[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fW61IToBezJrvSqhYFBsBzoV8Lp9mqEC9gUjuEGZ4R8s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},564,"Laivuri Worse","Kielland, Alexander L.",1849,1906,"564-kielland-alexander-l-laivuri-worse","564__Kielland_Alexander_L.__Laivuri_Worse",null,"romaani",[],[],"fi",1882,1883,40763,257065,false,34514,[23],"Norway -- Fiction",[25],"Novels","\"Laivuri Worse\" by Alexander L. Kielland is a novel written in the late 19th century. The story revolves around Jaakko Worse, a seasoned sailor who has returned from a long voyage to Rio de Janeiro. He finds himself in a small coastal town that is filled with memories of his past and encounters with various characters, including the merchant-consul Garman and his family, as well as young Laurits Seehus, a jungmann.  At the start of the novel, we are introduced to Jaakko Worse and the setting of Sandsgaard, where he arrives home aboard his ship \"Perheen Toivo.\" The narrative captures his excitement and pride in returning to familiar waters, contrasted with the concerns of the townspeople, especially the consul, who is anxious about his failing business empire in the absence of prosperity. As Jaakko reconnects with the community, including his interactions with the younger generation and past acquaintances, we see glimpses of his character—proud yet humorous. His return marks not only a reunion with the town but also a conflict between his seasoned maritime lifestyle and the slow encroachment of societal expectations. The opening establishes a rich backdrop filled with themes of nostalgia, change, and the challenges of merging past identities with present realities. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Löfgren, Elisabeth",280,"Norjalainen realistinen romaani kertoo iäkkäästä merikapteenista, joka palaa kotisatamaan ja joutuu uskonnollisen herätysliikkeen vaikutuspiiriin. Teos kuvaa rannikkokaupungin elämää, kaupankäyntiä ja tiukan puhdasoppisuuden vaikutusta ihmiskohtaloihin.","Alexander L. Kiellandin 'Laivuri Worse' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 564. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että\nsen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti\nLönnrot.","LAIVURI WORSE\n\nKirj.\n\nAlexander L. Kielland\n\n\nSuomennos Norjan kielestä [\"Skipper Worse\", Elisabeth Löfgren].\n\n\nHelsingissä,\nK. E. Holm'in kustantama.\n1883.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\"Laurits! Saakelin poika! Ylös! Viiri selvilleen!\"\n\nKippari Worse seisoi perällä laivamajan takana. Raitis pohjoistuuli\nkävi vuonon yli, ja vanha priki purjehti mukavasti sisäänpäin, pienillä\npurjeilla.\n\nVirta meni ulospäin ja nosti lakkapäitä laineita sen niemen kohdalla,\njossa Sandsgaardin lahti alkoi. Kääntyessään sinnepäin, \"Perheen\nToivo\", tuo hyvä laiva, näytti hyvin menestyvän kodikkaassa vanhassa\nsatamassa.\n\nMutta kippari Worse vilkkui perämiehelle: \"Tuhat tulimmaista, kyllä se\ntietää missä ollaan, päästyämme niemen ohitse\".\n\nSillä \"Perheen Toivo\" ei ollut muitten laivain laatuinen. Oli kenties\nlaivoja, jotka köykäisemmiltä ja hienommilta näyttivät; olihan\nmahdollista -- vaikk'ei Jaakko Worse niitä koskaan ollut nähnyt --\nmutta mahdotointa ei ollut että noiden uusmuotisten englantilaisten\nparissa oli jokunen, joka purjehti hiukan paremmin.\n\nMutta siihen kaikki myöntymiset päättyivät kun päättyivätkin.\nVahvempaa, tukevampaa, kelvollisempaa kuin \"Perheen Toivo\" ei merellä\nliikkunut eikä koskaan tulisi merellä liikkumaan.\n\nSentähden aurinko niin juhlallisesti valaisi Sandsgaardin taloja,\nvalaisi merta ja laivaveistämöä, valaisi koko tuota ystävällistä\nlahtea, jossa sinertävät kesäaallot joukottain riensivät rannalle\nilmoittamaan että Jaakko Worse oli vuonolla.\n\nMutta Sakari meriaitta-renki oli sen jo ilmoittanut.\n\n\"Oletko oikein varma asiasta?\" kysyi konsuli Garman terävästi.\n\n\"Me olemme hänet observeranneet kiikarilla -- herra konsuli! Se on yhtä\nvarmaan 'Perheen Toivo', kuin minä olen syntinen ihminen Jumalan\nedessä. Se tulee juuri Sandsgaardin lahdelle\".\n\nMorten V. Garman nousi nojatuolistaan. Hän oli pitkä, vahva mies, tukka\nkutrinen ja vaalea, alahuuli esiin pistävä.\n\nOttaessaan hatun ja kepin, vapisi kätensä hieman; sillä \"Perheen Toivo\"\noli ollut hyvin kauan poissa.\n\nUlkona konttorin etuhuoneessa seisoi kirjanpitäjä ikkunan edessä.\nKonsuli otti kiikarin hänen kädestänsä, katseli vuonolle päin, löi\nkiikarin kokoon ja sanoi: \"Niin on todellakin. Jaakko Worse on\nluotettava mies.\"\n\nEnsimmäisen kerran oli laiva näiltä paikoilta käynyt Rio de Janeirossa,\nja sen uskaliaan työn Jaakko Worsen kunnianhimo oikeastaan oli aikaan\nsaanut. Mutta kun hän oli ollut niin kauan poissa, oli konsuli\nheittänyt kaiken toivon \"Perheen Toivosta\", niinkuin monesta muustakin\nviime vuosina.\n\nNyt hän kyllä oli hyvillään, sekä laivan, että vanhan kapteni Worsen\ntulosta, mutta kuitenkin hänen askeleensa kuuluivat raskailta ja\nhuolistuneilta, kulkiessansa niitä leveitä portaita myöten, jotka\nveivät toiseen kerrokseen.\n\nSillä enempi kuin yksi onnellinen matka tarvittiin huolistuneen\nkauppamiehen mielen rauhoittamiseksi. Sandsgaard olikin tyhjä ja autio,\nei mitään nuorisoa, ei mitään seuroja, -- ainoastaan vanhoja muistoja\nhienoista kavaljereista, kevytmielisesti puetuista naisista, jotka\nolivat jättäneet huoneisin tuoksun, mikä saattoi sydämen tykyttämään.\n\nRouva Garman'in kuoltua viime kesänä olivat kaikki seurahuoneet\ntoisessa kerroksessa olleet lukittuina. Molemmat pojat olivat\nulkomailla, Kristian Fredrik Lontoossa ja Rikkard Tukholmassa, ja\nkonsuli Garman, joka koko elinaikanansa oli tottunut iloiseen,\nhuolettomaan seuraelämään, tietysti ei voinut juuri iloisesti elää\nkahden vanhan pii'an seurassa -- hänen vaimo-vainajansa sisaria, jotka\nnyt riitelivät hänen talonsa hoidosta.\n\nNähdessään hyvästä laivastansa kaiken sen viisauden, joka syntyi\nlaivaveistämöllä ja lahden rannalla, Jaakko Worsen sydän paisui\nylpeydestä. Kaikki veneet soudettiin ulospäin. Laivaväestön sukulaiset,\näidit ja morsiamet heiluttivat huiviansa, itkien liikutuksesta; enin\nosa heistä oli jo aikoja sitten heittänyt kaiken toivon \"Perheen\nToivosta\".\n\nEi mikään sukulainen vastaan-ottanut kippari Worsea; hän oli leskimies,\nja hänen poikansa oli kauppakoulussa Lybekissä. Se häntä ilahutti, että\nsaisi kertoa noille muille kippareille klubissa Rio de Janeirosta,\njossa ei kukaan heistä ollut käynyt; mutta enimmin hän iloitsi kaikista\nniistä jutuista, joita aikoi syöttää kippari Randulfille.\n\nMitä Randulfin mainio matka Taganrog'iin oli Rion matkan rinnalla! Hän\n-- Worse -- ei pitäisi väliä, vaan voitelisi juttujansa oikein\npaksulta.\n\nNuorena Jaakko Worse oli ollut aika hulivili, ja vieläkin hän oli\nlystikäs vanha poika viidennellä kymmenennellä.\n\nHänen vartalonsa oli lyhyt ja tukeva, hänen kasvonsa, todellinen\nkipparinaama -- neliskulmainen, punertava, suora ja lystikäs. Jos hänen\nhiuskarvansa olivat luetut, ne varmaankin tekivät sangen suuren summan;\nsillä ne kasvoivat niin tiheästi kuin saukon nahassa ja lisäksi aivan\nomituisella tavallaan.\n\nNäytti siltä kuin myrsky joskus olisi puhaltanut hänen kiireesensä\npienen spiralimuotoisen hiuspyörrön ja sitten loput hiuksista sivuille\nja otsallepäin. Ja siinä järjestyksessä hänen hiuksensa nyt pysyivät\njärkähtämättömäsi, huolimatta kaikista myöhemmistä myrskyistä; korvien\neteen oli tuuli ajanut pienet kutrit, jotka muistuttivat juoksevasta\nhiedasta myrskyn jälkeen.\n\nSillalta \"rouvan vene\" lykättiin vesille; kippari Worse hieroi\nkäsiänsä, se oli erinomainen kunnian-osoitus. Mutta kun hän sitten näki\nkonsulin itsensä astuvan veneesen, hyppäsi hän laivan kannella, kuin\nvallaton poika. Sillä se, että konsuli itse tuli ottamaan laivaa\nvastaan, oli tavatonta. Tavallisesti joku tuli konttorista, kun eivät\nnuoret herrat olleet kotona; silloin Kristian Fredrik, mutta varsinkin\nRikkard oli vastassa jo kaukana vuonolla purjehtiakseen satamaan ja\njuodakseen Marsala-viiniä laiva-majassa.\n\nPrikin kääntyessä ankkuri-paikkaa kohti, oli \"rouvan vene\" vielä\nkappaleen matkaa siitä. Mutta kippari Worse ei enää voinut malttaa\nmieltänsä, vaan tarttuen vanttiin, nousi hän laivan portaalle, heilutti\nhattuansa ja huusi niin että kuului yli koko Sandsgaardin: \"Me tulemme\nmyöhään -- herra Kunseli! Mutta me tulemme varmaan!\"\n\nKonsuli Garman hymyili ja vastasi tervehdykseen, vetäen kaikessa\nhiljaisuudessa sormukset pois oikeasta kädestään; sillä hän tunsi\nvarsin hyvin Jaakko Worsen käden-puserrusta kun Worse palasi\nmatkoiltaan.\n\nKannella seisoi kapteni kaikella kunnioituksella ja autuaana hattu\nkourassa, konsulin noustessa varovasti ja kankeasti köysiportaita\nmyöten.\n\n\"Tervetullut kotia -- Jaakko Worse!\"\n\n\"Kiitoksia vaan -- herra kunseli!\"\n\nKonsuli antoi kätensä puserrettavaksi.\n\nLaivan miehistö seisoi kunnioittavasti ympärillä. Kaikki olivat pestyt\nja puetut -- valmiit astumaan maalle, sillä sukulaisia ja ystäviä oli\ntulvaillut laivaan heidän lähestyessään, jotta eivät nyt ehtineet\nruveta ankkurin laskemiseen ja laivan kiinnittämiseen.\n\nKonsuli tervehti heitä ystävällisesti. Nuo päivettyneet kasvot\nnäyttivät niin oudoilta ja reippailta täällä kotona kevätkesän\nviileässä ilmassa; muutamalla oli tulipunainen paita, toisella sininen\nmerimiehen lakki, jotka olivat kotoisin tuosta merkillisestä Riosta. --\nJa kaikkien hymyilevistä kasvoista huomattiin selvästi että tiesivät\nmitä perhanan poikia he olivat ja kuinka maltittomasti ikävöivät päästä\nmaalle näyttämään itseänsä ja kertomaan juttujansa.\n\n\"Täällä on eräs hulivili\", sanoi kippari Worse, \"hän läksi merelle\nmajapoikana; mutta me olemme tehneet hänet jungmanniksi matkalla. --\nTietäkää, kunseli, siellä kuoli pari miestä Riossa -- saakelin ankara\nilman-ala siellä! -- No Laurits! -- Esille nyt!\"\n\nViiden-, kuudentoista vuotias poika sysättiin esille joukosta, hän\nnäytti nöyrältä ja ujolta; punaset ja pyöreät kasvonsa hohtivat kuin\nomena ankaran pesun perästä.\n\n\"Mikä on nimensä?\" kysyi konsuli.\n\n\"Laurits Seehus\", vastasi poika.\n\n\"Laurits Voldeman[1] Seehus\", oikasi kapteni; ja toverit tirskahuttivat\nkeskenänsä, sillä he nimittivät häntä Laurits Vollemandiksi.[2]\n\n\"Meillä on aina ollut syytä panna suurta arvoa kapteni Worsen\nsuositukseen, ja, jos tämä nuorukainen aikoo astua näin kunnollisen\nmerimiehen jälkiä\" -- tätä sanoessaan konsuli kumarsi kaptenille -- \"on\nkauppahuoneeni häntä palkitseva hänen ansionsa mukaan. Paitse sitä on\nkoko laivaväki saava suhteellisen palkinnon tästä pitkästä ja\nvaarallisesta matkasta. Kauppahuone kiittää jokaista erikseen heidän\nkelvollisesta ja uskollisesta työstään.\"\n\nKonsuli tervehti joka haaralle ja meni majaan kaptenin seurassa.\n\nMiehistö oli mainiolla tuulella sekä palkkion tähden että sen\ntavattoman tapauksen vuoksi, että laivan-omistaja itse tuli laivaan\nkiittämään halpoja merimiehiä.\n\nKonsuli Garman'in tapana ei ollutkaan liikkua paljon väkensä\nkeskuudessa. Ei sen vuoksi että hän olisi ollut kova isäntä -- päin\nvastoin; hän tervehti aina ystävällisesti, sanoi myös silloin tällöin\njonkun sanan ohitse mennessään. Mutta hän oli sittenkin niin äärettömän\nkorkea ja ylhäinen että pieninkin ystävällisyys hänen puoleltansa\nvastaan-otettiin kiitollisella ja ihastuksella.\n\nAstuessansa puolen tunnin perästä jälleen veneesen, lähteäksensä\nmaalle, hurrattiin hänelle laivasta. Konsuli nousi seisalleen veneessä\nja otti hatun päästänsä. Hän oli hyvin liikutettu ja halusi kotiin\nkonttoriinsa ja yksinäisyyteen.\n\nKonsuli vei mukaansa maalle laivan paperit ja pussillisen hyviä\nSouvereign'ia.[J] Oli ollut hyvä matka; kauppahuone E. F. Garman ei\nollut moneen aikaan niin hyvin onnistunut asioissaan; se oli\nilahuttavaa; vaan siinä ei ollut tarpeeksi.\n\nNiinä vuosina, joina Morten Garman isänsä kuoleman jälkeen oli\nkoettanut saada laveat asiansa kukoistamaan, ei hänen työnsä ollut\nonnistunut.\n\nKauppahuone oli sotavuosina ja rahamuutoksen aikoina kadottanut niin\npaljon, että sen voimat olivat moneksi vuodeksi masentuneet, -- niin,\nnäyttipä siltä, kuin ei se koskaan enää ottaisi voimistuakseen. Asia\noli nimittäin se, että tällä kauppahuoneella entisistä ajoista oli niin\npaljon kiinteätä omaisuutta, ett'ei ollut minkäänlaista järjellistä\nsuhdetta sen ja vähentyneen liike-pääoman välillä; lisäksi tuli\nvelkoja, jotka rasittivat.\n\nAsiat eivät parantuneet; Morten V. Garman, joka oli tavattoman ky'ykäs\nkauppias, sai panna kaikki voimansa ja koko ahkeruutensa alttiiksi\npitääkseen voimassa talon vanhaa loistoa ja arvoa.\n\nNiin kauan kuin hän vielä oli nuori, semmoinen elämä kävi päinsä, vaan\nlähestyessään viidettäkymmentä vuotta, kun vaimonsa oli kuollut ja\nSandsgaard oli tyhjä ja autio, rasitti se häntä kaksinkertaisesti, että\nkauppatoimensa, hänen ilonsa ja ylpeytensä, jota oli toivonut\nsaattavansa suurenmoiseksi ja voimakkaaksi, jäisi kitumaan hänen\njälkeensä, ilman elinvoimaa, ja kenties joutuisi rappiotilaan.\n\nTalonpito Sandsgaard'issa oli aina ollut hyvin kallis. Vilkasluontoinen\nkaunis rouva Garman oli mieltynyt seuroihin, naamiohuveihin ja\nkaikenlaisiin huvituksiin, ja hänen miestänsä miellytti samanlainen\nelämä kuin häntäkin.\n\nVuosisadan alkupuolen vapaat aatteet ynnä hänen asemansa suuren\nkauppahuoneen ainoana poikana olivat saattaneet hänet harrastamaan\nylellisyyttä. -- Kaupungissa pilkattiin hänen turhamaisuuttansa ja\noltiin harmissaan siitä.\n\nVaan siitä ei hän itse tietänyt mitään.\n\nNuoruutensa elämästä ulkomailla ja avaroilta matkoiltansa toi hän\nmukanaan oman ilman-alansa, jossa eli -- mielipiteitä ja aatteita,\njotka suuresti erosivat niistä, mitkä silloin vallitsivat tuossa\npienessä yksinkertaisessa kaupungissa taloudellisen ponnistuksen ja\nvoimakkaan hengellisen liikkeen muodossa.\n\nMutta Sandsgaard'issa elettiin vielä perukin eli valetukan\naikakaudella. Ylpeät virkamiehet ja kaupungin upserit elpyivät taas ja\nlöysivät vanhat tapansa jälleen Sandsgaard'in pidoissa, joissa syötiin\nja juotiin kauan pitkien pöytien ääressä; joissa seura oli niin hienon\nhieno ja luotti niin vilpittömästi omaan hienouteensa, ett'ei\nkeskustelun aina tarvinnut olla niin tuskallisen hienoa; joissa rohkea\nsana taikka käden tai jalan puserrus, mikä sattui minne sen ei olisi\npitänyt sattua, taikka viuhkan-takainen kuiskaus, mikä oikeastaan oli\nsuutelo korvalle; joissa sata pientä lankaa, liian keveitä olemaan\nkevytmielisiä, sitoi koko seuran hienoon loistavaan silkkiverkkoon,\nminkä suojassa irstaisuus näytti hienolta, sievältä, siveältä kuin\nminuetti.\n\nJa tässä elämässä konsuli Garman uiskenteli -- vakavasti ja mukavasti\nkuin kiiltävä kala.\n\nIstuessaan suurina seura-päivinä aamupuolella konttorissaan, lenteli\nhänen kynänsä paperia myöten, ja silloin hän kirjoitti parhaat\nkirjeensä. Hänen ajatuksensa olivat niin selvät, hänen mielensä niin\nterävä ja huoletoin, että pienet kuin suuretkin asiat tulivat\nmainituiksi oikeassa järjestyksessä, oikeassa paikassa.\n\nSamassa kirjeessä, jossa hän tilasi laivanlastillisen kahvia, ei\nhäneltä unohtunut tilaamatta kaksitoista tukkua lakkaa eikä kaksi\nkorillista hollantilaisia liitu-piippuja puotiinsa. Annettuansa\nhaaksirikkoa kärsineelle kaptenille käskyjänsä, voi hän ilman\nvähintäkään vaikeutta kertoa kaikki yksityiskohdat niissä\nuunintorvissa, joita oli nähnyt Lontoossa ja jommoisia hän tahtoi\nrakennettavaksi kaupungin sairashuoneesen.\n\nMutta suoritettuansa postin k:lo 3 aikana, -- päivällis-aika hänen\nsuurissa seuroissaan -- konsuli ajoi partansa tarkasti, käytteli\nhajuvesiä kaikenlaisista pulloista ja purkkiloista, astui sitten ylös\nleveitä portaita myöten, puettuna pitkään siniseen takkiin, joka oli\nvarustettu kiiltävillä napeilla, puhkat olkapäissä, ahtaat liivit,\ntimanttineula röyhelössä ja harmaat hiukset kutrisina ja ikäänkuin\nhiukan puuderoittuna. Tapahtuipa silloin välistä että hän hyräili\njotakin kevyt-mielistä ranskalaista nuottia -- ajatellen nuoruutensa\nkepposia, asetellen kauniita sääriänsä kaikkien hienouden sääntöjen\nmukaan; hän toivoi että polvihousujen aikakausi vielä palajaa.\n\nHuolimatta nuoruuden kepposista oli konsuli Garman ollut aviomiehen\nesikuva ajan vaatimusten mukaan; ja kun vaimonsa kuoli, hän suri häntä\nkoko sydämestänsä sekä pystytti monta, ystävällisillä kirjoituksilla\nvarustettua muistopatsasta vaimonsa mielipaikoille puistoon. -- Rouvan\nkuoltua seurat lakkasivat, jotenka talon kulungit melkoisesti\nvähenivät; mutta sen sijaan kaksi kulunkisummaa nousi aika lailla,\nnimittäin nuorten herrain -- varsinkin Rikkard'in.\n\nKonsulin luonto oli ikäänkuin kahtia jakaantunut noille pojille.\nRikkard oli hänen ylpeytensä ja hänen heikkoutensa. Hänen kaunis\nulkomuotonsa ja kevyt mielensä oli kuin heijastus konsulin omasta\nnuoruudesta. Kun Rikkard otti parhaan hevosen, kauniimmat suitset sekä\nkonsulin oman ratsuraipan, jota ei muka kukaan saanut koskea,\nsilloin isä hiipi ikkunasta toiseen niin kauan kuin poikaa näkyi,\nihastuksissaan siitä tavasta millä hän istui hevosen selässä ja kuinka\nhyvin kaikki hänelle soveltui.\n\nMutta vanhempaa poikaansa -- Kristian Fredrikiä -- kohtaan oli konsuli\nankarampi.\n\nVälistä hän kenties kirjoitti Rikkard'ille kun hänen tuhlaavaisuutensa\nmeni liian pitkälle: \"Voin varsin hyvin käsittää että se carrière,\njonka vanhempasi suostumuksella olet valinnut, kysyy kaikenlaisia\nraha-menoja, jotka näyttävät turhamaisilta, vaan tarkemmin\ntarkasteltuina, katsoen kaikenlaisiin suhteisin ja oloihin, voivat\nolla, ellei välttämättömän tarpeellisia, kuitenkin yllämainittujen\nolojen vaatimat; mutta toiselta puolen jätän sinun ratkaistavaksi, etkö\nvoisi saavuttaa samaa päämäärää diplomatisella elämän-urallasi paljon\nvähennetyillä expense'illä. Varsinkin neuvon sinua pitämään regulair'iä\nkirjaa raha-menoistasi; ei niin paljon siitä syystä, että minä\ntahtoisin tarkastaa niitä, kuin siitä syystä, että kokemus on minulle\nosottanut että siten parhaiten voimme tarkastaa itseämme.\"\n\nMutta kirjanpitoa Rikkard ei juuri harrastanut -- vielä vähemmin\nsäännöllistä kirjanpitoa; hän yritti silloin tällöin, mutta siitä\nsyntyi ainoastaan lystillisiä juttuja, jotka huvittivat vanhusta ja\nsaattoivat hänet unohtamaan rahat.\n\nKristian Fredrik puolestaan lähetti kuukausittain otteita\nkassakirjastaan aina siitä ajasta alkaen, jolloin kävi Kristianiassa\nkoulua; ja näitä otteita konsuli tarkasti armottomasti. Jos niissä oli\nvirheellinen sijoitus, puhumattakaan laskuvirheistä -- tai joku summa,\njoka näytti tavattoman suurelta, sai poika kohta ankaran kirjeen siitä,\nkuinka peräti sopimaton huolimaton kirjanpito ja tuhlaavaisuus on\nkauppamiehelle.\n\nTuo piti Kristian Fredrik'ia pelossa ja vavistuksessa, jopa loukkasikin\nhäntä välistä. Mutta hän olisi rauhoittunut, jos olisi nähnyt, millä\nmieltymyksellä konsuli luki näitä siistiä laskuja, ja kuinka\nhuolellisesti ne sitten numeroituina laskettiin määrä-laatikkoonsa.\n\nPaitsi sitä Kristian Fredrik nyt oli ainoa, jolle konsuli uskoi\ntuumansa ja toimensa; ja pitkissä kirjeissään, joita hän ainakin kerran\nkuukaudessa kirjoitti, selvitti hän asiansa perin pohjin vanhimmalle\npojallensa. Tapahtuipa että hän kysyi pojan ajatusta toisesta tai\ntoisesta asiasta.\n\nKaupungin taloudellinen edistys oli niitä seikkoja, jotka viime aikoina\nerittäin kummastuttivat ja arveluttivat konsuli Garman'ia.\n\nAivan uusia henkilöitä ilmestyi taskut täynnä rahoja; ne ostivat\nsilliä, suolasivat omaksi edukseen ja lähettivät keväällä tuhansittain\ntynnyriä ulkomaille. Suurta omaisuutta ansaitsivat Haugelaiset ja\nkaikenlaiset allapäiset ihmiset, jotka sekoittivat raamatun lauseita\nkauppakirjeisinsä eivätkä aavistaneetkaan mitä kirjanpito on.\n\nOli semmoista liikettä ja kiirettä ja virsien veisaamista ja\nsaarnaamista kaupungissa että vanhus Sandsgaard'issa ei voinut sitä\nkyllin kummeksia. Ja kaikilla noilla ihmisillä oli rahaa.\n\nSiitä alkoi sitten taas konsulin murheelliset mietteet, mutta ne hän\npiti itsekseen. Ei Kristian Fredrikkään saanut tietää kuinka tukalat\nolot hänellä välistä oli.\n\n\"Perheen Toivo\" oli nyt kiinnitetty ja koristettu lipuilla ja\nviireillä. Merimiehet läksivät maalle ja vieraita kävi yhtä mittaa\nlaivassa, sekä kaupungista että Sandsgaard'ista.\n\nKaptenin valkoinen vene laskettiin vesille, Jaakko Worse istui perään,\nsuurelle levitetylle lipulle, jonka kulmat ulottuivat veteen. Hänen\ntaaksensa Laurits Voldeman asettihe istumaan ja tarttui peräsimen\nnuoriin; tuopa kaikki tulisi näyttämään aivan sotaveneeltä. Kuusi\nmiestä souti pitkillä vetämisillä, kuohuttaen vettä airoillaan.\n\nNäin kippari Worse aina oli uneksinut palaavansa Rion matkaltansa,\nsentähden hän olikin niin sielustansa iloinen lähestyessään kaupunkia.\n\nSillä eipä juolahtanutkaan hänen mieleensä soudattaa venettänsä\nSandsgaardiin, kävelläkseen sieltä kaupunkiin, vaikka se tie olisi\nollut suorempi. Hänen päähänsä oli pistänyt että Sandsgaard oli saari,\nja vaikka ilma olisi ollut minlainen hyvänsä, hän aina soudatti itsensä\nsekä sinne että takaisin.\n\nHän näki jo että olivat nostattaneet lipun hänen makasininsa katolle\ntorisillan varrella. Worsella oli vanha avara kauppatalo, joka täytti\nkoko korttelin torin varrella ja päättyi suureen, viisikertaiseen\nmeri-aittaan lahden puolella. Sillä Jaakko Worsella oli rahoja, joita\noli säästänyt monta vuotta kipparina ollessaan ja ansainnut omalla\nkauppaliikkeellänsä.\n\nOllessaan kotona talvisaikana oli hän hartahin kalastaja kohta\nkalastus-ajan ensimmäisestä päivästä siihen asti kun se päättyi. Hän\nosti, myi ja suolasi omaksi hyväkseen.\n\nE. F. Garman ei käynyt sillikauppaa; se harjoitti enimmiten\nvälityskauppaa suolalla ja viljalla sekä pankki- ja vekseli-asioita.\n\nKippari Worse oli siis vuosien kuluessa tullut verraten rikkaaksi\nmieheksi; ja oltuansa kauan poissa -- niinkuin tällä kertaa -- oli hän\nutelias tiedustamaan mitenkä väkensä oli asioita sillä aikaa hoitanut.\n\nVaan ennen kaikkia hän kuitenkin halusi tavata kippari Randulfia; joka\nkerta kun vaan sitä ajatteli, löi hän kätensä polveen ja nauroi\nääneensä.\n\nLaivoja oli satamassa vähän, kesä kun oli, mutta siellä täällä saatiin\nkuitenkin lippuja esille kun Jaakko Worsen vene kulki ohitse. Silloilta\nja meri-aitoista sataman molemmilta puolin tervehtivät tuttavat häntä,\nhän vastasi tervehdyksiin ja hymyili -- ylpeänä ja mielihyvillään.\n\n\"Minnekä aiot mennä, Laurits?\" kysyi hän heidän lähestyessään siltaa;\nsillä Laurits Seehus'in koti oli Flekkefjord'issa.\n\n\"Arvattavasti matami Torvestad'in luo; siellä olen aina ennen asunut\",\nvastasi poika.\n\n\"Piru vieköön -- sanoi Jaakko Worse, olethan nyt täysikasvuinen, poika;\nethän voi jäädä asumaan tuon vanhan tekopyhän postillan luokse.\"\n\nMutta huomattuaan irvistyksiä soutomiesten kasvoissa, ymmärsi hän yskän\nja huusi: \"Ahaa, saakelin poika! Vai tyttöjenkö tähden sinä tahdot\nmatami Torvestad'in luo! -- ole sinä varoillasi; tiedäthän että minä\nsitäkin jaalaa komennan.\"\n\nSe oli sukkeluus; sillä matami Torvestad asui pihanpuolella Worsen\ntalossa.\n\nMutta tori-sillalla odotti kippari Worsea katkera sanoma: Randulf oli\nItämerellä sillilastilla.\n\n\n\n\nII.\n\n\n\"Saara! -- sinun on mentävä rukoushetkeen iltapäivällä\", sanoi matami\nTorvestad vanhimmalle tyttärelleen.\n\n\"Menen, äiti.\"\n\n\"Kippari Worse on tullut kotia; minä tahdon mennä häntä tervehtimään.\"\n\n\"Tuo kurja mies elää arvattavasti vielä synneissään, haluamatta päästä\nveljesten kanssa armon-istuimen osallisuuteen. Aatteles Saara! Jos joku\nmeistä voisi tulla välikappaleeksi Herran kädessä tuon eksyneen\npelastamiseksi!\"\n\nMatami Torvestad katseli vakaasti tyttäreensä; mutta Saara, joka seisoi\nkyökissä pöydän ääressä pesemässä astioita päivällisen jälkeen, ei\nnostanut silmiänsä, jotka olivat tummat ja suuret, pitkillä ripsillä ja\nmustilla kulmilla varustetut. \"Voit kysyä ystäviltä, eikö joku heistä\ntahtoisi poiketa meidän luo keskustelemaan siitä, mitä seurakunnassa on\npuhuttu, ja siten vahvistamaan toisiamme armon liitossa.\"\n\n\"Kysyn, äiti.\"\n\nMatami Torvestad meni perähuoneesen, joka oli hieman pimeä, pihan\nperällä kun oli. Muuten se oli somasti ja kunnollisesti sisustettu,\nkaikki oli puhdasta ja siistiä, mutta tuntui sentään jotenkin karulta.\n\nMatami oli Veljesseurakunnan esimiehen leski, jonka esimiehen kuoltua\nei ollut jälkeistä tullut. Sillä todellisten Herrnhutien luku ei ollut\nsuuri, eikä heidän lukunsa lisääntynytkään, koska hengellinen liike\nyleensä kävi Haugelaisten suuntaan.\n\nHeidän opissaan olikin niin paljon sisällistä yhtäläisyyttä ja heidän\nelämässään niin paljon ulkonaista yhtäläisyyttä, sitä ne, jotka olivat\nherätyksen ulkopuolella, pitivät niitä niin yhtäläisinä kuin \"hip\" ja\n\"hop\"; tosiasia oli että nuo kaksi hengellistä suuntaa vähitellen\nsulivat yhteen.\n\nAlkuansa ei eroitus ollut vähäinen yhteiseen sivistykseen katsoen\nHaugen ystäväin ja veljesten välillä. Hauge etsi ja löysi ensimmäiset\nuskovaisensa talonpoikien parista. Veljes-seurakuntaan taas kuului\nsuuri osa rikkaita kaupunkilaisia, jotka saksalaisten esimiestensä\nkautta, sekä käyden Kristiansfeldt'issä ja muissa herrnhutien\npesäpaikoissa saavuttivat enemmän ulkonaista ja sisällistä sivistystä.\n\nMutta myöhemmin, kun Hans Nilsen Haugen herätys oli kaikunut yli maan\nja voittanut lukemattomat koetukset ja varsinkin Haugen pitkällisen\nvankeuden ja hänen kuolemansa jälkeen, kun kansan tiedoksi tuli mitä\nhirmuista väkivaltaa virkasääty oli harjoittanut viattomia, hurskaita\nihmisiä kohtaan -- silloin tämä liike sai monta uskolaista niissäkin\nsäätyluokissa, joissa siihen saakka oli kammottu ja ylenkatsottu noita\ntalonpoikaisia haaveksijoita ja raivijoita.\n\nSe helpoitti yhteensulatuksen. Haugen ystävät olivatkin aina sopuisat\nja kärsivälliset missä vaan tapasivat elävää kristin-uskoa. Herrnhutit\neivät puolestaan olleet niin lukuisat ja voimakkaat että olisivat\nvoineet säilyttää erityisasemansa vaikkapa olisivatkin sitä tahtoneet.\n\nHaugelaisten uuteen kokoussaliin matami Torvestad siis lähetti\ntyttärensä, ja niinikään tuli hänen pieniin hengellisiin kokouksiinsa\nheränneitä molemmista uskonlahoista ilman erotuksetta. Itse käytti hän\njoitakuita sanoja ja lausetapoja, jotka muistuttivat asiantuntevia\nhänen pitkästä olostansa Gnadanissa, ja häntä suuresti miellytti pienten\npietistillisten kirjain lukeminen, joista hän itse oli muutamia\nkääntänyt saksan kielestä.\n\nPerheen-huoneesta matami Torvestad meni kutomahuoneesen, jossa\npalveluspiika heitteli sukkulaansa ahkerasti ja tahdikkaasti. Siinä\nseisoi rukkia ja kerin-jalkoja ja ikkunalla oli räätälin työtä; sillä\ntalossa vuorottain harjoitettiin rukousta ja laulua sekä ankaraa ja\nhyödyllistä työtä.\n\n\"Missä on Henriette?\"\n\n\"Hän meni ulos kuulustamaan miksi lippuja nostetaan satamassa.\"\n\n\"Oi, oi -- Martha! -- kuinka kauan nuori sydän sentään riippuu kiinni\ntämän maailman turhuuksissa! -- Näytäs kuinka pitkälle olet ehtinyt.\"\n\nSaara sill'aikaa jatkoi työtään, hyräillen virttä. Hänen vuoronsa oli\nhoitaa kyökkiä; hän ja piika pitivät sitä toimenaan vuorottain;\nHenriette oli vielä liian nuori.\n\nSaara oli 26 vuotta vanha. Vaikka hänen ruumiinsa oli voimakas ja\npulska raskaasta, terveellisestä elämästä, oli hän kuitenkin hyvin\nkalpea kasvoiltansa; hän meni harvoin ulos eikä tuntenut maailmaa\npitemmälle kuin kirkolle ja kokoushuoneelle.\n\nHänen puikeat kasvonsa olivat sangen kauniit ja tuo voimakas leuka\nmuistutti vähän äidin käskevää muotoa. Tukka oli sileäksi kammattu ja\npalmikot yksinkertaisesti ylöspantu takana.\n\nNeiti Saaran kasvoissa ja koko olennossa ei ollut sitä kauneutta, jota\njokainen näkee toisena vuonna, mutta josta ei ole jälkeäkään\nseuraavana. Hänessä oli päinvastoin jotakin kestävää: pyöreät, hienot\nmuodot, valkoinen iho ja tummat silmät tummine kulmineen tekivät hänen\nkauneutensa sangen viehättäväksi ja pysyväiseksi.\n\nKolistellessaan kuppeja ja talrikkeja -- hyräillen virttään, ei hän\nkuullut että eräs mies astui kyökin portaita myöten. Vasta kun ovi\navattiin, katsoi hän tulijaan, punastui ja loi silmänsä alas jälleen.\n\nOvella seisova mies, joka oli pitkä ja leveähartioinen, loi niinikään\nsilmänsä alas sanoen: -- \"Saara! minä tuon sinulle 'Elämän kuolemassa',\njosta puhuimme. Olkoon sinulla siitä todellista iloa!\"\n\n\"Kiitos Hans Nilsen!\" vastasi neiti Saara, katsomatta häneen; hän ei\nvoinut ottaa kirjaa käteensä, sillä käsi oli märkä; Hans Nilsen laski\nsen sentähden penkille ja läksi taas pois.\n\nSaara kuunteli hänen askeleitansa, kun hän astui yläkerrokseen; Hans\nNilsen Fennefos oli nimittäin matami Torvestad'in hyyryläisiä.\n\nSitten pyhki hän yht'äkkiä kättänsä, otti varovasti kirjan ja luki\nsieltä täältä kappaleen innolla ja ilolla. Olihan Hauge itse sen kirjan\ntehnyt, hän, josta Fennefos aina puhui, vaan josta äiti näytti vähemmin\npitävän; ei hänellä ainakaan ollut yhtään Haugen tekemää kirjaa.\n\nMutta neiti Saaralla oli muuta tekemistä kuin lukeminen. Hän laski tuon\nrakkaan pienen kirjan, jonka Hans Nilsen itse oli sitonut, ikkunalle\neteensä ja aloitti työtänsä ja virttänsä uudelleen, mutta lauloi\noivallisemmalla äänellä. Välistä hän kumartui vähän eteenpäin, kallisti\npäätänsä ja katseli sitä sinisen kesätaivaan kappaletta, jota näkyi\nWorsen katon yläpuolelta, ja hänen tummiin silmiinsä tuli autuas\nloiste, ikäänkuin hän olisi suoraan katsonut avattuun taivaasen.\n\nNyt kuului toisia askeleita alhaalta portailta, ja tällä kertaa Saara\nkuuli selvästi; Henriette tuli, -- ei epäilystäkään -- reippaita,\nnopeita juoksuaskeleita, sitten kaatuminen ja vähän melua, sitten\nmuutamia askeleita jälleen -- aivan niinkuin nuorten tyttöjen tapa on\nkompastua rappusissa, kun äskettäin ovat saaneet pitkän hameen.\n\nHenriette tuli sisään -- punaposkena, loistavana, hengästyneenä, tukka\nhajallaan ja aloitti kiiruulla: \"Oi Saara! oi jos olisit nähnyt! Ei\nkummempaa! Kuinka ällistyin, -- jos vaan tietäisit, -- tiedätkös kuka\non kuilut kotia?\"\n\n\"Hys -- hys -- Henriette\", torui sisar, \"entäs jos äiti tulisi ja\nnäkisi sinut!\"\n\nKohta Henriette rupesi, käsiinsä sylkien, silittämään vallatonta\ntukkaansa; mutta vai'eta ei hän voinut, vaan kuiskasi kiihkoissaan:\n\"minä olin torilla -- aivan alhaalla sillalla, -- älä kerro äidille; ja\nsilloin tuli kippari Worse soutaen, -- kippari Worse on palannut\nRiosta, -- tiesitkö sinä sen? -- hänellä oli kuusi soutomiestä ja\nlippu, -- ja perässä istui Laurits -- en tuntenut häntä ennenkun hän\nhyppäsi maalle, -- noin pitkä hän oli\" -- hän osoitti ilmaan -- \"hän\nnäki minut, luulenpa että hän on jälessäni!\"\n\n\"Ei, mutta Henriette\" -- aloitti sisar ankarasti; ja veti kulmakarvansa\nkokoon.\n\nMutta jumalatoin Henriette pieti kielensä suusta ja hiipi ulos\nkäytävään, josta toivoi pääsevänsä kutomahuoneesen huomaamatta.\n\nSaaran kasvot näyttivät huolistuneilta, melkein ankarilta. Tuo raju\nluonto sisaressa oli hänestä käsittämätön; semmoinen ei hän itse ollut\nkoskaan ollut ja hän tiesi että tuommoinen maailmallinen mieli oli\nankarasti taivutettava Herran pelvossa.\n\nKuitenkin tuntui ikäänkuin pistos hänen sydämessänsä kun nuoruus\nHenriettessä kuohui yli laitojensa, tuntuipa melkein kuin hän itse\nolisi tahtonut olla yhtäläinen.\n\nSe oli vanha Aatami hänen lihassaan, joka yhä oli kuoletettava ja\nupotettava; ja sitä hän pyysikin tehdä virsien veisaamisella,\nrukouksilla ja sanan käyttämisellä; -- mutta kuitenkin -- --\n\nVielä kerta neiti Saaraa häirittiin, pyöreät, päivettyneet, hymyilevät\nkasvot kun pistäytyivät ovesta sisään.\n\nMutta hymy katosi, ja Laurits astui huoneesen ujona ja ällistyneenä;\nhän oli nähtävästi luullut tapaavansa toista kuin Saaraa.\n\n\"Tervetullut kotia Laurits\", sanoi Saara ystävällisesti.\n\n\"Kiitoksia siitä\", sanoi Laurits syvimmällä basso-äänellä, minkä taisi\nkurkustansa pusertaa; hän jäi seisomaan ja hieromaan ruumistansa ovea\nvasten.\n\n\"Tahdoitko puhua äitini kanssa?\"\n\n\"Tahdoin -- tahtoisin kysyä, saisinko asua täällä.\"\n\n\"Hän on perheen-huoneessa.\"\n\nSaara piti Laurits Seehus'ia melkein kuin nuorempana veljenään, sillä\naina siitä asti kun Laurits oli koulupoikana, oli hän ollut ja elänyt\nmatami Torvestad'in luona. Hänen oikea kotonsa Flekkefjord'issa ei\nollut hyvä, isä oli viinaan menevä ja siellä oli aina koko lauma pieniä\nlapsia.\n\nVähän ajan kuluttua tuli Laurits ulos perheen-huoneesta hyvin kurjan ja\nallapäisen näköisenä.\n\n\"No -- Laurits!\" -- sanoi Saara, \"pitääkö sinun kohta lähteä?\"\n\n\"Pitää\" -- vastasi hän rientäen ulos, \"en saanutkaan\".\n\nMutta astuessansa alas vanhoja tuttuja kyökin portaita myöten oli hän\nmielestään onnettomin ihminen maailmassa, niin, hän itki -- ensi kerran\njungmanniksi päästyänsä.\n\nSe ajatus oli ollut hänen ilonsa matkalla: että saisi vanhan\nylis-kamarinsa jälleen, saisi olla Henrietten seurassa joka päivä,\nlahjoittaa hänelle kaikki ne oudot kalut, mitkä hänellä oli kirstussa,\nhiipiä ulos soutamaan hänen kanssansa kun matami oli seurakunnassa, tai\nlaskea mäkeä hänen kanssansa talvis-iltoina kuutamossa, -- kaikki nämä\nloistavat toiveet, jotka olivat niin varmat, niin monta kertaa\nvakaantuneet pitkinä, yksinäisinä vahtituntina laivankannella -- kaikki\nolivat rau'enneet.\n\nNyt ei hänellä olisi mitään iloa enää tässä maailmassa ja tuskinpa\ntulevassakaan.\n\nSaaran tuli häntä sääli sydämessään. Mutta äiti astui huoneesen ja\nsanoi: \"sinä näit Laurits'in? -- Saara!\"\n\n\"Näin, äiti\".\n\n\"Puhuttelitko häntä?\"\n\n\"En -- sanoin häntä vaan tervetulleeksi\".\n\n\"Luuletko että hän on herännyt?\"\n\nSaara ei tietänyt mitä vastata; mutta äiti jatkoi ankarasti: \"sano sinä\nvaan 'en' -- lapseni! Tuommoiselta ei kääntynyt katuvainen syntinen\nnäytä. Tuomio tosin on Herran; mutta meidän on käyttäminen silmiämme ja\njärkeämme, jotta ei syyhyinen lammas tunkeu saastuttamaan koko laumaa\".\n\nSaaran oli sydämessään myöntäminen että äiti oli oikeassa; sillä hän\nymmärsi että Henriette ja Laurits nyt olivat siinä ijässä, että heidän\nkeskenäinen tuttavuutensa helposti voi muuttua syntiseksi rakkaudeksi.\n\nSill'aikaa kun Laurits oli kamarissa oli Saara arvellut itsekseen, että\nvelvollisuus kentiesi vaatisi häntä lausumaan äidille mielipiteensä.\nNyt hän pääsi siitä, ja hänen vakuutuksensa oli että asian nykyinen\nlaita oli paras noille nuorille.\n\nKuitenkin juohtui hänelle mieleen, kuinka nololta Laurits takaakin\nnäytti hiipiessään ulos kyökin ovesta ja kuinka pahoille mielin\nHenriette joutuisi siitä, -- olihan Laurits aina asunut heidän luona.\nTietysti oli hyvä kummallekin että kiusaus saatettiin pois heidän\ntieltänsä -- mutta kuitenkin! -- kuitenkin -- --\n\nJo kello seitsemän aikana oli Jaakko Worse lähtenyt pois klubista;\nsiellä ei ollut olemista.\n\nKaikki oli mennyt takalukkoon, ei mitään ollut käynyt hänen toivonsa\nmukaan siitä asti kuin maalle astui.\n\nKlubissa oli hän tavannut kaksi suomalaista haaksirikkountunutta\nlaivuria; aivan nuoria miehiä, jotka olivat tulleet Amerikasta. Toinen\nheistä -- oikein hävytön naama, varustettu englantilaisella parralla ja\nkeltaisilla kellonvitjoilla -- oli ollut Rio de Janeirossa -- kaksi\nkertaa.\n\nOi Randulf -- Randulf! Miksi olit sinä Itämerellä!\n\nKippari Worsen kävi niinkuin tavallisesti käy niiden, joilla on kevyt\nmieli. Pieninkin ilo taisi saattaa hänet mainion hyvälle tuulelle ja\nauttaa häntä kaikenlaisten vastusten halki; mutta jos -- päinvastoin --\npieni kiusa saattoi hänen mielensä toiselle uralle, silloin oli kaikki\npäin männikköön, koko joukko onnettomuuksia muka sateli hänen päällensä\neikä kukaan ollut siihen määrään kohtalon vainooma, kuin hän -- sinä\npäivänä; sillä tavallisesti hän sitten nukkui itsensä tasapainoon\njälleen.\n\nTänäänpä juuri oli tuommoinen onnettomuuden päivä siitä hetkestä asti,\nkun Worse kuuli että Randulf oli poissa; sentähden ei hän havainnut\nmitään ilon aihetta klubissa eikä konttorissa, ei kauppapuodissa eikä\nmeriaitassa, vaikka asiat oli nuhteettomasti hoidettu hänen poissa\nollessaan ja hänen väkensä olisi ansainnut enemmän kiitosta kuin\nsaivat.\n\nKiukkuisena ja alakuloisena hän käveli edes takaisin suurissa kauniissa\nhuoneissaan. Aurinko oli laskeumaisillaan luoteesen ja kaupungin\nsataman sekä Sandsgaard'in lahden rajalla kuvautui keltaista\niltataivasta vasten \"Perheen Toivon\" raaka-puut.\n\nVaan apua ei ollut niistäkään. Päälle päätteeksi muistui mieleensä että\nvanha satamavouti Snell klubissa oli vienyt hänet erilleen erääsen\nnurkkaan ja kuiskannut -- sormi pitkää punasta nenäänsä vasten\npainettuna: \"Pop -- pop! Jaakko! parhaasen aikaan toit kun toitkin\nvanhukselle muutamia killinkiä. Sanotaan -- pop -- pop -- että hän\ntarvitsee niitä tätä nykyä.\"\n\n\"Hitto vieköön! mitä hän sillä tarkoitti?\" huusi kippari Worse äreästi,\nmuistellessaan asiaa, \"tahtooko tuo vanha veijari uskotella minulle\nettä E. F. Garman on killinkien puutteessa -- puh! -- mitä sinä tahdot?\n-- Laurits!\" huusi hän yht'äkkiä, nähdessään jungmanninsa ovessa.\n\n\"Ei mitään -- kapteni!\" -- vastasi Laurits matalalla äänellä ja meni\ntaas. Mutta Worse juoksi hänen jälkeensä, sai hänet kiinni käytävässä\nja veti hänet sisään huoneesen.\n\nTosi on, mitä Laurits oli puhunut; hän ei oikeastaan tahtonut mitään.\nMutta kun hän surussaan ja hyljätyssä tilassaan näki ikkunoista\nkaptenin, joka aina oli ollut hyvä häntä kohtaan, kävelevän edes\ntakaisin, uskalsi hän mennä sisään, toivoen saavansa jonkinlaista\nlohdutusta.\n\nWorse piti häntä niskasta kiinni ja katseli häntä: \"Hm! -- vai niin, on\nsiis toinenkin, jolla ei ole ollut juuri hauskaa kotia palattuaan. Tule\npoika! -- juokaamme lasillinen yhdessä, niin saat jälestäpäin kertoa\nvastoinkäymisiäsi\".\n\nKippari Worse avasi nurkassa seisovan ruokakaapin luukun, otti esille\nkaksi ympyriäistä Hollannin lasia ja kaasi kirsikkaviiniä Lauritsille\nja vanhaa keltaista Jamaicaa itsellensä.\n\n\"Kas niin!\" -- sanoi Worse heidän juotuansa -- \"kerro nyt surujasi ja\nhuoliasi\".\n\nMutta aloittamatta mitään kertomusta pisti Laurits hui hai lasinsa\nruokakaappiin ja kaptenin lasin niinikään, sysäsi luukun kiinni ja\nistui puutuolille oven viereen.\n\nWorse luuli pojan käyneen hulluksi; mutta ennenkuin ennätti aloittaa\nmitään pauhinaa, kolkutettiin ovelle ja matami Torvestad astui sisään.\n\nLaurits oli nähnyt hänen menevän ikkunan ohitse ja matamin pelko oli\nsiihen määrään painunut hänen vereensä, että matamin ilmestyminen\nkarkoitti kaikki muut ajatukset hänen päästänsä paitsi sen: kun ei hän\nvaan näkisi meidän juovan.\n\nEi Worsekaan olisi tahtonut että matami olisi tavannut häntä\nnuorukaisen kanssa ruokakaapin luukun edessä; ja kun hän nyt oivalsi\nLaurits'in menetyksen, tirkisteli hän vaan viekkaasti toisella silmällä\npoikaa, viedessään matamia sohvaan istumaan.\n\nHän oli puettu mustaan silkki-kaloppiin, tumman-harmaasen hattuun,\njossa oli suuri esiinpistävä lieri ja atlasinauhoja. Hänen pukunsa ja\nkoko hänen personansa näytti varakkaalta ja juhlallisen totiselta.\n\nTuo isonlainen, kaksinkertainen leuka sekä pystyssä pidetty pää tekivät\nhänen katsantonsa käskeväiseksi. Siinäpä hän erosikin muista\nheränneistä. Sillä ne koettivat ulkomuodossaan ja koko olennossaan\nnäyttää nöyriltä, niinkuin myös oli tullut tavaksi Haugen ystäväin\nparissa maan läntisissä osissa puhua surkealla, imelällä äänellä.\n\nMatami Torvestad ei ollut unohtanut että hän oli veljesseurakunnan\nesimiehen leski, ja hän pyysi aina pitää taloansa hengellisen liikkeen\nkeskikohtana. Sentähden olivat hänen pienet kokouksensa -- puoleksi\nraamatunselitys-hetkiä ja puoleksi iltaseuroja -- hänen mielestänsä\nsangen tärkeät, ja samasta syystä otti hän taloonsa hyyryläisiä, jota\nhänen ei tulojen vuoksi olisi tarvinnut tehdä.\n\nLauritsi'a ei hän siinä lukuun ottanut; hänet oli hän ottanut luoksensa\nFlekkefjord'issa olevain ystäväin pyynnöstä; vaan muut, jotka asuivat\nhänen luonansa, olivat hurskaita nuoria ihmisiä -- enimmiten\nmatkustavia maallikko-saarnaajia, jotka tulivat ja menivät, jäivät\nmuutamiksi päiviksi ystäväin luo keskustelemaan ja mieltänsä keskenään\nylentämään.\n\nJa siten matami saavutti sen, että hänen talonsa oli yksi kaupungin\nheränneitten kokouspaikoista ja hän itse oli mitä mahtavimpia naisia,\njota vanhemmat tavallisesti kutsuivat neuvotteluihinsa.\n\nKippari Worsen edessä matami aina oli vähemmin ankara ja totinen kuin\nkaikkien muitten, -- siitäkö syystä, että hän monta vuotta oli ollut\nkipparin hyyryläisenä -- vaiko siitä että hän luuli siten paraiten\nvoittavansa hänen sielunsa armon kutsumukselle, vai oliko hänellä\nkenties muita syitä.\n\nKaikissa tapauksissa oli huomattava, että hän hyvin vähän sekoitti\nJumalan sanaa ja hurskaita lauseparsia puheesensa keskustellessaan\nWorsen kanssa; jopa kärsi -- niin, välistä nauroikin lystikkään\nkaptenin sukkeluuksia, kun ne olivat aivan viattomia.\n\nSanottuansa häntä tervetulleeksi kotia ja kerrottuansa yhtä ja toista,\nmitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan, lopetti hän kysymällä, eikö\nkapteni -- joka istui täällä niin yksinänsä -- tahtoisi tulla hänen\nluoksensa illalliselle. Se ilahuttaisi hänen tyttäriänsä.\n\n\"Eikö tule muita?\" kysyi Jaakko Worse epäluulolla.\n\n\"Mahdollista kyllä, että joku ystävistä poikkee meille palatessaan\nseurakunnasta.\"\n\n\"Vai niin -- kiitoksia sitten minun puolestani!\" mutisi Jaakko Worse\näreästi, \"te tiedätte ett'en sovi siihen seuraan\".\n\n\"Älkää sanoko niin -- kapteni Worse! vaan toivokaamme ja rukoilkaamme,\nettä tulisitte oikein hyvin sopimaan siihen seuraan, jossa Jumalan\nsanaa kuullaan mielen ylennykseksi Herrassa\"; sen hän sanoi hyvin\ninnokkaasti katsellen kaptenia viisailla silmillään.\n\nKippari Worse joutui vähän hämilleen ja käveli hetken aikaa. Ei ollut\nhelppo vastata tuommoisiin lauseihin; hän, hitto vieköön, ei tahtonut\nmennä seurakuntaan, mutta hän kaipasi kohteliasta syytä kieltämiseen.\n\nLaurits nousi samassa oven vierestä ja aikoi mennä.\n\n\"Ei -- ei -- Laurits!\" huusi kapteni, \"et saa mennä; pitihän meidän\npuhua keskenämme. Minne ai'ot?\"\n\n\"Minun täytyy mennä kaupunkiin etsimään itselleni yösijaa\", vastasi\nLaurits synkeänä, mutta vähän rohkeammin viinin jälkeen.\n\n\"Mitä -- tulethan asumaan matami Torvestad'in luona? Eikö niin?\nMatami?\"\n\n\"Ei\", vastasi tämä kuivasti, \"kuten tiedätte minun luonani asuu\nenimmiten hurskaita nuoria ihmisiä. Minä en vastaan-ota meriväkeä.\"\n\n\"No -- mutta Laurits'illa on aina ollut ikäänkuin koti teidän luonanne,\nmatami! -- On liian kova kohtalo tulla kotia ja sitten joutua\nheitetyksi kadulle.\"\n\nWorse käsitti nyt että siinä oli syy jungmannin suruun, ja\nhyväntahtoisuudessaan hän mielellään tahtoi auttaa poikaa.\n\nMatami Torvestad ei vastannut siihen mitään; hän kiersi kalopin\nympärilleen ja aikoi mennä.\n\n\"Niin jääkää siis hyvästi -- kapteni Worse\", sanoi hän, \"ja\nsydämellisesti tervetullut te olette. Puolen tunnin perästä tulee Saara\nja ehkä pari seurakuntalaista paitsi häntä, ja kenties joku meistä\nsitten pitää pienen rukouksen. Ettekö te tunne mitään halua toisten\nuskovaisten kanssa kiitoksella kääntymään Hänen puoleensa, joka on\npelastanut teidät myrskyistä ja saattanut teidät vahingoittumatta\npauhaavien aaltojen yli?\"\n\n\"Tietysti -- tietysti -- matami! -- näettehän, mutta\" -- Worse seisoi\nkynsien korvanjuurta.\n\n\"Tulkaa nyt! Älkää olko vastahakoinen kutsumukselle!\" Hän ojensi\nkaptenille kättä ja katseli häntä ystävällisesti.\n\nMutta Worse peräytyi ja sanoi puoleksi leikillä: \"en ole mielelläni\nvastahakoinen. Mutta minusta te matami Torvestad olette sangen\nvastahakoinen, kun ette suo Laurits paralle asuntoa. Tehkäämme sopimus?\n-- Minä tulen raamatunselitykseen, jos te annatte Laurits'in asua\nluonanne, -- mitä? Kätenne, matami Torvestad!\"\n\n\"Tekisinpä enemmänkin, -- kapteni Worse! -- jos siten voisin edistää\narmon työtä teissä\", vastasi hän, hellästi ojentaen kaptenille\nkättänsä.\n\nSitten sanoi hän tavallisella äänellänsä Laurits'ille: \"sinä kuulet\nettä teen sen kaptenin tähden. Näytäs että käytät itseäsi niin, ett'en\nsitä kadu. Sinä saat vanhan kamarisi; se on reilassa.\"\n\nNäin sanoen hän läksi.\n\nKapteni ja jungmanni tyhjensivät vielä lasillisen ruokakaapin ääressä.\nSe oli virvoittanut Worsea ja nähdessään kuinka sielun pohjasta\niloisena Laurits juoksi meripuodille noutamaan kirstuansa\nkalleuksinensa, hän hetkeksi unohti kuinka kalliisti oli maksanut\njungmanninsa pienen yliskamarin.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHans Nilsen Fennefos kuului perheesen, joka aikaisin oli tullut\nherätetyksi Haugen matkustaessa maaseuduilla. Lapsuudestansa asti hän\noli kuullut puhuttavan tuosta rakkaasta opettajasta; äitinsä oli\nlaulanut hänen virsiänsä ja itse hän oli saanut Haugen nimen.\n\nOli siis paljon, jonka olisi pitänyt saattaa hänet seuraamaan Haugen\njälkiä.\n\nMutta pojalla oli raju ja intohimoinen luonto, ja\nkahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti tuotti hän äidillensä\npaljon surua irstaisella elämällänsä.\n\nTapahtuipa kerran eräänä yönä hänen palatessaan tanssiaisista, kun\naikoi hiipiä tuvan ohitse ylös kamariinsa, että kuuli äitinsä, joka\nmakasi valveilla, laulavan:\n\n    \"Sa sydän-surus jällen\n    Ja tiesi louhikkaat\n    Oi usko'os ne Hällen,\n    Mi johtaa taivaat, maat.\n    Ken levoon sinilaineen\n    Ja myrskyn tyyneks saa,\n    Hän tiesi perkaa, saineen\n    Sydämmes lohduttaa\".\n\nSe virsi oli vasta hiljakkoin tullut tutuksi niillä seuduin, ja hän\ntiesi äitinsä siitä paljon pitävän; mutta hän ei koskaan ennen ollut\npaljon sitä ajatellut.\n\n    \"Ken Luojaansa vain luottaa,\n    Sen toimet siunataan;\n    Häll' avun Herra tuottaa\n    Ja onnen päällä maan.\n    Ei auta itku meitä.\n    Ei huolten voihkaus;\n    Sill' yksin taivon teitä\n    Vain saapuu siunaus\".\n\nTanssin ja juominkien höyryt haihtuivat hänen päästänsä; ja kun äidin\nkaunis, kirkas ääni lauloi: \"Sill' yksin taivon teitä; vain saapuu\nsiunaus\", niin nuo sanat vaikuttivat häneen niin nähtävästi, että hän\npurskahti katkeraan itkuun, jota hän ei voinut hillitä ennenkuin pääsi\nulos.\n\nSitten hän kulki koko yön isänsä kartanolla itkien ja tuskissaan\n\"taistellen Herran kanssa\". Vasta päivän noustessa sai hän armon\nrukoilla ja kiittää.\n\nMutta ensi kerran oli hän koko yön ollut ulkona talosta; ja kun hän\nastui tupaan, nousi äitinsä penkiltä ja tuli ankarana häntä vastaan.\nMutta, nostettuaan silmänsä ja nähtyään muutoksen pojan kasvoissa ja\nkäytöksessä, sanoi äiti hiljaa: \"poikani! varmaankin Jumala on sinua\nlähestynyt tänä yönä\". Ja iloisella, rohkealla äänellä hän alkoi:\n\n    \"Oi riemuitse mun sieluni!\n    Sull' Lunastajas, Herrasi\n    Soi uskon voiman uuden.\n    Vierasna armo-alttarin\n    Sun valtas autuus runsahin,\n    Näit taivaan ihanuuden.\n\n    \"Oi Luoja, kiitos, kunnia!\n    Tää juhlapäivä kultaisa\n    Toi rauhan ihanaisen.\n    Sua hartain mielin kiittelen\n    Edestä hetken suloisen\n    Ja armos taivahaisen.\"\n\nSiitä päivästä alkaen Hans Nilsen ei enää mennyt tanssiaisiin; vaan\nmonivuotisen kiusauksen ja taistelun jälkeen saavutti hän viimein\nsielun rohkeuden, jotta rupesi puhumaan omaistensa ja tuttaviensa\nkanssa tuosta ainoasta tärkeästä asiasta. Seurakunnassa hän myöskin sai\npuhua, ja yleinen mielipide oli että aikoja oli mennyt siitä, kun\nolivat kuulleet niin elävää puhetta.\n\nMutta muistaen Haugen määräyksen, eivät vanhimmat sallineet hänen\nlähteä ystävien luo muualle, ennenkuin hän oli vahvistunut puhtaassa\nuskonnossa ja elämänsä oli tuottanut kääntymyksen todellisia hedelmiä.\n\nVasta täytettyänsä viisikolmatta vuotta hän lähetettiin ulos; ja\nkuljettuansa sitten yhtä mittaa viisi kuusi vuotta paikasta toiseen --\njoko kutsumuksesta tai Hengen lähettämänä, oli hän tullut hyvin\ntunnetuksi ja suuresti kunnioitetuksi maallikko-saarnaajaksi\nlänsi- rannikolla -- aina Trondhjemin toiselle puolelle asti.\n\nNe ajat olivat nyt ohitse,[4] jolloin pappi vei nimismiehen tai\njuopunee luutnantin mukanansa ja hajoitti noita hengellisiä kokouksia,\nsoimaten saarnamiestä tai sylkien häntä kasvoihin ja lähettäen hänet\nsitten pois pitäjästä lähimmän nimismiehen luo.\n\nMutta vaikka ei maallikkosaarnaajoita nyt vainottu niinkuin muinoin,\nuhkasi heitä kaikenlaiset muut vaarat nytkin, joten heidän tilansa oli\nhankala.\n\nSillä papit eivät suinkaan olleet mieltänsä muuttaneet. Mutta\nkun eivät enää uskaltaneet vangita ja julkisesti soimata \"noita\nhaaveksijoita, noita vekkuleja, noita pettureja, valepyhiä konnia ja\nkansanviettelijöitä\", niin he salassa kuitenkin heitä väijyivät ja\npanettelivat.\n\nTämä oli maallikoille ja varsinkin heidän esi- ja saarnamiehilleen uusi\nkuritus kärsivällisyyteen. Sillä sitä myöten kuin heränneitten luku\nkasvoi, tapahtui luonnollisesti sekin, että joku heistä lankesi\njulkisiin synteihin tai havaittiin valehurskaaksi ja jumalattomaksi.\n\nJa silloinpa papit olivat liikkeellä; hartaasti ja innokkaasti he\nkertoivat kertomistaan saarnastuoleista ja kodeissa kaikenlaisia\nrosvojuttuja noista Haugelaisista, noista valepyhistä, jotka\nylenkatsoivat Jumalan huonetta ja turvautuivat omiin hämäriin\nkokouksiinsa, joissa kaikenlaista ilkeyttä harjoitettiin.\n\nJa virkasäädystä levisi koko niinsanottuun sivistyneesen luokkaan\nepäluulo ja kammo, jopa vihakin näitä rauhallisia ja yleensä sangen\nkunnioitettavia ihmisiä kohtaan.\n\nSiitäpä kirjallisuuteenkin tuli noita ilkeitä, konnantapaisia\nmaallikkosaarnaajia ja apostolin kaltaisia provasteja ja pappeja --\nvalon ja rauhan miehiä. Kirjallisuutta viljelevä osa yhteiskunnasta ei\npaljon tietänyt maallikkosaarnaajista; mutta kuvaukset pidettiin\ntodenperäisinä; sillä pappeja -- rauhan miehiä tunsivat he hyvin.\n\nSuurin osa tunsi pappeja, he kun lupa-aikoinaan olivat käyneet\npappiloissa, jotka käynnit aina ovat loistokohtia nuoruuden\nmuistelmissa -- joko kuun valaisemana kesä-yönä metsässä tai valkoisen,\nkimeltävän lumipeitteen aikana, kun kulkusen helinä kuuluu kaukaa ja\nlähestyy lähestymistään. Tämmöisen kehyksen ympäröimänä pappi nähtiin\n-- kirkastuneena ystävällisenä ja kuitenkin niin totisen hyvänä; kuinka\nhupaisia pöytäpuheita hän osasi pitää, kuinka hän rakasti viattomia\nleikkipuheita ja kuinka hyvä oli olla vieraanvaraisessa talossa, joka\noli täynnä nuoruuden iloa, \"isän\" hellän totisuuden turvissa.\n\nPappi oli aina keskikohtana, -- ei ainoastaan vaimonsa ja tyttärien\nhuolenpitoon katsoen; nuorison leikeissäkin iloissa \"isän\" piti olla\nmuassa, muuten ei ollut niinkuin olla piti; suuri merivaahto-piippu\ntäytettiin hänelle ja nuoret ihmiset riensivät tuomaan hänelle tulta,\nkun se sammui; ja kaikki häntä hellyydellä ympäröivät kun hänen toisena\njoulupäivänä piti lähteä kappeli-kirkkoon saarnaamaan ja rouva\ntottuneella kädellä kiersi hänet kaikkiin hänen villa-nuttuihinsa,\nnahka-nuttuihinsa, tuluppeihinsa, vöihinsä ja turkkiinsa.\n\nKen olisi voinut unohtaa noita rauhallista lauantai-iltoja, jolloin oli\nparas olla ulkona, jotta ei pappia häirittäisi kun hän mietti\nsaarnaansa konttorissa ja tupakansavu vieri ulos avainrei'ästä kuin\nsininen käärme; tahi sunnuntaisaamuja ennenkuin kirkkoon mentiin, kun\nodotettiin isää, joka söi muna-toddy'ansa vahvistaakseen ääntänsä.\n\nJa kuitenkin tuo lupa-ajan pappi saattoi olla aivan toinen mies kun hän\nistui yksin talonpoikiensa kanssa vaivais- tai koulu-toimikunnassa;\nkonttorista kuului välistä ääni, jonka tuskin olisi luullut tulevan\nvalon ja rauhan miehen suusta.\n\nNiin, tapahtuipa joskus kun nuoriso porstuassa etsi\npäällysvaatteitansa, jollekin huvimatkalle lähteäkseen, että\nsarkanuttuun puettu talonpoika tuli päistikkaa ulos konttorista ja\novessa nähtiin punottavien kasvojen hohde, jotka äkkiä katosivat\njälleen, ja liehuva yönuttu samaten.\n\nSilloin sanoi rouva tai joku tyttäristä: \"oi! -- isä parka! Siinä oli\ntaas yksi noita ilkeitä Haugelaisia, jotka tekevät isälle niin paljon\nharmia pitäjässä\".\n\nEikä tuo mieliala heränneitä kohtaan hävinnyt silloinkaan kun\npietismi yliopistossa vallalle pääsi. Uudet opettajat ja papit, jotka\neivät ainoastaan olleet Haugelle kiitollisuuden velassa opin\nsyvämielisyydestä ja sen omistamisesta, vaan myös olivat omistaneet\ntuon nöyrän ulkomuodon ja imelän puhetavan sekä tuon suhisevan\n\"s\"-äänen Haugelaisuuden rappioajalta, näyttivät helposti unohtavan\nettä koko tuo kristillinen henki, jonka kurjista jäännöksistä he\nelivät, oli jotakin, jota kansa alhaaltapäin oli itsellensä voittanut.\nJa samoin kuin arvoisat isänsä hekin rupesivat jaarittelemaan että\nolivat kansan paimenet ja isät, että jokainen, joka mutkisti hiuskarvaa\nheidän päässään, oli kumooja! -- hän kumosi kansan pyhyyden tuntoa ja\nkoski röyhkeällä kädellään tuohon muinaiseen ihanaan isälliseen väliin\nseurakunnan ja sen paimenen kesken!\n\nHans Fennefos'in ensimmäisinä matkavuosina hän enimmiten tapasi vanhan\nkoulun pappeja, jotka väijyivät jokaista hänen sanaansa ja askelettaan\nsekä tekivät hänelle ja hänen ystävilleen niin paljon haittaa ja harmia\nkuin suinkin voivat.\n\nSilloin oli tarkasti vaari pitäminen sekä itsestänsä että ystävistä, ja\nsiinä nuorella saarnamiehellä oli paljon taistelemista. Sillä hänellä\nei ainoastaan ollut tavattomia ruumiillisia voimia, vaan mieleltäänkin\nhän oli uhkarohkea. Vanhat ihmiset sanoivat hänen paljon muistuttavan\nHaugea tämän ensimmäisinä aikoina ennenkuin vainoominen oli hänet jo\nmasentanut.\n\nSentähden sanottiinkin noissa kirjeissä, joita seurakunnan vanhimmat\nlähettivät ystäville kaikkialle, alinomaa että nuori Hans Nilsen yhä\noli kehoitettava tottelevaisuuteen vallanpitäjiä kohtaan, jotta ei\nmitään riitaa eikä hämmennystä syntyisi.\n\nVähittäin hän oppi mieltänsä malttamaan niin että hän monessa paikoin\nkaikessa hiljaisuudessa sai eripuraisuuden estetyksi papin ja\nseurakunnan välillä.\n\nTäten Fennefos, niinkuin moni muukin maallikkosaarnaaja, sai mielet\nniin asettumaan että, jos papilla vaan oli hyvä tahto, hän melkein aina\n-- sangen ansaitsemattomasti -- löysi pienen joukon todellisia\nkristittyjä seurakunnasta, jotka mielellään kokoontuivat hänen\nympärilleen, jos ei hän nimenomaan tarjonnut heille kiviä leivän\nsijasta, niinkuin nuo vanhat papit.\n\nVaan välistä Hans Nilsen'in oli vaikea malttaa mieltänsä. Vanhojen\nkertomuksista Fennefos'issa tunsi hän hyvin kaikki Haugen elämän\nvaiheet. Hän tiesi hyvin niiden nimismiesten, tuomarien ja varsinkin\npappien nimet, jotka olivat pilkanneet, vainonneet ja puoleksi\nkuolijaksi kiduttaneet rakastettua opettajaa.\n\nJa missä vaan kulki, hän tapasi noita nimiä. Sekä tuomarinistuimet että\nsaarnastuolit heidän poikansa olivat perineet -- noiden vanhojen\ninhoittavien vainoojien ruumiilliset, eikä ainoastaan hengelliset,\npojat.\n\nHänen nuori verensä rupesi suonissa kiehumaan, ja kun sanat vapaasti ja\nterävästi lausuttiin seurakunnassa, huomasi hän että muidenkin laita\noli sama kuin hänen. Mutta silloin he kurittivat toisiansa lausuen: ei\nole esivaltaa toista kuin Jumalan asettama.\n\nMatkustaessaan maan länsi-osassa jäi hän aina vähäksi aikaa matami\nTorvestad'in luokse. Kaupunki oli avaralle levinneen herätyksen\nkeskikohtana, ja vähittäin Hans Nilsen kodistui siellä paremmin kuin\nFennefos'issa.\n\nSinne lähetettiin siis myös hänelle kirjeitä ystäviltä maan eri ääriltä\nkun jotain kävi nurinpäin heidän parissaan tai kun halu kuulla hänen\npuhuvan tuli heissä liian vastustamattomaksi.\n\nSilloin hän läksi heidän luo tai kirjoitti heille kirjeitä; tai\nvanhimmat lähettivät jonkun toisen hänen sijaansa jos joku siihen\nsopiva henkilö oli tarjona.\n\nVaan eivät veljet eikä matami Torvestad häntä niin voimakkaasti\nvetäneet kaupunkiin tahi saaneet häntä niin kauan sinne jäämään. Sillä\noikeastaan viihtyi hän paremmin talonpoikain parissa.\n\nMatami Torvestad'ista hänellä oli paljon muistuttamista. Monissa kohdin\ntuo matami oli liian veltto, täynnä saksalaista pietistillistä\nhaaveksivaisuutta, jota Fennefos ei kärsinyt, ja ennen kaikkia oli hän\nFennefos'in mielestä sekä talossansa että seurakunnassa liian\nkäskeväinen ja vallanhimoinen.\n\nFennefos'ia kaupunkiin veti etupäässä Saara.\n\nEi sen vuoksi että hän tietääksensä olisi rakastanut Saaraa\nminkäänlaisella himolla. Mutta Saara oli niin herätyksen valloittama,\nniin perehtynyt raamattuun ja hyviin kirjoihin, ett'ei hän tietänyt\ntoista ihmistä, jonka kanssa mieluummin olisi puhunut hengellisistä\nasioista.\n\nYstävienkin keskuudessa pidettiin Saaraa suuressa arvossa, ja vanhojen\noli sydämellinen ilo kuulla tuon nuoren naisen puhuvan seurakunnassa\nJumalan sanaa. Se tosin oli harvinaista eikä hänellä ollut paljon \"omia\nsanoja\". Mutta hän osasi niin monta virttä, niin paljon raamatun\nlauseita ja kappaleita hyvistä kirjoista ulkoa, ja ennen kaikkia hän\noli perehtynyt itse raamattuun niin, että tuskin kukaan miehistäkään\nsiinä voi vetää hänelle vertoja.\n\nPöydällä matami Torvestad'in huoneessa oli siihen kiinnitetty pulpetti;\nsiinä oli aina avattu raamattu.\n\nSe oli Saaran paikka ja sen viereen asetti matami tänään hyvän tuolin\nkippari Worselle.\n\nMuutamia totisia vaimoja oli nyt saapunut, ja he kävivät istumaan\npitkin seiniä, laskivat kädet helmaansa ja huokailivat. Pari nuorta\ntyttöä istuutui Henrietten kanssa eräälle hyvin ahtaalle penkille uunin\nviereen, ja muuan puolikasvuinen poika, jota vanhemmat veivät mukaansa\nkokouksesta toiseen, istui -- kasvoiltaan vaaleankeltaisena, täynnä\nsuvipilkkuja ja näppylöitä, aivan tylsän näköisenä -- erään tuolin\nreunalle, joka seisoi oven suulla.\n\nVähän ajan kuluttua tuli miesväki joukossa. Siinä oli veljekset Endre\nja Nikolai Egeland, joilla oli suurin talonpoikaiskauppa kaupungissa,\nSivert Jespersen, joka muutaman vuoden kuluessa oli ansainnut suuren\nomaisuuden sillikaupalla, ja vielä neljä, viisi etevimmistä\nHaugelaisista -- käsityöläisiä ja kauppamiehiä.\n\nMatami Torvestad ojensi kaikille kättä ja koetti hankkia heille\nistuinsijoja, joka lopulta oli varsin vaikeata, vaikka huone oli iso ja\ntäynnä tuoleja.\n\nHans Fennefos meni Saaraa tervehtimään ja kysyi samalla, kelle\nnojatuoli oli asetettu?\n\n\"Kippari Worse tulee tänne tänä iltana\", vastasi Saara katsomatta\nhäneen. Hans Nilsen hämmästyi ja hänelle tuli paha ollakseen, vaikk'ei\ntietänyt mistä syystä; matami Torvestad tervehti häntä ystävällisesti,\nvaan itse hän ei vielä mennyt paikallensa istumaan; hän käveli --\nhieman kuumeentapaisesti, kunnes Jaakko Worse viimein tuli.\n\nAvatessansa ovea, Worsen teki suuresti mieli pötkiä tiehensä. Hän tuli\nsuurista huoneistansa, joissa vielä oli vähän valoa laskeuvasta\nauringosta. Mutta täällä oli pimeää ja ahdistavaa; kaksi talikynttilää\nseisoi messinki-jaloissa valaisten pöytää ja raamatun pulpettia; mutta\nhuoneessa ei näkynyt muuta kuin sarja kasvoja pitkin seiniä.\n\nEi toivomistakaan päästä pois. Matami Torvestad otti häntä\nystävällisesti kädestä ja vei hänet sisään.\n\nPaitsi sitä tunsi hän kaikki läsnäolijat, ja miehet astuivat esille\npuristamaan hänen kättänsä ja sanomaan häntä tervetulleeksi kotia.\n\nYleinen oli ilo nähdä häntä seurakunnassa, sillä Jaakko Worse oli\nmahtava mies kylässä ja tähän asti hän oli ollut melkein Haugelaisten\nvihamiehiä ja pilkkaajia. He nyykkäsivät hymyillen matami\nTorvestad'ille ja tämä nautti voitostaan.\n\nVarsinkin oli Sivert Jespersen hyvillään. Hän ja Worse olivat vanhoja\ntuttavia pohjoiseen päin tehdyiltä kalastusretkiltä; ja Sivert Gefvint\n-- joksi häntä nimitettiin -- oli kokouksien ulkopuolella vilkas ja\nnäppärä mies. Samalla kuin hänen suunsa oli täynnä Jumalan sanaa ja\nvirsiä, oli hän rohkea missä hyvä voitto oli tarjona ja taisi purjehtia\nkuin riivattu päästäksensä ensimmäiseksi kalastus-paikalle.\n\nKippari Worse murisi vähän ja silitti saukonnahkaansa kun Sivert\npuristi hänen kättänsä, sydämellisesti ja hellästi sanoen häntä\ntervetulleeksi. Oli nimittäin vanha juttu heidän välillänsä\nsuolakaupasta, jossa Worse arveli Sivertin häntä pettäneen; jota hän\nolikin sanonut suoraan Sivert'ille monta kertaa heidän yhtyessään\nkalastus-retkillä; mutta Sivert Gefvint hymyili vaan ystävällisesti ja\ntaputti Worsea olkapäälle.\n\nMatami Torvestad vei nyt Worsen nojatuoliin; kipparin oli hyvin paha\nollakseen ja hän kiroili mielessään sekä Laurits'ia että matamia. Mutta\nLaurits istui autuaana eräällä pallilla kahden lihavan matamin takana,\njoiden välistä hän näki vähän Henrietteä.\n\nSaara tervehti ujosti kippari Worsea; tämä silitti hänen päätänsä;\nolihan hän nähnyt Saaran kasvavan pienestä tyttösestä.\n\nKun nyt olivat istumassa ja kaikki oli hiljaa, sanoi matami Torvestad:\n\"No -- pikku Erik Pontoppidan! voitko kertoa minulle mistä puhuttiin\nseurakunnassa?\"\n\n\"Pyhennyksestä\" -- sanoi vaaleanaamainen poika oven suusta -- nopeasti\nja yksitoikkoisesti ikäänkuin olisi painettu sähkökellon nappia.\n\n\"Mitä virttä te lauloitte -- Henriette! muistanet kai?\" kysyi äiti.\n\nHenriette oli ollut rukoushetkessä, mutta tuo suru-sanoma ett'ei\nLaurits saa asua heidän luonansa, oli häntä niin hämmentänyt, ett'ei\nhänellä ollut suurta hyötyä siitä. Ja kun hän sitten kotia tultuansa\nsai kuulla että Laurits kuitenkin oli otettu vastaan, tuli hän niin\nrajattoman iloiseksi, että äidin kysymys tuli niinkuin sangollinen\nvettä hänen päällensä.\n\nHän kävi tulipunaiseksi eikä tietänyt sitä eikä tätä.\n\nMatami Torvestad katsahti hetkeksi ankarasti Henrietteen; sitten\nkääntyi hän Erik Pontoppidan'in puoleen, ja kohta kun hänen silmänsä\noli nappiin koskenut, vastasi poika vilkkumatta:\n\n    \"Ei enää synnin valta\n    Saa mieltäin hallita\n    Sen voitan. Jumalalta\n    Saan siihen voimia.\"\n\nKokouksessa oli monta, jotka nyykähyttivät ja hymyilivät kehoittavasti\npojalle. Tämän äiti, paksu kellahtava matami, sekä isä, Endre Egeland,\nolivat ylpeät hänestä. Mutta Eerik Pontoppidan ei näyttänyt huomaavan\ntätä kaikkea.\n\nHenrietteä ei kukaan katsellut -- paitsi Laurits; tyttö istui\nhäpeissään ja piiloitti itsensä kahden ystävänsä taakse.\n\nMatami Torvestad aloitti nyt ja muut jatkoivat ilman virsikirjoja:\n\n    \"Ei enää synnin valta\n    Saa mieltäin hallita.\n    Sen voitan. Jumalalta\n    Saan siihen voimia\".\n\nLaulettiin kaikki kuusi värssyä. Jaakko Worsen korvissa tämä soi niin\nkummallisen kolkolta ja ilkeältä -- kaikki nuo äänet matalassa\nhuoneessa, naisten terävät äänet ja miesten matala murina. Hitaasti,\näärettömän hitaasti laulettiin; jokaisen säkeen loppuun Sivert\nJespersen liitti muutamia kummallisia liverryksiä ja trimulantteja,\njotka olivat hänelle omituiset.\n\nYksi vanhimmista, joka oli puhunut rukouskokouksessa, ei ollut läsnä\ntänä iltana matami Torvestad'in luona; tämä pyysi sentähden että joku\nkertoisi hänen puhettansa. Näin sanoessaan hän ja moni muu katseli\nFennefos'in puoleen; mutta hän istui ääneti, huulet yhteen\npuserrettuina; näytti siltä kuin ei hän tänä iltana tahtonut puhua.\n\n\"Niin, minä arvelen kaikessa nöyryydessä\", lausui Sivert Jespersen,\n\"että vanhus puhui oikein hyvin ja sydämellisen yksinkertaisesti. Se\noli pyhän hengen vaikuttamaa, -- niinkuin pieni Erik Pontoppidan kohta\ntiesi sanoa -- ja vanhus valitsi alkulauseeksi Lutheruksen sanat\nartikkelissa: 'Minä uskon ja tunnustan etten omasta ymmärryksestäni ja\nvoimastani taida Jesuksen Kristuksen minun Herrani päälle uskoa, eli\nhänen tykönsä tulla' -- ja näytti niin selvästi ainakin minun\nmielestäni -- sekä raamatusta että jokapäiväisestä kokemuksesta kuinka\nsurkeasti meidän käy sekä hengellisessä että maallisessa katsannossa\njos luotamme lihaamme ja kurjaan järkeemme\".\n\nNikolai Egeland, joka ei juuri ollut varustettu hyvillä hengellisillä\nlahjoilla, lausui: \"Minä uskon, Herra! auta epä-uskoani\".\n\nHän ei todellakaan taitanut muuta kuin neljä viisi raamatun lausetta\nulkoa, joita käytti kun niin sopi, ja välistä eivät ne ollenkaan\nsopineet. Mutta veljet tunsivat hänen uskollisuutensa ja kärsivät sitä;\nhänelle ei ollut uskottu sen suurempaa lahjaa.\n\nEräs vaimoista huokasi: \"se on totuuden sana -- Sivert Jespersen --\nemme pitkälle pääsisi hengellisissä suhteissa omalla ymmärryksellämme\".\n\nMatami Torvestad ryhtyi nyt puheesen; hänen oli tapana istua ja\nkäännellä lehtiä kirjasissa, jotka olivat pöydällä hänen edessänsä,\nvastapäätä Saaraa. Ne olivat hengellisiä kirjasia, rukouskokoelmia ja\nhengellisiä lauluja. Ja löytäessään niistä jotakin soveliasta, hän sen\nkoroitti puheesensa, jotta osittain puhui omia sanojansa, osittain luki\nkirjasta. \"Kristityn on aina muistaminen\", alkoi hän, \"että armon\njärjestyksessä on monta korkeata ja salaista ihmetyötä, joita kurja\nihmisjärki ei ikinä voi käsittää eikä ymmärtää. Sentähden ei meidän\nkoskaan tarvitse vaivata itseämme pyytämällä sitä käsittää; meidän on\nainoastaan luottaminen Jumalan kaikkivaltaisuuteen ja totisuuteen, joka\non sen meille ilmoittanut. Tosiaan -- niin pian kuin järki tahtoo\nruveta tutkimaan mitenkä se on mahdollista, jota Kristus sanoo, niin\nmeidän pitää kohta tietämän että silloin kiusauksen hetki on käsissä,\nettä perkele on läsnä, tuo vanha järkevä käärme, joka vietteli Eevan\nkavaluudellansa, ja silloin meidän on heti turvautuminen Jumalan nimeen\npuolustukseksi kuolemaa ja itse helvettiä vastaan. Suotakoon meille\nkaikille armo siihen\".\n\n\"Amen\" -- sanoi Nikolai Egeland.\n\n\"Mutta armaani!\" kysyi Sivert Jespersen, kääntyen nuorison puoleen,\n\"mitenkä meidän on saavuttaminen tätä armoa?\"\n\n\"Se on pyhän hengen työ\", kuului alhaalta oven suusta.\n\n\"Oikein vastattu -- pikku Erik! ja miksikä nimität tätä pyhän hengen\ntyötä?\"\n\n\"Pyhennykseksi\"\n\n\"Ja mitkä eri osat pyhennykseen kuuluvat? Voitko siihenkin vastata?\"\n\n\"Uudesta-syntyminen, vanhurskauttaminen ja uudistus.\"\n\nTaas kaikki mielihyvillään katselivat tuota oivaa poikaa. Itse hän\nistui kasvot muuttumattomina, suu puoleksi avoinna -- valmiina kun vaan\nnappia kosketettaisiin.\n\nMutta nyt Nikolai Egeland'in kunnianhimo paisui ja hän aloitti pisintä\nraamatunlausetta, mitä osasi: \"yhden ihmisen kautta synti tuli\nmaailmaan\", mutta matami Torvestad katkaisi hänen puheensa lempeästi:\n\n\"Ihmeellinen on uudestisyntyneen ihmisen laita; hän ei ole\nminkäänlaisen synnin eikä maallisen himon orjana, -- ei viattomissakaan\nasioissa. Sanoessani ett'ei hän ole orja, en tahdo sillä kieltää että\nhän heikkouden hetkenä voi joutua synnin valtaamaksi; mutta minä\ntarkoitan ett'ei hän jää syntiin. Jos perkele tai liha äkkiarvaamatta\nkarkaavat hänen päällensä, niin että hän lankee syntiin, nousee hän\njälleen, valittaa Jumalalle hätäänsä ja pyytää anteeksi-antamusta, Ja\nniin kauan kuin hän näin uudistetaan uskossa ja löytää rauhaa Jumalan\nkanssa, hän aina voittaa synnin ja vaeltaa yhä edelleen hengessä.\"\n\nSaara katseli Fennefos'in puoleen; sillä hän tiesi ett'ei Fennefos\nvoinut kärsiä sitä kirjaa, josta äiti sen luki. Vaan hän ei liikkunut.\nHimmeässä valossa Saara näki hänen voimakkaat suorat kasvonsa -- vähän\nylöspäin käännettyinä ikäänkuin hän olisi lakeen päin katsellut. Koska\nFennefos ei näyttänyt tahtovan puhua tänä iltana, jatkettiin\nkeskustelua ainoastaan neljänneksen tuntia ilman mitään virkeyttä.\nSaara istui koko ajan raamatun edessä; ja aina keskustelua myöten haki\nhän raamatun paikkoja sieltä täältä -- joko itsellensä tai muille,\njotka pyysivät häneltä apua muistuttamisessa. Hän löysi kohta kaikki,\nmitä haki, ja tärkeimmät paikat hän aina osasi ulkoa.\n\nKippari Worse ei tuota pyhennys-asiaa ymmärtänyt, ja häntä rupesi\nkovasti väsyttämään. Häntä pitivät vielä valveilla yksistään Saaran\npienet sormet, jotka niin ahkerasti liikkuivat pyhän kirjan lehdissä.\n\nViimein hän kuitenkin olisi nukkunut; mutta silloin matami Torvestad\nehdotti, että he yhdessä veisaisivat erään virren.\n\nSaara otti nyt virsikirjan, piti sitä kaptenin edessä, ja laulu alkoi.\nWorse istui puoli-nukuksissaan ja katseli Saaran sormia. Silloin Saara\nyht'äkkiä katseli häntä suurilla mustilla silmillänsä, sanoen:\n\"laulakaa tekin\".\n\nKippari Worse heräsi selki selväksi ja rupesi ynähtelemaän sitä myöten\nkuin Saara muutti sormiansa. Virsien veisaaminen ei ollut koskaan ollut\nhänen hyviä avujansa, ja kun tuli sanoja semmoisia kuin Jumala ja\nJesus, häpesi hän päästää ne syntisestä suustansa.\n\nMutta hereillä hän oli ja vieläpä lisäksi: hänen oli hyvä ollakseen.\nTuon tuostakin hän katseli Saaran sormia ja käsivartta myöten hänen\nvahvoja olkapäitänsä, katseli tuota hentoa valkoista ihoa korvien\ntakana ja leu'an alla, jossa kurkku hieman liikkui hänen laulaessaan.\nHe istuivat niin tuttavasti ja likellä toisiansa, kun Saara kallistui\nhänen puoleensa, pitäen virsikirjaa, että kippari Worse tunsi jotakin\nlämmintä ja naisellista läheisyydessään -- ensimmäinen kodikas tunne,\nmitä oli tuntenut tänään.\n\nOli toinenkin, joka hyvin menestyi, vaikk'ei hänkään juuri seurannut\nhengellisiä selityksiä, ja tuo toinen oli Laurits Seehus nurkassaan.\n\nHän oli niin onnellinen kovan kärsimyksensä jälkeen, ett'ei hänestä\nensinkään tuntunut samalta kuin muulloin rukouskokouksissa; voihan hän\nnähdä Henrietteä. Ja koska pyhä sana ja laulu vaikutti häneenkin, joka\nniin kauan oli ollut sitä vailla, tuli hän niin liikutetuksi, että\nkiitti Herraa siitä, että oli pannut hänelle tuon pienen koetuksen,\njotta hän nyt sitä paremmin tajuisi kuinka onnellinen hän oli.\n\nVirren veisattua talon tyttäret toivat teetä ja voileipiä. Sittenkuin\nEndre Egeland oli lukenut pöytärukouksen, kaikki söivät ja joivat\npaljon teetä, jonka jälkeen erosivat kello yhdeksän aikana.\n\nKun Worse taas seisoi huoneissansa ja näki matami Torvestad'in\nvieraiden menevän torin yli, ei hän tietänyt pitikö hänen nauraa vai\nkiroilla ajatellessaan että oli näiden ihmisten seurassa viettänyt\nensimmäistä iltaa.\n\nSiinä meni Endre Egeland, josta kerrottiin että hän vietteli\ntalonpoikaistyttöjä alas makasiniinsa, ja Sivert Gefvint, joka niin\nhäpeällisesti oli Worsea suolakaupassa pettänyt. Jospa Randulf vaan\ntietäisi! Kuitenkin ajatteli hän useita kertoja kuinka hauska oli ollut\nlaulaa neiti Saaran kanssa, ja hänestä tuntui ikävältä ja tyhjältä\nsuurissa avaroissa huoneissaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSeuraavana iltana kippari Worse taas oli klubissa, ja hyvä hänen oli\nolla. Ainoastaan ensimmäisenä päivänä siellä oli ollut niin kiusallista\nnoiden nuorten Amerikkalaisten seurassa.\n\nMyöhemmin vanhat ystävät kokoontuivat hänen ympärillensä, ja hän kertoi\nheille monta hauskaa juttua Rio de Janeirosta, lauloipa heille erään\nenglantilaisen laulunkin espanjalaisella jälki-säikeellä, minkä oli\noppinut eräältä kauniilta tytöltä, joka oli maannut riippu-matossa\nkahden palmupuun välissä.\n\nSe huvitti, sillä klubissa oli tapana laulaa melkein joka ilta; ja\nopittuansa jälki-säikeen lauloi koko joukko voimakkaasti niin että\nlusikat kilisivät suurissa höyryävissä toddy-laseissa:\n\n    \"Ah chio -- chio -- la-la-la,\n    Ah -- chio -- chio voi!\"\n\nSiellä oli sekä satamavouti Snell että kontrollöri Aarestrup,\ntullinhoitaja Preuss, palopäällikkö ja muuten koko joukko kipparia ja\nlaivan-omistajia.\n\nTietysti puhuttiin koko kaupungissa kippari Worsen olosta Haugelaisten\nkokouksessa, ja hän sai pitää hyvänänsä paljon iva-sanoja sen johdosta.\n\nHänestä oli paras nauraa muiden kanssa; suuttuminen ei olisi asiaa\nparantanut, ja lopulta oli hän niin jumalaton että luki pöytärukousta\nEndre Egeland'in tapaan. Paitse sitä huvitti häntä kun kaikki klubissa\nviimein päättivät että Jaakko Worse oli viekas vanha armastelija, joka\nviljeli pyhien tuttavuutta kauniitten tyttöjen tähden.\n\nMatami Torvestad ei sittemmin ollut häntä häirinnyt. Kun he tapasivat\ntoisiansa, pyysi hän aina kaptenia muistamaan jälkiänsä, mutta yhtä\nlempeä hän oli, vaikk'ei Worse tullutkaan.\n\nSaatuansa kapineensa laivasta, lähetti hän Laurits'in neiti Saaralle\nviemään arkun, joka oli näkinkengillä koristettu ja ihmeellisin kapine,\nminkä hän oli Riosta tuonut.\n\nTästä suuresta lahjasta matami Torvestad tyttärensä puolesta kiitti\nkaptenia lempeästi, nuhdellen häntä siitä, sanoen että tällaiset komeat\nesineet helposti nuoressa tyttösessä voivat synnyttää maailmallista ja\nturhaa mieltä.\n\nKesän kuluessa Worse lakkasi kaipaamasta Randulfia. Hänestä tuntui\nhyvältä olla rauhassa kotona, asiansa menestyivät hyvin, ja koko\nkaupunki jumaloitsi häntä hieman, hän kun oli vienyt ensimmäisen laivan\nRioon.\n\nPojaltansa Lybekistä hän ei usein saanut kirjeitä. Mutta rätingeistä\nhän näki että tuo nuori herra eli ja eli reippaastikin. Heidän välinsä\nei ollut koskaan ollut erittäin hellä, osittain siitä syystä että isä\noli niin paljon poissa kotoa ja osittain sentähden että poika oli\näitinsä mämmittelemä ja lellittelemä.\n\nÄiti oli ollut teeskennelty hentohermoinen nainen, joka ei ajatellut\nmuuta kuin ritareja, linnaneitosia, aseenkantajia, kuutamoa, salaovia,\npitkiä kiharoita ja kierto-portaita.\n\nHän oli aikanansa viehättänyt perämies Worsea eräällä soutoretkellä\nkuutamossa. Kippari Worse ei ollut koskaan ennen nähnyt niin hienoa\nnaista, niin suuria kosteita silmiä -- ei Itämerellä eikä Välimerellä.\n\nJa tämä nainen oli tullut hänen omakseen ennenmainitulla\nsouto-retkellä, kun Worse, sittenkuin seura oli juonut kahvia eräässä\npienessä saaressa, oli ottanut hänet syliinsä ja kaalaten kantanut\nhäntä veneesen, odottamatta kunnes se pääsi oikein rantaan.\n\nSepä muistutti tuota hienoa naista vähäisen Romarinosta, joka iski\nvahvan käsivartensa Mirandan hoikkaan vartaloon ja hyppäsi satulaan,\nkallis taakka sylissään, lähtien hänen kanssansa kuorsuvalla\nratsullansa ulos linnan portista.\n\nMutta Worse oli yhtä vähän ritari, kuin hänen vaimonsa oli\nkipparin-matami. Läpiluettuansa kaupungin lainakirjaston, vaimo vaipui\ntunteellisiin unelmiin, joista ainoastaan heräsi valittamaan ja\nvoivottamaan; Jaakko Worse rupesi silloin lähtemään pitkille\nmerimatkoillensa.\n\nKerran kun Worse oli paluumatkalla Lissabonista, synnytti hänen vaimonsa\npojan, jonka joutuisaan ristitti Romarinoksi.\n\nSe koski kipeästi Worsen sydämeen. Hän ei voinut oikein iloitakaan\ntuosta pienestä, kehdossa olevasta kalpeasta olennosta sen nimen\ntähden, joka ikäänkuin eroitti pojan hänestä ja veti hänet äidin\nmaailmaan. Ja olipa se todellakin mitä kummallisinta ajatella voi --\nkun kuuli kippari Worsen sanovan: Romarino.\n\nTuon heikon huokailevan naisen kuollessa Romarino oli 15-vuotias; ja\nhän lähetettiin erään perheen luo Kyöbenhamniin, joka konsuli Garman'in\npyynnöstä otti hänet huostaansa; kotia, tuohon suureen tyhjään taloon,\nei hän voinut jäädä, isä kun aina oli matkoilla.\n\nNyt hän oli 20-vuotias ja ennen Jaakko Worsen lähtöä pitkälle Rion\nmatkalle oli poika käynyt kotona.\n\nHän oli vielä nytkin vaalea-ihoinen ja vaaleatukkainen, puettuna\nolivi-vihriään takkiin, keltaisiin liiviin, ahtaisin housuihin, joita\nsaappaiden alla olevat valkonahkaiset hihnat vahvasti pinnistivät.\nÄärettömän korkeata silkkihuopahattua kannatti kolme hiuskarvaa tahi\noikeammin kaksi; ihmeellistä oli, ett'ei se pudonnut hänen päästänsä --\nuseammin.\n\nNäin hän kummastutti muutamia päiviä pientä kalastuskaupunkia. Kävellen\nhoikka espanjan-ruokokeppi kädessä, katseli hän ylön kaikki ja kaikkea;\neikä hän voinut oikein puhua Norjan kieltäkään.\n\nIsä puoleksi ihaeli, puoleksi häpesi häntä. Mutta ihailu sai kovan\nkolauksen, kun Tuomas Randulf eräänä päivänä vannoi että Romarinolla\noli hajuvettä nenäliinassaan.\n\nKuitenkin Worse aina rakasti poikaansa. Vaikkapa olisikin toivonut\nhänessä olevan vähän enemmän merimiehen verta. Usein hän ajatteli\nkuinka hyvältä olisi tuntunut jättää \"Perheen toivo\" pojallensa --\nsemmoisen kuin Laurits Seehus hänen olisi pitänyt olla.\n\nRomarino Worse oli todellakin mitä hän näytti olevan -- keikari, joka\nkäytti hyväkseen isänsä rahoja ja sydämessään ylenkatsoi halpaa\nkipparia, -- jota hän aikanaan oli äidiltänsä oppinut.\n\n-- Mitä enemmän kippari Worse perehtyi kaupungin oloihin, sitä enemmän\nrupesi hän miettimään kuinka laita oikein oli Sandsgaard'issa.\nSillä niinkuin ennen siellä ei ollut, perhana tiesi mitenkä siellä\noikein oli laita. Että rouva Garman oli kuollut, se teki tietysti\nsuuren eroituksen, vaan eihän se voinut olla syynä siihen, että\nSandsgaard'issa yhä vieläkin oli niin kolkkoa ja ahdistavaa. Viimein\nWorse rupesi epäilemään asian oikeata laitaa. Ei yksistään satamavouti\nSnell, silloin ensimmäisenä iltana, ollut viitannut siihen, että E. F.\nGarman oli rahapulassa. Samaa hän sai kuulla useilta haaroilta. Ensin\nhän nauroi, mutta lopulta häntä rupesi arveluttamaan.\n\nUsein kun Worse soudatti itsensä Sandsgaard'iin, päätti hän sillä\nkertaa puhua suunsa puhtaaksi konsulille. Herranen aika! -- jos E. F.\nGarman todellakin oli rahan puutteessa, olihan Jaakko Worsella koko\njoukko rahoja käytettävänä, ja enemmän hän voisi hankkia.\n\nMutta häneltä puuttui uskallusta kysymään.\n\nOli vanha tapa että niin pian kuin nähtiin kippari Worsen venettä\nsoudettavan Sandsgaard'in lahdelle, Sakari makasini-renki sai käskyn\nottaa kala-sumpusta suuren turskan; sillä se oli kippari Worsen\nmieliruokaa.\n\nSekä neiti Mette että neiti Birgitte iloitsivat sydämestään kun hän\ntuli; vaikka suuttuivat häneen julmasti kun hän ärsytti heitä, ja sitä\nhän aina teki.\n\nTervehdittyänsä neitoja, Jaakko Worse aina ensimäiseksi meni\nkonttoriin, joka oli perheen-huoneen takana; ovi siihen oli\ntavallisesti avoinna. Konttorissa hän tarttui almanakkaan, ja\nhavaitessaan että sillä päivällä oli pyhän Krispinuksen tai pyhän\nHieronymuksen nimi, oli hänellä tapana hieroa käsiänsä:\n\n\"Kuolema ja kirous, senkö pyhimyksen päivä se olikin! Minä tunnen sitä\nItaliasta, se on heidän parhaimpia pyhiänsä. No -- pitää siis saada\nlasillinen toddya tänä iltana\".\n\nKonsuli Garman hymyili ja vanha kirjanpitäjä Adam Kruse hirnakoitsi\npulpettinsa takaa; hän käskettiin tavallisesti toddylle kun kapteni oli\nsiellä. Sitten otti Worse, joka oli aivan kuin kotonansa talossa,\nkonttorin kaapin avaimet ja veti esille muutamia neliskulmaisia\nHollannin pulloja.\n\nIllalla hän pelasi \"styrvalt\" neitien kanssa; konsuli istui heitä\nkatselemassa ja nauroi sydämmellisesti kun kapteni pelasi väärin ja\npetti noita arvoisia nettiä niin, että heidän myssy-nauhansa vapisivat\nvihasta.\n\nVälistä konsuli ja Worse myös puhuivat politikia \"Hamburger\nNachrichten'in\" mukaan; silloin vanha kirjanpitäjä istui ääneti lasinsa\nääressä nöyrällä paikallansa nurkassa suuren lyömä-kellon vieressä\nimien liitupiippuansa.\n\nVanhassa perheen-huoneessa, sataman puolella, seisoi kaksi\ntalikynttilää pöydällä sohvan edessä, jossa konsuli istui, ja kaksi\nkynttilää paloi toddy-pöydällä uunin kohdalla, kun oli vieraita.\n\nYläpuolella valkoista panelia, joka oli yhtä korkea kuin nuo\nkankea-selkäiset tuolit, oli seinät verhotut viheriäiseksi maalatulla\npalttinalla. Harmaissa rullakartiineissa, jotka hiljakkoin oli tuotu\nKyöbenhamnista, oli kuvattuina Kristianborgin, Kronborgin ja\nFredriksborgin linnat. Etupuolella niissä seisoi joku pitkä\nmies-vaeltaja erään puun juurella, katsellen yli veden pinnan linnaan\npäin ja kolme vallasnaista, pitkä shaali hartioilla ja hattu päässä,\njotka hatut olivat vaunu-kuomien näköiset, käveli oikealle päin.\n\nUunin-nurkassa oli kerinpuut, joita neidit käyttivät kun eivät juosseet\ntoinen toisensa jäljissä tai puuhanneet taloustoimissa.\n\nRouva Garman'in kuoltua konsulin ei onnistunut jakaa työtä sisarusten\nvälillä. Kun neiti Birgitte hetken aikaa oli lukenut pöytävaatteita,\nhopeita, pesoa y.m.s., valloitti hänet vastustamatoin halu valvomaan\nett'ei kyökissä haaskattaisi liian paljon voita. Ja kun neiti Mette\nviikon aikaa oli hoitanut ruo'an laittamista ja talouskassaa, ei hän\nvoinut nukkua ennenkuin hänkin oli lukenut pöytäliinat ja hopealusikat.\n\nTämä sai aikaan suurta häiriötä taloudessa ja sisarten välillä\narveluttavia kahakoita, joista kuitenkin vaan viimeiset mainingit\ntulivat konsulin näkyviin. Ainoastaan yhdessä asiassa he olivat\nyksimieliset, nimittäin rakkaudessa kanaria-lintuun. Heillä oli ollut\nuseita lintuja vuosien kuluessa, ja joka kerta, kun kissa jonkun vei,\nvannoivat he ett'eivät enää tahdo joutua semmoisen surun valtaan.\n\nMutta kapteni Worsen laskujen mukaan hovisuru kanarialinnun jälkeen\nkesti ummelleen kolme viikkoa; sen ajan kuluttua hankittiin aina uusi.\nNe olivat aina naaraslintuja, sillä neidit eivät kärsineet mitään\nurospuolista, ja paitsi sitä laulu heitä vaivasi.\n\nNykyinen kanarialintu oli suloisin, mikä heillä oli ollut. Sillä paitsi\nmuita oivallisia ominaisuuksia oli sillä sekin, joka alussa heitä vähän\nhämmästytti: se taisi munia.\n\nMutta koska tuo pikkunen älykäs eläin nähtävästi tiesi kuinka turhaa\ntuo muniminen yksinäisyydessä oli, ei se muninutkaan järjellisellä ja\nvarovaisella tavalla pesäänsä. Se etsi aina jotain korkeata paikkaa, ja\nsiitä se pudotti munansa alas pöydälle tai lattialle, jotta nuo somat\npienet munat menivät vallan murskaksi.\n\nTuo suretti suuresti neiti Birgetteä ja neiti Metteä, sillä kun ensin\nolivat tottuneet tuohon ihmeesen, joka alussa heidän mielestään oli\nsopimattomuuden rajalla, halutti heitä saada noita somia pieniä munia\n-- yksi kummallekin heistä --, ja he tuumasivat ja miettivät mitenkä\nsaisivat lintua järjellisesti käyttäymään.\n\nHäkkiin he panivat pumpulia ja hienoja lankoja; ympäri huonetta,\nvarsinkin niille paikoille, mistä joskus olivat löytäneet rikkinäisen\nmunan, he rakensivat taitavasti pieniä pesiä pehmeästä savesta ja\nsisustivat ne pumpulilla ja jouhilla; jopa viimein juoksentelivat\nympäri huonetta, pesä kummassakin kädessä, kun linnun menetystapa\nheidän mielestänsä oli arveluttava. Mutta parantumaton pikku eläin sai\naina heidän toiveensa raukeemaan tyhjiin. Sillä oli varsinainen\nmielipaikka ylhäällä peilin päällä, josta se muni alas pöydälle kun ei\nkukaan sitä huomannut.\n\nSiitä oli katkeraa surua neiti Birgettellä ja neiti Mettellä; ja\ntulisina hetkinä eivät voineet olla toisiansa syyttämättä siitä\nonnettomuudesta. --\n\n-- Eräänä iltana klubissa kysyi satamavouti ivallisesti: \"Onko vanha\nAatami lähtenyt Bergeniin?\"\n\n\"On -- hän läksi viime viikolla\", vastasi Worse.\n\n\"Asioita tietysti. E. F. Garman'illa on paljon asioita Bergenissä.\"\n\n\"Lainata rahoja -- kenties -- pop -- pop.\"\n\n\"Kuulkaa nyt satamavouti! -- nyt olen jo saanut tarpeekseni tuosta\",\nhuusi Jaakko Worse.\n\nMutta toinen jatkoi joutamatta häirityksi:\n\n\"Ei ole niin varmaa -- pop-pop -- tukalat ajat suurilla ja pienillä.\nPuhuttelin kapteni Andersen'iä -- Freya --, hän tuli suoraan\nBergenistä. Vanha Aatami pyysi saadakseen pari tuhatta specie-taaleria\nvaikka mistä -- tiesivät he; mutta hän ei saanut niitä -- niks -- ei!\nsanoivat Bergeniläiset -- pop -- pop! Sinne ei ole vilkasemista!\"\n\nNyt kävi liian hulluksi. Worse meni suoraan kotia. Joko nyt oli\nihmisten suussa, että E. F. Garman'in laita oli huono, ja että luotto\noli menetetty; silloin, Jumala paratkoon, oli aika Worsen ryhtyä\nasiaan.\n\nSeuraavana päivänä hän ilmautui konttoriin, lukitsi oven\nperheen-huoneesen ja sisimpään konttoriin; hän halusi puhutella\nkonsulia kahden kesken.\n\nWorse oli tänään hyvin kummallinen käytökseltään -- hän näytti puoleksi\nujolta ja puoleksi viekkaalta, jotta konsuli, nojautuen tuoliinsa,\nkysyi:\n\n\"Onko jotain tapahtunut?\"\n\n\"Ei -- ei suinkaan -- ei suinkaan\", vastasi Worse, nojautuen milloin\ntoiseen milloin toiseen jalkaansa, \"ai'oin vaan pyytää kunselilta\njotain.\"\n\n\"Me olemme aina valmiit täyttämään vanhojen ystävien toivomukset, sitä\nmyöten kuin voimia riittää. Istukaa -- kapteni Worse!\"\n\n\"On nyt niin, että tahtoisin lähteä kalastus-retkelle tänä talvena\nomaksi hyödykseni, -- ja -- ja sitten -- sitten --\"\n\n\"Luulin teidän, kapteni Worse, menneistä ajoista tietävän ett'emme\ntahdo estää teitä asioitsemisesta sillinkalastuksen aikana. Niin tulee\nolemaan laita tänäkin vuonna --\"\n\n\"Niin -- tietysti! -- Kiitoksia -- tiedänhän sen -- paljon kiitoksia!\nmutta siihen tarvitaan paljon rahaa -- herra konsuli!\"\n\nKonsulin kasvot venyivät kun hän kuuli nämä sanat.\n\nMutta Worse rohkaisi mielensä ja pani suuren pomminsa räjähtämään:\n\"Tahtooko E. F. Garman lainata minulle 2,000 specie-taaleria\nvekseli-obligationia vastaan?\"\n\nMorten Garman hypähti tuolissaan.\n\n\"Mitä! tahtooko Jaakko Worsekin lainata rahoja?\"\n\n\"Niin -- katsokaas -- herra konsuli, kaikki ihmiset kokoovat rahoja\nsyksyksi kalastusta varten, ja minun tekee kerran mieli kilpailla Sivert\nJespersen'in ja noitten toisten kanssa --\"\n\n\"Kas, siinä nyt ollaan!\" huusi konsuli, \"niin tähän aikaan eletään.\nToinen tahtoo olla toista parempi, ja sitte on vaan puhetta\nlainaamisesta -- lainaamisesta ja keinottelemisesta; mutta kun sitten\ntilinteon päivä tulee, -- silloin ollaan pulassa\".\n\n\"Mitä siihen tulee -- herra konsuli! niin toivon että E. F. Garman\ntietää Jaakko Worsen olevan 2,000 specie-taalerin arvoisen ja vähän\npäällekin!\"\n\n\"Hyvin mahdollista -- hyvin mahdollista\", vastasi konsuli äkäisesti;\n\"mutta me olemme nyt jo siihen määrään etumaksuja antaneet puolen\nmaailman puolesta, ett'emme loppua siitä näe; suurempiin emme voi\nryhtyä näinä huonoina aikoina\".\n\nJaakko Worse, jota huvitti pieni komedia, näytteli eteenpäin.\n\n\"Sepä paha kyllä\", vastasi hän hieman äreän näköisenä, \"että minun\ntäytyy kääntyä muitten puoleen, sillä sitten kentiesi luullaan ett'en\nole hyvässä sovinnossa kauppahuoneen kanssa, tai keksitään muita\nvalheita niiden lisäksi, mitä ihmiset jo hokevat --\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte? -- mitä sanotaan E. F. Garman'ista?\" -- kysyi\nkonsuli terävästi.\n\n\"No -- eilen oli esimerkiksi klubissa eräs, joka sanoi, että muuan\nhenkilö oli lähtenyt Bergeniin hankkimaan rahoja muutamalle toiselle.\"\n\nKonsuli Garman käänsi pois kasvonsa ja katseli ulos puistoon, jossa\nsyksy hajoitteli ensimmäisiä kellastuneita lehtiä; ei hän koskaan\nennen ollut nähnyt vaaraa niin läheltä; hänen kevyt mielensä, hänen\nuhkarohkeutensa ei koskaan ollut oikein selvästi tajunnut että\nkauppahuone E. F. Garman -- että vanha Sandsgaard -- kaikki riippui\nhiuskarvasta -- valmisna raukeemaan niinkuin vararikkountunut ainakin.\n\n\"Niin niin --\" mutisi hän, \"oli hullusti tehty että lähetin Krusen\nBergeniin. Mutta --\" yhtäkkiä väsyi hän kantamaan tuota taakkaa\nyksinänsä, hän kääntyi suoraan Worsen puoleen, sanoen: \"E. F. Garman'in\nlaita ei ole niin hyvä kuin luulet -- Jaakko!\"\n\nHän tuli sinutelleeksi Worsea niinkuin muinoin kun Jaakko Worse oli\nmatrosina ja Morten Garman koulupoikana.\n\nNyt oli tuo viekas kippari Worse päässyt tarkoituksensa perille.\nYht'äkkiä hän heitti takkinsa auki, sieppasi setelipalan\nrintataskustaan ja heitti sen konsulin eteen.\n\n\"5,000 specie-taaleria -- herra kunseli! Aluksi tämä, ja kymmenen tai\nviisitoista tuhatta kun olen ehtinyt haalia ne kokoon\"; hänen kasvonsa\nloistivat ja hän nauraa hohotti täyttä kulkkua.\n\nMutta hänen ilonsa sai pikaisen lopun kun konsuli sysäsi rahapakan\nluotansa, kysyen kylmimmällä äänellänsä:\n\n\"Mitä tämä tietää? -- mitä pitää minun tehdä noilla rahoilla?\"\n\n\"Käyttää niitä, lainata, pitää niitä niin kauan kuin mieli tekee --\nherra kunseli!\"\n\n\"Ah, vai niin! -- Te olette siis ilveilleet täällä minun kanssani;\nsangen somasti tehty -- herra kapteni Worse! Mutta niin pitkälle E. F.\nGarman ei ole joutunut, että lainaavat rahoja omalta -- omalta\nväeltänsä.\"\n\nHetkisen istui tuo viekas kippari Worse äänetönnä; mutta viimein se\ntuntui hänestä liian hassulta; hän kiivastui ja löi nyrkkinsä pöytään:\n\n\"Ei, kuules Morten -- Vaari! nyt tuo ylhäisyytesi jo hyppää aisojen\nyli! Jos E. F. Garman tarvitsee rahoja, niin on luonnollisinta että se\nlainaa minulta, joka olen ansainnut jok'ainoan äyrin teidän ja isänne\npalveluksessa!\"\n\n\"Mutta etkös ymmärrä --\" huusi konsuli, kiivastuen hänkin vuorostansa,\n\"tuhat tulimmaista, etkös käsitä että luottomme kärsii siitä jos\nsaadaan tietää että yksi omista kippareistamme on pelastanut meidät\npulasta?\"\n\n\"Oh -- mene sinä metsään luottonesi päivinesi! -- rahat ovat luottoa\nparemmat, luulisin ma! Minun rahani ovat totta tosiaan yhtä hyvät kuin\nsinun -- Morten Garman! -- ja jos et sinä ota niitä, niin et olekaan\nsama mies, minä sinua pidän.\"\n\nJaakko Worse oli nyt vallan innoissaan ja he sinuttelivat toisiansa\nsitä huomaamattakaan.\n\n\"No -- no, Jaakko, älkäämme rikkoko ystävyyttämme!\" -- sanoi konsuli,\njärjestäen kaulaliinaansa; ensi kerran joku rupesi hänen käskijäkseen.\nHän katseli rahoja ja katseli ulos puistoon, ja pitkä äänettömyys\nsyntyi.\n\nKippari Worse oli noussut ja seisoi selin pöytää vasten, katsellen\nseinällä olevaa karttaa. Perheen-huoneen vanha lyömäkello tikitti\nyksitoikkoisesti.\n\nViimein konsuli Garman nousi ja meni Worsen luo.\n\n\"Kuules, Jaakko Worse! -- Minä otan rahasi jos tahdot ruveta\nkumppanikseni.\"\n\n\"Mitä? -- mitä sanotte? -- kumppaniksi? -- Oletteko mieletön? herra\nkunseli!\"\n\n\"Kuulkaa nyt: te panette teidän pääomanne asioihimme, se on: niin\npaljon pääomastanne kuin itse tahdotte, ja sillä te tulette Garman &\nWorsen kauppahuoneen osakkaaksi prosentilla, jonka vast'edes voimme\nmäärätä.\"\n\n\"Ei -- ei -- kunseli! Se ei ollut tarkoitukseni. Muutettaisiinko\ntoiminimi? Se ei koskaan käy laatuun; eikä se ole tarkoitukseni?\"\n\n\"Mutta se on minun tahtoni ja on ainoa keino. Istukaamme, puhukaamme\ntyvenesti. -- Se ajatus, että lainaisin rahoja teiltä, on kärsimätön.\nSitä vastoin ei se ensinkään loukkaa tunnettani eikä väliämme, että me\nahtaana ja -- ja -- kuinka sanoisinkaan -- hm -- tukalana aikana,\njulkisesti otamme kumppaniksemme miehen, joka monta vuotta on tehnyt\ntyötä kanssamme, jonka tähden liitämme hänen nimensä meidän nimeemme ja\ntästälähin sanomme yhteisen kauppahuoneemme: Garman & Worseksi.\"\n\n\"Niin -- mutta, mutta -- kaikki muu kävisi laatuun, mutta nimi --\nisänne nimi --\"\n\n\"Isäni kentiesi ei olisi sitä tehnyt, mutta minä sitä tahdon. Tämä\nkeino on -- hm -- on kauppahuoneen pelastus; minä tahdon sen tunnustaa,\nja minä pyydän teitä suostumaan ehdotukseeni.\"\n\n\"Mutta, hyvä herra konsuli\", aloitti Worse taas. Hän oli taas alentunut\ntavalliseen asemaansa eikä voinut suostua siihen ajatukseen, että\ntulisi itse konsulin, Morten V. Garman'in kumppaniksi.\n\nVaan toinen pysyi päätöksessään; ja koska hän todellakin sitä tahtoi,\nei ollut muuta neuvoa kuin suostua.\n\nHe istuivat vielä kauan yhdessä keskustelemassa, mitenkä asiat\nasetettaisiin tulevaisuudessa; ja konsuli sanoi suoraan toivovansa\nett'ei Jaakko Worse liioin sekaantuisi asioiden hoitoon, jota Worse\nnauroi makeasti -- se ei voinut hänen mieleensä juolahtaa.\n\nSoutaessaan kaupunkiin tuntui hänestä ikäänkuin hän nyt olisi aivan\ntoinen Jaakko Worse kuin se, joka souti Sandsgaardiin. Hänessä rupesi\nliikkumaan suuria ajatuksia uudesta arvostansa, ja hän istui\nmutisemassa: Garman & Worse, ja ajatteli minkä vaikutuksen tuo tulisi\ntekemään Randulfiin. Ei hän kuitenkaan ollut oikein iloinen; se oli\nhänestä liikaa, oli tapahtunut liian äkkiä; ja hän häpesi puhua siitä.\n\nVaan konsuli Garman ei pitänyt toiminimen muutosta salassa, ja\nseuraavana päivänä uutinen oli luettavana kaupungin molemmissa\nsanomalehdissä, jotka kokonsa ja sisällyksensä puolesta olivat\ntavallisten kaalilehtien kaltaiset.\n\nHelppo on arvata kuinka tervetulleena aiheena tuo oli pitoihin ja\nylimääräisiin juominkeihin klubissa. Jaakko Worsea kunnioitettiin\nkomeilla puheilla pöydässä, ja pilkattiin sitten mitä enemmän juotiin.\nKateus on aina sangen sukkelapuheinen, jotta Worsella ei ollut pelkkää\niloa ylennyksestänsä.\n\nJa Randulf, tuo vanha pölkky, joka Riiasta oli lähettänyt sanoman\npaluumatkastaan, hän lähetti nyt tiedon siitä, että oli törmännyt\nyhteen erään Rostockin laivan kanssa ja sitten palannut Volderaan\ntakaisin purkamaan lastiansa ja korjauttamaan vammoja. Nyt puuttui vaan\nettä hän jäätyisi kiinni syksyksi.\n\nSaatuansa tiedon tuosta suuresta tapauksesta, kirjoitti Romarino ensi\nkerran kiittävällä tavalla isälleen. Vaan isälle tuo kiitos ei\nmaistunut juuri makealta, se kun oli lausuttu näillä sanoilla:\n\n\"Vaikka olet hiomaton merimies, täytyy minun tunnustaa että tässä\ntilaisuudessa olet temppuellut viisaasti ja hienosti.\"\n\nMutta matami Torvestad'in ystävällisyys kasvoi kahdenkertaiseksi, ja\nsyksyn tullessa, myrskyineen ja sateineen, Jaakko Worsen mielestä oli\nhauska istua piharakennuksessa teekupin ääressä matamin ja neitien\nseurassa -- kun siellä ei ollut rukouskokousta.\n\nKlubissa he olivat niin kirotun sukkelapuheisia.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun aurinko myöhään syksyllä laskeutui keltaisiin myrskyisiin\nsadepilviin, tuli tuo pieni kaupunki pilkkosen pimeäksi, eikä tätä\npimeyttä millään lailla vastustettu -- jos ei ollut pidettävä\ntämmöisenä vastustuksena eräs muurinrakosessa raastuvan ovella oleva\npieni, luminen lyhty.\n\nMuuten oli pimeä, pilkkosen pimeä ahtailla mutkikkailla kaduilla, ja\nsilloilta putosi päistikkaa veteen se, joka sattui olemaan päissään tai\nvieras kaupungissa.\n\nPienissä puotiloissa paloi hylkeenrasva-lamput tahi\ntalikynttilät; hienommissa puodeissa oli ruvettu käyttämään riippuvia\nmoderatöri-lamppuja, jotka vaivasivat vanhojen ihmisten silmiä.\nVesilätäkköjä valaisi silloin himmeä valo, ja ne, jotka hyvin tunsivat\nkatua, taisivat hyppiä eteenpäin jotensakin kuivin jaloin. Vaan enin\nosa astui suuret saappaat jalassa niin että läiskyi rapakot.\n\nSiellä täällä tuli pieni lyhty näkyviin, milloin huolistuneena maahan\nkallistuen, löytääkseen käytävän pahimpien paikkojen yli, milloin\nvalaisten rohkealla tavalla ohitse kulkevien kasvoja tai mataloita\npuurakennuksia.\n\nNaisia meni vieraisin, käsivarrella kori josta kudinneulat pistivät\nesille, tai palveluspiika valaisi varovasti tietä lyhdyllä, ja jälessä\nhyppi pari kolme pientä tyttöä, joidenka oli mentävä tanssikouluun\nhoikkine valkoisine säärineen ja suuret päällyskengät jaloissa.\n\nMutta kello seitsemän jälkeen tuskin oli mitään kynttilää puotiloissa\nja hiljaisuus vallitsi kaduilla; ainoastaan silloin tällöin pääsi\nvalon-raita lätäkköihin ja rapakkoihin kun jonkun kapakan ovi avattiin,\njossa merimiehiä tai kodistuneita juoppoja istui ryyppäämässä,\nriitelemässä ja tappelemassa.\n\nSitten rupesivat yövartijat kulkemaan raastuvasta ympäri kaupunkia. Ne\nolivat enimmiten vanhoja merimiehiä ja laivanveistäjöitä, jotka eivät\nenään jaksaneet työtä tehdä; heidän äänensä oli karhea ja sekainen,\nkyyryselkäisiä ja kuuroja olivat tavallisesti myöskin.\n\nHe kävelivät vitkaillen pitkissä, paksuissa sarkanutuissa, lyhty\nvasemmassa kädessä, iskien raskasta piikkisauvaa katukivihin, jotta\nheidän lähestymisensä jo kaukaa kuului. Määrätyissä kadunkulmissa he\nhuusivat mikä aika oli ja mistäpäin tuuli kävi niin, että jokaista\nyövartijaa ymmärrettiin hänen omalla kadullansa, vaan tuskinpa missään\nmuualla koko maailmassa.\n\nKun sitten vieraissa kävijät palasivat kotia hyvään aikaan noin k:lo\n10, näkyi taas muutamia lyhtyjä kaduilla; he kohtasivat yövartijaa ja\ntoivottivat hyvää iltaa; nuoret kysyivät mitä kello oli, kiusataksensa\nhäntä, mutta vanhat kysyivät täydellä todella mistäpäin tuuli kävi.\n\nVaan sen jälkeen oli kaupunki pilkkosen pimeä ja aivan kuin kuollut.\nJoku juopunut mies horjui eteenpäin kunnes kaatui johonkin\nkellarin-suuhun, katuojaan, mereen tai, jos hän kompastui yövartijaan,\nraastupaan. Mutta ei ollut niinkään helppo kompastua yövartijoihin,\nsillä heillä oli hyvin kätketyt makuu-sijat, joita sangen\nvastahakoisesti jättivät kun heidän piti huutaa jotakin tai kun kadulla\nkuului kierto-vahdin vanhojen, kankeain saappaitten kopina.\n\nKierto-vahti oli oikea palovahti. Siinä oli, luullakseni, oikein\nikivanhoja yövartijoita, joissa ei enää ollut mitään ääntä.\n\nHeitä oli neljä viisi seurassa, ja kaikki olivat nostaneet kauluksensa\nja vetäneet alas nahkatakit niin syvälle, että tuskin mitään tulipaloa\nnäkivät ennenkuin heidän partansa korventui.\n\nJa kuitenkin kaupunki nukkui niin tyvenesti ja rauhaisasti.\n\nJos joku heräsi ja rupesi ajattelemaan kaikkia niitä ruis-varastoja,\nmitä oli makasinissa, tai kuva toisensa perästä syntyi mielessä --\nselvästi, vastustamattomasti, niinkuin niitä yön pimeydessä syntyy --\nkuvia -- tulesta -- tulesta, joka hehkuu jossakin, sytyttää seinän\ntuleen, pääsee valloilleen, ympäröi talon, polttaa tuhaksi rukiit,\nsuolat, tynnyrit ja koko puodin tavaroineen päivineen! Silloin kuului\nlaahaavia askeleita kadulla, vanhojen, kankeain saappaitten kopina,\npiikkisauvat iskettiin katukiviin; ne lähestyivät ja kulkivat ohitse.\n\nAh, kulku-vahti! Kaikki järjestyksessä. Kas niin, Jumalan kiitos! nyt\nsaa tyvenesti jatkaa untansa.\n\nTai lapsi heräsi pahasta unesta ja makasi kuunnellen ja pelkäsi\nmörköjä, varkaita ja rosvoja, jotka tulivat sisälle kyökin ikkunasta\ntappamaan isää ja äitiä pitkillä puukoillaan! Silloin kuului ulkoa\nkulmasta: \"Kuule vartijan ääntä! kello on kymmenen lyönyt. Tyyni on\nilma!\"\n\nAh, yövartija! Se en totta, vartija on siellä, siis ei mitään varkaita\neikä rosvoja kyökin ikkunasta. Kaikkien pahojen ihmisten täytyi pysyä\nkotonansa, muuten vartija otti ne kiinni ja vei raastupaan; niin,\nehk'ei löytynytkään pahoja ihmisiä -- ainoastaan hyviä ja siivoja, ja\nyövartijoita. Sitten nukkuivat taas levollisina ja kiitollisina,\neivätkä uneksineet enään niin mitään.\n\nMutta -- kun joskus kuului nuo kolme kauheata palolaukausta, jotka\npanivat ikkunaruudut helisemään ja särkivät monta -- silloinpa oli hätä\nja tuska rajatoin.\n\nPunertava valo hohti kaduilla kuin tulimeri sumeassa sade-ilmassa,\nvaikkapa vaan olisi ollut tavallinen nokivalkea; pitkä Jörgen rumpali\nrummutti kuin riivattu kapuloiden paksulla päällä; katuja pitkin juoksi\nkarkea-äänisiä miehiä ja kimakka-äänisiä poikia, huutaen täyttä\nkulkkua: tuli on valloillaan! Tuli on valloillaan!\n\nRuiskuhuoneelle kokoontui lyhdyillä varustettua väkeä, huutaen,\nkiroten: Avaimet? Ne riippuivat palopäällikön sängyn takana -- pois\nnoutamaan palopäällikköä! Pimeässä joku astui suoraan hänen\nvatsallensa, ja avain-kimppu hukkui, piru vieköön, rapakkoon; etsiessä\nsitä kolmella lyhdyllä, muutamat kipparit mursivat oven auki, ja\nruiskut kalisivat tietä myöten kolkolla kamalalla jyrinällä.\n\nVanhoja piikoja juoksi ulos kadulle pesuvati tai silitysrauta kourassa,\nja taloissa kaikki kokoontuivat isän ja äidin makuuhuoneen edustalle.\nPienet lapset istuivat itkemässä sängyissään; täysikasvuiset tyttäret\nkoettivat heitä lohdutella, puoleksi puettuina, hiukset hajallaan,\nkalpeina, pelosta vavisten.\n\nMutta äiti käski keittämään kahvia -- lämmin kahvi on aina ja kaikissa\ntapauksissa terveellinen; sill'aikaa tuli isä kotia ja kertoi kuinka\nkävi.\n\nPojat olivat kohta pukeutuneet ja katosivat. Heistä se oli juhla,\nkauhistuksen juhla. Punertava taivas yli pimeän yön, liekki, joka\nvälistä nousi paksusta savu-pilvestä, täysikasvuisia miehiä\njuoksemassa, huutamassa; tuo kaikki jännitti heidän mieltänsä enemmän\nkuin kymmenen romania; pyytäen uskaltaa jotain tavatonta, jotain\nuljasta ja miehuullista, he syöksivät taloihin, joissa ei ollut valkeaa\neikä vaaraa, ja ryhtyivät raivokkaasti liikkumattomimpiin,\nmahdottomimpiin esineisin, pelastaakseen niitä.\n\nPalopäällikkö seisoi ruiskujen luona ja komensi. Kaksi riviä miehiä ja\npuolikasvuisia poikia haalasi käsi kädestä vettä ylös ja tyhjiä ämpäriä\ntakaisin. Rannalla tai alhaalla kaivolla nuoret merimiehet täyttivät\nvuorottain sankoja kunnes kastuivat läpimäriksi ja käsivarret kuolivat.\nPorvarikunnan upserit sinisissä, valkonauhaisissa hännystakeissaan\njuoksentelivat ympäri ja olivat joka paikassa pitkine sapelineen sekä\nitsensä että muiden tiellä.\n\nMutta meri-pekat olivat tulessa. He olivat taloissa pelastamassa kunnes\nkatto romahti alas, olivat naapuritalon katolla, niitä märillä\npurjeilla suojelemassa, repivät maahan aitoja ja pieniä rakennuksia.\n\nTuomas Randulf ja Jaakko Worse olivat pienistä pojista asti tunnetut\nuljaimpina tulipalomiehinä. Aina olivat ensimmäiset paikalla, kantoivat\nulos vanhat ja sairaat ja seisoivat sitten kuumimmissa ja\nvaarallisimmissa paikoissa sammuttamassa. Tosi on että he johtivat\nkaikki, huolimatta siitä, että palopäällikön kolmikulmainen hattu oli\nkoristettu sekä keltaisilla että punaisilla sulilla.\n\nKaiken tuon tapahtuessa kauppiaat kärsivät kovinta tuskaa. Palovakuutus\noli aivan tavatonta; heränneistä moni arveli että palo-vakuutus olisi\nepäluottamuksen osotus taivaan hallitsijaa kohtaan; muutamat sanoivat\nvakuuttaneensa omaisuutensa Jumalan luona.\n\nMutta kun tuuli kiihtyi ja toinen pieni talo toisen perästä syttyi\ntuleen, niin viisaimmat ja maltillisimmatkin joutuivat päästä pyörälle;\nhe juoksivat makasineissaan maalla ja rannalla ja olivat avullisina\nheittämässä jauhosäkkejä ja jyväsäkkejä mereen, tehden työtä ja tuhoa\notsansa hiessä ja unohtaen pelastaa rahat konttorista puodin takaa.\n\nMutta läpi tulen ja savun -- korkealta yli melun ja huutojen kaikui\nsuuren kellon ääni tuomiokirkosta. Kolme neljä juhlallista lyöntiä,\nsitten pitkä loma, sen jälkeen taas muutamia lyöntiä väliajan perästä.\nTuo kuului niin raskaalta, niin toivottomalta. Se ei ollut myrskykello,\njonka oli ihmisiä apuun ja pelastukseen herättäminen; se oli kirkon\narmon huuto, tuo uudistettu epätoivon huuto Jumalan puoleen, että Hän\nsammuttaisi riehuvan tulen.\n\nMutta talvis-yö taisi kertoa toisenlaisestakin elämästä tuossa pienessä\npiki-pimeässä kaupungissa. Se oli joulun aikana tai kohta uuden vuoden\njälestä, kun lounas-tuuli lumipyryineen raivosi joka puolen tunnin\nperästä ja tähdet sillä välin tuikkivat taivaalla.\n\nSilloin kaupungin vuonoon yht'äkkiä purjehti joku vene, sitten\ntoinen ja vieläpä kolmaskin, sen perästä pieni jaala ja sitten taas\npieniä veneitä. Ne purjehtivat eri haaroille satamaan; hakivat\nkiinnitys-paikkojansa makasinien edustalla tai siltojen luona.\n\nJoku mies hyppäsi rannalle ja juoksi voimiensa takaa kaupunkiin; suuret\nmerisaappaat jättivät norsun jälkiä lumeen, joka peitti viimeisen\nsateen muodostamat rapakot.\n\nVartija nosti lyhtynsä ja katseli miestä. Hänen saappaansa, hänen\nhousunsa -- niin, koko mies keltaseen nahkahattuunsa asti kimalteli\nkuin hopeoittuna, täynnä lukemattomia pieniä tähtiä. Vartija hymyili\nja, vanha vakava otus kun oli ja seisoessaan juuri kippari Worsen\nkulmassa torin varrella, hän huusi: \"luoteesta käy tuuli; -- sillit\novat tulleet.\"\n\nEnemmän veneitä ja pieniä aluksia saapui satamaan; siellä täällä kilisi\nja kalisi ankkurit, joita laskettiin. Kolkutettiin makasinin seinään;\nväkeä tuli näkyviin ja juostiin lyhty kädessä. Makasinin ovet\nalimmaisissa kerroksissa heitettiin selki selälleen ja valossa nähtiin\nmiehiä veneissä siellä ulkona sekä hopean hohtava paljous kauniita\nlihavia kevätsillejä.\n\nYlhäällä kaupungissa kolkutettiin kauppamiesten taloissa; koko talo\ntärisi kun tuo suurisaappainen mies nosti kiven kadulta ja heitti sen\nseinään, hän ei ollut peloissaan, hän tiesi olevansa tervetullut.\n\nKaikki heräsivät ja ajattelivat kohta tulipaloa. Mutta talon isäntä\nhyppäsi heti sängystään ja heitti ikkunan auki.\n\n\"Minulla on teille terveisiä Iivari Österbö'ltä: hän on ostanut teille\nneljä sataa tynnyriä.\"\n\n\"Tiedätkö hinnan?\"\n\n\"Kolme ortia ja kahdeksantoista. Me olemme pohjoisen makasinin\nedustalla 80 tynnörin kanssa; toiset ovat jäljissämme.\"\n\n\"Mistä käy tuuli?\"\n\n\"Luoteesta, lumiräntää sataa.\"\n\n\"Juokse Laurin tuo Berjeen ja käske hänen ko'ota vaimoväki; hän tietää\ntehtävänsä.\"\n\nIkkuna lyötiin kiinni; merisaapasjalka-mies juoksi eteenpäin ja kohtasi\ntiellä miehiä, jotka myöskin olivat ruvenneet juoksemaan. Mutta\nkauppamies kiiruusti pukeutui makasini-vaatteisin, jotka riippuivat\nvalmiina. Vaimo sängystä käski häntä ottamaan päällensä kaksi paksuinta\nvillapaitaa, ja niin hän tekikin. Hän tiesi miltä tuntui olla\nmakasinissa kun käy luoteistuuli, lumiräntää ajaen.\n\nVihurien tullessa tuuli kiihtyi, tuoden lumipyörteitä mukanansa; muuten\noli jotensakin ravakka luoteinen, ja veneitä sekä laivoja tuli\ntulemistaan, kunnes koko satama oli yhtenä huutona ja meluna; aallot\nloiskivat, purjeet nostettiin ja hyvien ankkuriketjujen iloinen hälinä\nkuului niitä laskiessa.\n\nYlhäällä makasinien neljännessä kerroksessa näkyi valkeata;\nhylkeenrasva-lamppuja asetettiin siellä täällä, väkeä saapui, miehiä,\nakkoja ja nuoria tyttöjä; suolapuoti avattiin, vanteitten tekijä\npuuhasi tynnyrien ääressä; miehet veneissä kävivät maltittomiksi,\nhuutaen he makasinissa oleville ilmoittivat että nyt aikoivat aloittaa,\nja ensimmäiset neljä kiiltävää silliä heitettiin makasinin laattialle.\n\nMutta nyt oli uutinen jo levinnyt yli koko kaupungin, etäisimpään\nsoppeen asti; kynttilöitä sytytettiin pikkusten ikkunaruutujen takana\nja lukemattomia kahvipannuja asetettiin tulelle. Kaikkialla puuhattiin\nja iloittiin; silli oli tullut -- silli, jota kaikki olivat odottaneet\nja jolta kaikki jotakin odottivat.\n\nNuoret tytöt ja vaimot, joiden piti \"ganata\" sillejä, s.o. perata\nsisukset, pukeutuivat perkaus-vaatteisin, nauraen ja leikkiä laskien,\nvaikka oli niin kolkkoa nousta, että hampaat kalisivat suussa. Ennen\nkaikkia he sitoivat paksun liinan hyvästi päänsä ympäri, jotta ei\nnäkynyt muuta kuin suu ja nenä, sillä jos hiuksiin tuli sillilientä,\nniin siitä syntyi haavoja.\n\nKun olivat valmiina, he juoksivat joukottain sen makasinin luo, jossa\njo edeltäpäin olivat tilanneet työtä itselleen; yks kaks he löysivät\ntyöpiirinsä ja paikkansa keskellä sillikasoja, joihin heidän\npuukenkänsä upposivat, keskellä suola-astioita ja tynnyriä ja tuon\nonnettoman talikynttilän ympärillä, joka, kiinnitettynä kepin päähän,\noli pistetty sillikasaan ja aina oli vastuksena kun sitä piti niistää\nmärillä sormilla, kun se kaatui tai muuta hankaluutta aikaan sai. He\nvetivät esille pienet terävät perkaus-puukkonsa ja sitten kiireimmän\nkautta leikkaamaan silliä toisen perästä puhki.\n\nNyt oli lumi täynnä norsun jälkiä, eikä siitä ollut vähintäkään apua,\nettä vihurit uudestaan peittivät jäljet; uusi lumipeite sotkettiin heti\nrapakkoon.\n\nAinoastaan ylhäällä kaupungissa leveimmillä kaduilla oli vielä sen\nverran lunta, että koulupojat saivat aikaan pientä lumisotaa, kun aamu\nvihdoin koitti.\n\nKun nuo kalpeat, vaaleanaamaiset yläluokkien koululaiset mennä\nhössöttivät kouluun, kuollut kuorma latinalaisia ja kreikkalaisia\nkirjoja kainalossa, ja ajatukset tiesi missä menneessä kultturi-ajassa,\naivot täynnä kielioppia -- puoleksi sääntöjä, puoleksi poikkeuksia --\nja kun sitten tiellänsä kohtasivat perkaustyttöjä, jotka menivät kotia,\nseisottuansa silleissä puolen yön, niin silloinpa tapahtui että nuo\niloiset tytöt pistivät päänsä kokoon ja nauroivat.\n\nHe olivat vetäneet huivinsa alas, jotta vaan suu oli peittämättä, ja\nkävelivät nyt keskellä katua iloisesti jutellen ja haastellen,\ntulisina, punaposkisina työstä sekä koristettuina kiiltävillä\nsillinsuomuksilla hameissa jopa nenälläkin. Moni heistä oli\nsaman-ikäinen, kuin nuo oppineet herrat, tai nuorempikin; kuitenkin he\nkatselivat heitä sangen ylhäiseltä kannalta ja nauroivat raikkaasti\nniille halukkaille, ylenkatseellisille silmäyksille, joita heihin\nluotiin.\n\nNuo oppineet herrat tuota kenties hiukan tajusivat. Mutta heitä\nlohdutti plebs plebis tai semper varium et mutabile tai joku\nsenkaltainen klassillinen sukkeluus.\n\nHe tiesivät että sillit olivat tulleet viime yönä; he näkivät sataman,\njossa laivoja kiehui, ja näkivät kiireen kaupungissa.\n\nMutta mitäs tuo heitä koski? Ansaita rahoja! Hekö semmoista\najattelemaan? Heidän maailmansa oli ylempi tuota raakaa joukkoa; he kun\nkulkevat ad parnassum, ylenkatsoivat syvästi noita alhaisia sieluja,\nkaikkea roskaväkeä, joka orjaili halki elämän, nenä maahan käännettynä\nkuin kukoilla, ilman jumaluuden kipinää tieteen pyhältä alttarilta.\n\nJa tätä juurtunutta ylenkatsetta kansaa kohtaan he uskollisesti\nsäilyttivät kunnes joutuivat alas parnassus'elta ja tulivat\nvirkamiehiksi. Tosi kyllä, he oppivat puheita pitämään elinkeinojen\nsyntymisestä, vaan itse asiassa he olivat niistä välinpitämättömiä.\n\nTuskinpa muut virkamiehet iloitsivat runsaasta kalansaaliista, kuin\npapit, sillä sen kautta heidänkin saaliinsa tuli runsaammaksi. Mutta\nkun sillejä tulvaili rannoille, kun rahoja levisi rahvaalle, jotta\njokainen itse selvisi asioistaan, jopa pääsi vähän pinnallekin\nkohoamaan, silloin lakimiehet valittivat huonoja aikoja.\n\nVaan kun rahvaan olot ovat tukalat, kun kalansaalis tai vuodentulo\nmenee hukkaan, kun niukat rahavarat sulkevat tulo-lähteet, jotta\nvahvasti tapahtuu vararikkoja, ryöstöjä, pakkohuutokauppoja korkeilla\nprosenteilla ja runsailla sivutuloilla -- silloinpa lakimiehet\nmenestyvät.\n\nVaan, huolimatta virkamiehistä ja niistä harvalukuisista perheistä,\njotka elivät eläkkeistänsä tai koroistaan, oli ilo ja juhlallinen mieli\nyleinen kaikissa muissa kaupungin asukkaissa kun sillit tulivat. Tämä\ntapaus oli kaikille tärkeä. Runsas kalansaalis saattoi monen\ntoiveittensa perille ja oli monelle pelastus huolista. Ensiksikin\nolivat kaikki, joilla oli tekemistä merellä -- ja melkein koko kaupunki\nkuului niihin -- ahkerimmassa työssä; itse kalastajista alkaen aina\nsuolaus-laitosten omistajiin ja keinottelijoihin asti -- kaikki olivat\nkiihkoissaan niin kauan kuin kalastus-aikaa kesti.\n\nSilloin eivät ainoastaan kipparit, vaan aivan nuoret perämiehetkin\nsaivat viedäkseen aluksia kalastus-retkille, ja mitä rohkeimmin\npurjehdittiin, jotta päästiin ensimmäiseksi kalastus-paikalle, täyttä\nlastia saamaan. Silloin toinen petti toista väärillä tiedoilla,\ntapeltiin ja juotiin itsensä aika humalaan ajan ja tarpeen vaatimusten\nmukaan.\n\nKotona klubissa oli hauskat illat; kaikki huoneet täynnä, ihmisiä istui\nbiljardinkin ääressä, joka muuten oli kielletty.\n\nJoka viimeiseksi tuli, sai aina kertoa missä päin sillit olivat, mikä\nhinta oli, kuinka monta lukkoa oli käytetty ja mitä muuten pohjoisesta\nkuului. Se oli ainoa tapa, millä tietoja saatiin, ja näiden tietojen\nmukaan toimitettiin. Välistä nuo tiedot olivat oikeat, välistä vääriä;\nvälistä oli kalansaalis runsahin kun kerrottiin että meri oli\nvalkoisena, sillit kun oli kääntyneet pois rannikolta; välistä kaikki\nloppui juuri kun huhu tiesi kertoa suunnattoman suurista sillijoukoista\nja saaliista, ja siinä sitten istuttiin varastot täynnä kalliita\nsuoloja ja tyhjiä tynnyriä.\n\nJuotiin myös sangen ahkerasti klubissa illoin kun oli oltu kotona\nsyömässä; silloin ei kukaan enää ajatellut asioita sinä päivänä, vaan\nsilloin laulettiin.\n\nTavallisesti joku nuori kippari astui esille ja, tehden äänensä niin\nkarkeaksi ja puuromaiseksi kuin mahdollista, kysyi eikö saisi tarjota\nseuralle lasillista. He tiesivät että hän oli ansainnut yli 100\nspecie-taaleria yhdellä matkalla, jotta hänellä kyllä oli varaa\ntarjota.\n\nKun malja oli asetettu vanhimpien, satamavouti Snell'in ja\nluotsioltermannin eteen, laulettiin kernaasti uusi silli-laulu\nnuotilla: \"Ja nyt rakkaan sukupuolen malja\".\n\n    \"Ylistäös tunturis uljuutta\n    Ja laaksois loistoa, Norjan miesi,\n    Mutt' laula myös mertesi suuruutta,\n    Vaiheilla vuon jos on huonehes liesi.\n        Ylt'yli rantaa\n        Sen aallot kantaa\n    Hopeeta ja kultaa -- näin aarteita antaa\n        Ve'et Norjallen.\n\n    \"Ja valas ja lokki kun viestin tuo,\n    Ett' aallot kiehuvi Ahdin viljaa,\n    Niin pursista täyttyvi valtava vuo,\n    Ja syvyys se nielevi verkot hiljaa.\n        Kas! -- vedet valaa\n        Hopeista kalaa\n    Ja ruuhet ne riemuten laineilta palaa\n        Taas rannallen.\n\n    \"Oi Vellamo, Ahtolan kaunoisin,\n    Sa kultihin pohjoiset rantamme peitä!\n    Sua kuohuvin maljoin ma tervehdin\n    Ja laulan kuin taattomme ennen meitä\n        Suo viljas iitää\n        Vesiimme kiitää\n    Ja riemun viestinä suo lokin liitää\n        Vuonoimme luo\".\n\nHe tyhjensivät pikarinsa vanhojen tavalla ja lauloivat laulun toisen\nperästä vanhan Norjan ja meriliikkeen sekä perustuslain kunniaksi, ja\nviimein luotsioltermanni sai lauletuksi laulunsa:\n\n    \"Pidä arvossa vanhukset seppele-päät,\n    He mit' ovat olleet, sen meistä sä näät.\n    Myös loistivat nuorina, uljaina he,\n    Ja että he lempivät, toistamme me.\"\n\nMyöhään yöllä ikkunat vielä voimakkaasti tärisivät yhteislaulusta,\nsillä mitä enemmän aikaa kului, sitä väkevämmin he huusivat ja löivät\npaksuilla lasilla tahtia pöytään.\n\nVaan kaupungissa oli niitäkin, jotka eivät koskaan juoneet eivätkä\nastuneet klubin oven sisäpuolelle ja jotka kuitenkin riippuivat\ntoimeentulonsa puolesta kalastuksesta. Ja nämä olivat Haugelaiset,\nheränneet -- pyhät -- miten pilkkaajat heitä nimittivät.\n\nPaitsi Sivert Jespersen ja veljekset Egeland, joilla oli suuret\nsuolaus-laitokset ja jotka harjoittivat maatavara-kauppaa, enin osa\nHaugelaisista teki sillikauppaa. Parhaasta päästä he olivat\ntalonpoikia, jotka olivat tulleet kaupunkiin palvelemaan jonkun\n\"vanhemman\" luona ja siellä oppivat Haugelaisten säästäväisyyttä,\nvaatimattomuutta ja väsymätöntä uutteruutta.\n\nKun sitten alkoivat omin päin vähin asioida, he pian pääsivät\nitsenäisiksi. Kalastusretkissä, joilla usein elettiin hyvin hurjasti,\nhe myöskin olivat osallisina, vaikka kärsivät paljon pilkkaa siitä,\nettä lauloivat virsiä eivätkä juoneet ja kironneet.\n\nVaan vähitellen muutkin rupesivat käsittämään ett'ei \"pyhiä\" ollut\nylenkatsominen. Heidän parissaan ei tapahtunut mitään hullutuksia\neivätkä heidän miehensä tapelleet eivätkä ryypänneet, heidän veneensä\noli aina reilassa ja pyytimensä parhaimmassa kunnossa; ja vaikka eivät\nkiroilleet eivätkä juoneet, he kuitenkin purjehtivat kilpaa rohkeimpien\nkanssa ja vaikka käyttäytyivät tyynesti ja puhuivat nöyrästi, he\nkuitenkin pääsivät oikeuksiensa perille, ja jokainen ajatteli pari\nkertaa ennenkuin heitä solvaisi.\n\nSivert Jespersen oli myöskin tuommoinen maalaispoika, joka oli\naloittanut tyhjin käsin. Nyt hänellä oli kaksi suurta makasinia\nkaupungissa ja useita suolaus-laitoksia pohjoisessa; paitsi sitä\nhänellä oli monta laivan-osaa.\n\nHän ei enää lähtenyt itse kalastusretkille; hän oli kuudennella\nkymmenennellä, oli kyyryselkäinen ja kitui luuvaloa niinkuin useimmat,\njotka nuoruudessaan olivat olleet osallisina talvikalastuksessa.\nMutta sillien tullessa käveli hän makasinissaan ikivanhassa\nkalmukki-takissaan ja karvalakki päässä, ja silloin hän oli\noivallisella tuulella.\n\nKoko talo täynnä ihmisiä, silliä, suoloja, tynnyriä aina orsiin asti;\nhuutoa ja melua, vanteiden tekijäin iskuja; nosto-köysiä, joita\nvedettiin ylös ja laskettiin alas, laattiat ja portaat märkinä ja\nliukkaina sillien verestä ja suolavedestä, joka tippui ylisiltä\nlaattian läpi alas kivijalkaan saakka, sillien suomuksia pitkin seiniä,\nminne vaan kääntyi, ja pahaa hajua niinkuin valaskalan vatsassa --\nkeskellä tuota kaikkea käveli Sivert Gefvint talikynttilä kädessä edes\ntakaisin ympäri koko taloa, puoliääneen laulaen mielivirttänsä:\n\n    \"O Kriste, Jumal-ihmisnä\n    Rauhalla ihanalla\n    Mun kurjan sielun täytit sä,\n    Ja veres purppuralla\n    Mun synnin vallast' irti sait\n    Ja tyhjäks saatit kuolon lait.\"\n\n\"Ylös sieluni! laula ja iloitse -- ei -- ei!\" huusi hän yht'äkkiä\nterävällä äänellä. Jotain oli tekeillä perkaaja-tyttöjen parissa: joko\ntappelivat taikka laskivat leikkiä; he olivat niin rajuja, että\nkaasivat pari täytettyä tynnyriä, jotta sillejä lensi ympäri laattiaa\nsekä suola-astioihin, kaikki mullin mallin.\n\n\"Ei, ei, ei!\" toisti Sivert Jespersen, tultuansa paikalle, ja nyt hänen\näänensä taas oli lempeä ja suloinen kuin ainakin, \"teidän pitää\nmenetellä varovasti Jumalan lahjoilla, jotta eivät mene hukkaan ja\npilaannu. Eikö niin, rakkaat lapseni?\"\n\nHän katseli toisesta toiseen terävillä vaaleansinisillä silmillään ja\nikuisella hymyllään; tyttöjoukko vaikeni kuin muuri ja kaikki rupesivat\nkiiruusti kokoamaan sillejä ja saattamaan kaikki entiseen\njärjestykseen. Se oli kahta kauheampaa kun Sivert Jespersen sanoi:\nrakkaat lapseni kuin jos joku muu olisi sanonut: te helvetin kekäleet!\n\nVaikka Haugen ystävät menettelivät näin hiljaisesti ja näyttivät\ntoimivan niin huolellisesti, eivät heidän asiansa suinkaan olleet\nvarmalla ja vakavalla kannalla. Jos vaan tapahtui että kalastus\nonnistui huonosti parina vuonna tai tulipalo hävitti heidän\nvakuuttamattomia kalleuksiansa, niin monet näönnäisesti suuret varat\nmenivät tyhjiin.\n\nSitäpä he itsekin tunsivat kun viipyi tavallista kauemmin ennenkuin\nsillit saapuivat rannikolle, ja varsinkin kevätpuolella kun kassa oli\ntyhjä ja silli-varat makasivat makasineissa ja niiden ulosvienti\nriippui hinnan nousemisesta tai laskeumisesta Venäjällä tai Preussissä.\n\nSilloin vapisivat heidän kätensä postin tullessa kerran viikossa, he\nnukkuivat huonosti öisin ja lauloivat varsinkin siihen aikaan virsiä.\n\nHeillä oli rukoushetkiä melkein joka päivä, he lukivat, rukoilivat,\nlauloivat yhdessä. Ja kun näin kaikki olivat ko'ossa ja istuivat\nkatselemassa toisiansa, toinen tunsi toisen asiat ja kuinka paljon hän\noli pannut alttiiksi, kuinka hiljaiset ja hurskaat he olivat, kuinka\nJumalan käsi tähän asti oli heitä suojellut eikä nytkään heitä suinkaan\njättäisi -- jos ei minun ansioiden tähden, niin muiden -- silloin\nsaivat voimia rukouksista, hymyilivät ystävällisesti toisillensa ja\nmenivät hyvillä toiveilla kotia.\n\nEikä toivo pettänyt. Vuosi vuoden perästä heidän kävi hyvin, heidän\npääomansa kasvoi, ja he panivat sen kohta asioihin. Joka tänä vuonna\noli suolattanut 1,000 tynnyriä, hän tahtoi tulevana vuonna suolattaa\n3,000; heillä oli aina silmät auki, aina purjeet reilassa, ja vaikka\nkäyttäytyivät niin hiljaisesti, laulaen virsiään ja puhuen nöyrästi, he\ntosiaan olivat uskaliaita, rohkeita keinottelijoita.\n\nSepä se kaikkein vähimmin miellytti Hans Nilsen Fennefos'ia. Ei sen\nvuoksi että olisi sotinut Haugen tahtoa ja järjestelmää vastaan, että\nveljekset harjoittivat kauppaa, päinvastoin. Mutta se ei ollut tuota\nvanhaa uutteruutta ja vanhaa tapaa, millä nöyrä toimeentulo\nsaavutettiin. Rahoja saatiin liian helposti ja liian suurin määrin.\n\nFennefos myös arveli että ylellisyys oli päässyt veljesten\nseuraelämään, heillä oli päivällis-pitoja, joissa syötiin tarpeettoman\npaljon.\n\nAsian laita oli se, että näille ihmisille, yksinkertaisia tavoiltaan\nkun olivat, paisti ja sokerileivokset olivat uutta ja tavatonta; ja\nhuomattuansa että heillä oli varoja siihen, iloitsivat he lapsellisesti\nsiitä, että kaupungin ruoanlaittaja-rouva valmisti ruokaa heille\nniinkuin ylhäisten taloissa.\n\nFennefos puhui heille siitä, moittien heitä; he kuuntelivat häntä,\nhymyilivät ja kiittivät; vaan mitään muutosta ei havaittu.\n\nKaupungin julkisessakin elämässä rupesivat nuo hiljaiset miehet, jotka\nolivat rikastuneet kenenkään huomaamatta, astumaan esille. Useissa\nkohdin oli pakko ottaa heitäkin lukuun; heidän hurskaat tapansa ja\npuheensa saivat viimein olla pilkkaamatta.\n\nNiin, mitä enemmän Haugen ystävät saavuttivat ulkonaista arvoa ja\nkadottivat alkuperäistä hengellisyyttään, levisi heistä ja heidän\nherätyksestään yhteiskuntaan sekä kaupungissa että maalla pintapuolinen\nhurskaus ja julkinen tekopyhyys, joka kasvaa rehoitti.\n\nSellainen oli kaupunki siihen aikaan: vanha kaupunki täynnä uutta,\nahdas, mutkainen, synkkä ja pietistillinen, mutta raitis ja hymyilevä\nsinertävää mertä kohti pulskine laivoineen, kelpo merimiehineen.\n\nSe oli nähtävä jonakin lepopäivänä auringon paisteessa ja\npohjois-tuulessa, kajavain lentäessä vuonon yli edestakaisin sataman\nvalkoisten makasiinin ohitse, kun lahdella suolalastia purettiin ja\ntuuli toi kaupungin puoleen tuon iloisen laulun: \"Amalia Maria! me\ntulimme Lissabon'ista\", -- sill'aikaa kuin suoloja ratisi alas\npuujuovaa myöten lastiveneesen hauskalla, unohtumattomalla äänellä ja\nkoko kaupunki tuli vähän silliltä, mutta vielä enemmän mereltä --\nraittiilta Pohjoismereltä.\n\nJa ne, jotka olivat kauan olleet poissa kotoa ja maailmaa matkustaneet,\nvakuuttivat ett'ei muualla maailmassa ollut semmoista ilmaa; ja he\nlähtivät ulos maailmaan ja palasivat jälleen; kotona oli joitakuita,\njoiden mieli teki myös maailmaan, mutta kaikki, jotka olivat ulkona\nmaailmassa, ikävöivät kotia.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nNeiti Saara ja Henriette istuivat kutoma-huoneessa ja kerivät lankaa, --\nHenriette kuiskasi. Äiti istui kirjoittamassa kirjeitä ja ovi oli auki;\nmutta hän kuuli huonosti.\n\n\"-- Ja sitten, ajatteleppas, eikö ole kummallista mitä kaikkia he\nvoivat tehdä, he varastivat köyden, ajatteleppas --\"\n\n\"Mitkä?\"\n\n\"Laurits ja ne muut.\"\n\n\"Varastivatko?\"\n\n\"Oletko hassu?\" sanoi Henriette suutuksissaan, \"luuletko että Laurits\nvarastaa! Ei, he ottivat sen vaan -- ottivat, ymmärrätkö, oven takaa,\noven takaa Worsen ryytipuodista -- tuommoisen köysi-raaskan, joka ei\nollut kuudenkaan killingin arvoinen -- rikkaalta kippari Worselta,\nsekös nyt mitään tekisi?\"\n\n\"Mutta, Henriette, tiedäthän sinä, ett'ei siitä riipu, otetaanko suurta\nvai pientä, jokainen, joka varastaa --\"\n\n\"-- on varas; niin minä tunnen sen raamatun lauseen\", katkaisi\nHenriette hänen puheensa yht'äkkiä, \"mutta kuullos, mitä he tekivät\nköydellä; eilen illalla Laurits kertoi sen minulle kyökissä teetä\npuuhatessani --\"\n\n\"Silloinko kun täällä oli rukouskokous?\" kysyi Saara moittien.\n\nHenriette nyökäytti päätään.\n\n\"Älä vaan kerro sitä äidille! Oi, hän on niin hupainen tuo Laurits; hän\nnaurattaa minua sanomattomasti, mutta ajatteleppas, he laskivat nuoran\nkadun poikki, kaksi miestä piti kiinni kummastakin päästä kun tuli\nhämärä, ja kun joku tuli kävellen, johonka olivat suuttuneet,\njännittivät he köyttä, jotta hän lankesi, ja sitten tuli sotakomisarius\n-- tiedäthän, tuo äreä punakasvoinen -- ja lankesi nenälleen ja taittoi\nkäsivartensa.\"\n\n\"Olet varmaankin menettänyt järkesi, Henriette! Ethän arvanne tuota\nhyvin tehdyksi?\"\n\n\"Aivan mainiosti! Jospa vaan tietäisit kuinka ilkeä hän on; kaikki\npojat koko kaupungissa ovat suuttuneet häneen -- minä myöskin; kun hän\non virastossa, istuu hän koko ajan kiroilemassa tai huutamassa,\nja kun on oikein pahimmillaan, lyö hän -- ajatteleppas, hän lyö\nratsuraipallansa. Hyi sitä! se oli aivan oikein hänelle; jospa vaan\nolisi taittanut molemmat käsivartensa -- tuo rakkari!\"\n\nSaara oli aivan hämillään; vaan samassapa äiti liikahti, juuri kuin\nnoustaksensa, ja sisaret työskentelivät hetkisen ahkeraan ja hiljaa.\n\nSaara istui ajattelemassa että oli aivan hullu tuo Henrietten laita, ja\neiköhän hänen olisi velvollisuus puhua siitä äidille. Mutta matami\nTorvestad oli niin kummallisen heikko nuorempaa tytärtänsä kohtaan.\nKerran oli hän sanonut: \"Henrietten puolesta en pelkää, hän on helposti\ntaivutettu ja armon kutsumus on kyllä hänet herättävä aikanansa. Toisin\non sinun laitasi, Saara, sinulla on vastahakoinen luonto, joka aikaisin\non pantava Herran kurituksen alaiseksi. Ja kiitos Jumalalle, ei\nrehellinen isäsi enkä minä ole säästäneet vitsaamme, ja Jumala on\nantanut runsaan siunauksensa siihen, jotta nyt olet semmoinen kuin\nolet.\"\n\nSen hän lausui tavattoman hellästi. Muuten oli äidin ja tyttären väli\nhieman jäykkä. He taisivat keskustella maallisista ja hengellisistä\nasioista, vaan avosydämisiä he eivät koskaan olleet.\n\nSaaran kasvatuksessa oli noudatettu ankaria perusteita lapsen\nvelvollisuudesta vanhempiansa kohtaan, ja hän suuresti kunnioitti\näitiänsä. Hän olisi ennemmin hakannut kätensä poikki kuin loukannut\näitinsä tahtoa; vaan hän ei uskaltanut langeta hänen kaulaansa niinkuin\nmonasti olisi mieli tehnyt.\n\nKun Henriette raivio suuteli ja halaili äitiä, tuntui se hänestä niin\noudon suloiselta, mutta hän päästi äidin kohta, sillä hän tiesi ett'ei\näiti rakastanut hyväilemistä.\n\nKun tytöt olivat tehneet työtä hetken aikaa, kuiskasi Henriette taas:\n\"hän oli päissään lauantaina.\"\n\n\"Ken?\"\n\n\"Laurits.\"\n\n\"Hyi! kuinka sinä sen tiedät?\"\n\n\"Hän kertoi sen minulle.\"\n\n\"Mutta onhan hän kaikkea häpeätä vailla!\"\n\n\"Oh, ei se suinkaan niin vaarallista ollut; ei hän ollut vallan\njuopunut, ymmärräthän; ainoastaan hieman hutikassa, niinkuin sanotaan.\"\n\nHenriette oli nähtävästi ylpeä Laurits'ista. Vaan ennenkuin Saara oli\ntointunut kauhistuksestaan äiti huusi:\n\n\"Saara! tule tänne ja auta minua vähäisen. Missä on se paikka, jossa\nHerra puhuu viinipuusta?\"\n\n\"Johanneksen viidennessätoista luvussa.\"\n\n\"Lue se minulle.\"\n\nSaara rupesi lukemaan ja äiti katseli häntä sill'aikaa tutkivalla\nsilmällä; mutta hän oli kiinnittävinään kaiken huomionsa kirjeesen ja\nsiihen mitä luettiin.\n\nMatami Torvestad kirjoitti monta kirjettä, joita pitivät suuressa\narvossa ystävät ympäri maata. Ne luettiin ääneen seurakunnissa minne\ntulivat, ja säilytettiin sitten huolellisesti lainattaviksi\nrasitetuille sieluille, jotka kaipasivat hyvää sanaa. Sillä hänen\nkirjeensä olivat lempeitä ja helliä.\n\nSaaran lukiessa kahdettatoista värssyä: \"se on minun käskyni, että te\nrakastatte teitänne keskenänne, niinkuin minä teitä rakastin\", äiti\nhänen keskeytti: \"niin, tuota värssyä minä ajattelin\".\n\nHän katseli kirjeesen, jatkaen ikäänkuin noudattamalla kirjoituksen\najatussuuntaa, vaikka Saara varsin hyvin ymmärsi että äidin sanat\ntarkoittivat häntäkin.\n\n\"Oikean viinipuun oksien ensimmäinen hedelmä on: rakkaus, veljesten\nkeskinäinen rakkaus; tätä rakkautta tuo suloinen Johannes sanoo Jumalan\nlasten tunnusmerkiksi. Vaan, rakas sielu, ole varoillasi: tutki millä\nlailla rakkautesi veljiin on syntynyt ja millä tavalla heitä rakastat;\nrakastatko heitä sentähden, että ovat uudestaan syntyneet Jumalassa,\nvai viehättääkö sinua heidän personallinen suloutensa. Tutki syntyikö\nrakkautesi silloin ja sen kautta, että sinä itse etsit Herraa, halaten\nhänen armoansa ja rauhaa Jumalan kanssa, rakastaen Häntä niin että niin\npian kuin kuulit tai näit jonkun muun halaavan ja rakastavan Herraa,\nhän ainoastaan sen kautta tuli sinulle niin rakkaaksi, niin\nmiellyttäväksi, niin veljellisesti sinuun liitetyksi, jotta siitä\nsyystä unohdit kaikki hänen muut ominaisuutensa.\"\n\nSaara kävi tulipunaiseksi ja kumartui raamatun yli; hän oli\naloittamaisillaan kolmattatoista värssyä, mutta äiti keskeytti:\n\"kiitos, Saara, sinun ei tarvitse lukea enempää; tahdoinpa juuri\nherättää näitä mietteitä keskinäisestä rakkaudesta itsessäni pyhän\nsanan kautta\".\n\nJa hän jatkoi taas samalla tavalla -- puoleksi Saaralle, puoleksi\nitselleen: \"Kas siihen on kiusaaja taas pannut kavalan verkkonsa. Ole\nvaroillasi ja rukoile Jumalaa ohjaamaan askeleitasi, ett'et astu\nsiihen. Sillä syntinen lempi väijyy sinua veljellisen rakkauden\nnaamalla, ikäänkuin käärme piileili ihanain hedelmäin takana. Katso\nsiksi ettäs rakastat hengessä etkä lihassa. Vaan jos rakastat hengessä\nja tielläsi kohtaat sitä, joka etsii samaa Jumalaa, jota sinä rakastat\nja jossa rakkaudessa olette yksimieliset, niin tätä etsijää sinun on\nrakastaminen. Ja vaikkapa hän olisi\" -- nämä sanat hän lausui erittäin\npontevasti -- \"ja vaikkapa tämä etsijä vielä on kaukana, on eksynyt\nniin että hän ainoastaan vilahdukselta näkee valoa ja heikosti haperoi\nsitä -- vaikkapa hänen ulkomuotonsa, hänen käytöksensä ja luonnollinen\nmielentilansa on arveluttava, sinun kuitenkin pitää häntä rakastaa tuon\nyhteisen rakkauden tähden, joka ensin teitä rakasti. Kas niin, lapseni,\nkiitos avustas. Mene nyt työhösi ja rukoile Jumalaa rakkautensa kautta\nselittämään sinulle mitä veljellinen rakkaus on, jotta et eksyisi\".\n\nKun Saara oli ovella, äiti jatkoi: \"Se minua kummastuttaa että kun\nHenriette ja sinä istutte noin kahden kesken, te ette veisaa virsiä;\nniin aina tehtiin minun nuoruuteni aikana. Se helpottaa työtä ja\nvarjelee sydäntä pahoista ajatuksista ja kiusaajan ahdistuksista\".\n\nKohta sen jälkeen sisaret veisasivat hiljaa ja puhtaasti erästä virttä,\njota tiesivät äidin rakastavan:\n\n    \"Sun porttis, oves avaja,\n    Kanss' nöyräst' itses' alenna, --\"\n\nKun Henriette ei muistanut sanoja, hyräili hän kunnes muistuivat\nmieleen jälleen. Mutta Saara istui vähän kalpeana laulamassa, hänen\nsilmiänsä poltti, vaan hän ei nostanut niitä.\n\nEi kumpikaan tytöistä kuullut että Hans Nilsen Fennefos tuli portaita\nmyöten ja jäi seisomaan oven ulkopuolelle.\n\nHän seisoi kuuntelemassa tuota kaunista laulua ja mieleensä muistui tuo\nyö, jolloin kuuli äitinsä veisaavan. Hän tuli syvästi liikutetuksi;\nhänestä Saaran suloinen ääni muistutti hänen äitinsä ääntä, ja\nkyyneleet nousivat hänen silmiinsä.\n\nTultuansa ylös huoneesensa, ristiriitaiset ajatukset ajelivat toisiansa\nhänen mielessään. Kuinka hyvä nyt olisi ollut jos hänellä olisi ollut\näiti neuvon antajaksi. Vaan hän oli kuollut kaksi vuotta sitten. Jotka\nolivat olleet hän kuolinvuoteensa ääressä, he kertoivat että hän\nikäänkuin oli laulanut itsensä taivaasen.\n\nHans Nilsen tuli vanhimpien veljes-kokouksesta. Hän kuului itse niiden\njoukkoon, sillä ikä ei ollut siinä määräävä vaan usko, rakkaus,\nhurskaus ja kokemus hengellisissä asioissa -- sekä todellinen viisaus.\n\nKirje oli nimittäin tullut hänen kotipaikoiltansa, jossa valitettiin\nettä kaikellainen hentomielisyys oli päässyt valloilleen ystävissä\nsiellä; ja he rukoilivat innokkaasti että heille lähetettäisiin joku\nmies tai vaimo virkistyttämään sammuvaa tulta, ennenkuin se hiiltyen\naivan sammuisi.\n\nMieluimmin he tietysti tahtoivat saada Hans Nilsen'in; mutta\ntyytyisivät kehenkä hyvänänsä, jonka vanhimmat lähettäisivät heidän\nluo.\n\nTämän kirjeen luettua, lausui vanhin heistä -- eräs vanhus, joka oli\ntuntenut Haugea ja työtä tehnyt hänen kanssansa:\n\n\"No -- rakas Hans Nilsen! -- mitä sinä arvelet? -- Todistaako henki\nsinussa että sinun pitää noudattaa veljesten kutsumusta? Vai tiedätkö\njotakuta toista, joka olisi sopivampi?\"\n\n\"Minä luulen Hans Nilsen'in arvelevan että hänen on hyvä olla missä nyt\non\", sanoi Sivert Jespersen, katsomatta postillasta, jonka lehtiä hän\nkäänteli.\n\nEnempää siitä ei puhuttu. Mutta he olivat niin tottuneet toisiinsa,\nymmärsivät niin hyvin pienet viittaukset ja hienointa äänen korkoa,\nettä se äänettömyys, joka nyt syntyi, oli heille yhtä valaiseva ja\njännittävä kuin kiivas keskustelu.\n\nViimein Fennefos nousi ja vastasi:\n\n\"Tahdon tutkia itseäni ja rukoilla hengen johtoa; huomenna tai kenties\ntänä iltana kokouksessa annan vastaukseni, jos Jumala sen sallii.\"\n\nNyt hän istui siinä ja pyysi olla täydelleen todenperäinen, päästäkseen\nselville omasta itsestään.\n\nSen moitteen, jonka hän varsin hyvin oivalsi Sivert Jespersen'in\nmuistutuksesta, oli hän ennenkin saanut kuulla siellä täällä. Ylimalkain\ntahdottiin häntä pitää seurakunnassa; vaan muutamia oli, joita hän\nrasitti. Ne antoivat pieniä viittauksia siitä, että matami Torvestad'in\ntalo voi olla vaarallinen maallikko-saarnaajalle, voi houkutella häntä\nhentomielisyyteen.\n\nKun Fennefos sen huomasi, hän kohta ajatteli Saaraa. Hän oli niin\ntarkasti kuin mahdollista tutkinut sydäntänsä. Mutta hänen oli\nmahdotoin päättää, oliko se ilo, jota hän tunsi Saaran seurassa,\nsyntisen lemmen alkua vaiko, mitä sen olisi pitänyt olla: sydämellistä\nystävyyttä ja rakkautta naiseen, joka oli kaikkia muita puhtaampi ja\nparempi.\n\nVaan kun hän ei voinut tulla mihinkään varmaan päätökseen ja se rupesi\nhäntä vaivaamaan ja huolistuttamaan, oli hän eräänä päivänä mennyt\nsuoraan matami Torvestad'in luo ja kysynyt häneltä, arveliko hän että\nhänen pitäisi mennä naimiseen, ja tiesikö hän siinä tapauksessa jotain\nkristillistä naista, jonka voisi ehdottaa hänelle vaimoksi.\n\nSe ei hämmästyttänyt matami Torvestad'ia. Oli tullut tavaksi Haugen\nystäväin keskuudessa ja varsinkin Herrnhutein seurakunnassa, että\nnuoret tässä asiassa noudattivat vanhempien neuvoja. Sukkeluuksien\nsepittäjät kaupungissa tiesivät kertoa että Torvestad-vainaja oli\nsaanut vaimonsa arvan määräyksestä Kristiansfeldt'issä.\n\nToiselta puolen oli niin luonnollista, että matami Torvestad nyt\najattelisi omia tyttäriänsä, etupäässä Saaraa, jotta olisi sopinut\npitää Hans Nilsen'in kysymystä melkein kosimisena. Mutta hän pyysi\nvälttää vastausta. Hän ei uskonut että Hans Nilsen, joka oli niin hyvin\ntunnettu ja rakastettu saarnaaja, vielä saisi la'ata matkustamasta\nympäri maata; ja itse hän kaiketi ymmärsi, lisäsi matami Torvestad,\nettä sen ei ole niin helppo päästä matkustamaan, joka on naimisissa.\nTätä nykyä ei hänen tuttavissaan ollutkaan ketään, joka soveltuisi\nhänelle vaimoksi. Se hämmästytti Hans Nilseniä. Hän ei käsittänyt\nminkätähden matami Torvestad ei tahtonut antaa hänelle tytärtänsä.\nHänen mieleensä ei juolahtanut, että matamilla oli toisia naimistuumia,\neikä hän ajatuksissaankaan olisi häntä vastustanut.\n\nHän pyysi päästä siihen päätökseen, että matami Torvestad oli oikeassa;\nponnistelemalla voimiansa se hänelle onnistuikin.\n\nViikko oli kulunut tuon keskustelun perästä, ja sen ajan kuluessa Hans\nNilsen tarkasti oli tutkinut itseänsä. Hän arveli että jos lihallinen\nhimo olisi häntä vetänyt Saaran puoleen, niin hän olisi kovasti\nkärsinyt toiveensa rauetessa.\n\nVaan hän ei kärsinyt suuresti; muuta hänen ei sopinut sanoa. Hän olisi\nollut sanomattoman onnellinen jos olisi käynyt toivonsa mukaan; vaan\nnyt, kun hän kuitenkin jäi Saaran läheisyyteen, eikä halunnut päästä\nlikemmäksi häntä, eikä tahtonut häntä paetakaan pahojen himojen tähden,\nnyt hän katsoi todistetuksi, että hänen ajatuksensa olivat puhtaat, ja\nhän rauhottui, vaikka mielensä oli vähän raskas.\n\nMutta sitten tuli tuo kirje, se selvä epäluulo, joka piileksi Sivert\nJespersen'in sanoissa, ja hänen omat tunteensa kuullessansa Saaran\nlaulavan. Kaikki epäilykset heräsivät jälleen, ja hänen istuessaan\npienessä kovassa sohvassaan illan hämärtäessä kuohui hänen verensä, ja\najatuksia, joita hän ei tuntenut, tulvaili häneen, soimaten ja\npuolustaen toisiansa.\n\nMiksi ei hän tahtonut lähteä pois ja noudattaen kutsumusta kulkea\nmajasta toiseen pimeällä talvella? Miksi eivät vetäneet häntä\npuolehensa kaikki nuo huolistuneet raukat, joita istui kaikkialla\nyksinäisyydessään taistelemassa kiusausta ja epäilystä vastaan? Miksi\nei hän nyt, niinkuin ennen, pyrkinyt taisteluun helvetin voimia\nvastaan?\n\nEikö ollut totta mitä Sivert Jespersen sanoi: hänen oli liian hyvä olla\nmissä nyt oli? -- Eikö ollut Saara -- yhä vaan Saara, joka teki kaikki\nniin hyväksi ja siunatuksi hänessä sekä hänen ympärillänsä?\n\nHän tunsi että nyt läheni yksi noita pahoja hetkiä, jotka välistä häntä\nahdistivat -- varsinkin hänen nuoruudessansa. Hän väänteli käsiänsä,\nrukoillen että Henki häntä johtaisi ja pimeys poistuisi. Hän hikoili,\nhän vaipui kokoon tuskasta, ja hengitti raskaasti ja tukalasti. Ja\nsill'aikaa ajatukset ajelivat toisiansa -- pahat, rumat, saastaiset\najatukset, jotka eivät olleet hänen omiansa. Todellisen itsetutkimuksen\nsijaan muisteli hän niitä epäilyksiä ja sitä pilkkaa, mitä oli kuullut;\noutoja, sekaisia kuvituksia lenteli hänen aivoissaan, ja kun hän tahtoi\ntehdä päätöstä, kiinnittää mielensä johonkin, päästäksensä tästä\nkamalasta kiusauksesta, silloin hän ikäänkuin makasi voimattomana,\nkäsistä ja jaloista sidottuna, ja paholainen seisoi häntä nauramassa.\n\nNyt huusi hän ääneensä: \"poistu minusta saatana!\" ja hermottomana,\nmasennettuna hän heittäysi sohvalle, kätkien kasvonsa.\n\nVaan ummistaen silmänsä näki hän ikäänkuin pieniä tulikieliä, jotka\nhänen silmälaudoistaan hohtivat, kokoontuen, hajoten, kunnes yht'äkkiä\npimeässä, ummistettujen silmiensä edessä luki sanan: lähde!\n\nHän hypähti seisalleen ja katseli ympärilleen hämärässä, kertoen sanaa:\n\"Lähde -- lähde!\" Päänsä selvisi jälleen ja mielensä rauhottui; rukous\noli kuultu; henki oli häntä johtanut ja poistanut pimeyden ja hän\nlaskeutui polvilleen, kiittäen Jumalaa.\n\nSitten heitti hän yltään takin ja liivit, avasi ikkunan ja antoi sataa\nkasvojansa vastaan. Hän oli selvillään omasta itsestänsä. Täällä oli\ntodellakin vaara käsissä; pois hänen täytyi lähteä mitä pikemmin, ja\nnyt hän ikävöi -- kiitos Jumalalle -- hän ikävöi taistelua helvetin\nvoimien kanssa.\n\nSytytettyänsä kynttilän, ajoi hän partansa, käden vapisematta; hän oli\naivan tyyni, hiukan voimaton, vaan niin oudon iloinen ja tyyni\nmieleltään. Sitten riisui hän kaikki vaatteensa, pesi voimakkaan,\nkauniin ruumiinsa ja pukeutui puhtaisin vaatteisin.\n\nHans Nilsen'in otsa ei ollut aivan korkea, mutta leveä, ja katseensa\noli suora; hiukset tummat ja paksut, jonka tähden hän piti ne lyhyiksi\nleikattuina; nenä oli suuri ja kaareva, suu vakava, huulet\nkapeanlaiset, leuka vahva ja puhdas.\n\nKoska huulet olivat niin kapeat ja parrattomat, näkyivät hampaat\nselvästi kun hän puhui -- tiviit, suorat talonpoikaiset hampaat; moni\nseurakunnassa katseli mielellään hänen suutansa kun hän luki tai\nlauloi, tuo suu oli punainen ja valkoinen, raitis ja puhdas, eikä se\nkoskaan ollut maistanut tupakkaa eikä viinaa.\n\nPuhtaus oli ylimalkain tuon miehen pääominaisuuksia. Vaatteensa olivat\npuhtaat sekä kauluksensa, ja kasvotkin olivat puhtaat suurine selvine\nmuotoineen, voimakas leuka oli sileäksi ajettu parrasta. Silmistä,\njotka olivat harmaat ja kirkkaat, loisti niin puhdas ja totinen valo,\nettä ihmisiä löytyi, jotka eivät mielellään niihin katsoneet.\n\nHänellä ei ollut tuota terävän julkeaa katsetta, millä muutamat hänen\nvirkaveljistään tavallisesti tarkastivat syntistä, ikäänkuin olisivat\ntahtoneet tunkea salaisen synnin ja pahuuden syvyyteen. Hans Nilsen\nkatseli aina ihmistä niinkuin heidän silmistänsä olisi odottanut samaa\npuhtauden loistetta, joka hohti hänen omista silmistänsä, ja siitäpä\nsyystä kenties useimmat katselivat sivulle päin kun seisoivat hänen\nedessänsä.\n\nMelkein kaikki kaupungin Haugelaiset olivat kokoontuneet, koska oli\nlauantai. He ilostuivat sanomattomasti kun Fennefos meni Endre\nEgeland'in luo, joka juuri seisoi pienessä katederissa, aikoen lukea\npostillasta, ja pyysi häneltä saadakseen puhua muutamia sanoja.\n\nKaikki asettuivat paikoilleen, oikein iloitakseen rakastetusta\npuhujasta; oli niin pitkä aika siitä kuin viimein olivat saaneet häntä\nkuulla; viime aikoina hän ei ollut tuntenut mitään kutsumusta puhumaan.\n\nVaan ilo kävi surunsekaiseksi Hans Nilsen'in aloittaessa: \"Rakkaat\nveljet ja sisaret! Minä seison tässä sanoakseni teille jäähyväiset!\"\n\nOli sittenkin niin hyvä kuulla häntä. Vanhat innostuneina nyykäyttivät\npäätään, hymyillen toisilleen. Se oli vanha tuttu ääni, tunnetuita\nvoimakkaita sanoja Haugen omasta ajasta, jolloin hyvä viini ei vielä\nollut käynyt laimeaksi ja sekoitetuksi.\n\nHans Nilsen'in ryhti oli myös aivan toisellainen kuin niiden, jotka\ntavallisesti ohjasivat kokouksia; ääni ei ollut valittavainen eikä hän\nkoskaan hymyillyt. Korkeana ja jalona hän seisoi heidän keskuudessansa,\ntehden harvoja ja yksinkertaisia liikuntoja, kääntäen silloin tällöin\nkaunista päätänsä ja ikäänkuin valaisten jokaista soppea sädeloisteella\nkirkkaista, harmaista silmistään.\n\nEnsin hän neuvoi heitä totisesti ja vakavasti; sitten hän kiitti heitä\nkaikkia sydämellisesti hyvästä ja uskollisesta veljeydestä; sitten hän\nkääntyi, kaikkien nähden, erittäin Sivert Jespersen'in puoleen,\nkiittäessään niitä, jotka olivat ojentaneet hänelle kättä kun hän\nhaparoi ja eksyi.\n\nLopuksi hän rukoili rukouksen, jota ystävät kauan muistivat. Se oli\nniitä hetkiä, jolloin sanat tulivat hänelle myrskyn tavalla ja koko\nhänen olentonsa hohti intoisuudesta.\n\nJälestäpäin he kokoontuivat hänen ympärilleen, saadaksensa häneltä\npienen muistisanan, sillä eihän kukaan voinut arvata kauanko hän tulisi\nolemaan poissa. Kun tämmöinen rakastettu opettaja kerran lähti\nmatkoille, hän helposti vedettiin seudusta toiseen koko maan ympäri;\nsillä kaikkialla tahdottiin häntä kuulla, ja varmaankin moni kutsuisi\nhäntä luokseen kun tietyksi tuli että hän oli kulussa.\n\nSentähden vallitsi nyt ystävissä kyyneleet ja surumielisyys. Fennefos\noli tosiaankin seurakunnan vahvimpia pylväitä. Sillä monesta muusta,\nesim. nyt Endre Egeland'ista ja. Sivert Jespersen'istä -- lausuttiin\naina joku pieni \"mutta\"; ainakin heistä aina puhuttiin pahaa, ja\nkaikilla haaroilla heitä ympäröi panettelijat ja pilkkaajat, vaan Hans\nNilsen'in maineessa ei koskaan ollut pienintäkään pilkkua. Niinpä\nkaupungin uusi pappi, joka oli lähestyvinään Haugelaisia, puhui\nFennefos'ista suurella myötätuntoisuudella. Siitä eivät veljet niinkään\nvähän ylpeilleet. Ei tapahtunut joka päivä, että pappismies kiitti\nmaallikkosaarnaajaa.\n\nHans Nilsen'in oli lähteminen parin päivän perästä niin pian kuin\nvanhimmat olivat kirjoittaneet kirjeet, jotka hänen piti viedä\nmuassaan, sekä sittenkuin ne kirjat ja kirjaset olivat järjestetyt,\njoita hänen piti jakaa rahvaalle matkallansa.\n\nOltiin lokakuun lopussa, ja Hans Nilsen'in tuli käydä talosta taloon\nKristiansand'iin asti, ko'oten ystäviä rukoushetkiin missä hän vaan\nkulki.\n\nKristiansand'ista hänen piti mennä Saeter-laaksoon, ja joulun aikana\nhän luuli olevansa kotipaikoillaan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSe ei ollut teeskentelemistä kun matami Torvestad puhui kuinka paljon\narvoa hän siihen pani että Hans Nilsen asui hänen talossaan, ja että\nkoski häneen kipeästi kun hänen piti lähteä pois. Toiselta puolen hän\nei voinut salata että se nyt tapahtui sangen sopivaan aikaan.\n\nNyt hän pisti kaikki airot veteen, saadakseen tyttärelleen kippari\nWorsen.\n\nSyyt, miksi hän tahtoi aikaansaada tämän avioliiton, olivat hyvin\nmonimutkaisia. Itse hän kaiketi pääsyyksi selitti, että tahtoi pelastaa\neksyvän sieluraukan, joka ainoastaan sillä tavoin saatettaisiin pois\nkadotuksen tieltä. Vaan ne, jotka häntä tunsivat, ne tiesivät että yhä\nkiihtyvä vallanhimo oli hänen helmasyntiänsä.\n\nJa siihen katsoen Jaakko Worse kyllä oli tuon vaivan maksava, varsinkin\nnyt kun hänestä oli tullut Garman'in kumppani. Se ei ainoastaan\nulkonaisesti vahvistaisi veljesten seurakuntaa, vaan -- joka hänestä\nkenties oli kaikista tärkein asia -- se vahvistaisi hänen asemansa\nveljesten keskuudessa, jos hän heille hankkisi tuon uuden\nkallis-arvoisen veljen.\n\nSillä matami ei ensinkään epäillyt että hänen onnistuisi tehdä Jaakko\nWorsesta \"veli\". Hän, matami, oli nähnyt maailmaa, oli nähnyt useita\nvanhanpuolisia miehiä, jotka olivat naineet nuoret tytöt; hän aikoi\nhallita Worsea tyttärensä kautta, hänen valtansa alkaisi tuolla pihan\nperällä ja ulottuisi yli koko talon; veljet tulisivat häntä kiittämään,\nja Jumalan asia edistyisi.\n\nSaara näki tuon kaiken lähenevän. Siitä asti kun keskustelivat\nviinipuusta ei hän enää epäillyt mitä hänelle määrätty oli.\n\nLähtiessään Hans Nilsen lahjoitti Saaralle kalliimman kapineen, mitä\nhänellä oli. Se oli omakätinen kirje Haugelta hänen äidillensä. Paperi\noli kellastunut ja kulunut ja läkki vaaleentunut. Fennefos, joka oli\nollut kirjansitojan opissa, oli itse tehnyt somat kannet, joissa kirje\nsäilytettäisiin. Kansiin oli Saaran nimi ja raamatun-lause painettuna.\n\nNaisten kesken siitä puhuttiin paljon, niin merkillistä se heistä oli,\nettä Hans Nilsen luopui semmoisesta kalleudesta. Mutta joka sen\njohdosta teki johtopäätöksiä matamin kuullen, hän sai niin terävän ja\njäähdyttävän muistutuksen, ett'ei kukaan yrittänyt sitä uudistamaan.\n\nSaara oli hämillänsä; iloinen ja onnellinen lahjasta sekä niistä\nsydämellisistä sanoista, jotka Hans Nilsen oli ennen lähtöänsä hänelle\nlausunut; vaan muuten oli hän onneton, sanomattoman onneton. Öisin\nmakasi hän itkien vuoteellansa ja rukoili apua itsensä voittamiseksi.\n\nEräänä semmoisena yönä tuli äiti Saaran makuuhuoneesen. Siellä oli\naivan pimeä, ja Saara, joka makasi itkemässä, ei huomannut mitään\nennenkuin kuuli äidin sanovan: \"Näetkös nyt, lapseni, että olen\noikeassa! Kiitä nyt Herraa että ajoissa huomasit vaaran\".\n\nSen sanoi hän niin ankarasti ja moittivasti, että Saara nousi sängyssä\nja istui siinä kauan itkemättä ja rukoilematta ristiriitaisten\najatusten vallassa.\n\nVanha Aatami häntä ahdisti, vaan Saara ei huolinut taistella hänen\nkanssansa. Hän antoi pahojen ajatuksien tulla ja mennä minne vaan\ntahtoivat -- hän ajatteli kaikkia vikoja, mitä ikinä oli havainnut\nveljissä ja aavistanut äidissään -- hän ajatteli kippari Worsea\nja hänen tupakanhajuansa ja kirouksiaan, kunnes kävi aivan\nvastenmieliseksi -- hän antoi ajatusten lentää kauas kielletyille\naloille, missä oli valoa ja onnea -- missä hän oli yksinänsä tuon\nrotevan voimakkaan miehen kanssa, jolla oli raitis suu ja valkoiset\nhampaat -- hän heittäysi taas pitkäkseen sänkyyn, uneksien\npuolinukuksissa; vaan aamulla herätessään painoi häntä sanomattoman\nkurjuuden raskas taakka.\n\nKippari Worse tiesi alussa sangen vähän siitä onnesta, joka oli hänelle\nmäärätty. Hän tarvitsi päinvastoin useita viittauksia matami\nTorvestad'ilta ennenkuin käsitti, että tuo kaunis Saara, jonka oli\nnähnyt kasvavan pienestä tyttösestä, voi tulla hänen vaimoksensa.\n\nVaan kun se selvisi hänelle, niin hänet valloitti tuo ukkojen rakkaus,\njoka nuorentaa yhtä paljon kuin se sokaisee.\n\nKalansaanti oli hyvin runsas sinä vuonna. Jaakko Worse toimiskeli\nväsymättä ja oli oivallisella tuulella. Ajatus noista lämpösistä\nhuoneista matami Torvestad'in asunnossa, hänen hauskasta sijastaan\nSaaran vieressä, pehmeistä, hienoista käsistä, millä Saara tarjosi\nhänelle teetä, johon matami -- sanomattoman suurena suosion-osotuksena\n-- tiputti pari pisaraa rommia -- se ajatus häntä seurasi\nkaikkialla; hänen juuri ollessansa mitä ahkerimmassa puuhassa sillien\ntähden, ilmautui lempeä, melkein haaveksiva hymy hänen vanhaan\nkippari-naamaansa, vaikka harvat sitä huomasivat tai ymmärsivät.\n\nEi hän ollut koskaan ollut niin toimelias eikä semmoisella\nmenestyksellä toiminut. Hän suolasi tänä vuonna kauppahuoneen\nyhteiseksi eduksi ja osti suunnattoman paljon silliä. Ollen hilpeä ja\nreipas kuin nuorukainen, toi hän vireyttä ja iloa mukanansa minne vaan\ntuli; ja kaikki olivat siinä yksimieliset että Jaakko Worse oli\npeijakkaan hauska vanha otus.\n\nMutta vanhaksi ei saatu häntä sanoa tähän aikaan.\n\n\"Piru on vanha\", oli hänen tapana vastata, sysäten lasin luotansa, kun\njoku oli kyllä onneton esittämään vanhan Worsen maljaa.\n\nVaan kun hän kalastuksen aikana sai aihetta lähteä kaupunkiin\nsillilastineen, joudutti hän työtään makasinissa ja meni kotia pesemään\nitsensä puhtaaksi.\n\nHän hieroi ruumistaan lipeällä ja muutti vaatteita alusta loppuun. Eikä\nhän kuitenkaan ollut varma siitä, ett'ei häntä seurannut vähäisen\nsillihajua ja sentähden -- jospa Randulf sen tietäisi! -- priiskutti\nhän päällensä hajuvettä, jota Laurits kaikessa salaisuudessa oli\nhänelle ostanut.\n\nPuhtaana, sievistettynä ja parta ajettuna, saukon-nahka harjattuna ja\nmyrskyaallot, jotka rupesivat harmaantumaan, tarkasti järjestettyinä\nsormien eteen näin ilmestyi kapteni Worse, Garman & Worsen\nkauppahuoneesta, kosijana piharakennuksessa.\n\nHänessä oli jotain sydämellistä ja ritarillista esittäessään asiansa,\nja se olisi häntä kaunistanut vielä enemmän jos asia olisi koskenut\näitiä eikä tytärtä.\n\nVaan että naisi vanhanpuolisen, pyhän lesken, se oli ajatus, joka ei\nikinään olisi pöllähtänyt tuon lystikkään kaptenin päähän, ja sen\nmatamikin jo aikoja sitten oli ymmärtänyt.\n\nSaatuansa kaptenin vauhtiin ja nähdessään hänen nuoruuden-intoansa,\nmatami muutti menetystapaansa, vetäysi takaisin eikä ensinkään\nymmärtänyt Worsen viittauksia, ja kun ne tulivat tarpeeksi selviksi,\noli hänellä lukemattomia arveluttavia seikkoja esiintuoda.\n\nSaara oli ostettava korkealla hinnalla.\n\nEnsiksikin oli tuo suuri eroitus ijässä -- matami tunnusti että eroitus\noli suurempi kuin hän oli luullut, hän ei todellakaan olisi uskonut\nWorsen olevan niin lähellä viidettäkymmentä ikävuottansa.\n\nVaan -- sehän oli vähäisempää; tärkein arveluttavin kohta oli hänen\nsielunsa tila, hänen kiroilemisensa, maailmallinen mielentilansa ja\nettä hän oli niin kiinnitetty kaikkeen, mitä tähän maailmaan kuuluu.\n\nWorse myönsi ett'ei hän ollut Herramme kaikkein parahimpia lapsia, vaan\nei hän ollut huonoimpiakaan; ja voisihan hän parantua.\n\nNiinpä todellakin, se oli välttämätöntä, jos hän tahtoi Saaraa\nomakseen; hänen pitäisi peräti muuttua monessa suhteessa. Worse lupasi\nkaikki. Hänestä tuntui niinkuin hän jaksaisi kärsiä rajattoman määrän\nrukoushetkiä kun vaan saisi istua Saaransa vieressä ja sitten viedä\nhänet mukaansa kotia.\n\nMutta kuitenkin jäivät välipuheet kesken. Worse ei todellakaan tietänyt\nedistyikö hänen asiansa vai menikö se myttyyn. Hän oli nyt aivan\nhurmauntunut ja hyppäsi Saaran ympärillä kuin vanha kalkkuna.\n\nMitä Saara ajatteli, siitä ei paljoa puhuttu äidin ja kosijan välillä;\nmatami Torvestad \"tunsi tyttärensä\". Ja Jaakko Worse, tuo vanha\nviekastelija, luuli että, kun Saara punastui hänen katseistaan eikä\nuskaltanut olla yksinään hänen kanssansa sekä kieltäytyi ottamasta\nhänen lahjojansa, se muka oli ynseäin tyttöjen tapa, josta hän oli\nlaulanut ja jommoista oli nähnyt tarpeeksi sekä Itä- että Välimerellä.\n\nVaikka näytti siltä kuin konsuli Garman'illa olisi hyvin vähän\ntekemistä kaupungin kanssa, oli hänellä kuitenkin urkkijoita, ja\nSandsgaardissa tiedettiin yhtä ja toista, sekä suurta että pientä, mitä\nkaupungissa tapahtui. Varsinkin huvitti neiti Birgitteä ja neiti Metteä\nkaikki uutiset, olkootpa mitä laatua tahansa.\n\nNäin tuli pian Garman'in tiedoksi, että Jaakko Worse kävi kosimassa,\njoka synnytti sekä mielipahaa että huolta konsulissa.\n\nEnsiksikin se oli aivan hänen mieltänsä vastaan, että kauppakumppaninsa\nmeni uuteen naimiseen, se tekisi vaan asiat mutkallisemmiksi.\n\nToiseksi ajatteli hän levottomuudella, että nuo pyhät -- hän tunsi sen\njoukon -- pilaisivat kunnon kaptenin häneltä.\n\nKonsuli Garman melkein vihasi heränneitä, vaikka tunsi heitä sangen\nvähän. Mutta häntä pahoitti, että jumallista oppia, joka oli\nannettu ihmisille valistukseksi ja hyvien avujen sekä järkevän\nsivistyksen enentämiseksi, muutamain kiihkoisten haaveksijain kautta\nväärinkäytettiin rahvaan hämmentämiseksi ja villitsemiseksi, joka juuri\noli terveen ja käytöllisen kristillisyyden tarpeessa. Sentähden hän\nkohta lähetti kapteni Worsea hakemaan kun neidit Birgitte ja Mette\nkertoivat toinen toisensa suuhun, että Jaakko Worse nai pyhän matami\nTorvestad'in tyttären.\n\nWorsen tultua, konsuli suurella innolla rupesi puhumaan eräästä\nlaivasta, josta oli lukenut että se oli myytävänä Bremenissä. He saivat\nBörsen-Hallen käsiinsä, tutkivat laivan suuruutta, sen ikää, ja\nlaskivat sen hintaa arviosta, ja viimein molemmat tulivat siihen\npäätökseen, että tämä laiva olisi erittäin sopiva Garman & Worselle.\n\nToisen into tarttui toiseenkin; usein ei tapahtunut että konsuli noin\npaistikkaa heittäysi uusiin yrityksiin; eikä aikaakaan, niin oli\npäätetty että Worse heti huomenna tai ylihuomenna lähtisi eräällä\nBremeniläisellä laivalla, joka makasi ulkosatamassa odottamassa\npohjoistuulta, lähtisi laivan ostoon, jos laiva vastaisi kertomusta\nsiitä ja muuten olisi kunnollinen; sen tehtyään Worsen piti joko palata\nSandsgaard'iin tai ottaa rahtia, jos semmoinen olisi saatavissa\nmuualle.\n\nTäynnä intoa ja toiminnan halua Worse jätti hyvästi, valmistuakseen\nmatkalle; vasta kun istui veneessä, juolahti hänen mieleensä että hänen\noli eroaminen Saarasta.\n\nTuo jalo laiva kävi yhä kehnommaksi hänen tätä ajatellessaan, ja hyvä\nkauppa yhä arveluttavammaksi. Intonsa laimistui peräti ja hän istui\nkeksimässä tuhansia esteitä soutaessa lahden pohjukkaan.\n\nKonsuli Garman puolestaan hieroi käsiänsä, hän oli hyvään aikaan\nryhtynyt asiaan. Sitten hän istui tuumimaan ja laskemaan tuota laivan\nkauppaa; Jumala tiesi oliko se oikeastaan hyvä kauppa.\n\nIltapäivällä matami Torvestad huomasi että Worsen piiat kiireellisesti\nharjasivat vaatteita ja piiskasivat matka-kapineita.\n\n\"Lähteekö kapteni matkoille, Martta?\" kysyi hän ystävällisesti\nparvelta, joka kulki sen rakennuksen ympäri pääpuolella, jossa hänen\nasuntonsa oli.\n\n\"Lähtee\", vastasi Martta äreästi, sillä piiat eivät rakastaneet\nmatamia.\n\n\"Vai niin? Tiedätkö minne?\"\n\n\"En tiedä, mutta varmaankin pitkälle matkalle -- varmaankin pitemmälle\nkuin viime kerralla, niinpä luulen.\"\n\nMartta tunsi ilmassa että se harmittaisi matamia; ja siinä olikin\noikeassa. Matami Torvestad joutui aivan hämilleen. Vaan hän maltti aina\nmieltään, palasi huoneisinsa ja jäi hetkeksi seisomaan miettimään.\n\n\"Saara! pane teepannu tulelle. Martta sanoo kapteni Worsen lähtevän\nmatkoille; vaan minä luulen hänen erehtyneen; mitä sinä arvelet?\"\n\n\"Minäkö äiti?\"\n\nMatami Torvestad olisi tahtonut sanoa enempää, mutta Saaran katsanto\noli niin kummallinen että sanominen jäi sikseen.\n\nSaara on viisas, hän ajatteli: ei tarvita sanoja.\n\nSitten silitti matami hiuksiansa, otti kalopin yllensä ja meni. Hän\nmeni ulos takatietä talon ympäri portille, sillä hän ei tahtonut mennä\npoikki pihan, jossa Martta oli.\n\nJaakko Worse istui äreänä puhumassa makasinin-hoitajalleen, joka\nsamalla oli hänen valtuusmiehenänsä hänen poissa ollessaan. Kauppa\nkaupungissa oli vielä Worsen yksityisenä asiana, huolimatta siitä että\nhän oli otettu firmaan.\n\nNiinikään oli Sandsgaard laitoksineen nyt niinkuin ennenkin konsulin\nkäsissä. Kumppanuus oli supistettu erityisiin osiin kauppatoimesta,\njoihin Jaakko Worsen rahat oli sijoitettu, varsinkin laivaliikkeesen ja\nmitä siihen kuului.\n\nNähdessään matami Torvestad'in, Worse lähetti pois makasinin-hoitajan\nja tervehti vähän hämillänsä.\n\n\"Tulen toivottamaan teille hyvää ja siunattua matkaa, kapteni Worse!\"\n\n\"Kiitoksia -- hm -- suuri kiitos, matami -- minä olisin muuten --\"\n\n\"Tuleeko siitä pitkällinen matka?\"\n\n\"Sitä ei ole helppo tietää. Hän tahtoo että minä --\"\n\n\"Kuka tahtoo, sanotte?\"\n\n\"Konsuli -- konsuli Garman; hän lähettää minut Bremeniin laivan\nostoon.\"\n\n\"Lähettää?\" sanoi matami Torvestad hymyillen epäilevästi, \"en luullut\nettä toinen kumppani noin ilman muita mutkia voi lähettää --\"\n\n\"Kumppani! -- No niin -- hän on konsuli Garman, näetten, ja minä olen\nkippari Worse, eikä se seikka muutu koskaan. Ja paitsi sitä, kun on\nkysymys laivan ostosta, niin se toimi juuri sopii minulle.\"\n\n\"Se minua kummastuttaa ja huolettaa, ett'ette yhtä hyvin voi sanoa\nminulle todellista syytä lähtöönne. Meidän olisi sopinut odottaa teiltä\nsitä vilpittömyyttä.\"\n\nWorse katseli häneen suu selällään.\n\n\"Sillä tietäkää, kapteni Worse, minä ymmärrän varsin hyvin että\nlähdette, päästäksenne irti kaikesta.\"\n\nHän aikoi jatkaa tällä uhkaavalla tavalla, mutta kapteni hyppäsi\nseisalleen innoissaan ja hehkuvin kasvoin.\n\n\"Ei, tiedättekö, matami Torvestad, nyt teette minulle vääryyttä,\nperhana vieköön -- anteeksi että kiroilen, mutta mitä on sanottava, se\non sanottava! Ensiksi olen käynyt vihan karvaiseksi miettiessäni\nmitenkä pääsisin tästä kirotusta matkasta, ja sitten te tulette\nsanomaan että menettelen viekkaudella ja saatanan konsteilla. Luulenpa\nettä joka ikinen on riivattu tänä päivänä!\"\n\nHän astui ympäri huonetta, raapien saukon nahkaansa; mutta matami\nTorvestad katseli häntä mielihyvillään; taakka putosi hänen\nsydämestään.\n\nLevottomuus ja hermottomuus, joka tullessa oli hänessä vallinnut,\nhävisi aivan ja hän puhui taas levollisella ja ylpeällä äänellään,\nniinkuin äiti ainakin puhuu arveluttavalle kosijalle.\n\n\"Sen jälkeen, mitä meidän keskenämme viime aikoina on puhuttu,\nhämmästyin suuresti kuullessani tästä äkkipikaisesta lähdöstänne.\"\n\n\"Ettekö luule minun sitäkin ajatelleen? Vakuutan teille, matami, että\nkun ajattelen että minun pitää lähteä ilman mitään varmaa lupausta,\nolen hulluksi tulemaisillani. Piru periköön koko Bremenin laivan. Jos\nvaan voisin keksiä jotakin syytä tai keinoa --!\"\n\n\"Oh, kaksikymmentä vuotta sitten Jaakko Worse kai olisi jotakin keinoa\nkeksinyt tällaisessa tapauksessa.\"\n\nSepä koski hänen arimpaan puolehensa. Että häntä pidettäisiin vanhana\npöllönä, joka ei enää ymmärrä rakkautta, se suututti häntä\nmahdottomasti; ja hän kuvasi matamille tunteitansa tulisesti ja\nsuoraan, ja matamin täytyi keskeyttää hänet, sillä sitä tuli jo\nliiaksikin.\n\n\"Hyvä, hyvä, kapteni Worse! -- Kylläksi -- kylläksi, minä en sitä\nepäile\", huusi hän useita kertoja, \"mutta muuta kuin maallista\nrakkautta tarvitaan, olkoonpa se kuinka uskollinen tahansa. Se mies,\njolle minä täydellä luottamuksella uskoisin lapseni, minun Saarani, sen\npitää olla sidottuna häneen myöskin yhteisessä rakkaudessa Herraan. Ja\nte tiedätte mitä usein olen sanonut: teidän merimiehen elämänne on\ntäynnä kiusauksia eikä ollenkaan sovelias kantamaan kääntymyksen\nhedelmiä.\"\n\n\"Oi, matami, meillä kaikilla on heikko liha monessa kohdin\", vastasi\nkippari Worse, ja hän toivoi että tuo oli raamatun lause.\n\n\"Niin meillä on, kapteni Worse, muutamilla suuremmassa, toisilla\nvähemmässä määrässä. Mutta juuri sentähden teidän pitää luopua siitä\nelämästä, jossa on niin paljon kiusauksia tarjona. Entäs jos nyt olisin\nantanut teille tyttäreni ja te sitten olisitte lähteneet kohta häiden\njälkeen.\"\n\n\"Ei, matami, siitä lähdöstä ei olisi tullut mitään, sen voisitte\nhuoleti vannoa!\"\n\n\"Jos minä nyt -- otaksuen että antaisin suostumukseni, luuletteko että\nkonsuli siinä tapauksessa -- että teidän kumppaninne sallisi teidän\njättää tämä matka sikseen!\"\n\n\"Tietysti! Tietysti! Sehän on selvä.\" Hän aivan innostui sitä\najatellessaan.\n\n\"Voisinko luottaa siihen?\"\n\n\"Niin, periköön minut --\"\n\n\"Älkää kiroilko! Minä uskon paremmin ilman kirouksia. Istukaa taas ja\nkuulkaa mitä minulla on teille sanottavaa. Olen viime aikoina paljon\nmiettinyt tätä. Sisällinen ääni ikäänkuin vakuuttaa minulle, että tämä\nliitto tyttäreni kanssa olisi teidän sielunne pelastukseksi. Niin, minä\nai'oin jo paljon miettimisen ja huolen jälkeen määrätä ensi sunnuntai\nhääpäiväksi --\"\n\n\"Mitä -- mitä sanotte?\" huusi Worse hyppien ylös tuolilta. \"Oi matami,\nte olette sentään peijakkaan kelpo vaimo!\"\n\n\"Mutta nyt havaittuani että äkkinäinen matkakäsky voi riistää teidät\nperheeltänne, heittääkseen teidät kiusauksiin ja vaaroihin, jotka\nhelposti -- me tiedämme kuinka helposti -- voi tukehduttaa hyvät\nsiemenet ja taas tehdä teidät kadotuksen lapseksi, nyt en uskalla\najatellakaan sitä, että uskoisin teille lapseni, rakkaan Saarani!\"\n\n\"Mutta, matami, matami! Minä en lähde, minä en tahdo lähteä, minä menen\nsuoraan konsulin luo ilmoittamaan että hän saa lähettää toisen; minä\nvannon ett'en lähde!\"\n\n\"Ehk'ette tällä kertaa, vaan toisen kerran, kun juolahtaisi kumppaninne\nmieleen --\"\n\n\"Ei koskaan! Jos saan hänet, niin minä lupaan --\"\n\nHän vaikeni: ikkunasta näki hän \"Perheen toivon\" Sandsgaard'in\nlahdella; ja matami Torvestad hymyili katkerasti.\n\n\"Älkää luvatko mitä ette kykene täyttämään. Saara on tosiaan\nvalmistettu, vaan vielä ei hän varmuudella tiedä mitään; en ole puhunut\nystävillekään siitä, ja häitä aioin viettää kaikessa hiljaisuudessa,\nniinkuin tapa on meidän kesken, papin ja parin veljen läsnäollessa.\nOnhan talonne valmis; teidän tulisi vaan viedä hänet siihen.\"\n\n\"Minä lupaan jättää meren siitä päivästä, kuin nain tyttärenne\", sanoi\nJaakko Worse, ojentaen kättänsä.\n\nHän oli tullut ajatelleeksi että saisi viedä Saaran huoneisinsa, lukita\noven hänen jälkeensä ja aina pitää häntä siellä itseksensä.\n\nMutta matami sanoi: \"Se on arveluttava asia. Olen kuullut puhuttavan\nmonesta merimiehestä, joka ei ole voinut luopua merestä, vaikka jo\nolivat ijäkkäitä ja varakkaita ja vaikka heillä oli vaimo ja lapsia.\nSellaista nähdään, vaikk'en minä tosiaan sitä käsitä. Minusta\nmerimiehen pitäisi kiittää Jumalaa hyvästä satamasta myrskyisen elämän\njälkeen.\"\n\n\"Te olette oikeassa, matami, niin on minun laitani nyt. Antakaa\ntyttärenne minulle ja saattepa nähdä että olen parantuva kaikin tavoin,\nniinkuin te tahdotte.\"\n\nHe ojensivat toinen toiselleen kättä, ja Worse tahtoi kohta mennä\nSaaran luo. Vaan mennessään pihan yli, jossa Martta sai käskyn panna\npois matkavaatteet, tuntui asia toki hänestä vähän arveluttavalta.\n\n\"Mitä luulette Saaran sanovan?\" kysyi Worse hiljaa.\n\n\"Saarasta on tuleva uskollinen ja hellä puoliso sille miehelle, jonka\nhänen äitinsä, rukoillen Jumalaa, on hänelle valinnut\", vastasi matami\nTorvestad vakaalla, varmalla äänellä, joka suuresti rauhoitti kaptenia.\n\nSaara kuuli heidän tulevan; hän oli odottanut heitä, eikä jälkeäkään\nnäkynyt niistä kyyneleistä, joita hän oli itkenyt. Kalpeana kuin\nainakin, silmät alasluotuina, tuli hän huoneesen äidin kutsumuksesta.\n\n\"Saara! tässä seisoo mies, joka pyytää sinua vaimoksensa. Minä olen\nluvannut sinun puolestasi että olet tuleva hänelle uskolliseksi ja\nhelläksi aviopuolisoksi Jumalan ja ihmisten edessä. Eikö totta,\nlapseni, sinä tahdot noudattaa äitisi tahtoa, siten totellen Jumalan\nkäskyä?\"\n\n\"Tahdon, äiti.\"\n\n\"Ojentakaa siis toinen toisellenne kättä Jesuksen nimessä -- Amen!\"\n\nJaakko Worse oli liikutettu; hän yritti sanomaan muutamia sanoja siitä,\nettä tahtoi olla isänä Saaralle; vaan keskellä lausetta hän hoksasi\nett'ei se sopinutkaan, ja tahtoi sanoa jotakin parempaa, vaan silloin\nsiitä tuli paljasta sekasotkua, jonka tähden hän tyytyi pusertamaan\nmatami Torvestad'in kättä tavallista vahvemmin. Mutta morsiamensa\nkäteen hän tarttui hyvin varovasti ja nautti tuntiessaan kuinka pehmeä\nja hieno se oli.\n\nKoko illan hän menetteli sangen kömpelösti, mutta hän oli niin\nsanomattoman onnellinen että tuskin huomasi mikä katse Saaran kalpeissa\nkasvoissa oli.\n\nPalattuaan huoneisinsa, käveli hän kauan edes takaisin autuaissa\nunelmissa; nyt oli tiistai, sunnuntaipäivään ainoastaan neljä päivää;\nhän aikoi järjestää taloansa, se ei likimainkaan ollut tarpeeksi\nhyvässä kunnossa.\n\nKauan hän mietti tuottaisiko vaimo-vainajansa sängyn alas ylisiltä,\nvaan viimein hän kuitenkin päätti ostaa uuden.\n\nKaptenin mentyä matami Torvestad käski Henrietten panemaan maata; Saara\naikoi mennä samalla, vaan äiti käski hänen jäämään.\n\n\"Nyt saat kiittää Jumalaa kaikesta hänen armostansa, Saara!\"\n\n\"Niin, äitini.\"\n\n\"Etkö kiitä minuakin?\"\n\nSaara oli ääneti eikä liikahtanut.\n\nÄiti tunsi ikäänkuin pistoksen.\n\n\"Saara!\" sanoi hän ankarasti.\n\nMutta nyt Saara katsahti äitiinsä ja silmissään välkkyi jotakin, joka\nhämmästytti äitiä; hän ei kysellyt enää, sanoi vaan hyvää yötä, ja\ntytär meni.\n\nMatami Torvestad vaipui monenlaisiin mietteisin. Nuoruuden muistelmat\nheräsivät, eivätkä ne olleet kauniita. Hänkin oli annettu miehelle,\njota ei tuntenut; vanhempi häntä oli hänkin ollut; vaan hän oli\nymmärtänyt kohdella vaimoansa oikealla tavalla.\n\nHän muisteli kyllä vuodattaneensa kyyneleitä ensi aikoina, vaan sitten\noli kaikki käynyt hyväksi; hän oli pelastunut turhamaisuudesta ja\njoutavista rakkauden unelmista, ja niistä aikoi hän pelastaa\nlapsensakin.\n\nVaan tuossa tyttären katseessa oli kuitenkin jotakin, joka sattui\narkaan paikkaan hänessä, ja tuo katse tunkeutui syvälle kuin\npiikki. Hän, joka muuten oli niin varma itsestänsä ja tekojensa\noivallisuudesta, joutui tukalaan epäilykseen. Kaikki heränneet muistot\nja epäselvä pelko siitä, ett'ei hän kuitenkaan tuntenut tätä hiljaista\ntytärtänsä perin pohjin, teki unen levottomaksi ja rasitti häntä\nilkeillä unilla.\n\nMutta Henriette, joka kuuli Saaran itkevän, hiipi hänen sänkyynsä ja\ntahtoi häntä lohduttaa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nEnsimmäinen varjo kippari Worsen autuaallisuudessa oli kohtaus konsuli\nGarman'in kanssa, kun Worse meni ilmoittamaan kihlauksensa.\n\n\"Hyvää huomenta Worse!\" huusi konsuli hänelle vastaan, \"hän oli juuri\ntäällä, tuo Bremiläinen kapteni, hän ottaa kernaasti teidät mukaansa;\nja koska hän on valmis lähtemään, arvelen parhaaksi että ajatte\nSmörvikiin tänään; meidän vaunumme tulevat teitä noutamaan kaupungista,\njotta voitte lähteä ensimmäisellä sopivalla tuulella.\"\n\n\"Kiitoksia, herra konsuli, mutta -- hm --\"\n\n\"Onko tullut esteitä?\"\n\n\"On, paha kyllä, on tullut esteitä.\"\n\n\"Joku onnettomuus?\"\n\n\"Ei, ennemmin onni\", hymyili Worse; hän ikäänkuin sieppasi vähän\nrohkeutta tuosta käännöksestä. \"Minä ai'on naida\".\n\n\"Piru vieköön!\" huudahti konsuli, unohtaen kaikki. \"Hm -- naida -- sepä\nodottamatonta. Kenenkä, jos saan kysyä?\"\n\n\"Matami Torvestad'in tyttären; tiedättehän hänen asuvan talossani.\"\n\n\"Vai niin, minä en tietänyt -- en luullut Torvestad vainajalla olevan\nmitään tytärtä soveliaassa ijässä.\"\n\n\"Onhan hän nuorenlainen -- minua vähän nuorempi\", vastasi Worse kasvot\npunoittavina, \"vaan muuten hän on hyvin vakava ja totinen tyttö.\"\n\n\"Hänen perheensä kuuluu heränneitten joukkoon, aiotteko tekin, kapteni\nWorse, ruveta Haugelaiseksi?\"\n\n\"Enpä aiokkaan\", vastasi Worse, koettaen nauraa, vaan konsulin ääni ei\njuuri yllyttänyt nauruun.\n\n\"No niin, onhan se teidän vallassanne, hyvä Jaakko Worse\", sanoi\nkonsuli nousten ojentamaan hänelle kättä; \"vastaan-ottakaa\nonnentoivotukseni; kun ette vaan tätä askelta koskaan katuisi.\nMilloinka häitä vietetään?\"\n\n\"Ensi sunnuntaina!\"\n\n\"Vai niin, onpa teillä kiire, niin, niin -- kun ette vaan sitä kauppaa\nkatuisi!\"\n\nKun Worse läksi, oli konsuli juoksemaisillaan hänen jälkeensä,\nkertoakseen hänelle sydämensä oikeat ajatukset Haugelaisista ja\nkaikesta heidän tekopyhyydestään. Mutta hän malttoi mielensä.\n\nMorten V. Garman oli viisas mies, joka ei tuhlannut sanojansa. Hän oli\ntarpeeksi asti tutkinut kippari Worsea tuon lyhyen keskustelun aikana,\nja hän tunsi jotensakin tarkoin rakkauden ja kaikki sen tunnusmerkit.\n\nJaakko Worse ei päässyt oikein tasapainoon ennenkuin oli kotona\nhuoneissansa, jossa päälle päätteeksi oli kauhea sekamelska pesuakoista\nja kaiken maailman käsityöläisistä.\n\nVaan täällä hän käveli onnellisena ja säteilevänä; silloin tällöin\ntäytyi hänen mennä piharakennukseen, saadakseen vilahdukselta nähdä\nSaaraa. Paljon ei hän nähdä saanut, sillä sielläkin oli kiire\nneulomisessa ja merkitsemisessä, ja Saara istui aina ujona ja työhönsä\nkiinnitettynä.\n\nNäin hän kulutti päivänsä, onnesta hurmauntuneena; perjantai-aamuna hän\nhuvikseen kertoi: ylihuomenna, ylihuomenna!\n\nHän ei ollenkaan huomannut, että ystävänsä pilkkasivat häntä ja\nennustivat hänelle sekä sitä että tätä; tuon ikävän kohtauksen\nkonsulinkin kanssa hän unohti. Ja tuo laiva Bremenissä, joka oli niin\nsuuressa määrässä molempia innostuttanut, siitä ei mainittu, kumma\nkyllä, sanaakaan sittemmin heidän keskenänsä.\n\nSunnuntaina pappi vihki heidät matami Torvestad'in salissa muutamain\ntalon ystäväin läsnäollessa; ja illalla Saara annettiin Jaakko\nWorselle, joka vei hänet huoneisinsa ja sulki oven hänen jälkeensä.\n\nVihdoin viimeinkin kippari Randulf tuli kotia. Worse riensi häntä\ntapaamaan, ja he rupesivat kohta kertoa meluamaan toinen toisensa\nsuuhun. Mutta se ei ollutkaan niin hauskaa kuin olisi voinut olla.\nRio-jutut olivat jo vanhoja ja heidän välinsä oli jotensakin jäykkä,\nkunnes Randulf viimein ryhtyi suoraan asiaan ja sanoi: \"No, vanha\npakana, olethan nainut, kuulen ma, yhden noista yhdestätoista\ntuhannesta viisaasta neitsyestä?\"\n\n\"Niin olen, ukkoseni, usko pois, se on pulska nainen!\" vastasi Worse ja\nvilkutti silmiänsä.\n\n\"Varo vaan ett'ei hän tee sinusta semmoista voikokkaroa, jommoisia\nSivert Gefvint ja muut ovat.\"\n\n\"Ei, kiitos! Jaakko Worse on nähnyt naisväkeä ennenkin.\"\n\n\"No niin, tiedätkös Jaakko, en juuri voi kehua että suoriuit erittäin\nhyvin ensimmäisen vaimosi kanssa.\"\n\n\"Oi, ole jo vaiti hänestä! Hän oli puolihupsu. Ei, tiedätkös, Saara se\non toista\"; ja hän rupesi pitämään sangen harrasta ylistyspuhetta\nkaikista Saaran oivallisuuksista, välistä kuiskaten, vaikka he istuivat\nyksinänsä kippari Randulfin salissa.\n\nVaan Tuomas Randulfin kasvoista ei kadonnut tuo epäilevä hymy, joka\nniin harmitti Worsea; ja mitä hartaammin hän jatkoi kertomustaan\nvaimonsa oivallisuudesta ja omasta onnestansa, sitä suuremmalla\nepäilyksellä Randulfin pitkä nenä vaipui alasvedettyjen suupielien yli,\nkunnes Worse väsyi häneen ja tahtoi mennä.\n\n\"Äläppäs huoli mennä, vielä lasillinen! Onko sinulla semmoinen kiire,\nJaakko?\"\n\n\"Niin, kello on puoli kaksitoista ja me syömme päivällistä kello\nkaksitoista.\"\n\n\"Aijaa, joko alkaa?\" huudahti Randulf riemuiten. \"Nyt sinä jo roikut\nvaimosi kellonnuorassa. Ehkä et uskalla juoda lasillistakaan enää,\nvoisihan hän sitä huomata. Hahahaa -- kylläpä sinä olet mainiosti\nasioitasi hoitanut, Jaakko, minun poissa ollessani!\"\n\nSeuraus siitä oli että Jaakko jäi istumaan puoli yhteen ja tuli kotia\nhieman punoittavana ja silmät nuoskeina.\n\nVaimonsa odotti häntä ruo'alla: heillä oli tuoretta turskaa, maksaa ja\nmähnää. Saara oli hyvin totinen, tavallista totisempi, ja kun Worse\nyritti puhumaan: \"Randulf on palannut kotia\" -- iloisella,\nhuolettomalla äänellä, niin vaimo hänen suureksi harmiksensa vastasi:\n\"Minä huomaan sen\".\n\nVaan pahemmaksi asia vielä kääntyi, kun vaimo, sanaakaan sanomatta,\notti viinakarahvin pöydältä. Worse oli tottunut päivällis-ryyppyynsä.\n\nVaan hän ei tehnyt mitään vastaväitöksiä. Randulfin väkevä Marsala\nvaikutti vähitellen, eikä hän ollut niin varma kielestänsä, että olisi\nuskaltanut ryhtyä pitempiin puheisin. He söivät sentähden ääneti ja\nWorse pani tavallisuuden mukaan pitkäkseen salin sohvalle,\npäivällisunta nukkuakseen.\n\nTunnin verran hän tavallisesti nukkui, vaan tänään ei hän herännyt\nennen kuin kello viisi; ja hämmästyi suuresti kun havaitsi olevansa\nkäärittynä harmaasen shaaliin; tuolilla sohvan vieressä oli suuri\nkupillinen kauralientä. Hän makasi liikkumatta ja mietti, pää oli\nraskas, muisto huono ja täynnä aukkoja. Hän muisti varsin hyvin, että\npari poikaa seisoi nauramassa hänelle kun hän näppärästi hyppäsi\nporraskiven yli Egeland veljesten ryytipuodin edustalla, ja että hän\ntäydellä todella oli aikonut käydä polisimestarin luona ilmoittamassa\nmitä pojat olivat tehneet; sitten hän selvästi muisti viinakarahvin,\njoka hävisi erääsen kaappiin; vaan sen jälkeen oli hänellä vaan\nepäselvä, vaaleanpunainen muisto turskan mähnästä. Hän aikoi nousta,\nmutta samalla Saara tuli ruokahuoneesta: \"Ei, ei, sinä olet sairasna,\nsinun täytyy jäädä makaamaan.\"\n\n\"Oh, älä lörpötä, Saara, se ei merkitse mitään. Se oli ainoastaan,\nnäetkös, että --\"\n\n\"Minä menen noutamaan äitiä\", vastasi Saara ja meni ovea kohti.\n\n\"Ei, ei, mitäpä hänestä? Mieluummin minä sitten jään makaamaan jos\nvälttämättömästi tahdot.\"\n\nHän pani jälleen maata ja Saara tarjosi hänelle kauralientä.\n\nSe maistui todellakin hyvältä hänen hermottomassa, janoisessa\nkurkussaan; hän kiitti ja yritti tarttumaan Saaran käteen, vaan Saara\nei sitä sallinut.\n\nSaara seisoi Worsen takana, katsellen hänen harmaita hapsiansa, ja\nonnellista oli Worselle, ett'ei hän nähnyt tuota katsetta.\n\nKippari Worse makasi siis koko päivän sohvallansa, ja se tuntuikin\nhänestä oikein hyvältä, väsynyt kun oli aamupuolisesta humalasta. Vaan\nseuraavana päivänä oli hän reipas jälleen. Viinakarahvia ei hän\nkuitenkaan uskaltanut kysyä; se oli poissa eikä palannutkaan.\n\nPojaltansa Romarinolta Worse sai sangen ikävän kirjeen. Tuo nuori herra\nselitti miten hullua oli ottaa nuori vaimo vanhuuden päivillä, jonka\nohessa hän jotenkin suoraan valitti sitä aineellista vahinkoa, mitä\nhän, Romarino, sen kautta tuli kärsimään.\n\nWorse suuttui ja antoi kirjeen Saaralle; hän luki sitä Worsen maristen\nkävellessä edestakaisin laattialla.\n\n\"Eihän sinun sovi odottaa muuta\", sanoi Saara. \"Tuo nuori mies ei\narvattavasti ole saanut parempaa opetusta äidiltänsä eikä sinulta. Mitä\nkylvätte, sen saatte niittää. Tahdotko että minä kirjoitan hänelle?\"\n\n\"Oikeinpa kiittäisin sinua, Saara, jos tahtoisit sen tehdä\", vastasi\nJaakko Worse iloisesti; se olisi suuri helpoitus hänelle itsellensä.\n\nIhmeteltävä oli mitä kaikkia Saara ymmärsi ja kuinka paljon hän sai\nmuutetuksi ja järjestetyksi talossa, kerran siihen ryhdyttyänsä. Se\nolikin tarpeellista, sillä tietty oli että paljon tuhlaavaisuutta ja\nepäjärjestystä vallitsi talossa, jossa ei ollut emäntää ja jonka isäntä\nenimmiten oli matkoilla.\n\nEnsi aikoina häiden jälkeen Saara ei huolinut mistään. Kun hänen\npuoleksi kehkeytynyt nuoruutensa ja surkastuneet toiveensa sekä alkava\nrakkautensa noin armottomasti sotkettiin maahan, lankesi hänen eteensä\nikäänkuin tumma esirippu, joka peitti häneltä elämän eikä jättänyt\nhänelle muuta toivottavaksi kuin että autuaallisen kuoleman kautta\npääsisi kaikesta.\n\nVaan eräänä päivänä oli jotakin uutta hänessä herännyt.\n\nHän tuli kotia muutamilta ostoksilta kaupungilta ja tapasi huoneissansa\näidin, joka seisoi siellä järjestämässä, asettamassa tuoleja pitkin\nseiniä ja levittämässä pieniä kirjojansa pöydille.\n\nSaaran tullessa, sanoi äiti -- eikä hänen äänensä ollut niin vakava\nkuin tavallisesti: \"arvelenpa että pidämme rukoushetkeä sinun\nhuoneissasi; täällä on kuitenkin tilavampi ja valoisampi\".\n\n\"Oletko kysynyt mieheni mieltä asiassa?\"\n\n\"Mieheni\"! Tuon sanan kuuli hän ensi kerran, ja se lausuttiin niin\nvakaasti ja varmasti että leski säpsähti.\n\nSaara rupesi aivan tyynellä mielin kokoilemaan äidin kirjasia yhteen\nkasaan, jonka hän pani oven suulla olevalle tuolille, asetti pari\ntuolia paikoillensa ja sanoi sitten, katsahtamatta äitiinsä: \"en tahdo\npitää rukoushetkiä talossani kysymättä mieheltäni\".\n\n\"Siinä varmaankin teet oikein, rakas Saara\", vastasi matami Torvestad\nhyvin ystävällisesti, mutta huulensa vapisivat, \"ja kenties se oli\najattelemattomasti tehty minulta. Toivon että tulette meille illalla?\"\n\n\"Jos mieheni tahtoo.\"\n\nÄiti meni kirjoinensa.\n\nSaara painoi kädet rintaansa vasten; sillä vaikka tämä oli tapahtunut\nhiljaa, molemmat tiesivät että oli ollut taistelu, kapina, ja että\ntytär oli voittanut äitinsä.\n\nSaara seisoi hetkisen liikahtamatta, katsellen tukevia\nmahonkihuonekaluja, ikkuna-verhoja, peilejä, avainkaappia, jonka avain\noli hänen taskussansa. Hän meni ja avasi kaapin ja katseli niitä suuria\nja pieniä avaimia, jotka siinä riippuivat.\n\nHän oli kuullut miehensä sanovan rajattomassa onnellisuudessansa:\n\"Katso, tämä kaikki on nyt sinun! Sinä voit tehdä sen kanssa mitä\ntahdot; jos jotain puuttuu, jota tahtoisit, niin sano vaan sananen ja\nse on heti paikalla hankittava\".\n\nMutta hän ei ollut ottanut noita sanoja huomioonsa. Mitäpä kaikesta\ntuosta! Voisiko mikään palkita hänen menetettyä elämäänsä.\n\nVasta kun näki äidin puuhaavan hänen huoneissansa, hän heräsi, ja\nsiitä hetkestä alkain hän pysyikin hereillä.\n\nPian lakkautettiin ne \"yhteiset\" ostokset, joita matami Torvestad\nalussa toimitti molemmille perheille; Saara ryhtyi nyt itse toimeen. Ja\nhiljaa, mutta vakaasti supistettiin äidin valtakunta jälleen\npiharakennukseen luhtineen.\n\nSaara oli reipas ja hyvin opetettu sekä oli perinyt äidin\njärjestämis- ja hallitus-ky'yn. Tämä kyky ei ollut koskaan päässyt\nvaurastumaan hänessä; äiti oli aina hänen päällikkönsä, ja Saara oli\norjaillut piian askareissa tarkkana ja hurskaana, huolimatta sen\nenemmän niistä kaluista, jotka eivät kuitenkaan hänen omiansa olleet,\nkuin ett'ei hän vaan lyönyt rikki mitään.\n\nNyt hänellä oli oma tavaransa, hän oli vapaa ja hänellä oli varsin\ntoisellaiset varat kuin äidillä käytettävinä. Rikas rouva Worse, joksi\nhäntä sanottiin kauppapuodeissa, oli aivan toista ja mahtavampaa kuin\nleski-matami Torvestad, ja sepä se uudestaan herätti Saaran elämään ja\nsulatti osan siitä jäästä, jota oli kokoontunut hänen ympärillensä.\n\nKun ensimmäinen pahin aika oli ohitse, hän karkoitti unelmansa ja\nnuoruutensa niin hyvin kuin taisi rukouksilla ja lukemisella, ja\ntalouden toimet estivät synkkiin ajatuksiin vaipumasta.\n\nVarsinkin kostui Jaakko Worse tuosta muutoksesta. Se jäädyttävä\nkylmyys, jolla Saara alussa kohteli häntä, oli välistä koskenut häneen\nkipeästi keskellä kaikkea hänen autuuttaan.\n\nVaan nyt Saaran käytös häntä kohtaan muuttui, hän ei koskaan ollut\nhellä, tuskinpa ystävällinenkään; vaan hän kärsi häntä kuitenkin, teki\nhänen olonsa talossa hauskaksi ja puhutteli häntä, kysyipä häneltä\nhänen asioistaan ja toimistaan.\n\nKippari Worse selitti, eikä väsynyt ihmettelemään että naisella voi\nolla niin hyvä ymmärrys. Ennen pitkää Saara taisi antaa hänelle hyviä\nneuvoja ja viimein Worse neuvotteli hänen kanssansa kaikesta.\n\nNäin vuosi kului ja talvi tuli.\n\nSaara kävi ahkerasti rukoushetkissä kuin ennenkin. Hän istui usein\näidin luona vanhalla paikallansa raamatun edessä. Hän oli entistä\nkauniimpi, sillä hänen katsantonsa oli vapaampi; pukunsakin oli\ntoisellainen.\n\nHän ei suinkaan koreillut vaatteillansa; ankarinkin Haugelainen ei\nsiinä olisi voinut löytää moitteen sijaa. Vaan naiset, jotka asian\nymmärsivät, huomasivat että hänen palttina-vaatteensa olivat kaikkein\nhienointa lajia, hänen villapukunsa yhtä kalliit kuin silkki-vaatteet,\nja että hänen kauluksensa olivat pitseistä, jotka maksoivat ainakin\npari taalaria kyynärä.\n\nMiehetkin huomasivat jotakin erinomaista tuossa nuoressa vaimossa ja\nsanoivat usein vaimoilleen: \"katsokaa Saaraa; noin teidän pitäisi\npukeutua, noin teidän pitäisi taloanne hallita!\" Äitikin sai paljon\nkiitosta siitä, että niin hyvin oli kasvattanut tytärtänsä.\n\nKippari Worse ei aina ollut mukana rukoushetkissä. Kun hän joskus\nmieluummin meni klubiin tai Randulf'in luo, ei Saara sitä vastustanut.\n\nVaan yleensä hän näytti paraiten menestyvän kotonansa. Talvella kun\nkynttilöitä aikaisin sytytettiin, istui hän salissa työssänsä. Jaakko\nWorse oli nimittäin sangen kätevä, ja nuoruudessansa hän oli oppinut\nvähän laivanrakennustaitoa. Ja nyt oli hän ottanut rakentaakseen pienen\nmallilaivan, puolentoista kyynärän pituisen, jossa hän kaikissa\nerityiskohdissakin mukaili \"Perheen Toivoa\".\n\nSaara luki ääneen hänelle. Hän luki Scriver'in, Johan Arndt'in,\nLutheruksen ja muiden teoksia. Worse ei kuunnellut erittäin tarkasti,\nmutta Saaran ääni oli niin suloinen ja hauska kuulla, ja hän oli niin\nkaunis kun kynttilä valaisi hänen valkoista otsaansa ja tummaa, sileää\ntukkaansa.\n\nKlubissa oltiin aina Jaakko Worsen mielestä liian sukkelapuheisia.\nRandulfkin oli hyvin paha häntä ärsyttämään. En tiedä mistä syystä,\nmutta Randulfin palaaminen oli kun olikin pettynyt toivo. Aina hän\nlaski pistosanoja tuosta naimisesta; itse hän oli leski, lapset\ntäysikasvuiset, vanhin poika oli kipparina ja asui kaupungissa.\n\nToinen seikka harmitti myöskin Worsea, se nimittäin että Randulf puhui\nehtimiseen, kuinka heidän tulisi käymään tänvuotisessa kalastuksessa.\nWorse muisti nimittäin lupauksensa matami Torvestad'ille. Vaan eräänä\npäivänä Saara sanoi joitakuita sanoja, jotka osottivat että hän arveli\nWorsen lähtevän kalastusretkelle kuin ennenkin.\n\n\"Niin mutta --\" sanoi Worse, \"minun täytyy sanoa sinulle, että\nennenkuin menin naimisiin, täytyi minun luvata äidillesi ett'en\nkoskaan --\"\n\n\"Tiedän sen, äiti on sen kertonut minulle. Vaan sen lupauksen äiti otti\nsinulta minun tähteni, ja sentähden minä päästän sinut siitä. Sinä voit\nlähteä jos tahdot.\"\n\nSaara oli sen sanonut äidillekin, heidän puhuessaan asiasta, joko\nsentähden että mielellään tahtoi päästä miehestään vähäksi aikaa, tai\nsentähden, ett'ei hän tässäkään asiassa tahtonut riippua äidistä. Niin\näiti ainakin käsitti sen, ja häntä rupesi yhä enemmän arveluttamaan.\n\nMutta Worse rupesi nyt hyvin innokkaasti puhumaan kalastuksesta ja\nRandulf ajatteli itsekseen: nyt on hän saanut luvan. Kalastus tuli\nkuitenkin huono sinä vuonna; sillit nousivat epätasaisesti ja\nmuuttelivat joka hetki; myrskyä ja rajuilmaa oli myös. Ei oikein\nluonnistunut kippari Worselle; vanha onni oli jättänyt hänet, uskallus\nmyöskin, sanoi moni; Worse kävi vanhaksi, se oli yleinen mielipide.\n\n\"Niinpä niin\", sanoi Randulf klubissa, \"kun noin vanha mies saa niin\nnuoren vaimon, niin hän pian on ollut ja mennyt\" -- ja hän teki\nliikunnon ikäänkuin olisi vääntänyt riepua ja heittänyt sen luotansa.\n\nKun Jaakko Worse palasi kotia, vaivasi häntä luuvalo ja hän kävi\nistumaan uunin nurkkaan vaimonsa luona. Kotona oli parasta olla; ja\nkeväällä, kun \"Perheen Toivon\" piti lähteä pitkälle matkalle, Worse\nitse esitti että päällikkyys annettaisiin jollenkin toiselle\nlaivurille, joka oli kauppahuoneen palveluksessa.\n\nLaurits Seehus pääsi silloin perämieheksi. Talvella oli hän käynyt\nBergenin merikoulussa tutkintoa suorittamassa, ja ennen lähtöänsä oli\nhän ottanut Henrietteltä uskollisuuden valan elämässä ja kuolemassa.\n\n-- Ei seuraavanakaan kevännä Jaakko Worse lähtenyt merelle. Hän valitti\nluuvaloa ja vaivoja vatsassa; tohtori ei tietänyt mitä se oli; vaan hän\npelkäsi maksassa olevan vikaa.\n\nMutta vaimoonsa Worse kiintyi yhä enemmän. Kun tuota vanhaa miestä\nalkoivat vaivata luuvalo ja huono ruoansulatus, hoiti vaimo häntä\ntyttären tarkkuudella; ja kun hän samalla oli hänen vaimonsa, sepä\nsaattoi Worsen vielä onnellisemmaksi ja kiitollisemmaksi.\n\nAikoja myöten myöskin veisaaminen ja lukeminen hänen ympärillänsä\nhuomaamatta rupesi vaikuttamaan Worseen.\n\nHän oli aina kuvaillut itselleen Jumalaa konsuli Garman'in näköiseksi\nteräväksi ja ankaraksi herraksi, joka kuitenkin sydämessään oli\nhyväntahtoinen ja jota oli helppo tyydyttää kun vaan ei menetelty\nviekkaudella ja saatanan kujeilla häntä kohtaan.\n\nVaan nyt hän oppi aivan toista.\n\nVähätpä siitä, että hän oli ollut kelpo merimies eikä koskaan ollut\npettänyt yhtäkään norjalaista miestä (saksalaisia ja ruotsalaisia ei\nhän ottanut lukuun), että oli ollut rehellinen ja tehnyt kaikille\noikeutta. Tarvittiin paljoa, paljoa enemmin.\n\nUsein heidän lukiessaan ja puhuessansa kääntymisen vaikeudesta, syvästä\ntuskasta kiusauksen hetkenä, hän salaa ajatteli itsekseen: lieneeköhän\ntotta tuo kaikki?\n\nHän epäili suuresti Sivert Gefvintiä eikä uskonut Endre Egeland'in\nkursauksia; siksi tunsi hän heitä liian hyvin nureelta puolelta.\n\nMutta Saara -- Saara! -- hän, joka kuitenkin kaikessa oli itse\ntäydellisyys, hän sanoi jok'ainoana päivänä, ihan jok'ainoana päivänä\nsaavansa taistella vanhaa Aatamia ja perkelettä vastaan omassa\nlihassaan.\n\nSe saattoi kipparin vähitellen arvelevaiseksi, ja hän kysyi näkikö\nSaara paljon vanhasta Aatamista hänessä.\n\nSaara sanoi sen näkevänsä ja Worse sai tietää enemmän itsestään kuin\nhäntä halutti kuulla. Ensiksikin, että hän kiroili, sitä hän itsekin\nymmärsi vääräksi, ankarasti hän koettikin jättää pois kiroukset; mutta\ntuo tapa oli niin juurtunut; vaan omasta mielestänsä hän oli parantunut\nsiitä. Mutta hänessä oli kuitenkin niin paljon sekä vanhaa Aatamia että\nitse perkelettäkin, että hänen oli hyvin paha ollaksensa.\n\nSaara tahtoi että hänen piti veisata ja rukoilla, vaan sitä ei hän\nvoinut. Hän ei vielä ollut saavuttanut Hengen vapautta käyttämään\nJumalan sanaa -- sanoi Saara.\n\nEi -- sitä pahempi, sitä vapautta hänellä ei ollut, jospa hänellä\nsentään olisi; sehän varmaan olisi tehnyt hänelle hyvää.\n\nMutta nähdessään rukoushetkissä millä suloisella hengen vapaudella\nSivert Gefvint käytti Jumalan sanaa, kuullessaan hänen teeskennellyllä\näänellään kuiskaavan niin imelästi ja hurskaasti, ja kun samalla tuli\nmuistaneeksi miten tuo mies oli julkeasti häntä pettänyt suolakaupassa,\nsilloin hengen vapaus ei kelvannut Jaakko Worselle, vaan hän meni\nklubiin.\n\nSeuraavana päivänä häntä aina kohdeltiin ikään kuin hän olisi ollut\nsairas; kaikki sanat olivat turhia, niin totiset kuin leikillisetkin;\nkauraliemi ja harmaa villashaali ilmestyivät silloin taas ja vaimonsa\nistui hänen viereensä kutomaan. Viimein Worse uskoi olevansa sairaana,\nkun hänen vaimonsa sanoi sen. Kirje, jonka Saara oli kirjoittanut\nnuorelle Worselle, teki erinomaisen hyvän vaikutuksen; ja kun Romarino\njoku aika sen jälkeen palasi kotia, aloittaaksen omia kauppa-asioita,\noli hänen ja nuoren äitipuolen väli hyvin ystävällinen.\n\nRomarino, keikari, liehakoi hieman Saaran edessä, vaan sitä Saara ei\nhuomannut, tai ei huolinut siitä vähintäkään; vaan talossa oli\nkuitenkin nyt vähän nuoruutta. Ja vaikka Jaakko Worse ei ainoatakaan\naskelta ottanut neuvottelematta Saaran kanssa, näytti kuitenkin aina\nsiltä kuin vanhus olisi ollut vastahakoinen ja nuoret vetäneet yhtä\nköyttä. Vaan kun Romarino oli asettunut itsenäiselle kannalle ja nainut\nerään neiden Bergenistä, josta ei tiedetty muuta kuin että hän oli\niloinen ja maailman-mielinen ja ettei hänen perheensä kuulunut\nheränneisin, silloin tuli Saaran ja Romarinon väli kylmäksi. Vanhoilla\nja nuorilla Worseilla ei ollut mitään yhteisiä rientoja, ja he näkivät\ntoisiansa hyvin harvoin. Romarino osti itselleen talon ja eli hyvin\nsuurellisesti. Vanha Worse pudisti päätänsä.\n\nViipyi vähän aikaa ennenkuin matami Torvestad käsitti että hän\ntäydellisesti oli erehtynyt tyttärensä suhteen. Vaan vähittäin hänelle\nselvisi, ett'ei siihen voinut mitään. Tuosta silmäyksestä alkaen, jonka\nmatami oli saanut kihlaus-iltana, Saara oli irtautunut hänen vallastaan\nja astui yht'äkkiä esiin hänen vertaisenansa; pianpa matami\nTorvestad'ista tuli vaan rouva Worsen äiti.\n\nViisas kun oli, salasi hän että oli pettynyt. Mutta hän lupasi\nitselleen, ett'ei kävisi niin Henrietten suhteen; hänen pitäisi saada\nmies, jota matami tulisi hallitsemaan, ja itse olisi hän pidettävä\naivan toisellaisessa kurissa kuin tähän asti. Aluksi tuon lapsiraukan\ntulisi istua Saaran paikalla kun Saara ei ollut läsnä.\n\nHans Nilsen Fennefos'ista tuli parin vuoden kuluessa hyvin vähän\ntietoja. Hänen sanottiin kulkevan pohjoisessa, pohjoisempana kuin\nkoskaan ennen oli käynyt, aina synkimmässä Ruijassa asti, sanoivat\nmuutamat.\n\nVanhimmat saivat tietää yhtä ja toista, vaan sitä ei kerrottu\nseurakunnalle. Jos kysyttiin Fennefos'ia, niin vastattiin että jokainen\nsaa hoitaa itseänsä, tai että Herran tiet ovat käsittämättömät.\n\nYstävät eivät nimittäin tietäneet mitään iloisia uutisia Hans\nNilsen'istä.\n\nHän, joka ennen oli vaeltanut seudusta toiseen suloisena rauhan\nsanansaattajana, hän jätti nyt jälkeensä rauhattomuutta ja hämmästystä.\nSanottiin että hän liikkui Herran myrskyn lailla; puheensa oli tulen\nkaltainen, ja moni tuli heikkomieliseksi häntä kuullessansa --\nkerrottiinpa erään nuoren tytön surmanneen itsensä Fennefos'in saarnan\njohdosta.\n\nPapit ryhtyivät hänen kimppuunsa virkakertomuksissaan; hänen vanha\nmaineensa sävyisyydestä katosi ja uskottomat huusivat riemuten: \"Kas --\nkas! Hänkin!\"\n\nSuuri oli suru tästä heränneissä, minne vaan uutinen tuli, ja vähittäin\nse tietysti pääsi leviämään, vaikka vanhimmat koettivat sitä salata.\nUseat kirjoittivat hänelle ja rukoilivat häntä hartaasti palaamaan\netelään päin; he toivoivat että hänen henkensä taas rauhottuisi, hänen\npäästyänsä vanhojen ystävien pariin.\n\nVaan hän ei tullut, ja viimein koko maa oli täynnä parkunaa, jota oli\nherättänyt tuo raju saarnaaja, joka veisaten kulki majasta majaan läpi\nlumen, ja jota oli saattamassa kalpeita miehiä ja naisia, hapset\nhajalla, itkien ja huutaen sekä vaatteitansa repien.\n\nSilloin vanhimmat pyysivät matami Torvestad'ia kirjoittamaan hänelle.\n\nSeuraavana päivänä matami antoi heille sinetillä suljetun kirjeen. Se\noli vasten sääntöjä, vaan olot olivat niin eriskummalliset, ett'ei\nmitään vastaväitöksiä tehty. Kirje lähetettiin syksyllä, ja\nkevät-puolella kerrottiin Hans Nilsen'in kulkevan etelään päin.\n\nVaan kirjeen Saara oli kirjoittanut; äiti oli itse sitä pyytänyt.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nGarman & Worsella oli muutamat hyvät vuodet. Virkistävänä virtana\nJaakko Worsen rahat kulkivat hervahtuneessa kauppatoimessa,\njakauntuivat eri haaroihin ja saattoivat koko ruumiin virkeäksi ja\nväkeväksi. Eikä kauan viipynyt ennenkuin kauppahuone jälleen oli\nsaavuttanut maineensa sekä kotona että ulkomailla.\n\nKonsulin kasvot kävivät jälleen sileiksi ja huolettomiksi, hänen\naskeleensa olivat reippaat ja nuorekkaat, hänen kulkiessansa ylös\nleveitä portaita myöten katsomaan niitä vieraita käsityöläisiä, jotka\nhän oli tuottanut Kyöpenhaminasta koristamaan seurahuoneita\nylikerrassa.\n\nKeväällä Kristian Fredrik palasi kotia; hänen kasvatuksensa oli\npäättynyt, oltuansa viime talven Parisissa.\n\nKonsuli iloitsi suuresti poikansa palaamisesta, varsinkin nyt kun\nylpeydellä voi näyttää hänelle talon mahtavuutta ja asioiden\nkukoistavaa tilaa.\n\nMutta tuo Worsen juttu. Konsuli Garman kirosi sydämessään haugelaisia\nja pyhiä entistä kiivaammin.\n\nNiin oli käynyt kuin hän oli pelännyt: he olivat turmelleet kippari\nWorsen konsulilta.\n\nSamaa arvelivat neiti Birgitte ja neiti Mettekin. Naimisensa ensi\naikoina kippari kyllä tuli usein Sandsgaard'iin ja koetti olla aivan\nniinkuin ennen.\n\nVaan se ei enään onnistunut, hän ei päässyt oikeaan alkuun enään, ja\nkaikista oli ikävä tuntea että vanhat hyvät päivät olivat olleet ja\nmenneet.\n\nAinoastaan kerran oli rouva Saara Worse käynyt Sandsgaardissa. Konsuli\nantoi suuret päivälliset äskennaineitten kunniaksi.\n\nSilmät alasluotuina Saara istui loistavassa pöydässä konsuli Garmanin\nrinnalla. Ympärillä oli hienoja herroja ja naisia, joiden kasvot hän\noli nähnyt kaduilla tai kirkossa. Seurassa kuului leikkipuhetta ja\nnaurua sekä iloista melua, jonka vertaista hän ei ollut eläissään\nkuullut, ja sinä päivänä seura kuitenkin koetti hillitä itseään tuon\nnuoren rouvan tunnetun hurskauden tähden.\n\nJaakko Worse, joka oli tottunut siihen ja oli kaikilta rakastettu,\nistui siinä sanomattoman tyytyväisenä ja tahtoi nyykätä vaimolleen.\nVaan tämä tuskin nosti silmänsä koko päivällis-aikana, ja palattuansa\nkotia -- Worsen täytyi tällä kertaa ajaa -- sanoi Saara miehelleen että\nhänestä tuntui aivan kuin olisi ollut helvetin etupihassa.\n\n\"Eikö mitä, Saara, kuinka voitkaan puhua noin? Ne ovat todellakin\nsiivoja, kunnon ihmisiä kaikki.\"\n\n\"Ymmärsit kai että he ainoastaan pilkkasivat sinua?\" sanoi Saara\nterävästi, sillä niin hän oli asian käsittänyt, kun pormestari ja joku\nmuu pyysivät saada kunnian juoda vanhan kaptenin ja nuoren sulhasmiehen\nmaljaa.\n\nSinne Saara ei tullut enää. Ensiksikin oli hän kylläksi viisas\nymmärtämään ett'ei hän koskaan voisi perehtyä siihen piiriin; mutta\ntoiseksi tuntui todellakin hänestä, joka lapsuudesta saakka oli kuullut\nainoastaan totista ja hurskasta puhetta, saatanalliselta tuo ilo ja\nhuolettomuus ihmisissä, jotka nauroivat ääneen juodessaan vaarallista\nviiniä.\n\nKonsuli Garman moitti aina kälyjänsä siitä, ett'eivät olleet kertoneet\nhänelle kippari Worsen hankkeista haugelaisten suhteen. Hän arveli että\nkyllä olisi parantanut kipparin jos vaan olisi saanut hänet\nhoidettavakseen ennenkuin tauti oli liian pahaksi kääntynyt.\n\nMutta Worse näytti olevan tyytyväinen, ja sehän oli hyvä niin kauan\nkuin sitä kesti. Vaan Sandsgaard'issa häntä kaivattiin, ja kun hän\nvetäysi pois mereltä, jättäen \"Perheen Toivon\" muiden huostaan, heitti\nkonsuli kaiken toivon hänestä ja piti häntä pilattuna, hukkaan\njoutuneena.\n\nKonsuli oli nyt entistä yksinäisempi, ja usein käveli hän synkissä\najatuksissa edes takaisin puutarhamajan edessä olevalla leveällä\nhiekkatiellä.\n\nSe oli lammikon rannalla. Tällä rannalla kasvoi kaunista ruovokkoa.\nLammikko oli varmaankin ennen ollut paljoa suurempi, sillä konsuli\nmuisti lapsuudestansa että oli ollut vettä molemmin puolin majaa ja\nsilta, jota nostettiin.\n\nOlipa hänellä myös hämärä muisto muutamista naisista valko-sinisessä\nveneessä ja miehestä punaisessa silkkitakissa, joka seisoi kokassa airo\nkädessä.\n\nNyt lammikko oli niin pieni, että olisi ollut naurettavaa pitää venettä\nsiinä. Konsuli mietti usein mitenkä tapahtui että lammikko noin\nsupistui vuosi vuodelta. Ruovokko kai pääsi liiaksi rehoittamaan, ja\njoka vuosi hän käski puutarhuria pitämään ruovokkoa silmällä, vaan se\nei auttanut.\n\nPuutarha oli alkuansa järjestetty puhtaasen ranskalaiseen malliin\nleveillä suorakulmaisilla käytävillä, tiheillä, leikatuilla\npensastoilla ja lehto-kujilla tai sanomattoman pienillä\nnukkeen-tapaisilla puksi-puu-pensastoilla. Säännöllisten matkain päässä\noli pyörö, missä neljä tietä yhteen sattui, ja keskellä tätä pyöröä\npäiväkello, muistopylväs tai jotakin semmoista. Vaan puutarhan rajalle,\nvarsinkin luoteispuolelle, oli tiheään istutettu puita, jotka\nmuodostivat kehyksen tarhan ympäri. Ne olivat yksinkertaisia kotimaisia\npuita, joiden tuli suojella hienoa ranskalaista puutarhaa ja sen\nvieraita kasveja ja kukkia kylmältä merituulelta.\n\nMaja ynnä lammikko olivat päärakennuksesta länteen päin; ja vaikka\nsinne ei ollut monta askeletta, sitä kuitenkin entisinä aikoina\npidettiin jonkinlaisena Trianonina, johonka lähdettiin kahvia juomaan\nja soittoa kuulemaan. Komea kulku kävi silloin sinne mitä\nmutkallisimpia teitä sillan yli ja lammikon ympäri, tai astuttiin\nveneesen ja soudettiin kolmella aironvetämisellä toiselle puolelle,\nlausuttaessa lukemattomia kohteliaisuuksia ja sukkeluuksia.\n\nTätä kaikkea Morten Garman muisteli nuoruudestansa varsin hyvin. Itse\noli hän koettanut pitää voimassa vanhat tavat ja temput, mutta se oli\nonnistunut vaan puoleksi. Ihmiset muuttuivat, lammikko ruohistui; niin\nisän komea puutarha oli peräti ruohistumaisillaan.\n\nMolemmin puolin leveätä hiekkakäytävää, joka majalle vei, oli niin\ntiheä leikattu pensasto, että nuorten naisien oli, puutarhurin suureksi\nharmiksi, tapana istahtaa siihen, ja säännöllisen matkan päässä oli\nsiinä kuusi puksipuu-pyramidia. Siellä konsuli mielellään käveli\nedestakaisin; siellä oli vielä koko tuo vanha jäykkä komeus olemassa.\n\nVaan puutarhassa rupesi näyttämään hyvin kirjavalta. Tavalliset\nyksinkertaiset puut, jotka oli istutettu suojaksi, rupesivat nyt,\nsaatuansa paksut rungot ja vahvat juuret, leviämään omin päin, ja koska\neivät päässeet kasvamaan luoteesen päin, lähettivät ne pitkiä oksia\npuutarhaan päin suorakulmaisten käytävien ja säännöllisten puksipuisten\nnukkeen-pensastojen yli.\n\nJoukko nuoria pyökkipuita nosti kapinaa. Monta vuotta olivat ne melkein\nolleet kasvamatta. Pohjoistuuli katkaisi latvat ja taivutti ne sekä\nkaikki muut puut sisäänpäin, jotta näyttivät siltä kuin olisivat\nsaksilla viistoon poikkileikatut. Vaan saatuansa vihdoin tarpeeksi\nvoimaa alhaaltapäin, rupesivat ne leviämään, kasvoivat toistensa ja\nmuitten puitten niskoille, taistellen jokaisesta auringon säteestä ja\nkiiltäen raittiudesta ja tuoruudesta.\n\nToiset puut noudattivat esimerkkiä; niinpä nuo vaatimattomat\nseljapensaatkin, jotka seisoivat ihan aidan vieressä ja ensimmäisinä\nkovina vuosina kestivät kaikkea tuota kurjuutta pohjoistuulelta, nekin\nelpyivät ja koettivat nostaa pyöreitä latvojaan yhtä korkealle kuin\nnuoret pihlajat ja poppelipuut, jotka sisempänä kasvoivat.\n\nSekä konsuli että puutarhuri pitivät niitä silmällä, vaan eivät paljoa\nmitään niille voineet. Joka haaralla nuo halvat kotimaiset puut kasvaa\nrehoittivat yli kuivan, komean tarhan. Puiden suojaan istutetut pensaat\neivät enää ottaneet menestyäkseen, niistä kasvoi ainoastaan nälkä-oksia\ntaikka ne kuivuivat peräti; siistit pensas-kasvit, jotka ennen oli\nleikattu pieniksi tyynylöiksi, paisuivat suuriksi, heinäkuorman\ntapaisiksi; käytävät, missä ennen mahtui kaksi kävelemään, ummistuivat\nniin että yksi henkilö töin tuskin pääsi liikkumaan.\n\nEi ollut puutarhuri siihen syypää, mutta puutarha oli päässyt niin\npitkälle, että muuttui puistoksi; eikä sitä olisi muulla neuvoin\njälleen saatu alkuperäiseen Ranskan malliin, kuin että olisi kaadettu\npuut ja aloitettu alusta.\n\nVaan se ei käynyt laatuun; arvelipa moni että se oli kauniimpi nyt\nnoilla korkeilla puilla kuin ennen. Mutta konsuli näki suruksensa\nkuinka hänen oiva puutarhansa vuosi vuodelta supistui, kunnes oli\njälellä ainoastaan tuo leveä hiekkakäytävä ja nuo kuusi pyramidia\nhuvimajan edustalla.\n\nKävellessään siellä valoisina, hiljaisina kesä-iltoina, näki hän\nkapinallisten puitten lävitse vilahdukselta keltaisen-punasta\niltataivasta, jonka hohde valui yli Sandsgaardin lahden länteenpäin\nmerelle, jonka pinta oli kuin peili pitkine aaltoviiruineen. Hän tuli\najatelleeksi että puutarhamajan katolta muinoin oli ihana näköala\nmerelle. Nyt sekin oli ummessa. Puutarhan kävi samoin kuin\nkaupunginkin: ne kasvaa rehoittivat niin, ett'ei enää tuntenut toista\neikä toistakaan.\n\nHuvimajan peräpuolella oli panelissa salaovi, jonka avain aina oli\nkonsulin taskussa. Monta pientä muistoa rakkauden seikoista tulvaili\nhäntä vastaan kun hän nyt vanhoina päivinä joskus avasi tuon salaoven.\nportaat olivat ahtaat; nyt hänen varmaankin olisi vaikea päästä ylös,\nmutta nuoruudessa, hyvänen aika, kuinka kepeästi silloin lennettiin\nylös ja alas!\n\n\"Le nez, c'est la mémoire\", sanoi hän kertoen omat komppasanansa, kun\ntunsi hajua umpinaisessa huoneessa olleesta vanhasta mahonkipuusta, ja\nhyräillen käveli hän edestakaisin nuoruutensa puutarhan pienessä\njäännöksessä, asetellen varovasti ja sievästi kauniita sääriänsä,\nuneksien että hänellä oli jalassa kengät ja valkoiset silkkisukat.\n\nMutta tiellä puutarhan ulkopuolella seisahtui eräs matkamies ja katseli\nvuonon yli.\n\nSe oli tuo tunnettu maallikkosaarnaaja Hans Nilsen Fennefos.\nKo'okkaana, laihana, pistävä loiste vaaleissa silmissään, seisoi hän\nsiinä äänetönnä mietteissään; hän nojasi pienen suljetun portin\ntolppaan.\n\nSelässä hänellä oli suuri laukku, jossa kantoi hengellisiä kirjoja ja\nkirjasia; hän oli pölyinen ja väsynyt, käytyänsä koko päivän auringon\npaisteessa.\n\nKolmeen vuoteen ei hän ollut käynyt näillä seuduilla, ja paljon oli\nhänessä tapahtunut sillä aikaa.\n\nKuullessaan että Saara oli naitu kippari Worselle, tunsi hän ankaran\nsisällisen pistoksen, ruumiillisen tuskan, joka oli tukehduttaa hänet.\nHän käsitti nyt täydellisesti, että hän kuitenkin rakkaudella oli\nsidottu tuohon vaimoon, rakkaudella, jonka rinnalla hänen rakkautensa\nveljiin, jopa Jumalaankin oli heikko ja mitätön. Hän kauhistui omaa\nitseänsä ja heittäysi tomuun katuen ja rukoillen. Ja koska hänestä\ntuntui kuin ei mikään rangaistus eikä mikään sovitus olisi kyllin\nankara näin suuresta petoksesta, näin kamalasta rikoksesta, kävi hän\nankaraksi muitakin kohtaan; ja hän rupesi tulisella innolla saarnaamaan\nparannusta ja rankaisemaan syntisiä kovemmilla sanoilla kuin mitä\nkukaan oli käyttänyt ennen häntä.\n\nKolme vuotta hän eli tässä ankarassa, jyrkässä taistelossa syntiä\nvastaan omassa itsessään sekä ympärillänsä, ja sen ajan kuluessa hänen\nonnistui voittaa sydämensä ja perata pois syntinen rakkaus, ja hänelle\nselveni että hän niinkuin veljetkin tähän asti oli osoittanut liian\nvähän ankaruutta niin elämässä kuin opissa.\n\nSentähden hän noudattikin kutsumusta ja palasi etelään. Lukiessaan\nSaaran kirjettä, tuli hänen sääli sekä Saaraa että veljiä, jotka\nsokeasti vaelsivat synnissä ja itsehurskaudessa.\n\nVaan kulkiessaan etelään päin ystävällisempien seutujen kautta, missä\nasui ihmisiä, jotka vanhastaan häntä tunsivat ja vastaanottivat häntä\nhellällä huolella, hän ei voinut vastustaa sitä lempeää vaikutusta,\nminkä se teki hänen mieleensä. Ja kulkiessaan Sandsgaard'in läpi,\ntäytyi hänen seisattua niiden muistojen valloittamana, jotka hänessä\nheräsivät kun hän näki tuon ystävällisen lahden ja kaupungin\nkirkontornit, jotka jo tulivat näkyviin.\n\nHans Nilsen tutki vielä kerran sydäntänsä, vaan ei löytänyt siitä muuta\nkuin mitä siinä olla piti. Saara oli hänelle niinkuin sisar tai veli;\nhän oli toisen miehen vaimo ja Fennefos toivoi että hän oli onnellinen.\n\nVaan ennenkuin meni eteenpäin, katsoi hän sattumalta aidan yli, ja\noksien välitse näki hän konsuli Garman'in, joka oli kävelemässä.\n\nFennefos tunsi hänet ja intohimoinen luontonsa pääsi taas voitolle, kun\nhän näki tuon kääntymättömän vanhuksen, joka käveli noin huoletonna\nsynneissään keskellä rikkauttaan, silmien ja lihan hekkuman\nympäröimänä, käveli avo-silmin suoraan helvetin piinaan.\n\nHän tarttui sauvaansa ja meni eteenpäin; he saisivat kokea tuolla\nkaupungissa, että Hans Nilsen Fennefos oli palannut.\n\nIltaruskon viimeinen hohde katosi ja taivas muuttui sinertävän\nvihriäksi ilman rannalla; kylmä tuuli keinutti pitkiä sitkeitä\npyökin-oksia, ja konsuli Garman meni sisälle.\n\nPuutarhassa oli hiljaista ja se kasvoi umpeen puista ja pensaista.\nLehdikkäät latvat peittivät käytävät, taistelivat, päästäkseen\neteenpäin, tai kuolivat, kuivuivat siimekseen, vettä kun niihin\npisarteli muista oksista. Ylhäällä sekä alhaalla pisti oksia esiin,\ntehden yhä ahtaammaksi tuota pientä aukkoa huvimajan edustalla, ja\nlammikko supistui vuosi vuodelta.\n\nVaan se, joka taivutti oksia sivulle päin ja tunkeutui sisään\npensastoon, hän saattoi vielä nähdä jälkiä suorakulmaisista käytävistä\nja pienistä leikatuista nukkeentapaisista pensas-aidoista. Siellä oli\npimeätä ja nuoskeata, liukasta vihriäisestä sammaleesta ja vanhaa\nkuolleen hajua puksi-puusta, joka mätäni.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMatalassa vanhan-aikuisessa salissa Sivert Jespersen'in talossa\nkatettiin pitkiä pöytiä. Pöytäliina ja servetit olivat hienointa\ntamasti-langasta, mutta veitset huonoja ja kahvelit rautaiset. Siellä\ntäällä, kaukana toisistaan, seisoi Medoc-pulloja; paitsi sitä oli\npöydällä vettä, suolaa ja leipää, eikä mitään muuta.\n\nIsäntä pelkäsi kuitenkin että tuo kenties oli liian ylellistä.\nTavallisesti hänen ruokapöytänsä oli katettu vaksi-vaatteella ja hän\notti perunat vadista sormillaan sekä kuori ne tasku-veitsellänsä. Tämän\npäivän pidot olivat kotia palanneen Hans Nilsen'in kunniaksi; ei ollut\nhelppo tietää kuinka ankaraksi hän oli käynyt.\n\nVanhimmat olivat määränneet että Fennefos ensin oli kutsuttava\nluotettavimpien veljesten ja sisarten piiriin, jotta tulisi ilmi miten\nhänen oli laita. Ei ollut viisasta antaa hänen kohta puhua\nrukoushuoneessa. He pelkäsivät häntä sydämessään, ja jokaisella oli\njonkunmoista omantunnon vaivaa.\n\nFennefos oli ollut neljättä päivää kaupungissa, vaan häntä ei oltu\nliioin nähty sillä aikaa. Hän oli enimmiten kotona ja puhui matami\nTorvestad'in kanssa. Päärakennuksessa Worsen luona oli hän myös käynyt.\n\nKun Saara ja hän ensi kerran kohtasivat toisiansa, olivat he kahden\nkesken, ja kun Saara ensi kerran loi tummat silmänsä häneen, vapisi\nhänen äänensä; vaan hänen mielensä asettui kohta ja hän puhui sitten\ntyynesti ja totisesti katsomatta paljon Fennefos'iin.\n\nSaara ei sanonut juuri mitään; kuunteli vaan hänen ääntänsä.\n\nKippari Worse tuli sisään ja sanoi Hans Nilsen'in sydämellisesti\ntervetulleeksi; vaan Hans Nilsen hämmästyi nähdessään kuinka laivuri\nnäinä vuosina oli vanhentunut; kun oli niin hermoton ja iho niin\nkeltainen.\n\nHe puhuivat tulevan päivän pidoista Sivert Jespersen'in luona, ja Worse\nkäveli edes-takaisin, silittäen saukon-nahkaansa; nähtävästi hänellä\noli jotakin mielessä.\n\n\"Hm -- hm --\", sanoi hän pari kertaa, kun muut vaikenivat, \"on 24 päivä\nkesäkuuta huomenna, niin on totta tosiaankin -- hm, hm -- Juhannuspäivä\n-- niin, niin on!\"\n\n\"Onko Juhannuspäivä joku merkillinen päivä kippari Worselle?\" kysyi\nFennefos; hän tahtoi olla ystävällinen Saaran miehelle!\n\n\"Merkillinenkö päivä! niinpä niin -- luulisinpa, Hans Nilsen! Monena,\nmonena vuotena -- se on Randulfin syntymäpäivä, näetten -- ja aina\npoikuuden iästä asti -- no niin, niin, mitäpä siitä, ne ajat ovat\nolleet ja menneet.\"\n\n\"Te tahdotte ehkä sentähden mieluummin olla kippari Randulfin luona\nhuomenna kuin mennä Sivert Jespersen'in luo.\"\n\n\"Häpeä on sitä tunnustaa, mutta sitä minä todellakin tahtoisin\nmieluummin.\"\n\n\"En luule kenenkään sitä paheksivan jos et tule Sivert Jespersen'in\nluo\", sanoi Saara; nähtyänsä Fennefos'in jälleen, tahtoi hän mielellään\npäästä miehestänsä kokonaiseksi päiväksi.\n\nJaakko Worse ilostui kuin lapsi tästä odottamattomasta käännöksestä ja\nriensi kippari Randulf'ille ilmoittamaan että hän oli saanut luvan\ntulla.\n\nSaara ja Fennefos jäivät istumaan kahden kesken, ja hetken äänettömyys\nsyntyi.\n\n\"Eikö miehesi ole terve?\"\n\n\"Ei, hän on sairas; minä luulen että hänellä on sisällinen tauti.\"\n\n\"Sinä tarkoitat ruumista; minä ajattelin sielua. Onko hän vielä\nsynneissään?\"\n\n\"Pahoin sitä pelkään, Hans Nilsen. Sana ei pääse häneen vaikuttamaan.\"\n\n\"Oletko koettanut auttaa häntä, Saara?\"\n\n\"Olen, olen koettanut, vaan suuria hedelmiä en näe työstäni,\"\n\n\"Ehkä et ole koettanut oikealla tavalla. Hän on ollut voimakas mies,\nehkä tarvitaan voimallisia keinoja hänen taivuttamiseen.\"\n\nSaara olisi tahtonut kysyä enemmän siitä, mutta heidät häiritsi matami\nTorvestad, joka tuli Fennefos'ia noutamaan. He olivat sopineet yhdessä\nmenemään erästä tyttö-kotia katselemaan, jonka haugelaiset olivat\nperustaneet.\n\nSaara seurasi heitä, joka äitiä ei liioin miellyttänyt. Hän oli viime\naikoina joutunut aivan syrjälle tyttärensä tähden ja koetti nyt kaikin\nvoimin saada pitää Fennefos'ia itsekseen.\n\nHän oli kuitenkin olevinaan hyvin iloinen, ja he menivät kaikki kolme.\nSaara tunsi outoa iloa ollessaan Fennefos'in seurassa, vaikka hän koko\najan kallistui äidin puoleen, joka matalalla äänellä kertoi hänelle\nyhtä ja toista vastaan-tulevista.\n\nVaan tultuansa kotia jälleen, sanoi Hans Nilsen jäähyväiset matami\nTorvestad'ille ja seurasi Saaraa hänen huoneisinsa.\n\nHe puhuivat kauan keskenänsä, ja Saara kertoi hänelle veljeksistä ja\nkaikesta, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan. Kun hän piankin\nhuomasi että Fennefos arvosteli kaikkia ankarammin ja synkeämmin kuin\nennen, hän tietämättään myös antoi kertomuksilleen synkemmän värin. Hän\nkertoi veljesten laimeudesta, heidän ilettävästä halustaan ko'ota\nmaallista tavaraa, kuinka he syntisestä turhamaisuudestaan pyytävät\nsaavuttaa ihmisten kunnioitusta, kuinka sallivat nuorten pappien\nimartelemisella lörpötellä heitä sinne tänne ja tunkea heidän\narmeliaisuuden-laitoksiinsa ja lähetys-toimiinsa.\n\nFennefos kuunteli ja kiitti Saaraa, kun hän oli lopettanut.\n\n\"Mutta sinä, Saara, kuinka sinun on?\"\n\n\"Kiitos, Hans Nilsen\", vastasi Saara ja katseli häneen, \"itsestäni en\nmitään voi, vaan Herra on ollut voimani, jotta luulen voivani sanoa,\nettä minun nyt on hyvin\".\n\nHän kääntyi yht'äkkiä ja sanoi hyvästi.\n\nPäivällisillä Sivert Jespersen'in luona istuttiin hiljaa odottaen.\nKaikki katselivat tarkasti Hans Nilsen'iä, joka istui Saaran vieressä\ntotisena ja harvapuheisena, jommoisena oli ollut sinne tultuansa.\n\nEnnenkuin lihalientä tarjottiin, luki eräs valkopäinen, sinikätinen\nvanha mies pöytärukouksen; hän oli värjäri. Sitten veisattiin: \"sydämen\npohjast' veisatkaamme\".\n\nLihaliemen jälkeen olisi pitänyt tulla lohta, mutta isäntää oli\nruvennut arveluttamaan viimeisenä hetkenä, ja hän oli keittäjä-rouvan\nsuureksi harmiksi kieltänyt panemasta sitä pöydälle. Sentähden tuli\nainoastaan lampaanpaistia, jota syötiin suunnattoman paljon. Keittäjä\noli uskaltanut laittaa paistin kanssa syötävää salatia, jommoista\nsuurin osa läsnä-olijoista ei ennen ollut nähnyt. Eräs vanhuksista\nsanoi sentähden leikillisesti: \"mitä nyt. Pitääkö meidän syödä ruohoja\nniinkuin kuningas Nebukadnesar?\"\n\nNaurettiin vähäisen ja matami Torvestad käytti tilaisuutta kertoakseen\nettä, hänen ollessaan nuorena Gnadanissa, hän ei saanut juuri mitään\nmuuta kuin tämmöistä ruohoa ja muita kaaliksia.\n\nSiitä tuli sitten puheeksi veljesseurakunnan eri laitokset ja sen\njohtavat henkilöt, ja puhuttiin sitten vielä vanhoista hurskaista\nopettajista ja saarnaajista, jotka viime vuosisadalla olivat\nherättäneet uutta henkeä Saksanmaan kristillisissä.\n\nHans Nilsen oli vaiti tai puhui puoliääneensä Saaralle muutamia sanoja.\nVaan moni vilkastui puhuessaan noista asioista, jotka huvittivat\nkaikkia ja jotka kaikki hyvin tunsivat. Matami Torvestad oli erittäin\ninnostunut; noihin asioihin oli hän perehtynyt, eikä jättänyt mitään\ntilaisuutta käyttämättä, jolloin sai puhua niistä miehistä, joista\nnuoruudessaan oli kuullut niin paljon.\n\n\"Toden totta\", sanoi Sivert Jespersen, \"moni siunattu sana Juhana\nArndt'ilta, Spener'iltä ja Franckelta on meille säilytetty.\nHerrnhuteissakin on sittemmin ollut monta hurskasta Jumalan miestä\".\n\n\"Me voimme oppia yhtä ja toista heiltä ja he meiltä\", sanoi vanha\nvärjäri.\n\n\"Minä lu'in juuri tänään pienestä kirjasta, joka minulla on, eräästä\nilmestyksestä, jonka muuan Francken ystävistä näki. Sittemmin tuli\nsaman miehen tiedoksi, että Francke kuoli juuri samana hetkenä kun hän\nsen näki\". Näin sanoessaan veti matami Torvestad taskustaan yhden\nnoista ijankaikkisista kirjoista, ja Sivert Jespersen pyysi häntä\nlukemaan tuosta ilmestyksestä, jos se oli sama kirja, mitä hänellä\nsiinä oli.\n\nSe se oli ja hän oli ottanut sen mukaansa sentähden, että hän ja\nvanhimmat olivat tulleet siihen päätökseen, että pitäisi lempeillä\nsanoilla koettaa herättää iloisempaa ja luottavaisempaa mielen-alaa\nheidän rakkaassa ystävässään ja veljessään Hans Nilsen'issä.\n\nValmistuttiin kuuntelemaan. Enin osa oli päättänyt atriansa, mutta\njotkut miehistä ottivat vielä paistinpalasen ja söivät hiljaisuudessa\nmatami Torvestadin lukiessa. Heidän mielensä kävi vähän keveämmäksi ja\nhe katselivat vapaammin Fennefos'in puoleen.\n\nMatami Torvestad luki hyvin, ääntämättä väärin vieraita sanoja niinkuin\nmuut, jotka nuoruudessaan olivat saaneet huonompaa opetusta:\n\n\"Tuli viimein aika, jolloin Elias -- sillä tarkoitetaan Franckea -- oli\notettava pois; se oli vuonna 1727. Pimeydestäni näin kirkkaan\nilmestyksen autuaitten asunnoista. Minä näin suuren rauhanruhtinaan,\nympärillään suuri joukko vapautettuja, hymyhuulin heille lausuvan:\n'Isäni siunatut! Te rakastatte minua ja minä teitä, me riemuitsemme\ntoisistamme. Ja nyt meillä on uusi ilon aihe. Tässä uudessa\nJerusalemissa pitää meidän huomenna viettää ilon juhlaa. Suuri siunattu\nsielu on silloin kruununsa saava. Hän riisuu nyt päältänsä maallisen\nverhonsa.'\n\n\"Kohta huusi koko taivas suurimmalla kunnioituksella: Amen! Amen!\n\n\"Mutta kuka? kysyi toinen toiselta, oi kuka tuo uusi suuresti siunattu\nystävä lienee?\n\n\"Huomioni kiintyi nyt kolmeen, jotka olivat arvokkaimmat vanhuksista ja\nkorkean-autuaasti koristetut kruunuilla ja puhtaalla hohtavalla\nsilkillä pääenkelin loisteessa. Ken on tuo? tuo? tuo? kysyi sydämeni\nhetkeksi. Ja kohta tunsin heidät: ne olivat Luther, Arndt ja Spener.\n'Veljeni', sanoi Spener, 'luuletteko minun voivan arvata ketä\nkuninkaamme tarkoittaa tuolla autuaalla ystävällä, jota huomispäivä on\nkirkastava? Varmaankin Francke on kruunattava; sillä hän on\nrehellisesti taistellut'.\n\n\"äin puhui armas Filip Jakob; ja Vapahtaja, joka samassa seisoi hänen\nläheisyydessään, vastasi hymyillen: 'sinä sanoit sen'.\n\n\"Koko taivaassa taputettiin tästä ilolla käsiä.\n\n\"Siis tuli se autuas päivä, jota Francken sielu niin kauan oli\nhalannut. Suuri joukko autuaita palvelushenkiä, jotka seisoivat\nvalmiina ja toivoivat saavansa toimittaa kuninkaansa käskyjä, sai\nsamalla Vapahtajalta viittauksen lähteä noutamaan Francken sielua.\nTaivaan portit avattiin, Israelin vaunut ja ratsujoukot lähtivät\ntavallisessa loistossaan alas noutamaan Eliasta.\n\n\"Pyhällä vaatimattomuudella astui Francke Sionin portista sisään, ja\nsamassa kääntyi Vapahtaja esikkonsa puoleen: 'katso', sanoi hän, 'katso\nFranckeni. Katso kuinka tämä sielu kultaisten vaatteidensa loistossa\nkuitenkin autuaallisimmin loistaa sydämensä nöyryydessä!'\n\n\"'Mutta tule, Hernan Augustini!' jatkoi kuningas. 'Tule valittu\nsisareni. Käy kunnia-istuimellesi mun oikealle puolelleni.'\n\n\"Vaan kun nyt huomasi että kuningas itse tuli häntä vastaan, heittäysi\nFrancke heti paikalla sievimmällä nöyryydellä hänen jalkojensa juurelle\nja suuteli hänen hameensa lievettä.\n\n\"Sionin kuningas riensi nyt nostamaan ylös morsiantaan ja antamaan\nhänelle rauhan suudelman.\n\n\"Oi jos olisin voinut nähdä ja kuulla enemmän! Mutta nyt ilmestys\nkatosi kun Vapahtaja otti puhdasta morsiantansa kädestä ja vei hänen\nisänsä luokse. Sinne minun heikko näköni ei voinut eikä uskaltanut\nheitä seurata.\"\n\nSuurin osa läsnäolijoista ilmoittivat mieltymystänsä hymyllä ja\nnyykkäyksillä, jotkut näyttivät kuitenkin vähän miettiväisiltä. Sivert\nJespersen katui ett'ei hän aikanaan ollut paremmin sopinut matami\nTorvestad'in kanssa.\n\nTosin oli hän älykäs vaimo, jolle kyllä sopi uskoa asian johtaminen,\nvaikkapa se olisikin vähän mutkallinen. Vaan se juuri oli hänen\nheikkoja puoliansa, ja Sivert Jespersen tiesi varsin hyvin kuinka\nsuuresti Fennefos kammosi tämmöistä liiallista mielen kiihoitusta. Hans\nNilsen istui yhtä tyyneen näköisenä, mutta hän ei puhunut enää, vaan\nnäytti olevan ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nMuut sitä vastoin rupesivat vilkastumaan. Hapanta Medoc-viiniä juotiin\nvarovasti ja vaaleanpunaiseksi sekoitettuna vedellä ja sokurilla;\nmuutamat joivat kotona tehtyä kaljaa, enin osa heistä joi ainoastaan\nvettä.\n\nMutta se lempeä veljellinen mieli, joka heidät yhdisti, kuohui nyt\nmuutamissa yli laitojen; he hymyilivät toisillensa ja taputtivat toinen\ntoistaan olkapäälle tai poskelle. Vähittäin levottomuus Hans Nilsen'in\nsuhteen haihtui ja he iloitsivat vaan nähdessään häntä jälleen, vaikka\nhän istuikin niin äänetönnä heidän keskuudessansa. Eihän kukaan voinut\ntietää mitä koetuksia Herra oli hänelle lähettänyt; kun sairas mielensä\nparantui, hän kyllä saisi vapauden armonlahjan niinkuin ennen.\n\nNyt kaikui yht'äkkiä hänen äänensä, ja samalla vaikenivat kaikki.\n\n\"Sydämestä rakastetut veljeni ja sisareni! Kutsutut ja valitut Herran\nJesuksen Kristuksen rauhassa Jumalassa, suotakoon teille hurskautta ja\npyhyyttä, viisautta ja kärsivällisyyttä, oikeata rakkautta ja\nnöyryyttä, joka on puhdistettu pyhän hengen tulessa ja isän\nkurituksella -- hän kutsukoon, valaiskoon, varjostakoon, innostuttakoon\nja valmistakoon teitä täydellisesti ijankaikkiseen autuuteen! Amen!\"\n\nHe tunsivat äänen, moni heistä nuo kummalliset vanhan-aikuiset\nsanatkin; se oli Haugen oma tervehdys eräästä hänen kirjeistänsä; ja\nveljet ajattelivat: nyt tulee!\n\nAlussa hän puhui hiljaa, jopa surumielisesti \"ensimmäisestä\nrakkaudesta\", hän muistutti että itse Haugekin viimeisinä vuosinaan oli\ntunnustanut ett'ei ensimmäinen rakkaus hänessäkään palanut niinkuin\narmon ensi päivinä.\n\nSen jälkeen hän kuvasi veljesten tukaluutta pahoina päivinä; hän kiitti\nja ylisti Jumalaa, joka oli ollut voimallinen isissä, jotta liekki ei\nollut sammunut, vaan loisti kirkkaasti yli maan.\n\nVaan sitten hän puhui veljesten tukaluudesta hyvinä päivinä, ja kaikki\nkallistivat päätään ajatellen: nyt tulee.\n\nJa sitä tuli kun tulikin myrskyn lailla. Niin kuin isku iskun päälle\nsattuivat hänen sanansa heihin, milloin siellä, milloin täällä, aina\narkoihin paikkoihin; jokainen tiesi mitä joka sana tarkoitti, eikä\nkukaan katsellut toista. Heille ei jäänyt aikaa ajatella mistä hän\nkaikki tiesi; sillä ajatukset eivät päässeet toiselle uralle kuin hänen\nmääräämäänsä suuntaan.\n\n\"Mitä nyt on jälellä\", huusi hän, \"mitä nyt on jälellä ensimmäisestä\nrakkaudesta teissä? Tuntisiko hän ystäviänsä jos vielä oleskelisi\ntäällä maallisessa verhossaan, hän joka isämme herätti, hän jota moni\nvanha meidän seurassa on nähnyt kasvoista kasvoihin? Ja se Vapahtaja,\njonka veressä te olette kutsutut ensimmäiseen rakkauteen, tunteneekohan\nhän teitä tuomion päivänä? Voi, voi teitä! Hyvä henki on jättänyt\nteidät ja te olette vallassa uuden hengen, joka on täynnä maallisia\nmurheita, ylpeyttä, vallattomuutta ja himoja, ja teidän tähtenne\npakanat pilkkaavat Jumalan nimeä.\n\n\"Vai oletteko unohtaneet vanhan vihollisen? Vai arveletteko\nymmärtämättömästi sydämissänne että vanha käärme nukkuu? Voi teitä!\nSillä te -- te nukutte! Ja heräämisenne tulee olemaan rikkaan miehen,\njoka heräsi helvetin piinassa\".\n\nUseat vaimot rupesivat itkemään. Miehet istuivat kallistaen päätänsä,\njoka kerta kuin uusi isku tuli. Vaan kun Hans Nilsen oli lopettanut,\nsanoi Sivert Jespersen nöyrästi hymyillen: \"Nyt lienee parasta että\nlaulamme:\n\n    \"Oi että olen aikanain\n    Ma hekkumassa uinut\".\n\nKolmatta värssyä veisatessa keittäjä-rouva toi jälkiruokaa. Isäntä\nväänsi kasvojansa mitä hirvittävimmällä tavalla hänelle, pudistaen\npäätänsä, vaan hän johti virttä ja hänen täytyi pitää vaari kaikista\näänensä väristyksistä ja vavistuksista.\n\nKeittäjä-rouva ymmärsi kuitenkin varsin hyvin hänen tarkoituksensa.\nMutta koska hän ei saanut tuoda lohta, ei pirukaan saisi häntä\njättämään jälkiruokaa sikseen. Hänen maineensa olisi pilattu kaikissa\nhienoissa taloissa jos tulisi tiedoksi että hän päivällisissä\nkahdellekolmatta hengelle oli tarjonnut ainoastaan lihalientä ja\npaistia -- ei kalaa eikä jälkiruokaa.\n\nSepä ei ikinä maailmassa saisi tapahtua! Ja kasvot punoittavina\nsisällisestä liikutuksesta kantoi hän itse pöydälle suuren vadillisen\nrasvaisia torttuja ja asetti ne ihan Sivert Jespersen'in eteen.\n\nSe teki sanomattoman tuskallisen vaikutuksen, ja isännän ääni oli aivan\ntukehtumaisillaan, kun hän aloitti neljättä värssyä:\n\n    \"Ma vihan maljan täyttänyt\n    Oon laitojansa myöten.\"\n\nJälkiruoka jäi koskematta; virren perästä vanha värjäri luki kiitoksen\nruoasta, jonka jälkeen vielä laulettiin kaksi värssyä virrestä:\n\n    \"Me atriamme päätämme\n    Ja kädet ristiin saamme.\"\n\nKahvia juodessa vallitsi tukala äänettömyys; muutamat olivat syvästi\nliikutetut ja surumieliset, toiset katselivat tuskissaan vanhimpia.\nNaiset kokosivat päällysvaatteensa, mennäkseen rukoushuoneesen, jossa\nraamatunselitys oli pidettävä; Fennefos ja muutamat miehistä menivät\nmyös.\n\nMutta Sivert Jespersen'in pieneen konttoriin, höystepuodin takana,\nkokoontui viisi kuusi vanhimmista. He saivat liitupiippunsa sytytetyiksi\nja istuivat kauan aikaa aivan äänettöminä polttamassa. Ei kenenkään\ntehnyt mieli aloittaa.\n\n\"Tietääkö kukaan mikä suolan hinta on pohjoisessa, Bergenissä?\" kysyi\nEndre Egeland, joka tahtoi päästä siitä, mikä ikävää oli.\n\nVaan näytti siltä kuin ei kukaan olisi tietänyt suolan hinnoista\nmitään; oli selvä että jotakin muuta oli keskusteltava.\n\n\"Niin, niin\", huokasi Sivert Jespersen, \"kyllä tuokin voi olla meille\nhyödyksi!\"\n\n\"Totisesti\", vastasi toinen, \"on monta virhettä korjattavana ja\nrangaistavana sekä sinussa että minussa\".\n\n\"Sinä näet raiskan veljesi silmässä, mutta et näe malkaa omassa\nsilmässäsi\", sanoi nyt Nikolai Egeland näppärästi.\n\n\"Vaimon neuvot ja vaimon puheet eivät aina tee miestä lempeämmäksi\",\nsanoi vanha värjäri hiljaa.\n\nÄänettömyys syntyi, kunnes kaikki, jopa Nikolai Egelandkin olivat asian\nperille päässeet. Sitten joku sanoi: \"Me tarvitsemme paljon väkeä\ntalossamme tänä vuonna. Herra on siunannut sekä niittymme että\npeltomme\".\n\nSe tarkoitti muutamien haugelaisten omistamaa taloa lähellä kaupunkia.\n\n\"Me tarvitsemme miestä, joka ymmärtää sekä työtä tehdä että ko'ota\nväkeä rukoushetkiin loma-aikoina\", sanoi Sivert Jespersen.\n\nTaas pitkä vaitiolo; toinen katseli naapuriansa, ja tämä katsoi\ntoisaalle päin, nurkkaan, jossa vanha värjäri istui, monta silmää\nkatsoi nyt samaan suuntaan. Ei ollut helppoa nähdä minne vanhus katsoi;\nhän istui vilkkuvassa paksussa tupakan savussa.\n\nLopuksi nyykäytti hän päätänsä monta kertaa: \"Niin, niin, koska te niin\narvelette, rakkaat ystävät, niin täytynee mun kaiketi koettaa sanoa se\nhänelle\".\n\nSe helpoitti nähtävästi suuresti muitten mieltä, ja nyt vasta rupesivat\nhyvin hartaasti keskustelemaan suolan hinnoista.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKippari Randulfin pieni talo oli korkealla ja näköalana oli sekä\nkaupungin lahti että vuono. Nuo kaksi ystävää oli syöneet ja juoneet\nkunnollisesti; nyt vetivät he päivällisunta. Isäntä tavallisella\npaikallansa sohvalla ja vieras suuressa nojatuolissa.\n\nIkkunat olivat avoinna. Päivä paahtoi. Rauhallisena iltapäivän aikana\nkaupungista ei kuulunut mitään melua, kärpäset surisivat ja lentelivät\nsisään ja ulos ja tuulonen leuhotteli ikkunanverhoja.\n\nSuuria, kirkkaita hikipisaroita kokoontui Jaakko Worsen nenälle; hän\nmakasi selällään tuolissa, suu avoinna, ja kuorsaeli.\n\nRandulf kuorsaeli myöskin, vaikk'ei juuri niin kovasti. Silmillään\nhänellä oli keltainen silkkiliina, jonka hänen vanha emännöitsijänsä\njoka päivä sai sitoa hänen päähänsä, muuten ei hän saanut unta.\n\nJyrkällä rinteellä talon ulkopuolella oli muutamia poikia, jotka\nleikkivät \"mablis\" nimistä peliä; he rupesivat huomaamaan nukkuvien\njyrinää ja kokoontuivat nauraen ja meluten ikkunan alle. Vaan yht'äkkiä\nRandulfin emännöitsijä ryntäsi heidän kimppuunsa luudallaan ja pojat\nläksivät yhtenä sekamelskana päistikkaa alas mäkeä, huutaen ja nauraen,\nniin että Worsen silmät avautuivat rakoselleen ja hän kallisti päätänsä\ntoiselle puolelle.\n\nNyt oli aivan hiljaista kunnes kuorsaus taas pääsi alkuun; airojen\nloiskina kuului veneestä, jota soudettiin ulos lahdelle, ja majavan\nhuutoa kaukaa vuonoita. Randulfin emännöitsijä seisoi vartioimassa\nluudallaan, ja nuo kunnon kaptenit nukkuivat vielä puolen tunnin ajan.\nVihdoin Randulf nousi, otti siteen silmiltään ja haukotteli.\n\nWorse heräsi puoleksi ja sanoi kohta ylpeästi: \"Oi, kuinka sinä olet\nnukkunut! En uskonut sinun heräävänkään enään\".\n\n\"Heräävän?\" kertoi Randulf pilkallisesti, \"minä en ole saanut unen\nkipinettäkään syntisiin silmiini, niin sinä kuorsaat.\"\n\n\"Minä en kuorsaa koskaan\", vastasi Worse vakaasti, \"paitse sitä olen\nvalvonut koko sen ajan, minkä sinä nukuit.\"\n\n\"Nukuin? Minä en nukkunut ollenkaan, kuuletkos!\"\n\n\"No mutta sen kai minä paraiten tiedän, joka olen istunut tässä --\"\n\n-- \"kuorsaamassa, niin! Kuorsailit kuin mies.\"\n\nTästä nyt pitivät vähän nalkutusta kunnes selvisivät unesta.\n\nSitten he sytyttivät piippunsa ja pukivat takit yllensä; Randulfin\nluona he aina olivat paitahihasillaan, ja juhlahetkiä ne olivat\nWorselle, sillä kotonaan ei hän saanut olla paitahihasillaan.\n\nSitten kävelivät nuo vanhat kipparit ympäri kaupunkia, kaikilla\nsilloilla, pistäytyivät meriaitoissa ja köysitehtaan radalla sekä\ntarkastivat suurella epäluulolla erästä uutta laivaa, jota rakennettiin\nlaivan veistämöllä. Joka paikassa he tapasivat tuttavia, joiden kanssa\njuteltiin; Randulf oli parhaimmalla tuulellaan, ja Worsekin vilkastui,\nvaikk'ei ollut sama mies kuin entisinä aikoina.\n\nTämmöinen käynti kaupungilla oli hänestä nyt varsin outoa ja uutta.\nSillä viime aikoina ei hän mennyt juuri omaa makasiniansa kauemmas.\n\nHänen oli käynyt niin kummallisesti; ei hän itsekään sitä käsittänyt.\nMutta siitä hetkestä kun hän jätti \"Perheen Toivon\" muiden huomaan,\neivät entiset työnsä ja toimensa häntä enää huvittaneet. Niin, kun hän\nnyt näki laivan purjehtivan myötätuulella ulos kaupungin lahdelta, se\nmelkein häntä tuskastutti, vaikka se ennen oli hänestä ihaninta\nmaailmassa.\n\nVaan tänään Randulf sai hänet niin virkistetyksi, että hän pari kertaa\nhuomaamattaan kiroilikin, joka sanomattomasti ilahutti hänen\nystävätään.\n\nSillä niinkuin konsuli Garman murehti Randulfkin puolestaan että Jaakko\nWorse meni hukkaan, kuten sanoi. Hän ei enää pilkannut Worsea, sillä se\nei maksanut vaivaa. Vaan klubissa hän lämpöisen lasin ääressä uskoi\nystävilleen kuinka surullista oli nähdä semmoisen merimiehen helmen,\nkuin Worse oli, perin pilattuna hengellisen vaimon kautta.\n\n\"Tuo perhanan Rostockilainen!\" oli hänen tapana sanoa lopuksi. Sillä\nhän tarkoitti sitä Rostockin laivaa, joka oli purjehtinut hänen\npäällensä Volderaassa; sillä se oli hänen järkähtämätön uskonsa että\njos hän, Randulf, olisi ollut kotona, Jaakko Worsea ei koskaan olisi\nsaatu pauloihin.\n\nKello seitsemän aikana he palasivat Randulfin pieneen taloon\noivallisella tuulella ja nälkäisinä kuin sudet. Syötyänsä aika tavalla\n-- Worsella ei ollut pitkään aikaan ollut niin oivaa ruokahalua --\nsaivat he höyryävät toddylasit pöydälle avonaisen ikkunan eteen; ja\nsininen savu heidän piipuistaan tuli milloin toisen, milloin toisen\nsuusta, ikäänkuin kaksi rekattia olisi toisiansa kanunanlaukauksilla\ntervehtinyt.\n\nPoltettuansa kauan ääneti, sanoi Worse: \"Meri voi olla kaunis\ntämmöisenä kesäiltana -- maljasi!\"\n\n\"Meri on aina kaunis, Jaakko! maljasi!\"\n\n\"No niin, niin kauan kuin nuoria ollaan.\"\n\n\"Nuoria! Sinä et ole kuin kolme vuotta minua vanhempi, eikä Tuomas\nRandulf vielä kymmeneen vuoteen aio ryömiä maalle, siinä vakuutuksessa\nvoit hirteen mennä.\"\n\n\"Toista on sinun laitasi, näetkös, minussa kun on tämä sisällinen\ntauti, sinä tiedät --\"\n\n\"Lörpötyksiä!\" vastasi Randulf, \"ei minulla ole juuri paljon tolkkua\nmaksasta, keuhkoista, suolista, sisuksista, pernasta ja muusta romusta,\nmitä sanotaan meillä olevan vatsassa, mutta sen minä tiedän että se,\njoka on meren oma, kituu sairaana maalla; aivan niinkuin talonpoika\noksentaa kuin kissa kun hän laivaan joutuu. Sepä on totuus vakaa ja\njärkähtämätön.\"\n\nJaakko Worse ei voinut väittää tätä puhetta vastaan; hän murisi vaan\nhiukan ja hieroi vatsaansa.\n\n\"Oletko koettanut Riga-balsamia?\" kysyi Randulf.\n\n\"Oletko hullu? Onhan tautini sisällinen.\"\n\n\"Ja sinä et luule Riga-balsamin kelpaavan sisällisesti käytettynä? Jos\nsaat oikeata lajia, niin se on terveellistä sekä sisällisesti että\nulkonaisesti käytettynä, sen mahdan minä tietää!\"\n\n\"Paitsi sitä ei sinulla ole vikaa vatsassa\", lisäsi Randulf\nsyvämielisesti, \"ennemmin sydämessä, sillä tuo rakkaus ja tuo akkaväki,\nsen sanon sulle, se se aina on ollut sinun pitali-tautisi, Jaakko;\nkaiken ikäsi olet ollut hupsu naisväkeen katsoen, ja aina he ovat sinua\nnarranneet, sitä olen monasti nähnyt sekä Välimerellä että Itämerellä.\nVaan tämä viimeinen villitys on kuitenkin pahin, sillä nuo pyhät,\nnäetkös --!\"\n\n\"Ole varoillasi, Tuomas, kun Saarasta puhut. Hän on ollut minulle\nsuureksi siunaukseksi. Mitä minusta, vanhasta sairaasta ukosta olisi\ntullut ilman häntä?\"\n\n\"Sinusta ei olisi tullut vanhaa sairasta ukkoa, ilman häntä\", puhkesi\nRandulf puhumaan, vaan toinen näytti nyt niin uhkaavalta että Randulf\notti syvän kulauksen ja yski aivan hirveästi sen jälkeen.\n\n\"Ei, ei\", sanoi Worse, juotuansa hänkin, \"Saara on ollut minulle hyvä\nvaimo sekä ruumiille että sielulle, ja häneltä olen oppinut paljon,\njota en tietänyt ennen.\"\n\n\"Se oli totuuden sana, Jaakko! Annas kun kerron sinulle mitä olet\noppinut: sinä olet oppinut istumaan uunin nurkassa kuin vanha ämmä ja\nriippumaan naisten hameista kiinni, antaen kulettaa itsesi\nrukouskokouksiin, Jumala paratkoon, niinkuin munkkien aasit Espanjassa\n-- sen hän on sinulle opettanut!\"\n\n\"Odotas Tuomas!\" vastasi Worse ja nyykkäsi päätään vakavan näköisenä,\n\"tulet vielä kokemaan että minä olen oikeassa. Minä olin samallainen\nkuin sinä, vaan toista olen kokea saanut, ja sen sinäkin saat kun\naikasi tulee; silloin vasta ymmärrät kuinka syntiset me olemme.\"\n\n\"Syntiset! No niin, mutta niin huono kuin moni muu en kuitenkaan ole\netkä sinäkään, Jaakko! Minä olen nyt tuntenut sinua yli neljänkymmenen\nvuoden, vaan parempaa miestä ei löydy Norjan maassa ja valtakunnassa,\nsen pituinen se!\" Ja hän löi nyrkkinsä ikkunalautaan.\n\nWorse ei ollut aivan tunnoton tälle ylistyspuheelle, vaan hän mutisi\nkuitenkin, puhdistaessaan piippua uunin edessä: \"Niin, mutta enemmän,\npaljoa, paljoa enemmän vaaditaan!\"\n\n\"Kuule nyt sana niin hyvä kuin kaksi! Tunnetko Sivert Jespersen'iä,\njota myöskin Gefvintiksi sanotaan?\"\n\n\"Kyllä, kiitos.\"\n\n\"Ehkä muistat nuo 200 tynnöriä suoloja, jotka ostit häneltä eräänä\nvuonna pohjoisessa Kinnissä.\"\n\n\"No niitä en taida niinkään pian unohtaa.\"\n\n\"Vastaa nyt pieneen, hyvin pieneen kysymykseen: pettikö hän sinua vai\neikö pettänyt?\"\n\n\"Konnamaisesti\", vastasi Worse pontevasti ja vakuutuksella.\n\n\"No, näetkös! Tahdotko nyt vastata vielä yhteen kysymykseen: minkä\nluulet enemmän miellyttävän Herraamme, rehellisen merimiehenkö, joka\npitää kitansa kiinni ja hoitaa laivaansa, vaiko tuommoisen valepyhän,\njoka varastaa pahemmin kuin kreikkalainen juuri kaikkivaltiaan Jumalan\nsilmien edessä ja sitten jälestäpäin veisaa hänelle virttä vasten\nnaamaa? Hä? Kummastako luulet hänen enemmän pitävän?\"\n\n\"Sitä et tiedä sinä enkä minä, Randulf, sillä tuomio on Herran, joka\ntutkii sydämiä ja munaskuita.\"\n\n\"Munaskuita!\" huusi Randulf pilkallisesti. \"Sivert Jespersen'in\nmunaskuita! Kylläpä maksaisi vaivan semmoista tutkia! Ei, ukkoseni!\nHerramme on mies, joka tietää mitä tekee, eikä anna pettää itseänsä.\"\n\n\"Sanonpa sinulle jotain -- Tuomas Randulf! Jumalan kanssa ei ole\nsuinkaan niin helppo sopia kuin he meille ovat opettaneet. Sillä,\nnäetsen -- kävisi kyllä laatuun hänen itsensä kanssa; mutta ensinnä on\nkaikki nuo tehtävät pyhän Hengen kanssa.\"\n\n\"Etkö luule että minä häntä tunnen?\" kysyi Randulf suuttuneena.\n\n\"Mutta näetkös, on niin monta mutkaa hänen kanssa; ensinnä on se,\njota he sanovat uudesta-syntymiseksi ja kääntymykseksi, -- ei\nuudesta-lunastus, se se ensiksi tulee; -- ei! nytpä olen sen jälleen\nunohtanut, mikä nyt ensiksi tuleekaan?\"\n\n\"No se on kai ympärileikkaus, sitä kai tarkoitat\", sanoi Randulf\nvakavasti.\n\nMutta silloin täytyi Jaakko Worsen hymyillä vasten tahtoansa; ja nyt\njättivät he jumaluusopin sikseen ja panivat itselleen toisen\ntotillisen.\n\n\"Mutta siitä et pääse -- Jaakko! se oli sekä synti että häpeä, että\nluovuit merestä niin aikaisin; ja sen sanoo joka mies, ken sinua\nkyselee.\"\n\n\"Kyseleekö kukaan minua?\"\n\n\"Kyselee sinua! Sinua totta tosiaan kysellään Kyöbenhamnista\nKronstadt'iin asti. Muistatko tuota paksua neitoa 'Drei Norweger'\nnimisessä ravintolassa Villanissa?\"\n\n\"Sielläkö, missä me tanssimme, sinä tiedät?\"\n\n\"Ei peijakas, sehän oli Königsbergissä; hyvänen aika, oletko jo sen\nunohtanut? Mutta tuo paksu neito Villanissa itki katkeria kyyneleitä\nkun kuuli että olit nainut ja jäit kotiin. -- Ach du lieber, sanoi hän,\nwas soll nu den arme Minchen machen, kun tuo lustige Jaakko Worse on\ngegiftet sich!\"\n\n\"Sanoiko hän todellakin niin?\" huudahti Worse liikutettuna. \"Mutta\nkylläpä kerrot sitä hullunkurisesti. Se on kummallista, Tuomas, ett'et\nkoskaan opi puhumaan saksaa --\"\n\n\"No tiedätkös, minä tulen varsin hyvin toimeen, sillä minä huomaan heti\nkun tahtovat minua peijata. Silloin he tulevat niin imeläsuisina ja\nsanovat: 'guten Abis!' mutta kun he sanovat: 'das globis', niin silloin\nsaa olla varoillansa, sillä silloinpa vasta ovat oikein viekkaita.\"\n\n\"Annappas heidän koettaa minun kanssani! Ei, ukkoseni, kyllä minä\nniille kyytiä annan!\" huusi Worse kerskaavasti. \"Vanha Bencke\nDanzigissa sai sitä kokea hän. Ensiksikin pettivät minua sillikaupassa,\nniinkuin aina tekevät.\"\n\n\"Aina!\" todisti Randulf.\n\n\"Ja sitten ruiskaupassa.\"\n\n\"Äläppäs toki!\"\n\n\"Mutta lopuksi olivat panneet jotakin uutta saatanan kujetta\nkonossementtiin.\"\n\n\"Mitä se oli?\"\n\n\"Perhana tiesi, mutta minä näin että se oli jotakin uutta, jota siinä\nei ollut ennen, enkä tahtonut allekirjoittaa.\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Ja konttoristi, joka oli jonkunmoinen tanskalainen, hän seisoi\nvalmiina kynä kädessä ja tahtoi minua houkutella, se muka ei merkinnyt\nmitään, oli päinvastoin laivan eduksi, ynnä muita loruja, jota oli\nhelppo ymmärtää valheeksi. Niin, siitä seurasi sitten vaan että minä\nvannoin tahtovani senlaista konossementtia, joihin olin tottunut,\nmuuten en kirjoittaisi alle, vaikkapa sekä priki että rukiit jäisivät\nmätänemään Danzigin rannalle.\"\n\n\"Tietysti\", virkkoi Randulf.\n\n\"Vaan meidän tästä kiistellessä tulee ukko Bencke itse ulos konttoriin,\nja tanskalainen hänelle selittämään mikä oli asia. Ja ukko kävi\nhelkkarin vihaiseksi, ymmärräthän, ja rupesi sitten haukkumaan ja\nkiroilemaan saksaksi, niin paljon kuin jaksoi. Mutta nyt minäkin\nsuutuin ja käännyin hänen puoleensa ja sanoin hänelle saksaksi,\nymmärrätkös; juuri näin minä sanoin hänelle: 'Bin Bencke bös, bin Worse\nock bös!' ja huomattuansa että ymmärsin saksaa ei hän uskaltanut\nhiiskua sanaakaan; hän kääntyi vaan ja korjasi luunsa konttorista. Vaan\nse, joka sai toiset konossementit, olin minä!\"\n\n\"Silloinpa olit reipas, Jaakko!\" huudahti Randulf; oli kauan aikaa\nsiitä kun hän oli tuon jutun kuullut.\n\nHe joivat menneitten päivien muistoksi ja vaipuivat mietteisin kumpikin\nkohdaltansa. Molempien kasvot punoittivat ja Worse näytti tavattoman\nterveeltä ja reippaalta sinä iltana. Kellahtavat kasvot olivat\nkadonneet, mutta myrsky-aallot korvien edessä olivat valkoiset kuin\nhyrsky.\n\nViimein Jaakko Worse sanoi: \"Nähdessäni tuommoisen suuren pöydän kuin\nsinulla on tuossa sohvan edessä, en voi käsittää että pöytä taisi\nhaleta, niinkuin taannoin Königsbergissä, sinä muistat\".\n\n\"No mutta, Jaakko, tanssimmehan pöytää vasten täyttä vauhtia.\"\n\n\"Niin, täyttä vauhtia se oli\", nauroi Worse.\n\n\"Ja juuri Sankt Antonius, kuinka sitten juoksimme!\" huusi Randulf ja\nnauroi että tärisi.\n\n\"Ja niin pilkkosen pimeä silloin oli, että meidän oli vaikea löytää\nlaivaa. Mitähän tuo pöytä lienee maksanut?\"\n\n\"Sanoppas muuta, Jaakko: minä en koskaan ole käynyt siinä talossa\nsittemmin.\"\n\n\"Enkä minäkään.\"\n\nHe muistelivat toista juttua toisen perästä nuoruutensa ajoilta;\nkertoivat niitä vaan puoleksi muutamilla viittauksilla, sillä he\nosasivat ne kaikki ulkoa molemmat.\n\n\"Mitäs sanot, pannaanko pikku pisara lisäksi, Jaakko?\"\n\n\"Se saa olla sangen pikkunen, se.\"\n\n\"Tavallinen vuoteen-lämmittäjä\", arveli isäntä ja meni noutamaan\nlämmintä vettä.\n\nKello ei ollut yli kymmenen, ja Worsella oli lupa jäädä yhteentoista\nasti; hänellä oli sentähden hyvä omatunto, ja sitä myöten kuin\nRandulfin vanha Jamaika-rommi lämmitti hänen päätänsä, unhotti hän sekä\nsisälliset tautinsa että huolet sielustansa.\n\nJuodessaan kolmatta lasia Randulf esitti, että he puhuisivat Englannin\nkieltä, jota puhuivatkin hyvin vakaasti -- tavallansa.\n\nSammuva hohde pohjoistuulen pilvessä, jonka taakse aurinko oli\nlaskeutunut, teki ystävien kasvot vielä punaisemmiksi, heidän\nistuessaan avonaisen ikkunan ääressä Englannin kieltä puhumassa.\n\nVuono oli tyyni kuin peili; äärimmäiset niemet ja saaret kohosivat\nkorkealle veden pinnasta; lähempänä kaupunkia suuremmilla saarilla ja\nvuoristossa nuoriso sytytti kokkoja. Savu nousi suoraan ylös ilmaan ja\nvalkeat hohtivat vaaleasti valoisassa kesä-yössä.\n\nVeneitä, joissa oli tyttöjä ja poikia, kulki edestakaisin; eräs\nmerimies oli tullut kotia, tuoden mukanansa harmonikan, jolla hän osasi\nsoittaa \"Kun pohjoismeri pauhaa\" ja monta muuta kaunista laulua.\n\nSarjanen veneitä seurasi sitä venettä, missä hän istui; välistä\nmuutamat lauloivat hänen soittamiansa lauluja, mutta enin osa oli vaiti\nja kuunteli tuota outoa soitantoa, katsellen pitkin vuonoa merelle päin\n-- pohjoismerelle, joka pauhasi ja herätti heissä surun ja toivon\nmuistoja, muistoja rakkaudesta ja kaipauksesta.\n\nHaugelaiset olivat jo aikoja sitten jättäneet rukoushuoneen. Muutamat\nSivert Jespersen'in vieraista palasivat illallista syömään, toiset\nmenivät suoraan kotia.\n\nSaara ja Fennefos kohtasivat toisiansa mennessään ulos. Molemmat kai\ntunsivat ett'eivät muut oikeen suvainneet heitä, sentähden olikin\nluonnollista että he yhtyivät toisiinsa; niin, tultuansa torille,\npoikkesivat he vasemmalle eivätkä menneet kotia, vaan kävelivät\nkappaleen matkaa lehtikujassa, joka vei Sandsgaard'iin päin.\n\nEi kumpikaan heistä suuresti huomannut luontoa. He eivät olleet\noppineet muuta kuin että kaikessa mitä tässä maailmassa ympäröi meitä,\npiilee lihan, silmien ja ylpeyden kiusaus. Saara ei ollut paljoa\nnähnyt, mutta ei Fennefoskaan, joka oli kulkenut ympäri maata,\nkäsittänyt luonnon ihanuutta muulla tavoin kuin että se seutu oli\nkaunis, jossa kaikki hyvästi kasvoi, ja että se oli ruma, missä oli\nainoastaan vuoria, vettä ja pensastoa, vaan vahänlaisesti ruokamultaa.\n\nYhtäkaikki hiljainen, lämmin kesä-ilta vaikutti heihin, heidän\ntietämättään. He olivat taas puhuneet seurakunnan suurista vammoista ja\nkuinka tarpeellista oli että joku ryhtyi toden teolla niiden\nparantamiseen.\n\nMutta nyt keskustelu lakkasi; he seisahtuivat ja katselivat ulos\nvuonolle päin, jossa ilotulia sytytettiin, veneitä soudettiin, josta\nsoitantoa ja laulua kuului; Saara huokasi syvään ja kääntyi palatakseen\nkaupunkiin.\n\nHans Nilsen olisi tahtonut sanoa jotakin maailman lasten lyhyestä\nsynnin ilosta, mutta hän ei saanut sitä lausutuksi, hän katkaisi\npuheensa, eikä aikaakaan, niin hän kysyi, oliko Saaralla ollut iloa\nsiitä kirjeestä, jonka hän oli Saaralle lahjoittanut heidän viimein\nerotessaan.\n\n\"Oi, kyllä, Hans Nilsen\", vastasi Saara ja katseli ylös hänen\npuoleensa; hän punastui vähäisen, eikä sanonut sen enempää; mutta\nFennefos joutui aivan hämille.\n\nNyt he palasivat kaupunkiin. Portilla Saara kysyi, eikö hän tahtoisi\nhetkeksi poiketa heille. Fennefos seurasi tietämättä mitä teki, ja\ntultuansa huoneesen, istui hän eräälle tuolille.\n\n\"Hyvä on saada levätä\", sanoi hän, sillä hän oli niin kummallisen\nväsynyt.\n\nIltarusko valaisi hämärästi ikkunan edustaa, vaan sisempänä huoneessa\noli jotensakin pimeä. Saara meni kyökkiin koettamaan oliko taka-ovi\nsuljettu; pii'at olivat menneet levolle, talo oli kuin kuollut, kello\noli kymmenen paikoilla.\n\nSaara toi kylmää vettä ja vatunmehua, ja Hans Nilsen joi, vasten\ntapaansa, kohta suuren täyden lasillisen; hän oli sekä väsynyt että\njanoinen, sanoi hän.\n\nSaara istui sohvalle vähän matkaa hänestä; vaan ei kumpikaan puhunut.\nMutta vaitiolon kestettyä pari minutia, se tuskastutti molempia ja he\nrupesivat puhumaan yht'aikaa, vaan vaikenivat heti taas.\n\n\"Mitä aioit sanoa?\" kysyi Hans Nilsen.\n\n\"Minä -- aioin vaan kysyä etkö tahtonut enemmän marjanmehua ja vettä\",\nsanoi Saara epäillen.\n\n\"En, kiitoksia! Nyt minä menen.\"\n\nHän nousi ja meni yli laattian. Hattu oli pöydällä, mutta Fennefos\nkäveli, niinkuin ei olisi tietänyt missä oli, ikkunaan päin ja katseli\nvaloista iltataivasta.\n\nSaara nousi myöskin ja meni erään kaapin luo, joka oli ikkunoiden\nvälissä ja jossa hän rupesi yhtä ja toista toimimaan.\n\nFennefos huomasi että Saara oli hänen takanansa, ja palasi tuolille.\n\n\"On ollut kaunis ilma tänään\", sanoi hän ja äänensä soi niin oudolta ja\nsumealta, ja vaikka hän äsken oli juonut, oli hänen suunsa taas aivan\nkuiva.\n\nSaara vastasi myös aivan epäselvästi, otti lasin, josta Fennefos oli\njuonut, ja asetti sen tarjottimelle; hänen kätensä vapisi niin, että\nlasi kilisi tarjotinta vasten.\n\nHans Nilsen nousi taas, käveli ikäänkuin houreissa sinne tänne ja tuli\nviimein Saaran luo, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin; Saara\nkäänsi kasvonsa hänen puoleensa niin että valo sattui häneen.\n\nFennefos'in huulet liikkuivat, vaan ääntä ei kuulunut, kunnes hän\nviimein sai lausutuksi: \"sinä olet niin kalpea\".\n\n\"Mitä sanot?\" kuiskasi Saara; Fennefos'in ääni oli niin epäselvä,\nett'ei hän ymmärtänyt.\n\nFennefos yritti vielä kerran ja ikäänkuin auttaaksensa puhetta, joka ei\ntahtonut sujua, lähestyi hänen kätensä Saaran poskea. Hän tuli\nkoskeneeksi tuohon hienoon pehmeään ihoon, ja silloin hän ei enää\ntietänyt mitä teki; hänen päässänsä suhisi, hän ei tietänyt kuinka se\noli tapahtunut, mutta hän piteli Saaraa vahvoilla käsivarsillansa,\nmelkein nosti häntä laattialta ja suuteli suutelemistaan hänen\nsilmiänsä, hänen suutansa.\n\nSaara ei irroittanut itseänsä eikä sysännyt häntä luotansa, mutta hänen\nruumiinsa läpi kävi väristys, jonka Fennefos huomasi.\n\nFennefos päästi Saaran hetkeksi, jotta voi katsella hänen kasvoihinsa;\ntoisen silmät tunkeusivat sisälle toisen silmiin; Fennefos näki kalpeat\nkasvojen muodot, huulet, jotka vielä olivat puoleksi avoinna hurjista\nsuuteloista; hän voisi viedä hänet, hän oli hänen sylissänsä, taas\npäätä huimasi -- silloin juoksi hän pois, huutaen: \"Herra auta meitä!\nMitä me teemme?\"\n\nMutta kun ovi oli suljettu, riensi Saara yli laattian ja kuunteli. Hän\nkuuli hänen syöksevän ulos porstuasta, kuuli porttia lyötävän kiinni ja\nnopeita askeleita ikkunan ohitse.\n\nSilloin hän kääntyi päivän valoon päin, painaen kädet rintaansa vasten;\nsuupielissä vapisi jotain, mikä katkeralta hymyltä näytti; sitten\nheittäytyi tuo nuori, voimakas nainen alas laattialle ja itkeä\nnyyhkytti.\n\nKun Jaakko Worse tuntia myöhemmin iloisena ja \"tasaisesti ladattuna\"\nhoperoi kotia päin, istui hänen vaimonsa lukemassa pipliaa kahden\nkynttilän valaiseman pöydän ääressä, ikkunaverhot alas laskettuina.\n\n\"Hyvää iltaa\", aloitti Worse lystikkäästi, \"vieläkö pikku rouvani\nvalvoo? Tule, pannaan nyt maata, Saaraseni!\"\n\nSaara jatkoi lukemista, katsomatta kirjasta. Worse pani hattunsa pois\nja viittasi Saaraan mennessänsä laattian yli.\n\n\"Usko pois, Saara! Meillä on ollut hauska päivä.\"\n\n\"Kaikillako kolmella?\"\n\n\"Kolmella?\" sanoi Worse ja seisahtui, \"siellä oli ainoastaan Randulf ja\nminä.\"\n\n\"Sinä valehtelet; kolme teitä oli\", vastasi Saara vakaasti.\n\nNyt Jaakko Worsen päähän pölähti se onneton luulo että Saara laski\nleikkiä. Hän nuoskeilla silmillään hymyillen lähestyi halaamaan Saaraa:\n\"Vai niin, sinä tiedät sen paremmin kuin minä itse! Missä olet koulua\nkäynyt ja tullut niin viisaaksi? Ken oli kolmas -- hä?\"\n\n\"Perkele\", vastasi Saara ja nosti yht'äkkiä silmänsä, \"itse saatana\nistui teidän välillänne.\"\n\nKippari Worse horjahti taaksepäin.\n\n\"Usko pois, hänellä on ollut hauskin päivä teistä. Hän on riemuinnut\nkun kiroukset ja manaukset sekä törkeät puheet ja kaikki sydämenne\nsaastaisuus tulvaili yli huulienne. Etkö nähnyt hänen käyriä kynsiänsä,\nkun hän asetti eteesi lasin, että juopuisit saastaisuuden viinistä?\nEtkö kuullut kuinka hän nauroi, teidän vieriessä syntinne ilkeydessä,\nkypsyäksenne helvetin tuskaan ja piinaan?\"\n\nWorse rupesi hieromaan vatsaansa; nyt hän taas tunsi tautiansa siinä.\n\n\"Mutta, Saara, älä sano niin\", rukoili hän sill'aikaa kuin Saaran\nsilmät katselivat häntä niin kylmästi ja kolkosti, että hän nosti\nkättänsä suojellakseen itseänsä niiltä.\n\n\"Kuinka kauan aiot sinä pilkata Herraa, sinä vanha mies? Etkö ollenkaan\npelkää katumattomien rangaistusta? Vai etkö ole mitään kuullut etkä\nmitään lukenut perimmän pimeyden kauhistuksista?\"\n\nWorse pakeni kauhistuneena makuuhuoneesen. Humalassa kun oli, ei hän\noikeen voinut käsittää tuota; hän kuuli vaan nuo kamalat sanat ja tunsi\nvaan noiden tummien silmien vainoovan häntä, pari kertaa hän\nliikuttavasti rukoili Saaraa taukoomaan, vaan jota kerta häntä\nsäikäytettiin uudestaan, jotta masennettuna ja kurjana hiipi\nmakuuhuoneesen ja meni sänkyyn.\n\nVasta kun Worse oli kuorsaillut kokonaisen tunnin, tuli hänen vaimonsa\nhiljaa huoneesen ja pani maata hänen vierehensä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nJoka ilta, kun Henriette pani maata, kertoi hän sen valan, jonka oli\nvannonut Lauritsille ennen hänen lähtöänsä: \"Minä lupaan ja vannon\nrakastaa sinua uskollisesti elämässä ja kuolemassa ja ett'en koskaan\nmene vaimoksi toiselle\".\n\nMutta joka aamu hän noustessaan huokaili ja välistä itki, sillä kaikki\noli niin synkkää, ja hän pelkäsi jokaista uutta päivää.\n\nHänen kahdeksantenatoista syntymäpäivänään oli äiti suoraan sanonut\nhänelle, että hänen piakkoin pitää mennä naimiseen. Laurits oli\nlähtenyt pitkälle matkalle eikä varmaankaan palajaisi kahteen vuoteen;\nja vaikkapa hän palajaisikin, Henriette varsin hyvin tiesi, ett'ei äiti\nsallisi heidän saada toisiansa.\n\nNäin Henriette horjui rohkean valan ja mustimman epätoivon välillä,\nmilloin oli hän alakuloinen, milloin tuuditti hän itsensä rohkeihin\nunelmiin pulskasta Lauritsistaan, kuinka Laurits häntä rakasti ja\nkuinka vilpittömästi Laurits luotti hänen uskollisuuteensa.\n\nHänen vartalonsa ei tullut niin voimakkaaksi kuin sisaren oli, vaan hän\npysyi hoikkana ja laihana; hänen hienot, vilkkaat kasvonsa olivat aina\njännitettyinä, ikäänkuin hän joka hetki olisi odottanut jotain. Hän\nuskoi asiansa Saaralle, ja Saara puhui hänelle ja kehoitti häntä\ntottelevaisuuteen.\n\nMutta Henriette oli kylläksi viisas huomaamaan mitenkä Saaran oli\navioliitossaan; eivätkä Saaran kehoitukset tottelevaisuuteen olleet\nliioin pontevia.\n\nMonta päivää Sivert Jespersen'in kestien jälkeen Hans Nilsen oli\nnäkymättömissä; hän ei tullut aterioimaan eikä ollut kotona yölläkään.\n\nMatami Torvestad ei olisi huolinut siitä paljon, sillä semmoista oli\nennenkin tapahtunut. Fennefos'illa oli monta ystävää lähiseuduilla,\njoita hän välistä kävi katsomassa. Mutta matamia huoletti se että vanha\nvärjäri useita kertoja oli käynyt kysymässä Hans Nilsen'iä, tahtomatta\nuskoa hänelle mitä asiaa hänellä oli Fennefos'ille.\n\nMatami oli nyt melkein lohdutettu pettymyksestään Saaran suhteen.\nHuomatessaan että tyttärensä kasvoi häntä korkeammaksi, oli matami\nkylläksi viisas tyytymään siihen loisteesen, joka hänenkin osakseen\ntuli tuosta rikkaasta naimiskaupasta.\n\nJa vaikk'ei Henriette likimaillakaan täyttänyt Saaran paikkaa raamatun\npulpetin ääressä, käytiin kuitenkin vielä matamin pienissä kokouksissa\nja hän säilytti arvonsa vanhimpien parissa.\n\nMutta viime aikoina tapahtui muutos, joka häntä huoletti. Hän huomasi\npian, että se, mitä hän oli päivällisillä lukenut Francken taivaasen\nlähdöstä, oli tehnyt pahan vaikutuksen. Saipa myös tietää että\nvanhimmat pitivät neuvotteluja Fennefos'ista, häntä niihin kutsumatta.\nVanhalla värjärillä oli nähtävästi salaisia asioita Fennefos'ille.\n\nMatami Torvestad mietti asiaa tarkasti ja teki päätöksen. Kun Hans\nNilsen viimein tuli viidennen päivän iltapuolella, otti matami häntä\nportailla vastaan ja vei hänet huoneesensa.\n\n\"Viimein kuin olit kaupungissa\", aloitti hän ilman mitään johdantoa,\n\"kysyit minulta pitäisikö sinun mennä naimiseen; silloin vastasin\nkieltävästi, mutta nyt luulen että jo olisi aika.\"\n\nHans Nilsen liikutti tuolia, ja nyt vasta matami huomasi kuinka oudolta\nhän näytti.\n\nHän istui kääntyneenä pois päivän puolelta; kirkkaat, harmaat silmänsä,\njotka muuten aina suoraan katselivat sitä, jota hän puhutteli, olivat\nmaahan luotuina, ja kun hän nyt nosti ne, katseli hän aina syrjään.\nKalpea hän myöskin oli, mutta välistä hän punastui ja koski kädellänsä\nkasvoihin, ikäänkuin niitä peittääkseen.\n\nHämmästyksissään matami unohti jatkamisen ja kertoi yhä: \"nyt olisi jo\naika\". Fennefos puolestaan luuli että matami tiesi kaikki, niinkuin hän\nyleensä luuli jokaisen näkevän hänen syntinsä ja saastaisuutensa. Ja\nkun matami kertoi kertomistansa, että hänen olisi aika mennä naimiseen,\nhäpesi Fennefos niin ett'ei tiennyt minne katsoa.\n\nMatami Torvestad ei oikein käsittänyt mitä näki, vaan sen hän ymmärsi\nettä Fennefos tavalla tai toisella oli tullut murretuksi; ja semmoisena\nehkä olisi helpompi häntä ohjata.\n\n\"Silloin, Hans, sinä myöskin kysyit minulta, tunnenko jotain\nkristillismielistä nuorta naista, joka sopisi sinulle. Nyt luulen\ntietäväni yhden. Tyttäreni --\"\n\nFennefos tuijotti hetkeksi matamiin niin että matami melkeen pelästyi:\n\"Oletko sairas, Hans Nilsen?\"\n\n\"En, minä olen ainoastaan väsynyt.\"\n\nMutta nyt matami Torvestad rupesi häntä epäilemään: \"vai pitääkö minun\nuskoa, että sydämesi on kietoutunut syntiseen rakkauteen? Siinä\ntapauksessa, Hans Nilsen, rukoile Jumalaa sinua suojelemaan ja\nauttamaan taistelussa paholaista vastaan omassa lihassasi. Sinussa\npitäisi olla mies voittamaan, jotta et joutuisi semmoiseen kurjaan ja\nilettävään paulaan. Henriette on kyllä nuori, mutta sinun luonasi\ntietäisin hänen olevan hyvissä turvissa, ja minä toivon ja uskon että\nhän tulisi sinulle siunaukseksi.\"\n\nFennefos tointui nyt sen verran, että voi kiittää; ei hän tosiaan vielä\nollut ajatellut mennä naimiseen; olihan se totinen asia --\n\n\"Ei ihmisen ole hyvä olla yksin, ei ainakaan miehen\", lausui matami\nTorvestad pontevasti, \"sen sinäkin tiedät, Hans Nilsen; ja sinä kyllä\nmuistat mitä Paulus sanoo --\"\n\n\"Kyllä kyllä\", Fennefos kiiruhti keskeyttämään, \"koska arvelette että\nminun pitäisi se tehdä, niin rukoilen Jumalaa kääntämään sitä\nparhaaksi.\"\n\n\"Tahdon puhutella Henrietteä\", sanoi matami Torvestad.\n\n\"Kiitos, mutta minä tahtoisin mieluummin itse --\"\n\n\"No niin, minä luotan sinuun; hän on tuolla kutomahuoneessa.\"\n\n\"Nytkö kohta! Minä arvelin --\"\n\n\"Ei ole mitään syytä lykätä sitä toistaiseksi\", vastasi matami\nTorvestad, avasi oven ja huusi ulos palvelustytön; sitten antoi hän\nFennefos'in astua sisään.\n\nHän antoi viedä itsensä kuin koira. Ei epäilemistäkään, ett'ei matami\ntietänyt kaikkia. Ja häpeä siitä ja väsymys tekivät hänet aivan\nkoneeksi matamin käsissä. Neljä päivää oli hän kuljeskellut pitkin\nrannikkoa, välttäen kaikkia tuttavia, ja vieraitten ihmisten luona oli\nhän nukkunut ja syönyt. Koko ajan oli hän taistellut katumuksessa,\npelossa ja vavistuksessa. Mutta hän oli palannut epätietoisena,\nrauhattomana, mielessä epämääräinen aikomus noutaa kapineensa ja lähteä\nkauas pois.\n\nKun hän nyt seisoi Henrietten edessä, joka katsoi levottomasti hänen\nkasvoihinsa, ei hän tietänyt mitä tehdä.\n\nMutta Henriette, joka oli saanut tarpeeksi paljon viittauksia viime\naikoina, rohkaisi mielensä ja sanoi puoliääneen: \"Hans, minä olen\nkihloissa\".\n\n\"Minä olen antanut Laurits Seehus'ille valani elämässä ja kuolemassa\",\nlisäsi hän, katsoen vakaasti Fennefos'iin. Hans Nilsen katsoa tuijotti\ntuohon lapseen, joka suoraan tunnusti rakkautensa elämässä ja\nkuolemassa, niin ylevänä, häntä niin paljoa puhtaampana.\n\n\"Kuuleppa, hyvä Hans\", sanoi Henriette ja laski tuttavasti kätensä\nhänen olkapäilleen, \"sinä olet aina ollut hyvä minua kohtaan ja olet\naina ollut hyvä ihminen. Sinä et ole minua ottava tällä tavalla, sen\nminä tiedän; mutta sinun täytyy auttaa minua äitiäni vastaan.\"\n\n\"En suinkaan tahdo tehdä sinua onnettomaksi, Henriette; mutta sinä et\nsaa vastustaa äitiäsi.\"\n\n\"Mutta minä en tahdo enkä voi ottaa ketäkään toista, paitsi sen, jota\nrakastan!\"\n\n\"Kuule lapsi!\" sanoi Fennefos tyynesti ja katseli Henrietteä\nsurkutellen; tämä ei ollut ensi kerta kun rakastunut nais-parka etsi\nhäneltä neuvoa, ja tänään hän ymmärsi heitä paremmin kuin koskaan\nennen; \"ei mikään haava ole katkerampi sitä, jonka rakkaus lyöpi\nnuoruudessa. Mutta sille on kuitenkin parannus tarjona, joka etsiipi\nrauhaa täyttämällä velvollisuutensa Jumalan käskyjen tottelemisessa ja\nnoudattamalla heidän käskyjään, jotka on pantu meitä hallitsemaan. Sinä\net sano voivasi mennä vaimoksi sille, jota et rakasta, vaan muista\nkuitenkin kuinka usein sydän erehtyy nuoruuden ijässä --\"\n\n\"Niin, katsele esimerkiksi Saaraa\", keskeytti Henriette, \"mitä häntä\nauttaa kaikki hänen rikkautensa ja hurskautensa; minä tiedän että hän\non onnettomin olento maailmassa.\"\n\nHans Nilsen kääntyi pois; hän oli taas aseeton.\n\nMutta Henriette meni ikkunan luo ja katseli avaran pihan päällä olevaa\ntaivasta, löi vakaalla päätöksellä kädet yhteen ja sanoi matalalla\näänellä: \"olenhan paitsi sitä vannonut.\"\n\nHans Nilsen palasi matami Torvestad'in luo ja sanoi vaan, ett'eivät\nHenriette ja hän voineet sopia. Matami aikoi tehdä kysymyksiä, mutta\nnyt Fennefos ei kestänyt sitä enää, vaan lähti pois, niihin\nvastaamatta.\n\nVaan ei hän tuolla ylhäälläkään saanut lepoa, jota kyllä olisi\ntarvinnut, sillä hänen huoneessansa istui vanha värjäri häntä\nodottamassa.\n\n\"Olen sinua odotellut, Hans Nilsen, ja käynyt sinua hakemassa useita\nkertoja. Meissä kaikissa hehkuu halu saada puhua ja ahkeraan\nseurustella kanssasi. Mutta meistä näyttää siltä kuin tässä talossa\nolisit enemmän mieltynyt naisten puheesen ja seuraan.\"\n\nFennefos oli nyt niin väsynyt että hän puolinukuksissa kuunteli\nvanhusta; hän ymmärsi että tahtovat saada hänet pois matami\nTorvestad'in luota, jota hän itsekin mielellään tahtoi.\n\n\"Tuossa talossamme on paljon väkeä ko'ossa\", jatkoi värjäri, \"ja\nenemmän sinne saapuu leikkuu-aikana. Muutamat meistä arvelivat että\nolisi hyvä jos meillä siellä olisi luotettava mies, joka voisi sekä\ntyötä tehdä että lepoaikoina puhua Jumalan sanaa. Sivert Jespersen'illä\nja noilla muilla on niin paljon toimia kaupungissa, ja arvelimme\nsentähden että kysyisimme eikö Hans Nilsen tahtoisi muuttaa sinne?\"\n\n\"Sen tahdon mielelläni tehdä, jos luulette siitä jotain hyötyä olevan.\"\n\n\"Me arvelimme että menisit sinne huomenna?\"\n\nFennefos hämmästyi vähäisen, mutta suostui, saadakseen rauhaa; kohta\nvärjärin mentyä heittäysi Fennefos vuoteelleen ja nukkui.\n\nMatami Torvestad seisoi hetken aikaa miettimässä Hans Nilsen'in mentyä,\nniinkuin hänen tapansa oli. Sitten avasi hän tavallansa juhlallisesti\nkutomahuoneen oven: \"Henriette mene ylös ja pane maata!\"\n\n\"Kyllä, äiti\", vastasi Henriette, joka keskusteltuansa Fennefos'in\nkanssa oli vaipunut syvimpään alakuloisuuteen; hän vavisten läheni\näitiä, sanoakseen hyvää yötä, vaikka aurinko oli vielä korkealla\ntaivahalla.\n\n\"En tahdo sanoa sinulle hyvää yötä, ja ilman illallista saat olla\",\nsanoi äiti sulkien oven.\n\nNoin alkoivat nuo suuret rangaistustoimet Gnadanissa, ja matami\nTorvestad muisti vieläkin kuinka ne vaikuttivat ja taivuttivat\nvastahakoisintakin.\n\nKun Jaakko Worse heräsi aamulla Randulfin muistorikkaan syntymäpäivän\njälkeen, jaksoi hän hyvin huonosti, pää oli raskas ja siinä kolkutti\nkuin vasara pajassa; vatsassa tunsi hän vanhat vaivat.\n\nVaimonsa oli aikoja sitten noussut, ja Worse heräsi oikeastaan siitä,\nettä pari makasini-miestä tuli sisään ja ottivat Saaran sängyn, joka\nseisoi hänen sänkynsä vieressä.\n\n\"Mitä te täällä teette?\" kysyi Worse äreästi.\n\n\"Me muutamme matamin sängyn ulos saliin.\"\n\n\"Mitä tuhmuuksia?\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" sanoi vanha makasinin-päällikkö, \"kapteni, ette saa\nsuuttua; te olette sairas, kapteni, ettekä saa puhua -- sanoi matami.\"\n\nWorse murisi hieman ja katseli tylsin katsein sängyn jälkeen, joka ulos\nmuutettiin.\n\nKun vaimonsa kohta sen jälkeen tuli huoneesen, sanoi Worse: \"Ettäs olet\nmuuttanut sängyn, Saara! Tiedäthän että huomenna taas olen terve;\nainoastaan ensimäinen päivä on niin ilkeä -- hyi! -- en koskaan maista\ntotia enää, se on ilkeätä sekasotkua!\"\n\n\"Sinä olet sairaampi kuin luuletkaan sekä ruumiillisesti että\nhengellisesti, ja minusta sinun pitäisi hakea apua molemmille --\nvarsinkin sielullesi -- ennenkuin on myöhäistä.\"\n\n\"Oi, kultani, tiedäthän että mielelläni tahdon; mutta sinun täytyy\nauttaa minua, Saara! Tule tänne luokseni istumaan ja lue vähän\nminulle.\"\n\n\"En tänään\", vastasi Saara.\n\nWorse makasi siis yksinänsä sängyssään koko päivän ja voi hyvin\npahasti. Seuraavana päivänä hän ainakin oli selvä päästään, mutta\nvatsakivut vaivasivat häntä niin että hän jäi vuoteellensa.\n\nSaara tuli silloin tällöin sänkyhuoneesen, ja Worse rukoili niin\nliikuttavasti häntä jäämään sinne; kun hän oli yksinänsä, tuli\nmieleensä niin paljon tuskallisia ja kamalia ajatuksia.\n\nSaara istui silloin ikkunan ääreen kirjoineen; hänkin oli hankkinut\nitsellensä kirjasia, niinkuin äiti.\n\n\"Onkohan niin, Worse, että tahdot kääntyä ja tehdä parannusta\nsynneistäsi; vai tahdotko sitä vielä kauemmaksi lykätä?\"\n\n\"En, en, kultani, tiedäthän kuinka mielelläni tahdon kääntyä; mutta\nsinun täytyy auttaa minua, Saara, enhän tiedä sitä enkä tätä.\"\n\n\"No -- tahdon siis ruveta lukemaan sinulle hyvää kirjaa yhdeksästä\nvaikuttavasta syystä, jotka herättävät ihmistä synnin tunnustamiseen ja\nsaattavat hänet katumaan ja parannusta tekemään. Kuuntele nyt tarkasti\nei ainoastaan korvillasi, vaan myöskin vastahakoisella sydämelläsi, ja\nsiunatkoon Herra sanaansa.\"\n\nSitten luki hän hitaasti ja pontevasti: \"Ensiksi Jumalan suuri armo\nsaattaa meidät kääntymään, niinkuin apostoli sanoo kirjeessä\nRoomalaisille toisen luvun neljännessä värssyssä: Jumalan hyvyys\nsaattaa sinut parannukseen.\n\n\"Sitten puhdas ja selvä Jumalan sana saattaa meidät katumukseen. Sillä\nniinkuin Herra muinoin lähetti profetansa, niin hän vielä joka päivä\nlähettää saarnaajansa ja välikappaleensa, jotka ikäänkuin pasuunalla\nhuutavat hänen sanansa ja antavat suloisen Aaronin-kellon soida\nihmisille, siten herättääkseen heitä kääntymään.\n\n\"Meidän tulee myöskin tarkasti huomioon ottaa Jumalan tuomiot, joilla\nhän maailman alusta on tuominnut paatuneita syntisiä, nimittäin\nvedenpaisumukset, vahvat myrskyt, oudot uhkaukset taivaalta, ilmatulet,\njotka syöksevät alas tulta ylhäältä, ja maanjäristykset jalkojemme\nalla, jotka kaatavat huoneet kumoon meidän päällemme.\"\n\n\"Lissabon\", mutisi Worse; hänellä oli kuva salissa sohvan yli suuresta\nmaanjäristyksestä.\n\n\"Neljäs vaikuttava syy on syntiemme rajaton luku, kun elimme\nhimoissamme, juopumuksessa, syömäryydessä ja kauhistavassa epäjumalan\npalveluksessa.\n\n\"Viides on elämämme lyhyys, joka totisesti huutaa meitä kääntymään.\nSillä elämä kuluu nopeasti, ikäänkuin lentäisimme täältä, ja meidän\nvuotemme pikemmin kuin juttu.\n\n\"Kuudes syy on vähäinen luku niitä, jotka autuaiksi pääsevät; sillä\nportti on ahdas ja tie on kaitanen, joka elämään viepi, ja harvat ne,\njotka sen löytävät.\n\n\"Seitsemänneksi kuolema meitä uhkaa, joka on lihalle vastenmielinen, ja\najatus kuolemasta on katkera jokaiselle, joka on vangittu maailman\nhekkumassa.\"\n\nWorse liikkui levottomasti sängyssä, ikäänkuin olisi tahtonut\nkeskeyttää, mutta Saara jatkoi:\n\n\"Meidän pitää myöskin muistaa tuomion päivää, joka on tuleva kuin varas\nyöllä, jolloin taivahat katoovat suurella melulla; elementit sulavat\nkuumuudesta ja maa sekä kaikki, mitä siinä on, palaa poroksi.\n\n\"Mutta yhdeksäs ja viimeinen syy on helvetin piina, joka kaikista\ntuskista on suurin ja kauhein. Raamattu hirvittävällä tavalla puhuu\nkadotettujen tilasta ijankaikkisessa tulessa, jossa käärme ei koskaan\nkuole eikä tuli koskaan sammu; kadotuksesta, sammumattomasta suosta,\njoka ijankaikkisesti palaa tulikivellä ja tulella; sitä sanotaan\nGehennaksi, joka selitettynä on: ijankaikkinen piina; ja kirjoitettu\non: tämä luola on eilisestä valmistettu, -- jopa kuninkaallekin -- se\non syvä ja avara tarpeeksi. Tuo asumus siellä sisällä on tulta ja puuta\nsuurimmassa määrässä; Herran henki on sytyttävä sitä ikäänkuin\ntulikivi-virtaa.\"\n\n\"Kuules Saara, etkö luule että voisit lukea jotakin muuta?\" kysyi Worse\nlevottomasti.\n\n\"Helvetin piinan päiviä\", jatkoi Saara lukemistansa, \"tulee aina\nkestämään eikä sen vuodet koskaan lopu. Kun niin monta vuotta on\nkulunut kuin ihmisiä on maailmassa ja tähtiä taivaalla, kun niin monta\ntuhatta vuotta on loppunut kuin kiviä ja hietaa on meren pohjalla,\ntulee paitsi näitä vielä kymmenen sataa tuhatta lisäksi. Ne, jotka\neivät kadu kuullessansa tätä, he saavat sitä kokea ja tulla repaleiksi\nrevityksi. Kaikki juomarit ja pilkkaajat ja ne, joidenka jumalana\nheidän vatsansa on, ja ne, jotka palvelevat himojansa, ynnä kaikki\nepäuskoiset tulevat samana päivänä seisomaan Jumalan tuomioistuimen\nedessä. Silloin Jumalan majesteetti on ilmestyvä vereen asti kostavalla\nmiekalla ja tuomion sauvalla. Perkele, tuo vanha saatana, on seisova\ntoisella puolella heidän päällekantajanansa ja heidän allansa on oleva\nhelvetin avonainen kita valmiina heitä nielemään.\"\n\n\"Saara, Saara! Älä lue enemmän!\" pyysi Worse.\n\nMutta Saara koroitti ääntänsä ja sanat leikkasivat kuin terävät\nveitset: \"silloin on se julistettava tuo kauhea ja hirvittävä tuomio:\nmenkää pois, te kirotut, ijankaikkiseen tuleen, joka perkeleelle ja\nhänen enkeleillensä valmistettu on! Siellä saavat juoda Jumalan\nijankaikkisen vihan pikarista, pimeyden valtakunnassa, perkeleen\nkauhistavassa läheisyydessä, kaikkien Herran kirottujen vihollisten\nparissa. Siellä surkea ja surullinen Jumalan vihan pauhina on aina\nsoiva heidän korvissansa, siellä on oleva itkua ja hampaitten\nkiristystä, siellä ei muuta iloa ole kuin hirveä tyhjyys, voivotus ja\nääretön valitus. Heidän huutonsa ja ulvontansa on oleva ankara, syvät\nheidän huokauksensa ja heidän kurjuutensa niin sanomaton, että ulvovat\nkuin koirat ja villisudet, ja ulvoten, raivoten tulevat he huutamaan\nkadotuksessaan: voi, voi, voi minua että synnyin maailmaan! Oi ett'en\nkoskaan olisi syntynyt, ett'ei äitini koskaan olisi minua synnyttänyt!\nKirottu se hetki, jolloin sikisin, se hetki, jolloin synnyin, ja se\npäivä, jolloin äitini rintoja imin\".\n\n\"Saara! Lopeta Jumalan tähden!\" huusi Jaakko Worse; hän istui\nsängyssään, pitäen kiinni siitä molemmin käsin, hikihelmet nousivat\notsallensa ja hän vapisi niin että sänky tärisi.\n\nSaara käänsi terävät silmänsä hänen puoleensa ja sanoi:\n\n\"Oletko vihdoinkin langennut elävän Jumalan käsiin?\"\n\n\"Saara, Saara, mitä pitää minun tehdä?\"\n\n\"Rukoile!\" vastasi hän ja meni.\n\nWorse makasi väännellen itseään tuskissa ja vaivoissa, huusi Saaraa,\npyysi häntä armahtamaan ja tulemaan hänen luoksensa; hän kuuli että\nSaara oli viereisessä huoneessa. Vihdoin Saara tuli.\n\n\"Saara, miksi olet niin kova minua kohtaan? Semmoinen et ollut ennen.\"\n\n\"Minä en kohdellut sinua oikealla tavalla.\"\n\n\"Luuletko että tämä on oikea?\"\n\n\"Toivon niin olevan.\"\n\n\"Niin, niin, sinä ymmärrät sitä paraiten; mutta sinun pitää auttaa\nminua -- Saara, älä mene pois luotani!\" ja hän piti Saaran kädestä\nkiinni, ikäänkuin olisi ollut uppomaisillaan.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen hän sai nousta vuoteestaan; hän käveli\nympäri taloa, missä Saara oli, levotonna kun Saara lähti huoneesta.\n\nTai istui hän jossakin nurkassa hengellinen kirja kädessä, ei juuri\nlukeakseen, vaan suojellakseen itseänsä paholaisen hyökkäyksiltä.\n\nSillä nyt hän oli päässyt selville siitä, mitä ei ennen ollut oikein\nuskonut, että paholainen aina oli häntä väijymässä.\n\nKun Saaran oli onnistunut peloittaa Worse luotansa, heltyi hänen\nankaruutensa. Ainoastaan silloin kun Worse häntä vaivasi tai viittasi\nsiihen, että hän nyt oli terve taas ja että sänkyä sopisi muuttaa\npaikallensa jälleen, silloin ilmaantui taas tuo kova katse Saaran\nsilmiin ja hän luki tai puhui Worselle jotakin, joka saattoi hänet\npuolihulluksi.\n\nItse Saara kulki ikäänkuin synkimmässä pimeydessä. Ei hänellä ollut\nrukouksia eikä virsiä mielessä, ja rukoushetkissä kuunteli hän\nhajamielisenä.\n\nSinä hetkenä, jolloin Fennefos häntä syleili, tuli hänelle selväksi\nmikä ääretön petos oli hänelle tehty. Hänen nuoruutensa, hänen kuohuvan\nverensä, lämpimän, äärettömän rakkautensa tähän mieheen, kaikki olivat\nhe sortaneet ja kukistaneet Jumalan sanalla, saarnoilla, virsillä,\nraamatunlauseilla, puheilla ja rukouksilla.\n\nJa tuo kaikki ei ollut muuta kuin sanoja -- sanoja -- sanoja --, joita\nhän pilkalla viskasi luotansa. Hän ei enää tietänyt mitään uskosta ja\ntoivosta, mutta rakkaudesta hän tiesi, tiesi rakastavansa yhtä ainoata\nmiestä, rakastavansa häntä raivokkaasti, hurjasti.\n\nFennefos'in poissa-olon aikana kävi Saara kuin kuumeessa. Kun hän\npalasi, muutti hän Saaran äidin luota haugelaisten taloon. Se oli aivan\nkaupungin läheisyydessä, ja Saara, joka muuten ei päässyt lähimpien\nkatujen ulko-puolelle, rupesi tekemään pitkiä kävelyretkiä\nlähiseuduilla.\n\nSuuren kiven tai aidan suojassa seisoi Saara katselemassa Fennefos'ia,\nkun hän oli työssä ulkona. Jos Saara ei saanut häntä nähdä, istui hän\nvuoren rinteelle ja tuijotti eteensä tai poimi kukkasen ja tarkasti\nsitä joka puolelta, ikäänkuin se olisi ollut jotain outoa, jota hän ei\nollut koskaan ennen nähnyt.\n\nRukouskokouksissa sai hän katsella Fennefos'ia, mutta tämä ei puhunut\nkoskaan eikä hän kertaakaan katsellut siihen suuntaan, missä Saara\nistui.\n\nSaarassa ei kukaan huomannut mitään erinomaista, mutta Fennefos'issa\narvelivat edullisen muutoksen tapahtuneen. Se ylenpalttinen ankaruus,\nmillä hän oli aloittanut, oli hänestä tykkönään kadonnut, sen sijaan\noli hän melkein nöyrä käytökseltään.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSe talo, jota useat etevimmät haugelaiset omistivat, oli jotensakin\nsuuri, ja paitsi maanviljelystä siinä harjoitettiin vähän\ntehdasliikettäkin.\n\nSiinä oli siis tarpeeksi työtä sille, jonka tuli johtaa kaikkea, ja\nFennefos ryhtyi kun ryhtyikin tavattomalla innolla ja voimalla toimeen.\nMutta ensi viikkoina hän ei voinut johtaa rukoushetkiä tuossa suuressa\ntyömies-joukossa, joka haugelaisten tapaan kokoontui atrioille ja\nkotirukouksiin suureen huoneesen pitkän yhteisen pöydän ääreen.\n\nHans Nilsen supisti toimensa siihen, että oli ensimmäisenä työssä, vaan\nrukoushetkinä oli hän ääneti ja alakuloinen. Vaan parin kuukauden\nkuluttua tällä tavalla nosti hän taas päätänsä ja kirkkaat harmaat\nsilmänsä. Raskaassa ruumiillisessa työssä ja kaiken sen edesvastauksen\nalaisena, jossa hän oli päällysmiehenä, saavutti hänen vahva, terve\nluontonsa jälleen tasapainon.\n\nHän katui kyllä alati tuota heikkouden hetkeä ja häpesi siitä,\nmutta hän rupesi myöskin käsittämään että se saattaa tapahtua\nparhaimmallekin, ja hän kiitti Jumalaa siitä, että oli tullut hänen\navukseen viimeisenä hetkenä.\n\nMutta samalla kuin tuo tapaus oli ilmaissut Fennefos'ille hänen oman\nheikkoutensa ja saattanut itseensä luottamuksen hänessä horjumaan\nsuuressa määrässä, saattoi se hänet myöskin epäilemään oliko oikein\nettä hän vaati niin paljon muilta, kuin hän vaati.\n\nAjatellessaan noita huolistuneita raukkoja tuolla pohjoisessa, oli\nhänestä väärin rasittaa heitä niin suurilla vaatimuksilla;\najatellessaan noita haugelaispohattoja täällä, oli hänestä häpeä elää\nheidän keskuudessansa. Välistä hän toivottomuudessaan arveli että oli\nyhtä hullusti siellä kuin täällä, ja hän ikävöi jotakin aivan uutta.\n\nNäin pitkälle päästyänsä, oli hänen miettiminen mitenkä hän tästälähin\nasettaisi elämänsä. Jäädä tänne ei hän voinut. Omasta puolestaan ei hän\npelännyt suuresti -- vaikka hän ei koskaan enää tohtinut olla varma\nitsestään. Vaan Saaran tähden täytyi hänen lähteä pois. Tuntuipa vielä\nikäänkuin tulivirta olisi juossut hänen suonissaan muistellessa noita\nsilmiä, joihin hän hetkeksi oli katsonut, silloin kuin Saara oli hänen\nvallassaan; ja katsomattakaan Saaraan tunsi hän samaa tulta kun he\ntapasivat toisiansa rukoushetkinä.\n\nHeidän oli eroaminen, se oli selvä asia; sitä hän kertoi kertomistaan\nitsekseen, eikä kuitenkaan lähtenyt. Täällä oli tarpeeksi työtä myöhään\nsyksyyn asti, ja sitä paitsi -- minne hänen oli lähteminen?\n\nJätettyään tämän paikan ei ollut yhtään paikkaa koko avarassa\nmaailmassa, joka olisi vetänyt hänet puolehensa; ei kotiseutu eikä\nystävät ylt'ympärillä; mieluimmin tahtoisi hän päästä näkemästä ketään\nja elää yksinänsä.\n\nHänen sydämensä kärsi syvistä haavoista ja hän ajatteli näinä aikoina\nusein Henrietteä. Hänkin oli sidottu elämässä ja kuolemassa rakkauteen,\njota ei yksikään ajatus saisi saastuttaa. Saaran edestä tahtoi hän\nrukoilla.\n\nMutta vanhimmat murehtien pitivät Hans Nilsen'iä silmällä. Sivert\nJespersen'in talossa pidetty puhe teki suurta vahinkoa. Ihmisten kesken\nkerrottiin että haugelaiset olivat eripuraisia keskenänsä ja että\nFennefos oli eronnut heistä.\n\nVeljestenkin parissa vallitsi levottomuus. Ne, jotka eivät olleet\nläsnä, tahtoivat tietää mitä Fennefos oli puhunut; mutta ne, jotka\nolivat olleet läsnä, vastasivat kiertämällä. Sill'aikaa kasvoi sekä\nystävissä että vihamiehissä uteliaisuus ja into saada selville oliko\njotain arveluttavaa tuossa kunnioitetussa ja yleisesti tunnetussa\nmiehessä. Lisäksi tuli hänen muuttunut käytöksensä kohta puheen\njälkeen; epäilemättä oli jotain tapahtunut, arvattiin sitä tätä, ja\nvanhimmat istuivat neuvottelemassa. \"Minä arvelen\", sanoi Sivert\nJespersen, katsoen ympärillensä pienessä veljespiirissä, \"että kaikki\nolemme yksimieliset siitä, että tässä asiassa on naisia osallisina?\"\n\n\"Olen kuullut kerrottavan\", sanoi Endre Egeland, \"että hän paljon on\nviljellyt matami Torvestad'in tyttären, Henrietten tuttavuutta.\"\n\n\"Henriettenkö?\" kertoi Sivert Jespersen, venyttäen tuota epäilevää\nkysymystä.\n\nHetken hämmästys ja äänettömyys syntyi.\n\n\"Ei, ei\", sanoi vanha värjäri, \"emme saa uskoa niin pahoja asioita.\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa, rakkaat ystävät\", sanoi Sivert Jespersen\nlempeästi, \"täytyy meidän kaikkien yhtenä miehenä tuumia, mitenkä\nvoisimme auttaa veljeämme Hans Nilsen'iä kaikessa tuskassa ja\nkoetuksessa. Minä olen ajatellut, jos siihen suostutte, että\nkokoontuisimme maataloon lauantaina iltapäivällä. Tarkastettuamme\nkirjoja, voisimme kenties puhua hänen kanssansa vähän.\"\n\n\"Vaan olkaamme varovaiset\", arveli vanhus, \"emmehän tiedä mitään\nhänestä.\"\n\n\"Ei, rakas ystävä, enhän minä tarkoittanutkaan että me\nymmärtämättömyydellä --\"\n\n\"Minä tiedän että olet varovainen, Sivert Jespersen; mutta muistakaamme\nettä hän on väkevin meistä; emme saa häntä kadottaa.\"\n\nLauantai, jolloin sopimuksen mukaan kokoontuivat taloon, oli viimeinen\npäivä syyskuuta. Heillä oli siis tarkastettavana koko kuukauden tilit\ntalosta, värjäystehtaasta, myllystä y.m.\n\nTilit olivat kunnossa ja kaikki hyvässä järjestyksessä; he kiittivät\nHans Nilsen'iä ja olivat erittäin ystävällisiä. Mutta kun kirjat oli\nkiinnilyöty ja sopimuksia tehty tulevaisuudesta, jäivät he istumaan\ntuoleillensa pitkin seiniä. Fennefos, joka istui keskellä lattiaa,\nkatseli tyynesti toisesta toiseen.\n\nEi keneltäkään jäänyt huomaamatta, että hänellä tänään oli entinen\nkatsantonsa; alakuloinen, epävakaa katse, jota jonkun aikaa olivat\nhänessä havainneet, oli aivan kadonnut, ja, päivettyneenä ja terveenä\nsiinä istuessaan kalpeitten kaupunkilaisten keskellä, näytti hän heistä\nvoimakkaammalta kuin koskaan ennen.\n\nSentähden teki värjäri viittauksia Sivert Jespersen'ille ja nousi\nikäänkuin mennäkseen.\n\nMutta Sivert Jespersen oli päättänyt päästä selville Fennefos'in\nsalaisuudesta tai ainakin hankkia itselleen ja vanhimmille voimaa\nhallitsemaan tuota itsenäistä nuorta miestä.\n\n\"Me olemme puhuneet keskenämme\", aloitti hän, \"me olemme puhuneet\nsinusta, rakas Hans Nilsen, niin me olemme todellakin puhuneet sinusta.\nMe arvelimme kaikki että sinä käytit jotensakin ankaria sanoja\ntaannoin, tiedät itse, minun kodissani.\"\n\n\"Puhuin innostuksen voimalla; ja jos sanani olivat liian kovia, pyydän\nteitä antamaan ne anteeksi; luulin ne tarpeellisiksi, mutta vihaa ei\nollut sydämessäni.\"\n\n\"Ei suinkaan olekaan\", jatkoi Sivert Jespersen, \"mutta meitä on\nhuolistuttanut se alakuloinen mielentila, jossa sittemmin olemme sinua\nnähneet. Sinä olet vielä nuori, Hans Nilsen, ja me olemme vanhoja,\nainakin vanhemmat sinua kaikki. Ja me niin hyvin tunnemme nuoren veren\nkoetukset; ja jos olet joutunut tappiolle taistelussa vihollista\nvastaan omassa lihassasi, niin ojennamme me sinulle kättä.\"\n\nHans Nilsen Fennefos katseli kirkkailla silmillään toisesta toiseen, ja\nkaikkein mielestä katseli hän tuskallisen kauan Endre Egeland'ia,\n\n\"Minä kiitän teitä, vaan Jumala on ollut minulle armollinen, enkä siinä\ntarvitse mitään käden ojennusta.\"\n\n\"Sanomattoman hauska kuulla!\" lausui lempeästi Sivert Jespersen. \"Vaan\nälä suutu minuun, rakas ystävä! Jos kohta ulkonaisessa merkityksessä\nolemme lankeemuksesta suojeltu, ethän unhottane että totisia sanoja on\nkirjoitettu ajatuksista, sanoista ja haluistakin.\"\n\n\"Tahtookohan kukaan teistä heittää ensimmäisen kiven?\" kysyi Hans\nNilsen tyynesti läsnäolijoilta.\n\nEi kenkään vastannut, ja se, joka istui lähinnä Sivert Jespersen'ia,\npolki häntä jalalle, saadakseen hänen lakkaamaan. Vaan nyt oli\nmyöhäistä; Fennefos teki päätöksen, nousi yht'äkkiä ja puhui näin:\n\n\"Rakkaat veljet ja ystävät! Tosiaankin käytin kovia sanoja viimein\nteille puhuessani. Minä tulin kurjuuden majoista ja näin ylöllisyyttä,\nminä tulin nälästä ja kärsimyksestä ja minut pantiin rikkaan miehen\npöytään istumaan. Sentähden muistin mitä Hauge on jättänyt meille\nohjeeksi: Vanhimmat älkööt salliko kanssavanhimmissaan mitään\nvelttoutta, vaan rangaiskoot heitä tarpeen mukaan sekä yleisesti että\njokaista yksityisesti. Tarkasti ovat ne silmällä pidettävät, jotka ovat\nsaavuttaneet uskovaisten kunnioituksen ja jotka pyytävät olla hyviä\nkristittyjä, jotta eivät tottuisi imartelemiseen ja leväperäisyyteen,\nvaan kärsivät ankaria muistutuksia ja yksinkertaista ruokaa. Sentähden\nminä puhuin velvollisuuden tunteitten ohjaamana. Vaan sen jälkeen on\nHerran käsi koskenut raskaasti minuun; ja suuressa viheliäisyydessäni\narvelin ett'en koskaan enää rohkenisi astua esille puhumaan rankaisevaa\nsanaa. Sillä aikaa olette nähneet minun alakuloisena ja masennettuna\nkulkevan parissanne. Mutta kiitetty olkoon Jumala, joka on nostanut\nminut jälleen armonsa kautta; nyt uskallan toivoa ett'ei Herra peräti\nhylkää minua levottomana välikappaleena. Vaan, rakkaat ystävät, teidän\npariinne en voi enään jäädä.\"\n\nKaikki katsoivat levottomasti häneen.\n\n\"Aiotko erota veljistä?\" kysyi vanhus.\n\n\"En, sitä en ai'o, mutta minun täytyy tähteä pois täältä, oman\nheikkouteni tähden ja sen vuoksi että pelkään en voivani tämän jälkeen\nkyllin ankarasti rangaista ja varoittaa teitä, sillä, rakkaat ystävät,\nluulen että te surkeasti eksytte monessa asiassa.\"\n\n\"Aiotko taas lähteä pohjoiseen päin?\" kysyi yksi.\n\n\"Vai onko Herra vetänyt sydämesi pakana-raukkojen puoleen Afrikassa?\"\nsanoi toinen.\n\nHans Nilsen katsahti häneen: \"Kiitos siitä sanasta; sitä tahdon miettiä\nja rukoilla henkeä neuvomaan minulle oikeata tietä\".\n\nSe oli heille kaikille helpoitukseksi. Lähetystoimikin oli heidän\ntyöalansa, herätetty ja alkuunpantu herrnhutien ja Haugen ystävien\nkautta. Jos Hans Nilsen joutui lähetystoimeen, oli hän vastakin heidän\nomansa, eivätkä he kadottaisi häntä; vasta nyt he tunsivat minä tukena\nhän oli heille kaikille.\n\nSivert Jespersen rupesikin kohta kehoittamaan häntä suostumaan siihen,\nettä hänet lähetettäisiin pimeille pakanamaille.\n\nVaan tuo puhetapa että \"hänet lähetettäisiin\" sekö sen vaikutti, vai\neikö Hans Nilsen tänään voinut kärsiä Sivert'iä, yhtä kaikki, hän\nvastasi jotensakin jyrkästi: \"jos minä menen, ainoastaan yksi\nminut lähettää, ja se on Herra Jumala. Olkaa myös varoillanne\nlähetystoimessa, rakkaat ystävät! Muistatte kuinka teitä pilkkasivat\nsekä epäuskoiset että papit kun ensin aloititte. Ja katsokaa, nyt jo,\nkun se tuli, jonka te sytytitte, on levinnyt yli maan niin että apua ja\nrahoja runsaasti teille tulvailee, katsokaa nyt tulee noita samoja\npappeja parvittain kuin korppeja, joita lihavan haju tänne houkuttelee.\nHe eivät tahdo jättää kristillistä työtä maallikkojen haltuun, kun\nsiinä kerran on elinvoimaa, vaan tahtovat taivuttaa sitä kirkon\nalaiseksi, kuten sanovat, s.o. he tahtovat pilata työnne, tuoden siihen\nylpeytensä ja suvaitsemattomuutensa; niin kauvan kuin hyvin käy\ntahtovat he olla etunenässä huutamassa: kas tässä olemme me! vaan jos\njotain nurin käy, silloin ryömivät he taakse, sanoen: niinpä käy kun\nkansa saa hallita itseänsä\".\n\nVanha tuli leimusi nyt hänessä. Vanhimmat katselivat toisiansa\nmurehtien, kun olivat kadottamaisillaan tämän veljen, ja yksi heistä\nsanoi:\n\n\"Vaan jos et tahdo ruveta meidän lähettilääksi, minne sitten aiot\nmennä?\"\n\n\"Kyllä kai minä pakanoita löydän\", vastasi Hans Nilsen, \"vaan\nerotkaamme nyt täksi kertaa; ja sallikoon Jumala, joka isämme herätti,\nmeissä kaikissa ensimmäisen rakkauden voimalla, jotta voisimme\ntoimittaa hänen työnsä hänelle mieliksi.\"\n\nSitten ojensi hän heille kättä toiselle toisensa perästä, ja he\nmenivät.\n\nOli tyyni, raskas syys-ilta. Tuo pieni seura kulki ketojen poikki\nkaupunkiin päin. Haugelaistalo, joksi rahvas sitä nimitti, oli tuossa\nkauniin ilta-auringon valaisemana, kelvollisine maalattuine\nrakennuksineen. Maa oli laihaa, mutta hyvin hoidettua ja kunnollisten\nkiviaitojen taakse oli siellä täällä istutettu puita.\n\nVaan kun tuo pieni seura tuli kiviaidan portille, josta tie meni\nsuoraan alas kaupunkiin, seisahtui vanha värjäri ja hyrskähti itkuun.\nMuut kokoontuivat hänen ympärillensä.\n\n\"Tässä seisoin keväällä 1804 isäni ja Hans Nilsen Haugen seurassa.\nSiihen aikaan tässä oli kanervikko ja paljaita kallioita minne vaan\nkääntyi. Isäni ja Hauge puhuivat tämän alangon ynnä rämeikön\nostamisesta, niinkuin sittemmin tapahtuikin. Hauge neuvoi mitä täällä\noli tehtävä ja toimeenpantava -- melkein niinkuin me sitten teimme. Kun\nmeidän sitten oli kotiin meneminen, sanoi isäni: 'kun nyt vaan Jumala\nantaisi siunauksensa siihen!' Hän ajatteli kai maallista siunausta,\nisäni; olihan se rohkea teko, ja paljon rahoja ei siihen aikaan ollut\nHaugen ystävillä. Mutta Hauge itse hymyili, sanoen: 'En todellakaan\npelkää sen puolesta, Ingebret, jos tarkoitat maallista hyvää. Ennemmin\npyytäisin Jumalaa varjelemaan jälkeläisiämme liian suuresta\nulkonaisesta myötäkäymisestä. Ja sinun tulee muistaa' -- sanoi hän\nsitten minulle -- 'sinun, joka olet nuori: vahvaa selkää tarvitaan\nkantamaan hyviä päiviä.' Minä näen häntä niin selvästi edessäni juuri\nsemmoisena kuin hän tässä seisoi. Olihan hän itse vielä nuori eikä\nminua paljoa vanhempi, ja kuitenkin tuntui minusta ikäänkuin olisin\nseisonut ylevän, arvoisan henkilön edessä, jolle minun tuli syvästi\nkumartaa. Jotain senkaltaista tunsin minä tänäänkin nuoren Hans Nilsen\nFennefos'in puhuessa. Ei sitä ole kieltämistä: hän on oikeassa, ja\nensimmäinen rakkaus on meissä laimeentunut.\"\n\nVanhus pudisti surumielisenä päätänsä ja meni alas kaupunkiin päin;\nmuut seurasivat äänettöminä.\n\nMatami Torvestad kävi harmaaksi harmista näihin aikoihin. Veljet olivat\nvieneet pois Hans Nilsen'in hänen luotansa ja jatkoivat toimintaansa\nhänen selkänsä takana: Gnadan'in temput näyttivät myöskin aivan\nhyödyttömiltä.\n\nTosin Henriette taipui ja kalpeni nälästä ja sisäänsulkemisesta, vaan\nuhkarohkea tuli syttyi sen sijaan hänen silmissään; ja eräänä päivänä\näiti kuuli hänen laulavan reippaalla äänellä:\n\n    \"Merimiehen morsian rakastaa\n    Mert' aavaa, jylhää, aaltosaa:\n    Se ompi vuode morsiamen\n    Ja kehto sulhon poikasen.\"\n\nNyt matami Torvestad ei enää voinut malttaa mieltänsä; ja miettimättä\nhyökkäsi hän huoneesen Henrietten luo ja antoi hänelle aika\nkorvapuustit kummallekin korvalle, sanoen mennessään: \"kyllä minä pian\nopetan sinulle toista laulua; odotappas vaan!\"\n\nHenriette istui kuin kivettyneenä. Oli hän ennenkin nähnyt äitinsä\nsuuttuneena ja lapsuuden ijällä saanut monta korvapuustia, vaan\nsemmoisena ei hän koskaan ennen ollut äitiänsä nähnyt. Hyvää hän ei\naavistanut; vaan niin kauheata, kuin nyt seurasi, ei hän voinut\naavistaa.\n\nTuntia myöhemmin Henriette kutsuttiin ulos saliin, jossa oli Endre\nEgelandin vaimo. Tämä paksu, kelpeä rouva suuteli Henrietteä, ja nyt\nilmoitettiin että Henriette oli samana hetkenä kihlattu Erik\nPontoppidan Egelandille, ilkeimmälle miehelle, mitä hän tiesi\nmaailmassa.\n\nKuultuansa tämän kihlauksen meni Saara piharakennukseen äitinsä\npuheille. He sulkeutuivat lukon taakse, mutta keskustelu tuli lyhyeksi.\nMatami Torvestad torjui kohta tyttärensä pois luotaan, ja kun Saara\nratkaisevana hetkenä istui äitinsä edessä vanhassa huoneessa, ei\nhänellä ollut rohkeutta ruveta lopulliseen taisteluun.\n\nMitä oli hänen sanominen? Pitikö hänen ilmaista oma kurjuutensa, oma\nhäpeänsä.\n\nSaara meni ylös Henrietten luo. Kaikkiin hänen puheisinsa Henriette ei\nvastannut muuta kuin: \"En tahdo, en tahdo; olenhan minä luvannut.\"\nHenriette oli sairaana, oli kuumeessa.\n\nSaara riisui vaatteet hänen päältänsä ja sai hänet vuoteelle; mutta\näiti tahtoi itse hoitaa häntä. Ja Saaran täytyi lähteä pois\nalakuloisempana, onnettomampana kuin oli tullessaan ollut.\n\nMitä syksymmäksi aika kului, sitä enemmän Saaran sydän paatui.\nFennefos'in katse oli kirkastunut jälleen; hän katseli Saaraa ikäänkuin\ntämä olisi ollut hänestä hyvin kaukana.\n\nEräänä päivänä kerrottiin että Fennefos rupee lähetyssaarnaajaksi.\nSaara kuuli sen ja pimeys peitti hänen sielunsa. Hän vihasi äitiänsä ja\nkammosi miestänsä; vaan hän oli niin hiljainen käytökseltään, ettei\nkukaan aavistanut mitä ajatuksia hänessä kuohui.\n\nJaakko Worse oli nyt todenteolla ruvennut perkeleen kimppuun.\nVähitellen hänelle muka selvisi että paholainen aina ja kaikkialla oli\nläsnä sekä hänen ulkopuolellansa että sisimmässä sydämessään. Ja he\ntaistelivat, perkele ja kippari Worse, aamusta iltaan ja yöllä hänen\nunissaan.\n\nTavallisesti Worse joutui tappiolle.\n\nVaan joskus hänenkin onnistui pettää tuota viekasta saatanaa, kun hän\nhyvään aikaan huomasi hänen kirotut juonensa.\n\nNiinpä eräänä päivänä Randulfin seurassa.\n\nRandulf oli saanut Worsen mukaansa kävelymatkalle kaupungille, käveli\njutellen hänen kanssansa ja houkutteli häntä yhä kauemmaksi\nlaivaveistämöön päin; mutta yht'äkkiä Worse sen huomasi.\n\nHän kuuli muutamilta ohitsejuoksevilta pojilta, että laiva oli\nsysättävä mereen, ja nyt hänen oli helppo nähdä paholaisen paula.\n\nSillä se oli perkeleen tavallisia kepposia, että viekoitteli hänen\najatuksiansa entisen elämän synti-kurjuuteen semmoisten asiain avulla,\njotka koskivat merta ja laivoja.\n\nSentähden oli Worse jo aikoja sitten pannut \"Perheen Toivon\" puoleksi\nvalmistuneen mallin ylisille, ja kun hän nyt huomasi että perkele häntä\nhoukutteli Tuomas Randulfin muodossa, kääntyi hän yhtäkkiä ja riensi\nkotia Saaran luo.\n\nMutta Randulf suri ystäväänsä, ja illalla hän lausui klubissa: \"nyt on\nJaakko Worse pian mennyt; muistakaa sanani: hän ei elä enää kauan, sen\nnäin hänestä tänään\".\n\n\"Sitä en usko\", sanoi toinen, \"kylläpä hän näyttää vähän kelmeältä ja\nhaljakkaalta, mutta --\"\n\n\"Mutta, minä näin sen hänen housuistaan\", vastasi Randulf.\n\n\"Mitä perhanan tuhmuuksia sinä puhut, Randulf?\" huusi luotsioltermanni\npelipöydän äärestä.\n\n\"Vai tuhmuuksiako?\" vastasi Randulf, halukkaana kiistelemään. \"Olkoon\nsinun sanasi kaikessa kunniassa ja minun sanani pujahtakoon plakkariin;\nmutta niin on kuin sanon. Kun kuolema on miehen merkinnyt, käy hän noin\nkummallisen oikoseksi ja löyhäksi housuissaan.\"\n\nKaikki nauroivat ja sanoivat syyn siihen olevan sen, että sairaat\nihmiset laihtuvat.\n\n\"Ei, ei\", huusi Randulf innoissaan, \"Minä tarkoitan aivan toista.\nHousut näyttävät noin tyhjiltä, raskailta ja pitkiltä, ikäänkuin\nolisivat putoamaisillaan, ja edessä jalan kohdalla kääntyy niissä kolme\nsuurta taivetta. Kun sen näen, niin tiedän: se mies ei kauan elä.\nSiihen voitte luottaa, sillä se on vakaa ja järkähtämätön totuus.\"\n\nKun huonoja ilmoja tuli Lokakuulla, Jaakko Worse vielä harvemmin meni\nulos; hän ei kärsinyt vilua ja istui mieluummin huoneessa. Kirjasia hän\nluki niin hyvin kuin taisi; vaan ei hän kuitenkaan saavuttanut hengen\nvapautta, jota niin suuresti kaipasi.\n\nRukouskokouksissa oli kummallista nähdä, noiden tyynten, hartaiden\nkasvojen parissa, tuo vanha huolistunut mies tuuheine harmaine\nhiuksineen, joka, kasvot rypyssä ja löyhinä, katseli toisesta toiseen,\nhalukkaasti kuunnellen mitä puhuttiin ja toivoen kerrankin saavansa\nkuulla ne sanat, jotka antaisivat hänelle rauhaa ja hengen vapautta.\n\nMutta paholainen oli saanut hänestä liian lujasti kiinni. Hän pani\nkirouksia Worsen kielelle ja pahoja ajatuksia hänen sydämeensä;\nkokouksissa, kun Sivert Jespersen luki postillasta, tuli perkele,\nkulettaen noita 200 tynnyriä suoloja, tai käänsi paholainen hänen\nsilmänsä niin, että hän luuli Endre Egelandin istuvan vilkkumassa\nnuorille tytöille pienillä vihriäisillä silmillään.\n\nYöllä, tuulen vinkuessa pienessä solassa Worsen talon vieressä, perkele\nvei hänet ulos myrskyiselle merelle \"Perheen Toivolla\", jotta hänellä\noli syntinen ilo ajatellessaan kuinka hän hallitsi tuota komeaa laivaa\nja kuinka kauniisti se purjehti isoilla laineilla.\n\nTai perkele kiusasi häntä ylpeyteen, kun Garman & Worse teki hyviä\nkauppoja, taikka suuttumiseen ja kärsimättömyyteen kun Romarino tuli\npyytämään rahoja tai hänen nimeänsä johonkin paperiin.\n\nKäyttipä perkele Tuomas Randulfiakin hänen kadotuksekseen; ja eräänä\npäivänä kun he tapasivat toisiansa Worsen portilla, täytyi Worsen\nrientää jälleen kotia Saaran luo; hän oli selvästi näkevinään että\nRandulfilla oli pitkät käyrät kynnet.\n\nMakuuhuoneessa oli parasta olla, varsinkin kun Saara oli siellä. Siellä\nhän osasi torjua perkeleen luotansa, jos piti oikein tarkkaa vaaria.\n\nVaan Worsen kivut yltyivät yltymistään; hän nukkui huonosti ja kadotti\nruokahalunsa. Hänelle kelpasi vielä ainoastaan hernerokka ja sianliha,\njota hän aina oli merellä syönyt. Kun hän tunsi rokan hajua kyökistä,\nsilloin hän aina virkistyi.\n\nVaan eräänä päivänä juolahti hänen mieleensä että sekin oli paholaisen\nviekkaita pauloja, jotta paholainen houkutteli hänen ajatuksiansa pois\nsiitä ainoasta, mikä oli tärkeä, ja ajoi ne takaisin entisen elämän\nsuureen synti-kurjuuteen.\n\nJa heidän istuessaan pöytään, hän tuskin uskalsi koskea ruokaan;\nperkele oli hernerokassakin.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nRakas Kristian Fredrik!\n\nAutuaan äitisi kuoltua, jonka liian aikaista poismenoa vieläkin\nsuremme, en muista olleeni niin content ja hyvällä mielellä kuin tähän\naikaan. Jokaisen ihmisen elämässä on aika, jolloin hänen olentonsa ja\nsisällinen luontonsa ikäänkuin muuttuu ja toiseksi vaihtuu. Hänen\nharrastuksensa ovat samat, se into, millä hän työnsä toimittaa, ei\nvähene; ja kuitenkin saa hän, tämän ajan tultua, ikäänkuin toiset\nsilmät, millä voi nähdä, ja osaksi toiset tunteet, millä voi tuntea.\n\nSe muutos, jota näin olen vaan epäselvästi voinut kuvata,\nvälttämättömästi tapahtuu kun nuoruudesta astumme vanhuuden ikään, ja\ntämän askeleen olen minä astunut viime vuosina äitisi kuoltua; kiittäen\narmollista Jumalaa, voin minä tänään sanoa että olen onnellinen\nollessani vanha mies.\n\nVarsinkin on sydämeni täynnä kiitollisuutta ajatellessani, kuinka\npaljon ruumiillista voimaa ja terveyttä minulla vielä on, ja varsinkin\nettä minulla on henkistä verveä, jotta ei mikään, joka tähän asti on\nsieluni voimia puoleensa kääntänyt, vielä ole käynyt minulle vieraaksi\ntai yhdentekeväksi. Mieleni on ainoastaan tyynempi, aivot toimittavat\nparemmin functioniansa, himojen häiritsemättä, nuoruuden, välistä\nliiallisen innon sijaan on astunut kypsyneen miehen tyyni\nmiettimis-voima.\n\nMinä kirjoitan tänään sinulle tavallista laveammalta, rakas poikani, ja\naineista, joihin tavallisesti emme ole koskeneet correspondenceissamme;\nmutta syynä siihen on haluni saada sinua käsittämään ne olot, joihin\nkerran joudut, niinkuin myöskin toivoni, että tämä kirje on oleva\nviimeisiä, joita kirjoitan ollessamme näin kaukana toisistamme. Sillä\nnyt ja vast'edes se on toivoni ja isällinen tahtoni että entisten\nsopimuksiemme mukaan palajat kotias ensi keväänä; sinun päätettäväksesi\njätän tahdotko palata kotia Parisin ja Kyöbenhamnin kautta vai tahdotko\nlähteä takaisin Englantiin, tullaksesi sieltä jollain ensimmäisistä\nmerikrapu-laivoista.\n\nIlolla olen näkevä sinua kotona taas hyvissä voimissa, ja minä toivon\nettä sinä puolestasi olet menestyvä ja oleva onnellinen näissä oloissa\nsekä työtä tehdessäsi kauppatoimessamme. Ei ole mennyt mielestäni että\nitse pidin Sandsgaard'ia tomuisena nurkkana kun suuresta maailmasta\nsinun ijälläsi palasin, monta vuotta ulkomailla oltuani, Vaan elämäni\nkokemus on minulle opettanut että mies, jolla on järjellinen elämän\nfilosofia ja siveelliset mielipiteet, helposti tulee toimeen minne vaan\nkohtalo hänet asettaa. Ja minä rohkenen toivoa että, vaikkapa\ntulisitkin suoraan Parisista, et ole pitävä Sandsgaard'ia aivan\nala-arvoisena olopaikkana; olen nimittäin viime aikoina antanut\nsievistää ja decorerata päärakennusta, jotta minusta ei muuta näy\nmanqueraavan, kuin joukko nuoria ja iloisia ihmisiä loihtimaan esille\nniitä aikoja, joissa muistoni vielä rakkaudella viihtyy, vaikka\nkaipauksen ja surun huntu niitä puoleksi peittää.\n\nEpäilemättä se seikka on herättänyt huomiotasi, että minä\nviimeaikaisessa correspondenceissamme täydellä intentionilla olen\npyytänyt saada sinua tutustumaan asioihimme koko niiden laveudessa sitä\nmyöten kuin se on ollut mahdollista minulle, rupeamatta liian lavealta\nniistä kirjoittamaan. Minä pidän sinua nimittäin jo apulaisenani ja\nassociena, joksi en voi pitää sinua sopimattomana, vielä vähemmin\nkelvottomana, päättäen kirjeistäsi ja kirjanpidostasi sekä\nesimiehiesi lausunnoista sinusta ollessasi ulkomailla. Tiedät\nsiis että kauppahuoneellamme on ollut hyviä vuosia; tavallisesti\nkauppamies ei sitä mielellään sano, mutta meidän kesken voin sanoa:\nkauppahuoneellamme on ollut tavattoman hyviä vuosia. Sinä olet siis,\nkuten toivon, iloisella hämmästyksellä huomaava, että moni kauppahaara,\njota tähän asti, resourcien puutteessa, en ole voinut tarpeeksi\ncultiverata, nyt niinkuin nuoret kasvit, runsasta sadetta saatuansa, on\nilahuttavalla tavalla kasvanut, kun käytettävissäni on ollut contantia\nrahoja. Kotia tullessasi olet siis löytävä avaran työalan nuorille\nvoimillesi, samalla kuin pääset kärsimästä sitä huolta ja pelkoa, jota\nminä monena vuotena, sinun ja kenenkään tietämättä, olen kärsinyt.\n\nMinä tulen nyt siihen kohtaan kirjeessäni, jota täydellä syyllä sopisi\nsanoa sen pää- eli cardinali-kohdaksi: nimittäin Worsen ja meidän\nvälisiin suhteisin. Correspondenceissamme emme paljon ole koskeneet\ntähän asiaan; kuitenkin olen ollut huomaavinani että ainoastaan lapsen\nkunnioitus on estänyt sinua ankarammin arvostelemasta minun asemaani\nWorsen suhteen sekä hänen ottamista kauppahuoneesemme. Tahdon siis,\nrakas Kristian Fredrik, kerran sanoa sinulle selvillä sanoilla:\nse oli kauppahuoneemme pelastus, ni plus ni moins. Voipi olla että tämä\nseikka on hieman alentavaista meille; mutta itse puolestani en voi\nnytkään käsittää asiaa toisin, kuin että se olisi ollut vieläkin\nalentavaisempaa ja creditillemme vahingollisempaa, jos me vähitellen ja\nsalassa olisimme vastaanottaneet subventionia omilta kippareiltamme.\nSentähden minä itse vaadin toiminimen muuttamista, syystä että katsoin\noman arvomme vaativan suoraa käytöstä, ja myöskin niiden principien,\njotka vallitsevat solidissa kauppamaailmassa. En tahdo kuitenkaan\nkieltää että minusta tuntui raskaalta jättää isäni vanha toiminimi,\nenkä ole huomaamatta niitä rettelöitä, jotka voivat syntyä tästä\nkumppaniudesta. Näitä seikkoja olen minä viime aikoina tarkasti\nmiettinyt, ja aikomukseni on tämän kirjeen kautta selvittää sinulle\nnykyistä asemaa sekä lyhyesti esittää sinulle yleisissä piirteissä\ntuumani, jotka tulevaisuudessa toivon voivani realiserata.\n\nVanha Jaakko Worsemme on tätä nykyä hyvin sairas, ja, päättääkseni\nkäynnistäni hänen luonansa muutamia päiviä sitten, en voi, paha kyllä,\nepäillä että hänen päivänsä ovat luetut; hänen avioliittonsa tuli\nhänelle, kuten ennustin, huonoksi onneksi, sillä, niinkuin arvattavasti\ntiedät, hänen vaimonsa on noita hengellisiä haaveksijoita, ja näiden\nmuutamien vuosien kuluessa on hänen onnistunut, äitinsä ja tuon pyhän\njoukon avulla, siihen määrään turmella vanhaa Worseamme, ett'en tahdo\ntahrata tätä paperia kuvaamalla hänen surkeaa decadenceansa, vaan\ntahdon ennemmin, tukehduttamalla suruni ja harmini, pysyä ainoastaan\nkäytännöllisissä asioissa.\n\nKun nyt Jaakko Worse kuoleman kautta eroaa -- ja, hänen nykyiseen\ntilaansa katsoen, emme voi muuta, kuin toivoa hänelle pikaista ja\nhelppoa loppua -- on siis perinnön-jako toimitettava hänen leskensä ja\nhänen poikansa välillä ensimmäisestä avioliitosta, ja tältä taholta\nhelposti rettelöitä voi syntyä kauppahuoneellemme.\n\nPäästäksemme niistä olen minä päättänyt, ajan tultua, tarjoutua\nlunastamaan nuoren herra R. Worsen osan kauppahuoneessamme selvillä\nrahoilla, jonka tarjomuksen luulen hänen hyväksyvän niin hyvin siitä\nsyystä että aion offererata hänelle melkoisen rahasumman, kuin siitä\nsyystä että hän minun, ehkä pintapuolisen päättämiseni mukaan, hyvin\nmielellään ottaa runsaan määrän selviä rahoja tai helposti kaupaksi\nmeneviä arvopapereita. Kuten jo ylempänä mainitsin, en liioin tunne\ntuota nuorta miestä, mutta sen käsityksen olen kuitenkin saanut, että\nnuori herra R. Worse ei ole niitä henkilöitä, joidenka kanssa me\ntahtoisimme työtä tehdä. Minä kyllä luulen että minä, niin kauvan kuin\nsallimus suo minulle voimia johtaa asiat, voisin pitää hänet alallansa,\nmutta en kuitenkaan tahdo vaivata sinua compagnonilla, johon emme voisi\ntäydelleen luottaa.\n\nTämän muutoksen toivon saavani panna toimeen ennenkuin palajat, ja\ntoivon sinun sitä hyväksyvän. Tosin on se vähän loukkaava, tuo lyhyt\nkumppanius Worsen kanssa; mutta toiselta puolen emme koskaan saa\nunhottaa että vanhan Jaakko Worsen rahat meidät pelastivat; täten\npainan siis sinun mieleesi, että pidät tätä perhettä silmällä; meidän\ntulee aina töin ja sanoin sitä auttaa.\n\nTämän affairen järjestettyäni on mieleni oleva tyyni; ja minä toivon\nettä meille sitteki vielä jää kaunis sarja vuosia, joiden kuluessa\nyhdessä saamme työtä tehdä \"Garman & Worsen\" hyväksi.\n\nJos sinä nyt jo olet tullut Parisiin, niinkuin otaksun viimeisestä\nkirjeestäsi päättäen, niin sinulla varmaankin on ollut ilo tavata\nveljesi Richard legationissamme, minne tämän kirjeenkin lähetän.\nEpäilemättä teillä molemmin puolin tulee olemaan paljon hauskuutta ja\nhyötyä toinen toisenne seurasta tuossa suuressa kaupungissa. Veljesi\nRichard voi relationiensa kautta saattaa sinut seurapiireihin, mihin\nmuuten et voisi muukalaisena päästä; toiselta puolen en ensinkään\nepäile että sinun läsnäolosi monella tavalla voi hyödyttää nuorempaa\nveljeäsi.\n\nSeurauksena siitä elämän-urasta, jonka Richard on valinnut, ovat\nsuuremmat expensit ja ylöllisempi elämä kuin kauppiaalle olisi\nsoveliasta; huolimatta siitä lasken kuitenkin sydämellesi että\nkehoittaisit Richard'ia rajoittamaan menojansa vähäisen. Älä ymmärrä\nminua niin että tarkoitukseni olisi vaatia teitä käyttämään lyhyttä\nyhdessäoloanne siten, että sinä antaisit hänelle ankaria lectiones, en\nmyöskään tahdo että sinä puhut hänelle niin, että hän arvelee minun\nolevan pahoillani. Päinvastoin toivon että molemmat käytätte oloanne\nParisissa iloisten ja kauniitten muistojen keräämiseen, johon on niin\nmonta oivaa tilaisuutta tuossa kaupungissa -- tietysti siinä määrässä\nja semmoisilla kulungeilla, kuin sopii gentlemanille meidän\nasemassamme, kuitenkin aina välttämällä tarpeetonta tuhlaamista, joka\nainoastaan on huonosti cultiverattujen turhamainen halu kerskailevaan\nostentioniin. -- Koska veljesi olo Parisissa arvattavasti tulee\nkestämään kauemmin kuin sinun, olen toimittava accreditiviä, jotka\nkauppahuone lähettää teille tässä samassa postissa Richard'in ordrelle;\nja puhuessani nuoremmasta veljestäsi tahdon, meidän kesken, vielä\nilmoittaa sinulle jotakin. Minun kuoltuani et tule löytämään mitään\ncontoa Richardin nimellä. Hänen kasvatuksensa on, monesta syystä, ollut\nsinun kasvatustasi kalliimpi; mutta kuitenkin on minun tahtoni että te\nhyvinä veljeksinä ja'atte tasan; neuvon sinua sentään ainoastaan\nosittain maksamaan veljellesi mitä hänelle tulee, ja pyydän sinua\nolemaan hänelle tykkänään antamatta viimeistä osaa.\n\nSillä minä pelkään että Richard veljelläsi, kaikkien hänen\nluonnonlahjojensa ja kauniitten ominaisuuksiensa rinnalla, on hyvin\nvähän kykyä kokoomaan ja säilyttämään maallista tavaraa. Sentähden\nsinä, rakas Kristian Fredrik, joka suosiolliselta luonnolta olet saanut\ntämän ky'yn, saat olla Richardin veljellisenä holhoojana. Sano tuolle\nrakkaalle pojalle sydämellisiä terveisiä minulta, pyydä että hän jonkun\nsoitannon harrastajan avulla tuttavapiiristänsä sinun kanssasi valitsee\nhyvän flyygeli-pianon Erard'ilta; sitten pitää sinun toimittaa se\nhyvästi sisäänpakatuksi ja tänne lähetetyksi, jos et itse voi ottaa\nsitä mukanasi keväällä tullessasi. Meidän vanha claver ei vastaa\nnykyajan vaatimuksia äänen mahtavuuteen katsoen, ja äitisi kuoltua on\nminun tuskallista kuulla noita vanhoja säveleitä, jotka liian\nkatkerasti muistuttavat minua suuresta, palkitsemattomasta tappiostani.\n\nTäällä on monta viikkoa ollut ankaria ja pitkällisiä myrskyjä, ja me\nolemme saaneet kuulla monesta haaksirikosta ja onnettomuudesta merellä\npitkin rannikkoa. Kaikeksi onneksi ei meidän laivoja ole näillä\nvesillä; vaan monesta kaupunkimme laivasta, jotka ovat Itämerellä,\nollaan hyvin levottomia. Sinua tulee hämmästyttämään se vauhti, johon\nlaiva- ja kauppaliike on joutunut viime aikoina meidän hyvässä\nkaupungissamme. Arvattavasti tulet myöskin, niinkuin minäkin,\nkummastelemaan paljoa siitä, mitä täällä tapahtuu ja tehdään. Erittäin\nsekä kummastuttaa että huolettaa minua se, että tuo hengellinen\nhaaveksivaisuus, jota minun nuoruudessani nähtiin ainoastaan\ntalonpojissa ja sivistymättömissä henkilöissä, ei ole parantunut eikä\nla'annut, vaan päinvastoin tähän aikaan näyttää leviävän ja voittavan\nalaa niissäkin yhteiskunnan kerroksissa, joita olisi luullut\njärjellisen opinnon kautta suojelluiksi semmoiselta hulluudelta. Onpa\nminulle kerrottu että on nuoria pappejakin, jotka ovat taipuvaiset\nhyväksymään, jopa suorastaan yhtymään tuohon kerrassaan mielettömään ja\nvahingolliseen \"herätykseen\", joksi sitä sanotaan. Jokaisen hyvän ja\ntodellisen isänmaan-ystävän tulee surkutella tätä. Sillä yhtä\nhyödyllinen kuin järjellinen uskonnollinen oppi on yhteiselle kansalle,\nyhtä vahingollista ja turmiollista on kun vale-pyhät ja peräti\noppimattomat subjektit ryhtyvät pyhään raamattuun, jota eivät osaa\nselittää eivätkä kunnollisesti käyttää. Ja jos todellakin niin on asian\nlaita, jota tuskin voin uskoa, että pappissääty jälleen taipuu\npietistiseen taika-uskoon, sekä järjettömään tuskittelemiseen ja\nhaaveksimiseen, silloin pahasti pelkään että tämä tulee olemaan\nsuureksi vahingoksi rakkaalle isänmaallemme. Vaan sinä tiedät että on\nkappale matkaa kaupungin ja Sandsgaard'in välillä, ja minä toivon että\nolet huomaava ilman täällä ulkona olevan yhtä puhtaan ja raittiin kuin\nennenkin. Ja nyt lopetan, rakas poikani, hellällä tervehdyksellä\nsinulle ja Richardille minulta ja tädeiltäsi. Noilla hyvillä ihmisillä\non juuri nyt hovisuru, niinkuin Jaakko Worse sanoi ennen muinoin; mutta\nhe iloitsivat kuitenkin saadessaan nähdä sinua jälleen, ja minä luulen\nettä kohta aikovat naittaa sinut; sillä he kaipaavat ja suuresti\nhaluavat pieniä lapsia. Niin, suoraan sanoen, niinpä minuakin suuresti\nhaluttaa nähdä uutta elämää, naurua ja tepastelevia askeleita vanhassa\ntalossa.\n\n                                     Sinua rakastava isäsi\n                                       Morten V. Garman.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nVoihan myrskyä kestää, jopa ankaraakin, kun ollaan mannermaalla.\n\nMutta kun tuulee lakkaamatta viikkokaudet, yöt-päivät pääksytysten,\njotta ei kukaan enää tiedä tolkkua siitä, milloin toinen myrsky alkoi,\ntoinen taukosi, silloin ovat ne harvoja, joita ei valloita tuskallinen\nahdistus, varsinkin jos asuvat pienessä puukaupungissa aavan vuonon\nrannalla ja meri tuolla ulkona ulvoo.\n\nSilloin taivas laskeutuu niin matalaksi että pilvet ikäänkuin\nlaahaavat maassa, ja sadetta ja hyrskyä pärskyy kauas maalle; päivä on\nvaalean-harmaa keltaisine rajuilman välähdyksineen, ja yö on pilkkosen\npimeä kuin ruumis-arkku.\n\nPahimmalta tuntuu kun makaa hereillä ja turvattomana vuoteellaan\nmyrskyn vinkuessa pienillä, mutkikkailla kaduilla ja sen heiluttaessa\nkattorännejä ja heittäessä kattotiiliä maahan.\n\nKun ei ole nukkunut kelvollisesti moneen yöhön ja aamusta iltaan on\nkatsellut ilmapuntaria ja tuota harmaata, pilvistä taivasta tahi\nautiota katua, jossa siellä täällä on rapakossa punasia pilkkuja\nmuserretuista kattotiileistä, taikka kuunnellut kertomuksia kaupungissa\ntapahtuneista vahingoista ikkunoissa ja katoissa tahi satamassa -- tahi\nkuinka tuli oli pääsemäisillään valloilleen viime yönä -- tulipalo\ntämmöisessä myrskyssä! -- silloin moni rupee epäilemään käykö maailma\ntavallista menoansa vai eikö se ole joutunut pois saranoiltaan, eiköhän\nkaikki repeä repaleiksi ja mene yhteen myttyrään, jotta meri pääsee\nvyörymään matalien rantakallioin ylitse ja heittämään talot ja kirkot\nja koko komennon ulos vuonolle kuin tyhjiä tulitikkurasioita.\n\n\"Jumalan viha puhaltaa yli maan\", sanoivat haugelaiset ja pitivät\nhattujansa kiinni mennessään rukouskokouksiin; ovessa heitti tuuli\nkaulavaatteen kulman vaimojen pään yli, jotka tulivat aivan\npyöryspäisinä matalaan, hämärään kokoussaliin.\n\nSiinä he sitten istuivat, toinen toiseen litistyen, ja joka luki, hän\nsai koroittaa ääntänsä mahdottomasti tai aivan vaieta kun myrsky oikein\nankarasti ravisti ulkona olevia sarapuita sekä ovia ja ikkunoita.\n\nHiljaisuudessa, joka seurasi kun vihuri oli asettunut, rupesi hän taas\nlukemaan, mutta ääni oli heikko, ilman intoa ja reippautta. Ja he\nkatselivat toveriansa, vaan rohkeutta eivät missään havainneet; naiset\nsäpsähtivät jokaisesta tuulen puuskasta ja miehillä oli paljon\najattelemista.\n\nUseat haugelais-laivat olivat paluumatkalla Itämereltä tai S:t\nYbes'istä. He odottelivat odottamistaan, vaan ei mikään tullut ja tuuli\nkiihtyi yhä ankarammaksi -- kääntyen lounaasta luoteesen ja yltyen\nyltymistään; jos eivät laivat ole päässeet hätäsatamaan itärannikolla,\nniin Jumala armahtakoon sekä heitä että meitä!\n\nItse Sivert Jespersen istui hymytönnä, pistäen kädet takinhihoihin\nkunnes sai kyynyspäistä kiinni; sitten istui hiljaa nipistelemässä\nniitä, ikäänkuin olisi tahtonut pitää jotakin kiinni.\n\nMatami Torvestad istui ylpeänä ja mahtavana paikallansa; häntä katseli\nmoni, hänpä ainakin oli tyyni. Vaan se, jota he kaikki ikävöivät, hän\nei ollut heidän parissansa.\n\nJo kahdeksan päivää sitten oli Fennefos kaikessa hiljaisuudessa\njättänyt hyvästi ystävilleen; hän lähti Englantiin eräällä\nhollantilaisella laivalla, joka oli kärsinyt merivahingon; sieltä aikoi\nhän varmaankin lähteä Intiaan.\n\nEi hän kuitenkaan vielä ollut päässyt pois maasta, sillä tuo\nhollantilainen laiva oli myrskyn tähden mennyt hätäsatamaan, ja siellä\nFennefos oli Smörvikissä puolen peninkulman päässä kaupungista; pari\npäivää sitten oli hän asioissa käynyt kaupungissa.\n\nMyrsky oli ollut jotenkin kohtuullinen päivällisaikaan asti; mutta\nhämärässä se kääntyi lounaiseksi ja kiihtyi ankarammaksi kuin koskaan\nennen. Suuria maininkia vyöryi lahteen, nostaen laivat ja raskaat\nlossiveneet, ja kuohuen makasinien alla olevaan kivimuuriin, nousivat\nsiellä täällä ylös laattialankkujen välitse, sillä vesi oli tavattoman\nkorkealla. Suurien laivojen köysissä vinkui ikäänkuin sata helvetin\nklarinettia olisi soitettu, ja riihulteissa ja ankkurivitjoissa rätisi\nja ratisi.\n\nJaakko Worsen makasini-luhtia myöten tuli hoikka valkoinen haamu\njuosten, haparoiden portaita alas, ja seisoi ensimmäisessä kerroksessa,\njossa laattia ikäänkuin lainehti joka kerta kuin aallot nousivat\nhuoneen alla.\n\nPonnistaen kaikki voimansa, sai hän oven sen verran rakoselle että\npääsi siitä ulos, ja kumartuen mustan veden yli kertoi hän vielä kerran\npienen valansa ennenkuin päästi itsensä irti:\n\n\"Minä lupaan ja vannon uskollisesti rakastaa sinua elämässä ja\nkuolemassa ja ett'en koskaan nai toista. -- Laurits! oma Lauritsini!\"\n\nNyt päästi hän itsensä irti, ja lainehtiva meri vei hänet erään lossin\nalle, joka oli kiinnitetty makasinin viereen. Vasta myöhään illalla\nhuomasivat muutamat merimiehet, jotka olivat käyneet eräässä laivassa\nkoettamassa sen ankkuriköysiä, jotakin valkoista, joka keinui ylös ja\nalas torisillan kiviportaitten edustalla.\n\nHuhu siitä levisi yli koko kaupungin vielä nopeammin kuin tämmöiset\nhuhut tavallisesti leviävät, sillä kaikki olivat niin säikähdyksissään\nja mielet niin jännitetyt pitkällisistä rajuilmoista, että tuo ruumis,\njoka löydettiin, ikäänkuin kuului asiaan, myrskyn seuralaisena, ja\nviidessä minutissa oli huhu lentänyt läpi kaupungin.\n\nPienet lapset, jotka olivat maata panemaisillaan, kuulivat kuinka piiat\nkyökissä päivittelivät; vaan kun kysyivät äidiltään mitä oli\ntapahtunut, vastattiin heille vaan, että sitä ei pienille lapsille\nkerrota; ja siitä he päättivät että se oli jotain hirvittävää ja\nhiipivät vavisten peitteen alle.\n\nVaan itse huhua kerrottiin useilla eri tavoilla. Muutamat sanoivat että\nHenriette oli houreissaan juossut sängystänsä -- hänessä oli lavantauti\n-- sill'aikaa kuin matami Torvestad oli rukouskokouksessa ja piika\nulkona. Toiset vaan mutisivat ja pudistivat päätänsä.\n\nViimemainitut olivat lopuksi enemmistönä.\n\nToiset arvelivat että tässä taas oli tullut ilmi mitä noiden \"pyhien\"\nparissa harjoitetaan.\n\nHenriette Torvestad oli murhannut itsensä, se oli varma asia; hänelle\noli lapsi syntyvä -- tai äiti tahtoi pakoittaa häntä ottamaan\nmiehekseen Erik Pontoppidan'in; niin syypää oli äiti, hän ja\nhaugelaiset, nuo kamalat, kamalat haugelaiset, jotka eivät suoneet\nitsellensä eikä muille mitään iloa, he olivat tappaneet tyttöparan, he\ntoivat onnettomuutta kaupunkiin; sentähden siellä oli niin kolkkoa ja\nkylmää, ikäänkuin se paikka olisi kirottu; ruumiita uiskenteli\nkaupungin lahdella ja myrskyt ulvoen seurasivat toisiansa lakkaamatta,\nniinkuin tuomion päivä olisi käsissä!\n\nMonen täytyi mennä ulos pihalle, vaikkapa se ilkeätä olikin, saadakseen\nselkoa asioista; he näkivät ihmisjoukon parin hämmentyneen lyhdyn\nympärillä torilla.\n\nHaugelaiset saivat kuulla uutisen juuri rukouskokouksesta tultuansa.\nSivert Jespersen pukeutui kavaijiinsa jälleen, nosti kauluksen ja\nriensi pitkin pimeitä katuja matami Torvestad'in luo.\n\nVaan useammat kuin hän olivat uskaltaneet lähteä ulos; levottomat\nmiehet ja naiset haugelaisseurakunnasta pelkäsivät istua yksinään\nkotonansa, kuultuaan tuon uutisen, joka ikäänkuin herätti pahaa\nomaatuntoa heissä kaikissa. He rohkaisivat mielensä ja menivät ulos,\nsaadakseen varmuutta ja kuulemaan mitä vanhimmat arvelivat asiasta.\nKaduilla torin seuduilla he tapasivat toisiansa, mutta matami\nTorvestad'in kulmaan Worsen-solan päähän oli jo kokoontunut paljon\nihmisiä lyhtyineen.\n\nJoka kerta kun joku haugelaisista pyrki menemään ohitse, nostivat he\nlyhtynsä hänen kasvojensa eteen ja huusivat hänen nimensä, lausuen\npilkkasanoja ja sukkeluuksia. Heidän täytyi kulkea mutkateitä,\npäästäkseen taloon; ovella seisoi pari ystävistä, jotka avasivat kun\nääni oli tuttu ja sulkivat sen kohta taas.\n\nSisäpuolella olivat he mielestään turvissa, sillä Worsen talo oli\nrakennettu neliön muotoiseksi, piha keskellä niinkuin linnassa. Mutta\nsiellä vallitsi hämmästys ja kauhistus. Matami Torvestadin sanottiin\nmenettäneen järkensä; hän istui jäykkänä sängyn vieressä katselemassa\nruumista, josta vettä tippui, eikä kukaan saanut sitä lähestyä. Vanha\nvärjäri oli hänen luonansa, muita hän ei kärsinyt.\n\nJa päärakennuksessa makasi Jaakko Worse taistellen viimeistä\ntaisteluaan perkelettä vastaan. Hän makasi eräässä pihan-puolisessa\nkamarissa; torin-puolisissa huoneissa ei uskallettu pitää valkeata,\njotta ei tuo ulkopuolella oleva joukko kiihtyisi vielä hullummaksi,\njoka joukko kasvoi kasvamistaan ja josta uhkaavia ääniä kuului.\n\nVähitellen kokoontuivat enimmät arvokkaimmista miehistä ja naisista\nhaugelais-piiristä. Kalpeina he kulkivat, kaikki olivat hämmentyneinä\nja tuskastuneina; heillä ei ollut mitään johtajaa, ja myrsky raivosi\nyhä ankarammin niin että huone tärisi.\n\nJaakko Worse makasi sängyssään kelpeänä, kasvot vääntyneinä. Monta\npäivää hänellä oli ollut kovia kipuja; nyt näytti siltä kuin kaikki\nvähitellen lamautuisi, ja lääkäri sekä muuan viisas akka sanoivat että\nhänen viimeinen yönsä oli käsissä.\n\nVaan taistelu ei vielä ollut lopussa. Se nähtiin Worsen silmistä, jotka\nkatselivat levottomasti toisesta toiseen kun Saara oli ulkona. Välistä\nnäytti hän joutuvan suureen tuskaan, hän mutisi jotain, jota he eivät\nymmärtäneet, ja väänsi käsiänsä.\n\n\"Paholainen häntä riivaa\", sanoi yksi naisista.\n\nJa se ajatus oli muillakin. Muutamat rupesivat etsimään virsikirjasta\ntai raamatusta tai noista lukuisista pienistä kirjasista semmoisia\nrukouksia, joita sopii lukea kun perkele ihmistä ahdistaa.\n\nVaan enimmät heistä puhuivat tuosta kamalasta, Henrietteä koskevasta\njutusta tai katselivat levotonta, ulkopuolella olevaa ihmisjoukkoa.\n\nSaara käveli edestakaisin tylsin kasvoin, jotka näyttivät olevan\nsurusta kivettyneet. Vaan surua ei se kuitenkaan ollut.\n\nEroaminen Fennefos'ista ja Henrietten kuolema iskivät häneen\nlamauttavalla voimalla, jäädyttäen ja paaduttaen hänen sydämensä. Hänen\nkuoleva miehensä tuolla sängyssä, säikähtäneet miehet ja naiset, melu\nkadulla -- se kaikki koski häneen sangen vähän! Hän olisi voinut\nistahtaa keskelle huonetta nauramaan heille kaikille.\n\nMutta ulkopuolella kiihtyivät ihmiset kiihtymistään. Pari poikanulikkaa\nrupesi jyskyttämään seinää, muutamat lähestyivät ikkunoita, kiipesivät\nvesilaudalle ja painoivat kasvonsa lituskaisiksi ikkunalasia vastaan.\nHaugelaiset kätkeytyivät nurkkiin; Sivert Jespersen makasi melkein\npöydän alla.\n\n\"Jonkun pitää mennä ulos ja saattaa heidät järkeensä\", esitti yksi\nvanhemmista vaimoista.\n\nSivert Jespersen'in olisi pitänyt mennä, hän oli heistä vanhin, vaan\nhän ei uskaltanut. Hän tiesi varsin hyvin että hänen ilmestymisensä\nvaan pahentaisi huonoa asiaa. Vanha värjäri oli ylhäällä matami\nTorvestad'in luona; parempi olisi pyytää häntä koettamaan.\n\nEi kenenkään mieleen juolahtanut kääntyä polisin puoleen; kaupungissa\neivät olleet -- ainakaan haugelaiset -- tottuneet toivomaan apua siltä\ntaholta, vaikka melske nyt täytti koko tuon ahtaan kadun ja suuren osan\ntorista kippari Worsen talon edustalla. Siellä oli varmaankin hienoa\nväkeä joukossa, sillä muutamat lyhdyt olivat noita kalliita,\nkuusikulmaisia, kiittävästä messingistä.\n\nVaan heidän keskustellessaan, oliko vanha värjäri haettava vai ei,\nvaikeni ihmisjoukko tuolla ulkona tykkönään; kuultiin ainoastaan niiden\nnopeita askeleita, jotka juoksivat ahtaalta kadulta ulos torille.\nSiellä he kokoontuivat jonkun ympäri, ja kaikki lyhdyt käännettiin\nkeskikohtaan päin, jotta siinä oli verraten valoista; ja muiden päitten\nyli näkivät haugelaiset taas oman Hans Nilsen Fennefos'insa.\n\nHän puhui kansalle; sanoja he eivät kuulleet riehuvan myrskyn tähden,\nmutta he tiesivät että kaikkien sydämet taipuisivat jos hän tahtoi\nniitä taivuttaa; ja heidän kaikkien, miesten sekä naisten, rientäessä\nikkunoille, kiittivät he Jumalaa tästä pelastuksesta, ikäänkuin heidän\nhenkensä olisivat hiuskarvasta riippuneet.\n\nMutta Saara jäi yksinänsä istumaan sairashuoneesen. Nyt oli hänen\nmielensä kiintynyt tuohon ainoaan ajatukseen: että hän saisi nähdä\nFennefos'in jälleen; hän värisi sitä ajatellessaan, melkeinpä vapisi,\nja hänestä tuntui tuo kaikki kärsimättömältä.\n\nWorse katseli häntä, vaan hänen kiihtyneistä kasvoistaan vanhus ei\nlöytänyt mitään lohdutusta; hän ummisti silmänsä ja näytti menevän\ntainnoksiin.\n\nFennefos tuli portista sisään ja häntä vastaanotti pimeässä käytävässä\nlukuisat kädet ja hellät sanat. Ensimmäiset sanansa, kun hän astui\nhuoneesen, olivat: \"Miksikä istutte tässä pimeässä? Peloittaako teitä\nvalo?\"\n\nHeidän mielestänsä hän puhui liian kovalla äänellä, he kun olivat koko\najan kuiskanneet; mutta pari naisista meni noutamaan kynttilöitä ja\nikkunaverhot laskettiin alas.\n\n\"Sinä tulit parhaasen aikaan, Hans Nilsen!\" sanoi Sivert Jespersen ja\ntaputti häntä hellästi olkapäälle.\n\n\"Kuinka ihanat niiden jäljet, jotka rauhaa puhuvat, jotka iloisia\nsanomia tuovat\", sovitti Nikolai Egeland.\n\n\"Minä muuten tuon teille surusanoman\", sanoi Hans Nilsen, katsellen\ntotisesti toisesta toiseen, \"vaikka näen että tässä talossa on surua\nkylläksi. Me saimme tuolla Smörvikissä iltapäivällä tietää, että\nlaivanne Ebenezer on joutunut haaksirikkoon Bratwald'in eteläpuolella;\nei ainoakaan mies pelastunut; sentähden tulin tänne, jotta\nvalmistuisitte pitämään huolta leskistä ja orvoista.\"\n\n\"Herra antoi ja Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi\", sanoi Nikolai\nEgeland.\n\nSivert Jespersen kääntyi pois ja meni yksinään toiseen huoneesen; hän\nnäytti lukua laskevan.\n\nKadulta ihmiset hajosivat vähitellen. Fennefos oli tunnettu ja\nlaillansa kunnioitettu; sekin vaikutti että hän, jonka kaikki tiesivät\nlähteneen ruvetakseen lähetyssaarnaajaksi Intiassa, nyt yht'äkkiä\nseisoi heidän keskellänsä.\n\nPaitsi sitä oli Fennefos'issa erinomainen ominaisuus, joka vaikutti\nettä jokaisen täytyi kuunnella hänen puhuessaan. Hän puhui heille\nmuutamia totisia sanoja siitä, kuinka kohtuutonta on lisätä painoa\ntaakkaan kun Herran käsi raskaasti on koskenut jonkun veljen huoneesen.\n\nNuo hienot lyhdyt katosivat ja muut seurasivat; paitsi sitä oli niin\nkolkkoa ja märkää myrskyn raivotessa torilla; joukko hajosi\nhajoomistaan, muutamat löivät seinään pahankurisella tavalla,\nmennessään matami Torvestad'in kulman ohitse.\n\nFennefos oli istuutunut haugelaisten pariin sairashuoneessa ja puhui\nvielä kerran heille. Henrietten kuolema oli syvästi häntä liikuttanut\nja jokainen sanansa värähteli liikutuksesta ja säälistä ja vaikutti\njokaiseen tuskastuneesen sydämeen.\n\nKaikki huusivat, muutamat itkivät hiljaa; ainoastaan Saara istui\npuoleksi pois kääntyneenä, kasvot muuttumattomina. Välistä kääntyi hän\nFennefos'in puoleen; ja Fennefos katseli häntä aivan niinkuin muitakin\nsuorilla kirkastuneilla silmillään. Vaan Saaran syvät, tenhosat silmät\ntunkeusivat hänen silmiinsä kuin valitus, kuin huuto suurimmassa\nhädässä: nyt kun hän oli vapaaksi pääsemäisillään, nytkö olisi kaikki\nmyöhäistä, turhaa, autiota; eikö tahtonut hän auttaa? Hän ei tahtonut\nmitä Saara tahtoi. Hän puhui niinkuin hän jo olisi ollut kaukana heistä\nja he vaan kuulivat rakastetun äänen Jumalan siunauksen sanoja heille\netäältä.\n\nSitten hän nousi, sanoi hyvää yötä ja hyvästi heille.\n\nSe hämmästytti ja koski heitä kipeästi: nytkö hän taas heidät hylkäisi,\nveisi rauhan pois, jonka tullessansa oli tuonut? He tunkeusivat hänen\nympärilleen rukouksilla ja hyvillä sanoilla, puhuivat myöskin myrskystä\nja kamalasta ilmasta -- \"tuskin sinä löydät tien, Hans Nilsen, tässä\npimeydessä.\"\n\nSiihen vastasi hän tyynesti äitinsä virrellä:\n\n    \"Sa sydän-surus jällen\n    Ja tiesi louhikkaat\n    Oi usko'os ne Hällen,\n    Mi johtaa taivaat, maat.\n    Ken lepoon sinilaineen\n    Ja myrskyn tyyneks saa,\n    Hän tiesi perkaa, saineen\n    Sydämmes lohduttaa\".\n\nOvella kääntyi hän vielä kerran ja katseli lempeästi heitä kaikkia.\nViimein tuli hän Saaran luo, joka seisoi ihan hänen läheisyydessään;\nojensi hänelle viimeisen kerran kättä jäähyväiseksi, hänen silmistään\nloisti koko tuo vanha, viaton rakkaus heidän nuoruutensa ajoilta,\nhartaana ja suorana, mutta surumielisenä ja täynnä sydämellistä sääliä.\n\nMuut saattoivat häntä porstupaan; Saara otti kynttilän ja meni\nylikerrasta noutamaan jotakin liinavaatetta. Mutta liinakaapin\nedustalla vaipui hän maahan ja rupesi yht'äkkiä itkemään.\n\nEnsin itki hän intohimosta ja katkeruudesta, vaan vähitellen kaikki\nsuli ja hän itki Henriette paran tähden, itki oman itsensä tähden, itki\nkaikkea tätä ääretöntä kurjuutta. Muuta ei hänelle jäänyt kuin tuo\nkirkas, puhdas katse, ja siinä katseessa kyyneleet sulattivat hänen\npaatumuksensa, ja lempeät, hurskaat ajatukset palasivat siitä ajasta,\njolloin Hans Nilsen ja hän seurasivat toisiansa rukoushetkiin ja kotia\nja jolloin puhuivat niin viattomasti ja suloisesti toisillensa.\n\nNäin tapasi kaksi naista hänen itkemässä liinakaapin edessä, ja toinen\nsanoi toiselle: \"Kas kuinka hän häntä rakasti!\"\n\nSaara nousi hämmästyneenä, mutta tyyntyi heti kun ymmärsi heidän\ntarkoittavan hänen miestänsä.\n\nMuutamat äidit, joilla oli pieniä lapsia, menivät nyt kotia,\nhavaittuaan kadun tyhjäksi. Vaan enin osa tahtoi jäädä sinne koko yöksi\nvalvomaan ja rukoilemaan kippari Worse raukan edestä ja ollakseen\nsaapuvilla jos jotain tapahtuisi piharakennuksessa. Silloin tällöin\njoku meni sinne kuuntelemaan oven takaa. Vanhan värjärin ääni kuului,\nja se ilahutti heitä, sillä he päättivät että matami Torvestad oli\nentisellään taas, koska vanhus voi hänelle puhua.\n\nKeskiyön aikana tuotiin kahvia saliin, ja he menivät vuorottain sinne\nkupillista ottamaan, pysyäkseen hereillä.\n\nVaan sairashuoneessa istuivat he lukemassa pyhistä kirjoista, taikka\njoku rukoili sairaan edestä, että Herra pian päästäisi hänet vaivoista\nja siunaisi hänen viimeiset hetkensä, suoden hänelle rauhaa.\n\nJaakko Worse oli maannut ihan liikkumattomana pari tuntia; he eivät\ntietäneet oliko hän tunnoissaan vai ei. Saara istuutui sängyn viereen\nja otti häntä kädestä; ensi kerran hän siten osoitti miehellensä\nvapaaehtoisen hyväilyn tapaista. Vaan se oli myöhäistä. Worse ei sitä\nhuomannut.\n\nYön kuluessa myrsky asettui, ja rukoukset sekä lukemiset laimentuivat\nmyöskin. Kaikilla oli ollut niin paljon mielenliikutusta, että väsymys\nheidät valloitti kun myrsky ei enää riehunut niin ankarasti; sairas\nmakasi äänetönnä ja tyyneenä.\n\nMuutamat nukahtivat; Sivert Jespersenkin ummisti silmänsä; vaan hän ei\nnukkunut, hän yhä lukua laski. Lukeminen taukosi. Oli vallan hiljaa\nhuoneessa.\n\nMutta yht'äkkiä kaikki heräsivät. Sillä sängystä Jaakko Worse huusi;\n\"Laurits! Perhanan poika! ylös ja viiri selville!\"\n\nHe juoksivat sängyn luo kynttilät kädessä, ja hämmästyneinä he katsoa\ntuijottivat kuolevaan, luulivat että perkele itse puhui hänen\nsuustansa; Saara oli laskeutunut polvilleen sängyn viereen ja rukoili.\n\nMutta siinä makasi Jaakko Worse aivan muuttuneena; silmät olivat\npuoliavoinna eivätkä nähtävästi kyenneet näkemään enään; vaan tuo\nkärsivä, levoton katse oli poistunut hänen kasvoistansa, olipa siinä\nmelkein tuo vanha, lystikäs laivuri Worse; tuuhea, lumivalkea tukka\nkauniisti muodosti nuo muuttumattomat myrskylaineet, ja kädet hän\nhiljaa asetti peitteelle, ikäänkuin nyt olisi jonkun tehtävän\nsuorittanut.\n\nSillä viimeisellä hetkellä paholainen jätti hänet rauhaan ja kun tauti\nviimeisen kerran tärisytti hänen vahvaa ruumistansa ja aivot viimeisen\nkerran vavahtivat, silloin välähti keskeltä kirjavia, epäselviä\nmuistoja ja sekasia ajatuksia, jotka riensivät ohitse, yksi kuva, joka\nhetkeksi loisti tuon kärsivän miehen mielessä.\n\nSe kuva oli tuo mainio kotiintulo Rio-de-Janeirosta, hänen\nkunniapäivänsä.\n\nLaivuri Worse seisoi \"Perheen Toivossa\"; raitis pohjoistuuli puhalteli\nyli vuonon ja vanha priki hiljaa purjehti satamaan pienillä purjeilla.\n\nHän avasi silmänsä, vaan hän ei nähnyt noita kalpeita kasvoja\nympärillänsä.\n\nHän näki auringon loistavan Sandsgaardin lahdella, jossa siniset\nkesäaallot joukottain riensivät rannalle ilmoittamaan, että Jaakko\nWorse oli vuonolla.\n\nHän yritti nostamaan päätänsä nähdäkseen paremmin, mutta se vaipui\ntakaisin pään-alukselle, ja hän sanoi sanomattoman tyytyväisesti\nhymyillen:\n\n\"Me tulemme myöhään, herra konsuli, mutta me tulemme varmasti!\"\n\nNäin vanha kippari Worse purjehti pois elämästä.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Merkitsee: Ylpeä mies.\n\n[2] = Pyöreä mies.\n\n[3] Englantilaista kultarahaa.\n\n[4] Viime vuosisadan lopussa ja tämän alussa olivat papit Norjassa\nkuivia rationalisteja (järkeis-oppisia), jotka eivät voineet tyydyttää\nkansan hengellistä tarvetta, jota eivät käsittäneet, ja jotka kansan\nsivistymättömyyttä ylenkatsoivat.\n\nSilloin rupesi oppimaton talonpoika -- Hans Nilsen Hauge -- syntynyt\n1771 -- kulkemaan ympäri maata, ja keskustelujen sekä hengellisten\nkokouksiensa kautta hän vähässä ajassa sai hengellisen elämän rahvaassa\nkukoistamaan. Talonpojat jättivät tappelut ja juomingit ja rupesivat\ntyöhönsä; ja pian oli tällä hengellisellä liikkeellä useita keskikohtia\navarassa maassa, joissa ahkerat ihmiset perustivat tehtaita ja\nkaikenlaisia hyödyllisiä laitoksia ja työntekijät sekä työn teettäjät\nveljellisessä rakkaudessa kokountuivat Jumalan sanaa kuulemaan.\n\nEttä rahvas näin auttoi itseänsä sekä hengellisissä että maallisissa\nasioissa, sitä ei virkasääty voinut kärsiä. Papit saivat ystävällisen\nkäden-ojennuksen lakimiehiltä ja vanhan asetuksen nojalla vuodelta\n1741, joka koski hengellisiä kokouksia, saivat he Haugen vangituksi.\n\nKymmenen vuotta hän pidettiin vankeudessa. Mutta kun kaikki, mitä ilmi\nsaatiin lukemattomien kuulustuksien ja tutkimusten kautta, ainoastaan\noli uutta todistusta miehen nuhteettomasta elämästä, suurista lahjoista\nja jalosta luonteesta, hänen vihamiestensä viimeinkin täytyi päästää\nhänet vapaaksi ja tyytyä ryöstämään häneltä loput hänen omaisuudestaan.\n\nKuitenkin he olivat voittaneet, sillä Hauge oli ruumiillisesti\nmasennettu pitkästä epäterveellisestä vankeuden elämästä; monta vuotta\nei hän sen jälkeen elänyt, -- sairaana ja rampana, mutta uljaana ja\nrohkeamielisenä loppuun asti.\n\nV. 1824 hän kuoli. Mutta vasta 1842 saivat maan edusmiehet tuon\nvanhan asetuksen vuodelta 1741 kumotuksi -- huolimatta kuninkaasta,\nvaltioneuvostosta, amtmaend'eistä, yliopistosta, piispoista ja\npapeista.\n\n(Tämä muistutus seuraa saksalaista painosta.)\n\n\n\n"]