[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBaxiAKz7xmzXRRTZ6EiMBCYavYnaxxScXTIrO5aGif4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},565,"Jaakoppi","Kielland, Alexander L.",1849,1906,"565-kielland-alexander-l-jaakoppi","565__Kielland_Alexander_L.__Jaakoppi",null,"romaani",[],[],"fi",1881,1884,44246,282156,false,39182,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Jaakoppi\" by Alexander Lange Kielland is a novel written in the late 19th century. The story revolves around Törres Snörtevold, a young peasant with dreams of wealth and adventure who is making his way from his rural home to the city, filled with anticipation and golden visions. The tale explores themes of ambition, class differences, and the struggles faced by individuals as they navigate new environments and social dynamics.  At the start of the narrative, Törres is depicted walking toward the city, enchanted by the concept of gold and wealth he has barely encountered in his life. He possesses two gold coins, which he treasures, and he is determined to seize this opportunity to enter the city that promises prosperity. However, his journey is interrupted by the dismissive laughter of a group of city dwellers, a moment that propels him into feelings of anger and disappointment. As he begins to grapple with the realities of urban life, he discovers that the city is not only a place of dreams but also one of significant class divides, where his rural background may not grant him the acceptance he longs for. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Aho, Juhani",238,"Kiellandin satiirinen romaani ruotii 1800-luvun lopun Kristianian virkamieskuntaa ja hallintoa. Teos tarkastelee yhteiskunnallista moraalittomuutta ja luokkaeroja herrasväen ja työläisten elämän kautta, asettaen vastakkain joutilaisuuden ja rehellisen työn.","Alexander L. Kiellandin 'Työmiehiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 566. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TYÖMIEHIÄ\n\nRomaani Norjan kielellä\n\n\nKirj.\n\nALEXANDER L. KIELLAND\n\n\nSuomentanut [\"Arbeidsfolk\"] T. P. [Teuvo Pakkala]\n\n\nKivekäs, Oulu, 1884.\nOulun Uudessa kirjapainossa.\n\n\n\n\nI.\n\n\nLounaalle ja yli koko vuonon oli taivas selkeänä ja heleän sinervänä.\nKirkas auringonpaiste kimalteli vedenpinnalla, joka toisin paikoin\nväreili toisin paikoin oli tyvenenä pitkissä juovissa.\n\nEi ollut pysyväistä tuulta.\n\nVäliin kävi tuulenhenki etelästä, väliin kulkeusi kuuma ilmanhehku\nKristianian laaksosta yli kaupungin, saaden aikaan vähäisen väreen\nHovedön pinnalla, ja haihtui toivottomassa kuumuudessa.\n\nItäisellä taivaalla oli ukkoslonka, joka nousi aina jälkeenpäivällisin\nja taas laski iltasin.\n\nJos tuo purkautuisi, ajateltiin, vaan sitä samaa kesti koko kesäkuun\najan: aurinko nousi, tuuli pyöri sinne tänne, siirteli kuumuutta\nhajoittamatta sitä kumminkaan, ja ukkonen nousi, pitäen koko luontoa\nvapisevassa odotuksen tilassa, ja niin laskihe taas.\n\nKaikilla leveillä, etelää ja lounasta kohden kulkevilla kaduilla oli\npaljasta auringonvaloa. Varjo vetäysi aivan liki huoneitten seinuksia\nja kutistui niin kapeaksi, ettei kukaan voinut kulkea sen suojassa.\n\nKaarle Juhanan kadulla oli mukavinta kulkea edeltäpuolisin. Aina\nkansakäräjä-huoneustolle saakka saapui vahingoittumatta. Vaan\nGidsvoldille ja linnan luo oli aurinko koonnut päävoimansa.\n\nHarmaasta tomusta röykkeiset lehdet riippuivat nuorista puista:\npyramiidipoppelit olivat supisuoria katsellen kierosilmin varsojansa.\nIhmiset hiipivät pensakolta pensakolle kuin linnut, ja linnut taas\nistuivat hiljaa lähellä puitten runkoja tirkistellen auringon valossa\ntaikka rypöivät kuivettuneitten kukkapenkereitten mullassa.\n\nMuutamia onnettomia herroja, sateenvarjo yläällä, kädessä hattu ja\nnenäliina, joka riippui kuin märkä riepu, könni ylös linnanmäkeä.\nYliopiston kellon luona seisoi muuan kuihtunut joukko tään\nvuotisia ylioppilaita ja hikoili latinaa. Aivan odottamatta tuli\nylioppilaskadulta pieni tuuliaispää, tempasi santapyörteen ilmaan ja\nhajoitti sen torille, veden piristessä vesikärryistä ikäänkuin harmaja\nhelmikerros kadun paksulle, lämpöiselle tomulle.\n\nKävi silmiin katsella linnaa, joka laskettuine varjostimineen oli\nkeskellä kaikkea auringonpaistetta. Sen edessä istui Kaarle Juhana\npronssihevosen selässä; hattu hänellä oli kädessä viillyttääkseen\nitseään. Vaan kaupungin yli vilisi auer juurikuin palopaikalla. Savu\nkohousi piipuista ruskeaksi pilvilaeksi aivan matalalle, ja\nitätaivaalta alkoi kohota ukkoslonka, vaaleankeltaisissa, toisistaan\nriippuvissa kuplissa, niinkuin savu suurista kanunoista.\n\nSuuret, lujat kivirakennukset, jotka olivat varustetut Siperian tuulia\nvastaan, uhoivat kuumuutta kuin uunit. Ahtailla kartanoilla, joissa\npiti paneutua selällensä nähdäkseen taivasta, oli kuumuus yhä suurempi.\nSieltä tunkeusi kuumuus takaovien ja keittiön akkunain kautta sisään,\nraahausi portaita ylös ja yhtyi helteisen auringon paisteesen, joka\ntuli kadun puolelta, koko rakennuksen kuumettuneen sivun ja monien\nakkunain läpi. Ullakosta kellariin ei ollut yhtään viileätä paikkaa,\npaitse jääkaappia; pitkällinen kuumuus oli tarttunut kiviseiniin niin,\njotta yötkin olivat kärsimättömän helteiset.\n\nIlma oli tukehduttavan raskas ja kaikki, mikä saattoi haista, käytti\ntilaisuutta oikeen löyhkätäkseen, ettei koko kaupungissa ollut yhtä\noikeata suuntäyttä ilmaa saatavissa.\n\n\"Kuta pohjoisemmaksi tulee, sitä suurempi on kuumuus\", sanoi Mortensen\nnotario ja irroitti kaulustansa; hän istui paitahihasillaan ja liivi\nauki.\n\nNuori ekstra-kanslisti Hiorth, joka istui liimaamassa paperipusseja\njoitakuita kanslian tarpeita varten, käännähti vihastuneena. Mortensen\ntosiaan oli vastenmielisen näköinen, istuessaan siinä, niin leiväkäs ja\nhikinen kuin olikin, keltaisen kirjavassa paidassaan. Vaan eihän ekstra\nrohjennut lausua niin sanaakaan; hän oli vasta tullut kansliaan ja\nMortensenilla oli vaikutusmahtia.\n\nKaikki suuren kanslia-rakennuksen akkunat olivat auki, niinikään\nhuoneitten väliset ja käytävään vievät ovet. Notariot kävivät toistensa\nluona valittamassa kuumuutta, pari kolme paperia kädessä, \"jos jonkun\nsattuisivat kohtaamaan.\"\n\nEkstrat, jotka olivat vielä tottumattomia \"työhön\", olivat\nkumarruksissaan pöytiensä ääressä kuin kuivuneet kuusen-oksat, nousivat\nväliin ylös ja tonkivat hartaasti papereita.\n\nSiellä näet olikin paperia kaikkialla. Hyllyillä, pitkin seiniä oli\nkaatuvia kasoja, jokaisen miehen tykönä oli raskaita läjiä. Hasmajaa\npaperia siellä oli, oli keltaista paperia, valkoista paperia,\nkartuusipaperia, postipaperia, karttapaperia, uutta paperia ja\nijänikuista paperia, jonka laidat olivat rämppäytyneet. Paperi oli\nirtaillaan arkeissa, purjenuoralla sidotuissa kääreissä tahi kasassa\nlattialla, tuoleilla ja pöydillä; paperia oli oikein tulvanaan, jotta\nniitten onnettomien, jotka siellä oleskelivat, täytyi olla varuillaan\nhukkumaan tai pelastumaan uimalla.\n\nSisempänä Mortensenin huoneen vieressä oli Örseth notarion huone. Tämä\nmies oli pieni, mustapartainen ja vilkasliikkeinen. Hän tuli juuri\nmennäksensä huoneesensa sanomalehti kädessä: \"Oletteko, Mortensen,\nlukenut tätä? Nythän mennään aivan rajattomiin! Lukekaahan tuo\nkirjoitus, joka on työväen ääntöoikeudesta! Tuommoistakin voidaan\nkirjoittaa, painaa, julkisesti levittää! Äh, heidät pitäisi hirttää\njokikinen!\"\n\nMortensen katsahti väliäpitämättömästi sanomalehteä: \"Minä luin sen\naamulla -- paljasta tuhmuutta, hyvä veli!\"\n\n\"Tuhmuutta! Ei, Mortensen -- yhä pahempaa; se on villitsemistä,\nvalhetta, se uhkaa häiritä yhteiskuntaa! Oh, kun ajattelen\", puhkesi\nÖrseth puhumaan katkerasti myhäillen, \"että he täällä kuleksivat\nmielittelemässä roskaväkeä, seurustelevat työmiesten kanssa kuin\nveljiensä, pitävät puheita kelpotyömiehistä. Juurikuin nuo\npäivätyöläiset olisivat ottaneet patentin tuosta ja me muut emme olisi\nmuita kuin -- kuin --\"\n\n\"Tyhjäntoimittajia\", jatkoi Mortensen täytteeksi.\n\n\"Niin juuri!\" huudahti Örseth, \"ja tahtoisinpa tietää, kukahan enin\ntyötä tekee, tuokohan kivenhakkaaja vai joku meistä!\"\n\nSamassa tulla luikki pienonen, valkotukkainen mies huoneesen. Ei\nkoskaan voitu tietää mistä hän tuli, sillä oven käyntiä ei ollenkaan\nkuulunut hänen auaistessa ja hänellä oli tapana kulkia kansliassa\nhuopasaappaissa.\n\n\"No, Mo\", sanoi Mortensen ja iski silmää ystävällisesti, \"onko hän\nmennyt?\"\n\n\"Valtioneuvos lähti ajamaan hetkisen sitten tukkukauppiaan,\nFalck-Olsenin kanssa\", vastasi Mo ja jatkoi hiipimistään edelleen.\n\nÖrseth notario oli jo kauan istunut taas paikoillaan viereisessä\nhuoneessa ja ordinarit sekä ekstrat köykistyivät syvempään\npaperiläjiensä ääressä, pienen miehen ohikulkiessa.\n\nHän oli kanslian vahtimestari Antti Mo. Hänellä oli yllään pitkä ruskea\ntakki pystykauluksineen ja valkea huivi, joka ulottui leuan alle\nsaakka. Täänmoinen puku antoi hänelle arvokkaan puoleksi kveekarimoisen\nmuodon; kalvakat kasvot näyttivät ystävällisiltä ja lumivalkea tukka\nulottui niskaan saakka niin pitkälle, että muuan hiuskihara pistäysi\ntakin kauluksen yli. Kun vahtimestari oli kuulumatta kadonnut muutamaan\nsisähuoneesen, huusi Mortensen puoliääneen: \"Kuules nyt, Örseth, jos\nvoisimme päästä myöskin virkakunnan päälliköstä, niin olisihan tuo\nraitistuttavaa käydä juomassa puolisko olutta 'Lähteessä' -- vai?\"\n\n\"Niinpä niin!\" lausui ekstra ja pudotti saksensa lattialle. Mortensen\nsilmäsi nuorta herraa kylmäkiskoisesti; vaan äkkiä juohtui hänelle\nmieleen, Hiorth oli muutaman läntisen amtmanin poika, seurusteli\nylhäisissä seuroissa ja oli arvattavasti monistettu runsailla\nrahavaroilla. Mortensen vastasi siis hyvin ystävällisesti: \"Nuori vesa,\nte kasvatte nopeasti.\"\n\nTätä ei ekstra Hiorth ymmärtänyt. Vaan kun hän oli huomannut sen\nkuuluvan kanslian hyvään tapaan pitää Mortensenia sukkelana miehenä,\nnauroi hän ihastellen ja jatkoi suuressa viattomuudessaan: \"Enpä niin\nmuuta kaipaa, tultuani tänne kansliaan, kuin vähäistä einettäni Grand\nhotellissa. Siellä saa aivan ihastuttavaa hiiloksella paistettua\nlammaskotlettia -- ja tuoretta kurkkasalaatia -- voi toki!\" Örsethin\nhuoneesta kuului röhkäisy ja Mortensen sanoi: \"Kurkkasalaatia en maista\nkoskaan edeltäpäivällisin; se tulee jälkeenpäin. Vaan hollantilainen\npaisti paistinpottuin kanssa ja paloviinan ja oluen kanssa -- se vasta\neine!\"\n\n\"Sitä myöskin saa, ja erinomaisen hyvää, Grand hotellissa --\"\n\n\"No, ei minusta saa siellä niinkään hyvää ruokaa\", sanoi Mortensen\nhuolettomasti.\n\n\"Minä vakuutan teille, että jos suotte minulle sen kunnian, että\ntulette eineelle sinne minun kanssani, niin takaan minä --\"\n\nTaaskin kuului ääni viereisestä huoneesta ja Mortensen vastasi:\n\"Kiitos, vaan Örseth ja minä oikeastaan ajattelimme --\"\n\n\"Jos luulette\", sanoi ekstra tuskallisesti, \"herra Örsethin tekevän\nminulle sen kunnian, niin --\"\n\n\"Hän on niin hiiden tarkka mies, vaan minä koetan\", vastasi Mortensen\nhyväntahtoisesti, nykäsi housujaan ja meni toiseen huoneesen.\n\nÖrsethin huoneessa istui muutamassa nurkassa muuan puoli-ijäkäs olento\netunojassa kirjoituspöydän ääressä. Tälle huusi Örseth, kuiskattuaan\nvähän Mortensenin kanssa: \"Hansen! Minun pitää ehkä mennä pois vähäksi\naikaa nyt edeltäpäivällisen; jos Mo kysyy, sanokaa että olen\ntarkastuksessa ja neuvonpidossa; kuuletteko hyvä Hansen?\"\n\nToinen nyökkäsi vähän päätään. \"Noin tylsämieliseksi on hän tullut!\"\nsanoi Mortensen puoli-ääneen. \"Oli paras aika erottaa hänet\nsanomalehdestä.\"\n\nMortensen puhui \"Kansan ystävästä\", jonka toimittaja Hansen äijä, joksi\nhäntä sanottiin, oli äsken pakotettu luopumaan, koska hän antoi\nsanomalehdelle semmoisen suunnan, jonka esimiehensä katsoivat\nyhteiskunnalle vaaralliseksi. Nyt oli Mortensen toimittajana.\n\nKun Örseth jo alkoi laittautua valmiiksi, arveli Mortensen, ettei kai\noikein kävisi meneminen, ennenkun näkisivät virkakunnan päällikön\nlähtevän edeltäpuoliskävelylleen. Vaan samassa aukesi sisähuoneen ovi\nja virkakunnan päällikkö Yrjö Delphin meni ulos ja portaita alas.\n\nMortensen kääntyi paikallensa ja kuiskasi Hiorthille: \"Sain hänet\nhoukutelluksi --\", sitten alkoi hän hyräillen pukeutua.\n\nEi ollut monta, jotka rohkesivat käyttäytyä niin ujostelematta\nkansliassa kuin Mortensen notario. Vaan ensiksikin oli tietty että\nAntti Kaikkivaltias, jota nimeä Mo kantoi, ja hän olivat hyviä\nystävyksiä; ja sitä paitse alettiin hokea että valtioneuvos Bennechen\njoskus käytti \"Kansan ystävää.\"\n\nSenpätähden oli Mortensen notarion arvo kansliassa paljoa suurempi\nhänen virkaansa; ja alkoipa jäädä aivan unohduksiin, että hän oli\nmaalla asianajajana sekaantunut hyvin harmilliseen selkkaukseen\nmuutaman tulitikkutehtaan kanssa.\n\nKun Mortensen oli saanut takin keltaisenkirjavan paitansa peitoksi ja\nnyplityksi napit kiinni, otti kolme herraa hattunsa lähteäkseen. Vaan\nMortensen kääntyi ovella takaisin ja huudahti: \"Jumalan nimessä!\nTuollahan ei ole ollenkaan paperia! Nuori vesa aikoo mennä kadulle\nilman paperia!\"\n\n\"No mitä?\" sanoi ekstra valmiina nauramaan saatuaan vähintäkään vihiä\nMortensenin sukkeluudesta.\n\n\"Ettekö näe?\" sanoi Örseth; ja nyt vasta huomasi Hiorth, että\nmolemmilla toisilla herroilla oli kullakin paperitukku kainalossa.\n\n\"Mutta -- tuota -- mitä minä otan?\" kysyi hän neuvotonna ja katseli\npaperikasaansa.\n\n\"Auta minua hyvä isä!\" huusi Mortensen ja katseli kattoon; hän kysyy,\nmitä hän ottaisi. Juurikuin ei kaikenlainen paperi kelpaisi kainaloon\nkadulla käydessään.\n\nVihdoin alkoi asia vähän selvitä ekstralle; hänkin vuorostaan laittoi\nsamanlaisen kääreen kuin toisetkin ja kolmikannassa siitä sitten\nhiipivät portaita alas.\n\nVaan portilla tuli muuan pitkä pojan loikero työvaatteissa ja juosten\nheitä vastaan.\n\n\"Herra toimittaja!\" sanoi hän Mortensenille pyyhkiessään hikiä\npuuvillaisella vyölinällään, \"meidän pitäisi saada kenraali Robertsin\nmuotokuva.\"\n\n\"Tehkää kokoparta mr Gladstonelle\", vastasi toimittaja arvelematta.\n\n\"Vaan Gladstone on kaljupää\", vastasi piirtäjä.\n\n\"No pankaa sille Stanleyhattu\", vastasi Mortensen tyynesti.\n\nNuorukainen hyvästeli ja juoksi yli kadun, ekstra nauroi ihmeissään.\n\n\"No tuostahan helposti pääsitte, herra toimittaja!\" sanoi hän, lyöden\nMortensenia olkapäälle, jota hän nyt jo uskalsi tehdä -- hänhän oli\nkestitsiä -- \"vaan tiedättekö minkä näköinen kenraali Roberts on?\"\n\n\"En vähääkään\", vastasi Mortensen.\n\n\"Vaan otaksutaanpa, että kenraalilla ei olekaan partaa -- tahi että\nhänellä on esim. ainoastaan viikset kuin minulla?\"\n\n\"No, siinä tapauksessa on kenraali ajanut partansa sen jälkeen kuin\nmeidän kuva otettiin, sehän on päivän selvää!\"\n\n\"Nyt pitää meidän erkauntua\", sanoi Örseth. \"Te, Mortensen, voitte\nmennä tuota katua --\" Samassa päästi Mortensen oikein synkän kirouksen,\nmolemmat toiset herrat kääntyivät takaisin ja suoraan heitä kohti tuli\nvirkakunnan päällikkö Delphin, astellen pönäkkänä ja tyvenenä, kasvot\nvähän häijyssä hymyssä.\n\n\"Nyt näette tässä näytöksen\", mutisi Örseth.\n\nEkstrakanslisti Hiorth vapisi peloissaan. Kaikki kolme tervehtivät\nhyvin hätäytyneinä; Yrjö Delphin nosti kättään huolettomasti ja näytti\naikovan mennä ohitse ilman mitään. Vaan äkkiä pysähtyi hän Mortensenin\neteen ja kysäsi erinomaisen ystävällisesti: \"Teillä, herra Mortensen,\non kai parikin tulitikkua yli tarpeen?\"\n\nMortensen kyyristyi ja etsi tulitikkuja; vaan virkakunnan päällikkö\nsytytti sikarinsa hyvin huolellisesti, kiitti ja jatkoi sitten\nmatkaansa.\n\n\"Siitähän hyvästi pääsimme\", sanoi ekstrakanslisti Hiorth\nviattomuudessaan.\n\n\"Enpä tiedä sitäkään!\" sanoi Örseth katsellen häijymäisellä\nsyrjäsilmällä Mortensenia.\n\n\"Lemmon pöyliö!\" kuiskasi toimittaja.\n\n\"Falck-Olsenille kerrottiin tässä sunnuntaina, että virkakunnan\npäällikkö nimitettäisiin kamariherraksi mitä pikimmin\", sanoi Hiorth\nhyvillään siitä että sai sopivassa tilaisuudessa mainita jonkun\nylhäisistä seuralaisistaan.\n\nEi ollut aikaa pohtimaan tätä uutista: Kolme herraa erkausi Örsethin\nneuvon mukaan kokoutuakseen Grand hotellin luona -- Rosenkrantzin\npuolella.\n\nAurinko paahti täydellä terällään; väkeä oli paljon kapean\nvarjosuikaleen suojassa, joka nyt lankesi kadunvierelle, että kolme\nherraa kukin kadullaan huolimatta kuumuudesta kulkivat ihko auringon\npaisteessa. He tervehtivät pikaisesti tuttaviaan pysähtymättä. heillä\noli kiire, sen nyt näki ja suuret paperitukut tekivät paljon asiaa.\n\nSillä aikaa kuumuus edeltäpuolisen kiihtyi kiihtymistään kansliassa,\njossa Hansen äijä istui yksinään molemmissa huoneissa ja nyökkyi\npaperikasainsa ääressä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNimismiehen talossa oli käräjät.\n\nTalojen läpi kulkevan maantien vierusta oli täynnä kääsejä,\nistuinkärryjä ja tavallisia kärryjä; ja aivan nimismiehen oven edessä\nolivat troskat, joilla amtmani, kihlakunnantuomari ja vouti olivat\ntulleet kaupungista.\n\n\"Herrasvaunujen\" ympärillä seisoivat kaikki pienet pojat ja\ntöllistelivät siinä toinen toisensa takana, pienimmät etunenässä,\nkaikilla kädet taskuissa. Aikaihmiset olivat hajautuneet huoneitten\nvälistölle, tielle ja nimismiehen akkunoiden ulkopuolelle; vaimoväkeä\nei näkynyt. Aikaiset töllistelivät hieman vähemmän kuin pienet, vaan\nkaikilla olivat kädet taskuissa.\n\nMuutamat olivat joukossa ja puhelivat; menivät kaksitellen huoneitten\ntakustoille puhelemaan salaisuuksia, toiset taas seisoskelivat\ntoimettomina pitkin kilpimuuria ja katselivat merelle.\n\nVaan siellä täällä näki pingoittavan levottomuuden ahdistavan naaman --\nhenkilöitä, jotka olivat tulleet pitkien matkojen päästä kuulemaan\nkuinka \"jutun\" kävi.\n\nSiellä seisoi pieni tihrusilmäinen mies, joka oli kaukaa Heiekylästä;\nhän oli ajanut yön yhtenään päästäkseen käräjille hyvissä ajoin. Muuan\nhevoshuijari oli puijannut häneltä voikkokopukan. Toista vuotta sitten\noli hän käynyt kaupungissa asianajajan Boyesenin luona pannakseen\n\"jutun\" alkuun ja monta kirkasta killinkiä oli kulunut haasteesen ja\nvieraille miehille; sillä aikaa kuleksi hevoshuijari ja voikko ympäri\nmaailmaa, tiesi missä.\n\nVaan täksi päivää oli asianajaja luvannut hänelle päätöksen \"jutusta.\"\nNyt saisi hän tuomion hevoshuijarille, saisi takaisin kalliit\nkillinkinsä -- ja ehkä voikkonsakin.\n\nKunhan vain saisi asianajaja Boyesenin käsiinsä. Koko edeltäpuolisen\noli tihrusilmä tähystellyt nimismiehen talon luona, vaan hän ei ollut\nnähnyt asianajajaansa.\n\nVäkeä kulki ulos ja sisälle puhellakseen amtmanin kanssa, maksaakseen\nveroa voudille tahi kyselläkseen kihlakunnan tuomarilta asiaa tai\ntoista. Edeltäpuolinen kului ja päivällistunti lähestyi. Talonpojat\nhajausivat rakennusten välistöihin, ottivat eväänsä esille ja söivät,\nseisoen merelle päin kääntyneinä tahi istuen rivissä maantien\nristeyksessä. Silloin tällöin näyttäytyi joku notario ovella ja huusi\nnimen. Siinä käänsi jokainen sitten päätään ja toistivat nimen, kunnes\nasianomainen löytyi jostakin sopesta ja lähestyi epäröiden, jolla aikaa\nkirjuri kävi kärsimättömäksi ja tuuli pörrytti hänen sileäksi kammattua\ntukkansa ja puhalsi sen hänen silmilleen.\n\nSuurella kivellä lähellä kivimuuria istui muuan mies vähän matkaa\ntoisista. Hän oli ottanut lakin päästään ja tuijotti ajatuksissaan\nmerelle. Hän oli roteva, tavattoman suuri mies, hartiot kumarassa siitä\nkun hän kaivoi maata ja asui matalassa huoneessa. Kasvot olivat karkeat\nja piirteet jyrkät, tukka ja tuuhea parta olivat kiherät, takkuiset ja\ntulipunaiset. Hän oli villin näköinen, vaan toista ilmoitti suuret,\nsiniset silmänsä.\n\nLähimmäisestä joukosta tuli muuan mies hänen luoksensa ja tervehti:\n\"Hyvää päivää Njaedel! kiitos viimeisistä!\"\n\nNjaedel käänsi vähän päätään ja vastasi tervehdykseen.\n\n\"Olipa hyvä että tapasin sinut tänään\", sanoi edellinen, \"niin voimme\nvähän puhella kaislarannasta ja kuulla ehkä mitä muut ihmiset\najattelevat asiasta.\"\n\n\"Minä vähät välitän muista ihmisistä\", vastasi Njaedel, \"ja jos\nsinäkin, Sören, olisit antanut muitten ihmisten olla rauhassa, niin\nenpä olisi minäkään täällä käräjillä pilkattavaksi ja häväistäväksi.\"\n\n\"Me emme saa nureksia sitä, että meidän pahat työmme tulevat ilmi, kun\nne nostavat pahennusta seurakunnassa --\"\n\n\"Pahennusta! Jos jokainen pitäisi huolen itsestään, niin eipä olisi\nmitään pahennusta.\"\n\n\"Välttämätöintä on pahennuksen olemassa oio, vaan voi sitä ihmistä --\"\n\nNjaedel nousi seisoalleen pitkää pituuttansa ja keskeytti äkkiä: \"Mitä\naioit sanoa kaislarannasta?\"\n\nSören Börevig oli pitkä, etukumara mies, tukka keltainen ja\nsuonikkeinen, kulmakarvat valkeat. Kun hän puhui, katsoi hän sivulle ja\nhieroskeli käsiään.\n\n\"Sinä kaivat, Njaedel, suuren ojan merelle päin.\"\n\n\"Niin teenkin.\"\n\n\"Tulee sievä kulku kaislarantaan.\"\n\n\"Minä ajan suuria peltojani pitkin.\"\n\n\"Hyvin ymmärrän\", sanoi Sören ja katseli tielle, \"vaan et suinkaan sinä\nolisi siitä hyvilläsi, jos muut ajaisivat tilustesi läpi?\"\n\n\"Koettakootpahan vain.\"\n\n\"Niin, mutta -- näes, Njaedel -- miten minä pääsen kaislarantaan, kun\nsinä kaivat tuon ojan? Oletko sitä ajatellut?\"\n\n\"Sinä! Sinun Sören, ei tarvitse päästäkään sinne, sillä sinulla ei ole\nsiellä mitään tekemistä.\"\n\n\"Hm hm hm\", naurahteli Sören, \"sinä olet suuripuheinen, Njaedel.\"\n\n\"Kylläpähän puheeni vastaan.\"\n\n\"Enkö ole tuonut kaisloja niin kauan kuin olen ollut Börevigin talossa?\"\n\n\"Kyllä kai oletkin\", vastasi Njaedel tyynesti, \"vaan ajattelen että\nolet paljon tehnyt, joka olisi ollut parempi jättää tekemättä.\"\n\n\"Luulet ehkä että käy laatuun sulkea vanhat, muokatut tiet?\" kysyi\nSören sävyisästi, \"vai luuletko, Njaedel?\"\n\n\"Minulla on kauppakirjani ja se on oikea ja täysin voipa kauppakirja,\nsillä olen ostanut kirkolle kuuluvan tilan ja maksan verot\nKristiansandin piispalle. Vaan sanallakaan ei ole siinä mainittu siitä,\nettä Börevigiläisillä olisi lupa laittaa tiensä minun tiluksieni läpi;\nniinpä hyvin arvelen voivani kaivaa ojia missä vain itse tahdon.\"\n\nLausuttuansa tämän alkoi Njaedel käydä taloa kohti.\n\n\"Niin, mutta kaisla -- kaisla --\" väitti Sören Börevig ja hieroi\nkäsiään yhä kovemmasti.\n\n\"Malmi on vuoressa, kaislat meressä; kun sinulla ei ole vuorta, niin ei\nsinulla ole malmia, kun sinulla ei ole merenrantaa, ei sinulla ole\nkaisloja. Arvelen että sinun pitäisi saada päähäsi tämä, Sören, joka\nolet ihmeen viisas.\"\n\n\"Niin, mutta -- niin mutta\" -- alkoi Sören taaskin, \"meidän tulee jakaa\nJumalan lahjat, Njaedel, me olemme kaikki veljiä --\"\n\n\"En tahdo olla sinun veljenäsi, Sören Börevig, kahdesta sadasta\nkaislakuormasta\", vastasi Njaedel ja katseli toista.\n\n\"No niin, Njaedel, sittehän saamme mennä oikeuteen\", sanoi Sören\nlauhkeasti, \"minä käyn asianajaja Toften puheilla nyt kun hän on\ntäällä.\"\n\n\"Niin, tee sinä Sören vaan niin, minulla on kauppakirjani minulla\",\nvastasi Njaedel ja jatkoi kulkuaan. --\n\nKeskellä tietä, huoneuksien välistöllä oli kokounut väkijoukko\nmuutamain kääsien ympärille, jotka olivat vasta tulleet. Mies, joka\nnousi vaunuista, oli pieni ja paksu, kasvonsa punaiset, partansa\nharmaja, lakinreuhka päässä.\n\n\"Onko täällä ketään\", kysyi hän joukolta, \"joka tietää mikä on se\nkanalja, jonka tieosa on Börevigin portin luota Svartmyreen asti? Minua\nhaluttaisi sanella sille hyvälle herralle muutamia totuuden sanoja.\"\n\nEi kukaan tiennyt. Vaan muuan vanha mies vastasi: \"Niin, sinä olette\nluotsivanhin oikeassa, huonompaa tieosaa ei ole koko rannikolla.\"\n\n\"Tieosaa!\" puhkesi luotsivanhin puhumaan. \"Niin totta kuin tässä\nseison, se ei ole mikään tie, onhan vaan suurikivinen räme, katsokaahan\nminkä näköisiä olemme!\" ja hän osoitti itseänsä, hevosta ja kääsejä;\nkaikki olivat harmaankirjavat loasta.\n\n\"Teidän pitäisi, luotsivanhin, valittaa nimismiehelle --\" sanoi joku.\n\n\"Niin, jos se hyväisi mitään\", sanoi luotsivanhin ja kynsi päätään\nkarvalakin alta.\n\nSamassa havahti hän Batnemon Njaedelin, joka seisoi kappaleen matkan\npäässä ja katseli häntä. Luotsivanhin iski hänelle silmää.\n\nMuuan luotsi, joka oli kartanolla, otti hänen hevosensa ja luotsivanhin\nlähestyi Njaedelia ja kuiskasi: \"Hän on kaikella kunnialla laivassa?\"\n\n\"Saiko hän hyvän paikan laivassa?\" kysyi Njaedel.\n\n\"Erinomaisen -- aivan kuin jossakin Amerikan laivassa, vaikka se oli\nainoastaan toisen luokan paikka. Huomenillalla on hän Kristianiassa.\"\n\n\"Sepä oli tyhmää että hän saapuu sinne iltamana; kunhan vaan löytäisi\nAntin!\"\n\n\"Kuulehan nyt, Njaedel! Olen sinun kustannuksellasi lähettänyt\nveljellesi sähkösanoman, että hän tulisi vastaan ottamaan Kristinaa\nsatamassa.\"\n\n\"No taivaan käpy, kuin olet kekseliäs, luotsivanhus!\" sanoi Njaedel.\n\"Tuliko kalliiksikin?\"\n\n\"Maksoipa se yhden kruunun, ei päälle eikä vaille.\"\n\n\"Etkö voinut saada helpommalla?\"\n\n\"En, kun on määrätty taksa, näet sen.\"\n\n\"No niin, kaikessa tapauksessa se oli hyvin tehty\", sanoi Njaedel ja\nkaivoi kruunun taskustaan, \"ja kiitos suuri!\"\n\n\"Ei kestä kiittää. Oletko jo ollut oikeudessa, Njaedel?\"\n\n\"En, sanovat että vasta jälkeen päivällisen tutkitaan minun asiani.\"\n\n\"Onko sinulla eväitä!\"\n\n\"Ei ole, eipä ollut kotona ketään, joka olisi laittanut jotain minulle\nruuaksi\", vastasi Njaedel lyhyesti.\n\n\"Hm, se on totta\", mutisi luotsivanhus, \"tule, käykäämme Topias luotsin\nluo, niin saamme sieltä vähän säkkimme täytteeksi.\"\n\nRahvas väistyi syrjään ja tervehti luotsivanhinta, vaan kukaan ei ollut\nnäkevinäänkään kookasta Njaedelia, joka kulki jälessä. --\n\nOli pilvinen ilma. Kaukana merellä kohousi musta pilviseinä ja meri oli\nharmaja ja täplikäs pienistä valkeista pilkuista.\n\nKova lounastuuli puhalteli, ja huuhtoi rannalla suuria, pyöreitä kiviä\nvellova hyrsky, venytellen perässään pitkiä, limaisia kaislasuikaleita.\nRannasta kohosi lyhyt mäki kohti taloja, jotka olivat aivan lähekkäin.\n\nRakennusten välillä oli ahtaita likaisia teitä, tunkioita ja\nkaikenmoista siivottomuutta; taikkoja, ruostuneita aurankynsiä,\nrattaanpuoliskoja ja laivoista kaikenmoista hylkyromua, jota meri oli\nvuoden kuluessa tuonut rannalle. Vaan asuinhuoneitten edustalla oli\nuseinkin vähäinen siistitty kokouspaikka, jonne kansaa kerääntyi, istui\nkuistin rappusille tahi tahkokivelle seinän vierustalle.\n\nVaikka oltiin keskellä isoa kesäpäivää, oli kuitenkin kaikki ikäänkuin\npimeän ja synkän puhuvaa. Harmajat pilvenmöhkäleet kulkivat matalalle,\nmyöskin meri oli harmaja. Ja punasenruskeat, tervatut rakennukset,\njotka valkeine akkunakehineen, varjostimineen ja kukka-astioineen\nsaattoivat näyttää niin herttaiselta auringonpaisteessa, olivat pimeät\nja synkeät tuossa surkastuttavassa ilmassa, eikä nimismiehenkään\nvalkeaksi maalattu talo näyttänyt kuin sangen ikävältä.\n\nTalonpoikain tiheät joukot sopivat tähän tilaisuuteen hyvin. Kaikki nuo\npaksut, mustansiniset sarkanutut, villapaidat ja villaliivit lisäsivät\nsitä raskautta, joka vallitsi kaikkialla. Ei ollut mitään tointa\nväkijoukoissa; mikä ajelehti minnekin; tervehdittiin mutisemalla,\nkatsomatta toisiaan; ojennettiin suuria käsiä, joita kohtasivat toiset,\nilman mitään käden pusertamista, sormet suorassa, kuten tapana on. Ei\nkuulunut siellä huudonääntä, ei kovaan lausuttua sanaa, saati sitten\nnaurua; kaikkialla oli haju, jonka sarka saa, kun se painetaan\nberliinisinisellä.\n\nYhden aikana lopetettiin edeltäpuolistoimitukset, ja kun käräjäsalia\npuhdistettiin puolispöytää varten, kuleskelivat virkamiehet ja\nasianajajat ulkona edestakaisin, polttivat tupakkaa ja keskustelivat.\n\nTuo ja tää rohkea talonpoika tarttui johonkin asianajajaan; pienen\ntihrusilmämiehen oli mahdoton löytää asianajajaansa. Vaan amtmani\nHiorth, joka oli alhainen mies, kuleksi ympäriinsä väkijoukossa ja otti\nhuomioonsa kutka tervehtivät häntä.\n\nSilloin tällöin kuin hän luuli tuntevansa jonkun naaman, pysähtyi hän\nja lausui muutamia lohdutuksen sanoja; kätensä piti hän selkänsä takana\nnutun liepeen alla päästäkseen kättelemisistä.\n\nSamassa nimismies renkineen kuletti vangin poikki kartanon. Varmuuden\nvuoksi oli hän kytketty kahleisin, sillä nimismiehen koppiin ei ollut\nluottamista ja sitä paitse oli se vartiasta mukavinta.\n\n\"Tunteeko kukaan teistä tuota miestä?\" kysyi amtmani.\n\n\"Kyllä, herra amtmani, hän on Krydsvigistä kotoisin\", vastasi\nluotsivanhin, joka samassa tuli muutamasta huoneesta.\n\n\"Hyvää päivää, herra luotsivanhin Seehus!\" sanoi amtmani ja katsoi\nkannattavan tarjota hänelle paria sormia oikeasta kädestään. \"Te siis\ntunnette vankia? Varkaus luultavasti?\"\n\n\"Niin, se raukkahan se on, hän murtausi maakauppiaan puotiin, josta\nvarasti jauhosäkin ja kannullisen siirappia.\"\n\n\"On se surkeaa\", sanoi amtmani Hiorth ankarasti ja katseli yli\nväkijoukon, \"kun nuo varkaudet lisääntyvät lisääntymistään. Ne näkyvät\nolevan likeisessä yhteydessä useitten muitten huonojen vaikutuksien\nkanssa, joitten alaiseksi meidän kansamme on tätä nykyä valitettavasti\njoutunut. Onko mies köyhä? -- suuriko perheensä? -- montako lasta?\"\n\n\"Monta ja pientä kuin Njoan kumpeleet\", vastasi luotsivanhin.\n\n\"Kumpeleet?\" kysyi amtmani ja katsahti taaksensa.\n\nAsianajaja Tofte, joka aina pysyttelihe amtmanin läheisyydessä\nollakseen palvelukseksi, sanoi mielinkielisesti hymyillen: \"Suokaa\nanteeksi, herra amtmani, kumpeleet ovat muutamanlaisia pottukakkuja.\"\n\n\"Ahaa -- pottukroketteja!\" mutisi amtmani alhaisesti ja jatkoi kulkuaan\nväkijoukossa.\n\nIhmiset katselivat toisiaan, joku nauraa virnisti kun amtmani käänsi\nselkänsä. Luotisivanhinta ylimalkaan ihmeteltiin isosti suoran\nkäytöksensä vuoksi ylhäisiä kohtaan; hän oli siinä välissä, ei varsin\ntalonpoikainen eikä varsin herrasmieskään.\n\nLauri Voldeman Seehus oli muutaman Flekkefjordin patajuopon\ntullivahtimiehen poika. Nuorena ollessaan oli hän kulkenut merellä,\nvaan vanhemmuuten osti hän pienen osan Krydsvigin-maata, rakensi talon,\njosta hän taisi milloin tahansa nähdä merelle ja nimitettiin sittemmin\nluotsivanhimmaksi.\n\nSeehus saattoi olla tuossa kuudenkymmenen korvissa. Hän oli\npoikamiehiä, puoleksi merimies, puoleksi talonpoika. Esimiehensä eivät\nsuosineet häntä juuri ylenmääräisesti. Pitipä Hiorth amtmani häntä\nvaarallisena henkilönäkin, koska hän, vaikka virkaportaalla oli, vaan\nhiukkasen erosi tavallisesta talonpojasta, jonka kautta kansan isiltä\nperitty virkasäädyn kunnioittaminen helposti saattoi vähetä.\n\nSeehus piti vaarin virastaan ja nautti talonpoikain totista\nkunnioitusta, jotta oltiin kun oltiinkin hänen kanssaan\npääsemättömissä. Ei hän itse lainkaan tiennyt, että olisi jotain\nkysymyksessä hänen vioistaan. Tuon vapaan puheenmuodon oli hän saanut\nmereltä, ja kun amtmani kunnioitti häntä ainoastaan kahdella sormella\nja kylmällä katseella, arveli Seehus viattomassa ihastuksessaan, että\namtmani Hiorth oli kuitenkin niin lemmon oiva mies.\n\nLuotsivanhimman lähimmäisenä naapurina oli Batnemon Njaedel. Hän oli\noikeastaan muukalainen rannikolla. Hän oli muutamasta tunturitalosta\nkaukana sydänmaassa.\n\nVaan sittemmin oli hänen maallaan monena vuonna tapahtunut\nkallionvierimiä, niin sattui muuanna kevännäkin kallionvierimä ja teki\ntyönsä niin tarkkaan, että Njaedel jäi paitasillaan seisomaan vuoren\nhuipulle, talon ja kaiken, mitä siinä oli, rymistessä alas. Raunioista\nlöydettiin aamulla vaimonsa ja kaksi lasta kuolleina, vaan vanhin tytär\noli hengissä.\n\nSilloin näki Njaedel hänellä olevan pahan jättää kotitalonsa. Hän myi\nminkä hävitys oli säästänyt ja muutti merenrannikolle.\n\nNjaedel ei muuttanut nimeään uuden talonsa mukaan, mikä on tapana. Hän\noli ostanut osan samaa taloa, josta luotsivanhimmallakin oli muuan osa;\nKrydsvig oli iso rälssitilus, joka oli kuulunut Kristiansandin\npiispalle. Njaedel oli tuonut muassaan halunsa yksinäisyyteen,\nsenpätähden hän valitsi vesiperäisimmät tasangot rannalla, joihin\nkuului suuri hedelmätön hiekka-aavikkokin.\n\nNjaedel eleskeli vuosikausia yksinään piikansa ja Kristina tyttärensä\nkanssa, viljeli maataan ja keräili kipeneen arkkunsa pohjalle. Ainoa,\njonka kanssa hän seurusteli, oli luotsivanhin, joka oli antautunut tuon\nhyväluontoisen jättiläisen ja hänen oivan, hilpeäluontoisen tyttärensä\npariin.\n\nKansa muutoin ei pitänyt Njaedelista, hän kun näet oli vieras. Sitä\npaitse oli tässä suuressa, rotevassa ja pörrötukkaisessa miehessä\njotakin vastenmielistä. Kun hän seisoi kaivamassa ojaa alhaiseen\nmärkään maahansa, oli hän kuin ilkeä noita, joka kohosi maan sisästä.\nHänen pörrötukkainen päänsä -- hän oli aina avopäin, paitse kun hänen\npiti olla oikein pyhävaatteissa -- piirsi pilviä, kun ajettiin\nmaantietä hänen ohitsensa. Ja kaikki oudot pysäyttivät hevosensa ja\nkysyivät kyytipojalta mikä olento tuo oli.\n\nVaan Njaedel ei huomannut mitään työtä tehdessään. Hän oli semmoinen,\njoka näyttää taistelevan työnsä kanssa. Hammasta purren ja kulmat\nkäppyrässä rohjusti hän siinä lapiollansa ja kangellansa, riisti ja\nraasti ja raatoi, jotta maa savusi hänen ympärillään; ja kun hän tapasi\njonkun uppiniskaisen kiven, joka ei tahtonut kääntyä, kävi hän sen\nkimppuun jättiläisvoimillaan möristen kuni ärsytetty karhu.\n\nVaan kun tuli ruoan aika tahi pimeä, nousi hän ylös ojastaan ja\nkapisteli ryvettyneitä puukenkiään. Hän löi rautakankensa maahan ja\nkatseli ympärilleen, mitä hän oli saanut aikaan. Ja jos hän mielestään\noli tehnyt työnsä oivallisesti, veteli hän kouralla tukkaansa, että se\nnousi aivan pystyyn, ja hymyili hyvillään itselleen.\n\nKotona naisväen seurassa oli hän lakea kuin lammas; hän kyyristi\nniskaansa ja liikkui varovasti, ikäänkuin olisi ollut peloissaan, että\ntuvan katto kohoaisi paikoiltaan, jos hän oikaiseisi kookkaat\njäsenensä.\n\nKäräjäherrain aterioidessa nimismiehen luona, rupesi satamaan.\nPilvitaivas laskeusi yhä alemma, ja satoi tihjästi ja tasaisesti, kuten\non tavallista, kun sade näyttää rupeavan pitkälliseksi.\n\nMuutamat kömpivät huoneisin ja katosten alle, vaan useimmat jäivät ulos\nja antoivat sataa. Silloin tällöin kumartuivat he, jotta vesipisarat\ntippuivat hatun laiteilta, vaan muutoin olivat he niin tottuneet\nmärkänä oloon, etteivät siitä paljoa piitanneet; sade tunkeusi saran\nläpi ja tippui takin helmasta vaaleansinisinä nappina.\n\nOdottava kansa ei ollut ollenkaan tyytymättömänä; sillä kaikki\ntiesivät, että on se käräjä-atria jotakin, jolla pitää olla aikansa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAmtmani istui ensimäisenä pöydän päässä, kihlakunnantuomari hänen\noikealla, vouti vasemmalla puolen. Sitten seurasivat asianajajat ikänsä\njälkeen, sitten herrat valtuutetut esimiestensä arvon mukaan, sitten\nkirjurit saman säännön mukaan ja lopuksi muutamia talonpoikia,\nkunnallislautakunnan puheenjohtaja ja pari muuta kutsuttua. Nimismies\nistui viimeisenä toisessa pöydän päässä.\n\n\"Kyllä sen näkee, että nimismiehellä on kaupungissa vaimo, joka osaa\nkeittää\", sanoi vanha asianajaja Kahrs ja lopsautti kielellään, \"ei ole\nkuin oli ennen muinaisina aikoina, kun meidän piti syödä mähkiä pytystä\nviskurokkaa, jossa oli siirappia ja kaneelia.\"\n\nTämän lausui hän puoliääneen voudille, sillä oli menossa vasta\nensimäinen ruokalaji, se oli kalaputinkia hummerin kanssa, ja\nkeskustelua johti amtmani melkein yksinänsä.\n\nPunanen viini oli hyvin muikeaa ja yhtä väkevää. Sitä paitse oli siellä\niloöljyä ja olutta, jotta mielet pian ylenivät. Vaan amtmanipa huomasi\nasettaa iloisuutta, ja oli hyvin juhlallista atrian alku.\n\nSiinä kuiskailtiin naapureilleen eikä muutoin puhuttu kuin vastatessa\namtmanille. Hänellä oli tavallisesti tapana sanoa sananen kullekin,\nerittäinkin läsnäoleville talonpojille hän oli ystävällinen; hänestä\noli omantunnonasia näyttäytyä alhaiselta ja kansalliselta.\n\nPaistia syödessä hän tavallisesti esitti kuninkaan maljan, ja sen\njälkeen hän halulla piti pari lyhyttä puhetta, kuinka aina sopi. Tänään\nhän kääntyi kihlakunnantuomarin valtuutetun, kandidaati Alfred\nBennechenin puoleen, joka piakkoin aikoi matkustaa.\n\n\"Kun te nyt, herra kandidaati Bennechen\", niin puhui amtmani, \"jätätte\ntämän vaikutuspiirin, johon te olette uhranneet parin parhaimman\nnuoruutenne vuoden työt, on astuaksenne tärkeämpään -- ehkä\nvaivaloisempaan, mutta varmaankin paljoa lupaavampaan toimeen, tahdomme\nlausua teille jäähyväiset ja kiitokset siltä ajalta, jonka te olette\ntyöskennelleet meidän kansamme. Vaan vaikka kohta te eroattekin meistä,\nolemme kumminkin edeskinpäin yhteistyöntekijöitä. Enhän tehne\nsopimattomasti ilmoittaessani tälle seuralle, että teidän on\ntarkoituksenanne mennä johonkin hallituksen kansliaan -- arvattavasti\nsiihen jossa isänne on.\"\n\nAlfred Bennechen kumarsi kohteliaasti.\n\n\"Minä sanon siis\", lisäsi amtmani, \"että me jatkamme yhteistyötämme.\nSillä eikö se ole suurta yhteistyötä yli koko maan. Eikö virkakunta ole\nsinkilä, joka ympäröipi kansamme juuri kuin väkirengas. Kun te\nsentähden juurikuin vaihdatte paikkaa ketjussa, tahdomme me pyytää\nteitä lausumaan kunnioittavan tervehdyksemme teidän herra isällenne ja\npyytämään, että hän vakuuttaisi Hänen Majesteetilleen, että me\n_teemme työtä_ -- se on hyvät herrat -- teemme työtä Hänen\nMajesteetinsa uskollisina palvelijoina kansan seassa. Ja teille, herra\nkandidaati Bennechen, tahdomme me toivottaa, että te, pitäen herra\nisänne suurta esimerkkiä silmäinne edessä, edistyisitte radallanne ja\ntulisitte, kuten hän. maallemme ylpeydeksi ja kaunistukseksi. Herra\nkandidaati Bennechen -- Jumala olkoon kanssanne.\"\n\n\"No, tuon on hän koonnut otsansa hiessä, uskokaa pois\", kuiskasi\nasianajaja Kahrs naapurilleen, joka istui paljoa alempana; sillä\namtmanin puheet olivat ylimalkaan niin ja näin.\n\nKihlakunnantuomari myöskin piti nyt puoleksi leikillisen puheen\nvaltuutetulleen; Alfred Bennechen vastasi, jotta täksi päiväksi tuli\nmonet puheet.\n\nVaan kun juhlallisuus oli kaikkein korkeimmillaan, tarttui paistipala\nvoudin konttoristin kurkkuun. Mies parka oli läkähtyä siihen paikkaan,\nja näytti tilansa hyvin epäillyttävältä. Vaan naapurinsa taputteli\nhäntä niin lujasti hartioille, että pala viimein helti ja lensi\npöydälle.\n\nAmtmani kätki kasvonsa ruokaliinaan; vouti pyysi ppytämästä\npäästyäänkin anteeksi kirjurinsa edestä, vaan asianajaja Kahrs\ntarkasteli hartaasti lihapalasta ja vannoi, että se painoi puolen\nnaulan paikoille.\n\nTämä tapahtuma pani lörälle koko juhlallisuuden. Nuoremmat asianajajat\nrupesivat naureskelemaan ja puhelemaan toisilleen yli pöydän; syntyi\noikein hulivilimainen rattoisuus. Ja amtmani itse pelastui tuosta\nharmillisesta vahingontapauksesta, että säpsähti ja oikoili\nsilmälasiaan kun joku rykäsi vaan; samalla pyysi hän hartaasti, vaan\nsäälivästi voudin kirjuria että hän kaiken mokomin malttaisi leikata\npaistin oikein pieniin palasiin.\n\n\"Onko montakin juttua jalkeenpuoliseksi, herra kihlakunnantuomari?\"\nkysyi amtmani, nähdessään ettei hän enemmän enää voinut hillitä\nkeskustelua.\n\n\"En tosiaankaan tiedä\", vastasi kihlakunnantuomari tyytyväisesti ja\npani pois lasin kädestään. \"Montako on juttua listassa, Bennechen?\"\n\n\"No, kyllähän niitä oleksii; muitten muassa on oikein huvittava juttu\",\n-- valtuutettu hiljensi ääntänsä ja kumartui kihlakunnantuomaria\nkohden.\n\n\"Mitä se oli?\" kysyi amtmani.\n\n\"Muuan salavuoteusjuttu, herra amtmani -- ei mitään muuta\", vastasi\ntuomari pienet harmaat silmänsä killissä; hän oli lyhytläntä, pyöreä\nherra, poskensa olivat punaiset ja oli hänellä peruukikin.\n\n\"Eikö kihlakunnantuomari tahdo itse johtaa puhetta tänä päivänä\", kysyi\nvaltuutettu, \"niin käy se joutusammin -- ja taas toisekseen ei ole\nketään, joka älyää käsitellä semmoisia asioita niinkuin te.\"\n\n\"Niin, teepäs niin, veli, niin saadaan hupaisuutta!\" huudahti vouti\nvaromattomasti.\n\nAmtmani ryki ääneensä, pyyhiskeli suuria harmaita viiksiään ja oikoili\nkultapuitteisia silmälasiaan. Ei sopinut puhua tuommoista, kun\ntalonpoikia oli läsnä. Amtmani joi lasin kunnallislautakunnan\npuheenjohtajan kanssa.\n\nKun innokas väitös syntyi parin asianajajan kesken, jotka istuivat\nvastaisilla puolilla pöydän alapäässä, jatkettiin keskustelua\nyläpäässä.\n\n\"Ovatko he nuoria ihmisiä?\" kysyi kihlakunnantuomari.\n\n\"Ei, onhan puoli-iäkäs leskimies ja piika; vaan tytär, näetten --\"\n\n\"Vai niin, te tarkoitatte vieraanamiehenä --\"\n\n\"Mitä piikaan tulee\", puuttui asianajaja Tofte puheesen, \"niin hän on\nlapsen kanssa matkustanut Amerikaan kuukauden aikaa sitten, mitä minä\nolen kuullut.\"\n\n\"Niin, vaan todistaminen on huvittavinta\", sanoi nyt asianajaja Kahrs\nja nauroi. \"Minä tunnen Batnemon Kristinaa, hän on sievimpiä tyttäriä\namtissa.\"\n\n\"Jos käy sukkelammin, kun herra kihlakunnantuomari itse johtaa\npuhetta --\" alkoi amtmani, joka ei ollut kuulevinaankaan viimeisiä\npuheita.\n\n\"No älkäähän mitään, minä halulla hartahimmalla johdan puhetta, jos\nherra amtmani niin määrää\", huudahti kihlakunnantuomari.\n\n\"Ei, ei, ei, älkää ymmärtäkö minun väärin! Minä vaan tarkoitin, että\nolisi hyvä, jos pääsisimme aikaiseen kaupunkiin kun on näin paha ilma.\"\n\nKihlakunnantuomari killisteli pienillä silmillään, ja päätettiin että\nhän itse istuisi tuomaripöydän ääressä jälkeen päivällisen. Asian\npäätteeksi amtmani ja kihlakunnantuomari keskenään ryyppäsivät.\n\nJälkiruuan muassa oli tarjolla sherryäkin, jotta useimpain naamat\npunoittivat kuin täysikuu pouta-iltana. Asianajaja Kahrs sanoi voudin\nkirjuria tyhmänrohkeaksi mieheksi, joka, vaikka tuo lihapala oli vasta\npäässyt hänelle vakaasti muistuttamasta että \"kuolemakin tulla\nsuittaa\", kumminkin pisti pankkoonsa kolme lautasellista kräämiä.\nNauraa hahatettiin, puheltiin ja juotiin joka pullosta, talonpojat vaan\nsöivät ääneti ja makustelivat epäileväisinä viiniä.\n\nVaan paraassa kahussa amtmani kilisti lasiaan ja lopetti päivällisen.\n\nRahvas huomasi päivällisen loppuneeksi kun punasia naamapareja\nnäyttäytyi akkunoista ja ovista -- ulos ei voitu mennä tuossa\njumalattomassa ilmassa.\n\nKun kahvia oli juotu, laitettiin huone jälleen käräjätuvaksi, ja\nkihlakunnantuomari käski juhlallisesti oikeuden alkamaan istuntonsa.\n\nTuomioistuimella istuessaan oli kihlakunnantuomari muhkean näköinen,\nValkotukkaista päätä ympäröi arvokkuuden kaari, ja terävät\nvaaleanharmaat silmänsä tunkeusivat syvälle kanteen alaiseen ja\ntodistajiin. Hän oli tunnettu taitavaksi tuomariksi, vaan pääavunsa\nepäilemättä oli se taitonsa, jolla hän johti tutkintoa.\n\nEi kukaan ymmärtänyt niinkuin hän houkutella erehtymään, käännellä\nsanoja, laittaa ristiriitaan ja hämminkiin, jotta ne, ennen kun saattoi\narvatakaan, näyttivät puoleksi tunnustaneen, ja tällä tavoin hän\ntavallisesti, omilla sanoillaan sanottuna, \"urkki totuuden ulos.\"\n\nTänään sujuivat asiat ihmeen sukkelaan, mutta kelvollisesti kumminkin.\nTukku riita-asioita meni nopeasti menojaan. Kaikki asianajajat tiesivät\nnyt, että oli kysymyksenä päästä siihen muka maan mainioon asiaan,\nsalavuoteusjuttuun näet, ja tönkkien toisiaan kylkeen ja salakähmään\nsilmiään iskien iloitsivat he tuosta huvittavasta jutusta. Senpätähden\nei ratkaistu monta asiaa, vaan tahdottiin lykkäystä toisiin käräjiin ja\nnurkumatta myönnettiin. Tyhmä asianajaja Kruse ainoastaan ei ymmärtänyt\nmitikään, vaan käski yhtä myötää sanansa pöytäkirjaan kirjoitettavaksi.\nAsianajaja Kahrs nykäsi häntä takista ja Alfred Bennechen, joka oli\npöytäkirjurina, väänti suutansa, ja kihlakunnantuomari puheli ja\nkääntelihe rauhatonna tuolillaan.\n\nVihdoin viimein oli Kruse valmis, ja salavuoteusjuttu huudettiin.\n\nOvet olivat auki etehiseen ja kartanolle, ja rahvas seisoi tungoksissa\nulkopuolella ja sisässä puolilattiaan lakituvassa.\n\nSarkavaatteet, jotka olivat märkiä, rupesivat haisemaan lämpimässä;\nilma paneusi raskaaksi, berliinisinisenhajuiseksi, ja vesinoppia vyöryi\nmyötään akkunain laseja pitkin. Etehisessä seisoi tihrusilmä mies\npahimmassa tungoksessa. Hän oli niin pahasen pieni ettei hän voinut\nmitään nähdä, vaan levottomasti kuunteli hän joka sanaa eikä ymmärtänyt\ntään taivaallista.\n\nKun kihlakunnantuomari kuuli vastaajan nimen, sanoi hän: \"Njaedel?\nMuukalainen nimihän se on?\"\n\n\"Se on sama kuin Niilo\", puuttui puheesen Tofte, joka aina oli kernas\npalvelukseen, \"Heiekylässä kansa sanoo Niiloa Njaedeliksi.\"\n\n\"Vai niin, vaan nytpä ei ollakaan Heiessä, siis miehen nimi on Niilo --\nentäs sukunimi?\"\n\n\"Batnemo --\"\n\n\"Batnemo?\" kysyi kihlakunnantuomari kärsimättömästi.\n\n\"Henkikirjoissa on 'Bandmo'\", selitti Tofte.\n\n\"No niin, luonnollisesti. Siis hänen nimensä ilman muitta metkuitta on\nNiilo Bandmo. Pöytäkirjoissamme ei saa olla kielikiihkoisuutta mitään.\"\nNäin sanoessaan loi tuomari ankaran katseen yli kansan ja katsahti sen\njälkeen amtmaniin, joka nyökkäsi päällään suostumukseksi.\n\nNjaedel oli tunkeutunut esiin pöydän luo. Hän seisoi siinä etukenossa,\nsuuri, pörrötukkainen päänsä nyökyllään; vähän väliin pyhiskeli hän\ntakinhiallaan otsaansa, hänellä oli lämmin, ja hän liikutteli huuliaan.\n\nKihlakunnantuomari mittaili häntä katseellaan, ja kun hän oli valinnut\nmenetystapansa, alkoi hän äkkiä sukkelin sanoin ja kilisevin äänin:\n\"Vai niin, äijäseni, sinäkö olet, joka elät kuin sika -- piikasi kanssa\n-- hä? -- ja saatat pahennusta seurakunnassa? Kuka on ilmoittanut\nhänet?\"\n\n\"Papin lampuoti, Sören Börevig.\"\n\n\"Niin kuulitkos? Papin lampuoti -- etkö häpeä? Niin, ja sinä olet\nlähettänyt tytön ja sikiön Amerikaan -- vai? Näethän että tunnemme\ntekosi. Luulit kai siitä pääseväsi, vaan ei se niinkään helposti käy,\näijäseni. Vaan kiellät ehkä koko hävyttömyytesi -- vai?\"\n\nNjaedel ponnistihe saadakseen suunsa auki ja kun hänen onnistui, sanoi\nhän: \"Minä en kiellä mitään.\"\n\nKihlakunnantuomari ei ollut tätä odottanut, vaan hän oli tottunut\nkaikenmoisiin koukkuihin.\n\n\"Siinä teet oikein, ukkoseni\", jatkoi hän, \"vaan ei siinä ole kylliksi.\nAsiaa pitää järjestyksenmukaisesti harkita ja todistuksilla valaista.\nMissä on tyttäresi?\"\n\n\"Hän on matkustanut\", vastasi Njaedel.\n\n\"Matkustanut! Hänkikö? Ja minnekä?\" huudahti tuomari silmäkullat\nsepposen selällään; valtuutettu laski kynän kädestään, asianajajat\npörhistivät korviansa kuin rottakoirat; amtmani itse, joka istui\nsohvassa kakluunin luona, nosti silmänsä rangaistuslaista, jota hän oli\nmuka lukevinaan.\n\n\"Kristianiaan -- hän matkusti kotoa eilen\", sanoi Njaedel.\n\n\"No nyt vie sun -- hm!\" Kihlakunnantuomari noitui hyvin harvoin\noikeudessa, vaan innoissaan hypähti tuolilla, tulipunaisena vihasta.\nHän haukkui Njaedelia niin paljon kuin oikeuden pyhyydelle suinkin\nsoveltui ja lupasi hänelle niin kovan tuomion kuin hän vaan saattoi\nsuorittaa.\n\nNjaedel vetäysi takaisin käräjäherrain salamyhkäisen vastenmielisesti\nsilmäillessä. Ja rahvas väistyi häntä kuin ruttotautista, kun hän\nvitkalleen jätti käräjätuvan ja meni ulos.\n\nEreys oli suuri. Iloinen mieliala, mikä sai alkunsa päivällispöydässä,\noli pysynyt korkeusasteellaan tätä makupalaa odottaessa. Nyt meni\nkaikki mullin mallin, yhtäkkiä syntyi sanomaton ikävyys lämpöisessä,\nhämärässä huoneessa, jonka lattia oli kastunut likaisista saappaista ja\nakkunoita pieksi sade. Amtmani katsoi kelloaan, nousi paikoiltaan ja\nmeni makuuhuoneesensa, ottaen mukaansa yhden kirjurin. Heidän kuultiin\nsen jälkeen reutovan ja ruhtovan kapsäkkiä.\n\nKihlakunnantuomari oli silmittömästi suuttunut ja puski vihaansa\nystäville ja vihollisille. Jälellä olevat asiat kävi hän läpeensä kuin\ntuulessa, ja voi sitä, joka koetti ehkäistä häntä; hän irroitti kellon\nliivistään ja pani sen pöydälle eteensä.\n\nParantumaton asianajaja Kruse alkoi vaan taas vaatia lausuntojaan\npöytäkirjaan otettaviksi.\n\nKihlakunnantuomari vääntelihe tuolilla: \"Minä tahdon huomauttaa\nasianajaja Krusea että tuolla lausunnolla pitää olla rajansa.\"\n\nKruse veti tyvenenä esiin kellonsa: \"Minä olen pitänyt laillisen ajan.\"\n\n\"Olkoon niin, vaan tavallista on muutoin soveliaasti katsoa, että --\"\n\n\"Minulla on vaan katsottavanani valtuuttajani hyöty\", vastasi Kruse ja\nkäski edelleen kirjoittaa pöytäkirjaan.\n\n\"Seuraava asia!\" huusi tuomari, kun hän vihdoin lopetti.\n\nTihrusilmämies etehisessä tunsi väristyksen ruumiissaan; hänen\njuttunsa, näet sen, huudettiin, hän tunsi nimensä. Huudon perästä tuli\nlyhykäinen vaitiolo.\n\n\"No!\" huusi kihlakunnantuomari kiukkuisesti. \"Kenen nimiin on juttu\nkirjoitettu?\"\n\n\"Asianajaja Boyesenin\", vastattiin.\n\n\"Vaan Boyesenhan ei ole täällä; kuka ajaa Boyesenin edestä? No!\"\n\nKahrs astui nopeasti tuomiopöydän eteen; hän oli seisonut puhelemassa\nmuutaman virkaveljensä kanssa muutaman akkunan luona.\n\n\"Mikä juttu se on, Kahrs!\" kuiskasi hän.\n\n\"Minä katson listasta\", vastasi Kruse kovalla äänellä.\n\n\"Pököpää!\" tiuskasi Kahrs; vaan sitten kääntyi hän suurimmalla\nkunnioituksella tuomarin puoleen ja lausui pöytäkirjaan pantavaksi:\n\"Kantajan puolesta oli läsnä Boyesen Kahrsiin kautta ja tahtoi\nlykkäystä toisiin.\"\n\n\"Lykkäystä\", vastasi kihlakunnantuomari omituisella äänenpainolla ja\npitkänpuoleisesti.\n\n\"Vierasnmiehen kuulustelemista varten\", jatkoi Kahrs.\n\n\"Missä ne käräjät pidetään?\" kysyi tuomari ilkkuen: hän hyvin kyllä\nymmärsi, että toisella ei ollut mitään käsitystä asiasta.\n\n\"Röldalissa\", vastasi Kahrs järkähtämättömän vakaisena ja arvelematta.\n\nSoinnukas ääni ja vakaiset, arvokkaat kasvonjuonteet sopivat hyvin\nhyvästi juhlalliseen toimitukseen.\n\nTuomari heitti asianajajalle hyväksyvän silmäniskun, ja pari kirjuria\nnauraa tirskui, vaan Kahrs, joka seisoi niin, että rahvas näki suoraan\nhänen kasvonsa, piti naamallaan kunnioitusta ilmaisevat juonteet, ja\nkun hänen lykkäyspyyntönsä hyväksyttiin -- hevoshuijarin asianajajalla,\nToftella ei ollut mitään vastaan sanomista -- vetäysi hän takaisin\nsyvään kumartaessaan, joka aina teki hyvän vaikutuksen.\n\n\"Seuraava juttu!\" huusi kihlakunnantuomari.\n\n\"Ei ole enään.\"\n\n\"No, Jumalalle kiitos!\" Tuomari pisti kellon taskuunsa. \"Kysykää\namtmanilta, voidaanko antaa valjastaa hevoset.\"\n\nTyö lopetettiin. Oikeuden jäsenet, jotka olivat seuranneet asioita\nsangen suurella tarkkaavaisuudella, kirjoittivat nimensä pöytäkirjan\nalle; ja ennenkun rahvas oikein sai päähänsä mitä oli tekeillä,\nnousivat käräjäherrat ylös, asianajajat hajausivat mikä minne kuka\nkunne, kirjurit taas tarttuivat paksuihin oikeuspöytäkirjoihin\nlatoakseen ne laukkuihin.\n\nTihrusilmä kulkeusi ihmisvirrassa kartanolle; ei hän vieläkään\nymmärtänyt mitään, kunnes hän kohtasi muutaman, joka selitti hänelle,\nettä hänen juttunsa oli lykätty toisiin.\n\n\"Lykätty\", mutisi hän, ymmärtämättä vieläkään oikein. Hän käydä hamuili\nkärryjen välissä, juurikuin hän olisi kulkenut pimeässä, löysi vihdoin\nomansa, kapusi kärryihinsä ja lähti ajaa lötöstelemään kotiinsa päin.\n\nSuuret vaunut olivat nimismiehen oven edessä. Useimmat asianajajat\nistuivat jo kääseissä, jotka olivat rivissä vaunujen takana, Tofte vaan\nkuleksi ympäriinsä ja hyvästeli, hymyillen, ja laskien pieniä\nkokkapuheita tutuille talonpojille.\n\nKahrs oli saanut villikon hevosen, niin että istui ja kiroili,\nsenvuoksi kun amtmani ei koskaan tullut. Edelle ei hän uskaltanut ajaa,\nsillä se ei ollut amtmanin mieleen.\n\nTällä aikaa seisoi amtmani vahvassa rauhassa puhelemassa nimismiehen\nvaimon kanssa, ja piti akkunasta silmällä matkalle valmistuksia\nkartanolla. Hän näet tuli tavallisesti vasta silloin, kun kaikki oli\nvalmiina ja häntä oli odotettu tarpeeksi kauan.\n\nVihdoin nousi hän vaunuihin, jotka sitten lähtivät vierimään, kääsit\njälessä.\n\n\"Niin\", sanoi amtmani ja ojensihe suoraksi takaistuimella, \"minä\najattelen niin usein, kun minä kuten tänään näen kansan kunnioituksella\nkokountuneen esivaltansa ympärille -- melutkootpa siiten niin paljon\nkuin tahtovat, nuo uudenaikaiset villitsiät, vaan murtaakseen vanhaa,\nperittyä virkakunnan kunnioittamista, ei heillä ole onnea, siihen on\nkansamme liian rehellinen -- liian uskonnollinen.\"\n\n\"-- ja liian hidas\", täytti kihlakunnantuomari.\n\n\"No, niin, johonkin määrin olette oikeassa\", vastasi amtmani,\nnojautuessaan taaksepäin pitääkseen pientä ettusta.\n\nRahvas jäi seisomaan suu täynnä kysymyksiä. Matka kävi semmoisella\nsuhulla, ja kaikki korkeat herrat olivat niin nyreissään, senvuoksi\nettä moni ei ollut saanut ollenkaan toimitetuksi mitä tahtoi. Vaan ei\nyhtään tyytymättömyyden ääntä kuulunut; ainoastaan siellä täällä joku\nhymyili muikeasti tahi pudisti päätään; ja vaikka kukaan ei sanonut\nsanaakaan, oli se kaikessa tapauksessa hyvä amtmanin ettuselle, että\nhän ei tiennyt mitä he ajattelivat.\n\nOli jo ilta, hämärä, sateellinen ilta. Pieni sade alhaalla näkypiirissä\nkaukana lännessä alkoi ruskottaa, nimismiehen portaiden edessä\nseisoivat keittäjävaimo ja kyökkipiiat, punaisina läähästyneinä isoin\npitojen jälkeen, ja nauttivat raitista ilmaa, katsellessaan tielle\nvieriviä vaunuja. Rahvas jätti kartanon ja hajausi kaikkialle poluille\nja kyläteille, yksittäin eli kaksittain käydä rahmustivat he kotia\nkädet taskuissa, märkinä ja väsyneinä seisottuaan roikuttuaan päivän\nläpeensä.\n\nLuotsivanhin ajoi eteläänpäin, hänellä oli vireä hevonen ja ajoi\nuseimpain sivu. Kappaleen matkan päästä tapasi hän Njaedelin\njalkapatikassa.\n\n\"Nouse kärryihin, tänne taakse, Njaedel!\"\n\nNjaedel nousi kärryihin, ja he ajoivat edelleen. Hetkisen perästä\nsaavuttivat he hevosen, joka vitkalleen taivalti.\n\n\"Pois tieltä!\" ärjäsi luotsivanhin.\n\nKului hetkinen aikaa, ennenkuin hevonen sai vetäytyneeksi syrjään, niin\nettä kääsit saattoivat päästä ohitse.\n\nTihrusilmä siinä istui kärryssä. Hänellä ei ollut kiirettä; taival oli\npitkä eikä ollut hänellä mitään iloitsemisen syytä.\n\nVanha, ruskea tammanvylläke, joka häntä veti, käydä kötösti ja renkkui\naisoissa; se oli vaaleanruskea vanhuuttaan ja pitkäkarvainen kuni\nvuohi. Tihrusilmä istui ja katseli raudikkoaan, ja sillä välin kulkivat\najatukset voikassa ja hän alkoi olla alla päin kotiin tulosta.\n\nEipä vaimollaan eikä lapsillaan ollut tietoa tuon parempaa kuin että he\nolivat varmat siitä, että tänään hänen täytyy tulla kotia voikko\nmukana. Vanhin poika oli ollut niinkin tarpeeksi ajatteleva että oli\npannut isänsä mukaan päähiset voikon kulettamista varten. Tihrusilmä\nälysi että he vartoivat häntä kotimäellä. Silloinhan he saattoivat\nainakin nähdä jo pitkän matkan päähän, ettei hänellä olluttaan voikkoa\nmukanaan. Vaan sen siaan uskoivat he hänellä olevan taskunsa täynnä\nseteleitä ja lantteja.\n\nHän katsahti kärryinsä pohjalle; siellä olivat päitset. Miten ihmeen\ntavalla saattoi hän heille sanoa, että kaikki oli \"lykätty toisiin\"?\n\nVanha raudikko oli kuin märkä vasikka, ja hän muisti voikolla kuinka\noli sileät häpäät ja pyöreät ja kiiltävät lautaset.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKun he tulivat Njaedelin taloon meni luotsivanhinkin sisään. Talo oli\ntyhjä ja ovet auki, kissa kuleksi ympäriinsä ja naukui.\n\nNjaedel kulkea kuhnusteli ympäriinsä. Puhumatta sanaakaan, ja etsien\njotakin syötävää. Luotsivanhin istui hetkisen ja katseli kömpelöä, isoa\nkuvatusta, joka kuleksi ja toimieli niin ätyröimällä äkkinäisiä\npikkuasioita.\n\n\"Kuules, Njaedel\", sanoi hän vihdoin, \"minä luulen että saat luvan\nhankkiaksesi itsellesi uuden piian.\"\n\n\"Eipä!\" huusi Njaedel ja polki jalkaa lattiaan jotta jymisi.\n\n\"No, no, ethän sentään minua purasematta nielaise\", vastasi\nluotsivanhin.\n\nKun he söivät, Njaedel käski luotsivanhimman kirjoittaa kirjeen\nKristinalle. Vaan kun talossa ei ollut millä ja mihin kirjoittaa,\npäättivät, että luotsivanhin kirjoittaisi kotonaan ja lukisi kirjeen\nNjaedelille.\n\n\"Vaan mitä siihen pannaan?\"\n\n\"Ei mitään tään päiväisistä\", vastasi Njaedel.\n\n\"Ei, ei, voi silloin olla yhdentekevä, vaan --\"\n\n\"Kirjoita, että hän ei olisi vihassa minulle eikä levotonkaan\npuolestani; minun laitani on hyvä, hyvin hyvä, voit kirjoittaa, minulta\nei puutu mitään --.\"\n\n\"Että sinä tulet hyvin toimeen yksinäsi eikä sinulla ole kaipausta\nhänestä --\"\n\n\"No, Jumala paratkoon, minä kaipaan häntä, sen saat kirjoittaa\", sanoi\nNjaedel kyökkästen edes takaisin.\n\n\"Vaan silloinhan hän tulee aivan kiihkoihinsa, kun hän kuulee, että\nsinä kaipaat häntä niin isosti --\"\n\n\"Ei, sitten et saa kirjoittaa mitään siitä\", sanoi Njaedel kiihkeästi.\n\"Kirjoita -- niin, itse kai parhaiten ymmärrät, sinä luotsivanhin, joka\nosaat kirjoittaa, niin että Kristina tulee ilomielelle; olipa minun\nlaita miten tahansa.\"\n\n\"Eikö olisi parasta kirjoittaa kirje veljellesikin?\"\n\n\"Olisi kai; luotsivanhin, viitsisitkö kirjoittaa Antille, että hänen\npitää olla siivo Kristinaa kohtaan; maksun hän saa jos tahtoo.\"\n\n\"Sen voit hyvin käsittää, että hän tahtoo maksun.\"\n\n\"Antti tulee hyvin toimeen\", vastasi Njaedel. \"Siinä on poika, joka on\nmenestynyt mailmassa. Niin, äitikin sanoi sitä; sinä, Njaedel, sanoi\nhän, 'olet tyhmä kuin pukki, vaan Antti, hän on sukkela kuin kärppä'.\"\n\n\"Vaan miks'ei hän ottanut isänsä taloa kun hän oli vanhin?\"\n\n\"Sillä hän tahtoi että minä saisin sen.\"\n\n\"Hän kyllä tiesi mitä hän teki, tuo veljesi joka jätti sinut\ntalopahasen haltiaksi ja itse meni tiekkoihinsa rahoineen\", arveli\nluotsivanhin.\n\n\"Elä sinä puhu pahaa Antista\", vastasi Njaedel. \"Hän oli kelpo poika.\nMinä muistan hyvin, kun me olimme kanervan riivinnässä Heiessä. Antti\noli niin käsittämättömän vilkas panemaan koiran kokoon.\"\n\n\"Vaan sinä kannoit kotia sen?\"\n\n\"Hä? Niin, tietysti minä kannoin kotia, sillä minä olin vankin?\"\n\n\"Mikähän se Antti oikeastaan on?\" kysyi luotsivanhin.\n\n\"Kyllä se on jossakin isossa toimessa, vaan en muista mikä se toimi\non.\" Njaedel läksi kaapistaan hakemaan muuatta vanhaa veljensä\nkirjettä.\n\nUlko-oven säppiä nostettiin varovasti, ja joku kuulusti tulla\nhaparoitsevan keittiön läpi. Oli jo melko pimeä, ilma kun oli niin\nraskas; ainoastaan luoteelta näkyi valo-säde pitkin näköpiiriä ja se\nheitti kellervänpunaisen valon tupaan.\n\nKun Njaedel näki Sören Börevigiksi tulijan, paiskasi hän kaapin ovet\nkiinni ja sanoi terävästi: \"Sinä tulet kai katsomaan, onko huone tyhjä?\nNiin, katso tarkkaan sänkyihin voitko sinä nuuskia ja keksiä vähän\nenemmän pahennusta, sinä sen --\"\n\n\"Oikeudella pitää olla siansa\", vastasi Sören sävysesti, \"ja minä\nsydämmellisesti varoitan sinua, Njaedel --\"\n\n\"Mitä sinä minua?\" keskeytti toinen.\n\nSören ei rohjennut väittää että hän tuli yksinomaan varoittamaan,\nvaikka hän oli papin lampuoti; senpätähden teki hän vastoin tapaansa ja\nkävi suoraan asiaansa.\n\n\"Minä puhelin vähän asianajajan Toften kanssa\", alkoi hän.\n\n\"Kaislarannasta?\"\n\n\"Niin, me puhelimme vähän siitäkin. Hän arveli -- asianajaja -- että se\noli ilkeää, etten minä saanut kaisloja; olisi voinut -- tuota --\"\n\n\"Ehkä olisi se voinut herättää pahennusta?\" kysyi luotsivanhin\nkuivakiskoisesti; hän seisoi uunin loukossa ja puuhaili siellä\npiippunsa kanssa.\n\n\"Ei, luotsivanhin, ei hän sitä tarkoittanut -- hän ajatteli, että hyvin\nepäillyttävää on tuon ojan kaivamisen laita --\"\n\n\"Minulla on kauppakirjani, minulla\", sanoi Njaedel.\n\n\"Niin, onhan se sinulla, sen ymmärrän --\" Sören meni ovelle, \"sen\nvuoksihan pistäysin sisälle sanoakseni sinulle että meidän pitää ruveta\nsitten --\"\n\n\"Ruveta?\" kysyi luotsivanhin.\n\n\"Tietysti ruveta käräjöimään.\"\n\n\"Käräjöimään!\" huudahti luotsivanhin ja tuli lähemmäs. \"Tätä sinun\ntulisi ajatella pitempään, Njaedel. Minä tiedän niitä, jotka ovat\nkäräjöinneet maat ja mantunsa vähemmästäkin kuin tämä on ja monta\nkunniallista miestä makaa maassa, jotka asianajaja Tofte on saattanut\nsinne ennen isäänsä.\"\n\n\"Ei sinun pidä puhua tuolla tavoin lähimäisestäsi, luotsivanhin! Vaan\nylipäänsä sanoi asianajaja, että siitä tulee pitkä ja kallis juttu.\"\n\n\"Minä kaivan ojaani\", sanoi Njaedel.\n\n\"Sitä et tee varmaan, Njaedel, kunhan vouti on käynyt täällä ja antanut\nsinulle kiellon.\"\n\n\"Kiellon?\"\n\n\"Niin\", vastasi Sören, \"silloin pitää sinun odottaa kunnes tuomio on\nlangennut.\"\n\nNjaedel käveli lattian poikki ja siirsi muuatta tuolia ja katsoi\nneuvottomana luotsivanhimpaan; vaan lopulta kääntyi hän taas pääasiaan:\n\"Minulla on Kristiansandin piispan antamat paperit, minulla\", sanoi hän\npäättävästi ja löi kättänsä yhteen.\n\n\"Voithan piispalta kysyä miten on tuon kaislarannan laita\", sanoi Sören\nystävällisesti ja katsoi häntä syrjäsilmällä.\n\n\"Niin, se on jotain, Sören!\" mutisi luotsivanhin. \"Sehän ei tulisi niin\nkalliiksi.\"\n\n\"Tahi ehkä olisi parempi vielä kysyä kuninkaalta\", sanoi Sören\nhuolettomasti katsoessaan ulos ikkunasta.\n\n\"Niin, kuningas on ylempi piispaa, vaan tokkohan hän vastaa semmoiseen\nasiaan.\"\n\n\"Jos lykkäämme asian kansliaan ikäänkuin välioikeuteen --\"\n\n\"Minnekä?\" kysyi Njaedel innokkaasti.\n\n\"Kansliaan\", vastasi Sören, jolla kuulusti olevan tarkat tiedot tästä.\n\n\"Luotsivanhin!\" sanoi Njaedel. \"Siellähän Anttikin on; minä unehutin\nnimen. Vaan tuleeko asia silloin kuninkaan eteen?\"\n\n\"Niin\", selitteli luotsivanhin, \"sen kautta tie kulkee kuninkaan luo.\"\n\nNjaedel aprikoi vähän aikaa. Esitys miellytti häntä paljoa enemmän kun\nkäräjänkäynti. Sitä paitse Anttihan oli siellä; hänhän saattaisi ottaa\nasian ajaakseen, niin päättyisi se yhtä pohkaa kerrassaan; olihan\npäivän selvää että hänen puolellaan oli oikein. Sören oli alussa\nolevinaan taipuisin oikeudenkäyntiin, vaan, sopusa kun oli, myöntyi hän\ntuumaan.\n\nLopuksi hän otti järjestääkseenkin kaikki: pitääkseen huolen hakemuksen\nkirjoittamisesta ja lähettämisestä.\n\n\"Vaan sinä saat maksaa asianajaja Toftelle, Njaedel.\"\n\n\"Sinä olet alkanut riidan, Sören.\"\n\n\"Niin vaan sinä kaivat ojaa.\"\n\nLuotsivanhin sai heidät sopimaan maksun kahtiapanosta, ja niine\nhyvineen meni Sören Börevig.\n\nOli myöhään illalla, ja luotsivanhin kiiruhti kotia. Kun hän oli\nlähtenyt, meni Njaedel navettaan. Lehmät -- niitä oli kuusi -- ammoivat\nja olivat levottomia; eivät ne olleet saaneet ruokaa eikä niitä oltu\nlypsettykään. Njaedel ryhtyi tähän outoon työhön ja teki sen jotenkin\nkehnosti.\n\nKarja ei tuntenut häntä, sitä paitse oli hän niin iso ja kovakynsinen,\nettä lehmät potkivat kiulut kumoon ja kaatoivat maidon. Njaedel murisi\nja kinasteli parhaansa mukaan, vaan jo oli yö sydämissä ennenkun hän\nlopetti työnsä.\n\nKun hän vihdoin seisoi kartanolla taas ja ojenteli selkäänsä, kumarassa\nkun oli kulkenut navetassa, katseli hän merelle. Ilma oli köykäisempi,\nhän taisi erottaa vielä mustan juovan, ojansa tuolla hiekassa. Hän oli\nhyvillään siitä että pääsisi taas rakkaan ojan kimppuun hyvällä\nomallatunnolla. Hetimiten tullenee vastaus kuninkaalta, kun niin monta\nhöyrylaivaa kulki rannikolla; ja oikeudestansa hänen ei tarvinnut\nepelilläkään.\n\nHän jo edeltäpäin nautti Sören Börevigin erheyksestä ja teki\narviolaskun, kuinka monta päivää kuluisi ennenkun vastaus saapuisi.\n\nNjaedel kaatoi maidon pyttyihin, vaan se kävi hirveän hitaasti. Sen\njälkeen meni hän Kristinan kamarin puoleen, pisti päänsä sisään,\nkatseli ympäriinsä, siinä hämärässä vetäessään hyvänhajuista ilmaa\nsisäänsä. Hän lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa; vaan kun hän\nmeni portaille, jotka rasahtelivat niin oudosti tyhjässä talossa, tuli\nhänen mieleensä Sören Börevigin sanat: oikeudella pitää olka siansa.\n\nKauan hän makasi saamatta unta. Hänen päällään oli tänään ollut liian\npaljon tekemistä, hänen jäsenillään liian vähän.\n\nHän kaipasi suloista pakotusta käsivarsissaan ja jaloissaan, kun hän\nvenytteli sängyssä; sitä vastaan rupesi hän ajattelemaan jonkin\njoutavaa, joka ei ollut lainkaan hänen tapansa.\n\nJa Njaedel, joka muutoin saattoi kuorsata kilpaa kauheimman ukonilman\nkanssa, säikähteli kissaa, joka naukui ja kuleksi keittiössä tahi\nKristinan kamarioven edessä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun virta syöksee kohti pistävää niemekettä, kulkee vesi nokan ohitse,\nvaan kääntyy takaisin, kun se on syössyt sivu, ja täyttääpi niemen\ntakaisen lahden pienellä pyörteellä.\n\nKun puupala tulla kiidättää virran laitaa, kulkeupi se tähän\npyörteesen, kiertelee ympäri lahdelmaa, kinnaupi niemen nokkaan, vaan\ntaas sen painaa väkevä virta, tempaamatta sitä kumminkaan mukaansa, ja\nniin kiertelee se kiertelemistään loppumattomasti. Semmoinen pyörre\nkutsutaan kosteeksi.\n\nLukemattomat kosteet, joita elämän virta muodostaa, ovat väliin niin\npieniä, että ainoastaan yhdellä miehellä on tilaa pyöriä hyrrätäkseen\nniissä; väliin ovat niin suuria että niihin mahtuu kokonaisia perheitä\ntahi kokonaisia puolueita -- niin, tunnetaanhan historiallisiakin\nkosteita, joissa koko kansa on pyörinyt itsensä ympäri, kun ajan virta\non sitä painanut, tempaamatta kumminkaan mukaansa.\n\nMyöskin vaan julkisessa elämässä on kosteensa ja Norjassa kutsutaan\nsuuria valtiokosteita kanslioiksi. [Alkuperäisessä kirjassa on käytetty\n\"departement\" sanaa. \"Kanslia\" soipi suomalaisen korviin tutummalta.\nSuomentajan muist.] Täällä suuret joukot hitaasti pyöriviä papereita\npyörteen kaltaisina kierivät syvän reiän ympärillä, jossa ei mitään\nole, johon kaikki vedetään, jossa ne kierivät ympäriinsä, johon ne\nkatoavat eikä jälkiäkään näy. --\n\nKamariherra Delphin pani pois kynänsä, täytti lasinsa ja joi sen\npohjaan, nyökäyttäessään päätään omalle kuvalleen peilissä. Oli\nmyöhäinen yö. Hänellä oli valkoinen kaulahuivi kaulassa ja kaarteinen\nliivi, vaan hännystakkinsa oli hän riistänyt päältään, sillä hänellä\noli lämmin.\n\nYrjö Delphin oli ollut kemuissa ja poltteli nyt sikariansa kotonaan\nkomeassa nuoren miehen asunnossa Bergelandsveiellä. Hänellä oli tapa\nistua yläällä myöhäiseen yöhön erittäinkin pitojen jälkeen -- ja jos ei\nhän soittanut pianoa, kirjoitti hän välistä jotain.\n\nAamusella oli hän nurpeamielellä ja käytti melkoisen kylmää vettä\nsisällisesti ja ulkonaisesti. Vaan kun hän sitte tuli hemeään\nhuoneesensa, jossa Börresen matami, hänen emännöitsiänsä, oli laittanut\neineen pöytään, oli hän sorja ja sievä kuin mikähän vintiö. Eikä hän\nollutkaan kuin kolmenkymmenen seitsemän tahi kolmenkymmenen kahdeksan\nvuotias, vaan väliin näytti hän vanhemmalta, erittäinkin sen vuoksi\nettä hän alkoi menettää kauniin kiharoisen tukkansa.\n\nEnnen syötyänsä ja luettuaan sanomalehtiä laittausi virkakunnan\npäällikkö mennäkseen kansliaan. Vaan ensiksi katsoi hän\nkirjoituspöytäänsä mitä hän yöllä oli kirjoittanut. Ja usein kävi niin\nettä hän repi paperin tuhannen nuuskaksi ja kylvi ne sitten kakluunin\nnurkkaan Börresen matammin suureksi harmiksi, joka oli niin\nsanomattoman siistikäs. --\n\nOli kaunis syysaamu. Linnanpuisto oli täydessä loistossaan, keltaisia\nja punaisia viheriäin seassa. Kuura oli kuin välkkyvä kaste ruohossa.\nVesiputamaissa oli pudonneita lehtiä ja joutsenenhöyheniä juurikuin\nlaivastoja, jotka odottivat tuulta. Ja ilma oli ikäänkuin niin mahtava,\nettä kansa pysähtyi, veti pari syvää hengähdystä ja, varjostaessaan\nkädellään aurinkoa, tunsivat he jotain, jota eivät ymmärtäneet --\nkaipuuta tahi jotakin senkaltaista, tirkistellessään vuonolle ja\nmatalille harjanteille etelässä, jossa auringonvalo oli huikaisevan\nvalkoinen ja sumuinen kuin lumoava harso.\n\nKun kamariherra kulki katuja, alkoi tervehdys, sillä hän tunsi koko\nmailman. Vaan hän oli harjaunut tähän tempukkaasen käytäntöön.\n\nHän näki jo hevoisista kuka istui vaunuissa ja pitää tervehdystään\nvalmiina. Ei koskaan jättänyt hän tervehtimättä vanhoja neitoja ja\nnuoria rouvia, jotka pysyivät sisällä ja jotka senvuoksi tahtoivat että\nheitä tervehdittäisiin akkunaan, ja samalla kertaa saattoi hän\nsilmäillä molempia vierukäytäviä, havaita jos joku ristin päässä nosti\nlakkia -- niin, ja herroja raitiovaunujen sisällekäytävässäkin kerkesi\nhän tervehtiä, kun he kiitivät ohitse. Senpätähden olikin ensimäisiä\npääkaupungin ylhäisössä, vaikka hän ehkä oli enemmän pelätty kuin\npidetty, sillä hänen kielensä oli terävä ja tiedossaan hänellä oli\nkaikki.\n\nKuninkaan kadulla muutaman myymälän edessä oli valtioneuvos Bennechenin\nhevonen. Yrjö Delphin aikoi juuri kysyä ajajalta, kun neiti Hilda\nBennechen tuli ulos myymälästä.\n\n\"Ah, kamariherra hyvä\", pyysi hän, \"tulkaa minun kanssa kotia! Mamma\nlähetti minut hankkimaan reunukkeita hameesen ja minä tiedän varmaan\netteivät ne kelpaa, joita minä olen valinnut. Vaan jos te olette\nmuassa, ei hän voi torailla minulle.\"\n\n\"Se on minusta paha, neitiseni, vaan minä olen matkalla kansliaan. Mitä\nisä herranne sanoisi, jos tulisin myöhään?\"\n\n\"Pöhö -- luuletteko minun uskovan, että te pelkäätte pappaa? tulkaa\nnyt!\" Hän teki sian vieressään kamariherralle ja tämä nousi\nkärryihin. --\n\n\"Minä en kummastele, että kamariherra Delphin epäili lähteäkseen\najelemaan neiti Bennechenin kanssa\", sanoi muuan nuori herra, joka\nkulki katua erään neitokaisen kanssa.\n\n\"Ei, tyttö raukka hän on hirveä\", vastasi neiti muikuillen.\n\n\"Ruma tukka, ruma iho, suuri suu, pieni nenä, entä sitte ruumis --\nainoa, joka hänellä on jonki näköistä, niin silmänsä.\"\n\n\"Onko teistä hänellä kauniit silmät?\" kysyi neiti ja katsoi ylös.\n\n\"Jumala nähköön, ei ne minusta ole niinkuin muutamilla, jotka tunnen\",\nvastasi herra sievästi, \"vaan silmänsä ovat paraat, mitä neiti\nBennechenillä on.\"\n\n\"Ah niin, nuo silmänsä ovat semmoiset tuimat, tyhmät ukulin silmät.\"\n\n\"Tyhmä hän kuulemma onkin.\"\n\n\"Kuin pukki! sehän on yleensä tietty.\"\n\nSillä välin ajeli Delphin neiti Bennechenin kanssa takaisin samaa\ntietä, jota oli tullutkin. Valtioneuvos asui Kristian Augustin kadulla.\nPorttikäytävässä tapasivat he pitkäkasvuisen nuoren tyttären, joka\ntervehti neitiä.\n\n\"Kuka hän oli?\" kysyi kamariherra. \"Hän oli Mon veljentytär, Kristina;\neikö hän ollut kaunis?\"\n\n\"Minusta oli hän liian suuri\", vastasi kamariherra.\n\n\"Alfred kehuu hänen olevan kelpo tytön kaikin puolin; hän sanoo\ntulleensa tuntemaan hänet ylimaassa.\"\n\nValtioneuvos Bennechenin asunto oli sisustettu komeasti; heti näki,\nettä asunto oli osottamaan mahtavuutta. Kaksoisovet olivat auki\nhuoneesta toiseen, jotka kaikki olivat tilavia, ja viimeisenä oli\nrouvan kamari, jonka lattiaa peitti paksu matto ja ovia varjostimet.\n\nValtioneuvoksen rouva otti kamariherraa vastaan teeskentelemättömällä\nilolla; tämä oli vieraissakäynti, johon hän pani arvoa. Ja Hilda oli\nhyvillä mielin siitä, että hän oli tehnyt tuommoisen \"tempauksen\",\nottamalla hänet mukaansa.\n\nValtioneuvoksen rouva oli vaaleanharmaassa aamuhameessa, päässään pieni\nreunusmyssy. Vaikka 55 vuoden vanha oli hän kaikitenkin kaunis,\nsilmänsä viisaan ja kylmäkiskoisen näköiset. Nuorena ollessaan hän oli\nollut ylistetty kaunotar, ja hänellä pysyi vielä jäykkä taipumus\nkauniisin ihmisiin.\n\nSeuraelämässä hän oli vilkas, olematta kumminkaan huimapäinen ja ylevä\nolematta jäykkä; hänen hymyilynsä oli viehättävää ja olisipa ollut\nvielä isommassakin määrässä, jollei se olisi muistuttanut niin kovasti\nomituisesta hymyilystä, joka juurikuin sukuperintönä seuraa kaikkia\nnaisia, joilla kuusi etuhammastaan on kultakiipaleella.\n\nSalissa oli myöskin talon nuorin poika Alfred, joka juuri oli tullut\nkaupunkiin, ja hänen hyvä ystävänsä Hiorth. Ekstra tekeysi niin\npieniksi kuin mahdollista muutamassa syrjäisessä loukossa, ettei\nvirkakunnan päällikkö huomaisi häntä keskellä kanslia-aikaa. Delphin\nsentähden tervehti häntä erittäin ystävällisesti.\n\n\"Nyt, hyvä kamariherra, tulee teidän sanoa ajatuksenne asiassa\", sanoi\nvaltioneuvoksen rouva. \"Alfred, poika raukkani, on niin onneton, kun\npappa ei tahdo ottaa häntä kansliaansa. Alfred väittää, että se on\noikein ja euroopalaista, kuten hän sanoo, että pappa auttaisi häntä,\nvaan te itse tiedätte kuinka Daniel pelkää antaakseen vastapuolueelle\nvähintäkään syytä valituksiin, ja senvuoksi --\"\n\n-- \"ja senvuoksi hän tahtoo lähettää minut hiiden revisioniin\",\nkeskeytti Alfred, \"jossa en tunne ristinsielua, ja kun juuri olin\nhyvilläni siitä, että saisin olla yhdessä Hiorthin kanssa -- minne\nHiorth katosi?\"\n\nEkstra tuli nyt esiin muutaman palmukasvin takaa ja väänteli nolona\nvalkeita viiksiään.\n\n\"Niin, onhan oikein synti Alfredin laita\", jatkoi valtioneuvoksen\nrouva. \"Daniel on aina ollut ankara häntä kohtaan.\"\n\nVaan nyt hän näki Hildan mallit, ja pian hän oli peittänyt koko suuren\npöydän vaatetilkuilla ja malleilla. Kamariherra auttoi häntä, ja Hilda\npääsi nuhteista.\n\nNuoret herrat jäivät seisomaan syrjään akkunan luo.\n\n\"Se oli hyvä onni, Hiorth! Hän asuu tässä talossa. Hän on nimittäin\nsukua Molle -- papan Mo'lle.\"\n\n\"Antti kaikkivaltiaalle\", sanoi Hiorth.\n\n\"Katsotteko häntä siksi? se on erinomaista. Niin, näetkös, Antti\nkaikkivaltias on hänen isänsä veli -- isänsä on emäsika päälle\npäätteeksi, häntä on rangaistu salavuoteuksesta. Oletko nähnyt tyttöä?\nMinä selitän sinulle.\"\n\n\"Tunsitko lähemmin häntä siellä kotonaan?\"\n\n\"No, noin jotenkin\", vastasi Alfred ja iski silmää.\n\n\"Saatpa nähdä, että hänen käy samoin kuin isänsäkin.\"\n\n\"Häh?\" kysyi Alfred.\n\n\"Salavuoteus\", kuiskasi Hiorth.\n\nVaan tämä sukkeluus valtasi heidät niin, että heidän täytyi mennä ulos\nruokahuoneen kautta saadakseen oikein nauraa portailla. --\n\nKun virkakunnan päällikkö tuli virkahuoneesensa, kävi kello yhtä. Hänen\npöydällään oli mahdoton kasa uusia asioita. Vahtimestari Mo seisoi\njuuri lukemassa muutamia asiapapereita, keltaisissa kääreissä.\n\n\"Mitä nämä ovat, Mo?\" kysyi Delphin kiivaasti.\n\n\"Tämä lähimmäinen on muuan vedottu juttu; riita muutamasta\nkaislarannasta rannikolla.\" Antti Mo oli saanut paljon lainopillista\ntietoa ja oli täydellisesti perehtynyt kansliakieleen.\n\nVirkakunnan päällikkö ei kuunnellut hänen puhettaan, vaan otti\nkerrallaan pari kirjettä, jotka olivat siinä.\n\n\"Kantakaa koko ruko Mortensenille ja käskekää hänen katsoa, mitä ne\novat ja järjestää niitä vähän\", sanoi hän kärsimätönnä.\n\nVaan kun Mo tuli Mortensenin luo, oli tämän aika vielä tärkemmässä kuin\nvirkakunnan päällikön. Silla Mortensen kirjoitti suurimmassa\nsalaisuudessa pääkirjoitusta sanomaansa.\n\n\"Pankaa ne Kaokseen siksi aikaa\", huudahti hän katsomattakaan ylös.\n\n[Kaos on kreikkalainen sana, joka merkitsee ääretöntä avaruutta tahi\nsekasotkua.]\n\nKaos oli muuan hylly aivan lattian rajassa, ja se oli Mortensenin\nerityisen hallinnon alaisena.\n\nAntti Mo otti kasan, käänsi sen nurin, jotta keltaiseen kääreesen\nkäärityt asiapaperit tulivat alimmaisiksi, hän pisti keltaisen paperin\nlaidatkin sisään, ettei niitä ollenkaan näkynyt; sitten pisti hän\nkaikki syvälle Kaokseen, jossa sitä oli runsaasti ennaltaan. --\n\nAntti Mo, joka oli muuttanut nimensä Batnemosta Moksi, teki tuttavuutta\nBennechenin kanssa, kun valtioneuvos vielä oli asessorina.\n\nMolla ollut siihen aikaan iso muonakauppa aivan asessorin vieressä, ja\nosottamalla perheelle pientä palvelusta oli hän päässyt vähitellen\nsemmoiseen suosioon, että hän vihdoin tuli yhtä välttämättömäksi\nherralle ja rouvallekin.\n\nJa kun asessori nimitettiin valtioneuvokseksi, otti hän Mon mukaansa ja\nteki hänestä kanslian vahtimestarin. Tähän virkaan näkyi hän olevan\nikäänkuin luotu. Hän hiipi ympäriinsä kuin kissa, eikä kaukaa viipynyt\nennenkuin hän tunsi joka nurkan ja kaikki kanslian salaisuudet ja\njuonet olivat hänen käsissään. Se vaikutus, jota hän teki itse\nvaltioneuvokseen, oli suorastaan käsittämätöntä, ja kaikki ihmiset\ntiesivät, että hän oli mahtavin mies koko kansliassa.\n\nValtioneuvoksen suuressa talossa -- Bennechen oli saanut rahoja\nvaimonsa muassa -- asui Antti Mo kivijalkakerroksessa. Se kyllä oli\npuoleksi maanalainen, vaan kun laskeusi alas pari kolme porrasta, jotka\nveivät sinne porttikäytävästä, olivat huoneet lämpimät ja iloiset, ja\ntäysi päivänvalo tuli akkunoista, jotka olivat korkealla seinässä.\n\nKun Kristina tuli taloon, käytettiin keskihuonetta hänen\nmakuukamarikseen. Siitä oli se seuraus, että Antti sedän piti kulkea\nhänen huoneensa läpi tullakseen omaansa. Eihän se ollut juuri mukavaa,\nvaan ei Kristina siitä suuria huollut. Antti setä oli siivo hänelle, ja\niso, komea kaupunki tarjosi hänelle monta iloa, että hän voitti\nkoti-ikävänsä.\n\nSitä paitse oli hän iloinen ollessaan vieraitten seassa, jotka eivät\ntienneet siitä häpeästä, jonka isä oli saattanut itselleen ja hänelle.\n\nHieno valtioneuvoksen perhe tervehti häntä, kun hän tapasi heitä\nporttikäytävässä. Hilda neiti oli vielä pari kertaa pysähtynyt\npuhuttelemaan häntä.\n\nKristinasta se oli enemmän kuin saattoi odottaakaan, kun niin hieno\nneiti puhutteli häntä, joka oli vaan paljas talonpoikaispiika. Sitä\nvastoin ei hän ymmärtänyt panna tarpeellista arvoa kandidaatin\nhempeyteen. Ensiksikin oli hän varma siitä että Alfred tiesi hänen\nisänsä häpeällisestä käytöksestä; sitä paitse oli jotakin, joka teki\nhänet levottomaksi, siinä ystävällisessä äänessä, jolla nuori herra\npuhui hänelle, kun hän pysäytti hänet tavatessaan porttikäytävässä eli\ntullessaan alas huoneesenkin.\n\nKyllä hän piti paljon enemmän tohtorista, vanhimmasta pojasta; vaan\nhänen kanssaan oli hän puhellut vain pari kertaa.\n\nKun Kristina oli ollut kaupungissa pari viikkoa, hän sai kirjeen kotoa:\n\n    'Rakas Kristina! Kissa on vaikeroinnut mentyäsi, ja isäsi\n    samoin, vaan hän toisella tavoin, nimittäin siten enimmäkseen\n    että hän hirveästi kaivaa ja louhii ja ryskää ja reuhtoo, jotta\n    henkensä kaupalla kulkee hänen tilustensa ohi tautta sinkoilevien\n    kivien ja turppeitten ja risujen, jotka runsaasti ja usein\n    kimpoavat ilmaan, kuten myöskin tie itsessään tuottaa paljon\n    kiusaa ihmisille ja eläimille sentautta, että tällä tieosalla\n    ei ole oikeaa omistajaa, vaan nimismies on neuvonut minua\n    ruotimestarin luo, ja ruotimestari tie-insinörin, joka on muuan\n    kapteeni, jotta itse käsittääkin taidat, mitä siitä olisi hyötyä.\n    Vaan hän on parempi kuin odottaakaan taisin, tuo isäsi. Ollakseen\n    niin yksinään, vaan hän on myönyt ne neljä, joka oli hyvä, sillä\n    se oli Sotoman ja Komorran hävitys navetassa ja maitohuoneessa,\n    sillä ne potkivat, vaan sinun musta lehmäsi ja se, jonka hän\n    osti arentimieheltä ovat vielä jälellä ja lypsävät hyvin, kun\n    hän antaa niille liian paljon minun mieleni mukaan jota hän ei\n    tahdo kuunnella, vaan suuttuu. Meillä on ollut niin huonoja\n    ilmoja ja myrskyä ja ukkosta on merellä, kuten olen lukenutkin\n    lehdissä, että muuan äkäinen jättiläinen on kulkenut Atlantin\n    yli ja Kanaalin läpi, ja muuan Kristianian laiva, joka tuli\n    Pensakoolasta -- tahi oliko se nyt Makelainista, on menettänyt\n    liiverpuominsa, josta sinun pitää kysyä ja kirjoittaa minulle\n    tarpeellisen selityksen. Isältäsi terveisiä ja ole enin minulta\n    tervehditty.\n\n                                  Suurimmalla kunnioituksella\n                                   _Lauri Voldeman Seehus_.'\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSyksyllä, kun Falck-Olsen muutti maaseudulta, pidettiin suuret kemut.\n\nTukkukauppias itse antoi suuren arvon tälle juhlallisuudelle, johon hän\nkutsui paitsi nuorisoa, \"joka auttoi ruuan kulua\", -- myöskin muutamia\nkaupungin säätyhenkilöitä.\n\nKun kaikki nuoret kutsuttiin, tukkukauppias arveli, että hän saattoi\nkutsuja lähettää laajemmalta, erittäinkin ylemmäksi, kuin pitäessään\npienempiä pyräköitä tahi päivällisiä. Eikähän tilaa puuttunut.\n\nVaan tukkukauppias Falck-Olsenin nimi oli pääkaupungin uusia nimiä; ja\nkun hän alkaen aivan vähästä talonoston ja puukaupan kautta oli\nhaalinut kokoon ison, sievän omaisuuden, kohdisti hän kaikki voimansa\nsiihen suuntaan, että pääsisi ylhäisten joukkoon.\n\nValtioneuvos Bennechen oli hänen toivonsa tässä suhteessa. Tuttavuus\nsai alkunsa jo silloin kun valtioneuvos oli vielä asessorina, ja\nvuosien kuluessa näkyi se käyvän läheisemmäksi ja läheisemmäksi.\nKaupungin rouvat ihmettelivät tätä hieman, sillä valtioneuvos\nmuutoin oli hyvin tarkka. Vaan herrat selittivät, että se perustui\nraha-asioihin; tukkukauppias Falck-Olsen oli kyllä tiloittanut\nvaltioneuvoksen rahoja ja muutamat kuihkivat noin niinkuin salaa, että\nhän väliin auttoi pienillä raha-annoilla.\n\nYleensä naurettiin hiukkasen turhamieliselle tukkukauppiaalle; sillä\nkun hän oman työnsä kautta oli hankkinut varansa, ei hänen rikkautensa\nollut useainkaan mielestä ylevää, ja tunsipa usea vihan kiukkua sen\nloiston vuoksi, jota hän kehitteli. Yrjö Delphin sanoi: \"Se on\nikävintä, että paraallaan kun puhelee tukkukauppiaan Falckin kanssa,\näkkää äkkiä että kauppamies Olsen vaan onkin edessä.\"\n\nFalck-Olsenin rouva ei ollut yhtä kiihkoinen kuin miehensä pitämään\nsuuria pitoja; tuommoiset pienet teepidot muijille olivat hänen\nmieleensä. Ei ollut tietoa kuka tai kusta tämä rouva oli, sillä --\nkuten kamariherra lausui -- hänen sukupuunsa oli niitä ensimmäisiä\npuita, jotka tukkukauppias kaatoi otettuaan toimimiehen uran.\n\nNiin oli rouva seurannut miestään kärsivällisesti ja oppivaisena, hänen\npyrkiessään korkeammalle, jotta hän nyt teki tehtävänsä loistavassa\ntalossa näyttämättä kovinkaan eroavaiselta.\n\nDelphinillä kyllä oli tapana kutsua salaa rouvaa matami Olseniksi,\nsamoin kun hän piti pitkät kaskut \"huvituksista Olsenin tanssisalissa\",\nvaan jotka tunsivat rouvan olivat yhtä mieltä siitä, että hänen hyvä\nlämmin sydämensä korvasi pienet hairaukset, joita hän teki hienoa\nkäytöstapaa vastaan.\n\nSitäpaitse oli hän hyvännäköinen, ja näyttipä hän oikein aimo rouvalta\nkulkiessaan vaaleanharmaassa silkkivaatteuksessaan läpi huoneitten\njärjestelemässä siellä ja täällä ennen vierasten tuloa.\n\nTukkukauppiaskin läähäsi edes takaisin, vaan hän oli levotonna ja\nheikkohermoisena, toraili palvelusväelle ja katsoi kelloa.\n\n\"Mikä sinua tänään vaivaa, ukko kulta?\" rouva kysyi, \"laittelethan\njuuri kuin odottaisit kuningasta.\"\n\n\"Lorua, pidä huoli itsestäsi, äiti!\" vastasi tukkukauppias.\n\nHeti sen jälkeen hän tuli kumminkin rouvansa luo ja sanoi äänellä, joka\nolisi osottamaan paremmuutta ja väliäpitämättömyyttä: \"Minä kutsuin\nkonsuli Lindin tänne tässä edeltä puolisen.\"\n\n\"Oletko houkka?\" kysäsi rouva.\n\n\"Vai niin, enkö ole yhtä hyvä kuin konsuli Lind? Ja muun lisäksi oli se\nniin luonnollista, me tapasimme toisiamme osakepankissa.\" --\n\n\"Kutsuitko hänen rouvansa ja tyttärensäkin?\"\n\n\"En\", vastasi tukkukauppias epävarmasti.\n\n\"Sitten kyllä voit ymmärtää, ettei hän tule. Sepä oli julman tyhmästi.\"\n\n\"Hä?\" mutisi tukkukauppias; sattui joskus, että hänen rouvansa oli\noikeassa täänlaisista asioista kun oli kysymys.\n\nSamassa tuli heidän vanhin tyttärensä sisään.\n\nTukkukauppias noitui ja rouva huudahti: \"Ei, vaan minkä näköinen sinä,\nrakas Lovisa, oletkaan?\" Molemmat tuijottivat tyttäreensä.\n\nNeiti Lovisa oli mustassa, korkeakaulustaisessa villaläningissä,\nkatalan kapea röyhelö kaulassa ja hiukset kötöstetty pieneksi\nvaaleankeltaiseksi nupukaksi niskaan, suuret ryppyiset puuvillavanttuut\nolivat puvun lisänä.\n\nHän koetti ensin vakavasti katsoa vanhempiansa; vaan äkkiä hän\npurskahti itkuun ja nyyhki: \"Hannu se -- Hannu se sanoi, sanoi -- Hannu\nse sanoi, että minä en -- sanoi että minä en saa olla muulla tavoin\npuettuna --\"\n\n\"Hannu!\" huudahti tukkukauppias. \"Nyt olen niin äkeissäni tuolle\nHannulle; jollei hän herkeä kiusaamasta sinua, niin totta tosiaan sinun\npitää antaa hänelle rukkaset.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, Juho, älä herran nimessä suutu. Annapa puhelen Lovisan\nkanssa. Kuulen jo jotain eteisestä.\"\n\nTukkukauppias meni nopeasti huoneitten läpi vastaan ottaakseen\nensimäisiä vieraita, rouva Lovisan kanssa meni ylös laittamaan hänen\npukuaan.\n\nMuutamia nuoria pitkäsäärisiä herroja tuli ensiksi, ja\nneuvottomuudessaan menivät he toinen toisensa jälessä kunnes saapuivat\nperimäisen kamarin loukkoon, jossa sitten seisoskelivat ja\nnaureskelivat kuin puolihullut toisilleen tai tyhjälle.\n\nSillä välin vaunuja alkoi vieriä kartanolle, ja vieraita kotoutua.\nIsäntä otti vastaan heitä ensimäisessä huoneessa, rouva oli ottanut\nsiansa pieneen saliin, tanssisalin vieressä nuorin tytär Sofia ja\nemännöitsiä neiti olivat pitäneet huolta Lovisasta, ja hetkisen perästä\ntulivat sisarukset yhdessä sisälle.\n\nSofia neiti oli kaunis tytär ja isän lemmikki. Isän suuri aikomus oli\nnaittaa hänet jollekin ylhäiselle, ja hän väsymättä osotteli hänelle\nsopivia henkilöitä. Sofia otti tämmöisiä viittauksia vastaan puoleksi\nleikillä; vaan kun isä muutamana päivänä esitti hänelle kamariherra\nDelphiniä, rupesi hän miettimään ja päätti koettaa. Tänä iltana oli hän\npuettuna valkeaan hameesen, silkkiseen kureliiviin ja pieniä\nsilkkirusetteja oli hänellä yltympäriinsä; ja hän oli lumoava\nkuiskatessaan äidilleen mikä vaiva hänellä oli ollut Lovisasta.\n\nLovisa oli kuin uhrilammas. Hän oli saanut ylleen valkoisen läningin ja\noikeat hansikkaat ja viime nipukassa oli emännöitsiä neiti pistänyt\nhänen hiuksiinsa lehmänkielukkatertun. Tuskallisen näköisenä silmäili\nhän ympärilleen kaikkiin loukkoihin nähdäkseen Hannua; vaan kun hän ei\nhuomannut häntä otti hän vastaan tanssiin pyynnön, sitten vielä\ntoisenkin, joka oli häneltä kiellettyä; ja vihdoin seisoi hän, ennen\nkun tiesi niin mitään, keskellä ystäväjoukkoa, puheli ja nauroi, ja kun\nhän antoi muutamalle herralle tanssiohjelmansa, valtasi hänet suuri\nhämmästys kun herra niin lohdutonna antoi sen hänelle takasin: se oli\ntäynnä nimiä! Hänen paras ystävänsä Karolina Hjelm vakuutti hänelle\nettei hän koskaan iässään olisi niin kauniina ollut; vaan Lovisa tunsi\nsanomattoman pahaa omassatunnossaan.\n\nHuone alkoi täyttyä, keskellä suuren salin lattiaa seisoskelivat nuoret\nneitoset joukoissa ja olivat muka puhelevinaan hyvin innokkaasti\nkeskenään. Vaan itse asiassa oli koko puhelu huutamista, ponnettomia\nkysymyksiä, joihin ei vastattu, jotka hajamielinen nauru katkaisi, ja\njokainen sillä aikaa mietti mielessään yksinomaan mikä sinä hetkenä oli\ntärkeintä: että tanssiohjelma tulisi täyteen.\n\nHerrat kokoutuivat oviensuihin ja ottivat vauhtia, suuntasivat sitten\nkulkunsa poikki lattian, hämmästyksen juonteet kasvoilla, kumarsivat,\npyysivät tanssiin, juoksivat pahki toisiinsa, kompastuivat pitkiin\nhameliepeisin ja pudottivat lyijykynänsä.\n\nMolemmat ystävykset extraordinari Hiorth ja Bennechen, jotka molemmat\nhalusivat saada tanssia neiti Sofia Falck-Olsenin kanssa, sattuivat\nyhteen hänen edessään. Hänellä ei ollut enää kuin yksi tanssi jälellä,\nja siihen antautui hän Bennechenin kanssa. Hiorthin kasvoille ilmestyi\nepäillystä osoittava juoni, ja hän pyysi Hilda Bennecheniä, joka seisoi\nsiinä vieressä.\n\nHänellä oli monta tanssia, joihin ei ollut vielä pyydetty. Sillä vaikka\nhänellä, valtioneuvoksen tytär kun oli, oli takeita siitä ettei hänen\ntarvinnut istua kovin kauan, pidettiin häntä kumminkin hätävarana, eikä\nkukaan huolinut paljon salatakaan, että velvollisuuden vuoksi häntä\ntanssitettiin.\n\nKamariherra Delphin, jonka Falck-Olsen oli saanut tuttavakseen\nvaltioneuvoksen perheen kautta, tanssi hyvin harvoin. Hän oli muka\nliian vanha, sanoi hän itse; ainoastaan jonkun kerran kierroksen pari\njonkun nuoren rouvan kanssa, joka oli ollut hänen aikanaan\ntanssikuningattareita. Kun hän näki virnistelyn, minkä ekstraordinari\nHiorth päästi kun hän kääntyi takaisin, kutsuttuaan neiti Bennechenin,\nhän meni äkkiä lattian poikki, kumarsi neiti Bennechenille ja pyysi\ntanssiin.\n\nNeiti Bennechen punastui korvia myöten ja katsoi epäileväisenä häntä;\nolihan kamariherra julma pilkkaamaan ihmisiä. Sillä välin oli Delphin\nottanut hänen lippunsa ja pyytänyt saada tanssia franseesin jälkeen\nsyönnin. Hän ei voinut mielellään kieltäytyä, vaikka halunsa paloi.\n\nTämä herätti huomiota salissa; neitokaiset kallistivat päänsä yhteen ja\nnauraa tirskuivat.\n\nHilda Bennechen tunsihe onnettomaksi, ja hämmästyksissään hän oli\nentistä rumempi. Hän turvautui Lovisaan, joka surun ahdistuksissaan\nvalitti tukaluuttaan Karolina Hjelmille.\n\nPari herraa, jotka myös olivat huomanneet että kamariherra pyysi neiti\nBennechenin, arveli sitä hiiden hienoksi sukkeluudeksi, jonka vuoksi he\njoutuivat tekemään samoin. Vastoin tavallisuutta sai Hilda siten\nlippunsa täyteen yhtä mitä ja olipa joukossa muutamia oikein keikari\nkavaljeerejakin. Tanssit alettiin poloneesilla, jota johti isäntä ja\nvaltioneuvos Bennechenin rouva; valtioneuvos ei ollut vielä tullut.\n\n\"Danielilla on sanomattomasti työtä tätä nykyä\", selitti rouva.\n\nEipä konsuli Lindiäkään ollut vielä näkynyt, jotta tukkukauppias ei\nollut lainkaan tyytyväisenä. Vaan kyllä tuulensa parani aivan\ntuntuvasti kävellessään ympäri salia; sillä näky oli loistava.\n\nSanoipa kamariherra mitä tahansa Olsenin \"tanssisalista\", vaan\nkomeampaa tanssisalia tuskin löytyikään kaupungissa. Ja kun pitkä raita\nylhäisiä naisia ja herroja vaelsi hiljalleen ympäri salia oivan soiton\nraikuessa, paistoi ylpeys tukkukauppiaan silmistä.\n\nSiellä oli paljon univormuja ja muuten koreita herroja,\ntukkukauppioita, pankkilaisia, rohvessoreja, kamariherroja, ulkomaan\nkonsuleja -- suunnaton summa suuria, kaikuvia arvonimiä, joitten\nmahtavuutta isäntä oikein ahmi, kulkiessaan siinä ja puhellessaan\nvaltioneuvoksen rouvan kanssa.\n\n\"Kuinka kaunis teidän Sofianne on tänä iltana\", sanoi rouva ollakseen\nmiellyttävä.\n\n\"Minua ilahuttaa, kun te arvelette niin; minustakin, suoraan\nsanoessani, on jotakin merkillistä Sofiassa.\"\n\n\"Juuri sitä ajattelin sanoa\", vastasi valtioneuvoksen rouva, ja nauroi\nhengessään hänelle.\n\nVaan nyt tahtoi tukkukauppias kaikeksi onnettomuudeksi korvata kiitosta\nja alkoi puhella ihastuksella Hilda Bennechenistä, joka juuri yhtyi\npoloneesiin puoli-iäkkään virka-apulaisen eli jonku semmoisen kanssa.\n\n\"Ah ei, elkää nähkö vaivaa\", huudahti valtioneuvoksen rouva, \"Hildamme,\nsitä pahempi, ei ole mikään kaunis, josta häntä saattaisi ylistää.\"\n\n\"Vaan minusta päinvastoin -- on --\", onneton tukkukauppias sammalsi.\n\n\"Te olette liian kohtelias, herra tukkukauppias.\" Rouva Bennechen\nhymyili pakosta ja tukkukauppias huomasi tehneensä suuren tyhmyyden.\n\nKun sillä välin Alfred Bennechen aivan heti sen jälestä näyttäytyi,\nsai tukkukauppias tilaisuuden parantaa asiansa kiittämällä tätä\näärettömiin saakka; ja oli hänellä tyydytys siitä, kun hän näki että\nvaltioneuvoksen rouva suurella mielihyvällä kuunteli hänen\nkiitoslauseitaan, seuratessaan katseillaan nuorinta poikaansa.\n\nEnsi valssi kävi jäykästi ja hankalasti, vaikka soitto oli erinomaista\nja komea sali kullalta kiilsi hopealta hohti valossa uhkeitten\nkruunujen ja lamppujen pylväissä pitkin seiniä. Yhdellä sivuseinällä\noli pieni kamari, himeä, puolihämärä hökkeli, jossa, kuten Bennechenin\nrouva sanoi, ruumis saattoi levätä ja sydän puhua.\n\nAlfred tanssi, kasvon juonteet, kuin olla pitääkin -- kuin\nkivenhakkaaja, joka työskentelee elääkseen. Samaten herra\nekstraordinari Hiorth. Ylimalkaan oli useimmissa kavaljeereissa jotakin\njörömäistä, kuten sopii hyvän kasvatuksen saaneille nuorille herroille.\nAinoastaan muutamat puoli-iäkkäät naineet herrat, jotka tanssivat\nnuorimpain tyttärien kanssa, näyttivät huvittelevan otsansa hiessä.\n\nJokaisen tanssin lomassa menivät herrat äärimmäisiin huoneisin pihan\npuolella, jossa juotiin punssia ja totia. Kun uutta tanssia alettiin\nsoittaa, panivat he sikaarit hampaistaan harmistuneina ja kuroivat\nsisäänsä suuria laseja punssia ja seltteriä eli konjakkia ja vettä,\njuurikuin olisi lähtö ollut talvipakkaseen. Sitten vetäysivät he\nsaliin, kulettaen muassaan tupakin ja viinin köykäsen lemun.\n\nAika kului ja kemut samoin meneskelivät, vaan hankaluus hyvin haittasi,\nmikä on tavallista alussa ensi tuntien kuluessa.\n\n\"Ei ole vielä nousussa\", mutisi isäntä asiantuntian näyllä ja antoi\nviedä lisää punssia huoneisin.\n\nAlfred Bennechen oli levoton ja salaperäisen näköinen. Kun joku kysyi\nhäneltä kenen kanssa hän tanssii ensi tanssin, vastasi hän kaartaen.\nHänen ystävänsä Hiorth huomasi myös sen, ettei hän ollut pyytänyt\nlainkaan enää muihin seuraaviin tansseihin. Bennechen näytti odottavan\njotakin.\n\nTuo kauhistuttava Hannu oli vihdoin tullut. Lovisa oli nähnyt hänet\npikimältä, tanssiessaan hänen ohitsensa. Lovisa oli lukenut tuomionsa\nhänen kalpeassa muodossaan ja hän tunsi itsensä sortuneeksi. Vaan nuori\nkandidaati Smith, jonka kanssa hän tanssi, kertoi niin monta\nkiihoittavaa näkyä muutamalta jalkamatkaltaan Jotunheimissä, että hän\njoka silmänräpäykseksi uuohutti kurjuutensa. Ja kun hän hetkisen\nperästä sitten ei nähnyt sulhastaan, paadutti hän omantuntonsa\njohonkin, jota Hannun tiesi kutsuvan syntiuneksi.\n\nVaan kun tanssi oli loppunut, etsi hän Karolina Hjelmin, joka oli\nkihlaajansa serkku, ja vaati häntä ystävyyden nimessä menemään Hannun\nluokse ja selittämään hänelle, että ne olivat pakottaneet häntä\nkoristelemaan itseään, ja kysymään olisiko hän hyvinkin vihassa.\n\nTähän hellään lähetystoimeen ryhtyi Karolina hyväntahtoisesti, sillä\nhän ei puolestaan lainkaan tuntenut vähintäkään pelkoa Hannu serkkunsa\nedessä. Hän tapasi Hannun muutamassa huoneessa tonkimassa muutamassa\nkirjakaapissa.\n\n\"Hyvää iltaa, Hannu! Lovisalta terveisiä, hän käski kysyä, etkö tahdo\ntanssia hänen kanssaan\", sanoi Karolina ja kumarsi vapaasti päätään.\n\nHannu loi häneen ensin pienten, vaaleansinisten silmäinsä terävän\nkatseen: vaan kun se ei näyttänyt ollenkaan pystyvän paatuneesen\nKarolinaan, kysyi hän: \"Käskikö tosiaankin Lovisa sanoa sinun niin?\"\n\n\"Kyllä, miks'ei? Luuletko tanssimisen olevan syntiä? Kun minä pääsin\nripilleni, sanoi piispa minulle, että hyvin hyvästi voipi tanssia,\nkunhan vaan sydän on puhdas -- ja sinulla luulisi olevan, Hannu serkku,\nvai mitä.\"\n\n\"Minä en viitsi sinulle puhua Karolina, sillä sinä olet mailman lapsi.\"\n\n\"Hyi sinua Hannu, mitä sinä puhut\", puhkesi Karolina loukattuna\npuhumaan, \"minä en ymmärrä että Lovisa, joka on niin kaunis, tahtoisi\nsinua; minä en maar tahtoisi sinua minkään edestä.\"\n\n\"Minä koetan pelastaa Lovisan tästä synnin pesästä --\"\n\n\"Uh, Hannu, kuinka olet ilkiä!\" sanoi parantumaton Karolina ja käänsihe\nja meni saliin taas.\n\nNyt vihdoin tuli valtioneuvos Bennechen. Hän oli iso, komea mies,\nkasvoillansa, jotka olivat sileäksi ajeltu, oli kummastuttava ja\nloistava väri. Isäntä otti hänet vastaan ensimäisessä huoneessa ja teki\nison asian hänen tulostaan. Sillä vaikka he olivat hyviä ystäviä, että\ntukkukauppias kahden kesken saattoi monta kertaa olla hyvin\ntuttavallinen, niin vaikutti valtioneuvos kuitenkin häneen mahtavasti,\nesiintyessään siinä loistossaan kunniamerkkineen ja virkamahti\nnaamallaan.\n\nSitä paitse oli valtioneuvos tänä iltana arvokkain vieras,\njuhlallisuuden varsinainen valopiste, ja pieni hilpeä tukkukauppias\noikein loisti, viedessään korkeaa herraa huoneitten läpi.\n\nValtioneuvos tervehti sydämellisesti talon rouvaa, kulki sitten vähä\naikaa ympäriinsä vanhempien naisten joukossa ja oli miellyttävä. Sitten\nastuskeli tanssin lomassa salin läpi, tervehti talon tyttäriä ja katosi\nsitten tukkukauppiaan erityiseen huoneesen, johon valiojoukko\narvokkaimpia vieraita oli kokoontunut.\n\nValtioneuvos Bennechenin tulo antoi juhlallisuudelle merkkinsä. Muutoin\nFalck-Olsenilla tultiin siihen huomioon, että siellä \"oltiin kuin ilman\npäätä\", sanoi Delphin, sillä isäntä ja emäntä tekeysivät niin\nvähäpätöisiksi, jotta he ikäänkuin katosivat näkymättömiin siinä\nhyörinän touhussa, ja olipa melkein unohuttaa heidät.\n\nVaan valtioneuvoksen persoona tuli nyt tilaisuuden korkeimmaksi\nhuipuksi; paraimpana perheen ystävänä hän antoi takauksen ja oikeuden\ntalon äskensyntyneelle loistolle. Kukin vieras tunsi tyydytystä\ntuottavan tunteen siitä, että hän kuitenkin oli hyvässä seurassa ja\nhuoleti saattoi nauttia hupaisuutta.\n\nNyt vasta ottivatkin kemut pohtinsa; kivenhakkaajat hymyilivät\ntyössänsä, ja isäntä, ajattelematta enää Lindin konsulia, hieroskeli\nkäsiään, höyry oli nousussa; nyt ruokaa niin kaikki oli\njärjestyksessään.\n\nKohta kun Alfred näki isänsä tulevan, hiipi hän etehiseen, sai\npäällystakkinsa käsiinsä ja jätti talon.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKristina istui ja kirjoitteli kotonaan lämpimässä huoneessa, isälleen\ns.o. luotsivanhimmalle, sillä Njaedel ei osannut lukea kirjoitusta.\n\nAntti setä oli vasta saattanut valtioneuvosta vaunuihin ja sitten hän\noli mennyt kaupungille, kuten hänellä oli tapana iltasilla; hänellä oli\nniin paljon tekemistä.\n\nKun Kristina paraillaan istui ja katsoa tirkisteli lamppua,\nhuomatakseen jotain kirjoittamista, koputettiin ovea, ja tohtori\nBennechen astui huoneesen.\n\n\"Antakaa anteeksi -- onko pappa ajanut pitoihin?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllä, vähän aikaa sitten\", vastasi Kristina.\n\n\"Voi, sepä oli ikävää, minä tahdoin myös ajaa.\"\n\nSe oli suuri vale, jonka kelpo tohtori laski, sillä hän päinvastoin oli\nseisonut kadun kulmassa odottamassa vaunujen menoa.\n\nVaan kun hän oli juonensa perillä, joutui hän aivan hämilleen, ja hän\nolisi epäilemättä mennyt tiehensä, sanomatta sanaakaan, jollei Kristina\nolisi sanonut: 'Ehkä vaunut tulevat takaisin'. \"Niin ehkä, ehkä tosiaan\ntulevat\", lausui tohtori.\n\nMolemmat olivat uskovinaan niin tapahtuvaksi, vaikka he tiesivät että\nne olivat vuokravaunut; valtioneuvoksella oli vaan yhdenhevosen\najettavat nelipyörät.\n\n\"Ettekö halua istua, odottaessanne?\" sanoi Kristina; Antti setä oli\nhäntä niin opettanut että hän osasi teititellä ihmisiä.\n\nTohtori kiitti ja sulki oven.\n\nJuhana Bennechen oli jotenkin isänsä kaltainen, vaan todellakaan\nhänessä ei ollut vaikutusmahtia lainkaan.\n\nPäinvastoin hän näytti semmoiselta kuin hän olikin: kelpo mies, ja\nhieman tyhmän näköinen ja vallan hyväsydäminen; sitä paitsi nilkutti\nhän vasenta jalkaansa.\n\nTohtori rupesi puhelemaan nuoren tyttären kanssa, seisoen oven ja\npöydän puolimatkalla. Hän oli tottunut puhelemaan kaikenlaisten\nihmisten kanssa, jotta Kristina ymmärsi hyvin hyvästi; pian he\njoutuivat vilkkaasen keskusteluun Kristinan velipuolen oloista,\nvertailuista kaupunkiin ja sen semmoista.\n\nAina kun tohtori sanoi jotakin mukavaa, kumarsi Kristina päätään ja\nnauroi; ja lampunvalo lankesi hänen komeaan mustanpunaseen tukkaansa,\njoka oli hänellä tullut isäänsä. Isäntä raittiin meren hän näkyi myös\nsaaneen, sillä hartionsa olivat leveät, rintansa korkea ja voimakas, ja\nkun hän seisoi suorassa, oli hän tavallisen miehen pituinen.\n\nUlkona oli kylmä ilma, tuulinen syys ilta. Vaan siellä sisällä oli\nmatot vasta pantu lattialle, uunissa roimusi valkea; siellä oli niin\nkodikasta ja ilma tuoksui niin puhtaalta. Tohtorilla oli juhlapuku\npäällään päällystakin alla; hän aukaisi päällystakkinsa ja istahti\npöydänlaidalle nojaten seinään.\n\nJoka kerta kun he kuulivat vaunujen jyryn sanoivat: \"Siinä ne nyt\ntulevat\", ja kun vaunut menivät ohi, sanoivat: \"Eipä ne olleetkaan.\"\n\nVaan tuon täyttä koputettiin ja ovi aukeni ja Alfred lensi sisään\niloten. \"Hyvää iltaa!\" vaan kun hän näki veljensä, kävi hän ensin hyvin\nnoloksi, sitten hän nauroi ilkeästi: \"No, nähkääs vaan!\nKahdenkeskeinenkö asia! Vai onko Kristina neiti kipeä?\"\n\nKristina, joka piti tätä pilkkana, ajatteli vastata, vaan hän hillitsi\nitseään, aivan hämillään, nähdessään kuinka totiseksi tohtori kävi.\n\n\"Minä aioin odottaa vaunuja, luulin niitten palaavan\", sanoi Juhana\nujona.\n\n\"Mikä verraton keksintö! Kuinka Amori kuitenkin tekee kekseliääksi!\"\nhuudahti Alfred ja pani nenälasit nokalleen. \"Vai niin, sinä ajattelit\nodottaa. Niin viattoman viekkaasti.\"\n\n\"Minä pyydän olla vapaa sinun näsäkkäistä huomautuksistasi, Alfred.\"\n\n\"No, kuuletteko -- vai niin, sinä pyydät olla vapaa niistä! Ehkä\nuskallan minä pyytää. jatkaakseni samaa tapaa, selitystä, joka ei ole\nniin haaveellinen, tästä ontuvasta läsnäolostasi tähän aikaan?\"\n\n\"Mitä se sinuun kuuluu?\"\n\n\"Sillä kurin, tapa käy yhä kansantajuisemmaksi. Minä en kysy niin paljo\nomasta edestäni, sillä en tarvitse enää mitään selitystä. Tapaus on\nminulle aivan selkeä, aivan selkeä\" -- hän silmäili vuoroon toista ja\ntoista -- \"mutta minä tiedän, että mammalle olisi huvittava tietää\nmissä hänen esikoisensa kuleksii ja vaaneksii talossa kun kaikki ovat\npoissa.\"\n\n\"Minä en vaaneksi! Kato itseäs Alfred\", huudahti Juhana ja astui\naskeleen lähemmäs.\n\n\"Elkäämme tahratko näitä uutimia veljen verellä\", vastasi Alfred yhä\nvaan hymyillen, ja varustautui muutaman tuolin taakse.\n\nKristina lähestyi tohtoria ja tahtoi sanoa hänelle jotain. Vaan tohtori\nkääntyi häneen päin, kasvot aivan vaaleana, ja sanoi: \"Ei pelkoa! Minä\npyydän anteeksi, tämä ei ollut minun syyni. Hyvää yötä! Tule, Alfred,\nme menemme.\"\n\n\"Me?\" kysyi Alfred mahtavampana ja rupesi panemaan takkia kädestään.\n\nVaan silloin tohtori tempasi häntä olkapäistä kiini, hänen tempaustaan\nvastaan ei voinut kukaan ponnistella, ja ennenkun ekstra ehti\najatellakaan, oli hän yläällä kivijalkakerroksesta ja kadulla\nkerrassaan.\n\nKristina jäi seisomaan ja kuuli veljesten menevän akkunan ohitse; hän\nkuuli yksityisiä sanoja kunnes ääni katosi. Hänkin oli vaalennut, ja\nvasemmalla ohimolla näkyi syvennys ja punan merkki; se oli arpi siitä\nmuksauksesta, jonka hän sai yöllä, kun kallion vierimä ryösti häneltä\näidin ja siskot.\n\nVeljekset äkäisesti toraellen kulkivat seuraavaan kadun kulmaan, josta\nerosivat toivottamatta hyvää yötä. Juhanalla ei ollut ollenkaan halua\nkemuihin. Hän meni suoraan kotia asuntoonsa. Hän näet sen oli muuttanut\njoku aika sitten kotoaan, sen vuoksi että valtioneuvoksen rouva ei\nsaattanut portailla sivuuttaa hänen vähäarvoisia sairaitaan. --\n\nJuuri ruvettiin illalliselle, kun Alfred tuli takaisin pitoihin.\n\nAlfred irvisteli salaperäisesti, joka antoi hänen ystävälleen aihetta\npukkaamaan häntä kylkeen ja heittämään monta herjaussanaa. Sitten\ntunkeusivat he ravintolahuoneesen, sillä Hiorth arveli että Alfred\ntarvitsi \"oivan järjenjuoksuttajan sen asian johdosta.\"\n\nRuokapöytä oli laitettu pieneen saliin ja läheisempään sisähuoneesen.\nEnsiksi ravitsivat itseään vanhemmat naiset ja herrat, sitten\ntanssianaiset palveluttivat itseään kavaljeereillaan, vaan ennenkun\nnämä olivat saaneet tuskin puoleksi lopettaa, rupesivat nuoremmat\nherrat nakkautua pöydän ympärille omaksi hyväkseen. Kuin tiheä, musta\nkärpäsparvi asettuivat he ensimmäisen pöydän äärille, siitä lensi muuan\njoukko seuraavaan, tunkeutuivat hillittöminä väistymättä kuin Egyptin\nheinäsirkat, takertuivat kuppeihin, lautasiin, kaivaen, pureskellen,\nsärpien, nieleskellen kaikki hiljaisuudessa; siinä veitsien ja\nkahvelien kalina ja ratina kuului vaan juurikuin yhdestä ainoasta\nsuuresta syöntikoneesta täydessä käynnissä.\n\nNuori ujo ylioppilas Hansen oli löytänyt, en tiedä mistä, sherrypullon.\nTuskin heinäsirkat saivat vainun tästä, ennenkun lukematon\njuoma-astiain paljous lähestyi häntä. Ja niin siivon siivo kun oli,\nkaasi hän lakkaamatta, kunnes seisoi siinä tyhjä lasi ja pullo\ntyhjennettynä.\n\nTällä makeasti naurettiin, vaan ei kauan; ei ollut aikaa tuhlattavissa.\n\nLihapallot väkevässä kasteessa, täysinäiset kaalinpäät, kalapallot,\nlihasisukkeet, kilpikonnat, leikatut linnut paistinpottuineen -- kaikki\nkatosi kuin kielettömään konttiin.\n\nHannu serkku seisoi muutaman lihaputingin ääressä eikä liikkunut,\nvaikka selkänsä olikin hellä pukkauksista. Hänen vieressään seisoi\nkandidaati Smith suurella ruokahalulla, jonka hän näkyi tuoneen\nJotunheimistä; hän söi filet de boeuf'iä (härän munuaista)\nteelusikalla, sillä hän ei uskaltanut lähteä kahvelinhakuun niinkauan\nkuin vielä oli makusientä jälellä.\n\nEkstraordinari Hiorth ja Bennechen olivat ajaneet etunsa hyvin. He\nasettuivat keittiönoven pieleen ja hätyyttivät passareita, jotka\nkantoivat uusia ruokia sisälle. Sitten vetäysivät he tupakkipöytään,\njossa olivat raivanneet vähän tilaa, ja siellä söivät ja joivat\nmuutamista pulloista, joita olivat piiloittaneet portinvartian taakse.\n\nArvokkaimmat herrat olivat saaneet siansa herran \"työhuoneesen\" ja\nheitä erikseen passattiin. Delphin pysyskeli naisten joukossa, ja\nsalissa kulki nuoria naisia, jotka halveksivat ruokaa ja kaikkia, jotka\nsöivät.\n\nJälestäpäin tulivat useimmat naiset hyvillensä, kun heinäsirkat\nlevittivät hävityksiään pieneen saliin saakka varsinaiseen naisten\npöytään, jossa pari vanhempaa rouvaa nuuski ympäriinsä saadakseen\nparruheinännuppuja ja valkeimmat kiipaleet kanan rintalihasta.\n\nEmäntä tiesi, että hänellä on yllin kyllin ruokaa; kuitenkin hän\nhuolestui, katsellessaan mokomaa mellehtimistä; ja muuan, joka seisoi\naivan hänen vieressään, kuuli hänen mutisevan: \"Herra hyvästi\nsiunatkoon, aivanhan on kuin tuomiolla ei olisi loppuakaan.\"\n\nFalck-Olsenin rouvalla tuli joskus huonoja kielivikoja, erittäinkin,\nkun hän oli tunteittensa vallassa.\n\nTukkukauppiaan työhuoneesta kuului melua ja puhetta, aina kun ovi\naukesi palvelian mennessä sisälle. Hiorth ja Bennechen, jotka istuivat\nlähellä, saivat onkeensa jonkun sanan, siksi että huomasivat väittelyn\nolevan poliitillisen.\n\n\"Tämä Falck-Olsen on kuitenkin koko nauta, vaikka käänsikin häntä miten\ntahansa\", sanoi Bennechen pureksien. \"Hän ei ikinä opi pitämään\nkestejä.\"\n\n\"Hä?\" vastasi Hiorth. \"Kaikki ihmisethän ovat täällä.\"\n\n\"Sinä olet aika pässinpää, Jonas! Maljasi! Sehän juuri vikana onkin;\nhän kutsuu ruhjaa, rampaa. Sinä mahtanet hyvin ymmärtää kuinka työlästä\non papasta kun hän on pakoitettu kohtaamaan kaikenlaisia\nkapinoitsioita, jotka tulevat tänne.\"\n\n\"Enpä tosiaan ole koskaan ajatellut sitä\", Hiorth sydämellisesti sanoi.\n\n\"Päivällä kuulin papan sanovan Falck-Olsenille: jollette asetu varmalle\npuoluekannalle, niin --\"\n\n\"Niin, mitä sitten?\" kysyi Hiorth halukkaana saada tietää ja nojausi\nkuulemaan.\n\n\"Ah, sinä olet aika pässinpää, Jonas, hän ei sanonut enempää; vaan sinä\nkyllä käsittänet mikä oli tarkoitus.\"\n\n\"Niin, luonnollista -- kuinka -- ei, sepä lempoa, sinä, sanoiko\nvaltioneuvos todellakin niin?\" -- Hiorth hymyili ja iski viekkaasti\nsilmää ystävälleen.\n\nFranseesiin ruuan jälkeen soitti orkesteri säveleitä \"le petit due\"\nkappaleesta. Tanssi kävi kuin tuulessa; tuskin yhtään ainoata\nkivenhakkaajaa näkyi.\n\nRaivokas soitto taoskeli heidän veressään, jonka ruoka ja viini oli\npannut vauhtiinsa. Kandidaati Smith hyräili lakkaamatta muuatta\nranskalaista loppusäveltä operetista, jonka hän oli oppinut eräältä\nPariisista tulleelta.\n\nKarolina Hjelm, joka oli hänen naisenaan, kiusasi häntä melkein\nhenkivetoon saadakseen tietää mitä hän lauloi. Vaan kandidaati Smith\narveli, ettei sitä voinut norjankielellä sanoa.\n\nRohkea Karolina vakuutti, että hän saattoi kärsiä koko joukon\nsenlaatuista; vaan kandidaati jatkoi sävelensä hyräilemistä, kunnes\nKarolina selitti, että nyt hän melkein ymmärsi sen.\n\nTämä tanssi Delphinin tuli tanssia Hilda Bennechenin kanssa. Hän oli\nmelkein unohtanut minkä tähden hän oli pyytänyt hänet. Ensimäisiä osia\nkun tanssittiin oli hän sen vuoksi vähän huoletonna ja puheli\nensimmäiseen Hjelmin rouvan kanssa, joka istui ovenpielessä tanssijain\ntakana.\n\nHilda Bennechen huomasi heti tämän, ja se kiusasi häntä. Koko illan hän\noli ollut hyvillään ja puoleksi levotonna tästä tanssista.\n\nKotona kamariherra kohteli häntä ystävällisesti, vaan kuitenkin\nenemmäkseen kuin lasta; kamariherra olikin tuntenut hänet ennen ripille\npääsyä.\n\nMonta kertaa oli Hilda Bennechen ajatellut, että olisi hupaista saada\ntanssia hänen kanssaan. Nyt tunsihe hän sanomattoman pettyneeksi; hän\nmuisti kaikki sarvipää sanat, joita hän oli saanut kuulla ystäviltään\nja hän sydämestään toivoi, ettei hän koskaan olisi saavuttanut tätä\nhuomiota.\n\nNeljättä osaa tanssiessa kysyi kamariherra häneltä jotain. Hilda\nBennechen katsoi ylös vastatessaan, ja kamariherra tuumaili itsekseen:\n\"Vaan onhan hänellä silmät!\"\n\nTämän huomionsa jälestä jatkoi kamariherra juttelua suuremmalla innolla\nsaadakseen häntä katsomaan ylöspäin. Sydämelliset ruskeat silmät olivat\nkirkkaat, ja sikäli kun kamariherran käyttäessä lystillistä puhetapaa,\njouduttiin syvemmälle jutteluun, sai Hilda Bennechenin pienet kasvot\neloisuuden, joka kaunisti häntä hyvin.\n\nKun tanssi oli loppunut, sanoi kamariherra: \"Ei, vaan mitenkä nyt on\nasia? Emmehän ole tanssineet kuin korkeintaan neljä osaa.\"\n\nHilda Bennechen katsoi vähän epäillen häntä, vaan vastasi sitten\nhymyillen: \"Asia on niin kai, että te tanssitte molemmat ensimäiset\nosat Hjelmin rouvan kanssa.\"\n\nYrjö Delphin ymmärsi antaa arvoa hyvälle vastaukselle. Hän katsoi äkkiä\nHilda Bennecheniä; vaan samassa tuli heitä toinen pari puhuttelemaan,\nja tuli koko joukko heidän ympärilleen. Vaan ennenkun kamariherra jätti\nnaisensa, hän oli pyytänyt häntä ensimäiseen franseesiin ruuan jälkeen\nkaikissa tulevissa pidoissa sillä kaudella.\n\nNyt oli jo höyry noussut. Tanssi kävi vilkkaasti ja huimasti, ettei\nkoskaan olisi voinut luulla niitten olevan samoja kuhnaritanssijoita,\njotka ensi valssissa tanssivat. Ilo oli ylimmällään, kun jälkeen\nsydänyön jälkipiteiksi tarjottiin sampanjaa.\n\nTähän aikaan päivää piti valtioneuvos aina puheen talonväelle, lyhyen,\nvaltamahtisen puheen, jossa ei ollut koreita sanoja! Semmoisia pieniä\nsuojelevia puheita piti valtioneuvos mielellään, ja puhuessaan lausui\nhän enemmän käsien liikkeillä ja erinäisellä hymyilyllä, jota hän\nkäytti suurella mitalla, kuin suulla.\n\nNaisille puhui muuan nuori runoilia, joka äsken oli antanut vihkosen\nnimeltä: \"Sumuisia hahmoja.\" Puhe oli niinikään runopuvusta ja saavutti\nsuuren suostumuksen, vaikka naiset arvelivat että se oli hirveän\nsurkea.\n\nSitten esiytyi vihdoin ystäviensä kauhuksi valkeaverinen kandidaati\nSmith, puhuen hehkuvia kertoelmia Jotunheimistä. Ei ole koskaan saatu\naivan selvää, oliko se viini vaiko rakkaus, joka pani hänet astumaan\ntämän askeleen. Vaan varma on, että itse puhe oli omiaan antamaan\naihetta moniin arveluihin.\n\nSillä kun parhaallaan oltiin hyvin korkealla vuoristossa -- puhuja\nmainitsikin montako sataa jalkaa -- syvyyksien ja jäälohkojen keskellä,\npuhui hän jotain silmäparista ja keijukaisesta, jota jotkut sitten\nväittivät Karolina Hjelmiksi. Kuinka liekkään asia, siitä kylliksi,\nolisi varmaan puheen käynyt kuin sanotaan sadussa: joll'ei se ole\nlopussa, niin on sitä vielä, jos pitkä ujo ylioppilas Hansen ei olisi\näkkiä noussut kuin raketti ja huutanut: \"Eläköön Jotunheim.\"\n\nNaurulla, joka tästä syntyi, juotiin malja puhujan suureksi harmiksi.\n\nVaan ylioppilas Hansenin oli käynyt surkuteltavasti. Sillä kun hän\nillallisen jälkeen oli saanut portviinipullon, ajatteli hän ettei nyt\nkulutetakaan turhaan. Sen tähden piilousi hän muutaman huonekalun\ntaakse ja joi lasin lasilta kostoksi. Vaan portviini osottihe\nkujeellisemmaksi kuin Hansen ylioppilas, ja kun hän korkearintaisena\nkiiti lattian poikki pyytämään tanssiin keskellä franseesia, tuli muuan\nhänen toverinsa kiiruhtaen häntä vastaan ja tarttui häntä käsivarresta:\n\"Vaan Hansen! olethan humalassa kuin mettinen, poika.\"\n\nTämä sävytön puhe teki tuskallisen vaikutuksen Hanseniin, että hän\nmahtavasta ilomielestään vaipui kerrassaan synkimpään epätoivoon.\n\nTästä hän sitten nousi ja turrasi kandidaati Smithin puheen.\n\nKotiljongi oli hurja. Useat johtajat määräsivät erinlaisia osia eri\npaikoissa suuressa salissa ja lensivät sitten ympäri salia vimmatussa\nlaukassa.\n\nPelottava Hannu oli seurannut morsiantaan kylmällä katseella koko yön;\nja kun Lovisa vihdoin, Karolinan lykkäämänä, meni poikki lattian\npuhellakseen Hannun kanssa, kääntyi tämä selin ja meni kotiaan.\n\n\"Elä piittaa hänestä\", lohdutteli Karolina, \"hän on tosiaan niin\nkelvoton, niin että --\"\n\nLovisa seisoi hetkisen masentuneena; vaan kun hänen kavaljeerinsa\nlähestyi, kuiskasi hän ystävälleen: \"Minulla on niin sanomattoman\nlysti, että minä mielelläni otan huomenna vähän toria.\"\n\nJa tämän kevytmielisen puheensa perästä läksi hän vierimään pois.\n\nKello oli neljä. Vaatteihin myysätyt äidit seisoivat etehisessä ja\nläheisissä huoneissa, puolikuolleina väsymyksestä, ja odottivat\ntyttäriään, jotka sanoivat tanssivansa vielä yhden ainoan kerran vaan.\nIsät seisoivat päällystakki päällään ja sikaari hampaissa ja puhelivat\ntotipöydän ympärillä.\n\nVaan salissa tanssittiin, aivan kuin henkimeneissä. Pareja lensi kuin\nriivatuita pölyisessä ilmassa, jossa palaneet kynttilät loihusivat ja\nsavusivat. Ympäriinsä tuolien ja sohvien alla oli vaate-repaleita\nnaisten hameista, lakastuneita kukkakimppuja, pito-ohjelmia ja\nläpimärkiä nenäliinoja, ja raskaassa ilmassa oli ihmisten, tomun ja\nvanhan pomaadan haju. Vaan kivenhakkaajat tunkeusivat eteenpäin hiukset\nsilmillä ja kaulahuivi vinossa, ja naiset röhmöttivät kuin pitkät\ntylli- ja tarlataanirääsyt ja kääreysivät kavaljeerein kinttuihin.\n\nParaimpana oli pysynyt Sofia Falck-Olsen. Hänen vaatteuksensa, hänen\nhansikkaansa, hänen tukkansa, kaikki oli sileänä ja koskemattomana\njuurikuin olisi vasta tullut suoraa laittamasta, ja suora hymyilynsä ei\nollut poistunut hänen kasvoiltaan. Ja kuitenkin oli hän nyrpeissään\niltaansa. Delphin ei ollut ollenkaan lähestynyt, Alfred Bennechen oli\nniin tuskastuttava, Jonas Hiorth niin vastenmielinen.\n\nVihdoin hyvästit loppuivat ja viimeiset vaunut menivät.\n\nTukkukauppias sytytti uuden sikaarin ja istui nojatuoliin. Vaan rouva\naukaisi kureliivinsä ja ahmi muutamia jälkiruuan jäänöksiä vannoen,\nettä hänellä oli kuin sudella nälkä.\n\nSofia riisui vitkalleen ja järjestyksessä ja torui kovasti Lovisaa,\njoka itkeä inusi kunnes nukkui.\n\nVaan Hiorthin huoneessa istuivat molemmat ystävät tuntikauden\npunssipullon ääressä. Mielensä oli juhlallinen, liikutettu, ja he\nlupasivat toisilleen kyyneleet silmissä, että heidän ystävyytensä olisi\nijänkaikkisesti kestävä -- eipä heitä erottaisi heidän molempien\nrakkaus Sofiaan. Siitä he johtuivat kasteesen, josta he väittelivät\nhyvin kiivaasti, kunnes aamupuolella erosivat.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSadelakki sidottuna leuan alle, sillä myrsky pauhaili, hyräillen\nmielilauluaan kulkiessaan:\n\n\"Kuules Katri kulta! Sinä rakkauden tulta --\" tuli luotsivanhin Seehus\nmarraskuun viime päivinä rinteitä alas.\n\nKirje oli tullut Antilta, ja luotsivanhin tiesi kuinka levotonna\nNjaedel odotti selityksiä \"jutustaan.\"\n\nTasangolla oli Njaedelin matala talo vasta kynnettyjen peltojen\nkeskellä, ja hiekassa näki hän puolitekoisen ojan. Pari kaislakuormaa\najoi kappaleen matkaa siitä.\n\n\"Sören Börevig tiesi kyllä mitä hän teki, kun hän sai Njaedelin\nmenemään kuninkaan oikeuteen\", mutisi luotsivanhin.\n\nMyrsky kävi lounaalta matalaa rantaa pitkin. Se oli kova syysmyrsky ja\njo varhain puolenpäivän jälkeen rupesi hämärtämään.\n\nLuotsivanhin seisahtui ja heitti merimiehen katseen merelle ennenkun\nmeni alas viimeistä mäenrintuusta. Etelässä päättyi hiekkatasanko\npaljaisin kallioihin, jotka pistäysivät niemekkeiksi, joihin meri\nmurtui; kuohuavan vaahdon keskellä korkealla ilmassa voi hiljaa\nsekuntisen eli pari juurikuin valkoinen pylväs lyijynharmajaa perää\nvastaan ja hajosi sitten vaahtovaipaksi yli kivien.\n\nPohjoisessa saattoi hän seurata pitkässä mutkikkaassa viivassa kuohuu\nvaahtorantaa; se oli niin leveä, että se luotsivanhimman laskun mukaan\nmurti kymmenkunnan jalkaa vettä. Suoraan pohjoisessa keskelle kuohuja\nnäki hän silloin tällöin vastasytytetyn Bratvaldin majakan välkkyvän.\n\nEi yhtään purjetta näkynyt; pilvet yhtyivät toisiinsa muuttamatta\npaikkaanko -- mustanharmaissa tukuissa -- kova, jäykkä myrskyilma.\nMereltä kuului lakkaamaton jyminä, syvä, jyryävä ääni, joka nousi ja\nlaski, silloin tällöin kumiseva paukaus juurikuin kanonan paukaus hyvin\nkaukaa. Tuuli pörryili kanervikossa ja vongutti sähkölankoja maantien\nvierellä, ja lokit, jotka lentää liitelivät mereltä, siivet tanassa,\niskivät myrskyssä.\n\nKun luotsivanhin meni Börevigin veräjästä alas Svartmyreen, ei hän enää\nhyräillyt; päin vastoin hän kirota nasautteli.\n\nSuuria pyöreitä kiviä oli keskellä tietä; sadevesi mäeltä oli\nsyövyttänyt ja meni poikki tien, jättäen syvän ojan täynnä pieniä\nkiviä.\n\n\"Luulen olevan parasta kirjoittaa Antille, joka kuulemma on niin hiiden\nviisas ja älykäs\", mutisi luotsivanhin; \"tämä tienosa mahtaa varmaankin\nsaattaa hänet vihdoin hengiltä.\"\n\nNjaedel istui hajareisin suurella kivellä keskellä aituusta. Hän löi\nvoimakkaasti ja yhtä jonoa hakkuria, jota hän piti vasemmalla kädellä,\njoka oli kääritty villiatukolla. Silloin tällöin veti hän ylös hakkurin\nja tipautti vettä reikään märästä rievusta, joka oli vanhassa\nläkkiastiassa, jonka kaupunkilaiset olivat unohtaneet muutamalla\nhuvimatkallaan maalle.\n\nTuuli niin jotta hänen kihara tukkansa liehui joka taholle juurikuin\nsuuri korkkikierunippu; ja hän oli niin kiintynyt työhönsä, että\nluotsivanhimman piti mennä aivan hänen luokseen, ennenkun Njaedel\nhuomasi hänet.\n\n\"Päivää, luotsivanhin!\" sanoi Njaedel, nosti hakkurin ja otti\nmittatikun koettaakseen kuinka syvä reikä oli. Vaan kun hän kuuli että\noli Antilta kirje, heitti hän kaikki ja leiskahtihe alas kiveltä.\n\nHe menivät sisään ja sytyttivät kynttilän. Huoneessa oli niin ikävän\nnäköistä; vuode oli auki, ja lattia oli melkein musta. Njaedel asettui\nvastapäätä luotsivanhinta ja katsoi häntä suu kolmantena silmänä.\nNjaedel oli laihtunut, ja kädet kävivät levottomasti edestakaisin.\n\nKyllä mahdollista, että luotsivanhin olisi voinut olla vähän rutompi\nliikkeissään. Vaan ei ole mikään pieni asia kirjeen lukeminen.\nSilmälasit piti puhdistaa hyvin, kuori oli tarkastettava ja sitten\nleikattava varovasti ylälaidasta. Kuori oli suuria kanslian kuoria\nharmajasta paperista, varustettu vielä lakallakin.\n\n    'Korkeasti kunnioitettava herra luotsivanhin\n    Lauri Voldeman Seehus.'\n\n\"Ah, paha henki\", mutisi luotsivanhin.\n\n    'Täten tunnustamme saaneemme kaksi kirjoitusta kunn. herralta\n    syyskuun 1 päivältä ja 1 lokakuun 20 päivältä tänä vuonna. Kun\n    te näytte olevan oikeutettu veljeni valtuutetuksi muutamissa\n    suhteissa, käännyn teidän puoleenne pyynnöllä, että antaisitte\n    tiedon veljelleni seuraavan kirjoituksen sisällöstä. Teidän\n    yllä viitatussa kirjoituksessanne lokakuun 20 päivältä näkyy,\n    että veljeni on ilman mitään perustuksia otaksunut, että hänen\n    riita-asiansa koskeva kaislarantaoikeutta talon omistajan Sören\n    Börevigin kanssa olisi jo otettu esille suoristaan päätettäväksi.\n    Tämä ei olekaan niin. Järjestyksen tähden emme ole vielä voineet\n    ryhtyä tähän asiaan --'\n\nLuotsivanhin pysähtyi vähäsen.\n\n\"Luepa toinen kerta\", sanoi Njaedel.\n\nLuotsivanhin luki.\n\nNjaedel puisti päätään; vaan äkkiä nousi seisomaan ja löi nyrkkiään\npöytään, jotta luotsivanhimman silmälasikotelo hyppäsi korkealle\nilmaan.\n\n\"No, no, Njaedel, luetaanhan kirje kokonaan. Ehkä lopussa kiitos\nseisoo.\"\n\n    'Ylipäänsä tulisi herra luotsivanhimman selittää usein\n    mainitulle veljelleni, että senlaatuista asiaa kuin tämä\n    on ei voida ajaa erinomaisen joutusasti ilman ei vähäistä\n    lisätyötä ja erityisiä kustannuksia. Sitäpaitse tulee\n    huomata, että summan suuren 200 kr. lähetettynä ensi postissa,\n    voi otaksua olevan tarpeellisen arvoisen jouduttamaan mainitun\n    asian toimittamista. Samalla ilmoitan täten olevani suostuvainen\n    rupeamaan summan tasailemiseen lisäämättä menoja asianomaisille.'\n\n\"Ymmärrätkö sitä, Seehus?\"\n\n\"En\", vastasi luotsivanhin ja luki uudelleen; vaan äkkiä lausui hän:\n\"Nyt sain päähäni; Me saamme luvan voidella.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Niin, näet sen, tämän minä käsitän\", sanoi luotsivanhin tyynesti,\n\"ennenkun kuletin 'Talon Toivoa', joka oli kousuli Garmanin\nSandsgaardista, sanoi aina konsuli, kun lähdin Itämereen sillilastilla\nkeväällä: 'Kuules nyt, Seehus', sanoi konsuli, 'kun tulet Riikaan, niin\nsaat luvan voidella tullimiehiä ja runsimiehiä ja koko joukkoa paraan\ntaitosi mukaan. Ei ole hyväksi koskaan säästää mikä on välttämätöntä',\nsanoi konsuli. Ja monta ruplaa meni ja monta Golden Wasser pulloa, sen\ntaidat uskoa, jotain semmoista tarkoittanee veljesi.\"\n\n\"Luuletko kuninkaan ottavan maksoa siitä?\"\n\n\"Kuninkaan\", vastasi luotsivanhin ja hymyili mahtavasti, \"en luulekaan,\näijäseni, vaan luulen rahojen sulaavan ennenkun kerkiävätkään niin\nkauas. Joku hienon kultakalunaisen herran kai pitää saada ne mennäkseen\nkuninkaan luo kysymään kaislarannastasi. Pietarissa näin kerran\nsemmoisen, joka ajoi kahdella hevosella, joilla silahelat olivat\nhohtavasta hopeasta, eikä hänellä ollut yhtään ruplaa, joka ei ollut\njuomarahaa, niin sanoi välikauppiaan kirjuri.\"\n\n\"Niin, tokkohan lie niin asia\", sanoi Njaedel.\n\n\"Sinä kaikitenkin näet että hän tahtoo 50 taalaria -- ehkä\nvaivoistaan.\"\n\n\"Ah, ei Antti ota rahaa minulta\", vastasi Njaedel loukattuna.\n\nLuotsivanhin luki edelleen:\n\n    'Mitä tulee Teidän usein mainitussa kirjoituksessanne puhuttuun\n    hyväntekiäisiin rakkaan veljentyttären olosta huoneessani, ei\n    mitään semmoista tule kysymykseen.'\n\n\"Niin mitä sanoin!\" huudahti Njaedel ylpeänä.\n\n    'Kunhan vaan olonsa matalassa majassani tulisi hänelle\n    siunaukseksi! Nuorten mielet helposti viettyvät, ja aivan\n    helposti tämän mailman turhuuteen, ah, vähän näyttävät he\n    panevan arvoa vanhempain neuvoihin ja kehoituksiin. Ja nuorta\n    tyttöä uhkaa turmio suuressa kaupungissa, jotta meidän\n    kaikesta sydämestämme tulee rukoilla ja toivoa rakkaalle\n    Kristinallemme, että hän tukkisi korvansa kaikelle mairittelulle\n    ja kiusaukselle ja sitä vastoin aukaisisi ne kokeneitten\n    kehoituksille.\n\n    Niin, kallistakaamme kaikki sydämemme totuuden äänen puoleen;\n    kun nyt vielä on meidän kutsumuksemme aika.\n\n                                 Suurella kunnioituksella\n                                       _Anders Mo_.'\n\n\"Niin, se Antti, se Antti!\" sanoi Njaedel ihmetellen, \"sitähän se\näiti aina sanoi: 'Sinä Njaedel', sanoi hän, 'olet tyhmä kuin pässi,\nvaan --'\"\n\n\"Minä ihmettelen mitä hän tarkoittaa tällä?\" mutisi luotsivanhin\najattelevana, \"näyttää siltä, juuri kuin joku kuleksisi vaanimassa\nKristinaa.\"\n\n\"Oletko houkka, luotsivanhin? Mitä teemme siihen?\"\n\n\"Tiedän, me kirjoitamme, että hänen tulee varoa ja pitää silmänsä\nauki --\"\n\n\"Ja puhua Antin kanssa -- kirjoita silleen, luotsivanhin! -- että hänen\npitää totella Anttia kaikessa.\"\n\nLuotsivanhin otti heti kynän, mustetta ja paperin, jota nyt oli\nhankittu Njaedelin taloon, ja kirjoitti \"Rakas Kristina!\" Sitten\najatteli hän kauan.\n\n\"No, luotsivanhin, hämmennyitkö?\"\n\n\"Ei ole koskaan kysymystä siitä!\" vastasi luotsivanhin mahtavana ja\nkirjoitti:\n\n    'Nuorison laita on kuin suuren tanskalaisen mullin, joka oli\n    Sandsgaardissa; vaan kun oikein ajattelen asiaa, en voi sinulle\n    kertoa sen mullin historiaa, sillä se on ruma lopusta; vaan\n    isäsi tahtoo, että aina kääntyisit Antti sedän puoleen kun\n    jotain tapahtuu sinulle, sillä kiusauksia monenlaisia on\n    nuorukaisilla, esimerkiksi Amalia, sisareni -- niin, nyt siitä\n    on kaksikymmentä vuotta kun hän kuoli, ja hän sanoi, että se\n    oli hauskin päivä hänen elämässään; se oli kuitenkin tammikuun\n    1 päivä kun hän kuoli, samana vuonna kun ukkonen iski nimismiehen\n    navettaan, kaikki rakkauden viekoituksella, ja se oli päälle\n    päätteeksi suuri lurjus, hänen naamansa oli kuin sokeroittu, ja\n    hän elää vielä tänäkin päivänä kaupungissa, vaan en mainitse nimeä;\n    vaan hän kääntyy seinään päin, kun kohtaa häntä, eikä ole\n    tietävinäänkään. Niin on käynyt monen kelpotytön. Sen tähden\n    tahtoo isäsi, että kaikissa noudatat setäsi mieltä ja luotat\n    häneen.\n\n    Nyt on täällä merellä myrsky joka päivä, eikä yhtään purjehtiaa,\n    joka onkin parasta, sillä täällä on kuunpimennystä ja meripimeää,\n    vaan höyrylaivat eivät välitä mistään mikä minusta on tunnusmerkki\n    erittäinkin sen vuoksi että ne ovat typi tykkänään raudasta, vaan\n    luin muutamasta sanomasta, että nyt on laivoissa kaikki raudasta\n    aina mastot ja köydetkin, joka minusta näyttää olevan helkutan\n    suuri vale. Isäsi voipi hyvin, piti sanomani.\n\n                                       Harras ystäväsi\n                                       _Lauri Seehus_.'\n\n    'Jälkikirjoitus: Voit sanoa sedällesi, että rahat, joista hän\n    kirjoitti, tulevat, kunhan isäsi saa kootuksi, vaan kysy eikö\n    voisi tulla vähän helpommaksi näitten huonojen aikojen kautta,\n    ja käske hänen puhella muuan sana sen kanssa joka on ylempi\n    herra kuin nimismiehet, ruotimestarit ja kapteenit, että aivan\n    se on sikamainen koko tie Svartmyreen päin, jonka voit sinäkin\n    todistaa, vaan nyt se on huonompi kuin ennen.'\n\nKun postimies toi tämän kirjeen, seisoi Kristina hameet käärittynä\npesemässä keittiön ovea, sillä vaikka heillä oli piika teki hän\nosaltaan täyden työn talon työssä.\n\nValtioneuvokselle oli myös sanomalehtiä ja kirjeitä, jotka yleensä\njätetään porttivahdille.\n\nAlfred Bennechen tuli alas mennäkseen kansliaan, ja kun hän näki postin\nolevan pöydällä porttikamarissa -- ovet olivat auki, kun oli huoneitten\nsiivous -- käytti hän mielellään sopivaa tilaisuutta.\n\nKristina oli vaan huoneessa kun hän näki kuka se oli. Hän virutti\npesurievun sankkossa ja pisti vahvat valkoiset käsivartensa oikein\nsyvälle liasta harmajaan veteen. Sitten hän väänsi rievun, pani\nkelpolailla santaa siihen ja rupesi taas pesemään ovea, juurikuin olisi\npitänyt maalaus hangata pois.\n\n\"Hyvää huomenta, neiti Kristina!\" huusi Alfred, iloisesti hypätessään\nhuoneesen; vaan kun hän näki kuinka vähän vaikutusta hänen odottamaton\ntulonsa teki, meni hän noloksi ja jatkoi: \"Suvaitsetteko että saisin\nsilmäillä postia? Ehkä olisi joku kirje pieneltä morsiameltani.\"\n\nVaan eipä tämäkään näkynyt vaikuttavan tuon enempää. Tuo hankaamisen\ntuskallinen ääni kävi hänen korviinsa; häntä myös suututti nähdessään\nKristinan mielellään olevan siinä puvussa ja tuossa halvassa työssä --\nja että hän ei ollut häpeissään siitä!\n\nKaksi miestä meni muutaman kadunpuoleisen akkunan ohi. Alfred katsoi\nylös: \"Kas tuossa oli setänne ja -- niin, Juhana, tiettävästi! Hän\naikoi juuri kääntyä portista sisään. Veljeni on kai tavallisempi vieras\ntäällä alhaalla kuin tuolla ylhäällä -- vai?\" Vaan kun hän kääntyi,\nnäkikin että Kristina oli ottanut sankonsa keittiöön ja sulkenut ovet\nkiinni.\n\nVihastuneena viskasi hän sanomalehden ja meni. Portailla kohtasi\nhän Mon, joka tervehti niin kunnioittavan tuttavallisesti.\nAntti setä tarkasti postin ja valitsi ne kirjeet, jotka hän veisi\nvaltioneuvokselle kansliaan. Kun hän löysi luotsivanhimman kirjeen\nKristinalle, huusi hän häntä sisään.\n\n\"Kristina\", sanoi hän vakavasti, kun hän oli ojentanut hänelle kirjeen.\n\"jotain on, josta minun pitää puhua. Valtioneuvoksen pojat käyvät\ntäällä usein sinun luonasi --\"\n\n\"Ovi oli auki, ja niin tuli kandidaati sisään --\"\n\n\"Niin, minä en tarkoita niinkään Alfredia, vaan tohtori, näetkös --\"\n\n\"Hän ei ole ollut täällä\", kiiruhti Kristina vastaamaan.\n\n\"Ei, ei, vaan minä näin hyvin, että hän oli tänne tulossa. Niin,\nnäetkös, rakas Kristina\", jatkoi hän ystävällisesti ja piti kättään\nKristinan olkapäällä -- Kristina oli vähän pitempi kuin hän -- \"suuren\nkaupungin elämä tuottaa monta kiusausta nuorelle tytölle. Sitä paitse\ntulee sinun ajatella kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen\nvaltioneuvokselle ja kuinka ilkeätä olisi minulle, jos heille sattuisi\njoku harmi, johonka minä tahi joku omaisistani olisi syypää. Tätä et\nehkä nyt ymmärrä, vaan pyydän että olet varovainen ja riiput heissä\nkäsiini, jotka tahtovat sinun parastasi.\"\n\nHän taputteli Kristinaa poskelle ja meni kirjeineen.\n\nEi Kristina ymmärtänyt tätä, ei ainakaan täydelleen. Hänestä oli\nnähtävästi haavetta, että setänsä tarkoitti nuorten herrain käyvän\nhänen tähtensä. Vaan millä tavoin jotain harmia tapahtuisi\nvaltioneuvokselle, hän ei käsittänyt. Kristina oli viisas ja\nymmärtäväinen talonpoikaistyttö, joka täydelleen tiesi erotuksen\nvaltioneuvoksen pojan ja alhaisen maalaistytön välillä.\n\nVaan kuitenkin tuli hän levottomaksi, kun luotsivanhinkin toi\nkirjeessään samoja varotuksia ja viittauksia. Vaan mitä hänellä on\ntehtävänä? Kandidaatia katseli hän niin vähän kuin mahdollista, ja\nmahdoton oli hänen sanoa vakavalle, kelpo tohtorille suoraan ettei hän\nsaanut käydä luona, niin harvoin kuin se tapahtuikin. Hän laski\ntarkalleen; olipa neljätoista päivää kulunut siitä, kun hän puhutteli\ntohtoria.\n\nAntti setä oli niin kummallinen; eipähän saanut hänestä oikein selkoa;\nsiivo hän kyllä aina oli, vaan Kristina tunsi kuitenkin jonkinlaista\npelkoa hänestä.\n\nVäliin iltasilla -- Antti setä tuli aina myöhään kotia -- kun hän meni\nKristinan huoneen läpi, istahti hän tavallisesti hänen sänkynsä\nlaidalle ja puheli vähän. Vaan Kristina ei aina ymmärtänyt mitä hän\nsanoi, joko sentähden että hän itse oli unissaan tahi setä väsyksissä,\nkun hän puhui niin epäselvään. Vaan hän taputteli häntä niin\nystävällisesti, sanoessaan hyvää yötä.\n\nTohtori Bennechenillä ei ollut onnea mennessään ulos tavatakseen\nKristinaa.\n\nHalu paloi hänessä joka päivä, vaan hän pelkäsi kohtaavansa Alfredia;\neipä hän halunnut tavata Motakaan, ja ylipäänsä oli näillä\nkoematkoilla hänen omatuntonsa paha juurikuin olisi hänellä ollut aie\ntehdä jotain oikein pahaa.\n\nYleensä hänen matkansa päättyivät niin, että hän meni ohi ja katsoi\nalas akkunasta, tahi meni hän yläkertaan tervehtimään äitiänsä siinä\nhienossa toivossa, että hän kohtaisi Kristinaa portilla tai käytävässä.\n\nHän näet sen oli rakastunut Kristinaan ja hän tiesi rakkautensa hyvin.\n\nEikä hän kuitenkaan ollut iloinen, mikä on tavallista, kun rakkaus\npulppuaa suonissa lämpimänä virtana.\n\nEnsinnäkin oli hän tietämätön minkä vaikutuksen hän olisi tehnyt\nKristinaan. Hän luuli, että Kristina, joka oli terve ja kaunis,\ntuntisi vastahakoisuutta semmoista rampaa vastaan kuin hän itse oli.\nSillä tohtori luuli, että hän nilkutti enemmän kuin nilkuttikaan.\n\nJa sitten oli hän mustasukkainen Alfredille -- hiljaisesti,\nsisällisesti, raivoisasti tunsi hän mustasukkaisuutta veljeänsä\nkohtaan, joka kaikkialla oli ollut hänen tiellänsä, kaikilla tavoin\nsuosittu ja pilattu, ja jonka syntein tähden hän vuosien kuluessa oli\nsaanut niin monta selkäsaunaa.\n\nJa vihdoin oli Juhana Bennechenillä salainen, synkkä epäilys itsestään\nja ylimalkaan tulevaisuudestaan.\n\nSenpä tähden rakasti hän lempeään, jonka hän tunsi nousevan, kuni\nrakastetaan kipeää lasta. Hän antoi voimakkaan tunteen ympäröidä koko\nolentonsa ajattelematta vastuksia; ja hän kantoi rakkauttaan hyvin\nsäilytettynä rehellisessä rinnassaan hiljaisella surumielisellä ilolla,\nsen ohessa kun hänellä ei ollut vahvaa uskoa siitä, että se tuottaisi\nhänelle mitään onnea.\n\nOli kylläksi aihetta levottomuuteen, vieläpä onnellisimmassa\ntapauksessakin: Kristina todellakin piti hänestä. Mitä valtioneuvoksen\nrouva sanoisi! Ja jos hän vielä saattaisi ajatella mahdolliseksi\nasettua äidin kieltoa vastaan, miten ja missä saisi hän rohkeutta astua\nisänsä eteen ilmoittamaan hänelle, että hänellä on aikomus naida\ntalonpoikaistyttö!\n\nTämä isä, niin kaunis ja mahtava, oli Juhana Bennechenin silmissä\nrehellisyyden, ylevyyden ja jalouden esikuva.\n\nKun vastustuspuolueen lehti asettui hallitusta vastaan, luki tohtori\nsitä hiljaisella vastustuksella isänsä puolustukseksi.\n\nEihän se ollut mahdotonta, että hallituksessa olisi henkilöitä, jotka\ntarvitsisivat moitetta, vaan että valtioneuvoksessa Bennechenissä olisi\njotain valituksen siaa, sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan.\n\nKun äiti pani kauniisen Alfrediin kaiken hellyytensä ja sitä oli vaan\nhiukkanen jälellä \"molemmille toisille huono-onnisille\", kuten hän\nsanoi Hildasta ja Juhanasta, oli isä melkein samanlainen kaikkia\nlapsiaan kohtaan, niin, tapahtuipa että hän uskalsi vastustaa\nvaimoaankin kun tämä turmeli Alfredia aivan tuhmasti.\n\nTästä oli tarpeeksi Juhanalle, joka tässä suhteessa ei ollut turmeltu;\nja kuta vanhemmaksi hän pääsi, sitä suurempi kunnioituksen tunto kasvoi\nhänessä isäänsä kohtaan, jotta se vihdoin tuli melkein hänen\nuskonnokseen.\n\nVaan nythän oli juuri isän etevin omituisuus, hänen elämänsä periaate:\nkaikki piti olla arvokasta, ylevää, virheetöntä; sen nyt Juhana tahtoi\nrikkoa, ja juosta päin myrskyä, tehdessään semmoisen suunnattoman teon,\nettä nai pitkän, punatukkaisen talonpoikaistyttöretukan.\n\nJuhana ajatteli mitä isä sanoisi ja tekisi, jos hän saisi vihiä\nvanhimman poikansa hullutuksesta. Pitkän tuumailun perästä hän sai\nvasta luvan hakiakseen köyhäin lääkärin viran muutamassa kaupungin\nulkosopukassa ja mitä se oli tämän suhteen?\n\nVaan aina kun tohtori tuli näin pitkälle ajatuksissaan, hän jotenkin\ntyydyttävällä tunteella lausui: \"Niin mitäpä siitä on miettimistäkään;\nKristina ei kuitenkaan välitä minusta niin vähintäkään.\"\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKun Mortensen rupesi toimittamaan \"Kansan ystävää\", pantiin\nsanomalehdelle nimeksi: \"Kansan todellinen ystävä\", ja kohtalaisen\nasunsa siaan, mikä sillä oli ollut Hansen äijän aikoina, painettiin se\nnyt kauniille paperille ja uusilla kirjasimilla.\n\nKuvat sitä vastoin pysyivät jonkun aikaa samalla kotitekoisella\nkannalla: mustina lönttinä, vähän valkoista siellä täällä. Vaan\nmuutamana päivänä ilmoitti toimittaja tilaajilleen kuvien loppuvan\nseuraavasta neljännyksestä alkain.\n\nTämän kautta kadotti sanomalehti luonnollisesti suuren joukon alhaista\nväkeä, vaan Mortensen oli hyvillään kaikessa tapauksessa. \"Kansan\ntodellinen ystävä\" sai kohta yleisönsä; mitä aineelliseen puoleen\ntulee, näkyi se käyneen paremmin kuin toivottiinkaan.\n\nEkstra-ordinari Hiorth oli niin lopettanut muutaman pääkirjoituksen\nlukemisen, jossa näytettiin mahdottomaksi määrätä kuka tai mitä\nnykyaikaan tarkoitetaan sanalla: kansa; lähinnä täytyi sen kai olla\nvirkasääty, joka oli kansan ydin -- kun tukkukauppias Falck-Olsen astui\nsisään ulommaiseen huoneesen ja kysyi valtioneuvosta. Kun yksi neuvoi\ntukkukauppiasta valtioneuvoksen huoneesen, hajosi kuuliakunta, joka oli\nkokoutunut \"Kansan todellisen ystävän\" ympärille, ja kukin meni\npaikoilleen läheisiin huoneisin, tunkeutuakseen paperikasoihin.\n\nHansen äijä vaan ei ollut liikkunut. Hän ei ollut muka\nkuuntelevinaankaan näitä lukemisia. Tämä ei kyllä auttanut häntä\nensinkään, sillä kun tuli jotain, jonka tiettiin käyvän hänen älälle,\nulvottiin hänen korvaansa sitä. Hansen äijästä oli tullut varottava\nesimerkki kanslian nuorisolle, joka osoitti miten käy kun ajaa\nvastakkaisia mielipiteitä. Kaikki tiesivät, ettei hän päässyt sen\nylemmäs. Missä hän nyt istui, kasvot seinää kohti, tonkimassa\nkaikenlaista törkytyötä, istuu hän siinä kunnes lasketaan arkkuun;\njollei vaan olisi lopusta täytymys ajaa hänet menemään, sillä Hansen\näijä ryypiskeli, niin hoettiin viime aikoina.\n\nKun valtioneuvos näki tukkukauppias ystävänsä astuvan sisään, hän\nymmärsi rahajutun olevan kysymyksessä, ja täänkaltaiset olivat\nylipäänsä hirveän kiusallisia. Sentähden kysyi hän iloisella äänellä,\ntulisiko tukkukauppias käskemään häntä metsästysretkelle; silloin oli\ntyven ja selkeä talvipäivä, vähän oli kylmä ja aurinko paistoi.\n\nVaan Falck-Olsen alkoi tuimalla asiotsiaäänellä puhella huonoista\najoista, tappioista kaikkialla ja kun voittoa ei saanut mistään.\n\n\"Niin, niin\", keskeytti valtioneuvos, kulkiessaan edestakaisin, lyöden\nkäsiä toisiinsa, sormet suorina, jotta sormenpäät tulivat yhteen,\n\"kotimainen teollisuus ja kauppa ovat rappiolla tätä nykyä, sitä ei voi\nkieltää, vaan me toivomme.\"\n\n\"Ah, ei parane kanalle aikaa; minä en tiedä miten laita täällä maassa\non. Vähän aikaa käy laatuun, ja loistavastikin, vaan sitten pysähtyy ja\nmenee hajalleen, ei mikään ota kukoistaakseen meillä, kaikki, mihin\nryhdymme, käy niin nahjustamalla. Katsokaa, nyt esim. Osakepankkia,\njoka perustettiin niin paljolla sampanjalla tässä mennä vuonna, ja nyt\nmenee se ihan männikköön!\"\n\nNäitten sanojen johdosta laski valtioneuvos helpoituksen huokauksen.\nHän pelkäsi että tukkukauppias oli tullut huvittamaan häntä \"rahan\nhankkimisen vaikealla työllä\", \"suurilla apurahoilla\", ja moisilla\nikävyyksillä, joita hän toi esiin, kun oli huonolla tuulella. Vaan\nOsakepankki oli aina viaton puheaine, ja valtioneuvos vastasi sen\ntähden leikillisesti: \"Pankin hallituksen jäsenenä panen vastalauseen\nteidän syytökseenne. Me olemme päinvastoin, kuten vuositilit\nnäyttävät --\"\n\n\"Minä viisi vuositileistä\", vastasi Falck-Olsen, \"mikä on tehdessä\nhyviä tilejä, senhän taitaa vaikka mikä tökerö tätä nykyä. Vaan\nkelvollista asiain johtajaa kaivataan johtokunnassa. Mitä hiittä niistä\non noista oppineista lakimiehistä, jotka eivät ilmoisna ikänään ole\nolleet asioissa -- kaikilla näillä valtioneuvoksilla, asianajajilla ja\nasessoreilla -- ne eivät ymmärrä asiaa, ei totta tosiaan! Ei he ymmärrä\nniin vähän vähääkään.\"\n\nNytpä valtioneuvos ymmärsi minne \"asia\" veti; hän naputteli sormiaan\nvarovasti ja sanoi: \"Olette todella osaksi oikeassa, ystäväni --\nsuureksi osaksi; mutta --\" hän pysähtyi, hypelöi ystävänsä\ntakinkaulustan kulmaa vasemmalla puolen, lisäten: \"on toki kummallista,\nkummallista ja valitettavaa, että mies moinen kuin te ei ole\nkunnianhimoinen.\"\n\n\"Hä?\" kysyi tukkukauppias ja katsoi epäileväisesti.\n\n\"Eikö tule mieleenne koskaan, että te kerrassaan liian vähän käytätte\nvaikutusta, joka teillä on -- tahi ainakin voisi olla? Nähkääs nyt\nesim. Osakepankissa, jota mainitsitte: jos vanha valtioneuvos Falbe\nlähtee pois johtokunnasta, kuten hän varmaankin tekee seuraavassa\nyleisessä kokouksessa, niin olisihan se johtajanpaikka jonkin arvoinen\nteille.\"\n\n\"Kyllä, sitäpä juuri haluankin!\" lausui tukkukauppias.\n\n\"Mahdotonta, sen pahempi! Aivan mahdotonta, ystäväni!\" vastasi\nvaltioneuvos, kulkien taas edes takaisin lattialla.\n\n\"Vai niin! Saanko kysyä miksi niin?\"\n\n\"Siksi että konsuli Lind nähtävästi haluaa saada avonaisen johtajan\npaikan!\"\n\n\"Haluaa! Haluaa! Onko mokomaa kuultu!\" huudahti tukkukauppias ja nauroi\npakollisesti. \"Olisi hauskaa kuulla minkätähden aina kaikki käy kuin\nitsestään sille suosiolliselle herralle; eihän hänkään ole isompi\npohatta kuin minäkään.\"\n\n\"Ei, ei suinkaan, vaan hän on luotettava.\"\n\n\"Mitä herra valtioneuvos tarkoittaa sillä? Enkö minä ehkä ole\nluotettava mies?\"\n\n\"Tyyntykää, tyyntykää, hyvä ystävä!\" sanoi valtioneuvos Bennechen\nhymyillen ja painoi hänet istumaan tuolille. \"Pyydän saadakseni\nselittää teille tarkoitukseni esimerkillä. Te piditte, kuten muistatte,\npari kuukautta sitten pidot, loistavat kemut, voin sanoa; siellä ei\npuuttunut mitään, kaikki oli kaunista, virheetöntä, arvokasta, sanalla\nsanoen, kuten piti ollakin. Ja kuitenkin -- antakaa huomautan teille\nerityistä kohtausta.\"\n\nNyt oli valtioneuvos mieliaineessaan. Pieniä salaisia toimintoja\nkahdenkesken lukittujen ovien takana, kas se asema josta hän enin oli\nmielissään. Hänen puheensa sai silloin salaisen, tuttavallisen äänen,\njuurikuin hän joka hetki sen mielisuosioksi, jonka kanssa hän puheli,\naukaisi sydämensä, puheli siitä jota hän muutoin ei uskonut kellekään,\nja oikeastaan mieluummin olisi salannut; kaikki kävi siten, jotta läksi\nhänen luotaan siinä vakuutuksessa, että oli saavuttanut valtioneuvos.\nBennechenin täydellisen ja jakamattoman luottamuksen ja kaikki\nhallituksen salaisuudet oli hänen tiedossaan. Ja kuitenkin sanottiin\nhänestä, että hänen pääasiallinen omituisuutensa valtiomiehenä oli\nerinomainen tunnollisuus, kun asioita oli salassa pitäminen.\n\nHän siirsi tuolinsa aivan tukkukauppiaan viereen, käänsi kauniit,\navoimet kasvonsa häneen päin ja jatkoi: \"Saattaa näyttää kummalliselta,\nettä vieras arvostelee talonväkeä, vaan mehän tunnemme toisemme, ja\nkoska olemme juuri siinä puheaineessa, sallittakoon minun lausua\nmuutamassa suhteessa hämmästystäni teidän kutsuistanne.\"\n\n\"Vai niin --? Sitä en ymmärrä.\"\n\n\"Näetkös, hyvä ystäväni, se tapaus, josta tahdon teille huomauttaa, oli\nillallispöydässä, joka -- sivumennen mainiten -- oli oivallinen --\nteidän työhuoneessanne. Kuten epäilemättä muistatte, väiteltiin siinä\npolitiikista --\"\n\n\"Niin, vaan tietäkää, herra valtioneuvos, samaahan tehdään varmaankin\nkaikkialla tänä aikana. Mainitkaa minulle joku seura, jossa ei puhella\npolitiikista?\"\n\n\"Niin, siinäpä se juuri on\", huudahti valtioneuvos, \"puhellaan\npolitiikista kaikkialla, siinä olette oikeassa, kerrassaan oikeassa.\nVaan huomatkaa tarkalleen se seikka\" -- valtioneuvos löi häntä polveen\nsamassa tahdissa kuin puhuikin -- \"kun _väitellään_ politiikista,\nniin merkitsee se, että seura on huonosti yhdistynyt -- siinä on\neroavaisuuksia!\"\n\n\"Vaan siellähän huoneessani oli pelkkiä ylhäisiä henkilöitä. Sinä\npäivänä olin juuri käskenyt monta erinomaista miestä, joita ei minulla\nollut huvi ennen nähdä luonani.\"\n\n\"Aivan oikein! ja sehän oli itse onnettomuus. Siellähän oli miehiä\nvaikka minkä värisiä\" -- valtioneuvos laski ääntään -- \"aina asti\npunaiseen! Ja mainittiin monta ikävää asiaa, kovin ikävää, se mun\ntäytyy sanoa. En itse vuokseni, ymmärrättehän -- minä en välittänyt\nvähääkään siitä; aivanhan yleisiä lauseita ja enimmäkseen nuoret\nhenkilöthän niitä lausuivatkin. Vaan teidän puolestanne, hyvä ystävä,\narvelen ma, että --\"\n\n\"Uh\", keskeytti tukkukauppias ja nousi seisomaan, \"siitä minä viisi\nveisaan, minä olen itsenäinen mies, selvmade mies, minä en kerjää\nkeltään mitään!\"\n\n\"Ei, ei, on kuin sanoin: te ette ole lainkaan kunnianhimoinen, ja se\nminusta on valitettava asia, hyvin valitettava.\" Valtioneuvos kulki\nedestakaisin, kertoellen: \"hyvin valitettava asia.\"\n\n\"Hm -- kunnianhimoinen!\" sanoi Falck-Olsen vihdoin äreästi, \"kyllä\nvarmaan olen kunnianhimoinen, ainakin niin paljon että toivon -- toivon\nsaavuttavani sen vaikutuksen, mikä minulle kuuluu. Vaan politiikin\nkanssa en luule minulla olevan mitään tekemistä, sitä olen teille\nsanonut tuhannen tuhatta kertaa; minä en kuurra en kaarra mihinkään\npuolueesen, minä olen välillä -- eli oikeammin sanottuna: minä olen yli\npolitikin!\"\n\nHän oli ylpeä tästä hyvin sointuvasta lauseesta, vaan valtioneuvos\nkäänsihe häneenpäin, kohottaen olkapäitään: \"Lause, jota käytätte, on\njossakin tilaisuuksissa hyvä lauselma; minä myönnän, että sitä joskus\nvoi käyttää hyvällä menestyksellä. Vaan, hyvä ystäväni, ollaan\nyksimielisiä -- näin meidän kesken -- että se on puhetapa -- eli,\nsuoraan sanoen: paljasta mielettömyyttä. Ei, on vanha sananlasku\nkumminkin parempi: 'Sano minulle kenen kanssa seurustelet, ja minä\nsanon sinulle mikä olet.'\"\n\n\"Mutta -- mutta ketä en olisi saanut kutsua?\" kysyi tukkukauppias vähän\nsäveämmästi.\n\n\"Ah, hyvä ystäväni, kuinka voitte uskoa että ryhtyisin\nerityisseikkoihin! Minä tarkoitin vaan noin yleisesti että seura ei\nollut yhtäläinen. Useat olisivat ilman mitään vahinkoa voineet olla\npoissa, ja taas toisakseen kaipasin minä yhtä ja toista, joka minun\nmielestäni olisi pitänyt olla siellä. Suvaitkaa että näistä mainitsen\nesim. sanomalehden toimittaja Mortensenin, miehen, joka epäilemättä --\"\n\n\"Hän tulitikkuineen! Ei kuulkaas -- tiedättekö että se --\"\n\n\"Minä voin sanoa teille jotain kahden kesken\", kuiskasi valtioneuvos.\n\"sillä miehellä on tulevaisuus, minkälainen lieneekään menneisyys\nollut. Oletteko ottaneet huomioon hänen sanomalehtensä? Teille uskallan\nsanoa: sillä lehdellä tulee olemaan merkityksensä -- hyvin suuri\nmerkityksensä.\"\n\nSamassa tuli Mo sisään paperikasan kera.\n\nTukkukauppias ei suinkaan suvainnut kuulijaa. Sen sijaan että olisi\nottanut häntä miehen tavalla kurittaakseen, antausi hän keskusteluun,\njossa -- kuten tavallista -- veti lyhintä virttä.\n\nEipä hän kuitenkaan tahtonut lähteä lyömättä valttiansa, ja sentähden\nsanoi hän puoliääneen:\n\n\"Niin, minä tahdoin vaan sanoa teille toivovani varmaan että, kun\näänestys on ratkaiseva asian, Tekin valitsette minua.\"\n\nValtioneuvos tunsi ilkeän piston. Tukkukauppias katsoi häneen\nkeltaisilla silmillään, jotka seurasivat tavallisesti \"suuria\napurahoja\" ja muita semmoisia ikävyyksiä. Vaan hän ojensi\nystävällisesti kätensä, jättäessään hyvästiä siinä ovensuussa: \"No,\nniin, kiitos ystäväni, siitä kerkiämme aina puhella. Muuten ajattelen\nkyllä, että olemme yhtä mieltä kaikenmoisissa suhteissa.\"\n\nTukkukauppias mutisi jotain, jota ei ollut helppo ymmärtää, ja\nvaltioneuvos sulki oven hänen jälkeen, mielessään vilkas tunne siitä,\nettä tulevalla kertaa olisi vielä pahempi.\n\nSitten hän kääntyi Mon puoleen, otti paperit ja pani ne väliä\npitämättömästi pöydälle. \"Onko teillä laskut?\"\n\nMo otti esille seitsemän, kahdeksan laskua.\n\n\"Niitä on liian monta, enemmän kuin sovittiinkaan!\" huudahti\nvaltioneuvos suutuksissaan. \"Saatte sanoa Gluncken rouvalle, että ei\nole tarkoitus että hän myöntyy kaikkiin hänen oikkuihinsa; ei totta\ntosiaan se käy laatuun.\"\n\n\"Niin, herra valtioneuvos\", sanoi Mo valittaen, \"saman sanon minäkin,\nvaan Malla Bimbam väittää --\"\n\n\"Kuka?\" kysyi valtioneuvos äkäisesti.\n\n\"Ah, pyydän anteeksi -- tarkoitin Gluncken rouvaa, joka väittää että\nheillä tätä nykyä on kaikkia tuonlaisia --\"\n\n\"Hm --\" keskeytti Bennechen ja avasi pienen laatikon pöydässään.\n\nHänen laskiessaan rahoja, sanoi Mo: \"Tietääkö herra valtioneuvos kenen\nkanssa virkakunnan päällikkö Delphin seurustelee?\"\n\n\"No, kenen?\"\n\n\"Hansen äijän.\"\n\n\"Hansen äijän -- joka on tuolla sisällä?\"\n\n\"Niin; eilispäivänä istui virkakunnan päällikkö koko illan Hansenin\nluona, ja kun hän lähti sieltä, pisti hän 40 kruunua rouvan kouraan. --\nMinä tiedän ihan varmaan sen\", lisäsi vahtimestari.\n\n\"Luottamattomia ihmisiä, kenen puoleen kääntyneekin\", mutisi\nvaltioneuvos, pannessaan rahat Mon eteen.\n\n\"Tosiaankin, tässä muistaessani -- teillähän, Mo, on luonanne sisarenne\ntytär?\"\n\n\"Veljeni tytär, herra valtioneuvos.\"\n\n\"No niin, minä toivon, että laitatte hänet luotanne. Kas niin, voitte\nodottaa tuolla ulkona kunnes soitan.\"\n\nValtioneuvos istahti; vaan vahtimestari Mo jäi seisomaan.\n\n\"Onko vielä jotain sanomista, Mo?\"\n\n\"Minä en mielelläni lähettäisi luotani veljeni tytärtä\", alkoi Mo\nkaikella kunnioituksella.\n\n\"Matkarahaa tarvitsee hän luonnollisesti\", sanoi valtioneuvos ja\ntarttui avainkimppuun, joka vielä rippui pienen laatikon suulla.\n\n\"Minä haluaisin pitää häntä luonani\", lausui Mo toistamiseen kuivasti.\n\nValtioneuvos käänsihe:\n\n\"Miksi sitten?\"\n\n\"Siksi -- siksi, että minä haluan niin\", vastasi toinen alamaisella\näänellä.\n\n\"Ei hukata aikaa, Mo. Vaimoni sanoo, että hän panee poikain päät\npyörälle; minä olen luvannut, ja pois pitää hänet laittaa.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, herra valtioneuvos, vaan minun täytyy saada pitää\nhänet luonani\", vastasi Antti Mo ja poistui pieneen eteiseensä.\n\nValtioneuvos istui hetkisen ja mietiskeli sitä. Tapahtui kyllä, että Mo\nteki esteitä, vaan niinpian kun avattiin pieni laatikko, kävi kaikki\ntäydellisesti. Se pahinta, että nyt syntyi hänelle luultavasti pieni\nkohtaus rouvansa kanssa.\n\nPieni pelostunut toimitussihteeri sai kärsiä siitä; itse virkakunnan\npäällikkö Delphinkään ei päässyt vapaaksi, ja valtioneuvoksen huonon\ntuulen maine levisi yli koko kanslian. Kuiskailtiin ja juostiin ja\nneuvoteltiin toisesta pöydästä toiseen; pelottava aavistus\nviraltapanosta eli alennuksesta kävi läkkitolposta läkkitolppoon, ja\njokainen teki hiljaisuudessa syntirekisterinsä.\n\nAntti kaikkivaltias hymyillen vaan hiipi ympäriinsä huopasaappaissaan,\nja kaikki nostivat silmänsä \"työstään\", kun hän kuleksi, niin\nsalamyhkäisenä, napissa takki, jonka kauluksen yli valkoinen tukka\nrippui.\n\nValtioneuvoksen tuuma kävi tukkoon. Heti kun vaimonsa näki hänet, kysyi\nhän: \"No, oletko määrännyt?\"\n\nValtioneuvos väänsihe vähän, ennenkuin vastasi. Vaimonsa oli ainoa\nihminen, jota hän oli kohdannut, jota kohtaan hän ei voinut käyttää\nmahtavampaa valtiotaitoansa. Sen vuoksi hän valitsi vastauksekseen:\n\n\"En, suoraan sanoen, en ole vielä, vaan --\"\n\n\"Mikä on ollut esteenä?\"\n\n\"No ei tahdo; hän ei halua mielellään lähettää häntä pois.\"\n\n\"No -- aina se sama Mo\", puhkesi valtioneuvoksen rouva puhumaan\nähmeissään. \"Kun Mo ei tahdo, niin on sinulla peukalo keskellä\nkämmentä. Voisi melkein luulla, että sinä tavalla tai toisella olet\nhänen vallassaan, jotta et uskalla hiiskua sanaakaan häntä vastaan.\"\n\n\"Ha, ha, ha, Mo raukka!\" nauroi valtioneuvos, vaan ei se tuntunut\ntulevan oikein sydämen pohjasta, ja hän tähysteli ahkerasti akkunasta,\nvastatessaan: \"ymmärräthän sen, jotta jos se on sinusta niin tärkeää,\nettä tuo tytär laitetaan menemään, niin ei ole mitään estettä; minähän\nvoin suoraan käskeä Mon --\"\n\n\"Niin, luuletko ettei ole jo aika käyttää valtaasi, jos sinulla on\nsitä? Sinä et tiedä mitä tyhmyyksiä Juhana tekee; Alfred puhuu\ntuhansista tapahtumisista --\"\n\n\"Anteeksi, vaan sen, minkä minä olen huomannut, käy Alfred yhtä usein\nporttikamarissa kuin Juhankin.\"\n\n\"No niin, mitä sitten? Alfred on ymmärtäväinen -- joka tietää herrain\ntapoja! Jos hän hyväileekin köyhää tyttöä, niin tiedämme mikä on\ntarkoitus. Vaan Juhana, näes, sinä et ole koskaan huomannut kuinka\nvaarallinen Juhanan luonto on, kuinka sanomattoman tyhmä hän on --\nmeidän kesken sanoen. Jos hän saa jotain päähänsä, on hän valmis\ntekemään suurimpia pöljäntöitä: niin, en kummailisi ollenkaan, jos hän\njonakuna päivänä tulisi kertomaan meille, että hänellä on vakaa aikomus\nottaa aviopuolekseen semmoinen nainen.\"\n\n\"Voi, rakas Adelaide, kuinka saatat ajatella semmoista. Se\nluonnollisesti ei saisi tapahtua -- ei millään ehdoilla --\nluonnollisesti!\"\n\n\"Niin, niin, minä olen nähnyt monta semmoista tapausta\", vastasi\nBennechenin rouva. \"Sanotaan niin kauan: se on mahdotonta, kunnes\nvahinko on tapahtunut, ja sitten istutaan häpeässä korvia myöten. Ei,\nsemmoista pitää estää aikoinaan, se on minun ajatukseni, ja pois pitää\nhänet laittaa, tuo inhottava, punatukkainen olento! Ajattelehan,\nDaniel, semmoinen hirveä aju.\"\n\n\"Niin, vaan sinä tiedät, että Alfred myös --\"\n\n\"Taas Alfred! Ethän koskaan ole pitänyt hänestä! Alfredissa on jotain\ntaiteellista, kuten useilla suvussamme. Punainen tukka ja valkoinen\niho, tahi jotain semmoista, houkuttelee häntä. Ja sitä paitse -- minä\nluulen ettet sinäkään ollut hempeä siihen aikaan, ystäväni.\"\n\nTämä todistus oli valtioneuvoksen rouvan väkikanona, joka aina lopetti\ntaistelun; sitäpaitse ilmoitettiin samassa että pöytä oli katettu.\n\n\"Missä on Alfred?\" kysyi valtioneuvos, kun ainoastaan emännöitsiäneiti\noli ruokahuoneessa.\n\n\"Alfred, poika raukkani, ei tule puoliselle\", vastasi valtioneuvoksen\nrouva; \"hän kävi täällä edeltäpuolisen ja sanoi aikovansa mennä suoraan\nkansliasta Eriksenin -- sinä tiedät, hänen ystävänsä -- kandidaati\nEriksenin luo, joka on kipeänä.\"\n\nValtioneuvos teki mielessään huomautuksen, että kandidaati Eriksenin\ntauti oli hyvin pitkällistä.\n\n\"Mutta Hilda? Missä on neiti?\" kysyi rouva.\n\n\"Neiti tulee heti\", vastasi emännöitsiäneiti, \"hän käski piian sanoa\nhänelle milloin ruoka on valmiina. Hän on porttikamarissa.\"\n\n\"Kuules Daniel\", kuiskasi rouva. \"Tuo viekas olento alkaa luikerrella\nsiellä sisarensa luona.\"\n\nKun Hilda tuli, tahtoi hän kertoa uudesta ystävättärestään Kristinasta,\nvaan äiti keskeytti heti. Ja kun häntä ei isäkään puolustanut, oli hän\nvaiti.\n\nHe söivät siis päivällisensä ääneti -- jokapäiväinen aterialla olo,\nmuikea ja ikävä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKoko talven oli luotsivanhimmalla kiiru Njaedelin kirjeitten\nkirjoittamisesta. Ensiksi Kristinalle, ja sitten Antille tuosta\nsamasesta \"jutusta\", joka ei koskaan päässyt päättymään.\nLuotsivanhimman päässä alkoi pyöriä vähäinen luulonajatus tuosta Antti\nsedästä; ei mahtanut kaikki nuo rahat, joita hän lakkaamatta vaati.\nolla oikealla tolalla. Vaan sitä hän vähin hyväksyi, mitä Antti\nkirjoitti Kristinasta viime kirjeessään.\n\nVaan ei ollut hyvä sanoa pahaa sanaa veljestä, sillä Njaedel vain\nsuuttui. Ja luotsivanhimman piti lähettää Njaedelin säästörahoja ja,\nkun ne olivat lopussa, hänen täytyi auttaa häntä lainalla.\n\nNjaedel oli ikäänkuin riivautunut \"jutusta\"; hän ei ajatellut muuta, ja\njoka päivä hän odotti kuninkaalta tulevaksi sanan, että hän oli\noikeassa.\n\nSitten piti luotsivanhimman antaa Kristinalle neuvoja ja kehoituksia,\njoita Antti setä sanoi hänen tarvitsevan; sillä Njaedel tahtoi\nkerrassaan, että piti niin kirjoittaa hänelle kuin Antti tahtoi, sillä\nAnttihan jos kukaan ymmärsi ja hänhän oli ainoa, joka tiesi neuvon\nkaikkiin.\n\nSentähden Kristinan oli vaikea ymmärtää luotsivanhimman kirjeitä; vaan\nhänessä heräsi tietämätön tunne siitä, että kotona ei ollut kaikki\nhyvin, vaikka aina kirjeessä sanottiin Njaedelilla olevan sangen hyvin\nkaikella lailla. Vaan kummallisimmat olivat kaikki viittaukset ja\nneuvot, jotka olivat hänelle itselleen. Niinpä hän muutamana päivänä\nhelmikuussa istui miettimässä muuatta kohtaa luotsivanhimman kirjeestä:\n\n    \"Kauan minä olen elänyt ja nähnyt paljon surua ja murhetta\n    rakkauden ja petoksen tautta, sillä hän oli ylhäistä sukua,\n    sillä niihin ei tyttöjen pidä luottaa; vaan sinun tulee\n    rukoilla että sydämesi vetäytyisi rakkauden lyhyestä ilosta\n    ymmärtäväiseen mieheen, vaikka hän olisiki vanhanpuoleinen,\n    niin se ei tee mitään, kun se on kärsitty, jota vastaan hyvä\n    toimeen tulo on minun mielestäni suurin voitto ja etu huomaa\n    ajan pitkään.\"\n\nKristina vielä istui pää kädennojassa, kun hän näki Hilda neidin\nmenevän akkunan ohi kadulla ja poikkeavan portista sisään. Hildalla oli\njo totuttuna tapana käydä porttikamarissa kun hän tuli kaupungilla, ja\nKristina puoleksi ajatuksissaan nousi avaamaan ovea.\n\nHilda aikoi mennä ensin ohi, vaan silmäiltyään varovasti ympärilleen\nkaikille tahoille, hiipi hän sisään ja sulki oven jälkeensä.\n\nKristina tarkasteli häntä ihmeissään.\n\n\"Et saa sanoa kellekään, että olen käynyt täällä, Kristina; Mamma on\nkieltänyt minua käymästä sinun luonasi.\"\n\n\"Miksikä?\" kysyi Kristina vakavasti.\n\n\"En saata sitä sanoa\", vastasi Hilda ja katsoi muualle, \"vaan minä olen\nvarma siitä, että se ei ole totta mitä mamma sanoo.\"\n\n\"Mitä sanoo äitisi?\" jatkoi Kristina samalla vakavalla äänellä.\n\n\"Elä kysy minulta, Kristina!\" pyysi Hilda ja tahtoi mennä.\n\n\"Minä tahdon sen tietää\", sanoi Kristina ja tarttui häntä käsivarresta\nkiinni.\n\n\"Hän sanoo, että me käymme liian usein täällä --\"\n\n\"Kutka?\"\n\n\"Minä ja -- ja --\"\n\n\"Ja? Kuka muu?\"\n\n\"Pojat -- Juhana erittäinkin, sanoo mamma; vaan en minä sitä usko, minä\npelkään vaan niin mammaa.\"\n\nKristina laski hänet irti, ja kun Antti setä tuli samassa sisään, hiipi\nHilda pois, hämillään ja onnettomana siitä, mitä hän oli tehnyt.\n\nVaan Kristina seisoi aivan vaaleana, kädet nyrkissä; nyt hän alkoi\nymmärtää. Siitähän häntä syytettiin, että hän houkutteli talon poikia\nluokseen. Se oli suurin häpeä, mitä hän saattoi ajatella itsestään:\nhoukutella miehiä puoleensa -- \"erittäinkin Juhanaa\", sanoi neiti;\ntohtoria, valtioneuvoksen vanhinta poikaa! Ja sitäkö hän olisi tehnyt!\n\n\"Minä tahdon päästä kotia, Antti Mo.\"\n\n\"Silloin näyttäisit, että he ovat oikeassa\", vastasi hän tyynesti.\n\n\"Tiedätkö sinäkin?\" huudahti Kristina? \"Vaan mitä sitten olen tehnyt?\"\n\n\"Et ole Jumalan kiitos tehnyt mitään, rakas Kristina, eläkä ole\npeloissasi. Kyllä minä pidän huolen sinusta. Olen sanonut sen\nvaltioneuvoksellekin.\"\n\n\"Valtioneuvokselle -- tietääkö hänkin? Minä tahdon päästä kotia --\nantakaa minun mennä kotia, setä!\" pyysi Kristina liikuttavasti.\n\n\"Minä pelkään, eitä kotona pitäisivät pahana, jos sinä sen vuoksi\nmenisit kotia\", sanoi Antti setä.\n\n\"Sen vuoksi\", kertoi Kristina itsekseen, luotsivanhimman viittaukset ja\nvaroitukset juohtuivat hänen mieleensä; tästä kaikesta syntyi hirveä\nsekamelska, hän tunsihe aivan avuttomaksi.\n\n\"Vaan mitä minun tulee tehdä?\" puhkesi hän kysymään ja pani kätensä\nristiin.\n\n\"Ole huoleti Kristina! Kyllä minussa on miestä suojelemaan sinua sekä\nvaltioneuvosta ja hänen rouvaansa vastaan, ja jos joku lähestyy sinua\ntahi suututtaa sinua, niin tule vaan minun luo;\" niin sanoessaan\noikaisihe Antti setä ja puristi Kristinan kättä hyvin lämpöisesti. Tämä\ntyynnytti Kristinaa. Se oli toki hyvä, että hänellä oli setä, mihin\nluottaa; kaikkia muita alkoi hän pelätä, ja hän päätti pysyä erillään\nmuista.\n\nKristina otti luotsivanhimman kirjeen ja istui kirjoittamaan vastausta;\nhän ei tahtonut, että kotona aavistettaisiin jotakin olevan tekeillä:\n\n    'Rakas isä ja luotsivanhin! Ajatukseni ovat aina luonanne; ja\n    vaikka ikävöin sydämestäni surumielellä monta kertaa, niin\n    tulee mun kiittää kuitenkin Jumalaa, että voin hyvin ruumiin\n    ja sielun puolesta. Ensiksi tulee minun kertoa, että setä sanoo\n    riitajutun loppuvan; hän kirjoittaa itse jonakuna päivänä, vaan\n    hänellä on niin kiire ja sanoo hänellä olevan paljon vaivaa isän\n    jutusta, ja rahaa sanoo hän tarvittavan enemmän, jouduttaakseen\n    asiaa oikein. Vaan kaikki sanovat, että Antti setä on paras mies\n    kansliassa, ja hän on oikein hyvä minua kohtaan, ja minun oloni\n    on kaikin puolin hyvä.\n\n    'Täällä ei ole mitään merta, vaan ainoastaan samakkoa vettä,\n    joka haisee pahalta eikä ole niinkuin se meri siellä kotona;\n    vaan laivoja on kovasti ja suuria kivi- ja puurakennuksia,\n    jotka ovat niin korkeita, etten vertaa ole koskaan nähnyt.\n    Vaan nyt lopetan lausuen sydämellisiä tervehdyksiä rakkaalle\n    isälleni ja luotsivanhimmalle.\n\n                                    Rakkaalta tyttäreltäsi\n                                       _Kristinalta\u003C_.'\n\n       *       *       *       *       *\n\nHilda Bennechen oli kutsunut muutamia ystäviään luokseen illanviettoon,\nvaikka hän oli haluton seuranpitoon. Hän oli sekä vihoissaan ja\npahoillaan siitä, kun hän oli käynyt Kristinan luona; vaan hänen\npelkonsa äitiään kohtaan oli itse asiassa niin suuri, että hän vapisi\nhänen edessään kuin pieni tyttö, vaikka hän nyt oli täysikasvuinen.\n\nPienuudesta pitäen oli hän kuullut \"onnistumattomuudestaan.\" Hän oli\ntottunut käsittämään äitin surua ainoan tyttärensä rumuudesta enemmän\nsoimaukseksi kuin valitukseksi. Ja siihen oli rouva Bennechen itse\nisosti syypää.\n\nSillä hän, joka itse oli niin kaunis ja joka pani suurimman arvon\nulkomuotoon, kävi väliin kärsimättömäksi ja valitti katkerasti, jotta\nhäntä juuri piti kohtaaman se rangaistus, että piti synnyttämän\ntuonlainen tytär mailmaan. Ja monta kertaa Hildan kasvatuksen aikana\ntapahtui, että äiti, kun oli koristellut tytärtään parhaiten kuin\ntaisi, viskasi vihdoin kaikki menemään, purskahti itkuun ja huudahti:\n\"Mitä se auttaa? Sinä olet ja pysyt onnistumattomana, kerrassaan\nonnistumattomana!\"\n\nKaikki äidin kyyneleet tunkihe syvään Hildan hellään mieleen. Ja\nkaikki, mitä vuosien vieriessä heräsi hänessä, kutistui\ntoivottomuuteen, ja hän pelkäsi niin äitiään, jotta hän ei melkein\ntohtinut liikkua, kun tämä oli läsnä.\n\nHilda neiti oli 23 vuotias. Kotona hän ei saanut tehdä mitään hyötyä,\nsiellä oli emännöitsiäneiti, ja seuraelämässä pysyi hän rumuutensa\nvuoksi ainoastaan kärsittynä alttiina vähäisille lukemattomille,\nkatkerille nöyryytyksille, joita niin runsaasti tuhlataan rumille ja\nvähäpätöisille, jotka kotoutuvat loukkoihin.\n\nHildan ainoa ilo oli Juhana; molemmat onnistumattomat pysyivät yhdessä.\nKerran Hilda oli saanut luvan lukeakseen kotiopettajattaren opinjakson;\nvaltioneuvoksen rouvan mielestä oli naissivistys \"johonkin määrin\"\nkohotettava -- vaan kun Hilda suuren ahkeruuden tautta, sillä hän ei\nollut niin erinomaisen hyväpäinen, oli saanut arvokkaan tietovaraston,\nei annettu hänen ottaa tutkintoa; se ei sopinut hänelle. Sen pituinen\nse.\n\nHilda Bennechen ei ollut onneton eikä onnellinen. Hänen elämänsä oli\naivan väritön, vieläpä värittömämpi kuin nuoren naisen elämä\nolosuhteissaan tavallisesti on; sillä hänen näöstään ei ollut eroavia\najatuksia, jotta häneltä puuttui kerrassaan pieniä voittoriemuja eli\ntappioita, joita muutoin nuorisolla on. Hän oli kerran kärsinyt uhka\ntappion: hän syntyi semmoisenaan kuin oli; ja sillä seuralla, johon hän\nkuului, ei ollut tarjottavana hänelle mitään erinomaisempaa muutosta.\n\nSenpä tähden Delphinin viime talvinen lähempi seurustelu oli tehnyt\nhäneen suuren vaikutuksen. Ei hän laiminlyönyt koskaan franseesia ruuan\njälkeen, kun he olivat kemuissa, ja heistä tuli vähitellen hyvät\nystävät.\n\nToverinsa kiusasivat tavallisesti Hildaa kamariherralla, ja Sofia\nFalck-Olsen pani puhetta alkuun nyt, kun naiset olivat tulleet\nteepöydän ympärille: \"Mitenkä se oikeastaan olikaan kamariherra\nDelphinin kihlaus? Sinä Hilda mahtanet sen tietää?\"\n\n\"Minä? Mistä minä sen tietäisin?\" kysyi Hilda ja punastui.\n\n\"Niin, sinähän olet ainoa, ainakin meistä monista, jolle on suotu se\nerinomaisuus, että saat tanssia kamariherran kanssa.\"\n\n\"Elä usko, että minä pidätän häntä siihen. Minä päinvastoin sanon joka\nkerta ettei hänen tarvitse vaivata itseään tuolla franseesilla, jollei\nhänellä ole halua\", vakuutti Hilda.\n\n\"Oh, minä voin hyvin ymmärtää, että hän arvelee olevansa pakotettu\njatkamaan, kun kerran on alkanut. Vaan lisäksi\", jatkoi Sofia vähän\nilkeästi, \"sehän oli vain selvää pilaa se ensi kerta; se tapahtui\nmeidän syyskemuissa, jos en väärin muista.\"\n\n\"Minä voin kertoa teille Delphinin kihlauksesta\", huudahti Karolina\nHjelm, kuunneltuaan tällä aikaa rippisaarnaa Lovisalta, joka istui\netäällä sohvassa; \"hän kihlasi muutaman mammani serkun, vaan kahdeksan\npäivää sen jälkeen pakottivat sukulaiset tyttären purkamaan kihlauksen;\nnyt on hän naimisessa muutaman maanomistajan kanssa Ruotsissa.\"\n\n\"Niin, kiitos kertomastasi, sen tiesimme jo ennaltaan\", vastasi\nKarolina mahtavampana; \"vaan minkä vuoksi he pakottivat purkamaan=?\"\nSofia tunsi heikkotuntoista huvitusta kaikesta, mikä koski Delphiniä.\n\n\"Niin, luuletko etten tiedä sitäkin?\" vastasi Karolina; \"sentähden se\ntapahtui kun tulisi ilmi muuan häpeällinen huhu Delphinistä ja\nmuutamasta rouvasihmisestä siellä länsirannalla, jossa hän oli\nvaltuutettuna. Ja voin sanoa sinulle myös kuka se oli se rouva, jos\nhaluat tietää, hän oli kandidaatti Hiorthin sisar -- nyt tiedät!\"\n\n\"Hiorthin sisar! Semmoinen sattuma!\" huudahti Sofia ja unohutti\nmahtavuutensa, \"silloinpa saan kaikki tietää, häntä voin minä\npyöritellä kuin hansikasta.\"\n\n\"Oliko se todellakin häpeällinen se huhu?\" kysyi Hilda epävarmasti.\n\n\"Se oli kaikkein, kaikkein hävyttömimpiä\", vastasi Karolina varmasti.\n\n\"Mitä joutavia\", arveli Sofia, \"se ei varmaankaan ollut pahempi\nuseimpia senlaatuisia huhuja. Elköön kukaan luulko, että herrat ovat\nsemmoisia hyvyyden esikuvia, eikähän se olisikaan hyvä jos niin olisi.\"\n\n\"Mitä tuumailet, Sofia?\" kysyi Lovisa kauhistuen. \"Niin, sinä ja sinun\nkunnon Hannusi! --\"\n\n\"Minä tarkoitan sanoillani, että kokemattomat, liian hyvät herrat ovat\nikävämpiä, tympeimpiä, mitä minä tiedän.\"\n\nTämä lauselma pantiin väittelyn perusteeksi. Vaan heidän innokkaimmasti\npuhellessa, näyttäytyi valtioneuvoksen rouva ovessa ja sanoi: \"Hyvää\niltaa, pienet tyttäret! No, täällähän on keskustelu vauhdissaan! Varo\nHilda, sinä panet kupin niin täperälle. Tässä on kaksi nuorta\nkavaljeeria, jotka pyytävät parin kupillista teetä, jos naiset\nsuvaitsevat?\"\n\nEkstraordinarit Hiorth ja Bennechen näkyivät nyt valtioneuvoksen rouvan\ntakaa; näitten molempain ystävien kesken oli vannomalla vahvistettu\nlupaus, että he koettavat voittaa rakastettunsa suosiota, suhteitten\nsamallaisina ollen. Alfred otti sentähden Hiorthin mukaansa, kuu Sofia\noli Hildan luona.\n\nOli jo pimennyt, ja rouva Bennechen antoi sytyttää lamput suuressa\nsalissa, jotta valo tuli varsinaisesti puoleksi aukinaisen portierin\nkautta kamariin, jossa nuoriso istui puhelemassa ja nauramassa.\n\nAlfred johti puhetta suurella taitavuudella, ja Sofia neiti nauroi ja\nkeimaili hänen kanssaan.\n\nJonas Hiorth oli valinnut toisen tavan. Hän istui kaukana\npuolipimeässä, ääneti ja synkkämielisenä, ja kun Sofia katsoi häneen,\nloi hän häneen silmäyksen merkitsevän: kavala käärme; kuitenkin\nrakastan sinua!\n\nKeskustelu tuli vilkkaaksi, olematta kumminkaan mistään määrätystä\nasiasta: naurettiin, puhuttiin pisteliäästi, kiusattiin toisiaan,\noltiin ilkeitä eli miellyttäviä, kuinka sattui.\n\nTohtori Bennechen tuli, vaan kun hän kuuli naurua kamarista, ajatteli\nhän mennä pois.\n\n\"Elä mene, tule juomaan kupillinen kuumaa teetä, Juhana\", huusi Hilda\nhänelle.\n\nJuhana tuli sisään ja tervehti seuraa, vaan meni takaisin saliin\nteekuppineen. Hän oli huonolla tuulella, sillä portilla hän oli\nkohdannut Kristinaa, ja hän oli mennyt sivu eikä ollut huomaavinaankaan\ntohtoria.\n\n\"Oppinut veli herrani on noussut liian monta porrasta ylös tänään!\"\nhuudahti Alfred kamarista.\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\" kysyi Sofia, joka huomasi äänestä, että\njotain se merkitsi.\n\n\"No, minä sanon, veljestäni portaat eivät ole mieluisia, hän mielellään\noleksii alakerroksessa, väliin vielä alempanakin.\"\n\n\"Eihän tohtorin sovi pelätä portaita\", huomautti muuan neiti, joka ei\nymmärtänyt tarkoitusta.\n\n\"Ah, te ette saa tarkkaan tutkistella veljeni myötätuntoisuutta ja\nvastenmielisyyttä; kaikissa suhteissa hänellä on eriskummainen\nmieliteko. Tiedättekö, kunnioitettavat naiset, esim. minkälainen hänen\nnaisihanteensa on?\"\n\n\"Emme, sanokaahan! Voi, sanokaa!\" huudettiin.\n\n\"Alfred!\" huusi tohtori.\n\n\"Ensiksikin pitää hänen olla puoli neljättä kyynärää pitkä --\nsukkajalassa --\"\n\nNaiset nauroivat ja taputtivat käsiään; vaan Hilda ymmärsi minne asia\njohtui.\n\n\"Alfred!\" pyysi hän puoliääneen, \"elä kerro!\"\n\nVaan hän jatkoi: \"Sitä paitse pitää olla tulipunainen tukka, ja harja\nkankea kuin hevosen häntä; talonpoikaista sukua tulee sen olla ja\nhaista navetalta --\"\n\n\"Alfred, Alfred!\" huusi äiti salista, puoleksi hymyillen toiseksi\ntoruen.\n\n\"Minä tiedän, minä tiedän!\" huudahti Sofia, \"se on Kristina, pitkä\nKristina, tuolla porttikamarissa -- eikö niin!\"\n\nTohtori laski kupit, jotta ne kalisivat.\n\n\"En minä ilmaise veljeni salaisuuksia;\" sanoi Alfred.\n\n\"Sanokaa eikö se ole Hildan uusi ystävä, Kristina?\" kysyi Sofia ja\nnojausi Alfrediin päin.\n\nPunastuneena onnistumisestaan, jatkoi Alfred: \"Voi, se on koko romaani,\nsen voin vakuuttaa. Korkeasukuinen rakastaja, alhainen, vaan erittäin\nkelpo tytär; sisar uskollisena ystävänä --\"\n\n\"Alfred!\" huusi Juhana äänellä, joka säpsäytti jokaista.\n\n\"No, mutta Juhana --!\" valtioneuvoksen rouva sanoi, \"Kuinka käyttäyt?\nMinä toki pyydän että --\"\n\n\"Niin, mamma, minä olen sanonut hänelle siitä jo ennen; tätä minä en\nsuvaitse enempää\", sanoi tohtori ja polki jalkaa.\n\n\"Mamma\", huusi Alfred kamarista, \"polkiko hän pitkällä eli lyhyellä\njalalla?\"\n\nJuhana lähti ovea kohti, vaan rouva esti häntä: \"Mutta Juhana, oletko\njärjelläsi tänään? Häpiä, ettet kärsi vähän leikkiä! Jos vaan haluat\nrakentaa riitaa, niin olisi parempi, että pysyt poissa. Heillä oli niin\nhauska, ennenkuin tulit.\"\n\nJuhana meni. Vaan kävi kuten valtioneuvoksen rouva sanoi: hän oli\nturmellut rattosuuden heiltä. Naiset kuiskailivat kaksittain, eikä\nAlfredkaan saanut iloa alkuun.\n\nVaan sinä iltana, kun he menivät levolle, kertoi rouva Bennechen\nmiehelleen veljesten välisestä tapauksesta. Koko syyn viskasi hän\nkerrastaan Juhanaan ja kuvasi itse tapauksen vielä vallattomammaksi\nkuin se oikeastaan olikaan.\n\n\"Eikö sinusta ole jo aika laittaa tuo nainen pois?\" sanoi hän lopuksi.\n\n\"Myönnän, että tämä näyttää arveluttavalta, vaan jos asia on tosiaan\nmennyt niin pitkälle, pelkään mä, ettei se hyvää mitään jos tyttö\ntuleekin pois. Sillä semmoista luontoa, kuin Juhanan, kiihoittaa vaan\nesteet, pelkään mä: hän etsisi hänet ja löytäisi, ja silloin viimeinen\nerehdys tulisi ensimäistä pahemmaksi.\"\n\n\"Niin, enkö ole sitä jo sanonut\", vaikeroi rouva, \"vaan sinä et koskaan\ntahdo seurata neuvoani, aina sinä --.\"\n\n\"Tyynny, tyynny vaan, rakas Adelaide! Näes -- jollemme saa tytärtä\npois, niin niin --\" Hän piti pienen valtioviisaan välin.\n\n\"Niin?\" kertoi rouva.\n\n\"No niin -- niin lähetämme pojan pois.\"\n\nSemmoisia äkkipäisiä lauseita oli valtioneuvos mestari laatimaan;\nvaimonsa katsoi häntä: \"Niin tiedätkös Daniel, se ei olisi mitä\nhulluinta.\"\n\n\"Tyynny vaan, rakas Adelaide, niin keksitään aina joku keino. Tiedät\nkuinka kernaasti Juhana halusi mennä vuonna Wieniin. Nyt hän saa\nmatkustaa.\"\n\n\"Ja olla kauan poissa --.\"\n\n\"Ainakin vuosikauden, jos se voi olla joksikin hyödyksi hänelle\ntieteessään.\"\n\n\"Tieteessään -- mokoma velikultani!\" sanoi rouva leikillisesti; kivi\noli vierähtänyt hänen hartioiltaan.\n\nVaan ennenkun rupesivat nukkumaan, täytyi valtioneuvoksen luvata, että\nheti kun Juhana oli matkustanut, piti hänen pakottaa Mon lähettämään\nKristinan pois, jotta hän olisi aivan tietämättömissä kun Juhana tulee\ntakaisin ulkomaalta.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nHuhtikuussa piti tohtori Bennechenin matkustaman. Hän tuli niin\nhyvilleen, kun isänsä ilmoitti hänelle, että hän sai matkustaa, jotta\nhän aluksi melkein unohutti ajatellakaan kuinka vaikea on Kristinasta\neroaminen niin pitkäksi aikaa. Vielä vähemmin juohtui sävyisän tohtorin\nmieleen keskustella tästä matkaluvasta, joka annettiin hänelle suurena\narmopalana.\n\nKun Juhana tuli kandidaatiksi, oli hänellä ollut suuri halu oleskella\nvuosikausi ulkomailla. Vaan isä arveli sen tulevan kalliiksi, ja\nvaltioneuvoksen rouva sanoi suoraan olevan hassumaista, jos hän menisi\nulkomaille, hän joka sai tutkintonsa niukuin naukuin.\n\nTämä oli omiaan poistamaan Juhanan mielestä jokaisen ajatuksen ulkomaan\nmatkoista; ja kun hän nyt \"sai luvan\", täyttyi hänen mielensä vaan\nkiitollisuudesta johtumattakaan mieleensä että hänhän olikin oma\nherransa ja itse taisi kustantaa matkansa.\n\nVaan kuta lähemmäs lähtöpäivä läheni, sitä levottomammaksi hän kävi.\n\nHänellä oli paljon puhuttavaa Kristinalle ja välttämätöntä oli hänen\nsaada puhua ennen lähtöänsä. Ensiksi aikoi hän tavalla tai toisella\nantaa Kristinan ymmärtää kuinka paljon hän piti hänestä, ja sitten\ntahtoi hän pyytää Kristinaa -- niin, sitähän hän juuri tahtoikin -- hän\ntahtoi pyytää Kristinaa ajattelemaan häntä, hänen poissa ollessaan.\n\nTämä oli hyvä aate, arveli hän; niihin sanoihin saattoi paljon\nsisällyttää; ja tohtori kuleksi ja harjoitteli taivutellen ja muutellen\nlausetta; \"olisitteko\" -- eli \"olisitteko niin hyvä\" -- eli: \"oi jospa\ntietäisin, että olette niin hyvä ja muistelette vähän minuakin\" --\npitikö hänen sanoa \"vähän\" eli uskalsiko hän sanoa \"paljon\" eli\n\"usein?\"\n\nJa vielä jotain piti hänen sanoa. Hän tahtoi varottaa häntä Alfredista.\nSenpä vuoksi hän oikeastaan oli levoton: kun Alfred jäisi yksinään\nhänen kanssaan.\n\nHän tunsi, niin, hän melkein ihmetteli veljen taitavuutta, ja hän\nkuvitteli kuinka helposti kokematon tyttö kuin Kristinakin saattoi\nlumoutua hänen vilkkaasta miellyttävästä olennostaan.\n\nVaan Alfrediin ei ollut luottamista, sen hän hyvin tiesi; oli hänen\nvelvollisuutensa, suorastaan velvollisuutensa varottaa Kristinaa.\n\nVaan oli vaikea päästä sopivaan tilaisuuteen. Monta monituista kertaa\nkuleksi hän viime päivinä ennen lähtöään akkunan ohi tahi\nporttikäytävän läpi, vaan ei uskaltanut astua paria kolmia porraspuuta\nalas. Kaksi kertaa kohtasi hän Kristinan, vaan silloin tuli sydän\nhänellä kouraan, jotta hän oli iloissaan kun hän pääsi ohi. Eikö\nKristina ollut sen näköinen, että se olisi antanut Alfredille\nrohkeutta?\n\nNäin meni menojaan siihen päivään saakka, kun hän lähti matkalle. No\nnyt jos koskaan piti sen tapahtua; vaan vielä kerran lykkäsi hän\nmenoaan portilla; hän tahtoi heittää hyvästit yläkerrassa. Juhana oli\nniin sanomattoman hajamielinen, että kaikki nauroivat hänelle. Vaan\nHilda itki ja lupasi kirjoittaa usein hänelle.\n\nKun hän laskeusi kahta kolmia porrasta alas Kristinan ovelle, pyöri\nmailma hänen silmissään, ja hän tuli rymisten huoneesen aika kolinata.\nOnneksi ei ollut ketään siellä, vaan Kristina tuli heti keittiöstä\nkatsomaan mikä siellä ryskää.\n\n\"Minä vaan täällä olen\", mutisi tohtori, \"minä kompastuin vähän -- minä\n-- minä lähden matkalle.\"\n\nKristina oli sen jo kuullut.\n\n\"Minä pistäysin sanomaan hyvästiä.\"\n\nKristina pyyhki oikeaa kättään vyölinäänsä.\n\n\"Minä -- minä pyytäisin teitä\" -- kaikki ne tärkeän lauseen\nerinkaltaiset muodot katosivat kuin tuhka tuuleen, jotta hän ei saanut\nmieleensä yhtään.\n\nKristinan täytyi vasten tahtoaan hymyillä vähän. Tästä hän sai\nrohkeutta: \"Minä pyytäisin, jotta muistaisitte paljon -- vähän\nminuakin, kun olen poissa\"; hän punastui kerrassaan; hän olisi halunnut\nsanoa uudestaan saadakseen paremmasti, vaan hän arveli senkin olevan\ntyperää.\n\nKristina myös punastui: hän loi silmänsä alas, vaan hymyili kuitenkin.\n\nSilloin tohtorista tuli uhkarohkea: \"Ja tahtoisimpa sanoa vaan teille,\nettä teidän tulee varoa Alfredia --\"\n\nVaan tätä ei olisi pitänyt Juhana Bennechenin sanoa. Sillä tuskin\nolivat sanat päässeet suusta, kun Kristina oikasihe, astui askeleen\nlikemmäksi ja kysyi: \"Mitä sinä sillä tarkoitat?\"\n\nHän puhui omaa murrettaan, ja kun hän katsoi tohtoria kasvoihin,\nväistyi tämä ja sammalsi: \"Niin, suokaa anteeksi -- minä -- minä vaan\ntarkoitin --\"\n\n\"Minä pidän itse huolen itsestäni\", sanoi Kristina jäykästi.\n\n\"Niin, niin, en minä sitä tarkoittanut -- hyvästi\"; Juhana Bennechen\nhoipperoi ylös portaita.\n\nVaan kun hän oli mennyt, heittäysi Kristina sänkyyn ja itki katkerasti;\nkun Juhanikin luuli niin pahaa hänestä!\n\nTohtori paran päätä vaivasi monet ristiriitaiset ajatukset; ja vihdoin\nsai hän sen vakuutuksen, että Kristina rakasti Alfredia. Palvelia,\njonka piti kantaa hänen kamssunsa, ei saanut mitään selkoa. Pari\nystävää tuli jättämään hyvästiä; hän joi viiniä heidän kanssaan, puhui\nnurin, katsoi väliin yhtä väliin toista, juuri kuin olisi aikonut kysyä\njotakin, vaan lopuksi ei sanonut mitään, toiset kun nauroivat hänelle\nja selittivät, että hänessä oli kova matkakuume.\n\nNiin oli hänen laitansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari viikkoa myöhemmin heltyi valtioneuvos siitä hiljaisesta nuhteesta,\njonka hän joka päivä näki vaimonsa silmissä; ja kun hän muutamana\nedeltäpuolisena oli Mon kanssa kahden kesken konttorissa, sanoi hän:\n\"Kyllä teidän veljenne tyttären pitää mennä pois.\"\n\n\"Se on minusta paha, herra valtioneuvos, vaan --\"\n\n\"Sanokaa nyt minulle, Mo, miksi tahdotte häntä niin välttämättömästi\npitää luonanne?\"\n\n\"Niin, näettekö herra valtioneuvos, minä olen kaiket päiväni ollut niin\nyksinäni --\"\n\nValon säde ilmausi valtioneuvoksen mielessä; hän katseli pientä\nliehakoitsevaa miestä ja sanoi vastenmielisesti: \"Vaan, Mo, mitä\najattelette? Teidän iällänne? Ja lisäksi --\"\n\n\"Lisäksi, herra valtioneuvos?\" kysyi vahtimestari ja katsoi\nsyrjäsilmällä.\n\n\"Niin, luonnollisesti se on ikävä asia, vaan koska te itse kysytte,\nniin -- tehän olette pari kertaa olleet -- hm -- olleet jotenkin kipeä\n-- Mo?\"\n\n\"Yhden ainoan kerran; toisella kertaa oli minulla vain ruusu\nkasvoissa.\"\n\n\"Niin, niin, niin, minä en tahdo kaivautua teidän asioihinne, vaan\nminusta nähden tulisi teidän laittaa pois tuo nainen, kun minä käsken.\"\n\n\"Valtioneuvos ei saa hetkeäkään epäillä minun nöyryyttäni ja ehdotonta\nkuuliaisuuttani\", vastasi Antti Mo ja kumarsi syvään, \"vaan minä\najattelen, että herra valtioneuvos itse tietää kuinka voimakas tämä\ntunne on ihmisessä ja kuinka --\"\n\nValtioneuvos ehkäisi häntä suvaitsemattomalla kasvojenväänteellä.\n\nHän käveli edestakaisin, vaan hän ei naputellut sormenpäitä yhteen. Kun\nhän oli vihoissaan ja neuvoton, pisti hän kädet taskuihin ja helisteli\navaimiaan.\n\nValtioneuvos Bennechen ajatteli sitä harmia, jota hän saisi\nosakseen kotonaan, jollei Kristina tulisi pois. Eikä hän pelännyt\nvastustus-puolueen sanomalehtiä yhteensä niin paljoa kuin vaimoansa,\nkun tämä ryhtyi säännölliseen sotaan. Sillä silloin nuuski hän\nkaikkialta, vakoili jokaisen miehensä askeleen; ja monta asiaa tuli\nsilloin selville, joka oli salassa ja hyvin suojeltuna, niin kauan kun\nsuhteet olivat ystävälliset ja valtioneuvoksen rouva hyvällä tuulella.\n\nKun valtioneuvos kulki edestakaisin, kohenteli Mo kakluunia ja käytti\naikaa hyväkseen.\n\nValtioneuvos katsoi silloin tällöin häneen; ja kun hän nyt vielä kerran\nharkitsi kaikki tämän ikävän seikan asianhaarat, tuli hän siihen\npäätökseen, että naimiskauppa Mon ja hänen veljentyttärensä välillä oli\nitse asiassa paras keino.\n\nSe epäilemättä tyynnyttäisi ja suostuttaisi Adelaiden ja se oli\npääasia.\n\nSitten lisäisi se vielä Mon velvollisuuksia häntä kohtaan. Sitten se\nkai ei kuulunut hänen kansliaansa pitää huolta että ne, jotka menivät\navioliittoon, olivat terveitä.\n\nJa vihdoin -- jos Mo naisi, niin mitä se häneen kuului? Saattoiko ehkä\nhän, valtioneuvos, kieltää sitä? Vaan mitä hän nyt tässä käveli ja\nsuututti itseään?\n\nValtioneuvos naputteli sormien päitä toisiinsa, kysyessään tavallisella\nkonttoriäänellään. \"Oletteko puhelleet veljentyttärenne kanssa\nsemmoisesta -- semmoisesta sitomuksesta?\"\n\n\"Suorastaan en ole käynyt asiaan; en tahtonut tehdä mitään, ennenkuin\nsaan valtioneuvoksen suostumuksen --\"\n\n\"Ah -- mitä? Suostumuksen? Se on teidän yksityinen asianne, Mo, johon\nminulla ei ole tekemistä mitään.\"\n\n\"En koskaan olisi ottanut senlaista askelta, ennenkuin olisin\nsaanut --\"\n\n\"Hyvä -- hyvä!\" keskeytti valtioneuvos äreästi, \"jos luulette tytön\nsuostuvan, niin --\"\n\n\"Suuri kiitos, herra valtioneuvos!\" virkkoi Mo ja tahtoi ottaa häntä\nkädestä, \"minä en epäile, että kun minulla on valtioneuvoksen\nsuostumus --\"\n\n\"En tahdo kuulla sanaakaan enempää asiasta, Mo! ymmärrättekö?\"\n\nValtioneuvos oli nyt niin äkeissään, että Mo ainoastaan hymyili\nkiitollisesti ja meni tiekkoihinsa.\n\nVaan valtioneuvos pudisti päätään ja puhkuili tämän vaikean asian\njälkeen, ennenkun ryhtyi päivän työhön.\n\nIllalla sanoi hän vaimolleen: \"Rakas Adelaideni, minusta on niin paha\nkun täytyy sinulle ilmoittaa, että Mo yhä edelleen pysyy päätöksessään\nmitä tulee tuohon --\"\n\n\"Niin, tiedätkö, Daniel\", virkkoi rouva, \"minä alan jo todellakin\nuskoa, että sinä tavalla tai toisella olet sen ihmisen vallassa.\"\n\n\"Tyynny, Adelaide, tyynny vaan\", sanoi valtioneuvos ja kohotti vähän\nkaunista kättään ilmaan, \"hän -- tarkoitan tuo nainen voidaan saada\naivan vahingoittamattomaksi, lähettämättä häntä pois.\"\n\n\"Noo? Mitenkä, jos saan kysyä?\"\n\n\"Hän esim. voi mennä naimisiin.\"\n\n\"Tässä talossa!\"\n\n\"Niin niin, rakas Adelaide, setänsä kanssa.\"\n\n\"Mon kanssa? Tuo nuori tytär vanhan kööpelin kanssa?\"\n\n\"Niin näes\", vastasi valtioneuvos ja irroitti huivinsa kuvastimen\nedessä, \"eihän se oikeastaan meihin kuulu.\"\n\n\"Eipä kylläkään, siinä olet oikeassa\", vastasi rouva hitaasti, \"vaan\nminusta kumminkin --\"\n\n\"Hän ei sitten enää ole vahingoksi\", sanoi valtioneuvos.\n\n\"Niinpä niin\", myönsi rouva, \"mutta tuo Mo hylkiö! -- puhuithan muuten\nkerran minulle, että hän on ollut --\"\n\n\"Julkisesti ei ole tietoa siitä, ja lisäksi -- -- jos jokaista\navioparia tutkittaisiin tarkkaan --\"\n\n\"Niin, sinä olet oikeassa Daniel! Te olette oikeita puhtaita olentoja,\nte miehet! Ja -- kuten itse sanoit -- eihän se Jumalan nimessä meihin\nkuulu?\"\n\n\"Se on juuri minun ajatukseni, rakas Adelaide, me emme puutu eikä sekau\nkoko asiaan.\"\n\n\"Sinäkö se keksit sen aatteen, Daniel?\" kysyi hän veitikkamaisesti.\n\n\"En, sitä en juuri tahdo väittää -- hm --\"\n\n\"Sinä olet viisas mies!\" sanoi rouva. \"Tule tänne, Daniel!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristina alkoi ymmärtää mikä oli kysymyksessä. Setä oli varovaisten\njohdantojen jälkeen selittänyt hänelle, että valtioneuvos toivoi\nvakuutusta kaikkia niitä huhuja vastaan, joita Kristina tiesi olevan\nliikkeessä.\n\nNaimiskauppa Antti sedän kanssa oli Kristinan mielestä sangen hyvä etu.\nSiinä seurassa, johon Kristina kuului, oli hän tutustunut niin\nsanottuihin järkiperäisiin naimiskauppoihin, ja siihen lisäksi kun isä\nselvästi sitä toivoi, niin eihän ollut siinä suhteessa mitään estettä.\n\nHänellä ei ollut mitään velvollisuuksia; ei hän koskaan ollut\nkiihottanut ketään miestä. Senpä tähden suututti häntä kahta enemmän,\nkun syytettiin häntä siitä.\n\nSilloin erittäinkin nousi hänessä vihanpuuska, kun hän ajatteli\ntohtoria; vaan se oli tuskallisempi viha, kuin hän koskaan elämässään\noli kokenut.\n\nJa vaikka hänellä ei ollut mitään raskautta, jonka vuoksi hän olisi\nitkenyt, makasi hän koko yön nyyhkien sen illan jälkeen, kun Antti setä\noli suoraan kysynyt, tahtoiko hän ruveta hänen vaimokseen. Vaan kun hän\noli itkenyt, tuli hän välinpitämättömäksi ja järkeväksi, ja hän\nvoimistui ajatellessaan, että nyt hän näyttää kaikille, ja tohtorille\netupäässä, kuinka väärin he olivat hänelle tehneet.\n\nAamulla hän antoi Antti sedälle myöntymyksensä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nPitkin Niilivirran pituutta oli lintuja, jotka räikyivät auringon\npaahtehessa. Ne järjestelivät ja puhdistelivat höyheniään, räpyttelivät\nmuutaman kerran siipiään koetellakseen niitä ja kaappasivat laiskasti\njonkun käärmeen eli sisiliskon, joita vilisi liejukassa.\n\nVaan ruokaa oli liian paljon, liian paljon lämmintä ja hiljaisuutta; ne\nodottivat kylmää sadetta, pilvistä ilman ja raittiita myrskyjä.\n\nLukemattomia harmajahanhi- ja joutsenparvia uiskenteli ympäriinsä\navonaisissa paikoin laajojen soitten ruoikossa. Haikaroita ja kurkeja\nnäkyi siellä täällä; kyyristyneinä seisoskelivat ne yhdellä jalalla,\nnokka ripuksissa; ne olivat hirveästi ikävissään.\n\nKaikenlaiset viklat ja vesilinnut, kirriäiset, suokulaiset,\nsepelhanhet, liejukanat, viiriäiset, pääskyset -- aina vähäiseen\nmustakottaraiseen saakka -- kaikki ikävöivät, jotta höyhenet\nputoilivat.\n\nIbislintu suuttui tästä vieraasta harmaapukuisesta roskajoukosta ja\nalentuipa valittamaankin tyhmälle flamingolle, jota hän muutoin\nhalveksi niin kovasti. Krokotiilit tirkistelivät valkeanvihreillä\nlimasilmillään ja tokasivat silloin tällöin lihavan hanhen, josta\nsyntyi huuto ja rääkkynä, johon vastattiin yläältä ja alaalta joella,\nja haihtui sitten kaukana etäisyydessä; ja erämaan hiljaisuus laskeusi\nyli hehkuvan maiseman ja torkuksissa olevien lintuparvien, jotka\nistuivat ja odottivat -- eivät ne tienneet mitä odottivat.\n\nSilloin lensi pieni harmaja lintu suoraan ylös ilmaan, pysyi siellä\nyläällä hetkisen yhdessä kohden ja räpytteli mahdottoman nopeasti\nsiivillään, visertäessään pienen liverryksen; sitten tuijasi se alas\ntaas ja piiloutui ruohistoon.\n\nKoko lintujoukko nosti päätään ja kuunteli. Ja sitten syntyi kaakoitus\nja liverrys ja levoton liike joka sopukassa. Nuoria keikarimaisia\nsirriäisiä lensi ylös ja löi kuperkeikkaa ilmassa näyttääkseen hyvää\nlentotaitoaan.\n\nVaan vanhemmat valkoiset joutsenet, joitten matka oli aina Islantiin,\npitivät yleistä kokousta keskustellakseen ja päättääkseen leivon\nmatka-esityksestä. Sillä kaikki olivat tunteneet leivon äänestään,\nvaikka hän ei livertänyt kuin pari kolme säveltä; laulu ei ollut vielä\npäässyt oikein kulkkuun. Vaan kun joutsenet keskustelivat, kuului\nhirveä jyräkkä, ja ilma aivan pimeni.\n\nHarmajat hanhet lähtivät liikkeelle. Ne jakautuivat suuriin joukkoihin,\nliitelivät ympäriinsä ilmassa, järjestyivät sitten pitkiin riveihin ja\nkatosivat pohjoiseen, huutonsa vaietessa kauas etäisyyteen.\n\nKottaraiset kohosivat ylös mustina joukkoina ja lähtivät liikkeelle,\nsirriäiset seurasivat heitä; kurjet kiertäysivät parittain ilmaan\nkunnes melkein katosivat ja ohjasivat sitten kulkunsa pohjoista kohti.\n\nJoutsenien kokous joutui ihan huralle yleisen häiriön ja levottomuuden\nsattuessa; kaikki tahtoivat pois, ei ollut mitään ajattelemista enään;\njoka silmänräpäys matkasi uusia joukkoja yli pohjoisen Afrikan,\ntervehtien hymyilevää sinistä Välimerta allansa, kukin nokkansa mukaan.\n\nSatakielikoirakset hiipivät pois yön aikana pienissä joukkioissa; ne\ntahtoivat saada tietoa Provencen tunnetuista ruusupensaista tahi\nSjellandin pyökkimetsistä, jotta heillä olisi kauniit laulunsa\nvalmiiksi harjoitettuina, kun naaraat tulevat.\n\nNorjan leivot odottivat enin; vaan kun tanskalaiset muuttivat,\nseurasivat hekin vanhan ystävyyden takia. Matkakiihko levisi siinä\nmäärässä ympäriinsä, jotta pääskyset ja käetkin läksivät matkalle;\nainakin Välimeren yli lensivät he, niin siellä saattoivat he sitten\ntuumailla.\n\nIbislintu sai takaisin mielenmalttinsa ja astui arvokkaasti kuin\narkkipiispa pitkin rantaa, ja ruusunpunaiset flamingot väistyivät\nkunnioituksella syrjään hänen pyhyytensä edestä, laskeissaan hartaan\nnäköisinä tyhmät koukkunokkaiset päänsä alas. Yhä suuremmaksi kävi\nhiljaisuus ja lämpö Niilin varsilla. Krokotiilien täytyi nyt tyytyä\nneekerin lihaan tahi saivat jonkun ainoan kerran sitkeän englantilaisen\nhuvimatkailian.\n\nVaan yötä päivää lensivät muuttolinnut pohjoiseen. Ja aina kun tulivat\ntutulle paikalle, laskeusi kukin kotiaan, huutaen hyvästi niille, jotka\nmenivät yhä edelleen, levittäen eloa ja iloa yli kylmettyneen Europan,\nmetsiin ja maihin, ihmisasuntojen äärille ja kauas suurien, hiljaisten\njärvien ruohikkoihin.\n\nItaliassa oli yltympäriinsä punaisia ruusunnuppuja; etelä-Ranskassa\nomenapuut olivat kuin lumipeitteiset vaaleanpunaisista kukista, ja\nPariisin puistokäytävissä alkoi kastanjapuun lehdet särkeä loistavia\ntahmaisia tuppejaan. Dresdenin kelpo porvarit seisoskelivat Brühl'in\npenkerellä ja lekottelivat päivänpaisteessa, katsellessaan jäätelejä,\njotka tulla jollottivat jokea alas ja patoutuivat vahvoihin\nsilta-arkkuihin.\n\nVaan pohjoiseenpäin kylmeni ilma; lumipälviä oli siellä täällä ja\nkivakka tuuli puhalteli Pohjanmereltä. Leivojoukko pieneni sikäli kuin\nse lensi. Koko parvi laskeusi Leipzigin tasangoille ja sitten\nLüneburgin nummelle; ja kun loput tulivat yli Schleswigin, kysyi\nRanskan leivot, eikö norjalaisia haluttaisi odottaa vähän ja\nkatsastella ilmaa.\n\nLunta oli ojissa ja aitauksissa Jyllandissa, ja koillinen tohisi\nTanskan vanhoissa pyökkiköissä, joitten ruskeat lehtitupet sulkivat\nvisusti kääriytyneet lehdet. Linnut kyyristyivät kivien taakse ja\nkanervikkoon; jotkut uskalsivat talonpoikain taloihin, jossa hottiset\nmellastivat, juurikuin he olisivat kaiken hallitsioita.\n\nKaikki olivat yhtä mieltä siitä, että liian aikaseen oli lähdetty\nliikkeelle, ja jos olisivat saaneet käsiinsä sen kouhon, joka heidät\nhoukutteli Egyptin lihapatojen äärestä, niin olisivat varmaankin\nnyhtäneet höyhenet häneltä. Vihdoinkin tuli etelätuuli: norjalaiset\nlinnut kiittivät vierasvaraisuudesta ja lensivät yli meren.\n\nKotona Norjassa näytti alussa surulliselta. Lunta oli alhaalla\nlaaksoissa ja kyynärän paksulta tiheissä metsissä. Vaan etelätuuli oli\ntuonut sateen, ja niin meni se että hei vaan -- ei asteettain ja\nrauhallisesti, vaan ryskyen ja rymisten ja lumiviereminä ja kohisevina\nkoskina, jotta maa oli kuin pesevä jättiläinen, jääkylmän veden\nhuuhtoessa jänteviä jäseniä.\n\nJa hemeät heleänvihreät linnut laskeusivat nuoriin koivuihin kaikilla\nahteilla vuonojen hiljaisissa lahdelmissa, tasangoille lännessä merelle\npäin, lakkamaille ja vuorten rinteille, halkeimiin ja luoliin ja\nahtaisin tunturein välisiin laaksoihin. Vaan huipuilla oli lumikinoksia\nja jääröykkiöitä vielä, juurikuin vanhat tunturit eivät saattaisi\nnostaa hattuaan semmoiselle haihtuvalle kesä houkkiolle.\n\nAurinko paistoi lämpimästi ja suloisesti, ja tuuli kantoi yhä enemmän\nlämpöä etelästä ja vihdoin tuli käki kuin mikähän seremoniamestari\nkatsomaan, oliko kaikki järjestyksessään; se lenteli sinne tänne,\nlaskihe sitten muutamaan nuoreen koivuun tyynen lahden luona ja kukkui:\nKevät on tullut -- Vanha Norja oli vihdoin valmis!\n\nSiinä se on, korkeana ja loistavan soreana sinisessä meressä, niin\nköyhänä ja laihana, niin raittiina ja terveenä ja hymyilevänä kuin\npesty lapsi.\n\nSatamissa, pitkin rantaa nousi elämää ja liikettä, ja valkeita purjeita\nristeili saariston läpi ja katosi kauas merelle. Sukset pantiin\nkurkihirren alle, rekivaatteisin ripotettiin kanverttia ja ripustettiin\nsyrjään, ja kuin karhu, kun se tulee pesästään ja pudistelee pörröistä\nturkkiaan, niin pudistelivat ihmisetkin raskaita jäseniään, sylkäisivät\nkäsiinsä ja ryhtyivät kevättöihin.\n\nPitkin jokea kuleksi tukkilauttoja ja molskivat kylmässä lumivedessä;\nlaajoilla viljakentillä leikkaili atra pitkin mustia juovia; kaukana\npohjoisessa oli väkeä kuivaamassa tunturikaloja, joita oli pitkin\npaljaitten vuorien rintuusta; lännessä merelle päin tasaisia lakeuksia\nmyöten kuljetettiin kaislaa, ja vuorenrintuuksella seisoi pieni\ntihrusilmä-mies ja tirkisteli näkyisikö voikkotammaansa.\n\nTäällä oli vielä raitista ja elosaa, kun Parisissa ihmiset kaatuivat\nkadulle auringon puremasta ja puistokäytävien puitten lehdet olivat\nkuivia ja tomuharmaita. Brühlin penkereillä joivat kelpo Dresdenin\nporvarit Mainviiniä illan viileässä ilmassa, väitellessään Wagnerin\nmusiikista, aika kiivaasti. Sillä muusta ei heillä ollut lupa väitellä\ntaivas-alla, ja väitellä heidän piti.\n\nNe, joilla oli siihen tilaisuutta, alkoivat hartaasti lukea Baedekerin\n\"matkaopasta.\"\n\nJa pian tuli koko matkue vääräsäärisiä saksalaisia ja pitkähampaisia\nenglannittareita nauttiakseen raitista tunturi-ilmaa ja viedäkseen\nkotiin mukanaan vähän raitista ilmaa ynnä joukon hyvänsuopeita, vaikka\nhieman kehnonpuolisia valokuvia vanhasta Norjasta.\n\nVaan vierasta, kirjavaa matkuetta, sen vetäytyessä yli-maahan, kohtasi\ntoinen virta, joka juoksi rannalle päin.\n\n\"Was sind das für Leute?\" (Mitä väkeä nuo ovat?) kysyi raatineuvos\nSchultze Berlinistä. Muuan sivistynyt norjalainen vastasi saksaksi\nniitten olevan siirtolaisia.\n\nHe olivat vakaamielisiä miehiä ja vaimoja sarkavaatteissa. He\ntaluttivat lapsia käsistä, kantoivat rinnoillaan, käsivarrellaan,\nselässään, joukon reippaita, punaposkisia lapsia, jotka tähystelivät\nympärilleen kirkkailla ihmettelevillä silmillään.\n\nKaikissa rautatien pysäkeissä ja höyrylaivoissa suurilla järvillä oli\narkkuröykkiöitä, joihin oli maalattu selvät osotteet ja nimet\nnorjalaisia ja englantilaisia sekaisin. Merkkinä mietitystä vitkalleen\nvakaantuneesta päätöksestä oli kaikki: vähäiset lujat matkakalut, uudet\nvahvat vaatteet, eikä mitään tarpeettomia, pieniä kapineita käsissä --\nainoastaan lapset; vaan niistä pidettiinkin kiinni luotettavasti, jotta\nnäytti etteivät he niistä irtau, ennenkuin ovat uudessa maailmassa.\n\nVaan ei mitään iloa, tuskinpa kylliksi toivoakaan, saattanut lukea\nnäistä kasvoista; ainoastaan luja, synkkä päätös, ja raskas suru\ntunkeusi silmistä, jotka itkivät tahi eivät voineet itkeä.\n\nRaatineuvos Schultze Berlinistä ihmetteli tätä kovasti. Saksasta\nsiirtymisen Amerikaan taisi hän ymmärtää hyvin hyvästikin; Saksassahan\noli sotapalvelukset, sotilashallinnot, sosialismit, Bismarckit, ja\nkaikkea muuta kurjuutta. Vaan täällä! tässä kauniissa, rauhallisessa\nmaassa, jonka vapaa valtiotila oli tunnettu, mikä täällä olisi vikana?\n\nJa itse maa näkyi kysyvän: \"mikä on vikana?\" kun aurinko saattoi\nheleänviheriät kummut hymyilemään ystävällisesti, joki virtasi tohisten\nohi tyytyväisenä ja vihantain havupuitten houkutteleva tuoksu levisi\nmetsästä.\n\nSillalla seisoivat sukulaiset ja tuttavat ja itkivät, senvuoksi että he\nmatkustivat -- kaikki itkivät -- aina köyhä mäkitupalainenkin, joka\nitki kun hänellä ei ollut varoja mennä mukaan.\n\nJa kun juna mennä rymisti läpi laakson, katsoivat he akkunoista. Ja he\ntiesivät ettei kauniimpaa monta ollut mailmassa, ei missään valaise\naurinko silleen, ei missään ole semmoista tuoksua, semmoista ihastusta\nilmassa, eikä missään kukkunut käki kuin kotona.\n\nJa silmiin nousi kuumat kyyneleet, ja nyyhkintä oli kova vaunuissa;\nhe unohuttivat miksi siellä istuivat ja silmästä silmään kävi\nauttamattomasti kysymys mikä on vikana? mikä on vikana?\n\nNiin kului kevät soidessa kauniin laulun, tapahtuessa tappeluiden ja\nkiimakiistojen -- alkaen pienistä sontiaisista, jotka löivät\nlempileikkiä ruohistossa, aina asti karhuihin, jotka tapella ryskivät\nmetsissä, jotta veri vuosi.\n\nVarmaankin isot söivät pieniä kuin ainiaan, sitä ei voi kieltää, vaan\nse tapahtui puolittain hyvyydestä. Ei kukaan tarvinnut paljoa ruokaa;\nkun on rakastanut, on muuta ajattelemista. Elämän taistelulla on toinen\nsuunta kesällä ja syksyllä, kun pitää haalia ruokaa vaimolle ja\nnälkäiselle lapsijoukolle.\n\nKevät saattoi jalouden väreen yli törkeän elatushankkeen, ja koiraat\nkoettivat osottaa sulouttaan, naaraitten nauttiessa lyhyttä riemuaan ja\ntekeytyessään armollisiksi.\n\nMetsässä ja maalla oli ikävä ja kaipuu, toivoton valitus ja riemuitseva\nonni; ja moni pieni sydän murtui hiljaiseen epäilykseen, ja moni pieni\nepäjärjestys jäi huomaamattomaksi tiheässä lehdikossa ja yksinäisillä\ntuntureilla, ja monta pientä riitaa taisteltiin elämästä ja kuolemasta,\nsillä aikaa kuin naaras kaunotar istui välinpitämättömänä,\nyhtäkaikkisena katselemassa sitä \"teerenpeliä.\"\n\nKaksi västäräkkiä tuijaili ilmassa, kunnes putosivat myllynsulkuun ja\nräpistelevät ylös märkinä ja huumeuksissa. Sillä välin lensi se, jonka\nvuoksi he olivat taistelleet, muutaman kolmannen kanssa, joka\nsattumalta lentää liehotti sivu. Vesimyllyn sulussa vesi oli tyynenä ja\nkirkkaana, jotta molemmat kilpailijat saattoivat katsella muotoaan\nsiinä, kyniessään ja järjestellessään pörristynyttä pukuaan.\n\nSammakon pojat sulussa olivat heittäneet yltään \"lapsen puseronsa\"\nhankaline häntineen. Ne jo keikkoilivat kuin komeat keikarit ainakin,\nuivat reippaasti ja potkivat voimakkaasti kuni hyvinkin harjaantuneita\n\"uimataidon maistereita.\"\n\nMissä talvimyrskyjen aikana vaahto pärskyi ja kiehui, siellä kävi\nvihreä pieni aalto edestakaisin; suuri, sinervä, auringon valaisema\nmeri sulki syliinsä vanhan tuikean maan, juurikuin he eivät koskaan\nolisi olleet vihollisia.\n\nJa pitkin paljaita niemiä ja kivikoita ja sisällä vuonoissa kasvoi\npunasta ja keltaista ja vaalean vihreää kaislaa, loistaen kuin uhkein\nsilkkivaippa. Ja siellä alhaalla ryömi yhtenä vilinänä kynsi- ja\npitkäsarviniekkoja ja imueläimiä ja pehmeäeväisiä eläimiä ja hiipiviä,\npetollista \"hapsenkakkiaisia\", vahvoja kuorieläimiä ja semmoisia,\njoilla oli huone selässään -- petollisten aseitten ja vahvojen\nvarustuksien haaveellinen mailma.\n\nSileällä kalliolla, joka viestyi sinisenvaaleata hiekkapohjaa kohti,\noli pöyheäin lehtikaisla- ja meriruoho-pensaitten keskellä\nmerivasikoita, punaraakkuja, ja komeita punaisia meritähtiä.\n\nPari kolme airokasta pisti päänsä muutamaan kaislan korteen ja purra\nnirkitti jotain sieltä sisää. Sitten tuli paksu pullakala ja ajoi pois\nheidät, jotta ne menivät syrjään. Hän pisti sisään nokkansa nähdäkseen\nmitä siellä oli. Vaan luultavasti ei siellä ollut mitään, josta hän\nvälitti, sillä hän kääntyi takaisin halveksivalla nytkäyksellä ja\nsouteli verkalleen edelleen pitkin vuoren kuvetta.\n\nAuringonsäteet lankesivat sinertävinä ja salaperäisinä tähän\nihmeelliseen elämään tuolla alhaalla ja valkeille santapilkuille, jotka\nvilahtelivat siellä täällä pohjalla, kunnes ne katosivat ja kaikki\nmuuttui suureksi, syväksi äärettömäksi sinisyydeksi.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nEnsimäisenä päivänä heinäkuussa vihittiin vahtimestari Mon Antti ja\nBatnemon Kristina neiti Kolminaisuudenkirkossa.\n\nPaitse kutsutuita oli sangen paljon muuta väkeä kirkossa, sillä\nvaltioneuvos Bennechen itse oli hääväessä, ja sitä paitse oli mukava\npariskunta: vanha äijä ja nuori tyttö.\n\nMuutoin se ei näyttänyt niinkään tyhmältä. Jos ei oteta huomioon\nvalkoista tukkaa, niin oli Antti setä oikein uhkea sulho korkeine\njäykkine kaulahuivineen, mustine hännystakkineen ja kultaketjuineen,\njonka hän oli saanut lahjaksi valtioneuvokselta. Kristina oli suuri ja\ntalonpoikainen jotta hänen nuoruuttansa ei huomannut niin kovin; ja\nsitten oli hän vielä vaaleana ja alakuloisena.\n\nValtioneuvos Bennechenin perhe oli muuttanut maalle; ja sieltä tehden\noli rouva lähtenyt hyvästä tahdostaan antamaan ruokahuonetta ja sen\nläheistä huonetta hääpitoja varten.\n\nHääsaatto kun tuli kirkosta, juotiin lasi Uinen viiniä porttikamarissa,\njossa valtioneuvos piti pienen onnentoivotuspuheen. Vaan sitten jätti\nhän seuran, joka meni ylikertaan, jossa pöytä oli katettu.\n\nMorsiuspari asettui ruokahuoneen viereiseen huoneesen ja otti vastaan\nvieraitten onnittelut, aina sen mukaan kuin ne saapuivat; sillä paitse\nvarsinaista hääsaattoa oli koko joukko muita henkilöitä kutsuttu.\nSanomalehden toimittaja Mortensen, joka oli etevin vieras,\nvaltioneuvoksen mentyä, liikkui rohkeana salissa, puhui korkealla\näänellä ja laski sukkeluuksia. Vaan muut istuivat hiljaisina ja\njuhlallisina ympäri seiniä jalat aivan tuolien alla.\n\nKristina istui ihmetellen kaikkia tuttavia, joita hänen miehellään oli,\nja mahtavasti vaikutti häneen, kun hän näki monta ylhäistä\nkaupunkilaista kokoutuneiksi. Vihdoin olivat kaikki istuimet täynnä\nmyyssätyjä rouvia, vieläpä pari nuorta naista istui sylikkäinkin.\nHerrat kokoutuivat ulos käytävään, oltuaan ensin sisällä tekemässä\nsyvän kumarruksen morsiusparille. Hiljaisuus vallitsi kuin hautajaiset\nolisivat olleet talossa, eikä muuta kuulunut kuin silloin tällöin joku\nMortensenin sana tahi vajavaääninen kolina keittiöstä.\n\nHäissä oli pari kanslianvahtimestaria rouvineen ja tyttärineen,\npoliisipalvelia Andersen ja poliisipalvelia Knudsen; jälkimäinen oli\nvaan otettu palvelukseen koetteeksi ja oli sentähden Andersenin\ntarkastuksen alaisena.\n\nSitten oli siellä kersantti Knoff univormussaan ja hansikkaisia,\nnokikolari Lunde rouvineen, joka oli poliisipalvelia Andersenin sisar;\nkorkeimman oikeuden vahtimestari Paulsen, tunnettu siitä taidostaan,\nettä hän osasi olla mukava seurassa, ja rouva Grüner, joka keitti\nkuninkaalle, kun hän oli kaupungissa.\n\nMuitten vieraitten muassa oli muuan tullivahtimestari, pari kolme\nkersanttia ja rautatienvirkamiestä univormuissaan kunnioitettavine\nnaisineen.\n\nKeittäjävaimo näyttäytyi lakkaamatta porstuassa ja teki viittauksia\nsulhaselle, vaan tämä pudisti päätään ja katsoi kelloaan.\n\nVihdoin syntyi liike herrajoukossa ovensuussa, ja kaksi naista astui\nsisään. Ensimäinen oli iso kaunis tyttö, vaalea tukka ja isot,\nsäihkyvät silmät. Hän oli puettu vaaleaan silkkiläninkiin, korvarenkaat\nkorvissa ja hopeaketju suurine muistikoteloineen kaulassa.\n\nToinen oli lihavanläntä rouva noin 40 vuoden iässä, musta,\nsileä tukka ja kaksi pientä rengasta korvissa. Toisella puolen\npäätä oli hänellä punainen ruusu ja toisella puolen pieni koliibri\nrusetissa. Hänen pullea vartalonsa oli pinnistetty mustanpunaiseen\nsamettisielikkoon, jossa oli leikattu kaarre edestä ja kiinnitetty\nhevosenkengänmuotoisella kultaprossilla; muuten oli hänellä musta\nsilkkiläninki pienine ruusukimppuineen.\n\nMortensen laski ihmettelyn huudahduksen, kun he menivät yli lattian, ja\nvanhempi nainen löi häntä veitikkamaisesti viuhkallaan.\n\n\"Rakas Kristinani\", sanoi sulhanen arvokkuudella, joka oli hänelle\nomituista, \"saanko esittää sinulle neiti Evelina Nielsenin, joka tahtoo\nosottaa sen kunnian --\"\n\n\"Ah, herra Mo, sekä kunnia että huvitus tulee minulle\", vastasi nuori\nnainen ja hymyili ystävällisesti. Hänellä oli kauniit, terveet hampaat,\nja Kristina tunsi heti mieltymystä häneen; jollei hän vaan olisi ollut\nniin ylhäinen.\n\nSitten esitteli sulho: \"Monivuotinen ystäväni rouva Gluncke.\"\n\nPieni paksu rouva lensi suoraan Kristinan kaulaan ja suuteli häntä\nhuulille, vakuuttaessaan monella sanalla, että Kristina oli kaunein\nmorsian mitä hän koskaan oli nähnyt -- leikittä kaikkein kaunein.\n\nNyt ruvettiin ruualle.\n\nMortensen lähestyi hattu kädessä ja kumarsi syvään neiti Nielsenille.\n\"Isäntä on antanut minulle sen erinomaisen kunniakkaan toimituksen,\nviedä nimittäin neitiä pöytään\"; hän tarjosi hänelle kauniisti\nkäsivartensa ja seurasi heti morsiusparia.\n\nSitten tuli kersantti Knoff ja rouva Gluncke, sitten nokikolari Lunde\nja rouva Paulsen, poliisipalvelia Andersen ja rouva Grüner ja\nvahtimestari Paulsen ja rouva Lunde -- ja sitten muut vieraat parittain\npienien lippujen mukaan, joita valtioneuvoksen ajaja oli jakanut\netehisessä.\n\nPöytä oli katettu hevosenkengän muotoon. Keskellä lyhyemmällä puolella\nistui morsiuspari, vasemmalla Knoff ja rouva Gluncke, oikealla\nMortensen ja neiti Evelina. Keskellä sisäpuolella istui Lunde ja\nPaulsen naisineen, ja muut vieraat järjestyivät alaspäin molemmille\nsivuille.\n\nPoliisipalvelia Andersen oli erittäin kiihkeä ja vaihetteli paikkoja,\nkunnes hänen vihdoin onnistui saada Knudsen istumaan eteensä.\n\n\"Minä sanon teille, rouva Grüner\", kuiskasi poliisipalvelia, \"hän on\notettu koetteelle ja minä se olen, jonka tulee pitää häntä silmällä.\"\n\nRouva Grüner ei viitsinyt kuunnella häntä; hän oli tyytymätön\npaikkaansa ja kumppaniinsa. Sillä hän oli ollut siinä hyvässä toivossa,\nettä hän saisi kersantti Knoffen pöytäkumppanikseen ja paikan\nmorsiusparin vieressä. Senpätähden hän panikin pois lusikan\nmaisteltuaan soppaa ja mutisi ylenkatseella: \"Liebig.\"\n\nEnsi aluksi syötiin kaikessa hiljaisuudessa; ei kuulunut muuta kuin\nlusikkain kolinaa, joita pidettiin varovasti, ja silloin tällöin\nhiljainen sana eli nauru, jonka päästi Mortensen tahi hänen naisensa.\n\n\"Pyydän herroja täyttämään lasinsa.\" sanoi sulhanen äänellä, joka\nsuuresti muistutti valtioneuvos Bennechenistä, \"vaimoni ja minä\ntoivotamme kunnioitettavia naisia ja hyviä herroja tervetulleiksi\npöytään.\"\n\nEnsimäinen lasi punaista viiniä juotiin hyvin juhlallisesti, kaikkien\ntervehtiessä morsiusparia.\n\nKristina silmäili molemmille puolille ja hän tunsi tämän loiston\nmelkein valtaavaksi.\n\nHilda Bennechen oli äitinsä tietämättä verhonut pöydän kukilla ja\njättänyt esiin kaikki lasit ja hopeat, joita ei otettu mukaan maalle.\n\nTämä pitopöytä oli Kristinan mielestä liian loistava. Hän toivoi vaan,\nettä kotona oliat olisivat nähneet hänet kaiken tämän ylellisyyden\nkeskuutena.\n\nPoliisipalvelia Andersen silmäili tarkasti Knudsenia; ja kun tämä vain\nteki jonkun liikkeen ottaakseen pulloa eli lasia, huusi Andersen\nhillitsevän muistuttavasti: \"Knudsen!\"\n\n\"Minä, herra konstapuli!\" vastasi Knudsen ja oikasihe sotamiehen\ntavoin.\n\nRouva Knoff, jolla oli muuan rautatienvirkamies pöytäkumppanina, istui\nsilleen, jotta ei voinut nähdä miestään, kersanttia, jollei hän vaan\nkääntynyt tykkänään pöydästä päin pois. Tämä oli hyvin hankala seikka\nsekä rouvalle että hänen kumppanilleen. Sillä rouva oli hartiakas\nnainen, kellervä, paksu iho ja kivuloinen näky, jonka johdosta\nMortensen lausui että \"rouva Knoff oli juurikuin hänellä olisi\npernatauti.\"\n\nVaan kun vielä ensi herkkua syödessä vallitsi kuolon hiljaisuus yli\nympäri pöytää, kuiskasi Mortensen sulhaselle Kristinan selän takaa:\n\"Teidän pitää alkaa maljoja esittää, Mo!\"\n\n\"Minä luulin, että se ei sovi ennen paistia --\"\n\n\"Kyllä, päinvastoin! Se on aivan uudenaikaista, että puheet alkavat\nsoppaa syödessä\", Mortensen helisti lasiaan kovasti, ja sulhanen nousi\npuhumaan:\n\n\"Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat! Minä tunnen tällä tärkeällä\nhetkellä syvän tarpeen puhua, kuinka kovasti valitan, että, vaikka\nminun tässä pöydässä on monta minulle rakasta henkilöä läsnä, täytyy\nkaivata häntä, jota erittäinkin tänään toivoisin näkeväni luonani.\nTarkoitan vaimoni isää, talokasta Bandmon Niiloa.\"\n\nKristina otti nenäliinansa.\n\n\"Sinä tiedät itse rakas Kristina kuinka sydämellisesti olen kiintynyt\nainoaan veljeeni ja kuinka suuren arvon panen siihen kalleuteen, jonka\nhän uskoo minulle --\"\n\nTässä sai rouva Gluncke aivan sopimattoman yskä-ahdistuksen.\n\nPuhuja iski häneen äkäisen silmäyksen ja jatkoi: \"Sentähden,\nkunnioitettavat naiset ja hyvät herrat, juomme vaimoni isän maljan,\nvaikka hän onkin poissa, toivoen, että Jumala häntä lohduttaisi eikä\nantaisi hänen kovin syvästi tuntea kaipausta rakastetusta tyttärestään.\nKristina, isäsi malja!\"\n\nKun sulhanen istui, kuiskasi hän muutaman kiivaan sanan rouva\nGlunckelle.\n\n\"Totta tosiaan siinä ei auttanut mikään\", kuiskasi hän takaisin, \"sinä\nolit niin naurettavan näköinen --\"\n\nHeti senjälkeen nousi nokikolari Lunde puhumaan. Hän oli pitkä,\nlaiha mies, terävänokkainen ja harmajatukkanen. Tointansa hän oli\nantanut palkkaväen toimittaa kauan aikaa, kumminkin itse pysyi\nnokikolarivirassaan kaupungin komeimmassa osassa. Hänellä oli rahoja,\nja yksi hänen tyttärensä oli naimisissa muutaman telegrafistin kanssa.\n\n\"Vanhin kun olen seurassa\", alkoi hän, \"sallittanee minun esittää\nmorsiusparin maljan. Tiedämme kaikki kouluajaltamme, että Herra itse\nsanoi: 'ei ole ihmisen hyvä yksinään olla'.\"\n\nHiljaisuus pöydässä kävi melkein ahdistavaksi. Piikojen, jotka tulivat\nvaihtamaan lautasia paistille, täytyi seisoa odottamassa kun puhuja\nkehitteli avioliiton historiaa Aatamista ja Eevasta, Aaprahamista ja\nSaarasta Iisakkiin ja Rebekkaan. Sitten hyppäsi hän sopivasti yli\nJaakopin ja hänen kahden vaimonsa, eipä maininnut Saarasta eikä\nSalomonista, vaan johtui sukkelasti nykyaikaan ja jokapäiväiseen\nelämään, lopettaen kutsumalla taivaan siunausta päivän morsiusparille.\n\nUseimmat naiset itkivät, Kristina erittäinkin. Neiti Evelina kumartui\nja kuiskasi hänelle ystävällisesti. Juhlalliset raamatun lauseet, itse\nloistava juhla -- kaikki tuntui hänestä niin kummalliselta, että hän\nmelkein hetkeksi uskoi elämän onneksi vielä voivan ehkä kääntyä\nhänelle.\n\nVaan neiti Evelina kuiskasi Mortensenille: \"Suuri synti tyttöparkaa.\"\n\nNokikolari Lunden puheen jälkeen syntyi pitkä loma, piikain\nvaihdellessa lautasia.\n\nRouva Knoff, joka koko ajan arveli, että hänen miehensä \"leperteli tuon\nilkeän Malla Bimbamin kanssa\", teki sen onnettomuuden tepposen, että\npudotti lautasen, kun hän teki äkkikäännöksen säpsäyttääkseen\nkersanttia.\n\nSäikähtyneenä lautasen heläyksestä, Knudsen hypähti ja poliisipalvelia\nAndersen huusi nuhdellen: \"Knudsen!\"\n\nVaan rouva Gluncke nauroi ääneensä ja töykki pöytäkumppaniaan. Tämä\nnauru oli rattoisuuden ensi väre, joka kävi yli pöydän. Mortensen pani\nsherrykarahvin kiertoon, ja sitä maisteltiin ahkerasti.\n\nSitten nousi Mortensen puhumaan: \"Kunnioitettavat naiset ja hyvät\nherrat! Kun luon silmäyksen yli tämän seuran, syntyy minussa\nehdottomasti ajatus: mikä on joka tekee, niin sanoakseni, yhdyssiteen\nmeidän kaikkien kesken?\"\n\nHänellä oli leveä, mahtava ääni ja hyvin rakennettuja\nsanomalehtilauseita, ja kun hän tunsi olevansa tilaisuuden herra,\npulppusi hänestä tulvaamalla vieraskielisiä sanoja ja latinalaisia\nlauselmia, selitellessään, että kaikki läsnäolevat olivat suuren\nvaltiokoneen osia, julkisia toimimiehiä, sen ketjun osia, joka on\nmuodostunut miehistä, \"joita kansa katselee luottamuksella ja\nkunnioituksella.\"\n\nTämän jälkeen sai hänen puheensa kiivaamman kulun, kun hän lyhykäisesti\nselitteli virkavallan merkitystä maassa ja kohoten aina yhä ylemmä ja\nylemmä saavutti hän \"järjestelmän huipun\" ja lopetti juhlallisesti:\n\"Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat! Hänen majesteetinsa kuninkaan\nmalja!\"\n\nMalja juotiin innokkaasti. Neiti Evelina tarkasteli Mortensenia\nsivulta, vaan hän ei saanut selville, oliko Mortensen todellakin\njuhlallinen vai laskiko hän vaan pilaa koko komeudesta.\n\nNyt esiytyi vahtimestari Hansen puheellaan valtioneuvokselle\nBennechenille, johon puheesen sulhanen vastasi puheella isänmaalle;\nmuuan rautatievirkamies puhui naapurivaltakunnalle ja tullivahtimestari\nnaisille.\n\nVaan vihdoin huusi kersantti komantoäänellä: \"Reilaan! Hiljaa rivissä,\nkunnes paisti on syöty! Eihän tuota saa kunnonpäälliseksi pureksia\nnoitten paljaitten puheitten takia!\"\n\nTämä laski rattoisuuden kerrassaan valloilleen, ja hillitön nauru\nremahti pöydässä. Kristinakin nauroi. Kuitenkin katsoi hän levotonna\nsilmäpuolellaan Gluncken rouvaa joka selkä kenossa nauraa hohotti\ntäyttä kurkkua, jotta kyyneleet vierivät ohi pienen lihavan nenänsä.\n\nRouva Grüner, joka tähän saakka oli vaan tonkinut ruokaa, kävi nyt\nvakavana paistin kimppuun, nähdessään, ettei kukaan pannut huomiota\nhänen mielenosoituksiinsa. Hän oli ja pysyi yhtä tuimana, ja hänen\npöytäkumpanillansa ei ollut muuta ajattelemista kuin pitää vaarilla\nKnudsenia. Juodessaan lasin lasilta kuiskasi hän salaperäisesti rouva\nGrünerille. \"Minun kanssani ei ole niin vaarallista, näettekö, vaan\nKnudsen tuossa, hän on otettu vaan koetteelle, näettekö, ja minä se\nolen, jonka tulee pitää silmällä häntä -- Knudsen!\" huusi hän sitten\nyhä voimakkaammasti, sikäli kuin atria kului.\n\nJälkiruokaa syödessä oli ilo yleinen, ja melu kasvoi joka hetki, kun\nruuan ja viinin synnyttämä sisällinen lämpö irtausi.\n\nKorkeimman oikeuden vahtimestari Paulsen, joka oli tunnettu\nleikin-laskiaksi, esiytyi yleisestä pyynnöstä kaikenmoisilla\nvippakeinoilla; hän osasi esim. kiikata kuin kukko, naputella sormella\nposkelleen, jotta se pulputti kuin potelli, josta kaadetaan, liikuttaa\nkorviaan y.m. semmoista.\n\nKristinasta ei ollut aivan kuin oikeastaan olisi pitänyt olla.\nHääatrialla hänestä nähden ei olisi pitänyt ilmestyä niin paljon\nrattoisuutta ja sen laatuista.\n\nVaan kun isäntä kiitti Paulsenia, kutsui hän häntä leikillään \"herra\noikeusneuvokseksi!\"\n\nTästä sai Mortensen pään käsiksi ja huusi lujasti: \"Herra kenraali\nKnoff, saanko kunnian?\"\n\nSeura säpsähti ensin, vaan kohta oli aate tarttunut kaikkiin\nherroihin: nokikolari Lundesta tuli ylitarkastaja ja sulhasesta tuli\nvaltioneuvos.\n\nVaan Kristina oli hyvillään, kun hänestä ei välitetty. Sitä vastaan hän\nei ymmärtänyt, minkä vuoksi seura oli katketa nauruun, kun Paulsen\nkääntyi neiti Nielseniin sanoen: \"Kunnioitettava valtioneuvoksen rouva,\nsaanko pyytää saadakseni kunnian juoda malja teidän kanssanne?\"\n\n\"Kiitos, herra oikeusneuvos!\" vastasi Evelina ja punastui vähän; vaan\nheti sitten nauroi hän ja kuiskaili muutaman sanan Mortensenille.\n\nYlitarkastaja Lunde tahtoi välttämättömästi keksiä jonkun arvonimen\nLunden rouvalle, vaan tämä huusi ja tukki korvansa. Kenraali Knoff\ntahtoi juoda poliisimestari Andersenin kanssa, joka istui ja tirkisteli\nKnudsenia silmät muljollaan. Ja kun kenraali ei saanut häntä kuulemaan,\notti hän sotilaan päättäväisyydellä appelsiinipalasen ja nakkasi yli\npöydän. Vaan kaikeksi onnettomuudeksi sattui se rouva Grüneriä keskelle\nnaamaa.\n\n\"Tuima tuimaa vastaan!\" huusi oikeusneuvos Paulsen.\n\nRouva Grüner aikoi mennä pois, sehän oli luonnollistakin, ja sekä\npoliisimestarin että rautatiejohtajan piti pidättää häntä.\n\nVaan pian unohtui tämä pieni ikävä tapaus, sillä neiti Evelina keksi\nsukkelan aatteen. Hän otti punasen paperin karamällistä ja kiinnitti\nsen Mortensenin napinläveen.\n\nKaikki kiiltävä ja kirjava käytettiin nyt herrain koristamiseksi, ja\nlopuksi tuli siitä loistava seura. Päätettiin Mortensenin esityksestä,\nettä juotaisiin kahvia ja tupakoitaisiin pöydässä, \"kuten Pariisissa\ntehdään.\" Melu kävi nyt hurjaksi, jotta tuskin kuuli omaa ääntänsä.\nSyntyi suurien arvonimien retkutus, jotka risteilivät yli pöydän;\nhoettiin lakkaamatta:\n\nHerra kenraali! -- herra rautatiejohtaja! -- herra kenraali\ntullijohtaja! -- herra valtioneuvos! -- herra oikeusneuvos! -- ja\nkeskellä kaikkea tätä volusi poliisimestari Andersen: \"Knudsen.\"\n\nKristinasta tuntui yhä tuskallisemmalta. Hän katseli molemmille\npuolille pöytää, ja hän häpesi sitä näkyä.\n\nSuuria punaisia viinilätäköitä ja ruskeata kastetta, kukkia ja\nkurkkasalaatia, rusinaruotoja, tupakin poroa, appelsiinin kuoria,\nryttyisiä ruokaliinoja, ja tortun palasia -- kaikki sikin sokin lasien\nja pullojen seassa. Naamat olivat punaisia kuin kravunliha, naiset\nnauraa kikattivat ja herrat puhua rähisivät, lynkä-päisillään pöydällä,\nsikaareista tupruavan savun sekautuessa ruoan höyryyn ja viinin sekä\nkahvin hajuun.\n\nUseita kertoja loi Kristina kysyvän katseen mieheensä, vaan hän hymyili\ntyynesti ja kuiskasi jotain, jota Kristina ei ymmärtänyt; taas puhui\nhän niin epäselvästi.\n\nKun seura vihdoin nouti pöydästä, kävi ruokahuoneen viereinen huone\nahtaaksi ja Gluncken rouva meni sen vuoksi aivan häpeämättä keittiön ja\netehisen kautta ja aukaisi ovet muihin huoneisin.\n\nNäissä oli sisustus vajavainen. Peitteitä oli kääritty kuvastimiin ja\nkyuttiläkruunuihin, ja akkunat olivat liitutut. Vaan juuri tämä viileä\nhämärä oli niin hauskaa, ja vieraat hajausivat kaikkiin huoneisin.\n\nPiano avattiin ja nuorin neiti Lunde soitti: \"Äl' itke noin.\"\n\nKuuli sen, että hän oli oppinut \"uusimman tavan\", kuten hänen äitinsä.\nsanoi, sillä hän lauloi: \"hänä mahaalasi rahantaa ja hänätä myhyää,\nhänätä myhyää.\"\n\nVaan sitten syntyi pianon ääressä pieni melske; Gluncken rouva tahtoi\naivan väkivetoon laulaa: \"Jenni istui rannalla\", vaan neiti Lunde\njyrkästi kieltäysi soittamasta mukasoittoa \"semmoisiin lauluihin.\"\nKaikeksi onneksi katosi myrsky, kun oikeusneuvos Paulsen tarttui Malla\nBimhamia vyötäryksestä ja tanssi polkkaa.\n\nSiinä syntyi tanssit, rattoisat tanssit myöhäiseen yöhön suuressa,\ntyhjässä, hämärässä huoneessa.\n\nOven takana istui rouva Grüner ja kuunteli Knoffin rouvaa, joka itki\nmiehensä vuoksi. He molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että häät olivat\nhyvin halpaset ja että Malla Bimbamia ei pitäisi koskaan ottaa ihmisten\njoukkoon.\n\nKristina kulki ympäriinsä ja tunsi olevansa hyljätty ja onneton. Vaan\nkun hän yöllä näki miehensä melkein riippuvan Gluncken rouvan kaulassa\nmuutamassa pimeässä loukossa, viilsi se hänen sydäntänsä, jotta hän\nmeni alas ja sulkeusi huoneesensa lukon taa.\n\nKun viimeiset vieraat menivät kotiaan, paistoi harmaja päivän valo\nliituttujen akkunain läpi. Mortensen oli jo pari tuntia sitten\nsaattanut Nielsen neitiä kotia. Poliisimestari Andersen seisoi\nportaitten nojapuuta vasten ja kuiskutti auttamattomasti:\n\n\"Knudsen!\" -- hän oli kadottanut puhetaitonsa eikä voinut kulkea\nyksinään.\n\nSulhanen hoippaili kahta kolmea porrasta alas, vaan kun hän keksi\nKristinan huoneen oven olevan lukossa, rupesi hän huutamaan ja\nkoputtamaan.\n\nKristina sammutti kynttilän ja aukasi oven hänelle.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nValtioneuvos Bennechenin perhe asui kesän pienessä Sveitsin mallin\nmukaan rakennetussa talossa Ladegaardsaaren päässä rannalla. Se oli\nrakennettu Falck-Olsenin tiluksille ja tämä suuri huvila oli ainoastaan\npari sataa askelta etempänä mäellä.\n\nKun välimatka oli niin vähäinen, elivät molemmat perheet melkein\nyhdessä; ja kun valtioneuvoksen rakennus oli ahdas, asuksivat molemmat\nperheet mieluummin kauniissa, tilavassa päärakennuksessa.\n\nBennechenin rouva, joka oli taitava taloudenhoitaja, oivalsi hyvin\ntämmöisen hoidon etuja. Ja Falck-Olsenin rouva oli puolestaan mieltynyt\nsiihen elämään, joka aina seurasi valtioneuvoksen perhettä.\n\nNäin olivat molemmat perheet joka kesä oleksineet molemmin puoliseksi\nhuviksi ja suosiossa. Vaan tänä vuonna ei alkanut se menestyäkseen.\n\nJa kaikki tuli tuosta ilkeästä osakepankista.\n\nYleinen kokous oli määrätty kesäkuun 20:neksi päiväksi. Vanha\nvaltioneuvos Falbe oli, niinkuin sopi arvata, kieltäytynyt rupeamasta\nuudestaan ja Falck-Olsen oli kyllä pannut mieleensä, että hän saisi\nvaltioneuvos Bennechenin äänen johtajan vaalissa, vaikka Bennechen\ntavattoman jäykästi pysyi siinä, ettei hän voinut äänestää\ntukkukauppiasta muutoin kuin määrätyllä ehdolla.\n\nKoko kesän oli tämä häiritsemässä kaikkien hupaisuutta. Rouvat\nväittelivät asiasta pienissä herkkätuntoisissa keskusteluissaan.\nFalck-Olsenin rouvan mielestä olisi valtioneuvos hyvin voinut tehdä\nhänen Olli Juhaninsa mieltä myöten, ja Bennechenin rouva arveli, että\ntukkukauppias hyvin kyllä saattoi taipua semmoisen miehen neuvoon, kuin\nhänen Danielinsa oli.\n\nJälkeen puolisen sinä kohtalon suurena päivänä, jolloin pankin johtaja\nvalittiin, istuivat molemmat rouvat kukin huoneessaan ja odottivat\npientä höyrylaivaa, joka tavallisesti toi miehet puoliseksi kotia.\n\nBennechenin rouva oli huonolla tuulella. Kaikki hänen\nhoukuttelu-puheensa olivat olleet vaikuttamattomia. Valtioneuvos oli\nsanonut jäykästi: \"Minä en voi, Adelaide! en uskalla!\"\n\nJa kun hän joskus puhui näin jäykästi, tiesi rouva, että hän oli\ntaipumaton. Nyt istui rouva pienessä, ikävässä salissaan, jossa\noikeastaan ei voinut olla koko päivän; ulkona satoi ja huoneesen\ntunkeusi ruuan haju ja räminä keittiöstä hienojen kesäseinäin läpi.\n\nFalck-Olsenin rouva meni sitä vastoin miestänsä vastaan sillalle, kun\nhöyrylaiva kääntyi niemen päitse. Molemmat herrat nousivat maalle ja\nkävelivät yhdessä tietä, ja nyt purkausi tukkukauppiaan viha. He olivat\ntulleet suoraan kokouksesta laivaan, jossa oli ollut rahvasta kylläksi\nsaakka.\n\n\"Enpä tosiaan olisi sitä uskonut!\" kärisi tukkukauppias. \"Se ihmetyttää\nminua, niin, totta maar minua ihmetyttää että te uskallatte niin,\nBennechen!\"\n\n\"Minusta on paha, herra tukkukauppias, vaan sanoinhan teille jo edeltä;\nminä en voinut tehdä muutoin -- siihen asian tärkeämpään puoleen\nkatsoen, joka --\"\n\n\"Puoleen! Minusta nähden olette velkapää katsomaan joksenkin paljon\nminun puoleeni -- joksenkin paljon!\"\n\n\"No, Olli Juhani! Älä nyt vaan suutu\", lepytteli rouva, joka nyt\nkohtasi heidät.\n\n\"Ah, en tiedä miksi sinä, äiti, sekaut tähän. Tuo tuossa\" -- tässä\nosotti tukkukauppias pureskellulla sikaarin päällä valtioneuvosta,\n\"äänesti konsuli Lindiä, vaikka hän tietää, että jos vaan tahdon, niin\n-- vaan hän saa vielä katua tätä päivää, siitä olkoon varmana!\"\n\n\"Kuulkaa vähäsen, herra tukkukauppias Falck-Olsen\", alkoi valtioneuvos:\nhän oli vaaleana ja hänen suupielensä vapisivat kun hän koetti\nhymyillä; \"onko koskaan johtunut mieleenne, että tarvitsette -- että\nkaipaatte jotakin tuohon\" -- valtioneuvos naputteli varovasti\nsormellaan vasemmalla puolen hänen takinkaulustaan.\n\n\"Ah minä vähät välitän teidän kauniista puheestanne! Minulla ei ole\ntosiaankaan mitään vikaa ei sydämmessä eikä järjessä, sen kohta saatte\nnähdä\" -- sitä tietään hän kiiruhti taloonsa.\n\nVaan Falck-Olsenin rouva, jonka älykäs silmä oli tarkoin seurannut\nmolempain herrain keskustelua, vaihtoi pikaisen katseen valtioneuvoksen\nkanssa; valtioneuvos nyökäytti päätään.\n\n\"Voimmeko luottaa siihen!\" kysyi rouva.\n\n\"Varmaan, jos hän käyttäypi viisaasti; nimittäin vähän ajan kuluttua.\"\n\nNyt nyökäytti rouva päätään: \"Kyllä minä sitten tämän asian ajan.\"\n\n\"Niin jos voisitte, rouvaseni\", huudahti valtioneuvos lämpöisesti. Hän\ntahtoi ottaa rouvaa kädestä, vaan se oli niin piilossa sadetakissa,\njotta he tervehtivät vaan silmillä erotessaan. --\n\nKun rouva tuli sisään, istui tukkukauppias hattu päässä ja kirjoitti\nkamarissa, jotta vaan ratina kuului.\n\n\"Sinä kirjoitat, Olli Juhana?\" sanoi hän välinpitämättömästi.\n\n\"Niin, minä lähetän määräyksen konttoriin, että heidän pitää\nlakkauttaa Bennechenin rahansaannit jälkiinpuolisten -- heti -- ei\nsilmänräpäystäkään saa lykätä!\"\n\n\"Minä ymmärrän sen; niin, sinä et välitä luonnollisesti mitään hänen\ntarjouksestaan?\"\n\n\"Tarjouksestaan! Mistä tarjouksesta?\"\n\n\"Ainahan olet laskenut leikkiä tuommoisista koristimista\", jatkoi rouva\nriisuessa sadetakkiaan.\n\n\"Mitä sinä seisot siinä lavertelemassa? Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Etkö todellakaan ymmärtänyt?\" kysyi rouva ja tekeysi niin hämillänsä.\n\n\"Mitä en ymmärtänyt? Elä seiso siinä hemmittelemässä itseäsi kuin vanha\nkana!\" huusi tukkukauppias ja kääntyi ympäri.\n\n\"Mutta sano. Olli Juhana, etkö tosiaankaan ymmärtänyt mitä valtioneuvos\ntarkoitti? Etkö huomannut, kun hän naputteli sinua _tuohon_?\"\n\n\"Rupeatko sinä noita tyhmyyksiä jnarittelemaan? Se kai merkitsee että\nminulta puuttuu tahdonvoimaa, että minä olisin samanlainen rohdintutti\nkun hän itsekin on, vaan minä\" -- tukkukauppias keskeytti ja katsoa\ntuijotti vaimoansa, sillä hän valmistausi makeimpaan nauruunsa ja\nhuudahti:\n\n\"Ah, sinä viisas Olli Juhana, miten sinun kävisi, jollei sinulla olisi\nminua. Meitä\" -- hän kosketti hänen takkinsa kaulustan kulmaan -- \"mitä\nsuuret miehet kantavat _tuossa_? Mitä kaipaat _tuossa_? No?\"\n\nTukkukauppias Olli Juhana Falck-Olsen hoiperteli kolmisen askelta\ntaakse ja jäi seisomaan kuvastimen eteen; hän tirkisteli väliin\nkuvastimeen, väliin vasenta kaulustan kulmaa ja kaiveli napin läveä.\n\"Luuletko tosiaan, että hän sitä tarkoitti?\"\n\n\"Luonnollisesti! Vaan silloin pitää sinun ottaa puolueesen osaa, kuten\nhän sanoo, ja sitä sinä et tahdo tehdä.\"\n\n\"Noo, elä sinä siitä ole niin varma ja vissi!\" huudahti hänen miehensä\nja pyörähti ympäri korkollaan. \"Toinen ansio on toisen arvoinen; jos\neivät muuta tahdo, niin --\"\n\n\"Vaan, kultaseni, silloin olisit saanut johtajan viran, jos olisit\ntahtonut mennä toiselle --\"\n\n\"Ah, se katala johtajanvirka! Luuletko että minä välitin siitä sen\nvertaa, että olisin jotain tehnyt sen edestä? Vaan tämä, näes, on\ntoinen asia: tämähän on jotain! Kunhan sen saisin sukkelaan!\"\n\n\"Sinä tässä kerran teit pilkkaa porvarikaartista; minä näin selvään,\nettei valtioneuvos pitänyt hyvää siitä.\"\n\n\"Hyvä! Minä käsken valtioneuvoksen laittamaan minut porvarikaartiin.\nAh, pyhä Pirkitta! eikö ole Salomoni oikeassa sanoessaan: 'joka hyvän\nvaimon saa' -- tahi jotakin semmoista.\"\n\n\"Minä en ole siitä oikein hyvilläni että sinä vetoat Salomoniin, kun on\npuhe avioliitosta\", vastasi Falck-Olsenin rouva antautuessaan miehensä\nsyleilyyn. --\n\nKun Hilda Bennechen, joka myöskin oli tullut laivassa, astui saliin,\nalkoi piika kattaa pöytää; siellä ei ollut mitään ruokahuonetta.\n\n\"Vai niin, sinä tulet nyt likomärkänä luonnollisesti; Jumala tiesi mitä\nsinulla oli tekemistä kaupungissa tällaisessa ilmassa; vaan semmoinen\nsinä aina olet\", huokaili Bennechenin rouva.\n\n\"Niin mutta, mamma, aamulla näytti se oikein kauniilta --\"\n\n\"Ah mitä sitä, sinulla on aina onnettomuus kaikissa. Siinä on koko\nasia, ja senpätähden et aikaansaakaan muuta kuin tyhmyyksiä ja harmia.\nEikö Alfred ole muassa?\"\n\n\"Ei, terveisiä häneltä, että hänen piti mennä syömään puolista\nravintolassa muutaman Hiorthin langon luona luulen ma.\"\n\n\"Tuo mitätön Hiorth!\" vastasi valtioneuvoksen rouva ja katseli laivaa,\njoka jatkoi matkaansa.\n\nHilda oli tottunut semmoiseen. Hän riisui yltään ja ripusti\npäällysvaatteensa kuivamaan. Kun hän tuli sisään taas, rohkeni hän\nsanoa: \"Kristina raukka! Hän ei ole terve. Minä luulen olevan parasta\npuhua tohtori Rohdelle.\"\n\n\"Kuules, Hilda\", sanoi äitinsä ja punastui kasvoiltaan, \"se ei ole\nensikerta kun sinä vaivaat minua tuolla naisella. Vaan nyt sanon\nsinulle viime kerran, minä en tahdo kuulla mainittavan hänestä enää --\nen sanallakaan, kuule! Me olemme tehneet enemmän hänelle kuin useimmat\nmeidän siallamme olisivat tehneet, ja itse tiedät, miltä näytti häitten\njälkeen. Nyt on kylliksi, etkä enään jalallasi saa astua hänen\nhuoneesensa, ymmärrätkö! Minne vaan käännyt, niin syntyy vaan\nrauhattomuutta ja kiusaa.\"\n\nValtioneuvos tuli myös sisään, vaan kun hän näki mistä tuuli puhalsi,\nmeni hän sänkykamariin, jossa hän pesi lakkaamatta, kunnes kutsuttiin\nruualle.\n\nKun olivat istuneet pöytään, sanoi valtioneuvos ystävällisesti\nHildalle, sillä hän näki, että hän oli saanut toria:\n\n\"Olitko kauankin kävellyt kamariherran kanssa, kun minä tapasin sinut?\"\n\n\"Kamariherran\", virkkoi rouva ja nousi seisolleen. \"Oletko taasenkin\nvaivannut häntä? Sinä tekeyt hassumaiseksi, Hilda, kun juokset hänen\njälessään; niin, mikä pahinta teet lähes hänetkin naurunalaiseksi --\"\n\n\"Älähän toki, Adelaide!\" vastusti valtioneuvos varovasti.\n\n\"Itse käsittänet hyvin kyllä, Daniel, että kauniista ja\nkunnioitettavasta herrasta kuin Delphinkin ei ole muuta kuin sopimaton\nolla myötään yhdessä semmoisen naisen -- niin vähän merkitsevän,\nkäyttääkseni lieveämpää puhetta -- kuin meidän Hildamme. Se lie päivän\nselvää!\"\n\nHilda nousi äkkiä pöydästä ja lannistui. Hän sulkeusi pieneen\nullakkokamariin ja nyyhki. Se oli pahinta kaikesta että hän oli niin\nruma, jotta tuli naurunalaiseksi mies, joka oli hänen kanssaan!\nTekiköhän Delphin pilkkaa hänestä? Ja hän kun uskoi häntä!\n\nBennechenin rouva myös itki. \"Se on sinun syysi, Daniel! ellet sinä\nolisi saattanut riitaan meidät Falck-Olsenin kanssa, niin olisi kaikki\nnyt hyvin --\"\n\n\"Tyynny, rakas Adelaide, tyynny vaan; sovinto on lähellä --\"\n\n\"Voi elä taas tuo tuota: tyyny Adelaide!\" matki rouva, nostaessaan\nkantta astiasta. Oli sullottua vasikkaa ruuaksi.\n\nVaan samassa kuului askeleita pienestä etehisestä; hän tuskin ehti\npanemaan kantta paikoilleen, ennen kun tukkukauppias Falck-Olsen seisoi\novella.\n\n\"Ah, mikä onni\", huudahti hän iloissaan, \"ettei herrasväki vielä ole\nalkanut päivällistään! Minä nimittäin tulen tuomaan pyyntöä vaimoltani,\nerityisesti teille, kunnioitettava rouva, että teidän välttämättömästi\npitäisi tulla meille maistamaan muutamia kananpoikia, joista hän on\nniin ylpeä. Ja te, herra valtioneuvos, saatte luvan tulla pitämään\nminulle seuraa valkea-portviinipullosta, eikö niin?\" lisäsi hän,\ntarjotessaan kättä, \"me molemmat tarvitsemme aimo virkistystä tänään.\"\n\nValtioneuvos tarttui hänen käteensä ja puristi sitä herttaisesti. Vaan\nvaltioneuvoksen rouva istui kuin puusta pudonneena, kunnes hänen\nmiehensä tuli kuiskaamaan hänelle: \"Enkö sanonut, että sovinto on\nlähellä?\"\n\nRouva tähysti miestään melkein kunnioituksella ja antausi suopuisasti\ntukkukauppiaan vietäväksi, valtioneuvoksen huutaessa hälle, että hän\ntulisi jälestäpäin niin pian kuin taisi.\n\nHyvän sovun entiselleen saatua perheitten kesken pidettiin koko sarja\njuhlia. Vaan ei pidetty enää \"suuria syömingeitä\", kuten Delphin sanoi,\nvaan pienempiä herrain päivällisiä, jolloin istuttiin pitkään pöydässä\nja pidettiin monta puhetta.\n\nDelphin rupesi heti luulottelemaan, piti lystiä tavallaan. Hän ahdisti\nMortensenia, joka nyt oli alituinen vieras, teeskennellyllä\nkohteliaisuudella, jotta toinen joutui aivan hämilleen. Tahi säikäytti\nhän siivon \"Olsenin matamin\" aivan hengen hieveriin vakuuttamalla\nhänelle, että joku uusista vieraista oli nihilisti ja kulki revolveri\ntaskussa.\n\nVaan tukkukauppias itse oli ottanut uuden alan, jäykän ja epäävän. Hän\nei ryhtynyt mihinkään kysymättä ensin neuvoa valtioneuvokselta, ja\npidoissaan ei ollut enään koskaan henkilöä, jonka kutsumiseen hänellä\nei ollut lupaa tahi määräystä.\n\n\"Suuret huvitukset Olsenin tanssisalissa\", joita pidettiin joka syksy,\nmuodostuivat tänä vuonna ylhäisiksi teetanssiaisiksi, ja tukkukauppias\nantoi tyttärelleen viittauksen, ettei hän halveksisi herra\nekstraordinari Hiorthia.\n\nVaan tästä Sofia loukkautui, erittäinkin kun isä ei tiennyt asiaa\njuurta jaksain. Ylipäänsä oli hän tyytymätön: kamariherra ei\nlähestynyt, ja vaali Hiorthista ja Bennechenistä oli hänestä niin\nkohtalainen riemu.\n\nNämät molemmat ystävät olivat muutoin viettäneet vaivaloista kesää.\nSillä paitse kansliatoimitusta oli heillä ollut toimituksenaan huvittaa\nHiorthin lankoa, tukkukauppias Garmania, joka oleskeli Greffenin\nvesiparannuslaitoksessa, ja tämän toimituksensa olivat he tehneet\nniin perusteellisesti, jotta heillä ei ollut aikaa hoitaakseen\nsydämmenasioitansa.\n\nKun talvikausi alkoi, ryhtyisivät he sentähden oikein tolkussa.\n\nErittäinkin oli Alfredin aikomus nostaa kaikki purjeet voittaakseen\nnuorta rouvaa porttikamarissa. Vaan valtioneuvoksen rouva otti\nmuutamana päivänä poikansa Alfredin kahden kesken ja uskoi hänelle\njonku asian siellä sänkykamarissaan, josta oli seuraus, että hän jätti\nKristinan rauhaan.\n\nOli muutoin kumma kuinka pikaan Kristina muuttui. Kiiltävä punainen\ntukka ikäänkuin kuivettui ja koko talven oli hän heikkona, kaulansa oli\nusein kipeä, ja kolotus kaikissa jäsenissä.\n\nHänen miehensä hiipi ympäriinsä yhä enemmän liehakoiden ja\näänettömämpänä kuin koskaan. Kristina oli aina häistä saakka\nsäilyttänyt suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan, vaan heidän\nelämänsä kului hiljaisena ja yksitoikkoisena, ja Mo kohteli Kristinaa\nystävällisesti.\n\nLuotsivanhimman kanssa vaihtoi Mon Antti kirjeitä, ja hän sai silloin\ntällöin lännestä vakuutetun kirjeen. Vaan muutamana päivänä joulun\naikana sai hän seuraavan kirjeen.\n\n    'Herra kanslianvahtimestari Mo! Nyt ei käy laatuun kauemmin,\n    sillä hänellä ei ole enään mitään, paitse velkoja; minkätähden\n    kirjoitan omassa nimessäni, eikä Njaedel tiedä mitään tästä,\n    sillä minä en usko, että nuo rahat ovat oikealla jälellä, joita\n    on mennyt 950 kruunuun saakka. Jos ne ovat kuninkaan herroja,\n    jotka syövät kitaansa nämät rahat, niin emme ole parempia kuin\n    venäläiset Venäjällä ja Pietarissa, ja minä kirjoitan\n    sanomalehteen, mies kun on tullut köyhäksi ja kurjaksi ja hän\n    on saanut taudin vereensä harmista tuon kaislarannan tautta,\n    ja oja on melkoisesti vierinyt umpeen, ja hän on sääliä herättävä\n    näky, jonka tähden minä kirjoitan teille, joka olette hänen\n    veljensä, että teidän Jumalan tähden pitää laittaa niin, jotta\n    jutusta tulee loppu, joka lähes pari vuotta sitten lähetettiin\n    kuninkaan luo eikä vastausta ole tullut, vaan kustannuksia on\n    ollut. Samaten odottaa hän kirjettä tyttäreltään Kristinalta,\n    joka nyt vaimonanne, ja ihmettelee ettei hänellä nyt ole mitään\n    kirjoittamista, sillä te olette kuitenkin usein kirjoittaneet\n    meille, että hän ei muuta enempää halunnut kuin päästä teidän\n    vaimoksenne, vaan häpesi ikää, jonka tähden mekin kirjoitimme\n    kuten te käskitte houkutteluja ja muuta semmoista; vaan minä en\n    usko mit' ikinä tästä lähtien.\n\n                                           Kunnioituksella\n                                      _Lauri Voldeman Seehus_.'\n\nAntti setä luki tätä kirjettä pienessä eteisessään, joka hänellä oli\nulkopuolella valtioneuvoksen huonetta kansliassa. Hän kääri kirjeen ja\npisti sen uuniin, nyökyttäessään päätään ja hymyillessään itsekseen.\n\nValtioneuvos aukasi oven: \"Ettekö kuule, Mo? Minä olen soittanut kaksi\nkertaa.\"\n\nMon Antti nousi seisomaan ja katsoi valtioneuvosta hymyillen samoin\najattelematta mitään.\n\n\"Vaan Mo!\" huudahti valtioneuvos, \"minä luulen, että te rupeatte\nvanhentumaan.\"\n\n\n\n\nXV.\n\n\nTohtori Juhana Bennechen oleksi koko vuosikauden Wienissä. Ainoa\nkotilainen, jonka kanssa hän oli kirjevaihdossa, oli Hilda; ja häneltä\nsai hän myöskin kesällä tietää, että Kristina oli naittunut sedällensä.\nTästä lähtien hän ei enää kirjoittanut kotiin, ja hän päätti viipyä\nkauan Wienissä tahi matkustaa Amerikaan.\n\nVaan kun hän koko talven oli kulkenut aivan näännyksissä suuresta\nsurustaan, tapasi hänet semmoinen halu saada vielä kerran nähdä\nKristinaa ja saada selitystä, jotta hän matkusti kotia maaliskuun\nkeskivaiheilla.\n\nMonenlaiset ajatukset ja epäilys taisteli hänen povessaan, kun hän\nlähestyi kotoa. Kristina ei ollutkaan rakastunut Alfrediin; vaan minkä\nkumman vuoksi oli hän ottanut tuon äijäpahasen?\n\nVaikka hän ei enempää vastannut Hildan kirjeesen, oli Hilda yhä vaan\njatkanut kirjoittamistaan ja siitäpä sai hän tietoonsa että Kristina\noli ollut kivuloinen talven aikana. Kun hän meni portista isänsä\ntaloon, ei hän katsonut alas kivijalkakerrokseen akkunasta, vaan meni\nsuoraan ylös tervehtimään omaisiaan.\n\nBennechenin rouva huudahti, kun hän näki hänet; sillä hänen\nkotiintulonsa oli kerrassaan odottamaton tapaus, koska oli ollut\npuheena niin ja noin, että hän ehkä sitten joskus keväällä tulisi.\n\"Antakaa anteeksi, mamma, minun olisi pitänyt lähettää sähkösanoma.\"\n\nRouva katseli vielä häntä kummallisella, jännitetyllä tunnolla, vaan\nkun Juhana tuli häntä vastaan muoto jalon ja surullisen näköisenä,\nmutisi hän, suudellessaan häntä: \"Sinä olet niin muuttunut, Juhana; en\nheti tuntenut sinua.\"\n\nHilda tuli myös nyt sisään ja riensi veljensä kaulaan: \"Terve tuloasi,\nterve tuloasi, rakas Juhana! Voi, kuinka olet muuttunut.\"\n\n\"Arveletko sinäkin niin?\" kysyi Juhana.\n\n\"Sinä olet kymmentä vuotta vanhempi; harmaita karvojahan on parrassasi\n-- niin on, totta mar! Sinä rupeat käymään kaljupääksi, Juhana!\"\n\nVeli hymyili tavallisella synkkämielisellä tavallaan, vaan Hilda tyysti\ntarkasti häntä; hänestä Juhana oli niin kummallinen, eikä hän koskaan\nennen ollut huomannut kuinka paljon hän lyyhäsi.\n\nKun valtioneuvos tuli kotia, keskusteli hän rouvansa kanssa\nsänkykamarissa; ja ruokapöydässä oli sekä isä että äiti hyvin\nystävällisiä kotiin tulleelle pojalle, jotta Juhanan rinnassa syntyi\nlämpöisiä tunteita; Alfredkin oli miellyttävä. Juhanan ajatus oli\npuhella Hildan kanssa jälkeen päivällisen; vaan rouva lähetti Hildan\nheti syötyä kaupungille asialle.\n\nHämärän tultua hiipi hän rappusia alas: vaan kun hän tuli niitä kahta,\nkolmea porrasta, jotka veivät Kristinan ovelle, tuli vanha ahdistus\nhänelle, ainoastaan sanomattoman paljoa tuskallisemmin.\n\nVihdoin hän rohkaisi itsensä ja koputti ovelle. Muuan vanha piika, jota\nhän ei tuntenut, aukaisi hänelle. Hän oli siinä huoneessa, josta hän\nniin monta sataa kertaa oli uneksinut; siellä oli hän ajatuksissaan\nkuvaillut lukemattomia tapauksia ja kohtauksia hänen kanssaan kun hän\nitse oli kaukana poissa; ensin toivorikkaita, sitten, kun Kristina oli\nnaimisissa, surullisia; ja kuitenkin oli hänellä ollut tunne, että\nKristina on velkapää tilintekoon hänelle.\n\nHyvä haju huoneessa herätti hänen muistonsa, ja vaivoin hän sai\nsanotuksi: \"Onko hän kotona?\"\n\nPiika katseli häntä: \"Rouva on tuolla sisällä.\"\n\nSe karsi hänen ruumistaan, kun piika mainitsi rouvaa.\n\nOvi Kristinan vanhaan huoneesen oli auki. Ei ollut valoa missään\nhuoneessa, vaan kaasuvalo kadulta muodosti suuria keltaisia neliöitä\nlattialle, jotta tohtori erotti jonkin makaavan sängyssä.\n\nHän lähestyi sanoen: \"Hyvää iltaa, Kristina!\"\n\nSairas liikkui sängyssä ja tähysti häntä. Juhana tarttui ovenpieleen.\nOliko se Kristina? Vaan sairas päästi huudahduksen ja liikutti\nkäsivarsiaan poistaakseen häntä luotaan; piika sulki oven ja sanoi\nvihaisesti: \"Minä luulen että rouva olisi tuntenut teidät!\" \"Mikä häntä\nvaivaa?\" \"En tiedä\", vastasi piika ja avasi ulko-oven hänelle.\n\nTohtori Bennechen meni kahta kolmea porrasta ylös. Hän oli nähnyt\nKristinan -- hän oli nähnyt hänen muotonsa vaikka sen verran, vaan hän\nei unohtaisi niitä, jos hän eläisi sata vuotta. Määrätön kauhu valtasi\nhänet. Sukkelaan pani hän takkinsa nappiin ja kiiruhti tavatakseen\ntohtori Rohdea.\n\nHän tapasi tämän vanhan perheen-lääkärin nojatuolissaan lukemassa\nsanomalehtiä.\n\n\"No, kas, professori kotia tullut! Terve tuloasi, poikani! Kuinka\nvoit?\" Tohtori Rohde sinutteli valtioneuvoksen lapsia, joita hän oli\nnähnyt pienuudesta pitäen.\n\nJuhana ei vastannut tähän ystävälliseen puheesen, vaan kysyi lyhyesti\nja kuivasti: \"Mikä Kristinaa vaivaa?\"\n\n\"Hä, Kristinaa?\" kysäsi Rohde ja otti lasisilmät nenältään. \"Vai niin,\nsinä tarkoitat häntä joka on porttikamarissa. Oletko nähnyt häntä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"No niin, tiedäthän sitten, mikä häntä vaivaa\", sanoi vanha lääkäri\nvakavasti, \"se on pahinta laatua, mitä olen nähnyt. Näyttää siltä kuin\nhänen terve verensä ja kelpo ruumiinsa olisi enemmän, kuin tavallista\non, taipuvainen myrkkyyn --\"\n\n\"Vaan -- vaan kuka? Kuka on saastuttanut hänet?\" Juhana Bennechen oli\nkalman kalpea, ja hikihelmet herahtelivat hänen otsaltaan.\n\n\"Vaan, rakas poikani, sinuunhan se kipeästi koskee!\" sanoi tohtori\nRohde, joka alkoi ymmärtää. \"Luonnollisesti hänen miehensä. Se, hänen\nmiehensä, on maannut kuppatautisten puolella kaksi kertaa -- etkö\ntiennyt sitä? Minulla on tässä pöytäkirjassa -- se on oikein\nemäsika, usko se.\" Ja tohtori rupesi selailemaan paksua kirjaa\nkirjoituspöydällään.\n\n\"Ja sen te tiesitte, ettekä puhuneet sanaakaan. Hyi, tohtori Rohde! Se\noli hävytöntä!\" Juhana seisoi kädet nyrkissä.\n\n\"Rakas poikaseni, minusta on paha sinun puolestasi!\" vastasi ukko.\n\"Kunpa olisit ollut kotona, olisin kyllä sanonut sinulle,\nvirkaveljelleni. Vaan itse tiedät, että jos kertoisi kaikki, mitä\ntietää semmoista, niin moni avioliitto raukeaisi tyhjään --\npuhumattakaan siitä, että itse tekeytyisi ihan mahdottomaksi. Ja sitä\npaitse arvelin minä, että tämä oli asia, johonka sinun isä oli\nläheisempi ryhtymään --\"\n\n\"Tahdotteko vielä kaiken hyvän päälliseksi tehdä viittauksia että\nisänikin tiesi siitä? Voi, te olette vanha irstas vetelys, ja aina\nolette olleet!\" Juhana Bennechenin jalot silmät säihkyivät, sanoessaan\ntätä, ja hän meni jättämättä hyvästiäkään.\n\n\"Poika parka!\" sanoi vanha tohtori ja otti taas sanomalehtensä; \"häntä\nseuraa aina onnettomuus.\"\n\nJuhana Bennechenin tuttavat arvelivat jotta ulkomailla olonsa oli\ntehnyt hänestä kovin kummallisen miehen. Hän ei käynyt kenenkään luona,\nei ollut koskaan kotona eikä ruvennut harjoittamaan ammattiaan. Vaan\nöisin vaelsi hän kaulusta korvissa kaduilla, enimmiten valtioneuvoksen\ntalon ympärillä. Senpätähden arveltiin, että hän pysyskeli kotona\nperheessä.\n\nVaan eipä niinkään. Koko päivät päästänsä kuleksi hän kaupungin\nlaitasopukoissa, ja vasta kun hämärsi, lähestyi sitä paikkaa, jonka\nympärillä kaikki hänen tuskalliset ajatuksensa kiertelivät.\n\nMuutamana iltana tapasi hän tohtori Rohden, joka oli matkalla Kristinan\nluo.\n\n\"Tule mukaan, voit olla avuksi minulle\", sanoi äijä, joka näkyi\nkerrassaan unohtaneen heidän viimeisen kohtaamisensa.\n\nJuhana seurasi, mahdoton oli hänen vastustaa, kun pyydettiin häntä\nKristinan läheisyyteen.\n\nKristina säpsähti nähdessään Juhanan. Vaan tohtori Rohde laski kätensä\nhänen käsivarrelleen ja sanoi melkein lempeästi: \"No hyvä ystäväni, ei\npidä letustella. Elämänne on ollut synkkä, olkaa iloissanne, kun pieni\nvalonsäde tulee lopuksi. Ja sen mitä minä ymmärrän, on kaikki onni,\nminkä te kaksi saatte yhdessä, että annatte hänen hoitaa teitä sen\nvähän aikaa joka on jälellä. Niin lapseni, puhu nyt!\"\n\nNiine hyvineen meni \"vanha vetelys\", vaan kauan oli Juhana Bennechen\npolvillaan sängyn ääressä ja puhui hänelle sydämensä syvyydestä.\n\nAlussa ei Kristina ymmärtänyt häntä; vaan sikäli kun hän puhui,\nkutistui suuri mahdottomuus kokoon, enemmän ja enemmän selveni hänelle,\novi ovelta aukeni, ja kyynelten vieriessä toinen toisensa jälkeen\npäänalukselle, puhkesi hänen sielussaan piiloutunut rakkaus hurmaavan\ntulisena, kohottaen hänet kurjasta, saastaisesta ruumiistaan\nautualliseen tilaan, jota hän ei koskaan ollut uneksinutkaan.\n\nHän ei muistanut sanoa teiksi eikä muita koreita sanoja, joita hänelle\noli opetettu, ja sai mieleensä leveän ja vahvan, talonpoikaisen\nkielimurteensa, kertoessaan Juhanalle kuinka kaikki oli käynyt, ja\npyysi häneltä anteeksi, että hän niin vähän oli ymmärtänyt häntä.\n\nHe antoivat toisilleen anteeksi, ja he unohtivat entisen ajan elääkseen\ntoistensa rakkaudessa \"sen vähän aikaa, joka oli jälellä.\"\n\nSiitä päivästä otti tohtori Bennechen Kristinan hoitoonsa. Hänen\näitinsä katseli tutkivasti häntä, kun hän kertoi tätä; ja Juhana\npuolestaan ei voinut olla tarkastamatta äitiään terävin katsein. Vaan\nhyvin keventävää oli Juhanista, kun äitinsä myötätuntoisesti sanoi:\n\"Kristina raukka! Minä vaan pelkään, että hän on saanut kovan luuvalon\nasuessaan kivijalkakerroksessa; se on kuulemma hyvin vaarallista\nterveydelle, niin luin minä tässä muutamana päivänä.\"\n\nKristina ja Juhana eivät koskaan keskenään maininneet Antti sedän\nnimeä; ja tämä puolestaan oli varuillaan, ettei sattuisi yhteen tohtori\nBennechenin kanssa.\n\nYlipäänsä eivät he paljoa puhelleet. Vaan kun Juhana oli muuttanut\nkääreet ja hankkinut hänelle sen lievekkeen, minkä hän taisi, tahtoi\nKristina mielellään, että Juhana istuisi lähellä, sängyn vieressä. Hän\nmakasi silloin hiljaa ja katseli Juhanaa; vaan ei hän halunnut, että\nJuhana katselisi häntä, vaikka tämä vakuutti että hän oli hänen\nsilmissään melkein samannäköinen kuin ennenkin.\n\nKristina tunsi kaikkia sitä kauhua sairashuoneesta, mikä on niin\njuurtunut ja perustunut rahvaasen.\n\nVaan vihdoin onnistui tohtorin saada houkutelluksi hänet muuttamaan\nsairashuoneesen. Se päivä, joka oli määrätty muuttopäiväksi, oli selkeä\npäivä huhtikuun alussa. Posti toi luotsivanhimmalta kirjeen, jonka\nKristina vaivoin sai tavailluksi:\n\n    'Rakas Kristina! Nimismies sanoi, että minun piti lähettää\n    kirjallinen valitus ja minä lähetin, ja nyt on valitukseni taas\n    minulla, ja et voi aavistaa miltä se näytti päällekirjoituksineen\n    ja muine semmoisineen: 'Lähetetään ruotimestarille, lähetetään\n    takaisin amtmanille, ja tie-insinörille' ja koko kirkkoraati on\n    kirjoittanut siihen ja viimeiseksi oli vain pieni, pieni pilkku\n    puhdasta alalaidassa takapuolella ja siihen kirjoitin minä:\n    Aivan niin kävi kuin odotinkin -- Seehus; vaan amtmani on\n    varmaankin vihassa minulle liitä. Vaan ei se ole pahinta, vaan\n    se on hyvä, että sinulla on hyvä, josta minä en halunnut ennen\n    puhua sinulle, sillä en halunnut sinulle ikävää, vaan nyt täytyy\n    panna paperille, sillä nyt menee ihan männikköön. Isäsi on\n    kerjäläinen, oikea kerjäläinen, hänellä ei ole mitään, kaikki on\n    valunut juttuun, jota sinun miehesi ajaa, ja sitä paitse on hän\n    nyt semmoinen, että hän ei tee enään työtä, sen itsekin ajatella\n    tiedät, vaan istuu mieluummin ja tuijottaa seinään. Siitä pitää\n    minun nyt puhua sinulle, sillä sinun pitää tulla kotia ja laittaa\n    tolkulleen, sillä nyt käypi yli minun älyni ja minä uskon, että\n    hän tulee päästään pyörälle; vaan jollet voi tulla, niin kirjoita\n    jotain, mieluummin jutusta.\n\n                                                Vanha ystäväsi\n                                             _Lauri V. Seehus_.'\n\nKristina laskeusi sänkyyn ja itki. Talven kuluessa oli hän\nteeskennellen kirjoittanut tyytyväisiä kirjeitä kotia, ja luotsivanhin\nvastannut samalla tavalla. Nyt vasta ymmärsi hän, että he vaan olivat\nvalehdelleet toisilleen, ja hänelle tuli kova ikävä isäänsä ja kotiaan\nja rannikkoa lännessä. Hän asettui sängyssään kirjoittamaan\ntyynnyttävää kirjettä isälleen.\n\n    'Rakas isä! Kun minä kuulen, että sinulla on huono olo, ahdistaa\n    minua suuri suru ja häpeä. Sillä nyt ymmärrän ettei minun koskaan\n    olisi pitänyt lähteä luotasi. Vaan nyt saat antaa minulle anteeksi\n    ja ajatella vaan, että olet sydämelleni rakas. En voi tulla\n    luoksesi, sillä en ole oikein terve; vaan muutoin on minulla hyvä\n    olla.'\n\nKristina pysähtyi; jokaisen sanan kirjoitti hän ponnistuksella, ja hän\najatteli, että Jumala kyllä antaa hänelle anteeksi, kun hän ei sanonut\ntotuutta, jottei saattaisi isäänsä murheelliseksi, jolla oli muutoinkin\nkärsimistä ennaltaan.\n\nVaunut kääntyivät portista sisään, piika tuli sisään ja kuiskasi:\n\"tohtori.\" Ne olivat sairashuoneen vaunut, jotka tulivat noutamaan\nhäntä.\n\nKauhu karsi hänen ruumistaan, ja kun hän taas tarttui kynään, ei ollut\nhänen enään mahdollinen salata mitään.\n\n    'Ei, isä rakas, se ei ole totta, minun oloni ei ole hyvä;\n    minulla on pahempi kuin pahinta voi olla ja nyt tulevat he\n    minua noutamaan, sillä minä kohta kuolen, ja minä en näe sinua\n    koskaan enkä koskaan merta ja taloa siellä kotona, tervehdä\n    luotsivanhinta -- hyvästi.\n\n                                             Sinun\n                                         _Kristinasi_.'\n\nKun tohtori tuli sängyn luo, oli sairas niin väsynyt, että hänen piti\nvirkistää häntä vastaan. Tohtori kirjoitti osotteen Kristinan\nkirjeelle, sitten auttoi hän kannettaessa häntä vaunuihin.\n\nVaikka muutto kävi kaikella mahdollisella huolella ja varovaisuudella,\noli sairas kuitenkin hyvin heikkona, kun hän pääsi sänkyyn vanhassa\nsairashuoneessa.\n\nKauan aikaa makasi hän silmät ummessa vaan kun hän vihdoin aukaisi\nsilmänsä, kävi hymyn väre hänen kasvoilleen. Akkunasta näki hän kauniin\nkevättaivaan, päivänpaiste lankesi valoisaan, hemeään huoneesen, jonka\ntohtori oli hänelle hankkinut.\n\nKristina käänsi päänsä tohtoriin ja sanoi: \"Kiitos sinulle, Juhana!\nTäällä on minun kaunis kuollakseni.\" Ja hän oikasihe suoraksi sileissä\npuhtaissa lakanoissa ja sulki taas silmänsä.\n\nVaan hymyily pysyi hänen rumentuneilla kasvoillaan ja teki hänet\nJuhanan silmissä kauniiksi kuin entisinäkin aikoina.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSuuri postilaiva, joka tuli Kristianiasta ja kulki aina Tromsöhön, meni\nFlekkevuonon läpi muutamana myrskyisenä yönä huhtikuussa.\n\nLaivan postintoimittaja oli ollut heittämässä laivasillalla postia --\nse oli pieni vähäpätöinen purjevaatepussi sanomalehtiä ja pari kolme\nkirjettä, jotka olivat meneviä maalle Flekkevuonossa.\n\n\"Pääsemmekö merelle, perämies?\" huusi postintoimittaja komentosillalla.\n\n\"Kyllä me pääsemme, postimestari!\" vastasi perämies ja nojautui alas.\n\"Minä ilmoitan, kun tulemme Egersundiin.\"\n\n\"Kiitos!\" mörähti postintoimittaja ja kiiruhti takaisin pieneen\nlämpöiseen pöksäänsä, jossa varjopäällinen öljylamppu paloi.\n\nSuuri ulkomaanposti oli tullut laivaan Kristiansandissa; ahdas pöksä\noli täynnä säkkejä ja purjevaatepusseja, joissa oli merkkinä\npostitorvi. Pienellä sohvalla oli ladotuita kasoja, ja pöytä,\nmonilokeroisen hyllyn edessä, oli peittynyt kirjeisin ja\npostimyttyihin.\n\nPostintoimittaja, joka oli lihava, nuori, valkotukkainen mies, istui\njakkaralleen, pani seinälle kultakaluunaisen lakkinsa, puhalteli\nkäsiinsä ja ryhtyi järjestämään, merkitsemään, pistelemään\nlaatikkoihin, panemaan laukkuihin, nostelemaan suuria kasoja sohvaan\npäästäkseen niistä, työskennellen ääneti ja ahkerasti, käyttäen aikaa,\nkun oltiin tyynen perässä.\n\nSalissa paloi ainoastaan kaksi lamppua puolella tulella; vaippoihinsa\nkääreytyneinä makasi muutamia herroja ja nukkui sohvilla. Nais-salissa\nvallitsi hiljaisuus, he nukkuivat kuten paraiten taisivat, levottomina\nsiitä hetkestä, jolloin tultaisiin saaristosta ulos.\n\nKone työskenteli lyöden jykevästi ja tahdikkaasti, joka pani laivan\nperän tasaiseen täristykseen. Muuan lampunlasi tärisi kiihkenevästi\njotakin vaskista esinettä vastaan ja muuan väsymätön kuleksia vaelsi\nlaivankannella edestakaisin, edestakaisin niitten pään päällä jotka\ntahtoivat nukkua.\n\nMyrsky syöksyi alas tuntureilta ja ulvoi köysissä, vaan vesi oli aivan\ntyvenenä ahtaassa vuonossa. Perämies huusi alas luukusta että he\nköyttäisivät ja kiinnittäisivät kaikki hyvästi välikannen alla ennenkun\ntullaan merelle. --\n\nPostintoimittajan lämpöisessä pöksässä oli kirjeitä levällään.\n\nHän työnsi suuren Nordlandin postin syrjään ja järjesti\nlähimmäisten pysäkkein laukut. Kirjeitä oli kaikenlaatuisia ja\nmonenkaltaisella päällekirjoituksella: töhröisiä, vinoja kirjaimia,\njotka täyttivät koko sivun, pieniä hienoja naiskäsialoja kuin kärpäsen\njalkoja sileällä velinipaperilla, suuria tyhmiä virkakirjoituksia\nkartuusi-paperikuorilla, jotka olivat varustetut lakalla \"porto\"\nsanalla, arpakirjeitä ja rakkaudenkirjeitä, hautajaiskirjeitä ja\nrahakirjeitä -- salainen pesä hämmästyksellä pettyneille toiveille,\njoutavalle lorulle, surulle, häviölle ja odottamattomalle onnelle oli\ntämä pieni, lämmin pöksä, jossa postimestari tyynenä ja ahkerana\nlirautti kirjeitä lihavien sormiensa läpi.\n\nLaiva alkoi keikkua suurissa loikka-aalloissa, jotta postimestari\nymmärsi että he olivat vuonon suussa. Hän järjesti kaikki parhaan\nmukaan; enimmän osan laski hän lattialle niin eivät voineet putoilla.\n\nSiten sai hän sohvan joutilaaksi ja pieni Egersundin laukku kädessä\npaneusi hän sohvan nurkkaan nukkumaan, ja lamppu heilui kahtakättä\nloukussaan.\n\nKurjuus alkoi taas naissalissa; ähkinä kuului sieltä joka kerta kuin\npalvelianainen avasi oven. Väsymätön kuleksia istui rauenneena ja nylki\npukkia nutulleen: hän oli katkerasti erehtynyt, sillä muuan hänen\nystävänsä oli kuvitellut hänelle olevan aivan mahdottoman tulla\nmerikipeäksi, jos vaan oleksii ylhäällä raittiissa ilmassa ja\nalituisessa liikkeessä.\n\nHerrojen, jotka nukkuivat salissa, piti tarttua pöydän laidasta,\njotteivät putoaisi sylkilaatikkoihin ja lampunlasin helisevä tärinä oli\nsekautunut satoihin pieniin kärsimättömiin ääniin, jotka uudistuivat\nsikäli kun laiva keikkui korkeissa aalloissa.\n\nSalin puuesineet ritisivät ja ratisivat laivan vajotessa toiselle\nkylelle ja kaikki ravintolan kupit, jotka rippuivat rivissään\nravintohuoneen katon alla, kilisivät toisiinsa.\n\nSitten kohosi laiva ja vajosi toiselle puolen ja kaikki kupit\nrämisivät. Muuan laskutuoli ja pari sylkilaatikkoa lähtivät liikkeelle\nsalissa, syöksyivät ensin toiselle puolen ja sitten toiselle: muuan ovi\nrämähti auki ja remppusi tahdin mukaisesti kahta kättä, ja kone\ntyöskenteli ponnistellen, välistä jyski alhaalla, välistä säklätti ja\nrymyytti, kun propelli hetkiseksi kohosi yli veden pinnan.\n\nVaan postintoimittajan lämpimässä pöksässä kirjeet nukkuivat\nrauhallisissa pakoissa ja itse hän nukkui Egersundin laukku kädessään;\nja kaikki ne henkilöt joille kirjeitä oli makasivat ja nukkuivat kukin\ntahollansa paitse joitakuita, jotka kulkivat levottomina edestakaisin\nmyöhäiseen yöhön, odottaen ratkaisevaa kertomusta, kuunnellessaan\nmyrskyä ja arvellessaan postin ehkä viipyvän.\n\n\"Postimestari!\" huusi perämies ovelta, \"nyt mennään Egersundiin.\"\n\n\"Tässä on se!\" nousi toinen ylös.\n\n\"Ha, haha, te varmaankin olette nukahtaneet kelpo lailla\", nauroi\nperämies, \"tarjootteko naukun, niin tarjoon minä olutta?\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", mutisi postimestari unentörröksissä.\n\nPerämies tuli heti takaisin poteleita ja laseja kainalossa. Siellä oli\nhädintuskin niin paljoa tilaa että hän taisi sulkea oven.\n\n\"Kyllä on oikein märkä ilma!\" sanoi hän ja pyyhiskeli vettä\nvaatteistaan; merivesi valui pitkin hänen öljyvaatteitaan ja kirkkaita\nvesipisaroita välkkyi hänen kiherässä parrassaan, kun hän joi.\n\nKonehuoneessa kilisi kello kiivaasti.\n\n\"Hei hei!\" huusi perämies, pani potelin pois ja juoksi. \"Ollaanko jo\nsalmessa?\"\n\nPostintoimittaja nousi ja venytteli virkistyäkseen, kaappasi\nkultakalunaisen lakkinsa ja meni kannelle.\n\nPäivä juuri sarasti, kylmä ja kostea ilma, synkkä ja hämärä valo.\nPaljaat kalliot olivat aivan mustina raskaassa myrskyilmassa, ja sataa\ntihusi aika lailla.\n\nEgersundin posti oli pian toimitettu ja laivan jatkaessa pitkää\nmatkaansa asettui postimestari taas järjestämään kasojansa ja\nlaukkujansa.\n\nPäivän tultua avattiin kaikki nämät kasat ja laukut, jotka olivat viety\nmaalle pitkin rannikkoa, ja kirjeet levisivät yli maan ja mantereen. Ja\nse joka oli odottanut kirjettä ei saanutkaan mitään ja se joka nousi\naamusella eikä ajatellut kirjettä eikä koko postiakaan istui ennen\npuolista nauramassa eli itkemässä paperilipulle.\n\nVaan joko he odottivat tahi ei, niin tulivat kirjeet omistajilleen, ja\npostimestarin pienestä lämpöisestä pöksästä levesi hämmästystä,\npettyneitä toiveita, tyhjää lorua, surua, häviötä ja odottamatonta\nonnea, laivan vaan kulkea ponnistellessa yhä pohjoisemmaksi ja\npohjoisemmaksi ja uneliaan postimestarin tullessa ylös uusi laukku\nkädessä jokaisessa paikassa missä laskettiin maalle.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nKello oli jo kymmenissä aamusella, vaan Batnemon Njaedel ei ollut vielä\npannut rikkaa ristiin.\n\nTuvassa, jossa hän istui, oli lattia pikimusta, sänky oli täynnä\nharmaita olkia ja oli siinä säkit repaleista peitettäkin; oven salpa\noli pudonnut pois, jotta keittiön ovi oli raollaan ja takassa oli musta\nkahvipannu parilla kolmella turvehiilellä.\n\nNjaedel istui ja tirkisteli tylsämielisesti akkunasta. Kevät-työnsä oli\nhänellä tekemättä, vaikka oltiin jo Huhtikuun keskipaikoilla. Hänen\nvahvat käsivartensa riippuvat hermottomina, hänen takkuinen partansa\noli käynyt harmaaksi suun ympäriltä, selkä oli koukussa enemmän kuin\nennen. Sekava tietämättömyys valtasi tämän jättiläisolennon, joka istui\nkyyristyneenä matalassa kamarissa, rankasti sataessa ulkona ja tuulen\ntohistessa uunin piipussa.\n\nHänen ajatuksensa kiertelivät siinä pienessä renkaassa, jossa ne olivat\nliikkuneet lähes kaksi vuotta. Se oli tuo samanen \"juttu\", josta ei\nkoskaan tullut loppua.\n\nKaikki ne rahat, jotka olivat menneet, kaikki veljen makeat sanat ja\nlupaukset, kaikki toiveet ja pettymykset -- kaikki tämä, joka oli\npitänyt häntä koko tämän pitkän ajan jännityksessä, rupesi nyt tekemään\nhermottomaksi -- kuten himmeä, salainen voima, jota vastaan hän\ntaisteli pimeydessä ymmärtämättä mistään mitään.\n\nTuntureilla taisteli hän kalliovieremän kanssa, vaan se oli kumminkin\nrehellinen asia ja kun hän joutui tappiolle, niin ei siitä ollut sen\nenempää puhumista. Vaan täällä rannikolla vainosi häntä joku muu.\nMinnekä hän kääntyikin, tölmäsi häntä vasten jotakin kylmää, pehmeätä,\njoka ei murtunut eikä väistynyt. Tätä hän kohtasi tullessaan kirkolle,\njossa väki väistyi hänen tieltänsä; käräjissä, kun kaikissa\ntilaisuuksissa haukuttiin häntä siitä että hän oli ollut oikeuden\nnuhtelun alaisena; kun hän tahtoi ruveta kaivamaan ojaansa, oli\ntäälläkin este; hän oli sidottu, ikäänkuin ilmassa oli kielto, ja hän\njatkoi askaroitsemistaan ja kuhnustelemistaan myös vaimoväen työssä\nhankkimatta apua.\n\nIstuessaan siinä ja katsoessaan ulos hän töintuskin erotti puoleksi\nvalmista ojaa enään. Se oli ollut hänen suuri aatteensa tullessaan\nKrydsvigiin. Tämä oja olisi muka oleva rajana hietikolle ja suojana\nhänen talolleen meren hiekkaa vastaan. Hänen ajatuksissaan oli myöskin\nollut istuttaa halavia ja rautakouraa sinne alemmaksi, josta hän oli\nlukenut sanomalehdessä.\n\nNyt oli oja semmoisenaan ja vieri umpeen, Börevigiläisten vetäessä\nahkerasti kaislaa ja siten porkaten hänen tiluksiaan syviin rattaan\njälkeihin, jotta hiekka sai enemmän voimaa.\n\nLuotsivanhin Seehus tuli sisään keittiöstä. \"Hyvää päivää, Njaedel!\nTässä on kirje Kristianiasta.\"\n\nNjaedel katsahti ylös ja hymyili. Kristinan kirjeet olivat hänen ainoa\nilonsa.\n\n\"Tahdotko kahvia, luotsivanhin?\"\n\n\"En, kiitoksia\" vastasi hän; hänellä ei ollut luottamusta Njaedelin\nkahviin.\n\nHän aukasi kirjeen ja hämmästyi kummallisista vinoista riveistä ja\ntökeröisestä käsialasta; sitäpaitse oli muste tahrautunut siinä, mihin\nKristinan kyyneleet olivat pudonneet.\n\nLuotsivanhin luki ääneen, vaikeni ja luki taas -- lyhyen kirjeen, joka\nsisälsi niin paljon.\n\nNjaedel ei sanonut sanaakaan, vaan kävi lopulta kalman kalpeaksi. Kun\nluotsivanhin laski kädestään kirjeen, otti Njaedel sen ja tähysteli\nsiihen, vaikka hän ei osannutkaan lukea kirjoitusta.\n\nVaan luotsivanhimman mielessä oli hautunut kauan, hän nousi seisomaan\nyht'äkkiä ja huudahti: \"Tässä on, Njaedel, jotain petosta! Niin totta\nkun nimeni on Lauri Voldeman Seehus, niin nyt on piru merrassa ja\ntoinen tokeissa. Minä en usko veljeäsi, minä kuten tiedät. Ensiksi\npuhui hän meille, että Kristina välttämättömästi halusi hänen\nvaimokseen; hän muka vaan pelkäsi, että sinä vastustaisit. Sitten hän\nsai meidät neuvoja antamaan ja tyhmyyksiä laskemaan Kristinalle, ja\nsitten kuvitteli hän meille, että kaikki oli iloa ja riemua. Vaan kauan\nolen huomannut Kristinasta, että --\" Pitemmälle hän ei päässyt, sillä\nhän ei saanut sanaa sanotuksi, ja hän teki pienen kävelyretken\nkeittiöön, jossa hän niisti nenäänsä aika rätäkällä.\n\n\"Ei ei\", vastasi Njaedel ja nyökytti päätään. \"Sinä et saa puhua pahaa\nAntista; jospa tuntisit hänet.\"\n\nVeräjä aukaistiin varovasti ja Sören Börevig hiipi keittiöön.\n\n\"Mitä tahdot?\" Njaedel ärjäsi ja nousi pystyyn.\n\nSören lähestyi varovasti, pysyen lähellä luotsivanhinta.\n\n\"Minun pitää tuoda terveisiä ja hyviä uutisia\", sanoi hän vapaasti,\n\"tuttavilta Amerikasta. Minä myös olen saanut kirjeen tänään.\"\n\nNjaedel unohti vähäksi aikaa Kristinan kirjeen.\n\n\"Ensiksikin on terveisiä luotsivanhimman sisarelta; hänestä on tullut\nleski, sen kyllä tiennet?\" jatkoi Sören lempeästi.\n\nEi, luotsivanhin ei tiennyt siitä mitään. Sören Börevig otti esille\nkirjeensä, joka oli veljeltään ja luki. \"Misstres Johnson, Krydsvigin\nluotsivanhimman sisar, käskee minun tervehtiä ja kysyä, eikö\nluotsivanhin haluais tulla Amerikaan asumaan hänen talossaan eli ostaa\nmaata hänen talonsa vieressä.\"\n\n\"Sitä olen monta monituista kertaa mietiskellyt\", mutisi luotsivanhin.\n\n\"Ja sitten oli myös jotain sinullekin Njaedel\", jatkoi Sören ja\nsilmäili kirjettä.\n\n\"Minulla ei ole tuttavia Amerikassa\", vastasi Njaedel lyhyesti.\n\nSören hymyili:\n\n\"Niinkö huono muisti sinulla on? Tässä on: Misstres Johnsonin luona on\ntyttö Krydsvigistä; hänen nimensä on Anna, ja hän käskee minun\nkirjoittaa tervehdys Batnemon Njaedelille, että hän voi hyvin ja että\nhänen poikansa vaurastuu ja on punatukkainen kuin isänsäkin.\"\n\nNjaedel katsahti ylös ja mietiskeli vähän, sanoi sitten hiljaa: \"No,\nonko hän punatukkainen!\"\n\nSören katseli vuoroon Njaedelia vuoroon luotsivanhinta ja arveli\ntilaisuuden olevan sopivan.\n\n\"Sinulla on kai kevättyöt kesken Njaedel?\" alkoi hän varovasti.\n\n\"Mitä se sinua liikuttaa?\" ärjäsi Njaedel ja nousi seisomaan.\n\n\"Eipä kylläkään, siinä olet oikeassa. Vaan onhan se niin, että naapurit\npitävät huolta toisistansa.\"\n\n\"Kaksi tuhatta ja seitsemän sataa talariahan sinä maksoit tästä\nmaatilastasi -- hm?\"\n\nNjaedel vaan vähän mörisi.\n\n\"Minä puhuttelin Tofte asianajajaa, kun hän oli tässä muutamana päivänä\ntäällä\", jatkoi Sören ja katseli välinpitämättömästi akkunasta, \"hän\nsanoi, että sinä et aivan vähää ole velassa tästä maastasi.\"\n\n\"Anna minun olla rauhassa, Sören!\" huusi Njaedel uhkaavasti.\n\n\"No, no\", arveli luotsivanhin, \"anna Sörenin puhua suunsa puhtaaksi,\nsillä sinä näet jotain olevan hänellä hampaan kolossa. No Sören, puhu\nnyt!\"\n\nBörevigin Sören ei pitänyt lainkaan näistä kummastakaan, he eivät\ntoimittaneet tekojaan hänen mielensä mukaan; vaan ei ollut muuta\nkeinoa: \"Niin, minä arvelin, että koska Njaedelilla on niin paljon\nvelkaa talostaan, hän sen kernaasti ehkä möisi.\"\n\n\"Paljoako tarjoat?\" kysyi Njaedel.\n\n\"Hm -- enhän minä ole sanonut, että minä juuri haluaisin --\"\n\n\"Paljoako tarjoat?\" uudisti Njaedel.\n\n\"Kaksituhatta viisisataa talaria saat.\"\n\n\"Mitä sitä tyhjää!\" huudahti luotsivanhin suuttuneena. \"Niukuin naukuin\nNjaedel pääsee sillä rahalla veloistaan. Sitäpaitse on muokattu maata\ntoinen mokoma oston jälkeen. Ei, Sören, enemmän saat hellittää kukkaron\nnauhaa?\"\n\n\"Tuohon käteen, Sören\", sanoi Njaedel ja ojensi kätensä, \"kauppa on\ntehty.\"\n\nLuotsivanhin koetti tehdä vastaväitöksiä, vaan Njaedel ehkäisi häntä.\nBörevigin Sören oli aivan hämillään; se ei ollut hänen tapaistaan,\nkaukana siitä. Sitten hän kaivoi esiin muutaman sanomalehteen käärityn\nasiapaperin. \"Olisi hyvä -- olisi hyvä ehkä jos olisi kirjallinen\nsopimus. Tässä on -- hm -- tätä kutsutaan kauppakirjaksi, jos --\"\n\n\"Sinä olet ajatteleva mies\", sanoi Njaedel pilkallisesti. \"Anna tänne\nkynä, luotsivanhin.\"\n\nEi auttanut luotsivanhimman puheet. Njaedel otti kynän ja tähräili\nmuutamia paksuja vuohensorkkia, jotka merkitsivät muka Njaedelia, tilaa\nei ollut enempää, vaan riittävän sen arveltiin.\n\nSitten otti hän sarkanuttunsa, lakin päähänsä ja läksi tuvasta raskain\naskelin.\n\n\"Sinun täytyy purkaa kauppa, jos hän katuu sitä, sillä hän ei ole\noikein selväpäinen\", sanoi luotsivanhin, ennenkun hän meni.\n\nSören Börevig kääri kokoon kauppakirjan ja pisti sen taskuunsa vääntäen\nmuotoaan, jota luotsivanhin kaikeksi onneksi ei nähnyt.\n\nNjaedel kulki edellä, luotsivanhin jälessä mäkeä ylös. Kun he tulivat\nylös, sanoi luotsivanhin:\n\n\"Taitaa olla parasta, että seuraat minua Amerikaan.\"\n\n\"Kun toinen tasku on tyhjä ja toisessa ei ole mitään\", vastasi Njaedel\ntoivottomana.\n\n\"Kun on semmoiset nyrkit kuin sinulla, voit matkustaa kauas\", vastasi\nluotsivanhin, \"minulla taas on suuri halu matkustamiseen. Rahani on\ntaatun miehen takana ja talon saan myödyksi pian. Lähde, Njaedel,\ntäällä ei ole meillä mitään tekemistä. Minä maksan edestäsi, kunnes\nvoit ansaita jotakin. Ja sitäpaitse -- siellähän on sinulla poika -- ja\njonkunmoinen vaimokin, jos tahdot; lähde!\"\n\nNjaedel oli pysähtynyt ja tähysteli alas.\n\nTäältä ylhäältä näytti vähältä se, minkä hän oli tehnyt näiden vuosien\nvieriessä. Hän silmäili pitkin kiviaitaa peltojensa ympärillä; hän\ntunsi joka kiven, joka oli siinä, ja hän muisti työn työnsä perästä,\njoita hän oli tehnyt. Sitten hän silmäili maata ja puolitekoista ojaa;\nja mielensä kävi aina karvaammaksi, ajatellessaan kaikkia tuumiaan,\nmitä hänellä oli ollut tullessaan taloon. Niin muisteli hän pitkää\nAnnaa ja onnellista aikaa kun Kristina oli kotona ja kaikki kävi hyvin.\nPitkin hiekkaa, jota seppelöi kuohun kirkas seppele, kulki hänen\nsilmänsä. Meri oli harmajana ja toivottoman näköisenä hänen edessään,\nsulkien vahvalla sumumuurilla ajatuksia, jotka tahtoivat länteen.\n\nJa mikäli raskas sadeilma kävi tiheämmäksi, myrskyn taltuessa, sikäli\nvaltasi hänet toivottomuus sen ankaran mielenkiihkon jälkeen, jota hän\ntunsi myödessään talonsa ja luopuessaan kaikesta.\n\nVaan surressaan siinä Kristinaa, itseään ja haihtunutta elämäänsä,\nsiinä ahdistuksessaan, joka häntä vaivasi, ilmestyipä juuri kuin pieni\nhalkeama luotsivanhimman viimeisten sanojen johdosta. Keskellä sitä\nharmajaa, toivotonta synkkyyttä, jossa hän tähysteli, pilkoitti\nikäänkuin pieni valopiste; valosäteitä kokoutui siihen, kunnes se\nloisti, ja hän näki sen olevan lapsen pään -- pieni valkoinen niska ja\npunainen käherä tukka.\n\nHän henkäisi syvään ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hän ei ollut\nsitä koskaan ajatellut; vielä oli, mihin toivonsa kiinnittää.\n\n\"Tuletko mukaan?\" kysyi luotsivanhin vielä kerran.\n\n\"Tulen\", vastasi Njaedel ja oikaisihe suoraksi, \"vaan ensiksi tahdon\npäästä Kristianiaan nähdäkseni Kristinaa ja saadakseni selkoa\njutustani!\"\n\n\"Vielä mitä, eikö tuo jutun pahuus saa jo olla niine hyvineen --\"\n\n\"Minä vaan tahdon, heidän pitää sanoa, että minä olin oikeassa\",\nvastasi Njaedel ja hänen silmänsä loistivat.\n\n\"No, niinpä niin\", vastasi luotsivanhin sävyisästi, \"lähteneehän\nsieltäkin siirtolaislaiva näin keväällä.\"\n\nMielessään tuumaili luotsivanhin, että itse asiassa se ei ole tuhminta\nmennä Kristianiaan. Ensinnäkin Kristinan vuoksi, vaan sitä paitse kyti\nhänessä salainen toivo, että siellä pääkaupungissa hänen onnistuisi\nsaada käsiinsä se, joka oli ylempi kaikkia nimismiehiä, ruotimestareita\nja kapteeneita. Olisipa hauska tietää, saako Norjan maassa ja\nvaltakunnassa tie olla semmoisessakin kunnossa kuin se oli tuo samanen\ntieosa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKristina ei ollut kauan aikaa sairashuoneella, ennenkuin näkyi selvään\nettä kuolema oli lähellä. Tauti, joka niin vähässä ajassa oli turmellut\nhänen voimakkaan ruumiinsa, levisi aivoihin, ja maattuaan vuorokauden\ntaidotonna, kuoli hän muutamana sunnuntai-iltana.\n\nJuhana oli ollut hänen luonaan viimeiseen hengenvetoon saakka; ja kun\nkaikki oli ohi, kuleksi hän pitkin katuja kaulusta pystyssä, kuten\ntapansa oli, huomaamatta ketään.\n\n\"Hyvää iltaa, tohtori Bennechen!\" sanoi kamariherra Delphin, joka juuri\navasi porttiaan, \"tulkaa huoneeseni juomaan lasi viiniä ja polttamaan\nsikaaria!\"\n\nIhmeellinen olento, tuo tohtori Bennechen, ajatteli kamariherra\nDelphin, kun toinen vaan meni menojaan sanomatta sanaakaan.\n\nHän sytytti lamppunsa tultuaan huoneesensa, riisti päältään\nhännystakkinsa -- kamariherra tuli pidoista -- ja puki ylleen yönutun.\nSaatuaan sitten sikaarinsa palamaan joi hän lasillisen viiniä ja rupesi\nsitten astuskelemaan edestakaisin molemmissa komeoissa huoneissaan,\najatellen päivän tapahtumia.\n\nFalck-Olsenin syyspidoista alkaen oli hänen ja Hilda Bennechenin\nvälinen suhde käynyt yhä ystävällisemmäksi. Vaan viime aikoina, koko\ntalven kuluessa, oli Hilda vetäytynyt pois hänestä. Kyllä hän jonkun\nainoan kerran sai hänet entiseen hyvään suhteesen, vaan hetkiseksi\nainoastaan; sitten työnsi Hilda hänet luotaan kummallisella,\narkamaisella tavalla, jota hän ei ymmärtänyt.\n\nKamariherra Delphin karisti tuhkan kakluunia vastaan ja ajatteli muita\nasioita. Tänä iltana oli Hilda sanonut suoraan ettei hän enempi\ntahtonut kävellä hänen kanssaan ja haluavansa päästä tanssimasta hänen\nkanssaan.\n\nTaasen heitti hän sen pois, ja se taas tuli, kunnes hän pysähtyi\nkuvastimen eteen ja silmäili terävästi itseään silmiin: \"Vaan Yrjö,\nmiten onkaan laitasi?\"\n\nHän avasi kirjoituspöytänsä ja kirjoitti nopeasti:\n\n    'Rakas Yrjö! minusta on hyvin paha kuulla että sinäkin, johon\n    minä niin lujasti luotin, olet sattunut satimeen. Sillä:\n\n        Kenpä ensikerran lempii\n        -- Vaikk' onnetonna -- on Jumala.\n        Kenpä toisen kerran lempii\n        Onnetonna -- hän narri on.'\n\n    Ja Börresenin matami on puhunut minulle kaikki: sinä olet\n    rakastunut.\n\n    No, siitä en juuri lukua pitäisi. Vaan eitä olet rakastunut\n    nuoreen marakattiin, jolla on ukulinsilmät ja pottunokka, se\n    merkitsee, että jaloimmat elimesi ovat turmeltuneet, ja se\n    pahottaa minua kovasti sinun puolestasi.\n\n    Kunpahan olisit edes kokonainen mies, vaan etpä ole, ja sen\n    tiedät itsekin: sillä sinä kaipaat minua. Vaan jos sinä olisit\n    me molemmat yhteensä, niin sanoisin sinulle: Se on oikein,\n    poikaseni! Se on paras rohto sinulle, ainoa keino, jolla voit\n    pelastaa musertuneen elämäsi murut. Ota hänet -- kuta rumempi,\n    sitä parempi; mene suoraa päätä saleihin hänen kanssaan ja sano:\n    \"hyvät naiset ja herrat. Minä ylpeilen siitä että hän on minut\n    valinnut\". Silloin olisi ehkä vielä toivoakin sinusta; et olisi\n    enään kurja katala, joka olet ijankaikkisesti -- Amen!'\n\nHän viskasi kynän luotaan ja tyhjensi lasin, joka oli hänen edessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhana Bennechen oli sattunut kävelemään Vergelandin-tietä, kun hän\noli tehnyt suuren mutkan aina Hamansbyhyn saakka, tullessaan\nsairashuoneelta. Vaan nyt kulkeusi hän puoleksi tottumuksesta kohti\nisänsä taloa katsomaan -- nyt, kun kaikki oli ohi -- matalia ikkunoita\nkivijalkakerroksessa jossa hän oli rakastanut ja kärsinyt niin paljon.\n\nKun hän lähestyi, näki hän muutaman miehen, joka hoippaili portin\npieluksessa. Tohtori tunsi heti Mon ja aikoi mennä ohitse. Vaan hän\nnäki että Mo lakkaamatta astui syrjään eikä näkynyt voivan löytää\navaimen reikää.\n\nJuhana Bennechen ymmärsi, että mies oli humalassa, ja huolimatta\ninhostaan, jota hän tunsi tätä ihmistä kohtaan, meni hän ja auttoi\nhäntä.\n\nMon Antti ei ollut niin humalassa ettei hän olisi tuntenut kuka\nauttajansa oli.\n\n\"Niin, tohtori on siivo herra\", alkoi hän nöyrällä äänellään, \"oikein\nsiivo herra, sen sanoo Kristinakin --\"\n\nVaan kun hän mainitsi tätä nimeä ja samalla kertaa aikoi asettaa\nnaamalleen autuaalliset juonteet, tuimistui Juhana niin, että tarttui\nhäntä olkapäistä ja pudisti aika lailla.\n\n\"Hän on kuollut!\" huudahti hän hampaitten välistä, \"ja sinä olet hänet\nmurhannut.\"\n\nMo kiiruhti portin sisäpuolelle ja pani avaimen suulle lukitakseen\nporttia jälkeensä; hän pudisti päätään ja mutisi, huumeuksissaan kun\noli: \"Vai niin, Kristina parkaa! Onko hän kuollut? Kuka olisi uskonut\n-- eipä valtioneuvos eikä rouvakaan.\"\n\n\"Elkää sekoittako isäni nimeä rikokseenne!\" huusi Juhana ja pani\njalkansa portin eteen.\n\nVilahdus kävi yli hänen puolihumalaisen muotonsa. äijä työnsi varovasti\nporttia kiinni, jotta ainoastaan oli pieni rako. Kaasuvalo lankesi\nkelmeälle naamalle jossa näkyi pitkät kamalat hymyn juonteet suun\nympärillä, ja hopeanvaaleat hapset korvain takaa, ja selvällä,\npuolikorkealla äänellä hän sanoi: \"Sekä valtioneuvos että rouva\ntiesivät siitä; vaan he halusivat että minä hänet ottaisin jotta et\nsinä häntä saisi!\" -- ja selittämättömällä pirullisella irvistyksellä\ntyönsi hän kielensä ulos suustaan, ja löi nopeasti portin kiini ja\nväänsi avainta pari kertaa ympäri.\n\nJuhana Bennechen hoiperteli taaksepäin lyhdyn patsasta vasten; pitkän\naikaa seisoi hän kuin halvauksissa.\n\nMuuan poika tikapuut olalla juoksi katuviertä pitkin: \"Suokaa anteeksi,\nherra, olisiko herra hyvä ja siirtyisi vähän syrjään, minä sammuttaisin\nlyhdyn.\"\n\nTohtori kiiruhti pois, juurikuin maa olisi poltellut hänen jalkojaan.\nIdässä sarasti, ensin harmajana, sitten punaisempana ja punaisempana\nkunnes aurinko nousi; ystävällinen, säteilevä kevätaurinko -- oli Vapun\npäivä -- paistoi rakennusten katoille ja kultasi kirkon tornit.\n\nHän jatkoi kulkuaan, tuli aina Gambebyhyn saakka, kääntyi takaisin,\ntuijottaen alinomaa maahan eteensä, aina samassa epäilyksessä.\n\nEttä äitillänsä olisi ollut tietoa siitä -- kuinka kelvotonta olikin\najatella äidistään pahaa, niin saattoi hän kuitenkin ajatella sitä\nmahdolliseksi. Äitinsähän oli niin äärettömän peloissaan kaikesta, joka\ntaisi olla häpeän kaltaista.\n\nVaan isä, tuo suuri, jalo mies -- mahdotonta! sitä hän ei voinut\najatella. Mohan oli humalassa, ja sitäpaitse oikea paholainen; hän oli\nilkeyksissään vaan sanonut sitä. Vaan mitä auttoi kaikki? Epäilys oli\nkuin kytevä kipinä, joka poltti polttamistaan hänessä, jotta hän tunsi,\nettä hänen oli saaminen selkoa asiasta. Kun hän oli tehnyt päätöksen,\nmennäkseen suoraan vanhempiensa luo kysymään heiltä, tyyntyi hän. Vaan\nheidän luo ei voinut mennä vielä pariin tuntiin, ja tohtori kuleksi\nsatamaan päin, jossa päivän työt olivat täydessä menossaan.\n\nTyöväkeä ja laivanpurkajia tuli satamaan; oppipoikia juoksi tehtaisiin\npieni kahvipullo ja voitaleipämytty kädessä, tehtaantytöt huutelivat\ntoisiaan ja kulkivat joukoissa, nauraen ja kertoellen viimeyöllisiä\ntapauksia, uneliaat poliisikonstapulit odottivat muuttoa.\n\nSe oli melkein samanlaista väkeä, mikä oli ulkona tällä hetkellä,\nköyhää ja tarvitsevaisia olentoja. Joku yksityinen hyviin vaatteisiin\npuettu herra, joka oli viettänyt yötään ulkona, hiiviskeli kotiaan\nhäntä koipien välissä, vaaleana naamaltaan ja häpeilevänä kirkkaassa\naamuauringon valossa.\n\nTällä aikaa nukuttiin komeimmissa kaupungin osissa, missä\nakkunanvarjostimet olivat lasketut ja portit lukitut. Ylevä,\nmajesteetillinen uni virkisti niitä, jotka valvoivat kaupunkia,\nvaltioa, kansaa ja sen kalleuksia; ja niin kirkas kuin aamuaurinko\nolikin, ei se kuitenkaan voinut valaista sitä salaisuutta, että ne,\njotka nukkuivat, olivat niitä, jotka valvoivat, ja ne, jotka valvoivat,\nolivat niitä, joita ne valvoivat, jotka nukkuivat. Vaan kiire leveni\npienillä kaduilla, pitkin laivasiltoja ja satamaa.\n\nPienet höyryveneet viheltelivät ja kiitivät pois kuin nuolet; palasen\nmatkan päässä ulapalla oli muuan suuri höyrylaiva lännestä, joka\nodotti, että satamaväki olisi valmistanut siaa laivasillassa.\nKalastajia tuli siltaan, ja jotka siellä jo olivat, puhella pärräsivät\nostajien ja lihavien eukkojen kanssa, joilla oli suuret, laajat vakat\nkainalossa.\n\nJuhana Bennechen meni linnasillalle päin; siellä oli suuri, viheriä,\nenglantilainen höyrylaiva.\n\nHöyrykone työskenteli, väkiä juoksi edes takaisin, tynnyreitä ja\nlaatikoita oli pitkin laivasiltaa, ja oli siellä erityiseksi\npyramidiksi ladottu yksityisiä arkkuja, joihin oli norjalaisia nimiä ja\namerikalaisia osotteita maalattu.\n\nMuutamasta joukosta, jossa oli miehiä ja vaimoja lapsineen, kaikki\nuusissa sarkavaatteissa, tuli muuan pitkä, laiha nuori mies kirjavassa\npaidassa ja kevätnutussa.\n\n\"Hyvää huomenta Juhana! Oletko näin varhain yläällä? Etkö tunne minua?\"\n\nJuhana heti tunsi hänet; hän oli vanha koulutoveri, jota hän ei ollut\nnähnyt vuosikausiin.\n\n\"Missä olet ollut näin kauan?\" kysyi hän.\n\n\"Amerikassa, poikaseni!\" vastasi toinen iloisesti.\n\"Siirtolais-asioitsia -- hyvät edut, vaan niin helkutin paljon puuhaa\nja vastusta. Tässä seison nyt aivan pintehissä, kun lipuissa, joita\nnämä ihmiset ovat ostaneet, näetsen: norjalainen lääkäri seuraa\nlaivassa; ja nyt se juonittelee, se arvoisa herra, jonka olen\npalkannut. Vaan -- sinähän olet tohtori Juhana! _Come along!_\nHyvät ehdot -- kuulehan!\"\n\nAsioitsia lasketteli kaikki edut tulista vauhtia; ja selitellessään\nsiinä oli hänen oma aatteensa hänestä niin loistava, että hän lopetti:\n\"Siis se on päätetty asia -- tässä on uusi tohtori, hyvää väkeä!\"\n\nJuhanan täytyi nauraa ystävälleen, vaan ei hän vastannut myöntäen eikä\nkieltäen. Kun hän harkitsi kaikkia asianhaaroja, oli se viisainta mitä\nhän taisi tehdä.\n\nKello läheni seitsentä. Hän lupasi antaa lähemmin tietoa päivällä ja\nläksi sitten kaupungille isänsä taloon.\n\nNyt alkoi vilkkaus komeimmissakin kaupungin osissa. Kauppapuoteja\nlaastiin ja akkunoita hinkattiin. Muutamat kunnioitettavat porvarit\nKaarle Juhanan kadulla asettelivat viirikeppejä akkunoista katoille,\nsillä kuningasta odotettiin päivällä.\n\n\"Kuka siellä?\" huusi Bennechenin rouva, kun Juhana koputti sänkykamarin\novea.\n\n\"Minä se olen, Juhana; minun täytyy saada puhutella pappaa.\"\n\n\"Ei, ei, Juhana, et saa tulla sisään!\" vaan Juhana työnsi oven auki.\n\n\"Vaan Juhana!\" huusi rouva vihastuneena ja meni uutimien taakse; hän\noli aamupuvussaan, vaan valtioneuvos makasi vielä sängyssä.\n\n\"Niin suokaa anteeksi, vaan minun täytyy saada puhutella teitä\" --\nhänen sydämensä tykytti, jotta hän tuskin saattoi puhua, \"minä tulen\nkysyäkseni sinulta, pappa, tiesitkö sinä eli tiesikö mamma jotain Mon\ntaudista, kun hän nai Kristinan?\"\n\nLyhyen vaitiolon perästä alkoi valtioneuvos: \"Minä näen käytöksesi\nkerrassaan kelpaamattomaksi.\"\n\n\"Vastaa minulle! Vastaa minulle!\" huusi Juhana.\n\nValtioneuvos Bennechen nousi ylös sängystä ja koetteli katsoa\nvaikuttavasti poikaansa. Vaan eipä se ottanut onnistuakseen hänellä\nsiinä yöpaidassaan ja harva harmaja tukka törröttäen mikä hiuskarva\nminnekin. Jos hän olisi ollut täydessä loistossaan, olisi hän ehkä\nvoinut päästä tilaisuuden herraksi; vaan kun hän istui sängyssä, kuin\naivan tavallinen partainen maaherra, hajosi äkkiä pojan koko rajaton\nkunnioitus kuin korttihuone, ja kylmyydellä, joka melkein kammotti\nhäntä itseäänkin, sanoi hän: \"Pappa -- pappa -- minä olen ollut\nerehyksessä sinusta!\"\n\nVaan nyt saavutti rouva järkensä: \"Olepa hyvä ja osota kohteliaisuutta\nisällesi, Juhana! ja kuuntele sitten hetkinen tyynesti minua. Sinä\nitse, lääkäri kun olet, tiedät parhaiten, että se tauti, jota\nosottelet, on sitä laatua, että siveä ihminen ei puhu siitä.\"\n\n\"Siinäpä se on!\" virkkoi poika. \"Minä olen monta kertaa ajatellut sitä.\nPahimman taudin antavat kaikki hiipiä ympäriinsä salaa, sen vuoksi että\nei ole soveliasta puhua siitä! Voi, mamma, sinä et tiedä mitä sinä olet\ntehnyt!\"\n\n\"Mitä minä olen tehnyt! Vaan oletko hullu, poika?\" huusi rouva\ntuimistuneena; hän ei voinut millään kurin sopeutua siihen, että se oli\nJuhana, joka seisoi tässä tuomarin ankaruudella.\n\n\"Adelaide\" -- sanoi valtioneuvos varovasti sängystään.\n\nVaan Juhana jatkoi aivan tyynesti tultuansa varmuuteen, tunsihe hän\nmelkein kuin sammuneeksi --:\n\n\"Että te tahdoitte estää minua saamasta häntä, sen ymmärrän, ja sen\nvoin ehkä antaa teille anteeksi; vaan että te annoitte hänen mennä\nturmioon -- voi, te ette tiedä minkä arvoinen se nainen oli ja mitä hän\nkärsi. Nyt on hän kuollut, ja minä matkustan tänä iltana -- hyvästi!\"\n\n\"Minne?\" kysyi äiti.\n\n\"Amerikaan\", vastasi Juhana ovelta.\n\n\"Amerikaan! Ei millään ehdolla! Daniel\", huusi rouva Bennechen.\n\n\"Tämä on vakainen asia, pysykäämme tyyneinä\", sanoi valtioneuvos.\n\nSaliin tuli Hilda puolipukeissaan juosten veljensä jälkeen; hän oli\nhuoneestaan kuullut suurimman osan keskustelusta.\n\n\"Juhana, Juhana!\" virkkoi hän puoliääneen, \"mitä se on? matkustatkos\ntaas?\"\n\n\"Niin, Hilda, nyt matkustan ijäksi päiväksi -- Amerikaan. Sinulle tulee\nikävä raukalle --\" hän otti sisarensa syliinsä.\n\n\"Voi niin, niin.\" nyyhki Hilda. \"Etkö voi ottaa minua mukaasi?\"\n\nHän sanoi niin, tarkoittamatta juuri paljoa sillä, vaan veli otti sen\nkorviinsa heti, ja kun Hilda arveli, ettei hän saa lupaa äidiltään,\nvastasi hän kovaan: \"Ah, me molemmat onnistumattomathan vaan\nmatkustamme. Tule, seuraa minua ja auta minua, kunnes voit ryhtyä\njohonkin parempaan.\"\n\n\"Vaan -- Juhana! oi -- kuinka se on totta?\"\n\n\"Miksi ei? Mitä sinusta tulee täällä kotona? Naimisiin tuskin tulet --\nanteeksi, sisar rakas -- ja työntekoon olet liian ylhäinen. Amerikaan\nolet omias.\"\n\nSamassa tuli rouva Bennechen sänkykamarista. \"Ah -- sinä et ole vielä\nmennyt, Juhana! Olipa hyvä, jotta voin puhella kanssasi.\"\n\nBennechenin rouva ponnisteli puhuakseen. \"No, minua ilahuttaa kuulla,\nkaikki oli siis leikintekoa, niin, senpä kyllä uskoinkin.\"\n\n\"Ei, mamma, se on täyttä totta\", vastasi Juhana kuivasti. \"Hilda! mene\nja laita tavarasi kokoon; me menemme laivaan illalla.\"\n\nHilda oli hämeissään, vaan kuitenkin niin tämän valtavan äänen\nvaltaamana, jota hänen muutoin ujo veljensä nyt käytti, jotta hän heti\ntotteli ja meni huoneesensa.\n\n\"Kuule, Juhana!\" sanoi rouva ja asettui hänen eteensä, \"oletko hupsu\nvai oletko vaan juovuksissa. Luuletko että isäsi ja minä antaumme\nsenlaiselle häväistykselle alttiiksi?\"\n\n\"Minä tulen noutamaan Hildan illalla, ja jollei hän ole valmiina, niin\nvoit valmistautua suurempaan häväistykseen\" -- hän meni kohti ovea.\n\nRouva Bennechen laski huudon ja vaipui muutamaan nojatuoliin.\n\n\"Vaan, Juhana!\" huusi valtioneuvo joka tuli sisään housut kourassaan,\n\"autahan äitiäsi! näethän, että hän on tainnuksissa.\"\n\n\"Ei ole tainnuksissa.\"\n\nNiin meni hän.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSiirtolaisasioitsija hieroskeli käsiään siitä onnen tempauksesta mikä\nhänellä oli ollut tohtorista, seisoessaan ja katsellessaan höyrylaivaa\nlännestä, joka nyt kulki laivasiltaan ja asettui englantilaisen eteen.\n\nHänen terävä silmänsä, joka vaaniskeli matkustajia kaikkialta, keksi\nheti Njaedelin ja luotsivanhimman; ja heti kun he tulivat maihin,\ntunkeusi hän heidän luo.\n\n\"Siirtolaisia, näemmä?\" sanoi hän ja tervehti.\n\nLuotsivanhin vastasi tervehdykseen, vaan kun asioitsia tarttui säkkiin,\njota hän kantoi, ei hän suvainnut että ylhäinen herra näki vaivaa hänen\nkapineistaan. Asioitsia puheli lakkaamatta, viedessään heitä\nihmisjoukossa, joka oli kotoutunut tulleen laivan luo; Njaedel seurasi,\nvaan tarkasti kaikkea täydellä epäluulolla.\n\n\"Nähkääs, tuolla on teidän laivanne _first class, altogether_!\nOnko teillä lippuja?\" kysyi asioitsija.\n\n\"Ei ole\", vastasi luotsivanhin.\n\n\"Very well! Lippuja kirjoitetaan laivassa; olkaa hyvä ja tulkaa\nlaivaan!\"\n\n\"Milloin lähtee laiva?\" kysyi nyt Njaedel.\n\n\"Huomenna anivarahin\", vastasi toinen. Ja semmoista vohkaa, jotta\nvilisi vaan Njaedelin silmissä, selitti hän linjansa kaikki edut,\nkuinka se oli onnen potkaus, että he kohtasivat juuri hänet, ja kuinka\nmukavaa oli, että he suoraan pääsivät laivaan, jotta ei tarvinnut\nheidän maksaa maissa olostaan. Tuopa tepsikin ja he menivät laivaan\nasiamiehen kanssa, joka neljännestunnissa hankki heille majat keulassa\ntoisen luokan paikalla, kirjoitti liput, otti vastaan etumaksuja,\nkuittasi ja lopetti sitten läiskäyttäen käsiään: \"All right! first\nclass, altogether!\"\n\nKun tämä oli saatu järjestykseensä, menivät he maihin! vaan Njaedel\nkuiskasi luotsivanhimmalle: \"Mutta jos se ruoja oli konna tuo ylhäinen\nherra; se puhui kovin kiivaasti.\"\n\nVaan luotsivanhin hymyili mahtavasti ja sanoi, että se oli Amerikan\nmallia. Nyt oli vaan asiana saada selkoa jutusta ja sitten tavata\nKristinaa sairashuoneella. Njaedel tahtoi että he menisivät suoraan\nkuninkaan luo, vaan luotsivanhin nauroi hänelle vielä kerran ja alkoi\nsitä vastoin kysellä kaikilta ketä tapasi tietä kansliaan.\n\nVaan eipä onnistunut; useimmat nauroivat eli vastasivat sukkeluuksilla,\ntoiset pysähtyivät katselemaan heitä. Olikin se tavaton pari: pieni,\npunaposkinen luotsivanhin, keltainen meripusero yllä ja karvalakki\nreuhka päässä, ja pitkä, kumaraselkä jättiläinen, jolla oli pörröinen\nparta ja kummalliset vaaleat lapsensilmät.\n\nHe itsekin tulivat tuntemaan sitä, kun he tulivat komeammille kaduille:\nluotsivanhin ei kysellyt enään niin rohkeasti, ja kun he tulivat\npostikonttorin nurkkaan, sanoi hän nolona: \"Katso kun on jo\nkymmenissä.\"\n\nHe seisoivat ja katselivat Vapahtajamme Kirkon tornia, kun muuan\nylhäinen herra paperitukku kainalossa kääntyi nurkasta.\n\nLuotsivanhin rohkaisi mielensä: \"Anteeksi! voitteko sanoa meille, missä\non kanslia?\"\n\n\"Mikä kanslia?\"\n\n\"Onko niitä useampikin kuin yksi?\" kysyi luotsivanhin alakuloisesti.\n\n\"Voi tokikin, hyvät herrat!\" vastasi ylhäinen herra, \"kuinka voisi\nvanha Norja tulla toimeen ainoastaan yhdellä kanslialla. Vaan mitä\ntekisitte kansliassa?\"\n\n\"Me kyselisimme jutusta\", sanoi Njaedel.\n\n\"Se on\", selitti luotsivanhin, \"se on muutamasta kaislarannasta ja\nviemäriojasta --\"\n\n\"Niin, suuria viemäriojia on kyllä kaikissa kanslioissa\", sanoi siivo\nherra, \"vaan kaislarantojen laita on pahempi.\"\n\n\"Se on se kanslia, jossa on valtioneuvos\", selitti luotsivanhin.\n\n\"Voi, kunnioitettavat maanmiehet, missä ei olisi valtioneuvosta? Meillä\non yksitoista semmoista.\"\n\nNyt joutui luotsivanhin aivan hämilleen.\n\n\"Veljeni on siellä\", sanoi Njaedel.\n\n\"Vai niin, mikä hänen nimensä?\"\n\n\"Antti -- Mon Antti.\"\n\n\"Aha -- Mo. Hänet minä kyllä tunnen. Vai niin, hän on veljenne? Tulkaa\nmukaani, minä menen samaa tietä.\"\n\nNiin menivät he, ylhäinen herra edeltä toiset muutaman askeleen\njälestä.\n\n\"Hän on sitä oikeata herrain sukua\", kuiskasi Njaedel, \"hänen käy\nhäpeäksi kulkea meidän seurassa.\"\n\n\"Enpä usko häntä kovin\", vastasi luotsivanhin varovasti.\n\n\"Tässä on minulla teille kaksi oikeata näytettä kuolleista\neläinlajista: kansasta\", sanoi Yrjö Delphin Mortensenin notariolle,\nastuessaan luotsivanhimman ja Njaedelin kera sisään; \"ja tässä hyvät\nherrat!\" hän kääntyi niitten kahden puoleen -- \"tässä saan esitellä\nteille Kansan todellisen Mortensenin.\"\n\nToimittaja nousi juhlallisesti seisomaan ja kumarsi, vaikka hän tunsi\naina epävarmuutta, milloin virkakunnan päällikkö laski leikkiä. Hän\nlausui muutamilla ylevillä sanoilla sitä iloaan, minkä hän tunsi kun\nsattui niin kasvot vasten kasvoja kansan ytimen, Norjan pätevän\nitsenäisen talonpoikaissuvun kanssa j.n.e.\n\nTämä pieni kohtaus houkutteli Örsethin ja kolme neljä muuta herraa\nläheisistä huoneista. Vaan luotsivanhin seisoi ja ihmetteli Mortensenin\nkelmeää, pulleaa muotoa, ja jotain, joka kauan oli hänessä kiehunut,\nrupesi liikkumaan. Vaan hän pysytteli yhä tyynenä.\n\n\"Nämä herrat\", sanoi virkakunnan päällikkö, tehdessään liikkeen,\nmennäkseen edelleen, \"jätän minä teidän erityiseen huoleenne, herra\nMortensen! Minä en epäile että te ilolla käytätte tilaisuutta\nnäyttäytyäksenne kansan todellisena -- j.n.e.\"\n\n\"Suokaa anteeksi herra virkakunnan päällikkö\", vastasi Mortensen vähän\nähmeissään, \"vaan minä luulen, että tänään ei meillä ole aikaa\nkujeiluun.\"\n\n\"Kujeiluun! Sanoiko Mortensen kujeiluun? Kuuliko joku herroista,\nsanoiko notario Mortensen kujeiluun. Minä en voi ajatella\", jatkoi\nDelphin ilkeästi hymyillen, joka oli hänen vihollisensa kauhistus,\n\"minä en voi ajatella mahdolliseksi, että notario Mortensen voisi\nkäsittää määräykseni kujeiluksi. Nämä molemmat herrat kysyvät muuatta\njuttua kaislarannasta ja suuresta ojasta, joka pitäisi oleman täältä\nmeillä. Olisiko notario Mortensen hyvä ja viivyttelemättä hankkisi\ntähän kuuluvat asiapaperit ja antaisi näille herroille tiedon.\"\n\nToimittaja kävi punaiseksi naamastaan ja kun toiset huomasivat, että\nkohtaus teki käännöksen, kömpi kukin paikoilleen ja kumartui syvään\npaperikasojensa yli.\n\nVaan nyt tarttui luotsivanhin Seehus puheesen: \"Anteeksi, vaan minä\ntahtoisin mieluummin puhutella valtioneuvosta itseään, minä en tahdo\nolla missään tekemisissä tuon kanssa tuossa.\"\n\n\"Siitä pidän minä huolen\", vastasi virkakunnan päällikkö ja vei\nmolemmat talonpojat salien läpi valtioneuvoksen omaan huoneesen. Täällä\nkäski hän heidän odottaa; valtioneuvos ei ollut vielä saapunut.\n\nMeni melkein tuntikausi, ennenkuin hän tuli, ja silloin oli hän hirveän\nhuonolla tuulella. Vaan aikojen kuluessa oli valtioneuvos oppinut\nnäyttämään sitä lempeämmältä, kuta pahemmin asiat kävivät. Vaan tänään\noli vaikea; sillä pahennukset olivat alkaneet varhain ja kestäneet\npitkään.\n\nEnsin oli hänellä onnettoman kohtauksen jälkeen Juhanan kanssa ollut\npitkä ja vaivaloinen keskustelu Adelaiden kanssa. Vihdoin oli hänen\nonnistunut selittää tuolle pontevalle naiselle, että pakko ja este ei\nolleet vaikuttavia keinoja häväistystä vastaan. Siis he jäivät siihen\ntuumaan: että he olisivat hyvällä tuulella vaan \"onnistumattomien\"\nteosta ja kertoisivat asian niinikäästi, että Juhana pistäytyi\nAmerikassa ja että Hilda sai seurata häntä huvinsa vuoksi.\n\n\"Ah Jumala, ei ole ristin sielua, joka ottaa uskoakseen sitä!\" valitti\nvaltioneuvoksen rouva.\n\n\"Se riippuu siitä, kuinka kerromme sen\", sanoi miehensä.\n\nVaan tuskin oli se sana lopussa, ennenkuin ekstraordinari Alfred astui\nsisään onnettoman näköisenä. Hän oli -- pakoitettu -- panemaan vekselin\npankkiin, ja se lankesi maksettavaksi tänään ja -- ja -- ja --\n\nValtioneuvos vihastui ja alkoi puhetta; vaan rouvansa onnistui tölmätä\nAlfred ulos etehiseen ja lupasi hänelle apua talousrahoistaan.\n\nJa kaiken tämän piti nyt juuri tapahtua sinä tärkeänä päivänä, kun\nodotettiin hänen majesteetiansa pitkän poissaolon jälkeen aikana,\njolloin juuri piti saada kuninkaan tulo niin juhlalliseksi ja niin\nmerkitseväiseksi kuin suinkin! Kun valtioneuvos Bennechen astui\nvirkahuoneesensa yksityisen oven kautta, niin senpä vuoksi hän töin\ntuskin tukehdutti kirousta nähdessään nämä molemmat kummalliset\nolennot, jotka istuivat siellä.\n\nLuotsivanhin nousi heti seisomaan ja rupesi heti selittämään asiaa\nniinkuin hän oli valmistaunut, jolloin hän Njaedelin iki ihmeeksi\nnimesi valtioneuvosta \"teidän korkeudekseen.\"\n\nValtioneuvos tähysteli häntä hetkisen, avasi sitten oven\ntoimituskirjurin huoneesen ja kysyi: \"Mitä väkeä täällä istuu?\"\n\n\"Minä en tiedä, en ollenkaan minä tiedä, herra valtioneuvos -- en\ntosiaan tiedä\", vastasi toimituskirjuri, joka oli pieni, kähmyrä,\nharmajatukkainen mies, \"se oli virkakunnan päällikkö Delphin, joka toi\nheidät, niin hän se oli tosiaan; minä en tiedä mitään siitä, en\nollenkaan!\"\n\n\"Se on niin teidän tapaistanne\", mutisi valtioneuvos. \"Käskekää\nvirkakunnan päällikön tulla tänne.\"\n\n\"Heti, heti, herra valtioneuvos, heti toimitan\" -- pieni mies hyppäsi\ntuoliltaan, pyörähti pari kertaa ympäri löytääkseen hattuaan, muisti\nettei hänen tarvinnutkaan mennä kadulle, ja juoksi sitten toiselle\novelle ja huusi Delphiniä.\n\nValtioneuvos käveli pari kertaa edestakaisin odottaessaan; luotsivanhin\noli mykkänä, hän rupesi arvailemaan että kaikki oli jotenkin\nihmeellistä.\n\nValtioneuvos Bennechen oli itse osaksi vaikuttanut siihen nopeaan\nylenemisen hyppäykseen, minkä Delphin oli tehnyt. Vaan viime aikoina\nrupesi hän vähän epäilemään kamariherraa; valtioneuvos päätti sopivassa\ntilaisuudessa neuvoa häntä hakemaan virkaa jossain pienessä\nkaupungissa. Yrjö Delphin oli kuitenkin peloittavine sanoineen ja\nmukavine jutelmineen mies, jonka ystävänä piti pysyskellä -- eniten\nsilloin kun alkoi häväistys ahdistaa.\n\n\"Hyvä kamariherra\", alkoi hän sentähden, kun tämä tuli sisään, \"minulla\non pyydettävänä suuri palvelus teiltä. Nähkääs, hänen majesteetinsa\ntulee, kuten tiedätte, neljän aikana. Ja suuri joukko kaupungin\nylhäisiä kokoontuu minun luo nauttiakseen pienen murkinan à la\nfourchette ennen tulojuhlallisuuksia; toivon saavani kunnian nähdä\nkamariherrankin --\"\n\nDelphin kumarsi.\n\n\"Vaan varsinaisesti aion pyytää teitä, hyvä Delphin, menemään kotiani\nvaimoni luo auttamaan häntä vähän järjestämisessä -- onhan se muuan\nteidän monesta taidostanne. Sillä, sanon ma teille, Adelaide oli vähän\nkuumeissaan -- monta yhteensattuvaa tapausta näet -- hm!\" Valtioneuvos\nkoetti vähän hymyillä. \"Kuten luultavasti olette monta kertaa kuulleet,\non Juhana kauan aikaa puhunut aikomuksestaan matkustaa Amerikaan?\"\n\nDelphin oli kyllä kohtelias vastaamaan myöntämällä.\n\n\"Sekin nyt juolahti hänen päähänsä\", jatkoi valtioneuvos leikillisesti,\n\"ja nyt onkin hyvä tilaisuus; hän menee siirtolaislääkärinä ja Hilda\nhuvinsa vuoksi.\"\n\n\"Neiti Hilda!\" huudahti Delphin ja menetti meininkinsä.\n\n\"Niinpä niin\", myhäili valtioneuvos, \"äkkipikainen aatos, eikö niin?\nAdelaide ei alussa suostunut ollenkaan, vaan minä sanoin: anna hänen\nmennä! Amerikan matka nykyään on oikein huvimatka, ja kun tohtori Rohde\nvielä selitti että meri-ilma -- hm --\"\n\nDelphin mutisi muutamia kohteliaita lauseita, ja valtioneuvos oli\ntyytyväinen itseensä. Vaan ovessa kuiskasi hän tuttavallisesti: \"Mitä\nnuo ovat, arkadilaisia paimenia, joita te olette laittaneet minun\nkimppuuni?\"\n\n\"Ne ovat talonpoikia länsirannalta, jotka kysyvät muutamaa juttuaan,\njoka on lähetetty tänne meille. Minä otin huostaani heidät, Mortensen\nkun oli vähän ikävällä tuulella. Minä arvelin ettei sopinut antaa\nmitään aihetta -\"\n\n\"Aivan oikein, hyvä Delphin; minä opastelen heitä oikeaan. Mortensen\non, meidän kesken puhuen, hiukkasen törkeä.\"\n\nKun virkakunnan päällikkö meni, kääntyi valtioneuvos niiden kahden\npuoleen, jotka odottivat, ja sanoi ystävällisesti: \"No, ystäväni! Nyt\nolen aivan teidän käytettävänä. Se oli siis asia joka koskee --\"\n\n-- \"joka koskee kaislarantaa\" -- sanoi luotsivanhin.\n\n-- \"joka koskee kaislarantaa\" -- valtioneuvos soitti -- \"olkaa hyvä ja\nistukaa, siitä saamme pian selon.\" Hän taas soitti. \"Onko juttunne\nvasta tullut meidän käsiimme?\"\n\n\"Syksyllä tulee kaksi vuotta siitä\", sanoi Njaedel.\n\nValtioneuvos huoahti tämän äänen johdosta. Hän avasi oven etuhuoneen\nerityisen oven vieressä ja huusi: \"Mo!\"\n\nVaan Mo ei ollut siellä: valtioneuvos meni toiselle ovelle ja säikytti\ntoimituskirjurin melkein kuoliaaksi rämistelemällä avaimia ja kysymällä\nmuuatta juttua joka koskee kaislarantaa.\n\nToimituskirjuri heittäysi yli papereinsa, repi ja reuhtoi lehtiä,\nviskoi edes ja tasaisin löytääksensä sitä kirottua juttua, joka oli\nmuka lähes pari vuotta sitten heitetty sinne.\n\nSitten vetäysi valtioneuvos etemmäksi huoneisin ja tuli aina\nMortensenin luo, johon kukaan ei ollut nähnyt hänen ennen koskaan\njalallaan astuneenkaan, levittäen kaikkialla pelkoa ja kauhistusta\navaimillaan ja tällä ihmeen kaislarannalla, josta ei kukaan ihminen\nmuistanut kuulleensakaan.\n\nMortensen lausui vähän ilkeästi: \"Virkakunnan päällikkö Delphin on jo\nmennyt; ehkä olisi tiennyt jotakin.\"\n\n\"Virkakunnan päällikkö Delphin on virkatoimissa, ja sitä paitse on\njutun pitänyt jo kannu sitten mennä hänen käsiensä läpi\", vastasi\nvaltioneuvos ankarasti. \"Minä tahdon että se asia on heti\ntoimitettava.\"\n\n\"Asiapaperien pitää löytyä -- ymmärrättekö, hyvät herrat! -- niitten\npitää löytyä ja heti.\"\n\nValtioneuvos kääntyi takaisin virkahuoneesensa, ja koko kansliarakennus\ntuli äkkiä aivan tavattomasti muurahaispesän kaltaiseksi. Ovia avattiin\nja sulettiin, huolestuneita kasvoja näyttäytyi ja katosi, hyllyt\ntyhjennettiin ja kasat käänneltiin, ekstraordinarit juoksivat pitkissä\nkäytävissä portaissa ylös ja alas, aina ullakkoon, jossa he synkässä\nepäilyksessään tonkivat tomussa ja paperikasoissa. Kauhistus lisäysi\njoka minuutti, ja vähän väliä avasi valtioneuvos ovea ja kysyi: \"Eikö\nvielä?\" jotta onneton toimituskirjuri suoraan sanoen pyöri kauhusta\nympäriinsä, kuin piesty hyrrä.\n\nVaan keskellä kaikkea tätä häläkkää oli syntymässä kysymys, kuin suuri\nhuokaus, yli koko talon: Missähän Mo oleksii? Eikö Antti kaikkivaltias\ntule?\n\nJa vihdoin hän tuli. Hiljaisena, kelmeänä ja hymyhuulilla hiipi hän\nvaltioneuvoksen virkahuoneesen, juuri kuu siellä oli koko\nkansliaherrain seura koolla, jotka kaikki koettivat todistaa, että se\nkaislaranta ei koskaan ole ollut _heidän_ käsissään.\n\nKaikki hengähtivät helpommasti, kun pieni mies näyttäytyi, ja\nvaltioneuvos kysyi häneltä kiivaasti, tiesikö hän jotain tästä jutusta.\n\n\"Tiedän kyllä\", vastasi Mo, \"se on Kaoksessa.\"\n\n\"Missä?\" kysyi valtioneuvos.\n\n\"Mortensenin Kaoksessa\", vastasi Mo hieman nauraen.\n\n\"Jos tiedätte, missä asiapaperit ovat, niin tuokaa ne\", käski\nvaltioneuvos.\n\nMon Antti meni; häntä seurasi vimmastunut Mortensen ja muut herrat.\n\n\"Oliko hän veljesi?\" kysyi luotsivanhin.\n\n\"Minä luulin tuntevani hänet äänestä\", vastasi Njaedel epävarmana,\n\"vaan hän on tullut pienemmäksi, minusta nähden, ja vanhaksi käynyt!\"\n\nValtioneuvoksen mieleen juolahti että tämä tapaus saattoi mahdollisesti\ntehdä huonon vaikutuksen näihin molempiin talonpoikiin; hän kääntyi sen\ntakia luotsivanhimman puoleen ja kysyi ystävällisesti: \"Nimenne, saanko\nkysyä?\"\n\n\"Lauri Voldeman Seehus.\"\n\nValtioneuvos säpsähti kuullessaan tämän sointuvan nimen, ja kun hän\nkuuli että Seehus oli luotsivanhin, otti hän tuolin ja asettui lähelle\nhäntä; löipä hän häntä tuttavallisesti polvellekin, puhellessaan.\n\n\"Sanokaa, herra luotsivanhin, eikö ole monta kertaa elämä vaivaloista\nja vaarallista siellä rannikolla?\"\n\n\"No, teidän korkeutenne, kun ihmiset uskaltavat mennä kauas ulapalle\npahalla ilmalla, niin onpa se hyvinkin tukalaa.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi valtioneuvos ja ojensi kättään, \"minä ajattelen\nusein ylpeydellä niitä mailmanmainioita, pelkäämättömiä luotseja, joita\non vaarallisella rannikollamme, ja iloa oikein tunnen kun saan tulla\ntuttavaksi muutaman kanssa --\"\n\n\"Hä?\" sanoi luotsivanhin epävarmalla äänellä. \"En minä ole luotsi, eikä\nNjaedelkaan.\"\n\n\"Hm\", sanoi valtioneuvos ja muutti puheainetta, \"se oli kai suuri ja\ntärkeä elinkeino tuo suuri sillinpyynti lännessä teidän seuduillanne?\"\n\n\"No niin, niille jotka saivat jotain\", vastasi luotsivanhin, joka\narveli että valtioneuvos oli erittäin leikillinen herra.\n\n\"Se on vilkas ja kirjava elämä suurissa kalan pyyntipaikoissa\", jatkoi\nvaltioneuvos. \"Semmoiset suuret ihmiskokoukset maan eri osista\nvaikuttavat epäilemättä kehoittavasti väestöön.\"\n\n\"Tapahtui tavallisesti tappeluita, teidän ylhäisyytenne\", sanoi\nluotsivanhin.\n\n\"Hm -- tietysti, pieniä rettelöitä; vaan sanokaa\", valtioneuvos muutti\nainetta taaskin, \"kun niin paljon ihmisiä kokoontuu, mistä saavat he\nasuntoja -- yömajoja?\"\n\n\"No, teidän korkeutenne\", vastasi luotsivanhin, \"yömajojen laita oli\nhyvin hätelöä. Useimmat paneusivat mahalleen päin tuuleen.\"\n\n\"Pum -- pum -- pum --\" hyräili valtioneuvos ja käyskenteli edes\ntakaisin, ramistellen avaimia.\n\nVaan luotsivanhin, joka ei lainkaan tiennyt sanoneensa mitään\nsopimatonta, vaan sitä vastaan arveli, että valtioneuvos oli\nsanomattoman alhainen herra, nykäsi Njaedelia takinhiasta. \"Ajattelin\nkysyä häneltä tiestä?\"\n\nNjaedel nyökkäsi päätään ja luotsivanhin nousi seisomaan: \"Elkää panko\npahaksenne, teidän korkeutenne, vaan haluaisin mielelläni kysyä teiltä\njotain.\"\n\n\"Olen palvelijanne, herra luotsivanhin!\"\n\n\"Eikö teidän ylhäisyytenne ole yli kaikkein nimismiesten,\nrootimestarein ja insinöörikapteenein?\"\n\n\"Kyllä olen, kyllä\", myönsi valtioneuvos.\n\nLuotsivanhimman silmistä loisti ilo. Vihdoinkin oli hän päässyt käsiksi\noikeaan; nytpä hän \"puhuukin suunsa puhtaaksi\" tuosta samasesta tiestä.\nJa hänen kauan kokoutunut vihansa puhkesi ilmi kaunopuheliaisuudessa,\njosta valtioneuvos ei ymmärtänyt juuri paljoa.\n\n\"Mistä tieosasta on kysymys?\" kysyi hän viitaten suurta karttaa\nseinällä.\n\nLuotsivanhin, joka oli tottunut karttoihin ollessaan laivurina, oli\nkohta oikealla tiellä. Valtioneuvos asetti nenälleen kultaiset\nnenälasit, otti harpin pöydältä ja mittasi kappaleen suurella\ntarkkuudella.\n\nSitten puhui hän näin sujuvalla tyynellä tavallaan: \"Nähkää, herra\nluotsivanhin, tämä on kartta meidän tieverkostamme. Ajatelkaapa nämä\nkaikki punaiset, keltaiset ja siniset viivat asetetuiksi _yhdeksi_\nviivaksi, niin tulisipa siitä oikein iso kappale, eikö niin?\"\n\n\"Niin\", myönsi luotsivanhin; hän ei ymmärtänyt minne asiaa johdettiin.\n\n\"Ja jos te vertailun vuoksi tahtoisitte tarkastaa matkaa tällä\nharpilla\" -- valtioneuvos piti sitä esillä -- \"te näette että välimatka\nei ole suurempi paperiliuskareen paksuutta.\"\n\nLuotsivanhin tähysteli harpista valtioneuvokseen ja sitten taas\nharppiin.\n\n\"Nähkää nyt, hyvä luotsivanhin Seehus, niin pieni on tieosa, josta\nteitte valituksen, verrattuna koko maan tienverkkoon; ja ettekö nyt\nitsekin myönnä, että se on ehkä -- miten sanoakseni? -- vähän liiaksi\nsuuri vaatimus, että se, jolla pitää olla koko tämä monimutkainen\nkulkuneuvojärjestelmä päässään -- että hänen pitäisi voida ulottaa\nyksityistä huolenpitoaan niin pienen pieneen osaan koko tästä\nkokonaisuudesta.\" Valtioneuvos piti harppia aivan luotsivanhimman\nsilmäin edessä.\n\nLuotsivanhin toljotti suu selällään. Ei hän sitä oikein selvään\nkäsittänyt, vaan hän tunsi, että hukkaan meni hyvät humalat tälläkin\nkertaa, ja sama tunto siitä, että jotain hänessä kiehui, ilmausi taas.\nSamassa aukesi ovi ja Mon Antti tuli takaisin, seurassa Mortensen,\ntoimituskirjuri ja muut, jotka pysähtyivät ovelle ja viereisiin\nhuoneisin kuullakseen kuinka tämä ihmeellinen tapaus päättyy.\n\nMo oli huolimatta Mortensenin vastaan väitöksistä kääntänyt\nnurin Kaoksen, ja hyllyn pohjalta oli hän löytänyt ruttuisen\nkeltapaperikääreen, jonka hän tyynenä veti esiin.\n\nKaikki olivat itsessään sitä mieltä, että Antti itse oli piilottanut\nnämä asiapaperit sinne ilkeyksissään. Notario Mortensen mutisi\nsynkkänaamaisena: \"Nyt on hän kypsi.\"\n\nValtioneuvos pani nenälleen kultaiset nenälasinsa ja avasi kääreen,\njotta pieni tomupilvi lennähti.\n\n\"Tässä on siirtonumero, jonka olette omalla kädellänne kirjoittaneet,\nherra toimituskirjuri! Vertailkaa siirtonumeroa!\"\n\nPieni herra juoksi pois, juuri kuin hän itse olisi ollut siirtonumero,\nvaan ennenkuin hän ehti papereinsa luo, kutsuttiin hän takaisin\nuhkauksen äänellä.\n\nValtioneuvos oli näet lukenut pari riviä hakemuksesta ja huudahti\näkkiä:\n\n\"Vaan miten on tämä asiapaperi tullut meille?\"\n\nKun toimituskirjuri tuli takaisin, pani valtioneuvos suuren valkean\netusormensa muutaman sanan alle papereissa niin painokkaasti, jotta\ntuli syvä viiva kynnen jälestä: \"Mitä on tuossa? Siinä on\nlahjoitusmaa.\"\n\n\"Kristiansandin piispa\" -- puuttui puheesen Njaedel, joka seurasi\nsuurella osanotolla, jotta tuskin uskalsi hengittää.\n\n\"Siis kuuluu tämä asia kirkkokansliaan eikä tänne\", sanoi valtioneuvos\näkeissään.\n\n\"Niin, vaan -- vaan --\" alkoi toimituskirjuri, \"minä en enää muista\nenempää, en ollenkaan muista -- vaan ehkä silloin arvelin, että riidan\naihe oli sitä laatua --\"\n\n\"Riidan aihe!\" keskeytti valtioneuvos hyvin ankarasti. \"Tässä ei ole\nkysymys riidan aiheesta, vaan hyvästä kansliajärjestyksestä, ja sen\nmukaan lähetetään kaikki asiat, jotka koskevat entisiä kirkkotiluksia,\nkirkkokansliaan. Se on vanha sääntö, jonka herra toimituskirjurin\npitäisi tietää. -- Mo! ottakaa nämä asiapaperit ja viekää\nkirkkokansliaan!\"\n\nValtioneuvos oikaisi mahtavan vartalonsa, ojentaessaan Molle\nasiapaperit. Kokoutunut joukko hajausi, ja toimituskirjuri asettui\nrauenneena tähystelemään siirtonumeroitaan.\n\nVaan Njaedel seurasi asiapapereita silmillään, ja kun veljensä\näänetönnä katosi niitten kanssa, huudahti hän: \"Kuka oli oikeassa?\"\n\n\"Niin, hyvä ystävä\", vastasi valtioneuvos, \"sitä ei voi sanoa teille.\nVaan jos te jonkun ajan kuluttua menette kysymään kirkkokansliasta,\nniin siellä epäilemättä annetaan teille tyydyttäviä selityksiä.\nHyvästi, hyvät herrat, hyvästi! Ilahuttaa minua kun olen voinut olla\nteille palvelukseksi.\"\n\nSitten työnsi hän heitä kohteliaasti ulos ja sulki oven.\n\nNjaedel kulki kuin houreissaan; nyt hän ei vähän vähääkään ymmärtänyt.\nVaan luotsivanhimman luonto kiehui yhä kovemmin. Ja kun Mortensen\nkohteliaasti kumarsi hänelle, voitti tuima raivo luotsivanhimman\nhyväsydämisyyden. Hän sieppasi mustepullon akkunalta, ja viskasi sillä\nkaikesta voimastaan Mortensenia.\n\nToimittaja väistyi taitavasti, jotta pullo mäiskähti rikki seinään\nhänen pöytänsä takana. Taasenkin syntyi suuri hälinä viereisissä\nhuoneissa, ja luotsivanhin ja Njaedel kiiruhtivat alas portaita.\n\nTämän suunnattoman väkivaltaisuuden kauhu oli suuri, jotta ei kukaan\ntullut ajatelleeksi ottaa kiinni väkivallan tekijöitä.\n\nVaan aina suuremman joukon kokoontuessa suuren mustetäplän ympärille,\njosta mustia säteitä virtaili alas, pyöriskeli ekstraordinari Hiorthin\nkielellä jotain, jota hän halukkaasti mieli sanoa.\n\nJospa hän vaan olisi tiennyt, oliko se sukkeluus eli sanomaton tyhmyys!\nSillä välistä teki hän tässä suhteessa surkeita erehdyksiä. Vihdoin\nrohkaisi hän mielensä ja sanoi puoliääneen: \"Wartburg.\"\n\nSe oli sukkeluus; ekstran sydän täytyi ylpeydestä. Vaan kun tuli ilmi,\nettä se oli Hiorth, joka oli sanonut tämän, syntyi siellä suuri ja\nsanomaton hämmästys; ja olipa siellä niitäkin, jotka siitä lähtien\nrupesivat aprikoimaan, että Hiorth ei mahdakaan olla niinkään tyhmä.\n\nVaan yksimielisesti päätettiin, että Mortensenin paikkaa kutsutaan\n\"Wartburgiksi\" ja että tätä \"muistomerkkiä\" ei saa koskaan hinkata pois\neli maalata. Ja niin tarttui se Mortensenin paikkaan, vieläpä se oli\nkauan sittenkin kun Mortensen oli vaihtanut paikkansa parempaan, jotta\ntoivottiin varmasti, että sekä mustetäplä että Hiorthin sukkeluus\npysyisi, niin kauan kun kanslia pysyy -- ja se taas on: aina\ntuomiopäivään saakka.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nKello oli kaksi.\n\nDelphin oli järjestänyt valtioneuvoksen salin periaatteen mukaan, jonka\nhän sanoi olleen muodinmukaisen Tuileriassa toisen keisarikunnan\naikaan.\n\nKeskilattialla oli aukkoja, jossa saattoi kävellä edes takaisin. Vaan\nnurkissa ja akkunan varjostimien alla akkunain luona oli töyrytuoleja\nja nojatuoleja, jossa kaksi korkeintain kolme eli neljä henkilöä\nsaattoi kokoontua yhteen erityiseen joukkoon.\n\nVäsymättömällä kekseliäisyydellään ja iloisella mielenjohteellaan oli\nhänen onnistunut haihduttaa valtioneuvoksen rouvan huonoa tuulta,\nainakin ajaksi, kun kamariherra puolestaan sai tietää selityksiä, joita\nhän toivoi molempien huono-onnisten äkkinäisestä matkustuksesta.\n\nRuokahuoneessa oli pöytä katettuna vähäisine kolmine ruokalajineen, se\noli oivallinen aamiainen viineineen ja sampanjineen.\n\nAikomuksena oli syödä ilman mitään pakoittamista, sen mukaan kuin\nvieraat saapuivat. Sillä tulevasta juhlallisuudesta oli melkein\njokaisella puuhaa sitä tätä, jotta kukin sai tulla ja mennä mielensä\nmukaan.\n\nEipä ollut varma mihin aikaan isäntä itse tulisi, sillä hänellä oli\npaljon puuhaa, ja sitä paitse sanoi valtioneuvoksen rouva\nluottamuksella Delphinille. \"Daniel on huonolla tuulella.\"\n\nSalissa alkoi käydä elämä vilkkaaksi. Siellä oli\nsotilasjuhlaunivormuja, kanslia- ja hoviunivormuja, kaupungin korkeampi\npapisto röyhykauluksineen ja koristuksineen, kunnallisvirkamiehiä,\nkorkeimman tuomioistuimen asessoreja, kolme neljä valtioneuvosta ja\nmuutamia kunnianhimoisia asianajajia, jotka olivat kehityksensä ensi\naskeleella.\n\nTukkukauppias Falck-Olsen esiintyi uudessa porvarinunivormussaan.\n\n\"Minä lähetin sampanjan keittiön kautta\", kuiskasi hän valtioneuvoksen\nrouvalle puristaessaan hänen kättään.\n\nSitten kätteli hän innokkaasti ympärilleen salissa, kyseli oikealta ja\nvasemmalta, taisiko joku sanoa, milloin valtioneuvos Bennechen tulee.\nLopuksi pysähtyi hän kamariherra Delphinin eteen, joka kiitteli hänen\nkaunista vormuansa.\n\n\"Aivan kuin ruotsalainen upseeri\", vakuutti kamariherra.\n\nTukkukauppias rumuutteli myötään, ja käännäytelihe kuvastimen edessä.\n\n\"Uskokaa, herra kamariherra, että minä olen ollut hiiden pulassa\nvalitessani hevosta. Minulla on suuri musta tamma, oikeastaan\nvaununhevonen, ja sitten minulla on voikkokin sorea eläin! Jospa\nnäkisitte kun sillä on kauniit häpäät, ja lautasiltaan kun se on pyöreä\nja kiiltokarvanen! Ostin sen muutamalta hevoskauppiaalta tuolta\nlännestä. Vaan nyt on laita, nähkää se, että se on haitta pieni --\"\n\n\"Napoleon ratsasti aina pienellä hevosella\", sanoi Delphin.\n\n\"Elkääs, ratsastiko hän pienellä!\" huudahti tukkukauppias\nhyvillään. \"Ja everstiluutnantti vannoi että voikko on liian hyvä\nporvarikaartiin.\"\n\n\"Te otatte siis voiton?\" kysyi Delphin niin sanomattoman vakavana.\n\n\"Minä otan voiton\", vastasi tukkukauppias päättäväisesti.\n\nViimeksi tulleitten joukossa oli amtmani Hiorth länsimaasta. Hän oli\näsken tullut kaupunkiin, ja huhu hoki, että hän pääsisi vanhan Falben\nsiaan, joka oli eronnut saavutettuaan -- hän kun oli vielä norjalainen\nvaltioneuvos -- kauniin ijän, nimittäin 82 vuoden. Amtmani ilmoitti\niloaan kun tapasi Delphinin, joka ennen nuoruuden päivinään oli ollut\nhänen valtuutettunaan; ja kamariherra kuljetti häntä ympäriinsä ja\nesitteli hänet monelle mahtavalle henkilölle. Monta vuotta oli kulunut\nsiitä kun amtmani Hiorth oli ollut pääkaupungissa jotta siellä oli\nmonta uutta tuttavuutta tehtävissä.\n\nPian hän kuitenkin perehtyi. Sillä virkamiehet siellä olivat suurelta\nosalta niitten saksalaisten virkamiesten jälkeisiä, joita oli Norjalla,\naikanaan ollessansa Tanskan kanssa yhtenä valtakuntana, kun näet virat\nnäkyivät seuranneen sukuja salaisen perintölain mukaan. Eikä ainoastaan\nisäinsä nimen ja viran näkyneet nämä herrat perineen, vaan\nulkomuodossakin pysyi merkki, joka muistutti Fredrik seitsemättä:\nsuorat kauniit kasvojen sivukuvat, pienet, kuivettuneet, harmaantuneet\npäät, jäykät niskat ja kasvot, joita ympäröi tiheä poskiparta ikäänkuin\nsuojelemassa mitä arvollisinta salaperäisyyttä.\n\nPieniä joukkoja oli Delphinin ohjelman mukaan keräytynyt nurkkiin ja\nakkunain luo; keskellä lattiaa käveli muutamia kaksittain puhellen\nhiljaa keskenään, sillä aikaa kun suuri osa seisoskeli aamiaispöydän\nympärillä syömässä tahi otti lautasensa mukaansa saleihin.\n\nMuutaman pitkän, laihan, pitkä- ja harmahtavatukkaisen herran ympärille\nkokoutui aina sakea ryhmä. Se oli muuan norjalainen kuvanveistäjä,\njolla oli työhuoneensa Tukholmassa. Hän sanoi tulleensa eilispäivänä\nvirittääkseen kuninkaan siellä olon aikana harrastusta kansalliseen\nmuistomerkkiin, johonka hän oli tehnyt suunnitelman.\n\nSe oli liittokuntajoukko, joka asetettaisiin muka Gidsvoldille\nvastapäätä suur-käräjärakennusta. Taiteilialla oli taskussaan pieni\nlyijyalustus, jota hän näytteli.\n\nKaikki osottivat erinomaisen suurta ja julkista asianharrastusta sekä\nihmettelyä. Sillä kaikki tunsivat asianhaaroja siksi hyvin että\ntiesivät komiteeaan pääsön tuottavan rintaan ison ritaritähden.\n\nPiirustus kuvasi Svean istuvan naisen kuvana, joka nojaa toista\nkättänsä miekkaan ja toisen käden pitää hän muutaman pienen pojan\nkaulassa, joka seisoo hänen vieressään.\n\nTaiteilia selitti itse, että alkujaan oli tarkoituksena panna poika\nistumaan naisen kuvan polville. Vaan olipa hänellä ollut tarpeeksi\narkatuntoisuutta -- norjalaisethan ovat niin yrheitä -- että pani hänet\nviereen ja nythän kukin näki, että kuvat olivat \"vierekkäin.\" Samasta\nsyystä oli hän myös asettanut pojalle mahdottoman suuren kypärin, joka\nulottui alle korvien, ja raskas miekka nojautui hänen olkaansa vastaan,\njoka puoleksi leikillä merkitsi, että maasta ne pienetki ponnistaa.\n\nKaikkiin epäsuoriin viittauksiin ja tarjouksiin vastasi taiteilia, joka\noli norja hovimies, että valtioneuvos oli ollut suopuisa ottamaan\ntoimekseen komitean muodostamisen.\n\nKamariherra Delphin oli jättänyt amtmani Hiorthin muutaman akkunan luo\nerään kaupungin etevimmän papin kanssa puhelemaan. Molemmat herrat kun\neivät tunteneet toisiaan, puhelivat varovasti maaseudun ja kaupungin\neroavaisuuksista noin yleensä.\n\nMuutaman parin yhtäkaikkisen huomautuksen perästä sai amtmani\ntilaisuuden sanoakseen: \"Minua ihmetyttää usein, mitä vääristeltyä ja\nväärin ymmärrettyä käsitystä meidän kansastamme nykyään ilmaistaan.\nSemmoisesta miehestä kuin minusta, tuntuu se erittäinkin kummalliselta.\nSillä virkamies siinä asemassa kuin minä olen, elää aivan enemmän kuin\nkukaan muu kansan seassa. Jokapäiväiset toimeni saattavat minut\nkatkeamattomaan yhteyteen rahvaan kanssa; minä näen talonpojan\nsurussaan ja ilossaan, näen hänen hyvät puolensa niinkuin hänen\npahat --\"\n\nTässä keskeytti pappi äkkiä:\n\n\"Aivan kuin minäkin, herra amtmani! Minähän itse olen yli viiden vuoden\nollut pappina maaseurakunnassa, ja minä voin sanoa, kehumatta itseäni\nollenkaan, minä voin sanoa että harvat papit ovat eläneet, kuten minä,\neläneet suorastaan kansan seassa. Vaan senpätähden juuri näyttää\nminusta nykyajan suuret ylistyspuheet talonpojasta --\"\n\n\"Niin, eikö todellakin!\" virkahti amtmani iloissaan \"tämä valitettava\nkansan ylen suuri kunnioittaminen on paljastaan salaperäisen\nkunnianhimon peite --\"\n\n\"Ja epäuskoa!\" lisäsi pappi. Molemmat herrat ymmärsivät toistensa\nmielen ja jatkoivat keskusteluaan matalalla, tuttavallisella\nkuiskauksella.\n\nToimittaja Mortensen tuli myöhään. Hän oli muuan niitä herroja, joilla\nei ollut mitään kunniamerkkiä. Vaan siitä tyynestä säntillisestä\ntavasta, jota hän käytti tervehtiessään kaikkialle ja taputellessaan\nyhtä ja toista olkapäälle, nähtiin, että hän oli mies jolla oli varma\njalansia.\n\nHän oli itse asiassa muuttunut muuksi ihmiseksi viime vuosina,\notettuaan \"Kansan todellisen ystävän\" toimituksen. Mikään kellervä\npaita ei voinut enään tulla kysymykseen; toimittaja oli komeasti\npuettuna ja esiintyi salaisella arvokkuudella, joka sopi niin hyvin\njulkiselle äänenkannattajalle.\n\nDelphin tarkasti häntä tuimasti ja arveli että toimittajalla on ollut\nsalainen tuumailu valtioneuvoksen kanssa.\n\nNiinpä olikin ollut. Valtioneuvos puhui ensin vähän äkäisesti\nasiapapereista Kaoksessa. Vaan Mortensen antausi keskeyttämään\nlyhyesti: \"Tuo samanen Mo alkaa käydä vähän ilkeäksi, herra\nvaltioneuvos. Hän kuleksii ja kertoo salaisia juttuja eräästä rouva\nGlunckesta, joka --\"\n\n\"Hm\" -- vastasi valtioneuvos. \"Te olette oikeassa; kauan olen ollut\ntyytymätön häneen; hän alkaa tulla lapseksi uudelleen.\"\n\nValtioneuvoksen ääni muuttui heti, ja kun Mortensen jätti virkahuoneen,\nloisti hänen kelmeä, pöhöinen naamansa.\n\nHänessä ilmausi vielä riemun vilahduksia, kun hän nyt lähestyi\nDelphiniä ja sanoi: \"Tahtoisiko herra virkakunnan päällikkö esitellä\nminut amtmani Hiorthille?\"\n\n\"En\", vastasi kamariherra kuivasti ja oikaisi Vaasa-kunniamerkkiään\nkuvastimen edessä.\n\nMortensen tukehdutti vihaansa. \"Minä sanon sen oikeastaan\nvaltioneuvoksen panemana velvollisuutena teille.\"\n\nDelphin kohotti hartioitaan ja vei Mortensenin amtmanin luo.\n\n\"Herra amtmani Hiorth! Minulla on määräys esittää notario Mortensen.\"\nSitten käännähti hän ja meni valtioneuvoksen rouvan kamariin; hän etsi\nHildaa kaikkialta, vaan ei löytänyt.\n\nMortensen noitui hengessään virkakunnan päällikköä katkeralla\nkostolla, vaan kun hän parilla sanalla oli selittänyt kuka hän\noikeastaan oli, selkeni amtmanin muoto. He puhelivat jonkun aikaa ja\nMortensen otti muistikirjansa kirjoittaakseen muutamia elämäkerrallisia\nasioita, joita amtmani kertoi hänelle. Keskustelu kääntyi sitten päivän\nkysymyksiin ja amtmani lausui mielikarvautensa ja levottomuutensa\ntukalien olojen johdosta.\n\nVaan toimittaja vastasi tyydyttäen: \"Niin kauan kun meidän maassamme on\nmoinen virkasääty kuin meidän --\"\n\n\"Niin, pappeihin ja tuomareihin voimme ehdottomasti luottaa\", sanoi\namtmani koettaessaan viitata kädellään, kuten hän oli nähnyt\nBennechenin tekevän.\n\n\"Ja kun miehiä on valtion peräsimessä semmoisia kun valtioneuvos\nBennechen -- tuossa hän onkin! Mikä miehiään! Niin ylhäinen ja niin\nmahtava! Eikö ole totta, herra amtmani, että hän on Goethen näköinen,\nhämmästyttävän yhdennäköinen.\"\n\n\"Hämmästyttävän -- aivan hämmästyttävän yhdennäköinen\" -- mutisi\namtmani.\n\nValtioneuvos Bennechen oli astunut sisään muutamasta pienestä\nsalaperäisestä ovesta, jonka edessä oli esirippu, ja seisoi äkkiä\nheidän keskellään, ennen kun kukaan kerkesi häntä oikein huomata. Hän\noli valtioneuvoksenvormussa kaikkine rahoineen ja ristineen,\nkolmikulmainen hattu vasemmassa kainalossa, hansikkaat kädessä.\nOikealla kädellään viittoi hän, tervehtiessään joukkoja molemmin\npuolen. Hymyillen, pieni pää vähän takanojassa kulki hän arvokkain\naskelin huoneen läpi.\n\nHän ojensi kätensä muutamalle virkaveljelleen ja kuiskasi muutamia\nsanoja, joihin toinen vastasi luultavasti hymyillen. Keskustelu\nkaikkialla kävi hiljaisemmaksi, ja kaikki panivat huomionsa\nvaltioneuvokseen, kun he ainoastaan näön vuoksi jatkoivat keskinäistä\nkeskusteluaan.\n\nTukkukauppias Falck-Olsen, joka lähes neljännestunnin sitten olisi\npitänyt istua satulassa, lähestyi nyt äkkiä -- ei huolettomasti,\ntuttavallisesti kuin muinoin, vaan arvokas virkainto naamallaan.\nValtioneuvos kallisti hyväntahtoisesti korvansa hänelle, ja\ntukkukauppias kuiskasi: \"Minä otan voiton.\"\n\nKorkea herra nyökkäsi myöntyväisesti, ja kuin sanansaattaja, joka\njättää hovin tärkeine käskykirjeineen, kiiti tukkukauppias huoneitten\nläpi, jolloin hänen miekkansa helisi ja uusi univormu loisti valoisassa\nhuoneessa, jonne toukokuun ensi päivä loi hemiää, kirkasta\nauringonvaloaan.\n\nSillä välin jatkoi valtioneuvos Bennechen kiertoaan, lausuen kullekin\nystävällisen sanan eli pienen käskyn.\n\n\"Olen keksinyt puheenjohtajan teidän komiteaan\", sanoi hän\nkuvanveistäjälle. \"Amtmani Hiorthin.\"\n\n\"Hm -- herra tuolla akkunan luona?\" kysäsi taiteilia, ilmoittaen\npettymystään sillä hienolla tavalla kuin salongissa sopi.\n\n\"Vaan eikö se herra ole aivan vieras pääkaupungissa?\"\n\n\"Ei hän enää tule olemaan vieras\", kuiskasi valtioneuvos.\n\n\"Aha, ymmärrän!\" vastasi toinen ruotsiksi ja kohotti kulmiaan.\n\nSitten huomattiin että valtioneuvos kätteli amtmani Hiorthia, jota hän\noli vaan tehnyt virkaveljilleen valtioneuvostossa; ja amtmani Hiorthin\nnimitys valtioneuvokseksi vanhan Falben jälkeen annettiin nyt varmaksi\nasiaksi.\n\n\"Me juuri puhelemme, herra toimittaja Mortensen ja minä, kuinka hyvä\nkumminkin on että näinä tukalina aikoina voipi kaikissa tapauksissa\nehdottomasti luottaa papistoon ja tuomaristoon --\" amtmani kertoi tämän\nylpeydellä.\n\n\"Tai toisin sanoen\", vastasi valtioneuvos, \"että uskonto ja oikeus on\nmeidän puolellamme.\"\n\n\"Mikä mies!\" huokasi amtmani Hiorth, kun valtioneuvos meni edelleen;\nhänen täytyi ehdottomasti verrata lausettaan suuren miehen lauseesen,\nja katsoessaan ikkunasta lisäsi: \"Niin, paljon tarvitaan todellakin\nvoidakseen täyttää senlaista paikkaa.\"\n\n\"Suvaitkaa minun herra, valt -- herra amtmani\", virkkoi Mortensen,\n\"suvaitkaa minun muistuttaa teille vanhaa sananlaskua: jolle Jumala\nviran antaa, antaa hän myös voiman täyttää se.\"\n\n\"Kiitos siitä, kiitos herra toimittaja!\" virkahti amtmani ja tarttui\nhänen käteensä lämpöisesti. \"Niin, te olette oikeassa; kaikki pitää\ntulla ylhäältä!\" ja hän loi silmänsä kohti kirkasta sinistä\nkevättaivasta, joka kaareutui yli talon.\n\nNyt alkoivat ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen antaa sampanjakorkkien\npaukkua, joka oli heidän tehtävänsä tämän tärkeän päivän tapahtumissa;\nja seura lähestyi yhä enemmän ruokahuoneita, jossa valtioneuvos\nvähitellen kokoili ympärilleen ylhäisimmät pöydän ylipäähän. Syntyi\nodotuksen hiljaisuus, kun hän kohotti lasinsa ja alkoi puhua:\n\n\"Hyvät herrat! Kun luon silmäyksen yli tämän seuran, syntyy minussa\nehdottomasti ajatus: mikä on, joka yhdistää meidät kaikki niin\nkiinteästi? Niin, se on yhteinen innostus, yhteinen työ meidän korkean\nyksivaltamme eteen.\"\n\nMortensenin täytyi nauran akkunanvarjostimien takana, jossa hän seisoi\nja teki muistoonpanoja. Hän ajatteli puhetta, jonka hän oli pitänyt\nsamassa salissa ja samasta aineesta, vaan toisenlaiselle\nkuuliakunnalle.\n\nValtioneuvoksen puhe sai korkeamman määrän kuin tavallisesti,\nerittäinkin lopun kirjoitti Mortensen hyvin tarkasti:\n\n\"Niin, hyvät herrat! puhutaan niin paljon siitä, että meidän aikamme on\ntyöaikakausi. Vaan ainoastaan harvat ovat niitä -- minä valitan että\nniin on -- ainoastaan harvat ovat niitä, jotka oikein ymmärtävät mitä\ntodellinen työ merkitsee ja kutka ne ovat todelliset työmiehet maassa.\nSilla on\" -- puhuja katseli ympärilleen -- \"on joukko miehiä, jotka\nrakastavat järjestystä enemmän kuin itsevaltaisuutta, jotka uskollisina\nja kuuliaisina muuttumattomille totuuksille, joita esi-isämme ovat\njättäneet meille perinnöksi laeissaan ja hurskaassa uskossaan, pitävät\nvahtia valtaistuimen ympärillä, siinä syvässä, vakaassa vakuutuksessa,\nettä mikä semmoisena aikana, joka on täynnä eripuraisuutta ja\nvallankumousta, pitää yhteiskuntaa koossa ja kiertää vahvan siteen\nkansan parhaimman ympäri, se lähtee yksivallan pyhästä persoonasta, se\nyhtyy hänessä! hyvät herrat! Jumala varjelkoon hänen majesteetiansa\nkuningasta!\"\n\n\"Eläköön kuningas!\" mölysi everstiluutnantti Grabs, ja sitten seurasi\nhurraahuuto, jotta lusikat kilisivät; vieläpä kanslian kuihtuneimmatkin\nmiehet huusivat muotonsa siniseksi, vilkutellen molemmin puolin\nsivulleen, nähdäkseen täyttikö kukin velvollisuutensa.\n\nKun melu vaikeni, tuli valtioneuvoksen palvelia sisään kiiruusti ja toi\nsyvään kumartaen sähkösanoman hopeatarjottimella.\n\nValtioneuvos avasi ja luki sanoman hiljaa, hengittämättä ihan.\n\n\"Hyvät herrat! Puolen tunnin perästä on kuninkaallinen matkue\npysäkillä.\"\n\nYleinen liike syntyi, vaan valtioneuvos kohotti kätensä, ja hiljaisuus\ntaas valtasi.\n\n\"Hyvät herrat!\" sanoi hän syvällä, juhlallisella äänellä. \"Kukin\npaikoilleen. Hetki on tärkeä; hänen majesteetinsa toivoo että kukin\ntäyttää velvollisuutensa.\"\n\nNäin sanottuaan kääntyi hän äkkiä, jätettyään pikaisen hyvästin, antoi\nmerkin amtmani Hiorthille, ja molemmat kiiruhtivat huoneitten läpi ja\nkatosivat pienestä ovesta, jonka esirippu sulkeutui heidän jälkeensä.\n\nMieliala juhlallisena erosi seura, ja Mortensen kirjoitti\nmuistikirjaansa:\n\n\"Tämä oli niitä suuria unohtumattomia hetkiä, jolloin ikäänkuin tuntee\nmailmanhistorian valtimon lyönnin.\" --\n\nRouva Bennechen oli jo vetäytynyt takaisin. Päivän mielenliikutusten\nvaltaamana heittäysi hän sänkyyn katkerasti itkien.\n\nVaan tyhjissä saleissa kuleksi Yrjö Delphin levähtämättä edestakaisin.\nHänen piti ensiksi olla illallisella linnassa, ja hänen oli mahdotonta\njättää talo tapaamatta Hildaa.\n\nPalveliat ja piiat korjasivat pöytää, joivat sampanjaa ja\nnaureskelivat, jotta kamariherra pakeni sisimmäiseen huoneesen,\nepäilevänä, tyytymätönnä itseensä -- vaan kuitenkin oli hänen mahdoton\nmennä.\n\nVihdoin huusi hän talonpiikaa, jonka hän tunsi, ja kysyi neitiä.\n\n\"Neiti on huoneessaan ja laittaa tavaroitaan kokoon. Eikö kamariherra\ntiedä, että neiti matkustaa Amerikaan tänä iltana?\" kysyi tyttö, jonka\nsilmät vilkkuivat sampanjan vaikutuksesta.\n\nDelphin tunsihe epämukavan tunteen ja sanoi lyhyesti: \"Sanokaa minulta\nneiti Bennechenille, olisiko hän hyvä ja tulisi tänne vähäksi aikaa;\nminä mielelläni puhuttelisin häntä.\"\n\nVaan kun piika meni, pysähtyi Delphin aivan hämmästyksissään kuvastimen\neteen! mitä oli hän tehnyt? eikö hän jo ollut mennyt pois? mitä hän\nHildasta tahtoi? miten hän siitä pääsisi? ja kuitenkin -- eikö hän\njuuri eniten sitä toivonut?\n\nMuutaman minutin kuluttua tuli neiti Hilda. Hän oli itkenyt, vaan\nomituinen tyyneys oli hänen kasvoillaan, jonka kamariherra heti\nhuomasi.\n\n\"Mamma parka\", sanoi hän ja ojensi kamariherralle molemmat kätensä,\n\"hänen on niin vaikea taipua siihen ajatukseen, että molemmat, sekä\nJuhana että minä, matkustamme kauas pois. Niin, enpä tuskin itsekään\nvoi sitä oikein ymmärtää.\"\n\nDelphin kerrassaan unehutti vastatakseen, niin muuttuneena näki\nhän Hildan. Ei ujouksen jälkiäkään näkynyt enään. Sileässä,\nyksinkertaisessa puvussaan näytti Hilda niin päättäväiseltä ja matkalle\nvalmiilta; hänen äänessään ja koko olennossaan ilmausi jotain\nvarmuutta, jotta kamariherra ei voinut saada tavallista puoleksi\nleikillistä, puoleksi vakavaa ääntään.\n\n\"Minulle tulee suuri kaipuu teitä\", sanoi hän vihdoin epävarmana.\n\nÄäni enemmän kuin sanat saattoivat Hildan katsomaan ylös. Heidän\nsilmänsä kohtasivat hetkisen toisiaan, ja hiljaisuus kesti vähän aikaa.\n\n\"Eikö mikään pidätä teitä täällä?\" kysyi Delphin surullisesti.\n\n\"Kyllä, sen ymmärtänette.\" Hildalle tunki taas kyyneleet silmiin.\n\nDelphin katseli häntä sivulta, kun hän seisoi siinä pää alaalla\nhypelöiden nenäliinaa. Oliko hän todellakin ruma?\n\n\"Eikö mikään teitä pidätä täällä?\" -- hän ei tiennyt, että hän oli sitä\nsanonut jo ennen.\n\n\"Minkä vuoksi teette minulle olon vielä tukalammaksi kuin se jo on?\"\nkysyi Hilda hiljaa ja rupesi itkemään.\n\nYrjö Delphin käveli kerran poikki lattian. Hänellä oli tunto, että\nelämä tarjosi hänelle muutoksen, ja että se oli viime kerta. Hän koetti\nkoota kaikki hyvät puolensa. Vaan kun hän pysähtyi hänen eteensä, nosti\nHilda äkkiä päätänsä ja sanoi:\n\n\"Ei, minä en tahdo itkeä! Minä tiedän että on minulla odotettavissa\nparempi elämä kuin miksi kotielämä tulisi. Hyvästi, kamariherra ja\nkiitos, sulin kiitos ystävyydestä!\"\n\nHän ojensi kätensä ja katsoi vakavasti ja vapaasti häntä uskollisilla\nukulisilmillä, jotka olivat täynnä kyyneliä. Ja viime silmänräpäyksessä\nnäki kamariherra, että Hilda oli kaunis. Vaan jo oli hiljaista.\n\nHilda meni ja jätti oven raolleen jälkeensä.\n\nMelu ruokahuoneesta tunkeusi taas kamariherran korviin. Hän seisoi\nhetkisen, otti sitten hattunsa ja meni pois aivan hiljaa.\n\nPortaissa kohtasi häntä ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen, jotka\ntulivat tulista vohkaa ullakosta. He olivat \"henkensä kaupalla\"\nasettaneet suuren viirin katolle.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nKului aikaa, ennenkun Njaedel ja luotsivanhin löysivät vanhan ikävän\nsairashuoneen, jossa Kristina oli. Ja jolleivät he olisi sattuneet\nkysymään poliisipalvelia Knudsenilta, niin tuskinpa olisivat\nlöytäneetkään sitä. Sillä kello oli jo kolmatta ja kaikki ihmiset\nriensivät Kaarle Juhanan kadulle nähdäkseen matkuetta, jotta ei kellään\nollut aikaa pysähtymään ja neuvomaan.\n\nVaan poliisipalvelia Knudsen, joka oli kestänyt koetuksensa, opasti\nheidät perille kun hän kuuli ketä he etsivät, ja niin tulivat he sinne.\n\nPortilla tapasivat he muutaman hoitajan, joka oli menossa kaupungille.\nLuotsivanhin tervehti nostaen karvareuhkaansa: \"Me haluaisimme tavata\nmuuatta vaimoa nimeltään Mon Kristina.\"\n\n\"Hän kuoli viime yönä\", vastasi hoitaja kärsimätönnä sattumisestaan\nheidän tielleen, \"hän makaa toisessa huoneessa vasemmalla, menkää\nsisään vaan, he juuri käsittelevät häntä.\"\n\nNiine hyvineen meni hän ja paiskasi portin kiinni jälkeensä.\n\n\"No, no, Njaedel, se oli kai parasta hänen osalleen\", sanoi\nluotsivanhin tyynyttäen, \"menkäämme sisään.\"\n\n\"Minä tahdon nähdä häntä\", vastasi Njaedel ja meni edelleen.\n\nHe tulivat toiselle ovelle, joka oli raollaan; ääniä kuului sieltä.\nLuotsivanhin työnsi oven auki ja meni sisään.\n\nAkkunan luona seisoi muutamia nuoria herroja ja kyyköttivät jonkun\nvalkean esineen yli, joka oli pöydällä. Muuan pieni harmajatukkainen\nmies paitahihasillaan seisoi aivan kumarruksissaan ja kahden herran\nvälitse pistäysi valkoinen paljas jalka esiin.\n\n\"En koskaan ole nähnyt sen näin sukkelaan syövän\", sanoi tohtori Rohde\nprofessorille. Vanha \"ruokoton vetelys\" ei ollut voinut olla laskematta\nprofessoria näin huvittavassa tapauksessa. Juhana Bennechen oli\nkerrassaan kieltänyt, ettei ruumista saanut viedä yliopistoon.\n\n\"Vaan miehensä, joka tartutti taudin, kuinka on hänen laitansa?\" kysyi\nprofessori.\n\n\"Tauti syöpyy hänessä; hänen aivonsa mätänevät. Mitä te tahdotte.\"\nkysyi tohtori äkkiä kun huomasi molemmat miehet oven suussa.\n\n\"Tämä on hänen isänsä, hän haluaa nähdä häntä\", vastasi luotsivanhin.\n\n\"Ei, ei, ei, rakas ystävä, ei teidän pidä tulla katsomaan\", sanoi\ntohtori ehkäisten, \"ei totta tosiaan hänessä ole mitään katsomista.\"\n\nVanha Njaedel meni suoraan perälle pöydän luo; nuoret herrat\nsyrjäytyivät, ja professori oikasihe suoraksi sormet siirollaan.\n\nViskattiin huolettomasti ruumiin päälle lakana ja kun se meni läjään,\nnäkyi pöngöttävä lonkkaluu, koko tämä suuri, vankka naisruumis niin\nsurkeana ja kuihtuneena, ettei siinä ollut muuta kuin luu ja nahka.\nPaksu punainen tukka oli vanukkeisena tukkuna otsalla. Nahka oli aivan\nsisään syöpynyt, ja ihossa oli inhottavia punaisia viheriän keltaisia\ntäpliä.\n\n\"Ei se ole hän\", kuiskasi luotsivanhin ja tarttui Njaedelia\nkasivarresta.\n\nVaan silloin meni isä sen luo ja pyyhki hivukset ylös, pani sormensa\nsuurelle arvelle, joka sillä oli ohimolla.\n\n\"Mennään pois Njaedel.\"\n\nLuotsivanhin oli kalman kalpea. Njaedel silmäili ympärilleen, ja kun\nhän sai sen luulon että kaikilla näillä ylhäisillä herroilla oli\nosanottoa hänen tyttärensä kohtalosta, rupesi hän heitä kättelemään\njärjestään. Vaan kun hän tuli professorin luo, taantui tämä; \"Ei, ei,\nystäväni, minä en voi antaa teille kättä.\"\n\nSilloin vasta huomasi Njaedel kirkkaan veitsen ja sormet, jotka olivat\nsiirollaan. Hänen ruumiissaan kävi väristys, ja hän meni pois\nluotsivanhimman kera.\n\nKun he taas seisoivat kadulla, tarkasteli luotsivanhin tutkivasti\nNjaedelin muotoa, sillä hän oli huomannut, että Njaedel puri hammasta\nja piti käsiään nyrkissä.\n\n\"Tästä saa Antti vastata\", mutisi Njaedel.\n\n\"Ah, ei\", väitti luotsivanhin tuskallisesti, \"anna Antin olla missä hän\non. Nythän pääsemme kaikista näistä, pidetään mieluummin huoli siitä\neitä saamme jotain poukkoomme, minä olen nälissäni kuin susi.\"\n\nVaan Njaedel oli taipumaton, ja kun luotsivanhin ei halunnut auttaa\nhäntä valtioneuvos Bennechenin talon etsimisessä, kysyi Njaedel itse\nensimmäiseltä poliisilta, jonka he tapasivat ja niin pääsivät he\nperille.\n\nNjaedelin paksussa päässä oli taistelu, väkivaltainen taistelu. Epäilys\nalkoi hänessä herätä, että koko tämä kurjuus alkoi veljestä. Vaan vihan\nmuotoa se ei vielä saanut; se oli vaan raskas suru ja tarve nähdä\nveljeänsä ja kuulla hänen puolustavan itseään; ehkä oli vielä jotain,\njonka johdosta saattoi hänelle antaa anteeksi.\n\nKun he laskeusivat alas kahta kolmea porrasta, sanoi luotsivanhin:\n\n\"Sinun pitää luvata minulle yhden asian Njaedel: ettet satuta kättäsi\nhäneen; muista toki että hän on veljesi.\"\n\n\"Ole huoleti\", vastasi Njaedel.\n\nAntti ajeli partaansa. Hän oli ripustanut kuvastimen akkunan pieleen,\njotta päivän valo lankesi hänen kasvoilleen. Hän oli juuri raappinut\ntoisen puolen, vaan vasemmalla puolen oli vielä saipuavahtoa.\n\nKun hän näki kuka se tulija oli, pani hän veitsen kädestään, ja väre\nkävi hänen muodollaan. Vaan sitten tuli jälleen puolihullun hymy, joka\nhänellä oli ollut viime aikoina ja hän ojensi kätensä veljelleen: \"No,\noletko vihdoinkin täällä, Njaedel! Olitpa hyvä kun tulit tänne.\"\n\n\"Antti, Antti!\" huusi Njaedel ja ojensi uhkaavana suuret nyrkkinsä\nhäntä kohti, \"mitä olet tehnyt Kristinalle.\"\n\nTämän kovan äänen jyrinästä Antti ikäänkuin heräsi. Hän kyyristyi ja\nperäytyi aivan huoneensa perimäiseen soppeen; kasvot kävivät melkein\ntuhkan harmaaksi katsoa tuijottaessaan suuria nyrkkejä.\n\nVaan lopuksi näkyi hänen puoleksi kuoleutunut hermostonsa kokoavan\nvoimansa viimeiseen ponnistukseen. Pitkät, petolliset naurunjuonteet\ntulivat taas suun ympärille, sanoessaan valittavalla äänellä:\n\n\"Onko sinulla Njaedel sydäntä ollaksesi noin kova, ollaksesi noin kova\nveljellesi, joka aina on ollut niin heikko ja kivuloinen. Muistatko,\nkun olimme pieniä, kun revimme kanervia äidillemme siellä mäellä?\"\n\nNjaedel laski kätensä. Kummallisia muistoja vilkkui hänen mielessään,\nkuullessaan heikon rukoilevaisen äänen, jonka hän niin hyvin tunsi,\nlapsuuden ajan äänen -- sen veljen, jota hän oli rakastanut niin\npaljon.\n\n\"Muistatko mitä äiti aina sanoi\", jatkoi Antti pitäessään koko ajan\nvaarilla veljensä muotoa: \"Äiti sanoi aina: Sinä, Alfred, olet tuhma\nkuin pukki, sanoi hän, vaan Antti on viekas kuin kärppä.\"\n\nNjaedel nyökkäsi. Se oli oikein. Ja äiti ja mökki tunturitiellä ja mäki\npitkine kanervineen, joka tuoksusi niin hyvältä auringon valossa --\nkaikki oli loistavan kirkkaana hänen silmissään ja keskellä kaikkea\ntätä oli veli, kalpeana, heikkona, aina avun tarpeessa, säälittävänä,\nkoleikon yli kannettavana. Ja kaikki, mitä nyt oli välissä, sulasi ja\nvirtasi pois kuin keväinen lumi; hänestä tuli poika taas, iso,\nrähmyinen, hyväsydäminen poika, joka hän oli aina itseteossa ollut,\neikä vihan kipinätä ollut hänessä enää, kun hän kääntyi mennäkseen pois\nja sanoi: \"Antti, Antti! sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä!\"\n\nPorttikäytävässä sanoi luotsivanhin: \"Sepä oli oivasti, ettet\nsatuttanut kättäsi häneen, olisithan musertanut hänet kuin pärevakan.\"\nVaan nyt oli Njaedel luonnoltaan; hän nojausi seinää vasten ja nyyhki\nkovasti.\n\nLuotsivanhin antoi hänen itkeä niin kauan kuin hän arveli sen olevan\nvälttämätöntä. Sitten vei hän hänet muassaan -- Njaedel oli kuin lapsi\nmyöntyväinen -- löysi muutaman ravintolakellarin, ja sinne he menivät.\n\nLuotsivanhin, joka oli ollut sekä Pietarissa että Köpenhaminassa,\ntilasi niin varmasti kaksi annosta häränpaistia ja pullon olutta. Vaan\nkun he rupesivat syömään, järisi huone kanonan laukauksesta.\n\n\"Kuningas tulee\", sanoi palvelia. Hän oli niin happamella tuulella, kun\nhänen piti jäädä kellariin palvelemaan näitä molempia talonpoikia, sen\nsiaan kun olisi saanut juosta ja katsoa loistoa.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nOli sanomattoman kaunis ilma näin varaiseksi keväällä. Aurinko loisti\niltapäivällä akkunoihin ja saattoi tumman hunnun linnanpuistoon, jotta\nlinna kohosi kultaiseen ilman avaruuteen kaikessa yksinkertaisessa\nkauneudessaan. Akershusista hajausi paksuja ruutisavun pilviä\ntervehdyslaukauksista, viirit leijuivat juhlallisesti, ja väkeä\nkiiruhti kaikilta tahoilta Kaarle Juhanan kadulle, jonka avonaiset\npaikat ja katuvieret olivat täynnä tungoksiin saakka.\n\nAkkunoissa oli naisia uusissa kevätpuvuissaan; nuoria herroja seisoi\nheidän takanaan ja laski sukkeluuksia. Alhaalla rautatietorilla piti\npoliisi suurta aukkoa tyhjänä; porvarikaarti kaikessa loistossaan oli\npysäkin edessä, tukkukauppias Falck-Olsen istui jäykkänä ja\njuhlallisena voikkonsa selässä ja katseli väkijoukkoon.\n\nKuninkaallinen matkue oli tullut; odotettiin vaan, että tavalliset\nvastaanottotemput rautatiesillalla olisivat loppuneet. Satamasta ja\nkaikilta pieniltä kaduilta oli tullut meriväkeä, lastinpurkajia, naisia\nja työväkeä -- tavallinen joukko alun paneiksi.\n\nKun siis muuan ääni ponnistellen huusi: \"Eläköön kuningas -- hurraa!\"\nvastattiin raukeasti ja pitkää väliä siellä täällä torilla, jota\nvastenmielinen kuolemanhiljaisuus seurasi, kun korkeat herrat nousivat\nvaunuihin.\n\nPorvarikaarti läksi nelistämään, sen jälestä kuninkaallisten vaunujen\nkoko joukko -- yli torin, läpi ahtaan kulkupaikan Dybvadgaardin\nkohdalla. Siellä täällä joku kunnon porvari hurrasi kaikesta\nvoimastaan; vaan yksityisten haitto suuri into näkyi ehkäisevän\nrahvasta, ja huutoa kerrottiin laimeasti ja yksitellen, kunnes tultiin\nsivu palovartian aseman.\n\nNyt kävi paremmin, ja ruotsalaiset herrat nyökkäsivät toisilleen\nvaunuissa. Vaan vasta Akerskadun kummulla ja Egertorilla kävivät huudot\nyleisiksi. Komea tie suurkäräjähuoneustolta linnaan päin loisti\nauringonvalossa. Loistavat keltaiset ratsastajat, jotka ajoivat\nkiivasta juoksua, vaunut, ylhäiset univormuherrat, lukuisat joukot\nhyvinpuetuita henkilöitä, jotka alottivat huudon -- kaikki kohotti\njuhlallisuutta, jotta hurraahuuto raikui oikein innosta.\n\nKun matkue oli mennyt, koko Kaarle Juhanan katu vilisi täynnä ihmisiä,\njoilla kaikilla oli kasvot linnaan, jonne ratsastajat ja vaunut\nkiemuroivat mäkeä ylös kuin kirjava käärme, kun tomu kuninkaallisista\nvaunuista kohosi ilmaan kultapilvenä ja laskeusi väkijoukkoon kuin\nsiunaus.\n\nRautatietori tuli pian tyhjäksi, väki riensi takaisin työhönsä. Vaan\nsuuri joukko naisia ja nuoria miehiä seurasi virrassa kaupungille; oli\npäästy juhlallisuuden makuun, ei merkinnyt mitään enään työhön meno.\n\nIlma oli niin lauhkea ja kaunis; ja sitä paitse puhuttiin tulituksista\ny.m.s.\n\nAsia oli niinikäästi, että kuninkaalla oli talven aikana ollut kaulassa\npaise pahanen; sentähden ylioppilaat menivät soihtukulussa linnaan,\njossa he lauloivat:\n\n\"Kuullos Svea! äitimme yhteinen.\"\n\nSamasta syystä pidettiin myös \"Suuri kiitosjuhla\" Tivolissa ynnä\nlausunnon ja tulituksen kanssa. Suuri ihmisjoukko oli sentähden kulussa\nillalla, erittäinkin Tivoli ja Studenterlundin ympärillä. Siellä haisi\nhuonot sikaarit ja tuore multa ja ensimmäiset ruohonkorret; silloin\ntällöin levesi palsamipoppelin tuoksu, joitten tahmeat lehtitupet\nalkoivat halkeilla.\n\nValtioneuvoksia ja hovivirkamiehiä, sotilas- ja muita univormuja ajeli\nlinnaan, jossa oli valoa monessa ikkunassa, kuninkaan lipun kohotessa\nkohti vaaleanviheriää iltataivasta.\n\nVaan siirtolaislaivan luona tehtiin työtä, hälyttiin ja meluttiin, ja\nkaikki näytti niin sekasotkuiselta, jotta yksi ja toinen sydänmaalainen\nmatkustaja istahti arkulleen ja itki.\n\nKun Njaedel ja luotsivanhin tulivat satamaan, tapasivat ne asioitsija\nystävänsä; vaan hän huusi: \"all right!\" mennessään heidän ohitse:\nhänestä valui hikeä ja hänen äänensä oli niin käheä jotta tuskin sai\nääntä päästetyksi.\n\nPari lastinpurkajaa seisoi laivalankuilla; ja kun Njaedel seurasi\nluotsivanhinta lankkuja pitkin, sanoi toinen niistä toiselle:\n\n\"Häpeäpä on, jotta tuo amerikalainen saa viedä tuonlaisia miehen\nkötkäleitä pois maasta.\"\n\nNjaedel, kuultuaan tämän, ojensi kätensä.\n\nVaan lastinpurkaja, joka oli oikeita haminarenttuja, aavisti heti\nrauhattomuutta ja katseli epäröiden kelpo nyrkkiä. Vaan kun hän näki\nNjaedelin vaaleat silmät, löi hän kättä kelpo läimäyksellä ja sanoi,\npuoleksi häpeissään: \"No niin, itsepähän paraiten tiennet mitä teet.\nSiis hyvästi ja onnea matkalle kuomaseni!\"\n\nLaivassa oli melakka ja kiire vielä suurempi. Vaan luotsivanhin niin\nviisaustieteliän tyyneydellä istui arkulleen kopperonsa eteen; sitten\nsaivat muut elämöidä niin paljon kuin ikinä tahtoivat.\n\nNjaedel sitä vastoin ei voinut tyynellä mielellä nähdä kuinka kaikkia\nraskaita tynnyreitä ja laatikoita tuotiin laivaan. Vähän väliä meni hän\nja kaappasi karhun tavoin siitä ja tästä kiinni, ja kun merimiehet\nkatsoivat häntä ihmetellen, niin nyökkäsi hän vaan hymyillen. Vihdoin\nasettui hän vakavasti lastihuoneen aukolle, ja kun jotain oikein\nraskasta tuli, huusi väki: \"Antakaa karhun ottaa kiinni!\"\n\nTämä kävi Njaedelin mielelle ja poisti hänen synkät ajatuksensa. Hän\ntunsi taas kovan tarpeen käydä käsiksi johonkin oikein raskaasen\ntyöhön.\n\nVaan illalla, kun melu vaikeni ja väki heitti hyvästiä toisilleen, kävi\nhän \"niin veteläksi kuin voi\", sanoi luotsivanhin. Hänellä ei ollut\nketään ihmistä, kelle sanoa hyvästiä, ja sentähden arveli hän, että\nhänen piti kätellä kaikkia, jotka menivät maalle.\n\nLuotsivanhin huomasi heti, että hän ja Njaedel olivat köyhimpiä\nmatkustajia. Useimmat muut matkustajat olivat hyvästi toimeen tulevia\ntalonomistajia, jotka vuosikausia olivat työskennelleet se\nsilmämääränään, että he matkustavat Amerikaan, kun ovat saanet\nkerätyksi tarpeeksi rahoja. Toiset olivat saaneet matkarahat ja apua\nsukulaisiltaan Amerikassa.\n\nSenpä tähden olivat ne aivan tyyniä mihinkä ryhtyivätkin. Astuskellen\njoukoissa välikannella söivät he ja tarjosivat toisilleen\nevässäkeistään. He tarkasti ottivat huomioonsa mitä tapahtui heidän\nympärillään, puhelivat puoliääneen keskenään, siirtyivät levollisesti,\nkun olivat tiellä, eivätkä näkyneet muuta ajattelevan, kuin että\ntulisivat onnellisesti ja hyvästi perille, ja pitivät tarkan huolen\nlapsistaan.\n\nPerässä ensi sialla oli mitä vilkkain elämä. Nämä matkustajat olivat\nenimmäkseen nuoria miehiä, jotka tulivat laivaan ystäviänsä saattamaan,\njotka lauloivat ja hurrasivat. Hyviin vaatteisin puettua nuorta miestä\nkuljetettiin laivaan aivan tunnottomana humalasta ja pantiin sänkyyn.\n\nSiellä oli pari kolme kauppakirjuria, muuan konkurssin tehnyt, eräs\ntyytymätön insinöri, joka käänsi kiittämättömälle isänmaalleen\nselkänsä, kuten muuan hänen ystävänsä lausui eromaljan juodessa laivan\nsalissa, sillä siellä laitettiin heti pieni juhlallisuus matkustajille\nja heidän ystävilleen.\n\nSitten vielä siellä oli ylioppilas, jonka perhensä lähetti pois\nsalaisista syistä, ja lisäksi kolme neljä haaksirikkoon joutunutta\nhenkilöä uusissa vaatteissa, \"jotka kiitollinen isänmaa hylkäsi\", kuten\nylioppilas lausui.\n\nKello yhdentoista aikana tuli tohtori Bennechen laivaan sisarineen. He\ntulivat yksinään; valtioneuvos oli linnassa, Alfred oli pyytänyt\nanteeksi ettei hän voinut tulla ja rouva Bennechen oli sängyssä.\n\nKun hän lopuksi näki, että matkasta tuli tolkku, tunsi hän jotakin\nkatumuksen kaltaista. Hän syleili kauan Hildaa ja mumisi jotain että\nhän -- Hilda -- antaisi anteeksi hänelle että hän joskus oli tehnyt\nvähän väärin.\n\nSilloin siis molemmat huono-onniset jättivät talon sydämmellisellä\nsurulla, ja Hilda sai päänkivistyksen, että hän heti pani maata naisten\nsalissa, jonka hän sai yksinään haltuunsa. Melu eteissalista estyi\nvähitellen, kun seura pääsi täydelle tunteen kannalle. Tohtori meni\nylös kannalle ja kuleksi edes takaisin.\n\nYö oli hiljainen ja valosa. Vaan kahtaalta kohosi mustia pilviä; ei\nvarmaankaan kauan viipynyt, ennenkuin sade saapui. Ei ääntä kuulunut\npaitse hiililapioiden mäiske alhaalta konehuoneesta ja tohtorin oma\nontuva astunta, kulkiessaan siinä edestakaisin.\n\nSilloin tällöin toi tuuli jonkun tulituslaukauksen kiitosjuhlasta tahi\nmuutamia ääniä jostakin fanfarista. Raketteja ja roomalaisia tulia\nkohosi yli talojen ja loivat helakan valon ilmaan ennenkuin sammuivat.\n\nJuhana Bennechen kuleksi kauan edestakaisin kannella ja katseli\nkaupunkiin, jonka hän niin hyvin tunsi ja jossa hän oli viettänyt\nelämänsä. Pieni aukko laivan ja sillan välissä kuvausi hänelle\npohjattomaksi syvyydeksi, jonka taakse hän jätti jälkeensä kaikki surut\nja pettyneet toiveet. Hän ei kuitenkaan ollut rohkealla mielellä.\nTuhannet muistot iskivät pienet kyntensä häneen, joiden irtirepiminen\nkävi kipeästi. Hän ei todellakaan odottanut mitään suuria\ntoisellapuolen merta.\n\nLuotettavimmat ystävykset alhaalla salissa irtausivat vihdoin viimein\nja haalausivat sillalle laulamaan. Vaan näytti siltä, että he olivat\nliikutuksissaan, jonka vuoksi he kaikessa hiljaisuudessa vaelsivat\nkaupungille. Ja hiljaisuus laivalla ja hiljaisuus kaupungilla, hän\nkuuli vaan raskaita koneen puhkauksia, juuri kuin jättiläinen alkaa\nherätä.\n\nJuhana Bennechen katsoi kelloaan. Kello oli puoli yksi. Sadepilvet\nvetäysivät yhä enemmän kokoon. Hän katsahti vielä kerran ympärilleen\nkootakseen koko menneisyyden kauniisen, vapaasen kevätkuvaan, ennenkun\nhän meni levolle.\n\nSilloin kuuli hän vaunujen lähestyvän satamaan, ne vierivät kaasulyhdyn\nsivu ja pysähtyivät englantilaisen laivan luo. Laajakauhtanainen herra,\nkolmikulmahattu päässä, nousi vaunuista ja sanoi muutaman sanan\najajalle. Hetkisen sen jälkeen kuuli Juhana äänen, jonka hän oli\ntuntevinaan kysyvän perämieheltä alhaalla tohtori Bennecheniä. \"Täällä\n-- tahtooko joku puhutella minua?\" huusi Juhana ylhäältä kannelta.\n\nVieras nousi pieniä kiertoportaita ja tohtori tunsi kamariherra Yrjö\nDelphinin.\n\n\"Hyvää iltaa, tohtori! Te uskotte varmaan, että olen juovuksissa;\nniinpä olenkin. Minä olen joutunut epäsuosioon, ja sentähden olen\ntukehduttanut tuskaani. Onko sisarenne jo laivassa?\"\n\n\"On, toivon että hän jo nukkuu.\"\n\n\"Lähdetään sisälle\", sanoi kamariherra ja aukaisi oven muutamaan\ntupakkapöksään salin yläpuolella. \"Nukuttaako teitä tohtori?\"\n\n\"Ei, ei ollenkaan\", vastasi Juhana ja sytytti lampun. \"Tahdotteko\npolttaa sikaarin.\"\n\n\"Kiitoksia. Vaan tarvitsenpa erittäinkin juotavata!\"\n\nKamariherra avasi kauhtanansa ja nakkausi sohvalle kultakirjaillussa\nvormussaan kunniamerkkineen ja miekkoineen.\n\nJuhana Bennechen meni hankkiakseen jotakin juotavaa. Vaan ainoa mitä\nperämies sai näin myöhään yöllä oli whiskyä ja vettä.\n\nKamariherra vakuutti että se oli hänen mielijuomaansa, siltäpä se\nmelkein näytti. Tyhjennettyään lasin, sanoi hän: \"Teidän sisarenne\nneiti Hilda on siis laivassa?\"\n\n\"Niin, hän lie nukkunut jo kauan sitten toivon ma\", vastasi Juhana\nvähän kummissaan.\n\n\"Että te tohtori voitte matkustaa kaupungista nain hupaiseen aikaan!\nKuulkaas nyt mitä täällä on tapahtunut tänä siunauksen ehtoohetkenä.\nEnsiksikin: kamariherra Yrjö Delphin on joutunut epäsuosioon; sitten\ntukkukauppias Falck-Olsen on saanut rintaansa ristin valkoisen tammansa\ntähden; sitten ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen ovat nimitetyt\nkamarijunkkareiksi, edellinen vielä kihloissakin --\"\n\n\"No, no, käy liian ruttoon! Kenen sanoitte olevan kihloissa?\"\n\n\"Hiorthin; kun hänen isänsä pääsi valtioneuvokseksi, niin otti hän\nhänet -- niin, te ymmärrätte, minä tarkoitan häntä -- Falck-Olsenin\nvoikko tammaa, Sofiaksi ne häntä kuulemma kutsuvat. Toinen se läsipää\non antanut rukkaset.\"\n\n\"Ei, kamariherra!\" huudahti Juhana. \"Nyt minusta tuntuu somalta.\"\n\n\"Niin minustakin. Muutoin on minulla viisauteni Mortensenilta, joka\nhuolimatta kaikista tulitikuistaan on esitelty hovilaisille. Voih, minä\nkadehdin teitä, tohtori, kuu pääsette pois kaikesta tästä!\"\n\nHänen muotonsa kävi äkkiä niin veltoksi ja vanhaksi, jotta Juhanan kävi\nsääliksi häntä.\n\n\"Lähtekää meidän mukaamme kamariherra!\"\n\n\"Minähän olen univormussa!\"\n\nVaan kun Juhana hymyili, lisäsi hän: \"Ah, te luulette että se oli\nhuonoa pilaa -- ei, se oli totta. Nähkääs, univormuiset jäävät tänne\nmaahan -- univormuiset ja repaleiset! Viimeisestä rotasta, joka jättää\nlaivan, tulee köyhäinhuoneen esimies. Se on tulevaisuuden virkatoimi.\nKuninkaallinen norjalainen Yli-valtion köyhäinhuoneen esimies,\narvoineen ja univormuineen kuin sotakomisarius. Minä olisin itse\nhakenut sen viran, jollen olisi joutunut epäsuosioon.\n\n\"Ja sitäpaitse\", jatkoi hän, seottaessaan uuden lasin, \"jos voisinkin\nolla ilman kaupunkia, niin ei kaupunki voi olla ilman minua. Kuinka\nkävisi näitten ihmisparkain, jotka nukkuvat tuossa pääkaupungin\ntapaisessa, jos ne heräisivät varhain aamulla ilman kamariherraa? Sillä\nnähkää, hyvä herra siirtolainen, mikä meitä täällä vaivaa, on pieni\nepäilys, pieni pelko ettei kaikki ole aivan niinkuin olla pitäisi\ntäällä meillä -- ei täydelleen europalaista -- eikä tosiaan olekaan\nMortensenin todellisten tulitikkujen nimessä! Vaan onpa olemassa\nkamariherra Delphin ja pari muuta, jotka ovat nähneet mailmaa eli\nainakin ovat olevinaan nähneitä, jotka osaavat puhella kaikesta,\ntuntevat kaikki nimet ja kirjoitukset, ymmärtävät viekuroida kaiken\ntotisuuden kanssa, jotta se muuttuu leikiksi, muodostaa koko\naikakautensa taskunkokoiseksi, parvittaa päivän polttavat kysymykset\nviiden eli kuuden hyvän sanan ympärille, jotka kaikki voi muistaa ja\npitää käsillä, ja vihdoin yhdistää perusteellisen tiedon\nnaisvaatteuksesta järkähtämättömään vakavuuteen keskellä hurjan\nkanslialorun -- ne ovat pääkaupungin välttämättömän tarpeellisia\nkansalaisia! -- Ah\", huudahti hän äkkiä ja vaipui äkkiä pöydän ääreen\nihan kyyryyn, \"minä olen tähän kaikkeen niin väsynyt -- niin väsynyt --\nniin väsynyt!\"\n\nSilmänräpäyksessä puhkesi semmoinen liikuttava epäillyksen lause tästä\nsoreasta univormuun puetusta keikarista, siinä kun hän makasi pää\nkäsivartta vasten, jotta Juhana Bennechen ymmärsi, että se oli enemmän\nkuin tavallista juovuksissa oloa. Hän pani kätensä toisen olalle ja\nsanoi sydämellisellä osanottavaisuudella: \"Vaan kuulkaa Delphin! te\nette ole onnellinen, en minäkään -- täällä laivassa ei kyllä liene\nmonta onnellista. Vaan tulkaa, seuratkaa meitä! Teidän tarvitsee lähteä\npois täältä.\"\n\nKamariherra nosti päätään, ja hänen kasvonsa oli taas ilkkuvassa\nhymyssä: \"Te muistutatte niin elävästi korkeasta isästänne. Samaa sanoi\nhän minulle muutamia tunteja sitten. Teidän tarvitsee lähteä\npois täältä! Ja minä aion seurata hänen neuvoaan, minä haen\npoliisimestarinviran Aalesundissa.\"\n\nJuhana taantui askeleen pettynyt odotus muodossaan; tämä huvitti häntä.\nVaan kamariherra otti kauhtanansa mennäkseen; kumminkin hän viipyi,\njuurikuin hän jotain olisi aikonut sanoa, ja tohtori huomasi hänen\nolevan yhä enemmän kummallisen.\n\nLopuksi kääntyi Delphin laivalankuilla ja puristi kovasti hänen\nkättään, mutistessaan:\n\n\"Tervehtikää siskoanne ja sanokaa hänelle -- sanokaa hänelle\nminulta --\" loppu haihtui johonkin joka oli nyyhkytyksen kaltaista.\nKamariherra kääntyi nopeasti pois, meni maalle ja nousi vaunuihin,\njotka odottivat.\n\nAjaja heräsi ja otti raanun hevosen selästä. Taivas oli pilvessä ja\nkauvan aikaa oli jo satanut.\n\nTohtori seisoi ja katseli vaunuja ja hevosen pitkäsääristä varjoa, joka\nlankesi vesirapakkoihin kadulla aina kun menivät kaasulyhtyjen ohi. Se\noli viime näky, minkä hän näki kaupungista, ennenkuin meni maata.\n\nVarhain aamulla läksi englantilainen laiva merelle. Vaan kun vihdoin\nkaikki oli valmiina ja propelli alkoi työnsä, oli kello jo yli kuuden,\nja juuri kun höyry lähestyi Hovedötä, tuli savupilvi linnanvallista, ja\nkanonanlaukaus jymähti hiljaisessa, sateisessa aamuilmassa.\n\nPerässä syntyi huuto ja utelias kysyntä, mitä tämä tervehdys merkitsi.\nVaan Juhana Bennechen oli unissaan, jotta hän tuskin heräsi. Eipä\nkeulassakaan toisella sialla paljoa välitetty laukauksesta. Oli tunto,\nettä vanha maa tervehdyksineen ei enään kauan liikuttanut heitä.\n\nJa kun kaksikymmentä yksi juhlalaukausta jymisi pääkaupungista, kulki\nmatkustajalaiva vuonon läpi ja paksu keltainen kanonainsavu verhosi\nlinnan ja painui talojen katoille pilvisenä, sateisena aamuhetkenä.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nKaksikymmentä yksi kanonanlaukausta ilmoitti että kuningas oli\nmatkustanut Tukholmaan takaisin. Enempää ei tarvinnut vastapuolueen\nsanomalehdille heittäytyäkseen hallituksen kimppuun tavallisella\nsäälimättömyydellään. Koko sanomalehdistö kuohui, ja vanhat\nriitakysymykset uudistettiin, jokainen puolue syöksyi esiin\nhaukkumasanoineen, joita viskattiin kuin höyhenpalloja edes takaisin,\nja tilaajien oli hauska katsella niitten lentävän ilmassa.\n\nPolitillisten myrskyjen liikuttamana kuleksi ritari Falck-Olsen edes\ntakaisin suuren kuvastimensa edessä seuraavana sunnuntaina. Rouva kulki\nja järjesteli, katsellen ylpeydellä pientä ritarinauhaa napinlävessä.\n\n\"Kuule, eukkoseni, meidän pitää matkustaa.\"\n\n\"Matkustaa? Miksi niin? Etkö ole tyytyväinen jo? Olethan sen sanonut!\"\n\n\"Oh! Yksi kunniamerkki on vaan ensi askel.\"\n\n\"Ei, vaan hyvä Jumala!\" huudahti Falck-Olsenin rouva suutuksissaan,\n\"olethan tullut mahtavaksi yht'äkkiä, Olli Juhana! Kun yksi\nkunnianmerkki on vaan ensi askel, niin tahtoisin mielelläni tietää mikä\ntoinen on?\"\n\n\"Toinen kunniamerkki lisäksi!\" vastasi hänen puolisonsa ja meni\nsalista.\n\nHänelle oli näet kuviteltu, että saksalaiset ruhtinaat kuljettavat\nmuassaan kunniamerkkejä, kun ne oleskelevat kylpypaikoissa, ja silloin\non helppo saada joku niistä -- erittäinkin kun on yksi ennaltaan.\n\nFalck-Olsenin perhe matkusti siis Emsiin, ja pari viikkoa sen jälkeen\nsai Karolina Hjelm kirjeen Lovisalta, jossa muun muassa oli:\n\n    'Sinä et voi ajatella kuinka suloista on herätä aamusella kun\n    ei tarvitse ajatella Hannua. Että saatoinkin olla niin tyhmä!\n    Hän ei sopinut minulle. Eilen ratsastimme aaseilla, ja muuan\n    englantilainen, joka oli muassa (pappa sanoi, että hän on lordi)\n    on niin hellänä tänään, että hän ei voi istua siliä lailla kuin\n    me muut istumme, vaan hänen täytyy istua sille selkärangan osalle,\n    joka on kappaleen matkaa ylempänä.'\n\nKarolina oli kylliksi varomaton, kun luki kirjeen äidilleen. Ja\nseuraavana päivänä sanoi Hjelmin rouva Hannu serkulleen: \"Sinun\narvelusi Falck-Olsenista oli aivan oikea. Ulkomaalla on hän perinpohjin\nturmeltunut.\"\n\nHannu serkku huokasi. --\n\nAntti kaikkivaltias oli tullut heikkomieliseksi, joka tunnettiin\nyleisesti. Pari päivää kuleksi hän ympäriinsä kansliassa ja saattoi\nsuuren häväistyksen aikaan puhumalla kaikenlaisia asioita, joista ei\nsaanut puhua.\n\nValtioneuvos Bennechenin täytyi silloin voimakkaasti ryhtyä asiaan, ja\ntoimittaja Mortensenin avulla onnistui hänen saada vanhan uskollisen\npalvelian asumaan erään rouva Gluncken luona, joka piti ompelukoulua\nnuorille tyttärille.\n\nTäällä viihtyi hän erittäin hyvin. Sillä näkyi että hän erittäinkin\nviime vuosina oli ahkerasti, sanomattoman ahkerasti pannut rahalainoja\nsäästöpankkiin; ja kun hän jonkun aikaa oli oleskellut iloisten\ntyttöjen joukossa Malla Bimbamin ompelukoulussa, näkyi hän unhoittaneen\nkanslian kaikkineen päivineen.\n\nSitä vastoin tuli hänestä innokas kirkkomies, ja aina oli hän naisten\npuolella. Ja monelle nuorelle naiselle oli siitä uskonnollista iloa,\nkun saivat pitää kunniakkaalle vanhukselle virsikirjaa; se oli meikein\nmieltä ylentävää katsella noita lempeitä kasvoja ja lumivalkoisia\nhivuskiheröitä takin kauluksella. --\n\nVaan sanomalehdet löivät höyhenpalloa oikein raivokkaasti; erittäinkin\noli vastapuolue kiihkeä.\n\nEnsinnäkin ihmeteltiin mitä amtmani Hiorthilla tehtäisiin\nvaltioneuvoksena, semmoisellakin miehellä, jota ei kukaan tuntenut.\nSitten viitattiin muutamaan julmaan häpeälliseen tapahtumaan\nvaltioneuvos Bennechenin kansliassa: asiapapereita olisi muka kadonnut,\nsalaisia paikkoja löytynyt -- koko sarja arveluttavan laatuisia\npaljastamisia.\n\nSuulliset huhut olivat vielä pahempia, ne menivät aina muutamaan\nhuutoon tulleesen naisihmiseen, rouva Gluncke nimeltään, joka oli\nläheisessä yhteydessä valtioneuvos Bennechenin kanssa.\n\nSitäpaitse tiesi koko kaupunki, että kaksi valtioneuvoksen lasta oli\nmennyt Amerikaan yhtäkkiä muutaman hirveän perheriidan vuoksi.\n\nVaan erittäinkin oli huhuja Mon Antista, kanslian kaikkivaltiaasta\nvahtimestarista, joka oli kadonnut.\n\nValtioneuvos Bennechen kantoi päätään vielä korkeammalla kuin\ntavallisesti, ja sama arvokas hymy oli hänen kasvoillaan kuin ainiaan,\nkun tervehti häntä kadulla.\n\nLevottomuus yltyi kansliassakin. Joka aamu luettiin \"Kansan todellista\nystävää\", vaan se pysyi tyynenä; ei yhtään mahtavaa pääkirjoitusta,\njoka olisi voinut tukkia kaakottajien suun ja tyynnyttää mieliä.\n\n\"Nyt pitää Mortensenin sanoa sanansa!\" huusi notario Örseth muutamana\naamuna ja löi pöytään.\n\n\"Niin, hänen pitää todellakin!\" yhtyi kamarijunkkari Hiorth, joka nyt\nkellui päällimäisenä.\n\nJa koko kanslia oli samaa mieltä: nyt pitää Mortensenin sanoa sanansa!\nMieliala oli siis korkeimmallaan kiihoituksissa ja jännityksissä, kun\ntoimittaja astui sisään ja viskasi kostean sanomalehden pöydälle.\n\nHiorth tempasi sanoman ja huusi: \"Ilkeitä huhuja ja ilkeitä juonia.\"\n\nVihdoin hiljaisuus syntyi kun hän luki.\n\nEnsiksi esiteltiin missä määrässä vastapuolue on köyhä aseista, kun se\nsaattoi alentua tekemään politillisia valtiojuttuja huhuista ja akkain\njuoruista. Sitten kuvailtiin nykyinen politillinen tila tyydyttäväksi\njokaisen tervejärkisen ja sivistyneen kansalaisen mielestä.\n\n\"Että semmoinen\" -- luki Hiorth edelleen, vaan toimittaja tempasi\nsanomalehden: \"Antakaa minä luen! Että semmoinenkin niin jokapäiväinen\ntapaus kuin vanhan kansliavahtimestarin viraltapano voi antaa aihetta\nsemmoisiin häväistyskirjoituksiin, on itsessään ajanmerkki, jota sopii\nottaa huomioon.\n\n\"Sillä tämän takana, tämän teeskennellyn innostuksen valtiohallituksen\npienimpäinkin seikkojen suhteen on jotakin aivan toista, jotakin joka\nyltyy joka päivä meidän seassamme, jotakin joka vakaasti pitää hävittää\njuuriaan myöten, ettei se kantaisi meidän valtioelämäämme hävittäviä\nhedelmiä.\n\n\"Se on alhaisten luonteitten, puolisivistyneitten viha kaikkia\nmahtavuutta vastaan, kaikkia virkamiehiä vastaan, joka nyt kääntyy\nJumalan asettamaa esivaltaa vastaan ojentaessaan kättään\nhäpeämättömälle epäluulolle, tunkeupi perhe-elämän pyhimpiin\nsalaisuuksiin, pilkkaa kaikkia pyhintä ja uhkaa viedä meidän\nyhteiskuntamme häviöön ja hurjimpaan laittomuuteen.\n\n\"Monta on varmaankin meistä, jotka ovat vaan siinä levollisessa\najatuksessa, että kyllä Norjan virkamiehistö kestää sangen paljon -- ja\nsiinä ovat oikeassa. Vaan kuitenkin on velvollisuutemme panna sormemme\ntälle hellälle kohdalle; sillä täällä kehittyy koko yhteiskuntamme\nvaara. Raja on asetettava tälle paisuvalle julkeudelle, joka\nkirjoituksissa ja puheissa ahdistaa kaikkia mikä jumalillisessa\njärjestyksessä on ja oleman pitää kohotettu raakkuvan rahvaan tuomiota\nkorkeammalle.\n\n\"Ja jollei tämä tapahdu tarpeeksi voimakkaasti kaikkien rehellisten\nkansalaisten yhteisten ponnistusten tautta, niin pian näemme sen harmia\nherättävän näyn, että kiihoitettu kansa julkisella uhalla pilkkaa lakia\nja lain käyttäjiä.\n\n\"Olkaamme siis varuillamme ja ottakaamme huomioomme ajan merkit.\n\n\"Ei niin, että meissä olisi joku pelko; Jumalalle kiitos, niin\nkorkeassa yksivallassamme kuin yhteisliitossa velikansan kanssa ja --\neikä suinkaan vähimmässä määrässä -- meidän ymmärtäväisten,\nlahjakkaitten valtiomiesten ja virkamiesten vahvassa renkaassa, jotka\nniin kauan ovat hoitaneet meidän yhteiskuntaamme ja jotka kyllä\ntietävät pysyä edellisilleen uskollisina, -- kaikessa siinä on meillä\nvahvat takuut, jotta meidän ei tarvitsisi ensinkään pelätä. Vaan, me\nkerromme vielä, olkaamme varuillamme ja ottakaamme vaariin ajan merkit.\n\n\"Pahat, valoa pelkääväiset vallat ovat väiyksissä yhteiskunnassamme,\nantaa päivän luoda valoaan niihin ja ne lentävät kuin pahat henget,\ntakaisin siihen pimeyteen, jossa ovat syntyneet.\"\n\nYleinen riemu syntyi kokoontuneitten kansliaherrojen kesken.\n\nÖrseth hieroskeli käsiään. \"Kas, sepä oli oikein! Sepä oli parahiksi\nheille! Kuulitteko, Hansen! Se oli jotain teille.\"\n\nHansen äijä nyökkäsi paperikasansa yli. Vaan kaikki muut tunsivat\npäässeensä suuresta kuormasta. Häväistyshän oli kutistunut\nvähäpätöiseen asiaan, ja roistoväki oli saanut aika löylytyksen.\n\nVaan Mortensen katseli ympärillensä ja sanoi: \"Niin, näettekö nyt,\npienet pojat, mitä olisitte ilman minua? Onko suurempaa siunausta\nmaalle kuin valistunut, totuutta rakastava ja oikein ajatteleva\nsanomalehti?\"\n\nMortensen oli puhunut tavallinen kaksimielinen hymy kasvoillaan; ei\nkoskaan voinut olla oikein varma siitä, oliko hän totinen vai\nivallinen.\n\nVaan tällä kertaa ei kukaan nauranut. Sillä kaikki tunsivat todellakin\ntällä hetkellä, että Mortensen oli oikeassa.\n\n\n\n"]