[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpiILsC7hc85BH7gzY5UAr94BdlUsX6-DXzYSsdnP6ws":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},569,"Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I","Gummerus, K. J.",1840,1898,"569-gummerus-k-j-alkuperaisia-suomalaisia-uuteloita-i","569__Gummerus_K._J.__Alkuperäisiä_suomalaisia_uuteloita_I",null,"romaani",[],[],"fi",1865,58328,349299,false,41441,[22],"Finnish fiction",[24],"Novels","\"Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I\" by K. J. Gummerus is a collection of original Finnish novellas written in the late 19th century. The work explores themes of Finnish identity and social issues, drawing on both romantic and historical elements, with characters that reflect the struggles of the Finnish people during that time.   The opening of the collection introduces Kaarle Jaakko Gummerus, the author, setting the tone for the novellas that follow by detailing his motivations and stylistic choices. We learn about the various tales included in this volume, such as \"Sovitus haudalla\" (Reconciliation at the Grave) and \"Sadan leukaluut\" (A Hundred Jawbones), each likely containing rich, character-driven narratives that address personal and societal dilemmas, including examination of relationships, identity, and the influence of history on the present. The beginning chapters establish a somber yet reflective atmosphere, suggesting a deep engagement with the characters' emotional landscapes as they navigate life's challenges amid the cultural backdrop of Finland. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Kokoelma varhaisia suomenkielisiä kertomuksia eli uuteloita, jotka sisältävät moraalisia ja isänmaallisia aiheita. Teos koostuu tarinoista Sovitus haudalla, Palkinto, Merimiehen morsian ja Sadan leukaluut.","K. J. Gummeruksen 'Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 569. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISJA UUTELOITA I\n\nKirj.\n\nK. J. Gummerus\n\n\nK. J. Gummerus, Jyväskylä, 1900.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Esilause.\n Sovitus haudalla.\n Palkinto.\n Merimiehen morsian.\n Sadan leukaluut.\n\n\n\n\nEsilause.\n\n\n_Kaarle Jaakko Gummerukselle, syntynyt 1840, tulee Pietari\nHannikaisen jälkeen tienraivaajan kunnia suomenkielisen\nnovellikirjallisuuden alalla. Halu tarinoida ja runoella oli hänellä\nluontainen ja ilmeni jo kouluaikana. Hän sommitteli ahkerasti pieniä,\nsisällykseltään romantillisia kertomuksia ruotsinkielellä, joita hän\nluki omaisilleen. Kodin uskonnollinen henki ja kasvatus vaikutti\nhänessä kouluajan lopulla voimallisen herätyksen, jonka synnyttämä\nuskonnollinen mieliala pysyväisesti tuli hänen elämänsä perussäveleksi.\nToinen aate, joka määräsi hänen työnsä suunnan, oli suomalaisuuden\naate, joka hänen ylioppilaaksi tulonsa aikoina entistä suuremmalla\nvoimalla innostutti mieliä nuorison keskuudessa. Sen vaikutusta oli,\nettä kun hän julkisuudessa alotti kirjailijatoimensa, hän otti\nkäyttääksensä suomenkieltä, siten työskennelläksensä suomalaisen\nkirjallisuuden kohottamiseksi ja suomalaisen rahvaan sivistämiseksi.\nMutta tosi sivistys oli hänellä eroittamattomasti yhtynyt siihen\nuskonnolliseen maailmankäsitykseen, jonka hän kodistaan oli perinyt ja\nomakohtaisesti itselleen omistanut. Siinä hengessä hän kirjailijanakin\ntahtoi vaikuttaa. Lapsuuden usko ja nuorukaisen äsken herännyt\nisänmaallinen innostus yhtyivät hänellä ehjäksi, sopusointuiseksi\nihanteeksi, jolle hän aina pysyi uskollisena.\n\nEnsimmäiset kertomuksensa Kaarle Jaakko Gummerus enimmäkseen julkaisi\nSuomettaressa vv. 1862-66 sekä kuvalehdessä Maiden ja merien takaa vv.\n1864-66, käyttäen nimimerkkiä --l --b --s. Eri kirjana hän julkaisi v.\n1862 \"uutelon\" eli novellin \"Veljekset\", 1865 \"Alkuperäisiä suomalaisia\nUuteloita I\" (kolme eri kertomusta), historiallisen novellin \"Rahvaan\ntytär, miljoonain hallitsia\" v. 1868, suurimman ja parhaana pidetyn\nromaaninsa \"Ylhäiset ja alhaiset\" v. 1870 (toinen painos 1880),\n\"uutelo\" sarjan vihkot II ja III v. 1873, ja kahta vuotta myöhemmin\nnovellin \"Peritäänkö vihakin?\" -- Jo tämän tavattoman runsaan\ntuotteliaisuuden kautta Gummerus muutamassa vuodessa astui\nsuomenkielisten kirjailijain ensi riviin. Hänen ensimmäistä koettaan\narvostelussansa sanoo J. V Snellman, että se suurista puutteista\nhuolimatta oli lupaava, koska se osotti tekijällä olevan runsaan\nmielikuvituksen, ja esitystavassa oli vilkkautta ja voimaa, joka ei ole\ntavallista. Seuraavina vuosina ilmestyneistä kertomuksista\ntunnustettiin, että ne osottivat kaikin puolin suurta edistystä.\nLoppumattoman runsas mielikuvitus ja vilkas, sujuva, usein sukkela\nesitystapa olivat ne luontaiset lahjat, jotka Gummeruksesta tekivät\nhyvin tuotteliaan ja suositun kirjailijan. Kun hän näille lahjoilleen\nantoi vapaan vallan, sujui työ kuin itsestään. Hän ei koskaan paljon\nvaivannut päätänsä syvällisellä suunnittelulla eikä pitänyt lukua\nkaunotieteen kaavoista taikka kirjallisuuden \"virtauksista\" ja\n\"suunnista\". Epäilemättä onkin totta, ettei hänen teostensa arvo\nrunollisuuden korkeimpain vaatimusten mukaan ole erittäin suuri.\nMutta se ei estänyt häntä tulemasta suomalaisen suuren yleisön\nlempikirjailijaksi, johon ennen kaikkea on vaikuttanut se henki, jossa\nhänen kertomuksensa ovat kirjoitetut ja jonka kansa tunsi omaksensa.\nKaikkialla ihmiskohtaloissa Gummerus näkee Jumalan johdatusta,\nhänen armahtavaa rakkauttaan, mutta myöskin hänen rankaisevaa\nvanhurskauttaan. Vaikka maailmassa pahan ja hyvän taistelussa pahuuden\nvalta useinkin näyttää olevan täydellinen, ohjautuu kaikki kuitenkin\nlopulta hyvän voitoksi. Useissa kertomuksissa on aiheena rikos ja sen\nseuraukset, joko rangaistus taikka katumus ja armo sekä lankeemuksesta\nkohoaminen. Lämmin myötätunto yhteiskunnan kovaosaisia kohtaan on\nmyöskin läpikäyviä piirteitä Gummeruksen kertomuksissa. Niinpä on hänen\nlaajimmassa romaanissaan \"Ylhäiset ja alhaiset\" juonena mökin pojan\npyrkiminen oppiin ja sivistykseen, ja monessa muussa hän kuvaa sitä\njuopaa, jonka rikkaus ja köyhyys saa aikaan ihmisten välillä.\nKirjailija vie meitä milloin rauhalliseen maapappilaan, milloin\nkeskisäädyn oloihin, mutta tavallisimmin ja halukkaimmin varsinaisen\nkansan keskuuteen. Useat kertomuksista liikkuvat historiallisella\npohjalla, perustuen osaksi kansan suussa säilyneisiin tarinoihin. Se\nmielenkiinto, jota sellaiset aina olivat Gummeruksessa herättäneet, sai\nuutta virikettä, kun hänen isänsä v. 1861 oli muuttanut kirkkoherraksi\nKarkun vanhaan, muistorikkaaseen pitäjään Satakunnassa. Karkussa\nkerrottuun kansantarinaan perustuu esim. novelli \"Sadan leukaluut\",\njonka tapaukset ovat Isonvihan ajalta.\n\nVuodesta 1873 saakka työskenteli Gummerus Jyväskylässä pääasiallisesti\nkansantajuisten kuvalehtien alalla, toimittaen \"Kyläkirjastoa\" (1873),\n\"Kyläkirjaston Kuvalehden\" A-sarjaa (1878), \"Lasten Kuvalehteä\" (1880)\nja Kuvalehden B-sarjaa (1888-1896). Yhä enemmän tuli tämä, ynnä alkanut\nkustannustoimi, hänen pääalakseen. Sillä välin kuin lukuisia uusia\ntyöntekijöitä ilmestyi suomalaisen kaunokirjallisuuden vainiolle, kävi\nGummeruksen alkuperäinen tuotanto niukemmaksi; mutta lehdissään hän\nsitä kumminkin jatkoi, ja muutamat niissä julkaistuista novelleista\novat ehkä paraat hänen kynästään lähteneet. Erittäin onnistunut oli\nGummerus lapsille kirjoittaessaan.\n\nUutteran työn, jossa tuskin vielä näkyi väsähtymisen merkkejäkään,\nkeskeytti sydänhalvaus, joka matkalla Helsingissä 20 p. maaliskuuta\n1898 kohtasi häntä. Kaarle Jaakko Gummerus on haudattu Jyväskylän\nkauniiseen kirkkomaahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElämänsä viime vuosina oli Kaarle Jaakko Gummeruksella aije julkaista\nosa kirjoittamistaan alkuperäisistä \"uuteloista\" uutena painoksena;\nmutta kuolema tuli väliin.\n\nHänen kustannusliikkeensä jatkaja on pitänyt rakkaana velvollisuutenaan\ntoteuttaa tätä aijetta, vakuutettuna siitä, että hänen kertomuksillaan\nyhä vielä on tehtävänsä ja lukijansa niissä piireissä, joiden puoleen\nhän eläessäänkin etupäässä kääntyi. Ne ovatkin jo kauan olleet\nkirjakaupasta loppuunmyytyinä. Uusi julkaisu on alotettu Kuvalehdessä\nolleilla kertomussarjoilla \"Vanhan pastorin muistelmia\" ja\n\"Haudankaivajan kertomuksia\", jotka ilmestyivät 1898 ja 1899. Nyt\nseuraa neljä hänen vanhemmista novelleistansa, joista kolme ensimmäistä\nalkujaan on ilmestynyt \"Alkuperäisten suomalaisten Uutelojen\" I vihossa\nja viimeinen saman sarjan II vihossa. Hellävarainen kielellinen korjaus\non ollut välttämätön, kun suomalainen kirjakieli 1860-luvulla vielä\nmonessa kohden oli vakaantumaton ja tekijä, lähteneenä kodista, jossa\npuhekielenä oli ruotsi, ja ruotsalaisen koulun käyneenä,\nkirjailijatoimensa alkuaikoina ei käyttänyt suomenkieltä\nvirheettömästi. Toivottavasti on kirjailijan omituisen pirteä tyyli\nnäistä korjauksista huolimatta jäänyt kaltaisekseen._\n\n\n\n\nSOVITUS HAUDALLA.\n\n\nI.\n\nParoonin veri.\n\nUllavan kappelin ja Lohtajan pitäjän rajalla vähän matkaa maantiestä\nvoi vielä tänäkin päivänä seista vähäinen mökki. Sen seinät ovat\nvanhat, lahonneet, sammaltuneet; sen katto on osaksi tuulen käsiin\nheittäytynyt; sen akkuna on paikattu paperilla ja päreillä. Ei ole se\nkaunis nähdä, sillä suurta kurjuutta se osottaa. Vaan kun lirisevä vesi\npurossa leikkiä laskee sen vieressä ja kesätuuli saa kuusen oksat\ntuudittelevia virsiä laulamaan, ei kamoksuta mökki silloin. Sammalet\nsen seinänrahissa ovat vehreät ja turvekatolla istuu pesänsä vieressä\npieni lintu viserrellen. Mutta kun talvi tulee, puro jäätyy, kuusen\noksat laulannolle kangistuvat, sammal on saanut yllensä vanhuuden\npuvun, lintu pesänsä heittää -- silloin! Silloin on mökki kuin tuo\nlumen alle kätkeynyt vuori, joka taivaanrannalta puron rannalle näkyy.\nSilloin tuulee tuuli joka seinänra'osta, silloin konttailee pakkanen\nmökin lattialla, ja lautanen, joka pellin virkaa katon rajalla\ntoimittaa, hikoilee kuuraa. Silloin kamoksuttaa mökki, semmenkin kun\nääni sen sisältä kuuluu, joka matkustajalle kertoo, että mökissä\nihmisiä asuu.\n\nKova on pohjolan honka; ei lahoo se pian, ja kun se lahoomaan rupeaa,\nlahoo se vähitellen. Mutta paatoseksi muuttuu ydin, ja vuosien kova\nkäsi koettaa kauan ja turhaan runnella niitä voimia, mitkä pohjola\nytimeen on salannut. Viidenkymmenen vuoden kuluessa muuttunee paljo? --\nMuuttuu, vaan pohjolan honka on pakkasen koulua käynyt, on oppinut\nkärsimään, kestämään -- ja viisikymmentä vuotta taapäin oli mökki puron\nrannalla melkein samallainen kuin nyt, se vaan erotuksena, että se nyt\najan voimia tunnustaa ja on nöyryyttään osottaen päästänsä ottanut\nlakin, kattonsa tuulelle antamalla. -- Jätettynä seisoo tänään Puron\nmökki; sen homehtuneet seinät eivät enää näe asukkaita, sen lahonnutta\nlattiaa ei enää ihmisen jalka koske, se imee nyt sateisten pilvien\nkyyneleitä; mutta se muistaa, että ihminen kerran on sen päällä\nseisonut, että se on imenyt kyyneleitä suolaisempia, suurempia kuin\nsadepilvien.\n\nAikoja taapäin istui tässä mökissä kaunis, nuori nainen. Hän istui\nkätkyen vieressä; hän lauloi lapselleen, ja lapsi nukkui. Kun lapsi\nnukkui, lakkasi äiti laulamasta, vaan lastaan silmäilemästä hän ei\nlakannut; ja kun hän lasta silmäili, nousi hänen silmäänsä suuri;\nkirkas kyynel, ja kyynel isoni, kunnes se putosi kätkyen laidalle ja\nsärkyi.\n\nSitten kului vuosia. Äiti istui takan edessä ja ompeli. Kätkyttä ei\nenää näkynyt: pienokainen oli kasvanut. Hän osasi käydä ja puhua. Hän\nlaski jo leikkiä, hän teki jo lumiukkoja ulkona, kun oli lumi tahkeaa.\nVielä silmäili äiti häntä niinkuin muinen, vielä asui äidin silmissä\nkyynel, vaikka se ei enää pudonnut.\n\nJa vuosia kului taasen. Eliinan kauneus oli kadonnut, hänen hivuksensa\nrupesivat jo harmenemaan. Ruusut olivat jo kauan sitten hänen\nposkiltaan lakastuneet; posket olivat vetäyneet ryppyisiksi, niinkuin\nmaapinta, kun sitä syksyn pakkanen koskettelee. Hän istui vielä\nommellen; vaan nyt ovat hänen silmänsä kirkkaat, ei asu niissä kyynel\nenää. -- -- Ei! Ilo välkkyy niistä, sillä ne näkevät jotakin, mikä\nniitä ilahuttaa; ne näkevät nuoren Antin omalla kirveellä pesään puita\nhakkaavan. -- Onko siis kyynel kuivunut? Ei. Vielä väliin entää se\näidin silmään, mutta se ei ole katkera enää niinkuin ennen. Kyyneleet\novat pesseet Eliinan sydämen puhtaaksi, ja nyt siinä sydämessä, joka\nniin kauan, niin paljon on kärsinyt, asuu taivaan rauha.\n\nJa nyt on Antti viidentoista vuotinen; tänään täyttää hän. Tämä päivä\non aina muinen ollut äidille surun päivä, nyt on se ilon päivä. Antista\ntulee mies; Antti rakastaa äitiänsä. Oi iloa äidin sydämelle! Antti\nrakastaa äitiä, vaikka äiti tänään on tehnyt vaikean tunnustuksen:\n\n\"Anna minulle anteeksi, poikani! Minä olen sinulle valehdellut. Sinä\nolet kysynyt kuka isäsi oli; minä olen vastannut: torppari hän oli. --\nMinä olen valehdellut. Sinä olet nyt pian aikamies; minä en tahdo enää\nsinulta salata, mitä minä saan sanoa. Se on minun syyni, että köyhät\nolemme, että vaivoin työllämme olemme elättäneet itseämme... Sinä et\nole tahtonut kerjätä, sinä et ole leipäpalaa pyytänyt, ennen sinä\nkuolisit kuin kerjäisit, sanoit kerran. Mistä sinulla on tuommoinen\njäykkä luonne? Äidiltäsi et ole sitä saanut, sillä äitisi on\nkerjännyt... Minä tiedän, mistä olet saanut sen; minä tiedän, näen ja\nymmärrän, että sinun suonissasi juoksee isäsi verta -- ja isäsi, Antti,\noli kuuluisa herra, parooni arvoltaan. Elä kysele minulta hänen\nnimeänsä, minä en saa sitä enää kenellekään mainita, ja ne, jotka\ntäällä sen tietävät, ovat luvanneet sen salassa pitää. Elä luule, että\nminä häpeen sitä mainita, en, mutta syistä, joita en saata sinulle\nsanoa, olen päättänyt elämäni tapaukset salassa pitää. Kerran saat sinä\nkumminkin tietää, mitä nyt mielesi tekee, vaan silloin ei minua enää\nole. Elä kysele mitään... Kun minä kuolinvuoteellani makaan, silloin\ntahdon pyytämättäsi antaa sinulle mitä tarvitset, oppiaksesi tietämään\nkuka äitisi oli. Nyt ja silloin vaadin minä sinulta lujan lupauksen.\nKun saat isäsi nimen, sukusi nimen ja sukulaistesi nimet tietää, lupaa\ntässä nyt minulle, ettet kosta, vaikka näkisit, että äitisi on niiden\ntähden paljon kärsinyt. Lupaa että niin käytät itsesi, kuin on äitisi\nkäyttäynyt; se ei ole sinulle mahdotonta\".\n\nTuota sanoessaan itki äiti; mutta kyynel ei ollut surun, se oli ilon,\nsillä poika heittäysi äitinsä syliin ja lausui:\n\n\"Äitini, rakas äitini! Paljon olet sinä kärsinyt, sen minä tiedän. Sinä\net saata minulle ilmoittaa muuta kuin että minussa juoksee paroonin\nverta. No, pidä salaisuutesi; minä en kysy sitä ennenkuin itse sen\nminulle ilmoitat. Sinun veresi minun suonissani juoksee, ja kuolemaani\nsaakka on joka pisara sinun\". --\n\nTuosta syntymäpäivästä on vuosia kulunut. Puron mökki on autio. Eliina\non muuttanut maan poveen. Antti on äitinsä haudalla seisonut, on\nitkenyt, on koonnut kaikki mitä mökissä koottavaa on ja mökistä\nsuruisella mielellä avaraan maailmaan lähtenyt.\n\n\nII.\n\nProfeetta.\n\nValtatien syrjässä Kälviän pitäjässä on Peitson kestikievaritalo. Sinne\ntuli Antti, kun oli saattanut maahan mitä kalliinta hänelle elämässä\noli. -- Siellä sai hän palveluspaikan, jota hän etsi, tosin palkatta;\nmutta palkkaa ei hän vaatinutkaan, sillä hän ei ollut vielä ulkotöihin\ntottunut.\n\nMutta Antti ei menestynyt kestikievaritalossa. Hänen luonteensa oli\nsemmoinen, ettei sitä voinut mihinkään verrata, niin omituinen oli se.\nMitä muut rakastivat, sitä hän ei rakastanut, ja mitä hän rakasti, sitä\neivät muut rakastaneet. Yksin oli hän milloin saattoi, ja ylipäänsä\npisti hänessä aina esiin jotakin, joka ei ollut talonpoikaista. Työnsä,\nmihin ikään hän pantiin, toimitti hän hyvästi, rehellisesti. Mutta oli\nkumminkin työ, joka soti aina vastaan hänen mieltään; tuo työ oli käydä\nkyydissä. Tosin häntä ei usein tuohon pantu; mutta kun niin väliin\ntapahtui, oli Antti onneton. Irstas elämä kestikievaritalossa oli\nhänelle kauhistus.\n\nVuoden loppuun oli Antti kumminkin Peitsolla. Sen kuluttua olisi hän\nhakenut palveluspaikkaa muualta, mutta hän ei voinut jättää äitinsä,\nlapsuutensa asuntoa -- ja vastoin mieltään otti Antti pestin\nkestikievariin seuraavaksikin vuodeksi, mutta sillä nimenomaisella\nehdolla ettei hänen tarvinnut kyydissä käydä.\n\nLuulet kai, lukiani, että Anttia nyt pidettiin paremmasti kuin ensi\nvuotena? Päin vastoin. Isäntä oli juomari, jumalaton, joka ei\nsuuttumatta sietänyt nähdä Anttia. Isännän pisti vihaksi nähdä miten\nAntti elämällään, semmenkin kun hän nyt rupesi miehistymään, nuhteli\nhäntä, vaikka Antti ei koskaan mitään puhunut. Kylässä kutsuttiin\nAnttia \"profeetaksi\", eikä tuo nimi ollut hänelle kunniaksi;\npäinvastoin, kun tahdottiin häntä haukkua, sanottiin aina: \"kas\nprofeettaa!\"\n\nEräänä lauantai-iltana, kun oli kyntö loppunut ja pyhää soitettiin,\npalasi Antti hiljaa Puron mökistä kestikievariin. Hän muisti onnellista\nelämäänsä muinen ja huonoa nyt; hän vertaili niitä toisiinsa, ja hän\nikävystyi oloaan. Kun hän läheni Peitsoa, näki hän tiellä kylän poikia,\njotka pilkkasivat vanhaa Eevaa, hänen äitinsä parhainta ystävää.\n\"Hävetä saisitte!\" sanoi hän -- \"vanhaa pilkata!\"\n\nTuo oli ensi kerta, kun hän sanoilla ketään nuhteli. \"Kuule\nprofeettaa!\" huusivat nauraen nuorukaiset; \"hän on joutunut ämmäinkin\nritariksi nyt\".\n\n\"Ette ole tainneet kuulla, että on pyhää soitettu, ettekä tietää, että\nlepopäivä lähestyy? Siis kun saatte tietää sen, menette kai kotiinne ja\njätätte ämmän, joka on parempi kuin te kaikki yhteensä?\"\n\n\"Kuule profeettaa! Jumal'auta, saarnaa hän lauantaisen ehtoosaarnan\nparemmin kuin pappi Kokkolassa huomenna! No ämmä! Määy nyt 'amen' hänen\nsiunaukseensa\".\n\n\"Pidä suusi kiinni!\" ärjäsi Antti ja lähti hiljoilleen kotiin ottaen\neukon mukaansa.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua!\" jupisi Eeva.\n\n\"Sontiainen! Mene ämminesi hiiteen!\" kiljuivat nuorukaiset hänen\ntakanaan. --\n\nMuutamia viikkoja myöhemmin eräänä pyhäiltana, kun muut nuoret miehet\npihalla olivat keilaa lyömässä, istui Antti pirtissä. Hänen edessänsä\noli paperi; hän harjoitteli kirjoitustaitoa, johon äiti oli hänelle\nantanut alkuopetuksen. Silloin tuli isäntä tupaan, tavallisuuden mukaan\npäihtyneenä, ja nähdessään Antin paperin sylki hän siihen. Antti ei\npuhunut mitään, -- hän meni ulos.\n\n\"Se piru!\" kiljui isäntä.\n\nKerran oli emäntä, joka myöskään ei Anttia suosinut, antanut tämän\nvellin palaa pohjaan, niin ettei sillä ensinkään ollut ruuan makua.\nAntti aivan hyvin havaitsi tuon, vaan hän söi sanaa sanomatta.\n\nNäin sai Antti oppia, ettei elämä ole mikään ruusuinen yrttitarha,\nmutta hän kesti oppiaikansa hyvin, ja kun viha hänessä väliin oli\nnousta partaittensa yli, juohtuivat aina hänen mieleensä äitinsä\nopetukset, ja Antti hillitsi itsensä.\n\nMutta toiselta puolen taasen saattaisimme sanoa, että Anttia pidettiin\nhyvästi. Jos oli tehtävä joku työ, missä tekijän oli tarvis olla\nrehellinen ja tarkka, siihen pantiin aina Eliinan poika, ja hän näytti,\nettä hänessä oli miestä. Vaikka ei isäntä sietänyt nähdäkään häntä, ei\nhän kuitenkaan olisi millään tahtonut päästää häntä pois talostaan.\n\nVaan muutos tapahtui.\n\nPeitsolla oli ollut kinkerit, ja pappi oli kovasti nuhdellut isäntää ja\nhänen perhettään huonosta lukutaidosta. \"Antti osaa paremmin lukea,\nkuin te kaikki yhteen\", oli hän sanonut. Ihmiset tuvassa nauroivat\nisännälle. \"Se on oikein sanottu\", arvelivat he.\n\nTuota ei saattanut isäntä unhottaa. Antti oli häväissyt hänet; se pisti\naina isännän mieleen. \"Ei kummaa, että sinä osaat lukea, nahjus!\" sanoi\nhän; \"etpä sinä pyhän pitkään muuta tee, kuin sokaat nokallasi\nraamattuani\".\n\n\"Tekisitte tekin samaten\", vastasi Antti, \"niin osaisitte paremmin\nlukea\".\n\n\"Pois raamattu!\" ärjäsi päihtynyt isäntä. \"Nyt on tosin pyhä, mutta\nminä olen isäntä, ja sinä menet kohta lantaa ajamaan!\"\n\nAntti ei ollut kuulevinaan näitä sanoja. Siitä yltyi isäntä yhä enemmän\nvihassaan.\n\n\"Kuuletko mitä sanoin, pois raamattu ja lannan ajoon!\"\n\n\"Huomenna, kun on kukko laulanut; mutta nyt on pyhä\" -- vastasi Antti.\n\nTuosta vastauksesta julmeni isäntä. Hän kirosi ja vannoi; mutta Antti\nvastasi aina vakavasti, siivosti, kunnes ei isäntä saattanut vihaansa\nhillitä. \"Kyllä minä opetan sinut menemään!\" huusi hän vaahtosuisena,\nja ennenkuin Antti ymmärsi, mitä oli isännän mielessä, oli tämä\nsiepannut halon ja sillä heittänyt Anttia. Halon pää sattui hänen\nposkeensa ja teki siihen ammottavan haavan.\n\nPunainen rusko nousi Antin kasvoille. Hän tulistui, hän unhotti\näitinsä, kaikki, ja ennenkuin isäntä ennätti päästä nauruun, oli hän\nniin litistettynä Antin kourissa, ettei saanut sanaa sanotuksi.\n\nOn vaikea tietää, miten tämä kahakka olisi loppunut, elleivät\nkyytipojat ja kaikki, ketkä tuvassa olivat, olisi samonneet Antin\npäälle. Yleinen tappelu alkoi, mutta vaikka väkeväkin Antti oli, ei hän\nvoinut sotia kaikkia niitä aseita vastaan, jotka häntä vastaan\nnostettiin. Hän sai monta verihaavaa, ennenkuin hän oli voitettu. Mutta\nkun hän lattialla makasi ja kaikki hakkasivat häntä, ei hän enää mitään\nsanonut.\n\nVihdoin melkein tainnuksiin joutuneena heittivät he hänen tuvasta\nhangelle. Siellä tointui hän; siellä itki hän ensi kerran eläessään\nkatkeruuden kyyneleitä.\n\nSeuraavana päivänä nähtiin hän Puron mökillä ja äitinsä haudalla.\nSitten katosi hän Kälviältä, ei tiennyt kukaan mihin. Eikä kukaan häntä\nkysynytkään. Profeetta unhotettiin.\n\n\nIII.\n\nLautamies ja hänen tuleva vävynsä.\n\nKun talonpoika joutuu ylpeäksi, niin tietää hän tuskin ylpeytensä\nrajoja. Vaan niin ehkä lienee kaikissa säädyissä, vaikka tuo silmiin\nparemmin astuu, kun se talonpojissa osottaikse. Isäntä tietää aina,\nettä hän on isäntä; vaan jos ylpeys hänen sydämessänsä vallitsee,\ntuntee hän tuon, ja mitä hän itse tuntee, tuntevat muutkin. Mutta kun\nmuut tuon tietävät ja tuntevat, niin tulee olo tämmöisen isännän\ntalossa raskaaksi, tukalaksi. Ollila oli tämmöinen isäntä. Hänen\nmahtavuutensa ei rajoja tiennyt. Hän eli talossaan kuin ruhtinas\nhovissaan. Hänen silmäyksensä oli käsky, hänen käskynsä laki, jota ei\nuskaltanut kukaan vastustaa. Luonnollista on, että talo tämmöisen\nisännän isännöidessä edistyy, mutta toinen on laita niiden, jotka\ntämmöisen talon piiriin kuuluvat, semmenkin kun on isäntä, niinkuin\nOllila, ei ainoastaan ylpeä, mutta lisäksi saita ja tyly.\n\nOllilan ylpeys perustui hänen rikkauteensa. Hänen talonsa oli suuri,\nhänen vuotuiset rahatulonsa suuret, hänen asuntonsa hovi, hänen\npeltonsa parahimmat, hänen karjansa lihavimmat, sanalla sanoen: kaikki\nmitä hänellä oli, osotti rikkautta, ylellisyyttä. Kun nyt Ollila aina\ntämän rikkautensa tähden oli pitäjän valittu ja vihdoin oli tehty\nlautamieheksi, niin on aivan hyvin ymmärrettävä, että Ollila arvonsa\ntunnossa yltyi. Mutta soimatessamme häntä täytyy meidän kumminkin antaa\nhänestä se todistus, ettei hän ollut mikään pölkkypää, ei, päin vastoin\nmonessa asiassa ymmärtäväinenkin. Hän oli leski. Neljästä lapsesta oli\nhänellä enää jälellä ainoa tytär, Hanna.\n\nNiin! Ollilalla oli lapsi; mutta kotona ei juuri huomattu hänellä lasta\nolevankaan, sillä Hanna eleli aina omia aikojaan. Häntä ei oltu\ntalonpoikaisiin töihin totutettu. Hän ei saanut olla talonpoikaisissa\nseuroissa; sillä \"hän on aiottu parempiin\", oli Ollilalla tapa sanoa.\n\nHanna istui siis päivät ommellen ja kutoen kaikenmoisia hienoja,\nkoreita vaatteita. Ainoastaan ruoka-aikoina ja joskus muulloinkin hän\nnähtiin; mutta ei silloinkaan enempää kuin hänen mennessänsä pirtin\nlävitse kammariin, missä hän isänsä kanssa atrioitsi.\n\nHanna oli nyt 18-vuotinen. Mikään erinomainen kaunotar hän ei ollut,\nmutta vaikka hän ei semmoinen ollut, oli hänellä kuitenkin\näitivainajansa kaunis, puhdas sydän, ja puhdas sydän on kasvojen\nihanuutta kauniimpi.\n\nHanna tiesi ja tunsi aivan hyvin isänsä luonteen, ja sen lisäksi hän\ntiesi, ettei hänen isänsä sydäntä mikään voisi muuttaa. Hanna tiesi\nisänsä rakastavan häntä, mutta rakastavan niin, kuin rikas rahaansa\nrakastaa. Hanna ymmärsi olevansa tavara, jota isänsä kasvatti sillä\nvoittaakseen. Asian näin ollen oli mahdotonta, että Hannan ja\nlautamiehen välille olisi saattanutkaan mahtua muuta kuin nimeksi sitä\nisällistä ja lapsellista rakkautta, josta kumminkin perheen onni aina\nriippuu. Monesti oli Hanna kyynel silmissä pyytänyt saada ryhtyä niihin\nsäätynsä tehtäviin, joita toimittamaan hän oli luotu, mutta isä ei\ntavallisesti vastannut tuohon muuta kuin: \"Ei, sillä minä tahdon, että\nsinä tästä säädystä nouset\".\n\nOllila itse ei sanottavasti mitään työtä tehnyt. Hän ei tuota\ntarvinnutkaan, sillä hän tiesi sanallansa olevan valtaa; hän tiesi työn\nkulkevan hänen poissa ollessaan melkein yhtä hyvin kuin vieressä\nseisoessaan. Aamulla määräsi hän päivän työt, ja onneton se, jonka\nosuus illan tullessa oli vaillinainen; se tiesi, että hän ylpeän\ntalossa palveli. Mutta toiselta kannalta katsoen oli Ollila hyväkin\npalkollisiansa kohtaan, sillä ei missään näille maksettu suurempia\npalkkoja; ja siitä seurasi, ettei missään ollut parempia palkollisia.\n\nVaan ei tarvinne pitemmältä kertoa miten Ollilassa elettiin; sen\narvannee jokainen, joka on nähnyt tahi kuullut monen nykyisenkin ajan\nrusthollarin elämästä. Vähävaraisia halveksitaan, ja ylimalkaan on\nkunnia sen, jonka kukkarossa ko'olta kovia hopeita löytyy.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kaunis kesäpäivä. Ollilan väki oli niityllä; talossa oli kotona\nainoasti isäntä, tytär ja vanha Liisa, joka emännän askareet toimitti.\nPirtin ovi oli auki; aurinko heitti lämmintä valoansa miehen rinnalle,\nkun hän pöydän päässä istui, lyijykynällä tehden paperille piirteitä,\njoiden oli määrä olla kirjaimia. Tämä mies oli Ollilan isäntä. Hän oli\nkylässään kokoillut rahoja pappilan kellarirakennukseen ja teki tiliä\nsaaduista rahoista. \"Se pedon Pekka!\" ärjäsi hän äkkiä; \"minä en siltä\nsaa mitään hyvällä, mutta en olisi Ollila, ellen saisi pahalla\".\n\n\"Mutta hän on köyhä, isäni!\" sanoi Hanna, joka istui lavitsalla\nvähän matkaa isästä, pallistaen silkkihuivia; \"hänellä ei ole rahoja,\nja ne rahat, mitkä hän maisterilta saa, menevät kaikki hänen\nkaupunkivelkaansa\".\n\n\"Ole vaiti, et sinä tätä ymmärrä! Pekka on pahanjuoninen mies, ja minä\ntahdon näyttää, ettei Ollilaa kiellolla kostotta häväistä. Olisi\nsaattanut kohta antaa minulle tuon nuorukaisen rengiksi, ja minä olisin\nhänen hädässään omasta kukkarostani maksanut nuo muutamat rossat\".\n\n\"Mutta tiedättehän, että Pekka on syytön; poika ei tahtonut tulla\ntänne\".\n\n\"Ei tahtonut tulla!... Ole vaiti! Minä tiedän, että hän jo oli tulossa,\nmutta Pekka houkutteli häntä jäämään; sen saa hän maksaa. Kun maisteri\ntulee tänne, panen minä häntä myöten sanan Pekalle, että ellei Pekka\nkohta luovu rengistään, saa hän maksaa minullekin velkansa\".\n\n\"Maisteri tulee\", sanoi vanha Liisa, joka nyt ovessa näkyi.\n\nLautamies nousi. \"Mene kamariisi, Hanna, ja pue yllesi, että kehtaat\nihmisten näkyviin tulla\", sanoi hän, ja jättäen Hannan meni hän\nkamariinsa samaa tekemään.\n\n\"Kuulitko, mitä isäsi sanoi?\" lausui Liisa lautamiehen mentyä. \"Pane\nparaat yllesi! Hi hi hii! Jollei aavistukseni pahoin valehtele, niin\nsaamme vuoden kuluessa täällä häät, hi hii! Ollila saa sitten sanoa\nkaikkia maisterin ylhäisiä sukulaisia sinuksi...\"\n\n\"Olkaa hulluja puhumatta\", jupisi Hanna punaposkisena kuin kypsynyt\npuola, mutta totellen käskyä hän kiireesti katosi, jättäen ompelunsa\npöydälle.\n\n\"Kyllä rouvana olla kelpaa\", mumisi Liisa; \"mutta sen minä sanon, ettei\nalmanakassa ole sitä päivää, jona maisterin ja Hannan häitä vietetään\".\n\nMaisteriksi mainittu oli noin 30-vuotinen, pitkän hoikka mies. Hänen\nkasvonsa olivat vaaleat, mutta niissä ei ollut ollenkaan sitä\nvakavuutta, josta olisi voinut aavistaa hänen papinvirkaan aikovan.\nHänen tukkansa oli punainen, ja tuo teki koko hänen ulkomuotonsa\njotenkin oudoksi, semmenkin kun hivukset olivat pitkät. Hän tuli hiljaa\nkävellen Ollilaa kohden merenruokokeppi kädessä, aina väliin silmäillen\nympärillensä.\n\n\"Aina aamusta iltaan emännän työssä, vanha Liisa! Hyvää huomenta! --\nOnko lautamies kotona?\" puhui hän tarjoten ystävällisesti kättä\neukolle, joka kuori perunoita ja pyyhki käsiänsä vyöliinaansa ennenkuin\nrohkeni tarttua maisterin käteen.\n\n\"Lautamies on kotona, hän meni kamariinsa; kyllä hän kohta tulee\".\n\n\"Sehän hyvä! No, miten täällä tänään jaksetaan? Kaikki hyvin, vai\nkuinka?\"\n\n\"Kaikki hyvin, saatikka -- --\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Lautamies saisi palvelukseensa Paavilan Pekan rengin\".\n\n\"Minä tiedän, että Ollila häntä tahtoo, ja olen kuullut pojan omasta\nsuusta, että hän tämän viikon kuluessa tulee tänne. Paavila luopuu\nhänestä. Lautamies on oikeassa -- ei ole koko pitäjässä niin oivallista\ntyömiestä. Mutta älkää puhuko lautamiehelle mitään; huomenna tuon minä\nmiehen muassani\".\n\nNyt tuli lautamies tupaan. Maisteri tervehti häntä ystävällisesti, ja\nhymyily, joka lautamiehen huulille nousi, näytti, että he olivat vanhat\ntutut ja että maisterin tulo oli lautamiehen mieleen. He istuivat vähän\naikaa pirtissä; mutta pian vei lautamies maisterin vieraskamariin.\n\n\"Luikertele sinä ja säkenöitse kuin kissa, kun sitä silitetään; sinä\nvielä nau'ut pahasti!\" jupisi Liisa.\n\nVieraskamarissa istuivat lautamies ja maisteri. Tervetuliaiset oli\njuotu ja suuresta sokuripalasesta vähäsen haukattu. Merenvahapiipuissa\npaloi hyvä tupakka, ja hymyillen oli maisteri taputtanut lautamiestä\nolalle vannoen ei pitäjässä, ei kihlakunnassa, tuskin koko läänissä\nparempaa miestä löytyvän.\n\nLautamies nauroi. \"Niinkö luulette? Niinhän olla pitääkin!\"\n\n\"Oikein, lautamies; oikein!... Mutta...?\"\n\n\"Te tahdotte tietää vastaukseni eiliseen kysymykseenne?\"\n\n\"Niin, minä en ole saanut unta silmiini koko viime yönä; kysyin aina\nitseltäni: Mitähän lautamies vastaa?\"\n\n\"On siis varma aikomuksenne sitoutua talonpoikaiseen sukuun?\"\n\n\"Talonpoikaiseen! Mitä huonompi on talonpoikainen kuin herrassuku?\nUskokaa minua, lautamies! Te olette tuhansia kertoja parempi kuin moni\nherra. Talonpoika ei tottele ketään muuta kuin Jumalaa ja esivaltaa.\nHerrat! Ne saavat kyykkyselin kumartaa esimiehillensä. Niille sanotaan:\nmene sinne! Eikä herralla ole omaa tahtoa, jos hän mielii virassaan\npysyä. Hänen pitää totella. Ymmärrättekö nyt, kuinka talonpoika on\nherraa parempi?\"\n\n\"Niin, niin! Iloista on minun kuulla teidän noin oikein käsittävän\ntalonpoikaista säätyä. Mutta ennenkuin vastaan kysymykseenne, tahtoisin\nminäkin tehdä muutamia kysymyksiä. Teidän isänne on kruununvouti, rikas\nmies, te olette ainoa lapsi? Niin sanoitte eilen\".\n\n\"Niin\".\n\n\"Ja te tulitte tänne maalle, saadaksenne lukea rauhassa?\"\n\n\"Niin, niin.\"\n\n\"Te olette isänne ainoa perillinen?\"\n\n\"Kukapa toinen isäänsä perii kuin hänen lapsensa\".\n\n\"Ja te rupeatte papiksi?\"\n\n\"Tuo on tosin vähän isäni tahtoa vastaan. Hän arvelee, että minusta\ntulisi kruununtiellä suuri mies; mutta minun oma haluni on\npappisvirkaan, ja samaten kuin te rakastatte talonpoikaista\nammattianne, en minä saata olla antautumatta siihen säätyyn, jota minä\nrakastan\".\n\n\"Se on oikein ... papeilla on suuret tulot\".\n\nMaisteri hymyili.\n\n\"Oikein, oikein!\" sanoi lautamies iloisesti. Hän oli, niinkuin tuomari\ntapasi sanoa, \"eksamineerannut vankiaan\". Hän oli mahtava tuossa. Hän\nmietti vähän aikaa, laski sormensa nenälleen, ja lähestyen maisteria\nkysyi hän:\n\n\"Paljonko isänne jälkeen saatte? -- Antakaa anteeksi, mutta isän on\nvelvollisuus kaikki tietää\".\n\n\"No, ja kun tuon saatte tietää?\"\n\n\"Niin laitan minä häät, joiden vertoja ei ole tässä pitäjässä nähty\".\n\nMaisteri näkyi ihastuvan. \"Niin on kuin aina olen sanonut!\" sanoi hän\niloisesti. \"Teidän ja muiden talonpoikain välillä on eroitus suurempi\nkuin yön ja päivän välillä. Toinen olisi mieltynyt saadessaan vävykseen\nherran, te pidätte kaikki samassa arvossa, olkoon herra tahi talonpoika\nedessänne. Ja se on oikein, lautamies! Minä saatan ilolla näyttää teitä\ntutuille rohvessoreille Helsingissä ja sanoa: tämä on minun appi-isäni.\nMutta tuo sikseen. Te arvasitte jo eilen aikomukseni; kuka lienee\npuhunutkin teille aikeestani. Minä pidän tyttärestänne; minä tahdon\nolla suora niinkuin tekin; kysyn siis kohta: Annatteko apulaiselle\ntyttärenne Hannan?\"\n\nTämä maisterin kysymys oli lautamiehelle mieleen. Hän nauroi ja hieroi\nkäsiänsä ikäänkuin olisi hän pakkasessa seisonut; semmenkin sanoma\nrohvessoreista sai tulevaisuuden hänen silmiinsä loistavaksi. \"Minä\nolen suorapuheinen, sillä ei löydy sitä, jonka edessä minun tarvitsisi\nkumartaa\", sanoi hän. \"Te olette suoraan kysynyt, ja minä vastaan: kun\npappina tänne tulette, on Hanna niin totta teidän kuin Ollilan kartano\nkaikkineen, mitä siinä löytyy, minun kuoltuani. Mitä isänne teille\nantaa on saman tekevä. Hanna on rikas, tahi paremmin sanoakseni, tulee\nniin rikkaaksi, ettei Riemulan parooninkaan omaisuus voi Hannan\nomaisuudelle vertoja vetää. Tässä on käteni; laskekaa miehen tavalla\nkätenne siihen!\"\n\nKamarissa kajahti läiskäys, kun maisteri laski kätensä lautamiehen\nkäteen. Se kuului pirttiin, missä Liisa vielä perunoita kuori, ja Liisa\njupisi sen kuultuaan: \"Nyt se on päätetty!\"\n\n\"Ja nyt lautamies!\" sanoi maisteri iloisesti, \"antakaa minun kohta\ntavata morsiantani ja kuulla hänenkin suustansa, etten hänelle halpa\nole\".\n\n\"Halpa sinne, halpa tänne! Mitä Hanna sanoo, ei kuulu minnekkään.\nLiisa!\" -- ja lautamies avasi pirtin oven -- \"Liisa, mene sanomaan\nHannalle, että hän joutuu tänne!\"\n\n\"Aivan niin!\" jupisi Liisa mennessään. \"Ylkä tahtoo puhutella\nmorsiantaan, se on luonnollista! Mutta sen sanoo se, joka voi, että\ntästä avioliitosta ei tässä maailmassa tule tämän enempää\".\n\n\"Jouluksi kai tulette pappina Turusta? Kirkkoherra on vanha, koetetaan\nlaittaa niin, että joudutte tänne apulaiseksi\".\n\n\"Sanokaa minua sinuksi, lautamies kulta! -- Niin, jouluksi, jos Jumala\nelinpäiviä suo\".\n\n\"Ja silloin näkee pitäjäs, miten minä osaan häitä valmistaa\".\n-- -- --\n\n\"Teillä on erinomaiset pellot tänä vuonna. En totta totisesti ole\nnähnyt missään niille vertoja vetäviä. Te mahdatte olla hyvin\nonnellinen?\"\n\n\"No niin! Mutta missä Liisa viipyy? Se vanha eläin konttaa kuin torakka\nreppuryssän laukussa. Antakaa anteeksi, minä menen itse Hannaa\nhakemaan\".\n\nMaisteri jäi yksin kamariin. Hänen huulilleen oli nyt nauru astunut;\nhän kulki edes ja takaisin lattialla. \"Ollila parka!\" jupisi hän. \"Et\nsinä ole hullu, et; viisas olet sinä, mutta tällä kerralla saat\nviisaamman kanssa tekemistä. Minä tiedän, mikä sinun mieleesi on, ja\nellei piru nyt petä, niin olen minä pelastettu\".\n\nVähän ajan kuluttua palasi lautamies kamariin. Hän oli suutuksissa, ja\nmaisteri arvasi nyt aivan hyvin, ettei lautamiehen kanssa sopinut\nleikkiä laskea.\n\n\"Niitä ei löydy!\" sanoi lautamies. \"Hanna ei ollut kamarissaan.\nHän tiesi kumminkin ennakolta minun tahtoni olevan, että hän nyt\nistuisi täällä kanssamme. Minä luulen, että hän tätä nykyä on\n_pappilassa_ --\".\n\nIllan tullessa istui maisteri vähäisessä kamarissaan Paavilan Pekan\ntalossa. Hän käveli lattialla tupakoiden, mutta pöydällä makasi kaksi\nkirjettä, joita kirjoittaen hän oli viettänyt ajan tultuansa Ollilasta.\n\n    \"Herra Raatimies!\n\n    Minun täytyi lähteä Helsingistä velkaani Teille suorittamatta,\n    sillä en voinut lupauksiani täyttää. Te uhkasitte oikeudella.\n    Minä tiedän, että Teidän uhkauksenne oli enemmän kuin uhkaus;\n    mutta minä luulen kumminkin, ettette minua viimeiseen saakka\n    ahdista, kun ilmoitan Teille että tänään olen kihlannut naisen,\n    jolla on sata kertaa ne 300 riksiä, jotka minä olen teille\n    velkaa. Jouluna vietän häät, ja Loppiaisena on Teillä 300 riksiä\n    postissa. Sallikaa minulle vielä tämä aika, pyytää nöyrimmästi\n\n                                          Frans Joseph Lager.\"\n\n    \"Kunnon Veljeni!\n\n    Taidatpa kummaksua, kun näet missä minä nyt oleskelen. Sinä\n    tiedät, että minun lukukauden loppuessa täytyi tuota pikaa\n    miltei karkaamalla lähteä Helsingistä, jossa eivät ainoastaan\n    tuo pahuksen Raatimies S----m ja kaikki kaupungin ravintolan\n    isännät olleet viedä minut putkaan, mutta myöskin luutnantti\n    G. ja tuo senaatin vahtimestari tahtoivat nylkeä minulta\n    pelivelkansa. Minulla osasi olla 10 ruplan seteli rahaa silloin,\n    ja sillä kuljin minä levollisena ja huoletonna, kuin suurin\n    stoalainen filosofi, kunnes se loppui. -- Mitä olisit, veljeni,\n    minuna tehnyt? Tie oli pitkä, mutta Matti taskussa. Kun oli\n    rahani kulunut niin, ettei enää jälellä ollut muuta kuin muutama\n    kymmen kopeikkaa, rupesin minä miettimään. Päivä oli puolessa.\n    'Haluaako herra ruokaa?' kysyi kestikievarin emäntä. Vatsani\n    kutisi; mutta Matti huusi taskussa. 'En!' vastasin minä.\n    'Mutta jos tietäisitte jonkun hyvän talon, saattaisitte näyttää\n    sen minulle. Minä olen maisteri Lager, ja tahtoisin lukea\n    rauhassa tämän kesän'. -- Emäntä mietti. 'Olisi Ollila hyvä,\n    paras koko pitäjässä, mutta sen isäntä on jotenkin kova mies',\n    sanoi hän. -- 'Paavilassa on ennen muinen nuoria herroja asunut,\n    ja ehkä ei Pekalla olisi mitään vastaan -- siivo mies tuo Pekka,\n    mutta köyhä'. 'Ai, ai!' ajattelin minä. Vaan emäntä lisäsi:\n    'Paavila on tässä aivan lähellä; voitte käydä katsomassa'. --\n    Minä olin jo päättänyt hakea jotakin toista paikkaa, mutta\n    nähdessäni Paavilan talon, joka on ihanimpia maassamme, ja\n    havaitessani kosken olevan lähellä, jossa mies elämään\n    kyllästyneenä voisi saada siunatun lopun, päätin täällä ottaa\n    asuntoni, ja antaa, noin sattumalta rahanpuutteesen tulleena,\n    kirkkoherran, nimismiehen tahi jonkun muun kristillisen ihmisen\n    maksaa elatukseni. Paavila on nyt pian kaksi kuukautta ollut\n    kotini.\n\n    Kutsu nyt, veli kultaseni, tykösi yhteiset ystävämme ja lue\n    seuraava:\n\n    Ei ole ihmisen hyvä olla yksin; sentähden -- sentähden olen minä\n    tänä päivänä kihlannut morsiamen tahi paremmin sanoakseni\n    raha-arkun, jonka lukon takana 30,000 riksiä nukkuu odotuksen\n    unta. Minä mainitsin jo Ollilan! Ollilan, näet, saan minä\n    kaupantekiäisinä. Enkö ole onnellinen! Oi, minun rakas\n    Hannani, kuinka sinä olet kaunis, kuinka minä menisin kuolemaan\n    edestäsi, vaikk'en ole sinua nähnyt muuta kuin kerran! Ja sinä\n    appi-isäni, kuinka sinä olet nerokas, ymmärtäväinen ja kaikin\n    puolin viisas, vaikka sinun aivoihisi ei mahdu enemmän viisautta\n    kuin lampaan päähän! Tänään, veljeni, tapahtui tuo suuri muutos.\n    Ollilan isäntä, kihlakunnan lautamies, on sydämellä ja suulla\n    luvannut minulle tyttärensä; hän tietää, että minä olen rikas,\n    sillä ei köyhällä ole kultakelloa -- (tuo kello, jonka tähden\n    nimeni lienee vielä tänään veli K----n velkojen kirjassa) --\n    hän on kuullut, miten isäni kiittää häntä kirjeessä, jonka minä\n    hänen kuullensa äsken luin, ja siunaa meitä, luvaten saman\n    verran rahaa minulle kuin lautamies Hannan myötäjäisiksi antaa!!\n    (Sinä tiedät, etten minä osaa arvatakaan, kuka isäni oli, ja\n    etteivät äitini perinnöt riittäneet edes multarahoihin). -- Minä\n    söin puolista hänen kanssansa, ja Hannan käsi laskettiin minun\n    käteeni. Luulit kait minun äsken ilveellä sanoneeni, että minä\n    Hannaa rakastan! Ei, veljeni! Nyt kun toisen kerran näin hänen,\n    tykytti sydämeni kummallisesti. Minä olin pappilassa kuullut\n    häntä kiitettävän; mutta nyt, kun näin hänen, kun hän puhui\n    kanssani, kun hän ujosti, vaaleana silmäili minua, tunsin minä,\n    peto vieköön, että olin rakastunut, ja mietin turhaan missä\n    paikassa psykologia sanoo, että Ollilan lautamiehellä, jonka\n    sydän on kuohuva ylpeys, saattaa olla tämmöinen tytär. -- -- --\n\n    Hyvä on kuitenkin, ettet sinä ole täällä. -- -- --\n\n    Huomenna muutan minä Ollilaan, ja minua seuraa täältä Paavilasta\n    nuori, kaunis renki, Antti niminen, jonka sain houkutelluksi\n    vaihettamaan Paavilan Ollilaan. Jää hyvästi nyt! En uskalla\n    ilmoittaa pitäjästä, jossa olen, ennenkuin saan kutsua sinut\n    häihini. -- Ystäväsi elämässä ja kuolemassa\n\n                                                Fr. Jos. Lager.\n\n    P. S. Anna mukana seuraava kirje omistajalleen! -- Syyspuoleen\n    kesää tulen Helsinkiin; voin ehkä Jouluksi joutua _papiksi_!\n    -- Minä käyn täällä filosofian maisterista, vaikka, niinkuin\n    muistat, vaivalla pääsin yliopistoon vaillinaisten tietojeni\n    tähden\".\n\nMaisteri kulki vielä edes takaisin lattialla. Hän oli kirjeensä\nlopettanut; hän oli iloinen. \"Jos minä tässä onnistun, niin, hitto\nvieköön, saatan sanoa olevani onnen lapsi, jommoinen en suinkaan tähän\nsaakka ole ollut. Mutta lienee se niin, että onni ennen tahi myöhemmin\njokaista ihmistä kohtaa. Ollilan tunnen hyvin, eikä ole vaikeata pysyä\nhänen ystävyydessään. -- Ja nyt pian pappilaan saamaan lainaksi rahoja,\njotta kunnolla pääsen täältä\".\n\n\nIV.\n\nRenki ja talontytär.\n\nSyksy oli tullut. Vakava tuoni ja syksyisen taudin kärsinyt pohjola\nsuutelivat illan tullen toinen toistaan. Rakkauttaanko he häpeevät, vai\nmiksi ovat he kätkeyneet tuon valkean hunnun alle, jossa kylmä\nnäännyttää heidän sydämensä? Vielä loistaa aurinko, sama joka ruusut\nkeväillä siitti, joka purosen säestäessä puki morsianpukuun pohjolan.\nVielä loistaa se, mutta sen lemmensäde ei voi sulattaa tuota kylmää\npeitettä, jonka takana kuolema vallitsee.\n\nSyksy on tullut, ensimmäinen lumi peittää maan, ja mikä ensi kerran\ntapahtuu, outoa se on. Ollilan ulkotyöt ovat loppuneet, riihet\nsavuavat, ja viljaa kokoontuu runsaasti lautamiehen suureen aittaan.\nLiisa, niinkuin ennenkin, emännöitsee, ja vanhan eukon silmät ulottuvat\netemmäs kuin kenenkään muun. Hän näkee, hän kuulee -- vaan hän ei puhu\nmitään.\n\nMutta nyt on pyhäaamu. Kaikki palkolliset ovat suuruksensa syöneet,\novat lähteneet, mikä kirkkoon, mikä naapuriin, mikä laskeunut\nvuoteellensa pyhittäen levolle lepopäivän.\n\nEmme näe maisteria täällä nyt, emme myöskään isäntää, sillä maisteri\nsaarnaa tänään, ja lautamies on seurannut häntä kirkolle. Mutta\npirtissä näemme tänään sen, joka siellä ei usein ole muulloin kuin\naterioiden aikana ollut. Hanna istuu akkunan edessä ja lukee. Hän on\nvaalea, ja tuo vaaleus laskee hänen kasvoilleen jotakin rakastettavaa,\njotakin suloista. Hänen silmistänsä loistaa suru, hänen puhtaalla\notsallaan lepää alakuloisuus; mutta hänen koko muodossansa on jotakin\nniin lapsellista, niin nöyrää, että ihmistuntia hänestä olisi voinut\nsanoa: \"Hän on uhri; vaan niinkuin uhri valittamatta antaa uhrata\nitsensä, niin on hänkin tekevä\".\n\nHän on pyhävaatteisiin pukeunut, hänen kaulallaan on kultaiset ketjut,\nhänen hartioillaan suuri silkkinen huivi; mutta vaikka somat vaatteet\nkyllä kaunistavat naista, oli Hannan kasvoissa, kun hän pyhästä\nkirjasta lohdutusta etsi, jotakin niin suloista, niin ihanaa, että\nvaatteiden koreus ei hänen kauneuttaan enentänyt. Ja kuitenkaan ei\nHanna ollut mikään kaunotar. Se oli vaan hänen sydämensä, joka oli\nkaunis, ja kun sydämen kauneus naisen kasvoille lainaa puhtautensa\nvalon, niin kauniiksi muuttuu rumakin.\n\nOn kummallista meidän katsella, miten luonto tuo esiin olennoita,\nihmisiä, joiden sieluun se ikäänkuin itse on laskenut tulevaisuuden\nsiemenen. Minä tiedän niitä löytyvän, jotka sanovat, että ihminen\nsyntyessään on puhdas, että kasvatus sielulle antaa muodon; mutta en\nluule näiden havainneen, miten kasvatus usein kohta kirjoittaa\nopetuksiansa lapsen sydämeen, voimatta mitään muuta vaikuttaa, kuin\njuuri päinvastaista sille, mitä se tahtoo. Hannan äiti oli kaunis, oli\npuhdas, ja etenkin tämän viimemainitun ominaisuutensa hän jätti\ntyttärelleen. Isää me jo vähän tunnemme, ja me näemme, että hänen\nkasvatustapansa päämaali oli herättää ylpeyttä Hannan sydämessä. Ylpeys\non pian syttyvä rohdin; se syttyy usein, vaikka sitä sammuttaa\nkoetetaan, saatikka sitten, kun sen tulta viritetään. Mutta kumminkin\nnäemme, ettei tämä kasvatus mitään Hannassa vaikuttanut. Emme siis voi\npäättää muuta, kuin että Hanna oli _perinyt_ äitinsä sydämen, ja\nsamalla antaa luonnosta sen lauseen, että se istuttaa ihmiseen sydämeen\ntulevaisuuden siemenen, josta ydin aina ihmisen kuolinpäivään koettaa\nitää, vaikka kasvatus olisikin -- niinkuin useammasti, ainakin aikaa\nvoittain tapahtuu -- voinut tukahuttaa siemenen edistymisen. Tosi on se\nmyös, että Hanna, joka mielellään luki Jumalan sanaa ja koetti sen\nmukaan sovittaa elämänsä ja osoitti lapsellista kuuliaisuutta isäänsä\nkohtaan, tällä tavalla kukisti ne opetukset, joita isä koetti häneen\nkylvää; mutta kun Jumalan sana muuten oli jotenkin vierasta Ollilassa,\nniin emme voi lukea tuota kasvatuksen ansioksi, vaan arvata äidin\nrukousten vaikuttaneen, että Hanna niitä välikappaleita käytti, joilla\nhän voi pitää sydämensä puhtaana isän opetuksia vastaan.\n\nHän istuu nyt lukien; mutta vastapäätä häntä näemme nuorukaisen, joka\ntarkasti kuuntelee, mitä Hanna lukee. Hän on, tämä nuorukainen, noin\nviidenkolmatta vanha, hänen hivuksensa ovat kiharat, hänen silmänsä\nsuuret, mustat; hänen kasvoillaan lepää sivistyksen tuntomerkki; hänen\nkoko olentonsa on niin toisellainen kuin muiden talonpoikaisten\nmiesten, että kummastuen kysymme, oliko tämä mies tosiaan palkollinen,\nrenki Ollilassa?\n\nHän on palkollinen, ei muuta -- hän on sama Antti, jonka Ollilan\nlautamies kaikin mokomin tahtoi saada palvelukseensa. Antti on nyt\nrenki Ollilassa; lautamies on -- tahi paremmin sanoakseni -- maisteri\nLager on osannut saada hänet vaihettamaan palveluspaikkaa.\n\nAntti on Ollilassa nyt ollut kaksi viikkoa. Hän on tänään ensi kerran\nkahdenkesken Hannan kanssa. Palkolliset Paavilassa ja samaten nyt\npalkolliset Ollilassa eivät ole ymmärtäneet eivätkä ymmärrä häntä. Hän\non siis enimmät ajat ollut itsekseen, tehnyt päivätyötä niinkuin orja;\nmutta illoin on hän, kuuntelematta muiden palkollisten lorupuheita,\nistunut milloin syviin ajatuksiin vaipuneena, milloin lukien.\n\nEräänä päivänä, kun Antti ennen muita oli sattunut tulemaan pirttiin,\noli hän, havaitsematta että kamarin ovi oli auki ja että Hanna istui\nkamarissa, vaipunut väsyneenä lavitsalle ja kuultavasti puhunut mitä\nhän sydämessään ajatteli: \"kummallinen maailma! Kun minä teen työtä,\nniin kaikki pitävät minusta, sillä minä teen hyvää työtä, teen työtäni\nrehellisesti. Mutta jos joutuisin sairaaksi, jos en enää jaksaisi\nmitään tehdä, kuka minusta silloin huolisi? Ei kukaan maailmassa enää,\nsillä sinä, äitini, joka minua rakastit, et enää ole maailmassa\". --\nNuo sanat kuuli Hanna, ja Antin lause äidistä herätti hänessä pian\nsamallaiset ajatukset. Hanna oli alusta saakka mielisuosiolla kohdellut\nAnttia; nyt tuli Antti Hannalle kalliimmaksi.\n\nTänä pyhäaamuna, kun Antti tuli pirttiin eikä siellä nähnyt ketään, oli\nhän vetäytyä takaisin leivintupaan, jossa hän asui. Mutta samassa tuli\nHanna isänsä kamarista. Antti seisahtui ja sanoi \"hyvää huomenta!\"\n\n\"Sinä et mene kirkkoon, Antti? Me olemme kahden kotona; voisimme ehkä\nyhdessä lukea päivän saarnan\", puhui Hanna. Antti silmäili pitkään\nlautamiehen tytärtä, jota hän aivan vähän tunsi ja jonka luuli ylpeäksi\nniinkuin lautamiehen; mutta kun hän näki Hannan totisena, vakaana,\nvastasi hän mielellään tuohon suostuvansa. Ja nyt otti Antti kirjan,\nluki enimmän osan saarnaa; sitten pyysi Hanna kirjan ja luki saarnan\nloppuun.\n\nNäin istuivat nuoret, ja kun saarna oli loppunut, istuivat he vielä\nkauan, mutta ääneti. He miettivät luettua, vai mitä lienevät\nmiettineet.\n\n\"Miksi sinä olet aina niin alakuloinen, miksi et viihdy muitten\njoukossa?\" kysyi vihdoin Hanna ja loi ystävälliset silmänsä Anttiin\npäin.\n\nTaasen meni Antin sydämen läpi kumma tunne. Hän muisti ylpeää isää; hän\nnäki tässä ihanan naisen. \"Miksi en minä olisi alakuloinen? Mitä on\nminulla maailmassa, josta voisin iloita?\" vastasi hän.\n\n\"Sinulla ei ole sukulaisia, olen kuullut sanottavan; sinun äitisi on\nkuollut; mutta isäsi --?\"\n\n\"Häntä en ole ikinä nähnyt\", vastasi Antti hiljaisella äänellä.\n\n\"Sinä rakastit äitiäsi?\"\n\n\"Rakastin. Minä en ole rakastanut ketään niinkuin häntä\".\n\n\"Hän oli siis hyvä ja hellä?\"\n\n\"Hän oli hyvä ja hellä, niin hyvä, niin hellä, ettei liene maailmassa\nhänen vertaistaan. Hän ohjasi hyvien avujen tielle lapsensa askeleet,\nja kun hän viimeisen kerran puristi tätä kättä, lupasi hän\nijankaikkisuudestakin ohjata minua, puollustaa minua, auttaa minua. Hän\non nyt kohta kymmenen vuotta maan suojassa maannut, mutta lupauksensa\non hän pitänyt. Hän on suojellut minua vaaroissa, ja hänen äänensä soi\nminun rinnassani aina kuolemaani saakka\".\n\nHanna huokasi; hän oli liikutettu, hän muisti omaa äitiään. \"Semmoinen\näiti oli minullakin\", sanoi hän hiljaa.\n\nAntti loi suuret, kirkkaat silmänsä Hannaan, Hanna silmänsä Anttiin.\nSilmäykset tapasivat toinen toisensa, ja he tunsivat, ett'eivät enää\nolleet toisilleen vieraat, että he olivat ystävät.\n\nMutta he eivät saaneet enää kahden puhua, sillä väki tuli nyt kirkosta,\nja Liisa rupesi puolista laittamaan. Mutta muuta eivät tarvinneetkaan\npuhua. Kun he sitten puolisella tapasivat toisiaan, silmäili Antti\nHannaa, Hanna Anttia, eivätkä ne enää vieraiden silmäyksiä olleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa semmoinen kumma oli nähtävänä tämän päivän jälkeen, ettei Antti enää\nollut alakuloinen ja että Hannakin oli iloisempi. Syytä tuohon\nmuutokseen eivät he itse tietäneet. -- Niin! Eivätpä itse\nhavainneetkaan mitään muutosta itsessään. Havaitsivatko he sitä\ntoisissaan, saadaan nähdä.\n\n\nV.\n\nMaisteri Lager ystävälleen.\n\n    Kunnon Veljeni!\n\n    -- -- --\n    Luennot lienevät siellä jo täydessä vauhdissa. Minä olen kohta\n    valmis lähtemään täältä, mutta tahdon sitä ennen kirjoittaa sinulle\n    muutaman rivin. Hanki, veli kulta, minulle joku huone, joku\n    vähäinen kamari kaupungin halvimmassa osassa. Minun kukkaroni\n    ei myönnä elää niinkuin ennen. Elä naura! Minusta on tullut\n    toinen mies, kokonaan toinen. Minä kadun entistä turhaa elämääni,\n    ja samalla kiitän minä siitä, sillä muuten ei olisi se onni\n    tullut osalleni, joka nyt tullut on. Minä rakastan Hannaa,\n    minä tiedän nyt, mitä rakkaus on. Oi veljeni! Näkisit tuon\n    talonpoikaistytön! Minä vannon, ettei toista semmoista löydy\n    maailmassa. Hänen isänsä on, niinkuin viime kirjeessäni\n    muistelen sanoneeni, ymmärtäväinen mies, mutta ylpeyden\n    siteissä niin lujasti kiinni, että hän usein mielipuolelta näyttää.\n    Minä olen hänelle puhunut ylhäisistä sukulaisistani, mahtavista\n    ystävistäni, ja hän, ukko parka, on tuosta yhä enemmän yltynyt. --\n    Miksi en saata hänelle puhua totuutta? Oi, silloin olisi onneni\n    hukassa, Hanna olisi toisen! -- Kipeästi minua koskee valheella\n    voittaa tämmöinen nainen; mutta kun parannusta olen vannonut tehdä,\n    elää kokonaan hänen tähtensä, onko rikokseni niin suuri? Yksi asia\n    minua vielä epäilyttää. Rakastaako Hanna minua? Hän ei puhu minulle\n    mitään. Minä olen kahdesti hänelle ilmoittanut rakkauteni; hän vaan\n    vastasi: \"Jos isäni niin tahtoo, niin täytynee minun teitä\n    rakastaa\". Minä en ymmärrä, mitä hän tuolla tarkoittaa. Eilen\n    saarnasin minä ja pyysin Hannaa tulemaan kirkkoon; hän lupasi,\n    mutta ei tullutkaan. Olin asettanut saarnani niin, että sen\n    olisi pitänyt vaikuttaa häneen. Olin pahalla tuulella, kun\n    hän ei tullut, mutta minä voitin kumminkin saarnallani paljon.\n    Palatessamme kirkolta sanoi Ollila: \"Te aiotte lähteä Helsinkiin\n    ja aiotte jouluksi palata tänne pappina. Mitä sanoisitte, jos\n    kuulutettaisiin te ja Hanna tulevana pyhänä ensi kerta?\"\n    Ymmärtänet, että tuo kysymys kummastutti minua; sillä milloin\n    on isä tämmöiselle, kuin minä olen, kaupannut semmoista naista\n    kuin Hanna on! Mutta ymmärtänet samalla, että minä ihastuen\n    tuohon suostuin. Olen kauan miettinyt, mikä lienee ollut syynä\n    tuohon; luulen nyt ymmärtäväni, että ylpeydessä tämänkin juuri\n    löytyy. Joku on kuiskannut Ollilan korvaan, että provasti tahtoo\n    minua vävykseen, ja muuta ei Ollila tarvinnut. Kuka tuon tarun\n    on alkuun pannut, sitä en minä tiedä, enkä huolikaan tietää;\n    mutta sen tiedän, että hyvän työn hän on tuolla valheellaan\n    tehnyt. Tulevana pyhänä kuulutetaan siis ensi kerta, ja tulevana\n    maanantaina lähden täältä. No, mutta tahtonet tietää, mitä Hanna\n    sanoi? Kun kirkosta eilen tulimme, oli hän iloinen ja kysyi\n    minulta, miten saarnani onnistui ja yhtä ja toista muuta. Antti,\n    tuo palkollinen, jonka minä houkuttelin Paavilasta tänne, istui\n    huoneessa, ja hänen läsnäolonsa esti minua puhumasta Hannalle mitä\n    lautamiehen kanssa olimme miettineet. Vihdoin meni Antti, ja\n    silloin puhuin Hannalle kuulutuksesta. Hanna vaaleni. \"Te ette\n    siis rakasta minua?\" sanoin minä, ja Hanna vastasi niinkuin aina\n    ennenkin: \"Jos isäni tahtoo\". -- \"No!\" lausuin minä, \"isäsi\n    tahtoo! Jos sinä tahdot, niin laske kätesi käteeni\". Hanna\n    mietti ison aikaa. Hän meni ensin punaiseksi niinkuin ruusu,\n    mutta äkkiä vaaleni hän lumivaaleaksi, ja -- hänen kätensä oli\n    minun kädessäni. -- Sano, ymmärrätkö sinä tällaista käytöstä?\n    Jos olisin sama mies kuin ennen, tekisin kaikki ymmärtääkseni\n    mitä Hannassa liikkuu; mutta nyt en huoli ajatella mitään\n    siihen kuuluvaa, sillä minä tiedän varmaan, että onni minua\n    seuraa. Sinä muistat nuoren parooni Edlerin, jota me kerran\n    Helsingissä kelpolailla petkutimme. Näe nyt veljeni, kuinka\n    suuri onneni on! Tuo Edler asuu täällä, tässä pitäjässä on hänen\n    isänsä kartano. Hän olisi saattanut ilmoittaa, kuka minä olen;\n    mutta hän on sitten kevään sairastanut, eikä ole kukaan saanut\n    käydä Riemulassa Edlerin luona koko tänä aikana, yhtä vähän\n    kuin on ketään Riemulasta käynyt kylässä. Nuori Edler on kuoleman\n    oma. Se on surullista, mutta koska en hänen onnettomuuteensa ole\n    syypää, pidän minä hänen tautiansa onnenani.\n\n    Tee, hyvä ystäväni, minulle mieliksi ja vuokraa kamari niin kaukaa\n    kaupungin syrjästä, etteivät karhuni saa tietää että kaupungissa\n    olen, ennen kuin voin velkani maksaa. Ystäväsi\n\n                                                   Fr. Jos. Lager.\n\n\nVI.\n\nMitä Liisa muori arveli ja teki.\n\nEräänä aamuna anivarhain seisoi Liisa, saatuansa valkean pesässä\nviriämään, Ollilan pirtissä keskellä lattiata. Lunta oli viime yönä\nsatanut aikalailla ja edellisinä oli kylmännyt, niin että nyt oli täysi\ntalvi. Liisa parka värisi vilusta. Hän ei ollut, eukko rukka, nyt\nensinkään hyvällä tuulella; hän mökötti itsekseen ja hieroi väliin\nkämmeniään. -- \"Siitä ei nyt ainakaan tule mitään\", jupisi hän; \"ei\nsiitä tule mitään, sen sanoo Liisa! Antaa Hanna tuommoiselle! En minä\nymmärrä, mikä lautamieheen on mennyt! Hyi, kuinka säikähdin, kun äsken\nunessa minäkin tanssin Hannan ja maisterin häissä! -- Se mies, tuo\nmaisteri, ei ole rehellinen, se on niin varmaa, kuin että minä olen\nLiisa! No, olkoon miten on, syytä, miksi en häntä voi kärsiä, en minä\ntiedä; mutta sen tiedän minä, etten saata kärsiä häntä. Minun\nmielestäni on Hanna nyt pian samassa tilassa kuin muinen Eliina.\nSilloinkin puhuin minä totta, mutta eivät minua uskoneet. Vai enkö minä\nherroja tunne! Vähänkö ovat minuakin pettäneet! -- Miten onkin,\nmaisteri ei saa Hannaa. Noh, se on nyt sanottu!\" -- Ja ikäänkuin olisi\ntämä ollut Liisan aamurukous, meni hän nyt päivänsä ensimmäisiin\naskareihin.\n\nOllilassa oli tullut tavaksi Liisan katsannosta päättää aamulla,\nmimmoinen päivä tulee olemaan. Liisan seisoessa lattialla olivat piiat\nheränneet ja kummastellen nähneet hänen jupisevan. He päättivät nyt\npäivän kuluessa varmaan jotakin kummaa tapahtuvan.\n\nVähitellen oli kaikki Ollilan väki yläällä. Leivintuvasta -- joka\nOllilassa, niinkuin ylimalkaan koko Satakunnassa, on eri huone pirtin\nporstuan toisella puolen -- tulivat rengit, ja nyt olivat kaikki\nkokoontuneet pirttiin. Miehet, joilla ei ollut hevosten korjuulla\ntekemistä, vetäysivät takan ympärille odottamaan einettään, ja piiat,\njoiden ei tarvinnut karjasta huolehtia, pakisivat yhtä ja toista\nkeskenään, kun lautamies kamaristaan astui ulos.\n\nAntti, joka tänään oli viimeisenä leivintuvasta tullut, vaikka hänen\ntapansa aina oli olla ensimmäinen, istui pöydän ääressä. Hän tirkisteli\nkummallisesti eteensä, ikäänkuin olisi hän syvästi miettinyt jotakin.\nHänen silmänsä eivät nyt olleet kirkkaat, päinvastoin ne olivat\nhimmeät. Eikä se ollut kummakaan; Antti ei viime yönä ollut saanut\nvähäistäkään unta niihin. Rengit eivät hänestä huolineet, sillä hän oli\naina hiljainen. Hän sai siis rauhassa miettiä --\n\n\"Eineelle, miehet!\" huusi lautamies, \"ja sitten ajamaan hietaa kirkolle\nkaikilla hevosilla! Antti jää kotiin, hän on käsistänsä sukkelin ja saa\ntänään laittaa uudet kapilaat kirkkorekeeni\".\n\nLautamies meni kamariinsa. Hän tiesi, että hänen käskyänsä aina\ntoteltiin. Miehet rupesivat lähestymään pöytää. Antti sitä vastoin\nsiirtyi sieltä takkaa likelle. Hänen silmänsä loistivat nyt taasen, ja\nhän nauroikin, kun Sakari rupesi paikkaamaan retuisia lapasiaan. Ei\nolisi kukaan voinut sanoa, että hänen yönsä oli unetta kulunut.\n\n\"Kyllä kai lautamies antaa maisterille tuon kirkkoreen, jonka sinä saat\nlaittaa\", kuiskasi Matti Antin korvaan. \"Jos minä olisin saanut\nosalleni sen työn, tiedän, piru vieköön, mitä tekisin. Minä laittaisin\nkapilaat niin kehnot, että punatukka penikulman päästyä jäisi\nmaantielle\".\n\nAntti ei vastannut tuohon mitään; hänen silmänsä himmentyivät vaan\nvähän, kun hän kuuli maisterin nimen. Mutta himmeys katosi kohta.\n\n\"Jumalalle kiitos, että punatukka lähtee!\" jupisivat piiat, \"niin\npääsemme häntä passaamasta\". -- Tuosta näemme, miten paljon Ollilan\npalkolliset pitivät maisterista.\n\nVähän ajan kuluttua ei ollut enää pirtissä muita kuin Liisa, joka oli\nruvennut lankaa punomaan, Antti, joka hijoi kirvestä, ja pari piikaa,\njotka kehräsivät. Nämä eivät puhuneet mitään. Oli pian nähtävä, että\nOllilan pirtissä oli yleinen alakuloisuus vallalla.\n\nPäivä rupesi jo koittamaan. -- \"Sanokaa jotakin, Liisa!\" sanoi vihdoin\neräs piioista. -- \"Minun lankani joutuu tämmöisellä hiiren\nhiljaisuudella uneen -- kas, nyt se peto taasen katkesi! Anttia ei\ntarvitse vaatiakaan puhumaan; mutta teidän kielenne, Liisa, ei liene\nyön kuluessa kuivunut\".\n\n\"Ole vaiti, tyttö!\" vastasi Liisa vihaisesti. \"Jos on kieleni yön\nkuluessa kuivunut, niin ei syyttä se ole sitä tehnyt. Kehrää sinä,\nhiljaisuudessa saadaan suuria toimeen!\"\n\nLiisan tuota sanoessa tuli maisteri pirttiin, mutta meni sanaa\nsanomatta lautamiehen kamariin.\n\nLiisa silmäili häntä vihaisesti. \"Ei tuo ole niin suuri herra, ettei\njoutaisi hyvää huomenta sanoa\", jupisi hän.\n\nNähdessään maisterin, vapisi ja vaaleni Antti. Kukin pirtissä teki\ntyötään. Toinen piika virkkoi: \"Oletteko kaikin lumotut, kosk'ette\nmitään puhu?\"\n\n\"Ole vaiti! Meidän vaitiollessamme kyllä niitä löytyy, jotka puhuvat\",\nvastasi Liisa. -- Ja taasen surisi rukki, kirves veisti, suu lepäsi.\n\nOllilan kartano oli, niinkuin jo sanoimme, mitä suurimpia. Huoneet\nolivat suuret ja itse asuinrakennus talonpoikaiseksi oudon komea.\nPirtin takana oli kolme suurta kamaria; yhdessä asui lautamies,\ntoisessa nyt maisteri; kolmas, joka oli vierassali ja jonka kalut\nolivat kaupungista ostetut, oli pirtin levyinen. Se oli kamarien\npäässä. Porstuan takana vastapäätä ulko-ovea oli pirtin ja leivintuvan\nvälillä kaksi kamaria; ne olivat Hannan. Ehkä suvaitset, lukiani, että\nvien sinut nyt sinne, vaikka tosin siellä vallitsee vielä syvempi\nhiljaisuus kuin pirtissä.\n\nHannan molemmat kamarit olivat rinnan. Pirtinpuoleisessa hän istuu.\nOmpelus on pudonnut lattialle; kirja, jota hän on lukenut, on mennyt\nkiinni. Hanna ei tuota huomaa; hän itkee.\n\nHanna ei tosin puhu mitään; mutta mitä hän ajattelee, sen tiedämme,\nsillä hänen käytöksensä näyttää sen. Hän ajattelee mitä isänsä ja mitä\nmaisteri on hänelle puhunut, ja nuo puheet ovat saaneet hänen silmiinsä\nkyyneleet. Hän tietää, että hänen vapautensa aika loppuansa lähestyy.\nVapautensa aika? Onko hänellä semmoista ollut? Hän tietää, että hän\nkohta sidotaan mieheen; mutta hän on sydämensä tutkinut, ja hän tuntee,\nettei hän tuota miestä voi rakastaa. Hän kysyy syytä siihen, vaan yhtä\nvähän kuin Liisa tietää hän sitä. Hän on kumminkin päättänyt totella\nisänsä käskyä; hän on niitä aina totellut. Mutta vaikka hän on niin\npäättänyt, ei hän lepoa löydä niinkuin ennen. Hän on turvannut\nrukoukseen, mutta rukouksesta ei hän ole voimaa saanut, ja kumminkin on\nhän sitä aina ennen saanut! Hän tahtoo jotakin, itse ei hän tiedä mitä\n-- ja kaikkein näitten tähden itkee hän nyt. Mutta kyynel, joka vierii,\nei vieritä painoa pois hänen sydämeltään.\n\nNäin on Hanna kauan istunut saamatta sydäntänsä selville. Jos olisit\nkysynyt häneltä, miksi hän itkee, ei olisi hän osannut siihen mitään\nvastata. Hanna on nyt onneton, ja tuo hänen onnettomuutensa on sitä\nsuurempi, kun hän ei syytä siihen tiedä.\n\nYht'äkkiä katoovat kyyneleet hänen silmistänsä: \"Minä tahdon puhua\njonkun kanssa\", ajattelee hän. -- \"Liisan? Ei... Menisinkö pappilaan?\nEn... Jos minä puhuisin, puhuisin Antille?\" -- Tuossa lensi ruusun väri\nhänen poskillensa.\n\nHanna säpsähti; ovi aukeni, Liisa tuli sisään. \"Lautamies tahtoo sinua\ntavata heti\", sanoi tullut. \"Sinun onnesi päivä on tullut!\" Tuossa\nlauseessa oli ilvettä, joka esti Hannan puhumasta vanhalle rakkaalle\nhoitajalleen mitä hän mietti.\n\n\"Kuule, kulkunen soi jo! -- Ei, hevoset ovat kaikki poissa. No, käyden\nsitte. Lautamies ja maisteri ovat valmiit menemään pappilaan\nkuulutuskirjaa noutamaan. He tahtovat sinua puhutella, ennenkuin\nmenevät\".\n\nNyt olisi Hannan sydän purkautunut. Liisa olisi saanut tietää, mitä\nHanna tunsi, mutta Liisa lisäsi taasen ilveellä: \"mahdat sinä nyt olla\nonnellinen!\"\n\n\"Sanokaa isälleni, että minä tulen\", vastasi vakavasti Hanna. Liisa\nsilmäili pitkään, vihaisesti häntä, meni kohta, itsekseen jupisten:\n\"mene ansaan hullu, jonka sydämen ylpeys on pettänyt!\"\n\nPalkolliset eivät olleet niin aivan väärässä, kun he Liisan\njupisemisesta aamulla aavistivat kummia. Lautamies oli tullut pirttiin\nja sanonut: \"Liisa, mene käskemään Hanna tänne! Me olemme menossa\nkuulutuskirjaa pappilasta --\"\n\nKun Hanna pirtin läpi kulki, ei hän katsonut Anttiin päin, mutta Antin\nkädestä putosi kirves. Koko ajalla, minkä Hanna oli isänsä kamarissa,\nei koskenut kirves puuhun. Kun Hanna, jota nyt lautamies ja maisteri\npyhävaatteissa seurasivat, tuli pirttiin takaisin, istui Antti\nruhmolla. Hanna loi nyt silmänsä häneen. Hannan posket olivat vaaleat,\nsilmäripsissä välkkyi kyynel, mutta vasemman käden nimettömässä\nsormessa oli kaunis kultasormus.\n\n\"Hanna on maisterin morsian\", sanoi lautamies, ja nuo sanat olivat\nainoat, mitä hän sanoi. Ylpeästi silmäili hän ympärilleen ja meni.\n\nAntti nousi samassa. Jos olisi lautamies häneen luonut silmänsä, olisi\nhän selvästi nähnyt, että Antilla oli jotakin sanomista. Mutta hän ei\nluonut silmiänsä Anttiin eikä huomannut mitään tästä Antin yrityksestä.\n\n\"Lautamies on perin kummallinen mies!\" puhuivat piiat keskenänsä, kun\nHannakin oli vetäynyt kamariinsa takaisin. He olisivat puhuneet ehkä\nenemmän, ellei Liisa olisi vihaisesti silmäillyt heitä.\n\nPäivä kului kulumistaan. Rengit olivat käyneet hevosiansa syöttämässä,\nolivat kuulleet piioilta tuon suuren uutisen, että lautamies oli\nkuulutuksen otossa, olivat lähteneet taas hiedanajoon ja tovereilleen\njutelleet mitä tiesivät. Hannaa ei näkynyt; miten hän kamarissaan eli,\nsitä ei tiennyt kukaan muu kuin Liisa. Liisa oli siellä käynyt, oli\nnähnyt Hannan itkevän, ja tuota nähdessään ei Liisa enää ilvesanoja\nlaskenut. -- Antti oli veistänyt, veistänyt kaikki puupölkkynsä\nlastuiksi, jotta Liisa ja piiat nauraen olivat kysyneet, eikö jo\nkapilaan alkua rupea näkymään. -- Antti ei kuullut heidän\nkysymyksiänsä.\n\nOli jo hämärä kun lautamies tuli kotiin. Hän oli maisterin kanssa ollut\npappilassa puolisella, vaikka pappila oli aivan likellä. Lautamies oli\nnyt onnellinen. Rovastikaan ei nähnyt mitään kummaa siinä, että\nmaisteri otti Ollilan Hannan vaimokseen, mutta päin vastoin oli\nkummaksunut, että Ollila maisterille antoi Hannansa. Tämä lause hyväili\nlautamiehen ylpeyttä, vaikka rovasti sillä tarkoitti aivan toista.\nRovasti oli näet ruvennut arvelemaan pahaa tuosta maisterista, jolta\nhän, koska maisterilla oli selvä papinkirja ja täysi ikä, ei kuitenkaan\nvoinut kieltää kuulutusta.\n\nLautamies oli tuskin saanut sudennahkaturkit yltään, ennenkuin hän\nkäski Liisan keittää totivettä. \"Pitäisipä toki kuulutuksen-panon\npäivää juhlallisesti viettää\". Mutta pitkäksi meni lautamiehen naama,\nkun Liisa käskyä tottelematta kiivaasti heitti rukin luotaan ja pyysi\nsaada sanoa pari sanaa kahden kesken lautamiehelle. Piiat hämmästyivät.\nTuo oli jotakin niin outoa, että he tuskin ennättivät kuiskata\ntoisilleen: \"Ei Liisan jupina aamulla hyvää merkinnyt\".\n\n\"Häh!\" huusi lautamies. \"Sinä tahdot sanoa minulle pari sanaa kahden\nkesken! Ymmärrätkös, että minä, lautamies Ollila, vielä olen taloni\nisäntä. Kuule ämmä! Vesi pataan, ja sen kiehuessa puhu suusi\npuhtaaksi!\"\n\n\"No, Jumalan nimeen sitten; mutta minun puolestani vedestä ei tule\nmitään sittenkään. Kuules, lautamies Ollila! Kuinka kauan on Liisa\nJaakontytär ollut palveluksessasi! Luulen pian kolmekymmentä vuotta.\nLiisa tuntee sinut paremmin kuin tunnet itsesi. Kuule, lautamies, sinä\nvaadit minun puhumaan kaikkein kuullen. No, ei ollut minulla muuta\nsanomista, kuin ettei Hannan ja tuon maisterisi naimisesta tule mitään.\nAnna minun puhua! Mitä teit sinä sisarellesi Eliinalle? Ajoit hänen\npois tyköäsi, varastit hänen perintönsä, kirosit hänen ja hänen\nlapsensa. Mitä teit sinä äitipuolellesi? Pidit häntä tylysti kuin\npalkollista, ja nyt aiot sinä antaa rosvolle ainoan tyttäresi! -- Kohta\non, lautamies parka, mittasi täysi, ja ylpeytesi saa palkkansa!\"\n\n\"Mitä, mi-mitä?\" huusi lautamies ja hypähti vihasta koholleen.\n\n\"Niin, lautamies! Minä teen velvollisuuteni. Minä olin Eliinan ystävä,\nja minä en salli sinun antaa maatasi tuolle, ennenkuin saan tietää,\nmissä Eliinan poika on\".\n\n\"Älkää tuota hullua kuulko, maisteri!\" sanoi vakavasti lautamies,\nvaikka viha kiehui hänessä. \"Minulla oli sisar, Eliina niminen. Hän\nsodan aikana rupesi hyppäämään sotamiesten kanssa. Minä en sitä\nsallinut ja -- --\"\n\n\"Ja ajoit hänet hiiteen, vaikka hyvin tiesit, että he olivat vihityt,\nja Eliina, kun miehensä hänet hylkäsi, olisi silloin parhaiten\ntarvinnut hoitoa. Mutta silloin et sinä niin ylpeä ollut kuin nyt;\nmuuten olisi sinun kelvannut tietää sisaresi olevan paroonin porton.\nSinä halusit yksin saada koko maan, ja sinä sait sen. Sinä muutit\ntänne. Ostit Ollilan tullaksesi kunniaan maakunnassa, jossa -- --\"\n\n\"Jumal'auta, ämmä! Ellet pidä suutasi kiinni, niin minä voin sen\ntukkia. Korjaa, rietas ihminen, joka väärin olet hyväntahtoisuuttani\nkäyttänyt, kapineesi ja mene hiiteen! Minä en salli tuollaista, joka\nhävyttömyydellä kostaa hyvät työni, nähdessään etteivät hänen konstinsa\nauta häntä Ollilan emännäksi.\"\n\n\"Minäkö olisin halunnut Ollilan emännäksi! Jumala nähköön, en rupeisi\nteille vaimoksi, vaikka nälkäkuolema olisi edessäni! Olet käskenyt pois\nminunkin! No, Liisaa ei kahdesti käsketä! Minä menen; mutta muista,\nlautamies, ettet ole Liisaa vielä viime kertaa nähnyt!\"\n\n\"Mene, ja kun löydät todistajia, niin tule takaisin, eläin! -- Ja nyt,\npiiat, totivettä tulelle!\"\n\nPiiat silmäilivät toinen toistaan; mutta niin pelätty oli lautamies,\netteivät uskaltaneet ruveta sotimaan häntä vastaan. Suuttuneena meni\nlautamies maisterin kanssa kamariinsa.\n\n\"Siitä avioliitosta ei jumal'auta tule mitään\", huusi Liisa heidän\njälkeensä.\n\n\"Sen saamme nähdä!\" sanoi lautamies.\n\n\nVII.\n\nTalontytär ja palkollinen.\n\nKun rengit illalla tulivat kotiin, oli kaikki ylösalaisin Ollilassa.\nPiiat kuiskuivat toisilleen, rukit eivät liikkuneet. Liisan arkku oli\nvedetty takan eteen, ja eukko korjaili sinne kaikkia kapineitansa.\nLautamies ja maisteri istuivat lautamiehen kamarissa, ja Hannan kamarin\novi oli sisältä salvalla kiini.\n\nAinoa tässä, joka Liisan syytöspuheista ei pitänyt mitään, oli Antti.\nRiidan kestäessä hän tosin oli antanut kirveen levätä, mutta sen sijaan\noli hän puukkoon tarttunut. Kaksi kapilasta oli hän saanut valmiiksi.\nKun Liisa mainitsi Eliinan nimen, oli hän kummasti säpsähtänyt, vaan\nkohta jälleen tarttunut työhönsä.\n\nVähää ennen kun rengit tulivat kotiin, oli Antti heittänyt työnsä ja\nruvennut miettimään. Kun sitten rengit tulivat ja piiat heille\nrupesivat juttelemaan, mitä kummia oli tapahtunut, vetäysi Antti\nkenenkään huomaamatta ulos pirtistä.\n\nMutta aivan samalla aikaa kuin Antti lähti pirtistä, avasi Hanna\novensa, ja Antin tullessa porstuaan tapasivat Hanna ja Antti toisensa.\nOliko tuo pelkkä sattumus --?\n\nAntti ei puhunut mitään; hän vetäysi leivintupaan päin. Mutta ennenkuin\nhän ennätti leivintuvan oven avata, kuuli hän Hannan hiljaa sanovan:\n\"Antti, minä hain teitä!\"\n\n\"Minua!\" sanoi Antti seisahtuen.\n\n\"Teitä! Minulla olisi teille jotakin sanomista\".\n\nAntti seurasi Hannaa hänen kamariinsa, ja kun Hanna kynttilän sytytti,\nnäki Antti että hänen poskensa olivat ruusunpunaiset; mutta silmissä\nkiilsivät kyyneleet.\n\nHe istuivat kahden puolen pöytää.\n\nKyynel, joka Hannan silmässä oli välkkynyt, putosi, ja tuskin kuuli\nAntti Hannan lauseen: \"minä olen onneton!\"\n\nKun on sulku avattu, pääsee vesi juoksemaan; kun on sana sanottu,\nseuraa kohta toinen. Antti, joka lattiaa oli tirkistellyt, loi silmänsä\nHannaan, ja hiljaa vastasi hän: \"minä näen sen, vaan syytä minä en\ntiedä\".\n\n\"Antti!\" sanoi Hanna, ja suloisilla silmillään katseli hän nuorukaista.\n\"Te puhuitte minulle niin lempeästi äidistänne; teidän ja muiden\nrenkien välillä on aivan suuri erotus. Minä luotan teihin; te ette\nvoine minua pettää?\"\n\n\"Minä teitä pettää!\" huusi Antti kovemmasti. \"Jumala tietää, että minä\nennen kuolisin\".\n\n\"Älkää puhuko niin kovaa!\" -- Hanna loi silmänsä alas. -- \"Isäni tahtoo\npakoittaa minua naimisiin\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Minä tiedän sen; hän on jo saanut kuulutuskirjan. Mutta onko tuo\nnaiminen vastoin teidän mieltänne?\"\n\nHanna puhkesi itkemään. \"Vastoin minun mieltäni! Sanokaa te, joka niin\nhellästi äitiänne rakastitte, saako mikään, mitä vanhemmat tahtovat,\nolla vastoin lapsen mieltä? Eikö meidän pidä kaikissa totteleman\nheitä?\"\n\n\"En tiedä; tuohon kysymykseen osaisi ehkä rovasti paremmin vastata.\nMutta sen tiedän, etteivät hellät vanhemmat koskaan pakoita lapsiansa\nsiihen, mikä on lasten mieltä vastaan, ellei se olisi jotakin hyvää.\nMinun äitini ei olisi minua pakoittanut naimisiin, sen minä tiedän\".\n\n\"Näette tämän sormuksen, se on kihlasormus!\" huokasi Hanna.\n\n\"Te olette vapaaehtoisesti sitouneet maisteriin\", sanoi Antti, ja hänen\nhuulensa vapisivat. \"Miten voitte lupauksenne rikkoa?\"\n\n\"Oi, Herra Jumala!\" huusi Hanna. \"Minun täytyy, täytyy siis ottaa\nmaisteri!\" Hanna kätki kasvonsa käsiinsä, ja hän itki katkerasti.\n\nJoku minuutti kului äänettä. Mitä Antin sydämessä liikkui, sitä emme\ntahdo vielä sanoa. Mutta hänen silmänsä Hannan surussa kirkastuivat, ja\nkun hän nousi ja hiljaa laski kätensä Hannan päälle, ei hän enää ollut\nsama mies kuin äsken.\n\n\"Hanna, te luotatte minuun; nyt on minulla selvillä, mitä minun pitää\ntehdä. Luottakaa siis minuun, yksin minuun!\"\n\nHanna laski alas kätensä. Antin sanat olivat sytyttäneet toivon hänen\nsydämessään. Mutta Hanna ei ennättänyt vastata mitään. Antti oli\nvetäynyt oven luo, ja Hanna oli samassa yksin.\n\nAntin mentyä tyyntyi tuo hirmuinen tuska, jonka kahleissa Hanna koko\npäivän oli taistellut. Kyynel kuivui hänen silmistään, ja kun hän laski\nkätensä ristiin ja nyt voi koko sydämellään rukouksessa lähestyä\nJumalaa, tunsi hän rauhan ja toivon heräävän rinnassansa.\n\n\nVIII.\n\nEliina.\n\nHannan kamarista meni Antti leivintupaan. Täällä ei ollut ketään. Hän\nsytytti takkaan valkean, ja saatuaan sen palamaan hän ajatuksiin\nvaipuneena hiljaisilla askelilla lähestyi vuodetta.\n\n\"Nyt, äitini, on hetki tullut!\" puhui hän hiljaa ja heittäysi\npolvilleen, vetäen vuoteen alta vähäisen arkun, jonka hän kaulansa\nympärillä nauhassa riippuvalla avaimella aukasi.\n\n\"Nyt on hetki tullut, nyt tarvitsen sinun neuvoasi, sinun apuasi. Sinä\nnäet, että minä olen uskollisesti pitänyt mitä sinulle lupasin. Vasta\npakon tullessa tähän turvaa! -- sanoit sinä, kun kuolinvuoteellasi\nannoit minulle tämän vähäisen rasian. -- Ja kun on sinulle sen sisällys\nselvä, älä ala vihata äitiäsi, älä väärin käytä tietojasi -- lisäsit\nsinä. -- Oi äitini! Tuon lupasin sinulle ja minä tahdon lupaukseni\npitää\".\n\nAntti otti arkusta vähäisen rasian. Sitten lähestyi hän takkaa. Hän\ntarkasteli kaikin puolin rasiaa. Se oli rihmalla ympäröitty. Vapisevin\nkäsin katkasi hän nuoran, ja kun hän kantta avasi, lensi hänen sielunsa\nläpi aavistus: \"tämä hetki muuttaa toiselle radalle elämäni aluksen\".\n\nKansi oli poissa, rasia auki. Paksu kultasormus oli ensimmäinen esine,\njonka Antti näki. Hän katseli sitä kummastellen. Siihen oli\nsisäpuolelle piirretty \"A. E\".\n\nSormuksen alla oli paperikääry ja sen alla pohjalla kaksi sormusta,\nkorvarenkaita, kultainen sydän ja kauniin nuorukaisen kuva. Sitä\nkatseli Antti kauan, ja hän hämmästyi; hänen sydämessään liikkui outo\ntunne, kun hän luki, mitä kuvan alle oli kirjoitettu: \"_Tämä mies,\npoikani, oli sinun isäsi_\".\n\nVielä kerran katseli hän näitä kultakaluja, jotka hän ymmärsi olleen\nhyvin kalliit hänen äidillensä. Sitten laski hän ne rasiaan takaisin ja\nkätki ne arkkunsa pohjalle. Paperikääryn avasi hän nyt ja alkoi lukea\ntakan edessä.\n\n\"Nyt ymmärrän, äitini, miksi sinä kaikin mokomin tahdoit opettaa minua\nkirjoitusta lukemaan ja kirjoittamaan. Tietysti sen tähden, että\nosaisin lukea, mitä et suusanallisesti tahtonut minulle ilmoittaa\",\najatteli hän.\n\nKääryssä oli monta paperia, kirjeitä ja muita. Ensimmäinen, minkä hän\nsattui saamaan käsiinsä, oli vähäinen paperipala, tällainen:\n\n    \"Vuonna 18-- 16 päivänä Maaliskuuta vihki allekirjoittanut,\n    Kokkolan kirkossa tapahtuneen kuulutuksen jälkeen, aviopariksi\n    kornetin parooni Andreas Edlerin ja rusthollarin tyttären Eliina\n    Jaakontyttären, joka vihkiminen tapahtui Lohtajan kirkonkylässä.\n\n                                       _Karl Gabr. Ström_.\n                                         Provastin apulainen.\n\n                       Todistavat:\n\n    Lorentz Edler. Johan Marjamäki. Matts Jaakola\".\n\nLuettuaan tämän tunsi Antti hikipisareita nousevan otsallensa. Eliina\nJaakontytär oli hänen äitinsä nimi, sen tiesi hän, ja hän muisti nyt\nLiisan kutsuneen samalla nimellä lautamiehen sisarta. \"Herra Jumala!\nOlisiko se mahdollista, että lautamies Ollila olisi minun enoni!\"\njupisi hän.\n\nKiireesti tarttui Antti toiseen paperiin. Hän luki:\n\n    \"Minun rakas Liinani! Sydämeni särkyy, kun sinulle ilmoitan, mitä\n    on velvollisuuteni ilmoittaa. Jumalan edessä olet sinä minun\n    puolisoni, mutta minun sukuni ei sinua semmoiseksi tunnusta. Se\n    ainoa, joka sinun tunsi, veljeni Lorentz, ei elä enää; kaikki\n    muut, isäni, äitini, eivät tahdo sinusta mitään tietää.\n    Vanhempaini kirousta en minä jaksa kantaa. Meidän välimme täytyy\n    muuttua. Jos sinä minua rakastat, niin revi palasiksi\n    vihkimätodistus. Minä tiedän, että sinun ylevä sydämesi ei tahdo\n    kylvää eripuraisuuden siementä puolisosi sukuun. Mitä hyvää\n    sinulle olisikaan siitä! Rakas Eliina! Kalvavalla sydämellä ja\n    katuvalla omallatunnolla sanon sinulle viimeiset jäähyväiseni.\n    Minä lähden nyt Ranskan sotaan.\n\n    Sinut ajoi veljesi pois kodistasi minun tähteni; sinä seurasit\n    minua! Jos sinä tahdot, toimitan minä lakimiesten avulla, että\n    saat perintösi, jonka veljesi on vallannut, vaan kaikissa\n    tapauksissa, jotta et puutetta tulisi kärsimään, lähetän tässä\n    sinulle 1000 riksiä.\n\n    Kova on kohtalomme, armaani! Suutele puolestani pienokaista, jota\n    en saa nähdä, ja usko varmaan, ett'et sinä eroamme sure enemmän\n    kuin sinua aina rakastava...\"\n\n                                                   Anders Edler\".\n\n\"Hyljätty!\" jupisi Antti ja heitti vihaisesti paperin luotaan.\n\nSeuraavat paperit olivat kaksi 1000 riksin seteliä. Pieni paperipalanen\noli niiden ympärillä ja siinä oli: \"Anttini perintö isänsä jälkeen\".\n\nKyyneleitä nousi Antin silmiin. \"Äitini, äitini! mitä olet tehnyt!\nKärsinyt elinkautesi puutosta, jättääksesi minulle tämän suuren rahan.\nÄitini, äitini!\"\n\nVielä oli paperi jäljellä. Antti luki:\n\n    \"Vuonna 18-- 1 päivänä Joulukuuta syntyi ja saman kuun 3:na p:nä\n    kastettiin luutnantti Anders Edlerin ja hänen vaimonsa Eliinan\n    lapsi Anders. Kummina olivat Peitson torppari Isakka Matinpoika\n    ja hänen vaimonsa Eeva. Kasteen toimitti\n\n                                          _Karl Gabr. Ström_.\n                                            Provastin apulainen\".\n\nSeuraava paperi kuului:\n\n    \"Rakas Eliinani! Viisi vuotta on nyt kulunut. Pitkä on se aika\n    ollut sille, joka tietää tehneensä väärin. Kuinka ylevä, kuinka\n    suuri sinä olet, sen ymmärsin minä vasta saatuani sinun kirjeesi,\n    jossa sinä käsket minun elää ja olla kuin ei sinua olisikaan.\n    Eliina! Minun sydämeni oli pakahtua hävystä ja murheesta. Minä\n    olisin tahtonut polvillani pyytää sinulta anteeksi, vaan rakkaan\n    äitini olisi se askel saanut hautaan. Minä olen käynyt suuria\n    sotia. Minä koetin unhottaa sinua, mutta turhaan. Kuolema säästi\n    minua katuvaa elämälle. Viisi vuotta olin ulkomailla. Everstin\n    poletit rippuvat olallani, tähtiä on rintani täynnä. Nämä aijoin\n    tuoda sinulle, panna ne eteesi ja sanoa: ota ne ja se kokonaisena,\n    joka niitä kantaa. Silloin tuli kirje isältäni. Hän on kuoleman\n    käsissä. Hänen viimeinen tahtonsa on, että minä menen naimisiin\n    erään rikkaan, hyvän ja korkeasukuisen naisen kanssa. Mitä sanoo\n    Eliinani? Tahtooko hän, että isäni kirous jää minun päälleni, vai\n    että kirous isäni kanssa menee hautaan?\n\n    Tuhansia terveisiä pikku Antille. Kaikissa tapauksissa on hän\n    minun poikani. Lähetä hän minun tyköni, minä tahdon tehdä hänestä\n    miehen, paremman kuin hänen isänsä on. -- Oi Eliina! Et ymmärrä,\n    miten minun sydämeni on runneltu! Kirjoita pian vastaus\n\n                                                 Anders'illesi.\n\n    Riemula, Elokuussa 18--.\n\n    1000 riksiä seuraa tässä mukana\".\n\nAntti tarttui kiireesti viimeiseen kirjeeseen. Äitinsä kirjoittamaksi\ntunsi hän sen.\n\n    \"Minun rakas poikani! Näistä kirjoituksista tiedät äitisi\n    elämäntapaukset. Vaan sinä et tiedä vielä kaikkia. Isälläni oli\n    kaksi lasta, poika ja tytär; tytär olin minä. Ilmajoella oli\n    isälläni suuri talo. Hän oli rikas ja hyvä. Hän kasvatti minua\n    pappilassa rovastin tyttärien kanssa, ei sillä antaaksensa minulle\n    muuta kuin talonpoikaista sivistystä, mutta syystä että äitini\n    kuoli minun ollessani viidennellä vuodella. Minä sain kumminkin\n    oppia enemmän kuin talonpoikainen tyttö tarvitsee, ja minä kiitän\n    Jumalaa siitä. Miten nuoruuteni päivät kuluivat, se ei koske\n    asiaan, josta aijon puhua; olkoon vaan sanottu, että se aika oli\n    rauhallinen. Minä olin 16-vuotinen, kun ensi kerran näin sen\n    miehen, jota vielä rakastan, vaikka hän minut on kauan sitten\n    unhottanut ja nyt toisen kanssa onnellisena elää. Hän oli silloin\n    nuori, vaikka ikämme ero oli 12 vuotta. Hän oli kaunis, ja ne,\n    jotka minut nuorena näkivät, sanoivat minunkin olleen kauniin. Se\n    oli minun onneni, tahi onnettomuuteni! Itse sanon sitä onnekseni,\n    sillä rakkaus on puhdistanut sydäntäni, jos siinä vähänkään\n    puhtautta on, vaikka se ulkonaisesti on ollut -- vieläpä usein\n    sisällisestikin -- kovaa ja katkeraa. Se on opettanut minua\n    anteeksiantamaan, ja siinä autuaallisessa tunnossa, ettei\n    vähintäkään vihaa asu sydämessäni, uskallan minä astua\n    iankaikkisen armon eteen, Häneltä armoa anoen. -- Niin, minä olin\n    16-vuotinen, kun ensi kerran näin parooni Edlerin. Minä asuin\n    silloin vielä pappilassa. Kirkkoherra havaitsi, millainen välimme\n    oli. Minut lähetettiin kotia, ja hän, joka Suomen sotajoukossa\n    palveli, lähti kotiansa. Me vannoimme ikuista rakkautta. -- Viisi\n    vuotta kului. Öin päivin oli hän muistossani. Minä odotin häntä,\n    sillä hän oli luvannut tulla. Minulla oli näiden vuosien kuluessa\n    monta kosiaa, mutta minä hylkäsin ne kaikki. Silloin kuoli rakas\n    isäni, ja minua kahta vuotta nuorempi veljeni tuli isännäksi.\n    Hänelle juttelin sisarellisessa rakkaudessa rakkauteni, ja hän\n    iloitsi kuullessaan, että puheissa oli perää. Oi veljeni! En minä\n    silloin tiennyt, että sinun ilosi oli petollinen, että sinä\n    iloitsit saadaksesi siinä varmassa tiedossa, ettei parooni koskaan\n    minua vaimokseen ottaisi, pitää minun naimattomana ja siten\n    anastaa perintöni. Viiden vuoden kuluttua nousi tuo onneton Suomen\n    sota, ja kun minä kyynelsilmin muistin sulhastani, kun minä\n    unessa näin hänen verisenä sotatantereella syyttävän minua\n    uskottomuudesta, tuli hän. Hän oli kauniimpi, miehuullisempi kuin\n    ennen, ja, mikä paras oli, hänen rakkautensa oli muuttumaton.\n    Veljeni nauroi, kun parooni minua syleili, ja kun minä Edlerin\n    lähtiessä en voinut vastustaa hänen rukouksiansa, että seuraisin\n    häntä, vaan puhuin veljelleni, joka minulla oli isän sijassa,\n    vaikka hän nuorikin oli, niin nauroi hän ja sanoi: 'jos sinä\n    paroonia rakastat, niin seuraa!' -- Oi, minulla ei ollut silloin\n    todellista neuvonantajaa! Minä annoin maineeni alttiiksi ja\n    seurasin häntä, jota minä rakastin, huolimatta siitä, etten saanut\n    olla veljeni häissä. -- Edlerin rakkaus oli tulinen. Mutta ne\n    opetukset, joita minuun oli pappilassa istutettu, eivät sallineet\n    minun niin antautua hänen haltuunsa kuin hän olisi tahtonut.\n    Kokkolaan tulimme, ja siellä kuulutettiin Edler ja minä. Edlerin\n    veli Lorents oli se, joka tämän sai toimeen. Oi, jos minä olisin\n    voinut tätä Lorentsia rakastaa, niinkuin hän minua rakasti,\n    onnellisempi olisi silloin elämäni ollut! Tämä ylevä nuorukainen\n    joutui sodan uhriksi. Siunattu olkoon hän! -- Hiljaisuudessa\n    vihittiin meidät, niinkuin vihkimätodistuksesta näet, Lohtajalla.\n    Sitten seurasin minä Edleriä, kunnes minä palatessamme Torniosta\n    jäin Kälviälle, jossa minä sinun synnytin. Olin jo silloin\n    havainnut, että Anteroni tunteet minua kohtaan rupesivat\n    laimistumaan, ja tietämättä missä hän oli, odotin minä kirjettä\n    häneltä. Odotin kauan turhaan. Vihdoin se tuli. Mutta se ilmoitti,\n    semmenkin raha, joka kirjettä seurasi, mitä minä olin pelännyt,\n    vaikka en ollut hirvennyt sitä uskoa. -- Minä näin nyt selvästi\n    kaikki; en enää tohtinut toivoakaan hänen takaisin tuloansa. Se\n    aika oli surun aika, jota yksin sinun naurusi kätkyessä lievitti.\n    Minä kirjoitin veljelleni. Hän oli myynyt talonsa ja ostanut\n    toisen etelä-Suomessa. Hän käski minun tulla luoksensa. Suurella\n    vaivalla, sillä minä olin päättänyt sinulle säästää paroonin\n    rahat, saavutin minä Ollilan, jossa veljeni nyt oli isäntänä. Hän\n    otti minut veljellisesti vastaan. Mutta kun hän sai kuulla, että\n    minä olin naimisissa ja että sinä olit avioliitossa syntynyt,\n    julmistui hän. Ei auttanut, että minä nuhtelin häntä talon\n    myymisestä minun luvattani. Hän ajoi minut pois, mainiten\n    minua häpeällisimmillä nimillä. Hän koetti saada haltuunsa\n    vihkimätodistuksen, ja hän oli siinä onnistuakin. Se olikin jo\n    hänellä, vaikka minä sen salavihkaa kohta sain takaisin. En\n    tiennyt silloin sen arvoa. Surevalla sydämellä sanoin ijäksi\n    hyvästi veljeni asunnolle, ja sanomattomalla vaivalla tulin\n    Ilmajoelle. Provasti oli kuollut, ja neidit, joiden kanssa minä\n    nuorempana olin lukenut ja leikkinyt, käänsivät halveksien minulle\n    selkänsä. Minä olin nääntyä murheeseen. Minun täytyi myydä monta\n    lahjaa, joita onneni päivinä olin Edleriltä saanut. Mutta, armas,\n    rakas poikani! Sinä olit minulla; sinua ei voinut kukaan viedä\n    minulta. Sinä olit minun kaikkeni näinä koetuksen päivinä. Sinua\n    kantaen palasin takaisin sinne, missä sinä päivän valon ensikerran\n    näit, ja täällä olen minä elänyt köyhänä, mutta onnellisena,\n    hyväin naapurien parissa, eroitettuna maailman myrskyistä. Täällä\n    sain vielä kirjeen Edleriltä. Se sai kyyneleet silmiini vielä\n    kerran, viimeisen kerran. Hän oli unhottanut minut ja nainut\n    toisen. -- Hänellä on kaksi poikaa nyt.\n\n    \"Armas poikani! Missä tilassa sinä olet, kun tätä luet, en minä\n    osaa aavistaa. Tiedän vaan sen, että niinkuin nämä rivit ovat\n    kirjoitetut kuolemaa odottaessa, niin sinä niitä luet ollessasi\n    ahdistuksessa. Sen olet minulle luvannut, ja minä tiedän, että\n    sinä et riko lupaustasi. Suokoon Jumala, että tämä elämäni\n    kertomus olisi sinulle onneksi. Yhtä pyydän vielä, etkä sinä\n    äitisi muistolta voine mitään kieltää! Jos elämäsi kohtaukset,\n    joita ei osaa kuolevainen aavistaa, vievät sinut parooni Edlerin\n    ja veljeni kanssa yksiin, unhoita silloin ne kyyneleet, joita he\n    ovat tuottaneet silmiini! Anna myöskin äidillesi anteeksi, että\n    hän talonpojaksi sinua kasvatti, ettei hän antanut sinulle sitä\n    kasvatusta, joka olisi vienyt sinut isäsi säätyyn. Se oli ehkä\n    pahasti; mutta minä olen itse talonpoikainen, ja jos sinä häpeet\n    astua äitisi ammattiin, niin sallikoon Jumala tämän minun\n    tunnustukseni tulevan sinulle tutuksi, ennenkuin on sinulle\n    myöhäistä kääntyä isäsi säätyyn.\n\n    \"Tässä olen nyt kuvaillut itseni sinulle, jota maailmassa eniten\n    rakastan. Kaikki ihmiset ovat minut hyljänneet, sukuni, puolisoni;\n    kaikki, mutta Jumala ei minua hylkää. Maailmassa on yksi ainoa,\n    joka minulle on osoittanut ystävyyttä kurjuuteen jouduttuani. Jos\n    sinä tapaat Liisa Eskolan, joka nyt, kun veljeni vaimo on kuollut,\n    emännöitsee Ollilassa, niin kohtele häntä ystävällisesti; sano\n    hänelle viime terveiseni! Ja nyt, armas poikani! -- Henkeäni\n    ahdistaa; minun täytyy lopettaa. Sinä olet ollut äidillesi hyvä\n    poika, palkitkoon sinua siitä Hän, joka parhaiten palkita voi. Hän\n    pitäköön sinua aina avujen tiellä! Hän saattakoon meidät yhteen\n    siinä elämässä, missä surun kyyneleet eivät enää himmennä\n    silmiämme kaikkivaltiasta kasvoista kasvoihin nähdessämme\".\n\nAntti oli lukenut kiireesti nämä kirjoitukset. Kun hän oli tullut\näitinsä kirjeen loppuun, ei hiki enää valunut hänen otsaltansa, ei hän\nenää muistanut miten nämä uutiset aivan läheltä koskivat häntä. Hän ei\nhuomannut, että kaksi renkiä hänen lukiessaan oli tullut leivintupaan,\nettä he kummastellen silmäilivät häntä. Hän muisti äitiänsä; hän luuli\nnäkevänsä, miten hänen äitinsä kärsi. Hänelle oli nyt selvinnyt paljon,\nmitä hän ei ollut ennen tiennyt, ja ken voi syyttää häntä siitä, että\ntoinen ajatus hänessä oli viha, etenkin isäänsä kohtaan. Mutta silloin\nmuisti hän äitinsä varoitukset, ja nyt hieroi hän otsaansa tahtoen\npoistaa sieltä kaikki pahat mietteet.\n\nYö tuli. Ja lieneekö siinä mitään kummaa, ettei Antti tänäkään yönä\nsaanut unta silmiinsä, että hän mietti, miten kummasti kohtalo oli\nhänen elämänsä askeleet ohjannut, kun se antoi hänen tietää kuka hän\noikeastaan oli -- Ollilassa! Kun se ohjasi juuri hänen setänsä taloon\nhänen askeleensa!\n\n\nIX.\n\nEriskummainen pyhäaamu.\n\nLiisa oli poissa. Hän oli koonnut kapineensa ja mennyt. Kaksi päivää\noli hänen lähdöstänsä kulunut. Hän oli lähtenyt iloisena, sanomatta\nmistä hän aikoi hakea turvaa. Hänen viimeinen lauseensa lautamiehelle\noli: \"tuosta avioliitosta ei tule mitään!\" Ja sen voi hän suuremmalla\nluottamuksella nyt sanoa, sillä hän oli tuorstaiaamuna kauan puhellut\nAntin kanssa.\n\nMaisteria ei näinä päivinä paljon näkynyt, ja että lautamies itse oli\npahalla tuulella, sen sai Anttikin havaita. Hanna istui näinä päivinä\nenimmästi pirtissä, missä Antti rekeä korjasi. Hän oli iloisempi nyt\nkuin ennen.\n\nYhden ainoan kerran oli Hanna näinä päivinä vaalennut. Se tapahtui\nlauvantai-iltana, kun Antti hänelle kuiskasi: \"Huomenna olette jo\npuoleksi rouva; huomenna kuulutetaan!\"\n\nHanna vaaleni silloin ja loi silmänsä nuhtelevasti Anttiin; mutta\nsilloin kuiskasi Antti: \"Sallikaa minun puhua teille muutama sana\nhuomenna, ennenkuin suurukselle mennään\".\n\nHanna myöntyi tuohon pyyntöön, ja ne silmäykset, joilla he katselivat\ntoisiaan, puhuivat enemmän kuin sanat. Hanna punastui, kun Antti\nlausui: \"Minä sanon niinkuin Liisa: teidän ja maisterin liitosta ei\ntule mitään.\"\n\nMutta että Hanna huomispäivää pelkäsi, se ei ollut kumma.\n\nOdottaessa jotakin tärkeätä hetkeä tahi sitä pelätessä -- aika\nkumpaisessakin tapauksessa kuluu hiljaa, viimeisessä tapauksessa\nkumminkin kiireemmästi.\n\nPyhäaamu tuli.\n\nLautamies on noussut. Hänen päätänsä pakottaa; hän ei ole ensinkään\nsillä mielellä, millä isän tulisi olla tyttärensä kuulutuspäivänä.\nMaailma tuntuu hänelle niin tyhjältä, ja nyt kun hän viimein on\nonnistumaisillaan saada hartaimmat toiveensa toteutumaan, on saada\ntyttärensä ja samalla itsensä herrassukuun, ei hän sitä iloa tunne,\njota hän siitä toivoi. Lautamiehen luonne on tuollaisia, joiden\nkuvaamiseen kynä ei pysty, jotka tekevät mitä päähän pistää, samalla\nasiaa miettimättä ja miettien. Hän oli ymmärtäväinen. Kaikki, mitä hän\nteki, näkyi ymmärtäväisen työltä; mutta usein oli työ tehtynä,\nennenkuin lautamies itsekään tiesi, miksi hän niin oli tehnyt. Hän oli\nahne ja itsekäs, mutta nuo molemmat ominaisuudet eivät tulleet siinä\nmäärässä näkyviin kuin ne hänessä vallitsivat, sillä ylpeys oli se\npaino toisella vaakalaudalla, joka piti vallalla jonkunmoisen\ntasapainon. Kipeästi pisti häneen antaa häissä ja muissa pidoissa\nhopearahoja morsianvatiin, kipeästi pisti häneen ostaa tyttärelleen\nkalliita vaatteita ja muita kaluja; mutta ylpeys vaati, ja lautamies ei\nvoinut vastustaa. Väliin taasen antausi hän kauppoihin, joissa hänen\nitsekkäisyytensä pisti esiin; mutta hän voitti rahoja, ja ylpeys sai\nsilloin kärsiä. Hänen ylpeytensä sai aikaan tuon hänen pyrintönsä\npäästä herrassukuun, sillä siihen päästyänsä toivoi hän pääsevänsä\npitäjän etevimmäksi mieheksi. Että hän kotonansa oli kova, sen olemme\njo osaksi nähneet, ja kummalliselta saattanee näkyä, miten tämmöinen\nmies isäntänä saatti niin kaikki järjestyksessä pitää.\n\nHän istui nyt pöytänsä ääressä, ja koko hänen ilonsa puhkeusi näihin\nsanoihin: \"Jumalan kiitos!\" Mutta hänen äänensä ei suurta\nkiitollisuutta osoittanut.\n\nMaisteri toisessa kamarissa makaa vielä. Kynttilä palaa hänen\nvuoteensa vieressä, ja tuolilla on kirja _Hutterus redivivus_. Tuo\nmerkitsee, että hän on lukenut. Jos me maisterin -- tahi ylioppilaan,\nsillä sitä enempää hän ei ollut -- kirjeistä luulemme, ettei hän työtä\ntehnyt, niin olemme väärässä. Maisteri Lager oli lukenut paljon, ja\nhänen totinen aikomuksensa oli päästä jouluksi papinvirkaan. Maisteri\noli itse hankkinut ne tiedot, mitä hänellä oli. Himmeästi muistaa hän\nensimäistä nuoruuttaan. Isää ei ole hänellä ollut, hän ei ainakaan\ntiedä hänestä mitään. Hän ei muista äitiänsäkään, sillä jo viidenneltä\nikävuodeltaan on hän ollut yksin maailmassa. Hän kulki ensin ympäri\nkerjäten, kunnes hän vähän isommaksi tultuaan sai palveluspaikan\nTurussa Rettigin luona. Vaan siellä hän ei kauan menestynyt. Hän haki\ntietoja; hän oli oman halunsa voimalla oppinut, ja oma, ihan oma oli\nhänen ajatuksensa päästä kouluun. Sinne autti häntä muuan kauppamies,\njoka sattumalta oli havainnut pojan innokkaat pyrinnöt. Lagerin luvut\nonnistuivatkin niin, että hän, vaikka jokainen päivä hänelle oli kuin\nkova kurjuuden koulu, 23 vanhana tuli ylioppilaaksi. Silloin muuttui\nhänen sisällinen tilansa kummallisesti. Hänen sydämensä oli ollut avoin\nvastaanottamaan kaikkea hyvää tähän saakka. Hän eli tosin suurimmassa\nkurjuudessa; mutta hän oli velatta. Hänen olentonsa oli siisti, hänen\nkäytöksensä oli nöyrä. Mutta nyt muuttui kaikki. Hän tuli tutuksi\nmuutamain rikkaiden kanssa. Ja nyt heräsi vähitellen hänessä kysymys,\njoka sai hänet poikkeamaan harhateille, sille harhatielle, jota hän nyt\non kauan kulkenut. Tuo kysymys oli aivan tavallinen; se oli vaan\ntällainen:\n\n\"Miksi olen minä näin kurja, kun toiset ovat rikkaat ja elävät\nhuoletta?\"\n\nMiten maisteri sai tämän Gordion-solmun avatuksi, näemme hänen\nnykyisestä tilastaan. \"Se ei vaikuta asiaan, miten solmut avataan, kun\nse vaan auki tulee\", lienee hän, niinkuin muinen kuningas Aleksanteri\nsuuri, arvellut. Hän rupesi elämään niinkuin hänen toverinsa elivät;\nhän joutui velkaan, hän tuli valehteliaksi, väliin pettäjäksi; mutta\ntuo sai hänen sydämensä yhä vaan kovemmaksi. Vihdoin ei hän enää\nuskaltanut tulla rohvessoriensa näkyviin. Kaikki paremmat toverit\nheittivät hänen, ja yhä alemmaksi vaipui hän. Toveria oli hänellä\nvieläkin, mutta vuosi vuodelta aina yhä huonompia. Lager havaitsi\nviimein, kun oli 7 vuotta tällä lailla kulunut, että tämä tie ei\nparatiisiin vienyt; mutta hän oli yksinäinen, häntä ei surrut kukaan,\nhän oli kaikin puolin oma herransa. Hävyttömyydessä voittivat toverinsa\ntuskin häntä; mutta juomisessa ja pelissä olivat ne aina voiton\npuolella, sillä juominen ei ollut juuri Lagerin päävika, vaikka hän\nsitä, enemmän tottumuksesta kuin taipumuksesta harjoitti. Tällainen oli\nmaisteri Lager, kun hän Helsingistä kesällä karkasi. Kunniantunnon\nkynttilä ei hänessä kumminkaan ollut kokonaan sammunut, ja kun hän tuli\nOllilaan, rupesi se vähän vireämmästi palamaan, vaikka hänen kirjeensä\neivät kaikin paikoin sitä osoita. -- Kun hän päätti rakastua\nlautamiehen tyttäreen, teki hän sen tavarain tähden; mutta hän havaitsi\nhyvin itse, että Hanna ei hänelle rahattakaan halpa ollut; Hanna sai\nherätetyksi parempain tunteiden jäännökset eloon hänen sydämessänsä.\n\nHän ei ole vielä noussut; hän makaa, ja hänen ajatuksensa ovat\ntulevaisuuteen kääntyneet. Hän on tehnyt lujia päätöksiä. Ensin on hän\nkysynyt, miksi hän aina Hannan parissa on niin ujo. Tuota hän ei\nymmärrä. Hän on päättänyt päästä tuosta ujoudesta vähäisellä\ntunnustuksella edellisestä elämästään. Hän ei vielä ollut valehdellut\nmitään Hannalle; nyt hän päätti valehdella. Mutta hän päätti valehdella\nsillä lailla, että hän valheellaan liikuttaisi Hannan sydäntä. Hän\npäätti myös papinvirkaan tultuaan kokonaan muuttua toiseksi ihmiseksi.\n-- \"Onni on tarjoutunut minulle; minun on sen tähteä satamaan\nseuraaminen, sillä Jumala on totisesti sallinut minun tänne tulla\" --\najatteli hän. Samalla sattui hän silmäilemään oikeaa kättänsä, jonka\netusormessa oli sormuksen sija vielä näkyvissä. -- \"Sinä, minun äitini\nainoa perintö, sinä olet poissa; mutta sinä tulet takaisin ja tuot\nmuassasi minulle enemmän kuin äitini voi minulle antaa!\" -- Maisteri\noli antanut kihlasormuksena sormuksensa Hannalle.\n\nIsä ja ylkä olivat kamarissaan vielä. Molemmat luulivat olevansa\nonnensa satamassa. --\n\nVaan ennenkuin menemme kertomaan tämän päivän tapauksia, on meidän\nsilmäileminen niitä kahta, jotka Ollilassa vielä kertomukseemme\nkuuluvat.\n\nPirtissä nukkuvat kaikki, leivintuvassa kaikki; sillä nyt on pyhäaamu,\nja levollahan pyhäpäivä paraiten pyhitetään. -- Ei, Antin vuode\nleivintuvassa on tyhjänä. Hän on noussut tavallisella arkipäivän\najalla. Ei ole tuota kukaan huomannut. Hän on pukeutunut\npyhävaatteisiinsa ja mennyt -- Hannan luo.\n\nOllila oli jakaunut kahteen leiriin. Isä ja ylkä olivat toisella,\nmorsian ja renki toisella puolen. Isä ja ylkä eivät vihollisista tiedä,\nvoiton pitäisi siis olla toisella puolen. Hannan pöydällä palaa\nkynttilä. Nuorukainen ja neitonen istuvat vastatusten. He puhuvat.\n\n\"Hanna! Te tahdotte tietää, millä keinolla minä voin teitä auttaa. Te\nluotitte minun sanoihini, kun en keinoa tiennyt; tuo todistaa minulle,\nettä te minuun luotatte, kun saatte kuulla välikappaleen?\"\n\n\"Minä luotan teihin; eihän minulla ole ketään, ei ketään muuta\".\n\n\"Mutta, Hanna, te ette ensinkään tunne minua; voisittehan hakea neuvoa\npappilasta, jossa te olette tunnettu ja rakastettu\".\n\n\"Voi, Antti! Älkää pappilaa mainitko! Pappilan neidit tuskin sietävät\nnähdä minua. Kirkkoherra tosin on hyvä; mutta en tiedä syytä, miksi en\nhäneen voi luottaa\".\n\nAntti istui hetken aikaa ääneti. Vihdoin nousi hän ja meni vakavasti\nHannan tykö. \"Te ette tunne minua\", puhui hän; \"mutta kun minä sanon,\nulkokullailematta sanon: minä olen rehellinen, Jumalaa pelkääväinen\nmies, niin tunnette minut. Tosi on, että toimeni maailmassa on vaan\nhalvan palkollisen, kun sitävastaan te olette rikas, sivistynyt; mutta\nkumminkin uskallan minä sanoa: Hanna! Se keino, joka voi rikkoa teidän\nja maisterin välin, on, että annatte sydämenne toiselle. Hanna, antakaa\nse minulle, niin olemme molemmat pelastetut!\"\n\nHanna silmäili kummastellen nuorukaista. Hänen poskensa punottivat,\nvaan huulten yli ei sanaa tullut.\n\n\"Te ette vastaa?\"\n\n\"Se keino ei auttaisi. Se saisi matkaan vaan, että te saisitte seurata\nLiisaa\", vastasi Hanna hiljaa.\n\n\"Teillä ei ole luottamusta minuun! Hanna, jos ei teillä isää olisi, ei\näitiä, ja olisitte köyhä palkollinen niinkuin minä, mitä vastaisitte,\njos minä sanoisin teille: Me olemme molemmat köyhät, mutta me olemme\nnuoret. Me jaksamme tehdä työtä. Tule, Hanna, minulle morsiameksi!\nMinun äitini huone, vaikka lahonnut ja huono se on, antaa meille\nsuojelusta, kunnes voimme rakentaa paremman. -- Mitä vastaisi Hanna\ntuohon kysymykseen?\"\n\n\"Sitä en osaa sanoa -- -- -- Jumala, eihän se kuulu tähän!\" -- vastasi\nHanna hiljaa ruusunpunaisena.\n\n\"Enemmän kuin Hanna voi tietää, kuuluu se tähän. Sano, armas Hanna,\nmitä vastaisit?\"\n\nMuutama silmänräpäys kului. Veri oli puhjeta Hannan poskista. Vihdoin,\nkun Antti lempeillä, mutta surullisilla silmillä tarkasteli häntä,\nikäänkuin olisi Hannan vastaus tärkein hänelle maailmassa, tarjosi\nneito kätensä Antille ja vastasi tuskin kuultavalla äänellä: \"Minä en\nhäntä hylkäisi\".\n\nAntin silmistä lensi ilon säde. \"Nyt tunnen minä Hannani sydämen!\"\nsanoi hän ja puristi hellästi Hannan kättä, joka ensi kerran hänen\nkädessänsä lepäsi. \"Ja nyt, Hannani, elä enää pelkää, luota Jumalaan!\nHän ei toiveitamme häpeään käännä\". --\n\n\"Antti! Jumalan tähden, mitä aijot tehdä?\" -- kysyi Hanna pelästyneenä.\n\"Sinä tiedät mimmoinen isäni on! Oi, sinä et tunne, ettei hän koskaan\nperuuta päätöksiänsä!\"\n\n\"Sentähden pitää minun joutua. Armas Hannaseni, luota minuun; ja nyt,\nrakastettuni, hyvästi! Tärkeä on tämä päivä\".\n\nHanna ei ennättänyt sanoa mitään. Se rukous, joka hänen huulillaan oli,\nei pukeutunut sanoihin. Hän vaipui tuolille istumaan, ja silloin\nhuokasi hän peläten: \"Jumala, mitä aikoo Antti tehdä?\" --\n\n\"Katso lurjusta!\" huusi Sakari renki Antille vastaan, kun tämä tuli\nleivintupaan. \"Hän on olevinaan niin pyhä ja kulkee kumminkin salaa\nyökulkua. Ahaa, lurjus! Mitä luulet lautamiehen tästä pitävän?\"\n\nAntti säikähti; sillä hän luuli Sakarin tietävän, missä hän oli ollut.\nHän ei nyt kauan miettinyt. Kiire oli tullut. -- \"Ole vaiti!\" sanoi\nhän, \"ja puhu, jos tiedät, joko on lautamies noussut?\"\n\n\"Totta kai! -- Älä kiirettä pidä; ennätät sinä vielä saada maistaa\nkeppiä, ennenkuin menemme kuulutusta kuulemaan\".\n\nAntti ei vastannut mitään; hän meni vaan arkkunsa luo, otti paperit\nrasiasta käteensä ja meni pirttiin.\n\n\"Mikä piru on Anttiin mennyt?\" jupisivat rengit leivintuvassa.\n\nLautamies oli täydessä pyhäpuvussa. Maisteri oli nyt hänen kamarissaan.\nHe puhuivat vähäpätöisiä asioita; mutta niissäkin tiesi maisteri niin\nviisaasti latoa sanojansa, että aamullinen mielipaha lautamiehestä\nkatosi.\n\n\"Kun minä kerran olin puolisella senaattori S----n luona\", alkoi\nmaisteri ja jutteli nyt pitkän tarun, josta pisti esiin, miten hän oli\ntuttu senaattorin kanssa. Tuollaiset puheet, semmenkin kun maisteri\nviime viikolla oli näyttänyt kaksi kirjettä, jotka hän pappilassa\nollessaan sanoi saaneensa kuuluisalta mieheltä Helsingissä,\nmiellyttivät niin vanhaa lautamiestä, että hän suunsa täydeltä nauroi.\n--\n\n\"Mutta\", sanoi äkkiä maisteri, \"minä olen tosin tollo; enhän ole\nmuistanut ensinkään morsianlahjoja. Onpa kumma, ettette ole minua\nmuistuttaneet! No, Helsingistä minä niitä voin lähettää\".\n\n\"Olkaa vaiti!\" -- sanoi naurusuin lautamies, -- \"kyllä minä otan ne\nosalleni, niinkuin isän tulee. Nousevalla viikolla lähden Hannani\nkanssa markkinoille ja, hitto vieköön, emme sieltä tyhjänä palaa! Sillä\nminulla on --\"\n\n\"Onko lautamies kamarissaan?\" kysyi Antti samassa pirtissä ja kolkutti\novelle.\n\n\"On; mitä sinä tahdot? En minä nyt jouda\", vastasi lautamies.\n\nAntin ääni vapisi vähän, kun hän vastasi: \"Sallitteko minun puhua\nkanssanne vähäisen?\" --\n\n\"Tule sisälle\" -- ärjäsi lautamies -- \"ja sano pian, mitä sinulla on\nsanomista!\"\n\nEi vavissut Antti enää. Jäykästi astui hän lautamiehen eteen ja\nsilmäillen maisteria sanoi hän: \"Minun puhettani ei tule kenenkään\nkuulla muun kuin lautamiehen\".\n\n\"Hitto vie! Eivätkö ne ole kaikki riivattuja!\" huusi lautamies. \"Ei ole\nennen ollut tapa täällä kuiskauksille ruveta. Suoraan suusta, mitä\nsinulla on sanomista!\" --\n\nAntti seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. \"Minä en tiedä, miksi en\nsaisi teille kahden kesken sanoa, mitä minulla on sanottavaa\", lausui\nhän.\n\n\"Mutta minä tiedän sen!\" -- Lautamies luuli nimittäin loukkaavansa\nmaisteria, jos rupeisi kahden kesken puhumaan Antin kanssa.\n\n\"No, koska te niin tahdotte! -- Tunnetteko, lautamies, tämän?\" Antti\notti taskustaan äitinsä sormuksen, johon oli piirretty 'A. E'\".\n\n\"En; oletko villissä? Mistä minä sen tuntisin?\"\n\n\"Se on äitini sormus\".\n\n\"Mitä se minuun kuuluu?\"\n\n\"Se oli teidän sisarenne sormus, teidän sisarenne, minun äitini,\nparooni Edlerin ja Eliinan vihkimäsormus\".\n\nJos olisi salama iskenyt lautamiestä vasten suuta, ei olisi hän niin\nhämmästynyt, kuin tätä sanomaa kuullessaan. -- \"Sinä valehtelet, sinä\npaholainen valehtelet!\" huusi hän. \"Eliina ei ollut koskaan paroonin\nkanssa vihitty; se on valhe. Siis ei saattanut heillä olla\nvihkimäsormusta\".\n\n\"Todistus on tallella\", sanoi Antti.\n\n\"Missä!\" huusi lautamies.\n\n\"Tässä!\" Antti antoi lautamiehelle todistuksen.\n\nLautamies luki sen. \"Aivan oikein! Todistus oli tässä; mutta missä on\nse nyt?\" Lautamies piti paperia kynttilän tulessa. Se leimahti kerran.\n-- Parooni Edlerin ja Eliinan vihkimätodistus oli porona.\n\n\"Konna!\" sanoi Antti. -- \"Vähä tuo olisi, ellei enemmän todistuksia\nlöytyisi!\"\n\n\"Mitä sanot? Mitä olet uskaltanut sanoa, eläin? Te kuulette sen, herra\nmaisteri; te kuulitte sen?\"\n\n\"Minä närkästyin, antakaa anteeksi, setäni! -- -- Mutta tänään ei\nkuuluteta Hannaa, se oli minulla oikeastaan asiana; sillä Hanna ei ota\nmaisteria\".\n\n\"Ei, Jumal'auta, tämä kelpaa! Mitä sanotte, maisteri? Sakari, Matti,\nJaakko!\" huusi lautamies vaahtosuisena vihasta. \"Köysi tänne! Mitä olet\nuskaltanut sanoa! Sinäkö olisit tuon korkeasukuisen parooni Edlerin\npoika! -- Vartioikaa häntä, herra maisteri!\" -- Ja lautamies juoksi\nrenkejänsä kutsumaan.\n\n\"Elkää vartioiko, kyllä minä täällä pysyn, kunnes lautamies tulee! --\nTeille, herra maisteri, olisi minulla myös sana. Te olette konna, jos\nte pakoitatte Hannaa naimisiin kanssanne vastoin hänen tahtoansa\".\n\n\"Sinä olet konna, joka tunkeudut asioihin, jotka sinuun eivät kuulu\",\nsanoi maisteri vaalistuen.\n\nAntti oli samaten vaalea. Hänen yrityksensä rynnistyksellä valloittaa\nlautamiehen sydän oli saanut onnettoman lopun. Jos maisteri ja Hanna\nkuulutettaisiin, silloin olisi kaikki turhaa.\n\nLautamies tuli takaisin. Rengit seurasivat häntä.\n\n\"Tämän miehen kädet sidotaan. Sakari lähtee heti nimismiehen luo; minä\nmenen Riemulaan\".\n\n\"Sallikaa minun teitä seurata!\" pyysi Antti.\n\nLautamies ei ollut kuulevinaankaan Antin pyyntöä. Omin käsin hän\ntarttui Anttiin, ja Antti tarjosi itse kätensä lautamiehelle\nsidottaviksi. -- Mutta kun lautamies nyt pisti kätensä Antin taskuun ja\nsieltä veti esiin kaikki Elina vainajan paperit, silloin oli Antti\nnääntyä. Mutta sanaa ei tullut hänen huultensa yli.\n\n\"Minä lähden näillä Riemulaan\", sanoi lautamies.\n\nKun Hanna lautamiehen lähdettyä kuuli, miten oli Antin käynyt, kätkeysi\nhän kamariinsa. Kyyneleet olivat taasen hänen turvansa.\n\n\nX.\n\nRiemulan parooni.\n\nMihin katoo vanhuksesta nuoruuden ilo ja riemu? Tylsyttävätkö vuodet,\njotka vyöryen kulkevat, ihmisten tunteita, vai mikä on se voima, joka\nkääntää vanhuksen silmät niin, ettei hän enää voi huviansa löytää\nsiinä, missä ennen oli hänen koko sydämensä? Matkansa päähän tullut,\nmiksi ei hän silmäile samalla ilolla taaksensa kulunutta matkaa, kuin\nhän eteenpäin silmäili lähtiessään matkalle? Silloin oli musta, pimeä\ntulevaisuus hänen edessään; nyt ovat hänen kuluneet päivänsä muiston\nvalossa selvät. Mutta kumminkin on hän itse aivan toinen -- miksi?\n\nOsaat, vanhus, tuohon vastata paremmin kuin minä, jonka matkan pää\nvielä on tiesi missä. -- Minä voin vaan arviolta vastata tuohon\nkysymykseen. Minä luulen, että nuorukainen, joka elämän matkalle on\nantaunut, löytää voimansa juuri tulevaisuudestaan. Tulevaisuus\non häneltä salassa, mutta hänen mielikuvituksensa tunkeutuu\ntulevaisuuteen; se kuvailee hänelle näkyjä, joissa hän, nuorukainen, on\npäivän sankari: se näyttää hänelle, miten hän pyrkii, miten hän\nonnistuu. Matkaa kapalosta hautaan valaisee mielikuvitus, ja siitä imee\nnuorukainen voimia, kun väliin aurinko kuumasti polttaa tahi elämän\nmyrsky on hänet kukistaa. -- Vaan kun on matka kulunut, kun harmaa pää\nlepoa vuottaa, kun on kuvitus sammunut, kun tulevaisuus supistuu\nhautaan, toisin mahtanee sydän, joka nyt nuoruudestansa kerskaa,\nsilloin ajatella ja tuntea. Vanhus näkee elämässä varsinaisuuden.\nNuori, runollinen sydän lakkaa vihdoin näkemästä maailmassa mitä hän\nmuinen näki ja elämänsä ehtooseen asti näkevänsä luuli. Säveleet eivät\nenää soi hänen korvissaan; kaikki on toisin. Edessänsä hauta, takanansa\nkuluneita päiviä. -- Missä on hänellä ilo haettavana?\n\nKuluneista päivistä riippuu haudan rauha; niistä riippuu vanhuksen ilo.\nJos hän taaksensa silmäillessään näkee töitä, elämänsä kuluessa tehtyjä\nsemmoisia, jotka eivät saa hänen vanhoja ryppyisiä kasvojansa hävystä\nvaalenemaan, vaan jotka päin vastoin saavat hänen vanhan sydämensä\nrauhallisesti tykyttämään, on hän iloinen. Hänen omatuntonsa ei soimaa\n-- ja kun omatunto ei soimaa, kadottaa hauta hirmumuotonsa. Tulevaisuus\non vanhukselle silloin valoisampi kuin tulevaisuus nuorukaiselle, joka\nalkaa elämänsä retken.\n\nVaan missä on se vanhus, jonka omatunto olisi niin puhdas, ettei sitä\nainakin joku muisto soimaisi? Harvassa on tällaisia. Usein on vanhuksen\nilo ja riemu omantunnon soimauksiin kadonnut. Ja haudan partaalla\nviimestään herää omatunto.\n\nPenikulma Ollilasta on Rienmlan kartano, suuri, viiden manttaalin talo.\nSiinä asuu parooni Edler, entinen eversti Ruotsin sotaväessä.\n\nEdlerin suku on ylevä suku. Miespolvia on Riemula ollut tämän suvun\nhallussa. Kaikki siellä näyttää, että sen asukkaat ovat olleet\nvarallisia, sillä harvassa tavataan Suomessa herraskartanoa, jonka\nulkomuotokin niin juhlalliselta näyttäisi katsojan silmiin kuin\nRiemulan. -- Kauniin lahden rannalla seisoo hovi, kuudennentoista\nsataluvun rakennustavan mukaan rakennettu. Tammikäytävä yhdistää\nvaltatien kanssa kartanopihan, joka ympärinsä on rakennettu. Kolmelta\ntaholta hovin ympärillä on tuo suuri puutarha näkyvissä, jonka\nvertaista kauneudessa harvoin tavataan.\n\nTämän kauniin kartanon isäntä on parooni Anders Edler.\n\nVanha on hän nyt; hänen päänsä päälle on aika valanut valkean lumensa,\nhänen silmänsä ovat hämärät, hänen niskansa kyyryinen, ja kumminkaan ei\nhän ole vielä kuudettakymmenettä vuottansa saavuttanut. Hän istuu tänä\npyhäaamuna, jona Ollilassa niin kummallisia asioita on tapahtunut,\npienessä kamarissa, jonka akkunaliinat ovat alaslasketut, sairasvuoteen\nvieressä. Hänen vaimonsa istuu vuoteen toisella puolella, ja molempain\nsilmäykset tarkastelevat sitä, joka vuoteessa makaa. --\n\nJa vuoteessa makaa kuoleman käsissä nuorukainen, paroonin ainoa poika,\nhänen vanhuutensa sauva, hänen ikänsä toivo, nuori ylioppilas Lorents\nEdler. Hän on kuoleman käsissä. Lääkäreiden rohdot eivät enää auta,\näidin rukoukset eivät enää auta. Kuolema tekee työtänsä.\n\nNuorukainen lepää rauhallisesti; hänen himmeät silmänsä ovat luodut\nmilloin äitiin milloin isään päin. Hymy on hänen huulillansa; hän oli\nsuorittanut tilinsä maailman kanssa; kuolema ei ole hänelle kauhea,\nsillä hänen omatuntonsa on puhdas.\n\nÄidin sydän on pakahtua. Tuskin on vuosi kulunut siitä päivästä, jona\nhän surullisena painoi umpeen vanhemman poikavainajansa silmät, ja nyt\non päivä tullut, jona ainoa jäljelle jäänyt samaa palvelusta odottaa.\n\nParooni on koko yön ollut levoton. Milloin on hän istunut tuossa, missä\nhän nytkin istuu, milloin noussut ja tuntikaudet kulkenut edestakaisin\nsalin lattialla. Kaksi vuotta taapäin oli hän nykyiseen tilaansa nähden\nnuori. Kun hänen vanhempi poikansa tuli sairaaksi, rupesi parooni\nlamaantumaan, ja hänen mustat hiuksensa kävivät harmaiksi. Mutta kun\nhän pian sen jälkeen sai kuulla, että hänen nuoremmankin poikansa\nelämänlanka oli katkeamaisillaan, että Lorentsin keuhkot olivat\nloppumaisillaan, silloin muuttuivat hänen harmaat hiuksensa\nlumivalkeiksi; silloin vanheni parooni päivässä enemmän kuin ennen\nvuodessa.\n\n\"Herra auta, Herra auta!\" huokasi kyynelsilmin vanha rouva, ja\nhellästi, niinkuin äidin silmät voivat katsoa lastaan, katseli hän\nnuorukaista. Parooni ei sanonut mitään, mutta suuret hikihelmet\nvierivät alas hänen otsaltaan.\n\n\"Siinä sammuu viimeinen toivomme!\" puhui hiljaa äiti, ja kyyneleet\nkatselivat nuorukaisen laihaa kättä, jota hän kädessänsä piti.\n\nNuorukainen hymyili ihanasti. -- \"Tuolla\", kuiskasi hän sammuvalla\näänellä, \"virkoo sammunut toivo taasen\".\n\nParooni nousi. Tässä ei hän voinut istua. Hän meni taasen saliin;\nsiellä käveli hän käsiänsä väännellen.\n\n\"Jumala kostaa sinua, jos sinä valasi rikot! Nämä olivat Edlan\nviimeiset sanat\", jupisi parooni itsekseen. \"Niin, niin, Edla! Sinun\nennustuksesi toteutuu; Jumala kostaa, ja hirmuinen on hänen kostonsa...\nOi, Eliina! Sinä puhdas sielu! Sinä, joka et kironnut, etkä\nvihannutkaan minua, rukoile sinä Häntä, jonka taivaassa olet, että Hän\nminun kovan kuormani keveämmäksi tekisi; rukoile että Hän minulle\njättäisi tämän ainoan lapsen...! Oi, ei, ei! Minä olen ansainnut\nkaikki, mitä minun osalleni kaikkivaltias nyt on antanut. Minä olen\nollut kova, sydämettä, Jumalatta; nyt kukistavat minut kerrallaan\nkaikki elämäni pahat työt\".\n\nKamarin ovella näkyi paroonin rouva. Hän viittasi paroonille; hänen\nposkensa olivat kyynelistä kosteat.\n\nParooni painoi otsaansa vasten käsiään. Hänen ei tarvinnut kuulla\nsanoja, hän ymmärsi viittauksen; hän heittäytyi tuolia vastaan\npolvilleen ja itki kuin lapsi.\n\nPitkä aika kului näin. Kun rouva toisen kerran näkyi ovella, oli\nparooni vielä polvillansa.\n\n\"Terveisiä Lorentsilta; hän on mennyt!\" sanoi rouva hiljaisella\näänellä.\n\nParooni ei sanonut mitään; syvemmälle tuoliin painoi hän kasvonsa.\n\nSilloin lähetti alkavan päivän aurinko ensi säteensä puhjenneiden\ntalvipilvien välistä. --\n\nVanhuksen voimat ovat sitkeät -- niin sanotaan; mutta loppumattomat ne\neivät ole. Kun ruumis ja sielu samalla työtä tekevät, loppuvat voimat\npikemmin. Parooni oli viime vuorokaudet valvonut; edellinen suru oli\nlannistanut hänen voimansa, ja nyt, kun auringon säde näkyi, pyörtyi\nhän.\n\nSilloin kun tämä tapahtui hovissa, tuli reki Riemulan pihalle, ja\nreestä nousi lautamies Ollila.\n\nHän tuli, hän oli tiellä miettinyt asiaansa ja tehnyt päätöksensä. Hän\nei epäillyt Antin puheessa olevan totuutta; hän oli myös sen verran\nlakimies, että hän ymmärsi ei edesvastauksetta tehneensä mitä oli\ntehnyt, jos asia oikeuden eteen joutuisi. Mutta lautamies oli ennen\npetoksella päässyt monesta pulasta, ja hän luuli nytkin sillä\npääsevänsä. Hän hämmästyi siis kuullessaan, ettei hän ensinkään tänä\npäivänä voisi päästä paroonin puheille. Hän oli luullut saavansa\nparoonilta kiitosta, sillä hän luuli Antin ilmaantumisen olevan\nparoonillekin varsin vastoin mieltä. Hän oli, siinä varmassa luulossa,\nettei parooni tunnustaisi Anttia, käskenyt mennä nimismiestä noutamaan.\nHänen ensi ajatuksensa, kun hän rekeen istui antautuen kotimatkalle,\noli katumus, että hän oli nimismiestä kutsuttanut. Hän ajoi täyttä\nlaukkaa ennättääkseen, jos suinkin mahdollista, takaisin ennen\nnimismiehen tuloa Ollilaan.\n\nMutta Riemulassa makasi nuorukainen kuolleena vuoteessaan. Kamarissa\nmakasi parooni tiedotonna. Rouva istui nyt hänen vuoteensa vieressä.\n\nKirkkoväki samosi kirkkoon. Sanoma maisterin ja Hannan kuuluttamisesta\noli levinnyt, ja sitäkin nyt mentiin kuulemaan. Mutta nuoren paroonin\nkuolemasta ei vielä mitään tiedetty.\n\n\nXI.\n\nAntin ylevyys.\n\nVaan jos lautamies luuli pyhäpäivän kummain siihen loppuneen, mitä hän\nnyt oli nähnyt tapahtuvan, niin pettyi hän.\n\nLautamiehen lähdettyä Riemulaan istui Antti kovan sisällisen\nahdistuksen alaisena lautamiehen kamarissa, jossa palkolliset turhaan\nkoettivat saada häneltä tietää, mitä oikeastaan tapahtunut oli. Aamun\nkuluessa oli Ollilaan, niinkuin väliin pyhäaamuisin tapahtui,\nnaapuritaloista väkeä kokoontunut ja kummastellen kuullut, että Antti,\njoka yleisesti oli tunnettu paraimmaksi työmieheksi ja hiljaisimmaksi\nihmiseksi, oli jonkun suuren rikoksen tähden köysissä.\n\nOllilan miehistä ja piioista ei kukaan kiirehtinyt kirkkoon. Vanha\nRuoti-Sussu, joka oli vähäkuuloinen ja jo vanhuuttaan houraili, oli\nainoa, joka sinne lähti. Miehet ja naiset, jotka pirtissä istuivat,\nolivat varsin uteliaat. Tosin oli sanoma levinnyt, että Antti oli\nparooni Edlerin poika, mutta tuo sanoma oli väen mielestä niin\nkummallinen, ettei sitä uskonut yksikään. He arvelivat mikä mitäkin\nsyyksi siihen, että Antti oli köysissä ja että lautamies oli lähtenyt\nRiemulaan. Antti ei tyydyttänyt heidän uteliaisuuttaan; hän antoi\nheidän kysyä, mutta ei hän mitään vastannut. Tietämättömyyteen he\njäivätkin kuuliko hän ainoatakaan kysymystä. Hän istui tuolilla ja\ntirkisteli eteensä kuin sokea, jonka silmät ovat auki, mutta joka\nkumminkaan ei mitään näe. Ulkona oli aamupäivä kaunis. Aamutuuli\nkuletti hattaroita taivaalle, varpuset visertelivät talven kiitosta.\nToisin oli Antin sydämessä. Tuossa istuessaan oli hänellä rinnassa yksi\nainoa ajatus; mutta se ajatus siellä särki ja poltti. Se ajatus oli:\n\"miksi annoin kavalan sydämeni, palavan rakkauteni viekoitella itseni\nsalaisuuttani ilmoittamaan? Lupasinhan itselleni, äitini kirjeet\nluettuani, että niin kauan kuin parooni Lorents elää, ei saisi kukaan\ntietää, että minä olen hänen veljensä -- -- Sen lupasin minä -- -- Oi,\nHanna! Hanna! -- -- Minä olen tehnyt väärin! -- -- -- Menköön Hanna;\nminun tulevaisuuteni onni riippuu äitini siunauksesta. Mutta Hanna! --\nEi saa ikänä hän joutua maisterin puolisoksi!\"\n\nAika kului. Väkeä oli paljon Ollilan pirtissä. Kaikki katselivat Anttia\nkummastuksella. He kysyivät, minkä rikoksen Antti oli tehnyt, ja kun ei\nAntti mitään vastannut, sanoivat he: \"hän on hullu! Ei viisas tuolla\ntavalla käyttäydy\". Ja toiset sanoivat: \"hän on sairas; veri on noussut\nhänen päähänsä\". Noin riitelivät he. Mutta yhdessä asiassa olivat he\nyksimieliset: kaikkein olisi tehnyt mieli kuulla, mitä Antti oli\ntehnyt, miksi lautamies oli hänet köyttänyt. Ja he kysyivät toisiltaan:\n\"Tiedätkö sinä? Tiedätkö sinä?\" Mutta tuota ei tiennyt varmaan kukaan;\nsillä se ainoa, joka olisi tiennyt vähän osan Antin rikoksesta, oli\nHanna. Mutta häntä ei näkynyt koko aamuna pirtissä. Hanna parka makasi\nkamarissaan; hän oli salvannut oven kiinni, ja hän itki yksinäisyydessä\nsiellä. Hän tiesi Antin menneen lautamiehen puheille, mutta hyvin tiesi\nhän, ettei heille tästä puheesta olisi mitään hyötyä, sillä isänsä\ntunsi Hanna, ja isänsä kovuutta vastaan pani hän nyt, niinkuin\nennenkin, lapselliset kyyneleensä. Hanna kuuli kuinka väkeä samosi\npirttiin ja sieltä taasen ulos; hän kuuli puhuttavan, huudettavan,\nnaurettavan; hän tiesi, että Antti oli köysissä, mutta hän ei\nuteliaisuudessaankaan uskaltanut astua kamaristaan. Hän odotti Anttia;\nmutta Anttia ei kuulunut.\n\nVihdoin rupesi väki vetäymään kirkkoon, paitsi muutamia nuorukaisia,\njotka mieluummin jäivät Ollilaan näkemään ja kuulemaan, semmenkin kun\nnimismiestä odotettiin. Päivän kummat ja lautamiehen poissaolo olivat\nkokonaan muuttaneet aseman Ollilassa. Maisteri pysyi koko tämän aikaa\nkamarissaan, iloisena siinä tiedossa, että jos oli este hänen\nonnellensa ilmaantunut, tämä este liika myöhään ilmaantui. Hän oli\nkerran koettanut päästä Hannan puheille, mutta kun Hanna tunnettuansa\nhänen äänensä ei oveaan avannut, palasi maisteri takaisin. Hän tiesi,\nettä hän ja Hanna tänään kuulutettaisiin.\n\nNäin oli aika kulunut. Kello oli noin 11 paikoilla, kun reki tuli\npihalle, ja lihava mies hyppäsi reestä. \"Nimismies, nimismies!\"\nhuusivat kaikki ja antoivat hänelle nöyrästi sijaa, kun hän virkansa\nmahtavuudessa astui pirttiin. Hän silmäili ympärillensä, ja nähtyään\nkamarissa, jonka ovi oli koko aamun ollut auki, nuorukaisen köytetyin\nkäsin istuvan, kysyi hän kohta lautamiestä. Maisteri tuli häntä vastaan\nsanoen lautamiehen ei vielä tulleen Riemulasta, mutta luultavasti pian\ntulevan, sillä matka Riemulaan ei ollut pitempi kuin nimismiehen luo.\nMaisteri kätkeysi nyt nimismiehen kanssa kamariin, ja utelias\nväkijoukko ei saanut mitään sen enempää tietää.\n\nEmme ole monella sanalla kuvanneet Anttia, mimmoinen hän oli; töistään\nhän paremmin tunnetaan. Luettuansa äitinsä kirjeet oli hän tehnyt\npäätöksensä, mutta samalla kohta tämän päätöksensä rikkonut. Hänen\nsydämensä oli toinen maailma kuin se, missä hän oli. Mutta näiden\nkahden maailman voimat eivät koskaan ennen olleet riitaantuneet; ne\ntosin olivat toinen toiseensa vaikuttaneet, mutta nyt sattuivat ne\nyhteen, ja kova oli sota. Itse siitä tietämättä oli Antti rakastunut\nHannaan. Vaikka hän vasta viime päivinä tuon rakkaudeksi tunsi, oli tuo\ntietämätön rakkaus ollut hänen sydämessänsä lämpimämpi kuin auringon\nvalo. Ennenkuin hän tunkeusi äitinsä salaisuuksiin, tunsi hän itsensä,\nse on: sydämensä olevan vaarassa kadottaa Hannan. Mutta kun hän muisti\näitiänsä, näki miten ylevästi tämä oli antanut kaikki, itse\nrakkautensakin alttiiksi, päätti hän, kun nuo tätä todistavat kirjeet\nolivat hänen polvillansa, seurata äitiänsä ylevyydessä. Vaan äidin\nkohta oli toinen, toinen pojan. Antti ymmärsi, ettei parooni Edler\nensinkään häntä pojakseen tunnustaisi, niin kauan kuin parooni Lorents\neläisi. Tuntonsa sanoi hänelle, että vanhalle paroonille olisi se poika\nrakkaampi, joka hänen silmäinsä alla oli kasvanut, kuin se, jota ei hän\nollut koskaan nähnyt. Antti ei tuntenut Lorentsia; sillä jo Antin\ntullessa Ollilaan oli nuori parooni vallan kivuloinen. -- Mutta\nistuessansa Hannan vieressä unhotti hän kaikki hyvät päätöksensä. Hänen\nrakkautensa voitti; sillä hän ei muuta keinoa nähnyt voittaakseen\nrakastettunsa. Kun nyt Antin tunnustettua lautamiehelle sukuperänsä\nasiat olivat näin sotkeutuneet, oli Antti epäilykseen nääntyä.\nLautamies oli häneltä ryöstänyt kaikki todistukset, hän istui ilman\nniitä tässä pahantekijänä.\n\nNimismies kyseli häneltä hänen sukuansa, saatuansa maisterilta tiedon\naamun tapauksista. Mutta kauan sai hän kysyä, ennenkuin Antti sanaakaan\nvastaukseksi antoi. Antti ymmärsi, että tästä hänen vastauksestaan\nriippuisi hänen tulevaisuutensa, ja tulevaisuudestaan ei hän ollut\nvielä osannut päättää mitään varmaa. Vihdoin vastasi hän hiljaisella\näänellä. \"Minä olen äpärälapsi; isästäni en tiedä mitään\".\n\n\"No, Jumalan nimeen! Mitä herra maisteri sitten juttelee parooni\nEdlerin pojasta?\" huusi nimismies kiivaasti.\n\nMaisteri syytti lautamiestä, ja häntä odottaakseen vetäysivät maisteri\nja nimismies maisterin kamariin.\n\nSeinäkello löi samalla 12. Hikihelmet nousivat Antin otsalle. Hän ei\nvoinut enää mitään tehdä. Hanna oli kuulutettu maisterille. Hän, Antti,\noli kieltänyt sukuperänsä. Hanna oli toisen.\n\nMaisteri ei pitänyt näitä aamun tapauksia minään. Hän näki itsensä\näkkiä nostetuksi riettauden syvyydestä paremmalle tielle; hänen\nmieleensä ei nyt vielä juolahtanutkaan, että tämä nostaminen oli\nmusertanut kaksi sydäntä. Hän jutteli nimismiehen kanssa päivän\nasioista, ja kun Antti tuli puheeksi, sanoi hän nauraen: \"Olette tekin,\nherra nimismies, ollut nuori, voitte siis ymmärtää, että vähäinen\nkavaluus rakkaudessa on luvallinen, vaikka lautamies, niinkuin oli\nhänen velvollisuutensakin, sen pahaksi otti\".\n\nMaisteri oli tuskin maininnut lautamiehen nimen, ennenkuin tämän\naisakulkunen kuului. Antti tunsi kulkusen äänen ja hän kävi\nlumivalkeaksi. -- \"Hyvästi, nuori elämäni!\" sanoi hän itseksensä.\n\"Hyvästi, onneni maailmassa!\"\n\nPihalle tullut oli lautamies. Hän ei ollut enää aivan sama mies kuin\nlähtiessään. Olisiko Antti puhunut totta? Sitä pelkäsi nyt lautamies.\nHän oli nyt pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen, ei sillä, että hänen\nrangaistuksensa Antin köyttämisestä olisi niin suuri, mutta se ikuinen\nhäpeä, jonka alaiseksi hän joutuisi! Hän oli kiirehtinyt ennättääkseen\nperille, ennenkuin nimismies ehtisi tulla; mutta häntä oli se\nonnettomuus tiellä kohdannut, että häneltä oli aisa taittunut, ja tuo\nviivytti häntä. Hän tuli nyt, tietämättä mitä hänen poissa ollessaan\noli tapahtunut, tietämättä mitä hänen piti tekemän.\n\nMutta nero keinon keksii. \"Usein ovat asiat paremmat kuin itse\ntiedämmekään\", ajatteli lautamies astuessansa pirttiin. Ja tosin voi\nhän näin ajatella ja vielä päättää ajatelleensa oikein, kun nimismies\njotenkin kärtyisenä tuli häntä vastaan sanoen: \"Mitä aprillinarria tämä\non? Missä on paroonin poika?\"\n\nIloiseksi meni lautamiehen mieli, kun hän kuuli Antin omasta suusta\nsanat, jotka peruuttivat hänen aamuiset lauseensa. Hän tosin tekeytyi\nvielä vihaiseksi. Hän uhkasi rangaistusta Antille, mutta ei kukaan\nmieluummin kuin lautamies kumminkaan kuullut nimismiehen lausetta: \"On\ntämäkin riita-asia! Mutta näin joutavaa en ole vielä nähnyt.\nTarvitsisiko joku rangaistusta, niin se olisitte juuri te, lautamies,\nja minä tuomitsen teidän kohta laittamaan minulle päivällistä\".\n\nEi ollut kukaan kamarissa havainnut sitä vaaleaa olentoa, joka pirtissä\nolevain kummaksi oli hiljaa vetäynyt kamarin ovelle lautamiehen\njälessä. Antti oli ainoa, joka Hannan näki; mutta hän painoi päänsä\nrintaansa vastaan eikä puhunut mitään.\n\n\"Jumal'auta, Antti! Sinä teit oikein, kun aikanasi palasit valheen\ntieltä\", sanoi lautamies hyvillä mielin, \"ja koska herra nimismies\nkutsuu kaikkea tätä joutavaksi, tahdon minä sinulle anteeksi antaa\nrikoksesi\".\n\nEi saanut lautamies tätä viimeistä sanaansa loppuun sanotuksi,\nennenkuin hän ja kaikki kamarissa olevat hämmästyivät. Hanna oli nähnyt\nAntin kädet sidotuiksi ja kaikki unohtaen syöksähtänyt Antin syliin.\n\n\"Peto vie, eikö tyttö ole hullu!\" huusi lautamies vihastuneena;\n\"tuonne, maisterin, ylkäsi syliin oli kai aikomuksesi\", lisäsi hän,\nuskaltamatta nimismiehen kuullen antaa vihallensa valtaa.\n\n\"Ei, ei! Täällä on minun turvani!\" lausui hiljaa Hanna, ja muistamatta\nettä hän sukuperänsä kieltämällä oli luopunut Hannasta, repäsi Antti\nauki siteet, joita nimismies jo kohta tultuaan oli tahtonut päästää, ja\nsulki rakastettunsa rintaansa vastaan.\n\n\"Mitä tämä on, Ollila?\" sanoi nimismies kiivaasti. \"Minä kuulin, että\ntänään maisteri Lager ja tyttärenne piti kuulutettaman. Mitä tämä siis\non?\"\n\n\"Tyttö on hullu; tuo pohjan poika on hänet noitunut\" -- ärjäsi\nlautamies, tahtoen väkisin kirvottaa Hannaa Antin sylistä.\n\n\"Te olette pakottaneet tytärtänne naimisiin vasten hänen tahtoansa.\nAsia ei kuulu minuun, mutta se ei tule teille kunniaksi\", sanoi\nnimismies.\n\n\"Minä en ole tehnyt enemmän kuin minulla on valtaa tehdä. Tämä asia ei\nkuulu muihin kuin minuun ja maisteriin\".\n\n\"Sen minä myönnän; mutta minä en saata olla todistajana isän kovuudelle\nja raakuudelle. Pitäkää päivällisenne, minä lähden!\"\n\nLautamies koetti lepyttää nimismiestä. \"Hän on itse suostunut maisterin\nkanssa menemään avioliittoon; sen lisäksi on heidät tänään kuulutettu\".\n\nNimismies ei sanonut mitään. Hän silmäili vähän aikaa tyttöä, joka\nkätkien kasvot käsiinsä nuorukaisen vieressä itki. -- \"Harvassa on\ntalonpojissa todellista rakkautta, ja kun se joskus todellinen on,\nsärkee se kaksi rakastavaa sydäntä\", sanoi hän vihdoin.\n\nLautamiehen silmät iskivät tulta, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään.\nHän olisi tahtonut repiä palasiksi Hannan ja Antin. Maisteri kulki edes\ntakaisin lattialla: hän oli vaalea hänkin.\n\nKolmen jäivät maisteri, Hanna ja Antti lautamiehen kamariin, kun\nnimismies, surullisesti kerran vielä vilkaistuaan Hannaa, meni pirttiin\nlautamiehen kanssa, joka kuiskasi hänen korvaansa: \"Herra nimismies,\npitäkää kaikki tämä salassa!\"\n\nNimismies ei tuohon pyyntöön vastannut mitään. Hän käski valjastaa\nhevosensa.\n\nKirkkoväkeä oli nyt tullut paljon pirttiin. He tulivat kirkosta, he\nkuiskailivat uteliaasti toisilleen, he kyselivät uutisia, mutta nytkään\neivät he tuota viisaammiksi tulleet. Ylt'ympäri oli sanoma aamulla\nkäynyt: tänään kuulutetaan maisteri ja Hanna! He olivat uteliaasti\nkirkossa tuota kuulutusta odottaneet, mutta sitäpä nyt ei kuulunut.\nVasta nimismiehen mentyä sai lautamies kummakseen ja harmikseen,\nmaisteri hämmästyksekseen, mutta Hanna ja Antti ilokseen kuulla, ettei\nkuulutuksesta tullut mitään. Syytä siihen ei tiennyt kukaan.\n\n\nXII.\n\nIllan tullessa.\n\nHämärä on valunut alas taivaalta. Hämärää on sen miehen sydämessä, joka\nnyt lautamiehen kamarissa istuu. Hän nojaa leukaansa kättä vastaan ja\ntirkistelee takkaan, jossa vireä valkea palaa. Hän miettii.\n\nKova, tosin kova pitää sen miehen sydän olla, joka, nähdessään kaksi\nrakastavaista, mitkä viimeisen kerran tapaavat toisiansa, tietäen\netteivät saa toinen toistansa varten elää, ei tuntisi syvästi heidän\nonnettomuuttaan. Maisteri Lager oli kauvas joutunut kadotuksen tiellä,\nmutta kipinä hänen paremmasta entisestä itsestään kyti vielä hänen\nsydämessään, ja tuo kipinä se on, joka nyt vaivaa häntä. Sillä maisteri\nse on, joka lautamiehen kamarissa istuu.\n\nMaisteri rakasti Hannaa. Hän ei ennen ole tiennyt, että hänen\ntullessansa Ollilaan Hannan sydän oli vapaa, mutta että siihen\nvapaanakaan ei hänen kuvansa mahtunut, saatikka sitten silloin, kun\nsiihen oli Antin kuva väkisin tunkeutunut. Nyt tietää hän tuon, ja hän\nmiettii, mitä hänen on nyt tehtävä. Lautamies oli kädellä ja suulla\nluvannut hänelle Hannan, oli vannonut, että tulevana pyhänä heidät\nkuulutetaan. Maisteri ei epäile Hannan saamista; mutta toinen tunne,\nkummallinen tunne on tunkeunut häneen. Nuo tunteet sotivat nyt, ja ne\novat painaneet alas maisterin pään.\n\nLautamies ei ole kotona. Hän on lähtenyt pappilaan kuulustelemaan\nsyytä, miksi ei kuulutuksesta tullut mitään. Hannan on hän salvannut\nkamariin, jonka oven hän ulkoa on lukinnut. Antin on hän ajanut\npalveluksesta. -- Sanalla sanoen: parhaan taitonsa mukaan on hän\nkokenut toimittaa kaikki.\n\nLautamiehen ensi työ nimismiehen mentyä oli ajaa pirtistä ulos kaikki,\njotka eivät taloon kuuluneet. Tuon tehtyään olisi hän käsin ryhtynyt\nAnttiin, mutta Antin katse oli niin kummallinen, ettei hän sitä\nuskaltanut. Hän vannoi kostoa, hän tunsi maineensa olevan lentoon\nlähdössä maailmalle, jos utelias väki saisi totuudesta vähänkään vihiä,\nja tätä pelkäsi lautamies.\n\nMutta lautamiehen lähdettyä kokoontui taasen väkeä Ollilan pirttiin.\n\"Mitä Jumalan nimessä tämä on?\" kysyi itse Sakarikin, ja piiat\njupisivat: \"Jumala siunatkoon! Mitä tämä on?\" Lautamies ei ollut\nkenellekään ilmoittanut, mihin hänen matkansa oli.\n\nAntti istui pirtissä. Hän olisi tahtonut olla yksinänsä, mutta hän\noli juuri se, jota kaikki tahtoivat nähdä; hän ei siis saanut\nsilmänräpäystäkään olla rauhassa. Ylenkatseella oli hän silmäillyt\nlautamiestä kuultuaan häneltä tuomionsa. Hän oli tehnyt yliluonnollisen\nlujan päätöksen, päätöksen, joka lepäsi kuin tulinen hiili hänen\nsydämellään, mutta hän kärsi sitä yliluonnollisella voimalla. Tämä\nhänen onnettomuutensa puhkesi lautamiehen mentyä kamalaksi nauruksi. Se\nkajahti sen kertansa ja sitten hiljeni se. -- Kädet ristissä istui hän\nvuoteen laidalla.\n\nKummastellen silmäili väki pirtissä häntä, niinkuin vankia\nkäräjätuvassa kaikki silmäilevät. Moni oli kysynyt häneltä itseltään,\nmitä kummaa hänen ja lautamiehen välillä oli; mutta Antti istui kuin ei\nolisi hän kuullut sanaakaan heidän kysymyksestään.\n\nKun jo ilta oli pimennyt ja valkea takassa paloi, kuului joku\ntulevan ajaen pihalle. Kaikkein silmät kääntyivät akkunaan; he\nluulivat lautamiehen tulleen. Mutta yhä suuremmaksi nousi heidän\nuteliaisuutensa, kun Sakari tuli ulkoa ja hämmästyneille kuulioillensa\nsanoi: \"parooni Edlerin koijut ovat pihalla!\" --\n\nMutta meidän on kääntyminen niihin seikkoihin, jotka Riemulassa ovat\nsaaneet parooni Edlerin jättämään kuolleen rakastetun poikansa ja jotka\novat saaneet hänet vuoteesta jalkeille ja sielun ja ruumiin puolesta\nrunnellun miehen matkalle Ollilaan. Sillä koijuissa, mitkä Ollilan\npihalla nyt seisovat, ei istu kukaan muu kuin parooni itse.\n\nMe jätimme paroonin omantuntonsa vaivoihin nääntyneenä, pyörtyneenä\nlepäämään. Jos tuntia myöhemmin olisimme tulleet Riemulaan, olisimme\ntavanneet paroonin vuoteessansa jäähaude päänsä ympärillä. -- Hän\nmakasi toimetonna, hänen puolisonsa istui hänen vuoteensa vieressä ja\nparoonin kylmä käsi lepäsi nyt hänen kädessänsä. Oi, itse oli rouva\nnääntyä! Hän luuli Herran käden tempaavan pois kaikki, mitä hänellä\nmaailmassa oli. Väsymättömästi muutti hän jäitä paroonin päälaelle ja\nnäki, kun jo olivat loppua hänen viimeiset voimansa, vihdoin ilokseen\nparoonin avaavan silmiänsä.\n\nSilloin kun tämä Riemulassa tapahtui ja nimismies Ollilassa odotti\nlautamiestä, lähti pappilasta vanha vaimoihminen. Hän kulki kiireesti,\njotta moni kirkkomies kummastellen silmäili häntä. Hän oli\npyhävaatteisiin pukeunut, mutta kirkkoon ei hän mennyt -- vaikka\nkirkkoon tosin meni hän, mutta palasi vähän ajan kuluttua sieltä. --\nHänen mielensä oli iloinen, ja usein mumisi hän itseksensä: \"Sanokoon\nAntti mitä tahtoo, minä teen niin, kuin omatuntoni käskee!\"\n\nTämä vaimoihminen on Liisa, Ollilan entinen emännöitsiä. Hän oli jo\nseitsemännellä kymmenellä, mutta hänen ruumiinsa oli kuin raudasta\nrakettu. Ikä ei häneen näkynyt pystyneen.\n\nHän kulki, ja Riemula oli hänen matkansa päämäärä. Hän ymmärsi, että\nsyystalven päivä on lyhyt. Lautamiehen tapasi hän tiellä, mutta hän\nkäänsi poispäin kasvonsa, jottei lautamies, joka samaten kiireesti,\nkulki, häntä tuntenut. Päivä oli jo paljon enemmän kuin puolessa, kun\nLiisa vihdoin tuli matkansa perille.\n\n\"Minä olen onnistunut saamaan kuulutuksen jätetyksi tulevaan pyhään;\nnyt täytyy minun onnistua suuremmassa toimessani\", jupisi hän. --\n\nLiisan pyytäessä saada tavata paroonia kohtasi häntä sama vastaus kuin\naamulla lautamiestä. Liisa kuuli, mitä lautamies ei vielä tiennyt, että\nnuori parooni oli ruumiina. Mutta Liisa ei heittänyt asiaansa niin\nvähällä kuin lautamies. Hän koetti kaikki keinot päästäksensä paroonin\npuheille. Sillä jos parooni on sairas, on hänen omatuntonsa arempi, ja\njos hänen poikansa on kuollut, pelkää hän itse kuolemaa, ajatteli\nLiisa.\n\nKauan rukoili hän pääsöä turhaan. Niin kauan kuin parooni oli\ntajutonna, ei ollut tuota toivomistakaan; mutta kun parooni avasi\nsilmänsä ja Liisa sanoi itsellänsä olevan sanomia, jotka voisivat saada\nparoonin terveeksi, myöntyi vihdoin neiti, joka rouvan apuna oli, ja\nilmoitti Liisan puheet rouvalle. -- Muutama minuutti sen jälkeen seisoi\nLiisa paroonin vuoteen vieressä.\n\nKahden kesken kertoi Liisa paroonille, mitä hän itse tiesi Antin\nelämästä, ja tämä kertomus vaikutti paroonissa kummia. Jo Liisan\nmainitessa Eliinan nimeä hypähti hän ylös vuoteeltaan. \"Sinä tunsit\nEliinan nuorena?\" huusi hän.\n\n\"Tunsinko minä?\" vastasi Liisa surullisesti hymyillen. \"Minä tunsin\nhänen paremmin kuin koskaan tulen itseäni tuntemaan. Eliinan vertaista\nolentoa ei maailmassa toista löydy, sen tiedän minä vakuuttaa. Minä\nolen nähnyt teidätkin nuorena, vaan ette te muista minua. Siihen\naikaan, kun Eliina teitä seurasi, olin minä hänen isänsä torpparin\nvaimo, mutta sitä ennen olin minä käynyt saman koulun läpi kuin hän\nsittemmin. Minun luonani oleskeli Eliina toista viikkoa, kun hänen kova\nveljensä ajoi hänet pois. Kun sittemmin mieheni ja samaan aikaan\nOllilan emäntä kuolivat, tulin minä emännöitsiäksi Ollilaan, jossa olen\nollut viime keskiviikkoon saakka\".\n\n\"Jumala! Jumala!\" huusi parooni kuullessaan Liisan mainitsevan kaikki,\nmitä Eliina oli kärsinyt. \"Jumala, suuri Jumala!\" huusi hän\nkuullessaan, että Eliina jo kauan oli ollut kuollunna. Mutta kun Liisa\nmainitsi, missä tilassa Antti nyt oli, silloin hypähti parooni\nseisaalle, ja ilosta loistavin silmin huusi hän niinkuin muinen\npatriarkka Jaakob: \"minulla on siinä kyllä, että minun poikani elää;\nminä tahdon lähteä hänen luoksensa!\"\n\nRouva, neiti ja itse Liisa-muorikin koettelivat estän häntä tuosta.\nLiisa pyysi ainoastaan paperitilkkua paroonilta Ollilalle, niin toisi\nhän Antin paroonin luo. \"Ei. ei!\" huusi vanhus; \"haudan partaalle\nsaakka olen minä ennättänyt, nyt ei ole enää silmänräpäystäkään hukata;\nnyt on otollinen aika parantaa, mitä pitkä elinaika on rikkonut\".\n\nRouva näki kummeksuen mikä muutos paroonissa oli tapahtunut; mutta\nsyytä tuohon ei hän tiennyt. Hän vastusti siis kauan ennenkuin myöntyi.\nVihdoin ei hän enää voinut vastaan sanoa. Hän tahtoi vaan itse seurata\nmukana; mutta sen kielsi parooni jäykästi. \"Liisa on ainoa, joka saa\nseurata minua\", sanoi hän. \"Mutta jos tämä matkamme onnistuu, olkoon\ntämä päivä sovinnolle pyhitetty, ja illalla, kun tulen, tahdon minä\nsinulle kertoa, mitä sinulta nyt salassa on\".\n\nHarvoin, tuskin koskaan oli paroonia nähty talonpojissa. Hän oli\nviimeisinä vuosina elänyt käymättä missään ja ottamatta ketään vastaan\nRiemulassa. Ei siis kumma, että väki Ollilan pirtissä katsoi paroonin\ntuloa yhä enemmän kummalliseksi. Kun hän horjuen astui tupaan, ottivat\nmiehet lakit päästään ja kumarsivat nöyrästi. Mutta kun Liisa nähtiin\nparoonin seurassa, eivät piiat voineet uskoa silmiänsä.\n\nParooni silmäili ympärillensä. \"Missä?\" kysyi hän hiljaisella äänellä\nLiisalta.\n\nLiisa viittasi Anttiin, joka nyt oli noussut seisomaan ja samaten kuin\nmuutkin miehet ottanut lakin päästään. Antti vapisi nähdessään tämän\nvanhuksen, joka hänen äidillensä oli niin rakas ollut. Hän näki, miten\nsuru oli sinettinsä painanut paroonin otsalle, ja se viha, joka hänessä\nparoonia kohtaan oli syttynyt, sammui kuin kulo rankkasateessa. Hän ei\nvoinut kääntää silmiänsä paroonista. Lapsen mieli oli Antissa herännyt.\n\nKului muutama silmänräpäys, joina ei kukaan sanonut mitään, ja syvin\näänettömyys vallitsi tuvassa. Vihdoin, unhottaen sen ihmisjoukon, joka\nkummastellen odotti mitä tulla piti, levitti parooni käsiänsä, ja\nastuen muutaman askeleen Anttia likemmäksi sanoi hän hiljaisella,\nliikutuksesta vapisevalla äänellä: \"Anders, minun poikani!\"\n\nNe kummalliset tunteet, mitkä paroonin tulo oli Antissa herättänyt,\ntunkeusivat hänen sydänpohjaansa saakka, kun hän kuuli nämä paroonin\nsanat. Hän oli heittäytyä paroonin avattuun syliin. Mutta väliin\ntapahtuu ihmisessä, että juuri onnen päästessä vallalle se kysähtää:\nonko tämä onni todellakin minun osalleni tullut? Ja samalla muistaa\nseikkoja, missä ennen on päättänyt tehdä niin ja niin, jos asema\nmuuttuisi. Niin tapahtui nyt Antille. Hän ymmärsi paroonin ylevyyden,\nja ylevyys Antin rinnassa nousi samassa suureksi. Hän ei heittäytynyt\nparoonin syliin, hän päin vastoin jäi seisomaan, ikäänkuin olisi\nparoonin lause ollut muille sanottu.\n\nJos olisi parooni ymmärtänyt, mitä Antin sydämessä liikkui nyt, niin\nolisi hän syleillyt ja suudellut Anttia; mutta parooni ei ollut muu\nkuin ihminen hänkään. Kun siis Antti ei kiiruhtanut hänen avattuun\nsyliinsä, niinkuin parooni toivoi, vaan silmäili alas lattiaan,\nlankesivat paroonin nostetut kädet alas, ja syvä huokaus puhkesi hänen\nrinnastaan. Hiljaisella äänellä sanoi hän: \"Anders! Sinä olet minun\nesikoiseni; minun Liinani lapsi olet sinä!\"\n\nKun hukkuva aavalla merellä laineitten keskellä näkee puupalasen,\npyrkii hän kaikin voimin tämän luo, ja päästyään perille tarttuu hän\nvoimallisesti tuohon ja sanoo: \"se on puuta, se kannattaa minua, minä\nolen autettu!\" Hukkuva sanoo niin, eikä hän huomaa, että puu on pieni\nja kelvoton auttamaan häntä; hän sanoo niin, sillä hän toivoo. Samoin\nikään oli paroonin laita. Hänen omatuntonsa vaivasi häntä ja soimasi\nhäntä. Toivo oli hänelle se puupalanen, johon hän vaikeuden laineilla\npyörivänä tarttui. Parooni odotti nyt Antin vastausta, ja hän sai sen.\n\n\"Herra parooni!\" vastasi Antti äänellä, joka koki tekeytyä\nkummastelevaksi; \"nyt vallan pahoin erehdytte. Minun äitini nimi oli\nkyllä Eliina, mutta te ette ole minun isäni. Ratin torpassa\nPohjanmaalla olen minä syntynyt, siitä on minulla nimeni. Minä olen\nvuosikausia, lapsuudestani saakka, palvellut missä milloinkin. Pahoin\nerehdytte, herra parooni, jos minua poikananne pidätte\".\n\nHiki nousi paroonin otsalle, ja hän vaipui lavitsalle istumaan. Hän\netsi silmillänsä Liisaa, mutta Liisa ei ollut huoneessa. \"Oi Jumala!\nJumala!\" huusi hän. \"Pettynyt! Pettynyt! Minun Lorentsoni! Minun\nAndreakseni! Kaikki poissa, haudassa!\"\n\nJos olisi Antti kuullut nämä paroonin sanat, olisi ehkä paljon kohta\nmuuttunut; mutta Antti ei niitä kuullut. Hänen viimeinen lauseensa oli\nvienyt hänen sielunsa viimeisetkin voimat. Hän sanoi äänellä, joka tuli\nikäänkuin haudasta: \"Herra parooni! Minä en tunne teitä\".\n\nParooni ei tuohon vastannut mitään, vaan hänen päänsä vaipui alas hänen\npolviansa vastaan, kun hän käsillään kasvojansa kätki. Mutta äkkiä,\nikäänkuin huomaten tilansa, nousi hän ja silmäili kolkosti Anttia.\n\"Pettynyt, pettynyt!\" sanoi hän ja säntäsi ovelle.\n\nKohta sen jälkeen katosivat koijut pihalta, ja Antti vaipui taasen\nistumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvä lukiani! Sinä ehkä kyllästyt tapauksiin, jotka toinen toistansa\nkiireesti ajavat. Vaan mikä on elämä muu kuin tapaus? Tapaus, täynnä\nvähäisiä tapauksia, on kulkumme kapalosta hautaan. Missä on paikka,\njossa täällä lepäisimme, jossa aika ei kulkisi yhä edelleen? Ei löydy\nsemmoista. Väliin kokoontuvat tapaukset; toinen ajaa toista, ja niinkun\nukkosen leimausta aina seuraa jyrinä, mutta leimaus ei synny ennenkuin\non ilma sähköä täynnä, niin kokoaa aika vuosia pitkin aineita, joita\nsitten päivässä laukaisee, ja silloin voi päivässä tapahtua paljon.\n\nKamarissansa istuu Hanna. Hän on rukoillut, hän on lukenut ja hän\ntuntee sydämensä kummallisesti vahvistetuksi. Mitä hänen ympärillänsä\ntapahtuu, se on hänelle yks'kaikki. Hän tietää, että mitä Herra tekee,\non hyvin tehty, ja Herran haltuun on hän antanut itsensä. Silloin\nkuulee hän äkkiä oveansa avattavan; hän luulee isänsä tulevan, vaan hän\nnäkee Liisan. Kaapin avain aukaisee Hannan kamarinkin.\n\nKun Hanna näki Liisan, ihastui hän. Hän luuli Liisassa nyt näkevänsä\nhyvän enkelinsä, ja hän syleili hellästi lapsuutensa hoitajaa.\n\n\"Kiitä Jumalaa, lapseni!\" sanoi Liisa ja puristi kyynelsilmin Hannan\nkättä. \"Kaikki, kaikki on muuttunut! Väliseinä on lohennut, avoin on\nsinulle Antin, avoin paroonin sydän\".\n\nJa Hanna sai nyt tietää, mitä hän ei vielä tiennyt, sai tietää mitä\nLiisa oli hänen tähtensä ja Antin tähden tehnyt. Hän syleili\npuolustajaansa saamatta sanaa sanotuksi.\n\nNäin olivat he kauan istuneet, kuu kulkusen ääni äkkiä kuului. \"Tule,\ntule!\" sanoi Liisa. \"Vielä tänä ehtoona tahdon liittää yhteen teidän\nkätenne\".\n\nHe menivät pirttiin. Mutta toisellainen oli tila täällä nyt kuin Liisa\noli luullut. Paroonia ei täällä enää ollut, ja vielä entistä\nalakuloisempana istui Antti paikallansa. Mutta jos tämä jo Liisaa\nkummastutti ja hämmästytti, tapahtui nyt seikka, joka yhä kummemmalta\nnäkyi.\n\nMaisteri oli kuullut kamarissansa huudon: \"parooni tulee!\" Hän nousi;\nhän oli valmis menemään paroonia vastaan, mutta kuitenkin hän jäi\nkamariinsa. Hän avasi raolle oven ja hän kuuli kaikki, mitä pirtissä\njuteltiin. Hän kuuli paroonin tunnustavan Antin pojakseen ja hän kuuli\nAntin vastauksen. Hän tosin ei tuota vastausta ymmärtänyt, mutta joku\nsalainen tunne hänessä sanoi, että ylevyys oli Antin mieleen\njohdattanut tämän miehuullisen, vaikka luonnottoman kiellon, ja kuta\nenemmän hän tuossa vahvistui, sitä enemmän rupesi hän miettimään. Hän\nluuli kumminkin Antin peruuttavan kieltonsa. Mutta kun tuo ei\ntapahtunut, kun parooni lähti ja kun maisteri oven raosta näki Antin\nkasvot, silloin ei hän kauan enää miettinyt. Hän kulki kahdesti\nkamarinsa lattian poikki; sitten astui hän miehuullisesti pirttiin.\n\nVaan hän seisahtui äkkiä. Hän näki Liisan ja Hannan samalla tulevan\nporstuan ovesta; hän näki heidän samaten seisahtuvan. Hän kuuli Liisan\nsanovan: \"missä on parooni?\" Mutta tuon kysymyksen kuultuansa ei hän\nenää seisonut. Vaalea oli hän ja hänen jalkansa vapisivat, mutta\nkiireesti kulki hän. Hannan tykö kävi hänen askeleensa. Hannan käteen\ntarttui hän. -- \"Tule\", kuiskasi ääni, joka tuli hänen sydämestään,\n\"tule!\"\n\nVastustaa ei Hanna ennättänyt. Hanna parka ei ymmärtänyt, mitä\ntapahtunut oli; hän seurasi. Mutta Antin luo vei maisteri häntä.\n\n\"Minä luovun hänestä\", sanoi maisteri. \"Sinä olet talonpoika, mutta\nylevä; sinä rakastat häntä enemmän kuin minä\", -- ja Antin syliin jätti\nmaisteri morsiamensa ja tulevaisuutensa onnen. -- Tuon tehtyään vetäysi\nhän kiireesti takaisin kamariinsa.\n\n\nXIII.\n\nMitä kuolonsanoma voi saada matkaan.\n\nNipp, napp, naputti seinäkello Ollilan pirtissä, jossa maanantaiaamuna\nAntti istui arkkunsa vieressä, samalla paikalla kuin eilenkin.\nViimeiset päivät olivat tehneet hänet vuosia vanhemmaksi. Yksin istui\nhän lavitsalla; tuvassa ei ollut keitään muita. Syvissä ajatuksissa\nistui hän. Lautamies oli eilisiltana myöhään tulivihaisena tullut,\nkumminkin vähän leppyneenä siitä, että hän oli saanut pappilassa\nnimismiehen kanssa illallista syödä. Hän oli kohta kotiin tultuansa\nsaanut tietää paroonin ja Liisan käynnistä, ja hän nauroi Antin\ntyhmyydelle ja omalle viisaudelleen, kun hän oli korjannut talteensa\nkaikki Antin todistuspaperit. Hän oli silloin muuttunut vähän\nparemmalle tuulelle, ja hän oli sallinut Antin olla talossa yötä. Mutta\ntänä aamuna, puhuttuaan maisterin kanssa, joka viekoittelematta nyt\njutteli kuka hän oikeastaan oli, oli hän taasen julmistunut. Maisteri\noli lähtenyt talosta kohta tunnustuksensa jälkeen, ja kaikkein kuullen\noli lautamies aamulla kironnut Anttia ja käskenyt hänen kohta mennä\nhiiteen; \"sillä pettureita ei minun talossani pidetä\". Miten nämä sanat\nkävivät Anttiin, ei lautamies ymmärtänyt. Hän luuli Antin äänettömyyden\nmerkiksi sitä, että häntä hävetti, ja toiselta puolen uskoi hän nyt\nvarmaan Anttia petturiksi, sillä näin paljon tiesi hän rehellisyydestä,\nja sen sanoi hän Antinkin kuullen: \"Jos sinä olisit paroonin poika,\nniin et sinä todistuksienkaan puutteessa kieltäisi; sillä ihmisen\nsilmät ovat myöskin todistajat\". -- Antin silmät eivät valehtelijaa\nosottaneet, mutta lautamies ei ollut mikään silmistälukija. Antin\nsilmät loivat tulisia säteitä, mutta kiukkuaan hillitsi hän. Kun oli\nlautamies näin mielestänsä puhunut suunsa puhtaaksi ja sanonut kaikki,\nmitä luuli rehellisenä miehenä velvollisuudekseen sanoa, kutsui hän\ntyöhön väkensä, joka kummastellen Antin kohtaloa seurasi isäntäänsä.\n\nTupa oli tyhjä. Antti istui tirkistellen kelloa seinällä. \"Päivä\npäivältä sinä taputat! Oi, niinikään minun sydämeni\", puhui hän\nkellolle. \"Kuinka onneton olisin, jos minun sydämeni kestäisi niinkuin\nsinä! Ei, kohta on aikani kulunut, ruumiini musertunut, sydämeni\ntykytys lakannut!\" -- Hänen mielensä meni viehkeäksi; hän laski\nsydämelleen kätensä: \"tässä, tässä on ollut sota, mutta voitto on ollut\nminun, se minun kunniani. Luulkoot ihmiset minusta mitä tahansa!\nLuulkoot, mitä se minuun koskee... Ja kumminkin tarvitsisi minun\nainoastaan avata arkkuni, näyttää paroonille kaksi sormusta, puhua\nkaksi sanaa, ja voitto olisi minun. Minun, ja minä olisin Riemulan\nherra! Vaan ei, ei! Se ei saa koskaan tapahtua, ei niin kauan kuin\nparooni Lorentso elää... Jumala häntä varjelkoon; minun tähteni ei hän\nsaa kärsiä. Hän on herra, minä olen oppinut työhön. Minä olen\nvesipisara merestä; tuuliaispää on nostanut minut taivaalle, pudottanut\nminut järveen, jossa minä outona olen elänyt, outona kuolen; mutainen\nmaa imee pisareen. -- Kaikki, kaikki olen minä menettänyt! -- Mitä\nhuolin minä Riemulasta? -- Oi, toista olisi, jos olisi lautamies\nlaskenut minun käteeni Hannan käden ja sanonut: _tuossa, ota_!\nMutta hän sanoi: mene talostani, sinä hävytön äpärä!\" -- Ja tätä\nmuistellessaan ja muistellessaan äitinsä kohtaloa, puristi Antti\nnyrkkiään.\n\nOven suussa oli Hanna kauvan seisonut. Antti ei häntä havainnut, kun\nhän seisoi siinä liikkumatta kuin haamu. Hannalle oli nyt kaikki\nselvänä. Eilen oli hän levännyt Antin sylissä. Antti oli innokkaasti\npuristanut häntä rintaansa vastaan, mutta äkkiä noussut ja rientänyt\nulos, jossa hän kylmällä lumella oli hieronut palavaa otsaansa. Tuo oli\nainoa, mitä ei Hanna ymmärtänyt. Tuo oli ainoa, mitä ei Liisakaan\nymmärtänyt; sillä Antin ylevyydestä, hänen päätöksestään eivät he\nmitään osanneet arvata. -- Liisa oli koettanut päästä Antin puheille,\nmutta hän, joka niin hyvästi Riemulassa onnistui, ei nyt onnistunut.\nLiisa lähti kumminkin hyvillä mielin pois kuultuaan maisterin lauseen.\n\n\"Antti!\" kuului valittava ääni ovelta. Se ääni oli Antille tuttu, sen\näänen tunsi hänen sydämensä. Hän heräsi ajatuksistaan; hän katsoi\nympärillensä, hän näki Hannan; hän nousi, ja nuorukaisen sylissä lepäsi\nhänen rakastettunsa. Lautamies oli seurannut väkeään työhön. Hän palasi\nnyt takaisin Ollilaan, ja kun hän tuossa tuli, oli entinen kylmä\nkovuuden sinetti laskeunut hänen muodolleen. Hän oli mielistynyt\nitseensä. Tosin mietti hän tuossa, miten olisi käynyt, jos olisi Antti\nollut paroonin poika. -- Mutta olisiko Antti silloin nainut Ollilan\ntyttären? Varsin vähäisen tiesi, näette, lautamies Hannan ja Antin\nsalaisuudesta. Lautamies yhä vaan pelkäsi Antissa Eliinan perillistä,\nja hän luuli nyt Antin perustaneen tuon satunsa alun parooniin, jotta\nhän paremmin voittaisi. Aamulla kuuli hän maisterilta, että Antti\nHannaa rakasti, mutta hän arveli vaan silloin itsekseen: \"kas semmoista\nlurjusta!\" -- Hän käveli nyt hyvillä mielin kotiin päin, kun äkkiä\nkuuli jonkun kiivaasti ajavan takanansa. -- Hän vetäytyi tien syrjälle\nja tunsi jo kaukaa Riemulan Eliaksen.\n\n\"Mihin niin kiire?\" kysyi lautamies, kun oli Elias tullut hänen\nkohdalleen.\n\n\"Pappilaan! Minä vien kuolonsanomaa Riemulasta; nuori parooni kuoli\neilen\". Ja Elias löi ruoskalla hevosta ja katosi.\n\n\"Soo -- oh! Vai on parooni Lorentso kuollut!\" arveli lautamies\nitsekseen; \"kukahan nyt Riemulan perii?\" --\n\nOllilan pirtissä istuivat Antti ja Hanna vieretysten, mutta monta sanaa\nei siinä vaihetettu. Antti oli sanonut kohta lähtevänsä muualle, kauas,\nkauas palveluspaikkaa hakemaan; sinne, missä ei kuusien huminakaan\ntuuheassa metsässä muistuttaisi häntä entisistä ajoista.\n\n-- \"Kun sinä rouvana rouvain parissa istut\", -- sanoi hän surullisella\näänellä, \"muista joskus Anttia, joka kolmessa viikossa menetti kaikki\nmitä maan päällä hänellä kalliinta oli -- rauhansakin! Muista häntä,\njoka ei ikinä saata sinua unhottaa\".\n\nVyöliinaansa kätki Hanna kyyneliset kasvonsa, ja katkera oli hänen\nmielensä, kun hän vastasi: \"en ikinä voi sinua unhottaa!\"\n\nKäsi kädessä istuivat he vielä vähän aikaa, kunnes Antti äkkiä nousi\nseisomaan. \"Nyt on aika. Älä kysele minua; et saa koskaan minusta\nmitään tietää!\"\n\n-- Niin sanoi hän; mutta hänen äänensä puhui paremmin kuin sanat hänen\nsydämensä tilan. Hän meni arkkunsa luo, nosti sen hiljaa selkäänsä ja\noli valmis lähtemään.\n\nVaaleana seisoi Hanna hänen vieressään. Ei itkenyt Hanna enää.\n\nTämä hetki olisi kenties ollut viimeinen, jona Antti ja Hanna\nmaailmassa toisensa näkivät, ellei olisi ijankaikkisen neuvo ollut\ntoinen.\n\n\"Etkö sinä lurjus vielä ole päässyt lähtemään?\" kuului lautamiehen ääni\novelta. \"Vai mitä viivyttelet? Pois talostani, kelvoton!\" -- Antti ei\nvastannut mitään, hän katsahti vielä kerran Hannaan, joka oli maahan\nvaipua, huokasi syvään ja lähti. Mutta ovea jälkeensä kiinni pannessaan\nviivähti hän. Ei liene hän tahtonut itse onnensa ovea taakseen kiinni\nlyödä!\n\n\"Mitä seisot ja kurkistelet tuon jälkeen!\" ärjäsi Hannalle lautamies,\nmutta lisäsi sitten leppeämmästi: \"Riemulassa on kuolema käynyt; minä\ntapasin tiellä Eliaksen. Parooni Lorentso on eilen kuollut\".\n\nTämän sanoman kuuli Antti, se vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen\njäsenensä värisivät, hänen kätensä vapisivat, ja pamahtaen putosi arkku\nlattiaan.\n\n\"Lorentsoko kuollut, kuollut!\" jupisi hän itsekseen.\n\nAinahan on luonto hiljaisin, kuollein juuri auringon nousun edellä;\nmutta tuskin on aamuhohde ruvennut leviämään, ennenkuin tuhansittain,\nensin linnut, sitten muut elävät tervehtivät alkavaa päivää. Kevätsää\nkaivaa jäähän ensin vähäisen railon; railo isonee, kunnes se joen\ntäyttää, kunnes se on sulattanut talvisen puvun. Lautamiehen lause oli\ntällainen vaalea aamuhohde, tällainen kevätsään alku.\n\nLautamies kuuli pamauksen, näki Antin seisovan rikkuneen arkkunsa\nvieressä, näki hänen pistävän vähäisen rasian taskuunsa, jättävän\nkaikki muut kapineensa eteisen lattialle, kuuli hänen sanovan: \"Älä\nepäile, Hanna!\" ja katoovan.\n\n\"Hän on hullu!\" sanoi lautamies, veti oven kiinni ja meni kamariinsa.\n\n\"Lorentso kuollut!\" Tätä kertoi Antti itsekseen ehtimiseen. Vainu oli\nhänen suuhunsa pannut nuo sanat, joiden oli määrä lohduttaa Hannaa,\nvainu myös sanoi hänelle, mitä hänen nyt oli tehtävä, sanoi ennenkuin\nhän oikein ymmärsi, miten Lorentson kuolema hänen tilansa muutti.\n\nVähitellen rupesi hän tuota ymmärtämään, ja silloin lähti lause:\n\"Lorentso oli kumminkin minun veljeni!\" hänen sydämestään. -- Hän\nseisahtui; hän koetti koota ajatuksiaan. Hän mietti; hän päätti. Ja kun\nhän taasen tielle antausi, oli Riemula hänen matkansa päämäärä. \"Jumala\non kummasti minua kulettanut\", ajatteli Antti. \"Lorentso eleli\nlapsuutensa päivät ilossa, minä, hänen veljensä, elin puutteessa; hän\nlankesi hautaan, jättääksensä minulle osani\".\n\n\nXIV.\n\nIsä ja poika.\n\nJa taasen istui parooni Edler vaimonsa kanssa kuolleen poikansa vuoteen\nvieressä Riemulassa. Valkoiset akkunaliinat riippuivat akkunain edessä\nmerkiten silloin, niinkuin nytkin, että kuolema oli talossa käynyt.\nMutta kamarissa, missä Lorentso makasi, olivat nuo akkunaliinat vähän\nvedetyt syrjälle, jotta vaalea talviaamu pääsi valaisemaan vainajan\nvielä vaaleampia kasvoja.\n\nViime yö oli paroonille ollut varsin levoton. Koko sen ajan, minkä\nhänen rouvansa levotonta unta nukkui, oli parooni salinsa lattialla\nkulkenut edestakaisin. Toivo oli hänessä eilen herännyt, mutta taasen\nsammunut, ja kun se sammui, oli se paljon paroonissa vaikuttanut.\nHiljainen yölamppu oli salissa palanut. Vanhat esi-isäin kuvat\nriippuivat pitkin salin seiniä; ne silmäilivät surullisesti viimeistä\nEdleriä. Monet kerrat oli parooni kulkenut niiden ohitse; vihdoin oli\nhän seisahtunut kantaisänsä kuvan alle. \"Sinä olit ensimmäinen Edler\",\noli hän sanonut: \"sinä herätit Edlerin suvun eloon, sinä perustit sen\nkunnian. Kolmatta sataa ajastaikaa on Edlerin suku kukoistanut; nyt on\nsyksy tullut, viimeinen lehti on pudonnut, vanha lahonnut varsi on enää\nyksin jälellä; kun talvi senkin kaataa, niin ollut ja mennyt on Edlerin\nsuku\". --\n\nAamupuoleen yötä olivat paroonin tuskat helpommiksi muuttuneet. Hänen\nruumiinsa ei niitä enää kestänyt, hänen sielunsa voimat murtuivat.\nVaalea huntu oli laskeunut paroonin järjen ympäri; hän ei enää voinut\ntilaansa oikein käsittää.\n\nViime yö oli ollut paroonille tämmöinen muutoksen yö. Kun hän nyt istuu\nkuolleen poikansa vieressä, tuntee hän, että hän on jotakin kadottanut,\nmutta hän ei oikein ymmärrä mitä. Niinkuin akkunaliinat salissa\nkätkevät päivän, estää tylsynyt järki paroonin tuntemasta miten on\nhänen oman sydämensä laita. --\n\nAamua on paljon kulunut. Parooni istuu kuin patsas paikallaan. Hänen\nsilmänsä tirkistelevät kuollutta; hän ymmärtää, että hän tuota vainajaa\njoskus on rakastanut, mutta siitä on paroonin mielestä jo niin kauan,\nniin kauan aikaa kulunut.\n\nToisin on hänen rouvansa laita. Mitä helläsydäminen äiti ajattelee ja\ntuntee nähdessään ruumiina sen, mihin hän on kaikki toivonsa pannut,\nsamaa ajatteli ja tunsi rouva. Hän itki katkerasti. Hän ymmärsi, että\nhänellä oli poika ollut, mutta ettei hänellä semmoista enää ole.\n\nParooni nousi. Hänen sydämeensä tunkeusi hetkeksi vanha tuska, vanha\nmuisto. Hän meni saliin. Hän ei kuullut, että neiti hänelle ilmoitti\nmiehen, joka pyysi päästä paroonin puheille; hän ei nähnyt, että tämä\nmies jo oven suussa seisoi. Hän kulki kiireesti salissa edes takaisin.\n\"Herra Jumala!\" huokasi hän. \"Vähennä minun kuormaani! Isäni on minua\nkironnut, ja kirouksen voiman on käytökseni Eliinaa kohtaan enentänyt.\nHänelle vannoin ikuista rakkautta; vaan minä unhotin valani. Oi Jumala!\nMillä voin kirouksesta päästä, millä valastani kirvota?\" Ja hämärässä\nhuoneessa päätänsä käsiin nojaten itki parooni kuin lapsi.\n\nAntti oli tullut Riemulaan; hän oli se mies, josta neiti oli paroonille\nilmoittanut. Oven suussa seisoi hän. Hän oli kuullut paroonin\nvalituksen; hänen sydämeensä koski nähdessään vanhuksen vaivaa. Hän oli\nsovitettu. Hän näki paroonin isäksensä.\n\nVähän aikaa oli syvä äänettömyys salissa; vihdoin kuului askeleita,\njotka lähestyivät hiljaa paroonia. -- Ilman säveleet, joita tuuli\npuistossa kesäiltana synnyttää, eivät alkavalle aamulle kuiskaa\nhiljaisemmin tervehdystänsä kuin nyt Antti seisoen paroonin vieressä.\n\"Onneton isäni!\"\n\nParoonin pää, joka hänen rintaansa vastaan oli vaipunut, nousi\nvähitellen; hän silmäili Anttia kummastellen, mutta paikaltaan ei hän\nliikkunut. -- \"Sinä se olet, sinä, kaivattu, kadonnut poikani!\" sanoi\nhän vihdoin. \"Mistä sinä tulet, poikani? Missä, on äitisi? Missä on\nEliina?\" -- Näin hän kyllä puhui, mutta se oli paremmin uneksivan kuin\najattelevan puhetta.\n\nJoka tietää, mimmoinen lapsellinen rakkaus on, hän ymmärtänee, mitkä\ntunteet liikkuivat Antissa. Ei ennen hänen eläessään ollut sana isä\ntullut hänen huuliltaan. Sillä sanalla puhkesi nyt pitkien vuosien\nmurhe ja suru kätköstänsä. Mutta siinä sanassa oli myöskin iloa ja\nriemua. Vaan tämä ilo loppui pian. Anttia kammotti. Isänsä oli hän\ntavannut, vaan mimmoisessa tilassa? Eilen aamulla oli parooni vielä\nollut terve ja täysijärkinen; nyt oli hän houraileva sairas.\n\n\"Ettekö tunne Andreasta, teidän ja Eliinan poikaa?\" kysyi hän epäilevän\näänellä. Hän pani paroonin eteen Eliinan vihkimäsormuksen, ja tuon\nnähdessään leimahti valo paroonin silmistä, vaan tuo valo sammui kohta.\nHän tirkisteli vaan sitä.\n\n\"Andreas! Niin, missä sinä olet ollut; minä en ole moneen aikaan nähnyt\nsinua\", houraili parooni.\n\nAntti havaitsi nyt, että valvominen ja murhe olivat saaneet paroonin\nsairaaksi, ja hänen aikomuksensa oli viedä hänet vuoteelle. Neidin\navulla, joka kummasteli eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella, otti\nnuorukainen ukon syliinsä ja lähestyi ovea.\n\n\"Älä sinne! Ei sinne! Vie, Andreas, vie minut tuonne!\" -- parooni\nosotti sormellaan toista ovea, jonka Antti jalallaan aukasi. Huoneeseen\ntultuaan sanoi parooni: \"vie minut vuoteelle!\"\n\nAntti seisoi kuin paikalle naulattu. Hän oli tullut veljensä kamariin;\nhän näki kuolleen Lorentsin.\n\n\"Katso, siinä hän makaa! Vie minut hänen viereensä\", ruikutti parooni.\n\"Siinä hän makaa, minun Lorentsini, niinkuin ennen Valdemar. Niin!\nSiinä makaa nyt viimeinen Edler kuolleena. Minä ummistin hänen\nsilmänsä, mutta Jumala avasi ne taasen... Hän katselee minua. Vie minut\nhänen viereensä!\"\n\nRouva oli nukahtanut pöytää vastaan Lorentsin kamarissa. Hän heräsi\nnyt. Hän kuuli paroonin viimeiset sanat ja näki hänen valottomat\nsilmäyksensä. Käsiänsä puristi hän rintaansa vastaan. Sanaa ei hän\nsanonut.\n\nAntti seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Kovasti oli isänsä\nhouraus ja kuolleen näkeminen häneen käyneet. Hän tointui tuosta\nkuitenkin kohta, ja niinkuin vähäisen lapsen otti hän paroonin\nkäsivarsilleen ja kantoi hänet ulos.\n\n\"Mihin sinä viet minua?... Anders, minä olen väsynyt; vie minut maata!\"\n\nVaivoihin nääntynyt nukkuu. Antin sylissä parooni ummisti silmänsä; hän\nvaipui uneen poikansa helmassa kuin lapsi äitinsä helmassa. --\n\nMutta kuolleen Lorentsin vuoteen vieressä kertoi Antti rouvalle kuka\nhän oli. Hän kertoi varovasti paroonin salaisuudet ja rouva kuunteli\nhäntä. -- Kun Antti oli lopettanut, istui rouva kauan silmäillen\nkuollutta. Vihdoin nousi hän, nousi ja sulki Antin syliinsä. Silloin\noli kuin olisivat kuolleen huulet vetäytyneet hymyilyyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParoonilla kesti unta kauan; mutta viimein, kun jo päivä oli kulkunsa\nlopettaa, hän heräsi. Hän avasi silmänsä; houraus oli mennyt ohitse,\nymmärrys oli hänelle palannut takaisin. Antti ja rouva istuivat silloin\nhänen vuoteensa vieressä. Kummastellen katseli parooni ympärillensä, ja\nnähtyään Antin jäi hän kauan kiinteästi katsomaan häntä. Silloin otti\nAntti taskustaan äitinsä sormuksen ja laski sen paroonin käteen.\n\n\"Oi, Jumalan kiitos, se ei ole mikään uni! Se on päivän selvä totuus!\nMikä kadonnut oli, on löytynyt!... Rakas puolisoni, sinä et ymmärrä\nminua; kertokoon Antti tässä sinulle, mitä minä sinulta salannut olen.\nHän osaa paremmin kuin minä näyttää, kuinka petollinen minä sinuakin\nkohtaan olen ollut\".\n\n\"Minä sen jo kaiken tiedän. Antti on sen minulle ilmoittanut...\"\n\n\"Ja sinä annat minulle anteeksi?\"\n\nRouva syleili kyynel silmässä Eliinan lasta.\n\n\"Kiitetty olkoon taivaan Herra! Hän kurittaa, mutta Hän armahtaa myös!\nMutta, Anttini! Minäkin tahtoisin tietää -- -- tietää, mitä sinua on\nkohdannut. Puhu minulle, puhu Eliinasta! Hänkin antoi minulle\nanteeksi?\" -- --\n\nJa Antti puhui. Kun hän kertomuksensa lopetti, puristi parooni hänen\nkättänsä. \"Minä ymmärrän sinua, minä tunnen sinussa Eliinan sydämen,\nylevä poika!\" -- sanoi hän hiljaa.\n\n\nXV.\n\nViiden vuoden kuluttua.\n\nIhana oli kesä. Kauneimmassa pyhäpuvussaan oli luonto. Puron vesi\nlirisi taasen, ja kukat sen rannalla tuoksuivat niin ihanasti. Mökki\nseisoi autiona, niinkuin kalastajan maja autiolla saarella odottaen\nasukkaita. Tosin sekin vanhuutta sairasti, mutta se ei siitä tiennyt.\nLahonneeseen kätkyeeseen, jonka jäännökset nurkassa näkyvät, on pieni\nlintu tehnyt pesänsä, ja kun myrsky ilmaa puhdistaa, kokoo mökin\nsiivekäs asukas tänne tovereitaan läheltä ja kaukaa.\n\nMansikat ovat kypsät, ja taampana, tuolla vuorella, minkä huippu\ntaivaan rannalta näkyy, kasvaa niitä. Siellä huutavat ja hyppivät\nlapset iloisina; he poimivat marjoja, mikä kopsaansa, mikä suoraan\nsuuhunsa.\n\nVanha eukko on heidän kanssansa. Hän elää marjain poimimisella, ja hän\nkulkee omia aikojansa. Hän on Peitson torpparin vanha Eeva, joka vähäin\nvoimainsa mukaan kokee työtä tehdä, jotta ei joutuisi muiden\nelätettäväksi.\n\nHän on nyt väsynyt; hän on vetäytynyt maantielle havaitakseen eikö\ntulisi joku matkustaja, joka hänet tahtoisi ottaa mukaansa Kokkolaan,\njonne hän on aikeissa lähteä marjojaan myymään.\n\nPäivä polttaa kuumasti. -- \"Ei ole ollut näin kuumaa kesää eläissäni\nmuuta kuin se, jona Eliina kuoli\", jupisi hän itsekseen. -- \"Olisipa\nhauska tietää, elääkö vielä tuo hänen poikansa\".\n\n\"Vaunut tulevat, vaunut tulevat!\" huusi samassa pienoinen poika, joka\nmäen harjalla seisoi.\n\nKaikki lapset juoksivat alas tielle näkemään vaunuja, sillä siihen\naikaan ei matkustavaisia niin joka päivä vaunuilla kulkenut kuin\nnykyään. Kaikki tulivat kopsineen myymään, jos haluttaisi vaunuissa\nistujain ostaa.\n\n\"Jos minä noissa saisin istua\", arveli vähäinen poika, \"niin kovempaa\nminä ajaisin; niinpä ne tulevat hiljaa kuin lehmät, vaikka on heillä\nmyötämaata\".\n\nTotta puhui poika. Vaunut tulivat hiljaa, sillä se herra, joka selin\najajaa vastaan istuimella istui, viittoi sormellaan milloin oikealle\nmilloin vasemmalle puolelle tietä. \"Täällä kohta pitäisi tienhaara\noleman\" -- sanoi tuo herra. -- \"Mutta miten tahdotte perille päästä,\nisäni; tie sinne ei ole vaunuilla ajettava; työläs on sinne\njalkaisinkin päästä\".\n\n\"Tietä, jota Eliina niin monesti on käynyt, jaksanen minä toki kerran\neläissäni käydä\", vastasi vanha herra taka-istuimelta.\n\nNainen, joka istui vanhan herran vieressä, viittasi sormellaan lapsia,\njoita hän näki: \"Ehkä voivat nuo auttaa Liisaa kantaessa pikku Anttia\",\nsanoi hän.\n\n\"Ja isääni\", lisäsi nuorempi herra, kääntyen lapsiin päin.\n\n\"Marjoja, marjoja!\" huusivat lapset yht'aikaa, \"kypsiä mansikoita!\"\n\nAntin -- sillä Antti oli se, joka parooni Edlerin, puolisonsa Hannan,\npoikansa Antin ja lapsenhoitajan Liisan kanssa vaunuissa istui -- Antin\nmieli meni surulliseksi. \"Kaikki teidän marjanne ostetaan\", sanoi hän.\nHannalle hiljaa kuiskuttaen lisäsi hän: \"Näillä main olen minä usein\nmarjoja poiminut, noin kuin nuo, mutta ostajia löytyi harvassa!\"\n\nVaunut pysähtyivät. -- \"Tuo polku vie Puroon\", lausui Antti ja hyppäsi\nvaunuista maahan. Kaikki muut seurasivat häntä, itse vanha paroonikin,\njoka kyytipojan ja Antin avulla vaivoin pääsi liikkumaan.\n\nLapset seisoivat katsellen kummasti tulijoita. Mutta vanha Eeva tuli\nkiiruusti marjoineen, tarjoten niitä Antille.\n\n\"Osaatteko Puroon?\" kysyi Antti silmäillen Eevaa.\n\n\"Osaanko? Siellähän minä yhteen aikaan kävin joka päivä. Mutta nyt on\nPuron mökki autio!\"\n\n\"Minä en erehtynyt!\" huusi Antti. -- \"Tässä, isäni, on se eukko, jonka\nsylissä minut kasteelle vietiin; tämä eukko on Eeva\".\n\nParooni kätteli ystävällisesti eukkoa, joka ei tahtonut korviansa\nuskoa, kun kuuli, että tämä nuori herra oli Antti, Eliina vainajan\npoika.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ja tässä hän eleli muistellen minua viisitoista pitkää ajastaikaa!\"\nhuokasi parooni, kun hän vihdoin suurella vaivalla oli saavuttanut\nPuron mökin. Antti kulki ympäri näyttäen isälleen ja puolisolleen\nkaikki paikat. Ei ollut sitä paikkaa, mistä hän ei olisi tiennyt jotain\npuhua. Täällä puron rannalla oli Eliina pessyt hänen vaatteitaan;\ntuossa oli kätkyt, jota hänen jalkansa niin monesti oli liikuttanut;\ntuossa oli vielä lastuja laudoista, joista hänelle ruumisarkku\nlaitettiin.\n\nSuuret kyyneleet vierivät pitkin paroonin poskia. Hän kuuntelee Antin\npuhetta. Hän kuuntelee lintujen lauluja; hän kuulee niissä Eliinansa,\nsillä olihan Eliina usein istunut kesäpäivin kuunnellen samoja virsiä.\n\n\"Nyt minä mielelläni laskisin pääni levolle, jos vaan saisin tavata\ntuon maisterin, joka oli Ollilassa ja joka ei saata olla muu kuin minun\npoikani hänkin. Paljon pahaa olen minä saanut matkaan maailmassa; mutta\nsuuri on sovinnon voima, koska se on voinut vuodattaa rauhaa minunkin\nsydämeeni!\" -- --\n\nKauan istui Riemulan herrasväki Puron mökissä. Kauan kulkivat he ympäri\nluonnon puistossa Puron rannalla. Ilta oli tulossa jo, kun he\nsaavuttivat vaununsa, jotka tiellä olivat odottaneet.\n\n\"Vielä kirkkomaalla, hänen haudallansa tahdon käydä\", sanoi parooni\nEevalle, jolta hän oli saanut kuulla paljon Antin ensimmäisistä\nvuosista. -- \"Sitten on ristiretkeni tehty, ja minä menen lepäämään\nisäini kammioon\". --\n\n\"Nyt olet nähnyt minun lapsuuteni kodin, armas Hannani! Nyt saatat\ntosiaan sanoa, että Herra on kummallisesti sinunkin teitäsi ohjannut,\nkun on minuun sinut sitonut\". --\n\nPeitson kestikievarissa olivat matkustavaiset yötä. Mutta suuresti\nyörauhaa ei Antti saanut. Eeva oli ilosta mielipuolisena jutellut\nnaapureille ja tuttaville, että tämä herra, joka näin suuresti nyt\nvaunuissa ajoi, oli tuo entinen Antti, joka kulki ympäri vähäisellä\ntyöllään ansaiten elatuksensa. Peitson isäntä ei tiennyt mitä piti\nsanoman. Hän häpesi niin, ettei isoon aikaan kehdannut kasvojansa\nnäyttää. Mutta kun hän vihdoin Antin käskyä totellen tuli esiin,\npuristi Antti hänen kättänsä. \"Te olitte jotenkin paha minulle\", puhui\nhän; \"mutta minä en enää tahdo muistaa sitä. Kentiesi oli Jumala niin\nsallinut, sillä muuten en minä suinkaan olisi lähtenyt näiltä\npaikoilta, missä äitini ruumis lepää\".\n\n\nXVI.\n\nSovitus haudalla.\n\nTuon vähäisen joen varrella, joka Kälviän pitäjän läpi virtaa, on\nlähellä kirkkoa Marttilan talo. Talvella on täällä suuri liike, sillä\ntalvitie Savosta Kokkolaan käy juuri tämän talon pihan läpitse. Mutta\nkesäaikana jää Marttila, niinkuin ylipäänsä Kälviän kirkonkylä,\nkokonaan valtatiestä syrjälle. Niin kauan kuin on ruoho maassa\nnäkyvissä, ei täällä nähdä muita vieraita kuin niitä, jotka asian\naikain tänne tulevat. Tässä Marttilan talossa asui kertomuksemme ajalla\narmovuoden saarnaaja Joseph Lagerberg.\n\nHän oli vakava, hiljainen mies, joka muiden onnessa löysi oman onnensa\nja joka tuon tähden oli niille rakas, jotka ennättivät siinä vähässä\najassa, jona hän sielunpaimenen virkaa täällä toimitti, tulla hänen\ntuttavuuteensa. Hän oli vain puolivälissä neljänkymmenen vanha, vaikka\nhän näytti paljon vanhemmalta. -- Väliin saatti hän päiväkaudet istua\nkamarissansa miettien. Silloin oli hän aina alakuloinen, silloin\nkuultiin hänen usein sanovan: \"onnellinen se, joka kasvaa vanhempain\nsuojassa; minulla ei niitä ollut!\" -- Väliin taasen -- ja tuo tapahtui\naina, kun hän oli saanut palkkansa -- oli hän iloinen, kulki ympäri\npitäjässä opettaen ja neuvoen. Hänen ruokansa oli enimmiten vettä ja\nleipää, sillä aina palkkansa saatuaan hän kävi Kokkolassa ja pani\npostiin kaikki, mitä hänellä oli, lähetettäväksi milloin mihinkin.\n\nNyt oli hänellä tällainen iloinen päivä. Hän oli eilen tullut\nKokkolasta, jossa hän oli koko puolivuotensa palkan pannut menemään\nHelsinkiin.\n\nHän istui tuon vähäisen joen rannalla -- saman joen, johon pari virstaa\nmereen päin Puro laskee. Hän istui nyt onkien. -- Kello taisi olla noin\n10 aamulla. \"Vielä kolme vuotta\", sanoi hän, \"ja seitsemän vuoden\nkärsimiset ovat saaneet minut velattomaksi. Oi, kuorma rinnaltani\nrupeaa kevenemään, ja minä saatan kohta sanoa: minä en ole ketään\npettänyt!\"\n\nNäin oli maisteri Lagerberg kauan istunut, kun tuli vähäinen poika\nhäiritsemään hänen rauhaansa.\n\n\"Noh, pikku Matti, mitä olet sinä kulussa tänään?\" kysyi maisteri\nnähtyään hänet.\n\n\"Kirkolla on kaksi herraa, jotka ajavat suurilla vaunuilla; ne\npyytävät, että maisteri olisi niin hyvä, jos on teillä aikaa, että\ntulisitte heille kirkkoa näyttämään\".\n\nMaisteri nousi, meni pukemaan päällensä pyhävaatteensa, ja kun tuo oli\ntehty, seurasi hän avainnippu kädessä pikku Mattia. Kun hän lähestyi\nkirkkoa, näki hän monta ihmistä seisovan eräällä haudalla melkein aidan\nvieressä. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän vanhan herran, joka siinä\npolvillaan oli. Kaikki olivat selin häneen päin, jottei hän kohta\nvoinut heidän kasvojansa eroittaa.\n\n\"Ja tässä sinä makaat, tässä sinä lepäät, minun armaani, minun\nEliinani! Oi, nuku rauhassa! Kohta tulee minullekin pääsön aika.\nTaivaassasi, missä sinä olet, tiedän minä, että sinä rakastat niitä,\njoita minä täällä rakastanut olen, minun Valdemariani, minun\nLorentsoani, vieläpä häntäkin, joka sai pitkän elämän läpi kulkea\nrinnallani, sillä paikalla, johon sinulla oli ensimmäinen ja suurin\noikeus. Jumala siunatkoon sinua, sillä sinun anteeksiantamisesi on\nsiunannut minun viimeiset hetkeni!\"\n\n\"Amen!\" sanoi Liisa, joka paroonin takana seisoi.\n\n\"Amen!\" sanoi pieni kolmivuotinen Liisan sylissä.\n\n\"Kuulettehan, isäni, mitä lapsi sanoo\", virkkoi Antti liikutettuna\nollen polvillaan paroonin vieressä. -- \"Lapsenkin suusta on hän ottanut\nkiitoksen!\" --\n\nMaisteri oli kuullut kaikki. Hän seisoi kuin paikalle naulattu; hän oli\ntuntenut ensin Liisan, sitten Antin, ja hän arvasi, kutka nuo toiset\nolivat. \"Amen!\" sanoi hänkin.\n\nKaikki kääntyivät, ja kolme heistä tunsi maisterin. \"Maisteri Lager!\"\nhuusi Hanna ja vetäysi Anttia lähemmäksi.\n\n\"Niin, tässä näette miehen, Hanna\", sanoi maisteri hiljaisella äänellä,\n\"miehen, joka turmion tiellä oli joutunut kauvas, mutta jonka silmät\nteidän ja teidän miehenne rakkaus avasi\".\n\nAntti ei sanonut mitään, hän vaan kuiskasi paroonin korvaan jotakin.\n\nParooni nousi äkkiä: \"Jumala, Jumala, olisiko semmoinen armo\nmahdollinen! Mutta Jumalan armo on ääretön!\" Parooni lähestyi horjuvin\naskelin maisteria, ja ennenkuin tämä tiesi mistään, oli vanhus painanut\nhänet syliinsä. -- \"Minun poikani!\" kuiskasi hän.\n\n\"Teidän poikanne ... parooni Edler ... minä!\"\n\n\"Tunnetteko tämän sormuksen? Te annoitte sen kihlasormukseksi Hannalle;\nsen olen minä kerran antanut teidän äidillenne. Sen sain, kun ensi\nkerran kävin Herran pyhällä ehtoollisella. Sattumalta tulin minä Hannan\nsormessa sen näkemään samana päivänä kuin Antin sormus samalle sijalle\npantiin; minä tunsin sen, se sanoi minulle kuka te olitte... Minä hain\nteitä, minä kuulustelin teitä Helsingistä, Turusta, koko Suomen ympäri^\nkaikki oli turhaa. Maisteri Lageria ei löytynyt\". -- --\n\n\"Sinä et usko minua?... Minä olin nuori, sinun äitisi nuori, meidän\nsydämemme syttyivät. Oi, minun puolellani oli viekkaus; minä petin\nEdlan, minä jätin hänet, ja siitä ajasta en ole häntä nähnyt. Vasta\nsilloin, kun sormuksen näin, muistin minä häntä; sain samalla tietää,\nmitä en ennen tiennyt, että hän oli synnyttänyt pojan...\" --\n\n\"Te kuulustelitte maisteri Lageria; te tiedätte miten hän on elänyt?\"\n\n\"Minä tiedän sen; se oli minun rangaistukseni. Minä luulin hänen\nkuolleen; se minun suruni. Minä tein mitä voin: minä maksoin hänen\nvelkansa\".\n\n\"Haa! Nyt ymmärrän, miks'ei minua Helsingissä enää hätyytetty...\"\n\nAntti ja Hanna lähestyivät maisteria. He tarjosivat hänelle kättänsä.\nMaisteri puristi kovasti niitä. -- \"Ylönpalttinen on Jumalan armo!\"\nsanoi hän. --\n\n\"Minä luulin poikani kadotuksen lapseksi ja minä tapaan hänen sielujen\npaimenena, minä tapaan hänen Eliinani haudalla. Ylönpalttinen on\nJumalan armo! Minä saatan niin sanoa suuremmalla syyllä kuin teistä\nkukaan, sillä minä olen kaikkiin näihin syypää. Eliinan haudalla on\nsovitus tapahtunut. Hänen haudastansa ympäröipi hänen ylevä henkensä\nmeitä. Hän on suonut minun vaivatulle sydämelleni rauhan, hän on\nsallinut minun lasteni syleillä toisiaan. Siunattu olkoon hänen\nmuistonsa!\"\n\nKun he haudalta palasivat, oli maisteri Lager eli Lagerberg, niinkuin\nhänen nimensä nyt oli, ottanut Liisan sylistä pikku Antin; tämä nauroi\nsuloisesti kantajalleen; mutta naurusuin kysyi maisteri: \"No, Liisa,\nvieläkö halveksit minua?\"\n\n\"Herra Jumala siunatkoon! Kuka olisi voinut uskoa silloin, että te\nolitte parooni Edlerin poika!\" vastasi vanha Liisa.\n\n\"Niin, kuka olisi voinut sitä uskoa!\" vastasi maisteri.\n\n\nXVII.\n\nVielä kerran Riemulassa.\n\nTaasen on talvi. Mustat lumipilvet täyttävät taivaan, pyry lakasee\nmaata ja kokoo kinoksia. Luonto on lumeen haudattu. -- Ei näy ketään\nulkona; jokainen, kenellä on oma liesi, on sen luo vetäynyt. Ja lieden\nedessä puhutaan, jutellaan ja luetaan -- hovissa ja pirtissä, missä\nvaan missä rauha vallitsee.\n\nNyt on, näet, jouluaaton ilta.\n\nMutta kuule! Kulkunen soi. Löytyy siis niitä, jotka tässä Jumalan\nilmassa ovat ulkona. --\n\nEi ole sillä vaaraa, joka nyt Riemulaa lähestyy, sillä hän istuu\nkoijuissa, suurissa sudennahkaturkeissa ja kyytimies ajaa hevosta.\n\nHän on lautamies Ollila. Hän tulee paroonin koijuissa Riemulaan,\ntyttärensä, sisarensapojan ja \"lankonsa paroonin\" luo joulua\nviettämään. Hän on nyt seitsemän vuotta vanhempi, mutta muuten kaikin\npäin sama mies kuin ennenkin -- se on: hän on ylpeydessään vielä\nyltynyt.\n\nRiemulan salissa on suuri kuusi keskellä lattiaa. Kuusessa palaa\nkymmeniä kynttilöitä ja pieni viisivuotinen Antti hyppii iloisesti sen\nympärillä. Pieni vuoden vanha Lorentsikin nauraa ilosta tälle\nensimmäiselle joulukuuselle. Hän istuu vanhan parooni Edlerin sylissä,\njoka hänen kanssaan kuusen ympärillä kulkee. -- Sohvalla istuu Antti ja\nHanna, ja hiljainen onni loistaa heidän silmistänsä.\n\n\"Sen minä tiesin\", lausui vanha parooni, \"ettei Edlerin suku niin pian\nsammu. Tuossa, Lorentsi, näet sinä esi-isäisi kuvia; sinne joutunee\nsinunkin, ja sinusta tulee suurempi mies kuin kukaan niistä\".\n\nParooni oli näinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet siitä kuin hänet\nviimeksi näimme, nähtävästi vanhentunut. Hänen muistinsa on kadonnut,\nhänen ymmärryksensä tylsynyt; mutta hänen sydämessään asuu rauha. Hän\nleikittelee päiväkaudet lasten kanssa; hän on nyt ruvennut muuttumaan\nlapseksi uudelleen.\n\n\"Viisi vuotta taapäin! Muistatko sitä jouluaattoiltaa! Silloin oli\nRiemula surun pesä\" -- puhui Antti Hannalle, ollen hyvillään siitä,\nettei parooni näkynyt sitä muistavan.\n\n\"Silloin kuoli vanha rouva!\"\n\n\"Niin! Ja onnellista oli hänelle, että hän kuoli, sillä ehkä hän ei\nolisi saattanut, vaikka hän kyllä oli hyvä ja hellä meitä kohtaan,\nunhottaa sitä, ettemme olleet hänen lapsiansa\".\n\n\"Hän oli äiti, hänkin!\" kuiskasi Hanna.\n\nLautamies astui nyt saliin. Pikku Antti hyppäsi iloisena häntä vastaan;\nmutta Hanna otti kirjeen, joka oli hänen vieressänsä sohvalla, ja\nnäyttäen sitä isälleen sanoi hän: \"terveisiä maisterilta!\"\n\n\"Vai niin; onko tullut kirje?\" --\n\n\"On -- ja maisteri antaa meille tiedon, että vanha Eeva on Herrassa\nnukkunut ja että hän, maisteri, tulevana pyhänä kuulutetaan ensikerta!\"\n\n\"Ohoh! Kenen kanssa? Saako hän paljon vaimonsa kanssa?\"\n\n\"Hänen morsiamensa on köyhä torpparin tytär\".\n\n\"Hullu peeveli!\" jupisi lautamies.\n\nKello löi 7. -- Julma joulupukki astui saliin. Hänellä oli lahjoja\nkaikille. Pieni Antti sai puuhevosia ja muita leikkikaluja, pieni\nLorentsi hänen ikäänsä vastaavia leluja. Mutta viimein pysähtyi\njoulupukki paroonin eteen. Hänellä oli suuri laatikko paroonille antaa.\n\nAntti ja Hanna silmäilivät iloisesti vanhusta, kun hän avasi laatikon.\nJa kun se vihdoin näytti sisällyksensä, tulivat he kaikki paroonin\nympärille.\n\nParooni silmäili laatikkoon. Siinä oli kauniisti maalattu taulu. Mutta\ntuskin olivat paroonin silmät nähneet sen, ennenkuin niistä virtasi\nsuuret, kirkkaat kyyneleet \"Kiitoksia! Tuhansia kiitoksia!\" jupisi hän.\n\nTaulu kuvasi sitä hetkeä, jona parooni, Antti, Hanna ja maisteri\nLagerberg olivat polvillansa Eliinan haudalla.\n\nTaulun alle oli suurilla kirjaimilla jotakin kirjoitettu, ja pikku\nAntti sai ensimmäiseksi lukea:\n\n\"Sovitus haudalla\". --\n\n\"Tuossahan minäkin olen!\" sanoi Liisa, joka joulupukkina oli, kauan\nkatsottuaan kummakseen taulua. -- \"Enpä olisi saattanut uskoa kerran\nminunkin paperille tulevan!\" arveli hän.\n\n\n\n\nPALKINTO.\n\n\nSodan haavat, se on: maakunnan köyhyys ja huono tila, olivat ruvenneet\nparanemaan. Aika oli ollut lääkärinä, ja lääkäreistä on aika paras,\nsillä se parantaa aina, milloin yhdellä, milloin toisella tavalla.\nSuomenmaa oli, niinkuin ruotsalaiset sanovat, verisenä kilpenä reväisty\nRuotsista, se oli yhdistetty entisen vihollisensa Venäjän kanssa. Kova\noli tauti, jota Suomi sairasti, sillä se oli jäsenenä leikattu\nruumiistaan Ruotsista, mutta tämä jäsen oli ruvennut vähitellen\ntaipumaan eroonsa; aika oli parantanut mitä sota rikkoi.\n\nNiinkuin ainakin sotaa seuraa vallattomuus sille, joka vallattomana\ntahtoo elää, löytyi nytkin vuonna 18-- monessa paikoin maassamme\nsemmoisia, jotka mieluummin elivät toisen huolella, kuin itse viitsivät\nryhtyä työhön. Missä kulkivat nämä veitikat itsekseen, missä olivat he\nantauneet liittoon ja valinneet itselleen päällikön. Täten kulkivat he\nympäri, varastivat ja murhasivat, missä luulivat varkaudellaan tahi\nmurhallaan mitään voittavansa. Kaikki rehelliset ja tunnolliset ihmiset\npelkäsivät näitä joukkokuntia, joilla aina oli pahuus mielessä ja\npuukko terävänä tupessa. Mutta etenkin muutamia joukkoja pelättiin\nhirmuisesti, ja näistä muutamista semmenkin sitä, jolla oli päällikkönä\nPitkä Pekka.\n\nTuosta Pitkä Pekasta ei kumminkaan tietty paljon mitään. Minkä näköinen\nhän oli, se oli riidan alainen asia. Moni sanoi nähneensä hänet, mutta\nnämä antoivat hänestä erilaisia lausuntoja. \"Minä näin hänet Varsan\nmarkkinoilla; hän oli keski-ikäinen mies, mustatukkainen,\npienisilmäinen ja pitkäpartainen\", sanoi toinen; mikä taasen sanoi\nnähneensä hänet Turussa vanhana ukkona, kaljupäisenä, suurisilmäisenä\nja lyhytkasvuisena; mikä vielä nähneensä hänet Haminassa, kauniina\nnuorukaisena. Näin eriäväiset olivat lauseet hänestä. Mutta asia, missä\nmielet eivät eronneet, oli se, ketä kaikesta pahasta oli syyttäminen.\nMilloin varasta tahi murhaajaa ei saatu kiinni, silloin Pitkä Pekka\naina oli syyllinen. Oli tapana puhua hänestä, ja kumminkaan ei tietty\nvarmaan hänestä mitään. Pitkä Pekka oli tullut puheeksi ja -- hänestä\npuhuttiin, sillä häntä pelättiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomenmaassa löytyy vallan monta Mattila nimellistä taloa. Eräs\ntällainen Mattila seisoo vielä tänäkin päivänä Suoniemen kappelissa\nSarkolan lahden perässä, pian Vesilahden pitäjän rajalla. Samalla\npaikalla, missä nytkin, seisoi vuonna 18-- talo, ja samaten kuin sen\nisäntä on nykyaikana varakas, oli sekin isäntä, joka mainittuna vuonna\nhoiti Mattilan maata. Töllit, melkein samanlaisia kuin nytkin,\nseisoivat rannalla, noin pari kivenheittämää Mattilasta. Nämä töllit\nkuuluivat mikä Mattilaan, mikä Talolaan, mikä Vahalahden kylään, sillä\npaikkaa pidettiin yhteisenä.\n\nEräässä näistä tölleistä asui Olli Jaakonpoika, jota tavallisessa\npuheessa kutsuttiin \"Suutari-Olliksi\". Liikanimi ilmoittaa hänen\nammattinsa. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, vankka mies. Häntä\nkehuttiin paraaksi suutariksi koko Karkun pitäjässä. Varma onkin, että\nmonet saapasparit hän oli tehnyt Leistenius vainajalle, joka siihen\naikaan eli kappalaisena Suoniemessä, vieläpä Kuljun kartanon\nparooneillekin. Olli ei siis saanut olla paljon kotona. Hän kulki\nympäri pitäjässä ehtimiseen. Mutta se oli Ollilla tapana, että aina,\nkun viikon arkipäivät loppuivat, tuli hänelle ikävä, ellei hän päässyt\ntervehtimään Vappoansa ja nuorta tytärtään, Elsaa, sillä näitä hän\nrakasti sanomattomasti. Kuluillaan oli hänellä mukanansa oppipoika,\nrehellinen, ja uuttera nuorukainen Tyrväältä, jota Olli isän\nrakkaudella rakasti.\n\nOlli oli ymmärtäväinen mies ja voitti ahkeruudessa monta suutaria\naikanaan, sillä tuskin oli kukko orrella ilmoittanut päivän\nkoiton, ennenkuin Olli jo istui lestin kädessä, saapas polvella\ntyölavitsallaan. Mutta kumminkaan hänen työllänsä ei ollut siunausta.\nKesäaikoina ihmiset kulkivat paljain jaloin tahi virsuissa niityillään,\nja kesäaikoina Olli oli usein työttä, sillä en tiedä, mikä syynä lienee\nollut, mutta ulkotöihin ei juuri Ollista ollut. Sodan aikana hän oli\njoutunut velkaan, ja kun hän talvitöillään vaivoin elätti perhettään,\nniin on pian ymmärrettävä, ettei hän missään rikkaudessa elänyt. Olli\nkoetti kumminkin kesällä varustaa aikaantuloaan. Hänellä oli lehmä,\njoka tarvitsi heiniä, ja siihen lisäksi hänellä oli kapanala peltoakin;\nmutta vaikka lehmä antoi maitoa ja pelto aina vähin jyviä, ei Olli\nvoinut kotityöstään lukea suurta päiväpalkkaa.\n\nElsa, hänen tyttärensä, oli seitsemäntoista vuotinen, hoikkakasvuinen\nja punaposkinen neito; hänen suuriin sinisiin silmiinsä oli moni\nnuorukainen liian syvään katsonut. Kaarlo, Ollin rakas oppipoika, Elsaa\nparia vuotta vanhempi, ei ymmärtänyt, että niihin oli vaarallinen\nsilmäillä, ja sen, joka ymmärtää rakkauden vaikutuksia, olisi ollut\naivan huokea sanoa, mitä Kaarle väliin ajatteli, kun hän Elsaa\nsilmäili. Kaarle tosin koetti tuota näyttääkin Elsalle ja auttamalla\nhäntä missä taisi voittaa Elsan suosiota. Olli näki tämän aivan hyvin,\nhän hymyili ja iloitsi nähdessään nuorten lähestyvän toisiaan, toivoen\nkerran näkevänsä heidät pariskuntana. Mutta Elsa ei näyttänyt huolivan\nsuutaripojasta, ja kaikki, mitä Kaarle teki voittaakseen Elsan\nsuosiota, oli turhaa vaivaa. Elsan mieli pyrki paljon korkeammalle,\nkuin naimisiin köyhän työmiehen kanssa. Nuorukainen tunsi sydämessään\nsyvästi Elsan käytöksen, ja hän koki puolestaan osottaa kylmyyttä\ntakaisin; mutta mitä enemmän hän koetti, sitä vähemmin hän onnistui.\n\nEmäntä Vapon mieleen nämä Kaarlen suosionvoittokoetukset eivät myöskään\nolleet, ja Olli sai usein kuulla kovia sanoja vaimoltaan. \"Mitä Elsa\nKaarlella on autettu?\" kysyi Vappo väliin. \"Kaarlella ei ole mitään,\nElsalla ei ole mitään, ja jossa ei mitään ole, siitä ei myöskään mitään\ntule. Jos ne yhteen menisivät, siitä syntyisi onnettomuutta. Elä pakota\nElsaa, hän on nuori ja kaunis, hän kyllä löytää onnensa maailmassa\".\n\n\"Sinä puhut tyhmästi\", vastasi Olli; \"sopimaton on ainoastaan se\npariskunta, jossa mies ja vaimo ovat eri säätyä, jossa kumpikin tuo\nyhteiseen kotiinsa eri tapoja, eri vaatimuksia; mutta otollinen\nJumalalle ja ihmisille on se pariskunta, jossa molemmat ovat\nyksisäätyisiä, yhtä sivistyneitä, samoissa tavoissa kasvatetut, vaikka\nei kummallakaan olisi mitään tavaraa. Minä olen aivan hyvin huomannut,\nmiten rikkaan Mattilan nuorin poika, tuo hellä Antero, Elsaamme\nrakastaa. Mitä luulet tuosta syntyvän? Jos Mattilakin tuon huomaa, niin\non naapurirauha kadonnut\".\n\nMutta kaikki, mitä Olli saarnasi vaimolleen, oli turhaa. Vappo iloitsi\nitsekseen nähdessään, että Antero aivan usein kävi heillä, että Elsan\nja Anteron väli päivä päivältä muuttui yhä rakkaammaksi. Onhan Elsa\nkaunis ja hyvin sopiva Anterolle puolisoksi, ajatteli tuo tyhmä äiti ja\nyllytti Elsaa pitämään hyvänä Anteroa. \"Aikaantulo ja rikkaus ovat\netevimmät Jumalan lahjat tässä maailmassa\", sanoi Vappo eräänä päivänä\ntyttärelleen, \"niillä voi kaikki. Miten saattaisin minä suoda Elsastani\ntulevan tuollaisen köyhän retueukon kuin äitinsä on!\"\n\nOlli ei kuullut näitä äidillisiä sanoja, ja Elsa sai siis kenenkään\nkieltämättä seurata niitä. Mutta tietämättömyydessä Olli ei kauan\nollut. Hänen tultuaan kotiin eräänä iltana astui Mattila tölliin ja\npyysi saada kahdenkesken sanoa Ollille pari sanaa. Olli aavisti pahaa,\nmutta käski kumminkin vaimonsa ja Elsan menemään ulos.\n\n\"Kuule, suutari!\" sanoi Mattila, kun olivat jääneet kahdenkesken. \"Minä\nolen havainnut, että tyttäresi kaikenmoisilla juonilla kokee sitoa\nminun Anteroani; he viskelevät toisiansa lumipalloilla, viittailevat\ntoisillensa ja tapaavat toisiansa salaa. Te, Olli, olette ymmärtäväinen\nmies, ja näette niin selvästi kuin minäkin, ettei heistä tässä elämässä\nvoi pariskuntaa tulla; sanokaa siis tyttärellenne, että hän luopuu\njuonistaan, niin me olemme samaten kuin ennenkin hyvät naapurit\".\n\nJättämättä Ollille sananvuoroa meni Mattila tämän sanottua matkaansa.\nSuutari Olli kiristi hampaitaan vihasta. Hän oli köyhä, mutta hän oli\nrehellinen, ja hänen sydämensä pohjassa asui vähän rehevyyttäkin, joka\naina on miehelle kunniaksi. Semmenkin oli hän maineestaan arka, ja\ntultuaan oivallisen työnsä ja nuhteettoman elämänsä kautta kuuluisaksi,\ntahtoi hän tuon ainoan aarteensa säilyttää. Vappo ja Elsa, tupaan\ntultuaan, havaitsivat kohta, että jotakin kummallista oli tapahtunut ja\naavistivat ehkä, minkä tiedon Olli oli saanut.\n\n\"Mitä oli Mattilalla sanomista?\" kysyi Vappo uteliaasti.\n\n\"Mitä muuta kuin että Elsa juonillaan koettaa sitoa Anteroa ja päästä\nhänen vaimokseen; siihen lisäksi Mattila antoi minun tietää, että hän on\nrikas, minä köyhä. Nyt näette hulluutenne! Mutta minä pelkään, ettette\nvieläkään sitä näe, minä pelkään, että kohta kuuluu: Suutari-Olli, maksa\npois velkasi; -- ja silloin! Kuka antaa silloin minulle rahaa, kuka\nmenee takaukseen? Kuka tahtoo vaimokseen Elsaa, kun kuulee miten hän on\nhypännyt Anteron jälessä? Siihen on nyt tuhmuutesi saattanut meidät,\nsinä hurja Vappo. Rikas ei Elsasta huoli, sillä Elsa on köyhä, ja köyhä\nei hänestä huoli, sillä Elsalla ei ole puhdas maine!\"\n\nVappo istui alakuloisena kuullen miehensä nuhteita. Elsa oli punastuen\nkätkenyt kasvonsa käsiinsä ja ikäänkuin häpesi luoda silmiään isäänsä.\n\n\"Mattila tahtoo meitä pelottaa\", sanoi Vappo; \"sinä pahastut niin\npian\".\n\n\"Suokoon Jumala, että niin olisi\", vastasi huoaten Olli; \"mutta ellei\nElsa lakkaa noista kujeistaan, niin minä pahoin pelkään, että Mattila\ntoteuttaa aikomuksensa. Ylpeys on aina ennenkin vienyt häpeään\".\n\nLuultavasti Vappo tunsi miehensä olevan oikeassa, sillä hän ei\nvastannut mitään.\n\nPitkä aika kului ennenkuin entinen rauha pääsi takaisin suutarin\ntölliin. Ollia kutsuttiin taasen suutarintyöhön, mutta ennenkuin meni\nmatkallensa, kehoitti hän kyynel silmissä Vappoa ja Elsaa elämään\nkaikin puolin nuhteettomasti. Mutta tuskin Olli oli jättänyt töllin,\nniin Elsa teki asiaa Mattilaan ja puheli siellä ison aikaa Anteron\nkanssa. Äiti ei häntä kieltänyt; ei, päin vastoin hän kehoitti häntä\ntuohon, varottaen Elsaa ainoastaan olemaan varuillansa, ettei Mattila\nmitään näkisi.\n\n\"Olen minäkin kerran ollut nuori ja tunnen omasta kokemuksesta mitä\nrakkaus on, ja sen minä sanon, että jos saat Anteron rakastumaan\nitseesi, niin hän voi vastoin isänsä tahtoakin ottaa sinut vaimokseen;\nsemmoisia on nähty ennenkin. Isäsi, Elsa raukka, on tuollainen tylypää,\njoka luulee kaikkein voivan tyytyä köyhyyteen, koettamattakaan parantaa\nasemaansa\".\n\nTuollaisilla yllytyksillä äiti sai jo rikkoumaisillaan olevan välin\nuudelleen sidotuksi. Rakastavaiset kokivat pitää yhteentuloansa niin\nsalassa kuin suinkin. He valitsivat tätä varten yön pimeimmät hetket,\nja semmenkin he salasivat vanhalta Mattilalta varovasti kaikki, jottei\ntämä tietäisi aavistaakaan mitään. Mutta Mattila oli heitä viisaampi.\nHän ei ollut tietävinäänkään koko asiasta, ja juuri tuolla petti hän\nAnteron. Nuoret luulivat salaisuutensa hyvin kätketyksi. He eivät\ntienneet, että Mattila kerran yösydännä Pipolta palatessaan oli nähnyt\nheidät Ollin töllissä.\n\n\"Vai niin!\" sanoi Mattila silloin ja meni kotiinsa.\n\nKun Olli seuraavana lauantai-iltana tuli suutaritoimituksiltaan\npappilasta, tapasi hän jäällä Mattilan isännän.\n\n\"Miten teillä eletään?\" kysyi Mattila.\n\n\"Sen te paremmin tiedätte; minä olen koko viikon ollut poissa\", vastasi\nOlli.\n\n\"Kyllähän minä sen tiedän, ja sentähden minä pyydän, että kolmen\nkuukauden kuluessa, niinkuin välipuhe oli, maksatte veikanne. Minä\nrakennan uutta aittaa. Kyllähän te pian saatte ne rahat kokoon\".\n\nOlli seisahtui. \"Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?\" huusi hän.\n\n\"Ei paljon sanottavaa\", vastasi Mattila. \"Minä tahdon ajoissa ilmoittaa\nteille tarvitsevani rahaa. Emmehän me vieraita miehiä tarvitse, sillä\nme olemme rehellisiä\".\n\nTuon sanottuaan Mattila lähti matkoihinsa. Olli kiiruhti kotiaan; hänen\nsydämensä oli saanut kovan loukkauksen. Jotakin hän ymmärsi\ntapahtuneeksi, sillä syyttä Mattila ei rupeisi häntä kiusaamaan. \"Elsa!\nElsa! Sinä viet minulta ainoan tavarani\"; jupisi hän, \"sinä saastutat\nisäsi rehellisen nimen\".\n\nMurheellisena astui Olli tölliinsä ja laski lestapussinsa lavitsalle.\nVappo ja Elsa tulivat iloisina häntä vastaan; mutta kun näkivät Ollin\nsuruisen katsannon, hämmästyivät he, ja Vappo, joka oli nähnyt miehensä\npuhuttelevan Mattilaa, kysyi pahaa aavistaen: \"mitä oli rikkaalla\nisännällä sanomista?\"\n\n\"Sanomista? Sitä sinä kysyt! Sano ensin, millä velka maksetaan\nMattilalle? Siihen on nyt huono elämäsi meidät vienyt. Pois isän\ntöllistä, pois kerjuulle, sillä, mistä raha tulee? Ja sinä, Elsa,\nkuinka kauvan muistit minun varoitukseni? Mutta syyttäkää itseänne!\nVasta vahingosta voitte te viisaiksi tulla. Mitä auttaa sinua nyt\nkaikki pyrkimisesi saada Antero ansaasi? Koeta itse päästä irti siitä\nansasta, johon olet itsesi vienyt! Ihmeitä ei enää tapahdu, ja ellei\nraha ole Mattilalla kolmen kuukauden kuluttua -- -- niin --\"\n\nKirkkaat kyyneleet valuivat Ollin silmistä.\n\n\"Kolmen kuukauden kuluessa voi paljon tapahtua\", lohdutti Vappo.\n\"Otetaan rahaa muualta lainaksi\".\n\n\"Mutta jos ei lainansaanti ole mahdollinen, jos kaikki sanoisivat:\nminulla ei ole, taikka: minulla on, vaan min' en anna -- niin mitä\nsitten seuraa? Eikö koko omaisuutemme töllineen, lehmineen mene\nvelkaan? Ja mitä meillä on sanomista, kun ihmiset pilkaten sanovat:\ntuossa kulkee Elsan isä, joka toivoi tytärtään miniäksi Mattilaan! --\nKaarle parka! Sinun he ovat hyljänneet; silloin on sinun vuorosi\nhyljätä meidät.\"\n\n\"Koska kerran laita on semmoinen, että Elsa mielii rikasta miestä, niin\nanna hänen koettaa se saada\", vastusti Vappo.\n\nOlli loi kummastellen silmänsä puhujaan. \"Noilla sanoilla sinä avasit,\nitsesi tietämättä, sydämesi. Sinä olet minun poissa ollessani ollut\nElsan neuvonantajana, tyhmä, sokea äiti. Elsasi kunnia ja onni ei ole\nsinulle minkään arvoinen. Jumala lohduttakoon minua, mies parkaa!\"\n\n\"Mutta eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut\", sanoi Vappo\nhellemmällä äänellä, kun näki miehensä tuskan.\n\n\"Vahinkoa! Niin on kuin sanoin. Ennenkuin vahinko on tapahtunut, ette\nte huoli mistään. Oi, Vappo raukka! Etkö sinä voi ymmärtää, että kun\nvahinko on tapahtunut, niin se on tapahtunut. Mutta turhaan minä\nsaarnaan sinulle. Tapahtukoon sitten vahinko, sillä sitä ennen et sinä\nviisastu\". Mutta vaikka suutuksissa ja murheen runtelema hän olikin,\nlieventyi hänen vihansa, kun Elsa laski kätensä hänen kaulansa ympäri\nja lapsellisella äänellä kuiskutti: \"isä, älä ole vihainen!\"\n\nOlli rakasti talonpojissa oudolla rakkaudella tätä ainoata lastaan.\nVaikka tiesi hänet syyn alaiseksi, ei helläsydäminen suutari voinut,\nniinkuin moni muu isä olisi tehnyt, kovuudella lykätä pois tyköään\nsyyllistä. Hänen vihansa lauhtui kohta ja leppyisillä sanoilla lausui\nhän: \"Elsa! Lupaa minulle, ettet tästä lähtien ajattele Anteroa, niin\nminä koetan tehdä, mitä ihminen taitaa, voidakseni suorittaa velkani\".\n\n\"Ellet muuta vaadi, rakas isä\", sanoi Elsa taputellen isäänsä poskille,\nniinkuin olisi tämä nuhdellut häntä aivan vähäpätöisestä asiasta,\n\"lupaan minä sydämestäni täyttää mitä pyydät\".\n\nOlli syleili hellästi Elsaa. \"Suokoon Jumala, että tämän lupauksen voit\npitää!\" sanoi hän.\n\nNäin oli sovinto tehty. Mutta että rauha Ollin töllistä oli kateissa,\nsen tunsivat kaikki kolme aivan hyvin. Entinen onnellinen kotielämä oli\nmuuttanut muotonsa. Ilma töllissä oli painostava, ikäänkuin olisi kova\nukkosen ilma ollut tulossa. Alakuloisena, usein ääneti istuivat nyt nuo\nennen niin onnelliset asukkaat. Hiljaisuudessa kokivat kaikki arvata\nsyytä tähän muutokseen; mutta se jäi heiltä salaisuuteen.\n\nJa niin käy aina, kun sydän on petollinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe kolme kuukautta, joiden kuluessa Ollin piti velkansa maksaa, olivat\nloppumaisillaan, ja Olli tiesi nyt aivan hyvin mikä häntä odotti. Hän\nkulki ikäänkuin houreissa. Heinänteon aika oli tullut, ja niinkuin\nmuinakin kesinä läksi Olli perheineen niittämään lehmälleen elatusta,\nvaikka hän aivan hyvin ymmärsi, että tämä lehmä oli joutuva toisen\nomaksi. Että Kaarleakin syvä suru vaivasi, oli aivan nähtävä. Vaikka\npoika parka ei paljon puhunut, loisti suru hänen silmistään, eikä Olli\nensinkään hänestä saanut lohduttajaa.\n\nViikko oli enää Ollilla jälellä. Eräänä päivänä, kun hän alakuloisena\ntuli yksinään niitylle, tapasi hän Talolan vainiolla Mattilan isännän.\n\n\"No, naapuri! Miten on, saanko minä tämän viikon kuluessa rahani?\"\nkysyi Mattila kylmästi.\n\nOlli ei vastannut mitään; hän kiiruhti kotiapäin.\n\n\"Minä näen, miten on laita\", lausui Mattila; \"minä tahdon kumminkin\nkehottaa teitä, että hyvin tallennatte rahanne, jos teillä semmoisia\non, sillä Karkun puolessa kulkee Pitkä Pekka par'aikaa joukkoineen\nvarastellen\".\n\nOlli, joka nyt ensikerran eläissään kuuli Pitkää Pekkaa mainittavan, ei\ntuosta varotuksesta pitänyt mitään.\n\n\"Pitäkää varotus itsellenne!\" sanoi hän. \"Jos Pitkän Pekan mieli tekee\nrahoja, ei hän niitä minun töllistäni hae, kun Mattila on niin\nlähellä\".\n\n\"Oikein, oikein!\" sanoi Mattila. \"Jos Pitkä Pekka tietäisi, niin hän\nkääntäisi matkansa minun arkkuuni päin\".\n\nOlli katsoi kummastellen puhujaa. Mattila näkyi olevan aivan iloisella\nmielellä, joka ei suinkaan ollut tavallista. Vähäinen toivon koite\nnousi Oliin rintaan, ja huomaamatta oli hän sanonut: \"Isäntä kulta!\nElkää ajako meitä töllistämme!\"\n\n\"He, he!\" nauroi Mattila pilkaten. \"Kyllä minä rahani säilytän.\nTulevana maanantaina, Olli, tapaamme taasen toisemme\".\n\nKiristellen hampaitaan ja kiroten tyhmyyttään, kun oli luullut Mattilan\nsydämessä löytyvän hellän paikan, kiiruhti Olli kotiinsa. Kesken\nepäilystään ei hän kuitenkaan saattanut olla kummeksimatta Mattilan\nkäytöstä.\n\n\"Kenties, jopa luultavastikin oli hän päihtynyt\", jupisi Olli, kun\nastui tölliinsä.\n\nVappo, Elsa ja Kaarle istuivat syöden iltasta.\n\n\"Hyvä että viimein tulit\", sanoi Vappo; \"täällä on tänäpänä kummallisia\ntapahtunut. Aamulla kävi täällä nimismies ja toi julmia sanomia isolta\nkirkolta. Siellä on tois'yönä hirmuinen seikka tapahtunut. Kauppamies\nPörkeli eli Körkeli eli mikä se oli, en muista nimeä, on Huidan tykönä\nryöstetty. Tuon oli eräs Pitkä Pekka tehnyt. Kauppamiehellä sanotaan\nolleen summissa rahoja. Hän lupaa 50 hopeista riksiä sille, joka saa\nkiini hänen ryöstäjänsä ja tuo kauppamiehelle varastetut rahat\ntakasin\".\n\n\"Ja ellei minulla tulevana maanantaina ole 50 riksiä, olen minäkin\nryöstetty\" -- huokasi Olli.\n\n\"Eläs vielä! Nimismies toi samalla sanan Mattilaan, että isäntä on\nsaanut periä orpanansa Keuruulla, jonka sanotaan olleen määrättömän\nrikas. Nyt ei hätyyttäne Mattila meitä enää\".\n\n\"Vai niin!\" huusi Olli; \"nyt ymmärrän miksi Mattila oli niin iloisella\nmielellä. Hän saa periä! Hän, jolla on entistä enemmän kuin ikänä\ntarvitsee! Mutta jos sinä luulet rikkaan sydämen pehmenevän onnen\npäivänä, niin erehdyt pahasti. Kuta enemmän rikas rikastuu, sitä\nkovemmaksi jäätyy hänen sydämensä, sen olen minä tänä ehtoona saanut\nhavaita\". Ja nyt jutteli Olli, mitä hänen ja Mattilan välillä oli\ntapahtunut.\n\n\"Mutta vielä kummempia on täällä tapahtunut\", sanoi Vappo, joka oli\nkuunnellut miehensä kertomusta, ikäänkuin olisi kysymys ollut kokonaan\ntoisesta perheestä.\n\n\"Pian kohta puolisen jälkeen tuli tänne herra, joka sanoi aikovansa\nHaapaniemeen tervehtimään katteinia, ja kysyi tietä. Kaarle, joka\nojankaivuusta vasta oli tullut, tarjousi kohta soutajaksi; mutta herra\nsanoi mieluummin menevänsä maitse saadakseen ampua lintuja. Hänellä oli\nkomea pyssy olallaan. Hän oli kovin kohtelias herra. Hän söi meidän\nkanssamme ja nipisti Elsaa poskesta. Kaarlelle, joka kävi hänet tielle\nsaattamassa, oli hän sanonut huomenna tulevansa takaisin meille.\"\n\nOllilla ei ollut tuohon sanomista muuta kuin \"vai niin!\" Hänen\nmielessään pyöri aina ajatus: \"mistä Jumalan nimeen voin maanantaiksi\nsaada 50 riksiä?\"\n\nKun Vappo ja Elsa illalla myöhemmin olivat navetassa, sanoi äiti: \"älä\nJumalan tähden sano isällesi, että herra on sinua kahdesti tänäpäivänä\npuhutellut! Olli suuttuisi tuosta samaten kuin talvella. Pidetään\nkaikki salassa, siksi kun herra Ollille tuo rahat; silloin saa Olli\nparka nähdä, ett'emme ole niin tyhmiä kuin hän luulee. Kuka voi tietää,\neikö hän rakastu sinuun, tuo kaunis herra; semmoisia on tapahtunut\nennenkin. Hänen sukulaisensa kyllä olisivat vihaisia, mutta mitä se\nauttaisi! Muistan minä Turussa piikana ollessani kuulleeni samallaisen\nseikan. Nuori aatelinen luutnantti nai torpparin tyttären Piikkiöstä\nsamaan aikaan kuin Olli minun kihlasi. Luutnantti sai ensin kärsiä\npaljon pilkkaa, mutta viimein ei muistettu enää, mitä sukua hänen\nvaimonsa oli. Kun herra huomenna tulee, ujostele ensin niin paljon kuin\nvoit ja varo hänen kanssansa äkkiä tutuksi tulemasta. Vaikkapa sinä et\nsaisikaan häntä, niin ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Kaarlen sinä\nkumminkin aina saat\",\n\n\"Kaarlen! Hyi!\" vastasi Elsa, joka hymyillen oli kuullut viisaan\näitinsä neuvoja; \"ennen minä jään naimattomaksi. Mutta sanokaa, äitini,\nte kun olette ollut Turussa, onko noilla nuorilla herroilla tapana\nhuvikseen antaa 50 riksiä köyhälle; eikö niillä aina ole joku\nmerkitys?\"\n\nÄiti säpsähti tytön kysyessä; hänen mieleensä näkyi juolahtaneen\njotakin, jota hän ei ennen ollut ajatellutkaan. Kovemmalla äänellä\nsanoi hän: \"Elsa, varo itseäsi herroilta; ne pettävät aivan usein, ne\nhoukuttelevat, missä vaan taitavat, ymmärtämättömiä naisia syntiin ja\njättävät ne sitten. Jos on mielesi rouvaksi päästä, niin älä salli\nherran suudella sinua. Jos hän puristaa sinun kättäsi, niin älä sinä\npurista takaisin, ennenkuin hän on sinua pyytänyt morsiamekseen, ja kun\nhän on tuon tehnyt, niin hillitse ilosi ja sano ujosti: miten minä,\nköyhä maalaistyttö, voin kelvata teille? Eihän minulla ole sivistystä\neikä niitä tapoja kuin herroissa vaaditaan. -- Usko äitiäsi, tuollaiset\nsanat ovat vieneet monen naisen aviosatamaan. Ja, Elsani! Kun herra\nsitten, kerrottuaan pyyntönsä, lausuu: Kultani! Rakkaani! Mitä sinä nyt\nsanot, se ei tee mitään; minä tahdon olla sinulle kaikki, tule minulle\nmorsiameksi, -- niin kuiskuta hänen korvaan niin hiljaan, että hän\ntuskin sanasi kuulee: minä tulen. Et voi uskoa, kuinka hän silloin on\nonnellinen. Mutta sinä, varo itseäsi, ettei hän tuolla naimisluvallaan\nsinua petä. Älä jää kahden kesken koskaan hänen kanssansa, ennenkuin on\nkuulutettu; sillä sinä et ymmärrä herrojen viekkautta\".\n\nElsa kuuli peräti kummeksuen äitinsä viisaita neuvoja. \"Ette te minulle\nnoin sanonut, kun Antero oli minuun rakastunut\", sanoi hän vähän ajan\nkuluttua.\n\n\"Antero oli talonpoika, ja vaikka rikaskin talonpoika, niin on hänen ja\nherran välillä tuossa suuri erotus. Ujoon naiseen talonpoika harvoin\nvoi rakastua. Mutta aika on kulunut; muista nyt, mitä olen sanonut, ja\nennen kaikkia: ei sanaakaan Ollille eikä Kaarlelle\".\n\n\"Ei sanaakaan!\"\n\nTämän kummallisen puheen jälkeen, jossa äiti latoi tyttärellensä kaiken\nviisautensa, palasivat he tupaan. Alakuloisena istui siellä Olli\nvuollen uutta lesteä ja Kaarle halkoen joutessaan puita\nsaapasnauloiksi.\n\n\"Kauan viivyitte navetassa\", sanoi Olli; \"mutta hyvä on, että ruokitte\nlehmän lihavaksi. Lehmä raukka! Sinun pitää muualle, sinunkin\". Sitten\nikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa äkkiä pyörähtäneet toisaalle päin,\nkysyi hän: \"tunsitko, Vappo, sen herran, josta äsken puhuttiin?\"\n\n\"En\", vastasi Vappo; \"hän sanoi olevansa Turusta, tulleensa\ntervehtimään Tottijärven herraa ja huvikseen matkustavansa\njalkamarssissa Haapaniemeen\".\n\n\"Joutilaat johonkin joutuvat\", jupisi Kaarle; \"mutta eikö nyt jo rupea\nolemaan maatapanon aika?\"\n\n\"Melkeinpä niinkin!\" vastasi Vappo.\n\nSamalla kuului järäys pihalta. \"Kuka näin myöhään tänne tulee? Mene\nkatsomaan, Kaarle!\" sanoi Olli ja heitti liivinsä yltään.\n\nKaarle nousi, mutta ennätti tuskin ovelle, ennenkuin tämä aukeni ja\nnuorenlainen herrasmies astui sisään.\n\n\"Minä tulin ennenkuin aijoinkaan. Hyvää iltaa! Tämä on luultavasti\nisäntä, vai kuinka?\" sanoi herra ja tarjosi ystävällisesti kätensä\nOllille.\n\n\"Niin on! Terve tultua! Lienette kaiketi se herra, joka täällä\npäivälläkin kävi?\"\n\n\"Sama mies!\" sanoi herra iloisesti; \"ja nyt, hyvät ihmiset, pyytäisin\nminä teiltä vähän ruokaa. Katteini ei sattunut olemaan kotona, enkä\nminä viitsinyt sinne jäädä, kun en häntä tavannut\".\n\n\"Jos herra tyytyy siihen vähään mitä meillä on. Muuten on Mattila tässä\naivan lähellä, siellä saisitte parempaa\", sanoi Vappo.\n\nMutta ikäänkuin peläten herran lähtevän, kiiruhti hän kohta arkkunsa\nluo ja rupesi Elsan avulla valmistamaan, mitä parasta töllissä oli.\n\nHerra oli varsin puhelias. Hän kysyi milloin yhtä, milloin toista ja\nsai Ollinkin hetkeksi unohtamaan surunsa. Mutta syömään mennessään\nkeskeytti hän äkkiä puheensa ja kysyi ikäänkuin pelolla: \"Onko se\ntotta, mitä minulle tiellä äsken kerrottiin, että eräs Pitkä Pekka\nniminen mies on tehnyt julman rikoksen toisyönä valtatiellä? Minulla on\nkoko joukko rahoja Tottijärven kartanossa\".\n\n\"Totta se on\", vastasi Vappo, \"koska nimismies juuri aamulla kävi\ntäällä kysellen, onko outoja ihmisiä näkynyt. Minä ja Elsa peljästyimme\nniin kovasti, kun kuulimme tapauksesta, ettemme oikein ymmärtäneet,\nminkä näköisiä nimismies sanoi varkaiden olevan. Muistatko sinä, Elsa;\nyksi oli pitkä, laiha mies, mustapartainen, suuri haava otsassa -- vai\nmiten?\"\n\n\"Niin, haava, jota hän koki salata suurella laastaritilkulla\", liitti\nElsa tähän; \"se lienee ollut itse Pitkä Pekka. Sitten sanoi nimismies,\nettä varkaat olivat paenneet Karkun kylään; mutta mihin ne sieltä\nolivat joutuneet, ei tiedetä vielä\".\n\n\"Minä pahoin pelkäsin puheessa totta olevan, kun minä kuulin, että\nkauppamies pahasti haavoitettuna makaa pappilassa\".\n\n\"Ja on luvannut 50 riksiä sille, joka saa kiinni tuon paholaisen\",\nsanoi Vappo.\n\n\"Vai niin! No sitten saamme olla varmat siitä, että hän kiinni\ntuleekin\".\n\n\"Se olisi aivan suotava!\" lausui Olli.\n\n\"Minä lisään kiinniottajan palkintoa 25 riksillä\", huusi herra\ninnokkaasti.\n\n\"Ja minä suutelisin häntä\", sanoi Elsa ujosti.\n\n\"Sinä!\" nauroi Olli. Mutta luultavasti oli tuo Elsan lause aivan Vapon\nmieleen, sillä silmäillen tytärtään nyökähytti hän päätään ikäänkuin\nolisi tahtonut sanoa: \"Se on oikein, tyttäreni!\"\n\nNäin puhelivat he Pitkästä Pekasta, jota ei kumminkaan kukaan heistä\ntuntenut, ja hänen julmasta työstään. Herra jutteli sitten heille\nkaikenmoisia asioita, milloin hirmuisia, että Elsa pahasti pelästyi,\nmilloin lystillisiä tapauksia, joille Elsa sydämellisesti nauroi. Mutta\nkun hän syömästä lakkasi, rupesi hän äkkiä puhumaan Mattilasta. \"Hän\non, kuulemma, aivan peräti rikas, tuo naapurinne? Kuinkahan paljon\nhänellä mahtanee olla?\"\n\n\"Kyllähän Mattila rikas on\", vastasi Olli surullisesti, \"ja aina vaan\nlisääntyy hänen rikkautensa. Nyt sanotaan nimismiehen juuri tänäpäivänä\nvieneen hänelle äärettömän rahasumman\".\n\n\"Hän mahtanee nyt oikein pelätä Pitkää Pekkaa!\"\n\n\"Ei ole hyvä Pitkän Pekan eikä kenenkään muun mennä Mattilan arkulle.\nSe mies kyllä rahansa tallentaa, vaikka Pitkiä Pekkoja olisi tuhansia\",\nvastasi Vappo.\n\nOlli huokasi.\n\n\"Mutta te olette niin alakuloinen\", sanoi herra, \"teitä jokin vaivaa?\nUskallanko kysyä; ehkä tekin olette Mattilalle velassa?\"\n\n\"Aivan oikein -- olen minäkin\".\n\n\"Ja Mattila hätyyttää teitä?\"\n\n\"Maanantaina on maksaminen, muuten ryöstö; ja vielä ei ole rahaa äyriä,\nmillä maksaisin\".\n\n\"Onko velka suurikin?\"\n\n\"50 riksiä\".\n\n\"Eikö isompi! Älkää surko; minä laitan teille sen rahan. Mutta entä jos\nodottaisi Mattila, entä jos hän on peljättänyt teitä vaan?\"\n\n\"Ei, ei; ennen sulaa kivi, kuin Mattilan sydän. Hän ei ensinkään\ntarvitse tuota rahaa, mutta hän luulee kenties saavansa mitättömällä\nhinnalla lehmäni ja töllini\".\n\n\"Luottakaa minuun, minä pidän lupaukseni! Maanantaiksi on sinulla raha;\nluota sinä siihen, eläkä murehdi!\"\n\n\"Oi, Jumala! Kuinka sinä olet armollinen!\" huusi Olli iloisena. \"Tuosta\nnäkyy, kuinka kummalliset ovat hänen tiensä. Kolme kuukautta olen minä\nhakenut rahaa läheltä ja kaukaa, mutta peräti turhaan. Nyt kun\nmaksuaika kohta on loppunut, lähettää Kaikkitietävä minulle avun. Minä\nkiitän teitä, kunnioitettava herra, koko sydämestäni ja luotan\nsanaanne\".\n\n\"Siinä teet oikein. Vielä en ole kertaakaan syönyt sanaani. Mutta nyt\nminä olen väsynyt, niin että aivan mielelläni laskeutuisin maata, sillä\nminä olen aivan tottumaton tällaisiin pitkiin jalkamarsseihin\".\n\n\"Se ei ole kummakaan. Mutta, herra, olkaa hyvä ja antakaa anteeksi,\nettei meillä ole tarjota parempaa makuusijaa, kuin tämä vuode täällä\".\n\n\"Väsynyt lepää hyvästi huonommassakin vuoteessa. Mutta missä te itse\nmakaatte?\"\n\n\"Ylisillä; siellä on mielestämme ilma raittiimpi\".\n\nTuo vastaus näkyi varsin olleen herran mieleen, sillä hän hymyili\nkummallisesti.\n\n\"Ensikerran kolmeen kuukauteen voin minä surutta päättää päivän\", sanoi\nOlli lähtiessään levolle -- \"ja siitä tulee minun vieläkin kiittää\nteitä, hyvä herra!\"\n\n\"Ei se niin vähäinen apu kiitosta ansaitse. Jos te vuosittain teette\nminun palkollisilleni saappaita, niin on tuo velka pian maksettu\".\n\n\"Oi herra! Aivan mielelläni!\"\n\n\"Tuo herra on aivan siivo mies\", sanoi Olli ylisille päästyänsä;\n\"semmoisia pitäisi kaikkein herrain olla. Onnellinen se köyhä, joka\nsemmoiselta apua pyytää. Näitkö sinä, Vappo, kuinka kalliit hänen\nvaatteensa olivat? Hän mahtanee olla aivan rikas, sillä ei köyhä noin\nvelkakirjatta ja takauksetta voisi lainaksi antaa 50 riksiä, -- se on\njo koko summa! Oi, kun en huomannut kysyä hänen nimeään!\"\n\n\"Minä tuon huomasin jo päivällä. Hän on hovioikeuden herroja ja hänen\nnimensä on Komander\".\n\n\"Herra Komander on aivan siivo herra; Jumala siunatkoon häntä!\"\n\nAamulla varhain, kun tölliläiset ylisillä heräsivät, varotti Olli\nketään menemästä tupaan, jottei vieras heräisi. \"Herrat nukkuvat aivan\nkauvan ja joutuvat pahalle tuulelle, jos heitä herätetään ennen\naikaansa\". -- Mutta kun Olli tuli pihalle, havaitsi hän hämmästyen\nvieraansa jo kuleskelevan edes takaisin järven rannalla. Hän meni lakki\nkädessä herran luo ja sanoi: \"Hyvää huomenta!\"\n\n\"Jumal' antakoon! Minä heräsin äsken, ja kun en tiennyt mitä kello oli,\nmenin ulos aamuruskon valossa katsomaan seutua. Mikä on tuon saaren\nnimi, joka tuolla näkyy; se on luullakseni poltettu kaskeksi nykyisin?\"\n\n\"Se on Kalmassaari. Koska näytte ihailevan luontoa, tahdon kysyä, eikö\ntekisi mielenne nähdä erästä kummallista kiveä, jota herrat isolta\nkirkolta usein käyvät katsomassa; sitä kutsutaan Pirunpesäksi?\"\n\nHerra näkyi säpsähtävän kuullessaan Pirunpesää mainittavan. -- \"Ei,\nhyvä suutari! Minä olisin lähtenyt pois kohta noustuani, ellen olisi\ntahtonut sanoa teille jäähyväisiä ja kiittää teitä hyvästä. -- Minulla\non kaksi virstaa Tottijärvelle, ja kun minä sinne tulen, tapaan\ntohtorin nousemaisillaan. Jos sattuisitte näkemään katteini\nGyllenbögeliä, niin sanokaa minulta terveisiä hänelle. Ja nyt ei muuta\nkuin Jumalan haltuun! Ehkä lähetän jo huomenna rahat\".\n\nHerra heitti olallensa pyssyn, kätteli ystävällisesti Ollia ja Vappoa,\nmutta Elsaa taputti hän olkapäälle ja sanoi hellästi: \"Voi hyvin,\nkaunis lapsi!\"\n\n\"Kyllä tuo herra saattaa olla hyvä mies\", supisi Kaarle itsekseen,\n\"mutta kumma, miksi en minä voi häntä kärsiä!\"\n\n\"Jos joskus tulette Turkuun, niin tulkaa katsomaan minua\", huusi herra\nVapolle ja Elsalle, jotka olivat jääneet pihalle Kaarlen kanssa. Olli\noli lähtenyt saattamaan herraa tielle. Olli ei tuossa huomannut, että\nherra aika kiireesti kulki Mattilan talon sivu, että hän väisti sitä\nniin paljon kuin taisi, jotta hän, vaikka tie siihen aikaan kulki\nkartanon pihan poikki, miltei juosten kulki takatietä. Olli ei itse\nmielellään lähestynyt Mattilaa, jos saattoi lähestymättä olla, ja\nsentähden hän ei tuota herran käytöstä huomannut.\n\nMuutaman minuutin kuluttua askaroivat äiti ja tytär kahden töllissä.\nElsa oli vallan iloinen; hänen sydämellänsä oli jotakin, jota hän ei\näidillensäkään tahtonut uskaltaa sanoa. Vappo ei tuota huomannut, kun\nhän pöydältä korjaili ehtooaterian jäännöksiä. Mutta ajan ääneti\noltuaan lausui äiti, silmäillen Elsaa: \"Hurja Olli, joka Elsan tahtoisi\nköyhän talonpojan muijaksi!\"\n\nElsa seisahtui äkkiä tuota kuullessaan ja laski kätensä pöydälle\näitinsä eteen. Hänen nimettömässä sormessaan kiilsi kaunis kultasormus.\n\"Tuon, äitini, pani vieras herra sormeeni, kysyen: 'Lupaatko, Elsani,\nsyksyyn odottaa minua?' -- Minä menin punaiseksi enkä voinut vastata\nmitään. Herra lausui silloin silittäen hiuksiani: 'Minä näen, ettet\nkiellä, vai miten?' -- Minä tulin vielä punaisemmaksi. -- 'Hyvä!' sanoi\nherra; 'muista minua, kun näet tuon sormuksen!'\"\n\nÄiti hymyili. \"Mutta Jumalan nimeen, milloin sai hän tilan antaa\nsinulle sormuksen?\"\n\n\"Tänä aamuna, kun rannalta tulimme. Te puhuitte pari sanaa isäni\nkanssa. Herra tarttui äkkiä käteeni ja laski sormeeni sormuksen. Isä ei\nsitä nähnyt, mutta en ole varma siitä, ettei Kaarle sitä huomannut\".\n\n\"Kätke sormus, Elsani, ettei Olli sitä näe!\" sanoi Vappo iloisesti.\n\nSamalla tuli Olli takaisin ilosta loistavin silmin: \"Nyt on hätä\nkarannut Ollin töllistä! Jumalan lähettämä oli totisesti tuo herra.\nTässä on rahaa Mattilalle. Tulkoon milloin tulee, nyt on minulla millä\nvelka maksetaan! Erotessansa arveli herra: 'Olli, kun oikein mietin\nasiatasi, niin lienee paras, että kohta saat rahat, ja koska minulla\nsattuu olemaan muassani sen verran minkä tarvitset, niin ota, tuossa on\n50 riksiä!' -- Jumalan kiitos!\" Niin puhui Olli, ja perheensä iloksi\nlaski hän rahat pöydälle nahkakukkarosta.\n\nSamalla aikaa tarkasteli Kaarle rannalla airoa. Vanha airo oli viime\nviikolla taittunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMissä Sarkolan lahti alkaa, siinä on vastapäätä Suoniemen kirkkoa\nrannat varsin röyhyiset ja vuoriset. Koko ranta on toista venäjän\nvirstaa yhtenä kalliona, joka pystysuoraan loppuu järveen. Mahdoton on\nsiinä löytää vähäistäkään valkamaa veneelle, ja jos veneen saisikin\nsidotuksi johonkuhun lahonneen männyn juureen, joka raossa on ruvennut\nkasvamaan, mutta maan puutteesta kohta kuivunut, niin on soutajan\nmahdoton kiivetä ylös tätä jyrkkää seinää myöten. Kun ei näillä seuduin\nole tölliä eikä taloa, niin ei tässä kesän pitkään näe venettä\npysähtyvän. Ainoastaan joskus kauniina kesäpyhänä tapahtuu, että\nSuoniemen nuoriso tänne soutelee poimimaan mansikoita, joita täällä\nvahvasti kasvaa, taikka syksyllä poimimaan puoloja, joita myöskin\ntäällä runsaasti tapaa.\n\nJuuri kulmassa, jonka molemmin puolin järvi laajenee, on kummallinen\nkivi. Kauniina kesäpäivänä sattuu kerta tahi pari joka kesä, että\nherrasväkeä tänne soutaa katsomaan Pirunpesää -- niin kutsutaan kiveä.\nSe on ontelo sisältä ja lävet juuri niin suuret, että ihminen voi\nkontata sen sisälle. Ja kun silloin naama näkyy siitä lävestä, joka\njärvelle viittaa, niin on näky aivan outo.\n\nTästä kivestä, joka ei kooltaan ole aivan suuri, käy paljon taruja\npitäjässä. Muuten on, kun tämän rantavuoren kukkulalle on kerran\npäässyt, näköala sieltä vallan ihana ja kaunis, epäilemättä kauniin\nkoko Karkun pitäjässä. Minä olen kerran, kun aamurusko rupesi\nlevenemään taivaalla, istunut Pirunpesän päällä, ja minä voin taata,\nettei selkeänä aamuna näköala missään maakunnassamme voi olla ihanampi.\nMinne silmäilee, on järvi täynnä vähäisiä saaria, ja siellä täällä\nnäkyy mannermaan rantoja, joilla puitten suojassa yksinäiset talot\nseisovat. Oikealla puolella näkyy Suoniemen kirkon torni ja rannalla\nkirkonkylä; vasemmalla taasen näkee tältä korkealta katsantoalalta\nPirunvuoren kukkulan Karkun kylän saarella, silmäin edessä, jos\nkohdastansa alas katsoo, kiiluu syvän järven pinta kummallisen mustan\nvärisenä vuoren varjossa. -- Mutta minä jätän maalarin kuvattavaksi\nnämät kauniit paikat, sillä mahdoton on kynällä koettaakaan kuvailla,\nmitä ainoastaan silmä voi käsittää.\n\nMe jätimme Kaarlen airoansa tarkastelemaan.\n\nSeuraavana päivänä tuntia ennen aamuruskon nousua kulkee ikäänkuin\nitsekseen pieni yksihankainen vene Sarkolan lahden päästä ulos\njärvelle. Aamutuuli ei vielä ole ruvennut puhaltamaan. Järvi on tyyni\nkuin peili, ja ne pitkät puut, jotka vasta kuvatun rantavuoren törmältä\nheittävät alkaneet päivävarjonsa järvelle, antavat tälle hiljaiselle\nseudulle kummallisen muodon. Vähäisessä veneessä, joka pari kolme syltä\nrannasta kulkee, istuu yksi ainoa ihminen. Takki on veneen pohjalla, ja\nhihasillaan laskee ja nostaa nuorukainen airojansa tuskin kuuluvasti.\n\nVene on tullut sille kohdalle tätä jyrkkää vuorirantaa, jota \"Ämmän\nistuimeksi\" kutsutaan. Keskellä kiviseinää on nimittäin paikka, johon\nluonto on tehnyt ikäänkuin istuimen. Siihen sanotaan muinoin erään\nmiehen nostaneen vaimonsa, kun ei tämä antanut hänelle ruokaa. Ämmän\neli \"Evan\" istuin on noin kyynärää taikka vähän enemmän veden pinnasta.\nYlipuolella on kymmeniä syliä jyrkkää vuoriseinää ja alla taasen järvi.\nTuolta istuimelta on mahdoton päästä minnekään.\n\nTuolle kohdalle oli vene tullut. Soutaja silmäili istuinta ja muisteli\nitsekseen, mitä oli kuullut puhuttavan siitä, kun hän äkkiä säpsähti.\nHän oli kuullut ihmisääniä lähellä. Tuo kummastutti häntä. Hän laski\nhiljaa aironsa järveen. Vene melkein koski rantaan. Hän kuunteli. -- Ei\nmitään kuulunut. Nuorukaisen mieli meni vähin pahaksi, sillä hän ei\nollut vapaa siitä taikauskosta, joka siihen aikaan vielä enemmän kun\nnyt oli vallalla. Hän aikoi juuri laskea aironsa veteen, vetäytyäksensä\npois rannalta järvelle, kun hän taasen kuuli kuiskutuksen. Mutta nyt\nerotti hän selvästi sanat, vaikkei hän ketään nähnyt.\n\n\"Aurinko nousee kohta; ellei Pekka puolen tunnin kuluttua ole täällä,\nei ole enää epäilemistä, ettei häntä ole saatu kiinni\". --\n\n\"Se olisi saatanaa!\" sanoi toinen ääni. \"Hänellä on vielä kaikki\nrahat\".\n\n\"Oletko kuullut, elääkö tuo heittiö vielä, joka melkein oli surmata\nminun viime viikolla?\"\n\n\"Elää, ja tulee luultavasti jäämään eloon\".\n\n\"Olisi se saakeli saanut kuolla; en minä ymmärrä, mitä virkaa hänellä\nenää tässä maailmassa on\".\n\n\"Oles vaiti -- --! Jumalan kiitos! Tuolla tulee Pekka\".\n\nNyt kuuli nuorukainen, joka ei ollut kukaan muu kun vanha tuttavamme\nKaarle, oksain taittuvan. Hän vetäysi veneineen niin liki rantaa kuin\nvoi, kuullakseen paremmin. Hän laskeusi itse pitkälleen veneesen ja\nkätki takillaan vaaleat hihansa.\n\n\"Olette odottaneet kauvan\", -- kuuli hän tulleen sanovan -- \"mutta\nmahdoton oli minun ennen ennättää tänne. Paras on, veljet, ettemme enää\nnäillä seuduilla viivy, sillä -- olettehan kuulleet, mitä Mattilassa\nviime yönä on tapahtunut?\"\n\n\"Miten perhanassa me sen olisimme kuulleet, kun et sinä salli meidän\nkäydä missään\". --\n\n\"Sieltä on varastettu toista tuhatta riksiä\".\n\n\"Ja varas on, Jumal'auta, Pitkä Pekka!\" --\n\nHiljainen nauru kuului puhujan suusta.\n\n\"Mutta tuosta summasta saat sinä jakaa meillekin, sillä olisimme mekin\nvoineet sen tehdä, jos vaan olisit antanut\".\n\n\"Hyvä toki! -- Ja nyt pois, kukin eri haaralleen! Ensiyönä vielä\nkokoonnutaan täällä; sitten on paras, että jätämme tämän seudun\".\n\n\"Ei vielä, ja'a ensin rahat, muuten...\"\n\nKaarle kuuli hämmästyen puhetta. Hän mietti, kun miehet rahojaan\njakoivat, missä hän oli tuon Pekaksi nimitetyn miehen äänen kuullut.\nMutta miten hän miettikin, ei hän sen selvemmälle tullut.\n\n\"Kuullut ja puhutellut olen minä tuota miestä, mutta missä?\" jupisi hän\nitsekseen.\n\nMutta kohta kuuli hän taas puhuttavan vuorella.\n\n\"Sinä olet kunnon mies, Pekka!...\"\n\n\"Vähän minä kadun, että minä tämän varkauden olen saattanut aivan\nsyyttömän miehen päähän. Liki Mattilaa asuu rannalla Olliksi kutsuttu\nsuutari, joka oli velkaa Mattilalle 50 riksiä. Minä annoin ne Ollille,\nja kun hän tänäpäivänä maksaa velkansa, näyttää hän luultavasti\nkukkaron, jossa ne olivat, ja Mattila ei mahtane olla sitä omakseen\ntuntematta\".\n\n\"Sinä olet viisas junkkari ... sinä?\"...\n\nEnemmän ei Kaarle voinut kuulla, sillä miehet vetäysivät metsään päin.\nHän makasi veneensä pohjalla vielä isot ajat, ennenkuin hän vähitellen\nuskalsi nousta ja tarttua airoihinsa. Hän kertoi muistissansa kaikki,\nmitä oli kuullut, jottei mitään jäisi unohdukseen, ja kiitti\nsydämellisesti Jumalaa, joka oli johtanut hänen kuulemaan tätä puhetta.\n\n\"Kummallista!\" jupisi hän itsekseen. \"Alusta saakka en minä voinut\nkärsiä tuota herraa; nyt selkenee minulle syy\" -- ja kiireemmästi kuin\nennen riensi vene eteenpäin.\n\nKun oli tunti tahi vähän toista kulunut, veti Kaarle veneensä Pipon\nrannalle. Perässä oli hänellä lestapussinsa, josta näemme, että hän oli\nmenossa suutarintyöhön. Tosin häntä vähän arvelutti, mikä olisi paras.\nSoutaako emäkirkolle ja puhua nimismiehelle, mitä hän oli kuullut?\nMutta toiselta puolen arveli hän kyllä Kutalan ja Oravalan kylistä\nsaavansa sen verran miehiä apuun, että Pitkä Pekka joukkoineen\nsaataisiin kiinni; semmenkin kun ei Kaarle pitänyt juuri paljon\nnimismiehestä.\n\nHän veti siis veneensä rannalle, otti pussin käteensä ja kulki taloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOllin töllissä on tänä aamuna ilo. 50 riksiä oli herra Komanderin\nkukkarossa Ollin arkussa.\n\n\"Rikkaalla ei ole suurta siunausta\", arveli Olli, kun syödessään\nsilmäili Mattilaan. \"Paha mahtaa ukon mieli olla! Kuka olisi eilen, kun\ntalon sivutse menimme, saattanut aavistaa, että varas siellä yöllä oli\nkäynyt! -- Kyllä kai Mattila nyt kohta on täällä! Saas nähdä, mitä\nsanoo, kun minä hänelle rahat annan?\" Näin puhui Olli, mitä sylki\nsuuhun toi. --\n\n\"Mutta eikö olisi paras, että itse veisit rahat hänelle?\" kysyi Vappo.\n\n\"Ei, ei! Joutaa hän itse tulla noutamaan niitä. -- Mutta totta mar\ntuleekin hän tuolla. Jumalan kiitos, että minulla on, mitä hänelle\nannan!\"\n\nOlli oli oikeassa. Alakuloisena tuli Mattilan isäntä kulkien rannalle\npäin. Eikä kummakaan, että hän oli alakuloinen. Kaikki hänen rahansa,\nkoko hänen perintönsä, jonka hänelle nimismies pari päivää sitten oli\ntuonut, oli mennyt varkaan kukkaroon. Mattila piti paljon rahasta. Hän\nluuli tallentavansa ne vallan hyvin, kun säilytti ne omassa\nmakuuhuoneessaan. Ja kumminkin -- kun hän eräänä aamuna herää, on arkku\npoissa. Paikka, missä se vuosikausia on seisonut, on tyhjänä. Kylmä\nviima kävi pitkin Mattilan selkäluita, kun hän tämän havaitsi. Hän pani\nväkeä joka haaralle hakemaan, mutta turhaa oli kaikki -- jälkeä ei\nnäkynyt, ei kuulunut.\n\n\"Kaikki poissa -- poissa!\" huokasi hän, kun maanantaiaamuna lähestyi\nOllin tölliä, -- \"ja tuolla kurjalla, mitä sillä on? Mutta viime äyriin\nkiskon minä häneltä velkansa\". --\n\nSemmoisessa mielessä lähestyi Mattila. Olli ei ollut hänen tulostaan\nmillänsäkään, ja kun Mattila astui huoneeseen, sanoi hän iloisesti:\n\"hyvää huomenta!\"\n\n\"Jumal' antakoon!\" mumisi Mattila. \"Muistanette kaiketi puhettamme? Nyt\non kolme kuukautta kulunut; miten on nyt maksun laita?\"\n\n\"Istukaa!\" sanoi Olli. \"Kyllä maksu kohta annetaan. -- Teillä on käynyt\npaha vieras?\"\n\n\"Uh, uh!\" puhalsi Mattila. \"Jos minä sen miehen näkisin paalussa, niin\nantaisin kaksi vuotta elinajastani ja vielä oivallisen ryypyn\npiiskurille, ettei hän vitsojansa säästäisi\".\n\n\"Toivottava olisi, että se ilkiö saataisiin kiinni\", lausui Olli.\n\n\"Toivottava!\" ärjäsi Mattila. \"Sen pitää tulla kiinni, minun pitää\nsaada rahani takasin; muuten en minä voi elää\".\n\n\"Mutta osaatteko aavistaa ketään varkaaksi?\"\n\n\"Uh, uh!\" puhalsi ukko. -- \"Antakaa tänne rahat, jos teillä semmoisia\non, muuten -- --\"\n\n\"No, noh!\" sanoi Olli lähestyen arkkuansa. \"Varas ei saata olla kukaan\nmuu kuin tuo Pitkä Pekka, joka emäkirkolla ryösti ja haavoitti\nkauppamiehen\".\n\n\"Sukkelasti! Ei minulla ole aikaa täällä kauan istua\".\n\nKeveällä sydämellä avasi Olli arkkunsa ja otti esiin rahapussin; mutta\ntuskin olisi ukonleimaus saattanut hämmästyttää häntä enemmän kuin nyt\nMattilan ärjähdys nähdessään kukkaron.\n\n\"Mies, varas! Mistä olet minun kukkaroni saanut, minun kukkaroni,\nkuule?\" -- Ja voimallisilla käsillä tarttui Mattila Ollia kaulukseen.\n\nOlli ei ensin ymmärtänyt mitään. \"Tässä on 50 riksiä -- lukekaa itse!\"\n-- sanoi hän; mutta kun Mattila pudisti häntä kauluksesta, ehtimiseen\nhuutaen: \"varas, varas, minun rahani, minun kukkaroni, joka toiss'yönä\nvarastettiin\", nousi paha aavistus vähitellen Ollissa.\n\n\"Rahat sain minä eilen eräältä herralta, joka täällä oli yön\", sanoi\nhän.\n\n\"Vale, vale! Sinä olet varas; anna kohta kaikki rahani takaisin!\"\n\nOlli koetti puolustaa itseään, mutta Mattila ei kuullut mitään. Hän\nhuusi kuin peto ja veti kauluksesta Ollia sinne tänne, ehtimiseen\nvaatien rahaansa.\n\nLienee Mattilan huuto kuulunut naapuritölleihin taikka sattumus suonut,\nettä ihmisiä samassa meni Ollin asunnon sivu. Niinkuin ainakin\ntällaisissa tapauksissa rupesivat naapurilaiset kokoontumaan, ja\njokaiselle kertoi Mattila, julmasti kiroten, miten hän oli Ollissa\ntavannut varkaansa. Tosi on, että Olli oli tunnettu rehelliseksi\nmieheksi; mutta saattaahan rehellinenkin langeta. Ollin puolustuksia ei\nsiis otettu korviinkaan, ja yleinen mieli oli, että Olli oli varas.\nVähän ajan takaa oli Talolan lautamiehelle sana saatu, että varas oli\ntullut ilmi, ja lautamies kiiruhti kohta nimismiehen poissa ollessa\ntoimittamaan tämän virkaa. Muutaman tunnin kuluttua istui siis Olli\nkaikkein pilkkana kädet ja jalat sidottuina omassa töllissään. Jos\nolisi joku voinut lukea hänen katsannostaan, olisi pian havaittu, ettei\ntämä ollut pahantekijän, vaikka suru siinä vallitsi. Mutta semmoista ei\nollut, joka tuota olisi havainnut, ja Olli sai siis jokaisen suusta\nkuulla häpeällisiä pistosanoja. Vappo ja Elsa itkivät, vaikka he eivät\nymmärtäneet, niinkuin Olli, kuka oli syy tähän onnettomuuteen. Olli oli\njo alussa, kun kuuli Mattilan puhetta, ruvennut arvelemaan tuota\nvierasta herraa varkaaksi, ja hän vahvistui tuossa uskossaan aina yhä\nenemmän. Mutta miten näyttää tämä todeksi? Kylässä ei ollut kukaan sinä\npäivänä nähnyt tätä herraa, ja kaikkiin Ollin vakuutuksiin vastattiin\npilkaten: \"käräjissä kyllä asia selkenee\".\n\nMattila oli Ollin sidottuaan ruvennut hakemaan kaikki paikat, aina\nväliin kiroten ja kysyen Ollilta, mihin hän oli muut rahat kätkenyt.\nOlli istui nyt sanaa sanomatta, hyvin tietäen, ettei mitään löytyisi,\njoka voisi kantaa hänen päällensä. Mutta kuinka pelästyi hän, kun\nMattila vähän aikaa haettuansa Elsan arkusta toi esiin sormuksen!\n\n\"Olet kaiketi tämänkin saanut tuolta herraltasi, Liisa vainajani\nsormuksen?\" -- huusi Mattila ja pani sormuksen Ollin eteen pöydälle.\n\nOlli vaaleni. Hän näki sormuksen löytyneeksi Elsan arkusta ja tiesi\naivan hyvin, ettei Elsalla koskaan ennen ollut semmoista. -- \"Mistä\nolet sinä sen sormuksen saanut?\" kysyi hän kiivaasti silmäillen Elsaa.\n\nElsa oli peläten nähnyt Mattilan avaavan hänen arkkunsa. Hän oli\nkuitenkin toivonut niin vähäisen kalun kuin sormuksen jäävän Mattilalta\nnäkymättömiin. Mutta nyt, kun niin ei käynyt, kun se tuli ilmi, puhkesi\nhän uudestansa itkuun ja sanoi hiljaisesti: \"Minä sain sen eilen\naamulla herralta\".\n\n\"Sen minä arvasin\", -- nauroi Mattila. \"Jos minä täällä löydän koko\nraha-arkkuni, niin herra on sen heille antanut! Sinä olet huono\nvalehtelemaan, Olli! Mutta, lautamies, eikö olisi parasta köyttää ne\nkaikki, sillä selvästi on nyt nähty, että ne ovat kaikki samassa\nliitossa?\" Talolan lautamies laski mahtavasti päänsä kallelleen,\nniinkuin olisi hän ajatellut jotakin tärkeää. \"Niinpä kyllä\", sanoi hän\nvähän ajan takaa; \"kuka lähtee minun kanssani viemään näitä nimismiehen\ntykö?\"\n\n\"Sen minä teen, vaikka itse soutaisin aina pappilan rantaan\", -- huusi\nMattila innostuneena; -- \"poikani saavat myöskin tulla, niin käy kulku\npikemmin\".\n\nJos olisi Kaarle, istuessaan Pipolla paikaten palkollisten saappaita,\nsattunut puolisen aikana silmäilemään ulos akkunasta, olisi hän nähnyt\nkolmihankaista venettä kiireesti soudettavan isolle kirkolle päin.\nMutta Kaarle ei katsonut järvelle.\n\nKun vene kulki Karkun kylän sillan alitse, seisoi ihmisiä sillalla. --\n\"Minne Ollia viedään?\" kysyivät he.\n\n\"Hän on Mattilan varas\" -- vastasi lautamies. Se sana pisti kipeästi\nOlliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaunis oli päivä, ilta vielä kauniimpi. Aurinko oli jo levolle\nlaskeunut, ja yön rauha vallitsi. Yksinäisillä kivillä saarien rannalla\nistuivat kalalokit nukkuen; siellä täällä liikkui vielä järven pinnalla\nmaininkeja, mutta sikäli kuin yö kului, sikäli herkesivät nämäkin,\njotta viimein pinta, minne silmä silmäili, oli tyyni. --\n\nPuoliyön aika oli jo kulunut, kun vene laski alas sitä vähäistä\nkoskea, joka on Karkun kylän sillan alla, josta äsken puhuimme. Jos\nolisivat ne miehet nyt seisoneet sillalla, jotka päivällä näkivät\nOllin, olisivat he nyt enemmän kummaksuneet näkemäänsä. Kirkkoveneet\nsaavat aina viikon arkipäivinä levätä, mutta kuitenkin on tämä vene,\njoka näkyy kiiruhtavan isolle kirkolle, kirkkovene. Kutalan vanha\nkuudennus pitää perää. Viisi on airoa veneen kummallakin puolella,\nnuori mies on joka airossa. Kuudennuksen vieressä istuu Kaarle; hänellä\nei ole airoa, hän on talven lunta vaaleampi, hänen takkinsa on verinen,\nhänen käsivartensa ympärillä on side. Hänellä on luultavasti haava\nkäsivarressa.\n\nVeneen kokassa makaa kovasti sidottuna kolme miestä. Yhden näistä me\ntunnemme; me olemme nähneet hänen Ollin töllissä. Hän on köysissä, niin\nlujasti, ettei hän voi liikuttaa ainoatakaan jäsentään; hänen päänsä\nnojaa arkkua vastaan.\n\nTyö on siis tehty; voitto on voitettu, vaikka kiista oli kova. Kaarle,\njoka tässä oli uutterin, kantaa metelistä merkin kuolinpäiväänsä\nsaakka; pyssyn luoti on käynyt hänen käsivartensa läpi.\n\nEi sanaa puhuttu koko matkalla; väliin kuului ainoastaan köytetyiden\nkirous, kun ne halusivat liikkua, vaan kohta jälleen asettausivat\nentiselleen, kuu köysi kovasti leikkasi ihoon.\n\nAamurusko rupesi koittamaan, kun vene laski pappilan rantaan; matka\nsinne Pirunpesästä, jossa rosvot otettiin kiinni, on puolentoista\npeninkulmaa.\n\nRosvot olivat nostetut maalle. Miehet seisoivat ajatellen mitä nyt\nolisi tehtävä; kävisikö laatuun herättää talonväki ja kirkkoherra? Vene\noli jo osaksi maalle vedetty; yksi ainoa mies istui liikkumatta\nperässä. Se oli Kaarle.\n\n\"Hän on nukkunut\", sanoi kuudennus; \"mutta hän tietää paremmin kuin\nkukaan meistä miten asian laita oikein on; hänelle on myöskin palkinto\ntuleva, jos joku näistä rosvoista on Pitkä Pekka. Kaarle! Ollaan\nporilla, nouse!\"\n\nMutta suutaripoika ei kuullut mitään, ei liikuttanut mitään paikkaa.\n\nVielä kerran huusi kuudennus rannalta Kaarlen nimeä, mutta vastausta ei\ntullut. Silloin kiipesi kuudennus veneeseen ja pudisti nuorukaista;\nmutta tämän pää lankesi voimattomana milloin oikealle milloin\nvasemmalle olalle. \"Hän on tainnuksissa\", huusi kuudennus, ja nyt\nnostettiin Kaarle varovasti rannalle. Ei ollut kukaan huomannut\nennenkuin nyt, että haavan side oli siirtynyt, että verta ehtimiseen\ntulvasi haavasta näkyviin tulematta, koska kaikki veri oli juossut\npitkin ihoa. Kaarle oli pitänyt haavoitetun kätensä liivin sisällä.\n\nNyt ei enää neuvoteltu herättämisestä. Muutaman minuutin kuluttua oli\nkoko talon väki jalkeilla. Kaarlen haava oli taasen sidottu. Hänessä\noli vielä henki. --\n\nRosvot makasivat tuvan lattialla nurkassa. Niistä ei nyt kukaan\nhuolinut, eikä kukaan nähnyt sitä pirullista katsetta, jolla ne\nseurasivat kaikkia, mitä tuvassa tapahtui.\n\nKirkkoherra itse oli noussut. Hänen toimellaan oli sana kohta pantu\nKnuutilaan, jossa nimismies siihen aikaan asui, kuin myöskin Ellilään,\njossa Olli perheineen vanginkuljettajan luona odotti aamua, jona oli\npäätetty viedä heidät Turkuun.\n\nAamuaurinko, kun se kirkkaasti alkoi paistamaan tämän kolkon yön\nperästä, näki kummallisen näön pappilan renkituvassa. Rosvot makasivat\nvielä nurkassaan. Vaalea nuorukainen silmät ummessa, lepäsi vuoteella.\nVuoteen vieressä oli tuoli, ja sillä viisi rahakokoa, kymmenen riksiä\nkussakin. Pöydän vieressä istui nimismies ja kuudennus, joka viimeksi\nmainittu jutteli, miten sana eilis-ehtoolla oli käynyt talosta taloon,\nettä oli lähdettävä Pirunpesälle ottamaan rosvot kiinni; miten hän ja\nkymmenen nuorta miestä oli sinne ehtinyt auringon laskiessa; miten he\nolivat kätkeytyneet Pirun pesän ympärille; miten puolenyön aikana\nrosvot olivat kokoontuneet, miten he silloin miehissä olivat kiinni\notetut, ennenkuin ennättivät ruveta vastakynttä panemaan, mutta miten\nyksi niistä äkkiä oli lau'aissut pyssynsä, jonka luoti oli sattunut\nKaarlen käsivarteen. Raha-arkku oli pesästä löydetty, ja jokaisella\nrosvolla tavattiin paljon rahaa. Vähän taempana nimismiehestä istui\nlavitsalla kauppamies; hän oli aivan vaalea ja hänen päänsä ympärillä\noli huono side. Kaarlen vuoteen vieressä oli mies polvillaan -- hän oli\nOlli. Ovensuussa seisoivat Vappo ja Elsa, ja takan vieressä istui\nMattila löydetyn raha-arkkunsa päällä hymyillen.\n\nOlli itki katkerasti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on mahdotonta\nsanoa. Vielä luuli yksi ja toinen suutarin olleen liitossa rosvoin\nkanssa; mutta kirkkoherra oli itse mennyt takaukseen, ja Olli oli\npäästetty irti.\n\nNiin olivat asiat, kun uusi päivä alkoi.\n\nMitä on tähän vielä lisäämistä? Kauppamies, joka jo oli jokseenkin\nparanemaan päin, oli kohta tuntenut rosvot, ja kuullessaan Kaarlen\nniiden kiinni-ottajaksi, täytti hän kohta lupauksensa. Siitä syystä on\ntuolilla nuo 50 riksiä.\n\nMutta Kaarle itse makasi elämän ja kuoleman välillä. Mille puolelle\nvoitto oli viimein kallistuva, ei voitu sanoa. Hän oli menettänyt\nhirmuisen paljon verta; luoti oli reväissyt auki valtasuonen.\n\nVaan kun aurinko ensi kiilunsa laski akkunan läpi, avasi hän silmiänsä.\nOlli pyyhki nyt pois kyyneleensä, toivo loisti hänen katsannostaan; hän\njupisi hiljaa: \"Jumala! Hän elää!\"\n\nKaarle eli. Hän käänsi päätänsä, hän näki rahat, hän hymyili. --\n\"Palkinto?\" kuiskasi hän.\n\n\"Palkinto!\" vastasi Olli.\n\nKaarle koetti nousta, vaan hän oli liian heikko. Hän viittasi kädellään\nOllia tulemaan likemmäksi. Hän kuiskui, ja kaikki kuulivat hänen\nsanansa, vaikka hänen äänensä oli hiljainen kuin länsituulen henkäys,\nkun se puissa jäähyväisensä sanoo ja hiljentymistään kuoleutuu.\n\"Ottakaa rahat, maksakaa veikanne Mattilalle!\" -- Tuon sanottua menivät\nnuorukaisen silmät taasen umpeen, ja kun hän ne sitten avasi, lienee\nhän nähnyt toisenlaisia olennoita, kuullut toisia kieliä toisessa,\nuudessa maailmassa. Kaarle ei enää ollut tämän maailman asukkaita --\nhän oli mennyt.\n\n\"Hän on kuollut!\" -- huusi Olli vähän ajan kuluttua surkealla äänellä.\nKauppamies silmäili silloin rosvoa ja -- sydän niilläkin oli. Pitkän\nPekan silmästä putosi kyynel; se vyöryi pitkin hänen poskeansa ja\nkatosi hänen poveensa. Poskella näkyi tie, mitä se oli kulkenut, sillä\nPekan kädet olivat sidotut; hän ei voinut pyhkiä pois sitä. --\n\nRauhan sinetti otsalla, hymyily vaaleilla huulilla makasi nuorukainen.\nKuolema oli voittanut; Kaarlen veri oli juossut kuiviin.\n\nKuolleen vierestä korjasi Mattila rahat.\n\nKun oli tavan mukaan virsi veisattu ja kuolleen rinnalle virsikirja\nlaskettu, vetäysi väki ulos tuvasta. Olli katsahti viimeisen kerran\nkuollutta, sitten loi hän silmänsä Vappoon, joka oven suuta etemmäs ei\nuskaltanut tulla. Siinä silmäyksessä, niinkuin siinäkin, jonka hän\nElsaan loi, oli enemmän kannetta kuin hän koskaan olisi sanoilla voinut\nsanoa. Vappo ja Elsa ymmärsivät silmäyksen; he kätkivät kasvonsa\nvyöliinaan ja olivat ensimäiset, jotka tuvasta katosivat.\n\nTästä päivästä, niin on minulle sanottu, ei Olli viihtynyt töllissänsä.\nHän kulki ympäri pitäjää suutaroiden, kunnes hän, viimeisen pyyntönsä\nmukaan, sai emäkirkon lattian alla sijansa Kaarlen vieressä. -- Vappo\noli sinne vuotta ennen muuttanut.\n\nSamana päivänä kuin Pitkä Pekka Saikkalan vuoren syrjässä mestattiin,\notti Elsa muuttokirjansa Karkusta. Hän ei saanut omantunnon rauhaa\nkotipitäjässään. Hän muutti ensin Tyrväälle, sitten Huittisiin.\nLieneekö hän vielä elossa, sitä en tiedä.\n\n\"Palkinnot ovat monenlaiset tässä maailmassa\", sanoi kirkkoherra, kun\npiti ruumissaarnan Kaarlelle. -- \"Mutta paras palkinto on aina puhdas\nomatunto. Sitä ei kukaan ihminen voi varastaa; se on kallein aarre\nmaailmassa. Onnellinen se, jolla semmoinen on\".\n\n\n\n\nMERIMIEHEN MORSIAN.\n\n\nI.\n\nSaarelassa.\n\nJo oli lumi maasta sulanut, jo oli tulva käynyt ja jäät rientäneet\ntäyttymättömään mereen. Lehden alku oli puun oksassa puhjennut,\nsiemenestään oli vähäinen ruoho ottanut kasvunsa. Harmaassa puvussa maa\nei enää ollut, nuori viheliäinen huntu peitti vanhuuden, talven ja\nsyksyn rypyt. Pääskynen oli jo tullut, savikopasta kuului sen ääni\nlaulavan keväimen kiitosta. Sorsat uiskentelivat jo purosessa, jo\nsiellä ahvenet kiitivät. Lähteen porina oli iloisempi, kukan varret sen\nrannalla heränneet unestaan. Luonto piti juhlapäivää!\n\nSaarela on talo Suojoen rannalla Pohjanmaalla.\n\nHeikki oli isännän nimi, Heikki Heikinpoika.\n\nTalo oli neljännesveroinen, -- vähäinen, mutta kaunis.\n\n\"Joko mennään kirkkoon, Aina?\" kysyi Heikki tyttäreltään, joka pesi\nastioita takan vieressä.\n\n\"Isä!\" sanoi tyttö. \"Maunu tulee tänne tänä aamuna; hän lähtee huomenna\nkaupunkiin, sieltä lähtee hän merelle; minä lupasin eilen odottaa häntä\n-- --\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi isä. \"Kaiketi Maunu odottaa kotiatuloani?\" Ja niin\nmeni hän kirkkoon.\n\nHeikki Saarela oli viidenkuudetta vuoden vanha mies, harmaapäinen. Hän\noli nuoruudessaan sairastanut rupulia; suuret arvet olivat hänen\nkasvoissaan. Hän ei paljon puhunut; hän sanoi sanansa, minkä tarvitsi,\nmuuta hän ei hiiskunut; hän oli viisas mies. Heikillä oli keuhkotauti,\nja hän tiesi itse hyvin kyllä elämänsä ehtoolle kiiruhtavan. Hän oli\neilen laskenut tyttärensä käden Maunun käteen; hän oli silloin sanonut:\n\"Jumala olkoon kanssanne!\"\n\nMaunu oli merimies.\n\nAina oli nuori, ainoastaan seitsemäntoista ikäinen. Aina oli kaunis.\nAinan posket olivat ruusunpunaiset, hänen silmänsä suuret, siniset.\n\nAina pesi astiat; sitte pesi hän kasvonsa, pukeusi pyhähameesen, otti\nvirsikirjan pöydältä ja rupesi veisaamaan.\n\nAinalla ei äitiä enää ollut. Ainan äiti oli kuollut viime talvena. Aina\noli silloin itkenyt ja valittanut, mutta pappi oli sanonut: \"elä sinä\nniinkuin äitisi, niin saat äitisi takaisin\". Aina pyyhki silloin\nkyyneleet silmistään: Aina tiesi, että hänen äitinsä oli tallella,\ntaivaassa. Siitä päivästä kävi Aina yksin navetassa, lypsi lehmät,\nleipoi yksin, laittoi yksin ruokaa isälleen ja itselleen. Muita kuin\nisä ja tyttö ei talossa ollutkaan.\n\nSaarela oli vähäinen maa; se antoi viljaa hyvänä vuonna sen verran kuin\ntalon tarpeet vaativat, jopa jonkun tynnyrin ylikin. Heikki oli\ntyytyväinen, ja hän sanoi: \"Kun meillä on se, minkä tarvitsemme, niin\non meillä kyllä; kiittäkäämme Jumalaa!\" --\n\nToisinaan tuli vuosi huono, halla pani pellot. Heikki ei puhunut mitään\nsilloin; hän meni metsään puukko tupessa, kirves olalla. Hän varusti\nsieltä pettua talven tarpeeksi.\n\nNyt olivat vuodet olleet hyvät. Heikki tuskin enää muistikaan, että hän\noli ennen nälkää kärsinyt.\n\nSuojoen rannalla nähtiin Heikin usein onkivan; väliin sai hän kaloja,\nväliin ei. Kalastaminen oli Heikin mieluisin työ.\n\nHeikin elämä oli alusta pitäin tähän saakka ollut melkein yhtäläinen.\nNeljältä aamulla yhdeksään asti illalla oli hän työssä; vaimonsa\nkuoltua nousi hän puoli neljältä, meni levolle kymmenen aikoina. Heikki\noli jumalinen mies: hän kävi joka pyhä kirkossa, luki pyhäilloin\nkotona. Vihaan oli hän hidas, mutta jolle hän kerran suuttui, sen\nkanssa ei hän tahtonut sovintoon tulla koskaan. Semmoinen mies oli\nAinan isä, Saarelan Heikki.\n\nAina oli äitivainajansa kuva; hän oli rakastettava lapsi. Hänen\nsydämensä oli puhdas. Kotoaan ei hän muualle mennyt kuin kirkkoon.\nSaarelassa ei hän nähnyt muita kuin isänsä, äitinsä, orpanansa\nJunttilan Maunun ja joskus ihmeeksi jonkun kylästä. Kylään oli\nSaarelasta peninkulma.\n\nKahden elivät isä ja tytär Saarelassa. Päivä ei ollut toista kummempi.\nMutta Aina rakasti sanomattomasti isäänsä, jonka hän perin pohjin\ntunsi; hän pysyi isän käskemättä kotona. Hän osasi lukea, veisata ja\ntehdä emännän toimet -- siinä oli Ainan taito.\n\nViime vuonna oli se kumma tapahtunut Saarelassa, että Aina oli tuntenut\noudon tunteen sydämessään -- Aina oli ruvennut rakastamaan Maunua.\n\nAina oli veisannut virren virsikirjasta, kun Maunu tuli tupaan.\n\nMaunu oli viidenkolmatta vuoden vanha. Hän oli kaunis poika. Hän oli\nviisi vuotta kulkenut merellä, hän oli nyt täysi merimies. Viime\nsyksynä oli hän tullut kotiinsa, Junttilaan, jonka maalla Maunun\nvanhemmilla oli ollut torpanmaa. -- Junttilan torppa oli ollut virstan\npäässä Saarelasta. -- Maunun vanhemmat kuolivat, kun hän oli\nkuudentoista vanha. Torppa meni talon huostaan, tölli ja vähäinen\nomaisuus myytiin, Maunu sai siitä neljäkymmentä ruplaa; ne rahat antoi\nhän sedälleen, Saarelan Heikille, itse meni hän palvelukseen\nkaupunkiin. Neljä vuotta palveli hän; sitten meni hän merelle, oli\nviisi vuotta poissa kototienoiltaan ja tuli onnellisesti niitten\nkuluttua kotiin. Hänellä oli kuukaudessa palkkaa kymmenen ruplaa.\nKevään tultua oli hänen taasen kohtapuoleen merelle meneminen.\n\nTalvella oli hän ollut päivämiehenä milloin Saarelassa, milloin\nJunttilassa. Hän oli tietämättään rakastunut orpanaansa, Ainaan. Eilen\noli hän suoraan sanonut Heikille Ainan kuullen: \"Setä! Antakaa minulle\nAina vaimoksi!\" Heikki oli sanonut: \"Ota Aina!\"\n\n\"Syksyllä, kun minä tulen kotia, pidetään häät\", sanoi Maunu. Aina loi\nsilmänsä alas. Isä sanoi: \"Olkoon niin!\" Aina oli talonpoikainen tyttö,\nluonnon lapsi. Hänen rakkautensa oli hänen elämänsä, sen tunsi hän,\nvaikka hän ei osannut sitä siksi ymmärtää, -- hän ei ajatellut sitä.\n\nHän oli muistanut Maunua veisatessaan. Veisaten rukoili hän Jumalaa\nMaunun edestä; viimeinen värssy, jonka hän veisasi, oli tämä:\n\"Vanhurskas, vakaa Jumala Sä olet sinun töissäs\". Hän oli veisannut\nvirren loppuun, kun Maunu tuli tupaan.\n\n\"Hyvää huomenta, Aina!\" sanoi Maunu ja kätteli Ainaa.\n\n\"Jumal' antakoon, Maunu!\" vastasi tyttö ja punastui.\n\n\"Onko setä mennyt kirkkoon?\"\n\n\"On \".\n\n\"Minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiseni; minä lähden iltapuoleen\nJunttilan Jussin kanssa kaupunkiin; minä käyn Köpenhaminassa,\nLontoossa, Liverpoolissa ja Lyypekissä; syksyn puoleen tulen minä\nSaarelaan takaisin, ja silloin pidetään häät. Minä tuon sinulle\nmorsiuslahjoja ulkomailta\".\n\n\"Kiitoksia!\"\n\n\"Lupaatko minulle rakkautesi, Aina?\"\n\n\"Lupaan\".\n\n\"Tule ulos, käydään ahteelle!\" -- -- --\n\nAamu oli kaunis, ei peitettä taivaalla näkynyt, ei tuulen henki\nliikuttanut pienintäkään lehteä, ja lintujen laulut kuuluivat metsästä.\nHe istuivat rannalla, Aina ja Maunu; mutta he eivät sanaa toisilleen\nsanoneet. He katselivat taivaan sineä ja kiittivät hiljaisuudessa\nJumalaa. Maunu oli onnellinen.\n\nMerimies suuteli morsiantaan.\n\n\"Älä ole kauan poissa!\" sanoi vihdoin Aina.\n\n\"Kuu ruis on kypsynyt ja kuhilaat pellolla ovat pystyssä, ohra leikattu\nja perunat maasta poimitut, silloin olen minä tykönäsi\".\n\nTaasen hiljentyi puhe; onnelliset eivät puhu! --\n\nMaunu katseli Ainaa, Aina katseli Maunua.\n\nMutta seurakunnan kirkossa saarnasi tänä päivänä nuorukainen\nensikerran. Vanhan pastorin veljenpoika oli tullut pappilaan kesäksi.\nHän saarnasi, ja kansa sanoi: \"kyllä siitä aika pappi vielä tulee, kun\njoutuu\". Heikki pahaksui, kun hän ei tiennyt ottaa juustoa mukaansa\nkotoa.\n\nSaarelassa istui Maunu ja Aina, ylkä ja morsian, joen rannalla.\nKirkossa saarnasi nuorukainen. --\n\nEi sen kummempi se.\n\n\nII.\n\nMiten Heikkiä markkinoilla petettiin.\n\nVuosi tuli hyvä; ei miesmuistoon ollut parempata ollut. Harvat ne talot\nolivat, joitten ei kannattanut myödä ainakin joku tynnyri. Velkaan\njoutuneet maksoivat nyt velkansa, velattomat saivat vähän rahaa\narkkuunsa. -- Saarelan Heikki oli myöskin saanut enemmän jyviä kuin hän\ntarvitsi. Outo ajatus liikkui Heikin sydämessä, kun hän mittasi viisi\ntynnyriä säkkiin, kaupungin markkinoille vietäväksi. Hän olisi ollut\niloinen, mutta Aina, hänen ainoa tyttärensä, oli suruinen. Syksy, näet,\noli tullut, mutta Maunua ei kuulunut, ja Ainan hiljainen suru särki\nisän sydäntä. \"Kyllä Jumala tänä vuonna on minua siunannut\", sanoi\nHeikki; \"mutta mitä minä maallisista, kun sinä, Ainani, päivä päivältä\nvaalenet ja kadotat ruusut poskiltasi, niinkuin haapa pudottaa\nlehtiään\". -- Aina koki hillitä isän nähden suruaan, mutta kun isänsä\nei häntä nähnyt, itki hän usein katkerasti.\n\n\"Kysykää kaupungissa laivaa!\" sanoi Aina isälleen, kun tämä istui\nkuormansa päällä. \"Kysykää onko kirjettä tullut keltään merimieheltä\".\n\n\"Kyllä kysytään\", vastasi isä ja löi suitsiperillä hevosta, jonka oli\nsaanut lainaksi Junttilasta. Heikki meni; mutta yksin jäi Aina, ja\nhänen kauan pidätetyt kyynelensä juoksivat runsaasti.\n\nAinalle tulivat päivät yksinäisyydessä pitkiksi. Hän teki\ntoimitettavansa, hän luki ja hän veisasi, mutta kaiken tämän aikana oli\nhänellä aina Maunu mielessä. -- Kolmantena päivänä oli isä luvannut\nolla kotona, mutta ei häntä vielä näkynyt, vaikka sen päivän aurinko jo\noli laskemaisillaan. Aina istui pallistaen huivia, mutta neula ei\ntahtonut kulkea nyt niinkuin ennen. Suuri muutos olikin Ainassa\ntapahtunut; hän oli ollut lapsi Maunun lähtiessä, nyt oli hän neito,\njoka tunsi, mitä hän lapsena ei ollut aavistanutkaan. Usein silmäili\nhän ulos, mutta tiellä, jota myöten isän oli tuleminen, ei mitään\nnäkynyt. Aina ajatteli lähteä häntä vastaan, mutta ilma oli kolkko ja\npilvet mustat taivaalla. Päivä pimeni pimenemistään. Aina, joka ei\nennen ollut pimeän arka, rupesi pelkäämään. Mielessänsä näki hän Maunun\nuppoavan meren syvyyteen, hän näki hänen kiikkuvan laineiden\nkukkuloilla, äkkiä katoavan ja taasen nousevan; hän näki isänsä\nmarkkinoilla verisessä tappelussa ja muita tuollaisia näkyjä, joita\npimeys ja murhe usein tuovat ihmisen silmiin. Vihdoin nousi hän ylös.\n\"Ei\", sanoi hän; \"isäni ei tule tänä iltana enää\". Ja Aina laskeusi\nvuoteelle. -- Hän nukkui.\n\nAamupuoleen tuli Heikki kotia, mutta hän ei ollut sama mies kuin\nlähteissään. Jyvänsä oli hän myynyt, mutta petturi oli ostanut ne.\nHeikillä oli tuskin ikäänsä rahaseteliä ollut, harvoin oli hän\nnähnytkin semmoista; ei siis kumma, ett'ei Heikki osannut väärää\noikeasta eroittaa. Neljän ruplan mukaan tynnyriltä sai hän jyvistään 20\nruplaa; mutta nuo setelit olivat konnan tekemiä. Heikki sai pian\nhavaita sen. Hän meni puotiin, jyvänsä myytyään, jotakin ostamaan.\nKauppamies tarkasteli seteliä ja kysyi: \"keltä olet, mies parka, saanut\ntämän?\" johon kysymykseen Heikki vastasi jyvistään sen saaneensa; mutta\npahaksi meni Heikin mieli, kun kauppamies sanoi: \"se on väärä raha\", ja\nrepi sen palasiksi. Samoin kävi muittenkin rahain. -- Rahatta ja\njyvittä tuli Heikki raukka kotia. -- Se oli kovaa! --\n\nAina heräsi, kun isä astui tupaan. Uuden päivän aamurusko nousi juuri\ntaivaalla. Aina hyppäsi vuoteeltaan; hänen huulillansa oli kysymys,\nmutta hän näki isänsä alakuloisuuden ja puhkesi itkuun, sanoen: \"Maunu\non hukkunut!\"\n\nIsä silmäili tytärtään, mutta isoon aikaan hän ei mitään sanonut.\nAinakaan ei häneltä mitään kysynyt, sillä hän luuli isänsä silmistä\nsaattavansa lukea onnettomuutensa.\n\n\"Tuo tahko tupaan\", sanoi vihdoin isä, \"ja lämmitä uuni! -- -- Kirveeni\non tylsä, ei sitä laskematta pettu puusta lähde\". -- Ja nyt puhui isä\nkohtaloistaan kaupungissa. --\n\n\"Entäs Maunu?\" kysyi Aina, niinkuin isänsä vahinko ei olisi häneen\nkoskenut.\n\n\"Maunusta ei kukaan vielä tiedä mitään, mutta laivoja tulee ehtimiseen\nkaupunkiin, älä siis sure, lapseni!\"\n\nRaskaalla mielellä meni isä metsään. Hän oli jyvistään toivonut\nsaavansa veronsa maksetuksi, nyt menivät jyvät tyhjään, ja muuta\nmyytävää ei hänellä ollut. \"Elojyvistä täytyy myydä; itse meidän täytyy\npettua syödä\", sanoi hän Ainalle mennessään.\n\nSe päivä kului, toinen kului, ja Saarelassa oli seikat niinkuin\nennenkin. Mutta kolmannen päivän aamulla, kun aurinkoa vielä ei taivaan\nrannalla näkynyt, tuli nimismies. Siitä eivät Saarelan asukkaat\ntienneet mitään, sillä he nukkuivat vielä.\n\n\"Onko Heikki Saarela kotona?\" huusi nimismies ovesta, ja samassa astui\nhän tupaan, ja kaksi miestä seurasi häntä.\n\nHeikki heräsi, ja Aina heräsi. \"Kuka se on?\" kysyivät molemmat ja\nhyppäsivät vuoteistaan.\n\n\"Kruunun nimismies!\" vastasi toinen miehistä; mutta nimismies käski\ntoisen sytyttää valkeaa. Kohta paloi kuiva päre, ja sen valossa näkivät\nmiehet toisensa. Aina oli kätkeynyt uutimien taakse.\n\n\"Täälläkö sinä rahojasi teet?\" kysyi nimismies rumasti nauraen ja\nviittasi miehilleen, joista toinen kohta meni ulos.\n\nHeikki ei ymmärtänyt tätä lausetta, hän vaan kehoitti nöyrästi\nnimismiestä istumaan. -- \"Viisas veitikka viimeiseen asti\", nauroi\nnimismies. \"Älä pane vastaan enää! Sinä olit viime viikolla kaupungin\nmarkkinoilla, siellä kävit sinä puodista puotiin väärää rahaa kaupiten,\nja vaikka moni havaitsi rahat vääriksi, sait sinä kumminkin tuhmat\npetetyiksi; näet nyt, että koko asia on julkisuudessa, älä siis sodi\nvastaan; tänne vehkeesi kohta!\"\n\n\"Herra Jumala siunatkoon!\" huusi Heikki, joka nyt vähitellen rupesi\nymmärtämään. \"Minä väärän rahan tekiä? En; sen tietää Jumala!\"\n\n\"Älä viivyttele! Monta vierasta miestä löytyy, jotka ovat kauppasi\nnähneet\". --\n\n\"Her-ra va-allesman-ni! -- -- --\"\n\n\"Jussi!\" huusi nimismies, ja mies, joka oli mennyt ulos, tuli nyt\nsisälle, mutta raudat helisivät hänen käsissään. \"Joko tunnustat,\nvai? -- --\" ja nimismies näytti rautoja.\n\nHeikki nyt aivan hyvästi ymmärsi nimismiestä; hän oli kerran ollut\nkäräjissä ja siellä oli hän nähnyt, mihin tällaisia rautoja käytettiin.\nMutta Heikki ei ollut tavallinen talonpoika. Heikin sijassa olisi\ntoinen ruvennut puhumaan viattomuudestaan ja rukoilemaan; tätä\ntämmöistä ei Heikki tehnyt. Hän vastasi nimismiehen kysymykseen:\n\"minulla ei ole mitään teille sanomista; minä olen kerran sanonut, että\nminä olen viaton; ell'ette usko, niin tehkää tehtävänne!\" -- Tuo lause\nhämmästytti vähän nimismiestä, sillä niin on aina maailmassa: hyvän\nomantunnon lause hämmästyttää rietasta, ja kuinka rietas tämä nimismies\noli, saamme vasta nähdä. Hänen huulensa vetäysivät taasen nauruun, ja\nJussilta otti hän raudat, jotka itse asetti Heikin kalvosille.\n\nAina oli nähnyt kaikki; hän ei ymmärtänyt mitään, ennenkuin olivat\nkäsiraudat hänen isänsä kalvosilla; silloin ymmärsi hän, että isää\nsyytettiin rikoksesta. Aina, joka oli ollut vuoteen kätkössä, hyppäsi\nylös pelästyen hirmuisesti. Hän juoksi isänsä ja nimismiehen väliin, ja\nhän rukoili niin suloisesti; mutta nimismies huomasi nyt vasta Ainan,\nja hän säpsähti. Hänen käytöksensä muuttui kokonaan, sillä mitä Heikin\ntunnustus ei olisi vaikuttanut, sen vaikutti Ainan kauneus\nnimismiehessä. \"Älä sure\", sanoi hän, \"että pariksi päiväksi vien\nsinulta isäsi; hän on syytön, sen minä tiedän, mutta minun\nvelvollisuuteni vaatii minun näin tekemään; älä ole milläsikään!\" -- Ja\nnimismies pyyhki hivukset Ainan silmiltä ja taputti häntä poskille. --\n\n\"Älä koske tyttäreeni!\" huusi Heikki, joka siitä suuttui enemmän, kuin\nhän äsken kannetta hämmästyi. Sitten kääntyen Ainaan sanoi hän: \"Minä\npalaan jo huomenna, lapseni! Kuoki viimeiset perunat maasta\nsill'aikaa!\"\n\n\nIII.\n\nKiusaus.\n\nAina oli taasen yksin. Miehet veivät hänen isänsä. Mutta mihin ne hänen\nveivät, sitä ei Aina tiennyt; hän ei hädässään ollut huomannut kysyä\nsitä. Hän lypsi aamulla lehmät; mutta mihinkään ulkotyöhön hän ei\nmennyt. Hän siivosi tupaa, hän pesi astiat, ja sitten rupesi hän\npallistamaan huiviaan. Ei Ainalla ollut elämässään niin raskasta päivää\nollut; hänen surunsa olisi kukistanut hänen, ellei hän olisi luullut\nisänsä jo toisena päivänä takaisin tulevan.\n\nToinen päivä tuli, mutta mimmoinen? Iltapuoleen, kun Aina istui ja\ntakassa palavan vireän valkean valossa luki raamattua, odottaen\nisäänsä, kuuli hän jonkun pihalle tulevan. Hän luuli tulleen isäkseen.\nHän pani raamatun pöydälle ja oli menossa isäänsä vastaan, kun hän\nedessään näki nimismiehen. Nyt oli tämä yksin. -- Aina säpsähti ja\nvetäytyi takaisin kysyen: \"missä isä on?\" Aina parka ei tiennyt, että\nisä oli kaupungissa taasen, mutta nyt linnassa lujain lukkojen takana.\n\n\"Älä sure, tyttöni!\" sanoi nimismies ja veti yltään päällystakin;\n\"isääsi ei vaivaa mikään, kyllä hän kohta pääsee irti. -- -- Mitä sinä\nyksinäisyydessäsi teet! Minun kävi sinua sääliksi toiss'iltana, jona\nkova velvollisuuteni pakotti minun viemään isäsi; ymmärräthän, ettei\nminulla ole mitään syytä tuohon hirmuiseen tapaukseen? -- Ei,\npäinvastoin puhuin minä tuomarille asian niinkuin se on ja niinkuin\nisäsi sanoo sen sinulle puhuneensa; tuomari kyllä uskoo niin olevan,\nmutta laki on kova; ei tuomarikaan voi päästää irti isääsi vielä; älä\nsure kumminkaan, viattomuus tulee aina ilmi\", -- ja nimismies taputti\ntaasen Ainaa poskelle; mutta nyt ei Ainalla puolustajaa ollut.\n\nNimismiehen puhe oli niin kaunista, mutta Aina pelkäsi häntä kumminkin;\nhän ei sanonut mitään, hän meni kohentamaan valkeaa takassa.\n\nNimismies seurasi häntä; hetki kului äänettömyydessä.\n\n\"Kaunis Aina!\" sanoi vihdoin nimismies ja laski kätensä Ainan kaulan\nympäri. \"Et sinä tiedä, miten kauneutesi liikutti minua, kuin\ntoiss'iltana näin sinun. Minä en ole uskonut, että semmoista kuin sinä\nsaattaisi löytyä maailmassa, ja minä sanoin itsekseni: noin kauniin\nneidon isä ei saata olla pahantekiä. -- Aina! Sehän sinun nimesi on --\ntiedätkö sinä mitä rakkaus on, oletko sydämmessäsi tuntenut sen\nleimauksia, sen tulisia säteitä, sen pakottavaa voimaa? Silloin saatat\nsinä lukea miten sydämmeni laita on. Siinä on sinun kuvasi, sinun\nolentosi, sinun tahtosi yksin hallitseva.\"\n\nNiin puhui nimismies. Hänpä osasi puhua oikein koreasti! Aina kuunteli\nhäntä hämmästyen; hän ei ennättänyt lykätä pois kaulaltansa nimismiehen\nkäsivartta, niin tulisesti oli nimismies puhunut. Mutta kuu viimein\npuhe loppui ja nimismies veti henkeään, nousi Aina äkkiä ylös, ja\nkaunis oli hän tuossa seisoessaan keskellä lattiaa; valkoiset posket\nolivat ruusuiset nyt ja vähän vapiseva hänen äänensä, kun hän sanoi:\n\"Minä olen morsian!\"\n\nLieneekö tässä lyhyessä lauseessa ollut jotakin kummaa jo itsessään,\nvai oliko se Ainan muodossa, emme sitä tiedä; mutta varmaa on, että\nnimismiehellä ei ollut mitään sanomista isoon aikaan. Tytön vakava sana\nsekotti hänen ajatuksiaan. Vihdoin muistamatta nykyistä kaunista\npuhettaan kysyi hän jokseenkin kiivaalla äänellä: \"No, kuka sitten on\nsinun ylkäsi!\"\n\n\"Se on Maunu, merimies\", vastasi Aina hiljaisella äänellä.\n\n\"Soo! Vai Maunu\", jupisi nimismies. \"Sama, luulen, joka nykyjään\nlaivoineen meni meren pohjaan -- --\".\n\nAina meni lumivaaleaksi, mutta vaikka hän ei saattanut epäillä\nnimismiehen sanoja, lausui hän rohkeasti: \"Se ei ole totta; Maunu tulee\nkohta kotia.\"\n\nLieneekö nimismies omasta päästään ottanut sanomansa, vai oliko hän\nkuullut puhuttavan uppouneesta laivasta, emme sitä tiedä; mutta kun hän\nmainitsi Maunun kuolleeksi, erehtyi nimismies. Se ainakaan ei ollut\navain Ainan sydämmeen; Ainan sanat olivat nytkin semmoiset, ettei\nnimismiehellä ollut niihin mitään vastaamista. Hän ei sanomaansa\nkertonut; hän rupesi uudestaan puhumaan rakkaudestaan; mutta pian\nhavaitsi hän kaikki yrityksensä turhiksi. Silloin syttyi hän vihaan.\n\"Kova tyttö!\" lausui hän. \"Sinä olet morsian, mutta minä -- minun\nvallassani on isäsi; minun vallassani on hänet päästää, minä saatan\nmyöskin hänet tuomita. Sinun kovuutesi on kohtaava omaa isääsi; sinun\nvaltaasi jätän minä nyt hänen, ja niinkuin sinä minua kohtelet, niin\nkohtelen minä isääsi. Huomenna saattaa Heikki olla vapaa, huomenna\nsaattaa olla kuoleman oma. Ajattele mitä teet, ett'et sitten rupea\nkatumaan, kun isäsi kylmä ruumis, sinun uppiniskaisuutesi tähden,\nkuolemassa tuijottaa kovaa tytärtä vastaan!\" Näin puhui nimismies, ja\nhän pani tuohon vielä lisäksi: \"äsken mainitsin Maunua; puheeni hänen\nonnettomuudestaan oli yhtä totta kuin lauseeni isästäsikin.\"\n\nAina raukka -- tuo sanoma kukisti hänen. Nyt hän ei sanaakaan saattanut\nvastaukseksi antaa; nimismiehen riettaus ja isän kova kohtalo\nlukitsivat hänen kielensä. Ja nimismies luuli jo olevansa voiton\npuolella'; hänen rumat kasvonsa vetäysivät hymyyn, ja hän sanoi: \"Älä\npelkää, kaunis Aina!\"\n\nMutta nyt vasta pelkäsi Aina.\n\n\nIV.\n\nSyksyinen päivä.\n\nKoivut pudottivat lehtiään, haavat olivat alastomina. Mutta sorjina,\nroimina seisoivat kuuset; ei syystuulen myrsky niihin pystynyt. Linnut\npakenivat yhä pakenemistaan Suomesta, ne olivat jäähyväisensä\nlaulaneet, ja sitten olivat ne lähteneet; ne hakivat lämpimämpiä maita.\nSuojoen kirkkaan veden pinnalla nähtiin puolisoansa kaipaavan\nyksinäisen hanhen uiskentelevan; monet päivät nähtiin sen uivan edes\ntakaisin, valittavalla surullisella äänellä huutaen kumppaliaan;\nviimein sitä ei enää nähty joessa, sen nähtiin lentävän taivaan alla,\nja kohta ei silmä sitä pilvissä eroittanut. Se muutti, sekin; se muutti\nyksin.\n\nSyksy oli tullut.\n\nPitkin Suojoen rantaa kävi polku. Sitä ei kaksi sopinut rinnan\nkulkemaan. Suuret ikivanhat petäjät ja tuuheat, pimertäväiset kuuset\nseisoivat polun molemmilla puolilla, ja missä sakeasti näitä petäjiä ja\nkuusia oli, siinä kätkivät niiden pitkät oksat havuillaan kulkijalta\nauringon. Vähäisen kosken lirisevä vesi ei polulle näkynyt, mutta sen\nijäti yhtäläisesti soiva lorina kuului. Se oli niin rauhallista!\n\nSumuinen oli aamu. Polkua kulki nuorukainen. Hänen kasvunsa oli pitkä,\nhänen vartensa hoikka, hänen otsansa selkeä, hänen silmänsä kuin helmi,\nkoteloisen heittämä Suojoen pohjalle; hänen poskensa olivat vaaleat\nkuin veden kalvo. Semmoinen oli nuorukainen. Erinomattain kaunis ei hän\nollut, tuskin olisivat Vellamon vetiset neidot häneen rakastuneet, jos\nvaahtisen vaippansa alta olisivat nähneet hänet. Nuorukaisen\nristimänimi oli Johannes; hän oli se ylioppilas, joka saarnasi\nkevätpyhänä, jona Maunu lähti merelle; hän oli se, josta kansa sanoi:\n\"Kyllä siitä vielä tulee aika pappi\". Kevätaamuin oli Johanneksella\ntapana katsella kedon kukkasia, kesäaamuin kuunteli hän lintujen\nlauluja, mutta syysaamuin ennen kukon laulamaa käveli hän polkua\nSuojoen rannalla; hän katseli luonnon vaipumista talviuneen.\n\nPolkua oli hän kulkenut. Sumu haihtui vähitellen; aamuruskon ensi säde\ntapasi nuorukaisen, kun hän seisoi likellä Saarelaa polun syrjässä\nolevalla vähäisellä kukkulalla syviin ajatuksiin vaipuneena. Siinä\nseisoi hän; hänen ihastuksensa oli nähdä aamuruskon levenevän ja\npäiväiseen elämään hetkeksi herättävän syksyisen kankean luonnon. Hän\nkatseli, mitenkä sinisen taivaan rannalla aurinko nousi. Missä olivat\nhänen ajatuksensa? Kuka sen tietää?\n\nPolkua tuli nuori neitonen; hän oli pyhävaatteisiin puettu.\nValkeapohjainen, mustanviivokas huivi oli neidon päässä; hänen hameensa\noli tummaa kotitekoista vaatetta; semmoiset olivat nämä pyhävaatteet.\nTuuheiden puitten oksissa humisi aamutuuli; vähäisen puron vesi\nlaskeusi kukkulan alla liristen Suojokeen. Puitten huminassa, lirisevän\npurosen rannalla kulki neitonen. Pakenevan aamuruskon valossa olivat\nneitosen kasvot vaaleat, niin vaaleat kuin kuoleman enkelillä luullaan\nolevan. Tyttö kävi kiireesti, avojaloin käveli hän; pienet jalat eivät\nsyksyn kylmää eivätkä tielle pudonneita pistäviä havuja pelänneet.\nKengät olivat hänellä käsivarrellaan. Nyt ei ollut pyhä; oli arkipäivä.\nMihin kiiruhti tyttö arkipäivänä pyhävaatteissa?\n\nNeitonen tuli Johannesta yhä likemmäksi. Johannes loi silmänsä alas\npolulle; jo näki hän neitosen. Neitosen silmät kääntyivät ylös\nkukkulalle; jo näkivät ne Johanneksen. Nuorukainen ja neitonen\nhavaitsivat samassa silmänräpäyksessä toisensa, ja molemmat\nsäpsähtivät.\n\nNeito oli kerran kuullut Johanneksen saarnaavan; hän tunsi kohta, kuka\nkukkulalla seisoi; hän niiasi syvään.\n\nJohannes astui alas kukkulalta; hänen silmäyksensä oli kuin kiinni\ntarttunut neitoseen. Hän tuli tytön viereen; hän kysyi, mihin tytön\nmatka oli, ja tyttö vastasi: \"Pappilaan\". Sitten kysyi Johannes tytön\nnimeä, ja tyttö vastasi: \"Aina\".\n\n\"Saatamme kulkea yhdessä\", sanoi Johannes; \"minä olin juuri aikeissa\npalata pappilaan\".\n\nIson aikaa tulivat he sanaa toisilleen sanomatta. Vihdoin rupesi\nJohannes kyselemään yhtä ja toista.\n\nKun he jo puolimatkalle olivat tulleet, sanoi Johannes: \"Aina! Sinun\nposkesi ovat vaaleat, ruusuttomat, sinun silmäsi kirkkaus ei ole\nluonnollinen, sinä olet itkenyt; tahdotko sanoa syytä, miksi olet\nitkenyt?\"\n\nTuossa nousi veri silmänräpäykseksi Ainan poskiin; mutta kohta oli\nvaaleus yhä vaaleampana laskeunut niille.\n\nAina puhui isänsä onnettomuudesta; ujosti ja katsellen maahan puhui hän\nsitten nimismiehen riettaudesta, ja tätä puhuessa olivat hänen poskensa\npunaruusuiset. Johannes kuunteli puhetta, ja kun hän oli ymmärtänyt\nnimismiehen riettauden, tömisytti hän jaloillansa ja hänen silmänsä\niskivät tulta.\n\n\"Sinä pelkäsit nimismiestä, sanoit sinä?\" lausui Johannes vihasta\nvapisevalla äänellä. \"Miten pääsit sinä hänestä vapaaksi?\"\n\n\"Minä pakenin. Ulkona oli ruvennut satamaan: pimeässä en minä\nuskaltanut lähteä Junttilaan; minä vietin yöni navetassa. Nimismies\nrukoili ja lupasi olla hyvä; toisen vuoron sadatteli hän, haparoiden\npimeässä löytääksensä minut. Pois oli hän lähtevinään, mutta kolme\nkertaa palasi hän takaisin, ja kun hän puoliyönaikoina viimein lähti,\nvannoi ja kirosi hän, että isääni kosto kohtaisi. Minä en muuta neuvoa\ntiedä, kuin mennä pappilaan puhumaan rovastille kaikki. Isäni on\nsyytön, sen vakuutan minä Jumalan edessä; hän ei ole mitään pahaa\ntehnyt\". -- Ja suuret kyyneleet himmensivät Ainan kirkkaita silmiä.\n\nAina oli puhunut asiat kaikki niinkuin ne olivat; yhtä asiaa ei hän\nkumminkaan maininnut. Maunusta ei saanut Johannes tietää mitään. Jos\nolisi Johannes tiennyt, että Aina luuli ylkänsä hukkuneen, olisi hän\nymmärtänyt, että suru oli Ainan sydämessä niin suuri, kuin se ihmisessä\nsaattanee olla.\n\nAina pyhki kyyneleet pois, ja epäilykseen vaipumaisillaan huusi hän:\n\"Jos voitte, herra maisteri, auttaa isäni linnasta, jos voitte estää\nnimismiestä hänen pahuudestaan, niin Jumalan nimeen tehkää se!\" Ja\ntaasen uivat hänen silmänsä kyyneleissä.\n\nTämä rukous Ainan suusta, hänen kyyneleensä, hänen nöyrä olentonsa\ntunkeusivat voimallisesti Johanneksen sydämeen. \"Niin totta kuin Jumala\non Jumala, niin minä kaikki tässä asiassa teen, mitä minun on\nmahdollinen. Älä epäile, Aina, usko se, että paha pahan perii,\nrehellisyys yksin perii maan. Kaikki voi muuttua ja muuttuu\nvälttämättömästi; sinä tulet vielä onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin\nsinun puhdas sydämesi ansaitsee\".\n\nNäin puhui Johannes; hän luuli puheellaan lohduttavansa neitoa; mutta\nkun hän onnesta puhui, kaasi hän kihelmöitsevää öljyä avonaiseen\nhaavaan.\n\nPuhe hiljentyi, polku loppui, ja tanhuata kulkivat he rinnatusten.\nSyyspäivä oli lämmin ja kaunis kuin ihanin kesäpäivä. Kun Johannes ja\nAina tulivat pappilaan, oli Ainalla isänsä tekemät kenkulit jalassa,\nmutta hihasillaan, takki käsivarrella tuli Johannes kartanolle. Kohta\nvei Johannes Ainan rovastin puheille, mutta hän tuli itse mukana\nrovastin kamariin.\n\nKauan olivat he kolmen siellä; puolessa oli päivä, kun Aina, Johannes\nja rovasti tulivat sieltä ulos; heitä oli kutsuttu syömään. Rovasti\nkutsui Ainaa omaan pöytäänsä. Ujostellen seurasi Aina käskyä.\n\nJohannes ei paljon syönyt; hän, viehkeä nuorukainen, katseli Ainaa, ja\nkun pöydästä noustiin, sanoi Johannes Ainalle: \"luota minuun; sinulle\npitää oikeus tapahtuman!\"\n\nLystillinen rovasti nauroi ja sanoi: \"Jo nyt sait ikuisen puolustajan,\nrakas lapsi!\"\n\n\nV.\n\nKäräjissä.\n\nEnsimäinen lumi on pudonnut. Hieno jääriite oli sitonut Suojoen\nvedenpinnan. Talvi oli tulossa, luonto oli jo vaipunut uneensa.\n\nKirkonkylässä, virstan verran matkaa pappilasta, pidettiin käräjiä; ja\nniinkuin ainakin, oli sinne kokoontunut paljon ihmisiä. Monella oli\nriitoja, mutta moni oli tullut tyydyttämään uteliaisuuttaan. Semmenkin\nHeikin asia, joka nyt oli näin pitkälle ennättänyt, oli tänäpänä\nvetänyt junttilaisia tänne. Rähinää ja melskettä kuului joka\npaikasta. Nimismies kulki edes takaisin, milloin kartanolla milloin\nkäräjätuvassa; hän oli kova kantajana, mutta oiva puolustajana, sillä\nenimmiten aina oli hän voitolla. Viinan myymisestä ja viinan poltosta\noli edellisinä päivinä monta sakotettu. Ne, jotka sakotettiin,\nkirosivat, mutta nimismies naureskeli, sillä hän oli iloinen. Oliko se\nkummaa! Tulipa hänelle osa sakoista. Vähän matkaa käräjätuvasta oli\ntorppa. Se oli köyhän eukon asuma. Eukko istui kehräten valkean edessä;\nhän ei huolinut käräjistä ensinkään eikä paljon ihmisistäkään, joita\nnyt hänen mökissään oli paljon. Hän oli käräjiin tottunut, sillä hän\noli asunut tässä torpassa elinaikansa, ja naapurissa pidettiin hänen\npienuudestansa saakka kahdesti vuodessa käräjiä. Käräjäpäivät\ntaisivatkin vuodessa olla ainoa aika, jona hänellä mökissään oli\nvieraita. Nyt oli hän vanha ja vähäkuuloinen, ja hänen näkönsäkin jo\noli huono.\n\nTässä mökissä istui Johannes takan edessä, ja kaunis, vaikka vaalea ja\nvapiseva tyttö istui hänen vieressään. Kuka tämä tyttö oli, arvaat,\nlukija. Älä kummastele, että hän vapisi, että hän oli ruusunsa\nposkiltaan kadottanut suruun ja murheeseen. Hänkin oli nyt kutsuttu\nkäräjiin, ja vaikka ilkeä nimismies ei häntä päästänyt isänsä puheille,\noli hän monen kuullen manannut Ainaa totta puhumaan, viekkaudetta\nilmoittamaan, missä isän rahavehkeet olivat, ja viimein oli hän muka\nhyväillen taputtanut Ainaa poskille, sanoen: \"Kumma, miten semmoisella\nmiehellä saattaa olla niin kaunis ja siivo tytär!\" Tätä käytöstä ei\nJohannes nähnyt. Se oli nimismiehen onni. Mutta Aina puhui kaikki\nJohannekselle, ja jos Johannes ennen oli nimismiehen vihollinen, niin\nhänen vihansa nyt vaan yhä yltyi. \"Älä pelkää, Aina!\" sanoi hän. \"Usko\nse vakavasti, että kun ajaksi on paha paisunut, tulee se viimein ilmi\nja saa pahan palkkansa; ole hyvässä turvassa, Jumala ei syytöntä heitä,\nvaikka usein näyttää kuin ei hän ihmisestä pitäisi mitään\". Aina pyhki\nsilloin kyyneleet silmistään; Johanneksen sanat vaikuttivat hyvää\nhänessä.\n\nRättäri tuli mökkiin. \"Käräjät alkavat\", sanoi hän.\n\nVäki samosi ulos. Kolmen jäivät Johannes, Aina ja eukko mökkiin. \"Jätä\nkaikki Jumalan haltuun\", neuvoi Johannes; \"apu tulee ennen kuin\nluulemme, tulee usein sieltä, mistä emme tiedä odottaakaan\".\n\nRaudat kolisivat samassa kartanolla, ja kun Johannes avasi oven, aikoen\nmennä kuulemaan ja puolustamaan syytöntä, näki hän rättärin vievän\nHeikkiä käräjätupaan. Se näky särki Johanneksen sydäntä; mutta\nkäräjätuvan portailla näki hän myöskin nimismiehen, joka naurusuin\npuhutteli erästä sakotettua; se näkö sytytti hänen kiukkunsa.\n\nAina oli nähnyt isänsä, oli myöskin nähnyt nimismiehen, ja mitä hän\ntuossa kärsi, osannet sinä, puhdassydäminen Suomen neitonen, aavistaa.\nNämät näyt koskettivat, näetsen, Ainan sydämessä kahta haavaa. Aina\nvapisi vaan yhä enemmän; hän ei osannut vihallaan sammuttaa suruansa.\nHän ei olisi silloin ollut se, mikä hän oli.\n\nKäräjätuvan etuhuoneessa oli paljon väkeä, kun Johannes ja Aina sinne\ntulivat. Kaikki ottivat lakkinsa päästä, kun näkivät Johanneksen. Mutta\nakkunan edessä seisoi kaksi miestä, toinen vanha, harmaapäinen, toinen\nnuori; ne eivät tervehdyksen sanaa sanoneet, ja kun Johannes tervehtäen\nsanoi muitten \"hyvän päivän\" toivotukseen: \"Jumal' antakoon!\" eivät\nvieraat virkkaneet mitään. He katselivat tuvan ovea niinkuin olisivat\nodottaneet sisälle pääsyänsä. Vanhempi näistä miehistä oli hirmuisen\nruma, ja suuri, leveä arpi hänen otsassaan teki hänen kasvonsa vielä\nrumemmiksi. Hänen suoniset, karvaiset kätensä näyttivät aikoinaan\npidelleen muutakin kuin auraa; hänen terävät silmänsä näyttivät\nmuutakin nähneen kuin toukoa keväin ja sänkeä syksyin. Tätä miestä\nnähdessään kammoksui Aina; hyvää hänestä ei hän aavistanut. Mutta\nkäräjätuvassa seisoi Heikki tuomarin edessä. Hänen katsantonsa oli\nvapaa, ei rikosta hänen silmistään kukaan voinut lukea, sillä ne olivat\nkirkkaat, ja rehellisyys niistä loisti. Hän seisoi nojautuen ovea\nvaataan, ja elleivät raudat olisi sitoneet hänen jalkojansa, ei olisi\nkukaan osannut ajatella, että hän oli rikoksesta syytetty, että hänen\nasiansa nyt oli tuomarin tutkittavana.\n\nJohannes astui tupaan. Aina ei sinne päässyt; hänkin oli kutsuttu\nkuultavaksi isänsä asiassa, ja niinkuin tiedät, lukija, ei semmoisia,\nniinkuin ei myöskään vieraitamiehiä, lasketa oikeushuoneesen, ennenkuin\non heidän vuoronsa. Rättäri käskee, ja käskyä saavat vieraatmiehet\nodottaa etuhuoneessa. -- Johannes näki Heikin, hän kätteli vankia\nystävällisesti; hän sanoi Heikille terveisiä Ainalta. Mutta samassa\nalkoi tuomari tutkintoa.\n\nNimismies oli syyttäjänä; hän seisoi pöydän sivulla ja silmäili\nviekkaasti väkeä. Että tämä asia koski häneen, se näkyi selvästi hänen\nsilmistään. Hän kuunteli tarkoin tuomarin kysymyksiä; lyijykynällä\nkirjoitti hän muutamia näitä vastauksia muistikirjaan, jonka hän\nlakkaristaan otti. Mutta vakaalla äänellä kertoi Heikki tuomarin\nedessä, mitä hänelle markkinoilla oli tapahtunut; ei hän mitään\nsalannut eikä mitään lisiä pannut.\n\nKun Heikki oli totisen kertomuksensa lopettanut, silmäili tuomari\nnimismiestä. Kumartaen astui hän askeleen tuomaria likemmäksi ja rupesi\npuhumaan; mutta mitä hän puhui, oli aivan vastoin Heikin lauseita.\nNimismies ei ollut mitään hyvää Heikistä tietävinään; pahaa, ihan pahaa\npuhui hän Ainan isästä. \"Monet ajat\", niin puhui nimismies, \"on\nmeikäläisten kukkaroissa löytynyt väärää rahaa: moni on sen kautta\nsaanut kärsiä suuria vahingoita. Minä olen kaikin mokomin hakenut\nvääräin rahain tekiää, minä olen kauan hakenut häntä turhaan. Minä en\nuskoisi talon isännän saattaneen tarttua niin häpeälliseen\nelatuskeinoon; mutta minun täytyy vasten tahtoanikin uskoa. Köyhyyttä\nteeskennellen on Heikki Saarela monet ajat koettanut pettää oikeutta;\nmutta, Jumalan kiitos, viime markkinapäivinä tuli hänen pahuutensa\nilmi. Lujat on minulla vieraatmiehet; minä vaadin ihmiskunnan puolesta\nkovaa rangaistusta vääräin rahain tekiälle\".\n\nTuomari, Johannes ja kaikki tuvassa käänsivät silmänsä Heikkiin. Hän\nseisoi naurusuin, ja hänen silmistänsä saatettiin lukea kysymys: \"Joko\nolet valheesi lopettanut?\" -- Tuomari vaati häntä vastaamaan\nnimismiehen kanteesen.\n\n\"Tuokoon nimismies siihen vieraatmiehensä!\" sanoi Heikki äänellä, jossa\nei ensinkään pelkoa ollut.\n\nNimismies silmäili tuomaria, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa: \"Näin\nkauas saattaa Heikki Saarela mennä pahuudessaan\". Sitten kääntyi hän\nrättäriin ja sanoi: \"myöntääkö tuomari, niin kutsutaan vieraatmiehet?\"\nRättäri meni ulos, ja ovea avattaessa näki Johannes vaalean Ainan\netuhuoneessa.\n\nHeikin kasvoissa ei mitään muuttunut; vakaana seisoi hän, kun rättäri\ntuli takaisin etuhuoneesta; vakavin silmin katseli hän vierastamiestä,\njoka rättäriä seurasi; mutta nähtyään tämän miehen; säpsähti hän ja\npyhki otsaltaan hiuskiharan, ja hänen huulensa liikkuivat, kuin olisi\nhän tahtonut sanoa jotakin, mutta ei hän kumminkaan mitään hiiskunut.\n\nJohannes näki tuon ruman miehen, josta hän etuhuoneessa jo oli pahaa\naavistanut; hän näki, kuinka nimismies silmäili häntä, miten hän\nnyykäytti päätään ja miten vierasmies nojahutti päätään, ja Johannes\najatteli: \"ne pitävät yhtä, nuo ihmiset!\"\n\n\"Sinun nimesi on Lassi Juusola?\" kysyi tuomari kääntyen mieheen. --\n\"Niin on, herra tuomari\", vastasi mies, ja hänen rumuutensa oli, kun\nhän avasi suunsa, ylen kamala. Arpi hänen otsassaan näytti vielä\nisommalta, ja hänen pienet, pahat silmänsä tirkistelivät tuomaria. --\n\"Tiedätkö sinä, mistä asiasta on kysymys, ja tunnetko sinä tätä\nmiestä?\" Tuomari viittasi Heikkiin. \"Tiedän\", vastasi Lassi ensimäiseen\nkysymykseen ja \"tunnen\" toiseen; sitten katseli hän nimismiestä; mutta\nnimismies silmäili vuorottain Lassia, vuorottain Heikkiä. -- \"Oletko\nennen ollut valalla?\" kysyi tuomari. -- \"Monta kertaa, herra tuomari!\"\nvastasi mies. -- \"Sinä ymmärrät siis valan tärkeyden?\" -- \"Ymmärrän\".\n\nNäin kyseli tuomari vieraaltamieheltä yhtä ja toista. Mutta pöydällä\noli Pyhä Raamattu ja se oli avattu. Tuomari käski miestä valalle, ja\nrohkeasti astui mies tuomarin eteen. Kaksi sormea pani hän kirjalle ja\nrupesi tekemään valaansa.\n\n\"Ajattele, mies, mitä teet, ennenkuin vannot pirulle sielusi!\" kuului\nkamala ääni oven tyköä. Lassi käänsihe hämmästyen; hän silmäili oveen\npäin. Siinä seisoi Heikki vakaana. Lassi laski sormensa taasen\nRaamatulle, ja nyt vannoi hän, lupasi kautta Jumalan puhua totta. Mutta\nmitä hän totena piti, se oli ylen rumaa valetta; siinä ei sanaakaan\ntotta ollut. Hän puhui, miten Heikki markkinoilla hänen kanssaan\nkauppaa tehdessään oli tarjonnut hänelle samallaisia rahoja kuin ne,\nmitkä Heikiltä kauppapuodissa oli otettu, kuinka, kun hän ei niitä\nhyväksynyt, vaan sanoi vääriksi, Heikki kumminkin kaikin mokomin tahtoi\nhoukutella häntä ottamaan niitä vastaan, vakuuttaen muka, että kyllä\nhän ne saisi menemään, jopa vielä oli luvannut erityisiä välirahojakin,\njos hän tahtoisi häntä auttaa niitä kaupitsemassa j.n.e. Tuommoisia\npuhui Lassi ja vielä muutakin; kaikki tarkoitti näyttää Heikkiä ei\nainoastaan väärän rahan kaupitsijaksi, vaan itse tekijäksikin.\n\nJohannes ei kuunnellut Lassin puhetta loppuun asti. Hän muisti Ainan;\nhän meni ulos etuhuoneesen. Siinä seisoi Aina, ja nähtyään Johanneksen\nkysyi hän: \"Mitä vierasmies on sanonut?\" -- \"Hän on sielunsa manalaan\nvannonut\", vastasi Johannes kolkolla äänellä; sitten vaikeni hän.\nAinakaan ei mitään sanonut.\n\nMutta nuorukaista, joka etuhuoneen akkunan vieressä seisoi, ei kukaan\nhuomannut. Hän seisoi muitten suojassa, hän sopi näkemään Ainan ja\nkuulemaan Johanneksen vastauksen. Ei tiennyt kukaan, mitä hänessä\nliikkui, kun hän kuuli Johanneksen puhetta ja näki Ainan tuskaa. Hän\nsilmäili usein ovea, niinkuin olisi hän odottanut kutsumusta tulla\nsisälle; hän ei huolinut muitten puheesta; mutta kun mainittiin Heikki\nSaarelan nimeä, säpsähti hän ja pyhki pois hien, jota ehtimiseen nousi\nhänen otsalleen.\n\nKun miehet etuhuoneessa sanoivat toisilleen: \"Varmaan se on totta, että\nSaarelan Heikki on väärän rahan tekijä\", kävi tämä lause kolmen\nsydämeen kipeästi; mutta kuka se kolmas oli, johon nämät sanat kävivät,\nsitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Vihdoin, kun jo nuorukainen\noli kauan odottanut ja Johannes ehtimiseen kulkenut etuhuoneesta tupaan\nja tuvasta taasen etuhuoneesen, aukeni ovi ja rättäri näkyi. Hän sanoi\novessa: \"Matti Alatalo kutsutaan sisälle\". Silloin liikkui nuorukainen;\nhän lähestyi ovea, mutta hänen käyntinsä oli horjuva niinkuin sairaan.\n\"Tuoko se toinen vierasmies on?\" puhuivat miehet keskenään. \"Sehän se\nmahtanee olla\", vastasivat toiset. Nuorukainen kuuli miesten puhetta,\nhän silmäili ympärilleen ja jupisi: \"Jumalan nimeen!\" -- Ja ovi\nlukittiin hänen jälkeensä.\n\n\"Se nuorukainen ei tee väärää valaa\", sanoi Johannes, ja taasen jätti\nhän Ainan etuhuoneesen ja meni tupaan.\n\n\"Sinun nimesi on Matti Alatalo, merimies?\" kuuli Johannes, tullessaan\ntupaan, tuomarin kysyvän. \"Niin on, herra tuomari\", vastasi nuorukainen\nhiljaisella, vapisevalla äänellä. -- \"Muista\", sanoi tuomari, vakaalla\näänellä, silmäillen tarkasti nuorukaista, \"muista, että sinun sanasi\ntässä saattaa langettaa ihmisen, muista se ja puhu totta!\" Niin sanoi\ntuomari, mutta nuorukainen oli vaalea kuin lumi iltapakkasessa; hänen\nsilmänsä tirkistelivät lattiaa, hänen kätensä vapisivat, ja hän oli\nvaipua maahan.\n\n\"Puhu totta!\" kuului kolkko ääni ovelta, ja taasen kääntyivät kaikkien\nsilmät ovelle; mutta ei kukaan voinut sanoa, mistä tämä kolkko ääni\ntuli. Heikki seisoi vakaana kuin ennenkin; hän seisoi ovensuussa; mutta\nHeikin tätä sanoneen ei Johanneskaan luullut.\n\nHetki kului. Tuomari kyseli, tiesikö nuorukainen valan tärkeyttä ja\nmuuta semmoista, kuinka vanha hän oli, oliko hän ripille päässyt,\njoihin kysymyksiin nuorukainen vastasi valan tärkeyden aivan hyvin\ntietävänsä, olevansa kolmenkolmatta vuoden vanha ja jo kuusi vuotta\nsitten päässeensä Herran ehtoolliselle.\n\n\"Muista, kuinka tärkeä todistuksesi on\", sanoi sitten tuomari ja käski\nnuorukaisen tulemaan likemmäksi. Pöydällä oli Raamattu samalla\npaikalla, missä äsken Lassi teki valansa; sinne valalle käski tuomari\nnuorukaista.\n\nNuorukainen lähestyi pöytää; hän loi silmänsä ylös ja hänen silmänsä\ntavoittivat nimismiestä, jonka kasvoista ne lukivat kiivautta ja\nkovuutta; sitten kääntyivät ne Lassiin, ja Lassin silmistä luki hän\nsamaa; Lassi heristi nyrkkiään, sen huomasi nuorukainen. Vavisten\nlähestyi hän pöytää. -- Hän teki valansa.\n\nTykyttävällä sydämellä odotti Johannes nuorukaisen todistusta. Tämä oli\nison aikaa ääneti; sitten, kun tuomari kehotti häntä puhumaan, puhui\nhän, ja hän puhui niinkuin olisi hän osannut puheensa ulkoa. Hänen\ntodistuksensa ei viivaakaan erkaunut Lassin todistuksesta; ihan samaa\npuhui hän, ja puheensa lopetti nuorukainen sanoilla: \"Niin totta kuin\nJumala minun auttaa ruumiin ja hengen puolesta\".\n\n\"Tiedätkö mitään muuta?\" kysyi tuomari. \"En\", vastasi nuorukainen.\n\n\"Elävän Jumalan edessä olet puhunut\", sanoi tuomari; \"vaivainen sinä,\njos omatuntosi toisin sanoo kuin kielesi nyt on puhunut\".\n\nKylmä hiki nousi nuorukaisen otsalle tuomarin tätä sanoessa; hän olisi\nvaipunut maahan, ellei Lassi olisi lähestynyt häntä ja vetänyt hänet\ntykönsä, samalla kuin tuomari sanoi Heikille: \"Sinulla on tytär? Onko\nhän täällä'?\" -- \"On\", vastasi Heikki, jonka silmät surullisesti olivat\nkatselleet nuorukaista; \"on minulla tytär Aina!\"\n\nJohannes läksi taasen tuvasta etuhuoneesen; hänen poissa ollessaan oli\nAina nääntynyt lavitsalle. Johannes meni hänen tykönsä, ja Aina avasi\nummistuneet silmänsä. \"Hänkin on valehdellut\", sanoi Johannes.\n\nKipeää kävi Johanneksen sydämeen nähdä Aina tuollaisessa tilassa. Aina\nei enää ollut vieras Johannekselle; Johannes tunsi Ainan, ja jo useasti\noli hän ihmetellyt siveyttä, jonka hän näki hänen muodossaan. Väliin\noli hän pitkät ajat seisonut ja ihastuneena katsellut Ainaa, joka\nvaaleudessaan oli kauniimpi kaikkia muita, joita Johannes ikänänsä oli\nnähnyt. Johannes piti itseään viattoman lapsen puolustajana; hän ei\nvielä huomannut, että Aina muutenkin oli hänelle kallis, että hän siitä\npäivästä, jona hän Ainan kanssa kulki metsäpolkua, oli Ainasta pitänyt\nenemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Johannes ja Aina olivat\nviime päivinä yksissä olleet; Johannes oli nähnyt, miten Aina surussaan\noli ylevä, miten valitussana ylen harvoin puhkeusi ilmi, ja kumminkaan\nei tiennyt Johannes tämän surullisuuden suurinta syytä.\n\nKun rättäri käski Ainaa käräjätupaan, seurasi Johannes häntä sinne.\nSiinä näki hän, miten lapsellinen rakkaus heikossa naisessa puolustaa\nrakastettua isäänsä. Aina puhui valatta totuuden; hän puhui, miten\nHeikin oli käynyt markkinoilla. Hän puhui, ja tuossa puheensa innossa\noli hänen kauneutensa enkelin. Nuorukainen vapisi kuin haavanlehti.\nNimismiehen täytyi hänen edessään luoda alas silmänsä; Lassi oli ainoa,\njohon eivät Ainan sanat pystyneet.\n\nKun Aina puheensa lopetti, vallitsi kotvan aikaa syvä hiljaisuus\nsalissa. Kaikki katsoivat kummastelevilla silmillä Ainaa; mutta Heikin\nsilmissä loistivat suuret kyyneleet. \"Jumala siunatkoon häntä!\" jupisi\nisä.\n\nMiten tuomari sitten kysyi kauppiaita, joita myöskin oli käräjiin\nkutsuttu todistamaan, vaikka he eivät olleet saapuville tulleet, miten\nhän vielä vierailtamiehiltä ja nimismieheltä kyseli yhtä ja toista,\nsitä emme tässä huoli mainita. Puolipäivä oli jo käsissä, kun hän nousi\nistuimeltaan ja sanoi asian ei saattavan päättyä ennenkuin tulevissa\nkäräjissä. Tuomari katseli sitten hellästi Ainaa, ja varmaa on, että\nhän niinkuin kaikki muutkin tuvassa enemmän luottivat Ainan puheesen\nkuin vierasmiesten valaan. Mutta tuomarin tulee tuomita lain eikä\nsydämensä mukaan. Jos toisin olisi ollut, niin ei Heikkiä raudoissa\nolisi viety linnaan takaisin.\n\n\nVI.\n\nRakkaus ja rakkaus.\n\nVireä valkea paloi pappilan pirtissä. Rengit kiskoivat päreitä, ja\npiikain rukit surisivat. Palkolliset istuivat yksimielisesti takan\nympärillä. He puhelivat päivän käräjäasiasta, jota yksi rengeistä oli\nollut kuulemassa; sitten puhuivat he Ainasta, ja etenkin rengit\nsurkuttelivat häntä.\n\nMutta rovastin asunnossa oli kyökin takana vähäinen kamari. Siinä oli\nIda-mamseli eläessään monta kaunista kesäkangasta kutonut. Nyt istuivat\nsiinä Aina ja Johannes. Vainajan henki asui vielä huoneessa; kaikki oli\nsiellä niin rauhallista.\n\n\"Kyllä isäni tuomitaan\", sanoi Aina surullisesti. \"Miehet tekivät\nväärän valan, vai mikä on teidän ajatuksenne?\" Aina katseli Johannesta\nuskollisesti silmiin tuota kysyessään.\n\n\"Minun ajatukseni on\", vastasi Johannes, \"että pahuus aina tulee ilmi;\nen ole missään tavannut ihmistä, jonka omaatuntoa rikos olisi painanut,\ntämän ilmitulematta. Pikemmin tahi myöhemmin Jumala paljastaa ihmisen,\nja hänen salaisimmat työnsä tulevat silloin tutuiksi. Välistä kyllä\nnäyttää kuin olisi pahuudella menestystä; joskus on viatonkin saanut\nkärsiä rangaistusta ansaitsematta; kumminkin on vääryyden tekijä aina\ntullut ilmi. Jumala sallii joskus kuoleman korjata ihmisen pahuutensa\nkeskeltä, ja ihmiset jäävät tietämättömyyteen hänen pahoista töistään;\nJumala ne kumminkin tietää; vaan enimmiten aina kurittaa hänen vitsansa\njo täällä maailmassa. Heikin viattomuus tulee, usko se, ilmi ennenkuin\nluulemmekaan, vaikka hänen asiansa nyt hämärältä näyttää.\"\n\nNäin puhui Johannes; mutta Ainan sydän sykki rauhallisemmasti nyt, ja\nhänen silmistään vieri kyyneleitä. Ne lievittivät hänen suruansa.\n\nSitten puhuivat he Saarelasta, miten talo oli autio ja miten siellä\nvieraat kävivät karjaa ruokkimassa.\n\nKummalliset tunteet olivat tämän puheen aikana Johanneksessa heränneet.\nHän oli tavannut naisen, jonka luonne oli ikäänkuin hänen omansa; ei\nkumma siis, että hän mielistyi Ainaan, että hän nuoren sydämensä\nkokonaisella innolla rakastui Ainaan. Tuossa hänen kanssansa kahden\nkesken istuen rupesivat hänen sydämensä asiat hänelle selkenemään. Että\nAina oli talonpoikainen tyttö, se ei tullut hänen ajatuksiinsa.\nJohannes oli niitä, jotka eivät katso säätyä, vaan ihmistä, ja Ainassa\ntapasi hän naisellisen olennon semmoisen kuin hän ajatuksissaan oli\nkuvaillut. Kauan he istuivat sanaa sanomatta; pitkä karsi oli\nkynttilässä, mutta ei kumpikaan heistä sitä huomannut. Vihdoin loi Aina\nsilmänsä Johannekseen, ja Johannes tunsi rakkauden sähkövirran\njuoksevan sydämensä läpi. Hän sanoi hiljaisella äänellä: \"Aina!\"\n\nAinan ajatukset olivat kuluneissa ajoissa. Kun hän kuuli Johanneksen\nnimeään mainitsevan niin oudolla äänellä, aavisti hän pahaa; hän kuuli\näänen menneiltä ajoilta, jolloin Maunu istui hänen vieressään. Toisin\noli nyt kaikki. Sydämensä vaati häntä Johannekselle ilmoittamaan, mitä\nhän sydämensä syvimmässä säilyssä oli piiloittanut; syytä, miksi tämä\najatus nyt nousi hänessä, ei Aina tiennyt, mutta kumminkin seurasi hän\nsydämensä vaatimusta. \"Minä olen kauan teiltä syvimmän salaisuuteni\nkätkenyt\", sanoi hän hetken kuluttua; \"minä olen orpanani Maunun\nkihlattu morsian\".\n\nUlkona henki kylmä iltatuuli, ulkona oli syksyinen pimeys kamala;\nmustat pilvet lensivät taivaalla, ja lennossaan pudottivat ne lunta\nmaahan. Johannes oli kuullut Ainan sanat; ne selittivät hänelle, mitä\nhänen sydämessään hämärää oli ollut; hän tunsi, että hän rakasti Ainaa,\nhän tunsi, ettei Aina saattanut häntä rakastaa. Houkutella Ainaa\nluopumaan Maunusta ei tullut Johanneksen mieleen. Hän tunsi, että hänen\nelämänsä aurinko oli ikuisiin pilviin kätkeynyt. Hän istui muutaman\nsilmänräpäyksen kukistettuna; sitten hän nousi, tarttui sanaa sanomatta\nAinan käteen, puristi sitä, kuiskasi jäähyvästit, ja tietämättä miten\noli hän äkkiä kartanolla. Hän oli uneksinut lapsuutensa ja nuoruutensa\npäivät, ja nyt, kun hän alkoi herätä, heräsi hän kovaan totuuteen;\nhänen elämänsä kuvittelemiset olivat kadonneet.\n\nKummalta näkyi Ainalle Johanneksen käytös; mutta ei hän ensinkään sitä\nymmärtänyt, se ei siis tuottanut hänelle surua. Hän niisti kynttilän,\nja kudelmaa, jota hän kutomatta oli pitänyt helmassaan, rupesi hän\nkutomaan.\n\nJo oli kynttilänsydän uudestaan karrelle palanut, kun ovi avattiin ja\nrovasti kysyi ovelta: \"onko Johannes täällä?\" Mutta kun Aina sanoi\nJohanneksen vasta lähteneen ulos, vetäysi rovasti takaisin, ja Aina oli\ntaasen yksin. Ilta kului Maunua muistellessa.\n\nSillä aikaa jäähdytti Johannes palavaa vertansa ulkona. Mitä hän tuossa\najatteli, sitä ei hän itsekään tiennyt; kuinka kauan hän jo oli ulkona\nollut, siitä hän ei lukua pitänyt; että satava lumi oli hänet\nvalkoiseksi tehnyt, siitä hän ei huolinut; että kylmä tuuli puhalsi\nhienojen vaatteiden läpi, sitä hän ei tuntenut. Hän istui päätään\nkäsiinsä nojaten portaalla.\n\nMutta pirtissä puhuivat palkolliset: \"Mikähän nyt Kirkko-Tummulle on\ntullut, koska hän rovastia tykönsä kutsuttaa? Ja miksikähän se\nmaisteria on käskenyt?\"\n\nMies kirkonkylältä oli käynyt tuvassa ja kysynyt, saisiko rovastia näin\nmyöhään puhutella. Kirkko-Tummu -- tuo eukko, jonka luona Johannes ja\nAina aamulla olivat istuneet -- oli äkkiä tullut sairaaksi. Sillä\naikaa, kun palkolliset tätä pirtissä puhelivat, kävi mies rovastin\nluona, ja rovasti oli kohta valmis; mutta Johannesta ei näkynyt\nmissään. -- -- --\n\nKylmä tuuli henki entistä kiivaammasti. Jo värisivät Johanneksen heikot\njäsenet, jo tunsi hän kylmän häneen ottaneen. Hän tunsi, vaikkei hän\nsitä ajatellut, että tauti oli häneen tulossa. Hiljoilleen nousi hän,\npudisti lumen päältään, ja kontistuneena kääntyi hän huoneeseen päin.\n\n\"Hurja poika, missä olet ollut?\" sanoi rovasti Johanneksen tultua\nsisälle. \"Pue vaatteet yllesi, koska Kirkko-Tummu välttämättömästi\ntahtoo sinuakin puhutella\".\n\nJohannes silmäili pitkään rovastia. Hän ei tiennyt, mistä asiasta\nkysymys oli; mutta sanaa sanomatta tarttui hän turkkeihinsa, painoi\nlakin syvälle päähänsä, ja nyt oli hänkin valmis.\n\n\nVII.\n\nJo rupeaa paha palkkansa saamaan.\n\nYlen kummallinen on Jumalan hallitus. Me näemme ja näön mukaan me\ntuomitsemme; mutta usein on näkömme virvatuli, tuomiomme peräti väärä.\nMe soimaamme Kaikkivaltiasta, mutta lopussa kiitämme Hänen viisauttaan,\nsillä mitä hän tekee, on hyvin tehty.\n\nVirsta käräjäpaikasta Suojoen rannalla oli Kuudennuksen talo.\n\nKuudennuksen kuusivuotinen poika oli pudottanut kirveen orrelta; terä\noli käynyt pojan jalkaan ja haavoittanut sen.\n\nKirkko-Tummulla oli voidetta; hän oli Suojoen tohtori, ja hänen apunsa\nparansi aina.\n\nKun Aina ja Johannes istuivat pappilassa puhellen Saarelasta, tapahtui\ntuo onnettomuus Kuudennuksen talossa. Kun Aina Johannekselle puhui,\nmiten Maunu oli hänet kihlannut, pidettiin Kuudennuksella neuvoa,\nmentäisiinkö Kirkko-Tummulta vai lukkarilta voidetta hakemaan pojalle,\nLukkarille oli pitempi matka; Kirkko-Tummu asui likempänä; sen vuoksi\npäätti Kuudennuksen muori lähteä häneltä voidetta noutamaan. -- Hän\nläksi itse, sillä rengit olivat vielä metsässä.\n\n\"Mitä poika parka on tehnyt, että Jumala hänet teki raajarikoksi?\"\nvalitti äiti mennessään, ja kiireesti kulki hän pian ennättääkseen\nKirkko-Tummun luo. Kun Johannes rajussa ilmassa jähdytti kuumaa\nvertansa, juoksi äiti pojalleen apua hakemaan.\n\nHän saavutti eukon mökin. Rukin surinaa, joka tavallisesti kuului\npihalle eukon huoneesta, ei nyt kuulunut; valkeaa, joka tavallisesti\nhohti pihalle vähäisen akkunan läpi, ei nyt näkynyt, ja Kuudennuksen\nmuori ajatteli avatessaan ovea: \"jokohan Tummu on mennyt levolle?\"\n\nKuudennuksen muori astui tupaan. Takassa hohtivat hiilet; ne mustenivat\nmustenemistaan, kissa hyryi uunilla, mutta rukki oli kaadettu.\nHuoneessa ei Kirkko-Tummua näkynyt. \"Eikö Tummu ole kotona?\" kysyi\nKuudennuksen muori. -- Silloin kuului kummaa korisemista vuoteelta.\n\"Tummu makaa\", ajatteli muori; ja hänellä oli oikein: Tummu makasi.\n\nMuori meni likemmäksi ja huusi: \"Tummu, herätkää!\" Hän laski kätensä\nTummun rinnalle, ja hän pelästyi, sillä hohtavain hiilten viimeisessä\nvalossa havaitsi hän, että Tummun silmät olivat auki; hän havaitsi,\nettä Tummun jäsenet värisivät ja että Tummun otsalta putosivat kylmät\nhikipisareet. Hän huusi: \"Herra Jumala siunatkoon! Tummu kuolee!\"\n\nKuudennuksen muori oli helläsydäminen. Toisen vaarassa unhotti hän oman\nasiansa; hän oli kuullut Tummun hengenvedon; hän tiesi, että elo vielä\nasui Tummussa, ja kiireesti riensi hän ulos, nouti lunta ja alkoi sillä\nsairasta hieroa. Moni olisi hypännyt kylälle, jättäen Tummun tuohon\nkuolemaan; moni äiti olisi juossut lukkarilta voidetta hakemaan --\nsemmoinen ei Kuudennuksen muori ollut; hän jäi Tummua katsomaan. Sillä\naikaa, kun poika valittaen odotti äidin kotiintuloa, odotti äiti Tummun\nvirkistymistä.\n\nKun muori viipyi kauemmin, pantiin renki häntä hakemaan. Siinä tapahtui\nsilloin se kumma, että samalla kun renki astui Tummun mökkiin, tointui\nTummu. Hän huokasi syvästi; sitten puhui hän, vaan kamalat olivat hänen\nsanansa, ja vielä kamalammilta kuuluivat ne pimeässä.\n\n\"Herra, taivaan Jumala!\" olivat hänen ensimäiset sanansa. \"Pitääkö\nminun näin kuoleman, näin valmistumatta!\" -- Ja Tummu väänteli itseään\nvuoteessa. Hän oli hirmuisen kamala tuossa, sillä kuoleman pelko nosti\npystyyn hänen harmaat, harvat hiuksensa ja loi hänen silmiinsä\nluonnottoman valon. Niin huusi hän kerran, niin huusi hän toisen\nkerran, ja hänen äänensä korisi kuin olisi jo kuolema alkanut työnsä.\n\nMutta renki seisoi vavisten takan edessä; hän ymmärsi, että Tummu oli\nmenomatkallaan maailmasta.\n\nTummu nousi istualleen. Hänen kielensä oli kuiva, kädellään repi hän\ntukkaansa; hän huusi: \"minun pahat työni, minun rikokseni, kuka ne\nminulle anteeksi antaa? Ei Jumala -- ei -- ei, häntä häväisten olen\nminä vanhentunut, valheessa ja petoksessa ovat päiväni kuluneet;\nviattomat huutavat kostoa, vaivaiset valittavat Jumalan edessä. -- --\nApua, apua! Mistä, mistä apua!\"\n\n\"Matti, mene rovastia kutsumaan!\" kuiskasi muori rengille.\n\n\"Rovasti! Rovasti!\" huusi Tummu. -- \"Se on Jumalan palvelija! -- -- Ei,\nei! Kutsukaa, noutakaa Saarelan Heikki tänne -- -- minulla on hänelle\npaljon sanomista. -- Kuka se nuorukainen oli, joka Ainan kanssa aamulla\nkävi täällä. -- -- Maisteri -- -- se oli. -- Sitä Jumala rakastaa.\n-- -- Niin, noutakaa rovasti tänne; maisterin pitää myöskin tuleman!\"\nJa Tummu vaipui koristen alas vuoteelle.\n\n\"Matti!\" sanoi muori. \"Mene pappilaan, kutsu rovasti ja maisteri kohta\ntänne; kutsu lukkari sivumennessäsi meille!\"\n\nRenki meni. Kuudennuksen muori pani puita takkaan; mutta Tummu valitti\nepäilyksen tuskissa. Lienevät hänen tuskansa vähitellen vähenneet,\nsillä hänen äänensä ei enää ollut niin kamala. Hänen ymmärryksensä\npalasi takaisin, mutta epäilyksen näki muori asuvan hänen sydämessään,\nsillä Tummu väänteli ehtimiseen käsiään, ja jos jotain kysyi, ei hän\nmuuta tiedustellut kuin: \"Milloin rovasti ja maisteri tulevat?\"\n\nPitkä aika kului; Tummu oli kärsimätön. Kun tuuli viskoi lunta seinää\nvastaan, kun oven saranat äänsivät, kysyi hän aina: \"Eikö rovasti jo\ntule?\"\n\nVihdoin kuului askeleita pihalta; viimein aukeni ovi, ja rovasti ja\nJohannes astuivat sisään. Tummu näki rovastin, ja hänen tuskansa\nenenivät.\n\nMatti oli rovastille tiellä puhunut kaikki. Rovasti kuunteli Matin\npuhetta, mutta Johannes ei kuullut, ei tuntenut mitään, taikka jos hän\njotakin tunsi, niin tunsi hän itsensä onnettomaksi. Hän ei tiennyt,\nmihin hänen matkansa oli -- hän tiesi, että hänen elämänsä unelma oli\nvarsinaiseksi elämäksi muuttunut.\n\n\"No, miten on laitanne?\" kysyi rovasti, kun oli tullut Tummun vuoteen\nviereen. \"Olette sairas ja olette kutsuttanut minut tykönne\".\n\nSairas makasi kauan kolkosti silmäillen rovastia; sitten sanoi hän\nhiljaisella äänellä: \"Minä, herra rovasti, minä olen kirottu!\"\n\nEvankeliumin lupauksilla koetti rovasti näyttää, että Tummullakin oli\nvapahtaja, vaikka hän oli syntinen; sairaan sydän heltyi rovastin\npuhuessa; rovastin sanat pehmittivät hänen luontonsa, ja vavisten kysyi\nhän, saisiko hän rovastille kertoa ne julmat rikokset, jotka hän sanoi\ntehneensä. \"Minä tahdon viattoman pelastaa; hänen verensä ei saa minua\nsyyttää, vaikka minä syvästi tunnen, että Jumala on minut hyljännyt\" --\nniin sanoi sairas surullisella äänellä. Hän kertoi sitten nuoruutensa\npäivistä, miten se aika oli häneltä synteihin kulunut: hän puhui, miten\nhän pahalla tiellään yhä etemmäksi oli ennättänyt; hän mainitsi\ntuttavansa, kehoittajansa pahaan.\n\nRovasti kuunteli hämmästyneenä hyväksi ihmiseksi luullun eukon\nkertomusta; Matti siunasi itsekseen, mutta Johannes oli ajatuksissaan\nAinan luona.\n\nKauan oli Tummu puhunut, ilmoittanut monet salaisuudet ja monet\nrikokset. Vihdoin hiljentyi hänen äänensä, hänen kielensä kävi sitä\nkankeammasti, mitä terävämmin hän tahtoi puhua -- ja paljon olisi\nhänellä vielä ollut sanomista! \"Kuolema tulee!\" olivat hänen viimeiset\nsanansa. -- \"Saarelan Heikki on viaton -- -- on viaton! -- Nimismies,\n-- -- Lassi Juusola, -- -- Matti -- Ala-talo, navettani -- -- alla --\nkuopassa -- väärää rahaa. -- -- Jumala! Jumala!\" -- ja Kirkko-Tummun\nsanat eivät enää sanoja olleet. Kuolema teki työtänsä, mutta\nsilmänräpäyksen viivähti enkeli viikatteineen, ja Tummu nousi vielä\nkerta -- viimeisen kerran istualleen: \"Heikki Saarela on viaton!\" Nämä\nolivat hänen viimeiset sanansa, ja Kirkko-Tummu oli kirkkomaan oma.\n\nKun Tummu lakkasi puhumasta, vallitsi pitkällinen hiljaisuus mökissä.\nMatti rukoili itsekseen takalla istuen, rovasti oli syviin ajatuksiin\nvaipunut, mutta Johannes oli langennut polvilleen pöytää vastaan. Hän\nei rukoillut, hän kiitti Jumalaa. Hän oli kuullut, hän oli ymmärtänyt\nKirkko-Tummun viimeiset sanat paremmin kuin kukaan muu. Hän kiitti\nJumalaa, joka viattomuutta puolusti; hän kiitti Jumalaa, sillä nyt saa\nhän sanoa Ainalle: \"Sinun isäsi on pelastettu, sinä saat hänet\ntakaisin\".\n\nNuorukainen! Ota Johannes esikuvaksesi! Hänen elämänsä oli Aina; mutta\nAina oli toisen! Johannes ei ajatellutkaan, että Aina saattaisi rikkoa\nmerimiehelle antamansa lupauksen, vaikka olikin tietämätöntä, elikö hän\nvai ei. Moni nuorukainen olisi vihaksi muuttanut rakkautensa; harva,\nylen harva olisi, niinkuin Johannes, juurtunut rakkaudessaan yhä\nlujemmaksi. Joka itse on ylevä, hän ei saata muuta kuin rakastaa ja\nkunnioittaa ylevyyttä, minkä toisessa näkee. Tieto, että Aina oli\ntoisen, kukisti hetkeksi Johanneksen, olisi kokonaan kukistanut hänet,\nmutta hänen uupuvaiset voimansa, hänen entinen olentonsa heräsi, kun\nhän kuuli kuolevaisen tunnustuksen. Niistä julmista rikoksista, jotka\nTummu ensin tunnusti, ei Johannes sanaakaan kuullut; katkonaisia\nsanoja, jotka yhtä hyvin saattivat olla hourauksen juttuja, niitä kuuli\nhän, ja ne herättivät hänet elämään.\n\n\"Tummu on kuollut!\" huokasi rovasti. \"Hän kuoli katuen pahoja\ntöitänsä; Jumala olkoon hänelle armollinen!\" Rovasti kääntyi juuri kuin\nolisi hän tahtonut puhua tätä Kuudennuksen muorille; mutta muori ei\nenää ollut huoneessa. Kun muori näki rovastin, muisti hän lapsensa;\nuteliaisuuskaan ei pakoittanut häntä viipymään. Kun Tummu tunnusti\nrikoksiansa, vetäytyi muori sanaa sanomatta ulos.\n\nMatti sammutti valkean takassa; rovasti luki siunauksen. Johannes\npainoi kuolleen silmät kiini. \"Jumala! Sinun tiesi, sinun työsi ovat\ntutkimattomat; missä apu näkyy hukassa olevan, siinä valvoo sinun\nsilmäsi, siinä ovat sinun kätesi voimalliset!\" Näin puhui hän. Muutama\nsilmänräpäys sen jälkeen ei mökissä elävätä ihmistä löytynyt. Kuollut\nmakasi vuoteellaan; kissa vain hyrisi uunilla.\n\n\nVIII.\n\nAinan uni.\n\nYö oli tullut. Pappilassa nukkuivat jo palkolliset; Aina yksin istui\nmurheellisena. Johannes oli lohduttanut häntä; mutta Johanneksen mentyä\nnousivat mustat aaveet taasen Ainan mieleen. Hän tiesi isänsä vaaran;\nhän tiesi hänen syyttömäksi, mutta hän ei tiennyt, miten hän voisi\nsyyttömyytensä maailmalle näyttää. Kauan oli hän noin istunut\najatellen; hänen ruumiinsa oli väsynyt, mutta sielun murhe piti vielä\nhänen silmiänsä auki. Mutta kun kynttilä oli palanut loppuun ja pimeys\nkätki kamarin mustaan yöhön, vaipui Ainan pää hiljoilleen kangaspuita\nvastaan; hänen silmänsä menivät umpeen, unen enkeli lukitsi ne, ja Aina\nnukkui. Kuinka pitkä tämä hänen unensa oli, sitä ei Aina itse tiennyt.\n\nAina heräsi; hän luuli ainakin niin. Kamari oli valaistu, kirkkaus\nlevisi Ainan ympärille -- taivaan kirkkaus. Aina kummasteli tätä\nkirkkautta. Silloin laskeusi välkkyvä pilvi kamariin; se oli sininen\nkuin taivas selkeänä Heinäkuun päivänä. Pilvi hajosi ja suloinen enkeli\nilmestyi pilvestä. Enkeli oli kirkas kuin aurinko; hänen vaatteensa\nolivat valkeanleimauksia, hänen silmänsä hohtivat kuin timanttikivi.\nHän lähestyi Ainaa.\n\n\"Tunnetko sinä minua?\" kysyi enkeli. Mutta hämmästynyt Aina ei voinut\nhänelle mitään vastata.\n\nEnkeli hymyili suloisesti. \"Kun maailma oli luotu\", puhui hän, ja hänen\näänensä oli kuin suloisin soitto; \"kun maailma oli luotu, tunsivat\nihmiset Jumalan, he elivät Hänen yhteydestään. He olivat autuaat\nsilloin, he olivat onnelliset, niin onnelliset. -- Koko luonto palveli\nheitä, maa oli heidän.\"\n\nOi, kuinka autuaita he olivat! Tähtien keskellä he asuivat, enkelein\nparissa he iloitsivat, serafiimein rinnalla he kulkivat. He elivät\nkirkkaudessa, ja kirkkaat olivat he itse. Välistä saivat he aamuruskon\nsiivet, ja silloin lensivät he kiittäen Jumalaa; maa kuuli heidän\näänensä, vuoret, meret ja laaksot kaikuivat Luojan kiitoksesta.\n\nMutta Jumalan edessä lenteli auringonsäteisiin puettu enkeli. Hän oli\nsuloinen, niin lempeä. Kun ihmiset häneen loivat silmänsä, katosi\nkirkkaus heidän ympäriltään, taivas muuttui heidän sydämeensä, ja\nihmiset sanoivat silloin: \"_Jumala on rakkaus_\".\n\nTuo suloinen enkeli iloitsi silloin. Rakkaus oli hänen nimensä.\n\nNiin elivät ihmiset monta tuhatta ajastaikaa. Mutta ajan menosta he\neivät mitään tienneet; vuosisata taivaassa on silmänräpäys.\n\nKerran kulkivat he riemuiten ympäri yrttitarhassa; he kulkivat kukkain\nkeskellä, ja kukkain tuoksu oli niin suloinen. He kulkivat käytäviä,\njoiden sivuilla hyasintit ja narsissat kukkivat; he kulkivat hypäten ja\nveisaten Luojan kiitosta.\n\nMutta erään pylväskäytävän päässä kasvoi pieni taimi. Kyyhkynen lenteli\nsen ympärillä, kyyhkynen viserteli varotuksen sanoja.\n\nSemmoisia eivät olleet ihmiset ennen koskaan kuulleet. He seisahtuivat,\nhe kuuntelivat: mutta surullisesti lauloi kyyhkynen: \"_Täällä ette\nonneanne löydä_\".\n\nKyyhkynen oli ihmisten hengetär, joka heidän näkemättään seurasi heitä.\nSe oli tullut Jumalan taivaasta, kun ihmiset luotiin: se oli ihmisten\nomatunto.\n\nIhmiset seisoivat katsellen tainta. Se oli niin kaunis, niin ihana,\nniin suloinen; ja ihmiset kummastelivat tainta.\n\n\"Se on paratiisimme kauniin kasvi\", sanoivat he.\n\nMutta taimi kasvoi pensaaksi, pensas muuttui puuksi, puu rupesi\nkukkimaan, ja kukat kypsyivät hedelmiksi.\n\nKerran seisoivat ihmiset puun vieressä; he kummastelivat sen ihanuutta,\nja he sanoivat toisilleen: \"semmoisella puulla mahtanee olla ihanat\nhedelmät!\"\n\nJuuri kun he näin puhuivat, aukeni taivas, ja Jumalan ääni kuului:\n\"_joka siitä puusta syö, on kuoleman oma_\", ja Jumala kutsui puun\n_tiedon puuksi_, joka hyvää ja pahaa ilmoittaa.\n\nMutta kärme makasi puun juurella: \"Jumala tietää, että minä päivänä\nsiitä puusta syötte, tulette niin viisaiksi kuin Jumala itse on; Jumala\nkadehtii teitä\" -- niin puhui kärme ihmisille.\n\nSilloin katselivat ihmiset puuta. He eivät kuulleet kyyhkystä, joka\npuun ympärillä lensi ja kielsi heitä; he uskoivat, mitä kärme oli\npuhunut; he ottivat hedelmän, ja he söivät puusta.\n\nSamassa näkivät he kyyhkysen; mutta kyyhkynen oli muuttunut mustaksi\nlinnuksi -- he kutsuivat tätä mustaa lintua siitä päivästä korpiksi.\n\nKun ilta tuli, kuului Jumalan ääni paratiisissa: \"_Te söitte puusta,\nteidän pitää kuoleman_!\" Ja Jumalan kädessä leimaus välkkyi, jolla\nhän tahtoi ihmiset kuolettaa.\n\nSilloin tuli enkeli, joka rukoili ihmisten edestä, ja ihmiset tunsivat\n_rakkauden_ enkelin.\n\n\"Sulje heiltä paratiisi, mutta älä kuoleta heitä!\" rukoili enkeli.\nSilloin loi Jumala silmänsä enkeliin, ja timantin heleät kyyneleet\nputosivat maahan enkelin silmistä. \"Minä tahdon heiltä paratiisin\nsulkea\", sanoi Jumala, \"mutta kärmeen pään tahdon minä musertaa\".\n\nJa ihmiset ajettiin paratiisista, ja elämän enkeli pantiin paratiisin\nvartiaksi. Mutta rakkauden enkeli seurasi ihmisiä paratiisista, sillä\nhän rakasti ihmisiä.\n\nNäin puhui enkeli Ainalle. Kun enkelin ääni hiljentyi, kätkeytyi hän\npilveen jälleen; mutta pilvestä kuului ääni: \"Maailman lapsi! Tunnetko\nsinä nyt minua?\"\n\n\"Sinä olet rakkauden enkeli\", vastasi Aina, ja samalla heräsi hän\nunestaan. Mutta kaukaa kuuli hän: \"Minä olen rakkauden enkeli; usko,\näläkä epäile!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Aina avasi silmänsä, seisoi Johannes hänen vieressään, ja Johannes\noli iloinen. \"Aina! Sinun isäsi viattomuus on tullut ilmi\", sanoi hän.\n\nUni oli tuonut Ainalle lohdutusta. \"Usko, äläkä epäile!\" sanoi minulle\nenkeli. \"Minä tahdon uskoa, enkä tahdo epäillä\", oli Ainan vastaus.\n\n\nIX.\n\nJumala elää.\n\n\"Usko, äläkä epäile!\" -- nämä sanat soivat Johanneksen korvissa, kun\nhän astui ulos Ainan kamarista. Hän oli nähnyt Ainan iloisena\nsilmäilevän häntä, kuullut hänen kiittävän häntä -- ja hän oli tuntenut\nhetkeksi lepoa ja rauhaa sydämessään. Mutta Aina oli kysynyt: \"Missä on\nisäni?\" -- ja Johannes muisti silloin, että kaikki oli entisellään; se\nvaan eroituksena, että Kirkko-Tummu oli kuollut ja että kuolevaisen\nsanat olivat aavistuksia hänessä herättäneet. Hänen oli täytynyt\ntunnustaa, että Heikki vielä istui raudoissaan, että hänen\nviattomuutensa ei ensinkään vielä ollut ihmisten tiedossa; mutta hän\nnäki, tuonkin sanottuaan, että Aina oli iloinen. -- \"Usko, äläkä\nepäile!\" kuuli hän vastaukseksi, eikä Johannes muuta pyytänyt kuin\nnähdä Ainaa tuommoisena.\n\nKun hän tuli ulos, oli ilma selvennyt ja joku tähti ruvennut näkymään.\nHän seisahtui portaalle. -- \"Usko, äläkä epäile!\" kuului hänen\nsydämessään; mutta samalla kuuluivat siellä Tummun viimeiset sanat:\n\"Navettani alla, kuopassa\". -- Johannes astui pirttiin päin.\n\nPirtissä nukkuivat kaikki, kun hän astui sisään. Hän huusi: \"Sakri,\nAntti, Yrjö, Toppo!\" ja ääni kysyi vuoteelta: \"Kuka se on'?\"\n\n\"Jos tahdotte pelastaa Saarelan Heikin\", sanoi Johannes, \"niin nouskaa\npian ja seuratkaa minua!\" Ja palkollisille, jotka hänen puhuessaan\nheräsivät, hyppäsivät vuoteiltaan alas ja rupesivat pukemaan yllensä,\njutteli Johannes Kirkko-Tummun kuolemasta ja miten pahantekiät olivat\nkuopasta otettavat kiinni.\n\nPuoli tuntia oli kulunut, kun Johannes astui tuvasta miehineen, jotka\npäreet käsissään seurasivat häntä. Taivas oli nyt tähtinen ja rajuilma\noli kovaksi pakkaseksi muuttunut. Sanaa toisilleen sanomatta kulkivat\nmiehet, sillä Johannes oli käskenyt heidän olemaan ääneti. He tulivat\njonkun ajan kuluttua Kirkko-Tummun asunnon luo, ja Johannes avasi oven;\nhän näki, että siellä oli kaikki muuttumatta, Silloin piti hän\nmiestensä kanssa neuvottelua, ja hiljaa hiipivät he navettaa kohden,\njoka oli vähän matkaa Tummun asunnosta. Navetan ovelle jätti hän miehet\nja käski heidän olemaan ääneti; itse astui hän sitten navettaan. Lehmä\nammui hänet nähtyään; mutta tultuaan lattian keskelle, kysyi hän\nhiljaisella äänellä: \"Onko Lassi siellä?\"\n\n\"Onko se Tummu?\" kuuli hän äänen lattian alta vastaavan, ja jos olisi\njoku saattanut nähdä Johanneksen kasvot, kun hän nuo sanat kuuli,\nolisivat ne olleet kirkkaat. Johannes tunsi sydämensä tykyttävän\nilosta, vaikka hänen ruumiinsa voimat olivat hänet jättää, ja vaikka\nhänen verensä kuumana poltti hänen suonissaan. Hän oli sairaana,\nväsyneenä vaipua maahan, mutta ajatus \"Ainan tähden\" piti häntä\nvoimissa. \"Tänne!\" kuiskasi hän miehilleen, jotka oven takana\nodottivat, sytytti päreen, jota hän kädessänsä piti, ja silmäili\nlattiaa, löytääkseen kuopan ovea. Semmoista ei hän löytänyt; mutta\novimmaisessa nurkassa oli lauta siirretty. Hän lähestyi sitä; hän\nkuunteli, mutta ei hän mitään kuullut.\n\n\"Tässä on kuoppa\", kuiskasi hän miehilleen, ja itse kumartui hän, nosti\nlautaa, ja sen alla näki hän kuopan luukun.\n\n\"Antti, Toppo ja Yrjö seisovat täällä, minä ja Sakri menemme alas\",\nsanoi Johannes, ja Sakrin avulla nosti hän ylös luukun. Avoin kuoppa\noli heillä jalkainsa alla, mutta kuopassa oli yön pimeys, eikä sieltä\nmitään kuulunut.\n\n\"Tulkaa ulos!\" huusi Johannes ja laski palavan päreensä kuopan suulle,\nja nyt voi hän nähdä kuoppaan. Siinä oli aituus ja aituuksessa oli\nkaikenmoisia kaluja; kuopan seinän vieressä oli vähäinen takka, jossa\nhuonosti sammutettu hiili kimelsi. \"Tulkaa ulos!\" huusi hän\ntoistamiseen; mutta kun ei mitään kuulunut eikä ihmistä näkynyt, päätti\nhän laskeutua kuoppaan.\n\nUmmehtunut kylmä ilma löyhähti Johannesta vastaan, kun hän pudotti\nitsensä kuoppaan, jossa hän nyt kaikki päreensä valossa näki, mutta\njossa ihmeekseen ei ihmistä havainnut. \"Onko täällä ketään?\" huusi hän\nja astui aituusta jonkun askeleen likemmäksi. Samassa kuin Sakrikin\npudotti itsensä alas, luuli Johannes kuulleensa jotakin aituuksen ja\nkuopan seinän väliltä. Hän seisahtui. Aitauksen ja seinän välillä oli\namme, joka oli seinää vastaan nojalleen kaadettuna. Sakri, joka nyt oli\ntullut alas, katseli ympärilleen ja sanoi kuultavasti: \"Olette\nerehtynyt, maisteri! Eihän täällä sopisi ihmisen kätkeytyä\". Mutta\nsamassa tapasivat Johanneksen silmät ammeen, ja hän vastasi: \"Jos olet\nvakuutettu siitä, ett'ei täällä ketään ole, niin mene ja katso tuon\nammeen alle!\"\n\nSakri loi silmänsä ammeesen päin ja äkkiä kuiskasi hän Johanneksen\nkorvaan: \"Se liikahti\".\n\nJohannes ei tuota säikähtänyt; mutta Sakri, vaikka hän olikin\nrohkealuontoinen, vaaleni; ja kun Johannes rupesi kiipeämään aituuksen\nyli, tarttui tuo pelästynyt palvelia hänen käsivarteensa. \"Jumalan\ntähden, älkää menkö!\" sanoi hän. Mutta Johannes, joka myöskin oli\nnähnyt ammeen liikahtavan, oli nyt vakuutettu siitä, että Tummun\npuheessa oli perää, että syylliset täällä piileksivät, että kentiesi\njuuri täällä oli valmistettu se raha, jonka tekemisestä Saarelan\nHeikkiä syytettiin. -- \"Älä estä!\" virkkoi hän Sakrille ja kulki\nsuoraan ammeen luo. --\n\n\"Jos teidän käy pahoin\", lausui Sakri seuraten Johannesta, \"niin ei voi\nkukaan sanoa, että avutta jäitte\". Mutta tuossa pelkäsi vankka ja luja\nmies. \"Toista on\", sanoi hän sittemmin, \"mennä vihollista vastaan,\njonka voiman ja aseet tuntee, toista on kuopassa rientää vihollista\nvastaan, jota ei näe\". Ja oikein oli Sakrilla, kun hän niin sanoi.\nJohannes ja Sakri olivat tulleet ammeen luo, mutta he eivät\nuskaltaneet kumpikaan kumartautua silmäilemään sen alle. He seisoivat\nsilmänräpäyksen siinä; viimein kolkutti Johannes nyrkillään ammeesen --\nja kamalasti kaikui kuoppa.\n\nSe oli tehty. Samassa kaatui amme; vilahdukselta näkivät Sakri ja\nJohannes miehen, joka sen alta ilmestyi. He näkivät, että tällä\nmiehellä oli ase kädessä. He tunsivat miehen Juusolan Lassiksi, ja\naseen tunsivat he pyssyksi. Tuon he näkivät, mutta sitten he eivät\nmitään nähneet; yön pimeys oli heidän ympärillänsä. Lassi oli lyönyt\nJohanneksen kädestä päreen; sen valkea oli sammunut, kun päre putosi.\n\nJohannes ja Sakri luulivat viimeisen hetkensä olevan käsissä. Sakri\nkaatui, ammeen syrjä oli koskenut häneen; mutta Johannes säikähtyi\nainoastaan silmänräpäykseksi. Hirmuinen räjähdys oli vapisuttanut koko\nhuonetta ja valkea oli leimahtanut kuopassa. -- Lassi oli laukaissut\npyssynsä.\n\n\"Sakri!\" huusi Johannes. -- \"Maisteri!\" huusi Sakri yht'aikaa. --\nLassin luoti ei kumpaankaan sattunut. \"Mennään avuksi!\" sanoivat\nmiehet, jotka seisoivat luukulla, kun kuulivat ammeen kaatuvan; mutta\nkun pyssy järähti, seisahtuivat he kuin paikalle tarttuneet. \"Herra\nJumala!\" huusivat he.\n\n\"Tulkaa avuksi, sytyttäkää valkea!\" kuului ääni kahden suusta kuopassa,\nja nyt tointuivat miehet. \"Ne elävät\", sanoivat he ja pudottivat\nitsensä kuoppaan ja koettivat siellä heti sytyttää valkeaa.\n\nToppo havaitsi takassa hohtavan hiilen. Kun hän oli aikeessa ottaa sitä\nhyppysiinsä, ärjähti hän julmasti, sillä jalka oli astunut hänen\nsormillensa. -- \"Lempo!\" kirosi hän ja tarttui toisella kädellään\nihmiseen, jota ei hänen silmänsä pimeässä eroittaneet. --\n\n\"Sytytä valkea!\" kuului Sakrin ääni. Mutta samassa kolahti kuopan\netupuolessa. \"Tule tänne, Antti! Pidä kiini sitä perhanaa! Katso eteesi\nmihin astut!\" ärjäsi Toppo; mutta kolahdus oli tullut siitä, että\nmolemmat olivat kaatuneet, ja heidän kaatuessaan oli pari takkakiveä\nkukistunut alas.\n\nVihdoin viimein sai Antti sytytetyksi valkean, ja se kun nyt valaisi\nkuopan, näkyi kaikki siinä. Sakri oli saanut Lassin allensa ja piti nyt\npolveansa hänen rintaansa vastassa. Johannes istui voimatonna selin\nnojaten aituusta vastaan; mutta lujin käsin piti Toppo Matin\nkauluksesta kiini. Missä Matti oli ollut kätkössä, sitä ei osannut\nkukaan silloin sanoa; sittemmin tunnusti hänkin olleensa ammeen alla.\n\nYrjön avulla sitoi Sakri Lassin kädet huivillaan, mutta Toppo nipisti\nMattia nenästä. \"Sen mokoma!\" sanoi hän. \"Tekeekö vielä mielesi sormet\nihmisiltä polkea!\" Vastakynttä panematta seurasivat Lassi ja Matti\nsitten pappilan palkollisia. Johanneksen voimat olivat loppuneet. Hän\nkulki horjuen jälessä. Hän oli kuopassa taistellessaan Lassin kanssa\nloukkautunut. Hän jaksoi nyt vaivoin käydä.\n\nKun he tulivat Kirkko-Tummun mökin luo, nousi uusi ajatus sairaan\nJohanneksen mieleen. \"Sinä olet tehnyt pahasti, Lassi\", sanoi hän\nvakavalla äänellä. Mutta Lassi naurahti rumasti. \"Kukin tekee, niinkuin\nhäntä on opetettu\", vastasi hän, ja hänen silmistänsä lensivät tähtien\nvalossa kuutamo-yönä niin pirulliset katseet, ett'eivät miehet pelotta\nsaattaneet häneen katsoa.\n\n\"Älä häväise!\" sanoi Johannes ja astui Tummun porstuaan; \"töittensä\nmukaan kukin palkitaan. Tuokaa ne tänne!\" sanoi hän sitten miehille,\nja edellä astui hän nyt kuolleen tupaan.\n\n\"Tummu on viaton, Tummu on syytön, miksi häntä herätätte!\" lausui\nLassi, kun miehet häntä mökkiin taluttivat, eikä hänen äänessäänkään\nenää entistä mahtavuutta ollut. Mutta Johannes sanoi: \"Tummu ei enää\nniin pian herää\" -- ja samalla osoitti hän sormellaan kuollutta, jonka\nkasvot kuun valossa olivat vielä vaaleammat. Sitten sanoi Johannes:\n\"Syytä Jumalaa ja tätä kuollutta tahi kiitä niitä, että sinun pahat\ntyösi ovat tulleet ilmi! Hän, jonka ruumis tässä makaa, on nyt Jumalan\nedessä; hän tekee nyt tiliänsä, miten hän on elänyt aikansa\". Niin\nsanoi Johannes; mutta kun hän silmänsä loi Lassiin päin, hirmustui hän.\nHivukset olivat pystyssä Lassin päässä, hänen silmänsä tirkistelivät\neteenpäin, ja luitten ja ytimien läpi kävivät hänen kolkot sanansa:\n\"Tummu on kuollut, äitini on kuollut!\" Ja vanha pahantekiä väänteli\nkäsiään epäilyksissä. Johannes hämmästyi, kun Lassi Tummua äidikseen\nkutsui. Hän ei saanut sanaa suustansa, sen ymmärsi hän vain, että\npahantekiän sydän oli heltynyt, että tuo näkö, kun Lassi itse oli\nkuoleman tuomion alainen, oli vitsa ja kaikkia rangaistuksia kovin ja\nhirmuisin, sillä olihan kerran Lassi lapsena rakastanut tätä äitiään.\nKauan seisoivat he tuossa. Lassi oli vuodetta lähestynyt, laskenut\nkätensä tuon samaisen kuolleen otsalle, jonka hän eilis-iltana oli\nvielä aivan terveenä nähnyt, ja kun hän poispäin kääntyi, riippui\npahantekiän silmäripsissä suuret kyyneleet, ja hänen ainoat sanansa,\nkun hän miesten kanssa mökistä lähti, olivat: \"Jumala elää!\"\n\nMutta tiellä pappilaan kertoi Lassi elämänsä tapaukset; miten\nKirkko-Tummu, jonka poika hän oli, oli konnaksi häntä opettanut, miten\nhe, kun Lassi ei enää opetusta tarvinnut, olivat muuttaneet Suojoelle\ntakaisin, missä Tummua hyvänä ihmisenä pidettiin, ja juuri sillä hän\noli häntä kaikissa auttanut, semmenkin kun hän vuosikaudet oli muilla\nmaalipaikoilla. Jos Johannes surullisesti kuunteli tämän onnettoman\ntunnustuksia, joista viimeinen oli, että hän väkisten oli\nonnettomuuteensa vetänyt Matinkin, niin ylen kummalliselta kuului hänen\nkorvissaan, kun Lassi puhui, miten nimismies tiesi kaikki heidän\ntyönsä, mutta miten hänen suunsa rahalla tukittiin, miten juuri\nnimismies oli ollut syypää siihen, että Lassi ja Matti väärän valan\ntehden todistivat Saarelan Heikin vääränrahan tekiäksi. \"Syytä tuohon\njulmuuteen en minä tiedä\", lopetti Lassi puheensa, kun pappilaan\ntultiin; \"mutta sen tiedän, että elämäni pahat työt polttavat\nomassatunnossani nyt; minä tiedän, että Jumala elää. Vaivainen\nnimismies! Tulet sinäkin kerran tietämään, että Herra hallitsee, että\nsinä...\"\n\nSanaa sanomatta köytettiin sitten Lassi ja Matti; mutta kummallisella\nmielellä meni Johannes kamariinsa. Kuinka kummallinen oli tämä yö\nhänelle ollut! \"Miksi kaikki kumma, Tummun kuolema, Lassin\nkiinisaaminen, hänen ja Tummun katumus ja tunnustukset, Ainan iloiset\nsilmäykset, -- miksi ne kaikki näin peräksyttäin tulivat?\" kysyi hän\nitseltään, kun hän väsyneenä, kuumeisena laskeusi maata. Miksi? -- ja\nhän oli silloin kuulevinaan Lassin sanat: \"Jumala elää\" soivan\nkorvissaan. Vaan Aina ei näistä viimeisistä tapauksista mitään tiennyt.\nJohannes ei hänelle ollut puhunut Tummunkaan kuolemasta. Aina nukkui\nrauhallista unta, niinkuin se aina nukkuu, jonka omatunto puhdas on.\nAamulla, kun hän kaikki sai tietää, riensi hän kiittämään Johannesta;\nmutta Johannes ei silloin enää hänen sanojaan ymmärtänyt. -- Tauti teki\nhänessä työtään.\n\n\nX.\n\nUusi kevät.\n\nEi sido enää jääriite Suojokea, ei nuku enää maa lumihunnun alla;\ntulvana on jää juossut mereen, vetenä on maa imenyt lumen. Paikalla,\nmissä äskettäin oli iso hanki, rupeaa ruusu kukoistavaa kukkaansa\navaamaan; missä pakkanen äskettäin punasi neitosen posket, siinä hohtaa\nkevät-auringon lempeät säteet; missä ei ääntä kuulunut äskettäin, siinä\nlaulavat tuhannet pienet linnut. Sorsakin on palannut, vähäisinä\nlaineina jakaantuu vesi sen sivuille, ja taivaan sini kuvailee itseään\nkirkkaan vesikalvon pinnassa. -- Talvi on kulunut, ja talven jälessä on\nkevät tullut.\n\nLikellä sitä kolkkoa tupaa, jossa Kirkko-Tummu oli asunut -- se on nyt\nautiona -- seisoo Suojoen kirkko. Sen ympärillä lepäävät Suojoen\nvainajat, ja heidän haudoillansa kasvavat suuret kuuset ja koivut. Ne,\njotka haudoissaan lepäävät, ne eivät tiedä keväimestä. Oli niilläkin\nkerran kevät, mutta kevät kului niiltä; niille tuli talvi, joka\njäähdytti heidän jäsenensä, ja talvi toi mustan yön mukanansa. Jo kauan\novat he nukkuneet, vaan uuden päivän aurinko kätkee yhä vieläkin heiltä\n-- säteensä kuinka kauan?\n\nRauhallinen on pyhäaamu. Ei tuuli liikuta kirkkomaalla vähäistäkään\noksaa; mutta haudoilla kasvavissa puissa visertelevät lintuset.\n\nEteläpuolella kirkkoa on hautakumpu. Suuren koivun oksat varjostavat\nsitä; mutta kukat tuoksuvat haudalla ja orjantappuraruusu on siellä\navannut kukkansa. Vähäinen on se vielä, mutta kumminkin sanoisi se, jos\nse puhua voisi, elämälle terveiset siltä nuorukaiselta, joka kummussa\nmakaa -- se sanoisi, kuinka pistimistä rikas nuorukaisen elämä oli\nollut.\n\nAurinko on vasta noussut. Vaalea neitonen häiritsee kuolleitten lepoa;\nhän kulkee haudan yli, ja vesiastiata kantaa hän hienoissa käsissään.\nHän kulkee hiljaa, hiipien, niinkuin pelkäisi hän, että nukkuneet\nheräisivät. Hän saapuu haudalle, jolla orjantappura kukkii. Sen\njuurelle kaataa hän astiansa; sitten nojautuu hän puuta vastaan, ja\nsuuria kirkkaita kyyneleitä vuotaa hänen silmistään.\n\nJoka pyhäaamu on hän täällä nähty auringon noustessa; usein ei hän ole\nollut yksin, vaan vanha mies on häntä seurannut; nyt ei vanhusta näy.\n\nNäin on hän seisonut ison aikaa. Jos olisi tuuli kertonut, mitä hän\ntuossa ajattelee, niin olisi se tuhansia kertoja kertonut: \"Usko, äläkä\nepäile!\"\n\nOn hetki kulunut. Neitonen ei havaitse, että vanha pappi on lähestynyt\nhäntä, että vanhan papin sivulla seisoo nuorukainen. Hän sanoo\nkuultavasti sydämensä ajatukset: \"usko, äläkä epäile!\"\n\nNyt on elämä kirkkomaalla herännyt. Hiljaisuus on häiritty. \"Aina!\"\nsanoi pappi.\n\nNeitonen kääntyi. Näkeekö hänen silmänsä oikein? Näkeekö hän näkyjä,\nvai onko se vainajan aave, jonka muisto kuluneista ajoista kuvailee\nhänen silmäinsä eteen; vai onko se Maunu, joka elävänä seisoo hänen\nvieressään?\n\nAina -- sillä Aina tuo kukankastaja oli -- ei saa sanaa sanoneeksi. Hän\nvaalenee; ellei hän puuta vastaan nojautuisi, kaatuisi hän maahan.\n\n\"Aina!\" sanoi nuorukainen. -- \"Maunu!\" kuiskuivat Ainan vaaleat huulet;\nsitten sanoi hän ikäänkuin epäilisi hän vielä: \"Sinä elät!\"\n\n\"Minä elän\" -- ja voimallisin käsin hän uskollista rintaansa vastaan\nsulki morsiamensa. Silloin tunsi Aina, että hän eli: kulunut aika oli\nhänelle uni -- kolkko, paha uni. -- Mutta kieltämättä loi hän\nsilmäyksensä orjantappuraan; se oli Ainasta kuin olisi tämä\nnyykähyttänyt kukallaan. Maunu näki, mihin Ainan silmäykset olivat\nkäännetyt. \"Kuka tässä lepää?\" kysyi hän hiljaa.\n\nSilloin heräsi Aina; hän hymyili surullisesti, kun hän vastasi:\n\"Maisteri Johannes\".\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kun Jumala vie sinut ja ylkäsi yhteen, käykää joskus minun haudallani:\nrukoilkaa siellä lepäävän nuorukaisen edestä!\" oli Johannes Ainalle\nsanonut, ennenkuin hän kuoli. Ainan kuumat kyyneleet olivat silloin\npudonneet nuorukaisen kädelle; mutta Aina ei saanut koskaan tietää,\nettä Johanneksen rakkaus oli ollut hänen elämänsä, että Johannes häntä\nrakasti ja että hän hänen onnensa tähden kuoli. -- Siitä ei Aina\ntiennyt -- kentiesi oli se hänen onnensa. Oliko hän Johanneksen\nrakkautta aavistanut, sitä ei saanut kukaan tietää. Mutta Jumala oli\nsallinut, että juuri Johanneksen haudalla kihlatut tapasivat toisensa.\n\nKun rovasti, Aina ja Maunu palasivat kirkkomaalta pappilaan, puhuivat\nhe tiellä toisilleen, mitä vuoden kuluessa oli tapahtunut. Aina kertoi\nkaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä päivästä, jona Maunu lähti;\nja puheensa lopetti hän kertoen, miten Lassi oli ikuisen, mutta Matti\nkolmen vuoden linnatuomion saanut, miten nimismies oli viraltaan\neroitettu, mutta todistusten puutteessa vielä Suojoella eli, kaikkien\nylönkatseen ja inhon alaisena. Sitten sanoi hän iloisena: \"Isä ja minä\nelämme taasen Saarelassa\".\n\nHämmästyneenä kuuli Maunu Ainan kertomusta; mutta kun Aina\nJohanneksesta oli puhunut, puristi merimies hellästi Ainan kättä:\n\"Ylevä nuorukainen! Miksi sinun piti kuoleman?\" sanoi hän. Mutta vanhan\nrovastin silmistä putosivat suuret, kirkkaat kyyneleet; ja\nmerimiehenkin ahavoittuneita poskia myöten virtasi kyyneleitä, kun\nrovasti sanoi: \"Jo on hän viisi kuukautta maan omana maannut, hän,\nminun vanhuuteni sauva!\" -- Ja hiljaa lisäsi hän Maunulle: \"Sinulle,\nMaunu, käski hän minun sanoa, kun hän hetkeksi tointui, ennenkuin\nkuolema ijäksi hänen takanansa lukitsi elämän oven: 'Merimies saa' --\nniin olivat hänen sanansa -- 'merimies saa helmen, helmenä käske hänen\nhoitaa sitä, jonka ainoana maa kantaa'\".\n\nVasta pappilassa havaitsi iloinen Aina, kuinka Maunu oli muuttunut.\nNuorukaisena lähti hän merelle; nyt, kun hän palasi, oli hän täysi\nmies. Mutta miehen kirkkaissa silmissä -- ja sydämen sanotaan silmistä\nkuvastuvan -- näki Aina saman rehellisyyden ja uskollisuuden kuin\nnuorukaisen, jolle hän vuosi taapäin antoi lupauksensa. Maunu kertoi\nnyt vuorostaan, mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka onnellinen hänen\nmatkansa oli ollut, että rikkaana nyt tuli takaisin hän, joka köyhänä\nlähti. Kirjeen sanoi hän viime syksynä kirjoittaneensa, kun hyvät edut\nhoukuttelivat häntä talvimatkalle etelään päin, ja kirjeessä\nmaininneensa, että hän vasta kentiesi kahden vuoden kuluttua oli\nkotiinsa odotettava. Mihin tuo kirje oli joutunut, sitä ei kukaan\ntiennyt. Suojoelle ei semmoista koskaan tullut. Mutta rakkaus ja\nkaipaus olivat Maunun pakoittaneet takaisin kääntymään. \"Kyllä merellä\non hyvä\", lopetti Maunu kertomuksensa, jota vasta lupasi jatkaa,\n\"mutta maalla kuitenkin parempi\". Ja nyt hän lujasti lupasi jättää\nmerimies-ammattinsa.\n\nMaunun ja Ainan näin puhellessa -- rovasti oli jättänyt heidät kahden,\nsillä hänen oli saarnattava tänä päivänä -- soivat kirkonkellot ensi\nkertaa. Kajahdus kuului niin kummalliselta Maunun korvissa; kellojen\näänet olivat Maunulle tutut, mutta pitkä aika oli kulunut sittenkuin\nhän ne viimeksi oli kuullut.\n\nKirkolle kulkivat kihlatut Jumalalle kiitosta veisaamaan, ja ihmiset,\njotka pian siellä tunsivat Maunun, tulivat häntä tervehtimään. Mutta\njos Junttilan Jussia kummastutti Maunun kotiin tulo, oli siellä\ntoinenkin, jota tämä tapaus vielä enemmän ihmetytti. Saarelan Heikillä,\njoka jo talvella oli päässyt linnasta, oli tapana Ainan kanssa joka\npyhäaamu kulkea Johanneksen haudalla. Ainan lähtiessä tänä aamuna oli\nhän jäänyt kotiin. Mutta kun hän Raamattuaan luki, muisti hän, että\nviime vuotena juuri tänä päivänä oli Johannes saarnannut, ja tätä\nmuistaessaan päätti hänkin lähteä kirkkoon. Kun hän lähestyi kirkkoa,\nnäki hän tiellä Ainan ja Maunun. Kiireemmästi kuin koskaan ennen juoksi\nHeikki Maunua vastaan, ja liikuttavaa oli nähdä, miten vanhus tervehti\nnuorukaista. Monta sanaa ei vaihetettu heidän välillään, sillä entistä\nvielä harvasanaisemmaksi oli Heikki muuttunut. Hän kysyi vaan, mitä\nAina oli unohtanut, milloin Maunu oli tullut, ja nyt kertoi Maunu,\nmiten hän aamulla pappilaan mennessään oli portaalla nähnyt rovastin,\nja miten tämä, joka tiesi Ainan käymisistä kirkkomaalla, oli häntä\nsinne saattanut. Sitten sanoi Heikki: \"Nyt et mahtane enää Saarelasta\nlähteä?\" Ja vakavasti silmäillen Ainaa vastasi Maunu: \"En muualle kuin\ntänne\". Ja hän viittasi sormellaan haudoille.\n\nKääsit tulivat onnellisia tuossa vastaan; mutta se, joka kääsissä\nistui, kiristi vihasta hampaitaan, kun hän näki Maunun ja Ainan. Se\nnäkö oli pilvi rakastavaisten kirkkaalla taivaalla, vaikka tuo\nhampaitaan kiristävä ei ollut kukaan muu kuin nimismies.\n\nMonet päivät, monet vuodet ovat kuluneet siitä, kun nämä seikat\ntapahtuivat Suojoella. Heikki on joku vuosi taapäin kuollut, ja Maunu\nja Aina ovat nyt Saarelan haltiat. Mutta vielä kevään ja kesän\npyhäaamuina on Ainalla, joka nyt on vanha, mutta vieläkin kaunis,\ntapana Maunun ja tyttärensä kanssa siinä haudalla siunata Johanneksen\nnimeä ja kastella kukkia, jotka siinä kasvavat. Ja ihmiset, jotka hänen\ntuossa näkevät, sanovat toisilleen: \"Se on merimiehen morsian\".\n\n\n\n\nSADAN LEUKALUUT.\n\n\nKen joskus on kulkenut Porista Tampereelle tietä pitkin Kokemäen joen\nrantaa ja matkustanut Vammaskosken ylitse, on epäilemättä ihastuen\nhuomannut muutoksen maakunnan luonnossa. Pohjanmaan tapainen lakeus on\nloppunut. Vuorotellen hymyilee kulkiaa vastaan nyt korkeita kukkuloita\nja syviä laaksoja. Kaunis Kulovesi on kulkian oikealla kädellä. Joen\nrantaa hän ei enää kulje. Järvelle, mistä joki alkaa, on hän ehtinyt.\n\nLäpi Karkun pitäjän käy tie Kuloveden rantaa myöten. Järvi saarinensa\non, semmenkin jos ilma on tyyni ja kaunis, erinomaisen ihana, ja\nvaikkapa sen kauneus ei suuruudessa voisikaan vertoja vetää Saimaan\navaroille ulapoille eikä Päijänteen soreille suvannoille, niin, ken\nsomuutta pienemmässä rakastaa, hänen silmäänsä varmaankin vaikuttaa se\nnäkyala, joka häntä ympäröi. Mutta Suomessa ei tällaisista näkyaloista\nole puutetta; ei siis ole aikomuksenikaan kerskata tämän enempää vasta\nmainitun ihanuudesta. Sanottakoon vaan, että oli aika, jona tämäkin\nihana paikkakunta oli vihollisten verisessä vallassa. Silloinkin\nhymyili loisteessaan välkkyvä laine; mutta silloin eivät hymyilleet\nrannalla asujat.\n\nVastapäätä sitä rantaa, jota myöten tie käy Karkun kirkolta Pirkkalaan,\non Suoniemen kappelissa, pian Maurin talon kohdalla Kuloveden toisella\npuolen, jyrkän rannan kohoamassa eriskummallinen kivi, jota vielä tänä\npäivänä kutsutaan \"Pirunpesäksi\". Tällä rannalla istui eräänä kauniina\npyhäpäivänä kaksi nuorta onkien. He olivat aamulla jäänet pois Kuljun\nsuuresta kirkkoveneestä, kun tämä lähti Karkun kirkolle. He olivat\nkotvasen aikaa rannalla seisoneet, kun huomasivat jääneensä; sitten\nolivat he astuneet vähäisempään veneeseen ja soudelleet ilman aikojaan\nihanana kesäpäivänä. Vihdoin olivat he ehtineet Pirunpesälle ja siellä\nastuneet maalle.\n\nKeitä ovat nämä nuoret?\n\nEi sukua suurta. Toinen, Hannu Eerikinpoika, on erään Kauniaisten\nkartanon torpparin nuorin poika; toinen, Sanna Matintytär, on Maurin\ntalossa halpa-arvoinen palvelustyttö. Lisättäköön vielä, että nämä\nkaksi ovat keväimestä saakka olleet kihloissa, että he vaan syksyä\nodottavat sitoutuakseen parikunnaksi. --\n\nSe aikakausi, joka näki nämä nuoret kihloissa, oli hirmuisen sodan, oli\nIson Vihan aikakausi. Hannu etenkin oli saanut tuntea sen. Neljästä\nhäntä vanhemmasta veljestä oli hän ainoa jälelle jäänyt. Toiset kaikki\nolivat joutuneet sotaväkeen ja olivat nyt -- missä, sitä ei tiedetty.\nVanha Eerikki oli kivuloinen ja kykenemätön työhön, jota Hannun oli\ntehtävä torpan puolesta kartanolle; ja isänsä, oman itsensä ja nuoren\n17 vuotisen sisarensa edestä sai poika kotonakin vireästi työtä tehdä.\nMutta Hannu oli nuori, hänellä oli voimia, hänen luonteensa oli\niloinen, hän ei surrut siinä, missä ei sureminen auttanut. Pienuudesta\nsaakka oli hän sodasta kuullut puhuttavan; mitään uutta tämä ei siis\nollut hänelle; ja vaikka hänen asemansa huononi, kuta enemmän aikaa\nsota kesti, ei hän sitä valittanut; sillä osaksi kävi tämä huononeminen\nniin vähitellen, että hän tuskin sitä havaitsikaan, osaksi näki hän,\nettei muittenkaan asema, ei tilallistenkaan, ollut sanottavasti parempi\nkuin hänen.\n\nOli kumminkin nykyisen ja entisen ajan välillä se eroitus, että\ntalonpojissakin toivo pian tapahtuvasta rauhasta aina pakeni yhä\netemmäksi tulevaisuuteen. Sen lisäksi tuli sisämaihin sanomia aina yhä\nkolkompia rantamailta, sanomia, jotka tiesivät kertoa venäläisten\nvalloituksista ja raa'asta menetyksestä voitetuita vastaan. Tämä oli\nsaanut asukkaitten mielet entistä rauhattomammiksi, jotta jo moni\nherrasmies, joka paremmin tiesi ajan tapauksista kuin talonpojat, oli\nsanonut jäähyväiset kotiseudulleen ja tavaroinensa muuttanut\nPohjanlahden tuolle puolen. Mutta vaikka huhu ja maine tiesi kertoa\nuseista muuttaneista, olivat kumminkin Karkun pitäjän herrasmiehet\nvielä kukin tiloillansa.\n\nJos olisivat nuoret onkiamme ehtineet aamulla kirkkoveneesen, olisivat\nhe saaneet kuulla puhuttavan kaikellaista, joka ei ollut ilahduttavaa\nlaatua. Tiilin isäntä oli käynyt Huittisissa ja tuonut sieltä julmia\ntietoja venäläisten samoomisesta maahan. Nämä uutiset ynnä entiset\nsanomat ja etenkin se yleinen hätä, joka aina yhä enemmän pääsi\nvallalle, sai aikaan sen, että kirkkoveneessä istujat nyt\nalakuloisempina ja synkkämielisempinä kuin ennen katselivat\ntulevaisuutta kohden. Ja syytä olikin heillä siihen; sillä itsekin he\nhuomasivat, että Suomessa kävivät asiat pian miten sattuivat, että\noikea johtava käsi oli lannistunut. Kuningas Kaarle oli -- missä, sitä\nei tiedetty, ei edes oliko hän elossa. Ei kummaa siis, että väki Kuljun\nkirkkoveneessä kauniina pyhäaamuna tavallista hartaammalla mielellä\nlähestyi kirkkoa.\n\nJättäkäämme hetkeksi nuoret onkiat rannalle, missä he vieretysten\nistuvat, muistaen ainoastaan lempeänsä, ja seuratkaamme kirkkovenettä.\nAika vauhtia oli kymmenhankainen kulkenut, vaikka airoissa oli\nparhaasta päästä naisia. Aika vauhtia kulki vene Hiedan koskea alas, ja\njo näkivät veneessä istujat Karkun vanhan kirkon. Mutta toisaalta päin\nnäkevät he toisia veneitä, jotka samassa tarkoituksessa kulkevat.\nAluskylän, Karkunkylän, Toijalan ja Lielahden veneet ovat näkyvissä.\n\nNyt kuuluu kirkonkellon ääni.\n\n\"Kiivaammin soutakaa!\" huusi vanhus, joka suuri mela kädessä istui\nperää pitäen; ja naiset vetivät voimainsa takaa.\n\nEi nyt kuulunut tavallista iloista puhetta veneistä: ei silloinkaan,\nkun ne lähelle toisiaan tulivat. Harsun seppä oli ainoa, joka, kun oli\n\"Jumalan rauhaa\" vaihdettu, koki entistä ilomielisyyttä herättää. Hän\nhuusi Kuljun kirkkoveneelle:\n\n\"Joko nyt ukot kotona päivällistä laittavat, koska Kuljun kaikki eukot\nja tytöt ovat kirkolle lentäneet\".\n\nMutta tähän ei vastannut kukaan. Kentiesi herätti seppä sanoillaan ihan\ntoisia ajatuksia kuin hän oli aikonut, sillä moni eukko, moni nainen,\nsanat kuultuaan, huokasi syvään. Heillä oli millä mies, millä isä,\nmillä veli kaukana kotimaasta.\n\nHitaasti laskivat veneet maalle kirkkorannalle. Ainoa puheen aihe oli\nsota -- -- sota; sama puheen aine, kuin jo kymmenen vuotta tätä ennen.\nJokainen halusi kuulla uutisia, vaikka varsin hyvin tiesikin jo\nedeltäpäin arvata, mitä nämä uutiset kertoisivat.\n\nRannalla, noin kivenheittämän matkan kirkolta, milt'ei samalla\nkohdalla, missä nyt seisoo Karkun pappilan entinen asuinrakennus,\nseisoi kertomuksemme aikana rakennus, jossa pitäjän vanha kirkkoherra,\nEnckel nimeltä, asui. Tässä rakennuksessa oli vasemmalla puolen\nporstuaa sali ja tämän takana perässä kaksi pientä kamaria. Ei siihen\naikaan kalliista huonekaluista tiedetty. Seiniä pitkin salissa nähtiin\nmaalaamattomia penkkejä ja joitakuita vankkoja puisevia tuoleja;\nperällä kamarinovien välillä, likellä seinää seisoi parin syllän\npituinen maalaamaton pöytä. Pöydänpuolisella seinällä riippui\nRistiinnaulitun kuva lyijystä tehtynä. Huonekalut kamarissa\nolivat yhtä yksinkertaiset; se vaan eroituksena, että toisessa, joka\noli kirkkoherran työhuone; oli useita kirjoja, ja toisessa,\npihanpuolimaisessa, joka oli erittäinkin vierasvaraisuutta varten,\nseisoi suuri vuode paisuvine vuodevaatteinen, joita vanha, kirjava\nraanu peitti. Oikealla puolen porstuaa oli huone, jota nykyaikana\nkyökiksi sanottaisiin, ja tämän takana kamari, jossa kirkkoherran perhe\nasui. Semmoinen oli Karkun pappila 150 vuotta takaperin; semmoiset\nolivat pappilat yleensä Suomessa siihen aikaan, josko useissa\npuuttuikin salin takana kamareista toinen tahi joskus molemmatkin.\n\nToisellaiset olivat tavat siihen aikaan kuin nyt. Auringon noususta\nsaakka on pappilan herrasväki ollut jalkeilla. Sentähden, kun\nkirkkoveneitä rupesi järvellä näkymään, on kyökkikamari jo lakaistu ja\nsiivottu, ja perheenjäsenet ovat jo yksinkertaisen eineensä syöneet.\nLaattiat ovat nyt pyhän kunniaksi katajanhavuilla kaunistetut.\nVirka-asussaan kulkee kirkkoherra edestakaisin salin lattialla. Hän on\npitkä, jäntevä ukko, toinen jalka toista vähän lyhempi, jotta vanhus\nnähtävästi ontuu. Mutta tämä ei nyt astu silmiin niinkään kuin ukon\nsynkkä ja surullinen katsanto. Hänen otsansa on ryppyinen, ja koko\nhänen muotonsa osoittaa, että häntä vaivaa joku syvä suru ja huoli.\nKulettuaan kotvan aikaa surullisissa ajatuksissaan seisahtuu hän\njärvenpuoleisen akkunan eteen. Tämä, kuten toinen pihaan päin oleva, on\nvarsin vähäinen. Tässä katsoo vanhus ulos järvelle, ja kummalliseen\nhymyyn, surun, huolen ja hyväntahdon välillä olevan, vetäyvät hänen\nhuulensa, kun hän näkee sanankuuliainsa kokoontuvan.\n\nSilloin aukeaa ovi, ja saliin kirkkoherransa luo astuu Kuljun\nkirkkoveneen peränpitäjä. Hänellä on asiana ilmoittaa, että eräs vanha\nKuljun kartanossa asuva eukko on eilisiltana kuoleman uneen vaipunut.\nKirkkoherra tervehtii ystävällisesti ukkoa, ja, kun tämä on asiansa\nsanonut, vastaa hän:\n\n\"Onnellinen on eukko, joka matkansa päähän on ehtinyt. Jumala tiennee,\nmitä sen lisäksi, jonka jo nähneet ja kuulleet olemme, vielä saamme\nnähdä, kuulla ja tuntea. Ei ole koskaan ollut haluni turhilla jutuilla\npelottaa sanankuulioitani, mutta nyt en voi olla sanomatta, mitä luulen\nolevan heille hyödyksi. Jos kuka voi, hän jättäköön asemansa ja\nhakekoon metsän saloissa, vuorten rotkoissa, missä voi, suojapaikan.\nVenäläisten vallassa on koko maamme; kahdelta haaralta ovat he\ntännepäin samoomassa. Ja vaikka tähän asti meitä on virrat, kosket ja\netenkin Jumalan käsi pelastanut, niin nyt alkaa meillekin\nkoettelemuksen aika\".\n\nVanha ukko kuunteli hämmästyen kirkkoherransa puhetta. Hän tiesi, että\nnäissä kirkkoherran sanoissa oli enemmän totuutta kuin tavallisissa\nuutisissa, jotka tähän aikaan olivatkin aivan epäluotettavat. Hänen ei\npistänyt mieleensä kysyä, mistä kirkkoherra tämän kaiken kamalan tiesi.\nHän jäi seisomaan sanaa virkkamatta. Mutta kirkkoherra jatkoi:\n\n\"Jos olisi enemmän miespuolisia seuduillamme ja vihollisten väkilauma\nvähäisempi, voisimme ehkä vastakynttä tehdä. Mutta niinkuin asiat nyt\novat, ei ole meillä muuta turvana kuin pako. Ja vaikka koettaisimmekin\nnöyryydellä ottaa vihollisiamme vastaan, ei asemamme sillä paranisi;\nsillä liian hyvässä tiedossa on, mitenkä he Pohjanmaalla ovat\nkäyttäytyneet. Sissit ja salamurhaajat ovat heiltä luottamuksen\nvieneet, jos heillä luottamusta nimeksi löytyisikin. Parhaaksi siis\nkatson, että jokainen kätkee, mitä kätkeä voi, jotta vihollinen, kun\nköyhyytemme huomaa, pian seudultamme lähtee. Mutta\" -- jatkoi\nkirkkoherra -- \"nyt on ehkä aika, että menemme kirkkoon rukoilemaan,\nettä Herra hirmun karkottaisi päältämme\".\n\nKuinka katkera tämä neuvo kirkkoherralle oli, ei tiennyt kukaan muu\nkuin hän itse, sillä ennen kaikkea olisi hän tahtonut tehdä vastarintaa\nviholliselle. Mutta kun hänen ajatuksensa sanoi vastarinnan pian\nmahdottomaksi, täytyi hänen kukistaa miehuullinen intonsa, vaikka tämä\npistikin kipeästi hänen sydämeensä. Vanha ukko perämies, joka hyvin\ntunsi sielunpaimenensa, jonka oli kuullut aina ennen kehoittavan\nvastarintaan, ymmärsi muutoksesta parhaiten, mitä pitäjän oli\nodotettavana.\n\nKun kirkkoherra vanhan tuttunsa kanssa astui ulos pihalle, oli se väkeä\npian täynnä. Kaikkien kasvot osoittivat pelkoa ja hämmästystä.\nKirkkoväki oli rannalle noustessaan saanut tietää, että pastori sekä\nKnuutilan ja Mäkelän talot olivat edellisenä yönä vieneet parhaan\nomaisuutensa Karkunkylän saarelle, johon, koska sitä vesi yltä ympäri\nympäröitsi, vihollisten ei luultu niin pian pääsevän. Tämä seikka ja\npelko, joka aina on samassa mitassa suurempi, kuta hämärämmässä\ntiedossa vaaran suuruus on, oli saanut väen pysähtymään ulkopuolelle\nkirkkoa. Mistäpäin vihollinen oli tulossa, etelästä, pohjoisesta,\nidästä vai lännestä, tahi kaikkialtako yhtä aikaa, sitä ei tiedetty.\nMutta sitä vastaan tiesivät yksityiset jutella yhtä. toiset toista, ja\npelko ja hämmästys oli niin lähestynyt hirmuisuuden rajoja, että useat\njo olivat valmiit paikalla lähtemään kotiinsa pelastamaan, mitä vähää\npelastettavana oli. Kirkkoherran tulo esti heidät tätä tekemästä.\nPaimenensa kanssa vetäysi kansa hiljakseen kirkkoon; mutta tällä\nmatkalla kulki suusta suuhun kirkkoherran Kuljun veneen perämiehelle\nantama neuvo. Ja tämä neuvo ei lohduttanut pelkääviä.\n\nKirkossa, jossa kirkkoherra sydämensä syvimmästä pohjasta saarnasi,\ntarttui hänen intonsa sanankuulioihin. Pelko kukistui; toivo ja\nluottamus Jumalaan heräsi uudestaan. Mutta toivo ja luottamus Jumalaan\noli viimeisinä kovina aikoina monen mielestä ollut valheellinen; rauhaa\noli toivottu, rauhaa ei kuulunut; Jumalaan oli luotettu, luottamus oli\npettänyt. Jumalan temppelissä nyt, vaikka toivo näissä epätoivoisissa\nei todelliseksi toivoksi päässytkään, heissä kumminkin heräsi jotakin\ntoivon tapaista, joka sai heidät innollisesti ottamaan osaa\njumalanpalvelukseen. Mutta kuinka epävakaiselle pohjalle tämä\ninnollinen jumalanpalvelus oli laskettu, se nähtiin kohta.\n\nJumalanpalvelus oli loppumaisillaan. Kirkkoherra luki parhaallaan\nkuolemakiitosta Kuljun eukkovainaan edestä. Silloin salaman nopeudella\nnousi väki. Hirmu ja kauhistus oli taaskin vallannut kaikkien mielet.\nHiljainen sanoma oli levinnyt kirkossa olevissa, sanoma: \"Viholliset\novat tulossa Tyrväältä päin; Hyrkin talo on poltettu\". Muuta ei\ntarvittu. Jos olisi kirkko tuleen syttynyt, ei ulosrientävien kiire\nolisi voinut olla suurempi. Muutamassa silmänräpäyksessä oli kirkko\ntyhjänä, ja kiitos eukon kuolemasta jäi siltä kerralta, jäi ikuisiksi\najoiksi kesken. Harvat kumminkin tiesivät syyn tähän äkkinäiseen\ntapaukseen, ja niiden, joille sanoma ei vielä ollut ennättänyt, niiden\nkauhistus oli vielä suurempi kuin niiden, jotka sen olivat kuulleet.\nKaikkiin, itse kirkkoherraankin, tarttui tämä yleinen hämmästys. --\nSemmoista jumalanpalvelusta ei liene ennen eikä jälestäpäin vietetty\nKarkun kirkossa.\n\nUlkona kirkkopihalla seisahtui se osa väestä, jonka oli koti Pirkkalaan\nja Mouhijärvelle päin. Se osa taasen, jonka koti oli Tyrväälle käsin,\nsamosi, pian taaksensa katsomatta, tietä asuntojaan kohden. Mistä\nsanoma oli alkunsa saanut, sitä ei kukaan tiennyt, eikä sitä suuresti\nkysyttykään. Kirkkoherra oli ainoa, joka koetti saada pelosta\njärjettömät asettumaan. Mutta varsin vähän vaikuttivat hänenkin\nsanansa. Vene toisensa perästä lähti rannasta, ja kun vähän ajan\nkuluessa viimeinen oli vesille työnnetty, silloin pyyhkäsi kirkkoherra\nkuuman kyyneleen silmästänsä. Kentiesi aavisti hän, mikä kohtalo häntä\nitseänsä odotti.\n\nNohkuan, Aluskylän, Kiurulan ja Kuljun kirkkoveneet rientävät kiivaasti\nedelleen samaa tietä, jota aamulla tulivat. Näyttää kuin soutaisivat\nkilpaa, nyt, kuten niin usein ennen; mutta siihen ei ole heillä nyt\naikaa. Järvelle vähän matkaa kun pääsevät, tasaantuu vähitellen\nmielettömyyttä lähenevä pelko, ja ainakin varjoa miehuullisuudesta\nnäkyy miespuolisten käytöksessä, vaikka veneet entistä vauhtia\nkulkevat.\n\n\"Hullua hullummatpa olemme!\" ärjäsi Nohkuan vanha isäntä ensiksi. \"Kuka\nsanoo, että huhussa on perää? Kuka on Tyrväällä käynyt? Minä rohkenen\nluulla, ettei Tyrväällä ole venäläisiä enemmän kuin kotona aamulla\". --\n\n\"Etkö luule, että kirkkoherrakin on pakoon lähtemäisillään?\" mutisi\nvanha ukko.\n\n\"Lähtemäisillään! Niin, kun hätä ja kiire vaatii. Syököön minut hiisi,\nellei tämä äskeinen uutinen ole lähtenyt jonkun eukon pyörällä olevasta\npäästä!\"\n\nNäin jaaritellen kävi, niinkuin väliin tällaisissa tapauksissa käy.\nKaikki rupesivat häpeämään entistä hätäänsä, varsinkin soutajat Kuljun\nveneessä, missä nyt muistettiin, ettei eukko ollutkaan saanut\ntäydellistä kuolemakiitosta.\n\nHiedan koskea, jonka alipuolella veneet olivat eronneet toisistaan, oli\nKuljun kirkkovene kulkenut ylös, kun ukko perässä yhtäkkiä hypähti\npystyyn ja huusi:\n\n\"Peto vieköön! Ellen tietäisi venäläisten tulevan Tyrväältä käsin,\nsanoisin niiden paistavan päivällistänsä par'aikaa Myrrällä. Mikä julma\nsavu sieltäpäin nousee!\"\n\nKaikkiin veneessä vaikutti ukon huuto. Kaikki nousivat katsoakseen ukon\nviittauksen mukaan. Ankara savu nousi melkein suoraan ilmaan; mutta\nmetsäiset saaret estivät tarkastelioita näkemästä rantaa, mistä tämä\njulma savu nousi. Suunnan mukaan päättivät kaikki, niinkuin ukkokin,\nettä Myrrällä oli valkea päässyt valloilleen.\n\nVihollisten sytyttämänäkö oli talo tulessa, vai oliko tapaturmaisesti\nvalkea päässyt irti? -- Siinä kysymys, johon vastausta turhaan\nhaettiin. Veneessä sattui olemaan kaksi vaimoa, jotka olivat jättäneet\naamulla lähteissään pienet lapsensa kotiin. Nämä tulipalon näkivät\nvenäläisten työksi, mutta yhä kiivaammin vaativat he, että mitä\npikaisimmasti kiiruhdettaisiin kotiin; toiset taasen, joilla ei niin\nkallista omaisuutta ollut kodissa pelastettavana, esittivät, että\nKarkunkylän saarella turvaa haettaisiin. Niin oli eripuraisuus\nsyntymäisillään veneessä, kun ukko ärjäsi eukoille olemaan vaiti ja\nasetti veneen kokan kotiin päin.\n\n\"Onhan aikaa sittenkin palata, kun likempää nähdään miten on\" -- mietti\nhän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToista on tehty, toista ajateltu rannalla, missä rakastavaiset ovat\npäivänsä viettäneet. Pyhäpäivän hiljaisuus ympäröitsi heitä. Sitä\nhäiritsi milloin Hannu, milloin Sanna, kun tarttui kala onkeen. Näin\nolivat he istuneet useita tunteja. Kalansaalis oli ollut runsas.\nVihdoin, pian samaan aikaan, jona väki kirkosta törmäsi, olivat he\nonkimisesta saaneet kylliksi. He tarttuivat airoihin, mutta kotiinpäin\nei vielä käynyt heidän matkansa. He soutivat salmelle, missä oli vettä\nmatalammalta. Siellä laskivat he taasen rannalle, ja siellä nyt Hannu,\nkahlaten rantaa pitkin, alkoi rapuja pyytää. Auringon loisteessa näkyi\nsalmen pohja. Kuten vielä tänäkin päivänä, ei tarvinnut ravustajan\nmuuta, kuin pohjasta poimia saaliinsa. Minkä verran nämä kaksi\ntarvitsi, oli pian koottu. Sanna oli rannalla tehnyt nuotion. Siinä\nravut sitten kuumassa tuhassa paistettiin.\n\n\"On kumminkin hirmuista tuolla tavalla kuolla\", sanoi Sanna, jonka\nsydämelle kävi nuotiossa kippuroitsevain tuska. -- \"Kenpä tietää,\nmimmoinen meidän loppumme tulee olemaan! Hirmuisin kuolema kaikista\nkumminkin tuollainen\".\n\n\"Oikein sanot!\" -- vastasi Hannu. -- \"Mutta me emme tässä tee muuta,\nkuin mitä esi-isämme ovat tehneet. Se kuitenkin hyvä, että elukkaraukat\novat varsin vähässä ajassa kuolintuskansa läpi päässeet\".\n\nHerkullinen ei ollut nuorten ateria rannalla. Mutta mieluisasti he sitä\nsöivät. Kalat olivat kotiin vietävät. Niissä oli ainakin päiväksi\nelatusta.\n\nSyödessänsä miettivät nuoret tulevaisuuttaan. Äsken onkiessaan eivät he\npuheellaan tahtoneet peloittaa järvessä uiskentelevia. Nyt pääsi puhe\nirralleen. Syksyn tullessa oli Sannan muuttaminen Hannun luo, vanhan\nEerikin torppaan. Tulevaisuus oli nuorten mielestä niin ihana, niin\nsuloinen, kuin olisi sota ainoastaan ollut kolkko unelma, kaikkea\nvarsinaisuutta vailla. Mutta vaikka nuorten sydämet olivat lempeä\ntäynnä, olisi töin tuskin sivullinen, jos semmoista siellä olisi ollut,\nhuomannut heissä rakastavaisia. Ei hentoa lemmen osoitusta nähty; ja\nvaikka heidän silmänsä onnellisuutta loistivatkin, oli kuitenkin\npuheesta poissa kaikki viehkeys. Ainoat sanat, jotka tätä tällaista\nviehkeyttä lähestyivät, olivat Hannun; \"En sinutta, Sanna, voisi olla\niloinen\", -- ja Sannan: \"Samaten on minunkin laitani\". -- Sanottakoon,\nettä näissä sanoissa asui viehkeyttä, mutta emme voi myöntää sitä,\nsillä saamme nähdä, että ne olivat selvää, puhdasta totuutta.\n\nSyötyään oli Hannu heittäynyt pitkäkseen nuotion viereen; sieltä\nhypähti hän kumminkin äkkiä ylös. -- \"Kuuletko mitään, Sanna?\" kysyi\nhän.\n\n\"En!\" vastasi tyttö.\n\n\"En minäkään nyt; mutta pane korvasi maata vasten, niin kuuluu kaukaa\nkummallinen jyske; mikä se sitten olleekin\".\n\nSanna teki niinkuin hänen ylkänsä, ja neidon aavistuksella huusi hän\nkohta: \"Venäläiset!\"\n\nHannu hymyili: \"Venäläiset! Ei ne niinkään taivaasta putoomalla tule\".\nMutta vaikka hän leikkinä piti Sannan arvelua, katosi pian hymy hänen\nhuuliltansa, ja muisto ajasta, jossa hän eli, anasti hänessä sen sijan,\nmistä huolettomuus ja lempi oli karkoittanut kaikki surulliset\najatukset, semmenkin kun hän huomasi Sannan levottomuuden.\n\n\"Tulkoon jyske, mistä tulleekin, mistä syystä tahansa\", lausui hän;\n\"parasta lienee kumminkin, että lähdemme kotiin\".\n\nPian tämän jälestä nähtiin vähäisen veneen halkaisevan järven tyyntä\npintaa. Ja nyt, soudellen kiireemmästi kuin ennen, kuulivat nuoret\nkaukaa kummallisen kolinan. Mutta mistäpäin se kuului, sitä eivät he\nosanneet eroittaa. Selälle olivat he ehtineet, josta heidän sopi\neroittaa Haapaniemen kaunis kartano. Siellä yht'äkkiä Hannu lakkasi\nsoutamasta. \"Jumal' auta! Valkea on irti tuolla... Ei Haapaniemellä!\nTuolla Haapaniemen takana\". Musta savu nousikin korkealle metsän takana\ntaivaan rannalla.\n\nSanna, joka perässä istui, ei ollut huomannut, mitä Hannu huomasi, joka\nistui kasvot Haapaniemeen päin; mutta Sanna oli juuri samassa, kun\nkuuli armaansa lauseen, nähnyt jotakin outoa hänkin. \"Ja tuolla ...\ntuolla on myös valkea irti!\" -- huusi hän -- \"Myrrän talo palaa. Se on\nvenäläisten työtä!\" --\n\nNuorten mieliin nousi kolkko aavistus. Heidän asemansa siellä olikin\nkummallinen. Ilma oli lämmin ja tyyni; ei liikuttanut vähäisinkään\ntuulen henki järven sileää, kiiltävää pintaa. Kaikkialla ympärillä\nvallitsi hiljaisuus. Taloja näkyi siellä täällä rannoilla, mutta\nelävätä olentoa ei missään. Sitä vastoin kuului kaukaa ja, kuten he nyt\nhuomasivat, kahtaalta päin, kummallinen kolina ja kahdelta kohden nousi\nmusta savupatsas suorana taivaalle.\n\nSanna vaaleni, ja Hannunkin kasvot menivät vielä vakavammiksi. Jos\ntodellakin nämä palot olivat venäläisten töitä, niin arvaamattoman\näkkiä olivat he tulleet. Jos he Myrrällä nyt olivat, niin olivat he jo\nkäyneet tahi oleskeli osa heitä paraikaa Kuljussa, Kauniaisissa ja\nMaurilla.\n\n\"Vaaran viipyminen on saanut meidät sokeiksi\", sanoi Hannu. \"Tottumus\non tehnyt meidät huolimattomiksi; muuten eivät viholliset olisi voineet\nnäin äkkinäisesti, meidän tietämättä, samota päällemme. Mutta jos he\novat täällä nyt, niin siihen emme voi mitään. Epäilykseen antautuminen\non kumminkin vaarallisin kaikista, sillä pelastukseemme nyt tarvitsemme\nkaiken järkemme\". Ja Hannu tuli nyt samaan päätökseen kuin äsken näemme\nKuljun kirkkoveneen perämiehen tulleen.\n\n\"Soutakaamme likemmäksi, niin saamme ehkä nähdä, miten asian todellinen\nlaita on\", sanoi hän. Ja hiljoilleen alkoi vene taasen kulkea kotoa\nkohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt on ehkä aika, ennenkuin käymme etemmäksi kertomuksessamme,\nkatsella miten tämän asian todellinen laita oli. Oliko todellakin savu,\njoka kahdelta haaralta nousi taivaalle, venäläisten matkaan saattama?\n\nOli!\n\nVenäläisten vallassa oli Suomenniemi. Harvat olivat ne paikat, missä\nniitä ei ollut käynyt, missä niitä ei ollut. Näitä tällaisia harvoja\npaikkoja oli ollut Karkku. Joukko vihollisia, kun Hämeenlinnasta heidän\nmatkansa kävi Pohjanmaata kohden, oli kyllä länteen päin poikennut ja\nkaikkialla, missä kävivät, tuhotöitään tehnyt; mutta virrat ja muut\ntietämättömät syyt lienevät estäneet heitä jatkamasta kulkuansa\nkauemmaksi länteen päin. Samaten oli toinen lauma venäläisiä, jotka\npitkin rantatietä kulki Pohjanmaata kohden, lähettänyt osaston Porista\nitäänpäin; mutta tämäkään osa ei ollut Karkkuun saakka ehtinyt. Mutta\nmikä ei ensimäisten laumain kulussa tapahtunut, se tapahtui toisten\nseuraavain. Vaan se, että karkkulaiset olivat säästyneet tähän saakka,\noli tehnyt heidät, niinkuin Hannu oikein sanoi, suruttomiksi.\nVihollisten tulosta olivat he kuulleet puhuttavan; ja kun ensimäiset\nlaumat sivuteitä heidän ohitsensa vetäysivät heidän luonansa käymättä,\nniin siitä tulivat he miehuullisemmiksi, jotta, jos pelko aina asuikin\nheissä, ei se suuria hämmingeitä tehnyt, vaikka ei se myöskään saanut\nheitä varustaumaan millään tavalla vihollisia vastaan. Sen lisäksi\nolivat harvat niistä seurakunnista, joiden asukkaiden oli täytynyt\npaeten hakea pelastustansa, turvautuneet Karkkuun. Useat näistä olivat\nvetäytyneet erämaan synkkiin saloihin ja siellä odottaneet vihollisten\npoismenoa heidän kotiseuduiltaan.\n\nNäin oli asian laita silloin, kun se pyhäpäivä alkoi, josta ylempänä\nolemme puhuneet. Että vähempiä vihollisjoukkoja oli nähty\nlähipitäjissä, oli Karkussa tunnettu; mutta ei koskaan tiedetty\nvarmaan, missä viholliset olivat, vaikka tosin huhu ja viesti tiesi\nsittemmin kertoa, missä he olivat olleet. Kun pakeniat eivät suoraan\ntietä myöten paenneet, vaan saloihin vetäysivät, niin ei tänäkään\npyhäaamuna mitään varmempaa heistä tiedetty. Tiilin isännän kertomus\nHuittisista oli ainoa, mitä viime viikolla oli kuultu. Täten ehkä\nselkenee se muuten kummallinen seikka, että viholliset saattoivat\nasukkaitten tietämättä samota heidän asuntoihinsa.\n\nKahdelta haaralta olivat viholliset lähestyneet Karkkua, toinen joukko\nlännestä Porin tienoilta, toinen idästä, missä se kulussaan oli käynyt\nLempäälät ja Akaat, josta sitten osa oli palannut, käynyt Tampereen\nkosken yli ja sieltä sitten samonnut Pirkkalan kautta niille seuduille,\njoilla nyt tapaamme heidät. Näitten edellisten tulosta oli Tiilin\nisäntä tiennyt kertoa, sillä ne nähtävästi kulkivat hitaammasti kuin\njälkimäiset.\n\nNämä eri haaroilta saapuvat laumat yhtyivät sittemmin Huidan kohdalla\nKarkussa, josta sitten osa kääntyi Mouhijärvelle, osa Hämeenkyröä\nkohden.\n\nMutta ennenkuin ne tässä erkanivat, oli Karkunkin pitäjä saanut tuta\nheidän käyntiänsä.\n\nVihollisia, jotka Tyrväältä päin olivat tulossa, ei ollut toista sataa\nenempää. Vastarintaa heille tehdä ei siis olisi ollut mahdotonta,\njos vaan olisi nimeksikään voimia löytynyt. Jos olisi heidän\nvähälukuisuutensa ollut tunnettu, olisi ehkä kumminkin tuon verran\nvoimia ollut, jos eivät viholliset olisi niin tietämättä tulleet.\nVampulassa oli koetettu vastarintaa tehdä, mutta kun se koetus sai\nonnettoman lopun, ottivat venäläiset sen kostonsa syyksi ja näyttivät,\nettä he kostaa osasivat. Missä he olivat käyneet, siinä jättivät\nhirmuisia jälkiä. Raunioina olivat asuntopaikat, tallatut olivat\npellot, asukkaitten omaisuus joko ryöstetty tahi poltettu. Näin olivat\nhe käyttäytyneet. Vammaskoskessa oli tähän aikaan lautasilta, tehty\nvanhoista veneistä, joitten päälle oli kansi laskettu. Hurjassa\nröyhkeydessään olivat viholliset kosken yli päästyään tämän\nlauttasillan tuleen sytyttäneet. Vanhat tervaiset veneet syttyivät\npian. Lieska ja savu nousi loistavana kokkona taivaalle. Täältä\nsamosivat venäläiset Tyrvään pappilaan, joka oli autioksi jätetty. Mitä\nsiellä parasta löydettiin, se korjattiin; mutta suuria tavaroita kun\neivät löytäneet, niin pappilankin tuleen pistivät.\n\nMihinkä aikaan päivästä tämä tapahtui, tietää lukia, kun sanomme, että\nsavu, minkä Hannu näki, tuli juuri Vammaskosken lautasillasta ja\nTyrvään pappilasta. Viimeksi mainitun seurakunnan asukkaat eivät\nehtineet kirkkoon, ennen kuin heille oli vihollisten tulo tietty.\nTyrvään kirkko -- se vanha, joka vielä tänäkin päivänä on nähtävänä\nlähellä Rautajoen rustitilaa järven rannalla -- on pitäjän toisessa\npäässä, pari Suomen nykyistä virstaa Karkun rajasta. Sinne ei tänä\naamuna ehtinyt kukaan muu kuin Kataran rustitilan väki; mutta sekin\npalasi sieltä pian ja ehti kotiinsa juuri niin aikaisin, että voi\npakoon päästä. Jos nyt olisi järki ollut asukkailla tallella, olisi\nvihollisten voima pian ollut kukistettu, sillä heidän jo alkuansa\nvähäinen luku oli eri haaroille hajonnut. Mutta pelko esti kaikista\nyhteisistä tuumista. Iltapuoleen päivää olivat viholliset ehtineet\nRautajoelle, ja saman kohtalon alaiseksi, kuin muutkin poltetut talot,\njoutui tämäkin rustitila.\n\nSanoman vihollisten tulosta ja niiden käytöksestä sai tähän aikaan\npäivästä kirkkoherra Enckel. Jo lauantaina oli hän korjannut talteen\nparhaan osan omaisuudestaan ynnä kirkon kalliimmat tavarat. Ne olivat\nviedyt Karkunkylän saarelle, missä Pirunvuori jyrkkänä kohosi. Tämän\nvuoren rotkoihin olivat tavarat kätketyt, niin salaiseen paikkaan, että\nniitä tietämättömän oli mahdotonta löytää. Kun Rautajoen rustitila\ntuleen sytytettiin, lähetti kirkkoherra perheensä järven poikki samaan\nkätköön ja jäi vihollisia vastaan ottamaan nuoren paimenpojan kansa.\nVarsin kauan ei tarvinnut kirkkoherran odottaa, ennenkuin lauma tuli.\nMutta entistä kiivasta vauhtia tällä laumalla ei enää ollut.\nHirmuisessa päivätyössä oli se väsynyt. Kirkkoherra näki illan\nhämärässä, miten osa laumasta asettausi Knuutilan, toinen osa Mäkelän\ntaloihin. Nämä talot olivat autiot; asukkaat niistä olivat paenneet,\nmitkä metsään, mitkä taasen sanotulle saarelle, jonne mannermaalta\nkaikki veneet olivat kuljetetut.\n\nIlta oli kulunut; yö oli tulossa. Mutta mitään, joka olisi hiljaisuutta\nhäirinnyt, ei kuultu. Viholliset olivat nähtävästi ottamaisillaan\nyökortteerinsa taloissa, joissa he nyt olivat. Kun kirkkoherra tämän\narvasi, sytytti hän kynttilän palamaan salin seinällä riippuvan\nRistiinnaulitun kuvan eteen ja astui huoneestaan ulos, jättäen kaikki\novet auki.\n\nRaskain askelin vaelsi vanhus lähellä olevaan kirkkoon. Siellä haki hän\nnuoren paimenpojan kanssa rauhaa yöksi. Väsyneenä, surusta ja huolesta\nmurtuneena, vaipui hän sakariston lattialle, poika vavisten ja aaveita\npeläten hänen viereensä. Kalman haju muistutti kuolemaa. Kirkon lattian\nalla lepäsi vainajia, joita viime vuosien kuluessa tuoni kosolta oli\nvaatinut. Mutta vainajat lepäsivät kammioissaan rauhassa; ei häirinnyt\nrauhan majaa yön alkupuolella muu kuin kirkkoherran raskas, huokaava\nhengitys.\n\nMinkä tähden oli kirkkoherra Herran huoneesen turvautunut? Siihen on\nvaikea vastata. Kentiesi pelkäsi hän joutuvansa väsymyksestä uneen\nuupuneena vihollisten käsiin. Kentiesi oli hänen mielestään se pyhä\npaikka, missä hän oli Herran sanaa saarnannut, ainoa sopiva hänelle.\n\nYö taisi olla puolessa, kun nuori paimenpoika äkkiä hypähti ylös.\nSakaristossa vallitsi synkkä pimeys. Sen vähäinen akkuna oli\nlautaluukulla peitetty, ja ovesta, joka vei kirkkoon ja oli vähän\nraollansa, ei sopinut kirkossa vallitseva hämärä valo sakaristoon\nhohtamaan.\n\nKun kirkkoherra pojan äkkinäisen liikkeen huomasi, kysyi hän\nhiljaisella äänellä, mikä hänelle oli tullut. Mutta ennenkuin hän\nennätti kysymykseensä vastausta saada, tiesi hän jo itse syyn. Läheltä\nkuului ääniä.\n\n\"Jumala, suojele huonettasi ja meitä!\" huokasi silloin kirkkoherra.\n\"Viholliset ovat pappilassa\".\n\nJa niin olikin asian laita. Huolimatta päällikkönsä kovasta käskystä,\njoka olisi heitä vaatinut lepäämään rauhassa seuraavaan aamuun, oli\njoukko riivattuja roistoja päättänyt omin päinsä lähteä ryöstöretkelle.\nJo illalla olivat he nähneet kirkon ja pappilan, ja tämän viimeisen\nolivat he ryöstääksensä valinneet. Heitä oli neljä -- neljä julmaa\npartasuuta, jotka hirmuisissa murhatöissä olivat karaisseet\nomantuntonsa ja joille ei mitään pyhää maailmassa löytynyt. Hiljaa\nhiipien astuivat he pappilaan. Julmaan kiroukseen puhkesivat he, kun\nhuomasivat ovien olevan auki. Mutta valo, joka akkunasta hohti, sai\nheidät asettumaan. He astuivat hiljaa saliin, terävä, julma ase\nkädessä.\n\nKynttilä, huono, talinen, oli pitkälle karrelle palanut. Mutta\nkumminkin sen valossa näkivät miehet, mitä huoneessa oli nähtävää.\nRistiinnaulitun kuvan huomattuaan jäivät he seisomaan. Kirkkoherra ei\najatuksissaan pettynyt, kun hän tuon kuvan seinälle jätti. Hän oli\nvedonnut raakalaisten taikauskoon. Vaikka hän ei suuressa arvossa\npitänytkään vihollisten tietoa Ristiinnaulitusta, tiesi hän kumminkin,\nettei hänen kuvansa heille aivan tuntematon ollut.\n\nKun raakalaiset kotvasen aikaa olivat kuvan edessä seisoneet, tekivät\nhe ristinmerkin useita kertoja ja lähestyivät sitten hiljaa pöytää,\njolla kynttilä paloi. Varovasti ja ristinmerkkiä tehden uskalsi vihdoin\neräs joukosta nousta penkille ja tarttua kuvaan. Hänen tarkoituksensa\noli nähtävästi ottaa se alas seinältä. Mutta kuten lukia jo tietää, oli\nkuva lyijystä ja siis jotenkin raskas. Kun mies sen vaivatta oli irti\nsaanut, ei hän sen painoa arvannut. Huolimattomasti seisoi hän vielä\npäälliseksi penkin syrjällä. Seuraus oli se, että kuva, kun se seinältä\nirtausi, pudota kolahti ensinnä miehen jalalle ja sitten lattiaan.\nMutta kun mies samassa loukkautuneen jalkansa nosti, kadotti hän\ntasapainonsa ja kaatua ryöpsähti ensin selälleen pöydälle ja putosi\nsiitä pää edellä lattiaan.\n\nLuullen kuvan kostaneen ja tappaneen heidän toverinsa, riensivät\ntoiset hirmustuneina ulos pihalle, lukien mahdollisimman ahkerasti\nrukouksiansa. Mutta melkeinpä samassa olikin kuolleeksi luultu heidän\ntykönään. Kun kuvan nyt tästä huomasivat ei aivan ankaraksi, lakkasivat\nkohta rukoilemasta, mutta eipä heidän mielensä enää näyttänyt tekevän\nastua saliin. Kauan aikaa siinä seisottuaan ja kun ei mitään sen\nenempää kuulunut, uskalsi kumminkin ahneuden himossa toinen tovereista\nhiljaa lähestyä ovea ja varsin varovasti kurkistaa huoneesen. Toiset\nsillä aikaa tuumailivat täydestä todesta, miten voisivat saada kuvan\nsuostumaan heidän yritykseensä. Vihdoin oli heissä päätös syntynyt,\nsillä nyt kehoittivat he ovella seisovan toverinsa käymään sisälle.\nTämä seurasi käskyä, mutta naurettavan varovasti, ja pian hänen\nperässään nähtiin kaksi toveria salissa. Neljäs, sama, joka oli\npudottanut kuvan, ei uskaltanut sisälle mennä, koska arveltiin kuvan\nvihastuneeksi häneen. Rukoillen ja ristinmerkkiä tehden astuivat\ntoverit kuvan luo. Hiljaa siihen ensinnä koskettiin, vihdoin nostettiin\nse pöydälle. Ja nyt olisi läsnäolia saanut kummakseen nähdä, miten\nrosvot olivat kuvaa lepyttävinään. Eräs tovereista leikkasi miekallaan\nvähäisen palan rististä. Tämä pala jaettiin neljään osaan, osa\nkullekin. Sitten peitettiin kuva vaatteella, ja nyt muka oli kuvan\nhaltioitseva voima talosta luopunut -- ja se oli seuraava rosvoja. Kun\nnyt oli pelko kadonnut, alkoivat toverit saalista hakea. Jo pappilaa\nlähestyessään, kun Mäkelästä ensikerran pappilan näkivät, olivat he\nhuomanneet, että tämä talo kirkon vieressä oli parempi toisia taloja.\nTämä seikka oli saanut heidät tälle luvattomalle, kielletylle\nrosvoretkelleen. Mutta nyt, kun oli jakamisen aika tullut, kun he\nolivat kaikki paikat tyyni etsineet, huomasivat he häpeäkseen ja\nvihakseen, että heidän työnsä oli ollut turhaa turhempi. Sillä jos\npappilassa yhtä ja toista olikin, jota olisi sopinut saaliina ottaa,\nolivat nämä kalut sitä laatua, että toverein oli niitä mahdotonta\nmuassaan kuljettaa. Kun he tämän huomasivat, olisivat he mielellään\nharmissaan tuleen sytyttäneet pappilan, mutta sitä eivät uskaltaneet\ntehdä, luvattomalla retkellä kun olivat. Kiroten ja vannoen vetäysivät\nhe mitättömine saaliinensa takaisin Mäkelään.\n\nSeuraavana aamuna otti venäläislauman päällikkö asuntonsa pappilassa.\nRosvotoverien öisiä mullistuksia pidettiin jälkinä asukkaitten\npakenemisesta.\n\nEdellisen yön oli kirkkoherra viettänyt kirkon sakaristossa. Aamuruskon\nnousussa kuuli hän vihollisten tulon. Kun hän huomasi, etteivät he\nmitään pahaa tehneet, oli hän astumaisillaan esiin piilostansa; mutta\nsilloin juuri tätä tehdessään näki hän jotakin, joka sai hänen jäämään,\nsai hänen paremman, turvallisemman turvapaikan hakemaan. Hän näki,\nmiten Mäkelän vanha isäntä vihollisten taluttamana selän takana\nsidotuin käsin tuotiin pappilaan. Ukon kasvot olivat veriset, hänen\ntoinen silmänsä oli puhkaistu, ja syvästä, tyhjästä silmänreijästä\ntulvasi verta. Tämän näki kirkkoherra salaa katsoen sakariston luukun\nraosta. Mutta ei tässä kyllä. Hän näki erään upseerin puvussa olevan\nastuvan ukon luo, näki upseerin tekevän viittauksia sinne tänne, näki\nukon pudistavan päätänsä, näki vihdoin upseerin viittaavan kirkkomaan\naidan vieressä seisovaan haapaan. Näitä viittauksia ei kirkkoherra\nymmärtänyt; mutta viimeiseen viittaukseen sai hän pian selityksen.\n\nTuskin oli upseeri tuon viimeisen viittauksensa tehnyt, niin jo\ntaluttivat sotamiehet vanhan isännän viitatun haavan luo, ja -- --\njonkun minuutin kuluttua oli rääkätty vanhus haapapuun oksaan\nripustettuna, hirtettynä heittänyt henkensä.\n\nKauhusta hirmustuneena tarttui kirkkoherra vaalistuneen paimenpojan\nkäteen. Hiljaa astuivat he sakaristosta kirkon ovelle, minkä syrjässä\nseisoi vähäiset tikapuut. Kun he olivat näitten päähän kiivenneet, oli\nkirkon kiviseinässä jalansijoja, jotka loppuivat kirkon välikatolle. --\nTänne kirkon välikatolle ottivat kirkkoherra ja paimenpoika turvansa.\n\nSiinä ei kirkkoherra pettynyt, ettei hän ollut pitänyt sakaristoa\nturvallisena pakopaikkana; sillä päivä ei vielä ollut puolessa, kun hän\njo kuuli vihollisten askeleita allansa kirkossa. Jos hän olisi sieltä\nlöydetty, mikä kohtalo olisi häntä odottanut? Mutta nyt oli hän\nturvassa. Kirkon ylisiltä ei tiennyt kukaan ihmisiä etsiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiirtykäämme pari peninkulmaa Karkun kirkolta Pirkkalaan päin.\n\nJärvelle jätimme Kuljun kirkkoveneen väkinensä ja nuoren Hannun\nmorsiaminensa juuri silloin, jolloin he vihollisten tekemät tuhotyön\nalut pitäjän rajalla huomasivat. Kuljun kirkkovene, joka, kun siinä\nsoutava väki huomasi Myrrän talon palavan, oli lähempänä sitä, pääsi\npian paikalle, josta se ei uskaltanut likemmäksi taloa mennä. Mutta\neipä aikaakaan, niin jo lähestyi Hannukin Sannansa kanssa. Kummassakin\nveneessä oliat tunsivat pian toisensa..\n\nMitä nyt tehdä? Järvellä olivat he hyvässä turvassa, sillä sinne eivät\nluulleet vihollisten uskaltavan, vaikka nämä löytäisivätkin ne vähäiset\nveneet, mitkä rannalla olivat. Palavassa talossa ja sen likeisyydessä\noli veneissä istujain koti. Eukot, joilla kodissansa oli lapsia,\nitkivät ja huusivat ja tahtoivat välttämättömästi maalle. Perämies --\nJeremias oli hänen nimensä -- riiteli kovasti tätä vastaan.\n\n\"Olkoon miten on, tänne emme voi jäädä istumaan\", huusi Hannu pienestä\nveneestä. -- \"Emmepä vielä varsin varmaan tiedä, mistä syystä talo on\nsyttynyt. Pitäisi toki rannalla näkyä joku ihmisolento. Jäihän Olli\nukko eukkoinensa aamulla kotiin?\"\n\nTuohon viimeiseen puolinaiseen kysymykseen ei ennättänyt Hannu saada\nvastausta, ennenkuin itse huomasi maalla, mitä oli kaivannut -- eläviä\nolentoja. Mutta näiden joukossa hän ei nähnyt Ollia. Rannalle samosi\npalavista huoneista vihollisia, joista muutamat ampua räjähyttivät\nveneitä kohti.\n\nVähäksi aikaa hiljeni puhe ja parku veneessä. Hämmästys oli saanut\nvaltaansa jokaisen. Tästä heräsi Hannu ensiksi. -- \"Maalla ei ole\nmeillä mitään tekemistä, Jumala paratkoon! Lähtekää te, Jeremias,\nKiurulaan tahi Karkunkylän saarelle; me Sannan kanssa soudamme Siuroon;\nehkä siellä voimme maalle päästä kenenkään näkemättä. Saarten rantoja\nkun soudamme, olemme vihollisten näkyvistä poissa\".\n\nOli Kuljun kirkkoveneessä niitä, jotka suostuivat lähtemään pakoon\nKarkunkylään; mutta useammat panivat vastaan, kun kuulivat Hannun\naikovan salaa lähestyä palavia taloja. Uteliaisuus liittyi hirmuun,\neikä aikaakaan, niin olivat molemmat veneet matkalla Siuroon. Täällä\nSiuron nykyisen sahan alapuolella, missä vähäinen joki järveen laskee\nvetensä, oli soutajien aikomus astua maalle. Totta on, että viholliset,\njos vielä eivät olisi ehtineet sanotun joen luo, varmaankin ennen yön\ntuloa jo siellä olisivat; mutta rannalla, missä joki järveen laskeutuu,\noli jotenkin vankka metsä, jonka suojassa kodittomat luulivat\nlöytävänsä turvapaikan, kunnes nähtäisiin, kuinka suuressa määrässä\nviholliset olivat vahinkoa tehneet. Veneet olivat kätkettävät niin,\nettei niitä löytäisi kukaan outo, ja jos hätä maalla uhkaili, oli\nniihin turvauminen. Tämän päätettyä vetäysivät veneet hiljaa erään\nvähäisen saaren suojaan.\n\nLukiani, olet ehkä kummin mielin lukenut tämän kertomuksen nimen.\n\"Sadan leukaluut\" soivat kummalta. Vielä enemmän kummeksinet, kun\nilmoitan, että tämä on juuri tuon vähäisen saaren nimi. Mutta se nimi\nei sillä kertomuksemme aikana ollut; polvet, mitkä elivät Jeremiaksen\nja Hannun jälestä, antoivat saarelle nimen. Sadan leukaluuksi sitä nyt\nnimitetään.\n\nVeneessä istujat eivät saarelle nousseet. Ei kulu kumminkaan pitkiä\naikoja, ennenkuin muutamat heistä sinne nousevat, ja silloin ristitään\nnimetön saari.\n\nKun veneet tulivat joen suuhun, eikä mitään peloittavaa näkynyt,\nastuivat kulkiat maalle. Muutamat eukoista oli käsketty jäämään\nrannalle veneitä vartioitsemaan; heidän oli myöskin määränä kohta\nilmoittaa, jos näkyisi järvellä mitään pelottavaa. Mutta tuskin oli\nJeremias, Hannu ja muut lähteneet ja joutuneet metsässä näkymättömiin,\nennenkuin vartiaeukot kyllästyivät rannalla seisomiseen. Päin vastoin\nukon jyrkkää käskyä, hiipivät he hiljaa edellämeniäin jälessä. Ainoa\nheistä, vanha Vappo, torpan mummo, joka oli vähäkuuloinen ja muutenkin\nmielensä puolesta vähän \"niin ja näin olevainen\", jäi kirkkoveneen\nkokkaan nukkumaan, koska hän siinä nukkui jo silloin, kun väki maalle\nastui. Mitä tämä vartiain luvaton poistuminen sai aikaan, ei voinut\nkukaan heistä aavistaa.\n\nKun Hannu huomasi kotiseutunsa palavan, oli hänen mielensä muuttunut.\nPelko ja hämmästys, mitkä hänenkin olivat alussa vallanneet, olivat nyt\nkadonneet. Into ja viha raivosi hänessä.\n\n\"Ijankaikkinen on häpeämme, jos annamme venäläisen tehdä tuhotöitään\nilman heitä estämättä, ilman heitä kostamatta\", sanoi hän, kun he\nmaantietä lähestyivät. \"Olisi meitä sen verran miehiä, kuin meitä on\neukkoja ja naisia, enpä suuresti epäilisi!\"\n\nUkkoon oli Hannun into tarttunut. \"Pysykää metsässä, eukot, tai\nryömikää veneiden luo takaisin!\" huusi hän. \"Teistä ei ole apua, vaan\npikemmin haittaa, jos vihollisia tapaisimme. Ole ulvomatta Anna! Jos\nlapsesi kärventyy tuolla, myöhäinen apu ei siihen voi mitään. Vai\ntahdotko huutaa päällemme kaikki viholliset?\"\n\nKun kulkiat tulivat maantielle eikä siellä mitään pelottavaa näkynyt,\nerkanivat miehet -- ukon kehoituksestako vai muuten, se jääköön\nsanomatta -- niistä eukoista, joilla oli kotonsa kauempana\nmetsätorpissa. Ainoastaan kuusi oli niitä, jotka Hannun ja Jeremiaan\njälessä lähestyivät Myrrän taloa. Mitä oli siellä tapahtunut?\n\nMe tiedämme, että viholliset, jotka Tyrväältä päin tulivat, tekivät\njulmuuksiaan muka kostaaksensa. Mutta mitä oli väestö tehnyt\nTampereelta päin tulioille? Ei mitään; ja kumminkin missä viholliset\nkulkivat, siinä he jättivät jälkeensä, useimmissa kohden ainakin,\nraunioita ja surmattuja; niin kävi etenkin Suoniemellä. Kuljun ja\nKauniaisten kartanot ja Maurin talo olivat ryöstetyt. Mutta vaikka\nviholliset -- tahi osa niistä -- jo puolipäivän aikaan olivat sinne\ntulleet, olivat kumminkin nämä tilat vielä palamatta, kun kauempana\noleva Myrrän talo jo oli ilmitulessa. Tämän vihollislauman päällikkö\noli näet ottanut asuntonsa Kuljun kartanossa. Etujoukko oli samonnut\ntietä pitkin eteenpäin, ja se teki mitä halusi tehdä, kun ei nyt\npäällikön kielto estänyt sitä tekemästä mitä tahtoi. Kun Hannu veneessä\nistuen järvellä ihmetteli, ettei hän Myrrän Ollia nähnyt, ei hän\ntiennyt, että tämä vanhus oli saanut surmansa, kun hän koetti vähää\nomaisuuttansa pelastaa.\n\nKun Hannu ja Jeremias hiljaa lähestyivät taloa niin lähelle, että\nmetsän reunalta saattoivat nähdä, mitä tulipesän ympärillä tapahtui,\nnäkivät he joukon julmia partasuumiehiä istuvan vähäisen nuotion\nympärillä syöden. Eräs eukoista, Myrrällä asuva, huomasi, mitä miehet\neivät alussa huomanneet. \"Jumala armahda! Nehän ryökäleet syövät\nainoata lehmääni! Tuolla, tuolla männyn oksalla riippuu vuota!\"\n\n\"Kitasi kiinni, kielekäs, vai tahdotko jälkiruualle joutua!\" kuiskasi\nukko Jeremias.\n\nPaikalta, missä he seisoivat, sopi näkymään vähäinen osa järven pintaa.\nTännepäin oli eräs toinen eukoista luonut silmänsä. Siellä näki hän\nnäön, joka hämmästytti häntä vielä enemmän kuin venäläiset nuotion\nympärillä. \"Jumala siunatkoon!\" huusi hän jotenkin kovalla äänellä.\n\"Mitä tuolla on? On kuin onkin meidän veneemme!\"\n\nTämä huuto ja muudan kuivettunut oksa, joka taittui, sai erään\nvenäläisistä nuotion ympärillä kääntymään. Paikalla oli hän ja hänen\nnaapurinsa pystyssä. Ruoka unohdettiin, ja kiireesti tarttuivat miehet\naseisinsa. Muutamia sanoja vaihdettiin, ja metsään päin riensi\njoitakuita heistä. Toiset jäivät nuotion ympärille seisomaan.\n\nVenäläiset olivat siis huomanneet salatarkastajat. Nämä olivat,\nluottaen siihen, että heillä oli veneet turvana, lähestyneet liian\nlikelle vihollisiaan. Ukko Jeremiaksen varoitukset eivät olleet mitään\nauttaneet. Nyt, kun he huomasivat itsensä nähdyiksi, kun he huomasivat\nturvansa -- veneet -- selällä, eivät he nähneet apua muusta kuin\npikaisesta paosta. Sinne tänne metsään samosivat eukot. Jeremias\nennätti huutaa Hannulle: \"Älkäämme erotko!\"\n\nMuistamme, että kun väki maalle astui, ainoastaan vanha eukko oli\nkirkkoveneesen jäänyt nukkumaan. Kukaan ei arvannut, että, kun veneet\nselälle seisahtuivat ja soutajat siinä miettivät, viholliset olivat\nveneet nähtyään päättäneet saada ne itselleen. Kolme vihollista oli,\nkun veneet taasen liikkeelle lähtivät, heitä seurannut rantaa pitkin\nsaman metsän suojassa, missä nyt kyläläiset olivat paossa. Nämä kolme\nolivat ehtineet sille paikalle, missä veneet olivat, vähän aikaa\nsitten kuin vartioivat eukot olivat toveriensa jälkeen lähteneet. Kun\nvenäläiset huomasivat veneet jätetyiksi, lähestyivät he hiljaa; mutta\nkun he vaaraa eivät huomanneet, astuivat he aluksiin. Siinä silloin\ntahi vähää ennen oli vanha mummo herännyt. Vasta nyt veneesen\nastuessansa huomasivat sotamiehet hänen ja puhuivat nauraen, viitaten\neukkoon, jolle eivät he mitään pahaa tehneet, nähtävästi iloisina\nsiitä, ettei heille veneen saaminen mitään vaivaa maksanut. Kun vene\nvesille työnnettiin, nousi eukko istualleen ja katseli kummeksien\nmilloin naapureitaan, milloin ympärillensä, ihmetellen minnekä hänen\nomat kumppaninsa olivat joutuneet. Pitkän aikaa tuota tehtyään älysi\nhän vihdoin, ettei kaikki ollut kuten olla piti, ja jos venäläiset\nolisivat tarkemmin silmällä pitäneet eukkoa, olisivat he nähneet, miten\ntämän kasvot muuttuivat. Mutta he eivät mitään huomanneet; he vaan\nnauroivat ja juttelivat. Kokassa, mihin eukko oli jätetty istumaan, oli\npohjalla noin kyynärän pituinen lautapalanen. Tämän nosti eukko hiljaa\npystyyn jaloillansa. Selin häneen ensimäisellä tuhdolla istui kaksi\nvenäläistä soutaen, kolmas istui ukko Jeremiaksen paikalla perää\npitäen. Tämä perässä istuja oli ainoa, joka olisi voinut huomata eukon\naikeet; mutta hän ei pitänyt mitään eukosta. Hiljaa tarttui eukko\nlautaan; se oli märkä ja märkyydestänsä raskas. Silmänräpäyksessä oli\nhän puolimielinen tehnyt tekonsa. Hän oli seisoalle nousten kaikin\nvoiminsa iskenyt laudan jotenkin terävällä syrjällä toista soutajaa\npäähän.\n\nVenäläisten nauru ja puhe hiljeni paikalla. Sen sijaan syntyi melskettä\nveneessä. Eukolla oli nähtävästi ajatuksissa kurittaa toistakin\nsoutajaa samalla laudalla; mutta siihen ei hän kumminkaan saanut aikaa.\nSe, joka iskun oli saanut, kaatui veneen pohjalle; toiset samosivat\nkiukkuisesti eukon päälle. Vaan tämä ei heitä odottanut. Sanaa\nsanomatta hyppäsi hän järveen ... upposi, kohosi kumminkin kohta\ntaasen, mutta saadakseen ainoastaan airon iskun päähänsä.\n\nTämä oli tapahtunut vähäistä ennen kuin ukko Jeremiaksen joukko huomasi\nheidät.\n\n\"Älkäämme erotko!\" oli ukko huutanut Hannulle, kun näki, että nyt pako\noli ainoana pelastuksena. Tähän lauseesen sai hän nuorukaiselta\nvastauksen: \"Olisi meillä aseita vaan!\"\n\nMutta aseita heillä ei ollut. Kukin sai pelastaa oman henkensä miten\nvoi. Tällaisissa pulissa oleviin sopii sananlasku: \"Oma suu likempi\nkuin kontin suu\". Huolimatta toisista, karkasi toinen puoli joukosta --\neukot -- mikä sinne, mikä tänne. Jeremias, Hannu ja Sanna eivät\ntoisistaan eronneet.\n\nMiten eukkojen kävi, siitä ei mainitse taru mitään muuta, kuin vaan\nsen, ettei heitä sen koommin kotiseuduillaan nähty.\n\nMetsä, jonka suojassa Jeremias ja Hannu morsiaminensa haki turvaa, ei\nollut laaja. Oikealla puolella oli pakenioilla maantie; sinnepäin ei\nkäynyt heidän kääntyminen. Edessänsä oli heillä tuo vähäinen joki,\nvasemmalla kädellä järvi ja takanaan viholliset ja palava talo. Kun he\nolivat metsään vähän matkaa paenneet ja kuu olivat poissa venäläisten\nnäkyvistä, seisahtuivat he. Että nyt hyvä neuvo oli kultaa kalliimpi,\nsen ymmärsivät kaikki. Mutta mistä tämä neuvo?\n\n\"Miten, sen tuhannen lailla, ovat venäläiset saaneet veneemme?\" puhui\nläähättäen ukko. \"Mitä nyt teemme?\"\n\n\"Ellemme tässä säily, niin olemme perikadon omat\", vastasi Hannu. \"Emme\neteenpäin emmekä taaksepäin pääse; vasemmalle ei, oikealle ei, sillä\nmaantiellä varmaankin on vihollisiamme. Paras keino on, että laskeumme\nmaahan, maata niin liki kuin voimme pensaiden suojaan\".\n\n\"Onnen kauppa!\" mumisi ukko. Mutta parempaa neuvoa ei ollut hänelläkään\nantaa. Eikä aikaa ollutkaan pitempään neuvottelemiseen, sillä\nvenäläisten tulo kuului jo jotenkin lähellä. -- Onnen oli kauppa.\nPelastuksen ainoa mahdollisuus riippui siitä, että viholliset\ntakaa-ajossansa eivät sattuisi kulkemaan kätkössä olevien kohdalta.\nJeremias haki pikaisesti itselleen suojan katajapensaan vieressä. Vähän\nmatkaa hänestä makasivat Hannu ja Sanna erään kaatuneen petäjän\nturvissa. Jos missään tässä metsässä oli kätköpaikkaa, niin se oli\njuuri tässä, mihin pakolaiset olivat turvautuneet, sillä tässä oli\nmetsä sakein.\n\nSanna ei ollut puhunut sanottavasti mitään siitä saakka, kun hän\nhuomasi Myrrän palavan. Hänen turvansa oli Hannu. Vaaleana, vapisevana\noli hän tätä turvaansa seurannut, ja nyt petäjän suojassa maaten\nsyleili hän ylkäänsä ja kuiskasi: \"Herra Jumala! Jos ne löytävät\nmeidät, olemme kuoleman omat!\"\n\n\"Itseni tähden en pelkää\", vastasi Hannu. \"Mutta sinun, jos sinä\njoutuisit noiden julmien käsiin! Niin kauan kuin elossa olen, se ei\nkumminkaan tapahdu\", lisäsi hän, kun huomasi Sannan yhä enemmän\nvapisevan.\n\nVenäläisten saapuminen yhä lähemmäksi esti puheen jatkamisen. Näiden\nhuuto ja kiroileminen oli kuulunut usealta päin. Nyt huomasi Hannu\noksien ja maassa makaavain puitten räsäyksistä, että jotkut olivat\nhäntä ja Sannaa aivan lähellä. Hänenkin sydämensä tykytti nyt kovemmin.\nMutta lujana asui hänessä päätös ei elävänä antautua vihollisten\nvaltaan.\n\nNyt oli tärkeä hetki, tärkeä silmänräpäys. Hannua ja Sannaa kohti tuli\njoku. Valmiina hypähtämään piilostansa oli Hannu. Silloin vetäysi\nvihollinen vähän syrjälle päin. Ajatus: \"Jumalan kiitos!\" oli Hannun\nsydämestä sanoiksi puhjeta, kun toiselta puolen paikkaa, missä hän\npiilossa makasi, kuuli huudon, johon toinen likempänä oleva vihollinen\nkohta kirouksella vastasi.\n\nSanna oli painanut silmänsä umpeen; hän tuskin hengitti nyt.\n\nKun ensimäinen lähempänä oleva vihollinen kuuli toverinsa huudon,\nkääntyi hän kulkemaan häneen päin. Tällä tiellään oli hänellä vastassa\nse katajapensas, jonka suojassa ukko Jeremias piileksi. Ukko oli\nhiljaisesti vetäynyt pensasta niin liki kuin oli hänelle mahdollista.\nMelkein käppyrässä makasi hän kyyristyneenä siinä. Hänkin oli\nhengittänyt vähän levollisemmasti, kun oli huomannut vihollisen sivu\nmenneen; mutta nyt. -- --\n\nKatajapensas olisi huonosti piilossa pitänyt ukkoa, ellei pensaan\ntoisella syrjällä olisi ollut vanha kanto. Kun vihollinen nyt pensaan\nluo tuli, kulki hän entistä huolimattomammasti saavuttaakseen\ntoverinsa. Kannon yli hyppäsi hän; mutta silloin! --.\n\nKoko painollansa oli hän astunut ukko Jeremiaksen niskalle.\n\nUkko parka oli piilostansa löydetty. Mutta vaikea on sanoa, kumpi\nenemmän tästä pelästyi, vihollinenko vai ukko. Jälkimäinen kumminkin\nkohta älysi vaarallisen tilansa. Suuttuneena hyppäsi hän\nsilmänräpäyksessä pystyyn, ja samassa silmänräpäyksessä oli vihollinen\nsuin päin heitettynä maahan.\n\n\"Perhanan sorkkaluu! Katso toisen kerran, mihin astut!\" kuuli Hannu\nJeremiaksen huutavan.\n\nKun Hannu huomasi ukon löydetyksi, oli hän piilostaan kohonnut\npuoleksi. Mikä esti häntä ryntäämästä ukolle avuksi? Miksi kyyristyi\nhän alas piiloonsa jälleen? Sen teki hänen rakkautensa. Sillä tuskin\noli Sanna huomannut Hannun liikkeen, ennenkuin hän kaikin voimin\ntarttui häneen. Ken tietää, olisiko tämä kumminkaan estänyt Hannua,\nellei hänen ensimäinen silmäyksensä samassa olisi hänelle sanonut, mikä\nvaara Sannaa uhkasi. Maassa makasi vihollinen, ukko heittäytyneenä\nhänen päällensä. Mutta vähän matkaa näistä seisoi toinen vihollinen,\nampuma-ase jo suorana ukkoa kohden. Ja samassa, vaikka vähän\netäämmältä, kuului ääniä. Jos olisi Hannu ollut yksinään piilossansa,\nemme tarvitsisi epäillä sitä, mitä hän olisi tehnyt; -- mutta nyt --\nnyt muisti hän Sannaa.\n\nUkko tokasi allansa makaavaa muutamia kertoja. Vihollisen maallinen elo\nolisi nähtävästi tähän loppunut, ellei samassa pyssy olisi lauennut.\nVeritulva ruiskahti ukon kyljestä. Huudahtaen: \"Lempo teidät vieköön!\"\nvaipui Jeremias hiljaa maahan.\n\nNyt tuli Hannun ja Sannan tila vielä entistä vaarallisemmaksi. Pyssyn\nlaukaus kaikui metsässä. Ampuja kirosi julmasti iloiten. Seuraus\nlaukauksesta ja ampujan huudosta oli, että toisetkin viholliset\ntännepäin kiirehtivät.\n\nNyt valmisti Hannu itseään kuolemaan; sillä nyt oli hänestä hänen\nturvapaikkansa vallan turvaton. Mutta usein, kun hätä on suuri, on\nodottamaton apu lähellä. Ampuja tosin käveli paikalle, missä ukko oli\nkaatunut, mutta varovammasti kuin ennen kulki hän nyt. Hän pelkäsi\nnähtävästi väjyjiä jokaisessa pensastossa. Kun hän huomasi toverinsa\nolevan elossa ja jo pystyssä ja luuli ukko Jeremiaksen kuolleeksi, ei\nollut hänellä mielestänsä mitään enää täällä tehtävää. Ennen lähtöään\nantoi hän kaatuneelle ukolle aika potkauksen, silmäili epäileväisesti\nympärilleen ja läksi kiroilevan toverinsa kanssa, joka ukon iskuista\noli vähin tyrmistynyt, varovasti palavaa taloa kohti.\n\nKun menevien äänet kuuluivat yhä etäämmältä, silloin vasta uskalsivat\nHannu ja Sanna nousta piilostaan. Hiljaa kulkivat he kaatuneen ukon\nluo.\n\n\"Tätä työtä et ole ilmaiseksi tehnyt, venäläinen, jos minä vaan kostaa\nvoin; sen lupaan ja vannon kautta Jumalan!\" puhui Hannu ja nosti hiljaa\nukkoa kantoa vastaan.\n\nMutta nyt hämmästyi nuorukainen, ja samassa leimahti ilon hohde hänen\nsilmistänsä. \"Sinäkö se olet?\" sanoi kuolleeksi luultu hiljaisella\näänellä.\n\n\"Jumalan kiitos, hän elää! Mutta kuinka verissään!\" oli Sannan vastaus.\n\nVerissä oli ukko; mutta juuri veritulvaansa tuli hänen arvattavasti\nkiittää siitä, että hän vielä hengissä oli. Kun hän tunsi luodin\nsattuneen kylkeensä, oli hän ilman omaa tahtoansa kaatunut. Mutta\ntyrmistyksiin hän ei tästä kumminkaan vaipunut. Hän päätti olla\nolevinaan kuolleena, sillä vastarintaa tehdä oli hänelle nyt mahdoton,\nsen havaitsi hän.\n\nJa taasen nousi nuorten ja ukon välillä kysymys: \"Mitä nyt on\ntehtävänä?\" Mutta nyt oli Sannan vuoro vastata:\n\n\"Ensiksi on ukko Jeremiaksen haava sidottava, jottei veri pääse\nkuiville juoksemaan\".\n\n\"Aivan niin; se on ensimäinen työ!\" vastasi Hannu. Ja nyt koetti hän\nvarovaisesti riisua takkia ukon yltä. Mutta jos ukko olikin maassa\nmaatessaan vähemmässä määrässä tuntenut haavansa kipua, niin hän nyt,\nkun häntä liikutettiin, parahti kovasti.\n\n\"Hiljaa, Jumalan tähden!\" puhui Sanna pelästyneenä. \"Se on minun työni!\nJohonkin minäkin kelpaan\". Ja naisen aistilla riisui hän takin ukon\nyltä, niin varoin, niin hiljaa, että vaikka ukko oli tuskissansa, hän\nkumminkin saattoi huutoansa pidättää. Sitten rievuilla ja reduilla,\nmitkä käsillä olivat, koetti Sanna veren tulvaa estää. Ja tässä\ntyössään onnistui hän, vaikkei täydellisesti, kumminkin niin, että\nukko, tosin heikkona ja horjuen, voi pystyyn nousta.\n\nNäitten seikkojen tapahtuessa oli päivä ehtoolle kulunut ja ehtoo\nalkanut yöksi muuttua. Pohjolan yö, kesäinen yö on kaunis ja lämmin.\nAurinko, joka ei pitkäksi aikaa levolle laskeu, valaisee hohteellaan\nsitä. Mutta kumminkin, kun jo kesäsydän on kulunut ja päivät yhä lyhetä\nalkavat, vallitsee, kun aika syksylle kuluu, öisin aina yhä enemmän\ntummeneva hämäryys. --\n\nHiljainen vaalea yö, joka jo hämäryyden rajoja lähestyi, ympäröitsi\npakenioita, kun he metsässä seisoivat, haavoitettu keskuudessaan. Ei\nsavua eikä tulta enää näkynyt Myrrältä. Ilma oli tyyni, lehti puussa ei\nliikkunut; ylentävä hiljaisuus asui luonnossa. Tämä -- yön hiljaisuus\n-- saattoi kummallisen, oudon, viehkeän tunteen pakolaisten sydämiin,\ntunteen, joka sai heidät laskeumaan polvilleen nöyryydessä kiittämään\nLuojaa kummallisesta pelastuksesta. Pelko oli heidän rinnoistansa\npoistunut ja ajatteleva järki ottanut sijansa heidän sydämissään. Mutta\nkumminkin asui näissä sydämissä kostonpyyntö, vaikka ei nyt enää\nkuitenkaan se kostonhimo, joka vihan innossa ei tiedä muuta kuin miten\npahalla pahaa palkita.\n\nTorppaan, missä Hannu isänsä ja sisarensa kanssa asui, oli toista\nvirstaa. Sinne päin alkoivat pakolaiset astua. Hiljaisesti, hitaisesti\nkävi kulku. Hannu talutti ukkoa, Sanna kulki heidän jälessänsä.\nMonta sanaa ei tiellä vaihdettu; kullakin oli itsellään kylläksi\najattelemista, ja mitä Hannun hiljaisissa ajatuksissa nyt päätökseksi\nkypsyi, se on kohta nähtävä. Sannaansa ja haavoitettua vanhusta hän ei\ntahtonut jättää, muuten olisi hän ehkä heti pannut tuumansa täytäntöön.\n\nMaantien yli olivat pakolaiset päässeet, päässeet jo vähän matkaa\npolkuakin, joka vei Hannun kotiin, kun ukko julmasti ärjäsi. Kuivunut\noksa oli koskenut hänen haavoitettuun kylkeensä, oli siirtänyt tukon,\njoka haavaa peitti, oli saanut veren uudestaan vuotamaan. Siinä täytyi\npakolaisten seisahtua. Sanna sitoi uudestaan ukon haavan, ja nyt kantoi\nHannu vanhusta. Näin kävi kulku nopeammasta, ja vähän jälkeen keskiyön\nolivat vaeltajamme perillä metsätorpassa. --\n\nSanna kiirehti sisälle. Torpassa ei ollut ketään. Autioksi oli se\nheitetty. Vanhus -- Hannun isä -- ja Hannun nuori sisar olivat\nkadonneet.\n\n\"Olisiko heitä onnettomuus kohdannut?\" Tämä oli Hannun ensimäinen\nsurullinen miete, kun hän huomasi isänsä ja sisarensa poissa olevan.\n\"Olisivatko he lähteneet kylään ja siellä joutuneet vihollisten\nkäsiin?\"\n\n\"Sitä en usko\", sanoi Jeremias. \"Erkki on liian kivuloinen kyliä\nkäymään, ja Priita, sisaresi, ei ole ukkoa heittänyt. Luultavasti ovat\nhe metsään hiipineet\".\n\n\"Täällä olisivat kumminkin olleet hyvässä tallessa\", puhui Hannu.\n\"Polku tänne on aivan kaita ja tuntemattomalle tuskin näkyvä. Tänne\neivät viholliset osaa, täällä eivät ole käyneetkään, eivätkä käy.\nSiis...\"\n\nHannu ei enää jatkanut. Hän loi silmänsä Sannaan, ja kummallinen, hellä\ntunne katkaisi hänen puheensa.\n\nSanna näki, että Hannulla oli jotakin mielessä, jotakin, jota hän ei\nsuoraan rohjennut sanoa. Hän katsoi vakavasti sulhoonsa ja kysyi:\n\"Siis, mitä aiot tehdä? Jotakin liikkuu mielessäsi\".\n\n\"Siis on minun meneminen heitä etsimään\", lausui Hannu. \"Jääkää te\ntänne siksi aikaa! Pitkiä aikoja minä en viivy\".\n\nHannun kasvot olivat rauhalliset. Sanna ei osannut aavistaakaan, mitä\nHannun mielessä liikkui. Hän oli kumminkin juuri avata suunsa\npyytääkseen, ettei Hannu heitä jättäisi, kun tämä lisäsi:\n\n\"Jos on isäni ja sisareni metsään kätkeyneet, niin kauas eivät he ole\nmenneet, sillä rakas on heille tämä paikka. Laita sinä, Sanna valkea ja\nkeitä ruokaa; vielä on vähän vakassa jauhoja liemeen. Minä pian palaan.\n-- Kaikissa tapauksissa pysykää täällä, kunnes minä tulen takaisin!\"\n\nHannu lausui nämä sanat niin rauhallisesti, niin luottavaisesti, ettei\nosannut Sanna ja vielä vähemmin ukko häntä menemästä kieltää. -- \"Mene,\nmutta tule pian takaisin!\" sanoivat he lähtevälle.\n\nHannu meni; hän lähti metsään päin polkua kulkemaan. Sanna seurasi\nhäntä silmäyksillään niinkauan kuin hän näkyvissä oli. Sitten valmisti\nhän ukolle vuoteen ja rupesi tulta ahjoon laittamaan, tahi paremmin\ntulta virittämään, sillä kyteviä hiiliä löysi hän tuhan alta.\n\nHannu oli polkua metsään päin lähtenyt kulkemaan. Hänen muotonsa, kun\nhän läksi, oli ollut niin rauhallinen kuin entisinäkin aikoina, joina\nhän kirves olalla tätä polkua kulki kaskea hakkaamaan. Mutta tuskin oli\nhän kääntynyt selin kotiinsa, ennenkuin hänen kasvonsa saivat toisen\nmuodon. Kummallinen loiste hohti hänen silmistänsä, ja hiljainen\nhuokaus: \"Näenkö Sannaa ikänä?\" nousi hänen rinnastansa.\n\nKulettuaan niin pitkälle metsäpolkua, ettei häntä enää sopinut mökin\nympäristöltä nähdä, poikkesi hän äkkiä vasemmalle; sitten kiersi hän\nmökin ympäri metsän suojassa ja seisoi pian polulla taasen; mutta nyt\nseisoi hän kylään päin. Jo arvaat, lukiani, mikä hänellä oli mielessä.\nIsäänsä ja sisartaan hän ei lähtenyt metsästä hakemaan, vaikka hän, kun\narveli niiden sinne paenneen, ei valehdellut. Sanna oli hänelle kalliin\nmaailmassa, vaikka ei hän ymmärtänyt eikä paljon ajatellutkaan, kuinka\nkallis hänelle morsiamensa oli. Sannan tahtoi hän ensin saada\nrauhalliseen turvapaikkaan, ennenkuin uskalsi tehdä, mitä sydämensä\nhänelle käski. Nyt oli Sanna suojapaikan löytänyt. Hän itse, Hannu, oli\npienellä valheella päässyt vastuksetta lähtemään. Hän oli tästä\nmielissään.\n\nHän kulki hiljaa ja varovasti. Hänellä oli aseena kirves kädessään. Sen\noli hän kotoansa ottanut. Sanna sen kyllä hänellä näki, mutta ei sitä\nensinkään kummastellut. Yön hiljaisuus vallitsi vielä; linnutkin\noksilla nukkuivat, kulkian askeleet eivät niitä herättäneet.\n\nNäin tuli hän maantielle; hän seisahtui tien syrjään ja silmäili\nympärilleen. Ei mitään pelättävää näkynyt eikä kuulunut. Hiljaa kulki\nhän Myrrälle päin. Talo oli poroksi palanut. Viimeiset hirret kytivät,\nsamaten kuin vanha pölkky nuotiossa, jonka ympärillä viholliset\npäivällä olivat istuneet lehmänpaistia syöden. Mutta nyt vihollisia ei\nnäkynyt eikä kuulunut missään. Hannu ihmetteli, ja kummallinen kammo\ntäristytti hänen ruumistaan, kun hän surmatun Ollin ruumiilliset\njäännökset näki. Vähän aikaa katseli hän talon raunioita, sitten lähti\nhän kulkemaan Kauniaisten kartanolle. Entistä vielä varovaisemmasti\nkulki hän nyt. Ja syytä olikin hänellä siihen.\n\nNoin kivenheittämän talosta seisahtui hän äkkiä. Pian ihan hänen\nvieressään puuta vastaan nojaten, selin häneen päin, näki hän\nvihollisen. Nukkuiko tämä, oliko hän valveilla, sitä ei Hannu tiennyt.\nMutta että vihollinen tähän oli pantu vartiamieheksi, sen hän ymmärsi.\nSilmänräpäyksen aikaa seisoi Hannu miettien. Vihan vimma sai hänessä\ntaasen vallan. Hiljaa hiipien lähestyi hän vartiaa, ja nyt huomasi hän,\nettä tämä oli uneen vaipunut ja että hän kannolla istui. Rohkeammasti\nlähestyi Hannu, nosti kirveensä ja -- äänettä vaipui vartia\nijankaikkiseen uneen.\n\n\"Olisi meitä kymmenkunta miestä, niin työmme onnistuisi!\" mumisi hän\nkorjaten kaatuneelta hänen aseensa.\n\n\"Mutta nyt!\"\n\nToinen olisi ehkä tähän salamurhaan tyytynyt. Niin ei ollut Hannun\nlaita. Toinen olisi ehkä nyt paennut. Hannu astui hiljaa kartanoa yhä\nlähemmäksi. Itse kartano on jotenkin korkealla mäelle, jolta näkyala on\nvarsin ihana ja kaunis -- josta sen nimikin. Kukkulan törmä puistoineen\nesti kenenkään näkemästä Hannua, jos olisi näkiää ollut. Hannu pääsi\nihan pihaa ympäröiväin huoneiden taakse. Täältä huoneiden välistä sopi\nhänen nähdä, miten pihalla oli asiat. Keskellä sitä oli nuotio, joka\noli sammumaisillaan; sen ympärillä makasi joukko vihollisia, mikä päin,\nmikä jaloin tulta kohden, ja kaikki näkyivät lepäävän syvimmässä\nunessa. Hannun sydän tykytti entistä kovemmin. Jos hän yksin näitä\nvastaan rupeisi taistelemaan, olisi hänen kuolemansa varma. Ja\nkumminkin... Kuta enemmän aikaa hän kujastansa makaavia katseli, sitä\nenemmän kohosi hänen intonsa, hänen halunsa antautua epätasaiseen\ntappeluun. Kiväärit olivat pystytetyt toisiansa vastaan vähän matkaa\nnuotiosta. Jos hän hiljaisuudessa voisi varastaa pois piikivet, niin\neivät pyssyt hänelle vahinkoa tekisi.\n\nTuskin oli tuo ajatus johtunut hänen mieleensä, ennenkuin hän jo oli\npäättänyt. Kirves kädessä astui hän hiljaa, varovasti pihalle, hiipi\nkiväärien luo ja ryhtyi työhönsä. Maassa maaten, kirves vieressään,\npakoon valmiina, aina tuon tuostakin luoden silmänsä nukkuviin\naskaroitsi hän. Kolmessa kohden oli nuotion ympärillä kiväärejä\npystytetty, kolme kussakin kohdassa. Suurella vaivalla oli hän jo kuusi\nkivääriä, piikivet niistä ottamalla, tehnyt vahingoittamattomiksi.\nHänen kyntensä olivat nyt kuluneet, hänen sormensa päät veressä. Hän ei\nenää voinut jatkaa; piikivet istuivat lujassa. Silloin ei ollut hänellä\nneuvoa muuta kuin kaataa pois sankkiruuti vielä jälellä olevista. Mutta\nsilloin huomasi hän, mitä hän ei ennen ollut huomannut. Kiväärejä oli\nuseammissa kohdin. Kujastansa ei hänen sopinut nähdä muuta kuin puoli\npihaa. Nyt huomasi hän asuinhuoneen seinää vastassa olevan useampia ja\nymmärsi samassa vaivansa turhaksi.\n\nToinen olisi ehkä tähän tyytynyt ja nauraen miettinyt venäläisten\nkummastusta, kun he herättyänsä piikivet kadonneiksi huomaisivat. Hannu\nei sitä ajatellut. Hän oli nyt kerran intoon joutunut. Hän, vaikka\nyksin, oli tullut miehuullisemmaksi, kun havaitsi, miten sikeässä\nunessa viholliset nukkuivat. Hän nousi ja lähestyi tuskin hengittäen\nnuotiota. Siinä tunsi hän miehen, joka Jeremiasta oli ampunut, ja nyt\nei hän enää omaa vaaraansa miettinyt. Mies makasi jalat nuotioon päin\nselällänsä. Hänen luoksensa kulki nuorukainen. \"Sinulle minä ainakin\nannan passin\", mumisi hän, ja kuten rankaa ennen metsässä, iski hän\nvoimainsa takaa miestä kirveen terällä päähän.\n\nMutta jos oli vartiamies äänettä kuollut, niin tämä ei. Ennenkuin hän\npäivänsä lopetti, ennätti hän kertansa ärjähtää ilkeästi, josta hänen\nvieressänsä makaavat toverit puoleksi heräsivät.\n\nJos nyt Hannulla olisi ollut vähänkään malttia, jos hän olisi moniaita\nsilmänräpäyksiä odottanut, niin, ken tietää, miten olisi hänen työnsä\nonnistunut; mutta kun innostunut nuorukainen kuolevaisen ärjähdyksen\nkuuli, luuli hän itsensä huomatuksi, luuli väestön heränneeksi ja\npäätti surmata niin monta kuin tyrmistyneistä, unenhorroksissa olevista\nennätti. Kiireesti repäisi hän kirveen kuolleen päästä, mutta kohta\nkolauttaakseen sillä toista.\n\nKolme oli pihalla täten surmansa saanut, ennenkuin muut ehtivät\njalkeille. Vielä kahteen koski kipeästi kirveen terä, ennenkuin\nnuorukainen näki parhaaksi paeten hakea pelastustansa. Miten hiljaa\nhiipiväisesti hän pihalle oli tullut, yhtä kiireesti rientäen pyrki hän\nsieltä pois. Ja kiire nyt olikin. Sillä jo ennenkuin hän oli kujaan\nehtinyt, kuuli hän takanansa kiväärinlukkujen räiskeen, vaikka ei siitä\nmitään kummempaa seurannut.\n\nKujan toisessa päässä oli vähäinen kivi. Kun Hannu kujaa äsken hiipi,\nei hän sitä huomannut. Nyt paetessansa astui hän sille. Se keikahti, ja\nkirves kädessä makasi nuorukainen maassa. Vasemman käsivartensa oli hän\npahasti loukannut. Mutta vaikka hän samassa oli jalkeilla taasen, oli\ntämä lankeemisensa kumminkin häntä viivyttänyt niin paljon, että hän\njoutui takaa-ajajain käsiin, kun hän kääntyi puolustaakseen itseänsä.\nMihin oli poika parka turvautunut, kun hän tähän vaaraan antausi? --\nSitä on vaikea sanoa. Hän oli ehkä luullut pääsevänsä pakoon, ennenkuin\nuniset miehet ennättivät tointua, ja jos tointuivatkin sitä ennen, niin\n-- mutta arveluille emme rupea. Jumala tiennee, ajatteliko poika parka\nmitään muuta kuin kostoa, karatessaan yksin kymmenien päälle. Vähältä\npuuttui, ettei hän onnistunut. Mutta vähästä paljon riippuu, ja hänen\nvähästään se, että hän nyt oli surmattujen toverien vallassa.\n\nMitä tekevät viholliset hänelle? Surmaavat hänen paikalla, hirttävät\nhänen, polttavat hänen tulisessa nuotiossa?\n\nMoni muu syyttömämpi on tässä hirmuisessa sodassa saanut tällaisen ja\nvieläpä hirmuisemman surman.\n\nIloiten ja riemuiten toivat viholliset hänen pihalle. Siellä oli nyt\nasema toisellainen kuin ennen. Kaikki olivat nyt jalkeilla. Ei\nainoastaan ne, mitkä nuotion ympärillä lepäsivät, vaan myöskin ne,\njotka huoneissa olivat majaelleet ja joiden kiväärit Hannu oli seinää\nvasten pannuiksi nähnyt, olivat pihalla. Niiden seassa huomasi Hannu\npari upseeriakin.\n\nTöyttimällä ja potkimalla vietiin nuorukainen näiden luo.\n\nKun Hannu huomasi, ettei hänellä ollut muuta kuin kuolema odotettavana,\ntuli hän tästä varmasta tiedosta, jos mahdollista oli, vielä entistä\nrohkeammaksi. Hän katseli vakavilla silmäyksillä ympärilleen, ja\nilvehymyyn vetäysivät hänen huulensa, kun hän huomasi useain\nvenäläisten kummastellen kaipaavan piikiviään. Mutta pitkää\ntarkastuksen aikaa ei hänelle suotu, ennenkuin hänen tuli vastata\nteoistaan, ja ettei tämä vastaaminen ollut leikintekoa, huomasi hän\nympärillänsä seisovain sotilaiden riemuitsevista kasvoista. -- Mutta\nkumminkin tapahtui, ennenkuin häntä vastaamaan käskettiin, tapauksia\nsemmoisia, ettei Hannu tiennyt, mitä hänen tuli ajatella. Niin\nkummallisilta näkyivät ne hänelle.\n\nVäen päällikkö ei kääntynyt puheellansa Hannun, vaan erään sotilaan\npuoleen, ja kiivaalta ja kovalta näytti hänen katsantonsa. Hän puhui\nmuutamia sanoja, joita ei Hannu ymmärtänyt; mutta että upseeri\nsotilaille antoi joitakuita käskyjä, sen huomasi hän kohta. Laumasta\nerkausi kaksi ja lähti pihalta metsään päin. Samassa tarttuivat toiset\nsiihen sotilaasen, jota upseeri ensinnä oli puhutellut, ja huolimatta\nhänen armonpyynnöistään, heittivät he hänen maahan, ja nyt alkoivat he\nonnetonta kurittaa raakalaisten raaimmalla tavalla. Säästän lukiani\ntunteita, kun heitän kertomatta tämän julman kurin laatua. Sanottakoon\nvaan se, että kun oli vaivainen saanut kurinsa, makasi hän maassa\nruumiina.\n\nTämä oli jotakin outoa, odottamatonta Hannulle. Jos olisi kurin laatu\nollut toisellainen, jos vaivainen kohta olisi kuoliaaksi ammuttu, olisi\nse ehkä ollut Hannulle mieleenkin, sillä yhtähän se oli, kuka hänen\nvihollisensa surmasi; mutta nyt tätä julmaa menetystä nähdessään\nummisti Hannu silmänsä, ja inho anasti vihan sijan hänen rinnassaan.\n\nMutta minkätähden tämä julma kuri tuli vaivaisen osaksi? Voimme vaan\narvelulla vastata siihen. Ja arvelumme kuuluu näin: Tämä sotilas raukka\noli pantu kartanoa vartioitsemaan, ja hän oli, kuten muutkin sotilaat,\nnuotion viereen nukkunut. Siinä hänen rikoksensa, joka tuotti hänen\nkolmelle toverillensa surman.\n\nEttä tämä oli onnettoman rikos, näkyi siitäkin, että sillä aikaa, kun\nhän tuskissansa väänteli itseään, toivat ne, jotka upseerin käskystä\nolivat metsään päin vetäytyneet, etuvartian ruumiin pihalle.\n\nViisi henkeä oli siis tämä Hannun salainen ryntäys vihollisille\nmaksanut. Nyt -- nyt tuli hänen vuoronsa!\n\nSotilaat seisoivat valmiina paikalla tottelemaan upseerinsa käskyä.\nMutta tätä käskyä ei niin pian annettu.\n\nVenäläisten joukossa oli eräs, joka osasi suomen kieltä. Tämä\nkutsuttiin esille, ja nyt alkoi kummallinen tutkimus.\n\n\"Sano hänelle\", huusi upseeri tulkille, \"että hän elävältä poltetaan!\"\n\n\"Minä tiedän sen; mitäpä siitä!\" vastasi Hannu; ja tulkki käänsi hänen\nsanansa upseerille.\n\n\"Sano hänelle, että hän ensin piestään!\"\n\n\"Vähät siitä! Nuo tuolla olen minä kumminkin surmannut; se on minun\nkunniani. Pieskää vaan minua!\"\n\nNuorukaisen vakaa käytös ja jäykät vastaukset vaikuttivat upseerissa\nihan toista kuin läsnäolevat sotilaat olivat ajatelleet. Kun upseeri\noli kuullut Hannun viimeisen vastauksen, jäi hän seisomaan katsoen\npitkään poikaa. Hannu ei tiennyt muuta odottaa, kuin että seuraava sana\nupseerin suusta olisi hänen tuomionsa. Hän pani kätensä ristiin\nrinnallensa, ja uhkaavilla silmillä katseli hän tuomariaan.\n\nKaksi ajatusta näkyi upseerissa taistelevan. Väliin loi hän silmänsä\nkytevään nuotioon, väliin kuoliaaksi ruoskittuun sotilaasen päin.\nVihdoin näkyi hän päättäneen. Sanan sanoi hän ja viittasi sormellaan\nkenttää. Sanaa ei Hannu ymmärtänyt, mutta mitä sana sisälsi, sen\nhuomasi hän; sillä samassa tarttuivat lähellä seisovat häneen, ja\nvoimatta suurta vastarintaa tehdä oli poika parka heitetty kumoon\nkentälle.\n\nHannu arvasi, että sama kuolema, joka vartialle oli osaksi tullut, oli\nhänelle määrätty. Ja vaikka hän jo itsekseen oli sanonut jäähyväiset\nelämälleen, kävi nyt, kun kuolema oli hänen silmäinsä edessä,\nkummallinen, kauhistava pelko hänen sydämensä läpi. Mutta mitä auttaa\npelko kuolemassa! Pelko ei pelasta.\n\n\"Nyt tarvitsemme kaikki järkemme\", oli Hannu sanonut järvellä veneissä\nistuville. Nyt, jos koskaan, tarvitsi hän itse kaiken järkensä.\n\nNero keinon keksii! Sen sananlaskun tunsi Hannu. Mutta jos kysytään\nneroa keneltäkään, niin sitä kysytään siltä, joka semmoiseen pulaan on\njoutunut, johon nuorukaisemme tässä, jos on hänellä mieli semmoisesta\npulasta päästä. Väärin sanoisimme, jos lausuisimme Hannulla olleen\ntässä tällaista pelastavaa neroa. Mutta vaikka pahoissa pulissa nero ei\nitseään tunne, ei ajatusten perustuksiin nojau, niin, jos sitä kenellä\non, se ihmisen itsensä siitä tietämättä pukeutuu muotoon, tuskissa\nikäänkuin irtaupi ja synnyttää seikkoja, jotka, jolleivat kohta\npelasta, kumminkin ajaksi keskeyttävät tapausten kulun.\n\nKun Hannu kipeästi tunsi, mikä häntä odotti, kärsi hän sanaa sanomatta\nvähän aikaa. Yht'äkkiä huusi hän: \"Tätä työtä, te roistot, ette tee\nkostamatta!\"\n\nMitä hän näillä sanoilla oli sanovinaan, sitä ei hän itsekään tiennyt.\nKentiesi toivoi hän kostoa siltä isänmaalta, jota hän rakasti, vaikka\ntietämättään. Olkoon miten ollee tämän hänen toivonsa laita, näissä\nsanoissa oli kumminkin se syntysana, joka hänen eloon palautti. Että\nhänen sanansa oli kuultu, sen huomasi Hannu kohta; sillä pyövelit\nlakkasivat häntä lyömästä, ja tulkki käänsi hänen sanansa upseerille.\n\n\"Mitä näillä sanoilla tarkoitat?\" oli kysymys, joka iskujen sijasta\nseurasi.\n\nNyt oli Hannun ajatus saanut suunnan. Hän ei suoraan kysymykseen\nvastannut; hän vaan lausui: \"Sen sanon, että minun voitte tappaa\nyhdellä tahi toisella keinolla; mutta tappakaa vaan, itsepä sitten\nnäette, kenenkä tapoitte!\"\n\nNämä sanat saivat pitkän keskustelun upseerein välillä. Mutta mitä\nsiinä keskusteltiin, sitä ei Hannu ymmärtänyt. Että hän oli aiottu\njoksikin muuksi kuin uhriksi kuolleiden vihollistensa haamuille, sen\nhuomasi hän siitä, että hän nostettiin ylös ja että hän vietiin\nhuoneesen.\n\nMitä siellä tapahtui, se on kerrottava, koska huoneessa kypsyivät\nHannun äsken syntyneet ajatukset, jotka saivat kertomuksemme seikat\nihan toiselle tolalle. Miksi upseerit luulivat Hannua, se tosin ei ole\ntiedossamme; mutta ettei häntä enää niin halpana pidetty kuin hän\ntodellakin oli, sen huomasi nuorukainen kohta. Hänen hämärät sanansa ja\nurhea, peloton työnsä oli tämän vaikuttanut. Hannu älysi asemansa,\nvaikka ei aivan selvään, niin kumminkin osaksi.\n\nTäällä nyt koettivat upseerit kaikin päin tiedustella Hannulta asioita,\nja hän tiesikin heille vastata. Mutta aivan paljoa viisaammiksi eivät\nviholliset tulleet. Hannu osasi antaa viittauksia semmoisia, mitkä\nsaivat venäläiset hämmästymään. Ja kun hän kerran oli sanoillansa ja\nsanomillansa sen voittanut, oli hän samalla itse voiton puolella.\nUpseerit näkyivät unohtaneen, mitkä tuhotyöt hän, yksityinen, oli\naikaan saanut. Pääasialliset tiedot, joita Hannu antoi, olivat\nseuraavat:\n\nSuomalaiset olivat tarttuneet aseisin, olivat vannoneet tappaa\njok'ainoan vihollisen. Paikkakunnilla, missä venäläiset olivat käyneet,\noli väki kokoontunut ja salaa alkanut marssia heidän jäljissänsä.\nMouhijärvellä ja Kyrössä oli samaten väki tarttunut aseisin, jotta nyt,\nkun venäläiset olivat suomalaisten käsissä, yleinen surma heitä uhkasi.\nSiihen lisäksi tiesi Hannu kertoa, että nämä hankkeet olivat varsin\nsalaisesti toimitetut, jottei venäläisten pääarmeija saisi siitä\nvähintäkään tietoa. Sen osan vihollisia, joka nyt Suoniemessä majaili,\nsanoi Hannu suomalaisten arvanneen noin pariksi sadaksi mieheksi,\nvaikkei hän voinut tätä ihan todeksi vakuuttaa. Näillä tällaisilla\ntiedoilla, joita hän vähitellen ja ikäänkuin pakosta jakeli, sai hän\nvihollisensa yhä enemmän hämmästymään, varsinkin kun hän lisäsi:\n\"Puhunko valetta vai totta, sen olette minun äskeisestä käytöksestäni\nnähneet. Me olemme vannoneet oman kuolemamme uhalla kostoa. Ettemme\napua hae liittolaistemme paljoudesta, sen olette te huomanneet.\nJokainen meistä on valmis kuolemaan\".\n\nTämä viimeinen puhe suututti kumminkin hirmuisesti toista upseeria.\nPaljastetuin miekoin oli hän valmis ryntäämään Hannua vastaan. Mutta\ntästä esti häntä toinen, ja pitkä keskustelu alkoi taasen upseerein\nvälillä. Tämän keskustelun kestäessä ennätti Hannu taasen miettiä, ja\nkuta enemmän hän mietti, sitä enemmän rupesi hän yhä toivomaan omaa\npelastustaan.\n\nVihdoin oli keskustelu loppunut. Mutta tämä oli synnyttänyt kummallisen\nesityksen, joka nyt Hannulle tehtiin.\n\n\"Elämäsi on meidän vallassamme; mutta me tahdomme armahtaa sinua, jos\nsanot, mihin aikaan suomalaisten on aikomus karata meidän päällemme.\nSen lisäksi tulee sinun sanoa, millä tavalla voimme tätä päälle\nkarkausta välttää\".\n\n\"Etten minä kuolemata pelkää, sen luulen jo teille näyttäneeni. Mutta\nkumminkin, koskei minulle vihollisenkaan kuolema ole mieleen, jos vaan\nsitä välttää voin tahdon vastata kysymykseenne. Kun aurinko on\ntäydelleen noussut taivaalle, silloin pelastakoon itsensä kuka teistä\nvoi. Vieläpä tahdon lisätä pelastuksen keinonkin. Teidän hallussanne on\nsuuri kirkkovene ja joitakuita toisia pienempiä. Paetkaa mannermaalta\njollekulle saarelle, niin kauan kuin aikaa on, ja odottakaa siellä,\nkunnes suomalaiset ovat ohitse kulkeneet\".\n\nMitä Hannu tällä neuvollansa tarkoitti, lienee varsin vaikea sanoa.\nKentiesi ei ollut hänellä mitään muuta juurta tähän lauseesensa kuin\ntämä: \"Joka aikaa voittaa, sille voitto koittaa\".\n\nToinen upseereista, sama, joka olisi tahtonut paikalla surmata Hannun,\nkatsoi häntä kauan epäilevästi: Vihdoin kysyi hän:\n\n\"Mikä takaa, ettet sinä petä meitä?\"\n\n\"Se, että teillä on veneet, että te niillä pääsette minne tahdotte\",\nvastasi Hannu.\n\nTämä vastaus tyydytti nähtävästi epäilevää. Upseerit taasen juttelivat\nkeskenänsä. Seuraus tästä oli, että muutamia sotilaita kutsuttiin\nsisälle ja näille annettiin nyt useita käskyjä, jotka näkyivät\nkummastuttavan heitä.\n\nKun Hannu arveli vihollisten luvun pariksi sadaksi mieheksi, oli hän\nerehtynyt. Kuljun ja Kauniaisten tienoilla ei heitä ollut viittä tahi\nkuuttakymmentä enempää. Tämä tosiasia, hämmästys ja pelko saivat\nupseerit uskomaan Hannun sanoja. He olivat antaneet käskynsä Hannun\nneuvon mukaan, olivat aikoneet paeta pois mannermaalta. Kuljun\nkirkkovene oli rannassa; rosvot olivat sen sinne tuoneet. Sillä oli\nvenäläisten aikomus matkustaa. Mutta jos olisi Hannu ymmärtänyt\nupseerien kieltä, olisi hän myöskin ymmärtänyt, että vihollisilla oli\naikomus kulkea järven poikki Tottijärvelle päin.\n\nKauniina nousi aurinko. Taivas oli pilvetön kuten eilenkin, ja ilma\ntyyni. Kun upseerit ja Hannu huoneesta palasivat, oli vihollisjoukko\npihalla. Sieltä nyt marssittiin rannalle. Jos Hannu parka luuli\nantamainsa tietojen tähden, nyt pääsevänsä vapaaksi, niin siinä pettyi\nhän. Kun joukko rannalle lähti, jäi hän seisomaan; mutta pian huomasi\nhän, ettei tätä hänelle sallittu. Ja kun hän tämän huomasi ja näki,\nmillä vihan silmällä venäläiset häntä silmäilivät, niin aavisti hän,\nettä vasta kuolemassa hän vapautensa saisi. Ja ennenkuin kuolema hänet\nsaavuttaisi, saisi hän seurata venäläisiä, ken tietää kuinka pitkälle.\nSe oli hänen ilonsa kumminkin, että viholliset olivat koukkuun\ntarttuneet ja nyt olivat valmiit jättämään sen paikkakunnan, missä\nSanna asui.\n\nHiljaa ja hitaasti viilsi vene kirkasta järven pintaa. Hannu istui\nperässä upseerein vieressä. Täällä sai hän vielä vastata moniin\nkysymyksiin, joita upseerit hänelle tekivät; hän sai kertoa, mitä ja\nminkälaisia maita oli järven tuolla puolen, olivatko paikat siellä\nasutut j.n.e. Hannu vastasikin toden mukaisesti, kunnes hän huomasi,\nettä venäläisillä oli aikomus järven toiselle puolelle soutaa. Silloin\nrupesi hän miettimään keinoa, miten vapaaksi päästä.\n\n\"Soutakaa saarelle\", sanoi hän, \"niin saatte nähdä, etten ole\nvalehdellut. Sieltä saatte nähdä, mikä teitä olisi uhannut, jos\nolisitte maalle jääneet\". -- Saarelle ei ollut matka pitkä; upseerit\nalkoivat miettiä keskenään, ja tämän kestäessä kypsyi Hannussa uusi\najatus. Tavalla tai toisella tahtoi hän vankeudestaan päästä, ja\ntämmöistä tapaa koki hän miettiä. -- Vihdoin lensi ilon ilmaus hänen\nsilmistänsä. \"Sekin on keino\", muniisi hän hiljaa; \"mutta se on\nhirmuinen\".\n\nVähän matkaa siitä paikasta, missä vene nyt oli, oli salakari. Tätä\nkaria kohti kulki vene. Tähän huomioon perustuivat Hannun pelastuksen\nhankkeet, kun hän huomasi, etteivät viholliset aikoneet saarelle\npoiketa.\n\nYmpärilleen Hannu ei enään katsonut, alas veneen pohjaan tuijottivat\nhänen silmänsä yhtämittaa. Jo koski veneen pohja salakariin, kulki\nentistä kulkuaan pari kyynärää ja seisahtui. Salakari oli vähäinen\nkooltansa ja juuri keskelle sitä oli vene noussut.\n\nNyt alkoi veneessä hirmuinen rähinä, jota upseerien komentohuudot\ntuskin voivat hillitä, varsinkin kun kohta huomattiin, mitä tämä\nkarille puskeminen oli vaikuttanut. Perästä tulvasi vettä ankaralla\nvauhdilla veneesen.\n\nEikä kummakaan, että niin tapahtui. Venäläiset luulivat veneen pohjan\nsärkyneeksi; luulivat sen saaneen reijän, josta vesi nyt tulvasi\nsisään. Ei ollut kukaan huomannut, mitä Hannu oli tehnyt. Jos olisivat\ntienneet, että Hannu oli vesitulvaan syyllinen, olisi hän ollut\nkuoleman oma.\n\nMitä oli Hannu tehnyt?\n\nHän oli kenenkään näkemättä jalallaan potkaissut veneen pohjassa\nolevan tapin irralleen ja samaten jalallaan työntänyt sen syrjälle\nnäkymättömiin, veneen pohjaa pitkin menevän laudan alle. Tästä reijästä\nnyt tulvasi vesi; mutta jalallaan kätki Hannu alussa reijän, jotteivät\nvenäläiset rikkeintä paikkaa huomanneet.\n\nJos viholliset olivat oudot veneellä kulkemaan, vielä oudompi oli\nheidän tilansa nyt tässä. Vene oli karilla; se täyttyi hiljoilleen\nvedellä, eivätkä viholliset, mitkä Venäjän lakeissa sisusmaissa olivat\neläneet, tietäneet, mitä tässä oli heillä tehtävänä.\n\nSe upseereista, joka vihan silmällä jo alusta oli Hannua katsellut ja\nhänen neuvoansa petturin neuvoksi arvellut, oli melkein ainoa, joka\ntässä vaarassa ei menettänyt järkeään. Hän oli noussut seisoalleen, ja\nmela kädessä koetteli hän veden syvyyttä veneen molemmin puolin. Kun\nhän huomasi, että karilla oli tuskin kyynärän paksulta vettä, antoi hän\nmuutamia käskyjä, josta seuraus oli, että muutamia miehiä peläten ja\npahasti irvistellen astui veteen ja koetti työntämällä saada veneen\nkarilta. Vähän aikaa heidän tässä työssä oltuaan ja kun veneessä oleva\nväki oli vetäynyt perään, onnistuikin tämä. Kukaan tästä väen\ntunkemisesta perään ei ollut niin iloinen kuin Hannu, sillä yhä\nkiivaammalla vauhdilla pulppusi nyt vettä veneesen, kun paino perässä\neneni. Puolta polvea myöten vedessä seisoivat miehet perässä, kun vene\nvihdoin saatiin liikkeelle.\n\nVaan tässä astui uudelleen silmiin venäläisten tottumattomuus.\nLiikkeelle oli vene päässyt, mutta tuskin havaitsivat viholliset tämän,\nennenkuin he taasen kiiruhtivat kokkapuoleen sillä seurauksella, että\ntämä puoli veneestä jälleen tarttui kiinni ja että vesi veneen\nperäpuolesta juoksi kokkaan päin. Äskeinen temppu oli nyt taasen\nuudistettava; ja siinä taasen kului aikaa. Yhä enemmän tulvasi vettä\nveneesen.\n\nSiinä hätääntyivät venäläiset, ja kuten aina hätääntyneissä tiloissa\nkäy, kävi nyt tässäkin. Mitä maltilla ja järjellä vähässä ajassa\nsaadaan tehdyksi, siihen kuluu hätääntyneiltä paljon aikaa. Vihdoin oli\nvene saatu karilta irti; mutta nyt oli siinä vettä sen verran, ettei\nHannu enää pelännyt vihollistensa huomaavan, mistä vesi veneesen\npulppusi. -- Enemmän kuin puolellaan vettä oli vene, kun nyt kiireesti\nsoudettiin saarta kohden.\n\nJoka joskus on saanut nähdä, miten veneen vakavuus katoo, samassa\nmäärässä kuin se vedellä täyttyy, ymmärtää lopun, mikä tässä pian oli\ntapahtuva. Venäläiset eivät osanneet rauhassa istua. Epätasainen\nsoutaminen kallisti veneen milloin toiselle milloin toiselle puolelle\nja esti samassa kulun. Hätä ja hämmästys enensi vaaraa. Saarella oli\npelastus, ja saarelle ei ollut pitkältä enää.\n\nHannu oli istunut itsekseen tyytyväisenä siitä, että hänen työnsä oli\nniin hyvästi onnistunut. Jos häntä sanomme julmaksi, jos myöntää\ntäytynee, ettei hän rehellisesti käyttäynyt vihollisiansa vastaan, niin\n-- tarvinneeko meidän muistuttaa, millä aikakaudella hän eli ja mitkä\nsyyt häntä yllyttivät?\n\nNeljäkymmentä kyynärää vielä, ja vene olisi ollut rannalla! Mutta nyt\nheidän tämän verran matkaa rannalta ollessaan tapahtui se seikka, jota\nHannu oli odottanut.\n\nVene kaatui, ja suin päin syöksyivät viholliset järveen.\n\nTämä näkö olisi hirvittänyt kaikkia, joiden sydämissä ei leppymätön\nviha vallinnut. Mutta oliko tällaista näkiää? Hannu oli itse samassa\nvaarassa kuin muutkin, mutta itsensä tähden hän ei peljännyt; hän\ntiesi, että hän osasi uida.\n\nKun vene kaatui, oli hän valmis antautumaan järven valtaan, hakemaan\npelastustaan. Hän ei veneen vedellä täyttyessä ollut huomannut, että\ntuo hänen erityinen vihamiehensä, upseeri, oli häntä kolkosti\nsilmäillyt. Jos olisi hän sen nähnyt, olisi hän tiennyt olla\nvaruillansa. Nyt samassa, kun vene kaatui, tunsi Hannu polttavan kivun\npäässään, ja kun vene oli kaatunut, ei Hannu, enää uimalla osannut\npelastaa itseään.\n\nUpseerin miekka oli iskenyt suuren, tyrmistyttävän haavan hänen\npäähänsä.\n\nHiljaa, sanaa sanomatta upposi hän juuri silloin, kun hän jo luuli\npelastuksensa pian varmaksi, sai surmansa siinä, missä hän ei ollut\ntiennyt surmaa peljätä.\n\nKen tiesi häntä kaivata, ken hänen kuolleeksi kuuli?\n\nIsä, sisar ja morsian!\n\nKauniimpaa kuolemaa voiko nuorukainen kuolla? Mitä hän osasi tehdä\npelastaakseen kotiseutunsa vihollisten vallasta, sen teki hän. Ja\nvaikka pelastuksensa keinot olivatkin raa'at, ken häntä siitä soimaa?\nHän teki, mitä hän voi, eikä hän omaa henkeänsä siinä työssään\nsäästänyt.\n\nMutta miten kävi venäläisten?\n\nKen ihmisiä hengenhädässä on nähnyt, hän osaa itselleen kuvailla heidän\ntilansa. Kumollaan keikkui suuri kirkkovene; airot, tuhdot, melat,\nluottimet uiskentelivat tyynellä järven pinnalla. Niiden vieressä\nkäppyröitsivät, huusivat hätääntyneet, joista ainoastaan ani harvat\nosasivat nimeksi uida. Suurin osa heistä sai ensiksi mikä itse, mikä\ntoisten avulla kiini veneestä. Mutta siitä piteleminen ei ollut\nhelppoa. Tuskin oli joku saanut käsillään kiini siitä, niin jo tähän\nonnelliseen tarttui toinen, ja molemmat uivat taasen veden vallassa.\nNäin oli pian jokainen ensi hädästä päässyt ja taasen samaan hätään\nvaipunut. Ketkä voimakkaimmat olivat, he kestivät. Ystävä torjui pois\ntyköään ystävän, pelastaakseen itsensä, sotilas ja upseeri! Kaikki\nolivat nyt yhdessä hädässä yhden arvoisia. Henkitoreissaan oleva\nsotilas tarttui kiini nuorempaan upseeriin, ja molemmat he katosivat\nensimäisinä siihen suureen hautaan, joka oli nielaissut Hannun.\n\n\"Jo saavat kalat herkkuja!\" olisi ukko Jeremias sanonut, jos hän tämän\ntapauksen järvellä olisi nähnyt. Mutta hän ei sitä nähnyt. Yksi ainoa\noli, joka sen näki, mutta häntä ei huomannut kukaan.\n\nKuoleman hädässä taistelivat venäläiset. Toinen toisensa perästä\nirtausi veneestä ja upposi. Toiset huusivat ja toiset rukoilivat;\ntoiset koettivat kuoleman hädässään ristinmerkkiä tehdä.\n\nJärvi on saanut saalista. Kymmenkunta on enää jälellä; enemmän kuin\ntoinen puoli on uponnut. Näistä oli joku saanut miekkahihnan heitetyksi\nveneen yli, ja tämä keksintö pelasti jälellä olevat; sillä kun toiset\ntämän huomasivat, seurasivat he esimerkkiä ja heittivät veneen yli mitä\nsoveliainta käsiinsä saivat. Kahden puolen venettä venyivät sitten\nvenäläiset, aina kaksi vastatusten.\n\nHiljainen virta ja vähitellen nouseva aamutuuli kuljetti venettä saarta\nkohden, mutta näkymättömän hitaasti, vaikka aikaa kului ennenkuin\nkukaan tätä pelastuksen ennettä huomasi. Mutta kun se oli huomattu, oli\nhämmästyskin kadonnut. -- Niin vähän tarvitaan!\n\nLikimääriin tunti oli kulunut, ennenkuin vene oli kulkenut nuo\nneljäkymmentä kyynärää ja ennenkuin eräs tovereista tunsi jalkansa\nkoskevan pohjaan. Kiireesti hän hiipi rannalle, niin pikaisesti kuin\nvoi. Toiset eivät viipyneet, ja pian nähtiin jälelle jääneet sotilaat\nupseerinsa kanssa pelastettuina rannalla.\n\nMitä he siinä miettivät, sitä emme tiedä kertoa.\n\nSanottakoon vaan se, että uinnistansa olivat he niin typertyneet,\netteivät tienneet vetää venettään rannalle, ennenkuin se jo oli liian\nmyöhäistä. Saaren päähän olivat päässeet. Kun he venettä rupesivat\najattelemaan, oli tämä jo saaresta niin kaukana, ettei sitä kukaan enää\nuskaltanut mennä perimään. Alussa tuo ei heitä murehduttanutkaan.\n\nVesimärkinä seisoivat venäläiset rannalla. Kaikki, mitä irtainta heillä\noli ollut, oli seurannut järven syvyyteen heidän uponneita tovereitaan.\nMutta jättäkäämme jälelle jääneet saarelle joksikin ajaksi, ja\nkääntykäämme katselemaan, miten toisten tuttavaimme on käynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTorppaan, mihin Hannun oli aikomus syksyllä Sannansa emäntänä noutaa,\noli Sanna ja Jeremias jätetty.\n\nKahden kesken olivat he siellä, toinen haavoitettuna, toinen terveenä.\n\nSanna täytti käskyn, minkä Hannu oli hänelle antanut. Jeremiaksen\nhaavan siteen avasi hän, pesi haavan puhtaaksi, sitoi sen jälleen ja\nlaittoi sitten vanhalle tuttavalleen ruokaa, sen mukaan kuin varoja\ntähän torpassa löytyi. Sitten istui hän tulen ääreen ja odotti Hannun\nsekä Hannun isän ja sisaren tuloa. Vanha Jeremias oli laskeunut\nvuoteelle ja valitteli siellä hiljaisella äänellä kipujaan, tuon\ntuostakin manaillen ampujaansa.\n\nNäin kului aika päiväksi. Sanna silmäili yön vaaletessa ulos. Kauniina\nnousi aurinko. Luonnon elävät heräsivät öisestä unestaan, mutta\njärjellisiä ei laisinkaan nähty. Elävätä ihmistä ei. Kuolleita ...\nniitä asui yltä kyllin Sannan ajatuksissa.\n\nSanna ei tiennyt pahaa aavistaa. Hän odotti Hannua; mutta tätä ei\nkuulunut. Jeremiaksen valitusääniä ei kuultu. Hän oli nukkunut\nkivuistaan. Yksin hereillään oleskeli Sanna torpassa. Siellä hän\nlaskeusi maata sammuneen tulen viereen; mutta uni ei tullut hänen\nsilmiinsä. -- Kummaapa kyllä! Aikaa kului. Hannua ei kuulunut; mutta\nkumminkaan ei osannut Sanna pahaa aavistaa. Päin vastoin näytteli hänen\nkuvituksensa hänelle kuvia semmoisia, joita ei hän koskaan ennen ollut\nuneksinut. Hän näki itsensä torpan emäntänä, Hannun vaimona. Ihanana,\nonnellisena kuvautui hänelle tulevaisuus. Hän oli mielestänsä niin\nonnellinen, niin huoleton kuin ihminen maailmassa voi olla. Sotaisista\najoista ei ollut hänellä vähintäkään muistoa. Näin makasi hän silmät\nauki kovalla permannolla, kuullen miten huokeasti ukko Jeremias\nhengitti... Vihdoin...\n\nVihdoin hypähti hän ylös. Hänen kauniit kuvituksensa olivat muuttuneet.\nSanomaton tuska täytti hänen sydämensä. Oli kuin olisi joku yht'äkkiä\ntulisilla kourilla häneen koskenut. Hän heräsi levottomasta unestaan;\nhän muisti kaikki, ja hän kaipasi Hannua. Hän näki, ettei Hannu vielä\nollut tullut takaisin. Silloin peljästyi hän; silloin aavisti hän\npahaa. Hannun sisaren vanhan hameen heitti hän vanhan haavoitetun ukon\npeitteeksi, ja pian, muistamatta mitään muuta kuin Hannua, läksi hän\ntuvasta. Pelkäämättä mitään, ainoastaan Hannua muistellen, kiiruhti hän\npolkua pitkin, samaa polkua, jota Hannu moniaita tuntia ennen oli\nkulkenut. Hän huusi muutamia kertoja sulhoaan. Mutta kun ei hän\nvastausta saanut, hiipi hän yhä kiireemmästi edelleen. Hän muisti nyt,\nmissä vaarassa hän Hannunsa kanssa äsken oli ollut. Hän, joka silloin\npelkäsi, ei nyt peljännyt. Hän kuvaili Hannun joutuneen vihollisten\nvaltaan, ja hän, joka äsken pelkäsi oman itsensä tähden, ei nyt\npeljännyt.\n\nNäissä kummallisissa mietteissä kulkien tuli hän Myrrälle. Kun hän ei\nnähnyt ketään, poikkesi hän sieltä polulle, joka vei Kauniaisten\nkartanoon ... kulki samaa tietä, astui samoille turpeille, minkä ruohot\neivät Hannun askeleiden jälkeen vielä olleet täydelleen suortuneet.\n\nVeikö, ohjaisiko häntä tällä tiellä aavistus? Herättikö hänet hänen\nkauniista kuvituksistansa ylenluonnollinen aisti? Sanoiko hänen\nkuolematon henkensä, että Hannu oli tämän maallisen elämän lopettanut\nsamana hetkenä, jona Sannan ihana unelma hirmuiseksi muuttui?\n\nVastatkoon tähän ne, jotka luulevat tietävänsä, missä yhteydessä tämän\nelämän ja haudan tuolla puolen olevat henkilöt ovat!\n\nKauniaisten kartanon pihalle tuli Sanna. Siellä vasta seisahtui hän;\nsillä siellä näki hän jotakin outoa. Hän tiesi, hän tunsi kuolleet\nsiellä Hannun surmaamiksi uhriksi, sillä niiden keskellä näki ja tunsi\nhän Hannun verisen kirveen.\n\nMutta pois tästä hirmun paikasta riensi hän. Riensi ... mutta seisahtui\ntaasen, sillä järvellä näki hän oudon näyn... Hän, hän siis oli se\nainoa, joka näki, miten venäläiset kuoleman kanssa taistelivat, näki\nmiten Hannu murretuin päin upposi järveen. Mutta tunsiko hän järveen\nensiksi kaatuneen armaaksensa?\n\nKauhistuneena seisoi hän rannalla ja näki, mitä järvellä tapahtui.\nSanna parka! Öinen unelma, jos noin levottomassa unessa kukaan voi\nunelmia nähdä, oli saanut hänen koko henkisen olentonsa murtuneeksi, ja\nnyt, nyt havaitsi hän aavistuksensa toteutuneeksi; mutta Hannu, jota\nhän kaipasi, jota hän rakasti, häntä ei hän kuolleenakaan nähnyt. Hän\noli nähnyt veneen kaatuneena, oli nähnyt, miten viholliset kuoleman\nkanssa taistelivat, nähnyt monta niistä, joita hän nykyään oli\npeljännyt, ijäksi uppoovan Kuloveden kirkkaan pinnan alle. Mitä teki\nhän, mitä sanoi hän tähän?\n\nHän ei tehnyt mitään, ei sanonut mitään. Mutta järven rannalle laskeusi\nhän istumaan, ja mitä hän siinä mietti, jos hän siinä mitään mietti,\nsitä emme ota sanoaksemme. Verinen kirves, Hannun kirves, joka hänellä\noli kädessä, ja mitä hän oli nähnyt -- kaikki sanoi sanoja selvemmin,\nmitä Hannulle oli tapahtunut. Hänen silmänsä olivat käännetyt saarta\nkohden; itkua näissä silmissä ei ollut, kyyneltä ei vierryt hänen\nvaaleita poskiansa myöten. Mutta jos ken häntä tuossa olisi nähnyt,\nolisi hänen ensi silmäyksensä sanonut, että rannalla istuva neitonen\nvapisi. Tämä näkiä olisi luullut vavistuksen syntyneen siitä\nhirmuisesta tilasta, missä venäläiset taistelivat kaatuneen veneen\nympärillä. Sano sinä, lukiani, vapisiko hän, tämä nuori Suomen\nneitonen, tästä syystä?\n\nVastaat: Ei! Ja kumminkaan eivät hänen silmäyksensä luovu saaresta,\nmihin hän näkee venäläisten pelastuvan!\n\nRataansa kulkee aurinko, ja sen kulkiessa kuluu päivä. Kauniaisten\nkartanon ympäristössä vallitsi tänä päivänä hiljaisuus. Ainoa\njärjellinen, joka tätä hiljaisuutta olisi voinut häiritä, oli Sanna;\nmutta hän istui rannalla ääneti.\n\nSiinä istui hän, istui sanaa sanomatta tirkistäen saarelle päin.\n\nMutta surullisenkin päivä kuluu ehtoolle, epäilyksenkin alaisen aamu\nloppuu!\n\nEhtoopuolella päivää hän nousi. Hiljaa, hitaisemmasti kuin hän oli\ntullut, kulki hän polkua maantielle, ja sinne tultuaan kulki hän sitä,\nkulki sivu polun, joka vei metsätorppaan, jonka emäntänä hän oli\ntoivonut saavansa elää ja kuolla.\n\nMinne kulki hän?\n\nHän kulki sen luo, joka hänen oli laskenut ensikerran Herran pyhälle\nehtoolliselle. Sinne kävi hänen tiensä. Kirkkoherraansa oli hän\noppinut, kuten muutkin seurakunnassa, surussa turvautumaan.\nKirkkoherran luo hän kulkee.\n\nKaksi penikulmaa kulkee hän; ei kiireesti, ei hitaisesti. Hänen\nkulkunsa on semmoisen, joka surutta ja murheetta askeloitsee. Mutta\nsurutta ja murheetta ei kukaan tällä tavalla, istumatta, levähtämättä\nkulje kahta pitkää penikulmaa.\n\nAurinko oli laskenut, kun hän Huidan talon sivu kulki; yö oli jo\nkulumassa, kun hän Koljaan ja Mäenpään tiluksien poikki astui; keskiyön\naika oli, kun hän Karkun pappilaan ehti. -- --\n\nUseita vuosia on kulunut siitä, kun tämän tarinan \"Sadan leukaluista\"\nkuulin eräältä vanhalta ukolta Suoniemessä. Kun ukko kertomuksessaan\ntuli siihen kohtaan, missä Sanna pappilaan ehti, keskeytin häntä\nkysymyksilläni:\n\nMitä mietti tyttö? Miten kävi hänen pappilassa; siellähän majaili\nmyöskin venäläisiä?\n\nJa ukko vastasi: \"Mitä Sanna mietti, sen tiennee Jumala! Muuten, niin,\nmitäpä siinä oli miettimistä!\"\n\nJa ukolla oli oikein. Sanna tahtoi purkaa sydäntänsä, tahtoi saada\nlohdutusta. Ja hän tarvitsi sitä. --\n\nToiseen kysymykseen vastasi ukko: \"Pappilassa oli venäläisiä; hyvä että\nsen muistatte!\" Ja että vihollisia siellä oli, sen muistat sinäkin,\nhyvä lukiani; sillä tiedäthän, mitä edellisenä yönä oli pappilassa ja\npappilan tienoilla tapahtunut.\n\nMuistat myös, mihin tilaan jätimme kirkkoherran, kun käännyimme Hannun\nja Sannan luo.\n\nKirkon ylisillä lepäsi hän -- jos sanaa lepäsi voi tässä käyttää --\nviimeksi kuluneen yön paimenpojan kanssa. Siellä vapisi hänkin niistä\ntapahtumista, joita hänen omat silmänsä olivat aamulla nähneet; siellä\nvietti hän pitkän päivänsä ruuatta, juomatta, uskaltamatta liikkua\nmihinkään. Ja pitkä oli hänelle tämä päivä! Unta hän ei sen kuluessa\nsilmiinsä saanut, niinkuin hänen nuori kumppaninsa heidän pimeässä\npiilossaan.\n\nVihollisten vallassa oli pappila ja naapuritalot. He olivat nähtävästi\naikeissa näillä seuduin viipyä useitakin päiviä; sillä mitään ei\nhuomattu, joka olisi ennustanut heidän poislähtöään.\n\nPappilaa kohden, missä venäläisten tänpuolinen päällikkö majaili, kulki\nSanna keskiyönä. Kuta likemmäksi hän pappilaa tuli, sitä kiireemmin hän\nnyt kulki. Mutta kun hän taloa liki tuli, seisahtui hän äkkiä. Yön\nhämärässä näki hän pihalla vähän matkaa asuinhuoneesta venäläisen\nsotilaan, joka siinä vartiana seisoi. Sanna tunsi tämän heti\nvenäläiseksi.\n\n\"Niin muodoin on pappilakin heidän vallassansa\", sanoi hän. \"Mutta\nmissä, missä ovat pappilan asukkaat?\"\n\nPappilaan ei hän uskaltanut mennä. Pappilan ympäri, kirkon toiselle\npuolle kiersi hän. Siinä oli niemellä, vähän matkaa kirkosta Tyrvääsen\npäin rannalla siihen aikaan vähäinen torppa. Hiljaa hiipien pellon\npientaretta kulki Sanna sinne, vaikkei hän toivonutkaan siellä\nlöytävänsä ketään ihmistä. --\n\nRannalle, torpan viereen hän tuli. Siellä tapasi hän sen, jota varten\nhän oli pappilaan kulkenut.\n\nKirkon ylisillä oli kirkkoherra ja poika päivänsä viettäneet. Kun yö\ntuli ja nälkä ja jano alkoi heitä rasittaa, oli kirkkoherran ja\npaimenpojan välillä keskustelu syntynyt, miten he pääsisivät pakenemaan\npois Karkunkylän saarelle. Yhtä ja toista oli siinä mietitty, ja\nvihdoin olivat kirkkoherra ja poika hiljaa hiipineet alas kirkkoon.\nSiellä olivat he hämärässä akkunan vieressä seisoen tarkastelleet\nympäristöä ja nähneet, että ainoastaan yksi sotilas oli pappilan\npihalla näkyvissä. Sakariston ovenvastaisen akkunan olivat he hiljaa\navanneet ja siitä laskeuneet hautausmaalle.\n\nKarkun kirkko on siitäkin kummallinen, ettei sen alttari, kuten\nkirkoissa on tavallista, viittaa itään päin, vaan paremmin, jollei\nmuistomme aivan suuresti petä, itäpohjoiseen. Alttarin molemmilla\npuolilla on akkuna; vasemmalla puolella alttarista pituusseinällä\nkaksi, joista toisesta, saarnastuolin viereisestä, pakeniat menivät,\nmutta oikealla puolella pappilaan päin ainoastaan yksi. Tämä kaikki ja\nsekin, että saarnastuoli oli miesten puolella kirkkoa, todistaa kirkon\nvanhuutta.\n\nHautausmaalla, jos kirkon ympäristöllä olevaa maata siksi saa nimittää,\nkun kaikki ruumiit silloin haudattiin kirkon lattian alle, --\nhautausmaalta hiipivät pakolaiset järvelle päin, torppaa kohden. Tätä\nlähestyessään huomasivat he yksinäisen olennon, naisihmisen, joka\npellolta torppaa kohden kulki. Paimenpoika viittasi naista. Että tämä\nnainen oli pakolainen kuten hekin, sen he kohta huomasivat, ja hiljaa\nlähestyivät he häntä.\n\nIhan samaan aikaan huomasivat he myöskin järvellä vähäisen veneen, joka\ntuli Lielahden puolelta hiljaa kulkien pitkin rantoja, jottei näkyisi,\njos vielä mannermaan rannoilla vihollisia löytyisi. Että tässä veneessä\n-- kaksi ihmistä oli siinä -- oli suomalaisia, sen näki kirkkoherra\nmyöskin kohta. Että he olivat tulleet tiedustelemaan, mitä\nkirkonkylässä oli tapahtunut ja miten siellä asiat olivat, sen arvasi\nhän, samaten kuin että veneessä oliat olivat niitä, jotka olivat\nkirkonkylästä paenneet Karkunkylän saarelle.\n\nVähän matkaa torpasta tapasi kirkkoherra Sannan, jonka hän pian\nrippilapsekseen tunsi. Hän tervehti häntä ystävällisesti, vaikka\nsuruisesti, ja kun hän näki, miten vaalea vapiseva tyttö oli, kysyi hän\nsäälien, mitä Suoniemellä oli tapahtunut ja mikä oli saanut hänen\nmatkalle. Ja Sanna kertoi kirkkoherralle nyt, mitä Hannu oli tehnyt ja\nmikä häntä oli kohdannut.\n\nSilloin huokasi kirkkoherra syvästi, ja hänen silmäänsä nousi suuri,\nkirkas kyynele. \"Älä epäile, tyttö parka!\" sanoi hän. \"Älä epäile,\nvaikka kaikki maailmassa olet menettänyt ylkäsi kuollessa!\"\n\nKirkkoherran sanat vaikuttivat, ja nyt suli Sannan suru; kyyneleet\nvierivät nyt hänen poskiaan myöten.\n\nSillä välin oli vene ehtinyt rantaan, vähän matkaa siitä, missä\nkirkkoherra ja Sanna seisoivat. Paimenpoika oli mennyt alas sitä\nvastaan ja tulleet tuntenut niiksi, jotka kirkkoherran perheen kanssa\nolivat Karkunkylän saarelle paenneet. Peläten mitä kirkkoherralle oli\ntapahtunut, olivat pakolaiset lähettäneet häntä tiedustelemaan, sillä\nnäyttäen, että kirkkoherra oli heille rakas.\n\nHeillä oli sen lisäksi asiana, jos kirkkoherra elossa oli, ottaa hänet\nkanssansa saarelle, jonne vielä ei ollut päässyt ainoatakaan\nvihollista, koska Karkun kirkon puolella ei löytynyt ainoatakaan\nvenettä, millä he olisivat yli järven päässeet.\n\nSiinä seisoivat he nyt rannalla torpan vieressä, kirkkoherra, Sanna,\npaimenpoika ja vasta veneellä tulleet. Siinä seisoivat he ja miettivät,\nmitä nyt tuli tehdä. Hiedan isäntä, joka oli toinen niistä, mitkä\nveneessä olivat tulleet, vaati kirkkoherraa seuraamaan itseään\nKarkunkylän saarelle; mutta siihen ei sanonut kirkkoherra suostuvansa,\njos vaan hänellä olisi, millä nälkäänsä lievittäisi. Mutta kun ei\nhänellä mitään semmoista ollut, ei hän voinut isännän vaatimusta\nvastustaa. Surullisesti loi hän silmänsä kirkkoa ja pappilaa kohden, ja\nsanaa sanomatta astui hän veneesen. Sanna ja paimenpoika seurasivat\nhäntä ynnä hänen noutajansa.\n\nHiljaa kulki vene Kataraan päin rantoja pitkin, jottei näkyisi, jos\nsattuisi ken vihollisista silmäilemään järvelle. Monta sanaa ei\nveneessä puhuttu, ennenkuin oltiin toisella puolella. Siellä silloin\nkirkkoherran käskystä Sanna kertoi täydellisemmästi, mitä Myrrän ja\nKauniaisten tienoilla edellisen päivän ja yön kuluessa oli tapahtunut\nja miten vihollisjoukko oli saarelle pelastunut. Ja kauhistuen kuulivat\nkuuntelijat Sannan puhetta, joka heille melkein uskomattomalta tuntui.\n\nPirunvuoren kohdalla laskivat pakolaiset maalle ja astuivat vuorelle.\nSiellä vuoren rotkoissa tapasivat he useita tovereita. Vuoren huipulla,\njosta näkyala on lavea, seisoi joitakuita, jotka vuorotellen pitivät\nsilmällä, mitä järvellä näkyisi.\n\nAamupuoleen yötä, kun aurinko nousi, huomasivat nämä tarkastajat useita\nvihollisia kulkevan rantoja pitkin järven toisella puolella, ja\nosasivat arvata, että nämä rannoilla hakivat veneitä. Sannan kertomus\noli niin kaikkia kauhistuttanut, että he jo mitä pahinta aavistivat.\nMutta kun päivän kuluessa rantoja kiertävät palasivat, kiittivät\nsaarella oliat Jumalaa. Koko päivän olivat he kumminkin peloissaan,\nsillä aina tuon tuostakin näkivät he vihollisiaan.\n\nRauhattomin kaikista oli Sanna. Saarelle tultuaan oli hän väsymyksestä\nvaipunut maahan, mutta taasen pian tointunut. Verisiä aaveita näki hän\nympärillänsä, minne vaan silmäili. Kirkkoherran lohdutukset eivät nyt\nenää riittäneet. Sanna parka katui, että hän oli oman kotinsa rannoilta\nlähtenyt. Kentiesi eli Hannu vielä haavoitettuna? Ja ukko Jeremias\ntorpassa -- ken hoiti häntä? Näissä mielikuvituksissa, joihin nuo\nveriset haamut aina tunkeusivat, kului Sannalta päivä.\n\nToinen rauhaton oli kirkkoherra. Hän näki omiensa olevan hyvässä\nturvassa; mutta hänen mieltänsä viilsi se ajatus, että hänen olisi\ntullut jäädä siihen suojapaikkaan, mihin hän ensin oli turvautunut.\nVihollisia lähempänä ollessaan saattaisi hän paremmin havaita, mitä\nheillä oli tekeillä.\n\nKun päivä oli kulunut ja ilta taasen tullut, kuulivat saarelle\npiilouneet kummastellen kirkkoherran sanovan: \"Minä lähden tänä yönä\ntakaisin mannermaalle!\"\n\nEnnenkuin kukaan tähän ennätti sanaa sanoa, oli Sanna jo huutanut:\n\"Minä, minä tahdon varmuutta; tahdon tietää, missä Hannu on; jos hän on\nkuollut, tulee minun seurata hänen viimeistä käskyään. Minun tulee\nhoitaa ukko Jeremiasta. Minä seuraan teitä\".\n\nSiinä nousi kiista saarella. Kaikki kielsivät kirkkoherraa menemästä;\nmutta tämä kielto ei mitään vaikuttanut. Sannalla olisi ollut lähempi\nmatka kotiaan saaren toisesta päästä, mutta yksinään, kuu ei kukaan,\ntahtonut hänen kanssaan tänne lähteä, pyysi hän hartaasti saada seurata\nkirkkoherraa, ja siihen tämä viimein myöntyi, vaikka vastahakoisesti.\n\nYön tullessa lykättiin vähäinen vene vesille. Siihen istui kirkkoherra,\nSanna ja Hiedan isäntä, joka, vaikka ei lähtö ensinkään ollut hänelle\nmieleen, ei laskenut kirkkoherraa yksin menemään. Veneesen oli sen\nlisäksi viety ruokavaroja. Tuo oli vähän kummastuttanut niitä, jotka\nsaarelle jäivät. \"Ken tietää, mihin niitä tarvitaan\", oli kirkkoherra\nsanonut.\n\nSamaa tietä kuin he edellisenä yönä olivat tulleet, soutivat he nyt\ntakaisin. Nyt kului heiltä matka sanaa sanomatta, ennenkuin he rannalle\npääsivät. Silloin nousi täysi kiista siitä, että kirkkoherra vaati\nisäntää palaamaan takaisin Karkunkylän saarelle.\n\n\"Mitä voi tapahtua, sitä en tiedä; mutta jos mitään pahaa toiselle\ntapahtuisi, en tahdo siihen olla syyllinen\", sanoi hän. Ja tähän\nkäskyyn sai isäntä tyytyä.\n\nTorpan edustalla erkani Sanna kirkkoherrasta. Pitkiä lähtöpuheita ei\nsiinä pidetty. \"Mene, tee tehtäväsi! Jumala olkoon kanssasi!\" Tämä oli\nkirkkoherran hyvästijättö. Ja Sanna lähti murtunein mielin kulkemaan\nkahden penikulman pituista matkaansa, lähti kulkemaan kiireemmästi kuin\noli tullut. Mutta kirkkoa kohden kulki varovasti kirkkoherra.\n\nPappilan tienoilla ei eilisestä ollut mitään muuttunut. Pappilassa ja\nMäkelän taloissa yhä majailivat venäläiset. Mutta päivän kuluessa oli\nkumminkin tapahtunut jotakin; sillä pappilan pihalla huomasi\nkirkkoherra koko joukon sotilaita, jotka siihen olivat levolle\nlaskeuneet, ja pari kolme, jotka kulkivat siellä ympäri. Kauhukseen\nhuomasi kirkkoherra myös, että hirtetty Mäkelän isäntä vielä puun\noksassa riippui.\n\nMitään suurempaa kummaa ei kumminkaan ollut tapahtunut kuin se, että\nvenäläisiä oli tänne kirkonkylään kokoontunut Tyrväältä päin yhä\nenemmän. Karkku oli eri joukkojen kokoontumispaikka.\n\nKun kirkkoherra tuli kirkkoon, huomasi hän, että siellä hänen poissa\nollessaan olivat viholliset käyneet. Sakariston ovi oli rikottu, useat\nvallassäätyläisten hautakammiot avatut ja ryöstetty, mitä kallista\nniistä oli löydetty. Tässä ryöstössä oli kadonnut muun mukana\nhopearisti ja hopealevyt laamanni Collanius'en arkusta.\n\nEi osannut kirkkoherra Enckel silloin aavistaa, että puolentoista sataa\nvuotta myöhemmin hänenkin hautakammiotaan saastutettaisiin!\n\nNähtyään mitä kirkossa oli outoa nähtävänä, nousi kirkkoherra jälleen\nsumeaan piiloonsa. Siellä hän räystääsen kaiversi vähäisen reijän,\njosta hänen sopi nähdä ainakin osa siitä, mitä ulkona tapahtui. Mutta\nyö kului rauhassa; hän ei nähnyt mitään entistä oudompaa.\n\nNäin kului kaksi vuorokautta. Kirkkoherra huomasi niiden kuluessa, että\nvihollisjoukko ympäristössä aina vaan eneni. Mutta mistä päin nämä\ntulivat, sitä hän ei nähnyt. Kirkossa vielä käytiin useita kertoja, ja\nhautakammiot mullistettiin vielä pahemmasti.\n\nNeljännen päivän ehtoopuolella marssi sotalauma pappilasta Mäenkylään,\nja silloin, kun kirkkoherra huomasi, että sillä oli poislähtö mielessä,\nuskalsi hän astua ulos piilostaan; mutta vasta päivän hämärtäessä hiipi\nhän varovasti asuntoonsa. Venäläiset olivat todellakin lähteneet; mutta\nheidän jälkiään näkyi pappilassa.\n\nKirkkoherran ensi työ oli kiittää Jumalaa ja toinen ottaa hirtetty\nalas.\n\nNyt seuraavan yön kuluessa ei kirkkoherra kumminkaan nukkunut. Hän\npelkäsi vihollisten palaamista. Mutta kun aamu valkeni ja hiljaisuus\nvallitsi, tiesi hän varmaan, että viholliset olivat lähteneet.\n\nTähän päätökseen tuli hän siitäkin, että aamun koittaessa pappilaan\nlähestyi muutamia seurakuntalaisia, jotka mannermaan metsistöön olivat\npaenneet. Surullisin, mutta samalla kiitollisin sydämin tapasivat he\ntoisiaan. Mannermaan metsistöön paenneet tiesivät kertoa, että eilen\niltasella olivat ne viholliset, mitkä olivat pappilan tienoilla\nmajailleet, yhtyneet Huidan talon luona Pirkkalasta ja Suoniemestä päin\ntulevain vihollislaumojen kanssa ja siitä sitten myöhemmin pahaa\ntekemättä marssineet tietä Kyröön ja Mouhijärvelle päin.\n\nPaljon oli näillä Karkun pitäjään asukkailla, jotka nyt toisiansa\ntapasivat, toisilleen kertomista. Mutta se jätettäköön kertomatta.\nMainittakoon vaan se, että kirkkoherra pian keskeytti heitä ja kutsui\ntyöhön. Kirkko oli ensinnä puhdistettava, haudat korjattavat ja\nsuljettavat.\n\nSamana päivänä pidettiin jumalanpalvelus kirkossa. Tähän tilaisuuteen\noli suurin osa Karkunkylän saarella pakolaisina olleista tullut. Mutta\nennenkuin jumalanpalvelus alkoi, haudattiin Mäkelän vanha surmattu\nisäntä.\n\nSeuraavana päivänä iltapuolella saatiin sanomia Suoniemeltä. Niiden\ntuojia olivat vanha Erkki, Hannun isä, ja Priita, Hannun sisar. He\ntiesivät lisätä Sannan kertomukseen hirmuisia asioita.\n\nIsänsä kanssa oli Priita ollut Maurille menossa, kun he saivat tiedon\nvihollisten tulosta. Silloin olivat he palanneet kotiinsa. Mutta kun\nsavu Myrrällä tapahtuvasta tulipalosta näkyi heille, olivat he pelosta\nvetäytyneet kauemmaksi metsään ja siellä viipyneet yöhön saakka. Vasta\naamupuolella yötä olivat he palanneet kotiinsa ja siellä tavanneet ukko\nJeremiaksen. Hän oli alussa nukkunut, mutta pian sen jälkeen herännyt\nja jutellut kummallisia asioita. Että hän oli pahasti haavoitettu, sen\nolivat vasta silloin isä ja tyttö huomanneet. Hän oli jutellut Hannusta\nja Sannasta ja vihollisista hirmuisia kertomuksia, joista eivät he\nvoineet muuta päättää, kuin että nämä olivat surmatut. -- Koko päivän\nolivat he kumminkin odottaneet, ja kun iltapuolella Jeremias\nhaavoihinsa kuoli, oli Priita uskaltanut kulkea Kauniaisten kartanoon\npäin. Mutta tiellä, ennenkuin hän tuli sinne, oli hän kuullut hirmuisen\njulmia huutoja, jotka häntä olivat niin peljästyttäneet, että hän\nkiireesti pakeni isänsä luo. Vasta neljännen päivän ehtoopuolella, kun\nei Hannua, ei Sannaa eikä ketään kuulunut, oli hän taasen uskaltanut\nlähteä kylään; mutta sinne tullessaan oli hän nähnyt tietä pitkin\nkulkevan hirmuisen suuren joukon vihollisia. Näitä peljäten oli hän\ntaasen vetäytynyt takaisin; mutta myöhemmin illalla taasen lähtenyt\ntiedustelemaan. Isä oli hänen poissa ollessaan laittanut Jeremiakselle\narkun.\n\n\"Yöllä, kun ei mitään vihollisista kuulunut\" -- jatkoi Hannun sisar --\n\"tulin Kauniaisten kartanoon. Siellä tapasin nyt muutamia kyläläisiä.\nOsa heistä seisoi pihan syrjässä, missä oli vähäinen kumpu. Tämä oli\navattu ja sen sisästä löydetty useita surmattuja venäläisiä; toinen osa\nkyläläisistä seisoi taempana rannalla ja ihmetteli ja kuunteli.\nSaarelta kuului kummallisia valituksia, ja saaren rannalla näkyi\nhoipertelevia olentoja -- ihmisiäkö vai haamuja, sitä emme tienneet,\nennenkuin muutamat meistä, jotka rannalla seisoimme, uskalsivat Hannun\nvähäisellä veneellä, jonka joku oli Siuron kohdalta rannalle vedettynä\nlöytänyt, lähestyä saarta. Nämä palasivat pian ja tiesivät kertoa, että\nsaarella oli venäläisiä, nähtävästi nälkään nääntymäisillään. Miten he\nolivat saarelle tulleet, ei osannut kukaan sanoa; miks'eivät he\nsaarelta lähteneet samaten kuin olivat sinne tulleet, sitä emme\nymmärtäneet, ennenkuin havaittiin eräällä kivellä hyvän matkaa saaresta\nKuljun kirkkovene ylösalaisin. Sillä arvattiin venäläisten saarelle\npäin soutaneen, mutta mikä oli heiltä veneen vienyt, se oli mahdoton\narvata silloin. Kauniaisissa viettivät muutamat yön; minä palasin\nkotiin kertomaan, mitä olin kuullut ja nähnyt. Paljon unta emme\nsilmiimme saaneet, Hannua kun kaipasimme. Toivoimme kumminkin aina\ntähän aamuun asti, että hän elävien joukossa olisi. Mutta silloin\nsaimme sanoman, että hän pää halaistuna oli järvestä löydetty\".\n\nHannun sisar, kun hän puheessaan oli tähän saakka päässyt, ei enää\nsaattanut kyyneleittensä ja itkunsa tähden jatkaa, jonka vuoksi vanha\nukko, Hannun isä, hiljaisella ja värisevällä äänellä lisäsi:\n\n\"Tämän sanoman saatuamme läksimme kartanoon. Siellä näin ainoan\npoikani. Surmattu, kahdenkertaisesti surmattu hän oli. Liitimme yhteen\nneljä lautaa, teimme hänelle viimeisen vuoteen ja toimme hänen ja\nJeremiaksen tänne Hannun veneellä. He odottavat nyt siunausta, hyvä\nkirkkoherra!\"\n\nTytön kertomus oli herättänyt kummallisia arveluita; mutta ukon lyhyt,\nvakava lause ja ääni, jossa murtunut sydän ilmaisi itsensä, saivat\nkuulijat surumielisiksi. He silmäsivät rantaa kohden; siellä lepäsivät\nuhrit kirveellä veistettyjen lautojen välissä.\n\n\"Entäs venäläiset saarella?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"Ne odottavat siellä Kaikkivaltiaan tuomiota\", vastasi ukko yhtä\nvakavasti.\n\n\"Nälkäkuolemaa siis!\"\n\n\"Minä tiedän, mitä te ajattelette, kirkkoherra! Teidän sanoissanne oli\nnuhdetta, oli ajatus: 'Olkaa armahtavaiset, niinkuin taivaallinen\nisänne armahtavainen on'. Mutta olivatko he armahtavaisia? Käykää\nmeillä katselemassa, mitä he ovat tehneet, niin te unohdatte tämän\nkäskyn armahtavaisuudesta ja muistatte: 'Silmä silmästä, hammas\nhampaasta'. Sen lisäksi on armahtavaisuus nyt jo liian myöhäistä\".\n\nKirkkoherra yritti puhua jotakin, mutta silloin muisti hän hirtetyn\nisännän. Kentiesi tunsi hän nyt itse jotakin yhtäläistä, jotakin\nsemmoista, mitä asui ukko Erkin sydämessä; sillä ihminen oli hänkin,\nkärsinyt oli hänkin; kalpeiksi muuttuivat nyt hänen kasvonsa, ja hän\nmumisi vaan: \"Se on hirmuista!\"\n\nMutta ukko Erkki vastasi. \"Hirmuista! Jos olisi heitä siellä sata, niin\nsitä parempi! Sadan sydämet joutuisivat silloin matojen syötäviksi;\nsadan leukaluut saaren rannoilla ajelemaan aamu- ja iltatuulen käsissä.\nJa missä on Sanna, poikani kihlattu morsian? Venäläisten vallassa\narvattavasti; kentiesi saarella olevain surmaamana, ja te säälitte\nvielä!\"\n\nSanna! Nyt vasta muisti kirkkoherra häntä. \"Eikö hän ole jo useita\npäiviä sitten ollut kotonansa?\" kysyi hän hämmästyen.\n\n\"Kotona ei häntä ole näkynyt, sittenkuin hän pyhäaamuna läksi\", vastasi\nukko.\n\n\"Siis on hänkin joutunut tämän julman, hirveän vihan uhriksi\", lausui\nkirkkoherra. \"Hänen intonsa on saanut hänen onnettomuuteen. Vaan älä\nsure, Erkki! Ole vakuutettu siitä, että sekä poikasi että Sanna, jos\nhänkin todella on kuollut, ovat kuolleet rehellisten tavalla\".\n\nTämä lause oli olevinaan lohdutus vanhukselle, mutta semmoiseksi hän ei\nsitä ymmärtänyt. Hän vastasi kiivaammasti kuin ennen: \"Minä tiedän sen,\nminä, joka seison tässä, niinkuin karsittu petäjä mäellä. Kaikki,\nkaikki, mitä minulla oli rakasta, on tuonen koura korjannut\". -- --\n\nHannu ja Jeremias haudattiin. Ei ollut ruumiitten saattojoukko suuri.\nErkki, Priita ja, paitsi kirkkoherraa, muutamia kyläläisiä seisoi\narkkujen ympärillä, kun nämä kirkon permannon alle laskettiin.\n\nMutta mihin oli Sanna joutunut? Varmaankaan et, lukiani, tyytyisi, jos\nsanoisimme, että siitä päivästä, jona hän katosi, ei ole häntä\nkotiseuduilla nähty eikä hänestä paljon kuultu. Sama uteliaisuus, mikä\nkumminkin oli murheen yhteydessä, vaivasi myöskin kirkkoherraa. Hän\nkatui, että hän oli ottanut Sannan mukaansa Karkunkylän saarelta, ja\nhän tiedusteli Sannaa kaikkialta; mutta aikoja kului, ennenkuin hän sai\ntietoja hänestä.\n\nMihin oli Sanna joutunut?\n\nHän oli, kuten tiedämme, yöllä lähtenyt pappilasta. Hän oli lähtenyt\nkiireesti kulkemaan kotiinsa päin. Vihollisia hän ei osannut suuresti\npeljätä; vihollisia hän ei myöskään alussa kulkuansa nähnyt. Jo oli hän\nonnellisesti joutunut muutamia virstoja, ehtinyt Mäenpään rustitilalle\nsaakka. Mäenpään rustitila on mäen törmällä; sieltä viepi tie\nalangolle. Mäkeä alaspäin juoksi Sanna, kun kuuli jonkun tulevan\ntakanansa. Hän silloin katsahti taakseen ja näki siellä vihollisen\ntulevan. Hän poikkesi nyt tien syrjälle; mutta ennenkuin hän ennätti\npiilopaikan löytää, oli venäläinen hänet saavuttanut ja kiini ottanut.\nTurhaan rukoili hän; vihollinen vaan nauroi, taputti hänen vaaleita\nposkiaan ja nimitti häntä \"prekrasnaja matuskaksi\" sekä talutti hänet\nsitten väkisin Koljaan taloon.\n\nTähän taloon oli muutamia venäläisiä asettunut asumaan. Kun Sanna\nkiiniottajansa kanssa sinne tuli, nousi majailevissa siellä riemuhuuto.\nHe puhuivat kauniisti, jotta Sanna huomasi, ettei heillä ollut aikomus\nhäntä surmata. Mutta kumminkin Sanna pelkäsi heitä enemmän kuin\nkuolemaa. Ja Sannalla oli syytä tällaiseen pelkoon. --\n\nSannan ei tarvinnut surmaa peljätä, ja kumminkin katosi hän\ntietämättömiin kotiseudultaan! Seurasiko hän, uljaan Hannun morsian,\nsiis armaansa murhaajia?\n\nEi! Ja kumminkin katosi hän?\n\nHän katosi kuolemaan! Kun hän huomasi, mikä häntä odotti, mitä varten\nhän oli vangiksi otettu, sai kauhu ja inho hänessä vallan.\nMuistakaamme, mimmoisessa tilassa hän oli, kun hän pappilasta lähti.\nHannun haamu viittasi hänelle. Hän muisti, mitä Hannu oli peljännyt,\nkun he Myrrän talon läheisyydessä piilousivat. Tämä kaikki sai hänen\nhurmioon. Kun venäläiset rupesivat häntä hyväilemään, asettausi hän\nlevolliseksi ja petti siten vainoojansa. Nämä eivät osanneet\naavistaakaan, mitä neidon mielessä liikkui. Ja kun hän kulki huoneessa\nympäri, eivät he ensinkään arvanneet, mitä tämä aikoi, kunnes he eivät\nenää voineet estää häntä tuumaansa toteuttamasta.\n\nPyssyjen vieressä nurkassa oli muutamia miekkoja ja muita aseita. Sanna\nlähestyi niitä, hän koski niihin; kukaan ei estänyt häntä. Yksityistä\nnaista ei tiennyt kukaan peljätä. Hän nosti miekan; hän katseli sen\nkärkeä, sen tutkainta, ja ennenkuin venäläisten hirmuhuuto oli\nennättänyt kajahtaa, oli Sanna kätkenyt terävän tutkaimen syvälle\nrintaansa, syvälle sydämeensä.\n\nSanna oli surmannut itsensä, päästäkseen siten vapaaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnemmän kuin puolentoista vuosisataa on kulunut niistä ajoista, joina\nnämä seikat tapahtuivat; toista sataa vuotta on vähäinen saari\nKulovedessä kantanut nimeä _Sadan leukaluut_.\n\nIhmispolvi ihmispolven perästä on elänyt, on kuollut seuduilla, missä\nne seikat tapahtuivat, joista olemme kertoneet. Tapaukset ovat\nmuistosta kadonneet, mutta nimi _Sadan leukaluut_ elää vielä.\n\nOlisi ehkä ollut velvollisuutemme kertoa, miten venäläiset saarella\nkuolivat nälkään. Mutta semmoinen kertomus ei luullaksemme olisi\nmiellyttänyt muita kuin niitä, jotka kertomuksissa rakastavat sitä,\nmikä hirmuista on. Itse he kuvitelkoot, miten nälkäkuolemaa kuollaan.\n\nVuonna 1866 parannettiin Karkun kirkkoa. Sen kiviset seinät olivat\naikojen kuluessa kaarevan muodon saaneet, ja niissä nähtiin isoja,\nuhkaavia repeämiä. Katto purettiin ja seinäin päädyt alennettiin. Siinä\nsilloin, kun katto oli purettu ja kirkon ylisille pääsi Jumalan päivä\nloistamaan, huomattiin muurinraossa vanha puulusikka. Se oli\nmuinaiskaluja, se oli muisto aterioista, joita kirkkoherra Enckel\nkirkon ylisillä Ison Vihan aikoina oli syönyt.\n\nSamana vuonna laitettiin kirkkoon uusi lattia. Lattian alla olevat\nhautakammiot tyhjennettiin, ja ruumiit, mitkä näissä kammioissaan\nolivat satoja vuosia nukkuneet, kannettiin kirkon pihalle ja syydettiin\nsuureen yhteiseen hautaan. Julmaa oli nähdä, miten tässä meneteltiin,\nmiten arkut poltettiin, sittenkuin niiden sisällys oli kaadettu tuohon\nyhteiseen hautaan. 40 miestä askaroitsi tässä työssä 3 päivää.\n\nNiiden ruumiiden joukossa, jotka olivat heitettävät tähän yhteiseen\nhautaan, oli myöskin kirkkoherra Enckelin. Hän lepäsi tammisessa\narkussa kirkon alttarin lähellä; sieltä kannettiin hän ulos, ja arkku\navattiin. Täydessä papinpuvussa makasi arkussaan kirkkoherra. Arkku\nkaadettiin, ja muinaisten sanankuuliainsa kanssa olisi kirkkoherra\nsamaan hautaan tullut mullatuksi, ellei joku, jonka sydäntä tämä\nmenetteleminen koski, olisi pakottanut miehiä ottamaan ruumista ylös.\nSe pantiin sitten takaisin omaan arkkuunsa ja sai sijansa alttarin alla\nKarkun kirkossa, missä se nyt ainoana kirkon permannon alla lepää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän loppukoon tämä kertomus. _Vanhat ovat kadonneet, kaikki ovat\nuusiksi tulleet_.\n\n\n\n"]