlaisia, isäkulta tsaari, mitä sinun armosi suvaitsee\nkuunnella. Osaan kertoa sinulle Jersh Jerskovitshistä, Tshetinikovin\npojasta, Semjonien perheestä, Gorinitshin kärmeestä, mainioista\ngusloista, Dobrinjn Dikititshasta ja Agundinista...\n\n-- Miksi sinä, -- Iivana keskeytti: -- yksin kerrot satuja ja miksi\nukko tuli kanssasi?\n\nPersian huomasi, että Korshun oli melkein koko ajan ollut ääneti, ja\nvapautti hänen epämukavasta kertojan tilasta, hän muutti kohta\nkäytöksensä ja alkoi laskea pilaa.\n\n-- Ukkoko? -- hän sanoi, astuen huomaamatta Korshunin jalalle: --\ntämäpä, näet, on minun toverini, Amedka Gudok; pitkä on hänellä parta,\nmutta järki on lyhyt; kun juttelen hänelle jotakin jokapäiväistä,\nmautonta, niin hän ylistää ja kiittää minua ja on vaiti. Niinkö, ukko,\nvalkoparta, ankan käynti, kanan askelet? Enkö poikkeisi tieltä!\n\n-- Tietysti! -- Korshun tokasi, tointuen: meidän lasimme on täynnä\nviheriäistä viiniä, vaan kun join reunoilta, juon pohjaankin. No, ukko,\nkukon ääni, myyrän silmä. Antaa mennä eteenpäin!\n\n-- Hei, kuinka vuohet hyppivät vuorilla! -- Persten sanoi, polkien\njalkaansa: vuohet hyppivät, kärpäset surisevat, ja Eufrosyne eukon\nvasen korva kohisee!...\n\n-- Voi kätkyeni! -- Korshun keskeytti, myöskin polkien jalkaa: --\nkatsos kuin rapu istuu hiekkaruutalla; rapu ei sure, vaan hurisee\nkouraansa; kuin vesi tulee lähelle, niin vaara pakenee!\n\n-- Oh, isäkulta hallitsija, Persten lopetti, nöyrästi kumartaen, älä\nkatso meitä karsaasti: tämä ei ole satu vaan ainoastaan pieni juttu!\n\n-- Hyvä! -- Iivana sanoi haukotellen.\n\n-- Minä pidän toisinaan reima miehistä; alkakaa jutella Dobrinjasta,\nehkä minä, kuunnellessani, nukun!\n\nPersten kumarsi vielä kerran, rykäsi ja alkoi:\n\n\"Kievin ruhtinaan Vladimirin luona oli loistavat pidot, joihin oli\nkutsuttu ruhtinaita, bojaria ja uljaita sankaria. Jo läheni ilta, ja\npidot olivat puolivälissä, kaikista tuntui ihmeelliseltä, kun sotatorvi\nkajahti. Vladimir, Kievin ruhtinas, korotti äänensä ja lausui: oi,\nruhtinaat, bojarit ja uljaat sankarit! Lähettäkää kaksi urhoollista\nsankaria: kuka uskalsi asettua Kievin edustalle? Kuka uskalsi puhaltaa\ntorveen ruhtinas Vladimirin kuulten.\n\n\"Nuoret miehet melusivat kartanolla; teräksiset miekat helähtelivät\nkupeilla; rautanuijat kolahtelivat kauniita porraspuita vastaan; lakkia\nlenteli sinne tänne ilmassa. Uljaat sankarit pukeutuvat varusteihinsa,\nistuutuvat jalojen ratsujen selkään ja ajavat aukealle kentälle...\"\n\n-- Odotapas! -- Iivana sanoi, varmistaakseen kertojaa\nkuuntelemishalustaan: -- minä tunnen tämän sadun. Kerro ennemmin\nAkundinista!\n\n-- Akundinista? -- Persten sanoi hämmästyksissään, muistettuaan tässä\nsadussa ylistettävän epäsuosiossa olevaa Novgorodia: -- isäkulta,\nhallitsija, satu Akundinista ei ole hyvä, se on talonpoikamainen; tämän\nsadun ovat tyhmät Novgorodin talonpojat keksineet; ja minä isä-tsaari,\nolen sen ehkä jo unohtanutkin...\n\n-- Kerro, sokea! -- Iivana sanoi ankarasti: -- kerro, niinkuin se on,\nmutta älä rohkene jättää ainoatakaan sanaa siitä pois!\n\nJa tsaari nauroi itseksensä sitä tilaa, johon oli kertojan saattanut.\n\nVaikka Persten oli itselleen siitä vihoissaan, että oli esittänyt tämän\nsadun, niin hän kuitenkin, tietämättä, kuinka hyvin Iivana itse jo\ntunsi sen, päätti umpimähkään alkaa kertomuksensa, jättämättä mitään\npois.\n\n\"Muinoin eli vanhassa Novgorodissa, etukaupungissa, nuorukainen\nAkundin; tämä Akundin, nuorukainen, ei pannut olutta, ei polttanut\nviinaa eikä harjottanut kauppaa; vaan hän, Akundin, kuljeskeli\nitsenäisenä ja matkusteli Volhovan joella pienoisilla laivoilla. Kun\nAkundin asettuu lastattuun veneeseen, niin hän panee vaahteraisen melan\ntammisien liitoksiin, vaan itse hän heittäyhe perään. Venonen alkoi\npurjehtia Volhovan joella, ja saapui jyrkälle rantamalle. Samassa tulee\nohikulkeva matkaaja rannalle ja tarttuu Akundinin valkoisiin käsiin ja\njohdattaa hänet hautakummulle ja seisautettuaan siellä, hän sanoi: --\nKatsopas nuori mies Rostislavlin kaupunkia Okajoen varrella, ja\nkatsottuasi huomaa, mitä tehdään Rostislavlin kaupungissa? Kun Akundin\nkatsoi Rostislavlin kaupunkia, niin hän näki siellä olevan suuren\nkurjuuden: nuoren rjasanilaisen ruhtinaan Gleb Oljgovitshin entiset\npalvelijat seisoivat torilla ja tahtoivat väkisin lähteä kaupungista.\nVaan samassa pitkin Oka-jokea uiskentelee hirvittävä kummitus, käärme\nTugarin. Tuo käärme Tugarin oli kolme sataa syltä pitkä, hännällänsä se\ntappoi rjasanilaisen sotajoukon, seljällänsä se lohkoi jyrkät rannat ja\nvaatii itse vanhat lunnaat. Samassa matkaaja tarttui Akundinin\nvaaleihin käsiin ja lausui: Oi sinä, hyvä nuorukainen, mainitse nimesi\nja syntysi! -- Tähän Akundin vastasi: -- kotoisin olen Novgorodista,\nnimeni on Akundin Akundinitsh.\"\n\n-- \"Sinuapa, Akundin Akundinitsh, minä odotin tasan kolmekymmentä ja\nkolme vuotta; tunnen ukkosi Samjatnja Putjatitshin; ja, näetkö, minun\nveljeni, Akundin Putjatitsh, oli sinun hyvä isäkultasi. Vaan nyt on\nsinun isäsi Akundin Putjatitsh mennyt! -- Lausumatta sanaakaan,\nSamjatnja alkoi tehdä loppua, erotessaan elävien ilmoilta; ja\nkuollessaan, hän saattoi lausua: -- voi sinua, lapsukkani, Akundin\nAkundinitsh! Kun sinäkin tulet olemaan mainiossa Novgorodissa, niin\ntervehdi sitä ja sano: suokoon Jumala sinulle, Novgorod, pitkää ikää ja\nlapsillesi, mainetta saavuttaakseen! Olkoon sinulla rikkautta ja\nvaltaa.\"\n\n-- Kylläksi! -- tsaari lausui vihastuneena, unhottaen tällä hetkellä,\nettä hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan seurata kertojaa. -- Ala\ntoinen satu!\n\nPersten, ollen pelästyvinään, notkisti polviansa ja kumarsi maahan\nasti.\n\n-- Millaista satua suvaitset kuulla, isä-kulta, hallitsija? Hän kysyi\nteeskentelevällä, taikka ehkä todellisellakin pelolla: -- Enköhän kerro\nsinulle Baba-Jagista? Tsuril Plenkovitshista? Ivan Oserista? Vai\ntahtooko sinun armosi jotakin hurskasta kerrottavan?\n\nIivana huomasi, ett'ei pidä pelottaa sokeita, ja sen tähden hän vielä\nkerran haukotteli ja kysyi unisella äänellä:\n\n-- Mitä osaat hurskasta, raukka?\n\n-- Aleksei Jumalisesta, isäkulta, Jegori Urheasta, Josef Kauniista,\nGalubinin kirjasta...\n\n-- No, Iivana, jonka silmät nähtävästi jo olivat raskaat, sanoi, --\nkerro Galubinin kirjasta! Meidän syntisten on parempi näin yöllä\nkuunnella jotakin hurskasta!\n\nPersten taas rykäsi, suoristihe ja alkoi:\n\n\"Kun kerran pilvet olivat synkät ja kauheat, niin syntyi tuima Ukon\nsää; silloin putosi taivaasta Galubinin kirja. Sen kirjan luo kokoontui\nneljäkymmentä tsaaria ja tsarevitshia, neljäkymmentä kuningasta ja\nkuninkaan poikaa, neljäkymmentä ruhtinasta ja prinssiä, neljäkymmentä\npappia ja papinpoikaa, paljo bojareita, paljon sotaväkeä, monta lajia,\nheikkoja kristittyjä. Näistä oli viisi vähempi-arvoista tsaaria: olipa\ntsaari Isai, Vasili tsaari, Kostnjatin tsaari, Volodimer tsaari,\nVolodimerin poika, oli viisas David Jeorijevitsh tsaarikin.\n\n\"Niin lausui Volodimer tsaari: -- Kuka meistä, veikot, on taitava\nlukemaan? Kuka lukisi tämän Golubinin kirjan? Puhuisi meille Jumalan\nmaailmasta; mistä punainen aurinko on saanut alkunsa? Mistä on valoisa\nkuu saanut alkunsa? Mistäpä tuhannet tähdet? Mistä loistava ruske?\nMistä rajut tuulet? Mistä uhkaavat pilvet? Miksikä yöt ovat pimeitä?\nMiksikä meistä on tullut maailmankansa? Mistä meille maanpäällä on\ntsaarit tulleet? Mistä on tullut bojari- ja ruhtinas-sääty? Mistä\noikeauskoiset talonpojat?\n\n\"Kaikki tsaarit vaikenivat. Silloin heille vastasi viisas David\nJeosievitsh tsaari: -- Minä puhun teille, veikot, siitä tästä Golubinin\nkirjasta: se kirja ei ole vähäinen; se on neljäkymmentä syltä pitkä ja\nkaksikymmentä syltä paksu; jos yrittää nostaa sitä -- niin ei se nouse:\nkäsin ei voi sitä pidellä; riviä ei näe kaikkia; lehtiä ei osaa lukea;\nsitä kirjaa ei lue jokainen; sitä on kirjoittanut H. Iivana Hurskas, ja\nlukenut on sitä profeeta Isai, hän luki sitä kolme vuotta, kerkesi\nainoastaan kolme lehteä; luinhan minäkin -- vaan en kuitenkaan!\nItsestään kirja aukeni, lehdet kääntyivät, sanat menivät itsestään.\nMinä sanon teille, herrat, ei se käy katselemalla, sen sanon teille,\nveikot, ei sitä lueta tavallisella tavalla, muinaisissa on muinaista\nkäytettävä.\n\n\"Meidän punainen aurinkomme on saanut alkunsa Jumalan loistavista\nkasvoista: pieni kirkas kuu Hänen rinnoistaan; tuhannet tähdet Jumalan\nsilmistä; kirkas rusko Hänen puvustaan; rajut tuulet ovat -- hänen\nhenkäyksiään; uhkaavat pilvet ilmaisevat Jumalan mietteitä: pimeät yöt\nhänen vihaansa. Maailman-kansa on Adamista, Adamin päästä tsaarit ovat\ntulleet; hänen luistaan -- ruhtinaat ja bojarit; hänen nivelistään on\ntalonpojat tulleet; samoista on vaimonpuolikin alkunsa saanut!\n\n\"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: -- Kiitämme sinua, jalo herra,\nviisain tsaari, sinua ymmärtäväisintä tsaaria, David Jeosievitsh! Sano\nvielä meille:\n\n\"Kuka on ylin kaikkia tsaaria? Mikä maa kaikkien maiden äiti? Mikä meri\nkaikkien merten emo? Mikä joki on kaikkien jokien ja vuorten äiti? Mikä\nkaupunki on ylin kaikkia kaupunkeja?\"\n\nNyt Persten salaa katseli Iivana Vasiljevitshia, joka näytti yhä\nenemmän painuvan uneen. Silloin tällöin hän vaivalloisesti raotti\nsilmiään ja taas sulki ne, mutta samalla hän joka kerta loi salaisesti\ntutkivan, läpitunkevan katseen kertojaan.\n\nPersten silmäsi Korshunia ja jatkoi:\n\n\"Heille vastasi viisas David Jeosijevitsh: -- Minä puhun teille siitä,\nveikot, sen ilmoitan teille: Golubinin kirjassa on kirjoitettu:\nylimmäiseksi tsaariksi joukossamme tulee Valkea tsaari; hän tunnustaa\nkristinuskoa, hurskasta kristinoppia; hän uskoo Jumalan äitiä ja\nerottamattomaan Kolmiyhteyteen. Kaikki kansat kumartavat häntä, kaikki\nkielet tunnustavat hänet; hänen valtansa käsittää kaikki maat, koko\nluomakunnan. Hänen hurskas oikeauskoinen käsivartensa on ylinnä kaikkia\nmuita; ja kaikki kunnioittavat Valkeata tsaaria! Pyhä Venäjän\nvaltakunta on kaikkien maiden äiti; siellä ovat pyhät apostoliset\nkirkot. Okeani on kaikkien merten emo; siellä on tuomiokirkko\nmuodostunut; siellä tuomiokirkossa lepää Rooman paavin Klemensin luut;\ntämä meri on ympäröinnyt kaikkia maita; kaikki virrat juoksevat mereen,\nkaikki juoksevat okeaniin. Jordan joki on kaikkien äiti; Jordan joessa\nkastettiin: itse Jesus Kristus, taivaan tsaari. Tabor vuori on kaikkien\nvuorien emo: mainiolla Taborin vuorella kirkastettiin itse Jesus\nKristus, jolloin Hän näytti kunniansa opetuslapsilleen. Jerusalemin\nkaupunki on kaikkien kaupunkien äiti; se kaupunki on maapallon\nkeskellä, siinä kaupungissa on pyhä temppeli; temppelissä on Herran\nruumisarkku, siinä ovat itse Kristuksen vaatteet, pyhät tulet palavat\nlakkaamatta ja hyvänhajuiset yrtit siellä tuoksuavat\"...\n\nNyt Persten taas katseli Iivanaa. Hänen silmänsä olivat suljetut,\nhengitys kävi tasaisesti. Julma näytti nukkuvan.\n\nAtamani sysäsi kyynärpäällään Korshunia. Ukko hiipi pari askelta\neteenpäin. Persten jatkoi verkalleen:\n\n\"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: -- Kiitämme sinua, jalo herra, viisas\ntsaari, David Jeosijevitsh! Sano vielä meille: mikä kala on kaikkein\nkalain emä? Mikä peto ylin kaikista pedoista? Mikä on lintujen emä?\nMikä kivi kaikkien kivien isä? Mikä puu kaikkein puiden emä? Mikä\nruoho on ruohojen äiti?\n\n\"Viisas tsaari vastasi heille: -- Minä sanon vielä senkin teille,\nveikkoset: kaikkien kalaimme emo on valaskala, maailma seisoo kolmen\nValaan nojassa; Jestrafil-lintu on kaikkien lintujen emä; tämä lintu\nelää sinisellä merellä; kun se räpistelee siivillänsä, niin koko\nsininen meri vaahtoaa, se upottaa matkalaivat; ja kun Jestrafil\nräpistelee, toisena tuntina puoliyön jälkeen, niin kukot alkavat koko\nmaassa laulaa, ja maa valkenee siihen aikaan...\"\n\nPersten vilkasi Iivanaan. Tsaari makasi silmät ummessa; hänen suunsa\noli auki, niinkuin nukkuneen tavallisesti. Samassa kuin Persten\nviimeiset sanansa oli lausunut, hän huomasi, että hovin kirkkoa ja\nläheisten rakennusten kattoa valaisi etäinen loisto.\n\nHän sysäsi hiljaa Korshunia, joka taas läheni likemmäksi tsaaria.\n\n\"Indra peto on ylin kaikkia petoja (Persten jatkoi), se kulkee\nmaakomeroita myöten, niinkuin aurinkoinen ilmakehällä; se kaivaa\nmaaemoa sarvellaan, myllää kaikki syvät lähteet; se panee virrat ja\npurot juoksemaan, puhdistaa norot ja allikot, antaa ihmisille ruoka- ja\njuomatarpeita. Alatir-kivi on kaikkien kivien isä; itse Jesus Kristus\nlepäsi Alatir-kivellä, puhellessaan kahdentoistakymmenen apostolinsa\nkanssa ja vakuuttaessaan kristinopin totuutta; sillä kivellä hän\njulisti oppiansa, selittäen kirjoja koko maailmalle. Kiparis-puu on\nkaikkien puiden äiti; siitä puusta oli tehty se hirsipuukin, jolla itse\nJesus Kristus, taivaan tsaari, kahden ryövärin keskellä, riippui.\nKuisma on ruohojen äiti. Kun Jumala Kristus riippui hirsipuussa, niin\nJumalan äiti tuli hänen luoksensa; hänen silmistään valui kyyneleitä\nmaahan, ja niistä puhtaista kyynelistä alkoi kasvaa ruohoa ja niin\nkasvoi kuisma-ruoho; sen juuresta meillä Venäjällä kiskotaan\nihmeellisiä ristiä, joita vanhat munkit ja hurskaat ihmiset kantavat.\"\n\nNyt Iivana Vasiljevitsh huokasi syvään, vaan ei kuitenkaan avannut\nsilmiään. Tulen loiste tuli kirkkaammaksi. Persten alkoi peljätä, ettei\nmitään hämmennystä syntyisi, ennenkuin ehtisivät saada avaimet.\nPäättäen itse olla liikkumatta paikaltaan, ett'ei tsaari huomaisi\näänestä liikuntoa, hän osoitti Korshunille tulipaloa ja sitte makaavaa\nIivanaa, ja jatkoi:\n\n\"Kaikki tsaarit kumarsivat hänelle: Kiitämme sinua, jalo herra, viisain\ntsaari Jeosijevitsh! Sinä puhut meille ulkomuististasi aivan kuin\nkirjasta! -- Silloin Volodimer tsaari korotti äänensä, sanoen: -- oi\nsinua, sinä sangen viisas tsaari David Jeosijevitsh, sano vielä,\nilmoita minulle: mennyt yönä varsin vähän nukuin, paljon näin: kun\nkaksi petoa ovat toisensa kohdanneet, toinen valkea, toinen harmaa,\njotka tappelevat keskenään, niin tahtooko valkea voittaa? --\nViisas tsaari David Jeosijevitsh vastasi: -- oi sinua, Volodimer\nVolodimeritsh! Kaksi petoa toisiaan kohdatessaan aina tappelee; onhan\nsiitä pyhällä Venäjän maallakin tuoreet jäljet; totuus ja vääryys ovat\nkohdanneet toisensa; tuo valkea peto on -- totuus ja tuo harmaa -- on\nvääryys; totuus väisti vääryyttä, totuus on mennyt Jumalan luokse\ntaivaaseen, vaan vääryys jäi maan päälle, ja joka elää meillä\ntotuudessa, se perii taivaan valtakunnan; vaan se, joka elää\nvääryydessä, joutuu ikuiseen piinaan...\"\n\nNyt alkoi kuulua tsaarin keveätä kuorsaamista. Korshun kurotti kättään\ntsaarin päänalustalle, Persten taas siirtyihe likemmäksi akkunaa, ettei\näkkinäisellä vaikenemisella keskeyttäisi tsaarin unta, niin hän\npitkitti yksitoikkoisella äänellään kertomusta:\n\n\"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: -- Kiitämme sinua, jalo herra,\nviisain tsaari, David Jeosijevitsh! Sano vielä meille: mitkä synnit saa\nanteeksi ja mitä ei? Viisain, ymmärtäväisin tsaari, David Jeosijevitsh,\nvastasi: Vaikka kaikki synnit saakin anteeksi, niin kolmea syntiä on\nkuitenkin raskas katua: joka on häväissyt ristikummiansa, joka herjaa\nisäänsä ja äitiänsä, joka...\"\n\nSamassa tsaari äkkiä aukasi silmänsä. Korshun tempasi kätensä pois,\nmutta se oli jo myöhäistä: hänen ja tsaarin katseet kohtasivat\ntoisiaan. Hetkisen kumpikin äänetönnä katseli toistaan, ikäänkuin\njonkun salaisen tenhon vaikutuksesta.\n\n-- Sokeat! -- tsaari sanoi äkkiä, tuimasti nousten ylös: -- kolmas\nsynti on se, kun joku pukeutuu kerjäläiseksi ja tunkeutuu tsaarin\nmakuuhuoneeseen!\n\nJa hän iski terävällä sauvallaan Korshunia rintaan. Rosvoon sattui\nsauva ja hän alkoi horjua, kaatuen maahan.\n\n-- Aha! -- tsaari huudahti, kiskasten tikarin Korshunin povesta.\n\nOpritshnikit juoksivat sisään aseitaan kalistellen.\n\n-- Ottakaa molemmat kiinni! -- Iivana sanoi.\n\nKuin villipeto Maljuta hyökkäsi Perstenin kimppuun: mutta tavattomalla\nvikkelyydellä atamani löi häntä suuta vasten ja särki ikkunan\njalallaan, hypäten ales puutarhaan.\n\n-- Sulkekaa puutarha, ottakaa rosvo kiinni! -- Maljuta kiljui, kivusta\nkiemurrellen ja pitäen molemmin käsin vatsastaan kiinni.\n\nSillä välin opritshnikit nostivat Korshunin ylös.\n\nIivana, puettuna mustaan messupukuun, jonka alta loisti pantsari,\nseisoi uhkaava sauva kädessään, luoden ankaria silmäyksiä haavoitettuun\nrosvoon. Peljästyneet palvelijat kantoivat sytytettyjä kynttilöitä.\nPuhkaistusta ikkunasta näkyi tulipalo. Koko sloboda joutui liikkeelle;\nkaukaa kuului hätäkelloin soitto.\n\nKorshun seisoi, rypistäen kulmiaan ja laskien silmänsä alas,\nopritshnikkein keskellä; veri oli tahrannut hänen paitansa leveillä\njuovilla.\n\n-- Sokea! -- tsaari sanoi: -- puhu, ken olet ja mitä salahankkeita\nsinulla on minua vastaan?\n\n-- En mitään salaa! -- Korshun vastasi. -- Minä tahdoin ottaa sinulta\nkassasi avaimet, vaan mitään muuta en sinua vastaan miettinyt!\n\n-- Kuka sinut lähetti? Ketkä ovat kumppanisi?\n\nKorshun katsahti pelkäämättä Iivanaa.\n\n-- Oi, jalo tsaari! Ollessani nuori, laulelin: \"Älä humaja, vilvas\nsalo.\" Siinä laulussa tsaari kysyy nuorelta mieheltä, kenen kera\nrosvoilit? Ja mies sanoo: -- \"Neljä oli mulla toveria: ensimmäinenhän\ntoverini oli -- synkkä yö, toinenpa...\"\n\n-- Olkoon! -- Maljuta keskeytti hänet; -- katsotaanpa, miten laulelet,\nkun ruvetaan sinua jaloista kiskomaan ja pukille nostamaan! Mutta mitäs\n-- hän jatkoi, katsellen Korshunia: -- enköhän liene nähnyt jossain\ntuota harmaapäätä!\n\nKorshun nauroi ivallisesti ja kumarsi Maljutalle.\n\n-- Kohdattiinhan me, isäkulta, Maljuta Skuratovitsh, jos ehkä\nmuistanet, Hiidenkuilulla...\n\n-- Homjak! -- Maljuta keskeytti hänet, kääntyen palvelijaansa: -- ota\ntämä ukko, tutkistele häntä ja vaadi kertomaan, miksi hän tuli hänen\ntsaarillisen armonsa luokse. Minä tulen itse kohta piinahuonoeseen!\n\n-- Lähdetään, ukko! -- Homjak sanoi, temmasten Korshunia kauluksesta:\n-- mennään kahden, niin saamme keskustella rattoisammin!\n\n-- Odota! -- Iivana sanoi, -- Sinä Maljuta saat säästää tätä vanhusta;\nhänen ei tarvitse piinakoneessa kuolla. Minä mietin hänelle\nrangaistuksen, semmoisen, jota ei ennen ole kuultu eikä nähty,\nsemmoisen, että panen sinutkin ihmettelemään!\n\n-- Kiitä tsaaria, koira! -- Maljuta sanoi Korshunille, tyrkäten häntä:\n-- ehkä saanet vielä elää. Tänä yönä me vaan sinulle kiskomme\nsilmukkaita!\n\nJa Homjakin kanssa hän vei rosvon tsaarin makuuhuoneesta.\n\nSillä välin Persten, käyttäen hyväkseen yleistä hämmästystä, kiipesi\npuutarhan aitauksen ylitse ja riensi torille, jossa vankila oli. Tori\noli tyhjä; kaikki kansa oli rientänyt tulipalolle.\n\nVarovaisesti hiipien pitkin vankilan seinustaa, Persten kompastui\njohonkin pehmeään ja, kumarruttuaan, havaitsi ihmisruumiin.\n\n-- Atamani! -- supisi sama, häntä lähestynyt punatukkainen laulaja,\njoka aamulla oli hänet pidättänyt: -- vahtimiehen olen tappanut. Anna\nnopeasti tänne avaimet, aukasemme vankilan ja sitte hyvästi; minä menen\nmiesten kanssa tulipalolle rosvoamaan! Mutta missä on Korshun?\n\n-- Tsaarin kourissa! -- Persten vastasi katkonaisesti. -- Kaikki on\nhukassa! Kokoa miehet ja sitten! Hiljaa! Kuka se?\n\n-- Minä! -- vastasi Mitka, tullen seinustalta.\n\n-- Mene tiehesi, pöllö! Kaikki tulette slobodasta! Kokoonnumme väärän\ntammen luona!\n\n-- Mutta ruhtinas? -- Mitka kysyi.\n\n-- Pöllö! Kuuletko, kaikki on kadotettu! Ukko vangittiin, avaimia ei\nsaatu!\n\n-- Eihän vankila ole lukittu!\n\n-- Eikö ole lukittu? Kuka sen aukasi?\n\n-- Minä!\n\n-- Sinäkö, tolvana! Puhu selvästi!\n\n-- Miks'en puhuisi? Tultuani tänne -- ei ole ketään: vahtimies makaa\njalat pitkänään. Puhelen näin: antaapas olla, koetan, onko ovi\nvankkakin, tölmäsin sitä; vaan, miten olikin, ovi lennähti auki!\n\n-- Kas vaan sinua veitikkaa! -- Persten iloissaan huudahti. -- Totta on\nkuin sanotaan: hupsut maailmassa menestyvät. Lempo soikoon! Voi sinua,\nsinä mukuri.\n\nJa Persten tarttui Mitkan päähän, suuteli häntä molemmille poskille,\nsamalla kuin Mitka venytti maiskutellen paksuja huuliaan, ja sitten\ntyynesti pyyhkäsi suutaan hiallaan.\n\n-- Tule sinä minun jäljestäni, kelpo poika! Vaan sinä, torvensoittaja,\nodota täällä. Jos jotain tulee, niin vihellä!\n\nPersten astui vankihuoneeseen. Mitka ryömi hänen jäljessään.\n\nEtuoven takana oli vielä kaksi muuta ovea, mutta, koska ne olivat vielä\nheikompia, ne aukenivat vielä helpommin Mitkan uljaista iskuista.\n\n-- Ruhtinas! -- Persten sanoi, astuen maakuoppaan, -- nouse ylös!\n\nSerebrjani luuli, että häntä oli tultu noutamaan tuomion toimeenpanoa\nvarten.\n\n-- Joko nyt on aamu? -- hän kysyi, -- vai etkö sinä, Maljuta, kestä\naamuun asti?\n\n-- En minä ole Maljuta! -- Persten vastasi. -- Minä olen se, jonka sinä\npelastit kuolemasta. Nouse, ruhtinas. Hetki on kallis. Nouse, minä\npelastan sinut!\n\n-- Kuka sinä olet! -- Serebrjani kysyi. -- En tunne ääntäsi!\n\n-- Ei se ole tarpeellistakaan, bojari; mistä muistaisit minua! Nouse\nnyt vaan! Meillä ei ole aikaa viivytellä.\n\nSerebrjani ei vastannut. Hän luuli Perstenin olevan Maljutan pyöveleitä\nja piti hänen sanojaan pilkkana.\n\n-- Vai etkö luota minuun, ruhtinas? -- atamani jatkoi närkästyen. --\nMuistele Medvedevkaa, muistele Hiidenkuilua, minä -- olen Vanjuha\nPersten!\n\nIlo sykähti Serebrjanin rinnassa, vapauden ja elämän rakkaus virkosi\njälleen. Hänen ajatuksissaan alkoivat pyöriä metsät, kentät ja uudet\nloistavat taistelut, sekä Jelenan kasvot, kuin kirkas aurinko\nilmaantuihe hänelle.\n\nJo oli hän hypähtänyt maasta, jo oli hän valmis seuraamaan Persteniä,\nmutta samassa hän muisti tsaarille tekemänsä lupauksen, ja veri oli\njähmettyä hänen sydämessään.\n\n-- En voi! -- hän sanoi: -- en voi tulla mukaasi. Minä lupasin\ntsaarille olla lähtemättä täältä vastoin hänen tahtoaan ja odottaa,\nmiten tahansa olisikin, hänen tuomiotaan.\n\n-- Ruhtinas! -- Persten lausui kummastuksissaan: -- ei minulla ole\naikaa keskustella kanssasi. Mieheni odottavat; joka hetki voi maksaa\nminun pääni! Huomenna odottaa sinua tuomio, nyt on vielä aika, nouse ja\ntule meidän kanssamme!\n\n-- En voi; -- Serebrjani toisti synkkänä: -- minä rikkoisin valani!\n\n-- Bojari! Persten huudahti, ja hänen kasvonsa muuttui vihasta:\nivailetko sinä vaan minua? Sinun tähtesi sytytin slobodan; sinun\ntähtesi me ehkä kaikki menetämme päämme, ja sinä tahdot vaan jäädä\ntänne! Suottako olemme tänne tulleet? Olemme me kai sinusta nenästä\nvedettäviä! Sano vielä kerta: tuletko vai et?\n\n-- En! -- Nikita Romanovitsh vastasi päättäväisesti, heittäytyen\nkostealle maalle.\n\n-- Etkö? -- Persten toisti, hammasta purren: -- etkö? Siis et omasta\ntahdostasi! Mitka ota hänet väkisin! -- Samassa atamani tarttui\nruhtinaaseen ja tukki hänen suunsa vyöllään.\n\n-- Nyt et kinastele! -- hän sanoi vihoissaan.\n\nMitka otti Nikita Romanovitshin syliinsä ja kantoi hänet, ikäänkuin\npienen lapsen, vankihuoneesta.\n\n-- Nopeasti! Kiiruhtakaamme! -- Persten sanoi.\n\nYhdellä tiellä kohtasivat heitä opritshnikit.\n\n-- Ketä kannatte? -- he kysyivät.\n\n-- Tulipalossa haavoittunutta! -- Persten vastasi. -- Viemme\nparantajalle!\n\nSlobodan portilla pidätti heidät vahtimies. He yrittivät mennä ohitse;\nvahtimies alkoi huutaa; Persten iski häntä nyrkillään, ja hän vaipui\nnikahtamatta.\n\nIlman enempää vastusta rosvot kantoivat ruhtinaan slobodasta.\n\n\n\n\nXXII Luku.\n\nLuostari.\n\n\nMe jätimme Maksimin sadeyönä, jolloin hän lähti pois Aleksandrovin\nslobodasta. Villakoira haukahteli ja hyppeli hänen ympärillään\niloissaan siitä, että hänen onnistui päästä irti kahleistaan.\n\nMaksim, jättäessään vanhempainsa kodin, ei ollut ennättänyt valmistaa\nitselleen edeltäpäin matkan päämäärää. Hän tahtoi vaan päästä erilleen\ntsaarin lemmityisten inhottavasta elämästä, heidän riettaista\nhuvituksistaan ja jokapäiväisistä veritöistä. Jättäessään taaksensa\nhirvittävän slobodan, hän antautui kohtalonsa valtaan. Aluksi hän\nkiiruhti hevostaan, ett'ei isänsä orjat häntä saavuttaisi, jos ehkä\nMaljuta lähettäisi heitä takaa-ajamaan häntä. Vaan pian hän kääntyi\nsyrjätielle ja ajoi käyden.\n\nAamupuolella vaara hälveni. Idästä alkoi ruskottaa, ja Maksim rupesi\nselvemmin erottamaan esineitä. Tien sivuilla kasvoi tuuheita tammia;\nniiden välistä häämötti pähkinäpensaita. Tuntui niin raittiilta;\nvesipisaroita putoili puista, verkalleen valuen pitkin leveitä lehtiä.\nPian alkoivat pikkulinnutkin puuhata viserrellen vihertävässä\nmetsistössä: tikka koputteli kuivaa puuta, ja tammien latvoja kultasi\nnouseva aurinko. Luonto virkistyi yhä kauniimmaksi; ratsu astui\nreippaammin. Oikea Venäjän luonto oli Maksimin silmäin edessä;\niloisesti olisi hän vapaudessaan voinut sitä nauttia; mutta suru oli\nhänen sydämmessään, -- haikea venäläinen suru. Mieleensä johtui jätetty\näiti, synnyinseutu ja paljon muutakin, josta hän itsekään ei tiennyt;\najatuksissaan hän alkoi hyräillä erästä surullista laulua...\n\nIhmeellisen tuntehikkaita ovat venäläiset laulut! Sanat olkoot\nminkälaisia hyvänsä; ne ovat vaan varjoja; ei sanoilla, vaan jo äänillä\nlausutaan syviä, selittämättömiä tunteita.\n\nNiin, katsellen viheriään metsään, taivaalle, koko Jumalan maailmaan,\nMaksim lauloi surullisesta kohtalostaan, kultaisesta vapaudesta ja\nlempeästä äidistään. Hän käski hevosen viemään hänet vieraille maille,\nmissä ilman tuulta kuivaa, pakkasetta paleltaa. Tuulelle hän uskoi\nterveiset äidille vietäväksi. Hän alkoi ensimmäisestä esineestä, joka\nsattui hänen silmiinsä ja määräsi kaikkia, mitä mieleen johtui; vaan\nsävel lausui enemmän, ja jos joku olisi kuullut tämän laulun, niin se\nolisi käynyt sydämmelle, ja surun hetkenä olisi se jäänyt muistiin...\n\nViimein, kun suru kovemmin alkoi ahdistaa Maksimia, niin tarttui\nohjaksiin, korjasi hattuaan, vihelsi ja huusi, antaen mennä täyttä\nnelistä.\n\nPian alkoi hänen edessään häämöittää luostarin muurit.\n\nLuostari oli rakennettu vuoren rinteelle, jolla kasvoi tammia. Kullatut\nkupoolit ja ristit pistivät esiin tammien viheriäin latvain välitse\ntaivaan sinessä.\n\nMaksimia vastaan tuli joukko luostarin palvelijoita, puettuina\nsotavarustuksiin. He kulkivat käyden ja veisasivat virttä: \"Rakastan\nsinua, Herra, minun linnani.\" Kuullessaan pyhät sanat, Maksim seisautti\nhevosensa ja otti lakin päästänsä, ristien silmiään.\n\nVuorelta virtaa pienoinen joki. Muutamat myllyt pyörittivät siinä\nrattaitaan. Rannalla käyskenteli kirjava lehmälauma.\n\nLuostarin ympäristö tuntui niin hiljaiselta ja rauhalliselta, että\naseilla varustettu kulku näytti tarpeettomalta. Vieläpä linnutkin\nvisertelivät ikäänkuin puoliääneen; tuuli ei liikuttanut puiden lehtiä,\nja ruohostossa piileskelevät sirkat surisivat vienosti. Vaikeata oli\nluulla, että pahat ihmiset häiritsisivät tätä rauhaa.\n\n\"Tässäpä levähdän!\" Maksim arveli. \"Näitten muurien suojassa vietän\njonkun päivän, kunnes isä lakkaa etsimästä minua. Minä avaan sydämmeni\nrippi-isälle, ehkä hän antaa minulle muutamaksi ajaksi suojapaikan.\"\n\nMaksim ei erehtynyt. Vanha, pitkäpartainen ja lempeännäköinen\nabotti, joka ei näyttänyt huolivan mitään maallisista, otti hänet\nystävällisesti vastaan. Kaksi palvelijaa tarttui väsyneen ratsun\nsuitsiin. Kolmas toi leipää ja maitoa villakoiralle; kaikki puuhasivat\nystävällisesti Maksimin ympärillä. Abotti kehotti Maksimia syömään,\nvaan hän tahtoi ennen kaikkia tehdä tunnustuksensa.\n\nUkko katsahti häneen tutkivalla silmäyksellä, niin paljon kuin\nhyväntahtoiset silmänsä sallivat, ja puhumatta sanaakaan, johdatti\nhänet laajan pihan poikki matalaan, yksikupooliseen kirkkoon. He\nkulkivat hautapatsaitten ja nunnahuoneitten pitkän rivin sivuitse,\njoita kukat koristivat. Hautapatsaitten paadet kalisivat Maksimin\naskeleista; korkea ruoho kohosi patsaitten keskeltä, puoleksi peittäen\nnöyrät hautakirjoitukset; kaikki muistutti elämän muuttuvaisuutta,\nkaikki kehoitti rukoukseen ja hartauteen. Kirkko, johon abotti vei\nMaksimin, seisoi ikivanhain tammien suojassa, ja niiden satavuotiset\noksat peittivät melkein kokonaan kapeat, pitkänsoikeat ikkunat, jotka\npäästivät valoa tomuisesta, hienoihin lyijypuitteihin asetetusta\nkissankulta-lasistaan. Kun he tulivat sisään, kohtasi heitä vilvakka\npimeys. Ainoastaan yhden ikkunan läpitse, joka vähemmin oli varjossa,\nvalon säteet lankesivat vinoon seinämaalaukselle, joka esitti viimeistä\ntuomiota. Muut osat kirkossa näyttivät sentähden vielä pimeämmiltä;\nvaan siellä täällä välkähtelivät kynttiläkruunujen hopeiset helut,\nkiehkurat jumalankuvissa ja hopealla kirjaillut ristit ja komeat\nylistyskirjoitukset mustalla sametilla, koristaen Vorotinskin\nruhtinasten, luostarin perustajien, ruumisarkkuja. Kultaus alttarin\nseinällä näytti hiililtä, jotka ovat tuhan peittäminä ja ovat\nsammumaisillaan. Tuntui kostealta, ja pyhä tuoksu lemusi. Vähitellen\nMaksimin silmät alkoivat tottua hämärään, ja hän rupesi erottamaan\ntemppelin muita kummallisuuksia: tsaarillisten ovien yläpuolella oli\nVapahtaja kunniassaan Kerubimien ja Serafiimien seurassa, niiden yllä\ntaas kuusitoista hallitus-juhlaa. Suuri Johannes Kastaja esitettiin\nsiivillä varustettuna ja kantaen maljassa katkaistua päätään. Sivuoviin\noli kömpelösti kirjoitettu vertaus tuhlaajapojasta, taistelu elämästä\nja kuolemasta ja hurskaan ja syntisen sielun lähdöstä. Nämät surulliset\ntaulut kovasti vaikuttivat Maksimiin; kaikki käsitteet sydämen\nrauhasta, vanhempain vastustamattomasta vallasta, kaikki ennakkoluulot,\njoissa hän oli kasvatettu, pääsivät hänessä uudestaan valtaan. Hän\nepäili, oliko hän tehnyt oikein siinä, että vasten isän tahtoa oli\nhänen luotansa karannut? Mutta omatuntonsa vastasi hänelle, että hän\noli tehnyt oikein; mutta se ei kuitenkaan ollut rauhallinen. Kun tammen\nlehtien, joita tuuli ikkunan ulkopuolella heilutteli, varjo liikahteli\nseinällä, niin hänestä tuntui, että pahat henget henkivät ja\nkulkivat...\n\nHurskas kauhu ahdisti hänen sydäntänsä. Hän lankesi maahan abotin\neteen.\n\n-- Isäseni, hän sanoi, -- minä olen suuri syntinen!\n\n-- Rukoile, -- vanhus vastasi lempeästi: -- suuri on Jumalan armo,\npaljon sinua katumisesi auttaa, poikani!\n\nMaksim kokosi voimiansa.\n\n-- Raskas on minun rikokseni, -- hän alkoi vapisevalla äänellä. --\nKuule, isäseni, vaikea on minun rukoilla: rakkauteni tsaariin on\nhälvennyt, sydämmeni on hänestä kääntynyt!\n\nAbotti katsahti ihmetellen Maksimia.\n\n-- Älä jätä minua, isäseni! -- Maksim pitkitti: -- kuule minua! Kauvan\nolen itseäni vastaan taistellut, kauvan pyhäinkuvain edessä rukoillut.\nOlen etsinyt sydämmestäni rakkautta tsaariin, vaan en ole löytänyt!\n\n-- Poikani -- abotti sanoi, katsellen osanottavaisena Maksimia, -- ehkä\nsaatanan juonet ovat sinun järkesi pimittäneet; sinä herjaat itseäsi.\nNiin ei saata olla, että sinä vihaisit tsaaria. Monta raskasta syntiä\non tässä huoneessa tunnustettu: on ollut kirkonvarkaita ja rosvoja,\nvaan ei ketään, joka olisi tunnustanut vihaavansa tsaaria!\n\nMaksim vaaleni.\n\n-- Minä olen ehkä rikollisempi kuin kirkonvaras ja murhamies! -- hän\nhuudahti. -- Mitä pitää minun tehdä? Sano minulle, neuvo minua!\nsydämmeni pakahtuu!\n\nUkko katseli tunnustajaa ja ihmetteli yhä enemmän.\n\nMaksimin rehelliset kasvot eivät näyttäneet vähintäkään vihollisuuden\ntai syyllisyyden vivahdusta. Siinä näkyi vaan lempeät, hyväntahtoiset\nkasvot, semmoiset kuin vielä nytkin joskus tapaa Moskovan ja Volgan\ntienoilla niissä syrjäisissä seuduissa, joihin ei vielä ole tunkeutunut\nkaupunkien vaikutuksia.\n\n-- Poikaseni, -- abotti pitkitti, -- en usko sinua; sinä soimaat suotta\nitseäsi. En usko, että sydämmesi on tsaarista kääntynyt. Niin ei saata\nolla. Ajattelepas: tsaari on meille enämpi kuin isä, ja neljäs käsky\nkäskee kunnioittamaan isää. Sanopas, poikani, minulle noudatatko\nkäskyjä?\n\nMaksim oli ääneti.\n\n-- Poikani, kunnioitatko isääsi?\n\n-- En! -- Maksim virkki tuskin kuuluvasti.\n\n-- Etkö? -- abotti toisti, ja peräytyen taaksepäin, risti itseänsä.\n\n-- Sinä et rakasta tsaaria? Et kunnioita isääsi? Mikä sinä olet?\n\n-- Minä olen ... nuori opritshnikki sanoi: -- minä olen Maksim\nSkuratov, Skuratov Bjelskin poika!\n\n-- Maljutanko poika?\n\n-- Niin! -- Maksim sanoi, purskahtaen itkuun.\n\nAbotti ei vastannut. Surullisena hän seisoi Maksimin edessä.\nLiikkumatonna katselivat synkät pyhäinkuvat heitä. Syntiset Viimeistä\ntuomiota kuvaavalla taululla korottivat käsiään taivaaseen päin, vaan\nkaikki olivat ääneti. Kirkon rauhallisuutta häiritsivät ainoastaan\nMaksimin nyyhkytykset, pääskysten liverrykset katon räystäillä sekä\nsilloin tällöin abotin puoliääneen lausuma rukoussana.\n\n-- Poikani, -- ukko viimein lausui, -- kerro minulle kaikki järjestään\näläkä salaa mitään minulta: kuinka sinussa syntyi viha tsaaria vastaan?\n\nMaksim kertoi slobodassa olostaan ja viimeisestä keskustelustaan isänsä\nkanssa ja yöllisestä paostaan.\n\nHän kertoi vitkaan, pitäen väli-aikoja, ja kokosi usein ajatuksiaan,\nettei mitään unhottaisi eikä salaisi hengelliseltä isältään.\n\nLopetettuansa kertomuksen, hän loi silmänsä maahan eikä pitkään aikaan\nuskaltanut katsoa abottiin, odottaen hänen tuomiotaan.\n\n-- Oletko minulle kaikki ilmoittanut? -- abotti sanoi: eikö enää muuta\nole sydämmelläsi? Etkö ole mitään miettinyt tsaaria vastaan? Etkö ole\nmitään ajatellut pyhää Venäjän valtaa vastaan?\n\nMaksimin silmät säkenöivät.\n\n-- Isäni, ennen antaisin kaulani katkaista, kuin jotakin synnyinmaatani\nvastaan vehkeilisin! Syyllinen olen vastenmielisyyteni tähden\nhallitsijaa kohtaan, vaan en kavalluksen tähden.\n\nAbotti pani kätensä hänen päälleen.\n\n-- Jumalan palvelija Maksim tulee puhtaaksi, -- hän sanoi -- kaikki\nsyntinsä hän saa anteeksi!\n\nVieno ilontunne välähti Maksimin sydämessä.\n\n-- Poikani, -- abotti sanoi, sinun tunnustuksesi on sinut puhdistanut.\nPyhä kirkko ei soimaa sinua siitä, että jätit slobodan. Jokainen saa,\nvieläpä kaikkien pitääkin, välttää pahaa. Mutta pelkää myös ihmiskunnan\nvihollisen viekkautta. Kavahda Kurbskin esimerkkiä, häntä, joka\nkorkealta bojari-asemaltaan heittäysi perkeleen palvelukseen.\n\n-- Laupias Jumala, -- ukko pitkitti huoahtaen -- on raskaitten syntiemme\ntähden antanut meille nämät kauheat ajat. Emme me saa tuomita\nlyhytnäköisyydessämme Hänen käsittämättömiä tekojaan. Kun Jumala\nlähettää meille tauteja ja puutteita, niin meidän tulee ainoastaan\nrukoilla ja nöyrtyä hänen tahdolleen? Niin nytkin: olemme saaneet\nankaran ja julman tsaarin. Me emme tiedä, miksi hän meitä rankaisee!\nSen vaan tiedämme, että hän on Jumalan lähettämä, emmekä me alistu\nIivana Vasiljevitshin, vaan sen valtaan, joka hänet lähetti.\nMuistakaamme vanhaa ennustusta: \"Jos joku maa tekee oikein Jumalan\nedessä, niin se saa hyviä ja oikeutta rakastavia tsaaria ja tuomaria;\nvaan jos se tekee syntiä Jumalaa vastaan, niin se saa pahoja tuomaria\nja tsaaria, ja koko maassa pääsee suuri kurjuus valtaan!\"\n\n-- Jää luoksemme, poikani! elä kanssamme. Kun sinua haluttaa lähteä,\nniin minä rukoilen veljeskunnan kanssa, että, mihin ikänä kuljet,\nJumala ojentaisi tiesi! Vaan nyt, -- abotti jatkoi lempeästi, ottaen\npäältään messupaidan, -- nyt menemme aterioimaan. Henkisen ravinnon\njälkeen emme saa ruumiillistakaan unhottaa. Meillä, on oivallisia\nhaukia, onpa ruutanoitakin; syö kanssamme meidän laittamaa ja juo mettä\ntsaarin, ja korkea-arvoisen hallitsijan terveydeksi!\n\nJa ystävällisesti jutellen, ukko vei Maksimin ruoalle.\n\n\n\n\nXXIII Luku.\n\nTie.\n\n\nHiljaisesti ja yksitoikkoisesti kului elämä luostarissa.\n\nVapaina aikoina kokoilivat munkit yrttejä ja valmistivat niistä\nrohtoja. Toiset harjottelivat maalausta, laittelivat kypressistä ristiä\ntai pyhäinkuvia, kaunistelivat, kullaten, puuvateja.\n\nMaksim rakasti hyviä eräkkäitä. Ei huomannutkaan, kuinka aika riensi.\nViikko kului, ja hän päätti lähteä. Vielä slobodassa ollessaan, Maksim\noli kuullut Tatarien hyökkäyksistä Kasanilaisiin alueihin, ja hän oli\njo kaavan halunnut yhdessä Kasanilaisten kanssa koetella sodan onnea\nvihollista vastaan. Ilmoittaessaan siitä ukolle, tämä tuli\nmurheelliseksi.\n\n-- Mihin nyt aijot lähteä, poikani? -- hän sanoi. -- Me kaikki\nrakastamme sinua, kaikki olemme sinuun mieltyneet. Kenties saat sinäkin\nJumalan siunauksen ja jäät ainaiseksi tänne! Kuule, Maksim, älä lähde!\n\n-- Minun täytyy, isäni! Kauvan on jo kohtaloni minua kehottanut\nkaukaisille maille. Etäältä kuulen tatarilaisen jousen äänen; kerran\nkun olin ajatuksissani, oli kuin nuoli olisi suhahtanut korvieni\nkohdalla. Tämä ääni, tämä suhina pakottaa minua lähtemään.\n\nEikä abotti enää pidätellyt Maksimia, vaan toimitettuaan\nmatkarukouksen, siunasi häntä; surullisena veljeskuntakin jätti hänet\nhyvästi.\n\nJa taas Maksim ajoi ratsullaan viheriässä metsikössä. Samoin kuin\nennenkin villakoira hyppeli hevosen ympärillä ja katseli iloissaan\nMaksimia. Äkkiä se alkoi haukkua ja juoksi eteenpäin. Maksim tarttui jo\nmiekkansa kahvaan, odottaen jotain vaaraa, samassa kun tien mutkasta\nnäkyi ratsastaja, puettuna keltaiseen viittaan, jota rinnan kohdalta\nkoristi musta, kaksipäinen kotka.\n\nRatsastaja ajoi täyttä karkua, vihelteli iloisesti, hänellä oli\nkirjavalla hansikallaan valkea jahtihaukka siteissä.\n\nMaksim tunsi hänet yhdeksi tsaarin haukankesyttäjäksi.\n\n-- Trifon! -- hän huusi.\n\n-- Maksim Grigoritsh! -- haukankesyttäjä vastasi iloisesti: -- terve\nmieheen? Kuinka sinun armosi jaksaa? Kas missä sinä Maksim Grigoritsh\nolet! Mekös slobodassa mietimme, mihin sinä olet joutunut! Voi miten\nisäsi suuttui! Armahda, Jumala! Se oli kauheata! Ja paljoa puhutaan\nisästäsi, tsarevitshista sekä ruhtinas Serebrjanista. Ei voi tietää,\nmitä uskoa. Olipa se, Jumalan kiitos, hyvä, että sinä taas löydyit,\nMaksim Grigoritsh! Äitisi saa riemuita!\n\nMaksim oli vihoissaan haukankesyttäjän kohtaamisesta. Mutta Trifon oli\nhyvänluontoinen nuorukainen, joka ymmärsi vaieta, kun asia niin vaati.\nMaksim kysyi, kauvanko hän oli ollut poissa slobodasta.\n\n-- Onhan jo kulunut; viikko siitä, kun Adragar lenti pois kentältä! --\nhän vastasi, osottaen haukkaansa. -- Vaan ethän sinä, Maksim Grigoritsh\ntiedäkään! Niin, minut jo oli lempo viedä, kun tsaari suuttui minulle!\nVaan laupias Jumala sääli minua, ja pyhä marttyyri Trifon teki minulle\nihmetyön!\n\nHaukankesyttäjä paljasti päänsä ja risti silmiään.\n\n-- Näetkös, Maksim Grigoritsh: hallitsija lähti viikko sitten\nlinnustamaan. Hän päästi Adraganin irti pari kertaa; mutta kolmannella\nkertaa hiisi meni Adraganiin. Se alkoi iskeä haukkojakin, tappoi\nSmishljan ja Krushokin, ja sitten lähti! Ei ennättänyt kymmeneen lukea,\nkuin se jo oli näkymättömissä. Minä aijoin lähteä sen perässä, vaan\nmihin! Se oli mennyt aivan tietämättömiin. Yli-haukankesyttäjä ilmoitti\ntsaarille, että Adragan oli kadonnut. Tsaari kutsutti minut ja sanoi,\nettä päälläni saisin vastata siitä: jos saisin hänen kiinni -- saisin\narmon, joll'en -- menettäisin pääni! Mitäs tehdä? Tsaari ei laske\npilaa! Lähdin etsimään Adragania! Kun kuusi päivää olin harhaillut, jo\nalkoi kaulaani pakottaa; ajattelin: täytyy kai sanoa hyvästit\npäällensä. Aloin itkeä: itkeskelin siinä, kunnes nukuin metsässä. Aivan\njuuri kun olin nukkunut, niin ilmaantui minulle unessa näky: valo\nvälähti puiden välistä, ja helinää alkoi kuulua metsässä. Ja,\nkuunnellessani ääntä, puhuin itsekseni unissani: niinhän se on kuin\nAdraganin siteitten helinätä. Katson: edessäni istuu valkealla\nratsulla, kirkkaan valon peittämänä, nuori ratsumies, joka pitää\nkädellään Adragania. \"Trifon! -- ratsumies sanoi: -- älä täältä etsi\nAdragania. Nouse ja mene Moskovaan päin Lasarjevin tienoille. Tiellä on\nmänty, sen männyn oksalla Adragan istuu.\" Herättyäni, selvisi minulle\n-- vaikka en tiedä miten -- se, että ratsumies oli pyhä marttyyri\nTrifon. Hyppäsin kohta ratsuni selkään ja annoin mennä Moskovaa kohden.\nMitä ajattelet, Maksim Grigoritsh? kun tulin sinne -- niin näen:\ntodellakin on siellä mänty, ja Adragan istuu siinä, niinkuin pyhä mies\nsanoi!\n\nHaukankesyttäjän ääni värisi, ja suuret kyyneleet vuotivat hänen\nsilmistään.\n\n-- Maksim Grigoritsh, -- hän jatkoi, pyhkien kyyneleitään: -- nyt minä\nvaikka myyn kaiken omaisuuteni, rupean itse vaikka orjaksi ja rakennan\npyhälle hyväntekijälleni rukoushuoneen! Sen rakennan sille paikalle,\njosta löysin Adraganin. Seinään maalautan aivan semmoisen kuvan,\njommoisena hän minulle ilmaantui: istuen valkean ratsun selässä,\nkorkealle kohottaen kättään, jolla hän pitää jahtihaukkaa. Lapsenikin\nja jälkeentulevaiseni määrään ylistämään ja rukoilemaan häntä siitä,\nettei tahtonut minun turmiotani, vaan pelasti pahasta orjansa! Kas, --\nhaukankesyttäjä jatkoi, katsellen lintua: -- tuoss' on Adragan! otan\npois peitteen! Mitä kirut? Äläs huoli, haluatko lentää! Ei, veliseni,\nodota! Kylliksi olet lennellyt, en laske!\n\nJa Trifon ärsytti sormellaan Adragania.\n\n-- Kas kuinka äkäinen! Tempasee niin! Ja kirkuu sitten! Kuuluu,\nluullakseni, virstan taa.\n\nHaukankesyttäjän kertomus koski Maksimia sydämmeen.\n\n-- Ota minultakin vähän apua! -- hän sanoi, heittäen kourallisen\nkultakolikolta Trifonin hattuun. -- Tuoss' on kaikki rahani! minä en\ntarvitse niitä, vaan sinun tarvitsee paljon koota rukoushuonetta\nvarten.\n\n-- Palkitkoon sinua Jumala, Maksim Grigoritsh! Sinun rahoillasi\nrakennan koko kirkon enkä vaan rukoushuonetta! Kun tulen kotiin,\nslobodaan, niin toimitan rukouksen sinulle ja nautin herranehtoollisen\nsinun terveydeksesi! Ikuisesti olen sinun palvelijasi, Maksim\nGrigoritsh! Mitä tahdot, käske!\n\n-- Kuule, Trifon. Tee minulle pieni palvelus: -- kun tulet slobodaan,\nniin älä kellekään hiisku, että kohtasit minut; vaan kolmen, neljän\npäivän päästä mene äitini luokse ja sano hänelle, -- vaan ainoastaan\nhänelle, ettei kukaan kuulisi -- sano, että poikasi on terve, Jumalan\nkiitos, ja tervehtii sinua.\n\n-- Niinkö ainoastaan, Maksim Grigoritsh?\n\n-- Kuule vielä Trifon: minä lähden pitkälle matkalle. Ehken aivan pian\npalaa. Niin, jos sinusta ei ole vaivalloista, niin juttele vähin\näidilleni ja sano joka kerta silloin: minä olen kuullut, että poikasi\nelää tervennä, äläkä sinä sure häntä! Mutta jos äiti kysyy: keltä sitä\nolet saanut kuulla? niin sano: kuulinhan sitä Moskovalaisilta, jotka\ntaas olivat sitä muilta kuulleet, vaan keltä, älä sano. Kun äitini vaan\ntietää sen, että voin hyvin.\n\n-- Näinköhän sinä et siis palaa tosiaankaan slobodaan.\n\n-- Sen Jumala tiesi; vaan älä sinä sano kenellekään, että kohtasit\nminut.\n\n-- Luota minuun Maksim Grigoritsh, en sano kellekään. Vaan jos sinä\nlähdet kauvaksi, niin en minä ota sinun rahojasi. Jumala rankaisee\nminua.\n\n-- Mitä minä rahoilla teen? Emmehän me ole missään pakanoitten maassa!\n\n-- Se on sinun tahtosi, vaan minä en voi ottaa rahoja. Hyvä olisi, jos\ntulisit kotiin. Miksipä minä kiskoisin sinun rahojasi kuin mikäkin\nrosvo! Tee miten tahdot, -- en minä ota!\n\nMaksim kohotti hartioitaan ja otti muutamia kolikoita Trifonin hatusta.\n\n-- Ell'et ota, -- hän sanoi, -- ehkä joku muu ottaa, minä en niitä\ntarvitse.\n\nHän jätti jäähyväiset haukankesyttäjälle ja ajoi eteenpäin.\n\nJo alkoi aurinko mennä mailleen. Puiden korkeat varjot tulivat\nkorkeammiksi ja peittivät niittyjä. Maksimin rinnalla kulki hänen oma\nvarjonsa, aivan kuin musta jättiläinen. Milloin se juoksi pitkin\nruohistoa, milloin, tien kavetessa, ryömi pitkin puita ja pensaita.\nVillakoira näytti varjossaan aivan kuin satumaiselta pedolta.\nVähitellen villakoiran, ratsun ja Maksimin varjot katosivat ruohikosta\nja puista; alkoi hämärtää; siellä täällä vielä vähän valo välähteli\npimeydessä; ilta-hyttyset nousivat suristen maasta ja liitelivät sinne\ntänne ilmassa. Kuu näkyi metsän reunalla: samoin himmenevällä taivaalla\ntähdet tuikkivat; etäältä häämötti avara kenttä.\n\nOi sinä syntymämaani! Sattuipa minullekin viimein onni kulkea\nsaloillasi. Tasaisesti asteli ratsu puhallellen kuumuudesta ja huiskien\nhyttysiä pois; lämmin tuulen henki levitti kukkain ja hyvänhajuisten\nruohojen tuoksuja ympäri, ja minusta tuntui milloin suloiselta, milloin\nsurulliselta. Mieleeni johtui menneisyys ja taas tulevaisuus jälleen.\nHauskaa on ajeleminen iltasin asumattomilla seuduilla, milloin\nmetsässä, milloin kentillä, päästää ohjat valloilleen ja vaipua\nmietteihin, katsellen taivaan tähtiä.\n\nMaksim oli jo hyvän tuokion ajanut, kun villakoira äkkiä nosti turpansa\nilmaan ja huiski hännällään. Savun käryä alkoi tuntua. Maksim huomasi\ntarvitsevansa yösijan ja riennätti hevostaan. Pian hän huomasikin\ntiepuolessa rappeutuneen mökin. Siinä ei ollut savupiippuakaan, savu\nnousi vaan suoraan katosta. Matalasta ikkunasta näkyi valkea. Sisältä\nkuului hiljaista laulun hyrinää. Maksim lähestyi ikkunaa. Siitä hän\nnäki köyhän majan kaiken sisustuksen. Leimuava päre valaisi huoneen\nkokonaan; kaikki oli likaista ja kulunutta. Permannosta kohosi vinoon\nväärä seiväs, jonka päässä riippui kehto. Noin kolmenkymmen-vuotinen,\nvaaleanverinen, kivulias nainen heilutti kehtoa laulaen hiljalleen.\nHänen vieressään istui alaspäin kumartuneena harvapartainen mies,\npunoen virsuja. Kaksi lasta ryömi heidän jaloissaan.\n\nMaksim oli kuulevinaan, että nainen mainitsi laulussaan hänen isänsä\nnimeä. Alussa hän luuli erehtyneensä, vaan pian hän kuuli selvään\nMaljuta Skuratovin nimen. Kovasti ihmetellen hän alkoi kuunnella. --\nNuku, nuku, lapseni! -- nainen lauloi.\n\n      Nuku, nuku, lapseni,\n    Kunnes suru poistuu,\n    Kunnes turmiotas ei!\n      Tuu. tuu, tuu,\n      Tuu, tuu, lapseni!\n\n      Pian paha katoo,\n    Pian tsaari mestaa\n    Ilkeän Maljuta koiran!\n      Tuu, tuu, tuu,\n      Tuu, tuu, lapseni!\n\nKaikki veri syöksyi Maksimin kasvoihin. Hän laskihe hevosen seljästä\nalas ja sitoi sen puuhun.\n\nÄäni jatkoi:\n\n      Maljuta, ilkeä koira,\n    Pyhää isää kiusasi\n    Pyhää isä Filippoa!\n      Tuu, tuu, tuu,\n      Tuu, tuu, lapseni!\n\nMaksim ei voinut enää kestää, hän sysäsi jalallaan oven auki.\n\nKomean puvun ja opritshnikin kullatun miekan nähtyään, talon väki\nhämmästyi.\n\n-- Keitä te olette? -- Maksim kysyi.\n\n-- Isäkulta, -- ukko vastasi, kumarrellen ja änkyttäen pelosta: --\nminun nimeni, älä suutu, on Feodor, ja vaimoni on Maria!\n\n-- Millä te, hyvät ihmiset, elätte?\n\n-- Vennää revimme, hyvä veli, virsuja punomme ja teemme seuloja.\nKauppiaat käyvät myymässä.\n\n-- Mutta vähän tietysti saatte?\n\n-- Vähän, isäkulta, aivan vähän! Ei aina saa syödäkseenkään. On vähältä\nkuolla nälkään ja viluun. Eikä hevostakaan meillä ole -- että veisi\ntavaraa kaupunkiin. Sen sudet viime vuonna söivät.\n\nMaksim katseli sääliväisenä miestä ja hänen vaimoaan sekä asetti\npöydälle kultakolikkonsa.\n\n-- Olkoon Jumala kanssanne, ihmisrukat! -- hän sanoi ja tarttui oveen,\nmennäkseen ulos.\n\nIsäntäväki heittäytyi hänen jalkoihinsa.\n\n-- Isäkulta, kuka sinä olet? Sano meille ken olet? Kenen puolesta\nmeidän tulee Jumalaa rukoilla?\n\n-- Älkää minun puolestani rukoilko, -- vaan Maljuta Skuratovin.\nSanokaapa minulle, kaukanako olen kasanilaisesta tiestä?\n\n-- Tämähän se on, haukkasemme, tämähän on kasanilainen tie. Me olemme\naivan risteyksessä. Oikealle menee muronilainen, vasemmalle --\nvladimirilainen tie, vaan tänne suoraan -- Rjasaniin! Vaan älä,\nystävä-kulta, lähde nyt, ei ole nyt sopiva aika; eilen kokonainen\nkuormasto ryöstettiin maantiellä. Ja nyt, kerrotaan, ovat tattarit\njälleen ilmestyneet. Ole yötä luonamme isäkulta, haukkasemme!\nVarjelkoon Jumala vaarasta!\n\nMutta Maksimia ei haluttanut jäädä mökkiin, missä äsken hänen isäänsä\nkirottiin. Hän lähti etsimään muualta yösijaa.\n\n-- Isäkulta! -- mökin asukkaat huutelivat hänen jälkeensä, -- käänny\ntakaisin, ystävä, kuule sanaamme. Et sinä ole turvassa yöllä sillä\ntiellä!\n\nVaan Maksim ei kuullut ja ajoi eteenpäin. Kun hän oli muutaman virstan\najanut, niin yht'äkkiä villakoira syöksi pimeään pensaikkoon ja alkoi\nhaukkua niin kovasti ja itsepintaisesti, kuin olisi keksinyt jonkun\nväjyvän vihollisen.\n\nTurhaan Maksim vihelsi sille. Villakoira syöksyi pensastoon, palasi\nhurjana takaisin ja taas ryntäsi eteenpäin.\n\nIkävystyen sen takaisin kutsumiseen, Maksim tarttui miekkaansa ja\nratsasti suoraan pensaikkoon. Muutamia miehiä, varustettuna\npuukangilla, hyökkäsi häntä vastaan, ja käheä ääni kirkui:\n\n-- Alas ratsulta!\n\n-- Tuoss' on sinulle! -- Maksim sanoi, antaen iskun sille, joka oli\nlähinnä.\n\nRosvo horjahti.\n\n-- Se ei ole tarpeeksi! -- Maksim jatkoi, aikoen antaa hänelle\ntoisenkin iskun; mutta miekka sattui toisen rosvon kankeen ja katkesi.\n\n-- Aha, katsoppas hänen pukuaan! Hän on opritshnikki! Ota hänet\nelävänä! -- huudahti karkea ääni.\n\n-- Tosiaankin hän on opritshnikki, -- mörisi toinen: -- nythän meillä\nilot alkaa!\n\n-- Hei Hlopko! nyt sitä iloitaan!\n\nJa samassa kaikki ryntäsivät Maksimin kimppuun ja vetivät hänet ratsun\nseljästä alas.\n\n\n\n\nXXIV Luku.\n\nRosvojen kapina.\n\n\nPuolitoista virstaa siitä paikasta, jossa hyökkäys Maksimia vastaan\ntapahtui, istui asestettuja joukkoja viinakolpakoitten ympärillä.\nMaljat kulkivat miehestä mieheen. Leimuavat roviot valaisivat tylyjä\nkasvonpiirteitä, vanukkeisia partoja ja erilaisia vaatteuksia. Oli\nsiellä vanhoja tuttujakin: oli Andrjushka, Vaska ja punatukkainen\nlaulaja; vaan Korshunia ei näkynyt. Rosvot mainitsivat usein häntä,\nsärpien kolpakoista ja tyhjentäen maljoja.\n\n-- Oh, -- puheli yksi, -- mitenkähän se ukkomme nyt jaksaa?\n\n-- Niin miten, -- vastasi toinen: ehkä kiskovat häntä varpaista tai\npäänahasta.\n\n-- Eihän vanha piru vaan anna ilmi; luullakseni ei hän tuhlaile sanoja!\n\n-- Tietysti ei, hän ei ole sellainen; viekööt vaikka pään, hän ei sano!\n\n-- Sääli harmaata partaa! Onpa tuo atamanikin mies. Itsensä pelasti,\nvaan ukon jätti!\n\n-- Mikä hän on atamaniksi? Ehkä siksi, että tahallaan surmaa miehiään\njonkun ruhtinaan hyväksi!\n\n-- Näetkös, he ovat ruhtinaan kanssa liitossa. Nytkin he istuvat\nsamassa pesässä. Älä puhu ruhtinaasta; jos atamani kuulee, niin varjele\nJumala.\n\n-- Kuuli, jos kuuli! Minä sanon hänelle vasten naamaa, ettei hän ole\natamani. Korshun olkoon meidän ätamanimme! Hän oli kuin malka Perstenin\nsilmässä, senvuoksi tämä jättikin hänet tahallaan pinteeseen!\n\n-- Niin, tosiaankin hän jätti Korshunin tahallaan pulaan!\n\nSynkkä murina kuului rosvojen kesken.\n\n-- Tahallaan, tahallaan jätti pulaan! -- sanoi moni.\n\n-- Tämän ruhtinaan edestäkö? -- kysyi yksi. -- Mitä hänestä on sitten?\nLunnaitako atamani hänestä odottaa vai mitä?\n\n-- Ei, ei lunnaita! -- punatukkainen laulaja vastasi. -- Tsaari, näet,\nloukkasi ruhtinasta, tahtoen rangaista häntä; niin ruhtinas tuli\ntsaarin luota meille; sanoo: minä itse vien teidät, pojat, slobodaan,\nminä nimittäin tiedän, missä valtion rahasto on. Kaikki opritshnikit\nsurmaamme ja ja'amme rahaston!\n\n-- Vai niin! Miks'ei hän siis vie meitä sinne? Johan me olemme kolme\nvuorokautta olleet täällä!\n\n-- Sen vuoksi, että atamanimme on akka!\n\n-- Ei, älä sano niin: Persten ei ole akka!\n\n-- Jollei akka, niin sitäkin huonompi! Ehkäpä hän petkuttaa meitä!\n\n-- Ehkä, -- sanoi joku: -- hän halua tsaarin kassaa itselleen, ettei\nmeidän vaan onnistuisi haistaakaan!\n\n-- Niin, niin, Persten tahtoo myydä meidät, samoinkuin Korshuninkin!\n\n-- Vaan sellaisiin ei hän sattunutkaan!\n\n-- Ukkoa hän ei tahdo pelastaa!\n\n-- Mitä me hänestä! Kyllä me pelastamme ukon ilman häntäkin!\n\n-- Ja otamme ilman häntäkin valtion kassan; johdattakoon ruhtinas yksin\nmeitä!\n\n-- Nythän on paras aika: tsaari kuuluu olevan Jumalaa rukoilemassa;\nslobodassa tuskin ovat puoletkaan opritsnikkeja.\n\n-- Sytyttäkäämme sloboda uudestaan!\n\n-- Surmatkaamme slobodassa olijat!\n\n-- Pois Persten! Johtakoon ruhtinas meitä!\n\n-- Johtakoon ruhtinas! Johtakoon ruhtinas! -- kaikui joka taholta.\n\nIkäänkuin salama, levisivät sanat joukosta toiseen, saapuivat\nkaukaisemmillekin rovioille, ja kaikkialla alkoi ankara riehuna. Kaikki\ntunkivat majan ympärille, jossa Serebrjani vilkkaasti ja kiihkeästi\npuheli Perstenin kanssa.\n\n-- Se on sinun asiasi, -- atamani lausui: -- suutut, tai et, vaan sinua\nen laske! En sen vuoksi sinua tuonut ulos vankilasta, että jälleen\npanisit pääsi mestaustukille!\n\n-- Pääni riippuu kokonaan minusta -- ruhtinas vastasi suuttuneena. --\nEi sen tähden minua tarvinnut pelastaa slobodasta, että nyt taas saan\nolla vankina.\n\n-- Oh, ruhtinas, ajasta riippuu paljon. Tsaari ehkä muuttaa mielensä,\nehkäpä kuoleekin: kaikkea voi tapahtua; kun vaara on ohitse, mene mihin\ntahdot.\n\n-- Mitäs tehdä? -- hän lisäsi, nähdessään Serebrjanin kiihtyvän vihan:\n-- ehkä sinun on vielä sallittu elää ihmisten ilmoilla. Sinä olet\nluonteeltasi jäykkä, Nikita Romanitsh, myöskin minä pidän lujasti\npäätökseni; nyt sattui kirves kiveen, ruhtinas!\n\nSamassa kajahti rosvojen äänet aivan majan edustalta.\n\n-- Slobodaan, slobodaan! -- kirkuivat juopuneet mellastajat.\n\n-- Päästäkäämme punainen hanhi slobodaan!\n\n-- Laskemme koko hanhiparven!\n\n-- Pelastamme Korshunin!\n\n-- Pelastakaamme ukko!\n\n-- Riistämme viinit kellarista!\n\n-- Kaivamme kullat esille!\n\n-- Surmaamme koko opritshninan!\n\n-- Tapamme kaikki, kuin slobodassa löydämme!\n\n-- Missä on ruhtinas? Hän johtakoon meitä! -- Ruhtinas johtakoon meitä!\n\n-- Ellei hän tahdo, niin nostamme hänet haapaan!\n\n-- Niin teemme!\n\n-- Perstenin samoin!\n\n-- Perstenin nostamme haapaan!\n\nPersten hypähti paikaltaan.\n\n-- Mitä melua he siellä pitävät! -- hän lausui. Jo kauan kuulin heidän\nmeluansa. On kuin piru olisi päässyt irti! Nyt heidät lempo vie! No,\nruhtinas, oli miten oli, tee kuin tahdot; en enää estä sinua:\ntahtojalle tahtonsa, kävijälle tiensä! mene heidän luoksensa ja sano,\nettä johdatat heidät slobodaan!\n\nSerebrjani kuohahti suuttumuksesta, -- Minäkö johdattaisin teitä\nslobodaan -- hän sanoi; -- ennen saatte pääni ruumiista kiskoa!\n\n-- Oh, ruhtinas, sano ainoasti sanoaksesi. Kansa, näöthän, on järjetön;\nhuomenna tulevat järkiinsä!\n\n-- Ruhtinas! -- kirkuivat äänet: -- sinua kutsutaan, tule ulos!\n\n-- Mene ulos, ruhtinas -- Persten toistihe -- muuten tunkeutuvat majaan\n-- se on pahempi!\n\n-- No hyvä, -- ruhtinas sanoi, mennen ulos majasta. Katsotaan, miten\nsaavat minut viemään heitä slobodaan!\n\n-- Aha -- kiljahtivat rosvot; -- jopa tuli!\n\n-- Johdata meitä slobodaan!\n\n-- Ole meidän atamanimme, muuten saat nuoran kaulaasi!\n\n-- Niin, niin! -- karjuivat äänet.\n\n-- Me kunnioitamme sinua! -- huusivat toiset; -- ole atamanimme, muuten\nhirtämme sinut!\n\n-- Jumal'auta, me hirtämme!\n\nPersten, tuntien Serebrjanin kiivaan luonteen, kiiruhti myöskin ulos.\n\n-- Mitä te, veikkoset, niin olette vimmoissanne? Miksi kurkkujanne\nrevitte? Johdattaahan ruhtinas teidät, mihin haluatte, jahka aamu vaan\non tullut; vaan nyt antakaa hänen levätä, nukkukaa itsekin; johan\nolette tarpeeksi iloinneet!\n\n-- Mitä sinun meihin tulee? -- ärähti muuan: -- ethän sinä ole meidän\natamanimme!\n\n-- Kuulkaa, veliset, kiljasivat toiset: -- hän ei halua jättää\npäällikkyyttään!\n\n-- Hirteen hän!\n\n-- Hirteen, hirteen!\n\nPersten vilkasi joka taholle ja näki ainoastaan vihamielisiä kasvoja.\n\n-- Voi, te lemmon ruoat! -- hän sanoi, -- minäkö välittäisin teidän\npäällikkyydestä? Asettakaa atamaniksi itsellenne kenen tahdotte, minä\nen siitä välitä, syljen minä teille!\n\n-- Hyvä! -- huusi joku.\n\n-- Kauniisti puhuu! -- lisäsi toinen.\n\n-- Syljen minä teille! -- Persten jatkoi: -- vähänkö teidän\nkaltaisianne löytyy? Mikä kunnia on teidän atamaninanne olla!\nMieluummin lähden Volgan virralle, kuin sellaisia johdatan.\n\n-- Äläs, veli, soittele. Et pääsekään niin helposti; vielä sinutkin\nmyydään, samoin kuin sinä myit Korshunin!\n\n-- Me emme päästä; pysy luonamme; tottele uutta atamaniamme!\n\nRajut huudot hämmensivät Perstenin äänen. Isokasvuinen rosvo lähestyi\nSerebrjania pikari kädessä.\n\n-- Isäseni! -- hän sanoi, lyöden leveällä kämmenellään häntä\nolkapäälle: pääsi menetit, kun rupesit veljeksemme, juokaamme siis\nyhdessä ja syleilkäämme!\n\nJumala ties, mitä Serebrjani olisi tehnyt. Jos hän olisi murtanut\nrosvon kädessä olevan maljan, niin juopunut lauma olisi hänet rikki\nrepinyt; vaan silloin onneksi uudet huudot vetivät hänen huomiotaan\npuoleensa.\n\n-- Katsokaa, katsokaa! -- kuului joukon huuto: olemme saaneet\nopritshnikin kiinni! Opritshnikkia tuodaan! Katsokaa, katsokaa!\n\nMetsästä tuli muutamia miehiä, puettuina rikkinäisiin vaatteihin ja\nvarustettuina puukangilla. He toivat kanssansa sidotun Maksimin. Rosvo,\njota hän oli lyönyt, ajoi Maksimin ratsulla. Edellä kulki Hlopko\nvihellellen ja hyppien. Haavoitettu villakoira laahustihe perässä.\n\n-- Hei, veikkoset! -- Hlopko lauleli, näpähytellen sormiaan:\n\n    \"Vieraat tulivat leskein kartanoille,\n    Kirveet heiluivat yli päitten!...\"\n\nJa Hlopko heitti kuperkeikkaa, löi kämmeniinsä ja pyöri kuin hyrrä.\n\nPunatukkainen laulaja ei malttanut enää, vaan tempasi huilun ja yhtyi\nauttamaan toveria.\n\nMolemmat alkoivat hyppiä ja kiemurrella Maksimin ympärillä.\n\n-- Katsoa piruja! -- Persten sanoi Serebrjanille, -- Hepäs eivät heti\ntapa opritshnikkia, vaan kiduttavat ensin; ja minä tunnen molemmat:\njospa nämät saisivat tehdä mielensä mukaan, niin ei nuorukaisen olisi\nhyvä olla.\n\nOpritshnikin vangitseminen tuotti tosiaan koko joukolle juhlan. He\ntahtoivat kostaa Maksimille kaiken, mitä olivat hänen tovereiltaan\nkärsineet.\n\nHeti alkoi muutamia karkean samaisia miehiä tehdä valmistuksia hänen\nsurmakseen.\n\nAsetettuaan maahan neljä paalua, he kiinnittivät niihin poikkipuut ja\nnaulasivat niitä.\n\nMaksim katseli kaikkea sitä rauhallisesti. Ei häntä kuolon tuskat\nhirvittäneet; vaan surullista oli heittää henkensä sidotuin käsin ja\nmiekatta, kuullen ainoastaan piinaajiensa raakoja lauluja ja ilkeätä\npilkkaa eikä sotahuutoja ja hevosten hirnuntaa.\n\n\"Ennustus on pettänyt minua\", hän ajatteli, \"tänlaista loppua en\nkuvaillut itselleni. Vaan tapahtukoon Jumalan tahto!\"\n\nSamassa hän huomasi Serebrjanin, tunsi hänet ja aikoi mennä hänen\nluokseen. Mutta punatukkainen laulaja tempasi häntä takin kauluksesta.\n\n-- Tuossa on valmis vuode, -- hän sanoi: -- päästä viitta ja nuku, vai\nmitä!\n\n-- Irrottakaa käteni, -- Maksim vastasi: -- en voi siunatakaan\nitseäni![20]\n\nHlopko katkasi puukolla köydet, joilla Maksimin kädet olivat sidotut.\n\n-- Siunaa nyt, vaan nopeasti -- hän sanoi, ja kun Maksim oli rukoillut,\nHlopko ja punatukkainen riistivät häneltä vaatteet ja alkoivat sitoa\nhänen käsiänsä ja jalkojaan lavan poikki puihin.\n\nSamassa Serebrjani astui esiin.\n\n-- Pojat! -- hän sanoi sellaisella äänellä, joka oli sotajoukossa\ntottunut kajahtelemaan: -- kuulkaa!\n\nJa hänen voimakkaat sanansa levisivät läpitunkevasti pitkin joukkoa, ja,\nhuolimatta melusta ja huudoista kaikuivat etäisimpienkin rosvojen\nkuultaviksi.\n\n-- Kuulkaa! -- ruhtinas jatkoi. -- Kaikkiko te tahdotte, että minä\nolisin päällikkönne? Kenties on joukossanne niitäkin, jotka eivät tahdo\nminua?\n\n-- Oh! -- huudahti joku -- ethän sinä vaan peruuta sanaasi?\n\n-- Kuulepas, älä laske meistä pilkkaa!\n\n-- Kun annetaan päällikkyys, niin ota!\n\n-- Ota arvo, kun se on kokonainen!\n\n-- Antakaa siis minulle atamanin tshekani! -- Serebrjani sanoi.\n\n-- Kas sekö! -- huudahtivat rosvot. -- No se onkin tarpeen!\n\nRuhtinaalle annettiin Perstenin tshekani.\n\nNikita Romanovitsh astui suoraan punatukkaisen laulajan luo.\n\n-- Päästä irti opritshnikki! -- hän sanoi.\n\nPunatukkainen katsoi häntä ihmetellen.\n\n-- Päästä heti! -- Serebrjani ankarasti toisti.\n\n-- Mitä sinä! -- punatukkainen sanoi: -- sinäkö pidät hänen puoltaan!\nKatso onko oma pääsi lujassa?\n\n-- Kirottu! -- ruhtinas karjasi: -- älä lörpöttele, kun minä käsken!\n\nJa huimaisten tshekanillaan, hän halkasi häneltä kallon.\n\nPunatukkainen kaatui ääntäkään päästämättä.\n\nSerebrjanin käytös hämmästytti rosvoja. Mutta hän ei antanut heille\nmiettimisen aikaa.\n\n-- Päästä sinä irti! -- hän sanoi Hlopkolle, kohottaen tshekanin hänen\npäänsä yli.\n\nHlopko katsahti ruhtinasta ja riensi päästämään Maksimia.\n\n-- Pojat! -- Nikita Romanovitsh jatkoi: -- ei tämä nuori mies ole\nniitä, jotka teitä ovat loukanneet; minä tunnen hänet, hän on yhtähyvin\nopritshninan virkamies kuin tekin. Varjelkoon Jumala teitä\nkoskettamasta häntä vaikkapa vaan sormella! Vaan nyt ei saa\nvitkastella, asettukaa sadottaisin joukkoihin, minä johdatan teitä.\nSerebrjaniin kova ääni, käskevä käytös ja odottamaton päättäväisyys\ntekivät valtavan vaikutuksen rosvoissa.\n\n-- Aha, -- lausuivat muutamat puoliääneen, hän ei suinkaan laske\nleikkiä!\n\n-- Siinä on oikea atamani! -- puhuivat toiset: -- hän lannistaa vaikka\nkenen.\n\n-- Hänelle pitää korvat olla auki, eikä saa lörpötellä! Katso, miten\nhän laulajan nutisti!\n\nNäin rosvot tuumiskelivat, eikä ketään haluttanut enää taputella\nSerebrjania hartioihin, tai muuten tehdä likeistä tuttavuutta hänen\nkanssaan.\n\n-- Terveeksi, ruhtinas! -- Persten supisi, katsellen kunnioittavaisesti\nNikita Romanovitshia: -- kas, miten kovasti sinä heitä kourit! Mutta\nälä nyt anna heidän miettiä, vaan johdata heitä matkalle slobodaan\npäin, ja siellä käyköön, miten Jumala suo!\n\nVaikea oli Serebrjanin asema. Rosvojen päällikkönä ollen hän pelasti\nMaksimin ja voitti aikaa; mutta kaikki olisi jälleen kadotettua, jos\nhän kieltäytyisi johtamasta tuota ohjatonta laumaa. Ruhtinas käänsi\nmielensä Jumalaan ja heittäysi hänen tahtonsa alle.\n\nJo alkoivat rosvot varustautua retkelle ja keskustelivat juuri, mikä\noli kohdannut erästä Fedjka Poddubnia, joka aamulla oli osastonsa\nkanssa lähtenyt eikä vielä ollut palannut.\n\n-- Kas siinä Fedjka! -- virkkoi joku: -- tuossa hän tulee poikineen!\n\nPoddubni oli laihanpuoleinen, roteva mies; hänen toinen silmänsä oli\nkiero, ja kasvot olivat ryppyiset.\n\nHänen mekkonsa oli repaleissa. Hän kulki raskaasti, polvet koukussa\nniinkuin voimaton ihminen.\n\n-- Mitä? -- kysyi eräs rosvo.\n\n-- Luulen, että sattui onkeen? -- liitti toinen.\n\n-- Sattui, sattui, vaan ei meidän! -- Poddubni sanoi, istuen tulen\nääreen. Kas, poikaseni, paljo on sydämelläni syntiä, vaan tänään, niin\ntuntuu, olen puolet myönyt.\n\n-- Kuinka niin?\n\nPoddubni käännähti toveriensa puoleen.\n\n-- Tuokaa pakana tänne, veikkoset!\n\nTuliroviolle tuotiin sidottu, roteva mies, puettuna kirjavaan viittaan.\nHänen muodottoman isossa päässään törötti korkea hattu, jonka reunat\nolivat alaspäin kääntyneet. Litteä nenä, ulkonevat poskipäät ja pienet\nsilmät todistivat, ettei hän ollut venäläistä syntyperää.\n\nEräs Poddubnin toveri toi esiin keihään, nuolikotelon vasamoineen,\njotka olivat otetut vangilta.\n\n-- Tämähän on tatarilainen! -- huudahti joukko. -- Tatarilainen, --\nPoddubni toisti, -- ja minkälainen! Töintuskin tultiin hänen kanssaan\ntoimeen, hän on aika poika! Ellei olisi ollut Mitka muassa, niin kyllä\nhän olisi lentänyt kynsistämme!\n\n-- Kerro, kerro! -- rosvot huusivat.\n\n-- No niin, veikkoset, aamulla me kuljimme Rjasanin tiellä, pidätimme\nkauppiaan ja aloimme nuuskia häntä; hänpäs puhuu, ei ole minulla, hän\npuhuu, mitään otettavaa, minä, hän sanoo, tulen Rjasanista,\ntatarilaiset olivat vallanneet kaiken tien ja ryöstivät minut\ntypötyhjäksi, eikä minulla nyt ole, millä voisin Moskovaan asti\nlaahustaa.\n\n-- Kas roistoja! -- sanoi eräs joukosta.\n\n-- Mitäs teitte kauppiaalle? -- kysyi toinen.\n\n-- Annoimme hänelle riunan[21] matka-avuksi ja laskimme hänet menemään,\n-- Poddubni vastasi. -- Samassa kohtasimme talonpojan, hän kertoi, että\ntatarilaiset vielä eilen olivat hyökänneet kylään ja polttaneet kaiken.\nPian me itsekin näimme saman sekasorron: me laskimme vähintäinkin\ntuhannen hevosta. Ja siellä kulki talonpoikia akkoineen ja lapsineen\nulvoen ja huutaen: meidänkin kylämme polttivat tatarilaiset,\nryöstivätpä kirkonkin, raastivat pyhäin kuvat ja tekivät messupuvuista\nhevosloimia...\n\n-- Voi, noita roistoja! -- rosvot kirkasivat: -- kuinka heitä, piruja,\nvielä maa kantaa?\n\n-- Papin, -- Poddubni lisäsi, -- he sitoivat hevosen häntään...\n\n-- Papin? Ja eikö heitä, koiran poikia, salama tappanut!\n\n-- Jumala nähköön!\n\n-- Eikö Venäjän miehellä ole sitten kättä kirottua tataria vastaan!\n\n-- Sepä se, että käsiä on vähän! Kaikki rykmentit ovat hajallaan; on\njäljellä ainoastaan talonpoikia, akkoja ja ukkoja, ja pakanoille onkin\nse mieluista, ettei ole sotaväkeä, joka heille antaisi kelpolailla!\n\n-- Oh kyllä minä heille näyttäisin.\n\n-- Niin minäkin!\n\n-- Mutta miten saitte pakanan kynsiinne?\n\n-- No niin. Kuulemme tieltä kavioin kapsetta. Minä puhun pojille:\nkätkeykäämme, sanon, pensastoihin, katsokaamme, kuka se on, joka\nkulkee? Kätköstämme huomaamme, kun ajaa nelistäen noin kolmekymmentä\nmiestä, kummalliset hatut heillä oli ja piikit, joutset nuolineen.\nVeikkoset, puhelen, kas tuossa on niitä riivattuja! Paha vaan, että\nmeitä on näin vähän, muuten saattaisimme tapella! Yhtäkkiä putosi\neräältä säkki maahan. Hän ryömi alas hevosen selästä nostaakseen säkkiä\nja pannakseen sitä tarakkaan, vaan hänen toverinsa jatkoivat sillä\naikaa matkaansa. Veikkoset, minä sanon, hyökkäämmekö hänen kimppuunsa.\nNo, pojat, nyt jäljessäni kaikki! Näin sanottuani heittäysimme kaikin\ntatarin niskaan. Mutta mihin! Hän kun vaan liikahutti hartioitaan, --\nniin silloin me kaikki lensimme nurinniskoin. Kun uudestaan yritimme,\nniin asia oli sama. Silloin Mitka puhelee: tehkää tilaa, veikkoseni,\nhän sanoo, älkää häiritkö minua! Me annoimme tilaa hänelle ja hän\ntempasi piikin tatarilta, otti häntä niskasta kiinni ja painoi maahan.\nSitten me panimme rukkasen hänen suuhunsa ja sidoimme hänet kuin\npässin.\n\n-- Katsos Mitkaa! -- virkkivät rosvot.\n\n-- Niin, hän kaataa vaikka härän kumoon sarvesta! -- Poddubni\nhuomautti.\n\n-- Kuules Mitkä! -- kysyi joku: -- kaadatko sinä härän?\n\n-- Miksi niin! -- Mitka vastasi, etääntyen syrjemmäksi, haluamatta\njatkaa keskustelua.\n\n-- Mitäs tatarin säkissä oli? -- Hlopko kysyi.\n\n-- Katsokaa poikaset!\n\nPoddubni aukasi säkin ja otti siitä kappaleen messupukua,\nkallisarvoisen alttarikaapin,[22] pari kolme panagiaa[23] ja kultaisen\nristin.\n\n-- Voi, sitä koiraa! -- huudahti koko joukko: -- siis hänkin on ollut\nkirkkoa ryöstämässä!\n\nSerebrjani käytti hyödykseen rosvojen kiivastumista.\n\n-- Pojat! -- hän sanoi: -- näettekö, kuinka kirotut tatarit herjaavat\nKristuksen uskoa? Näettekö, kuinka pakanat tahtovat pyhän Venäjän\nturmioon syöstä? Näinköhän me, pojat, olemme tulleet pakanoiksi?\nAnnammeko me häväistä pyhäin kuvat? Sallimmeko pakanain polttaa Venäjän\nkyliä ja repiä veljiämme?\n\nSekava nurina kulki pitkin joukkoa.\n\n-- Pojat, -- Nikita Romanovitsh jatkoi, -- kuka meistä ei ole velkaa\nJumalalle synneistämme! Niin maksakaamme nyt velkamme ja ansaitkaamme\nitsellemme armo Jumalalta, hyökätkäämme kaikki, niin paljon kuin meitä\non, kirkon ja Venäjän maan vihollisia vastaan!\n\nSerebrjanin sanat tekivät joukkoon väkevän vaikutuksen. Miehuullinen\npuhe pisti terävästi monen paatuneesen sydämmeen, monessa pörhöisessä\nrinnassa leimahti isänmaanrakkauden tuli. Vanhat rosvot pudistelivat\npäitään, nuoret katselivat toisiaan. Kovat huudot kaikuivat yleisen\npuheen yli.\n\n-- Mitä! -- sanoi eräs: -- näinköhän sopii jättää Herran temppeleitä\nhäväistäviksi!\n\n-- Ei sovi, ei! lisäsi toinen.\n\n-- Kahta kuolemaa ei ole, yhtä ei voi välttää! -- virkkoi kolmas: --\nparempi kuolla kentällä kuin hirsipuussa!\n\n-- Se on totta! -- lausui muuan vanha rosvo: -- taistelukentällä on\nkuolemakin kaunis!\n\n-- Oli miten oli! -- sanoi muuan nuori hurjapää, astuen esiin: -- en\ntiedä mitä toiset, vaan tatareja vastaan menen!\n\n-- Ja minä! ja minä! ja minä! -- huudahti moni.\n\n-- Teistä sanotaan, -- Serebrjani pitkitti, -- että te olette Jumalan\nunhottaneet, ja ettei teihin ole jäänyt sielua eikä omaatuntoa. Siis\nnäyttäkää nyt, että ihmiset valehtelevat ja että teillä on sielu ja\nomatunto. Näyttäkää, että jos on kysymyksessä Venäjän ja uskon puolesta\ntaisteleminen, tekin yhtä uljaasti kuin sotaväki ja opritshnikit teette\nvelvollisuutenne.\n\n-- Teemme niin! teemme! huusivat kaikki rosvot yhteen suuhun.\n\n-- Emme salli pakanain häväistä pyhää Venäjän valtakuntaa!\n\n-- Me hyökkäämme uskottomia vastaan!\n\n-- Johdata meitä tatarilaisten kimppuun!\n\n-- Johdata meitä, johdata! Taistelemme pyhän uskon puolesta!\n\n-- Pojat! ruhtinas sanoi: -- ja jos me lyömme uskottomat, niin tsaari\nhuomaa, ettemme ole opritshnikkejä huonommat, ja hän antaa vikamme\nanteeksi ja sanoo: en enää tarvitse opritshninaa, onhan minulla ilman\nsitäkin uskollisia ja hyviä palvelijoita!\n\n-- Ehkä hän niin sanoo, -- rosvot huudahtivat, -- kun vaan me\npalvelemme häntä, pannen päämme alttiiksi!\n\n-- Enhän minä niin halusta ominpäin ryöväriksi ruvennut; -- virkkoi\neräs.\n\n-- No enpä suinkaan minäkään! -- jatkoi toinen.\n\n-- Kuolkaamme siis, jos tarve vaatii, Venäjän puolesta! -- ruhtinas\nsanoi.\n\n-- Kuolkaamme siis! -- rosvot säestivät.\n\n-- Eikö me, pojat, -- Serebrjani pitkitti, -- jos Venäjän vihollisia\nvastaan tappelemme, juoda venäläisen tsaarin malja!\n\n-- Juodaan!\n\n-- Ottakaa maljanne ja tuokaa minullekin lasi!\n\nRuhtinaalle tuotiin lasi; kaikki rosvot täyttivät maljansa.\n\n-- Siis eläköön terveenä koko Venäjän maan suuri hallitsija, tsaarimme\nIivana Vasiljevitsh! -- Serebrjani lausui.\n\n-- Eläköön tsaari! -- rosvot toistivat.\n\n-- Ja eläköön Venäjän maa! -- lausui Serebrjani.\n\n-- Eläköön Venäjän maa! -- rosvot toistivat.\n\n-- Ja sortukoot kaikki pyhän Venäjän ja oikeauskoisen kristinopin\nviholliset! -- ruhtinas jatkoi.\n\n-- Ja sortukoot tatarit! Sortukoot Venäläisen uskon vastustajat! --\nrosvot huusivat kilvassa.\n\n-- Johdata meitä tatareja vastaan! Missä ovat nuot pakanat, jotka\nmeidän kirkkojamme polttavat?\n\n-- Vie meitä sinne, -- kaikui joka taholta.\n\n-- Tuleen tuo tatarilainen! -- kirkasi joku.\n\n-- Hän tuleen! Liekkeihin! -- lisäsivät toiset.\n\n-- Hiljaa, pojat! -- Serebrjani sanoi: -- tutkikaamme ensin häntä.\nVastaa, -- ruhtinas sanoi, kääntyen tattarilaiseen, -- paljoko teitä\non? Missä on teidän asemanne?\n\nTatarilainen ilmoitti merkillä, ettei muka ymmärtänyt.\n\n-- Odota, ruhtinas, -- Poddubni sanoi: -- me irrotamme hänen kielensä.\nAnnappas, Hlopko, kekäle. Niin. No, puhutko?\n\n-- Puhun, isäkulta! -- tatarilainen tulen polttamana kirkasi.\n\n-- Paljoko teitä on?\n\n-- Paljo, isäkulta, paljo!\n\n-- Kuinka paljon?\n\n-- Kymmenen tuhatta, isäkulta, tänään on kymmenen tuhatta, vaan\nhuomiseen on tullut satatuhatta!\n\n-- Siis te olette vaan etujoukkoja! Kuka johtaa teitä?\n\n-- Khaani toi!\n\n-- Itsekö khaani?\n\n-- Ei itse! Khaani tulee huomenna; nyt tuli Shirinskin ruhtinas,\nShikmat!\n\n-- Missä hänen asemansa on?\n\nTatarilainen ei taaskaan ollut ymmärtävinään.\n\n-- Kekäle tänne, Hlopko! -- Poddubni karjasi.\n\n-- Lähellä on asema, isäkulta, lähellä! -- tatarilainen kiirehti\nvastaamaan: -- ei etäämmällä kuin kymmenen virstan päässä.\n\n-- Näytä tietä! -- Serebrjani käski.\n\n-- En osaa, isäkulta! En voi nyt nähdä tietä. Huomenna voin, isäkulta!\n\nPoddubni nosti tulisen kekäleen tatarilaisen sidottuja käsiä kohti.\n\n-- Löydätkö tien?\n\n-- Löysin, isäkulta, löysin!\n\n-- Hyvä, -- Serebrjani virkkoi, -- syökää nyt, veikkoset, syöttäkää\ntatarilaistakin ja sitten lähdetään. Näytämme viholliselle, mitä\nmerkitsee venäläinen voima!\n\n\n\n\nXXV Luku.\n\nValmistus taisteluun.\n\n\nJoukossa alkoi sellainen liike, juoksu ja huuto, ett'ei Maksim\nennättänyt edes kiittääkään Serebrjania. Kun vihdoin rosvot olivat\njärjestyneet ja lähteneet liikkeille metsästä, niin Maksim, jolle\nannettiin hevonen ja aseet takasin, ajoi ruhtinaan rinnalla.\n\n-- Nikita Romanovitsh, -- hän lausui -- maksoit, maksoit sinä tänään\nminulle siitä karhusta!\n\n-- No mitäpä, Maksim Grigoritsh, -- Serebrjani vastasi, -- siksihän\nelämmekin maailmassa, että autamme toisiamme!\n\n-- Ruhtinas, Persten tarttui puheesen, ratsastaessaan hänkin\nSerebrjanin sivulla, katsellessani sinua ajattelin: voi, ettei häntä\nsaa nähdä eräs nuorimies, joka jäi minusta Volgan rannoille. Vaikka\nonkin hän halpa-arvoinen, minun vertaiseni, niin pitäisit sinä hänestä,\nruhtinas, ja hänkin sinusta! En tahdo sinua sillä loukata, vaan niin te\nolette yhdenlaiset luonteeltanne. Kuin sinä puhuit pyhästä Venäjästä,\nsilloin silmäsi leimusivat, ja minäkin muistin Jermak Timofejitshin.\nKovin hän rakastaa syntymämaataan, vaikka onkin rosvo. Usein hän\njutteli minulle, kuinka omatunto vaatii häntä tekemään kotimaalle\npalvelusta. Oi, jospa hän nyt olisi mukana taistelussa tatarilaisia\nvastaan. Hän yksin vastaisi sataa. Kun hän huutaa: pojat, perässäni!\nniin, tuntuu siltä, kuin itsekin kasvaisit, tulisit voimakkaammaksi,\nniin ettei mikään näyttäisi voivan sinua enää estää, ja kaikki vaan\nympärilläsi sortuisi. Totta tosiaan olet sinä hänen kaltaisensa, Nikita\nRomanovitsh, en loukata sillä tahdo!\n\nPersten vaipui ajatuksiinsa. Serebrjani ajoi verkalleen, katsellen\ntummaan etäisyyteen. Maksim oli ääneti. Sekavasti kumahtelivat rosvoin\naskeleet maantiellä, tähtikirkas yö hiljalleen vetäytyi uinailevan maan\nyli. Kauvan kulki joukko tatarin johdattamaan suuntaan, jolloin tätä\nHlopkon ja Poddubnin miekat virkistivät.\n\nÄkkiä kuului etäältä kummallisia merkitseviä ääniä.\n\nEi se ollut ihmisen, ei jahtitorven, eikä guslain ääntä, vaan ikäänkuin\ntuulen suhinaa kahilassa, jos ruoko voisi helistä kuin lasi tai\nsoittokalun kielet.\n\n-- Mitä se on? -- Nikita Romanovitsh kysyi, seisauttaen hevosensa.\n\nPersten otti hatun päästänsä ja laskeutui kuuntelemaan maata vasten.\n\n-- Odota, ruhtinas, annas kun kuuntelen! Ääni kuului selvästi ja\nalakuloisesti, milloin hopealta helähtäen, milloin humisevan metsän\nkaltaisesti suhisten, -- äkkiä se vaikeni, ikäänkuin aavikkotuulen\npuuskauksesta.\n\n-- Jopa lakkasi! -- Persten sanoi nauraen... Kas, minkälainen rinta\nsillä on! Luulenpa, että hän puhalsi puolen tuntia henkeä vetämättä!\n\n-- Mikä se oli? -- ruhtinas kysyi.\n\n-- Tshebusga! -- Persten vastasi. -- Se on heillä sama kuin meillä\njahtitorvi. Saattavat olla bashkireja. Ehkä siellä on eri joukko\nkhaanineen, sekä kasanilaisia ja astrakanilaisia ynnä kaikellaista\nmuuta roskaväkeä. Kuules, taas he alkoivat soitella.\n\nEtäällä kuului ikäänkuin uusi tuulen puuska, joka muuttui\npitkällisiksi, surullisen vienoiksi säveliksi, ja hetken perästä se\nloppui katkonaisesti kuin hevosen hirnunta.\n\n-- Aha! -- Persten lausui: -- tämä sävel olikin lyhempi, kenties hän,\nkoiranpentu, oli tukehtua!\n\nMutta samassa kajahtivat uudet äänet, paljoa selvempinä. Oli kuin suuri\njoukko kelloja olisi lakkaamatta soinut.\n\n-- Kas siinä on kurkkua! -- Persten sanoi. -- Etäältä saat miettiä,\nmitä he tekevät. Kuka heistä hiiden penikoista selvän otti!\n\nSurulliset, alakuloiset sävelet muuttuivat iloisiksi, mutta ei siinä\nollut venäläistä surullisuutta eikä venäläistä reippautta. Samalla\nkaikui paimentolaiskansan tapaista outoa ylellisyyttä, hevoslaumain\nriehuntaa, uljaita rynnäköltä, muuttoja paikasta toiseen ja ikävää\ntuntemattomaan muinaiseen synnyinmaahan.\n\n-- Ruhtinas, -- Persten sanoi, -- heidän asemansa saattaa olla likellä;\nluulenpa, että tämän mäen takaa näemme tuletkin. Annapas minun mennä\ntarkastamaan, miten on laita; minulle on se työ tuttua, kyllä minä\nheitä Volgan varsilla usein kohtasin, vaan sillä aikaa sinä ja pojat\nsaatte huoahtaa ja tuumiskella.\n\n-- Mene Jumalan kanssa, -- ruhtinas vastasi, ja Persten hyppäsi hevosen\nseljästä sekä katosi pimeään.\n\nRosvot virkistivät itseään, tarkastivat aseitaan ja istuivat maahan,\nollen kuitenkin taistelujärjestyksessä. Syvä hiljaisuus vallitsi\njoukossa. Kaikki älysivät aljettavan tehtävän tärkeyden ja hiljaisen\nkuuliaisuuden välttämättömyyden. Sillä aikaa kuului niinkuin ennenkin\ntshebusgan äänet. Kuu ja tähdet valaisivat kenttää, kaikki oli tyventä\nja juhlallista, ja joskus harvoin vieno tuulen löyhkä liehautti\nkahilaa.\n\nKului tunnin aika! Persten ei vielä palannut. Ruhtinas alkoi jo\nmenettää kärsivällisyyttään, mutta samassa, parin askelen päässä\nhänestä, kohosi ruohostosta mies. Nikita Romanovitsh tarttui\nmiekkaansa.\n\n-- Hiljaa, ruhtinas, minähän se olen! -- Persten nauraen huudahti. --\nJuuri näin minä hiivin tatarienkin luo, kaikki tarkastelin; nyt tunnen\nheidän asemansa paremmin kuin oman asuntoni. Jos suvaitset, ruhtinas,\nniin otan kymmenen miestä, säikytän hevoset ja hämmennän tatarilaiset;\nvaan sinä sillä aikaa, jos suostut, hyökkäät heidän päällensä kahdelta\ntaholta, lujasti huutaen ja kirkuen, ja minä olen vaikka tatari,\njoll'emme ja'a heitä kahtia! Tätä minä sanon vaan alkajaisiksi; öinen\ntyö pelkää mestaria; ja kun aurinko nousee, niin sinä käsket, ruhtinas,\nja me ainoastaan tottelemme!\n\nSerebrjani tunsi Perstenin kekseliäisyyden ja älyn ja salli hänen\nmenetellä, niinkuin tahtoi.\n\n-- Pojat, -- Persten sanoi rosvoille, -- me olemme vähän keskenämme\njankutelleet, vaan joka vanhoja muistelee, siltä siima pois! Onko\njoukossanne kymmenen uskaliasta miestä, jotka tahtoisivat tulla\nkanssani tatarien leirille?\n\n-- Valitse ken hyvänsä -- rosvot vastasivat, -- me olemme kaikki\nvalmiita.\n\n-- Kiitoksia pojat, koskapa pidätte minua arvossa, niin otan teistä\nseuraavat: tule esiin, Poddubni, ja sinä, Hlopko, ja sinä, Djamel, ja\nsinä, Lejesnikov, ja sinä, Rjesheto, ja Stepka ja Mishka, Scestoper ja\nNakovalnja ja Sarantsha! Minkäs sinä, Mitka, ryömit? Sinua en kutsunut,\nole sinä ruhtinaan kanssa, et ole meidän toimeemme sopiva. Ottakaa\npojat pois miekkanne, niiden kanssa ei ole mukava ryömiä; riittäähän\nmeille puukotkin. Vaan kuulkaa, pojat, sanaani, ilman minua ei\naskeltakaan. Jokaisen täytyy tehdä, mitä käsken, muuten minä annan\nniin, että tuntuu.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- Perstenin valitsemat vastasivat: -- miten käsket,\nsiten teemmekin. Kun on pyhä toimi kysymyksessä, niin emme mutkittele.\n\n-- Näetkö, ruhtinas, tuota mäen rinnettä? -- atamani jatkoi. -- Kun\nsaavut sinne, niin näette heidän tulensa. Vaan minun neuvoni on, --\nettä odotatte mäen rinteellä, kunnes kuulette minun vihellykseni. Ja\nkun minä säikytän hevoset, niin vihellys ja huutokin kuuluvat, ja\nsilloin on teidän aika hyökätä pakanoita vastaan. Silloin he joutuvat\npihtiin. Hevoset ovat jo kadonneet; toisella sivulla olemme me, ja\ntoisella on joki ynnä suo.\n\nRuhtinas lupasi tehdä aivan Perstenin tuuman mukaan.\n\nSitten atamani meni kymmenen uskalikon kera tshebusgan ääntä kohti,\npian he katosivat ruohikkoon. Joku olisi luullut heidän menneen\npiiloon; mutta tarkka silmä olisi huomannut ruohikon värjähtelemistä,\njoka ei syntynyt tuulesta, sillä sen suunta olikin toisaalle.\n\nPuolen tunnin kuluttua oli Persten jo toverineen lähellä tatarien\ntelttoja.\n\nMaaten ruohostossa, Persten kohotti päätään.\n\nNoin viidenkymmenen askelen päässä hänen edessään paloi rovio, se\nvalaisi muutamia bashkiireja, jotka istuivat sen ympärillä, jalat\nallansa. Kuka heistä oli puettuna kirjavaan päällysnuttuun, kuka\nlammasnahka-turkkeihin, kuka rikkinäiseen kamelinnahka-viittaan. Maahan\npistetyt piikit töröttivät heidän sivullaan ja loivat pitkät varjonsa\naina Perstenin luo asti. Muutaman tuhannen suuruinen hevoslauma, joka\noli uskottu bashkiirein vahdittavaksi, söi lähellä ruohostoa. Toiset\ntulet noin sadan askeleen päässä valaisivat lukemattomia huopatelttejä.\n\nBashkiirit eivät tarkkaan vartioinneet laumaansa. Olivathan he tulleet\nVolgalta Rjasaniin asti, kohtaamatta mitään vastarintaa; he tiesivät\nmeidän joukkojemme olevan hajallaan eivätkä siis odottaneet itselleen\nvihollista; ja susista, he arvelivat, varjelemme itsemme tshebusgalla\nja meluamisella. Ja neljä heistä, asetettuaan pitkien ruokopillien päät\nylähampaitaan vastaan, puhalsivat niin paljon, kuin jaksoivat, niihin\nnäpähytellen sormillaan, kunnes hengästyivät. Toiset säestivät heitä\nkirkunallaan, ja tuli valaisi heidän kulmikkaita kasvojaan, jotka\nolivat siniset kovasta ponnistuksesta.\n\nMuutaman minuutin Persten ihaili tätä näkyä, itsekseen miettien,\nhyppäisikö heti puukkoineen bashkiirien kimppuun, antamatta heidän\nhavahtaakaan, ja tappaisiko heidät viimeiseen mieheen? Vai\nkarkottaisiko ensin hevoset ja sitten vasta rupeaisi taisteluun?\n\nMolemmatkin tuntuivat sopivilta. \"Kas, mikä lauma, hän ajatteli,\npidättäen hengitystään, jos viisaasti ymmärtää sen pelottaa, niin se\npolkee ja murtaa kaikki teltit; semmoisen melun se nostaa, ett'eivät\ntunne omia miehiänsä. Ja kas nämä hiiden penikat istuvat mukavasti,\nriivatun mukavasti! Kas kuinka he mässäävät; voisihan heidän tykönsä\nkahdenkin askeleen päähän hiipiä!\"\n\nJa kovasti halutti atamania päästä bashkiirein niskaan.\n\n-- Rjesheto, -- hän kuiskasi vieressään kätkeyvälle toverilleen: --\neihän sinun kurkkuasi kangertele? Osaatko viheltää?\n\n-- Etkö sinä? -- Rjesheto vastasi hiljaa.\n\n-- Minun on vähän kurkkuni sorruksissa.\n\n-- No kyllä minä vihellän. Onko jo aika.\n\n-- Odota; liian aikaista on. Ryömi tuonne, niin kauvas kuin voit\nlähestyä laumaa, mene niin lähelle, ett'eivät hevoset juuri huomaa\nsinua; ja heti kun alkavat sieraimillaan nuuskia, silloin vinkase ja\nkarjase aina lujemmin, aja sitten ne suoraan telttejä kohden.\n\nRjesheto nyykäytti päätään ja katosi ruohostoon.\n\n-- No; veikkoset, -- Persten kuiskasi toisille tovereilleen: --\nryömikää perässäni pakanoita kohden, vaan kulkekaa varovasti.\nKatsokaas, heitä on kaikkiaan parikymmentä miestä, ja meitä yhdeksän;\njokaista kohtaan tulee teille kaksi, vaan minä otan osakseni neljä. Kun\nkuulette Rjesheton viheltävän, niin huutakaa kovasti yht'aikaa ja\nsitten suoraa päätä heidän niskaansa. Oletteko valmiit?\n\n-- Olemme! -- rosvot vastasivat hiljaa. Atamani veti henkeä, asetti\nitsensä kuntoon ja alkoi hiljalleen kiskoa vyöltään pitkää puukkoansa.\n\n\n\n\nXXVI Luku.\n\nVeljeys.\n\n\nSillä aikaa kun tämä tapahtui tatarien läheisyydessä, Serebrjani puolen\nvirstan päässä malttamattomana odotti määrättyä merkkiä.\n\n-- Ruhtinas, -- Maksim, joka ei koko aikana ollut lähtenyt hänen\nluotaan, virkkoi hänelle, -- ei enää tarvitse kauvan odottaa, kun\ntaistelu alkaa; kun aurinko nousee, niin moni meistä ei ole enää elossa,\nmutta minua haluttaisi pyytää sinua...\n\n-- Mitä, Maksim Grigoritsh?\n\n-- Seikka ei ole vaikea; vaan minä en tiedä kuinka sinulle sanoisin,\nomatuntoni...\n\n-- Sano, Maksim Grigoritsh, ehkä on se mahdollista!\n\n-- Näetpäs, ruhtinas, minä sanon sinulle kaiken totuuden. Minä läksin\nslobodasta salaa vastoin isäni tahtoa ja äitini tietämättä.\nSietämättömäksi kävi oloni opritshninassa; sellainen kauhu minut\nvaltasi, että olisin mennyt vaikka veteen. Huomaa, ruhtinas, minä olen\nisän ja äidin ainoa poika, koskaan ei ole minulla ollut veljeä. Kun\nneitsyt Marian juhlana[24] tulin kahdentoista vuotiseksi, niin siitä\najasta, uskotko, en kenenkään kanssa vaihtanut hyvää sanaa. Elin heidän\njoukossaan aivan yksinäni, kukaan ei ollut toverinani, kaikki olivat\nvieraita. Jokainen vaan ajatteli, miten saisi toisen syöstyksi\nonnettomuuteen, tullakseen itse suosioon. Ei ollut päivää ell'ei\nkidutuksia ja rangaistuksia. Kansaa ajettiin pahemmin kuin ryöväriä\nvaikka kirkostakin. Miten saisivat rahaa ja omaisuutta, eivät\nkatsoneet, vaikka koko Venäjä sortuisi! Tsaari on niin julma, sanovat,\nvaan eihän hän juuri milloinkaan totuutta kuule; tuskinpa yksikään\nkieli kääntyi totta puhumaan! Kaikki häntä vaan mielistelevät mairitella.\nUskotko, ruhtinas, kun minä sain nähdä sinut, niin sydämmeni tuli\niloiseksi, ikäänkuin sukulaiseni olisin kohdannut! En vielä tiennyt,\nken sinä olit, vaan heti miellyin sinuun, ei sinun silmäsikään katsele\nniinkuin heidän, ja puheellasi on toinen sointi. Onhan Godunovkin\nparempi kuin toiset, vaan ei hän kaikissa ole semmoinen kuin sinä. Minä\nkatselin sinua, kun aseetonna seisoit karhua vastapäätä; kun Basmanov\ntuon bojarin myrkytyksen jälkeen toi sinulle viinimaljan; kun sinä\nvietiin mestauslavalle; kun tänään puhuit rosvojen kanssa. Silloin outo\ntunne veti minua puoleesi, olisinpa heittäytynyt kaulaasi! Älä\nihmettele, ruhtinas, tyhmää puhettani -- Maksim lisäsi, luoden silmänsä\nalas, -- en tunkeudu ystävyyteesi, tiedänhän ken sinä olet ja mikä\nminä; vaan mitäs minä voin tehdä, kun en saata sanojani pidättää,\nitsestään ne tunkevat ilmi, sydänkin samoin kiintyy sinuun!\n\n-- Maksim Grigoritsh, -- Serebrjani lausui ja tarttui voimakkaasti\nhänen käteensä, -- ja sinäkin olit minusta kuin oma veli!\n\n-- Kiitos, ruhtinas, kiitos! Koska se niin on, niin salli minun\nkerrassaan sanoa, mitä on sydämelläni. Sinä, minä huomaan sen, et\nhalveksi minua. Suo minun, ruhtinas, nyt ennen taistelua, vanhan\nkristillisen tavan mukaan, tehdä veljeyden liitto kanssasi! Sehän minun\npyyntöni onkin; älä suutu siitä, ruhtinas. Jos tietäisin varmaan, että\nmeillä vielä on pitkä aika yhdessä elää, niin en sinua pyytäisi;\ntietäisin, ettei sinun olisi sopivaa olla minun nimi-veljenäni: vaan\nnyt...\n\n-- Älä vihoita Jumalaa, Maksim Grigoritsh, Serebrjani keskeytti hänet;\nmikset sinä voisi olla veljeni? Tiedän kyllä, että minun sukuni on\nkunniallisempi kuin sinun, vaan tässä, tatarien edessä, aukealla\nkentällä, olemme yhden arvoiset, Maksim Grigoritsh, ja kaikkialla\nolemme saman arvoiset Jumalan edessä, vaan emme ihmisten. Tehkäämme\nveljeyden liitto, Maksim Grigoritsh!\n\nJa ruhtinas otti itseltään ristin koreine, kultaisine vitjoineen ja\nantoi sen Maksimille.\n\nSamoin Maksim otti kaulastaan yksinkertaisen, vaskiketjuisen ristin,\njota silkkinen rihma kannatti, suuteli sitä ja risti silmiänsä.\n\n-- Ota tämä, Nikita Romanovitsh, sen on äitini siunannut, silloin, kun\nvielä olimme köyhiä ihmisiä, silloin kun emme vielä olleet Iivana\nVasiljevitshin suosiossa. Säilytä sitä, se on minulle kallein kaikista.\n\nSitten molemmat vielä kerran ristivät itseänsä ja, vaihdettuaan ristit,\nsyleilivät toisiansa.\n\nMaksim oli ihastuksissaan.\n\n-- Nyt, -- hän iloisesti virkkoi, -- olet veljeni, Nikita Romanovitsh!\nMitä ikinä tapahtuisi, niin sinusta en erkane; ken on sinunkin\nystäväsi, se on minunkin, ken on sinun vihamiehesi, on minunkin,\nrakastan sinun rakkaudellasi, vihaan vihallasi ja ajattelen sinun\najatuksellasi! Nyt on minun kuollakin hupaisempi, ja elämäkään ei ole\nniin katkeraa; on joku, jonka kanssa voi elää, jonka tähden kuolla!\n\n-- Maksim, -- Serebrjani sanoi syvästi liikutettuna -- Jumala näkee,\nettä minäkin kaikesta sydämestäni tulin veljeksesi; kuolemaan asti en\ntahdo sinusta erota.\n\n-- Kiitos, kiitos, Nikita Romanovitsh, ei meidän tarvitsekaan eritä! --\nJos Jumala suo meidän yhdessä elää, niin ajattelemme ja mietimme\nyhdessä, mitä vaikutamme isänmaan hyväksi, miten palvelemme pyhää\nVenäjän maata? Niin ei saata olla, että kaikki on Venäjällä niin\nmuuttunut, ettemme voi muuta kuin opritshnikkeinä tsaaria palvella!\n\nMaksim puhui sangen innokkaasti, mutta äkkiä hän lakkasi ja tarttui\nSerebrjanin käteen.\n\nLäpitunkeva vihellys kuului etäältä. Ilma ikäänkuin vavahti, maa alkoi\ntäristä, huudot ja selittämätön kohina kuului tatarilaisten leiristä,\nja joukko hevosia, harjat pystyssä, nelisti Serebrjanin ja Maksimin\nsivutse.\n\n-- Aika on -- Serebrjani sanoi, istuutuen satulaan, ja veti miekkansa\nulos: -- kuulkaa minua, ei saa sotkeutua joukkoihin eikä hajaantua\nerilleen, vaan jokainen tuntekoon paikkansa. Jumalan kanssa jäljessäni!\n\nRosvot hypähtivät ylös maasta.\n\n-- Aika on, aika on! -- kajahteli joka taholta; -- ruhtinasta\ntotelkaamme!\n\nJa koko joukko liikkui Serebrjanin jäljessä ja kulki kummun poikki,\njoka heitä esti näkemästä vihollisten tulelle asti.\n\nSilloin uusi, odottamaton näky hämmästytti heitä.\n\nSuoraan tatarilaiselta leiriltä liekehti aholla tuli, ja sen\nkummalliset muodot, yhäti leveten ja kiemurrellen, ryömivät yhä\nlikemmäksi leiriä.\n\n-- Kas Persteniä! -- rosvot huudahtivat: -- ja meikäläiset! Hepäs ovat\nsytyttäneet ahon tuleen ja laskeneet liekit tuulen mukaan, suoraan\npakanoita vastaan.\n\nTuli levisi äärettömän nopeasti, koko aho leirin oikealta puolen\nmuuttui tuliseksi mereksi, ja pian sen laineet nielivät äärimmäiset\nteltat ja valaisivat leirin, joka näytti poltetulta muurahaispesältä.\n\nTatarilaiset, jotka tulesta pelastuivat, syöksyivät ilman järjestystä\nrosvoja vastaan.\n\n-- Heidän kimppuunsa pojat! -- Serebrjani karjasi -- syöskää he veteen,\najakaa tuleen!\n\nYstävällinen huuto vastasi ruhtinaalle, rosvot hyökkäsivät tatareja\nvastaan ja teurastus alkoi -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nAuringon noustua taistelu vielä jatkui, mutta kenttä oli kuolleiden\ntatarien peittämä.\n\nToiselta puolen tulen, toiselta taas -- Serebrjanin joukon ahdistamat\nviholliset eivät ehtineet järjestyä, ja he joutuivat joen liejuisille\nrannoille, minne moni hukkui. Toiset menehtyivät tuleen, taikka\ntukehtuivat savuun. Peljästyneet hevoslaumat heti alussa syöksyivät\nasemaa vastaan, murskaten teltat ja saattivat tatarit sellaiseen\nsekasortoon, ett'eivät he tunteneet omaisiaan, vaan alkoivat keskenään\ntaistella, luullen vihollisia vastustavansa. Yksi osa ennätti tunkeutua\ntulen kautta ja hajosi epäjärjestyksessä sinne tänne pitkin aavikkoa.\nToinen, itse Shirinskin ruhtinaan Shikmatin vaivalla kokooma joukkio ui\nyli joen ja järjestyi toisella rannalla. Tuhansittain nuolia suhahteli\nsieltä riemuitsevia venäläisiä vastaan. Rosvot, joilla ei ollut\nampuma-aseita, nähdessään vihollisillaan niitä, eivät kestäneet sitä ja\nhämmentyivät, kun vielä vajottava joki vihollisia suojeli.\n\nTurhaan Serebrjani pyytäen ja uhaten koetti rohkaista miehiään. Jo\ntatarien rivit, nuolten suojassa, alkoivat takaisin uida joen poikki,\nuhaten hyökätä Serebrjanin selkään, kuin samassa Persten ilmestyi\nruhtinaan sivulle. Hänen tumma naamansa hehkui, paitansa oli revitty,\nja puukostansa valui verta.\n\n-- Olkaa alallanne, ystävät! -- seiskaa, kirkkaat haukkaseni! hän\nhuudahti rosvoille: -- vai onko silmänne soentuneet? Ettekö näe, meille\ntulee apua?\n\nTosiaankin liikkui vastaisella rannalla sotajoukko\ntaistelujärjestyksessä; sen keihäät ja pertuskat kimaltelivat nousevan\nauringon säteistä.\n\n-- Tatarejahan ne ovat! -- lausui eräs.\n\n-- Itse sinä tatari olet! -- Persten ärjäsi arvelematta. -- Kuka olisi\nnähnyt tatarien jalkaisin kulkevan? Etkö näe tuota, joka on joukon\netunenässä harmaan hevosen seljässä? Onko hänellä tatarilainen\nhaarniska.\n\n-- Oikeauskoiset tulevat! -- kajahti rosvojen keskellä: -- seiskaa\nveikkoset, oikeauskoiset tulevat meille avuksi!\n\n-- Kas, ruhtinas, -- Persten virkkoi, -- he, hiidenpenikat, eivät ammu\nenää niin tiheään, se tietää, että he ovat huomanneet, mistä on\nkysymys! Ja kun tuo joukko ryntää heitä vastaan, niin minä näytän\nkahlauspaikan, menemme ylitse ja hyökkäämme sivulta heidän päällensä!\n\nApujoukko läheni yhä likemmäksi, ja jo voi melkein erottaa sen aseet ja\nvaatteuksen, joka oli lähes yhtä kirjava kuin rosvojenkin. Soturein\npäiden yllä heilui kankia, töyhtöjä ja piikkiä. He näyttivät hätä pikaa\nasestetuilta talonpojilta, ja eturiveissä olevilla olikin vaan\nsamanlaiset viitat, he kantoivat pertuskoita ja peitsiä. Samassa\njoukossa kulki noin sata ratsumiestä, jotka myös olivat yhtäläisessä\nasussa. Tämän joukon johtaja oli sorea nuorimies. Hänen kiiltävän\nkypärinsä alta riippuivat pitkät, ruskeat hiukset. Taitavasti hän\nohjasi ratsuaan, tuota hopeeharmaataan, joka milloin kohosi\ntakajaloilleen, milloin kulki ylpeänä tasaisin askelin ja hirnui\nvihollisiaan.\n\nNuoliparvi lennähti johtajaa ja joukkoa kohden.\n\nSillä aikaa Nikita Romanovitsh miehineen kahlasi joen poikki ja syöksi\nvihollisten sekaan, joiden luo samaan aikaan tunkeutui toiselta puolen\näsken tullut apujoukko.\n\nJo oli tappelua kestänyt tunnin verran.\n\nSerebrjani hetkeksi ratsasti joelle juottamaan hevostaan ja\nkiinnittääkseen satulavyötä. Maksim huomasi hänet ja ratsasti hänen\nluokseen.\n\n-- No, Nikita Romanovitsh, -- hän virkkoi: -- Jumala taistelee pyhän\nVenäjän puolesta. Emmeköhän voi!\n\n-- Niin, -- Serebrjani vastasi, -- kiitos tuolle bojarille, joka\nkiirehti avuksemme. Kas, kuinka hän lyö oikealle ja vasemmalle! Kuka\nhän lie? On niinkuin olisin nähnyt hänet ennen jossain?\n\n-- Kuinka, Nikita Romanovitsh, etkö tunne häntä?\n\n-- Tunnetko sinä sitten?\n\n-- Minäkö en tuntisi häntä, Jumala olkoon hänen kanssaan! Paljon on hän\ntähän päivään tehnyt syntiä. Tunnethan sinäkin, Nikita Romanovitsh,\nhänet. Hän on Fedjka Basmanov.\n\n-- Basmanov? Hän? Eikö mitä?\n\n-- Hän juuri, vaikk'ei kaltaisensa. Kylläpä hän tanssikin kuin tyttö,\nhameissa; vaan nyt hän näyttää ne jättäneen; hän on nostanut\ntalonpoikia ja orjia ja lähtenyt tatareja vastaan; ehkä hänenkin\nsydämensä on venäläinen tuli sytyttänyt. Mutta mistä on tullut voima,\najattelet! Eikö näihin aikoihin muuttuisi, -- Maksim jatkoi kiihkeästi,\nja hänen silmänsä loistivat ilosta. -- Uskotko, Nikita Romanovitsh, en\ntunne itseänikään. Kun pakenin slobodasta, niin tuntui, ett'ei voisi\nkauvan enää elää. Kovasti halutti päästä taistelemaan pakanoitten\nkanssa, vaan ei sillä, että surmaisin heitä, vaan, ajattelin: tappakoot\nhe ennen minut; halusin vaan antaa pääni tatarilaisten iskulle. Vaan\nnyt ei ole niin: nyt haluan elää! kuuletko, Nikita Romanovitsh, kuinka\ntuuli tuo sotahuutoja, kuinka kiurut laulavat? Niin iloinen soitto käy\nminunkin rinnassani! Sellaiselta tuntuu voima ja into, että koko\nvuosisata tuntuisi lyhyeltä. Sellaista en eläissäni ole tuntenut! Niin\ntuli minulle selväksi, ymmärrettäväksi, kuinka paljon vielä saattoi\nhyvää tehdä synnyinmaalle! Sinuakin armahtaa tsaari: ei niin voi olla,\nettei hän armahda. Ehkäpä hän vielä pitääkin sinusta. Vaan ota sinä\nminut mukaasi; ajatelkaamme ja tehkäämme niinkuin Adashev ja Sylvester.\nKaikki, kaikki kerron sinulle, mitä mielessäni on, vaan nyt, suo\nanteeksi, Nikita Romanovitsh, on taas aika mennä tuonne, he näyttävät\nympäröineen Basmanovin. Olkoon paha ihminen, vaan täytyy auttaa!\n\nSerebrjani katseli melkein isällisesti Maksimia.\n\n-- Varo itseäsi, Maksim, -- hän sanoi, -- älä suotta pane itseäsi\nalttiiksi; katso, olethan jo veressä!\n\n-- Se ehkä on vihollisen verta, -- Maksim vastasi iloisesti katsottuaan\npukuaan; -- vaan minussa ei ole naarmuakaan: ristisi on suojellut\nminua!\n\nSamassa kahiloihin kätkeynyt tatari hiipi rannalle, jännitti joutsensa\nja lennätti nuolen Maksimia kohden.\n\nJäykkä tatarilainen jousi karahti, ja jänteen helähtäessä nuoli suhahti\nsekä sattui, kirottu, aivan Maksimin sydämen kohdalle. Maksim horjahti\nsatulassa ja hän tarttui hevosensa harjaan; ei tahdo urhea nuorukainen\nvielä sortua, vaan jo saapui määrätty hetki, ja hän vieri kosteaan\nmaahan, takertuen kannuksiinsa. Ratsunsa laahasi häntä nurin niskoin\npitkin aukeata kenttää, hänen valkeat kätensä häälyvät sinne tänne,\nkiharat lakasevat kosteata maaemoa, ja verinen ura jää hänen jälkeensä.\n\nTulee slobodaan surullinen sanoma. Maksimin äiti katkerasti itkee,\nett'ei hälle jäänyt jälkeensä kaipaavaa, eikä ketään, joka hänen\nsilmänsä sulkisi. Kuumia kyyneleitä hän vuodattaa, vaan ei hänen\npoikansa palaa.\n\nTulee slobodaan surullinen sanoma. Maljuta kiristelee hampaitaan,\nhyökkää vangittujen tatarien kimppuun, katkoo vankilassa hurjasti\npäitä, ja hänen raaka sydämensä janoo verta hirveästi: ei palaa hänen\npoikansa!\n\nUnohtipa Serebrjani tatarit ja taistelun, ei hän huomaa, kuinka\nBasmanov ajaa pakanoita, kuinka Persten miehineen ajaa pakenevia; hän\nnäkee vaan, että nimiveljensä hevonen laahaa tätä pitkin ketoa.\nSerebrjani hyppäsi satulaan ja ratsasti ottamaan sitä kiinni, tarttui\nsen ohjaksiin ja päästi Maksimin kannuksista.\n\n-- Maksim, Maksim! -- hän lausui, asettuen polvilleen ja kohottaen\nhänen päätään; -- elätkö, veljeni? Avaa silmäsi ja vastaa minulle!\n\nMaksim aukasi himmeät silmänsä ja ojensi kätensä hänelle.\n\n-- Hyvästi, veljeni! Ei meidän sallittu elää yhdessä. Tee yksin, mitä\nyhdessä halusimme tehdä!\n\n-- Maksim, -- Serebrjani virkkoi, painaen huulensa kuolevan kuumalle\notsalle, -- etkö määrää minulle mitään?\n\n-- Vie äidille viimeinen tervehdykseni, sano, että kuolin häntä\nmuistaen...\n\n-- Sanon, Maksim, sanon, -- Serebrjani melkein itkien vastasi.\n\n-- Oi, risti, -- Maksim lisäsi -- se, joka on minulla, anna se\nhänelle ... vaan minun ristini pidä muistona veljestäsi...\n\n-- Veljeni, -- Serebrjani sanoi -- eikö vielä ole mitään sydämelläsi?\nEikö ole mitään tuskaa sydämessäsi? Älä häpeä Maksim, eikö ole muita\nkuin äitiäsi sääli?\n\n-- Sääli on isänmaatani, sääli pyhää Venäjää! Sitä olen rakastanut kuin\näitiäni, vaan muuta ei ole sydämmelläni!\n\nMaksim sulki silmänsä. Hänen kasvonsa hehkuivat, ja hengitys taajeni.\n\nHetken perästä hän taas katsahti Serebrjaniin.\n\n-- Veljeni -- hän sanoi, -- jos saisin juodakseni kylmää vettä!\n\nJoki oli lähellä, ruhtinas kiirehti ottamaan vettä kypäriinsä ja toi\nMaksimille.\n\n-- Nyt on kuin helpottaisi, -- sanoi kuoleva, -- kohota minua, auta\nminua siunaamaan itseäni!\n\nRuhtinas kohotti Maksimia. Hän silmäili ympäri sammunein katsein,\nhuomasi pakenevia tatareja ja hymyili.\n\n-- Minä sanoin, Nikita Romanovitsh, että Jumala taistelee meidän\npuolestamme... Katso, miten he ovat hajonneet ... vaan silmäni jo\npimenee ... oh, en olisi nyt tahtonut kuolla!...\n\nVeri purskasti hänen suustaan.\n\n-- Herra, Jumala, ota minun sieluni! -- Maksim puheli ja kaatui\nkuoliaana maahan.\n\n\n\n\nXXVII Luku.\n\nBasmanov.\n\n\nBasmanovin miehet ja rosvot ympäröivät Serebrjania.\n\nTatarit olivat perinpohjin lyödyt, monet joutuivat vängiksi,\nloput pakenivat. Maksimille kaivettiin hauta, ja hän haudattiin\nkunniallisesti. Sillä välin Basmanov oli käskenyt levittää telttansa\nrannalle, ja hänen hovimestarinsa, eräs joukon alapäälliköitä, esitti\nSerebrjanille, että herransa pyytää saada kunnian nauttia illallista\nruhtinaan kanssa.\n\nViruen silkkisillä tyynyillä, Basmanov jo kammattuna ja hajuvesillä\nvalettuna katseli kuvastimeen, jota hänen edessään piti nuori\npalvelija, seisoen polvillaan. Basmanovin muoto osotti kummallista\noveluuden, pöyhkeyden, hemmoitellun turmeluksen ja huolettoman\nrohkeuden sekoitusta, ja tämän kaiken seasta pilkisti esiin tuo\nnurjamielisyys, joka ei koskaan jättänyt opritshnikkia maallikon\nlähellä. Arvellen, että Serebrjanin piti halveksia häntä, hän, vieläpä\ntäyttäessään vieraanvaraisuuden vaatimuksia, tuumi ennakolta, miten\nkostaisi vieraalleen, jos tämä jollain lailla ilmaisee halveksimisensa.\nSerebrjanin astuessa sisään hän tervehti ainoastaan päännyökkäyksellä,\nvaan ei liikkunut paikaltaan.\n\n-- Oletko haavoitettu, Feodor Aleksejitsh? -- Serebrjani kysyi\nhyväntahtoisesti.\n\n-- En, en ole haavoitettu, -- Basmanov sanoi, ottaen nämät sanat\nsolvaukseksi ja päätti vastata siihen hävyttömästi: -- ei, en ole\nhaavoitettu, vaan uuvuin hiukan, kasvotkin tahtoivat vähän siellä\nahavoitua. Mitäs luulet, ruhtinas, -- hän lisäsi yhä katsellen\nkuvastimeen ja suoristellen helmisiä korvarenkaitaan: -- kuinka pian\nahavoituminen menee?\n\nSerebrjani ei tiennyt, mitä vastaisi,\n\n-- Sääli, -- Basmanov jatkoi: -- ettemme tänään kerkiä saunaan; minun\nkartanooni on noin kolmekymmentä virstaa, vaan huomenna, ruhtinas,\npyydän suosiollisesti, kestitsen sinua paremmin kuin tänään, saat nähdä\nminun tanssileikkini: kaikki tytöt pääsevät, vaan pojat --\nkahtakymmentä vanhemmat...\n\nPuhuessaan Basmanov soristi kovasti kieltään.\n\n-- Kiitos, bojari, minä riennän slobodaan, -- Serebrjani vastasi\nkuivasti.\n\n-- Slobodaan? Etkö sinä karannut vankilasta?\n\n-- En karannut, Feodor Aleksejisth, minut vietiin väkisin. Annettuani\nsanani tsaarille, en itse olisi lähtenyt, ja nyt antaudunkin hänen\ntahdolleen.\n\n-- Sinua näyttää haluttavan hirsipuuhun? Haluavalle toivonsa,\npelastetulle paratiisi![25] Vaan minä en tiedä palaanko minä?\n\n-- Kuinka niin, Feodor Aleksejitsh?\n\n-- No niin! -- Basmanov virkkoi, ollen suuttuvinaan tai ehkä haluten\nvaan herättää Serebrjanissa luottamusta -- palvelet tsaaria kaikella\nrehellisyydellä, annatpa vielä sydämmesi ja kaiken itsesi, vaan hän,\nhuomaapas, asettaa sinua vastaan erään Godunovin!\n\n-- Näyttää hän sinuakin suosivan.\n\n-- Suosivan! Tähän asti ei ole tahtonut edes päälliköksi tehdä!\nNäinköhän en olekaan hänen palvelijansa! Vaan Godunov ei palvele minun\ntavallani. Tämä varoo itseään, ett'eivät maanomistajat hänestä ajattele\npahaa. \"Kuuleppas, Boris, mene kidutushuoneesen, tutkimaan bojaria!\"\nMenen, hallitsija, kun hän ei vaan pettäisi minua: olen siihen toimeen\ntottumaton; käske Grigor Lukjanitshia kanssani! -- \"Kuule, Boris,\ntuolla pöydän takana tuo bojari juo vähän, vie hänelle viiniä, --\nymmärrätkö?\" -- Kyllä, hallitsija, vaan hän epäilee minua: ehkä\nmieluummin Fedjka Basmanovin lähettäisit! -- Ja Fedjka ei vastustele;\nminne lähetetään, sinne meneekin. Vaikka tsaarin katse osottaisi omaa\nveljeäni -- niin veisin kysymättä myrkkymaljan. Muistatko, kuinka toin\npöydässä istuissamme maljan Iivana Vasiljitshilta? Luulinpa tosiaan sen\nolevan myrkkymaljan!\n\nSerebrjani naurahti.\n\n-- Vaan mistä hän, -- Basmanov, yhä tullen hurjemmaksi: -- mistä hän\nlöytäisi sievemmän palvelijan? Oletko nähnyt tällaisia kulmakarvoja,\nkuin minun? Eivätkö ne ole hienot kuin sopulin karva? Ja tukka sitten!\nKoettele näitä, ruhtinas, eikö ole kuin silkkiä!\n\nInho kuvastui Serebrjanin kasvoilta. Basmanov huomasi sen ja jatkoi\nikäänkuin haluten kiusoittaa vierastaan:\n\n-- Ja käteni sitten, katsoppas, ruhtinas, eivätkö ole kuin tytön?\nTänään vaan hiukan känsistyivät. Sellainen on luontoni: missään en\nsäästä itseäni!\n\n-- Tosiaankaan et säästä, -- Serebrjani lausui, voimatta pidättää\nkiukkuansa, jos kaikki, mitä sinusta puhutaan, on totta.\n\n-- Mitä minusta puhutaan? -- Basmanov keskeytti, viekkaasti räpytellen\nsilmiään.\n\n-- Olisihan siinäkin jo tarpeeksi, mitä itse kerroit; muuten sanotaan\nsinusta, että sinä tsaarin edessä, Herra varjelkoon, aivan kuin tyttö\ntanssit hameissa!\n\nPuna lensi Basmanovin kasvoille, mutta hän otti tavallisen\nhäpeemättömyytensä avukseen.\n\n-- No mitä sitten, -- hän sanoi, ottaen huolettoman katseen, -- jospa\ntodella tanssinkin?\n\n-- Niin silloin hyvästi, -- Serebrjani lausui: -- en halua kanssasi\nsyödä illallista enkä katsella sinua!\n\n-- Aha! -- Basmanov huudahti, ja teeskennelty huolettomuutensa katosi,\nja silmänsä säkenöivät, jopa hän unohti sorisuttaa kieltänsäkin: --\naha! lausui viimein! Minä tiedän, mitä te kaikki ajattelette minusta!\nVaan minä, huomaatko, syljen teille kaikille!\n\nSerebrjanin kulmakarvat liikkuivat, ja kätensä laskeutui miekan\nkahvaan, vaan muistaessaan, kenen kanssa puhui, ainoastaan kohautti\nhartioitaan.\n\n-- Miksi tartuit miekkaasi? -- Basmanov jatkoi. -- Et sillä minua\npeljätä. Kuin minäkin otan miekkani, niin saamme nähdä, kenen pystyy!\n\n-- Hyvästi! -- Serebrjani virkkoi, kohottaen teltan esirippua,\nmennäkseen pois.\n\n-- Kuule -- Basmanov huusi, tarttuen hänen viittansa liepeeseen: -- jos\njoku toinen minuun niin olisi katsellut, niin en, Jumala nähköön, olisi\nhäntä päästänyt; vaan sinun kanssasi en tahdo riitaantua: kovasti\nhakkasit tatareja.\n\n-- Niin sinäkin, -- Serebrjani sanoi leppeästi, seisahtuen\nulosmennessään, muistaessaan, miten Basmanov taisteli -- et sinä minua\nhuonommin hakannut heitä. Mitä sinä uudestaan aijoit hassutella, kuin\nmikäkin akka!\n\nBasmanov taas tuli huolettoman näköiseksi.\n\n-- No, älä suutu, ruhtinas! En minä aina ole semmoinen ollut, vaan,\nniinkuin tiedät, slobodassa oppii vasten tahtoakin kaikkeen.\n\n-- Synti on, Feodor Aleksejitsh! Kun istut satulassa, miekka kourassa,\nniin sydän iloitsee sinua katsellessa. Ja uljuutesi näytit tänään, se\non kaunista katsella. Jätä akkamaiset tapasi, leikkaa hiuksesi,\nniinkuin Jumala käskee, lähde katumaan Kieviin tai Solovkiin ja palaa\nsitten kristittynä Moskovaan.\n\n-- No, älä ole vihoissasi, Nikita Romanovitsh! Istu tähän, syö\nkanssani! Enhän minä ole semmoinen koira, onhan niitä pahempiakin; eikä\nkaikki olekaan totta, mitä minusta puhutaan; älä jokaiseen huhuun\nluota.[26] Toisinaan harmistun minäkin itseeni!\n\nSerebrjani iloitsi, saattaessaan selittää Basmanovin käytöksen\nparempaan suuntaan.\n\n-- Siis ei ole totta, -- kiirehti hän kysymään, -- että sinä hameissa\nolet tanssinut?\n\n-- Oh, annan sulle hameestasi! Pukisinko minä sen omasta tahdostani\nylleni? Vai etkö tunne tsaaria? Tulisiko minun pitää itseäni pyhänä?\nOnhan siinä kyllä, että paastoan slobodassa häntä miellyttääkseni; en\nainoastakaan huomenmessusta ole uneni tähden poissa; joka keskiviikko\nja perjantai teen sata syvää kumarrusta: milt'ei otsani rikki hakkaan!\nJospa sinäkin viikottain kulkisit messupuvussa, niin, ehkäpä, sinäkin\nmuutteeksi pukeutuisit vaikka minkälaiseen hameesen!\n\n-- Mieluummin menisin mestauslavalle -- Serebrjani sanoi.\n\n-- Noh, vai niin? -- Basmanov keskeytti ivallisesti, ja, luoden ilkeän\nkatseen ruhtinaasen, jatkoi vakuuttavasti: Luuletko, Nikita Romanitsh,\nminulle olevan hupaista, ett'ei minua enään tsaarillisesta lempeydestä\nkutsuta Feodoriksi, vaan Feodoraksi?[27] Ja mikä hyöty on minulle\nsiitä! Hänelle vaan kaikki -- minulle ei mitään! Katsos, joku aika\nsitten kuljin Dorogomilovskin kylän ohitse; talonpoika-lurjukset\nosottivat sormin minua, ja eräs huutamaan: \"Kas tuossa menee tsaarin\nFeodora!\" Olisin hyökännyt heidän jälkeensä, vaan silloin he olivat jo\npötkineet tiehensä. Käyn tsaarin luo, puhun -- niin ja niin; älä salli,\nsanon, Dorogomilovskilaisten herjata palvelijaasi; siellä eräs kutsui\nminua Feodoraksi. \"Kuka kutsui?\" Jos olisin tiennyt, en olisi tullut\nsinua vaivaamaan, -- itse olisin hänet repinyt palasiksi. \"No, ota, hän\nsanoo, aitoistani neljäkymmentä sopulinnahkaa liiviturkiksesi\". --\nMiksi se minulle? Ethän pueta Godunovia liiviturkkiin, miksi minä olen\nhuonompi kuin hän? -- \"Miten minä sinua sitten palkitsen?\" Tee minut\nrajapäälliköksi, ett'eivät ihmiset minua vasten silmiä solvaa! -- \"Ei,\nhän sanoo, rajapäällikkö ei sinun sovi olla: sinä olet minun\nhuvittajani, vaan Godunov on neuvonantajani; sinulle rahaa ja hälle\nkunniaa. Vaan että Dorogomilovilaiset sinua Feodoraksi kutsuivat, niin\notettakoon koko Dorogomilovstshinan kylä minun tsaarilliseen\ntalouteeni!\" No niin saat olla huvittajana! Siitä saakka kuin Moskova\njätettiin, ei ollut mitään huvituksia. Kaikki paastosivat ja\nrukoilivat. Ikävystyneenä pyrin maatilalleni, vaan sielläkin oli ikävä.\nEi aina viitsi jäniksiä ja peltokanoja ajaa. Ehdottomasti tulin\niloiseksi, kun kuulin Tatarien tulon. Mutta, hiis vieköön, hyvin me\nheitä löylytimme! Joltisestikin viemme sotavankeja Moskovaan! Johan\nolinkin unohtaa sotavangit. Osaatko ampua joutsella, ruhtinas?\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- No. Iltasen jälkeen sidomme Tatarin sadan askelen päähän, ken\nensiksi osaa sydämeen. Ell'ei osu sydämeen, ei ole kunniakasta. Kun\ntoinen kuolee, sidomme toisen.\n\nSerebrjanin rehelliset kasvot synkistyivät.\n\n-- Ei, -- hän sanoi, -- sidotuita en ammu.\n\n-- No, käskemme hänen sitte juosta: ken ensimmäisenä hänet juoksussa\nkaataa...\n\n-- Siihenkään en ryhdy, enkä salli sinunkaan! Täällä, Jumalan kiitos,\nei ole Aleksandrovan sloboda!\n\n-- Et salli, -- Basmanov huudahti, ja taas hänen silmänsä hehkuivat,\nmutta luultavasti ei hänellä ollut aikomusta riitaantua ruhtinaan\nkanssa, äkkiä hän muutti käytöksensä ja sanoi iloisesti: -- Oi,\nruhtinas! Etkö huomaa, että lasken leikkiä kanssasi! Hameetkin ehkä\nuskoit! Johan puoli tuntia olen laskenut pilaa, ja sinä otat kaikki,\nmitä sanon, todeksi. Vielä inhottavammalta kuin sinusta tuntuu minusta\nslobodan elämä! Luuletko minun sopivan Grjasnoin, Vjasemskin tai\nMaljutan kanssa? Kristuksen nimessä, he ovat ikäänkuin kaihi\nsilmässäni! Kuules, ruhtinas, -- hän jatkoi liehakoiden, -- tiedätkö\nmitä? Anna minun ensiksi palata slobodaan, minä pyydän sinulle\narmahdusta tsaarilta: vaan kun sinä taas pääset suosioon, niin tee\nsinäkin minulle palvelus. Ei tarvitse muuta kuin ensiksi kuiskata\njotain Vjasemskista tsaarille ja sitten Maljutasta ja vihdoin kaikista\nmuista, niin katso, emmekö silloin jää kahden hänen läheisyyteensä.\nMinä tiedänkin jo, mitä hänelle kenestäkin on sanottava, vaan parempi\non, että hän kuulisi sivultapäin. Minä opetan sinua, miten pitää puhua,\nja sinä saat kiittää minua.\n\nKummalta tuntui Serebrjanista Basmanovin lähellä. Tämän miehen urhous\nja puolittain lausuttu valitus hävyttömästä elämästä kiinnittivät\nNikita Romanovitshiä häneen. Luulipa hän melkein, että Basmanov teki\npilaa tai harmistuneena sätti itseään, mutta hänen viimeinen\nesityksensä, joka ei ainakaan ollut pilalla tehty, herätti\nSerebrjanissa entisen inhon.\n\n-- No, -- Basmanov muistutti, ovelasti katsoen häntä silmiin: --\nPannaanko tsaarin suosio tasan? Miksi vaikenet ruhtinas? Vai etkö luota\nminuun?\n\n-- Feodor Aleksejitsh, -- Serebrjani sanoi, koettaen laimentaa\nkiukkuansa ja ollakseen kohteliaampi kestitsevälle isännälleen, --\nFeodor Aleksejitsh, kas se, jota sinä minulle esitit, se ... kuinka\nsanoisin? sehän on...\n\n- Mitä? -- Basmanov kysyi.\n\n-- Sehän on saastanen teko! -- Serebrjani lausui ja ajatteli,\nheikentäen ääntään, miten kaunistelisi lausettansa.\n\n-- Saastainen teko! -- Basmanov toisti, voittaen ilkeytensä ja kätkien\nsen ihmetystä täynnä olevaan muotoonsa; sinähän unohdit, kenestä\npuhuin. Suositko sinä Vjasemskia tai Maljutaa?\n\n-- Jumalan nuoli iskeköön kaikkiin heihin ja koko opritshninaan! --\nSerebrjani lausui. -- Antakoon tsaari vaan minun puhua, niin heidän\nläsnäollessansa suoraan sanon, mitä ajattelen ja tiedän, vaan\nkenestäkään en kuiskaamaan rupea, sitä vähemmin sinun sanojasi Feodor\nAleksejitsh!\n\nMyrkyllinen katse leimahti Basmanovin silmäripsien alta.\n\n-- Siis et tahdo, että minä kanssasi jakaisin tsaarin suosion?\n\n-- En, -- Serebrjani vastasi.\n\nBasmanov alkoi heilutella päätänsä, tarttui siihen molemmin käsin ja\nalkoi hoiperrella puolelta toiselle.\n\n-- Oh, mua orporaukkaa! -- hän puheli ähkien, ikäänkuin itkisi: -- orpo\nolen raukka, kurja! Aina niistä saakka, kun tsaari ei enää rakasta\nminua, jokainen vaan etsii tilaisuutta loukatakseen minua! Ei kukaan\nhemmottele, ei kukaan hyvälle, kaikki vaan minua sylkevät! Oi, ilotonta\nelämääni! -- Ikävää olet sinä, koiran elämä! Vedän vyöni poikkipuuhun\nja pujotan onnettoman pääni silmukkaan!\n\nSerebrjani katseli ihmeissään Basmanovia, joka kirkui ja melusi kuin\nakat hautajaisissa ja joskus, salaa vaan, heitti kulmainsa alta\nhävyttömän katseen ruhtinaaseen, ikäänkuin haluten nähdä hänessä\nliikkuvat tunteet.\n\n-- Hyi! -- Serebrjani vihdoin äännähti, ja aikoi lähteä, mutta Basmanov\ntaas tarttui häneen viitan liepeestä.\n\n-- Katsos! -- hän huudahti, -- laulajia!\n\nMuutamia miehiä astui sisään, jotka luultavasti olivat ulkopuolella\nodotelleet. He estivät Serebrjanin ulospääsyn.\n\n-- Ah, veikkoset, -- Basmanov alkoi entisellä itkunsekaisella\näänellään, -- alottakaa laulu, mutta vähän valittavampi, alottakaa\nsellainen, että sieluni ikävystyisi, pakahtuisi ja eriäisi ruumiista!\n\nLaulajat alottivat pitkän, surullisen hautajaisvirren tapaisen laulun,\njonka kestäessä Basmanov yhäti väänteli itseään toiselta sivulta\ntoiselle ja puheli:\n\n-- Hitaammin, synkemmin! -- Vielä raskaammin, veikkoset! Laulakaa\nbojarianne hautaan! No niin! Hyvin! Mitä, eikö sielu lähde ruumiista?\nEikö sen hetki ole tullut vielä? Vai onko minut määrätty vielä\nmaailmassa nääntymään? Jos on määrätty, niin täytyy! Jos on määrätty\nelämään, niin täytyy elää! Tanssilaulu! -- hän huudahti äkkiä, ilman\nmitään väliaikaa, ja laulajat, tottuneina semmoisiin muutoksiin,\nkarjasivat tanssilaulua.\n\n-- Vilkkaammin! -- Basmanov huusi, ja tarttuen kahteen hopeiseen\njuoma-astiaan, alkoi kalistella niitä toisiaan vasten. -- Vilkkaammin,\nhaukkaseni! Vilkkaammin, hiiden penikat! Kyllä minä teitä, ryövärit!\n\nBasmanovin koko muoto muuttui. Ei mitään naisen kaltaista ollut enää\nnäkyvissä hänen kasvoillaan. Serebrjani tunsi hänessä tuon saman\nhurjanrohkean, joka hyökkäsi tiheimpään vihollisjoukkoon ja ajoi\nedellään joukottain Tatareja.\n\n-- No, se on parempaa! ruhtinas puhui hyvillään, nyökäyttäen päätään.\n\nBasmanov katsahti iloisesti häneen.\n\n-- Johan sinä taas uskoit minua, ruhtinas! Sinä luulit, että minä\ntodenteolla voihkailin! Oi, Nikita Romanitsh, helppohan on sinua\npettää! No, juokaamme nyt tuttavuudeksemme. Jos elämme yhdessä, niin\nsaat nähdä, etten ole sellainen, kuin luulit!\n\nTuo huoleton melu ja raju ilo vaikuttivat Serebrjaniin. Hän otti maljan\nBasmanovin kädestä.\n\n-- Kuka sinusta selvän ottaa, Feodor Aleksejitsh! En ole koskaan nähnyt\nsellaisia. Ehkä oletkin todella parempi, kuin näytät. En tiedä, mitä\najattelen sinusta, vaan Jumala saattoi meidät yhteen sotakentällä ja\nsentähden: terveydeksesi!\n\nJa hän tyhjensi maljansa pohjaan asti.\n\n-- Niin, ruhtinas! Niin, sydänkäpyseni! Jumala näkee, että rakastan\nsinua! Vielä malja kaikkien Tatarien turmioksi, jotka ovat vielä\nVenäjällä!\n\nSerebrjani kesti kyllä viiniä, mutta nyt toisen maljan juotua, hänen\najatuksensa alkoivat hämmentyä. Oliko juoma nyt väkevämpää, vai\nsekoittiko Basmanov siihen jotain, vaan ruhtinaan päässä alkoi kaikki\nkulkea ympäri; ympäri kulki, eikä Nikita Romanovitsh mitään huomannut\neikä nähnyt; kuului vaan hurjaa laulua, vihellystä ja polkemista sekä\nBasmanovin melua.\n\n-- Vilkkaammin, pojat! Unissa laulatte! Ketä hautaatte, rosvot?\n\nKun Serebrjani tuli tuntoihinsa, laulaminen vielä jatkui, mutta hän ei\nenää seisonut, vaan puolittain istui, puolittain makasi persialaisilla\ntyynyillä. Basmanov koetti palvelijansa avulla pinnistää naisen\nvaatetta hänen yllensä.\n\n-- Ota takkisi, bojari, -- hän sanoi, -- ulkona alkaa tulla ilma\nkosteaksi.\n\nLaulajat samassa, lopetettuaan säkeen, vetivät henkeä.\n\nSerebrjanin silmiä vielä hämärti, ajatuksensa eivät vielä olleet\nkokonaan selvät, ja hän oli pukemaisillaan yllensä naisvaatteen,\nluullen sitä nutukseen, kun samassa hiljaisuuden vallitessa alkoi\nkuulua vitkallista ulvomista.\n\n-- Mitä se on? -- Basmanov kysyi vihaisesti.\n\n-- Skuratovin haudalla ulvoo koira, -- ratsupalvelija vastasi,\nkatsottuaan ulos teltistä.\n\n-- Anna tänne jousi ja nuoli! Minä opetan sitä ulvomaan, silloin kuin\nme iloitsemme vieraan kanssa.\n\nSerebrjani kuullessaan Skuratovin nimen, tointui tykkänään.\n\n-- Seis, Feodor Aleksejitsh, -- hän sanoi, nousten ylös, -- se on\nMaksimin Bujan; älä koske siihen. Se kutsuu minua veljeni haudalle;\ntarpeeksi olen kanssasi mellastanut; hyvästi, nyt on aika jo lähteä!\n\n-- Pue ensin ylle viittasi, ruhtinas!\n\n-- Ei se ole minulle neulottu, -- Serebrjani lausui, tuntiessaan\nhameen, jota Basmanov hänelle tunki, -- kanna sinä sitä edelleenkin.\n\nJa, vastausta odottamatta, hän sylki ja lähti ulos teltasta.\n\nJälkeensä sateli kirouksia, herjauksia ja vannomisia Basmanovilta,\nmutta, kääntämättä niihin huomiota, hän lähestyi Maksimin hautaa, teki\nsiinä syvän kumarruksen veljelleen ja, Bujanin seuraamana, yhdistyi\nrosvoihin, jotka Perstenin komennosta jo olivat asettuneet muutamien\nleimuavien tulirovioiden ympärille.\n\n\n\n\nXXVIII Luku.\n\nEro.\n\n\nAamun koitteessa jo Persten herätti joukon.\n\n-- Pojat! hän sanoi rosvoille, kun nämät olivat kokoontuneet hänen ja\nSerebrjanin ympärille. -- Nyt on tullut hetki, jolloin minun täytyy\neritä teistä! -- Menen jälleen Volgan varsille. Jääkää hyvästi, pojat!\n-- Älkää muistelko minua pahana, vaikka ehkä olen joskus ollut ilkeä\nteille!\n\nJa Persten kumarsi rosvoille vyötäisiinsä asti.\n\n-- Atamani! -- he alkoivat yhteen suuhun, -- älä jätä meitä! Mihin\nmenemme ilmaa sinua?\n\n-- Menkää ruhtinaan kanssa, pojat, -- Eilisellä työllänne ansaitsitte\nsyntinne anteeksi; voitte ruveta entistenne kaltaisiksi; ja ruhtinas ei\njätä teitä!\n\n-- Hyvät miehet, -- Serebrjani lausui, -- minä olen antanut tsaarille\nsanani, ett'en pakene hänen tuomiotaan. Te tiedätte, ett'en minä omasta\ntahdostani lähtenyt vankihuoneesta. Nyt minun täytyy pysyä sanassani ja\nviedä tsaarin haltuun pääni. Tahdotteko tulla kanssani?\n\n-- Armahtaako hän meitä? -- rosvot kysyivät.\n\n-- Jumalan vallassa se on; en tahdo pettää teitä. -- Ehkä hän armahtaa,\nmutta myös ehk'ei. Ajatelkaa, neuvotelkaa keskenänne ja sanokaa sitten,\nkuka tulee ja ken ei.\n\nRosvot katsahtivat toisiinsa, menivät vähän syrjään ja alkoivat\npuoliääneen neuvotella. Hetken perästä he kääntyivät Serebrjanin\npuoleen.\n\n-- Tulemme kanssasi, jos atamanikin tulee.\n\n-- Ei, pojat, -- Persten sanoi, -- älkää minua vaatiko. Ell'ette\nmenekään ruhtinaan kera, niin ei meillä sillä tule olemaan sama matka.\nKylläksi olen jo näitä seutuja kuljeskellut, nyt on jo aika mennä\nkotipaikoilleni. Johan me vähän riitaannuimmekin, ja sido miten tahansa\nkatkaistua köyttä, siihen jää kuitenkin solmu. Menkää ruhtinaan kanssa,\ntaikka valitkaa itsellenne toinen atamani, vaan ennemmin kuulkaat\nkuitenkin neuvoani: menkää ruhtinaan kanssa; en usko, ett'ei tsaari\nantaisi hänelle ja teille anteeksi tämän työnne jälkeen.\n\nRosvot taasen neuvottelivat, ja lyhyen miettimisen jälkeen jakauntuivat\nkahteen osaan. Isoin osa tuli Serebrjanin luo.\n\n-- Vie meitä! -- he sanoivat: -- tapahtukoon meille samoin kuin\nsinullekin!\n\n-- Mitä toiset arvelevat? -- Serebrjani kysyi.\n\n-- Toiset valitsivat Hlopkon atamanikseen; me emme halua heidän\nmukaansa!\n\n-- Sinne ovat jääneet kaikki pahimmat, -- Persten kuiskasi ruhtinaalle:\n-- he eivät taistelleetkaan eilen niinkuin nämät!\n\n-- Vaan sinä, -- Serebrjani sanoi, -- miksi et sinä tule kanssani?\n\n-- En, ruhtinas, minä en ole muiden kaltainen. -- Minulle tsaari ei\nanna anteeksi: vikani ovat toisellaisia. Ja täytyy tunnustaani, minun\ntuli ikäväni Jermak Timofejitshiä: onhan jo vuosia kulunut, sittenkuin\nhänen olen nähnyt. Hyvästi, ruhtinas, älä muistele pahana minua.\n\nSerebrjani pudisti kovasti Perstenin kättä ja syleili häntä.\n\n-- Hyvästi, atamani, -- hän sanoi -- ikävä on minusta, että menet\nVolgalle, ei sinun pitäisi semmoista tointa harjoittaa.\n\n-- Ken tietää, ruhtinas, -- Persten vastasi, ja hänen uskalijas\nkatseensa sai ihmeellisen ilmauksen: -- Jumala ei ole armahtamaton;\nehk'en minäkään ole aina sama kuin nyt!\n\nRosvot alkoivat valmistautua matkalle.\n\nAuringon noustua joen rannalla ei enää ollut näkyvissä Basmanovin\ntelttaa eikä miehiä. Feodor Aleksejitsh oli noussut yöllä, viedäkseen\nensimmäisenä sanan tsaarille saadusta voitosta.\n\nPersten, jättäessään tovereitaan hyvästi, huomasi vieressään Miikan.\n\n-- Hyvästi sinäkin, veitikka! -- hän sanoi iloisesti, -- eilen palvelit\ntsaaria nelinkertaisesti; ei hän kiellä sinulta armoansa!\n\nMutta Mitka epäröiden siveli niskaansa.\n\n-- No, mitä? -- Persten kysäsi.\n\n-- Eikä mitään! -- Mitka vastasi veltosti, sivellen toisella kädellä\nniskaansa, toisella hartioitaan.\n\n-- No, kun ei mitään, niin ei mitään! -- Ja Persten oli jo\nlähtemäisillään, kuin Mitka, rohkaisten mieltänsä, sanoi puhkuen:\n\n-- Atamani, hei atamani!\n\n-- Mitä?\n\n-- Minä en halua slobodaan!\n\n-- Minne sinä sitten haluat?\n\n-- Sinun mukanasi!\n\n-- Ei minun kanssani sovi; minä menen Volgalle!\n\n-- No, minäkin Volgalle!\n\n-- Miks'et mene ruhtinaan kera?\n\nMitka työnsi toisen jalkansa eteenpäin ja oli melkein sekaantua\nvirsuihinsa.\n\n-- Opritshnikkejäkö pelkäät? -- Persten kysyi leikillisesti.\n\nMitka alkoi sivellä milloin niskaansa, milloin hartioitaan ja\nkylkeänsä, vaan ei vastannut mitään.\n\n-- Vähän kai olet nähnyt heitä? -- Persten lisäsi, -- söisiväthän ne\nsinut, eikö niin?\n\n-- Morsiamen veivät! -- Mitka sanoi vastahakoisesti.\n\nPersten alkoi nauraa.\n\n-- Kylläpä muistat pahan! Et tahdo sopia heidän kanssaan! Liity sitten\nHlopkon joukkoon!\n\n-- Ei haluta, -- Mitka sanoi päättävästi: -- haluan kanssasi Volgalle!\n\n-- En mene minäkään suoraan Volgalle!\n\n-- En minäkään suoraan!\n\n-- Minne sinä sitte?\n\n-- Sinne, minne sinäkin!\n\n-- Oh, niin hän takertui kiinni kuin vihdan lehti saunassa! Niin\ntiedäpäs, että minun täytyy ensin käydä slobodassa!\n\n-- Miksi? -- Mitka kysyi ja töllisteli atamaniin.\n\n-- Miksi! miksi! -- Persten matki, alkaen kadottaa kärsivällisyyttään:\nsiksi, että viime vuonna siellä jyrsin pähkinöitä, mutta kuoret\nunhotin.\n\nMitka katseli ihmetellen häntä, vaan äkkiä naurahti ja irvisti suutansa\nkorviinsa saakka, mutta silmistä lähti pitkin ohimoita säteenläiset\nviirut; ne antoivat kasvoille ovelan ilmauksen, joka ikäänkuin tahtoisi\nsanoa: minua, veikkoseni, ei ole niin helppo puijata; minä kyllä\ntiedän, ett'ei slobodaan mene pähkinän kuoria etsimään, vaan jotain\nmuuta.\n\nKuitenkaan hän ei sitä sanonut, vaan toisti nauraen:\n\n-- No, minä tulen kanssasi!\n\n-- Mitäs tehdä hänelle! -- Persten tuumaili, kohauttaen hartioitaan. --\nHäntä ei näy saavan eriämään; no, tule sitten kerallani, hölmö, vaan\nälä sitten minua moiti, jos hirtetään sinä siellä.\n\n-- Hirttäkööt! -- Mitka vastasi tyynesti.\n\n-- Oikein, poikani. Sellaisesta pidän! Jätä toverit joutuisasti hyvästi\nja sitten matkalle!\n\nMitkan uneliaat kasvot eivät tulleet virkummiksi, mutta äkkiä hän alkoi\nkömpelösti tallustella toveriensa luo ja suuteli kolmasti jokaista\nsiihen taipuvaista ja taipumatonta, keneen hän tarttui hartioista,\nkeneen päästä.\n\n-- Atamani, -- Serebrjani virkkoi, -- emmekö kulje samaa tietä?\n\n-- Emme, bojari. Mistä minä kuljen, sieltä ei sinun sovi tulla. Minä\nsaavun slobodaan ennenkuin sinä, ja jos kohtaisimmekin toisemme, niin\nälä tunne minua; muuten emme me kohtaakaan: sinun tullessasi olen jo\nlähtenyt slobodasta: täytyy ainoastaan lopettaani muutamia toimia.\n\nSerebrjani arvasi, että Perstenillä oli jotain kätkettynä slobodan\nseuduilla, eikä siis pakottanut. Pian lähti kaksi osastoa eri\nsuunnille. Suurin kulki Serebrjanin jäljessä jokea myöten pitkin\nviheriäistä niittyä, jolla vielä näkyi eilisen taistelun merkkiä,\nheidän perässään laahusti Bujan, pää alaspäin ja riippuvalla hännällä.\nUsein se juoksi Serebrjanin luo, surkeasti vinkuen ja kääntyi sitten\nvehreään hautakumpuun päin, kunnes korkea ruoho sen peitti näkyvistä.\nToinen, vähäisempi osasto meni Hlopkon mukana. Persten poistui\nkolmanteen suuntaan ja hänen jäljessään tallusteli harvakseen Mitka,\nhuojuen milloin tälle milloin tuolle puolen.\n\nLaaja aavikko tuli tyhjäksi, ja entinen hiljaisuus vallitsi siellä,\nikäänkuin sodan huudot eilen eivät sitä olisi häirinneetkään.\nAinoastaan siellä täällä kulki laitumella harhaan juosseita Tatarien\nhevosia, sotahaarniskoita virui siellä täällä. Joen kukkaisilla\nrannoilla livertelivät kiurut, kohoten siniselle taivaalle, sorsat\nkutsuivat toisiaan tiheissä kaislikoissa, ja pikkulinnut, sirkutellen,\nräpistelivät oksalta toiselle, tai laulellen istuivat sulitetuille\nnuolille, jotka taistelun aikana olivat maahan pudonneet ja jääneet\ntörröttämään viheriälle niitylle suokukkasten keskelle, niinkuin nekin\nolisivat kukkia ja kasvaneet siinä, ties Jumala, kuinka kauvan.\n\n\n\n\nXXIX Luku.\n\nSilmätysten.\n\n\nViikon kuluttua Tatarien tappion jälkeen vastaanotti tsaari\nmakuuhuoneessansa Basmanovin, joka juuri oli tullut Rjasanista. Tsaari\ntiesi jo tappelun eri seikat, mutta Basmanov luuli olevansa\nensimmäinen, joka niitä ilmoittaa. Hän toivoi saavansa yksin omistaa\nkunnian voitosta ja luotti kertomuksensa vaikutukseen, päästäksensä\njälleen tsaarin entiseen suosioon. Ivan Vasiljevitsh kuunteli\nhäntä tarkoin, hypistellen rukousnauhaansa ja luoden katseensa\nhohtokivi-sormukseen, mutta kun Basmanov lopetettuaan kertomuksensa ja\npudistaen kutriansa lausui itserakkaasti:\n\n-- Mitäs, hallitsija, kylläpä me koetimme tehdä parastamme sinun armosi\nedestä!\n\nIvan katsahti ylös ja naurahti.\n\n-- Emme säästäneet itseämme, -- Basmanov jatkoi liehakoiden: siis\nsinäkin, hallitsija, älä palkintoa palvelijaltasi pidätä!\n\n-- Mitä sinä tahtoisit, Fedja? -- Ivan kysyi mitä herttaisimmalla\nmuodolla.\n\n-- Tee minut armostasi edes rajapäälliköksi, ett'eivät ihmiset minua\nsoimaisi.\n\nIvan katsoi häneen tarkasti.\n\n-- Mutta miten palkitsen minä Serebrjanin? -- hän kysyi äkkiään.\n\n-- Sinun maanpakolaisesiko? -- Basmanov sanoi peittäen hämmästyksensä\ntavallisella hävyttömyydellänsä, -- millä sitten, jos ei hirsipuulla?\nKarkasihan hän vankihuoneesta, ja olipa vähällä pilata minun työni\nrosvoineen. Jos hän ei olisi häirinnyt Tatareja, olisimme me heidät\nkaikki saattaneet satimeen kuni peltopyyt.\n\n-- Niinkö todellakin? Mutta minä luulen, että Tatarit olisivat sinut\nsitoneet, kuten kerran ennenkin, muistathan? Ei se olisi ollut sulle\noutoa, vaan kylläkin entisestään tunnettua!\n\n-- Tunnettua on sinun tähtesi kärsiä, -- Basmanov jatkoi röyhkeästi: --\nmutta outoa on kuulla sinulta kiitosta. Eipä Godunov, eikä Maljuta,\neikä Vjasemski palvele sinua niinkuin minä, vaan et sinä heiltä\npalkintoja säästä.\n\n-- Niin tosiaankin, eivät niinkuin sinä. Miten he voisivat tanssia\nsinua vastapäätä!\n\n-- Armollinen hallitsija, -- Basmanov vastasi kärsimättömästi, -- koska\nolen sinulle vastenmielinen, niin laske minut pois aivan!\n\nBasmanov toivoi, että Iivana pidättäisi hänet: mutta hänen poissaolonsa\nslobodasta, sen sijaan että se olisi kiihoittanut Iivanan rakkautta\nhäneen, laimensi sen vielä enemmän; hän oli tottunut olemaan ilman\nBasmanovia, ja muut lemmikit, erittäin Maljuta, jota Basmanovin ylpeys\noli loukannut, hyväksensä käyttivät tuon ajan, kääntääkseen Iivanan\nsydämen pois hänestä.\n\nBasmanov pettyi toivossaan. Hänen harminsa näkyi huvittavan tsaaria.\n\n-- Olkoon niin, -- hän sanoi, tekeytyen surulliseksi, -- vaikka minun\non kyllä vaikea ilman sinua, minä orpo raukka, ja valtakunnan asiatkin\nluultavasti hämmentyvät, mutta mitäpä tehdä, koetan jollain lailla\ntulla toimeen heikolla ymmärrykselläni. Mene, Fedja, minne haluat! En\nminä sinua väkisin pidätä.\n\nBasmanov ei enää voinut hillitä vihaansa; hemmoteltuna entisistä\nsuhteistansa Iivanaan, antoi hän harmillensa täyden vallan.\n\n-- Kiitos sinulle, hallitsija, -- hän sanoi, -- kiitos\nkestitsemisestäsi! Kiitos, että ajat pois palvelijas, ikäänkuin\nkelvottoman koiran! Kyllä, -- hän jatkoi varomattomasti, -- kyllä\nkerskaan Venäjällä sinun hyvyydestäsi. Palvelkoot muut sinua, niinkuin\npalveli Feodora. Monella synnillä saastutin sieluani sinua\npalvellessani, yhdellä vain en saastuttanut -- loihtimisella!\n\nIivana Vasiljevitsh yhä vain hymyili, mutta viimeiset sanat kuullessaan\nhänen katseensa muuttui.\n\n-- Loihtimisella? -- kysyi hän kummastuksella, joka oli vähällä muuttua\nvihastumiseksi -- kuka täällä sitten loihtii?\n\n-- Vaikkapa sinun Vjasemskisi! -- Basmanov vastasi, eikä luonut\nsilmiään alas tsaarin katseesta. -- Ja, -- hän jatkoi huolimatta\nIivanan julmasta ulkomuodosta, -- sinä yksin et tiedä sitä, että kun\nhän on Moskovassa. niin hän öillä ajaa metsään, myllyn luo loihtimaan;\nmutta miksi hän loihtisi, jos ei hävittääkseen sinua, armollinen.\n\n-- Ja mistä sinä sen tiedät? -- tsaari kysyi, luoden terävän katseen\nBasmanoviin.\n\nTällä kertaa Basmanov vähän peljästyi.\n\n-- Minä, hallitsija, vasta eilen kuulin sen hänen omilta orjiltaan, hän\nsanoi kiireesti, -- jos olisin ennen kuullut, niin olisin silloin jo\nilmoittanut sen sinun armollesi.\n\nTsaari mietti.\n\n-- Mene -- hän sanoi, vähän aikaa vaiti oltuaan, -- minä otan selvän\nsiitä asiasta, mutta slobodasta älä lähde ennen minun käskyäni.\n\nBasmanov lähti tyytyväisenä, koska oli saanut kylvää tsaarin\nluulonalaiseen sydämeen epäluulon siemenen yhdestä kilpailijastaan,\nmutta hyvin huolestuneena hallitsijan kylmyydestä.\n\nKohta tsaari astui makuuhuoneesta vastaanotto-huoneesen, istui\nnojatuoliin ja alkoi, opritshnikkien ympäröimänä, kuunnella vuorotellen\nmaalaisbojaria, jotka olivat tulleet Moskovasta ja muista kaupungeista\nilmoituksineen. Annettuaan jokaiselle käskyjä, puhuttuaan monien kansaa\nvaltakunnan tarpeista, suhteista ulkomaitten hallitsijoihin,\nvarustuksista Tatarien uusien hyökkäysten varalle, kysyi Iivana: onko\nvielä joku, joka pyytää tulla vastaan otetuksi?\n\n-- Bojari Drushina Andrejevitsh Morosov -- hovimestari vastasi, --\nkumartaa sinun armoasi, rukoillen, että sallisit hänen tulla\nkirkkaitten silmiesi eteen.\n\n-- Morosov? -- Iivana sanoi: -- eikö hän palanut tulipalossa?\nSitkeähenkinen, tuo vanha koira! Noh, mitäs? Päästinhän minä hänet\nmaanpakolaisuudesta, niin tulkoon esiin!\n\nHovimestari poistui; heti hovimiehet väistyivät, ja Drushina\nAndrejevitsh, kahden ystävänsä tukemana, lähestyi tsaaria ja laskeutui\npolvilleen hänen eteensä.\n\nKaikkein silmät kääntyivät vanhaan bojariin.\n\nHänen kasvonsa olivat kalpeat, ei näkynyt paljon entistä ylevyyttä\nniissä, otsallansa näkyi naarmu Vjasemskin miekasta, mutta kuoppiin\nvaipuneet silmänsä ilmoittivat vielä entistä tahdonvoimaa, ja\nrypistyneet kulmakarvat osoittivat niinkuin ennenkin järkähtämätöntä\nitsepintaisuutta.\n\nVastoin hovin sääntöjä, oli hänen pukunasa yksinkertainen.\n\nIivana katsoi Morosoviin, sanaakaan sanomatta. Ken käsitti nyt tsaarin\nkatseen, hän olisi voinut lukea siinä vihan sekä ilon, nähdessänsä\nvihollisensa alennettuna; mutta pintapuolisesta katsojasta näytti\nIivanan katse ystävälliseltä.\n\n-- Drushina Andrejevitsh, -- sanoi hän mahtavasti, mutta\nystävällisesti; -- minä päästin sinut pakolaisuudesta, miksi sinä olet\nyksinkertaisessa puvussa?\n\n-- Hallitsija, -- vastasi Morosov, yhä polvillaan seisoen: -- ei sovi\npukeutua kultakankaasen sen, jonka taloa sinun opritshnikisi polttivat\nja jolta ryöstivät puolison. Hallitsija, -- jatkoi hän lujalla äänellä,\n-- rukoilen sinua ja valitan sinun aseenkantajastasi Afonjka\nVjasemskista, joka minua on loukannut.\n\n-- Nouse, -- tsaari sanoi, -- ja kerro asia järjestyksessä. Jos joku\nminun palvelijoistani loukkasi sinua, en sääli minä häntä, olkoon hän\nvaikka minua lähin mies.\n\n-- Hallitsija, -- Morosov jatkoi nousematta -- lähetä kutsumaan\nAfonjkaa. Vastatkoon hän minun läsnäollessani sinun armollesi!\n\n-- Niin, -- tsaari sanoi, vähän mietittyään, -- pyyntösi on oikea.\nVastaajan tulee tietää, mitä kantaja puhuu. Kutsukaa Vjasemski! Mutta\nte, -- hän jatkoi, kääntyen Morosovin tuttaviin, jotka kunnioituksesta\nolivat poistuneet vähän loitommaksi, auttakaa bojarianne nousemaan,\nasettakaa hänet istumaan penkille, odottakoon vastaajaa!\n\nOli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Morosovin taloon tehtiin\nhyökkäys. Vjasemski oli parantunut haavoistaan. Hän asui kuten ennenkin\nslobodassa, mutta tietämätönnä Jelenan kohtalosta, jota ei kukaan hänen\nlähettämänsä palvelija voinut löytää, hän oli vieläkin synkempi, kuin\nennen, tuli harvoin hoviin, sanoen syyksi heikkoutensa, ei ottanut osaa\njuominkeihin, ja moni luuli huomaavansa hänen käytöksessään\nmielihäiriön merkkiä. Tuo hänen poissaolonsa yhteisistä rukouksista ja\nyhteisistä huveista ei miellyttänyt Iivanaa. Mutta tietäen, ett'ei\nbojarittaren poisvienti onnistunut, luuli hän Vjasemskin käytökseen\nsyynä olevan rakkauden tuskat ja oli häntä kohtaan sääliväinen.\nAinoastaan Basmanovin keskustelun jälkeen tuo käytös alkoi hänestä\nnäyttää epäluuloiselta. Morosovin valitus antoi hänelle aihetta\ntiedustella monioita erityisyyksiä, ja sen vuoksi hän vastaanotti\nMorosovin paremmin, kuin hovilaiset sitä odottivat.\n\nKohta Vjasemski tuli. Hänenkin ulkomuotonsa oli paljon muuttunut. Hän\noli ikäänkuin tullut muutamia vuosia vanhemmaksi, kasvonsa piirteet\nolivat tulleet terävämmiksi, ja koko hänen elinvoimansa näytti olevan\ntulisissa, levottomissa silmissänsä.\n\n-- Tule tänne, Afonja, -- tsaari sanoi. -- Tule sinäkin, Drushina.\nPuhu, mitä on aikomuksesi. Puhu suoraan, kerro kaikki, miten se oli.\n\nDrushina Andrejevitsh lähestyi tsaaria. Seisoen Vjasemskin rinnalla,\nmutta ei edes kunnioittanut häntä katseellansa, kertoi hän tarkoin\nkaikki seikat hyökkäyksestä.\n\n-- Niinkö asia oli? -- tsaari kysyi, kääntyen Vjasemskiin.\n\n-- Niin! -- Vjasemski sanoi, Iivanan kysymyksestä hämmästyneenä, joka\ntiesi kaikki jo entiseltään.\n\nIivana Vasiljevitshin kasvot synkistyivät.\n\n-- Miten sinä rohkenit sen tehdä? -- hän kysyi, luoden Vjasemskiin\nankaran katseen: -- sallinko minä opritshnikkieni ryöstää.\n\n-- Sinä tiedät, hallitsija, -- Vjasemski vastasi yhä enemmin\nhämmästyneenä, -- ett'ei taloa minun käskystäni ryöstetty; mutta mitä\nbojarin rouvan pois viemiseen tulee, niin siihen oli minulla sinun\nlupasi?\n\n-- Minun lupani? -- tsaari sanoi, hitaasti lausuen jokaisen sanan. --\nMilloin minä sen lupasin?\n\nNyt Vjasemski huomasi, että hän turhaan koetti luottautua Iivana\nVasiljevitshin viittaukseen, jonka hän oli antanut hänelle\njuomingeissa, -- nuo salaperäiset sanat, joista hän luuli itsellään\nolevan oikeuden väkivaltaisesti viedä Jelenan. Arvaamatta vielä syytä,\njonka vuoksi tsaari kieltäytyi kehoituksestansa, käsitti hän kuitenkin,\nettä hänen oli puollustustapaansa muuttaminen. Ei pelosta eikä henkensä\nsuojaamiseksi, joka tsaarin yhä vaihtelevan luonteen takia ehkä oli\nvaarassa, ei Vjasemski sentähden päättänyt puollustaa itseään. Hän ei\nvielä kadottanut toivoansa saada Jelenan, ja kaikki keinot siihen\nnäyttivät hänestä sopivilta.\n\n-- Hallitsija, -- hän sanoi, minä olen syyllinen, sinä et käskenyt\nminua viemään bojaritarta. Kas täten oli asia. Sinä lähetit minut\nMoskovaan, päästämään bojari Morosovin paosta, mutta hän, kuten tiedät,\nvihaa minua siitä, että minä jo ennen hänen häitänsä tutustuin hänen\nvaimonsa kanssa. Kun tulin hänen luoksensa, päätti hän yhdessä Nikita\nSerebrjanin kanssa tappaa minut. Päivällisten jälkeen hyökkäsi hän\norjineen meidän päällemme petollisella tavalla; me vaan puollustimme\nitseämme, mutta bojaritar Morosov, tuntien miehensä vihan, pelkäsi\njäädä miehensä luo, ja pyysi minua viemään hänet mukaani. Hän lähti\nvapaasta tahdostansa miehensä luota pois; mutta koska minä kävin\nhaavoistani tunnottomaksi, niin en tiedä, minne hän joutui. Luultavasti\nbojari löysi hänet ja pitää häntä jossain suljettuna, tai ehkä on jo\nottanut häneltä hengen. Ei hänellä, -- Vjasemski jatkoi, luoden\nmustasukkaisen katseen Morosoviin, -- ei hänellä ole syytä minusta\nvalittaa. Minä itse, herrani, rukoilen ja valitan sinun armollesi\nMorosovista, sillä hän omassa talossansa hyökkäsi minun päälleni Nikita\nSerebrjanin kanssa!\n\nTsaari ei odottanut sellaista käännettä. Vjasemskin valhe oli\nsilminnähtävä, mutta Iivanan aikomus ei ollut sitä paljastaa. Morosov\nnyt vasta katsoi viholliseensa.\n\n-- Sinä valhettelet, kirottu koira! -- hän sanoi, ylenkatseellisesti\nsilmäillen häntä päästä jalkoihin: -- joka ainoa sanasi on törkeä\nvalhe; mutta minä olen totuudessani valmis suutelemaan ristiä.\nHallitsija! käske hänen, kirotun, antamaan minulle jälleen vaimoni,\njonka kanssa olen kristillisen lain mukaan vihitty!\n\nIivana katsoi Vjasemskiin.\n\n-- Mitä sanot tähän? hän kysyi, säilyttäen tuomarin kylmäverisyyden.\n\n-- Olen jo sanonut sinulle, hallitsijani, että vein bojarittaren hänen\nomasta pyynnöstään; mutta kun tiellä vereni vuosi haavoistani, löysivät\npalvelijani minut metsässä tunnottomana. Minun lähelläni ei ollut\nhevosta, eikä bojaritarta; he veivät minut myllyyn tietäjän luo, hän\nluki vereni seisahtumaan. Sen enempää en tiedä.\n\nVjasemski ei aavistanutkaan, että hän, muistuttamalla myllystä, lisäsi\nIivanassa alkavaa epäluuloa ja antoi Basmanovin kanteelle vahvistusta;\nmutta Iivana ei vähääkään osoittanut antavansa arvoa tuolle asialle,\nvaan pani sen mieleensä sopivassa tilaisuudessa sitä hyväksi\nkäyttääkseen; siihen saakka kätki hän ajatuksensa välinpitämättömyyden\nvarjon alle.\n\n-- Kuulitko? -- hän sanoi Vjasemskille: -- bojari Drushina on valmis\nsanainsa vakuudeksi suutelemaan ristiä! Miten sinä puhdistat itsesi\nhänelle?\n\n-- Bojarilla on vapaus puhua, -- vastasi Vjasemski, päättäen puollustaa\nitseään loppuun asti, tulkoonpa mitä tahansa: -- hänellä on vapaus\nväärin syyttää minua, mutta minä syytän häntä haavoistani ja olen\nvalmis totuuden puolesta suutelemaan ristiä.\n\nKokouksessa kuului jupinaa. Kaikki opritshnikit tiesivät, miten hyökkäys\ntapahtui, ja vaikka kyllä olivatkin tottuneita konnantöihin, ei\nkuitenkaan kukaan heistä olisi rohjennut tehdä väärää valaa.\n\nItse Iivana hämmästyi Vjasemskin hävyttömyyttä; mutta hän heti huomasi\nvoivansa sen kautta hävittää vihatun Morosovin ja kuitenkin samassa\nsäilyttää ankaran, oikeutta harrastavan tuomarin muodon.\n\n-- Veljet! -- hän sanoi, kääntyen kokoontuneihin: -- otan teidät\ntodistajikseni, että minä tahdoin tietää totuuden. Ei minun tapani ole\ntuomita, puollustusta kuuntelematta. Mutta samassa asiassa eivät\nmolemmat puolueet voi suudella ristiä. Silloin toinen vastustajista\ntekee väärän valan. Mutta minä, niinkuin hyvä paimen, suojelen\nlampaitani, en salli kenenkään hukuttaa sieluansa. Tulkoon Morosov ja\nVjasemski tuomituksi Jumalan tuomiolla. Tästä päivästä kymmenen päivän\nperästä määrään minä heille kentän, täällä slobodassa, punaisella\ntorilla. Tulkoot esiin palvelijoineen ja varamiehineen. Kenelle Jumala\nantaa voiton, hän on puhdas myös minun edessäni; mutta se, joka ei\nkestä tappelussa, vaikka hän jäisikin eloon, hän saa kuoleman mestaajan\nkädestä!\n\nIivanan päätös teki syvän vaikutuksen kokoontuneihin. Monen ajatuksen\nmukaan oli se Morosoville sama kuin kuolemantuomio. Ei ollut\nmahdollista ajatellakaan, että vanha bojari voisi vastustaa nuorta ja\nvoimakasta Vjasemskia. Kaikki odottivat hänen kieltäytyvän\nkaksintaistelusta tahi vähintäin pyytävän luvan asettaa palkatun\ntaistelijan sijaansa. Mutta Morosov kumarsi tsaarille ja sanoi\ntyynesti:\n\n-- Hallitsija, olkoon tahtosi! -- Olen vanha ja kivulloinen; en ole\npitkiin aikoihin pukeutunut haarniskaan; mutta Jumalan tuomiossa oi\nvoima voita vaan oikeus; luotan Herran apuun, eikä hän minua hylkää\noikeassa asiassani. -- Hän näyttää sinun armosi ja kaikkein ihmisten\nedessä viholliseni vääryyden.\n\nKuullen tsaarin päätöksen, oli Vjasemski jo iloitsemaisillaan, ja hänen\nsilmänsä säihkyivät toivosta; mutta Morosovin järkähtämättömyys saattoi\nhänet hämille. Hän muisti, että, yleisen käsityksen mukaan, Jumala\nratkaisevassa kaksintaistelussa välttämättömästi antaa voiton oikeuden\npuolelle, ja hän epäili menestyksestänsä.\n\nKuitenkin, hilliten hetkisen levottomuuttaan, kumarsi hänkin tsaarille\nja lausui:\n\n-- Olkoon sinun tahtosi, hallitsija!\n\n-- Menkää -- Iivana lausui, -- etsikää itsellenne varamiehet, mutta\nkymmenen päivän kuluttua, auringon noustessa, olkaa molemmat punaisella\ntorilla, ja voi sitä, joka ei kestä tappelua.\n\nHeittäen molempiin syvän, selittämättömän katseen, nousi tsaari\nistuimeltaan ja poistui sisähuoneisiin, mutta Morosov lähti ulos\nsalista, arvokkaana, tuttaviensa seuraamana, eikä kunnioittanut häntä\nympäröiviä opritshnikkejä edes silmäykselläkään.\n\n\n\n\nXXX Luku.\n\nMiekan loihtiminen.\n\n\nSeuraavana päivänä lähti Vjasemski Moskovaan.\n\nJokaisessa muussa tapauksessa valmistautuen kaksintaisteluun olisi hän\nluottanut voimaansa ja taitavuuteensa; mutta nyt oli kysymys Jelenasta.\nKaksintaistelu ei ollut tavallinen, sen päätös riippui Jumalan\ntuomiosta, mutta ruhtinas tunsi vääryytensä, ja vaikka hän kyllä\ntavallisessa taistelussa olisi halveksinut Morosovia, niin hän tässä\ntapauksessa pelkäsi taivaallista vihaa, pelkäsi kätensä taistelun\naikana käyvän hervottomiksi. Tuo pelko oli sitä pahempi, koska vasta\nparantuneet haavat yhä vielä matkaansaattoivat hänelle kipua, ja hän\naika ajoin tunsi heikkoutta ja hervostumista. Ruhtinas ei tahtonut\nlaiminlyödä mitään, saattaakseen itselleen voiton ja päätti mennä\ntuttavansa, myllärin, luo saadakseen häneltä jotain yrttejä ja\nloihtimisella tehdäkseen iskunsa vastustamattomiksi.\n\nMiettiväisenä ja levottomana ajoi hän käyden pitkin metsää; vähän väliä\nnojautuen alas satulassa ja tarkastaen saniaisilla peitettyjä polkuja.\nMonta käännöstä tehtyänsä joutui hän tasaisemmalle, katsoi ympärilleen,\ntunsi merkkiä puissa ja antoi hevosensa nelistää. Kohta kuului pyörän\nkohina. Ajaen myllyn luo, voi ruhtinas pyörän kohinan ohessa myös\neroittaa ihmispuhetta. Hän seisahtui, hyppäsi satulasta ja, sidottuaan\nhevosen pähkinäpuuhun, lähestyi hän myllyä jalkasin. Aivan rakennuksen\nedessä seisoi hevonen, komeasti satuloittuna. Mylläri puhui\nsolakkavartaloisen miehen kanssa. Mutta Vjasemski ei voinut nähdä hänen\nkasvojaan, sillä tuntematon oli selin häneen ja juuri istumaisillaan\nsatulaan.\n\n-- Ole tyytyväinen, bojari, -- mylläri puhui hänelle, päätään\nvakuuttavasti nyökäyttäen, -- ole tyytyväinen, isäseni! Pääset jälleen\ntsaarin suosioon, ja iskeköön minut heti ukkosen nuoli, jos ei myös tuo\nVjasemski huku sekä kaikki sinun vihollisesi! Ole levollinen,\ntirlitsh-ruohoa vastaan ei kukaan voi kestää!\n\n-- Hyvä! -- vieras vastasi, nousten hevosen selkään. -- Mutta sinä,\nvanha peikko, muista välipuheemme: jos ei minulla ole menestystä, niin\nhirtän sinut kuin koiran.\n\nÄäni oli Vjasemskille tuttu, mutta pyörä kohisi niin kovin, ett'ei hän\nsaanut selvää siitä, ken puhuja oli.\n\n-- Kuinka ei sinulla olisi menestystä, kuinka ei, isäseni, -- mylläri\njatkoi, syvään kumarrellen: -- älä vaan heitä pois tirlitsh-ruohoa\nluotasi; mutta kun puhut tsaarin kanssa, niin katso häntä suoraan ja\niloisesti silmiin, katso häneen rohkeasti, isäseni, älä osoita pelkoa,\npuhu hänelle leikki- ja kokkapuheita, kuten ennenkin, niin olen minä\nkirottu, ell'et pääse kunniaan.\n\nRatsastaja käänsi hevosensa ja, huomaamatta Vjasemskia, ajoi hänen\nohitsensa.\n\nRuhtinas tunsi Basmanovin, ja hänen kateellinen mielikuvituksensa\nkiihtyi. Ajatellen ainoastaan Jelenaa, ei hän oivaltanut myllärin\nsanoja, mutta, kuullessaan oman nimensä, luuli hän Basmanovissa\nnäkevänsä uuden, odottamattoman kilpailijan.\n\nMylläri, seurattuaan silmillään Basmanovia, istahti multapenkereelle ja\nalkoi laskea kultarahoja. Hän hymyili iloisesti ja heitteli niitä\nkädestä käteen, kun äkkiä tunsi olallaan raskaan käden.\n\n-- Mitä asioita sinä, noita, juttelit Basmanovin kanssa? -- Vjasemski\nkysyi.\n\n-- I-i-isäseni! -- mylläri änkytti, tuntien jalkojensa horjuvan: --\nisäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, miten on terveytesi laita?\n\n-- Puhu! -- Vjasemski huusi, tarttuen myllärin kurkkuun ja vetäen hänet\npyörän luo: -- puhu, mitä te minusta juttelitte?\n\nJa hän painoi ukon aivan kohisevan paikan yli.\n\n-- Omaiseni! mylläri änkytti: -- kaikki sanon sinun armollesi, kaikki\nsanon, isäseni, päästä vaan sieluni katumaan!\n\n-- Minkä tähden Basmanov tuli sinua luoksesi?\n\n-- Juuren tähden, isäseni, juurta noutamaan! Mutta minä kyllä tiesin\nsinun armosi olevan tuossa, minä tiesin, että sinä kaikki kuulet,\narmaiseni, sen vuoksi minä puhuinkin lujemmin, että sinä tietäisit\nBasmanovin aikovan vahingoittaa sinun armoasi!\n\nVjasemski viskasi myllärin kauvemmaksi. Ukko huomasi hänen ensimmäisen\nvimmansa menneen ohitse.\n\n-- Mimmoinen tuimapäinen sinä, armaiseni, olet! -- hän sanoi, nousten\nseisaalleen: -- sanon sinulle, minä tiesin sinun armosi olevan lähellä;\nminä jo aamusta saakka odotin sinua, isäseni!\n\n-- No, mitä Basmanov tahtoo? ruhtinas kysyi leppeämmällä äänellä.\n\nSillä aikaa jo mylläri ehti aivan tointua.\n\n-- Niin, näetkös, -- hän sanoi luotettavan näköisenä: -- Basmanov\nsanoo, että tsaari ei enään rakasta häntä, että hän muka rakastaa sinua\nenemmin ja että hän on vain lempeä sinulle ja Godunoville, Boris\nFjodrovitshille, ja Maljuta Skurlatoville. Ja hän alkoi minua kiusata,\nettä antaisin hänelle tirlitshiä. Anna, sanoi hän, tirlitshiä, että\njälleen pääsisin tsaarin suosioon, ja että tsaari heitä herkeäisi\nrakastamasta ja ajaisi heidät maanpakolaisuuteen. Mitä tehdä? Pani\nikäänkuin veitsen kaulaan, anna tänne! Enhän minä voinut häntä\nvastustaa. No, annoin minä hänelle juuren, mutta semmoisen, isäseni,\nhuonon. Niin, semmoisen vain, jonnijoutavan juurisen, että hän vaan\njättäisi minut henkiin. Antaisinko minä hänelle tirlitshiä, että tsaari\nhäneen mieltyisi sinun vahingoksesi?\n\n-- Hiisi hänet vieköön! -- Vjasemski sanoi välinpitämättömästi: -- mitä\nse minuun kuuluu, josko tsaari häntä rakastaa vai eikö. En minä\nsentähden tullut tänne. Oletko saanut tietoja bojarittaresta?\n\n-- En, armaiseni, en mitään. Sanoinhan sinun palvelijoillesikin, ett'en\ntiedä mitään. Mutta enkö minä ole koettanut parastani sinun armosi\ntähden! Seitsemän yötä perättäin katsoin pyörän alle. Näen -- bojaritar\najaa metsässä erään vanhuksen kanssa; hän on surullinen, mutta vanhus\nlohduttaa häntä, vaan sen enempää ei näy; vesi sekaantuu, enkä sitten\nnäe enään mitään!\n\n-- Vanhuksen kanssa? Ehkä Morosovin, miehensä kanssa?\n\n-- Ei, luultavasti ei. Morosov on arvokkaamman näköinen ja hänen\npukunsa on toisellainen. Tällä on halpa nuttu, eikä bojarin takki;\nluultavasti hän on halpasäätyinen mies!\n\nVjasemski mietti.\n\n-- Ukko! -- hän äkkiä sanoi; -- voitko loihtia miekkoja?\n\n-- Minäkö en voisi? voin kyllä. Mutta mihin tarkoitukseen, isäseni?\nEttäkö miekka löisi, vaiko että se tylsentyisi iskusta?\n\n-- Tietysti, että se löisi, sinä peikko!\n\n-- Usein loihditaan vihollisten miekat, että ne tylsentyisivät tahi\nkatkeisivat haarniskaa vastaan.\n\n-- Ei minun tarvitse loihtia vihollisten miekkoja, vaan omaani. Minun\non kentällä taisteleminen, ja minun täytyy miten tahansa surmata\nvastustajani. -- kuuletko?\n\n-- Kuulen, isäseni, kuulen! Miksi en kuulisi! -- Ja ukko alkoi\nmiettiä itsekseen: Kenen kanssa hän taistelee? Ken lienee hänen\nvastustajansa? Ehkä Basmanov? Tuskinpa! Hän vast'ikään puhui hänestä\nylenkatseellisesti, ja ruhtinas ei ole semmoinen, joka voisi salata\najatuksiaan. Vaiko Serebrjanin? Mutta mylläri Miheitshin kautta tiesi,\nettä Serebrjani oli heitetty vankeuteen sekä Vjasemskin palvelijoilta\nja muutamilta Perstenin miehiltä oli hän kuullut rosvojen vapauttaneen\nNikita Romanitshin ja vieneen hänet mukaansa; siis luultavasti ei\nSerebrjaninkaan. Siis jää vain bojari Morosov, Hän ehkä on vaimonsa\nryöstön tähden vaatinut Vjasemskin taisteluun. Tosin hän on liian\nvanha, mutta ratkaisevassa kaksintaistelussa sallitaan hänen asettaa\npalkattu taistelija sijaansa. Varmaankin, päätti mylläri, taistelee\nruhtinas Morosovin tahi hänen palkattunsa kanssa. -- Salli, isäseni, --\nminun ammentaa vettä, katsoakseni, kuka on vastustajasi!\n\n-- Tee, miten haluat, -- Vjasemski lausui ja istahti miettien puun\ntyvelle!\n\nMylläri toi kammiostaan astian, laski sen aivan pyörän alle ja,\nammennettuaan vettä, asetti sen ruhtinaan viereen.\n\n-- Oh, oh! -- hän sanoi, kumartuen astian yli ja katsoen siihen\nliikkumatta: -- minä näen sinun vastustajasi, isäseni, mutta en\nymmärrä! Kovin vanha hän on. Mutta nyt näen sinutkin, näen teidän\ntulevan yhteen...\n\n-- Mitä? -- Vjasemski kysyi, turhaan koettaen nähdä jotain ammeessa.\n\n-- Enkelit seisovat vanhuksen edessä, -- mylläri jatkoi salaperäisesti\nja ikäänkuin itsekin hämmästyneenä siitä, mitä hän näki, -- taivaan\nvoimat seisovat hänen puolestansa; vaikea on loihtia sinun miekkaasi.\n\n-- Mutta eikö minun puolestani kukaan seiso? -- ruhtinas kysyi\nväristen.\n\nMylläri katsoi vielä tarkemmin; hänen silmänsä kävivät aivan\nliikkumattomiksi; näytti siltä, kun hän, alotettuansa pettää\nVjasemskia, oli nyt itse hämmästynyt todellisesta näöstä, ja hänelle\nilmestyi jotain hirmuista.\n\n-- Ja sinun armollasikin, -- hän sanoi kuiskaten, on puollutajia. Mutta\nnyt en näe mitään, vesi tummentui.\n\nHän kohotti päätään ja Vjasemski tunsi hien tippuvan otsaltaan.\n\n-- On sinullakin puolustajia, isäseni, -- hän kuiskasi peljästyneenä.\n-- Kyllä voin loihtia miekkasi.\n\n-- Kas tuossa, -- ruhtinas sanoi, vetäen tupesta raskaan miekan, -- kas\ntuossa, loihdi!\n\nMylläri veti henkeä, kaivoi käsillään kuopan ja pisti siihen miekan\nkahvan. Poljettuaan maan asetti hän miekan terän pystyyn ja alkoi käydä\nsen ympäri, lukien puoliääneen:\n\n-- Laskeutui aurinko Hvalinskin meren taa, nousee kuu yli kivisen\nkaupungin, mutta tuossa kivisessä kaupungissa synnytti minut äitini ja\nsynnytettyään neuvoeli: pysy sinä, lapseni, vahingoittumatonna:\nnuolista ja miekoista, taistelijoista ja taisteluista. Vyöhytti emoni\nminut miekalla. Sinä, miekkani, pyöri ja vyöri, pyöri ja vyöri kuin\nmyllyn kivet; särje ja murra rautaa ja terästä; lyö ja hakkaa lihaa ja\nluita; mutta vihollisen iskut sinusta hypähdelkööt kuin kivet vedestä,\neikä sinuun niistä tulko naarmua ei jälkeä! Loihdin palvelijalle\nAfanasialle, vyöhytän hänet miekalla! Loppu on sanalleni, työlleni\nkunnia!\n\nHän vetäsi miekan ylös maasta ja antoi sen ruhtinaalle, puistettuaan\nmullan sen kahvasta ja tarkoin pyyhittyään sen helmallansa.\n\n-- Ota, isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh. Kyllä se sinulle tekee\npalveluksen, jos ei vaan sinun vastustajasi kasta miekkaansa pyhään\nveteen!\n\n-- Mutta jos hän kastaa?\n\n-- Mitäs tehdä, isäseni! Pyhää vettä ei loihdittu rauta voi vastustaa.\nMutta voipi sitäkin auttaa. Annan sinulle suokyyhkysen; ripusta se\npussissa kaulaasi, niin petät vihollisesi silmät.\n\n-- Anna kyyhkynen! -- Vjasemski sanoi.\n\n-- Kyllä, isäseni, kyllä! Sinun ruhtinaallisen armosi tähden en säästä\nkyyhkyistäkään.\n\nUkko meni taas koppiinsa ja toi jotain riepuun ommeltuna.\n\n-- Kallis oli minulle sen saaminen, -- hän sanoi, ikäänkuin\nkaipauksella päästäen kädestänsä rievun, -- vaikea on sitä hankkia. Jos\nsopimattomaan aikaan kahlaat sitä hakemaan, niin semmoiset kauhut\ntulevat päällesi, että Jumal' auta.\n\nRuhtinas otti riepuun ommellun esineen ja heitti myllärille kourallisen\nkultarahoja.\n\n-- Jumala palkitkoon sinun ruhtinaallista armoasi! -- ukko sanoi\nsyvästi kumarrellen. -- Mutta, isäseni, suo minun vielä lausua sananen:\nälä mene nyt, ennen taistelua kirkkoon, älä kuuntele Jumalan\npalvelusta; muuten ehkä minun loihtumiseni luikahtaa pois miekan\nterästä.\n\nVjasemski ei vastannut mitään ja aikoi mennä paikalle, minne hän sitoi\nhevosansa, mutta seisahtui äkkiä.\n\n-- Mutta voitko, -- hän lausui, -- sanoa varmaan, kuka meistä jää\neloon?\n\nMylläri oli hämillänsä.\n\n-- Niin, luultavasti sinä, isäseni! Etkö sinä jäisi eloon. Minä jo\nennenkin sanoin sinulle: ei sinun kuolemasi ole miekasta tuleva!\n\n-- Katso vielä kerran ammeseen!\n\n-- Miksi sinne enään katsoisin, isäseni! Nyt en enään mitään näe, vesi\non aivan hämmentynyt.\n\n-- Ammenna raitista vettä! -- Vjasemski sanoi käskevästi.\n\nMylläri totteli vastenmielisesti.\n\n-- Noh, mitä siellä näkyy? -- ruhtinas kysyi maltittomasti.\n\nUkko kumartui silminnähtävällä inholla ammeen yli.\n\n-- Ei sinua näy, eikä sinun vastustajaasi! -- hän sanoi vaaleten; --\nnäkyy kenttä, täynnä kansaa; paljon päitä törröttää seipäissä; mutta\nsivulla palaa rovio ja ihmisluita on sidottu patsaasen!\n\n-- Keiden päät törröttävät seipäissä? -- Vjasemski kysyi, voittaen\nkauhunsa.\n\n-- En näe, isäseni, kaikki taasen hämmentyi; rovio yksin vielä vain\nkiiluttaa, ja jonkun luut riippuvat patsaalla!\n\nMylläri nosti päätään ja ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea kääntää\nkatseensa pois ammeesta. Hänen jäsenensä koukistuivat, hiki valui hänen\nkasvoiltansa; hän vaikeroiden ja änkyttäen hoipertui multapenkille ja\nkaatui siihen voimatonna.\n\nVjasemski etsi hevosensa, istahti satulaan ja syvissä mietteissä ajoi\nMoskovaan.\n\n\n\n\nXXXI Luku.\n\nJumalan tuomio.\n\n\nVjasemskin poissa ollessa oli Maljutalle annettu tärkeä tehtävä. Tsaari\nkäski hänen ottamaan kiinni ruhtinas Afanasi Ivanovitshin likimmäisiä\npalvelijoita ja tutkia kiduttamalla heitä vahvasti, ajoiko heidän\nherransa myllyn luo loihtimaan, ja montako kertaa hän oli myllyllä, ja\nmitä hänellä oli aikeessa tsaaria vastaan.\n\nSuurin osa palvelijoista ei tunnustanut mitään, mutta muutamat eivät\nkestäneet kidutusta ja tunnustivat kaikki, mitä Maljuta pani heidän\nsuuhunsa. He todistivat, että ruhtinas on ollut myllyn luona,\nvahingoittaakseen hallitsijaa, että hän otti tsaarin jälkijä ja poltti\nne tulella; mutta muutamat vielä todeksi näyttivät, että Vjasemski\npitää ruhtinas Vladimir Andrejevitshista ja tahtoo asettaa hänet\ntsaarin valtaistuimelle. Miten luonnottomat nuo todistukset olivatkin,\nkirjoitettiin ne kidutettujen sanojen mukaan tarkoin ja luettiin\ntsaarille. Uskoiko Iivana Vasiljevitsh vai ei -- sen tiesi Jumala!\nMutta hän antoi ankaran käskyn Maljutalle, että hän Vjasemskilta, tämän\npalattua, salaisi syyn, jonka tähden hänen palvelijansa olivat\nkiinniotetut ja sanoisi, että he ovat otetut kiinni, muka epäiltyinä\nvarkaudesta tsaarin tavara-aitoissa.\n\nHeidän todistuksissaan oli kuitenkin paljon ristiriitaisuutta, ja\nIivana lähetti hakemaan Basmanovin, saattaaksensa hänet uudistamaan\nkaikki, mitä hän kanteensa mukaan oli kuullut Vjasemskin palvelijoilta.\n\nBasmanovia ei löytynyt slobodassa. Hän oli päivää ennen lähtenyt\nMoskovasta, ja tsaari oli epäsuosiollinen siitä, että hän oli rohjennut\nlähteä pois, vastoin hänen käskyänsä. Maljuta käytti sen hyväksensä,\nsaattaakseen epäluuloa Basmanoviin.\n\n-- Kuka tiesi, hallitsija, -- sanoi Skuratov, -- miksi hän ei ollut\nkuuliainen sinun armollesi? Ehkä hän pitää yhtä Vjasemskin kanssa, ja\nvain näön vuoksi kantoi hänen päällensä, sitä varmemmin sinua\nhävittääksensä.\n\nTsaari käski Maljutan olemaan vielä vaiti kaikesta, ja ett'ei hän\nBasmanovin palattua antaisi tämän aavistaa, että hänen poissa olonsa\noli huomattu.\n\nSillä aikaa lähestyi kaksintaisteluun määrätty päivä, Jo ennen auringon\nnousua kokoontui joukottain kansaa Punaiselle torille; kaikki akkunat\nolivat täynnä katsojia, kaikki katot niillä peitetyt. Tieto taistelusta\noli jo aikoja sitten levinnyt ympäristössä. Taistelijain kuuluisat\nnimet viehätti kansaa eri kylistä ja kaupungeista, ja Moskovastakin\ntuli ihmisiä kaikenlaisista säädyistä katsomaan, kenelle Jumala antaa\nvoiton tuossa asiassa.\n\n-- Noh, veikko, -- sanoi eräs koreasti puettu guslinsoittaja\ntoverillensa, vankkavartaloiselle, nuorelle miehelle, jolla oli\nhyvänluontoiset, vaan tyhmännäköiset kasvot, -- käy eteenpäin; ehkä\nonnistuu sinulle tunkeutua ketjuun asti. Oh, tuota kansan paljoutta!\nPäästäkää menemään, oikea-uskoiset, laskekaa meitäkin, vladimirilaisia\nkatsomaan Jumalan tuomiota.\n\nMutta hänen pyyntönsä jäi kuulematta. Väkijoukko oli niin taaja, että\nhyvälläkään tahdolla ei ollut mahdollista väistyä.\n\n-- No, astuhan, mokoma hylky! -- guslinsoittaja taas virkkoi, työkäten\ntoveriansa selkään; -- vai etkö osaa tunkeutua eteenpäin?\n\n-- Ehkä! -- nuorukainen laiskalla äänellä vastasi.\n\nJa kääntäen vankan olkapäänsä eteenpäin, alkoi hän lävistää\nkansajoukkoa, ikäänkuin rautaisella telkineellä. Kuului huutoja ja\nkirouksia; mutta molemmat toverit kulkivat eteenpäin siitä huolimatta.\n\n-- Oikeaan, oikeaan! -- vanhempi lausui: -- mitä sinä vasempaan kuljet,\nhölmö? Käänny tuonne, missä piikit törröttävät!\n\nPaikka, jonne guslinsoittaja osoitti, oli valmistettu itse tsaarille.\nSe oli laudoista muodostettu ylennys, peitetty purppuravärisellä\nveralla. Sen päälle oli asetettu tsaarin nojatuoli, ja sen ympärillä\ntörröttävät piikit ja keihäät olivat sitä ympäröivien opritshnikkien.\nMuut opritshnikit seisoivat pitkin ketjua, joka oli vedetty ympäri\nkenttää, joka oli valmistettu taistelua varten. Taistelu tapahtui joko\nratsain tai jalkasin, taistelijain sopimuksen mukaan. Opritshnikit\najoivat aseillaan kansaa pois, eivätkä antaneet heidän nojautua\nvitjoihin.\n\nKulkien askel askeleelta guslinsoittaja ja vahva nuorukainen saapuivat\nvihdoin aivan kentän luo.\n\n-- Minne kiipeätte? -- eräs opritshnikki ärjäsi, huiskaten heihin\npartuskallaan.\n\nNuorukainen ällisteli ja kääntyi hämillään toveriinsa, mutta tämäpä\notti molemmin käsin päästään lammasnahkaisen, kultanauhalla reunustetun\nja riikinkukon sulalla koristetun lakkinsa, ja kumartaen kerta toisensa\njälkeen vyöhön asti, sanoi opritshnikille:\n\n-- Sallikaa, kunnialliset herrat, vladimirilaisten guslinsoittajien\nkatsoa Jumalan tuomiota! Me olemme tulleet aina Volodomiirin\nkaupungista saakka! Sallikaa tässä seisoa, kunnialliset herrat!\n\nJa veikistelevällä hymyllä näytti hän mustan partansa alta valkeita\nhampaitansa.\n\n-- Noh, olkoon niin! -- opritshnik sanoi: -- ette te enää voi tunkeutua\ntakaisin! seisokaa tässä; mutta eteenpäin älkää tunkeutuko! pääkallonne\nhalkaisen.\n\nVitjoilla ympäröidyn paikan sisäpuolella käyskentelivät puolueiden\npuollus- ja virkamiehet. Siinä seisoi myös bojari ja okolnitshi,[28]\njotka olivat määrätyt kentälle ja kaksi kirjuria, joiden oli heidän\nkanssaan taistelun järjestystä silmällä pitäminen. Yhdellä kirjureista\noli Vladimir Husevin tekemä tuomiokirja, joka oli ilmestynyt jo\nsuuriruhtinas Iivana Vasiljevitsh III:nen aikana, ja hän keskusteli\ntoverinsa kanssa kaksintaistelun seikoista.\n\n-- \"Mutta he ovat riidassa kaksintaisteluun asti\", hän luki, osoittaen\nsormellaan erästä paikkaa tuomiokirjassa, -- \"vaan taistelulla voivat\nsopia...\" kun kansan huudot keskeyttivät häntä.\n\n-- Tsaari tulee! Tsaari tulee! -- kaikki lausuivat kiihkoisesti ja\npaljastivat päänsä.\n\nOpritshnikkijoukon ympäröimänä ajoi Iivana Vasiljevitsh\ntaistelukentälle, astui alas hevosen selästä, nousi ylennyksen portaita\nylös ja kumarrettuaan kansalle istui nojatuoliin, näyttäen henkilöltä,\njoka odottaa hauskaa näytelmää.\n\nHänen taaksensa ja sivuillensa asettautuivat hovimiehet\nseisomaan. Samassa kaikuivat kaikki slobodan kirkonkellot, ja eri\nsuunnilta ajoivat ketjujen piiriin Vjasemski ja Morosov, molemmat\ntaistelupuvussa. Morosovin yllä oli raitainen haarniska, koristettu\nteräksisillä kilseillä, jotka olivat rivittäin hopealla yhteen kudotut.\nKäsivarsi-raudat, kintaat ja sääriraudat kiilsivät hopeasta. Hänen\npäässään oli kypäri mustilla hopeakoristuksilla ja kypärätöyhdön alta\nvalui hartioille barmitsa, pyöreillä, hopeaisilla kilseillä\nkiinnitettynä ristiin rinnalle. Hänen kupeellaan rippui koristetusta ja\nhakasella kiinnitetystä vyöstä leveä, suora kalpa, jonka kahva sekä\ntupen sivut ja pää myöskin olivat hopeaiset. Oikealle puolelle oli\nsatulaan ripustettu kullalla silattu nuija, joka oli arvon merkki ja\nmuinaisaikoina välttämätön bojarin voittorikkaissa tappeluissa, vaan\nnykyään painonsa takia tuskin sopiva käytettäväksi.\n\nMorosov ratsasti leveärintaista, tummanruskeata ratsua. Sitä peitti\nsamettinen, vadelmanvärinen loimi, johon hopeakilseitä oli tiheään\nommeltu, otsanauhasta riippui kummallekin puolelle silkkiset,\nvadelmanväriset ja hopealangalla kierretyt tupsut, ja kaulan alta\nrintaan aisti riippui samallainen, mutta suurempi ja tuuheampi tupsu,\njota kutsuttiin nausiksi. Ohjaksina oli hopeaiset ketjut, litteillä,\nkaiverretuilla ja erisuuruisilla renkailla.\n\nRatsu astui tasaisesti, nostellen hopeaisilla polvikoristeilla\nvarustettuja jalkojaan, käyristäen leveätä kaulaansa, ja kun Drushina\nAndrejevitsh seisahdutti sen noin viisi syltä vastustajastaan, alkoi se\npuistella aaltoilevaa, tuuheata harjaansa, joka ulottui maahan asti,\npureskellen kuolaimiaan ja kaivaen maata vahvoilla kavioillaan, jotta\nleveän hevosenkengän kiiltävät naulat tulivat näkyviin. Tuo vahva\nhevonen oli sopivasti valittu arvokkaan ratsastajan suhteen, ja sen\nvalkea harja sopi hyvin bojarin valkeaan partaan.\n\nVjasemskin sota-asu oli paljoa keveämpi. Kärsien vielä haavoistansa, ei\nhän ollut pukeutunut haarniskaan eikä rautapaitaan, ehkä niitä\npidettiin luotettavimpina varuksina, vaan oli ottanut keveän\nkilsepaidan. Sen kaulus, helma ja käsiraudat hohtivat kalliista\nkivistä. Kypärin asemesta oli ruhtinaan päässä \"erihonka\", se on\nmatala, kauniisti muodostettu rautalakki, jonka töyhtö ja korvan\npeitteet olivat kullalla koristetut, mutta lakin reunassa oli korkea\ntupsu heiluvista kultalangoista, koko pituudellensa loistaen\nsäteilevistä rubiineista. Lakin etureunaa lävisti kullalla silattu,\nrautainen nuoli ylhäältä alaspäin; se suojeli kasvoja miekan iskusta,\nmutta uljaana Vjasemski ei laskenut alas nuolta, vaan päin vastoin\nkohotti sen vääntiöllä rubiinitupsun korkeudelle, joten hänen vaaleat\nkasvonsa ja tumma partansa jäivät aivan peittämättä, ja nuoli näytti\nvain kultasulalta, joka oli pistetty erihongin laitaan. Soljella\nkiinnitetyssä vyössä, joka oli koristettu monenlaisilla helyillä ja\nkelluttimilla, riippui käyrä miekka, kalliilla kivillä aivan peitetty,\nsama miekka, jonka mylläri oli noitunut ja johon Vjasemski nyt lujasti\nluotti. Punasinervään, samettiseen satulaan, jossa oli hopeaiset\nnaulat ja samasta aineesta taotut reunustat, oli sinipunervalla,\nkultavyöhykkeisellä samettikannikkeella kiinnitetty rautainen pieni\ntappara. Kilsepaidan komean liepeen alta näkyi valkonen, kullalla\nkirjailtu silkkipaita, ulottuva tummankeltaisille housuille, jotka\nolivat pistetyt vihreäisiin sahviaanisaappaisiin, joiden koristetut\nvarret, jotka eivät olleet raudalla peitetyt, ulottuivat polveen asti\nja kiinnittyivät sen alla sekä sen yli päällysnauhalla.\n\nÄfanasja Ivanovitshin ratsu, kultakarvainen Argamak, oli aivan päästä\nhäntään asti sälytetty helisevillä, hopeakulkusista kudotuilla\nvitjoilla. Tsheprakan tahi tsbaldarin[29] asemasta peitti pantterin\nnahka sen selkää. Mustassa otsanauhassa loistivat suuret rubiinit\nkultakehyksissä. Vuoriston kiitäjän hoikat jalat eivät olleet ensinkään\nkengitetyt, mutta jokaisessa niistä, nilkan alla, oli pieni\nhopeakulkunen.\n\nKauvan oli jo kuulunut Argamakin tuttu hirnuminen. Nyt, pää pystyssä,\npuhaltaen tulisilla sieramillaan ja häntä suorana, astui se ensin\nkeveästi, tuskin maahan kavioillaan koskien, Morosovin hevosta vastaan;\nmutta kun ruhtinas, ajamatta vastustajansa lähelle, vetäsi heliseviä\nsuitsia, heittäytyi Argamak syrjään ja olisi hypähtänyt ketjujen yli,\njos ei ratsastaja taitavalla käännöksellä olisi ohjannut sitä entiselle\npaikallensa. Silloin se nousi takajaloilleen, ja pyörien ympäri oli\nkaatua taaksepäin, mutta ruhtinas nojautui satulan yli, hellitti\nsuitset ja painoi sen kupeesen kisilbashkilaiset jalustimet. Argamak\nhypähti ja seisahtui ikäänkuin naulattu. Ei ainoakaan karva sen\nmustasta harjasta liikkunut. Veristyneet silmänsä vilahtelivat sivuille\nja kultakarvaisen nahkansa alta näkyi verkkona verellä täytetyt suonet.\n\nVjasemskin ajaessa esiin, helisten ja kiiltäen ikäänkuin pirskoitettuna\nkulta- ja timanttisateella, Vladimirin guslinsoittaja ei voinut hillitä\nihastustaan; mutta hän innostui enemmän hevoseen kuin ratsastajaan.\n\n-- Oh, ratsu! hän huudahti, potkaisten jaloillaan ja tarttuen\nihastuksissaan päähänsä: mimmoinen ratsu! ajatteleppas: En ikänä ole\nnähnyt tuollaista hevosta! Onhan minulla jommoisiakin ollut, mutta eipä\nJumala tuommoista antanut! Mitenhän, -- hän jatkoi itsekseen, --\nmitenhän tuolle ratsastajalle olisi käynyt, jos tuon näköisenä olis\nHiidenkuilulle ajanut!\n\n-- Kuuleppas hän jatkoi iloisesti, työkaten käsivarrellaan toveriinsa.\n-- kuuleppas, sinä hölmö, kumpi hevonen sinua enemmän miellyttää?\n\n-- Tuo! nuorukainen vastasi, Morosovin hevosta sormellaan osoittaen.\n\n-- Tuoko? Miksi juuri se?\n\n-- Siksi, että se on vahvempi! -- nuorukainen vastasi veltosti.\n\nGuslinsoittaja purskahti nauruun, mutta siinä samassa kuului\njulistajain äänet:\n\n\"Oikeauskoiset miehet! -- he huusivat kentän eri kulmilla: ratkaiseva\ntaistelu alkaa tsaarin aseenkantajan Afanasi Ivanitsh Vjasemskin ja\nbojari Drushina Andrejitsh Morosovin välillä. Heidän riitansa koskee\nloukkausta, taistelua ja haavoittamista sekä bojaritar Morosovin\nryöstöä. Oikeauskoiset miehet! Rukoilkaa kaikkein pyhimpää\nKolme-yhteyttä, että Hän antaisi oikeuden puolueelle voiton!\"\n\nKaikki vaikenivat. Kaikki katsojat alkoivat ristiä silmiänsä, mutta\nbojari, joka oli kaksintaistelun tarkastajana, astui tsaarin eteen ja\nlausui syvään kumartaen:\n\n-- Käsketkö, hallitsija, aloittamaan taistelun?\n\n-- Aloittakaa! -- Iivana lausui.\n\nBojari, rajapäällikkö; puollusmiehet, virkamiehet ja molemmat kirjurit\nväistyivät.\n\nBojari antoi merkin.\n\nTaistelijat tarttuivat aseihinsa.\n\nToisen merkin annettua oli heidän toistansa vastaan hyökkääminen, mutta\nkaikkein hämmästykseksi horjui Vjasemski satulassa ja päästi käsistään\nohjakset. Hän olisi kaatunut maahan, ell'eivät puollusmies ja\nhovimestari olisi juosseet esiin ja auttaneet häntä alas hevosen\nselästä. Paikalle rientäneet tallirengit tarttuivat Argamakin suitsiin.\n\n-- Viekää hevonen pois! -- Vjasemski lausui, katsoen ympärilleen\nhimmentynein silmin: -- taistelen jalkasin!\n\nNähdessään ruhtinaan astuvan alas hevosen selästä, Morosov myöskin teki\nsamaten ja jätti tumman ruskean hevosensa tallirengeille.\n\nMorosovin hovimies toi hänelle suuren, nahkaisen kilven vaskisilla\nkilseillä, joka oli valmistettu jalkasin taistelua varten.\n\nVjasemskin hovimies toi hänelle myöskin kilven, tummansinisen,\nkultaisilla koristuksilla ja kultasilla tupsuilla.\n\nMutta Afanasi Ivanovitshilla ei ollut voimaa kantaa sitä. Jalat\nnotkuivat hänen allansa, ja hän olisi taasen kaatunut, jos ei häntä\nolisi tuettu.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, ruhtinas? -- hovimestari ja puollusmies lausuivat\nyhteen ääneen, hämmästyneinä katsoen hänen silmiinsä: -- toinnu,\nruhtinas! taistelussa ei ole seisominen -- se on sama, kuin olla\nvoitettuna!\n\n-- Riisukaa minun päältäni rautapaita! -- ruhtinas Vjasemski lausui\nollen tukehtumaisillaan: -- ottakaa pois rautapaita! Se juuri minut\ntukahuttaa!\n\nHän heitti päästään erihongin, repi rikki kilsepaidan kauluksen ja\nrepäsi kaulastaan silkkinauhan laukkuineen, jossa oli suokyyhkynen.\n\n-- Kirous sinulle, noita! -- hän huusi, heittäen nauhan kauvas luotaan\n-- kirous, kun petit minut!\n\nDrushina Andrejevitsh lähestyi, kalpa paljastettuna.\n\n-- Antaudu, koira! -- hän sanoi iskien: tunnusta kurjuutesi!\n\nPuollusmiehet heittäytyivät ruhtinaan ja Morosovin väliin.\n\n-- Ei! Vjasemski lausui, ja himmentynyt katseensa leimahti entisellä\nvihalla, -- liian aikainen on minun antautua! Sinä, vanha korppi, minut\npilasit! Sinä kastoit kalpasi pyhään veteen! Minä asetan edestäni\ntaistelijan, ja sitten näemme, kuka on oikeassa!\n\nKummankin puolueen varamiesten välillä syntyi väittely. Toinen väitti\ntuomion päättyneen Morosovin hyväksi, toinen -- että ei tuomiota\nensinkään ollut, koska ei ollut taisteluakaan.\n\nSillä aikaa oli tsaari huomannut Vjasemskin liikkeen ja käski tuoda\nhänen pois heittämänsä taikapussin.\n\nUteliaasti ja epäluulolla sitä katsottuaan hän kutsui Maljutan.\n\n-- Säilytä tuo, -- hän kuiskasi, -- kunnes sitä pyydän! Mutta nyt, --\nhän lausui lujaa, -- tuokaa Vjasemski luokseni.\n\n-- Mitä, Afonja? -- hän sanoi epäilyttävällä hymyllä, kun Vjasemski\nastui hänen luoksensa: -- näyttää siltä, ett'et kestä Morosovia\nvastaan?\n\n-- Herrani, -- vastasi ruhtinas, jonka kasvot olivat kuoleman kalpeat,\n-- viholliseni pilasi minut! Ja paitsi sitä en vielä kertaakaan ole\npukenut ylleni rautapaitaa, sen jälkeen, kuin paranin. Haavani\naukenivat; näetkö, miten veri juoksee kilsepaidan alta? Suo, hallisija,\nkutsua airueita, että he kutsuisivat vapaa-ehtoisen, joka taistelisi\nminun edestäni!\n\nVjasemskin pyyntö oli vasten sääntöjä. Ken ei tahtonut itse taistella,\nsen oli siitä jo edeltäpäin ilmoittaminen. Astuttuaan kerran\nkaksintaisteluun, ei saanut enään panna edestään toista. Mutta tsaari\nhalusi Morosovin tappiota.\n\n-- Käske airueiden julistaa, -- hän sanoi, -- ehkä löytyy joku sinua\nuljaampi! Mutta jos ei ketään tule, on Morosov puhdas, vaan sinä\nannetaan mestaajille!\n\nVjasemski talutettiin pois, ja kohta hänen käskystänsä alkoivat\njulistajat käydä pitkin ketjua ja huutaa korkealla äänellä:\n\n-- Kuka slobodan, Moskovan, tai muista miehistä tahtoo käydä bojari\nMorosovia vastaan? Kuka tahtoo taistella ruhtinas Vjasemskin edestä?\nAstukaa esiin, taistelijat, astukaa esiin ruhtinas Vjasemskin edestä\ntaistelemaan.\n\nMutta kaikki olivat ääneti, eikä yksikään haluavainen ilmoittautunut.\n\n-- Astukaa esiin, vapaaehtoiset, uljaat taistelijat! -- huusivat\njulistajat. -- Astukaa esiin! Ken lyö Morosovin, sille ruhtinas antaa\nkaikki maatilansa, mutta jos se on halpasäätyinen mies, joka voittaa,\nhänelle ruhtinas antaa kaikki rahansa, mitä hänellä on!\n\nEi kukaan vastannut; kaikki tiesivät Morosovin asian olevan pyhän, ja\ntsaari, katsomatta vihaansa Drushina Andrejevitshiä kohden,\nvalmistautui jo julistamaan hänen olevan oikeassa, kun äkkiä kuului\nhuudot:\n\n-- Vapaaehtoinen tulee! Tulee! -- Ja ketjulla ympäröidyn paikan sisään\nastui Matvei Homjak.\n\n-- Hei, siellä! -- hän huusi, iskien miekallaan ilmaan. -- Käy\nlähemmäs, bojari, minä olen Vjasemskin edestä!\n\nNähtyänsä Homjakin, kääntyi Morosov, joka tähän asti oli seisonut\nmiekka paljastettua, inholla kaksintaistelun järjestäjiin.\n\n-- En taistele palkatun kanssa! -- hän lausui ylpeästi. -- Ei sovi\nbojari Morosovin kamppailla Grishka Skuratovin ratsupalvelijan kanssa!\n\nJa pistettyään miekkansa tuppeen, astui hän tsaarin luo.\n\n-- Hallitsija, -- hän lausui, sinä annoit minun viholliseni asettaa\ntaistelijan edestänsä; salli myös minun etsiä palkatun palkattua\nvastaan, jos ei, niin salli lykätä taistelu toistaiseksi.\n\nVaikka tsaari kylläkin halusi hukuttaa Morosovin, niin oli hänen\npyyntönsä liiaksi oikeutettu. Tsaari ei tahtonut näyttäytyä Jumalan\ntuomiossa puolueellisena.\n\n-- Huuda, julistaja! -- hän sanoi vihaisesti -- mutta jos et löydä\nhaluavaa, niin taistele itse tahi mene mestauslavalle!\n\nSillä aikaa Homjak käveli ketjua pitkin, huiskutteli miekallaan ja\npilkkasi katsojia.\n\n-- Kas, -- hän puhui, -- miten paljon harakoita teitä on, vaan ei ole\nainoatakaan haukkaa seassanne! Astuisipa edes yksikin esiin, miekkaani\nuudistamaan, tsaaria huvittamaan! Puidessa varmaankin kätenne ovat\npuutuneet! Uunilla leväten kupeenne maanneet!\n\n-- Ah, sinä hitto! -- guslinsoittaja lausui puoliääneen: -- kyllä minä\nsinulle antaisin, jos vaan miekkani olisi mukana. Katsoppa! -- hän\njatkoi, töykäten toveriaan kupeesen, -- tunnetko häntä?\n\nMutta nuorukainen ei kuullut kysymystä. Hän seisoi suu ammollaan ja\ntuijotti Homjakiin.\n\n-- Mitä? -- Homjak jatkoi: -- ei näy olevan teidän seassanne\nhaluavaista? Oh, te, kyynäräsaksat, kakun kauppiaat, kehrääjät,\nkankaankutojat! Kuka tahtoo minun kanssani taistella?\n\n-- Minä! -- nuorukaisen ääni äkkiä kuului, ja tarttuen molemmin käsin\nketjuun, heitti hän sen päänsä yli, ja oli vähällä temmata ylös\ntammiset pylväät, joihin se oli kiinnitetty.\n\nHän joutui piirin sisään ja näytti itsekin olevan hämmästynyt\nrohkeudestansa.\n\nSilmät ja suu selällään, hän katsoi milloin Homjakiin, milloin\nopritshnikkiin, milloin itse tsaariin, mutta ei virkannut sanaakaan.\n\n-- Kuka olet? -- taistelun tarkastajaksi määrätty bojari häneltä kysyi.\n\n-- Minäkö? -- hän sanoi ja, vähän mietittyänsä naurahti.\n\n-- Kuka olet? -- uudisti bojari.\n\n-- Mitkä olen! -- hän vastasi avomielisesti ja ikäänkuin ihmetellen\nkysymystä.\n\n-- Kiitos sulle, uljas poika! -- Morosov sanoi nuorukaiselle: --\nkiitos, kun tahdot taistella totuuden tähden! Jos voitat viholliseni,\nen säästä sinulta varojani. Ei kaikki omaisuuteni ole ryöstetty; kiitos\nJumalan armolle, on minulla vielä, millä palkitsen taistelijani!\n\nHomjak näki Mitkan Hiidenkuilulla, jossa nuorukainen oli tappanut\nhevosen hänen altansa seipään iskulla, ja, luullen heittäytyvänsä\nratsastajan päälle, oli painanut allensa oman toverinsa. Mutta tappelun\nvimmassa ei Homjak katsonut hänen kasvojansa, ja paitsi sitä ei Mitkan\nulkomuodossa ollut mitään merkittävää. Homjak ei tuntenut häntä.\n\n-- Millä tahdot taistella? -- bojari kysyi, katsoen uteliaasti\nnuorukaiseen, jolla ei ollut haarniskaa eikä aseita.\n\n-- Millä tapella? -- Mitka matki ja kääntyi taaksepäin, etsien\nsilmillään guslinsoittajaa, neuvotellaksensa hänen kanssansa.\n\nMutta guslinsoittaja näkyi menneen toiseen paikkaan, ja vaikka Mitka\nolisi kuinka katsonut, ei hän tätä löytänyt.\n\n-- Mitäs, -- bojari lausui, -- ota itsellesi miekka ja haarniska,\nasettaudu taisteluun.\n\nMitka katsoi hämillänsä ympärilleen.\n\nTsaarista näytti hänen käytöksensä hupaiselta.\n\n-- Antakaa hänelle ase! -- hän lausui; -- katsokaamme, miten hän osaa\ntaistella!\n\nMiikalle annettiin täysi sota-asu; mutta vaikka hän olisi miten\nkoettanut, ei hänen kätensä sopineet rautapaidan hihoihin, ja kypäri\noli niin pieni, että pysyi vain hänen päälaellansa.\n\nKatsoessaan häneen, alkoi tsaari nauraa ääneensä. Hänen esimerkkiänsä\nseurasi ensin opritshnikit, sitten kaikki katsojat.\n\n-- Mitä te kurkkujanne katkatatte? -- Mitka sanoi harmistuneena; --\nmenen ilman teidän lakkianne ja ilman rautapaitaanne tuommoista\nvastaan.\n\nHäh osoitti sormellaan Homjakia ja veti päältään pois rautapaidan.\n\nKuului taas naurua.\n\n-- Millä sinä taistelet? -- bojari kysyi.\n\nMitka raaputti niskaansa.\n\n-- Eikö teillä ole seivästä? -- hän kysyi vitkalleen, kääntyen\nopritshnikkeihin.\n\n-- Mikä hupsu tuo on, -- he huusivat: mistä hän ilmestyi? Ken hänet\ntänne työkkäsi? -- Vai, luuletko sinä, hölmö, että me moukkien tavoin\nseipäillä tappelemme.\n\nMutta Iivana Vasiljevitshiä huvitti Mitkan ulkomuoto, eikä hän antanut\najaa häntä pois.\n\n-- Antakaa hänelle seiväs! -- hän lausui; -- taistelkoon, miten voi!\n\nHomjak loukkautui.\n\n-- Hallitsija, älä salli moukan loukata orjaasi! -- hän huudahti. --\nMinä rehellisesti palvelen sinun armoasi opritshnikkinä, enkä ole\nkoskaan vielä taistellut seipäillä.\n\nMutta tsaari oli hyvällä tuulella.\n\n-- Tappele sinä miekalla, -- hän sanoi, -- mutta poika tapelkoon omalla\ntavallansa. -- Antakaa hänelle seiväs. Katsellaanpa, miten moukka\npuollustaa Morosovia!\n\nToivat muutamia seipäitä.\n\nMitka otti hitaasti käteensä yhden toisensa perästä, katseli jokaista\nja, tarkastettuaan kaikki seipäät, kääntyi suoraan tsaaria kohden.\n\n-- Eikö ole vahvempaa? -- hän kysyi veltosti, katsoen suoraan Iivana\nVasiljevitshin silmiin.\n\n-- Tuokaa hänelle aisa! -- tsaari sanoi, jo edeltäpäin ilossaan häntä\nodottavasta näytelmästä.\n\nKohta ilmestyikin Mitkan kouriin raskas aisa, jonka opritshnikit pilan\nvuoksi olivat ottaneet kauppatorilla seisovasta kuormasta.\n\n-- Mitä, kelpaako se? tsaari kysyi.\n\n-- Mitäs? -- Mitka vastasi, -- ehkä kelpaa.\n\nJa tarttuen aisan toiseen päähän, huiskasi hän sillä ilmassa niin\nvoimakkaasti, että tuulen puuska kävi ja pöly kierteli ilmassa,\nikäänkuin vihurin lentämästä.\n\n-- Katsoppas hittoa! -- opritshnikit virkkoivat, katsoen toisiinsa.\n\nTsaari kääntyi Homjakin puoleen.\n\n-- Seiso! hän sanoi käskevästi ja lisäsi pilkaten: -- tahdonpa nähdä,\nmiten sinä säilyt moukan seipäästä.\n\nMitka sillä aikaa työnsi ylös hihansa, sylki molempiin käsiinsä ja\npuristaen niissä aisaa, puisteli sitä, katsoen Homjakiin. Hänen\nujoutensa oli hävinnyt.\n\n-- Noh, sinä! seiso, vai miten? -- hän lausui päättävästi. -- Minä\nsinut opetan morsiamia ryöstämään!\n\nHomjakin tila, tottumattoman aseen ja Mitkan erinomaisen voiman\nsuhteen, oli hyvin vaikea, mutta katsojat pitivät nähtävästi\nnuorukaisen puolta ja alkoivat jo pilkata Homjakia.\n\nRatsupalvelijan hämi huvitti tsaaria. Hän katsoi jo alkavaa taistelua\nsamalla uteliaisuudella, minkä hänessä herätti ilveilijäin näytökset\ntahi karhujen tappelut.\n\n-- Alottakaa tappelu! -- hän sanoi, nähdessään miten Homjak hämmästyi.\n\nSilloin Mitka kohotti aisan päänsä yli ja alkoi pyörittää sitä,\nlähestyen Homjakia hypähdellen.\n\nTurhaan Homjak etsi tilaisuutta iskeäkseen Mitkaa miekalla. Hänen oli\nvain mitä pikemmin väistyminen ja välttäminen aisaa, joka yhä pyöri\nsuuressa piirissä Mitkan ympäri ja teki hänet saavuttamattomaksi.\n\nKatsojien suureksi iloksi ja tsaarin suureksi huviksi alkoi Homjak\nvetäytyä takaisin, ajatellen ainoastaan pelastustansa. Mitka yhä jatkoi\nhyppimistänsä häntä kohti, ja aisa vinkui kuni vihuri hänen päänsä yli.\n\n-- Minä sinut opetan morsiamia ryöstämään! -- hän huusi, vähitellen\njoutuen raivoon ja koettaen osata Homjakin päähän, jalkoihin ja mihin\ntahansa.\n\nKatsojien myötätuntoisuus Mitkaan ilmaantui kiihoittavissa\nhuudahduksissa ja nousi vihdoin innostukseksi.\n\n-- Kas niin, kas niin! kansa huusi, unohtaen tsaarin läsnäolon, --\nlöylytä hänet hyvästi! Kas sepä poika!\n\n-- Puollusta Morosovia, seiso oikeuden edestä.\n\nMutta Mitka ei ajatellut Morosovia.\n\n-- Minäpä opetan sinut morsiamia ryöstämään! -- hän kertoeli,\npyörittäen ympärillänsä aisaa ja ajaen Homjakia, joka käänteleikse\nhänestä joka taholle.\n\nMuutamia kertoja oli opritshnikkien maahan kyykistyminen, välttääkseen\nvarmaa kuolemaa, kun aisa vinkuen lensi heidän päänsä ylitse.\n\nÄkkiä kuului jymeä isku, ja Homjak, kupeesen satutettuna, lensi\nmuutamien sylien päähän ja romahti maahan, käsivarret hajallaan.\n\nKentällä kaikui iloinen huuto.\n\nMitka heti hyökkäsi Homjakin päälle ja aikoi tukahuttaa hänet.\n\n-- Riittää, riittää! opritshnikit huusivat ja Maljuta kumartui nopeasti\nIivana Vasiljevitshiä kohden ja sanoi hänelle huolestuneena:\n\n-- Hallitsija, käske vetämään pois tuota hittoa! Homjak on meillä paras\nmies opritshnikkien seassa.\n\n-- Vetäkää tuota tomppelia jaloista! -- tsaari huusi, -- kaatakaa hänen\nyllensä vettä, mutta muistakaa -- jättäkää hänet henkiin.\n\nVaivoin onnistui opritshnikeille vetää pois Mitkan, mutta Homjak\nnostettiin ylös kuolleena, ja kun kaikkien silmät olivat kääntyneet\nhänen mustuneisiin kasvoihinsa ilmestyi Mitkan rinnalle Vladimirin\nguslinsoittaja ja vetäen häntä helmasta, sanoi hänelle kuiskaten:\n\n-- Tule, tolvana, minun kanssani! Pelasta pääsi!\n\nJa molemmat katosivat kansajoukkoon.\n\n\n\n\nXXXII Luku.\n\nVjasemskin taikapussi.\n\n\nIivana Vasiljevitsh käski kutsua Morosovia.\n\nKenttä taas hiljeni. Kaikki katsoivat odotuksessaan tsaariin ja\npidättivät hengityksensä.\n\n-- Bojari Drushina -- Iivana sanoi juhlallisesti, nousten istuimeltaan:\n-- Sinä olet Jumalan tuomion kautta puhdistautunut minun edessäni. --\nHerra Jumala on sinun vihollisesi häviöllä näyttänyt sinun oikeutesi,\nja minä en jätä sinua armottani. Älä lähde slobodasta ilman käskyäni.\nMutta se on, -- Iivana synkästi jatkoi, -- vain puolet asiasta. Vielä\non itse tuomio täyttämättä. Tuokaa tänne Vjasemski.\n\nRuhtinas Afanasi Ivanovitshin tultua, tsaari katsoi kauvan häneen\nsanattomalla katseella.\n\n-- Afonja, -- hän vihdoin sanoi, -- sinä tiedät, että minä pidän\nlujasti sanani. Minä määräsin, että ken teistä, joko itse tahi\ntaistelijansa kautta, joutuu taistelussa häviölle, hän mestataan heti.\nSinun taistelijasi hävisi, Afonja!\n\n-- Niin, -- Vjasemski vastasi päättävästi, -- käske lyödä pääni poikki,\nhallitsija!\n\nKummallinen hymyily kierteleikse Iivanan huulilla.\n\n-- Ainoastaanko pään poikki? -- hän lausui ilkeästi, -- Luuletko, että\nsinulta lyödään vain pää poikki? Siten kävisi ehkä, jos sinun vain\nolisi Morosoville vastaaminen, mutta sinun ylläsi on vielä toinen\nvääryys ja toinen kirous. Maljuta, anna tänne hänen taikapussinsa!\n\nJa otettuaan Maljutan käsistä nauhasen, jonka Vjasemski oli pois\nheittänyt, kohotti Iivana sen, pitäen toisesta päästä.\n\n-- Mikä tämä on? -- hän kysyi, katsoen julmasti Vjasemskin silmiin.\n\nRuhtinas aikoi vastata, mutta tsaari ei antanut hänelle aikaa.\n\n-- Viekas palvelija, -- hän lausui ankarasti, ja läsnäolevien suonia\npitkin kävi kylmä värähdys, -- viekas palvelija! minä sinut otin\nvalta-istuimeni lähelle; minä korotin sinut, osoitin sinulle yltäkyllin\nsuosiota; mutta mitä sinä teit? Sinä saastaisessa sydämessäsi ikäänkuin\nkyykäärme ajattelit hukuttaa minut, sinun tsaarisi; tahdoit\nloihtimisella hävittää minut ja sentähden luultavasti sinä pyrit\nopritshninaan? -- Mikä opritshnina on? -- Iivana jatkoi, silmäillen\nympärilleen ja korottaen ääntänsä, että koko kansa voi kuulla häntä. --\nMinä, niinkuin viinatarhan isäntä, olen Herran Jumalan asettama kansani\nyli, viljelemään viinitarhaa. Mutta minun bojarini ja valtioneuvosto ja\nneuvosmiehet eivät tahtoneet minua auttaa, ja aikoivat minut\nhävittää; silloin otin minä teiltä viinamäkeni ja annoin sen muille\ntyöntekijöille. Ja se on opritshnina! Kutsutut eivät tulleet häihin, ja\nminä lähetin torille ja teitten haaroihin ja käskin kutsua kaikkia,\njotka löytyisi. Ja se on taasen opritshnina! Nyt kysyn kaikilta: mitä\nansaitsee vieras, joka, tultuaan häihin, ei ole pukeutunut\nhäävaatteisiin? Miten on hänestä pipliassa sanottu? \"Sitokaa hänen\nkätensä ja jalkansa ja heittäkää hänet ulos pimeyteen: siellä on oleva\nitku ja hammasten kiristys!\"\n\nNiin puhui Iivana, ja kansa kuunteli ääneti noitten evankeliumin\nsanain omavaltaista vertausta, säälimättä Vjasemskia, mutta syvästi\nliikutettuna mahtavan lemmikin nopeasta lankeemisesta.\n\nEi kukaan opritshnikeistä tahtonut eikä uskaltanut puhua sanaakaan\nVjasemskin puollustukseksi. Kaikkien kasvoissa kuvastui kauhistua.\nAinoastaan Maljutan pedonkaltaisissa silmissä ei näkynyt muuta kuin\nalttius heti toteuttamaan tsaarin käskyjä, ja vielä Basmanovinkin\nkasvoissa näkyi ilkeä ilo, vaikka hän koetti peittää sen\nvälinpitämättömyyden varjolla.\n\nVjasemski ei pitänyt tarpeellisena puollustaa itseään. Hän tunsi\nIivanan ja päätti kärsivällisesti kantaa häntä odottavia kipuja. Hän\nnäytti lujalta ja arvokkaalta.\n\n-- Viekää hän pois! -- tsaari sanoi. -- Minä määrään hänelle\nsamanlaisen mestauksen, kuin sille rosvolle, joka tunkeutui minun\nluokseni makuuhuoneesen ja nyt odottaa palkkaansa. Mutta etsikää ja\ntuokaa slobodaan noita, jonka kanssa hän oli yhteydessä. Antakoon hän\nkidutustutkimuksessa vielä uusia todistuksia.\n\n-- Julma on tämän maailman ruhtinaan viha -- Iivana jatkoi, nostaen\nsilmänsä taivasta kohden; -- hän, kuten kiljuva jalopeura, käy ympäri,\netsien minua nielläksensä. Mutta minä luotan Jumalan armoon, enkä\nHerran avulla anna petoksen juurtua Venäjällä!\n\nIivana astui alas ylennykseltä ja, istuttuaan hevosen selkään, lähti\ntakaisin hoviin, opritshnikkien ympäröimänä, jotka olivat ääneti.\n\nMaljuta lähestyi, köysi kädessä, Vjasemskia.\n\n-- Älä pane pahaksi, ruhtinas! -- hän sanoi pilkaten, sitoessaan hänen\nkäsiään selän taakse, -- meidän on vain palveleminen!\n\nJa ympäröittyään Vjasemskin vartijoilla, vei hän hänet vankilaan.\n\nKansa alkoi poistua ääneti tahi kuiskaamalla puhuen tapahtumasta, ja\nkohta oli vielä äsken niin monilukuisella väellä täytetty paikka\ntyhjänä.\n\n\n\n\nXXXIII Luku.\n\nBasmanovin taikapussi.\n\n\nVjasemskia tutkittiin, mutta ei mitkään kiduttamiset saattaneet häntä\nlausumaan sanaakaan. Erinomaisella tahdon lujuudella kärsi hän ääneti\nhirmuisia kidutuksia, joilla Maljuta koetti pakoittaa häneltä\ntunnustuksen pahasta aikomuksesta tsaaria vastaan. Ylpeydestäkö,\nylenkatseestako, vaiko siitä, että elämä hänelle oli vastenmielinen, ei\nhän edes koettanut heikentää Basmanovin kannetta, että hän itse oli\nkohdannut hänet myllyllä.\n\nTsaarin käskystä otettiin mylläri kiinni ja tuotiin slobodaan, mutta\nhänen kiduttamistansa ei vielä aloitettu.\n\nBasmanov luuli kanteensa menestyksen olevan tirlitshin vaikuttaman,\njonka hän aina kantoi yllänsä ja tuli vielä enemmän vakuutetuksi sen\nlumoavasta voimasta, kun Iivana ei osoittanut vähintäkään epäluuloa, ja\nvaikka hän niinkuin ennenkin pilkkasi Basmanovia, oli hän kuitenkin\nhänelle jotenkin suosiollinen.\n\nHävitettyään yhden kilpailijoistaan, nähdessään taas Iivana\nVasiljevitshin yhä kasvavan suosion ja tietämättä myllärin istuvan\nslobodan vankilassa, kävi Basmanov vielä ylpeämmäksi. Hän, seuraten\nhänelle annettuja neuvoja, katsoi rohkeasti tsaarin silmiin, puhui\nvapaasti leikkiä hänen kanssansa ja vastasi röyhkeästi hänen\npilkkaamisilleeen.\n\nIivana Vasiljevitsh kärsi sen kaikki.\n\nKerran, ollen tavallisilla ajoillaan, hän likimmäisten lemmikkiensä,\nniiden joukossa molemmat Basmanovit, kuultuansa likimmässä luostarissa\naikaista puolipäivä jumalanpalvelusta, meni johtajan luo kammioon ja\nsuvaitsi vastaanottaa hänen kestitsemisensä.\n\nTsaari istui penkillä pyhäin kuvien alla; hänen lemmikkinsä, paitsi\nSkuratov, joka ei ollut saapuvilla, seisoivat pitkin seiniä, mutta\nabboti, syvästi kumarrellen, asetti pöydälle hunajaa, erilaisia\nmarjahilloja, maitoa, ja tuoreita munia.\n\nTsaari oli hyvällä päällä; hän maisteli joka ruokalajia, puhui\nsuosiollisesti leikkisanoja ja piti uskonnollisia puheita. Basmanoville\noli hän entistä suosiollisempi ja Basmanov tuli vielä enemmän\nvakuutetuksi tirlitshin voimasta.\n\nSamassa tuokiossa kuului muurin takana kavioiden kopsetta.\n\n-- Fedja, -- Iivana sanoi, -- katso, ken sinne tuli?\n\nBasmanov ei ennättänyt oven luo, kun se avautui, ja kynnyksellä näkyi\nMaljuta Skuratov.\n\nHänen katseensa oli salaperäinen, ja hänessä näkyi ilkeä ilo.\n\n-- Astu sisään, Lukjanitsh! tsaari sanoi ystävällisesti: -- millä\nviestillä sinut Jumala tuo?\n\nMaljuta astui kynnyksen yli ja vaihetettuaan katsetta tsaarin kanssa,\nalkoi ristiä silmiänsä pyhäin kuvien edessä.\n\n-- Mistä tulet? -- Iivana kysyi, ikäänkuin ei hän olisi ensinkään\nodottanut häntä.\n\nMutta Maljuta, viivyttäen vastausta, kumarsi hänelle ensin, vaan meni\nsitten abbotin luo.\n\n-- Siunaa, isä, -- hän sanoi, kumartuen ja siinä samassa vilkasi Feodor\nBasmanoviin, joka äkkiä tunsi pahan aavistuksen.\n\n-- Mistä tulet? -- Iivana uudisti, iskien salaa silmää Skuratoville.\n\n-- Vankihuoneesta, hallitsija, noitaa tutkin.\n\n-- Noh, entä sitten? -- tsaari kysyi ja vilkasi Basmanoviin.\n\n-- Yhä vaan jupisee, vaikea on saada selville. Yhden me vain\nymmärsimme, kun aloimme katsoa hänen niveliänsä: \"Vjasemski ei vain\nyksin minun luonani käynyt: kävi myös Feodor Aleksejevitsh Basmanov ja\notti minulta juuren ja kantaa sitä nyt kaulassaan!\"\n\nJa Maljuta taas katsoi Basmanoviin. Basmanov vaaleni. Koko rohkeutensa\nhävisi.\n\n-- Hallitsija, -- hän sanoi, koettaen näyttää levolliselta, --\nluultavasti valehtelee hän minusta sentähden, kun annoin hänet ilmi\nsinun armollesi!\n\n-- Mutta, -- Maljuta jatkoi, -- kun me aloimme polttaa hänen\njalkapohjiansa, niin hän sanoi, että Basmanov tarvitsi tuon juuren,\nvahingoittaakseen sinun terveyttäsi.\n\nIivana katsoi ankarasti Basmanoviin, joka horjahti tuosta katseesta.\n\n-- Isä tsaari! -- hän sanoi; viitsitkö kuulla, mitä mylläri puhuu! Jos\nminä olisin pitänyt yhtä hänen kanssansa, olisinko minä hänet antanut\nilmi?\n\n-- Senpä me näemme! Avaapas kauhtanasi, katsotaanpa, mitä sinulla on\nkaulassasi?\n\n-- Mitä muuta, kuin risti ja pyhäinkuva, hallitsija! -- Basmanov lausui\näänellä, joka oli kadottanut kaiken varmuutensa.\n\n-- Avaa kauhtanasi! -- Iivana Vasiljevitsh lausui uudelleen,\n\nBasmanov avasi vedontapaisesti pukunsa ylimmäiset napit.\n\n-- Ole niin hyvä, -- hän sanoi, antaen Iivanalle ketjut pyhäinkuvineen.\n\nMutta tsaari huomasi, paitsi ketjuja, myös silkkinauhan Basmanovin\nkaulassa.\n\n-- Mutta mikä tämä on? -- hän kysyi, itse avaten hänen kauluksensa\nrubiinisoljen ja vetäen paidan alta esiin nauhan pussineen.\n\n-- Se on, -- Basmanov vastasi, ponnistaen viimeiset voimansa: -- se on,\nhallitsija ... äidin siunaus.\n\n-- Katsomme tuota siunausta! -- Iivana antoi pussin Grasnoille. -- Kas\ntuossa, avaa se, Vasjuk!\n\nGrasnoi ratkoi veitsellä verhon ja aukaistuaan siihen käärityn\npalttinapalasen, puisteli siitä jotain pöydälle.\n\n-- Noh, mitä se on! -- tsaari kysyi ja kaikki kumartuivat uteliaasti\npöydän yli ja näkivät muutamia juuria ja sammakon luita.\n\nAbboti risti silmiään.\n\n-- Noillako äitisi siunasi sinut? -- Iivana Vasiljevitsh sanoi\npilkallisesti.\n\nBasmanov lankesi polvilleen.\n\n-- Anna anteeksi, hallitsija, orjallesi! -- hän huusi peljästyneenä. --\nNähdessäni sinun vihasi minua kohtaan, särkyi sydämmeni, ja päästäkseni\njälleen sinun suosioosi, pyysin mylläriltä tuota juurta. Se on\ntirlitsh, herrani! Mylläri antoi sen minulle, että sinä taas mieltyisit\nminuun, sinun orjaasi, mutta pahaa aikomusta sinua kohtaan, Jumala sen\ntietää, ei minulla ollut!\n\n-- Mutta sammakon luut? -- Iivana kysyi, nauttien Basmanovin pelvosta,\njonka röyhkeys jo kauvan sitten oli häntä ikävystyttänyt.\n\n-- Luista en minä tiennyt mitään, hallitsija, Jumala tietää, en mitään\ntiennyt.\n\nIivana Vasiljevitsh kääntyi Maljutaan.\n\n-- Sinä sanot, -- hän lausui, -- noidan todistaneen Fedkasta: minkä\nvuoksi Fedka kävi hänen luonansa: vahingoittaakseen minua?\n\n-- Niin, hallitsija! -- ja Maljuta väänsi suutansa, iloiten\nvihollisensa onnettomuudesta.\n\n-- Noh, mitäs, Fedjusha, -- tsaari jatkoi pilkaten, -- sinut on\nsilmätysten asetettava noidan kanssa. Häntä on jo tutkittu; koettele\nsinä myös kidutusta, muuten sanovat: tsaari vain kiduttaa maalaisia,\nmutta säästää opritshnikkiänsä.\n\nBasmanov lankesi Iivanan jalkain juureen.\n\n-- Ihana aurinkoni; -- hän huusi, tarttuen tsaarin ohabnin[30]\nhelmaan: -- valoni, herrani, älä minua hukuta, aurinkoiseni, kuuni,\nvalkohaukkaseni,[31] kärppäni! Muista, miten olen sinua palvellut,\nmiten sinun tahdostasi en kieltänyt mitään.\n\nIivana kääntyi pois.\n\nBasmanov tuskissaan heittäytyi isänsä luo.\n\n-- Isä! -- hän vaikeroi: rukoile sinä hallitsijaa, että hän\nlahjoittaisi elämän orjallensa! Pukekoot minun ylleni ei ainoastansa\nsarafaanin[32] vaan myöskin narrinkaapun! Minä ilolla palvelen tsaaria\nnarrina!\n\nMutta Aleksej Basmanoville oli sekä isän- että säälintunteet vieraat.\nHän pelkäsi osanottavaisuudella poikansa kohtaloon saattaa itselleen\nmaanpaon.\n\n-- Pois, -- hän lausui, työntäen Feodoria, -- pois, sinä petturi! Ken\nei ole uskollinen tsaarille, hän ei ole minun poikani! Mene, minne\nhänen tsaarillinen armonsa sinut lähettää!\n\n-- Pyhä abboti! -- nyyhki Basmanov, laahaten polvillaan isänsä tyköä\nabbotin luo: -- pyhä isä, rukoile minun edestäni tsaaria!\n\nMutta abboti seisoi hämillään, luoden silmänsä alas ja vapisi koko\nruumiistaan.\n\n-- Jätä isä abboti rauhaan! -- Iivana lausui kylmästi. -- Jos on\ntarpeen, niin hän jälkeenpäin pitää sinulle kuolleen sielunmessun.\n\nBasmanov katsoi ympärilleen rukoillen, mutta kohtasi vain vihollisia\ntahi peljästyneitä kasvoja.\n\nSilloin hänessä tapahtui muutos.\n\nHän käsitti, ett'ei voinut välttää kidutusta, joka oli yhtä julma kuin\nmestaus ja tavallisesti loppui sillä; hän käsitti, ett'ei hänellä enään\nollut mitään jälellä ja sillä vakuutuksella palasi hänen\npäättäväisyytensä.\n\nHän nousi seisoalleen, ojensi suoraksi vartalonsa, pisti kätensä\nvyöhön, katsoi röyhkeästi pilkaten Iivanaan.\n\n-- Armollinen hallitsija! -- hän sanoi, pudistellen päätänsä,\nsuoristaakseen sotkeutuneita kutriansa: -- armollinen hallitsija,\nlähden sinun käskystäsi piinaan ja kuolemaan. Anna minun sanoa sinulle\nviimeinen kiitos kaikesta sinun suosiostasi! En mitään pahaa ajatellut\nsinua vastaan, mutta synnit ovat minulla sinun kanssasi yhteiset! Kun\nvievät minut mestattavaksi, kerron joka ainoan niistä kansalle! Mutta\nsinä, isä abboti, kuule nyt minun tunnustukseni! --\n\nOpritshnikit ja itse Aleksej Basmanov eivät antaneet hänen jatkaa. He\nveivät hänet kammiosta pihalle ja Maljuta, asetettuaan hänet sidottuna\nhevosen selkään, vei hänet heti slobodaan.\n\n-- Sinä näet, isä, -- Iivana lausui abbotille, -- minkälaisilla sekä\nilmeisillä että salaisilla vihollisilla minä olen ympäröitty! Rukoile\nJumalaa minun, ansaitsemattoman, edestä, että Hän antaisi hyvän lopun\nminun aikeilleni, että Hän siunaisi minua, suurta syntistä,\npuhdistamaan pois petoksen juuren!\n\nTsaari nousi seisoalleen ja, ristittyänsä pyhäin kuvien edessä, astui\nabbotin eteen siunattavaksi.\n\nAbboti ja koko veljeskunta saattoivat hänet vavisten muurin\nulkopuolelle, jossa tsaarin tallirengit odottivat komeasti\nsatuloittuine hevosineen, ja vielä kauvan sen jälkeen, kun tomupilvi\noli peittänyt tsaarin soturineen, eikä enään kuulunut hevosten\nkavioiden kopsetta, seisoivat munkit vielä, silmät alas luotuina,\neivätkä uskaltaneet kohottaa päätänsä.\n\n\n\n\nXXXIV Luku.\n\nNarrin kaapu.\n\n\nSamana aamuna tuli Morosovin luo, joka tsaarin tahdosta oli jäänyt\nslobodaan, kaksi hovimestaria pyytämään häntä tsaarin päivälliselle.\n\nKun Drushina Andrejevitsh tuli hoviin, olivat kaikki salit jo\nopritshnikkejä täynnä, pöydät katetut, palvelijat komeissa puvuissa\nvalmistivat makupaloja.\n\nBojari, katsoen ympärilleen, huomasi, että paitsi häntä ei ollut\nainoatakaan maalaisbojaria, ja luuli tsaarin osoittavan hänelle\nerinomaisen kunnian.\n\nKas, jo soivat hovin kellot, torvet toitottivat, ja Iivana\nVasiljevitsh, suosiollisella, ystävällisellä katseella astui saliin,\nTshudovan luostarin arkimandriitan Levkin, Vasili Grasnoin, Aleksej\nBasmanovin, Boris Godunovin ja Maljuta Skuratovin seuraamana.\n\nKumarruksiin vastattuaan istautui hän lautasensa ääreen ja kaikki\nsijoittuivat paikoilleen pöydän ympärille virka-arvonsa mukaan. Yksi\ntyhjä paikka jäi vain Godunovia alempana.\n\n-- Istu, bojari Drushina! -- sanoi tsaari suosiollisesti, osoittaen\ntyhjää paikkaa.\n\nMorosovin kasvot kävivät tummanpunaisiksi.\n\n-- Hallitsija, -- hän vastasi, -- samaten kun Morosov on tehnyt\nkaiken ikänsä, samaten hän tekee kuolemaansa asti. Liian vanha\nolen, hallitsija, ottamaan uusia tapoja. Aja minut jälleen\nmaanpakolaisuuteen, aja minut pois kasvoisi edestä, -- mutta alemmaksi\nGodunovia en istu!\n\nKaikki katsoivat hämmästyksissään toisiinsa. Mutta tsaari nähtävästi\nodotti tuota vastausta. Hänen kasvonsa jäivät levollisiksi.\n\n-- Boris; -- hän lausui Godunovilie, -- on kohta kaksi vuotta, kun\ntuommoisesta vastauksesta annoin bojari Drushinan sinun valtaasi. Mutta\nnäyttää jo olevan aika muuttaa tapaani. Varmaan ei ole meidän\nmaalaisia, vaan maalaisten meitä käskeminen! Luultavasti en minä ole\nisäntä omassa pirtissänikään! Tulee minun, kurjan, koota kampsuni ja\npaeta palvelijaparkoineni jonnekin kauvemmaksi; Ajavat he minut pois\ntäältäkin kurjan maankulkijan, niinkuin he ajoivat Moskovasta.\n\n-- Hallitsija, -- Godunov sanoi nöyrästi, haluten pelastaa Morosovin,\n-- ei meidän, vaan sinun on paikat määrääminen. Vanhukset hyvin pitävät\nvanhoista tavoista, ja älä sinä vihastu bojariin, että hän muistaa\njärjestystä. Jos sallit, hallitsija, istahdun minä Morosovia alemmaksi,\nsinun pöytäsi ääressä ovat kaikki paikat hyviä!\n\nHän teki liikkeen, aikoen nousta istuimeltaan, mutta Iivana pidätti\nhänet katseellaan.\n\n-- Bojari on tosin vanha, -- hän lausui kylmäverisesti ja hänen itsensä\nhillitsemisensä tuon suoran vastahakoisuuden suhteen täytti kaikki\nläsnäolevaiset odotuksella. Kaikki aavistivat, että jotain\neriskummallista on tulossa, mutta eivät arvanneet, millä lailla tsaarin\nviha ilmestyy, jonka tuloa ennusti keveä liike hänen kasvoissaan,\nmuistuttaen kaukaisen ilmavalon värähtämistä.\n\nKaikkein rinnat olivat pakahtua ikäänkuin lähenevän myrskyn edellä.\n\n-- Niin, -- Iivana jatkoi levollisesti, -- bojari on nuorempi\nikävuosiansa. Kovin hän rakastaa laskea leikkiä. Minä myös rakastan\nlaskea leikkiä ja valtioasioista sekä rukouksesta vapaana aikana\nrakastan huvitella. Mutta siitä päivästä saakka, kun narrini Nogatjev\nkuoli, ei ole ketään, joka minua huvittaisi. Drushinalle, näen minä, on\nse ammatti mielenmukainen; ja koska minä lupasin osoittaa hänelle\nsuosiotani, niin määrään hänen ensimmäiseksi narrikseni. Tuokaa tänne\nNogatjevin kaapu ja pukekaa se bojarin ylle.\n\nVäreet tsaarin kasvoilla kävivät vilkkaammiksi, mutta hänen äänensä oli\nlevollinen, kuten ennenkin.\n\nMorosov seisoi, kuin jos ukkosen nuoli olisi häneen iskenyt. Hänen\ntummanpunaiset kasvonsa vaalenivat, veri tulvaili sydämeen, silmät\nsäihkyivät, mutta kulmakarvansa ensin lähenivät toisiaan, vaan sitten\nyhtyivät niin uhkaavasti, että Iivana Vasiljevitshinkin lähellä hänen\nmuotonsa näytti hirmuiselta. Hän ei vielä uskonut korviansa, hän\nepäili, josko tsaari todellakin aikoo julkisesti häväistä hänet,\nMorosovin, vanhan bojarin, jonka palvelukset ja muinainen kunnia oli\nkaikille jo aikoja sitten tunnetut? Hän seisoi ääneti, luoden Iivanaan\nliikumattoman, kysyvän katseen, ikäänkuin odottaen, että hän ottaisi\nsanansa takaisin. Mutta Vasili Grasnoi nousi tsaarin viittauksesta ylös\npöydästä ja läheni Drushina Andrejevitshiä pitäen käsissään kirjavaa\nkauhtanaa, joka oli puoleksi kultakankainen, puoleksi sarkainen, monin\npaikoin parsittu, kulkusilla ja kelloilla peitetty.\n\n-- Pue yllesi, bojari! Grasnoi sanoi: suuri hallitsija lahjoittaa\nsinulle tämän kauhtanan edesmenneen narrinsa Nogatjevin jälkeen!\n\n-- Pois! -- Morosov huudahti, työntäen pois Grasnoin: -- älä rohkene\nkajota bojari Morosoviin, jonka esi-isiä sinun esi-isäsi ovat\npalvelleet koirain vartijoina ja orjina!\n\nJa, kääntyen Iivanaan, lausui hän harmista vapisevalla äänellä:\n\n-- Hallitsija, ota sanasi takaisin! Käske surmata minut! Henkeni yli on\nsinulla valta, mutta kunniani yli ei ole kenelläkään valtaa!\n\nIivana Vasiljevitsh katsoi opritshnikkeihin.\n\n-- Tottahan puhuin, sanoessani, että Drushinaa miellyttää leikin lasku.\nKuulitteko? Minulla ei ole valtaa lahjoittaa hänelle kauhtanaa!\n\n-- Hallitsija, -- Morosov jatkoi, -- Herran Jumalan nimessä rukoilen\nsinua: ota sanasi takaisin! Sinä et vielä ollut syntynyt, kun jo sinun\nisä-vainajasi palkitsi minua! Kun jo minä Habari Simskin kanssa löin\ntshuvashit ja tsheremissit Sviagilla, kun ruhtinaitten Odojefskin ja\nMstislavskin kanssa ajoin pois Okasta Krimin perintöruhtinaan ja\ntorjuin tatarien hyökkäykset Moskovasta! Paljon haavoja minä sain,\npaljon verta vuodatin sinun isäsi palveluksessa sekä sinun, hallitsija!\nEn säästänyt päätäni sodassa enkä bojarien neuvostossa, väitin sinun\nala-ikäisenä ollessasi sinun ja sinun äitisi puolesta Shuiskin ja\nBelskin kanssa! Kunniani vain minä säästin enkä kenenkään, koko\nelämässäni antanut sitä tahrata! Sinäkö nyt häpäiset harmaita\nhiuksiani? Sinäkö pilkkaat isäsi palvelijaa? Käske mestata minut,\nhallitsija, käske minun panna pääni mestauspölkylle, ja minä menen yhtä\niloisena kärsimään, kuin ennen menin taisteluun!\n\nKaikki olivat ääneti, liikutettuina Morosovin voimakkaasta puheesta:\nmutta yleisen äänettömyyden kesken kuului Iivanan ääni:\n\n-- Kylläksi lörpötelty! hän lausui julmasti, muuttuen pilkkaamisesta\nilmi vihaan: -- sinun tyhmät puheesi, ukko, todistavat, että sinusta\ntulee hyvä narri! Pue yllesi narrin kaapu!\n\n-- Te, -- tsaari jatkoi, kääntyen opritshnikkeihin, -- auttakaa häntä;\nhän on tottunut, että häntä palvellaan. Jos Morosov olisi totellut,\ntahi, langeten tsaarin jalkoihin, olisi pyytänyt nöyrästi armoa, ehkäpä\nIivana Vasiljevitsh olisi leppynyt. Mutta Morosovin ulkomuoto oli liian\npäättäväinen; jopa hänen pyynnössäänkin kuului ylpeys, ja sitä Iivana\nei voinut kärsiä. Hän tunsi leppymätöntä vihaa kaikkia vahvaluonteisia\nvastaan, ja yksi syistä, jonka tähden hän käänsi sydämensä pois\nVjasemskista, itsekään sitä havaitsematta, oli ruhtinaan itsenäinen\nluonne.\n\nSilmänräpäyksessä opritshnikit tempasivat Morosovin päällystakin pois\nja vetivät hänen yllensä kauhtanan kelloineen.\n\nIivanan viimmeisten sanain jälkeen ei Morosov enään vastustanut. Hän\nantoi pukea itsensä ja katsoi ääneti, miten opritshnikit nauraen\noikaisivat ja nyhtivät hänen päällensä kauhtanaa. Hänen ajatuksensa\ntunkeutuivat hänen sydämensä syvimpään; hän mietti itsekseen.\n\n-- Mutta lakin unohditte! -- Grasnoi sanoi, painaen Morosovin päähän\nkirjavan lakin, ja, astuttuaan taaksepäin, kumarsi hän hänelle maahan\nasti.\n\n-- Drushina Andreitsh! -- hän sanoi, -- kumarramme, sinua tervehtäen\nuuteen virkaasi! -- Huvita meitä, kuten Nogatjev vainajakin huvitti!\n\nSilloin Morosov nosti päänsä ja loi katseen kokoontuneihin.\n\n-- Hyvä! -- hän virkkoi lujasti ja vakavasti: -- otan vastaan tsaarin\narmon! Bojari Morosov ei sopinut istumaan Godunovin rinnalle; mutta\ntsaarin narrin sopii istua tsaarin pöytään Grasnojen ja Basmanovien\nkanssa. Väistykää vartijat! sijaa uudelle huvittajalle! Laskekaa esiin\nnarri ja kuunnelkaa kaikki, miten hän huvittaa Iivana Vasiljevitshiä.\n\nMorosov teki käskevän liikkeen, ja opritshnikit vastenmielisestikin\nväistyivät.\n\nHelistäen kelloilla, bojari astui pöydän luo ja istahti penkille,\nIivanan vastapäätä, niin ylevällä arvokkaisuudella, ikäänkuin hänellä\nolisi ollut narrin kaapun asemesta tsaarin mantteli yllänsä.\n\n-- Miten minä sinua huvittaisin? -- hän sanoi, asettaen kyynärpäänsä\npöydälle ja katsoen suoraan Iivana Vasiljevitshin silmiin. -- Liian\noppinut olet huvituksissa, ei millään voi sinua hämmästyttää!\nMinkämoisia leikkejä eikö ole laskettu Venäjällä, siitä saakka, kun\nsinä hallitset! Huvittelit sinä alaikäisenä ollessasi, ajamalla\nhevosella ihmisten päälle kaduilla; huvittelit käskiessäsi koirain\nvartijain leikata ruhtinas Shuiskin metsästyksellä ollessa; huvittelit,\nkun Pskovista tulivat lähettiläät valittamaan sinulle sinun\nsijaisestasi, mutta sinä käskit kuumalla tervalla polttaa heidän\npartojansa.\n\nOpritshnikit aikoivat hypähtää paikoiltansa ja hyökätä Morosovin\npäälle; tsaari pidätti heitä merkillä.\n\n-- Mutta, -- Morosov jatkoi, -- tuo kaikki oli vain lapsen leikkiä;\nkohta se sinua ikävystytti. Sinä aloit sulkea luostariin mainioita\nmiehiä, mutta heidän vaimojaan ja tyttäriään sinä häpäisit. Ja sekin\nikävystytti sinut. Silloin sinä aloit valita parhaimpia palvelijoitasi\nja kiduttaa heitä. Tuo teko kävi hupaisemmaksi, mutta ei kauvan. Eihän\nvaan ole kylläksi pilkata kansaa ja bojareja. Annapas kun käymme\nKristuksen kirkkoa pilkkaamaan. Kas niin, kokositpa kaikenlaista\nkapakkaväkeä, kaikenlaisia saastaisia roistoja, pu'it niitä munkin\npukuun ja itsekin pukeuduit munkiksi, ja rupesitte te päivällä ihmisiä\ntappamaan, vaan yöllä kafismia[33] laulamaan. Sinä itse, verellä\ntahrattuna, soitit ja lauloit ja vähällä ett'et pitänyt koko messua.\nTuo oli kaikkein hauskempi huvitus, jommoista ei kukaan muu, kuin sinä,\nolisi voinut keksiä.\n\n-- Mitä vielä sanon sinulle, hallitsija? Miten vielä sinua oikein\nhuvitan? Mutta sen vielä sanon: sillä aikaa kun sinä opritshnikkinesi\nhyppelet naamiopuvussa, soitat aamumessuun ja juovut verestä, sillä\naikaa astuu sinua vastaan lännestä Sigismundo, ahdistaa sinut\npohjoisesta saksalaiset ja tshudit, mutta etelästä ja idästä nousee\nkhaani. Tulvaa tatarilauma Moskovan yli, eikä löydy sotapäälliköitä,\njotka puolustaisivat Herran pyhää paikkaa! Leimuavat Jumalan temppelit\npyhine jäännöksineen, alkavat taas Batijevin ajat. Ja sinä, koko\nVenäjän tsaari, kumarrut khaanin jalkain juureen ja, polvistuen,\nsuutelet hänen jalustimiansa!\n\nMorosov vaikeni.\n\nEi kukaan katkaissut hänen puhettansa; kaikki tuskin voivat hengittää.\nTsaari kuunteli, eteenpäin nojautuneena, kalpeana, palavilla silmillä,\nvaahto suun ympärillä. Suonenvedon tapaisesti puristi hän nojatuolin\npuitteita ja nähtävästi peläten kadottaa ainoatakaan Morosovin sanaa ja\nkätki jokaisen niistä mieleensä, maksaaksensa jokaisesta eri piinalla.\n\nKaikki opritshnikit olivat kalpeat; ei kukaan uskaltanut katsahtaa\ntsaariin. Godunov loi silmänsä alas eikä uskaltanut hengittääkään,\npeljäten kääntävänsä huomion itseensä. Yksin Maljutakin oli hämillänsä.\n\nYht'äkkiä sieppasi Grasnoi veitsen, juoksi Iivanan luo ja lausui,\nosoittaen Morosoviin:\n\n-- Suo, hallitsija, sulkea hänen suunsa!\n\n-- Älä tee sitä! -- tsaari virkkoi melkein kuiskaten ja\nmielenliikutuksesta tukehtumaisillaan: -- anna hänen armonsa puhua\nloppuun!\n\nMorosov katsoi ylpeästi ympärilleen.\n\n-- Tahdotko vielä kuulla leikkipuhetta, hallitsija? Minä sinua huvitan!\n-- Jäi sinulle vielä entisistä uskollisista palvelijoistasi yksi\njälelle, vanhaa bojarisukua; häntä sinä et vielä mestannut, siitäkö\nsyystä, että pelkäsit Jumalan vihaa, vai siitäkö, ett'et vielä keksinyt\nhänelle sopivaa mestausta. Hän eleli kaukana sinusta, maanpaossa, ja\nolisit sinä hänet voinut unohtaa; mutta sinä, hallitsija, et ketään\nunohda! Lähetit sinä hänen luoksensa kirottusi Vjasemskin, polttamaan\nhänen kartanonsa ja ryöstämään hänen vaimonsa. Koska hän tuli sinulta\npyytämään tuomiota Vjasemskin yli, käskit sinä heidät taistella\nhuviksesi, luullen Vjasemskin surmaavan vanhan palvelijasi. Mutta\nJumala ei tahtonut hänen kuolemaansa, vaan näytti hänen viattomuutensa.\n\n-- Mitä sinä silloin teit, hallitsija? Silloin, -- Morosov jatkoi ja\nhänen äänensä vapisi, ja kellot hänen kaapussansa värähtivät, --\nsilloin sinusta näytti vähältä sinun palvelijasi loukkaus ja sinä\npäätit häväistä hänet ennen ei vielä tunnetulla häväistyksellä!\n\n-- Silloin, -- Morosov huusi, nousten seisoalleen, -- silloin sinä,\nhallitsija, annoit pukea bojari Morosovin narrin kaapuun ja käskit\nhänet, joka oli pelastanut Tulan ja Moskovan, huvittaa sinua ynnä sinun\nsaastaisia kerjäläisiäsi.\n\nJulma oli vanhan sotapäällikön muoto opritshnikkien kesken. Hänen\nnarrimaisen pukunsa vaikutus hävisi. Tiheiden kulmakarvojen alta iski\ntulta. Valkea partansa valui rinnallensa, joka muinoin oli\nvastaanottanut monta vihollisten iskua, mutta nyt oli kirjavana\nheleänvärisistä parsintilkuista; mutta hänen harmistuneissa\nkasvoissansa oli niin paljon arvokkaisuutta, niin paljon ylevyyttä,\nettä Iivana Vasiljevitsh häneen verraten näytti vain vähäpätöiseltä.\n\n-- Hallitsija, -- Morosov jatkoi ääntänsä korottaen -- uusi narri on\nsinun edessäsi. Kuule hänen viimeistä leikkipuhettansa! Niin kauvan,\nkun sinä elät, ovat kansan huulet pelvosta suljetut; mutta kun loppuu\nsinun petollinen hallituksesi, maailmaan vaan jää muisto sinun töistäsi\nja nimesi kulkee vaan polvesta polveen ikuisella kirouksella, siksi kun\ntulee Herran viimeinen tuomiopäivä! Ja silloin kaikki sadat ja tuhannet\nsinun murhaamasi, kaikki joukot miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia,\nkaikki, jotka sinä hukutit ja piinasit, kaikki tulevat Herran eteen,\nvalittaen suuresti sinun, heidän piinaajansa, ylitse! Samana hirmuisena\npäivänä tulen minäkin ijankaikkisen tuomarin eteen, tulen tässä samassa\npuvussa ja vaadin takaisin kunniani, jonka otit minulta pois maan\npäällä! Ja ei ole silloin sinua kanssasi kurjia palvelijoitasi,\nsulkemassa valittavaisten suita, vaan tuomari kuulee heidät, ja sinä\nheitetään ijankaikkiseen tuleen, joka perkeleelle ja hänen\nenkeleillensä on valmistettu!\n\nMorosov vaikeni ja, heitettyään ylenkatseellisen silmäyksen tsaarin\nlemmikkeihin, käänsi hän heille selkänsä ja lähti hitaasti astuen pois.\n\nEi kukaan ajatellutkaan pidättää häntä. Ylevänä astui hän pöytärivien\nvälitse, ja kun hänen kelloinsa helinä vaikeni, tointuivat opritshnikit\nhämmästyksestään, mutta Maljuta, nousten seisoalleen, sanoi Iivana\nVasiljevitshille:\n\n-- Käsketkö heti lopettaa hänet, vaiko viedä vankeuteen?\n\n-- Vankeuteen, -- äänsi Iivana, vetäen henkeään. -- Säästäkää hänet!\nRuokkikaa häntä! Häntä ei saa kiduttaa, ettei hän kuolisi ennen, kun on\naika; sinä vastaat päälläsi hänestä.\n\nIltasella oli tsaarilla erityinen neuvottelu Maljutan kanssa.\n\nKolitshevit, jotka jo kauvan sitten istuivat vankeudessa Maljutan\nkiduttamina, tunnustivat osaksi petoksensa, ja olivat heitä vastaan\nIivanan mielestä todistaneet ystävänsä ja orjansa, jotka, kidutusta\nkestämättä, myöntyivät kaikkeen.\n\nPaljon muita ihmisiä oli tähän asiaan sekoitettu. Tsaarin käskystä\nkiinni otetut ja julmasti piinatut, mikä Moskovassa, mikä slobodassa,\nnimittivät he taas vuorostansa paljon nimiä, ja kidutettujen luku\nkasvoi päivä päivältä ja nousi vihdoin kolmeen sataan henkeen.\n\nIivana Vasiljevitsh, joka piti paljon ulkomaisten hallitsijain\nmielipiteistä, päätti odottaa Moskovassa silloin olevain litvalaisten\nlähettiläiden poislähtöä ja tehdä tuomituille yhtenä ja samana päivänä\nyhteinen mestaus! Mutta tehdäksensä sen vaikutuksen julmemmaksi ja että\nse peljästyttäisi kapinoitsijoita tulevaksi aikaa, piti tuon mestauksen\ntapahtua Moskovassa, koko kansan nähden.\n\nSamana päivänä päätti tsaari mestauttaa Vjasemskin ja Basmanovin.\nMylläri, ollen noita, tuomittiin roviolla poltettavaksi, mutta\nKorshunille, joka rohkeni tunkeutua tsaarin makuuhuoneesen ja joka yhä\nvielä säästettiin juhlalliseen tilapäähän, Iivana valmisti erinomaisia,\nvielä tuntemattomia kipuja. Samaa kohtelua hän valmisti Morosoville.\n\nTuon yhteisen mestauksen eriseikoista keskusteli tsaari aina myöhään\nyöhön asti, ja kukot jo lauloivat kaksi kertaa, kun hän laski Maljutan\npois ja meni rukoushuoneeseensa.\n\n\n\n\nXXXV Luku.\n\nMestaus.\n\n\nLitvalaisten lähettiläiden pois lähdettyä juhlallisen mestauspäivän\naattona, näkivät Moskovan asukkaat kauhulla valmistukset siihen.\n\nSuurella kauppapaikalla, \"Kiinalais-kaupungin\" sisäpuolella, oli\npystytetty paljon hirsipuita. Niiden keskellä seisoi muutamia\nlautatelineitä lavoineen. Vähän kauempana riippui patsaiden välipuulla\nhirmuisen iso, rautainen kattila. Telineitten toisella puolella\ntörrötti yksinäinen patsas, siihen kiinnitettyne ketjuineen, ja patsaan\nympäri työmiehet latoivat puita rovioksi. Eriskummallisia,\nmonenlaatuisia koneita näkyi hirsipuitten välissä ja herättivät\nkansajoukossa kauheita aavistuksia, joista sydäntä jo edeltäpäin särki.\n\nVähitellen lähtivät kaikki kauppatorille kaupittelemaan tulleet pois\npelvosta. Ei vain tori, mutta myös sitä ympäröivät kadut tyhjentyivät.\nAsukkaat sulkeutuivat huoneisiinsa ja puhuivat kuiskaten tulevasta\ntapahtumisesta. Huhu hirmuisista valmistuksista kulki ympäri koko\nMoskovan, ja joka paikassa hallitsi äänettömyys. Myymälät suljettiin,\nei ketään näkynyt kaduilla ja ainoastaan vähän väliä ajoivat niitä\npitkin kuriirit, käskyillä lähetetyt Arbatista, jossa Iivana oli\nsijoittunut huvilassaan. \"Kiinalaisessa kaupungissa\" ei kuulunut muuta,\nkuin kirvesmiesten kirveitten kolina ja työtä määräävien opritshnikkien\npuhe.\n\nYön tultua hiljeni nekin äänet, ja kuu, kohoten Kiinalais-kaupungin\nterävähuippuisten muurien yli, valaisi tyhjän toripaikan, joka oli\ntäynnä seipäitä ja hirsipuita. Ei ainoatakaan valkeaa näkynyt\nakkunoissa; kaikki akkuna-luukut olivat suljetut, ainoastaan siellä,\ntäällä loisteli himmeästi lamppu kirkkojen ulkopuolella olevien pyhäin\nkuvien edessä. Mutta ei kukaan maannut sinä yönä; kaikki rukoilivat,\naamua odottaissa.\n\nVihdoin tuli tuo kohtalolta määrätty aamu ja ilmassa kuului kaarneitten\nja naakkojen kirkuminen, jotka, aavistaen veren lähestyvän, lensivät\njoka paikasta Kiinalais-kaupunkiin, liitelivät joukottain torin yllä ja\npeittivät mustina rivinä kirkkojen ristejä, talojen kattojen harjat ja\nhuiput ja hirsipuutkin.\n\nÄänettömyyttä keskeytti bunbenien ja tulumpaasien[34] äänet, jotka\nverkalleen lähenivät toripaikkaa. Näkyi joukko ratsastavia\nopritshnikkia, viisi rivissä. Heidän edellänsä ajoi rummunlyöjät,\najaakseensa pois kansaa ja puhdistaakseen tien tsaarille; mutta turhaan\nhe huiskuttivat bunbeniansa ja löivät tulumpaasiansa: ei missään\nnäkynyt elävää henkeäkään.\n\nOpritshnikkien jälessä ajoi itse tsaari Iivana Vasiljevitsh,\nratsastaen, juhlapuvussa, kultaisella viineillä selkänsä takana. Hänen\nkypärinsä laki oli koristetta Deisusomilla, se on: emallista tehdyllä\nVapahtajan, Neitsyt Marian, Johannes Kastajan ja muitten pyhien\nkuvilla. Tshepraki hänen allansa loisti kalliista kivistä, ja hänen\nsinisen-mustalla hevosensa kaulalla heilui nauhan asemesta koiran pää.\n\nTsaarin rinnalla ratsasti tsarevitsh Iivana ja heidän jäljessään\nlikimmäiset hovimiehet, kolme rivissä. Niiden jälestä astui noin\nkolmesataa kuolemaan tuomittua henkilöä. Kahleella sidottuina,\nkidutuksista nääntyneinä, he tuskia taisivat liikuttaa jalkojansa heitä\najavien opritshnikkien pakoittamina. Monilukuinen hevosväki lopetti\nsaaton.\n\nKun saatto oli ajanut kiinalais-kaupunkiin, ja koko sotajoukko\nkiirehtien asettunut hirsipuitten ympärille, Iivana, astumatta alas\nhevosensa selästä, katsahti ympärilleen ja näki ihmeekseen, ett'ei koko\npaikalla ollut ainoatakaan katsojaa.\n\n-- Ajakaa esiin kansaa! -- hän sanoi opritshnikeille. -- Älköön kukaan\npeljätkö! Ilmoittakaa Moskovan kansalle, että tsaari mestauttaa\npahantekijänsä, mutta viattomille hän lupaa armon.\n\nHeti alkoi paikka täyttyä väellä, akkuna-luukut avautuivat, akkunoissa\nnäkyi vaaleita, peljästyneitä kasvoja.\n\nSillä aikaa kattilan alle tehty rovio alkoi leimuta ja lavoille\nnousivat mestaajat.\n\nIivana käski tuoda esiin tuomittujen seasta muutamia vähemmin\nsyyllisiä.\n\n-- Miehet! -- hän sanoi heille lujasti ja selvästi, että kaikki torilla\nolevat voivat kuulla; -- te ystävyydellänne ja vierasvaraisuudellanne\nminun pettäjiäni kohtaan ansaitsisitte samanlaisen mestauksen kuin\nhekin, mutta minä sääliväisyydestä, murehtien teidän sielunne\nkadotuksesta, armahdan teitä ja lahjoitan teille elämän, että te\nkatumuksella parantaisitte virheenne ja rukoilisitte minun,\nansaitsemattoman, edestä.\n\nTsaarin viittauksesta vietiin armoitetut erilleen.\n\n-- Moskovan asukkaat: -- Iivana silloin sanoi: -- te näette nyt\nmestauksen ja kidutuksen; minä rankaisen pahantekijät, jotka tahtoivat\nantaa valtakunnan vihollisille! Kyyneleitä vuodattaen annan heidän\nruumiinsa piinaan, sillä minä olen Jumalan asettama tuomari\ntuomitsemaan kansaani! Eikä ole vääryyttä minun tuomiossani, sillä,\nniinkuin Abraham, nostaessaan veitsen poikansa yli, minäkin annan\nkaikkein likeisimpiäni uhriksi! Tulkoon heidän verensä minun\nvihollisteni yli!\n\nSilloin tuomittujen joukosta ensiksi tuotiin esiin bojari Drushina\nAndrejevitsh Morosov.\n\nIivana, ensimäisessä vihan vimmassa, olisi antanut hänet\nkaikkein hirmuisimpaan piinaan; mutta luonteensa käsittämättömän\nvaihtelevaisuuden taikka ehkäpä moskovalaisten yleisen rakkauden tähden\nbojariin, hän mestauspäivän aattona muutti päätöksensä ja tuomitsi\nhänet vähemmän hirmuiseen kuolemaan.\n\nValtioneuvoston sihteeri, seisoen mestauslavan edessä aukasi pitkän\npaperikäärön ja luki kovalla äänellä:\n\n\"Entinen bojari Drushina! Sinä kerskasit tahtovasi saattaa\nlevottomuutta valtiossa, kutsua Krimin khaanin ja litvalaisten\nkuninkaan Sigismundin ja tehdä monet muut onnettomuudet ja uudistukset\nVenäjällä. Sinä myös rohkenit pahoilla, pistävillä sanoilla häväistä\nitse hallitsijaa, koko Venäjän tsaaria ja suuriruhtinasta, ja kehoittaa\nhänen hyviä palvelijoitaan vastahakoisuuteen. Ansaitsisit sinä\nkuolemaakin pahempia kipuja; mutta suuri hallitsija, muistaen sinun\nentisiä urhotöitäsi sydämensä sääliväisyydestä käski sinut eroittaa\nmuista, ja säästäen eri kidutuksia, mestata nopealla kuolemalla,\nkatkaista sinulta kaulan, eikä lukea sinun jäljelle jäänyttä\nomaisuuttasi hallitsijan talouteen\".\n\nMorosov, joka jo oli astunut mestauslavalle, risti itsensä.\n\n-- Tunnustan itseni puhtaaksi Jumalan ja ihmisten edessä, -- hän\nvastasi levollisesti, -- annan sieluni Herralle Jesukselle\nKristukselle, mutta hallitsijalta pyydän ainoan armon: mitä jää minun\njälkeeni omaisuutta, jaettakoon kolmeen osaan: ensimmäinen osa Jumalan\ntemppeliin ja messuiksi sieluni pelastukseksi; toinen kerjäläisveljille\nja kolmas minun uskollisille palvelijoilleni ja orjilleni, jotka kaikki\nvapautan ikuisesti. Leskelleni annan anteeksi, ja hänellä on valta\nmennä naimisiin, kenelle hän tahtoo.\n\nNäin lausuttuansa Morosov vielä kerran risti itsensä ja laski päänsä\nmestauspölkylle.\n\nKuului jyrneä isku, Drushina Andrejevitshin pää vieri alas, ja hänen\njalosukuinen verensä maalasi mestauslavan punaiseksi.\n\nHänen jälkeensä opritshnikit, kansan hämmästykseksi, toivat hallitsijan\naseenkantajan, ruhtinas Vjasemskin, ylihovimarsalkki Fedor Basmanovin\nja hänen isänsä Aleksein, josta Fedor oli todistanut kidutuksessa.\n\n-- Moskovan miehet! -- Iivana sanoi osoittaen tuomituita: -- tässä\nnäette minun ja teidän vihollisia! He, unohtaen, että ovat suudelleet\nristiä, ovat minun nimessäni ahdistaneet teitä ja, pelkäämättä Jumalan\ntuomiota, ryöstäneet teidän omaisuutenne ja hävittäneet kansaa, jota\nminä asetin heidät suojelemaan. Ja nyt he saavat tekojensa mukaan\nansaitun palkinnon!\n\nVjasemski ja molemmat Basmanovit, muka tsaarin luottamuksen pettäjinä,\nolivat tuomitut hirmuisiin kipuihin.\n\nSihteeri syytöksessänsä luki heidän aikomuksensa olleen hukuttaa\ntsaari loihtimisella, rikollisen yhteytensä valtion vihollisten kanssa\nja kansan rasittaminen Iivanan nimessä.\n\nKun mestaajat, otettuaan Fedor Basmanovin, veivät hänet mestauslavalle,\nkääntyi hän katsojiin ja huusi kovalla äänellä:\n\n-- Oikeauskoinen kansa! Tahdon ennen kuolematani tunnustaa syntini!\nTahdon että kaikki ihmiset tietäisivät minun tunnustukseni! Kuulkaa\noikeauskoiset...\n\nMutta Maljuta, joka seisoi hänen takanaan, ei antanut hänen jatkaa. Hän\nleikkasi häneltä pään taitavalla miekan lyönnillä juuri samassa\nsilmänräpäyksessä, kun Basmanov alkoi tunnustuksensa.\n\nHänen verinen ruumiinsa kaatui mestauslavalle, mutta päänsä lensi,\nkorvarenkaitten helistessä, tsaarin hevosen jalkoihin, joka hypähti\nsivulle, korskuen ja peljästyneenä katsoen siihen. Basmanovin viimeinen\nröyhkeys pelasti hänet häntä odottavasta piinasta.\n\nHänen isänsä Aleksei ja Vjasemski eivät olleet niin onnelliset. He\nvietiin Korshun-rosvon kera mestaustelineille, jossa hirmuiset koneet\nheitä odotti. Samassa vedettiin esiin vanha mylläri roviolle ja\nsidottiin kiinni patsaasen.\n\nVjasemski, kidutuksista nääntyneenä, ei voinut seisoa jaloillansa ja\nmestaajien tukemana hän hurjasti katsoi ympärilleen. Hänen silmissänsä\nei huomattu pelkoa eikä katumusta. Nähdessään patsaasen sidotun\nmyllärin ja hänen ympärillänsä kiertelevää savua, muisteli hän hänen\nviimeisiä sanojaan, koska ukko, hänen miekkansa loihdittuaan, katsoi\nvesiammeesen; ruhtinas muisti myös näkönsä, kun hän kuun valaisemana\nyönä, katsoessaan kohisevan pyörän alle, koetti nähdä tulevaisuuttaan,\nmutta näki vain veden muuttuvan punaiseksi, ikäänkuin veren näköiseksi,\nja miten siinä liikkuivat hammasteräiset sahat ja rautaiset pihdit\navautuivat ja sulkeutuivat...\n\nMylläri ei huomannut Vjasemskia. Taipuneena omiin ajatuksiinsa, jupisi\nhän nenäänsä jotain ja hullun näköisenä hypähteli hän roviolla,\nhelistäen ketjujaan.\n\n-- Shikalu! Kikalu! -- hän lausui, -- lensivät korpit rikkaalle\naterialle! Pyörii ratas, pyörähtelee! Mikä oli ylhäällä, se laskeutui\nalas! Shagadam! Nouse vihuri myllystä, lennä päälle vihollisteni!\nKulla! Kulla! Hävitä rovio, sammuta tuli!\n\nJa ikäänkuin kuuliaisena hänen loihtimiselleen, puhalsi tuuli paikan\nyli, mutta sen sijaan, että se sammuttaisi rovion, puhalteli se vielä\nenemmän sen alla olevia puita ja liekki, leimuten kuivien puitten\nvälitse, tarttui mylläriin ja peitti hänet katsojien silmistä.\n\n-- Shagadam! Kulla! Kulla! -- kuului vielä savupilven läpitse ja ääni\nhävisi leimuavan rovion ratinaan.\n\nKorshunin ulkomuoto ei ollut tuskin yhtään muuttunut, ei kidutuksesta\neikä pitkästä nääntymisestä vankihuoneessa. Hänen vahva luontonsa kesti\ntutkimisen, mutta katseensa oli muuttunut. Se oli lauhkeampi, silmät\nnäyttivät levollisemmilta.\n\nSiitä samasta yöstä alkaen, kun hänet otettiin kiinni tsaarin\nmakuuhuoneessa ja heitettiin vankilaan, lakkasi hänen omantuntonsa\nvaivat. Hän otti silloin vastaan häntä odottavan kuoleman, lunastuksena\nmuinoin tehdyistä pahoista töistänsä, ja, leväten märäntyneillä\noljilla, hän, ensi kerran, pitkän ajan jälkeen nukkui rauhallisesti.\n\nSihteeri luki kansan kuullen syytöksen Korshunia vastaan ja häntä\nodottavan mestauksen.\n\nKorshun, astuttuaan mestauslavalle, kääntyen kirkkoihin risti itsensä\nja kumarsi kerta toisensa jälkeen, neljä kertaa maahan asti, kansalle\nkaikille neljälle suunnalle.\n\n-- Suo anteeksi, oikeauskoinen kansa! -- hän lausui, -- anna anteeksi\nminulle minun syntini, ryöväykseni, varkauteni ja murhani! Anna\nanteeksi kaikki, mitä olen sinua vastaan rikkonut! Ansaitsin minä\nkuoleman tuskan, anna anteeksi rikokseni, oikeauskoinen kansa.\n\nJa, kääntyen mestaajien puoleen, pujotti hän itse kätensä\nvalmistettuihin renkaisiin.\n\n-- Sitokaa! -- hän sanoi, pudistaen harmaata, kiherätukkaista päätänsä,\neikä sen enempää lisännyt sanaakaan.\n\nSilloin, Iivanan viittauksesta, kääntyi sihteeri muihin tuomittuihin ja\nluki heille syytöksen hallitsijaa vastaan, aikomuksella antaa Novgorod\nja Pskov litvalaiselle kuninkaalle ja rikoksellisista suhteista Turkin\nsultanin kanssa.\n\nHeitä alettiin viedä, osaksi hirsipuihin, osaksi kattilaan, tahi muihin\nmestauksen välikappaleihin.\n\nKansa alkoi ääneen rukoilla.\n\n-- Herra, Herra! -- kuului ylt'ympäri toria: -- armahda heitä, Herra!\nOta heti heidän sielunsa!\n\n-- Rukoilkaa meidän edestämme, vanhurskaat -- huusivat muutamat\njoukosta: -- muistakaa meitä, kun tulette Jumalan valtakuntaan!\n\nOpritshnikit, tukahduttaakseen noita sanoja, alkoivat huutaa:\n\n-- Haidaa! Haidaa! Hukkukoot hallitsijan viholliset!\n\nMutta samassa hetkessä syntyi liike, kaikki kääntyivät samaan suuntaan\nja kuului huudahduksia:\n\n-- Autuas tulee! Katsokaa, katsokaa! Autuas tulee!\n\nTorin toisessa päässä näkyi noin neljänkymmenen vuotias henkilö,\nharvapartainen, vaaleakasvoinen, puettu vain palttinaiseen paitaan,\nHänen kasvonsa olivat erinomaisen lauhkeat, ja huulensa olivat\neriskummallisessa, lapsellisesti herttaisessa hymyssä.\n\nTuon ihmisen muoto, noitten monien kauhua, pelkoa tai petomaista\njulmuutta kuvaavien kasvojen keskellä, erosi niistä jyrkästi ja\nvaikutti erinomaisesti kaikkiin. Kaikki vaikenivat, mestaukset\nkeskeytyivät.\n\nKaikki tunsivat autuaan, vaan ei kenkään vielä nähnyt hänellä sellaista\nkatsetta, kuin tänään. Vastoin tavallisuutta vapisivat hänen huulensa\nsuonenvedosta, ikäänkuin hänen lauhkeutensa kanssa olisi taistellut\njoku muu, ennen tuntematon mieliala.\n\nEteenpäin kumartuneena, helistäen vitjoja ja rautaristejä, joilla hän\noli aivan peitetty, kulki autuas hänelle tietä antavan joukon läpi ja\nastui suoraan Iivanaa kohti.\n\n-- Ivashko! Ivashko! -- hän huusi jo kaukaa, hypistellen puisia\nhelminauhojaan ja yhä hymyillen: -- Ivashko! Minut unohdit!\n\nNähtyään hänet, aikoi Iivana kääntää hevosensa ja ajaa toisaalle, mutta\nheikkomielinen seisoi hänen rinnallansa.\n\n-- Kas tässä on autuas! -- hän lausui, tarttuen tsaarin hevosen\nsuitsiin: -- miksi et käske mestata myös autuasta? Miksi Vasja on muita\nhuonompi?\n\n-- Mene Jumalan nimeen! -- tsaari sanoi, ottaen kourallisen kultarahoja\nkoristetusta kukkarostaan, joka riippui hänen vyöllänsä: -- tuossa on,\nVasja, mene, rukoile minun edestäni!\n\nAutuas ojensi ensin molemmat kätensä eteenpäin, mutta vetäsi ne heti\npois ja rahat putosivat maahan.\n\n-- Ai, ai! Polttaa! -- hän huusi, puhaltaen sormiaan ja heiluttaen\nniitä ilmassa: -- Miksi sinä kuumensit rahojasi tulessa? Miksi sinä ne\nhelvetin liekissä kuumensit?\n\n-- Mene matkaasi, Iivana maltittomasti virkkoi, -- jätä meidät, ei\nsinun sijasi ole täällä!\n\n-- Ei, ei! Täällä on minun sijani marttyyrien kanssa! Anna minullekin\nmarttyyrin kruunu! Miksi minua ylenkatsot? Miksi minua loukkaat? Anna\nmyös minulle semmoinen kruunu, jonka annat muillekin.\n\n-- Mene, mene! -- Iivana lausui vihastuen.\n\n-- En mene! -- heikkomielinen lausui itsepintaisesti, tarttuen hevosen\nvaljaisiin, mutta äkkiä hän naurahti ja osoitteli sormellaan Iivanaa.\n-- Katsokaa, katsokaa! -- hän huusi: -- mitä hänellä on tuossa\notsallansa? Mitä sinulla on tuossa, Ivashka? Sinun otsallasi on sarvet!\nSinulle on kasvanut pukin sarvet! Ja sinun pääsi on muuttunut koiran\npääksi!\n\nIivanan silmät saihkyivät.\n\n-- Pois, hullu! -- hän huusi ja temmaten likinnä olevalta\nopritshnikiltä keihään, töyttäsi hän sillä heikkomielistä.\n\nKauhun huuto kuului kansassa.\n\n-- Älä kajoa häneen! -- kuului joukosta, -- älä kajoa autuaasen!\nSinulla on valta meidän päittemme ylitse, mutta autuaasen älä kajoa!\n\nMutta heikkomielinen yhä hymyili, puoleksi lapsellisesti, puoleksi\nheikkomielisesti.\n\n-- Kurista minut, tsaari Saul! -- hän lausui, vetäen sivulle\nrinnallansa riippuvat ristit: -- pistä tähän suoraan sydämeen! Miksi\nminä olen noita vanhurskaita huonompi? Lähetä minutkin taivaan\nvaltakuntaan! Vai kadehtitko, ett'et pääse sinne meidän kanssamme,\ntsaari Saul, tsaari Herodes, tsaari äärimmäinen?\n\nKeihäs vavahti Iivanan kädessä. Vielä silmänräpäys -- ja se lentäisi\nheikkomielisen rintaan, mutta uusi kansan huuto pidätti sen taas\nilmassa. Tsaari pidätti itsensä eikä antanut valtaa tahdollensa, mutta\nmyrskyn oli ulos purkautuminen.\n\nSuu vaahdossa, leimuavin silmin, keihäs korkealle kohotettuna, iski hän\nkannuksensa hevosen kupeihin ja kiiti suoraan tuomittujen joukkoon,\nniin että säkenet saihkyivät hevosen kengistä, ja iski keihäänsä\nlähinnä olevaan.\n\nKun hän palasi paikallensa, laskien maahan keihään verisen pään, olivat\nopritshnikit jo ehtineet viedä pois heikkomielisen.\n\nIivana viittasi kädellään, ja mestaajat alkoivat työnsä.\n\nIivanan kalpeille kasvoille kohousi puna; hänen silmänsä suurenivat,\notsallansa nousivat siniset suonet ja sieramensa paisuivat -- -- --\n\nKun hän vihdoin kyllästyneenä murhaamiseen käänsi hevosensa ja,\najettuaan ympäri kentän, poistui, itse verellä tahrattuna ja verellä\ntahratun sotajoukkonsa seuraamana, silloin korpit, jotka olivat\nistuneet kirkkojen ristillä ja kattojen harjoilla, löivät\ntoinen toisensa perään siivillänsä ja alkoivat laskeutua\nrikkimuserrettujen ihmisjäsenten läjille ja hirsipuissa riippuvien\nruumiitten päälle.\n\nBoris Godunov ei ollut sinä päivänä Iivanan seurassa. Hän oli jo päivää\nennen pyytänyt itselleen luvan, saattaakseen litvalaisia lähettiläitä\nMoskovasta.\n\nSeuraavana päivänä mestauksen jälkeen tori puhdistettiin ja ruumiit\nvietiin Kremlin hautaan.\n\nSinne Moskovan kansalaiset jälestäpäin rakensivat muutamia puisia\nkirkkoja, _luitten ja veren päälle_, niinkuin vanhat aikakauskirjat\nmainitsevat.\n\nKului monet vuodet; hirmuisen mestauksen vaikutus hävisi kansojen\nmuistista, mutta kauvan vielä Kremlin hautaa pitkin seisoivat nuo\nyksinkertaiset, puiset kirkot, ja sinne rukoilemaan tulleet kuulivat\nsielumessuja tsaari ja suuriruhtinas Iivana Vasiljevitsh Neljännen\nkäskystä piinattujen ja mestattujen rauhan edestä.\n\n\n\n\nXXXVI Luku.\n\nPalajaminen slobodaan.\n\n\nKauhulla peljästettyänsä Moskovan, tahtoi tsaari nyt esiintyä\narmollisena ja jalomielisenä. Hänen käskystänsä avattiin vankihuoneet\nja vangit, jotka eivät enään aavistaneetkaan anteeksiantamusta,\nvapautettiin kaikki. Muutamille Iivana lähetti lahjoja. Näytti siltä,\nkun kauvan sitten hänessä syttynyt ja palanut viha olisi puhkeunut ulos\nviimeisessä mestauksessa ja lentänyt hänen sielustansa niinkuin\ntulipatsas tultasuitsevasta vuoresta. Hänen järkensä rauhoittui, hän\nlakkasi etsimästä petosta.\n\nEi Iivana aina, viatonta verta vuodatettuaan, kuunnellut omantuntonsa\nsoimauksia. Ne riippuivat myöskin muista tapahtumista. Taivaan merkit,\näkillinen ukkosen jyrinä, kansan onnettomuudet peljästyttivät hänen\narkaa mielikuvitustansa ja pakoittivat hänet joskus julkiseen\nkatumukseen; mutta kun ei ollut merkkejä, ei nälkää, eikä tulipaloja,\nsilloin hänen sisällinen äänensä oli vaiti ja omatuntonsa nukkui. Niin\nmyös nytkin oli Iivanan sieluntila häiritsemätön. Hän tunsi murhiansa\ntehtyään jonkinmoisen tyydytyksen ja levon, ikäänkuin nälkäinen, joka\non saanut kylläksensä ruokaa. Hän enemmän tavan ja määrättyjen\nsääntöjen mukaan, kun sydämen vaatimuksesta, palatessansa slobodaan,\nseisahtui muutamiksi päiviksi rukoilemaan Troitskin lavraan.[35]\n\nPitkin koko tietä heittivät hänen edellänsä ajavat poliisipäälliköt\nkourittain hopearahoja kerjäläisille, ja lähtiessään lavrasta, hän\njätti arkkimandriitalle rikkaan lahjan rukouksia varten hänen\nterveytensä edestä.\n\nSlobodassa sillä aikaa valmistautui odottamaton tapaus.\n\nGodunov, joka oli edelläpäin lähetetty valmistamaan tsaarille\njuhlallisen vastaanoton, istui, asiansa toimitettuaan, kotonaan,\nhirsisessä pirtissään, nojaten käsivarsiaan tammiseen pöytään, tukien\nkädellänsä päätään. Hän mietti viimeksi kuluneiden päiväin\ntapahtumisista, mestauksesta, josta hänen oli onnistunut poistua,\njulman tsaarin kummallisesta luonteesta sekä keinoista, miten\nsäilyttäisi hänen suosionsa, osaa ottamatta opritshninan tekoihin, kun\npalvelija tuli ilmoittamaan, että portaitten edessä odottaa ruhtinas\nNikita Romanovitsh Serebrjani.\n\nTuon nimen kuullessaan Godunov nousi hämmästyneenä penkiltänsä.\n\nSerebrjani oli hallitsijan maanpakolainen, kuolemaan tuomittu. Hän\nkarkasi vankeudesta, ja mikä hyvänsä tekeminen hänen kanssansa voisi\nmaksaa Boris Fedorovitshille pään. Mutta kieltää ruhtinaalta\nvieraanvaraisuutta, tahi antaa hänet tsaarin valtaan, olisi halpa teko,\njohon Godunov ei voinut ryhtyä kadottamatta kansan luottamusta, josta\nhän piti kaikkein enin. Siinä samassa hän muisti tsaarin nyt olevan\nhyvällä tuulella, ja silmänräpäyksessä hän käsitti, miten tässä oli\nmeneteltävä.\n\nAstumatta ulos portaille Serebrjania vastaanottamaan, käski hän heti\nsaattaa hänet pirttiin. Vieraita ei ollut läsnä ja, kerran päätettyään\nvastaan ottaa ruhtinaan, Godunov osoittaa hänelle todellista\nystävyyttä.\n\n-- Terve, ruhtinas, -- hän sanoi syleillen Nikita Romanovitshiä, --\ntervetullut, käy istumaan; miten sinä päätit palata takaisin slobodaan,\nNikita Romanitsh? Mutta suo ensin kestittää itseäsi, sinä tietysti olet\nmatkastasi uupunut.\n\nGodunovin käskystä tuotiin pöydälle ruokia ja muutamia viinimaljoja.\n\n-- Sano, ruhtinas, -- Godunov kysyi huolellisesti, -- näkivätkö sinut,\nkun astuit portaille?\n\n-- En tiedä, -- Serebrjani vastasi avomielisesti, -- ehkä näkivätkin,\nminä en piileksinyt, suoraan ajoin asuntosi luo! Minä tiedän, ett'et\nsinä pidä yhtä opritshninan kanssa.\n\nGodunov synkistyi.\n\n-- Boris Fedorovitsh, -- Serebrjani jatkoi luottavasti, -- näehän, minä\nen ole yksin; minun kanssani tuli pari sataa rosvoa Rjasanin seuduilta.\n\n-- Mitä sanot, ruhtinas! -- Godunov huudahti.\n\n-- He, -- Serebrjani jatkoi, -- jäivät tulliportin ulkopuolelle. Me\nkaikin tuomme päämme hallitsijalle! Mestatkoon meidät tahi armahtakoon,\nmiten hän vain suvaitsee!\n\n-- Kuulin minä, ruhtinas, kuulin, miten sinä niiden kanssa löit\ntatarilaiset; mutta tiedätkö sinä, mitä sittemmin tapahtui Moskovassa?\n\n-- Tiedän, -- Serebrjani vastasi ja synkistyi. -- Minä, tullessani\ntänne, ajattelin: opritshnina on häviämäisillään, mutta täällä ovatkin\nasiat entistä huonommat. Antakoon Jumala tsaarille anteeksi! Mutta se\non sinulle synti, Boris Fedoritsh, että sinä olet vaiti ja vain\nkatselet kaikkea tuota!\n\n-- Ah, Nikita Romanitsh, sinä olet, kuten huomaan, yhä se sama! Mitä\nminä sanoisin tsaarille? Kuuntelisiko hän minua, niinkö?\n\n-- Vaikkapa ei kuuntelisikaan, -- Serebrjani virkkoi itsepäisesti, --\nkuitenkin tulisi sinun puhua. Keneltä hän sitten kuulisi totuuden, jos\nei sinulta?\n\n-- Ja sinä luulet, ettei hän tiedä totuutta? Sinä todellakin luulet\nhänen uskovan kaikki ne ilmiannot, joiden tähden niin paljon ihmisiä on\nmestattu?\n\nTuon sanottuaan Godunov oli vähällä purra kieltänsä, mutta muisti, että\nhän puhui Serebrjanille, jonka rehelliset kasvot eivät antaneet aihetta\nepäluuloon petoksesta.\n\n-- Ei, hän jatkoi puoliääneen, -- syyttä sinä minua soimaat, ruhtinas.\nTsaari teloittaa niitä, joita hän vihaa, mutta hänen ylitsensä ei ole\nkenelläkään valtaa. Kuninkaan sydän on Jumalan kädessä, sanoo Pyhä\nRaamattu. Morosov koetti olla suora häntä kohtaan; mitä siitä seurasi?\nMorosov teloitettiin, mutta ei muille tullut sen paremmaksi. Mutta\nsinä, Nikita Romanitsh, et säästä päätäsi, koska, kuultuasi\nmoskovalaisesta mestauksesta, rohkenit tulla slobodaan?\n\nMorosovin nimen kuullessaan Serebrjani huokasi. Hän rakasti Drushina\nAndrejitshiä, vaikka bojari oli ryöstänyt hänen onnensa.\n\n-- Mitä, Boris Fedoritsh, -- hän vastasi Godunoville, -- mitä on\ntapahtuva, sitä ei voi välttää. Ja, totta sanoen, olen kyllästynyt\nelämään; ei ole ihana nyt elämä Venäjällä!\n\n-- Kuuleppas ruhtinas; sinä et säästä itseäsi: semmoinen on varmaan\nsinun luonteesi; mutta Jumala sinut suojelee. Vaikka sinä tähän saakka\nyhä pyrit paulaan, kuitenkin jäit eheäksi. Varmaan et sinä ole hukkuva,\net mistään syystä. Jos sinä olisit viikkoa ennemmin palannut, en tiedä,\nmiten sinulle olisi käynyt, mutta nyt on ehkä toivoa; mutta älä\nkiirehdi Iivana Vasiljevitshin silmiin, anna minun ensin nähdä hänet.\n\n-- Kiitos sinulle, Boris Fedoritsh; älä sinä liioin huolehdi minun\ntähteni; mutta jos voit, niin auta rosvoja pääsemään pulasta. Vaikka he\novatkin huonoa kansaa, ovat he nyt korvanneet rikoksensa.\n\nGodunov katsahti ihmetellen Nikita Romanovitshiin. Hän ei voinut tottua\nruhtinaan suoraan luonteesen ja hänen välinpitämättömyytensä omasta\nelämästänsä näytti Godunovista luonnottomalta.\n\n-- Mitä, ruhtinas, -- hän kysyi -- surustako et tahdo elää.\n\n-- Ehkäpä surustakin. Mitä varten nyt on eläminen? Uskotko, Boris\nFedoritsh, usein tulee Kurbskin muistooni, ajattelen hänestä ja\npeljästyn itseäni: näyttää siltä, kun tekisi mieli jättää siltä\nsynnyinmaan ja lähteä Ljahien luo, jos eivät he olisi meidän\nvihollisiamme.\n\n-- Niin juuri, ruhtinas! Nykyiseen aikaan on meillä vain kaksi tietä:\njoko tehdä niinkuin Kurbski -- paeta ainiaksi synnyinmaasta, tahi,\nkuten minä -- jäädä tsaarin luo ja etsiä hänen suosiotansa! Mutta sinä\net tee sitä etkä tätä; tsaarin luota et lähde, mutta tsaarin kanssa et\npidä yhtä: sillä lailla on mahdotonta, ruhtinas; joko yksi tahi toinen.\nJos tahdot jäädä Venäjälle, niin noudata tsaarin tahtoa. Ja jos hän\nmielistyy sinuun, niin ehkä hän itsekin kääntää mielensä pois\nopritshninasta. Kas esimerkiksi, jos meitä olisi kaksi hänen luonansa;\ntoinen toistansa auttaisi; tänään minä sanoisin sanasen, huomenna sinä,\njotain aina jäisi hänen mieleensä; sanotaanhan, että vesipisara, kun se\naina putoaa samaan paikkaan, vihdoin uurtaa kivenkin. Mutta äkkiään et\nvaikuta mitään.\n\n-- Jos hän ei olisi tsaari, -- Serebrjani lausui synkästi, -- niin\nkyllä tietäisin, mitä tehdä mutta nyt en ymmärrä mitään; Jumala kieltää\nolemasta häntä vastaan mutta pitää yhtä hänen kanssansa en voi. Vaikka\nhän minut repisi palasiksi, niin en sittenkään rupea opritshninan\nystäväksi!\n\n-- Odota, ruhtinas, älä epäile. Muista, mitä minä sinulle ennen puhuin!\nJättäkäämme opritshnikit! Älkäämme vastustako tsaaria! He itse\nhävittävät toinen toisensa! Kas nyt ei enään ole kolmea etevimpää: ei\nkumpaakaan Basmanovia eikä Vjasemskia? Odotahan vain, ruhtinas, niin\nkoko opritshnina pureksii itsensä kuoliaaksi!\n\n-- Mutta siihen saakka voi mitä tahansa tapahtua! -- Serebrjani sanoi.\n\n-- Siihen saakka, -- Godunov vastasi, joka ei tahtonut äkkiä esiintuoda\najatusta, jonka hän aikoi painaa Serebrjanin mieleen, -- siihen saakka,\njos tsaari antaa sinulle anteeksi, voit uudelleen mennä tatarilaisia\nvastaan; se ei estä asiaa.\n\nSerebrjanin ajatuksiin ei kaksi eri asiaa helposti kerrallaan\nsoveltunut, ja toivo lähteä tatarilaisia vastaan ajoi hetkeksi pois\nhänet valtaavan synkkämielisyyden.\n\n-- Niin, -- hän sanoi, -- tatarien lyöminen onkin vain meillä\njälellä! Jos emme odottaisi heitä vieraiksemme, vaan hyökkäytyisimme\nKrimiin, ja vieläpä kasakkojen kanssa yhdessä, niin ehkäpä Krimin\nvalloittaisimmekin.\n\nJa hän naurahtikin sitä ajatellessaan.\n\nGodunov alkoi keskustella hänen kanssansa hänen väkivaltaisesta\nvapauttamisestansa ja Rjasanin tappelusta. Jo alkoi tulla pimeä, mutta\nhe yhä vaan istuivat, keskustellen maljojen ääressä.\n\nSerebrjani vihdoin nousi seisaalleen.\n\n-- Jää hyvästi, bojari, -- hän sanoi, -- kohta on yö käsissä.\n\n-- Minne matka, Nikita Romanitsh? Jää minun luokseni yöksi: huomenna\ntsaari tulee, niin minä ilmoitan sinut.\n\n-- En voi, Boris Fedoritsh, minun on aika mennä omieni luo. Pelkään,\netteivät he kenenkään kanssa telmisi. Jos tsaari olisi slobodassa,\nolisimme suoraan tulleet hänen luoksensa katuen ja tulkoon, mitä Jumala\nsuo; mutta näitten rosvojen kanssa et tule toimeen. Vaikka me\nseisahtuisimme aivan sivulle, aivan metsän lähelle, kuitenkin voi joku\njoukko hyökkäytyä.\n\n-- No, niin jää hyvästi, Nikita Romanitsh! Muista vain, älä tule\ntsaarin luo, odota siksi, kun lähetän sinua tuomaan!\n\n-- Odota, älä mene sen kautta, ruhtinas, -- Godunov jatkoi, nähdessään,\nettä Serebrjani aikoi mennä pääkäytävään, ja, tarttuen hänen käteensä,\nsaattoi hänet takaportaille.\n\n-- Jää hyvästi, Nikita Romanitsh, -- hän taasen virkkoi, syleillen\nSerebrjania. -- Jumala on armollinen, ehkäpä asiasi vielä paranee.\n\nJa odotettuaan siksi, kun ruhtinas istahti hevosensa selkään ja ajoi\nulos takatietä, Godunov palasi pirttiin, hyvin tyytyväisenä, ettei\nSerebrjani käyttänyt hänen tarjoustansa jäädä hänen taloonsa yöksi.\n\nSeuraavana aamuna tsaari ajoi juhlallisesti slobodaan, ikäänkuin olisi\nvoiton saanut. Opritshnikit seurasivat häntä huutaen: Haidaa! Haidaa!\ntulliportista aivan palatsiin saakka.\n\nAinoastaan vanha imettäjänsä, Onufrevna, otti hänet vastaan toruen:\n\n-- Sinä peto! -- hän lausui, tullen häntä vastaan portailla, -- miksi\nmaa vielä kantaa sinua, raateleva peto? Veri haisee sinusta, murhaaja!\nKuinka uskalsit sinä mennä pyhän Sergein luo moskovalaisen tekosi\njälkeen. Herran ukkosen nuoli sinut tappakoon, sinä kirottu, ja sinun\nsaatanallisen sotajoukkosi.\n\nMutta tällä kertaa eivät imettäjän nuhteet mitään vaikuttaneet. Ulkona\nei ollut ukkosen ilma eikä myrskyä. Aurinko loisti kirkkaasti selkeällä\ntaivaalla ja värit sekä kultamaalaukset välkkyivät heleästi palatsin\nkirjavilla rakennuksilla ja tornien taidetekoisilla huipuilla. Iivana\nei vastannut sanaakaan, vaan meni eukon ohitse sisähuoneisiinsa.\n\n-- Odota, odota! -- hän jatkoi, katsoen hänen peräänsä ja koputtaen\nsauvallansa permantoon, iskee Jumalan nuoli sinun teremiisi, polttaa\nhän sinun koko Jumalattoman slobodasi!\n\nJa eukko meni huoneesensa hitaasti astuen ja heittäen vihaisia katseita\nhovilaisiin, jotka väistyivät hänestä taikauskoisella pelolla.\n\nSamana päivänä, päivällisten jälkeen, Godunov, nähdessään tsaarin\nolevan iloisena ja tyytyväisenä ja, päinvastoin tapaansa, menevän\nlepäämään, seurasi häntä makuuhuoneesen. Iivana Vasiljevitshin suosio\nsalli hänelle sen oikeuden, erinomattain jos hänellä oli jotain\nilmoitettavaa, jota ei jokaisen ollut kuuleminen.\n\nTsaarin makuuhuoneessa oli kaksi vuodetta: toinen paljaista laudoista,\njolla Iivana Vasiljevitsh lepäsi lihan kiduttamiseksi, sielun tuskien\nja katumuksen hetkinä; toinen, leveämpi, oli pehmeillä lammasturkeilla,\nuntuva- ja silkkipatjoilla peitetty. Siinä tsaari lepäsi, silloin kun\nei mikään häirinnyt hänen ajatuksiansa. Tosin tapahtui tuo harvoin ja\nviimeksi mainittu makuusija jäi enimmin koskematta.\n\nOli tarpeen hyvästi tuntea Iivana Vasiljevitshin luonnetta, ettei\nerehtyisi hänen mieleensä nähden. Ei hän aina omantunnon vaivaamana\nollut taipuisa armeliaisuuteen. Hän usein luuli omantunnon vaivansa\nolevan saatanan kiusauksia, joka koetti viekoittaa hänet pois petoksen\nhävittämisestä, ja silloin, sydämen lepyttämisen sijaan hän, perkeleen\nharmiksi, rukouksia rukoillen, tehden ristinmerkkejä, teki vielä\nenemmän hirmutöitä. Eikä myös aina levollisuus, joka näkyi hänen\nkasvoillansa, ollut sisällisen rauhan osoitteena. Se oli usein vain\npeitteenä ja tsaari, lahjoitettu erinomaisella terävällä silmällä ja\ntaidolla arvata muitten ajatuksia, usein petti sitä, kenen kanssa hän\npuhui ja pelästytti hänet odottamattomalla vihalla, juuri sinä hetkenä,\nkun tämä oli toivonut armoa.\n\nMutta Godunov oli tutkinut tsaarin luonteen vähimmätkin seikat ja\nymmärsi hänen kasvojensa muille huomaamattomat muutokset.\n\nOdotettuaan siksi, kun tsaari heittäytyi untuvavuoteelleen ja\nnähdessään hänen kasvoissaan vain väsymyksen, sanoi Boris Fedorovitsh\nilman minkäänlaisia valmistuksia:\n\n-- Tiedätkö hallitsija, että sinun maanpakolaisesi on löydetty?\n\n-- Kuka? -- Iivana kysyi haukotellen.\n\n-- Nikita Serebrjani, se sama, joka sinun kavaltajaasi, Vjasemskia, löi\nmiekalla ja joka oli vankeuteen suljettu.\n\n-- Ahaa! -- Iivana sanoi: -- varpunen saatiin kiinni. Kuka hänet otti?\n\n-- Ei kukaan, hallitsija. Hän itse tuli, ja toi kaikki rosvot mukanaan,\njotka hänen kanssansa löivät tatarit Rjasanin luona. He Serebrjanin\nkanssa toivat sinun tsaarilliselle armollesi katuvaisina päänsä.\n\n-- Muistivat! -- Iivana sanoi. -- Näitkö hänet?\n\n-- Näin, hallitsija, hän tuli suoraan minun luokseni, hän luuli sinun\narmosi olevan slobodassa ja pyysi, että minä puhuisin sinulle hänestä.\nMinä ajattelin ottaa hänet vangiksi, mutta ehkä Grigori Lukjanitsh\nolisi sanonut, että minä häntä väijyn. Tiedän, ett'ei Serebrjani mene\npois, koska hän itse toi sinulle päänsä.\n\nGodunov puhui suoraan, rehellisin kasvoin, vähääkään hämmästymättä,\nikäänkuin hänessä ei olisi ollut viekkauden varjoakaan, eikä\nvähintäkään sääliä Serebrjania kohtaan. Kun hän, päivä sitä ennen,\nsaattoi hänet takaportaita myöten, ei hän tehnyt sitä salatakseen\ntsaarilta hänen käyntiänsä (se olisi ollut liian vaarallista), vaan\nett'ei kukaan slobodan asukkaista olisi ehtinyt sitä ilmoittaa\nIivanalle ja kääntää hänen mieltänsä Godunovia vastaan. Muistutuksen\nVjasemskista, esittäen Serebrjania mestatun ruhtinaan vihollisena, oli\njo ennakolta Boris Fedorovitsh miettinyt ja valmistanut.\n\nTsaari haukoitteli vielä kerran, mutta ei vastannut mitään, ja Godunov,\ntutkien jokaisen piirteen hänen kasvoissansa, ei huomannut hänessä\nilmeistä eikä salattua vihaa. Päinvastoin hän huomasi, että tsaaria\nmiellytti Serebrjanin aikomus antautua hänen tahtonsa alaiseksi.\n\nIivana verta vuodattaessaan ja kaikkia kauhistuttaessaan tahtoi sen\nohessa, että häntä pidettäisiin oikeutta rakastavana ja vieläpä\narmollisenakin. Hänen murhansa olivat aina peitetyt ankaran oikeuden\nmuodolla ja luottamus hänen jalomielisyyteensä sitä enemmän häntä\nliehakoitsi, koska semmoinen luottamus harvoin tuli esiin. Vähän\nodotettuaan päätti Godunov vaatia Iivana Vasiljevitshiltä vastauksen.\n\n-- Miten käsket, hallitsija, -- hän kysyi: -- kutsunko Grigori\nLukjanitshin luoksesi?\n\nMutta viimeiset mestaukset olivat kyllästyttäneet Iivanaa; muutamat\npäät eivät voineet antaa hänelle tyydytystä, eikä herättää hänessä nyt\njoksikin ajaksi nukkunutta veren himoa.\n\nHän katsoi tarkasti Godunoviin.\n\n-- Luuletko sinä, etten minä voi elää ilman tappamatta? -- hän sanoi\nankarasti. -- On ero pahantekijöillä, jotka hävittävät valtakuntaa ja\nNikitalla, joka haavoitti Afonjkan. Mutta rosvoja katson, ken heistä on\nmestattava, ken armahdettava. Tulkoot he kaikin Nikitan kanssa\npääportaitten eteen, pihaan. Kun lähden makuuhuoneestani, niin näen,\nmitä heidän kanssansa on tekeminen!\n\nGodunov toivotti tsaarille hyvää lepoa ja lähti pois, syvään kumartaen.\n\nKaikki riippui nyt siitä, millä mielellä Iivana olisi herätessään.\n\n\n\n\nXXXVII Luku.\n\nAnteeksi anto.\n\n\nGodunovilta tiedon saatuansa tuli Nikita Romanovitsh tsaarin pihaan\nrosvojensa seuraamana.\n\nHaavoitettuna, repaleissa, mikä nahkatakissa, mikä lammasnahkaturkissa,\njoku virsuissa tai paljain jaloin, monen pää sidottuna, kaikki lakitta\nja aseitta, he seisoivat ääneti, rinnakkain, odottaen tsaarin\nheräämistä.\n\nEi se ollut ensi kertaa, kun nuo pojat tulivat slobodaan; he olivat\nkäyneet siellä sekä guslinsoittajina, että kerjäläisinä ja karhua\nkuljettajina. Muutamat heistä olivat viimeisessä tulipalossa, silloin\nkun Persten Korshunin kanssa tuli vapauttamaan Serebrjanin. Monta\nmeille jo tuttua oli heidän seassansa, mutta moniaita puuttui. --\nPuuttui ne, jotka, puollustaessaan Venäjän maata, jäivät Rjasanin\nkentille, sekä ne, jotka voiton jälkeen, rakastaen kuljeksija-elämän\nvapautta, eivät tahtoneet tuoda päätänsä tsaarille. Ei ollut siinä\nPersteniä, ei Mitkaa, ei punatukkaista laulajaa eikä setä Korshunia.\nPersten, tultuansa viimeksi slobodaan kaksintaistelu-päivänä, hävisi\nJumala tiesi minne, Mitka seurasi häntä; Serebrjani oli jo sitä ennen\nlopettanut laulajan, mutta Korshunin repivät nyt koirat ja korpit\nKremlin muurin alla.\n\nJo kaksi tuutia odottivat nuo urhot, alakuloisina eivätkä aavistaneet,\nettä tsaari katseli heitä pienestä akkunasta, joka oli aivan portaitten\nyläpuolella ja jonka koristetut tornit peittivät. Ei kukaan heistä\npuhunut toverinsa eikä Serebrjanin kanssa, joka seisoi sivulla\najatuksiinsa vaipuneena ja huolimatta portailla ja takatiellä\nseisovista ihmisjoukoista. Uteliaitten seassa oli myöskin tsaarin\nimettäjä. Hän seisoi portailla, nojaten sauvaansa ja katsoi kaikkia\nelottomin silmin, odottaen tsaarin ilmestymistä, ehkä sen vuoksi, että\nhän läsnäolollansa pidättäisi hänet uusista julmuuksista.\n\nIivana Vasiljevitsh, kylläksensä katsottuaan salaisesta akkunastansa\nrikoksen alaisia, iloiten ajatellessaan, että he nyt ovat elämän ja\nkuoleman välillä ja ett'ei heidän sydämensä nyt luultavasti ole keveä,\nilmaantui äkkiä portaille muutamien hovimestarien seuraamana.\n\nNähdessään tsaarin, joka oli puettu kultakankaiseen pukuun, nojaten\nkoristettuun sauvaansa, lankesivat rosvot polvillensa ja painoivat alas\npäänsä.\n\nIivana oli vähän aikaa vaiti.\n\n-- Terve, rosvot; -- hän virkkoi vihdoin, ja heittäen katseen\nSerebrjaniin, jatkoi: -- Mitä varten sinä suvaitsit tulla slobodaan?\nIkävöitsetkö vankilaa?\n\n-- Hallitsija! -- Serebrjani vastasi nöyrästi, -- vankilasta en minä\nitse lähtenyt, vaan rosvot veivät minut, väkivaltaisesti. He myöskin\nlöivät Shirimin mursun,[36] Shahmatin, jonka sinun armosi tietää.\nYhdessä me löimme tatarit, yhdessä annamme itsemme sinun tahtosi\nalaisiksi; mestaa tahi armahda meidät, miten sinun tsaarillinen armosi\nsuvaitsee!\n\n-- Siis te tulitte silloin hakemaan hänet slobodasta -- Iivana kysyi\nrosvoilta. -- Miten te hänet tunsitte?\n\n-- Isä tsaari, -- rosvot vastasivat puoliääneen, -- hän pelasti\natamanimme, kun tahtoivat hirttää hänet Medvedjevkassa. Atamani hänet\nvei ulos vankilasta.\n\n-- Medvedjevkassa! -- Iivana lausui ja naurahti. -- Se oli luultavasti\nsilloin, kun sinä piiskoilla paukuttelit Homjakia seuroinensa? Kyllä\nmuistan asian. Annoin sinulle anteeksi ensimäisen rikoksesi, mutta sinä\nolit heitetty vankeuteen meidän tuomiostamme, kun sinä jälleen\nhyökkäsit minun miesteni kimppuun Morosovin talossa. Mitä sanot siihen?\n\nSerebrjani aikoi vastata, mutta imettäjä keskeytti hänet.\n\n-- Riittää jo kyllin luetella hänen rikoksiaan! -- hän sanoi vihaisesti\nIivanalle. -- Sen sijaan että palkitsisit häntä siitä, kun hän löi\npakanat ja puollusti Kristuksen kirkkoa, koetat sinä vain löytää\nhänessä jotain rikosta. -- Eikö sinulle riittänyt piinaukset\nMoskovassa, mokoma susi!\n\n-- Vaiti, eukko, -- Iivana ankarasti sanoi, -- ei akkojen ole minua\nopettaminen!\n\nMutta harmistuneena Onufrevnaan, ei hän tahtonut enemmin vihoittaa\nhäntä ja kääntyen pois Serebrjanista, lausui hän yhä vielä polvillaan\noleville rosvoille:\n\n-- Missä on teidän atamaaninne, hirtettävät? Astukoon hän esiin.\n\nSerebrjani vastasi rosvojen puolesta.\n\n-- Ei heidän atamaninsa ole täällä, hallitsija. Hän lähti pois heti\nRjasanin tappelun jälkeen. Minä kutsuin häntä, mutta hän ei tullut.\n\n-- Ei tullut! -- Iivana kertoi: -- minä arvaan, että tuo atamani on se\nsama sokea, joka tuli minun luokseni makuuhuoneesen vanhuksen kanssa.\nKuulkaa, roistot! Minä käsken teidän etsimään atamanin ja pistämään\nhänet seipään päähän!\n\n-- Sinut itse, -- imettäjä murisi, -- pirut toisessa elämässä pistävät\nseipään päähän!\n\nMutta tsaari teeskenteli, ettei hän kuullut ja jatkoi, katsoen\nrosvoihin:\n\n-- Mutta teidät, siitä kun te itse antauduitte minun valtaani, teidät\nminä, olkoon niin, armahdan! Vierittäkää heille viisi tynnyriä simaa,\npihalle! No, mitä? Oletko tyytyväinen, vanha narri?\n\nImettäjä jupisi huulillaan.\n\n-- Eläköön tsaari! -- rosvot huusivat, -- me palvelemme sinua,\nisä-hallitsija! Ansaitsemme sinun armosi päillämme!\n\n-- Antakaa heille, -- Iivana jatkoi, -- hyvä kauhtana ja grivenik[37]\nkullekin. Minä annan kirjoittaa teidät opritshninaan. Tahdotteko,\nhirtettävät, palvella minua opritshnikkeinä?\n\nMuutamat rosvoista joutuivat hämilleen, mutta suurin osa huusi:\n\n-- Valmiit olemme palvelemaan sinua, isä, mihin sinun armosi käskee!\n\n-- Miten luulet, -- Iivana virkkoi tyytyväisen näköisenä Serebrjanille:\n-- kelpaavatko he sotakuntoon?\n\n-- Kyllä kelpaavat sotakuntoon, -- Nikita Romanovitsh vastasi, -- mutta\nälä käske heitä kirjoittaa opritshninaan!\n\nTsaari luuli Serebrjanin pitävän rosvot semmoisen kunnian\nansaitsemattomina.\n\n-- Kun minä ketä armahdan, niin en minä armahda puoleksi, -- hän lausui\njuhlallisesti.\n\n-- Mikä armo se onkaan! -- pääsi Serebrjanin huulilta.\n\nIivana katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n-- He, -- Nikita Romanovitsh jatkoi vähän hämillään, -- he, hallitsija,\novat tehneet hyvän työn; ilman heitä olisivat tatarit ehkä menneet\nRjasaniin.\n\n-- Niin miksi siis eivät voisi olla opritshninassa? -- Iivana kysyi,\nlävistäen silmillään Serebrjanin.\n\n-- Sentähden, hallitsija, -- Serebrjani lausui, turhaan koettaen\nmuodostaa puheensa sopivammaksi, -- sentähden hallitsija, että, ehkä he\novatkin huonoa kansaa, niin kuitenkin paremmat, kun sinun rosvosi!\n\nTuo Serebrjanin odottamaton rohkeus saattoi Iivanan hämilleen.\nHän muisti, ett'ei se ollut ensi kerran, kun Nikita Romanovitsh\npuhui hänelle niin vapaasti ja suoraan. Mutta kuitenkin oli\nhän, joka jo oli kuolemaan tuomittu, itse vapaaehtoisesti palannut\nslobodaan ja antautunut tsaarin valtaan. Ei häntä voinut syyttää\ntottelemattomuudesta, ja tsaari ei tiennyt, mitä vastaisi tuohon liika\nrohkeaan käytökseen, kun uusi henkilö veti hänen huomionsa puoleensa.\n\nRosvojen joukkoon pistäytyi huomaamatta muukalainen, kuusikymmen\nvuotinen mies, siististi puettu, ja koetti, näyttämättä itseään\ntsaarille, saada Serebrjanin huomion puoleensa. Muutamia kertoja hän jo\nojensi kätensä ja koetti ottaa kiinni ruhtinaan helmasta, mutta\nsaamatta sitä, hän lymyi taas rosvojen kesken.\n\n-- Mikä rotta tuo on? -- tsaari kysyi, osoittaen muukalaista.\n\nMutta hän oli jo ehtinyt piiloutua joukkoon.\n\n-- Väistykää, miehet, -- Iivana sanoi, -- tuokaa esiin tuo veitikka,\njoka siellä piiloutuu!\n\nMuutamat opritshnikit hyökkäytyivät joukkoon ja vetivät esiin\nsyyllisen.\n\n-- Mikä mies sinä olet? -- Iivana kysyi, katsoen häneen\nylenkatseellisesti.\n\n-- Hän on minun ratsupalvelijani, hallitsija, -- kiirehti Serebrjani\nsanomaan, tunnettuaan vanhan Miheitshin, -- hän ei ole tavannut minua\nsiitä saakka...\n\n-- Niin, niin, isä tsaari! -- Miheitsh vakuutti pelvosta sekä ilosta\nänkyttäen: -- hänen ruhtinaallinen armonsa suvaitsee puhua totta!...\nEmme ole nähneet toisiamme siitä päivästä saakka, kun ottivat kiinni\nhänen armonsa! Sallihan, isä tsaari, minun katsella bojariani! Pyhä\nJumala, Nikita Romanovitsh! Minä jo luulin, ett'en enään saa nähdä\nsinua!\n\n-- Mitä sinä ai'oit sanoa hänelle? -- tsaari kysyi, Miheitshiin yhä\nepäillen silmäillen, -- miksi sinä piilouduit rosvojen taa?\n\n-- Pelkäsin, isä hallitsija, Iivana Vasiljevitsh, pelkäsin sinun\nopritshnikkejäsi! Nuohan ovat, itsehän tiedät, hallitsija, nehän ovat\nsemmoista väkeä...\n\nJa Miheitsh puri kieleensä.\n\n-- Mimmoista väkeä? -- Iivana kysyi, koettaen ottaa lauhkean katseen:\n-- puhu, ukko, ujostelematta, minkälaista väkeä minun opritshnikkini\novat?\n\nMiheitsh katsahti tsaariin ja rauhoittui.\n\n-- Ja semmoista me Litvan sotaretkeen saakka emme kuuna päivänä\nnähneetkään! -- hän lausui äkkiä, rohkaistuneena tsaarin lauhkeasta\nnäöstä -- soimaamatta sanoen, epäillyttävä kansa, susi heidät syököön:\n\nTsaari katsoi tarkoin Miheitshiin, ihmetellen, että palvelija oli yhtä\navomielinen kuin hänen herransa.\n\n-- Noh, mitä sinä häneen tuijotat -- imettäjä sanoi. -- Tahdotko niellä\nhänet, vai mitä? Eikö hän puhu totta? Onko ennen Venäjällä nähty\nsemmoisia rosvoja?\n\nMiheitsh tuli iloiseksi saatuansa apua.\n\n-- Niin, oikein, eukko kulta, -- hän sanoi. -- Heistä kaikki pahuus on\ntullutkin Venäjälle! He syyttivät väärin bojariakin! Älä luota heihin,\nhallitsija, älä luota heihin! Koirain kuonot ovat heillä satulalla,\nkoirain haukunta kielellänsä! Minun herrani palveli sinua uskollisesti,\nmutta Vjasemski ja Homjak väärin häntä syyttivät! Kas oikein sanoikin\ntuo eukko-kulta, ettei moisia lihansyöjiä ole ennen nähty Venäjällä!\n\nJa, katsoen ympärillään oleviin opritshnikkeihin, Miheitsh läheni\nSerebrjania. -- \"Vaikka olettekin muka susia, vaan nyt ette syö!\"\n\nTsaari, astuessaan ulos portaille, oli päättänyt antaa anteeksi\nrosvoille. Hän tahtoi vain pitää heidät vähän aikaa epäilyksessä.\nImettäjän soimaukset sattuivat sopimattomasti ja olivat vähällä saattaa\nIivanan vihastumaan, mutta onneksi hän sattui olemaan lauhkealla\nmielellä ja vihastumisen sijaan hän päätti pilkata Onufrevnaa ja\nalentaa hänen arvoansa hovilaisten silmissä ja siinä samassa laskea\nleikkiä Serebrjanin ratsupalvelijan kanssa.\n\n-- Siis sinua ei miellytä opritshnina? -- hän kysyi Miheitshiltä\nystävällisellä katseella.\n\n-- Ketä se miellyttää, isä hallitsija! -- Siitä hetkestä saakka, kun\npalasimme Litvasta, on siitä tullut kaikki onnettomuus minun bojarini\nylitse. Jos niitä ei olisi, Jumala varjelkoon noita nylkijöitä, niin\nherrani olisi kuten ennenkin kunniassa sinun armosi luona.\n\nJa Miheitsh katsahti taasen peljäten tsaarin henkivartijoihin, mutta\nsamassa ajatteli itsekseen: \"Oh, susi heidät syököön, vaikka pääni\nmenettäisin, mutta puhdistanpa herrani tsaarin edessä!\"\n\n-- Hyvä palvelija sinulla on: -- tsaari sanoi Serebrjanille. -- Olkoot\nminunkin palvelijani yhtä uskolliset minulle! Onko hän jo kauvan ollut\nsinulla!\n\n-- Minä, isäseni, Iivana Vasiljevitsh, -- Miheitsh vastasi jo aivan\nrohkeana tsaarin kiitoksesta, -- minä palvelen ruhtinasta aivan hänen\nlapsuudestansa saakka. Ja hänen isä-vainajaansa minä palvelin ja isäni\npalveli hänen iso-isäänsä, ja minun lapseni, jos niitä minulla olisi,\npalvelisivat hänen lapsiansa!\n\n-- Vai ei sinulla ole lapsia, ukkoseni? -- tsaari kysyi vielä\nlempeämmin.\n\n-- Oli kaksi poikaa, isäseni, mutta Herra otti molemmat. Molemmat\nkaatuivat sinun palveluksessasi Polotskin kentällä, kun me Nikita\nRomanitshin ja ruhtinas Pronskin kanssa pelastimme Polotskin. Vanhemman\npojan, Vasilin, kimppuun hyppäsi vihollinen Ljahi ja halkasi hänen\npäänsä, mutta nuoremman, Stepanin, rintaan ampuivat luodilla, aivan\nolkahaarniskan läpi noin paljon ylempänä vasenta rintaa.\n\nJa Miheitsh näytti sormellaan rinnassansa paikan, johon luoti oli\nsattunut Stepaniin.\n\n-- Kas sitä! -- Iivana virkkoi, päätänsä pudistaen ja teeskennellen\nikäänkuin säälisi Miheitshin poikia. -- Noh, mitäpä tehdä, ukkoseni,\nJumala heidät otti, saat vielä toisia!\n\n-- Mistäpä heitä saisin? Vaimoni on kuollut, ja eihän hihan suusta voi\nlapsia pudistaa!\n\n-- Mitä, -- tsaari lausui, ikäänkuin lohduttaen vanhusta, -- vieläpä,\njos Jumala tahtoo, löydät toisen vainon!\n\nMiheitshiä huvitti suuresti tuo keskustelu tsaarin kanssa.\n\n-- Niin, kyllä sitä tavaraa löytyy, -- hän vastasi hymyillen, -- mutta\nen minä ole halukas naisiin, isä tsaari, ja olen jo liian vanha siihen\ntoimeen!\n\n-- Ei kaikki eukot ole yhtäläisiä! -- Iivana huomautti ja, temmaten\nOnufrevnaa liivistä: -- Kas, tässä on sinulle vaimo! -- hän lausui ja\ntyönsi eukon esiin. -- Ota hänet, vanhus, elä hänen kanssansa\nrakkaudessa ja sovussa ja synnytä lapsia!\n\nOpritshnikit, huomatessaan tsaarin laskevan leikkiä, nauraa hohottivat,\nmutta Miheitsh hämmästyksissään katsoi tsaariin, jos ehkä hänkin\nnauraisi, mutta Iivanan kasvoissa ei ollut hymyilyä.\n\nImettäjän elottomat silmät säihkyivät.\n\n-- Sinä hävytön, hän huusi Iivanalle; -- jumalaton! Annanko minä sinun\nitseäni pilkata! Sinä hävytön, hyi! Sinä tunnoton kerettiläinen!\n\nEukko koputti sauvallansa portaaseen, ja hänen huulensa vielä\nvihaisemmin liikkuivat, mutta nenänsä kävi siniseksi.\n\n-- Älä suutu, mummo, -- tsaari sanoi, -- minä kosin sinulle hyvän\nmiehen; hän rupeaa sinua rakastamaan, lahjoittamaan ja ymmärrystä\nopettamaan! Mutta häät vietämme jo tänä iltana jumalanpalveluksen\njälkeen. No, mitä pidät vaimostasi, ukko?\n\n-- Armahda, isä hallitsija! -- Miheitsh lausui aivan peljästyneenä.\n\n-- Mitä? Eikö hän miellytä sinua?\n\n-- Vieläkö miellyttäisi, isäseni! -- Miheitsh vaikeroi, astuen\ntaaksepäin.\n\n-- Kärsit -- rakastut! -- Iivana lausui, -- ja minä annan hänelle hyvät\nmyötäjäiset!\n\nMiheitsh katsoi kauhulla Onufrevnaan, jonka tsaari yhä piti liivistä.\n\n-- Isä, Iivana Vasiljevitsh! -- hän huudahti, langeten polvilleen: --\nkäske mestata minut, mutta älä vaadi minun ottamaan sellaista häpeää!\nEnnen menen mestauslavalle, ennen kuin nain hänen armonsa, susi hänet\nsyököön!\n\nIivana Vasiljevitsh oli hetkisen ääneti ja äkkiä purskahti ääneen\nnauramaan.\n\n-- Noh, -- hän lausui, vihdoin päästäen Onufrevnan, joka kiiruhti pois,\ntoruen ja sylkien, -- kunnia on tarjottu, vahingosta Jumala\nvarjeli![38] Minä tahdoin teidän onneanne, mutta väkisin en teitä vihi!\nPalvele niinkuin ennenkin herraasi, ukko, mutta sinä, Nikita, tule\ntänne. Annan sinulle anteeksi toisenkin rikoksesi. Mutta noita retkuja\nen kirjoita opritshninaan, urhoni ehkäpä siitä loukkautuvat. Menkööt\nShisdriin, vartijaväkeen. Koska he ovat mieltyneet tatareihin, saavat\nkyllä kenen kanssa hyvänsä keskustella. Mutta sinä, -- hän jatkoi\nerinomaisen suosiollisella äänellä, ilman tavallista pilkkaamistansa ja\nlaskien kätensä Serebrjanin olalle, -- sinä jäät minun luokseni. Minä\nsovitan sinut opritshninan kanssa. Kun lähemmin tutustut meihin, niin\net enään ujostele. Hyvä on lyödä tatareja, mutta ei ainoastaan ne ole\nminun vihollisiani, on niitä vielä pahempiakin. Niitä opi puremaan ja\nluudalla lakaisemaan. Ja tsaari taputti Serebrjania olalle. -- Nikita\n-- hän sanoi suosiollisesti ja yhä pitäen kättänsä ruhtinaan olalla, --\nsinulla on totinen sydän, kielesi ei tunne viekkautta; semmoisia\npalvelijoita minä juuri tarvitsen. Kirjoita itsesi opritshninaan, minä\nannan sinulle poismenneen Vjasemskin paikan. Sinuun minä luotan, sinä\net kavalla minua.\n\nKaikki opritshnikit katsoivat kateudella Serebrjaniin, he jo näkivät\nhänessä uuden, nousevan tähden ja Iivanasta kauvempana seisovat\nalkoivat jo kuiskata keskenänsä ja osoittaa mielipahaansa siitä, että\ntsaari, heidän palveluksistansa huolimatta, asettaa heitä ylemmäksi\nmaanpakolais-kuljeskelijan, ensimmäisen luokan bojarin, joka oli vanhaa\nruhtinaallista sukua.\n\nIivanan sanat koskivat kipeästi Serebrjanin sydämeen.\n\n-- Hallitsija, -- hän sanoi, itsensä hilliten, -- kiitän sinua armosi\nedestä, mutta salli minunkin yhtyä vartijaväkeen. Täällä ei ole minulla\nmitään tehtävää, slobodan tapoihin en ole tottunut, mutta siellä minä\npalvelen sinun armoasi niin kauan, kuin voimat riittävät.\n\n-- Vai niin, -- Iivana lausui ja otti kätensä pois Serebrjanin olalta:\n-- siis me emme kelpaa hänen ruhtinaalliselle armollensa! Varmaankin on\nkunniallisempaa olla varkaitten seurassa, kuin minun soturinani! No\nniin, -- hän jatkoi ivallisesti, -- minä en tunkeu kenenkään\nystävyyteen, enkä väkisin pidä ketään. Kun olette tottuneet yhdessä\nolemaan, niin palvelkaa yhdessä. Onnellista matkaa, rosvojen päämies!\n\nJa katsahtaen ylenkatseellisesti Serebrjaniin, käänsi tsaari hänelle\nselkänsä.\n\n\n\n\nXXXVIII Luku.\n\nLähtö slobodasta.\n\n\nGodunov pyysi Serebrjania jäämään luoksensa lähtöön saakka. Tällä\nkertaa oli tuo pyyntö tehty sydämestä, sillä Boris Fedorovitsh, joka\ntarkoin seurasi tsaarin jokaista sanaa ja liikettä, päätti, ett'ei\nmyrskyä enään tule ja että Iivana vain osoittaa kylmyyttä Serebrjania\nkohtaan.\n\nNoudattaen Maksimille annettua lupaustansa, lähti Serebrjani suoraan\ntsaarin pihasta kaimansa äidin luo ja antoi hänelle Maksimin ristin.\nMaljuta ei ollut kotona. Vanha äiti jo tiesi poikansa kuoleman, hän\notti Serebrjanin vastaan ikäänkuin oman poikansa; hän ei uskaltanut\npidättää häntä luonansa, peljäten miehensä palajavan ja saattoi hänet\nvain portaille asti siunaten.\n\nIllalla, kun Godunov jätti Serebrjanin makuuhuoneesen, ja lähti pois,\ntoivotettuaan hänelle hyvää yötä, antoi Miheitsh täyden vallan\nilolleen.\n\n-- Noh, bojari, -- hän sanoi, -- sain minä vihdoinkin ilon hetken\npitkällisen murheen jälkeen! Siitä saakka, kun vangitsivat sinut,\nNikita Romanovitsh, on ikäänkuin en näkisi Jumalan valoa. Yhä vain\nkuljeskelen ympäri Moskovaa ja slobodaa, etsien sinusta jotain tietoa.\nKun kuulin tänään, että sinä palasit rosvojen kanssa, niin juoksin\nminkä jaksoin heti tsaarin pihaan, mutta tsaari onkin portailla! Minä\nkoetan päästä rosvojen välitse sinun luoksesi, mutta en malttanut,\ntahdoin ottaa kiinni sinun liepeestäsi, vaan tsaari huomasikin minut.\nNoh, minäkös peljästyin! En ikinä unohda! Pidän huomenna kahdet\nrukoukset, toisen sinun terveydestäsi, mutta toisen -- siitä, että\nHerra varjeli minut tuosta noita-akasta, eikä sallinut minulle\ntuommoista ilkeyttä tapahtuvan.\n\nJa Miheitsh alkoi kertoa kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut Morosovin\ntalon hävityksen jälkeen, ja miten hän, ilmoitettuaan Perstenille ja\npalattuaan myllylle löysi sieltä Jelena Dmitrievnan ja otti\nsaattaaksensa hänet miehensä maatilalle, jonne Morosovin palvelijat\nolivat hänet vieneet tulipalon aikana.\n\nSerebrjani kuunteli maltittomasti Miheitshin monia poikkeuksia.\n\n-- Enhän minä ole, Nikita Romanitsh, -- vanhus sanoi, -- sokea, vaikka\nolen vaiti, mutta näen kaikki. Totta sanoen, armaiseni, minulle oli\nkovin vastenmielistä, kun sinä menit Drushina Andrejitshin luo. Ei\ntuosta tule mitään hyvää, minä ajattelin, ja tosin oli häpeä sinun\ntähtesi, kun sinä istuit hänen kanssansa pöydän ääressä ja joit samasta\nkauhasta. Ymmärräthän, armaiseni, minua? Vaikka sinä ehkä et ole syypää\nsiihen, kuka sen tiesi, miten se ihmiseen tulee! Mutta häntä vastaan\noli pahasti tehty. Noh, mutta nyt on aivan toista; nyt hänen,\nbojarittaren, ei ole kenellekään vastaaminen; ja liian nuori hän on,\narmas, jäämään leskeksi.\n\n-- Älä soimaa minua, Miheitsb, -- Serebrjani sanoi pahastuneena, --\nmutta sano, missä hän nyt on ja mitä hänestä tiedät.\n\n-- Kyllä, armaani, malta mieltäsi, anna minun kertoa kaikki sinulle\njärjestyksessä. Kas, kun minä palasin myllyyn, sanoi mylläri minulle:\nlensi, sanoi, kasuari-lintu minun luokseni, vie hänet, sanoi, tsaari\nDalmatin luo. Ensin en minä ymmärtänyt, mikä lintu ja mikä Dalmati\nse semmoinen oli, kun silloin vasta, koska hän näytti minulle\nbojarittaren, silloin arvasin hänen puhuvan hänestä. Niin lähdimme\nhänen kanssansa Drushina Andrejitshin perintötilaan. Ensin alussa oli\nhän vain vaiti, eikä nostanut silmiänsäkään; sitten hän alkoi\nvähitellen kysellä miehestänsä! mutta sitten, isäseni, sitä, tätä ja\nkysyipä sinustakin, mutta, näet sinä, ei suoraan, vaan noin, ikäänkuin\nvastenmielisesti, pois kääntyen, tiettyhän, naisten laita. Minä kerroin\nhänelle kaikki, minkä tiesin mutta hän, herttainen, kävi vieläkin\nsurullisemmaksi, painoi alas päänsä, eikä koko matkalla enää puhunut\nsanaakaan. Mutta kun lähenimme perintötilaa, näen hänen tulevan\nlevottomaksi. Mitä sinä, armollinen rouva, olet levoton? Hänelle,\narmaiseni, kyyneleet silmiin. Minä häntä lohduttamaan.\n\n-- Elä sure, sanon, bojaritar, Drushina Andrejitsh voi hyvin! Mutta\nhän, kuullessaan Drushina Andrejitshin nimeä, alkoi itkeä vielä\nkatkerammin. Minä, kun katsoin häneen, en tiennyt enää mitä puhuakaan\nhänelle. Ja ruhtinas Nikita Romanitshkin, sanoin, vaikka onkin\nvankeudessa, voi myöskin hyvin! En tiennyt, armaiseni, mitä sanoa\nhänelle, arvaan, ett'en puhunut oikein, mutta jotain oli sanominen.\nMutta kun lausuin sinun nimesi, armaiseni, niin hän äkkiä seisautti\nhevosen, \"Ei, sanoi, setä kulta, en voi mennä maatilalle!\" -- mitäs\nsinä, bojaritar, minne sinun on meneminen? -- \"Setä kulta, sanoo,\nnäetkö kultaiset ristit, jotka näkyvät tuolta metsän takaa?\" -- Näen,\narmollinen rouva. -- \"Se on, hän sanoo, neitsyjen luostari; minä tunnen\nnuo ristit, saata minut sinne, setä kulta!\" -- minä tahdoin kieltäytyä,\nmutta hän vain yhäti: saata sinne, saata! -- \"Minä, sanoo, odotan\nsiellä viikon, rukoilen Jumalaa, mutta sitten annan tiedon Drushina\nAndrejitshille, hän lähettää minut noutamaan!\" Mitäs tehdä, saatoin\nhänet sinne, isäseni, sinne jätin hänet abbedissan haltuun.\n\n-- Kuinka pitkältä on siihen luostariin? -- Serebrjani kysyi.\n\n-- Myllystä oli neljäkymmentä juoksumittaa, armaiseni, Moskovasta on\nehkä pitempi. Mutta se on luultavasti meidän tiellämme, kun me menemme\nShisdriin.\n\n-- Miheitsh! -- Serebrjani sanoi, tee minulle palvelus. Minä en voi\nlähteä ennen aamua, minun miesteni on tsaarille ristiä suuteleminen.\nMutta aja sinä jo tänä yönä kahdella hevosella, älä säästä itseäsi\näläkä hevosia; pyydä päästä bojarittaren luo, kerro hänelle kaikki;\npyydä häntä, että hän vastaanottaisi minut, ettei hän päättäisi mitään,\nennenkuin on kohdannut minut!\n\n-- Kuulen, armaiseni, kuulen, mutta pelkäätkö sinä että hän rupeaa\nnunnaksi? Ei se tapahdu, isäseni. Vuoden kuluessa hän tietysti itkee,\neihän muuten voi; eikö hän surisi Drushina Andrejitshia, Jumala suokoon\nhänelle ijankaikkisen elämän! Mutta sittenpä häät vietämme. Eihän\nmeidän ole ikuisesti, armaiseni, murhetta vastaan taisteleminen.\n\nMiheitsh lähti samana yönä luostariin, mutta Serebrjani jo aamun\nkoittaessa lähti ottamaan jäähyväiset Godunovilta.\n\nBoris Fedorovitsh palasi jo aamu-jumalanpalveluksesta, jossa hän\ntapansa mukaan kävi tsaarin kanssa.\n\n-- Miksi sinä niin varhain nousit? -- hän kysyi Nikita Romanovitshilta.\n-- Se sopii meille, slobodan asukkaille, mutta sinä olisit voinut\nlevätä eilisen päivän jälkeen. Vai oliko sinulla rauhaton olo minun\nluonani?\n\nMutta Godunovin vilkas katse osoitti, että hän tiesi syyn ruhtinaan\nlevottomuuteen.\n\nBoris Fedorovitshin ystävällisyys, hänen myötätuntoisuutensa\nSerebrjaniin, monta kertaa hänelle osoitetun apunsa, mutta\npääasiallisesti hänen hovilaisista eroava luonteensa viehätti hyvin\nNikita Romanovitshin hänen puoleensa. Hän tunnusti hänelle rakkautensa\nJelenaan.\n\n-- Kaiken tuon tiedän jo kauan sitten! -- Godunov -- Arvasin sen jo\nsinun ensi kerran slobodassa käydessäsi, siitä, miten sinä katsoit\nVjasemskiin. Mutta kun minä sitä varten aloin puhua Morosovista, puhuit\nsinä hänestä vastenmielisesti, vaikka olit hänen ystävänsä. Sinä,\nruhtinas, et voi mitään salata. Mitä vain ajattelet, se jo heti näkyy\nsinun kasvoissasi. Ja sinä puhutkin liian avomielisesti, Nikita\nRomanitsh, salli minun sen sanoa sinulle. Minä eilen peljästyin sinun\ntähtesi ja harmistuinkin, kun sinä niin itsepäisesti vastasit\ntsaarille, ett'et tahdo kirjoittaa itseäsi opritshninaan.\n\n-- Mitä minun olisi pitänyt vastata hänelle, Boris Fedorovitsh?\n\n-- Sinun olisi ollut tsaaria kiittäminen ja hänen armonsa\nvastaanottaminen.\n\n-- Puhutko sinä leikkiä, Boris Fedorovitsh, vai tottako? Miten minä\nolisin voinut siitä kiittää tsaaria? oletko itse kirjoitettu.\n\n-- Se on toinen asia. Minä tiedän, mitä teen. Minä en vastusta tsaaria;\nhän ei itse tahdo kirjoittaa minua siihen, niin minä olen itseni\nasettanut. Mutta sinä kun olisit tullut tsaarin aseenkantajaksi ja\nolisit ollut tsaarin läheisyydessä, niin siten olisit voinut palvella\nkoko maata. Me olisimme sinun kanssasi pitäneet yhtä ja ehkäpä lyöneet\nkoko opritshninan!\n\n-- Ei, Boris Fedoritsh, en minä olisi sitä ymmärtänyt tehdä. Itse\nsanot, että kaikki näkyy minun kasvoissani.\n\n-- Sen vuoksi, ett'et sinä tahdo hallita itseäsi, ruhtinas. Kas, jos\nsinä päättäisit hillitä suoraluonteisuuttasi ja vaikkapa nä'ön vuoksi\nmenisit opritshninaan, mitä kaikkia emmekö yhdessä sinun kanssasi\ntekisi! Mutta nyt, katso minuun, olen aivan yksin, lyön kuin kala jäätä\nvastaan,[39] jokaista minun on pelkääminen, jokaista sanaa miettiminen;\nusein on pää pyörällä! Mutta jospa meitä olisi kaksi tsaarin luona,\nniin voimatkin olisivat kahdet. Semmoisia miehiä, kuin sinä, ruhtinas,\nei ole monta. Sanon sinulle suoraan, minä jo ensi kerran sinut\nnähdessäni luotin sinuun!\n\n-- En kelpaa siihen toimeen, Boris Fedoritsh. Monta kertaa olen\nkoettanut olla muitten lailla, vaan ei siitä tule mitään. Mutta sinä,\nJumala suokoon sinulle terveyttä, sinä olet siinä mestari. Totta\nsanoen, ensin alussa, ei minua miellyttänyt, että sinä ajattelet toista\nja puhut toisin; mutta nyt näen, mitä sinä tarkoitat, ja käsitän siten\nolevan parempi. Mutta vaikka minä niin tahtoisinkin, niin en osaa; ei\nJumala antanut minulle semmoista taitoa. Mutta mitä siitä puhua!\nTiedäthän itse, tsaari lähettää minut omasta pyynnöstäni\nrajavartijaväkeen.\n\n-- Ei se mitään, ruhtinas. Sinä taas lyöt tatarit, tsaari sallii sinut\nsilmäinsä eteen. Aseenkantajana, tietysti, et enää voi olla, vaan jos\npyydät opritshninaan, niin sinut kirjoitetaan. Mutta vaikka ei\nsattuisikaan, että löisit tatarit, kuitenkin tulet Moskovaan, kun\nJelena Dmitrievnan leskiaika loppuu. Älä pelkää, että hän rupeaa\nnunnaksi, ei se tapahdu, Nikita Romanitsh, minä tunnen paremmin kuin\nsinä ihmissydämen; ei hän rakkaudesta mennyt naimisiin Morosovin\nkanssa, ei hän siis jää luostariin nyt. Minä rupean, jos tahdot sinun\nystäväksesi häissä.\n\n-- Kiitos, Boris Fedoritsh, kiitos. Minä häpeän, että sinä teit minulle\nniin paljon, vaan minä en voi millään sinulle maksaa. Jos olisi sinun\ntähtesi kidutukseen meneminen, tahi taistelussa henkeni antaminen, niin\nen ajattelisikaan. Mutta älä kutsu minua opritshninaan, ja tsaarin\nlähellä en myöskään voi olla. Sitä varten on aivan omantunnon\nkieltäyminen, tahi osaaminen olla niinkuin sinä. Mutta minä vain suotta\nviekastelisin. Boris Fedoritsh, Herra on jokaiselle antanut omansa:\nhaukalla on oma lentonsa, joutsenella omansa, olkoon vain jokaisessa\ntotuus.\n\n-- Siis sinä et enää soimaa minua, ruhtinas, etten minä käy suoraa\ntietä, vaan kiertelen.\n\n-- Synti olisi soimata sinua, Boris Fedoritsh. Vaikka en puhuisikaan\nitsestäni, mutta kuinka paljo hyvää etkö ole tehnyt muille! Ja minun\npojillenikin olisi, ehkä, ilman sinua käynyt huonosti. Ei ilman syytä\nkansa sinua rakasta! Kaikki sinuun toivovat, koko valtakunta katsoo\nsinuun!\n\nKeveä puna levisi Godunovin tummille kasvoille ja hänen silmissänsä\nsäihkyi ilo. Että semmoinen mies, kun Serebrjani, hyväksyisi hänen\nkäytöksensä, oli hänelle suureksi riemuksi ja todisteena lumoavasta\nvoimastansa.\n\n-- Minä, puolestani kiitän sinua, ruhtinas, -- hän lausui. -- Yhtä\npyydän sinulta: koska et tahdo auttaa minua, niin, vähintäin, jos\nkuulet minusta puhuttavan pahaa, niin elä usko niitä huhuja eläkä sano\nminun panettelijoilleni kaikkia, mitä tiedät minusta.\n\n-- Ole siitä vakuutettu, Boris Fedoritsh! En anna kenenkään edes\najatellakaan sinusta pahaa, sen vähemmin puhua. Minun rosvoni jo nyt\nrukoilevat sinun edestäsi, mutta kun tulevat synnyinmaahansa, niin\nkäskevät myös kaikkien tuttaviensa tehdä samaten. Jumala sinua\nsuojelkoon.\n\n-- Herra suojelee lauhkeamielisiä, -- Godunov sanoi, luoden siveästi\nsilmänsä alas. -- Mutta kaikki tapahtuu hänen pyhän tahtonsa mukaan!\nJää hyvästi, ruhtinas, näkemiseen asti; elä unohda, että lupasit kutsua\nminut häihin.\n\nHe syleilivät ystävällisesti toisiansa ja Nikita Romanitsh kävi\niloisemmaksi. Hän oli tottunut ajatukseen, ettei Godunov erehtyisi\nluuloissansa ja hänen levottomuutensa Jelenan suhteen hävisi. Hetkisen\nkuluttua ajoi hän jo jalkaväkensä etupäässä; mutta ennenkuin he\nlähtivät slobodasta, tapahtui seikka, joka sen ajaa luulon mukaan, oli\npahana ennustuksena.\n\nErään kirkon luona seisautti sotaväen joukkoa kerjäläiset, jotka\ntunkeutuivat kirkon portaitten ääressä, poikki kadun, ja jotka\nodottivat rikkaita almuja joltain mahtavalta henkilöltä, joka oli\nkirkossa.\n\nAjaen hitaasti eteenpäin, antaakseen kerjäläisjoukolle aikaa väistyä,\nkuuli Serebrjani sielumessun ja kysyi, kenen edestä rukoillaan? Hänelle\nvastattiin, että Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bjelski pitää\nsielumessun poikansa Maksim Grigorjevitshin edestä, jonka tatarit\ntappoivat. Siinä samassa kuului huuto, ja kirkosta kannettiin ulos\ntunnoton, vanha nainen; kyyneleet valuivat hänen laihoilla\nkasvoillansa, ja harmaat hiuksensa putosivat epäjärjestyksessä\nsamettilakin alta. Se oli Maksimin äiti. Maljuta, siviilipuvussa, tuli\nulos portaille ja hänen silmänsä kohtasi Serebrjanin silmiä, mutta\nMaljutan kasvoissa ei ollut tällä kertaa petomaisuus, vaan ainoastaan\ntylsämielisyys. Käskettyään laskea vaimon kirkon etehiseen, hän palasi\nkirkkoon kuulemaan sielumessua, mutta rosvot ynnä Serebrjani,\npaljastettuaan päänsä ja silmiään ristittyään, kulkivat kirkon portin\nsivutse ja kuulivat kirkosta juhlallisesti kaikuvan: \"pyhien kanssa\nanna rauha!\"\n\nTuo surullinen laulu ja Maksimin muisto vaikutti synkästi Serebrjaniin,\nmutta hän muisti Godunovin lohduttavaiset sanat, jotka kohta poistivat\nsielumessun surullisen vaikutuksen. Tien kääntyessä tummaan metsään,\nkatsahti hän taaksepäin Aleksandrovin slobodaan, ja kun Iivanan\npalatsin kultaiset huiput katosivat näöstänsä, tunsi hän helpoituksen,\nikäänkuin kuorma olisi vierinyt hänen sydämmeltään!\n\nAamu oli raitis, kirkas. Entiset rosvot, nyt hyvästi puettuina ja\naseissa, astuivat tasaisin askelin Serebrjanin ja häntä seuraavien\nratsastajien jälessä. Viheriän tumma metsä ympäröi heidät joka sivulta.\nSerebrjanin tulisenrohkea ratsu repäsi sivutsemennen lehtiä\nalasriippuvista oksista, mutta Bujan, joka Maksimin kuoltua yhä seurasi\nruhtinasta, juoksi hänen edellään ja kohotti usein, tuulta haistellen,\nkarvaisen kuononsa tahi käänsi päänsä sivulle ja huipisti korvansa, kun\njoku kaukainen jyske kuului metsästä.\n\n\n\n\nXXXIX Luku.\n\nViimeinen kohtaaminen.\n\n\nMuutaman päivän Serebrjani kulki sotajoukkoneen. Eräällä\nyöleiri-paikalla, josta tie kulki Neitsyt-luostariin, jätti hän\nmiehensä ja ajoi Miheitshiä vastaan, joka oli luvannut tuoda hänelle\nvastuun bojarittarelta.\n\nKoko yön ajoi hän lakkaamatta. Aamun koittaessa, lähestyen erästä\ntiehaaraa, näki hän sammuvan rovion ja Miheitshin istuvan sen lähellä.\nMolemmat hänen hevosensa olivat läheisyydessä, satuloittuina,\nlaitumella.\n\nKuullen kavioiden kopsetta, hypähti Miheitsh seisoalleen.\n\n-- Armaiseni, ruhtinas Nikita Romanitsh! -- huusi hän, tunnettuaan\nruhtinaan: -- elä aja etemmäs, isäseni! Käänny takasin, ei sinulla ole\nmitään siellä tekemistä!\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Serebrjani ja sydämmensä seisahtui\nlyömästä.\n\n-- Kaikki on loppunut, armaiseni! -- Ei suonut Herra meille onnea!\n\nSerebrjani hypähti maahan.\n\n-- Puhu! -- sanoi hän: -- mitä tapahtui bojarittarelle?\n\nVanhus oli ääneti.\n\n-- Mitä on tapahtunut Jelena Dmitrievnalle? -- kysyi peljästyneenä\nSerebrjani.\n\n-- Ei ole enää Jelena Dmitrievnaa, armaiseni! -- lausui Miheitsh\nsynkästi. -- On vain sisar Evdokia!\n\nSerebrjani horjui ja nojautui puuhun, Miheitsh katsoi häneen surulla.\n\n-- Mitäs tehdä, Nikita Romanitsh! -- Niin oli Jumalan tahto. Emme me\nsyntyneet onnelliseen aikaan!\n\n-- Kerro kaikki! -- sanoi Serebrjani toinnuttuaan. -- Elä säästä minua.\nMilloin bojaritar otti hunnun?\n\n-- Kun hän sai kuulla Drushina Andrejitshin mestauksesta, armaiseni,\nkun luostariin tuli tsaarilta synodik, ynnä kaikkien mestattujen\nnimiluettelo ja käsky rukoilla heidän sieluinsa edestä; juuri päivää\nennen, kun minä tulin hänen luokseen.\n\n-- Näitkö sinä hänet?\n\n-- Näin, armaiseni.\n\nSerebrjani tahtoi sanoa jotain eikä voinut.\n\n-- Hetkisen vain näin, -- Miheitsh lisäsi, -- ei hän tahtonut ensin\nminua vastaanottaa.\n\n-- Mitä hän käski sanoa minulle? -- tuskin taisi lausua Serebrjani.\n\n-- Että sinä rukoilisit hänen edestänsä, armaiseni.\n\n-- Eikö mitään muuta?\n\n-- Ei mitään, armaiseni.\n\n-- Miheitsh! -- ruhtinas lausui, hetkisen vaiti oltuansa: -- saata\nminut luostariin, tahdon ottaa jäähyväiset häneltä.\n\nVanhus pudisti päätään.\n\n-- Miksi tahdot mennä hänen luo? Elä häiritse häntä enää; hän on nyt\nsama kuin pyhä. Palatkaamme sotaväen luo ja lähtekäämme suoraan\nShisdriin!\n\n-- En voi! -- Serebrjani lausui.\n\nMiheitsh taas vain pudisti päätään ja toi hänelle toisen hevosistaan.\n\n-- Istu tämän selkään, -- sanoi hän, huoaten, -- omasi on liiaksi\nuupunut.\n\nHe ajoivat, ääneti, luostariin,\n\nTie kulki koko ajan metsää pitkin. Kohta kuului veden kohinaa ja\nkaislojen välissä juokseva puro välkkyi tiheän ruohon läpi.\n\n-- Tunnetkos tuota paikkaa, ruhtinas? kysyi Miheitsh synkästi.\n\nSerebrjani nosti päätänsä ja näki paikan, jossa ei kauan sitten oli\nollut tulipalo. Siellä täällä maa oli kaivettu, mutta rakennuksen\njäännökset ja rikkoutunut myllyn ratas osoittivat, että siinä oli ollut\nmylly.\n\n-- Se oli silloin, kun he ottivat kiinni noidan, -- huomautti Miheitsh,\n-- niin he hävittivät myös hänen asumuksensa, luulivat siinä löytävänsä\naarteen, susi heidät syököön!\n\nSerebrjani katseli hajamielisesti tuota paikkaa ja he ajoivat edemmäs.\n\nMuutamien tuntien kuluttua alkoi metsä harventua. Puitten välissä näkyi\nvalkoinen kivimuuri, ja hoidetulla kentällä oli luostari. Se ei\nseisonut, niinkuin muut luostarit, korkealla paikalla. Ahtaista\nrautaristikkoakkunoista ei näkynyt laveita, luostariin kuuluvia maita,\nja silmät kohtasivat ylt'ympäri ainoastaan puun runkoja ja kuusien\nsynkkää vihreyttä, joka ahtaana piirinä ympäröi luostarin aitauksen.\nPaikka oli yksinäinen ja synkkä; luostari näytti olevan köyhä.\n\nRatsastajat astuivat alas hevosen selästä ja kolkuttivat pieneen\nporttiin.\n\nKului muutamia hetkiä; kuului avainten helinää ja lähestyviä askeleita.\n\n-- Ylistys Herralle Jesukselle Kristukselle! -- sanoi hiljaisesti\nMiheitsh.\n\n-- Ijankaikkisesta ijankaikkiseen, amen! -- vastasi\nportinvartija-sisar, avaten portin, -- Ketä te tahdotte, herrat?\n\n-- Sisar Evdokia, lausui puoli ääneen Miheitsh, peljäten sillä nimellä\nuudestaan repiä herransa sielun haavaa. -- Tunnethan sinä minut, äiti\nkulta, minä äsken kävin täällä.\n\n-- Ei, herrani, en tunne; minä olen vasta tänään määrätty portin\nvartijaksi, mutta minua ennen oli sisar Agnia...\n\nJa nunna katsoi peljästyneenä äsken tulleihin.\n\n-- Ei siitä mitään, äitiseni, -- Miheitsh jatkoi, -- laske meidät\nsisään. Ilmoita abbedissalle, että ruhtinas Nikita Romanovitsh\nSerebrjani on tullut.\n\nPortinvartija katsahti peljäten Serebrjaniin, vetäytyi takaisin ja\nsulki kiireesti portin.\n\nKuului, miten hän kiiruusti meni pois, lausuen: \"Herra Jesus Kristus,\narmahda meitä!\"\n\n\"Mitä tää tietää?\" ajatteli ratsupalvelija; \"miksi hän pelkää minun\nherraani?\"\n\nHän katsoi ruhtinaasen ja ymmärsi, että hänen pölyinen\nsotahaarniskansa, piikkisen pensaston rikkirepimä pukunsa ja levoton\nkatseensa oli peljästyttänyt portinvartijan. Tosin olikin Nikita\nRomanitshin kasvot niin muuttuneet, että itse Miheitshikin ei olisi\nhäntä tuntenut, jos ei olisi tullut hänen kanssansa yhdessä.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua kuului taas portinvartijan askeleet.\n\n-- Suokaa anteeksi, herrat, -- hän sanoi vapisevalla äänellä portin\ntakaa; -- nyt ei abbedissa voi ottaa teitä vastaan; tulkaa huomenna,\naamumessua jälkeen.\n\n-- Minä en voi odottaa! -- Serebrjani kiljasi ja töykäten jalallansa\nporttiin, rikkoi hän salvat ja astui aitauksen sisään.\n\nHänen edessänsä seisoi abbedissa, melkein yhtä kalpeana, kuin hän itse.\n\n-- Vapahtajan nimessä, -- hän lausui vapisevalla äänellä, -- seisahdu!\nMinä tiedän, minkä tähden sinä tulit... Mutta Herra rankaisee murhan,\nja viaton veri tulee sinun päällesi!\n\n-- Arvoisa äiti! -- Serebrjani vastasi, käsittämättä hänen pelkoansa,\nmutta liian levotonna hämmästyäkseen: -- arvoisa äiti, laske minut\nsisar Evdokian luo! Anna minun vain yhden silmänräpäyksen nähdä hänet!\nAnna minun ottaa häneltä jäähyväiset!\n\n-- Ottaa jäähyväiset? -- toisti abbedissa: -- tahdotkos ainoastaan\nottaa jäähyväiset?\n\n-- Anna minun ainoastaan ottaa häneltä jäähyväiset, ja annan kaiken\nomaisuuteni sinun luostariisi!\n\nAbbedissa katsoi häneen epäillen.\n\n-- Sinä tulit väkivaltaisesti sisään, sinä nimität itsesi ruhtinaaksi,\nmutta Jumala tiesi, ken sinä olet! Jumala tiesi, mitä varten tulit...\nTiedän opritshnikkien nyt ajavan ympäri luostaria ja surmaavan niiden\nvanhurskaitten vaimoja ja tyttäriä, joita äsken Moskovassa\nmestattiin... Sisar Evdokia oli mestatun bojarin puoliso.\n\n-- En minä ole opritshnikki! -- Serebrjani huusi; -- minä antaisin itse\nkaiken vereni bojaritar Morosovin edestä! Päästä minut bojarittaren\nluo, arvoisa äiti, päästä minut hänen luoksensa!\n\nVarmaankin näkyi Serebrjanin kasvoissa totuus ja avomielisyys.\nAbbedissa rauhoittui ja katsoi häneen sääliväisesti.\n\n-- Minä rikoin sinua vastaan! -- hän sanoi. -- Mutta kiitos\nKristukselle ja hänen puhtaalle äidillensä, nyt näen, että erehdyin.\nYlistetty olkoon Kristus, ijankaikkinen Kolminaisuus ja kaikki pyhät,\nett'et sinä ole opritshnikki! Peljästytti minut portinvartija, minä jo\nmietin, miten vain pitkittäisin aikaa, että ennättäisimme piiloittaa\nsisar Evdokian! Vaikeat ajat on meillä, herrani! Ei Jumalan\nkartanoonkaan maapakolainen saa lymytä! Jos sinä olet Morosovin ystävä\ntahi sukulainen, niin minä saatan sinut sisar Evdokian luo. Tule minun\nkanssani tänne, bojari, hautakammion ohitse; hänen kammionsa on aivan\nkeskellä puutarhaa.\n\nAbbedissa saattoi ruhtinaan puutarhan kautta yksinäiseen kammioon, joka\noli ruusu- ja kirsimarjapensaiden ympäröimänä. Siellä istui oven edessä\npenkillä Jelena, mustassa puvussa ja hunnussa. Laskeuvan auringon\nsäteet lankesivat hänen yllensä tiheiden vaahterien kautta ja kultasi\nhänen ylitsensä niiden kellastuneita oksia. Kesä oli loppumaisillaan;\nruusupensaitten viimeiset kukat karisivat; erakon musta puku oli niiden\nvaaleanpunaisilla lehdillä peitetty, Synkästi katseli Jelena\nvaahterapuitten keltaisten lehtien hitaista putoamista, ja ainoastaan\nlähestyvien askeleitten kapse häiritsi hänen mietteitänsä. Hän kohotti\npäänsä, huomasi abbedissan ja nousi seisoalleen, astuakseen häntä\nvastaan, mutta, äkkiä nähtyänsä Serebrjanin, huudahti, painoi kätensä\nrintaan ja laskeusi voimatonna penkille.\n\n-- Elä peljästy, lapsukaiseni! -- abbedissa sanoi hänelle\nystävällisesti, -- bojari on sinun tuttavasi, sinun miesvainajasi\nystävä, joka tuli ottamaan sinulta jäähyväiset!\n\nJelena ei voinut vastata; hän vain vapisi ja ikäänkuin peljästyksissään\nkatseli ruhtinasta. Kauan molemmat olivat ääneti.\n\n-- Kas, -- Serebrjani vihdoin lausui, -- kas, miten meidän oli\ntoisiamme kohtaaminen!\n\n-- Ei meidän sopinut muuten kohdata toisiamme! -- Jelena sanoi tuskin\nkuuluvasti.\n\n-- Miksi sinä et odottanut minua, Jelena Dmitrievna? -- Serebrjani\nsanoi.\n\n-- Jos minä olisin odottanut sinua, -- hän kuiskasi, -- ei minulla\nolisi riittänyt voimia ... sinä et olisi päästänyt minua... On\nmuutenkin minulla paljon syntiä, Nikita Romanitsh...\n\nTaas äänettömyys. Serebrjanin sydän löi kovasti.\n\n-- Jelena Dmitrievna! -- hän sanoi mielenliikutuksesta katkenneella\näänellä: -- minä otan ikuisesti jäähyväiset sinulta, ikuisesti, Jelena\nDmitrievna... Anna minun viimeisen kerran katsoa sinuun ... anna\nviimeisen kerran katsoa sinun silmiäsi ... heitä pois huntusi Jelena!\n\nJelena nosti laihalla kädellänsä mustan vaipan, joka peitti yläpuolen\nkasvoistansa ja ruhtinas näki hänen lauhkeat, itkusta punaset silmänsä\nja kohtasi tutun, siveän katseen, joka oli himmentynyt valvomisesta ja\nsieluntuskista.\n\n-- Hyvästi, Jelena! -- hän huusi, langeten kasvoillensa ja kumartaen\nhänen jalkainsa juureen: -- jää hyvästi ijäti! Suokoon Herra minun\nunohtaa, että me olisimme voineet tulla onnellisiksi!\n\n-- Ei, Nikita Romanitsh! -- lausui synkästi Jelena, -- ei onni ollut\nmeille aiottu! Drushina Andrejitshin veri olisi ollut onnen ja meidän\nvälillä. Minun tähteni hän meni maanpakoon, minä rikoin häntä vastaan,\nminä olen syyllinen hänen kuolemaansa! Ei, Nikita Romanitsh, me emme\nolisi voineet olla onnelliset! Ja kuka nyt on onnellinen!\n\n-- Ja, -- toisti Serebrjani: -- kuka on nyt onnellinen! Ei Herra ole\narmollinen pyhälle Venäjälle, mutta en kuitenkaan ajatellut, että\nmeidän olisi tullut elävinä ijäisesti erota!\n\n-- Ei ijäisesti, Nikita Romanitsh, -- Jelena surullisesti huokasi, --\nmutta vain täällä, tässä elämässä. Niin luultavasti piti olla. Eihän\nmeille yksin vain iloa, kun koko maa kärsii suurta surua ja tuskaa!\n\n-- Miksi, -- Serebrjani lausui synkästi, -- miksi en kaatunut tataarin\nmiekasta! Miksi ei tsaari minua mestannut, kun tulin hänelle\ntunnustamaan. Mitä minulle nyt jää maailmaan?\n\n-- Kanna ristisi, Nikita Romanitsh, kuten minäkin. Sinun kohtalosi on\nhelpompi kuin minun, Sinä voit puollustaa isänmaatasi, mutta minä voin\nainoastaan rukoilla sinun edestäsi ja itkeä syntiäni!\n\n-- Mikä isänmaa? Missä on meidän isänmaamme! -- Serebrjani huudahti. --\nKetä vastaan on meidän sitä puollustaminen? Ei tatarit, vaan tsaari\nhävittää isänmaan! Ymmärrykseni on hämmentynyt, Jelena Dmitrievna...\nSinä yksin vielä ylläpidit järkeni, nyt on kaikki pimennyt; en näe\nenää, missä on valhe, missä totuus. Kaikki hyvä hukkuu, kaikki pahuus\nvoittaa! Usein, Jelena Dmitrievna, muistin minä Kurbskin, ja ajoin pois\nne syntiset ajatukset, niin kauan, kuin elämälläni oli vielä päämaali,\nniin kauan, kuin minulla vielä oli voimaa, mutta nyt ei minulla enää\nole päämaalia ja voima on loppunut ... järkeni hämmentyy...\n\n-- Valistakoon sinut Jumala, Nikita Romanovitsh! Siitäkö, että onnesi\nhävisi, rupeat hallitsijan viholliseksi, käyt koko valtakuntaa vastaan,\njoka on hänelle alammainen? Muista, että Jumala lähettää meille\nkoetuksia, että voisimme kohdata toinen toisemme toisessa elämässä.\nMuista, koko entinen elämäsi ja älä valehtele itseäsi vastaan, Nikita\nRomanitsh!\n\nSerebrjani painoi alas päänsä. Hänessä leimuava vihansa jätti sijaa\nankaralle velvollisuuden tunnolle, jossa hän oli kasvatettu ja jonka\nhän tähän asti piti sydämessänsä pyhänä, ehkä ei aina voinut sille\nalistua.\n\n-- Kanna ristisi, Nikita Romanitsh! -- toisti Jelena.-- Mene, minne\ntsaari sinut lähettää! Sinä kieltäysit kirjotuttamasta opritshninaan,\nja omatuntosi on puhdas. Mene Venäjän maan vihollisia vaataan; mutta\nminä en lakkaa rukoilemasta molempien edestä viimeiseen hetkeeni asti!\n\n-- Jää hyvästi, Jelena, jää hyvästi, sisareni! -- huudahti Serebrjani,\nheittäytyen hänen luokseen.\n\nHän kohtasi levollisella katseella Serebrjanin tuskallisen katseen,\nsyleili häntä niinkuin veljeä ja suuteli kolme kertaa, pelvotta ja\nhämittä, sillä tuossa jäähyväissuutelossa ei enää ollut sitä tunnetta,\njoka kaksi kuukautta sitä ennen, Morosovin puutarhan aituuksella, oli\nheittänyt hänet ruhtinaan syliin ehdottomasti ja vasten tahtoansa. --\nJää hyvästi! -- toisti hän, ja, laskien alas huntunsa, poistui\nkiireesti kammioonsa.\n\nAlkoivat soittaa iltamessuun. Serebrjani katsoi kauan Jelenan jälkeen.\nHän ei kuullut, mitä abbedissa hänelle puhui, ei tuntenut, kun hän otti\nhänen kädestänsä ja saattoi aituuksen luo. Ääneti istahti hän hevosen\nselkään, ääneti ajoi Miheitshin kanssa kuusimetsää pitkin.\nLuostarikellon ääni vihdoin herätti hänen tunnottomuudestansa. Hän nyt\nvasta käsitti koko onnettomuutensa. Sydämmensä särkyi tuosta soitosta,\nmutta hän alkoi kuunnella sitä lemmellä, ikäänkuin siinä soisi Jelenan\nviimeinen hyvästijättö, ja kun tasaiset lyönnit, sulaen yhteen\nkaukaiseen huminaan, vihdoin katosivat illan ilmaan, näytti hänestä,\nettä kaikki, mikä oli hänelle kallis, temmattiin pois hänen elämästänsä\nja yltä ympäri valloitti hänet kylmä, toivoton yksinäisyys...\n\nSeuraavana päivänä jatkoi Nikita Romanitshin sotajoukko matkaansa,\njoutuen yhä edemmäs tummiin metsiin, jotka, pienillä väliteillä,\nyhtyivät Bojanskin tuuheihin metsiin. Ruhtinas ajoi joukon edellä,\nmutta Miheitsh seurasi häntä, uskaltamatta häiritä hänen\näänettömyyttänsä.\n\nAjoi Serebrjani, pää alas vaipuneena, ja kesken synkkiä ajatuksiansa,\nkesken kaiken toivottomuuden, loisti hänelle, ikäänkuin kaukainen\naamurusko, yksi ainoa lohduttava tunne. Se oli tieto, että hän oli\nelämässään täyttänyt velvollisuutensa, niin paljon kuin taisi, että hän\noli astunut suoraa tietä, eikä kertaakaan siitä tahallansa poikennut.\nTuo kallis tunne, joka surujen ja onnettomuuksien keskellä asuu,\nikäänkuin poisryöstämätön aarre, jokaisen kunniallisen ihmisen\nsydämessä ja johon verraten kaikki maailman komeus, kaikki, mikä on\nihmisten pyrintöjen päämaalina, on tomu ja tuhka!\n\nAinoastaan tuo tieto teki hänelle elon mahdolliseksi, ja hän, uudistaen\nmuistossaan jäähyväisottonsa kaikki eri seikat, toistaen itselleen\nJelenan jokaisen sanan, löysi synkän lohdutuksen ajatuksessa, että\ntosin olisi tunnotonta iloita nykyaikaan, ja ettei hän tahdo erota\nveljistänsä, vaan kantaa heidän kanssansa osansa yhteisestä\nonnettomuudesta.\n\nGodunovin sanat johtuivat hänen mieleensä, ja hän naurahti katkerasti,\nmuistaessansa, millä itseluottamuksella Godunov puhui ihmissydämen\ntuntemisestansa. \"Näkyy\", ajatteli hän, \"ettei Boris Fedoritsh voi\nkaikkea tietää. Valtion asiat ja Iivana Vasiljevitshin sydän ovat\nhänelle tiettyjä; hän tietää edeltäpäin, mitä Maljuta sanoo, mitä joku\nopritshnikki tekee, mutta niiden tunteet, jotka eivät etsi omaa\nhyötyänsä, ovat hänelle tuntemattomat\".\n\nJa ehdottomasti Serebrjani muisti Maksimin ja ajatteli, ettei hänen\nkaimansa olisi niin päättänyt. Hän ei olisi sanonut, ei hän rakkaudesta\nolisi mennyt Morosovin kanssa naimisiin, hän odottaa sinua! Hän olisi\nsanonut: kiirehdi, veljeni! älä viivyttele silmänräpäystäkään, älä\nsäästä hevosta, vaan pidätä häntä niin kauvan, kun vielä on aikaa!\n\nJa ajatellessaan Maksimia, tuntui Nikita Romanitshin yksinäisyys vielä\nsynkemmältä, sillä hän tunsi, ettei kukaan enään niin liki yhdisty\nhäneen, ei kenenkään sielu sula hänen sieluunsa, ei kukaan auta häntä\nsaamaan selvää niin monesta, jota hän rehellisessä sydämessään\nhimmeästi tuntee, mutta jota hän, tapahtumien melskeissä ei ehdi pukea\nmäärättyyn muotoon...\n\nJa hänen elämänsä on menevä menoansa, huolimatta siitä, jos hänen\nparhaimmat pyrintönsä sopivat tahi ei, sen raskaisin vaatimuksiin, ja\nehkä se vielä kauan kehrää kirjavaa lankaansa, jossa jokaista\nerityisyyttä, erikseen otettuna, ei voi käsittää, mutta jossa kaikki\nilmestykset rippuvat toinen toisistaan, eroittamattomalla siteellä,\nvuotaen toinen toisestansa välttämättömänä seurauksena.\n\nSerebrjani painoi alas päänsä, heitti irralleen ohjakset ja ajoi käyden\nsynkkään metsään, yhtä synkkään, kuin hänen ajatuksensa. Rosvojen\ntasaiset askeleet häiritsivät erämaan hiljaisuutta. Sen villit\nasukkaat, oravat ja kiipeejät, tottumattomat tuossa erämaassa\npelkäämään ihmistä, eivät piiloutuneet sotureita nähdessään, vaan\nkiipesivät ylemmille oksille ja katsoivat sieltä uteliaasti ohitse\nkulkijoihin. Kirjavat tikat riippuivat kiinni puiden sammalisissa\nkuorissa, käänsivät punasta päätänsä, katsellen kulkijoita ja alkoivat\ntaas koputtaa kuivaan puuhun.\n\nYksi sotureista, luonnon juhlallisuudesta innostuneena, alkoi puoli\nääneen laulaa, toiset yhtyivät siihen, ja kohta kaikki äänet sulivat\nyhteen kööriin, jonka sointuisat aallot kaikuivat kauvas tuuheitten\npuitten alla...\n\nTähän voisi lopettaa tämän synkän kertomuksen, mutta on vielä\nmainittava muista henkilöistä, jotka ehkä ovat ynnä Serebrjanin kanssa\nherättäneet lukijan mielenkiintoa. Itse Nikita Romanovitshista kuulemme\nvielä kerran kertomuksemme lopussa, mutta sitä varten on seitsemän\ntoista kymmenen raskaitten vuosien pois heittäminen ja muuttaminen\nMoskovaan, Sipirian valloituksen voittorikkaaseen aikaan.\n\n\n\n\nXL Luku.\n\nJermakin lähettiläiskunta.\n\n\nPaljon aikaa kului siitä päivästä asti, kun Serebrjani läksi slobodasta\nanteeksi saaneitten rosvojen etupäässä. Monenlaisia muutoksia tapahtui\nsiitä asti Venäjällä. Mutta Iivana, niinkuin ennenkin, milloin antoi\nitsensä epäluuloihin ja mestautti kaikkein parhaimpia, kaikkein\nkuuluisempia kansalaisia, milloin taas tointui, katui julkisesti ja\nlähetti luostareihin kalliita lahjoja ja pitkät synodikit,[40]\nmestattujen nimineen, käskien pitää rukouksia heidän sielunsa rauhasta.\nHänen entisistä lemmikeistään ei säilynyt ainoatakaan. Viimeinen ja\nmahtavin heistä, Maljuta Skuratov, joka ei koskaan kärsinyt\nmaanpakolaisuutta, tapettiin Paidinin piirityksesssä, eli\nWeissensteinin, Liivinmaassa ja hänen kunniaksensa Iivana poltti\nroviolla kaikki saksalaiset ja ruotsalaiset sotavangit.\n\nSadottain ja tuhansittain läksi venäläisiä, jotka olivat kadottaneet\nkaiken toivon parempiin aikoihin, joukottain pois Litvaan ja\nPuolanmaahan.\n\nYksi ainoa onnellinen tapaus vain tapahtui tämän ajan kuluessa. Iivana\nkäsitti hyödyttömyyden valtion ja'osta kahteen osaan, joista vähempi\nkidutti suurempaa ja, Godunovin vaikutuksesta, hävitti hän\nopritshninan. Hän palasi asumaan Moskovaan, mutta hirmuinen hovi\nAleksandrovin slobodassa jäi ikuiseksi ajaksi autioksi.\n\nMutta sillä aikaa tuli paljon onnettomuuksia syntymämaamme ylitse.\nNälkä ja rutto hävitti kaupunkia ja kyliä. Muutamia kertoja khani\nhyökkäsi meidän maihimme, ja kerran hän poltti kaikki Moskovan\netukaupungit ja suuren osan itse kaupungista. Ruotsalaiset hyökkäsivät\npäällemme pohjoisesta; Stefani Batori, valtiopäivillä valittu\nSigismundin jälkeen, uudisti litvalaisen sodan ja huolimatta meidän\nsotajoukkojamme urhoollisuudesta, voitti meidät taidollansa ja\nvalloitti meiltä läntiset maakunnat.\n\nVaikka tsarevitsh Iivana oli osallisena isänsä hirmutöihin, tunsi hän\ntällä kertaa valtakunnan häpeän ja pyysi tsaarilta luvan lähteä\nsotajoukkoneen Batoria vastaan. Iivana luuli hänen aikomuksensa olevan\nsyöstä hänet pois valtaistuimeltansa ja tsarevitsh, jonka Serebrjani\noli kerran Hiidenkuiluilla pelastanut, ei nyt voinut välttää hirmuista\nkuolemaa. Raivon vimmassa isänsä tappoi hänet terävän sauvansa iskulla.\nKerrotaan, että Godunov, joka heittäytyi heidän väliinsä, tuli myöskin\nraskaasti haavoitetuksi ja jäi henkiin ainoastaan permiläisen\nvieraansa, Stroganovin, lääketaidon avulla.\n\nTuon murhan jälkeen Iivana synkässä epätoivossa kutsui kokoon\nneuvoston, julisti tahtovansa mennä luostariin ja käski valita toisen\ntsaarin. Kuitenkin, suostuen bojarien hartaisiin pyyntöihin, jäi hän\nvielä valta-istuimelle ja tyytyi katumukseen ja rikkaisiin lahjoihin\nluostareihin, mutta kohta alkoivat taas mestaukset. Niin hän,\nOderbornin todistuksen mukaan, tuomitsi kuolemaan kaksi tuhatta kolme\nsataa henkeä siitä, että he antoivat viholliselle muutamat linnat,\nvaikka itse Batori oli ihmetellyt heidän urhoollisuuttansa.\n\nKadottaen maakuntiansa toisen toisensa perään, joka taholta vihollisten\nahdistamana, nähdessään valtakunnan sisällisen häviön, tuli Iivanan\nylpeys kovasti loukatuksi ja tuo tuskallinen tunne näkyi hänen\nkäytöksessään ja ulkomuodossaan. Hän oli huolimaton puvussaan, korkea\nvartalonsa köyristyi, silmät himmentyivät, alaleuka rippui ikäänkuin\nvanhuksella ja ainoastaan muitten läsnäollessa pakoitti hän itsensä,\nojentui ylpeästi ja katsoi epäluuloisesti läsnäoleviin, jos joku\nhuomaisi hänen alakuloisuutensa. Noina hetkinä oli hän vieläkin\nhirmuisempi kuin suuruutensa päivinä. Ei koskaan vielä Moskova ollut\nsellaisen epätoivon ja pelon alaisena.\n\nTuohon murheelliseen aikaan tuli odottamaton viesti kaukaisesta idästä\nja lohdutti kaikki sydämet ja muutti yleisen murheen iloksi.\n\nKaman kaukaisilta rannoilta tuli Moskovaan ylhäiset kauppamiehet\nStroganovit, sen saman vieraan sukulaiset, joka paransi Godunovin.\nHeillä oli tsaarilta annetuita kirjeitä Permin maan tyhjien\npaikkojen omistamisesta ja asuivat niissä hallitsevina ruhtinaina,\npermiläisistä maaherroista riippumattomina, omalla hallituksella ja\nhenkivartijaväkineen, ainoalla ehdolla, että he suojelisivat rajoja\nsipirialaisista villeistä kansoista, jotka vähän aikaa sitten olivat\nVenäjän epäluotettavina vasalleina. Khani Kutchumin häiritseminä\npuisissa linnoissansa, päättivät he lähteä Kivisen-vyön yli ja itse\nhyökkäytyä vihollisen maahan. Tuon aikeen paremman menestyksen vuoksi\nkääntyivät he muutamien rosvojen puoleen, eli, kuten he kutsuivat\nitsensä kasakkain atamaneiksi, jotka joukkoineen hävittivät Volgan ja\nDonin rantoja. Etevimmät niistä oli Jermak Timofejev ja Ivan Koltso,\njoka muinoin oli kuolemaan tuomittu, mutta ihmeellisellä tavalla\npelastui tsaarin joutsimiehiltä ja oli kauan aikaa tietämättömissä.\nSaatuansa Stroganoveilta lahjoja ja kirjeen, jossa he kutsuttiin\nvoittorikkaasen ja kunnialliseen tekoon, -- Jermak ja Koltso kolmen\nmuun atamanin kanssa nostivat lippunsa Volgalla, kokosivat uljaista\nvapaa-ehtoisista sotajoukon ja tulivat Stroganovien kutsunnalla.\nNeljäkymmentä strugia[41] lastattiin heti ruokavaroilla ja aseilla ja\npieni sotajoukko, Jermakin johdolla, jumalanpalveluksen pidettyään,\nkulki iloisesti laulaen Tshusovoj jokea ylös Traarin synkkiin\nvuoriseutuihin. Joka paikassa lyöden vihollisia heimoja, vetäen alukset\njoesta toiseen, saapuivat he Irtishin rannoille, missä he löivät ja\nottivat vangiksi Sipirian etevimmän sotapäällikön Mametkulin ja\nvalloittivat Sipirian kaupungin Irtishin korkealla ja jyrkällä\nvierteellä. Tyytymättä tähän valloitukseensa, lähti Jermak kauemmaksi,\nalisti koko seudun Obiin saakka ja pakoitti voitetut kansat suutelemaan\nveristä miekkaansa koko Venäjän tsaarin Iivana Vasiljevitshin nimessä.\nSilloin vasta hän antoi tiedon menestyksestänsä Stroganoveille ja\nlähetti samaan aikaan suositun atamaninsa Ivan Koltson Moskovaan\nkumartamaan suurelle tsaarille ja tervehtimään häntä uudella\nvaltakunnalla.\n\nTuota ilahuttavaa sanomaa tuoden, tulivat Stroganovit Iivanan luo ja\nkohta heidän jälkeensä tuli Jermakin lähetyskunta.\n\nRiemu kaupungissa oli erinomainen. Kaikissa kirkoissa pidettiin\nkiitosmessuja, kaikki kirkonkellot soivat ikäänkuin pääsiäisenä,\nTsaari, osoitettuaan suosionsa Stroganoville, määräsi juhlallisen,\nvastaanoton Ivan Koltsolle.\n\nKremlin suuressa salissa, tsaarillisessa loistossaan ja mahtavuudessaan\nistui Iivana Vasiljevitsh valta-istuimellaan, Monomahin[42] lakki\npäässään, kultaisessa puvussa joka oli pyhien kuvilla ja kalliilla\nkivillä koristettu. Hänen oikealla puolellansa seisoi tsarevitsh Fedor,\nvasemmalla -- Boris Godunov. Istuimen ympärillä ja ovilla seisoivat\nrindit,[43] valkeissa atlaskauhtanoissa, hopeisilla koristuksilla\nkoristetut kirveet olallaan. Koko sali oli täynnä ruhtinaita ja\nbojareja.\n\nMielensä rohkaistuaan sanomasta, jonka Stroganovit olivat tuoneet, ei\nIivana enään ollut niin synkän näköisenä ja hänen huulillansa näkyi\nhymyily, kun hän kääntyi Godunoviin jollain huomautuksella. Mutta hänen\nkasvonsa oli hyvin vanhentuneet, rypyt olivat vähän syvemmät, päässään\noli vain vähän hiuksia, mutta parta oli aivan lähtenyt.\n\nBoris Fedoritsh oli viimeisinä vuosina hyvin ylentynyt. Hän oli tullut\ntsarevitsh Fedorin langoksi, joka oli nainut hänen sisarensa Irinan ja\nhänellä oli nyt tallimestarin korkea virka. Kerrottiinpa, että Iivana\nVasiljevitsh, tahtoen näyttää miten kalliit Godunov sekä miniänsä olivat\nhänen sydämellensä, kohotti kerran kolme sormeansa ylös ja lausui,\nosoittaen niihin toisella kädellänsä: \"Kas Fedor, kas Irina, kas Boris;\nja yhtä kipeätä kuin minun käteeni tuntuisi, jos joku noista sormistani\nhakattaisiin pois, yhtä raskasta olisi sydämelleni kadottaa yhden\nnoista kolmesta armaasta lapsestani\".\n\nTuommoinen erinomainen suosio ei vaikuttanut Godunovissa ylpeyttä eikä\nitserakkautta. Hän oli niinkuin ennenkin nöyräluontoinen, ystävällinen\njokaista kohtaan, hänen kaunis vartalonsa sai vielä arvokkaamman näön\nja sen mahtavuuden, joka sopi hänen korkeaan asemaansa.\n\nEi Godunov kuitenkaan saanut niin suurta kunniaa ja valtaa\nvahingoittamatta siveellistä arvokkaisuuttansa. Ei aina onnistunut\nhänen taipuvaiselle luonteellensa välttää asioita, joita hänen\nomatuntonsa ei voinut hyväksyä. Niin hän, nähden Maljutan olevan liian\nmahtavan kilpailijan ja epäillen voivansa alentaa häntä Iivanan\nsilmissä, rupesi hänen likimmäiseksi ystäväksensä ja vielä vahvemmin\nsitoakseen heidän molemminpuoliset etunsa, nai hän hänen tyttärensä.\nKaksikymmentä vuotta, vietetyt semmoisen tsaarin valta-istuimen\nläheisyydessä, kun Iivana Julma oli, ei voineet olla vaikuttamatta\nBoris Fedoritshiin ja hänessä tapahtui jo tuo surullinen muutos, joka,\nsenaikuisten henkilöitten ajatuksen mukaan, muutti pahantekiäksi\nkaikkein korkeimmilla luonnonlahjoilla varustetun henkilön.\n\nKatsoen tsarevitsh Feodoriin, ei kukaan voinut olla ajattelematta, että\nne kädet olivat heikot, joilla Iivanan kuoltua valtakuntaa oli\nylläpitäminen. Ei vähintäkään järjen eikä sielun voimaa näkynyt hänen\nherttaisissa, mutta elottomissa kasvoissaan. Hän oli jo kaksi vuotta\nnaimisissa, mutta hänen katseensa oli vielä lapsellinen. Vartaloltaan\noli hän vähäinen ja heikko, kasvoiltaan vaalea ja turpea. Hän hymyili\nyhä ja katseensa oli ujo ja peljästynyt. Ei syyttä puhuttu, että\ntsaari, kaivaten vanhempaa poikaansa, joskus lausui Feodorille:\n\"Lukkariksi olisi sinun pitänyt syntyä, Fedja, mutta ei\ntsarevitshiksi!\"\n\n\"Onhan Jumala armollinen\", ajattelivat monet: \"olkoon tsarevitsh\nheikko; hyvä on, ettei hän ole isänsä, eikä vanhimman veljensä\nluontoinen! -- Kyllä häntä auttaa hänen lankonsa Boris Fedorovitsh. Ei\nhän anna valtakunnan hävitä!\"\n\nHovilaisten kuiskaukset palatsissa häiritsi äkkiä torvien äänet ja\nkellojen soitto. Saliin astui kuuden hovimestarin jälessä Jermakin\nlähettiläät, heitä seurasi Maksim ja Nikita Stroganov sekä heidän\nsetänsä Semjon. Heidän jäljessään kannettiin kalliita turkiksia,\nkaikenlaisia kummallisia koristeita ja joukko erinomaisia, ei ennen\nnähtyjä aseita.\n\nIvan Koltso, joka astui lähetyskunnan etupäässä, oli lähes\nviidenkymmenvuotias, keskikorkuinen, vahvavartaloinen mies, vilkas,\nteräväsilmäinen, tuuhealla, mustalla parralla, jossa oli vähän harmaita\nkarvoja.\n\n-- Suuri hallitsija, -- hän lausui, lähestyen valtaistuimen portaita:\n-- sinun kasakka-atamanisi, Jermak Timofejef, ynnä kaikki sinun\nmaanpakolaisesi, Volgan kasakat, jotka sinun armosi on kuolemaan\ntuominnut, ovat koettaneet katua rikoksiansa ja kumartavat sinua,\ntervehtäen sinua uudella valtakunnalla! Lisää, suuri hallitsija, sinun\nvalloitettuihin Kasanin ja Astrakanin kuningaskuntiin myös Siperia,\nniin kauan kun kaikkein Korkein sallii maailman seisoa!\n\nJa lausuttuaan lyhyen puheensa, Koltso lankesi toverineen polvilleen ja\npainoi päänsä aina maahan asti.\n\n-- Nouskaa, hyvät palvelijani! -- Iivana lausui. -- Ken vanhaa\nmuistuttaa, siltä silmä pois,[44] ja olkoon tuo entinen maapakolaisuus\nei pakolaisuutena, vaan armona. Tule tänne, Ivan!\n\nJa tsaari ojensi hänelle kätensä, mutta Koltso nousi seisoalleen ja\nettei hän polkisi valtaistuimen purppuraiselle astuimelle, heitti\nsiihen ensi lammasnahkaisen lakkinsa, astui siihen toisella jalallansa\nja, syvästi kumartaen painoi huulensa Iivanan kädelle, joka syleili ja\nsuuteli häntä otsaan.\n\n-- Kiitän armollisinta ja ijankaikkista kolminaisuutta! -- tsaari\nlausui, nostaen silmänsä taivaasen: -- näen Jumalan kaikkivaltiaan\nhuolepidon puolellani, koska aivan samaan aikaan, jolloin viholliseni\nahdistavat minua ja lähimmätkin palvelijani tahtovat julmuudellaan\nminut hävittää, kaikkein armollisin Jumala lahjoittaa minulle voiton ja\nvallan pakanoitten yli ja valtakunnalleni kunniarikasta lisääntymistä.\n\nJa luoden voitollisen katseen bojareihin, hän lisäsi uhaten:\n\n-- Jos Herra on meidän kanssamme, kuka voi meitä vastaan olla! Jolla on\nkorvat kuulla, hän kuulkoon!\n\nMutta siinä samassa hän huomasi, että hän syyttä turmelee yleisen ilon,\nja, kääntyen Koltsoon, jatkoi muuttaen katseensa lauhkeaksi:\n\n-- Miten sinua Moskova miellyttää? Oletko missään nähnyt moisia\npalatseja ja kirkkoja? Tahi ehkäpä olet jo ennen ollut täällä?\n\nKoltso hymyili viekkaasti, ja hänen valkeat hampaansa ikäänkuin\nvalaisivat tummat kasvonsa.\n\n-- Missä me alhaiset olisimme nähneet semmoisia ihmeitä! -- hän lausui\nnykäisten olkapäitänsä. -- Emme unessakaan ole nähneet semmoista\nkomeutta, suuri hallitsija! Asumme Volgalla talonpojan tavalla,\nMoskovasta olemme vain kuulleet puhuttavan, mutta tässä maassa emme\nkoskaan ole olleet!\n\n-- Oleskele täällä, -- Iivana sanoi suosiollisesti, -- käsken hyvästi\nkestittää sinua. Mutta Jermakin kirjeen olemme lukeneet ja käsittäneet\nja olemme jo käskeneet ruhtinas Balhoskin ja Ivan Gluhovin viidensadan\njoutsimiehen kera mennä teitä auttamaan.\n\n-- Suuresti kiitämme, -- Koltso vastasi, syvään kumartaen, -- mutta\neikö ole liian vähän, suuri hallitsija?\n\nIivana ihmetteli Koltson rohkeutta.\n\n-- Kas, miten sukkela olet! -- hän lausui, ankarasti häneen katsoen. --\nEtkö käske minua itseäni juoksemaan teidän luoksenne lisäksi? Luuletko,\nettei minulla ole muuta huolehdittavana, kuin teidän Siperianne? Ota,\nmitä annetaan, ja kerää palausmatkallasi vapaaehtoisia. On kylläksi\nkaikenlaisia kerjäläisiä Venäjällä. Sen sijaan että ikävystyttävät\nminua joka päivä leivästä, menkööt asumaan noihin uusiin maihin! Mutta\nVologodskin piispalle olemme kirjoittaneet, että hän määräisi kymmenen\npappia pitämään teille jumalanpalvelusta ja noudattamaan kaikki\nvaatimukset.\n\n-- Siitä myös kiitämme sinun armoasi, -- Koltso vastasi, taase\nkumartaen: -- Se on hyvä asia: mutta salli, suuri hallitsija, antaa\nmeille paitsi pappeja, vielä aseita, niin paljon kuin mahdollista, ja\nruutia enemmän!\n\n-- Ei niitäkään tule teiltä puuttumaan. Bolhovskilla on siitä käskyni.\n\n-- Ja kovin on pukumme kulunut, -- Koltso huomautti viekkaasti\nhymyillen ja olkapäitänsä nykäisten.\n\n-- Vai niin, eikö Siperian teillä ole ketään, jota voisi ryöstää? --\nIivana sanoi tyytymätönnä atamanin itsepintaisuudesta. -- Sinä et\nunohda, näen mä, ainoatakaan taloutesi asiaa; mutta me olemme heikon\nymmärryksemme mukaan ajatelleet kaikesta. Pukuja antaa teille\nStrogonovit; minä olen jakanut tsaarillisen palkkani päälliköille ja\nsotamiehille. Mutta ettet sinä, herra neuvonantaja, jäisi puvutta, --\nlahjoitan minä sinulle omat turkkini!\n\nTsaarin viitattua, toi kaksi hovimestaria kalliit, kultakankaalla\npäällystetyt turkit ja pukivat sen Ivan Koltson päälle.\n\n-- Kielesi on, näen mä, terävä, -- Iivana sanoi, -- mutta onko sinulla\nterävä miekka?\n\n-- Ei se huono ollut, suuri hallitsija, mutta tylsentyi vähän\nsiperialaisten kalloissa!\n\n-- Ota minun aseistostani miekka, mikä sinua enin miellyttää, mutta\nvalitse mielesi mukaan paras. Mutta etpä sinä, luullakseni, liiaksi\nujostele!\n\nAtamanin silmät säihkyivät ilosta.\n\n-- Suuri hallitsija! -- hän huudahti, -- kaikista sinun\narmonosoituksistasi on tämä suurin! Synti olisi minun empiä sinun\nlahjaasi! Valitsen sinun aseistostasi mitä parhaimman! -- Mutta, -- hän\nlisäsi vähän mietittyään, -- koska sinä, hallitsija, et säästä\nmiekkaasi, niin salli se viedä sinun tsaarillisessa nimessäsi Jermak\nTimofejitshille!\n\n-- Elä hänestä huolehdi, emme me unohda häntäkään! Mutta jos pelkäät,\netten osaa miellyttää hänen armoaan, niin valitse kaksi miekkaa,\nitsellesi toinen, toinen Jermakille.\n\n-- Niin, oikein, hallitsija! -- Koltso huudahti ihastuksissaan. --\nKyllä me niillä kahdella miekalla palvelemme sinun tsaarillista\narmoasi!\n\n-- Mutta ei miekat ole kylläksi, -- Iivana jatkoi. -- Te tarvitsette\nvielä hyvät haarniskat, Sinulle me kyllä koeteltuamme löydämme sopivan,\nmutta kun emme vaan erehtyisi Jermakista. Millainen hän on\nvartaloltaan?\n\n-- Ehkäpä melkein minun kokoiseni, mutta vahvempi hartioiltaan. Kas,\njotenkin tuon pojan kokoinen, -- Koltso sanoi, osoittaen erästä\ntovereistaan, vahvavartaloista nuorukaista, joka, tuotuansa hirmuisen\njoukon aseita ja heitettyään ne maahan, seisoi hänen takanansa, suu\nammollaan, eikä lakannut ihmetellen katsomasta milloin tsaarin\nkultaista pukua, milloin istuinta ympäröivien rindien komeutta.\nKoettipa hän ryhtyä keskusteluunkin erään kanssa, saadakseen tietää,\neivätkö he kaikki ole tsarevitshejä. Mutta rindi katsoi häneen niin\nankarasti, ettei hän uudistanut kysymystään.\n\n-- Tuokaa tänne, -- tsaari sanoi, suuri, kotkan kuvalla koristettu\nhaarniska, joka riippuu aseistossa ensimäisellä paikalla. Me koetamme\nsitä tuon suurisilmäisen päälle.\n\nKohta tuotiin raskas rautainen haarniska, varustettu vaskisella\nreunuksella hihojen ympärillä ja helmassa, ja kaksipäisellä kotkalla\nrinnassa ja seljässä.\n\nTuo pantsaripaita oli taidokkaasti taottu ja herätti kaikkialla\nihastuksen kuiskeen.\n\n-- Pue se päällesi, hylkiö! -- tsaari sanoi.\n\nNuorukainen teki niin, mutta, ehkä kuinka koetti, ei hän sopinut siihen\nja työnsi kätensä ainoastaan hihojen puoliväliin.\n\nJoku kauan sitten unohdettu muisto lensi Iivanan päähän.\n\n-- On kyllin, -- Koltso sanoi, tarkoin silmillään seuraten nuorukaista,\n-- riittää jo pingoittaa tsaarin pantsaria! Vieläpä sen rikot, karhu!\nHallitsija -- hän jatkoi, -- haarniska on hyvä ja sopii Jermak\nTimofejitshille, mutta tuo ei sovi siihen sen vuoksi, että kourat\nestävät. Sellaisia kouria, kuin hänellä, ei ole kellään.\n\n-- Noh, näytäpäs nyrkkisi! Iivana sanoi katsoen uteliaasti poikaan.\n\nMutta nuorukainen katsoi häneen epäillen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt\nkäskyä.\n\n-- Etkö kuule, pöllö, Koltso toisti, -- näytä nyrkkisi hänen\ntsaarilliselle armolleen!\n\n-- Mutta jos hän hakkauttaa minulta pään poikki siitä? -- moukka sanoi\npitkäveteisesti ja hänen tyhmissä kasvoissansa näkyi pelko.\n\nTsaari naurahti, ja kaikki läsnäolijat tuskin voivat pidättää\nnauruansa.\n\n-- Hölmö, hölmö! -- Koltso sanoi harmissaan, -- sinä olet aina ollut\nhölmönä ja jäät nytkin hölmöksi!\n\nJa irroitettuaan nuorukaisen haarniskasta, veti hän hänet valtaistuimen\nluo ja näytti tsaarille hänen leveän kouransa joka oli enemmän karhun\nkäpälän, kun ihmisen käden muotoinen.\n\n-- Suo anteeksi, suuri hallitsija, hänen yksinkertaisuutensa. Hän on\npuheissaan tyhmä, mutta teoissaan hyvä poika. Hän se oli, joka otti\ntsarevitsh Mametkulan vangiksi.\n\n-- Mikä on hänen nimensä? -- Iivana kysyi, yhä tarkemmin katsoen\npoikaan.\n\n-- Mitka! -- tokasi tuo yksinkertaisesti.\n\n-- Odotapas! -- Iivana lausui äkkiä tuntien Mitkan, -- etkö sinä ole\njuuri se sama, joka slobodassa taisteli Morosovin edestä, ja tappoi\nHomjakin aisalla.\n\nMitka hymyili typerästi.\n\n-- Minä en ensinnä tuntenut sinua, pöllö, mutta nyt muistan naamasi!\n\n-- Mutta minä muistin sinut heti! -- Mitka vastasi tyytyväisen\nnäköisenä, -- sinä istuit silloin ylennyksellä aivan kentän laidassa!\n\nTällä kertaa purskahtivat kaikki nauruun.\n\n-- Kiitos sinulle, -- Iivana lausui, -- ettet unohtanut minua, alhaista\nmiesparkaa. Noh, miten sinä otit kiinni Mametkulan.\n\n-- Heittäysin hänen päällensä vatsalleni! -- Mitka vastasi\nvälinpitämättömästi, eikä ymmärtänyt, mistä syystä kaikki taas nauraa\nhohottivat.\n\n-- Niin, -- Iivana lausui, katsellen Mitkaa, -- kun tuommoinen kontio\nheittäypi päälle, niin ei ole helppo päästä hänen altansa pois. Muistan\nkyllä, miten hän musersi Homjakin. Miksi sinä silloin lähdit pois\nkentältä? Ja miten sinä jouduit Siperiaan?\n\nAtamani työkkäsi salaa kyynäspäällään Mitkaa, että tämä olisi vaiti,\nmutta hän käsitti sen päinvastoin.\n\n-- Tuo minut vei pois kentältä! -- hän sanoi atamania sormellaan\nosoittaen.\n\n-- Hänkö sinut vei? -- Iivana Vasiljevitsh lausui, katsoen\nhämmästyneenä Koltsoon. -- Mitenkä, -- hän jatkoi tarkemmin katsoen\nhäneen, -- sinähän sanoit olevasi ensi kerran tässä seudussa? Odotapas,\nveikkoseni, ehkäpä olemmekin vanhat tuttavat. Etkö sinä minulle kerran\nkertonut Golubinin kirjasta? Niin juuri, sinähän Serebrjanin vankilasta\nveit. Miten sinä, hurskas mies sait näkösi jälleen? Missä kävit Jumalaa\nrukoilemassa? Minkä Pyhän jäännöksiä suutelit?\n\nJa iloiten Koltson hämmingistä, tsaari iski häneen läpitunkevan,\ntutkijan katseen. Koltso loi silmänsä maahan.\n\n-- Noh, -- tsaari vihdoin sanoi, -- mikä on ollut, se on mennyt, ja\nmikä on mennyt, sen yli on ruoho kasvanut. Sano minulle ainoastaan,\nmiksi sinä Rjasanin tappelun jälkeen et tullut muitten rosvojen kanssa\ntunnustamaan minulle rikoksiasi.\n\n-- Suuri hallitsija, -- Koltso vastasi ottaen kaiken miehuutensa\navuksi, -- en silloin vielä ansainnut sinun suurta armoasi. Minua\nhävetti tulla sinun silmäisi eteen ja kun ruhtinas Nikita Romanitsh toi\nsinun luoksesi toverini, palasin minä Volgan rannoille, Jermak\nTimofejitshin luo, ajatellen: eiköhän Jumala salli minun tehdä sinulle\nuutta palvelusta.\n\n-- Mutta sillä aikaa varastit rahavarastoni laivoista ja ryöstit\nkisilbashi lähettilääni Moskovan tiellä.\n\nIivana Vasiljevitshin katse oli enemmän pilkallinen kuin julma. Vanjuha\nPerstenin, tahi Ivan Koltson rohkean yrityksen jälkeen oli jo kulunut\nseitsemäntoista vuotta, ja tsaarin kostonhimo ei kestänyt niin kauvaa,\nkun ei hänen itserakkauttansa oltu loukattu.\n\nKoltso näki Iivanan kasvoista ainoastaan halun pilkata häntä. Siitä\npäättäen painoi hän alas päänsä ja silitteli niskaansa, pidättäen\nviekkailla huulillansa tuskin huomattavan hymyn.\n\n-- On tapahtunut jos jotakin, suuri hallitsija, -- hän lausui\npuoliääneen, -- olen syyllinen, sinun armosi.\n\n-- Hyvä, -- Iivana sanoi, -- sinä Jermakin kanssa olette sovittaneet\nrikoksenne ja nyt on kaikki entinen unohdettu, mutta jos sinä ennen\nolisit sattunut minun käsiini, niin, -- elä pane pahaksesi!\n\nKoltso ei vastannut mitään, mutta ajatteli itsekseen: \"sentähdenpä en\nminä silloin tullutkaan sinun luoksesi, suuri hallitsija!\"\n\n-- Odotahan, Iivana jatkoi, -- täällä on, luultavasti ystäväsi!\n\n-- Hei! -- hän lausui, kääntyen hovilaisiin, -- onko täällä tuo\nrosvojen päällikkö, mikä hänen nimensä onkaan? Nikita Serebrjani?\n\nPuhe kuului joukossa ja riveissä syntyi liikettä, mutta ei kukaan\nvastannut.\n\n-- Kuuletteko? -- Iivana toisti ääntänsä korottaen, -- minä kysyn, onko\ntuo Nikita täällä, joka pyrki Shisdraan palvelemaan rosvojen kanssa?\n\nTsaarin toisen kerran kysyttyä astui esiin vanha bojari, joka oli ennen\nollut sotapäällikkönä Kaluugassa.\n\n-- Hallitsija, -- hän sanoi, syvästi kumartaen, -- hän, jota kysyt, ei\nole täällä. Seitsemäntoista vuotta sitten, samana vuonna kun hän tuli\nShisdraan, tappoivat tatarit hänet ja hänen kanssansa kaatui koko hänen\nsotaväkensä.\n\n-- Tottako? -- Iivana lausui, -- ja minä kun en tiennytkään! Noh, hän\njatkoi, kääntyen Koltsoon: -- kun ei, niin ei, mutta minä olisin\ntahtonut saattaa teidät yhteen ja katsoa, miten te suutelisitte!\n\nAtamanin kasvoissa näkyi suru.\n\n-- Onko sinun sääli toveriasi, vai mitä? -- Iivana kysyi pilkaten.\n\n-- On, hallitsija! -- Koltso vastasi, pelkäämättä tsaarin vihastumista\nsiitä.\n\n-- Jaa, lausui tsaari ylönkatseella, -- niin sen sopii olla; veli on\nvertainen ainakin!\n\nTosinko Iivana ei tiennyt Serebrjanin kuolemasta, vai teeskentelikö ei\nsiitä tietävänsä, näyttääksensä sillä, miten vähä hän panee arvoa\nniihin, jotka eivät etsi hänen suosiotansa, -- Jumala tiesi! Jos hän\ntodellakin nyt vasta sai tiedon hänen kohtalostansa, niin säälikö hän\nhäntä, vai eikö, -- tuo on yhtä vaikea päättää; Iivanan kasvoissa ei\nnäkynyt sääliväisyyttä. Hän oli näöltään yhtä välinpitämätön, kun sitä\nennenkin.\n\n-- Oleskele täällä, -- sanoi hän Ivan Koltsolle: -- mutta kun on aika\nBolhovskin lähteä, niin mene hänen kanssansa Jugorskin maahan... Jaa,\nolinkin unohtaa, että Bolhovski lukee sukupolvensa Ruurikista. Ei ole\nhelppo tulla toimeen noitten ylhäisten ruhtinaitten kanssa; ehkäpä\ntahtovat lukea itsensä minun vertaisikseni! Eivät he kaikki pyydä\nlupaa, niinkuin tuo Nikita, mennä rosvojen seuraan. Siis, ettei hänellä\nolisi loukkaavaa olla kasakkojen atamanin vallan alla, nimitän nyt\nJermakin Siperian ruhtinaaksi! Stshelkalov, -- lausui hän edempänä\nseisovalle neuvoston sihtierille, -- valmista Jermakille armollinen\nkirje, että hän on koko Siperian maan sotapäällikkö, mutta Mametkulan\nlähettäköön vahvan vartiaväen kanssa Moskovaan. Niin, oikein,\nkirjoita kirje myös Stroganoveille, että lahjoitan heille hyvästä\npalveluksestansa ja huolenpidostansa Semjonille -- Isot ja Vähät\nsuolapaikat Volgalla, mutta Nikitalle ja Maksimille -- kaikissa sen\nseudun kaupungeissa ja linnoituksissa veroton kaupan käynti.\n\nStrogonovit kumarsivat syvään.\n\n-- Se oli vanhin veljeni, Grigorji Anikin, vastasi Semjon Strogonov; --\nhän, Jumalan tahdosta, viime vuonna kuoli!\n\n-- Ei Anikin, vaan Anikjevitsh, -- tsaari lausui, pannen painon\nviimeiselle tavulle: minä jo silloin käskin hänet olemaan korkeimpana\nvieraana ja nimittää itsensä täydellä isännimellä. Ja teidät kaikki\nkäsken kirjoittaa itsenne _vitsh_-päätteellä ja nimittää itsenne ei\nvieraiksi, vaan korkeasukuisiksi henkilöiksi.\n\nTsaari alkoi tarkastella turkkitavaroita ja muita Jermakin lähettämiä\nlahjoja, ja päästi Ivan Koltson menemään sanottuaan hänelle vielä\nmuutamia armollisia pilapuheita.\n\nHänen muassaan poistui myös koko seura.\n\nSamana päivänä Koltso, yhdessä Strogonovien kanssa oli päivällisellä\nBoris Fedorovitshin luona monilukuisten vieraitten seurassa.\n\nPikarien tavan mukaan tyhjennettyään tsaarin, tsarevitshin, koko\ntsaarillisen huoneen ja kaikkein korkeimman metropoliitan terveydeksi,\nkohotti Godunov suuren kultapikarin ja esitti maljan Jermak\nTimofejitshin ja kaikkien hänen hyvien tovereinsa terveydeksi. --\nEläkööt he koko Venäjän maan kunniaksi! -- huudahtivat kaikki vieraat\nnousten istuimiltaan ja kumartaen Ivan Koltsolle. -- Kumarramme sinulle\nkoko oikeauskoisen maailman puolesta, -- lausui Godunov, syvään\nkumartaen -- mutta sinun persoonassasi myös Jermak Timofejevitshille,\nkaikkien ruhtinaitten ja bojarien, koko kauppasäädyn, koko Venäjän\nkansan puolesta! Ota vastaan koko maan suurin kiitos, kun teitte sille\njalon palveluksen!\n\n-- Ja kaikukoon, -- huudahtivat vieraat, kaikukoon teidän nimenne\npojille ja pojanpojille ja kaukaisille jälkeisille, ikuiseksi\nkunniaksi, rakkaudeksi ja esimerkiksi, rukoukseksi ja opiksi!\n\nAtamani nousi istuimeltaan, kiittääksensä kunniasta, mutta hänen\ntunteelliset kasvonsa äkkiään muuttuivat mielenliikkeestä; huulensa\nvapisivat, ja hänen rohkeissa silmissään ehjäpä ensikerran elämässään,\nkiilsivät kyyneleet.\n\n-- Eläköön Venäjän maa! -- lausui hän hiljaan ja kumarrettuaan joka\nsivulle, istautui taas paikalleen, sanaakaan lisäämättä.\n\nGodunov pyysi atamanin kertomaan oloistansa Siperiassa, ja Koltso,\nitsestänsä mainitsematta, alkoi innolla kertoa Jermakin erinomaisesta\nvoimasta ja urhoollisuudesta, hänen ankarasta oikeamielisyydestänsä ja\nkristillisestä hyvyydestänsä, jolla hän aina kohteli voitetuita.\n\n-- Tuolla hyvyydellänsä, -- päätti Koltso, -- otti Jermak Timofejevitsh\nenemmän kun miekallansa. Kun valloitimme minkä kaupungin tahi\nlinnoituksen hyväänsä, hyväilee hän kaikkia asukkaita siellä ja vieläpä\nantaa heille lahjojakin. Mutta kun otimme Mametkulan, niin hän ei\ntiennyt miten häntä kunnioittaa; otti omilta hartioiltaan turkin ja\npuki sen tsarevitshin yli. Ja kävi sanoma koko sen maan ympäri\nJermakista, ettei ole vaikeata antautua hänen valtaansa, ja joukko\nruhtinaita tuli itse hänen luoksensa ja toivat veron. Iloinen oli\nmeillä elämä Siperiassa, -- jatkoi atamani; -- yhtä vain minä kaipasin,\nettei meidän kanssamme ollut ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani,\nhänelle olisi ollut mieluista ja meillä olisi ollut hänen kanssansa\nparempi. Sinä, Boris Fedorovitsh, olit, luultavasti hänen kanssansa\nystävyydessä. Suo nyt juoda hänen muistoksensa!\n\n-- Suokoon Jumala hänelle ijankaikkisen elämän! -- sanoi huoaten\nGodunov, joka ei pelännyt näyttää myötätuntoisuuttansa miestä kohtaan,\njota vieraansa niin arvosteli: -- olkoon hänelle ijankaikkinen elämä!\n-- toisti hän täyttäen pikarin! -- usein minä häntä muistan!\n\n-- Ikuiseksi muistoksensa! -- Koltso lausui, ja tyhjennettyään pikarin,\npainoi hän päänsä alas, ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nKauvan vielä keskusteltiin pöydän ääressä, mutta kun päivällinen\nloppui, ei Godunov sittenkään päästänyt ketään kotiin, vaan pyysi\njokaista ensin lepäämään, ja sitten viettämään hänen kanssansa koko\npäivän. Kestitsemiset seurasivat toinen toistansa, puhe jatkoi puhetta,\nja vasta myöhään illalla, kun ratsastavat yövartijat jo olivat muutamia\nkertoja ajaneet katuja pitkin, huutaen, että valkeat ja lyhdyt\nsammutettaisiin, lähtivät vieraat pois ihastuneina Godunovin\nvieraanvaraisuudesta.\n\nEnemmän kun kolme vuosisataa on kulunut tässä kerrottujen tapahtumien\njälkeen, ja vähän muistoja on jäänyt Venäjälle siitä ajasta. Kansan\nkeskellä kulkee vielä kertomuksia julman tsaarin kunniasta, komeudesta\nja hirmuisuudesta, siellä täällä lauletaan vielä tsarevitshin\nkuolemantuomiosta, tatarien hyökkäyksestä Moskovaan, Jermak\nTimofejevitshin Siperian valloittamisesta, ja hänen muotokuviansa,\njotka luultavasti eivät ole hänen näköisiänsä, vielä nytkin voi tavata\nkaikissa siperialaisissa pirteissä; mutta noissa muinaistaruissa,\nlauluissa ja kertomuksissa on totuus sekoitettu satuun ja ne antavat\ntositapauksille epämääräisiä piirteitä, näyttäen niitä ikäänkuin läpi\nusvan ja sallien mielikuvituksen vapaasti muodostella noita epäselviä\nkuvia.\n\nTodenmukaisemmin kertoo meille tuon ajan ulkonaisesta puolesta muutamat\njälelle jääneet rakennukset, kuten Vasili Pyhän kirkko, jonka kirjavat\nhuiput ja koristetut tornit voivat antaa käsitystä Iivanan palatsin\neriskummallisesta rakennustavasta Aleksandrovin slobodassa, ja Trifon\nNaprudnin kirkko, Butirskin ja Krestovskin tulliporttien välillä, jonka\nhaukankesyttäjä Trifon rakennutti, lupauksensa mukaan, ja jossa nytkin\nvielä näkyy pyhimyksen kuva, istuen Valkosella hevosella, jahtihaukka\nkädellänsä.\n\nAleksandrovin sloboda, tsaari Vasiljevitshin sieltä lähdettyä seisoi\nunohdettuna, ikäänkuin hänen vihansa synkkänä muistopatsaana ja\nelähytettiin vain ainoan kerran, ja senkin lyhyeksi ajaksi. Petturien\nhallituksen levottomina aikoina, nuori sotapäällikkö, ruhtinas Mihail\nVasiljevitsh Skopin-Shuiskij, liitossa ruotsalaisen kenralin De la\nGardien kanssa, kokosi sotavoimansa sen vahvojen muurien sisään ja\npakoitti sieltä puolalaisen sotapäällikön Sapegin lakkauttamaan\nSroitsko-Sergiefskin luostarin pitkällisen piirityksen.\n\nJälestäpäin, -- kertoo muinaistaru, -- eräänä kovana talvena,\nTammikuussa, kohosi asukkaiden kauhuksi Aleksandrovskin slobodan yli\nmusta pilvi, laskeutui aivan palatsin kohdalle ja iski siihen ukkosen\njyrinällä, josta tornit syttyivät tuleen ja koko sloboda muuttui\ntuhaksi. Komeuden, irstaisuuden, murhien ja pilkallisen\njumalanpalveluksen pesästä ei jäänyt jälkeäkään.\n\nJa auttakoon Jumala meitäkin poistamaan sydämistämme tuon julman ajan\nviimeiset jäljet, jonka vaikutus ikäänkuin perintötauti vielä kauan\nkulki elämässämme sukupolvesta sukupolveen. Antakaamme anteeksi tsaari\nIivanan syntiselle haamulle, sillä ei hän yksin kanna edesvastausta\nhallituksestaan; ei hän yksiä keksinyt väkivaltaansa, kiduttamisia,\nmestauksia ja panettelemisia, jotka olivat tulleet velvollisuudeksi ja\ntavaksi. Nuo kauhistuttavat ilmestykset olivat edellä käypien vuosien\nvalmistamat ja kansa, joka oli langennut niin syvään, että taisi\ninhotta katsoa niitä, oli itse luonut ja muodostanut Iivanan, samaten\nkuin orjalliset roomalaiset, lankeemuksensa aikoina, loivat\nTiberiukset, Nerot ja Kaligulat.\n\nSemmoiset henkilöt, kun Vasili Pyhä, ruhtinas Repnin, Morosov ja\nSerebrjani, ilmestyvät usein, ikäänkuin kirkkaat tähdet meidän Venäjän\nmaan synkällä taivaalla, mutta, kuten itse tähdilläkin ei heillä ollut\nvoimaa poistaa pimeyttä, sillä he loistivat erikseen, eivätkä olleet\nyhteisen mielialan ylläpitämät. Antakaamme anteeksi Iivana\nVasiljevitshin syntiselle haamulle, mutta muistakaamme rakkaudella\nniitä, jotka, ehkä ollen riippuvat hänestä, kuitenkin seisoivat\ntotuudessa, sillä vaikea on olla lankeamatta semmoiseen aikaan, jolloin\nkaikki käsitteet ovat turmeltuneet, jolloin kavaluus pidetään hyveenä,\npettäminen on lainmukaista, mutta itse rehellisyys ja ihmisarvo luetaan\nvelvollisuuden rikkomiseksi! Rauha teidän tomullenne jalot henkilöt!\nUhraten itsenne aikakauden vaatimukselle, näitte hirmuvaltiaassa\nJumalan vihan ilmestyksen ja kannoitte sen kärsivällisesti; te astuitte\nsuoraa tietä, pelkäämättä maanpakolaisuutta, kuolemaa ja elämänne ei\nturhaan kulunut, sillä ei mikään maailmassa mene turhaan, vaan jokainen\nteko, sana ja ajatus kasvaa kuin puu; ja paljon hyvää ja pahaa, joka,\nikäänkuin käsittämätön ilmestys, on vielä nytkin venäläisessä elämässä,\npiiloittaa juurensa muinaisuuden synkkään syvyyteen.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Venäläinen ylimys. Suoment.\n\n[2] Naisen nimi.\n\n[3] Muinoin maaherra.\n\n[4] Kuleksivia, uskonnollisista haaveiluista heikkomielisiksi tulleita\nhenkilöitä, joita kansa kunnioittaa, nimittäen heitä myöskin\n\"autuaiksi\".\n\n[5] Päähine, jota vaimot Venäjällä käyttävät.\n\n[6] Juhla, joka vietetään seitsemäntenä päivänä pääsiäisestä.\n\n[7] Suuri kylä maantien varrella, kauppala, esikaupunki.\n\n[8] Ensiluokan luostari.\n\n[9] Gudok, kolmikielinen viulu: volinka, säkkipilli; balalaika,\nvenäläinen kantele.\n\n[10] Eräs harpunlaji.\n\n[11] Venäläinen historiankirjoittaja Karamsin.\n\n[12] Perintöruhtinas.\n\n[13] Hevoskarja.\n\n[14] Venäläisten naisten käyttämä ihokas.\n\n[15] Argamak, villi hevonen (Kabardiassa).\n\n[16] Venäläisissä taruissa mainittu, ylen väkevä sankari.\n\n[17] Päällikkö.\n\n[18] Hame venäläisillä naisilla.\n\n[19] Venäjän tuuma.\n\n[20] Nim. tehdä ristinmerkkiä. Suoment.\n\n[21] Kymmenen kopeekkaa.\n\n[22] Jossa Herran ehtoollisen tavarat säilytetään.\n\n[23] Kaksi pikkulaista Neitsyt Marian kuvaa, joita muutamat papit\nkantavat kaulassaan.\n\n[24] 1 p. Lokak.\n\n[25] Venäläinen sananlasku.\n\n[26] Venäl. sananlasku.\n\n[27] Venäl. naisen nimi.\n\n[28] Rajapäällikkö muinaisilla tsaareilla.\n\n[29] Satulan alla olevat koristetut peitteet.\n\n[30] Muinaisaik. miehen puku hihoilla, ilman nappia.\n\n[31] Lempinimi Venäjällä.\n\n[32] Ven. naisten kansallispuku.\n\n[33] Muutamia psalmia, joita laulaessa on lupa istua kirkossa.\n\n[34] Kelloilla varustetut rummut.\n\n[35] Suurimmat luostarit Venäjällä, nim. Troitskin, Kievin ja\nAleksanteri Nevskin, kutsutaan lavraksi.\n\n[36] Mursu = tatarilainen ruhtinas.\n\n[37] Grivenik = kymmenen kopekkaa.\n\n[38] Sananlasku.\n\n[39] Sananparsi.\n\n[40] Kuolleitten nimiluettelot, joiden edestä on sielumessuja pitäminen\nkirkoissa.\n\n[41] Suuria lotjia.\n\n[42] Kievin ruhtinaan Monomahin kruunu, jolla tsaarit kruunattiin.\n\n[43] Aseenkantajat muinoin tsaareilla.\n\n[44] Sananparsi.\n\n\n\n"]