[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7tW9TKBnjqDBmEd6TJNQTlo3I3oZuF-rYkzGf2o7SEE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},563,"Hihhuleita","Ahrenberg, Jac.",1847,1914,"563-ahrenberg-jac-hihhuleita","563__Ahrenberg_Jac.__Hihhuleita","Kuvauksia Itä-Suomesta","tietokirja",[],[],"fi",1889,1890,30249,194689,false,41933,[23],"Fiction",[25,26],"History - Other","History - Religious","\"Hihhuleita: Kuvauksia Itä-Suomesta\" by Jacob Ahrenberg is a detailed historical account written in the late 19th century. The book explores the Hihhulit sect, its origins, and its cultural impact in Eastern Finland, offering insights into the lives and beliefs of its members. The opening introduces readers to the Hihhulit, highlighting the teachings of Lauri Laestadius and how the sect's particular practices have spread across various regions, including Russia and America.  The beginning of the narrative paints a vivid picture of a winter scene in Tervola, where the village is blanketed in snow and the community is bustling with activity as residents clear the snow and prepare for a sunny day. Central characters such as Leena Pullinen and her son Tobias are introduced, alongside their dynamics within the household and Leena's management of the family store. Tobias's spirited personality is highlighted through his interactions and the excitement surrounding a planned adventure that includes traditional winter games, which serves to set up the community dynamics and personal relationships that will unfold throughout the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Suppanen, Aatto",266,"Kuvauksia lestadiolaisuuden eli hihhulilaisuuden noususta ja vaikutuksesta Itä-Suomessa 1800-luvun lopulla. Ahrenberg tarkastelee liikkeen oppia, intohimoisia kokouksia sekä uskonnollisen herätyksen ja muun yhteiskunnan välisiä jännitteitä.","Jac. Ahrenbergin 'Hihhuleita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 563.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HIHHULEITA\n\nKuvauksia Itä-Suomesta\n\n\nKirj.\n\nJAC. AHRENBERG\n\n\nSuomensi Aatto S.\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1890.\n\n\n\n\nEsilause.\n\n\nValtion rakennuksien johtajana Itä-Suomessa joutui allekirjoittanut\nusein ja eri seuduissa sillä maan kulmalla yhteyteen lahkolaisten\nkanssa, joita Hihhulien nimellä on levinnyt yli koko maamme ja jonka\nlahkon oppia täältä lähetetyt lahkon jäsenet ovat saarnanneet omille\nmaanmiehille Venäjällä, Amerikassa ja Norjassa. Hihhulien raittius ja\npuhtaus, heidän omituiset kokouksensa ja kiihkoinen intonsa julistamaan\nopinkappaleitansa vetivät puoleensa huomiotani. Seuraavasta\nkuvauksesta, joka niin hyvin yleisiltä piirteiltään kuin myöskin\nkertomuksen kokoon panoon katsoen on otettu luonnosta, saa lukija\nlyhyen esityksen tästä lahkosta sekä sen elämästä ja opista.\n\nVaikka lahkolla on suomalainen nimi, on se kuitenkin alkuisin\nRuotsista; se on näet lähtenyt Ruotsin Lapista. Sen etevimmäksi\npatriarkaksi sanovat hihhulit itse Lauri Laestadiusta. Tämä merkillinen\nmies oli ensin kirkkoherrana Kaaressuvannon ja sitte provastina Pajalan\nseurakunnassa. Häneen oli vaikuttanut Grundtvig, jolla oli suuri\nvaikutusvalta koko Pohjolan uskonnolliseen elämään. Saavuttuaan\nLapinmaahan Laestadius omain sanainsa mukaan huomasi seurakunnassa\ntäydellisen uskonnottomuuden vallitsevan. \"He eivät edes tienneet\nyksijumaluuden oppiakaan.\" Laestadius ryhtyi työhön voimakkaasti,\nsaarnasi, opetti ja kulki usein monta päivää paimentolaisten seurassa.\nHän kasvatti saarnaajia niistä, jotka olivat yhtyneet hänen oppiinsa,\nlähetti heidät etäisiin kyliin saarnaamaan ja vaikutti yleensä niin,\nettä täydellinen muutos parempaan päin yleisessä siveydessä tuli julki\nnäkyviin muutamien vuosien kuluessa. Näistä lähetyssaarnaajista ja\ntämän hengellisen herätyksen ajalta on hihhulilaisuus alkuisin.\n\nHihhulilais-nimelle on käynyt samoin kuin Geusi-nimelle hollantilaisten\nvapaussodan aikana ja Birkebeiniläis-nimelle Norjan valtaistuinsotien\naikana; haukkumanimestä on se muuttunut historialliseksi. Se on nyt\ntavallinen nimitys, jota yleisö käyttää tämän uskon tunnustajista ja\njota he itse monin paikoin pitävät kunnianimenä. Nimi on muuten saanut\nalkunsa siitä, että lahkon jäsenet, päästyään korkeimman uskonnollisen\nkiihtymyksen tilaan, lausuvat epäselviä ääniä, joista heidän\nvastustajansa ovat luulleet erottavansa hih- ja huu-tavuja, joista\nsitte nimi on muodostettu. Itse he sanoivat itseään alussa \"pikaa\nuskovaisiksi\", joka nimitys on otettava huomioon, koska se osoittaa\njonkinlaista sukulaisuutta tämän lahkon ja metodistein välillä.\n\nTämän lahkon omituisuuksista lienee valtiokirkon pappeja varsinkin\nloukannut elämän ulkonaisen puhtauden suuri (liioiteltu) tärkeys ja\nmaallikko-saarnatoimen tärkeys. Aina siitä asti kuin Laestadius lähetti\napostolinsa ja parannussaarnaajansa, ovat näet hihhulit tärkeimmäksi\nopinkappaleekseen asettaneet sen lauseen, että jokainen, jota henki\nkehoittaa, sitte, kuin hänet on seurakuntaan otettu, puhukoon ja\ntodistakoon sekä, jos hän tuntee sisällistä kehoitusta, \"menköön ulos\nmaailmaan ja opettakoon kaikkea kansaa\". Ainoastaan puhuttu sana on\nelävää Jumalan sanaa; painettu, kirjoitettu sana on vain kuolleita\nkirjaimia. Tämä maallikko-saarnatoimi se on enemmän kuin mikään muu\nvaikuttanut lahkon nopeaa ja suunnatonta leviämistä.\n\nHelsingissä Joulukuussa 1889.\n\nJ. A.\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli satanut lunta lauantaista aamupuolelta asti. Ensin oli lumi\npohjoistuulella tullut pyöreinä, kovina jyvinä. Torstaina kääntyi tuuli\nitäiseksi ja lumi muutti muotoa. Komeita, täydellisiksi kehittyneitä\njääkristalleja putoili väristen alas harmaalta taivaalta, joka raskaana\nja synkkänä ikään kuin painui litteäksi maata vasten. Mutta kuin\netelätuuli alkoi puhallella perjantaiaamuna, silloin tuli lumi alas\nsuurina liuskareina kuin pehmeät untuvat, ja tiheään, yhä tiheämpään\nputoili lumihöytäleitä niin, että kylät, metsät, pellot ja niityt,\nkaikki peittyivät valkoiseen pimeään. Suuret höytäleet asettuivat alas\npehmeästi kuin  niittyvilla, kuin äsken munasta päässeen linnun\nuntuvat. Etelätuuli puserteli ja liotti niitä niin, että ne nyt, vaikka\nolivat tulleet alas pehmeinä kuin untuvat, sulloutuivat kokoon\nkinoksiksi, raskaiksi kuin lyijy. Kaikki katosi niiden kuolettavan\npainon alle. Vanhat männyt seisoivat kuin mahtavan suuret sateenvarjot\nlumiaavikolla. Nuoret puut sitä vastoin olivat lumen painosta joko\ntaipuneet taikka katkenneet latvasta, ja mäntymetsää oli siten monen\ntuhannen markan edestä turmeltunut. Mutta sitkeät kuuset, sekä vanhat\nettä nuoret, notkistivat oksiansa ja pistivät menneenkesäisiä\nlatvojansa rohkeasti esiin kinoksesta. Kaikki tiet olivat lumen\nvallassa ja ihan tukossa. Ainoastaan aidan seipäät seisoa törröttivät\nyhtenä valkoisena ja yhtenä mustana rivinä pitkin kujosia, osoittaen,\nmissä polku oli haudattuna.\n\nLauantaiaamu valkeni, ja silloin taas puhalsi raikas pohjatuuli,\nlaisten pois raskaat, harmaat pilvet ja paljastaen säteilevän, kirkkaan\ntaivaan.\n\nTervolan kylässä oli nyt iloa ja elämää aamuhetkenä. Tuvat seisoivat\npuoli ikkunoihin asti lumessa. Kansakoulu tuolla alhaalla mäenrinteessä\noli melkein kokonaan lumen sisässä. Pihoissa ja poluilla kaaleli ja\nrehmi nyt ukkoja, miehiä ja poikia lumikinoksissa, ahkerasti\nlapioimassa pois enintä tuiskulunta. Kaikki iloitsivat, että viimeinkin\ntaas näkivät aurinkoa, joka oli niin kauan ollut sumujen ja pilvien\npeitossa. Miehet ja naiset pääsivät nyt jälleen ulos tuvan pimeydestä\nja pojat ummehtuneesta koulusalista.\n\nErittäin voimakkaasti ja pontevasti tehtiin lumenlapioismistyötä\nmaakauppias Tobias Pullisella. Tuskin sai piha jotakuinkin puhtaaksi\nlumesta ja tiet luoduksi talliin, lääviin ja aittoihin, kuin emäntä\nastui ulos tuvan rappusille ja käski poikia ja miehiä lapioimaan pois\nlunta kauppapuodin rappusien edestä, puhdistamaan kylttiä ja avaamaan\ntavarahuoneen ikkunanluukkuja. Sillä emännällä, Leena Pullisella, oli,\npaitsi kestkievarin hoidon ja emännyyden velvollisuuksia, myöskin\nvelvollisuus hoitaa miehensä Tobiaan kauppapuotia, milloin Tobias oli\n-- ja se olikin hyvin tavallista -- kauppamatkoillaan ja kilpa-ajoissa\nlähikaupungeissa.\n\nVanha loisukko, Matti Viskari, ruskea ja vakoinen kuin patvimalja, vaan\nvilkkaat silmät nelikulmaisessa, omituisesti kaavaillussa muodossa,\nmeni nyt parin nuoren miehen kanssa asuinkartanon toiselle puolelle,\njosta maantie kulki ihan ohitse, ja ryhtyi käskettyyn työhön. Matti\nlakasi ensin kyltin puhtaaksi lumesta, niin että jokainen taas voi\nlukea siitä kirjoituksen: \"Tobias Pullisen kauppapuoti\". Nimen alla\nnäkyi sokuritoppa ja sen toisella puolella Tollander ja Klärichin La\nFerme-puntteja, tarkasti kuvattuina tulipunaisiksi, kuten ovatkin.\nToiselle puolelle oli maalaistaiteilija jostakin äkillisestä mieleen\njohtumuksesta kuvannut kukon kirjavimmassa väriloistossaan. Kuin puodin\nrappuset olivat puhtaat lumesta ja ikkunanluukut auki, astui Leena\nPullinen alas. Siinä hän seisoi, yllä yksinkertainen pummulimekko,\nhykistellen ja vähän väristen, mutta näytti sittekin olevan hyvin\ntyytyväinen.\n\n\"No, Matti Viskari, mitä luulet: tuleeko vielä lunta vai eikö?\"\n\nVanhus katsoi miettivästi ensin taivaalle, sitte alas taivaan rantaan.\n\n\"Lumi luikon siiven alla, talvi joutsenen takana, ja pakkanen pyryn\nperästä, pohjatuuli sitä paitsi\", sanoi hän, \"niin kyllä siitä\npysyväinen kylmä tulee. Jumala armahtakoon metsälintuja silloin, koska\nkaikki ruoka on hangen alla.\"\n\n\"Matti, voit mennä naapureihin ja kutsua hevosia lumireen eteen ja\nmiehiä lapioimaan teitä. Vie kappa kauroja teyreille koivikkoon. Se\ntekee hyvää heille ja meille.\"\n\n\"No, sepä oli kelpo teko; kiitoksia emäntä; kyllähän metsäkanat itse\ntulevat tänne kiittämään kestityksestä. Mutta mitä kutsuntaan tulee,\nniin minä jo aamuhämärissä kävin naapurissa, sillä katsokaas, aamusta\npäivä jatkuu, ja tuollahan tulee jo Rouhiainen ruunansa kanssa.\nKallonen on jo täällä liinakkotammansa kanssa ja...\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", keskeytti emäntä, \"oppia ikä kaikki; sitähän minä aina\nolen sanonut, että vanha on aina viisas. Hyvä, niin saamme maantien\nauki kirkkoajaksi eikä kenenkään tarvitse sanoa, että Tervolan\nkyläläiset eivät tee tehtäväänsä. Mutta kuulehan nyt, ukko; kuin väkeä\ntulee, niin katso poikaa, nuorta Tobiasta; tiedäthän, hän on vallaton\nja pikainen luonnostaan ja...\"\n\n\"Niin, sitä on helpompi sanoa kuin tehdä, sen kyllä tiedätte, hyvä\nemäntä. Kuin nuori Tobias pääsee hevosten ja ruoskien pariin, silloin\nhän on kuin noiduttu; mitä voin minä, vanha talonvahti, tehdä hänelle.\nVanhan Tobiaan pitäisi kohta palata kotiin; häntä kyllä tarvitaan.\nSillä isännän askeleet pellon lihoittaa, ja sitä paitsi nuori herra ei\ntottele ketään meitä, ja kohta kyllä kasvaa hän isäntääkin ylpeämmäksi.\nJoka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.\"\n\nLeena Pullinen huokasi; hänen kasvonsa synkistyivät ja hän vastasi\nhiljaa: \"Niin, kyllä isän pitäisi tulla kotiin, mutta mitä sille voi;\nkauppamatkat ... no, talvikeräjiin hän kyllä on kotona.\" Ja Leena meni\nkiireesti sisään, päästäkseen puhelemasta asiasta, joka näytti koskevan\nhäneen vastenmielisesti.\n\nViskari ukon ajatukset kulkivat nyt sitä uraa eikä vanhuksen ollut\nhelppo päästä toiselle suunnalle. Hän lakasi lakasemistaan ja vielä\nkauan sen jälkeen mutisi hän puoliääneen itsekseen: \"No, no, ei vesa\nkauas kannosta kasva... Keräjiin -- tietysti hän silloin tulee;\nkeräjäasiatpa ne yksin pitävätkin häntä Tervolassa, kiinni talossa ja\nkodissa -- mutta kas viisaus ja viekkaus, ne eivät ole sama asia. Vaan\nmitä ne minuun koskevat!\" Ukko lakasi ja loi lunta, ja vähitellen\nkääntyivät ajatukset toisaalle, sillä viimein kirkastui hänen synkkä\nmuotonsa, ja kuin puodin edusta oli puhdas lumesta, pisti hän\ntyytyväisesti lapion kinokseen ja sytytti piippunsa.\n\nTuskin ehti vanhus saada lunta luoduksi ja piippuansa sytytetyksi, kuin\njo Tervolan nuoria miehiä ja hevosia oli koko joukko koolla Pullisen\npuodin rappusten edessä.\n\nSiinä puheltiin ja loruttiin kaikista mahdollisista hupaisista\nonnettomuuksista, joita oli suunnattoman lumentulon tähden tapahtunut\nsekä tuvissa että karjotoissa; miten sepän katto oli pudonnut pajaan,\nmiten Jussi ja -- tiedättehän kyllä, kuka -- olivat lumen vankeina\nkarjotassa. Siinä oli iloa ja laverrusta, kunnes nuori Tobias,\nkahdeksantoista ikäinen nuorukainen, talutti sinne isänsä mustanruskean\noriin, koko paikkakunnassa ja läänissä kuuluisan Jalon. Kaunis hepo\nkaarsi kaulaa, pudisti päätä, nousi pystyyn ja nosti nuoren Tobiaan\nkorkealle ilmaan kuin lapasen. Mutta poika oli sitkeä, itsepäinen ja\nvahva, ja hiljaista juoksua riensivät hevonen ja kesyttäjä takaisin\npihaan, molemmat muhkeat katsella nuoruuden ja voiman kukoistuksessa.\nSillä Tobias oli tosiaan muhkea velikulta, kähärätukka ja sinisilmä,\nlanteet hoikat ja solakat ja hartiat leveät.\n\n\"No, oletko sinä ihan hulluna?\" sanoi ukko Viskari; \"aiotko oritta\nlumireen eteen; onko se sopiva ajopeli sellaiselle elukalle? Ja vielä\npäälliseksi nyt maaliskuussa ja kaikki tammat ympärillä.\"\n\n\"Mitä se teihin koskee, orit on minun. Isä antoi sen minulle\nsyntymäpäivänäni ja ulos sen pitää päästä. Etkö näe, että se tulee\nvääräsääreksi ainaisesta tallissa seisomisesta. Tuokaas tänne lumireki,\npojat!\"\n\n\"Sinun -- kyllä kai. Jospa isäntä sen kuulisi. Mutta kyllä minä kerron\nemännälle.\"\n\n\"Tarpeetonta, vanhus. Äiti tietää sen, jo minä itse kerroin hänelle.\"\n\n\"Niinpä hän itse vastatkoonkin siitä isännälle, sillä kyllä minä\ntiedän, että hän aivan raivostuu.\"\n\nJa \"latinan A\", joksi lumirekeä välistä leikillä sanotaan, kaivettiin\nylös lumesta ja eteen valjastettiin ensin neljä hevosta, niiden eteen\nkolme, sitte kaksi ja etupäässä ylvästeli Jalo yksinään. Poikia nousi\nhevosten selkään. Vanhemmat miehet istuivat lumireellä, piippunysät\nsuussa. Matti Viskari, Leena Pullisen kaikki kaikissa, antoi miehille\nlapioita; nuoraa ja pari kirvestä otettiin mukaan.\n\n\"No, joko kaikki ovat valmiit?\" huusi Tobias etupäästä, jossa hän kuin\nruhtinas istui Jalonsa seljässä. \"Ole varoillasi, Jussi, minä\ntarkoitan: varo tammaasi; vie pois se varahevosten joukkoon!\"\n\nTobias, rikkaan maakauppiaan ja lautamiehen poika, koetti itse\nanastamallaan oikeudella johtaa koko retkeä. Se suututti vanhusta niin,\nettä hän istuinpaikaltansa lumireeltä huusi:\n\n\"Vaiti, penikka, ja odota, kunnes aikaihmiset pääsevät järjestykseen.\nMissä on varahevoset? Kuka niitä ratsastaa?\"\n\n\"Täällä\", kuului vastauksia eri tahoilta.\n\nViimein oli kaikki järjestyksessä. Pojat maiskauttivat suullansa ja\nnostivat piiskojaan; lumireki nytkähti; liikkeelle lähdettiin halki\navaraa lumilakeutta huudellen ja nauraen, kulkusia helisemässä ja\nkaikuva aisakello. Se oli kirjava taulu; tummankarvaiset hevoset, pojat\nlammasnahkaturkkeineen ja turkkilakkeineen, sekä vanhat ukot,\nsudennahkalakit alas vedettyinä pakkasesta punakoille mutta\ntyytyväisille kasvoille; sillä vaikka lumireen veto saattoi, kuten nyt,\nolla hyvin raskastakin työtä, niin oli se sentään miellyttävänä\nvaihteena talvitöiden yksitoikkoisuudessa. Siinä istuivat nyt miehet\n\"latinan A\":lla, lapiot pystyssä, kuin merimiehet osoittamassa kunniaa\nairoilla. Koko jonon edellä juoksivat ja hyppivät villahäntäinen Musti,\nsepelikaula Nopa ja Vahti kovasti haukkuen! Missä lunta oli paksulta,\nniin että hevoset kaaloivat mahaa myöten, siellä kulki lumireki\nraskaasti kuin vieru savisella pellolla; mutta missä ylävämmillä tai\nmuuten tuulen käyvillä paikoilla lunta oli ohuelti, siellä huutaen ja\nhoilaten laskettiin neliseen, niin että lumi ryöppysi ja kietoi\nläpinäkyvään verhoon sekä ihmiset että hevoset. Auringon säteet\ntaittuivat tuossa valkosauhussa välkkyviksi kimalluksiksi, ja kehyksenä\nseisoivat mäntyjen tummat rungot valoisan, väririkkaan taulun\nympärillä.\n\nNiin tekivät miehet matkaa lumireellä virstan toisensa perästä. Tobias\nja Jalo olivat sekä lämpöiset että hikiset; oriin karva oli tullut\nvielä tummemmaksi ja kiiltävämmäksi, vaahto valui sen suusta, kuin se\npureksi kuolaimia. Tobiaan posket hehkuivat innosta ja huvista. Mutta\njuuri silloin, kuin lumireki oli kovimmassa vauhdissaan, kuului matkan\npäästä kirkasta, yksitoikkoista kellon kalahtelemista, osoittaen, että\njoku matkustavainen astuttain kaalatti pitkin tietä.\n\n\"Seis!\" huusi vanha Matti, \"tulee vastaan matkustavaisia; tie on\nkaita.\"\n\n\"Ei, ajetaan vielä vähä matkaa, matkustaja on vielä kaukana\",\nvastasivat Tobias ja pojat, kiiruhtaen huohottavia hevosia. Vanhuksen\nvastusteleminen ei kuulunut siinä hälinässä. Nyt olivat hevoset\nvauhdissa. Yhä likemmäksi lähestyi lumireki sitä paikkaa, jossa\nmatkustaja näytti tien polvekkeessa olevan kiini lumessa. Nyt ei enää\nollut aikaa pysäyttää hevosia. Ei ollut muuta keinoa kuin kääntää\nsyrjään niin hyvin, kuin kävi päinsä. \"Pois tieltä, kirottu vetelys,\npois tieltä, jaarikka\", huusi nuori Tobias ensin suutuksissaan, sitte\npeloissaan, \"pois tieltä, maantieveijarit!\" Mahdotonta, matkustaja\nraskaine, niinimatoilla peitettyine kuomuineen ei päässyt mihinkään,\neikä aikaakaan, niin lumireki jo törmäsi kuomurekeen. Kuomureki\nsysäytyi ylös hangelle, siivet ja aisat katkeilivat ja matkustajan\nhevonen vahingoittui rinnasta. Siinä oli selviämätön sekasotku hevosia,\najokaluja ja miehiä, kaikkia ryöppyävän lumen vallassa. Keskellä\nsekamelskaa alkoi Jalo tulla levottomaksi. Kuin kuomureen ovi viimein\nsaatiin auki ja neuvoton kuski veti matkustajan sieltä ulos, oli hän\npuoli tukeuksissa suuttumuksesta ja ilman puutteesta. Hänet huomattiin\nitse kirkkoherraksi. Saatuaan viimein kyllin hengitetyksi alkoi hän:\n\n\"Vai niin, kirottu vetelys, sanotko sinä vetelys minulle,\nkirkkoherralle. Kirottu juttupukarin sikiö, vai niin, olenko minä\nmaantieveijari, kyllä minä sinut opetan, Tobias. Sinä olet ihan isäsi\nkaltainen!\" Nyt hän näki hevosestansa verta vuotavan: \"Tämä kyllä tulee\nmaksamaan isällesi\"; ja kirkkoherra veti ahnaasti ilmaa, ollen\ntukehtumaisillaan suuttumuksesta ja mielenliikutuksesta. \"Ja sinä,\nViskarin Matti, tietäjäksi sinua muka pitää sanoa; kyllä kai sinä olet\nviisas mukamas...\" Samassa riuhtasi Jalo, kirkkoherra kaatui lumeen\neikä siinä enää ollut aikaa haukkumisiin, neuvomisiin eikä uhkaamisiin.\nHevoset riisuttiin, kuomureki nostettiin tielle, käsikirja,\nehtoolliskalkki ja lautanen, jotka olivat vierähtäneet pois\nlaatikostansa, etsittiin lumesta, kuivattiin huolellisesti ja pantiin\ntakaisin paikoilleen. Kirkkoherran vahingoittunut hevonen siirrettiin\nvarahevosten joukkoon ja hän sai lainaksi Kallosen ruunan. Moneen\nkertaan vakuuttaen kyllä pitävänsä muistissaan Pullisen sikiötä läksi\nkirkkoherra viimein jatkamaan matkaansa.\n\nNuori Tobias oli hämillään; hän ja Jalo joutuivat varaväkeen. Hyvin\narvelutti tuo kaikki, että oli kohdellut pahoin kirkkoherraa juuri nyt,\nkuin isällä oli niin monta juttua vireillä häntä vastaan, juuri nyt,\nkuin rippikoulu oli päättymäisillään, ja että hän vielä oli sanonut\nkirkkoherraa kirotuksi vetelykseksi. Mitähän Elsa sanoisi asiasta, jos\nrippikoulun käynnin täytyisi keskeytyä. Vanha Matti lausui nyt ilmi\nviisautensa, supistettuna sananlaskun muotoon ja höystettynä\nvoimasanoilla nykyajan nuorisosta. Paitsi sananlaskua: \"ei hoppu\nhyväksi liene eikä kiire kunniaksi\" tuiskutteli hän niin paljon sekä\nneuvoja että nuhteita nuorelle Tobiaalle vasten silmiä, että hän\nhäpeissään ja suutuksissaan jäi kauas jäljelle hevosista ja ihmisistä.\nPaluumatka tehtiin paljon vähemmällä vauhdilla ja ilolla. Sekä ihmiset\nettä eläimet olivat väsyksissä raskaasta työstä ja pakkasesta. Kotiin\npäin nyt pyrittiin noin peninkulman pituiselta matkalta. Kuin ehdittiin\nsuurten koivujen kohdalle, jotka täynnä patvipahkuroita, myhkyräisinä,\nalastomina, vitsaisina ja paimenpoikain veitsen jäljistä arpisina\nseisoivat lumessa, pysähtyi jono. Viskari nousi ylös, kaaloi hangessa\nmetsikköön ja ripoitteli kauroja teyreille, jotka siellä joka kevät\njoukottain kuhertelivat rakkautensa aamulaulua, taistelivat\nkaksintaisteluja odotellun kumppanin tähden ja vuodattivat sydänverensä\nlumeen.\n\nSitte taas jatkettiin matkaa. Pakkanen alkoi kiristyä kovemmaksi.\nVariksia tuli suuret parvet metsästä kyliin päin. Harakat lentelivät\netujoukkona lumireen edellä, räkättivät, istahtivat keikailevasti,\nnaurettavan teeskentelevästi, pursto myötätuuleen, välkyttivät\nmielistellen metallivärejänsä auringon paisteessa, hypähtivät ja\nlensivät vähän matkaa, aina pysyen pyssyn kantaman päässä edellä\nlumireestä. Mutta sen jäljelle leveään vakoon, jonka lumireki avaa\nvalkoiseen kenttään, miesten poltellen ja lörpötellen rientäessä kotiin\npäin, kokoutuu joukko pieniä, puoli paleltuneita sirkku ja varpus\nraukkoja. Tuossa sirisee pulmunen, muuten arka, kaino ja kaukana\npysyvä; nyt hän nälissään lentää räpyttelee pitoihin; hänen siipensä\nvälkkyvät kuin jääsirpale auringon valossa. Toiselta taholta tulee\nkeltasirkku, salon lapsi; tsitsitsi, kuuluu hänen suruinen laulunsa ja\njoka tsi-ääntä seuraa siipien rävähdys, joka häntä vie yhä likemmäksi\nmatkan päätä. Tilhi tunkeutuu esiin. Varmana kuin viina-asiamies\nlaskeutuu hän alas paikallensa. Pienet, viluiset jalat potkivat ja\nraapivat ahkerasti; pikku kuvut täyttyvät, mutta juuri, kuin ruoka\nmaistuu paraiten, tulee eräs kerskaileva vieras, ahne ja väkevä,\ntalvella oleskeleva valtateiden varsilla, kesällä saloilla. Pois\ntieltä, pikku elävät: hohkanärhi itse, sinivalkoiset koristeet\nolkapäillä, raapii ravintoa ja lämmittää jalkojaan lämpöisessä hevosen\nsonnassa. Luonnon suuressa taloudessa, joka ei tiedä jätetuotteita, ei\nmitään joudu hukkaan; kaikella on oma tarkoituksensa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKirkkoherra Brandt oli viimein palannut kotiinsa matkaltaan. Vielä\nhänessä kiehui viha äskeisestä kohtelusta, jota oli saanut kärsiä.\nNiinimatoilla päällystetty kuomureki oli rikki, hevonen vahingoittunut,\nehkäpä pahastikin, ja ajokalut turmiolla. Lisäksi oli vielä\nkahdekstoista-vuotinen nuorukainen sanonut häntä \"kirotuksi\nvetelykseksi\". Miten kovasti se pojan haukkuminen pastori Brandtia\nsuututti, voidaan arvata, kuin tiedetään hänen olleen ylämaassa jonkun\nyläalkeiskoulun rehtorina siihen onnelliseen aikaan, jolloin herrat\nopettajat saivat kenenkään estämättä mielin määrin käyttää patukkaa.\nRehtorina hän oli heilutellut vitsoja rautakädellä; kaikki pojan\nnimelliset olivat hänen mielestään olemassakin ainoastaan patukkaa\nvarten, ja poikia olivat kaikki niin kauan, kuin rehtorilla oli valtaa\nheidän ylitsensä. \"Rahjus\" oli alkusanana joka kuritukseen.\nRehellisesti oli hän antanut ruumiin kärsiä sielun kykenemättömyydestä\nja \"Rahjus\"-nimellä tunsi häntä useampi kuin yksi suomittu ja\ntukisteltu koulupoikaparvi. \"Rahjus\" oli alkuaan ollut Venäjän kielen\nja historian opettaja. Eräässä niistä lukemattomista opetussuunnitelman\nmuutoksista ja koulun rääkkäyksistä, jotka maamme on jaksanut kestää,\ntäytyi Rahjuksen ottaa osakseen katkismuksen ja biblian-historian\nopetus. Samaan aikaan hän peri Tervolan kylästä pienen maatilan, ja\nsilloin sen pitäjän, jossa Tervola oli, kirkkoherra Blom jo oli vanha\nja halvattu. Se kaikki näytti rehtorista sallimuksen viittaukselta ja\nhän päätti antautua pappisuralle, aikoen ajan tullen hakea vanhan Blomin\npaikkaa hänen kuoltuaan. Silloin oli puute papeista ja Rahjus saattoi\ntutkinnoistaan lausua samaa kuin eräs hänen edelläkävijänsä: \"Tosin\nminä häpesin tuomiokapitulin edessä tunnin tai pari, mutta siitä\nminulla on koko ikäni kunniaa ja hyötyä.\" Koko ihmiselämän uuttera\npyrintö, jos se ei tavoittele ihan mahdottomia, kantaa ehdottomasti\nhedelmää, varsinkin jos pyrintöä kannattamassa on hyvä luonnollinen\nymmärrys, säännöllisyys, säästäväisyys ja mahtavia ystäviä. Kaikkea\nsitä oli tässä, ja ennen, kuin kymmenen vuotta ehti loppuun kulua, oli\nBrandt kirkkoherrana siinä seurakunnassa, jossa hänellä oli maatilansa,\nHonkasyrjä, ainoastaan niukan peninkulman päässä pappilasta.\nKoulupatukkaa hän ei ottanut mukaansa ainoastaan kuvaannollisessa\nmerkityksessä. Hän oli pitäjän hirmu, järjestyspiru, jonka vertaista\ntuskin löytyi muualta. Kirkonkirjat eivät olleet koskaan ennen\nparemmassa kunnossa. Puoli väkisin sai hän toimeen kansakoulun, joka\nsitte oli parempi kaikkea kiitosta. Lahkolaisten opin levittelyt esti\nhän armottomasti. Jos hän kuuli sanankaan jostain nuorten vehkeilystä,\nmatkusti hän heti sinne, piti ankaraa tutkintoa syyllisten kanssa ja\ntuota pikaa olivat käsillä kuulutus, käsikirja ja Herran siunaus, jos\nvähintäkään epäilyttävää oli tapahtunut. Tietysti kirkon johtajat,\nasiain näin ollen, lämpimästi suosivat tätä voittoisan seurakunnan\nedustajaa. Mutta kirkkoherra Brandtin ansioluettelo ei vielä ole\nlopussa. Enemmin kuin kirkkoherra, enemmin kuin ennen rehtori oli hän\nmaanviljelijä. Kiihkoisa rakkaus maahan, maanviljelykseen oli\nhoukutellut hänet pappisuralle. Samoin kuin hän oli muokannut\nkoulupoikia ja seurakuntalaisia, samoin hän oli myöskin muokannut\nisiltä perittyä maata. Suot ja rämeet olivat kuivina, hietapellot\nsavitettuina, ojitettuina ja salaojitettuina, kuohusavi seoitettuna\nsuomudalla, niityt ja pellot tiukkuivat lihavuudesta; kaikki, mitä\npontevuus, työ ja taito voivat tehdä taistelussa kovaa luontoa,\noikullista ilmanalaa ja koleita kivikkoja, soita ja hietikkoja vastaan,\nsen oli kirkkoherra Brandt rehellisesti tehnyt. Sen hän tiesi itsekin,\neikä mikään maan päällä eikä taivaassa häntä ilahuttanut niin kuin\nhänen hyvin hoidetun talonsa kiitteleminen. Vaikka hän olikin pappi,\nniin hän kuumana elokuun päivänä vaarallisten öiden aikoihin\nkävellessään niityillänsä ja nauttiessaan kukoistavan apilaan imelää\ntuoksua, humaliston maustinhajua ja sitä tuoksua, joka raskaana,\ntäyteläisenä ja suloisena kuin jalon viinin höyry liiteli\ntattarivainioiden päällä, tavallisimmin lausui: \"Jos vain Herra pysyy\npuolueettomana, niin kyllä minä elän maanviljelykselläni.\"\n\nMutta vaikka kirkkoherra Brandt piti kurissa laumansa ja maansa, niin\noli sentään jotakin, jota hän ei ollut koskaan saanut kukistetuksi:\nkonjakki ja Tobias Pullinen. Kuin alkoi lähestyä kello kahdeksan aika,\nnousi hänen sielussaan himo, jonka hän kaksi kolmekymmentä vuotta sitte\nluuli milloin hyvänsä voivansa kukistaa vain tahtonsa pontevuudella.\nKymmenen viisitoista vuotta myöhemmin, vaimonsa kuoltua, huomasi hän,\nettä se himo ei antanutkaan itseänsä kukistaa, että se oli tullut\nvahvaksi ja vaativaksi. Hän tahtoi järjestellä sitä puhelemalla\n\"tavallisesta iltatotista ja yhdestä päivällisryypystä\". Ei mikään\nauttanut. Viisi vuotta sitte huomasi hän joutuneensa taistelussa yhä\ntaa päin. Himo yllätti hänet kuin rehtori syypään yliluokkalaisen:\n\"rahjus\", sanoi se, otti häntä kiinni korvasta ja talutti konjakin luo.\nOltuaan päivällä ankara ja jäykkä tuli hän kello kahdeksan suutuksiinsa\nja oli äkeissään kaikkiin ja itseensäkin, kunnes hän kello yhdeksän jo\noli voimaton raukka, jolla vain oli yksi asia selvillä: että ei\nkenenkään ihmisen, ei edes vanhan emännöitsijänkään, joka oli niin\nmonta vuotta ollut hänen palveluksessaan, pitänyt näkemän häntä siinä\nalennuksen tilassa. Hän istui siellä yksinään lukittujen ovien takana,\njoi konjakkiansa ja kauhukseen näki konjakkipullon kauniin kuvaleiman\nkulkevan kiinalaisena väriloistona veristyneiden silmien editse.\nKeskeltä tuota värien leikittelyä, joka tanssivan hyttysparven tavalla\nmilloin liiteli ylös, milloin pois iltatuulen mukaan, milloin taas\npalasi heiluen ja häilyen ylös alas, näki hän välistä kalpeat naisen\nkasvot, joiden syvistä silmäkuopista tummat silmät pelkäävästi\nkatselivat häneen. Voi niitä lempeitä, hirmuisia silmiä! Hellittämätön\nuutteruus, pontevuus ja työ olivat kauan pitäneet poissa niitä muistoja\nja näkyjä, sitte oli konjakki ajanut niitä pakoon monta vuotta ja nyt,\nnyt olivat ne tuossa taas.\n\nTobias Pullinen, hänen naapurinsa, oli toinen, joka ei taipunut\nkirkkoherran alammaisuuteen. Se oli ehkä pahaksi Tobiaalle itselleen,\nmutta niin se kuitenkin oli.\n\nKirkkoherra Brandt astui tampuriinsa, mielessä luja päätös manuuttaa\nilman mitään keräjiin nuori Tobias haukkumisesta ja huolimattomasta\najosta maantiellä. Etehisessä oli vastassa vanha emännöitsijä ja kertoi\nkappalaisen Helmin olevan sisällä odottamassa kirkkoherraa. Se ei ollut\nmikään tervetullut uutinen, sillä Brandtin kappalainen oli mies ihan\ntoista tekoa. Vanha Rahjus ei koskaan voinut vetää yhtä köyttä eikä\ntasan hänen kanssansa, tämän, kuten Brandt tavallisesti häntä nimitti,\nKristuksen kavaljeerin kanssa, sillä hän oli hieno ja siisti mies ja\nsitä paitsi, mikä Brandtin mielestä oli vieläkin pahempi,\n\"lahkolainen\", hän kun näet ajatteli itse. Brandt kuitenkin meni\nkansliaansa, suureen, aution näköiseen, tupakan savusta mustuneesen\nhuoneesen. Neljä mustaa kaappia, kaikki eri muotoiset ja eri korkuiset,\nseisoi toista sivuseinää vasten, yksinkertainen honkapöytä ikkunan\nedessä, muutamia tuoleja ja tavattoman pitkä nahkasohva hienojen,\nlaihain jalkojen päällä, siinä koko kalusto. Ei mitään kartiineja, ei\nyhtään peiliä, ei yhtään taitotekoista koristusta, niin että tulijassa\nei mikään laimentanu autiuden vaikuttamaa kammon tunnetta.\nTyytymättömänä ja ärtyisenä astui kirkkoherra Brandt huoneesen ja sai\ntöin tuskin hillityksi mieltänsä, jota ponnistusta sentään helpotti se\nvarma tieto, että kappalainen Helm oli jo seuraavana päivänä lähtevä\npois pitäjästä ja nykyisestä virastaan.\n\n\"Terve tuloa, terve tuloa\", mutisi hän epäselvästi. \"No veli\", lisäsi\nhän sitte, \"nyt olet päättänyt rippikoulun tässä pitäjässä, no,\nmillaisiksi olet huomannut rippikoululapsesi?\"\n\nPehmoisella, miellyttävällä äänellä vastasi Helm kirkkoherran\nkysymykseen luonnollisella kielellä, jossa ei ollut mitään mehukkaita,\nraamatusta lainattuja ja jokapäiväisen elämän toimiin sovitettuja\nlauseita eikä sanoja:\n\n\"Kuten, setä, tiedätte, ovat mielipiteemme tästä asiasta perin\nerilaiset. Kuin minä nyt luultavasti viimeistä kertaa puhun tästä\nteidän kanssanne, niin täytyy minun sanoa, että ainoastaan vähäisessä\nosassa lapsista on herännyt syvempää käsitystä meidän uskonoppimme\nperustotuuksista. Kun täällä on niin mainio kansakoulu, ovat nämä\nrippikoululapset muodollisesti paremmin valmistuneita, kuin minä\nmissään muualla olen tavannut, mutta ehkä myöskin sen kansakoulun\ntähden on tieto eli ulkonainen taito hidastuttanut heidän sisällistä\nkehitystänsä.\"\n\n\"Tieto on voima\", vastasi kirkkoherra lyhyesti ja jyrkästi.\n\n\"Niin kyllä\", vastasi Helm, \"mutta se ei kuulu tähän. Minä tahdoin vain\nsanoa, että uusi syntyminen, sydämmen kääntyminen, joka yksin oikeuttaa\nnauttimaan pyhää ehtoollista, näyttää tapahtuneen vain ani harvoissa\nrippikoululapsissa, ja minä olen onnellinen, että te, setä, päästätte\nne nuoret enkä minä. Tämä on ensimmäinen rippikoulu, kuin olen pitänyt,\nja minun täytyy tunnustaa, että se olisi minulle sielun-kilvoittelu,\nankara sisällinen taistelu, jota minä en pakene, jos se pannaan minun\nkannettavakseni, mutta minä kiitän Jumalaa, joka ei vielä ole pannut\nsitä minulle; ehkä minä vast'edes varmemmasti ja siis levollisemmin\nhoidan tätä tointani, josta on suuri edesvastaus.\"\n\nNyt toi emännöitsijä totivettä, konjakkia ja sokuria. Kirkkoherra,\nvanha ja virkaansa tottunut, hymyili vain pilkallisesti, mutta ei\nvastannut mitään kappalaisen puheesen.\n\n\"Tahdotko totia?\" kysyi hän. Samaa oli hän kysynyt jo ennenkin joka\nilta niin kauan, kuin oli tätä kappalaistansa tavannut eli lähes neljä\nkuukautta. Ja hän oli aina saanut saman vastauksen: \"Kiitoksia, setä,\nminä en nauti väkeviä juomia.\"\n\n\"Sinä olet yhä kuin hihhulit; etkö muista, miten kävi häissä Kaanaassa?\nMutta palataksemme aineesemme\", sanoi kirkkoherra tehdessään totia,\n\"siis sinä luulet, että ainoastaan harvat ovat sellaisessa sielun\ntilassa, kuin sinä vaadit voidaksesi heitä hyväksyä.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kuten jo itse sanoit, ovat meidän mielipiteemme tästä asiasta perin\nerilaiset. Ihmisen sielun elämä on salattu, se on seitsemällä sinetillä\nlukittu kirja, et sinä enkä minä voi sitä tuomita\" -- kirkkoherra juoda\nkulautti lasista -- \"ainoastaan autuuden ehtojen tietoa ja taitoa me\nvoimme arvostella, vaan mikä menee sen ylitse, ei ole ihmisen vallassa.\nMuuten se nuorison tunnetulva, jota enimmät hihhulipapit osaavat saada\naikaan oppilaissansa\" -- kirkkoherra rykäsi paljon sanovasti -- \"yhtä\nhelposti herää, kuin nopeasti haihtuukin, ja se on vaarallinen, jopa\nihan epäsiveellinenkin.\"\n\nKirkkoherra puhuessaan astuskeli hitaasti edes takaisin pitkin lattiaa,\njoi totilasinsa loppuun ja teki uutta. \"No hyvä, veli, kutka sinusta\novat ne valitut lampaat, jotka otat oikealle puolellesi?\"\n\nHelm punastui vähän vertauksesta, joka hänestä tuntui Jumalan pilkalta;\nhän luetteli muutamia rippikoululapsia.\n\n\"No, entä vuohet?\"\n\nTaaskin punastui Helm ja luetteli koko joukon nimiä.\n\n\"Mutta jos otat taidon mittakepiksi, kutka silloin seisovat vasemmalla\npuolellasi?\"\n\nTaas luetteli Helm muutamia.\n\n\"Hyvä, pane vuohien joukkoon lisäksi vielä nuori Tobias Pullinen.\"\n\n\"Tobias\", vastasi Helm, \"hän on pään puolesta lahjakkain, eikä\nainoastaan pään puolesta, hänellä on myöskin pohjaltaan lämmin ja,\nkuten maailma sanoo, hyvä sydän, mutta hän on lellitelty ja ylpeä. Hän\nosaa biblian-historiansa ja katkismuksensa kannesta kanteen. Jos tieto\non koskaan oikeuttanut sen kalliin armon-välikappaleen käyttämiseen,\njosta nyt on puhe, niin hänellä on siihen varma oikeus.\"\n\n\"Siirrä sinne Tobias Pullinen\", sanoi Brandt nyt jo hyvin\nsuutuksissaan, \"se on paatunut poika. Mitä sinä olet kylvänyt, on\nhänessä joutunut kivistöön. Ylpeys ja talonpoikaiskopeus ovat hänessä\npaisuksissa, häntä täytyy masentaa.\" Ja kaikki kirkkoherran\nrehtorikiihkot joutuivat kuohuksiin muistellessa rekeä, hevosta ja\nkaluja. Toti teki myöskin tehtäväänsä ja yhä kiukustuneempana lateli\nhän kovia sanoja Tobiaasta ja hänen isästään, siitä vanhasta\njuttupukarista ja riitasankarista.\n\n\"Minä en voi\", vastasi Helm, \"tehkää se itse, tutkikaa itse lapsia,\narvostelkaa, minkä verran minä olen työtä tehnyt ja minkä verran armoa\nHerra on antanut tulla minun vähäiselle työlleni; käyttäkää mitä\nmittakeppiä hyvänsä, minä pesen käteni. Jos ainoastaan tietoa\narvostellaan, silloin on Pullinen ensimmäinen, ja tietoahan te olette\npuolustaneet. Muuten on teillä ja vanhalla Pullisella, kuten minulle on\nkerrottu, asioita keskoisina kihlakunnan- ja hovioikeudessa. Pelkäänpä\nseurakuntalaisten katsovan kostoksi, jos Tobias hyljätään ja muita\nhyväksytään, ja se saa aikaan suuttumusta, ehkä valituksiakin.\"\n\n\"Niinpä valittakoot\", sanoi kirkkoherra äkeissään, \"minä pysyn\nsanoissani. Enkö minä ihan äskettäin tavannut sitä poikaa maantiellä\nkiroilemassa ja haukkumassa kuin oikea hevoshuijari ja maantieveijari\nihan kuin isänsäkin. Eikö hän sanonut minua 'kirotuksi vetelykseksi',\nrikkonut hevoskalujani, turmellut hevostani, särkenyt rekeäni ja...\"\n\n\"Siispä, setä, kuitenkin arvostelette häntä sieluntilansa,\nmielenlaatunsa mukaan.\"\n\n\"Minä teen niin\", sanoi kirkkoherra, nyt vuorostaan hän vähän\npunastuen, \"minä teen niin tämän kerran, minulla on omat syyni ja minä\nvastaan niistä.\"\n\n\"Ruoka jäähtyy\", sanoi nyt kirkkoherran emännöitsijä, vanhan puolinen\nvaimo, silmissä kova ja ankara katse.\n\n\"Tahdotko syödä illallista minun kanssani?\"\n\n\"En, tiedättehän, setä, miten meillä on kotona, kaikki jo kokoon\npantuna, ehkä jo huomenna lähdemme Viipuriin. Vaimoni tulisi\nlevottomaksi, jos nyt viipyisin poissa. Minä saan sen tähden vielä\nviimeisen kerran kiittää ja sanoa, hyvästi.\"\n\n\"No hyvästi, hyvästi sitte, kiitos itsellesi.\" Ja herrat erosivat,\nkylmäkiskoisesti kättä antaen, ilman mitään \"älä unhota\".\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOli ensimmäinen kova katovuosi, kuin Suomi sai viisikymmen-luvun\nkoskipaikoilla kärsiä. Pitkä, säälittävä ihmisjono virtasi pohjoisesta\npäin. Köyhiä tuli kuin varpusia talvella, viluissaan ja nälissään kuin\nsusi salolla. Silmät kuopallaan ja kasvot kalpeina tulivat ihmiset\netelään päin sitä suuremmin joukoin, mitä etelämmäksi ehtivät. Kuin\nnämä pohjoisen, idän ja lännen nälkäiset matkalaiset saapuivat\nisänmaansa portille, Viipuriin, menossa suureen leipämaahan, Venäjälle,\nsilloin teitä oli paljo kuin Egyptin heinäsirkkoja. Ja vanha kaupunki\navasi porttinsa selki seljalleen; joka talossa, sekä rikkaan\ntukkukauppiaan että köyhimmän porvarin tykönä oli yksi tai useampiakin\nsyömässä armeliaisuuden katkeria paloja. Eräänä päivänä tuli koulun\nrehtorin kyökkiin vaimo, kantaen kolme- tai viisivuotista lasta\nkäsivarrellaan.\n\n\"Mistä sinä olet?\" kysyi rehtorin rouva.\n\n\"Pohjanmaalta.\"\n\n\"Mikä on nimesi?\"\n\n\"Anni.\"\n\n\"Missä on miehesi?\"\n\n\"Hän jäi jäljelle vai lieneekö mennyt edelle, en tiedä. Oli kylmä\ntalvipäivä kolme viikkoa sitte, tuli tuisku ja myrsky pohjatuulella. Me\nastuimme järven jäätä, mieheni edeltä, minä lapsen kanssa perästä;\njompikumpi meistä eksyi talvimyrskyssä. Minä astuin, astuin koko\npäivän, ja yön tullen saavuin mökkiin. Armeliaat ihmiset hoitelivat\nmeitä. Siitä asti en ole nähnyt miestäni. Nyt en tiedä, elääkö hän\nvielä vai onko jo kuollut.\"\n\nVaimo puhui levollisesti niin kuin sellainen, joka on lakannut jo\ntoivomasta; hänen kyyneliensä lähde oli kuivanut. Kuoleman koura oli\npainanut merkkinsä häneen.\n\nRehtorin rouva käski antaa lämmintä keittoa vaimolle. Hän ainoastaan\nmaistoi sitä, ruoka häntä oksetti. Lämmiteltyään itseänsä ja pikku\ntyttöänsä, saatuaan tavallisen antimen läksi hän kiittäen ja Jumalan\nsiunausta toivottaen jälleen ulos. Tuskin ehdittyään pihalle vaipui hän\nlapsineen kinokseen. Kuin ihmisiä riensi häntä auttamaan, oli hän jo\nkuollut. Samassa talossa asui venäläinen pappi, köyhä tämän maailman\ntavaroista, vaan rikas armeliaisuudesta. Hän ja hänen vaimonsa ottivat\nlapsen hoitoonsa. Ei kukaan tiennyt, mistä lapsi oli. Oliko hän\nkastettu? Mikä hänen nimensä oli? Kuinka vanha hän oli? Ei mitään\npaperia ollut äiti vainajalla, joka olisi ilmaissut, mistä ja kuka hän\noli. Ja pappi otti tyttöä kädestä ja meni hänen ja vaimonsa kanssa\nkirkkoon, kutsui lukkarin, kellonsoittajan ja tuohusten myöjän\nkummeiksi; lapsi sai astua suureen kasteammeesen, pappi piti kiinni\nhänen suutansa ja nenäänsä ja painoi häntä kolme kertaa kasteveden\npinnan alle, ja kuin hän nousi ylös, oli hänen niemensä Helena Ivanovna\nja hän oli oikeauskoinen \"pravaslava\".\n\nPienokainen, siinnyt kurjuudessa ja syntynyt köyhyydessä, kasvoi\nkauniiksi, vaan raskas- ja synkkämieliseksi lapseksi. Harvoin näkyi\nhänen suunsa vetäytyvän hymyyn, ja jo lapsena osoitti hän\nominaisuuksia, jotka oikeastaan kuuluvat vaurastunempaan ikään. Muun\nmuassa oli hän erittäin säästäväinen. Kuin Leena, joksi tyttöä\nsanottiin, kasvoi nuoruuden ikään, tuli hänestä hoikka, mustasilmä\ntyttö, ja kuin hän rupesi rakentamaan avioliittoa, valitsi hän\nmiehekseen iloisimman, sukkelasanaisimman ja veitikkamaisimman\nvelikullan, kuin hänen vertaistensa joukosta oli saatavana vanhassa\nkauppakaupungissa, ja se oli Tobias Pullinen.\n\nTobias palveli siihen aikaan linnan päälliköllä. Hänen pyöreä, punainen\nja valkoinen muotonsa, hänen siniset, iloiset ja veitikkamaiset\nsilmänsä, hänen leikinlaskunsa, laulunsa, hullunkuriset puheenpartensa\nja iloiset arvoituksensa sekä lihavat, pehmoiset lihakset suun\nympärillä, jotka, kuin hän vähänkin nauroi, tekivät, muodon niin\nhyvänluontoisen ja hupaisen näköiseksi, kaikki se oli lumonnut Helenan.\nKuin Tobiaalla sitä paitsi oli yllä vähävenäläinen, pitkä kauhtana,\npunainen vyö vatsan kohdalla, litteä kuskinhattu päässä ja suuri joukko\nriikinkukon höyheniä törröttämässä sen päälaella, niin se kaikki\nkokonaan voitti pikku Leenan, ja siitä tuli häät kaksine vihkimisineen\nja kaikkine juhlallisuuksineen ja taikuuksineen, kuin venäläiset ja\nsuomalaiset kansantavat sellaisissa juhlatiloissa käyttävät. Kohta\nhäiden jälkeen -- Leena oli silloin vasta 17 vuoden ijässä -- peri\nTobias ihan äkkiarvaamatta pienen tilan Tervolasta ja muutti sinne.\nKuin tila oli pieni, ainoastaan neljän tynnyrin kylvö, avasi hän\nmaakaupan. Se menestyi hyvin, hän kun oli siihen aikaan ainoa kaupan\nharjoittaja koko pitäjässä. Muutamissa vuosissa pääsi hän varakkaaksi\nmieheksi, josta suurin kiitos tuli Leenan säästäväisyydelle tai\nahneudelle, kuten naapurit sanoivat. Jos Tobias olisi hoitanut\npuotiansa ja pientä maanviljelystänsä kunnollisesti, olisi hän\nepäilemättä ollut oikein rikaskin, mutta hän oli joutunut erään kiihkon\nvaltaan, jota kyllä käy käsittää vanhassa kuskissa. Hän oli\nhevoskauppias. Hän osti, möi ja huijasi hevosia, oli kaikissa\nkilpa-ajoissa Kuopiossa, Viipurissa, Hämeenlinnassa, jopa Vaasassakin.\nJokainen urheilija koko maassa tunsi iloisen hevoskauppiaan Tobias\nPullisen, ja monta sukkelaa kujetta kerrottiin hänestä, miten hän osti\nhuokeasta ja möi kalliista sekä petteli venäläisiä hevoskauppiaita ja\nsuomalaisia urheilijoita. Niin ihan eheä hänen hyvä nimensä ja\nmaineensa ei ollut, vaikka kukaan ei juuri tiennyt mitään erittäin\npahaakaan rikosta, mutta maljojen ja konjakin ääressä vilkkaan\nkilpa-ajon jälkeen ei pidetty niin tarkkaa lukua, ja kuin Tobias itse,\nmilloin joku viittasi sinne päin, ei ollut lainkaan arkaluontoinen,\nniin sai kaikki mennä kaupalleen.\n\nNäin ollen jätti hän kotinsa ja talonsa kaikkineen oman onnensa nojaan,\nja onnipa oli, että hänen vaimonsa kovin kourin piti kiinni vaivalla\nansaituista markoista eikä oikeastaan koskaan ilmaissut Tobiaalle,\nminkä verran hän oli pannut talteen arkun pohjalle.\n\nSiellä istui Helena eli Leena, kuten häntä sanottiin, eräänä\nmaanantaina aamupäivällä puotikammarissaan tuvan ja puodin välillä.\nPieni huone se oli, täpö täynnä tavaraa: suuri joukko vesirinkelejä\n(barashki), yksi säkki kahvia ja yksi laatikko teetä, jotka arat\ntavarat olivat imeneet itseensä hajua ja makua Kurkijoen piiskoista,\nvenäläisistä hevoskaluista, valkoisista saappaista ja muista\njuhtinahalta hajuavista tavaroista. Vaikka Leena oli tullut\nlihavammaksi ja pulleammaksi kuin ennen, olkapäiltään ja rinnoiltaan\npyöreämmäksi, hänen mielensä ei siltä ollut tullut keveämmäksi,\npikemmin päin vastoin: hän oli epätasainen ja levoton. Hän sitä paitsi\nkärsi kiusallista yksinäisyyden ikävää. Mies poissa, poika melkein\ntäys'kasvuinen, kasvanut pois hänen hoidostaan vaikka ei siltä hänen\najatuksistaan. Vaikka hän hyvin lämpimästi rakastakin poikaansa, niin\nhän kuitenkin tunsi hänelle siipien jo siksi kasvaneen, että hän kohta\nkyllä oli kyllin voimakas lentämään ulos maailmaan. Yhtään tytärtä ei\nollut eikä ketään sukulaisia. Vaimolleen seuraksi oli kyllä Tobias\nottanut taloon sisarensa tyttären Annin, reippaan ja kauniin tytön,\nmutta Leena ei niin pian kiintynytkään uusiin henkilöihin. Monta vuotta\nkului ennen kuin hän oppi katsomaan tyttöä sukuun kuuluvaksi. Mutta\nolipa hänellä muunkin kuin vain sukulaisten ja seuran puutetta, sillä\nhänellä, kun oli kasvatettu Venäjän uskoon, ei ollut pappia eikä\nkirkkoa likimailla. \"Sinun Jumalasi\" ja \"meidän Jumalamme\", kuten\ntavallisessa puheessa sanottiin ja vielä tavallisemmin Suomen ja\nVenäjän Jumala, olivat kumpikin saaneet sijaa hänen sydämmessänsä. Hän\nei voinut uskonlauseiden ja jumalanpalvelus-menojen eikä inhimillisten\nlisien takaa nähdä ainoaa, ijankaikkista Jumalaa; hänen sydämmensä oli\nrunneltunut äärettömässä ja hyödyttömässä taistelussa ja pelossa.\nSäästäväisyys ja työnkiihko johtivat hänet huomaamattansa alamäen\nrintaan, joka oli nimeltä rahan hankinta. Kuin kaikki muu petti taikka\noli mahdoton arvata ja mahdoton selittää, kuin kaikki uskon ja\nuskottomuuden tutkistelut näyttivät hänestä hetteeltä, johon hän sitä\nsyvemmälle vaipui, mitä kovemmin ponnisteli vastaan, silloinkin oli\nolemassa yksi, joka oli todellinen ja selvä, ja se oli hopeamarkka.\nSillä oli lumoava loiste, siinä oli heleä ääni sekä kotona että ulkona\nmaailmassa. Kokoomishimo oli hänessä tuollainen syvään juurtunut\nkiihko, jota ei mitkään rukoukset, ei mikään katumus eikä parannus\nvoinut koskaan karkoittaa.\n\nLeena istui, kuten edellä mainittiin, puotikammarissaan maanantaina\naamupäivällä, Marian ilmestyspäivän aattona. Työ oli jo melkein\nlopetettu. Leena mietiskeli kauppaliikkeen tilaa. Kuten useimmilla\nmaakauppiaillamme, salli Leena Pullisenkin harjautunut muisti, jota\nmitkään hyödyttömät ja tarpeettomat koulutiedot eivät haitanneet, hänen\nilman mitään kirjoja saada tuota pikaa selon asiain tilasta. Hän muisti\nkaikki ostohinnat pennilleen, muisti päivät, milloin mikin tavara oli\ntuotu, ja osasi ihan paikoilleen sanoa, minkä verran hän oli voittanut\nsiloista, kulkusista, nuorasta ja tupakasta. Ei mitään kassakirjaa, ei\nmuistikirjaa eikä päiväkirjaa tarvittu, kaikki oli kuin vaskeen\npiirrettynä tuohon suunnattomaan muistiin, joka usein hämmästyttää ja\nkummastuttaa tuomaria ja pappia maalla. Kuin liikkeen tarkastus\npäättyi, muuttui Leenan pyöreä muoto tyytyväisen näköiseksi; hän oli\nhyvillään voitosta. Palveltuaan täten mammonaansa otti hän vanhan\nsuomalaisen virsikirjansa ja luki hyvin hartaasti puoliääneen erään\nnoista vanhoista suomalaisista virsistä, joissa on pahimpia\nkielivirheitä vääräin vertausten, ajatuksettoman sekamelskan ja rumain\nsanojen kanssa sekaisin. Saatuaan virren loppuun meni Leena tupaan\netsimään kälynsä tytärtä Annia, apulaistansa taloustoimissa. Suuri tupa\noli tyhjä ja siistitty pyhäksi. Ainoastaan kissa istui siellä, pesi\nsilmiänsä ja ennusti vieraita, ja Musti uunin vieressä uneksi\nmetsästysaikojen iloja. Uunin päältä näkyi kaksi suurta raudoitettua\nsaappaan kantaa, ja pohjaa. Matti Viskari se siellä ylhäällä maaten\npiti pyhää.\n\n\"Matti, oletko nähnyt Annia?\" kysyi Leena. \"Missä on Anni, ja Tobias\nsitte? Minä mielelläni lukisin heille postillasta.\"\n\n\"Kussa kipu, siinä käsi, siinä silmä, kussa armas\", vastasi Matti.\n\n\"Onko tuo mikään vastaus!\"\n\n\"Kun on oikein kylmä, lentää pyy välistä lääväänkin.\"\n\n\"Niin niin, hyvä Matti, se on totta. Minun olisi pitänyt arvata tämä\nennen, kuin otin Annin taloon. Onko siinä nyt vaimo Tobiaalle, joka ei\nole vielä päässyt ripillekään, ja tyttö köyhä kuin kirkonhiiri!\"\n\n\"Ei haittaa, emäntä. Köyhästä naimaan, pohatasta hevosen ostoon. Kust'\non mieli muuttununna, sieltä hoiva huolittava. Kaikkea katua saapi,\nvaan ei nuorra naimistansa, ja tarves on talossa vaimo, vaikka vettä\nkeittäkähän.\"\n\n\"Voi niitä lapsia, niitä lapsia.\"\n\n\"Niin, se on kyllä totta. Huoli linnun pojistansa, vaiva vaimon\nlapsistansa.\"\n\n\"Minun pitää tehdä loppu tästä, jos vain saisin puhella mieheni kanssa\nja kysyä, mitä hän arvelee asiasta.\"\n\nKun Matti nyt ainoastaan mörähtämällä ilmasi kyllä kuullensa emännän\nsanat, mutta ei katsonut saattavansa enää mitään lisätä, läksi Leena\nkarjottaan etsimään Annia.\n\nTuskin ehti Leena poistua, kuin ovi aukesi ja sisään astui varovasti\nkyynärän korkuisen kynnyksen yli vanha jäykkäsääri mies, yllä musta,\npitkä nuttu, päässä nahkalakki, joka, kuten mies itsekin, näytti vähän\nherrasluokkaan kuuluvalta. Se oli lukkari Jäppinen. Hänen käytöksessään\noli vähän ahdistusta ja arkuutta. Häntä oli monta Herran vuotta\nkomentanut kirkkoherra, joka ei voinut sietää hänen herrasmaisuuttansa.\nLukkari oli siitä kasvatuksesta saanut ihan omituisen käytöksen, jossa\nnäkyi sekaisin pelkoa ja teeskenneltyä varmuutta. Hän oli kyllä vanha\ntuttu talossa, mutta, koska hänen luonteessaan ei ollut itsenäisyyttä,\nuskalsi hän kirkkoherralta ainoastaan salaa hiipien käydä Pullisessa.\nNähtyään tuvan tyhjäksi kysyi hän puoli ääneen:\n\n\"Onko siellä ketään uunilla?\"\n\n\"Hyvää tekee lämmin vanhoille luille\", vastasi Matti Viskari.\n\n\"Sinua minä juuri etsin. Tule alas, tietäjä Matti, minulla on jotakin\nilmoitettavaa sinulle, jotain hyvin tärkeää.\"\n\nUkko laskeutui varovasti alas porraspuuta myöten, jona oli\nkaksituumainen lankku ja siinä sydämmen muotoisia reikiä läpi\nsahattuina.\n\n\"No, mitä nyt?\" sanoi hän, pudistaen lukkarin kättä ja pistäen sitte\nnuuskaa nenäänsä.\n\n\"Niin, kas se on siten, että -- niin, kurjamaista se on, että mitään\nsellaista voi tapahtua, mutta niin se on -- että meidän kirkkoherra --\nniin, mitäpä siitä maksaa suuttua. --\"\n\n\"No, puhu suusi puhtaaksi, lukkari!\" sanoi Matti, viisailla silmillään\ntarkkaan tähystellen kirkon palvelijaa. \"Puhu vain suoraan. Me emme\nodota mitään hyvää siltä taholta.\"\n\n\"Niin, suoraan sanoen, kirkkoherra Brandt ei aio päästää Tobiasta\nripille.\"\n\n\"No, mitä lempoa sitte!\"\n\n\"Hän sanoo nuoren Tobiaan viime lauantaina kiroilleen ja pauhanneen ja\nnäyttäneen pahaa sydäntänsä ihan kirkkoherralle itselleen. Tahdotko\nnuuskaa, Matti?\"\n\nMatti veti nuuskaa hitaasti pahkuraiseen ja kulmikkaasen nenäänsä ja\nkiroili niin, että lukkari vanhus, muistaen virka-asemansa, katsoi\nolevansa velvollinen ojentamaan häntä.\n\n\"Ole vaiti, lukkari\", sanoi Matti jyrkästi. \"Mitä nyt on tehtävä? Anna\nnyt hyvä neuvo, tämä on sinun asiasi, tässä pitää sinun osata neuvoa.\"\nJa Matti kynsi korvansa taustaa.\n\nLukkari ei ollut millänsäkään ukon pauhaamisesta, sanoi vain: \"Ei ole\nmuuta kuin yksi keino. Tobias tänä päivänä menköön kappalaisen Helmin\nluo, kuuletko, tänä iltana vielä, sillä kappalainen lähtee pois\nhuomeisaamuna aikaisin, paha kyllä. Jos hän rupee puolustamaan teidän\nTobiastanne, niin se ehkä auttaa, sillä näetkös, minä olen huomannut,\nettä kirkkoherra ikään kuin vähän pelkää häntä, vaikka muuten ei näytä\npelkäävän itse paholaistakaan.\"\n\n\"Kiitoksia, lukkari, minä kyllä kerron nuorelle Tobiaalle, mitä sinä\nolet sanonut, ja täällä tehdään mitä suinkin voidaan. Hyvästi nyt. Minä\npidän pyhää tänään, näetkös.\" Ja Matti kiipesi jälleen ylös uunille,\npaneutui syrjälleen ja oli jo suloisen unen helmoissa, kuin Leena\nlasten kanssa ehti takaisin tupaan. Leena vei kammariinsa nuoret ja\nkohta kuului sieltä yksitoikkoista, juhlallista, puoleksi laulavaa\nääntä, joka on niin tavallinen kansassa, kuin se lukee hengellisiä\nkirjoja.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nAlkoi hämärtää. Lyhyt talvipäivä tuskin ehti sammua, niin kuu jo\nlevitti kylmää valoansa valkoisille kinoksille ja mustille tuville.\nKuin kuun valo hiipi ikkunasta tupaan, ryömi Matti makuultaan uunin\nlaidalle, laskeutui varovasti maahan ja kävi piippu suussa istumaan\nuunin viereen.\n\nHänen siinä istuessaan ja katsellessaan, mitenkä kuunvaloinen ikkunan\nkuva hitaasti siirtyi pitkin lattian rakoa, tuli Anni tupaan, otti\nlampun hyllyltä ovensuu-seinältä ja sytytti sen. Anni oli\nyhdeksäntoista ikäinen tyttö, ei erittäin kaunis, vaan muuten\nmuodoltaan hyvin miellyttävä. Hänen silmäyksessään, kuin hän\nhyväntahtoisesti katsoi kehen hyvänsä, oli syvällisyyttä ja lämpöä,\njota harvoin tavataan vaaleissa sinisilmissä. Hitaasti, vaan varmasti,\nteeskentelemättömällä, luonnollisella suloudella, jota on jokaisessa\nnuoressa ja terveessä ruumiissa, teki hän askareitansa, puhalteli\nhiillosta, pani laulaa hyräillen enemmän puita uuniin ja läksi jälleen\nulos.\n\nLamppu valasi kirkkaasti suuren tuvan mustuneita seiniä, pitkiä\npenkkejä ja valkoista pöytää. Orsilla riippui pitkissä vartaissa\nreikäleipiä, niiden päällä oli tarvepuita kuivamassa sekä pari nurin\nkäännettyä, äskettäin nyljettyä vasikannahkaa, joiden hännät heiluivat\nilman vedossa; muutamia paria suksia sekä oljista, helmistä ja\nkirjavista tilkuista tehty leikkikalu, kruunu nimeltään, jollainen\nusein jouluna ripustetaan kattoon koristukseksi. Lyhyesti sanoen: talon\nvarasto kaikkea, joka lähinnä tarvitsi emännän katsomista ja tuvan\nlämpöä, oli kasattu ylös orsille. Nurkassa, mustuneessa hirressä\nriippui myöskin uusi petroleumilamppu.\n\nVanha Matti katsoi itsekseen ihmetellen valon lähdettä. Hän mietiskeli\nmielessään suurta mullistusta, jonka sellainen pieni kalu kuin lamppu\noli saanut aikaan. Matti oli vanha, kokenut mies, joka oli nähnyt\npaljon maailmassa. Hän oli kuten enimmät paremmista talollisistamme\nmonipuolinen ja tietorikas mies. Hän tiesi, mihin kaski oli kaadettava,\nhän tiesi, milloin se oli poltettava, kynnettävä, kylvettävä ja\nkorjattava. Eikä hän sitä ainoastaan tiennyt, vaan hän osasi tehdäkin\nsen omin käsin. Hän tiesi, missä maassa ruis, vehnä, tattari, herneet\nparaiten menestyivät ja mitä ne tarvitsivat viihtyäkseen. Hän osasi\nnikkaroida pyttyjä, tynnyrejä, korvoja, rekiä ja keveitä kärryjä. Jos\nsiksi tuli, osasi hän kengittää hevosenkin yhtä hyvin, kuin hoitaa\nveneensä, kutoa nuottaa, verkkoja, rysiä ja laittaa katiskoita,\nmertoja. Hän oli suuri metsämies, joka syksyin keväin tappoi teyrejä,\nmetsoja ja sorsia joukottain. Hän tunsi kukat, sienet, puut ja tiesi\nmihin niitä voitiin käyttää. Hänen ryppyiset, muhkuraiset, ruskettuneet\nkätensä osasivat tehdä melkein mitä hyvänsä, ja sittekin hän\nkuusikymmen-vuotisen, toimeliaan elämään jälkeen oli vain loinen. Hän\noli kuullut kerrottavan suuresta maasta kaukana lännessä päin, jossa\nosattiin pitää paremmassa arvossa, mitä hyvä, terve järki ja vahvat\nkädet voivat saada aikaan. Mutta hän sekä oli liian vanha että siksi\nkirjan taitamaton ottamaan sanomalehdistä ja kirjoista tarkkaa selkoa\nsiitä asiasta, joten niin kauas lähtö oli jäänyt tekemättä. Niinpä hän\nnyt oli loisena, Leena Pullisen kaikki kaikissa ja neuvonantaja, isä\nTobiaan kuljeksiessa matkoillansa.\n\nMutta Matti Viskari osasi paljon enemmänkin, kuin tässä on lueteltu,\nenemmän kuin hänen kaltaisensa yleensä. Häntä ei suotta sanottu\ntietäjäksi. Hän paranteli hevosia ja ihmisiä voiteilla, ja kuin ne\neivät auttaneet, runoilla ja loitsuilla, joita hän oli oppinut\näidiltään, koko kihlakunnassa laajalti kuuluisalta runojen laulajalta.\n\nMitä hän uskoi? Kuten enimmät talonpojat, jotka eivät ole minkään\nerityisen ajatussuunnan vallassa jonkin lahkon tai eläväuskoisen\nvaltion papin johdolla, oli hän sallimuksen palvelija. \"Se on sallittu\"\noli hänen suuri uskon- ja vapahduskaavansa. Se antoi hänelle\nhorjumattoman tyyneyden kaikissa elämän vaiheissa.\n\nSiinä hän nyt istui ja pöllytteli keveitä, sinisiä savupilviä ja\nkatseli niiden harmahtavien utujen lävitse, ihmetellen ja iloiten\nlampun valon kirkkautta. Hän muisti, mitenkä hän poikana ison uunitulen\nvalossa lohkoi ja kiskoi pihkaisia männyn pölkäreitä, joita kesällä\nhuolellisesti valikoitiin välttämättömäksi talvivaloksi: päreiksi.\nMiten päre savusi ja leimusi, sammui ja jälleen sytytettiin, miten\nhiilet putosivat sihisten ja savuten alas vesiastiaan. Kolmekymmentä,\nviisikymmentä kertaa illassa täytyi sytyttää päre valasemaan\näidin kehruuta ja isän veistelyä. Sitte muisteli hän ratisevia\ntalikynttilöitä, hyvin harvinaisia vieraita; ne ratisivat suolaisesta\ntalista ja levittivät talin haikua joka kerran, kuin niitä niistettiin.\nKuin päivä sammui lumipilviin jo kello kahden aikaan, ei ollut\niltapuhteeksi muuta kuin vähä kylän juoruja ja välttämättömimpiä\nkäsitöitä. Hänellä sitä paitsi oli äidin suuri varasto loitsurunoja,\njotka hän oppi jo lapsena ja sitte unta, tuota pitkää talvityötä, jonka\nvalon puute oli tehnyt välttämättömäksi. Mutta nyt! Ja Matti ajatteli\nsitä nousevaa nuorisoa, joka nyt sai lukea ja opiskella iltapuhteina.\n\"Hoh hoo\", huokasi hän, \"kuudenkymmenen vuoden perästä kyllä Tervolan\nkylä, on taas toisen näköinen.\"\n\nNyt Matti heräsi unelmistaan. Sisään astui nuori Tobias ja hänen\nainainen kumppaninsa ja vihamiehensä, oikeammin kilpakosijansa Matti\nReijonen. Missä vain Anni oli ulkotöissä, siellä myöskin nämä molemmat\nnuorukaiset olivat lähellä häntä ja toinen toistansa, kateellisesti\npitäen toisiaan silmällä. Kilpaveikkojen jäljestä tuli muutamia muitakin\nsekä nuorempia että vanhempia tyttöjä ja poikia aattoa viettämään.\nAnnikin tuli nyt tupaan, seisattui lieden luo ja ryhtyi illallisen\npuuhiin. Muut istuivat ääneti penkeillä, ainoastaan hiljaista puhetta\nkuului silloin tällöin suuressa tuvassa, sillä tupakammarissa kuului\nLeena Pullinen veisaavan virttä, eikä nuoriso, varsinkaan nuori Tobias\nollut ihan varma, eikö ilta ilon ja huvin sijasta ehkä päättyisi\njollakin peljätyllä postillalla. Mutta nyt Anton, joka äskettäin oli\nsuorittanut asevelvollisuus-palveluksensa loppuun, astui tupaan,\nnauraen, nosti kaksi sormea ohaukselle tervehdykseksi ja lausui\nkovasti: \"Jumala varjelkoon.\" Hänet otettiin ilolla vastaan ja nyt piti\nhänen kyllä jo kymmenennen kerran tehdä selko kasarmielämästä,\npäälliköistä, herroista, Viipurin loistosta ja komeudesta sekä\npalvelustytöistä. Hänen havaintojensa tulos oli, että kyllähän\nmuuten kasarmielämää sietäisi, mutta se siisteys se on ihan tappaa\nihmiset. Juuri kuin oltiin paraassa puheen vauhdissa, tuli Leena\nvirsikirjoineen, tervehti ääneti ja vakavasti, astui Annin luo ja sanoi\npuoliääneen: \"keitä nuorille kahvia -- paljo sikuria\", lisäsi hän\nkuiskaamalla.\n\n\"Vai niin, saadaanko kahvia; no, kuulehan vain!\" virkkoi Tobias, ollen\nkiihkeä torjumaan ehkä uhkaavaa virsien lukemista, sillä äiti Leenalla\noli kuten sanottu virsikirja kädessä; \"rupeemmeko arvuuttelemaan? Onko\nketään, joka tahtoo lähteä Hymylään?\"\n\n\"Sinä, Anton, rupeet arvaamaan, taikka Anni, tahdotko?\" virkkoi hän\nhidastellen.\n\n\"Niin, ruvetkaamme arvuuttamaan, mutta ei Annia arvaamaan, hän arvaa\nkaikki, ei siitä tule mitään Hymylään menoa.\"\n\n\"Viskari ukko, teidän pitää kysyä\", vaadittiin nyt. \"Niin, ukon pitää\nkysyä. Sinä Tobias, kun olet isäntä, arvaa sinä ensin.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, minä arvaan\", sanoi Tobias, \"mutta vasta\nkolmannelta, kuin en arvaa, lähden minä Hymylään.\"\n\nKaikki kokoutuivat hyvin innoissaan ukon ympäri. Hän istui kumarassa,\nvasen kyynyspää polvella, poltellen ja syljeksien ahkerasti.\n\nUkko mietti hetkisen ja lausui sitte arvoituksen.\n\n\"Herrain herkku, pappein paras ruoka, ei vadilla kanneta eikä pöydälle\npanna.\"\n\nKaikki näyttivät miettivän, kunnes joku tytöistä hihitti: \"minä tiedän;\nminä myös\", sanoi kohta toinen nauraen.\n\n\"Minä myös\", sanoi nuori Tobias tyynesti, \"se on rintamaito.\"\n\n\"Oikein, pikku Toppi, et sinä olekaan niin tyhmä, kuin näytät. No mutta\nmikäs tämä on:\n\n\"Tulinen mies, tamminen turkki, toran tuottaa tupaan, tappelon talon\npihalle.\"\n\n\"Se on viina, viinalekkeri\", sanoi Tobias. \"Niin, viina se on;\nkelvottoman taitava panemaan arvoituksia tuo Matti.\"\n\n\"No mutta\", jatkoi Matti, lyöden kovasti polveensa, \"mikäs tämä on:\n\n\"Nauraa, nauraa, pitkin seinää ojennaksen.\"\n\nNyt loppui Tobiaan viisaus.\n\n\"Kas niin, joko alkaa Topin silmät Hymylään päin pyöriä. Saadaanpahan\nvielä nähdä. Mitähän Matti nyt keksii koetellakseen sinun järkeäsi.\"\n\nNiin pantiin arvoitus toisensa perästä, ja tuota pikaa olikin Tobiaalla\njo kolme arvoitusta arvaamatta. \"Hymylään, hyys, hyys Hymylään!\" huusi\nnyt iloinen nuorisojoukko.\n\nNauraen ja hälisten vietiin Tobias tuvan nurkkaan ja puettiin siellä\nniin hullunkurisesti kuin mahdollista. Hatuksi pantin kiulu alas suin,\nesiliina sidottiin selkään nutuksi, virsut pistettiin käsiin kintaiksi,\ntukaksi ja parraksi soviteltiin tappuroita kuontalosta. Sill'aikaa kuin\nMatti ja Anni täten koristelivat Tobiasta, peräytyivät kaikki muut\ntoiseen nurkkaan, joka muka oli Hymylä. Sotilas Anton lausui nyt\nseuraavat säkeet, jotka muuten aina vaihtelevat puvun mukaan, joka\nHymylään menijällä on yllä:\n\n    Käykää, lapset, katsomaan,\n    Mitä Halli haukkuu\n    Luppakorva lupsottaa.\n    Sitä Halli haukkuu,\n    Luppakorva lupsottaa:\n    Tuolta tulee Tolvasen repukka;\n    Kiulu on hattuna,\n    Virsut kintaina,\n    Kapusta korjana,\n    Hiiri hevosena,\n    Koiranhäntä ruoskana,\n    Kissa kyytijänä,\n    Pysy ei tiellä, soilla rehmää,\n    Mudassa on yltä päältä.\n    Pian, pian ovi kiinni\n    Ennen kuin hän tänne ehtii!\n\nAnton oli panevinaan oven salpaan. Nyt Tobias tuli naurettavassa\npuvussaan, tömisti lattiaa ja huusi kovasti: avatkaa, hölmöläiset,\nmatkamies on tulossa. Kuin hän sitte kertoi matkansa vaikeuksia ja mitä\nhänellä oli asiaa, avasivat hymyläiset viimein oven.\n\n\"Vai niin, sinä tahdot vastausta kolmeen arvoitukseen; no, ovatko ne\nsitte niin vaikeat, annas kuulla. Vaan tiedä, että täällä Hymylässä\nollaan viisaita, ei maksa vaivaa tulla täältä joutavia kyselemään,\nmuuten ajetaan kerrassaan ulos häpeämään.\"\n\n\"Niin\", sanoi Tobias, \"mikä se on, joka: nauraa, nauraa, pitkin seinää\nojennaksen?\"\n\n\"No mutta, hyvä matkamies\", vastaavat hymyläiset yhteen suuhun. \"Sehän\non ihan yksinkertaisin asia maailmassa; se on seinänrako. Etkö näe,\nmiten se nauraa?\"\n\n\"Kyllähän tuon näen\", sanoi Tobias nauraen. \"Entä ne toiset\narvoitukset?\" Ja Tobias luetteli ne.\n\nNyt hymyläiset ihmeestä löivät kätensä yhteen ja päivittelivät niin\nsuurta tietämättömyyttä. He ääneensä julistivat, että Tobias oli tyhmin\nihminen maan päällä, kun ei osannut vastata niin yksinkertaisiin\narvoituksiin. Hän on ihan paranematon, sanottiin, ja ulos hänet pitää\najaa. Ja Tobias ajettiin aika vauhtia ulos tuvasta. \"Mene kotiisi\nTervolaan ja sano, että heidän ei pidä liiaksi vaivata sinun järkeäsi,\nse on pääsi päällä ja irtaallaan siinäkin.\"\n\nNyt kuuluu leikkiin, että kuin vieras on ajettu tuvasta, hänen pitää\npalata tavallisessa puvussaan, tuoda terveisiä Hymylästä ja kertoa,\nmitä kaikkea hän on kokenut matkallaan. Kostaakseen hymyläisille pitää\nhänen hullunkurisesti kuvata niiden henkilöiden luonteita, vikoja ja\nomituisuuksia, jotka äsken hymyläisinä pilkkasivat häntä.\n\nKun nuori Tobias oli sukkelasanainen ja säälimätön poika, selväjärkinen\nja sukkelaälyinen, odottivat kaikki suurta huvia hänen kertomuksestaan.\nMutta Tobias ei pitänytkään kiirettä takaisin. \"Juoksepas katsomaan,\nmissä nuori isäntä viipyy\", sanoi joku tytöistä; \"ja Viskari ukko,\nmissä hän sitte on?\" Anni riensi etsimään heitä. Hän tiesi serkkunsa\nmielenlaadun ja luuli hänen pahastuneen pilan teosta ja poistuneen koko\nleikistä. Sen tähden hän tahtoi houkutella häntä jälleen sisään. Turha\nvaiva, porstua oli tyhjä, pieni tupa samoin, ja Anni palasi suureen,\nlämpöiseen tupaan sumupilvessä, joka hänen edeltään ja jäljestään\nvyöryi sisään. Kädet käärittyinä pummuliseen esiliinaan sanoi hän\nväristen:\n\n\"Siellä yhä pakastuu ulkona. Merkillistä kuitenkin, ei siellä näkynyt\nmitään Tobiasta. Mutta minusta ikään kuin kuuluu kulkusien helinää, ne\non meidän kulkuset.\" Ja hän juoksi ikkunan luo, huokui siihen, kunnes\nsai pienen reiän jäähän lasiin asti ja katsoi siitä ulos pitkin lumista\nlakeutta, näkemättä kuitenkaan mitään. \"Ei siellä ketään näy\", sanoi\nhän; \"no, tulkaa nyt kahville, lapset; pahin sille, joka jää ilman.\"\n\n\"Olkoon hän missä hyvänsä\", sanoi Matti Reijonen iloissaan, että oli\npäässyt kilpaveljestään ainakin vähäksi aikaa. \"Kylläpähän pian palaa,\nkuin kylmä aikaa puristella. Kas niin, kuka nyt rupee arvaamaan? Sinä\nAnton. Kuka arvuuttaa? Sinä Anni.\" Ja kohta oli taas leikki\nmeneillään. Naurua ja iloa keskeyttivät ainoastaan silloin tällöin\nkorkeimmat sävelet Leena Pullisen veisatessa virsiä viereisessä\nhuoneessa. Mutta Tobias oli poissa eikä ollenkaan palannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuin Tobias ajettiin aika vauhtia ulos tuvasta pimeään porstuaan, hän\noli vähällä juosta suoraa päätä vanhan Matin syliin.\n\n\"No, no, ei kiireellä kauas juosta\", mutisi vanhus, \"tule nyt tänne\npieneen tupaan, minulla on tärkeätä sanottavaa sinulle.\"\n\n\"Eihän tuolla niin kiire liene\", sanoi Tobias iloisena leikistä, \"minun\npitää palata sisään, kuin vain saan nämä koristukset pois yltäni.\" Ja\nhän aluksi viskasi virsut käsistään nurkkaan. \"Tulehan sisään, niin\nsaat kuulla, miten minä löylytän Matti Reijosta. Saat kuulla, että hän\nkyllä saa omansa takaisin; minä nyt tunnen olevani oikein sillä päällä,\ntule pois tupaan.\" Ja innoissaan tempasi hän poikki esiliinan nauhan.\n\n\"Ei, pikku Toppi, kullakin asialla on oma aikansa; nyt on leikki\nlopussa ja tosi alkaa.\"\n\n\"Olethan sinä juhlallinen kuin pappi pyhäaamuna\", sanoi Tobias, vähän\noudostuen Matin vakavaa ääntä. \"Mitä se nyt sitte on?\"\n\nMatti ja Tobias astuivat kyynärän korkuisen kynnyksen ylitse pieneen\ntupaan. Siellä oli pimeä kuin säkissä, paitsi juuri uunin edessä, josta\nhiilistä levisi milloin enempi, milloin vähempi veripunaista valoa\nlähimmille esineille, ja tuvan perällä ikkunan edessä, josta sinertävää\nhämärää, kylmää kuin jää, vähän tuli muuten pimeään huoneesen.\n\n\"No, kuulehan nyt. Provasti Brandt huomenna ei hyväksy sinua ripille.\nSinä et pääse ollenkaan tänä vuonna.\"\n\n\"Mitä sinä lörpöttelet!\" sanoi Tobias äkäisesti.\n\n\"Minä lörpöttelen, mitä tiedän. Lukkari kävi täällä tänään.\" Ja Matti\nkertoi nyt nuorukaiselle kaikki, mitä lukkari oli sanonut.\n\nTobias suuttui niin, että kalpeni; hän tahtoi puhua mutta kieli ei\ntotellut. Niinpä hän purskahti kovasti itkemään. Nyyhkytysten välillä\nmutisi hän:\n\n\"Ja Matti ja Anni. Ja Matti pääsee myöskin ja ... ja provasti, se\nvanha...\"\n\n\"Ei sinun vielä pidä uskoa, että kaikki on ihan hukassa. Lukkari neuvoi\nkuten sanottu sinua puhuttelemaan provastia ja kappalaista\",\nrauhoitteli Matti.\n\n\"Provastia en koskaan. Minä lähden kappalaisen luo, sen minä teen. Minä\najan heti Helmin luo.\"\n\n\"Ihan niin, kärsi pahaa, toivo parempaa. Minä jo valjastin valmiiksi\nhevosen. Kello on nyt seitsemän paikoilla. Aja sinä heti apupapin luo,\nhän kyllä tekee, mitä voi. Hevonen odottaa. Riennä vain pois, ennenkuin\ntoiset tulevat sinua etsimään.\"\n\nTobias puki tuota pikaa päällysvaatteet yllensä, juoksi ulos, hyppäsi\nrekeen, läjäytti hepoa ja katosi.\n\nKuin Matti ehti porstuaan, oli hän jo poissa.\n\nJa Matti meni talliin illastamaan hevosia.\n\nSuuressa tuvassa kesti leikkiä vielä kotvasen. Mutta kuin ei Mattia\neikä Tobiasta näkynyt, vaan Leenan veisuuta yhä kuului viereisestä\nhuoneesta, alkoivat nuoret toinen toisensa perästä erota pois leikistä.\nMatti Reijonen oli saanut käsiinsä harmonikan, tuon julman soittimen,\njoka karkoittaa viulun niin, kuin viulu on karkoittanut kanteleen\nkaikista näistä seuduista, ja päästeli oven suussa palkeestansa\nsuloisimpia pianissimo-ääniä, mutta ilman menestystä. Anni ei kuullut\nkoko soittoa. Hän ja pari muuta tyttöä olivat pitkässä puheessa\npukeutumisesta huomenna kirkkoon; he väittelivät kiivaasti, mikä sopisi\npukuun, mikä ei. Viimein hävisi Matti Reijonen oven suusta ja heti\nläksivät muutkin. Anni väänsi lamppua alemmaksi ja sammutti sen, joten\ntupa tuli pimeäksi, paitsi minkä kuun valo ja uunin punottava hiillos\nsitä valasivat. Hän alkoi riisuutua, kampasi tukkansa ja ihmetteli\nitsekseen koko ajan, missähän Matti ja Tobias olivat. Laitettuaan\nvuoteensa sänkyyn, joka seisoi korkeilla jaloilla tuvan nurkassa,\npistäytyi hän ryijyn alle. Nyt tuli Mattikin alusvaatteisillaan\npienestä tuvasta ja kiipesi uunille.\n\n\"Missä ihmeellä Tobias on?\" sanoi Anni. \"Minä en ole nähnyt häntä siitä\nasti, kuin hänet ajettiin ulos Hymylästä.\"\n\nMatti oli jo nukkunut eikä kuullut enää sanaakaan.\n\nSilloin aukesi kammarin ovi ja Leena astui tupaan, yllä topattu hame ja\npaita.\n\n\"Oletteko sammuttaneet tulen ja panneet pellin kiinni?\"\n\n\"Oh en\", sanoi Anni, hyppäsi ylös kuin orava, kaatoi kauhallisen vettä\nhiilille, livahti takaisin sänkyynsä ja nukkui ajatellessaan, missä\nihmeellä se Tobias niin kauan viipyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori Tobias oli synkissä mietteissä lähtenyt ajamaan pastori Helmin\nluo. Hänellä oli aina lapsuudesta asti ollut kauas pyrkivä\nmielikuvitus. Onnet ja onnettomuudet, ilot ja vastoinkäymiset\nsuurenteli hän mielikuvituksessaan semmoisiksi, että niillä ei ollut\nvastaavaisuutta todellisuudessa. Sen tähden hän aina ajelehti\nluonnottomuuksien välillä, ilo oli hänellä ylellinen ja alakuloisuus,\nmilloin se hänet tapasi, teki hänet tosiaan surkuteltavaksi ihmiseksi.\nNyt tämä oli arveluttava tapaus; olihan hänelle suuri vastoinkäyminen,\njos häntä ei päästetty keväällä ripille. Anni oli häntä vanhempi ja\nolipa jo montakin häntä tähystelemässä; ehtoollispakko rasitti Tobiasta\nkuin lyijykuorma. Ja sitä raskaammalta se vielä tuntui, kuin hänen\ntäytyi omassatunnossaan myöntää, että hän, kuten pastori Helm oli\nselittänyt, ei ollut käyttänyt hyväkseen rippikouluansa. Hän tunsi\nmielessään milloin katkeraa omantunnon vaivaa, milloin uhkaa ja\nsuuttumusta. Nyt hänelle johtui mieleen kaikki lapsuutensa aikaiset\nkärsimiset. Hän muisti, miten häntä kuuden, seitsemän vuoden ikäisenä\näitinsä pitkät aamu- ja iltarukoukset, virren veisuut ja saarnat olivat\nkiduttaneet. Vilkkaalle pojalle oli vaivaksi, sietämättömäksi\nrangaistukseksi tuo istuminen kuulemassa raskautetun ja etsivän\nsydämmen kysymyksiä ja huudahduksia, jotka eivät tavanneet mitään\nkaikua hänen sielunsa pohjalla. Ja tätä uskoa, josta kaikki ne kirjat\npuhuivat, hän ei ollenkaan tarvinnut, sillä ken elää vain hetkeksensä,\nkuten suvenkorento, hän ei tarvitse mitään uskoa, ja juuri sellaista\nelämää lapsi elää. Sydämmensä syvyydessä tunsi hän inhoa ja vihaa tuota\nsanaa kohtaan, joka oli orjuuttanut hänen lapsuutensa ja joka nyt\npainajaisena rasitti hänen nuoruuttansa. Siten hän saapui apulaisen\npappilaan. Tobias sitoi hevosensa kiinni vajaan ja astui levottomana,\nahdistuksissaan kyökkiin. Hän seisoi hyvän aikaa, kenenkään juuri\nhuomaamatta ja itse esittämättä asiaansa. Sisäpiika, hienopukuinen ja\nviehkeilevä helsinkiläisneiti, joka huonosti osasi suomea, kysyi\nviimein äreästi, mitä hän tahtoi.\n\n\"Puhutella pastoria.\"\n\n\"Pastori ei ole kotona, hän on matkustanut pois.\"\n\n\"Milloin hän palaa?\"\n\n\"Milloinko hän palaa?\" Ja piika nauroi mahtavasti. \"Hänkö palaa. Niin\nhullu hän toki ei liene koskaan. Hän läksi Helsinkiin ja siellä hän\npysyy, toivon minä, ainakin niin kauan, kuin minä palvelen tätä\nherrasväkeä.\"\n\nSiitä odottamattomasta vastauksesta Tobias tosiaankin ällistyi.\n\n\"Katsohan tuota talonpoikaa\", sanoi tyttö hihittäen, \"ihanhan hän\ntöllistelee kuin hassu.\"\n\nTobias oli jo väsyksissä levottomuudesta, jota oli kärsinyt. Saamansa\nvastaus ja pilkka lisäksi lopetti kerrassaan hänen rohkeutensa ja\nkärsivällisyytensä. Häpeissään, neuvottomana, suruissaan ja katkeralla\nmielellä pujahti hän ulos ovesta, heittäytyi tenhottomasti rekeen ja\nläksi ajamaan hurjaa vauhtia kappalaistalosta kotia kohti. Päästyään\nensimmäiseen tiehaaraan pysäytti hän; tienviitta osoitti toisella\nhaarallaan Tervolan kylään ja toisella suureen pappilaan. Hetkisen hän\noli epätietoinen, vaan mitenkä olikaan, niin hän käänsi hevosen\npappilan tielle. Hänen alakuloisuutensa oli alkanut paisua salaiseksi,\nkuohuvaksi vihaksi. Maksoi mitä hyvänsä, hänen piti puhutella itse\nBrandtiakin. Hän rohkasihe, läjäytti hevosta ja kohta hän oli pappilan\nrappujen edessä. Kuin hän tarttui oveen, putosi hänen rohkeutensa alas\nsaappaanvarteen. Hän rohkasihe kuitenkin uudestaan ja seisoi heti\nkyökissä. Kuin Tobias astui sisään, nousi kirkkoherran emännöitsijä\nkehräämästä, varjosti kädellään ja katsoi terävillä, kylmillä\nsilmillään tulijaa.\n\n\"Mitä on asiana?\"\n\n\"Minä tahtoisin päästä kirkkoherran puheille!\"\n\n\"Ei hän ota ketään vastaan näin myöhään, senhän tiedätte vanhastaankin.\nJos olette hakemassa sairaan luo, niin menkään pyytämään kappalaista.\"\n\n\"Hän on matkustanut pois\", sanoi Tobias, katsoen neuvottomasti alas.\n\"Minun täytyy saada puhutella kirkkoherraa.\"\n\nEmännöitsijä nousi levottomasti ylös. Hän kyllä tiesi kappalaisen pois\nmatkustaneen; mutta nyt päästää ketään kirkkoherran luo, siitä ei\nvoinut olla puhettakaan. Toiselta puolen loukata noin vain Pullista,\nkylän mahtavinta miestä, saattoi ehkä tuottaa arveluttavia ikävyyksiä.\nNo, voi hän nyt ehkä tämän kerran; vaan ei, ja kiivaasti sanoi hän:\n\n\"Ei, kirkkoherran puheille ei kukaan pääse tänä iltana; menkää vain\ntakaisin samaa tietänne ja jättäkää meidät rauhaan.\"\n\nSamassa aukesi sisemmän huoneen ovi ja vanha Brandt katsoi, silmät\nveristyneinä ja harhailevina, kyökkiin ja kysyi sammaltaen:\n\n\"Mitä täällä pauhataan näin juhlan aattoiltana?\"\n\nKuin hänen vavahtelevat silmänsä viimein huomasivat Tobiaan, näkyi\nniissä vilahdukselta tahdon ponnistusta ja ryhdin tavoittelemista. Hän\nojensihe suoremmaksi ja sanoi tylysti:\n\n\"Mitä sinä tahdot?\"\n\n\"Puhua kirkkoherralle huomeisesta ripille menosta.\"\n\n\"Turha vaiva sinulle; tule tänne tulevana vuonna, niin saatamme puhella\nsiitä asiasta.\"\n\nViha, joka Tobiaassa jo oli lauhtunut, heräsi tästä pilkallisesta\npuheesta jälleen. Vanha kunnioitus oli kuitenkin syvällä ja se pidätti\njonkun verran kiihkoa ja kiivautta; jurosti vastasi hän, että hän ei\naikonut palata vuoden päästä, että hän osasi osattavansa yhtä hyvin\nkuin muut; jos tahdottiin käyttää oikeutta, niin piti hänet hyväksyä,\njos ei, niin hän kyllä tiesi, mihin kääntyi, päästäkseen kaikista\nselkkauksista.\n\n\"No, mihin sitte?\" kysyi Brandt mahtavasti.\n\n\"Menen vaikka Venäjän papin luo!\"\n\nSiitä röyhkeästä vastauksesta oli kirkkoherra ihan selvitä konjakin\nsumuistansa, niin hän suuttui. Sillä totta puhuaksemme, hän, provasti\nBrandt, rehtori, joka oli kukistanut lukemattomia poikia, seisoi\nvoimattomana tämän \"joko tahi\" edessä. Raivoissaan valitsi hän ainoan\nkeinon, kuin hänellä nyt oli jäljellä. Hän ajoi Tobiaan ulos aika\nvauhtia.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOli enempi elämää ja hälinää kuin tavallisesti Viipurin\nsuurella kadulla. Vilkas ihmisjoukko aaltoili matalain yksin- ja\nkaksinkertaisten kartanoiden välitse, pyrkien ylös jyrkkää \"suurta\nkatua\" ja sitte alas Saunalahden esikaupunkiin, jossa oli päivän suuri\ntapaus, kaikkein hevosmiesten ikävöity vuosijuhla, kilpa-ajo tapahtuva.\nTällä kertaa oli viimeinkin taivas ollut armollinen urheilijoille, sitä\nennen tuon tuostakin kukistettuaan heidän toiveensa. Ilma oli kylmä ja\ntaivas kirkas. Ainoastaan muutamia pieniä, höyhenen kaltaisia pilven\nrepaleita uiskenteli ilmassa. Heikko vaikka näpistelevä pohjainen\ntuulenhenki pudotteli tummista havupuista muutamia välkkyviä\nlumiuntuvia, jotka hiljaa liitelivät ilmameressä ja puuteroitsivat\nmontakin jäistä partaa ja punakkaa nenää ja poskea.\n\nTuossa tuli reki, edessä kaksi suurta mustaa oritta, ajaen katua ylös.\nSe oli hevosystäväin seuran puheenjohtaja, joka, säännöllinen kuten\naina, määrähetkelleen läksi radalle, ja ihmiset ihastellen katselivat\nhänen orlovilaisiansa, jotka innosta pärskyen pitkillä tanssiaskelilla\nlennättivät herraansa ylös jyrkästä mäestä, roiskuttaen möhjäistä lunta\nmolemmilla jalkakaduilla kävelijäin päälle. Sitte tuli sihteeri,\npapereja kädessä, hätiköiden ihan viime silmänräpäyksessä, ja kiirehti\najuria, joka oli päivän kunniaksi ottanut yllensä uuden poimuisen\nkauhtanan. Väkijoukko kiiruhti askeliansa, ehtiäkseen ajoissa perille,\nmutta sai vielä kerran mieluisen aiheen pysähtyä töllistelemään, sillä\nCloubergin kirjakaupan kulmasta kääntyi juuri Tobias Pullinen suurelle\nkadulle kuuluisalla juoksijallansa Jalolla. Orit ylvästihe, heilautti\npari kertaa päätänsä ylös alas, hirnahti ja läksi huimaavaa vauhtia\nylös mäestä ja alas toiselle puolen, yli pitkän sillan ja ulos jäälle.\n\nSiellä alhaalla jäällä oli jo koko toimikunta ynnä palkintotuomarit,\nkruunun asiamies ja eläinlääkäri, kaikki koossa yksinkertaisella\nlavalla. Se oli tehty höyläämättömistä laudoista radan toiselle\nsivulle. Ympäröitynä matalaisilla käsipuilla ja koristettuna joka\nkulmasta lipuilla sekä muutamilla havuköynnöksillä näytti se varsin\nsievältä, vaikka sen lautalattia narisi ja paukkui asianomaisten\ngummi- ja huopasaappaisten, tömisteleväin jalkojen alla. Lähelle lavaa\noli laitettu lautakoju piittinän, teen, lämmitetyn viinin ja muiden\nlämmittäväin juomain anniskelua varten. Ympärillä joka taholla lainehti\nelävä joukko hevoshuijareja, ajureja, parisniekkoja, asianharrastajia,\nsanomalehtien uutisurkkijoita ja varsinkin paljo poikia, jotka eivät\nsuinkaan olleet vähimmin innokkaat tässä urheilujuhlassa. Kielten\nseoitus oli suurenmoinen. Venättä, saksaa, suomea, ruotsia ja\nmustalaista kuului sekaisin, kaikkia väärin, mutta kuitenkin\nymmärrettiin toinen toistansa niin käsittämättömän hyvin. Juoksijain\nentisiä urhotöitä seliteltiin, niiden nykyisistä toiveista väiteltiin\nkiihkeästi, kirouksia eri kielillä, hirnumisia ja tuhannen laista\nhälinää levisi ilmaan, niin että olisi voitu luulla yht'äkkiä\njoutuneensa ihan toisten ihmisten joukkoon kuin tyynimielisten,\nhiljaisten suomalaisten, mutta nythän oltiinkin Viipurissa ja se on\nsentään vielä tänäkin päivänä ihan toista kuin muussa Suomessa.\n\nYksin hevosetkin olivat vilkkaammat kuin tavallisesti, pärskyivät,\nkuopivat lunta, huiskuttivat päätään ylös alas ja näyttivät melkein\ntietävän, että tänään oli hankittava kunniaa ja mainetta itselleen ja\nmarkkoja isännilleen.\n\n\"Tuossa tulee Jalo, Pullisen Jalo, ja se on hyvässä kunnossa; saas\nnähdä, eikö Jalo pääse tänään ensimmäiseksi; nyt on kylmä ilma ja\nsilloin se on vaarallisempi kuin muuten\", kuului sanoja ihmisjoukosta,\nkuin Pullinen tyynesti ja varmasti ajoi lavan luo saamaan\nnumerolippuansa. Yleisö tunkeutui ihmetellen kauniin hevon ympärille,\nmuutamat tuntijat lausuivat mielipiteensä sen ansioista ja tohtori,\nn.s. \"hevosfennomaani\", innokas kuten aina, selitti, että juuri siltä\npitää suomalaisen hevosen näyttääkin. Siinä on sekä jaloutta että\nvoimaa, kylliksi kokoa ja kaunis muoto. Kun sellaisia siitoseläimiä on\nomassa maassa, niin on ihan väärin turmella rotua seoituksilla j.n.e.\nJohtokunnan vanhin jäsen, ratsumestari, ilmoitti kuitenkin, että Jalo\nsuorassa polvessa johtui Haapaniemen rodusta \"ja siinähän oli myöskin\nseassa jaloa verta\". Tohtori väitti vastaan ja luetteli Jalon isät ja\nisoisät, äidit ja isoäidit, mutta ratsumestari ei antanut perää, vaan\nväitteli kiihkeästi, ja niin molemmat herrat peräytyivät jälleen ylös\nparvekkeelle, jossa, vilkkaista viuhtomisista päättäen, kiistaa\njatkettiin yhtä suurella innolla.\n\nIvan Ivanovitsh Bitshok, vanha Putshka, kuten suomalaiset häntä\nnimittivät, pietarilainen hevosten ostaja ja parisniekka, pitkä,\npunertava parta ja punaiset sorvan silmät, tuli Pullisen luo ja\ntervehti vanhaa kauppaystäväänsä. Ainoastaan parta ja silmäin punainen\nväri olivat perintönä venäläiseltä isältä. Korkeat sasupäät,\nkuoppaposket, vinosilmät ja nelikulmaiset kädet, joiden lyhyet sormet\nnäyttivät kuin poikki leikatuilta, oli hän perinyt tatarilaiselta\näidiltään. Molemmat yhteensä olivat hänelle antaneet viekkautta sen\nverran, että hän kykeni kenen rinnalle hyvänsä, jos oli tehtävä jokin\nkuje hevoskaupassa. Bitshokia seurasi hänen ainainen lisäkkeensä\ntatarilainen Kuffein Holam, hänen seurakumppaninsa, apulaisensa,\nkäskyläisensä ja kauppakumppaninsa.\n\n\"No, veliseni\", sanoi Bitshok, \"kuinka sinä voit ja hevosesi sitte? Myö\npois se nyt, veliseni! Minä maksan hyvästi, tarvitsen sitä pariksi\ntoiselle shvetkalle,[1] joka on kotona Pietarissa. Viis' sataa ruplaa,\nota pois rahat, kuin kerran tarjotaan. Harjakaiset minä annan, olutta\nja viinaa niin paljon, kuin sydämmesi haluaa.\" Ja Ivan Ivanovitsh veti\nesiin paksun, rasvaisen lompakkonsa, vielä enemmän kiusatakseen\ntaivaankaaren värisillä sataruplaisilla ystävää Tobiasta.\n\n\"Älä lörpöttele turhia\", vastasi Tobias tyynesti, veti kintaan pois\noikeasta käpälästään ja pudisti säveästi venäläisen ojennettua kättä,\nyhä ahkeraan maiskuttaen ja imien sikariansa. Hän ei muuten ollut\ntottunut sellaisiin kapineihin, vaan poltteli mieluimmin\npiippunysällään Venäjän lehtiä, mutta nyt hän oli päivän kunniaksi\ntuhlannut viisi penniä Villmannin prima-sikariin, ja se ei ollut,\nvarsinkaan vast'alkajalle, helppo pitää tulessa.\n\nHevosystäväin seuran puheenjohtaja ja neuvosmies Holm tulivat nyt\nkatselemaan Jaloa ja tervehtimään sen isäntää. Tobias ojensi känsäisen\nkäpälänsä kreiville, joka ylhäisesti pudisti sitä, samalla lausuen pari\nhuomiota Jalon kunnollisuudesta ja hyvin luultavista toiveista\nkilpailussa.\n\nPullinen oli kreivin ja neuvosmiehen ruotsalaisesta keskustelusta\nkuullut sanan tai pikemmin nimen, joka ihan sähkötti hänet. Neuvosmies\noli maininnut Vilpasta ja kreivikin oli toistanut sen nimen. Tobias\ntunsi ilmasta, että Jaloa punnittiin Vilpasta vastaan; sillä jos oli\nyhtään, joka voi kiistellä voitosta Jalon kanssa, niin oli se juuri\nVilpas. Aina varsasta asti oli Tobias tuntenut ja pitänyt arvossa\nnaapurinsa Vainikan paljon lupaavaa nuorta oritta, ja monta ja kiivasta\nväittelyä olivat nämä molemmat naapurit ja vihamiehet kiistelleet\nlemmikkiensä ansioista. Jalolla oli tosin puolellaan suurempi kokemus,\nsaavutettu monivuotisessa ajossa, mutta Vilppaalla oli sen sijaan\npontevuutta, niin että se kykeni panemaan parastansa ihan viime\nhenkäykseen asti. Niin kauan, kuin Vainikka itse ajoi Vilpasta, ei\nollut mitään vaaraa, koska Vainikka aina kadotti malttinsa ja ajoi\nhevosensa neliseen, joka turmeli kaikki tyyni. Mutta tällä kertaa oli\nhän jättänyt ohjat Tyllylän Kustaalle, joka oli kaikkein paraimpia\nhevostuntijoita ja taitavimpia ajajia tuossa suurista hevoshuijareista\nja taitavista ajajista niin rikkaassa Mäntyharjussa, ja se asia se\nsaattoi Tobiasta vähän arvelemaan.\n\n\"Varo Vilpasta\", oli kreivi sanonut mennessään takaisin lavalle, ja\nvaikka Tobias näytti levolliselta kuten tavallisesti, oli hänellä\nkuitenkin vastenmielistä epävarmuuden tunnetta. Hän pureksi sikariansa,\nkatseli sitä pari kertaa, sylkäsi pontevasti ja jätti Jalon ohjat erään\nvieressä seisojan käteen, samalla kääntyen Bitshokin puoleen, joka yhä\nvielä seisoi katselemassa oritta.\n\n\"Tule, Ivan, mennään katsomaan Vilpasta\", sanoi hän iskien silmää\nvenäläiselle. Ivan iski silmää vastaan ja niin he menivät vähän matkaa\nlavan ohitse siihen paikkaan, jossa ihaileva ihmisjoukko oli Vilppaan\nympärillä piirinä, vielä tiheämpänä kuin Jalon ympärillä jos\nmahdollista.\n\nVilpas näytti olevan kaikkein paraimmalla pyhätuulellaan. Se päristeli,\nkuopi kiihkeästi kavioillaan ja hieroi silloin tällöin päätänsä\nTyllylän Kustaan turkin hihaan. Kustaa seisoi levollisena, ohjakset\nhuolettomasti kädessä, taputti välistä Vilpasta kaulalle ja piti koko\najan piippunykäänsä uskollisesti suupielessä.\n\nNyt tunkeutuivat Tobias ja venäläinen esiin ihmisjoukon lävitse.\nVenäläinen antoi heti kättä Tyllylän Kustaalle, jota hän nyt jo oli\nmonta vuotta tavannut jok'ainoilla markkinoilla, missä vain itse oli\nollut, ja alkoi vilkkaasti puhella, johon ajaja kuitenkin aina vastasi\njotenkin yksikantaan. Hänen huomionsa oli näet kiintynyt Pulliseen,\njoka tarkkaan tutki Vilpasta, silloin tällöin vilaisten sen ajajaan.\n\n\"Tules tänne, Tobias\", sanoi Bitshok. \"Ottakaamme yhdessä ryyppy ennen,\nkuin lähdette ajamaan. Se on Tervolan isäntä\", esitti hän sitte.\n\"Hyvää päivää\", sanoi Kustaa, veti kintaan pois ja ojensi kankeasti\nkättänsä Tobiaalle, joka myöskin kohteliaisuudesta paljasti kätensä\nrevonnahka-rukkasesta ja sitte veltoin sormin tarttui tarjottuun\nkäteen. \"Hyvää päivää\", vastasi Tobias, syljettyään pois pari tupakan\nsirpaletta, jotka olivat eronneet suuhun tuosta kiusallisesta ja\nkulumattomasta sikarista. \"Me kaksi tänään joutunemme kilpailemaan\",\nsanoi hän vähän ajan päästä.\n\n\"Niin taidamme joutua\", sanoi Tyllylän Kustaa, oltuaan niin kauan\nvaiti, kuin hänen arvonsa vaati, \"ehkä otamme ensin vähän väkevää; ei\nse haittaa pakkasessa.\" Ja hän pisti kätensä turkin alle ja veti sieltä\nesiin vihreän pullon. Hän pyöristi suunsa O:ksi, kaatoi kulauksen O:hon\nja kuivasi sitte kätensä selkämällä harjaksista suutansa, maiskautti\nkieltään kerran ja antoi sitte pullon Tobiaalle. Hän, käyttäen\nhyväkseen hetkeä, jolloin tuo vastustaja purasi punasipulia palaksi\nryypyn päälle, niuhasteli ryypätessään. Viimeksi joutui pullo Ivanille,\njolla ei ollut mitään syytä paheksia viinaa; hän pitikin pulloa\nsuullansa niin kauan kuin mahdollista.\n\n\"No, veliseni\", sanoi Ivan, \"mitä luulet Vilppaasta, juokseeko se\nhyvin?\"\n\n\"Sepähän kohta saadaan nähdä\", vastasi Tyllylän Kustaa. \"Enhän minä\nliene suotta tullut Viipuriin asti ajamaan sitä.\"\n\n\"Kyllä se lempo juoksee\", sanoi Tobias Pullinen, \"ja kyllä minä saanen\ntänään vihellellä ensimmäistä palkintoa, mutta eipä maksa vaivaa olla\nlevoton ennen aikojaan. Tule nyt ottamaan lasi lämmintä punssia tai\nrommia, Tervolan isäntä se tarjoaa nyt tämän kerran.\"\n\nVilppaan ohjakset jätettiin moneen kertaan varoitellen toiselle\nmiehelle, ja hevosmiehet menivät vajaan, jossa juomatavaroita\nanniskeltiin. Kolme lasia täytettiin höyryävällä lämpöisellä punssilla\nja tyhjennettiin heti.\n\nLämmintä se oli ja hyvää myöskin, mutta hyi, niin lemmon imelää! sanoi\nsavolainen, ja toiset yhtyivät lausuntoon.\n\nIvan toimitti tuota pikaa esiin kolme uutta lasia, jotka kaadettiin\ntäyteen konjakkia.\n\nTyllylän Kustaa arveli siitä tulevan jo melkein liian paljo näin\naamupäivällä, mutta Tobias kannatti Ivanin ajatusta, että raukka se\noli, joka ei sietänyt kolmea lasia. Sitenpä katosi laseista\nkonjakkikin, jonka jälkeen vielä tuli rommia ja viinaa ja viimein\nvirvoitukseksi vähä olutta. Silloinpa jo soi kellokin lavalla merkiksi,\nettä kilpailu oli alkava; jokainen riensi paikallensa.\n\nEnsimmäinen pari, kuin läksi kilpailemaan, ei saanut aikaan mitään\ninnostusta. Ne olivat kaksi jotenkin hyvää ja jotenkin yhtä nopeaa\ntammaa. Sitte tulivat Poku ja Valtti. Yleisö polki yhä kovemmin\njalkojaan pysyäkseen lämpöisenä ja palkintotuomarit seurasivat\nesimerkkiä, jota paitsi he kaksitellen vielä kävivät pienessä\nlautakojussakin, jossa kaikki kädet olivat ahkerassa anniskelutyössä ja\nlämmitetyllä viinillä oli hyvä menekki. Yht'äkkiä tuli vaja tyhjäksi.\n\"Jalo ja Vilpas!\" huudeltiin kaikkialla. \"Nyt sitä koetellaan.\" Kaikki\ntunkeutuivat aitausta vasten, niin että poliisin täytyi tulla pitämään\ntietä auki lähtöpaikoissa. Tuossa ne jo tulivat. Ensin Vilpas\njäntevillä tanssiaskelilla, harmaan täplikäs karva loistavana auringon\npaisteessa. Vilkas, kirkas katse, kauniisti kaareva kaula, kuivat,\nkaunisasentoiset jalat, kaikki osoitti pontevuutta ja kestävyyttä.\nIhmetteleviä huudahduksia kuului joka taholta Tyllylän Kustaan ajaessa\nradan toiselle puolelle melkoista punakampana kasvoiltaan, kuin\npakkasesta yksinään olisi voinut tulla.\n\nSitte Tobias ajoi määräpaikkaan Jalollansa, jonka leveä rinta, kookas\nrunko, vahvat jalat ja sysimusta, välkkyvä karva tekivät erittäin\nedullisen vaikutuksen katsojiin. Jalo seisoi tyynenä, katsellen\nympärilleen, nähtävästi tajuten, mitä oli tuleva. Ainoastaan, maltiton\nkuolaimien pureksiminen ilmasi, että hänkin halusi lähteä, ja kuin\nensimmäinen soitto kuului lavalta, hörkisti se korviaan, nähtävästi\nvalmiina heti paikalla panemaan parastansa.\n\nToinen soitto. Heti sitte kolmas, ja samassa oltiin jo menossa. Jalo\nlensi ensi askeleesta asti kaunista juoksua ja uskomatonta vauhtia.\nVilpas sitä vastoin koetti syöksyä tielle jo toisen soiton perästä,\nnousi ajajan pidättäessä pystyyn ja menetti siten jo lähtöpaikassa pari\nsekuntia. Toivon pettymyksen murinaa kuului yleisön joukosta eikä\nensimmäinen puoli virstaa myöskään korottanut Vilppaan toiveita, sillä\nTyllylän Kustaa, käsittäen, että kaikki nyt riippui siitä, jos sai\noriin jälleen rauhoitetuksi, pidätti sitä ja lisäsi vain vähitellen\nvauhtia. Jalo enemmän lensi kuin juoksi. Ilman yhtään harha-askelta,\nilman yhtään yritystä nelistämään kului ensimmäinen virsta 1 minuutissa\n52 sekunnissa. Kaikuva hurraa palkitsi Pullista, joka vain kouristi\nlujemmin ohjaksia mennä suhahtaessaan lavan ohitse. Vilpas tarvitsi\ntasan kaksi minuuttia ensimmäiselle virstalleen, mutta sen vauhti\nnähtävästi kiihtyi, eikä tyyni mäntyharjulainen sen takana vähääkään\nhätiköinyt, vaikka vastustaja olikin niin paljon voitolla.\n\nToinenkin virsta sujui paremmin Jalolta, vaikka erotus nyt oli\nmelkoista pienempi. Tobias oli jo päästänyt muutamia varoitushuutoja,\njoihin Jalo oli vastannut hännän heilautuksella ja joka kerran vähän\nenentänyt vauhtia, mutta eipä sen juoksussa enää ollut ihan yhtä suurta\njäntevyyttä, niin että Tobias tuon tuostakin vilkasi radan toiselle\npuolelle, jossa hänen vastustajansa lensi yhä parempaa vauhtia, mitä\npitemmälle ehdittiin.\n\nKatsojain kiihko oli nähtävästi ylimmillään. Päät kurkottuivat eteen\npäin, vetoja lyötiin, kehoitushuutoja kuului, kuin hevoset vuorotellen\nsyöksyivät lavan ohitse, ja mitä enempi kului kolmatta virstaa, sitä\nvilkkaammiksi tulivat viittaukset, sitä kovemmaksi hälinä.\n\nVilpas oli nähtävästi korvannut koko sen ajan, jonka oli jäänyt\njäljelle ensimmäisellä virstalla, eikä vielä näkynyt mitään vähenemistä\nsen vauhdissa. Tyllylän Kustaa istui vielä yhtä tyynenä, vaikka,\nmelkoista punakampana, mutta ei uskaltanut kiirehtiä hevostansa, vaikka\nhänellä olikin siihen hyvä halu. Tobias Pullisella sitä vastoin sekä\noli halua että uskallusta sitä tyydyttääkin. Hän nyki ohjaksilla, ärjyi\nkovasti ja piti siten Jaloansa sellaisessa vauhdissa, että, kuin\nainoastaan viimeinen puoli virstaa oli jäljellä, Vilpas vielä oli pari\nhevosen pituutta jäljempänä. Kukapa tietää, miten tämä kilpailu olisi\npäättynytkään, jos hänen vastustajansa olisi ottanut hiukan vähemmän\njuoksevaa painolastia. Kuten nyt oli, alkoivat juomatavarat vaikuttaa\nTyllylän Kustaasen. Hän ärjäsi kerran Vilppaalle, ja hepo syöksyi\nmuutamia sekunteja melkoista tulisemmalla vauhdilla eteen päin. Ajaja\nnäki jo voiton häilyvän lähellä, kiirehti vielä orittansa ja -- se oli\nliiaksi. Se hypähti neliseen, ja paha nelistäminen se olikin, sekunti\ntoisensa perästä kului hukkaan, niin että sen loistava vauhti\nviimeisten parin sadan sylen matkalla ei enää voinut tehdä mitään\nmuutosta. Jalo pääsi matkan päähän ensimmäisenä juuri kaksi sekuntia\nennen kilpaveikkoansa, ja katsojat tervehtivät sitä pauhuisella\nriemulla.\n\nMutta Tobias Pullinen pyyhki hikeä otsastaan ja päätti tavalla tai\ntoisella saada haltuunsa Vilppaan, sillä hän käsitti, että korkeintaan\nyhdessä vuodessa oli Vainikan orit ehdottomasti kehittyvä etevämmäksi\nJaloa.\n\nMielten kiihko laimeni nyt nähtävästi, varsinkin kuin pohjatuuli alkoi\nyhä pahemmin näpistellä ja pudistaa lumihiutuvia pilvettyneeltä\ntaivaalta. Palkintotuomarit ottivat vähä väliä lämmikettä ylhäällä\nlavallansa ja kääriytyivät väristen yhä paremmin kukin varainsa mukaan\nsupi-, saukon-, näädän- tai bisami-turkkeihin. Osa ajajista sitä paitsi\nluopui ihan viime hetkenä, niin että kilpa-ajot loppuivat paljon\nlyhemmässä ajassa, kuin alussa oli luultu.\n\nPullinen ja Ivan Ivanovitsh palasivat yhdessä kaupunkiin ja tekivät\nsotajuonen. Ivan oli saava Jalon 650 ruplasta, jos hän niin huokeasta\nkuin mahdollista, enintään 300 ruplasta osti ja Pulliselle luovutti\nVilppaan. Molempain kauppaystäväin tuli myöhemmin iltasella saapua\nImatran ravintolaan; nyt oli Tobias kutsuttu johtokunnan päivällisille\nseurahuoneelle.\n\nPullisen kunnianhimoa ja turhamaisuutta tyydytti tuo, että sai\nvertaisena istua herrain pöydässä, mutta mikään huvi se tosiaan ei\nollut. Syömään veitsellä ja kahvelilla, jopa kahvelilla yksinäänkin\nruokaa, jota olisi paras ollut syödä lusikalla, siihen hän kyllä olisi\nsentään taipunut, mutta häntä kainostutti, että ei ollut muiden\nvertainen siinä vaikeassa taidossa. Istua vakavan penkin sijasta\nhorjuvalla Wienin-tuolilla, joka uhkasi joka hetki pudottaa lattiaan,\nsyödä kuusi seitsemän ruokalajia, jotka eivät oikeastaan maistuneet\nollenkaan ruualta ja juoda monta lajia joutavaa viiniä, heikompaa kuin\nkalja, toista toisensa perästä ja lyhyessä ajassa, eikä, kuten\ntalonpojilla on pidoissaan tapana, aina parin tunnin päästä kutakin, se\ntosiaan ei ollut hauskaa. Sitä paitsi häntä vaivasi tuo enemmän tai\nvähemmän teeskennelty veljellinen ja vertainen puhetapa, jota\nherrasmiehet seurustellessaan alempisäätyisten henkilöiden kanssa\ntavallisesti käyttävät. Tobiaalla oli tarkka silmä huomaamaan; hän näki\nkaikki ja oli itsekseen äkeissään tuosta pintapuolisesta\nveljellisyydestä. Viimein vielä yksi asia teki seurustelun\nherrasmiesten kanssa hänelle vaikeaksi ja vastenmieliseksi. Hän oli\nomissa asioissaan, maa- ja hevoskaupassa sekä maanviljelyksessä,\ntaitava mies. Niistä asioista hän puhui hyvästi ja perinpohjaisesti;\nmutta hän ei osannut herrain tavalla ilman mitään vaikeuksia vaihtaa\nlakkaamatta puheen ainetta, keskustella jostakin asiasta, heti\nseuraavana silmänräpäyksenä laskea leikkiä toisesta, muutella puhetavan\nluonnetta eikä äkisti löytää vastausta tai sen tapaista mitä\nkirjavimpiin kysymyksiin. Hänen järkensä oli kyllä valpas ja terävä,\nmutta tottumusta sitä käyttämään hänellä ei ollut. Siitä hänelle tuli\ntunne, että häntä ehkä katsottiin tyhmäksi, tietämättömäksi ja\ntaitamattomaksi. Kuitenkin oli, kuten sanottu, hänen turhamaisuutensa\ntyydytetty, mutta kuin hänen maljansa oli juotu, puhevalta julistettu\nvapaaksi ja eräs johtokunnan jäsen neljännen ruoka- ja viinilajin\njälkeen fanfarin sijasta hirnui ja muka leikillisillä sanoilla esitti\nnaisten maljan, katosi Tobias täältä Imatran ravintolaan.\n\nTobias astui ravintolan petollisia puurappusia ylös toiseen kertaan ja\nsaapui pieneen, ahtaasen huoneesen, joka oli sekä anniskeluhuoneena\nettä etehisenä. Hän tervehti isäntää kättä pudistellen, sillä hän oli\ntäällä kuin kotonaan, ja kysyi Bitshokia; hevoskauppias ei ollut vielä\ntullut. Ravintosali oli jotenkin pitkä, mutta matala nurkkahuone.\nKilpa-ajon johdosta oli sinne kokoutunut koko joukko miehiä, jotka\nhaamujen tavalla liikkuivat huonosta tupakasta ja vielä huonommasta\nväkiviinasta löyhkävässä ilmassa. Tobias astua heilutteli sisään ja\ntarkasteli häliseviä vieraita. Etimpänä ikkunan vieressä tapasi hän\nmiehensä, Karl Napoleon Jurvelinin, joka poltellen ja tuolilla kiikkuen\nistui väkevän rommitotin ääressä. Pöydän laitaa vasten makasi toinen\nmies. Tobias ei kuitenkaan voinut makaajasta nähdä muuta kuin\nvanukkeisen, pellavatukkaisen pään, joka lepäsi kymmenen\nkirjoitusmusteisen sormen päällä. Makaajankin edessä oli pöydällä suuri\nlasi höyryävää rommitotia.\n\n\"No viimeinkin saa nähdä Tervolan isäntää, palkinnon saajaa, voittajaa\nTobias Pullista\", sanoi Karl Napoleon Jurvelin mielistellen ja\nsilmillään tirkistellen. \"Juommekos yhdessä jonkun lasin -- kuules,\nkyyppäri, tuo lasi -- suuri -- jotakin väkevää -- rommitotia, eikö niin\n-- entä tupakkaa -- onko Pullisella tupakkaa; ehkä sikareja. Kuten\nnäette, poltan minä piippua.\" Ja Jurvelin pisti piippuun, maistoi\nlasistansa, imeskeli puolipitkää luu- ja sahviaani-vartista piippuansa\nja tirkisteli kumppaniaan viekastelevasti ja ystävällisesti.\n\n\"Kiitoksia kysymästä, kyllä toti ja tupakka tarpeen ovat, mutta, herra\ntuomari, mitenkähän meidän juttumme luistavat?\" sanoi Tobias, käyden\npöydän viereen hajasäärin tuolille istumaan, kädet selkänojan varaan.\n\"Se juttu kalavedestä meidän provastimme, sen kirotun Brandtin kanssa\ntulee nyt takaisin kihlakunnan-oikeuteen. Sitä toista juttua rajasta\nolemme jatkaneet senaattiin, vaikka te niin varmaan luulitte sen\npäättyvän meidän eduksemme hovioikeudessa.\"\n\nTämä niin sanottu tuomari, entinen keräjäkirjuri, sittemmin\nlääninkanslisti ja nimismies, erotettu kaikenlaisten kujeiden tähden,\nja nyt viinaviskaali, punastui vähän; hän huomasi Tobiaan kuulustelleen\nasioitansa muilta \"tuomareilta\", ehkäpä oikealtakin tuomarilta, ja hän\nalkoi pehmoisella ja mielistelevällä, mutta sentään arvokkaalla\npuhetulvalla torjua vaaraa ihan alussa. Taputtaen Tobiasta leveälle\npolvelle ja voimakkaille olkapäille sanoi hän:\n\n\"Voi, hyvä isäntä, nyt te olette ihan eksyksissä, joku lienee teitä\npetellyt. No, juokaahan, juokaa pohjaan asti, ketä te nyt olette\ntavanneet?\"\n\n\"Syöteriä itseään.\"\n\n\"Häntäkö!\" sanoi Jurvelin tirkistellen ja nauraen lyhyesti ja\nmahtavasti, \"no, se juuri onkin oikea mies tähän asiaan, hän kyllä\nmaalaa asiat teille niin mustiksi kuin mahdollista, hänhän se on koko\najan neuvonut hyvää ystäväänsä, papin asiamiestä, mikä sen nimi nyt\nonkaan, sen pienen tuomarin, jolla on kultasankaiset silmälasit? No,\nsamapa se nyt on. Ne kaksi oikein sopivat yhteen.\"\n\nTobiasta ei ollut niin helppo pettää. Jos pellavapää ei olisi alkanut\nliikkua eikä johtaa puhetta toisaalle, niin olisi Karl Napoleon\nJurvelin luultavasti jo nyt saanut tehdä loppusuorituksen. Pellavapää\noli tällä välin herännyt, horjuen noussut kapeiden, sisään painuneiden\nolkapäiden varaan, ja katseli kalpeilla, uneliailla silmillä, joita\nosaksi vielä peittivät raskaat, punaiset silmäluomet, joka olikin ainoa\npuna hänen olutkeiton karvaisissa kasvoissaan.\n\nJurvelin, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, esitti ystävänsä,\nsanomalehden toimittajan, maisteri Valkosen. \"Te puhuitte Brandtista,\nkuulin minä\", sanoi Valkonen, nyykäyttäen päätään ja kursailematta.\n\"Katsokaas, tämän paikan tukisti hän minulta paljaaksi -- katsokaa.\" Ja\nValkonen käänsi syrjään pellavapivoansa ja näytti ohaukseltaan\nkymmenpennisen suuruista paljasta paikkaa. \"Rahjus, sanoi hän vain ja\nniin jauhoi juuri tuosta ja otti koko tukun hiuksia ja siitä asti ne on\npoissa. Se oli perhanan väkevä mies. Minä en osannut kristinuskoani, en\ntiennyt, miten pitkä ja leveä Noakin arkki oli.\"\n\n\"Niin, se Brandt\", pisti väliin Jurvelin ja alkoi tehdä hänen\nansioluetteloansa.\n\n\"Emmeköhän kirjoita häntä mustaan kirjaan\", sanoi uutisten urkkija,\nentinen ylioppilas, sillä siksi tosiaankin supistui sanomalehden\ntoimittaja ja maisteri. Hän otti käsille pienen muistikirjan ja\nkirjoitti talteen minkä mitäkin, käytettäväksi joskus Tervolan\nkirjeesen.\n\n\"No, mihinkä te isäntä nyt aiotte kilpa-ajoihin, Hämeenlinnaan, arvaan\nminä\", sanoi Jurvelin.\n\n\"Eipäs\", vastasi Tobias, jolle rommi, kuumuus ja jutut jo alkoivat\nnousta päähän. \"Minä lähden kotiin, pistäytymään postillani luona --\nniin totisesti, kotiin minä lähden -- piru on siellä merrassa. Minä\nsain kirjeen eukoltani, oikean epistolan. Brandt ei ole päästänyt\npoikaani ripille tänä vuonna. Poika on raivoissaan ja tahtoo lähteä\nkotoa rajan toiselle puolen, ja katsokaa, mitä hän kirjoittaa.\" Ja\nTobias löi likaisen, monin tavoin taitellun kirjeen pöytään. \"Hän menee\nvenäjän uskoon, äitinsä uskoon.\"\n\n\"Kas sitä pahusta. Luopua isäinsä uskosta. No, te kaiketi pidätte hänet\nkurissa, toivon minä. Kyllä minä pudistelen hänestä ne ajatukset --\nkyllä minä hänet opetan. Jospa hän vielä -- Ja se Brandt sitte, se se\nvasta on Herran palvelija, se on kaikki hänen syynsä.\"\n\nPäästäkseen onnettomain juttujen selityksistä kiihotteli Jurvelin\nPullista Brandtilla ja rommitotilla, ja ennen kuin Tobias nousi pois\npöydästä, oli viinaviskaalilla kädessään ylimääräisenä hyvikkeenä\nviisikolmatta markkaa.\n\nPullinen oli hyvin varovainen juomingeissa, vaan tällä kertaa hän\nJurvelinin yllytyksestä oli ottanut lasin liiaksi. Vaan kuin viimein\nBitshokin sorvansilmät loistivat tupakan savun lävitse salin toisesta\npäästä ja venäläinen alkoi puhella hevoskaupoista, selvisi Tobias\nkerrassaan, ja kuin nämä hevosmiehet viimein erosivat, oli Tobias\ntehnyt hyvän kaupan. Jalo oli myöty, mutta tulevaisuudesta kajasteli\nuusia voittoja, sillä Vilpas oli hänen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä sanoi Tobias jäähyväset Bitshokille, Tyllylän\nKustaalle, Karl Napoleon Jurvelinille ja varsinkin Jalolle, sovitteli\nLeenalle ostamansa kahvit reenpohjaan, valjasti Vilppaan ja läksi\nviimeinkin ajamaan kotia kohti. Oli jo pimeä, kuin hän ajoi omaan\npihaansa. Ei ketään ollut ottamassa isäntää vastaan, ei koiraa eikä\nrenkiä. Hän sen tähden itse riisui Vilppaan, vei sen talliin ja meni\ntupaan. Sekin oli pimeä, ainoastaan hiillos liedessä levitti epävarmaa\nvaloa suureen tupaan.\n\n\"Mitähän täällä lienee tapahtunut, koska koko talo on kuin kuollut\",\nmutisi Pullinen itsekseen, sytytti piippunsa ja lämmitteli käsiään.\n\nViimein tuli vanha Viskari. \"No, kas isäntä, no sepä nyt, emme me vielä\ntänään odottaneet teitä.\"\n\n\"Sen kyllä näen. Mitä tämä on, missä on Leena ja missä kaikki ihmiset?\nTässä minä olen jo odotellut hyvän hetken.\"\n\n\"Reijosessa, naapurissamme on koko kylä koolla, naiset ja lapset. Vanha\nReijonen ja hänen vaimonsa ovat kuolemaisillaan.\"\n\n\"Kuolemaisillaan, mitä sinä sanot, mitä on tapahtunut?\"\n\n\"He ovat rokossa.\"\n\n\"No, eivätkö he ole rokotetut.\"\n\n\"Mitä rokotetut!\" ja vanhus nauroi ylenkatseellisesti; \"tietysti ne on\nrokotetut, mutta mitä se auttaa, kun sallimus kerran on määrännyt, että\nheidän pitää kuolla rokkoon, ja sen tähden he kuolevat rokkoon, ei\nsiinä auta mikään rokotus eikä tohtoritkaan.\"\n\nNyt kuului kovaa töminää ja puhetta porstuasta, tupaan astui Leena ja\nmuu kotiväki.\n\nLamppu sytytettiin, tervehdittiin toisiansa, Tobias kertoi kilpa-ajon\npäätöksen, Leena ja nuori Tobias hyvin harmissaan kertoivat, mitenkä\nprovasti, haettuna vanhan Reijosen kuolinvuoteelle, juuri äsken oli\nankarimmasti ajanut pois kaikki, jotka olivat kokoutuneet ripitystä ja\nehtoollisen jakoa katsomaan, ja sen tähden vain, että muka tauti oli\ntarttuvainen. Mitä kullakin oli lähinnä mieltä painamassa, ei ollenkaan\npuhuttu. Vasta sitte, kuin illallinen oli syöty ja isäntäväki joutui\nomaan huoneesensa, puheltiin siitä asiasta. Ja Leena se saattoi\ntahtonsa hyväksytyksi. Nuori Matti Reijonen oli ehkä jo huomenna saava\nhaltuunsa isänsä tilan ja epäilemättä hankkiva vaimon niin pian kuin\nmahdollista, ja Anni olisi juuri sopiva vaimo hänelle. Se olisi\nkaikissa tapauksissa paras myöskin Tobiaalle, joka näytti mieltyneen\ntyttöön; hän toki voi saada ihan toisenlaisen morsiamen, tuoda kotiin\nkylän rikkaimman perinnöttären, tytön, joka oli yhtä rikas kuin\nkelvollinenkin, ja Leena kyllä tiesi, että tytön puolelta ei ollut\nmitään estettä. Tobias nyt kävellä turjotti uhkamielisenä, nolona ja\nalakuloisena kodissa, hänen pitäisi päästä jonnekin muuanne unhottamaan\nrippikoulussa tapahtunutta häpeää ja... Leena oli suunninnut kaikki\nselväksi, niin että vanhan Tobiaan väitteet, joita ei ollutkaan monta\neikä nekään pitäviä, raukesivat kerrassaan, ja niin päätettiin, että\npojan piti jo huomenna lähteä joksikin ajaksi palvelukseen etäisen\nsukulaisen ja vanhan tutun luo, joka oli kestkievarina jossakin\nPietarin puolisessa rajapitäjässä, sitäkin mieluisemmin sinne, koska\nTervolan kyläläisten oli käytävä kyydissä juuri siellä.\n\nSeuraavana päivänä lähetettiin Tobias ulos maailmaan sanallakaan\nmainitsematta tuon pikaisen matkan syytä, jonka sentään tiesivät\nkaikki, joihin se lähimmin koski. Kuin hän sanoi jäähyväset äidilleen,\nAnnille, vanhalle Viskarille ja jo istui reessä, sanoi hänen isänsä\nkovaan: \"hoida hevosta, sanon minä sinulle, ja pidä hyvä käytös,\" ja\nlisäsi sitte hiljempaan: \"jos menet Venäjän papin luo, niin piru sinut\nperii.\" Katkeralla mielellä läksi Tobias ajamaan ja viimeksi näki Annin\nitkuiset kasvot. Hän oli liian nuori, tunteakseen tässä elämänsä\nkäänteessä kyllästystä, hän toivoi vielä siksi paljon, että muutos\nolisi tuntunut edes raskaaltakaan, mutta hän tunsi sydämmensä\nsyvyydessä, että suuri vääryys oli tehty hänelle. Se oli ensimmäinen\nhallayö, kuin nyt kylmi ja kärvensi hänen sielunsa runsasta orasta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nVammeljoki on pieni mitätön puro, mutta juuri ennen pääsöänsä mereen\npaisuu se leveäksi ja syväksi ja voimakkaasti murtautuu harjanteen\npoikki, joka on Äyräpäänseljän viimeisiä jyrkkiä ja korkeita haaroja.\nVammeljoki tekee täällä pitkän, virtapaikalta syvän lahden, joka on\nväärän sarven muotoinen. Suun kummallakin puolella on korkeilla\nrannoilla kauniita huviloita raittiin ja runsaan vihreyden keskellä.\nKuin Vammelsuusta -- se on lahden nimi joen suun paikoilla --\nmatkustetaan kaakkoon päin pitkin hyvästi hoidettua vierutietä, on\nkuljettava kymmenen tai kahdentoista virstan matka pitkin meren rantaa\nviiden sadan tai enintään parin tuhannen askeleen päässä siitä. Tällä\nrannikolla on pietarilaisten suosittu huvilakaupunki ja kylpypaikka\nTerijoki, parin virstan päässä saman nimisestä asemasta. Meren ja\nmaantien välinen maa on jaettu pikku palstoihin. Niiden omistajilla on\nsiellä huvila toisensa vieressä, joista enimmät ovat rakennetut siihen\nomituiseen puumalliin, jota sanotaan venäläiseksi, vaan joka on\nsuureksi osaksi saanut koristeitansa muun muassa suomalaisten kansain\nompelus- ja kangaskaavoista. Siellä on hakaristi, kaksoisristi,\nnelikulma ja tähti, eli lyhyesti sanoen kaikki ne muodot, jotka\nennen muinoin pronssikaudella ja sitä ennen ovat olleet enimpäin\nkansakuntain yhteisenä koristusaarteena. Toisellakin puolen tiestä on\nhuviloita, mutta toistaiseksi ei niin paljo eikä yhtä komeita kuin\nuutisrakennukset merenrannalla. Sillä kaikki nämä huvilat ovat\nuutisrakennuksia. Kymmenen vuotta sitte kasvoi rantavehnä\nhäiritsemättömän rehevänä hiekassa meren rannalla ja suikertelevat\nvariksenvarvut menestyivät hyvin mäntyjen keskellä. Urosteyrit pitivät\nritaritaistelujansa pienillä aukeilla, joita metsänhakkuu oli tehnyt,\nja oratuomien ja sanajalkojen välissä pyyteli tarhakäärme sisiliskoja\nja hiiriä. Nyt siellä kyllä on satakin komeaa huvilaa ynnä kasino eli\nravintola. Onpa sinne syntynyt pieni kesäteaatterikin tekemään\npaikkakuntaa viehättävämmäksi. Mutta Terijoen suurin viehätys ja\nkauneus on meri ja merenranta, tämä komea ranta ilman mitään kallioita\nja saaria, joka hienohiekkaisena ja loivana ulottuu Suomenlahdelle päin\nja muutaman sadan sylen leveydeltä seuraa merenpintaa ainoastaan\nmuutaman kyynärän syvyydessä, kunnes se äkkijyrkästi painuu\nSuomenlahden pohjaa kohti. Se on siis oikea uimaranta, sellainen kuin\nOstendessa ja Trouvillessa. Näköala rantaäyräältä on viehättävä.\nEtelästä päin näkyy tornirikas Kronstadt kuin varjokuva opaalin\nkarvaista taivasta vasten, ja sen takaa hieno savun karvainen juomu: se\non Inkerinmaa. Pohjoiseen päin tekee jyrkkä hietaranta viehättävän\nkaaren nientä kohti, jossa Vammelsuun tullipaikka on yksinään äärimpänä\nulkona kuin kalalokki kuohuissa. Lännessä meri, ei koskaan\nyhdennäköinen, aina uusimuotoinen, milloin välkkyvän kirkas kuin\njuokseva metalli, milloin aaltojen ja kuohun vallassa.\n\nSiinä on lavein näköala, kuin missään on Suomen manterelta. Saaria ja\nluotoja tapaamatta voi tästä purjehtia Nargön ja Vironmaan välitse ihan\nsuoraa suuntaa Itägötinmaan rikkaalle rannalle.\n\nNyt oli ranta autiona, huvilat tyhjinä, ikkunat ja ovet lukittuina.\nVilliviini kuistien ympärillä oli kääritty oljilla ja niinimatoilla;\nkaprifolium makasi havujen ja lumen peitossa, nähden unta kesätuulista\nja linnun laulusta, auringon valosta ja helteisistä heinäkuun päivistä.\nRuusupensaat seisoivat okaisina, varret yhteen sidottuina. Mutta kuin\nkesä tulee ja Pietarin kaunis maailma levittelee suurten humisevain\nhonkain alla riikinkukon-purstoansa harsopuvussa, kevyessä kuin\nhämähäkin verkko, karttuunissa, kirjavassa kuin meissen-poslini,\nsuojana japanilaisia päivänvarjoja, suuria kuin jättiläistulpaanit,\nomituisia Trouvillen hattuja, sekä kuka missäkin tallipojan puvussa\nkuin hieno-ihoisia, mustasilmäisiä naisia ja hoikkia, kaunisvartaloisia\nnuoria miehiä kävelee huolellisesti puhdistetuilla käytävillä ja\nharvaruohoisilla nurmikoilla; silloin antaa viiniköynnös varjoa,\nkaprifolium suloisinta tuoksuansa ja ruusupensas koreilee kauneimmassa\nkukoistuksessaan. Mutta siihen oli vielä pitkä aika, sillä nyt oli\nvasta aikainen kevät, niin aikainen, että vielä ei ollut kuulunut\nleivoakaan.\n\nVielä oli meri jäässä, kuin nuori Tobias Pullinen tuli tänne hevosineen\nisänsä vanhalta ystävältä etsimään työtä. Ja työtä täällä oli\nenimmäkseen talvet päästään, sillä useampia kuin yksi huvila kasvoi\nlumeen meren rannalle tai maantien varrelle. Siellä oli aina kelpo\nmiehelle ja kestävälle hevoselle rahan ansiota puun, kiven tai muiden\nrakennustarpeiden vedossa. Se huvilan (eli datshan, kuten niitä sillä\npaikkakunnalla sanotaan) rakennus, jossa Tobias sai työtä, oli lähellä\nVammelsuuta, korkealla mäellä, josta oli laaja näköala meren jäälle.\nTyömiesten joukossa oli kirvesmies, joka sanoi itseään Adamiksi, ja\nsitä paitsi hänellä oli korea nimi Pihlhjerta, niin että hän varmaankin\noli jonkin vanhan aatelissuvun[2] jälkeläinen. Hän oli luonteeltaan\nkummallinen, umpimielinen, jollaisia ei monta tavata näillä seuduin.\nHän oli enimmäkseen ääneti, ei oikeastaan sen tähden, että se olisi\nollut hänen luonteensa mukaista, vaan koska hänen koko sielunsa oli\nkiintynyt yhteen ainoaan asiaan: uskonnon mietiskelemiseen. Huomaava\ntarkastaja saattoi nähdä hänen usein työssäkin ajattelevan ihan toisia\nasioita, kuin hänen kätensä tekivät. Hän enimmäkseen mietiskeli\nvaikeimpia uskonnollisia asioita, ja jos joku alkoi puhetta mistään\nsille alalle kuuluvasta kysymyksestä, silloin Adam Pihlhjerta puhui,\npuhui niin, että lihava kestkievari, jonka talossa hän asui, hänen\nvesitautinen vaimonsa ja heidän pyöreä, punakka tyttärensä Kaisu,\njoilla kaikilla oli tavattoman sukkela kieli, ihan peloissaan\npakenivat. Adam oli paljon kuljeksinut maailmassa; Pietarissa hän oli\nkuullut metodisteja, Ruotsin Pohjanmaalla laestadilaisia, Vaasassa ja\nLohtajalla hihhuleja. Kaikilla näillä lahkoilla, jotka koskettelemalla\nihmisen tuntoa tärisyttävät koko hermostoa, saadakseen aikaan\nherätystä, on suunnaton valta yksinkertaisten luonteiden yli.\nAdamiinkin olivat nämä opit vaikuttaneet ihan sydämmen pohjaan asti.\nHeräys oli eräässä rukouskokouksessa tullut hänelle sellaisella hengen\nvoimalla, että hän oli mielenliikutuksen kiihkossa huutanut veljille:\nminä näen Jumalan pyhyydessänsä. Vaahto oli juossut häneltä suusta, ja\ntunnottomana oli hänet kannettu pois huoneesta. Sittemmin hän oli ollut\nvanhimpain hihhulien luona opissa, tutkinut Laestadiuksen postillaa ja\nraamatusta varsinkin vanhan testamentin profeettoja ja ilmestyskirjaa.\nHänellä kun luonnostaan oli terävä järki, vilkas mielikuvitus ja\ntunteellisuus, niin hän tuota pikaa oli ylennyt etevimmäksi sen lahkon\nsaarnamiehistä. Veljien lähettiläänä ja apostolina oli hän kulkenut\npitämässä rukouskokouksia, antanut anteeksi syntejä ja kätten päälle\npanemisella vuodattanut pyhän hengen moneen sataan innokkaasen\nuudesti-syntyneesen.\n\nAdam oli suurikasvuinen, vahvaruumiinen mies ja pinnalta\nkarkeatekoinen, mutta sisältä ihan toista lajia. Hänellä oli sukkela\nymmärrys ja kekseliäs kieli, paljo raamatun taitoa sekä kykyä käyttää\najatusvoimaansa johtopäätöksiin yhtä viisaasti kuin kuudennentoista\nvuosisadan skolastikot. Väitellessä uskosta, sen olemuksesta,\nherätyksestä, vanhurskauttamisesta ja muista sellaisista asioista pani\nhän usein varmimmatkin papit ahtaalle. Hän oli peljättävä vastustaja,\noikea perustusten järkyttelijä, mutta verraten mitätön, milloin hänen\ntuli tyynesti vaikuttaa hengen palveluksessa, kehoittaa, rohkaista,\nvirvoittaa ja lohduttaa; sillä hänen sielunsa oli niin täynnä mietteitä\nuskosta, oikeasta uskosta ja uskon oikeasta olemuksesta, että siihen\ntuskin jäi mitään tilaa rakkaudelle.\n\nTämän apostolin kanssa sai Tobias yhdessä asua renkituvan vieressä\npienessä huoneessa, joka oli täynnä metsästys- ja kalastuskaluja,\nverkkoja ja rysiä, sampanjapullon kaltaisia kapeita ja tiheitä\nnahkiaismertoja sekä linnustuskuvia. Siinä oli telkkäin, kuikkain,\nkoskeloiden, metsähanhien, lokkien, allien, heinäsorsien ja kaikkein\nmerilintujen kuvia, monta kappaletta kutakin seinillä, orsilla, uunin\nreunuksella ja ikkunanlaudoilla. Niitä vourattiin kesät päästänsä\npietarilaisille huvilinnustajille.\n\nTottunut tutkimaan sydämmiä, tarkastamaan ihmisten puheita ja niistä\ntekemään johtopäätöksiänsä heidän sisällisestä sielun elämästään,\nkäsitti Adam Pihlhjerta heti, että hänen nuori kumppaninsa Tobias\nPullinen ei suinkaan ollut säännöllisessä mielen tilassa. Eräänä iltana\nhihhuli katsoi sopivaksi tehdä rynnäkköä muutamilla raamatun lauseilla:\n\"katso, nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä\"; \"kolkuttakaa,\nniin teille avataan\" j.n.e.\n\nMutta häntä kohtasi vastustus, niin kiivas, että Adam vähäksi ajaksi\nihan ällistyi. Monivuotiset kärsimykset ja orjuus ikeen alla,\nkirkkoherra Brandtin vääryys, Anni, jonka hän katsoi ainiaaksi\nkadottaneensa, mustasukkaisuus, aiottu meno Venäjän uskoon, kaikki nyt\nkokoutui Tobiaan ja sanan välille, jota kohtaan nuorukaisessa paloi\noikea viha.\n\nAdam hymyili itsekseen tyytyväisesti. Sellaisen raivokkaan vastustuksen\nsyynä täytyi olla syvä sydämmen suru. Sellaisia hehkuvia ja tulisia\nluonteita kuin Tobias ei ollut vaikea koota Herran viinamäkeen.\nKylmäin, hiljaisten luonteiden oli vaikein löytää ahdasta porttia, joka\nvie elämään. Hän antoi Tobiaan olla rauhassa pari päivää, mutta alkoi\nrynnäkön toisesta kohdasta, josta oli huomannut Tobiaan syttyvän kuin\nsähkökipinästä, ja se kohta oli valtionkirkon papit.\n\nKuin Adam ryhtyi siihen asiaan ja luki kaikki kammottavat sanat, kuin\nprofeetat olivat lausuneet Baalin papeista, ja niitä nyt sovitti Herran\nviattomiin palvelijoihin, silloin Tobiasta värisytti; Adamin puheen\nkammottava hehku ja raamatun mahtavat sanat pakottivat hänet\näänettömäksi, sillä hän tunsi, että tämän miehen kanssa ei käynyt\nleikitellä, ja huomaamattansa hän alkoi kartella häntä.\n\nTalvi oli vähitellen kulunut, päivät oli tulleet pitemmiksi, ihanat\nauringonlaskut hehkuvain punapilvien taa ja purpuraliekkejä ylös\nkeskitaivaalle asti, se kaikki ennusti kevään tuloa. Talvi oli ollut\nvähäluminen. Huhtikuun aurinko oli sulattanut pois senkin vähän. Jää\noli hauras ja vanhuudesta heikko, rannoilta täynnä suuria, mustia\nreikiä. Varikset olivat nyt enää ainoat, kuin uskalsivat mennä jäälle\nkalastelemaan avannoista. Etempänä kuohuivat jo vapaina aallot\nkorkeaksi kasautunutta ajojääreunaa vasten, joka välkkyi auringon\npaisteessa niin, että silmiin koski sitä katsella. Siellä täällä\nsuojapaikoissa, joihin aurinko paahtoi kuumimmasti, olivat katinnauris,\nnokkoset, kevätsipulit ja muutamat muut kylmää pelkäämättömät kasvit\nuskaltaneet pistäytyä esiin.\n\nAdam oli joka ilta ja joka pyhä, välistä arkipäivinäkin saarnannut ja\npuhunut milloin missäkin, milloin työmiehille salvoksella, milloin\nkalastajille rantakylässä, milloin rautatien-väestölle asemalla. Yksin\nlihavalle, puhlakalle kestkievarillekin ja hänen vesitautiselle\nvaimollensa oli hän esittänyt uskonoppiansa. Vaimo, joka jo oli ehtinyt\nelämän siimesrinteelle, oli liiallisesta kahvinjuonnista ja muusta\nhyväin päiväin pidosta heikko, niin että häntä kuljeteltiin tuvassa\nyksinkertaisessa pyörätuolissa. Lihava tytärnahjus Kaisu, joka näytti\nkerran tulevan äitinsä vertaiseksi äsken mainitussa kohdassa, ei\nmyöskään päässyt kuulematta hänen puheitansa. Vaan Adamin sanat alussa\nolivat kuin kivistöön kylvetyt. Näytti ihan siltä, kuin tämä\nvastahakoinen suku ei ollenkaan olisi kyennyt ottamaan vastaan hänen\nkylvöänsä. Myöhemmin kevättalvella, varsinkin sitte, kuin hän oli\nasemamiehien joukosta saanut hartaan liittolaisen, Ivar Lehtisen, oli\nkuitenkin aina joku tuntenut Herran sanan voimaa. Mutta suurta\nkokousta, jota hän innokkaimmin toivoi ja joka hänelle olisi ollut\nerittäin tärkeä, hän ei ollut saanut aikaan. Hän ei ollut voinut tehdä\nsuurta rynnäkköä, ei isoa hengellistä valloitusta. Nämä kaupustelevat\nmaanviljelijät olivat nähneet minkä mitäkin ja liikkuneet kuka\nmissäkin, niin että heistä ei ollut niin helppo saada selkoa kuin\nyksinkertaisemmasta ja luonnollisemmasta sisämaan kansasta.\n\nOli lauantai-ilta. Työväki oli kokoutunut kestkievariin, sillä sen\nisäntä oli jonkinlainen asiamies. Hän oli suostunut maksamaan\npäiväpalkat työväelle, ja puolen tunnin päästä oli se maksu tapahtuva.\nPaitsi työväkeä oli sinne kokoutunut joukko muitakin, sillä ilta oli\nkaunis ja kestkievaritalo kyläläisten kokouspaikka kävelyillä joutavina\niltoina. Oli sinne tullut paljo vaimoväkeäkin, toivoen saavansa jo\nkauan luvattua tilapäistä tanssia. Kestkievarin suuressa tuvassa istui\nnyt kuitenkin vain viisi kuusi henkilöä. Etimpänä ikkunan edessä istui\nvesitautinen pyörätuolissaan, jota vastoin Adam seisoi uunin edessä,\ntirkistellen tuleen ja tuon tuostakin sivellen tuuheaa, pörhöistä\ntukkaansa niskasta ylös päin. Kestkievari järjesteli pöydällä\nkopeekoita, ruplia ja joitakuita sekaan eksyneitä markkoja yhtä\nkorkeihin kasoihin ja samalla lörpötellen minkä mitäkin joutavaa. Muuta\nääntä ei kuulunut tuvassa. Uunituli ja ilta-aurinko taistelivat\nvallasta suuressa huoneessa, ja nähtävästi oli tuli pian voittava,\nsillä ilta-auringon valo väheni, mutta tulen hehku kasvoi kasvamistaan.\n\nKestkievarin yhä ladellessa ajatuksettomia, mitään tarkoittamattomia\nsanoja tuli lihava ja rehevä Kaisu, kantaen pienessä kupissa äsken\nsiivilöityä maitoa. Hän meni uunin luo, jossa Adam seisoi, ja pani\nmaitokupin uunin alle komeroon. Kotoinen tarhakäärme oli taas alkanut\nkesäelämäänsä. Se oli jo viikon päivät joka ilta madellut esiin\ntavallisesta reiästään uunin alta ja oli epäilemättä tuleva tänäkin\niltana. Toiset eivät tuota huomanneet miksikään, mutta Adam, joka\nkäärmettä katsoi perkeleen, maailman ja meidän oman lihamme kuvaksi,\nlohikäärmeeksi, kiusaajaksi paratiisin yrttitarhassa, hän, joka oli\nraamatusta oppinut koko semiläiskansan kiihkeällä vihalla vainoomaan\ntuota ihan viatonta ja hyödyllistä eläintä, kiihtyi kovin, että voitiin\nkärsiä sellaista petoa, vieläpä elättääkin sitä.\n\nKestkievari hymyili mahtavasti ja alkoi uutta lorua käärmeistä ja\ntarhakäärmeistä.\n\n\"Niin, kussakin maassa on omat tapansa; eikö teidän pitäjässänne ole\ntarhakäärmeitä? Me uskomme käärmeen tuovan onnea taloon. Ettekö te,\nAdam Pihlhjerta, ole kuullut puhuttavan käärmeiden kuninkaasta ja\nvaltakunnasta? Vai ette!\n\n\"No, olkaa nyt hiljaa pari minuuttia, niin saatte kuulla sen tarinan,\nja jos olette oikein hiljaa, niin saatte nähdä käärmeen itsensäkin;\nkyllä se tulee, aurinko on jo laskeutunut.\n\n\"Niin, nähkääs, siellä käärmeiden valtakunnassa asuu käärmeiden\nkuningas.[3] Hänellä on päässä jalokivistä säteilevä kultakruunu. Jos\nuudenkuun aikaan mennään ulos koiran kanssa, jolla on ruskeat pilkut\nsilmäin päällä, niin välistä se näyttäytyy. Käärmekuningas on\nonnettomuuksien, kipujen ja kuolemantautien valtias. Kuin hän syksyllä\nkutsuu kokoon suomuksiset alammaisensa ja jokukaan niistä jää\ntulematta, niin hän ottaa selon, onko sitä pahoin kohdeltu siinä\ntalossa, jossa se on asunut, ja jos niin on, lähettää hän tauteja ja\nonnettomuutta siihen taloon. Sen tähden, kun käärme on kerran tullut\nmeille, syötämme me häntä hyvin, varsinkin rieskamaidolla, jota joka\nilta pannaan sen reiän luo. Kahdeksantoista vuotta on meidän\nkotikäärmeemme juuri auringon lasketessa, jos vain on hiljaista, tullut\ntuosta reiästä. Kahdeksantoista vuotta on minulla ollut onnea ja\nmenestystä ja -- mutta kas, tuossahan tuo onkin meidän pikku\nkotikäärmeemme. Terve tuloa, terve tuloa käärmehinen, kotitonttu ja\nonnen tuoja.\" -- Ihan oikein, kestkievarin hiljaa puhellessa ja\nkaikkein hiljaa kuunnellessa hänen taikauskoista tarinaansa, hänen\npitkiä lauseitaan, monia sanojaan ja laveita toistelujaan oli\ntarhakäärme tullut esiin kolostaan. Pieni pää, kuun muotoiset pilkut\nsilmäin takana, liikkui edes takaisin ikään kuin tähystellen. Käärme\nmatoi hitaasti ja rapisten, sillä nyt oli sillä ensimmäinen nahan\nvaihdosaika; nahka oli jo repaleina vatsapuolelta. Se asettui kiemuraan\nja siten nosti noin kolmannen osan pääpuoltansa ylös ja taivutti sen\nmaitokupin laidan ylitse. Kaksihaarainen kieli liikkui koko ajan kuin\nkellon heiluri taikka haparoivan hyönteiset tuntosarvet. Käärme painoi\nosan päästänsä maitoon ja alkoi imeä sitä. Adam, joka seisoi ihan uunin\nvieressä ja oli hyvin liikutettuna kuunnellut kestkievarin kertomusta\nja nyt inhokseen nähnyt tuon matelevaisen, polkasi yht'äkkiä kenkänsä\nkannan käärmeen reikään, sieppasi nopeasti kuin leimaus peljästynyttä\nja sihisevää petoa niskasta ja kiroten sinkautti sen palavaan tuleen.\n\nJulmissa tuskissa väännähti elukka pari kertaa, sitte oli kaikki\nlopussa, ainoastaan musta, haikuava juomu hehkuvilla hiilillä osoitti\npaikkaa, jossa yksi elämä oli tuskiinsa sulanut.\n\nVihan puna nousi kestkievarin lihavalle, kiiltävälle otsalle. Hän\nyritti juuri niin pontevasti, kuin saattoi, ojentamaan onnensa merkin\ntuhoajaa, kuin Adam kovalla äänellä huusi hänelle: \"Sinä, Belialin\npoika! Herran Jumalasi olet sinä unhottanut; mutta kuten Baalin papit\npalvelet sinä huoneessasi käärmettä, sitä vanhaa perkelettä, jonka\nvaimon siemen on rikki polkeva. Kuinka sanoo Herra: 'Ei sinun pidä\ntekemän sinulles kuvaa eikä minkään muotoa, niitten, kuin ylhäällä\ntaivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla ovat maan päällä, eikä\nniitten, jotka vesissä maan alla ovat. Ei sinun pidä kumartaman eikä\nmyös palveleman niitä; sillä minä Herra, sinun Jumalas, olen kiivas\nJumala.' 'Katso, minä annan tulla pahuuden sinun päälles, ja otan sinun\nsukukuntas pois, ja teen sinun huonees niin kuin Jerobeaminkin huoneen\nja niin kuin Besan, Ahian pojan huoneen sen vihoittamisen tähden, kuin\nsinä vihoittanut olet. Ja minä lähetän sinulle rangaistuksen ja sinun\npalvelijais ja sinun kansas päälle, ja minä lyön sitä ruttotaudilla,\nettä sen täytyy hukkua maan päältä.'\"\n\nNämä hirvittävät sanat, noukitut kirous- ja uhkausrikkaista Israelin\nkansan historiakertomuksista, vaikuttivat yhtä hyvin nyt kuin\nmuinoinkin.\n\nKestkievari oli vaiti; hänen lihava ihonsa muuttui talin karvaiseksi.\nHänen vesitautinen vaimonsa katsoa tuijotti peljästyksissään\nlainsaarnaajaan. Mutta lihava Kaisu, jonka veltot hermot olivat\nupoksissa kalpean lihan sisässä, parahti säikäyksestä ja painui\nhysteerisen itkun voimasta penkille uunin viereen. Toisia se itku vielä\nenemmän säikytti ja vavisten sanoivat muutamat: \"Adam on oikeassa, Adam\non oikeassa.\"\n\nHyväksyminen innostutti hihhulia. Hän sivalsi kädellään pörhöistä\ntukkaansa niskasta ylös päin, astui keskelle lattiaa, ummisti silmänsä\npuoleksi ja sinkautteli tottuneella kielellä Herran rangaistuksia kuin\ntulisia nuolia syntistä kansaa vastaan. Kova puhe ja parahdus\nhoukutteli sisään nekin naiset ja työmiehet, jotka olivat seisoneet\nulkona.\n\n\"Mitä varten te tulitte tänne?\" jatkoi hän. \"Te olette tulleet\ntanssimaan ja elämään haureudessa, juomaan tuota perkeleen polttavaa\njuomaa, joka nyt kutittaa teidän kitaanne ja kurkkuanne, mutta joka\nviimeisenä päivänä polttaa teitä kuin tuliset käärmeet korvessa, kuin\nhelvetin kuumin hehku. Te tulette tänne palvelemaan Babelin Beliä, sitä\nsuurta porttoa, kumartamaan käärmeitä ja kaikkea kuin matelee synnin\nliassa ja loassa. Mutta mitä olette löytäneet täällä? Jumalan\npalvelijan, Herran profeetan olette löytäneet niin, kuin Ahab muinoin\nkerran löysi Jumalan-miehen Eliaan. Sillä Jumalasta minun puheeni on;\nhänen sanaansa minä perustun. En minä puhu itsestäni, vaan Herra on\nkäskenyt. Eikö sanota Psaltarissa (116:10): niinä uskon, sen tähden\nminä puhun; ja eikö Herra itse sanonut: menkää ulos kaikkeen maailmaan\nja saarnatkaa minun evankeliumiani! Ja kuinka sanoo apostoli (Room.\n10:8): Se sana on juuri sinun tykönäs, nimittäin sinun suussas ja\nsydämmessäs; tämä on se sana uskosta, jota me saarnaamme. Kelle antoi\nJesus pyhän Hengen? Antoiko hän sen leviitoille, antoiko hän sen\nkirjanoppineille? Ei, ja tuhat kertaa ei, vaan hän antoi sen meille\nuskovaisille, meille, jotka tunnustamme häntä. Meillä on pyhä Henki,\nminulla, sinulla, teillä kaikilla, jos te vain uskotte. Ei hän sitä\nantanut farisealaisille, ei kirjanoppineille, noille ylpeille\nvirkapapeille, joita Helsinki nyt, kuten muinoin Jerusalem, sulloo\nmeille. Ne ovat palkkapaimenia, valkeiksi siveltyjä hautoja, ne ovat\nsammakoita, jotka tulevat suuren lohikäärmeen suusta, uskottomia\npaimenia, jotka näyttävät sitä tietä, joka vie kadotukseen, he ovat\nastioita, täynnä saastaisuutta, mutta ulkoa kiiltävät ja kirkkaat. Ja\nniin kuin minä viskasin käärmeen tuleen, niin Herran käsi heidät\nviimeisenä päivänä heittää ijankaikkiseen pätsiin, ja siellä he\nsulamistaan yhä sulavat eivätkä kuitenkaan kuole, sillä heidän vaivansa\nelävät ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sinne hän lähettää teidätkin, te\nkaikki uskottomat, jotka ette tunnusta, mitä minä nyt opetan.\"\n\nHänen äänensä jyrinä hiljeni ja pyhä kiivaus lauhtui. Hän pyyhki hikeä,\njota mielenliikutus oli nostanut hänen kasvoilleen, ja sanoi\nlempeämmällä äänellä: \"Niinpä tunnustakaa nyt syntinne, ripittäkää\nitsenne ja tulkaa minun tyköni; minä, joka olen armoitettu ja täytetty\npyhällä Hengellä, annan teille anteeksi teidän syntinne. Mutta älkää\nlangetko polvillenne, sillä se on pakanain ja publikaanien tapa.\nSeisokaa suorana ja kovalla äänellä tunnustakaa syntinne minulle,\nHerran valitulle!\"\n\nNyt eräs ratavartia, Adamin innokkaimpia oppilaita, astui profeetan\neteen ja ihmisjoukon sanomattomaksi hämmästykseksi lausui:\n\n\"Minä tunnustan syntini seurakunnan edessä. Herra, katso, palvelijasi\non rikkonut sinua vastaan. Kaksi vuotta sitte minä petollisesti anastin\ntältä kestkievariltamme kahdeksan markkaa ja yhden ruplan. Kas, tässä\nminä maksan ne sinulle takaisin.\"\n\nAdam otti rahat, antoi ne kestkievarille, laski kätensä syntisen pään\npäälle ja lausui:\n\n\"Mateus sanoo 9:nen luvun 6:ssa värsyssä: Teidän pitää tietämän ihmisen\npojalla olevan valta maan päällä synnit anteeksi antaa. Minä olen\nihmisen poika, isästä siinnyt ja vaimosta syntynyt, ja minä todistan,\nettä sinun syntisi ovat anteeksi annetut; ja katso, koska sinä olet\nuskossa omistanut syntein anteeksi antamisen, vuodatan minä sinun\nsieluusi pyhän Hengen; hän olkoon sinun kanssasi nyt ja aina.\n\n\"Tulkaa, tulkaa\", jatkoi hän, \"te eksyneet lampaat Israelin\nsukukunnasta, tulkaa yhä useampia, sillä nyt on otollinen aika, katso,\nnyt on autuuden päivä.\" Ja vesitautinen, jonka ei kukaan ollut moneen\nvuoteen nähnyt liikahtavan tuolistansa omin voimin, sanoi nyyhkyttäen:\n\"minä tahtoisin tulla, mutta minun ruumiini on kuin pois kuihtunut.\"\n\nProfeetta kääntyi häneen päin ja sanoi juhlallisen vakavasti: \"nouse\nylös, tyttäreni, sinun uskos on tehnyt sinut terveeksi.\"\n\nJa sairas nousi varovasti paisuneiden jalkainsa varaan ja hoiperteli\nväkijoukon kauhuksi lattialle.\n\n\"Ihme, katso ihmettä!\" kuului ääniä, ja naiset panivat vavistuksissaan\nkätensä ristiin. Adam astui ylevästi ja voittoisasti hänelle vastaan,\notti häntä kannattaen kainaloista ja sitte, kuin hän tunnusti myöneensä\nmiehensä tietämättä talon tavaroita ja laiminlyöneensä Jumalan sanaa,\nantoi hänelle anteeksi ja talutti hänet takaisin paikalleen.\n\n\"Ihme, ihmetyö! Eikö hän totisesti ole Herran profeetta!\" Ja liikutus\nlevisi kuin taudin rutto läsnäolijoihin. Yhä ylemmäksi nousivat laineet\nsairaissa omissatunnoissa ja kuohuvissa sieluissa. Siitä tuli kauhun\njuhla. Ahdistus jo ammoin sitte tehdyistä synneistä nosti hien otsalle\nja tunnustuksen huulille, ja siellä tunnustettiin syntejä, joita\ntuntikausi sitte ei kukaan olisi ilmaissut, vaikka olisi uhattu kiskoa\nkieli suusta. Synnit, jotka äsken näyttivät niin mitättömiltä, niin\nihan joutavilta, kaikki ne nyt nousivat ylös ajan pimeydestä ja\ntomustuneen unhotuksen peitosta. Jokainen muisti nyt pelolla,\njoka melkein näytti mielipuolisuudelta, noita syntejä, jotka ennen\nolivat olleet keveät kuin untuvat voikukan siemenkoterossa, kuin\nhiirenherneet lasten helminauhassa. Nyt, nyt olivat ne tästä hirveästä\nkuritussaarnasta kasvaneet suuriksi, raskaiksi kivenmöhkäleiksi, jotka\npainoivat ja rasittivat syntisen sielua. Ja runsaasti vuodattaen\nkatkeria kyyneleitä täytyi heidän tunnustaa ja saada syntiselle\nsydämmelleen helpotusta anteeksiantamisen voimasta. Sill'aikaa kuin\nmuutamat itkien polvillansa vääntelivät käsiään, kiiruhti jo toisia\nAdamin luo, joka liekitsevänä uskoninnosta sekä valtansa ja asemansa\ntuntevana valtaavan levollisesti jakeli anteeksi antamisen suloista\npalsamia murheellisille sieluille ja sairaille omilletunnoille. Ei\nkukaan olisi tänä hetkenä voinut olla tunnustamatta tämän lahjakkaan\nhengen arvokasta vakavuutta eikä hänen katseensa voimaa, joka kukisti\nkaikki.\n\n\"Herran rauha olkoon teidän kanssanne! Autuas se ihminen, jolle Herra\nei lue hänen pahoja tekojansa, jonka hengessä ei mitään vilppiä ole.\nHerran ääni käy voimassa. Hänen äänensä särkee Libanonin sedripuut ja\nhyppyyttää niitä kuin vasikkaa sekä Libanonin ja Sirionin niin kuin\nnuorta yksisarvista.\n\n\"Ja sinä, ylpeä Tobias!\" Hän kääntyi, täynnä pyhää kiivautta, häneen\npäin, osoitti häntä ja sanoi: \"älä paaduta sydäntäsi tänään, vaan\nmuista, että helvetin koura on tarttunut sinuun ja kuoleman paula\npudonnut sinun päällesi!\"\n\nTobiaan kasvot sävähtivät kalpeiksi kuin haamun, hän horjahti ja kaatui\nkuin salaman lyömänä maahan, ryömi vavisten hihhulin luo ja sanoi\nkuiskaamalla:\n\n\"Totisesti, minä olen suurin kaikista syntisistä; minä olen pettänyt\nherran Sebaotin.\" Ja nyt hän kertoi, minkä vääryyden hän oli kärsinyt\nkirkkoherra Brandtilta, että hän oli aikonut luopua lapsuutensa\nuskonnosta, että ainoastaan isän uhkaus oli pidättänyt häntä siitä, ja\nnyt -- Siinä keskeyttivät häntä nyyhkytykset, niin hillittömät, että\nhänen oli mahdoton puhua enää sanaakaan. Kaikki mitä hän oli kärsinyt\nja rikkonut näinä viikkoina, kaikki, mitä hän oli kadottanut, lapsuuden\nusko, äiti, Anni, kaikki tuli nyt yht'äkkiä hänen päällensä. Kaikkea\nnäkemään aukesivat kerrassaan hänen silmänsä.\n\nAdam seisoi hetkisen hämmästyksissään, siinä oli tunnustus, jollaista\nhän ei vielä koskaan ollut saanut keltään armon etsijältä. Hän vähään\naikaan ei tiennyt itsekään, mitenkä käsittäisi Tobiasta, mitenkä\nantaisi hänelle anteeksi. Hetkisen hän oli epätietoinen, mutta hän\nhuomasi, miten kaikki ihmiset hehkuvin katsein tähystelivät hänen\nkasvojansa; jos hän nyt oli neuvoton, niin heti meni hukkaan kaikki,\nmitä hän oli voittanut taivaalle.\n\n\"Nouse ylös, poikani\", sanoi hän hitaasti; \"sinä olet lähempänä\nvapahdustasi, kuin itse luuletkaan. Sillä autuas on se, joka ei vaella\njumalattomain neuvossa, eikä seiso syntisten tiellä, eikä istu, kussa\npilkkaajat istuvat. Siitä nyt näet, mitä ne ovat nuo valtionkirkon\npapit? Susia lammasvaatteissa he ovat. He antavat kiviä leivän sijasta.\nSinä olet eronnut nyt heistä kaikista. Tule nyt Herrasi laumaan; me\nyksin olemme oikeat uskovaiset. Täällä kuohuu Herran armon lähde. Sinun\nsyntisi annetaan sinulle anteeksi.\"\n\nJa ihastuksissaan, onnellisena nyt jo kuukausia kestäneiden\nhengellisten tuskain jälkeen syleili nuorukainen Adamia.\n\n\"Autuus, autuus, armo ja vapahdus!\" kuului ihmisjoukosta. Riemuiten\nuskon kiivaudesta ja palavuudesta huutelivat he halleluja! ja hosianna!\njota paitsi kuului lyhyitä, kimakoita, hysteerisiä älähdyksiä ja\nhuokauksia sekä noita hih! ja hu! joista tämä lahko on saanut nimensä.\nHuutaen Sebaot, Sebaot, ylkä tulee! alkoivat he veisata virttä, jossa\nmiesten passo-ääni jymisi kuin meren kohina, keskenkasvuisten poikain\nterävät äänet kuin kalalokin kirkuna tuulella ja naisten kimakat\nsopraanot kuin rantaraukan valitus. Monilla lirityksillä ja\nhidastuksilla nousivat pyhät sanat ylös kohti kevätyön vaaleaa\ntaivasta:\n\n    Jumala ompi turvamme\n    Ja apu tuskissamme,\n    Siis hänehen me luotamme\n    Eläissä, kuollessamme;\n    Maa, meri, ilma pauhatkoot,\n    Maan alle vuoret vaipukoot,\n    Ei peljätä se meitä.\n\n    Maan perustukset tärisee,\n    Kun Herran ääni kaikuu,\n    Kuninkaat, vallat värisee,\n    Päämiehet maahan vaipuu;\n    Mutt' meill' on Herra Jumala,\n    Kuin vartioitsee laumaansa,\n    Päältämme vaarat torjuu.\n\nTuntikausi toisensa perästä kului rukoillessa, veisatessa ja sanaa\nselittäessä. Myöhään sytytettiin viimeinkin kynttilät ja pyhiä\nlupauksia otettiin ja annettiin. Moni oli ainoastaan peljästynyt, mutta\nmoni myöskin lämminnyt. Moni juomari palasi kotiinsa, mielessä luja\npäätös lakata juomasta. Moni, joka oli luullut itseään valkoiseksi ja\npuhtaaksi, näki, että hänessä olikin syntiä ja viheliäisyyttä, ja\nmonivuotiset vihat ja riidat sovittiin käden lyönnillä ja rauhan\nsuuteloilla. Onnellisina, tyytyväisinä ja paremmin varustettuina synnin\nkiusauksia ja perkeleen viettelyksiä vastaan läksivät veljet ja sisaret\npois kukin kotiinsa. Yö levitti hämäräänsä ja uni vuodatti rauhaa\nnäihin sydämmiin, jotka äsken vapisivat Herran vitsan alla.\n\nHihhulisaarnaaja mennessään levolle sanoi iloisena ja tyytyväisenä:\n\"pyhä Henki on tehnyt tänään suuria ihmeitä.\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nPari viikkoa oli kulunut siitä merkillisestä kääntymyspäivästä; Adam\nPihlhjerta oli ahkerasti käyttänyt tätä aikaa herätyssaarnain ja\nrukousten pitoon sekä veisuusen. Laestadiuksen postillasta oli hän\nlukenut voimakkaimmat kappaleet. Vähitellen oli hän alkanut\nkuulijoillensa istutella hihhulien opin uskonkappaleita ja ilokseen\nhuomannut heidän yhä enemmän vakaantuvan opissa. Tosin oli sellaisiakin\npilkkaajia, joihin mitkään vakuutukset eivät pystyneet, mutta kuin enin\nosa sentään oli Adamin uskolaisia, niin hän ei pitänyt lukua heistä.\nPäin vastoin oli se toiselta kannalta katsoen helpompikin hänelle. Hän\nsaattoi nyt oikein persoonallisesti kääntyä muutamien harvain puoleen,\noikein maalata heidän syntinsä ja kauhistuttaa uskovaisia. Tobias oli\nmelkein hurjan haaveksivasti kiintynyt tämän lahkon oppiin. Hänellä kun\noli kevyt mieli, niin jotenkin vähä voi hänet herättää ja vetää\nmukaansa, ja se usein auttoi hänet pahimpain vaikeuksien yli. Tosin\npienetkin ikävyydet samasta syystä tekivät hänelle elämän\ntukalammaksi, kuin olisi ollut tarpeen. Nyt kuitenkin pitkän\nlevottomuus-, kärsimys-ja ahdistusajan jälkeen Adamin sanat olivat\nsaattaneet hänet sellaiseen tilaan, että elämä hymyili hänelle,\nlevottomuus oli karkoitettu ja rauha asui taas hänen sielussansa. Sen\nsopusoinnun tunnossa kirjoitti hän äidilleen kirjeen, pyytäen, kuten\nAdam oli neuvonut yleisin sanoin, hartaasti anteeksi, luvaten parantua\nsekä kuvaten mielensä muutoksen ja uskonsa ja luvaten kohta palata\nkotiin. Hän tahtoi ainoastaan saada loppuun työnsä, jonka oli alkanut,\nkuulla Adamin saarnoja ja selityksiä ja sitte kevätpuoleen palata. Hän\npyysi myöskin kertomaan terveisiä isälle.\n\nYksi, johon hengen voima ei vähääkään koskenut, oli lihava kestkievari.\nHänen hitaassa sielussaan ei ollut mitään pohjaa, johon sana olisi\nvoinut sattua, ei ollut mahdollinen karvaimmillakaan sanoilla,\njärkevimmilläkään syillä herättää häntä, lyödä kipunoita hänen\nsielustansa. Se oli samaa kuin lyödä puuvillaan tai untuviin, ei siitä\nollut mitään hyötyä, siinä ei näkynyt edes lyönnin merkkejäkään. Hän ei\nruvennut edes vastustamaankaan tätä liikettä ennen, kuin kuukauden\nlopulla, kuin hän suureksi peljästyksekseen huomasi oluen ja viinan\nmenekin melkoisesti vähenneen. Ei kukaan tahtonut juoda hänen\nhoukuttelevia tavaroitansa, kaikkein vähimmin, kuin profeetta itse asui\nhänen tykönänsä. Se oli toki liikaa. Nyt hän vähitellen kuohutti\nmielensä suutuksiin. Se viha kohtasi ensin vesitautista vaimoa ja\nKaisua, jotka molemmat olivat sydämmestään ja sielustaan suostuneet\nAdamin oppiin. Kaksikymmenvuotisen rauhallisen elämän jälkeen alkoivat\nnyt vanhoilla päivillä avioriidat. Vaimo puolusti Adamin korkeaa\nlähetystä ihmetyöllä, jonka Hän oli tehnyt, kuin antoi hänelle voimaa\nkäydä.\n\n\"Älä lörpöttele\", tiuskasi kestkievari, \"kyllä sinä voit astua, kuin\nvain viitsit; mutta sinä et viitsi; älä hulluttelekaan ihmeistä.\"\n\nKuitenkaan ei hänellä ollut ryhtiä eikä voimaa estää rukous-,\nveisuu- ja ripityskokousten pitoa kolmekin kertaa viikossa hänen\ntuvassaan. Adamilla kun oli suuri kyky hallita ja vallita, niin hän\nolisi tuota pikaa ottanut koko isännyyden häneltä, jos hän ei olisi\nKaisun ja vesitautisen tähden ja Tobiaan hartaasta pyynnöstä viimein\npäättänyt muuttaa pois kestkievaritalosta kalastajan mökkiin joen\nsuuhun.\n\nMuutamien päiväin kuluttua siitä, kuin Tobias muutti pois\nkestkievarista, tuli mies anniskelutupaan, joka oli suuri huone,\nsievistetty helakan sinisillä seinäpapereilla ja koristettu muutamilla\nIljinin kivipainon tuotteilla sekä asetuksilla ja hintaluetteloilla.\nTämän kaiken päälle olivat kärpäset, savu ja ruuan katku levittäneet\nkeltaharmaata ja siten hiukan himmentäneet muuten kirkasta väriä. Mies\nkävi hyvin varmasti ja arvonsa tuntevasti istumaan paraasen paikkaan ja\nesitti itseään isännälle Viipurin läänin kuvernöörin määräyksellä.\nJuodessaan väkevää rommitotiansa aukoi hän ja silitti kiiltäväksi\nkulunutta polveaan vasten erään paperin, katsoa tirkisteli ja luki\nhyvin arvokkaasti näin:\n\n    \"Sitten kuin nimismies ... piirissä Viipurin lääniä on Kuvernöörin\n    virastolle ilmoittanut, että niin suuri joukko irtainta väkeä,\n    veijareita y.m. on kokoutunut ... aseman seuduille, että hänen on\n    mahdoton yksinään yllä pitää järjestystä siinä laajan piirinsä\n    osassa, Kuvernöörin virasto täten määrää entisen lääninkanslistin\n    Karl Napoleon Jurvelinin auttamaan piirin vakinaista nimismiestä\n    pitämään yllä järjestystä varsinkin siinä sanotun piirin osassa,\n    joka on huvilanomistajille palstoitettu, ja saa Karl Napoleon\n    Jurvelin\" j.n.e., j.n.e.\n\nKarl Napoleon Jurvelin nuolasi ohuita huuliansa, tirkisteli, kuten\nhänellä oli tapana, imi voimakkaasti piippuaan, käänsi kokoon\nmääräyksensä ja katsoi mahtavasti kestkievariin; siitä katseesta voi\nkuka hyvänsä nähdä \"katsos minua, sellainen mies minä olen\".\n\nKestkievari kumarsi ja moneen kertaan toistelluilla korusanoilla lausui\nolevansa vakuutettu, että herra Karl Napoleon Jurvelin juuri oli sopiva\nmies siihen hankalaan toimeen ja että hän saattaisi koko kunnan\nkiitollisuuden velkaan, jos hän voisi toimittaa, paitsi muita, erään\nAdam Pihlhjertan, irtolaisen ja veijarin, kiinni vahingoittamasta\nihmisiä.\n\n\"No, sille me kyllä opetamme, mistä David olutta osti\", sanoi Jurvelin\npäättäväisesti, heilautti polvensa ristiin toisen päälle ja koetti\nnäyttää uhkaavalta ja arvokkaalta. \"Vai on hän niin häijy. Pohjalainen!\nniinkö? tappelee ja pauhaa, vai onko hän uusmaalainen, itsepintainen ja\nkiukkuinen, vai ehkä Kuopiosta, juoppo ja kavala!\"\n\nKestkievari tuskin ehti vastata, kuin kyytimies äkisti syöksyi sisään,\nhuutaen: \"isäntä, isäntä sauna palaa, tulkaa kaikin mokomin ulos!\"\n\n\"No, ijankaikkinen isä, sauna, voi minua onnetonta, sauna, minun uusi\nsaunani!\"\n\n\"Ei uusi, vaan vanha.\"\n\n\"No mutta, sinä kirottu, sano sitte heti, vanha sauna; palakoon se, ei\nse minuun koske. Mutta kuulepas, kuka on tehnyt tulta siihen\nharakanpesään? eihän siellä ole kukaan kylpenyt kuukausiin.\"\n\n\"Adam, se saarnaaja, hänhän se aina kylpee yksinään.\"\n\n\"Kas niin, joko se taas on hän vehkeilemässä. Piru vieköön sen\nvitsauksen; mutta miksi hän ei kylve yhdessä kuten muut ihmiset. Siinä\nnyt kuulette, herra nimismies.\"\n\n\"Kylpee yksinään, kylpee yksinään, nyt ei ole oikein asiat\", mutisi\nJurvelin.\n\nNimismies ja kestkievari riensivät tulipalon paikalle. Sauna oli pieni\nrakennus, jo ihan hajoamassa, katto tuohista ja risuista, joita\nalhaalla tukemassa oli räystäslauta. Harjalla riu'ut ulottuivat yksi\ntai kaksi jalkaa ylemmäksi kattoa, joten se näytti kyhmyselkäiseltä\neläimeltä, jolla oli harja pystyssä. Mustaa savua tulla tuprueli\nporstuasta, liekit jo pyrkivät ylös ja koettivat nuoleskella\nkattotuohia. Koko joukko ihmisiä oli saapunut katsomaan paloa, mutta\nryhtymättä vielä mihinkään tulen sammutustoimeen. Koko sauna oli ihan\nrappiolla, joten siitä ei ollut mitään vahinkoa, jos se paloikin.\nNimismies kuitenkin ajatteli toisin. \"Pian toimittakaa vettä!\" huusi\nhän, \"tuuli puhaltelee kylään päin, ja jos se kiihtyy, niin tulee tästä\nkokkoa enempikin.\" Hitaasti lähdettiin vettä noutamaan, saatiin\nmuutamia kiuluja ja korvoja, ja nuoremmat miehet alkoivat laimeasti\nsotia tulta vastaan.\n\n\"Mutta missä on Adam?\" kysyi kestkievari.\n\n\"Hän on saunassa.\"\n\n\"No hänpä on lämmittänyt itselleen saunan kuumaksi\", sanoi kestkievari\nvastahakoisesti. \"Adam, missä sinä olet? tule pois, Adam!\"\n\nAdam pisti päätänsä ulos ikkunasta ja näytti hyvin peljästyneeltä.\n\"Porstua on tulessa, minun vaatteeni ovat jo palaneet ja ikkuna on\nliian pieni, minä en mahdu ulos; paras on minun olla täällä, missä\nolen\", mutisi hän vielä hitaasti ja veti päänsä pois. Tobias juoksi\nheti esiin, siepattuaan jostakin käsillä olevan kirveen, rikkoi ikkunan\nkehyksen ja, savun tuprutessa yhä mustemmin sekä kipunain lennellessä\nkuin ilotulituksesta taivasta kohti, paukutteli pihtipieliä, jotka, jo\nvanhat ja hauraat, helposti murtuivat ja putosivat rymähtäen sisään.\n\"Tule nyt ulos, Adam!\" huusi hän. Liekki leimusi jo katolla, mutta ei\nmitään Adamia näkynyt. Tobias ja kaksi rohkeinta nuorta miestä ryömi\nikkunasta sisään, ja heti nostettiin voimaton, puoleksi tukehtunut Adam\nulos; mutta tuskin saatiin Adamin leveä, alaston ruumis lasketuksi\nmaahan, kuin ihmetyksen ja peljästyksen huuto sai jokaisen unhottamaan\ntulipalon ja katselemaan alastonta, puoli kuollutta miestä. Hänen\nleveässä, vahvalihaksisessa seljassaan oli veripunalla kirjoitettuina,\nettä hän oli tehnyt jonkin häpeällisen rikoksen. Selkä oli kirjavanaan\npunaisia ja sinipunaisia naarmuja ja arpia haavoista, joita piiskarin\nraipat olivat siihen piirrelleet. Nyt, kuin kuumuus oli vetänyt enemmän\nverta ihoon, näytti melkein siltä, kuin vanhat haavat olisivat jälleen\nauenneet ja tiukkuneet verta.\n\n\"Ahaa, poikaseni!\" sanoi Jurvelin tyytyväisesti, \"niinkö sinun asiasi\novatkin; no, nyt minä kyllä näen, minkä tähden mies kylpee yksinään\nihan kuin herroiksi. Mutta toimittakaa nyt pian vettä!\"\n\nMitään veden tuontia ei siitä tullut, sillä nyt oli katto jo tulen\nvallassa, ja levitellen sysimustia savupilviä käpristyivät tuohet\ntorvelle, rätisten kuin rasva tulessa, ja mahtavat tulikielet nousivat\nkohti taivasta. Kaikki peräytyivät etemmäksi ja Adam Pihlhjerta heräsi\ntäyteen tajuunsa. Yksi silmäys vain, yksi katsaus Tobiaasen, joka\nseisoi vieressä, kasvot välinpitämättöminä, jopa halveksivankin\nnäköisinä, niin Adamille selvisi kaikki ja hän käsitti, että kaikki nyt\noli hukassa. \"Miksi ette antaneet minun kuolla ja palaa? se olisi ollut\npaljon parempi\", mutisi Adam.\n\n\"Mitä hän sanoo?\" tiedusti v.t. nimismies. \"Kas niin, toimittakaa\nmiehelle vaatteita, niin saamme hänet sinne, jonne hän kuuluukin.\" Adam\nistui nurmikolla, kädet silmäin edessä. Kaksi polttavaa kyyneltä\nvierähti alas hänen punaisilta, paisuneilta poskiltansa, hänen\nohauksensa sykkivät kuin vasaroilla kalkutellen, ja korvansa suhisivat,\nkuin ennen sinä hirmuisena päivänä, jolloin piiskarin raipat turmelivat\nhänen ruumiinsa. Liekin leimutessa kohti taivasta ja rätisten\nheitellessä kipunoita astui Adam, muutamia lainavaatteita yllään,\nnimismiehen ja eräiden pahimpain vihamiestensä saattamana rantaan päin\npukeutumaan asunnossansa, kalastajan majassa.\n\nJo oli ilta ja kyläläiset palasivat töistään. Jokainen sai nähdä Adamin\nhänen horjuen astuessaan joen suuta kohti jäljessä koko joukko\nuteliaita. Hänen häpeänsä oli tietty kaikille, yksin lapsetkin\nosoittelivat häntä. Lehmät, jotka märehtien seisoivat tarhoissaan,\nkäänsivät hitaasti päitään ja pitkään katsoivat pahantekijää. Kanat,\njotka jo olivat kokoutuneet yöksi porraspuille, kuuntelivat tämän\nsurullisen jonon kulkua ohitse, karitsat ja lampaat hymähtivät\npeloissaan pakoon makuultansa tien varrelta ja koirat, jotka eivät\nkärsi mitään tavatonta, haukkuivat raivoisasti. Siinä astui Adam\ntoivottomuudesta ja kalvavasta surusta raskain askelin, mutta enimmän\nhän kuitenkin suri rakkaan opetuslapsensa kovaa ja halveksivaa\nkäytöstä. Adamin ja hänen vartiainsa siten astuessa yhä edelleen levisi\ntuli leviämistään. Nyt vasta alkoivat talonpojat ajatella tulen\nsammuttamista ja kiiruhtivat huimaa vauhtia palopaikalle, niin että\nkuin Adam viimein saapui asunnollensa, oli häntä saattamassa ainoastaan\nv.t. nimismies yksinään. Nimismiehelle, joka ei tuntenut Adamia, oli\nperin vastenmielinen tämä olo kahdenkesken tuon toivottomuuteen\nsaatetun pahantekijän kanssa, jonka paksut, vahvat käsivarret ja\nrintalihakset osoittivat hänellä olevan karhun voiman. Tuskaisella\nmielellä katsahti hän omiin heikkoihin käsivarsiinsa, jotka eivät\nolleet koskaan pidelleet muita aseita kuin myrkkyistä kynää. Päästyä\nkalastajan majalle sanoi nimismies sen tähden ihan siivosti ja\nsäveästi: \"minä menen sisään ja annan sinulle vaatteesi tänne ulos.\"\nHän näet viisaasti arvikoitsi, että alaston mies ei voisi paeta eikä\ntällä tavalla myöskään tuvasta ottaa hyökkäysaseita. Mutta Adam oli\nmurtunut, isku oli sattunut liian kovasti, hänen ylpeytensä oli\nkukistunut ja sydämmensä haavoittunut; häntä nimismiehen ei tarvinnut\npeljätä. Hän ääneti puki yllensä välttämättömimmät vaatteet, jotka Karl\nNapoleon Jurvelin heitti hänelle ulos puoli avoimesta ovesta, ja\nseurasi vartiaansa takaisin läpi kylän. Kuin he nyt astuivat\nkestkievarin ohitse, seisoi lihava isäntä tyttärensä Kaisun kanssa\npihalla, repi pitkää ohutta tukkaansa, itki, kiroili ja rukoili. Hänen\nkattonsa harjalla oli leikittelemässä sinipunaisia tulia, ne\nhypiskelivät yli päreiden ja lautain kuin varpuset, tarttuivat kiinni\nmilloin mihinkin loistaviin pikku pisteihin, jotka kasvoivat nopeasti\npunaisiksi, suhiseviksi liekeiksi. Ilman palokaluja, ilman vettä ei\nsiinä voitu mitään tehdä. Kuin kestkievari huomasi Adamin ja\nnimismiehen, leimahti hänen vihansakin ilmi tuleen; raivosta kalpeana\njuoksi hän hihhulin luo, pui nyrkkiä hänen silmäinsä edessä ja huusi\nkovemmin kuin liekkien kohina ja rätinä: \"Kirottu, kirottu sinä\nvaleprofeetta, sinä hylkiö, Siperian asukas. Katso, mitä olet tehnyt.\nSinä tapoit minun kotikäärmeeni, minun kotitonttuni.\" Ja nyyhkyttäen\nvaipui hän maahan, mutisten: \"minun onneni, minun onneni on ainiaaksi\nhävinnyt, nyt kostaa käärmekuningas.\"\n\nJa samassa ikään kuin vahvistaakseen hänen sanojansa tuli Tobias ynnä\npari muuta miestä ulos palavasta tuvasta, kantaen raskasta taakkaa. Se\noli vesitautinen. Kauhistuen tulipalosta oli hän pudonnut tuolistaan\nalas, ja kuin ihmisiä sitte tuli auttamaan häntä, makasi hän suorana\nlattialla; hänen leukansa riippui velttona ja muoto oli tummansininen;\nhän oli kuollut.\n\n\"No hyvä kestkievari, mitä te siinä loruatte käärmeistä, ei teidän pidä\nhuolia sellaisista taikatempuista\", sanoi v.t. nimismies lohdutellen.\n\"Ja teidän vaimonne sitte, sitä tietähän meidän kaikkein pitää käydä;\njospa vain kaikki pääsisimme niin nopeasti tästä murheen laaksosta\",\nselitteli hän. Sairashan se vaimonne kuitenkin oli jo monta vuotta,\nniin että paras olikin, että Herra korjasi hänet. Mutta mitenkä,\ntottahan kaikki on palovakuutettu?\"\n\n\"Vakuutettu! Minulla oli kaikki vakuutettuna kymmenen vuotta; sitte\ntuli tuo Belialin mies, ja mitä luulette hänen sanoneen? Synti on\nvakuuttaa, sanoi hän, uskovaiset vakuuttavat Jumalan tykönä. Tulee\nottaa vastaan niin onni kuin onnettomuuskin, Herra suojelee omiansa.\nNiin, hiisi tietköön, mitä kaikkea hän sanoi. Ja minä taivuin vaimoni\ntahtoon, ja nyt, niin nyt on Herra...\" Sanoja puuttui sukkelapuheiselta\nmieheltä ehkä nyt ensi kerran elämässään. Adam kuunteli synkkänä hänen\npuhettansa ja astui hitaasti ja vaiti eteen päin. Samassa hypähti\nkestkievari ylös, sieppasi suuren kiven maasta ja kiroten heitti\nprofeettaa, jolle se sattuikin selkään. Mutta Adam kuiskasi hiljaa:\n\"Herra, anna heille anteeksi.\"\n\nKymmenen minuutin kuluttua istui hän jo vankeudessansa.\n\nMiten oli kaikki muuttunut niin lyhyessä ajassa! Vielä tuntikausi sitte\nastuskeli hän vapaana ja toimi Jumalan valittuna miehenä, suosittuna ja\nkunnioitettuna näiden ihmisten keskellä, jotka kaksi tai kolme\nkuukautta sitte eivät tienneet hänen nimeänsä, ja nyt -- vankeudessa.\nKuka oli syynä, missä oli vika? Eikö hän ollut vilpittömästi palvellut\nJumalaa, eikö hän ollut katunut rikoksiansa, rakastanut sanaa enemmän\nkuin muut, puhunut parannuksesta ja uskosta, puhtaista tavoista ja\nvelvollisuuden täyttämisestä. Missä sitte oli syy, että Jumala nyt\nvihastui häneen ja sysäsi hänet niin syvälle. Ja Adam kävi istumaan,\nmietti ja ajatteli, lujasti päättäen saada selkoa niiden tapausten\nsyystä, kuin hän äsken oli kokenut. Hän muuttui nyt ankaraksi ja\nlahjomattomaksi tuomariksi itseänsä kohtaan. Kaikki hänen omantuntonsa\nväärä ja vilpillinen viisasteleminen saatettiin heti vaikenemaan. No\nniin, nuoruutensa rikosta, pikastuksissa tehtyä murhaa taikka vain\nmurhaa, kuten tuomari sitä sanoi, hän oli katunut monta pitkää,\ntuskallista vuotta. Sen tähden oli hän elänyt vankeudessa ja\nmillaisessa vankeudessa, varkaiden, kunniattomain konnain kanssa, joka\nseura olisi voinut kokonaan turmella hänet. Kahdesti oli hän paennut\nvankeudesta tuon jumalattoman seuran tähden. Kumpaisenkin kerran oli\nhänet saatu kiinni, hän oli saanut raippoja, hän oli ainiaaksi\nhäväisty, hän ei voinut kuten muut näyttää ruumistansa toisille\nihmisille, sen hän oli tietänyt jo ennen ja nyt katkerasti kokenut.\nSitte hän oli anonut siirtoa Siperiaan ja tavannut siellä uskonveljiä,\njoiden oppiin hän oli kiintynyt kauan pidätetyn sielun-elämän koko\nvoimalla. Eräänä soveliaana hetkenä oli hän karannut, vapaus, tuo\nvapaus oli houkutellut häntä liian kovasti ja Jumalahan oli antanut\nhänelle anteeksi, miksipä eivät ihmisetkin antaisi. No niin, olihan\nkaikki siihen asti selvää; mutta mitenkä ihmiset antaisivat hänelle\nanteeksi, hehän eivät tienneet hänen rikostansa eikä rangaistustansa,\nhän ei ollut ilmaissut kumpaakaan. Kas, siinäpä se olikin kipeä kohta.\nTunnustakaa seurakunnalle, oli hän itse julistanut. Eikö varsin moni\nollut tunnustanut hirmuisia tekoja hänelle, mutta hän itse, hän oli\nollut vaiti. Nyt tuli rangaistus. Ja Adamin omatunto huusi kovasti ja\nsaarnasi hänelle: Mitä sinä olet tehnyt, sinä omatekoinen pappi, sinä\nsaastaisia aseita käyttänyt sotamies. Mitenkä nyt käypi kaikille niille\ntunnustajille, jotka sinä olet kääntänyt oppiisi. Nyt he kaikki\nluopuvat ja paatuvat yhä enemmän, ja tämä Tobias, sinun rakkain\nopetuslapsesi, minkä vaikutuksen hänen nuori mielensä saa sinun\nvalheellisuudestasi, sinun ulkokultaisuudestasi. Sinä olet rakastanut\nvapautta, valtaa sielujen ylitse enemmän kuin totuutta. Adam oli\nsortunut, hänen voimakas sielunsa maahan lyöty kuin viljavainio ankaran\nraesateen perästä, hänen hengellinen ylpeytensä oli kukistunut. Hän oli\nseisonut ihmisjoukon keskellä kuin yksinäinen mänty kallion raossa. Nyt\ntuli myrsky ja mänty murtui. Kuinka olikaan hän voinut olla niin sokea,\nniin heikko ja niin yksinkertainen. Mitäpä siitä olisi ollut, mitä se\nolisi vahingoittanut häntä, jos hän olisi uskovaisilleen tunnustanut\nvikansa. Ei ainoakaan heistä olisi pettänyt häntä. Vaan hän ei ollut\nuskaltanut, hän ei ollut tohtinut. Ja Adamissa syttyi sellainen inho\nitseänsä vastaan, että hän hetkisen ajatteli itsemurhaa. Mutta vain\nlyhyen hetken, sitte hän laskeutui polvilleen ja kilvoitteli kovan\nkilvoituksen. Tuntikausia kuului hänen huokauksiaan ja valitustaan,\nmutta kuin nuori päivä nousi punakkana ja ruusuisena ja katsahti hänen\nvankeuteensa, silloin oli taistelu lopussa. Levollisesti kuin lapsi\nlaskeutui hän vuoteelleen, päättäen rohkeasti ja kärsivällisesti ottaa\nvastaan kaikki, mitä Herra oli lähettävä hänelle. Hänen viimeiset\nsanansa ennen nukkumista olivat: Siperiaan, takaisin Siperiaan, sen\nrangaistuksen minä olen rehellisesti ansainnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuin kestkievaritalo oli pohjaa myöten palanut ja tuli hyvästi\nsammutettu, istui Karl Napoleon Jurvelin tilapäisessä asunnossa ja\nkirjoitti kuumeen tapaisella kiireellä kaksi kirjettä, virkakirjeen ja\ntoisen yksityisemmän. Viimemainittu oli edellisen avain ja kuului näin:\n\n    P. V. Etpä usko, miten onnellisena hetkenä minä saavuin tänne.\n    Kuten tiedät, määrättiin minut, huolimatta vihamiesteni\n    selkkauksista ja vehkeistä kuvernöörin virastossa tänne pitämään\n    kurissa kaikkia niitä veijareja ja konnia, joita vanhalla herra\n    nimismies M:llä ei ole aikaa eikä halua hoidella. Samana päivänä,\n    kuin saavun kestkievariin juomaan tavallista iltatotiani\n    (ohimennen sanoen, miten kelvotonta talonpoikaisrommia niillä\n    täällä on, väkevää kuin hiisi, mutta paljon sokurin ja vähän veden\n    kanssa käy sitä sentään juoda), niin minulla on onni nipistää\n    kiinni eräs pahimpia veijareja, kuin koskaan on ollut liikkeellä.\n    Täällä on hän ihan vanhan herra M:n nenän edessä liikkunut\n    vapaasti kuukausia ja vehkeillyt aika lailla; ollut olevinaan\n    pyhä, saarnannut ja pitänyt hyviä päiviä uskonveljiensä ja\n    kestkievarin kustannuksella. Tietääksesi, millainen lintu hän on,\n    panen tähän hänen ansioluettelonsa, jonka suurella vaivalla ja\n    viekkaudella sain kiristetyksi hänestä esiin. Kotoisin Alavudelta,\n    vaikka sanoen olevansa Pyhtäältä tai Virolahdelta, nimeltään\n    Aleksander Ylistalo, nyt liikkunut Adam Pihlhjertan nimellä\n    (mukama viisastelija), syytetty ja tuomittu murhasta\n    kuokkavieras-tappelussa arvoisassa kotiseuduissaan, saanut\n    raippoja karkaamisesta (monta kertaa), itse pyytänyt siirtoa\n    Siperiaan, sieltä palaamassa karkulaana, mutta monen kujeen ja\n    paljon tekopyhyyden jälkeen joutunut ystäväsi ja veljesi v.t.\n    nimismiehen Karl Napoleon Jurvelinin kynsiin. Ensimmäisenä\n    päivänä, kuin sanottu K.N.J. oli virkansa toimituksessa. No,\n    mitäs arvelet? Jos siitä et voi keittää hyvää pääkirjoitusta tai\n    romaania sanomalehteesi, niin olet ihan kelpaamaton kirjailijaksi.\n\n    Sinä saatat juuri käyttää tilaisuutta hyväksesi ja kehua minun\n    uutteruuttani tai kirjoittaa jotain muuta kaunista, niin siitä\n    ehkä tulisi lahjapalkkio minulle ja totia viljalti sinulle. Se\n    tekisi kelvottoman hyvää kaikille minun vihamiehilleni, jotka ovat\n    vehkeilleet minua vastaan aina siitä takavarikko-jutusta asti.\n    Ikään kuin ei yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta olisi tehnyt\n    samoin kuin minä, myöskin itse ukko M.; mutta sen asian tiedät\n    sinä yhtä hyvin pohjaa myöten kuin sinun totinen ja uskollinen\n    ystäväsikin\n\n    Karl Napoleon Jurvelin, v.t. nimismies.\n\n    J. K. Jos kuulet jotain lääninkansliassa lausuttavan minun\n    käytöksestäni, niin ilmoita se parilla rivillä minulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät oli kulunut edelleen. Meri oli sulana paitsi rannoista.\nMetsistä ja maista alkoi hajuta voimain kuohuntaa, jotka nyt heräsivät\nkesätyöhön. Muuttolinnut olivat tulleet suurin parvin, kuten niitä joka\nvuosi lentää Itä-Suomen vanhan pääkaupungin ja sen läheisen saariston\nylitse pohjoista kohti. Tästä kautta kulkevat tuhannen tuhannet, jotka\nAfrikasta pitkin Rhônen ja Rhenin laaksoja, Helgolannin ja Ruotsin\nylitse sekä pitkin Suomenlahden rantoja tulevat synnyinpaikoilleen,\nSaimaan ja Päijänteen vesistöjen rannoille. Tästä kautta kulkevat\nnekin, jotka Ayräpäänseljän poikki ja Laatokkaa pitkin pyrkivät\nVienanjoen varsille, Vienanmeren rannoille ja Novaja Semljan jäisille\nharjuille. Tästä ne kulkevat laulaen ja viserrellen, kevättä ja kesää\nsiipien alla. Kurki tunnetaan kiilan muotoisista parvista, joutsen\nvaihtelevista sävelistä ja metsähanhi siitä, että ne lentävät alempana\nkuin muut, jota vastoin ylimpänä sinitaivasta vasten leivot liitelevät\npohjoista kohti.\n\nKuin luikko matkallansa laskeutuu illan suussa aalloille haurasten\njäälauttojen viereen ja kajuttelee soinnukkaita viuluääniään pitkin\nmeren pintaa, silloin hylkeet, soitannollisimmat kaikista\nimettäväisistä, tulevat lähelle. Vihellellen ja laverrellen, ikään kuin\nmatkiakseen muhkean linnun ääntä, sukeltelevat ne lepäävän lintujoukon\nlähellä ja hyvillään kuuntelevat niiden ihmeellisiä, samalla uhkaavia\nja sulavia ääniä.\n\n\"Nälkäinen kuin muuttolintu\", on saaristossa puheenpartena, sillä\nlinnut pitkällä matkallaan syövät tuskin mitään ja näyttävät\nlepäävänkin ainoastaan sen verran, kuin on ihan välttämätöntä. Ne\ntulevat myöhään illalla ja lentävät taas pois heti auringon nousun\njälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnkarain mielenliikutusten jälkeen, joita Tobias nyt oli kokenut, hänen\noli vaikea saada selville ajatuksiansa. Väsyksissä omista ajatuksistaan\nja tulipalon sammutusponnistuksista oli hän käynyt levolle aikaisin ja\nheti nukkunut. Auringon noustessa hän heräsi ja synkät ajatukset,\njoista hän illalla oli päässyt unen helmoihin, heräsivät hänen\nkanssansa ja alkoivat taas vaivata häntä kysymyksillä, jotka\nlakkaamatta kieppuivat samassa piirissä. Adam Pihlhjerta -- kuinka se\noli mahdollista -- pahantekijä -- rangaistu, törkeä pahantekijä! Hän\nheittelehti vuoteellaan, mutta viimein, kuin uni yhä etemmäksi pakeni\nauringon säteitä ja ulkoa kuuluvaa lintujen laulua, nousi hän ylös,\npukeutui ja meni alas rantaan. Tuuli uinaili vielä, mutta merellä\nvieriskeli edellisten päiväin kevätmyrskyjen jäljeltä pitkiä, heikkoja\nmaininkeja, jotka ikään kuin uteliaasti etsiskellen kiipesivät pitkin\nhiekka- ja kivisärkkiä. Noin puolen virstan päässä näkyi kaksi suurta\nparvea muuttolintuja, villijoutsenia ja hanhia, jotka kumpaisetkin\nerikseen uivat kuin suuret valkoiset untuvat teräskirkkaassa vedessä;\njotkut makasivat, nokka siiven alla, toiset puhdistelivat\nhöyhenpukuansa, vaan enin osa uiskenteli levottomasti edes takaisin,\nkutoen tummia juovia meren kirkkaasen, välkkyvään pintaan. Lähempänä\nrantaa uiskentelivat vilkkaammat allit ja telkät, välistä nousten ylös\nvedestä, räpytellen ja roiskuttaen suolaisia vesihelmiä ylt'ympäri.\nJoutsenet, hanhet ja telkät olivat hiljaa kuin sopimuksesta; vaikka ne\nahkerasti liikkuivat, ei kuitenkaan kuulunut mitään ääntä. Tobias\nlaskeutui kulolle ja nojasillaan katseli harvinaista näytelmää,\nvälkkyvää auringon valoa, leikkiviä laineita ja vilkasta elämää, vaan\nei mikään voinut hajoittaa hänen synkkiä ajatuksiansa. Tämä suuresti\narmoitettu sielu, kuinka häpeällisesti hän oli pettänyt heitä kaikkia,\nhän, joka vaati syntien tunnustusta, miksi hän itse oli ollut vaiti? Ja\nTobias tunsi, miten usko ja luottamus, joka hänessä oli leimahtanut\nilmi kuin tuli oljissa, kasvanut kuin koivun lehti kevätyönä, kuin\ntuomen kukka toukokuun sateen jälkeen, miten se sammui, lakastui,\nkuihtui, ja hän taas jäi yksin, ilman uskoa ja vakuutusta. Miten jonni\njoutavalta ja kurjalta näytti hänestä elämä nyt, ja sen tunteen\nvaikutuksesta heitti hän kiven liuskareen, jolla oli leikitellyt, kauas\nmereen. Se lenti suhisten ilmassa ja putosi lähelle allien ja telkkäin\nparvea, jotka olivat uineet lähemmäksi rantaa. Heti paikalla kuului\nheidän varoitushuutonsa ja hanhien etuvartiat sitä toistelivat.\nSiivekäs joukko nousi vedestä, hanhet ja joutsenet juosten vähän matkaa\npitkin pintaa ja räpytellen valkosiivillään. Saatuaan ilmaa allensa\nnousivat ne kaikki purjehtivaan pakoon, ja suhisten kuin myrsky\nmetsässä katosivat kaukaiset matkustajat pois näkyvistä pohjoista\nkohti.\n\n\"Perkele!\" kuului kirous Tobiaan takaa. Kuin hän hitaasti nousi ja\nkääntyi katsomaan, seisoi v.t. kruununnimismies Karl Napoleon Jurvelin\nsiinä täysissä metsästystamineissa, pyssy kädessä ja koko joukko kuvia\nAdamin ja Tobiaan entisestä asunnosta.\n\nJurvelin, niin äkkiarvaamatta tavattuna luvattomasta linnustuksesta,\nensin hämmästyi, mutta kohta jälleen selvisi ja näytteli ihan\nsotkeutumatta ilveilyä, joka osoitti hänen olevan tottunut\nselvittäytymään pahimmistakin pulista.\n\n\"Kuka sinä olet? arvattavasti myöskin veijari samaa lajia, kuin se,\njonka nipistin kiinni eilen. Sinä olet kaiketi myöskin linnustamassa,\nyhden samanlaisen minä jo sain kiinni. Missä sinun pyssysi on? Puhu\nheti totta.\"\n\nTobias teki selon itsestään.\n\n\"Vai Pullinen, Tervolan Tobias Pullisen poika. Vai niin, kyllä minä\ntiedän. No, mitä sinä täällä teet? Ah, nyt jo johtui mieleeni.\nKuulepas, Toppi, lähde sinä täältä kotiisi ja sukkelammin kuin\ntavallista.\"\n\nKotiin, niin kotiin, ja Tobias tunsi lämpöistä koti-ikävää ruumiissansa\nvirtailevan. \"Kyllä, vastasi hän, minä lähden jo tänä päivänä.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNiinpä hän viimeinkin oli kotona. Kuin juureton pajun vesa, jota heinää\nkorjatessa harava heittelee sinne tänne, paikasta toiseen, oli hänkin\najelehtanut milloin minnekin. Hetkisen hän oli luullut löytäneensä\nsellaista maata, johon olisi voinut juurtua ja jossa olisi tuntenut\njälleen kasvavansa kiinni maassa eikä enää olevansa tuul'ajolla\nmyrskyissä. Se oli ollut lyhyt aika ja rajusti oli hänet temmattu pois\nsiitä harhauksesta. Hänen tarvitsi panna vain silmänsä kiinni,\nnähdäkseen Adam Pihlhjertan kammottavan kuvan, miten hän istui alasti,\nselkä veripunaisena, miten hän siinä istui pilkattuna, häpeissään ja\nkatsoa tuijottaen häneen kankeilla, loistottomilla silmillä. Nyt hän\noli kotona, ja ankarat taistelut, jotka hän oli kestänyt, viha ja\nkiukku, kaikki oli laskeutunut levolle, kuin hän jälleen astui\nkotikynnyksen ylitse. Mutta ei hän sittekään tuntenut rauhaa, se oli\nvain lepoa kuin kuumeen jälkeen, äänetöntä, kuollutta, hiljaista.\nVärittömänä kului elämä päivän toisensa jälkeen. Siinä ei ollut mitään\nkatkeruutta, mutta ei mitään suloakaan, kaikki tuntui ummehtuneelta, ja\nvälistä kalvoi häntä halu saada kaikki kerrassaan loppuun.\n\nÄiti, joka oli hänen kirjeestään luullut pojassaan tapaavansa hartaan\nuskovaisen, otti hänet vastaan kauan pidätetyn rakkauden koko\nkiivaudella. Hänen rakkautensa ja jälleen näkemisilonsa pohjalla oli\ntunto, että poika nyt oli enemmin hänen kuin koskaan ennen. Nyt poika\nsaattoi ymmärtää häntä ja nyt hän puolestaan saattoi ilmaista\najatuksiansa pojalleen.\n\nOliko sitte mikään ihme, että hän talonpoikais-naisissa, yksin\näideissäkin harvinaisella lämmöllä sulki hänet syliinsä, kuin he\njoutuivat hänen huoneesensa. Tuvassa oli hän ainoastaan pudistanut\npojan kättä ja toivottanut hänelle tervetuloa. Vaan kohtapa Leena\nPullinen kuitenkin ihmeekseen ja kauhukseen huomasi, että hänen\nTobiaansa oli jääkylmä siihen katsoen, joka äidin mielestä yksin oli\ntarpeellinen. Hän ei voinut sitä selittää eikä uskaltanut kysyä.\nHaihtuneet olivat kaikki hänen unelmansa saada joku, joka ymmärtäisi\nhäntä, ottaisi osaa hänen ajatuksistaan ja huolistaan. Hän turvautui\ntaas postilloihinsa ja rukouskirjoihinsa, mutta se suola oli Tobiaasta\ntullut mauttomaksi. Tobias kummasteli itsekin, että tämä sana, joka\nAdamin suussa oli ollut kuin jyrinä pilvissä ja toisin ajoin kuin\naaltojen hiljainen loiske kukkarantaa vasten, että se sana nyt täällä\nhänen äitinsä suussa oli niin tyhjä, niin viaton, niin ihan mitätön.\n\nHän oli tottunut työntekoon, vaan nyt olivat enimmät ulkotyöt\npienellä tilalla jo tehdyt, niin että jäljellä oli vain puotityötä,\nja se ei suinkaan ollut houkuttelevaa. Tinkiä penni penniltä\ntalonpoikais-ukkojen ja -ämmäin kanssa oli sekä vaikeaa että\nvastenmielistä. Sitä paitsi istui äiti vanhus siellä seuraten\nsilmillään kaikkia poikansa liikkeitä ja ikään kuin tahtoen tunkeutua\nhänen salaisimpain ajatustensa perille. Äiti suri, sen näki poika. Hän\nsuri, että pojan vallaton, raitis, uhkamielinen nuori tahto oli tullut\nvälinpitämättömäksi, väsyneeksi; ja tuo äänettömyys sitte, tuo toivoton\näänettömyys se rasitti äitiä enimmän.\n\nVanhempi Tobias oli kuten tavallista poissa, tällä kertaa Pietarissa\nkoettamassa jos mahdollista saada kumppaninsa Bitshokin avulla\nvenäläisiä ratsuväen hevosia kesälaitumelle hoidettavaksi Tervolaan.\n\nNuori Tobias oli ensin kotiin tultuaan vähän kainostellut Annia ja\nViskari ukkoa. Mitä Anniin koskee, muuttui se tunne tuota pikaa\ntoiseksi vahvemmaksi: suruksi. Sillä pian hän kaikesta huomasi, että\nAnni oli mennyttä häneltä.\n\nKylässä oli näet suuri muutos tapahtunut Tobiaan poissa ollessa.\nSeurakunta oli ollut kuin umpi lammikko, joka taholta korkean metsän\nsuojassa, joka ei päästänyt pienintäkään tuulen henkäystä värisyttämään\nsen pintaa. Brandt oli aivan vainonnut kaikkia hengellisen elämän\nilmauksia, jotka eivät liikkuneet oikeauskoisuuden hengessä. Nyt olivat\npastori Helmin opetukset ensin herättäneet jonkinlaista mielenkiihkoa,\nja jonkun ajan kuluttua oli huomattu joidenkuiden raittiiden\ntuulahdusten silloin tällöin väräyttäneen lammikon pintaa ja panneen\nsen peilikirkkautta aaltoilemaan. Muutamat hihhulisaarnaajat olivat\nmatkalla pitäneet pari hengellistä esitelmää paikkakunnassa ja siitä\noli tullut levottomuutta sekä heikkoja elämän ja liikkeen merkkejä.\nAnni oli niitä, joihin herätys oli syvimmin koskenut. Tobias näki hänen\nnyt olevan samassa hengellisen heräämisen tilassa, kuin hän itse oli\nkokenut, mutta hän katseli sitä ikään kuin vuorelta alas laaksoon.\nKaikki oli niin pientä ja pikkumaista. Mitäpä siitä olisi apua, mitä\noli hän itse voittanut sillä kaikella, kuin oli kokenut? Ei niin\nmitään, ainoastaan kyllästystä. Anni kartteli häntä, hän kun nähtävästi\nsitä paitsi oli vakuutettu, että äiti Leena ei suopein silmin katsellut\nheidän avioliittoansa.\n\nEräänä iltana vähän ennen Juhannusta Tobias istuessaan puodin\nrappusilla ja mitään ajattelematta heitellessään jyviä äitinsä\nkaakottaville kanoille ja odottaessaan ostajia näki vanhan vihamiehensä\nMatti Reijosen auttelevan Annia kaivolla. Matilla näytti olevan paljo\nsanomista tytölle. Silloin tällöin pysähtyi häneltä vesikiulu puoli\ntiehen kaivoon, hän kuiskaeli kiireesti ja näytti tahtovan taivuttaa\nhäntä. He seisoivat kaivolla mäen rinteessä kuin varjokuvat kirkkaan\nkeltaista iltataivasta vasten. Hän ei nähnyt heidän kasvojansa, vaan\nainoastaan heidän kuvansa ja liikkeensä tarkkapiirteisinä taivasta\nvasten; silloin tällöin kantoi tuuli jonkun epäselvän äänen puheesta\nhänen luoksensa. Tuntui ikään kuin pistosta, niin että Tobias kädellään\nkoski rintaansa. Viikkokausia kestäneen henkisen tyynen jälkeen raivosi\nnyt mustasukkaisuus hänessä, ajoi ylös hänen elämänsä henget ja sytytti\nliekitsevän tulen hänen rintaansa. Hän nousi äkisti ylös ja äitinsä\nkummastukseksi liikkui sukkelammin kuin pitkään aikaan; hänessä näytti\nnyt olevan enempi elämää ja vilkkautta. Kuin hän kuuli tuvan ovessa\nkäytävän, juoksi hän ihan juoksemalla puotikammarista tupaan.\n\n\"Anni\", sillä hän se oli, \"Anni\", sanoi hän, \"minun pitää saada puhella\nsinun kanssasi; tule tänä iltana ... tiedäthän, sinne pellolle.\"\n\nPaljopa kuitenkin tarvittiin nähdä vaivaa ja käyttää paljo houkuttelua\nja monta hellää sanaa, ennenkuin Anni viimein taipui tulemaan.\n\nOli Juhannuksen aaton aatto. Aurinko oli laskeutunut, päivä lopussa ja\nkesäyö levitti salaperäistä hämyänsä yli maiden ja metsäin. Harvain\nkoivujen alla ja yli heleän vihreiden ketojen liiteli kevättuuli\nlauhkeana ja mielistelevänä keveillä siivillä ja kuljetti kanssansa\ntuoksua, joka herätti helliä muistoja kuluneista keväistä ja uljaita\nunelmia urhakoista ja voimakkaista ajoista. Tobias käveli yksin ja\nkärsimättömänä pellon pientarella. Tänä iltana tahtoi hän lopettaa\ntaistelun, jota oli niin kauan kestänyt hänen sisällänsä. Hän oli\nkyllästynyt omaan horjuvaisuuteensa, nyt se piti tulla ratkaistuksi:\njoko, taikka. Varovasti astui hän pellon poikki, pitkin ojan reunaa\nkiviraunion luo, jossa kasvoi vaapukisto vanhan yksinäisen tuomen\nvieressä. Sinne hän kävi istumaan voikukille ja mintuille ja istui niin\nhiljaa ja ääneti, että ruisrääkkä, joka oli vaiennut hetkiseksi,\njälleen alkoi vetää rumaa virttänsä. Nyt kuului rapinaa: se on hän,\najatteli Tobias. Ei, se oli vain tarhakäärme, joka tulla livahti\nrauniosta ja sukkelaan kuin leimaus sieppasi sammakon sekä yhtä\nkiireesti jälleen katosi kivien alle. Mutta nyt kuuluu hiipiviä\naskelia, astua heilutellen tuli Anni häpeissään ja hidastellen pitkin\nojan vartta. Viimein seisoi hän siinä hänen edessään ja itsepäisesti\nmaahan katsoen kävi istumaan vähän matkan päähän ja sanoi kiireisesti:\n\n\"Täti odottaa minua, minun täytyy joutua. Sano pian, Tobias, mitä\ntahdoit sanoa; luulenpa, että vanhus minut jo näki, kuin nousin\nveräjästä.\"\n\n\"Oh, rakas Anni, mitä sinä huolit vanhuksesta. Älä nyt ole yhtään\npeloissasi. Oletko jo unhottanut, että me olemme täällä tavanneet\ntoisiamme useammasti kuin yhden kerran? Ja oletko unhottanut, mitä\nolemme luvanneet toinen toisellemme juuri täällä?\"\n\n\"Älä sinä niitä\", vastasi Anni hätäisesti ja siirtyi vielä etemmäksi\npois. \"Mikä on ollut, se on mennyt. Sinun lähdettyäsi on täällä paljon\nmuuttunut. Minä olen puhunut veljien ja vanhimpain kanssa. Heidän\nsanansa ovat polttaneet minun omaatuntoani kuin nuolet. Minä olen\nkatunut ja tunnustanut, minä olen kuunnellut sanaa...\"\n\nSiitä Tobias kiivastui. Sana -- pitikö sitte tuon sanan aina olla hänen\nja hänen onnensa välillä? Hän oli tehnyt vain kierroksen ja seisoi nyt\ntaas siinä, josta oli lähtenyt.\n\nKatkeraa puhetta tulvi hänen suustansa. Anni kuunteli, vaan eivät hänen\nkatkerat eikä hellät sanansa näyttäneet mitään vaikuttavan häneen. Kuin\nTobias viimein vähän rauhoittui, vastasi hän sentään hiukan lempeämmin:\n\n\"Sitä paitsi ei äitisi koskaan suostu siihen, jota sinä nyt ehdotat.\nSamoin isäsikin ajattelee, että minä olen liian mitätön ja köyhä\nrikkaan Tobiaan pojalle. Mitä varten sitte sotia vastaan, kärsiä häpeää\nja pilkkaa, kantaa surua ja...\"\n\n\"Anni, Anni!\" huusi samassa äiti Leena pihasta.\n\nAnni hypähti ylös, oli sitte hetkisen epätietoinen, viimein kiersi\nkätensä Tobiaalle kaulaan, suuteli häntä kerran tulisesti ja riensi\npitkin ojaa viljan suojassa pihaan päin.\n\nTobias oli yksin, ympärillä yhtä hiljaista kuin äsken. Siten istui hän\ntuntikausia unteloisena ja välinpitämättömänä, mutta kuin päivän ensi\nvilauksesta leivo lensi korkealle kirkkaan keltaiselle taivaalle ja\nherätti uinahtavan maailman iloisen kevätpäivän tuhansiin toimiin,\nsilloin hän toivottomana heittäytyi pitkäkseen ruohokkoon ja itki,\nkuten itketään parasta nuoruuden unelmaansa. Kyyneleet vähitellen\nhelpottivat hänen mieltänsä, hän nousi hitaasti ylös ja astui\nväsyksissä kotiin, jossa päivän elämä jo oli alkanut. Musti haukahteli\nja tuuhealla hännällään hyväili vanhaa Mattia, joka juuri tuli ulos\nrappusille, ojenteli ruumistaan, haukoitteli ja meni talliin ruokkimaan\nhevosia. Tobias hiipi niin salaa kuin mahdollista tallin ylisille ja\npaneutui pitkäkseen ummehtuneille menneenkesäisille heinille. Mutta\ntuskin hän ehti saada kiinni laiminlyödyn yöunen päästä, kuin hänet jo\nherätti kovaääninen puhelu ja hälinä.\n\nVanha Tobias Pullinen oli palannut kotiin ja hänen kanssansa oli tullut\nhevoskauppias Ivan Bitshok, harjaksien ostaja, tatarilainen Kuffein\nHolam ja yksi rakuuna. Kuin Bitshokilla oli tuttuja ratsumestareja,\ntallimestareja, eläinlääkärejä ja tavallisia sotamiehiä Pietarin\nratsurykmenteissä, oli Tobiaan onnistunut saada kuusitoista\nrakuunahevosta kesälaitumelle. Se ei ollut minkään mitätön asia, maksu\noli melkoinen ja hän itse sai käyttää hevosia koko kolme kuukautta.\nMuutamat niistä olivat valjaiden lyöttämiä, toiset olivat saaneet\nkavionsa rikki Pietarin kivikaduilla ja niiden piti nyt kengättöminä\nkävellä koko kesä pehmoisilla nurmikoilla; toiset olivat kipeinä\nkosteista talleista ja niiden piti hengitellä raitista ilmaa kankailla\nja ylävissä aituuksissa. Se oli rahanansio ihan Tobiaan mielen mukaan.\nVahinko vain, että Bitshokin ja tatarilaisen ei käynyt kauan viipyä\nTervolassa. Jo seuraavana päivänä aikoivat he lähteä pohjoiseen päin\nhevosrikkaasen Karjalaan ja Savoon.\n\nMutta jos heidän vierailunsa olikin lyhyt, niin piti sen tulla sitä\niloisemmaksi. Anni sai pitää kahvia yhtä päätä lämpöisenä ja nuoren\nTobiaan käskettiin toimittaa oikein kunnollinen juhannuskokko meren\nrannalle. Siinä puheltiin ja laskettiin leikkiä, muisteltiin vanhoja\nhevoshistorioita, koristellen niitä uusilla mahtisanoilla ja\nsukkeluuksilla, ja väliin aina ryypättiin sekakuppeja rommista,\nairakista ja viinasta; \"vinterska\" ja \"tuvantakainen\" tuoksuttivat\nsakeaa savua, ilo oli korkeimmillaan. Vielä suuremmaksi oli se kasvava.\nKarl Napoleon Jurvelin ajoi pihaan, huiskuttaen jo matkan päästä paksua\nprotokolla-tukkua. Senaatin päätös rajariidassa oli tullut ja Pullisen\neduksi. Oikeastaan ei siitä mitään voittoa ollut, sillä keräjöiminen on\nkallista ja asia itsessään oli arvoton, mutta olihan kuitenkin\nnäytetty, että oltiin oikeassa ja Brandt oli kukistettu ainakin tässä\nasiassa, ja se maksoi tietysti jotain sekin.\n\nNuori Tobias oli hyvästi tehnyt tehtävänsä, suuri kokko oli kasattu\nvuorelle järven rannalle ja ylimpänä komeili siinä pari tervatynnyriä;\nnyt vain odoteltiin hämärää, jolloin se voitaisiin uhrata liekeille.\nHeti kuin aurinko oli laskeutunut; kokoutui seudun nuoriso sinne.\nTobias ja hänen vieraansa tulivat ensinnä kovaäänisinä ja iloisina,\nedeltä astumassa rakuuna, soittaen harmonikalla, ja Jurvelin, yhä vielä\npitäen protokolleja kädessään ja laulaen renkutuksia. Bitshok tarjosi\nolutta, Pullinen ja Reijonen samoin. Ilo oli yleinen. Kokon sytytettyä\nammuttiin tuon tuostakin, kaksi viulua ja harmonikkaa koetti nuorison\ntoivon mukaan pitää yllä tanssimusiikkia. Leena äiti, joka oli koko\najan näyttänyt hyvin totiselta, sai myöskin osansa yleisestä ilosta.\nMatti Reijonen oli puhemiehen kautta kosinut Annia, ja nyt, kuin olut\nirroitteli kielet, tuli asia kaikille tietyksi ja siitä innokkaasti\npuhelivat sekä nuoret että vanhat.\n\nLeenaa oli pitänyt hyvin levottomana se ajatus, miten hänen poikansa\nottaisi vastaan sen uutisen, mutta suureksi ihmeekseen hän ei huomannut\nmitään; asia ei näyttänyt poikaan koskevan ollenkaan; vastoin äitinsä\nluuloa oli hän iloinen kuin kärppä, myöhemmin illalla pauhaavakin, jopa\nvähän tunkeileva.\n\n\"Kas tuoss' on poika, jossa on vilkkautta\", sanoi Ivan Bitshok nuoresta\nTobiaasta. \"Se on oikea vikurivarsa. Anna hänet minulle oppiin, minä\ntarvitsen sukkelaa ja teräväpäistä miestä, joka voi puhella\ntalonpoikain kanssa siellä ylämaassa. Minä osaan opettaa hänelle,\nmillainen hevosen pitää olla ja mihin mikin kelpaa, niin että viekkain\nkalmukkikaan ei sitte voi pettää häntä.\"\n\n\"Jos hän tahtoo lähteä\", vastasi Pullinen ilostuneena, \"niin ei minusta\nvastusta. Hän vetelehtii täällä kotona, kun on liian vähä tekemistä;\nota hänet vain, niin saa hän oppia jotain kunnollisesti.\"\n\nVilkkaasti ja iloisella mielellä keskusteltiin asiaa, Jurvelin\ntarjoutui tekemään välikirjaa, mutta sen jyrkästi esti venäläinen, joka\npelkäsi kaikkia \"suomalaisia papereja\" enemmän kuin mitään räkätautia,\nköhää, pattia tai hevosruttoa.\n\n\"Ehei. Ei tarvita mitään paperia; sanasta miestä, sarvesta härkää. Minä\nannan viisitoista markkaa kuussa, kaksi paria saappaita, kahdet\nrukkaset, kaiken ylöspidon ja kaksi prosenttia voitosta. No, lyö tuohon\nkäteen!\"\n\nTobias löi, otti pestin ja niin se asia oli päätetty.\n\nTobias hengitti helpommin. Siten kuin asiat nyt olivat kääntyneet\nkotona, hänen olikin paras päästä pois kokonaan. Iloissansa maisteli\nhän olutta ja sekakuppeja enemmän, kuin hän oikeastaan sieti, ja uuden\ntoimensa alkoi hän siten ensimmäisellä päihtymyksellä. Niin päättyi\njuhannusaatto Tervolan talossa.\n\nSeuraava päivä oli lähtöpäivä. Vanha Tobias oli juro ja surumielinen.\nNäytti ihan siltä, kuin hän olisi mieluisimmin tahtonut vaihtaa\npoikansa kanssa ja vaihtaa hiljaisen Tervolan kokonansa tuohon\nmatkustelevan kauppiaan ammattiin. Leena itki eikä ollut tointua\nollenkaan; hän otti pitkät ja kyyneliset jäähyväset pojalta ja antoi\nhänelle virsikirjan, muutamia markkoja ja monta varoitusta ja hyvää\nneuvoa. Anni näytti karttelevan serkkuansa niin paljon kuin\nmahdollista, ero oli kylmä, melkein vihamielinen. Niinpä istuttiin\nkärryihin. Jurvelin läksi mukaan. Tatarilainen tarttui ohjaksiin, vielä\nyksi \"jääkää hyvästi\" ja yksi piiskaryyppy, ja Tervola katosi\nensimmäisen mäen taa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKesä kului ja talvi tuli, ja sitte taas kevät ja kesä, mutta yhä vielä\nTobias kuljeksi niiden kahden hevosten ostajan kanssa. Milloin hän oli\nSavossa, milloin Hämeessä, milloin Itä-Karjalassa taikka kaukana\nKuopion pohjoispuolella. Ei laiminlyöty yksiäkään markkinoita, joilta\noli toivoa saada hevosia, huonompia tai parempia, kohtuullisesta\nhinnasta. Kuin oli saatu ostetuksi pari kolmekymmentä, käännyttiin\netelää kohti Pietariin, ja siellä sitte oli kalleimmasta mahdollisesta\nhinnasta kaupittava, mitä oli ostettu. Siellä, Pietarin suurella\nhevostorilla, oli Bitshok ihan kuin kotonaan. Hevoset siistittiin ja\nharjattiin, kaviot mustattiin, häntä ja harja käherrettiin, ja jos\nhevosissa oli vähäkään muotoa, niin kyllä Bitshok osasi saada ne\nkaupaksi sellaisillekin, joilla ei ollut halua ostaakaan. Pienimmät\nsuomalaiset hevoset menivät \"puoli ponyn\" nimellä etelään päin, muut\nkaupattiin ratsurykmentteihin ja ajureille. Kuin varasto loppui,\nriennettiin taas kiireimmiten pohjoista kohti. Niillä matkoilla ja\npaluumatkoilla näki Tobias kotiaan ja vanhempiaan useinkin, mutta\nviihtyi joka kerran yhä huonommin kotona. Huono seura, viina, ainaiset\nkujeet ja pettelemiset olivat turmelleet Tobiasta, hän oli lakkaamatta\nsiveellisesti vaipumassa, jota lankeemistaan vastaan hän silloin\ntällöin katuen ja surren taisteli muutamia päiviä, sitte jälleen\njättäytyen turhan taistelun jälkeen toivottomuuteen. Ja epäilemättä\nhän, kuten niin moni muukin, jotka tulevat temmatuksi pois oikeasta\npaikastaan, luonnollisesta vaikutuspiiristään, olisi kokonaan joutunut\nhäviöön tuossa kuljeksijan elämässä, ell'ei eräs tapaus olisi yht'äkkiä\ntemmannut häntä pois noiden kumppanien parista ja tuonut takaisin\nkotiin.\n\nOli jo myöhään syksyllä. Kaksi vuotta oli Tobias jo ollut hevoskauppias\nIvan Bitshokin palveluksessa. Ivan palasi Kuopion markkinoilta kahden\napulaisensa, Tobiaan ja tatarilaisen Kuffein Holamin kanssa. Kuffein\nHolam oli ennen ollut piiskarina Viipurissa, mutta luopunut siitä\nammatista ja lähtenyt hevoskauppiaana kuljeksimaan Ivanin kanssa.\nSamalla hän omaksi edukseen harjoitti hyvin tuotteliasta sianharjasten\nostelua Pietarin tehtaihin. Heitä seurasi ylämaasta Malakias Hanhineva.\nHänellä oli Pietariin tukinuitto-asioita, ja hän oli yhtynyt\nhevoskauppiasten seuraan, koska heillä oli sama tie. Ivan ja nämä\nkumppanit ajoivat kahdessa reessä, jota paitsi heillä oli viisitoista\ntai parikymmentä parempaa ja huonompaa hevosta, ostettuja mikä mistäkin\nKarjalasta. Tämä matkue oli kulkenut Kuopiosta Joensuun ja Sortavalan\nkautta; nyt kävi matka pitkin Laatokan rantaa milloin \"kesä-\" milloin\n\"talvitietä\" jäätyneiden salmien ja selkien ylitse. Helposti kuohuva\nLaatokka levisi itään ja etelään päin ylinäkymättömäksi mereksi.\nLaatokka on meren tytär ja moni kohta sen luonnossa ja eläinkunnassa\nmuistuttaa sen mahtavaa alkuperää. Siinä elää syvällä kuoriaisia, joita\nmuuten on ainoastaan merien eläinkunnassa. Siellä elää monta lajia\nsuurta hopealohta. Hylje leikittelee ja viheltelee kuten meressä, ja\nkuin myrsky levittää siipensä, pauhaavat Laatokan aallot kuten\nmerenkin. Matkamiehemme näkivät sieltä täältä etäältä aukeaa merta ja\nkuulivat, kuinka laineet pauhasivat ja jymisivät. Ne eivät tahtoneet\nmillään tavalla taipua talven vallan alammaisuuteen. Ne söivät jään\nlaitaa, repivät ja katkoivat kovaa peitettä, joka joka yö valloitti\nmuutamia neliövirstoja niiden vapaiden veitikkain alueesta. Mutta\naaltojen vastustus muuttui yhä laimeammaksi; raskaina kuin sula lyijy\nnostivat ne myrskyssä väsyneitä harjojansa ilman kuohua, ilman\nvilkkautta ja elämää, ja kuitenkin se oli samaa vettä, kuin kesällä\nnousi ja kuohui vähimmästäkin tuulen puhalluksesta ja loisti ja välkkyi\ntaivaan siniseltä ja vihreältä. Nyt aallot ainoastaan lyhyeen\njyskyttivät jäätynyttä pintaa.\n\nHevoskauppiaamme olivat jo ehtineet Käkisalmen eteläpuolelle. Täytyi\nkiiruhtaa, ehtiäkseen Slyyssinään hevosmarkkinoille ja sieltä vielä\nPietariin ennen talven varsinaista tuloa. Vielä oli yksi suuri selkä\najan voittamiseksi kuljettava, ja sitte aikoivat he pitkin\nyksitoikkoista hietaseljännettä, joka ainoastaan noin 60 jalkaa\nkorkealla meren pinnasta lukien on Laatokan länsirantana, ajaa pitkin\npäivämatkoin Slyyssinään ja sieltä Nevan suuhun, suureen\nmaailmankaupunkiin. Viimeisessä talossa rannalla, josta tie kääntyi\nLaatokalle, varoittivat ihmiset lähtemästä jäälle. Jää on kyllä vahva,\nsanoivat he, mutta tie ei vielä ole viitottu: ja muutenkin, Laatokkaan\nei ole luottamista niin kauan, kuin alli oleskelee jään reunalla.\n\n\"Joutavia\", vastasi Tobias, \"tämän kolme neljännestuntia jää kyllä\nkestää; lumi valkasee; taivas on kirkas, ja vähintään puoli tuntia on\nvielä hämärää.\" Ja miehet hevosineen läksivät matkaan. Vaan tuskin\nehtivät he muutamien pyssyn kantamien päähän, kuin tuuli kääntyi\neteläiseksi. Tuntui kosteita puhalluksia, jotka koskivat vielä\nkylmemmästi kuin pohjatuuli ja ajoivat edellään sakeata lumi- ja\nutupeittoa. \"Kääntykäämme pois\", sanoi tatarilainen. Bitshok makasi ja\nkuorsasi reen pohjalla. Hanhineva oli jäänyt toisessa reessä jäljelle\nmuutamain hevosien kanssa. Tobias, nuori ja uskalias, arveli, että\neihän siinä ollut mitään hätää, kyllähän hevoset pysyivät tiellä.\nAjettiin sumussa ja lumirännässä vaiti edelleen hyvä hetki; jokainen\nkoetti suojella itseään kylmänkostealta pakkaselta niin hyvin, kuin\ntaisi. Tobias piti tarkasti silmällä tietä, joka rupesi yhä huonommin\nnäkymään hämärässä. Yht'äkkiä hirnahti eräs hevonen, joka oli\njuoksemassa jäljestä. Se oli lyhyt, kimakka hirnahdus. Bitshok heräsi\nheti.\n\n\"Mitä nyt, pelkääkö hevoset?\"\n\nIhan oikein, kaikki hevoset, paitsi ne, jotka olivat valjaissa,\nhörkistivät korviaan, tuhahtelivat, vavahtelivat ja näyttivät\nlevottomilta. Nyt jo valjashevosetkin huomasivat, että kaikki ei ollut\noikein. Ne hiljensivät vauhtiaan ja nuuskivat ilmaa. Bitshok istahti\nreen laidalle. \"Seisauta vähän\", sanoi hän Tobiaalle. Kaikki\nkuuntelivat. \"Susia siellä vain on\", virkkoi tatarilainen\nylenkatseellisesti. \"Anna ruoskaa\", sanoi Bitshok ja heittäytyi taas\nrekensä pohjalle. Tobias teki, kuten isäntä käski, mutta äkisti hevoset\nvavahtivat, syöksähtivät syrjään ja läksivät hurjasti laukkaamaan.\nHanhineva seurasi vastahakoisesti jäljestä. Harmaassa pimeässä näki\nTobias joukon pörhöisiä susia, jotka välistä näkyivät, välistä\npeittyivät sumuun, mutta tietä ei Tobias enää nähnyt. Hevosten\nlevottomuus yhä kiihtyi. Miehet koettivat niitä rauhoittaa ja\nvähitellen se onnistuikin. Bitshok nousi äkeissään, piiska kädessä,\nvalmiina kurittamaan, jos tarve tuli. Heti jäälle päästyään huomasi\nhän, että oltiin poissa tien jäljeltä. Raivostuen alkoi hän haukkua\nTobiasta ja toivottaa perkeleitä ja pahoja henkiä viemään häntä\nnahkoineen päivineen. Epäilemättä olisi hän jo käyttänyt ruoskaakin,\njos Hanhineva juuri silloin, kuin Bitshok nosti sen, ei olisi temmannut\nsitä häneltä, tyynesti ja kylmäkiskoisesti sanoen: \"Hiljaa, Ivan\nIvanovitsh, te olette vielä Suomessa; laki ei ole leikin tekoa. Nyt on\netsittävä tietä, taikka ollaan hengen vaarassa.\" Ivan kutistui kokoon\nkuin märkä rukkanen. Henki vaarassa! Ja venäläisen helposti liikkuva\nluonne heti kääntyi päinvastaiselle taholle. \"No, Tobias, en minä\ntarkoittanut niin pahaa, älä tuosta nyt suutu.\" Tatarilainen tuli\nmyöskin luo ja kaikki neljä miestä nyt neuvottelivat, mitä oli tehtävä.\nTobias Pullinen ja Hanhineva tahtoivat antaa hevosten kulkea omin\nneuvoin ja itse valita tiensä, sillä hevoset useimmiten heti menevät\nsuorinta tietä maalle. Tatarilainen kyllä yleensä arveli samaa, mutta\npelkäsi hevosten nyt susista säikäyksissään ei antavan itseään\nluonnollisen vaistonsa ohjata eikä pyrkivän maalle päin, vaan ensin\nsusia pakoon. Bitshok puolestaan oli huomannut, että suomalaisilla\nylämaan hevosilla ei ollut ollenkaan tuota aistia kulkea pimeässä ja\nlumipyryssä aukeilla tasangoilla maata tai kotia kohti. Vaan koska\ntuliasetten puutteessa susilta ei uskallettu yksitellen lähteä eri\ntahoilta etsimään tietä eikä myöskään jättää niin monta peljästynyttä\nja levotonta hevosta yhden miehen hoitoon siksi aikaa, kuin toiset\nkiertelisivät tien haussa, niin ei ollut muuta keinoa kuin luottaa\nhevosten vaistoon. Tatarilainen, joka oli aroilla ollut samanlaisessa\nseikkailussa, vastusti hyvin kiihkeästi. Hänen mielestään oli parasta\nkoota hevoset piiriin, tehdä valli niukasta lumesta, jota siellä täällä\nvähän oli jään koloissa, ja aamuun asti olla siinä, jossa oltiin.\nBitshokilla oli vilu, Tobias oli kärsimätön, Hanhineva ei luullut maan\nolevan varsin kaukana, ja enemmistö siis voitti. Käytiin istumaan\nrekiin. \"Jumalan nimeen\", sanoi venäläinen. Hevoset läksivät ja tuulen\nvauhdilla lennettiin kohti tuntematonta pimeää. Kohta matkustajamme\nilokseen huomasivat susien ulvonnan kuuluvan yhä heikommin. Kuin\nhevoset sitä paitsi olivat rauhoittuneet ja juoksivat ripeästi eteen\npäin ilman mitään levottomuutta, hengittivät miehet jo helpommin;\nainoastaan tatarilainen ei luottanut tähän koetukseen, hän mutisi tuon\ntuostakin: \"Allah, akbar.\" Huolettomasti ajettiin vielä muutamia\nminuutteja. Mutta yht'äkkiä sanoi Hanhineva kuiskaten, melkein kuin\ntukehtuvalla äänellä: \"seisata, Tobias, seisata Herran tähden.\"\n\nSydän vavahti matkamiehillä.\n\n\"No, mitä nyt sitte?\" sanoi Tobias äreästi.\n\n\"Kuuntele, kuuntele tarkkaan! Mitä kuulet?\" sanoi Hanhineva vakavasti.\n\n\"En minä kuule mitään.\"\n\n\"Minä kuulen koiran haukuntaa etäältä, hyvin etäältä\", sanoi\ntatarilainen. \"Ei, se on linnun ääntä, merilinnun; allit huutelevat\njään reunalla, me olemme ajaneet ulos Laatokalle kohti aukeata merta.\"\nNyt kuului ihan selvästi allien soinnukas, tarmokas ääni.\n\nBitshok heittäytyi alas ja kuunteli, korva jäätä vasten. \"Ganginjeva on\noikeassa, minä kuulen selvään, miten jää narisee ja aallot jyskyttävät;\nmeidän olisi pitänyt noudattaa tatarilaisen neuvoa. Jumala meitä\narmahtakoon!\" Samassa halkesi jäähän vana paukahtaen kuin pyssy ja\nselvään kuului, miten se halkeama kiristen ja paukahdellen eteni kuin\nnuoli maata kohti.\n\n\"Sinne päin, sinne päin!\" sanoi Hanhineva, \"siellä on maa. Vapahtajamme\nJesuksen Kristuksen nimessä kääntykäämme nyt heti!\"\n\nKäännyttiin, mutta turhaan; tietä ei enää löytynyt. Lumipyry kiihtyi,\njääpuikot tulivat teräviksi ja koviksi, myrsky ulvoi, jää paukkoi ja\npakkanen, hirvittävä pakkanen laskeutui Pohjolasta kaikkine kipuinensa\nmatkustajain päälle, joilla ei edes ollut kylliksi vaatteitakaan, niitä\nkestääksensä, kaikkein vähimmin tatarilaisella, jonka pitkä viitta oli\nohuesta kankaasta, ja Hanhinevalla, joka aikoi ostaa vaatteita\nPietarista. Vilusta väristen riisuttiin hevoset valjaista, käännettiin\nreet syrjälleen tuulta vasten ja asetuttiin niiden siimekseen, vaikka\nsekään ei paljon auttanut, kun reet olivat harvat. Myrsky oli vähän\nennen temmannut pois kaksi lammasnahkavällyä, jotka olivat\nsuunnattomien yölepakkojen tavalla räpytellen lähteneet lentämään\npitkin jäätä. Nyt myrsky poimi rekien raoista pois heinät korsi\nkorrelta. Hevosista ei tarvinnut olla huolissaan; vaikka ihan vapaina,\nne eivät edes yrittäneetkään karkaamaan, vaan asettuivat yhteen\nryhmään, päät kiinni toisiinsa, siten saaden toinen toisestaan suojaa\nsekä pakkasta että lumipyryä vastaan; silloin tällöin tunkeutui joku\ntaimmainen sisemmäksi ryhmään. Tatarilaista ja Hanhinevaa paleli\nhirveästi. Välistä he hypähtivät ylös ja juoksivat tämän tilapäisen\nleirin ympäri, pysyäkseen lämpöisinä, ja väsyttyään asettuivat taas\nhyvin kiinni toisiinsa reen suojaan ja käärivät ympärilleen niinimaton,\njota myrsky ei ollut heiltä riistänyt. Kohtapa liike ei enää riittänyt\npitämään notkeina heidän kangistuvia jäseniään; he väsyivät ennen, kuin\nehtivät lämmitä. Tobias ja Ivan koettivat hieromalla pitää heitä\nhengissä, mutta jäätävän pakkasen tähden ei sekään kauan ollut\nmahdollinen, kun heidän kätensä kylmettyivät niin, että niitä alkoi\nkirveliä. Kuin Bitshok tatarilaisen ja Hanhinevan änkyttävästä,\ntavoittelevasta puheesta huomasi, että he eivät enää kauemmin jaksaneet\nkärsiä, koetti hän tarjota heille pullosta viinaa, jota hän ja Tobias\nolivat säästävästi ja varovasti nauttineet. Turha tarjous, sillä\nMalakias Hanhineva sanoi yksinkertaisesti ja luottavasti: \"Minä olen\nkristitty eli, kuten maailma sanoo, hihhuli; minulla on suuri\nseurakunta, jonka Herra armossaan on minun opetusteni ja rukousteni\nkautta auttanut pois viinan kirouksesta; ei kenenkään pidä sanoa, että\nMalakias Hanhineva on kuolemassa pettänyt, mitä on opettanut elämässä;\njos Herra tahtoo ottaa minun henkeni, niin minä olen valmis menemään\nhänen autuuteensa.\"\n\nTatarilainen Kuffein Holam vitkasteli, otti sitte pullon, mutta: \"ei\",\nsanoi hän, \"kuolema on jo purrut hampaansa kiinni minun sydämmeeni.\nKuffein Holam on suuri syntinen, kristittyjen viina on usein saanut\nminut rikkomaan profeetan käskyjä, mutta jos Monkir ja Nekir, kuoleman\nja tuomion enkelit, tulevat tänä yönä, niin heidän ei tarvitse tuntea\nminun henkeni lähtevän ruumiistani saastaiselta haisevana. Asrael,\nparatiisin vartia, ei suinkaan kiellä minua pääsemästä sen iloihin.\nJumala on suuri ja Muhammed on hänen profeettansa!\"\n\nBitshok teki ristinmerkin. \"Herra kaikkiarmias, armon jakaja, armahda\nmeitä!\" Ja Tobias, kenenkä puoleen hän olisi kääntynyt näinä tuskan\nhetkinä, hän, joka oli hyljännyt kaikki, mitä kerran oli elänyt ja\nliikkunut hänessä. Hän istui synkkänä, uhkamielisenä vaiti ja katsoi\nkumppaneihinsa. Kuten Belsazar näki \"mene tekel'insä\" kuninkaallisen\nasuntonsa seinällä, niin Tobiaskin näki edessään syntisen elämänsä\nleimuavilla kirjaimilla kirjoitettuna. Hän muisti joka vikansa, joka\nsyntinsä, muisti laiminlyödyn rippikouluaikansa, suloiset liikutukset,\njoita kerran oli kuohunut hänen mielessään, ja hengellisen uupumuksen\nja unen, joka sitte oli vaivuttanut hänen sielunsa niin syvälle, että\ntuo muhamettilainen oli paljon korkeammalla häntä. Hän muisti Adam\nPihlhjertan opetukset, hihhulien rukous- ja veisuukokoukset, ja mitä\nhänestä nyt oli tullut, hevoshuijari, joka joi köyhäin talonpoikain\nkanssa, voidakseen sitte pettää heitä kaupoissa.\n\nTatarilainen laskeutui polvilleen, pani kätensä ryntäilleen ristiin,\nlaski karvalakkinsa viereensä, kumarsi paljasta päätään alas jäähän\nsaakka ja Allahin ja Muhammedin nimet nousivat kangistuneilta huulilta\nhartaassa rukouksessa talviyön kovassa pakkasessa lumimyrskyn\nkohisevilla siivillä Jumalan, ainoan ja laupiaan Jumalan taivaasen.\nLopetettuaan rukouksensa pani Kuffein lakin päähänsä, ryömi Bitshokin\nluo, otti häntä kädestä ja sanoi: \"kiitos, Ivan, sinä olit hyvä\nisäntä.\" Hän laskeutui pitkäkseen jäälle, veti niinimaton yllensä ja\nnukkui ijankaikkiseen lepoon. Kuollessaan uneksi hän ihanasta keväästä,\nsinitaivaasta ja miljoonista kukista äärettömillä aroilla bashkiirein\nmaassa, kotimaassansa, ja sitte nousi hänen uupuva sielunsa maan\nkeväimistä taivaan alati kukoistavaan kesään ja Asrael vei hänen\nvapautuneen henkensä paratiisin iloihin, jossa taivaan sulottaret\nkuivasivat hänen jäätyneet kyyneleensä ja lämmittivät hänen sielunsa\nuuteen ijankaikkiseen eloon autuaassa yhteydessä kaikkein\noikeauskoisten ja heidän profeettansa kanssa.\n\nKuin tatarilainen oli lopettanut rukouksensa ja kiittänyt isäntäänsä,\nkuului heikko, sammuva ääni yön pimeydessä; Hanhineva se kankealla,\nsopertavalla kielellä veisasi virttä. Silloin tällöin myrskyn kohinan\nseasta kuulivat Tobias ja Bitshok hihhulin puoleksi puhumalla, puoleksi\nveisaamalla sanelevan:\n\n    Mä että täältä erkanen,\n    Sen katson voitokseni,\n    Sill' ilon Jesus ijäisen\n    Suot luonas sielulleni.\n\n    Mä pääsen tyyneen rantahan\n    Myrskyistä, jotka pauhaa,\n    Kiusauksista maailman\n    Saan ijäks kaikeks rauhaa.\n\nYhä heikommin kuuluivat virren ja rukouksen sanat, kunnes ne kuolivat\näänettömäksi, hartaaksi rauhan ikävöitsemiseksi; hihhuli ja\nsielunpaimen Hanhineva meni Herransa rauhaan ja vähäinen torppa kosken\npartaalla salolla, johon hihhulilahkoon kuuluvat tukinuittajat usein\nkokoutuivat ilolla ja riemulla ylistämään Herraa, kajasti vielä\nkuolemassakin hänen sammuvan silmänsä edessä. Hänestä tuntui, että hän\nkosken kuohuvilla aalloilla riemuiten uiskenteli huimaavaa vauhtia pois\nelämän merestä ijankaikkisuuden ihanoille rannoille.\n\nTobias ja Bitshok katsahtivat toisiinsa. \"Luulenpa Jumalan ottaneen\nheidät luoksensa, Herran rauha olkoon heidän kanssansa\", kuiskasi\nBitshok. \"Jos Jumala pelastaa meidät tästä hädästä, panen minä\nkynttilöitä palamaan kasanilaisen pyhän emon alttarille. Niin minä teen\nja lupaan Jumalan kautta.\"\n\n\"Ja minä\", sanoi Tobias, \"alan uutta elämää.\"\n\nHe eivät enää muuta puhelleet, tunkeutuivat vain lähemmäksi toisiansa;\nheidän ajatuksensa sammuivat pois, he eivät olleet liikutetut, eivät\npeljänneet kuolemaa eivätkä olleet ahdistuksissaan, sielun kielet eivät\nenää väräjäneet; ruumiin hermot vetivät puoleensa koko heidän\nhuomionsa, heitä vain paleli.\n\nMyrsky liiteli leveillä siivillä heidän ylitsensä ja ajoi lunta\nsuuriksi kinoksiksi heitä vasten ja, ennenkuin aavistivatkaan,\nnukkuivat he sekä kaikista vilun tunteista että kaikista suruista pois\nhiljaiseen uneen. Jos lunta ei olisi tullut suurin joukoin alas\ntaivaasta, niin he eivät olisi enää nähneet aamun valoa. Mutta kuin he\nheräsivät, tunsivat he elähyttävää lämpöä ruumiissansa. He sysivät\nsyrjään lumipeitteen ja hieroivat silmiänsä. Hevoset olivat kadonneet;\nitse olivat he olleet suuren lumikerroksen peitossa, joka oli pitänyt\nyllä heidän ruumiinsa lämpöä ja pelastanut heidän henkensä. Ilosta\nvavisten näkivät he nyt ihan edessään tuskin puolen virstan päässä\ntummain honkien keskellä Konevitsan punaisten muurien, kultakupujen ja\nristien välkkyvän aamun sinertävässä valossa. Savu nousi opaalin ja\nruusun karvaisena hiljaa ja suoraan taivasta kohti, joka säteilevän\nteräskumun kaltaisena peitti pyhää saarta, jäälakeutta ja Laatokkaa.\nVaivalla nousivat he ylös ja alkoivat astuskella luostaria kohti.\n\nHeti, kuin myrsky oli asettunut, olivat hevoset nuuskineet hetkisen ja\niloisesti hirnuen rientäneet maalle. Munkit, nähtyään hevosten tulevan,\naavistivat jonkin onnettomuuden tapahtuneen ja läksivät hevosten jälkiä\nmyöten etsimään. Kuolleet kaivettiin ylös lumesta, mutta kuin\ntatarilaisen lakki putosi päästä ja hänen paljaaksi ajeltu päälakensa\nmunkeille ilmasi, mitä uskoa hän oli eläessään tunnustanut, tekivät he\nkauhuissaan ristinmerkkejä, että heidän kätensä oli koskenut\nuskottomaan, pakanaan, muhamettilaiskoiraan. He eivät antaneet Kuffein\nHolamille hautaa eivätpä edes lupaakaan haudata hänen ruumistansa\nmihinkään koko sille pyhälle saarelle.\n\nHänet nostettiin Bitshokin rekeen, joka jätettiin jäälle, ja niinimatto\nlevitettiin päälle. Hanhineva vainaja olisi kyllä kristittynä\nsaanut sijaa saaren pyhässä maassa, mutta äkeissään munkkien\nsuvaitsemattomuudesta nosti Tobias hihhulin ruumiin rekeen\nmuhamettilaisen viereen ja sitte molemmat pelastuneet riensivät\nluostarin kyökkiin, jossa lämmin ruoka pian uudisti heidän väsyneet\nvoimansa.\n\nBitshok, päästyään kylläiseksi, kääntyi Tobiaan puoleen ja sanoi:\n\"Kuulitko viimeyönä, että minä lupasin panna kynttilöitä palamaan\nkasanilaiselle pyhälle emolle; kuulitko sinä, sanoinko minä meneväni\nMoskovaan sytyttämään niitä kynttilöitä?\"\n\n\"En, sitä minä en kuullut.\"\n\n\"No, slavo tebjä hospodi. Sepä nyt oli hyvä. Täällä luostarissa\nvarmaankin on kasanilaisen pyhän emon kuva ja hänen pitää saaman\nkynttilänsä ja heti paikalla.\"\n\nBitshok meni kirkkoon, sytytti kynttilän, laskeutui polvilleen, risti\nsilmiänsä ja rukoili, ja hänen punaiset, viekkaat sorvan silmänsä\nkatsoivat hartaalla uskolla vahakeltaiseen byzantinilaiseen madonnaan,\njoka, ohuet huulet kiinni, silmät ankarasti tuijottavina, sulki rumaa\nKristus-lasta helmillä ja timanteilla koristettuun litteään syliinsä.\nBitshok oli täyttänyt lupauksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuin hevoset oli syötetty, menivät miehet, munkkeja seurassansa, reen\nluo, joka oli jäällä. Tamma valjastettiin vanhan taikauskoisen tavan\nmukaan vainajain reen eteen. Bitshok tarttui ohjaksiin; \"letjitje\ngolubtshiki\", sanoi hän maiskauttaen suullansa, ja täyttä laukkaa\nlähdettiin säkenöivässä auringon paisteessa mannermaata kohti, suoraa\ntietä nimismiehen luo. Tämä järjestyksen vartia piti lyhyen, mutta\nankaran kuulustelun, kysellen ristiin rastiin hevoskauppiasta ja hänen\napulaistansa, katsoi heidän paperinsa, kirjoitti muistiin heidän\nnimensä ja siten oli asia selvillä. Molemmat ruumiit nostettiin\nnimismiehen puuliiteriin. Bitshok oli jo noussut rekeen. \"Odotahan\",\nsanoi Tobias ja juoksi liiteriin, paljasti päänsä, laskeutui polvilleen\nmolempain ruumisten viereen ja rukoili lyhyen rukouksen: \"Herran rauha\nolkoon teidän kanssanne nyt ja ijankaikkisesti, amen!\" Palatessaan\nsieltä oli hänellä mielessä luja päätös luopua hevoskauppiaan toimesta,\npalata kotiin ja alkaa uutta elämää.\n\n\n\n\nX.\n\n\nBitshokin sanomattomaksi mielipahaksi Tobias tuon onnettoman retken\njälkeen Laatokalla erosi hänen ammatistaan ja läksi kotiinsa. Äitinsä\niloksi ja isänsä ihmeeksi palasi hän kotiin katuvaisena kuin\ntuhlaajapoika.\n\nEhkä hänen hyvät aikeensa olisivat nyt kuten niin monesti ennenkin\nrauenneet tyhjiin, mutta hän heti etsi uskovaisia ja yhtyi heihin. Hän\nkertoi heille, mitä hän äskettäin oli kokenut, hihhulin ja tatarilaisen\nlevollisuuden kuolemassa, kertoi Adam Pihlhjertasta, jota hän nyt vasta\nalkoi käsittää. Adamin sanat ja opetukset olivat olleet kätkettyinä\nkuin viljan jyvä talvisen lumen alla. Ne olivat pitkät ajat olleet kuin\npois haihtuneina, kuin niitä ei olisi koskaan ollut lausuttukaan, ja\nkuitenkin näyttivät ne nyt alkavan elää mustassa mullassa ja itäen\nennustaa uutta kevättä.\n\nVanhan Tobiaan luonne ei voinut sietää maanviljelijän tointa, jossa oli\nainiaan raskasta työtä ja voitto, vaikkapa välistä runsaskin, niin\nhankala liikutella ja säilytellä aitoissa. Elämä yksinäisessä\nTervolassa oli sellaisissa oloissa ainakin ollut hänestä vähän\nvastenmielinen, vaan nyt, kuin hänen suureksi harmikseen poika luopui\nkauppakumppani Bitshokista ja antautui hengellisten valtaan, tuli se\nhänelle ihan sietämättömäksi. Hän oli kärsivällisesti kuunnellut\nvaimonsa laulavalla nenä-äänellä lukemista postilloitansa, virsiänsä ja\nrukouksiansa. Se oli ihan oikein, sillä hän suuresti kunnioitti sanaa,\nniin suuresti, että sitä kunnioitusta eivät voineet horjutella edes nuo\nmonivuotiset keräjöimisetkään kirkkoherra Brandtin kanssa. Paljo\ntaikuutta kuitenkin oli siinä perityssä kunnioituksessa mukana, sillä\nhän melkein yhtä paljon kunnioitti vanhan Matti Viskarin runoja.\nJumalan sanaa piti talossa viljeltämän ja koska hänen vaimonsa sitä\nteki niin perinpohjaisesti, niin hän ikään kuin katolilaiseen tapaan\nkäsitti hänet sijaiseksensa. Tulihan se koko talolle hyväksi ja hän\nitse pääsi siitä vaivasta. Mutta kuin hänen ainoa poikansa Tobias, tämä\nripeä poika, joka kahdenkymmenen ja parin vuoden ijässä osasi\nmarkalleen ja pennilleen sanoa, minkä arvoinen mikin hevonen oli, kuin\nhän, josta olisi voinut tulla -- niin, miksipä ei kauppaneuvos\n(olisihan kauppaneuvos Pullinen yhtä sievä lausua kuin kauppaneuvos\nMustonen tai kauppaneuvos Parviainen), kuin tämä poika luopui kaikesta\nja sen sijaan rupesi vanhan, typerän hihhulirahjuksen apulaisena\npitämään rukouskokouksia ja saamaan aikaan hämminkiä pitäjässä, se oli\ntoki jo liikaa. Ja mitä kaikkea olivat nuo kaksi saarnaajaa saaneet\naikaan neljässä viidessä kuukaudessa. Pelattiinko siellä korttia tai\nsaskaa,[4] ei. Viina ja rommi olivat monestakin paikasta hävinneet, ja\neivätkö he totta tosiaan alkaneet oikeaa vainoa yksin tupakkaakin\nvastaan. Ja Tobias yleenkatseellisesti sylki kauas lattialle. Ja mitä\nilvettä he olivat tehneet vanhalle Brandtillekin, itse provastille. Hän\noli kutsunut heitä kirkkoneuvoston eteen ja siellä he olivat puhuneet,\nvastanneet ja väitelleet itse provasti ukon kanssa herätyksestä,\npyhityksestä ja kutsumuksesta. Ja vaikka, iloista kyllä, Brandt\nkaikkine oppineen lienee joutunut ihan hemmettiin, niin pahasti olivat\nnuo omatekoiset papit häntä ahdistaneet, -- senhän olivat kaikki\nkuulijat sanoneet paitsi Matti -- niin oli kirkkoneuvosto antanut\nheränneille ankaran varoituksen ja luvannut valittaa tuomiokapitulille\nja piispalle ja kahdenkymmenen markan sakon uhalla kieltänyt pitämästä\nuskovaisten kokouksia.\n\nMutta ei siinä vielä kaikki. Täällä kotona oli rukouksia ja\npostilloita, virsiä ja raamattua aamusta iltaan ja illasta aamuun. Jos\nhän hiukankaan kirosi tai kertoi jonkun jutun, miten hän oli Bitshokin\nkanssa pettänyt jotakuta tatarilaista tai mustalaista, puijannut\nvauhkohevosen jollekin kaartilaiselle taikka hiukan vetänyt nenästä\nylpeätä hevostohtoria, tuollaisen vain oikein hupaisen jutun, jolle\nsaattoi nauraa hengästyksiinsä asti, nauraa niin, että vatsassa\npulpahteli, niin silloin kaikki kotiväki katsoivat häneen, kuin hän\nolisi kuumetaudissa taikka tylsämielinen, jopa ihan mielipuolikin. Ei,\nnyt siitä piti tulla loppu, ja vanha Tobias istahti peilin eteen,\nsieppasi veitsensä ja raaputteli ilman mitään pois harvat sänget\nposkiltansa ja läksi etsimään sopivia kumppaneja, sillä suuri tupa oli\ntäksi päiväksi taas muutettu rukoushuoneeksi ja nyt jo toisen kerran\nyhden viikon kuluessa, ja se oli liiaksi. Ennen kuin hän isäntänä sulki\novensa näiltä pyhiltä, tahtoi hän kuitenkin keskustella yhtämielisten\nystäväinsä kanssa, varsinkin Matti Reijosen, jolla kyllä oli syytä\nkatsoa karsaasti hihhulien kokouksia, jos muuten oli totta, mitä\nkerrottiin.\n\nPuotikammarissa istui Leena, joka nyt oli seurakunnan vanhimpia, ja\nhänen poikansa. Tobiaan muoto oli muuttunut vakavaksi, melkein\nkuihtuneeksi. Huomaava tarkastelija kyllä näki hänen katseestaan ja\nkasvoistaan, että hän oli ankarassa sisällisessä työssä, että hän\nmietiskeli asioita, jotka hänestä tätä nykyä näyttivät perin tärkeiltä.\nMietiskely ja raskasmielisyys olivat hänessä muutenkin äidin perintöä,\njoka ennemmin tai myöhemmin oli otollisissa oloissa tuleva ilmi. Toinen\nsaarnaaja Heikki Kangas oli mies, jonka typeryys näkyi jo kasvoista.\nHänen ruumiinsa oli tavattoman köntyskäinen. Kädet suuret ja paksut\nnäyttivät pölkäreiltä, joista hänellä näkyi olevan suuri vastus.\nMilloin ne eivät olleet lepäämässä leveillä polvilla, veteli hän\nsormiansa, kuten talonpoikaisissa on tapana, niin että nivelet\npaukkoivat. Veljien kesken hän oli kohonnut vanhimman ja matkustavan\napostolin arvoon puhetulvansa, hyvän sydämmensä ja suuren raamatun\ntaitonsa tähden. Hän tiesi, jos kuka hyvänsä lausui raamatun lauseen,\nmiten pienen hyvänsä, melkein heti paikalla sanoa, mistä evankeliumista\ntai mistä profeetasta se oli. Hän oli yhtä heikko väittelyssä kuin\njyrkkä ja taipumaton lausunnoissaan.\n\nNämä kolme neuvottelivat nyt rukouskokouksesta. Leena Pullinen, jossa\nei mikään, ei edes uskontokaan voinut kuolettaa rahan hankintahimoa,\nehdotti, että kokoukseen tulijoilta otettaisiin vapaaehtoinen\npääsymakso, että, jos joku ilmoittaisi kokouksen, niillä tuloilla\nvoitaisiin kuitata sakko; vaan sekä Heikki että Tobias sitä\nvastustivat.\n\nPullisen tupaan kokoutuivat illempana veljet ja sisaret: soturi Anton,\nAnni, Matti Reijosen nuori vaimo, joka oli nyt kuten niin usein\nennenkin vastoin miehensä nimenomaista kieltoa salaa hiipinyt tänne,\nsekä kaikki kylän uskovaiset ja muutamia muitakin, joita vain\nuteliaisuus oli houkutellut tulemaan kokoukseen. Lämmin alkoi tuvassa\ntulla kiusoittavaksi, varsinkin kuin Leena oli paistanut leipää\naamupäivällä. Ikkunoita, tämän maakunnan tavan mukaan, ei käynyt avata\neikä siitä olisi ollut apuakaan, sillä ilma oli ollut rasittava ja\nukkosta ennustava, niin että se vieläkin oli helteinen ja kuuma, vaikka\njo oli myöhäinen iltapäivä. Mustia pilviä seisoa törrötti kuin torneja\ntaivaan rannalla, ikään kuin pyrkien piirittämään keskitaivasta. Niitä\nnousi milloin etelästä, milloin idästä ylös päin, mutta juuri kuin ne\nolivat uhkaavimmillaan, ylhäältä mustat, alhaalta metsän rajasta\nsinipunervat, valmiina purkamaan leimauksiansa ja jyminäänsä\nodottelevan luonnon päälle, silloin aina tuli raitis puhallus, levitti\nvilpoisuutta ja hajoitti uhkaavat rynnäköt. Illan suussa olivat\nkuitenkin tuulet kuolleet ja yhä korkeammalle kasautuivat paksut pilvet\nyli metsäin ja maiden.\n\nKuin viimeiset myöhästyneet seurakunnan jäsenet saapuivat, alettiin\nkokous virrellä, jota Tobias alkoi veisata ja johon muut vähitellen\nyhtyivät. Virren päätyttyä tuli Heikin vuoro, joka perimpänä tuvassa\nseisoi Tobiaan ja Leenan keskessä. Puheessa, niin epäselvässä, että\nasioihin perehtyneenkin oli vaikea hänen lakkaamattomista sanain\ntaistelemisistaan löytää puheen johtavaa ajatusta, esitti hän lahkon\nuskonoppia. Jumaluudesta sanoi hän, että kaikki, mitä Augsburgin\ntunnustus sanoo, on oikein, paitsi että Jesus astui alas helvettiin,\nsillä siitä ei raamattu sano mitään, ja että Kristus on Jumalan poika,\nmutta ihminen, joka ainakin kerran lankesi syntiin, silloin, kuin häh\nristissä huusi: Jumalani, Jumalani, miksis minun ylönannoit? sillä\nJumala ei hylkää ketään. Jumalan asuinpaikka on yksinomaan siellä\ntaivaan loistossa, jonne ei kukaan, eivät edes uskovaisetkaan pääse;\ntäällä alhaalla hän ei ole, kuten profeetta jo on sanonut: luuletko,\nettä Jumala vuorilla asuu. Taivaasta käsin hallitsee hän maailman\nkohtaloita lähettiensä, Pojan ja pyhän Hengen, kautta, joille hän\nvalmistaa pääsyn oikeain uskovaisten joukkoon. Oikeita uskovaisia on\nainoastaan hihhulien ja muiden heidän kanssansa yksimielisten joukossa,\neli siis pyhä Henki on varsinkin meidän sydämmessämme, niin kuin\nKristus meidän lihassamme. Me olemme kaikki Jumalan poikia ja tyttäriä,\nme olemme niin kuin Kristus, kuten apostolikin on sanonut. Jumalan\nsanasta hän opetti, että pyhä raamattu on kuollut kirjain, jos niitä\nkirjaimia ei uskovainen suu lausu, sillä hänessä asuu Kristus ja\nsilloin Kristus itse puhuu. Paavali sanoo roomalais-epistolan 10:nen\nluvun 17:ssä värsyssä: \"niin tulee siis usko kuulosta.\" Lapsellisella\nnöyryydellä tulee kuunnella tätä opetusta, jonka pyhä Henki puhuu\nopettajan suun kautta. Juuri näistä opettajista herra sanoi profeetta\nJeremiaalle 1:sen luvun 9;ssä värsyssä: \"katso, minä panen minun sanani\nsinun suuhus.\" Ja Kristus sanoo: \"joka teitä kuulee, hän kuulee minua,\nja joka teihin turvaa, hän turvaa minuun.\" Mitä hyvänsä valtionkirkon\npappi, tämä Brandt sanoo, se on kaikki paljasta lörpötystä, kun pyhä\nHenki ei puhu hänen suunsa kautta. \"Sydämmen uskolla me tulemme\nvanhurskaiksi ja suun tunnustuksella saamme autuuden kruunun.\" Eukoilla\nJumalalta ei ole välttämätön, hänhän tietää ilmankin kaikki, mitä me\ntarvitsemme, eikä muuttane päätöksiänsä meidän rukouksistamme, mutta\nmeidän tulee rukoilla toisiltamme anteeksi rukouksiamme ja vikojamme.\nSe onkin paljon vaikeampi, sillä kukapa tahtoisikaan salata vikojansa\nHerralta, mutta niiden tunnustaminen seurakunnan edessä, veljien\nedessä, ja pyytäminen niitä anteeksi on paljon vaikeampi.\n\nKasteesta ei ole mitään vahinkoa, mutta se on vain ulkonainen kirkkoon\npääsemisen merkki. Ehtoollinen on pyhä sakramentti, jota on ahkerasti\nkäytettävä, mutta rippi on tarpeeton, sillä Herra kyllä tietää meidän\nsyntimme, ja niiden tunnustaminen yleensä papille, joka niitä sitte\nanteeksi antaa, vaikka hänellä ei olekaan pyhää Henkeä, se on Jumalan\npilkkaa. Saarnaamista harjoittakoon jokainen, jota pyhä Henki pakottaa\npuhumaan, mutta vasta sitte, kuin hän seurakunnan edessä on tunnustanut\nsyntinsä, eikä ainoastaan sanoilla \"minä vaivainen syntinen ihminen\",\nvaan nimittämällä joka synnin, kuin rasittaa hänen omaatuntoansa; vasta\nsitte, kuin hän loukatuilta veljiltä ja sisarilta on saanut anteeksi\nannon ja vanhimmat ovat kätten päälle panemisella ottaneet hänet\nseurakuntaan ja hän on tuntenut, että pyhä Henki on vuodutettu hänen\nsieluunsa, tuntenut esimakua taivaan armosta ja autuudesta, joka\npakottaa häntä ylistämään Herraa.\n\nAnni istui lähinnä Tobiasta ja kuunteli hyvin tarkkaavasti, kasvot\nhehkuvina, opettajan sanoja, ja kuin hän puhui vainosta, \"sillä\nniitähän pitää tuleman\", teki hän sydämmessään lupauksen, että,\nsanokoonpa hänen Mattinsa mitä hyvänsä, hän ei huoli mistään\nväkivallasta eikä mahtikäskystä, vaan pitää kiinni opista ja sanasta.\nSilloin tällöin tapasi hän Tobiaan katseen, ja hänestä näyttivät ne\nsinisilmät loistavan kuin välkkyvät tuulastulet pimeänä syysyönä. Oli\nloistoa ja syvyyttä hänen silmissään, sellaista, että hän ei ollut\nkoskaan ennen nähnyt.\n\nNyt olivat ukkospilvet ehtineet nousta ylös keskitaivaalle ja niiden\nalle valui laskeutuvan auringon paiste onnettomuutta ennustavana,\nvasken karvaisena valona, joka hiukan siveli pilvien laiteita ja teki\nsyvemmät paikat vain sitä mustemman ja uhkaavamman näköisiksi. Tupaan\ntämä valo levitti kamalan kajastuksen kuuntelevien ja rukoilevien\npäälle, niin että toiset paikat hehkuivat, toiset olivat pimeinä,\nmustansinisinä; kaikki näytti, kuin olisi oltu keskellä tulipaloa,\nkunnes Anni hiljaa nousi ja sytytti lampun. Ukkonen jymisi melkein\nlakkaamatta. Saarnaaja, innostuneena hetken juhlallisuudesta,\nmahtavista sanoista ja luonnon suurista voimista, jotka nyt\nvalmistautuivat taisteluun, oli juuri lopettanut puheensa ja kääntynyt\nseurakunnan puoleen, kysyen, kuten hihhuleilla on tapana, eikö\nkukaan tuntenut itsessään pyhän Hengen voimaa, eikö se henki ketään\npakottanut ... silloin yht'äkkiä kiskaistiin ovi voimakkaasti auki ja\nleimauksen ja jyrinän väliajalla astui sisään vanha kirkkoherra Brandt,\nlakki päässä.\n\n\"Onkoko kellään mitään sanomista?\" sanoi hän äänellä, joka kuului\njyrinääkin kovemmin; \"kyllä minulla on jotakin sanomista teille, te\nluopuneet lapset\", ja suutuksissaan heristi hän nyrkillänsä. \"Vai tässä\nse luola on, johon te piilottaudutte, te ketut, mutta kyllä minä sidon\nteidät hännistänne kiinni, kuten Simson kerran teki. Te luopuneet\nperkeleet, te antikristuksen palvelijat. Vai täällä te sen vanhan\njuttupukarin luona saarnaatte eksytystänne ja villitsette kansaa\npetollisella puheellanne ja perkeleen taidolla. Vai täällä te\nrukoilette vääriä rukouksianne. Mutta odottakaahan, kyllä minä teidät\nopetan.\"\n\nKirkkoherran ilmestyminen yht'äkkiä, hänen suuttumuksensa ja loukkaava\npuheensa vaikutti suuresti ihmisiin. Vanha itsevaltias ei ollut turhaan\nvuosikausia pitänyt seurakuntalaisiansa asianmukaisessa kurissa; hänen\npapinvirkansa, hänen säätynsä vaikutti, että vastatulleet, ja\npelkurimmat laumassa alkoivat tuntea ahdistusta ja olisivat mieluimmin\ntoivoneet olevansa poissa koko kokouksesta, varsinkin kuin se vanhin,\njonka olisi ensinnä pitänyt hoidella hajautuneita lampaita, kuin susi\nsyöksyi niiden keskelle, seisoi hämillään ja keksimättä ainoatakaan\nsanaa vastaukseksi kirkkoherran koviin sanoihin ja ankaraan puheesen.\n\nKuin Tobias näki, että asiat alkoivat kääntyä pahanne päin, että\npelkurimaisuus kuin mansikan taimi kasvoi sekä köynnöksiä että juuria\nsydämmissä ja aivoissa ja kohta oli suuren mansikiston tavalla peittävä\nkoko palon, joka oli raivattu tähän kirkon salolle, nousi hän rohkeasti\nylös, tunkeutui pelkäävän vanhimman eteen ja sanoi mielenliikutuksesta\nvavisten:\n\n\"Petollista puhetta, perkeleen taitoa ja vääriä rukouksia, mistä te sen\ntiedätte, herra kirkkoherra? Ettehän te ole olleet kuulemassa meidän\nrukouksiamme.\"\n\nTämä yksinkertainen kysymys, johon kirkkoherra ei ollut valmistanut\nmitään vastausta, saattoi vihastuneen sielunpaimenen hetkiseksi\nhämilleen, sillä tosiaan oli siinä kysymyksessä tuollainen\nyksinkertainen totuus, jollaiset kerrassaan valtaavat levottoman\nihmisjoukon ja Tobias ilokseen näki arkuuden vähitellen muuttuvan\nluottamukseksi, vieläpä huomasi sieltä täältä pilkallisestikin\nkatseltavan kirkkoherraa.\n\nSamassa hän tunsi kättänsä jonkun kovasti pusertavan. Hän katsahti\nsinne päin ja näki lämpöisen, liikutetun silmäyksen; se oli Anni, joka\nistui hänen vieressään ja loistavin silmin katseli häneen. Miten kaunis\nhän on, oli ensimmäinen ajatus, kuin välähti Tobiaan mielessä; miksi\nhän ei tullut minun omakseni, oli toinen. Niin, miksi? Tuossa seisoi se\n\"miksi\" ihan ilmielävänä, tuo mies, sen kirkon edustaja, joka Tobiaan\nkäsityksen mukaan oli yksin anastanut haltuunsa Herran armon ja\nsiunauksen, joka sen tunnustuksen rajain ulkopuolella ei tunnusta\nolemassa olon oikeutta muille ajatuksille eikä tunteille, joka tahtoo\npakottaa kaikkia etsiväisiä sieluja astumaan kirkon laveaa tietä\narmonistuimen eteen. Kuten leimaus, joka juuri nyt välähti ulkona,\nsilmänräpäykseksi valasi taivaan ja maan, valkeni yht'äkkiä se ajatus\nTobiaassa, että tuo hengen mies oli vanhasta vihasta hänen isäänsä\nkohtaan ja kukistumattomasta vallanhimosta tallannut hänet jalkainsa\nalle ja ihan armotta estänyt hänet pääsemästä ripille, jota\nyhteiskunnallinen laki vaatii. Tuo mies oli karkoittanut hänet pois\nisänkodista, karkoittanut tästä sydämmestä, joka oli kerran sykkinyt\nhänelle. Ja juuri, kuin kirkkoherra valmistautui puhumaan ja niin\nhyvin, kuin osasi, vastaamaan tuohon yksinkertaiseen kysymykseen,\njohtuivat Adam Pihlhjertan hehkuvat sanat ja hurjat kiroilemiset\nvaltionkirkon pappeja Tobiaalle mieleen; nyt ymmärsi hän häntä, vanhaa\nmestariansa. Vaikka hänen luonteensa oli ihan toisenlainen, tunsi hän\nhetkisen, mitä oli liikkunut Adamin kuohuvan sydämmen pohjalla. Niin,\nhän ymmärsi Adamia itseään ja sanoi kuuluvasti:\n\n\"Kuka antoi teille oikeuden tunkeutua tänne kiroilemaan ja näyttämään\ntörkeitä heristyksiänne? Kuka antoi teille oikeuden ensin\nmielivaltaisesti sulkea minut ulos seurakunnasta, johon nyt tahdotte\nväkisin jälleen kiskoa minua. Te palkkapaimenet, jotka ette rakasta\nlampaita muuta kuin palkan tähden, kuka antoi teille oikeuden tuomita\nmeitä. Tuomitkaa puita hedelmien mukaan; ei ohdakkeista saada viikunia\neikä orjantappuroista viinirypäleitä. Me emme nauti tuota perkeleen\nsaastaisuutta, jota sanotaan viinaksi, me elämme siveästi, me autamme\nköyhiä, me emme saastuta suutamme kirouksilla, ei kukaan meistä etsi\noikeutta keräjistä eikä tuomioistuimista, me emme tyrkytä\ntunnustustamme kellekään. Kuka vain tahtoo, saa tulla meidän\nseurakuntaamme ja siitä erota, me emme sorra ketään, emme vainoa\nketään. No niin, sinä kiroileva valtionpappi, joka sen sijaan, että\nrukouksessa kääntyisit Jumalasi puoleen, palvelet konjakkipulloasi,\nmiksi vainoot Herran valituita? Mene pois täältä, että Herra vihassaan\nei lyö sinua ennen, kuin ehdit majaasi. Voi sitä, joka saa aikaan\npahennusta.\"\n\nPaitsi lampun valon piirissä oli melkein pimeä tuvassa; ainoastaan\nhiilituli levitti punertavaa valoa liedestä. Niinpä ei kukaan nähnyt,\nmiten kirkkoherra Brandt kalpeni mielenliikutuksesta ja suuttumuksesta;\nhän tahtoi vastata, mutta hänen huulensa olivat kuin yhteen liimatut,\nhän nosti ja laski silmiään kuin ampiainen sarviansa. Viimein se\npuhkesi, ei kuitenkaan yhtä voimakkaasti kuin ensin, hän oli\nsisällisesti sortunut. Siis oli se kuitenkin levinnyt tietoon tuo\nkonjakin kirous, vaikka hän oli kaikin tavoin koettanut sitä salata.\nUhaten piispankeräjillä ja lainrangaistuksella läksi hän viimein pois\nharhauskoisten kokouksesta.\n\nHänen tuskin ehdittyään ulos ovesta ukkonen, joka oli kauan pauhannut\nvähän etempänä, purkautui koko rajuudessaan ja yht'äkkiä kova jysäys\ntäräytti tupaa ihan pohjaa myöten, niin että yksi ikkuna särkyi ilman\npainosta.\n\n\"Kas, tuossa Herran vahvistus tuomiolle, jonka lausuimme\",\nsanoi Tobias; \"jyminällä ja tulen leimauksilla uhkaa hän pyhäin\nvainoojia.\" Siitä kerrassaan haihtui paino, joka raskautti kaikkein\nmieliä tuon kiivaan puheen sekä majesteetillisen rajuilman tähden.\nUlkona oli rajuilma purkautunut, tuli oli syöksynyt läpi pilvien, ilma\noli taas puhdas. Sisällä oli Tobias lausunut vapahdussanan, Jumala itse\nkäänsi vihansa jumalatonta miestä vastaan, joka pimeässä rehmi\nrankkasateessa ja myrskyssä, jota vastoin pyhät istuivat täällä\nhuoneen katon suojassa ja ystävällisen lampun valossa nöyrinä Jumalan\nedessä kuunnellen ukkokosen jyrinää ja sateen ropinaa. Kuin innostus\noli korkeimillaan, nousi Tobias ylös; hän oli pelastanut Herran\nvalitut, hän oli koonnut hajaantuneet lampaat, uskon kilvellä\npidättänyt pahimman rynnäkön; tästä hetkestä asti oli hän, vaikka\nnuorempi, seurakunnan tuki, sen väkevyyden pylväs. Ja valtaavasti\nsaarnasi hän nyt hihhulien oppia, ja mitä hän sanoi, se tuli välittömän\nluonnonvoiman väkevyydellä. Se tuli sydämmestä ja valloitti sydämmet\nkerrassaan. Monivuotiset epäselvät ajatukset, joita oli tunkeillut\nhänessä, tunteet, jotka tuskin huomattavina olivat virtailleet hänen\nsielussansa, kuohuivat nyt esiin kuin raikkaat lähteet. Jumalan\nkirkkaus näytti tulleen hänelle, hän tunsi nöyryydessä, että hän\nvallitsi tätä joukkoa, joka ihan hengittämättä ja hämmästyksissään\nnäytti kysyvän, eikö tämä mies ole Tobias Pullisen poika, mistä tulee\nhänen viisautensa. Yhä ylemmäksi nousivat tunnelaineet seurakunnassa,\nyhä kovemmin kuului sydämmen huokaus, ja kuin Tobias jakoi syntein\nanteeksi antamista, nousi hengellinen kiihko korkeimmilleen, ja\nsotamies Anton hypähti ylös ja nostaen voimakkaan kätensä huusi\nkaikuvasti: \"Voi teitä, te valtion papit, jotka tahdotte sammuttaa\nhengen tulta. Itse te puhutte ilman pyhää Henkeä ja tahdotte myöskin\npakottaa meitä olemaan vaiti kirkossa. Kuin kirkko on tullut\nvankeudeksi, niin lähtekäämme pois siitä paikasta, jossa pyhän Hengen\nei anneta rauhassa puhua jokaisen suusta. Yhtykäämme yhteen ja\ntehkäämme pyhän Hengen liitto ja seurakunta.\"\n\nAntonin sanat vaikuttivat kuin olisi ukonnuoli sytyttänyt kasken\ntuleen.\n\n\"Niin, iloitkaamme ja ylistäkäämme Herraa!\" Ja ylös nousi joka mies ja\nnainen, hyppien ja tanssien syöksyivät he toistensa syliin, vaihtoivat\nrauhan suuteloja ja kovasti huudahtellen pyöri koko joukko hengen\nhuumauksessa, joka melkein näytti mielipuolisuudelta.\n\nUlkona jymisi ukkonen etäällä, tummansiniset leimaukset tuon tuostakin\nvalasivat taivaan rantaa ja silloin tällöin putoili vielä suuria\nsadepisaroita ikään kuin raskaita kyyneliä maan päälle. Mutta hiljaa\naukesi tuvan ovi, ja pimeästä porstuasta katselivat vanha Tobias ja\nMatti Reijonen pauhaavaa joukkoa, ja suuttumuksesta säihkyvin silmin\nnäki Matti vaimonsa Annin ihastuneena ja onnellisena Tobiaan sylissä.\nHänen silmissään leimahti vihaa ja kateutta ja hän kirota täräytti,\njoka kerrassaan tempasi uskovaiset heidän uneksitusta autuudestaan\ntakaisin maan päälle. Mielikuvituksen ja sielun harhailemisten jälkeen\ntulee tavallisesti velttoutta ja tylsyyttä, ja ääneti läksivät\nrukouskokouksesta ihmiset kukin kotiinsa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nEdellisen illan tapausten jälkeen oli Tobiaalla ihan itsestään ensi\nsija veljien joukossa, hänen tykönsä tulivat kaikki, jotka tahtoivat\nkuulla lohdutuksen ja vapahduksen sanaa, häneen pani seurakunta\ntoivonsa; mutta ensimmäisenä hän myöskin sai ottaa vastaan kovimmat\niskut ja kestää pahimmat myrskyt. Ei kukaan loukannut, vielä vähemmin\nkurittanut vanhaa Brandtia rankasematta. Hänellä oli valtaa, kykyä,\njopa hyvää tahtoakin oikein esimerkiksi rangaista sellaisia hutiluksia,\nnurkkasaarnaajia ja rahjuksia kuin nuori Tobias. Hän kirjoitti\npiispalle ja tuomiokapitulille, joka määräsi pidettäväksi kuulustelun\nja annettavaksi varoituksen, jos voitiin todistaa olevan väärää oppia.\nKuulustelu tuli oikeaksi väittelyksi, josta molemmat vastapuolueet\ntietysti läksivät saamatta kumotuksi toinen toistansa. Mitä toiseen\npuolueesen, vanhaan Brandtiin koskee, oli hän väittelyn jälkeen vielä\nenemmän suutuksissaan kuin ennen, ja toinen puolue, Tobias, vielä\nsuuremmassa arvossa uskonveljiensä kesken. Tuli sitte varoitus. Uusia\nrikkomisia, kiihkoisia saarnoja ja kiihkoisia selityksiä rakkaudesta,\njoka käy yli kaiken ymmärryksen, kokouksia, jotka päättyivät\nveljessuuteloihin, syleilyksiin ja innostukseen. Uusia valituksia ja\nuusia toimenpiteitä. Pitämättä lukua mistään vangitutti Brandt\npahantekijän, vietäväksi vanginkyydillä tutkintoon. Mutta silloin\n\"vapaamieliset sanomalehdet\" tarttuivat asiaan kovin kourin.\nSanomalehdet rupesivat ahdistamaan vanhaa Brandtia, sanomalehtien\nmukaan ryhtyi asiaan prokuraattori ja kuvernööri, ja kuin kerran oli\nasiaan ryhdytty ylhäältä päin, täytyi tuomiokapitulinkin jotain tehdä.\nTobias Pullisen asiasta väiteltiin kuin hyvinkin tärkeästä tapauksesta\nsekä pääkaupungin että maaseudun sanomalehdissä. Vanki päästettiin\nvapaaksi, ja uskonveljensä ottivat hänet vastaan virren veisuulla ja\npidoilla. Vaino vain edisti yhä enemmän hänen oppinsa leviämistä ja\nihmisjoukon huomion kiintymistä häneen. Paitsi kirkkoneuvostoa sekä\nniitä, jotka kaikissa tapauksissa olivat välinpitämättömät ja\noikeauskoiset, kiintyi kaikki muu kansa siihen opettajaan, joka oli\nlähtenyt sen omista riveistä, veljesrakkauden koko lämmöllä ja\nuskonkiihkon sokeudella.\n\nEräs, joka yhtä kiihkoisesti liittyi provasti Brandtiin, oli Matti\nReijonen, Tobiaan vanha kilpa- ja riitaveli. Vaimoansa Annia hän\nankarimmasti kielsi käymästä kokouksissa, hän ei kärsinyt kuulla\npuhuttavankaan noista \"matkustavista kristuksista\", joita yhä\nlaajemmissa piireissä tutuksi tullut Tobias veti Tervolan kylään. Kuin\nvaimo ei sittekään totellut hänen kieltoansa, rääkkäsi hän häntä ja\nsulki hänet tupaan, josta vaimo niin pian kuin mahdollista karkasi,\nlujasti päättänyt kun oli kärsiä vaikka martyrikuoleman pyhän opin\ntähden ja -- Tobiaan tähden, olisi hän saattanut lisätä. Hänestä olivat\noppi ja Tobias yksi asia. Vanha rakkaus ei ruostu, nuoruuden rakkaus\nleimahti jälleen ilmi tuleen ja kuunnellessaan nuorta, innokasta\nsaarnamiestä hän ei kysellyt itseltään, miten suuri osa henkilöllä oli\nhänen mieltymyksessänsä uuteen oppiin. Hän ei tahtonut eikä uskaltanut\ntutkistella; ottamatta lukuun kaikkia asianhaaroja antautui hän,\nkuulematta varoitusta ja herätystä, koko sydämmestään ja sielustaan sen\ntunteen valtaan, joka oli anastanut hänet. Joka hetki, kuin hän vain\njouti kotiaskareilta, meni hän miehensä huomaamatta vanhan Tobiaan\ntupaan.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSiten kului kuukausi toisensa perästä, taistelevain puolueiden\nantamatta hiuksenkaan vertaa perää toisillensa. Lumivalkoinen talvi\nalkoi jo kadottaa värinsä puhtautta, harmaat jäät ja tummat pilkut\npelloilla ja niityillä ennustivat kevään koittoa. Erään rukouskokouksen\njälkeen, josta Anni oli palannut kotiin enemmän liikutettuna kuin\ntavallisesti, oli Matti ankarasti kohdellut häntä ja viimein\nkäsinkoskevastikin sekä uhannut aivan tuntuvasti rangaista, jos hän\nvielä kerran uskalsi rikkoa hänen selvää kieltoansa. Häpeissään,\nhaluttomana, tyytymättömänä itseensä ja onnettomana kuten aina näiden\noikeutetun mustasukkaisuuden ja suuttumuksen kohtausten jälkeen oli hän\nlähtenyt pariksi päiväksi metsälle virkistämään mieltänsä. Hän rakasti\nkiihkeästi metsästystä. Kaakkois-Suomessa on muuten vähä metsästäjiä\nenimmäkseen siitä syystä, että kaikki metsästys on ollut ankarasti\nkiellettynä lahjoitusmaiden herrain aikana. Joitakuita innokkaita\nlinnustajia oli kuitenkin, ja niistä oli Reijonen yksi. Hän läksi nyt\naikaisin aamulla ennen auringon nousua. Ensin hän kuitenkin meni\nhuviksensa lintuaittaansa, vanhaan, jo kaatumaisillaan olevaan\nhuoneesen, joka lähellä pihaa seisoi yksinään ikivanhan koivikon\nsuojassa. Siellä hän valmistihe metsästyksen viehätykseen ja itsekseen\niloitsi mieshukasta, jota hän oli saanut aikaan teyrien, metsäkanain,\nmetsojen ja pyiden joukossa. Matti oli näet lintukauppias, hän ampui,\npyyteli ansoilla, osti ja möi lintuja Pietarin herkkukauppiaille.\nSiellä riippui hänen aitassaan sadoittain teyrejä, teräkseltä\nkiiltävässä puvussa, kuusenhavuja avonaisessa nokassa. Purpuranpunainen\npilkku silmäin päällä näytti kuolettavalta haavalta. Muhkea urosmetso\nriippui siinä, pitkät kaulahöyhenet viimeisen kerran pöyristettynä; ei\nse kurkku ollut koskaan enää saava aikaan niitä kellonääniä, jotka\nviehättävät rakastuneita naaraksia. Teyrimetso, syntynyt sekasuvusta,\nriippui kankeana ja kylmänä emonsa naarasmetson ja isonsa urosteyrin\nvälillä. Metsäkana, valkoiset housut jalassa, ja töyhtöpää pyy, kaikki\nolivat uhranneet henkensä kylmällä kinoksella, että sitte Pietarin\nparaimmissa ravintoloissa kiihottaisivat jonkun herkkusuun ruokahalua.\nKirkasvärisiä sirkkusia ja tilhejä riippui siinä, kaikki kankeiksi\njäätyneinä ja valmiina vietäväksi johonkin muotikauppaan tai\nturkkurille, Mutta kiusojen ja ikävyyksien unhottamisen sijasta sai\nMatti yhden huolen lisäksi. Nyt oli näet talvipakkanen lopussa ja\nlinnut täytyi tukuttain muuttaa rahaksi, ett'eivät pahenisi.\nTyytymättömänä lukitsi hän aittansa ja läksi teyrivajaansa. Se oli\nvanhan, visapahkaisen koivuryhmän juuressa, jotka pilviä tavoittelevina\nja yksinään seisoivat hoitamattomassa vesakossa. Neljän- tai\nviidenkymmenen askeleen päässä oli aukea paikka, jossa teyrit\ntavallisesti leikittelivät ja tanssivat. Oli aikaisin aamulla. Tuuli\nvielä uinueli, kuin aurinko nousi metsän yli keveiden, untuvaisten,\npitkäjuovaisten pilvien keskellä. Heti muuttui kaikki aikaisen kevään\nkarvaiseksi. Ilmaisena, vienon punasinervän karvaisena seisoi koivikko\nja haavikko, silmikot paisuvina. Vesakon tiheikköihin painuivat\nsyreenin karvaiset varjot yhä alemmaksi, mikäli aamuvalo hajoitti\nopaalin väristä utua. Lumikinokset olivat huvenneina, vesojen ja\nkantojen lävistäminä, ohuina peitteinä soilla ja niityillä; ainoastaan\nsiellä täällä välkkyi joitakuita jääkristalleja. Nyt kajahti palokärjen\nmetallilta helisevä, surumielinen ääni aamusoittona läpi kirkkaan\nilman. Nuori varisparikunta heräsi heti ja ryhtyi innokkaasti pesäänsä\nrakentamaan, miettivästi ja raskaasti lentäen läpi vesakon. Teyrikukot\nheräsivät koivujen korkeimmissa latvoissa, ojensivat kaulojansa ja\nräpyttivät tummia, terässinisiä, valkojuovasia siipiään. Sitte alkoi\nvanhin kukko leikin, päästäen hienon vihellysäänen, monimutkaisen ja\nerilaisessa tahdissa, sitte tuon puhalluksen, joka viehättää\nmetsämiestä, sillä nyt hän tietää leikin todella alkavan. Tätä\npuhallusta muut kukot eivät voi vastustaa, he levittävät purstonsa\nviuhkan muotoon, pörhistävät kaulahöyhenensä ja alkavat kuhertaa.\nSilloin lentää vanha kukko päättävästi alas koivusta ja laskeutuu\naukealle paikalle maahan. Yksitellen lentävät toiset kukot alas, nuorin\nviimeksi. Silloin alkaa leikki tanssineen ja lauluineen, kukko toisensa\nperästä lentää kokouspaikkaan, ne poljeksivat ohutta lunta niin, että\nse roiskuu ylös ilmaan, pyörivät, siivet vähän ylhäällä, hierovat\nnokkaa ja kaulaa maahan niin, että höyhenet pölisevät, kuhertavat ja\nviheltävät rakkautensa aamulaulua, Kuin joku nuori kukko kiihtyy\nliiaksi, ottaa vanha sitä niskasta, laahaa pois ja palaa kujerrellen ja\nvoitostaan ylpeänä, mitä hullunkurisimmasti tepastellen leikkipaikkaan,\nja mitä kauemmin leikkiä kestää, sitä enemmän nämä muhkeat linnut\nkiihtyvät.\n\nMatti ei voinut olla vertailematta näitä kiihtyneitä lintuja ja\nhihhuleja toisiinsa. Rukouksesta ja veisuusta päihtyneinä, tunteet\nkiihottuneina mielipuolisuuden rajalle asti, pitivät nekin tanssejansa.\nKatkerasti hymyillen nosti hän pyssynsä kaataakseen yhden teyrin,\nhänellä oli jo sormi liipasinta vasten, kuin eläin, koiran kokoinen,\nyht'äkkiä kuin nuoli viskautui pitkällä hyppäyksellä joltakin vanhan\nkoivun oksalta alas, sieppasi kiinni kurkusta juuri sen teyrin, jonka\nMatti oli valinnut saalikseen, ja ennen, kuin hämmästynyt metsämies\nehti tointua, levittivät teyrit, sekä kukot että kanat, siipensä ja\nläksivät humisten pakoon, vaan ilves hitaasti käveli pois saaliinensa.\nTajuttomasti välähti Matti Reijosen mielessä yksi ajatus, hänen\nvoimattansa tehdä siitä selkoa: noin pitäisi minunkin tehdä\nteyrikukolleni kotona, kerran vain puristaa kurkusta, niin olisi se\nleikki lopussa. Matti kauhistui itse tuota ajatusta ja koetti niin pian\nkuin mahdollista karkoittaa sitä mielestään. Hän katsoi ilvestä, tuossa\nse vielä seisoi pajupensaan alla syömässä aamiaistansa. Hän tuiskautti\nrohkealle ryövärille haulipanoksen, voimatta sillä juuri mitään\nvaikuttaa, sillä ilves yhdellä hyppäyksellä katosi vesakkoon. Tästä\npaikasta oli teyrin pyynti loppunut pitkäksi ajaksi, sillä missä ilves\nliikkuu, siinä teyrit eivät suinkaan ryhdy leikkiinsä, vaan etsivät\nrauhallisempia paikkoja.\n\nÄkeissään tästä uudesta vastoinkäymisestä läksi Matti astuskelemaan\nkotiin päin. Puoli matkassa tapasi hän erään tuttunsa, joka oli menossa\nlähimmälle rautatien-asemalle. Reijonen läksi mukaan tekemään\nlintukauppaa. Mutta tämä päivä oli kerrassaan onnettomuuden päivä, hän\nsai kuulla ruplan kurssien alenneen yht'äkkiä uskomattomasti. Hän\njoutui huonoon seuraan, ja kuin hän viimein myöhään illalla läksi\nkotiinsa päin, oli hän jotenkin juovuksissa ja suutuksissa itseensä ja\nkoko maailmaan.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSamana päivänä, kuin Matti läksi edellisessä luvussa kerrotulle\nmetsästysretkelle, oli Tobias Pullinen tuttavien kautta saanut\npappilasta kirjeen, joka oli maannut pappilan kansliassa vähintään pari\nviikkoa. Tobias oli viime aikoina saanut paljonkin kirjeitä\nuskonveljiltä ja -sisarilta, jotka pyysivät neuvoa, asianajajaltansa,\nkirkkoherran virastolta, jopa tuomiokapituliltakin, mutta tämä kirje\noli ihan toisenlainen, perin kummallisen näköinen. Se oli täynnä\npostimerkkejä, joissa kotkankuva levitti laihoja jäseniään. Siinä oli\nruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä sanoja kuoressa ja ylinnä nimi\nTobolsk. Tobias käänteli ja katseli kirjettä moneen kertaan ennen\naukasemista, ja avattuaan katsoi hän heti allekirjoitusta, joka oli\nAleksander Ylistalo. Tobiaan käsi vapisi, kuin hän huomasi sen miehen\nnimen, joka oli niin voimakkaasti, niin kovakouraisesti koskenut hänen\nelämäänsä, sen miehen, jota hän oli ihmetellyt, vihannut ja nyt vasta\nkäsittänyt. Kirje oli tällainen:\n\n    Tobolskista, vankein parannuslaitoksesta.\n\n    Terveyttä ja veljeyttä Tobias Pulliselle ynnä rauhaa, anteeksi\n    antamista ja sovintoa vapahtajamme Jesuksen Kristuksen tähden.\n    Jos sinä, rakas veli Kristuksessa, tiedät itsestäsi jotain pahaa,\n    niin älä tee kuten sinun kelvoton viheliäinen veljesi Adam\n    Pihlhjerta, älä salaa sitä seurakunnalta, vaan tunnusta se elävän\n    Jumalan ja kanssaveljiesi edessä, niin että et sorru synnistä,\n    kuten pahantekijä opettajasi Aleksander Ylistalo\n\n                                                   entinen\n                                               Adam Pihlhjerta.\n\nTämä tervehdys, kuvaannollisesti sanoen, haudan toiselta puolen\nvaikutti niin Tobiaasen, että hän tuskin voi hillitä liikkeitänsä.\n\nSamassa astui Anni tupaan. Hänen käyntinsä ja liikkeensä olivat\nviehättävät ja vapaat. Hänen katseensa oli levollinen ja kiihkoton niin\nkuin sen, joka levähtää kovan mielenjännityksen tai suuren onnen\njälkeen. Hän kantoi hyvin sulavasti naitujen vaimoin pukua, päässä\npieni myssy pahvista, päällystettynä silkillä, ja myssystä riippui\nrimpsu, joka hänen astuessaan heilui edes takaisin kauniissa,\nvalkoisessa niskassa. Paksu tukka oli sileäksi kammattu otsalta,\nkirkkaat, vaaleat silmät loistivat hiljaisesta onnesta.\n\nLeena äiti, joka ajatuksissaan istui kankaansa edessä, katsahti oveen\npäin ja alkoi heti, kuin hänen hämärät silmänsä käsittivät, kuka tulija\noli, kiivaasti polkea, kutoa tulipunaisia lankoja loimiin ja kalistella\nsukkulaa. Ei kukaan sanonut sanaakaan pitkään aikaan. Anni seisoi ja\nkatsoi liikuttavan mieltyneesti Tobiaasen. Tobias katsomatta sinne\npäinkään tunsi sen katseen. Viimein hän virkkoi puoliääneen: \"Anni\",\nsipasi kädellään otsaansa, \"Anni\", ja näytti ihan siltä, kuin hänen\nolisi ollut vaikea saada sanoja suustansa tulemaan. \"Anni\", kuiskasi\nhän vielä kolmannen kerran. Nyt lakkasivat kaiteet paukkumasta. Tobias\nantoi Aleksanderin kirjeen Annille ja sanoi: \"minun täytyy tunnustaa\nsyntini seurakunnalle, Adam pakottaa minua siihen.\"\n\nLeena viskasi valkoista lankaa loimien väliin niin kiivaasti, että\nsukkula lensi seinään. Annin kasvoissa väri tuskin yhtään muuttui,\nkaikki muu oli hänestä nyt mitätöntä, niin hänen mielensä oli täynnä\nonnellista rakkautta. Hän tuskin katsoikaan kirjeesen, sanoi vain\nlempeällä, hiljaisella äänellä: \"sinä tietysti teet oikein, kuin\nseuraat hengen kehoitusta, muuten\", virkkoi hän sitte puoli ääneen,\n\"minä puolestani teen sinun tahtosi mukaan.\" Sukkula singahteli yhä\nkiivaammin ja Leena paukutti kaksi mustaa, paksua lankaa kiinni\nkirkasväriseen kankaasensa.\n\n\"Missä on Matti?\" kysyi vanhus kuivakiskoisesti.\n\n\"Metsällä, hän palaa vasta huomenna\", sanoi Anni Tobiaasen katsoen.\n\nTumma puna nousi äkisti Tobiaan kasvoille, hän tempasi Adamin kirjeen\nja sanoi takertuvalla äänellä: \"niin on tehtävä, kuin sanoin; toimita\nveljille ja sisarille sana, että me tänä iltana kokoudumme...\"\n\n\"Minun luokseni\", sanoi Anni, tietämättänsä tähystellen Leenaa, ja\nastui hitaasti ulos ovesta.\n\nLeena yhä paukutteli kangastansa, kutoi punaisia, valkoisia ja mustia\nlankoja juoviksi, kunnes hänen silmänsä alkoivat välkkyä ja raskaita\npisaroita putoili pitkin poskia. Äkisti kääntyi hän, katsoi poikaansa\npitkään, nousi pois istuinlaudaltansa, meni Tobiaan luo ja sanoi\nvapisevalla äänellä:\n\n\"Parempi olisi, jos kokoonnuttaisiin tänne meille.\"\n\n\"Ehkä, äiti, mutta nyt se jo on liian myöhä.\"\n\nPitkä kevätpäivä sammui kullan hehkuna. Lamppu sytytettiin Reijosen\ntuvassa, ja hämärissä kokoutuivat veljet ja sisaret ahtaalta tuntuvaan\nhuoneesen. Kuin kaikki olivat koossa, suljettiin ovi huolellisesti.\nTavaton aika ja paikka, Reijosen tupa, hänen, joka oli päämiehenä\nvastustamassa pyhiä, teki kokouksen erittäin juhlalliseksi. Nuori\nsaarnaaja ja hänen vanha äitinsä istuivat tuvan perällä uunin\nvastapäätä. Tobias puhui vapaasti, jopa innokkaastikin, mutta hänen\nkäytöksessään oli jotakin, joka muuten on tavallista kaikilla, joiden\nmielessä vallitsee yksi ainoa ajatus, yksi tunne: hän näytti\nmiettivältä, hajamieliseltä. Silloin tällöin katsahti hän Anniin, joka\nyhä vain selaili virsikirjaa. Äiti Leena seurasi tarkkaan poikansa\nsielun liikettä.\n\n\"Kas niin, poikani\", sanoi hän viimein.\n\nTobias kalpeni ja nousi. Vaikealta se tuntui, hänen kurkkunsa oli kuin\nkiinni puserrettu, hän nieli moneen kertaan ja viimein lyhyen vait'olon\njälkeen alkoi puhua vähän vapisevalla äänellä:\n\n\"Veljet ja sisaret. Minä tunnen syvällistä pakotusta tunnustamaan\nsuurta syntiä, johon me, johon minä...\"\n\nHänen puhettaan keskeytti kova jyskytys oveen. Anni hypähti ylös kuin\npeljästynyt pyy, juoksi Tobiaan luo ja asettui hänen eteensä. Nyt\nkuului Matti Reijonen kiroten ja uhaten jyskyttävän ovea. \"Ovi auki,\nminä käsken. Etkö kuule, Anni, minä se olen, sinun isäntäsi\", ja hän\npaukutteli koko voimallaan. \"Oletteko hullut vai kuurot. Jos ette avaa\novea, lyön minä sen pirstaleiksi ja tapan jok'ainoan teistä.\"\n\n\"Matti Reijonen se on ja juovuksissa, se kuuluu puheesta\", sanoivat\nmuutamat naiset. Tobias seisoi kalpeana ja ääneti; \"avatkaa ovi!\" käski\nhän kovalla äänellä, mutta ei kukaan totellut häntä.\n\n\"Vai niin, oletko sinä siellä, Tobias, no nyt minä kyllä ymmärrän,\nminkä tähden vaimoni pitää ovea kiinni. Sinä tekopyhä kettu, sinä käki\nvarpusen pesässä, kirottu haaskaaja.\"\n\n\"Olkoon ovi kiinni\", sanoi Anni jyrkästi, \"hänellä on pyssy kanssansa,\nminä tunnen hänet; kuin hän puhuu tuolla tavalla, tapahtuu tässä\nonnettomuus.\"\n\nMutta Matti Reijosen vihastus oli kasvanut äärettömästi, hän raivosi\nhurjasti. Hänen omassa tuvassaan, mikä häpeä, mikä häväistys. Kuin ovea\nei avattu kyllin sukkelaan, juoksi hän ulos, löi rikki ruudun ja\nkalpeana kuin palttina, suu puristettuna kokoon, niin että se oli vain\nkapeana viivana, seisoi hän siinä ikkunan takana, pyssy ojennettuna.\n\"Missä hän on, se hävytön ryöväri, ilves, joka on siepannut minun\nkanaseni, astu esiin, jos uskallat.\" Mutta vaikeroiden ja itkien\nhyppäsivät miehet ja naiset ylös ja juoksivat opettajansa ympärille.\nPyssyn suu liikkui uhkaavasti, etsien, mihin laueta, mutta löytämättä.\nIhmispiirin sisällä seisoi Tobias ja Anni oli hädissään tarttunut\nhäneen sylin. Nyt katosi Matti yht'äkkiä, oli ihan hiljaista,\nainoastaan nyyhkytyksiä ja huokauksia kuului tuvassa. Tobias veti\nsyvään henkeä.\n\n\"Minä olen syyllinen\", sanoi hän, \"Matti Reijosella on oikeus vaatia\nminulta tilintekoa, minä pyydän seurakuntaa kuulemaan minun\ntunnustustani ja antamaan minulle anteeksi...\"\n\nSilloin juuri kuului kolinaa katolta, kaikki katsahtivat ylös,\nvälikatosta oli lauta työnnetty syrjään ja raosta näkyi taas pyssyn\npiippu ja sen takaa kaksi hirmuista, veristynyttä silmää. Matti oli\njuossut tupansa vinnille, työntänyt syrjään ohuen sammalkerroksen ja\nkattolaudan.\n\n\"Nyt minä olen ilves\", kuului kiukkuinen ääni, \"eikä teyrikukko pääse\nkynsistäni.\" Pamaus vain ja Tobias Pullinen makasi kuolettavasti\nhaavoitettuna äitinsä ja Annin jaloissa.\n\nHiljaa ja hätäyksissään katosivat enimmät tuon kamalan teon näkijät.\nPari miestä riensi kuolemaisillaan olevan luo.\n\n\"Kotiin, kotiin\", kuiskasi hän sammuvalla äänellä, \"minä tahdon kuolla\nkotona.\"\n\nHäntä lähdettiin kantamaan. Leena ja Anni astuivat jäljestä hirveästi\nliikutettuina, mutta ei yhtään kyyneltä tullut heidän silmistänsä.\nAurinko oli jo aikaa sitte laskeutunut keveäin pilvenjuomujen taakse.\nKuu liiteli taivaalla hienona sirpin muotoisena kaarena, levittämättä\nmitään valoa. Ainoastaan suurimmat tähdet levittivät väräjävää valoansa\nvaloisaan kevätyöhön. Otava seisoi, pursto kohti keskitaivasta,\nehtootähti loisti keltapunaisena ja pohjantähti levitti kylmää valoansa\nmaan päälle, saman tapaista kuin revontulien liekit. Lumi ja jäät\nsulivat niin, että vesi ikään kuin raskaat kyyneleet tippui maahan.\nKuin kantajat raskaan taakkansa kanssa saapuivat Pullisen pihaan,\nkuului kuoleva Paavalin sanoilla kuiskaavan: \"totisesti minä olen\nsuurin syntisistä.\" He laskivat hänet varovasti alas rappusille. Hän\noli kuollut. Onnellinen hymy leikitteli kalpeilla kasvoilla ja\ntuskainen juonne suun ympäriltä oli ensi kerran moneen vuoteen poissa.\nMatti Viskari tuli vanhana ja kyyryisenä ulos tuvasta ja katsoi hyvin\npitkään tutkivaisesti kuollutta. \"Katsokaa\", sanoi hän, \"hänestä ei ole\njuossut pisaraakaan verta; tiedättekö, mitä se merkitsee.\" Kaikki\nkatsoivat vanhuksen suuhun. \"Se merkitsee, että hän oikein ansaitsi\nluotinsa.\"\n\nYö kului ja päivä tuli, ruumis pestiin ja vietiin aittaan; nimismies\ntuli ja teki protokollansa; lääkäri tuli, avasi ruumiin ja kirjoitti\nlausuntonsa: kuollut keuhkoihin menneestä luodista; Reijonen vangittiin\nja vietiin pois; vanha Tobias palasi joltakin markkinamatkalta ja ollen\npehmytmielinen tuli, nähtyänsä ruumiin, niin suruihinsa, että oli ihan\nmenehtyä; vanha Leena haaveksien istui yöt päivät poikansa ruumiin\nvieressä, mutta Anni inhimillisesti puhuen, oli ihan kylmänä, niin kuin\nei olisi ollenkaan kuulunut häneen, mitä tapahtui ja oli tapahtunut.\nHautajaispäivä tuli, vieraita kokoutui läheltä ja kaukaa, kaikki\ntahtoivat ottaa jäähyväset vainajalta hänen maatessaan tuossa mustassa\narkussa aitassa. Arkun vieressä istui Leena, leuka käden varassa. Aitan\novi oli auki. Kevätaurinko paistoi lämpimästi, taivas oli\nkirkkaansininen ja leivo puhalteli laulurintansa syvyydestä elämänilon\nsäveliä. Anni meni viimeisen kerran aittaan. Suuri, tummansininen\nkärpänen, ensimmäinen, kuin kevätaurinko oli eloon herättänyt, surisi\nauringon paahteessa avoimen arkun vieressä. Se lenteli huimasti sinne\ntänne, kunnes viimein laskeutui ruumiin vahan karvaisille kasvoille,\nikään kuin anastaen hänet omakseen. Häviämisen ensimmäinen enne. Suuri\nsuru ja toivottomuus valtasivat Annin, kuin hän näki sen. Hän vaipui\nvanhan Leenan eteen ja itkien lausui niin kovasti, että kaikki\nkuulivat: \"viekää pois hänet, viekää pois, minä se olen surmannut\nhänet. Antakaa anteeksi, äiti Leena, anteeksi, kaikki on minun syyni.\"\n\nLeena nousi hitaasti. \"Lapsi parka, sinun syysi, ehkäpä niinkin, mutta\nmitä minä sitte sanon, vanha syntinen.\" Ja nämä molemmat naiset olivat\ntästä hetkestä lähtein ihan eroamattomat.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Shvetkaksi (ruotsalaiseksi) sanotaan kaikkialla Venäjällä\nsuomalaista hevosrotua. Suomen hevosilla on muuten kestäväisyytensä ja\nvähään tyytyväisyytensä tähden hyvä maine Venäjällä.\n\n[2] Monta sellaista aatelissukua, jotka ovat joutuneet takaisin\nhuomaamattomuuden peittoon, on maamme kaakkoisosassa; mainittakoon\nPihlhjerta, Fingerros, Falkenberg, Husgafvel, Brandstake y.m.m.\n\n[3] Tarina käärmeiden valtakunnasta, kuten vampyyristäkin, on\nitämaista, luultavasti slaavilaista perua.\n\n[4] Jonkinlaista dammia, jota pelataan shakkilaudalla eri värisillä\nkivillä.\n\n\n\n"]