[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fyEPsZbZjm_LX0zTEELTx763pW1sLSXyCjbzSjAMb3vQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},567,"Tukkijunkkari","Ahrenberg, Jac.",1847,1914,"567-ahrenberg-jac-tukkijunkkari","567__Ahrenberg_Jac.__Tukkijunkkari","Kertomus Karjalasta","romaani",[],[],"fi",1892,1894,38626,249108,false,41626,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Tukkijunkkari: Kertomus Karjalasta\" by Jacob Ahrenberg is a novel written in the late 19th century. The story is set in the historical and culturally rich region of Karelia and likely explores the lives of its characters as they navigate personal and familial challenges. The opening introduces the lives of the Blume family, particularly focusing on the emotional turmoil of young Emil Blume as he returns home after a long absence, highlighting themes of loss and the complexities of familial relationships.  At the start of the narrative, Emil Blume arrives in Viipuri, and the scene is filled with somber anticipation surrounding the death of his father. Accompanied by his mother and sister, they wait for the arrival of a ship that will bring Emil home amidst a backdrop of mourning. As the family reunites, the comfort of familiar surroundings clashes with the grief of recent loss, and Emil grapples with the changes within himself and his family. The rich description of their surroundings and the family dynamics set the tone for a deeper exploration of despair, nostalgia, and the struggles lurking beneath the surface of their reunion. (This is an automatically generated summary.)",[],236,"Karjalaan sijoittuva romaani kuvaa viipurilaista porvaristoa ja puutavarakaupan maailmaa 1800-luvulla. Tarina alkaa kauppaneuvoksen kuoleman jälkeisestä ajasta ja seuraa suvun vaiheita sekä sahateollisuuden vaikutusta ihmisten kohtaloihin.","Jac. Ahrenbergin 'Tukkijunkkari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 567.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TUKKIJUNKKARI\n\nKertomus Karjalasta\n\n\nKirj.\n\nJAC. AHRENBERG\n\n\nSuomennos\n\n\nChurberg ja Kumpp., Wiipuri, 1894. Lappeenraannan Kirjapainossa.\n\n\n\n     Kenraali Julius af Lindfors.\n\n     R. Y.\n\n     Vastaanota nämät lehdet kiitollisuuden osoitteeksi monivuotisesta\n     ystävyydestä.\n\n     J. A:lta.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKeisarikatua myöten Viipurissa vieri verkalleen ja arvokkaasti mustan\nhevosparin vetämät kuomivaunut. Hevoset olivat vanhoja, uskollisia ja\nyhdessä hölkyttelemään, vanhoihin vaunuihinsa sekä ijäkkääseen\najuriinsa tottuneita palvelijoita. Nuo kolme, hevoset, vaunut ja\najaja, näyttivät kaikki hiukan kuluneilta, mutta kokonaisuudessaan\ntekivät ne kumminkin arvokkaan vaikutuksen. Talutellen saapuivat\nvaunut tuolle aukolle noissa vanhoissa valleissa, jonka tsaari Pietari\nkerran sata kuusikymmentä vuotta sitte ammutti, ja josta hän kulki\nsisään tuohon antautuneeseen kaupunkiin. Täällä kääntyivät vaunut\nlaivasillalle vasemmalle.\n\nSirosti, viimeisen lyypekiläisen kuosin mukaan puettu konttoriherra\nriensi avaamaan vaununovea ja auttoi maahan astumaan ensin nuorta,\nsievän, mutta jäykän ja tylyn näköistä naista ja sitte vanhempaa\nlihavaa naista, jotka kumpikin olivat syvässä surupuvussa. Vanha\npullea nainen nojausi tuon hienon herrasmiehen käsivarteen.\n\n-- Herra Schönfeld, kysyi hän saksankielellä, joko laiva näkyy?\n\n-- Valitettavasti ei, rouva kauppaneuvoksetar, mutta jo se on kulkenut\nUuraan ohi, -- vastasi puhuteltu melkein nöyrästi. -- Tahtooko rouva\nkauppaneuvoksetar istahtaa tuonne penkille?\n\nPuhuteltu ei väitellyt tätä ehdotusta vastaan, ja herra Schönfeld,\nkauppahuone Blumen ensimmäinen kirjanpitäjä vei vanhan naisen tyhjälle\npenkille; hänen nuorempi seuraajansa neiti Helene Blume seurasi heitä.\nMissä nuo kolme kulkivat, vetäytyi tiheä, odottava ihmisjoukko\nkunnioittavasti syrjään. Olihan kauppaneuvoksetar Blume kaupungin\nmahtavimpia rouvia, ja surupuku, jossa hän sekä hänen tyttärensä,\nkorkeasti kunnioitetun, neljä päivää sitten kuolleen perheenisän\nvuoksi kävivät, vaikutti, että yleisö, ahdingosta huolimatta, oli\ntavallista alttiimpi tilaa antamaan.\n\nNaiset kävivät matalalle penkille istumaan ja ympäristöstään\nhuolimatta alkoivat he puhella matalaäänisesti saksankielellä.\n\n-- Kauvanko nyt siitä on, kun Emil viimeksi matkusti ulkomaille, kysyi\näiti. Sehän oli samaan aikaan kuin nytkin, kesäkuulla, vuonna...\n\n-- Etkö sitä muista, äiti. Sehän oli heti tädin kuoleman jälkeen,\nsyksyllä tulee neljä ja puoli vuotta siitä.\n\n-- Oh, joko siitä on niin pitkä aika kulunut, kas, miten sukkelaan\nvuodet kuluvat. Olisin toivonut tuon rakkaan pojan kotiin tulevan\niloisempiin ja onnellisempiin oloihin kuin hautajaisiin. Ja\nkauppaneuvoksetar painoi nenäliinansa kyyneltyviin silmiinsä. -- Ja\nisä raukka, joka ei saanut nähdä...\n\n-- Kas niin, äiti kulta, älä nyt puhu siitä asiasta, hillitse itseäsi\nnyt siksi, ole niin hyvä. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänäpäivänä\ntänne. Muuten olisi Emilin pitänyt hiukan kiirehtiä. Kaksi vuotta\nyhtenänsä on hän luvannut palata kotio, eikä hänen viipymistään nyt\nvoi puolustaa.\n\n-- Mutta, Lilli, miten voit noin puhua ainoasta veljestäsi? keskeytti\nrouva Blume tytärtään.\n\n-- Jo näkyy laiva, sanoi herra Schönfeld, kiirehtien naisten luo. --\nSe on jo Keihäsniemen kohdalla.\n\n-- Ja onko herra Schönfeld aivan varma siitä, että Emil herra on\nmukana?\n\n-- Aivan varma. Emil herra pyysi sähkötietä rahoja ja sanoi lähtevänsä\nHampurista viime tiistaina, matkustavansa ensimäisessä laivassa\nLyypekiin, eikä ole epäilemistäkään, että hän nyt vihdoinkin palaa\nkotio.\n\nSana \"vihdoinkin\" vaikutti pahasti rouva Blumeen. Hän käänsi kalpeat,\ntäyteläiset kasvonsa tyttärensä puoleen ja sanoi niin ääneen, että\nherra Schönfeldkin saattoi sitä kuulla:\n\n-- Jos Emil olisi kuinkin kiirehtinyt, niin, tiedäthän sen, ei hän\nmitenkään olisi ehtinyt kotiin ennenkuin loppu tuli. Paitsi sitä\nviipyi hän ulkomailla rakkaan isänsä luvalla.\n\nHerra Schönfeld ymmärsi yskän ja vetäytyi syrjälle. Neiti Helenen\njäykät piirteet jäykkenivät vielä enemmän; hän näytti silmänräpäyksen\ntaistelevan sisällistä taistelua, tuliko hänen ruveta tuohon arkaan\nasiaan, puhelemaan veljestänsä, vai eikö -- hän piti parempana olla\nvaiti.\n\nOltuansa kauan aikaa vaiti rupesi rouva Blume jälleen puhumaan\npojastaan. Harrasta lempeyttä ja myötätuntoisuutta osoittavalla\näänellä sanoi hän: tiedätkö että Emil kuuluu suuresti muuttuneen viime\nvuosina, niin sanoo ainakin Doris Hanemann, joka hiljakkoin näki hänet\nHampurissa.\n\n-- Niin, hän kuuluu todellakin suuresti muuttuneen. Tiedäthän, äiti,\nettä hän muun muassa on kovin laihtunut ja menettänyt muhkean\ntukkansa.\n\n-- Niin, hänen tukkansa on aina ollut heikkokasvuinen, ja mitä siihen\ntulee, että hän on laiha, niin...\n\nNyt vihelsi höyrylaiva. Syntyi kova liike väkijoukossa, joka tunkeutui\nsille kohdalle, missä höyrylaiva tavallisesti laski rantalaudat. Parin\nminuutin perästä läheni tuo iso höyrylaiva verkkaan ja mahtavasti.\nKatteinin käskysanat, koneen pörinä, potkuri, joka loiskutteli virran\nvettä, ja höyry, joka sihisten hyökkäsi ulos, voittivat rantajätkien\nhuudot ja vilkkaan puhelun, johon laivan matkustajat ja yleisö\nrannalla ryhtyivät. Rantalaudat laskettiin, ja odotteleva yleisö\nvalloitti laivan, kuni piiritetyn kaupungin.\n\nRouva Blume ja hänen tyttärensä istuivat vielä rahilla odottamassa,\nkunnes nuori, varreltaan naisentapainen, vaalakka ja laiha mies, jonka\nkaunismuotoisiin kasvoihin elämänkyllästys oli piirtänyt jälkiään,\ntuli rantalaudalle ja epäröiden katseli ympärilleen. Nyt juoksi herra\nSchönfeld esille, vapautti kumarrellen ja tervehtien nuoren miehen\nhänen matkakamsuistaan ja osoitti näytännöllisellä liikehdyksellä\nnoita kahta naista.\n\nHerra Emil, sillä hän se oli, kiirehti sinne, sulki ensin äitinsä ja\nsitten sisarensa syliinsä. Molemmat naiset hillitsivät uljaasti\nliikutuksensa. Herra Emil näytti vaivatulta ja raukealta; hän antoi\nkäsivartensa äidilleen ja vei hänet vaunuille, auttoi häntä siihen,\nnousi itse sisään ja nyökäten hyvää päivää Antti ajajalle käski hän\ntämän kiireesti ajaa kotiinpäin.\n\nKun vaunun ovi oli suljettu, purskahtivat molemmat naiset äkkiä\nitkuun.\n\n-- Isä sanoi terveisiä, kuiskasi äiti. Huomenna on hautajaiset.\n\nHerra Emil oli kuin tulisilla hiilillä. Hän puristi naisten käsiä\nlausumatta sanaakaan. Tuo hillitön itku, nuo kasvot, jotka hän nyt\nnäki muuttuneina monen vuoden vaikutuksesta ja tempovaisen itkun\nvääntäminä, tekivät häneen ikävän vaikutuksen, joka poisti hänen\nsurunsa,\n\nBlumen talo mustaveljesmunkkien kadun varrella oli vanha, ruma\nkaksikertainen kivirakennus. Alikerta, joka oli rakennettu\nhakkaamattomista harmaakivijärkäleistä ja sisustettu kellareiksi ja\nvarastohuoneiksi, oli varustettu ainoastaan parilla ristikollisella\naukolla kadulle päin sekä suurella holvikkaalla, melkein aina\nsuljetulla portilla. Ihan portin viereen oli joku Blumen pohattasuvun\njäsen asettanut vankan tammioven, jossa oli suuressa messinkilevyssä\nkauppahuoneen nimi. Kokonaisuudessaan muodosti kaikki tämä\nrakennustaiteellisen osaseikan, joka oli mitä jyrkimmässä\nristiriidassa rakennuksen ruman etusivun kanssa. Ylikerrassa, joka oli\ntiilistä ja huonosti kalkittu, olivat asuin- ja konttorisuojat. Tässä\nhuoneessa oli Blumen suku polvi polvelta elänyt ja asunut melkein sata\nvuotta.\n\nNyt aukeni raskas portti narisevilla sarannoillaan, ja vanhan, kavioin\nkopseesta ja vaunujen ratinasta humisevan portin läpi ajoi Blumen\nperhe pihalle. Jos kadunpuolinen rakennus oli kolkko, mitätön ja ruma,\nniin oli piha sitävastoin päiväpaisteinen ja mieluinen paikka. Se\nkohosi pengerrellen korkealle, niin että rakennus pihanpuolelta oli\nainoastaan yksinkertainen. Taimpana korkeimmalla penkereellä kasvoi\nkymmenkunta ikivanhoja vaahteria ja lehmuksia vanhanaikuisen\npatsas-sivustaisen paviljongin ympärillä. Siellä täällä\nseisoi pihamaalla joukko mitä erilaisimpia puu-, irtokivi- ja\ntiili-ulkohuoneita ilman järjestyksettä ja erisuuntaisia, joitten\njyrkät päädyt kohosivat rehevien selja-, sireeni- ja akaasiapuitten\nsekä muutamien koivujen väliltä.\n\nBlumen perheeläiset astuivat sisään vanhaan asuntoonsa. Herra Emil\nkatsoi ympärilleen. Kaikki oli näissä suojissa näköisensä, jommoisina\nhän ne lapsuudestaan saakka oli nähnyt, valkoiset seinäverhot,\njouhivaatteella päällystetyt mahonkihuonekalut, Liverpoolin kello\nyksitoikkoisine soittokoneineen ja vanhat perhekuvat kapeissa, melkein\npyöreissä kehyksissään. Ikkunain välillä oli pandanus-kasvi, johon\nhänen mielestään ei ollut kasvanut lehteäkään lisää, siitä kuin sen\nlehtioat häntä poikana pistivät. Ja hänen äitinsä ja sisarensa\nmuuttumattomina, kuten kaikki elostelevat ihmiset, kuten kaikki, jotka\nkuluttavat aikaansa pianon ja koruompeluksen ääressä, joitten\npontevuutta ei milloinkaan ole tarvittu koetella, ja jotka eivät\nkoskaan ole tunteneet täydellistä kärsimystä eivätkä täydellistä iloa.\n\nYksi ainoa oli muuttunut, ja tämä oli hän itse. Valtaavan ahdistuksen\nja alakuloisuuden tunteen alaisena, joka tunne ei antanut vähintäkään\ntilaa sille surulle, jota, kuten hän kyllä tajusi, hänen olisi pitänyt\ntuntea isänsä äsken tapahtuneen kuoleman johdosta, ajatteli hän\ntulevaisuutta, elämää tässä vanhanaikuisessa rumassa kodissa, tässä\npienessä yksitoikkoisessa kaupungissa. Hän ajatteli vaivaa, huolta ja\ntaistelua tämän ijäkkään kauppahuoneen puolesta, joka oli elänyt\nmelkein sata vuotta ja joka nyt taisteli suuria vaikeuksia vastaan,\njotka hänen tuli selvittää.\n\nSuuressa vierashuoneessa makasi vanha Blume ruumiinarkussaan, jonka\nympärillä seisoi kaksi riviä suoria, tummia kypressejä; arkun\njalkopäässä oli komea parvi valkoisia jaapanin liljoja, joitten tuoksu\ntaisteli voittoisaa taistelua kalmanhajua vastaan. Blumen perhe astui\nsisään sanoaksensa vielä kerran viimeiset jäähyväisensä vainajalle.\nTuolla lepäsi vanhus, katoavaisuuden leima vielä voimakkaissa ja\npäättäväisissä kasvoissaan. Se kovuus, joka hänen eläessänsä oli\nleimannut hänen kasvonsa, oli haihtunut, ja tavaton suopeuden sävy\npainoi niihin melkein oudon ilmeen.\n\nKauppaneuvoksen puoliso seisoi poikansa vieressä. Ei ole mahdollista\nkertoa sitä sanatonta levottomuutta ja hellyyttä, jolla hän katseli\npoikansa kasvoja, jotka, vieläpä kuolleenkin rinnalla näyttivät\nhivuneilta ja kuihtuneilta.\n\nEmil katseli isäänsä unessakävijän tavalla, tuntematta alussa mitään\nvarsinaista tunnetta.\n\nVanha Liverpoolin kello tuolla kakluunin sivulla alkoi soida\nmääräperäisiä lyöntejään: yksi -- kaksi -- kolme -- neljä -- viisi\nluki hän koneentapaisesti. Hän muisteli mitenkä hänen isänsä oli\ntapana täsmälleen viiden lyönnillä sanoa: \"kas niin, poikani, nyt\nmenemme konttoriin\", ja tätä sanoessaan hymyili hän ystävällisesti ja\nkehoittavaisesti. Ei isä nyt milloinkaan enää hymyilisi hänelle eikä\nlaskisi kättänsä hänen olalleen.\n\nTämä kellonlyönti ja tämä muisto herättivät äkkiä Emilin hänen\nunteluudestaan. Raju epätoivo hänet äkiltä yllätti. Hän heittäysi\nkuolleen viimeisen vuoteen viereen; kyyneleet virtasivat hillittömästi\nhänen silmistään. Yhdessä silmänräpäyksessä näki hän selvästi sielunsa\nsisuksen; häntä huimasi nähdessään pohjattomuutta siellä. Hän suri\nyhtä paljon itseään kuin kuollutta vanhusta.\n\nHerra Emil oli hekumoitsija taipumuksen, kasvatuksen ja miettimisen\nkautta. Itsekkäänä synnyltään, kuten me kaikki, äitinsä\nhemmottelemana, opettajansa hempimänä, naisten ihailemana ja ankaran\nisänsä erillään pidättämänä kaikesta varsinaisesta osanotosta\nkauppa-asioihin, ei hän koskaan ollut oppinut vakaisesti\nponnistelemaan, todellisesti taistelemaan taipumuksiaan ja halujaan\nvastaan. Hänelle olivat huvit aikaiseen tulleet elämän määräpääksi. Ja\nkun raihnas ruumis, riutunut hermosto eivät enää sallineet elämän\nkiehuvien nestetten helmeillä ja vaahdota hänen sisässään, oli hän\nkoettanut keinollisesti verestää unteluuttaan ja tylsyyttään. Askel\naskelelta oli hän joutunut viimeisen ja kavalimman ystävän, morfiinin,\nhaltuun. Jo aikoja sitten oli hänelle tullut se hetki, jolloin\nhuvitusten varasto oli loppuneena ja ilon loriseva puro kuivuneena.\nPitomalja oli tyhjennetty pohjaan, ja nyt oli hänen ympärillään\njälellä ainoastaan tuo määrätön tyhjyys, joka on itsekkäisyyden\nrangaistus -- tuo tyhjyys, joka on elämänkyllästyksen ja inhon äiti,\ntuon epikuurolaisuuden pohjalla aina olevan elämänhaluttomuuden ja\nkuolonhaluisuuden äiti. Tuosta määrättömästä tyhjyydestä ympärillänsä\nnäki hän yhden ainoan tien -- kuoleman -- kuoleman, sen oven, joka\naina on peräytymistä varten niille avoinna, jotka tahtovat välttää\nelämän ikävyydet ja sen kärsimykset.\n\nJa Emil katseli ihmetellen, liikutettuna, kauhistuneena, mutta\nsalaisen huumauksen valtaamana kuolleen rauhallisia piirteitä.\n\nTuo hiljainen nukkuminen, tuo rauha, joka kuvautui tuossa\nkangistuneitten piirteitten onnellisessa hymyilyssä, olihan\nse kuolema, tuo suuri tuntematon, joka vapauttaa meidät\nkatumuksesta ja tuskista, elämän inhosta, sen kyllästyksestä ja\nsen yksitoikkoisuudesta.\n\nHäntä huimasi, sillä tuo suuri hävintö kuvastui hänen eteensä\nhoukuttelevin valoin. Tämä kaikki ei haamottanut hänen sielunsa\nsilmissä ajatuksen loogillisen johdonmukaisuuden muodossa, ei, vaan\ntuskin tajuttuna sisällisenä silmäilynä, kuten aavistuksen\nkuvalaitelma, valtasivat hänet menneisyys ja se, mikä oli tulossa.\n\n-- Emil, Emil, sanoi hänen äitinsä kovasti liikutettuna, mutta\nonnellisena siitä mielen syvyydestä ja siitä voimakkaasta tunteesta\nkuollutta kohtaan, jotka hänen poikansa silminnähtävästi osoitti. --\nEmil, hillitse kyyneleesi. Sinä olet väsyksissä matkasta; tule,\npoikani, astu vierashuoneeseen. Kas tässä, lasi vettä. Helene, joudu,\njoudu, anna veljellesi lasi vettä!\n\nJa rakkaalla väkivallalla vei hän poikansa pois huoneesta.\n\nHelene teki, niinkuin äiti oli sanonut, luoden samalla kummastelevan\nkatseen veljeensä. Hän oli kasvanut hänen kanssansa lapsesta alkain,\nhän oli tuntenut itsensä syrjään sysätyksi kodissa, hän tunsi veljensä\nperinpohjin; hän ei ollut odottanut tätä ankaraa surun puuskaa. Hän\ntiesi isän ja pojan välin jo monta vuotta olleen kalsea, ja että tämä\nkeskinäinen kalseus ei perustunut satunnaiseen tyytymättömyyteen\ntoisen tahi toisen menetykseen, vaan syvälle käypiin syihin,\nerilaiseen elämänkäsitykseen ja elämänmäärään.\n\nVähitellen hillitsi Emil itsensä; hän istuutui äitinsä ja sisarensa\nväliin. Hetki hetken perästä kului hiljaiseen puheluun vainajasta,\nhänen viimeisistä sanoistaan, mistä hän oli puhunut, ja mikä oli\nkiinnittänyt hänen mielensä viimeisinä aikoina, hänen tautinsa kulusta\nja siitä myötätuntoisuudesta, jota perheen ystävät olivat osoittaneet\nheille kaikille.\n\nTäällä mainittiin nimiä, jotka Emil herrassa herättivät muistoja\naikoja sitten kuluneista onnellisista päivistä, -- nimiä, jotka soivat\nkuin hiljainen, suloinen laulu kaukaisessa, ihanassa etäisyydessä.\nVähitellen, lempeästi ja hiljaisesti solmeusivat uudestaan ne siteet,\njotka ennen olivat sitoneet Emil herraa tähän kotiin, tähän maahan,\njota hän ei ollut moneen aikaan nähnyt. Kuinka oli hän voinut itsensä\nniistä irroittaa, kuinka vuosikausia elää kaukana suuressa mailmassa?\nMitä oli hän siellä käynyt etsimässä ja mitä oli hän löytänyt, joka ei\nhänellä jo ollut? Oliko siellä käsi, joka yhtä hellästi pusersi hänen\nkättänsä, kuin näitten kahden?\n\nJa kesän hämy laskeutui, ja lehmukset tuolla penkereellä hajoittelivat\nsuloisimpia tuoksujaan ja täyttivät huoneen hyvällä hajulla. Ulkona\nikkunapeltillä kuhersivat vielä kyyhkyset. Kaukana kohosi Pyhän Olavin\ntorni ruskottavaa taivasta kohti, kuten jättiläinen satujen maasta.\nPuheet ja kyyneleet, itkut ja huokaukset vajosivat luonnon suureen,\nhiljaiseen pyhään rauhaan ja vienot muistot muinaisista päivistä\nnousivat vanhan kodin jokaisesta nurkasta.\n\nEi se nyt enää ollut kylmää ja rumaa, ei, se oli kaunista ja rikasta,\ntäynnänsä lapsuuden ja nuoruuden muistoja, unelmia ja toiveita. Monen\nvuoden perästä oli Emil jälleen viruttanut sielunsa kotimaan ilmassa,\npuhdistanut ajatuksensa kodin ilmanalassa. Ja sanottuaan viimein hyvää\nyötä äidilleen ja sisarelleen ja tultuansa ylös huoneeseensa, tuohon\nhuoneeseen, missä hän oli elänyt onnellisimmat päivänsä, tunsi hän\nolevansa parempi, vahvempi, onnellisempi, tunsi elämänhalua ja\nuljuutta värehtivän väsyneessä sielussansa.\n\nHän teki mitä parhaimmat päätökset, hän tahtoi tarmolla ryhtyä työhön.\nHän havaitsi edenneensä vartiopaikalle, jota hänen isänsä\nkolmekymmentä vuotta oli uskollisesti puolustanut, jonka hänen\nisänisänsä ja isänisän isänsä kukin vuorostaan olivat jättäneet\nperinnöksi vanhimmalle pojallensa.\n\nNyt oli hänen vuoronsa tullut. Hän oli kaikkea elämässä koettanut\npaitsi työntekoa. Entä jos työnteko vapauttaisi hänet väsymyksestä ja\nelämänhaluttomuudesta. Hän nousi päättäväisesti ja otti esille\nkalukotelonsa, haki siitä ja tapasi pienen pullosen. Senjälkeen\nastuskeli hän viivyttelevin askelein ikkunalle, avasi sen\narvelevaisesti ja vastahakoisesti. Epäröiden viimeiseen saakka, päästi\nhän pullosen kädestään, se putosi kilisten katuojalle tuolla alhaalla\nja kilahti tuhansiin palasiin. Hän vetäisi huojennus-henkäyksen ja\ntuijotti alas hämärään syvyyteen.\n\nMinun täytyy koettaa, ajatteli hän. Ja sitte hän tähysteli ruusuista\niltataivasta, jossa jokunen linnapääsky vielä lenteli vanhan linnan\nympärillä pyytäessään hyttysiä ja hyönteisiä. Tummansininen viiru\ntaivaanrannalla ennusti myrskyisää päivää, mutta Emil herra ajatteli:\ntulkoon myrsky, työ minua auttaa.\n\nSilloin liikkuivat äkkiä hänen sieraimensa, hänen poskilihaksensa\nvavahtivat, hän alkoi haistella, hieno, mutta läpitunkeva haju nousi\nalhaalta; sekoittuen lehmuksen tuoksuun se tunkeusi iltatuulen\nsiivillä sisään huoneeseen. Oh, miten hyvin hän tunsi tuon viettelevän\nhajun! Kiivaasti sulki hän ikkunan ja pakeni, mutta hänen kaunis\nunelmansa oli jo vaalennut, ja hänen lujimmat päätöksensä tuntuivat\nhänestä jo järkähtyvän.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPari kuukautta sen jälkeen, kuin Emil herra oli isänsä liikkeen hoidon\nottanut haltuunsa, makasi kauppahuone Blumen Vellamo niminen proomu\nViipurin sisemmän rantasillan kyljellä vastapäätä vanhaa linnaa.\nProomu oli paluumatkalla Uuraasta, jätettyään Blumen \"lapaaseen\"\n(varastoon) kallisarvoisen kantamuksensa leveitä honkalankkuja.\n\nKastarissa taisteli aluksen päällikkö tilasta ja unesta, tilasta,\nsillä kastari oli ahdas, ja Matti oli jättiläiskokoinen mies, jolla\noli suhteettoman iso pää ja jykeät raajat. Nämät eivät millään muotoa\ntahtoneet ottaa mahtuakseen kojuun, joka oli rakennettu tavalliselle\nkuuden jalan pituiselle miehelle; unesta, sillä hänellä oli paljon\nmiettimistä, mutta ajatteleminen ei juuri ollut hänen asiansa.\nSentähden hän olikin nainut koulutetun naisen Virolahdesta, joka\najatteli, luki, kirjoitti, jopa puhuikin hänen, hänen poikansa Antin\nja hänen pienen tyttärensä Ellin puolesta. Nyt oli, paha kyllä, hänen\nvaimonsa \"yhdeksän järven ja yhdeksän virran takana\", heidän\nvähäisellä tilallaan Korpilanjoen varrella Pielisjärven takana, ja\nsiitäpä syystä täytyi Matin ajatella itse --tahi kääntyä kojutoverinsa\nIsraeli Veikkoliinin puoleen. Mutta sitä hän ei tahtonut. Hän kyllä\ntaisi puhua hänen kanssansa, mutta ei noudattaa hänen neuvoansa; ei,\nparempaahan sitte oli tässä asiassa olla häntä kuulemattakin, niin oli\nhänen vaimonsa Maija sanonut -- ja hänpä oli viisas nainen, vaikka\nolikin nainen vain.\n\nAsia oli näet se, että Matti aikoi ruveta kauppoihin, myydä metsää, ja\nVeikkoliini, joka oli sukkela peijakas, oikea tukkijunkkari, aikoi\nostaa sitä. Jos Veikkoliini tarjosi kaksi markkaa puulta, luuli Matti\npitävänsä pyytää neljä markkaa, jos Veikkoliini olisi tarjennut neljä\nmarkkaa, olisi Matti luullut pitävänsä vaatia vähintäkin viisi\nmarkkaa. Sillä varmana hän piti, että häntä joka tapauksessa\npeijattaisiin. Ja kauanpa oli tätä kauppaa hierottukin: viikkokausia;\nsaattavathan vähemmätkin puuhat ihmisen päätä pyörryttää. Näin olivat\nMatin asiat tätä nykyä.\n\nOliko siis kummaa, että hänen oli vaikea nukkua lyhyessä kojussaan,\nkuumassa kastarissaan, joka oli täynnänsä vihaisia kärpäsiä, jotka\neivät ottaneet tyytyäksensä Matin ja Veikkoliinin halvan illallisen\ntähteisiin, vaan uskalsivat käydä itse katteinin ja hänen toverinsa\nkimppuun. Matti nousi istualleen kojussa, ja hänen rehellisissä\nruskettuneissa viilikehlon levyisillä kasvoillaan oli kuin pilvi\nmurheita ja levottomuutta. Miten helkkari hän tästä pulmasta\nsuoriutuisi?\n\nTuo kuuden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen kolho oikasihe koko\npitkään pituuteensa, työntäen noustessaan kastarin luukkua päällään,\nniin että se vauhdilla ammahti auki. Raitis aamu-ilma vilvoitti hänen\nkuuman päänsä; hän päätti nousta kannelle. Vaivalla hän sinne pääsi,\nsillä mies oli pyöreä, ja aukko oli neliskulmainen ja ahdas.\n\nTuolla ulkona peitti maidonkarvainen, käärinvaatteiden pehmuinen sumu\nsataman ja kaupungin. Aamuaurinko säteili sumun läpi himmeällä\nvalolla. Linnan mahtavat muurit, vanhat kaupungin vallit ja alukset\nPitkänsillan varrella näkyivät epäselvinä piirteinä. Jotkut\nsatamajätkät seisoivat hajareisin rannalla, sanoivat silloin tällöin\njonkun sanan, jotka vahingotta olisivat saattaneet jäädä sanomatta, ja\nsyljeskelivät välillä virtaan. Satama oli, kuten aina sumun\nvallitessa, hiljaisena ja äänetönnä; tuskin kuultiin lainetten\nloiskinaa Vellamon leveätä keulankylkeä vasten.\n\nMatti käyskeli ahtaalla kannellaan. Jotain pyrki hänen aivoissaan\npukeutumaan selvään muotoon, aate, ajatus, joka hänen mielestään tuli\nylhäältä, valon kodista tahi hänen vaimonsa terävästä päästä. Se aate\nhänet valtasi oikein väkisin. Hän meni kastarin aukolle ja kumartui\nsen yli.\n\n-- Veikkoliini, huusi hän; Veikkoliini, tule tänne, minulla on ajatus.\n\n-- Ei muuta, eikö sinulla ole kahvia, se olisi paljoa parempaa,\nvastasi ääni, joka oli tarmokas ja sointuva kuin torventoitotus.\n\n-- Tule ylös, Veikkoliini! Nyt minulla metsäkauppa on selvillä.\n\n-- Empä sitä viitsi enää kuullakkaan, vastasi puhuteltu. Kahden\nkuukauden aikaa olet vetänyt sitä köyden päätä, enkä vielä ole nähnyt\nsitä sisään lapetuksi ja kapelkattiin vyhdityksi.\n\n-- Tule nyt vain ylös, nyt on asia selvillä. Ja Matin ruskeihin\nahavoittuneihin kasvoihin levisi hymy, voittajan, keksijän oikeutettu,\nitseensä tyytyväinen hymy. Hänen vaimonsa tyytyisi varmaankin häneen.\n\nAukosta pyrki nyt äsken pesty, siro ja kovin laiha mies. Hän oli\npuvultaan kuin herrasmies, paitsi että lakki oli maalaiskuosia, ja\nhousut olivat pitkävarsisissa saappaissa, Muutoin hänellä oli tärkätty\nkaulus ja musta kaulahinen, kello, sateenvarjo ja kalossit --\nkarjalaisen katsantotavan mukaan, keikarimaisuuden ja uhkeuden korkein\nmäärä. Merkillisin seikka oli kuitenkin miehen kasvot. Ne olivat kovin\nlaihat, vaikka terveennäköiset -- intohimot ja ponnistukset olivat\nniihin jälkiään jättäneet. Posket olivat onttoja, niinkuin olisivat\ntakahampaat pudonneet pois; kaikki lihakset ja koko yhdyskudelma\nnäyttivät kuivettuneen. Sanalla sanoen, kasvot olivat semmoisia, että\nniitten laihuuskin jo teki henkilön sielunliikutuksien ja intohimojen\nselittämistä mahdottomaksi. Ja kun siihen lisäksi hänen silmänsä\nolivat isot, mutta tottumuksesta aina tirkistivät, teki puheena oleva\nhenkilö sisäänpäin kääntyneen, varovaisen ja umpimielisen luonteen\nvaikutuksen. Leuka oli luja ja isohko.\n\n-- Noh, sanoi Veikkoliini haukotellen, -- mitä nyt! Mikä aate sinulla\non?\n\n-- Minä puhun itse Blumen kanssa, sanoi Matti epäröiden. Minä tarjoon\nmetsän hänelle.\n\nVeikkoliinin viisas silmä säkenöitsi häijysti:\n\n-- Metsän, josta minä olen hieronut kauppaa! -- tee niin, mutta älä\nsitte turvaudu minuun tässä asiassa äläkä missään muussakaan.\n\n-- Hm, hm, yski Matti hämillään.\n\n-- Etkö älyä minun jäävän siten myymäprosenttiani saamatta, etkä sinä\nsiltä saa sen enempää.\n\n-- Noh, katsokaa, sanoi Matti ujostellen, katsokaa, vaimoni tahtoo\nasian ratkaistuksi, ja niin minä ajattelin, että hän olisi ikäänkuin\ntyytyväisempi, jos hän saisi tietää puhuneeni Blumen kanssa itse.\nPitäähän hänen tietää säntilleen mitä puutavara tätä nykyä maksaa,\nhänellä kun on sahamylly jokaisen sadan virstan päässä Iisalmen ja\nUuraan välillä, ja joka on niin rikas, että hänellä on kamari\ntäynnänsä hopearahoja ja toinen kuparirahoja. Ettehän te siltä jää\nprosenttianne saamatta, ette suinkaan.\n\nVeikkoliini silitti kerta kerralta leukaansa, katsoi arvelevaisesti\neteensä ja sanoi viimein: Noh, Matti tietää että vanha Blume on\nkuollut; miten tuo poikansa ymmärtää näitä asioita, en tiedä. Mutta\nniinkuin tahdotte, olkoon menneeksi! Aion tänään tuonne konttoriin;\ntulkaa silloin mukaani, mutta muistakaa, että minä se olen, joka myyn\nmetsän.\n\nMatti oli luullut ehdotuksensa hyvinkin sukkelaksi; vaan huomatessaan\nettä Veikkoliini noin ilman muuta siihen suostui, tuntui se hänestä\nvarsin typerältä. Hän koitti Veikkoliinin kasvoista urkkia mitä tämä\noikeastaan ajatteli asiasta. Mutta hän oli kuin kiinni pantu kirja,\nhänen kasvojensa piirteet olivat kuin kiveen hakatut. Jos hän ei itse\nsiihen myöntynyt, ei kenkään osannut selittää ryppyjä hänen\nkasvoissaan, ja kaikkein vähimmin Matti sitä osasi.\n\nNoitten kahden miehen Vellamo proomussa keskustellessa metsäkaupasta,\noli sumu harventunut. Aamutuuli oli herännyt, reväissyt sumun rikki ja\najeli nyt viimeisiä ohuita hahtuvia kuni keveitä hattaroita veden\nkalvoa myöten. Säteilevä syyskesän aurinko valaisi tuota kaunista\ntaulua. Kaukana rautatienpenkereen takaa kohosivat Myllysaaren lepät\nnäkyviin; vasemmalla näkyi Hiekan laivaveistämö ja pyhän Annan\nlinnoituksen ihantavat ja mustuneet muurit, oikealla vanhan\nkauppakaupungin vanhimmat rakennukset. Pienet veneet ja höyryveneet\npiirsivät milloin mustia, milloin valkoisia viiruja lahden veteen ja\nkajavat liitelivät ilmassa välkkyvän valkoisilla siivillä kaikenlaisia\njätteitä haeskellessaan.\n\nLinna kuvastui virtaan, joka vipevän sinisen silkkinauhan näköisenä\nvälkkyi tummien muurien ja sataman rantalaiturin välillä.\n\nVeikkoliini ja Kiiskilän Matti keittivät sikurikahvinsa ruhvissa\nsyödessään aamiaistaan hitaasti ja ääneti, kuten kansan on tapana.\n\n-- Noh, sanoi Matti, kun olivat lopettaneet, menemmekö nyt?\n\n-- Minne siis?\n\n-- Blumelle, tietysti.\n\n-- Oletko järjeltäsi? Luuletko asiain nyt olevan niinkuin vanhan\nherran eläessä. Eipähän, nuori herra Blume makaa vielä höyhenpatjoilla\nsilkkipeitteen alla. Hetken päästä juo hän kalliinta kahvia\njamaikarommeineen kultakupista. Etkö luule minun tuntevan, miten\nherrain on tapana elää. Ohhoo, jos kello kahdeksan tahi puoliyhdeksän\nsaavumme sinne, niin tulemme kyllä aikaisin. Katsos, Amerikassa,\njatkoi Veikkoliini, siellä oli toista, siellä olivat herrasmiehet\nylhäällä jo kello kuusi aamulla ja täydessä työssä; katsos siellä,\nsielläpä vasta osattiin rahoja ansaita.\n\n-- Noh, minkätähden tulitte sitte kotiin, jos siellä oli niin hyvä\nolla?\n\n-- Se on minun oma asiani, se, sanoi Veikkoliini töykeästi. Pitkän\näänettömyyden jälkeen lisäsi hän: tahtoisitko, Matti, tietää,\nminkätähden en viihtynyt tuolla, vai mitä? -- Aikaa meillä on\nkyllältä.\n\nMatti nyökäytti myöntäen päätään.\n\nVeikkoliini tuijotti kolkosti veteen, joka pieninä pyörteinä nopeasti\njuoksi mereenpäin, ja kertoi sitte lyhyin katkonaisin lausein\nelämänkertansa. Alussa oli hänen kylmä, ikäänkuin murtunut puheensa\npontista ja harvaa, niinkuin hän olisi tahtonut tarkoin miettiä\nsanojaan; mutta jota edemmäksi hän joutui, sitä enemmän suli jää hänen\nsydämmensä ympäriltä, ja tuon umpimielisen, harvasanaisen miehen\nsuusta valui puheen virta ensikerran monen vuoden kuluessa lämpimänä\nja hehkuvana,\n\n-- Vanhempani olivat kotoisin eräästä pitäjästä tuolla Pielisjärven\nseudulla. Äitini oli Kiiskilän kylästä. Minä itse olen syntynyt täällä\nkaupungissa. Vanhempani olivat köyhiä, ja varhain täytyi minun lähteä\nulos mailmaan omiin hoteisiini. Sain paikan Blumella, ensin täällä\nkaupungissa, ja sitten Uuraassa heidän lautatarhoissaan.\n\n-- Heidän kirjanpitäjänsä siellä oli nimeltään Luukkonen, tarkka mies,\nkun häntä pidettiin kurissa, ja sitä kyllä vanha Blume ja hänen oma\nvaimonsa tekivät. Ja olipa se akkaa, se. Hän lienee aikoinansa ollut\njotain tuommoista -- ennen. Hänellä oli hiukan rahaa, hän kävi\nsormuksissa ja kultaisessa rintaneulassa, hatussa ja silkissä\narkipäivinkin, puhui Tukholman ruotsia, oli äreä kuin kissa, mutta\nmyöskin puhdas ja säällinen kuin se, paitsi kun hän juopotteli; sillä\nnäethän, sitä hänen oli tapana tehdä pari kertaa vuodessa, noin\nsyys- ja kevät-päiväntasauksen aikana. Silloin hän ryvetti itsensä kuin\nsika, kirosi ja puhui rivoja, joita hän ei muutoin tahtonut kuulla --\niski kuin haukka ihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin, ja käänsi koko\nentisen likaisen elämänsä nähtäväksi. Kun puuska oli ohi, oli hän yhtä\nhieno, kiiltävä ja tärkätty kuin ennen, ja jumal'armahtakoon, jos joku\nuskalsi sanallakaan viitata edellisen päivän tapahtumiin.\n\n-- Luukkosella oli tytär, Emma, lieneekö vain ollut hänen omansa; en\nluule sitä. Hän oli muukalaisnaisen näköinen, mustatukkainen ja\nmustasilmäinen. Näin monta sellaista Amerikassa. Hän oli\nlämminverinen, kuin hänen äitinsä, reipas ja kaunis. Noh, minäkin olin\nsiihen aikaan nuori. Kesäisin hän minua vaivasi rääkittämällä\nenglantia ja espanjaa kaikkien mustapintaisten ja punatukkaisten\nkatteinien kanssa, jotka toivat Uuraaseen suolaa ja kivihiiliä,\nvalkoista ja mustaa, kuten sanoimme. Mutta talvisin hänellä ei ollut\nketään muuta, kuin minä, jonka kanssa hän saisi puhella. Se oli minun\nkesäni se, silloin paistoi minun päiväni, silloin elvyin minä eloon.\nHän opetti minua lukemaan ja kirjoittamaan, vähän ruotsia puhumaan,\nmitä vain hän tahtoi. Hänen kietoessaan pyöreän käsivartensa niskani\nympäri, en voinut kieltää häneltä mitään. Olisin vaikka sytyttänyt\ntuleen kaikki Blumen lankkuläjät, jos hän olisi sitä pyytänyt.\n\n-- Tahdoin rehellisesti naida hänet, mutta äiti vastasi pyyntööni\nlyönneillä ja iskuilla: -- hän oli rajulla tuulellaan. Hän uneksi\ntyttärelleen rikkaita katteineja, kauniita perämiehiä.\n\n-- Mutta sitten kävi siksi, että täytyi tulla häät. En eläessäni\nunhota sitä suorituspäivää. Ei edes Luukkosen eukko, \"rouva\", joksi\nhän vaati itseään kutsuttavan, kestänyt sitä, vaikka hän olikin yhteen\nja toiseen tottunut. Hän kuoli siihen paikkaan vihasta, konjakista ja\nkiihtymyksestä. Ja sitte tulivat häät ja ristijäiset, ja poika\nristittiin Karl Oskariksi, muka Ruotsin kuninkaan jälkeen.\n\n-- Vaimoni oli kelpo ihminen, oiva ihminen, sisimmältä sisukseltaan\nhyvä ihminen. Niin, olihan oikein vaikeata käsittää että semmoinen\npääsky oli kasvanut pöllönpesässä.\n\n-- Alussa menestyi kaikki hyvin. Mutta kun ei enää ollut pitkinä\ntalvina ketään appivaaria katsomassa, niin alkoi hänen käydä alaspäin.\nJa niin tapahtui eräänä päivänä, että täydellinen loppu tuli; hän meni\njäihin Uuraan ja Ravansaaren välillä. Jok'ainoan äyrin oli hän\ntuhlannut. Noh, sattuipa amerikankulkija, petrolilaiva, olemaan\nsiellä. Miehet puhuivat Amerikasta, kuin kultamaasta. Me tahdoimme\njoutua tuuleen mailmassa, tulla herrasväeksi, ja kotona kun olivat\nansiolähteet kuivillaan, niin päätimme, että menisin sinne, tuohon\nuuteen maahan. Niin pian kuin voisin ansaita matkalipun hänelle ja\npojalle, piti heidän tulla perästä.\n\n-- Olihan tuo hyvästijättö surullinen, ja surullinen oli matkakin.\nOlin tuskin päässyt meren yli, kun sairastuin, minut otettiin\nsairaalaan, jossa viikkokausia makasin tunnotonna, ja ennenkuin\nsaatoin kirjoittaa, oli puoli vuosi kulunut siitä, kuin läksin kotoa.\nOmaisista en ollut kuullut mitään. Vielä heikkona ja kurjana sain\npaikan ja ensimäisen dollarin kappaleen lähetin kotiin. Kuukauden\nperästä saatoin jo lähettää kymmenen, sitte kaksikymmentä ja vieläkin\nkolmekymmentä dollaria. Mutta vastausta ei kuultu. Kuinka odottelin\nkirjettä, kuinka ikävöitsin ja kärsin tuolla kaukana uudisasukkaitten\nmökissä äärettömissä metsissä maatessani tulen rätinää savipermannolla\nja myrskyn vinkua mahtavien honkien latvoissa kuuntelemassa, sitä en\nvoi kertoa. Luulinpa käyväni mielipuoleksi.\n\n-- Viimeinkin tuli kirje Suomesta. Voi! tuossa oli viisidollarini,\njoka palasi takaisin, taaskin kirje -- ja taaskin, niissä oli\nkaksikymmentä-, kolmekymmentä-, ja satadollarini, jotka palasivat\nSuomesta. Nuo kirotut rahat, ne polttivat sormiani, ne kertoivat minun\nkadottaneen kaikki. Nyt en enää kestänyt, tunsin että kotimaa kyllä\nvoi olla ilman meitä, mutta ei kenkään meistä voi olla ilman\nkotimaata. Kokosin omaisuuteni, eipä tuota ollut ihan vähän, ja läksin\nkotiin. Kaksitoista vuotta on kulunut siitä, kun läksin Suomesta,\nmutta ei ole vaimoani eikä lastani kuulunut. Alussa luulin hänen\nmuuttaneen Ruotsiin, mutta sitte sain tietää, että hän oli muuttanut\ntuonne ylämaahan Kiiskilään, synnyinkotiini. Kävin siellä\npastorinvirastossa, ja selailipa pastori kaikkia kirjojansa\nläpikotaisin. Turhaa! Ei hän niissä ollutkaan. Kirkkoherra sanoi\napumiehensä, erään Hultila nimisen herran, juopotelleen ja\nhutiloineen, niin ettei viimevuotisiin kirjoihin ollut luottamista.\nVarmaa vain on, että ne poissa ovat.\n\nVeikkoliini oli lopettanut surullisen kertomuksensa. Vellamo proomulla\nsyntyi hiljaisuus, hiljaisuus semmoinen, että kuultiin lainetten\nloiskinaa sen kahnaantunutta keulalaitaa vasten. Veikkoliini tuijotti\nluopumatta alas veteen; näytti siltä, kuin olisi koko hänen huomionsa\nkääntynyt noihin rasvaisiin vaihteleviin koneöljyleveihin, jotka\npyörivät ja hyppelivät virrassa pysyen aina pinnalla, vaikka laineet\nja virta niitä kuljetti. Kovin liikutettuna istui Matti, nojaten\nleveätä leukaansa takkuiseen isoon käteensä; hän oli kokonaan\nunhottanut piippunysänsä. Hänen päätänsä painoi pohjalasti, joka ei\nollut tavallista -- ajatuksia.\n\n-- Ota vastaan -- kuka perkele on aluksessa päällikkönä, ota vastaan,\nsaakelin myyrät, makaatko, huusi samassa käheä vihastunut ääni. Eräs\nkanavahöyry oli juuri siltauntumaisillaan, ja virta ajoi sitä\nalaspäin, Vellamon peräkeulaa kohti, vaikka kone pani takaperin täyttä\nväkeänsä. Vaan nyt oli Matti varuillaan, otti mahtavilla kämmenillään\nja karhunvoimillaan vastaan höyrylaivan keulaa, niin että hänen\njäntevät pohkeensa vapisivat ja leveä selkänsä narskui, mutta höyry\nseisahtui kuni käskystä ja Vellamo jäi vahingoittumatta.\n\n-- Olipa tuo väkevä veikele, huusi katteinin käheä ääni\nkomennussillalta. Sepä miehen kouraus, semmoista voimannäytettä ei\nusein nähdä.\n\nVeikkoliini istui ääneti ja umpinaisena, huolimatta parjauksista ja\nkiitoksista. Kuten haukka iskee kyntensä kyyhkyseen, iski suru hänen\nsydämmeensä joka kerta, kun hän tuli puhuneeksi menneestä elämästään.\nHän oli kadottanut poikansa ja vaimonsa, hän oli kovettunut elämän\nkoulussa, hän oli tullut synkkämieliseksi, tunteettomaksi,\nitsekkääksi, mutta nyt hän taas monen vuoden perästä koki tuota\ntunnetta, joka on kaikkia muita katkerampi, suru kadonneesta onnesta.\nMitä apua siitä, että hän pyrkii eteenpäin, ylöspäin. Hänen elämänsä\nsuuri tarkoitusperä, nousta herrassäätyyn, oli saavuttamatta. Ja\njoskin hänen onnistui päästä tuohon huimaavaan korkeuteen, johon hän\nlapsuudesta asti oli pyrkinyt, mitä se häntä nyt enään hyödyttäisi.\nJäisi hän sittekin yksinäiseksi. Ei kenkään perisi hänen vaivansa\npalkkaa; perheetönnä, ystävätönnä vaeltaisi hän maailman läpi. Mutta\nei, vaikka veikatenkin! ja hän puri yhteen laihat poskipielensä.\n\n-- Kas niin, menkäämme, Matti, sanoi hän ja nousi varovaisesti mutta\npäättäväisesti seisaalle.\n\nMolemmat toverit kulkivat verkalleen Kalarantaa ylöspäin, kojujen ohi,\njoissa riippui kaikenlaista kirjavaa tavaraa, kääntyivät sitte ylös\ntuota ahdasta ja pimeätä Mustaveljesmunkkien katua myöten ja seisoivat\nennen pitkää tuon jykeän ja korean tammioven edessä. Suureen\nmessinkilevyyn oli koukeroisin gootilaisin kirjaimin piirretty:\nHeinrich Friedrich Blume, kauppaneuvos.\n\nOvi oli suljettu. Matti ja Veikkoliini vetäytyivät syrjään ja\nistuutuivat liikakasvuisen ja huonossa hoidossa olevan puutarhan\naidakkeen jalustalle. Puoleksi kuihtunut seljapensas ulotti pisimmät\noksansa aidakkeen yli, levittäen kukkaisloistoaan kadun yleisölle,\nkujan likaisille, isoäänisille lapsille. Toinen neljännestunti\ntoisensa perästä kului. Veikkoliini tuijotti äänetönnä eteensä, kuten\naamun yllättämä huuhkaaja. Mattia alkoi odottaminen väsyttää, hän\nhaukotteli vähän väliä ja ihmetteli, kuinka herrasmiehet saattavat\nvetää unta, vaikka aurinko jo on korkealla taivaan laella.\n\nViimein herätti joku esine Matin huomiota. Seljapensaan oksissa oli\npieni risti-hämähäkki kutonut verkkonsa. Nyt se keskellä verkkoa,\npieneksi palleroksi kipertyneenä, istui odottamassa, eikö tuo\npitkäkoipinen, laiha vaaksiainen, joka lenteli hitaasti seljapensaan\nlehtien ja hedelmäumppujen välillä, tarttuisi viritettyihin satimiin.\nMatti seurasi tarkkaavaisesti vaaksiaisen liikkeitä. Eipäs aikaakaan,\nkun se jo oli tarttunut verkkoon. Kuta enemmin se sätkytteli, sitä\npahemmin se seikkasi pitkät koipensa verkkoon. Hämähäkki oli\nvaruillaan hyökkäsi esille oikealla hetkellä, sitoi sitkeän, hienon\nlangan siellä, silmukan täällä, teki solmun toisessa paikassa, veti\nlujemmaksi toisessa, ja sitte se rohkeasti hyökkäsi ison kömpelön\nvastustajansa kimppuun. Ja vasta silloin kun vaaksiainen oli oikein\nsidottu ja pauloitettu lopetti se hengen uhriltaan.\n\n-- Kas niin, sanoi Veikkoliini, menkäämme sisään nyt, konsuli on\ntullut.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMolemmat asioitsijat astuivat etehiseen. Ilma siellä oli kaupungin\nvanhassa osassa tavallisen Viipurin-ilman mehua. Haisi homeelle ja\nkostealle, kuten ainakin kolmannentoista vuosisadan linnassa. Laveata,\nkohtalaisen siistiä porraskäytävää myöten astuttiin ylös isoon\nkonttorisuojaan, jonka pitkäpuoli oli varustettu useilla ikkunoilla,\njotka kaikki kääntyivät pohjoiseen. Kuusi isoa kalttopöytää seisoi,\nkuten percheron hevoset hinkaloissaan, suojan pitkällä seinällä,\nkiilloitettujen mahonkipuisten ristikkojen välillä. Pöytien selkämät\nolivat sanomalehtien ja lukemattomien kirjetten peittäminä. Jotkut\nyksinäiset kärpäset huvensivat aikaansa ja karkoittivat nälänpuremat\nsurisemalla ja hyppimällä harsoverhoisesta kaasuvarresta riippuvan\npaperipalasen ympärillä.\n\nKonttorihuoneisto oli tyhjä, paitsi prokuuran kirjoittajan sija.\nTuolla ylhäällä, korkealla istuimellaan ratsasti tuo väsymätön\nlaskukone Schönfeld, selaillen isoja mollinahkaan sidottuja\nfolianttejaan, verraten hintaluetteloja ja kirjeitä, huomioonsa\nottamatta noita kahta sisään astuvaa. Matti ja Veikkoliini saivat\nhäiritsemättä odottaa ovella hyvän aikaa.\n\nViimein kuultiin askeleita, ja tuskin sai Veikkoliini sanotuksi: \"hän\nse on\", ennenkuin ovi aukeni ja sisään astui Emil herra, laihana ja\nkalpeana, puettuna siniseen \"pitsakki\" nuttuun, jonka povitaskusta\nsurureunainen nenäliina älykkäästi pisti ulos. Nyt karkasi herra\nSchönfeld seisaalle, muodosti sileäksi ajetun naamansa simaiseen\nhymyyn ja lausui murtevalla ruotsinkielellä:\n\n-- Kuinka herra konsuli voi?\n\nTuo niin sanottu konsuli näytti levottomalta.\n\n-- Valitettavasti en oikein hyvin, vastasi hän. Mutta mitenkä on,\nSchönfeld, oletteko ehtinyt katsella kirjoja, ja minkälainen on\ntulos...?\n\n-- Herra konsuli, tulos ei ole hyvä, vastasi toinen vakavasti ja\nmatalalla äänellä. Mutta täällä on ihmisiä konttorissa.\n\nEmil Blume käännähti itsensä. Hänen raukeat silmänsä ja veltot\npiirteensä elehtyivät äkkiä.\n\n-- Mitä miehiä nuo on? kysyi hän.\n\n-- Toinen on meidän vanha asioimisystävämme, tukkienostelija\nVeikkoliini, vastasi Schönfeld hymyillen ja pannen erityistä painoa\nmääräyssanalle. Toista en tunne. Parasta olisi kai, jos herra konsuli\nitse puhuisi heidän kanssansa.\n\nEmil herra teki niinkuin neuvottiin. Hän puhutteli Veikkoliiniä\nsamalla alentuvaisesti ja ammattiveljellisesti, ojensipa vielä hänelle\nvalkoisen kapean kätensäkin.\n\n-- Minä olen Emil Blume, uusi isäntä, koetan täyttää isäni sijan\nasiain hoidossa. Se on kyllä vaikeata, mutta luotan hänen vanhoihin\napulaisiinsa. Kuinka Veikkoliini jaksaa, ja kuka on toverinne?\n\n-- Kiitoksia kysymästä, kyllähän terveenä nyt ollaan; tämä täällä on\nmuutoin se Matti Kiiskilä Pielisjärveltä.\n\n-- Mikä mies Kiiskilä on? kysyi herra Emil kääntyen jättiläisen\npuoleen.\n\nMatti hämmästyi tämmöisestä kysymyksestä. Koko ikänsä oli hän ollut\nBlumen väkeä. Neljätoista kesää oli hän kuljettanut Luumen, Pluumen\neli Spluumen --minkä nimisenä tämä kauppahuone oli tunnettu koko\nKarjalassa -- neljätoista vuotta oli hän kuljettanut heidän lauttojaan\nja lossejaan, maksanut metsänmyyjille ja uittajille kauppahuoneen\nrahoja kymmeniä tuhansia, nostanut palkkansa, ja nyt tämä herra Blume\nei tietänyt, kuka hän oli.\n\nMatin tätä itsekseen kummastellessa, vastasi Veikkoliini:\n\n-- Hän on Vellamon kuljettaja.\n\n-- Minkä Vellamon?\n\nMatin alaleuka painui velttona alas. Blume ei tuntenut omaa, tammista,\ntasasaumaista, haaksirikkoutuneesta venäläisestä kruununaluksesta\nrakennettua Vellamoaan. Paljaalta kummastukselta ei hän nytkään\nehtinyt vastata ennen Veikkoliiniä.\n\n-- Vellamo on yksi teidän, kauppahuoneen losseja. Kiiskilä on\nkuljettanut sen sekä tusinan muitakin lankuilla lastattuja losseja\nUuraaseen. Hän on nyt paluumatkalla Suikkilan sahalle. Hän se on, joka\nensi talvena tulee johtamaan tuota isoa metsänhakkausta Pallasvaaran\nja Naulamaan erämaissa.\n\n-- Vai niin! Mitä muuta kuuluu sahalta, mitenkä metsänostot\nsukeutuvat?\n\nVeikkoliinin laihat kasvot, jotka aamullisesta mielenliikutuksesta\nsaakka olivat näyttäneet väsyneiltä ja veltoilta, elehtyivät nyt, ja\nvalppaan tarkkaavaisuuden ilme kuvautui niihin.\n\n-- Hinnat ovat nykyjään ulkomailla alhaalla, sanoi Veikkoliini\ntutkien, mutta tietäähän herra, herra ... herra sen paremmin kuin\nminä.\n\n-- Niin, kyllä sen tiedän, sanoi nuori Blume miettiväisestä. Mutta\nniiden ei pitäisi enään aleta, sanoo herra Schönfeld. Ja luoden apua\npyytävän katseen herra Schönfeldiin lisäsi hän:\n\n-- Miten on, luulenpa uskaltavamme ostaa metsää taas, vai mitä\najattelette, herra Schönfeld? Kruunu on hakattavaksi leimauttanut\nkaksikymmentä tuhatta puuta jossain Pielisjärven takana; eikö\nVeikkoliini tahtoisi tavallisesta palkkiosta ottaa selkoa, minkä\narvoinen se metsä on?\n\nEnnenkuin herra Schönfeld ehti sekaantua keskusteluun, sanoi\nVeikkoliini:\n\n-- Tämä mies on juuri siltä seudulta, missä metsähuutokauppa on\npidettävä; hänellä itselläänkin on vähäinen metsä tuolla Pielisjärven\nseudulla, ja hän aikoo juuri kysyä, mitä herra Blume voisi siitä\ntarjota.\n\n-- Niin, herra Schönfeld, mitähän nyt sopii tarjota? kysyi nuori\nBlume.\n\nHerra Schönfeld, kynä korvansa takana, tuli nyt aidakkeelle. Molemmat\nherrat kumartuivat konttoripöytää vasten ja alkoivat ahkerasti\nlaskemaan, josta Veikkoliini saattoi päättää, että Schönfeld tahtoi\nmaksaa niin vähän, kuin suinkin oli mahdollista, tahi melkeinpä ei\nmitään. Puutavaran hinnat olivat alenneet Englannissa, ruotsalaiset ja\nnorjalaiset tarjosivat kaikkien mahdollisten hintojen alle.\n\nLopputuloksena oli se, että Veikkoliini otti tutkiaksensa minkälainen\nmetsän asema oli, minkä arvoinen metsä oli, ja lopullisesti\nsopiaksensa hinnasta ei puulta vaan koko metsästä, ja sen mukaan\nvoitaisiin sitte toimia.\n\n-- Onko Veikkoliinilla muuta sanottavaa?\n\n-- Olisihan kyllä sitäkin, vastasi hän arvelevaisesti, silittäen kerta\nkerralta leukaansa. Kysyisin nöyrimmästi, voinko saada mitä minulla on\nTeiltä saatavana.\n\nBlume loi pikaisen levottoman silmäyksen herra Schönfeldiin.\n\nVeikkoliini huomasi hänen levottomuutensa, mutta näytti itse tyyneltä\nja selittämättömältä tavallisuutensa mukaan.\n\n-- Katsokaa, sanoi hän, olen aikonut ostaa vähän maata nyt, kun hinnat\novat halvat, ja tahtoisin sentähden -- -- --\n\n-- Niin, tietysti, herra Schönfeld -- ja nuori Blume kääntyi\nensimmäisen konttorimiehensä puoleen, -- laske selville Veikkoliinin\nsaatava.\n\nVeikkoliini otti esille kuluneen muistiinpanokirjansa.\n\n-- Se on 7,800 markkaa, sanoi hän vitkaan, pannen korkoa summalle.\n\n-- Niin, se käy yhteen, sanoi konttorinpäällikkö. Rahat ovat kyllä\npantuina liikkeeseemme ilman irtisanomisaikaa, mutta eihän suinkaan\nVeikkoliini niitä heti tarvitse?\n\n-- Kyllähän minä ne tarvitsisin niin pian kuin mahdollista.\n\n-- No niin, siinä tapauksessa maksetaan ne teille kahden kuukauden\nperästä, sanoi herra Schönfeld päättäväisesti.\n\nVeikkoliini näytti arvelevaiselta ja silitti taas leukaansa monta\nkertaa. Hän oli nähtävästi kahdella päällä.\n\n-- Vai niin, kahden kuukauden perästä siis. Maksetaanko rahat\nSuikkilan sahalla, vai kuinka?\n\n-- Tietysti Suikkilan sahalla, tahi missä vain tahdotte. Ja Blume\nlaski molemmat miehet menemään jotenkin jyrkästi hirsienostelijan\nmielestä.\n\nVeikkoliini ja Kiiskilä menivät ulos. Kahta tuntia myöhemmin\nlähdettiin matkalle pohjaanpäin. Mutta näinä kahtena tuntina\nkuljeskeli Veikkoliini huolestuneena. Olisiko kuitenkin jotain perää\nsiinä, ettei kauppahuone Blume enään ollut niin vankka kuin ennen.\nVarmistuakseen asiasta kävi hän etsimässä vanhaa ystäväänsä Sergei\nFeodorovitschia, mutta tämä ei ollut kotona.\n\nMatka Kiiskilään oli pitkällinen. Saimaan kanavaa ylöspäin vetivät\nhevoset heidän proomujaan. Avaroilla vesillä olivat kauppahuoneen\nhinausvenheet käytettävinä, mutta ei aina. Suuria varastoja piti vielä\nmuutaman viikon kuluessa kuljetettaman alas Uuraaseen, ja höyryt\nolivat alinomaisessa työssä. Paikoittain täytyi sentähden\nvarppaamalla, purjehtimalla tahi soutamalla päästä eteenpäin, taikka\nmaattiin paikoillaan. Tällä ajalla ei Veikkoliini sanallakaan kajonnut\nmetsäkauppaan. Ei Mattikaan puhunut asiasta, koska hän ei tahtonut\nnäyttää liian hetaalta; hän muisti vaimonsa neuvoa.\n\nVeikkoliini istui joka päivä tuntimääriä proomun ahtaassa kastarissa\nlaskemassa ja kirjoittamassa.\n\nIstuen oikein taidepajan valossa, joka kirkkaana ja puhtaana lankesi\nhänen kasvoillensa, käsillensä, toimi- ja konttorikirjoihinsa, jättäen\nmuut esineet puolihämärään, olisi hän näin ollut oivallinen kaava\nhollantilaiselle laatumaalarille. Hänen kovat, ikäänkuin vaskeen\npiirretyt kasvonsa, vaaleat selittämättömät silmänsä, jäntevät\nkätensä, kaikki esitti sisällisen voiman ja valppaan älyllisyyden\nkuvan. Hän vertasi muistiinpanojaan, laski ja arvioitsi. Ja ennenkuin\nsahalle tultiin, oli hänellä asia selvillä. Jos niitä hintoja, joita\nnyt maksettiin Englannissa, Ranskassa ja Hollannissa, verrattiin\nsiihen, mitä kauppahuone Blume viime aikoina oli maksanut metsästään\nja sahoistaan, niin oli päivän selkeää, että liike ei voinut kauan\nkannattaa. Ja jos hinnat ensi keväänä vielä enemmän alenisivat, piti\nkauppahuoneen olla vankka pysyäksensä pystyssä.\n\nMutta oliko kauppahuone vankka? Syitä oli kyllä vastata tähän\nkysymykseen kieltämällä. Kun Veikkoliini liitti toisen toiseen ja\nmuistellessaan ettei hänen rahojaan heti hänelle maksettu, kävi hän\nlevottomaksi. Olivatko hänen työnsä hedelmät siis epävarmat? -- Mutta\ntoiselta puolelta, voisiko kauppahuone Blume olla epävakaa? Ei, se ei\nvoinut olla mahdollista, satavuotinen, vankka, arvossa pidetty,\nluotettava kauppahuone -- ja kuitenkin? Mitenkä hän saisi varman\ntiedon siitä, täydellisesti, selvästi, luotettavasti varman tiedon?\nHänen täytyi se saada, maksakoon mitä tahansa.\n\nEräänä iltana, kun syksytuuli oli kovasti ravistellut proomua, sanoi\nhän \"Vahvalle Matille\": tänä-yönä makaamme Puumalan kylässä, minä\ntahdon nukkua kylläkseni yhden yön. En kauemmin kestä tätä jyskytystä\nproomussa.\n\n-- Niinkuin Veikkoliini tahtoo, vastasi Matti.\n\nPuumalassa laskettiin siis ankkuriin, ja matkustajat menivät maihin\nlevätäksensä ison kylän tilavassa keskievarissa. Veikkoliini käveli\nsynkkänä kylässä koittaen varovaisesti kylän kauppiailta ja\nliikemiehiltä urkkia, olivatko hänen epäilyksensä mielikuvituksen\nluomia, tyhjiä houreita, vai oliko niissä perää. Hänen kysymyksensä\nolivat kuitenkin niin hienoja, ettei kenkään niitä käsittänytkään. Ja\nkoska tavallisesti on niin, että luulemme mitä mielellämme tahdomme\nluulla, tunsi Veikkoliini itsensä levollisemmaksi, ja hiukan\nhäpeissään itsestään, epäilyksistään ja mielikuvituksistaan, meni hän\nlevolle.\n\nHänen maattuaan sikeästi ja tuskaisia unia näkemättä, herätti hänet\nauringon noustessa epäselvä, yksitoikkoinen jupina. Hän ei laisinkaan\nmuistanut missä hän oli, nosti varovaisesti päätään ja katseli\ntähystellen ympärilleen.\n\nJa katsos, ikkunan edessä, mihin aurinko heitti jyrkeäpiirteisen,\nkellervän valoneliön tupaan, makasi mies kyykistyneenä vanhalla\nkuluneella viheliäisellä matolla. Hänen vieressään oli laattialla\nkirjaeltu lakki. Hän taivutteli kaljua päätään, joka oli paljaaksi\najettu, niin että iho tummansinisenä näkyi, ja korvat loistivat\npunaisina auringonvalossa, seitsemän kertaa laattialle, ja nousi sitte\ntaas aamun valon vallassa. Hänen mustat silmänsä tuijottivat itäänpäin\nharrasta intoa hehkuvina. Näytti siltä, kuin katsoisivat ne kaukaiseen\netäisyyteen, sadan maan ja sadan järven taakse, missä onnen ja\nautuuden kruunu oli saavutettavissa. Kummallisia sanoja, \"Medsjid ei\nkooran, Medinet en Neebe\" läksi kuiskinana hänen terävähuulisesta\nsuustaan.\n\nYhä nopeammin liikkui hänen huulensa, yhä innokkaammin mies kumarteli.\nNyt nosti hän kätensä, pani ne, täynnänsä kunnioitusta, rinnalleen,\nseisoi hetkisen äänetönnä, loi silmänsä taivaaseen, niin että\nsilmänvalkeainen näkyi. Sen jälkeen otti hän laattialta pyöreän\nlakkinsa, kääri yhteen viheliäisen mattonsa, pisti sen suureen\nnahkapussiin ottaen samalla esille vähän sipulia, suolaa ja leipää\nsekä alkoi aamustella.\n\nNyt nousi Veikkoliini, haukotteli ja liikutti jäseniään; toinen ei\nnäyttänyt edes huomaavan häntä.\n\n-- Hyvää huomenta, vieras, kuinka asiat käyvät?\n\n-- Kiitoksi, vastasi tataarilainen, ei paljo hyvin. Olen tämä vuosi\nlähteny liikkeelle aikaisemmin, kuin olisi pitäny. Sianteurastus ei\nolla vielä alkanu, harjakset tahto pysyy korkeassa hinnassa.\n\n-- Vai niin, te olette harjaksenostelija! Kuinka voitte saada kaikki\nharjakset myydyiksi. Ompa teillä kauhea määrä niitä, kun ajatte niitä\nhaltuunne näin pitkin koko Karjalaa. Ja minkätähden ette osta\nharjaksia Venäjällä.\n\n-- Niin, jupisi tataarilainen, asia olla se, että kaikki tehtaat\nTallinnassa ja Pietarissa tahto suomalaisi harjaksi. Sergei\nFeodorovitsch Viipuris osta minult kaikki harjakset.\n\n-- Vai niin, te tunnette siis Sergei Feodorovitschin, kuinka hän\njaksaa?\n\n-- Minu vanha ystävä ja tuttava Sergei Feodorovitsch voi hyvin, olla\nvain levoton, ku minä viime kerta näin häne; olla kaupas nuore Blume\nkans, se olla huono kauppa, Blumen kauppa.\n\nVeikkoliini karkasi äkisti seisaalle. Hän ei voinut hillitä itseään,\nvaan vaaleni kovasti. Siis hänkin, Sergei Feodorovitschkin aavisti\npahaa. Ja Sergei Feodorovitschilla oli hyvät haistimet, hän vainusi\nparemmin kuin karhukoira.\n\n-- Jäättekö kauaksi aikaa tänne, kysyi Veikkoliini nopeasti.\n\n-- Minä mene pois tämä päivä, mutta tule takasi ensi viikko.\n\n-- Kuulkaa, sanoi Veikkoliini epäillen ja kuiskaten, luotuansa\nsilmäyksen Mattiin, joka makasi rahilla; tahdotteko luvata minulle\nyhden asian -- -- --olla puhumatta tuosta asiasta tänään tässä\nkylässä, tarkoitan tuosta Blumesta.\n\nTataarilainen näytti kummastuneelta.\n\n-- Niin, ei minu tarvite puhu se, ei se minu koske, Jumala kiitos.\n\n-- Kiitoksia, sanoi Veikkoliini, meni pois Matin luo, herätti hänet ja\nsanoi: nouse heti ja lähtekäämme matkaan.\n\nMatti heräsi, katsoi kummastuneena ympärilleen ja teki niinkuin\nVeikkoliini oli sanonut.\n\nVeikkoliini meni suurimman levottomuuden vallassa alas proomulle.\nHänen täytyi olla yksin, ihan yksin saadaksensa miettiä tätä asiata.\nMatin häärätessä köysien ja kaapelien kanssa meni Veikkoliini alas\nahtaaseen kastariin. Olihan siis perää kuitenkin siinä, ettei Blume\nollut luotettava, ja hän, hänpä oli pannut kaikki vaivalla ansaitut\nrahansa siihen liikkeeseen! Hiki tihkui hänen otsallensa, koko hänen\nsisuksensa hehkui, oli kapinassa. Hän ei tuntenut nälkää, hän ei\nkuullut hinauslaivan räikeitä vihellyksiä, hän ei huomannut, että\nproomu leiskui kuin täydessä myrskyssä, hän ei kuullut että sade\nhakkasi proomun kantta. Mikä onneton kohtalo vainosi häntä? Pitikö\nhänen siis menettää vaimonsa, lapsensa ja nyt omaisuutensa, kalliin\nsäästörahansa, kaikki mitä hän oli haalinut kokoon monen pitkän\nvaivalloisen vuoden ajalla.\n\nKun myrsky hänen sisässään viimein oli tyyntynyt, alkoi aprikoiminen\npäästä oikeuteensa. Mitä tuli hänen tehdä? Ainoastaan yksi keino\ntarjountui. Mutta oliko oikeaa, oliko kunnollista valita se? Hän\nikäänkuin tunsi, että se päätös, jonka hän oli tekevä, jo valmiina\nasui hänen sisässään. Se oli siinä siemenenä, se paisui, itui, kehitti\nlehtensä, ja oli kyllä aikanansa puhkeava kukkaan, toimeen, toimeen,\njoka hänet pelastaisi.\n\nMutta hän ei tahtonut jouduttaa tätä päätöstä, sen piti tulla noin\nitsestään, hänen tahtomattaan, hän oli toimiva ikäänkuin\ntarkoittamatta. Jos siis se, mitä hän oli tekevä, olisi pahaa, niin\noli siinä puolustusta itse tapauksessa. Ken ei ole hairahduksen ja\npikaistumisen alainen! Hän mietti miettimistään, ja jota enemmän hän\nmietti, sitä vahvemmaksi ja päättäväisemmäksi hän tunsi itsensä.\nViimein sai hän kiinni oikeasta näkökohdasta. Olihan hänen\nvelvollisuutensa pelastaa omansa, valvoa omia etujansa; hänen piti\nniin tehdä. Ja sen hän olikin tekevä. Jos siksi tuli, niin kyllähän\nhän pelastuisi kuivalle maalle; kuinka toisten kävi, niin, se oli\nheidän asiansa.\n\nTätä hän istui hautomassa monta tuntia. Vihdoin viimeinkin, kun jo\nalkoi olla iltapuoli, nousi hän kannelle. Oli nyt tultu Pyhäselän yli\nja lähestyttiin verraten tasaista maata. Tuolla vasemmalla oli Joensuu\nvinoine taloineen, mataloine aidakkeineen, jotka kävivät aaltoihin,\nkaupunki kun on rakennettu ohuelle maakerrokselle, jonka alla on\nkahdenkymmenen jalan paksuinen liejupohja.\n\nHinausvene vihelsi. Pielisen kanavan sulku avasi mustan, mahtavan\nkitansa ja nielaisi hämärään pimeyteensä sekä Vellamon että sen\nhinaajan. Nyt nousi vedenpinta tuossa mustassa syvyydessä. Sulun ovet\navattiin, ja höyryvene oli jälleen vapaa.\n\nJoensuussa oli Veikkoliiniä odottamassa sähkösanoma, joka peräytti\naiotun metsäkaupan. Hän tuli iloiselle mielelle, sillä tämä helpotti\nsuuresti hänen omia tuumiansa.\n\nSeuraavana päivänä jatkettiin matkaa pitkin kanavoitettua jokea,\nkolkkojen vesiperäisten nevojen ja autioiden hietakankaitten välillä.\nKun yö saavutti, loikoi proomu ankkurissa syvässä lahdessa korkeain\nKolinvuorien jyrkkien haaraketten välillä.\n\nOli tultu mahtavalle Pielisjärvelle, joka seuraten harjujen suuntaa\nluoteesta kaakkoon levittää vesipintaansa kymmenen peninkulman\npituuteen. Ankara länsimyrsky vinkui ja raivosi ylhäällä ilmassa,\nmutta vedenpinta oli verraten tyyni. Matkustajat höyrysivät näet\neteenpäin niitten valtavien vuorien ja harjujen suojassa, jotka\nkohoavat järven länsipuolella jopa kahdeksansadan viidenkymmenen jalan\nkorkeuteen vedenpinnasta. Vasta silloin, kun oli sivuttu Marttilan\nniemeke, alettiin tuntea Pielisjärven huikentelevaa vettä, sillä tähän\npäättyivät harjut. Ja nyt, nyt nuokkui ja survoi proomu, kuten lastu\nvedellä. Ja kuitenkin, sanoi Matti, ei tämä ole mitään verrattuna\nsiihen, kun myrsky tulee pohjasta tahi etelästä puuskuen pitkin koko\npitkää järveä saarien ja rannan harjujen välitse. Jumal'armahtakoon\nsitä lauttaajaa, joka silloin ei suojaan sopivaan paikkaan ehdi.\nMyrsky repii hänen lauttansa rikki ja hän itse musertuu pirstaleitten\nvälille.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSeuraavana päivänä, eräänä pimeänä syksypäivänä, myrskyn vielä\nvinkuessa ja sateen vihaisena iskiessä kastarin pieniä ikkunoita,\ntulivat matkustajat myöhään illalla porille. Oli vaarallista kulkua\ntämä, sillä väylä ei ollut viitattuna, mutta Matin paikantunto auttoi\nhäntä saarilla ja luodoilla palavien tulien avulla löytämään tietä;\nhän sai nyt olla höyryaluksen oppaana.\n\nNäitä tulia, jotka valaisivat heidän tietänsä, polttivat kalastajat.\nSyksymyöhällä, kun myrsky vyöryy, kun luonto vanhana, väsyneenä\nkuolemantautia sairastaa, silloin herää rakkaudenvietti muikussa,\nPielisjärven aarteessa, silloin se viettyy kutemaan raskaissa\nharmaissa aalloissa vaahtovien rantojen likellä. Ja silloin jättävät\nkalastajat kotinsa maatakseen vuorokausittain tuolla ulkona autioilla\nsaarilla ja luodoilla, laskeakseen pyydyksiänsä ja suolatakseen\nsaaliistaan. Näitten tulien avulla päästiin saarien, luotojen ja\nkarien välitse perille kylän satamapaikkaan.\n\nKiiskilän kylä sijaitsee joen varrella, joka Suomen rajan takana\nolevasta järvestä lampien ja soitten läpi pyrkii Pielisjärveen.\nPantuaan proomun ankkuriin joen suuhun ja tarkoin lukittuaan kastarin\noven, astui Matti maalle. Tyytyväisyyttä ilmaiseva hymy levisi hänen\nleveille uskollisille kasvoillensa hänen ajatellessaan, että hän nyt,\noltuaan poissa koko pitkän kuukauden, saisi jälleen nähdä kotinsa ja\nomaisensa.\n\nÄänetönnä meni hän Veikkoliinin kanssa keskievariin, hankki tälle\nasunnon ja pestasi jotenkin renttumaisen näköisen mieshenkilön,\nIisakki Hultilan, joka yksin tylsänä istui tyhjässä huoneessa\nkaljahaarikan ääressä, seuraavana päivänä saattamaan metsänostajaa\nKiiskilän metsään. Sitte sanottiin toisilleen hyvästi pariksi\npäiväksi, jonka ajan kuluttua Matti saisi tiedot metsästään ja sen\nhinnasta.\n\nHerätessään varhain seuraavana aamuna, katsoi Veikkoliini ulos\nkeskievarin pienistä akkunoista. Hän oli ennen ollut näillä seuduilla,\nmutta silloin toisissa asioissa ja ajatuksissa. Nyt kääntyi hänen\ntähystelevä silmänsä ensin metsään. Tuolla se seisoi kauimpana\ntaivaanrannalla, kuten avaran ja valoisan taulun loistava, siintävä\nkehys. Avara oli taulu, sillä keskievari sijaitsi ylhäällä\nLieksavaaran viimeisellä mäenkunnaalla Pielisjärven rannalla, ja\nvaloisa se oli, sillä rajuilma oli tauonnut ja syksyinen aurinko vielä\nkerran noussut taivaalle säteilevän kirkkaana, niinkuin ei sumua eikä\npilviä milloinkaan olisi ollut.\n\nVeikkoliini katseli seutua, joka näytti hyvin viljellyltä. Ompa se\nonni, ajatteli hän itseksensä, saahan työvoimia täältä, joilla hongat\nkaadetaan; jos vain metsä kelpaa, kyllä täällä on käsivarsia ja\nkirveitä. Hän pukeutui nopeasti, sytytti piippunsa ja meni etehiseen\nkestikievarilta tiedustelemaan, oliko hänen oppaansa jo valmis.\nHultila istui etehis-kuistissa laukku selässä, pitkävartiset,\nnahkahihnoilla sidotut pieksusaappaat jalassa ja sauva kädessä,\nvalmiina milloin hyvänsä ottamaan osaa retkeen. Hänen ulkoasunsa oli\nhiukan siistitty, hän ei näyttänyt tänään niin täydellisesti\nkurjuuteen vajonneelta kuin eilen.\n\n-- Kaikki on valmiina, sanoi hän tervehtien. Emäntä on laittanut\nevään, tässä se on, ja viinaa on hän myöskin pannut mukaan.\n\nViinaa mainitessa ilmaantui hetkeksi miehen vaaleille elottomille\nkasvoille elonväre, joka tavallansa kuvasi tuota suloista sanaa,\nVeikkoliini tätä huomatessaan, katsoi terävästi Hultilaan ja sanoi:\n\n-- Vai niin, onko viinaa mukana, siinä tapauksessa lienee parasta,\nettä minä itse otan purakon hoitaakseni.\n\nPuolen tunnin kuluttua olivat matkamiehemme matkalla. Ensin kulkivat\nhe kylän läpi, joka oli oikeata karjalaismallia. Rakennukset, jotka\nkuuluivat yhdelle perheelle ja suvulle, olivat rakennetut kunnaiden\nkukkuloille yhteen kasaan pienin ryhmin. Metsä oli hakattu pois.\nAinoastaan muutama niveräpahkojen vaivaama koivu tahi joku vanha\npihlaja näkyi aittojen ja ulkohuoneitten ahtaissa lomissa. Pellot\nympäröivät taloja. Lähinnä navettaa, maanviljelyksen emoa, kaiken\nkasvuvoiman antajaa, sijaitsi se vähäinen peltopala, jossa pellava\nkesällä kasvoi pitkänä, sinisilmäisenä ja nuorteana, jossa lantut ja\nmuutamat tupakanvarret, ylellisyys-kasveja talonpojan talossa, imivät\nmaan hienointa mehua.\n\nKun kulkijamme olivat kulkeneet talojen ja peltojen ohitse, saapuivat\nhe yhteiseen hakaan. Kaikkialta kuului kulkusten ja kellojen ääntä;\nkyläkunnan karja kävi täällä leppien ja pihlajien, koivujen ja pajujen\nalla laitumella, etsien viimeisiä, pehmeitä heinänkorsia, joita kesän\naurinko ei vielä ollut kellastanut ja kovettanut.\n\nHa'an sivuttuaan tulivat he metsään, joka tällä kohdalla viettää\nitäänpäin; kauempana oli suo, jonka kautta joki juoksi; lavean, hallaa\nsynnyttävän ja viljelykseen kelpaamattoman suon takana, alkaa\nuudestaan metsä, jatkuen luullakseni -- Arkankeliin saakka! Täällä\njossain, pari peninkulmaa etäämmällä kulkenee tsaarinmaan raja.\nNähkääs, tämä on juuri satujen seitsenpeninkulmainen metsä.\n\nJa nyt mentiin yhä edelleen. Kestävyydellä, joka ei näyttänyt tietävän\nmistään väsymyksestä, ravinnokseen käyttäen vettä, suolattuja muikkuja\nja leipää, kulkivat nämä kaksi miestä kompassin avulla metsän läpi.\n\nYöllä lepäsivät he jonkun kaatuneen kuusen alla tahi jossakin\nrappeutuneessa ladossa autiolla rohkalla. Kolme vuorokautta ristiin\nrastiin metsää kaikille suunnille kuljettuansa, saatiin työ vihdoinkin\nvalmiiksi; metsä oli erinomaista ja, mikä oli vielä tärkeämpää, se\nsijaitsi hyvin.\n\nKolmantena päivänä saapuivat miehet takaisin kylään, menivät\nkeskievariin, tilasivat saunan, lämmittivät kylmettyneet ja jäykenneet\njäsenensä ja istuivat nyt iltasilla keskievarissa höyryävän rommitodin\nääressä.\n\nPuheltaessa kysyi Veikkoliini Iisakki Hultilalta, miten hän niin hyvin\ntunsi metsän ja seudun.\n\nTämä ei kumminkaan näyttänyt kuulevan tahi käsittävän koko kysymystä.\nHänen ajatuksensa olivat muualla. Hänen silmänsä loistivat ja\nvälkkyivät, hänen sieraintensa laiteet liikkuivat ja hänen veltot\nkasvonsa kokonaan olivat saaneet ryhtiä ja eloa, Hän näet rakensi\nuutta totia, ja tätä toimittaessaan ei hänellä ollut aikaa, halua eikä\nmieltä mihinkään muuhun. Kun hän oli saanut väkevän laitoksensa\nvalmiiksi, tyhjensi hän sen yhdellä kertaa ja sekotti taaskin toisen.\nSen hän vei mukaansa takkavalkean ääreen, joka iloisesti leimusi\nsuuressa pesässään, niin että tervaskannot ratisivat ja paukkuivat.\nHän istuutui niin lähelle tulta kuin mahdollista, hieroi jänteisiä,\nlaihoja jäseniänsä ja nautti, nautti tulesta kuin märkä koira,\nlämpimästä alkoholista kuin nuori jumala. -- Veikkoliinin uudestaan\nkysymättä sanoi hän vähän ajan kuluttua:\n\n-- Niin, nähkääs, minä olen syntynyt täällä. Puhun kaikki teille. --\nSitten vaikeni hän.\n\n-- En ole milloinkaan puhunut elämästäni kenellekään. Taaskin pitkä\näänettömyys. Tehkää hyvin, istukaa tähän, tässä tulen ääressä on niin\nhyvä, tässä on sijaa. Olkaa niin hyvä, mutta maljanne ensiksi,\nmaljanne!\n\n-- Nähkääs, olen ollut ylioppilaanakin ja vieläpä papinsällinä. Te\nihmettelette, miten olen joutunut siksi, mitä olen, sikunasihteeriksi,\nmaamittarin-apulaiseksi, kylänkirjuriksi, niin -- minä kerron sen\nteille. Se on oma vikani, ihan kokonansa minun oma vikani. Ja vikani!\n-- niin! Sen voin teille kertoa, sillä nähkääs, te ymmärrätte minua.\n\n-- Nähkääs, ei pidä milloinkaan muuttaa säätyänsä, ei milloinkaan\npyrkiä toiseen säätyyn.\n\nVeikkoliini kääntyi puhujaan päin:\n\n-- Mitä sanotte?\n\n-- Ei milloinkaan saa muuttaa säätyänsä, toisti hän uudestaan.\n\n-- Eikö parempaankaan?\n\n-- Ei milloinkaan! Se ei ole koskaan onneksi. Silloin pukeudutaan\nuuteen pukuun, joka ei sovellu, sillä se on joko liian laaja tahi\nliian ahdas.\n\nVeikkoliini katsoi toveriinsa, joka oli kovin kumarruksissaan;\nkyynärpäät lepäsivät polvilla ja leuka oli vaipunut käsien nojaan.\nKuparipuna valaisi hänen kasvojansa. Hän katsoi suoraan tuleen ja\nnäytti kuuntelevan hiilten rätinätä ja luikertamista yhteen kasaan.\nHän näytti niin vanhalta, väsyneeltä ja kuluneelta.\n\n-- Nähkääs, alotti hän vähän ajan kuluttua, näettekö miten ututuhka\nlankeaa hehkuville hiilille, ensin kepeästi kuin untuva, sitten yhä\nraskaampana kunnes vihdoin hiilet, jotka vielä silloin tällöin\nkipenöivät ja liekehtivät, ovat melkein peittyneet utuisen, harmaan\npeitteen alle, nähkääs, tuo on minun kuvani. Minäkin olen kerran\nräiskynyt ja leimunnut. Ne olivat hauskoja liekkejä, jotka nousivat\nkorkealle ja jotka tahtoivat lämmittää ja valaista. Mutta sitten\nvaihdoin kaiken tuon pois, josta jo olen sanonut, ettei saa sitä\nvaihtaa pois, ja siitä pitäin sammun minä itse aina yhä enemmän,\nututuhka lankeaa yhä raskaampana päälleni.\n\n-- Niin, katsokaas, minä olen talonpoikaissukua. Minusta piti tulla,\njumala paratkoon, jotain parempaa, sillä lukeminen kävi kuin huihai.\nÄiti työnsi ja isä auttoi, sisar ja veli kantoivat minua käsillään.\nPappi ja ruununvouti ottivat minun huostaansa. Olin pitäjän kunnia ja\nylpeys. Isä puhui kaikissa kokouksissa, että luin latinata. Äiti laski\nja tuumi, kuinka paljon ansaitsen, kuin kerran pääsen rovastiksi.\nVeljeni ja sisareni kunnioittivat oppiani siihen määrään, että he\nsanoivat minua \"herraksi.\"\n\n-- Puutteita kärsittyäni pääsin kuin pääsinkin ylioppilaaksi. Nyt olin\nvaihtanut talonpoikaissäätyni herrasmiehen säätyyn. Olin jättänyt\nlämpöisen, vahvan takin ja ottanut ylleni avaran, mutta jäykän puvun,\njoka minua kylmi. Olin kasvanut pois omaisteni piiristä, sydämmestä ja\nrakkaudesta. He eivät minua enää ymmärtäneet, minua ihmeteltiin\nainoastaan. Toinen, jonka jätin pois, oli äidinkieleni. Oli niinkuin\npienen kultaisen pikarin vaihtaminen isoon kullattuun haarikkaan. Ja\nkuitenkaan en oppinut ruotsia niin, että olisin voinut sitä\nvirheettömästi puhua. Mutta kaikkein hulluimmasti kävi, kun rupesin\nvaihtamaan perittyjä talonpojan mielipiteitäni.\n\nHän joi loppuun, teki uutta totia ja ottaessaan kulauksen toisen\nperästä, jatkoi hän puhettansa.\n\n-- Nähkääs, kun tulin yliopistoon, hyökyi vapamielisyys korkeana\naallokkona, pitkältä oli maihin, ja taivas oli kirkas. Koko mailma oli\nvapaamielinen. Minun talonpoikais-vanhoillisuuteni suori tiehensä ja\nsen seurassa viimeinen ankkuri, joka minua vielä pidätti. Nyt oli\nkaikki ulkoa opittua, ei mitään elämästä saatua, kaikki siteet minun\nja omaisten välillä olivat katkaistut. Ja nyt piti minun lukea\npapiksi.\n\nHän vaikeni.\n\nHalot olivat nyt hajonneet pieniksi, punaisiksi, hehkuviksi\npalasiksi, jotka tasaisesti ja kuumasti valaisivat ilman liekkiä,\nyhtämittaisesti. Pimeä ja hiljaisuus täyttivät ison huoneen, joka\nepävarmassa valossaan näytti vielä suuremmalta ja kolkommalta.\nHulttila istui piirtelemässä sormellaan kuvioita ilmaan. Veikkoliini\nluuli hänen näkevän näkyjä. Mutta kohta alkoi tuo entinen ylioppilas\ntaaskin kertomuksensa. Vaikka hän välillä sokkaroi, piti hän\najatuksensa kuitenkin hyvin ko'olla.\n\n-- Kun ajattelen että tämä kaikki on tapahtunut kahdenkymmenen vuoden\nkuluessa, niin näyttää se minusta käsittämättömältä. Tuntuu kuin\nolisin Metusalemin ikäinen ja kuin vuosisatoja olisi jo kulunut siitä,\nkuin ajattelin niitä asioita, joista teille olen kertonut. Tunnen\nitseni niin vanhaksi ja tyhjäksi kuin tyhjä näkinkenkä järven\nrannalla. Nähkääs, asianlaita on se, että olen oikeastaan lakannut jo\naikoja sitten elämästä, kaikesta olen nykyjään välinpitämätön, elän\nvanhasta tottumuksesta, samoin kuin juonkin. Nähkääs, oikeastaan ei\njuominen enää minusta maista. Mutta mitä minun piti puhuakaan, ja hän\nalkoi änkyttää. Niin, miten minä luin papiksi. Aloin jumaluusopintoni\nvapaamielisestä päästä. Tutkinnossa huomattiin että osasin paremmin\nuskonnon vastustamista kuin kristinuskon puolustusoppia, olin lukenut\nnoita vapaamielisiä kirjoja ihan liiaksi. Ja siten sain kerta toisensa\nperästä siipeeni, sillä huomattiin minut sudeksi lammasten vaatteissa,\npalkkapaimeneksi, valkoiseksi maalatuksi haudaksi. Sitä paitse, totta\npuhuakseni, join jo silloin. Ja niin jouduin köyhyyteen ja kurjuuteen,\nnälkään ja likaan sekä kylmään. Eräänä päivänä yksin istuessani,\nkurjassa majassani Punavuorilla Helsingissä, tuli luokseni eräs\ntoveri.\n\n-- Nyt on minulla jotain sinulle, sanoi hän. Nouse ylös, vanha poika!\nSinä saat taaskin maata haahkan-untuvissa, syödä ruokaa joka päivä ja\ntuntea itsesi ihmiseksi. Sinä tulet suomalaiseksi painoasiamieheksi\nViipuriin. Lukea sanomalehtiä, ainoastaan lukea, kuuletko, ja nostaa\n2000 markkaa vuodessa. Tule huomenna luokseni. Saat lainaksi takkini\nja saapas-parin. Sitten menet painoasiain Ylihallitukseen ja sitten on\nasia valmis, sitäpaitsi kaikki on jo päätetty. Minä tulen itse sinua\nhakemaan, kuuletko. Niinhän se on, tätä teikäläiset ette kyllä\nymmärrä, mutta yhdentekevähän se on.\n\n-- En muista enää mitä toverilleni vastasin, mutta senlaiseksi en\nvielä ollut muuttunut, että olisin suostunut ehdotukseen. Minä\npakenin.\n\n-- Seuraavana päivänä olin höyryn voimalla matkalla ja neljäntoista\npäivän perästä olin kotona. Isä, äiti, sisar, veli, pappi ja\nruununvouti saivat ainoastaan häpeätä kaikesta toimestaan. Ja minä\nsain kalliisti maksaa perustuslain mukaisesti määrätyn uskon\nepäilemistä. Sen jälkeen olen elänyt kauheita vuosia. Jokaisesta\nsyömästäni leipäpalasta sain tietää, mitä se oli maksanut. Kaikki,\njoka ennen oli ollut minulle ja omilleni kunniaksi, muuttui minulle ja\nheille häpeäksi. Siitä ajasta saakka kannan nimeä, jonka jokainen\nhenkilö pitäjässä tuntee; olette varmaankin kuullut että minua\nkutsutaan lutikaksi. Vietin surkeata elämää. Häpesin kerjätä ja ojaa\nkaivaa en jaksanut. Elin jonkun aikaa papin kirjojen pitämisellä,\nmutta...\n\nJa Hultilan mieliala pikaisesti muuttui; vakavasta muuttui hän\nyht'äkkiä lystilliseksi ja nauraa kikersi.\n\n-- Sittenkuin huomattiin, että kirjoista olin jättänyt pois kauhean\njoukon lapsia, antanut poikain muuttua tytöiksi ja päinvastoin,\nsallinut muutamain elää toista sataa vuotta ja toisten kuolla liian\naikaiseen, niin sain eron myöskin siitä toimesta.\n\n-- Monta vuotta on nyt kulunut siitä ajasta, vanhempani ovat menneet\nmanalan majoille.\n\nHänen puheensa kävi yhä heikommaksi ja hitaammaksi sekä sekavammaksi,\nsanat olivat kuin tervassa, ja pikaisesti, niinkuin vanhain juoppoin\nkäy, sai humala vallan.\n\n-- Jos minä olisin jäänyt talonpojaksi. -- Jääkää talonpojaksi,\nVeikkoliini, jääkää siksi mitä olette, on samaa kuin vaihtaa kultainen\npikari. --- -- --Nähkääs, ruotsalaiset sanovat: talonpoika ei lähde\nkolmannessa polvessa --nähkääs, jos teillä olisi poika, no no, niin --\nnyt kaula sanoi seis, ja hän vaikeni äkkiä, hänen jänteensä tulivat\nveltoiksi. Onnellisena ja tyytyväisenä vaipui hän sijallensa, hän oli\nsaavuttanut tarkoituksensa, humalan unohduksen.\n\nVeikkoliini katseli häntä.\n\n-- Hänen ei ole onnistunut, sentähden on hän katkeramielinen. Ja\nsitäpaitsi hän valehtelee, kaikki juopot valehtelevat. Jokin syy\nsurmalla pitää olla. Aina on se jokin muu, vaan ei milloinkaan viina.\n-- Turhaa puhetta se on, ainoastaan lorua.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraavana päivänä tapasivat Veikkoliini ja Matti toisensa sopimuksen\nmukaan Kiiskilän keskievarissa.\n\nVeikkoliini oli levoton; hän oli pyytänyt Hultilaa olemaan\nkiijoitusmiehenä ja todistajana. Toinen vierasmies oli Jaakko Trast,\nvanha kaartilainen, Vahvan Matin hyvä ystävä ja nykyinen ammattiveli.\nMutta toistaiseksi ainoastaan vanha sotamies oli saapunut. Veikkoliini\noli päättänyt tänään tehdä kaupan lopullisesti millä keinolla hyvänsä.\nJa vaikka Matti rapisteli kuin kala Veikkoliinin nuotassa ja vieläpä\nlisäksi kuin vaikeasti suomustettava kala, niin veti Veikkoliini\nsaaliinsa lopulta maihin, ja paljoa ennen, kuin Matti itse\nhuomasikaan, olivat kaikki määräykset välikirjassa selvillä.\n\nYhdessä asiassa oli Matti kuitenkin peräytymätön. Veikkoliini tahtoi\nettä jättiläinen ottaisi koko hakkauksen ja tukkien kulettamisen\nVeikkoliinin puolesta. Mutta Matti oli luvannut kuolleelle Blumelle\nhoitaa kauppahuoneen metsän hakkausta, joka oli ainoastaan muutaman\npeninkulman päässä pohjoiseen päin tästä; hän oli luvannut vielä\nenemmänkin: kaikki tukit uitettaisiin hänen omalla peräänkatsannollaan\nPielisjärveä ja virtaista Pielisjokea myöten Suikkilan sahalle.\n\n-- Ja sen käsitätte, Veikkoliini, sanoi hän, että kun on luvannut niin\ntäytyy pitää -- \"sanasta miestä, sarvesta härkää\".\n\n-- Mutta, intti Veikkoliini, vanha Blumehan on kuollut ja...\n\n-- Niin on, mutta minä elän, vastasi Matti vihaisesti, ja minä pidän\nmitä olen luvannut.\n\nVeikkoliini ei uskaltanut kauvemmin pysyä ehdotuksessaan, peläten\nmenettävänsä kaikki. Tässä jättiläisessä löytyi omituinen sekoitus;\nkesyttämätöntä voimaa ja taipuvaista lapsellisuutta, joka näyttäytyi\narvostelemattomassa luottamuksessa ja myöntyväisyydessä. Tämä\nmyöntyväisyys saattoi kuitenkin, sen tiesi Veikkoliini, joskus loppua,\netenkin jos Matti oli tyhjentänyt muutamia laseja liiaksi tahi tullut\nsuututetuksi. Ja pikaisesti, ennenkuin aavistikaan, saattoi tuo\nmyöntyväinen mielenlaatu kääntyä vastustavaksi yksipäisyydeksi, jota\nei kukaan, ei edes Matin vaimokaan, joka muutoin kääri hänet sormensa\nympärille, saanut taipumaan.\n\nVeikkoliini antoi sentähden, viisaasti kyllä, viimeisen ehdotuksensa\nraueta, ollen tyytyväinen siihen, mitä hän oli voittanut. Kun hän\nkerran saisi metsänoston päätetyksi, niin kyllä hän saisi miehiä puita\nkaatamaan ja kuljettamaan. Ehkä Jaakko Trastin voisi taivuttaa siihen.\n\nJaakko Trast oli tavattoman ruma mies, mutta vartaloltaan oikea\nsotilas. Monta vuotta oli hän ollut sotamiehenä Suomen kaartissa,\nollut Bulgarian vapauttamis-sodassa, ottanut osaa moniin tappeluihin,\ntullut haavoitetuksi Filippopolin luona ja maannut San Stefanon\nlasaretissa pitkiä kuukausia sen jälkeen, kuin pataljoona oli palannut\nisänmaahan. Mies, jonka nom de guerre oli Trast --oikeastaan\nnimeltänsä Torvikoski -- oli pitkäkasvuinen vartaloltaan, varustettuna\nhyvin kippuralla nenällä, älykkäillä, harmailla silmillä ja pitkillä,\nriippuvilla, mongolilaisilla viiksillä, joiden väliin piippunykä oli\nkasvettunut ikuisiksi ajoiksi. Vaikeata oli ollut harjoitussääntöjen\nopettaminen hänelle, mutta sittenkuin hän ne kerran oli oppinut, niin\nne olivat, samoin kuin piippukin, kasvettuneet häneen koko ijäksi.\nSotilasmaisuus oli muuttunut hänen toiseksi luonteekseen. Hän liikkui\nitseliikkujan säntillisyydellä, niinkuin plutoona komennon mukaan.\nSopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa käytti hän \"smirnaansa\" ja\ntervehti, niinkuin ihmiset sanoivat, paljaasta kopeudesta\nsotilastavalla, kättä nostaen lakin laitaan. Lakki taaskin oli aina\nvanha väritön, vaalennut kappale, joka, ostipa hän sen sitte mistä\ntahansa, pian sai jonkunlaisen sotilasmaisen muodon.\n\nKaikki Veikkoliinin esitykset ja lupaukset Trastille olivat kuitenkin\nturhat.\n\n-- Sotamies ei jätä toveriansa milloinkaan pulaan, oli hänen\nsäännönmukainen vastauksensa kaikkiin Veikkoliinin loistaviin\ntarjouksiin. Matti ja minä olemme vanhoja tovereita, hän tarvitsee\nminua nyt, oli kaikki, mitä Veikkoliini sai vastaukseksi.\n\nAamiaisenaika oli jo kumminkin aikoja sitten mennyt ohi; ei Hultilaa\neikä todistajaa vieläkään kuulunut. Veikkoliini oli kuin kuumilla\nkivillä. Kunhan ei vaan jotain tapahtuisi ja koko asia raukeaisi\ntaaskin. Hänen levottomuuttaan lisäsi vielä keskievarin yhtämittainen\nvaatiminen, että vieraiden piti mennä pois. Puolen tunnin kuluttua\nkokoontuu köyhäinhoidon johtokunta, johon kuuluu pappi ja siltavouti.\nJa sitä ennen pitäisi kaupan olla päätetty; muutoin voisivat molemmat,\nsiltavouti ja kirkkoherra sekaantua asiaan, ja kirkkoherran kanssa ei\nollut leikittelemistä. Jumala tiesi miten vielä koko oston käyneekään.\n\nJa taaskin tuli keskievari muistuttamaan, että toimitus alkaa kohta.\n\nNäitä kolmea vierasta ei ollutkaan niin helppo lähettää pois. Jaakko\nTrast ja Matti olivat tulleet keskievariin liikutettuina ja iloisella\ntuulella ja siitä asti nauttineet Veikkoliinin laskuun koko joukon\nolutta ja rommia. Nyt istuivat he penkillä ja istuivat lujina. Etenkin\njättiläiskokoinen Matti näytti olevan oikein kiinnikasvettuneena. Hän\npiti nyrkkinsä, raskaat kuin paljat, pöydällä. Kun hän tahtoi\nvahvistaa puhettaan, löi hän pöydän honkalautaan niin että haarikat ja\nkipat tanssivat ja hyppivät. Räätäliukko ja hänen muorinsa, jotka\npitivät keskievaria, hypähtivät pelosta joka lyönniltä.\n\nPaitsi kestikievarin isäntää ja emäntää sekä mainittua kolmea vierasta\nistui loitompana takan vierellä valko-ihoinen poika, jolla oli kaksi\nniin suurta, pyöreätä ja kirkasta silmää, että jokaisen täytyi hänet\nhuomata. Hän kuunteli erinomaisen ahmivalla halulla vieraiden koko\njoukon liioiteltua keskustelua sodasta ja urostöistä, metsistä ja\nmetsänostoista, kävelymatkoista ja metsästyksistä suurissa erämaissa,\ntukkilautoista kovasti virtaavissa jokiloissa ja kuohuvissa koskissa,\naavoilla selillä myrskyssä, sumussa ja tyynessä; metsänostoista,\njoilla tuhansia ja monia tuhansia markkoja oli ansaittu; metsän\nostajista, jotka olivat alkaneet uransa köyhinä kuin lappalainen ja\nnyt elelivät Helsingissä kauppaneuvoksina, kassakaapit täynnä.\n\nKeskievaria ei näyttänyt ollenkaan miellyttävän että poika kuunteli\nkeskustelua. Aika-ajoin torui hän poikaa ja lähetti hänet ulos milloin\nmillekin asialle. Näytti siltä, kuin hän ei olisi tahtonut näyttää\npoikaa kenellekään.\n\nKello oli jo lähes kaksitoista, Hultila ei tullut. Veikkoliini ei\nvoinut nyt enää hillitä itseänsä, vaan nousi istualtaan ja läksi\netsimään luotettavaa kirjuria. Keskievari ja hänen vaimonsa tulivat\nyhä levottomammiksi. Trast oli äsken jutellut jättiläiselle\nkertomuksen, miten hän oli peijannut erään turkkilaisen etuvartijan\nPinskin vuorella Bulgariassa, kun keskievari-räätäli tuli jättiläisen\nluo, asetti Matin lakin hänen viereensä ja liehakkaasti ja\nmairittelevasti hymyillen kehoitti häntä ajattelemaan vaimoansa ja\nlapsiansa, sillä päivällisaika oli jo aikoja sitten tullut.\n\nVahva Matti ei antanut itseänsä häiritä, hän työnsi räätälin\nsävyisästi pois vasemmalla kädellään, samalla hartaasti kuunnellen\nJaakko Trastin jutelman loppua. Mutta kun räätäli rupesi häntä yhä\nkiihkeämmin muistuttamaan, suuttui Matti, löi nyrkkiään pöytään, niin\nettä kaikki mitä honkalaudalla oli, lensi lattialle. Ja kääntyen\nrauhanhäiritsijään, sanoi hän maltittomasti:\n\n-- Onko tämä keskievari, vai onko se sinun räätäliverstaasi?\n\n-- Keskievari luonnollisesti, sanoi räätäli pahoin peljästyneenä,\n\n-- Mene hiiteen sitte! Minä istun täällä niin kauan kuin tahdon. Kerää\nylös lekkeet laattialta. Köyhäinhoitohallitusta en tule häiritsemään.\nTahdon olla läsnä huutokaupassa. Siihenhän saanen luvan?\n\n-- Kyllä varmaan, lisäsi Trast säistäen, luoden kiusaavan silmäyksen\nkeskievariin. Huutokauppa on julkisesti pidettävä, niin on laissa\nmäärätty.\n\nJättiläinen tuli taas hyvälle tuulelle ja nauroi niin, että valkoiset\nhampaat kiilsivät.\n\nSamassa astuivat, siltavouti etunenässä, huutolaiset horjuvin askelin\nkorkean kynnyksen yli tupaan. Siinä oli vanhuksia, voimattomia miehiä\nsauvansa nojassa, jotka taistellessaan henkensä elättämiseksi olivat\nkäyneet kumaraisiksi, köyhiä raukkoja ilman muuta suojatta kuin se,\nminkä köyhäinhoito saattoi tarjota. Siinä oli pieniä lapsia,\npuolikasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka olivat jääneet turvattomiksi,\nhoidottomiksi mailmaan. Kaikki nämät olivat annetavat huutokaupassa\nvähimmän vaativalle, joka sitountuisi pienimmästä kunnan maksusta\nelättämään ja vaatettamaan heitä.\n\nTuolla poikien joukossa seisoi nyt myöskin tuo isoilla, kirkkailla\nsilmillä varustettu poika, jota keskievari oli yhtämittaa ajanut pois\ntuvasta.\n\nVahva Matti, joka tovereinensa oli vetäyntynyt ison tuvan nurkkaan,\noli huomannut pojan. Hän tuijotti poikaan siksi kunnes, väkijuomien\nhuumaamana, liikutettuna ja hellänä, luuli tuntevansa nuo silmät.\nOlihan se ihan kuin hänen oma Erikkinsä, joka neljä vuotta takaperin,\nkun Vahva Matti kuljetti tuota suurta tukkilauttaa Pielisjokea myöten,\nputosi hirsilautan tukkien väliin, ja jonka virta vei alas kuohuvaan\nkoskeen.\n\n-- Kuules Jaakko, sanoi hän vihdoinkin änkyttäen ja liikutettuna.\nNäetkö tuota poikaa tuolla ... häntä, jolla on nuo silmät?\n\n-- Kjllähän minä pojan näen. Hän on varmaankin herrassukua --\ntuonlainen hieno, valkoinen iho ja tuollaiset mustat silmät eivät tule\ntalonpoikaisverestä.\n\n-- Minä luulen että hän olisi hyödyksi tuolla kaukana metsässä, jos\nkaupat syntyy Veikkoliinin kanssa.\n\n-- Mitä hän siellä voisi toimittaa?\n\n-- Kantaa ruokaa tukinhakkaajille, katsoa hevosia ruoka-aikana ja\nsitten olla kokkipoikana tukkilautalla.\n\n-- Hän näyttää liian heikolta niihin toimiin... Ehken, jos sinä\nkunnollisesti vaatetat ja hyvin hoidat poikaa. Mutta mitä vaimosi\nsanoo? Hän ei varmaankaan ole tyytyväinen, jos sinä otat pojan ilman\nhänen tietämättään.\n\n-- Hm, mutisi jättiläinen miettiväisesti. Kyllä siinä oli perää. Hän\nraapi päätänsä, sylkäisi miettiväisesti ja oli nähtävästi\nristiriidassa itsensä kanssa.\n\n-- Kenen tuo poika lienee? Myytäneenkö hänkin huutokaupalla?\n\n-- En tiedä, mutta sopiihan kysyä häneltä.\n\nTrast viittasi poikaa luoksensa; punastuen ja empien sekä päätänsä\nheittäen, poistaaksensa pitkät hiuksensa silmiltänsä, meni poika sille\npuolelle tupaa, jossa vieraat istuivat.\n\n-- Myydäänkö sinutkin tänään?\n\n-- Kyllä, myydään -- luullakseni.\n\n-- Oliko hyvä olla entisessä paikassa?\n\n-- Eihän, vastasi poika arasti.\n\n-- Mitä tointa sinulla siellä oli?\n\n-- Katsoa lapsia.\n\nKeskievari, joka levottomuudella oli seurannut keskustelua, tunkeutui\nesille köyhäin joukon lävitse. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä,\nmutta ei voinut vanhalta sotamieheltä salata kiihoitettua\nmielentilaansa.\n\n-- Älkää, Vahva Matti, välittäkö tuosta lurjuksesta. Hän ei kelpaa\njuuri mihinkään. Katsokaa miten luisut hänen olkapäänsä ovat, rinnan\nkohdalta on hän yhtä paksu kuin kananpoika, ja miten paljon hän\nkuluttaa vaatteita, se on kokonaan käsittämätöntä. Työtä ei hän jaksa\ntehdä ja heikko on hän ymmärryksenkin puolesta...\n\n-- Luisut olkapäät hänellä todella on, mutta hän on varmaankin saanut\nkantaa entisessä paikassa kaikki lapset järjestään -- se kyllä tuntuu\ntuollaiselle. --Niin, ja huonolla ruualla on hän myöskin ollut, lisäsi\nVahva Matti, katsoen samalla viattomasti räätäliin. Koettele\nkäsivarsia, senlaiset tikut, oikein kurjat tikut...\n\nKeskievari hillitsi vihaansa, mutta hänen vaimonsa turmeli kaikkityyni\npuuttumalla pikaisesti Matin puheeseen.\n\n-- Huonolla ruualla -- siitä minä kiitän. Minä manuutan teidät\nherjauksesta. Huonolla ruualla, kun hän on ollut minun itseni luona ja\nsyönyt samaa ruokaa kuin me muutkin.\n\n-- No no, jos se on sillä tavalla, räätäli, niin sitä en tietänyt\nollenkaan. Vai niin, hän ei siis kelpaa mihinkään. Noh, siinä\ntapauksessa otan minä hänet, niin pääsette te siitä kelvottomasta,\nsanoi jättiläinen.\n\nIlon leimaus loisti lapsen silmissä hänen näitä sanoja kuullessaan,\nleimaus, joka ei jäänyt huomaamatta väkevän Matin talittuneilta\nsilmiltä.\n\n-- Vai niin, te tahdotte ottaa hänet. Täällä ei oteta ketään, täällä\ntarjotaan puhdasta rahaa, ja minä aion pitää pojan, väitti suuttunut\nkeskievari.\n\n-- Kuule nyt Jaakko, sanoi Matti, räätäliä kuulematta. Minä tarvitsen\naina jonkun, joka voi täyttää päivätyölistat, minä olen huono\nkirjoittamisessa, ja jos poika osaisi kirjoittaa, niin...\n\n-- Kyllä minä osaan kirjoittaa ja laskea myöskin, sanoi poika\ninnokkaasti.\n\nMutta nyt tuli räätäli oikein vihaiseksi.\n\n-- Kirjoittaa, niin, sinä osaat kirjoittaa kuin varis, mene tiehesi.\nMinä opetan sinua puhumaan vanhojen ihmisten läsnäollessa... Ja hän\nnosti kätensä läimäyttääksensä poikaa, mutta Vahva Matti otti kiinni\nräätälin nyrkistä niin että rystyset rutisivat ja niiden omistaja\nvaaleni tuskasta.\n\nEnempää väittelemistä eivät vastustajat ehtineet vaihtaa, sillä nyt\ntulivat sisään köyhäinhoitohallituksen jäsenet. Etunenässä astui\npastori;\n\n-- \"Smirna\", sanoi Jaakko Trast, nousi ylös ja teki kunniaa papille.\nVahva Matti nousi myöskin seisomaan ja tervehti kunnioituksella.\nMolemmat vetäysivät syrjäisemmälle puolelle tupaa.\n\nKöyhäinhoitolautakunnan puheenjohtaja, eräs maakauppias ja jotkut\npitäjän luottamusmiehistä tulivat esille ja istuutuivat kaikki pöydän\nääreen, jossa Vahva Matti ja hänen toverinsa äskettäin olivat\nistuneet. Suuri vihko papereita ja pöytäkirjoja pantiin pöydälle.\nPuheenjohtaja alkoi selailla luetteloita, silloin tällöin kuiskaten\npari sanaa pastorille, ja niin tapahtui huuto. Siltavouti hoiti\nvasarata.\n\nEnsin myytiin vanha Leena. Hän nousi kalliiksi, häntä ei enää voitu\nkäytti niinkuin ennen, kylän lasten kaitsijaksi.\n\nVielä kalliimmaksi nousi eräs vanha suutari, sillä vanha mummo saattaa\nmonessa kohdassa olla hyödyksi, mutta vanha mies ei kelpaa muuhun,\nkuin nuuskaamaan ja polttamaan tupakkaa.\n\nNiin menivät suuret ja pienet sekaisin, hinnat olivat ylipäätään\nalhaammalla, kuin edellisenä vuotena. Pastori sovitteli niin paljon\nkuin voi, että jokainen köyhä sai jäädä vanhaan paikkaan, jos hän\nsiinä viihtyi.\n\nNyt tuli kirkassilmäisen pojan vuoro. Rukoilevasti katsoi hän\nnurkkaan, jossa Vahva Matti istui. Oi! Vahva Matti oli nukkunut, ja\npää riippui niin, että niska oli sijoiltansa pois mennä. Siltavouti\nhuusi: kuinka paljon tahdotaan? Keskievari sanoi matalalla äänellä\nhintansa, ettei herättäisi vastustajaansa.\n\n-- Ensimäinen kerta, 60 markkaa. Eikö kukaan tarjoo vähempää? Toinen\nkerta, 60 markkaa.\n\nKolmas kerta, ja hän korotti äänensä ja odotti hetkisen.\n\nRäätäli seisoi kuin neulojen kärjillä.\n\nNyt heräsi Vahva Matti syntyneestä hiljaisuudesta, katsahti\nympärillensä sekä poikaan, joka vaaleana ja pelästyneenä seisoi esinnä\nrivissä.\n\n-- Tuon pojan, sanoi hän, mennen pikaisesti yli laattian, niin että\nlaattiapalkit notkuivat; hänen otan minä -- ilmaiseksi. Lyökää\npöytään, siltavouti, kuuletteko, ilmaiseksi, -- kolmas kerta,\n\n-- Ilmaiseksi, huusi keskievari. Hän on hullu, hän on juovuksissa,\nminulla on poika ollut kaksi vuotta, olen pitänyt häntä kansakoulussa,\nelättänyt häntä ja vaatettanut häntä ja, ja...\n\n-- Ole vaiti, keskievari, sanoi pappi. Elättämisestä ja vaatteista en\ntahdo kanssasi riidellä, ne ovat maksetut, ja ne olisivat voineet olla\nparemmat, mutta katsokaa, mitä kansakouluun tulee, niin kyllä minä se\nolin, joka pakotin sinua poikaa sinne lähettämään.\n\nJa kääntyen jättiläiseen, lisäsi hän: Mitä Matti Kiiskilä pojalla\ntekee, sinullahan on lapsia kylläksi, sinä muutat talveksi salolle,\ntulet karhun hyyryläiseksi ja suden huonetoveriksi.\n\nMatti seisoi pönäkkänä pöydän ääressä.\n\n-- Eiköhän hänestä liene jotakin hyötyä! Kerrotaan hänen osaavan sekä\nkirjoittaa että laskea.\n\nSamassa huomasi hän keskievarin, joka seisoi siinä kuin elävä\nkysymysmerkki.\n\n-- Eihän keskievarin sovi sanoa, että minä olen juovuksissa, kun olen\njuonut hänen omaa rommiansa. Olen kyllä hieman iloinen, niin olenkin,\nmutta sitäpaitsi meneväthän siltavouti ja Trast minua takaamaan, vai\nkuinka?\n\n-- Kyllä, kyllä, vastasivat molemmat.\n\nAsia oli selvä, eikä ollut mitään syytä tehdä vastaväitteitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kello lähestyi 8, tuli Matti Kiiskilä, syyspimeässä astuen\nkotiansa päin. Hänen jälestään tallusteli äsken huutamansa poika, joka\nniinmuodoin jätti räätälin talon. Matilla oli aavistus, että hän\nkenties oli tehnyt tyhmyyden, vaikka ei voinut itse sitä selvittää,\nmissä se oli. Että hänen vaimonsa ottaisi asian käsitelläkseen ja\nlaskisi mitä poika maksoi ja minkä arvoinen hän oli, sitä ei hän\nhetkeäkään epäillyt; hänellä oli sokea luottamus vaimonsa hyvään\npäähän. Jos hän nyt olisikin pannut maata! Vaan niin hyvin se ei\nkaiketi ollut. Ja niinkuin rikoksellinen koulupoika tuli Matti\nvitkastellen kotia päin. Pelännyt hän tosin ei, mutta vastenmielistä\nse oli kaikessa tapauksessa. Vihdoin viimeinkin saavutti hän tupansa,\naukasi oven varovasti, köyristyi ja astui sisään. Hän hengitti\nhelpommin, vaimo ei ollut kotona, tilinteon hetki oli toistaiseksi\nlykätty.\n\n-- No niin, jahah, pane maata, vetäydy tilallesi tuolla ja nuku niin\npian kuin voit.\n\nKymmenen minuttia sen jälkeen makasi poika penkillä lammasnahkaturkin\npäällä suloisimmassa unessa. Poissa olivat kaikki räätälin likaiset\nlapset, kirkuna ja nariseva kehto olivat vaienneet, hän sai maata\nyönsä rauhassa. Ohitse oli tuo ikävystyttävä elämä räätälin pöydän\nääressä, neuloineen vahoineen, rihmoineen ja saksineen. Hän uneksi\nparemmista ajoista, uusi päivä koitti pirteine oloineen vapaassa\nmetsässä. Siellä hän Vahvan Matin kanssa, joka oli seudun väkevin\nmies, virittäisi ketunrautoja ja pyytäisi ansoilla metsäkanoja,\nmetsästäisi suksilla ja taistelisi karhun taljasta sekä suden turkista\nniin että valkoinen lumi tupruaisi tummien honkien juurella.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nVahva Matti istui tuvassansa sangen miettiväisenä pöydän ääressä. Mitä\nhän oli tehnyt, mitä herran nimessä hän vastaa, kun vaimonsa kysyy\nhäneltä, miksikä hän oli myönyt metsän ja lisännyt perheen vielä\nyhdellä kuluttavalla jäsenellä. Ja mitenkähän mahtaneekaan vaimo\nkysymyksensä asettaa. Jospahan edes tietäisi aavistaakkaan sinnepäin,\nniin...\n\nKun hänen suuressa epäselvässä päässänsä pyörivät nämä arveluttavat\nkysymykset, ja juuri kun hän haeskeli sovelijasta vastausta niihin,\nastui hänen vaimonsa Maija ravakkana ja vakavana sisään. Hän oli\nsoreakasvuinen, sinisilmäinen nainen, miellyttävällä ulkomuodolla.\nHänen äänessänsä oli miellyttävä alttosointu. Tarkkaavaisesti silmäten\nmiestänsä, sanoi hän: \"hyvää iltaa, sinä olet kauan ollut\nhuutokaupassa\", jonka jälkeen hän ääneti astui lieden ääreen ja alkoi\naskaroida.\n\nMaija oli aikoinansa käynyt tulen ja veden lävitse, kokenut hyvää ja\npahaa, myötä- ja vastoinkäymistä, ja näytti kaikki yhtä helposti\nläpikäyneen, niin helposti kuin pääskynen lentää läikkyvän lammen tahi\nlöyhkyävän lammikon ylitse. Syntyisin Suursaarelta periköyhästä\nkalastajakodista, oli hänet kahdentoista vanhana ottanut huostaansa\neräs hyvinvoipa merikatteini, joka kantoi Virolahdessa tavallista,\nvaan merimiehelle vallan sopimatonta Kyckling-nimeä. Alussa oli tämä\nkaunis lapsi, lähinnä koiraa ja kissaa, lapsittomalle herrasväelle\nrakkaimpana leluna. Tyttö sai oppia kaikkea, joka oli hänen\nasemallensa elämässä turhaa. Siten kasvoi hän ja tuli kauniiksi\nimmeksi, pää terävä kuin partaveitsi, näppäräsorminen, työtelijäs,\nselvä ja piti hyvän järjestyksen kaikessa, jota hän toimitteli.\n\nKun katteenin rouva, joka oli kapteenia kymmenen vuotta vanhempi,\neräänä päivänä jätti tämän maallisen elämän, jäi Maria, tuskin\nkaksikymmenvuotiaana talon hallitsijattareksi, rajattomalla vallalla\nhallitsemaan aittoja ja ruokakammioita, sekä sukulaisten suureksi\nharmiksi, itse katteeniakin; mutta hän hallitsi hyvin. Katteeni oli\nhänelle tiheään tehnyt naimatarjouksia, mutta Maria oli aina asian\ntoistaiseksi lykännyt, vastaamatta suoraan \"jaa\" tahi \"ei\". Ja niin se\nyhä jäi tekemättä vuosi vuodelta, huolimatta katteini Kycklingin\nuutterista rakkauden ilmoituksista ja naapurien panettelusta.\n\nTultuansa katteinin talon emännäksi, heitti tyttö pois huivin ja\nesiliinan, pukeutui hattuun ja käyttäytyi niinkuin hän koko elämänsä\najan olisi kuulunut siihen luokkaan, johonka hän niin säännöttömästi\noli tullut. Sanalla sanoen, hän oli kuin kala vedessä. Hän tuli\nkauniimmaksi päivä päivältä, hänen ihonsa tuli maitovalkeaksi ja hänen\nkasvonsa kuin kiulakan kukka.\n\nPari vuotta kesti tämä autuaallisuus; silloin se sai katalan lopun.\nKatteini Kycklingillä oli eräs hyvä ystävä, joka oli katteini hänkin.\nPienellä likaisella Toivo-soimallansa palasi hän eräänä syyspäivänä\nCagliarista, jossa hän oli ottanut sisään suolaa. Hän laski ankkuriin\nulkopuolelle Haminan satamansuuta. Mukanansa hänellä oli kahviruskeata\nmalagaa, keltaista xeresiä ja veripunaista portviiniä useampaa lajia,\nja hän pyysi Kycklingin alukseensa viiniä maistelemaan. Sen tekikin\nkatteini Kyckling niin perinpohjaisesti, että hän kotimatkallansa\npurjehti kumoon ja katosi ikipäiviksi.\n\nTestamenttia ei ollut; Kycklingin sukulaiset ottivat siis kaikki\nhaltuunsa, Nyt tuli tilinteon päivä, vaan tämänkin kohtalon iskun\nkesti Maria. Hän pani syrjään \"hatun ja laahusvaatteet\", pukeutui\nuudestaan huiviin ja talonpoikais-vaatteisiin, sekä nurisematta otti\nvastaan sallimuksen kaikki iskut. Koska hän tunsi katteinin kaikki\nasiat, tiesi osakkeiden arvon, tiesi paljonko mikin kappale oli\nmaksanut, oli pitänyt katteinin kirjoja, niin saattoi hän tarkoin ja\nrehellisesti antaa kaikki tarpeelliset tiedot pesän varoista.\nSelvitysmiehet ja sukulaiset, jotka olivat odottaneet toisenlaista\nkäytöstä hänen puoleltaan, eivät voineet olla häntä ihmettelemättä ja\ntahtoivat nyt tietysti näyttää kiitollisuuttaan. Hän ei kuitenkaan\npyytänyt mitään itsellensä. Köyhänä, kuin oli tullut, oli hän valmis\njättämään kaikki. Sukulaiset, jotka todellisuudessa olivat\nhyväsydämmisiä ihmisiä ja, kuten tavallisesti ne, jotka odottamatta\nrikastuvat, antelijaita, heittivät sotakantansa ja antoivat hänelle\nkunnon hyväntekijäiset.\n\nHän sai muutamia tuhansia markkoja sekä kolme neljä naimatarjousta;\nhän otti vastaan rahat, mutta hylkäsi jälkimäiset.\n\nNämät tuhannet markat, ruotsinkielen taito ja \"matamin\" arvonimi oli\nkaikki, mitä hän oli tämän ajan kuluessa saavuttanut. Hän palveli nyt\nsuurissa aateliskartanoissa ja Kymin sahoilla. Siellä hän ensikerran\nnäki Matti Kiiskilän, joka jo silloin oli Blumen palveluksessa.\nJättiläiskokoisena ja ketteränä, kuin orava, pysyi hän tasapainossa\ntukeilla, joita uitettiin jokea alas, heilutti lakkiaan kylän\nnuorisolle, hurrasi ja huusi \"antaa mennä vaan\" kun hän huristi\nkallioisten rantain ohitse. Uskalijaana, pelkäämättömänä ja varmana,\nhyppeli hän pyörivillä puilla, milloin oli hän keskellä koskea, jossa\nvaahdot tyrskyivät hänen vyötäisilleen saakka, milloin rannan\nkallioilla. Usein seurasivat häntä Marian ihailevat silmäykset.\nIhailusta rakkauteen on askel pian otettu, ja eräänä päivänä menivät\nhe naimisiin ja vetäysivät kauvas Karjalaan, jossa he Matin\nnaimattomalta veljeltä olivat perineet pienen tilan, joka oli kulkenut\nMatin suvussa monta miespolvea.\n\nIhmiset kyllä ihmettelivät, että Maria oli ottanut senlaisen miehen.\nMutta naisilla on omat kummalliset tuumansa ja kukapa tiesi, joshan\nvaan ei se vaahto, johon koski kääri Matin jättiläisvartalon, Mariassa\nherättänyt mielikuvia, jotka hänelle epäselvästi muistuttivat\nlapsuuden runollista mailmaa, Suursaaren vaahtoverhoisia kallioita,\nsynnyinkotia meren partaalla; vai tunsiko hän ehkä vaistomaisesti,\nettä tässä olisi hänellä tilaisuus ilman vastustusta käyttää rikkaita\nluonnonlahjojaan johtamaan ja järjestämään, vallitsemaan ja\nhallitsemaan hyvin.\n\nKun Matti kahdeksankymmenen markan palkasta kuukaudelta kesällä uitti\nkauppahuone Blumen tukkeja ja talvella hoiti hakkausta kauppahuoneen\nmetsissä, hoiti Maria maanviljelystä.\n\nNäin oli hän joutunut Karjalaan ja oli täällä ainoa matamin niminen\nsekä, paitse tytärtänsä ja papin perhettä, ainoa ruotsia puhuva\nhenkilö koko paikkakunnalla. Kolme lasta oli heillä ollut: poika\nEerikki, joka neljä vuotta sitten oli hukkunut koskimatkalla,\nkivuloinen, mutta aikaiseen kehittynyt tyttö Elli ja poika Antti.\n\nMaria käveli ääneti edestakaisin huoneessa ja toimitti iltaruuan\npöydälle. Jos hän olisi sanonut jotain, vaikkapa riidellä pauhannut,\njota hän kuitenkaan ei milloinkaan tehnyt, olisi se Matista kuitenkin\nollut parempi, kuin tämä hiljaisuus, joka häntä vaivasi kuin\npainajainen; se kuristi hänen omaa kurkkuansa niin, ettei hän luullut\nvoivansa sanaakaan sanoa.\n\nVihdoin oli ruoka valmis, ja nyt vasta näki Maria hyväksi alkaa\nkeskustelun.\n\n-- Noh, sinä olet myynyt metsän?\n\n-- Niin, sen olen.\n\n-- No, sait hyvän hinnan?\n\n-- Eiköhän. Tiedäthän että Blume peruutti kaupan viimeisellä hetkellä.\nPuutavarain hinnat taitavat aleta taaskin, sanotaan. -- Tulleehan\nsiitä kaikessa tapauksessa ainakin tuhat markkaa.\n\n-- No niin, se ei ehken ollut vallan hullua, mutta sen sijaan olet\ntehnyt suuren tyhmyyden.\n\nMatti söi ja nieli, voimatta sanaakaan sanoa.\n\n-- Minkä linnun sinä taaskin olet saanut, mikä on pojan nimi?\n\n-- Hm, virkkoi Matti kummastellen. Niin hän aina teki, kun hänen\nvaimonsa asettautui korkeammalle kannalle. Mikä hänen nimensä on!\nNiin, kukapa muistaisi kaikkien mailman poikien nimet?\n\n-- Niin, mutta minä tiedän, hänen nimensä on Bergelin.\n\n-- No kaikkea muuta, sehän on oikein herrasväen nimi.\n\n-- Niin, kenenkä on poika sitten?\n\n-- Kenenkä! Kenenkä hän nyt olisi, minun, sinun...\n\n-- Ei, kiitoksia paljon, sitä hän ei toki ole. Meillä on lapsia\nkylläksi. Ei, hänen äitinsä hukutti itsensä yhdeksän, kymmenen vuotta\nsitten.\n\n-- Herra varjelkoon meitä, sanoi jättiläinen, ihmisraukka, mikä\nhänelle tuli.\n\n-- Hän ei liene ollut naimisissa, hänen oli vaikea, ja niin...\n\n-- No kaikkia nyt saa kuullakkin. Vaan mitä se tähän kuuluu ja kuinka\nsinä tiedät kaiken tuon? Pidäthän sinä kumminkin pojan?\n\n-- Maksuttako, en kiitoksia... Huomenna otat pojan mukaasi\nvaivaishoitohallitukseen ja sanot: kiitoksia paljon, mutta meille hän\nei sovellu.\n\nMatti sylki ja raapi päätänsä. Asia oli kääntynyt huonoon päin. Tuhat\ntulimmaista, mikä hänen oli ollut, kun hän noin hankki itsellensä\nventovieraan lapsen. Myöntäisikö hän nyt keskievarille tehneensä\ntyhmyyden? ei koskaan. Hän oli juuri ennättänyt sävyisästi lausua:\nniin, mutta käyneekö se päinsä, kun ovi avautui ja Veikkoliini astui\nsisään.\n\nVaimon kasvot synkistyivät, hänen viisaat siniset silmänsä alkoivat\nsäkenöidä, hänen pieni vartalonsa suoristautui.\n\nVastoin kansan tapaa, ensin pitää pitempi sovelijas vaitiolo, sanoi\nhän lyhyesti ja karkeasti:\n\n-- Mitä tahdotte? Tänään on jo kylläksi juotu.\n\n-- Niin, emäntä, todella sekä kylläksi että liiankin, vastasi\nVeikkoliini, samalla astuen rohkeasti ja ujostelematta sisään\nhuoneeseen. Älkää muutoin pahaksi panko, että tulen näin myöhään,\npuoli yhdeksän iltasella, mutta minulla on tärkeä asia, joka ei salli\nlykkäystä, ja minun täytyy matkustaa viimeistään huomisiltana. Olen\nsaanut toimekseni ostaa muutaman kymmenen tuhatta kuutiojalkaa\ntukkeja, jotka kruunu täällä Rakkolan kylässä myy, ja sinne täytyy\nminun matkustaa.\n\n-- No, mikä asiana?\n\n-- Eikö miehenne ole teille kertonut haluavani ostaa teidän tilaanne?\n\n-- Mitä! meidän osuutemme täällä kylässä? Ei, sitä hän ei ole sanonut!\n\n--- Jahah, hän lupasi minulle puhua teille asiasta, ja minä aivan\nmielelläni tahtoisin saada vastauksen huomenna.\n\nVeikkoliini pani tupakkaa piippuunsa, otti paljaalla kädellä hiilen\nuunin liedeltä, sytytti piipun, istuutui pöydän ääreen ja alkoi\nesittää kaupan kaikki erikoiskohdat, Maria kuunteli tarkkaavaisesti,\nkyseli, aprikoitsi, punnitsi kaupan kaikki hyvät ja huonot puolet,\nmahdolliset edut ja tappiot. Veikkoliini huomasi pian ihmeekseen ja\nihastuksekseen, miten selvä ja tarkka hän oli. Tässä oli parasta\nmenetellä niin suoraan kuin asianhaarat myönnyttivät; muutoin hän\nvaroisi petosta, ja kauppa jäisi kesken. Ihastuksissaan emännän\nterävästä mielestä löi hän molemmilla käsillään polviansa, ajatellen\nitsekseen, että tuommoinen vaimo olisi hänelle sopinut -- jospa olisin\ntietänyt emännän ymmärtävän kauppoja, en suinkaan olisi kuluttanut\naikaani kapakassa. Ja Veikkoliini esitti kaupan mehuvin häivein,\nhuomauttaen myymisen kaikki edut.\n\n-- Talo on hinnoitettu kuuteentuhanteen kahdeksaansataan, minä annan\ntuhat enemmin, jos asia tulee selville pian. Tuonne naapurin koskeen\nrakennan sahan, ja Matti jää asumaan tähän tupaan ja hoitamaan sahaa\nkaikeksi ijäkseen, lopetti hän ehdotuksensa.\n\nEmäntä katsoi mieheensä, vaan Matilla ei ollut mitään sanomista.\n\n-- Niin, katsokaa, sanoi hän epäillen, asia on se, että hänen on\nhiukan vaikea laskea lukua ja hoitaa päivätyölistoja ja semmoista,\nniin etten tiedä, voiko hän hoitaa sahaa.\n\n-- Mutta te sitte! Varmaan luette kuin pappi ja laskette lukua kuin\nruununvouti, sanoi Veikkoliini. Ja jollette te jouda, lisäsi hän, niin\ntuo poika tuossa, jonka Matti siepasi itselleen, kuuluu olevan oikea\n\"tsjotta lauta\".\n\n-- Kuules Matti, sanoi Maria, tunnethan koko tämän kaupan nyt.\n\n-- Sen tunnen, sanoi Matti.\n\n-- No niin, olet varmaan tänään saanut enemmän kuin hyvin jaksat\nkantaa, paneppas sinä nyt maata, niin minä puhun Veikkoliinin kanssa,\nkuulen hänen ehdotuksensa, ja huomenna saat sitte itse määrätä, miten\ntahdot.\n\nJa Matti peräytyi, sotakunnia säilytettynä. Hänhän se kumminkin oli,\njoka asian ratkaisi. Sen vaan sanon, lisäsi hän, Blumesta en eroa,\nennenkuin viimeinen hirsi on uitettu Suikkilaan.\n\n-- No niin, onhan siis asia selvillä, sanoi Veikkoliini, ja hänen\näänensä värähteli.\n\n-- Niin, tietysti, jos Matti...\n\n-- Matti! Veikkoliini hymyili, Matti, niin tietysti, niin!... Muutoin\nolisi tämä asia paperille pantava, ja sitten olisi kauppasopimuskirja\nkaikista, talosta metsineen, tehtävä.\n\nNyt syntyi kaupanhieronta ja tinkiminen, joka kesti tuntimääriä.\nVeikkoliini tarjosi seitsemäntuhatta kahdeksansataa markkaa koko\ntalosta: kolmesataa puhdasta rahaa, loput ostosummasta jäisivät vielä\nkuukaudeksi Blumelle ja kulkisivat viiden prosentin korolla.\n\n-- Eipä, puhdasta rahaa pitää olla, sanoi emäntä.\n\n-- Ottakaa toki syitä korviinne, emäntä; kysykää Matilta, itse hän\nkuuli, kun nuori Blume määräsi ajan, jolloin rahat maksetaan, ja tässä\nnäette talletuskuitin, ja povitaskusta haki hän esille saksankielisen\ntalletuskirjan.\n\n-- Kuinka on, Matti, kuulitko? sanoi emäntä kääntyen tupaan päin. Ei\nsentähden, lisäsi hän puolustellen, etten uskoisi Veikkoliiniä.\n\n-- Kuulin kuin kuulinkin, vakuutti Matti unisena, mutta juhlallisena.\nJa Suikkilan konttorista olivat rahat maksettavat, se on aivan oikein.\n\nMutta varovainen Maria ei niin hevillä antautunut, hän teki uuden\nkysymyksen, joka enensi Veikkoliinin ihastuksen häneen vielä enemmän,\nkysymyksen, joka häntä melkein hämmästytti ja ällistytti.\n\n-- Noh, luuletteko myöskin rahain olevan hyvässä säilyssä Blumella?\n\nMatti, joka vielä istui sängyn laidalla, näytti ensi kerran; eläessään\nhävehtyneeltä vaimonsa puolesta.\n\nVeikkoliini katsahti ylös, punehtui hiukan eikä vastannut muuta kuin:\nsäilyssä Blumella! No vielä hän kysyy!\n\nEmäntäkin punehtui. Niin, niin, semmoista on kyllä kuultu ennen\nmailmassa, sanoi hän.\n\nVeikkoliini katsoi nyt kaupan melkein tehdyksi. Vitkaan hän nousi,\npudisti emännän kättä ja meni. Seuraavana päivänä oli sopimuskirja\nallekirjoitettava.\n\nUnehtumattoman muiston tästä kaupanteosta otti Veikkoliini mukaansa:\nvilpittömän ihastuksen Matin vaimoon. Olipa hänellä selvin, tarkin ja\nterävin pää, mitä hän oli tavannut. Kysyä, josko Blume oli luotettava,\nsekin jo osoitti suuren määrän arvostelukykyä ja ymmärrystä, ja sitte\nvielä tuo uutteruus ja ulkomuoto. Tosin kyllä hän ei ollut semmoinen\nkuin hänen surtunsa kerran, mutta herra jumala... Ihan semmoisen\nvaimon, kuin Maria, tarvitsisi hän.\n\nJos jotain tapahtuisi Blumelle, niin olisihan se todellakin ikävä\nemännän tähden. Mutta muutoin, ehkä hän oli väärin laskenut, ehkä sekä\ntataarilainen että Feodor Sergejevitsch erehtyvät. Tuon puheen Blumen\nepäluotettavaisuudesta ovat ehkä kauppahuoneen kilpailijat keksineet\nja levittäneet. Kun kaikki selvenee, on ehkä Blume yhtä vankka kuin\nennen. Se vaara, joka hänestä näytti niin uhkaavalta, niin lähellä\nolevalta, kun hänen omaa nahkaansa kysyttiin, se eteni nyt kaukaiseen\netäisyyteen, haihtui ja himmentyi, niinkuin hän oli nähnyt höyryn\nhöyrylaivan torvesta haihtuvan mitättömiin. Kihisevän kuumana nousi\nhöyry vinkuen kattilahuoneen synkästä, pimeästä sisuksesta, se uhkasi\npolttaa, hävittää ja kaltata kaikki edessään, vaan tuskin ehti se\npiirtäytyä selkeää sinitaivasta vasten, ennenkuin se jo oli poissa,\nhaihtuneena, tyhjän avaruuden imemällä. Ihan niin saattoi olla tuon\nhuhun kanssa Blumen huonosta varain tilasta.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSeuraavana päivänä tulivat Veikkoliini ja Hultila, joka näytti\nuniselta, ja sumuiselta, ja heidän seurassaan vielä kolmaskin henkilö.\nNyt oli kauppa Matin kanssa tehtävä.\n\nMaria oli siivonnut tupansa. Kahvipannu savusi ja porisi. Hän itse\nkäveli totisena ja suopeana askareissaan. Elli tytär, pieni, solakka,\ntavattoman henkevännäköinen olento, juoksi edestakaisin tuvan ja aitan\nvälillä. Matti itse istui pöydän ääressä perä-istuimella, edessään\nkarttoja, saantikirjoja, jakokirjoja, kihlakunnanoikeuden päätöksiä\ny.m., näyttäen kovin miettiväiseltä. Hänen vieressään istui hänen\nystävänsä Jaakko Trast.\n\nVeikkoliini ja hänen apulaisensa astuivat tupaan; heidän\ntervehtiessään isäntää ja emäntää, haisteli tarkoin heitä\nkiperähäntäinen karhukoira Halli. Käytiin istumaan, juotiin kahvia ja\njuteltiin muista asioista, niinkuin kohtelijaisuus vaati, vaan ei\nsiitä, jota kaikki kuitenkin enimmän ajattelivat. Vasta sitten, kun\noli puhuttu korjuusta ja kalastuksesta, johti Veikkoliini puheen\nkauppa-asiaan. Tätä oli kumminkin perhe jo kuukausia keskustellut,\nkylässä sitä oli käännelty ja väännelty, moitittu ja kehuttu, niin\nettei siihen ollut paljon lisäämistä; siitä syystä saatiinkin kauppa\nnyt verraten lyhyessä ajassa valmiiksi. Tunnin kuluttua oli kaikki\nselvillä.\n\nSeitsemällätuhannella kahdeksallasadalla markalla saisi Veikkoliini\nkoko talon metsineen lainoineen. Rahat jäisivät kauppahuone Blumen\nhaltuun, paitsi kolmesataa markkaa, mikä summa oli maksettava\npuhtaassa rahassa. Matti ja hänen perheensä saisivat toistaiseksi\njäädä asumaan vanhassa asunnossaan. Nuo olivat kaupan pääpykälät.\n\nHultila luki ääneen kauppakirjan hitaalla, pitkäveteisellä ja\ntekopyhällä äänellä, joka siihen määrään Matin mieleen muistutti\nkirkkoa ja lukusia, että hän tahtomatta, tietämättä pani kädet ristiin\nja alkoi haukotella.\n\n-- Hm, sanoi hän, kun lukeminen oli loppunut; kyllähän ne rahat ovat\nihmeellisiä kalusia. Tuollahan ne nyt loikovat Blumen arkussa\nsikiämässä.\n\n-- Niin, kyllähän se niin on, arveli Veikkoliini. Ja nyt olette\nherrasväen kaltaisia, asutte ilmaiseksi, juotte kahvia joka päivä,\nelätte kuin taivaan linnut kesäpäivänä, iloisina, kylvämättä,\nkyntämättä. Kahdesti vuoteensa lentävät rahat Viipurista taskuunne; ja\nsuopeimmalla äänellään lisäsi hän: no, kirjoita alle nyt vain.\n\nMatti otti kynän, kasti sen musteastiaan ja pusersi sen sormiensa\nlomaan, niin että kynnet valkenivat, mutta juuri kun hän oli nimensä\nkirjoittamaisillaan, sillä sen hän osasi kirjoittaa, sanoi \"matami\"\näkkiä: ei kaikki vielä ole selvillä.\n\nVeikkoliinin koko ruumista vihlaisutti, oliko vieläkin joku este?\n\n-- No, mitä sitte? sanoivat hän ja Matti yhtä haavaa.\n\n-- Erikoisoikeus! Niin, erikoisoikeus! sanoi emäntä. Katsokaa,\nVeikkoliini, Matilla on isänäidin äiti, hän on niin vanha, ettei\nkenkään enää tiedä, milloin hän on syntynyt, hän on varmaankin jo sata\nvuotta. Hänellä on erikoisoikeus talossa. Aina kun talo on ostettu, on\nse pysynyt voimassa, ja se on nytkin huomioon otettava ja\nnoudatettava. Hän asuu tuolla niityn äärellä saunassa, joka on yhtä\nvanha kuin hän itsekin. Muutoin on hän vielä kepeä ja reipas iäkseen,\nitse hän kävelee, pitää huolta omastaan ja muistaa kaikki, mitä\ntapahtui kaksikymmentä tahi kolmekymmentä vuotta sitte. Hänelle pitää\nasia ilmoittaa, nuo hänen ehtonsa täytyy panna kirjaan.\n\n-- Kuules, Elli, mene sinä vanhuksen luo, te olette hyviä ystäviä, ja\nkysy häneltä, tahtoisiko hän tulla tänne, vai tulemmeko me sinne\nkeskustelemaan asiasta.\n\nElli meni, nopeana kuin västäräkki, vanhuksen luo. -- Luulempa\nparhaaksi, että ilmoitan hänelle, mikä on puheena, sanoi tyttö\nnokkaviisaasti, muutoin hän suuttuu.\n\nVeikkoliini istuutui taas, sytytti tupakkansa ja odotti.\n\n-- Mikä on mummon nimi, onko hänen kanssansa vaikea tulla toimeen?\n\n-- Kaisu on hänen nimensä, kyllä hän vaikea on, tuskin hän ketään\nmuuta, kuin Elliä, pihalla kärsii. Elliä mummo rakastaa silmittömästi,\nkuten narttu penikkaansa. Se ei ole minulle mieleen tuo, hän opettaa\ntytölle kaikenlaiset jumalattomat loihturunonsa ja kertomuksensa\nVäinämöisestä ja kaikki nuot.\n\n-- Loihtiiko hän?\n\n-- Sitäkin hän tekee. Hänen saunassaan käy vähintäkin seitsemän\npitäjän ihmisiä; loihduillaan hän poistaa taudit. Mutta vait,\ntuossahan he tulevat..\n\nKuultiin vanhuksen sauvan polunmukaisesti kolkkuvan lattiaan. Nyt\navasi tyttö oven, tuki vanhusta, kun tämä vaivalla kapusi korkean\nkynnyksen yli. Hän kävi kumarassa, kasvot olivat mullankarvaisia, iho\nleuan alla riippui tuhatkurttuisena. Hänen pienet vetiset silmänsä\nkatsoivat häijysti ympärilleen. Vuodet olivat hänestä mehun ja voiman\nimeneet, näytti siltä kuin peittäisi iho ainoastaan luurangon. Ei hän\npaljon viimeisinä vuosina ollut puhunut. Sitä aikaa, jossa hän nyt\neli, ei hän ymmärtänyt, hänen päässänsä pyöri puoliselviä ajatuksia,\nhämäriä unia elämästä, joka oli eletty jo ennenkuin se sukupolvi, joka\nnyt oli toiminnassa, oli syntynyt.\n\nKun Matin vaimo ja Elli olivat saaneet hänelle selitetyksi, mikä oli\npuheena, syttyi hän yhtä järjettömään kuin ankaraan vihaan. Tämä viha\nleimahti kuni liekki hiilissä, jotka hänen sisuksessaan eivät vielä\nolleet sammuksiin palaneet. Hän avasi hampaattoman suunsa, josta\npulppusi vihaisia, kiukkuisia sanoja, sanoja, jotka tulivat\npuuskittain, ajatuksia, jotka olivat särkyneet ja murtuneet, ennenkuin\nne sydämmen pohjasta ja aivojen kätköltä ehtivät sammaltavalle\nkielelle ja vapiseville suupielille. Mutta mikäli viha lämmitti hänen\nturtunutta sieluansa, heräsivät muistot jälleen, ja jotain, jota hän\nkauvan oli hautonut, -- jotain, jota hän nuorena oli runona kuullut,\n-- sillä toinen sana oli ikäänkuin kasvettunut toiseen, kun toinen\nsuusta suoltui, seurasi toinen mukaan, kuni rengas ketjuissa -- kasvoi\nhänen puheestaan.\n\n-- Sinä olet metsän myynyt, sanoi hän, olet myynyt, olet myynyt...\n\n     Turvan parhaan talokkahan,\n     Linnan lujan meikäläisten,\n     Talon suojan voimakkahan\n     Kodin vahvan varjeluksen.\n     Miksi niitty, miksi laidun,\n     Miksi pellot, vainiotkin,\n     Jollei kasva honka hoikka,\n     Kohoavi kuusi kaunis?\n     Mistä suoja jyväselle,\n     Varjo, veikko, kultaselle,\n     Tähässä kun piilelevi,\n     Viherjänä lymyilevi?\n     Metsä ompi viljan suoja,\n     Metsä hallan tuhot torjuu,\n     Metsä lämmön pidättävi,\n     Kätköissänsä säilyttävi.\n     Jospa halla kaikitenkin\n     Kauniit laihot hävittäisi,\n     Pellon lahjat turmelisi,\n     Elon ehdot tuhoaisi,\n     Mistä silloin pettu saadaan,\n     Leivän sijainempa syntyy?\n     Metsä antaa kaskimaita,\n     Missä ohra kaunis kasvaa,\n     Tuhassapa tuleentuvi.\n     Metsä asunnonkin antaa,\n     Varjon kesän helteheltä,\n     Suojan talven pakkaselta.\n     Metsässä on hauska hiihtää,\n     Suksin salolla sujahtaa\n     Ilvestä ajettaessa,\n     Pesää karhun etsiessä,\n     Kutsuu tetren seuratessa.\n     Laulun sulon, marjain mehun,\n     Männyn mäihän, koivun mahlan,\n     Kaikki meille metsä antaa,\n     Ilmaiseksi tarjoavi.\n     Metsä ompi turvapaikka,\n     Lymypaikka sodan tullen,\n     Kumpa ryssä partasuinen,\n     Vihollinen julki julma,\n     Lähestyvi taloamme.\n\n     Metsättä ei taida kenkään\n     Suomessamme eleskellä.\n     Joka metsän hongat myypi,\n     Kuuset kaikki luovuttavi,\n     Mi kaiken tavaransa,\n     Luopuu ihan onnestansa,\n     Hävittävä rikkautensa.\n\nHän löi sauvansa laattiaan, ikäänkuin runon poljennon ilmoittamisella\nteroittaakseen sen sanoja kuulijainsa mieleen oikein vahvasti.\nHävittävi rikkautensa -- rikkautensa -- rikkautensa. Mutta\nsatavuotiaan muisti petti hänet runon loppuessa. Sanat olivat\nkannattaneet ajatukset, kun sanat ja poljento loppuivat, loppuivat\najatuksetkin. Hän ei enää tietänyt, minkä tähden hän täällä seisoi,\nkuten houkkio näitten kaikkien vierasten ihmisten keskellä, jotka\neivät olleet vielä syntyneinäkään, kun hän jo oli vanha kulunut eukko,\nhän katsoi harhailevin silmin ympärillensä, avuttomuuden ja\nkummastuksen ilme kuvastuneena tuhatkurttuisissa kasvoissansa.\nHitaasti hän kääntyi, ja sauvansa sekä Ellin käden nojalla läksi hän\ntaas horjuvin askelin ulos tuvasta.\n\nKun hän oli joutunut kynnykselle, lienee hänessä herännyt joku muisto\nsiitä, minkätähden hän oli täällä, sillä äkkiä kääntyi hän taas tupaan\npäin ja kolahutti voimakkaasti sauvansa kynnykseen. -- Minä en koskaan\ntästä talosta lähde, en koskaan -- sanoi hän sähisevällä äänellä.\n\n-- Eihän teidän tarvitsekaan lähteä talosta, vastasi Veikkoliini\nkärsimättömänä. Vanha mummo on täällä pysyvä kaikessa hyvässään\ntäydellisesti, kuten ennen, niin totta kuin nimeni on Veikkoliini.\n\nVanhus näytti taaskin käsittävän, mitä hän sanoi. -- Minä en koskaan\nlähde, sanoi hän vieläkin kerran, ollen jo ulkona pihalla.\n\nMatti, joka kaiken tämän tapahtuessa oli seisonut pöydän takana, ja\njoka syvästi kunnioitti esi-isien syntysanoja ja hämärästi pelkäsi\nrunojen loihtuvoimaa, kuunteli vavisten hänen puhettaan. Hänen otsansa\noli hiessä, tuskauttava ahdistus valtasi hänen mielensä, ja\nkuiskaavalla äänellä sanoi hän vaimolleen: vanhus oli ehkä sittenkin\noikeassa.\n\nVeikkoliini oli istunut, tyynenä, kuten näytti, piippuansa imemässä.\nSilloin tällöin sylki hän tarkkana kuni oravanampuja oksanreikään,\njoka oli laattiassa noin puulentoista sylen päässä hänestä. Mielessään\nhän kuitenkin oli yhtä kauhistuneena kuin Matti, hänen paha\nomatuntonsa soimasi häntä, mutta hän käsitti tilaisuuden tärkeyden.\nYksi ainoa silmäys Mattiin oli hänelle ilmoittanut kaiken taas\nriippuvan hiuskarvasta. Istuessaan, onneksi hänelle, selkä vasten\npäivää, niin ettei kasvoja selvästi voitu erottaa, sanoi hän lyhyesti\nja mahtavasti:\n\n-- Mitäs vielä, ämmäin loruja, semmoisia miehiä me emme ole, että\nmeitä ämmäin lörpötys pelottaisi purkamaan sanamme ja lupauksemme. Nyt\nmenemme ryyppyä ottamaan kaupantekijäisiksi, vai kuinka Matti? Ja\nverkalleen hän rupesi kokoamaan kaikki kapineensa, kartat,\nsaantikirjat, piippunsa ja kirjoitusvehkeensä.\n\n-- No, kirjoitatteko alle, vai ettekö kirjoita? sanoi hän\nvälinpitämättömällä äänellä.\n\nJos Matin vaimo nyt olisi lausunut yhden ainoan sanan, niin on hyvin\nmahdollista, että Matti olisi purkanut koko kaupan. Mutta edelliseen,\njoka ei voinut tuota vanhaa häijyä \"noita-akkaa\", joksi hän häntä\nsanoi, kärsiä, ei tuo kohtaus ollut vaikuttanut melkein mitään,\nerittäin kun hän ei täysin käsittänyt runon sisällystä, ja paitsi sitä\noli hän luonteeltaan epärunollinen, kuten usein on niitten laita,\njotka ovat eläneet monenlaisissa sivistysoloissa. Vanhuksen\nitsepintaisuus ainoastaan suututti häntä, ja tämä suuttumus kuten\nmyöskin hänen miehensä liikutus, jota hän piti heikkoutena, viekotteli\nhäntä lausumaan:\n\n-- Veikkoliini puhuu kuin mies.\n\nVeikkoliinin silmät säkenöitsivät, hän katseli kaunista, vielä\nnuorekasta naista. Tämän rohkeus, hänen selvyytensä herätti hänessä\nihmettelyä, oikeammin, hän oli semmoisen tunteen vallassa, että mitä\ntahansa Maria nyt olisi sanonut, olisi se hänessä ihastusta\nherättänyt.\n\nMatti kirjoitti alle, otti talletuskirjan vastaan, kuittasi\nostosumman, sai kolmesataa markkaa ja kauppa oli selvillä. Ei, ei\naivan selvillä vielä, sillä juuri nyt tuli Matin poika Antti ja\nvaivaishoitopoika Kaarlo sisään. Kun Antti sai kuulla, että talo oli\nmyyty, päästi hän kovan vaikerruksen. Kyllähän isä ja äiti saivat\nmyydä, mitä vain tahtoivat, mutta Hurjaa eivät, se oli hänen\nhevosensa, sen hän jo pienenä poikapätkänä oli isältään saanut, eikä\nHurjaa saatu myydä, ei milloinkaan eläessään, ei milloinkaan!\n\nNiin syvä oli pojan suru, niin äänekäs hänen vastalauseensa ja\nvoivotuksensa, että Veikkoliini palauttaaksensa rauhaa perheesen,\nsuostui vähästä korvauksesta, josta heti sovittiin, antamaan Hurjan\ntakaisin nuorelle isännälleen. Nyt pyhki Antti pois kyyneleensä ja\nmeni tyytyväisenä talliin, viettääksensä, vaitelijaana kuin ainakin,\naikansa nelijalkaisen toverinsa kanssa.\n\nVasta nyt oli kauppa selvillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Elli vanhuksen kanssa meni pihan yli eukon saunaan, seisahti\nrunonlaulajatar äkkiä.\n\n-- Kuuleppas, Elli, kuinka hän sanoi nimensä olevankaan, tuo mies\ntuolla.\n\n-- Veikkoliini!\n\n-- Jahah, niin se oli, Veikkoliini. Näytti siltä, kuin olisi hänen\nhitaissa aivoissaan muodostunut ammoisten aikojen kuvia ja nimiä. Hän\npuhui itseksensä jotakin punakeltaisesta silkkiliinasta. Useampia\nkertoja mainitsi hän Veikkoliinin nimeä. Näytti siltä, kuin joku\nmuisto muinaisuudesta olisi pujahtanut esille. Äkkiä sanoi hän\nsaattajalleen:\n\n-- Muistatko Elli, mikä se olikaan sen naisen nimi, joka eräänä\npäivänä kevät-talvella, koivun jo mahlalla ollessa, ja mustan kanan jo\nmunia aloiteltua, tavattiin poikinensa tuolla avannolla? Hän\nkannettiin minun luokseni. Hänelle luin luvut kylmän vikoja vastaan\nja...\n\n-- En, mummo, siitä en koskaan ole kuullut puhuttavankaan.\n\n-- Etkö sinä muista sitä, sanoi vanhus. Hänellä oli kolmivuotias poika\nmukanaan, josta oli semmoinen puuha, ei kukaan tahtonut poikaa, kun\nhän oli ulkopitäjäläinen. Se oli mennä vuonna, tahi ehken se oli\nennen.\n\n-- Ei, mummo, ei tässä talossa ole kenkään kuollut, niin kauan kuin\nminä muistan, vastasi tyttö. Eerikki, hän putosi lautalta ja hukkui\nkoskeen.\n\nSamassa huomasi vanhus emäsian, joka oli tunkeutunut hänen asuntoonsa.\nEukko kiukustui, hoiperteli ovelle, herjaili, rähisi ja hosui\nsauvallansa ympärilleen. Se pikainen mielikuva, joka hänen muistissaan\noli herännyt eloon, oli haihtunut pois.\n\nKun Elli palasi tupaan, oli Veikkoliini mennyt.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nVeikkoliinista tuntui, ikäänkuin olisi leivonen ollut suljettuna hänen\nrintaansa, suljettuna pieneen ahtaaseen häkkiin, jossa se ei voinut\nliikuttaa siipiänsä, eikä päästää riemuääntä. Hänen täytyi hakea\nyksinäisyyttä oikein antaaksensa vapautta ilollensa, aukaista leivon\nhäkkiä. Hän oli pelastettu, pelastettu joka tapauksessa, tuon suuren\nromauksen tapahtuessa, jos se tapahtuisi, oli hän pinnalla uiva. Niin,\nkukatiesi ... ja aavistavalla ilolla katsoi hän kauas tulevaisuuteen.\nTuo pelätty rojahdus toisi ehkä mukanaan hänen onnensa ja\nmenestyksensä. Kun kaikki hajoaisi ja menisi palasiksi, olisi\nhelpompaa poimia yksi ja toinen herkkupala, kuin nyt, kun\nkauppahuonetta vielä pidettiin vankkana ja kaikkein kohtausten\ntapaamattomana.\n\nHän käveli niin kiiruusti, kuin hän sen suinkin sovelijaaksi katsoi,\nkeskievariin, otti vielä kerran tuon kallisarvoisen paperin\ntarkastettavakseen ja luki sitä tarkkaavaisesti. Entäs jos siinä\nolisikin joku aukko. Ei, paperi oli oikea; ehyt oli verkko, jolla hän\nsaaliinsa aikanansa vetäisi maalle.\n\nHänen iloonsa sekaantui kumminkin jonkinlainen katkera sivumaku. Jos\njotakin tapahtuisi kauppahuoneelle, niin olisi kaikessa tapauksessa\nsääli Mattia; se tahtoo sanoa hänen vaimoaan. Hän se oli nainen, jolla\noli pää oikealla paikallaan, ja niin sievä hän oli. Sen minä\nmielelläni naisin. Hän punastui hieman ja hymyili itse omille\nsanoilleen ja unelmilleen voimatta kumminkaan niitä karkoittaa.\n\nSiten istui hän kauan vajonneena ajatuksiinsa. Vihdoinkin malttoi hän\nmielensä, kääri kokoon paperinsa ja istuutui kirjoittamaan valtakirjaa\nHultilalle, hankkimaan ensi viikolla oikeudessa laillisen vahvistuksen\nkaupalle.\n\nNyt alkoi Veikkoliinille työn ja ponnistusten aika. Tämä oli semmoinen\naika, josta hän saattoi sanoa: silloin kun se parhaana ollut on, on se\ntyötä ja vaivaa ollut. Hän oli alituiseen matkoilla Kiiskilän kylän ja\nSaimaan rannoilla olevien kaupunkien välillä. Hän oli ryhtynyt suureen\ntuumaan, tuumaan, jota hän kauan oli miettinyt, hän aikoi ruveta\nsahan-isännäksi. Etempänä Kiiskilän kylässä oli koski, ja siinä vanha\nravistunut mylly. Halvalla hinnalla oli hän ostanut koko romun.\nVedenvoima, putouksen korkeus ja myllynratas eivät olleet missään\nsopivassa suhteessa myllynkiviin ja rakennukseen, jossa ne olivat.\nVeikkoliinin kokenut ja käytännöllinen järki heti huomasi, että tässä\noli sovelijas sahan paikka. Ja sen hän aikoi rakentaa, ja sen avulla\nvaihtuisi hänen harhaileva, epävarma elämäntapansa pysyväiseksi,\nvarmaksi ja tuottavaiseksi. Hän tulisi tukkijunkkarista patruunaksi,\nsahan-isännäksi, liikemieheksi sanan täydessä ja todellisessa\nmielessä.\n\nSitkeällä kestäväisyydellään ja erään kokeneen rakentelijan avulla,\njoka oli ollut entisessä tie- ja vesirakennusten koulussa, sai hän\nsahansa lyhyessä ajassa valmiiksi. Vähitellen oli hän hankkinut\nitsellensä melkein koko kylän ulkopalstat, sillä kun Matti Kiiskilä\noli myynyt tilansa ja kylässä tuli tunnetuksi, minkä suunnattoman\nsumman hän oli saanut tilastansa, valtasi myyntikiihko talonpojat.\nTuli muotiasiaksi, taloudelliseksi opiksi, josta kaikki olivat\nyksimieliset, että parasta, minkä talonomistaja Kiiskilässä saattoi\ntehdä, oli myydä vähintäkin metsänsä ja aloittaa maakauppa tahi\npahimmassa tapauksessa panna rahansa pankkiin ja itse antautua\ntukinhakkaajaksi, uittajaksi ja sahantyömieheksi. Onneksi olivat ajat\nyhäti vielä huonot, kylä loittona ja melkein huomaamaton; muutoin\nolisi useampi kuin yksi myynyt tilansa polkuhintaan. Veikkoliini oli\nkuitenkin ruvennut aavistamaan seudun tilaa, hän tiesi mitä hänellä\noli tehtävänä. Hätäilemättä ja kiirettä tekemättä osti hän mitä\nhänelle tarjottiin, hän antoi hedelmän pudota ales valmiina ja\nkypsenä, ravistamatta puuta. Ei vielä ollut montakaan kuukautta\nkulunut, kun hän jo oli anastanut itsellensä kaikki, mitä hän voi,\nennenkuin joku toinen ennätti tulla tähän kultalaan, jossa jokainen\ntuntui olevan valmis häntä auttamaan perustuksen laskemisessa hänen\nuneksitulle varallisuudellensa, hänen toivettensa kultalinnaan.\n\nKun rahat loppuivat, rupesi hän yhteyteen erään sisämaankaupungin\nkauppiaan kanssa. Kiiskilän kosken läheisyyteen rakennettiin nyt\nsuurimmalla kiireellä uusi tupa. Siinä avasi yhtiö maakaupan ja\nolutmyymälän. Mitä hän maksoi metsästä sekä työpalkoista sahalla, sen\nhän otti puodilla ja kapakalla takasin. Veikkoliini antoi työtä\npuolelle kylän väelle, korjautti teitä ja rumpuja tulevia\ntukinkuljetuksia varten ja antoi vielä samana syksynä puhdistaa jokea,\njoka juoksi metsän ja suon välillä. Hän mietti kaikkea, ennätti joka\npaikkaan, vaan sitä paitsi oli hänellä aikaa tuntikausittain istua\nMatin tuvassa ihmettelemässä ja ihaelemassa hänen komeata vaimoansa,\nkuuntelemassa emännän viisaita neuvoja, kyselemässä häneltä neuvoa ja\nhän löysi huonosti peitetyllä ihastuksella tässä voimakkaassa ja\nviisaassa naisessa itsellensä sisaren sielun; yhden, joka antoi kaiun\nhänen puheelleen, antoi selvyyden hänen ajatuksilleen, synnytti uusia\najatuksia hänen sielussansa, antoi hänelle rohkeutta, kun hän oli\npelkuri, varoitti häntä, kun hän oli liian rohkea. Sanalla sanoen, hän\nhuomasi nyt, että hän vähitellen unhotti surunsa, kadonneen onnensa,\nniin, vieläpä poikansakin, ja lopuksi täytyi hänen myöntää itsellensä\nrakastavansa Matin vaimoa.\n\nRakkaus on tauti, ovat filosofit sanoneet, omituinen sairaallinen tila\nruumiissa ja sielussa. Se iskee uhriinsa niinkuin haukka kananpoikaan,\nsitä vastaan ei ole muuta parannetta kuin aika, eikä edes aikakaan ole\nehdoton parannuskeino. Runoilijat ovat profeetoita ja totuuden\njulistajia; he ovat verranneet rakkauden kahleeksi. Ja kahle se onkin.\nRakkaudessa on toinen orjana, toinen käskijänä, rakkaus on kahle, ja\nnelikymmenvuotiaalle kaikista raskain. Sen tunti nyt Veikkoliini.\nHuolimatta hänen ponnistuksistansa sitä vastaan ... se hänet mukanaan\ntempasi kuin mahtava aalto. Hän luonnollisesti ei ollut rakastunut,\nkuten koulupoika, hän ei ollut hurmaantunut muutamiin heikkoihin\nmielenliikutuksiin; hän tiesi täysin, mitä hän tahtoi ja mihin hän\npyrki. Mutta saada se esiin, ilmaista tunteensa, siihen tarvittiin\nrohkeutta.\n\nPaitsi Marian kirkkaita silmiä, jotka eivät koskaan antaneet\npienintäkään aihetta otaksumaan, että tämä tiesi, mitä liikkui hänen\nsisällään, oli vielä pari silmiä, jotka ihmeellisellä, miltei\nhirveällä selvänäköisyydellä tarkkailivat häntä. Ne olivat pikku Ellin\nsilmät.\n\nNiinkuin rinnehorsma kylvettää hyvinmuodostunutta punaista\nkukkakruunuaan auringonvalossa, samalla kun se osa vartta ja lehtiä,\njoka tunkeutuu esiin mustaksipalaneista kannoista ja kivistä, on\nkeltainen, sairaalloinen ja lakastunut, niin oli Ellin hennossa,\nsairaalloisessa, huonosti kasvaneessa ruumiissa miellyttävät,\nsielukkaat kasvot suurine, verhottuine silmineen, joiden lämmin,\ntietoinen ja viisas ilme oli peräisin äidiltä. Lapsuudessaan oli Elli\nuseita vuosia ollut sängyn oma. Sairaus, lukeminen, mielikuvat ja\nunelmat, keskustelut ja vanhemmat henkilöt, etenkin runo- ja\nloihtutaitoinen isänäidin äiti, olivat jo aikaisin saaneet hänen\nymmärryksensä kypsymään, ja vaikka vielä vain viisitoistavuotias,\ntiesi ja ymmärsi hän paljon enemmän kuin seudun nuoret tytöt.\n\nKerran oli piirilääkäri käynyt kylässä. Hän oli hyväntahtoinen ja\nhieman kyyninen herra, joka oli oppinut ensin kirjoistaan ja sitten\ntalonpojilta kutsumaan kaikkia asioita niiden oikealla nimellä. Hän\noli tutkinut Ellin, ja paljon muun kirjoitettavaksi sopimattoman\nohella sanonut: kunhan tyttö vain menee naimisiin, niin tulee hän\nkyllä terveeksi. Eloisa ja mielikuvitusrikas, kuten Elli oli, oli hän\nkovin punastunut tällaisesta puheesta. Ja nyt hän piti kiinni koko\nsairaan tytön haaveilulla siitä, mikä oli voimakasta, tervettä ja\nraikasta, ja odotti sitä, joka tarjoaisi hänelle sydämmensä ja\nkätensä.\n\nSiitä päivästä, jolloin vaivaishoitopoika Kaarlo terveine, punaisine\nposkineen ja vilkkaine liikkeineen tuli taloon ja katseli Elliä,\nlähetti hänen katseensa välittömästi lämpöisen verivirran Ellin\nsydämeen. Siitä päivästä alkaen oli hän satujen maailmassa, jossa\nlempi oli yhtä luonnollinen kuin aallon kuohu ja lintujen laulu; siitä\npäivästä ilmestyi hänen silmiinsä syvempi loiste, hän näytti kasvavan,\nja hänen pieni, hauras ruumiinsa ei näyttänyt niin kuihtuneelta ja\nsurkealta kuin ennen.\n\nPikku Elli arvasi enemmän kuin tiesi, enemmän aavisti kuin ymmärsi,\nmitä liikkui Veikkoliinin sielussa. Utelijaisuuden huomaavaisuudella\nihmetellen ja udellen, tutki hän tietämättänsä nelikymmenvuotiaassa,\nmitä liikkui hänen omassa sydämmessään. Sentähden olikin Veikkoliini\nvarma siitä, että hän puhuessaan Marian kanssa, aina löysi kiiltävän\navonaisen silmäparin, joka, hänen korottaessaan ääntään, hänen\nliikkuessaan tahi kysyessään jotain Marialta, silmäili häntä\neriskummallisella, kysyväisellä ilmeellä, ilmeellä, joka\nhuutolaispojan sisääntullessa, pikaisesti muuttui lempeäksi,\nnaisellisen hienoksi hymyksi.\n\nEräänä päivänä istui Veikkoliini, niinkuin hänen tapansa oli, tuvassa,\näänetönnä ja umpimielisenä. Hän mietti katkeruudella, kuinka väärin\nelämän osat jakauntuvat, kuinka toisenlaista kaikki olisi, jos hän,\njoka paremmin kuin hänen miehensä, ymmärsi ja arvosteli Mariaa, jos\nhän olisi saanut hänet vaimoksensa. Eikö hänen olisi ollut paljoa\nhelpompaa Marian sivulla taistella kohotaksensa? Hän oli niin\nkummallisessa kahtalaisessa, onnen ja apeuden, ilon ja levottomuuden\nmielentilassa, hän tunsi surumielisyyttä ja vihaa kohtaloa vastaan,\njoka oli niin julmasti häntä kohdellut. Vähinkin ulkonainen syy olisi\nnyt saattanut sysätä hänet mielenmaltistansa, ja tuo kauan sulkeissa\nollut hellyyden ja lempeyden, halun ja toiveitten kevättulva olisi\npäässyt paisumaan äyräittensä yli.\n\nVeikkoliinin mietteet keskeytti emännän kirkas, tyyni ääni.\n\n-- Tahtooko Veikkoliini kupin kahvia, kysyi hän.\n\n-- Tahdon, vastasi hän semmoisella äänen ilmeellä ja intohimolla, kuin\nolisi Maria kysynyt, tahtooko hän hänen silmänsä.\n\nMitä Veikkoliinin sisällä liikkui, ymmärsi Maria liiankin hyvin.\nVeikkoliinin ihailu miellytti häntä, eikä hän edes voinut olla tätä\nkehoittamatta. Niin, vielä enemmänkin, Maria vertaili mielessään\nMattia ja tätä ihailijaa toisiinsa, ja tämä vertailu ei aina päättynyt\nMatin eduksi.\n\nVeikkoliinin intoinen vastaus ja palava katse peloitti häntä\nkumminkin. Hän pelästyi omasta puolestaan ja sanoi äkkiä ja painolla:\n\n-- No, tänään tulee Matti kotio, hän on ollut Suikkilassa Blumelta\nrahoja perimässä.\n\nTätä nimeä mainittaessa selvisi Veikkoliini heti huimauksestansa.\nRahat, niin, nyt sitä ratkaistiin, kykenikö kauppahuone maksamaan\nsumman vai ei. Kyllä kai, miksikä se ei kykenisi, ahtaassa tilassa se\nkyllä oli, sen tiesi hän nyt melkein varmaan, mutta joka tapauksessa,\n8,000 markkaa...\n\n-- Kuules nyt, Maria, sanoi hän, mitä Matti tekee niin paljolla\nrahalla, eikö hän voisi lainata sitä minulle?\n\nEnnenkuin Maria ennätti vastata, kuului Ellin ääni, joka tuolla\nvalittavalla äänensävyllä, jolla kansa tavallisesti lukee jumalisia\nkirjoja, jupisi erästä kertomusta piplian historiasta.\n\n\"Huomeneltain kirjoitti David Joabille kirjan ja lähetti sen Urian\nmukana. Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimpaan\nsotarintaan, ja kääntykää hänen tyköänsä takaperin, että hän\nlyötäisiin ja kuolisi.\n\n\"Koska Joab oli kaupungin edessä, asetti hän Urian siihen paikkaan,\nkussa mieshukka oli suurin. Ja Uria kaatui, ja David otti Batseban\nemännäksensä\".\n\nTämä ilkeä kertomus vanhasta testamentista teki kummallisen\nvaikutuksen Veikkoliiniin. Hänen sydämmensä alkoi ankarasti tykyttää.\nHänen ja Marian silmät kohtasivat toisensa, ja ällistyneenä kysäsi\nVeikkoliini:\n\n-- Mitä tuossa luet, tyttö?\n\n-- Jumalan sanaa, vastasi Elli viattomasti ja luottavaisesti.\n\n-- Jumalan sanaa, niin, ompa tuokin Jumalan sanaa, ja päästäen kovan,\nilkeän ivanaurun katsoi Veikkoliini Mariaan, joka, kuten hänestä\nnäytti, kovasti punastui. Hän nousi nopeasti, pisti piippunsa\nsaapasvarteen, jätti kahvinsa juomatta ja meni alas koskelle, jossa\ntyöskenneltiin aika vauhtia. Mutta siitä päivästä alkaen ei hän voinut\nunhottaa kuningas Davidin tekoa.\n\nSehän oli ihan niin, kuin jos Matti olisi ollut hänen palveluksessaan,\nja hän itse olisi käskenyt häntä seisomaan alhaalla kallion partaalla\nkoskessa juuri siinä, jossa osaksi jäiset tukit tanssien tulivat alas\nruskeassa, jymisevässä suovedessä, ja niin luiskahtaisi Matti kerran,\nyhden ainoan kerran, tukkien väliin, kun hän pitäisi väylää selvänä,\nsiellä -- kuinka sitä nyt sanottiin? --\"jossa mieshukka oli suurin\",\nja silloin, -- mutta hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, se\noli liian houkutteleva. Ja kumminkin toiselta puolen, kun onnettomuus\noli tapahtunut ilman hänen syyttään. Ah! hän tunsi sydämmensä\nlaajenevan ... tuntui ikäänkuin esirippu olisi nostettu hänen\nsilmiensä edestä ja etäältä olisi näkynyt säteileviä kuvia. Ei\nauttanut taistella näitä mielikuvituksen ilvekuvia vastaan; ne tulivat\nuudestaan ja uudestaan, vaikka kuinkakin hän koetti niitä vastustaa.\n\nNiin, hän huomasi nyt kummastuksekseen, että vaikka hän oli useita\nkertoja käynyt kirkonkylässä, ei hän ollenkaan, niinkuin hänen\naikomuksensa alkujaan oli ollut, kysynyt sukulaisiansa eikä edes\nkoettanutkaan ottaa selkoa pojastansa ja vaimostansa. Mikä syy tähän\nvälinpitämättömyyteen? Lymyilikö hänen sydämmessään joku ennen tehty\npäätös, jotakin, joka aikanansa toteutuisi? Hän rupesi pelkäämään\nitseäänkin. Ei, pois tämmöiset unelmat, oliko hänellä aikaa ja varaa\nuneksia rakkautta ja perhettä? Hänellä, jolla juuri nyt oli niin\npaljon työtä, niin paljon rahoja liikkeessä, hänellä, jonka täytyi\npitää silmällä koko liikkeensä, katsoa ettei mikään rengas hänen\nlaskujensa pitkässä ketjussa heikontuisi tahi katkeaisi. Ei, hänellä\nei saisi olla enempää kuin yksi rauta kerrassaan ahjossa. Tästä täytyi\ntulla loppu.\n\nEräänä päivänä, kun hän istui kosken partaalla työtä katselemassa,\nhautoen ajatuksiansa ja suunnitelmiansa, kuuli hän hyvin tutun\npiipittävän äänen päänsä päällä. Hän kääntyi ympäri ja näki, kuinka\njoukko pihlajia hänen vierellänsä oli tilhiparven ympäröimänä. Nämä\npienet, ahmivaiset, koreahöyheniset eläimet olivat laskeutuneet\npunaisille marjoille. -- Ahah, ovatko ne jo täällä, nyt on meillä\ntalvi jo oven edessä.\n\nMutta hän tuli nähneeksi enemmän kuin nuo koreat, tyhmät linnut.\nPihlajan alla seisoivat Elli ja Kaarlo, heillä oli juoksusolmu vavan\nnenässä; mutta nähtävästi vapa ei ylettynyt lintujen vangitsemiseen,\nvaikka kuinka ne molemmat nuorukaiset kurottautuivatkin. Nyt\nkuiskasivat he jotakin hiljaa toinen toisellensa, sitte otti poika\nEllistä kiinni ja nosti hänet varovasti ylös. Nojautuen pihlajaan,\nkiipesi Elli pojan olkapäälle, ja nyt piti pyytämisen alkaa. Tuo\nhento, kivulloinen tyttö syvine, selittämättömine silmineen näytti\nitse pieneltä linnunpojalta, joka oli pudonnut pesästänsä isokasvuisen\npojan käsiin.\n\nJa nuo silmät, ne eivät enää etsineet noita kirjavia lintuja, niitä\nvangitaksensa, ne pyrkivät suorastaan Kaarlon sydämmeen. Ja ne\nlöysivätkin tien sinne. Kaarlo heitti vapansa ja unhotti koko pyynnin\ntytön tähden.\n\nNyt kävi Veikkoliinille liian vaikeaksi. Kuinka rikkaita, kuinka\nonnellisia ne olivat nuo kaksi, mitä kaikkea he omasivatkin, jonka hän\noli kadottanut jo kauan aikaa sitten.\n\nPikaisesti kääntyi hänen huomionsa pojan säihkyviin silmiin. Missä\nherran nimessä oli hän nähnyt nämä mustat silmät; sillä hän oli ne\nnähnyt. Ei, hän ei voinut kärsiä näitä tuskauttavia ajatuksia, hänen\ntäytyi tehdä loppu niistä. Hän nousi pikaisesti. Tilhit, Elli ja\nhuutolaispoika, jotka kaikki huomasivat hänet samalla kertaa, olivat\nnyt pakosalla ja pois näköpiiristä.\n\nJa Veikkoliini meni pois, huoaten jo helpommin, sahallensa katsomaan\nmitenkä työ joutui. Mutta ensikerran oli hän nyt välinpitämätön\ntyöstä. Hän näki, kuinka tuo suuri vesiratas liikkui eteenpäin, kuinka\nvesirattaan siivet väistyivät valkean vaahdon ja mustan veden tieltä,\nkuinka nuo pienet rattaat pantiin yhä kiivaampaan liikkeeseen ja\nsurisivat ja lopottivat kuin nopeat, puhuvat kielet, ja joka pyörä\nkuiskasi hänelle: ensi vuonna me jauhamme sinulle kultaa, rahoja,\npaljon rahoja, Ja hän hymyili itseänsä, surumielisen hymyn, hän, joka\nseisoi täällä kuuntelemassa tätä aaltojen ja koneiden melua.\nEnsikerran monen ajan perästä oli perussävelenä hänen mielialassaan ja\nhänen ajatuksissaan toistakin, kuin ansio ja voitto.\n\nMitä minua tämä hyödyttää, minullahan ei ole ketään, jollenka kokoan,\nsanoi hän itseksensä. Yö tuli jo, kun hän alakuloisena vihdoinkin meni\ntupaan.\n\nHän astui kylmästä ja pimeästä lämpimään ja valoon, tervehti ja\nistuutui yksinään ja äänetönnä huoneen perälle akkunan viereen,\nsyrjäisimpään nurkkaan. Kaikki muut, yksin Halli-koirakin, etsivät\nvaloa ja liikkuivat suuressa huoneessa lähempänä tuli-sijaa, jossa iso\nmäntyvalkea räiski ja valaisi.\n\nKatkera tunne valtasi Veikkoliinin; hän yksinään oli täällä vieraana.\nHänestä tuntui, kuin seisoisi hän ulkopuolella syyspimeässä ja\nkatsoisi tänne sisään. Hänestä näytti niin valoisalta ja iloisalta\nsiellä sisällä. Liedellä paloi iloinen tuli, joka selvästi valaisi\nMariaa, Elliä, joka puoliääneen luki kirjaansa, ja poikia, jotka\nliehuvan päretulen valossa kiskoivat päreitä, Hänen muistinsa\nmenneiden vuosien onnesta ja rakkaudesta, joille tunteille aika antoi\nuuden kiillon ja värin, valtasi hänet raivolla. Hän ikävöitsi sitä\nnuoruuden aikaa takaisin, joka oli ollut, sitä onnea, joka oli mennyt.\nSamanlainen onni houkutteli häntä juuri täällä sisässä jälleen, siinä\nlämpimässä valoisassa huoneessa ja kumminkin -- hän seisoi\nulkopuolella syksyisessä pimeässä.\n\nHän meni alakuloisena huoneeseensa, joka oli toisella puolella\nporstuata, kömpi tilallensa ja nukkui. Hänen unestansa tuli jatkoa\nhänen ajatuksillensa: hän luuli olevansa mahtava kuningas; edessään\nnäki hän kuningattaren, joka oli puettu kuten piplian naiset\npitkäliepeiseen hameeseen. Se oli Batseba. Hän seisoi valoisalla\nperäalalla ja käänti kasvonsa pois. Hän näki ne ainoastaan puoliskona,\nniinkuin hän äsken oli nähnyt Marian tulen luona uunin edessä. Hän\nkulki vitkalleen tietä myöten, joka oli vievinään sisään\näärettömyyteen. Hän tahtoi seurata sitä, vaan niinkuin usein unissa,\noli tämä nyt hänellekin mahdotonta, hän oli ikäänkuin juurtuneena\nmaahan. Hän rukoili, hän tahtoi toiselle huomauttaa läsnäolonsa, mutta\nmikään ei auttanut. Eipäs ollakaan, kun jo Matti seisoi siellä\nkirveinensä hakkaamassa pilvienkorkuista honkaa, joka jyskien kaatui\nmolempain päälle. Veikkoliini havahtui, märkänä hiestä, ja näki\niloksensa aamun valon pilkistävän tummien, pitkien, juovukkaiden\npilvien välistä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSyksyn loppu läheni. Tilhi oli saapunut, hävittänyt pihlajan marjat ja\nmennyt takaisin erämaahan. Harakka oli palannut kesäiseltä\nhuvimatkaltaan ja korppi ryöstöretkiltään. Kumpikin haki nyt, kun\ntalvi oli tulemaisillaan, ihmisasuntojen läheisyyttä, samoin kuin\nköyhät nälkävuosina menevät kaupunkeihin. Varikset pitivät käräjöitä\naumojen päällä ja miettivät, mitä pitäisi nyt tehdä, kun vesi jäätyi\npellon vakoloissa, etanat olivat kuin jääpalaset, kastemadot\npiilountuivat maan sisään ja kaikki lyhteet olivat aumassa. Eräs vanha\nviisas varis, jonka päälaen höyhenet olivat harvenneet ja\nkaulahöyhenet olivat pörröllään, ja joka oli nähnyt mailmata, ratkaisi\nasian. Pari kertaa se vaakkahutti, kuin poika äänenmurroksen aikana;\nluultavasti kertoi hän, että muikkujen kalastus Pielisjärven rannoilla\nsaatettiin pitää alkaneena. Sillä ei aikaakaan, niin läksivät kaikki\nvarikset riemuvaakunnalla lentoon mennäkseen tuulen auttamina\nmatkoihinsa, verkkaisesti, mutta varmasti lentäen lounasta kohti,\njärven toiselle rannalle.\n\nIsrael Veikkoliini seisoi sahassaan ja katseli luukusta seutua, pannen\nerinäistä huomiota varisten toimiin. Kun varisparvi näytti pieniltä\nmustilta pilkuilta ilmassa, kääntyi hän pois luukulta miettien:\npeijakkaan viisaita lintuja nuo varikset. Minun pitäisi tehdä samoin\nkuin ne, mennä tieheni.\n\nIsrael Veikkoliinissa asui kaksi yhtä väkevätä voimaa, jotka kumpikin\nveti eri suunnalle. Toinen niistä, rakkaus Matin vaimoon, käski häntä\njäämään; toinen, hänen halunsa päästä eteenpäin mailmassa, käski häntä\nmatkustamaan. Kun hän, niinkuin usein on intohimoisten luonnetten\ntapa, oli kylmäverinen ja lisäksi viisas, oli hän tarkoin miettinyt\nasiata ja tullut samaan johtopäätökseen kuin varikset. Paras, mitä hän\nsaattoi tehdä, oli lähteä tiehensä. Hän ei tahtonut jättää kumpaakaan\npäämäärää tekemättä; hänen piti odottaa. Kärsivällisyys voittaa\nkaikki.\n\nTähän lisäksi tuli vielä kaksi asianhaaraa, Matti oli piakkoin\npalaava, ja jos hän ei olisi saanut rahoja Suikkilan sahalta, niin\nsiinä tapauksessa olisi parasta olla perhettä näkemättä joksikin\najaksi. Ei, hänen täytyi ensi tilaisuudessa mennä Joensuuhun.\n\nToinen syy oli, että metsänhakkauksen piti hyvinkin pian alkaa. Mutta\nminne hän lähettäisi puutavaransa? Tätä rengasta vielä puuttui siitä\npitkästä ketjusta, joka nostaisi hänen kultaisen aarteensa metsän\nsyvyydestä. Kun hän oli päässyt asiasta täysin selville, tuntui lähtö\nvastahakoiselta, mutta pois täytyi hänen mennä. Ja hän matkusti vielä\nsamana päivänä.\n\nNäytti siltä, kuin olisi tämä viisas päätös itse itsensä palkinnut.\nKun Veikkoliini saapui Joensuuhun, tapasi hän erään henkilön,\njoka turhaan oli tarjonnut palvelustaan yhdelle ja toiselle\ntukkipatruunalle; turhaan, sillä ajat olivat huonoja. Siten saapui hän\nmyöskin Veikkoliinin luo, ja nyt oli hänellä kaikki, mitä hän\ntarvitsi, yhdistysside itsensä ja ulkomailman välillä. Miehellä oli\nollut paikka kauppahuone Blumella, mutta kun kauppahuone nyt alkoi\nhiljaisuudessa vähentää menojansa, oli hän saanut mennä pois. Hän joi\njotenkin paljon, oli silloin raju ja puhelijas ja puhui entisistä\nisännistänsä pahaa, mutta hän tunsi englantilaiset kauppahuoneet,\njoilla oli tapana ostaa tavaransa Suomesta, ja niin sai epätasainen\nkäydä tasaisesta.\n\nUudelta kirjanpitäjältään sai Veikkoliini tietää että Blumen\nkauppahuoneella oli vaikeuksia. Ei edes Matti Kiiskilä olisi voinut\nsaamistansa päivälleen saada, jos hän sitä olisi vaatinut. Mutta\nonneksi oli Matti sokeassa luottamuksessaan, vaikeuksia tekemättä,\nsuostunut jättämään rahansa kauppahuoneelle. Tätä kuullessansa henkäsi\nVeikkoliini syvään. Hän oli nähnyt selvästi tulevaisuuteen, hän oli\narvostellut asioita oikein, ja nyt täytti tyytyväisyyden tunne koko\nhänen olentonsa. Nyt oli ensimmäinen ansa koettu. Hän saattoi nyt\nlähteä takaisin kotia virittämään toisia pauloja. Ja niin hän teki.\nMutta kun hän saapui kotia, niin tuo suuri työ odotti häntä. Vielä\nkerran oli hän pakoitettu elämään koko talven metsässä, elämään siellä\nyötä ja päivää, kuin villipeto kurjan pesänsä pohjassa; mutta sitten,\nsitten loppuisi se ainaiseksi, sitten saattoi hän palkata toisen\nhenkilön sijaansa. Nyt, kun kaikki riippui hiuskarvasta, ei hän voinut\nluottaa kehenkään muuhun kuin itseensä, sillä itsehän sitä on paras\nrenki.\n\nMatti oli Jaakko Trastin ja tavallisen metsänhakkaajajoukkonsa kanssa\nmatkustanut Blumen metsiin.\n\nKaarlo oli jäänyt kotio vaimoväen avuksi. Joulun jälkeen vaihtaisi hän\nAntin kanssa, joka nyt oli seurannut isäänsä.\n\nMaria oli paljon muuttunut. Ennen oli hän sillä ihailun saavuttamisen\nhalulla, joka on naisellisen kauneuden ominaisuutena, ilman muuta\nvastaanottanut Veikkoliinin selvästi osoitetun ihailemisen, hänen\nmaalaismaisen kohtelijaisuutensa. Mutta nyt hän häntä silminnähtävästi\nkarttoi. Veikkoliinillä taaskin oli paljon toimittamista; hänellä ei\nollut aikaa mietiskellä syytä tähän muutokseen. Hiljaisuudessa oli hän\nkuitenkin hyvillään siitä. Hän päätti siitä, ett'ei Maria ollut\nvälinpitämätön hänestä; sentähden pelkäsi Maria häntä. Veikkoliini\ntunsi itsensä kymmenen vuotta nuoremmaksi, veri virtasi nopeammin kuin\nmoneen vuoteen hänen suonissansa, hänet valtasi nuorellinen halu\ntarttua vaikeimpiin tehtäviin, hän muuttui rohkeammaksi ja\nyritteleväisemmäksi kuin ennen. Innolla ja halulla alotti hän suurta\ntehtävätään. Ja sittenkuin hänen väkensä, niinkuin tavallista on ennen\nmetsätyön alkua, olivat käynyt ripillä, lähti hän kaikkine miehinensä\nmetsään, ikäänkuin juhlaan.\n\nTukinhakkaaja viettää metsän sydämmessä koiran elämätä. Aikaiseen\naamulla on hän ylhäällä, lumessa ja pakkasessa. Hongat kaadetaan,\nkarsitaan, ja pienet villakarvaiset hevoset vetävät ne tapulipaikoille\njoen rantaan. Lumi pyryää miesten ja hevosten ympärillä, hiki valuu\nkädestä tuossa raskaassa työssä. Vähän kylmää ruokaa ja kuppi kuumaa\nkahvia, ei muuta. Jos onni on myötäinen, ja jos niin toimitetaan, että\njoku entinen kokkipoika tahi joku asevelvollinen, joka on palvellut\nkyökki-osastossa, on työmiesten joukossa, voi kuuma soppa silloin\ntällöin keskeyttää tuota yksitoikkoista ruokajärjestystä. Ja illan\ntullen viedään hevoset jonkun pilviä tavoittelevan kuusen alle, siellä\nseisovat ne taajassa niin, että lämmittävät toisiansa, ja saavat\nyöruokansa ja loimensa, kun miehet kömpivät kojuunsa nukkumaan.\n\nKolmella seinällä ja vesikatolla varustetussa kojussa makaavat\ntukkimiehet lavoilla, jalat kojun neljättä avonaista sivua kohti.\nKojun ulkopuolella leimuaa tuli, joka palaa koko yön, osaksi petojen\nhätäämistä, osaksi miesten jalkojen lämpiminä pitämistä varten.\nVesisateessa, leutoilmassa, kun lumipyry riehuu honkien oksissa, kun\npakkanen on niin tuima, että pikkulinnut putoavat kuolleina\noksiltansa, kun revontulet leimuavat, tähdet säkenöivät ja linnunradan\nmiljoonat tähtiä kiiluvat, on tämä koju kaikki kaikessaan, mitä metsän\nravakkaat pojat tarvitsevat, voidaksensa levätä päivän tallaamisesta\nkyynäränkorkuisessa lumessa ja monesta sadasta kirveeniskusta hongan\nkovaan puuhun.\n\nJos matka kotiin on, niinkuin nyt, useita peninkulmia, niin\nrajoittuvat kotonakäynnit mahdollisimman harvoiksi, pari kertaa\nkuukaudessa, ja nekin vasta sitten kun lunta on tullut ja suksimies\nvoi oikaista soiden ja rahkojen yli.\n\nPaljon ei puhuta metsässä työnaikana. Kirveeniskujen kaikuessa,\nkaatuvien runkojen jyskyessä kuulee tuskin muuta kuin äänekkäästi\nlausuttu: \"pois tieltä\". Aamukylmä ajaa työhön, illan pimeä ja väsymys\npäivän vaivoista nukkumaan.\n\nTalvipakkasen tuimuuden, kyynärän paksuisen lumen, myrskytuulen\nhuminan metsässä, päivän lyhyyden ja hämäryyden, yön pituuden ja\nkylmyyden -- kaikki nämät kärsii tukinhakkaaja tyynellä mielin. Mutta\non jotakin, joka tekee hänen elämänsä vaikeaksi, mielen raskaaksi, vie\nhäneltä halun ja terveyden. Se on vesisade. Sade on hänen pahin\nvihollisensa, vetinen syksy ja sateinen kevät on hänelle sama, kuin\nukonilma kalastajalle ja halla maanviljelijälle, se on hänen häviönsä.\n\nVeikkoliini oli työssä aamusta iltaan. Tunteille ja unelmille ei ollut\nhänellä paljon aikaa. Missä karhu makaa pesässään, siinä ilmaisee\nainoastaan kellahtava värinvivahdus lumessa, että omituinen elo, joka\nelää itsestänsä, piilee lumipeitteen alla. Samoin oli Veikkoliininkin\nlaita.\n\nAinoastaan silloin tällöin heräsi hänen kuvittelunsa eloon. Ainoastaan\nharvoin näki hän unta kauniista Batsebasta ja hänen kuninkaallisesta\nrakastajastaan. Silloin hänen, työväkensä ihmeeksi, oli tapana\nkuleksia muutamia tunteja vaaleana ja synkkänä; mutta sitten työ taas\npääsi voitolle. Hän tunsi, että tämä kaikki lepäisi kätkettynä\nkevääseen saakka hänessä itsessään, kuin siemen jyvämaassa, että\nkaikki heräisi uudestaan kesän auringon lämmössä eloon ja voimaan, ja\nsilloin selvenisi kaikki tämä, joka nyt oli sekaannuksiin joutunut.\n\nMiten tuo tulisi suoriutumaan, sitä hän ei tiennyt, eikä hän huolinut\nsitä tutkia -- \"se on sallittu\". Tämä tuon suuren luontaisuskonnon\nilmaus, jota uskontoa kaikissa mailman kansoissa useimmat tunnustavat,\non se, joka antaa kestämisvoimaa itämaan fellahille yhtä hyvin kuin\nturkkilaiselle talonpojalle heidän työskennellessään polttavassa\nauringonpaahteessa, veronkiskojan ruoska päänsä päällä; venäläiselle,\njoka viljelee maatansa toivottomassa yhteisviljelyksessä; köyhälle\nmaanviljelijälle, joka pohjolassa taistelee yöhallain hävityksiä\nvastaan, se antaa kaikille tuon kaikkivoittavan henkisen sitkeyden,\nalistuvaisen uskalluksen. Toivoton uskallus. Tämä: \"se on sallittu\",\ntuo roomalaisten fatum, \"se on sanottu\", ja kreikkalaisten\ntraagillinen sallimus on tulos mailmankatsannosta, joka ilmaisee\nalemman kehitysasteen, ahtaamman ilmeitten käsittämisen, mutta joka ei\nsiltä estä tämän opin tunnustajia osoittamasta urhollisuutta, joka\nmailmaa useamman kuin yhden kerran on ihmetyttänyt.\n\nNyt oltiin jo koko joukko maaliskuussa. Päivät pitenivät, aurinko\nhehkui aamuin ja illoin honkien mustuneiden runkojen lävitse. Lumi\nkimalteli, niinkuin olisi tuhansia pieniä tähtiä satanut sen pinnalle.\n\nTukinhakkaajan työ kävi raskaammaksi. Kun kirves isku iskulta sattui\nvapisevaan runkoon, karisi lunta ja vettä oksilta, karisi työmiesten\npäähän ja niskaan ja tunkeutui vaatteiden läpi, olipa ne sitten\nminkälaisia hyvänsä. Itse työkin muuttui vaikeammaksi, sillä kun joka\nkirveenisku talvikuukausien aikana kärkkyi helposti petäjän kovaan,\nmutta hauraaseen kylkeen, paneutui nyt keväällä puu ikäänkuin\nvastarintaan teräkselle. Puu oli muuttunut sitkeäksi ja kimmoavaksi,\nsen kuuli jo iskujen äänestäkin.\n\nJa eräänä kirkkaana, kauniina maaliskuun päivänä, kun lumikiteet\nkimaltelivat, kuni pienet välkkyvät tähdet, kun koirasteerit olivat\nkokoontuneet aukeaksi hakatulle paikalle, ja luikersivat kauniimmat\nkevätlaulunsa ihastuneille kuunteleville naarasteerille, komensi\nIsrael Veikkoliini \"seis\". Hakkaus oli loppunut täksi vuodeksi. Talvi\noli mennyt. Syvällä lumen ja roudan alla olivat salatut voimat\nalkaneet liikkua. Ne nousivat yhä ylemmäksi puun ja kuoren välisiä\nhienoja syitä myöten puun soluihin ja suoniin. Nyt ei puu kelvannut\nenää ainepuuksi, sillä vetelät nesteet rupeavat pian happanemaan. Puu\nmätänee pian, on vähemmin pysyväinen eikä kestä pitkää uittamista\nvedessä, vaan painuu pohjaan matkalla jokiloissa ja järvissä.\n\nMutta nyt tuli tukinuittajille kiire. Viimeisellä lumella täytyi tukit\nvetää aarniometsän sydämmestä lähimpään jokeen, sitä myöten\nkuljetettavaksi sahalle. Tämä oli raskasta työtä miehille ja\nhevosille. Tukkien molemmat päät sidottiin pienille, lyhyille\nkelkoille, jotka olivat niin korkeat, että jalasten upotessa tukki ei\nkuitenkaan koskenut nietokseen. Jokaisen kelkkaparin eteen\nvaljastettiin yksi tahi kaksi hevosta, aina tien hyvyyden tahi\nhuonouden mukaan.\n\nKoko päivät vetivät hevoset läähöttäen metsästä mäkien ja\nlumikinosten, risujen ja oksien ylitse, rytöjen ja kantojen välitse\ntukkeja, toisen toisensa perästä. Mahtavia honkia, jotka olivat\nseisoneet vuosisatoja, kuljetettiin pois metsästänsä, metsästä, johon\nihmisjalka ei ollut milloinkaan astunut ainoatakaan jälkeä, ei lumeen\neikä sammaleeseen; nuo pienet, mutta väkevät ja kestävät hevoset\nvetivät, miesten iloisesti hoilatessa ja kehoittavasti huutaessa,\nmetsän jättiläiset sen pienen ojan partaalle, joka vielä jään ja lumen\npeittämänä juoksi Kiiskilän kylän ohitse Pielisjärveen.\n\nEikä sittenkään, kun lämpö sulatti nietokset, ja kaikki purot\npaisuivat yli äyräittensä ja joet muuttuivat kiitäviksi virroiksi, kun\ntukit huimaavalla nopeudella riensivät järviä kohti, ei silloinkaan\ntyö käynyt helpommaksi. Kylpy virran pyörteissä jäälohkareiden välissä\nei ollut niin erittäin harvinaista. Sillä nyt, juuri nyt, tällä\nlyhyellä vaihdeajalla, jolloin pohjolan talvi muuttuu pohjolan\nkevääksi, oli mahdollisen suurin määrä työtä suoritettava mahdollisen\nlyhyimmässä ajassa.\n\nVeikkoliini oli nyt oikein oleissansa, hän pakotti, hän kiihotti\ntyöhön. Mutta hänen parhaassa vauhdissa ollessaan, toi sanansaattaja\nsoiden ja rahkojen yli hänelle merkillisen kirjeen Blumen\nkauppahuoneelta. Hän jätti kaikki erään luotettavan miehen haltuun ja\nmatkusti vielä samana päivänä.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKevät oli. Leivo oli ensimmäisenä tuonut tämän sanoman, sitten oli\nvästäräkki saapunut ja antanut todisteensa samasta asiasta, ja nyt\nmeni pääsky takaukseen, että niin todellakin oli, ja kuitenkin oli\nvaikea sitä uskoa ja siitä vakuuttua. Kevät, jolla ei ollut aurinkoa,\nvaan ainoastaan harmaita sumuja, jotka kastelivat ja lokasivat kaikki,\nlaskematta lämpöä maahan, tämä ei ollut mikään todellinen kevät.\nKaikki näytti kolkolta ja synkältä. Pajupensaissa ja ojan laiteissa\nlepäsi lumi likaisena ja vetisenä; niityillä oli vielä routaa, joka\nkylmän peitteensä lävitse päästi ainoastaan voikukan ja koiranputken\nnousemaan. Lämpöä ei ollut vielä tullut, höyryä ei ollut vielä\ntarpeeksi, luonto työskenteli puolella höyryllä.\n\nSuikkilan iso saha, kauppahuone Blumen suurin laitos, työskenteli\nsekin puolella voimalla. Vaikka sahanterät joka päivä surisivat ja\nvinkuivat, kuin vihoissaan ja raivoissaan, repivät hirsien syyt\nesille, tekivät sahajauhoja, pintalautoja ja lankkuja kosolta, huomasi\njokainen kuitenkin työn käyvän ponnetta ja vauhditta.\n\nTuo edeltäpäin tietämätön jokin, jota kutsutaan mailmanmarkkinoiksi,\noli lamassa. Minkätähden ja kuinka kauvaksi, sitä ei voinut kukaan\ntietää. Mutta että se oli lamassa, sen huomasi parhaiten noista\nmahtavista varastoista, joita oli ylt'yleensä. Tapulit ulottuivat\nkaikkialle, pihamaalta ja ojanlaiteilta muratille ja pelloille. Ne\nkasvoivat teiden varsille korkeiksi rakennuksiksi, muodostivat katuja,\nkujia ja kortteleja tuohon elottomaan ja liikkeettömään\ntapulikaupunkiin, kaupunkiin, missä ei kukaan asunut noissa\ntäyteläisissä huoneissa, eikä kukaan liikkunut ahtailla kaduilla, ei\nmitään jyskettä kuulunut noilta pieniltä aukeilta paikoilta, eikä\nvaunuja kulkea suristanut raitioteillä, jotka puoleksi sahajauhojen ja\nnokkoisten peittäminä luikkivat autioita katuja myöten.\n\nSaha työskenteli puolella voimalla, sen huomasi myöskin nuorisosta.\nTuolla 6X1 tuumaisten tapulien välissä seisoi vanha naarmuinen ja\nhaavallinen pihlaja melkein kantona. Se oli kuitenkin kiiruhtanut\nkoristautumaan lehdillä ja nupuilla, vielä kerran, ennenkuin sen\npäivät olivat loppuneet, viettääksensä nuoren kevään leikkejä. Sen\noksilla lauleli leppälintupari, eikä tarvinnut, kuni Bagdadin kaliifi,\nseitsemää vuotta tutkia lintujen kieltä, ymmärtääksensä että\nonnellisen rakkauden kieltä ne visertelivät nuo kaksi. Pihlajan\njuurella istui nuori tyttö ja nuori mies. Mitä leppälintu lauloi\nallegrossa, sen puhui mies adagiossa; voi, ei mitään työtä sahalla, ei\nomaa kotia eikä häitä! Kainot unelmat uudesta onnesta ja nuoresta\nrakkaudesta hukkuivat kyyneliin ja tukahtuivat huokauksiin.\n\nSen huomasi vanhoissakin. Tapuloitsija Mäkelä seisoi siinä\nkorttelissa, josta 3X9 tuumaiset alkoivat, käsivarret ristissä\nrinnalla. Vastapäätä katua hienoimmassa korttelissa, jossa 3X12\ntuumaiset olivat lateissa, istui kirjakaupustelija Johansson\nkoettamassa hengen innolla ja uskon voimalla hankkia itsellensä ja\nraittiudelle käännykkäitä. Leveällä, lempeällä, jumalisella katseella\ntoisteli hän toistelemistaan autuuttamisen toivoa ja elämän kruunua.\n\"Herra vihaa mahtavia, Israelin ylimmäisiä, ja niitä, jotka\nylvästelevät, hän vihaa ylpeitä ja kopeat kiihoittavat hänen\nvihaansa\".\n\nJa Antti Mäkelä katseli synkästi edessään olevaan 3X12 tuuman tapuliin\nja ajatteli himmeitä, epäselviä ajatuksia kaikkien katoavaisuudesta ja\npysymättömyydestä. Kun ei nyt enää Blumeen, ei edes tuohon rikkaaseen\nBlumeen, jota hän oli koko elinaikansa palvellut, ollut luottamista,\nkun tämä jätti työmiehensä maksamatta neljäksitoista päiväksi, niin\nsilloin täytyi alkaa hakea turvaa kauppahuoneen ulkopuolelta, ja\nJohansson oli ehkä oikeassa: paloviina ja herrain ylpeys oli Jumalalle\nvastenmielistä.\n\nSitä huomattiin kirkossakin, jossa optimistit, helposti liikutettuina\nja herkkäverisinä, rakensivat toivonsa rukoukseen ja avuksihuutamiseen\ntällä hädän ajalla. Sitä huomasi pienissä työmieskodeissakin, jossa\npessimistit istuivat alakuloisina ja synkkinä, kun äiti varpaisillaan\nkäveli askareissaan ja lapset arkoina hiipivät köyhän kodin\nulkokulmilla.\n\nSitä huomattiin kapakassa, jossa opportunistit istuivat hyväksensä ja\nhuviksensa käyttämässä odottamatonta joutilaisuuttaan, kuiskaamalla\nesittäen yhteiskuntaa parantavia oppejaan ja ratkaisemassa\ntyöväenkysymyksen kuin sirkkeli tasoittaa lankun päät. Mutta kauempana\nhuoneessa, myymispöydän takana, meluttiin kovalla äänellä. Siihen\nolivat nuorimmat rauhanhäiritsijät asettautuneet, ja samoin kuin\nensimmäiset lumihiuteet pyörivät ja lentelevät vielä kylmenemättömässä\nsyysilmassa, samaten kuultiin kapakkatuvan kuumassa ilmassa suuria\nsanoja ja hurjia kirouksia satelevan, törmäävän yhteen tunkeilevan\ntilasta, sanoja, jotka uhkasivat Suikkilan sahalle ja sen ympäristölle\ntulta ja hävitystä.\n\nMelun siinä sisällä ylimmillään ollessa, aukeni ovi ja sisään astui\nkiiruusti vanha tapuloitsija naisen seuraamana. Heillä näkyi olevan\njotain tärkeää ilmoitettavana, sen huomasi heti. Lähinnä seisovat\nvaikenivatkin heti; huoneessa syntyi ikäänkuin ontto eli aukko\nkeskelle, johon hälinä kukistui, ja noin minuutin kuluttua kuultiin\nainoastaan yksityisiä: noh! noh! mikä nyt on? Tapuloitsija ilmoitti\nhöyrylaivan äskettäin laskeneen laituriin, ja että herra Emil Blume\noli laivassa.\n\n-- Hän sen penikka, joka on syypää kaikkeen tähän kurjuuteen, kuultiin\nnyt joukosta. Hän, joka muutamia vuosia sitten loikoi täällä koko\nkesän riippakoikussa eikä edes viitsinyt päätänsä nostaa, jos ei joku\nnaisihminen kulkenut sivutse.\n\n-- Menkäämme hänen luoksensa ja kysykäämme, aikooko hän maksaa\ntyömiehillensä vai ei.\n\nSyntyi yleinen meteli kapakassa.\n\n-- Ei, seis nyt! odottakaa vähäsen, huusi nyt tapuloitsija hälinän\nvoittavalla äänellä, hän ei ole yksinään. Veikkoliini on hänen\nkanssansa, Israel Veikkoliini.\n\nNyt kääntyi puhe toisaanne. Tuo äsken niin synkkä ja kiihottunut\nmieliala muuttui päinvastaiseksi. -- Vai hän. Niin, jos joku voipi\ntässä auttaa, niin ei sitä tee englantilainen eikä ranskalainen, vaan\nkyllä Veikkoliini se on, joka sen tekee. Se on mies se, joka on\npitänyt huolta itsestään, hänellä on rahaa, Kiiskilässä saha ja metsiä\nvielä. Me menemme miehissä konttoriin.\n\nJa synkimmästä epätoivosta ja toivottomasta alakuloisuudesta muuttui\nmieliala pikaisesti toivorikkaaksi parempien aikojen odottamiseksi,\naiheettomaksi luottamukseksi kauppahuoneen maksukykyisyyteen.\n\nKiireimmiten maksettiin ryypyt ja olutpuolikkaat, ja nyt\nlähti liikkeelle tänä kevätiltana pitkä epäsäännöllinen jono\nkonttorirakennukselle.\n\nTämä sijaitsi alhaalla kosken partaalla, niin lähellä putousta, että\ntyrsky joskus räiskyi sen huvisillalle. Rakennusta ympäröitsi kaunis,\nhyvin hoidettu puutarha, jossa kevättyöt nyt tehtiin suurella\nuutteruudella. Rappujen edessä olevalla suurella kukkaispenkereellä\nkukoisti lukemattomia punasinerviä crocus'ia ja muita valkoisia ja\nkirjavia kukkia, ja siellä täällä loisti tulpaani kuin punainen\nveripilkku mustalla mullalla. Aurikkelit olivat nupulla, ja punaisiksi\npaleltunein sormin kömpivät pioonit ylös maasta.\n\nNuori suoravartaloinen nainen, jolla oli pieni, kaunis pää ja\nraskasmielinen, älykäs sävy somamuotoisissa kasvoissaan, työskenteli\nmuutamien äsken paljastettujen ruusupensaiden ruokkimisessa ja\nampelopsis-köynnösten sitomisessa verannan ristikon ympärille. Kun hän\nkuuli raskasta nassuttavaa astumista märällä tiellä, katsahti hän\npikaisesti ylös. Hänen kasvonsa vaalenivat, ja säikähtyneenä katsoi\nhän ympärilleen. Sitten kääri hän nopeasti helmansa ja juoksi keveästi\nkuin hirvi konttoriin. Silmänräpäyksen perästä tuli hän ulos miehensä\nkanssa, joka oli sahanhoitaja Paulsson. Tämä oli voimakas,\nlyhyenvanttera henkilö, jonka silmät katselivat terävästi, pistävästi.\nMiehellä oli revolveri kädessään. Tuo kaunis rouva koetti hillitä\nlevottomuuttaan ja kuiskasi: Kaarlo, älä pikaistu, Kaarlo, Kaarlo. Nyt\nseisoivat työmiehet jo pnutarhanaidakkeen sisäpuolella.\n\n-- Mitä te tahdotte? sanoi Paulsson vihaisesti.\n\nYleinen hiljaisuus.\n\n-- Mitä te tahdotte? kysyi sahanhoitaja korkealla äänellä.\n\n-- Puhua herra Blumen ja Veikkoliinin kanssa, vastasivat pari\nrohkeinta.\n\n-- He eivät ole vielä täällä, vastasi sahanhoitaja karmeasti. Olenhan\nsen jo sanonut; ja nyt te jätätte heti puutarhan. Mutta heti ...\nkuuletteko te -- ja nuo terävät silmät alkoivat säihkyä.\n\nYleinen liike syntyi nyt työmiesten joukossa.\n\n-- He ovat tulleet ... he ovat täällä, vastasivat muutamat.\n\n-- Niin, täällä minä olen, vastasi nyt eräs ääni, ja polulla alhaalta\nkosken luota tuli herra Emil ylös puutarhaan. Veikkoliini on vielä\ntuolla alhaalla, laiturilla. -- Onko jo tultu näin pitkälle, sanoi hän\nkuiskaten Paulssonille? Hän oli vaalennut nähdessään levottoman\nihmisjoukon puutarhassa.\n\n-- Täällä me olemme, sanoi hän jälleen, kääntyen joukkoon päin. Hyvää\niltaa, hyvää iltaa, menkää nyt kukin kotiinsa. Tunnin perästä saamme\npuhua ja selvittää koko asian.\n\nLakit lensivät pois kansan päästä. Eräs vanha mies astui esille,\npudisti Emil herran kättä ja sanoi nöyränä: -- Älkää pahaks' panko,\nälkää pahaks' panko, nuori herra, minä olen ollut täällä aina Teidän\nisänisänne ajoilta, ollaan vähän niinkuin levottomia täällä tehtaassa,\nälkää pahaks' panko, -- ja niin vetäyntyi joukko hiljakseen\npuutarhasta.\n\nHerra Paulsson ja hänen isäntänsä menivät verannalle päin. Emil herra\ntervehti kohtelijaasti tuota kaunista rouvaa, jonka kasvoille\npikaisesti ilmauntui polttava punehdus, punehdus, joka peitti hänen\nposkensa, otsansa ja kaulansa, punehdus, joka tuotti uhkaavan ilmeen\nsahanhoitajan teräviin silmiin, joka muutti hänen piirteensä vielä\ntuimemmaksi ja ihonsa vielä keltaisemmaksi. Tuskin yhtäkään lausetta\nnämä kolme toisillensa lausui. Ujostuksissaan astuttiin\nkonttori-rakennukseen. Sahanhoitaja pani revolverin kirjoituspöydälle.\nRouva Paulsson katosi äkisti sisähuoneisiin teetä laittamaan. Myöskin\nPaulsson oli mennyt ulos huoneesta, ja hetkiseksi jätettiin herra Emil\nyksikseen.\n\nOli aikoja kulunut siitä -- kohta Paulssonin tultua sahan hoitajaksi\n-- kun herra Emil oli tässä huoneessa, joka ennen oli ollut salonkina\nhänen vanhempiensa kesäasunnossa; silloin se oli koristettu kukilla ja\nvanhoilla perhemuotokuvilla. Nyt se oli alennettu konttorihuoneeksi ja\ntäynnänsä näytteitä reunuspuista ja läpileikkauksista, hintaluetteloja\nkaikkialla, seinillä ja katossakin.\n\nEi, ei kaikkialla, eräs suuri valokuva vanhanaikuisine aaltomaisine\npuitteineen riippui huoneen yhdessä nurkassa. Se oli hänen ja\nsahanhoitajan, hänen, nuoruutensa ystävän, valokuva. Kuinka hyvin hän\nmuistikin sitä hauskaa juomapäivää, jolloin he molemmat ylioppilaina,\nmolemmat laulajoita, valokuvattiin tämä malja välillänsä. Oi, paljon\noli senjälkeen tapahtunut, joka oli toisistaan eroittanut nämät\nmolemmat ystävät. Vuosia oli kulunut siitä ajasta, ja kumminkin puhui\ntuon kauniin rouvan polttava punehdus herra Emilin nuoruuden\nurostöistä. Paulsson, ystävä Kokko, joksi häntä sanottiin, oli saanut\nsahanhoitajan paikan, palkan ja asunnon kauppahuoneelta sekä vielä\nlahjojakin. Mutta siitä ajasta alkaen oli Kokon entiset pyöreät,\navonaiset ja iloiset silmät muuttuneet noiksi pistäviksi, teräviksi,\njotka nyt herättivät pelkoa työmiehissä.\n\nHerra Emil ei ennättänyt kumminkaan, onneksi kyllä, vaipua\nylioppilasmuistoihin; ovi aukeni ja sisään astui Paulsson ja\nVeikkoliini. Näytti siltä, kun Paulsson ei tahtoisi olla yksinänsä\nherra Emilin kanssa, ja jonkinmoisella innolla ryhdyttiin\nliikeasioihin, ikäänkuin ainoalle puolueettomalle alueelle, jolla\nvoitiin yhtyä.\n\nHerra Emil veti esille Schönfeldin siististi kuni kaunokirjoittajan\nkädellä kirjoitettuja ja viivattuja tapelleja, hänen anomuksensa\nulkomaalaisille saamamiehille maksuajan pidentämisestä, esitti asian\nsemmoisena, kuin hän itse Schönfeldin innostuttamana sen käsitti, ja\nniinkuin kirjeessä Paulssonille oli ilmoitettu.\n\nHerra Emil oli synnynnäisen hyvän älynsä, rikkaan kuvitusvoimansa\navulla melkoisesti kehittänyt asioimis-älynsä. Joll'eivät ajat olisi\nolleet niin huonoja, jollei hän olisi koko aikaa työskennellyt\nedellisen velkakuorman raskauttamana, melkein ilman toivoa ja\nluottamusta, niin olisi hän ehken työskennellyt voimalla ja innolla.\nBlumen kauppahuoneelle oli se välttämättömänä elinehtona, Paulssonille\nsuureksi eduksi, jos Schönfeldin tekemä ehdotus voisi mennä lävitse,\nja tämä ehdotus oli se, että muodostettaisiin yhtiö, niin että muun\nmuassa Paulsson, joka perinpohjin tunsi liikkeen, ja Veikkoliini, joka\nomasi halpahintaisia metsiä, yhtyisi kauppahuoneeseen. Herra Emil\nesitti kaikki edut tästä loistavalla todistusvoimalla. Edut olivat\nkieltämättömiä, vaikeudet tosin melkoisia, mutta tiettyjä ja\nmahdollisia voittaa.\n\nVeikkoliini kuunteli suurimmalla tarkkuudella. Kaksi punaista,\njyrkkäpiirteistä pilkkua ilmauntni hänen laihoille poskillensa, kun\ntämä ehdotus hänelle tehtiin. Hänen muutoin umpinainen luonteensa,\njoka tuon jonkin takana, jota me sanomme talonpojan levollisuudeksi --\nkansassa kasvatuksen kautta saavutettu arvokkaisuus, eikä mikään\nluonnonlahja -- kätki koko mailman ajatuksia ja tunteita, jätti hänen\nhetkiseksi. Hän hymyili niin, että lukemattomia ryppyjä muodostui\ntuolle ruskealle iholle. Hänen silmänsä loistivat siitä\ntyytyväisyydestä, jota hän tunsi. Hänen koko olentonsa ikäänkuin\nlaajentui, hän tunsi nousevansa ylöspäin, tunsi että hän oli\nsaavuttamaisillaan päämaalia, joka kauan unissa oli hänelle\nkangastanut.\n\nPaulsson'in terävä silmä huomasi voiton, hän nousi ylös hillitäksensä\noman mielenliikutuksensa.\n\n-- Minä tuon sisään vähän konjakkia ja vettä, sanoi hän, ja hieno hymy\nkohosi hänen omiin suupieliinsä mutta katosi samassa, Tämä oli jotakin\nniin tavatonta hänen katkerissa kasvoissaan ja muutti siihen määrään\nkoko niiden mielenilmeen, että Veikkoliini havahtui humauksestansa ja\nheti jälleen tunsi seisovansa lujalla maalla.\n\n-- Me olemme aikoneet muuttaa firman nimen \"Blume et Komp'ksi\", sanoi\nherra Emil pitkäveteisesti ja katsoi tarkastaen Veikkoliiniin.\nVeikkoliini hymyili hiljaisen pidätetyn hymyn, kumartui syvään ales\npaperien yli salataksensa mielenliikutustansa, selaili niitä ja sanoi\npäättävästi:\n\n-- Minunhan kumminkin ensin pitää saada osa näistä asiakirjoista\ntäällä.\n\n-- Kyllä, ne te saatte Paulssonin tahi hänen konttoriapulaisensa\nkanssa tutkia täällä konttorissa tänä iltana. Huomenna pitäisi minun\nsaada teidän vastauksenne. Se on hyvä tarjous, jonka teille teen,\nsiitä voitte olla vakuutettu. Ja herra Emil antoi Veikkoliinille\njohtavan katsauksen kaikkiin tapelleihin ja papereihin.\n\nNyt tuli Paulsson tuoden konjakkia ja vettä. Juotiin \"saat täst\", ja\npäätettiin, että sillä aikaa kuin Veikkoliini tutkii tapelleja, ne\ntoiset kaksi menevät alas sahalle maksamaan työmiehille, sillä Blume\noli tuonut rahoja mukanaan.\n\nVeikkoliini jäi yksikseen huoneeseen. Hän tirkisteli varovasti\nkummastakin akkunasta, heittäytyi hillitönnä konttorituolille, ja\nantaen vapautta riemuitsevalle ilollensa, joka täytti hänen\nsydämmensä, päästi hän lyhyen röhänaurun. Hän levitti käsivartensa,\nhuitoi niillä; hän tunsi ikäänkuin hän olisi vuosimääriä istunut\nvankeudessa ja nyt, nyt ensikerran äkisti saanut vapauden. Hän muisti\nkuinka hän kerran Viipurissa oli nähnyt erään vangitun mustalaisen\npäästettävän lääninvankilasta, kuinka tämä rajattomasta vapaudenilosta\noli laskeutunut maahan, suudellut sitä ja vannonut, että hän ei\nkoskaan enää, vaikka mitä rikosta hyvänsä tulisikin tekemään, elävänä\nantautuisi vangiksi.\n\nVapisevin käsin tarttui Veikkoliini papereihin ja hillitsi ilonsa,\nkuten olisi siinä ollut vaara. Hän muisti ne tuskalliset tunnit, jotka\nhän joku aika sitten oli viettänyt proomu Vellamon kastarissa, kun hän\nensikerran sai kuulla kauppahuone Blumen rappiotilan; hän muisti\nkauheat päivät, pelvon ja toivon päivät, ja epäilyksen, ennättäisikö\nhän ostaa Matti Kiiskilän talon ja metsän, ennenkuin tuo odotettu\nmullistus tapahtuisi. Toista kertaa ei hän tahtonut tulla samaan\ntilaan, ja hän muuttui äkisti kovaksi kuin valurauta -- hän karkoitti\nkaiken turhamielisyyden, kaikki tyhjät unelmat, kaiken laupeuden,\nkaikki; --ainoastaan hänen järkensä, hänen vaaran teroittama\narvostelukykynsä, hänen peruuttamattomasti päättäväinen tahtonsa\nratkaisisi tuon suuren kysymyksen: herrako -- vai palvelija?\n\nHän tutki esillä olevia tapelleja tarkkaan, ajattelevaisesti. Kului\ntunti tunnilta -- sitten kutsuttiin hän illalliselle.\n\nIltaruokaa syötäessä oli mieliala raskaana. Veikkoliini ei vielä\ntahtonut antaa ratkaisevaa vastausta asiasta. Rouvaa ei näkynyt,\nPaulsson ja Blume eivät tahtoneet puhua ruotsia, jota Veikkoliini\nhuonosti ymmärsi, jott'eivät herättäisi hänessä epäluuloa, ja kun he\npuhuivat huonosti suomea, ei siinä tullut paljon puhutuksi.\n\nIllallisen kestäessä muuttui Blume äkisti huomattavan levottomaksi.\nHän tuskin saattoi pakottaa itseänsä istumaan hiljaa, hänen salainen\npaheensa alkoi häntä muistuttaa läsnäolostansa, noita veltostuneita\npiirteitä nytkäytti, huulet vapisivat silloin tällöin vavahtaen,\nsilmäterät laajenivat, hän nähtävästi näki kaksia, sillä aika-ajoin\ntavoitti hän sivuin niitä esineitä, joita hän tahtoi ottaa.\n\nKun illallinen vihdoinkin oli lopussa, kiiruhti hän huoneeseensa,\nmutta siellä oli talon naisväki vielä parhaillaan siivoamassa,\nvuoteita tekemässä ja lämmittämässä. Puoli-vimmoissaan juoksi hän ulos\nkevätyöhön ja käveli edestakaisin puistossa ja pihalla. Hän otti\nliivintaskusta erään pienen kotelon, jota hän hermostuneena aukaisi\nkerta toisensa perästä.\n\nIlma oli muuttunut, sumu ja kosteus oli poissa, tuo raaka kevättuuli\noli lauhkea ja lämpöinen, taivas kirkas, kuu valaisi seutua. Koivu\nlevitti tuoksuansa, koski pauhasi ja heitti pisaroita ympärillensä,\njotka muodostivat liikkuvia, monivärisiä vesikaaria yli tuon valkoisen\nvaahdon. Ilma oli lieveä, pikkulinnut sirisivät silloin tällöin\npesissänsä, ruisrääkkä antoi kuulla narskutustansa, luonto varustautui\nauringonpaisteiseen ja lämpimään päivään, juhlaan ja iloon.\n\nMutta niinkuin kirottu samoili herra Emil puutarhan käytävillä\ntuskallisesti odottaen, että hänen huoneensa tulisi kuntoon.\nVihdoinkin, vihdoinkin katosivat valot tuolta ylhäältä, hän riemuitsi\ntuskissansa, riensi ylös, sytytti vapisevilla käsillä kynttilänsä,\nkiskoi auki soman, englantilaisen matkalaukkunsa ja etsi kaikista sen\nkoloista ja säilyistä tuota huumaavaa myrkkyä, ikäänkuin hän olisi\netsinyt sielunsa autuutta. Hän ei löytänyt sitä. Mahdotonta! Hän oli\nkuitenkin kätkenyt sen huolellisesti siihen. Hän malttoi äkisti\nmielensä, vaistomaisesti, voidaksensa ajatella, kuinka se oli\nhävinnyt, minnekä hän oli sen pannut, ja oliko hän sen matkalla\nkätkenyt. Jahah, nyt muisti hän sen, hän oli pannut sen\nmatkalaukkuunsa. Hänen huulensa vetäyntyivät kankeaan\nsuonenvedontapaiseen hymyyn, hän ikäänkuin havaitsi jotakin kiiltävää\npunaista, jota hän mielessään kuvaili edessänsä; hiki juoksi hänen\notsastansa. Se lievensi hänen tuskansa ja taistelemalla saavutetulla\nlevollisuudella, vakavuuden ja varmuuden tunteella meni hän alas\nkonttoriin tuodaksensa sieltä matkalaukkunsa.\n\nPimeässä korridoorissa kuuli hän hiljaisen soinnukkaan äänen; \"Emil,\nseisahdu, Emil minä pyydän\", hän tunsi pehmeän pienoisen käden, mutta\nhän meni muissa ajatuksissa, toisessa teossa. Hän oli hurjimman halun\npainon alaisena. Törkeästi huutaen: \"pois tieltä\", meni hän eteenpäin\nrappuja myöten ja astui konttoriin. Hän ei edes huomannut nyyhkimisen\nääntä, joka kuului rappusista.\n\nKonttorissa oli pimeä, hän sytytti kynttilän, silloin näki hän erään\npaperin pöydällä, johonka oli jotakin kirjoitettu suurilla, jäykillä\nkirjaimilla. Hän haki ensiksi matkalaukkunsa ja aukaisi sen\npikaisesti. Täällä, täällä sisässä se oli, tuo tuskallisesti etsitty,\neräässä sievässä kristallipullossa. Taaskin vilahti värinläike hänen\nsilmiensä edessä. Noh, nyt saattoi hän heittää pikaisen silmäyksen\npaperiin. Mitähän se mahtoi sisältää? Hän luki koneellisesti seuraavat\nsanat suomeksi:\n\n     \"En koskaan yhdy kauppahuoneeseen.\n\n                  \"Israel Veikkoliini.\"\n\nHerra Emil vavahti. Kristallipullo putosi kilisten muutamille\nrautanäytteille, jotka olivat laattialla, ja meni tuhanneksi muruksi.\n\nHämmästyneenä tuijotti hän laattiaan.\n\nNyt valtasi hänet raivo ja epätoivo. Yhdessä sekunnissa selvisi kaikki\nhänelle: että hän tuolla ulkona jälleen luotansa oli sysännyt\npehmoisen, sievän käden, lämpöisen, rakastavan sydämmen; että\nVeikkoliini oli jättänyt hänet pulaan; että kauppahuone oli joutunut\nhäviöön ja, mikä oli kauheinta kaikista, että pullo makasi särkyneenä,\nhänen jalkansa juuressa, levittäen hienoa karvasmantelin tuoksua\nympärillensä.\n\nMelkein tunnotonna tuskasta hapuili hän tulta. Hän tapasi jotain\nkovaa, kylmää, kiiltävää, katsoi lähemmin sitä, ymmärtämättä ensin\nmitä se oli. Häntä värisytti, se oli Paulssonin revolveri.\n\n-- Oikein, sanoi hän, se tulee kuin kutsuttu.\n\nKuului muutamia napsauksia ... laukaus, ja kauppahuone Blumen\nviimeinen edustaja oli mennyt tuntemattomiin.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKun Veikkoliini oli lopettanut herra Emilin tapellien tarkastamisen,\npakeni hän huoneesta. Hän pakeni itseänsä. Kunnia kuulua Blumen\nkauppahuoneeseen oli hänelle liian houkutteleva. Jos herra Emil olisi\nvielä kerran asettanut hänen eteensä tämän loistavan numerosarjakuvan,\njoka alkoi muutamalla pennillä kuutiojalalta ja loppui miljoonilla,\nkomeilla kuvilla koreista arvopapereista paksuina tukkuina,\nkultaläjistä ja ennen kaikkea yrityksistä, suurista yrityksistä:\ntuhansittain työmiehiä pantaisiin liikkeelle pitkin koko Karjalan\nvesistöä, satoja hevosia ja höyrykoneita pakotettaisiin kuljettamaan\ntavaroita kauppahuoneen mahtavaan varastoon, joukottain ostajia ja\nturvatteja, liikeystäviä, asiamiehiä tulisi alituiseen tuomaan uusia\ntilauksia, toisi sterlinkipuntia, frangeja ja guldenia noihin tilaviin\nkassaholveihin -- kuka tiesi, ehkä hän lopulta olisi antanut\nhoukutella itsensä kauppahuoneeseen, ja se olisi ollut tyhmää,\nvarsinkin, kuten hän nyt asian käsitti. Ja hänen käsityksensä oli\nvarmaankin oikea, sen hän tunsi, sen hän tiesi. Sentähden tahtoi hän\nennen paeta kuin huonosti vastustaa. Ei, herra Emil, ei! Oljet voivat\nkyllä olla pehmeitä, mutta niistä tulee kova vuode.\n\nVeikkoliini luuli itse, sen loppupäätöksen jälkeen, jonka hän oli\nsaanut herra Emilin laskuista, ja sen päätöksen jälkeen, jonka hän oli\ntehnyt, oppineensa enemmän kuin ennen vuosikausiin. Hän oli tullut\ntarkkanäköiseksi, oli oppinut tuntemaan itsensä. Hän luuli\nnäköpiirinsä tästä hetkestä laajentuneen entistään paljoa laveammaksi.\n\nAamulla heräsi Veikkoliini aikaisemmin, kuin tavallisesti, juuri kun\nhöyrylaiva vihelsi ensikerran. Kooten pikaisesti kapineensa hiipi hän\nkesäpäivän auringon valaiseman verannan ohi, tulpaanien ohi, jotka\nsadoittain loistivat, kuin veripisarat, tuolla mustalla mullalla, alas\nrantaan, tuolle pienelle höyryvenheelle. Peläten tulevansa huomatuksi\nja että herra Emil tavoittaisi häntä, kiiruhti hän huomaamatta\nrantaan. Hän astui laivaan, ja nyt hengitti hän jo helpommin. Vasta\nsittenkuin propelli oli alkanut pyöriä, säikäyttäen salakat, jotka\nleikkivät auringonpaisteessa, tunsi hän itsensä varmaksi ja\nlevolliseksi, ja mielihyvällä nautti hän nyt tuosta ihanasta\nkesä-ilmasta, sillä kesä oli tullut, lämpimänä ja toivorikkaana,\näkillisesti, odottamatta, kerrassaan.\n\nAurinko lähetti valoansa sisäjärvien selille, niemille ja saarille.\nLeppä oli vielä ruskea, ikäänkuin pakkanen olisi polttanut sen lehdet.\nHaapa oli jo ennättänyt askeleen edemmäksi, sen lehdet välähtelivät\nkauneimmassa kullanpunaisessa värissä, ja koivun hiirenkorvat\nnäyttivät matkan päähän hienosti vivahtavalta harsolta, joka verhosi\nlehdot ja metsäkielekkeet. Lahtiloissa rääkitti tavi, ja raskaana\nlenteli kuikka selkien yli hakiessaan alituisesti huutavien,\nalituisesti nälkäisten lokkien ja tiirojen hävityksiltä suojeltua\nsoidinpaikkaa.\n\nVeikkoliini, ollen ainoa matkustaja, heittäytyi pitkälleen eräälle\nlaivankannella olevalle sohvalle ja katseli ajatuksissaan miettivänä\nääretöntä sinistä taivasta. Tuo määrätön, tuo muodoton, ilman tukea\nsilmälle, tämä taivaan avaruus ja kauneus tekivät häneen syvän\nvaikutuksen, hän tuli surumieliseksi. Oh, nuo kirotut numerot, niitä\noli hän eilen laskenut tuntimäärin. Voitto tuntui olevan häntä niin\nlähellä, niin tiettyä, onni niin varma. Hän kuuli jo sen siipien\nsuhinaa. Se oli hänen päällänsä, hänen ympärillänsä, hänen luonansa,\nja juuri kuin hänen piti se tavoittaa, silloin se pakeni. Muutaman\nsilmänräpäyksen oli hän luullut jättäneensä kauas taaksensa entisen\nhalvan itsensä, olevansa kauppahuone Blumen jäsenenä, rikkaana ja\nriippumatonna. Ja kuitenkin, tämä viimeinen vuosi, minkälaista oli se\nollut? joka päivä lupauksia, lupauksia, lupauksia, hämäriä unelmia\nonnellisuudesta, joka kangasti, ja joka päivä täytyi hänen kuitenkin\nantaa itsellensä se neuvo -- odota. Oliko hänellä aikaa odottaa, hän,\njoka oli ennättänyt elämän keskipäivänhetkelle? Kuinka hän vihasikaan\ntuota sanaa: odota.\n\nTavallisella itsepäisyydellään ei hän huomannut, että hän jo kauan\nsitten oli saavuttanut rohkeimpienkin toiveittensa määrän, semmoisina\nkuin ne olivat olleet pari vuotta sitten. Hän ei huomannut tahi ei\ntahtonut huomata, että hän alati oli jännittänyt jousen kireemmälle ja\nalati asettanut määräpään kauemmaksi, pyytänyt enemmän ja enemmän.\nSittenkuin hän oli pelastanut säästönsä Blumelta, olihan hänestä\ntullut kauneimpien metsien omaaja, hän oli saanut kumppanin ja\nrakentanut sahan, sahan, joka nyt jo tänä kevännä alottaisi tehdä\ntyötä.\n\nPerhettänsä ei hän tosin ollut löytänyt takaisin, mutta oliko hän edes\nkertaakaan todenperään sitä etsinyt? Ei, päinvastoin oli häntä\nuseammin kuin kerran viehättänyt toivo, että...\n\nMutta se oli asia, joka ei koskenut häneen. Hän ei ollut\nhuomaavinansa, että, jollei kaikki menisi nurin ja ihan vastoin\nodottamista, olisi hän muutaman vuoden kuluttua rikas mies, ei yhtä\nrikas, kuin Blume oli ollut, mutta kuitenkin...\n\nNiin, Blume, ja ajatukset kääntyivät toiselle suunnalle. -- Nyt se\nrymähtää, ja Matti ja Maria, mitähän he sanovat, kun kaikki heidän\nomaisuutensa menee mukana. -- Niin, hänen vikansa se todellakaan ei\nollut. -- Matti olisi voinut ottaa rahansa pois Blumelta, ja\nkuitenkin, hänen omatuntonsa ei antanut hänelle rauhaa. Hänen täytyi\nmyöntää, että oli tapahtunut juuri niin, kuin hän oli laskenut ja\ntoivonut. Rauhoittaakseen itseänsä ja omaatuntoansa päätti hän nyt\ntulevaisuudessa, kun kaikki välttämättömät tapahtumat olivat\ntapahtuneet, ottaa nuo hyvät ihmiset palvelukseensa. Hänen sahallaan\nlöytyisi kyllä työtä, ja hyvin hän heille maksaisi -- ja kuitenkin,\nehkä olisi parasta jättää heidät oman onnensa nojaan. Tuo Batseban\njuttu ei milloinkaan tulisi tapahtumaan. Mutta olihan lapsellista\najatella sitä, eihän se milloinkaan voisi tapahtua todellisuudessa, ei\nvoisi milloinkaan tapahtua, ei, ei milloinkaan elettäessä.\n\nSitä paitse, mitä hänellä oli katumista? Jos hän ei olisi ajoissa\nkiiruhtanut, niin olisi hänelle itsellensä käynyt samoin kuin Matille\nnyt. Ja hänen omatuntonsa paatui, hänen sydämensä kylmeni. Ei,\nrahojansa hän ei milloinkaan heittäisi. Hän luuli seisovansa\nvihollisten keskellä, jotka tahtoivat häneltä riistää hänen kultansa,\nja hän tappeli ja varjeli itseänsä vimmatusti. Oli onnettomuus, että\ntuo kohtasi Vahvaa Mattia ja hänen kaunista vaimoansa, mutta hänen\nvikansa se ei ollut, onnettomuus se oli.\n\nEhkä olisi parasta aluksi matkustaa pois, kunnes hurjin myrsky olisi\nehtinyt lakata raivoamasta. Kunhan sitten tulisi takaisin, olisi asia\ntunnettu, keskusteltu ja pahin aika ohitse.\n\nVeikkoliinin näitä mietteitä hautoessa, kulki höyrylaiva Saimaan\nautioilla vesillä harmaiden, kallioisten, aaltojen sylistä kohoavien\nsaarien ohitse, joilla laihoja mäntyjä kasvoi.\n\nEi missään näkynyt aaltoilevata peltoa, viheliäistä niittyä: raskas,\nsynkkä, kolkko luonto, peninkulmittain joka suunnalle. Ainoastaan\nsiellä täällä loitommalla ilmaisi muutamista kaukana olevista tuvista\nsuoraan sinistä kevättaivasta kohti valkoisena nouseva savu, että\ntäälläkin asui ihmisiä.\n\nÄkisti, jyrkässä käänteessä niemen ympäri näkyi erämaan keskeltä\nkallioiden ja mäntyjen välistä kolme mahtavaa keskiajan tornia, joita\ntoisiinsa yhdisti paksu muuri. Se oli vanha Olavinlinna, jonka\nijäkkäät kiviläjät kohosivat kallioluodolta keskellä nopeasti\nrientävää virtaa. Pikku höyry kulki vauhdilla salmea ihan linnan\nvieritse, teki äkkikäänteen oikealle ja laski pian Savonlinnan\nlaituriin. Rannalla oli tavaton liike. Miten ovat asiat Suikkilassa,\noli ensimmäinen kysymys, jonka kymmenkunta henkilöä teki höyryn\nkatteinille ja sen ainoalle matkustajalle Veikkoliinille.\n\n-- Suikkilassa? Suikkilassa? Mitäs siellä olisi tapahtunut? Siellä oli\nkuin tavallisesti.\n\nKaikki näyttivät hämmästyneiltä ja ihmetteleviltä. -- No, mutta Blume,\nEmil herra, ettekö ole kuulleet, että Emil herra on kuollut? Hän on\nampunut itsensä. -- Ja nyt sai Veikkoliini tietää, että kun herra\nPaulsson saman päivän aamuna tuli konttoriin ja toi sähkösanoman\nEnglannista, joka ilmoitti että maksunlykkäys oli myönnetty, että\nenglantilainen kauppahuone lähetti kokeneen henkilön avuksi\nselvittämään asioita, makasi Emil herra verissään konttorin\nlaattialla,\n\nNuolen nopeudella, höyryn ja sähkön avulla, oli tuo synkkä sanoma Emil\nherran kuolemasta levinnyt yli koko Suomen.\n\nEmil herra oli tosin vielä nuori ja vähemmän tunnettu, häntä ei niin\npaljon ajateltu. Mutta kauppahuone, tuo vanha kauppahuone, joka\nmiespolvia oli hallinnut Karjalan taloudellista elämää, ja jota\npidettiin niin varmana, niin pysyväisenä, tuo komea rakennus, joka,\nkuni Pyhän Olavin linna tuolla kohosi monien satojen pienien\nkauppahuoneiden ja toiminimien yli, jotka kaikki viettivät enemmän\ntahi vähemmän kituvaista elämätä, pitäisikö senkin maksaa veronsa\nhuonoille ajoille. Kukahan nyt olikaan varma, kysyttiin joka paikassa,\nminne surusanoma saapui. Ja tunteelliset ihmiset ajattelivat kaikkia\nniitä päivätyömiehiä, tukkijunkkareita ja sahatyömiehiä, joita\nsatamäärin oli kauppahuoneen palveluksessa, kaikkia köyhiä, joilla oli\npanoksia kauppahuoneen tallella. Ja sitten nuo isot saamamiehet ...\nkuinka monta heistä voisi pystyssä pysyä?\n\nTieto Emil herran kuolemasta tuli Veikkoliinille odottamatta, ja teki\nse häneen syvän vaikutuksen. Kun hän oli saanut ajatuksensa\nselvitetyksi, nousi hänessä vihan vimma kuollutta kohtaan. Vielä eilen\noli hän kuvaillut kaikki niin valoisaksi ja toivokkaaksi, oli\nkauniilla puheella houkutellut Veikkoliiniä panemaan alttiiksi\ntuskalla ja levottomuudella ansaitut omaisuutensa ja rahansa, ja heti\nsen jälkeen on hän epätoivossa aseman pysymättömyyden tähden tehnyt\nlopputilin elämän kanssa. Mutta hänen katseensa selkeni uudestaan, ja\nhän ajatteli itseksensä: Israel Veikkoliini oli heitä viisaampi, häntä\nei kukaan enää petä, hän tietää olla varoillansa. Ja nyt oli Blume\npoissa, hävinnyt maan päältä. No, kun se kerran oli tapahtunut, niin\nolihan parasta, niinkuin oli. Kilpailija, joka on pakotettu myymään\nmihin hintaan tahansa, on ikävä toveri, joka ainoastaan tuottaa\nonnettomuutta.\n\nEi, tuo Blumen juttu, se oli kuin ukkosilma, se puhdistaa ilman. Vielä\npari senlaista seikkaa, ja nuoret, jotka ovat alhaalla laaksossa\nolleet varjossa eivätkä milloinkaan ole saaneet suoranaista\nvalonsädettä kultaisesta auringosta, ne tulevat nyt nousemaan. Nyt on\nnuorien kevät. Veikkoliinista tuntui ikäänkuin hän olisi vapautettu\njostakin painajaisesta, joka oli häntä kauan vaivannut ja usein\nestänyt hengittämästä. Hän tunsi itsensä vapautuneeksi, tunsi että hän\nkohosi entisestä yhteiskunnallisesta asemastaan, kohosi ylemmäksi,\ntuli herrasmieheksi.\n\nEi, pois nyt epäilykset, loppurohjaus oli niin mahtava, niin suuri,\nettei hänen tarvinnut pelätä kotiintuloa.\n\nHän otti siis ensiluokan piletin laivassa, ensi kerran eläessään,\nastui laivaan koko rohkeasti ja koetti olla koteutuneena muiden\nmatkustajain, matkustavien liikemiesten, matkailijain ja ylioppilaiden\nseurassa. Mutta vaikka hän koettikin liikkua ujostelematta toisten\njoukossa, tunsi hän kuitenkin juovan olevan itsensä ja heidän\nvälillänsä. Hän meni salonkiin, pani oven tarkasti kiinni ja alkoi\nvetää housunsa lahkeet saappaanvarsista. Tämä olisi viimeinen muutos\nhänen kanssaan, ennenkuin hän kotelosta lentäisi, niinkuin perhonen,\nsäteilevään päivänvaloon. Suorat, tasaiset, pitkät housut olisivat\ntodistuksena, että hän oli jättänyt aliluokan, että hänellä oli sija\nja äänivalta noiden kymmenentuhannen yliluokkalaisen joukossa. Mutta\nvaikka miten hän olisi oikonut housujansa, jotka olivat kaiket päivät\nrypistyneet saappaanvarsissa, niin ei hän niille mahtanut mitään.\nHänen terve järkensä sanoi hänelle, että ne, senlaisina kuin nyt,\neivät soveltuneet aiottuun muutokseen. Vähän häpeissään ja\nalakuloisena pani hän lahkeet takaisin varsiin ja meni kannelle.\n\nMikä ihana kevätkesäpäivä! Virta paisui, aallot kohisivat. Pyhän\nOlavin tornien ja viirujen ympärillä kirkuivat naakat. Hanhikki ja\nvoikukka kukkivat rauniolinnan onkaloissa ja sorassa, kalalokki\nleijaili linnoituksen ympäri, ja auringon valaisemien vallien laiteita\npitkin kiiti tornipääskynen nuolen nopeudella.\n\nAuringonvalo, kesänlämpö ja joutenolo vaikuttivat, että Veikkoliini\noli onnellinen, niin onnellinen, että hän unohti pukeutumisharminsa ja\ntuon Mattia koskevan...\n\nMutta kun hän muutamien päivien perästä oli saapunut Kiiskilään, oli\nhänen onnensa loppunut. Vasta illan tullen saapui Veikkoliini omaan,\nentiseen Matin tupaan. Aurinko oli laskeutunut pari tuntia sitten,\nkesäyön vaalea pimeä levittäysi seudun yli, ja nyt tulivat nuo synkät\najatukset takaisin. Veikkoliinista tuntui raskaalta mennä vastamäkeä\ntupaan. Miten alottaisi hän puheensa, miten sovitteleisi hän sanomansa\nBlumen konkurssista? Miten tuoda esille tuo asia? Eivätköhän he jo\nkoko asiata tietäne? Ja Maria, tuo viisas, selväpäinen Maria, kun hän\nkirkkailla silmillään katsoisi häneen miellyttävästi ja liikuttavalla\näänellä alkaisi tiedustella asiasta, miten hän suoriutusi? Ja tuo\nkummallinen tyttö sitten ja hänen isot käsittämättömät silmänsä, jotka\nnäkevät suorastaan ihmisen läpi? Parasta on mennä nyt hämärässä sinne\nja heti kertoa kaikki, niinkuin se paraiten soveltuisi.\n\nMutta epäilemättä tiesivät he jo, ettei heillä nyt enää ollut muuta\nkuin Hurja hevonen, kirves ja omat työvoimansa. Miten muutoin tämä\näänettömyys, tämä kamala hiljaisuus talon ympärillä? Talo oli kuin\nkuollut. -- Hallin iloista haukuntaa, joka aina iltasilla auringon\nlaskun jälkeen houkutteli naapurien koirat haukkumaan tuntikausittain,\nei kuulunut. Hurja ei kuopinut tallissa, kanat olivat hävinneet.\nAnttia ja huutolaispoikaa, joilla oli tapana joka ilta pelata ainaista\n\"linnaansa\", ei näkynyt. Ei mitään kissaa rappusilla, ja kuitenkin oli\novi auki.\n\nSamassa lensi yöleilakka suristen, kuni juovuksissa, ihan Veikkoliinin\nohitse. Hän säpsähti tuota onnettomuutta ennustavaa lintua ... ja\nsilloin juolahti mieleen: ehkä joku onnettomuus... Ei, hän ei voinut\nkestää tätä epätietoisuutta, ja loppumatkan astui hän päättäväisenä,\nkylmänä ja päättämällä uskalijaana kiiruusti ylös rakennusta kohti.\n\nNyt oli hän perillä, hän aukaisi tuvan oven. Tupa oli tyhjä. Hän\nkuunteli, ei mitään ääntä, ei mitään liikettä. Hän henkäsi syvään ja\nmeni epäröiden ovelle, joka vei perimmäiseen huoneesen. Siellä oli\nmelkein pimeä, yhdessä nurkassa näki hän erään henkilön, joka\nkäsivarret hajallaan istui pää kumartuneena pöydälle, ikään kuin\nkuollut...\n\nVeikkoliini ravisteli häntä, se oli Lutikka, joka yksinään ja\njuovuksissa istui siinä, olut- ja viinapulloja ympärillään.\n\n-- Missä ovat muut, missä on Matti, Maria ja lapset?\n\n-- Poissa!\n\n-- Poissa, missä, missä? Vastaa kuitenkin, ihminen!\n\n-- Poissa tietääkseni, ja Hultilan pää painui taaskin raskaasti\npöydälle. Hän nukkui sikeään uneensa. Oli mahdotonta saada enää\nsanaakaan häneltä...\n\nVeikkoliini tiesi tarpeeksi. Hän taaskin jäisi yksikseen,\nkotiliedettömäksi, yksin itseksensä, puuhiensa, toimiensa ja, kun\npäivä oli päätynyt, pahan omantuntonsa kanssa uneksimaan kuningas\nTaavetista ja Batsebasta. Hän huokasi syvään ja meni.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSeuraavana päivänä -- se oli sunnuntai -- satoi aikaisesta aamusta\nmyöhäiseen iltaan. Satoi rajusti kuin kaatamalla, taivas lepäsi\numpiharmaana ja raskaana maan yli. Kun Veikkoliini nousi ylös aamulla,\noli talo tyhjä. Ei mitään tulta pesässä, ei kukaan häärinyt lieden\nääressä, ei mitään kahvia valmista. Alhaalla olevasta ikkunasta tuli\nvaloa sisään, vaaleana ja väritönnä, näyttäen Veikkoliinille tuvan\nkaikessa alastomuudessaan. Katon mustuneet hirret olivat tyhjinä,\nkaikki talouskapineet olivat poissa. Liesi, kodin alttari, joka näytti\nniin miellyttävältä ja puoleensa vetävältä, kun sitä talon naiset\nympäröivät, kun tuli sen arinalla iloisesti leimusi, seisoi siinä nyt\nisona, jönkeänä, mustuneena ja kylmänä, täynnänsä halkeamia, jotka\nkätkivät mustaan varjoonsa muistoja synkistä päivistä, surullisista,\nyksinäisistä hetkistä, pitkistä, pimeistä talvi-illoista.\nVeikkoliinista tuntui kolkolta ja vastenmieliseltä, yksinäisyys ja\näänettömyys kiusasivat häntä. Hän aikoi juuri lähteä ulos Hultilaa\netsimään, kun joku huoneessa liikahtamisellaan häiritsi häntä. Nyt hän\npimeässä näki erään haamun epäselvät piirteet. Oven suussa ikkunan\npielisen varjossa istui Hultila, vaaleankeltaisena kuin valo ulkona,\nunen pöppelössä, ränstyneen näköisenä. Veikkoliini tuli iloiseksi,\njoksi hän ei ollut uskonut milloinkaan tulevansa, tavatessaan tuota\nsurkeata olentoa.\n\n-- No, tuollahan oletkin. Kun sutta ajattelee, on se jo etehisessä!\n\nEi mitään vastausta.\n\n-- Missä on väki? Täällähän on autiota, kuin kirkossa arkena. Mitä\nteet yksin täällä koko talossa? Missä on väki?\n\nKorisevalla ja käheällä äänellä vastasi Hultila pimeästä:\n\n-- Lautalla tietääkseni, Blumen lautalla. He tulevat muuttamaan\nSuikkilan sahalle. He ovat pyytäneet minua jäämään tänne katsomaan\ntaloa ja vanhusta saunassa.\n\nNiin, nyt muisti Veikkoliini Vahvan Matin tuumat. Hän muuttaisi\nSuikkilan sahalle perheinensä ja tavaroinensa: siellä tulisi Matista\ntapuloitsija, ja hän menisi ainaiseksi Blumen palvelukseen, ja Maria\nsaisi tyttärensä koulutetuksi ja tehtaan lääkärin hoidettavaksi.\nBlumen kuolemasta ja siitä, mitä tapahtunut oli, eivät he siis\ntienneet mitään... Se oli hänelle epäsuotuista. Mitä ennemmin he siitä\nsaisivat tiedon, sitä parempi. Silloin ei tarvitsisi hänen itsensä\npuhua asiasta.\n\nVeikkoliini istui ikkunan luona, tupakkaa polttelemassa ja\nkatselemassa miten vesi lätisten putosi pihalle ja juoksi leveinä\npuroina mukulakiven lohkareiden välitse viettomaata alas. Hänet\nyllätti syvä raskasmielisyys yksinäisyyden tähden. Hän tahtoi\ntarkoittaa tätä ikävän ja väsymyksen tunnetta ajattelemalla\nliikeasioitaan. Ajatteleminen yhä kasvavaa omaisuuttaan, eteenpäin\nmenevätä sahaliikettään, oli aina ollut hänelle lohdutuksen ja ilon\nlähteenä.\n\nTänään ei kuitenkaan mikään auttanut. Pyhäpäivän hiljaisuus ja\nyksinäisyys ahdistivat häntä. Näiden mukana tulivat hänelle surulliset\najatukset ja huolet. Mitä hyötyä hänen työstään? Kenelle kokosi hän?\nHänellä ei ollut vaimoa eikä yhtään lasta! Viime aikoina oli hänen\nvaimonsa kuvan hävittänyt eräs toinen... Mutta poika, poikani, sen hän\nkatsoi taivaan velkapääksi hänelle takaisin antamaan. Kokoaminen,\nhankkimishalu saisivat vasta silloin oikean arvonsa, kun hän tietäisi,\nett'eivät vieraat ihmiset jonakuna päivänä veisi kaikkea sitä, mitä\nhän jättäisi jälkeensä, kun löytyisi joku, joka ottaisi kiinni siitä,\nmihin hän itse lopettaisi, ja joka yhäti lisäisi kulta-aarretta, alati\nveisi taloa eteenpäin. Mutta hän ... niin, hän oli lapseton... Hän\nhuokasi ääneensä ja syvään.\n\nHultila seurasi raukeilla silmillään Veikkoliinin liikkeitä, näki\nmiten tupakan savu pyörehtien nousi hänen piipustansa, näki hänen\nsurullisen, alakuloisen katseensa ja, niinkuin hän olisi huomannut\nhänen ajatuksensa, sanoi hän äkisti korpin-äänellänsä:\n\n-- Veikkoliinin pitäisi mennä naimisiin.\n\nVeikkoliini ei pitänyt siitä, että joku luki hänen ajatuksiansa. Hän\ntunsi tuon nenäkkään neuvon tavanneen häntä, ilkeästi koskeneen\nhäneen. Hän otti piipun suustansa pikaisesti, sylkäsi tarmokkaasti ja\nvastasi kuivasti:\n\n-- No, mutta jos minulla jo olisi vaimo.\n\nTähän odottamattomaan vastaukseen, jonka olisi pitänyt hämmästyttää\nLutikkaa, ei hän vastannut mitään. Taaskin seurasi pitkä äänettömyys,\nkuului ainoastaan sateen lotina katolta ja ikkunasta.\n\nTämä äänettömyys suututti Veikkoliiniä.\n\n-- Saanen kiittää juuri Teitä siitä ett'ei kukaan tiedä missä vaimoni\nnyt on, sanoi hän pikaisesti.\n\nHän tunsi tarpeen purkaa sisuansa, tunteaksensa, että hän eli ja että\nelämätä oli hänen ympärillään.\n\n-- Minua, kuinka niin?\n\n-- Niin, juuri Teitä ja Teidän hutiloimallanne tehtyjä kirkonkirjoja.\nKappalainen on sanonut Teidän toimittaneen kauniin sekasotkun tässä\npitäjässä.\n\nKun tuli puheeksi kirkonkirjat, valtasi tuon kurjan Lutikan\nvastustamaton naurunhalu. Luoja tiesi, minkä ajatusyhdistyksen lienee\ntämä keskustelu herättänyt hänen tylsissä aivoissaan, mutta jotakin\nhauskaa ja naurettavaa oli hänestä aina tämä asia. Nytkään hän ei\nvoinut pidättäytyä, istuessaan yksin tuolla pimeässä, hänen suunsa\nvetäytyi hymyyn ja hän nauraa kikotti ääneensä.\n\nMutta nyt suuttui Veikkoliini todentekoon. Hän ei ollut syönyt koko\npäivään, hän oli ollut monenmoisissa tunnevirtauksissa, ja nyt hän\nnäki lisäksi itsensä tarkoin oivalletuksi. Hän kirosi ja melusi ja\nkäski Lutikan hävetä ja olla vaiti seinänraossaan tahi mennä niin\nkauvas kuin tietä riittää. Mutta eivät mitkään uhkaukset vaikuttaneet\nHultilaan mitään, hän antoi haukkumisen mennä menojaan. Kun\nVeikkoliini vihdoin lopetti vastasi hän niinkuin ei mitään pahaa sanaa\nheidän välillänsä olisi vaihdettu:\n\n-- Minä neuvon teitä puhumaan tuon noitanaisen kanssa, hän voi varmaan\nantaa teille hyvän neuvon. Hän tuntee kaikki suvut pitäjässä; kaikki\nmitä hän on kuullut kaksikymmentä vuotta sitten, muistaa hän vielä.\nKun vanha pastori tahtoo jotain tietoa perhesuhteista eikä saa selvää\nkirkonkirjoista, niin menee hän puhumaan mummon kanssa...\n\nVeikkoliini kuunteli hänen puhettaan ja meni suurilla askeleilla\ntuvasta, samalla sulkien oven perästään, niin että nurkat tärisivät.\n\n-- Hm ... sanoi hän itseksensä, Lutikka saattaa olla oikeassa.\n\nHän meni sahallensa, se oli tyhjä.\n\nTuskin yhtään sielua näkyi kylässä. Niin monta kuin voivat, olivat\nmenneet kirkkoon. Veikkoliini koetti kuluttaa päiväänsä parhaansa\nmukaan, mutta se tuntui hänestä kärsimättömältä ja loppumattomalta.\nVihdoin päätti hän seurata annettua neuvoa.\n\nRahvaalla ei ole monta terveysopillista sääntöä, mutta yksi niistä,\njota Hankoniemestä Lappiin saakka seurataan poikkeamatta, on metsän\nkaataminen ihmisasuntojen läheisyydestä. Puut tuottavat varjoa ja\nepäterveyttä huoneisiin, sanotaan. Kun siis joku asunto on puiden\nympäröimänä, on se tavallisesti rappiolla ja melkein aina asumaton.\n\nNiin ei kuitenkaan nyt ollut. Monihaaraisten kukkivien pihlajain ja\nkauniin, huolellisesti hoidetun humaliston puoleksi peittämässä\nvanhassa tuvassa, asui vanhus, Noita-Kaisun nimellä koko\npaikkakunnassa tunnettu nainen. Pitkä horsma, joka ei ollut vielä\navannut nuppujaan, ja koiranputki, joka kasvoi miehen korkuisena\nvalkoisine haaraisine kukkineen huoneen ympärillä, suojelivat\nsisäänkäytävää. Pieni kaita käytävä oli tallattuna korkeaan heinään,\nja se johti tupaan, joka näytti erittäin rappeutuneelta.\nAmmattimiehenä huomasi Veikkoliini heti, että saunan seinähirret,\njotka olivat pyöreät ja ristikko-nurkilla, olivat viidestätoista\nkahteenkymmeneen tuumaisia läpimitaten. Hirret olivat mustuneet\nauringon paahteesta, pihkasta ja vanhuuttaan, mutta näyttivät\nkuitenkin tervesisuisilta. Katto oli taidokkaasti yhteenliitetty:\ntuohet ilman ainoatakaan naulaa, käyräksi kasvaneet parrut, jotka\npitivät kattolaudat, ja tuet, joiden päät pistivät koko joukon\nkatonharjaa ylemmäksi, niin että tupa kokonaisuudessaan näytti\nsiililtä, kun se pörröttää piikkisen turkkinsa.\n\nKun Veikkoliini aikoi aukaista oven, kummastui hän huomatessaan sen\nlukituksi, sillä tämä ei ole tavallista näillä seuduilla. Hän kolkutti\nkuitenkin ja odotti sateessa kärsimättömyydellä oven aukaisemista.\nVihdoin kuuli hän vanhuksen hoipertelevat askeleet ja miten hän löi\nsauvallansa laattiaan. Ovi aukeni selkoselälleen.\n\nVeikkoliini astui sisään. Hän tuli pieneen etehiseen, jonka laattia\noli tehty kolhituista hirsistä. Hirsikerroksen korkuinen aukko ja\nransean lieden tuli valaisivat huoneen pikimustia seiniä. Vanhusta\nharmaissa riekaleissaan tuskin näkyi, kun hän kävellä lyllersi\nhämärässä.\n\n-- Hyvä päivä, alotti Veikkoliini.\n\n-- Jumala antakoon.\n\n-- Vanha äitiseni tarvitsisi uuden tuvan, sanoi Veikkoliini katsellen\nhuonossa kunnossa olevaa huonetta.\n\n-- Onko nyt tähän aikaan tavallista, että vieras, kynnyksen yli\ntultuaan, moittii isännän taloa ja kotoa, häh? vastasi vanhus.\n\n-- Anteeksi, anteeksi, mutta minä ajattelin, että...\n\n-- Minä ajattelen, että kun olen asunut tässä kolmekymmentä vuotta,\ntalvea ja kesää, niin kyllä kestän myöskin loppuikäni. -- Mitä muutoin\nkäyntinne tarkoittaa, oletteko kipeä?\n\n-- En, Jumalan kiitos, kipeä en ole.\n\nVanhus istuutui penkille, aukon viereen. Kun Veikkoliini nyt näki nuo\ntuhatryppyiset kasvot, nuo punaiset, vesiset silmät tylsine\nkatseineen, ajatteli hän: tuo saakelin Lutikka, mitä minulla on täällä\ntekemistä, mitä hän tietää, tuo vanha noita, mutta kun kerran täällä\nolen, täytyyhän minun...\n\n-- No, suoraan sanoakseni. -- Ja Veikkoliini kertoi koko perheensä\nhistorian, senlaisena kuin sen olemme jo kuulleet, ja lopetti\npyytämällä vanhukselta tietoja, josko hän jotain tiesi noista\nkadonneista.\n\nVanhus kuunteli tarkkavaisesti Veikkoliiniä.\n\n-- Josko tunnen ketään Veikkoliiniä, sanoi hän, tarkasti miettien ja\nnäyttäen haeskelevan muistonsa piilopaikoista. Tunsin monta sen\nnimellistä.\n\nJa Kaisu luetteli kaikki Veikkolaisen perheen jäsenet, milloin he\nolivat eläneet ja kenen kanssa he olivat olleet naimisissa. Ja nyt,\nlopetti hän, ei ole yhtään, ei koko kylässä eikä koko pitäjässä\nsennimellistä. Viimeinen Malakias niminen muutti nimensä\nVeikkoliiniksi ja muutti Viipuriin. He olivat väkeä, jolla oli tulta\nveressä, he eivät kauan pysyneet yhdessä paikassa.\n\n-- Niin, kaiken tuon tiedän, sanoi Veikkoliini melkein maltittomasti,\nmutta ettekö muista erästä mustaveristä vaimoa ja erästä pientä lasta,\nsennimistä poikaa. He läksivät Viipurista noin kymmenen vuotta sitten;\nheitä lienee nähty tällä paikkakunnalla.\n\nVanhus iski silmänsä Veikkoliiniin, hänen lauhtuneet kasvonsa\nvälähtivät, samoin kuin auringonvilahdus lentää kanervikon yli.\n\n-- Tule saunaan, tule saunaan, sanoi hän innokkaasti. Hän nousi\nvaivalla penkiltänsä, aukaisi pienen oven ja meni korkean kynnyksen\nyli sisään saunaan. Tämä oli savutuvan aikainen huone, vaikka reppana\noli vaihdettu savettuun puutorveen. Vanhus ryömi lavan alle, toimi\nsiellä pimeässä, jumala tiesi mitä, ja tuli hetkisen perästä sieltä\npois.\n\n-- Katsokaa tänne, sanoi eukko, minun käteni vapisevat, mutta ottakaa\nte ja asettakaa vati penkille tänne ikkunan viereen ja kaatakaa siihen\nyksi jumpru paloviinaa. Lyökää sitten rikki tämä muna, ja\nräiskyttämättä tippaakaan valkuaisesta pitää teidän kaataa se\npaloviinaan, otettuanne ensin ruskuaisen pois.\n\nVeikkoliini teki niin, kuin eukko sanoi.\n\nNyt nojasi vanhus ruskeat ryppyiset kätensä vasten penkkiä ja katsahti\ntuohon kirkkaaseen nesteeseen, joka poreillen levisi vadissa. Ämmä\nyski, pyyhki silmiänsä huivinsa nipukalla.\n\n-- Älä minua nyt keskeytä, sen sanon sinulle!\n\nSitten mumisi ämmä pitkän manauksen vadin yli ja pitkän hiljaisuuden\nperästä alkoi hän kuiskata:\n\n-- Näen tuon saksalaisen kaupungin, suuri kaupunki se onkin satoine\nhuoneineen, torneineen, kultaisine lipputankoineen ja lippuineen. Näen\nsuuria aluksia ja paljon ihmisiä; on talvi, lumi on likaista, ja\nraskasta on siinä astua. Kaupungin pohjoisesta portista astuu\nruskeasilmäinen nainen, hän taluttaa kädestä pientä poikaa, hän kantaa\nkeltaiseen ja tummanpunaiseen, monilla kummallisilla eläimillä ja\nkuvilla koristettuun huiviin käärittyä myttyä.\n\nVeikkoliini vaaleni kovin. -- Se on hän, se on hän, kuiskasi hän\npuoliääneen, sen silkkihuivin sai hän espanjalaiselta katteinilta. Oh,\nkuinka minä riitelinkään hänen kanssansa, raukan, kun hän otti sen\nvastaan. Minkä näköinen hän on?\n\n-- Olkaa ääneti, älkääkä keskeyttäkö minua -- kuvat sekoittuvat --\nhänellä on tummat silmät ja melkein musta tukka; sievä ja hoikka hän\non, mutta vahvalta hän semminkin näyttää. Hän astuu hangella kantaen\nlastansa käsivarrella.\n\n-- Oi, se on hän, se on hän, sanoi Veikkoliini itseksensä.\n\nJa kaikki mitä hän pitkänä elinaikanaan sekä kotimaassaan että\nAmerikassa oli oppinut noituuden ja taikauskon vääryydestä, kaikki\nepäilys, kaikki mitä pappi oli opettanut ja mitä hän itse oli\najatellut siitä asiasta, masentui. Hän alkoi pelätä tuota akkaa, ja\nhänen lapsuutensa usko loihturunojen voimaan heräsi hetkiseksi jälleen\neloon. Hän uskoi; tällä hetkellä olisi hän uskonut mitä hyvänsä,\ntietäjiä, loihtijoita, niitä, jotka näkivät kauas menneisyyteen ja\nvielä kauemmaksi tulevaisuuteen.\n\n-- Nyt näen pitkän, suoran tien, jatkoi vanhus matalalla äänellä, tien\nlumessa ja kinoksissa, lehdettömien puiden ja tummien honkien välitse.\nArmelijaat ihmiset ovat korjanneet vaimon ja lapsen, he ajavat\nkiireesti pohjantähden seutuja kohden.\n\n-- Nyt käy tie jäätä myöten, sataa lumiräntää, lumi on nuoskea, ja\nraskasta on astuminen siinä. Taaskin kulkee hän lapsi povella. Tuo\npienoinen itkee, on väsynyt ja nälkäinen, tie on pitkä, taivas\npimenee, tähdet sammuvat, raskas, kostea etelämyrsky yllättää heidät.\nHän tupertuu tuohon märkään lumeen, hän rukoilee ja itkee. Susi ulvoo\nkevätyönä, hän pelkää, hän nousee jälleen ylös, koettaa astua, mutta\nvoimat pettävät, vaivaloisesti laahaa hän itseänsä eteenpäin\nviimevuotisessa ruohostossa, joka hauraana ja heikkona seisoo selän\nrannan edessä.\n\n-- Hän haluaa kylään tuolla mäellä, se on Kiiskilän kylä. Valo\nkimaltelee jo ikkunassa, koiran haukunta kuuluu vallan läheltä; mutta\nnyt hän vaipuu alas kinokselle, hän ei jaksa enempää.\n\nHengetönnä tuskasta kuunteli Veikkoliini tätä puhetta. Pari raskasta\nkyyneltä vierähti hänen ahavoittuneille kasvoilleen.\n\n-- Onko hän kuollut?\n\n-- Vaiti, sanon minä, sähisi eukko ankaralla äänellä. Älä mua\nkeskeytä, kuvat pimenevät ja samenevat. Päivä valkenee, on kirkas\nmaaliskuun päivä. Eräs vanha vaimo menee alas rantaan avannolle, hän\nlöytää nuo onnettomat. Väkeä tulee avuksi. Heidät viedään saunaan,\nluetaan loihtuja heidän puolestaan, heille annetaan lämmintä\njuotavaksi. Nainen avaa silmänsä, hän puhuu, hän kertoo pitkän ja\nsurullisen jutun. Viikon kuluttua on hän kuollut.\n\nVeikkoliini kuiskasi: -- ja poika, kuinka on pojan laita?\n\n-- No niin, nyt sinä keskeytit minua kolmannen kerran, nyt ovat kuvat\njuosseet yhteen, minä en enää näe mitään.\n\n-- Mutta poika, poika, sano mitä hänestä tuli, sanoi Veikkoliini\nsuurimman jännityksen vallassa.\n\n-- Niin, mitä pojasta tuli, kysy papilta. Pitäjälle tulevat semmoiset\nlapset, vastasi eukko hajamielisenä; tylsyys ja väsymys alkoivat\ntaaskin saada häntä valtoihinsa. Hän oli sanonut kaikki, mitä hän\ntiesi, ja vajosi jälleen entiseen välinpitämättömyyteensä.\n\n-- Pitäjälle, niin... Ja Veikkoliini nousi pikaisesti ylös, hän oli\nkovin liikutettu. -- Pitäjälle joutuvat ne, ja niin heidät jätetään\nsille, joka vähimmän vaatii heidän elatuksestansa. Ja mitään muuta te\nette voi minulle sanoa?\n\n-- En mitään muuta, sanoi vanhus. Tehän itse keskeytitte minua, vaikka\nminä teitä varoitin.\n\nVeikkoliini jätti hyvästi, antoi akalle viiden markan setelin, ja,\nvaikka vielä oli rankkasade, hankki hän kylästä hevosen ja rattaat\nmatkustaaksensa kirkolle. Hän oli saanut alun, mistä lähteä, nyt\ntahtoi hän ajaa asiansa perille.\n\nHän tapasi kappalaisen, tuon vanhan, hyväntahtoisen ja puhelijaan\nmiehen, esitti vielä kerran asiansa, kertoi mitä hän oli kuullut,\nilmoittamatta kumminkaan lähdettä.\n\nJa vihdoinkin, monivuotisen etsimisen perästä sai hän varmuutta.\nKansliassa oli hyvin kääritty mytty, mytyssä oli vanha ruotsalainen\nvirsikirja, siinä oli tuo punakeltainen silkkihuivikin ja\nmuutamia kuluneita lapsenvaatteita; kaikki tämä oli varustettu\npäällekirjoituksella, joka ilmoitti minkä asianhaarain ollessa tavarat\noli löydetty. Tärkein kaikista oli se, että virsikirjassa oli hänen\nvaimonsa tyttönimi, Emilia Bergelin, ja tämän nimiseksi oli Hultila\ntodellakin merkinnyt vaimon ja hänen poikansa kirkonkirjoihin, niin,\nolipa vielä kirjoittanut muistiin tapaukset ja päivät niin, kuin tuo\nvanhus oli ne kertonut.\n\nKaikki kävi nyt yhteen. Asia oli selvä. Heti saatuansa täyden\nvarmuuden, matkusti Veikkoliini kotiansa. Hänen näin sateessa ajaa\ntäristessään, antaen ajatuksiensa vapaasti liidellä, välähti äkisti\nkuva hänen sielunsa silmälle. Hän näki pihlajaa Kiiskilän pihalla,\njossa oli parvi ahmivia tilhejä, näki Ellin ja Kaarlon, joka\npalavalla, intohimoisella silmäyksellä katseli ylöspäin. Nuo tummat\nsilmät sinertävine valkuaisineen, ne olivat hänen vaimonsa silmät.\nKummaa, kun hän ei niitä heti tuntenut? Noh, sen hän kyllä tiesi, hän\ntiesi missä hänen muistinsa ja ajatuksensa olivat olleet...\n\nHuutolaispoika, jonka hän oli luullut Matin rengiksi, ja jonka hän\nainoastaan silloin tällöin oli nähnyt talossa, se oli hänen poikansa,\nsiitä ei ollut enää epäilemistäkään.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nPääkonttorista Viipurissa oli talven ja kesän kuluessa tullut sanoma\nsanoman perästä Vahvalle Matille käskien häntä koettamaan parastaan\nsaadaksensa tukkilautan perille kuljetetuksi. Kauppahuone oli näet\nvastaanottanut melkoisia tilauksia hollannin hirsiä hankittavakseen\nennen syksyä. Tämä hirsivarasto oli vielä pinoissa Pielisjärven\nrannalla, kun tilaus tehtiin. Kovalle otti, jos tahdottiin ennen\nsyksyä ehtiä kuljettaa nämät hirret alas Uuraansalmelle.\n\nVahva Matti ei saanut aikaa pannakseen kunnollista lauttaa kokoon.\nSemmoisen tekeminen oli paitsi sitä vaikeata, sillä vesi täällä joen\nsuulla virtasi kovasti, ja hirret olisi sitä varten pitänyt ensin\nviedä syvemmälle vedelle.\n\nPitempiä matkoja ja syvää vettä varten pannaan lautta tavallisesti\nsiten kokoon, että hirret pannaan ristiin päälletysten. Koko lautta\nnäyttää silloin suunnattomalta halstariraudalta. Jos vesi on syvä ja\nmatka pitkä, niin ett'ei lauttaa tarvitse purkaa kapeitten salmien,\nvirtojen ja koskien tähden, voipi tämmöinen lautta olla jopa\nkuusikerroksinenkin. Siinä, missä hirret ovat ristissä toistensa\npäällä, sidotaan ne yhteen köydellä sillä tavoin, että mitä nopeammin\nlauttaa vetää eteenpäin höyry tahi miehet köydellä, sitä tiukemmalle\nköysi vetäyntyy. Tavallisinta ja mukavinta on kuitenkin kuljettaa\nhirsiä n.s. puomilautassa, s.o. useista toisiinsa yhdistetyistä\nhirsistä muodostetaan sulku, jonka sisällä hirret vapaasti kelluvat.\nSemmoista lauttaa voidaan salmissa kaventaa, tarvitsematta sitä\nhajoittaa, voidaan virroissa ja koskissa helposti purkaa, laskea alas\nja taaskin ko'ota. Sitä vastoin oli sillä vähäinen vastustusvoima\nmyrskyä ja aaltoja vastaan. Syvillä vesillä ja avaroilla selillä\nkäytetään tätä tapaa ainoastaan silloin, kun ilma on pysyväisesti\nkaunis, matkat lyhyet, ja kun kuljetusolot muutoin ovat suotuisia.\n\nMatti tunsi Pielisjärven epävakaan veden perinpohjin. Hän tiesi, minä\naikoina tuuli tavallisesti käy etelästä tai pohjoisesta. Hän tunsi\nvirrat ja vedet, luodot ja karit. Kaikki Pielisen oikut ja temput oli\nhän kokenut. Hän oli mitannut sen syvyyden ja tiesi, missä pohja oli\nliejuinen tahi sorainen. Sumussa, myrskyssä, tyynessä oli hän kulkenut\nsitä myöten venheellä, lautalla ja proomulla. Sentähden pelkäsi hän\ntätä järveä.\n\nSe oli arvaamaton, kuni oikullinen nainen. Kuten leikkivä lapsi lepäsi\nse tuolla auringon paisteessa pehmoisena kuin niittyvilla,\naamunkoitteessa ruusuisena, teräskiiltoisena päivän kuluessa,\niltasella tutkimaton kuin kuvastimen pinta, ja yht'äkkiä vääntyivät\nsen armaat kasvot. Tuo pieni jokeltava lapsi muuttui vihastuneeksi\njättiläisimmeksi, joka ympärinsä löi, löi ilman tarkoitusta,\nhillittömän vihaisena. Sokeassa raivossaan ruhjoi se venheitä, repi\nlauttoja rikki, musersi miehiä. Niin, Pielinen oli petollinen ja\njulma. Matti ei luottanut siihen enemmän kuin yksiöiseen jäähän.\n\nJa kumminkin täytyi hänen nyt, ehtiäkseen perille, vastatakseen\nkauppahuoneen monivuotista luottamusta, juuri nyt, kun näytti niin\ntärkeältä, täytyi hänen uskaltaa sulkulauttana kuljettaa nuo\nneljäkymmentä tuhatta hirttä perille, ainakin tuolle suurelle selälle\nsaakka, jossa kauppahuoneen hinaajahöyryn piti tulla vastaan. Hän\nyhdisti siis hirtensä kolmeen pienempään lauttaan; yhteen lauttaan\npani hän kaikki ne hirret, jotka saatettiin katsoa kelvollisiksi\nhollannin hirsiksi, ja sitä hän itse johti. Kuhunkin lauttaan oli hän\nkumminkin laittanut tukevamman keskuksen hirsistä, jotka hän oli\npannut päälletysten ja sidottanut nuorilla, vitjoiksi väännetyillä\nkuusilla.\n\nJoka lautalle pantiin lautoja permannoksi ja rakennettiin koju\nruokatavarasäiliöksi ja makuusuojaksi väelle. Vanha haljennut,\nisonlainen pata toimitti tulisijan virkaa. Vintturi, neljä miestä ja\nkaksi hevosta pantiin joka lautalle, ja niin oltiin valmiina tuohon\nkuukausia kestävään matkaan.\n\nOli sateinen toukokuun päivä, kun Vahva Matti ensikerran viritti\nköytensä suurine, raskaine ankkureineen. Kun tämä köysi koko\npituudelleen oli ojaistu, valjasti Antti ja Kaarlo vanhan Hurjan ja\ntoisen vinosilmäisen, mustan, Lento nimisen hevosen, vintturin eteen.\nKöysi kelattiin ylös natisevan akselinsa ympäri, ja lautta lähti\nmatkalle hitaasti ja verkalleen tuota kaukaista määräpäätänsä kohden.\nLaivaksi se oli raskas; se oli jykevä ja kömpelö, sen kuljetusvoima\nheikko: kaksi hevosvoimaa sanan varsinaisessa mielessä. Ja kumminkin\noli lautan matka sata peninkulmaa pitkä, täynnänsä vaiheita, vaaroja.\nMutta ne henkiset voimat, jotka ohjasivat sen kulkua ja johtivat sen\ntietä, olivat sitkeitä, kulumattomia, taipumattomia: tuo suomalaisen\nuskollisuus, tuo suomalaisen kärsivällisyys. Niin kauan kuin nämät\nvoimat olivat lautalla, ei Blumen kauppahuoneen tarvinnut pelätä sitä,\nettei lautta aikanansa saapuisi Suikkilan sahan satamaan.\n\nViikkokausi oli kulunut eikä Matti vieläkään ollut kauas ennättänyt,\nsillä herkeämättömät etelätuulet vaikuttivat sen, että matka kävi\ntavallista hitaammin. Noin kesäkuun keskipalkoilla oli Vahva Matti\nennättänyt Kiiskilän kylän kohdalle; mutta hinaaja-alusta hän ei vielä\nollut nähnyt. Hän ei saanut käsitetyksi, mitä asiain johtajat\najattelivatkaan.\n\nTäällä lepäsivät lautat pari päivää; sillä Maria ja Elli talon\ntärkeimpien irtonaisten tavarain kanssa muuttivat nyt lautoille; nyt\ntoteuntuisi tuo aiottu suuri muutos Suikkilan sahalle. Marian seurassa\ntuli eräs nilkka suutari pikineen ja nastoineen, kaikkine\ntyökapineineen. Hän aikoi matkan aikana tehdä uittomiehille työtä. Ja\nniin lähdettiin.\n\nTällä lautalla elettiin erillänsä maailman puuhista ja turhuudesta.\nMitä mailmassa muualla tapahtui, siitä ei tiedetty täällä mitään.\nAinoastaan jonkun kalastajan laskiessa venheensä lautan laidalle,\nantaaksensa sen kulkea lautan mukana, tahi kun pojat lähetettiin\nlähimpään kylään hankkimaan hevosille ruokaa, saattoi yksi tahi toinen\nhuhu ulkomailmasta saapua tälle lelluvalle saarelle.\n\nKun auringonvalo säteli taivaalta ja heijasti järven pinnalta, niin\nettä silmiä pakoitti, vaikka kuinkakin tirrotti ja väänti heidän\nkasvonsa ryppyihin, kuin kuivunut omena, kun aurinko poltti niin, että\nse veti rakoille ja näppylöille lasten ja naisten ranteet ja ahvetutti\nmiehet mustiksi kuin murjaanit, kun kuivuus aivoja huimasi, niin ei\nollut muuta suojaa, kuin tuo pieni hökkeli lautalla. Kun yötuuli\nkylmänä ja jähmettävänä toi kostean vilun, kun sade virtasi alas, kun\nsumu, pehmeänä, valkoisena ja kauniina petti silmät, muuttaen kaikki\nmuodot ja etäisyydet, niin koju oli ainoa suojelus, mitä Matti saattoi\ntarjota perheellensä ja väellensä. Mutta älköön kumminkaan luultako\nettä Matti tahi väki olisivat siitä olleet murheissaan.\n\nEi, vanhoilla uittomiehillä on tapana sanoa, että mieli virkistyy ja\nsielu ilostuu ajateltaessa hillitöntä elämää tukkilautoilla. Matin\nmiehet olivat, paitsi Jaakko Trast, nuorta väkeä parhaassa ijässään.\nHe olivat kuleksineet kaikkia Suomen vesistöjä; ei mikään\nkouluvoimistelija voinut jälitellä heidän temppujansa, kun he\njäntevillä ja tottelevilla, ikäänkuin vaskesta valetuilla jäsenillään,\nmennä pyyhkisivät riemuitsevaa vauhtia alas koskista parin pyöreän\nhirren päällä. Ja kun hirsi keikkui vaahdossa, niin että kylän tytöt\nja pesijämuijat rannalla pelosta kauhistuen päästivät hätähuudon,\nsilloin nauttivat koskenlaskijat oikein sydämmensä pohjasta. Seudun\nnuorison hyväksyvän hymyn edestä leikkivät he rajusti sillä reunalla,\njoka on elämän rajana, missä kuolema aukaisee sylensä. Niinkuin\nkaikki, jotka joka päivä heittävät arpaa elämästä, elivät he\nhauskasti, melkein raivoisasti. Paloviina ja korttipeli, tanssit ja\npojankujeet, sukkelat pilapuheet, jotka eivät aina olleet ihan\nsäädyllisiä, helpottivat raskasta työtä ja niukkaa unta. Matin koko\nvelvollisuudentunne, hänen jättiläisvoimansa ja isäntävaltansa olivat\nkyllä tarpeen pitääksensä väkeä sopivien rajojen sisällä, kun veri\noikein kuohui.\n\nJa pitkinä kesä-iltoina, kun varpattiin lautalla, silloin laulettiin\nlauluja ja kerrottiin satuja ja tarinoita kaikilta Suomen seuduilta.\nNiin, Puolasta ja Krimistäkin, sillä Jaakko Trast, joka oli\nensimmäinen mies lautalla lähinnä Mattia, osasi kertoa tarinoita\nloppumattomiin, vaikka hän muutoin olikin vähäsanainen ja\nharvapuheinen.\n\nEi, tukkipojan elämä, se on ihanaa, viikkokausittain laiskurin työtä\nja sitten, kun on kyllikseen levätty ja ollaan väsyksissään paljaasta\njoutenolosta, ylimääräistä ponnistusta ja hengenvaaraa.\n\nOli ilta heinäkuun alussa. Oli sivuttu Korkiavaaran suuri tunnushonka,\noli ennätetty Pallasmaan saarien ohitse ja suoritettu osa\nRistisaartakin, ja edessä oli yksi Pielisjärven suurimpia selkiä.\n\nKesäyön taivas purppurapunaisena lännessä, vaaleine tähtineen,\nkeveine, äärettömyydessä häilyvine pilvineen kuvastui selän\nhopea-häiveiseen pintaan, ja kehyksenä seisoivat rannan lepät, kummut\nja kukkulat ylösalasin käännettyinä sen ympärillä. Oli kuin mahtava,\nääretön pallo, jonka keskessä lautta, jumala ties minkä voiman\nkannattamana, häilyi tuossa äärettömyydessä syvyyden ja korkeuden\nvälillä. Silloin tällöin kajahutti huiluäänensä joku valvova\nlaulurastas, joka ei vielä ollut kevätlaulujansa unhottanut, ja\nsävelaallot toi laulun järven yli.\n\nIllan suloisuus ja hiljaisuus sekä luonnon kauneus olivat saattaneet\nlautan koko väestön ylevään mielentilaan.\n\nVahva Matti istui vaimonsa kanssa kojun vieressä puhuen matalalla\näänellä ja pitkäveteisesti siitä onnesta ja huolettomasta\ntulevaisuudesta, joka heitä odotti.\n\nSuutari ratkaisi ajatuksissansa kristillis-yhteiskunnallisia\nkysymyksiä ja hyräili sillä aikaa Sankeyn riemuvirsiä uskovaisten\nautuuden toivosta.\n\nJaakko Trast, sotilas, ja Nestor Rönni loikoivat selällään lautalla,\nvetivät iltasavujaan, nauttivat viileydestä ja katselivat\ntupakansavua, kun se tuprusi ylös ja katosi illan utupilviä kohti.\n\nKojun takana istui Halli koira, kieli riipuksissa ja häntä vedessä.\nHänen vierellään istuivat Elli ja Kaarlo keskellä elämän onnea ja\niloa, Elli ruusunpunaisena, Kaarlo kovin kalpeana. Ellin terveet\nhuulet olivat puoleksi auki, hänen silmänsä haaveksivat. Katseella,\njoka ilmaisi sekä lapsellista turvattomuutta että itsetietoista\nneitsyllisyyttä katseli hän Kaarloa silmiin. Oli noissa hänen\nsilmäyksissänsä kainoutta ja iloa, oli mitä hellinti lempeyttä. Kaikki\nsanoivat nuot nuoret toisillensa, suullista sanaakaan lausumatta.\nHeidän sydämmensä kohtasivat toisensa ja sulivat yhteen, kuten\nsalaiset lähteet, näkymättömästi, hiljaisuudessa, vastustamattomasti.\nJa Kaarlon tarttuessa Ellin hentoon käteen, jonka hieno rakennus ja\nkalpea iho ilmaisivat pitkällistä sairautta, vavahutti näitten\nmolempain nuorten ruumiita suloinen tuska, joka seisatti heidän\nsydämmensä tykytystä. Enkeli paljaine lyövine miekkoineen oli jättänyt\nvartiopaikkansa paratiisin portilla; he olivat astuneet sisään\nensimäisen rakkauden pyhään puistoon.\n\nHiljaisuus, juhlallinen mieliala ja tuo nuoren rakkauden onni olisivat\nkyllä vielä kauemmin kestäneet, joll'ei Antti, joka monta tuntia oli\nistunut onkimassa, yht'äkkiä olisi tuntenut itseänsä nälkäiseksi ja\npyytänyt ruokaa. Maria pani ruuan esille. Päivän sietämättömän\nkuumuuden perästä virvottiin jälleen uuteen eloon. Ruokahalu oli hyvä,\nja nuoriso kyllä piti siitä huolta, että keskustelu pysyi vireillä.\nPuhuttiin sitä ja tätä.\n\n-- Puhu jotakin, Nestor Rönni, sanoi Antti, sinä olet jo kauan sitten\nluvannut kertoa meille jonkun sadun.\n\n-- Minä kerron sadun, sanoi suutari, jonka minä olen itse tänään\nsepittänyt.\n\n-- Älkää te, kertokoon Rönni, sanoi Antti, hän osaa niin hyviä\ntarinoita kertoa.\n\n-- Annetaan nyt suutarin kertoa, sovitti Maria, koska hän itse on\nsepittänyt satunsa.\n\nJa suutari alkoi pitkällä johdatuksella, kuinka hän oli ollut\nherännäinen, baptilainen, metodilainen ja kaikkia mahdollisia -laisia,\njälleen yhtynyt valtiokirkkoon, ja nyt, naulatessaan ja naputtaessaan,\npijetessään ja vetäessään, oli alkanut miettiä joitakuita tärkeitä\nopin pykäliä, muun muassa helvetin oppia. Hän ei ollut saavuttanut\nrauhaa eikä lujaa ja varmaa vakaumusta, jonka tähden hän oli ko'onnut\nkaiken omaisuutensa ja oli nyt matkalla erään suuren hihhulipapin ja\nprofeetan luokse Rantasalmelle keskustellaksensa tästä tärkeästä\nasiasta.\n\n-- Niin, mutta kertomus, satu, sanoivat toiset.\n\n-- Kyllä, näin se kuulun, se kertoo tekopyhästä räätälistä:\n\n-- Oli kerran räätäli, joka oli kaikkien muitten räätälien kaltainen:\nvaikka hänelle olisi antanut kymmenen kyynärää sarkaa pukuun, aina\nleikkasi hän sen niin, että vaate juuri hädin tuskin riitti, eikä\nmitään jäänyt liikaa omaajalle. Sitä paitsi eli hän salassa syntistä\nelämää, mutta oli niin tekopyhä, ett'ei pappi eikä lukkarikaan voinut\nhäntä läpikatsoa, vaan luulivat kaiken olevan niinkuin olla pitikin.\n\n-- No niin, eräänä päivänä kuoli hän, ja hänen sielunsa yritti sisään\ntaivaaseen.\n\n-- Kuka sinä olet, sanoi Pietari, joka seisoi taivaan valtakunnan\novella.\n\n-- Minä olon räätäli, minä, ja tahtoisin taivaan valtakuntaan.\n\n-- Vai niin, odota vähän, odota vähän.\n\n-- Hyvä herra apostoli, sanoi räätäli levottomasti, älkää olko ankara\nminulle, en minä ole toisiakaan räätäleitä huonompi, sen minä voin\nvakuuttaa, ja kaikkia suutareita paljoa parempi.\n\n-- No, no, mene siis sisään.\n\nPietari raotti ovea ja räätäli luikahti taivaan valtakuntaan.\n\nJa tyytyväinen hän nyt oli. Hän ihmetteli kuinka niin helposti\nylipäänsä kävi kirkkauden valtakuntaan pääseminen.\n\nJa kuinka kaunis tämä taivas oli, johon hän oli tullut, ja kuinka\nsäteilevä valo täällä olikin, ja mikä kaunis soitto sitten, ja kaikki\nkulkivat autuaina loistavissa valkeissa vaatteissaan.\n\nVaan ei aikaakaan, niin alkoi jo räätälistä täällä sisällä tuntua\nliian valoisalta; hänen silmiänsä häikäisi, ja soiton helinä vaivasi\nhänen korviansa. Urhollisesti kesti hän kumminkin hetkisen koettaen\nolla onnellinen, kuni toisetkin. Lopuksi tunsi hän kumminkin, että\nhänen kävi mahdottomaksi tätä kärsiä. Hänen aivoissaan suhisi ja hänen\nsilmiään pakotti. Ei käynyt, hänen täytyi päästä pois täältä, täällä\nei hän voinut kestää.\n\n-- Räätäli kulta, sanoi Pietari, sinä näytät taivaaseen\nkelpaamattomalta, sinä. Kuinka on laitasi? Pysy hiljaa ja ole\ntyytyväinen täällä.\n\nMutta räätäli seisoi oven pielessä Pietaria kurnuttamassa,\nrakoilemassa ja kiusaamassa: -- laske minut pois täältä, tämä on\nminulle mahdotonta kärsiä.\n\nViimein, kun Pietari ei enää edes vastannutkaan hänen rukouksiinsa,\nkuiskasi hän hiljaa: minä olen syntinen, vaivainen, viheliäinen\nräätäli, olen petoksella tunkeutunut taivaaseen. En minä sovellu\ntähän, täällä kärsin kauheaa tuskaa; päästä minut sinne, jonnekka\nkuulun.\n\n-- Minnekkä sitten, sanoi Pietari?\n\n-- Sinne, oi, sinne, sinä tiedät, ja sana ei tahtonut tulla hänen\nhuuliltansa; sinne helvettiin, sai hän vihdoinkin kuiskatuksi.\n\n-- Räätäli parka, sanoi Pietari, minun käy sääliksi sinua, mutta\nmitään semmoista paikkaa ei olekkaan. Taivas itse on sinun helvettisi.\nHurskaat ovat täällä autuaat, pahat saavat täällä kärsiä tuskaa,\nSemmoinen on tekopyhän rangaistus.\n\n-- Oi, herra jumala, huusi räätäli. Se on kauheinta, mitä koskaan olen\nkuullut.\n\nHänen huutonsa, hänen huokauksensa, hänen valituksensa ja itkunsa, ne\nkaikuivat sekaantuessaan autuaitten ylistysvirsiin juuri niin, kuin\nniiden piti kaikua. Miljooniin toisiin ääniin sointuivat ne yhteen\nsopusoinnuksi, karitsan ylistykseksi, ja ijankaikkisesti tulisi autuus\nolemaan hänen rangaistuksenansa, ja hänen valitushuutonsa tulisi\nHerran ylistykseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun satu oli lopussa, sanoi Maria: -- Hyi, tuo on ilkeä satu, mitäs\nkristillisyyttä se olisi, että ei olisi helvettiä. -- Ei tuo sovi\nlapsille, mene sinä, Elli, sisään, sinä: yökylmä alkaa jo tulla, olit\nkipeä eilen.\n\nEi, hän, hän oli terve, mikäs häntä vaivaisi. Ja todellakin, tämä\nhento vartalo ei näyttänyt koskaan väsyvän, ei koskaan vilustuvan,\nhänen sisällinen elämänsä oli niin keskeyntynyt, niin vahva, että hän\nkesti siinä, missä moni vahvempi olisi vikaantunut ainaiseksi.\n\n-- En, minä tahdon kuulla Rönnin sadun Uukuniemen pajarista. Enkö\npääse menemästä tuohon kuumaan kojuun?\n\nElli ei vielä ollut milloinkaan rukousta tehnyt, jonka hänen äitinsä\nolisi jättänyt kuulematta. Nytkin sai hän tahtonsa täytetyksi.\n\nKesäyön hämärässä painui Elli lähemmäksi Kaarloa, otti salassa hänen\nkätensä omaansa ja kuunteli suurimmalla tarkkaavaisuudella Rönnin\nsatua.\n\nJa Rönni, jonka puhe tavallisesti kuului kuin oven narina, muuttui\nnyt, kun hän kertoi satua, kaunopuheiseksi. Hänessä oli vähän\nrunoilijaa, hänen puheensa juoksi selvänä ja poljennollisena kuin\nvarstan iskut riihessä. Kuten jokainen varstan isku irroittaa\nkultaisen jyvän ruumenista ja oljista, niin antoi jokainen Rönnin sana\noikean kuvan ja teki oikean vaikutuksen kuulijoihin.\n\n-- Näin kuuluu satu Uukuniemen pajarista:\n\nOli kerran, kauan, kauan aikaa sitten, rikas pajari, jolla oli kaunis\ntytär, vaikka hän itse oli kovin ilkeä ja ruma. Pajari asui komeassa\nhovissaan Hoviharjun selänteellä Pyhäjärven rannalla; hän oli varsin\nmahtava ja rikas. Hän omasi koko Sortavalan, Ruskealan ja Jaakkiman\npitäjät läänityksenä Pihkovan ruhtinaalta, joka oli Moskovan tsaarin,\nIvana julman läänitysmies.\n\nPajari kiusasi ja rääkkäsi talonpoikiansa monella tavalla, niin että\nhäntä koko seudussa sanottiin talonpojanrääkkääjäksi. Julmuuden\nharjoittaminen oli hänen huvinsa ja ajanviettonsa.\n\nSiihen aikaan olivat tämän seudun asukkaat venäjän uskontoa. Heidän\npappinsa ja lukkarinsa tulivat kaikki Valamon luostarista. Pajarin ja\nluostarin välillä oli alituinen riita, sillä papit ottivat\nsuojellakseen kansaa hänen omavaltaisilta teoiltaan ja nuhtelivat\nhäntä hänen julmuudestaan.\n\nPajari vaati talonpojilta korkeita veroja ja kaksinkertaisia\npäivätöitä sekä pakotti heitä juhtien puutteessa vetämään auraa. Tätä\nhe kärsivät napisematta; mutta kun hän omatekoisten oikeuksiensa\nperusteella, pitäjien omaajana ja kansan herrana, rupesi vaatimaan,\nettä joka morsian vihkimisen jälkeen palvelisi kolme päivää ja kolme\nyötä hänen talossansa, silloin talonpojat vimmastuivat.\n\nJa pyhän Vapun päivänä kokountuivat he hiljaisuudessa eräälle\nkorkealle vuorelle, jossa he valittivat ja vaikeroivat niin, että\nvuorta vielä tänäkin päivänä sanotaan Itkevien kallioksi; täällä he\nsopivat, ett'eivät enää kauemman kärsisi pajarin sortoa ja julmuutta.\n\nHe valitsivat sentähden kolme kertaa kolme viisasta ja kokenutta\nmiestä puhumaan puolestansa.\n\nKolme miestä sai tehtäväksensä viedä lahjoja ja antimia mahtavalle\nruotsalaiselle herralle, joka hallitsi Inkerinmaata, ja jonka nimi oli\nJaakko Pontus de la Gardie. Hänelle piti heidän antaa 12 mustaa ahman\nnahkaa, sillä hän söi ja kalusi ympäriltään kuin ahma, valloitti\nkaupunkeja, kyliä ja pitäjiä, toisen toisensa perästä, vaan ei\nkuitenkaan koskaan ollut tyytyväinen siihen, mitä hän jo oli\nanastanut.\n\n-- Herra ja kreivi! Tule tänne meidän luoksemme, piti heidän sanoa\nhänelle, auta meitä rankaisemaan sitä jumalatonta pajaria, ja me\ntottelemme sinua ja maksamme sinulle veroa, niin kauan kuin sinä\nsallit meidän uhrata pyhälle Hermanille ja annat meidän tyttäriemme\nolla rauhassa.\n\nKolmen miehen piti mennä Pihkovan ruhtinaan luo, antaa hänelle\nkaksikymmentä punaista ketunnahkaa, sillä hän oli viekas ja\npelkurimainen kuin kettu, ja sanoa hänelle:\n\n-- Herra ja ruhtinas, tule meitä auttamaan sitä jumalatonta pajaria\nvastaan, ja me tottelemme sinua ja maksamme sinulle veroa, niin kauan\nkuin sallit meidän uhrata pyhälle Antrealle, kaikkien slavilaisten ja\nkarjalaisten suojeluspyhimykselle, ja niin kauan kuin varjelet\ntyttäriemme kunniaa.\n\nKolmen miehen tuli mennä suureen Moskovan kaupunkiin tsaarin luokse,\nantaa hänelle kolme kertaa 24 kärpännahkaa lahjaksi, sillä hän oli\nherra ja hallitsija, ja heidän tuli hänelle sanoa:\n\n-- Tsaari ja itsevaltijas, auta meitä sitä kunniapattoista pajaria\nvastaan, sillä hän pilaa kaikki meidän nuoret naisemme.\n\nJa nuo kolme ensimäistä menivät Käkisalmeen. Siellä he tapasivat tuon\nsuuren ruotsalaisen Pontus kreivin; hänellä oli tuhatmiehinen\nsotajoukko ja talonpoikia ympärillänsä, ja ne kaikki rakensivat teitä\nja siltoja eri suunnille; sentähden nimitetään vieläkin metsäpolkuja\nja telasiltoja itä-Suomessa \"ponnuksiksi\". Nuo kolme kokenutta miestä\nesittivät asiansa kreiville. Näin vastasi tuo suuri kreivi Jaakko\nPontus de la Gardie:\n\n-- Menkäät ja sanokaat talonpojille teidän kotiseudullanne, että kun\ntie Vuokselta Pyhäjärvelle valmistuu, niin minä tulen hirttämään\npajarin hirsipuuhun, joka on yhtä korkea, kuin Hamanin hirsipuu.\n\nJa ne toiset kolme menivät Pihkovaan ja tapasivat Pihkovan ruhtinaan,\njoka oli villisikoja metsästämässä. Heidän annettuaan lahjansa ja\nesitettyään asiansa, vastasi ruhtinas:\n\n-- Menkäät ja sanokaat niille, jotka ovat teidät lähettäneet, että\nvoitettuani ruotsalaiset ja valloitettuani Marianlinnan, tulen minä\nluoksenne ja elävältä poltan pajarin.\n\nJa kun ne viimeiset kolme tulivat Moskovaan ja oprinnikit [tsaari\nIvana III:nen henkivartijat] eivät tahtoneet laskea heitä sisään Ivana\njulman luokse, niin saivat he kauan odottaa Kremlinin porttien\nulkopuolella. Mutta eräänä päivänä kun tsaari oli kipeä, eikä kukaan,\nei edes hänen italialainen lääkärinsä, voinut häntä auttaa, muistuivat\neräälle hovimiehelle nuo Suomen noitamiehet mieleen, sillä semmoisia\nheidän luultiin olevan. Hän puhui itsevaltiaalle heistä, ja he tuotiin\ntuon julman tsaarin luokse.\n\nTsaari Ivana makasi kultaisessa vuoteessaan, tsaarikruunu vieressänsä\nja valtikka kuumeenkipeässä, vapisevassa kädessään. Hänen ympärillänsä\nseisoi hänen henkivartijansa ja useita mahtavia pajareja. Nuo kolme\nlähettilästä tarjosivat lahjansa ja esittivät pyyntönsä.\n\n-- Menkäät, vastasi tsaari Ivana, sanokaat niille, jotka teidät\nlähettivät, että tultuani terveeksi, tulen minä Karjalaan, ja pajari\non, sakramentitonna ja voitelematonna, saapa semmoisen kuoleman, jota\neivät koskaan pajarini unhota.\n\nMutta vanhin lähettilästen joukosta katsoi häntä pelkäämättä silmiin\nja sanoi:\n\n-- Herra ja tsaari, minä näen sinun silmistäsi, että sinä et enää\nkoskaan parane; kolmen päivän perästä olet sinä kuoleman oma; anna\nmeille itsellemme oikeus rangaista naisten ryövääjää.\n\n[Tämän tapauksen on suuri historiamaalari Jacoby kuvannut \"suomalaiset\nnoidat ennustavat tsaarin kuoleman\" nimisessä taulussaan.]\n\nSilloin putosi valtikka tsaarin kädestä, hänen huulensa vapisivat.\n\n-- Menkäät jumalan haltuun, sanoi hän, ja hakekaat itse oikeutta\nitsellenne.\n\nNuo kolme lähettilästä menivät kotiansa, mutta tuskin oli kolme päivää\nkulunut, ennenkuin tsaari kuoli, niinkuin Suomen noidat olivat\nennustaneet.\n\nNiukkilan kylässä Pyhäjärven rannalla oli siihen aikaan tyttö, jonka\nnimi oli Maria. Hänen hiuksensa olivat keltaiset, kuin kypsynyt olki,\nja silmänsä elävät ja mustat, kuin oravan. Hoikka ja soreakasvuinon,\nkaunis ja hyvä hän oli; ei hänen vertaistansa koko Karjalassa ollut.\n\nKauan oli jo pajari maltitonna odottanut hänen hääpäiväänsä. Mutta\nkaunis Maria oli aina toistaiseksi lykännyt myöntäväisen vastauksen\nantamisen kenellekään monesta kosijoistansa; hän odotti noitten kolmen\nkolmemiehisen lähettiläskunnan sanomaa.\n\nVihdoinkin palasivat nuo lähettiläät kotia. He kutsuivat heti kaikki\ntalonpojat Itkevien vuorelle ja esittivät jokainen vuorostaan ne\nvastaukset, jotka he olivat saaneet. Kun talonpojat kuulivat tsaarin\nvastauksen, tulivat he iloisiksi ja päättivät kostaa pajarille mutta\nsäästää hänen tytärtänsä, joka oli hyvä ja jalo neiti.\n\nPyhän Antrean päivänä, kun viljat olivat kootut ja kirkko oli\nkoristettu lehdillä ja kukilla, kun pappi messusi ja Sortavalan\nluostarin laulajat lauloivat pyhiä laulujansa, tuli pajari ratsastaen\nmustalla hevosellaan, kymmenen hurjan arokoiran ja monen jääkärin\nkanssa, kirkkoon, niinkuin hänen tapansa oli, katsomaan vihittäisiinkö\nsinä päivänä joitakuita morsiuspareja.\n\nHän jätti hevosensa erään sotamiehen hoidettavaksi ja astui itse\nsisään Herran huoneeseen. Hän oli puettu nahkareunaiseen silkkipukuun\nja kupeellansa oli hänellä kultaisessa kantimessa pitkä, paljas\nmiekka. Nähdessään tuon kauniin Marian vihdoinkin seisovan morsiamena\nkirkossa, kävi hän iloiseksi. Hän oli julmannäköinen, kun nuo lihavat\nkasvot pienine, pirullisine silmineen ja tuo iso suu hymyilivät\ntyytyväisyydestä. Mutta mitä iloisemmaksi pajari tuli, mitä enemmän\nhän hymyili, sitä katkerammaksi tuli Marian suru.\n\nPajari aikoi juuri antaa käskyn jääkäreillensä tarkasti vartioitsemaan\nkirkon ovea, että ei kukaan morsian pääsisi ulos, kun papit ja nuo\nkolme lähettilästä, jotka olivat käyneet tsaarin luona Moskovassa,\ntulivat sisään siitä ovesta, joka vei kaikkein pyhimpään.\n\n-- Katsokaa tuolla, huusi pappi niin kovasti, että koko seurakunta sen\nkuuli, tuolla on pajari, se Belialinmies, vaatikaa oikeuttanne,\ntalonpojat, niin sanoo Moskovan tsaari teille.\n\nNyt pääsi meteli valloilleeen. Talonpojat hyökkäsivät kiusaajansa ja\nhänen sotamiestensä kimppuun. Sotamiehet ennättivät tuskin nousta\nvastarintaan, ennenkuin he tapettiin, mutta pajari ennätti paeta\nkirkosta, hypätä hevosen selkään ja ratsastaa pois hurjinta vauhtia,\ntalonpoikien häntä takaa ajaessa.\n\nKoko päivän ratsasti pajari mitä hevonen jaksoi. Iltapuoleen saavutti\nhän erään niemen, joka kuusi- ja mäntymetsää kasvavana pistäiksen\nPyhäjärveen. Pajarin hevonen oli väsynyt tuosta tulisesta\nratsastuksesta; se puhalsi ja pärskyi kovasti. Hän pelkäsi, että hänen\ntakaa-ajajansa huomaisivat häntä, ja kun hän ei voinut edemmäksi\npaeta, pisti hän miekalla kuolijaaksi hevosensa, väänsi sen järveen ja\nkätkeytyi itse erääseen ketunluolaan. Tuskin oli hän ehtinyt ryömiä\nkivien alle, ennenkuin vainoojat jo olivat paikalla. Vaikka\ntalonpojat, jotka olivat nähneet hänen ratsastavan niemelle, etsivät\nkoko illan, eivät he voineet pajaria löytää.\n\nKaunis Maria, joka myöskin oli niiden joukossa, jotka etsivät tuota\njulmuria, oli väsynyt ja istahtui nyt kivelle levätäksensä.\n\nMarian istuessa siellä katselemassa kuinka kuuvalo kimalteli vedessä,\nhuomasi hän sen kiven, jonka päällä hän istui, liikkuvan, ikäänkuin\njoku olisi hiljaan takonut sitä; se oli pajarin sydän, joka kovasti\ntykki pelosta, sillä juuri sen kiven alla hän makasi luolaan\nkätkeytyneenä. Hän kumartui alas nähdäksensä, mitä siellä mahtoi olla,\njoka kolkutti kiveen. Silloin näki hän kuuvalossa pajarin ilkeäin\nsilmäin kiiluvan ja loistavan pimeässä, kuten pöllön silmät syksyllä.\nMaria kutsui sinne talonpojat, jotka miehissä tulivatkin. Nähdessään,\nettä siellä oli heidän vihollisensa, kiljuivat he vihasta ja mättivät\nkiviä luolan suulle, niin että siihen syntyi suuri kiviraunio, ja\nasettivat vartion raunion luokse, ettei kukaan voisi auttaa pajaria.\nNeljä vuorokautta kuultiin pajarin valittavan ja vaikeroivan luolassa;\nsitten hän vihdoinkin kuoli. Kiviraunio seisoo siellä vielä tänäänkin\nkoskematta. Mutta se niemi, jonne pajarin hevonen uupui, nimitettiin\nsitten Uupuniemeksi, ja siitä sai koko pitäjä nimensä, Uupuniemen\npitäjä; tämän nimen ovat sittemmin ruotsalaiset ja venäläiset herrat\nvääntäneet Uukuniemeksi.\n\n[Eräs toisinto tästä kansansadusta sanoo \"pajarin\" kuolleen\nKuolemajärveen, josta sen pitäjän nimi olisi alkujaan.]\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Noh, virkkoi sotilas Trast tulisesti. Noh, jumalan kiitos, nyt\nmeillä on toiset ajat Suomessa, ei mikään pajari uskalla nyt\nhiiskuakaan meillä, sillä kaikki ovat lain alaisina ja sille, joka nyt\nkoskettaa talonpojan oikeutta, huutaa se semmoista \"smirnaa\", ett'ei\nsen kanssa ole leikkimistä.\n\n-- Niin, niin, se on kyllä totta, sanoi Vahva Matti. Laki on meidän\nherramme ja turvamme. Mutta nyt me mennään sisään ja pannaan maata.\nKuuleppas, Jaakko Trast, me olemme keskellä kulkuväylää. Yö on kyllä\nvaloisa, mutta siitä huolimatta, menepäs nostamaan lyhty mastoon.\n\nTrast nousi ylös ja teki niinkuin käsketty oli. Sillä aikaa kuin hän\ntyöskenteli lyhdyn kanssa, joka ei millään tavalla tahtonut ottaa\npysyäkseen paikoillansa tuolla ylhäällä väliaikaisessa mastossa,\nhuolimatta Trastin alituisista venäläisistä komentosanoista, kuuli hän\npienen höyryvenheen nopeita potkuriniskuja, joka halkaisten sisäjärven\nläikkyvää pintaa, suhisi lautan ohitse. Hän tirkisti kesäyön hämärässä\nja näki järvellä lepäävän kaskensavun läpi pienen höyryn piirteet,\njoka hänestä tuntui olevan Blumen \"Leimu\".\n\n-- Wer da? (kuka siellä) huusi hän sotilaan tavalla. Silloin näki hän\ntuossa eteenpäin rientävässä höyrylaivassa haamun, joka kumartuen\nlaivanpartaan yli, asetti kätensä suunsa ympäri ja päästi yöhön\nhuudon: \"kauppahuone Blume on joutunut vararikkoon\".\n\nTrast päästi kädestään lyhdyn, joka putosi tukkien väliin, sihahti ja\nkatosi syvyyteen. Samassa astuivat Matti ja hänen vaimonsa ulos\nkojusta.\n\nMaria oli vaalea ja kauhistuksissaan. Matti sanoi hillityllä äänellä:\nKuka se oli, mitä herran nimessä hän jutteli?\n\n-- Kyllä kaiketi isäntä kuuli, mitä hän sanoi, vastasi Jaakko Trast\nvakavasti.\n\nHöyryvenhe oli kadonnut, potkuriniskut olivat vaijenneet, kesäyön\nrauha levisi yli seudun, ainoastaan aaltojen loiskeen kuultiin\npolisevan ja läiskyvän vasten lautan laitoja. Kesäkuun hämärä oli\ntullut.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nVahva Matti ja hänen vaimonsa menivät kojuun ja panivat maata\ntuoreista vastaniitetyistä heinistä tehdylle vuoteellensa sanaakaan\ntoisillensa virkkamatta.\n\nTämä ääni, joka samoin kuin myrskylinnun huuto aaltojen yli ilmoitti\nonnettomuutta, tämä ääni, joka yön pimeydestä lähetti sanoja, jotka\nheidät pelvolla ja tuskalla masensi, mistä se tuli, kenenkä se oli?\nBlume on tehnyt vararikon, Blume on mennyt kumoon, oli se sanonut;\nmutta sehän oli mahdotonta. Tuo rikas Blume... Ei, se oli ilkeää ivaa.\nJa kumminkin, jos se olikin totta!\n\nMatin aivot, jotka työskentelivät hitaasti, alkoivat tehdä\njohtopäätöksiä näistä sanoista, ja kun hän oli ne saanut selville, oli\nkuin salaman pimeänä yönä äkisti valaistessa isoja aloja. Silloin näki\nhän yhdellä silmäyksellä kauas tulevaisuuteen, näki itsensä koditonna,\nmajatonna, ja kaikki rakkaat omaisensa riippuvaisina hänen,\npäivämiehen työstä. Hän oli ollut itsenäisenä talonpoikana lähes\nkaksikymmentä vuotta. Hän oli eläessään nähnyt kylläksi tietääksensä,\nmiltä tuntui riippuminen jokapäiväisestä työstä. Matti oli vahva mies,\nvakava mies, ja hänen hermonsa eivät olleet vielä koskaan pettäneet\nhäntä, mutta nyt, tämä kuva silmäinsä edessä, hän vapisi. Sama\nahdistus, joka valtasi hänet vanhuksen laulaessa:\n\n     Metsättä ei taida kenkään\n     Suomessamme eleskellä.\n     Joka metsän hongat myypi,\n     Kuuset kaikki luovuttavi,\n     Myypi kaiken tavaransa\n     Luopuu ihan onnestansa,\n     Hävittävi rikkautensa.\n\nSama ahdistus valtasi hänet nytkin kaikella epäilyksen voimalla. Nuo\nkarvaiset kädet, muodottomat kuin taiteilijan ensimäinen suunnitelma,\npuristuivat hänen tahtomattansa ristiin tuon leveän rinnan yli.\nTaistelussaan hän ne kovasti painoi yhteen, silloin tunsi hän\nyht'äkkiä -- lompakon, kauppahuoneen rahat. Vielä oli hänellä\nneljätuhatta markkaa luonansa, melkein sama summa, jonka hän oli\nsaanut nyt autiona olevasta kodistaan, ja tuskin puolet siitä\nsummasta, joka hänellä oli saatavana Blumen pesästä.\n\nMitä minulla luonani on, on minun, minun rahojani, äjähti hänen\npäähänsä. Ota ne, pidä ne, älä anna niitä pois kenellekään, pidä ne,\nja taaskin voit sinä saada talon, kodin, laihoja leikattavaksi ja\nriihen, jossa puidaan. Nuot omaisesi eivät tule sysätyiksi mieron\ntielle, ja Elli, tuo hento, kivulloinen, hieno olento, joka ilman\nhoidotta kalpenisi ja kuihtuisi, tulee pelastetuksi.\n\nHetken, yhden hetken vain ajatteli Matti tällä tavoin. Mutta hetken\nperästä oli kaikki ohitse. Eikö hän ollut luvannut vanhalle Blumelle,\njota hän koko ikänsä oli palvellut, eikö hän ollut luvannut suorittaa\nmaksua näistä tarvepuista, viedä Suikkilaan tätä lauttaa, josta hän\nerittäinkin oli huolta pitänyt, mikäli vain hänen voimassaan oli. Ja\nnyt, kun kauppahuone oli hädässä, nyt hän vielä varastaisi sen\nrahoja... Ei, ei koskaan! Ja sanat: \"älä johdata meitä kiusaukseen,\nvaan päästä meitä pahasta\" nousivat voimallisina ja lämpiminä hänen\ntuskanalaisesta rinnastaan.\n\nMaria, joka heti oli käsittänyt aseman, ei katsonut eteenpäin, vaan\ntaappäin. Tämä äkillinen huuto tuolla ulkona yöllä, tällä oli oma\nhistoriansa ja sen perille hän tahtoi päästä. Kauppahuoneen asema oli\nvarmaankin jo kauan ollut heikolla ja horjuvalla kannalla, sillä\nsellaistahan ei voi niinkään äkisti tulla. Ei, ja hän muisti\nkaupanteon. Hän muisti myös Veikkoliinin innon ja väsymättömyyden,\nhänen ehdottoman vaatimuksensa, että kauppahinta suoritettaisiin\ntalletustodistuksella. Hän arveli yhtä ja toista, mutta vihdoinkin\nselveni hänelle, että Veikkoliini oli ainakin aavistanut sen\nloppurohjauksen, joka nyt oli tapahtunut.\n\nNiin, hän ei ainoastaan päässyt sen asian perille, hän sai avaimen\ntähän umpinaiseen luonteeseen. Ja hänen puheensa, hänen sanansa, hänen\nkatseensa. Hän oli liiaksi nainen, ett'ei hän jo kauan sitte olisi\nymmärtänyt, mitä ne sisälsivät. Niin, jos hän oikein tutki itseään,\nniin... Hän häpesi niin, että hän tunsi kuinka hän punastui pimeässä.\nhänen korvanlehtiänsä poltti ja hänen ohimojaan survoi. Hän muisti\nVeikkoliinin rakastuneet silmäykset, hänen syvän, yhäti ilmestyvän\nihailunsa.\n\nJa, jos hän vielä syvemmin tutkisteli itseään niin ... mikä\nilkeäjuoninen kappale ihmissydän on! Hän ei suinkaan ollut sitä\najatellut, se oli lentänyt hänen aivojensa läpi, ikäänkuin pienen\nlinnun lentäessä pimeydestä pimeyteen valaistun huoneen läpi. Se\nnäyttää siellä hetkisen räpistelevän, peläten että sitä nähdään, ja\nniin on se jälleen ainaiseksi kadonnut. -- Kuka voi torjua luotansa\najatuksiansa. Mutta kun Elli tyttö tuolla Kiiskilässä oli lukenut\nkertomuksen kuningas Taavetista ja Uriasta, niin -- ei auttanut, hän\noli ajatellut samaa, kuin tuo Veikkoliini, hetkisen vain. Ja hän tiesi\nsen, tuo Veikkoliini ... ja tämä oli melkein kauheinta kaikista. Hän\njoutui vastustamattoman tuskan valtaan.\n\nSilloin kuulee hän äkkiä Matin rukoilevan vapisevalla äänellä: \"älä\njohdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta.\" Ja ääneen\nnyyhkien heittäysi hän hänen rinnallensa yhtyen hänen rukoukseensa.\n\nJoskin elämän surut kaikkine katkeruuksineen ja kipuineen asettuivat\nMatin ja hänen vaimonsa vuoteen ympärille, niin toi onni kaikki\nlahjansa Ellille, vieden hänet autuuden seitsemänteen taivaaseen. Hän\nei katsonut eteenpäin eikä taakseppäin, hän eli nykyisyydessä, nautti\nunissaan niitä iloja, joita hän päivällä oli kokenut. Hän näki Kaarlon\nruskeain silmien liekkivän lämpöä, tunsi hänen äskeisten suuteloinsa\npolttavan tulisia huuliaan. Hän luuli olevansa pulpukka, joka syvyyden\nliejusta oli noussut lammen tummalle, himmeälle pinnalle. Se oli niin\nloistavan valkoinen ja kaunis. Sen näköisenä olisi hänkin, kun hän\nkerran seisoisi morsiamena. Vaan uni muuttui. Hän tuli yhdeksi noista\nvedenneidoista, joista isoäidin äidillä oli tapana puhua, yhdeksi\nnoista, joita nuorukainen voi houkutella esiin kosken kuohuista, jos\nhän piti pientä punaista, kosken sydämenmuotoiseksi tahkoamaa kiveä\nsuussaan ja lauloi:\n\n     Impi armas, veden neito,\n     Haltijatar rannan kaunis,\n     Kiharasi tummat näytä,\n     Silmäsi aalloista kohota,\n     Mustat kuni uuninliesi,\n     Kuumat kuni hehkuhiili.\n     Tullos pojan ainaiseksi\n     Ystäväksi mieluiseksi.\n     Lepää liki sydäntäni,\n     Vakavalla rinnallani,\n     Käyös elinkumppaniksi,\n     Kodin sulokaunisteeksi.\n\nJa kun tahdottiin päästä tuosta kauniista vedenneidosta, viskattiin\npunainen kivi olkapään yli ja sanottiin nopeasti: \"siinä saat minun\npetollisen sydämmeni.\" Silloin katosi neito ainaiseksi koskeen,\nmuuttui vaahdoksi ja loisti kuin sateenkaari kosken päällä. Ja Kaarlo\nseisoi joen rannalla houkuttelemassa häntä loihtusanoillaan. Ja sanat\nvetivät hänet puoleensa, mutta hän ei voinut liikahtaa paikaltaan,\nhänen suonensa tykyttivät, ja veri virtasi kuumana, kuin tuli, hänen\nsuonissaan.\n\nNyt hän herää -- ja kuulee kuinka Kaarlo, joka makaa heinissä vähän\nmatkan päässä hänestä, hiljaan kuiskaten suloisimmalla äänellään\nhoukuttelee häntä luoksensa. Hänen sydämmensä sykkii kiivaasti.\nPitäisikö hänen mennä, vai ei? Silloin tulevat isä ja äiti sisään,\nkaikki on nyt hiljaista. Kaarlon rukoukset sammuvat huokaukseen.\nSamassa kuulee hän isänsä äänen: \"ja älä johdata meitä kiusaukseen,\nvaan päästä meitä pahasta.\" Hän kuulee äitinsä itkun, ja hän itkee\nmuassa, josko onnesta, häpeästä, ikävöitsemisestä vai lausumattomasta\nhellyydestä, sitä hän ei itsekään tiedä.\n\nMyöhään päästiin nukuksiin sinä yönä Blumen hollanninhirsilautalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli jo useita tunteja lämmitellyt ja valaissut, niin että\npihka juoksi pitkin kojun seiniä ja seinän ohuimmat oksaisimmat paikat\nloistivat läpikuultavina ja punaisina kuin tiili. Väki heräsi. Tuntui\nettä kuumuus jo oli painava, vaikka katkera kaskensavu, joka tähän\nvuoden aikaan on niin omituinen Karjalalle, peitti auringon kehän\nopaalinkarvaisella vaipalla.\n\nOltiin nyt myötäisten tuulien avulla ehditty jotensakin pitkälle\neteenpäin. Tuulen puolella oli vielä suuren Palosaaren viimeinen\nkärki. Tämä saari on suurin Pielisjärvessä. Vasemmalla puolen näkyi\nRistisaaren takaa Vedenselän maa tummine leppineen. Kauimpana keulan\npuolella olisi, jos vaan savu ei olisi estänyt, voinut nähdä\nKolivuorien mahtavat, synkät möhkäleet. Lautan edessä oli Pielisjärven\nsuurin ja syvin selkä. Täällä viimeinkin olisi hinaajahöyryn pitänyt\nnäkyä. Mutta ei!\n\nMitä edemmäksi päivä kului, sitä lämpimämmäksi se tuli, vesi oli\nhaaleaa ja raskasta, mieliala nulo ja painuksissa. Antti, Elli ja\nKaarlo istuivat purjeen varjossa, jalat vedessä. Kaksi heistä onki\nvuorottain, sillä aikaa kuin kolmas pitkällä pihlajavavalla muistutti\nvanhaa Hurjaa sen velvollisuudesta vivuta ylös hinausköyttä. Hurja\nkävi loppumatonta kiertokulkuaan. Silloin tällöin se pysähtyi, mutta,\nviisaasti kyllä, niin pitkän matkan päähän ukittajastaan, että se\nnäistä nuorukaisista, jonka vuoro oli pitää konetta käymässä, ei\nvoinut tavata sitä vavalla, nousematta seisomaan ja joutumatta\npaahtavaan auringonpaisteesen. Kun kukin vältti tätä, sai vanha Hurja\nsinä päivänä useasti pitkiä ylimääräisiä levähdyksiä hyväkseen, ja\ntämä tietysti hidastutti lautan eteenpäin kulkemista.\n\nMutta vielä enemmän kuin kuumuus kiusasi väkeä järven heijastus.\nSamoinkuin hylkeenpyytäjät Pohjanlahdella eivät tunne pahempaa\nvihollista, kuin kevät-jään lumenkiiltoa, joka, jos he eivät siltä\nsuojele itseään, saattaa heidän silmänsä verittyneiksi ja tuottaa\nheille kovia kärsimyksiä, samoin on uittoväenkin laita. Suurilla\nselillä kiduttaa heitä tyvenellä ja auringonvalossa se kiiltävä\nloiste, joka taivaalta, valkoisista pilvistä ja järvestä säteillen\nheitä joka puolelta ympäröitsee.\n\nMatille oli aamupuolen kuluessa juolahtanut päähän ajatus: entäs jos\nkaikki tämä, mitä tuo ääni oli yöllä huutanut ja mikä oli tuskauttanut\nja kiusannut heitä, ei olisikaan totta. Hän ilmoitti epäilyksensä\nvaimolleen ja he tulivat siihen päätökseen, että Maria ja Elli, joka\noli hyvin alakuloinen ja savun sekä kuumuuden kiduttamana, lähtisivät\nNestori Rönnin kanssa erääseen kylään Ristisaarella. Siellä asui\npaljon ihmisiä, jotka olivat asioissa Blumen kanssa. Siellä ehkä\ntiedettiin jotain varmaa asiasta, joka nyt heidät kaikki teki\nlevottomiksi. Siellä asui myös eräs kauppahuoneen saarnamies, eräs\nmetsänostelija ja maakauppias. Hänelle piti nyt Marin viedä pari\ntuhatta markkaa, jotka hänen miehensä kaiveli esille monella nyörillä\nja nauhalla huolellisesti kääritystä lompakosta, jota hän alinomaa\nkantoi riippuvana kaulastaan.\n\nKun naiset olivat lähteneet matkalle, niin Matti ja Jaakko istuutuivat\nkojun suojaan selkä järveä kohti, täyttivät piippunsa ja tupakoivat\nhartaasti, ahkerasti ja hiljaisina.\n\n-- No, mitä luulet, Jaakko, tästä vararikosta, luuletko siinä olevan\nperää, sanoi Matti vihdoin.\n\nJaakko veteli pitkiä viiksiään, sanoi hm, sylkäsi ja vastasi vihdoin:\n\n-- Muistatteko, Matti, tuota Nisulainen nimistä leipuria Joensuussa,\nhäntä, joka sanottiin olevan niin rikas, jolla oli kaksi taloa ja\npuotia täynnä tavaroita, osa myllyssä ja jumala tiesi mitä... No, mitä\nhänellä sitte lopulla oli? Ei niin mitään. Kuka sen tietää mitä\nkauppiailla onkaan?\n\n-- Minä luulen, sanoi Matti, puheen todeksi, Jaakko. Sillä muutoin\nmeitä ei olisi jätetty Pielisjärvelle neljänkymmenen tuhannen hirren\nkanssa ilman hinaajahöyryä. Jotain on joutunut epäkuntoon\nkauppahuoneen asioissa.\n\nKeskustelu päättyi tähän. Lauttamiehet torkkuivat lämpimässä.\nYht'äkkiä hyppäsi Trast seisaalle: \"smirnaa\"! huusi hän, piru on\nmerrassa. Lokit ja pääskyset ovat vaijenneet.\n\n-- Missä nyt olemme?\n\n-- Pikkusyrjän ja Ahvenan karien välillä.\n\n-- Onko köysi pitkä, pojat, kysyi Matti.\n\n-- Se on järvessä koko köysi, vastasi Kaarlo.\n\n-- Pentele, jos tästä tulee raju-ilma, niin heilumme nyt pitkästä\nköydestä luotojen välillä, juuri niin kuin lossi Leppävirroilla.\nJumalan kiitos, että naisväki on poissa...\n\nSamassa kuului tohiseva suhina, joka karttumistansa karttui. Mahdoton\nkuumuus ja tyyni olivat jo viikkokausia täyttäneet ilmaa sähköllä.\nAuteren ja kaskensavun yli kohosi tummia sinipunervareunaisia\npilvijoukkoja; ne kohosivat keskitaivasta kohden mahtaviksi pyöreiksi\njoukoiksi, kun alempi osa taas yhtyi kellervänpunaiseen savuun.\n\nJa taas kuului tohiseva suhina kaukaisuudesta siltä suunnalta, jossa\nKolivuoret kohoutuivat, ja Juukaan metsäisiltä harjanteilta. Tuon\ntuostakin tuli pyöriellen yksinäisiä tuulenpuuskia, jotka\nlaikahuttivat veden pieniin, vaahtoisiin, vallattomiin laineisiin.\n\nSitte tyyntyi järvi taas muutamaksi silmänräpäykseksi, -- syntyi\nodottava äänettömyys.\n\nKuni avaruudesta singahutettuina ilmestyivät äkkiä, myrskyn\nsanansaattajina, lokit ja tiirat, lentää liehaten pitkänä jonona\naaltojen huippuja myöten. Ne riensivät pakoon tuolla vesilintujen\nomituisella tuskanilmeisellä, pahaenteisellä huudolla. Ja heti heitä\nseurasikin myrsky suhisevin siivin kaikessa raivossaan. Hurjana\nhyökkäsivät aallot lauttaa vasten, lakaisten jo ensi hyökkäyksellä\nmukanansa kaikki, mikä kannella irtonaista oli. Kuni lukemattomat\npedot häkeissään kohottivat hirret selkänsä, jyskyttivät puomia,\nrepivät ja kiskoivat sulkuaan; näytti siltä, kuin olisi äkkiä vapauden\nvimma heidät vallannut, kuin olisivat he väkisinkin vaatineet päästä\nulos avaraan mailmaan.\n\n-- Miehet kaikki keulapuolelle, jossa hevoset ovat, huusi Matti\nmyrskyn keskeltä. -- Hakkaa sulkupuut irti, Jaakko Trast, köysi\nkatkeaa muuten. Naisväki on, Jumalan kiitos, poissa.\n\nKolmella kirveeniskulla teki Trast tehtävänsä. Sulkupuut aukenivat, ja\ntuhansittain syöksyi hirsiä vapauteen, kuin olisivat ne tahtoneet\npalata takaisin metsiinsä.\n\nTuo äsken piukea köysi heltyi hiukan ja nyt jyski ja heilui tuo\nhuolellisemmin rakennettu lautan keskus aalloissa. Silmänräpäykseksi\noltiin pelastuneet.\n\n-- Ompa noitten kaikkien kokoilemisessa työtä, sanoi Matti.\n\n-- No niin, ainahan se parempaa on, kuin ajautua karille ja musertua\nhirsien väliin, vastasi Jaakko Trast.\n\nSillä välin hämärtyi hämärtymistään, ukkospilvet ajoivat tykistönsä\nesille, ja nyt paukahti. Huikaiseva salama halkaisi taivaankannen\nkahtia ja tätä seurasi välittömästi huumaava ukkosenpauke.\n\nKun aallot alkoivat hyökätä lautan permannon ylitse, valtasi kauhu\nsuutarin, joka aina myrskyn puhkeamisesta saakka oli polvillaan\nhartaasti rukoillut, ja kömpyräjalastaan huolimatta syöksyi hän\nainoaan heillä olevaan veneeseen, joka vihaisesti kiskoi pestiään.\n\n-- Varo itseäsi, suutari, huusivat miehet lautalla.\n\nMutta suutari syöksyi päistikkaa ulos vaahtopäisiin laineisiin. Miehet\nnäkivät salaman leimauksessa, miten hän taisteli myrskyä vastaan.\n\n-- Jumala armahtakoon hänen syntistä sieluaan, sanoi Jaakko Trast.\nTämä on pahempaa, kuin Gornii Dubniakissa.\n\nSuutari oli kuoleman oma: parin sylen päässä lautasta hyökkäsivät\nirtanaiset hirret hänen veneensä kimppuun, joka silmänräpäyksessä\nmusertui, ja epätoivon huudolla vajosi suutari syvyyteen hakeakseen\ntuolta puolen vastausta niihin kysymyksiin, jotka olivat hänen\nsieluaan vaivanneet.\n\nKun sulkuhirret olivat päässeet irti, heilui lautta pitkästä\nköydestään, kuni kellonheiluri, tuulen puuskien ajelemana molempain\nkarien, Ahvenan ja Pikkusyrjän välillä, josta laivat kulkivat. Alussa\neivät miehet eivätkä pojat huomanneet, että kalliot kiskoivat\nalimmaiset hirsikerrokset irti toisen toisensa jälestä. Mutta pian\nkyllä he käsittivät, mitä tapahtui, sillä lautta vajosi nähtävästi\nvähitellen. Ja yhäti vain tuuli vihaisin siivin raivosi. Lauttamiehet\nhuomasivat jo siitäkin sen kiihtyneen, että se vei mukanaan lehdet ja\noksat, karkoitti siellä täällä pesistään pikkulinnut, jotka ruikuttaen\nvietiin sen mukana, ja siitäkin, että laineet alkoivat kohota yhä\nkorkeammalle lautan yli.\n\nHevoset tömistivät levottomasti ja pöristelivät. Kaarlo piteli vanhaa\nHurjaa kaulasta ja vuodatti kyyneleitä sen vanukkeiseen harjaan. Antti\nseisoi vieressä ja pyyhki kyyneleet pois nutunhihalla, ja Halli koira,\njonka rypistynyt naama ilmaisi pelkoa, kuunteli tarkkaan ihmisten\npuhetta. Matti ja Jaakko Trast seisoivat äänettöminä, kuni\nvartijajoukko tuonelan portilla, kummallakin keksi kädessään.\nAinoastaan silloin tällöin, kun joku mahtava aalto löi valtavasti\nkojua vasten, huusi Jaakko Trast ikuista \"smirnaansa\".\n\nÄkkiä syöksyi yksi hevosista järveen. Hurja seurasi heti jälestä ja\nveti äkisti mukaansa Kaarlonkin, joka suonenvedontapaisesti riippui\nkiinni hevosen harjasta. Nyt Hallikin pakeni. Näytti siltä kuin\nolisivat elukat aavistaneet onnettomuutta, sillä tuskin nähtiin niiden\nkuorskuen uiskentelevan, turpa korkealla aaltojen yli, ennenkuin\nlautta romahti kahtia.\n\nMatti ja hänen poikansa painuivat vaistomaisesti toisiinsa. Tuolla,\nlautan toisessa päässä nähtiin vanhan sotamiehen kunniaa tekevän.\nJäykkänä, suorana ja koreana, kuten ennen paraateissa ja\ntappotantereella, seisoi hän siinä heiluvilla hirsillä, valmiina\nodottaen viimeistä.\n\nNyt kadotti hän jalansijansa. Käsi ei ollut enään lakilla, mutta\n\"kuoleman kunniaksi\" kaikui hänen äänensä, kuin ukkosen jyrinä\naaltojen kuohussa, ja tuossa tuokiossa vajosi hän syvyyteen. Aallot\nsulkivat voimalla kiinni hänen lepokammionsa, tuuli soitteli\nmahtavin sävelin hänen kuolinvirttänsä, ukkosen jyrinä suoritti\nkunnialaukauksen, ja muistosanana urhollisen miehen haudalla oli Matin\nsydämmestä lähtevä \"Jumala siunatkoon sinua, Jaakko Trast\". Vanha\nurho, Jaakko Trast, oli päästetty vartiolta, hän oli mennyt ystäviensä\nluo, jotka kerran tykkien pauhatessa ja kivärien leimahtaessa, eivät\nräpyttäneet silmiään kuoleman edessä enemmän kuin hänkään.\n\nKoko tuosta suuresta lautasta oli tuskin jälkeäkään jälellä, ja nyt\nkysyttiin, miten voitaisiin pitää koossa sitä, mikä vielä, ikäänkuin\nsattumalta, pysyi yhdessä. Matti kietoi mahtavat käpälänsä hirsitukun\nympäri, jota, lähinnä sitä paikkaa, missä vipusin vielä seisoi, piti\nkoossa hevoskulkua varten kyhätty lattia. Hän aikoi viskata nuoran\nhirsien ympäri, voidaksensa, sen tehtyään, hakata köyden poikki, jotta\nmyrsky saisi ajella häntä lähimmäiseen rantaan.\n\nSiinä nyt syntyi raju taistelu jättiläisen ja vapauteen pyrkivien,\nvastarintaa tekevien hirsien välillä. Tässä taistelussa menivät hänen\nvaatteensa repaleiksi, hänen jäsenensä hieraantuivat verille,\njäntereet pöhöttyivät, ja tukka riippui hassallaan hänen kasvoillaan.\nMutta voittajana hän taistelusta suoriutui. Hän sai nuoran kiedotuksi\nhirsien ympäri; hän oli pelastettu.\n\nSilloin kuului läpi aaltojen loiskeen ja myrskyn pauhinan,\npitkäveteinen, kimakka vihellys. Kuni höyhen kavahti Matti pystyyn ja\nhuusi yli järven: Tänne! Avuksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsrael Veikkoliinin halu saada tavata poikaansa kiihtyi samojen lakien\nmukaan kuin esineen putoomisnopeus. Oli kulunut aikoja, ennenkuin hän\noli saanut kaikki ne asiapaperit, jotka täydellisesti todistivat pojan\noikeaksi, ja nyt, kuta likemmäksi päämäärää hän joutui, sitä enemmän\nkiihtyi hänen halunsa. Hän oli, saadakseen takaisin poikaansa Matilta,\nmatkustanut pohjoiseenpäin, sillä hän ei saattanut uskoa, että Vahva\nMatti parin kuukauden ajalla olisi ennättänyt ohi Palosaaren. Siellä\nkuuli hän, että lautta aikoja sitte oli kulkenut ohi. Hän palasi nyt\ntakaisin Blumen hinauslaivassa, Leimussa, joka vihdoin viimeinkin oli\nvalmis hinaamaan tuota isoa tukkilauttaa. Siinä häntä sitte yllätti\ntuo äkillinen hirmumyrsky.\n\nNyt kävi Veikkoliini levottomaksi. Kun hän mielenkuohuksissaan seisoi\nsiinä pystyssä pysytteleimässä aaltojen heiluttelemassa höyryssä tutki\nhän itseänsä, ja hänen täytyi myöntää, että, jos hän nyt liian myöhään\nsaapuisi lapsensa luo, oli se hänen oma vikansa. Hän oli vältellyt\ntapaamasta Mattia ja hänen vaimoaan; hän tahtoi odottaa viimeiseen,\nkunnekka hän saattoi otaksua heidän jo tuntevan onnettomuutensa.\n\nKuta enemmän myrsky kiihtyi, sitä levottomammaksi hän kävi, ja kun\nhöyry törmäsi vasten ensimäisiä irtonaisia hirsiä, oli hän\nkadottamaisillaan kaiken kylmäverisyytensä, joka ei muuten milloinkaan\nhäntä pettänyt. Hän malttoi kuitenkin mieltänsä ja käski\nkoneenkäyttäjän lisätä höyryä, vauhdin enentämiseksi. Itse meni hän\nlaivan keulaan, siinä hän seisoi, kuni merikotka kallion-niemekkeellä,\ntähystämässä ympärilleen. Hän rupesi höyryn oppaaksi. Perämies totteli\nhänen kätensä pienintäkin viittausta. Hän ohjasi Leimun kulkua ja\nmääräsi sen vauhtia. Kaikki hänen elonsa näytti keskeyntyneen silmiin,\njotka terävinä ja selki seljällänsä koettivat tunkea tuon valkoisen\nhämärän läpi. Mutta nähtyään särkyneen veneromun aaltojen ajelemana,\noli hän joutua epätoivoon. Nuot laihat kasvot vavahtivat\nmielenliikutuksesta. Hän horjui; tuntui siltä, kuin menisi hän\ntainnuksiin. Samassa kuului kirkunaa ja huutoa läpi myrskyn. Uudelleen\nelpyi hän toivoon.\n\n-- Hiljennä vauhtia, komensi hän. Vene. yksi noita pitkiä, tanakoita\nkirkkoveneitä, jotka sunnuntaisin höyryveneen nopeudella halkaisevat\nvesiämme, sukelsi kuohuista esiin. Siinä oli Maria, joka veneellä oli\nlähtenyt etsimään omiaan.\n\n-- Onko Kaarlo siellä? Ovatko Matti ja Antti siellä? kysyttiin\ntoisesta ja toisesta aluksesta.\n\n\"On\" ja \"ei\" kuului heti perätysten, toista seurasi huojennuksen\nhuokaus, aivan kun olisi taakka rinnasta vieritetty, toiseen liittyi\nsurun huokaus, aivan kuin olisi tämä taakka pudonnut toisen rinnalle.\n\nNähdessään myrskyn olevan tulossa, oli Maria, Rönnin ja Ellin, sekä\nmuutaman Ristisaarelaisen kanssa, kiirehtinyt rannalle. Yksi noita\nisoja kirkkoveneitä työnnettiin vesille, ja murhaavan levottomuuden ja\ntuskan valtaamina sousivat he Ahvenankarille. Myrskyssä, vastatuulessa\nja pimeässä oli menty harhaan, jouduttu pakenevain hirsien väliin ja\ntaaskin päästy vapaiksi, mutta missä oltiin, sitä ei yksikään\nvarmuudella saattanut sanoa. Soudettuaan edes takaisin, ristiin\nrastiin, tavattiin korskuva Hurja Kaarlo poika riippuvana harjasta.\nKaarlo otettiin veneeseen, ja sitte taaskin soudettiin, kunnekka\nhöyryvene tavattiin.\n\nAinoastaan suurimmalla hankaluudella saatiin laivaan Maria,\nväsymyksestä puolikuollut Kaarlo, Elli ja Rönni. Kun Veikkoliini sai\nläpikastuneen ja värisevän poikansa höyryveneeseen, vei hän hänet\nkonekoppiin ja jätti hänet lämmittäjän huostaan.\n\nMaria katseli inholla hänen hoitavan poikaa, ja vaati ankarasti, että\nriennettäisiin hänen miehelleen ja pojalleen avuksi. Ja taaskin seisoi\nVeikkoliini höyryveneen keulassa, taaskin alkoi myrsky hänen\nsielussaan... Jospa he tulisivatkin myöhään, jospa Matti olisi\nsortunut, kuten Uria taistelussa, silloin olisi Maria vapaa. Silloin\nei mikään Natan saattaisi häntä nuhdella. Hänen syynsä se ei silloin\nolisi. Hän antaisi Marialle takaisin kaikki, mitä he olivat\nkadottaneet. Tätä miettiessään valtasi hänet hurja päättäväisyys,\nhänestä tuntui, kun olisi se myrsky, jota hän nyt kesti järvellä,\noikeastaan raivonnut hänessä itsessään. Hänessä pauhasivat intohimojen\nhyökylaineet, hänessä leimahtivat ajatukset; hän se oli, joka\neteenpäin syöksyi kohti määrättyä määräpäätä, jota hän ei tahtonut,\njota hänen ei tarvinnut nimittää eikä ajatella, mutta jota hän kauan\noli hautonut, ja jonka hän hämärästi tunsi toteuntuvan tavalla tai\ntoisella.\n\nKylmänä ja tyynenä seisoi hän siinä, taaskin tähysteli ja etsi hänen\nsilmänsä. Hän tunsi olevansa ikäänkuin onneansa takaa ajamassa. Hän\noli sen nyt löytänyt, eikä kenkään voisi sitä häneltä riistää,\nhenkensä kaupalla olisi hän puolustava sitä -- kunhan vain ei kukaan\nsekoittaisi hänen peliään.\n\nÄkkiä värähti koko hänen ruumiinsa; aivan kuin jännitetty kieli, jota\nkosketetaan. Suunnattoman levottomuuden valtaamana oli Maria tarttunut\nhöyryviheltimeen, joka päästi kimeän huudon.\n\nVeikkoliinin veri kuohahti vihasta; hän tunsi äkillisen halun väkisin\nkarkoittaa Marian höyrytorven luota. Mikä oikeus hänellä oli\nasettautua, juuri nyt, hänen ja tuon ratkaisevan silmänräpäyksen\nväliin? Keskellä näitä epäselviä, hämäriä ajatuksia, näitä\nvaihtelevaisia onnen, ikävöimisen ja raivoisan vihan tunteita,\nkeskellä tätä kaksinaista elämää, myrskyä ulkona ja myrskyä sisällä,\nhillitsi hän kuitenkin ulkonaisesti itsensä.\n\nHän kuuli selvästi avunhuudon, hän näki matkan päässä, jonka pituutta\nhän ei kuitenkaan räiskeeltä ja rankkasateelta saattanut tarkoin\narvostella, jättiläishaamun, joka vaahdon ja aaltojen keskellä\nheilutti käsivarsiaan. Laiva ohjasi kulkuaan suoraan haaksirikkoisia\nkohti. Veikkoliini tunsi, että hänen velvollisuutensa oli varoittaa\nperämiestä. Mutta joko hän nyt jo oli liian lähellä, taikka kadotti\nhän mielenmalttinsa, hänen kielensä ja käsivartensa olivat kuni\nrampaantuneet.\n\nEnsi silmäyksessä jo ryskähti, hän näki kuin unessa, mitenkä Matti\nvajosi alas syvyyteen.\n\nMikä oli hervaissut Veikkoliinin tahdon? Eläessänsä hän ei voinut\nratkaista, josko ja mihin määrin hänen tahtonsa oli syynä siihen, mikä\ntapahtui.\n\nJa mikä tapahtui ja tapahtui salaman nopeudella, oli se, että laiva\nsilmänräpäyksessä musersi jätteet siitä lautasta, joka Matin oli\nonnistunut viimeisillä voimillaan sitoa kokoon. Nyt komennettiin seis\nja takaperin, köysiä viskattiin ulos. Laivan partaan yli ojennettiin\njänteviä, auttavaisia käsivarsia apuaan tarjoomaan. Mutta raukean,\nvertavuotavan nuorukaisen solakka ruumis oli kaikki, mikä käsiin\nsaatiin.\n\nVahva Matti ei milloinkaan ollut itseään asettanut etusijalle. Aina\noli hän ajatellut muita, hänen viimeinen taistelunsa elämässä ei ollut\nitsensä, vaan poikansa edestä. Ja kun tämä viimeinkin oli pelastettu,\nlepäsi jo Matin voimakas ruumis raadeltuna ja muserrettuna syvällä\nPielisjärven vihaisten aaltojen alla.\n\nLeimu kierteli vielä hetken turmapaikkaa, kuten lokki kuohujen yli,\nmutta täällä ei enään ollut mitään tehtävää. Kun Antti jälleen tointui\ntainnuksistaan ja Rönni häneltä kysyi suutaria ja Jaakko Trastia,\nvastasi hän ainoastaan: Tuolla alhaalla isäni kanssa! Laiva kääntyi\ntakaisin pohjoiseenpäin.\n\nMarian siinä ääneensä nyyhkiessä poikansa vieressä, kuuli hän tämän\nsurullisen vastauksen. Hän katsahti ylös ja hänen silmänsä kohtasivat\nsattumalta Veikkoliinin silmiä, jotka lakkaamatta olivat häneen\nkiintyneinä.\n\nSyvemmin loukkaantuneena tästä katseesta, kuin röyhkeimmästä\npuhuttelusta, kävi Maria kalpeaksi, pyyhki äkkiä kyyneleet silmistään,\nastui hitaasti pari askeletta Veikkoliiniä kohti, ja luoden häneen\nkylmän, murhaavan katseen, sanoi hän hiljaan:\n\n-- Taavetti olet sinä, etkä Israel.\n\nVeikkoliini peräytyi taakseppäin. Hän oli neljänkymmenen vuoden\nvanhana jälleen alkanut kuunnella noita säveleitä, jotka tavallisesti\nainoastaan kerran ihmiselämässä kajahtavat. Hän oli uneksinut ja niin\npaljon ajatellut tätä Mariata. Maria, hän lahjoittaisi hänelle jälleen\nne monet vuodet, jotka hän oli elänyt kesättä ja keväättä, hän\nlahjoittaisi ne jälleen päivänpaisteisina ja kukkaisina. Oi, kuinka\npaljon hän olikaan valmis uhraamaan tälle unelmalle. Ja nyt...\nOlivatko nuo myrkylliset katseet, nuo onnettomuudesta ja tuskasta\nvanhentuneet ja kuihtuneet kasvot vastauksina hänen unelmilleen? Tätä\nvastaustako saadakseen olivat hänen ajatuksensa herkutelleet\nluvattomia, hänen sielunsa koskettanut rikosta? Oliko Maria sitte\nsyytön? Ja hänen sydämmessään tuntui kuin jos, lumen sataessa palavaan\nkoskeen, liikkuva vesi äkkiä muuttuisi lujaksi jääksi; hän aavisti,\nettä kaikki, mitä hän nyt oli kokenut, oli muuttava hänen rakkautensa\nikuiseksi vihaksi. Maria taaskin, hän tiesi, että Veikkoliini oli\nheiltä ryöstänyt kaikki, ja uskoi, tahi tahtoi uskoa, että äskeinen\ntapaus oli enemmän kuin onnettomuuden kohtaus. Siitä päivästä alkaen\noli näiden molempain välillä salainen, mutta leppymätön viha.\n\nMaria meni lastensa ja Kaarlon kanssa keulaan lämmittäjän luokse, hän\nistuutui siihen ja alkoi hoidella poikansa haavaa ja kuivata hänen\nvaatteitaan. Hänen sydämmensä oli niin täynnänsä surua ja katkeruutta,\nvihaa ja inhoa Veikkoliiniin, että hän ei löytänyt sanoja\ntunteillensa. Hän ei pudottanut kyyneleitä, hän ei raivonnut eikä\nitkenyt, mutta Veikkoliinin puheesta ja kysymyksistä ei hän pitänyt\nlukua, vielä vähemmän vastasi hän niihin. Epävarmaa oli, kuuliko Maria\nensinkään, mitä hän puhui.\n\nSyvästi loukkauntuneena ja kiihtyneenä istuutui Veikkoliini syrjälle,\nniin että hän näkymättömänä saattoi katsella poikaansa, joka piteli\nElliä kädestä ja lämmitteli tulen ääressä. Helakka valkean valo antoi\npojan kalpeille kasvoille raittiin, punakan värin, ja Veikkoliini\ntunsi yhä karttuvalla liikutuksella joka piirteen näissä nuorissa\nkasvoissa.. Hän käsitti kuitenkin, että oli parasta olla vaiti tänä\niltana, jott'ei hän joutuisi pahaan valoon poikansa silmissä, sillä\nMaria, sen hän näki, oli semmoisessa mielentilassa, ettei ollut\nmahdollista edeltäkäsin arvata, mitä hän saattoi tehdä, ja Jumala\ntiesi, mitä tämä olisi sanonut, jos hän olisi tahtonut poikaansa\nvaatia takaisin.\n\nVähitellen hiljeni myrsky, sade taukosi, pilvet pakenivat. Kesäyön\ntähdet pilkistivät unisesti. Taivaan rannalla kumotti kuu isona,\nlevittäen loisteensa selän maininkien yli. Pielinen oli nyt laannut\nraivoamasta ja lepäsi taas tyynenä pohjolan yön salaperäisessä\nvalossa, Hinausvenhe oli laskenut ankkuriin lähelle noita kahta muuta\nlauttaa, jotka olivat Ristisaaren salmessa. Saarien ja luotojen\nsuojassa ollen eivät nämät tietäneet paljon mitään aaltojen pauhusta\nja myrskyn raivosta.\n\nSeuraavana päivänä löydettiin uutterasti etsittyä Matin ja Jaakon\nruumiit. Molemmat kuolleet lepäsivät melkein vedenpinnan tasalla\nAhvenankarin litteiden paasien välillä.\n\nKun Maria palasi surullisen kuormansa kanssa hinauslaivalle, oli\nVeikkoliini poikineen jättänyt sen. Yksi lautan miehistä oli veneellä\nvienyt heidät sille laivalle, joka kulki Nurmeksen ja Joensuun\nvälillä. Kaarlo oli itkenyt ja vastustellut viimeiseen asti, Elli oli\nsurusta kuin lamaantuneena. Enkeli paljaine lyövine miekkoinensa\nseisoi taas vartiolla karkoitettuaan nuoret paratiisista.\n\nNeljätoista päivää myöhemmin oli Nestor Rönni lujaksi lautaksi koonnut\nkaikille selän rannoille hajalleen ajautuneet hirret, ja hinausvenheen\navulla vietiin ne jälleen määräpäätänsä kohti.\n\nMaria muutti tyttärensä Ellin kanssa Joensuuhun, mutta Antti jatkoi\nNestor Rönnin johdolla isältään perittyä ammattia.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKun maalla käy jonkun virkamiehen puheilla, ruununvoudin, nimismiehen,\nhenkikirjurin tai lääkärin, niin saattaa jo edeltäpäin jotakuinkin\nhyvin arvata, miten hän kotonansa elelee; mutta millainen\nmaalaispappila on, sitä ei koskaan voi edeltäpäin tietää.\n\nRovastin ympärillä saattaa pyöriskellä tyttäriä, jotka asiantuntijoina\npuhuvat viimeisestä ranskalaisesta romaanista, järjestelevät\npronssimaljakkoja, tauluja ja mattoja kodissa, jossa pitäjän\nherrasväet liikkuvat kuin kotonaan, mutta talonpoika pysytteleikse\nkansliahuoneessa lähellä ovensuuta. Saatamme tavata pappilan, jossa\ntyttäret tunnetuissa puuvillapuvuissaan rientävät maitokamarin ja\nkyökin väliä, jossa puhtaus ja hauska kodikkaisuus joka paikassa\npistävät esiin, jossa Martti Luteruksen tai ristinnaulitun\nöljypainokuva tahikka \"mater dolorosa\" ovat ainoana seinäkoristeena,\nmutta jossa kaikkia vieraita muotoon katsomatta kohdellaan samalla\ntavalla.\n\nSaatamme tavata herra pastorin, joka, ollen omaa juurtaan talonpoika,\non nainut arvokkaamman talonpoikaistytön ja joka ei koskaan ole\najatellut komeampata kotia kuin entisen ylioppilasasuntonsa -- eikä\nhän enempiä mukavuuksia tarvitse eikä niihin mielellään\nheittäytyisikään, mutta tekee sen kumminkin kunnioituksesta omaa\nsäätyään kohtaan. Huoneet hänen kotonaan ovat autioita, näivettyneitä\ndraseenoja ikkunoissa, kaikkialla tupakansavua, huonekalut eri mallia\nja eri ikää, nyt kohtalon yhteen heittäminä, ikäänkuin puusta\npudonneina ja häveten toisiansa, kuten tavallista sekalaisissa\nseuroissa.\n\nJa syy tähän papillisten kotien suureen erilaisuuteen on se, että\nkaikki muut virkamiesluokat maassamme ovat enemmän yhtäsäätyisiä, kuin\npappisluokka. Pappisvirkoihin astuu alituisesti uusia miehiä syvistä\nriveistä, mutta muilla viroilla on niin sanoaksemme sukutilan luonto,\nne kun ovat kautta vuosisatojen olleet saman säädyn hallussa.\n\nKun astui kirkkoherra Emanuel Högfeltin luo, jonka seurakuntaan\nKiiskilän kylä kuului, niin kohtasi tulijaa odottamaton hauskuus.\nKodikkaisuus ja ilo asustivat pappilan matalain huoneitten joka\nkolkassa. Kanarianlintu viserteli keskellä kukkivia ruusuja auringon\nvalaisemassa akkunassa sydämmen pohjasta iloisimpia liverryksiään.\nLapset heläyttivät sekaköörissä \"Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan\nselänteen\" ja lastenlapset, tallustellen nukkinensa lattialla,\njokeltivat Z. Topeliuksen lastensatuja ja lauluja. Kieli, jota\npuhuttiin, oli puhdasta ruotsia, ilman murteellisuuksia ja tupasanoja.\n\nValkeat vanhanaikaiset huonekalut sileine raitaisine\npäällysvaatteineen, pitkät ikivanhat kaistasohvat, pyöreä\nhoikkajalkainen salinpöytä, seinillä lyyrynmuotoiset lamput ja\nkirkkoherran isän isoisän muotokuva mahtava käherretty valetukka\npäässä ja solmuhuivi kaulassa, kaikki tämä antoi salille\nmuinaisaikaisen leiman, joka hyvin oli sopusoinnussa talon asukkaitten\nyksinkertaisten tapojen ja sydämmellisen ystävyyden kanssa.\n\nSillekin, joka ei voisikaan ymmärtää äänetöntä runoutta ja sopusointua\nnoissa huoneissa ja lasten viatonta leikkiä, sille jäisi kumminkin\npastorin rouva lempeine kasvoinpiirteineen, lämpimine katseineen ja\nharmahtavine hapsineen kotoisen onnen ja pyhyyden eläväksi kuvaksi.\n\nJa kirkkoherran omassa huoneessa, siellä istuttiin niin mukavasti\nvanhanaikaisella nahkasohvalla sileiksi kuluneine messinkiheloineen.\nJos olit alakuloisena, niin pastori kyllä osasi panna sydämmesi kielet\nsopusointuun. Ja jos mitä taipumusta ihmisessä oli, niin siitä kyllä\nkirkkoherra otti selon. Hänen käsissään juroinkin, ikävinkin jöröttäjä\nmuuttui ihmiseksi. Hän oli sen ajan innostuksen lapsia, jota suuret\nnimet kannattivat, nimet joita me kaikki kunnioituksella mainitsemme.\nHän oli ollut Lönnrotin ystävä, oli tuntenut Runebergin, torannut\nSnellmanin kanssa, ja Paciuksen kanssa hän oli veli. Vielä hänen\nelämänsä ehtoollakin huomattiin hänessä tuulonen tuota hänen aikansa\njaloutta ja suuruutta, -- tuota elämänhalua ja leikillistä luonnetta.\n\nHän oli 40-luvun täysin kypsää henkistä satoa, joka aina, missä vain\nnäemme siitä jäännöksenkään maassamme, herättää meissä turvallisuuden\nja luottamuksen tunteen ja johduttaa mieleen runoilijan ennustuksen:\n\"Viel' koittaa päivä, viel' poistuu yö\". Kirkkoherran isoisä, joka\n17:nen vuosisadan keskipaikoilla muutti Suomeen, oli ollut\nruotsalainen ja aatelismies, mutta se ei suinkaan estänyt pojanpoikaa\nolemasta puhdasrotuinen suomalainen kansanvaltalainen ja\nsuomenmielinen, vaikkakin vähän maltillinen. Pastori Emanuel Högfeldt\npiti fysiikkaa ja luonnontietoa lähinnä jumaluusoppia pääaineenaan;\nhänellä oli tapana kehua itseään Hällströmin oppilaaksi, ja vielä 74\nvuoden vanhanakin hän tutki innokkaasti näitä aineita käsitteleviä\nteoksia ja oli nyt lähes 20 vuotta valmistellut kirjoitusta metsien\narvosta ilmastolle.\n\nTänään oli juhla pappilassa. Lämmin syyskesä oli houkutellut näkyviin\ntuhansittain sieniä, maaemon viimeisiä monivärisiä lahjoja, joita se\njakaa, ennenkuin se talveksi levolle rupeaa. Nyt piti miltei joka\nkynnen talosta lähteä metsään, sieneen. Se oli oleva kesän viimeinen\nhuviretki, sillä seuraavana päivänä piti poikain, miniän ja tytärten,\nlasten ja lastenlasten taas lähteä mailmalle, kunkin toimialalleen.\nHetken huvilla ja ilolla oli sen tähden alustanaan alakuloisuus ja\nkaipaus: syksyn alakuloisuus. Lähestyvä ero antoi ilolle erityisen\nlisän lämpöä, jokainen ystävällinen sana, joka lausuttiin, olit kuin\nalleviivattu, jokaista pikkupalvelusta seurasi kaksinkertainen\nvastapalvelus.\n\nNeljät rattaat, niin yksinkertaiset kuin vain maalla voi olla, olivat\ntulleet pihalle. Nauraen ja melakoiden asettuivat vanhemmat niihin\nniin hyvin, kuin osasivat; lapset pistettiin väliin. Ukko tuli itse\nmukaan pyssy kädessä. Kukaan ei kyllä muistanut hänen ampuneen\nsorkkaakaan moneen vuoteen, mutta tapa nyt oli semmoinen, että pyssyn\npiti olla mukana.\n\nIsoäiti jäi kotiin pienimpien kuopuksien kanssa. Ja niin sitä\nlähdettiin, naurettiin niin, että helisi paikat, vanhoja talviteitä,\nhakoja ja takamaita metsään. Rattaat tärisivät kauheasti, olivat\ntoisinaan kaatuakin, Lento ja Liina, Hellä ja Ruuna eivät välistä\ntienneet minne kavionsa painoivat mättäiden, kivien ja rytöjen väliin.\nMutta perille tultiin tunnin ajettua loistavalla tuulella, koivuharjun\njuurella olevaan viidakkoon. Siellä hevoset riisuttiin valjaista,\nvasut otettiin rattaista, ja niinkuin teeren poikue vähimmänkin vaaran\nuhatessa hajoaa ja piiloittuu uskomattoman kiireesti risujen ja\nlehtien sekaan, niin lapset hajosivat mikä minnekin.\n\nMiten kaunis päivä oli täällä syyskesän kirjavaan ja komeaan pukuun\nverhottujen puiden juurella. Tikka pärrytteli kuivan hongan runkoa,\norava maiskutteli käpyjään, tuuli kahisi risuissa ja lehdissä,\nviimeinen mehiläinen lenteli huristen syksyn niukassa kukistossa.\nMetsän humina oli tuota pitkäveteistä, surunvoittoista, joka ilmoittaa\nsyksyn tuloa, eikä kesätuulen kevyttä, leikkivää suhinaa lehdissä ja\nhavuissa. Ja kaiken tämän yllä syystaivas niin äärettömän korkealla ja\nniin kirkkaana.\n\nKuivain kellastuneiden koivulehtien seasta, jotka kahisivat jalan\nalla, poimivat pikkuset ahkerat lapsenkädet valkoisia, herkullisia\nvoiteroisia, kauniita pehmiätakkuisia karvalaukkuja. Punamaitoisia\nlepperoisia etsittiin sananjalkain mustuneiden ja taittuneitten\nlehvien seasta, ja karun kallion niukasta maaperästä poimittiin\ntummankeltasia, suppilomaisia rouskuja. Yhtäkkiä kirkaisi joku, joka\noli säikähtänyt pakoon pujahtavaa sisiliskoa tahi tarhakäärmettä,\nsitten taas kaikki oli hiljaa, kunnes kimakka lapsen ääni huusi\n\"isoisä hoo-oi\" niin että metsä kaikui. Isoisän syvä basso,\ntenoriäänen säestämänä, sopraano ja äänenmurros, kaikki huhui sekaisin\nläpi metsän. Tiettiin oltavan lähellä toisiaan, tiettiin ettei kukaan\nollut eksyksissä, ja sitten sienen etsintä taas alkoi.\n\nHaapasieni sai harmaan sinertävine lakkineen tulla mukaan, mutta\nkorallinpunainen, valkotäpläinen kärpässieni sai pieneltä\nnykerökengältä potkun, niin että sen kirjava koristus lensi ilmaan\nkuin räjähtävä pommi. Kun koppa vihdoin oli täynnä, tuijoteltiin alas,\nkatseltiin keltasia lehtiä, punaisia puolukoita, monivärisiä sieniä,\nniin että silmät alkoivat valehdella, ja viimain luuli näkevänsä\nsieniä joka paikassa. Ja sitten taas kaikui \"isoisä hoo-oi\", ja metso\nluuli hurjan ajon alkaneen ja pakeni suhajavin siivin. Niin juostiin\nsitten variksenmarikkoa ja kanervikkoa, yli pursujen ja kastikasten\nvanhuksen luo, sillä isoisän talteen kopan aarre tyhjennettiin.\n\nMutta yhtäkkiä kuului läpi metsän kummastuksen ja levottomuuden huuto\nja sitten taas uudestaan ja uudestaan. Dondo oli joutunut särkän\nharjalle, huusi Bibiä ja Vevaa, Mettaa ja Tittiä, äitiä ja isää, ja\n\"isoisä\" kaikui nyt yhteen ääneen metsässä. Kun vanhus vihdoin pahan\nlouhikon kautta pääsi särkän harjalle, sai hän nähdä metsän notkossa\npalavan.\n\nHongissa humisi onnettomuutta ennustavalla tavalla, risut ja oksat\nratisivat. Hyvänkin kilometrin levyisenä kulo läheni hurjaa vauhtia,\nMilloin kohosi liekki patsaana ilmaan, milloin se kyyristyi kuin salaa\nväijyvä peto sammalikkoon, toisen kerran se puhalsiin tuliliekin\nnuolemaan puiden partaa, toisen kerran taas näytti tyyten sammuvan\nseuraavassa silmänräpäyksessä uhatakseen kaikkea, mitä edessä oli.\nIlman huoku työnsi tervassavua loitolle ja kiidätti kipunoita kauvas.\nPikku linnut karkasivat pelästyneinä edestä ja miljoonittain\nhyönteisiä syöksyi tuleen, tuulen kuljettamina.\n\nJumala armahtakoon! Tuli on päässyt valloilleen tässä kuivuudessa!\nsanoi vanhus. Ja taas kaikuivat hooi-huudot pelon ja kiireen\nvärähdyttäminä läpi metsän. Äsken niin iloisa joukko riensi nopein\naskelin, äänetönnä ja alakuloisena viidakkoon, jossa hevoset\nodottivat. Kiireesti kuljettiin kotia kohti. Kaikki se, mikä metsään\nmennessä oli niin sanomattomasti ilahuttanut, se ei ollut enää\nhuvittavaa, sillä isoisän kasvot olivat hyvin huolestuneet. Ja niin\ntultiin kotiin, ja väki soitettiin kokoon. Miehet tulivat tuoden\nkirveitä ja lapioita, sankkoja ja kuokkia, ja lähetettiin metsään\npoikain johdolla hakkaamaan paloteitä ja kaivamaan ojia\nkaikenhävittäjän kukistamiseksi. Ennenkuin kaikki viimeinkin oli\nvalmiina, alkoi jo hämärtää.\n\n-- Rakas Emanuel, mene lepäämään huoneeseesi; siellä on muuten kaksi\nmiestä odottamassa sinua, sanoi kirkkoherran rouva miehelleen,\nlevottomana tämän innosta ja rauhattomuudesta.\n\nKirkkoherra meni kamariinsa. Siellä istui ovensuussa keski-ikäinen\nmies, ja poika seisoi oven pieleen nojaten ja hypisteli hattuaan. Mies\nnousi, kun pastori astui sisään.\n\n-- Kuka olette, mitä teillä on asiata, hän kysyi odottajilta, lamppua\nsytyttäessään.\n\n-- Nimeni on Israel Veikkoliini; tämä on minun poikani Kalle Oskar.\n\nPastorin kasvot synkistyivät kovasti. -- Vai niin. Teidän poikanne.\nNiin, minä olen jo kappalaiselta kuullut sen merkillisen jutun\npojastanne. Mitäs teillä muuten on asiaa.\n\n-- Minä en olisi vaivannut kirkkoherraa näin myöhään, mutta\nkappalainen on kinkereillä ja minun asiani on vähän kiireenlainen eikä\nsiedä pitkää viivytystä. Minä tahtoisin saada pojan paperit selviksi.\nAijon asettua Joensuuhun. Tässä on kaikki ne paperit, jotka\nkappalainen oli käskenyt hankkia.\n\nKirkkoherra meni lampun ääreen ja silmäsi papereita.\n\n-- Kaikki näyttää olevan hyvin. No niin, muutamain päiväin päästä saa\nVeikkoliini hakea paperinsa. Vai tahdotteko että ne lähetetään suoraan\nJoensuuhun?\n\n-- Olisihan se minulle parasta.\n\nEmanuel Högfeldt kääntyi sitte poikaan, katseli häntä tarkkaan ja\nsanoi:\n\n-- Kuuleppas poika, ensiksi minä toivotan sinulle onnea, että olet\nisäsi löytänyt. Ole hänelle aina hyvä poika, niinkuin neljännessä\nkäskyssä sanotaan. Sitten minä pyydän sinua menemään ulos ja\nodottamaan eteisessä, minulla on vähän puhuttavaa isäsi kanssa kahden\nkesken.\n\nPoika meni kumarrettuaan monta kertaa. Huoneessa oltiin ääneti.\nHögfeldt käveli pari kertaa huoneen päästä päähän.\n\n-- Niin, -- hän alotti -- niin, minun pitäisi oikeastaan --, minun on\nvain kiitettävä, kiitettävä teitä.\n\n-- Minua, sanoi Veikkoliini kummissaan.\n\n-- Niin, teitä juuri. Kun vuoden toisensa perästä tekee työtä Herran\nviinamäessä, niinkuin minä nyt olen tehnyt kunnollisten virkatovereini\navulla, eikä vuosikausiin tapahdu mitään, jota voisi pitää\ntodistuksena siitä, että vihollinen on kylvänyt rikkaruohoa\nviinamäkeen, te ymmärrätte mitä minä tarkoitan, että se seurakunta,\njonka Herra on uskonut minun hoitooni, olisi alhaisella siveellisellä\nkannalla, niin tulee itsekylläiseksi. Jumalan avulla, sanoo silloin\nitselleen, olen voinut jotakuinkin pitää tämän lauman niiden rajain\nsisällä kuin oikeata on. Luulee tehneensä jotakin, voittaneensa\njotakin, ollaan valmiit arvaamaan itseänsä liian korkealle.\n\nNo niin, niin oli minunkin laitani. Tuomitkaa itse. Minkälainen tämä\nseurakunta oli vielä vuosi sitten? Muistatteko minkänäköinen Kiiskilän\nkylä oli, kun te vuosi takaperin tulitte tänne. Valtava metsä ympäröi\nkylää, kuin vihreä muuri, ja eroitti sen muusta mailmasta. No niin, te\ntunnette sen metsän muuten paremmin kuin minä. Ja miten siellä itse\nkylässä elettiin, ääneti ja hiljaan, jokainen oli osaansa tyytyväinen.\n\nMutta miltä siellä nyt näyttää? Te tulitte tänne omine rahoinenne ja\nmuiden, noin vuosi sitten luullakseni. Metsä on hakattu pois, oksia,\nlatvuksia ja tuulenkaatoja on virstottain ympärillä. Kolme\nvuorokautta, sanottiin minulle äsken, on jo tuli tehnyt tuhojaan\nkuivissa jätteissä ja polttaa kamaraa myöten kaiken ruokamullan.\nKatsokaa itse!\n\nJa hän näytti ulos, missä kamala punainen loimu valaisi öisen taivaan\nrannan. Mustia savupilviä kohosi raskaasti taivaalle ja kätki sen\ntähdet mustaan suruharsoon.\n\n-- Ja näin on käynyt yhdessä vuodessa. Mitenhän sitten vastedes? Kun\nmetsä on poissa, hävittää yöhalla armotta kaikki kylän pellot. Sillä\nte tiedätte hyvin, että metsän takana on suuri Nälkäsuo, josta nousee\npakkasta ja sumua ylt'ympäri.\n\nVeikkoliinin kasvot kovettuivat kovettumistaan, uhkamielisen näköisenä\nhän istautui lähimmälle tuolille, kyynärpäät polvissa. Vanhus käveli\nedestakaisin huoneessa. Hän puhui nähtävästi kauvan kyteneitä tuumia,\nhän innostui.\n\n-- Kun metsä on hävitetty, ovat kylän tilukset pilalla koko\nmiesijäksi, ja mistä syystä. Te olette antanut talonpojille\nluultavasti hyvinkin vähät rahat ja nekin te olette ottanut taas pois.\nPuodissa, joka väärin kantaa tätä nimeä, sillä oikeastaan se on\nkapakka, olette viinalla houkutellut pois ne rahat, jotka olette\nmaksanut puista. Harvat ihmiset osaavat oikein käyttää yht'äkkiä\nsaatuja rikkauksia. Tämän kylän ihmiset ovat isoja lapsia; he eivät\nole panneet rahoja mihinkään, joka korvaisi sellaisen hävityksen,\neivät parempaan karjastoon, niityn-viljelykseen, ojitukseen, parempiin\nmaanviljelyskaluihin. Eivät, vaan kahvia, sokeria ja, ennen kaikkea,\nrommia he ovat hankkineet; sinne ne ovat menneet. Ymmärrättekö te,\nmitä olette tehnyt! Te olette raa'asti tehneet väkivaltaa äidillenne,\nSuomen maalle, ja kansan puhtaille tavoille.\n\nVeikkoliini liikahti äkisti ja virkkoi kiivaasti: \"ja siitä\nkirkkoherra kiittää minua.\"\n\n-- Odottakaa, odottakaa vähän. Kun sanomista luin niistä suurista\nsynneistä, juoppoudesta, haureudesta, petoksista, tapoista ja\nmurhista, joita tavan takaa, surkeata kyllä, tehdään maassamme,\najattelin: no jumalan kiitos, täällä tämän puhtaan, ja hurskaan väen\nkeskuudessa sellaista tuskin voisi tapahtua. Minua hävettää, kun\ntäytyy tunnustaa nämät itserakkaat ajatukseni. Ihmisen ei pidä\nkerskata. Kaikki mitä en ole luullut mahdolliseksi täällä, on\ntapahtunut yhden ainoan vuoden kuluessa. Vaikka kuinka olisin puhunut\nja varoittanut, opettanut ja rukoillut, ovat rahanne kuitenkin\nvoittaneet. Te olette antanut minun itsekylläisyydelleni, minun\nhenkiselle ylpeydelleni hyvästi ansaitut nuhteet. Sentähden minä\nkiitän teitä, Veikkoliini.\n\nHän vaikeni ja seisattui tukkijunkkarin eteen.\n\nVeikkoliini ei ollut niitä miehiä, jotka kiivastuvat. Hän oli elämän\nkovassa koulussa oppinut pidättämään turhan itsepuolustuksen, puremaan\nhammasta ja kärsimään loukkauksiakin. Mutta nyt hän ei jaksanut\nhallita itseänsä.\n\nHän ponnahti tuoliltaan ja korotti äänensä.\n\n--- Minä olen rehellisesti maksanut rahat. Minä olen...\n\n-- Kuka tässä puhuu rehellisyydestä -- ja 74 vuotensa, hopeanharmaiden\nhiustensa ja moitteettoman elämänsä koko painolla kirkkoherra kääntyi\nVeikkoliinin puoleen. Hänen olentonsa laajeni, tuli mahtavaksi.\n\n-- Mitä Vahvan Matin leski on saanut kodistaan, raiskatusta\nonnestaan ... ja muut sitten? Te olette tukkimies, kukaan ei voi\nparemmin kuin te vastata siihen kysymykseen: ovatko he kaikki saaneet\ntavarastaan kohtuullisen palkinnon? Vastatkaa omantunnon mukaan, mies!\n\nHän seisoi siinä mahtavana ja käskevänä, viisaat silmät tuuheain\nvalkoisten kulmakarvain alta katsoivat terävästi ja tutkien\nVeikkoliiniä.\n\nVeikkoliinin huulet värähtelivät, hän tahtoi vastata, mutta ääntä ei\nlähtenyt. Sanaakaan virkkamatta kumarsi hän papille ja lähti hitaasti\npois.\n\nKirkkoherra meni kirjoituspöytänsä ääreen, huokasi syvään ja etsi\npaksun käsikirjoituksensa, jossa puhuttiin metsäin vaikutuksesta\nilmanalaan. Hän tuskin kerkesi syventyä työhönsä, ennenkuin jo lapset\nja lapsenlapset tulivat sisään.\n\n-- Sataa, sataa kuin korvosta kaataen, huusi iloinen joukko; ja\nukkonen jyrisee. Kyllä kulo nyt sammuu. Nyt pitää isoisän tulla\niloiseksi, pyysi Dondo. -- Ja täällä on sanomalehtiä, aivan tuoreita\nsanomalehtiä, sanoi valkoverinen Bibi. --Saamme sienipaistia ja\nhapanta kermaa, huusi herkkusuinen Veevi, pieni lihava nelivuotias,\njolla aina oli erinomainen ruokahalu.\n\nMutta isoisä oli murheissaan. Eräs elämän suuria kysymyksiä, joka\nhänen mielestään oli äärettömän tärkeä ja painava tälle maalle, jota\nhän, koskaan pettämättä, rakasti, oli yht'äkkiä taas tunkeutunut hänen\najatustensa etunenään. Hänen paha tuulensa oli kaikille selvä.\n\n-- Rakas isoisä, sanoi vanhin miniä, jota perheen piirissä pidettiin\nhänen suosikkinaan, metsäkö se taas teitä vaivaa? Olkaa nyt iloinen,\nsiihen kyllä kasvaa uusi sijaan!\n\n-- Kasvaa uusi! sanoi vanhus miettiväisesti. Rakas lapsi, Lapin\nharjanteilla on aikoinaan ollut mahtava metsä. Milloinka se on\nhävitetty, ei tiedetä, vaan jättiläishonkien kantoja on siellä\nvieläkin sammaleen ja peuranjäkälän peitossa. Juutinmaan arot ovat\nvielä historian aikana olleet komeiden tammimetsäin varjostamina.\nHiekasta löytyy vielä nytkin niiden puisevia vahvoja juuria. Ihmiskäsi\nja ajattelematon haaskaus ovat ne hävittäneet. Nyt siellä kasvaa\ntammien haudalla miehen korkuinen kanervikko. Lüneburgin nummi,\nLandesin aavikot Ranskan lounaisosassa, Peloponneesoksen ja Itaalian\nvuoret, kaikki ovat ennen olleet metsän peitossa, jota huolimattomasti\non raiskattu. Ja nyt, nyt menee miespolvien työ ja miljoonia markkoja,\nennenkuin metsä taas juurtuu noihin nummiin, eikä koko maailman\nkullalla saada kasvamaan metsää kerran hävitetyille vuorille ja\ntuntureille, ei Hellaaseen eikä Lapinmaahan. Kun luonnollinen metsän\nja viljelemättömän metsättömän maan välinen suhde on hävitetty, on\ntehty väkivaltaa luonnolle, väkivaltaa, joka kostaa vuorostaan.\n\n-- Mutta rakas isoisä, mitäpä sille nyt voi, ettehän tahtone kieltää\nyksityisiä hakkaamasta metsäänsä oman halunsa mukaan?\n\n--- Juuri sitä minä tahdon, ja tahdon sitä ennenkuin vielä on liian\nmyöhä. -- Ja asialla on vielä toinenkin puoli. 30,000 henkeä,\nsuojattomampina kuin taivaan linnut, ilman omaa kotia ja asuntoa\nkiertää mieroa Karjalassa. Viiden vuoden päästä siihen joukkoon\nliittyy kolme neljännestä Kiiskilän kyläläisistä, velkaista ja\ntavoiltaan turmeltunutta sekin.\n\nSilloin talon emäntä soitti ruokasalissa, illallinen oli valmis.\nLapset työntyivät sinne, nuori väki pani pois sanomalehdet, ja\npatriarkan tavoin vanha Emanuel Högfeldt istuutui isännän paikalle\npöydän päähän lastensa ja lastenlastensa joukkoon ja oli osallisena\nvaihtelevassa keskustelussa. Puheltiin kesän menneistä iloista ja\ntuumailtiin toisia tulevaksi talveksi. Vasta myöhään sammutettiin\nkynttilät ja vielä kotvan sen perästä, kun toiset jo olivat menneet\nlevolle, vanhus istui kirjoittamassa teostaan metsien merkityksestä\nmaan ilmanalaan.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nAtkinilaiset olivat Jaavan pääkaupungin Surabajan läheisillä vesillä\nupottaneet hollantilaisen fregatin ja tappaneet laivaväen, joka\nveneillä koetti pelastua maihin. Hollannin kunnia oli loukattu ja\nloppumattomasti huutaen: \"Eläköön kuningas, eläköön Hollanti,\"\nmyönnytti kamari keskustelematta kaksi miljoonaa dukaattia uusien\npansarilaivain rakentamiseen Jaavan huimien asukasten kurittamista\nvarten.\n\nTonkinilaiset merirosvot olivat hallituksensa suosiollisella luvalla\npolttaneet ranskalaisia lähetysasemia ja viimeiseen mieheen tappaneet\nranskalaisen komppanian. Myrskyisillä huudoilla: \"Vive la republique\"\n(eläköön tasavalta) myönnytti edustajakamari useita miljoonia frankia,\nmerirosvojen kukistamista ja Tonkinin valloittamista varten.\n\nLoordi Randolph Churchill oli alihuoneessa pitänyt pauhaavan puheen\nEnglannin laivaston rappiotilasta, puheen, joka oli höystetty\npistävillä viittauksilla amiraaliviraston hallintotoimiin. John Bull\noli herännyt unestaan, ja \"cheers\" (eläköön) sekä \"England for ever\"\n(Englanti ainaiseksi) huutojen kaikuessa annettiin 20 miljoonaa puntaa\nBritannian laivaston vahvistamiseksi.\n\nNewyorkissa oli rohkea pörssiperkele hajoittanut hopearenkaan,\ntuhansittain ihmisiä oli joutunut häviöön, mutta kullanvirta juoksi\njälleen vapaana maailmaan, Amsterdamista, Parisista, Lontoosta ja\nNewyorkista. Se juoksi eteenpäin tuo välkkyvä kultainen virta, ottaen\nhaaroja vastaan kaikista pienistä pörsseistä ja pankkilaitoksista,\njotka nyt kaikki pelasivat \"haussea\" (kohottivat hinnat); virta paisui\nreunoihin saakka.\n\nJa mihin vain ojanne tästä virrasta saapui, siellä vaikutti kultainen\nmetalli kuten verenruiskutus verettömään ihmiseen, kuten rauta\nkälvetystautiseen. Sydän sykki voimakkaasti, valtimot paisuivat,\nsairas elpyi uuteen eloon ja uuteen rohkeuteen. Skotlannin ja Belgian\nkivihiilikaivoksissa kaikuivat jälleen kaivosmiesten vasaraniskut, ja\nnarisevat koneet vipusivat siteissä olevan lämmön mustina kiiltävinä\nkappaleina maan syvyydestä; sulatusuunien sisus hehkui ja rauta kitisi\nlevyiksi valssattaessa.\n\nNorjan tunturilaaksoissa, Ruotsin jokien varsilla ja Suomen järvien\nrannoilla hakkasi kirves jälleen voimakkaita iskuja. Metsien\nsydämmessä jyrisi ja ryskyi, karhu pakeni unen horroksessa\ntalvipesästään, ja kettu pyrki pelonalaisena luolaansa, honkien\nkaatuessa puunhakkaajien kirveestä. Höyrysaha leikkasi vinkuen\npihkaisia hirsiä, ja Uuraan, Kotkan, Turun ja Oulun satamilla kuultiin\nlaivansälyttäjien iloista puhetta ja huutoa heidän kantaessaan\nnotkuvia taakkojaan suurien höyrylaivojen kyljelle, jotka tarumaisen\nhornansuun tavalla nielivät harjujemme kaunistuksen, salojemme ytimen,\nyhäti viheriät metsämme.\n\nPatruunat, nuot vanhat, jotka olivat pysyneet pystyssä myrskyssä,\noikaisivat itsensä, sillä nyt oli kova aika mennyt ohitse. Uskalluksen\nhenki valtasi kaikki, konttorin päälliköstä alkaen nuorimpaan\nharjoittelijaan saakka, kaikki he luottamuksella uskoivat\nkauppahuoneensa vakavuutta ja tulevaisuutta. Ja uudet, tuntemattomat\nkauppanimet asettivat siniset ja kultaiset toimikilpensä nähtäväksi,\nuusia miehiä, joista ei kenkään ollut kuullut puhuttavan, tunkeutui\nesille siinä, missä vanhat raihnaat olivat kumoutuneet.\n\nUusia sahoja rakennettiin, ja tukkijunkkarit matkustelivat ristiin\nrastiin Karjalan metsiä, ja kaikki, jotka olivat tehneet arvionsa\nbaissen (sortohintojen) nojalla, olivat kuin poispyyhityt. Nyt oli\nvuoksi, nyt oli hausse. Europan mahtavasta kultavirrasta oli pieni\nojanne ylettynyt tänne saakka.\n\nJoka kovan ajan kuluessa oli ostellut metsiä, joskin ne sijaitsivat\nkovin sopimattomasti, joka oli jaksanut jatkaa vekselihuijausta\ntoivottomasta tilastaan huolimatta, joka vielä eilen oli köyhä raukka,\nhän oli tänään pelastunut, hän oli varakas mies, ja huomenna saattoi\nhän ehkä kuulua ylimpään tuhatlukuun.\n\nTällä iloisten toiveitten ja kultaisten lupausten ajalla pani\nVeikkoliini toimituskilpensä ylös. Hän oli asettautunut kauppamieheksi\npieneen Joensuuhun, noitten Karjalan kahden suuren järven välisen\nkulkuväylän varrelle.\n\nIsrael Veikkoliini, niin oli suurilla kultaisilla kirjaimilla maalattu\nuuteen välkkyvään kilpeen. Veikkoliini oli elänyt odotuksen,\njännityksen ja levottomuuden ajalla. Hänen hermonsa olivat tämän ajan\nkestäessä olleet kiihotuksen alaisina, hän oli ollut liiallisen työn\nrasittamana ja oli sentähden pysynyt laihana. Nyt olivat elämän\npäivänpaisteiset päivät tulleet hänellekin. Olisi luullut, että se\nintohimo, joka häntä oli vallassaan pitänyt, ajan kuluessa malttuisi,\ntasoittuisi, mutta niin ei käynyt; päinvastoin, hän oli ottanut\nensimäisen suuren askeleen: toisesta säätyluokasta oli hän\njärkähtämättömän pontevuutensa avulla noussut korkeampaan säätyyn. Hän\noli seisoessaan tuolla alhaalla tuhansien tuntemattomien joukossa\nluullut saavuttavansa kaikki, jos hän vain pääsisi sille kukkulalle,\njoka oli häntä likinnä. Nyt hän oli sille päässyt, ja sinne tultuaan\nnäki hän edessään laveita näköaloja, toisia saavutettavia kukkuloita.\n\nJa hän yritti niille nousemaan, se on, hän oli siihen pakotettu. Hän\nei ollut enään omassa vallassaan. Ne voimat, jotka hän oli pannut\nliikkeelle, nostivat häntä vastustamattomasti mukanansa.\n\nSemmoisissakin henkilöissä, jotka ovat aikansa tietojen ja sivistyksen\nkukkuloilla, ja jotka nopeasti ovat nousseet onnen hohtavaa uraa\nmyöten, huomataan pian, että he ovat muuttuneet, he eivät enää ole\nsamat kuin ennen. Ja vielä paljoa enemmän huomattiin tätä tässä\nnousukkaassa, joka tosin oli runsaslahjainen, mutta kuitenkin oli\nkaikkien nousukkaan vikojen alaisena. Hän oli suuressa määrin\nrahanhimoinen, hän oli kovettunut taistelussa kultamarkan edestä.\nHenkisessä elämässä on yhtä vähän seisahdusta kuin ruumiillisessakin.\nVeikkoliini ei ollut mennyt eteenpäin, hän oli sentähden ruvennut\nsoljumaan alaspäin. Luonnollista oli, että hän piti itsensä suuressa\narvossa. Mistä hänen tulikaan kiittää entisyyttä? Eikö hän ollut itse\ntaistelemalla saavuttanut sitä, mikä hänellä nyt oli? Että lait olivat\ntehneet hänet vapaaksi mieheksi ja suojelleet hänen oikeuttansa, että\nvallassa olevat säädyt olivat monta kovaa ottelua kestäneet hänen\nvaltiollisen oikeutensa puolesta, että herrasmiehet ja ainoastaan\nherrasmiehet olivat taistelleet hänen kielensä ja sivistyksensä\npuolesta, kaikki tämä oli tosiasia, joka, joskin hän joskus sen\nhuomasi, pysyi epäselvänä ja sen sanomalehdistön sanatulvan\npeitteessä, joka työskenteli hänen etujensa puolesta.\n\nTätä hän ei paljon ymmärtänyt, mutta selvästi hän ymmärsi sen, että\nhän itse oli kohonnut näkymättömistä. Hän oli siellä ylhäällä monen\nvanhan kauppahuoneen harmiksi ja ihmeeksi, hän oli tullut\nkaupallisvallaksi, jota täytyi ottaa lukuun. Ja ketä hänen oli siitä\nkiittäminen? Itseään, sanoi hän oikeutetulla ylpeydellä.\n\nNyt istui hän konttorissaan tutkimassa kauppakirjojaan. Syysaurinko\nvilkaisi silloin tällöin isoista akuttimettomista ikkunoista, pari\nalakuloista kärpästä surisi ruudulla pyrkien ulos vaaleaan\npäivänpaisteeseen. Hän oli kuin kärpäset, hänkin tahtoi ulos, mutta\nvähäinen tapaturma lautatarhassa pakotti häntä pysymään sisällä. Hän\noli edellisenä päivänä vahingoittanut jalkaansa ja oli nyt potilaana.\nJa tuo juuri tänään, juuri tänään, jolloin hän halusi olla vapaana ja\nterveenä, jos milloinkaan.\n\nTänään oli pormestari lausunut hänelle pari tärkeätä sanaa;\nkaupungissa ei ollut kauppaneuvosta, oli hän lausunut.\n\nTänään piti hänen poikansa, oltuaan kolme vuotta Englannissa, tulla\nkotiin, tulla tänään viimeisellä höyrylaivalla, joka vielä uskalsi\nkulkea syyskylmästä ja pimeydestä huolimatta. Ikkunastaan hän saattoi\nnähdä höyrylaivan, oman höyrylaivansa, kun se kiersi niemen, jolla\nvalkoinen merimerkki seisoi, kun se täydellä höyryllä ponnisteli\nvirtaa vastaan, kuinka se läheni rantaa. Siellä, rannassa, estivät\nvalitettavasti tavara-aitat häntä näkemästä laivan valia; ainoastaan\nmastot ja tupruttava savutorvi näkyivät.\n\nHerra Veikkoliini katsoi kelloaan, hänen laskunsa mukaan pitäisi hänen\nKaarlo Oskarinsa neljänneksen kuluessa ehtiä tulla hänen luoksensa.\nMielessään kuvaili hän pojan kuvaa. Lieneekö hän vielä äitinsä\nnäköinen.\n\nNeljännestunti kului, toinenkin neljännestunti, mutta Kaarlo Oskaria\nei näkynyt, ei kuulunut. Veikkoliiniä alkoi huolestuttaa. Olisiko\njotain tapahtunut. Hän nousi kiivaasti seisaalleen mennäkseen ulos,\nmutta tuska jalassa pidätti hänet. Silloin kuului nopeita askeleita\nportailta. Siinä hän on! Ja tuska poistui, hän hymyili jo edeltäkäsin,\novi avautui, ja sisään astui herra Clarke, hänen englantilainen\nkonttorimiehensä.\n\n-- Oliko poikani höyrylaivassa, mr Lark, kysyi Veikkoliini pakotetulla\nmielenmaltilla.\n\n-- Yes, sir. [Oli, herra.]\n\n-- Onko hän terve? Miltä hän näytti?\n\n-- Very english [kovin englantilaiselta], sanoi mr Clarke hymyillen ja\nvedellen hyvin hoidettujen lampaankotlettien näköisiä poskipartojaan.\n\n-- Mistä syystä hän ei tule ylös tänne?\n\nMr Clarke nosti silmänsä, katsoi kelloa, loi silmänsä höyrylaivaan\npäin...\n\n-- Niin, mistä syystä hän ei tule ylös tänne, toisti hän ihmeissään.\n\n-- Tehkää hyvin ja hakekaa hänet, sanoi Veikkoliini kärsimättömänä.\n\n-- Yes, sir, vastasi englantilainen ja meni.\n\nTaas kului puolen tuntia. Mitä tuskallisimman levottomuuden alaisena\nmakasi Veikkoliini sohvallaan. Hän ei ollut ainoastaan levoton, hän\noli pahastunut, sydämmessään kovasti loukkauntunut siitä\nepäkunnioituksesta, jolla hänen poikansa häntä kohteli. Olihan se\nkuulumatonta, kolme vuotta oli hän ollut poissa kotoa, ja nyt kotiin\ntultuaan hän ei kiirehtinyt isänsä luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuon suuren kovan onnen kohtauksen jälkeen oli Maria Kiiskilä ihan\ntyhjänä leskenä muuttanut Joensuuhun. Alussa täytyi hänen taistella\nkovimpia vaikeuksia vastaan. Hänen tavaransa menivät toinen toisensa\nperästä teille tietymättömille; pian hän sairaine masentuneine\ntyttärineen seisoi siinä välttämättömimmänkin puutteessa. Hän taisteli\ntoivotonta, hurjaa taistelua olemassa-olostaan.\n\nViimein hänellekin päivä alkoi valjeta, vaan ainoastaan vähitellen.\n\nHän sai paikan erään kaupungin paremman leipurin luona. Kun tämä\nkuului niinsanottuihin heränneisiin, niin perheenemäntä, jonka\nsuosiota Maria mitä suurimmassa määrässä oli saavuttanut, suositteli\nhäntä muille uskonsisarilleen, niin että Maria tietämättään,\nhuomaamattaan joutui pyhien yhteyteen. Hän kävi yhtäläisissä\nvaatteissa, kuin hekin, tuossa koko Karjalassa tunnetussa tummassa\nkerettiläispuvussa, ja otti osaa heränneitten kokouksiin.\n\nTuo kova onnettomuus, joka oli kohdannut Mariaa, oli hänet masentanut,\nmutta siitäkin huolimatta oli hän taipunut heränneitten oppiin ja\nelämään. Hän veisasi kokouksissa ja kuunteli veljien ja sisarien\npuheita antautuen kaikenlaisten mielenliikutusten valtaan. Mutta kun\npiti antaa vihamiehillensä ja velallisillensa anteeksi, silloin hän ei\nenää ollut mukana. Syvällä hänen sydämmessään oli haava, paranematon\nhaava, ja sen oli Veikkoliini iskenyt.\n\nHän taisi kyllä kaikille muille antaa anteeksi, mutta hänelle ei.\nHänen suhteensa hän teki poikkeuksen, ja kaikki hänen vihansa\nkohdistui häneen. Tämä oli häntä pettänyt, riistänyt häneltä kaikki,\nhän oli -- ja hän tiesi kyllä mistä syystä -- purjehtinut hänen\nmiehensä upoksiin, ja nämät kaikki oli hän tieten taiten\ntehnyt, se oli Marian varma luulo. Hän oli heiltä ottanut pois\nvaivaishuonelaisen, Kaarlo pojan, hän oli jyrkästi kieltänyt häntä\nkäymästä heidän luonaan, ja kun tämä ei auttanut, oli hän lähettänyt\npoikansa Englantiin. Hän oli tehnyt kaikki katkeroittaakseen Marian\ntyttären, hänen Ellinsä elämää.\n\nEikä siinäkään ollut kaikki: Kiiskilän kylässä, jossa hänen sukunsa ja\ntuttavansa elivät, oli jokainen talollinen velkaa hänelle; hän oli\noikea verenimijä; missä hän vaan liikkui, siellä talonpojat ensiksi\nvelkaantuivat, sitte joutuivat kodittomiksi ja viskattiin, kuten Maria\nitse, pois oikealta uraltaan avaraan mailmaan. -- Tällekö miehelle\npitäisi hänen antaa anteeksi! Ei, Jumalan täytyi olla armollinen\nhänelle, niin itsensäkieltäväinen hän ei voinut olla.\n\nJa Elli sitten... Kun hän ensin erkani Kaarlosta, oli hän kuin\nkivettynyt. Hänelle oli naiminen yhtä kuin terveys, niin, yhtä kuin\nelämä, niinhän lääkäri oli lausunut. Ja totta se olikin, sen hän itse\ntunsi. Tämän rakkauden helmassa oli hän kehittynyt, tämän tunteen\navulla oli hän ruumiillisesti pysynyt vahvan, liian aikaisin kypsyneen\nhenkensä rinnalla. Joka tämän rakkauden häneltä otti, hän otti hänen\nhenkensä. Siitä tuo tuska, nuot vaivat, jotka hänen kurkkunsa yhteen\npuristivat, niin ettei ainoakaan huokaus päässyt hänen huuliltaan,\njotka sulkivat hänen kyyneltulvansa, niin ettei ainoakaan pisara\npäässyt hänen silmäluomiensa alta. Vaaleana, melkein liikkumattomana\noli hän jäänyt lautalle seisomaan, kun hänen Kaarlonsa häneltä pois\notettiin.\n\nTämän kohtauksen jälkeen hän sairastui, joutui vuoteen omaksi. Se oli\ntahdon, sielun sairautta; hän makasi vuoteellaan kuumeetonna,\ntuskatonna, liikkumatonna ja halutonna.\n\nJoensuussa ottivat heränneet hartaasti osaa nuoren, melkein\nhervottoman naisen kohtaloon. \"Veljet\" lukivat ja rukoilivat hänen\npuolestansa. \"Sisaret\" kertoivat hänelle hengellisestä kokemuksestaan,\nvanhimmat tahtoivat parantaa häntä rukouksilla ja käsien\npäällepanemisella. Kaikki oli turhaa. Lempeänä, hurskaana, surullisena\nja, ennen kaikkea, kauniina makasi hän vuoteellaan päivän toisensa\nperästä kellekään uskoutumatta. Kun \"veljet\" luulivat hänen tummien\nverhottujen silmäinsä katselevan Herran autuuteen, uneksi hän\nKaarlosta; kun hän makasi hiljaa liikuttaen ainoastaan huuliaan,\nluulivat \"veljet\" hänen rukoilevan. Mutta hän haaveksi, sepitti omia\nrunojaan tahi kertasi runoja ja lauluja, joita isoäiti oli lukenut,\nrunoja ja lauluja, joittenka pääaineksena ja loppusävelenä rakkaus\noli. Äänettömin äänin, kuten kaislakerttu virran rannalla, lauleli hän\nrakkautensa korkeata veisua. Kun hänen kyyneleensä valituksitta,\nhuokauksitta, nyyhkytyksittä juoksivat hänen vaaleita poskiansa\nmyöten, silloin luulivat \"sisaret\" hänen makaavan koetusten alaisena:\nhän vain suri sydämmensä ystävää.\n\nMutta eräänä päivänä tapahtui jotain merkillistä, jotain oikein\nihmeellistä. Yksi \"veljistä\" oli Marian luona pitänyt kokousta; siellä\nkuultiin rukouksia ja avuksihuutoja, virrenveisuuta ja herätyshuutoja;\nsairas oli maannut äänetönnä ja hiljaisena sekä kiittänyt tavallista\nsuuremmalla lempeydellä ja ystävällisyydellä heitä kaikkia, kun he\nhämärässä poistuivat vahvistettuina ja iloisina siitä, mitä olivat\nsanoneet ja kuulleet.\n\nSeuraavana päivänä levisi kuni kulovalkea uskovaisten riveissä puhe,\nettä Elli oli noussut tautivuoteeltaan, oli itse äitiinsä nojautuen\nkävellyt huoneessa. Ja veljien ja sisarten ilo oli suuri. Tuo lempeä,\nkaunis nainen oli voittanut kaikkien sydämmet. Mitä oli sitte\ntapahtunut siellä, Marian luona?\n\nVeikkoliini oli muuttanut kaupunkiin, ja hänen poikansa oli edellisenä\niltana, äidin poissa ollessa, hiipinyt sairaan luo. Kaikki, mikä oli\njäänyt sanomatta kevään ja kesän onnellisina päivinä, se puhkesi nyt\näkkiä, syyshämärässä ilmi, niin monen surun ja kaipauksen jälestä.\nKaarlo oli vakuuttanut, että, vaikka hänen isänsä sanoisi mitä\ntahansa, niin hän, Elli, eikä milloinkaan, ei milloinkaan kukaan muu\ntulisi hänen omaksensa.\n\nSiitä päivästä oli tyttö muuttunut. Kalpeissa kasvoissa alkoi veri\nliikkua, silmät loistivat, huulet tulivat punaisiksi, hiljainen onni\nja alttius loisti hänen silmistään. Koko talven kulkivat nuoret\nautuuden huumeessa, enkeli paratiisin portilla oli nukahtanut, he\nolivat taaskin hänen huvitarhassaan.\n\nMutta keväällä Veikkoliini urkki selville poikansa salaisuuden ja\nlähetti hänet äkkiä ensimmäisen konttorimiehensä, erään nuoren\nenglantilaisen kanssa, Englantiin. Siellä oli hän kolme vuotta. Mutta,\njoka kerralta kuin isä sai yhden kuivan, lyhyen, liikemiehentapaisen\nkirjeen, oli Elli saanut kolme. Ja nyt, monivuotisen odottamisen\njälestä oli aika tullut; hän oli palannut.\n\nLaiva \"Yrjö Koskinen\" laski Joensuun laivasillan kylkeen. Kaarlo Oskar\nVeikkoliini, varsin komeannäköisenä, puettuna englantilaiseen kuosiin,\njakaus niskassa, meloninmuotoinen hattu päässä, ryhmysauva, keltaiset\nhansikkaat kädessä, kirjava puku yllänsä, astui maalle, ihmeissään,\nkun ei tavannut isäänsä alhaalla venheessä. Hän katsoi sen Luojan\nviittaukseksi ja läksi semmoisenaan, niin nopeasti kuin vain saattoi,\nrakasta, tunnettua tietä pieneen yksinkertaiseen kotiin.\n\nEllin ilo ei ollut meluava eikä myrskyisä. Tuo hiljainen, nöyrä ja\nvähäpuheinen Elli oli onnessaan sama kuin surun aikana. Silmissä oli\nvain lämpöisempi loiste; veri virtaili nopeammin poskissa.\n\nKaarlo yksin ymmärsi, miten iloinen hän oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona oli syysaurinko piiloutunut tummien, hajanaisten pilvien\ntaakse, jotka toivat pakkasta, lunta ja epähauskuutta muassaan.\nKärpäset olivat laanneet surisemasta Israel Veikkoliinin ikkunaruutuja\nvasten. Hän itse istui synkkämielisenä odottamassa. Kolmeneljännestä\noli jo kulunut siitä, kuin laiva oli laskenut sillalle, eikä Kaarlo\nOskaria näkynyt vielä.\n\nMutta vait! Nyt kuulee hän portailla tassuttelevia askeleita. Jospa se\nolisi hän.\n\nOvi aukeni ja sisään astui Kaarlo Oskari koko englantilaisessa\nloistossaan taluttaen kädestä tyttöä valkeassa ja indigosinisessä\nherännäispuvussa.\n\nVeikkoliinin ennen niin sapekas mieli kuohahti reunojensa yli tästä\nnäöstä.\n\nKiivaasti sanoi hän: mitä tämä merkitsee, missä olet viipynyt?\n\n-- Jos sanon sinulle, että tyttö tässä on Elli, niin tulisi sinun,\nrakas isä, kyllä käsittää, missä olen ollut, ja mitä tämä merkitsee.\n\nVeikkoliini oli vaiti hillitäkseen vihaansa. Kiiskilän Marian Elli,\ntuon Marian tytär, sen, jota hän kerran oli ihaillut ja rakastanut ja\nnyt vihasi, sen Marian, joka kosti hänen vihansa kaksinkertaisesti,\nhänen, joka oli vieroittanut hänen poikansa sydämmen isästään, joka\nhäntä, Veikkoliiniä, oli panetellut Kaarlo Oskarille, joka kalvoi\nhänen maineensa juuria, joka hänestä juoruili ja puheli kaikissa\nhartauskokouksissa, hänenkö tytär tulisi hänen poikansa vaimoksi.\nOliko tuossa tytössä sopiva naimiskauppa hänen pojalleen,\nVeikkoliinille, joka oli tuleva kaupungin rikkaimmaksi mieheksi.\n\n-- Vie kotiin tyttö tuossa, sanoi hän karkeasti, ja tule sitte tiliä\ntekemään itsestäsi.\n\nEpäilemättä olisi Kaarlo Oskar tehnyt viisaammin noudattamalla isänsä\nneuvoa, vaikka se annettiinkin sekä tuimalla että epäkohtelijaalla\näänellä. Mutta Kaarlo oli vasta täyttänyt kaksikymmentä yksi vuotta,\noli oppinut kolmessa vuodessa englantilaista itsenäisyyttä ja nyt\ntunsi hän sekä rakkautensa että arvonsa loukatuksi Ellin läsnäollessa.\nHän punastui ja vastasi kiivaasti: Sinä et siis tahdo tietää mitään\nEllistä, minun...?\n\n-- En.\n\n-- Hyvä, sitte sanon sinulle jäähyväiset.\n\nJa hän läksi. Vuosia vieri, ennenkuin hän palasi siihen taloon...\nMutta mitenkä Kaarlon ja Ellin naimisasian kävi, ei kuulu\ntukkijunkkarin historiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVeikkoliini istui taaskin yksin, ja katkera hymy levisi hänen\nkasvoilleen. Se poika, jota hän niin kauan oli kaivannut, jonka hän\nvihdoinkin oli löytänyt, ja johon hän oli suuresti kiintynyt, kuinka\nkylmäksi, vieläpä vihamieliseksi olikaan se poika aina osottautunut\nisäänsä kohtaan. Ja nyt, nyt oli hän jättänyt hänet, jättänyt isänsä\nkodin, vastaisen suuren perintönsä, jättänyt toimensa tässä\nloistavassa liikkeessä, kaikki, ja minkä tähden? Tuon tytön tähden.\n\nHän tunsi, että jotain ikäänkuin kuoli pois hänessä, jotain, joka oli\nitänyt ja kasvanut, mutta joka ei milloinkaan päässyt kukoistukseen;\ntuntui kun olisi mahdollisuus johonkin parempaan ja korkeampaan\nhänessä hävinnyt. Hän kärsi siitä tätä nykyä, aivan kuin haavasta\nkärsitään -- mutta haava oli arvettuva ja arpi koveneva. Ja hän vannoi\nitselleen valan, että tämä olisi hänen viimeinen hairahduksensa. Ei\nkukaan olisi enää koskettava hänen sydämmensä kieliä, ei kukaan tuleva\nosalliseksi hänen hellyydestään ja rakkaudestaan, hän oli oleva\nkylläksi itselleen.\n\nKiihtyneenä ja synkkänä meni Veikkoliini vaivoin ikkunalle, katseli\nulos autiolle kadulle, jossa syystuuli ajeli joukottain edellänsä\nhaapain kuihtuneita lehtiä kaupungin istutuksessa. Silloin luuli hän\nkuulevansa askeleita ulkoa.\n\nEntä jos Kaarlo Oskar olisi malttanut mielensä ja kääntynyt takaisin.\nMutta ei, hän lienee erehtynyt, ei ainoatakaan ihmistä näkynyt siellä.\nVeikkoliini seisoi kauan ikkunan luona, rummutteli ikkunanruutua, ja\ntuijotti ulos, milloin alas likaiseen katuun, milloin ylös tummaan\ntaivaaseen. Hajanaiset pilvet levenivät yhä vain laajemmiksi, ja kun\nne vihdoin peittivät suurimman osan taivasta, alkoi lumi pudota\nraskaina, leveinä jääkristalleina, ensiksi yksinäisinä hiuteina, sitte\nyhä tiheämpinä parvina.\n\nKylmä tunne valtasi Israel Veikkoliinin, häntä vilutti, vilutti aina\nytimiin asti. Hitaasti vetäytyi hän takaisin paikoillensa, soitti\nkärsimättömänä kelloa ja käski sisääntulijan, vanhan palvelijattaren\ntehdä tulta huoneeseen.\n\n-- Niin, nyt tulee kylmä, sanoi vanhus, tehdessään tulta. Metsähanhi\non muuttanut, talitijanen on tullut, talvi pakkasineen, pimeyksineen\non saavuttanut meidät.\n\n-- Ja yksinäisyyksineen, lisäsi Veikkoliini syvästi huoahtaen.\n\n\n\n"]