[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpp2jpqWplsmHMYP_5qXPTNfGOM_cHE5K8RwK1NMDntQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},570,"Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III","Gummerus, K. J.",1840,1898,"570-gummerus-k-j-alkuperaisia-suomalaisia-uuteloita-ii-iii","570__Gummerus_K._J.__Alkuperäisiä_suomalaisia_uuteloita_II-III",null,"novelli",[],[],"fi",1873,64606,382990,false,41442,[22],"Finnish fiction",[24],"Short Stories","\"Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III\" by K. J. Gummerus is a collection of narratives written in the early 20th century. The text contains various stories centered around familial and social themes, likely drawing on Finnish culture and traditions, with rich characterizations and life reflections.  The opening of the work sets the stage on a cold Christmas Eve in the modest home of leskirouva Burg, who is surrounded by her young grandchildren, Ellen and Maurits. The family, though financially struggling, finds warmth in their heart-felt traditions and the love they share. As the elderly matriarch reads from the Bible, memories of better times surface, yet the joy of the season brings smiles and a sense of togetherness. Ellen and Maurits exchange gifts made with love, leading to a moment where the grandmother offers to share stories from her past, hinting at deeper life lessons about love, loss, and resilience that will unfold through her narratives. (This is an automatically generated summary.)",[],164,"Kokoelma sisältää kertomukset Kaksi jouluaattoa ja Takaus. Tarinat seuraavat säätyläisperheiden elämää, onnen kääntymistä ja nuorten välistä kiintymystä 1800-luvun puolivälin Suomessa.","K. J. Gummeruksen 'Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 570. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISIA UUTELOITA II-III\n\nKirj.\n\nK. J. Gummerus\n\n\n\nK. J. Gummerus, Jyväskylä, 1901.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKaksi jouluaattoa:\n\n  Ensimmäinen.\n  Toinen\n\nTakaus:\n\n    I. Poika, joka puhuu rakkaudesta, ja tyttö, joka puhuu kuolemasta.\n   II. Kolme nuorukaista lähtee Pohjanmaalta Helsinkiin.\n  III. Pohjalaisten vuosijuhlassa.\n   IV. Rotherin herrasväki Helsingissä.\n    V. Nimeksi vaan.\n   VI. Ihmeellinen asia, joka saa Rotherin herrasväen tuota pikaa\n       lähtemään Helsingistä.\n  VII. Vilhelmin syntymäpäivä.\n VIII. Minkälainen mies Löf oikeastaan oli.\n   IX. Odottamaton tapaus.\n    X. Patroni Rother toistamiseen Helsingissä.\n   XI. Ylkä ja morsian.\n  XII. Takaus maksetaan.\n XIII. Löfin vehkeet ja viimeinen yritys.\n  XIV. Loppu.\n\n\n\n\nKAKSI JOULUAATTOA.\n\n\n\nENSIMMÄINEN.\n\n\nUlkona oli pakkanen ja myrsky, mutta leskirouva Burgin vähäisessä\nhuoneessa oli lämmin. Valkea paloi takassa, jonka edessä asukkaat\nistuivat. Näitä asukkaita oli kolme: vanha rouva itse sekä hänen\ntyttärensä tytär ja poika.\n\nVarallisuus -- sen sanoi jo ensi silmäys -- ei vallinnut suuressa\nmäärässä tässä huoneessa. Vasemmalla ovesta seisoi pituusseinällä vanha\nvuode, joka oli peitetty kirjavalla raanulla. Vastapäätä ovea seisoi\npöytä ja oikealla seinällä molempain huoneessa olevain vähäisten\nakkunain välillä ijäkäs, korkea, lähes kattoon saakka ulottuva suuri\nkaappi. Joitakuita tuoleja löytyi kamarissa ja vieläpä keinutuoli\nkeskellä lattiaa, joka melkein umpeen oli peitetty matoilla. Molemmin\npuolin takkaa nähtiin muutamia keitinastioita ja joitakuita\nruoanlaitokseen kuuluvia kaluja.\n\nKaikki kapineet, mitä huoneessa löytyi, olivat vanhoja ja todistivat\naikakaudesta, jona olivat olleet talossa, missä rikkaus oli asunut.\nVanhan kaapin liisteet olivat kerran olleet kullatut, samatenpa vuoteen\npäätykin. Tuolien istuimet olivat kerran olleet pehmeät, ja etenkin\nkeinutuoli, ainoa kalu, mikä paremmin oli aikojen vaiheita kestänyt,\nviittasi aikoihin, jolloin kaikki oli ollut toisin kuin nyt. Matot\nlattialla olivat samaten kuin huonekalut vanhat; mitä ainetta ne\nalkuaan olivat olleet, sitä oli nyt mahdoton eroittaa; useissa kohden\nolivat ne myös rikkinäiset. Sanalla sanoen: kaikki, mitä huoneessa\nlöytyi, todisti kuluneita parempia päiviä. Mutta vaikka huoneessa\nkaikki muistutti onnellisempia aikoja, asui kumminkin siellä järjestys\nja siisteys, ja ken asukkaita silmäili, hänen olisi ollut vaikea\npäättää sitä aikaa, josta huonekalut muistuttivat, onnellisemmaksi\nnykyistä.\n\nLeskirouva Burg istui takan edessä, tyttö toisella, poika toisella\npuolellaan. Hän oli vanha ja hänen hiuksensa olivat harmaat. Hänen\nvaatteensakin vähän viittasivat niihin aikoihin, joista huonekalut\nmuistuttivat. Siinä istuessaan oli hänen käsissänsä vanha, suuri\nRaamattu, jota hän polveansa vastaan nojasi ja luki hiljaisella, mutta\nvakavalla äänellä.\n\nLeskirouva Burgin tyttärentytär, joka suurilla, ajattelevilla\nsilmillään katseli liekkien leikkiä takassa olevain puitten ympärillä,\noli nuori. Hän oli pitkä ja suora vartaloltaan. Hänen kasvojensa muoto\noli kauniinta, mitä nähdä saattaa. Hänen päätään ei peittänyt huivi;\nmustat hiukset sitä kaunistivat, mustat silkinhienoiset hiukset, jotka\npaksuun, pitkään palmikkoon pantuina valuivat alas hänen hartioilleen.\nHänen pienet kätensä olivat ristissä; hän kuunteli hartaana, mitä hänen\nvanha äitinsä äiti luki. Vanha rouva luki kertomusta Kristuksen\nsyntymästä; sillä nyt oli jouluaatto.\n\nRouvan toisella puolella istui poika. Hän oli sisartaan nuorempi, sen\nheti huomasi. Sisarensa näköinen oli hän, ja samaten kuin tämä, istui\nhänkin kädet ristissä hartaasti kuunnellen, mitä vanhus luki.\n\nTämä kolmipolvinen perhe, vaikka siitä keskimmäinen polvi -- nuorten\näiti -- oli poissa, näkyi olevan onnellinen, sillä sitä osoitti sekä\nvanhan että nuorten silmäykset, nyt kun rouva herkesi lukemasta ja\nlaski helmaansa suuren painavan kirjan. Mutta vaikka vanhan rouvankin\nsilmät, kun hän lapsensa lapsia silmäili, osoittivat sitä hiljaista\nonnellisuutta, joka syntyy ainoastaan puhtaassa sydämessä, sanoivat\nkuitenkin ne rypyt, joita oli vanhuksen korkeassa otsassa, että tämä\nnykyinen tyytyväisyys ei aina ollut vallinnut hänessä; sillä nämä\nrypyt; jotka olivat syvään kaivetut, saattoi olla ainoastaan surun\ntyötä -- aika yksinään ei semmoisia kaiva. Mutta että ne surut, jotka\ntuon korkean ja kerran sileän otsan olivat rypyille saaneet, eivät\nvoineet kukistaa eikä masentaa hänen sieluaan, sen näytti koko hänen\nolentonsa nyt, kun hän nousi ja laski pyhän kirjan pöydälle. Hän oli\nnäet suora vielä; ei suru eikä aika, kuten usein molemmilla on tapana,\nolleet saaneet hänen korkeaa vartaloaan kukistumaan. Hänen\naskeleensakin olivat vakaiset eivätkä ensinkään sallineet aavistaa,\nettä se, jonka ne olivat, jo oli nähnyt enemmän kuin seitsemänkymmentä\nvuotta kuluneen siitä päivästä, jona hän rikkaassa kodissaan ensi\nkerran, silloin hoiperrellen, äitinsä sylistä isänsä luo kulki.\n\nPöydällä seisoi kolmihaarainen kynttilä suuressa, korkeassa, vaskisessa\nkynttiläjalassa. Vanha rouva laski kirjan sen viereen. Sitten sanoi\nhän:\n\n\"Päivä on jo ehtoolle kulumaisillaan. Sytytä kynttilät, Maurits, ja\nsinä, Ellen, katso kelloa, eikö jo ole aika, että viet lahjasi\nkauppaneuvokselle!\" -- Kun vanhus viimeisiä sanoja lausui, värähti\nhänen äänensä kummallisesti, niin että nuoretkin sen huomasivat ja\nkatselivat ihmetellen vanhaa isoäitiä.\n\nKaunis tyttö nousi ja avasi oven, joka vei vieressä olevaan vähäiseen\nkamariin. Tämä kamari oli varsin vähäinen. Siinä oli, jos mahdollista,\nvielä vanhanaikuisempia huonekaluja kuin suuremmassa etuhuoneessa.\nSiellä oli vanha sohva, vanha seinäkello, semmoinen kuin rikkaitten\nseinäkellot olivat kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Siellä\nnähtiin seinällä kaksi kuvaa, jotka johtivat huomion kuluneesen\nvuosisataan. Siellä nähtiin piironki, jonka nurkat olivat olleet\nhopeoitut ja jonka jalat olivat leijonan jalkain muotoiset. Tähän\nkamariin pistäysi tyttö, palava päre kädessä.\n\n\"Kello on vasta kuusi\", lausui hän suloisella äänellä; \"vasta\npuolentoista tunnin kuluttua on minulla käsky lahja antaa\".\n\nVanha rouva huokasi. \"Kello kuusi! Sillä tavalla ei jouluaattoa minun\nnuoruudessani vietetty, kuin sitä nyt vietetään. Kun kello löi kuusi,\noli jouluaatto jo loppumaisillaan ja ruokapöytä valmis. Mutta nyt...\nNyt saa minun tyttäreni tytär valmistaa joululahjoja, jotka vasta kello\nkuuden aikana tulevat valmiiksi, valmistaa muille, rahan edestä! Mikä\naika!\"\n\nHiljaa, tuskin kuultavasti oli vanha rouva puhunut. Molemmat, sekä\nEllen että Maurits, olivat kumminkin kuulleet joitakuita sanoja ja\nsiitä ymmärtäneet, että heidän ainoa turvansa maailmassa, heidän\nisoäitinsä, oli murheellinen. He kiiruhtivat molemmat hänen luokseen ia\nsilittivät vuorotellen hänen harmaita hiuksiaan.\n\n\"Se on hyvä, lapset!\" sanoi vanhus, johon nuorien rakkaus vaikutti.\n\"Tänään on jouluaatto. Kadotkoot muistot entisistä ajoista! Sytytä,\nniinkuin sanoin, kynttilä, ja sinä, Ellen, pane pata tulelle sekä\nlipeäkala!\"\n\nVähän ajan kuluttua olivat vanhuksen käskyt täytetyt. Vähäisessä\npannussa lämpeni lipeäkala ja padassa jo aamulla keitetty\nriisiryynipuuro. Köyhä oli tämä perhe; säästöillä olivat he\njouluillaksi saaneet aikaan semmoista ruokaa, joka vallassäätyläisissä\non tavallista. Mutta miten köyhiä he olivat ja kuinka säästäväisesti he\nsaivat elää, se näkyi siitä, että he jo aamulla, samalla kuin huoneensa\nlämmittivät, olivat puuronsa keittäneet; sillä heillä ei ollut varoja\npuita tuhlata erittäin ruoan keittoa varten.\n\nSe musta muisto, joka äkkiarvaamatta oli tunkeunut vanhan rouvan\nmieleen, oli vähitellen kadonnut, ja nyt loisti entinen hiljainen\nonnellisuus hänen silmistään taasen. Kiikkutuolista, jossa hän istui,\nkatseli hän rakkauden silmäyksillä nuoria, jotka toisiaan auttoivat.\nHuoneessa oli nyt valoa. Haarakynttilä paloi kauniisti.\n\nSilloin pistäysi Ellen pikaisesti kamariin. Kun hän sieltä palasi, oli\nhänellä jotakin vyöliinansa alla kätkettynä. Hän lähestyi hiljaa\nvanhusta, ja kätköstään laski hän vanhuksen helmaan paperiin käärityn\nvähäisen mytyn. Sitten meni hän veljensä luo, ja hänenkin syliinsä oli\nneidolla panna jotakin. Ujona vetäysi hän sitten jälleen takan luo,\nuskaltamatta luoda silmiään niihin, joita tämä hänen käytöksensä oli\nkummastuttanut.\n\nRouva ja nuori poika avasivat kiireesti, sanaa sanomatta, kumpikin\nkäärynsä. Sitten nousivat he yht'aikaa. Vanhuksen silmissä välkkyi\nkyynel. Hiljaa lähestyi hän Elleniä ja suuteli lempeästi hänen\nvalkoista otsaansa. Vanhus ei tätä tehdessään sanonut mitään, mutta\ntarttuen Elleniä käteen lausui Maurits: \"Oma, rakas sisareni!\"\n\nEllen oli palkittu. Armaittensa ilo ja rakkaus oli hänen palkkansa.\nHiljaa ja ujosti sanoi hän: \"Antakaa anteeksi, etteivät lahjani ole\nmistään arvosta!\"\n\n\"Oi Ellen!\" virkkoi silloin Maurits. \"Kuinka paljon parempi minua sinä\nolet! Kuinka monta yötä olet saanut valvoa, ennenkuin tämän aikaan\nsait!\" Ja nyt vei nuori poika vanhuksen nähtäväksi ihka uuden,\nhuolellisesti ommellun päällystakin.\n\n\"Älä ole siitä milläsikään!\" vastasi tyttö. \"Sääliksi minun kävi sinua,\nveli, kun kylmässä juoksit tuon pitkän matkan kouluun saakka\".\n\n\"Mutta minua ei koskaan kylmä haitannut\", väitti poika.\n\n\"Eikö silloinkaan, kun minun puolestani kävit voudin luona tuon\nsilkkihameen tähden, joka tänä iltana on annettava kauppaneuvoksen\ntyttärelle? Eikö silloinkaan kylmä haitannut?\"\n\n\"Minähän heti paranin; kaksi päivää vaan sairastin\".\n\n\"Jumalan kiitos, ettei siitä pahempaa seurannut\", vastasi tyttö.\n\nVanhus ei nuorten väitellessä ollut sanonut mitään. Hän istui suorana,\nkorkeana kiikkutuolissaan, ja hänen silmissään välkkyi nyt ylevä\nloiste; rypytkään hänen otsassaan eivät nyt näkyneet. Nyt hänen siinä\nistuessaan, kaunis valkoinen päähine kädessä, semmoinen, jota vanhat\nrouvat siihen aikaan pitivät, näkyi paremmin kuin ennen, että hän oli\nylhäistä sukua, semmoista, joka oli tottunut käskemään. Hänen\ntietämättänsä oli hänen ulkomuotonsa muuttunut semmoiseksi, kuin se oli\nollut hänen onnensa päivinä, joina hän ei tiennyt vielä surua\nmaailmassa aavistaa ja jona myötäkäyminen aina oli seurannut häntä.\nEllen loi silmänsä häneen, ja vaikka tyttö oli tottunutkin aina väliin\nnäkemään muistelmia vanhuksen kuluneista ajoista kuvautuvan hänen\nmuodossaan, katseli hän nyt ujosti maahan ja meni hitaasti ja hämillään\nvanhuksen luo. Hän luuli isoäidin halveksivan lahjaa. Hän olisi\ntahtonut antaa jotakin arvokasta, jotakin kallista, mutta puolen vuoden\nahkeralla säästöllä ei hän ollut saanut toimeen muuta, kuin mitä hän\nnyt oli antanut.\n\n\"Oi äiti! Älä pidä halpana lahjaani!\" rukoili hän.\n\n\"Lahjasi itsessään ei ole kallisarvoinen\", sanoi vanhus oudolla\näänellä; \"mutta minulle se on kalliimpi kaikkia niitä tuhannenkin\nriksin arvoisia lahjoja, joita ennen olen saanut. Ne antoi rikkaus\nvaivatta; tämän lahjan, samoin kuin veljesi lahjan, antoi rakkaus\ntyöllä ja vaivalla. Ellen, minä olen ylpeä sinusta\".\n\n\"Oi äitini!\" oli ainoa, mitä Ellen osasi sanoa; sillä vaikka vanhuksen\nsanat herättivät hänessä suurinta iloa, häpesi hän kumminkin mielestään\nansaitsematonta ylistystä.\n\nEllen oli kätkenyt kasvonsa vanhuksen helmaan. Hän ei nostanut\npäätänsä, ennenkuin vanhus, joka lempeästi oli tytön mustia hiuksia\nsilitellyt ja tätä tehdessään taasen muuttunut, nousi ja siirsi\nkiikkutuolin lähemmäksi takkaa, jossa puut nyt olivat puoleksi\npalaneet. Silloin kohotti hän päätänsä. Hänen poskensa olivat nyt\npunaiset, ilo hohti hänen suurista silmistänsä, ja sanomattoman kaunis\noli hän tuossa.\n\nMutta vanhus alkoi äänellä, joka nyt oli ihan toisellainen kuin ennen:\n\"Lapset! Joululahjaa minulla e: enää ole antaa; aikanani minäkin niitä\nolen antanut. Kumminkin on minulla vielä jäljellä yksi lahja, jonka\nvoin teille antaa. Sen antaminen maksaa minulle kentiesi yhtä paljon\ntyötä kuin sinulle sinun antamasi. Ellen -- Älä katkaise puhettani\",\nlausui hän, kun tyttö aikoi jotakin sanoa. \"Minun lahjani on näkymätön,\nmutta kumminkin voi se olla teille hyödyksi. Minun lahjani on kertomus\nelämäni vaiheista. Siitä ehkä voitte elämänne kuluessa käyttää yhtä ja\ntoista hyödyksenne\".\n\nKun Ellen ja Maurits kuulivat, mistä lahjasta tässä nyt oli kysymys,\neivät he enää vastustelleet. He olivat usein pyytäneet vanhusta\nkertomaan heidän isästänsä ja äidistänsä, joita Maurits ei ollut\nkoskaan nähnyt ja joita Ellen ainoastaan himmeästi muisti. Mutta vanha\nrouva oli aina tästä kieltäytynyt. Nyt siirsivät he tuolinsa lähemmäksi\nkertojaa, iloisina ja uteliaina.\n\nVanha rouva huokasi syvään, ennenkuin alkoi. Nuoret eivät ymmärtäneet\ntämän huokauksen syytä eivätkä osanneet ajatella, että vanha rouva\ntaisteli oman itsensä kanssa. He odottivat vaan uteliaasti.\n\n\"Että minun elämäni aamu oli toisellainen, kuin sen ilta on\" -- alkoi\nvanhus viimein -- \"sen te jo tiedätte. Rikkaassa, suurisukuisessa,\nuljaassa perheessä minä synnyin. Isäni oli korkea-arvoinen virkamies\nRuotsissa. Hän oli aatelista sukua, vapaaherran kruunu oli hänen\nvaakunassaan. Kreivinnaksi mainittiin minun äitiäni. Jo elämäni aamusta\nalkaen opin saamaan kaikki, mitä halusin, ja kuta isommaksi kasvoin,\nsitä enemmän halusin, ja sitä enemmän myös sain. Sydämeni oli kova; jos\nmitään vastenmielistä minulle tapahtui, suutuin hirmuisesti ja annoin\npalkollisten ja muitten, joiden kanssa tulin tekemisiin, tuta sitä.\nMonta kohtaa, nurjaa kohtaa lapsuudestani muistuu vielä nytkin\nmieleeni; monta tapausta, joissa käyttäydyin, kuten se käyttäytyy, joka\nmaailmassa ei näe muuta kuin itsensä, ja joka luulee, että kaikki ovat\nluodut vain häntä varten. Niin kasvoin minä itseeni rakastuneena, ja\nsamaa rakkautta vanhempani ja koko kotoväkeni sekä vieraat yhä vaan\nkiihoittivat, kun he kiittivät kaikkia töitäni. Olin siihen aikaan\nkaunis, ja mikä pahin oli, minä tiesin sen itse ja sain myöskin\nalinomaa siitä kuulla. Kun jouduin sinun ikääsi, Ellen, olin minä täysi\nkeikailia, tunsin maailmaa ja annoin sydämeni oven olla ihka avoinna\nsen turmeluksille. Tunsin maailmaa, sanoin. Minä näin siinä petosta,\nkavaluutta, viekkautta, mutta kaikki, mikä minua itseäni kohtasi, otin\nvastaan täytenä totena. Tansseissa ja muissa juhla-iltamissa olin minä\nillan ruhtinatar. Suurimmat, ylhäisimmät ikävöivät minun suosiotani.\nMinä annoin heidän kiittää itseäni, sillä se hyväili minun\nitserakkauttani; mutta itse olin kylmä ja viekas ja halusin yhä vaan\nuusia kiittäjöitä, ja niitä sainkin kosolta. Tähän aikaan oli minulla\npaljon kosioita, mutta niistä en huolinut kenestäkään. Tein vaan\npilkkaa heistä. Yhä uusia tuli, mutta saivat mennä pilkattuina, samaten\nkuin edelliset. Vihdoin oli pahuuteni mitta täysi. Eräs nuori upseeri,\nSuomesta kotoisin, esitettiin minulle. Odotin tämänkin suusta saavani\nkuulla kiitostani, vaan hän ei sanonut mitään. Minä suutuin. Useita\nkertoja olin hänen parissaan; hän vaan katseli minua. Minä suutuin yhä\nenemmän. Eräänä päivänä tuli hän isäni kamarista, juuri kun olin\nlähdössä ulos. Hän oli vaalea; hän tervehti syvästi kumartaen. Hänen\nnimensä oli Burg; hän oli upseeri, mutta ei kapteinia korkeampi. 'Ah!\nHerra Burg!' sanoin ivallisesti, 'mikä kunnia meille, teidän\nkäyntinne!' -- Hän katseli minua pitkään ja kumarsi uudelleen, mumisten\nhiljaa, mutta kumminkin niin kovaa, että luulin kuulleeni sanat: 'Minä\nolen hullu!' Nämä sanat saivat minun uteliaaksi. 'Te tulitte isäni\ntyköä?' kysyin minä. 'Niin!' vastasi hän, ja hänen huulensa vetäysivät\npilkkahymyyn -- 'ja siellä pyysin minä elämäni seurakumppaliksi\nmaailman suurinta keikailiaa. Mutta' -- lisäsi hän -- 'teidän aikanne\non tärkeä, minun on myös'. Ja kiireesti sekä hyvästi sanomatta läksi\nhän. Minä jäin seisomaan. En ymmärtänyt häntä; mutta tämän pienen\nkohtauksen jälkeen en halunnut lähteä ulos. Kun palasin sisälle, tuli\nisäni minua vastaan hymysuin. 'Tiedätkös vereksimpiä uutisia?' kysyi\nhän, ja kun en mitään vastannut, lisäsi hän: 'Sinulla on uusi kosia,\nherra Burg, tunnetko häntä?' -- Kun en sittenkään mitään vastannut,\njatkoi isäni: 'Minä käskin hänen olla käyntiänsä täällä meillä\nuudistamatta. Totta puhuen' -- lisäsi isäni sitten -- 'ell'et pian\nvalitse jotakuta kosioistasi, uskaltavat sinuun nostaa silmänsä vielä\nluutnantit ja ehkäpä vänrikitkin'. -- En vastannut mitään, nyykäytin\nvaan ylpeästi päätäni. Mutta tämä nuori kapteini ei mennyt mielestäni.\nAina muistin häntä ja kuljin niissä paikoissa, missä ennen olin\ntavannut hänen, saadakseni kostaa. Mutta en tavannut häntä missään.\nSuutuin häneen yhä julmemmasti, ja kun meillä sitten oli suuret pidot,\npyysin isääni kutsumaan häntäkin. Isäni kummastui pyyntöäni, mutta niin\nitsevaltias minä olin, että sain tahtoni täytetyksi. Vaan kuinka petyin\nja vihastuin, kun vierasten seassa en nähnytkään Burgia. Minä olin\nhaleta vihasta. Pari kuukautta oli kulunut siitä, kun hän meillä kävi,\nja aina vaan asui hän minun muistossani. Hän oli ollut ainoa, jonka\nsuusta en ollut saanut kuulla kiitostani, ja sitä minä en voinut\nunohtaa. Itserakkauteni oli kovasti loukattu. Kyselin häntä, ensin\nsalaisesti, sitten julkisesti, vaan turhaan meni kaikki toivoni tavata\nhäntä. Vuosi kului umpeen, ja yhä vaan muistelin häntä. 'Mokomakin\ntuhma; niinkuin isälläni olisi ollut mitään sanomista!' -- lausuin\nitsekseni. -- 'Miksi ei hän suoraan kääntynyt minun puoleeni, niin\nolisin saanut hänelle vastata'. Sillä tämä, etten minä saanut hänelle\nvastata, se juuri poltti minua.\n\n\"Jo oli kaksi vuotta kulunut siitä, kun Burg meillä kävi. Vielä muistin\nnaisen loukatulla itserakkaudella usein häntä, kun eräänä päivänä äkkiä\nluulin näkeväni hänen. Hän oli vaalea, kuten viimeinkin, ja hänen\nhuulilleen näytti tuo iva- ja pilkkahymy hyytyneen kiinni. Nytkin hän\nkatseli minua pitkään ja kääntyi sitten naurahtaen poispäin. Entinen\ntulinen vihani syttyi uudestaan palamaan minussa. En ollut näkevinäni\nhäntä, enkä kumminkaan ketään muuta katsellut kuin häntä. Ilta kului\npian; sen kuluessa en ensinkään tanssinut. Vähää ennen lähtöäni astui\nhän minun luokseni ja kumarsi nöyrästi. Minä iloitsin. Vihdoin ja\nviimein oli hän tullut: minä saisin nyt kostaa. Teeskentelin kuten aina\nennenkin; tahdoin saada hänet ansaan, ennenkuin kostoon ryhtyisin.\nHänen muotonsa oli surullinen ja ajattelevainen. Tuo ilkeä iva oli\nkadonnut hänen huuliltaan. Minun mielestäni oli hän paljon muuttunut.\nMinä puhelin hänen kanssansa, ja tätä tehdessäni oli minulla mielessäni\naina tarkoitus, minkä tähden puhuin. Hän ei nytkään minua kiitellyt,\nmutta koko hänen käytöksessään oli niin paljon kunnioitusta, että minä\njo aloin tuntea kostoni suloisuutta. Ja kun hän pyysi lupaa tullaksensa\nseuraavana päivänä minua tervehtimään, sykki sydämeni ilosta, vaikka\nainoastaan vähäisellä, kylmällä pään nyykähdyksellä hänelle\nsuostumukseni ilmoitin.\n\n\"Siitä alkaen oli hän meillä jokapäiväinen vieras. Me olimme alussa\nmolemmat ilvenäytelmää näytelleet, mutta miten olikaan, tämä näytelmä\njäi toisipuoliseksi. Hän ilveili, teeskenteli, ja minä, joka hänelle\nolin ansan solminnut, minä tartuin hänen ansaansa. Minä olin unohtanut\nkostoni, tai paremmin, minä ajattelin hänen vaimonansa kostaa. Hänen\nsilmänsä, hänen käytöksensä olivat minulle sanoneet, että hän minua\nrakasti, vaikka hänen kielensä ei ollut sitä virkannut. Minä rakastin\nhäntä, minä odotin tuota tunnustuksen sanaa häneltä, ja minä iloitsin\najatellessani saavani kiusata häntä, ennenkuin myöntävän sanani hänelle\nlausuisin. Silloin tuli hän eräänä päivänä luokseni. Hän oli vaalea,\nkoko hänen muotonsa osoitti jotakin kauhistavaa. Minä hämmästyin; mutta\nennenkuin olin ehtinyt mitään sanoa, oli hän langennut polvilleen minun\neteeni. 'Minun pitää lähteä jo tänään, ja minä rakastan sinua kuolemaan\nsaakka!' huusi hän. -- Minun kostotuumani sammuivat, minä vaan näin\nhänen siksi, jota minä rakastin. Myöntösanani oli luiskahtanut\nhuuliltani, ennenkuin siitä itse tiesinkään.\n\n\"Minä olin lyöty omilla aseillani\" -- jatkoi vanha rouva kotvan ääneti\noltuaan. -- \"Minä tartuin armaani käteen ja vein hänen isäni luo. Jo\novella seisoessamme näin, miten vanhan isäni kasvot synkistyivät, ja,\nkun Burg hiljaisella, mutta hätäisellä äänellä häneltä minua\nmorsiamekseen pyysi, soi vastaani isäni ääni kamalana ja kolkkona:\n'Hänkö se sitten sinun valittusi on!' Sen sanottuansa jätti hän meidät\nkamariinsa ja meni ulos. Siinä seisoimme, ja siinä isäni kamarissa\nvannoin minä Burgille ikuisen rakkauden. Olin kyllä huomannut, että\nkihlaukseni oli vastoin isäni tahtoa, mutta tästä tahdosta en ollut\nennenkään koskaan välittänyt. Minä tunsin voimani, enkä nytkään entistä\nenemmän isästäni pitänyt.\n\n\"Isääni en nähnyt, ennenkuin ylkäni oli poissa, ja hän lähti pian.\nOnnellisena vetäysin minä kamariini. Burg oli luvannut palata niin pian\nkuin hänelle oli mahdollista. 'Pari viikkoa kuluu pian, ja sitten olet\nsinä minun', oli hän sanonut. Äkkinäiseen lähtöönsä Ruotsista oli\nhänellä erinomaisen tärkeitä syitä, sukuasioita, joiden hoitamisessa\nhänen läsnäolonsa oli välttämättömästi tarpeellinen.\n\n\"Istuin kamarissani ja luulin vielä näkeväni hänet kadulla, kun isäni\nja äitini, vanhat, kivuloiset vanhempani, astuivat huoneeseen. 'Onneton\ntyttäreni!' oli isäni ensimmäinen sana. 'Onneton tyttäreni!' oli myös\näitini ensimmäinen onnentoivotus. 'Minkälaiseen mieheen olet sitounut!'\nHe tiesivät, mitä minä en tiennyt, että minun sulhaseni oli irstainen,\npahanjuoninen, viekas petturi; he tiesivät kertoa monta häväisevää\nseikkaa hänen elämästään. Mutta minä en mitään uskonut. 'Kavaluutta,\nvalhetta!' -- sanoin ja ajattelin sekä puhkesin vihdoin itkemään.\nSyytinpä vielä kovilla sanoilla vanhempiani siitä, etteivät he enää\nminua rakastaneet. Kyyneleeni, joilla aina olin saanut isäni ja äitini\nsuopeiksi, kun ei muu mikään auttanut -- ja ani harvoin oli minun ollut\ntarvis niihin turvautua -- kyyneleeni nyt vaikuttivat ainoastaan\näitiini. 'Älä itke, oma tyttäreni!' koetti hän lohduttaa. Mutta kun nyt\nensi kerran eläessäni kyyneleeni eivät isäni tunteita hellittäneet,\nitkin yhä vaan katkerammasti. Vaan ensi kerran eläessäni minä nyt\nturhaan itkin. Isäni silmät olivat auenneet. Nyt vasta näki hän, minkä\nperikadon partaalle olin joutunut. -- 'Jos et luovu kunnottomasta\nrakkaudestasi, niin hylkään minä sinut, ainoan lapseni'. Nämä olivat\nhänen viimeiset sanansa, kun hän minun kamaristani läksi. Hän ei ollut\ntätä ennen osannut aavistaa, mitkä tunteet minussa elivät kapteinia\nkohtaan, ja vasta liian myöhään, vasta päivällä, ennen kuin Burg\nminulle rakkautensa tunnusti, oli isäni saanut tietää, mimmoinen se\nmies oli, joka hänen luonansa oli jokapäiväinen vieras.\n\n\"Se päivä oli surun päivä, se, jona isä hylkäsi ainoan lapsensa. Minä\nkuulin hänen sanansa, mutta en niitä ymmärtänyt; ne tuntuivat minulle\nmahdottomilta. Kun isäni läksi luotani, vaivuin minä äitini syliin, ja\nne kyyneleet, jotka nyt vuotivat silmistäni, olivat, niin ainakin\ntahtoisin uskoa, oikeat sydämeni tuskan puristamat. Mutta kauan en\nsaanut tässä äitini helmaan niitä vuodattaa. Kolinaa ja melskettä\nkuului läheisistä huoneista ja huutoja, jotka säikähdyttivät minua.\nYhtäkkiä avattiin kamarini ovi, ja eräs palvelia riensi kiireesti\nsisään. 'Tulkaa, Jumalan tähden! Parooni on pyörtynyt!' huusi hän.\nÄitini lähti horjuen kamarista, ja minun kyyneleeni kuivuivat.\nKiireesti riensimme me, äiti rakastetun miehensä, minä kylmästi\nkohdellun isäni luo. Hän oli pöytänsä viereen tuolille istunut, vaan\nsiitä oli hän kaatunut lattialle. Nyt makasi hän sohvalla -- samalla,\njoka nyt on tuossa pienoisessa kamarissa; -- kamaripalveliat olivat\nhänen siihen nostaneet. -- Ja hän oli kuollut ... kuollut!\n\n\"Kamala päivä, hirvittävä muisto vielä vuosikymmenienkin kuluttua\", --\njatkoi rouva hiljaisella äänellä. \"Jumala, anna minulle anteeksi, jos\nanteeksi antamista semmoiselle, kuin minä olen, on sallittu!\" -- Ja\nvanha rouva laski kätensä ristiin, puhumatta mitään pitkään aikaan.\nVihdoin heräsi hän ajatuksistaan ja jatkoi:\n\n\"Isäni oli saanut sydänhalvauksen. Hän oli istuutunut pöytänsä ääreen\nja alkanut kirjoittaa. Muutamia sanoja oli hän ehtinyt saada\nkirjoitetuiksi, ennenkuin kuolema hänen saavutti. 'Siinä tapauksessa,\nettä tyttäreni, vasten minun' ... oli paperilla; ne oli hän kalmalta\nsaanut kirjoitetuiksi. Minä ymmärsin, mitä näitä sanoja olisi\nseurannut, jos hän olisi voinut jatkaa. Hän oli vaarani nähnyt; hän,\njoka minua niin sanomattomasti rakasti, oli koettanut tällä rikkoa\nminun liittoni, mutta tässä koetuksessa oli hänen sydämensä murtunut.\nOi, jos hän olisi ennättänyt saada kirjoituksensa valmiiksi, olisi hän\nminun elämäni surusta vapauttanut, sillä hän tunsi Burgin! Mutta minä,\nminä itse olin kylvänyt, ja Jumala soi minun niittää\".\n\nVanha rouva painoi kasvonsa käsiään vastaan; hän itki, ja nyt ainakin\nolivat kyyneleet todelliset. Mutta äkkiä kohotti hän päänsä, ikäänkuin\nolisi hän kyyneleitään hävennyt, ja alkoi uudestaan:\n\n\"Minä olin syypää isäni kuolemaan, ja äitini kuolemaan myöskin; sillä\nisäni äkillinen kuolema vaikutti niin voimallisesti heikkoon äiti\nparkaani, että hän kahden kuukauden kuluttua lepäsi samassa haudassa,\nmissä isäni oli viimeisen leponsa saanut. Mutta ennenkuin hän kuoli,\noli hän suostunut minun ja Burgin avioliittoon. Minun sukulaiseni eivät\nvoineet siihen mitään. Ja niin vangittuna olin Burgin ansoissa, että\nminä hänen tahdostaan ja pyynnöstään otin kuulutuskirjan kolme viikkoa\nisäni kuoleman jälkeen. Kahdesti olimme kuulutetut, kun äitini kuoli.\nOlin nyt yksin maailmassa. Kaipauksen ja surun, mikä minua alati\nkalvoi, koetin saada katoomaan sillä, että liitin kaiken onneni toivon\nBurgiin. Hiljaisuudessa vietimme häämme, ja tuskin olivat ne olleet,\nkun jo muutimme kaupungista, missä minua ja minun miestäni yleisesti\nsoimattiin. Sitä ennen muutettiin suurin osa vanhempaini omaisuudesta\nrahaksi. Ainoastaan vähäinen osa, ne huonekalut, jotka täällä näette ja\njoita en sallinut myydä, jäivät minulle muistoksi lapsuuteni ajoista.\n\n\"Me olimme rikkaita. Mieheni otti eron sotapalveluksesta. Lähdimme\nulkomaille. Paikasta paikkaan kuljimme siellä. Minä rakastin miestäni,\nja hänkin näkyi minua rakastavan; alussa luulin ainakin niin. Mutta\nvähitellen heräsin unestani, ja kun nyt silmäni aukenivat, näin minäkin\nBurgin samallaiseksi kuin isänikin oli hänet nähnyt, petturiksi ja\nkavaltajaksi. Kun hän huomasi, että minä hänen sieluunsa olin silmäni\nluonut ja sen nähnyt semmoisena kuin se oli, ilkeänä, pahana, mustana,\nheitti hän yltään peitteen, joka oli hänen todellisen olentonsa\npeittänyt, ja ilmestyi minulle oikeassa muodossaan. Nyt alkoivat\nkärsimiseni! Mitä kaikkia sain minä kärsiä! Mutta peittäköön se musta\nhuntu, jonka verhossa mieheni makaa vieraan maan mustassa mullassa,\npeittäköön se kärsimisteni muistot! Se oli minun rangaistukseni, vaikka\nen silloin sitä aikaa siksi tiennyt. Minä panin katkeruutta katkeruutta\nvastaan, kovuutta ja kovaa kovaa vastaan. Minä sain vaan yhä enemmän\nkärsiä. Neljä vuotta olin ollut sidottuna tähän mieheen. Yksi tytär,\nteidän äitinne, oli meidän onnettoman avioliittomme yhdysside; mutta se\nside ei voinut yhdistää meitä. Minä rakastin tytärtäni, hän vihasi\nhäntä samaten kuin minua. -- Eräänä päivänä katosi hän. Minä odotin\nhänen palaamistansa; vaan hän ei tullut. Kaiken omaisuuteni oli hän\ntuhlannut. Jo oli minulle tulossa se vieras, jota en siihen asti ollut\ntiennyt peljätä -- puute. Me olimme, minä ja tyttäreni, vieraassa\nmaassa, kaukana Ruotsista. Mutta sinne, sinne kuolemaan, synnyinmaahani\ntakaisin halusin minä. Minä möin sormukseni ja kaikki muut, mitä\narvokasta minulla oli, ja läksin matkalle. Tulin Tukholmaan takaisin,\nisäni taloon, syntymätalooni. Neljä vuotta oli kulunut siitä ajasta,\njolloin sieltä läksin. Nyt tulin takaisin. Pehmennyt ei ollut sydämeni;\nviha kaikkia kohtaan oli saanut vallan siinä. Ajattelin uudestaan\nruveta elämään Ruotsin pääkaupungissa, niinkuin siellä ennen olin\nelänyt; mutta nyt, kun tulin vanhaan kotiini, nyt vasta heräsin\nnäkemään kaiken onnettomuuteni. Kunnoton mieheni oli myynyt minun\nsyntymätaloni. Nauraen ottivat minut vastaan ne, jotka nyt siinä\nelivät. Minä sain nyt tuntea sitä kylmää itsekkäisyyttä ja kovuutta,\njolla olin ennen kaikkia muita kohdellut. Hävyn ja surun kyyneliä itkin\nminä nyt. 'Pois, pois täältä!' -- huusin itsekseni, ja pian, ennenkuin\npäivänsä-syöjäin kielekkäät huulet ennättivät liikkeelle päästä,\nennenkuin saivat tietoa minun tulostani, olin minä astunut\nkauppalaivaan, joka oli Suomeen lähdössä.\n\n\"Nyt kääntyivät elämäni vaiheet toiselle uralle. Tähän saakka olivat\nminun varani riittäneet. Mutta nyt, kun Turkuun tulin, olivat ne pian\nlopussa, ja puute irvisteli minulle. Sen voimaa en vieläkään tuntenut.\nMutta jo ensi päivinä sain tuta sitä. Minä möin mitä saatoin, mutta\nvarat, jotka myydyistä tavaroista sain, eivät kauan riittäneet. Kaksi\npäivää olin ruoatta; sillä kerjätä en voinut. Nyt minä kärsin, mutta\nvieläkään en pehmennyt. Ajattelin surmata itseni ja viattoman lapseni,\njoka nälkäisenä itki. Koetin lohduttaa häntä. Aurajoen rantaa pitkin\naloin astua ylöspäin, kun äkkiä outo upseeri seisahtui eteeni. --\n'Taivaan Jumala!' huusi hän. Minäkin olin seisahtunut ja häneen luonut\nsilmäni. Se oli Burg, mutta ei se kuitenkaan ollut Burg. Kaikki\ntunteeni vetäysivät minussa yhteen, vihaksi. Häiritsisikö hän minua\nvielä viimeisessä työssäni maailmassa! Minä koetin väistää häntä.\n'Neiti... Rouva!' sanoi hän. Hänen äänensä ei ollut Burgin. 'Mitä te\ntahdotte!' vastasin minä. 'Te olette heikko, te ette voi hyvin', sanoi\nhän ja tarjosi minulle käsivartensa. Minä en nyt tiennyt mitä tein. Hän\ntalutti minut sanaa sanomatta omaan kotiinsa. Siellä menin tainnoksiin.\nKuinka kauan tunnotonna makasin, sitä en tiedä; mutta kun heräsin, oli\nvirvoittava ruoka ensimmäistä, mitä minulle tarjottiin. Pieni tyttäreni\noli itkusuin ruokaa pyytänyt ja sillä tavalla ilmoittanut salaisuuteni,\njonka Aurajokeen olin aikonut upottaa.\n\n\"Upseeri astui huoneesen. Minä tarkistelin häntä. Kaikki hänessä\nmuistutti miestäni, mutta kumminkaan ei hän ollut mieheni. Hän näki\nhämmästykseni ja hymyili surullisesti. 'Minä olen Burg', sanoi hän\nikäänkuin vastaukseksi minun kysyville silmäyksilleni -- 'sama Burg,\njoka kerran, seitsemättä vuotta takaperin, kävin teidän isänne luona;\nmutta en ole se Burg, jonka nimeä te kannatte, jonka puoliso te olette\nja joka teidät petti'.\n\n\"Nyt sain salaisuuden avaimen. Oli kaksi Burg nimistä veljestä,\nkaksoiset. He olivat nuoruudessaan olleet varsin yhdennäköiset, mutta\nheidän kasvaessaan jo ruvettiin vähitellen havaitsemaan eroitusta\nheidän välillään, niin sisäisten avujen kuin ulkomuodonkin suhteen.\nVanhemman veljen olin ensin nähnyt, nuorempaan olin rakastunut, ja\nnuorempi minun petti. Vanhempi oli pian sen jälkeen, kun hänen tapasin\nisäni huoneessa, palannut Suomeen; ja täällä oli hän minusta kertonut.\nNuorempi oli silloin nauranut ja vannonut, että hän voittaisi minun ja\nkostaisi minulle kaiken sen, mitä pahuudellani olin matkaansaanut. Hän\noli onnistunut, hän oli kostanut; mutta minun kova sydämeni ei vielä\nollut pehmennyt. Eikä se pehmennyt silloinkaan vielä, kun minä\nymmärsin, miten pitkällisillä juonilla olin petetty. -- Vanhempi Burg\noli ollut naimisissa. Vuoden kuluttua siitä, kun hän Tukholmasta\nTurkuun palasi, oli hän sitounut köyhään tyttöön, joka jätti hänelle\nperinnöksi pojan, kun hän kahden vuoden kuluttua kuoli. Hän, minun\nlankoni, oli nyt leski. Tämän kaiken kertoi hän yhtä tietä. Sitten\nkutsui hän minua tarkemmin katsomaan asuntoansa. Hän avasi salin oven.\nOi, mitä näin siellä! Näin ne kotini huonekalut, jotka olin saanut\npelastetuiksi, ettei niitä ensi huutokaupassa ulkomaille lähtiessämme\nmyyty. Ne oli hän ostanut samalla kertaa, jolloin kunnoton mieheni möi\nisäni talon. Ne oli hän ostanut sen vuoksi, että ne olivat minun. Nyt\nalkoi sydämeni jää sulaa, mutta pehmenemättä oli vielä syvyydenpohja.\n\n\"Minä jäin hänen luokseen asumaan. En kehdannut, en voinut, en tahtonut\npalata ylpeäin sukulaisteni luo Ruotsiin. Kovan taistelun taistelin\nitseäni vastaan, ennenkuin Burg sai minun hänen luoksensa jäämään. Ja\nvielä tulisempi oli taistelu sydämessäni, ennenkuin suostuin rupeamaan\nhänelle puolisoksi, hänen pojallensa äidiksi. Mutta minä suostuin\nviimein, kun olin varman vakuutuksen saanut ensimmäisen mieheni\nkuolemasta. Ja se aika, jonka elin toisen mieheni kanssa, oli minun\nonnellisin aikani. Rikkaita emme olleet, mutta meillä oli kumminkin sen\nverran kuin tarvitsimme. Jo alkoivat haihtua ne mustat haamut, jotka\nisäni ja äitini kuolinvuoteelta olivat minua seuranneet; jo alkoi\nsydämeni pohjaa myöten sulaa ja katumus tulla sen sijaan, kun mieheni\nsairastui. Kaksi pitkää vuotta kitui hän, -- ja toistamiseen olin\nleskenä. Minun pojintimani ja tyttäreni olivat kasvaneet, mutta\nelatusta niille ja itselleni oli minun nyt hankkiminen, se vähäinen\npalkka, mikä miehelläni oli ollut, loppui nyt, ja taasen alkoi puute\ntunkeutua huoneeseni. Mutta minä olin jo oppinut sitä vastaan ottamaan\ntoisella tavalla kuin edellisellä kerralla. Minä osasin tehdä työtä. --\nPäivät kuluivat; puutetta kärsimme usein, mutta oikeata hätää ei\nkoskaan. Pojintimalleni opetin itse sen minkä osasin, ja kun taitoni ei\nenää siihen riittänyt, sai hän kolme vuotta käydä kaupungin koulussa\nilman maksua. 17 vuotisena elätti hän jo itsensä. Hän oli hyvä, hellä\npoika ja isänsä kuva. Onni seurasi häntä. Hänen onnistui saada monta\npienempää virkaa, joilla hän ja me elimme jotenkin hyvästi. Kun hän\nvähän vanhemmaksi kasvaneena pyysi minulta tytärtäni vaimoksi, en minä\nvoinut kieltää, en myöskään tietänyt parempaa, jolle olisin voinut\nlapseni tulevaisuuden uskoa. Kaikki menestyi hänelle, ja pehmenneellä\nsydämellä, josta viha ja kateus ihmiskuntaa kohtaan oli kadonnut,\nistuin minä, sinä Ellen sylissäni, sinua uneen vaavutellen. Minä jo\ntunsin ja tunnustin rikokseni, ja niitä hyviä päiviä, mitkä minulla nyt\nolivat, pidin minä armolahjana Jumalalta. Väliin silloin, kuten vielä\nnytkin, kohosi sydämessäni muisto loistavuuteni ajoilta; mutta pian\nsain kukistetuksi sen katkeruuden, minkä tämä muisto mukanansa toi.\nMinä nöyryytin itseni ja olin kiitollinen siitä onnesta, joka osalleni\noli tullut ja jota en ollut ansainnut.\n\n\"Mutta koettelemukseni ei ollut vielä loppunut. Minun surmayritykseni\nei ollut anteeksi annettu. Kuinka paljon sillä olin rikkonut, se tuli\nminun havaita. Aurajokeen olin aikonut upottaa itseni ja tyttäreni.\nAurajokeen upposi minun pojintimani, minun tyttäreni mies, kun hän\nkoetti pelastaa erästä pienoista, joka sinne oli pudonnut. Minä näin\ntässä Jumalan käden; mutta vieläkään ei ollut aiottu rikokseni\nsovitettu. Sinä, Maurits, synnyit samana päivänä, ja isäsi onneton\nkuolema vaikutti niin voimallisesti äitiisi, että se hauta, joka\nisällesi oli kaivettu, sulki helmaansa myöskin äitisi, ennenkuin se\numpeen luotiin. Niin oli yhdessä päivässä kaikki maallinen onnemme\nkadonnut! Siinä seisoin minä yksin, kaksi pienoista sylissäni. Ja samaa\nrataa, mitä olin käynyt mieheni kuolemasta alkaen, sain taasen astua\nuudestaan. Kuten silloin, oli minulla nytkin kaksi pienoista\nhoidettavana. Minä tartuin työhöni; minä en uupunut. Suora oli selkäni,\nmutta lunta oli surun pyryilma rakkaitteni haudoilta pyryttänyt minun\nnokimustiin hiuksiini.\n\n\"Mutta itserakkauteni kovin rangaistus oli vielä kärsimättä. Minä\nsairastuin enkä voinut työtä tehdä. Isänne jättämät vähät varat\nkuluivat pian. Irvivä puute uhkasi. Makasin vuoteellani, kun viimeinen\näyri oli huoneesta eronnut, ja minä tutkin ankarasti omaa sydäntäni.\nIsäni huonekalut olivat minulla tallella; ne olin päättänyt teille\njättää muistokseni. Ne olivat minulle pyhät. Nyt kumminkin olisi minun\nniistä luopuminen. Mutta en sitä tehnyt. Kirjoitin vapisevalla kädellä\nrikkaille sukulaisilleni Ruotsiin. Oi, se päätös, se maksoi, se sai\nminulle äärettömiä tuskia, ennenkuin se oli täytetty. Minä kirjoitin ja\nodotin vastausta, odotin kauan, mutta sanaakaan en vastaukseksi saanut,\nvielä vähemmin apua, jota odotin hartaammin kuin sanoja. Sukuni oli\nhyljännyt minun; se ei tahtonut minusta mitään tietää! -- Jo olivat\nuseat huonekaluista pantatut, kun vihdoin viimein tautivuoteeltani\nnousin, ja nyt ... nyt en säästänyt itseäni, ennenkuin olin lunastanut\ntakaisin, mitä oli pantattu. Sinä muistat, Ellen, ja sinäkin, Maurits,\nsen päivän, jona piironki tuotiin takaisin, vaikka hopeakiskot sen\nnurkista olivat poissa.\n\n\"Tässä on kertomus elämäni vaiheista\", lopetti vanhus. \"Tämä kertomus\non teidän joululahjanne; muuta minulla ei ole antaa. Sanokaa, oletteko\nsiitä oppineet jotakin!\"\n\nVanha rouva oli kertonut kertomuksensa, oli kertonut sen melkein yhteen\njaksoon. Ainoastaan pari kolme kertaa muisto siitä, mitä hän oli\ntuntenut, kun kipeimmät kohdat hänen elämänsä vaiheista häntä\nkohtasivat, oli saanut hänen vähäksi ajaksi vaikenemaan. Valkea takassa\noli loppuun palanut, jouluaaton illallinen oli valmis; mutta nyt, kun\nkertomus loppui, ei näkynyt kukaan muistavan ruokaa. Ellenin ja\nMauritsin sydämissä olivat tunteet toinen toistaan ajaneet vanhukset\nkertoessa. Erilaiset olivat nämä tunteet olleet kumminkin. Ellenin\nnaissydän oli ymmärtänyt, mitä hänen isoäitinsä oli kärsinyt. Maurits\nsitä vastaan oli usein kummastellen silmäillyt kertojaa, ikäänkuin\nolisi hän epäillyt olisiko todellakin sama vanhus, joka tässä kertoi,\nitse kaikissa niissä ollut, joista hän kertoi. Mutta kun kertomus\nloppui ja vanhus kysymyksensä teki, nousivat he molemmat ja syleilivät\nrakasta isoäitiä. Ja hänen kysymykseensä vastasi Ellen:\n\n\"Tämä joululahja oli parempi kuin minun antamani, parempi kuin kalliin\njoululahja, sillä tällä te, isoäiti, olette antanut itsenne meille.\nTotuutta, vilpittömyyttä, kärsivällisyyttä olemme teiltä oppineet\".\n\nNe vakavat ajatukset, jotka vanhuksen kertomus oli herättänyt sekä\nhänessä itsessä että hänen lapsenlapsissaan, olisivat ehkä saaneet\nheidän kokonaan unhottamaan illan kulun, ellei vanha seinäkello\nlyönnillään olisi heitä siitä muistuttanut. Ellen hypähti äkkiä ylös.\nHän muisti nyt, että hänellä oli tehtävää vielä tänä iltana. Määrätty\naika oli jo kulunut. Kello oli lyönyt 8. Milloin se oli lyönyt, sitä ei\nkukaan heistä tiennyt, ei ollut ainakaan kukaan sitä lyöntiä kuullut.\n\n\"Oi, minä olen puolen tuntia myöhästynyt!\" -- huusi Ellen, kun hän\nhuomasi kellon olevan kahdeksan, ja hän meni kiireesti kaapin luo.\nSieltä otti hän esiin vähäisen vakan, jonka kanteen oli kirjoitettu\nsuurilla kirjaimilla: \"Neiti Loviisa Loo\". Sitten puki hän päällensä ja\nläksi joutuisasti, sanoen: \"minä olen paikalla takaisin\".\n\n\"Anna minun mennä\", pyysi Maurits, \"niin saan koettaa uutta takkiani\".\n\n\"Minä olen luvannut itse viedä lahjan\", sanoi Ellen. \"Ihanpa tässä\nlikellä kauppaneuvos asuu\".\n\nEllenin mentyä asetti vanha rouva pöydälle ruo'an. Hän oli saanut\ntakaisin entisen muotonsa. Ei olisi kukaan siitä voinut arvata, mitkä\ntunnustukset hän vasta oli tehnyt. Ainoa, joka siitä muistutti, oli\npuuro, joka oli jotenkin kuivunut tuon pitkän kertomuksen kestäessä.\nKun vanha rouva tämän huomasi, hymyili hän ja kertoi Ellenin sanat:\n\"Mekin olemme puolen tuntia myöhästyneet\".\n\nMaurits koetti takkiansa. Se sopi hänelle varsin hyvin. Iloisena\nhuudahti hän: \"Sanokaa, isoäiti, eikö Ellen ole enkeli?\"\n\n\"Jumala suokoon, että hän semmoisena pysyisi!\" huokasi vanhus.\n\n\"Ja semmoinen kuin hän nyt on, semmoisena hän pysyy\", lausui Maurits\nvakavasti.\n\n\"Rukoile sitä Jumalalta!\"\n\nMaurits ei sanonut mitään; hän ei ollut tottunut vastustamaan vanhusta,\nmutta ettei hän ymmärtänyt, miksi tähän mitään rukousta tarvittaisiin,\nse näkyi hänen silmäyksistään, jotka eivät osoittaneet myöntymystä\nvanhuksen lauseesen.\n\nSitten eivät he enää sanoja vaihtaneet. He odottivat Ellenin tuloa.\nAika jo olikin hänen palata. Mutta Elleniä ei kuulunut.\n\n\"Hän on luultavasti kutsuttu kauppaneuvoksella sisään\", sanoi vihdoin\nMaurits; \"muuten hän jo olisi ehtinyt tämän välin kuudestikin\nedestakaisin kulkea\".\n\n\"Jos häntä olisi kutsuttu sisään, ei hän olisi mennyt. Nyt on\njouluaatto, ja tänä iltana ei kukaan omaisistansa vapaaehtoisesti\nluovu. Ja jos joku muu niin tekisikin, Ellen ei sitä tee. -- Mene\nkatsomaan, Maurits! Kun hän vaan ei olisi joutunut vaaraan!\"\n\nKun Maurits tämän käskyn kuuli, ei hän muistanut uutta takkiansa.\nSemmoisena kuin oli riensi hän matkalle; mutta ennenkuin hän ovelle\npääsi, avautui se, ja Ellen astui huoneeseen.\n\n\"Missä, Jumalan nimeen, sinä olet ollut?\" kysyi vanhus. \"Kello on kohta\n9. Koko tunnin olet ollut poissa; ruokakin on varmaan ihan jäähtynyt.\nMutta mitä tämä on, mitä kummaa? Ethän ole sittenkään saanut\njoululahjaa jätetyksi kauppaneuvokselle?\"\n\nRouva oli oikeassa. Sama vakka, minkä Ellen oli kaapista ottanut\nviedäkseen kauppaneuvoksen luo, sama vakka oli hänellä kädessä nyt, kun\nhän palasi.\n\nEllen oli punainen. Hän laski vakan vanhuksen eteen. \"Kummia olen tänä\niltana nähnyt, kummempia kuullut, ja kummallisimpia on minulle\nitselleni tapahtunut. Sen valkoisen silkkihameen, joka vakassa on, olen\nsaanut omakseni, jos sen voin ottaa. Minä tahdoin ensin kysellä tätä\nteiltä; tällä ehdolla suostuin viimein sen ottamaan. Kuulkaa nyt,\nisoäiti, ja neuvokaa!\"\n\nMutta ennenkuin Ellenin kertomusta ja vanhuksen neuvoa kuuntelemme, on\nmeidän kääntyminen toiseen perheesen, jossa toisenlaista jouluaattoa\nvietetään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän matkaa siitä, missä leskirouva Burg asui, oli komea, suuri\nkaksikerroksinen kivirakennus. Siinä asui kauppaneuvos Loo. Alikerrassa\noli hänellä tässä rakennuksessaan kaksi kauppapuotia, joissa väkeä\nlainehti aamusta iltaan. Nämä puodit olivatkin tavaraa kaikenlaista\ntäynnä. Puotien vieressä oli kamareita, joissa myöskin paljon tavaraa\noli nähtävissä. Näissä kamareissa istuivat kauppaneuvoksen kirjurit,\nkukin kirjansa ääressä. Niissä pantiin myös kääryihin ja laatikoihin,\nmitä oli lähetettävää tilaajoille muihin kaupunkeihin ja maalle.\nYlikerrassa asui kauppaneuvos itse perheineen; ja mitä kalliimpia\nhuonekaluihin kuuluvia alikerrassa oli ollut, ne olivat ylikerrassa\nsaaneet sijansa huoneiden koristuksina.\n\nKauppaneuvos Loon perheesen kuului hän itse, hänen rouvansa ja hänen\ntyttärensä Lovisa.\n\nKauppaneuvos oli vanhanpuolinen mies. Pitkä ja laiha oli hän kuin aidan\nseiväs. Hänen ihonsa oli keltainen ja muistutti suuresti kuivaa\nparkkia. Hänen tukkansa oli musta ja kiheräinen: hänen pitkä\nleukapartansa oli harmaa. Suuret kultasankaiset silmälasit oli hänellä\nnenällään, joka oli korkea ja vähän viistoinen. Näiden silmälasien läpi\ntuijottivat hänen pienet, harmaat, terävät silmänsä. Hänen kaulansa oli\npitkä, ja aina kesän, talven oli sen ympärille käärittynä valkoinen\nvalkkihuivi. Kun sanomme lopuksi, että hän aina kulki jamaikkakahvin\nvärisessä hännystakissa, siniseen menevässä liivissä ja mustissa\nkaitaisissa housuissa -- niin, hyvä lukiani, jos sinulla mielikuvitusta\non, voit ajatella kauppaneuvoksen elävänä eteesi.\n\nMutta miehen kuva ei ole vielä ihan täysi. Lisätkäämme, että hänen\nhuulensa olivat ohuet, värittömät ja niin tiiviisti hänen valkoisiin\nhampaisiinsa puristetut, että olisi luullut edellämainittujen repeävän,\njos olisi kauppaneuvos naurahtanut. Hymyilyäkään, joko vasta sanotusta\ntai muista syistä, ei muistanut kukaan nähneensä näillä huulilla, jotka\nympäröivät hänen pientä suutansa. Hän ei myöskään puhunut muuta kuin\nmitä hänen välttämättömästi tarvitsi puhua. Hän puhui käsivarsiaan ja\nsormiansa liikutellen. Kun hän kirjureinsa luona oli, tarkasteli hän\nheidän laskujaan, ja hänen terävät silmänsä huomasivat paikalla, jos\nvirheitä löytyi; ja jos semmoisia löytyi, tuikkasi hän laihan sormensa\nvirheen kohdalle ja iski silmänsä onnettomaan laskuntekiään. Hän oli\nitse kassansa hoitaja, ja kun hän siitä maksoi ostettuja tavaroita tahi\nalamaisilleen palkan, punnitsi hän aina joka rahan käsissänsä,\nennenkuin hän sen antoi. Jos joku hänen kirjureistaan tarvitsi ennen\nmääräaikaa rahaa ja tätä kauppaneuvokselta pyysi, tarkasti hän\nkonttorikalenteria, joka seinällä riippui, ja seurasi sitä tuolla\nlaihalla sormellaan kulumassa olevasta päivästä maksun määräpäivään\nsaakka; siinä pysähtyi sonni, ja se pysähdys oli kauppaneuvoksen\nvastaus. Aina, kun illalla kello löi 8, pyyhkäsi hän itse\nkonttorikalenterista kulumassa olevan päivän pois, sillä kello 8\nillalla suljettiin aina hänen konttorinsa. -- Tämmöinen oli\nkauppaneuvos tavoiltaan, mutta kumminkin pitivät ne, jotka häntä\ntunsivat, häntä suuressa kunniassa; sillä hän oli samallainen itseänsä\nkuin muitakin kohtaan: jäykkä, vakava ja suora. \"Järjestys!\" oli sana,\njoka kuului useimmiten, kun ei hän voinut puhumatta olla, ja ankara\njärjestys vallitsi hänen huoneessaan.\n\nJouluaatto oli kulumassa. Kauppaneuvoksella itsellä ja kaikilla hänen\nalamaisillaan oli tänä päivänä suunnattomasti työtä. Ukko Loo hyöri ja\npyöri paikasta paikkaan, jokaisen töitä tarkastellen, jottei erehdystä\ntulisi missään. Ostajia meni ja toisia tuli. Jokaisessa huoneessa oli\nvähäiset markkinat. Mutta kumminkaan ei ollut kauppaneuvos hyvällä\ntuulella. Jo aamulla oli hän suuttunut, sillä järjestys hänen talossaan\noli rikottu. Järjestykseen tietysti kuuluu, että jokainen maksaa saadun\ntavaran, ennenkuin sen mukaansa vie. Aamupäivällä oli puodissa tuo\njärjestys rikottu. Kauppaneuvos oli näet nähnyt, miten eräs eukko oli\nesiliinansa alle pistänyt lankakääryn ja oli sitä vieden hiipimässä\nulos. Tämän huomattuansa samosi kauppaneuvos eukon kimppuun, korjasi\naika kiireesti lankansa talteen, talutti sitten eukon ovelle, työnsi\nhänen ulos ja antoi hänelle lisäksi aika potkun. \"Järjestys, järjestys\nkaikissa!\" huusi hän silloin. Tästä järjestyksen pidosta oli puodissa\nsyntynyt kaikuva nauru, mutta se ei kauppaneuvosta harmittanut.\nHarmissaan hän oli vain siitä, että järjestys oli rikottu. Mutta tähän\nharmiin liittyi toinenkin, josta kohta saamme tilaisuuden kertoa.\n\nEttä kauppaneuvos ei kuitenkaan ollut saituri, vaikka sitä\nylläsanotusta voisi päättää, näkyi siitäkin, miten hän perhettään\nkohteli. Mitä ikänä hänen rouvansa ja tyttärensä tahtoivat, sen he\nkyllä saivat vastustamatta, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he\nkauppaneuvokselta sitä pyysivät. Hän, hän itse eikä kukaan muu, sai\nantaa, ei kukaan, ei edes hänen oma rouvansakaan saanut ottaa.\nJouluaaton edellisinä päivinä oli sekä rouvalla että tyttärellä ollut\nhirmuisen paljon tarpeita. Lista kädessä kulki kauppaneuvos kahden\npuotipojan kanssa huoneesta huoneesen, kooten ylikertaan meneviä\ntavaroita, ja aina vaan oli milloin rouvalla, milloin tyttärellä uusia\ntarpeita. Vakavana täytti kauppaneuvos heidän vaatimuksiaan. Kello\n7:stä aamulla puolipäivään asti toimitti hän väsymättä näitä ja muita\ntöitään. Nyt kumminkin kuultiin hänen entistä useimmin huutavan syvällä\näänellä: \"Järjestys!\" vaikka hänellä tähän ei näkynyt olevan mitään\nerityistä syytä. Aina tuon tuostakin vilkasi hän ulos akkunasta, ja\nsilloin aina kuultiin tuo: \"Järjestys!\" Puotipojat tätä kummaksuivat,\nsillä ei koskaan ennen ollut kauppaneuvos pitänyt lukua siitä, mitä\nulkona kadulla tapahtui. Vihdoin arvasivat he, että kauppaneuvos odotti\njotakin.\n\nPäivä oli puolessa. Kauppias oli juuri menossa ylikertaan\npäivälliselle, jota hänen talossaan aina syötiin kello 1. Järjestystä\nnoudatettiin siinäkin. Joka ei heti, kun kello löi 1, istunut pöydässä,\nhän jäi päivällisettä.\n\nJuuri kun hän oli menossa ruoalle, tuli postipoika tuoden koko joukon\nkirjeitä. Kauppaneuvos silmäsi päällekirjoituksia pikaisesti. Ne olivat\nnäöltään kauppakirjeitä. Mutta niiden seassa oli yksi, joka ei\nnäyttänyt kauppakirjeeltä. Sen avasi hän heti ja luki sen kiireesti.\n\"Järjestys! Järjestys!\" huusi hän ja mumisi sitten: \"Vahinko ...\nilma ... myrsky ... Hän tulee kumminkin tänään!\"\n\nSitten riensi hän kiireesti ylös ja ennätti juuri sijallensa pöytään,\nkun kello löi. Että hän nyt oli hyvillänsä, sen näki jokainen, ken\nhänen tunsi. Joku, jota hän odotti, oli tulossa. Hän oli jo päättänyt,\nettä tämä odotettu oli järjestyksen rikkoja, ja siitä oli hän ollut\nharmissaan; mutta nyt oli harmi kadonnut. Pöydässä, jossa hänen\nkirjurinsakin istuivat, ei puhuttu sanaakaan. Semmoinen oli järjestys.\nPöydästä noustua kirjurit heti palasivat alikertaan. Kauppaneuvos,\nkuten hänen tapansa oli, jäi nytkin rouvansa ja tyttärensä luo kello\nkolmeen saakka.\n\nRouva Loo oli samassa määrässä lihava kuin hänen miehensä kauppaneuvos\noli laiha. Se oli jotakin, se! Muuten oli hän varsin tavallinen,\njokapäiväinen, vähän kärtyinen ja kielekäs. Akkunassa viistopeilinsä\nedessä istui hän uteliaana, kuten vanhat rouvat ainakin, silmäillen\nsiihen, nähdäksensä keitä kadulla kulki. Tänään ei hänellä kumminkaan\nollut sanottavasti aikaa tähän. Läähättäen oli hän työskennellyt\njoulupuuhissa; ja että joulua oli aikomus viettää juhlallisesti ja\nsuuresti, sen huomasi jokainen, ken näki ylikerran huoneet. Siellä oli\nvielä puolisen aikana kaikki melkein ylösalaisin. Mutta tähän\ntämmöiseen epäjärjestykseen ei kauppaneuvos suuttunut. Hän tiesi, että\nepäjärjestys aina tällaisissa asioissa käy järjestyksen edellä.\n\nKun kirjurit olivat lähteneet, lähestyi ukko rouvaansa ja sanoi: \"Tulee\npian!\"\n\n\"No, taivas olkoon kiitetty! Minä jo ajattelin ... minä jo pelkäsin...\nKuule, Lovisa!... Hän tulee pian! Mutta sano, Loo, miksi on hän\nviipynyt, miksi ei hän tullut eilen... Eilen olisi hänen pitänyt tulla,\nniinhän oli päätetty ... mikä esti?\"\n\n\"Tuli vahinko. Oli paha ilma, myrsky. Ei uskaltanut lähteä... Odotti\ntoista laivaa\".\n\n\"Ja tänään tulee hän! Lovisa! Huuda pian piiat ja palvelijat! Sali on\nkuntoon asetettava. Hän tulee, Lovisa, kuulitko, hän tulee, tyttö! Etkö\nole iloinen, Lovisa?\"\n\nTyttö, jota lihava rouva iloitsemaan kehoitti, oli nuori, 24 tahi 25\nvuotinen. Hän oli pitkä ja siten siinä isänsä kuva; mutta mikään muu\nhänessä ei muistuttanut isästä. Hänen kasvoistaan olisi myös turhaan\nhaettu jotakin, josta olisi häntä äitinsä kaltaiseksi voitu sanoa.\nÄidin kasvot olivat säännölliset, vaikka niitä rumensi liikanainen\nlihavuus. Lovisan kasvot olivat rumat. Hänen silmänsä olivat pienet ja\naina vetiset; hänen poskensa olivat valkeankeltaiset, hänen suunsa\nsuuri, ja hampaansa, mitkä aina näkyivät, olivat mustat, arvattavasti\nliiallisesta herkkujen syömisestä.\n\nÄitinsä puhetta ja kysymystä kuullessaan punastui Lovisa, jos voi sitä\npunastumiseksi sanoa, että hänen valkeankeltaisista poskistaan\nvalkoinen väri katosi. Hänen pienet, vetiset silmänsä katselivat\nmaahan, ja ainoa sana, minkä hän sai sanotuksi, oli: \"Mamma!\" Siinä\nsanassa ja äänessä, millä se sanottiin, oli muka olevinaan naisellista\nujoutta ja nuhdetta, mutta oikeastaan niissä ei ollut mitään.\n\n\"Niin, niin; rakas Lovisani!\" lörpötteli rouva. \"Nyt jätät sinä kohta\nvanhat vanhempasi!\" Ja rouvan ääni värähteli, kun hän sen sanoi.\nNenäliinaan tarttui hän liikutettuna ja pyyhkäsi silmiänsä. \"Älä unohda\nmeitä! Muista niitä neuvoja, joita isältäsi ja minulta olet saanut. Ota\nminut esikuvaksesi kaikissa seikoissa, mihin maailmassa voit joutua,\nniin tulet onnelliseksi ja teet miehesi asunnon paratiisiksi, niinkuin\nminä olen tehnyt Loon... Eikö se ole totta, Loo?\"\n\n\"Hm!\" mumisi kauppaneuvos... \"Järjestys, järjestys kaikissa, sanon\nminä!\"\n\n\"Sinä kuulet sen nyt itse, Lovisa\", jatkoi rouva, joka tällä välin oli\nvetäytynyt tavalliselle vahtijapaikalleen akkunan viereen. \"Sinä kuulet\nsen, sinä siunattu lapsi... Mutta siinäpä sinä seisoa töllöttelet kuin\nmieletön! Etkö kuule, Lovisa! Hän tulee, ylkäsi tulee!\"\n\n\"Mutta minä en ole häntä koskaan nähnyt!\" muistutti siihen Lovisa.\nTässä lauseessa piti oleman jonkinlaista vastustusta, mutta sitä ei\nsiinä ollut.\n\n\"Hm, hm, järjestys!\" lausui kauppaneuvos. \"Jos minä kalliita tavaroita\nulkomaalta ostan, olenko minä niitä nähnyt, ennenkuin ne tänne tulevat\nja ovat minun? Jos minä luotan siihen kauppahuoneeseen, jolta tavarat\nostan, olen minä vakuutettu tavaran hyvyydestä. Järjestys kaikissa!\nMinä tahdon uskoa, että sinä luotat minuun ja pidät hyvänä sen yljän,\njonka sinulle olen hankkinut ... poh! Vaikka et ole häntä nähnyt...\nPoh! Järjestys!\"\n\nKauppapojat ja kirjurit olisivat jääneet suu auki, jos olisivat tämän\nkauppaneuvoksen puheen kuulleet, sillä kuukauden kuluessa ei ollut\nkauppaneuvos niin monta sanaa lausunut, jos ei lukuun oteta tuota\nalinomaista muistutusta: \"Järjestys!\" Rouvakin jäi aluksi vastaamatta,\nsillä niin hämmästyi hänkin. Mutta pian tointui hän taasen.\n\n\"Sinä kuulet, Lovisa! Sinä kuulet\", huusi hän, \"mitä isäsi on tehnyt.\nSuutele isän kättä ja kiitä! Oi, Jumala paratkoon!\" jatkoi rouva ja vei\nnenäliinan taasen silmillensä. \"Jumala paratkoon! Ei ole kaikilla, ei\nmonella, tuskin ainoallakaan niin helliä vanhempia kuin sinulla!\nHuomenna! Taivaan isä! Jo huomenna olet sinä, Lovisa, antanut rakkautta\nuhkuvan sydämesi pois. Sinun ei enää tarvitse totella isääsi ja\näitiäsi, ainoastaan häntä, jota sinun tulee miehenäsi kunnioittaa\nja...\"\n\n\"Ppruuuu! Järjestys! Vasta ylihuomenna!\" pisti kauppaneuvos väliin.\n\n\"Jaa ... niin, ylihuomenna! Jumalan kiitos! Vasta ylihuomenna!\"\ntulvasivat sanat rouvan suusta. \"Ylihuomenna, isäsi syntymä- ja\nnimipäivänä, kun tänne kokoontuu koko kaupunki, silloinpa, silloinpa\naukenevat kaikkein silmät, kun isäsi sinut kihlaa nuorelle, kauniille\nHirtsille... Mutta tässä sinä vielä töllistelet, niinkuin et tietäisi,\nmitä kihlatun naisen tulee tehdä, joka ylkäänsä odottaa... Pian\npukemaan päällesi paremmat vaatteet, ettei ylkäsi tarvitse sinua\nhävetä!\"\n\nKun Lovisa tämän käskyn kuuli, lähti hän pian kamarista. Isä ja äiti\njäivät sinne kahden. Rouvan kieli kävi entistä vauhtiansa. Ukko Loo\nkäveli edestakaisin lattialla. Kuunteliko hän rouvansa lörpötyksiä, on\nvaikea sanoa.\n\nVihdoin seisahtui hän ja katseli kelloaan. Hänen oli aika lähteä\nkonttoriin. Hän vetäysi ovelle.\n\n\"Minä onneton ihminen!\" huusi rouva, kun hän tämän huomasi. --\n\"Löytyykö maailmassa onnettomampaa ihmistä kuin minä olen! Tässä olen\npuhunut tyttäremme tulevaisuudesta, ja mieheni ei edes viitsi\nkuunnella, mitä puhun. Oi, minä olen onnettomin kaikista, jotka\nalttarin edessä ovat miehen valtaan antauneet!\" Ja taasen pyyhkäsi\nrouva nenäliinalla silmiään.\n\nMutta samalla pudotti hän nenäliinan ja hypähti ylös. Hän oli katsellut\nakkunapeiliin ja siellä nähnyt jotakin outoa.\n\n\"No, kaikki taivaan pyhät!\" huusi hän. \"Tässä me puhumme, niinkuin ei\nolisi muuta tehtävää, ja tuossa tulee odotettu! Minä sanon, Loo, mene\npian häntä vastaan, hän jo ajaa pihaan!\"\n\nKauppaneuvos oli jo avannut oven, kun hän tämän kuuli. Kiireemmästi\nkuin ennen puikahti hän siitä nyt ulos, ja vasta rapuista kuului hänen\nvastauksensa: \"Järjestys!\"\n\nMutta ennenkuin seuraamme kauppaneuvosta odotetun kosian luo, käykäämme\ntätä katsomassa. Meidän on palaaminen ajassa pari päivää takaperin\ntullaksemme tuntemaan häntä sekä niitä seikkoja, jotka ovat saaneet\nhänet kosiana esiintymään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää ennen jouluaattoa oli kaupungin kestikievaritaloon tullut\ntuntematon vieras. Että hän oli Ruotsista kotoisin, sen huomasi hänen\npuheensa murteesta. Hän oli kaunis, nuori mies, silmät elävät,\nvälkkyvät, \"Minä olen kauppias, kuljen kauppa-asioilla ja tulen täällä\nviipymään pari päivää\", sanoi hän kestikievarin isännälle, joka\nkohteliaasti otti häntä vastaan. \"Nimeni on Troberg, jos joku tahtoisi\nminua tavata\".\n\nKestikievarin isäntä ei tuossa vieraassa nähnyt mitään kummaa. Vieras\ntuli ja meni, meni ja tuli näiden kahden päivän kuluessa. Harvoin oli\nhän kotona. Mutta missä hän kävi, sitä ei saanut isäntä tietää.\nJouluaaton aamuna kutsutti hän luoksensa isännän. \"Onko teillä ketään,\njonka voisi lähettää kruununvouti Trobergin luo? Hän on vähän sukua\nminulle, ja minä tahtoisin häntä tavata ennenkuin lähden\", puhui hän.\nKestikievari myöntyi tähän, ja vähää ennen puolta päivää tuli tuo\nkaivattu vieras.\n\n\"No, sen sanon!\" huusi vouti, istuessaan kamarissa kahdenkesken\nruotsalaisen kanssa. \"Sinä täällä, täällä Suomessa, etkä tule minun\nluokseni asumaan! Ja mitä tämä nimen salaaminen tietää, vai soiko nimi\nTroberg paremmalle korvissasi kuin oma nimesi Hirts?\"\n\n\"Anna anteeksi, veli\", sanoi vieras nauraen, \"etten luoksesi kohta\ntullut. Sen sijaan saat minulle tänä iltana, huomenna ja ehkäpä vielä\nylihuomennakin osoittaa vierasvaraisuuttasi. 'Järjestys!' niinkuin\nkauppaneuvos Loo sanoo. Miten on, onko silkkihame valmis ja\nsalaisuuteni tallessa?\" kysyi hän yhä nauraen.\n\n\"On; mutta mitä varten tämä ilvenäytelmä? Mitä, Herran nimessä, sinä\nsilkkihameella teet ja mitä varten on se neiti Loolle annettava? Jos\nolisit ollut täällä ennen tahi jos olisit nähnyt tuon neitiviirin,\nluulisinpä, että sinä kosiana ilmestyisit!\"\n\n\"Kuka sanoo, etten ole häntä nähnyt?\" kysyi viekkaasti nuori herra.\n\n\"Sinä et ole täällä ennen käynyt eikä hänkään Ruotsissa\".\n\n\"Mutta jos sinulle sanon, että minä ja hän Tapaninpäivänä vietämme\nkihlajaisiamme, niin mitä sinulla on siihen sanomista?\"\n\n\"En tietysti voisi muuta kuin syvään kumartaa ja toivottaa onnea...\nMutta älä sano minua Trobergiksi, jos minä sitä uskon tahi jos tästä\nvähintäkään ymmärrän\".\n\n\"Ei sinun ole suuresti tarvis mitään ymmärtääkään, kunhan vain ymmärrän\nminä, jota asia koskee. Olkoon kumminkin järkesi valaistukseksi\nsanottu, että minä olen tullut tänne viedäkseni täältä muassani\nkaupunkinne kauniimman kaunottaren\".\n\n\"'Järjestyksen' tyttären!... Kauniimman!\" -- Ja vouti purskahti nauruun\ntäyttä kurkkuansa.\n\n\"Älä naura! Minäkö tulen kihlauttamaan itseäni ja lähtisin\npitkänokkaisena! Mutta kokkapuheet hiiteen... Kuule, viinuri! Pullo\npunssia!\" huudahti nuori herra ovea avaten.\n\nKun oli haluttu makujuoma saatu, täytti herra Hirts lasit, nousi\nvakavana ja lausui: \"Ei sanaakaan, ennenkuin olen lopettanut, ja jollet\nsilloin ymmärrä enempää kuin nyt, niin sanonpa sinua tuhmaksi. Nyt\npuheen aluksi: neiti Lovisa Loon malja, minun morsiameni malja, ja se\npohjaan!\"\n\nYstävät joivat maljan pohjaan, vouti kumartuen ja vaiti ollen, mutta\nuteliaana.\n\n\"Ja nyt kuule ja kummastele!\" jatkoi vieras. \"Sinä muistat, miten ja\nmilloin me Marstrandin kylpylaitoksessa tutustuimme, miten siellä\nystävyytemme alkoi. Siitä ei ole sen enempää puhumista, paitsi että\nminä tämän ystävyyden nojassa uskalsin sinuun turvata tuossa\nsilkkihame-asiassa. Sinä täytit pyyntöni, ja minä kiitän sinua. Kun\nMarstrandista tulin kotiin, oli minun maallinen onneni seppäin kynsistä\njuuri päässyt. Isäni ja kauppaneuvos Loo olivat sitä takoneet, ja minun\nonneni oli valmiina ahjosta lähtenyt neiti Lovisa Loon muodossa. Sinä\ntiedät, että kauppahuoneet Hirts ja Loo ovat jo kymmeniä vuosia olleet\nkeskinäisissä kaupoissa. Ukkojen välillä oli ystävyys syntynyt, vaikka\nmahdotonta on minun ymmärtää, mihin tämä ystävyys nojautuu,\nkummallisia, itsepäisiä ja omituisia kun ovat ukot molemmat. Sinä näit\nisäni. Hän on kunnon ukko, ja vaikka kummallinen, niin ei kumminkaan\nniin kummallinen kuin Loo, jos oikein häntä käsitin. No niin! Minä\ntulen Marstrandista, olen tuskin saanut tervehdykset sanotuksi,\nennenkuin minut kutsutaan isäni luo. Kuule ja hämmästy! 'Albert!' --\nsanoo isäni -- 'sinä olet nyt kohta siinä ijässä, että sinun sopii\nmennä naimisiin. Kuule loppuun! Minä en siedä, että puhettani\nkatkaistaan, ennenkuin loppuun olen puhunut, sen tiedät', ärjäsi hän,\nkun minä tahdoin avata suuni. -- 'Sinä olet nyt 21 vuotinen ja valmis\nja vapaa avioliittoon. Asian näin ollen olen hakenut ja löytänyt\nsinulle morsiamen. Sinun ikäisesi on hän; hyvässä perheessä on hän\nkasvanut, oppinut järjestystä ja, siisteyttä, Albert. Sinun morsiamesi\non neiti Lovisa Loo Suomesta. Varoissa vetää kauppahuone Loo vertoja\nmeidän huoneellemme. Kun ovat häät vietetyt, saat itse valita, tahdotko\ntäällä vai Suomessa ruveta asumaan. Nyt olen kaikki puhunut.\nKauppaneuvos Loo on täällä. Hän rakastaa järjestystä ja tiedät siis,\nmitä sinun nyt on tehtävä'. -- 'Tiedän' -- vastasin minä. 'Minun tulee\npyytää kauppaneuvokselta morsiamekseni neiti Lovisa Loo, ja sen teen\nminä heti. Tulkaa, isä!' -- Olisit nähnyt, miten iloiseksi isäni kävi,\nkun hän tämän kuuli. Hän, joka ei koskaan näytä, mitä hänen\nrintakuorensa sisällä asuu, huusi nyt: 'Ne sanat, Albert, ne tuottavat,\nsinulle 10,000 riksiä. Käy konttorissa, niin saat ne. Huvittele niillä\nvuoden loppuun saakka. Sitten vietät hääsi. Mutta hääpäivänä pistät\nsinä hulivilisuuden säkkiin, jonka minä suljen sinetilläni'. -- Minä\nolin juuri silloin, niinkuin tiedät, suuressa rahapulassa. Tämä Lovisa\nLoo ja 10,000 riksiä tulivat niinkuin taivaasta. Kiireesti riensin ukko\nLoon luo, syleilin häntä ja suutelin hänen pergamenttihuuliansa, ja\npaikalla, ennenkuin hän ennätti tokaista järjestystään, olin minä\npyytänyt siveän ja kauniin neiti Lovisan aviovaimokseni, rakastaakseni\nhäntä myötä- ja vastoinkäymisissä. Nytpä nousi ilo! Ukko Loo näki\njärjestyksen vaativan, että hänkin puolestansa syleilisi ja suutelisi\nminua. Jolleivät nuo 10,000 riksiä olisi eläneet mielessäni, olisin\npurskahtanut nauruun ja nauranut itseni kuoliaaksi, kun tämän syleilyn\nja suutelon sain. Ojentaen pitkiä käsiänsä, joita voi paremmin\nankkuritouviin verrata kuin elävän ihmisen jäseninä pitää, tuli hän\nminua kohti marssien suorana, vakavana, kuten kenraali armeijansa\netupäässä, ja kun hän minun saavutti, teki hän ... näin ja näin!\"\n\nVouti oli kummastellen ja hymyillen kuunnellut ystävänsä kertomusta.\n\"Sinä riivattu!\" huusi hän, kun nuori Hirts syleillen ja suudellen\nnäytti, miten ukko Loo oli häntä syleillyt ja suudellut. \"Sinä\nriivattu!\" Ja hän purskahti nauruun, joka ei tahtonut loppua saada.\n\n\"Appeni malja, ja pohjaan sekin!\" esitti Hirts. Trobergilla ei ollut\nmitään tätä maljaa vastaan. Se juotiin siis, ja nuori Hirts jatkoi\nnaurettavalla vakavuudella: \"Niin olin minä kihlattu, sillä neiti\nLovisan suostumusta ei muka tarvittukaan. Minä kumminkin olin toista\nmieltä, mutta olin liian viisas sitä ilmoittamaan. Minä kutsuin ukko\nLoota rakkaaksi apekseni, mutta tämä soti järjestystä vastaan; vaikka\ntahtoisin panna nuo 10,000 riksiä äyristä menemään, että tämä\njärjestyksen rikkominen oli ukolle varsin mieluinen. 'Vasta häitten\njäljestä appi!' sanoi hän. 'Järjestys, järjestys kaikissa!' Sitten\ntuotiin sampanjaa. Kolmen miehen siinä juotiin niin, että jo pelkäsin\njärjestyksen menevän hiiteen. Mutta eipä niinkään, vaikka meni se\nainakin minulta: sillä kun ukot huomasivat saaneensa tarpeeksi eivätkä\nuusia pulloja tuottaneet, kiiruhdin minä konttoriin, sain rahat ja\nteurastin kurkkuni ja tulevan aviosäätyni terveydeksi koko joukon\nhopeakauloja. Voit arvata, että aikani nyt oli hauska ja iloinen.\nPäivät kuluivat, niin etten tahtonut uskoa itseäni, kun huomasin syksyn\ntulleeksi. Mutta nyt, kun lähestyi aika, jona minun tuli täyttää\nlupaukseni, alkoi väliin vähän arveluttaa. Olisin kirjoittanut sinulle\nja ilmoittanut tämän kummallisen seikan, mutta ukkojen kehoituksen ja\npäätöksen mukaan olin pakoitettu olemaan vaiti. Asia oli näet jäävä\nmeidän kolmen salaisuudeksi aina siihen päivään saakka, jolloin kihlaus\ntulisi julkisesti tapahtumaan. Kuten sanoin, päivät kuluivat, ja pian\noli leikistä tuleva tosi. Silloin tuli ukko Loolta kirje, jossa hän\nmääräsi kihlauksen tapahtuvaksi Tapaninpäivänä. Minun tulisi pari\npäivää ennen joulua saapua hänen luoksensa. Kun isäni tämän kirjeen\nsai, kehoitti hän minua antamaan jonkun kalliin joululahjan neiti\nLoolle. Ostin valkoista silkkiä, parasta mitä sain, ja kuu en ollut\nikinä morsiantani nähnyt, enkä siis osannut toimittaa sitä sopivasti\nommelluksi, lähetin pakan sinun luoksesi, kuten muistat, pyytäin, että\njollakin lailla toimittaisit hameen valmiiksi ja morsiamelleni\nsopivaksi. Minä olin valinnut juuri tällaisen lahjan hyväilläkseni\nukkovaariani. Se onnistuikin, vaikkei enää rahoja lähtenyt. Ukko kiitti\nminua, kun ilmoitin tahtovani kihlauspäivänäni nähdä morsiameni siinä\npuvussa, minkä rakkauteni oli hänelle valinnut. -- Joko nyt ymmärrät\nsalaisuuden?\"\n\n\"En, totta maar, vieläkään ymmärrä\", vastasi ystävä. \"Sinä olet täällä,\net asu appesi luona, etkä lupaa jouluasikaan siellä viettää!\"\n\n\"Kuule siis loppuun, kuule ja kummastele! Mutta sitä ennen neiti\nLovisan malja, neiti Lovisan, josta ei ikinä tule rouva Hirtsiä. Vapaa\non neiti Lovisa, hurraa!\"\n\n\"Niin se oli\" -- jatkoi Hirts, kun oli malja juotu. \"Aika kului, ja\nminun oli lähteminen vaihettamaan onneni aviosäädyn kahleiksi. En\nvoinut, en kehdannut sotia vastaan. Minäpä vielä kiiruhdin lähtöäni.\nVaivaloinen oli kulku Ahvenanmeren yli joulukuun pakkasessa; mutta\nsaavutin kumminkin vahingotta kaupungin, missä nuori mies oli\nkahleisiin pantava. Olin tiellä paljon miettinyt, miten pääsisin tuosta\npulastani, ja vihdoin oli minussa syntynyt päätös. Oliko mielestäsi\nsiinä mitään kummaa, etten tänne tultuani paikalla rientänyt\nkauppaneuvoksen luo, että ensin tahdoin nähdä sen olennon, jolle olin\nmäärätty? Oikeata nimeäni ilmaisematta olen nyt täällä ollut kolmatta\npäivää, olen tarkastellut, nähnyt ja ymmärtänyt, ettei neiti Lovisa Loo\nsovi Albert Hirts'ille. Se on totinen tosi!\"\n\n\"Mutta kuinka arvelet päästä vapaaksi hänestä?\" kysyi vouti. \"Veli\nparka! Luulenpa, että olet kutsunut tänne minun jostakusta tärkeämmästä\nsyystä, kuin vielä osaan arvata\".\n\n\"Aivan niin! Ja kaikkein ensiksi, laita että nämä kirjeet tulevat\nkauppaneuvos Loolle. Ne ovat kauppa-asioita koskevia\" -- lisäsi hän\nnauraen -- \"ja jos ne eivät saa arvoani laskeumaan, niin en ymmärrä\njärjestystä ... vähintäin 80 prosentilla! Muuta en nyt pyydä sinulta,\nmutta huomenna ja ylihuomenna voit ystävääsi auttaa\".\n\n\"Eikö muuta nyt? Vähälläpä pääsen, alussa ainakin\" -- sanoi vouti.\n\"Kirjeet saat uskoa minulle. Mutta sano, oletko neitiä nähnyt, ja\nmimmoinen oli hän mielestäsi? Tahtoisinpa vielä lopuksi kuulla, mitä\nnyt mietit ja mitkä keinot olet keksinyt vapaussodassasi?\"\n\n\"Neidin olen kolmasti nähnyt. Jos hänen itkeneistä silmistänsä voi\nhänen sisällisiä avujansa päättää, niin on hän todellakin verrattava\ntuohon syntejään surevaan Magdaleenaan j.n.e., j.n.e. Mutta minun\nkäsitykseni on aivan kykenemätön, jotta voisin hänen kuvansa maalata\nniin kummallisella värisekoituksella kuin pitäisi. Siis päätökseksi:\nHäneen sidottuna uhkaa minua onni niin suuri, niin taivaallinen, että\nminä, joka halpuuteni tunnen, en ensinkään ole siihen mahdollinen. Mitä\nviimeiseen kysymykseesi tulee, niin milloin olet kuullut tahi nähnyt,\nettä ilvenäytelmissä viimeisellä näytöksellä aletaan? Hillitse siis\nuteliaisuutesi!\"\n\nVielä vähän aikaa juttelivat ystävät, sitten erosivat he. Vouti otti\nollaksensa rakkauden jumalan sanansaattaja, niin kuin hän tointansa\nnimitti, kun kirjeet taskussa matkaansa lähti.\n\nNe kirjeet, mitkä kauppaneuvos Loo sai juuri silloin, kun hän\npuoliselle meni ... mistä postikonttorista ne tulivat, sen arvannee\nlukija.\n\nKauppaneuvos Loo oli ennättänyt konttorinsa ovelle, kun odotettu vieras\ntuli häntä vastaan, kiireesti ja iloisesti. \"Järjestys, Jumalan nimeen,\njärjestys!\" huusi ukko tervetuliaisiksi, kun hänen tuleva vävynsä oli\nhellyyttä osoittavalla syleilyksellään kaataa hänet. Nuori herra\nsilloin tasaantui, ja nyt, jos olisi vouti ollut näkemässä, mimmoiselta\nhänen ystävänsä näytti, kun hän siinä seisoen piti kädessään\nkauppaneuvoksen laihaa, luista kättä, ei hän olisi saattanut nauruaan\nhillitä. Jos olisi Hirts parka saanut kaikessa järjestyksessä\nheitetyn kauhallisen kylmää vettä vasten naamaansa, ei olisi hän\nhämmästyneemmältä näyttänyt. Hän oli näet luullut saavansa lähtökäskyn\npaikalla, oikein ankaran, ja nyt ... nyt otettiin hän vastaan niinkuin\nrakas vävy ainakin.\n\n\"Tämä maa on, hitto vie, noitien ... tahi on minut Troberg pettänyt\",\najatteli hän. Mutta ajatuksiaan ei hän saattanut näyttää. Hän oli siinä\nverrattava kortinlyöjään, joka koko onnensa yhdelle kortille panee ja\nnäkee tapanneensa. Vähitellen tointui hän kumminkin, ja kun nyt ukko\nLoo saattoi hänet ylikertaan, oli hän jälleen sama mies kuin ennenkin.\nUkko Loo näytti iloiselta, sen verran kuin sitä hänessä voi näkyä. Hän\nolisi tosin tahtonut ottaa vastaan tulevan vävynsä konttorissaan; mutta\neipä hän näyttänyt panevan suuresti pahaksi, että järjestys tällä\nkohdalla tuli vähän rikotuksi.\n\nNuori herra Hirts saatettiin kamareihin, jotka häntä varten olivat\nmäärätyt. Sill'aikaa kuin hänen kapusäkkiään kannettiin ylös, kertoi\nhän nyt täällä terveisiä vanhalta Hirts'iltä, puhui, kuten kunnollisen\nkauppiaan tulee, hinnoista ja tavaroista ja miellytti vanhaa\nkauppaneuvosta etenkin mainitsemalla joitakuita kauppa-asioita, joissa\nkauppahuone Hirts oli voittanut summattomasti. \"Se oli minun ensi\ntyöni, ensimäinen askeleeni kauppa-alalla\", lopetti hän. \"Isäni\nsuostumuksella tosin panin onnen vaiheelle melkein koko kauppahuoneen\nomaisuuden; mutta se onnistui, ja onnistui niin hyvin, etten osannut\nsitä todeksi uskoa ennenkuin itse näin onneni\".\n\n\"Järjestys, ennen kaikkia järjestys!\" lausui siihen kauppaneuvos.\n\"Mutta vähäinen varovaisuuskaan noissa asioissa ei haittaa!\"\n\n\"Aivan oikein!\" vastasi Hirts. \"Ja vastaisuudessa en panekaan kaikkia\nonnen nojaan niin kuin nyt. Mutta\" -- keskeytti hän -- \"ettekö tästä jo\nentisestään tiedä? Kumminkin kirjoitettiin teille siitä jo pari viikkoa\nennen lähtöäni\".\n\n\"En ole saanut!... Ah! Posti tuli äsken, enkä ole vielä ennättänyt\nlukea muuta kuin sinun kirjeesi\".\n\n\"Jumalan kiitos!\" huokasi nuori Hirts.\n\n\"Mutta järjestys!\" lisäsi kauppaneuvos. \"Menen toimiini. Pue\npäällesi!\" --\n\nKauppaneuvos meni lähemmin silmäilemään noita kirjeitä. Mutta kun hän\ntuli konttoriinsa, oli hänellä siellä toista toimitettavaa. Posti oli\nlähtevä kello 6, ja järjestys vaati, että postiin pantavat kirjeet sitä\nennen olivat sinne jätetyt. Kauppaneuvoksella oli tapana lukea läpi\nkaikki kirjureittensa kirjoittamat kauppakirjeet, ennenkuin ne\nlähetettiin. Tästä syystä jäivät äsken tulleet kirjeet vieläkin\navaamatta.\n\nSillä aikaa nuori Hirts pukeusi kosia-pukuun. Valkoinen huivi kaulassa,\nyllään uusi hännystakki, joka tuli hajuvedeltä, astui hän sitten\nsaliin. Siellä häntä jo kauan oli vanha kielekäs rouva odottanut. Tosin\ntämä saliin astuminen vähän loukkasi järjestystä, sillä tietysti olisi\nkauppaneuvoksen tullut esittää Hirts rouvalleen. Mutta mitäpä siitä;\nHirts sen teki itse.\n\n\"Te, armollinen rouva, ehkä tiedätte kuka minä olen, nimittäin kauppias\nHirts Ruotsista; samaten minä arvaan edessäni näkeväni kauppaneuvos\nLoon puolison\", puhui hän nöyrästi kumarrellen.\n\n\"Te arvaatte oikein\", vastasi lihava rouva ja katseli ihastellen\nkaunista, nuorta herraa. \"Minä olen rouva Loo... Te olette kauan\nviipynyt, hyvä herra; matka meren ylitse ei liene hupaista tällä aikaa\nvuodesta. Jäät ja myrskyt! Huu! Minua hirvittää, kun niitä ajattelen\".\n\n\"Aivan niin! Mutta sille, joka kulkee semmoisissa asioissa kuin minä,\nei ole mitään hirvittävää\". -- Ja taasen kumarteli nuori herra syvään.\n\n\"Minä tiedän nämä asiat\", vastasi rouva. \"Meillä, miehelläni ja\nminulla, ei ole minkäänlaisia salaisuuksia. Hän osaa lukea minun\nsilmistäni, mitä minä ajattelen, ja minä myös hänen silmistään hänen\najatuksensa\".\n\n\"Sitä en, hitto vie, minä osaa!\" ajatteli Albertimme. Mutta kovaa sanoi\nhän: \"Ken teidät, armollinen rouva, näkee, osaa heti, jos vähäsenkin\ntavallista järkeä on, nähdä, että teissä asuu kaikki ne avut, jotka\nkaunista sukupuolta kaunistavat. Ja minä olen onnellinen, tämänkin\ntähden suuresti onnellinen, jos asiani täällä onnistuu\".\n\nNuori herra Hirts, -- voimme sen kohta sanoa -- oli voittanut rouvan\nsuosion suurimmassa mitassa, ja tämä hänen viimeinen lauseensa teki sen\nniin taatuksi, että Hirts varmaankin olisi hämmästynyt, jos olisi\narvannut sen.\n\n\"Mieheni on teitä kiittänyt, ja nyt minäkin voin sanoa, että tämä\nkiitos ei ole ylellinen\", lausui rouva, \"vaikka te, kuten näen, vähän\nosaatte imarrella. Minä, niinkuin sanoin, tiedän asianne, ja\nheittäkäämme siis pois kaikki liikanainen kursasteleminen. Te tulette\ntänne ... älkää punastuko, herra ... te tulette tänne meidän tyttäremme\ntähden!\"\n\n\"Niin!\" vastasi Hirts hiljaa teeskennellyllä äänellä ja loi silmänsä\nujosti alas. \"Punastuinko? Se on yhtä suuri valhe, kuin se totuus, että\nsinä, eukko, painat vähintäinkin neljä sentneriä\", ajatteli hän\nitsekseen.\n\n\"Emme tahdo tehdä mitään tyttäremme tahtoa vastaan tässä asiassa. Hän\nvalitkoon tulevan tukensa itse. Mutta, niinkuin rakastetun äidin tulee,\ntiedän minä, että jalon tyttäreni sydän on vapaa, ja voinpa, sillä minä\ntunnen tyttäreni, voinpa hänen puolestaan vakuuttaa, että semmoinen\nmies kuin te olette, on vaarallinen naissydänten rauhalle\".\n\nNuori Hirts kumarsi. \"Jos, mitä tyttäreenne tulee, minä tässä asiassa\ntodellakin onnistuisin, niin olisin onnellisin maailmassa\".\n\nNyt aukeni ovi, ja saliin astui tuo onnellisuutta tuottava neito Lovisa\nLoo. Hän oli joko äitinsä tahdosta tahi oman itsensä halusta pukeutunut\nkauniimpaan pukuun. Hänkin oli saanut tiedon siitä, että heillä oli\nvieraana outo herra, jota ei kukaan tuntenut. Hän arvasi, kuka tämä\noli. Mutta ennenkuin hän astui saliin, oli hän avaimen reijästä\nkurkistellut saliin ja nähnyt nuoren kosiansa, ja tämä näky sai hänen\nsydämensä sykkimään. Hän pyyhkäsi hienolla nenäliinalla silmiään, jotta\nei niiden vetisyyttä heti havaittaisi. Ja nyt seisoi hän siinä ujona.\n\n\"Kah! Tässä hän on, josta puhumme!\" huusi vanha rouva, kun hän\ntyttärensä huomasi. -- \"Tyttäreni Lovisa ja kauppias Hirts, isäsi\nystävän poika\", esitteli rouva Loo.\n\nNuori herra astui kiireesti neidin luo ja puristi hellästi hänen\nkättään. Mutta niinkuin nuorukaisen tuossa tilaisuudessa tulee, ei hän\nsanonut mitään.\n\nNeiti Lovisa Loo loi maahan katseensa. Sanaakaan ei hänellä ollut\nsanoa.\n\nVanha lihava rouva hymyili ja pyyhkäsi liikutettuna silmiänsä. Niinkuin\nhän sittemmin monisesti kertoi, muisti hän tuossa nyt sitä hetkeä,\njolloin Loo oli hänen kättään ensi kerran pidellyt. Yhtä ujona oli\nhänkin silloin seisonut, kuin nyt hänen tyttärensä tässä. Rouva muisti\nmyöskin, että tällaisissa tapauksissa on parasta jättää asianomaiset\nkahden kesken. Kun hän siis oli alun nähnyt, nousi hän ja sanoi emännän\näänellä: \"Mutta, herra Hirts! Suokaa anteeksi! En muistanutkaan, että\ntulette pitkältä matkalta ja että teillä luultavasti on sekä nälkä että\njano\". -- Tämän sanottuaan hän astua kämpyröitsi salista, vähät huolien\nsiitä, ettei Albert sanonut nälkää eikä janoa kärsivänsä.\n\n\"Sen minä uskon! Joka armaansa vieressä seisoo, ei muista nälkää eikä\njanoa\", mumisi rouva mielihyvillään itseksensä.\n\nSiinä seisoi nyt nuori mies ja nuori nainen, ja mikä pahinta oli,\nmolemmat tiesivät, mitä varten he siinä seisoivat. Mutta samallainen\nmieli ei heissä vallinnut, ja se oli kyllä paha. Albert olisi\nmieluummin häilynyt vähäisessä aluksessa keskellä myrskyistä Ahvenan\nmerta. Lovisa sitä vastaan tunsi taivaallisen esimaun tulevasta\nonnestaan. Albert mietti, miten puhetta alkaa, ja Lovisa mitä ja miten\nvastata kysymykseen, jonka tuo nuori herra tässä varmaankin pian\ntekisi. Ja tätä miettiessään seisoivat he näin pari pitkää minuuttia.\n\nVihdoin oli nuori Hirts päässyt selville. \"Se tyttö\", ajatteli hän,\n\"joka näin ilman mitään antaupi tuntemattomalle, ei ole minkään\narvoinen, eikä siis luettane minulle syyksi, että minä tämän\nilvenäytelmän päätän niinkuin olen alkanutkin\".\n\n\"Neiti Lovisa!\" alkoi hän hiljaisella, vapisevalla äänellä. \"Te ehkä\ntiedätte, mitä vanhempamme ovat meistä päättäneet. Vähän minä tässä\nkumminkin kysyn vanhempaini tahtoa. Olen nähnyt teidät, ja ensi silmäys\nsanoi minulle, että ilman teidän rakkauttanne onneni maailmassa aina on\noleva vaillinainen. Tässä, tämmöinen olen, nuori, kokematon! Sanokaa,\nvoitteko tulevaisuudessa, sillä nyt en voi sitä vielä pyytääkään,\nvoitteko tahi luuletteko voivanne tulla onnelliseksi minun\npuolisonani?\" -- Ja vielä entistä hellemmästi puristi Albert Lovisan\nkättä.\n\nLovisa oli miettinyt, mitä tuohon kysymykseen vastata; mutta nyt, kun\ntuli aika vastata, eipä hänellä ollut muuta sanomista kuin hiljainen,\nmutta pitkään vedetty \"jaa ... a!\"\n\nTemppu oli niin muodoin tehty, ja Albert ja Lovisa olivat kihloissa.\nLovisa mietti, miten naapuri, hänen tyttärensä ja kaikki tuttavat häntä\nkadehtisivat, miten nuoret herrat, jotka suurimmaksi osaksi olivat\nhäntä halveksineet, suuttuisivat häneen, kun näkisivät, minkä kauniin\nja uljaan sulhon hän oli saanut, ja Lovisa paran sydän paisui enemmän\nkostonhimosta kuin rakkaudesta. Albert taasen puolestansa ajatteli:\n\"Mitä hittoa sanon hänelle?\" Ja hän mietti vielä lisäksi, pitikö liitto\nvahvistettaman tuolla tavallisella kosimasuutelolla!\n\n\"Enpä siitä voine päästä ... mutta jääköön se niin kauvaksi kuin\nmahdollista\", lopetti hän keskustelun oman itsensä kanssa.\n\nHän olisi siinä ollut kumminkin pahassa pulassa, ellei Lovisa itse\nolisi häntä vapauttanut. \"Ylihuomenna on isäni syntymä- ja nimipäivä\",\nsanoi hän. \"Isäni ja äitini tahtovat, ettei kukaan tästä meidän\nkihlauksestamme saa vähintäkään vihiä, ennenkuin ylihuomenna, jolloin\nmeillä pidetään suuret pidot. Olkaamme siis varuillamme, ettei kukaan\nhuomaa mitään, ei edes palkollisetkaan!\"\n\n\"Oi armaani, miten voin niin kauvan salata, mitä sydämessäni asuu! Jos\nsaisin tehdä, mitä sydämeni vaatii, niin tahtoisin koko maailmalle\nhuutaa onneani. Mutta minä jo näen sen, että sinun vähinkin tahtosi on\noleva minun lakini, ja minä koitan osoittaa sinulle tänä odotuksen ja\ntoivon aikana saman verran kylmyyttä, kuin lempeä asuu sydämessäni.\nSuudelman, lempisuudelman vaadin palkakseni\".\n\n\"Niin, niin silloin! Ylihuomenna!\", vastasi morsian. Mutta tuskinpa\nolisi ollut hänellä mitään vastaan antaa palkinto paikalla, jos olisi\nylkä sitä vaatinut. \"Kumminkaan\" -- lisäsi hän -- \"ei sinun tarvitse\nliikanaista kylmyyttä osoittaa, sillä varmaankaan ei kukaan saata\naavistaa, mitä näin vähässä ajassa on tapahtunut\".\n\n\"Se nyt oli totta!\" ajatteli Albert, joka töin tuskin uskoi todeksi,\nmitä neljännestunnissa oli kuullut. Myönnytykseksi hän vaan puristi\nLovisan kättä. Sen keinon oli hän keksinyt muka tunteidensa tulkiksi,\nja se riitti; sillä neiti Lovisa oli nyt niin vakuutettu tulevasta\nrouvuudestaan kuin neito saattaa olla.\n\nSalissa oli jo Albertin sinne astuessa ollut jotenkin hämärä; nyt oli\nhämärä muuttunut pimeäksi, mutta kumminkaan ei ollut hän eikä\nmyöskään Lovisa sitä huomaavinaan. Tuollainen puolipimeys on aina\nrakastavaisille tervetullut. Ja vaikka se nyt tällä kerralla ei\nollutkaan Albertin mieleen, oli se kumminkin mieluista toisesta, jota\nei meidän tarvinne kertoa.\n\nKauan aikaa saivat nuoret tässä kahden kesken istua, ennenkuin kukaan\nheitä häiritsi. Vihdoin lienee rouvalle aika hänen askareissaan tullut\ntukalaksi, sillä yhtäkkiä avasi hän oven. Lovisa silloin heti hypähti\nsohvalta, missä hän oli armaansa vieressä istunut, ja teeskennellyllä\ntäyssydämisyydellä juoksi hän äitinsä luo ja painoi kasvonsa hänen\nrintaansa vasten.\n\n\"Joko se on tapahtunut?\" kysyi rouva kuiskuttaen Lovisan korvaan, mutta\nkumminkin niin kovalla äänellä, että Albert sen kuuli.\n\n\"Jo!\" ennätti Lovisa vastata, kun samassa nuori kosia tarttui rouvan\nkäteen ja lausui: \"Lovisa on minun; suokaa, äiti, meille siunauksenne!\"\n\nVanha rouva levitti sylinsä, sulki siihen molemmat nuoret ja iski\nläiskäyksen, joka oli muka suudelma olevinaan, sekä Lovisan että\nAlbertin huulille.\n\nMitä Albert siitä piti, sen annamme lukiaimme arvata. Hyväpä oli --\nvoimme sen sanoa -- että salissa oli pimeä, muuten ehkä olisi hänen\nvirnistyksensä kenties osoittanut hänen rakkautensa oikean laadun.\n\nSaliin tuotiin nyt kynttilöitä. Jouluaaton iltaa valmistautuivat kaikki\nviettämään. Miten Albert talonväen puuhatessa saatettiin ruokasaliin ja\nmiten häntä siellä hyvänä pidettiin, se jääköön kertomatta, samaten\nkuin miten suuri, kauniisti koristettu ja sadoilla kynttilöillä\nvarustettu kuusi kannettiin suureen saliin,\n\nSillaikaa, kun tätä kaikkea ylikerrassa valmistetaan, on meidän\nkäyminen alikerrassa katsomassa, mitä siellä kauppaneuvos on\ntoimittanut ja toimittaa, kosk'ei häntä kuulu ylikertaan tulevaksi,\nvaikka häntä rouva ja Lovisa levottomina odottavat.\n\nKauppaneuvos on vähässä ajassa saanut kirjureinsa kirjeet luetuiksi.\nNyt, kun hän siitä toimesta on päässyt, käy hän pikimältään katsomassa,\nmiten puotipojat täyttävät velvollisuuksiaan. Hän on erittäin hyvällä\ntuulella, jota hän sillä osoittaa, että hän aina tuon tuostakin hieroo\nkäsiään.\n\nKirjeet ovat avattavat. Tämä työ on kauppaneuvoksen mielestä varsin\ntärkeä. Hän pyyhkii silmälasiansa ja istuu konttorin perällä olevalle\nsohvalle, asettaen kirjeet viereensä.\n\nPari, kolme on hän jo avannut; ne eivät sisällä muuta kuin ilmoituksia\nkauppaneuvoksen kirjoittamain kirjeitten perilletulosta. Nyt avaa hän\nneljännen ja lukee sen.\n\nKoko hänen olentonsa muuttuu: hän pyyhkii uudestaan silmälasia,\nikäänkuin epäillen tokko hän on nähnyt oikein, ja lukee taasen. Hänen\nvartalonsa käy suoremmaksi; hänen silmänsä säihkyvät; hän nousee ja käy\nkiireesti pari kertaa lattian poikki sanaa sanomatta; järjestyksen\nhuutokaan ei nyt pääse hänen suustaan. Sitte istuu hän taasen, avaa\njäljellä olevat kaksi kirjettä; mutta niiden lukeminen näkyy vaan yhä\nenemmän häntä suututtavan. Sillä kun hän ne on lukenut, puristaa hän ne\nkaikki kolme yhteen kokoon ja pistää ne taskuunsa, pukeutuu kiireesti\nturkkiinsa, valjastuttaa pikaisesti hevosensa ja lähtee ajamaan.\n\nKirjurit olivat kummastellen nähneet, minkä vaikutuksen viimeksi luetut\nkirjeet isännässä tekivät. He halusivat uteliaasti tietoa, minne\nkauppaneuvos aikoi. He saivatkin tietää sen, sillä kovasti huusi\nkauppaneuvos ajomiehelle: \"Aja kestikievaritaloon!\"\n\n\"Siellä on luultavasti joku matkustavainen kauppias!\" sanoivat kirjurit\ntoisilleen.\n\nAntakaamme kauppaneuvoksen ajaa omia matkojaan ja käykäämme katsomaan,\nmitä nuo kummat kirjeet sisälsivät. Kaksi niistä on Ruotsista, kolmas\nkauppaneuvoksen omasta kaupungista. Kirjeet, jotka Ruotsista ovat,\nkuuluvat näin. Ensimmäinen:\n\n   \"Herra Kauppaneuvos Loo! Surulla täytyy minun ilmoittaa, että\n    Kauppahuone Hirts nyt on perikadon partaalla. Nuori kauppias\n    Albert Hirts, huoneen johtajan poika, on joko isänsä\n    suostumuksella tahi tämän tietämättä antautunut asioihin, jotka\n    ovat syöneet kauppahuoneen kaikki varat, jotta ennen joulua on\n    Kauppahuone konkurssiin menevä. -- Lähempiä tietoja vasta. Nyt\n    vaan päätteeksi ilmoitan, että eilen kolme vekseliä, yhteensä\n    10,000 riksiä, protesteerattiin Hirtsin Kauppahuonetta vastaan.\n    Kunnioittaen\n\n                                                      -- --\".\n\nToinen:\n\n    \"Herra Kauppias Loo! Kun oli viime kirjeeni jo postiin pantu,\n    tapasin nuoren kauppiaan A. Hirtsin. Hän kehui olevansa kihloissa\n    Teidän tyttärenne kanssa ja valmiina lähtemään Suomeen häitänsä\n    viettämään. Teidän varoillanne aikoo hän asemaansa parantaa. Hänen\n    velkansa ovat niin suuret, että olen katsonut velvollisuudekseni\n    varoittaa teitä liittymästä häneen. Muutenkin hoetaan hänestä\n    kaikenlaisia asioita, joista jokainen häpäisee häntä ja anastaa\n    häneltä kaikkein rehellisten ihmisten kunnioituksen. Joku näistä\n    jutuista saattaa olla valhe; mutta pelkäänpä, että hän on\n    syyllinen mokiin niihin seikkoihin, joista ei vielä tarkemmin\n    tiedetä.\n\n                                          Kunnioittaen -- --\".\n\nKolmas, joka oli samasta kaupungista, missä kauppaneuvos asui, kuului:\n\n    \"Herra Kauppaneuvos! Ystäväni ---- kehoituksesta ilmoitan täten,\n    että nuori kauppias A. Hirts 21 p:nä tätä Joulukuuta saapui tänne\n    ja asettui Troberg nimisenä asumaan kestikievarissa. Sekä eilen\n    että toissapäivänä on hän enimmät ajat ollut ulkona, missä, sitä\n    en ole saanut tietää. Minulta on hän teidän maksettavaksenne\n    lainannut 400 riksiä. Kun olen valmiina lähtemään Poriin, en ole\n    voinut suusanallisesti näitä Teille ilmoittaa.\n\n                                             Kunnioittaen N----\".\n\nNäin kuuluivat ne kirjeet, jotka saivat kauppaneuvoksen jouluaattona\nulos lähtemään. Kello oli puoli kahdeksan, kun hän palasi. Hän oli\nkäynyt kestikievarissa ja kruununvouti Trobergin luona, ja nyt,\nkun hän tuli takaisin, oli hän jotenkin vakautunut kirjeiden\ntodenperäisyydestä, vaikka ei hän ensinkään tuota -- -- ja N----ää\ntuntenut. Kruununvouti, jolle kauppaneuvos oli näyttänyt vastasaadut\nkirjeet, oli heti ymmärtänyt asian laidan; oli sanonut varsin vähän\ntuntevansa Hirtsiä, ainoastaan kerran nähneensä hänen eräässä\nkylpylaitoksessa Ruotsissa ennenkuin nyt kestikievarissa, missä hän oli\nnuhdellut häntä siitä, että hän ei käyttänyt omaa nimeänsä, vieläpä\nuhannut häntä, kun kuuli hänen ottaneen nimen Troberg. -- \"Rahaa hän\nminultakin halusi lainata\", lisäsi vouti, jonka vähän kävi sääliksi\nkauppaneuvoksen tuska, mutta joka kumminkaan ei tahtonut ilmoittaa\nystävänsä salaisuutta, vaikka hänen kyllä mielensä teki.\n\nNäillä tiedoilla tuli kauppaneuvos kotiinsa, tuli vihan vimmassa ja\nennätti tuskin konttorissa saada turkit yltään, ennenkuin hän kiiruhti\nylikertaan. Puoti oli kello 6 suljettu, ja useammat kirjurit, joilla ei\nollut kotoa kaupungissa ja jotka tämän tähden olivat kauppaneuvoksen\nperheeseen joulua viettämään kutsutut, olivat jo suureen saliin\nsaapuneet.\n\nIsän astuessa sisään istui neiti Lovisa pianon ääressä, soitti ja\nlauloi äänellä, joka todellakin oli kauniimpi kuin olisi voinut luulla.\nAlbert, joka seisoi laulajan vieressä, ei siis varsin liikaa sanonut,\nkun hän morsiantansa ylisti ja kiitteli. -- Lovisa lauloi juuri\nukko Loon tullessa erinomaisen liikuttavaa romansia kahdesta\nrakastavaisesta, jotka molemmat surmasivat itsensä, kun eivät toisiansa\nsaaneet.\n\n    \"Voik' ihanampaa olla\n    Kuin kuolla kanssa armaansa,\n    Ja yhtyä taas tuolla\n    Ijäisen ilon taivaassa!\"\n\nlauloi hän.\n\n\"No, vihdoin viimein olet täällä!\" huusi lihava rouva, kun hän miehensä\nhuomasi. \"Missä, Jumalan nimessä, olet ollut? Mikä tärkeä syy sai sinun\ntämmöisenä iltana ulos kaupungille, varsinkin kun meillä on niin\nharvinainen vieras, ystäväsi poika Ruotsista\".\n\nKauppaneuvos ei siihen vastannut mitään, silmäili vaan pikaisesti\nympärilleen ja lähestyi pianoa, jonka vieressä Albert seisoi. Albert\noli ennättänyt mennä häntä vastaan muutamia askeleita. Lovisa taasen\ninnostuneena jatkoi isästään huolimatta:\n\n    \"Ei loista lempi täällä.\n    Tääll' yksin suru vallitsee...\"\n\n\"Hm!\" ärjäsi isä. \"Lopeta siihen! -- Minulla on vähän sanomista\nTeille\", lausui hän, kääntyen Hirtsiin. \"Seuratkaa minua!\" Ja ukko Loo\nmeni Albertin kamariin.\n\n\"Korvat auki nyt, Albert!\" ajatteli nuori herra itsekseen, kun hän\nkauppaneuvosta seurasi.\n\nMitä he kamarissa puhuivat, tulisi liian pitkäksi sanasta sanaan\nkertoa. Vaikka viha ilman mitään järjestystä kiehui kauppaneuvoksen\nsydämessä, ei hän kuitenkaan heti tätä vihaansa näyttänyt. Hän vaan\ntarttui siihen keskusteluun, joka heillä oli ollut ennenkuin hän\niltapäivällä oli palannut konttoriinsa. Hän rupesi tiedustelemaan\ntuosta summattomasta voitosta, joka oli saatu nuoren Hirtsin toimella,\nja kun Albert nyt suoraan tunnusti, ettei hän vielä ollut siihen asiaan\nryhtynyt, mutta että hän heti naimisensa jäljestä olisi siihen ryhtyvä,\nsittenkuin olisi saanut kuulla appensa neuvoja, ja että hän nyt vaan\nilmanaikojaan huvikseen oli kertonut kauppa-asian jo tehdyksi sekä että\nhän näin kyllä voi hyvin tehdä, koska asia oli niin varmaan onnistuva,\nettä rahat olivat jo saatuina pidettävät -- niin kauppaneuvos äkkiä\nkeskeytti häntä huutaen: \"Niin olet sinä valehtelia, petturi, konna! Ja\nkaikki on totta, mitä sinusta tiedän... Naimisesi jäljestä!... Siitä\nnaimisesta ei tule mitään, ei tässä eikä tulevassa maailmassa!\"\n\nAlbert oli kummastellen katsovinansa kauppaneuvosta. \"Ja miks'ei?\"\nväitti hän. \"Minähän olen voittanut neiti Lovisan sydämen. Ettehän toki\nperuuta sanojanne tuon pienen, viattoman valheen tähden, joka kumminkin\nkohta on todeksi kääntyvä. Itsehän te minua vävyksenne olette\npyytänyt... Mitä järjestystä tämä on?\"\n\n\"Järjestys! Vaiti! Lue nämät ja vastaa sitten!\" ärjäsi ukko.\n\nVärisemistä teeskennellen otti Albert vastaan kirjeet. Niitä lukiessaan\nkoitti hän ikäänkuin hämmästyneenä purra huuliansa. Sitten iski hän\nsilmänsä kauppaneuvokseen; mutta kun hän tämän silmät havaitsi itseensä\nkäännetyiksi, käänsi hän omat silmänsä heti toisaalle. Näin\nteeskennellen sai hän kauppaneuvoksen yhä varmemmin uskomaan kirjeiden\ntotuutta. Ja mitä voikaan kauppaneuvos muuta uskoa, kun Albert kirjeet\nluettuansa siinä seisoi niinkuin ainakin kukistunut, joka ilkitöistä on\ntavattu. Kauppaneuvos ei enää epäillyt rahtuakaan. Nuori Hirts oli\nsuurin konna maailmassa, ja semmoiselleko isä antaisi tyttärensä?\n\nKauppaneuvos hymyili -- jota hänen ei kukaan muistanut ennen tehneen --\nhymyili, niinkuin se hymyilee, joka on ollut joutumaisillaan uhkaavaan\nvaaraan, mutta omalla nerollaan on tullut vaaran suuruuden tietämään ja\non osannut sitä välttää -- hymyili ja katsoi nyt sanaa sanomatta\nkukistunutta uhriansa. Albert siinä vähän aikaa seisoi sanaa\nvirkkamatta hänkään. Mutta yhtäkkiä ojensi hän vartaloaan ja sanoi:\n\"Herra kauppaneuvos! Uskokaa minua, tämä kaikki, mitä näissä kirjeissä\nluette, on sulaa valhetta alusta loppuun!\" Mutta tämän sanoi hän\näänellä, joka myönsi kaikki todeksi. Kauppaneuvos ainakin piti tämän\npuolustuksen kokeena päästä vapaaksi kanteesta, jonka selvimmät\ntodistukset olivat todeksi näyttäneet.\n\n\"Jos et olisi ystäväni Hirtsin poika, ystävän, jonka tämä käytöksesi ja\nrikoksesi varmaankin hautaan vie, panettaisin minä sinut kiinni ja\nlähettäisin takaisin ... mutta nyt, mene, kunnoton, mene minne tahdot,\nkunhan vaan paikalla siirryt minun huoneestani...\" Kauppaneuvos lausui\ntämän hänelle kyllä pitkän lauseen niin liikutettuna, että se koski\nAlbertin sydäntä.\n\n\"Te niinmuodoin ajatte minun ulos jouluaattona huoneestanne, ja syynä\nsiihen on, että uskotte jonkun kadehtivan valehtelian nimettömiä\nkirjeitä enemmän kuin minua. Minä en voi tätä estää, mutta kun on\nehtinyt joku viikko kulua, kadutte varmaan, mitä nyt vihassa teette\".\nKun Albert tämän sanoi, oli hän itse liikutettu ja olisi nyt aivan\nmielellään tunnustanut, että hän itse, eikä kukaan muu, oli\nkirjoittanut nuo valheelliset kirjeet. Mutta silloin olisi hänen\ntäytynyt mainita, mitkä syyt hänen olivat siihen saaneet, ja silloin...\nJumala tiennee, miten silloin olisi käynyt. Hän vähän mietti tunnustaa\nkaikki, vaan neiti Lovisa muistui samassa hänen mieleensä ja: \"ennen\nkuolema, kuin elää sidottuna siihen kyöpeliin\", oli hänen päätöksensä.\n\n\"Minua on pahasti loukattu\" -- lisäsi hän, kun kauppaneuvos ei mitään\nvastannut. \"Ja uskokaa minua! Tämä loukkaus on niin suuri, etten ikinä\nenää ottaisi neiti Lovisaa, vaikka se teille kuinkakin mieleen olisi\".\n\n\"Mieleen! Järjestys, poika!\" huusi kauppaneuvos, joka nyt oli päässyt\nentiselleen takaisin.\n\n\"Järjestys, sanon minä! Kauniilla puheilla ei minua petetä. Ulos\nhuoneestani paikalla tahi... Järjestys!\"\n\n\"Sanokaa vihanne ja sokeutenne syyksi, että minä menen äskeiselle\nmorsiamelleni jäähyväisiä sanomatta\" -- virkkoi Hirts ja alkoi sitoa\nkiinni kapusäkkiään. -- \"Entisen ystävyytenne nojassa pyydän, että\nsuotte minulle hevosen kestikievariin\".\n\n\"Se odottaa teitä jo kadulla\", oli kauppaneuvoksen vastaus.\n\nAlbert päätti nyt näyttäytyä närkästyneeltä. Kapusäkkiään kiinni\nsitoessaan ei hän enää puhunut mitään, ja kun tämä työ oli tehty, lähti\nhän, kapusäkkiä kädessään kantaen, jäähyväisiä saamatta.\n\n\"Jumalan kiitos, että se on loppunut!\" -- huokasi hän ovesta\netuhuoneesen päästyään. \"En toiste rupea tämmöisiin. En!\" -- Pari kolme\naskelta oli hän etuhuoneessa astunut eteenpäin, niin jo seisahtui hän\näkkiä. Salin oven edessä porstuassa näki hän naisen, joka tämän\nseisahduksen sai aikaan, naisen, joka juuri aukaisi salin oven ja\nheitti sisälle vähäisen vakan.\n\nTämä nainen oli nuori neito, niin kaunis, niin ihana, ettei ollut\nAlbert ennen ikinä semmoista nähnyt. Kun neitonen kuuli avattavan\nkamarin ovea, joka vei porstuaan, käänsi hän kasvonsa Albertin puoleen,\nja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiaan. Tämä silmänluonti kesti\nvain sekunnin.\n\n\"Kuulutteko taloon?\" kysyi Albert astuessaan neitosen luo, joka samaten\nkuin hän itsekin oli valmis kulkemaan rappusia alikertaan.\n\n\"En!\" vastasi neito, jonka olisi tehnyt mieli nuorelta herralta samaa\nkysyä, mutta tuota tekemästä kumminkin ujoutensa hänet esti.\n\n\"Te siis omasta puolestanne annatte joululahjoja kauppaneuvokselle?\"\n\nNeitonen ei ennättänyt vastata, sillä ihan samassa aukaistiin salin ovi\nsisäpuolelta, ja nyt näkivät Albert ja neitonen, jotka porstuassa\nseisoivat, vanhan kauppaneuvoksen, joka vakka kädessä astui heidän\nluoksensa.\n\n\"Kunnoton! Vieläkö uskallat sinä huonettani häväistä! Tuossa lahjasi,\ntyttäreni ei siitä huoli!\" huusi hän ja vetäysi kiireesti saliin\ntakaisin, temmaten oven jäljessänsä kiinni.\n\nMolemmat, sekä Albert että Ellen Burg -- lukiani on jo luultavasti\nneitosen arvannut häneksi -- pitivät kauppaneuvoksen lauseen heille\nitsellensä sanotuksi. Ellen ei tätä lausetta ymmärtänyt. Albert sen\nymmärsi. -- Hän ei ollut muistanut, että hänen omasta käskystään\nvakkaan oli silkkihameen päälle pantu hänen oma kirjoittamansa suljettu\nkirje, johon seuraava runo oli kirjoitettu:\n\n    \"Jos sa kuljet repaleissa\n    Tahi silkkiin puettuna,\n    Mulle rakas olet aina.\n    Onneni ja kunniani\n    Päivänä sä tätä kanna;\n    Niinpä tietää antajaki,\n    Ettei ole halpa sulle\".\n\nTämän runon oli kauppaneuvos lukenut ja siitä nähnyt, keneltä lahja\noli. Hän ei ruvennut vakan sisustaa sen enemmän tarkastamaan. Kaikkien\nsalissa olevain kummaksi heitti hän sen ulos takaisin.\n\n\"Ottakaa vakkanne, se ei enää tähän taloon ole tuleva!\" sanoi Albert\nyhä vielä kummastelevalle neitolle. \"Lähtekäämme; minä tahdon teille\nselvittää asian, sillä lahja, vakassa oleva silkkihame, on minulta\".\n\nEllen siinä vähän aikaa seisoi tietämättä mitä tehdä. Vihdoin, kun\nnuori herra, joka Ellenin kummaksi tiesi, mitä vakassa oli, kertoi\nlähtökehoituksensa, ei nuorella tytöllä ollut muuta neuvoa kuin\ntotella.\n\nKun Albert kadulle tuli, heitti hän kapusäkkinsä rekeen ja käski rengin\nviedä se kestikievariin. Itse otti hän seuratakseen Elleniä. Hänelle\nkertoi hän todenmukaisesti, miten hän oli hyljätty, miten perättömät\njutut olivat hänet jouluyönä kadulle heittäneet, mutta että hän itse\nsiihen oli syypää, siitä hän ei virkkanut sanaakaan. Hän sanoi myöskin,\nkuka hän oli, että hänen nimensä oli Albert Hirts. Ja tämän kaiken\nkerrottuaan kysyi hän nuorelta seurakumppaliltaan, kuka tämä oli.\nEllenillä ei ollut syytä sitä salata. Hän kertoi mitä tiesi\nvanhemmistaan, ja mainitsipa nyt veljensä kanssa elävänsä vanhan\nisoäitinsä luona, joka oli kotoisin Ruotsista. -- Ellenin kodin edessä,\njohon he pian olivat tulleet, olivat he nämä kaikki puhuneet. Albert\nolisi voinut siinä seisoa koko yön; mutta Ellen muisti vanhusta ja teki\nkiirettä. Mutta ennenkuin hän meni, oli hänen täytynyt ottaa vastaan,\nainakin aamuksi, tuo lahja, joka oli neiti Lovisa Loolle aiottu, sekä\nluvata herra Hirtsille, että tämä seuraavana päivänä saisi käydä vanhan\nrouva Burgin luona tiedustelemassa, suostuisiko vanhus siihen, että\nEllen saisi pitää lahjan.\n\nEllenin mentyä seisoi Albert vielä kotvasen aikaa siinä liikkumatta.\nMitä hän siinä arveli, on vaikea sanoa. Hän siinä muun muassa vertaili\nElleniä Lovisaan, ja vähitellen katosi tämä viimeksi mainittu hänen\najatuksistaan, jotka Ellen yksinään nyt anasti. Jos olisi hän tutkinut\nomaa itseänsä, olisi hänen täytynyt tunnustaa, että Ellen oli suuresti\nvaikuttanut häneen. Mutta tällaista tutkimusta hän ei pitänyt.\nKohtaukset kauppaneuvoksen porstuassa, kadulla ja Ellenin kodin edessä\nolivat niin vasta tapahtuneet, että Albertimme vielä niissä eli. \"Ellen\nBurg! Burg!\" kertoi hän itsekseen, kun hän vihdoin rupesi kulkemaan\nkestikievariin päin; tuon sukunimen oli hän joskus ennen kuullut, mutta\nmissä, sitä hän ei voinut muistaa.\n\nKestikievarin taloon päästyänsä tilasi hän heti hevosen ja joutui pian\nkruununvouti Trobergin luo, joka asui vähän matkaa kaupungista. Siellä\nystävänsä luona vietti hän iloisen joulu-illan kertoen, kun kahden\nkesken pääsivät, mitä kaikkia hänelle oli tapahtunut kauppaneuvoksen\nluona.\n\nSeuraavana aamuna nähtiin nuori Hirts kruununvoudin kanssa kirkossa.\nVouti oli samaa luonnetta kuin nuori sankarimme, vaikka oli häntä\nkymmenen vuotta vanhempi. Tämä samanluontoisuus oli rakentanut\nystävyyden heidän välillänsä. Tosin oli vouti vähän nuhdellut\nystäväänsä, joka, niin arveli vouti, oli pilaansa liian pitkälle\njatkanut. Mutta kun asia kumminkin näkyi onnellisesti päättyvän, ei hän\nsaattanut olla pilalle nauramatta. Toinen seikka astui myös voudin\nhuomioon jo illalla ja vielä enemmän jouluaamuna, nimittäin se, että\nhänen mielestänsä suuri muutos oli nuoressa herrassa tapahtunut. Tämä,\njoka ennen tuskin voi sanaa sanoa siihen pilaa laskematta, oli nyt\nmiettiväinen ja totisempi kuin ennen. Vouti ei arvannut siihen oikeaa\nsyytä, sillä Albert oli vaan sivumennen kertonut yhteensattumisestaan\nneiti Ellenin kanssa. Vouti koetti kaikin tavoin huvittaa vierastaan,\nmutta se ei tahtonut onnistua, ja hän rupesi jo arvelemaan, että Hirts\nkatui tekojansa. Jos olisi vouti arvannut, mikä muutoksen Albertissa\noli vaikuttanut, olisi Albert parka joutunut samallaisen pilan\nesineeksi, jota hän itse oli niin suuressa määrin harjoittanut.\n\nKirkossa oli nuori herramme tarkastellut joka ainoaa naista, jota sopi\nnäkemään, löytääkseen eilisen tuttavansa neidon, mutta se ei hänelle\nonnistunut. Kirkosta lähtiessään tunkeusi hän väkijoukkoon ja pääsi\nsiten, kuten tahtoikin, kruununvoudin nähtävistä. Kruununvouti odotti\nkauvan häntä, mutta kun ei häntä näkynyt eikä kuulunut, palasi hän\nyksin kotiin mumisten: \"Mitä hullua hänellä taasen onkaan mielessä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten lukia muistanee, astui Ellen vanhan lesken, rouva Burgin, saliin\njuuri silloin, kun jo Maurits oli lähdössä häntä hakemaan. Vanhuksen\nkysymykseen, missä Ellen oli viipynyt ja miksi hän toi joululahjan\ntakaisin, nuori tyttö kertoi kaikki todenmukaisesti. Rouva ja Maurits\nkuuntelivat kummastellen tytön kertomusta. Heidän oli mahdoton\nymmärtää, miksi kauppaneuvos ei sallinut Lovisan ottaa vastaan kallista\nlahjaa. Mutta kun sittemmin Ellen puhui nuoresta herrasta ja mainitsi\nhänen Albert Hirtsiksi, nousi vanha rouva äkkiä, ja hänen kasvonsa\npunastuivat.\n\n\"Hän oli Ruotsista? Niinhän sanoit. Kauppias? Kysyitkö hänen isänsä\nnimeä...? Mutta, se on tosi, sitä et sinä tiennyt kysyä. Kerro,\nmimmoinen oli hän muodoltaan?\n\n\"Hän on ehkä teille tuttu?\" kysyi Ellen kummastellen, kun huomasi\nvanhuksen innon.\n\n\"Minä tunsin nuoruudessani erään kauppiaan, jonka nimi oli Hirts\" --\nvastasi rouva. -- \"Mutta kerro, mimmoiselta hän näytti, tämä, joka\nsinulle silkkihameen antoi?\"\n\nUjostelematta vastasi Ellen: \"Hän on kaunis. Hänen silmänsä ovat suuret\nja mustat, ja kun hän ne johonkin iskee, luulisi hänen silmäyksensä\nmenevän läpitse. Aivan pitkä hän ei ole, noin tavallinen. Hänen otsansa\non korkea, hänen poskensa punaiset. Mutta, äiti, en minä osaa\"... Ja\nhämärä, selittämätön tunne keskeytti Ellenin kertomuksen.\n\n\"Mustat, suuret, läpitunkevat silmät!\" mumisi vanhus. Kuultavasti\nlisäsi hän: \"Sinun ei sitä tarvitsekaan. Minä tunnen hänen ... en häntä,\nvaan hänen isänsä. Hän, tämä Albert, on minun serkkuni Aksel Hirtsin\npoika, ... tahi pojan poika! Ellen, se suku on hyljännyt isoäitisi!\nAksel Hirtsille minä kirjoitin, kun hätäni suurin oli; mutta hän,\näitini sisarenpoika, ei vastannut. Voitko sinä tältä nuorelta Hirtsiltä\nottaa vastaan lahjaa, jota sinulle tarjotaan siitä syystä, ettei neiti\nLoo siitä huolinut? Voitko nyt, kun jotenkin toimeen tulemme, ottaa\nvastaan lahjan siltä, jonka isä ei äyrilläkään lievittänyt isoäitisi\nhätää?\"\n\n\"En ymmärrä, rakas äiti\", vastasi Ellen, \"mitä yhteyttä on isän\nkovuudella ja pojan anteliaisuudella. Tosin minua kummastuttaa, että\nhän lahjaa minulle tarjosi, mutta ehkä hän nimen kuultuaan tiesi, että\nme olemme sukulaisia... En vielä hänen lahjaansa vastaanottanut, vaan\ntahdoin kysyä siihen teidän lupaanne. Ja huomenna tulee hän tänne sitä\nkuulustamaan!\"\n\n\"Hän tulee tänne!\" mumisi taasen vanhus, ja mitä vielä kukistamatonta\nhänessä eli, kohosi tätä ajatusta vastaan. \"Hän tulee tänne pilkkaamaan\nmeidän köyhyyttämme, tulee tarjoomaan minulle armolahjoja. Ei ... ei\nkoskaan!\"\n\n\"Sitä hän ei tee, äiti!\" väitti Ellen vakavasti. \"Hän ei käyttäynyt\nminua kohtaan kuten tavallisesti kaupungin herrat. Minä takaan, että\nhän on hyvä, vaikka hänen isänsä olisi ollut kuinka paha tahansa. Olipa\nisoisäni hyvä, vaikka hänen veljensä oli paha!\"\n\nRouva istui kauan aikaa ääneti. \"Sinä olet oikeassa, Ellen!\" sanoi hän\nvihdoin. \"Sinun nuori sydämesi osaa tuomita paremmin kuin minun, johon\nviha ja intohimot ovat vaikuttaneet. -- -- Mutta, lapset, ruoka on jo\njähtynyt. Käykäämme nyt jo syömään ja sitte levolle, jotta huomenna\njaksamme kirkkoon mennä!\"\n\nLapset tottelivat vanhuksen käskyä. Kun he pöydästä nousivat, ei enää\nsanaakaan puhuttu päivän tapauksista. Vanha rouva alotti jouluvirren,\njohon nuoret yhtyivät.\n\nSeuraavana päivänä, joulupäivänä, kun kirkosta väki tulvasi, nähtiin\nnuoren miehen seisovan rouva Burgin huoneen edessä. Hän oli kahdesti\nkoittanut ovea avata, mutta molempina kertoina huomannut, että ovi oli\nlukittu. Hän ei kumminkaan siirtynyt pois, vaan seisoi siinä odottaen.\n\nVarsin kauan ei tarvinnut hänen siinä seisoa, sillä pian näki hän katua\npitkin niiden tulevan, joita hän odotti. Hän meni kulmaan saakka heitä\nvastaan, ja kun hän pian odotettuja tapasi, huomasi hän myöskin\nkauppaneuvoksen, jota hän tervehti; mutta tämä meni suorana kuten\nainakin matkaansa tervehdykseen vastaamatta.\n\n\"Tässä on hän, josta minä eilen puhuin, äiti!\" sanoi Ellen, kun hän\nnuoren herran huomasi. Mutta vanha rouva oli jo nähnyt Albertin, ja\ntämä näkö sai hänen nojaumaan Ellenin käsivartta vastaan raskaammasti\nkuin ennen. Albert tervehti Elleniä kuten ainakin ja kertoi sitten\nkohteliaasti, miten hän tältä nuorelta tytöltä illalla oli saanut luvan\nkäydä vanhaa rouvaa tervehtimässä.\n\n\"Tervetullut, hyvä herra!\" vastasi vanhus. \"Tervetullut köyhän\nasuntoon!\"\n\nJos olisi joku voinut nähdä näiden molempain, vanhan rouvan ja nuoren\nherran, sydämiin tässä, olisi hän niissä kummia havainnut. Taistelu\nvanhan rouvan sydämessä loukatun ylpeyden ja nöyryyden välillä ei ollut\nsammunut, Muisto siitä häväistyksestä, jonka Albertin isä oli tehnyt\nhäntä vastaan, kun ei edes vastannut hänen kirjeesensä, hämmensi\nhetkeksi kaikki vanhuksen hyvät päätökset, semmenkin kun hän tässä\nluuli näkevänsä isän pojan muodossa. Sillä tämmöinen ulkonäöltään,\naivan tällainen oli isä nuorena ollut. Mutta kuta enemmän rouva\ntarkasteli Albertia, sitä enemmän katosi katkeruus hänen sydämestään.\nIsä oli ollut juro, vakava ja jo nuorenakin vähän kummallinen; hänen\npoikansa oli iloinen ja suora. Vanha rouva vertaili isää ja poikaa, ja\nvoitto vaa'assa kallistui pojan puolelle.\n\nVähän tiesi Albert näistä vanhan rouvan ajatuksista. Albert ei rouvaa\nsuuresti muistanutkaan. Hän katseli ainoastaan Elleniä. Jo illalla oli\nneidon kauneus häneen sattunut; mutta nyt päivän valossa, kun hän näki\nEllenin, jonka poskille jouluaamun raitis ilma oli nostanut kauniit\nruusut, nyt ei hänellä olisi ollut sanoja, joilla kertoa, kuinka ihana\nEllen oli, jos hänen olisi pitänyt Elleniä ylistämään ryhtymän. Kun hän\nsen lisäksi pian huomasi, kuinka teeskentelemätön ja yksinkertaisesti\nkasvatettu Ellen oli, kietautui hän pääsemättömästi niihin pauloihin,\njoita rakkauden ja lemmen kutomiksi sanotaan.\n\nHän oli rouvan huoneesen tultuaan kummeksinut niitä vanhanaikuisia\nhuonekaluja, joita hän siellä näki. Hän alkoi puhua niistä, jotta voisi\nviipyä niin kauan kuin suinkin mahdollista olisi. Vanha rouva lausui,\nettä nämä huonekalut kerran olivat olleet hänen lapsuutensa kodissa.\nSiihen keskeytyi vanhan rouvan selitys, ja siinä nyt seisoi Albert,\ntietämättä mitä ottaa edelleen puheensa aineeksi.\n\nVihdoin sanoi hän: \"Teidän nimenne on Burg; minusta on kuin olisin\nkuullut tämän nimen ennenkin, mutta missä, se on minun mahdoton sanoa\".\n\n\"Te olette siis kuullut minusta puhuttavan\" -- vastasi siihen vanhus,\nja entiset liikutukset, jotka hänessä olivat heränneet, kun hän Hirtsin\nnimen kuuli, saivat taasen vallan hänessä. Hän piti Albertia\nhalveksianansa, ja tämä tunne sai hänen ääneensä jotakin katkeraa, kun\nhän lisäsi: \"Mutta siitä ajasta, jona isänne minusta puhui, on\nluultavasti monia vuosikausia kulunut\".\n\n\"Isäni!\" kertoi Albert ja katseli pitkään rouvaa. \"Niin oikein! Isäni\nolen kuullut sitä nimeä mainitsevan; mutta jos hän teistä puhui, niin\ntuntee hän teidät ja te tunnette hänet\".\n\nVanha rouva huomasi nyt sanoneensa jotakin, jota hän ei olisi tahtonut\nsanoa. Mutta kun hän samassa huomasi, ettei Albert tiennyt hänen ja\nisänsä sukulaisuudesta, voi hän pian saada tämän ajatuksen\nnuorukaisessa unohtumaan.\n\nYhtä ja toista päivän asioista puhuivat he sitten, mutta tämä puhe kävi\npuoliväkisin, ja pian huomasi Albert yhä selvemmin, että hänen olonsa\nsiellä ei ollut rouvalle mieleen. Mutta ei hän kumminkaan tahtonut\nlähteä; hän ei vielä ollut saanut puhua sanottavasti mitään Ellenin\nkanssa, ja Ellenin tähden hän juuri oli tullut. Vihdoin oli hän pakosta\nvalmis lähtemään; mutta silloin esti häntä vanha rouva.\n\n\"Te olette antanut minun tyttärentyttärelle\", sanoi hän,\n\"kallisarvoisen lahjan, jota hän ei voi vastaanottaa ja jota hän\nainakaan ei voi käyttää, sillä ei se hänelle sovi. Mutta sanokaa, mikä\nsai teidän antamaan sen hänelle, kun se toiselle oli määrätty?\"\n\n\"Se, jolle se oli määrätty, ei huolinut siitä\" -- vastasi Albert. --\n\"Minä en siis mitään sillä tee, ja niin ollen kenelle se paremmin\nsopii kuin juuri neiti Ellenille?\" Albertin äänessä oli jotakin\nrukoilevaista, ja hänen silmistänsä loisti valo, joka sanoi, että hän\nloukkautuisi, ellei Ellen ottaisi lahjaa vastaan. Samassa huomasi hän\nmyöskin ilokseen, että Ellen rukoilevin silmin katseli vanhusta, ja kun\nhän tämän huomasi ilokseen, näki hän, että he, Ellen ja hän, olivat\ntässä liittolaisia vanhaa rouvaa vastaan.\n\nVanha rouva pudisti päätään ja katseli Elleniä. Mutta Ellen ei sanonut\nmitään. Silloin lausui vanhus: \"Vastaa itse, Ellen, voitko vieraalta,\njonka ensi kerran näet, ottaa tämän lahjan vastaan?\"\n\n\"Jos ei se ole teidän tahtoanne vastaan\" -- vastasi Ellen ujosti.\n\n\"Pidä se sitte!\" sanoi rouva ja jatkoi Albertiin kääntyen: \"Minä kiitän\nteitä!\"\n\nEllen ei nytkään sanonut mitään, mutta selvästi näkyi, että hän oli\niloinen vanhuksen lupauksesta. Vaikka Ellen oli kaikkea ylpeyttä\nvailla, vaikka tuo lahja oli niin kallis, että hän hyvin ymmärsi ei\nvoivansa sitä koskaan käyttää, oli se kumminkin hänelle suuresti\nmieluinen. Hän oli itse ommellut sen, ja sitä tehdessään oli hän\najatellut: \"Tuleeko koskaan aika, jolloin itse saan tällaisen\". Tässä\najatuksessa oli lapsellisuutta; sen juuret eivät tuota etemmäksi\nulottuneet. Mutta nyt, kun tämä kallis joululahja oli hänen omansa, oli\nhän siitä iloinen, niin kuin lapsi, joka on saanut nuken. Että antaja\noli outo vieras, se ei ensinkään häntä arveluttanut. Teeskennellä hän\nei osannut; siis ei hän salannut, että hän mielellänsä otti vastaan,\nmitä vieras tarjosi.\n\nNyt ei enää Albertilla ollut syytä viipyä, vaikka hän mielellänsä olisi\nviipynyt. Ja kun hän nyt jäähyväisensä sanoi, ei pyytänyt kukaan häntä\nviipymään. Ellenin silmistä loisti ujo kiitollisuus, kun hän\njäähyväiset sanoi; vanhan rouvan käsi vapisi vähän, kun se puristi\nAlbertin tarjottua kättä.\n\nHän lähti. Mutta kun hän kadulle tuli ja sieltä katseli tuota vähäistä\nhuonetta, missä Ellen asui, lupasi hän itsekseen, ettei tämä hänen\nkäyntinsä olisi viimeinen. Ellenin kuva, hänen lapsellisuutensa, hänen\nteeskentelemättömyytensä oli syvästi vaikuttanut Albertiin, ja hän oli\nsuutuksissansa itselleen siitä, että hän mielestänsä niin tylysti oli\nkäyttäinyt Ellenin luona.\n\nAlbertilla oli ollut mielessä kohta palata Ruotsiin, kun hän oli saanut\nnaimiskauppansa ukko Loon tyttären kanssa tyhjään raukeemaan. Mutta\nnyt, kun hän oli Ellenin nähnyt, ei hän enää lähtöä ajatellut. Hänen\nystävänsä Troberg oli miettiväinen, kun hän ei tiennyt, mikä Hirtsiin\noli mennyt; hän näki hänen aivan muuttuvan ihan toiseksi mieheksi.\nAlbert ei myöskään sanonut muutoksen syytä. Tuskinpa tiesi hän\nitsekään, että hän oli muuttunut. Hän kulki usein ulkona, mutta missä\nhän kulki, sen hän salasi.\n\nMiten olikaan, oli kaupungissa päässyt kiertämään uutinen, että neiti\nLovisalla oli ollut kosia, ja tiedettiinpä vielä sekin, kuka tämä kosia\noli. Mutta miten tämä kosiminen oli päättynyt, siitä puhuttiin eri\ntavoilla. Kaupungin herrat tahtoivat lyödä veikkaa, että Hirts oli\nantanut Lovisalle rukkaset, semmenkin kun joulusta saakka ei\nkauppaneuvoksen tytärtä missään nähty, ja vieläpä siitäkin syystä, että\nkauppaneuvos oli entistä kärtyisempi. Puotipojat kauppaneuvoksen luona\nolisivat voineet siihen kertoa kertomuksen, miten kauppaneuvos, kun hän\njoulupäivänä tuli kotiinsa, oli siellä tavallista kiivaammin huutanut\n\"järjestystä\" huomattuaan, että hän eilen oli unohtanut pyyhkiä\nkuluneen päivän konttorialmanakasta. Tällaista seikkaa ei ollut\ntapahtunut ukolle koskaan ennen. -- Kaupungin naiset pitivät Lovisan\npuolta, vaikka ei kukaan heistä voinut kehua olevansa läheisemmässä\ntuttavuudessa kauppaneuvoksen tyttären kanssa.\n\nJoulun ja uudenvuoden välillä oleva viikko oli kulunut. Vielä oleskeli\nHirts kaupungissa. Joka päivä nähtiin hänen kadulla kulkevan. Hän oli\nherättänyt kaupunkilaisten huomion. Hänestä puhuttiin paljon, mutta ei\nhänestä kumminkaan varmasti mitään tiedetty. Eräänä päivänä -- hän oli\njo silloin ollut kolmatta viikkoa kaupungissa -- tuli hän kiireesti\nystävänsä Trobergin kamariin, ja nyt loisti entinen viekas ilo hänen\nsilmistänsä.\n\n\"Minä kiitän sinua hyvästä toveruudesta ja sanon sinulle jäähyväiset\"\n-- alkoi hän. \"Mutta minä palaan tänne pikemmin kuin ehkä luulet.\nToivota minulle onnea: minä olen kihloissa!\"\n\nYstävä katseli kummastellen ystäväänsä. \"Kihloissa! Neiti Loon kanssa?\nMinä toivotan onnea!\"\n\n\"Neiti Loo? Kuka lempo hänestä puhuu! Ei, ystäväni, ei! Minun\nmorsiameni on neiti Ellen Burg\".\n\n\"Vai niin!\" -- huusi vouti. \"Sekö se sitten oli se vetonuora, jota\nmeidän tulee kiittää sinun täällä viipymisestäsi. Mutta miten ja kuinka\nsinä olet tullut tutuksi hänen kanssansa, sitä en ymmärrä. Totta\npuhuen: jos hänen olet voittanut, toivotan sinulle sydämestäni onnea.\nMinä ajattelin\", jatkoi vouti, kun Albert ei mitään vastannut, mutta\nainoastaan hymyhuulin häntä katseli -- \"minä ajattelin, että\nviipymisesi syynä oli pelko, ettet muka uskaltanut lähteä isäsi luo,\nkun juttu Lovisan kanssa niin onnettomasti loppui. Mutta kerro, kerro,\nystäväni; sillä taasen vaivaa uteliaisuus minua!\"\n\n\"Tässä ei ole paljon kerrottavaa\" -- vastasi Albert -- \"minä tulin,\nnäin ja voitin. Vaikka totta puhuen voitto istui lujassa ja vaikea oli\nminun se saada\".\n\nJa nyt kertoi hän, mitä jo lukia tietää. Ja sitten kertoi hän, mitä\nlukia ei vielä tiedä, miten hän toisena joulupäivänä oli mennyt Ellenin\nkotiin, miten vanha rouva oli kylmästi hänet vastaanottanut. Hän ei\nollut tuosta kumminkaan mitään huolinut. Hän oli esittänyt, että\nMaurits lähtisi hänen kanssansa Ruotsiin ja rupeisi siellä kirjuriksi\nkauppahuone Hirtsin konttorissa. Tuohon esitykseen ei ollut rouva ensin\nvastannut mitään. Se oli hänessä taasen herättänyt noita katkeroita\najatuksia. Maurits, Ellenin veli, oli ilomielisenä heti tarttunut\nesitykseen. Asiaa ei voitu kumminkaan niin paikalla ratkaista. Se\nolikin juuri mitä Albert toivoi, sillä nyt sai hän tilaisuutta ja syytä\nkäydä rouva Burgin luona. Hän kävi siellä nyt joka päivä ja voitti,\nvaikka vähitellen, vanhan rouvan suosion ja, vaikka hän sitä silloin ei\nvielä tiennyt, Ellenin sydämen. Niin oli Albert parin viikon kuluessa\nollut jokapäiväinen vieras rouva Burgin luona, kun hän eräänä päivänä\nsatunnaisesti tapasi Ellenin yksinään kotona. Tällaista hetkeä oli\nAlbert kauan toivonut; nyt oli semmoinen hetki tullut, ja hyväkseen\ntiesi Albert sitä käyttää. Miten ja kuinka hän Ellenille avasi\nsydämensä, mitä hän puhui, minkä vastauksen hän tältä nuorelta,\nteeskentelemättömältä lapselta sai, heittäkäämme se kertomatta, koska\nAlbert itsekin, kun hän tästä ystävälleen kertoi, aivan sivumennen vaan\ntästä mainitsi.\n\n\"Minä olin voittanut\" -- kertoi Albert, jos nyt hänen omilla sanoillaan\npuhumme -- \"minä olin voittanut; Ellen oli minun. Hänen huulillansa\nlepäsi minun suudelmani, hänen ujoudesta punastuneet poskensa minun\nonnesta tykyttävää sydäntäni vastaan. Onnellisuudessamme ei ollut\nkumpikaan meistä huomannut, että vanha rouva oli tullut sisälle. Me\nistuimme, näet, tuossa pienemmässä kamarissa. Vanha rouva oli nähnyt,\noli ymmärtänyt. Suorana, kunnioitusta vaativana seisoi hän siinä ja\ntarkasteli meitä silmäyksillä, joista minä turhaan koetin lukea, mitä\nhänen mielessänsä liikkui. Kun Ellen hänen näki, vaaleni hän. Hän\nmuisti tuossa nyt vaan, kuinka pian, kuinka vastustamatta hän oli\nseurannut nuoren, viattoman sydämensä halua, ja hän pelkäsi vanhuksen\nsuuttumusta.\n\n\"Minäkin pelkäsin\" -- jatkoi nuori kauppias -- \"minäkin pelkäsin, mitä\ntähän vanhus sanoisi; sillä minä tiesin, että Ellen oli häneen\nliittynyt rakkauden siteillä, jotka olivat lujemmat kuin ne lemmen\nsiteet, joihin minä olin hänet kietonut. Minä lähestyin vanhusta\nhiljaa, ja hän antoi minun lähestyä sanaa sanomatta. Hänen kasvoissansa\nkuvastui nyt, mitä hänen sydämessään liikkui; mutta minä en ymmärtänyt\nlukea näitä kuvauksia. Hänen silmänsä synkistyivät, hänen kasvonsa\nnäyttivät kovilta, ja minä jo luulin niistä näkeväni tuomioni; mutta\nsynkkyys katosi vähitellen, lempeys ja hellyys voitti, ja vihdoin\nojensi hän kätensä ja sanoi: 'Sovitus etsii vihdoin minuakin! Herra\nHirts! Mitä olette tehnyt? Te olette salaisesti vietellyt minun\nlapsellisen Ellenini sydämen. Ellen rakastaa teitä, minä tiedän sen\nparemmin kuin hän sitä itse tietää. Te rakastatte häntä, minä ainakin\ntoivon sitä. Siinä on Ellen; hän on teidän. -- Nyt on sydämeni\npehmennyt, viha on siinä sammunut?' -- Ja vanha rouva tarttui punastuen\nEllenin käteen ja toi tämän minun käteeni. 'Serkkuni pojalle, Aksel\nHirtsin pojalle, annan minä tyttärentyttären'. -- Ja nyt vähän ajan\ntakaa kertoi hän, että me olimme jotenkin läheisiä sukulaisia. -- --\nEllen on minun, ja huomenna lähden minä Ruotsiin viedäkseni tämän\nodottamattoman uutisen vanhalle isälleni\".\n\nKun vouti kuuli tämän ystävänsä kertomuksen, oli hänellä mielessä\nkäyttää tätä ivaksi, ja hän olikin juuri hymysuin sanoa jonkin\nlystilauseen; mutta kun Albert oli puheensa lopettanut ja vouti näki,\nmiten ilosta loistavana ystävänsä siinä seisoi, ei hän hennonut\nsanoihin pukea, mitä hänen mielessänsä liikkui. Albertin rakkaus oli\nsaanut kokonaan entisen lapsellisen, ajattelemattoman nuorukaisen\ntoiseksi ihmiseksi. Ellenin tähden eli hän.\n\nTämä tyttö oli hänelle kaikki, sen huomasi vouti, ja sen sanoivat\nAlbertin ilosta loistavat silmät.\n\nKauan istuivat tänä iltana ystävät kahden kesken puhellen. Pari kertaa\noli vouti ottanut puheeksi kauppaneuvoksen; mutta nuori kauppias oli\naina kääntänyt puheen toisaalle. \"Älä puhu hänestä; minä luulen, että\najattelemattomuudessani tein pahasti, vaikka minun tulee kiittää tätä\najattelemattomuutta siitä, että nyt olen onnellinen\" -- lausui hän\nviimein. Mutta ennen kuin he erkanivat, sanoi hän itse: \"Jos isäni saa\ntietää, miten minä Lovisasta pääsin, niin pelkäänpä, mitä siitä\nseuraa\".\n\nLeskirouva Burgin köyhässä asunnossa oli myöskin muutos tapahtunut.\nEllen, tuo nuori, kukoistava ruusu, joka vasta ikään on lapsi, oli\nijäksi jättänyt taaksensa lapsuuden ajan. Ennen oli koti hänen koko\nmaailmansa, vanhan äitinsä äidin suosio hänen arvoisin palkkansa.\nPienuudesta saakka oli työ ollut hänelle rakas, sillä vanha rouva häntä\nkiitti, kun hän oli uuttera. Joskus, kun hän vanhemmaksi tultuaan\nitselleen salli jonkun lomahetken, käytti hän sen samalla tavalla kuin\ntällainen lomahetki häneltä pienenä ollessa oli kulunut: lapsellisissa\nleikeissä veljensä kanssa. Mitään suurta maailmassa ei hän ollut\noppinut. Mutta hänen nerokas sielunsa käsitti pian, ja aavistuksena eli\nhänessä se tieto, josta hän ei ollut osalliseksi päässyt. Hellyys\nvoitti hänessä kaikki. Tällainen oli hän, kuten vasta puhjennut ruusu,\njoka päivän kevätsäteille kukkansa avaa. Tällainen oli hän, kun nuori\nkauppias astui hänen kotiinsa. Tosin oli hän ennenkin nuoria miehiä\nnähnyt, nuorten miesten parissakin ollut, mutta kukaan niistä ei ollut\nhänessä mitään vaikuttanut; ei ollut myös kukaan niin kohdellut häntä\nkuin tämä muukalainen. Tämä oli näiden kahden viikkokauden kuluessa\nvanhan rouvan kuullen selittänyt hänelle asioita, jotka hänelle olivat\nolleet tuntemattomat, kertonut kansoista ja ihmisistä kertomuksia,\njotka olivat laajentaneet nuoren neidon katsantoalaa. Nuori kauppias\noli sen lisäksi uskaltanut jättää valitullensa lainaksi koko joukon\nkirjoja, joita hän ei enää vaatinut takaisin. Näinä päivinä oli Ellen\nAlbertin parissa ollut onnellisempi kuin ennen. Hän huomasi sen siitä,\nettä hän, kun Albert oli lähtenyt, kaipasi häntä, vieläpä ikävystyi\naikojaan, jos Albert joskus viipyi; vieläpä siitäkin, että hän iloitsi,\njos Albert, niinkuin tavallisesti tapahtui, tuli varemmin. Ellen ei\nitse tiennyt, mitä hänessä tapahtui; vasta silloin, kun hän Albertin\nsylissä lepäsi, ymmärsi hän, miten hänen laitansa oli. Koko rikkaan,\nnuoren sydämensä oli hän antanut pois, ennenkuin hän sen huomasi; ja\npoissa oli annettu, sen tunsi hän nyt, poissa ikuisesti.\n\nSanoimme jo, että Albert aina yhä enemmän voitti vanhan rouvan suosion.\nJo ensi päivänä Albertin ollessa vanhan rouvan luona näki tämä, että\neroitus oli Albertin ja hänen isänsä välillä. Hän olisi halusta\nkumminkin sulkenut nuorelta herralta huoneensa, mutta kun esitys, että\nMaurits lähtisi Tukholmaan, oli päättynyt suostumuksella vanhan\nrouvankin puolelta, olisi tällainen teko ollut varsin sopimaton. Vanha\nrouva näki pian, mitä Albertin käynnit tarkoittivat, ja hän huomasi\nyhtä pian, minkä puolustajan Albert oli voittanut Ellenin sydämessä.\nHän oli tästä havainnostaan kahdella päällä; mutta samassa kuin hän\nkuvaili itselleen nuorta Hirtsiä semmoisena kuin hän oli oppinut\ntuntemaan häntä, välähti kummallinen ajatus hänen mieleensä, ajatus,\njota hän ensin koetti karkoittaa, mutta joka yhä useimmin pistäysi\nesiin ja vihdoin oli anastanut vanhan rouvan mielen kokonaan. Hän\npäätti silloin olla äänettömänä katsojana, joka ei ryhtyisi näihin\nasioihin, vaan antaisi niiden muodostua, kuten sallimus säätäisi, mutta\nkumminkin tarkkana katsojana. Vaan tuskin oli hän tähän päätökseen\ntullut, kun jo sallimus ryhtyi asiaan ja kerrassaan sai selville sen.\nVanha rouva synkistyi, kun hän näki Ellenin nojaavan päätänsä Albertin\nsydäntä vastaan. Solmu oli selviytynyt äkkiarvaamatta; mitä rouva oli\najatellut tapahtuvaksi, se oli tapahtunut, mutta niin pian, niin lyhyen\najan kuluttua, että vanha rouva ei olisi tahtonut uskoa sitä todeksi,\nellei hän itse olisi ollut läsnäoleva todistaja. Siinä hän silloin,\nkuten kuulimme Albertin kertomuksesta, seisoi kauan miettiväisenä,\nennenkuin hän oikein kiihkosta vapautettuna pääsi asemaa käsittämään.\nMutta kun hän omasta itsestään oli tämän voiton saavuttanut, oli\nmyöskin Albert voittanut. Vanha rouva näki tässä tapahtumassa taivaan\ntahdon, näki surujensa lopun, näki sukusovinnon, ja nämä mietteet\nsaivat ensimäisinä sanat \"sovitus etsii vihdoin minuakin!\" hänen\nsydämestänsä puhkeamaan.\n\nSeuraavana päivänä lähti Albert Ruotsiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseita viikkoja oli kulunut. Kaupungissa oltiin ja elettiin kuten\nennenkin. Leskirouva Burgin asunnossa ei nähty mitään ulkonaista\nmuutosta. Ellen toimitti askareitaan kuten ennenkin, Maurits kävi\nkoulussa, ja vanha rouva istui keinutuolissaan. Uusi puheen aine oli\nkumminkin Albertin mentyä tullut perheesen. Ja, kuten arvannette, oli\nAlbert tämä puheen aine. Hän oli luvannut kirjoittaa. Ellen ja vieläpä\ntoisetkin olivat sitä odottaneet, mutta kirjettä ei kuulunut. Kukaan\nkumminkaan ei pahaa aavistanut, vaikka vilkkaan Mauritsin aika väliin\ntuli pitkäksi, hän kun toivoi piankin pääsevänsä uuteen ammattiinsa.\n\nVihdoin viimein tuli kirje. Vouti, Albertin ystävä, joka jo useita\nkertoja ennen oli vanhan rouvan luona käynyt, toi sen. Se oli\nkirjoitettu Ellenille. Se sisälsi rakkautta ja toivoa; se ilmoitti\nAlbertin takaisin tulon keväimen ensi päiviksi; se sisälsi terveisiä\nvanhalta Hirtsiltä vanhalle rouvalle ja nuorille. Mutta vaikka kirjeen\nhenki oli hellä, piili kumminkin siinä murhetta ja huolta, joka sai\naikaan sen, ettei se vaikuttanut sitä iloa, jota etenkin Ellen siitä\noli toivonut. Kaikki, mitä kirje sisälsi, oli hellää, hyvää, mutta\nkumminkin ... Troberg, joka oli kirjeen tuonut, sai tässä astua\nlohduttajan virkaan, vaikkei kirjeessä ollut mitään, joka olisi\nlohdutusta vaatinut.\n\n\"Vanhalla Hirtsillä on mietteensä, joista hän ei hevillä luovu; ei siis\nkumma, kun asia päättyi hänelle odottamattomalla tavalla, että hän ei\nheti voi entisistä ajatuksistaan luopua\" -- puhui vouti ja oli\nmielissänsä siitä, että vanha rouva myönsi asian aivan niin olevan.\n\nEllen ei näistä selityksistä pitänyt suurta lukua; hän luki armaansa\nkirjeen useampia kertoja ja luki sen semmoisella mielellä, jolla se\nlukee, joka ensi kerran lempeä sisältävän kirjeen saa. Mutta kumminkin\naina, kun hän loppuun pääsi, tunkeusi hänen mieleensä joku pistävä\ntunne, jota hän ei ymmärtänyt ja joka vihdoin sai kyyneleet nousemaan\nhänen silmiinsä.\n\nUseinpa sattuu, että erityistä syytä tietämättä mieli raskastuu, ja\nalakuloisuus astuu rintaamme -- samaten tässäkin. Vouti huomasi pian,\nettä jos hän enemmän puhuisi, hän vaan saisi aseman yhä tukalammaksi.\nHän siis jätti vanhan rouvan asunnon, luvaten toiste tuoda uutisia\nsemmoisia, jotka eivät antaisi salattujakaan syitä alakuloisuuteen.\nMutta kun hän oli lähtenyt ja kadulle päässyt, pudisti hän päätänsä ja\narveli: \"Saas nähdä, miten tämä seikka päättyy! Minä soisin, että\nAlbert olisi vähemmän rakastunut, kuin hän todella on\". Tällaiseen\nmietteesen oli voudilla syytä, sillä hänkin oli saanut kirjeen\nAlbertilta, ja tämä kirje sisälsi enemmän kuin Ellenille kirjoitettu.\nSe kuului:\n\n    \"Vanha Ystäväni! Ensiksi tulee minun kiittää sinua kaikesta\n    hyvästä, jota minulle olet osoittanut, ja toiseksi ilmoittaa, että\n    lempo on päässyt irti. Kuule minua tyynesti! -- Pitkän ja\n    vaivaloisen matkan kulettuani pääsin kotiini. Isäni oli\n    konttorissa; minä heti riensin hänen luokseen. Ensi katseeni jo\n    sanoi minulle, että hän tiesi enemmän, kuin osasin ajatella. Hän\n    ei sanonut mitään, vaan vei minun heti omaan kamariinsa, ja siellä\n    kului useita minuutteja, joina hän minua vaan silmäili mitään\n    sanomatta. Vihdoin sai hän puhumaan, ja hänen ensimäkien lauseensa\n    oli: 'Minä toivon, että olet saanut selville, kuka meidän\n    huonettamme on häväissyt; sillä muuten et olisi siellä niin kauan\n    viipynyt!' -- Tässä hänen lauseessaan oli ivaa. Minä en tiennyt\n    mitä ajatella. Mitä tiesi hän?... Siinä seisoin, kuten poika, joka\n    huonosti on läksynsä lukenut ja luottaa onneen, ettei joutuisi\n    kuulusteltavaksi. Minä en vastannut mitään, tirkistelin maahan\n    vaan. Siinä tein pahasti, sillä se suututti ukkoa. Hän hyppäsi\n    koholle ja huusi: 'Poika, eikö ole sinulla sanaa suussa!' -- 'Ei\n    nyt, kun ette voi tyynellä mielellä minua kuulla' -- oli\n    vastaukseni. -- 'Ole sitten vaiti!' huusi hän ja jätti minun\n    kamariin. Siinä seisoin tietämättä mitä tehdä. Useita päiviä kului\n    sitten. Silloin tällöin näin isäni, mutta hän ei mitään puhunut\n    minulle, ei ollut minua näkevinänsäkään. Salaisuuteni poltti\n    minua. Mutta miten ottaa se puheeksi? Se oli asiain näin ollen\n    mahdotonta. Minä olin luvannut kohta kirjoittaa Ellenille, mutta\n    mitä oli minulla kirjoittaa. Sinä tunnet isäni! -- Viikko kului,\n    eikä minulle tullut tilaisuutta kertoa hänelle, mikä mieltäni\n    rasitti. Öillä en saanut unta, päivin kuljin kuin olisi kuume\n    vaivannut minua.\n\n    \"Silloin eräänä päivänä tein päätöksen; sillä sanomattoman\n    tukalaksi tuli minulle tämä tällainen elämä. Minä päätin kertoa\n    isälleni totuuden alusta loppuun saakka salaamatta mitään, kävi\n    sitten miten kävi. Tässä mielessä menin konttoriin. Siellä ei\n    ollut ketään. Se oli minulle vähän helpotukseksi tuskassani.\n    Istuin entiselle paikalleni ja avasin ajattelematta erään\n    pulpettilaatikon. Kuten ennenkin oli siellä papereita, laskuja ja\n    kirjeitä. Yksi näistä sai koko olentoni liikkeelle. Osaatko\n    arvata? Se oli kirje kauppaneuvokselta ja kirjoitettu jo\n    kolmantena joulupäivänä. Minä luin, mitä itse olin tehnyt.\n    Lyhyesti, mutta todenmukaisesti oli ukko Loo kaikki kertonut. Ja\n    lopuksi nuhteli hän isääni jotenkin röyhkeästi, josta minä päätin,\n    että tällä kohdalla oli joku toinen ukolle antanut sanat. Tästä\n    kirjeestä siis sain tietää, mitä isäni tiesi, ja minä päätin nyt\n    kertomuksessani hänelle salata oman rikokseni. Tätä ajatellessani\n    otin käsiini joitakuita toisia kirjeitä laatikosta, kunnes taasen\n    yksi ukko Loon kirjoittama sattui käsiini. Se oli kirjoitettu\n    samaan aikaan, jolloin minä Suomesta läksin. Siinä oli\n    toisellaisia uutisia. Ukko Loo puhuu siinä minun vielä olevan\n    siellä ja käyttäytyväni häpeällisesti. Mutta millä lailla minä\n    olisin häpeällisesti käyttänyt itseäni, sitä hän ei mainitse. Hän\n    sanoo myös kuulustelleensa isäni asioita ja kuulleensa ne hyviksi,\n    josta syystä hän pelkää valheita uskoneensa. Jos niin on, että\n    isäni asiat tosiaan ovat niinkuin ennen, niin on hän, Loo, valmis\n    pyytämään 'järjestyksen vuoksi' anteeksi isältäni ja antamaan\n    minulle tyttärensä. Tähän pyytää hän pikaista vastausta. -- Tämän\n    sain minä tietää ukko Loon toisesta kirjeestä. Ellen tuntisi\n    kauppaneuvoksen käsialaa, luulisin olevani jonkun juonen esineenä,\n    samallaisen kuin ukko Loo oli joulu-aattona; sillä mitään hänen\n    tapaistaan ei löydy kirjeessä, jos luemme pois tuon ainoan\n    _järjestyksen_. Käy, veli, tiedustelemassa, miltä kannalta\n    tuuli puhaltaa kauppaneuvoksella.\n\n    \"Kotvan aikaa olin istunut konttorissa ja tarkastellut kaikki\n    laatikossa löytyvät kirjeet -- joissa ei kolmatta\n    kauppaneuvokselta löytynyt -- kun isäni tuli kotia. Nytkään hän ei\n    sanonut mitään, mutta että hän vieläkin oli minulle suutuksissa,\n    sen huomasin minä, joka nyt en vielä ollut päättänyt mitä sanoa,\n    mitä salata. Hän kulki pari kertaa lattian poikki ja seisahtui\n    taasen eteeni, iskien silmänsä minuun. Minä olin juuri valmis\n    alkamaan kertomukseni, kun hän taskustaan veti esiin kirjeen. --\n    'Kauniita uutisia!' -- huusi hän. -- 'Minä panen ainoan poikani\n    kosioretkelle, morsian on sanonut 'jaa' sanansa, kihlauspidot ovat\n    valmiit. Poika oleskelee kolme, neljä päivää kaupungissa, missä\n    hänen morsiamensa asuu, käymättä häntä katsomassa. Vihdoin menee\n    hän; kuulee valheellisia puheita itsestään ja lähtee tipotiehensä.\n    Mutta palaako hän kotia? Ei. Hän löytää erään kevytmielisen,\n    irstaisen tytön, ja hänen luonansa viipyy hän viikkokausia. Onko\n    kertomus tosi? Sinä näet, että minä tiedän kaikki.\n\n    \"Isäni vaikeni. Että hän kaikki tiesi, vaikka varsin vääristetyllä\n    tavalla, sen huomasin. Mutta hänen viimeinen sanansa, kun hän\n    Ellenistä puhui, sai minun vimmaan. Minä en enää isääni pelännyt.\n    Pelko oli kadonnut. Siitä ymmärrät, mitä seurasi. -- 'Aivan\n    oikein, isä, te tiedätte kaikki', sanoin minä vapisevalla äänellä.\n    'Mutta vähän puuttuu. Kauppatavarana minä myytiin. Ennenkuin\n    kaupaksi menin, tahdoin ostajani nähdä; siitä syystä oleskelin\n    minä Turussa kolme päivää, ennenkuin Loon perheesen menin.\n    Omanvoiton pyyntö tahi väärä käsitys meidän nuorten, minun ja\n    Lovisan, tahi ainakin minun onnestani on hieronut tämän\n    kummallisen kaupan. Minä tulin Loon luo, minä näin pitkän\n    kyöpelin, joka kohta oli valmis sitoumaan tuntemattomaan\n    nuorukaiseen. Silloin kirjoitin nuo kirjeet, jotka häväisevät\n    kauppahuone Hirtsin kunniaa; _minä_ kirjoitin ne itse, sillä\n    ainoastaan _tällä tavalla_ oli minun mahdollista rikkoa se\n    liitto, jonka kaksi itsekästä isää oli rakentanut. Ja, Jumalan\n    kiitos, minä onnistuin. Nyt, isä, tiedätte kaikki; sillä syytös\n    _minun morsiantani_ vastaan laugetkoon teille ikuisesti\n    rikokseksi; minulla ei ole semmoiseen vastausta.\n\n    \"Niin puhuin minä isälleni. Arvaapas, mitä puheeeni vaikutti! Sitä\n    et voi. Isäni seisoi suu auki vähän aikaa tirkistellen minua.\n    Sitten purskahti hän nauruun ja nauroi kauan. Mutta kun minä tästä\n    hänen naurustaan en pitänyt mitään, vaikka se kyllä minua sekä\n    kummastutti että suututti, niin, kun en ainakaan ollut pitävinäni\n    siitä mitään, vaan katselin ulos kadulle ja tervehdykseksi eräälle\n    tuttavalle, jonka näin, nyykähytin päätäni, herkesi isäni\n    nauramasta. Viha voitti hänessä. Hän oli nauranut, niinkuin\n    jollekulle mahdottomalle nauretaan. -- 'Vai niin!' sanoi hän\n    sitten ja jätti minun yksikseni, heittäen kamarin oven kiinni niin\n    kovasti, että kajahti koko huoneessa. Minä annoin hänen mennä...\n    Ja nyt kaksi tuntia tästä kummallisesta yhtymyksestä istun minä\n    omassa kamarissani kirjoittaen. Anna myötäseuraava kirje\n    omistajalle!\n\n    \"Veli! Ota vielä asia toimittaaksesi. Käy kauppaneuvoksen luona ja\n    tiedustele, mitä tekeillä on; käy myöskin silloin tällöin ... sinä\n    tiedät kenen luona! Tee se, voi hyvin ja lennätä minulle pikaisia\n    ja täydellisiä tietoja, sillä itse en tiedä, mitä minun nyt tulee\n    tehdä, enkä ymmärrä aavistaa, mitä isäni aikoo, en myös, mitä\n    tuleva tunti muassaan tuo. Sinun todellinen ystäväsi\n\n                                                   Albert Hirts\".\n\nNäin kuului kirje, jonka vouti oli ystävältään saanut. Yhden pyynnön\noli hän täyttänyt; hän oli käynyt rouva Burgin luona. Toinen oli\nhänellä vielä täytettävänä, ja se oli vaikeampi. Miten hän tämän\npyynnön täytti, sen näemme kirjeestä, jonka hän viikon kuluttua\nlähettää ystävälleen Ruotsiin.\n\n    \"Veljeni!\n\n    \"Sinun kirjeesi sai minun alakuloiseksi, sillä vastahakoisuudet\n    ovat kohdanneet sinua. Mutta onpa aina tahi ainakin tavallisesti\n    tällaiset seikat, joissa sinä nyt olet, muilta loppuneet\n    onnellisesti, miksi siis ei sinulta! Toivo, sillä sinun Ellenisi\n    on niitä, joita ei ole kaikille suotu! Hän voi hyvin ja, mikä\n    sinulle ehkä paremmalta vieläkin soi, hän kaipaa sinua, ja hän\n    rakastaa sinua, niinkuin nähnet hänen kirjeestään, joka tässä\n    seuraa. Minä en puhu tämän enempää hänestä, sillä hän tietysti\n    puhuu sinulle sointuvammalla kielellä itse. Siis ryhdyn heti\n    kertomaan, mitä kauppaneuvoksen talossa on tapahtunut. Vaivaa\n    saada tietää, mitä tästä tiedän kertoa, vaivaa maksoi se, mutta\n    olkoot tiedot nyt sinulle sitä paremmat, ja minä olen palkittu.\n\n    \"Kuten itse arvasit, ei ole ukko Loota suuresti syyttäminen siitä,\n    mikä sinua on kohdannut. Hän itse, ukko parka, on tähän aikaan\n    kaikkea järjestystä vailla. Kaikki, mitä tehdään ja toimitetaan,\n    koko valta on nyt Lovisan hallussa. Tämä tyttöparka tahtoo\n    väkisinkin voittaa sinun. Hän on itkenyt ja parkunut siitä saakka,\n    kun sinä läksit. Tuo jouluaatto oli kauppaneuvoksen talossa surun\n    aatto. Lovisa on huutanut ja parkunut, että hän kuolee, jos ei\n    isänsä saa sinua palaamaan takaisin. Vanha Loo on melkein\n    epäilyksen alainen. Siihen tulee lisäksi, että hän on saanut\n    ankaran kirjeen isältäsi, että hän kiroo ja katuu\n    herkkäuskoisuuttaan tuossa asiassa, jonka häneen istutit. Sekä\n    isäsi että Lovisa vaativat jäykästi häntä ottamaan selvää tuosta\n    valhekirjeiden tekijästä. Ukko koettaakin parastaan, mutta aina,\n    kun hän tulee kotiin, on häntä vastassa neiti Lovisa, joka huutaa\n    kuin riivattu, kun isä ei enempää tiedä. Näkisit nyt neiti\n    Lovisan! Minä olen hänen kerran nähnyt. Hän on laihtunut; hänen\n    pienet silmänsä ovat painuneet syvälle hänen päähänsä ja ovatpa\n    luullakseni kohta kuiville vetensä juosseet. Tässä hänen\n    epäilyksessään ja surussaan ei ole kumminkaan rakkautta sinuun,\n    senpä voin sinulle vakuuttaa. Neiti Lovisa on niitä, joihin ei\n    todellinen rakkaus pysty. Se olkoon sinulle lohdutukseksi! Mutta\n    viha ja vimma hänessä riehuu, ja hän syyttää isäänsä siitä, ettei\n    hän sinua saanut. Sillä arvatakseni elää hän itse siinä uskossa,\n    että sinä häntä rakastit, että nyt olisit hänen, ellei hänen\n    isänsä typeryys sitä olisi estänyt. Entäs vanha rouva! Hän on, jos\n    suinkin, vielä pahempi. Kaikille kielii hän, mikä oiva vävy heille\n    oli tulossa, mutta miten hänen miehensä tyhmyys teki aikeen\n    tyhjäksi. Täten on tapaus jouluaattona kauppaneuvoksen huoneessa\n    ja sen seuraukset nyt pian jokaisen suussa täällä. Ja kuinka\n    onnelliseksi tämä saa vanhan neuvoksen, voit itse arvata. --\n    Eräänä aamuna -- puhui minulle nuori puotipoika -- oli ukko jo\n    varahin, tuntia ennen tavallista aikaa, samonnut ylikerrasta\n    konttoriinsa ja huutanut, tukkien sormilla korviaan: 'järjestys,\n    järjestys!' Rouvan ja Lovisan äänet ja huudot olivat silloin\n    ylikerrasta kaikuneet aina puotiin saakka. -- Niin ovat asiat\n    kauppaneuvoksella. Pahin kaikista kumminkin on, että sekä rouva\n    että Lovisa tietävät sinun käyneen vanhan leskirouva Burgin luona\n    ja siellä neiti Elleniin rakastuneen. Mutta kaikeksi onneksi tässä\n    luulee Lovisa sinun epäilyksen alaisena vihassa tahtoneen täten\n    kostaa ukko Loolle. Tämä hänen luulonsa, että sinä vaan\n    ajanvietteeksi siellä rupesit käymään, on estänyt häntä\n    kääntämästä kostoansa syytöntä Elleniä vastaan, semmenkin kun\n    hänellä on isä, jota voipi syyttää. Sillä ei rouva Loon eikä hänen\n    tyttärensä päähän pysty ensinkään ajatus, että sinä todella olisit\n    Lovisan hylännyt ja valinnut köyhän Ellenin. -- Olisipa yksityisiä\n    seikkoja joitakuita, joita tähän vielä sopisi piirtää; mutta minä\n    luulen sinun jo tästäkin ymmärtävän aseman täällä. Mitä teetkin,\n    niin kiiruhda, sillä kuta enemmän aikaa asia saa olla päättymättä,\n    sitä sotkuisemmaksi se joutuu. --\n\n                                               Ystäväsi Troberg\".\n\nYksinään istui eräänä päivänä vanha kauppias Hirts kamarissaan. Hänen\nmuotonsa oli kylmä. Mitä hän siinä ajatteli, olisi ollut vaikea sanoa.\nAinakaan ei olisi kukaan voinut aavistaa, mitä hänellä nyt oli\ntekeillä. Hänen edessänsä pöydällä makasi koko joukko vanhoja kirjeitä\nja sohvalla hänen vieressänsä vasta kirjoitettu paperi. Näitä vanhoja\nkirjeitä hän oli jo osittain lukenut, osittain silmäillyt, mutta suuri\nläjä oli, johon hän ei vielä ollut kajonnut. Hiljaisesti tarttui hän\ntoiseen kirjeesen toisen jäljestä. Tekikö hän tätä ainoastaan ajan\nvietteeksi, vai hakiko hän jotakin, sitä eivät ilmaisseet hänen\nkasvonsa. Silloin aukeni ovi, ja nuori poika astui sisään.\n\n\"Notarius tulee puolen tunnin kuluttua\" -- lausui poika.\n\n\"Hyvä!\" sanoi vastaukseksi vanha kauppias katsahtamatta sanantuojaa, ja\npitkitti yhä entistä työtään.\n\nNäin askaroitsi hän pitkän aikaa. Yht'äkkiä leimahtivat hänen silmänsä\nkummallisesti; hän piti kädessänsä kirjettä, jonka sinetti oli\nrikkomatta. Hän katseli sitä kauan ihmetellen. \"Miten tämä on tänne\ntullut!\" mumisi hän itsekseen. Toiset kirjeet, mitkä hänellä oli\nedessänsä, näkyi hän tuntevan; tämä oli hänelle tuntematon. \"Olisiko se\nvoinut olla liitettynä johonkuhun toiseen kirjeesen ja epähuomiossa\njäänyt aukaisematta?\" lisäsi hän kirjeen pienuutta miettien. Vilahtipa\ntässä vähän siihen, kuin olisi kauppias ollut tietämätön, mitä tälle\nkirjeelle oli tehtävä. Kirjeet sisälsivät kauppiaan salaisen yksityisen\nkirjevaihdon; olisiko joku päässyt niihin käsiksi ja salaa sulkenut\ntämän kirjeen muitten joukkoon? Vihdoin aukasi kauppias sinetin, ja\nensi silmäys kirjeesen sai hänen kasvonsa kummallisesti muuttumaan.\nHitaasti luki hän ne muutamat rivit, jotka kirje sisälsi, ja kun hän ne\noli lukenut, pani hän kirjeen pöydälle. \"Miten, Jumalan nimessä, on\ntämä kirje tänne tullut?\" puhui hän hiljaa... \"Missä on hän nyt?\nKuollut kaiketi! Vuosikymmeniä on kulunut siitä, kun tämä on\nkirjoitettu... Mutta jos hän elää vielä, niin tahdonpa kostaa, kostaa\nniinkuin tapani on. Hän murtui kumminkin, tuo ylpeä olento!... Hänen\ntäytyi katuvaisena tulla minun tyköni... Minä voitin siis!\"\n\nNäin puheli kauppamies itsekseen. Hän eli kaukana nykyisyydestä; hän\neli nähtävästi muistoissansa, sillä hän ei huomannut, että ovi aukeni\nja eräs kirjureista astui sisälle. Vasta silloin, kun tämä yskimisellä\nilmoitti läsnäolonsa, kavahti kauppias ja näki tulian.\n\n\"Tässä on päivän posti!\" sanoi kirjuri ja pani pöydälle kauppiaan eteen\nmuutamia kirjeitä.\n\n\"Hyvä!\" vastasi kauppias ja nyykähytti päätään ilmoittaen, että kirjuri\nsaisi mennä.\n\nPikaisesti silmäsi kauppias kirjurin mentyä näitä uusia kirjeitä. Yksi\nniistä veti hänen huomionsa puoleensa, vaikka päällekirjoitus oli hänen\npojallensa. Tähän kirjeesen tarttui isä äkkiä, ja kursailematta hän\nrikkoi sinetin ja avasi kirjeen. Hän luki sen, luki kahdesti; kirjeessä\noli vielä toinenkin vähempi. Kauppias luki senkin. Katsoja olisi\nnähnyt, että, kun hän tämän viimeisen pani pöydälle, hänen huulensa\nvähän vapisivat.\n\nHän nousi nyt sohvalta ja kulki huoneen poikki useita kertoja. Aina\ntuon tuostakin katseli hän vasta luettuja kirjeitä. Yht'äkkiä tarttui\nhän pöydällä olevaan kelloon ja soitti sitä voimallisesti. \"Käske\nAlbert paikalla tänne!\" huusi hän palvelialle, joka kellon kutsumusta\ntotellen astui huoneesen. Sitten kulki hän taasen kiireesti\nedestakaisin kamarissaan.\n\nEi tarvinnut hänen kauan odottaa, ennenkuin poika, jota hän ei viikon\npäiviin ollut nähnyt, astui huoneesen. Mutta kun tämä oli tullut, kulki\nukko vielä pari kertaa huoneen poikki, ennenkuin seisahtui Albertin\neteen.\n\n\"Junkkari!\" alkoi hän.\n\nAlbert ei vastannut mitään. Hän vaan katseli isäänsä. Sisälliset riidat\nja rakkaus oli vienyt kukoistuksen hänen poskiltaan, mutta luja päätös\nleimusi hänen silmistänsä, kun hän ne isäänsä loi.\n\n\"Junkkari!\" kertoi isä. \"Milloin vietät häitäsi?\"\n\nTämä kysymys tuli Albertille äkkiarvaamatta. Mutta se ei häneltä\nvastausta vienyt. \"Keväimen tullessa\", vastasi hän jäykästi.\n\n\"Ja mihin muutat asumaan?\" kysyi isä tarjoten hänelle paperin, joka\nsohvalla oli ollut.\n\nAlbertin ensi silmäys sanoi hänelle, mitä tämä paperi sisälsi. Mutta se\nei näkynyt vaikuttavan mitään hänessä. Hän antoi sen takaisin ja\nvastasi: \"Maailma on suuri ja avara!\" Sitten lisäsi hän: \"Tuon voitte\nminulle tehdä, hylätä minun, tehdä minun perinnöttömäksi, mitäpä siitä!\nMinä olen teitä tähän saakka kaikissa totellut; tässä asiassa en sitä\nvoi. Te teette minun perinnöttömäksi, mutta sillä voitan minä onneni.\nMe olemme siis kuitit\".\n\nVanhassa kauppiaassa näkyi tämä vakava ja ilman mitään kiukkua lausuttu\nvastaus herättäneen erinäisiä tunteita. Hänen silmänsä väliin\nvälähtivät tyytyväisyydestä, väliin taasen vihasta. Hänessä soti kaksi\neri tunnetta, nousten ja laskeutuen, kuten vaa'assa molemmat kupit,\nennenkuin ovat tasapainoon päässeet. Tätä sotaa ei hän tahtonut\npojallensa näyttää. Siis oli hänen vastauksensa nyt Albertille sama\nkuin entinen:\n\n\"Saat mennä!\"\n\nTämä puhe isän ja pojan välillä oli kumminkin saanut vaa'an toisen\nkupin painumaan toista syvemmälle -- sekä pojassa että isässä. Albert\nmeni. Hän oli sanonut, mitä hän aikoi, sanonut häveliäästi; ja se antoi\nhänelle luottamusta. Hän luuli uskalletun lauseensa vaikuttaneen isään;\nsillä jos ei niin olisi ollut, olisi isä toisin, kiivaammasti,\nkohdellut häntä. Niin luuli hän. Hän oli nyt oman onnensa seppä, ja\ntoisin kuin ennen katseli hän nyt asemaansa, nyt kun hänen ja isänsä\nväli oli rikottu. Hän ei ensinkään epäillyt isänsä tekevän, mitä tämä\noli uhannut. Mutta kumminkin astui Albert nyt iloisemmalla mielellä\nkuin koskaan ennen kamariinsa. Hän oli näyttänyt, että hänen\nrakkautensa oli todellinen, ja palkkaa tästä nautti hän jo.\n\nVanha kauppias kulki poikansa mentyä useat kerrat kamarinsa lattian\npoikki. Väliin seisahtui hän ja katseli kirjeitään. Viha ja\ntyytyväisyys sotivat vielä hänessä. Vihdoin voitti tyytyväisyys, ja hän\nlausui itsekseen: \"Albert on mies tekemään, mitä hän uhkaa; hän ei\nmuuten olisi minun poikani\".\n\n\"Ja siinä tekee hän oikein; sillä niin minäkin olisin tehnyt, jos sillä\nolisin päässyt onneni perille\" -- jatkoi hän kovemmalla äänellä. \"Hän\non, semmoisena kuin hän on, minun poikani\".\n\nTämän sanoi hän, pitäen kädessään sitä kirjettä, jonka tulosta hän ei\nollut tiennyt ja joka oli vuosikymmeniä avaamatta hänen hallussaan\nollut. Tämä kirje kuului näin:\n\n    \"Serkkuni Aksel! En tiedä, muistatko enää minua, vaikka on ollut\n    aika, jona minua muistit. Näitä vanhoja muistoja en pyydä Sinussa\n    herättää. Olkoot unohduksen, mitkä unohduksen ovat. Tuntemattomana\n    siis lähestyn Sinua. Semmoisena kohtele minua! _Hätä_ asuu\n    huoneessani, _köyhyys_ istuu taudinalaisen vuoteen vieressä.\n    Sinulla on tilaisuutta auttaa, jos tahdot. En kahdesti pyydä.\n    Minun vastaukseni kerran Sinun kukisti, nyt voit kostaa. Sillä\n    salata en tahdo, mitä itse hyvin arvaat, että kukistettu tämän\n    kirjoittaa. Kirjoitettu ... päivänä...\n\n                                            Serkkusi Eva Burg\".\n\nNäin kuului se kirje, joka kauppiaan mielen oli kääntänyt ylösalaisin.\n-- Eva, hänen serkkunsa, oli hylännyt hänen. Hirts olisi voinut\narmolahjan antamalla kostaa, jos olisi saanut kirjeen oikeaan aikaan.\nEva oli kukistettu. Hirts oli sitä hänelle ennustanut. Ylpeän, itseensä\nrakastuneen oli täytynyt itse tämä tunnustaa.\n\nNe ajatukset, mitkä tämä kirje oli vanhassa kauppiaassa herättänyt,\nolivat kääntyneet toisaalle, kun hän oli avannut postissa pojallensa\ntulleen kirjeen. Tämän kirjeen sisällön tunnemme jo. Se ei ollut mikään\nmuu kuin Trobergin vastaus Albertille. Ja tämä kirje selittää vanhalle\nisälle asioita, joita hän ei ollut viitsinyt pojaltansa kysyä ja joita\npoika ei ollut muistanut kertoa, selittää, että Albertin rakastettu oli\nEva Burgin tyttärentytär.\n\nMitään tällaista ei ollut ukko Hirts osannut aavistaa...\n\nPoikansa vakavuus oli saanut vanhan ukon vihaiseksi; mutta tyytyväinen\noli hän siitä, että Albertin morsian oli hänen sukulaisensa, oli Eva\nBurgin tyttärentytär. Kun vihdoin viha katosi ja tyytyväisyys sai\nvallan ukon rinnassa, laskeusi hymy hänen huulilleen. Pojallensa kosti\nukko hänen itsepintaisuutensa siten, ettei hän huolinut ilmoittaa,\nmiten hänen oma mielensä oli taipunut pojan puoleen, siten, että hän\nantoi Albert paran elää siinä uskossa, että hänen ja isän väli oli\nijäksi päiväksi rikottu. Tätä mietti hän hymyhuulin. Hänessä oli tässä\njotakin, joka muistutti hänen nuoruutensa aikoja, oli jotakin, jota\nvanha rouva Burg olisi tuntenut, jos nyt olisi siinä saapuvilla ollut.\nMutta tämä muisto kauppiaan iloisesta nuoruudesta katosi pian, ja\ntaasen oli hän sama kummallinen, omituinen mies kuin vast'ikään ennen\nkirjeiden tuloa. Rouva Burg ei nyt enää olisi häntä tuntenut\nserkuksensa, jonka luonne juuri hänen tähtensä oli näin kummalliseksi\nmuuttunut, silloin kun vanha rouva hänen hylkäsi ja mieluummin antoi\nsydämensä tuolle tuntemattomalle, joka Suomesta tuli. Mutta kumminkin\nolivat nuo äskeiset tunteet jättäneet jälkeensä ukon sydämeen\nhyökylaineita, jotka saivat hänen mielensä tasapainoon, jotta hän\ntyynesti voi ajatella ja muistaa sitäkin poikansa tekoa, joka\netukynnessä oli saanut isän kyhäämään kokoon tuon kirjeen, minkä hän\nAlbertille oli näyttänyt -- sitä poikansa tekoa, joka valheellisesti\nhäpäisi kauppahuone Hirtsin kunniaa.\n\nRangaistukseksi pojallensa päätti vanha kauppias itse tarttua kynään ja\nylimmäisenä johtajana johtaa asiat. Vähän ajan kuluttua vietiin vanhan\nkauppiaan kamarista muiden kirjeiden seassa postiin yksi, jolla oli\npäällekirjoitus: \"Kruununvouti Troberg\".\n\nMitä tämä kirje sisälsi ja kuinka julmasti isä aikoi pojallensa kostaa,\nsaamme pian nähdä. Mutta kun likimäärin vuosi kuluu, ennenkuin ukon\nkosto on täysi, ja me jo olemme ehtineet ensimäisestä jouluaatosta\ntoista kuukautta eteenpäin -- saanemme tähän lopettaa edellisen osan\nkertomuksestamme, joka jouluaattona alkoi, ja ryhtyä jälkimäiseen, joka\nseuraavana jouluaattona loppuu. Ja koska kertomuksellamme kahdesta\njouluaatosta tähän saakka on ollut nimi \"Ensimäinen\" -- seuraa siis\nnyt:\n\n\n\nTOINEN.\n\n\nAlhaisessa, matalassa kodissaan elelee kaunis Ellen. Talvi ja kevät\novat ohitse menneet; kesän ensimäiset päivät ovat kulumassa. Aika, joka\non kulunut siitä hetkestä, jona viimeksi kauniin neitosen parissa\nolimme, on häneen kummallisesti vaikuttanut. Hän, tämä lapsellinen\nolento, on lapsuutensa ihanasta unelmasta herännyt elämän\nvarsinaisuuteen; mutta tämä varsinaisuus, vaikka se ajattelevammaksikin\non saanut Ellenin, on kumminkin viime aikoina ollut niin ihana, niin\nsuloisia toiveita täynnä, että Ellen mieluummin luo silmänsä päiviin,\nmitkä ovat tulemassa, kuin viattomaan, suruttomaan yksitoikkoiseen\nlapsuuteensa takaisin. Hänen ulkonainen kauneutensa loistaa nyt\ntäydellisenä. Koko hänen olentonsa suloisuus vaikuttaa nyt kaikkiin,\njotka hänen näkevät, mutta vaikuttaa toisin kuin ennen. Ei hänessä enää\nihailla kaunista lasta, nyt hänessä ihaillaan suloisinta neitoa.\nRakkaus, joka vallitsee hänen nuoressa sydämessään, on saanut aikaan\ntämän äkillisen muutoksen.\n\nKauan on Ellen talvella saanut odottaa tietoja sulholtaan. Kun ne\nviipyivät, oli hän alakuloinen; hän itki tähän aikaan usein\nikävyydessään ja hänen poskensa vaalistuivat. Mutta tämä aika oli\nkulunut, kun lempi lemmelle vastasi, ja silloin katosi kyynel ja\nvaaleus; ja kun ne katosivat, otti neidon muodossa asuntonsa onnellinen\nsuloisuus, semmoinen kuin kukassa havaitsemme, kun se myrskyn ohitse\nmentyä taasen hymyilee tyynellä, pilvettömällä säällä auringolle.\n\nKesä on tullut. Ellen on onnellinen. Hän tietää, että Albert häntä\nrakastaa; Albertin rakkaus on hänen elämänsä. Hän tietää -- ja se tieto\nsaa hänen väliin nytkin surulliseksi -- tietää syyn, miksi hän niin\nkauan on saanut olla tietämättömyydessä Albertista. Hän tietää, että\ntähän on syypäänä ollut vanhan Hirtsin kovuus. Hän tietää, että sama\nkovuus vieläkin vallitsee vanhan Hirtsin sydämessä, vaikka kirjeet,\njotka lempeä lausuvat, salaisesti kulkevat Albertin ja Ellenin välillä.\nVanha Hirts ei salli nuorten rakastavaisten tavata toisiaan, ei salli\nheidän vaihtaa kirjeitäkään. Jää on vasta sulanut, kulku Ruotsista\nSuomeen on vielä vaivaloinen. Albert ei siis ole vielä toteen\nnäyttänyt, että hänen jäykissä sanoissaan on perää, mutta kirjeet sen\nsijaan kertovat, mitä hän ajattelee, ja näitä kirjeitä tulemasta ei voi\nvanha Hirts estää, semmenkin kun hän ei niistä mitään tiedä. -- Tähän\nlisäksi on Albert kirjoittanut Ellenille, että isänsä viime aikoina on\nhäntä kohdellut ystävällisemmästi kuin ennen, että Albert toivoo\nsaavansa isän vapaaehtoisen suostumuksen siihen avioliittoon, josta\nhänen onnensa riippuu. Albert on kirjoittanut, että vanhassa Hirtsissä\non muutos tapahtunut, että hän usein hymyilee ja oudolla viehkeydellä\npuhuu kuluneista ajoista. Nämä Albertin kirjeet ovat saaneet Ellenin\nyhä iloisemmaksi, ovat saaneet viimeisenkin suruvarjon hänessä\nvaalenemaan. Hän toivoo.\n\nVanha rouva Burg on ulkomuodoltaan samanlainen kuin ennenkin; mutta\nhänenkin sydämessään on muutos tapahtunut. Hän on sovitettu. Hän ei\nenää vihaa sukuansa. Ellenin onni on vaikuttanut tämän, vaikka vanhus\nusein huokaa syvästi, kun kuulee Ellenin puhuvan vanhan Hirtsin\nkovuudesta.\n\nNäin ovat asiat, kun eräänä päivänä vouti Troberg, joka nyt on\norpoperheen paras ja todellinen ystävä, kiireesti astuu matalaan\nasuntoon. Että hänellä on jotakin tärkeää lausua, sitä ei hänen\nulkomuotonsa voi salata. Hän ei uutisiaan salaakaan. Hänen ensimäiset\nsanansa ovat: \"Vanha kauppias Hirts tulee tänne!\"\n\nKovemmasti tykytti Ellenin sydän, kun hän tämän kuuli. Nyt olisi hänen\ntulevaisuutensa ratkaistava. Hän laski kätensä vanhan rouvan kaulalle\nja lausui rukoilevasti: \"Me otamme hänen vastaan Albertin isänä, äiti,\neikö niin?\"\n\nVanhassa rouvassa näkyi tämä uutinen vaikuttaneen kummallisesti. Hänen\nvanha ruumiinsa vapisi. Hänen ajatuksensa palausi kuluneisiin aikoihin.\nHän muisti vanhaa Hirtsiä nuorena, muisti, miten kylmästi hän oli häntä\nkohdellut, ja hän vastasi liikutettuna: \"niin, Ellen!\"\n\n\"Ja tämä hänen tulonsa ennustaa, että minä kohta saan sanoa jäähyväiset\nteille\" -- puhui vouti. \"Minä olen varma siitä, että vanha Hirts jo\naikoja sitten on sydämessään suostunut Albertin ja Ellenin rakkauteen,\nvaikka hän jäykkänä ja itsepintaisena ei ole tahtonut ennen tunnustaa\ntappiotaan\".\n\nLapsellinen Ellen puristi voudin kättä. Tämä osoitti, kuinka likeisessä\nystävyydessä vouti oli ystävänsä morsiamen kanssa.\n\nVoudin viimeinen lause oli totuuden mukainen. Vanha Hirts oli voitettu,\noli yksinäisyydessään suostunut hyväksymään nuoruutensa rakastetun\ntyttärentyttären poikansa morsiameksi. Mutta hän ei ollut voinut tätä\nAlbertille tunnustaa. Kun hän oli kovana olevinansa, hymyili hän\nitsekseen. \"Albert on saava onnensa\" -- ajatteli hän. Hän ei osannut\naavistaa, että Ellen, Albert ja Troberg olivat jo talvesta saakka\nolleet liittolaisia häntä vastaan. Jos hän sen olisi tiennyt, olisi hän\nsuuttunut. Nyt vaikutti hänen sukkeluutensa -- sillä semmoisena piti\nhän käytöstään -- että hänen luonteensa karkeus usein lieventyi, ja\ntätä muutosta hänessä selitti Albert hyväksensä. Vanha ukko häpesi\nsanainsa peruuttamista. Hän tahtoi kostaa Albertille, ja tämä kosto oli\nsiinä, että hän antoi ajan kulua antamatta suostumustaan. Ukko oli\ntässä tekevinänsä oikein. \"Jos Albert todella rakastaa neitoa\" --\najatteli hän -- \"kypsyy rakkaus koetuksessa. Jos hänen rakkautensa on\nlöysälle perustukselle rakennettu, niin unhottaa hän sen\". Tällaisilla\nmietteillä puolusti ukko käytöstään; mutta näihin mietteisiin olisi\nsopinut lisätä: \"eikä minun tarvitse myöntyä\" -- joka ajatus olikin\nukon vastustuksen pääasiallinen perustus.\n\nAlbert Hirts oli tämän ajan kuluessa alituisessa kirjevaihdossa voudin\nja Ellenin kanssa. Albert tiesi, että vouti oli hänen todellinen\nystävänsä ja Ellen hänen rakastettava morsiamensa. Kun hän muutoksen\nisässään havaitsi, iloitsi hän ja luuli hyvällä vihdoin voittavansa,\nmitä hän vastoin isänsä tahtoa oli uhannut. Tästä syystä pysyi hänkin\nlevollisena, semmenkin kun isä, kuta enemmän aikaa kului, yhä muuttui\nystävällisemmäksi. Vanha Hirts piti tarkoin silmällä Albertia, jottei\ntämä saisi minkäänlaista tietoa Ellenistä. Albert havaitsi tämänkin ja\npiti yhä paremmin salassa kirjevaihtonsa. Kun jää suli ja laivat\nrupesivat kulkemaan, oli vanhan Hirtsin mielestä Albert täydellisesti\nkoeteltu. Mutta miten Albert oli tässä koetuksessa kestänyt, sitä ei\nvanha Hirts osannut sanoa. Kun Albert ei hänen kuultensa Ellenistä\nsanaakaan puhunut, luuli hän Albertin jo ehkä unhottaneen hänen, ja\nsamalla kun hän tämän luulon sai päähänsä, päätti hän yhdistää Ellenin\nja Albertin. Hän oli niin takertunut tähän ajatukseen, että se oli\nmuuttunut hänen hartaammaksi toiveeksensa. Mutta kumminkin, jos Albert\nnyt olisi ottanut puheeksi rakkautensa Elleniin, olisi ukko kovasti\npannut sitä vastaan. Semmoinen oli hän. Ei saisi rahtukaan osoittaa,\nettä ukko oli tappiolle joutunut.\n\nEräänä päivänä, kesän ensimäisinä, astui ukko Hirts hymyhuulin\nkonttoriin, missä Albert paraikaa oli työssä. Että jotakin oli\ntapahtunut tahi oli tapahtuva, näki poika isän kasvoista. Hymyssä\nolivat vanhan Hirtsin huulet, ja virkku valo loisti hänen silmistänsä.\nAlbert katseli häntä pitkään ja uteliaasti.\n\n\"Järjestys! kuten ukko Loo sanoo!\" huusi hän Albertille. \"Poika, etkö\nole isääsi ennen nähnyt? Mitä kurkistelet? Vai onko minun otsallani\nkirjoitettuna, että minä huomenna lähden Suomeen? Häh! Vihdoin on aika,\nettä täytän sanani ja yhdistän sinun ja Lovisan\".\n\n\"Aivan niin! Vihdoin viimein! Minä en parempaa pyydä ja olen valmis\nseuraamaan teitä\", oli Albertin vastaus.\n\nIsän naama piteni. \"Mitä, häh?\" huusi hän. \"Ei, munsööri, nokkaviisas!\nSinä istut täällä; sinun lähdöstäsi ei tule tällä kertaa mitään. Kun\nasia on kypsä, kolmasti kuulutettu, niin silloin on sinun aikasi\nlähteä\".\n\nNyt oli Albertin vuoro ällistyä, mutta hän ei ennättänyt mitään sanoa,\nennenkuin isä jo oli poissa, ja poika istui siinä ajatuksissansa, jotka\nsinne tänne hyörivät. \"Olisiko isä todellakin vielä samaa mieltä kuin\nennenkin... Jos hän todellakin lähtee, joudun parhaaksi kirjoittamaan\nmuutaman rivin Trobergille\".\n\nSeuraavana päivänä lähti vanha Hirts, ja samassa laivassa kulki myöskin\nkirje, jossa isän ja pojan viime keskustelu oli kerrottu. Että Albert\ntässä kirjeessä uskoi onnensa ystävänsä käsiin, jonka tulisi tehdä\ntyhjäksi kaikki yritykset, mitä sovinnon tekemiseen kauppaneuvoksen\nkanssa tulee, emme tarvitse sanoa. -- -- --\n\nKirje Trobergilta ystävälleen Albert Hirtsille:\n\n    \"Vanha ystäväni! Nyt saat kummia kuulla. Neljä päivää takaperin\n    sain kirjeesi, ja samana päivänä sain minä tietää, että isäsi\n    oli tullut kaupunkiin. Älä nyt pahoin hämmästy, kun suoraan\n    sanon, että eilen ehtoolla hänet tapasin ja että hän silloin\n    sanoi sinun katuvan tuhmuuttasi, kun rikoit Loon ja ukon kesken\n    tehdyn välipuheen naimiskaupastasi. Hän itse, ukko vaarisi,\n    lausui siihen lisäksi muutamia viittauksia, joita minä selitin\n    niin, että sinä Ellenistä saat ... ei puolisoa, vaan äitipuolen.\n    Ukko on hurjapäisesti rakastunut ja näkee parhaaksi itse korjata\n    keijukaisesi sekä siunata sinun ja Lovisan yhdistystä. Oliko\n    näissä viittauksissa todellista perää, se on minun vaikea sanoa;\n    sen sanon kumminkin varmasti, että siltä näyttää; sen sanon ja\n    tiedän myöskin varmasti, että ukko vaarisi kanssa on järjestys\n    palannut kauppaneuvoksen perheesen, jonka selvään näkee Loo\n    vanhuksen kaikesta käytöksestä. Jotakin, jota en vielä tiedä,\n    on tapahtunut ukkojen välillä kohta sen jälkeen, kun isäsi oli\n    nähnyt Ellenin. -- Vasta enemmän.\n\n                                            Ystäväsi Troberg\".\n\nMitä tämä kirje Albertissa vaikutti, saamme vasta nähdä. Käykäämme\nkatsomaan, miten asian todellinen laita on, onko vouti oikein\nselittänyt vanhan Hirtsin viittauksia.\n\nVanha Hirts on tullut Suomeen. Hän on tullut aikeissa, jotka jo\ntiedämme. Hän kävi heti seuraavana päivänä asiaansa käsiksi. Kun hän\nastui rouva Burgin alhaiseen huoneesen, oli siellä kaunis Ellen\nyksinään kotona. Vanhan Hirtsin täytyi heti, kun hän näki Ellenin,\ntunnustaa, että Ellen oli ihanin neito, minkä hän oli nähnyt. Hän\nmuuttui monta kymmentä vuotta nuoremmaksi, kun hän Ellenin silmiin oli\nkatsonut. Hän luuli hänessä näkevänsä nuoruutensa rakastetun elävänä\nedessään. Vanha Hirts oli ollut utelias; hänen uteliaisuutensa oli\ntyydytetty nyt. Kun hän Ellenin näki, ei hän enää muistanut, miksi hän\noli tullut; hänen ajatuksensa palasivat aikoihin, joina hän oli ollut\nAlbertin ikäinen, joina hän oli rakastanut. Ellen tunsi ja arvasi hänet\nkohta Albertin isäksi ja otti hänet semmoisena vastaan, ystävällisesti,\nlempeästi, niinkuin olisi hän ensi hetkellä tahtonut anastaa ukon\nsydämen. Mitä vanhan Hirtsin sydämessä liikkui, ei Ellen osannut\narvata, yhtä vähän kuin hän tiesi, mikä side oli nuorena sitonut vanhan\nHirtsin rouva Burgiin. Vanha rouva oli tämän kohdan elämästänsä\nsalannut Elleniltä.\n\n\"Ah! Eva! Olenko siirtynyt nuoruuteni aikaan takaisin!\" olivat ukon\nensimäiset sanat, kun hän Ellenin näki. \"Sinäkö se olet, sinä itse,\nsano! Vai oletko hänen haahmonsa?\"\n\n\"Minun nimeni on Ellen\" -- vastasi tyttö ujosti. \"Minä arvaan, että te\nolette isoäitini sukulainen, kauppias Hirts. Olkaa tervetullut meidän\nalhaiseen kotiimme! Minun isoäitini ei ole kaukana, sallikaa, että käyn\nhäntä käskemässä\".\n\n\"Ei! Jää tänne, lapsi!\" -- lausui ukko kiireesti. Sillä samassa kuin\nhän kuuli isoäidistä puhuttavan, heräsi hän unelmistaan, joihin ensi\nsilmänräpäys oli hänet saanut; mutta hän vaipui niihin heti jälleen.\n\"Tule likemmäksi, anna minun katsella sinua!\" sanoi hän ja laski\nmolemmat kätensä Ellenin olkapäille ja katseli lempeästi neidon\nkauniisiin silmiin. Hän ei huomannut mitään kummaa siinä, että Ellen\nhänet paikalla oli tuntenut. Hän ei osannut aavistaa, että vanha rouva\nmuutamia minuutteja tätä ennen oli hänestä ja hänen tulostaan puhunut,\neikä että hänen tulonsa, samalla kuin hän laivasta maalle astui, oli\nnäitten hänen sukulaistensa tiedossa. Hänen sydämensä oli heltynyt.\nKyynele oli nousta hänen silmäänsä.\n\nEllen, joka vähin kummeksui, miten tuttuna ukko kohteli häntä, seisoi\nsiinä punastuneena hänen edessään. Hän katseli ensin ukon silmiin,\nmutta pian loi hän silmänsä alas, ja hänen poskensa punastuivat yhä\nenemmän ujoudesta. Hän ei tiennyt mitä sanoa.\n\nNiin seisoivat he kauan vastatusten. Vanha ukko eleli taasen\nunelmissaan, joiden varsinaisuus jo oli aikoja sitten kulunut,\ntunteissa, joiden yli talvet olivat vetäneet paksun, sydämen pohjaan\nsaakka käyvän jään. Nämä tunteet, ennenkuin ne jäätyivät, olivat\njättäneet ukon luonteeseen katkeruutta; tämä katkeruus oli nyt\nkadonnut; jää oli sulanut. Kauan olisi hän voinut tässä näin seisoa,\nvaipuneena nuoruutensa ihaniin toiveisiin, joista yksikään ei ollut\ntoteutunut -- ellei Ellen hiljaa olisi vetäynyt takaisin, ja ukon kädet\nhervonneina hänen huomaamattaan pudonneet alas. Hän silloin heräsi;\nnuoruutensa päivistä oli hän taasen siirtynyt vanhuuteen. Hänen\nsydämensä tunteet, nuoruuden tunteet, jotka vasta lainehtivat,\nlaskeusivat; kylmä viima kävi niiden yli. Ukko huokasi syvään.\n\nEi ymmärtänyt Ellen tätä huokausta, mutta hän tunsi itsessään jotakin\noutoa hänkin. Ukon viehkeys oli tarttunut häneen. Hänestä oli kuin\nolisi hän elämänsä aamusta asti elänyt tämän vanhuksen kanssa. Hän\nnäki, hän tunsi hänet Albertin isäksi, ja tämä ajatus sai hänen hiljaa\nlausumaan: \"Minun Albertini isä!\"\n\nKuten kylmänä, tyynenä, pilvetönnä syysiltana järven pinta, joka vielä\npäivällä lainehti, mutta nyt on sileä kuin peili, vähitellen hyytyy ja\nsaa hienon jääriitteen päällensä, samaten vaikutti tämä Ellenin lause\nvanhaan kauppiaasen. Hän nyt muisti, mitä varten hän oli tullut. Hän\nhuomasi, että se lempeys, jolla Ellen oli häntä vastaanottanut, oli\ntapahtunut Albertin tähden, että hän itse oli Ellenille vento vieras.\nTämä huomio koski kipeästi vanhukseen. Hän tunsi itsensä syrjälle\nlykätyksi, -- niinkuin aina ennenkin. Hän muisti, miten eräs Ellenin\nmuotoinen oli hänet hänen nuoruudessaan hylännyt, ja tämä ajatus sai\nhänen kasvonsa synkistymään, sai hänen mielensä katkeraksi. Ellen\nhuomasi tämän muutoksen, johon hän ei syytä tiennyt. Hän katseli\nkummastellen kauppiasta.\n\nMutta tänä päivänä oli kauppiaan sallittu tuntea tunteita, joita hän ei\nolisi uskonut enää itsessänsä löytyvän, oli sallittu elää elävissä\nmuistoissa elämänsä nuoruus uudelleen. Tuskin olivat Ellenin sanat:\n\"Minun Albertini isä\", saaneet hänen viehkeät ajatuksensa kylmenemään,\nennenkuin vanha rouva astui huoneesen ja pelasti Ellenin siitä pulasta,\njohon hän syyttä oli joutunut. Vanha rouva ei tiennyt kauppiaan täällä\nolevan; hän ei ollut valmistunut häntä kohtaamaan. Kauppiaskaan ei nyt\nollut semmoisella tuulella, jotta sovitettuna entisten aikojen kanssa\nolisi voinut niitä muistaa katkeruudetta.\n\nMutta tällaisissa äkkinäisissä, odottamattomissa tapauksissa on\ntavallisesti aina nainen se, joka ensin käsittää ja ymmärtää aseman.\nNiin tässä Ellenin sanat vaikuttivat vielä kauppiaassa, kun hän vasta\ntulleen kuuli nimeänsä mainitsevan: \"Aksel!\"\n\nOli kuin olisi kylmä käsi laskeunut kauppiaan äskeisille viehkeille\ntunteille, kun hän tämän äänen kuuli ja vanhan leskirouvan tunsi\nnuoruutensa rakastetuksi. \"Eva!\" vastasi hän äänellä, joka ilmaisi\nsuurinta kummastusta. Viimeksi oli hän nähnyt tämän naisen nuorena,\nkauniina ja semmoisena aina sitten muistanut häntä. Nyt seisoi hänen\nedessänsä vanha, ijäkäs rouva, jonka kauneuden viimeisetkin jäännökset\naika oli korjannut. \"Eva!\" huusi hän toistamiseen. \"Herra siunatkoon,\nmimmoinen sinusta on tullut!\"\n\n\"Me olemme molemmat vanhenneet\" -- vastasi rouva vakavasti.\n\nTämä lause sai kauppiaan muistamaan omaa itseänsä. Hän huokasi taasen,\nkun hän vastasi: \"Niin se on!\" Mutta hänen ajatuksensa sai tämä kohtaus\nselkenemään ja pani tarpeelliseen tasapainoon hänen jo kyllin\najellehtuneen mielensä.\n\nVanha rouva oli nuorena hyvin tuntenut kauppiaan. Hän osasi tämän\ntuntemisensa nyt käyttää hyväkseen, samalla kuin hän itse käytti\nitseänsä ihan toisella tavalla kuin silloin. Tämä vaikutti\nkummallisesti vanhassa Hirtsissä. Ei aikaakaan, ennenkuin vanhukset\nolivat vaipuneet niihin yhteisiin muistoihin, joita heillä nuoruutensa\npäivistä oli. Tosin koski tämä usein kipeästi vanhaan rouvaan; mutta\nkumminkin oli näissä kuluneiden aikojen muistelmissa hänelle jotakin\nviehättävää. Kauppiaan kunniaksi taasen voimme sanoa, että hän nyt, kun\nhän nuoruutensa rakastetun kanssa puheli, ei ensinkään muistanut sitä\nkostoa, joka häntä oli vähän aikaa sitten ilahuttanut. Hän oli\nsovitettu, ja kun hän kuuli, mitkä kärsimykset vanha rouva oli\nkestänyt, nousi kyynele hänen silmiinsä, ja hän huusi: \"Miksi et,\nJumalan nimessä, kääntynyt minun puoleeni?\" Tässä tuli nyt puheeksi tuo\nkauan kateissa ollut kirje, ja vanha rouva iloitsi, kun hän kuuli,\nminkä murheen sen kateissa oleminen oli tuottanut Hirtsille.\n\nKauan oli Ellen ollut läsnä vanhusten puhuessa. Vihdoin, kun hän\nhuomasi, että vanhukset eivät häntä havainneet, vetäysi hän pienempään\nkamariin. Kun vanha rouva hänen menneeksi huomasi, rupesi hän\ntyttärensätyttären tulevaisuudesta puhumaan.\n\n\"Minä arvaan, että nuorten, sinun poikasi ja minun tyttärentyttären\ntulevaisuus on pääsyy sinun oloosi täällä\", sanoi hän.\n\n\"Niin! Se hulivili, se junkkari on sitoutunut omia aikojansa sinun\ntyttäresityttäreen, silloin kun hänen olisi tullut viettää häitä\nkauppaneuvos Loon tyttären kanssa\", sanoi vanha Hirts. \"Mutta Albert\npoikani ei niin pian sinun Elleniäsi saa, kuin hän itse luulee... Mitä\nsanoisit, Eva, jos minä itse rupeisin hänen kilpakosiaksensa?\"\n\nVanha rouva hymyili vastaamatta mitään. Tämä vähän närkästytti ukkoa.\n\"Mitä luulet? Totta kyllä on, että poikani on minua nuorempi, mutta\nmitäpä siitä; etkö luule minunkin sydämeni vielä voivan rakastaa; vai\nluuletko sen palaneen poroksi erään itsepintaisen naisen tähden\nvuosikymmeniä takaperin?\"\n\nVanha rouva hymyili vielä ja lausui: \"Heitä leikkipuheet! Me seisomme\nhaudan partaalla; nuoret astuvat meidän sijaamme\".\n\nJo tunnemme vanhan Hirtsin. Tämä rouvan lause suututti häntä.\n\n\"Vanhat olemme!\" huusi hän. \"Mutta, Jumalan kiitos, vielä olen reipas\nja terve ja voisin tehdä nuorenkin naisen onnelliseksi. Poikani on\nsuuri hulivili, ja luulenpa todella, että Ellenisi onni olisi\nparemmassa tallessa minun huostassani\".\n\n\"Heitä jo nämä hullutukset!\" -- kertoi edelleen vanha rouva.\n\n\"Hullutukset!\" huusi vanha Hirts ja hypähti ylös kiikkutuolista, jossa\nhän oli istunut. \"Hullutukset! Jumal' avita, olenpa puhunut\nviisaammasti kuin itse osasin aavistaakaan\".\n\nVanha rouva, joka tunsi Hirtsin nuorena, ei tiennyt, että hänessä siitä\najasta suuri muutos oli tapahtunut, että hänen kipeä luonteensa ei\nsallinut vastaansanomista. Hän siis nyt katseli pitkään lapsuutensa\ntoveria, ymmärtämättä todeksi, mitä hän kuuli, ja samalla voimatta\nleikkipuheena pitää kauppiaan lausetta.\n\n\"Jaa, jaa! Katsele sinä vaan!\" sanoi vanha kauppias. \"Asia on kumminkin\nniinkuin sanon. Sen lisäksi voin sanoa, että Albert tietää pitää\narvossa isäänsä ja tottelee häntä\".\n\nVanha rouva ei voinut pysyä vakavana, kun hän huomasi ukon innon. Tämä\nyhä enemmän suututti ukkoa.\n\n\"Sinä naurat!\" huusi hän. \"Minä voin sinulle ilmoittaa, että Albert\nsuostuu neiti Lovisa Loohon, ja että hän sen tekee vapaaehtoisesti\".\n\nHymy katosi rouvan huulilta. Hän ei ensinkään ymmärtänyt kauppiasta.\nKoko tämä tapaus oli hänelle arvoitus.\n\n\"Jumalan nimessä!\" ... huusi hän...\n\nVanha Hirts ei antanut hänen jatkaa. Vanha kauppias oli joutunut\nvimmaan. \"Niin se on! Niin se on!\" huusi hän. \"Ja sen saat itse todeksi\ntodistaa\". Ja tapansa mukaan, kun hän oli itsensä vimmaan ärsyttänyt,\notti hän kiireesti lakkinsa ja läksi pois jäähyväisiäkään sanomatta.\n\n\"Onko tuo mies tullut riivatuksi?\" oli ainoa, mitä vanha rouva osasi\nsanoa. Sitten sai hän työkseen lohduttaa Elleniä, joka pienessä\nkamarissa oli kaikki kuullut ja nyt itkussa silmin astui isoäidin luo.\n\nKauppias Hirts oli itsensä ärsyttänyt vihaan. Vihapäissään lähti hän,\nvihan vimmassa meni hän suoraa tietä kauppaneuvos Loon luokse.\n\nKatselkaamme, miten tämä kunnon perhe jaksaa.\n\nMiten voi vanha kauppaneuvos? -- Ei huonosti, ei hyvästi, noin\nkeskinkertaisesti. Aina viime joulusta saakka on hän ollut\nkiirastulessa, ja kaikki hänen uhrinsa, hänen rukouksensa eivät ole\nvaikuttaneet mitään hänen poispääsemiseksensä. Hän on onneton.\nRouvaltaan ja tyttäreltään, joka viimeksi mainittu yhä vielä kulkee\nkihlasormuksetta, on hän joka päivä saanut kuulla pistäviä sanoja,\nväliin koviakin. Totta on, että ukko Loo parka on tehnyt mitä ihminen\nvoi saadaksensa sekaisin sotkeutuneet avioliitto-hommat Albertin ja\nLovisan välillä selville jälleen, mutta kaikki hänen aikeensa ovat\nmenneet tyhjään. Lovisan pakoitus oli ollut vähällä saada ukon matkalle\nRuotsiin; mutta kun tämä matkustus tuli puheeksi, huusi ukko:\n\"Järjestys!\" -- niin kovasti, että Lovisa ei sitten enää ottanut tätä\nmatkaa puheeksi, semmenkin kun ukko sitä mainitsi sulhasen\nkerjäämiseksi. Ukko parka oli tämän ajan kuluessa, jona hänen rauhansa\noli ihan kateissa, saanut järjestykseensä uuden sananparren -- \"Lovisa\nkulta\" ... \"kulta\" ja aina \"kulta\" kuului, kun hän rouvallensa ja\ntyttärellensä puhui, ja vieläpä väliin \"järjestyskultakin\".\n\nHän oli samana päivänä, jona vanha Hirts kävi rouva Burgin luona, ollut\nkovassa kiistassa rouvansa ja tyttärensä kanssa. Tuon alituisen laulun:\n\"Sinua tulee meidän kiittää lapsemme onnettomuudesta\", oli rouva taasen\nlaulanut, ja Lovisan silmistä oli juossut vettä entistä enemmän. Ukko\nparka oli rukoillut: \"Rouva kultani, Lovisa kultani! Minä olen tehnyt\npahasti ... mutta, järjestys, asia ei enää parane; te saatte minun\nhautaan, uh!\"\n\n\"Mutta sinun tulee parantaa asia! Kuka sanoo, ett'ei se vielä voi\nparantua?\" intti rouva.\n\n\"Kaikki hylkivät minua nyt, ei uskalla kukaan kosia ilmaantua, kun te\nsen arvoisimman, mikä minulla on ollut, niin ilman kaikkia järjestystä\najoitte ulos\", löpisi Lovisa.\n\n\"Lovisa kultani...! Sen arvoisimman, mikä sinulla on ollut ... kuinka\nmonta niitä sinulla on ollutkaan?\" kysyi hiljaa kauppaneuvos.\n\n\"Siinä se nähdään, siinä se nähdään!\" huusi rouva. \"Hän häpäisee omaa\nlastansa, hän häpäisee puolisoaan! Oi, minä vaivainen, mitä olen saanut\nkuulla! Sinun tähtesi, sanon minä, sinun tähtesi, luonnoton isä, ei\ntyttäresi avut pääse näkyviin; sinä niitä kadehdit, sanon minä. Sinulla\non tytär, jonka kättä et ole ansiollinen suutelemaan. Taivaan Jumala!\nPelasta minut elämästä tämmöisen luonnottoman miehen orjana! Meitä hän\nsortaa, tallaa jalkainsa alla, syöksee pois tyttäremme onnen, juuri\nkuin mädänneen niinimaton. Lovisa, tuo minulle hajuvettä, minä\nnäännyn!\"\n\nKauppaneuvos hikoili ja oli juuri aikeissa pistää sormet korviinsa ja\njuosta konttoriin, joka oli hänen ainoa pelastuskeinonsa, kun ovi\naukeni ja kauppias Hirts astui sisään. Jos olisi taivas auvennut, ei\nolisi se ollut suotuisampi kauppaneuvokselle kuin tämä arvaamaton\ntapaus.\n\n\"Veli Hirts, veli Hirts!\" huusi kauppaneuvos ja riensi iloisena häntä\nvastaan. \"Veli Hirts täällä!\" Kun rouva ja Lovisa tämän nimen kuulivat,\nällistyivät he. Hajuvettä ei rouvalle nyt tarvittu. Lovisa pyyhki salaa\nvuotavat silmänsä.\n\n\"Niin, veli Loo, minä olen täällä!\" vastasi ukko Hirts... \"Arvattavasti\nsinun rouvasi ja tyttäresi\", lisäsi hän kääntyen naisiin. Itsekseen\nlisäsi hän: \"Hyi pyöveli! Rumat kuin lemmot!\"\n\nRouva Loo oli, kuten sanottiin, vähän hämmästynyt, kun kauppias Hirts\nniin äkkiarvaamatta astui sisään. Mutta pitkiä aikoja hän ei tarvinnut,\nennenkuin tointui. Ja kun hän tointui, oli hän ihan entisellään taasen.\nHän lörpötti ja löpisi, niin että jo alussa ukko Hirts, joka ei ollut\njuuri hyvällä tuulella ennestäänkään, yhä enemmän tuskautui ja olisi\nmielellänsä sanonut: suu kiinni, ämmä! -- tahi: pönkitse sanatulvasi,\nsido leukasi! Vaan hänen ei sopinut. Hän vaan ihmetteli, miten ukko Loo\nvoi sietää, että rouva aina vastasi antamatta kauppaneuvoksen sanoa\nmitään. Hän ei tiennyt, Hirts vanhus, että rouva Loo täten tahtoi\nparantaa, mitä hänen miehensä oli rikkonut. Vihdoin kyllästyi\nkauppias ja sanoi jotenkin kiivaasti: \"Minulla on jotakin sinun\nkanssasi puhumista, veli Loo\". -- Ja tämän sanottuaan vetäysi hän\nkauppaneuvoksen kanssa kamariin, missä Albert viime jouluaattona oli\nsaanut asuntonsa.\n\n\"Hän on raaka ihminen\" -- mumisi rouva tyttärelleen, kun hän tämän\nkanssa kahden kesken jäi. Tytär ei kauppiaan raakuudesta tiennyt\nmainita mitään. Hän vaan ajatteli ja lausui vihdoin ajatuksensa: \"Hei,\nmitähän kauppias Hirts täällä tekee? Mitä on hänellä isälleni\nsanomista?\"\n\n\"Luultavasti tahtoo hän lainata rahoja\", vastasi rouva Loo. \"Ken\ntietää, eikö isä sittenkin ollut oikeassa ja että sinä olisit joutunut\nkerjäläisen vaimoksi\".\n\n\"Mitäpä siitä!\" vastasi hiljaa neiti Lovisa.\n\n\"Siinä se nähdään ... siinä se nähdään! Sinä saatat\nkiittämättömyydelläsi vanhat vanhempasi hautaan. Voi minua, mimmoinen\ntytär minulla pitää oleman!\" Ja rouvan sanatulva oli taasen päässyt\njuoksemaan; mutta nyt oli Lovisa parka esine, jota kohti tulva ryntäsi.\n\nVaan Lovisa tunsi äitinsä eikä ollut millänsäkään tämän lörpötyksistä.\nHän oli niin utelias kuin ikään nainen saattaa olla. Hän kulki edes\ntakaisin aina yhä lähestyen likemmäksi ja likemmäksi kamarin ovea,\nsaadaksensa kuulla sieltä jotakin, ja rouvan lörpötellessä kuulikin hän\nsanoja, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään. Hän kuuli nimen\nLovisa, nimen Albert.\n\n\"Oi, minä vaivainen!\" -- jatkoi rouva. \"Hän, minun tyttäreni, halveksii\nminua -- hän ei viitsi kuulla edes mitä minä puhun. Hän...\"\n\n\"Äiti, äiti!\" lausui nyt Lovisa, tullen kiireesti äitinsä luo, jonka\npuheen hän täten katkaisi. \"Ne puhuvat minusta ja Albert Hirtsistä\".\n\n\"Mitä, voiko kuulla, mitä ne puhuvat!\" huusi rouva ja nousi äkisti,\nvaikka vaivaloisesti keinutuolistaan. Kaikki entiset hän oli\nunhottanut. Uteliaisuus oli hänen vallannut, ja lihavuuttansa puhaltaen\nlähestyi hän kamarin ovea. Siellä kamarin oven edessä seisoivat he\nkauan korvat oveen painettuina; mutta jos he jotakin tahtoivat kuulla,\nniin pettyivätpä melkein. Joitakuita sanoja kuulivat he, ja nämä saivat\nheidän uteliaisuutensa yhä korkeammalle. Mutta mitään järjellistä\nlausetta eivät he kuulleet.\n\nRouva oli tästä vihoissansa ja purki hiljaisella äänellä petettyä\ntoivoaan, kun yhtäkkiä kauppaneuvos avasi oven. Ovi oli aukaistava\nsaliin päin. Kauppaneuvos ei tiennyt rouvaansa varoa; tämä sai siis\naika tärähdyksen vasten naamaansa, jotta kaatua kolahti takaperin.\nKauppaneuvos, joka oli kaatua hänkin, jäi seisomaan. \"Jär ... järj...!\"\nhuusi hän hämmästyksissään. Me ymmärrämme, että hän oli aikeissa\nhuutaa: \"Järjestys!\"\n\nKaikeksi onneksi ei rouvan käynyt pahoin, vaikka hän kaatui, ja kun\nkauppaneuvos näki, ettei sanottavaa vahinkoa tapahtunut, tointui hän ja\nvetäysi kiireesti kamariinsa takaisin. Hän tunsi rouvansa, ukko parka,\nja tiesi, että jos hän saliin olisi jäänyt, olisi hän saanut kuulla\nenemmän kuin hänen mielensä teki. Seuratkaamme häntä, sillä varmaankaan\nei lukia huoli jäädä kuulemaan, miten Lovisa raukka saa syyn rouvan\nonnettomuudesta, nyt kun ei ukko itse ole saapuvilla, ja miten rouva\nhäpeissänsä ja vihoissansa vuodattaa kyyneleitä.\n\nUkko Hirts oli tullut kauppaneuvoksen luo närkästyksensä innossa. Mitä\nhänellä oikeastaan oli asiana, sitä ei hän itse tiennyt, ja kun hän\nkauppaneuvoksen kanssa kahden kamariin tuli, alkoi hän puhua\ntietämättä, mitä lopuksi sanoa. Poikansa tähden oli hän tullut;\npojastansa rupesi hän nyt puhumaan, ja ukko Loo kuunteli häntä\nuteliaasti, arvaten kauppias Hirtsin häpeevän suoraan sanoa, että hän\ntahtoi rikottua liittoa uudistaa. Kauppaneuvos oli tästä mielissänsä,\nmutta, kuten viisas ainakin, ei hän sanonut mitään, odottaen yhä, että\nHirts ukko lopettaisi puheensa pyytämällä Lovisaa pojallensa. Ukko\nHirts lopettikin puheensa, mutta odotettua pyyntöä ei kuulunut. Tämä\nkummastutti kauppaneuvosta, joka ei oikein tiennyt mitä ajatella.\nPäästäksensä tästä pulasta, huudahti hän: \"Järjestys! Täällä puhumme\nsuunavaustakaan saamatta!\" Ja hän kiiruhti saliin, saaden siten aikaan\nonnettomuuden, jonka jo tunnemme.\n\nKun hän tuli kamariin takaisin, oli hän häpeissänsä. Hän oli kumminkin\nennättänyt antaa käskynsä Lovisalle, ja vähän ajan kuluttua olisi hän\nunohtanut koko äskeisen onnettomuuden, ellei vanha Hirts tuon tuostakin\nolisi purskahtanut nauruun, jota hän ei voinut salata.\n\nTämä kauppaneuvoksen rouvan tapaturma oli saanut Hirtsin unhottamaan\nriidan, joka hänen ja rouva Burgin välillä oli ollut, ja ihan hyvälle\ntuulelle saanut hänen. Lovisasta ja Albertista ei nyt enää puhuttu.\nKauppa-asioihin olivat ukot takertuneet, niin ettei kauppaneuvoskaan\nenää muistanut odottaa, mitä äsken oli kaivannut. Vasta silloin, kun\nukko Hirts lähti, juohtui tuo äskeinen keskeytynyt puhe kauppaneuvoksen\nmieleen, ja nyt sai hän puheen kääntymään nuoriin takaisin.\n\nUkko Hirts tuskin muisti, mistä oli ollut kysymys, eikä hän siis nyt\nsen kovemmin pitänyt siitä lukua: mutta kun ukko Loo, jonka mieleen nyt\npisti, mitä hänen vaimonsa ja Lovisa sanoisivat, jos hänellä ei olisi\nmitään heille ilmoittamista, yhä jatkoi puhettaan Lovisasta ja\nAlbertista ja vihdoin kaikessa järjestyksessä sai sydämensä ajatuksen\nilmi, ymmärsi ukko Hirts, mikä tarkoitus hänen käynnilleen oli annettu.\nHän muisti nyt myös syyn, miksi hän oli kauppaneuvoksen luo tullut, ja\nvastasi: \"Niin, niin, veli Loo; se on minun toivoni, se, että saadaan\nasia entiselleen, mutta puhellaan toiste enemmän tästä\".\n\nUkko Loo oli tällä tyydytetty. Hänellä oli nyt tyydyttäväisiä uutisia\nantaa rouvallensa ja tyttärelleen.\n\nKauppias Hirts palasi hyvällä tuulella kauppaneuvoksen tyköä. Hän oli\nnyt entistä varmemmin päättänyt saada Ellenistä miniän; mutta hän oli\nsamalla takertunut asiaan, josta hän ei ymmärtänyt, miten päästä\nkunniaansa loukkaamatta -- asiaan rouva Burgin kanssa. Mitä hänen\nlupaukseensa kauppaneuvokselle tuli, ei hän siitä pitänyt mitään. \"Sen\nasian kyllä Albert ajaa\", ajatteli hän. Ja kun hän muisti Lovisaa,\npuhui hän itsekseen: \"En ihmettele! Sillä Albert on minun poikani, ja\nhän on minulta perinyt muutamia avuja, niiden seassa senkin, ettei hän\nsemmoiseen viiriin voi rakastua\".\n\nIllalla myöhemmin ajatteli hän asemaansa ja miten voisi yhdistää\nAlbertin ja Ellenin, näyttämättä että tämä oli hänen hartain toivonsa\n-- peräytyväisyyttä hän ei tahtonut näyttää. Kuta enemmän hän tätä\najatteli, sitä enemmän vastuksia hän näki. Miten onkaan mahdollista\ntoivoa jotakin tapahtuvaksi, toivoa niin hartaasti kuin ukko Hirts, ja\nkumminkin olla olevinaan asiaa vastaan. Tätä mietti ukko kauan, ja tämä\nmiete aivoissansa nukkui hän.\n\nVarhain seuraavana aamuna hän heräsi. Hän oli nähnyt kauniin unen.\nEllenin ja itsensä oli hän nähnyt morsiusparina. Ukko tälle unelle\nhymyili, sillä mitään tähän vastaavaa todellista ajatusta ei hänen\nsydämessään ollut. Mutta jos olisi joku toinen tälle unelmalle\nnauranut, olisi ukko suuttunut ja sanonut siinä ei olevan mitään\nnaurettavaa. Mutta, joko sitten tästä unelmasta tahi aamun\nraittiudesta, joka aina sielun voimat saa terveimmiksi -- ukon aivoihin\nlensi ajatus. \"Niin, niin minä teen!\" huusi hän. \"Unelmat ovat hyvät,\nsanottakoon niistä mitä tahansa\".\n\nTämä ukon keksintö oli melkein kummallinen. Ukko ei itse huomannut,\nettä jos kaikki olisikin käynyt niinkuin hän itsekseen asiain\nmenestyksen kuvaili, olisi hän ollut juuri samassa asemassa kuin\nennenkin, ja hänen myöntyväisyytensä olisi tullut kumminkin ilmi. Tätä\nei ukko ajatellut, eikä myöskään, että niiden vehkeiden onnistumiseen,\njoihin hän nyt aikoi antautua, tarvittiin erään toisenkin suostumus.\nHän näki vaan keksintönsä lopun, Ellenin ja Albertin onnen, ja koska\nnämä eivät muuta kuin onneansa pyytäneet, piti ukko onnistumisensa\nvarmana. Että hän käyttäisi petollisuutta niissä toimissa, joilla hän\naikoi asiaansa ajaa, se ei johtunut ukon mieleenkään.\n\nNäissä ajatuksissa kului häneltä tämä päivä. Hän ei sen kuluessa käynyt\nrouva Burgin eikä myöskään kauppaneuvoksen luona. \"Odottakoot!\" nauroi\nhän itsekseen. Hän tervehti useita tuttuja kauppamiehiä ja oli varsin\nhyvällä tuulella. Iltapäivällä tapasi hän vouti Trobergin, ja tälle,\njonka hän Albertin ystäväksi tiesi, puhui hän Albertista ja Ellenistä.\nMitä vouti tästä puheesta ymmärsi, sen olemme nähneet hänen kirjeestään\nAlbertille. Kun vanha Hirts myöhemmin erkani voudista, oli hän iloa\ntäynnä; hän oli keksinyt entiseen keksintöönsä toisen sukkeluuden; hän\noli saanut voudin uskomaan ja nyt varmaankin Albertille kirjoittamaan,\nettä ukko Hirts pyysi omakseen poikansa morsianta.\n\nSeuraavana päivänä meni hän hännystakkiin puettuna, valkoinen huivi\nkaulassa, ranskalaiset hansikkaat käsissä rouva Burgin luo. Hän ei\ntällä matkallaan saattanut olla itsekseen nauramatta. \"Vai sinä, vanha\nnarri!\" mumisi hän hymyillen itsekseen. Hän tunsi itsensä niin\niloiseksi, hän oli kuten nuori poika mielestänsä. Hän kulki kiireesti\n-- ja astui jo vanhan rouvan alhaiseen huoneesen.\n\nSattui olemaan pyhäpäivä. Vanha rouva, Ellen ja Maurits istuivat\nisommassa huoneessa, jossa rouva luki päivän saarnaa. Kaikki olivat\npyhävaatteisiin puetut, kaikki niin vakavat, ja Ellenin suurissa,\nkauniissa silmissä välkkyi kyyneleitä. Hän tiesi ja hän uskoi todeksi,\nmitä kauppias eilen oli puhunut itsepäisyydessään. Siitä hänen surunsa,\njota rouva turhaan oli koettanut poistaa. Nyt, kun kauppias astui\nsisään, säpsähti nuori tyttö. Hän ei nyt kauppiasta katsellut\nAlbertinsa isänä; hän katseli häntä onnensa surmaajana.\n\nKauppias ei huomannut sitä surua, joka kuvastui Ellenin kasvoissa. Hän,\nkuten vanha itsekäs ainakin, eleli vaan omissa mietteissään. Hän astui\nhäveliäästi vanhan rouvan luo, suuteli häveliäästi kuten ennenkin\nvanhan rouvan kättä. Sitten lähestyi hän Elleniä, puristi hellästi\nhänenkin kättään ja sanoi: \"Sallikaa minun puhua muutamia sanoja kahden\nkesken teidän kanssanne!\"\n\nEllen luuli tietävänsä, mitä ukolla oli sanomista. \"Minulle voitte\näidin läsnä ollen sanoa kaikki, -- minulla ei ole salaisuuksia\" --\nvastasi hän.\n\n\"Tule, tule toiseen huoneeseen; et osaa arvatakaan, mitä minulla on\nsanomista!\" -- puhui ukko.\n\n\"Jos serkulla on sanomista jotakin samaan suuntaan kuin viimeksi\nminulle, niin on kaikki puhe turhaa\" -- lausui vanha rouva vakavasti.\n\n\"Mutta jos minulla on jotakin muuta sanomista!\" virkkoi kauppias vähän\nkiivaasti. Hän oli vähällä suuttua, kun vanha rouva tunkeusi hänen ja\nhänen mietteittensä väliin.\n\nEllenin silmistä loisti toivon valo. \"Mitä saattaisi hänellä olla\npuhumista, ellei hän Albertista puhuisi?\" ajatteli tyttö ja loi\npyytävät silmänluontinsa rouvaan. Vanhan rouvankin ajatuksiin oli sama\nkysymys välähtänyt. Hän ei siis nyt kieltänyt sitä kahdenkeskeisyyttä.\njota ukko pyysi. Ja pieneen kamariin vetäysivät vanha Hirts ja nuori\nEllen.\n\nHiljaa puhuivat he siellä kauan. Vanha rouva istui keinutuolissaan\nodottaen heidän tulemistaan. Se viipyi. Hän sitä kummasteli. Hän luuli\nukon tahtovan, kahden kesken Ellenin kanssa ollen, tiedustella Ellenin\ntodellisia tunteita. Vihdoin aukeni ovi, ja kauppias astui vihaisena,\nsuuttuneena, mutta Ellen vaaleana ja kyynelsilmin ulos.\n\nSamana päivänä iltapuolella, jona kauppaneuvos Loo odotti häntä\nluoksensa ja Lovisan sydän taasenkin sykki toivosta, lähti kauppias\nRuotsiin. Laivaan astuessaan oli hänen kuultu kiroilevan kaikkea\nnaisväkeä, nuoria ja vanhoja.\n\nMitä oli tapahtunut kauppiaan ja Ellenin välillä? Me saamme tietää sen\nEllenin kertomuksesta isoäidilleen. Kauppias oli ensin sanonut\nhyväksyvänsä sen lemmen, joka sitoi Ellenin ja Albertin. Kun Ellen\ntämän kuuli, oli hän iloissansa syleillyt kauppiasta. Mutta tämä oli\nlisännyt: \"Yhdellä ainoalla, mutta järkähtämättömällä ehdolla, sillä,\nettä tämä suostumukseni pidetään salassa minun ja sinun välilläsi\nsiihen saakka, kun minä totuuden ilmoitan\". Tähän ehtoon oli Ellen\niloisesti suostunut; mutta kauppias oli vielä lisännyt: \"Sen minä kyllä\nuskon; mutta nyt vasta tulee ehto: se, että sinä tunnustat olevasi\nminun morsiameni siihen saakka, kun minä panen kätesi Albertin käteen,\nja ettet tästä ehdostani puhu sanaakaan, et isoäidillesikään. Albert on\nsuuri junkkari; minä tahdon hänelle kostaa, ja samalla saat nähdä,\nrakastaako hän sinua todellisesti\".\n\nKun Ellen ehdon kuuli, hämmästyi hän. Hän rakasti isoäitiänsä, hän\nrakasti Albertia. Nyt tulisi hänen laskea leikkiä heidän kanssaan,\nsuostua pilaan, jonka esineenä olivat hänen rakkaimpansa. Ellen oli\nviaton lapsi. Hän ei tahtonut pilankaan tähden murehduttaa niitä, jotka\nolivat hänelle kalliimmat maailmassa. Tämä mieli Ellenissä antoi ukolle\nkieltävän vastauksen. Ei auttanut, että ukko parastansa pani, ei että\nhän vihastui ja vihdoin vihansa vimmassa sanoi ijäksi kieltävänsä\nAlbertin ja Ellenin yhtymisen. \"Parempi sekin kuin hetkeksikään\nherättää murhetta isoäidissäni\", vastasi hiljaa ja kainosti Ellen,\njonka lapsellinen tunne ei sallinut hänen ryhtyä kujeisiin vanhaa\nrouvaa vastaan. Tämä Ellenin kielto, joka sai tyhjäksi kaikki kauppiaan\ntuumat, suututti niin häntä, että hän vasta merellä laivassa, matkalla\nRuotsiin, siitä tointui ja silloin kirosi omaa pikapäisyyttään.\n\nSiitä päivästä, jona kauppias Hirts lähti -- ja tämä hänen lähtönsä\ntuli pian rouvan ja Ellenin tietoon, -- siitä päivästä oli Ellen parka\ntaasen levoton. Vouti Troberg, joka pian sai tietää, mitä oli\ntapahtunut ja miten hän itse oli petetty, nuhteli samaten kuin vanha\nrouvakin Elleniä siitä, ettei hän suostunut ukon ehtoihin. Ellenillä ei\nollut juuri millä puolustaa itseään, muuta kuin kyyneleensä ja\nlapsellinen rakkautensa, joka ilmausi sanoissa: \"Minun olisi pitänyt\nsalata asian oikea laita, te olisitte minua siitä nuhdelleet, ja ken\ntietää, kuinka kauan vanha kauppias olisi pilaansa pitkittänyt\".\n\n\"Oi, sinä viaton lapsi!\" oli vanhan rouvan vastaus; sillä tässä Ellenin\nkäytöksessä ilmausi hänen hellä rakkautensa vanhaan rouvaan.\n\nKolmantena päivänä vanhan kauppiaan lähdöstä oli Ellen Mauritsin kanssa\nkahden kesken suuremmassa huoneessa. Ellen ompeli; neula kulki\nkiireesti, ikäänkuin olisi Ellen tahtonut työllänsä tukehduttaa ne\ntuskalliset tunteet, jotka lainehtivat hänen sydämessänsä. Maurits\nseisoi sisarensa vieressä ja silitteli hänen hienoja hiuksiaan,\nkoettaen siten lohduttaa häntä, jonka huolellista surua hän ei voinut\nymmärtää. Hän itse, Maurits, oli näitten joutavain seikkojen kestäessä\nhuomannut toivonsa päästä kauppias Hirtsin luo turhaksi. Kun tästä oli\nollut kysymys isän ja pojan välillä Ruotsissa, oli isä suoraan sanonut:\n\"Meillä on kyllin konttorikirjureita vetämättä poikanulikoita Suomesta\nsaakka\". Vanhan kauppiaan ollessa rouva Burgin luona ei sattunut\nMaurits olemaan kotona, ja rouvalla oli muuta mielessä, jotta ei\nmuistanut Mauritsista puhua nyt, kun vanha Hirts tiesi, että\npoikanulikka Suomesta oli hänen omaa sukuansa.\n\n\"Älä sure, sisar kulta!\" lohdutti Maurits. \"Saat nähdä, että kaikki\nvielä päättyy paremmin kuin osaat arvatakaan\".\n\nEllen ei vastannut mitään, hän vaan huokasi syvään. \"Puhu hiljemmin,\nettei äiti herää\" -- lausui hän sitten. Vanha rouva lepäsi pienemmässä\nkamarissa.\n\nSilloin aukeni ovi hiljaa, ja kadulta astui huoneesen vieras. Hiljaa\noli ovi avattu. Maurits kuuli sen kumminkin, ja ensi silmäys oveen päin\nilmaisi hänelle, että tullut ei ollut mikään vieras. \"Albert!\" huusi\nhän.\n\nEllen oli tuskin kuullut nimen, tuskin ennättänyt kääntyä, ennenkuin\nhän oli Albertinsa sylissä. Hetkeksi oli kaikki unohdettu. Valo,\nkirkas, semmoinen kuin auringon päivänä, jona lumiselta taivaalta\npilvet ovat kadonneet, loisti hänen silmistänsä, rakkautta, iloa\ntäynnä! Vanhan rouvan uni oli nyt mennyt. Ellenin ilo, joka huutoon\n\"Albert!\" oli puhjennut, oli herättänyt hänen.\n\nEnsimäisen yhteensattumisen ilo antoi vähitellen järjellekin sijaa.\nAlbert tiesi, että hänen isänsä oli lähtenyt, mutta missä mielessä,\nsitä hän ei tiennyt. Hän oli samana päivänä, jona hän sai Trobergin\nkirjeen, lähtenyt Suomeen. Hänen sydämensä oli pakahtua silloin. Isänsä\noli hänen mielestänsä viime aikoina ollut niin kummallinen. Hän ei\nuskonut todeksi, mitä hän Trobergin kirjeestä luki, ja kumminkin täytyi\nhänen luottaa tähän ystäväänsä. Hän ei huolinut isänsä kiellosta; hänen\ntäytyi tavata Elleniään, voittamaton tuli paloi hänessä. Merellä olivat\nlaivat, missä toisessa isä, toisessa poika matkustivat, tulleet toinen\ntoistansa vastaan; mutta isä ja poika eivät ensinkään aavistaneet, että\nhe niin likellä olivat toisiaan.\n\nAlbert sai pian tietää, millä ehdolla ukko olisi ollut suostuvainen\nhänen ja Ellenin yhtymiseen. Tämä herätti hänessä kummallisia tunteita,\nsillä hän ei ensinkään osannut aavistaa, mitkä syyt isällänsä oli ollut\ntähän ehtoon. Hän laski kätensä Ellenin kaulan ympärille ja lausui ei\nikänänsä enää hänestä luopuvansa.\n\nNuorten rakastavaisten ilo ja onni, vanhan rouvan järjelliset mietteet,\nMauritsin toivo, että hän vihdoin viimeinkin pääsisi Ruotsiin --\njättäkäämme siihen kaikki. Jokaisessa asui vakaa toivo, että vanha\nkauppias vihdoinkin ehdoitta peräytyisi, ja tämä elähytti etenkin\nnuoria. Vielä samana päivänä kirjoitti Albert isällensä pitkän kirjeen,\nmissä hän todellisesti kertoi romaaninsa alusta loppuun saakka, ja\ntämän kirjeen päätti hän sillä, ettei hän sanonut tulevansa takaisin,\nennenkuin isä suostuisi siihen, että Ellen seuraisi häntä hänen\nvaimonansa.\n\nViikon päivät kuluivat siitä, kun Albert oli tämän kirjeensä\nlähettänyt. Hän oli asuvinansa voudin luona, mutta suurimmat osat\npäivästä vietti hän ... missä, sen arvaamme. Hän oli nyt onnellinen,\nsillä hän luuli isänsä juonet nyt varmaankin loppuneiksi. Silloin hänen\nonnensa paratiisin keskelle ilmausi vanhan kauppiaan vastaus. Tässä\nvastauksessa hylkäsi isä poikansa.\n\nOlivatpa nyt hyvät neuvot kalliit. Albert suri, vaikka hän koetti\nsuruansa salata. Ellen suri, sillä hänen armaansa onnettomuus oli hänen\nomansa; vanha rouva suri, sillä sovinnon ja hänen välillensä kohosi\nkorkeana muurina vanhan Hirtsin itsepintainen viha; nuori Maurits suri,\nsillä hänen toiveensa raukesivat nyt tyhjään, ja voutikin suri, sillä\nhänen ystävyytensä oli todellinen. Vanhan Hirtsin sanat, joilla hän\nhylkäsi Albertin, kuuluivat: \"Ellet kymmenen päivän kuluessa ole täällä\ntakaisin, olet ijäksi hyljätty\".\n\n\"Käyköön miten käy, minä en enää palaa!\" oli Albertin päätös, ja tämän\npäätöksensä kirjoitti hän isällensä, saamatta siihen minkäänlaista\nvastausta. \"Isänkin vallalla on rajansa\" -- sanoi hän tässä\nkirjeessään, \"semmenkin kun tämän vallan vaikutin on suora itsekkäisyys\nja itsepintaisuus. Minä olen saanut paikan, missä aluksi voin elättää\nitseni\" -- lopetti hän kirjeensä -- \"minä olen tästä päivästä alkaen\nkirjuri ystäväni Trobergin konttorissa\".\n\nPäivät, viikot ja kuukaudet kuluivat sitten, eikä mitään erinomaista\ntapahtunut. Mutta että nuorten iloon ja onneen koiruohon nestettä oli\nvuotanut, se näkyi ja sen tunsivat nuoret. Usein rukoili Ellen\nkyynelsilmin, että Albert lähtisi Ruotsiin isänsä luo, että hän siellä\nrukoilisi anteeksi hänen tottelemattomuuttaan. \"Ehkä on isäsi sydän\npehmennyt\", puhui hän.\n\n\"Ei, ei!\" vastasi Albert. \"Isäni itsekkäisyys iloitsisi voitostaan, ja\nainoa ehto, jolla hän minun jälleen pojaksensa tunnustaisi, olisi nyt,\nettä minä sinusta luopuisin. Ja pitäisikö minun siihen suostuman?\"\n\nKun Ellen tämän kuuli, painoi hän päänsä Albertin rintaa vastaan ja\nitki.\n\nSyksy oli tullut. Marraskuu oli loppumaisillaan. Albert oli havainnut,\nettä hänen työnsä, jolla hän tahtoi rakentaa majan itsellensä ja\nEllenille, ei käynytkään niinkuin hän oli ajatellut. Köyhään kotiin,\nmissä puutos irvistäisi joka seinänraosta, ei hän tahtonut viedä\nElleniä, ja hän huomasi nyt surulla, että kuluisi paljon pitempi aika,\nennenkuin hän voisi tarjota jommoisenkaan kodin Ellenille, paljon\npitempi aika, kuin hän oli aavistanutkaan. Tämä huomio sai hänen\nalakuloiseksi, mutta se ei kukistanut hänen päätöstään. Kun Ellen\nsulhasensa huolellisen muodon havaitsi, kehoitteli hän nyt useimmin\nkuin ennen häntä palaamaan armoa pyytäväisenä isänsä luo. Vanha rouva\nei pitänyt kummankaan puolta. \"Molemmat ovat oikeassa\" -- sanoi hän\nTrobergille.\n\nMutta kun ei Albert ensinkään ajatellut muuta kuin kulkea alotettua\nrataa: työllä ansaita, mitä isän itsekkäisyys ei antanut hänelle -- kun\nvähinkin toivo isän mielen muutoksesta oli sammunut, silloin tuli\neräänä päivänä vouti hänen luoksensa iloisena. \"Kirje Ruotsista, kirje\nisältäsi!\" huusi hän.\n\n\"Missä! Anna tänne!\" huusi Albert, joka tässä kirjeessä luuli tuomionsa\nnäkevänsä.\n\n\"Se ei ole sinulle, se on minulle\" -- vastasi vouti. \"Vielä voit päästä\nonnen satamaan neiti Lovisa Loon aviomiehenä\".\n\n\"Sinullapa on sydän, joka vielä voi minua pilkata!\" sanoi Albert\nnuhdellen. Tästä hänen lauseestaan näemme, että toinen on nyt se\nAlbert, joka voudin kirjurina työskentelee, toinen se, jonka parissa\nolimme tämän kertomuksen alussa. -- \"Jollei sinulla ole muuta\nsanomista\" -- pitkitti Albert -- \"niin pidä kirjeesi; se on jo saanut\nmatkaan vahingon; sinä olet sekoittanut minun laskussani\".\n\n\"Mutta se koskee sinua ja Elleniä\" -- vastasi vouti. \"Tuossa on kirje;\nlue itse!\"\n\nAlbert luki kirjeen pikaisesti. \"Viktoria!\" huusi hän, ja ilonsa\nensimmäisessä innossa syleili hän ystävätään. \"Nyt pian kaupunkiin!\"\n\n\"Mutta ehto... Hiljaa, hiljaa, hyvä herra!\"\n\n\"Ehdoista minä vähät! Kaikkiin, kaikkiin suostun\", huusi nuorukainen.\n\n\"Sekö sitten oli koko este!\" puhui vakavasti vouti. \"Ja tuon mitättömän\nasian tähden, vanhan ukon mielihuvituksen tähden on kaksi sydäntä\nsaanut häälyä toivon ja toivottomuuden välillä koko pitkän vuoden.\nAlbert! Sinun isäsi on itsepintainen kuin vanha kanto, joka tulessa\nratisee eikä tahdo palaa\".\n\n\"Ken tietää, eikö tämä koetusvuosi ole tehnyt minulle ja Ellenille\nenemmän hyvää kuin ymmärtää osaamme?\" --\n\n\"Se nyt oli viisain lause, minkä olen suustasi kuullut\", -- sanoi\nvouti.\n\n\"Ja nyt Ellenin luo!\"\n\n\"Mene, sinä onnellinen!\" -- puhui Troberg, kun näki ystävänsä\nkartanolla. \"Sinä todellakin olet Ellenisi tähden työskennellyt,\nniinkuin muinoin Jaakoppi Raakelinsa tähden\".\n\nMitä sisälsi vanhan kauppiaan kirje?\n\nSe sisälsi suostumuksen, että Albert saisi Ellenin, jos tämä taipuisi\nsiihen ehtoon, jonka ukko oli Ellenille pannut. Vanhan Hirtsin\nmorsiamena pitäisi, tämän ehdon mukaan, Ellenin kohta tuleman Ruotsiin.\nVanha rouva, Albert ja Maurits seuraisivat häntä. Albertin tulisi koko\nmatkalla kohdella Elleniä äitipuolenaan.\n\nAlbert ei ollut niin hellätuntoinen kuin Ellen oli ollut. Hän siis piti\nkoko ehtoa mitättömänä, semmoisena kuin se todellakin oli pidettävä.\nVanha rouva ja vouti päättivät, että ukko oli vanhuuttaan lapseksi\nmuuttumaisillaan tahi jo muuttunutkin. Niin narrimainen oli heistä tämä\nehto.\n\nMutta ennenkuin seuraamme Elleniä ja Albertia, joka onnellisuudessaan\ntodellakin seuraa isänsä narrimaista ehtoa niin tarkoin, että hän\npunastunutta Elleniä äidikseen nimittää -- ennenkuin heitä Ruotsiin\nseuraamme, ottakaamme ensiksi jäähyväiset asianomaisilta Suomessa.\n\nEdellisenä päivänä kuin siirtolaisjoukko lähti vaivaloiselle\nmerimatkalle, sai kauppaneuvos Loo konttorissaan vähäisen kirjeen,\njossa ilmoitettiin, että kauppias _Aksel Hirts_ ja neiti _Ellen\nBurg_ olivat kihloissa. Kun ukko tämän tiedon sai, jäi hän istumaan\nsuu auki; sitten löi hän hämmästyksissään nyrkkinsä pöytään, niin että\nkajahti. \"Järjestys, lempo vie, järjestys!\" huusi hän. -- Hänestäkin\nnäkyi tämä hänen ystävänsä kihlaus niin järjettömältä, että hän sitten\npurskahti nauruun ja kiirehti ylikertaan kertomaan uutisen omillensa.\n\nVanha kauppaneuvos ei enää ollut varsin niin pahassa pulassa kuin hänet\nviimeksi tavatessamme. Lovisa on saanut toisen kosian, ja kaikki\nennustaa, että tämän kosiminen päättyy paremmin kuin entisen. Eräs\nkauppaneuvoksen kirjureista, joka tiesi, mitä viime vuoden kuluessa oli\nkauppaneuvoksen perheessä tapahtunut, on uskaltanut _nostaa\nsilmänsä_ isäntänsä tyttäreen. Kauppaneuvos ei tosin ole tähän\nsuostuvainen, mutta hän on nytkin joutunut vastatuuleen, ja arvattavaa\non, että hänen täytyy järjestyksen ja etenkin rauhan tähden myöntyä.\nKosia on hyvä poika, ahkera ja toimellinen, mutta hän on -- ja se on\nsuuri vika kauppaneuvoksen mielestä -- hän on köyhä.\n\nKauppaneuvos kiiruhti Lovisan ja rouvansa luo. Mutta hän tuli liian\nmyöhään uutistansa kertomaan; uutinen oli jo tunnettu. Lovisa itki\nvihasta, eikä hän voinut sanaakaan sanoa. Vaikka hänelläkin oli kosia,\npisti häneen kipeästi, että Albert oli saattanut valita köyhän\nompeluneidon ja hylätä rikkaan kauppaneuvoksen tyttären. Tosin oli\nLovisalle kerrottu, että isä -- ei poika -- oli kihloissa neiti Ellenin\nkanssa -- mutta järjen nimessä päätti hän tämän erehdykseksi ja\npäätteli sulhasen Albertiksi. Kuinka julmasti hän suuttui viattomalle\nEllenille ja uhkasi kostaa -- jääköön sanomatta. Kun kauppaneuvos tuli\nhuoneesen, ei hän ennättänyt sanaakaan sanoa, ennenkuin rouvan\nsanantulva jo oli täydessä vauhdissa. Kaikki ukon väitökset, että\nsulhanen oli isä Hirts eikä poika eivät auttaneet. \"Sinä olet väärässä,\nystäväni!\" huusi rouva. \"Sinä et ymmärrä näitä asioita, ja kehtaatko\nseisoa tässä ja valehdella! Minä vaivainen ihminen, jolla pitää oleman\nsemmoinen mies!\"\n\nVihdoin sai Lovisakin suunvuoron. \"Että sulhanen on minun Albertini, se\non varma\" -- sanoi hän. \"Mutta isä, minä tahdon kostaa ... kostaa! En\nsillä, että minä mitään Albertista välitän, en. Hän olkoon ja jääköön\nhylätyksi ja pysyköön voudin konttoripoikana. Mutta minä tahdon hänelle\nnäyttää, että minua odottaa loistavampi, onnellisempi tulevaisuus kuin\nhäntä. Minä tahdon lähettää hänelle kirjeen, jossa minun kihlaukseni\n_Bartolomeus Mullin_ kanssa julaistaan\".\n\n\"Järjestys! Pyhäin nimessä...\" huusi onneton kauppaneuvos.\n\nHän ei saanut jatkaa, sillä nyt oli rouvan vuoro. \"Aivan oikein! Oi,\nLoo! Etkö huomaa, kuinka paljon neroa tyttärelläsi on! Kuka olisi\nvoinut keksiä jotakin niin sukkelaa! Sen minä sanon, Loo, että sinä et\nkelpaa hänelle isäksi; sinä olet yhtä tuhma kuin hän viisas. Oi Jumala!\nTekisipä mieleni nähdä, mitä tuo Albert sanoo, kuinka hän vihastuu, kun\nsaa tietää Lovisan kihlauksen. Miks'et tuota ennen keksinyt,\nLovisa...?\"\n\n\"Mutta, mutta...\" intti kauppaneuvos.\n\n\"Mutta sinä menet heti kirjapainoon ja tilaat ilmoituskortit, etkä\npalaa ennenkuin semmoisia sinulla on\".\n\n\"Mutta rakas...!\"\n\n\"Ja huomenna on sunnuntai, ja huomenna kuulutetaan ensi kerta\", päätti\nLovisa.\n\nKauppaneuvos ei enää voinut viipyä omiensa kanssa. Hän pisti sormet\nkorviinsa ja juoksi ylös. \"Järjestys! Järjestys!\" huusi hän. \"Perhana\nvie! Niissä on ihmisiä laittamaan häitä talooni jo maanantaiksi!\"\n\nKun kauppaneuvos oli mennyt, kutsuttiin konttoristi Bartolomeus Mulli\nylikertaan kuulemaan onneansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJouluaaton ilta oli tullut. Suuressa salissa kauppias Hirtsin talossa\npaloi kynttilät kristallikruunuissa. Sali oli juhlapuvussa, mutta\nvieraita ei salissa nähty monta. Täällä vallitsi kummallinen\nhiljaisuus.\n\nJoitakuita täällä kumminkin tapaamme, joita emme ennen ole kauppias\nHirtsin huoneissa nähneet. Vanha rouva Burg, neiti Ellen ja nuorukainen\nMaurits ovat täällä. Voudin myöskin siellä näemme.\n\nKeskellä salin lattiaa on vihkimätuoli; pienissä polvityynyissä olevat\nkolot näyttävät, että jotkut ovat polvillansa vihkimätuolin edessä\nolleet; papista, joka kirjansa laskee mahonkipöydälle, päättelemme,\nettä vihkiminen on vasta tapahtunut.\n\nJa niin onkin. Albertin ja Ellenin liitto on nyt siunattu.\n\nVanha rouva Burg astui hiljaa, vakavasti nuorten luo ja syleili heitä\nhellästi. Kyyneleet valuivat vanhuksen silmistä. Hän oli syvästi\nliikutettu. -- Tässä samassa huoneessa oli hän nuorena iloinnut, täällä\noli hän ensi kerran rakastunut -- täällä tavannut Burgin, sen oikean,\nsaman jonka kanssa hänen elämänsä onnellisimmat päivät kuluivat. Nyt\noli rouva vanha, elämän myrskyissä oli hän paljon kokenut. Niissä oli\nhän paljon oppinut. Opin aikana oli hän vihannut ihmiskuntaa, omaa\nsukuansakin. Nyt, nyt vihdoin oli hän sovitettu. Ja tämä näkyi selvästi\nsiitä hellyydestä, syleilystä, jolla hän sulki syliinsä nuoren\navioparin.\n\nLähellä tuon vihkimätuolin paikkaa, joka nyt salista korjataan pois,\nseisoo nojatuoli. Siinä istuu vanha kauppias Hirts. Hän ei jaksa käydä\nnuorten luo; nuoret tulevat hänen tykönsä. Hän hymyilee tyytyväisenä.\nHän on saanut tahtonsa täytetyksi; _hän ei ole peräytynyt_.\n\n\"Vanhuus haittaa\" -- oli ukko Hirts sanonut kaikille, jotka nyt\nkysyivät, mitenkä hän jaksoi. \"Vanhuus haittaa\" -- siinä oli hän\noikeassa. Mutta asian oikeampi laita on kumminkin vähän toisin kuin\nukko uskottaa ihmisiä.\n\nKun hän tuli takaisin matkaltansa Suomesta ja sai tietää poikansa\nlähdön, suuttui hän ankarasti ja päätti ei kuuna päivänä suostua\nAlbertin ja Ellenin liittoon. Hän vannoi ja kirosi. Mutta kun Albertin\nkirje tuli, luuli hän siinä lukevansa Albertin katumuksen, vaikka poika\njäykästikin siinä väitti järkähtämättömyyttään. Vaan kun hän sittemmin\nhuomasi, että Albertin päätös todellakin oli järkähtämätön, että Albert\nkymmenen päivän kuluessa ei palannutkaan hänen luoksensa, silloin itki\nukko vihasta, johon etukynnessä oli syynä se, että Albert oli ruvennut\nvoudin konttorikirjuriksi. \"Olisihan poika raiska minulta saanut, mitä\nolisi tarvinnut, jos olisi pyytänyt\" -- mumisi ukko, joka kumminkin,\njos poika olisi pyytänyt, olisi -- siten myöntymättömyyttään ilmoittaen\n-- vastannut: \"Palaa takaisin, luovu Ellenistä, niin saat mitä pyydät\".\n\nKun sitten aikaa kului eikä Albert kumminkaan, niinkuin ukko salaisesti\ntoivoi, palannut, murti viha, suru ja kaipaus hänet kokonaan. \"Vanhuus\nhaittaa!\" -- sanoi hän; mutta haittana oli se, ettei Albertista mitään\nkuulunut. Ukon selkä koukistui, hänen mielensä kukistui; hän muuttui\nvapisevaksi vanhukseksi. Hänen jäsenensä kangistuivat, hänen terävät\nsilmänsä kadottivat teränsä; hän muuttui muuttumistaan lapseksi\njälleen. Hän huusi väliin Albertia, ja kun hän muisti, että Albert oli\nkaukana poissa, vaipui hän välinpitämättömyyteen, josta ei mikään\nvoinut herättää häntä. Ainoa keino hänen parantamisekseen on Albertin\npalaaminen -- sanoivat lääkärit; mutta kun tahdottiin saada ukkoa tätä\npojallensa kirjoittamaan, ei hän ottanut sitä korviinsakaan. \"Minäkö\nperäytyisin, söisin sanani! En!\" huusi hän. Mutta kun aikaa kului,\nnousi ukon halu tavata Albertia, saada hän luoksensa, yhä suuremmaksi.\nLääkärit olivat nyt hänen omasta suustaan kuulleet, minkä tähden hän\noli poikansa hylännyt, ja nähneet siihen syyksi ainoastaan ukon\nitsekkäisyyden. He keksivät keinon, johon ukko tarttui. Vanhan Hirtsin\nei tarvitsisi peräytyä. Ellen olisi varmaankin tuleva Ruotsiin vanhan\nHirtsin morsiamena, jos ukko vielä kirjoittaisi joko Albertille tahi\nvoudille. Tähän suostui ukko heti, ja iloisesti, ja jo ennenkuin\nlääkäri oli saanut ehdotuksen sanotuksi, huusi ukko paperia ja kynää.\nHän kirjoitti, mutta hänen kirjeesensä liitti lääkäri lausunnon ukon\ntilasta. Ja että kirje teki tehtävänsä, sen olemme jo nähneet.\n\nUkko odotti sitten siirtolaisjoukon tulemista, kuten lapsi jouluaattoa\nodottaa. Ne, joita hän kaipasi, ne tulivat, ja tuskin oli ukko nähnyt\nAlbertin ja Ellenin, ennenkuin hän yhdisti näiden kädet ja suuteli\nneitoa poikansa morsiamena. Mutta \"vanhuus haittaa\". -- Ukon voimakas\naika oli ijäksi kulunut. Hänen voimansa olivat murtuneet. Kuten lapsi\niloitsi hän siitä, ettei hänen sittenkään tarvinnut peräytyä. Ja\nnuoret, kun tämän ukon viattoman mielihyvän havaitsivat, eivät sitä\ntyhjäksi tehneet. Se varsinkin oli ukolle mieleen, että voudin toimesta\noli lähetetty tieto kauppaneuvokselle Ellenin ja hänen kihlauksestaan.\nSitä nauroi hän ja taputti käsiänsä.\n\nMielihyvissänsä siunasi ukko nuorta paria, jonka tuttavuus juuri tänä\npäivänä vuosi takaperin niin kummallisesti oli alkanut. Ukko olisi\ntahtonut pitää oikein komeat häät; mutta vouti, joka tiesi, etteivät\nnuoret eikä etenkään vanha rouva semmoisia tahtoneet, osasi niin\nmuuttaa ukon mielen, että _hänen tahdostansa_ häät vietettiin\nkaikessa hiljaisuudessa _juuri samana päivänä, jona Albert ensi\nkerran oli nähnyt Ellenin_.\n\nLapsellisessa mielessään iloitsi vanha Hirts. Vanha rouva Burg ei\npuhunut sanottavasti mitään tänä iltana. Muistot kuluneista ajoista\nelivät hänessä. Nuori Maurits, joka nyt oli astunut uuteen maailmaan,\noli niin onnellinen kuin ihminen hänen ijässänsä voi olla. Hän oli jo\nuseita viikkoja työskennellyt kauppahuone Hirtsin konttorissa.\n\n\"Järjestys! Muistakaa, että maailmassa löytyy toisiakin ihmisiä kuin te\nkaksi\" -- sanoi vouti nuorelle parikunnalle, joka onnellisuudessaan ei\nhäntä suuresti huomannut.\n\nMutta vanha rouva lausui nuorille: \"Te astutte tielle; minä olen kohta\ntien päähän ehtinyt. Sallikoon Luoja, että päähän päästessänne\nsydämenne olisi niin rauhaa täynnä kuin minun nyt on!\"\n\n\"Minä en peräytynyt! Saattaako kukaan sitä sanoa, että minä peräydyin?\"\n-- lörpötteli vanha Hirts.\n\n\"Ei, sitä ei voi kukaan sanoa\" -- vastasi Albert. Ja vanha ukko\nhymyili.\n\n\n\n\nTAKAUS.\n\n\n\nI.\n\nPoika, joka puhuu rakkaudesta, ja tyttö, joka puhuu kuolemasta.\n\n\nV-järven rannalla Pohjanmaalla on Katajalahden kartano. Matkustavainen,\njoka sinne on matkalla, huomaa jo kaukaa, että hän herrastaloa\nlähestyy. Virstan levyinen metsä, jonka läpi tie käy, ennenkuin kartano\nKatajavuoren törmältä näkyy, on puhdistettu -- on täydellinen\nmetsäpuisto. Katajavuoren törmältä näkyy kartano. Korkea,\nkaksikertainen on asuinhuone järven rannalla. Ihana koivikko sitä\nympäröi. Taempana koivikon takana ovat muut kartanoon kuuluvat\nrakennukset.\n\nKartanon ja järven välillä käy koivujen varjostamia käytäviä. Siellä\ntäällä on istuimia, puusohvia tahi turpeista tehtyjä.\n\nOn kesä-ilta. Kaukaa kuuluu laulua. Työmiehet kartanon suurella\nruisvainiolla ovat päivätyönsä päättäneet. Leikattu on pelto, ja\nleikattu vilja on kuhilaille korjattu. Työmiehet ovat paluumatkalla\npellolta. Heidän on se laulu, joka kartanoon kuuluu.\n\nSama laulu kuuluu myöskin käytävälle, kartanon ja järven välillä.\n\nSiellä, eräällä vähäisellä sohvalla, istuu kaksi nuorta, nuori poika\nja nuori tyttö. He ovat jo siellä vähän aikaa istuneet, mutta\nharvasanainen on heidän puheensa ollut. Nyt, kun laulua kaukaa kuuluu,\nluo poika ylös silmänsä, jotka tähän saakka ovat maahan tirkistelleet.\n\n\"Kuuletko?\" kysyi hän.\n\n\"Kuulen\" -- vastasi tyttö. -- \"Väki palaa pellolta kotiin\".\n\nJa heidän mielensä on rauhallinen, on iloinen, on tyyni kuten\niltakin...\n\n\"Anna! Huomenna en ole enää täällä; milloin tänne jälleen palaan, sitä\nen tiedä. Tämä hetki on ainakin pitkäksi ajaksi viimeinen, jona kahden\nkesken saan sinun kanssasi puhua\". Näin puhui nuorukainen.\n\nTytön silmäykset tapasivat pojan. Pojan silmät paloivat kirkkaasti,\nruusut nousivat hänen poskilleen. Itse siitä tietämättä tarttui hän\ntytön käteen, hänen suunsa lähestyi tytön poskea, ja tyttö ynnä\nhiljainen lännen tuuli kuuli kuiskauksen:\n\n\"Anna! Minä rakastan sinua!\"\n\nSana oli sanottu; salaisuus, joka oli asunut pojan sydämen syvimmässä\npohjassa, oli ilmaistu. Ja samassa kuin pojan salaisuus pääsi ilmi,\ntunsi tyttö, kuinka pojan käsi kummallisesti vapisi.\n\nPunainen hohde nousi Annankin poskille, hän loi alas silmänsä; hän ei\nvastannut mitään. Mutta kättänsä ei hän pojan kädestä vetänyt pois.\n\n\"Niin, Anna! Minä rakastan sinua\" -- jatkoi poika. \"Sana on nyt\nsanottu; sinä tiedät nyt salaisuuden, joka pitkät ajat _on minun_\nollut. Sinä tiedät sen nyt; se ei ole enää minun omani, se on nyt\nmyöskin _sinun_\".\n\n\"Vilhelmi!\" sanoi tyttö ujosti ja hiljaisella äänellä.\n\n\"Anna! Sano, vastaa...\" Ja kummallisen väristyksen tunsi tyttö pojan\nkädessä. Poika -- hän tunsi, että tytön vastauksesta riippui hänen\nonnensa tai onnettomuutensa.\n\n\"Vilhelmi! Minä olen vielä niin nuori... Minä en tiedä, mitä minun\npitää vastaaman\" -- oli tytön vastaus.\n\n\"Sinä siis et voi tunteisiini vastata!\" -- lausui poika hiljaa. \"Minun\nunelmani on siis ollut turha; aamunkoitto, jonka valossa minä\ntulevaisuuttani olen katsellut, on siis ollut valhetta...\"\n\nHiljainen, mutta surullinen, sanomattoman surullinen oli pojan ääni,\nkun hän tämän sanoi.\n\nTyttö loi häneen silmänsä. \"Vilhelmi!\" -- sanoi hän -- \"Minä en ole\nmitään vastannut; sinun tunnustuksesi tuli niin äkkiarvaamatta, minä en\ntiennyt sitä odottaa, en edes aavistaakaan. Minä en tiedä, mitä rakkaus\non. Minä olen vielä niin nuori\".\n\n\"_Voisiko siis tulla_ päivä, jona sinä minua rakastaisit?\" kysyi\nVilhelmi, ja toivon säde leimahti hänen silmistänsä.\n\n\"En tiedä...\" vastasi tyttö tuskin kuultavasti.\n\n\"Oi, vastaa minulle, Anna! Millä tunteilla katselet minua? -- --\nPitkään aikaan en saa sinua tavata. Nyt, nyt ... sano ... onko minulla\nmitään toivomista!\"\n\n\"En tiedä, Vilhelmi! Anna vuosien kulua! Ken tietää, eikö niiden\nkuluessa selkene, mitä nyt minulle on hämärää ja pimeää\".\n\nVilhelmi istui kauan siinä ääneti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on\nmahdotonta sanoa. Vihdoin loi hän silmänsä tyttöön ja puristi tämän\nkättä kovasti.\n\n\"Olkoon niin! Kulukoot vuodet\", sanoi hän nousten. \"Sinä tiedät\nsalaisuuteni; pidä se salassa! Lupaa minulle vaan se, että saan sinulle\nkirjoittaa ja että kirjeisiini vastaat\".\n\n\"Sinun kirjeesi ovat minulle mieluiset; mutta älä pahaksi pane, jos en\naina vastaisikaan. Mitä on minulla sinulle kirjoittamista täältä?\nTäällä kuluvat kaikki päivät yhtäläisesti\".\n\n\"En vaadi lupausta, en tahdo pakoittaa. Mutta jos itse tahdot\nkirjoittaa, niin tiedät, että kirjeesi ovat minulle kalleimpia\nkalleimmat\".\n\n\"Olenko tehnyt pahasti?\" kysyi tyttö. \"Sinun äänesi on niin\nkummallinen. Olisiko minun pitänyt sanoman toista kuin minkä tiedän\ntotta olevan?\" Ja tyttö katseli vakavasti pojan silmiin.\n\n\"Ei, ei, Jumalan tähden\" -- vastasi poika. \"Sinä et ymmärrä minua.\nMutta tullee päivä, jona ymmärrät, mitä nyt minun sydämessäni liikkuu;\nsillä et sinä ole toisellainen tässä asiassa kuin muutkaan naiset.\nSilloin, kun sen ymmärrät, lienee aika uudestaan puhua tästä. Siihen\nsaakka tahdon olla vaiti. Suo minulle anteeksi, jos olen sinussa\nherättänyt ajatuksia, mitkä tähän asti ovat nukkuneet\".\n\n\"Tule!\" -- jatkoi poika. \"Käykäämme vielä kerta järven rantoja pitkin.\nSoutakaamme saarelle, jossa ennen leikkiä löimme; minä tahtoisin vielä\nnähdä ne paikat, missä ikäni onnellisimmat, huolettomimmat päivät ovat\nkuluneet. En tiedä, miksi mieleni nyt on niin kummallinen. Minussa on\njotakin, joka sanoo, että kun toiste näitä paikkoja näen, kaikki on\ntoisin kuin nyt\".\n\n\"Kun ei meitä vaan kaivattaisi\", vastasi tyttö.\n\n\"Tule, se on pian tehty!\"\n\nNyt ei tyttö enää vastustanut. Pojan rinnalla kulki hän käytävää alas\njärven rannalle. Rantaa myöten kulkivat he paikkaan, missä kartanon\nveneet olivat. Yhteen niistä he astuivat.\n\nVähän matkaa rannalta oli pieni saari. Sinne he soutivat. Siellä\nastuivat he maalle.\n\n\"Tässä pelastit sinä henkeni\" -- sanoi tyttö -- \"kun ensi kerran meille\ntulit\".\n\n\"Sinä olit silloin 12 vuotinen. Neljä vuotta on siitä kulunut. Mutta\naina, kun täällä olen käynyt, on mieleeni muistunut, miten sinä\ntaintuneena, vaaleana makasit minun sylissäni, kun sinun maalle\nkannoin\".\n\n\"Ja jos olisit vähän myöhemmin tullut, makaisin minä nyt maan povessa.\nTuossa on kivi, johon veneen laita koski, ennenkuin se kaatui. Oi, minä\nmuistan vielä Elsan surullisen huudon, kun hän upposi. Sitten en muista\nmitään, kunnes minun silmäni tapasivat sinun\".\n\n\"Se oli surun päivä, se, jona ensikerran sinun näin. Elsaa, sinun\nsisartasi, en voinut pelastaa\".\n\n\"Jumala tiennee, eikö olisi ollut parempi, että olisi Elsa tullut\npelastetuksi ja minä hänen sijassansa kuollut!\" -- puhui hiljaa tyttö.\n\n\"Älä puhu niin!\" lausui äkkiä poika.\n\n\"Se ajatus juontuu usein minun mieleeni\" -- sanoi tyttö. \"Minä olin\nsyypää nuoren sisareni kuolemaan. Minä kehoitin häntä astumaan\nveneesen; en huolinut hänen pyynnöstään, kun hän esitti, että\notettaisiin Ville tahi Antero soutajaksi. Minä soudin kivelle. Vene\nkaatui; hän upposi\".\n\nJa kirkas kyynele nousi tytön silmään.\n\n\"Oi Anna! Älä viritä muistoosi sitä päivää! Jumala oli sen niin\nsallinut. Sanoakseni jäähyväiseni tälle paikalle tahdoin minä täällä\nkäydä, en herättääkseni sinussa muistoja, tuollaisia muistoja\".\n\n\"Hänen kuolemansa oli kumminkin helppo\" -- jatkoi tyttö. \"Sen päätän\nminä siitä, mitä itse tunsin ollessani aaltojen vallassa. Ja se tieto\nlohduttaa minua, jos mikään voi minua lohduttaa, Luuletko sinä, että\nhän taivaassa tietää, miten minä häntä suren?\"\n\n\"Hän on onnellinen, eikä varmaankaan onnellinen katso muulla kuin\nlemmen silmällä sitä, joka häntä rakastaa. Mutta lähdetään pois\ntäältä!\"\n\n\"Sinä olet oikeassa! Kun tänne tulen, unohdan kaikki. Luultavasti\nkaipaavat meitä jo äiti ja veljet\".\n\nNuoret astuivat veneesen jälleen. Mitään ei puhuttu, ennenkuin maalle\nehdittiin. Kumpikin heistä oli ajatuksissaan; mutta ihan päinvastaiset\nolivat nämä ajatukset. Toinen ajatteli elämää, toinen kuolemaa.\n\nKun he maalle olivat astuneet ja käytävää pitkin kartanoon päin\nkulkivat, sanoi poika:\n\n\"Anna, muistatko äskeistä puhettamme?\"\n\n\"Saarellako, Elsasta?\" kysyi tyttö, jonka ajatuksessa vielä sisarensa\nkuolema eli.\n\nPoika ei vastannut; mutta hänen poskensa vetäysivät vaaleiksi. Hän\ntarttui tytön käteen ja puristi sitä.\n\n\"Kun olen poissa, muista minua!\" -- sanoi hän vihdoin.\n\nPuna nousi Annan poskelle. Hän oli niin takertunut entisiin muistoihin,\nettä hän oli kokonaan unohtanut sen tunnustuksen, minkä Vilhelmi\nvast'ikään oli tehnyt. Tämä unohdus oli saanut pojan vaalenemaan, sillä\nse todisti, että tytön sydän oli ihan vapaa siitä tunteesta, joka\nraivosi ja paloi hänen omassa sydämessään. Mutta nyt muisti Anna, minkä\ntunnustuksen Vilhelmi oli tehnyt. Tämä sai vainajan muodon poistumaan\nhänen mielestänsä, sai hänen nykyisyyteen takaisin.\n\n\"Voisinko sinua unohtaa!\" vastasi hän.\n\nSe vastaus sai toivon säteen taasen loistamaan Vilhelmin silmistä.\n\n\"Ja kun minua muistat, muista myös, mitä äsken sinulle ilmaisin:\nmuista, että minä elän sinun tähtesi!\"\n\n\"Senkin minä lupaan. Mutta muuta älä nyt pyydä!\"\n\nNuoret olivat tulleet käytävän päähän. Ennenkuin he astuivat\nkartanolle, ojensi poika tytölle kätensä. \"Suo minulle vakuutus, että\nsinä sen teet\".\n\n\"Minkä?\"\n\n\"Laske kätesi minun käteeni!\"\n\nTyttö teki, mitä poika pyysi, vaikka ujosti. Annan käsi oli nyt\nVilhelmin kädessä. Vilhelmi sitä puristi hellästi.\n\n\"Tämän omistaminen on minun elämäni onnen päämaali\" -- sanoi hän.\n\n\n\nII.\n\nYleisiä tietoja.\n\nKolme nuorukaista lähtee Pohjanmaalta Helsinkiin.\n\n\nKun Vilhelmi ja Anna tulivat kartanolle, tuli heitä vastaan vanha\nlihava rouva.\n\n\"Missä, Jumalan nimeen, olette viipyneet?\" -- kuului tämän tervehdys\nheille. \"Tee jo jähtyy. Isä on sinua jo useita kertoja kysellyt,\nVilhelmi, ja minullakin olisi sinulle yhtä ja toista sanomista tänä\niltana, sillä huomenna on minulla tuskin enää aikaa. Siis ensiksi\nsisälle teetä juomaan\".\n\nRouva, joka näin puhui, oli Katajalahden toimelias emäntä, patronessa\nRother, Annan äiti. Hän oli nuorena ollut kuuluisa kaunotar, josta\nsyystä, kun hän meni naimisiin patroni Rotherin kanssa, arveltiin tämän\nkyllä kerran katuvan kauppaansa, sillä silloin ihmeteltiin: \"Miten\nolisi mahdollista, että rouva Rother saattaisi tyytyä maaelämän\nyksinkertaisiin tapoihin, hän kun on oppinut suuressa maailmassa\nelämään. Vannaankin hän saisi miehensä maantielle\". -- Näin sanottiin\nja arveltiin, mutta tässä asiassa petti arvelu, sillä nuoresta\nkaunottaresta tuli toimelias emäntä, joka kaikissa itse oli saapuvilla.\nAinoa asia, missä rouvan olisi tullut olla toisellainen, oli lastensa\nkasvattaminen. Tässä oli rouva liian laimea. Hän rakasti lapsiansa,\nmutta hän ei osannut heitä kasvattaa. Pojat, Ville ja Antero, tulivat\npian kouluun ja joutuivat siten koulun kasvatettaviksi, mutta koulussa\nja vieläpä lukiossakin saivat he paljon kärsiä äitinsä hemmottelemisen\ntähden, joka oli sallinut heidän kaikissa seurata heidän omaa tahtoaan.\nKun Elsa, patronessan toinen tytär, hukkui veteen, oli äiti pitkät ajat\nmelkein lohduttamaton. Vihdoin tointui hän kumminkin tuosta, ja\nAnnaansa hän jumaloitsi -- tämä tytär kun nyt oli hänen ainoansa. Annaa\nei äiti raaskinut päästää tyköänsä. Mitä äiti itse osasi, sen opetti\nhän Annalle. Mutta Anna oli luonteeltaan varsin mukautuva ja nöyrä.\nKaikissa koetti hän olla äidillensä mieleen. Äidin ja tytön väli oli\nsiis niin hyvä kuin vanhempain ja lasten väli saattaa olla. Anna oli\nvielä lapsi, vaikka hän jo oli 16 vuotinen. Anna oli luonnonlapsi;\nluonnon helmassa oli hän kasvanut. Avoinna äidille, vieläpä kaikille\noli Annan sydän. Ja kun tähän lisäämme, että Anna oli äitinsä kuva,\nsemmoinen kuin tämä nuorena oli ollut -- siis kaunis ja ihana lapsi --\nniin ymmärrämme, kuinka Vilhelmi oli rakastunut häneen.\n\nNiin, Anna oli kaunis. Hänen suurista, suloisista silmistänsä loisti\nsielun puhtaus ja viattomuuden ilo, joka ainoastaan silloin katosi, kun\nhän Elsaa, sisartaan, muisti. Mutta neljä vuotta oli jo siitä päivästä\nkulunut, jona Elsa tapaturmaisesti kuoli, ja neljän vuoden kuluessa\nunohtaa lapsi paljon. Aina yllä harvemmin muistui Annan mieleen Elsa.\nAinoastaan silloin, kun hän tuolla saarella oli tahi rannalta saaren\nnäki, kävi pistävä tunne neidon sydämeen. Neljä vuotta oli hän tuntenut\nVilhelmin, serkkunsa, joka hänen kuolemasta pelasti. Vilhelmi oli aina\nkesällä näinä vuosina asunut kolme, väliin neljäkin kuukautta setänsä\nluona ja ollut jokapäiväisessä seurustelussa Annan kanssa. Mutta että\ntämä seurustelu ei ollut vaikuttanut Annassa sitä, minkä Vilhelmissä,\nolemme jo nähneet. Anna ei ollut vielä herännyt lapsen viattomasta\nunesta.\n\nVilhelmi! -- Mainitkaamme sananen hänestäkin, kun hän rouvan ja Annan\nrinnalla astuu ylös suureen asuntohuoneesen. Vilhelmi Rother on\nkappalaisen poika. Hän on 23 vuotinen, vakava nuorukainen, joka\nkumminkin nuoremmalta näyttää. 19 vuotisena tuli hän yliopistoon;\nsamana vuonna kuoli hänen isänsä, ja kohta sen jälkeen hänen äitinsä,\njonka ainoa lapsi hän oli. Kun hänen maallisen turvansa oli hauta\nkorjannut, silloin seurasi Vilhelmi mielellään setänsä kutsumusta ja\ntuli Katajalahdelle, jossa hän veljenpoikana otettiin vastaan, ja heti\nhän voitti korkeimmassa määrässä rouvan suosion, kun hän jo ensi\npäivänä pelasti Annan.\n\nVilhelmi ei ollut kaunis. Hän oli lyhyt kasvultaan ja vähän\nkyyryselkäinen, johon oli syynä hänen ahkera työnsä kirjain ääressä.\nHänen poskensa olivat vaaleat, ja se hieno puna, joka niillä niin\nalinomaa hehkui, todisti, että hänen rintansa ei ollut niin terve kuin\nhänen ikäisensä nuorukaisen tavallisesti on. Hän oli nyt valmis\nlähtemään Helsinkiin, missä hänen kohta oli kandidaattitutkinto\nsuoritettava.\n\n\"Kas siinä on karkurimme!\" -- huusi patroni Rother, kun näki\nveljensäpojan astuvan saliin. --\n\nTämä ukko, Katajalahden suuren kartanon rakastettu isäntä, oli noin 50\nvuotinen. Mitään yhtäläisyyttä veljenpojassa ja hänessä ei voinut\nnähdä. Hän oli iloinen ja leikkipuheinen, mutta, suoraan sanoen,\njotenkin laiska, joka salli kaikkein olla rauhassa, kun hän vaan itse\nsai olla rauhassa ja vastustamatta seurata niitä tapoja, joihin hän oli\ntottunut. Hän nukkui kauan aamulla, oli varsin ahnas kahville ja\ntupakalle; kahvi ja sikaari olivat hänen paraat herkkunsa. Liikkua ei\nhän suuresti huolinut. Useimmiten tavattiin hän keinutuolissaan\npuoleksi istumassa, puoleksi makaamassa, tahi piippu hampaissa sohvalla\njärven rannalla, kun oli päivä kaunis. Hänen kannatti näin huoletta\nelää, sillä hän oli hyvin rikas, ja hänen talonsa toimia hoiti\netukynnessä hänen rouvansa ja pehtorinsa, joka viimeksi mainittu oli\nkaikin puolin luotettava mies. Patronessa Rother oli talon todellinen\nisäntä, ja patronin ainoa toimi oli ottaa vastaan rahoja ja antaa niitä\npois. Ja tämä oli hänelle mieluista työtä, etenkin ensiksi mainittu;\nsillä miten olikaan, huomasi jokainen, joka hänen parissaan pitemmän\naikaa eli, että ukossa oli vähän saiturin vikaa. Suurimmasta osasta\nomaisuuttaan tuli hänen kiittää rouvaansa, joka oli ollut rikas.\nVuosien kuluessa oli tämä rikkaus enennyt, ja patroni Rother oli\nkertomuksemme alkaessa Pohjanmaan varakkaimpia maanomistajia. Hän oli\nkumminkin tyhjin käsin alkanut ja ennen naimistaan ollut jotenkin\ntoimelias kauppamies, jolla oli hyvä kyky, mutta jonka vitkallisuus,\nkun se välistä voitti hänen toimeliaisuutensa, oli hänelle tehnyt\ntuntuvia vahingoita. Juuri tämä vitkallisuus, joka ei sallinut hänen\nteeskennellä, oli kiinnittänyt nuoren kaunottaren huomion häneen, ja\nkun hän kosiana häntä lähestyi, voitti hän tämän ihanan ja rikkaan\nneidon.\n\nKohta sen jälkeen erosi hän kauppatoimistansa ja muutti Katajalahden\nkartanoon, joka kuului hänen vaimonsa myötäjäisiin. Ja täällä\nKatajalahdella eli nyt patroni, niinkuin hän itse halusi elää. --\n\nMutta salissa, johon rouva, Vilhelmi ja Anna astuvat, on muitakin kuin\npatroni. Siellä nähdään kaksi nuorukaista, patronin kaksi poikaa, Ville\nja Antero. Molemmat ovat vasta lukiosta päässeet. Ville on 19 vuotinen,\nAntero veljeänsä vuotta nuorempi. Pulskat ja kauniit ovat nämä pojat.\nVillen muodossa on jotakin jäykkää, jotakin itsepintaista -- kentiesi\nperintö hänen kasvatuksestansa kodissa. Antero sitä vastaan on enemmän\nAnnan muotoinen. Hänen silmänsä ainakin muistuttavat Annaa, sillä\nniistä loistaa sama sielunpuhtaus kuin sisarenkin. Anteron luonnekin on\nsuora, vaikka viehkeä ja hellä. Tähän nähden etenkin eroavat veljet\ntoisistaan, sillä hellyyttä ei Ville ollut koskaan näyttänyt. Mutta\nkeskinäisessä rakkaudessa ovat veljekset aina eläneet. Anterolla on\nveljeänsä kohtaan melkein samallaiset tunteet kuin Annalla\nsisarvainajaansa kohtaan -- sydämen rakkauden. Ja tämä nuoremman veljen\nrakkaus on tarttunut vanhempaankin, joka jo poikain nuorina ollessa\nosoitti itsensä siinä, että Ville aina, kun oli heillä jotakin\njaettavaa, antoi paremman puolen Anterolle, minkä tämän, usein\nmielipahoillaan, täytyi vastaanottaa. Mutta Villen suurin rakkaus\nveljeänsä kohtaan oli näyttäynyt siinä, että hän vapaaehtoisesti\nvuodeksi jäi lukioon, josta he sitten samana keväänä molemmat, Ville\nensimäisenä, Antero toisena, pääsivät. Nyt, kun heidät salissa isänsä\nkanssa tapaamme, viettävät he viimeistä iltaa kotonansa. Huomispäivänä\non heidän lähteminen Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan.\n\nSe matka ilahuttaa heitä ja saa heidät samalla vähän ajattelevaisiksi.\nTämä ajattelevaisuus tulee hellän äidin surusta. Sillä aina väliin, kun\näiti rakastettuinsa vaatteita latoi kapusäkkiin, riensi hän poikain luo\nja syleili heitä. Matka oli niin pitkä! Se maailma, johon pojat nyt\nolivat valmiit astumaan, oli äidille ihan outo! Siitä äidin suru.\n\nTeetä juotiin ja matkasta puhuttiin. Kaikki oli valmiiksi varustettu\nhuomiseksi. Anterolla ei ollut paljon puhumista, mutta sitä enemmän\nVillellä, joka nyt tunsi itsensä vapaaksi ihmiseksi. Vilhelmi hymyili\nserkkunsa innokkaille toiveille, mutta hän ei vastustanut niitä. Ukko\nRother hymyili myös, mutta minkä tähden, sitä hän ei itsekään olisi\nosannut sanoa.\n\nIltaa oli jo kulunut likimääriin kello 12:teen, kun ukko Rother, joka\nusein haukotuksillansa oli näyttänyt, että maatapanon aika oli tullut,\nvihdoin nousi. Hän puristi poikainsa käsiä hyvän yön toivotukseksi,\nmutta Vilhelmin kutsui hän kamariinsa.\n\nVaikkei ukko Rother ollut niitä, joihin tunteet liiaksi syvälle\npystyvät, oli hänen käytöksensä Vilhelmiä kohtaan nyt vakavampi kuin\nennen. Vilhelmin käsiin uskoi hän poikansa ja kehoitti häntä tarkasti\npitämään silmällä niitä, joiden seuraan pojat joutuisivat.\n\n\"Pidä etenkin tarkasti silmällä Villeä! Hän on innokas ja antaa usein\nhetken tuoman tunteen hallita itseään. Anteroa en niinkään pelkää\". --\nNäin varoitti isä.\n\nMutta rouva, joka myöskin oli kamariin tullut, sanoi: \"Ville on\njäykempi; hänellä on tarkka silmä, joka pian eroittaa oikean väärästä.\nJos hän innossaan joskus väärälle tielle antaupi, palaa hän pian\noikealle, kun erehdyksensä huomaa. Mutta Antero, minun helläsydäminen,\nhyvä poikani! Hän on heikompi. Koeta saada häntä väistämään kaikkia\nsemmoisia tilaisuuksia ja semmoisia seuroja, missä hänen puhdas\nsydämensä saattaisi tulla saastutetuksi. Sinun huostaasi, Vilhelmi,\nuskon minä poikani\" -- lisäsi hellä äiti kyynelsilmin. \"Sinulta vaadin\nne puhtaina takaisin\".\n\n\"Minä teen, minkä minä voin\" -- vastasi Vilhelmi hiljaa. \"Minä olen\nheille vanhempi veli, ja sen mukaan, minkä minä ymmärrän, tahdon olla\nheille oppaana\".\n\n\"Tässä on rahaa sinulle ja heille\" -- sanoi patroni. \"Samasta kodista\nkun te lähdette, tulee teillä myöskin olla sama kassa, jonka hoitajaksi\nminä sinun määrään\".\n\nJa neljäsataa ruplaa antoi patroni tätä sanoessaan veljensäpojalle.\nPoikiansa kohtaan hän ei ollut saituri.\n\nSitten lisäsi hän: \"Nyt on levon aika. Hyvää yötä nyt!\"\n\nVilhelmi puristi setänsä kättä ja kiitti häntä. Hän tunsi nyt paremmin\nja selvemmin kuin ennen, että setä hänelle oli isä, ja se hyvyys, jota\ntämä häntä kohtaan oli näyttänyt ja nytkin niin runsaassa määrässä\nosoitti, sai hänen tekemään itsekseen lupauksen palkita Villelle ja\nAnterolle sedän kaikki hyvät työt.\n\nHän lähti setänsä kamarista. Mutta salissa istui hän vielä kauan aikaa\nrouvan kanssa, joka sydämen sanoilla vielä kehoitti häntä pitämään\nhuolta Villestä ja Anterosta.\n\nVilhelmillä oli usein mielessä tunnustaa rouvalle, mitkä tunteet ja\ntoiveet hänellä oli Annaa kohtaan. Mutta se jäi häneltä kumminkin\nsanomatta. Hän ei itse ymmärtänyt syytä, miksi hän ei sitä voinut.\nKerran oli salaisuus päästä ilmi kolmannenkin tiettäväksi, mutta se\npysähtyi seuraavaan lauseesen:\n\n\"Minun hartain toivoni on, että voisin olla tädille ja sedälle mieleen\nja että aina hyvää ajattelisitte minusta\".\n\n\"Meillä ei ole koskaan ollut syytä katua, että sinun tänne kutsuimme;\npäin vastoin tulee meidän sinua kiittää paljosta, etenkin siitä, että\nAnnamme vielä elää\", vastasi rouva.\n\nKun äiti tämän sanoi, katseli hän vakavasti Vilhelmiä. Tämä tunsi\npunastuvansa.\n\n\"Osaako hän aavistaa tunteitani?\" kysyi nuorukainen itsekseen. Ja nyt\noli salaisuus julkisuuden rajoja niin lähellä kuin se saattoi olla ilmi\npääsemättä. Mutta ennenkuin se sulun yli pääsi vuotamaan, nousi rouva\nja sanoi Vilhelmille hyvää yötä, syleillen häntä.\n\nKello 9 seuraavana aamuna lähtivät Vilhelmi, Ville ja Antero\nHelsinkiin. Patroni, rouva ja Anna seurasivat heitä vähän matkaa käyden\nrattaiden vieressä. Vilhelmin silmät tällä matkalla tapasivat usein\nAnnan. Vilhelmi näki, että Anna oli liikutettu, että jotakin outoa\nhänessä oli. Kuka oli tähän liikutukseen syypää? -- Ville, jonka\nvieressä Vilhelmi istui, löi ruoskalla hevosta. Tie samalla kääntyi\nsakeaan metsään. Viimeiset jäähyväiset huudettiin, ja Katajalahteen\njäävät katosivat näkyvistä.\n\n\n\nIII.\n\nPohjalaisten vuosijuhlassa.\n\n\nEräänä iltana noin 6 aikana nähtiin vähäisessä kamarissa Antinkadun\nvarrella Helsingissä kaksi nuorta ylioppilasta. He eivät nyt istuneet\nkirjainsa ääressä; kirjat olivat siirretyt pöydältä kirjakaappiin.\nPuuhassa, liikkuvammassa kuin ennen, olivat kumminkin nyt nuorukaiset.\nMolemmat pukivat yllensä mitä parasta heillä oli.\n\nTänä iltana olivat nuorukaiset menossa johonkin juhlaan.\n\n\"Kummaa, missä Vilhelmi niin kauan viipyy!\" -- sanoi Ville Rother\nveljelleen -- sillä täällä Helsingissä ylioppilaina nyt tapaamme\nveljekset. \"Kello jo käy seitsemättä, eikä häntä vieläkään kuulu.\nOlisiko hän onnistunut huonosti tutkinnossa?\"\n\n\"Sitä en usko\" -- vastasi Antero, joka solmisi kauniiseen ruusuun uuden\njuhlahuivinsa.\n\n\"Hänen on malja esitettävä tänä iltana, eikä hän ole laisinkaan vielä\nvalmistaunut siihen\".\n\n\"Eikä hänen sitä tarvitsekaan\" -- vastasi Antero. \"Olisi Vilhelmin\npuheenlahja, niin ei hätää silloin!\"\n\n\"Mutta sinä tiedät, ettei hän käytä ainoatakaan Jumalan hänelle\nantamista lahjoista, ellei hän ensinnä tarkoin mieti, mitä on puheessa\nsanottavaa, mitä työssä tehtävää\".\n\n\"Se on kyllä totta; mutta sanansa Vilhelmi pitää, ja maljan hän\nesittää. Kentiesi menee hän suoraa päätä tutkinnosta juhlaan; täydessä\npuvussapa hän on?\"\n\n\"Olisi kumminkin ollut hupaista, jos hän sitä ennen olisi kotona\nkäynyt, että olisimme saaneet häntä onnitella\".\n\n\"Emme häntä tarvitse odottaa... Saas nähdä, tuleeko isän tännetulosta\nmitään\", lausui Ville, kun oli kynttilä sammutettu ja nuorukaiset\nvalmiit astumaan ulos.\n\n\"Hupaista se kyllä olisi. Silloin ehkä tulisi Vilhelmikin vähän\niloisemmaksi. Minä en ymmärrä, mikä häneen viime aikoina on mennyt.\nEnnen oli hän iloinen, nyt on hän kuten vanhus vakava\".\n\n\"Jos ei hän tänäkään iltana ole iloinen, niin minä en ymmärrä häntä\" --\nvastasi Antero. -- \"Tutkintohuolet ovat ehkä tähän saakka saaneet hänen\nmiettiväiseksi; mutta nyt ovat hänen tutkintonsa loppuneet. Hupaista\nolisi, jos isä tulisi tänne siksi, kun Vilhelmi julkisen tutkintonsa\nsuorittaa\".\n\n\"Ja vielä hupaisempi, jos Anna ja äiti seuraisivat häntä\".\n\n\"Me saisimme silloin näyttää heille kaikki, mitä täällä merkillistä on,\njota he eivät nyt osaa aavistaakaan\" -- jatkoi Antero innokkaasti.\n\nNäin puhellen Vilhelmistä, jonka viipymistä he kummaksuivat, sekä\nkodistansa, tulivat veljekset Kaisaniemen puistoon. Juhla, mihin he nyt\nolivat menossa, oli pohjalaisten vuosijuhla 9 p. Marraskuuta.\n\nPohjanmaan ylioppilaat, samaten kuin ylioppilaat ylimalkaan, olivat\ntähän aikaan vähän toisellaisia kuin nykyään. Silloin heille kelpasi\ntuo vanha Kaisaniemen ravintola, mikä nyt jo useampia vuosia on ollut\nliiaksi ahdas nuorille. Heitä olikin silloin vähempi luvulta kuin nyt;\nmutta ahtaus, joka Villen ja Anteron tullessa salissa vallitsi, oli\nnytkin suuri; mutta tässä toteutui kumminkin vanha sananparsi: Hyvä\nsopu sijaa antaa.\n\nVille ja Antero ovat nyt ylioppilaita. He ovat tutkintonsa hyvällä\narvolauseella suorittaneet. Se päivä, jona tämä tapahtui, vietettiin\nsuurella ilolla ja riemujuhlalla. Siitä on nyt jo pian kaksi kuukautta\nkulunut, ja näinä kuukausina ovat veljekset varsin vähän lukeneet.\nSuuremmat osat päivää olivat he olleet ulkona, tovereinsa luona sekä\nhuvittelemassa teaatterissa ja missä kulloinkin. Vilhelmi ei ole heitä\ntyöhön kehoittanut. Ensimäisenä lukukautena yliopistossa tulee varsin\nvähän tehdyksi. Vilhelmi tiesi ja oli havainnut sen, vaikka hän itse\ntällä kohdalla oli poikennut tavallisuudesta. Mutta aina illoin, kun\nveljekset tulivat kotiin, kertoivat he Vilhelmille, missä he olivat\nolleet ja mitä tehneet, ja nämä hetket käytti Vilhelmi hyvään\ntarkoitukseen. Nuorten siitä tietämättä istutti hän heihin yleviä\naatteita, ja nuorukaisilla oli hyötyä näistä iltapuheista. -- Niin oli\naika kulunut päivään, jolloin pohjalaisten vuosijuhla -- Porthanin\npäivä -- tuli.\n\nMuutamia päiviä sitä ennen oli veljeksille tullut kirje kotoa. Vaikka\nukko Rother olikin tottunut elämään rouvansa ja tyttärensä kanssa\nmaalla, poikain ollessa lukiossa, kirjoitti hän nyt, että hän vähin oli\naikeissa tulla heitä katsomaan. Ja vanha rouva lisäsi kirjeessä, että\ntämä tulo melkein oli jo päätetty. Tämä ajatus oli syntynyt ukon omassa\npäässä, ja vaikka ukko ei juuri ollut matkoihin rakastunut, vaan niitä\nhän päinvastoin kammosi, niin oli ikävyys nyt voittanut. Ville ja\nAntero saisivat siis odottaa isäänsä.\n\nTämä kirje oli miellyttänyt sekä Vilhelmiä että veljeksiä; ja nyt\njuhlaan mennessä puhuivat veljekset siitä.\n\nKen on tällaisissa vuosijuhlissa ollut, hän ei niitä ikinä voi unohtaa,\nvarsinkaan eivät ne, jotka olivat yliopistossa silloin ja osallisina\nniihin, kun niitä Kaisaniemellä vietettiin. Ulkona on jo sumuinen syksy\nvallannut luonnon; puut ovat kadottaneet lehtensä; yksitoikkoisesti ja\nsurullisesti loiskuvat laineet rannalle; -- niin ulkona. Mutta sisällä,\nsalissa ja kamareissa, asuu kevät, asuu ilo, ja ne vanhuksetkin, jotka\nijän syksyä muistuttavat, tuntevat nuorten parissa vielä keväimen\netelätuulen lämpimyyden rinnassansa. Salin vasemmalla puolella olevaan\nkamariin ovat he vetäyneet; siellä istuvat he hymyhuulin, eläen\nmuistoissansa uudestaan niitä aikoja, joina he nuorten parissa itse\nalkoivat ylioppilaselämänsä, tahi kangastaa heille tuo mennyt aika\nkuluneen elämänsä taivaan rannalta niin elävänä, että ne vielä uskovat\nolevansa, mitä silloin olivat -- nuoria, vasta elämään astuvaisia.\nSinne, kamariin, missä nämä kunniavieraat istuvat, sinne vilahtaa usein\nnuorten silmäys, ja moni nuorukainen näkee heissä esikuvansa, jonka\nkaltaiseksi päättää pyrkiä.\n\nSalin oikealla puolella on kaksi kamaria; näissä ja salissa lainehtii\nväkeä -- ihan nuorukaisia, joita Helsinkiin on kaukaa heidän\nkotiseuduiltaan Pohjanmaalta seurannut vanhempain, sisarusten,\nsukulaisten ja koko maakunnan siunaus. Ei ajattele kukaan heistä, mitä\ntulevaisuus mukanaan tuo. Se päivä, joka on kulumassa, on heidän\nmaailmansa, sitä etemmäksi ei juokse nyt heidän ajatuksensa. Hymy, joka\nasuu heidän huulillansa, ei salli aavistaa mitään surua; otsain\nkirkkaus ja puhtaus ei osoita, että vuosien kuluessa huoli ehkä niihin\nkaivaa syviä juovia. Täällä Kaisaniemen valoisassa salissa asuu nyt\nkevät, ja keväimen auringon kirkkaus paistaa. -- Pimeään syksyyn, joka\nulkona vallitsee, peittyy näitten nuorten tulevaisuus.\n\nToverit ja tuttavat ovat tervehtineet toisiaan, ja tovereita ja\ntuttavia ovat he kaikki. Edestakaisin kulkevat he, odottaen juhlan\nalkamista. Kauan ei heidän tarvitsekaan tätä odottaa.\n\nEräs juhlan isännistä taputtaa käsiään. Tämä on merkki, jonka kaikki\nymmärtävät. Vanhat ja nuoret kokoontuvat saliin. Tuoleja tuodaan sinne\nsen verran kuin niitä on. Mutta vielä ei kukaan istu. Hiljaisuus\nvallitsee salissa.\n\nSilloin astuu vanhanpuolinen, jäntevä mies esille. Hän silmäilee\nympärilleen ystävällisesti. Hän on omituinen, tämä vanhus, ja jo\nennenkuin hän esille astuu, on hän vetänyt puoleensa nuorten huomion.\nVille ja Antero olivat molemmat tiedustelleet, kuka hän oli, sillä he\nnäkivät hänen nyt ensikerran. Vastaukseksi kysymykseensä olivat he\nsaaneet nimen, jonka he tuntevat ja joka saa heidät yhä enemmän häntä\ntarkastelemaan, nimen _Fredrik Cygnaeus_.\n\nHän avaa juhlan muutamilla ystävällisillä sanoilla ja kehoittaa sitten\nläsnäolevia kuuntelemaan sitä esitelmää, jonka ylioppilas ------ nyt on\nalkava.\n\nSalin vasemmalla puolen olevan kamarin oven lähellä on vähäinen pöytä,\njolla palaa kaksi kynttilää. Tämän pöydän luo vetäytyy esitelmänpitäjä.\nKuuliat istuvat, kellä tuoli on, ja -- nyt alkaa illan vakavampi puoli.\nMistä aineesta esitteliä puhelee, emme huoli mainita; sanomme vaan,\nettä esitelmä on hupainen ja viehättävä ja että sitä mielihyvällä\nkuullaan. Tunnin verran se kestää.\n\nMutta oli nuorten parissa niitä, joille aine oli outo ja jotka eivät\nsitä seuranneet. Näiden seassa oli Ville ja Antero. Heillä oli muuta\najattelemista. Kaikki täällä oli heille outoa, mutta samalla erittäin\nmieluista. Heidän silmänsä kulkivat kunniavieraasta toiseen. He\nkyselivät hiljaa vanhemmilta tovereiltaan, keitä nämä kunniavieraat\nolivat. Siinä kuultiin silloin hiljaa nimiä semmoisia kuin _Johan\nVilhelm Snellman, Sakari Topelius, vuorimestari Tengström, senaattori\nBergbom, asessori Chydenius, tohtori Fahlander_ y.m. Useat nimet\nolivat veljeksille tutut, ja he pitivät nuoruutensa innossa itseänsä\nonnellisina, kun nyt saivat katsella näitä miehiä, joista olivat\nkuulleet kaukana Pohjan erämaassakin puhuttavan. Tieteellisen esitelmän\nkestäessä saivat veljet tietää, keitä nämä kunniavieraat olivat, ja\nnäiden läsnäolo vaikutti kummallisesti heihin.\n\nEsitelmä loppui. Istujat nousivat. Tuolit kannettiin pois, mutta niiden\nsijaan tuotiin nyt suuri kaksilaitainen pöytä. Teetä tarjottaessa\nasettivat ravintolan tarjoojapojat tälle pöydälle kaksi suurta maljaa\nynnä tarpeeksi laseja, jotka he kohta täyttivät. -- Juhlan toinen osa\noli alkanut.\n\nEdeltäkäsin päätetyt maljat juotiin nyt: vainajain muistomalja,\nkunniavierasten malja, johon eräs näistä viimemainituista kauniilla\npuheella vastasi. Nyt oli viimeinen varsinainen malja -- isänmaan --\nvielä esitettävä. Sen esittäjäksi oli Vilhelmi määrätty, ja hän oli\nitse tähän suostunut. Mutta missä oli hän? Ihmetellen olivat veljekset\nhäntä kauan kaivanneet ymmärtämättä syytä hänen viipymiseensä. Nyt, kun\nhäntä haettiin, voivat he sen vaan sanoa, että hän kello 5 oli mennyt\ntutkintoon, josta itse oli luullut ehtivänsä piankin.\n\nJo etsittiin poissa olevan sijaan toista esittämään tätä maljaa. \"Esitä\nsinä, ei sinun tarvitse pitkää puhetta pitää\" -- \"Ei, esitä itse\" --\nkuului; eikä ollut kukaan juuri halukas tähän työhön, kun muka heillä\nei ollut valmistusaikaa. Vaikea on tietää, eikö kuitenkin tämän maljan\nesittäjäksi olisi joutunut joku toinen kuin Vilhelmi, ellei tämä juuri\nsilloin, kun riita maljan esittäjästä oli suurin, olisi astunut\nsisälle.\n\nHäneen kääntyivät nyt kaikki, toiset huutaen: \"missä, Herran nimeen,\nolet viipynyt?\" -- toiset taasen, jotka tiesivät hänen tutkinnossa\nolleen, huusivat: \"onnea, onnea!\" Ja näitten seassa oli Ville ja Antero\nensimäisiä.\n\nVaalea hohde leimusi nuorukaisen poskilla, kun hän saliin astui. Siitä\npäivästä alkaen, jona hän Katajalahdelta läksi, oli hän ollut\nsurullinen -- sen kuulimme veljesten puheesta. Mutta nyt! Nyt luuli\nAntero ymmärtävänsä, että tämä Vilhelmin synkkämielisyys oli riippunut\ntutkinnosta, sillä nyt oli Vilhelmin koko muodossa niin rauhallista\niloa ja sydämen riemua, että se kohta tarttui kaikkiin, jotka häntä\nlähestyivät. Yltympäri kuultiinkin kohta syy tähän hänen iloonsa, johon\nkaikki ottivat osaa, ja samalla selvisi, missä hän niin kauan oli\nviipynyt. Hän oli viimeisessä tutkinnossa, josta hän nyt tuli, saanut\nkorkeimman arvolauseen. Tätä arvolausetta ei hän ollut osannut\ntoivoakaan. Professori oli viisi tuntia yhteen mittaan tehnyt\nalituisesti kysymyksiä, ja Vilhelmi oli jo peräti väsynyt sekä\nsuuttunut professoriin, jonka luuli suotta kiusaavan häntä. Mutta\nvihdoin oli professori noussut, tarjonnut hänelle kätensä ja sanonut ei\nvoivansa antaa vähempää kuin korkeimman arvolauseen. Mitään tällaista\nei ollut Vilhelmi, niinkuin jo sanottiin, osannut toivoakaan. Tämä\ntoivotus tässä muodossa oli saanut nuorukaisen sydämen paisumaan; tämä\npalkitsi kaiken hänen työnsä. Hän oli kovasti puristanut professorin\ntarjottua kättä, ja nimi Anna, Anna, joka kaikui hänen sydämessään, oli\nluiskahtaa hänen huultensa yli. Nyt tällaisen tutkinnon jäljestä seisoi\nhän ystäviensä parissa iloisena ja valmiina ottamaan osaa päivän tahi\nparemmin illan juhlallisuuteen. Tuon tuostakin nyt nähtiin hänen\npainavan kättään rintaansa vastaan. Mitä lähinnä hänen rintaansa\ntallentui, sitä ei osannut kukaan aavistaa. Siitä, mitä siellä hänen\nrinnassansa oli, mitä vastaan hänen sydämensä tykytti, siitä tuli hänen\nilonsa.\n\nHän oli luvannut esittää maljan isänmaalle. Tämän oli hän kokonaan\nunohtanut. Vähän hämmästyi hän, kun häntä tästä muistutettiin; mutta\nhän oli tottunut selvästi ajattelemaan ja ajateltua selvästi lausumaan.\nHän mietti pari minuuttia ja esitti sitten kauniilla puheella maljan\nisänmaalle.\n\nJuhlan vakavampi puoli oli tällä maljalla päättynyt; iloisempi, jos\nsitä siksi sopii kutsua, alkoi nyt. Totipöytä valmistettiin\nkunniavieraitten ja taempana olevaan nuorten kamariin. Uusi, suuri\npunssimalja tuotiin salin pöydälle. Juominki alkoi, ilolaulut alkoivat.\n\nVille ja Antero olivat onnelliset siitä kunniasta, joka oli tullut\nheidän serkkunsa osalle; mutta hänellä ei nyt ollut suuresti aikaa\nheidän kanssansa keskustella. He olivat vielä niin nuoret. Vilhelmin\nveivät hänen ikäisensä toverit pian totipöydän ääreen takakamariin,\nmissä häneltä ne, joiden oli kohta käyminen sama tutkinto,\ntiedustelivat, mitä kaikkia professori oli kysynyt. Siinä sai nyt\nVilhelmi kertoa. Ville ja Antero seisoivat kuuliain seassa.\n\nMutta eivät tutkinnot eivätkä muistotkaan semmoisista kuuluneet\nillan juhlallisuuteen. Vielä Vilhelmin kertoessa kaikui laulu,\nkarkeasointuinen, johon kaikki ottivat osaa, nekin, joilla ei\nnimeksikään ollut laulunlahjaa. Tällä lailla, laulellen, jutellen,\nmaljaa maistellen, kului aika, kunnes illallinen valmistettiin.\n\nVanhat kunniavieraat olivat istuneet kamarissansa jutellen ja\nmuistutellen entisiä aikoja. Sinne oli silloin tällöin joku vanhempi\ntoveri vetänyt väliin nuorempiakin -- kuuntelemaan. Kun tuo\nkarkeasointuinen laulu alkoi, hymyilivät he, ja kun laulu meni oikein\npäin seiniä, niin silloinpa eräs vanhemmista nauraen lausui: \"Nyt\nsopisi ukko Paciuksen olla täällä\". Väsymys ei näkynyt heitä suuresti\nhaittaavan, vaikka puoliyö jo oli kulunut. Mutta kun viimein ruokapöytä\noli valmis, astuivat he mieluisasti sen luo, sillä väsymys venytti\nkumminkin jo heidän jäseniään jonkun verran.\n\nMiten tämmöinen illallinen syötiin, se oli mukavaa nähdä. Kaikki\ntörmäsivät yhtaikaa saliin, missä kukin koetti saada tilaa pöydän\nympärillä ja sitten ruokaa lautaselleen. Ketkä eivät pöydän ympärille\nmahtuneet, he hiipivät sieltä täältä istujain välistä pöydän luo\nsaadaksensa osansa.\n\nNoin puolen tunnin aikaa kesti syönti. Vihdoin, kun olivat kaikki\nsaaneet kylliksensä ja sillaikaa kun ruokapöytää tyhjennettiin, alkoi\nkunniavieraista toinen toisensa perästä vetäydä pois. Moni heistä\nkumminkin jäi vielä muutamaksi ajaksi. Nuorten parissa olivat he itse\ntulleet nuoriksi, ja vaikea oli heidän erota. Ilma ulkona ehkä\nmuistutti heitä heidän ikänsä syksystä; täällä sisällä nuorten parissa\nasui kevät, ja se sai heidän unohtamaan vuosien kulut. Mutta viimein\ntuntui niiden paino, ja kunniavieraat olivat kaikki jäähyväisensä\nsanoneet nuorille isännilleen.\n\nKunniavieraiden mentyä näemme Vilhelmin heidän kamarissansa, sillaikaa\nkun laulut kaikuvat salissa. Hän on asettunut oven suojaan, niin ettei\nsalissa olevain häntä sovi nähdä. Siellä yksinäisyydessä ottaa hän\nesiin sen taikakalun, joka oli hänen iloiseksi muuttanut. Tämä\ntaikakalu on vähäinen kirje, joka on avattu. Vilhelmi katselee sitä\nkauan lempeillä silmillä; vihdoin lukee hän sen, ja hänen tunteensa\nkuvautuvat hänen kasvoissaan. Kaksi kirjettä on hän Annalle\nkirjoittanut siitä lukien, kun hän Katajalahdelta lähti. Tässä lukee\nhän nyt Annan vastauksen, Annan ensimäisen kirjeen hänelle. Tämä kirje\non karkoittanut surun hänestä ja herättänyt toivon. Vähällä on Vilhelmi\ntyydytetty. Annan kirje ei sisällä rakkautta, mutta lapsellinen, viaton\nhenki huokuu Vilhelmiä vastaan kirjeestä, ja Annan sanat, ettei sitä\npäivää mene, jolloin hän ei Vilhelmiä muistaisi, ne -- ne sanat saavat\nVilhelmin sydämen tykyttämään kahta kovemmasti.\n\nVilhelmi oli juuri ehtinyt lukea kirjeensä, kun nuorukaisia törmäsi\nkamariin. He eivät häntä heti nähneet, jotta hänellä oli aikaa kätkeä\nkirje entiseen talteensa. Tämän oli hän juuri ehtinyt tehdä, kun eräs\nnuorista huusi:\n\n\"Kas Rother! Täällä hän on piilosilla... Tänne punssia! Ja kaikkein\nuskollisten morsianten malja!\"\n\nJos olisi joku muu esittänyt tämän maljan, olisi Vilhelmi ollut\npaikalla ja ilolla valmis sitä juomaan. Mutta Löf -- tämä oli\nnuorukaisen nimi -- ei ollut Vilhelmin ystäviä. Samaa lukiota olivat he\nkäyneet, mutta Vilhelmi ei ollut koskaan saattanut kärsiä tätä\nkumppaliaan. Erityistä syytä hän tähän ei tietänyt, ellei syynä siihen\nollut Löfin salaviekkaus, joka monessa pienessä seikassa oli tullut\nilmi, tahi aavistus, joka tuleviin aikoihin viittasi. Löf oli\nitsekkäinen, joka kaikissa vaan omaa etuansa etsi. Tästä syystä ei\nollut hänellä ainoatakaan todellista ystävää. Mutta Löf oli sukkela\npoika, jonka pilalauseilla usein sai nauraa; hänellä oli hyvä\nlauluääni, ja muutenkin oli hän iloinen. Näistä syistä oli hän\nmieluinen kaikille, vaikkei kukaan hänestä erittäin pitänyt. Vilhelmi\noli ainoa, joka usein oli näyttänyt kylmyyttä häntä kohtaan; sillä\nVilhelmin suora luonne ei sallinut hänen teeskennellä. Ja Löf, joka\ntämän kylmyyden oli huomannut, ei säästänyt Vilhelmiä, joka usein sai\nolla hänen pilkkansa esineenä.\n\nLöfin ääni ja malja, jonka hän nyt esitti, laski kummallisen painon\nVilhelmin sydämelle. Se karkoitti silmänräpäyksessä hänestä ne\nonnellisuuden tunteet, joita Annan kirje oli herättänyt. Hänen muotonsa\nsynkistyi, kun hän kuuli kaikkein ilohuudoilla ottavan osaa esitettyyn\nmaljaan, ja varsinkin kun hän kuuli Löfin lauseen: \"Tulevan morsiameni\nmaljat minä juon -- juon pohjaan! Ensimäisen hänen kauneudellensa --\nnäin! Ja toisen hänen rikkaudellensa -- näin!\" Ja kaksi lasia\nperätysten tyhjensi maljan esittäjä.\n\nVilhelmi ei sanonut mitään, mutta hänen sisimmäiset tunteensa olivat\nloukatut. Löf pilkkasi hänen mielestänsä mitä pyhintä maailmassa on.\nHän antoi Löfin ja tämän seurueen nauraa, pilkata ja juoda maljojaan\nsen kuin tahtoivat; hän ajatteli Annaa ja teki mielestänsä väärin\nsiinä, että hän tässä pilkkaajain pilapuheita kuunteli. Anna oli\nhänelle pyhä. Mitä sanoisi tämä, jos Vilhelmin tässä pilkkaajain seassa\nnäkisi? -- Ja hiljaa vetäysi hän pois ovelta, jossa hän oli ollut\ntodistajana kumppaleinsa ilveelle.\n\n\"Sinun ilosi on kadonnut, Rother\", kuuli hän silloin jonkun vieressänsä\nsanovan.\n\n\"Todellakin, Rönneqvist, minä en voi tällaista ilvettä kärsiä\" --\nvastasi Vilhelmi.\n\n\"Sinä ajattelet samaa kuin minäkin. Mutta anna heidän nauraa; kyllä\ntulee aika, jona nauru lakkaa. Vaan tule ja juttele minulle, mitä nyt\naiot. Mille tielle olet päättänyt kääntyä?\"\n\n\"Sitä en vielä varmaan tiedä. Papiksi on aikomukseni ollut ruveta;\nmutta nyt, kun papillisia toimia mietin, en ole varma kelpaanko\nsiihen\". -- Ja hiljalleen vetäysivät nuorukaiset naurajain parista,\njoihin nyt suurin osa juhlanpitäjistä oli yhdistynyt.\n\nTaempaan kamariin oikealle kädelle vetäysivät Rönneqvist ja Rother.\nKamarissa ei ollut ketään, sillä kaikki sieltä olivat lähteneet saliin\nnähdäkseen syyn tuohon äkilliseen iloon. Täällä istuivat he pöydän\nääreen.\n\n\"Jos en pety\" -- sanoi siinä Rönneqvist -- \"on sinulla joku syvempi\nsyy, joka ei salli sinun ottaa osaa kumppaleimme iloiseen ilveesen.\nKentiesi on sinulla joku, jota sinä...\"\n\nVilhelmi loi silmänsä puhujaan. \"Entä sinulla\" -- katkasi hän tämän\nkysymyksen -- \"minkätähden sinä et tuota ilvettä voi kärsiä?\"\n\nAksel Rönneqvist ei heti vastannut. \"Minä en saata kärsiä Löfiä\",\nvastasi hän. -- \"Hänessä on jotakin, joka ei ole oikeaa; hänen koko\nolentonsa on minusta teeskenneltyä, ja hänen puheessaan on aina\nikäänkuin jotakin salattua, jotakin viekasta\".\n\n\"Ei pitäisi toveria tuomita\" -- vastasi Vilhelmi. -- \"Mutta tuonlaisiin\ntunteisin, jotka itse siitä tietämättämme meidät toiseen sitovat,\ntoisesta taasen vieroittavat, emme mitään voi. En saata kieltää, että\nsinun lauseessasi Löfistä on ajatus, jonka minäkin sydämessäni tunnen\".\n\n\"Hän on minusta tuollaisia, jotka saattavat tehdä kaikkea, jos vaan\nhuomaavat siitä rahtuakaan hyötyä itselleen. Jo lukiossa ollessaan\ntiesi hän kätkeä kaiken pahuutensa ja useinkin soimaamalla\nkumppaleitaan saada opettajat hänestä uskomaan mitä parahinta\".\n\n\"Mitä lukiossa tapahtui, sen muistan minä hyvin. Mutta silloin oli Löf,\nniinkuin me muutkin, lapsellinen, ja meissä oli kentiesi vikoja yhtä\nsuuressa määrässä kuin hänessäkin\".\n\n\"Vaan hänen luonteensa ei ole siitä ajasta muuttunut. Hän ei nyt ole\nsamallainen kuin silloin ollessaan alituisesti parissamme, se on tosi.\nHän ei lukiossa voinut salata kaikkia kujeitansa, vaikka hän sitä\nkoetti ja epäilemättä monessa kohden onnistuikin. Nyt tapaamme häntä\nharvoin, mutta aina, kun hänen näen ja kuulen hänen puhuvan, on hän\nminulle vastenmielisempi, ja yhä syvemmälle juurtuu minussa se ajatus,\nettä hän olisi valmis myymään meidät kaikki, jos vaan ostajan saisi\".\n\n\"Minusta ei ole oikein, että tässä istumme ja soimaamme poissa olevaa,\njolle emme viaksi voi lukea muuta, kuin että emme ole häneen\nmieltyneet\" -- sanoi Vilhelmi.\n\n\"En tahdo häntä soimata\" -- vastasi nopeasti toinen. \"Minä sanoin vaan,\nmitä hänestä ajattelen. Käyköön hän tietänsä, kuten parhaiten voi!\"\n\nVilhelmin äskeinen ilo ja rauha oli tullut loukatuksi. Hänen kätensä,\njoka, kun hän kamariin astui, oli ollut painettuna hänen rintaansa\nvastaan, oli hiljalleen vaipunut alas. Soimaamalla poissa olevaa\ntoveria saastutti hän mielestänsä Annansa muistoa, ja nyt koetti hän\nsaada puheen kääntymään toisiin asioihin. Aksel Rönneqvist oli hänen\nystävänsä, eikä Vilhelmillä ollut mitään, jota hän olisi ystävältään\nAkselilta salannut -- aina viimeiseen vuoteen saakka, jolloin rakkauden\nsalaisuus oli kaivanut vähäisen pienen juovan ystäväin välille. Aksel\noli Vilhelmiä vuotta nuorempi. Samallaiset pyrinnöt yhdistivät heitä.\nMutta Aksel oli luonteeltaan löysempi kuin Vilhelmi, mutta oli taasen\ntoiselta puolelta helläsydämisempi kuin tämä. Ystävät olivat näistä\nsyistä usein olleet riidassa; mutta Aksel, joka aina, kun he olivat\nväitelleet ja hän oli huomannut Vilhelmillä olleen oikein, oli heti\nrientänyt tätä tunnustamaan, ja ystävällisyys oli tuosta yhä vaan\nkasvanut nuorukaisten välillä. Aksel oli varakkaampi kuin Vilhelmi,\nmutta Aksel oli kumminkin aina velassa, jota tekemään Vilhelmi ei\nryhtynyt, ellei välttämätön tarvis häntä siihen pakoittanut. Ja tätä\ntällaista tarvista ei ollut usein ilmaantunut.\n\nLöf, josta nuorukaiset olivat puhuneet ja jolla tässä kertomuksessa on\nhuomattava osansa, oli käsityöläisen poika, joka nuorena oli kerjännyt\nja jo silloin oppinut kaikenlaisia keinoja, mitkä sitten, kun hänen\npalava halunsa loi tilaisuuden päästä kouluun ja sieltä aikaa voittain\nlukioon ja yliopistoon, olivat muodostuneet aina sen mukaan, miten\nhänen asemansa kunakin aikana vaati. Hän oli hyväpäinen, teräväjärkinen\nja kaikin puolin lahjakas nuorukainen; mutta toiselta puolen pisti\nusein esiin raakuus ja ylpeys sekä itsekkäisyys, joka sai aikaan sen,\nettä hän aina piti silmällä omaa hyötyään, huolimatta siitä, tuliko\nmuiden etu sillä loukatuksi. Hän oli uuttera ja ahkera työssään, mutta\ntöitänsä ei hän tehnyt rakkaudesta tieteesen. Hänestä oli työ pidettävä\nyksin ja ainoastaan tikapuina, jotka saivat hänen ylhäiseksi. Ja kun\nsanomme, että hänen pyrintöjensä tikapuut, joita myöten hän ylöspäin\nkiipi, ulottuivat pilviin saakka, niin ymmärrämme, mikä rajaton\nkunnianhimo hänessä eli ja vaikutti.\n\nVilhelmin ja Akselin välillä oli juuri tulla kiista siitä, mitä\ntoverista saisi puhua tämän poissa-ollessa, mitä ei, kun Ville ja\nAntero tulivat huoneesen.\n\n\"Saas nähdä, eikö isä ole tullut sillaikaa, kun täällä olemme olleet\"\n-- sanoi Ville ja keskeytti siten alkavan kiistan Vilhelmin ja Akselin\nvälillä.\n\nVilhelmi nousi. Hän katsahti kelloa. \"Kohta puoli kolme\" -- sanoi hän.\n\"Aika on lähteä kotiin\".\n\nSilloin kaikui salista yleinen nauru. Kun nuorukaiset kamarista sinne\ntulivat, seisoi eräs tovereista pöydällä ja piti ympärillä seisoville\nhullunkurista puhetta, jota kuuliain nauru tuon tuostakin katkaisi.\nPuhe oli viaton, mutta sisälti sukkeluutta ja huumoria niin paljon,\nettä vakava Vilhelmikin oli pakahtua naurusta.\n\nKun tämä puhe vihdoin loppui ja laulu taasen alkoi kaikua, vetäysivät\nVilhelmi, Ville ja Antero kenenkään huomaamatta pois.\n\n\"Onko teillä ollut hupaista tänä iltana?\" -- kysyi Vilhelmi tiellä\nserkuiltaan.\n\n\"On\" -- vastasivat veljekset, ja Antero lisäsi: \"Minä sain monta uutta\nveljeä tänä iltana. Mutta se täytyy myöntää, että Löf on hupaisin ja\nmiellyttävin kaikista\".\n\nOli kuin olisi terävä ase koskenut Vilhelmin sydämeen. Hänen oli\nmahdoton ymmärtää, miksi Löfin kiitos Annan veljen suusta kuului niin\nkauhealta. Hän ei voinut hillitä äänensä katkeruutta, kun hän vastasi:\n\"Antero! Älä oleskele Löfin seurassa, hän ei ole hyvä mies\".\n\nAnteron olisi suuresti tehnyt mieli kysyä selitystä tähän Vilhelmin\nlauseesen, mutta samassa kuin hän tätä aikoi, saavutti heidät Aksel\nRönneqvist ja pari muuta, jotka myöskin olivat lähteneet juhlasta.\n\nAnteron kysymys jäi sen tähden tällä kertaa sikseen.\n\n\n\nIV.\n\nRotherin herrasväki Helsingissä.\n\n\nKotiin tultuansa istui Vilhelmi kauvan miettien. Annan kirje oli\npöydällä hänen edessänsä. Sitä oli hän lukenut, niin että hän sen jo\nulkoakin osasi. Joka riviin, joka sanaan, joka kirjaimeen Annan\nkirjeessä pani Vilhelmi arveluitaan. -- Mitä ajatteli hän; mitkä\ntunteet elivät hänessä, kun hän tämän kirjoitti? -- kyseli hän\nitseltään. Sitten muisti hän illan tapauksia pidoissa, ja kun Löfin\nkuva asettausi hänen ajatustensa eteen, tunsi hän uudestaan\nvastenmielisyyden tunteen sydämessään.\n\nAamurusko levesi jo taivaalle, kun hän vihdoin laskeusi levolle. Nyt\nunessaan näki hän Annan, joka hänelle hymyili. Vilhelmi oli unessansa\nonnellinen.\n\nToisessa kamarissa uneksivat samaten Ville ja Antero pidoista, joiden\nkaltaisia he eivät ennen olleet nähneet. Ville näki itsensä esitelmän\npitäjänä, kuuli miten siihen kaikki olivat mieltyneet! -- Antero! Hän\niloitsi vielä unessakin kunniavierasten läsnäolosta. Unelmissakin\nilmaantuivat poikain eri luonteet eri tavalla.\n\nKello löi 9. Unen helmassa olivat he kaikki vielä. Vilhelmi oli jo\ntosin tunti takaperin herännyt, mutta samassa muistanut, ettei nyt\nmikään häntä kirjain ääreen kutsunut. Matammi oli käynyt heidän\nhuoneissaan; mutta kun hän näki nuorukaisten makean unen, oli hän\nhymyillen taasen lähtenyt.\n\nMutta nyt, kun oli kello lyönyt 9, samosi matammi kiireesti jälleen\nsisään. Sääliväisesti herätti hän nyt nuoret isäntänsä. \"Vaunut\nseisahtuivat juuri pihalle\" -- huusi hän. \"Eräs vanha herra kysyy\nRotheria\".\n\nSilmänräpäyksessä olivat nuoret jalkeilla. \"Isä, isä! Se ei saata olla\nkukaan muu kuin isä\" -- huusivat veljekset.\n\nTuon olivat he tuskin ennättäneet huutaa, ennenkuin ovi avattiin, ja\nsisään astui patroni Rother.\n\n\"Hyvää huomenta, unikeot! Oh, vielä makuulla; kello on 9! Oo, sen\nsanon! Amanda, äitinne, sanoo minua uneliaaksi; mutta tässä näet nyt\nitse, Amanda, eivätkö pojat ja Vilhelmi astu minun jälkiäni\".\n\nTämä viimeinen lause oli sanottu rouvalle, joka samassa astui sisään.\nOli siinä kolmaskin tulia; mutta tämä kun näki, miten kaikki oli\nylösalaisin nuorukaisten kamareissa ja missä öisessä asussa asukkaat\nolivat, vetäysi hän äkkiä takaisin.\n\n\"Anna! Annakin!\" huusi Antero.\n\n\"Niin, Annakin, joka ei uskalla astua sisään\", nauroi ukko.\n\nNyt tuli nuorukaisille kiire, etenkin Vilhelmille. Kiivaasti käski hän\nmatammia siivoamaan etukamarin. Itse vetäysi hän veljesten kanssa\ntoiseen, jossa kiireesti valmisti itsensä sukulaisiansa\nvastaanottamaan.\n\nPatroni Rother perheineen oli niin muodoin Helsingissä. Ukko oli, kuten\njo mainitsimme, pitkästynyt aikojaan, kun hänen poikansa olivat\nlähteneet. Miten olikaan, heräsi hänessä ajatus lähteä heitä katsomaan.\nRouva oli tälle ukon mietteelle ensin nauranut; mutta kun ukko lähdöstä\nalinomaa puhui, heräsi hänessäkin halu lähteä katsomaan poikiansa,\njotka nyt olivat yliopistolaisia. Kun siis maanviljelystoimet sen\nsallivat, lähti Katajalahden herrasväki matkalle. Usein oli tiellä\npatroni valittanut ja voivottanut, varsinkin viime ehtoona, ennenkuin\nHelsinkiin tulivat, hänen kun oli täytynyt teitten huonouden tähden\njäädä yöksi lähimpään kestikievariin. Mutta nyt, kun ukko oli perillä,\noli hän iloinen. Oli ollut tiellä vähän kysymystä, että vieraat\nrupeisivat asumaan jossakussa ravintolassa; mutta siihen oli patroni\nsanonut: \"Ei, enpä silloin saisi olla poikaini kanssa\".\n\nLyhyessä ajassa oli matammi siivonnut etukamarin, ja vielä lyhyemmässä\najassa olivat nuorukaiset valmiit sinne astumaan. Rakkaus ja ilo asui\nVilhelmin pienen lukupöydän ympärillä, missä perhe pian istui, nauttien\nmatammin keittämää kahvia, jota etenkin ukko mielihyvillään joi. Antero\noli heti saanut lähteä asialle. \"Käy noutamaan minulle laatikko\nsikaareja, mitä parhaimpia voit saada! Nyt, kun ollaan pääkaupungissa,\neletään isosti\".\n\nVastapäätä Annaa istui Vilhelmi. Hänen sydämensä oli iloa täynnä. Hänen\nsilmäyksensä olivat tavanneet Annan, ja tämä oli silloin vähän\npunastunut. Hellästi oli Anna puristanut tervehdykseksi Vilhelmin kättä\nja sydämellisesti toivottanut hänelle onnea, kun sai kuulla, että\nVilhelmin tutkinnot olivat loppuneet.\n\nTästä viimeksi mainitusta asiasta oli etenkin patroni ihastunut. \"Sepä\noikein hyvä!\" sanoi hän. \"Nyt ei meidän tarvitse varpaisin kulkea eikä\nhiljaa kuiskutella peläten, että häiritsisimme herra ylioppilasta hänen\nluvuissaan\".\n\nTämä perhe oli onnellinen. Kaikki siinä oli nytkin suoraa,\nyksinkertaista, kuten ennen Katajalahdella, jotta patronikin yhtäkkiä\nhuusi: \"Jos en kuulisi tuota alinomaista hälinää kadulta, luulisin\ntotta mari vielä olevani kotona -- vai mitä sinä sanot, Amanda?\"\n\nSamana päivänä jo nähtiin Helsingin esplanaateilla Katajalahden koko\nperhe. Kaikki pian huomasivat, että tämä perhe oli maalta. Patroni\nkäydä kompsutteli hiljakseen, niinkuin kotonansa, kun hän joskus kävi\nvainioitansa katselemassa. Sen lisäksi hän aina, kun joku tuli vastaan,\nheti kysyi Vilhelmiltä tahi pojiltaan: \"Kuka tuo oli?\" Sitten näytti\nhän tyytymättömältä, jos sai vastaukseksi: \"En tiedä, en tunne\". Päälle\npäätteeksi puhui hän niin kovalla äänellä, että moni seisahtui häntä\nkuuntelemaan.\n\nNuorukaisilla oli täysi tekeminen näyttäessään vieraillensa, mitä\nHelsingissä oli nähtävää. Tämä oli heille hupaista ja -- tarvinnemmeko\nsanoa -- etenkin Vilhelmille, joka tavallisesti aina kulki Annan\nvieressä. Vilhelmi koetti Annan silmistä lukea, mitä tämä ajatteli.\nSiitä asiasta, josta hän Katajasaarella oli puhunut, ei hän nyt\nvirkannut sanaakaan -- ei hänen suunsa, mutta kyllä hänen sydämensä ja\nhänen silmänsä.\n\nKaduilla kulkeissansa setänsä ja Annan kanssa tapasi hän usein\ntuttaviaan. Nämä katselivat pitkään Rother herrasväkeä. Sedällensä voi\nVilhelmi näitä tuttaviaan nimittää, ja setä tunsi monen Vilhelmin\ntoverin isän. Moniaat sekä Vilhelmin että veljesten tovereista kävivät\nnuorukaisten kodissa heitä tervehtimässä. Jos silloin setä sattui\nolemaan kotona, esitti Vilhelmi nämä tuttavansa hänelle, ja ukko\nRotherilla oli maalaisen tavalla paljon heidän kanssansa juttelemista.\nTästä tulikin Vilhelmin tovereiden keskuudessa se mieli ukko Rotherista\nyleiseksi, että hän oli kaikin puolin kunnon ukko.\n\nIllat vietettiin teaatterissa, soittajaisissa ja milloin missäkin\nhuvitilaisuudessa. Mutta jo muutaman päivän perästä väsyi ukko kaikkiin\nnäihin ja salli mielellänsä nuorten huvitella, kun vaan joku jäi kotiin\nhänelle seuraa pitämään. Tapahtuipa silloin se kumma, että kun Anna jäi\nkotiin ukon kanssa, niin halutti Vilhelmiäkin aina jäädä, ja päin\nvastoin. Vilhelmi siis aina nähtiin Annan parissa. Tämän huomasivat\npian hänen toverinsa, ja monta pistosanaa olisi Vilhelmi saanut kuulla,\njos olisi joutunut olemaan näiden tovereinsa parissa.\n\nNeljä päivää oli Rotherin herrasväki ollut Helsingissä, kun Vilhelmi\nsai kutsumuksen tulla julkiseen kandidaattitutkintoon. Kun patroni\ntämän kuuli ja sai tietää, että tutkinnon suorittaneet tavallisesti\ntutkinnon jäljestä pitivät ystävillensä pidot, lausui hän heti: \"Niistä\nei sinun tarvitse huolta pitää, ne otan minä osalleni, kunhan vaan\nnimität, ketkä pitoihin ovat kutsuttavat. Kutsu kaikki tuttavasi;\nhupaista on nähdä, mimmoisia nykyajan nuorukaiset ovat\".\n\nVilhelmi olisi mieluummin viettänyt tämän illan kaikessa hiljaisuudessa\nAnnan kanssa kotona. Mutta se ei nyt käynyt laatuun. Hän teki siis\nluettelon, jotenkin pitkän, jonka hän sitten näytti sedällensä. Yhden\nnimen olisi hän luettelosta mielellään heittänyt pois, mutta koska hän\noli kutsunut kaikki muut lukiokumppalinsa, ei hän tahtonut olla Löfiä\nkutsumatta.\n\n\"Tässä on luettelo. Kuusitoista nimeä siinä on. Onko liiaksi monta?\"\nkysyi hän, näyttäen luetteloa sedällensä.\n\n\"Kuusitoista vaan! Kun minä olin sinun ijässäsi, tunsin minä koko\nmaailman\". -- Ja ukko silmäili pikimältään luetteloa.\n\n\"Mitä!\" huusi hän äkkiä -- \"Björk! Mistä hän on kotoisin? Kuka on hänen\nisänsä?\"\n\n\"Hänen isänsä\" -- vastasi Vilhelmi -- \"oli ennen kauppamies ------\nkaupungissa. Sieltä muutti hän tänne, ja on hän nyt rikas ja mahtava\nherra ja varsin suuri asioitsia\".\n\n\"Israel Björk! Minun vanha toverini! Kuules, Vilhelmi! Koska minä aijon\nolla saapuvilla sinun pidoissasi, niin saat sinä minulle seuraksi\nkutsua isän -- pojan saat itse pitää... Sano, missä hän asuu; minä\ntahdon käydä häntä jo tänään tapaamassa. Vai saan minä vielä elävin\nsilmin nähdä ystäväni Israelin! -- Tiedä ... että ------ kaupungissa\nennen muinen oli Abrahami, Iisakki ja Jaakoppi, jonka oikea nimi oli\nIsraeli, tämä, joka nyt täällä on. Abrahami ja Iisakki ovat kuolleet.\nMe olimme kaikki neljä ennen hyviä ystäviä, vaikka nyt en ole kuullut\nniin sanaakaan moneen vuoteen Israelista\".\n\nUkko Rother ei nyt ollut vitkallinen. Hän tarttui hattuunsa. \"Minä\ntahdon lähteä heti\" -- sanoi hän. \"Huomenna sinulla on tutkinto,\nVilhelmi; ethän siihen tarvinne mitään valmistusta. Siis voit tulla\nnäyttämään minulle, missä Björk asuu\".\n\n\"Jos minä lähden, niin jää Anna yksin kotiin\" -- vastasi Vilhelmi;\nsillä rouva ja pojat olivat ulkona kaupungilla.\n\n\"Anna saa seurata meitä\", päätti ukko. \"Ja sitten jääköön hän sinun\nhaltuusi\".\n\nVilhelmin silmistä leimahti ilon säde. Hän ei ollut saanut Annan kanssa\nkahden kesken puhua sanaakaan vielä; nyt hän saisi. Hän oli siis heti\nvalmis. Anna tosin vähän vastusteli; mutta kun ukko sanoi: \"Tule pois\nvaan; hupaisempi sinulla on ulkona\" -- niin ei vastustanut Anna enää.\n\nTiellä tapasivat he Löfin. Tämä tervehti Vilhelmiä ystävällisesti ja\nkatseli pitkään Annaa. Vielä silloinkin, kun Rotherit olivat hänen\nohitsensa kulkeneet, katseli hän taaksensa. Jos nyt Vilhelmi olisi\nseisonut hänen vieressään, olisi hän kuullut Löfin hiljaa mumisevan:\n\"Rikas ja kaunis! Rotherilla on liiaksi menestystä, jos hän tuon neidon\nvoittaa; mutta sitä en tahdo uskoa\". Näissä sanoissa olisi Vilhelmi\nvarmaankin huomannut kateutta.\n\n\"Kuka se oli?\" kysyi tapansa mukaan vanha Rother.\n\nVilhelmi mainitsi Löfin nimen.\n\n\"Aikooko hänkin maisteriksi!\" kysyi Anna.\n\n\"Ei, hän lukee laki- ja kameraalitiedettä!\" -- vastasi Vilhelmi.\n\nEnsi kerran puhuivat nyt Vilhelmi ja Anna Löfistä. Tämän silmäys,\nvaikka hänen tervehdyksensä oli ystävällinen, oli saanut Vilhelmin\nalakuloiseksi, vaikka hän ei ymmärtänyt miksi. Hän kulki nyt sanaakaan\npuhumatta ja yksisanaisesti vastaten patronin kysymyksiin, kunnes he\ntulivat sen talon luo, missä Björk asui.\n\nVanha Rother astui kiireesti huoneesen.\n\n\"Mihin nyt menemme?\" kysyi Vilhelmi, kun he Annan kanssa kahden kesken\nseisoivat kadulla.\n\n\"Sinä sen parhaiten tiedät\" -- vastasi Anna.\n\n\"Ehkä menisimme Kaisaniemen puistoon. Siellä et ole vielä käynyt. Ilma\nnyt on selkeä ja maa jotenkin kuiva. Mitä arvelet?\"\n\n\"Mutta\" -- lausui tyttö -- \"eikö olisi parasta, että menisimme kotiin?\nKentiesi ovat jo äiti ja veljet palanneet\".\n\n\"Eivät he vielä ole kotona. Et ole nähnyt Kaisanientä! Se on ihan tässä\nlähellä\".\n\nAnna ei enää vastustanut. Kaisaniemen puistoon he menivät. Siellä\nkulkivat he käytäviä kahden kesken. Syksyinen ilma ei ollut houkutellut\nketään kaupunkilaista sinne nyt.\n\nVilhelmi oli luvannut Annalle vasta vuosien kuluttua jatkaa sitä\npuhetta, jonka Annan vastaus Katajasaarella oli katkaissut. Kuinka\ntässä nyt kävi, sen jätämme sanomatta. Pitkää askelta eteenpäin Annan\nrakkaudessa ei ollut Vilhelmi astunut. Mutta kumminkin oli Annan\nsanoissa nyt jotakin, joka yhä viritti toivoa Vilhelmin sydämessä.\n\nKauan aikaa kulkivat he siellä. Kun he vihdoin palasivat, tuli heitä\nvastaan taasen Löf, jonka huulet olivat tuskin huomattavaan\npilkkahymyyn vedetyt, kun hän Vilhelmin ja Annan kahden kesken tapasi.\nNytkin silmäili hän heidän jälkeensä, ja nyt mumisi hän: \"Mitä! Olisiko\nVilhelmi jo voittanut?\"\n\n\"Tuossa tapasimme taasen ystäväsi Löfin\" -- sanoi Anna, kun ylioppilas\noli mennyt heidän ohitsensa.\n\n\"Minun ystäviäni hän ei ole\" -- vastasi Vilhelmi. Luultavasti oli hänen\näänessään jotakin outoa, sillä Anna silmäsi häntä ja kysyi: \"Ja minkä\ntähden ei? Tunnettehan te toisenne, ja olipa hänen nimensä sinun\nluettelossasi\".\n\n\"Sinulla on hyvä muisti, jos sinä kaikkein nimet muistat, mitkä\nluettelossani oli\" -- vastasi Vilhelmi. \"Minä kutsuin häntä siitä\nsyystä, että olemme samaa koulua käyneet ja samassa lukiossa olemme\nolleet. Ystäviä emme koskaan ole olleet sanan oikeassa merkityksessä;\nmeidän luonteemme eivät sovi yhteen\".\n\nKun Vilhelmi ja Anna tulivat kotiin, olivat kaikki muut jo siellä.\nVanha Rother oli entistä paremmalla tuulella. Hän oli tavannut vanhan\nystävänsä Israeli Björkin.\n\n\"Sama mies kuin ennenkin, tuo Israeli, ihan sama!\" -- kertoi patroni.\n\"Mutta suuresti hän elää, vaikka en saanut niin kahvitilkkaa suuhuni.\nHuomenna saanen sitä enemmän, sillä huomenna olemme kaikki kutsutut\nIsraelin luo päivällistä syömään. Pitkä kuin kuusi tuo hänen\npoikansa... No, on koivukin pitkä, ha, haa!\"\n\nRouva vähän nuhteli ukkoa siitä, ettei tämä kieltäytynyt päivällisiltä.\nUkko sanoi aluksi kyllä niin tehneensä, mutta vihdoin täytyneensä\nsuostua, kun ei Israeli vähemmällä tyytynyt. \"Sitä paitsi\" -- lisäsi\nukko -- \"tulee hän tänä iltana tänne, jotta saat häntä tervehtiä.\nMuistathan Israelia entisistä ajoista, mamma?\"\n\n\"Muistan kyllä\", vastasi rouva. \"Sinä olet aina hänestä pitänyt, minun\non ollut varsin vaikea häntä kärsiä\".\n\n\"Aivan niin, mamma! Sinulla on hyvä muisti. Israeli oli syypää\nensimäiseen sotaamme, mamma! Minä tahdoin häntä kummiksi Villelle, sinä\net... Muistatko, miten riita loppui?... Olkoon se sinulle opetukseksi,\nVille, jos joskus sinäkin vaimon saat. Kun ei mamma tahtonut myöntyä,\nlöin minä nyrkkiäni pöytään ja kysyin: Kuka on lapsen isä, minäkö vai\nsinä, mamma? Minä tietysti, ja koska niin on, niin kutsun minä kummit\".\n\n\"Herra Björk siis on minun kummini?\" kysyi Ville. \"Sitäpä en tiennyt.\nHänen nimeänsä ei ollut kastetodistuksessani\".\n\n\"Ei, sillä hän ei ole sinun kummisi\" -- vastasi äiti. Ja hymy hänen\nhuulillansa näytti, miten ensimäinen sota herra ja rouva Rotherin\nvälillä oli loppunut,\n\n\"Hm, hm!\" mumisi patroni.\n\n\"Mutta koska sinä silloin voitit, niinkuin aina olet voittanut\", --\nlausui rouva -- \"niin saamme me nyt puolestamme myöntyä ja seurata\nystäväsi kutsumusta, Muuten kentiesi löisit taasen nyrkkiäsi pöytään!\"\n\nVilhelmi oli ainoa, joka ei sanonut voivansa heitä Björkin luo seurata.\n\"Minun tutkintoni alkaa kello viisi iltapäivällä. En ymmärrä, miksi se\nniin myöhäiseen on lykätty, kun tutkinnot tavallisesti suoritetaan\naamupäivällä\".\n\n\"No, tee niinkuin tahdot\" -- vastasi patroni. -- \"Huomenna saat\npidoissasi kumminkin tavata Björkin\".\n\nPäivän ennen Vilhelmin julkista tutkintoa vietti Rotherin herrasväki\nkotona. Lupauksensa mukaan tuli sinne Björk, ja aika kului ukkojen\njuodessa totia ja rouvan sekä nuorten teetä nauttiessa. Ukoilla oli\npaljon puhumista entisistä ajoista. Mutta miten olikaan, tulivat\nkauppa-asiat puheeksi, ja patronissa leimahti tuon tuostakin\nkauppa-into ilmituleen, kun hän kuuli ystävänsä kertovan jostakin\nonnistuneesta kauppayrityksestä. Siinä nyt kertoivat vanhat ystävät,\nmiten oli heitä menestys seurannut. Rother sai tietää, että Björk oli\naika rikas mies, ja Björk samaten, että Rother eli varsin hyvissä\nvaroissa.\n\nNuoret eivät ottaneet osaa ukkojen puheesen. He keskustelivat siitä,\nmitä Helsingissä olivat nähneet, ja yhtä hupaisesti kului heiltäkin\nilta, kunnes herra Björk nousi ja sai rouvankin lupaamaan, että hän\nseuraavana päivänä söisi päivällistä Björkin luona.\n\nVanhalle pariskunnalle oli saatu asuinhuoneeksi sali Villen ja Anteron\nkamarin vieressä, niin kauvaksi aikaa kuin he Helsingissä viipyivät.\nVeljekset olivat muuttaneet Vilhelmin kamariin, ja Anna oli saanut\nasunnokseen veljiensä kamarin.\n\nKaikki lepäsivät jo sikeässä unessa, kun patroni äkkiä heräsi.\n\n\"Mitä lempoa!\" huusi hän.\n\nKadulta kuului ihanaa laulua. Patroni, joka ei ollut mikään laulun\nrakastaja, suuttui. Hän kuunteli vähän aikaa. Vihdoin, kun ei laulu\nloppunut, nousi hän ja kurkisteli ulos akkunasta. Kadulla näki hän noin\nkymmenkunta tulisoihtua ja niiden loistossa unensa häiritsiät.\n\"Ylioppilaskujeita!\" mumisi hän vihoissaan. \"Pitäisi toki Suomen\npääkaupungissa olla parempi järjestys!\" -- Ja yhä enemmän suuttuneena\nmeni hän poikain kamariin.\n\nLaulu kadulla oli herättänyt rouvan ja Annan, ja patroni ravisteli\npoikia, kunnes valveille ne sai. Kummastellen kuuli Anna isänsä äänen\nVilhelmin kamarista. \"Nouskaa heti ja ajakaa pois nuo roistot, jotka\neivät salli ihmisille yörauhaa! Saattavat polttaa koko kaupungin\".\n\nPojat olivat heränneet. Ville ja Antero kuuntelivat laulua ymmärtämättä\nsen tarkoitusta. Mutta Vilhelmi, joka paremmin tunsi tavat Helsingissä,\nälysi heti, ketä varten ja mistä syystä laulettiin.\n\n\"Serenaati Annalle!\" sanoi hän ja koetti tyydyttää ja lepyttää ukkoa\nsillä, että serenaati oli suurin kunnia, mikä naisen osalle voi tulla.\n\n\"Kunnia sinne, kunnia tänne! Sen sanon, jos siinä mitään kunniaa on,\nettä ihmisiä keskiyönä herätetään, niin en minä kunniaa ymmärrä\",\nmumisi ukko, joka kumminkin, kun sai tietää mitä varten laulettiin, oli\nhäpeissään, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.\n\n\"Tapa vaatii, että Anna sytyttää kynttilät ja asettaa ne akkunalle\" --\nsanoi Vilhelmi, jota setänsä viha nauratti.\n\n\"Jahaa! Aivan niin! Että viimeinenkin unen tiukka silmistäni katoisi!\"\n-- Mutta hän oli tuskin tuon ennättänyt sanoa, ennenkuin hänen\nrouvansa, joka paremmin tiesi, miten tällaisissa tilaisuuksissa\nkäyttäidään, jo oli sytyttänyt kynttilät. Vanha Rother ei silloin enää\nsanonut mitään. Niinkauan kuin laulua kesti, istui hän poikain\nkamarissa itsekseen manaillen.\n\nSeuraavana päivänä ei hän tahtonut kuulla koko asiasta. Hän häpesi.\n\nMutta oli toinenkin, joka ei siitä tahtonut tietää. Tämä toinen oli\naamulla kumminkin ollut iloinen ja kertonut Annalle, miten\nylioppilailla oli tapana kunnioittaa sitä, jolle tahtovat kunniaa\nosoittaa. Mutta pian sen jälkeen oli hän saanut tietää, että Löf oli\ntoimittanut serenaatin. Tämä tieto halvensi koko kunnian-osoituksen, ja\nvieläpä suututtikin Vilhelmiä. Sillä mikä oikeus oli Löfillä tähän?\nRönneqvist, joka tästä Vilhelmille oli puhunut ja joka serenaatissa oli\nollut saapuvilla, oli sanonut tahtoneensa ensin kysyä Vilhelmiltä lupaa\nserenaatiin, mutta tätä oli Löf estänyt lausuen: \"Vilhelmi suorittaa\ntänään julkisen kandidaattitutkinnon. Serenaati olkoon osaksi\nhänellekin!\" -- Ja tämä mieli oli laulajissa päässyt voitolle. Miten\nolikaan, oli kumminkin se iloinen mieli, jolla Vilhelmi oli herännyt,\nnyt kadonnut; mutta mistä syystä, siihen ei osannut Vilhelmi vastata.\n\n\n\nV.\n\nNimeksi vaan.\n\n\nOli päiviä muutamia kulunut siitä päivästä, jona Vilhelmi oli\njulkisen kandidaattitutkinnon suorittanut. Näiden päiväin kuluessa ei\nollut mitään erinomaista tapahtunut. Vilhelmi oli julkisessa\ntutkintoarvostelussa saanut korkean arvolauseen. Hän oli siitä iloinen,\nvarsinkin setänsä ja Annan tähden. Illalla oli patroni, niinkuin oli\nluvannut, pitänyt Kaisaniemellä kandidaattipidot Vilhelmille, ja näihin\npitoihin olivat vanhat tulleet suoraa päätä Björkin tyköä, jossa, kuten\ntiedämme, Rotherin herrasväki samana päivänä oli ollut päivällisillä.\n\nPatroni Rotherille tuli aika Helsingissä pitkäksi. Ukko ei tietänyt\nmitä tehdä. Kaikki paikat, joissa oli jotakin katsottavaa, olivat\nkatsotut, ja ukko halusi jo päästä entiseen lepoonsa, Katajalahdelle,\nsemmenkin kun kahvi Helsingissä oli huonoa ukon mielestä ja häntä sen\nlisäksi häiritsi ajaminen kadulla, joka usein herätti ukon hänen\nunestansa. Ukolla oli kumminkin ollut aikomus viipyä Helsingissä,\nkunnes talvikelillä pääsisi takaisin. Mutta nyt oli hän tuskin kahta\nviikkoa ollut Helsingissä, ennenkuin jo kuultiin hänen aina tuon\ntuostakin puhuvan takaisinlähdöstä. Björkin luona oli hän useasti\nollut. Ystävyydellä ja erinomaisella kunnioituksella oli häntä siellä\nkohdeltu, mutta olivatko ukon tunteet kylmenneet, vai mikä lienee ollut\nsyynä, hän vaan ei enää ystävänsäkään luona viihtynyt.\n\nSilloin eräänä päivänä sai hän kutsun tulla Björkin luo. Ilma oli\nsateinen, ja ukko oli siitäkin syystä pahalla tuulella. Hän lupasi\nkumminkin lähteä ja arveli rouvallensa, kun kutsuja oli lähtenyt: \"No,\nsamalla kertaa saan sanoa jäähyväiseni Björkille\".\n\nPuettuna vanhaan hännystakkiin, valkea huivi kaulassa -- \"sillä\nBjörkillä saattaa olla muitakin vieraita\" -- lähti patroni.\n\nUkko Björk, pienisilmäinen pirteä ukko, tuli ystäväänsä vastaan ovelle\nja talutti hänet kiireesti saliin, jossa esitti patroni Rotherille\nkauppias Sultin ja Kåhrströmin.\n\n\"Minä olen kutsunut sinua luokseni, veli Rother, juttelemaan yhtä ja\ntoista syksy-illan ikävyydessä, ja sen lisäksi on minulla pyyntö, johon\net kieltäen vastanne\".\n\nTäällä ystävänsä parissa nyt sai patroni illan kuluessa takaisin\niloisen mielensä, varsinkin kun hän täällä tapasi kaksi miestä, joista\nhän oli kuullut Björkin ennen paljon puhuvan. Kaikki olivat he\nyhdenikäisiä ja samaa mielialaa. Rother tunsi heti, että hän hyvästi\nviihtyi heidän seurassaan.\n\nKauppa-asioista puhuttiin paljon, ja ukko Rother osasi näihin puheisin\nottaa osaa, kun hän oli vanha kauppias. Hyviä sikaareja poltettiin,\nhyviä viiniä juotiin. Kokkapuheita ja vanhoja juttuja kerrottiin, ja\nniille oli Katajalahden herra aina ensimäinen nauramaan.\n\n\"Kuules, veli Rother!\" -- sanoi vihdoin kauppias Björk. \"Olenko\npettynyt, kun olen uskaltanut luottaa sinuun, niinkuin vanhaan toveriin\nainakin. Sinä olet vetäynyt pois asioista, mutta minä elän niissä\nvielä. Minä olen nyt aikeissa rakentaa suurenlaisen rautatehtaan. Se\nkannattaa, se asia; minä olen tarkoin laskenut sen. Ja kuta pikemmin\nsaan tehtaani valmiiksi, sitä paremmin se kannattaa; se tuottaa\nvähintäin 25 prosenttia jo ensi vuonna. Mutta kun minun rahani ovat\nkiini muissa asioissa, olen aikonut ottaa suuremman lainan, ja tässä\npyydän sinun olemaan minulle avullisena\".\n\n\"Takauksessako?\" kysyi ukko Rother, ja hänen naamansa piteni. \"Älä\npahaksu veli, etten mielelläni mihinkään enää sitoudu. Minä tiedän\ntuloni ja menoni, ja jos jotakin sattuisi, joka...\"\n\n\"Veli!\" keskeytti häntä Björk. \"En tahdo sinua vietellä; voin kyllä\ntäältäkin tarvittavat takaukset saada. Jos pelkäät...\"\n\n\"En, en pelkää, mutta...\"\n\n\"Mutta pelkäät kumminkin. No, en siihen sano mitään. Sult ja Kåhrström\novat minulla jo takausmiehinä; kolmas nimi vielä olisi tarpeesen,\nnimeksi vaan. Ja kolmanneksi uskalsin pyytää sinua\".\n\nRother, joka näki ilvehymyn toisten huulilla, ei tiennyt minne katsoa,\nmitä vastata. Hän häpesi, sillä olihan Björk varakas ja rikas mies,\njonka puolesta varmaankaan Sult ja Kåhrström eivät olisi menneet\ntakaukseen, elleivät häntä semmoiseksi olisi tienneet. Päästäksensä\ntästä pulasta kysyi Rother summan suuruutta, kuinka pitkäksi ajaksi\nlaina oli otettava ja keneltä, sekä millä ehdoilla ja muuta semmoista.\n\n\"Ellet tahdo nimeäsi kirjoittaa, niin on turha vaiva tätä sinulle\nkertoa. Miten luulette, hyvät herrat, että ystäväni Rother olisi minua\nkohdellut, jos köyhänä ja kurjana olisin hänen apuansa pyytänyt, kun\nhän nyt, kun olen 400,000 ruplan omistaja, kieltää minulta nimensä,\njoka tietysti velkakirjassa olisi oleva ainoastaan kyltti, ilman mitään\nmerkitystä?\"\n\n\"400,000 ruplan omistaja!\" kertoi Rother itsekseen. \"No, no, veli!\"\npuhui hän kovaa, \"enhän ole vielä mitään vastannut. Sanoin vaan,\netten ole tahtonut mihinkään asiaan ryhtyä, sittenkun erosin\nkauppatoimistani. Mutta ei sääntöä poikkeuksitta. Älä kummeksi, että\nvanha mies, joka asioista on vieraantunut, miettii ensin. Sinun\nkysymyksesi tuli niin äkkipikaa\".\n\n\"En minä tiennyt, että 50,000 ruplan asiassa suuria mietintöaikoja\ntarvittaisiin\", vastasi Björk. \"Mutta sinulla on oikein. Minä\narvostelin sinua vielä kauppamiehenä; sillä en muistanut, että sinä nyt\nolet rikas rusthollari\".\n\n\"Eikö mietintöaikaa 50,000 ruplan asiassa!\" huusi Rother hämmästyen...\n\n\"Ei, kun en muuta pyydä kuin nimeäsi nimeksi vaan\".\n\nRother kulki pari kertaa lattian poikki. Mitä hän näinä minuuttina\najatteli, on vaikea sanoa. Nähtävästi oli hänen povessansa kova sota;\nja vaikea on tietää, eikö kiellon puoli olisi voittanut, ellei Björk\nolisi Sultin kanssa puhuen sanonut, että laina viimeistäänkin 3 vuoden\nkuluessa olisi maksettu, ja ellei Sult olisi sanonut: \"Luuletko, että\nminä olisin siihen nimeäni pannut, ellen tuntisi asioitasi melkein\nparemmin kuin ne itse tunnet\".\n\nNe sanat saivat Rotherin päättämään. \"Minä joudun häpeän alaiseksi\" --\najatteli hän -- \"jos kiellän. Veli Björk\" -- sanoi hän kääntyen häneen\npäin. \"Minä ajattelin vaan asiaa, enkä ollenkaan kuka se oli, joka\nnimeäni pyytää. Ole varma siitä, että jos heti olisin tuota ajatellut,\nolisi jo nimeni kuivunut paperilla... Onko sinulla paperi käsillä\ntäällä?\"\n\n\"Oi!\" vastasi Björk. \"Siitä tunnen entisen ystäväni. Mutta, niinkuin\nsanoin, korkeintaan kolmen vuoden kuluttua saat nimesi takaisin, ja\nsaat silloin nähdä, että se oli annettu nimeksi vaan. Mutta onko\nsinulla sinetti muassasi?\"\n\n\"Semmoinen minulla aina on\" -- ja ukko Rother näytti kantasormustaan,\njonka kannassa oli hänen nimensä ensimäiset kirjaimet.\n\nMuutaman minuutin kuluttua oli pöydällä velkakirja, jonka viimeiset\nrivit kuuluivat näin:\n\n    _Yllä seisovan summan, 50,000 ruplan, takaisin maksamisesta\n    ynnä koron kanssa, 5 sadalta vuosittain, menevät allekirjoittaneet\n    yhteiseen takaukseen niinkuin olisi velka heidän omansa, yksi\n    kaikkein ja kaikki yhden edestä, joka vakuutetaan. Helsinki, 17 p.\n    Marraskuuta 18--.\n\n            Evert Sult.                    Anders Kåhrström.\n    Kauppias ja tehtaan isäntä.         Kauppias ja tehtaan isäntä.\n            (Sinetti).                         (Sinetti).\n\n                          Vilhelm Rother.\n                    Kauppias ja maanomistaja.\n                            (Sinetti)._\n\n\"Oikein on!\" sanoi Björk silmäillen velkakirjaa. \"Kiitoksia nyt! Juotte\nkaiketi minun uuden tehtaani menestykseksi!\"\n\nSe malja juotiin pohjaan saakka.\n\nTämä takausasia oli keskeyttänyt ukkojen hauskat keskustelut. Björk\npani talteensa velkakirjan, ja koko asia jäi sillä unohdukseen; sillä\nsitten ei enää sanaakaan puhuttu siitä. Vanhanaikuisia juttuja tuli\ntaasen esille, ja monen semmoisenkin malja, joka jo kauan sitten oli\nkuollut, juotiin nyt.\n\nUkko Rother, joka alussa, kun hän nyt tiesi nimensä olevan tuossa\ntalteen pannussa velkakirjassa, ei niin ilomielin nauranut kuin äsken,\nsai illan kuluessa vähitellen takaisin entisen hupaisuutensa, eikä\naikaakaan, niin oli hänkin unhottanut koko takauksen. Hän otti osaa\nesiteltyihin maljoihin, sama hänelle tunsiko niitä, joille maljat\nesiteltiin, vai ei. Hänkin kertoi lystillisiä juttuja ja oli ensimäinen\nniille nauramaan.\n\nIlta kului. Herkullinen illallinen syötiin, ja ruokapöydässä jatkettiin\nentistä puhetta sekä juominkia. Mutta miten olikaan, rupesi ukko\nRotheria, joka, kuten tiedämme, oli jotenkin unelias, uni painamaan. Se\nnäkyi selvästi siitä, että hän tuon tuostakin suuresti haukotteli ja\nettei nauru enää kaikunut niin raittiina kuin äsken. Vihdoin katsahti\nhän kelloaan, ja kun hän havaitsi puoliyön jo kuluneeksi, koetti hän\nnousta. Mutta huomasipa silloin, että uni painoi jotenkin raskaasti;\nsillä nousemisesta ei tahtonut tulla mitään. Mutta koska toisillekin\noli nouseminen yhtä vaivaloista, niin saanemme arvata, että tähän oli\nsyitä toisiakin, ei ainoastaan uni.\n\nKun Björk kuuli, että Rother oli lähdön puuhassa, avasi hän vielä yhden\npullon.\n\n\"Vielä malja!\" -- sanoi hän. \"Sitten en enää tahdo teidän lähtöänne\nviivyttää. Minä olenkin käskenyt varustaa vaununi, jotka teidät vievät\nkunkin kotiinne. Vielä malja, sanon, ystäväni Rotherin malja! Vanha\ntoverisuus ei ole hänessä sammunut, sen on hän tänään näyttänyt.\nEläköön Rother, eläköön todellinen ystävyys!\"\n\nUkko Rother oli liikutettu. \"Minä kiitän sinua!\" -- vastasi hän.\n\"Vahinko vaan, etten saattanut sitä tärkeämmässä kohdassa näyttää kuin\ntällaisessa vähäpätöisessä. Eläköön isäntämme!\"\n\nMalja, joka nyt juotiin, sekä puhe oli kokonansa väsyttänyt Rotherin,\njoka ei vuosikausiin ollut näin kauan valvonut. Hän vaipui jälleen\ntuolilleen ja puoleksi uneksien kuuli hän vähän ajan takaa Björkin\nsanovan, että vaunut odottavat, milloin vaan herroja haluttaa lähteä.\nTämän puheen ymmärsi Rother, ja entistä vaivaloisemmasti hän nousi;\nentistä ystävällisemmästi sanoi hän unen horroksissa jäähyväiset\nvanhalle toverilleen ja kulki varovasti sitten Sultin ja Kåhrströmin\nkanssa vaunuihin.\n\nPehmeälle istuimelle vaipui ukko Rother. Puoliunissansa kuuli hän\nSultin ja Kåhrströmin lausuvan ajomiehelle, mihin hänen tuli ajaa. Hän\nitse ei virkannut mitään; hän istui hyvästi, niin hyvästi, että tuskin\nolivat vaunut lähteneet liikkeelle, niin hän jo nukkui sikeässä unessa,\njosta nyt ei herättänyt häntä kolina kadullakaan.\n\nHän oli jättänyt Björkin luo nimensä, mutta nimeksi vaan.\n\n\n\nVI.\n\nIhmeellinen asia, joka saa Rotherin herrasväen tuota pikaa lähtemään\nHelsingistä.\n\n\nIllan, jonka patroni Rother vietti ystävänsä Björkin luona, viettivät\nmuut Rotherin perheen jäsenet kotona. Vilhelmi siellä luki Tegnérin\nAksel ja Maria nimisen runoelman, jonka rouva hyvin tunsi, mutta jota\nAnna ei ollut kuullut. Siellä sitten puhuttiin siitä, ja Vilhelmi osasi\ntehdä illan hupaiseksi kertomalla kertomuksia siitä aikakaudesta, josta\nTegnérin runoelman aihe oli otettu. Vilhelmi oli onnellinen, kun hän\nnäki, miten mielellänsä Anna kuunteli hänen kertomuksiaan. Vilhelmi\ntyytyi vähään, sillä hän nyt hyvin huomasi, että Annassa vallitsi\nainoastaan ystävyyttä häntä kohtaan, mutta hän tiesi myöskin, että\nAnnan sydän oli vapaa rakkaudesta, ja sen rakkauden toivoi hän viimein\nvoittavansa. Anna näki ja havaitsi aina, että Vilhelmi oli hänen\nritarinsa, joka täytti kaikki hänen toiveensa. Mutta Annasta ei ollut\nsiinä mitään kummaa. \"Kiitoksia, rakas Vilhelmi!\" oli Annalla usein\ntapana sanoa, mutta sana _rakas_ oli tässä sana vaan; se tunne,\njoka sanassa asui, ei löytänyt vastinetta Annan sydämessä, vaikka se\nkauniilta soi Vilhelmin korvissa ja aina sai Vilhelmin sydämen\ntykyttämään.\n\nVille ja Antero olivat innostuneet kertomuksesta, jonka Vilhelmi oli\nlukenut. Etenkin oli tuo Tegnérin viehättävä runoelma vaikuttanut\nAnteroon, ja kun Vilhelmi oli lopettanut, huusi hän: \"Se mahtaa olla\nTegnérin paras teos, sillä mielestäni ei vedä hänen runoelmansa\nFrithiofista vertoja tälle\".\n\nRouva hymyili. \"Tegnérin runoelma on kaunis\" -- sanoi hän -- \"mutta\nluuletko, että sille maailmassa löytyy mitään vastaavata?\"\n\n\"Varmaankin useasti\" -- vastasi Vilhelmi.\n\n\"Ainakin käy usein toteen, mitä Aksel epäilyksessään naisista lausuu\"\n-- väitti Ville. \"Ensimäinen ajatus, mikä Lokella oli, oli valhe, ja\nneidon muodossa hän sen lähetti miesten luo... Mustin valhe on se, joka\nenkelin pukuun oli puetettu\".\n\n\"Minä en ole tiennyt, että Ville jo maailmassa on niin paljon kokenut\"\n-- sanoi Anna hymyillen.\n\n\"Katso vaan, sisar kultani!\" -- vastasi Ville -- \"ettet itse näytä\ntoteen tätä Akselin lausetta\".\n\nNäin jutteli rouva ja nuoret, ja ilta kului heidän jutellessaan.\n\nVilhelmi olisi tahtonut vielä lukea heille Oelenschlägerin runoelman\n\"Aksel ja Valborg\", mutta rouvan mielestä oli se toistaiseksi\njätettävä, sillä pian olisi Rother kotona.\n\n\"Tuleekin paljoksi kaksi niin kaunista runoelmaa samana iltana\" --\nmyönsi Vilhelmi.\n\nVilhelmi parka! Hän valitsi lukeakseen juuri sellaisia runoelmia, missä\ntodellista rakkautta kuvataan. Emme tarvitse sanoa, että mitä hän luki,\nsen hän luki Annan tähden.\n\n\"Mutta missä, Jumalan nimessä, viipyy isä?\" sanoi rouva äkkiä, kun\nkello löi 12. \"Hänellä on mahtanut olla hupainen ilta, sillä muuten ei\nhän untansa unohtaisi\".\n\nAina siitä ajasta, jolloin rouva ja patroni olivat muuttaneet\nkaupungista Katajalahdelle, ei ollut tapahtunut, että ukko olisi ilman\nrouvaansa viipynyt ulkona näin kauan. Ei kummaa siis, että rouva, joka\nvarsin hyvin tunsi kaikki miehensä tavat, rupesi pelkäämään hänen\nviipymistään ja aina yhä enemmän, kuta enemmän aikaa kului häntä\nkuulumatta. Pojat eivät olleet millänsäkään, eikä Annakaan; mutta kun\naikaa yhä kului eikä patronia näkynyt, ei kuulunut, rupesivat hekin\nmiettimään, mikä saattaisi olla syynä hänen viipymiseensä. Kello löi 1,\nlöi 2, löi 3, eikä patronia kuulunut.\n\n\"Joku onnettomuus on varmaankin hänelle tapahtunut\" -- valitti rouva.\n\"Mene, Vilhelmi kulta, tiedustelemaan!\" Ja levotonna, pelkääväisenä\nkulki nyt rouva edestakaisin lattialla.\n\nNuoret eivät olleet tahtoneet mennä levolle ennen ukon tuloa. He\nodottivat, mutta yhtä nopeasti ja iloisesti kuin olivat hetket\npuoliyöhön asti kuluneet, yhtä hitaasti ja ilotta kuluivat ne nyt. Joku\nvahinko oli ukolle tapahtunut, niin päätteli Vilhelmikin nyt; sillä\neihän setä viipynyt hänen kandidaattipidoissansakaan kahteentoista,\nvaikka ei suvainnut kenenkään pidoista hänen kanssansa lähtevän. Kun\nVilhelmi sai rouvan käskyn, oli hän heti valmis lähtemään.\n\nPimeä oli yö. Vettä satoi taivaan täydeltä. Ei ainoatakaan ihmistä\nkadulla näkynyt. Vilhelmi ja Antero, joka häntä seurasi, kiiruhtivat\nBjörkin luo. Mutta kun he sinne tulivat, huomasivat he kaikkein jo\nlevolla olevan, josta syystä he seisahtuivat vähän miettimään mitä\ntehdä.\n\n\"Mennään pihaan, jos portti on auki\" -- sanoi Antero.\n\nPortti olikin auki. Kun ajomies vaunuineen oli tullut takaisin, ei hän\nollut huolinut sitä panna kiini. Mutta kun he kartanon puoleltakin\nakkunoita katselivat, huomasivat he, että kaikki talossa olivat levolle\nlaskeuneet.\n\n\"Mitä nyt teemme!\" -- kysyi Antero. \"Jos olisi jotakin isälle täällä\ntapahtunut, niin olisi kumminkin joku akkuna valaistu. Eikö kävisi\nsinun meneminen nuoren Björkin luo? Kentiesi tietäisi hän jotakin\".\n\nVilhelmi oli itse tätä ajatellut. \"Mutta miten päästä nuoren\nylioppilaan kamariin herättämättä muita, jotka huoneissa nukkuivat? Jos\nuskaltaisin heittää hänen kamarinsa akkunaan pienellä kivellä ... mutta\nmitkä näistä akkunoista kuuluvat hänen kamariinsa? Pimeässä en sitä\nerota, ja tuskinpa sitä päivänvalossakaan varmasti osaisin sanoa\".\n\nNäin olivat Vilhelmi ja Antero kahdella päällä mitä tehdä, kun äkkiä\nhuomasivat kaksi olentoa astuvan kartanolle. Kaikeksi onneksi oli\ntoinen näistä juuri se, jonka luo he olivat halunneet päästä. Vilhelmi\ntunsi äänestä nuoren Björkin.\n\n\"Kun nyt vaan en olisi pudottanut avaintani! Perhana, kun sataa!\nMutta... Keitä täällä on?\" huusi nuori Björk, kun hän Vilhelmin ja\nAnteron huomasi.\n\n\"Käy varoin! Luultavasti rosvoja\" -- kuuli Vilhelmi Björkin toverin\nlausuvan.\n\n\"Älkää peljätkö, Björk ja Löf! Tuttuja ollaan\" -- sanoi Vilhelmi ja\nastui esiin.\n\n\"No niin, aivan oikein! Lempo vie! Vilhelmi Rother ja ... kukas toinen?\nAh, serkkusi! No terveeksi! Käykää ylös minun kamariini! Mitä hittoa te\nnyt kulussa olette? Ette seurahuoneella olleet, sen kyllä huomasin\".\n\n\"Kullakin on salaisuutensa ja semmenkin Vilhelmi Rotherilla\" -- pisti\nsiihen Löf -- \"sillä hänestäpä ei ole niin milloinkaan kuulunut mitään,\njoka ei päivän valoa sietäisi\".\n\nPilkka ilmaantui Löfin sanoissa. Vilhelmi kyllä älysi sen.\n\n\"Oikein sanot!\" -- vastasi hän --. \"Ja olisipa hyvä, jos loistaisi\nnytkin päivän valo. Björk, tiedätkö, onko setäni vielä teillä? Hän ei\nole kotiin tullut. Me pelkäämme hänen joutuneen vahinkoon?\"\n\n\"Setäsi, meillä! Enpä tiedä hänestä mitään. Lähdin jo eilen aikaisin\npäivällä ulos, ja silloin ei ainakaan häntä meillä näkynyt. Mutta\nkäydään sisälle; minä olen kuten vedestä vedetty\".\n\nTämän oli nuori Björk tuskin saanut sanotuksi, kun kaikki kääntyivät\nulkohuoneisin päin. \"Mitä lempoa! Kuka siellä?\" huusi Löf. --\n\"Sielläkin on joku tahi joitakuita\".\n\nTallista päin kuului kolinaa ja melskettä. Ovelle kolkutettiin kovasti.\n\n\"Pelkäänpä, että luulossasi on perää, Löf\" -- sanoi Björk -- \"Kun ei\nvaan siellä olisi varkaita\".\n\n\"Onko siellä ihmisiä? Avatkaa ovi!\" -- kuulivat nuorukaiset jonkun\ntallista huutavan.\n\nNuorukaiset kulkivat kiireesti sinnepäin, mistä ääni kuului. Löf\nesitti, että olisi ehkä paras käydä kutsumassa poliisia avuksi; mutta\nsitä pani vastaan Björk, joka oli urhoollisempi. \"Onhan meitä neljä\",\nsanoi hän.\n\n\"Ääni ei tule tallista. Liiterissä on huutaja\", lausui Björk, ja\nliiterin luo kulkivat nuorukaiset nopeasti.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi Löf.\n\n\"Kuka! Minä se olen, te tolvanat! Ettekö kuule, että minä se olen!\"\n\n\"Kuka minä?\" kysyi Björk.\n\n\"Jumala nähköön!\" huusi Antero ihmetellen. \"Se on isäni ääni. Miten,\nherran tähden, on hän sinne joutunut?\"\n\n\"Kukako olen?\" huusi hän liiteristä. \"Minä, minä olen! Minä olen\npatroni Rother! No, avatkaa pian ovi! Missä hiidessä minä olen?\"\n\nNuorukaiset seisoivat liikkumatta, kuten paikalle istutetut; niin oli\nkummastus saanut vallan heissä.\n\n\"Patroni Rother!\" huusi vihdoin Löf. -- \"Miten te sinne olette\njoutunut? Mitä te siellä teette, patroni?\"\n\n\"Avaa ovi, lurjus, kuka oletkin, äläkä siellä käytä kieltäsi! Minä\npalellun täällä\".\n\nVilhelmi oli kohta rientänyt oven luo avataksensa sitä. \"Ovi on\nlukossa, setä; odottakaa, kunnes saadaan avain!\"\n\n\"Vilhelmi! Sinäkö siellä olet! Laita että pian pääsen täältä pois!\nMissä hiidessä minä olen?\"\n\n\"Te olette, setä, kauppias Björkin vaunuliiterissä\".\n\n\"Vaunuliiterissä! Ah, nyt selkenee muistini! Se lurjus, se lemmon\najomies on minun jättänyt vaunuihin ja lukinnut oven. No, etkö voi sitä\npirstaksi lyödä? Keitä siellä on toisia? Kuka siellä nauraa? Lempo\nteidät korjaa, kun täältä pääsen\".\n\n\"Pääsemisenne ei ole niin helppo kuin sinne jäämisenne, herra patroni!\nLuukas, ajomies, ei ole kotona, ja avaimen on hän luultavasti vienyt\nmukanansa, koska sitä ei ole missään\" -- vastasi nuori Björk, joka oli\nkäynyt ajomiestä hakemassa.\n\nLöf ei voinut nauruansa hillitä. \"Suokaa anteeksi, herra patroni!\"\nrukoili hän. \"Jos tilaanne mietitte, niin ette voi itsekään nauramatta\nolla\".\n\nMutta patronin ei tehnyt mieli nauraa. Päin vastoin suuttui hän nyt.\n\"Vilhelmi, oletko riivattu, poika, kun et minua päästä täältä?\"\n\n\"Odottakaa, isä!\" -- lepytteli Antero.\n\n\"Sinäkin siellä, Antero!\" huusi ukko, joka tunsi poikansa äänen.\n\n\"Mitä, Jumalan tähden, teemme?\" kysyi Vilhelmi. \"Ovi on luja, sitä ei\nvoi saada rikotuksi, ja mies, jolla avain on, on poikessa\".\n\n\"Lyö se pirstaksi, olen minä sanonut!\" huusi patroni.\n\n\"Oletteko yksin, herra patroni!\" -- kysyi Löf.\n\n\"Kuka perhana olisi minua tänne seurannut, tolvana?\" ärjäsi patroni ja\nkoetti voimainsa takaa puskea oveen.\n\nSe yritys oli turha, niinkuin edellisetkin.\n\n\"Koetetaan eikö olisi mahdollista saada ovi saranoilta pois\" -- esitti\nVilhelmi --. \"Ovessa on kissanreikä. Jos saataisiin kanki, ehkä\nonnistuisimme\".\n\n\"Niin, koettakaa, koettakaa!\" -- rukoili patroni.\n\n\"Keitä siellä kartanolla on?\" -- kuului samalla ääni taempaa.\n\nEräs vahtimestari, joka asui viereisessä talossa ja jonka huone oli\nihan seinitysten liiterin vieressä, oli kuullut kolinan ja huudot ja\navasi ikkunansa Björkin kartanolle päin, kuullakseen mitä naapurissa\ntapahtui. \"Keitä siellä kartanolla on?\" kysyi hän.\n\n\"Sanokaa, jos tiedätte neuvoa!\" --- vastasi Löf. \"Patroni Rother on\nluultavasti nukkunut vaunuihin ja ajomies on siitä tietämättä salvannut\nhänen kauppias Björkin liiteriin\".\n\n\"No, herättäkää ajomies ja kysykää avainta!\" -- vastasi vahtimestari.\n\n\"Mutta ajomies on hiidessä, hän ei ole kotona\" -- huusi nuori Björk.\n\n\"Se on tosi. Luukas meni illalla tai oikeammin yöllä, kun oli vienyt\nkotiin kauppias Björkin vieraat, nimipäiviä viettämään. Sen kuulin\nhänen sanovan. -- Odottakaa aamuun, kunnes hän tulee kotiin!\"\n\n\"Minäkään en parempaa neuvoa tiedä\" -- sanoi Löf toisella äänellä.\n\n\"Siis pitää minun uudestaan kiivetä ylös vaunuihin\": -- lausui patroni\nepätoivoisesti. \"Kuinka pitkältä on vielä aamuun, Vilhelmi?\"\n\n\"Kello lyö kohta 4\" -- vastasi Vilhelmi. -- \"Mene kotiin, Antero!\" --\njatkoi hän -- \"ja puhu tädille, mitä on tapahtunut, jotta hän ei\npelkää\".\n\n\"Älkää jättäkö minua!\" -- rukoili patroni. \"Hullu, hullu se, joka\nHelsinkiin tulee! Jos olisi minulla sikaarikaan!\"\n\n\"Sen voin minä teille hankkia\" -- sanoi Löf. \"Anna tänne kamarisi\navain, Björk; kamarissa kait niitä on\".\n\nKissanreijästä tarjottiin patronille sikaareita, ja kun hän tunsi savun\nsuussansa, niin kärsi hän filosoofin tavalla kärsittävänsä. Vilhelmi\ntosin koetti, kuten oli esittänyt, saada ovea saranoilta, mutta senkin\nyrityksen huomasi hän pian turhaksi. Hän oli esittänyt, että\nhaettaisiin kirves ja hakattaisiin ovi palasiksi; mutta hänen täytyi\nmyöntää, että ennenkuin saataisiin kirves ja ovi sillä olisi rikki\nsaatu, olisi jo aamukin tullut. -- \"Parempi on\", arveli hän, \"että\nlähetämme jonkun sepän luo, joka voi vääntää auki lukon\".\n\n\"Se käy päinsä\" -- sanoi vahtimestari, joka nyt oli pukenut yllensä ja\ntullut naapurinsa kartanolle. \"Ihan tässä likisyydessä asuu seppä, ja\nminä käyn häntä kutsumaan\".\n\n\"Tee niin!\" huusivat kaikki, ja liiteristäkin kuului sointuva: \"tee\nniin!\"\n\nKuluipa jotenkin pitkä aika, ennenkuin seppä saapui. Mutta kun tämä\nviimein tuli, niin olipa patronikin pelastettu.\n\nVahtimestari ja Vilhelmi sekä seppä seisoivat yhdellä puolella ovea,\nnuori Björk, Löf, Ville ja Antero, -- jotka molemmat viimeksi mainitut\nolivat kiiruhtaneet isänsä vankihuoneen luo, kun oli Antero kotona\nsaanut uutisen kerrotuksi, -- toisella puolella, kun patroni astui\nulos. Ukko parka ei puhunut muuta kuin: \"Nyt kotiin, pojat!\" ja lähti\naika kiireesti astumaan.\n\nTämä tapaus tuli pian tunnetuksi kaupungissa ja antoi runsaita aiheita\nnauruun. Kun kauppias Björk aamulla sai kuulla, mikä hänen ystäväänsä\noli kohdannut, läksi hän kiireesti tämän luo muka sääliänsä\nilmoittamaan. Hän tapasi Rotherin herrasväen lähtöpuuhissa.\n\n\"Sitä sanon tuhmaksi, joka viipyy hetkeäkään enää Helsingissä tällaisen\ntapauksen perästä\", sanoi Rother. Ja vaikka laiskuus häntä suuresti\nvaivasi, oli hän nyt kumminkin rouvallensa apuna, kun tämä\nmatkalaukkuihin vaatteita lateli.\n\nBjörk oli tavannut ajomiehen, ja hän tiesi kertoa syyn patronin\nonnettomuuteen. Ajomies oli jo kotonansa alkanut viettää nimipäiväänsä\neikä ollut ensinkään katsonut, keitä vaunuihin astui. Seurahuoneen\nedustalla oli hän pysähtänyt. Sult ja Kåhrström olivat siellä astuneet\npois, ja kun ajomies ei mitään kuullut vaunuista, oli hän luullut ne\ntyhjiksi ja vienyt ne ynnä nukkuvan patronin vaunuliiteriin, jonka\njälkeen hän oli kiiruhtanut kaupungille tovereinsa luo, vieden liiterin\navaimen mukanaan.\n\nMutta patroni ei tahtonut kuulla sanaakaan koko asiasta. Hän oli\nnähtävästi häpeissänsä. Hän yhä vaan lähtöä kiirehti. Rouva kyllä\nkoetti kaikkia saadaksensa patronia pitämään tuota tapausta\nhullunkurisena naurun asiana; mutta kaikki rouvan yritykset olivat\nturhat, ja nyt lyömättä nyrkkiänsä pöytään sai patroni tahtonsa\ntäytetyksi. Kun rouva huomasi, miltä kannalta hänen miehensä asiaa\nkatseli, ei hän enää kiireistä lähtöä vastustanut.\n\nPatronin viimeinen onnettomuus oli ollut naurettavan hullunkurinen.\nVille tuon tuostakin purskahti nauruun, kun hän sitä ajatteli. Ukko sen\nhyvin huomasi, mutta -- hän ei sanonut mitään. Oli hyvin huomattava,\nettä jos tällainen seikka olisi tapahtunut jollekin toiselle, olisi\npatroni ollut valmis kurkkunsa täydeltä sillä nauramaan; mutta nyt, kun\noli onnettomuus tavannut häntä itseään, -- se oli jotakin ihan toista.\n\nAinoa Helsingissä olevista Katajalahden asukkaista, joka ei, ei\nainakaan näin äkkipikaa, olisi tahtonut lähteä, oli Anna. Hän viihtyi\nHelsingissä, eikä hän tätä salannut, vaikka kuulikin äitinsä usein\nsanovan: \"Se on isän tahto; isä tahtoo niin!\"\n\nVilhelmi oli pahoillansa siitä onnettomuudesta, joka setää oli\nkohdannut -- ja niin pahoillansa, ettei hän ollenkaan nähnyt asiassa\nmitään naurettavaa. Olihan ukko Rother hänen setänsä ja Annan isä. Ja\nsen lisäksi oli irvihammas Löf sattunut näkemään koko tapauksen. Ja\nLöfiä kohtaan ei ollut Vilhelmin ystävyys lisääntynyt. Vilhelmi oli\nollut Annan seurassa niin onnellinen, kuin nuorukainen hänen tilassaan\nsaattaa olla. Hän oli isoimmat osat päivistä oleskellut Annan parissa,\nmutta mitään erittäin tärkeää ei ollut Vilhelmi saanut Annan kanssa\npuhua -- tahi hän olisi kyllä saanut, siitä ei häntä kukaan estänyt,\nmutta mitään merkillisempää ei ollut tullut puhutuksi. Ja nyt oli Anna\nvalmis lähtemään! Vilhelmi oli toivonut saavansa olla hänen kanssansa\nyksissä vielä joitakuita viikkoja; tämä toivo raukesi nyt tyhjään.\n\nKun oli päivällinen syöty, olivat vieraat valmiit lähtemään. Vilhelmi\ntunsi, että hänellä nyt olisi ollut paljon sanomista Annalle, mutta\nkaikki se jäi nyt sanomatta. Ukko Rother oli, kun oli lähdön aika ihan\nlikellä, vähän leppynyt, ja merkkinä siitä oli se, että ukko itse puhui\nonnettomuudestaan. Vilhelmi uskalsi toivoa, että koko lähtö\nlykättäisiin ainakin joitakuita päiviä eteenpäin; mutta kun hän tämän\ntoivonsa lausui, vastasi ukko:\n\n\"Sen sanon minä! En ikinä enää tule Helsinkiin, ja tuskinpa soisin\npahimmalle vihamiehellenikään semmoista rasitusta kuin minulla täällä\non ollut. Ei! Katajalahti! Kas se on toista kuin tämä riivattu kylä,\nmissä yöt tehdään päiviksi, päivät öiksi, ja missä ihmiset saavat\nmakuusijansa vaunuissa\". -- Takauksesta, johon hän oli Björkin luona\nsitoutunut, ei hän puhunut mitään. Ei ole tiettyä, muistiko ukko koko\nasiaa nyt.\n\nVaunut seisoivat pihalla. Hevoset olivat valjastetut. Lähtevä\nherrasväki oli valmiina vaunuihin astumaan. Ihan juuri silloin tuli\nkartanolle Löf ja hänen kanssansa pari nuorta toveria. Ukko Rotherin\nlähtö oli Vilhelmin ja veljeksien kumppaleille tullut tiedoksi, ja Löf\noli houkutellut muutamia kanssansa \"katsomaan tuota päivän urosta\".\n\nKun Löf patronin näki, nosti hän lakkiansa ja tervehti syvällä\nkumarruksella ja sitten vielä syvemmällä Annaa, kun hän hänen näki.\nHänellä oli muka asiana käydä Vilhelmiä tervehtimässä, ja hän oli näin\nmuka sattumalta tullut katsomaan herrasväen lähtöä. Kun hän näki\nVilhelmin puuhailevan matkatavaroita järjestelemässä, seisahtui hän\npihalle. Ukko Rother vastasi hänen tervehdykseensä myöskin lakkia\nnostamalla. Eikäpä tainnut hän Löfiä tuntea siksi, joka aamulla oli\nhänelle sikaareja tarjonnut. Annakin vastasi Löfin tervehdykseen,\nja surullisilla silmäyksillä katseli hän häntä. Näistä hänen\nsilmäyksistään luki Löf ajatuksen: \"En minä tahtoisi lähteä Helsingistä\nvielä\".\n\nPikaisesti sanoi ukko Rother jäähyväiset Vilhelmille ja pojilleen,\njoita rouva hellästi syleili ja suuteli. Vilhelmi puristi hellästi\nAnnan kättä; mitään hellempää hyvästijättöä ei myöntänyt aika. Mutta\nVilhelmin mielestä vastasi Anna hänen jäähyväisiinsä jotenkin kylmästi.\nAnnan silmät olivat, kun hän vaunuihin astui, kääntyneet Löfiin. Oliko\nse sattumus vaan?\n\n\"Vielä ei ole Vilhelmi voittanut\" -- ajatteli Löf.\n\nKohta sen jälkeen lähtivät vaunut, joissa patroni nyt vapaasti\nhengitti.\n\n\n\nVII.\n\nVilhelmin syntymäpäivä.\n\n\n\"Aika kuluu arvellessa, päivä päätä käännellessä\", sanoo sananlasku.\n\nKolme vuotta on kulunut niistä päivistä, joina näimme Helsingissä\npatroni Rotherin perheineen. -- Kolmessa vuodessa ennättää ihminen\npaljon ajatella ja useita kertoja päätänsä kääntää, jos sitä ainoana\ntyönään pitää. Mutta ennättääpä kolmessa vuodessa paljon tehdäkin, jos\nvasituiseen työhön ryhtyy. Kolmessa vuodessa muuttuu paljon; mutta\nkuluupa väliin ihmis-elämästä tämän verran vuosia niinkin, ettei niiden\nkuluessa mitään sanottavaa tapahdu; päivä toista seuraa, tuomatta\nmitään sanottavaa uutta mukanansa. Mutta josko vuosia väliin näin\nkuluukin, tuomatta mitään uutta muassansa, niin kypsyypä kumminkin\nniiden kuluessa jotakin uutta, joka sitten salaman nopeudella saa\naikaan muutoksia.\n\nPaljon oli Vilhelmi näiden kolmen vuoden kuluessa ajatellut; mutta hän\noli myöskin tehnyt paljon. Me tiedämme, mikä toivo hänessä eli ja mikä\nhäntä elähytti. Ajatuksissa oli hänellä aina Anna, ja Annan tähden teki\nhän työtä. Näin oli aika kulunut. Vilhelmin työ on hänelle palkan\nantanut. Vilhelmi on syntymäpäivänään suorittanut jumaluusopin\nkandidaattitutkinnon. Mutta toivo, joka Vilhelmiä on elähyttänyt, ei\nole toivoa etemmäksi päässyt; sillä Annan ja Vilhelmin väli on vielä\nsamalla kannalla kuin se oli kolme vuotta takaperin.\n\nUsein on Vilhelmi näiden vuosien kuluessa Annalle kirjoittanut, ja Anna\non aina väliin vastannut. Mutta semmoista mieltä, semmoista henkeä,\njoka huokuu rakastavan naisen kirjeissä, semmoista ei ole huokunut\nniistä kirjeistä, joita Vilhelmi Annalta on saanut. Kaikkiin, mitä\nVilhelmi rakkaudestaan on kirjoittanut, on Anna vastannut joko\nvaitiolemalla tahi kiertämällä niitä kysymyksiä, joita Vilhelmi on\ntehnyt. Mutta joka toivossa elää, se ei tahdo toivostaan luopua,\nniinkauan kuin rahtukaan löytyy, johon toivovainen voi nojata,\nsemmenkin jos toivon toteentumisesta riippuu niin paljon, kuin\nVilhelmin; sillä tästä hänen toivostaan riippui koko hänen\ntulevaisuutensa onni. Vilhelmi ei tahtonut tästä toivostaan luopua,\nvaikka hänellä Annan kirjeistä oli varsin vähän eläkettä toivolleen.\nHän sai tyytyä siihen, että Anna oli vapaa, että kenties se aika\ntulisi, jolloin Annan kylmyys sulaisi rakkaudeksi. -- Kirjeet, jotka\ntätä tällaista sisältivät, eivät tehneet Vilhelmiä onnelliseksi, sen\nymmärrämme. Mutta ne myöskään eivät sammuttaneet hänen toiveitaan.\nTodellinen rakkaus aina voittaa, oli Vilhelmillä tapana ajatella\nyksinäisyydessään. Miksi ei minun voittaisi? Vetäneehän rakkauteni\nväsymättömyys vihdoin Annan sydämen minun puoleeni, sillä nainenhan\nAnnakin on. Mutta toinen tunne Vilhelmissä nousi usein sotaan näitä\ntällaisia ajatuksia vastaan. Minä olen kerjäläinen, sanoi tämä tunne.\nMinä kerjään rakkautta. Jo ennenkuin Anna osasi aavistaakaan rakkautta,\nolin minä hänelle tuttu; nyt on hän siinä ijässä, jolloin naisen sydän\non avoinna vastaanottamaan rakkauden tunteita, mutta Annan sydän on\nollut suljettu, on ollut kylmä minua kohtaan. Hän voi vihdoin ruveta\nsäälimään minua ja säälistä liittäytyä minuun. Se oli tämä ajatus, joka\nnousi sotaan Vilhelmin rakkautta vastaan, ja se oli vähitellen saanut\nhänessä syntymään päätöksen, jonka hän pani toimeen, vaikka koko hänen\nolentonsa vapisi toivon ja pelon välillä.\n\nHän kirjoitti Annalle. Hän pyysi viimeistä vastausta. Hän avasi Annalle\nsydämensä; hän ei salannut mitään. Ja sitten kirjoitti hän: \"Minä olen\nväsynyt odottamaan. Minä _tahdon_ varmuutta. Jos sinä vielä\nkieltäen vastaat, niin se on tuomioni; minä sen semmoisena pidän. Siis\nole suora sanoissasi! Suostutko liittymään minuun? Kahdesta lauseesta\nvoit valita toisen: Suostun -- tai en suostu! Niissä on minun\ntulevaisuuteni onni tahi onnettomuus. Mutta ennenkuin näistä toisen\nvalitset, vastaa itseksesi kysymykseen: Rakastanko minä Vilhelmiä? Ja\nsen mukaan, miten sydämesi tähän kysymykseen vastaa, sen mukainen\nolkoon vastauksesi minulle! Nyt painukoon vaaka toiselle tahi toiselle\npuolelle! Ratkaisun aika on tullut\".\n\nNäin oli Vilhelmi kirjoittanut pari viikkoa ennen syntymäpäiväänsä. Nyt\nodotti hän tähän kirjeesensä vastausta, ja hän oli lujasti päättänyt\nkuolettaa rakkautensa sen mukaan kuin se hänelle oli mahdollista,\njos -- -- -- Hän vaaleni, kun hän itsekseen ajatteli tämän alkulauseen\nloppua.\n\nKun Vilhelmi oli filosofian kandidaattitutkintonsa suorittanut, oli hän\nkauan miettinyt miksi ruveta. Kaikki virkatiet olivat hänelle avoinna.\nJa kuten näimme, on hän valinnut papillisen ammatin. Mutta tavallinen\npappi on Annan mielestä halpa. Tämän ajatuksen oli Anna Vilhelmille\nlausunut, ja tämä lause oli vaikuttanut, että Vilhelmi oppineeksi\npapiksi pyrki.\n\nJoitakuita kertoja oli Vilhelmi näiden vuosien kuluessa tavannut Annan.\nJoitakuita kertoja oli hän käynyt Katajalahdella. Aina, kun hän sinne\nlähti, oli hän toivonut vihdoin viimeinkin Annan ylkänä palaavansa;\nmutta aina oli hän palannut alakuloisena, sillä samaa kuuli hän Annan\nsuusta Katajalahdella, minkä hän hänen kirjeistään sai lukea\nHelsingissä. Helsingissä oli hän enimmät ajat oleskellut, sillä siellä\noli hänellä vähäinen apulaisvirka hoidettavana. Ville ja Antero olivat\nhänellä yhä vielä asuinkumppalina. Ville oli aikeissa ruveta\nlakimieheksi, Antero luki filosofian kandidaattitutkintoa varten.\n\nNäin oli Vilhelmin asiat, kun hän 26 vuotisena suoritti jumaluusopin\nkandidaattitutkintonsa. Kirjettä Annalta, Annan päättävää vastausta\nodotti hän nyt. Pelon ja toivon välillä oli Vilhelmi syntymäpäivänään\nkäynyt yliopistoon, pelon ja toivon välillä oli hän tutkinnon\nsuoritettuaan sieltä palannut. Mitään tutkintopitoja, semmoisia,\njoita ukko Rother oli hänelle pitänyt, kun hän filosofian\nkandidaattitutkintonsa oli käynyt, ei hänellä nyt ollut aikeitakaan\npitää. Kaikki hänen vanhat kumppalinsa olivat hänestä vieraantuneet, ja\nenin osa niistä oli jo yliopistosta eronnut. Aksel Rönneqvist oli pian\nainoa, joka silloin tällöin kävi hänen luonansa.\n\nSyntymäpäivänsä ehtoopuolella istui Vilhelmi tapansa mukaan kotona.\nVille ja Antero olivat molemmat poissa. Ville kulki keräjillä, ja\nAntero oleskeli kotonansa Katajalahdella. Vilhelmi oli niin muodoin\nihan yksin. Synkät ajatukset asuivat Vilhelmissä. Tämä synkkämielisyys,\njoka jo kauan oli hänessä vallinnut, oli saanut hänen ihmisvihaajan\nkaltaiseksi, sillä se ei antanut hänelle hupaisuutta semmoisissakaan\ntilaisuuksissa, missä iloisia oli koossa. Kun Vilhelmi tuossa istui,\najatteli hän Annaa ja minkä vastauksen tämä oli hänelle antava. Jo\nolisi vastauksen pitänyt ehtiä. Kun Vilhelmi oli tutkintopuuhissaan\nollut, ei hän ollut huomannut, miten nopeasti päivät kuluivat; nyt\nmuisti hän, että jo pian kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun hän\nkirjeen Annalle lähetti. Näissä ajatuksissa istui hän, kun hänen\nystävänsä Rönneqvist astui hänen huoneesensa. Tämä oli ainoa Vilhelmin\nlukiokumppaleista, joka vielä oleskeli Helsingissä. Rönneqvist oli\nheittänyt lukemisen ja käynyt käytännöllisiin toimiin, ollen nyt\nalhainen virkamies pankissa. Ystävällisesti toivotti Rönneqvist onnea\nVilhelmille. joka hymyillen hänelle vastasi: \"Niin on; askele on\notettu, ja niin pian kuin täältä joudun, lähden Turkuun, papiksi\nvihkimistä varten\".\n\n\"Minä siis jään ihan yksin. Sinä olet viimeinen koulu- ja\nlukiokumppaleistani, joka täältä nyt lähtee. Kaikista meistä, jotka\nyhdessä nuoruudessamme olimme, on tullut miehiä\".\n\n\"Et ole vielä nähnyt kaikkien loppua, ja sitä ennen ei ole takaamista\"\n-- vastasi Vilhelmi.\n\n\"Aina sinä olet synkkämielinen\" -- vastasi ystävä. \"Totta on, että moni\nmeistä ei ole toteuttanut niitä toiveita, joita meistä lukiossa\nollessamme oli, mutta heittiöksi ei ole kukaan joutunut. Löfistäkään ei\ntullut muuta kuin tavallinen henkikirjoittaja. -- Kuules, oletko mitään\nkuullut hänestä. Eikö hän asu lähellä setäsi asuntoa, lähellä\nKatajalahtea?\"\n\n\"En ole hänestä mitään kuullut, sitten kun hän Katajalahden\nlikitienoihin muutti. Kolme kuukautta on nyt siitä. Tiedän vaan, että\nhän pari kertaa on käynyt setäni luona, joka häneen on ihastunut, kuten\nAntero viimeksi kirjoitti\".\n\n\"Että setäsi on häneen ihastunut, se ei minua kummastuta. Löf on niitä,\njotka voivat lumota ihmisiä, tarkkasilmäisempiäkin kuin setäsi on\".\n\n\"Ja kumminkin on hänessä jotakin ihan tyhjää. Hänen puheensa jonkun\najan miellyttää, mutta se jättää jälkeensä kuuliaan tyhjyyttä. Sinä\ntiedät, Akseli, etten koskaan ole voinut ystävän tunteilla kohdata\nLöfiä; saattaa siis olla, että minä puolueellisilla silmillä olen häntä\nkatsellut\".\n\n\"Minä en ole kuullut Löfillä olleen ainoatakaan todellista ystävää\" --\nvastasi Rönneqvist. \"Mutta siinä oli Löf omituinen, että hän itse osasi\nseuransa valita. Jos hän olisi tahtonut, olisi hän itseensä voinut\nsitoa kenen tahansa; mutta aina, kun hän oli jotakuta miellyttänyt,\ntyönsi hän jollakulla puheella tahi käytöksellä tyköään tämän. Sinä\nmuistat, kuinka ihastunut Antero Rother alussa oli häneen\".\n\n\"Ja olisi ehkä vielä, ellet sinä olisi häneen vaikuttanut\".\n\n\"Minäkö! En ensinkään! Siihen, että ystävyys Anteron ja Löfin välillä\nloppui, siihen olet sinä syypää, Vilhelmi! Tätä en sano soimatakseni\nsinua; päin vastoin. Sillä monessa nuoressa on Löf pahaa vaikuttanut\".\n\nVilhelmi nousi. \"Olkoon miten tahansa!\" -- sanoi hän. \"Löf on ainoa,\njota en voi kärsiä. Syytä siihen en ymmärrä, sillä mitään pahaa Löf ei\nole minulle tehnyt. Mutta aina on hän ilmestynyt tielleni silloin, kun\nen ensinkään olisi häntä sinne halunnut. Ja jos olen joskus iloinen,\nniin kun häntä muistan, katoo iloni, ja kummallista tyhjyyttä tuntuu\nsydämessäni. Syytä tuohon en ymmärrä, ja se minua sekä kummastuttaa\nettä huolestuttaa\".\n\n\"Älkäämme hänestä puhuko... Ah, sinä, joka näin yksinäisyydessä elät,\net tiedä, että Björk parka on kaupungissa. Hän oli suuri hulivili,\nmutta nyt saa hän siitä kärsiä\".\n\n\"Mitä! Onko hänelle tapahtunut mikään onnettomuus?\"\n\n\"Onnettomuus tahi onni, miksi sitä luettanee. Hän on saanut rukkaset.\nSinä tiedät, että hän oli isänsä rautatehtaan hoitaja. Siellä lienee\nhän elänyt liiaksi isäntänä, ja seurauksena siitä on, että hänen\nmorsiamensa peruutti kauppansa\".\n\n\"Minä jo luulin hänen viettäneen häänsä\".\n\n\"Hän ei niitä vietä entisen morsiamensa kanssa, se on varmaa. Nyt on\nhän aikeissa lähteä ulkomaille. Rukkaset eivät näytä häntä painavan\".\n\nNäin juttelivat ystävät entisistä tovereistaan. Rönneqvist koetti\npäivän vähäisillä uutisilla poistaa surumielen Vilhelmistä, ja hän\nonnistuikin sen verran, että Vilhelmin ajatukset hetkeksi kääntyivät\nhänestä itsestään.\n\nIlta oli osaksi kulunut. Rönneqvist oli valmis lähtemään, mutta sitä\nennen sanoi hän:\n\n\"Mitä, jos menisimme johonkin ravintolaan syömään? Ruoan eteen tässä\nmaailmassa kumminkin aina työtä tehdään\".\n\nUsein ennen oli Rönneqvist koettanut houkutella Vilhelmiä ulos, mutta\nVilhelmi oli enimmiten aina vastannut kieltäen. Nyt odotti Rönneqvist\nsamallaista kieltävää vastausta; mutta sen sijaan vastasi nyt Vilhelmi:\n\n\"Niin, mennään! Minä en täällä voi tarjota sinulle lasiakaan, niinkuin\nvelvollisuuteni olisi ollut syntymä- ja tutkintopäivänäni\".\n\n\"Ah, suo anteeksi, etten tiennyt tänään syntymäpäiväsi olevan! No\nonnea! Olkoon sinulla tulevana syntymäpäivänäsi oma koto, oma leipä ja\nennen kaikkea oma ... rouva\".\n\nRönneqvist oli juuri saanut tämän sanotuksi, kun Vilhelmin vanha\nmatammi astui sisään vähäinen kirje kädessä. Vilhelmi, jolle hän\nkirjeen antoi, silmäsi sitä hätäisesti. Käsi, jolla hän kirjettä piti,\nvapisi, ja hänen vaaleilla poskillansa leimusi vaalea ja punaruskoinen\nhohde. Kirje, joka hänellä oli kädessä, oli Annalta. Annan käsialan\ntunsi hän. Hän hengitti syvään, kun hän sen pisti taskuunsa.\n\n\"Sen ennätän sitten lukea\" -- sanoi hän. \"Jos se mitään onnellista\nsisältää, niin on onni tallella; jos mitään surullista, niin aina se\nehdittävänsä ehtii\".\n\nAina ennen, kun Vilhelmi oli saanut kirjeen Annalta, oli hän kiireesti\nrientänyt yksinäisyyteen, saadaksensa kenenkään häiritsemättä sen\nlukea. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nytkin kiirehtiä toiseen\nkamariin kirjettä lukemaan; mutta nyt muisti hän, että se vähäinen\npaperi, jota hän kädessänsä piti, sisälti hänen hartaamman toiveensa\ntoteentumisen tahi sen lopun. Hän oli tätä kirjettä odottanut; nyt, kun\nse oli hänellä, ei hän sitä uskaltanut avata.\n\n\"Lähtekäämme!\" -- sanoi hän.\n\nTiellä ravintolaan oli Vilhelmi hajamielinen, niin että hän usein\nvastasi päin seiniä ystävänsä kysymyksiin. Rönneqvist hyvin huomasi sen\nja arvasi siitä, että kirje sisälsi jotakin tärkeää. Kun he ravintolaan\ntulivat, löi hän Vilhelmiä olalle ja sanoi:\n\n\"Ennenkuin maljaasi maistan, tulee sinun lukea tuo kirjeesi, muuten en\nsaa sinulta kunnon vastausta. Että se jotakin tärkeää mahtaa sisältää,\nsen kyllä näen\".\n\nVilhelmi loi silmänsä ystävään. \"Olkoon niin!\" -- sanoi hän hiljaa --\n\"Ollos sinä todistaja iloon tahi suruun\". -- Ja Vilhelmi taittoi\nsinetin, avasi kirjeen ja luki ne muutamat rivit, jotka kirje sisälsi.\n\nSitte huusi hän tarjoiliaa: \"Pullo punssia ja kaksi lasia!\" -- käski\nhän.\n\nMutta ennenkuin kuulemme, mitä Vilhelmi ystävällensä puhuu, käykäämme\nKatajalahdella katsomassa, mitä siellä samaan aikaan on tapahtunut.\n\nSiitä ajasta, jona viimeksi Rotherin herrasväen näimme, ei ole heissä\nmitään erinomaista muutosta tapahtunut. Vanhennut on tosin ukko:\nAnnasta on tullut 19 vuotinen neito ja Anterosta 24 vuotinen\nnuorukainen. Rouva, Anteron ja Annan äiti, on melkein entisellään; hän\non siinä ijässä, jolloin nuoruus taistelee vanhuutta vastaan -- se on:\nihmisen parhaassa ijässä. Hän on yhtä toimelias, ehkäpä toimeliaampikin\nkuin ennen, ja tämä hänen toimeliaisuutensa näkyy enenevän samassa\nmäärässä kuin ukon laiskuus.\n\nMutta vähäinen muutos on kumminkin tapahtunut, vaikkei sitä ensi\nsilmäyksellä huomaa. Se muutos alkoi herrasväen Helsingin matkalla,\nmutta mistä se oikeastaan riippuu, sitä ei osaa yksikään Katajalahden\nherrasväestä sanoa. He vaan tuntevat, että kaikki ei ole niinkuin ennen\noli. Rouva on ainoa, joka osaksi näkee syyn tähän muutokseen, mikä tuon\ntuostakin on häirinnyt ja aina väliin häiritsee sitä rauhallista\nkotielämää, mitä ennen Katajalahdella vietettiin. Rouva näkee, että\nAnna on tähän syypää; mutta hellempää äitiä ei löydy kuin Katajalahden\nemäntä on, ja hän antaa yhä vielä tyttärellensä täyden vallan olla ja\ntehdä, miten tytär paraaksi näkee.\n\nHelsingin matka ei ole vaikuttanut Annassa hyvää. Annan herätti tämä\nmatkustus lapsuuden viattomasta unesta, ja se hemmottelu, jolla Annaa\noli kasvatettu, alkoi kantaa hedelmiä. Eläminen Helsingissä miellytti\nAnnaa, ja samalla alkoi hänestä oleminen ja asuminen Katajalahdella\ntuntua ikäväksi. Mikä häntä ennen ilahutti, se ei nyt enää häntä\nilahuttanut. Ennen juoksi hän laulaen ja riemuiten käytäviä; nyt, kun\nhän niitä kulkee, huokaa hän usein syvään. Pari kuukautta on hän joka\nvuosi oleskellut lähimmässä kaupungissa -- se oli ensimäinen seuraus\nHelsingin matkasta. -- Anna ikävystyy aikojaan Katajalahdella, ja siitä\ntuo vähäinen muutos.\n\nNäin oli pian kolme vuotta kulunut, kun eräänä päivänä Katajalahdelle\ntuli vieras. Tämä ei ollut varsin tavallista, sillä sen, joka\nKatajalahdella kävi, piti tuleman asian alkain, ja monta tuttavaa, joka\nsellaista vaivaa olisi nähnyt, ei Rotherin herrasväellä ollut. Kun siis\nkääsit seisahtuivat pihalle, luultiin ensinnä Anteron, joka oli\nlähtenyt kaupunkiin, palanneeksi; mutta pianpa huomattiin, että ihan\nouto oli se vieras, joka nyt Katajalahdelle tuli.\n\nUkko Rother ei tuntenut vierasta, ei myöskään rouva, joka kumminkin\nmuisteli jossakin ennen nähneensä hänet. Mutta Anna! Hän tiesi kuiskua\näitinsä korvaan: \"Se on herra Löf, uusi henkikirjoittaja\".\n\nJa Löf se olikin, joka kihlakunnan henkikirjoittajana nyt ensikerran\nkävi Katajalahdella. Hän oli saman näköinen kuin silloin, jolloin Anna\nja Vilhelmi hänen tapasivat Kaisaniemen puistossa; mutta se pilkkahymy,\njoka siihen aikaan oli asunut hänen huulillaan, se oli poissa nyt tahi\nosasi hän sitä kätkeä. Sama rohkeus kuin ennenkin oli hänellä vielä,\nja tämän avulla tunsi hän pian olevansa ikäänkuin kotonansa\nKatajalahdella, jossa hän otettiin vastaan Pohjanmaan tunnetulla\nvieraanvaraisuudella. Hän voitti pian ukon suosion, ja voimme kohta\nsanoa sen: hän voitti Annankin jo ensi käynnillään, vaikka hän Annaa\nkohtaan osoitti kylmyyttä. Rouvan suosiota hän ei voittanut. Rouvalla\noli jotakin häntä vastaan, johon hän ei itse syytä tiennyt, ihan\nsamaten kuin olemme nähneet Vilhelmin tunnustavan. Mutta rouva ei\npuhunut mitään, ei silloinkaan, kun Anna Löfiä kiitti.\n\nSamaan pitäjään, missä Katajalahti oli, ja lähelle tätä asettui Löf\nasumaan, ja pian oli hän jokapäiväinen vieras Rotherin talossa. Yhä\nsuuremmassa mitassa osasi hän näillä käynneillään voittaa ukon\nystävyyttä, joka niin kasvoi, että ukko oli pahoillaan, jos Löf\njonakuna päivänä ei käynyt häntä tervehtimässä. He pelasivat\nlautapeliä, ja kun he siihen kyllästyivät, osasi Löf kertoa kertomuksia\nja juttuja, joille patroni sai nauraa täydestä sydämestään. Kun ukko\nlepäsi tahi nukkui, joka nyt tapahtui kahdesti päivän kuluessa -- vähän\nennen puolista sekä puolisen jälkeen -- oleskeli Löf Annan ja Anteron\nkanssa.\n\nOmituinen oli Löfin käytös Annaa kohtaan. Oli kuin olisi hän varsin\nvähän huolinut Annasta, ja usein kuultiin heidän olevan riidassa. Jos\nAnna jotakin tahtoi, vastusti häntä usein Löf, ja väliin meni tämä\nvastustaminen niin pitkälle, että Anna oli pian itkemäisillään.\nSiitäkään ei ollut Löf olevinaan millänsäkään, ja aina tiesi hän\nlaittaa niin, että hän voitolle tuli. Tällaisen käytöksen olisi luullut\nrikkovan Annan ja Löfin keskinäisen välin, mutta niin ei asia koskaan\npäättynyt. Päin vastoin tunsi Anna, kun Löf oli poissa, häntä\nkaipaavansa. Hänen oli muka hupaista taistella nuoren henkikirjoittajan\nkanssa.\n\nOmituista oli myöskin Löfin käytös poissaolevaa Vilhelmiä kohtaan, kun\nhänestä, niinkuin usein tapahtui, tuli puhetta. Löf kiitti Vilhelmiä ja\nylisti häntä sekä näkyi mielellään puhuvan hänestä. Varsinkin kun hän\nAnnan kanssa puistossa kulki järven rannalla tai souteli Katajasaaren\nlikisyydessä, rupesi Löf usein kenenkään muistuttamatta puhumaan\nVilhelmistä, ja usein kuultiin hänen lausuvan: \"Lienee toki neiti Anna\nystävyyden lujimmilla siteillä sidottu Vilhelmiin; eikä se kummakaan.\nOnhan Vilhelmi henkenne pelastaja. Minä en luule erehtyväni, kun sanon,\nettä Vilhelmi odottaa tästä työstään jotakin kallisarvoista palkintoa.\nSehän on luonnollista\". -- Anna usein punastui, kun hän näitä tällaisia\nviittauksia kuuli. Tästäkin asiasta oli riita usein nousta Löfin ja\nAnnan välillä. Kun Löf ylisti Vilhelmiä, herätti tämä soimauksen hengen\nAnnassa nyt niinkuin aina ennenkin, mutta harvoin se sentään hänessä\nniin valloille pääsi, että hän sitä sanoissa olisi näyttänyt.\n\nJotakin omituista tunsi Anna sydämessään, kun hän nyt Löfin ollessa\njokapäiväisenä vieraana sai kirjeitä Vilhelmiltä. Näistä kirjeistä\nhenki häntä vastaan syvä rakkaus. Vilhelmin sanat ja lauseet olivat\nihan toisenlaisia kuin Löfin. Itse siitä tietämättään vertaili Anna\nnäitä molempia nuorukaisia toisiinsa, ja päättyipä aina vertailu niin,\nettä Vilhelmi jäi takapajulle. Vilhelmin alituiset lauseet rakkaudesta\nväsyttivät Annaa; hän ei niitä ymmärtänyt. Annan sydämessä ei löytynyt\nniille vastinetta; mutta samalla miellyttivät ne häntä. Löfin\nväittelyissä oli jotakin kiihoittavaa, joka neitoa lumosi. Ja itsekin\nhuomasi hän, kun hän Vilhelmille vastasi, että hänen kirjeensä nyt\nolivat toisellaiset kuin ennen, että näissä ilmaantui samallainen\nvastustushenki, joka hänessä nousi, kun hän Löfin kanssa puheli, ja\netteivät sanat enää vuotaneet hänen sydämestään. Tämä sai aikaan sen,\nettä Anna tästä alkaen vastahakoisesti kirjoitti Vilhelmille, ja että\nhän usein vasta pitkän ajan kuluttua vastasi.\n\nNäin oli asiain laita, kun eräänä kauniina Toukokuun päivänä Anna sai\nkirjeen Vilhelmiltä. Kun posti tuli, istui Anna puistossa. Patroni ja\nLöf olivat lautapelin ääressä salissa. Patroni nousi vastahakoisesti\nlaukkua avaamaan. -- \"Ei muuta kuin kirje Vilhelmiltä Annalle\" -- sanoi\nhän.\n\nLöf hypähti ylös. Hän oli kuullut jotakin. Hän ei tiennyt, että\nVilhelmi ja Anna olivat kirjevaihdossa. Anna ei ollut siitä hänelle\npuhunut mitään.\n\n\"No, istu alas; eihän tuo ole mitään outoa!\" sanoi patroni, kun Löf\nkiireesti oli kulkenut kirjeen luo.\n\nLöf teki niinkuin ukko käski; mutta nyt ei enää peli käynyt Löfiltä.\nHän pelasi väärin, ja varsinkin sen jälkeen, kun ukko oli antanut\nVilhelmin kirjeen erään piian vietäväksi Annalle. Ukko voitti ja oli\nsiitä hyvillään.\n\nTällaikaa oli Anna lukenut puistossa Vilhelmin kirjeen.\n\nKirjeen sisällön me jo tunnemme. Mitä vaikutti se Annassa?\n\nSanat kirjeessä olivat niin lempeitä, niin Vilhelmin sydämestä\nvuotaneet, että Annan mieli heltyi. Anna muisti lapsuuttansa, muisti\nmiten hellästi Vilhelmi oli häntä kohdellut hamasta siitä päivästä,\njona hän hänen kuolemasta pelasti. Mutta samassa herätti Vilhelmin\nvaatimus, että hän lopullisen vastauksen antaisi, hänessä taasen tuon\nvanhan riitahalun. Hän luki kirjeen vielä kerran, ja hellyyden henki,\njoka Annassa oli ollut heräämäisillään, pakeni yhä enemmän syrjälle.\n\"Kuka on Vilhelmille antanut luvan näin kirjoittaa? Osaanko minä näin\npaikalla vastata: mikä oikeus on hänellä sitä vaatia?\" -- kysyi hän\nitseltään.\n\nPeli salissa oli loppunut. Patroni oli mennyt levähtämään. Löf kiiruhti\nAnnan luo puistoon. Hän koetti levottomuuttaan salata, koetti painaa\nalas ajatusta, joka yhä vaan nousi, ajatusta: \"Kentiesi olen erehtynyt,\nkentiesi en olekaan käyttäynyt viisaasti. Kentiesi Anna vaan on\npilkannut minua\".\n\nLukia! Sinä olet jo arvannut, mitä varten Löf kulkee Katajalahdella ja\nminkä hyödyn hän vierailuistaan toivoo voittavansa. Onko siis kummaa,\nettä Löf on levoton saatuansa tietää, että sillaikaa, kun hän on\nluullut ymmärtävänsä, miten Annan sydän paraiten voitetaan, ja luullut\njo avanneensa Annan sydämen, -- niin ihan sillä aikaa on Anna ollut\nsalaisessa kirjevaihdossa toisen nuoren miehen kanssa.\n\nKiireesti tuli hän Annan luo. Hänen ulkomuotonsa ei näyttänyt, mitä\nhänessä liikkui. Kun hän Annan näki, päätti hän jatkaa entistä\nkäytöstään, kävi sitten miten kävi. Hän tiesi, millä kannalla hän oli\nAnnan kanssa, mutta ei mille kannalle hänen asiansa kallistuisi, jos\nhän äkkiä muuttaisi käytöstään.\n\n\"Saako toivottaa onnea?\" -- kysyi hän, ja tuo entinen pilkkahymy oli\ntaasen laskeunut hänen huulilleen.\n\n\"Ja mihin, jos on lupa kysyä?\" -- sanoi Anna, vastaukseksi päätään\nnyykäyttäen nuoren miehen tervehdykseen.\n\n\"Minä olen varma siitä, että tuo kirje, jonka vasta saitte...\"\n\nAnna punastui. \"Oli Vilhelmiltä! Aivan oikein, herra henkikirjoittaja.\nJos siitä olette varma, niin ette pety\".\n\n\"Minä siis saan toivottaa onnea!\" -- jatkoi Löf äänellä, jossa asui\nivaa ja pilkkaa.\n\n\"Jos niin olisi, niin olisitte te viimeinen, jolle se kunnia tulisi\".\n\n\"Mutta nyt satunnaisesti olen minä ensimäinen\".\n\n\"Ensimäinen tahi viimeinen, se on minulle yhden tekevä\".\n\n\"Nyt olette, neiti Anna, paha; nyt puhutte toista kuin ajattelette\".\n\n\"Ja tekö olette hyvä? Kuka on antanut teille luvan tunkeutua minun\nsalaisuuksiini?\"\n\n\"Kuka on sitä kieltänyt? Ei kukaan. Älkää pahastuko, jos uskallan käydä\nvielä pitemmälle, Anna! Te ette rakasta Vilhelmiä; te ette koskaan tule\nhänen omakseen. Teillä on toinen rakkaus sydämessä\".\n\n\"Ja kuka se toinen on, jota rakastaisin?\"\n\n\"Minä!\" -- vastasi Löf hiljaa, ja hänen silmäyksensä olivat\nläpitunkevat. Hän hämmästyi itse rohkeuttaan.\n\n\"Te! Ette koskaan! Minäkö rakastaisin teitä, joka yhä vaan minua\nkiusaatte\".\n\n\"Juuri sentähden. Jos Vilhelmi teitä rakastaa, jota en tiedä, niin\nrakastaa hän teitä kuten mieto rakastaa, joka yhä kyyneleet silmissä\nrakastettuansa lähestyy; --mutta _jos_ minä teitä rakastaisin,\nniin rakastaisin miehen rakkaudella. Teidän sydämenne tuntee\neroituksen: sillä juuri sen tähden, etten minä rakkautta kerjää, vaan\nsitä vaadin, rakastatte te minua\".\n\nAnna koetti nauraa. Nauru kuului teeskennellyltä. \"Minäkö rakastaisin\nteitä?\" -- vastasi hän. -- \"Kas sitä itserakkautta, joka on ääretön!\nMinä olen suvainnut teitä, sillä te olette hullunkurinen tyhjänpuhuja.\n-- Siinä koko asia\".\n\nKun Anna tämän sanoi, oli hän suuttunut. Ennen olivat he kiistelleet\njokapäiväisistä asioista; nyt vedettiin kiistanalaisiksi asioita, jotka\nsydämiä koskivat. Ja Löf, joka nämä asiat esiin veti, puhui niistä,\nkuten olisi hän puhunut jokapäiväisistä seikoista -- ja se suututti\nAnnaa.\n\n\"Tottako puhutte vai leikkiä?\" kysyi nuori henkikirjoittaja ja katsoi\nkauan Annaa.\n\n\"Tottako? Niin totta se on kuin että te tässä narrina seisotte. Minulla\nei ole tapana valehdella\".\n\n\"Eikä minullakaan\" -- vastasi Löf hiljaisella, murtuneella äänellä.\n\"Minulla ei ole tämän vakuutuksenne perästä syytä sanoa teitä\nvalehteliaksi. Minä uskon, että niin on, kuin sanotte, ja siinä\ntapauksessa tiedän minä, mitä minun tulee tehdä\".\n\n\"Ja mitä?\" kysyi Anna, joka itsekseen riemuitsi, kun hän nyt\nmielestänsä oli kiistassa täyden voiton voittanut.\n\n\"Sanoa teille jäähyväiseni ja toivottaa teille onnea Vilhelmin\nmorsiamena; sillä minä näen nyt, että te olette laskenut leikkiä minun\nkanssani -- tekin niinkuin... Jääkää hyvästi!\"\n\nJa yhtä kiireesti, kuin hän oli tullut, erosi hän Annasta. Viimeisen\nlauseensa oli hän koettanut sanoa semmoisella äänellä, joka olisi\nsamalla ilmoittanut, miten suuresti hän oli pettynyt, ja samalla, miten\nmiehuullisesti hän vastoinkäymisensä kärsi.\n\nTaaksensa katsomatta meni hän kiireesti huoneesen. Vähän ajan takaa\nnäki Anna hänen tulevan sieltä ja puistoon päin katsahtamatta menevän\nmaantielle päin.\n\nHenkikirjoittaja oli menossa kotiin.\n\nKun Anna näki hänen menevän, ei hän häntä menemästä kieltänyt. Hän\nriemuitsi yhä vielä voitostaan. Mutta kun Löf ei palannut ja kun Anna\nnäki hänen kiiruhtavan pois Katajalahdelta, katosi vähitellen\nvoitonriemu. Hän istui siinä kauan ja, miten olikaan, nousivat\nkyyneleet hänen silmiinsä -- -- ensiksi vihan, sitten ... sitten jonkun\ntoisen tunteen. Hän otti esiin Vilhelmin kirjeen, ja sille valuivat\nhänen kyyneleensä. Hän puristi Vilhelmin kirjeen ruttuun ja heitti sen\nkauas ruohikolle. Hän käyttäytyi kuten huonosti kasvatettu lapsi, joka\njollakin tavalla on tullut loukatuksi.\n\nVihdoin hän nousi. Hänen vihansa oli kääntynyt syyttömään Vilhelmiin.\nHän juoksi kiireesti kamariinsa, ja siellä kirjoitti hän vähäiselle\npaperilipulle:\n\n    \"Vilhelmi! Sinä pyydät lopullista vastausta. Minä en ole sinua\n    koskaan rakastanut, en koskaan, enkä saata sinua koskaan rakastaa.\n    Sinä et tiedä, kuinka paljon pahaa sinä rakkaudellasi olet\n    minulle tehnyt. Voi hyvin ja unohda onneton Anna!\"\n\nHän sytytti kynttilän, pani kirjeen kuoreen ja sulki sen sinetillä.\nSitten juoksi hän saliin, jossa vielä postilaukku oli. Siihen pisti hän\nkirjeen.\n\nAnna oli vastannut Vilhelmin kirjeesen. Sen tehtyään vetäysi hän\njälleen puistoon, jossa hän istui samalle paikalle, missä hän\näsken Löfin kanssa puhellessaan oli istunut. Sieltä näki hän\npostinkuljettajan, kun tämä Katajalahdelta lähti. Ja silloin valuivat\nuudestaan kyyneleet hänen silmistään.\n\nVähän aikaa tämän jälkeen nähtiin toisesta päästä Katajalahden puistoa\nnuoren herran astuvan maantielle. \"Voitto on minun!\" sanoi tämä.\n\nHenkikirjoittaja se oli. Hän oli salaa hiipinyt takaisin puistoon Annan\nlähelle ja sieltä nähnyt Annan kyyneleet. \"Voitto on minun!\" oli hän\nsilloinkin sanonut. \"Voitto on minun!\" sanoi hän toistamiseen, kun hän\npisti taskuunsa Vilhelmin kirjeen, jonka Anna oli ruohikolle heittänyt.\n\nNyt kului muutamia päiviä, joina ei Katajalahdella mitään kummempaa\ntapahtunut, kuin ettei Löfiä siellä nähty. Mutta että jotakin oli\ntapahtunut, se nähtiin Annan käytöksestä. Annan ilo oli loppunut. Hän\nei saanut lepoa, ei yöllä eikä päivällä. Alinomaa muisti hän Löfiä,\nalinomaa ajatteli hän häntä, ja usein hän itki. \"Löf kyllä tulee\ntakaisin\" -- toivoi Anna ensimäisenä päivänä ja toisena; mutta Löf ei\ntullut. Viisi päivää oli kulunut -- Löfiä ei näkynyt. Silloin muisti\nAnna katkeralla mielellä Löfin sanat: \"Minullakaan ei ole tapana\nperuuttaa sanojani. Jääkää hyvästi!\" -- Ja Anna rupesi miettimään\nmahdolliseksi, ettei Löf palaisikaan enää Katajalahdelle. Kun tämä\najatus neidossa heräsi, vapisi hän, ja sanomattoman tuskan tunsi hän\nsydämessään. Hän muisti hätäisesti Vilhelmiä ja mitä hän tälle oli\nkirjoittanut, mutta heti oli hänellä jälleen henkikirjoittaja\nmielessään. Ja katkerammasti kuin ennen itki Anna.\n\nSeitsemäs aamuaurinko nousi siitä päivästä lukien, jona Anna viimeksi\nLöfin näki. Anna heräsi levottomasta unesta. Hänen palavat silmänsä\ntuijottivat ulos puistoon; hänen poskillansa oli talven vaaleus.\nTänäänkin -- hän tiesi sen -- saisi hän kuulla isänsä kysymyksen: \"Mikä\nhiisi on vienyt henkikirjoittajamme? Anna, osaatko sanoa, miksi hän ei\nenää meillä käy?\" -- Nämä kysymykset, ne koskisivat kipeästi nytkin\nAnnan sydäntä; ne olivat kipeästi siihen koskeneet edellisinäkin\npäivinä. Anna tiesi kysymykseen vastauksen, vaan hänen täytyi se muilta\nsalata.\n\nAnna istui tänä aamuna kauan kamarissansa. Päivä kului; kello löi 7,\nlöi 8, löi 9, ja yhä vielä istui Anna siellä. Hän ajatteli, mitä tehdä\nja miten saada jälleen Löf käymään Katajalahdella. Hän jo ajatteli\nhänelle kirjoittaa; mutta tämä ajatus oli tuskin tullut hänelle\nselväksi, ennenkuin hän sen hylkäsi. \"Ei!\" huusi hän. \"Silloin olisi\nvoitto hänen, ja minun heikkouteni olisi ilmi päässyt\".\n\nMutta saisiko hän uskoa silmiänsä? Oliko se totta? Oliko se todellakin\nLöf, jonka Anna näki, kun sattui ulos katsomaan? Usein ennenkin oli hän\njo luullut näkevänsä tämän lumoojansa. Eikö hänen luulonsa ja toivonsa\ntaaskin häntä pettänyt?\n\nEi, -- tiellä tuli todellakin Löf hiljaa käyden Katajalahdelle päin.\n\nKummallinen naissydän! Seitsemättä päivää oli Anna odottanut ja itkenyt\nLöfiä, olipa jo aikonut alentua kirjoittamaan hänelle. Nyt tuli sama\nLöf käskemättä. Mitä vaikutti tämä hänen tulonsa Annassa?\n\nHän hypähti ylös ilosta. Ruusut nousivat taasen hänen poskilleen. \"Hän\ntulee!\" Tämä ajatus täytti Annan sydämen. Mutta tätä ajatusta seurasi\nkohta toinen: \"Miten kohtelen minä häntä?\"\n\nHän oli usein tätä ajatellut. Hän oli jo edellisinä päivinä päättänyt.\nNyt ajatteli hän tätä uudestaan, ja riemuhymyllä pysähtyi hän entiseen\npäätökseensä.\n\n\"Minä en ole häntä näkevinäni. Hän tulee luultavasti pyytämään minulta\nanteeksi. Hän saa pyytää kymmenen, niin -- sata kertaa, ennenkuin\nhänelle anteeksi annan\". -- Tässä mielessä meni Anna alas ikään kuin\nsatunnalta henkikirjoittajaa vastaan.\n\nTämä tuli.\n\nAnna istui portaalla, kun Löf pihaan astui. Tuskin näkyväisesti\nnyykäytti hän päätään, kun Löf syvään kumarsi. -- Uteliaisuudesta ei\nAnna kuitenkaan voinut olla luomatta silmiänsä vieraasen. Löfin silmät\ntapasivat hänen. Silmäykset olivat oudon. Löfin koko käytös oli kuin\nvieraan, joka ei koskaan ennen ollut Annaa nähnyt. -- Ilvenäytelmä oli\nsiis molemminpuolinen. Se vaan oli eroitus, että Löf tiesi Annan\nteeskentelevän.\n\n\"Onko patroni kotona?\" kysyi henkikirjoittaja kylmästi.\n\n\"On. Tiedättehän, että isä ei kulje missään\" -- vastasi Anna.\n\nSanaa sanomatta meni Löf sisälle jättäen Annan portaalle istumaan.\nMutta salin ovea avatessaan heitti hän ikään kuin salaa silmäyksen\nAnnaan, ja siinä silmäyksessä ilmaantui kylmyyttä.\n\nAnnan riemuhymy oli ollut liian aikainen. Hän tunsi, että hän ennen\naikojaan oli iloinnut. Hän tunsi itsensä voitetuksi. Löf ei tullut\nanteeksi pyytämään. Into ja viha taistelivat Annan sydämessä, ja\nniinkuin ennenkin päättyi tämä taistelu kyyneleihin. Kun Anna tunsi,\nettä nämä kuumina valuivat hänen poskilleen, kiirehti hän puistoon,\nsaadakseen siellä yksinänsä itkeä.\n\nJa siinä itkiessä murtui hänen sydämensä. Hän oli voitettu. Hän oli\nvalmis tekemään kaikki saadaksensa takaisin Löfin. Hän pyyhki\nkyyneleensä; hän odotti Löfiä. Hän oli päättänyt lähestyä häntä.\n\nKauan istui hän siinä. Vihdoin näki hän henkikirjoittajan astuvan ulos,\nniinkuin ennenkin onnellisempina päivinä. Vilahdukselta pisti Annan\naivoihin ajatus: \"Ehkä sopisi minun vieläkin kylmyyttä häntä kohtaan\nosoittaa\". Mutta kun hän näki, ettei Löf edes luonut silmiänsä sinne\npäin puistoon, missä Anna istui, katosi tämä ajatus, ja hän kiiruhti\nLöfin luo.\n\nAnna oli tässä tavoiltaan kuten huonosti kasvatettu lapsi. Kaikkia,\nmitä hän oli tahtonut, oli hän oppinut saamaan. Ja kun hän sai jotakin,\nmitä hän oli halunnut, piti hän sitä varsin vähässä arvossa. Tässä\nkohtauksessa Löfin kanssa tapasi Annaa ensikerran vastoinkäyminen.\nHuonosti kasvatetun lapsen innolla ikävöitsi hän Löfiä. Ja kun tämä nyt\ntaasen oli valmis lähtemään Katajalahdelta, ei osannut Anna ikävyyttään\nhillitä. Neidollisen ujouden antoi hän alttiiksi, kun hän Löfiä\nlähestyi. Hän kiirehti sille käytävälle, jota Löf kulki. Hän antoi\nkyyneleittensä vapaasti valua alas poskiansa myöten. Ja kun hän Löfiä\nvastaan ehti, seisahtui hän.\n\nMutta kun Löf nytkin tervehti häntä yhtä kylmästi kuin tullessaan, ei\ntiennyt Anna enää mitä hän teki.\n\n\"Te ette saa mennä, ette saa noin mennä!\" huusi hän.\n\nLöf seisahtui. \"Te itkette, neiti Anna!\" -- sanoi hän, ikäänkuin hän\nnyt vasta sen olisi huomannut. \"Miksi te itkette?\"\n\nAnna pyyhkäsi pois virtailevat kyyneleensä.\n\n\"Ja sitä kysytte te!\" sanoi hän. \"Te olette ollut varsin paha minua\nkohtaan\".\n\n\"Minä paha teitä kohtaan!\" kertoi nuori herra. \"Jumala tietää, että\nminä olen syytön teidän kyyneliinne\".\n\nAnna ei vastannut mitään, mutta hänen kyyneleensä valuivat alas\nrunsaammasti. Hän tarttui innokkaasti Löfin käteen ja puristi sitä.\n\nNuori henkikirjoittaja huokasi syvästi. \"Se on siis totta! Anna, minä\nolin oikeassa, kun sanoin, että te minua rakastatte\".\n\n\"Minä rakastan teitä!\" vastasi Anna kiivaasti.\n\nNuori henkikirjoittaja syleili häntä hellästi. \"Anna! Anna! Sinä olet\nminun!\" sanoi hän hiljaa.\n\n\"Minä olen sinun\" -- vastasi neiti innokkaasti -- \"ijäti sinun!\"\n\nTämä tapahtui samana päivänä, samana hetkenä, jona Vilhelmi suoritti\ntutkintonsa.\n\nMiten erilainen olikaan se Anna, joka kolme vuotta takaperin kuuli\nVilhelmin hiljaisen tunnustuksen, ja se Anna, joka nyt itse on\nrakkautensa tunnustanut!\n\nKun näemme toukan, joka koteloonsa sulkeutuu, ken osaa sanoa,\nmimmoisena lentävänä se sieltä jälleen ilmaantuu! Ei osaa ainakaan\ntottumattoman silmä sitä eroittaa. -- Ken olisi osannut aavistaa, että\nAnna, joka vasta oli lapsi ja semmoisena avosydäminen, hellä ja\nmyöntyväinen, ken olisi osannut aavistaa, että hänen silloin nukkuvassa\nsydämessään voisi piillä tuollaisia intoja, tuollainen kiivaus, joka ei\nmistään muusta tiedä, kuin päästä tarkoituksensa perille? Se on totta\nja pysyy totena, että neito, joka lapsuuden unesta herää ja ensi kerran\ntuntee lemmenliekin sydämessään, ei muuta tiedä, ei muuta tunne kuin\nlempensä -- mutta yhtä totta on, että tämä ensimäinen lempi, jonka\nsuloutta runoiliat kiittävät ja yli kaiken ylistävät, että se usein,\njopa useimmasti, asuu tunteiden hurmiossa ja innoissa, jotka eivät\nsalli mitään muuta vieressään. Aika on näyttävä, onko se, jota\nensimäiseksi rakkaudeksi sanotaan, oikeata rakkautta; sillä todellinen\nrakkaus on hiljainen, myöntyväinen, lempivä, koko olentoa vallitseva,\neikä tuollainen kiivas, joka hetkeksi saa kaikki innot liikkeelle, joka\njännittää ja pingoittaa tunteet -- ja sitten, kun on voitto voitettu,\nkun intojen esine samallaisilla, yhtä kiivailla innoilla vastaa --\nlaimistuu.\n\nEttä Annassa tällaiset kiivaat tunteet olivat voittaneet, sen olemme\nnähneet. Jos olisi Löf puistossa, josta hän seitsemän päivää takaperin\nnoin kiireesti lähti, käyttäytynyt samaten kuin Vilhelmi kerran oli\nkäyttäytynyt, jos olisi hän tunnustanut rakkautensa, niinkuin Vilhelmi\nsen teki, mitä olisi Anna hänelle vastannut. Siihenpä on vaikea\nvastata. Kentiesi olisi Anna kohdellut Löfiä kuten ennen Vilhelmiä.\nMutta Löf ei niin käyttäytynyt. Löf herätti myrskyn tyynessä.\nJommankumman, Löfin tahi Annan, oli voittaminen. Kaikki oli yhdelle\nkortille pantu. Anna luuli voittavansa; hän vastasi, vaikka toisilla,\nkovemmilla sanoilla, samaten kuin hän oli vastannut Vilhelmille. Mutta\nAnna ei huomannut, että Löf oli toinen kuin Vilhelmi; että Vilhelmin\ntunnustus oli toisellainen kuin Löfin. Anna luuli voittavansa juuri\nsiinä, missä hän tappasi -- ja tähän perustui Annan rakkaus. Tämä\nsynnytti ne tunteet, ne innot, mitkä vallitsivat Annan koko olennon ja\nsaivat hänen alentumaan siihen määrään, että hän Löfin rakkautta\nkerjäsi. Oliko tämä Annan rakkaus todellista rakkautta? Sitä nimeä emme\nvoi Annan rakkaudelle antaa. Vilhelmin rakkaus, se oli toista laatua.\nAnna sen tallasi jalkojensa alle. Hän ei nyt muistanutkaan, että\nVilhelmiä olikaan, eikä sitäkään, miten tunnottomasti hän oli\nkatkaissut kaikki ne toiveet, joita hän tiesi Vilhelmillä olevan.\n\nAnna oli voittanut, Löf rakasti häntä.\n\nOnnellisissa tunteissa istui Anna kauan puistossa armaansa vieressä.\nPaljon ei siinä puhuttu; mutta kumminkin kului aika kiireesti.\nEnsimäiset rakkauden suudelmat olivat Annan ruusuisilla huulilla;\nikuista rakkautta oli hänelle vannottu, ikuista rakkautta oli hän\nvannonut.\n\nOliko Anna onnellinen?\n\nVihdoin heräsivät rakastavaiset todellisuuteen. Löf muisti, että\nAnnalla oli isä ja äiti. Lempeästi laski hän kätensä Annan hoikan\nvartalon ympäri.\n\n\"Tule vanhempaisi luo!\" -- sanoi hän. Anna heräsi niinkuin unesta. Hän\nei ollut muistanut, että hänellä vanhempia olikaan. Hän tunsi nyt, että\nhän oli sidottu. Ne tunteet, joita todellisen rakkauden tunnustaminen\nvanhemmille herättää, kun kaksi nuorta näitä lähestyy ja heidän\nsiunaustaan pyytää, ne tunteet, jotka, jos niin saamme sanoa,\nkruunaavat nuorten rakkauden -- ne tunteet tunkeusivat kummallisessa\nmuodossa Annaan. Hän nousi -- ja nyt huomasi hän, nyt vasta, miten hän\noli antanut viekkaalle sydämellensä äkkinäisen voiton; nyt tunsi hän,\nettä hänen kohtalonsa oli sidottu Löfiin.\n\nKäsi kädessä astuivat he puistosta huoneesen. Kovasti tykytti Annan\nsydän. Mitä sanoisivat hänen äitinsä ja isänsä.\n\nTämä ajatus oli nyt vuorostaan niin vanginnut Annan, että hän tuskin\nmuisti, mitä asiaa varten hän isäänsä ja äitiänsä lähestyi.\n\nUkko Rother oli, kun henkikirjoittaja hänestä erosi, laskeunut\ntavalliselle levolleen ennen puolista. Hän oli jo ehtinyt nousta. Hän\noli kutsunut Löfin kokopäiväiseksi vieraaksi ja kummasteli nyt, missä\ntämä viipyi. Hän oli juuri valmis lähtemään puistoon häntä etsimään,\nkun sisään hänen tykönsä astui kaivattu ja Anna.\n\nAnna ei ollut silloin vapissut, kun hän rakkautensa tunnusti, eikä\nsilloinkaan, kun hän rakkauden ensi suudelman huulillaan tunsi; mutta\nnyt Anna vapisi. Hän olisi nyt mielellänsä vetäynyt takaisin, mutta nyt\noli askele otettu, nyt oli takaisin astuminen myöhäistä.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi Löf hiljaa, \"että minä olen\nvieraanvaraisuuttanne omaksi onnekseni käyttänyt\".\n\nUkko ei ymmärtänyt ensinkään, että jotakin erinomaisempaa oli\ntapahtunut. Häntä tosin vähän kummastutti, että nuoret näin käsitysten\nhänen kamariinsa astuivat, mutta se hänen mielestänsä ei ansainnut\nsanaakaan.\n\n\"Tule joutuun! Ehkä vielä ennätämme lautapelin, ennenkuin mamma käskee\nmeidät puoliselle\", lausui hän.\n\n\"Lautapeli saa nyt odottaa. Hyvä setä! Annan sydämen olen voittanut,\nsitä pyydän nyt teiltä\".\n\n\"Mitä hittoa sinä olet voittanut!\" -- huusi ukko, joka ei vieläkään\nymmärtänyt, ja katseli pitkään pelitoveriaan.\n\n\"Aikaa on kulunut paljon siitä päivästä, jona te olitte nuori\", --\nsanoi Löf -- \"koska ette enää lauluni nuottia tunne. Suorasanaisessa\npuheessa kuuluu asiani näin: Minä rakastan Annaa, Anna rakastaa minua.\nMinä pyydän häntä teiltä\".\n\nSuu auki tirkistellen Löfiä ja Annaa seisoi patroni. Hän ei ollut\najatellut vähäistäkään tännepäin. Uutinen siis hämmästytti häntä.\n\n\"Sinä siis tahdot häntä vaimoksesi\" -- sanoi hän vihdoin.\n\n\"Minä pyydän teidän siunaustanne\" -- vastasi henkikirjoittaja.\n\n\"No, jollet muuta pyydä, niin se olkoon sinulle koko sydämestäni suotu\"\n-- sanoi patroni, joka nyt oli hämmästyksestään tointunut. \"Mutta Annaa\nvaimoksesi ... se on toinen asia. Totta puhuen on aikomuksemme, minun\nja mamman, ollut antaa Anna eräälle toiselle. Vaan koska tässä on\nkysymys Annan onnesta, niin vastatkoon hän itse. Anna, rakas lapseni,\nmitä vastaat sinä; onko niin, kuin ystäväni Löf tässä sanoo?\"\n\nKun patroni tämän kysymyksen teki, oli hänen äänensä hellä ja\nisällinen. Hän itse oli liikutettu.\n\nKun Anna kysymyksen kuuli, riensi hän isänsä syliin ja kätki kasvonsa\nhänen rintaansa vasten. Hellästi syleili ukko häntä. \"No, no!\" sanoi\nhän. \"Minäkin vähän tällaista ymmärrän. Olen ollut nuori, niinkuin\nystäväni Löf äsken sanoi. Aikoja on kulunut sitten kun tunsin, mitä te\nnyt tunnette; mutta muistanpa niitä kumminkin vielä. Minä ymmärrän\nsanattoman vastauksesi, Anna. Jumala siunatkoon sinua, lapseni!\"\n\nJa hiljaa lähestyi ukko Rother Löfiä, jonka syliin hän laski Annan.\n\"Hän olkoon sinun! Suokoon Luoja teille sen onnen, minkä hän minulle ja\nAmandalle on suonut!\"\n\nKun Anna ymmärsi isän sanoista, että hän jollekin toiselle oli aiottu,\nvilahti Vilhelmin kuva hänen silmäinsä edessä. Hänen sydämensä tunsi\nkummallisen tyhjyyden tunteen, mutta heti katosi tämä tunne, ja kun hän\nLöfin syliin oli suljettu, voittivat äskeiset innot, ja näissä oli hän\nonnellinen.\n\nPatronilla oli siis vävy tiedossa. Anna oli valinnut. Tosin oli, kuten\npatroni sanoi, Anna toiselle aiottu, ja että tämä toinen ei ollut\nkukaan muu kuin Vilhelmi, sen arvannee lukia. Patronin päässä tämä\najatus ei ollut syntynyt; rouvasta oli se lähtenyt. Katajalahden\nisäntäväki oli väliin Annan tulevaisuudesta puhunut; -- tahi paremmin\nsanoaksemme rouva oli siitä puhunut, ja ukko oli rouvan puheesen\nsuostunut. Rouva oli kauan aikaa takaperin huomannut, että Vilhelmin ja\nAnnan välillä oli jotakin, ja hän oli arvannut, mitä tämä oli. Rouva\ntunsi Vilhelmin ja oli toivonut kerran saavansa nähdä Annan Vilhelmin\nomana. Tämä toivo oli jo pari vuotta vallinnut hänessä. Hän oli äidin\nsilmillä tosin nähnyt, että Löf usein haki Annan seuraa; hän oli\naikonut tästä puhua Annan kanssa ja samalla tutkia, millä kannalla\nAnnan ja Vilhelmin väli oli, mutta hän oli tämän tutkimisen päivä\npäivältä yhä tuonnemmaksi lykännyt. -- Niinä päivinä, jotka kuluivat\nLöfin poissa ollessa, oli rouva huomannut, että Annaa jokin vaivasi;\nmutta kun rouva tätä tyttäreltään kysyi, oli Anna syyttänyt milloin\npäänkipua, milloin hammastautia, ja kun äiti näki, ettei Anna tahtonut\noikeaa syytä sanoa, ei hän koettanutkaan vasten Annan tahtoa saada sitä\ntietää. Nyt kun hän äkkiarvaamatta kuuli uutisen, että Anna oli Löfin\nmorsian, hämmästyi hän, niinkuin äsken hänen miehensä. Mutta\nmyöntyväisenä nyt, niinkuin aina ennenkin, kun hän kuuli, että tästä\npitäjääsen äsken tulleesta herrasta Annan onni riippui, ei hän sanonut\nmitään muuta kuin: \"Jumala siunatkoon teitä ja suokoon teille onnea!\"\nRouvalle oli tämä kihlaus kumminkin vastenmielinen; vaan sen mielensä\nhän salasi.\n\nLöf viipyi koko päivän Katajalahdella, ja suurimman osan päivästä\nsaivat nuoret rakastavaiset olla kahden kesken. Anna oli näinä hetkinä\ninnoissaan tunnustanut kaikki, mitä hän viime viikon kuluessa oli\najatellut. Yhden vaan salasi hän. Hän ei puhunut mitään Vilhelmin\nkirjeestä, eikä myöskään siitä vastauksesta, minkä hän oli Vilhelmille\nlähettänyt. Ja Löf puoleltaan tunnusti, että hän oli rakastanut Annaa\nsiitä hetkestä, jona hän hänen Helsingissä näki, ja että hän oli jo\nsilloin päättänyt voittaa hänen. Yhden vaan salasi hänkin, sen että hän\nVilhelmin rakkaudesta tiesi, että hän puistosta oli löytänyt Vilhelmin\nkirjeen ja että se hänellä vieläkin oli.\n\n\"Jos minä olisin tietänyt, mitä nyt tiedän\" -- sanoi Anna, kuu oli\nkuullut Löfin tunnustuksen, -- \"niin ... ken tietää, olisitko näin\nkauas nyt ehtinyt. Sinua, pahankurinen, olisi minun pitänyt kiusata\nenemmän\".\n\n\"Anna!\" vastasi henkikirjoittaja. \"Sinä et tunne minua, et tiedä kuinka\nvoimallinen minun rakkauteni on; sitä saat ainoastaan aavistaa. Mutta\nusko minua, kun sanon, että ellet sinä olisi ottanut ensimäistä askelta\nlähestyäksesi minua, en olisi koskaan lähestynyt sinua. Minä olen\noppinut hallitsemaan omaa itseäni, ja vaikka taistelussa rakkauteni\nkanssa olisin kuollutkin, et olisi koskaan saanut siitä tietää\".\n\nLöfin äänessä, kun hän tämän sanoi, oli jotakin niin miehuullista,\nmutta samalla jotakin, joka todisti, että Anna oli hänelle kallein\nmaailmassa. Semmoinen vastaus, kuin nyt tässä Löfin, se löysi tien\nAnnan sydämen pohjaan. Annan omaa tahtoa ei ollut kukaan, ei mikään\nmaailmassa tätä ennen rajoittanut. Nyt tuli voimakas, väkevä, joka\ntälle omalle tahdolle rajoja pani, ja tämän voimakkaamman edessä tunsi\nAnna voimattomuutensa. Hän näki ja tunsi hänessä tukeen, jota vastaan\nhän saattaisi ja saisi nojautua, ja tällä tunteella oli Annan oma tahto\nkukistettu ja hän itse kokonaan Löfin vallassa.\n\nIltapuolella päivää astui rouva nuorten luo. Silloin hän puheli kauan\nheidän kanssansa, ja Löf tiesi niin laatia lauseensa, että rouva rupesi\ntulevasta vävystään saamaan parempia ajatuksia. Vihdoin käänsi rouva\npuheensa toisiin asioihin ja kysyi äkkiä:\n\n\"Oletko onnentoivotuksella, Anna, muistanut Vilhelmiä? Tänään on hänen\n26 syntymäpäivänsä\".\n\n\"Tänäänkö?\" kysyi Anna hiljaa ja kummallisen hellällä äänellä. -- \"Sitä\nen ole muistanut\". Ukko Rother naurahti. \"Miten saatat, mamma, vaatia,\nettä Anna nyt semmoista muistaisi; eipä hän suuresti näy muistavan\nmitään muuta kuin tuota, joka tuli kuin taivaasta pudoten ja vei meidän\ntyttäremme\".\n\nRouva ei vastannut mitään; hän vaan pudisti päätään, vaikka tuskin\nnäkyväisesti.\n\nMitä Anna illalla myöhemmin yksinäisyydessä ajatteli, mitä hän tunsi\nsamana aikana, jolloin Vilhelmi ravintolassa avasi ja luki hänen\nkirjeensä -- sen saamme vasta nähdä. Jätämme siis patronin\nkuorsaamaan ja Annan ja hänen äitinsä miettimään, sillä molempain\nviimeksimainittujen silmistä on uni karannut; Löfin jätämme myös\nkulkemaan edestakaisin kamarissansa, jonka lattiata hän pitkillä\naskeleilla mittaa, omituinen pilkkahymy huulillaan, -- ja käymme\nVilhelmin luona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRavintolassa, johon Vilhelmin ja hänen toverinsa jätimme, ei ollut\npaljon väkeä. Vähäisen pöydän ääressä, kaukana toisista, istuivat\nystävät. Kun Vilhelmi oli Annan kirjeen lukenut, oli hän käskenyt\ntuomaan punssia. Tarjoojapoika oli tätä tuonut ja täyttänyt lasit.\n\nVilhelmi oli vaalea kuin kuollut; hänen kätensä vapisi niin, että hän\ntöin tuskin sai lasin huultensa luo. \"Maljasi, ystäväni!\" -- sanoi hän\näänellä, joka toverin korvissa soi, niinkuin olisi se tullut kaukaa ja\nollut tuntemattoman.\n\n\"Vilhelmi! Mikä sinua vaivaa!\" huusi Rönneqvist. \"Mitä sisälsi kirje?\"\n\n\"Eipä paljon mitään\" -- vastasi Vilhelmi kummallisella äänellä. \"Se\nsisälsi vaan sanoja, jotka murtivat erään nuorukaisen sydämen\".\n\n\"Minä en ymmärrä vielä mitään muuta, kuin että sinua on kohdannut joku\nkauhea sanoma\".\n\n\"Maljasi! Tämä juoma on mietoa, kuin olisi se paljasta vettä\" -- lausui\nVilhelmi kuulematta ystäväänsä.\n\nRönneqvist tarttui Vilhelmin käteen. Se oli kylmä. Hän katseli häntä\ntarkemmin. Suuria hikihelmiä oli noussut Vilhelmin vaalealle otsalle.\n\n\"Sinä olet sairas, Vilhelmi!\" -- huusi hän.\n\n\"En, minä nyt olen terveempi kuin ennen koskaan. Mutta minä olen ollut\nsairas\".\n\n\"Sinä olet niin kummallinen. Jos minua ystävänäsi pidät ja voit sanoa,\nmiten sinua on tuo kirje koskenut, niin sano!\"\n\nVilhelmi katseli äänetönnä kotvan aikaa ystäväänsä. \"Miksi en voisi\nsitä sanoa. Jos yhden sydän musertuu, vähäinenhän asia se on\". -- Ja\nystävällensä antoi Vilhelmi äsken saadun kirjeen. -- \"Siinä uutinen: se\nei ole suurenarvoinen\" -- sanoi hän.\n\nRönneqvist katseli uudestaan toveriansa. Hän ei nyt ensinkään häntä\ntuntenut Vilhelmiksi. Tämä, joka aina ennen oli itseensä sulkeunut,\nuskoi nyt toiselle salaisuutensa -- luultavasti salaisimpansa.\nRönneqvist otti kirjeen ja luki:\n\n    \"Vilhelmi! Sinä pyydät lopullista vastausta. Minä en ole sinua\n    koskaan rakastanut, en koskaan; enkä saata sinua koskaan rakastaa!\n    Sinä et tiedä, kuinka paljon pahaa sinä rakkaudellasi olet minulle\n    tehnyt. Voi hyvin ja unohda onneton Anna!\"\n\nRönneqvist ei ollut tiennyt aavistaakaan, että syynä Vilhelmin\nalakuloisuuteen olisi ollut rakkaus. Hän oli päin vastoin luullut\nystäväänsä sellaiseksi, johon ei mikään hellempi lemmen tunne voisi\npystyä. Nyt selkeni hänelle kaikki, ja nyt huomasi hän, kuinka vähän\nhän oli ystäväänsä tuntenut. Hänellä ei ollut mitään sanomista, kun hän\nkirjeen Vilhelmille takaisin antoi, sillä hän ei tiennyt, mitä olisi\nsanonut. Vilhelmin silmät olivat häntä tirkistelleet, kun hän luki, ja\nkun hän kirjeen takaisin antoi eikä mitään sanonut, sanoi Vilhelmi:\n\n\"No, siinä uutinen!\"\n\n\"Ystävä parkani!\" -- virkkoi silloin hiljaa toveri.\n\n\"Älä sano paraksi, sano onnelliseksi! Minäkin uskalsin toivoa; olen\nvuosikausia sitä uskaltanut. Toivoessani on aikani kulunut. Sano minua\nonnelliseksi; sillä nyt minä tiedän, ettei ole minulla mitään\ntoivomista\".\n\n\"Joka on kadottanut toivon ja sen voiman, minkä toivo antaa, hän on\nkadottanut itsensä\" -- väitti Rönneqvist.\n\n\"Olkoon niin! Minusta on kumminkin toivottomuuden tila parempi kuin\nturha toivo. Minä olen onnellinen\".\n\nVilhelmin puhe, hänen äänensä, kaikki hänessä oli niin kummallista,\nettä Rönneqvist pelästyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä lohduttaa\nystävätään. Hän istui ääneti. Vilhelmikin oli vaiti. Hän tirkisteli\nlasiaan, jota hän sormillansa tuon tuostakin kosketteli. Vihdoin kuuli\nRönneqvist hänen hiljaa mumisevan:\n\n\"Ei koskaan, ei koskaan...\" ja taasen: \"ei koskaan!\"\n\nSillaikaa kun Vilhelmi ja Rönneqvist keskustelivat, oli ihmisiä tullut\nhuoneesen. Toverukset eivät heidän tuloansa huomanneet. Mutta nyt\nlähestyi pöytää, minkä ääressä he istuivat, koko joukko vanhempia\nylioppilaita. Onnea siinä toivotettiin Vilhelmille ja hänen kylmää\nkättänsä puristettiin. Vilhelmillä ei ollut mitään vastata\nonnentoivotuksiin; mutta hänen vastaustaan ei suuresti kaivattukaan,\nsillä vastatulleilla oli paljon puhumista.\n\nPöydän ääressä, missä Vilhelmi ja Rönneqvist äsken kahden istuivat,\nistui pian koko joukko. Siellä kuultiin nyt päivän uutiset ja mitä\nmuuten kuullaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa lauma ylioppilaita\non koolla. Siellä puhuttiin tutkinnoista, siellä juteltiin Kilpisen\nvenykkeistä, jotka nyt olivat saavuttaneet korkeimman maineensa, ja\nmuista päivän asioista.\n\n\"Oletteko kuulleet, että Sult ja Kåhrström ovat karanneet?\" kysyi äkkiä\neräs tovereista. \"Hyvänmakuisen ja sakean liemen ovat he jälkeensä\njättäneet!\"\n\n\"Vai karanneet! Eipä kummaa, että ukko Björk, jonka äsken kadulla näin,\noli mielestäni jotenkin alakuloinen. Hän oli, kuten olen kuullut,\nsuurissa asioissa Sultin ja Kåhrströmin kanssa\".\n\n\"Minä jo aamulla kuulin tuosta karkaamisesta, ja kuulinpa arveltavan,\nettä Björkin täytyy tehdä konkurssi sen tähden\".\n\n\"Ah! Sepä lienee syy, miksi ei nuorta Björkiä tänään täällä nähdä. Saas\nnähdä, miten nyt käy hänen ulkomaanmatkansa!\"\n\n\"Isä Björkiähän on pidetty varakkaana, jopa rikkaanakin miehenä. Sen\nlisäksi hän aina on ollut varovainen; on mahdotonta, että hän\numpisilmäisesti olisi luottanut Sultiin ja Kåhrströmiin\".\n\n\"Ja hänen uusi rautatehtaansa! Sehän antaa 40 prosenttia, jos saa poika\nBjörkiä uskoa\".\n\n\"Häntä en suuresti usko muissakaan asioissa, saati sitten, kun hän\nomistansa puhuu. Kummallista, kuinka hän on muuttunut. Ennen oli hän\nsuorapuheinen, mutta siitä saakka, kun hän Löfin kanssa rupesi\nseurustelemaan, tuli hänestä ihan toinen mies\".\n\n\"Minun mielestäni ansaitsee hän täydellä syyllä ne rukkaset, jotka hän\non saanut\".\n\n\"Hän ei ole niistä millänsäkään\".\n\n\"Siltä näyttää. Mutta, jos nyt hänen isänsä menee konkurssiin, niin...\nEn sano muuta kuin että nuoren Björkin morsian oli rikas. Hyvä olisi\nhänellä nyt semmoinen\".\n\n\"Onko kukaan teistä kuullut Löfistä? Kummallista, miten pian hän\nkameraalitutkintonsa suoritti, kun hän sille tielle oli päättänyt\nantautua, ja miten pian hänen onnistui saada virka\".\n\n\"Häntä ei ollut helppo ymmärtää. Hän oli hupainen toveri, sitä ei voi\nkieltää. Mutta ne, joiden seurassa hän hupaisuuttaan näytti, ovat kyllä\nsaaneet siitä maksaa. Hän osasi erinomaisen hyvästi elää toisten\nkustannuksella\".\n\n\"Sen kyllä Björk tietää\".\n\n\"Ja Antero Rotherkin, vaikka tämä ymmärsi aikanaan päästä hänestä\nerilleen\".\n\n\"Minä luulen, että kaikki, mitä Löf teki, oli syvästi ajateltua. Eipä\nhänelle koskaan kelvannut ystäväksi se, jolla ei ollut hyvästi rahaa\".\n\n\"No, jos hän, niinkuin minäkin luulen, aina katsoi omaa hyötyänsä ja\netuansa, niin lienee hänellä ollut joku salainen syy, joka niin äkkiä\nsai hänen kääntymään ihan toiselle radalle. Sillä korkeammalle kuin\nhenkikirjoittajaksi pyrki hän alussa varmaankin\".\n\n\"Etkö sinä tiedä mitään hänestä?\" -- kysyi eräs tovereista kääntyen\nVilhelmiin.\n\nVilhelmi ei ollut kumppaleinsa jutellessa puhunut sanaakaan. Kun\nSultista ja Kåhrströmistä kerrottiin, kuuli hän tuskin mitä puhuttiin.\nHänen hiljaisuutensa ei käynyt tovereille kummaksi, sillä viime vuosina\noli hän aina ollut tällainen. Mutta kun Löfistä ruvettiin puhumaan,\nheräsi hän, ja että hän nyt puhetta seurasi, näkyi siitä, että hänen\nsilmänsä aina olivat luodut puhujaan. Kun nyt kysymys hänelle tehtiin,\nsäpsähti hän ja vastasi:\n\n\"En tiedä muuta, kuin että hän asuu kotipitäjäässäni\".\n\nVierimmäisen pöydän luo, jossa istui kaupungin kauppamiehiä, tuli nyt\nraatimies X. Ylioppilaitten silmät kääntyivät häneen, niinkuin tuliaan\nainakin, ja kun tämä toveriensa pariin istui, kuulivat ylioppilaat\nhänen sanovan:\n\n\"Kauppias Björk jätti äsken konkurssianomuksen. Ja sen mukaan on hän\nmelkein häviön oma. 150,000 omaisuutta, 130,000 velkaa\".\n\n\"Sitäpä tässä jo aavistettiin\" -- sanoi eräs kauppias. \"Tiedetäänkö\nsyytä konkurssiin? Luultavasti Sult ja Kåhrström?\"\n\n\"Siltäpä näyttää; mutta vaikea on vielä päättää, miten asian todellinen\nlaita on\".\n\n\"Ja tiedetäänkö varmaan, minne Sult ja Kåhrström ovat paenneet?\"\n\n\"Ei varmaan, mutta arvattavasti Englantiin\".\n\n\"Tiedetäänkö, kuka tämän konkurssin kautta tulee enimmän kärsimään?\" --\nkysyi eräs ylioppilaista, joka näkyi olevan tuttu raatimiehelle.\n\n\"Ei varmasti; mutta näyttääpä siltä, kuin tulisi koko joukko yksityisiä\nkonkurssiin sekaantumaan\", vastasi raatimies.\n\nMutta ne asiat, jotka kauppamiehiä huvittavat, eivät huvita\nylioppilaita. Nämä eivät huolineet ruveta asiaa punnitsemaan, niinkuin\nkauppiaat tekivät. Kun olivat uutisen kuulleet, olivat he tyydytetyt,\nja pian sen jälkeen kuultiin heidän juttelevan ihan toisista asioista.\n\nAksel Rönneqvist, joka oli ottanut vilkkaasti osaa toveriensa\njutteluihin, oli tuon tuostakin luonut silmänsä Vilhelmiin ja nähnyt,\nettä tämä, kun ei enää Löf ollut puheen esineenä, taasen oli vaipunut\nentisiin mietteisiinsä. Kun Vilhelmi ennen oli joskus poissa kodistaan\nviettänyt iltaansa, joka kumminkin ani harvoin tapahtui, ei hän koskaan\nkauan ollut viipynyt. Nyt hän näkyi unohtaneen ajan juoksun, sillä\nkello oli jo jotenkin paljon, eikä vielä Vilhelmi lähtöä tehnyt.\nRönneqvist näki, ettei Vilhelmi ensinkään tietänyt, mitä hänen\nympärillään tapahtui. Hän koetti nyt huomauttaa häntä, missä paikassa\nhe nyt olivat, ja kysyi:\n\n\"Eikö tilata ruokaa? Kello on jo kohta 12\".\n\n\"Ei minun ole nälkä\", vastasi Vilhelmi.\n\nMutta tämä kysymys oli kumminkin herättänyt Vilhelmin. -- Vastaukseensa\nliitti hän heti: \"Mutta voimmehan kumminkin syödä\".\n\nToverukset tilasivat ruokaa. Rönneqvist söi mielihalulla, mutta\nVilhelmi tuskin sitä maistoikaan.\n\nNyt vasta huomasivat toverukset, että Vilhelmi oli toisellainen kuin\nennen, ja eräs heistä lausui:\n\n\"Mikä hitto nyt Vilhelmiä vaivaa? Totta on kyllä, että jumaluusoppi\nmiehensä elättää, mutta ruoka ei kumminkaan syömättä vatsaan pääse\".\n\nToiset nauroivat. Mutta Vilhelmi työnsi tyköään lautasen ja lausui: \"Ei\nminun ole nälkä\". Sitten nousi hän äkkiä, ja noustessaan kuultiin hänen\nhiljaa mumisevan:\n\n\"Ei koskaan!... Ei koskaan!... Ei koskaan!\"\n\nAkseli Rönneqvistin kanssa erosi hän seurasta. Hänen syntymäpäivänsä\noli mennyt. Kello löi 12.\n\n\"Kummallista, miten tuo jumaluusoppi saa ihmisen riivatuksi\" -- sanoi\neräs tovereista, joka pitemmän aikaa oli Vilhelmin tuntenut. -- Ennen\noli hän, ellei juuri iloinen, niin kumminkin hupainen poika; mutta niin\npian kuin hän jumaluusoppia rupesi lukemaan, muuttui hän ihan toiseksi\nihmiseksi.\n\n\n\nVIII.\n\nMinkälainen mies Löf oikeastaan oli.\n\n\nPuolen toista virstaa Katajalahdelta oli talo, jossa kihlakunnan uusi\nhenkikirjoittaja oli asumassa, ja kummallista kyllä, miksi juuri tässä;\nsillä talo oli köyhimpiä, eikä sanottavan kauniilla paikallakaan,\nvaikka Löf väitti, että paikka oli yhtä kaunis kuin Katajalahti, joka\nnäkyi niemelle, missä talo oli. Tässä talossa oli henkikirjoittajalla\nkolme huonetta, tupa, joka saliksi oli laitettu, ja kaksi kamaria.\nMutta siitä päivästä saakka, jona henkikirjoittaja oli tänne muuttanut,\nei häntä oltu usein kotonansa nähty muulloin kuin öisin, aamuin ja\nilloin; ja silloin istui hän miltei aina työtä tehden. Kuten tiedämme,\noleskeli hän suurimmat osat päivistä Katajalahdella.\n\nNäin oli hänen tulostaan kolme kuukautta kulunut, ja mitä näiden\nkuukausien kuluessa oli tapahtunut, sen jo tiedämme. Henkikirjoittaja\noli kosinut, ja hänellä oli nyt morsian.\n\nPäivänä, jona tämä tapahtui, tuli henkikirjoittaja myöhään illalla\nkotiinsa. Hän palasi nyt Katajalahdelta voittajana. Viime viikon\nkuluessa ei hän ollut missään käynyt. Alituisessa työssä oli hän sen\naikaa ollut. Nyt, kun hän taasen Katajalahdella kävi ja voittajana\nsieltä palasi, oli hän vähän toisellainen kuin ennen. Hän ei nyt,\nniinkuin hänen tapansa muuten oli, kun hän herrastalosta palasi,\nistunut työpöytänsä ääreen. Hän käveli edestakaisin kamarissansa ja\nmietti.\n\nMe tiedämme, mitä sukua Löf oli ja että hän nuoruudessansa oli ollut\nkerjäläinen. Tästä alhaisesta tilasta olivat hänen luonteensa\nominaisuudet hänet nostaneet, ja samalla kuin hän siitä nousi, samalla\nkun hän yhden pyrintönsä perille oli päässyt, asetti hän itselleen\ntoisen päämaalin, jonka perille hän sitten koetti päästä. Näin\naskelittain oli hän päämaalista toiseen kulkenut. Tällä matkallaan, jos\nsitä siksi voimme kutsua, oli hän jo nuoruudestansa oppinut aina vaan\nitseänsä katselemaan ja pitämään muita ihmisiä ainoastaan\nvälikappaleina, joita hän sai käyttää, jos olivat hänelle hyödyksi,\ntahi jättää sikseen, jos hän huomasi, ettei hän niitä tarvinnut.\nLöfissä oli niin muodoin jo alusta saakka itsekkäisyyden henki\nherännyt, ja tämä henki oli hänen niin kokonaan voittanut, että hänellä\noli oma itsensä aina silmäinsä edessä. Toisten onni ja hyöty koski\nhäneen ainoastaan sen mukaan, kuin hän siitä näki itselleen olevan\nhyötyä. Mutta tämä hänen luonteensa pääominaisuus ei päässyt kaikkien\nnähtäväksi; sillä kaikessa, mitä Löf teki, kysyi hän järkeään, ja tämä\nsekä kokemus oli hänelle näyttänyt, että ihmisistä, jopa niistäkin,\njoilta hän ei aluksi luullut voivansa odottaa mitään, kumminkin\nsaattaisi olla jotakin hyötyä hänelle. Tämä sai aikaan sen, että hän\nvarovaisesti kaikkia kohteli, jotta aina voisi heitä lähestyä, jos hän\nsittemmin näki, että semmoinen lähestyminen voisi häntä hyödyttää.\nKoulussa ja lukiossa ei rakastanut häntä kukaan, sillä aisti sanoi\nlapsille, ettei Löfissä hyvää asunut. Mutta häntä ei kukaan\nvihannutkaan, sillä Löf ei näyttänyt vihaa ketään kohtaan. Lasten\nsilmät ovat tarkat, eivätkä kumppaleitten viat heiltä jää\ntuntemattomiksi. Löf tiesi sen ja käyttäytyi sen tähden aina varsin\nvarovaisesti. Kumminkaan ei hän aina voinut salata, mitä hän olisi\ntahtonut salassa pitää. Hänen toverinsa siis pian huomasivat, että hän\noli kaksimielinen, eikä tämä lisännyt heidän rakkauttaan häneen. Mutta\nLöf tiesi aina käyttäidä niin viisaasti, etteivät hänen toverinsa\nkoskaan tulleet täyden totuuden perille. He katselivat häntä aina\nepäluuloisesti, mutta siitä etemmäksi pääsemästä tiesi Löf heidät\nestää. Näin oli hän koulu- ja lukioaikansa purjehtinut opettajain ja\noppilaiden välistä vettä, ja vaikka eivät edelliset enemmän kuin\nviimeksimainitutkaan häntä kaikissa aina uskoneet, ei häntä voitu\nvalehteliaksikaan sanoa. Kun hän ylioppilaaksi pääsi, sitten tiesi hän\nvapauttaan käyttää. Hänestä ei silloin kuulunut muuta kuin hyvää,\nvaikka ei juuri voitu sanoa, että hän hyvissä seuroissa oli. Nyt oli\nhänellä parempi tilaisuus valita toverikseen semmoisia, joista hän\ntiesi olevan hyötyä itselleen. Useat näistä menivät jo ylioppilaina\nperikatoon; mutta ennenkuin se tapahtui, oli Löf irtautunut heidän\nseurastaan.\n\nLöfissä oli aina vallinnut tavaton kunnianhimo. Kunniaa olisi hän\nnerollaan ja hupaisuudellaan varsin hyvin voinut saada niiltä, joiden\nkanssa hän seurusteli; mutta tällaista kunniaa piti Löf mitättömänä.\nHän pyrki ylemmäksi; hän pyrki korkeammalle. Ja tämä hänen\npyrkimisensä, jonka tuli aina paloi hänessä, ei antanut hänelle rauhaa.\nHän tiesi, että ainoastaan työ kruunaa semmoista pyrintöä, ja tämän\ntähden teki Löf uutterasti ja väsymättömästi työtä. Hänen terävä\njärkensä, hänen vilkas ja pikainen käsityksensä teki työn hänelle\nhelpoksi. Kun hän ylioppilaaksi tuli, oli hänellä maalina voittaa\ntohtorin hattu. Sitten kun se olisi voitettu, sitten olisi aika toinen\npäämaali asettaa -- ajatteli hän. Askele kerrassaan, tämä oli hänen\nohjenuoransa.\n\nKuten siis näemme, oli Löf itsekäs, ja itsekäs suurimmassa määrässä.\nItsekkäisyydessä on monta kohtaa, jotka siihen kiinteästi liittyvät.\nNäistä on kateus tavallisimpia. Itsekkäinen, joka kaikkea hyvää suo\nainoastaan itsellensä, ei saata hyvillä silmillä nähdä, että toiselle\nkäy yhtä hyvästi, vielä vähemmin, että heille käy paremmin kuin hänelle\nitselleen. Kateus herää hänessä. Ja kateuden ensimäinen tunnusmerkki\non, että se kaikissa koettaa kadehdittua halventaa. Tällainen kateus\nvallitsi Löfissä. Hän kadehti kaikkia, joissa hän näki löytyvän\ntodellisia pyrintöjä, ja varsinkin, jos nämä pyrkiät olivat varustetut\nhyvillä luonnonlahjoilla. Mutta Löf tiesi kateuttaankin salata. Hän oli\nsiinä toisista, tavallisista kadehtioista eroava, että hän ei\nkadehdittujansa julkisesti halventanut -- ja syynä siihen oli tuo jo\nyllämainittu varovaisuus, joka ei sallinut hänen loukata ketään; sillä\nniistäkin voisi hänelle olla hyötyä. Mutta jos hän salaa, kenenkään\ntietämättä, voi heitä vahingoittaa, niin silloin hän ei heitä\nsäästänyt, ja hänen salainen ilonsa oli suuri, jos hän tässä onnistui.\nJumala varjelkoon minua ystävistäni, vihamiesteni kanssa minä kyllä\ntoimeen tulen, näin olisivat ne Löfin kumppaleista, joita hän enin\nsuosi, saaneet sanoa, jos olisivat nähneet, mitä Löfin sydämessä\nliikkui, kun hän heitä imarteli.\n\nMutta taidollisimmasti kaikista vioistaan osasi Löf kumminkin salata\nsuurimman vikansa. Hän oli saituri sanan lujimmassa merkityksessä. Raha\noli hänen epäjumalansa. Hän tiesi, miten yleisesti saitureita\nhalveksitaan, ja sentähden aina, kun hän epäjumalaansa kunnioitti, ja\nkuinka suuressa määrässä hän sitä tekikään -- tiesi hän tarkalla\nvarovaisuudellaan sen salassa pitää. Jo nuorimmasta ijästään saakka oli\nhän rahan arvon tiennyt. Köyhällä sitä tietysti ei paljon olekaan.\nKöyhyys oli siis tällä kohdalla hänen onnensa. Ylioppilaana ollessaan\ntiesi hän niin elää, ettei hänen elämänsä sanottavasti mitään maksanut.\nHänellä oli jo synnynnästään erinomainen lahja elää toisten\nkustannuksella. Ja tämänkin osasi hän nyt niin salata, että ne, jotka\nhäntä olivat elättäneet, vasta jälestäpäin sen huomasivat. Väliin\nkumminkin, kun hän näki, että hänen oma etunsa sitä vaati, oli hän\ntuhlaajakin -- jos ei muiden, niin ainakin omasta mielestään.\n\nNiitä, joita Löf kadehti ja joita hän samalla ystävällisesti kohteli,\noli Vilhelmi Rother. Hän kadehti Vilhelmin vakavia pyrinnöitä ja\nVilhelmin luonnonlahjoja; hän kadehti sitä yleistä, vaikkapa hiljaista\narvoa, joka Vilhelmille kaikissa annettiin. Me näimme, että Vilhelmi\npuolestaan ei voinut Löfiä kärsiä, ja lisäksi vielä sekin, että Löf\npelkäsi Vilhelmiä, viritti yhä hänen kateuttaan. Löf pelkäsi Vilhelmiä,\nsillä tämä kohteli häntä aina kylmästi, ikäänkuin olisi hän tiennyt,\nmitkä vaikuttimet elivät ja liikkuivat Löfissä. Mutta samassa määrässä\nkuin Löfissä pelko ja kateus kasvoi, samassa määrässä teeskenteli hän\nystävyyttä, samalla kuin hän salaa koetti Vilhelmiä vahingoittaa, missä\nvaan voi, ja siihen hän aina tilaisuutta etsi.\n\nTällainen oli Vilhelmin ja Löfin keskinäinen väli, kuu ukko Rother\nperheineen tuli Helsinkiin. Ukko Rother oli Löfille nimeksi tuttu. Löf\ntiesi, että Rother oli rikas, ja tästä syystä oli hän jo koettanut\npäästä Villen ja Anteron tuttavuuteen ja olisi siinä onnistunutkin,\nellei Vilhelmi olisi tätä tuttavuutta estänyt liian kauaksi\nkehittymästä. Ensimäinen tunne, mikä Löfissä heräsi, kun hän Vilhelmin\nnäki Annan kanssa, oli kateus, semmenkin kun Annan puhdas, lapsellinen\nolento häneen vaikutti. Kateus hänessä laati nuo sanat, joita kuulimme\nhänen esplanaatilla mumisevan: \"Vielä ei ole voitto Vilhelmin\". Mutta\ntoisesta tunteesta kävi ajatus: \"Vielä ei ole Vilhelmi voittanut\" --\nkun Löf oli todistaja Rotherin herrasväen lähtöön, jolloin Annan\nsilmäys hänet tapasi. Annan kuva oli siitä hetkestä asti asunut Löfin\nmielessä, ja turhaan koetti hän sitä unohtaa. Samassa määrässä kuin\nkateus Vilhelmiä kohtaan kohoni Löfissä, syntyi hänessä halu voittaa\nAnna, ja jos hän Annan voittaisi, olisihan silloin hänen kateutensakin\ntyydytetty. Tämä oli ajatus, jota ei Löf voinut eikä tahtonutkaan\npoistaa mielestään. Päinvastoin juurtui se hänessä, ja juuret\nkasvoivat, sillä Löf päätti ja oli, kuten tiedämme, siinä oikeassa --\nettä joku hellempi tunne asui Vilhelmissä Annaa kohtaan. Totta on, että\nkateus oli ensimäinen tunne, joka hänessä vallitsi; mutta rakkauskin\noli häneen vaikuttanut, ja hänen ilonsa oli ajatella Vilhelmiä\nonnettomana, samalla kuin hän itse, Löf, olisi onnellinen ja rakkaan\nAnnan omistaja.\n\nJos Anna olisi ollut köyhä, ei olisi Löf koko asiaa ajatellut. Löf oli\njo aikoja sitten päättänyt, että ainoastaan semmoinen tyttö, joka voisi\nhänelle varoja tuottaa, saisi kantaa hänen nimeänsä. Tavarat pani hän\nensimäiseen sijaan, rakkauden toiseen. Mutta Anna oli rikas, rikkaus ja\nrakkaus tässä yhtyivät. Sitä parempi!\n\nLöf oli mies, joka tiesi päätöksensä pitää, kun hän jotakin oli\npäättänyt. Hän oli päättänyt voittaa Annan, ja hän ryhtyi kohta\nkeinoihin. Ensimäinen työ oli päästä Annan tuttavuuteen. Hän ajatteli\nsinne ja tänne. Hän otti tarkan tiedon ukko Rotherin rikkaudesta, hänen\nkartanostaan, asukkaista pitäjäässä, johon Katajalahti kuului --\nsanalla sanoen kaikesta, joka oli vähäisessäkään yhteydessä hänen\naikeensa kanssa, ja tämä hänen tiedustuksensa loppui niin, että hän\nensikerran eläessään poikkesi tehdystä päätöksestään. Hän oli pyrkinyt\ntohtoriksi -- nyt luopui hän tästä pyrinnöstään.\n\nUseimmat virkamiehet kihlakunnassa ja pitäjäässä, johon Katajalahti\nkuului, olivat vanhoja, etenkin henkikirjoittaja ja kruununvouti. Löf\npäätti kääntyä semmoiselle tielle, jolla voisi tulla kelvolliseksi\nnäihin virkoihin. Hän tosin pelkäsi, että Vilhelmi ehtisi ennen häntä\nvoittaa Annan. Mutta hän päätti samalla pitää tarkasti silmällä heitä.\nLöf kyllä tiesi, kuinka epävarma hänen yrityksensä oli, mutta hän tiesi\nsamalla, että uskaltamatta ei mitään voiteta, ja -- hän uskalsi, eikä\nseitsemäs kuukausi ollut vielä umpeen kulunut, ennenkuin hän oli\ntarvittavat tutkinnot suorittanut.\n\nKolmatta vuotta palveli hän senaatissa; silloin kuoli toinen niistä\nvirkamiestä, joiden jälkeiseksi kelvatakseen Löf oli valmistaunut, ja\nettä hän henkikirjoittajan viran sai, olemme jo nähneet.\n\nKaikki on hänelle tähän saakka onnistunut, ja että hän\npäätarkoituksessaan onnistuisi, sitä hän ei enää epäillyt. Hän\nmuutti pitäjääsen, johon Katajalahti kuului, ja hänen ensimäinen\ntyönsä siellä oli tutkia sitä tannerta, jolla hän alkoi taisteluun\nantautua. Nyt, sen tiesi hän, tulisi hänen käyttäidä viisaasti. Kaiken\nentisen varovaisuutensa kutsui hän avukseen, ja sitten ryhtyi hän\npäätarkoitustansa toteuttamaan. Annan luonteen oppi hän pian tuntemaan.\nHän näki hänet luonnon muodostamaksi lapseksi, joka ei ollut koskaan\nmitään vastustusta maailmassa kohdannut; hän näki, että Annassa asui\nintoja, joita hänen vaan tulisi herättää -- ja voitto olisi hänen.\nAnnaa ei ollut mikään vielä kukistanut; jos Löf Annassa voisi synnyttää\nrakkautta, olisi Anna kukistettu. Me olemme nähneet, että Löf tässäkin\nasiassa onnistui, vieläpä miten hän onnistui. Itse piti hän tällä aikaa\nvarsin tarkalla silmällä Annaa. Joka ainoata hänen sanaansa, hänen\nkäytöstänsä, jokaista hänen silmäystänsä piti Löf tarkalla silmällä.\nVähimmätkin väreelliset muutokset Annassa äkkäsi hän, ja kaikkia käytti\nhän hyväksensä.\n\nVähän vastenmielistä oli Löfille aluksi Anteron kotonaolo: mutta hän\nhuomasi pian, että Antero oli hänelle enemmän hyödyksi kuin haitaksi.\nAntero, joka jo nuoruudesta oli hellä ja hyväluontoinen, oli kasvanut\nviehkeäksi nuorukaiseksi, jonka sydän oli varsin tunteellinen ja tyyni\nsekä vapaa kaikesta epäluulosta. Kun siis Löf rupesi sydämellistä\nystävyyttä hänelle teeskentelemään, voitti hän Anteron pian\nystäväkseen, joka itsekseen katui entistä kylmyyttään häntä kohtaan. --\nSe herätys, jonka Antero Pohjalaisten vuosijuhlassa oli saanut, kun hän\nsiellä ensikerran maamme etevimpiä miehiä näki, se herätys ei jäänyt\nhänessä vaikuttamatta. Kaiken aikansa käytti Antero lukemiseen, ja kun\nhän väliin sekaantui Annan ja Löfin välisiin keskusteluihin, lausui hän\naina ajatuksia, jotka antoivat pitkäksi aikaa kiista-aineita Annalle ja\nLöfille. Anterolta sai Löf tietää paljon Annasta, vaikkei Antero\nensinkään aavistanut syytä, miksi Löf aina Annasta jotakin tiedusteli.\n\nOnnellisena, siinä määrässä kuin itsekkäinen saattaa onnellinen olla,\npalasi Löf kotiinsa Katajalahdelta, kun hän oli viimeisen ryntäyksensä\nAnnan sydäntä vastaan tehnyt ja siinä ryntäyksessä onnistunut. Iltaa\noli jo pitkältä kulunut, mutta uni ei vaivannut sankariamme. Hän käveli\nedestakaisin kamarissansa.\n\nHän oli voittanut. Voittoansa hän mietti. Hän tiesi, että hänellä oli\nkiistaveli, joka, samaten kuin hän, oli pyytänyt Annan rakkautta.\nVilhelmin kirje Annalle sanoi hänelle sen. Tämä tieto teki hänen\nvoittonsa kahdenkertaisen makeaksi. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa,\nja hän oli saanut kostaa!\n\nTätä mietti hän, ja hän mietti myös tulevaisuuttaan. Hän tiesi tarkoin,\nkuinka varakas patroni oli, ja hän laski itsekseen, paljonko tästä\nomaisuudesta tulisi hänelle kuulumaan. Se summa, joka nyt pyöri hänen\najatuksissaan, ei tosin täydelleen tyydyttänyt hänen ahneuttaan, sillä\nmikä määrä voi ahnetta tyydyttää, mutta, kuten tiedämme, oli Löf\noppinut elämään ja tulemaan toimeen melkein vähällä. Hän mietti siis,\nmiten Annan myötäjäiset kasvaisivat vuosi vuodelta, miten hän omasta\npalkastansakin voisi vuosittain tätä pääomaa lisätä, ja miten hänen\nvaransa näin vuosittain lisääntyisivät. Nämä ajatukset, jotka\nnykyisyydestä alkoivat ja tulevaisuuden tuonnempiin aikoihin saakka\nulottuivat, ne häiritsivät hänen untansa.\n\nVihdoin, kun jo aamuaurinko rupesi valaisemaan, laskeusi hän levolle ja\nvaipui haaveksiviin unelmiin. Näissä näki hän Annan ja rikkauksia\nyltäkylläisiä. Unessakin antoi hän ensimäisen sijan rikkauksille,\ntoisen, tuonnimmaisen, Annalle. Hopea ympäröitsi häntä; se eneni, se\nkasvoi. Annakin muuttui hopeapatsaaksi. Löf oli onnellinen; hänen\nsydämensä oli onnesta haleta. Ruoho pihalla, huoneet -- kaikki, mitä\nhän unessaan näki, oli hopeaa, joka vähitellen kellastui ja muuttui\nkullaksi. -- \"Ja tämä kaikki on minun!\" huusi hän unessansa. \"Minun,\neikä kenenkään muun!\" -- Hän tarttui siihen, hän piteli sitä, mutta\nkumma! Kaikki, mihin hän tarttui, muuttui. Kun hän kultaan koski,\nhienoni se hienonemistaan ja haihtui vihdoin ilmaan. Hän hämmästyi, hän\nriensi tarttumaan kiini toisiin kultalevyihin, mutta mihin hän tarttui,\nsiinä katosi kulta. Hän kiiruhti yhä kovemmilla kourilla sitä kiini\npitämään. Se oli turhaa! Kylmä hiki alkoi nousta hänen otsalleen; yhä\nkylmempi, kuta vähemmäksi kulta katosi. Hän tunsi sanomattoman tuskan\nsydämessään. Hän väänteli ja käänteli itseään vuoteella. Hän näki\nVilhelmin, joka kiireesti riensi Annan luo ja sulki hänet syliinsä. Hän\nnäki, miten Anna Vilhelmiä vastaan kohotti käsiään ja miten Anna\nsamassa muuttui eläväksi olennoksi jälleen. Hän riensi eroittamaan\nAnnaa ja Vilhelmiä, mutta samassa katosivat ne. Löf näki unessaan,\nmiten ne linnuiksi muuttuivat ja lensivät ylös taivasta kohden. Hän\nhuusi vihasta ja tuskasta, mutta hänen huutoonsa vastasi kamala kaiku\nmaasta. Sorea, kaunis, rusoittava jälki näkyi siinä, mistä Anna ja\nVilhelmi olivat kadonneet. Hän silmäili ympärilleen. Kulta oli\nkadonnut. Musta, kolkko yö ympäröitsi häntä, mutta kaukana hänestä\ntaivaan rannalla näki hän auringon kultaavassa valossa Vilhelmin ja\nAnnan, samalla kuin hän tunsi hiljaa vaipuvansa alas maahan. Hän koetti\ntarttua ympärillänsä oleviin esineihin. Mutta kaikki, mihin hän koski,\nmuuttui madoiksi ja suuriksi käärmeiksi, jotka häntä vastaan\nirvistelivät. Hän hypähti hirmustuneena vuoteeltaan ja heräsi.\n\n\"Hyi, se oli jumalaton uni!\" -- huudahti hän.\n\nValvominen ja tuo julma uni olivat saaneet hänet vaaleaksi. Hän koetti\npoistaa itsestään sitä synkkämielisyyttä, joka nyt oli hänen vallannut.\nMutta se ei tahtonut onnistua. Hän käveli taasen edestakaisin\nhuoneessansa, ja miten päivä kului, siten katosi myöskin se kauhu,\njohon uni oli hänen saanut, ja eilis-iltainen mielihyvä pääsi jälleen\nhänessä voitolle.\n\n\"Katajalahti on kaunis kartano\" -- mietti hän. \"Oikean miehen hallussa,\nsemmoisen kuin minun, tulee tämä kartano antamaan tuloja semmoisia,\njoita ei nyt patroni eikä hänen hiljainen rouvansa osaa aavistaa. Tämä\nkartano on tuleva minulle; se on päätetty!... Anna on liian hellästi\nkasvatettu; hän on tottunut saamaan kaikki, mitä hän haluaa. Tässä on\nmuutos tapahtuva. Annasta kyllä tulee, minun ollessani hänen\nmiehenänsä, säästävä ja toimelias emäntä, -- siksi minussa miestä on\".\n\nNäissä ajatuksissa, joissa hänen sisimmät aikeensa ilmitulivat, puki\nhenkikirjoittaja Löf ylleen ja oli sitten valmis lähtemään morsiamensa\nluo. Öisestä kauhistuksesta olivat vielä hänen kasvonsa vaaleat, mutta\nkun hän sen huomasi, hymyili hän vaan. \"Tuohan sopii vallan hyvin\nminulle nyt\", sanoi hän itsekseen. \"Minä olen tulevaisuuttamme\nmiettinyt!\"\n\n\n\nIX.\n\nOdottamaton tapaus.\n\n\nPäivät kuluivat. Löf oli niinkuin ennenkin jokapäiväinen\nvieras Katajalahdella, ja samaten kuin ennenkin osasi hän\nteeskenteleväisyydellään salata, mitä hänen ajatuksissaan liikkui.\nAnnaa rakasti hän niin paljon kuin hänen kaltaisensa mies voi rakastaa,\nja tämä sai hänen olentoonsa, hänen käytökseensä jotakin todellista,\njoka petti Annan ja vieläpä vanhan rouvankin, ukosta ei puhumistakaan.\n\nMutta rakastiko Anna häntä?\n\nSiitä päivästä, jona Anna niin ajattelemattomasti antausi Löfille, oli\nhän muuttunut. Häntä vaivasi jokin, josta hän ei tiennyt, mitä se oli.\nRauha oli hänestä kadonnut. Kun hän tulevaisuuteen loi silmänsä,\npelästyi hän. Kun hän ajatteli aikaa, jona hän eläisi Löfin kanssa,\nemäntänä talossa, missä tämä oli isäntä, vetäysi hänen sydämensä\nkokoon, ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä, kova käsi puristanut ja\nlitistänyt maahan koko hänen olentonsa. Kun Löf tämän Annan\nalakuloisuuden huomasi, koetti hän rakkaudella poistaa niitä kolkkoja\najatuksia, joita tämä aavistus Annassa synnytti. Mutta silloin tapahtui\nse kumma, että kuta enemmän Löf rakkautta osoitti, sitä tukalammaksi\ntunsi Anna tilansa. Löf koetti silloin toista keinoa. Hän oli\nolevinansa närkästyksissään ja kohteli häntä kylmästi. Eipä muuta\ntarvittu; sillä kun Anna Löfin kylmänä näki, muuttui hän lempeäksi ja\nkoetti nyt, hänkin puolestaan, karkoittaa Löfistä sitä alakuloisuutta,\njonka hän luuli Löfin käytöksestä osaavansa aavistaa. -- Näin oli\nnuorten väli kummallinen. Tasapainossa ei ollut vaaka koskaan muulloin\nkuin niinä hetkinä, joina milloin toisessa, milloin toisessa lempi\nmuuttui kylmyydeksi tahi kylmyys lemmeksi. Kun Löf tämän huomasi, osasi\nhän niin käyttäidä, että voitto hänen puolelleen kallistui, että\nAnnalla aina oli täysi tekeminen karkoittaa hänestä kylmyyden henkeä,\njotta hän ei ennättänyt itse alakuloisuuteen vaipua.\n\nAnna oli osalleen saanut tällaisen kummallisen lohduttajanviran. Hän ei\nitse ymmärtänyt, mikä häntä Löfiin veti, sillä harvoin ajatteli hän\nLöfiä, kun tämä Katajalahdelta oli poissa. Hän muisti päinvastoin usein\nyksinäisyydessänsä Vilhelmiä ja niitä aikoja, joina Vilhelmi oli\noleskellut Katajalahdella. Ja hänen mielensä muuttui aina silloin niin\nkummalliseksi, niin viehkeäksi -- ja kuta enemmän hän Vilhelmiä ja\nnäitä aikoja muisti, -- aina yhä tuskallisemmaksi. Mutta kun Löf tuli,\nkun Anna hänen näki ja näki hänen otsansa ryppyisenä, kun hän luuli\nhänen harvasanaisesta puheestansa voivansa aavistaa, että joku salainen\nsuru häntä vaivasi -- niin silloin ei hän enää muistanut, mikä\nvast'ikään ennen oli häntä itseänsä vaivannut. Hän riensi silloin\nhenkikirjoittajaa vastaan ja koetti houkutella häntä nauramaan.\n\nNäin olivat viikon päivät kuluneet. Pyhäpäivä oli tullut, ja Löfin ja\nAnnan kihlaus oli julkaistava ja päivä juhlallisesti vietettävä. Rouva\noli kaikessa hiljaisuudessa valmistanut kaikki, mitä suurissa pidoissa\nmaalla tarvitaan. Naapuriseurakunnista oli vieraita kutsuttu, vieläpä\nkaupungistakin.\n\nPyhäpäivä tuli.\n\nEri mielillä heräsivät tänä aamuna ne, joille pidot olivat valmistetut.\nLöf heräsi iloisena. Hän oli tarkoitustensa perille päässyt. Mutta kun\nAnna heräsi ja heti muisti, että hänen nyt oli julkisesti tunnustaminen\nLöf sulhasekseen, tunsi hän taasen tuota entistä tuskaansa ja vielä nyt\nsuuremmassa määrässä kuin koskaan ennen. Hän muisti nyt Vilhelmiä.\nVilhelmi oli hänen ensimäinen ajatuksensa; Vilhelmi, joka ei edes\ntiennyt, että Anna nyt oli valmis julkisesti tunnustamaan olevansa\nerään toisen kuin hänen omansa ... tunnustamaan Löfin sulhasekseen. Jo\nvarhain aamulla oli Anna herännyt. Unessa oli hän nähnyt Vilhelmin, ja\nVilhelmin näkö seurasi nyt häntä hänen valveillakin ollessaan. Anna\nmietti, että olisi hänen toki pitänyt kertoa Vilhelmille, minkä\naskeleen hän oli ottanut. Hän oli viime viikon kuluessa sitä miettinyt,\nmutta tuska hänessä oli enentynyt aina, kun hän sitä oli ajatellut.\nVaaleana ja kokonaan toisellaisena kuin ennen odotti nyt Anna\nsulhasensa tuloa. Tuskansa olisi hän tahtonut purkaa jollekulle\nystävälle; mutta tällaista ystävää ei hänellä ollut. Äidilleen ei hän\nvoinut kertoa, mikä kumma häntä rasitti; sillä Annalla ei ollut\näitiänsä kohtaan sellaista lapsen sydäntä, joka kaikki ilmoittaa.\nSanoimme tämän kertomuksen alussa, että puhtaus loisti Annan silmistä.\nPuhtaus niistä kyllä loisti, niin kauan kuin ei hänellä ollut mitään\nsalattavaa. Mutta kun hänen sydämessään syntyi salaisia ajatuksia,\noutoja ajatuksia, jotka eivät enää olleet lapsen, niin -- silloin tosin\nloisti vieläkin puhtaus Annan silmistä, mutta hänen sydämensä\navonaisuuden oli nyt ympäröinyt musta huntu, joka ei enää päästänyt\nnäkyviin mitä sydämessä asui. Anna sai siis kärsiä tuskaansa, voimatta\nsitä kenellekään ilmoittaa, ja sen päivän aamuna, jona hänen\nkihlauksensa oli julkaistava, tunsi hän itsensä varsin onnettomaksi.\n\nPäivän kuluessa tuli Löf. Nyt oli hänen vuoronsa Annaa huvittaa ja\nAnnan sydämestä poistaa ne surulliset ja synkät ajatukset, jotka siellä\nasuivat. Mutta Löf ei sitä voinut, ja hän koetti taas samoja keinoja\nkuin ennenkin. Ne eivät tahtoneet auttaa. Äänetönnä hän istui, maata\ntirkistellen, otsa täynnä suuria ryppyjä. Äänetönnä istui Anna, ja aina\nväliin nousi hänen silmiinsä kyynel. Nyt ei ollut nuorten välillä\nriidan aihetta, joka heitä taisteluun olisi saanut. Näin olivat he\nsalin viereisessä kamarissa kauan istuneet kahden kesken, kun vieraita\nalkoi tulla.\n\n\"Tämä ei käy päinsä\", ajatteli henkikirjoittaja. \"Mikä hitto nyt on\ntyttöön mennyt? Olisiko Vilhelmi kirjoittanut? Tämä ei käy päinsä?\" Ja\nmustasukkaisuuden jumalatar pisti terävällä aseella henkikirjoittajan\nsydämeen haavan, joka aina isoni, kuta enemmän hänestä näkyi\nmahdolliseksi se ajatus, että Vilhelmi olisi jonkunkaan verran Annan\nsuosiota voittanut.\n\n\"Tämä ei käy laatuun!\" -- ajatteli hän ja astui mitään sanomatta\nakkunan luo, josta hän tirkisteli ulos puistoon. Siinä seisoessaan\nhuokasi hän syvään, mutta hänen huokauksensa ei vaikuttanut sitä, mitä\nhän oli odottanut. Hän oli toivonut, että Anna taas, niinkuin useita\nkertoja ennen, astuisi hän luoksensa ja laskisi kätensä hänen\nhartioilleen. Anna ei sitä nyt tehnyt. -- Anna ei tiennyt, mikä häntä\nvaivasi; sen hän vaan tunsi, että hänen sydämensä ikäänkuin vetäysi\nkokoon, kun hän ajatteli, että hänen kihlauksensa julkaistaisiin.\n\nPatroni ja rouva olivat aikoneet suurilla päivällisillä viettää\ntyttärensä kihlauksen julkaisua. Löf oli tahtonut, että heidät jo\nsamana päivänä olisi kuulutettu, mutta siihen ei suostunut patroni,\nvaikka hän kyllä myönsi oikeaksi Löfin tuuman, että kuulutuspäivänä\nolisi sitten uudelleen pidot pidettävät. Löfin täytyi odottaa; eikä hän\nollut aivan kiinteästi tätä pikaista kuulutusta vaatinutkaan, kun hän\noli varma siitä, että Anna oli hänen. Mutta nyt tuossa akkunan edessä\nseisoessaan ajatteli hän, että olisi kumminkin ollut hyvä asia, jos\nolisi kuulutus jo tapahtunut. Niin ajatteli hän, mutta kuultavasti hän\nvaan huokaili.\n\nNuorten keskinäinen väli muuttui yhä tukalammaksi, ja luultavasti olisi\nLöf saanut keksiä jonkun uuden keinon, jos hänessä uusiin keksintöihin\nolisi miestä ollut, ellei patroni olisi astunut kamariin, missä hän\nAnnan kanssa oli.\n\n\"Vieraita huoneet täynnä\" -- sanoi hän -- \"ja te täällä kahden kesken,\nniinkuin ei teitä muualla tarvittaisi!\" Ja hän lähestyi nyt Annaa\ntarttuakseen hänen käteensä.\n\nUkko oli todellakin unohtanut ajan, jolloin hän itse oli kosinut, sillä\njos hän sitä olisi muistanut, olisi hän heti huomannut, ettei nuorten\nväli ollut semmoinen kuin kihloissa olevien tavallisesti. Kun hän\nAnnalle ojensi kättänsä, nousi tyttö ja heittäysi ukon syliin, kätkien\nkasvonsa ukon rintaa vastaan. Ukko kyllä tästä huomasi, että Anna oli\nliikutettu, mutta tämän liikutuksen syytä ei hän ensinkään osannut\naavistaa. Hän luuli kumminkin ymmärtävänsä syyn. Tytärtänsä hän syleili\nja sanoi hiljaa hymyillen:\n\n\"Minä ymmärrän ... minä ymmärrän! Rakkauden kyyneleitä!? No, noh! Hyvä\nse! Mutta pyyhi pois ne, ja seuratkaa minua! Teitä on jo moni kysynyt\".\n\nAnna olisi nyt tahtonut purkaa sydämensä ja olisi kentiesi sanonut,\nmikä häntä vaivasi, sen mukaan kuin hän tämän itse tiesi, jos olisi hän\nnyt ollut kahden kesken isänsä kanssa. Mutta kamarissa oli myöskin Löf,\nja Annan tuska, joka oli ollut paisumaisillaan partaittensa yli,\nvetäysi jälleen hänen sydämensä pohjaan. Hän ei vastannut mitään.\nNiinkuin isänsä käski, teki hän. Hän pyyhkäsi pois kyyneleet\nsilmistänsä. Hän antoi vastustamatta Löfin tarttua hänen käteensä, ja\nvastustamatta antautui hän hänen talutettavakseen.\n\nAnna oli Löfin kanssa julkikihloissa. Hän otti vastaan niitä\nonnentoivotuksia, joita vierailla oli antaa runsaassa määrässä. Hän\nsalpasi tuskan, joka yhä eneni, syvään rintaansa. Hän koetti nauraa,\nmutta että hänen naurussaan ja ilossaan oli jotakin teeskenneltyä, sen\nhuomasi äiti ja sulhanenkin, jossa mustasukkaisuus oli herännyt.\n\nPäivä kului, kuten pidoissa maalla ainakin, mitään eriskummallista\ntapahtumatta. Rouvat istuivat salissa jutellen. Nuoret laskivat\nleikkiä, ja vanhemmat herrat polttivat tupakkaa, joivat punssia,\njuttelivat tahi pelasivat \"lautaa\". Maalla, missä isompia pitoja\nharvemmin pidetään, ovat ne sitä hupaisemmat, eivätkä ne kestä niin\nkauan kuin kaupungeissa, missä yö aina ennättää kulua puoleen ja\nenemmänkin, ennen kuin pidot loppuvat. Jos olisivat vieraat olleet\nkaupungissa, olisivat pidot silloin ehkä olleet vasta puolitiessä, kuin\nne jo Katajalahdella olivat loppumaisillaan. Se näkyi siitä, että jo 8\naikana moni vanhemmista näytti haluavan lähtöä tehdä.\n\nVieraat olisivatkin kentiesi lähteneet, ellei heitä olisi postintulo\nvähän viivyttänyt. Patroni Rother oli ollut, vähää ennen kuin\npostilaukku hänelle tuotiin, kiivaassa kiistassa muutamien vanhempain\nherrain ja tulevan vävynsä kanssa raha-asioista ja takauksista. Löf\nvastusti jäykästi kaikkia takauksia; sitä vastaan väitti patroni ja\npari hänen ikäisistään, että kumminkin joskus, aina asianhaarain\nmukaan, on takaukseen meneminen, vaikka olisikin laiksi ottanut ei\nkoskaan takaukseen mennä. Ja eräs herroista arveli, että jos takaus\nkokonaan kiellettäisiin, olisi seuraus, että moni työ, moni yritys ja\nhyödyttävä toimi raukeisi tyhjään, vahingoksi ei ainoastaan\nyksityiselle, mutta myöskin maakunnalle.\n\n\"Mutta\" -- arveli Löf -- \"jos moni hyödyttävä työ ja yritys tuleekin\ntoimeen, onko oikein, että moni yksityinen syytön sen tähden joutuu\nturmioon? Useinpa nähdään, että tällaiset yritykset, jotka aikaa\nvoittain hyödyttävät, vasta kolmannessa tahi neljännessä kädessä\nkannattavat, sitten kun ovat saaneet sekä perustajansa että työn\nensimäiset omistajat häviöön. Tavallisesti ei riitä yksityisten varat\nsuurempiin laitoksiin; he nojautuvat silloin muihin, joilla ei ole\nasian kanssa mitään tekemistä, ja menevät usein itse perikatoon ja\nvievät samassa takaajansakin. Minun mielestä tulisi jokaisen\npuolestansa tarkasti seurata raamatun neuvoa: Ennenkuin sotaan menee,\ntulee kunkin miettiä, voiko hän mennä sitä vastaan, joka tuhannella\ntulee, eli toisin sanoen: ei ryhtyä asioihin, joissa ei kestä\".\n\n\"Mutta\" -- vastusti eräs herroista -- \"jos teidän ajatuksianne\nseurattaisiin, miten kävisi silloin nuorten ylioppilaitten, jotka\nköyhistä kodeista ovat lähteneet ja hankkivat lainoilla varoja\nedistymiseensä. Te olette nykyään, herra Löf, itse ollut yliopistossa\nja tiedätte paremmin kuin minä, mihin ne nojautuvat, joilla ei mitään\nole ja kumminkin uskaltavat ottaa lainoja. Te sanotte kaiketi, että he\nnojautuvat tulevaisuuteen ... mutta siihenhän luottavat nekin, jotka\nsuurempiin töihin ryhtyessään toisten apuja tarvitsevat?\"\n\n\"Ylioppilaiden laita on vähän toisenlainen\" -- vastasi Löf. \"Kun he\nlainoja ottavat, luottavat he ei ainoastaan tulevaisuuteen, vaan\nmyöskin ja samassa itseensä. Sen lisäksi ovat ne lainat, joita\nylioppilaat ottavat, tavallisesti pieniä, eivätkä ne vie perikatoon\ntakaajoitansa, vaikkapa nämä saisivatkin takauksensa maksaa. Sanonpa\nvielä senkin, että ylioppilaidenkin lainanotto on vahingollinen, sillä\nmoni heistä ottaa usein velaksi rahoja, joita ei osaa käyttää, ja\nkäyttää siis väärin ja joutuu kahdenkertaiseen vahinkoon: ensiksi\ntuhlaa hän vieraat rahat, jotka kumminkin kerran ovat takaisin\nmaksettavat, ja toiseksi tuhlaa hän aikansa, samalla kuin hän\nlainarahojansa väärin käyttää. Olenpa nähnyt monta köyhää, jotka lainan\nsaatuansa ovat siitä ilosta pitäneet suuriakin pitoja rahoilla, joita\nparempiin tarpeisiin olisi kyllä tarvinnut. Rahat loppuvat ja uusiin\nlainoihin on turvauminen. Jos jotakin lakia tällä kohdalla, mitä\nylioppilaisiin tulee, voitaisiin laatia, niin -- mieluummin olisi\nlainanotto kiellettävä kuin siihen suostuttava. Joka tiedettä rakastaa,\nse kyllä työllä tietää keinoja keksiä edistymiseensä\".\n\n\"Te mielestäni sekoitatte\" -- vastasi herra -- \"totuutta ja valhetta\ntoisiinsa. Siitä, että lainarahoja voidaan väärin käyttää, tuomitsette\nte kaiken lainanoton vääräksi. Löytyykö mitään, jota ei voitaisi\nkäyttää väärin?\"\n\n\"Riitamme tässä asiassa eivät pääse päätökseen\" -- vastasi Löf\nhuolettomasti -- \"mutta lainanottamisesta emme alkaneetkaan; takaukseen\nmenemisestä oli kysymys, ja siinä kaiketi olette samaa mieltä kuin\nminä, että se, joka takaukseen menee, heikontaa samalla omaa luottoaan\nja saa elää epävakaisuudessa aina siihen saakka, kun laina on\nmaksettu\".\n\n\"Minä myönnän, että meillä mennään varsin usein ajattelemattomasi\ntakaukseen, sen sijaan kuin tässä asiassa olisi suurin varovaisuus\ntarpeen. Etenkin sanon minä sen tekevän väärin, joka takaa suurempia\nsummia, kuin hän voi maksaa. Mutta teidän mietteesenne en voi\nkumminkaan suostua. -- Saattaahan olla, että minä tahtoisin auttaa\njotakuta ja tekisin sen yksinänikin, jos minulla siihen olisi varoja.\nMutta kun nyt en tätä voi, lupaan minä hänelle nimeni sillä ehdolla,\nettä hän takaukseen hankkii jonkun tahi joitakuita toisia, niin monta,\nettä me, jos se tulisi meidän takausmiesten maksettavaksi, jakamalla\nsumman voisimme osuutemme maksaa. Ymmärrettävää on, että minulla\ntakaukseen mennessäni on täysi luottamus lainan ottajaan\".\n\n\"Olkoon niin -- mutta ajatellaanpa, että teidän luotettunne pettää\nteidät!\"\n\n\"Se voi tapahtua; mutta jos yksi pettää, tuleeko minun kaikkia siitä\nsyystä pitää pettureina?\"\n\n\"Tässäkin asiassa seisomme, näen minä, eri pohjalla. Tahdon vaan kysyä:\nmikä on enemmän vihaa, katkeruutta ja eripuraisuutta saattanut aikaan\nystäväin välillä kuin juuri se, että toinen on toisen edestä saanut\nmaksaa takauksen. Eikö hätä usein saa kunnollisintakin miestä\npetturiksi, ja hädän päivinä annetaan usein ystävyys alttiiksi\".\n\n\"Jokapäiväisessä elämässä nähdään, sen pahemmin, että niin käy; minä\nsiis en tässä asiassa voi enkä tahdokaan teitä vastustaa. Mutta mitä\näsken sanoin, sen kerron nytkin. Asian väärinkäyttämisen tähden\ntuomitsette te itse asian vääräksi, ja mikä pahempi on -- siitä, että\npettureita löytyy, luulette te kaikkien olevan pettureita. Esimerkiksi\njos tuleva appenne pyytäisi teidän nimeänne, mitä hänelle vastaisitte?\"\n\n\"Kun puhumme yleisistä asioista, älkäämme yksityisiin menkö!\" --\nvastasi Löf. \"Mutta jos tahdotte tietää, mitä siinä tapauksessa\ntekisin, niin voin sen sanoa. Minä tiedustelisin, millä kannalla appeni\nasiat ovat, ja jos huomaisin, että ne lainalla voisi parantaa, en\nnimeäni kieltäisi; mutta jos taasen näkisin, että lainan ottamisella\nperikatoa ainoastaan viivytettäisiin, silloin en antaisi nimeäni. Ja\ntoista onkin niihin nähden, jotka niin sanoakseni kuuluvat samaan\nperheesen\".\n\n\"Tässä teette heti poikkeuksen omista lauseistanne. Asian laita onkin\nniin, että yleiset päätökset eivät pidä paikkaansa yksityisissä\nasioissa, joissa aina on tehtävä asianhaarain mukaan\".\n\n\"Tuleva appeni ei koskaan minun nimeäni tarvitse\" -- vastasi Löf.\n\"Esimerkeistä, jotka eivät ole mahdollisia, ei voi mitään päättää\".\n\nKeskustelu, joka oli ollut jotenkin vilkasta, keskeytyi tähän, kun,\nkuten sanoimme, muutamat vieraista alkoivat lähtöä tehdä. Nyt ihan\nsamassa tuli posti, ja kaikki kokoontuivat patronin ympärille, kun tämä\nlaukun avasi. Uteliaisuus on maalla yhtä suuri kuin kaupungissa, ja\nuutiset miellyttävät aina.\n\nPatroni, joka edelliseen keskusteluun oli varsin vähän ottanut osaa ja\nsiinäkin vähässä, minkä hän oli lausunut, ollut tulevan vävynsä\npuolella, avasi kiireesti laukun ja pani pöydälle Katajalahteen\nkuuluvat sanomalehdet. Sitten veti hän esiin isomman kirjeen, jonka\npäällekirjoitus oli hänelle itselleen.\n\nSillaikaa, kun vieraat katselivat ja lukivat sanomalehtiä, tarkasteli\npatroni kirjeensä ulkopuolia ja sinettiä sekä arveli, mistä se\nsaattaisi olla. Mutta kun hänen arvelunsa ei häntä tyydyttänyt, avasi\nhän vihdoin kirjeen ja alkoi, silmälasit järjestykseen saatuansa, sitä\nlukea. Vieraat eivät tienneet olla uteliaita, mutta Löfin silmät\nseurasivat tarkasti patronia hänen lukiessaan. Että kirje sisälsi\njotakin eriskummallista, sen huomasi hän patronin ulkomuodosta, sillä\npatronin kasvot vaalenivat, hänen kätensä vapisi, ja hikihelmi toisensa\njälkeen nousi hänen otsalleen. Löfin uteliaisuus oli tästä herännyt;\nmutta hän ei mitään kysynyt, kun hän näki, ettei patroni mitään\nsanonut, vaan että hän äänettä pisti kirjeen taskuunsa.\n\n\"Se sisälsi jotain tärkeää\" -- sanoi Löf itsekseen -- \"se on varmaa; ja\nkun vieraat ovat lähteneet, saanen minä tietää, mitä siinä on\".\n\n\"No, veli patroni, mitä uutisia sinä sait?\" -- kysyi vanha\nkruununvouti, joka oli unohtanut silmälasinsa kotiin eikä siitä syystä\nvoinut sanomalehtiä lukea\".\n\n\"Kas tässä!\" -- huusi samassa herra, joka Löfin kanssa oli väitellyt.\n-- \"Eräs maamme suurimpia liikemiehiä on mennyt konkurssiin; Israel\nBjörk, sama, joka muutamia vuosia takaperin perusti suuren\nrautatehtaan\".\n\n\"Mitä!\" -- huusi patroni. -- \"Joko se on sanomissa?\"\n\n\"Te siis tiedätte sen?\"\n\n\"Sain kirjeen Helsingistä ... Vi ... Vilhelmiltä, ja hän mainitsee,\nettä kauppiaat Sult ja Kåhrström ovat karanneet ja että Björk on\nkonkurssin tehnyt\".\n\n\"Vai karanneet!\" vastasi herra yhä sanomalehtiä silmäillen. \"Mutta\nkoska teillä oli kirje Vilhelmiltä, niin tiedätte kaiketi myöskin että\nhän onnellisesti on suorittanut jumaluusopin kandidaattitutkinnon, niin\nkuin tässä kerrotaan\".\n\n\"Mitä! Vilhelmi suorittanut tutkinnon... Siitä en minä tiedä mitään...\"\n\n\"Minä luulin hänen juuri tämän tähden kirjoittaneen teille! -- Hänestä\non teillä ollut iloa ja on yhä vieläkin, herra patroni!\"\n\n\"On! Minun velivainajani poika on hyvä poika\", mumisi patroni.\n\nTämä Vilhelmin ylistys kuului nyt Löfin korvissa pahalta. Vilhelmi oli\nsuorittanut tutkinnon, joka todisti hänen suurta oppiaan. Se koski\nkipeästi henkikirjoittajan kadehtivaa sydäntä.\n\n\"Mitä muuta uutta sanomalehdissä?\" kysyi hän saadaksensa puheen\nVilhelmistä raukenemaan.\n\n\"Eipä mitään sanottavaa\" -- vastasi Löfin kiistaveli.\n\nMutta jos henkikirjoittaja oli luullut saavansa puheen Vilhelmistä\nherkenemään, pettyi hän, sillä patroni lähti nyt kulkemaan saliin päin.\n\"Tämä uutinen Vilhelmistä varmaankin ilahuttaa Amandaa, Annaa ja\nAnteroa\" -- sanoi hän.\n\nKun Löf näki hänen menevän, ei hän voinut muuta kuin seurata häntä,\nvaikka viha ja kateus kuohui hänen sydämessään. Hän tuli saliin\nkuullakseen, miten patroni uutisen kertoi, ja nähdäkseen miten iloisena\nrouva, Anna ja Antero sen kuulivat. Varsinkin tarkasti silmäili hän nyt\nAnnaa, morsiantaan, ja tulisemmasti kuin ennen ahdisti häntä\nmustasukkaisuus, kun hän näki, miten Annan poskille, jotka tähän saakka\nolivat olleet vaaleat, nyt ruusut nousivat. Hän meni morsiamensa\nviereen, hän kukisti kuohuvan sydämensä innot, ja hän puristi muka\nhellästi Annan kättä. Kun nyt Anna entistä iloisemmasti loi silmänsä\nhäneen ja sanoi: \"Kuulethan, että Vilhelmi nyt on jumaluusopin\nkandidaatti; kun hän vielä askeleen ottaa -- ja varmaankaan hän ei\npuolitiehen seisahdu -- on hän tohtori...\" -- Kun Löf tämän kuuli,\npuristi hän vielä hellemmästi Annan kättä, mutta itsekseen päätti hän\nsopivalla ajalla kostaa Annalle tämän hetken katkeruuden.\n\n\"Vilhelmi tulee edistymään kauas tieteen tiellä\" -- sanoi Antero, \"ja\nenpä pettyne, jos luulen saavamme nähdä hänen piankin istuvan\nprofessorina. Mutta hän ansaitseekin tällaista menestystä\".\n\nLöfin silmät iskivät tulta, mutta hän sammutti tulen, ja heti ja\nsydämellisesti hän lausui: \"Sitä olen minä aina sanonut; Vilhelmissä on\nneroa ja älyä, jos hän tietää molempia käyttää\".\n\nJa kun hän tämän sanoi, tunsi hän, että Anna puristi hänen kättään.\n\nVilhelmistä puhuttiin vielä kotvan aikaa, ja Anna otti tähän puheesen\nosaa vilkkaammasti kuin ennen. Mutta puhe raukeni vihdoin, ja vieraat\nrupesivat sanomaan jäähyväisiä, semmenkin kun patroni vankoilla\nhaukotuksillaan näytti, että hän odotti lepoa.\n\nKatajalahdelta olivat kaikki vieraat lähteneet. Mutta tuskin oli\nviimeinen ennättänyt poistua pihalta, kun patroni sanoi vakavasti\nperheensä jäsenille:\n\n\"Laittakaa valmiiksi kaikki huomiseksi, minun on lähteminen\nHelsinkiin\".\n\nKahdesti sai patroni kertoa tämä käskyn, ennen kuin hänen rouvansa\nkäsitti, mistä asiasta kysymys oli. -- Mutta kun hän ei sittenkään\nsaattanut uskoa todeksi, mitä hän kuuli, hymyili hän vaan kummastellen.\n\nMutta silloin närkästyi patroni. Hän, joka vihaan oli -- kuten hän itse\nväliin kerskaili -- yhtä hidas kuin meidän Herramme, suuttui viimein.\n\"Mitä naurat! Enkö minä ole isäntä, eikö minulla ole oikeus lähteä\nmihin tahdon!\" -- huusi hän.\n\n\"Mutta, Jumalan nimeen!\" -- vastasi rouva. \"Mikä syy sinua nyt\npakoittaa Helsinkiin lähtemään, ja näin äkkiä?\"\n\n\"Se on yksinään minun asiani. Laita sinä vaan, että minä huomenna, mitä\nvaremmin sitä parempi, pääsen lähtemään\". -- Ja kun patroni näin\nkovilla sanoilla oli rouvaansa puhutellut, vetäysi hän kiireesti\nkamariinsa jälleen.\n\nSiinä seisoivat nyt rouva, Löf, Anna ja Antero ymmärtämättä patronin\nkummallisen käytöksen syytä. Jotakin oli tapahtunut, sen huomasivat he,\njotakin varsin omituista; sillä näin kuin nyt ei ollut patroni\nkäyttäytynyt koskaan ennen. Mutta mitä oli tapahtunut?\n\n\"Ah!\" huusi äkkiä Löf. \"Kirje, jonka patroni sai, oli Helsingistä.\nSiellä on tapahtunut jotakin, joka vaatii patronin matkustamaan sinne\".\n\n\"Eihän vaan Vilhelmi ole sairas?\" sanoi Anna hiljaa.\n\n\"Vilhelmi, ja aina vaan Vilhelmi!\" huusi Löf. \"Sinä olet koko päivän\npuhunut Vilhelmistä. Luuletko sinä, että se minun korvissani hyvältä\nkuuluu? Vilhelmi! Mitä voisi isäsi hänelle, jos niinkin olisi, että hän\nolisi sairas?\"\n\n\"Viktori! Kuinka saatat noin puhua!\" -- sanoi Anna nuhtelevalla\näänellä. \"Eikö minun, meidän kaikkien ja sinunkin, tule Vilhelmiä\nkiittää siitä, että minä elän?\"\n\n\"Sehän nyt onkin ijäti kiitettävä ja ylönluonnollinen, se työ, jonka\nhän silloin teki! Senhän olisi kuka tahansa voinut tehdä\" -- mumisi\nhenkikirjoittaja pilkallisesti.\n\n\"Viktori! Sinä et rakasta Annaa\" -- sanoi rouva hiljaisella ja\nmurheellisella äänellä. \"Sitä ei ainakaan todista sinun puheesi. Ellei\nVilhelmiä olisi ollut, et sinä nyt tässä seisoisi Annan ylkänä\". --\nItsekseen lisäsi hän: \"Ken tietää, eikö olisi ollut parasta, että\"\n-- -- -- mutta siihen keskeytyivät hänen ajatuksensa, ja häntä\nkauhistutti, mitä hän oli ajatellut.\n\nLöf huomasi, että hän oli ollut liian suora puheessaan. \"Suokaa\nanteeksi!\" sanoi hän tarttuen rouvan käteen -- \"Mutta minun\nkatkeruuteni tulee juuri siitä, että minä niin äärettömästi rakastan\nAnnaa. Minä en tahtoisi, että hänen ajatuksissaan asuisi kukaan muu\nkuin minä, ja -- -- -- Vilhelmiä on Anna muistanut tänä päivänä enemmän\nkuin minua\".\n\nRouva pudisti epäilevästi päätään. Annassakaan eivät henkikirjoittajan\nsanat suuria vaikuttaneet. Kun ei kukaan vastannut, lisäsi Löf:\n\n\"Jos tietäisitte, kuinka kipeästi minuun koskee syytöksenne, olisi\nteillä lohdutuksen sana antaa minulle. Mutta -- -- minä näen sen -- --\nte ette ymmärrä minua vielä ... minä menen patronin luo, ehkä saan\ntietää häneltä syyn hänen äkkinäiseen lähtöönsä\".\n\nKun henkikirjoittaja oli mennyt, täyttyivät Annan silmät kyynelillä.\nÄiti näki sen ja sulki syliinsä hänen. \"Sinä et ole onnellinen\" --\nsanoi hän. -- \"Minä olen sen nähnyt. Sinä salaat jotakin. Avaa minulle\nsydämesi; sillä ei rakasta sinua maailmassa kukaan niin kuin oma\näitisi\".\n\nJa Antero lisäsi: \"Minä pelkään, että Vilhelmi oli oikeassa, kun hän\nsanoi, että Löf on -- konna\".\n\nMutta tällä aikaa oli Löf joutunut tulevan appensa kamariin. Tämä -- ja\nse oli jotakin tavatonta tähän aikaan päivästä -- käveli nyt\nkamarissansa edestakaisin, ajatuksiinsa niin vaipuneena, että hän\ntuskin huomasikaan henkikirjoittajan tuloa. Kun Löf hänen näki,\nseisahtui hän ja katseli häntä kauan. Vihdoin lähestyi hän patronia ja\nsanoi:\n\n\"Kirje, jonka Helsingistä saitte, sisältää jotakin eriskummallista.\nVoisinko minä olla teille miksikään avuksi?\"\n\nPatroni seisahtui ja katseli vakavasti henkikirjoittajaa -- -- \"Jotakin\neriskummallista, sanoit! Niinpä kyllä! Arvaatko, mitä kirje sisältää?\"\n\n\"Kuinka sitä osaisin arvata?\"\n\nPatroni kulki taasen pari kertaa kamarinsa poikki ja seisahtui sitten\nLöfin eteen. \"Minusta ja Amandasta ei ole kysymystä; me olemme vanhoja.\nAntero ja Ville voivat pian itsestänsä huolen pitää; Annan luonnollinen\nholhoja olet sinä, siis -- --\".\n\n\"Minä en ymmärrä!\" -- vastasi Löf, jonka aivoissa välähti ajatus, että\njoku onnettomuus oli tapahtunut.\n\n\"Sinä rakastat Annaa ja tahdot tehdä hänet onnelliseksi?\"\n\n\"Niin, niin -- -- mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Mutta minä en ymmärrä, mitä nämä mietteet ja kysymykset tarkoittavat\".\n\n\"Parasta ollee, että minä sen sinulle ilmoitan: se kyllä pian tiedoksi\ntulee... Kirje, jonka äsken sain Helsingistä, ei ollut Vilhelmiltä\n-- -- se ilmoittaa, että minä olen maantiellä\".\n\n\"Maantiellä!\" -- huusi henkikirjoittaja ja kävi lumivaaleaksi. Hän\ntunsi nyt, mitä hän oli tuntenut siinä unelmassaan, jossa katosi kulta\nja hopea, milloin hän oli niihin kiini tarttunut. \"Maantiellä! Kuinka,\nmiten ... te hourailette!\"\n\n\"Kunpa sitä tekisin! -- -- Muutama vuosi takaperin, kun olin\nHelsingissä, menin ajattelemattomasti takaukseen vanhan ystäväni\nIsraeli Björkin puolesta. Hän on nyt tehnyt konkurssin. Sult ja\nKåhrström, toiset takausmiehet, ovat karanneet ja luultavasti vieneet\nmuassaan mitä heillä on; siis on Björkin velka minun maksettavani\".\n\n\"Ja kuinka suuri on velka?\" kysyi Löf vapisevalla äänellä.\n\n\"Viisikymmentä tuhatta ruplaa ynnä korko puoleltatoista vuodelta\".\n\n\"50,000 ruplaa!\" huusi Löf hirmustuen. \"Mutta siihenhän menee koko\nomaisuutenne!\"\n\n\"Hyvä, jos piisaa!\" -- vastasi patroni vakavasti.\n\nLöf seisoi siinä kuten kuolemaan tuomittu. Hänellä ei ollut mitään\nsanomista. Mutta ajatuksia monellaisia juoksi hänen aivojensa läpi.\nPääajatus oli: \"Siinä tapauksessa kiitän minä Jumalaa, ettei minua ja\nAnnaa vielä ole vihitty\".\n\n\"Asiain näin ollen olen luullut parhaaksi, että paikalla lähden\nHelsinkiin tiedustelemaan, miten asiat oikein ovat. Ja jos ne ovat\nsemmoiset, että varmaankin saan, niinkuin pelkään, takaussumman maksaa,\nniin saanen uudestaan ruveta hylättyyn ammattiin taasen ...\nkauppamieheksi -- --\".\n\n\"Asiain näin ollen\", mietti itsekseen henkikirjoittaja -- \"en minä\nvielä päätä mitään, ennenkuin näen, mitä todellakin saat maksaa\". Kun\nhän kuuli patronin puhuvan kauppamieheksi rupeemisesta, voi hän tuskin\nnauruansa pidättää.\n\n\"No, onko sinulla antaa mitään neuvoa?\" kysyi patroni vihdoin, kun Löf\nei mitään puhunut.\n\n\"Asiahan on selvä. Joka takaukseen menee, se saa sen maksaa. Minä en\nymmärrä, kuinka te, joka olette niin varovainen, saatoitte mennä\nsemmoiseen takaukseen ja vielä lisäksi niin suureen\".\n\n\"Minä en tahtonutkaan; minä tein sen vastenmielisesti\".\n\n\"Ja minkä tähden te olette sen salannut?\"\n\nPatroni närkästyi tästä kysymyksestä. \"Minkä tähden olisi minun pitänyt\nse ilmoittaa. Eihän se koskenut muita kuin minua itseäni\".\n\n\"Ja perhettänne\".\n\n\"Mikä perhettäni koskee, se koskee etukynnessä minua!\" vastasi hän.\n\"Asia on nyt kerran tapahtunut, ja mitä on tapahtunut, se ei puheella\ntule tapahtumattomaksi. Kysymys on, miten parhaiten siitä selkenen\".\n\nLöf tunsi, ettei hän nyt voinut olla patronia kunnioittamatta. Vahinko\nuhkasi, perikato, konkurssi oli edessä, mutta patroni ei vaipunut\nepäilykseen. Päin vastoin rupesi hän miettimään, miten pulasta päästä;\nja Löfin täytyi myöntää, että patronissa oli miestä rupeamaan uudelleen\npikkuporvariksi, jos niin kävisi kuin kaikki uhkasi. Mutta miten\npatroni tässä kestäisi, se oli toinen asia, josta henkikirjoittaja oli\nepävakainen. -- Hän ei näitä asioita suuresti ajatellutkaan, sillä hän\noli itsekseen päättänyt luopua aiotusta naimiskaupastaan, jos patronin\nvahinko olisi niin suuri, kuin hän luuli. Ja Löf kiitti nyt\ntoistamiseen onneansa siitä, että Anna oli tänä päivänä häntä kohtaan\nollut niin kummallinen. Löf jo itsekseen haki syitä, joita sopisi esiin\ntuoda, jos asia päättyisi niin, että hänen hyötynsä vaatisi kihlauksen\nrikkomista. Mutta patronille tietysti hän sallisi, mitä hän itse tahtoi\najatella.\n\n\"Toivokaamme, ettei asia ole niin paha kuin se ensi silmäyksellä\nnäyttää\" -- sanoi hän.\n\n\"Ja jos olisikin, niin riittänee omaisuuteni kumminkin kunnialla\nlunastamaan nimeni\", huusi patroni. \"Katajalahti menee; Anteron, Villen\nja Annan perintö menee -- ja pojat sekä sinä saatte meidän -- minun ja,\nAmandan -- niskoillenne, ellen jaksaisi kauppaliikettä hoitaa. Se on\nkumminkin lohdutukseni tässä ikävässä asiassa\".\n\nPatroni oli liikutettu. Löf huomasi sen nyt vasta. Vanhuksen posket\nolivat vaaleat ja punaiset, aina tuon tuostakin vaihdellen.\n\n\"Vai miten?\" kysyi patroni, kun Löf nytkään ei mitään vastannut.\n\n\"Se on tietty, se on tietty, että te meihin voitte turvata sen mukaan\nkuin me turvaa voimme teille antaa\" -- kiiruhti hän vastaamaan.\n\nItsekseen lisäsi hän; \"Tässä lienee kumminkin minun toimeni kohta\nloppunut\".\n\n\"Ja nyt, kun olet kuullut, mikä minua odottaa, mene! Minä tahdon\nlevähtää, että huomenna jaksan lähteä vaivaloiselle matkalle\".\n\nHenkikirjoittaja teki syvän kumarruksen ja meni. Rouvalle, joka oli\nalkanut valmistaa patronia matkalle, sanoi hän kylmät jäähyväiset. Yhtä\nkylmät oli hän aikonut sanoa Annallekin; mutta kun hän morsiamensa\nnäki, näki miten tämä itkevin silmin häntä katseli, tunsi hän jotakin\noutoa rinnassansa! Henkikirjoittaja ei koskaan ennen ollut ottanut\nlukuun rakkautta, ja nyt tunsi hän, että hän rakasti Annaa.\n\n\"Mitä sait tietää? Mitä sanoi isäni?\"\n\nLöf koetti vastustaa sitä tunnetta, joka hänessä nyt niin äkkiä tuleen\nleimahti, ja tätä koettaen vastasi hän Annan kysymykseen: \"Vilhelmi ei\nole sairas\".\n\n\"Viktori!\", lausui Anna äänellä, joka ilmaisi nuhdetta.\n\nTämä ääni koski henkikirjoittajan sydämeen. Ihan toisellainen oli se\nAnna, joka nyt tässä seisoi; ihan toisellainen kuin se juonikas tyttö,\njoka aina ennen oli häntä vastustanut. \"No, no!\" vastasi hän. \"Minä\nluulin, että sanomani sinua ilahuttaisi... Isäsi lähtee Helsinkiin\ntärkeiden asiain tähden -- raha-asiain, joita sinun on vaikea\nymmärtää... Mutta, Anna! Miksi sinä olet niin surullinen?\"\n\n\"En sitä itsekään tiedä\" -- vastasi Anna hiljaa. Ja kun hän nyt Löfiin\nloi silmänsä, tunsi hän kummallisen väristyksen ruumiissansa.\n\nMonta sanaa ei enää tänä iltana ylkä ja morsian vaihtaneet.\nHenkikirjoittaja lähti pian, luvaten aikaisin seuraavana aamuna palata\nKatajalahdelle.\n\n\"Tämä on pirullinen asia!\" -- ajatteli hän mennessään. \"Jos patroni\nmenee häviöön, en minä voi hänen perheesensä sitoutua, se on\nluonnollinen ja ymmärrettävä asia. Mutta luopua Annasta -- -- sitä en\nvoi; se on myöskin luonnollinen ja ymmärrettävä asia...\"\n\nJa kotonansa ajatteli henkikirjoittaja aamunkoittoon saakka näitä\nluonnollisia ja ymmärrettäviä asioita, ymmärtämättä kuitenkaan mitä\ntehdä. Ahneus ja rakkaus taistelivat kovaa taistelua hänessä.\n\nKummalleko puolelle oli voitto kallistuva?\n\n\n\nX.\n\nPatroni Rother toistamiseen Helsingissä.\n\n\nVilhelmi Rother oli aikonut heti tutkintonsa suoritettuaan lähteä\nTurkuun papiksi vihkimistä varten. Hän oli suorittanut tutkinnon, mutta\nhän viipyi vielä Helsingissä. Hänen toivonsa oli sammunut. Pimeä,\nkolkko erämaa oli hänen mielestään nyt maailma. Hänen tuli nyt oppia\njotakin ihan uutta. Ennen oli koko hänen aikansa kulunut tietojen\nhankkimisessa -- nyt koetti hän kaikin voiminsa oppia unhottamaan,\nunhottamaan ensimäistä rakkauttaan. Mutta niin hänen sydämeensä oli\ntämä rakkaus juurtunut, että hän pian huomasi unhottamisen\nmahdottomaksi. Haava sydämessä, josta Annan kuva oli reväistävä, ei\nmennyt umpeen. Joka ajatus oli Anna ja joka ajatus kaasi kihelmöitsevää\nvoidetta haavaan.\n\nHänen ystävänsä Aksel Rönneqvist kävi näinä ensimäisinä päivinä usein\nhänen luonansa. Hän pelkäsi sitä tilaa, johon hänen ystävänsä oli\njoutunut, sillä kummallinen oli Vilhelmi Akselin mielestä. Vilhelmi\nvastasi, kun häneltä kysyttiin, mutta itse ei hän puhetta alkanut. Hän\nastuskeli öin päivin edestakaisin kamarissaan, ja turhat olivat nyt\nAkselin koetukset saada häntä ravintoloihin. Yksitavuisella \"en\"\nsanalla vastasi Vilhelmi kaikkiin kehoituksiin. Vilhelmin muoto oli\nnäitten päiväin kuluessa muuttunut. Hänen vaaleat poskensa olivat\nkellastuneet; hän oli muutamain päiväin kuluessa kymmeniä vuosia\nvanhentunut. Väliin oli hän koettanut lukea, kertoi matammi Akselille;\nmutta kohta oli hän pannut pois kirjan ja uudestaan alkanut ikuista\nastuntaansa. Ulkona nähtiin hän ainoastaan silloin, kun hän kävi\napulaisvirkaansa hoitamassa; ja tätäkin tointa hoiti hän niin, että hän\nnähtävästi ei tiennyt, mitä hänellä oli tehtävänä.\n\nToivottomuuden omana, huolimatonna kaikista, kylmään epäilykseen\nvaipuneena oli Vilhelmi, kun eräänä päivänä patroni Rother astui hänen\nkamariinsa.\n\nKatajalahden patronin matkustuksesta Helsinkiin oli siis tullut täysi\ntosi. Hän tuli, mutta toisin oli nyt hänen laitansa kuin hänen viimeksi\nkäydessänsä. Kun Vilhelmi hänen näki astuvan huoneesensa, vetäysi hän\ntakaperin, ja punainen hohde leimahti hänen kasvoillensa. Hän\ntirkisteli ovea, ikäänkuin olisi hän odottanut jonkun toisen astuvan\nsisään patronin jälestä, ja vasta silloin, kun hän huomasi, että ovi\npysyi kiinni, aukenematta uudestaan, kääntyi hän patroniin.\n\n\"Uh! Täällä olen minä taasen, Vilhelmi hyvä\", lausui ukko riisuen\nyltään päällystakit. -- \"Hyvä, että sinun täällä tapaan; terveisiä\nKatajalahdelta!\"\n\nVilhelmi tervehti ukkoa, aina tuon tuostakin silmäillen ovea.\n\n\"Yksin, ihan yksin olen\" -- sanoi patroni, joka huomasi, minnepäin\nVilhelmin silmäykset lensivät. \"Kuka olisikaan joutanut minua\nseuraamaan nyt, kun jo olin peninkulman päässä ennenkuin oikein tiesin\nedes lähteneeni matkalle. Anna olisi tosin joutanut, mutta tietysti\ntahtoi hän mieluummin viserrellä sulhasensa kanssa\".\n\n\"Sulhasensa kanssa!\" kertoi Vilhelm ja kävi lumivaaleaksi. \"Sulhasensa\nkanssa!\" kertoi hän vielä nyt äänellä, joka vapisi.\n\n\"Niin, sulhasensa kanssa\", vastasi ukko. \"Mutta se on totta, sinä et\nsiitä vielä tiedä. Anna on kihloissa henkikirjoittaja Löfin kanssa,\nsinun ystäväsi kanssa\".\n\n\"Kihloissa!\" kertoi Vilhelmi ja ääni kuului kuin olisi se haudasta\ntullut.\n\nPatroni oli niitä, jotka eivät mitään huomaa äänestä eikä\nihmismuodosta. Hän vaan vähän kummasteli, ettei Vilhelmi enempää\nuutisia tiedustellut; mutta vähän vaan, niin vähän, että hän heti\nkummastelemisensa unhotti ja käänsi kohta puheen toisaalle.\n\n\"Mutta mitä lempoa täällä on tapahtunut?\" kysyi hän. \"Sult ja Kåhrström\novat siis todellakin karanneet?\"\n\nVilhelmi ei patronin kysymystä kuullut. \"Kihloissa!\" mumisi hän.\n\n\"Kihloissa!\" huusi patroni. \"Mitä hittoa! Minulle kirjoitettiin, että\nhe ovat karanneet\".\n\n\"Kihloissa!\" kertoi Vilhelmi vielä. Hän, poika parka, ei näkynyt nyt\nymmärtävän, mitä se sana merkitsi.\n\n\"Kihloissa! No, sitten he ovat täällä, ja kirje oli sulaa valhetta,\nJumalan kiitos! Eikö Björk ole mennyt konkurssiin!\"\n\n\"Konkurssiin? Kuka on mennyt konkurssiin?\" kysyi nyt Vilhelmi, joka\nkuuli patronin viimeiset sanat.\n\n\"Jumalan kiitos, Vilhelmi, sinä nostit tuntuvan painon rinnaltani.\nMutta konnamaista on narrata vanhaa miestä tekemään tällaista matkaa\nsuotta ja syyttä!\" Ja patroni vimmastui nyt tästä hirmuisesti, kun hän\nluuli, että häntä oli vaan petollisesti ja pilalla pelätetty. -- \"Mutta\nsen sanon minä, sitä ei ole kukaan ilmaiseksi tehnyt!\"\n\nVilhelmi katseli pitkään patronia. Katajalahden isännän viha herätti\nVilhelmin hänen unelmistaan. Hän silitti kädellänsä vaaleita kasvojaan,\nikäänkuin poistaakseen jonkun pahan unen.\n\n\"Mitä sanoitte?\" -- kysyi hän. -- \"On kuin olisin kuullut teidän\nlausuvan, että Anna on kihloissa Löfin kanssa -- se ei suinkaan ole\nmahdollista!\"\n\n\"Ja miksi ei, mitä kummaa siinä? Viime pyhänä julkaistiin kihlaus, kun\nmeillä silloin oli paljon vieraita. Tämä kihlaus jo minua lohdutti,\nsillä jos minä perikatoon olisin mennyt, olisi Annalla ollut turva\nmaailmassa. Mutta hyvä on, että koko juttu Björkin konkurssista oli\npelkkää valhetta ... vaikkapa se olikin kovin konnamaista\".\n\nVilhelmi kuuli nyt, mitä ukko puhui, mutta tästä puheesta hän ei\nmitään ymmärtänyt. Hän muisti kuulleensa Björkin konkurssista, ja\nhuolimattomasti, kuten ainakin, kun vieraista asioista puhutaan, sanoi\nhän: \"Se on siis valhetta, että Björk on mennyt konkurssiin?\"\n\n\"Valhetta!\" -- vastasi patroni. -- \"Sinäpä sen valheeksi sanoit!\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"No, mitä hittoa! Vastahan juuri sinä sen sanoit? Ja myöskin, että Sult\nja Kåhrström ovat täällä ja ovat menneet kihloihin\".\n\n\"Olenko minä sitä sanonut! En suinkaan. Sult ja Kåhrström ovat\nkaranneet ... sen...\"\n\n\"Poika, puhutko pilaa vanhan setäsi kanssa! Siitä on sinulle ikuinen\nhäpeä. Sano, mitä tiedät Björkistä ja noista toisista?\" Ja patroni oli\ntaas peloissaan, ikäänkuin kuulisi hän nyt vasta uutisen.\n\nKaikeksi onneksi Vilhelmille astui nyt huoneesen Akseli Rönneqvist. Kun\ntervehdykset olivat sanotut, tiesi hän paremmin kuin Vilhelmi tyydyttää\nukkoa tiedoilla, jotka saivat hänen ymmärtämään, että hänen tulonsa\nHelsinkiin ei ollut valheen vaikutusta.\n\nPuheessa oli perää. Björk oli todellakin tehnyt konkurssin ja\nsemmoisen, että, niinkuin Rönneqvist kertoi, kaikki ihmettelivät, miten\nhän niin kauan oli voinut huonot asiansa salata. \"Hyvä on, jos hänen\nomaisuutensa voi kahdella prosentilla korvata sitä, mitä hänen tähtensä\ntullaan kärsimään. Moni ei sitäkään saa\" -- puhui hän. -- \"Mutta onko\nteillä asioita Björkin kanssa, vai kysyttekö sitä vain ystävyydestä?\"\n\n\"Asioita! Minä olen hänellä takauksessa\".\n\n\"Sepä paha! Siinä tapauksessa saatte maksaa osanne. Toivon kumminkin,\nettei takaus ole suuri?\"\n\n\"Ei suurempi kuin että sen voin maksaa\" -- vastasi patroni. \"Olleeko\nBjörk kotona?\" -- lisäsi hän. \"Minä tahdon häntä heti mennä tapaamaan\".\n\nTämän sanottuaan puki patroni kiireesti yllensä ja läksi, jättäen\nnuoret kahden kesken.\n\nÄskeinen keskustelu oli vähäksi aikaa herättänyt Vilhelmin. Mutta kun\npatroni oli mennyt, vaipui hän jälleen entiseen tilaansa, jossa\nollessaan hän ei tiennyt mitään ympäristöstänsä. Rönneqvist sai puhua\nmitä tahansa. Yksitavuisesti vastasi Vilhelmi, tietämättä että hän\nvastasi taikka mitä hän vastasi. Vasta silloin, kun Rönneqvist rupesi\nAnnasta puhumaan, heräsi Vilhelmi taasen.\n\n\"Sinä et tiedä, minkä uutisen setä on tuonut\" -- sanoi hän kiivaasti --\n\"Anna on kihloissa Löfin kanssa!\"\n\n\"Löfin kanssa!\" huudahti nyt vuorostaan Rönneqvist. \"Eipä kummaa, ettet\nhäntä koskaan ole voinut kärsiä. Mutta siitä nyt näet, kuinka vähän\nAnna ansaitsee sinun rakkauttasi\".\n\nVilhelmi hymyili surullisesti. Oli siitä aikoja kulunut, kun hän\nviimeksi oli hymyillyt.\n\n\"Ja siitä syystä\" -- jatkoi Rönneqvist -- \"toivon minä, että luovut\nturhasta surustasi\".\n\nVilhelmi ei vastannut mitään. Hän vaan kummastelevin silmäyksin\nystävätään katseli.\n\nYhtä ja toista puhui Rönneqvist vielä, muka lohdutuksen sanoja, joihin\nVilhelmi ei sanaakaan vastaan virkannut. Vihdoin laski hän kätensä\nVilhelmin olalle. \"Sinä olet aina ollut minun ystäväni\" -- sanoi hän,\n\"ja voit nyt ystävyyttäsi näyttää sillä, että tähän kirjoitat nimesi.\nMinun palkkani on vielä niin vähäinen, ettei se ensinkään riitä, ja\ntästä syystä täytyy minun lainata\".\n\n-- Ja pöydälle Vilhelmin eteen pani Rönneqvist valmiiksi kirjoitetun\nvelkakirjan.\n\n\"Jos tahdot minua auttaa, niin kirjoita tähän nimesi!\"\n\nVilhelmi katseli paperia ja ystäväänsä vuorotellen. Yhtäkkiä sanaa\nsanomatta tarttui hän kynään, ja lukematta, mitä velkakirja sisälsi,\npiirsi hän siihen nimensä. Velka, jonka takaukseen hän sitousi, oli\n2,000 markan suuruinen.\n\n\"Kiitoksia!\" -- sanoi Rönneqvist. -- \"Olisi minulla nyt toiset\ntakausmiehet!... Mutta kello on jo kohta 11; sinun tulee mennä\nvirkahuoneesesi! Minun olisi pitänyt olla paikallani jo kello 10\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Vilhelmi kello 2 aikana palasi kotiinsa, näki hän ukko Rotherin\nkiiruhtavan edellänsä. Mahtavasti ja hiljaa, niin kuin viimeksi\nollessansa Helsingissä, ei nyt ukko kulkenut; päin vastoin muistutti\nnyt hänen kiireensä niitä aikoja, joina hän vielä oli puotipoika.\nVilhelmi ei saavuttanut häntä ennenkuin kotonansa. Siellä jo käveli\npatroni huoneessa edestakaisin kiivain askelin.\n\n\"Se lurjus, se konna!\" huusi hän ehtimiseen.\n\n\"Mikä teitä on kohdannut?\" kysyi Vilhelmi, joka näki, että ukko oli\ntulisessa vihassa.\n\n\"Se lurjus, se konna! Hän syytti ensinnä Sultia ja Kåhrströmiä, mutta\nvihdoin oli hän hävytön minulle ja nimitti minua vanhaksi narriksi.\nNarri, minä! Kuka on narri? Björk on lurjus, on narri, on suurin konna\nmaailmassa... Ja kun minä hänelle tämän sanoin, käski hän minun olla\nvaiti, uhkasi ajaa minun ulos huoneestansa ja salvata minut\nvaunuliiteriin! Tuhat tulimmaista! Ja semmoisen konnan edestä täytyy\nminun maksaa 50,000 ruplaa, 200,000 markkaa! Myydä Katajalahti, joutua\nvanhoilla päivilläni kerjuulle, maantielle, -- minä kysyn, kuka on\nkonna?! Puh! Et ole tiennyt keitättää kahviakaan! Minä luulin Björkillä\nsitä saavani! Hän! Mitä sain? Lempo enää takaukseen menköön, en minä\nvaan!\"\n\nUkon puhe oli sitä laatua, että sen nyt Vilhelmikin ymmärsi, ja se\nvaikutti hänessä kummallisesti. Hänen silmänsä leimusivat taasen; hänen\nruumiinsa suoreni. Oli ikään kuin olisi joku sisällinen muutos hänessä\ntapahtunut.\n\n\"Tietääkö Löf tästä?\" kysyi hän.\n\n\"Tietää, tietää; mutta mitä hän siihen voi? Hänelle en minä voi Annan\nmyötäjäisiksi antaa äyriäkään. Muonamiehenä tyttäreni ja vävyni luona\nsaan vanhat päiväni elää, minä ja mamma myös. Oletko sinä eläissäsi\ntällaista kuullut?\"\n\nJa vihoissaan ja harmissaan mittasi ukko pitkillä askelilla Vilhelmin\nkamaria. -- \"Mutta sano, sano jotakin!\" huusi hän, kun Vilhelmi ääneti\nhänen kulkuansa katseli.\n\n\"Jos niin pahasti käy, että perikatoon joudutte, niin on teidän\nkotonne, setä, -- ei Löfin, mutta veljennepojan tykönä. Sallikaa minun\npalkita teille kaikki se hyvä, minkä minulle olette osoittaneet!\"\n\nPatroni seisahtui äkkiä ja katseli kauan Vilhelmiä. \"No, noh!\" -- sanoi\nhän vihdoin. \"Maantiellä en vielä ole. Mutta miten onkaan, ne sanasi\ntahdon panna mieleeni. Ja totta tosiaan, et ole niitä turhaan sanonut\".\n\nMaantiellä ukko Rother tosiaan ei vielä ollut; mutta monta päivää ei\nollut kulunut, ennenkuin hän tiesi, että hän oli köyhempi kuin ennen\nnaimisiin menemistään. Hän tuli tietämään, että Björkin omaisuudesta ei\nhänelle riittäisi mitään. Etuoikeudella oli se kokonaan menevä muille;\nja takaussummasta, kun hän sen oli maksanut, ei hän saisi äyriäkään\ntakaisin. Hän oli nyt kahden vaiheilla mitä tehdä, joko panna\nkonkurssihakemus tai koettaa muilla keinoin itse saada tuo takaus\nmaksetuksi. Että tämä tapaus häneen kipeästi sattui, kipeämmästi kuin\nhän sitä kenellekään näytti, on ymmärrettävä, ja se näkyikin siitä,\nmitä ei ukko voinut estää -- siitä, että hänen hiuksensa muutaman\nviikon kuluessa olivat muuttuneet lumivalkoisiksi.\n\n\"Jos muulla keinoin voin saada takauksen maksetuksi, en\nkonkurssihakemukseen ryhdy\" -- sanoi hän eräänä iltana Vilhelmille.\n\"Konkurssi on aina ollut minulle kauhistus. Katajalahti on 100,000\nmarkan arvoinen. Toinen puoli takaussummaa on minulla rahoissa ja\nvelkakirjoissa. Mutta mistä saan ostajan Katajalahdelle? Jos se\nhuutokaupalla myydään, nousee hinta tuskin sanottuun summaan. Aikaa\nminulla on, jos riidanalaiseksi asian teen, vuosi tahi vähän toista --\nja riidanalaiseksi minun täytynee asia tehdä. Maksamattoman koron olen\ntäällä suorittanut -- koko summa sekin, 15,000 markkaa. Toivon\nkumminkin, että asianomaiset odottavat jonkun aikaa, ja ehkäpä voisin\nasian niinkin saada menemään, että puolen takaussummasta maksan ja\ntoisesta puolesta panen Katajalahden pantiksi. Tuo juontui minulle\nmieleen aamulla, sillä asianomaiset näkyvät säälivän minua yhtä\nsuuressa määrässä kuin ne Björkiä vihaavat\".\n\nVilhelmi kuunteli ukon mietteitä, ja hänkin ihmetteli, kuinka setä voi\npuhua noin kylmästi vahingostaan kuten ihan vieraasta asiasta. Tämä\nhänen setänsä kohtalo oli kokonansa muuttanut Vilhelmin mielialan. Ukko\nitse sitä ei huomannut, mutta Rönneqvist sen huomasi, ja kun hän\nsuoraan tästä asiasta rupesi Vilhelmin kanssa puhumaan, vastasi tämä\nsurullisesti hymyillen:\n\n\"Niin on, kuin sanoit. Minä olen toisellainen nyt kuin joitakuita\naikoja takaperin. Kaikesta hyvästä, mikä minua on kohdannut maailmassa,\ntulee minun suurimmaksi osaksi kiittää setääni. Nyt uhkaa häntä vahinko\nsemmoinen, ettei hän, ei ainakaan pitkiä aikoja, voi sitä kantaa; mikä\non luonnollisempaa, kuin että minä hänelle palkitsen sen hyvän, minkä\nhän minulle on osoittanut. Jos nyt nääntyisin toimettomuuteen, mitä\nhyvää hänelle minusta olisi! Ei, minä tahdon elää hänen ja hänen\nperheensä tähden!\"\n\n\"Ensimäinen ja luonnollinen auttaja on Löf\" -- sanoi Rönneqvist.\n\n\"Löf!\" kertoi Vilhelmi halveksien. \"Sinä et häntä tunne, sen näen. Minä\npelkään, että takaus ei ole mitään sen vahingon rinnalla, minkä Löf\nvielä tuottaa\".\n\n\"Setäsi vahinko oli siis sinun onnesi\" -- arveli ystävä. -- \"Ainakin on\nse tähän saakka sinulle onneksi ollut. Sillä kauan et sinä olisi\nkärsinyt elää semmoista elämää kuin elit hulluksi tulematta\".\n\nVilhelmi vastasi vaan: \"Minulla on nyt jotakin, jonka eteen kannattaa\nelää -- sitä ei minulla tätä ennen ollut\".\n\nKolmatta viikkoa viipyi Katajalahden isäntä Helsingissä. Hän oli sillä\naikaa saanut asiansa niin hyvälle kannalle kuin oli hänelle\nmahdollista. Hän oli uskonut eräälle asiamiehelle Katajalahden kartanon\nkauppaamisen, jos siitä tarjottaisiin hinta semmoinen, että se\nkannattaisi myydä. Muussa tapauksessa koettaisi hän sitä itse pitää\npantattuna 100,000 markasta, vaikka hän itse tiesi ja Vilhelmikin\ntunnusti, ettei kartano antanut vuotuista tuloa täyteen niin paljon\nkuin tämän summan korko teki. \"Mutta\" -- sanoi patroni -- \"aikaa\nkumminkin on voitettu, ja sekin on jotakin\".\n\nSamana päivänä, jona patroni Rother läksi Helsingistä, läksi maisteri\nRother Turkuun papiksi vihittäväksi. Toimettomuuden henki oli hänestä\nkadonnut. Hänelle kangasti tulevaisuus, ei juuri onnellinen, sillä\nonnea hän ei enää maailmassa toivonut, mutta kumminkin tulevaisuus,\njossa hän velvollisuuksiensa täyttämisessä luuli löytävänsä hiljaisen\ntyytyväisyyden.\n\n\n\nXI.\n\nYlkä ja morsian.\n\n\nKatajalahdella kuluivat päivät patronin lähdettyä yhtäläisesti kuin\nennenkin. Ei rouva, ei Anna eikä edes Anterokaan tiennyt, missä\nvaarassa isän ja heidän kaikkien maalliset tavaransa olivat. Löf\nsiitä ei ilmaissut sanaakaan. Että jotakin kummaa ja outoa oli\ntapahtunut tahi oli tapahtumaisillaan, sen luulivat he huomaavansa\nhenkikirjoittajan käytöksestä. Rouva etenkin huomasi tulevassa\nvävyssään suuren muutoksen tapahtuneeksi ja hän osasi mainita\ntyttärensä kihlauspäivän siksi päiväksi, jona tämä muutos oli alkunsa\nsaanut. Löf tuli niinkuin aina ennenkin joka päivä Katajalahdelle,\nmutta se tapa, millä hän kaikkia siellä kohteli, oli rouvan mielestä\nvarsin eriskummallinen. Väliin saatti hän olla iloinen ja hupainen,\nväliin taasen oli hän hiljainen ja kylmä. Rouva, joka ei tiennyt muuta\nsyytä tähän hänen käytökseensä, luuli häntä vaihemieliseksi, ja kun hän\ntähän luuloon oli joutunut, niin eneni hänessä yhä vastahakoisuus Löfiä\nvastaan. Annaakin kohtaan oli henkikirjoittajan käytös varsin\nomituinen. Milloin osoitti hän hellintä lempeä, joka koki Annan\nsilmistä lukea, mitä Anna ajatteli; milloin taasen oli hän kylmä ja\nkohteli morsiantaan niinkuin outoa, vierasta olentoa. Riitaisuuksia,\nsemmoisia kuin ennen, ei nyt koskaan tapahtunut nuorten välillä.\nVäliin, kun henkikirjoittaja oli lempituulella, suostui hän aina ja\npaikalla Annan ajatuksiin ja tuumiin; mutta väliin taasen, kun hän oli\nkylmällä tuulella, katkaisi hän Annan lauseen kovalla, karkealla\nhuudolla: \"Se ei ole niin!\" tahi lauseella: \"Sinä et tätä ymmärrä!\"\n\nMutta eninnä kaikista oli Anna muuttunut, ja niin vähässä ajassa! Tuon\nentisen juonikkaan, ilvehtivän, mutta samalla iloisen neidon sijaan oli\nastunut hiljainen, totinen ja surusilmäinen olento, joka ei\nvähäistäkään muistuttanut tuota entistä. Anna oli joutunut morsiameksi;\nitse ei hän tiennyt miten. Hän heräsi lapsuuden unelmista vasta\nsilloin, kun hän jo oli antanut tahi ainakin luvannut sydämensä. Hän\noli luvannut sen, ennenkuin hän oli tutkinut, mitä se itse sanoi. Ja\nnyt, kun lupaus oli tehty, nyt tuntui tässä sydämessä niin kummallisia\ntunteita, joita Anna ei itse vielä ymmärtänyt, mutta jotka usein saivat\nhänen murheelliseksi ja nostivat kyyneleet hänen silmiinsä, Usein hän\nsemmoisina hetkinä ajatteli, kun hän muisti, miten hän henkikirjurin\nmorsiameksi oli joutunut: \"Olinpa minä viisas silloin?\" -- Kun hän\ntaasen sulhasensa näki, oli hänessä jotakin, joka veti häntä hänen\npuoleensa; mutta kun hän häntä lähestyi, tuntui kuin olisi hänen\nsydämensä läpi käynyt kylmä viima -- ja varsinkin silloin, kun Löf\nlempeä häntä kohtaan osoitti. Ainoastaan silloin, kun hän Vilhelmiä\nmuisti, oli kuin olisi kylmä jääriite, joka jähdytti hänen sydäntänsä,\nalkanut sulaa; mutta tämä sulattava päiväpaiste katosi heti, kun hän\nkuuli Löfin äänen.\n\nVilhelmin muisto ja Anteron läsnäolo, ne ilahuttivat Annaa. Antero, tuo\nviehkeä nuorukainen, ei kumminkaan pitkiä aikoja kerrallaan sisarensa\nkanssa seurustellut. Anterolla oli oma työnsä. Hän luki ja oli usein\nkoko päivän yksikseen työssänsä. Hänen kamariinsa meni Anna aina\nsilloin tällöin, ja siellä he keskustelivat -- ei enää päivän turhista\nasioista, mutta hengen suurista ja korkeista. Vaan Antero ei tiennyt\nAnnan sydämen tilaa, eikä Anna sitä Anterolle ilmaissut. Antero, joka\nhiljaisissa, yksinäisissä mietinnöissään oli onnellinen, luuli että\nAnnan laita oli samallainen. Antero ei tiennyt aavistaakaan muuta. Veli\nluuli sisarensa olevan onnellisen, ja vaikkei hän Löfiä kärsinyt, ei\nhän sitä kenellekään näyttänyt; päin vastoin ei hän tässä asiassa\nhyväksynyt itseään, sillä hän luuli tässä tekevänsä väärin Löfiä\nvastaan, josta hän ei mitään pahaa tiennyt. Antero oli siinä varmassa\nuskossa, että Anna rakasti Löfiä ja että Löf rakasti Annaa, ja hän oli\nusein suutuksissaan itselleen siitä, ettei hän saattanut ajatella niin\npaljon hyvää tulevasta langostaan, kuin hän olisi tahtonut.\n\nTällä kannalla olivat asiat Katajalahdella, kun patroni Rother tuli\nkotia Helsingistä.\n\nHuoli ja murhe kuvastui hänen otsallaan, kun hän omiansa tervehti.\nRouva, Anna ja vieläpä Anterokin huomasivat sen, ja tervehdys oli\ntuskin sanottu, ennenkuin he tämän ottivat puheeksi.\n\nPatroni tiesi nyt, mikä häntä odotti. Salata sitä omaisiltaan ei hän\nenää tahtonut, eikä sitä enää voinutkaan. Mutta miten ilmoittaa\nsurullinen uutinen?\n\nHän ei siinä kauan kainostellut. Kuta pikemmin se on sanottu, ajatteli\nhän, sitä parempi, ja tuskin oli tunti kulunut hänen kotiintulostaan,\nennenkuin rouva, Anna ja Antero tiesivät, mikä oli tulossa. -- \"Kaikki,\nmitä minulla on, menee\" -- lopetti patroni, ja sen sanottuansa riensi\nhän kiireesti kamariinsa.\n\nHän ei voinut nähdä, mitä hänen kova uutisensa vaikutti.\n\nRouva ja lapset katselivat toisiaan. Vaikeapa oli heidän alussa mitään\nymmärtää patronin kertomuksesta. Mutta vihdoin he sen ymmärsivät.\n\nRouva oli vaalea. Hän ei pitkään aikaan sanonut mitään, ja kun hän\nvihdoin rupesi puhumaan, oli hän voittanut sen tuskan, minkä uutinen\nhänessä oli herättänyt.\n\n\"Myötäkäyminen on meitä tähän saakka kaikissa seurannut\" -- sanoi hän.\n-- \"Nyt koetuksen päivinä tulee meidän kärsiä valittamatta\".\n\n\"Ja meidän on velvollisuutemme tehdä tämä vastoinkäyminen niin helpoksi\nkuin voimme\" -- lausui Antero. Annalla ei ollut mitään sanomista, mutta\nveljensä puheesen nyykähytti hän päätään, näyttäen hänkin siihen\nsuostuvansa.\n\nJos olisi patroni malttanut jäädä kuulemaan, mitä hänen uutisensa\nvaikutti, olisi hän siitä saanut lohdutuksensa; nyt sen sijaan hän\nkäveli edestakaisin kamarissansa ja hänen tuskansa oli nähtävänä hänen\nkasvoissansa. Hän ei nyt muistanut kahvikultaakaan. Hän tunsi, että hän\nhäpesi omiansa kohdata, sillä tähän onnettomuuteen oli syypää hän itse,\nja yksin hän.\n\nTässä tuskassansa hän, kuten sanottiin, käveli edestakaisin lattialla,\nkun hänen kamariinsa astui hänen hellä puolisonsa. Ukko ei ollut häntä\nnäkevinään, ei silloinkaan, kun rouva jäi seisomaan häntä katsellen.\nVihdoin tuli tämä käytös hänelle tukalaksi, ja rouvansa eteen\nseisahtuen sanoi hän hiljaa: \"Me olemme nyt köyhät\".\n\nOli kuin olisi rouva odottanut patronin jotakin sanovan, sillä nyt\nlaski hän käsivartensa miehensä kaulan ympäri. \"Mutta kantakaamme\nvastoinkäymistämme niinkuin myötäkäymistämme olemme kantaneet!\" --\nsanoi hän. \"Jos olisit ennen tästä puhunut, olisimme voineet\nsäästäväisemmästi elää\".\n\nPatronin sydämeltä putosi raskas paino. Hän oli liikutettu. Hän tunsi\nsilmissänsä jotakin outoa, ja rouva näki, että niissä kimalteli kaksi\nkirkasta kyyneltä.\n\n\"Minä olen ollut kiittämätön\" -- sanoi ukko. \"Amanda, nyt vasta minä\ntunnen sinua!\"\n\nKauan istuivat sitten patroni ja rouva puhellen. Mitä he puhuivat,\njääköön kertomatta. Tietysti eivät he iloisista asioista puhuneet;\nmutta kumminkin, kun he nuorten luo saliin tulivat, olivat he melkein\niloisia. Heillä oli täysi luottamus toisiinsa, ja niinhän on asia\nlaita, että ilomme ei ole täydellinen, ellei joku toinen, jota\nrakastamme, ole siitä osallinen -- -- mutta surun laita on\npäinvastainen. Se on täydellinen se suru, jota olemme tuomitut\nyksinämme kantamaan. Jos joku, johon luotamme, jota rakastamme, ottaa\nsiihen osaa, niin tuntuu ikäänkuin jakautuisi se kahtia, ja kuorma on\npuolta helpompi meidän kantaa. Surun katkeruus kadottaa terävän\nnuolensa, kun saamme sen purkaa ystävän helmaan.\n\nKun patroni tuli saliin, jossa Antero ja Anna olivat päättäneet tehdä\nminkä ikinä voisivat onnettomuuden lieventämiseksi, ei enää tuota\nonnettomuutta edes mainittu. Patroni rupesi puhumaan Helsingistä, mitä\nuutta sieltä kuului, ja ainoastaan sivumennen koski hän tuohon kipeään\nasiaan, kun hän Vilhelmistä puhui. Häntä ei osannut patroni kyllin\nkiittää.\n\nJuuri silloin, kun patroni puhui Helsingistä ja mikä siellä oli häntä\nkohdannut, astui Löf saliin. Rauhattomassa tilassa oli tämä mies parka\nviimeiset viikot elänyt, taistellen kovaa taistelua ahneuden ja\nrakkauden välillä. Hän tuli nyt kuulemaan, mitä uutisia patroni toi.\n\"Jos niin on, että patroni omaisuutensa menettää -- hyvästi silloin\nAnna!\" -- tähän päätökseen oli itsekäs nuori mies tullut. Hän kyllä\ntunsi, että hän paljosta luopuisi, kun hän Annan jättäisi -- mutta\njompikumpi, rikkaus tai Anna, oli hänen jättäminen, ja hän arveli:\n\"Rikkaudesta minä aina löydän onneni; ja ken on sanonut, että Anna voi\nminulle palkita, mitä minä hylkään, jos hänen otan\". Ahneus oli niin\nmuodoin voittanut hänen päättäessään.\n\n\"Ja oliko Vilhelmi onnellinen?\" kysyi Anna, kun Löf astui sisälle.\n\n\"Oli\" -- vastasi patroni ja meni tulevaa vävyänsä vastaan, jota hän\nystävällisesti kätteli. \"Minä tässä kerron, mitä matkallani olen saanut\ntietää\" -- sanoi hän hänelle.\n\n\"Uhkaava vaara on mennyt ohitse\" -- oli ensimäinen ajatus, joka\njuolahti henkikirjoittajan mieleen. \"Muuten ei patroni jonninjoutavia\nkertoisi eikä niin iloiselta näyttäisi\". Ja tämä ajatus sai\nhenkikirjoittajan niin iloiseksi, kuin olisi hän suuren rahasumman\nvoittanut.\n\n\"Me puhuimme tässä Vilhelmistä; voin sanoa terveisiä häneltä. Vilhelmi\non nyt Turussa ja vihitään piakkoin papiksi\".\n\nLöf oli istunut Annan viereen, jota hän nyt oli tervehtinyt hellemmästi\nkuin ennen ja jonka kättä hän nyt hellästi puristi.\n\nAnna oli juuri kysyä jotakin muuta Vilhelmistä, kun henkikirjoittaja\nkääntyen patroniin ennätti lausua:\n\n\"No, miten teidän matkanne onnistui? Joko tietää perheenne teidän\nmatkanne syyn?\"\n\n\"Minun matkani onnistui niin hyvin kuin semmoinen matka saattaa\nonnistua, enkä sitä ole enää omaisiltani salannut!\" -- vastasi patroni.\n\nLöfin kasvoista loisti ilo. \"Sepäs oli onni!\" sanoi hän. \"Sillä totta\nsanoen minä olin murheellinen, suuresti murheellinen teidän tähtenne\".\n\n\"Semmoinen ei sinun tarvitse olla\" -- vastasi patroni. \"Sinä näet,\nmiten me onnettomuuttamme kannamme, eikä se asia murheesta parane.\nSääli minun on kumminkin sinua; sillä jos sinä toivoit Annan\nmyötäjäisiksi saavasi jotakin, niin petyit. Mutta minä olen vakuutettu\nsiitä, ettet sinä tavaroita katsonut\".\n\n\"Minä en teitä ymmärrä!\" huusi Löf. -- \"Sanokaa kerrassaan kaikki!\"\n\n\"No ... pitääkö minun se vielä kertoman! Minun tulee yksin maksaa koko\ntakaus, ja siihen menee koko omaisuuteni\".\n\nLöfin käsi, jossa Annan käsi oli ollut, aukesi ja vaipui hiljaa alas.\n-- \"Teidän on siis maksaminen koko takaus?\"\n\n\"Ihan joka ainoa äyri!\" vastasi patroni.\n\nLöf tunsi, että kylmä hiki nousi hänen otsalleen. \"200,000 markkaa?\"\nkysyi hän hiljaa.\n\n\"Niin, sinä mainitsit summan\" -- vastasi patroni.\n\n\"Ja Jumala, joka meistä on tähän saakka huolta pitänyt, kyllä niin\nvieläkin tekee, jos emme epäilykseen vaivu\" -- lisäsi rouva.\n\nLöf ei tiennyt mitä sanoa. Hänen rakkautensa Annaan oli uudestaan\nleimahtanut ilmituleen, kun hän patronin ensimäisistä sanoista luuli\ntämän jollakulla tavalla päässeen takauksesta vahingotta. Nyt, kun hän\nhuomasi tässä luulossaan pettyneensä, heräsi uuteen taisteluun ahneus\nja rakkaus hänessä, ja kova oli tämä taistelu; sillä Annaa ei hän ollut\nkoskaan ennen nähnyt niin suloisena kuin nyt. Mutta kumminkin kääntyi\nvoitto ahneuden puolelle, kun hän kuuli Annan lisäävän äidin sanoihin:\n\n\"Tästä päivästä alkaen tahdomme me ruveta elämään nykyisten varojemme\nmukaan\".\n\nLöf oli semmoisessa mielentilassa, ettei hän nyt kauan Katajalahdella\nmenestynyt. Kun patroni taputti häntä olkapäälle ja kutsui häntä\nkamariinsa lautapelille niinkuin ennenkin, nousi hän ja syyttäen\nkiireitä, tärkeitä töitä sanoi hän jäähyväiset. \"Te tiedätte, että\nvirkatoimet käyvät esinnä\" -- lausui hän, tuo entinen pilkkahymy\nhuulillaan.\n\n\"Tietty se! Ikävä vaan, etten saanut pitää sinua täällä tänään\",\nvastasi patroni. \"Olisimme pelanneet koko päivän; sillä isossa\nmaailmassa ei pidetä mitään niin halvasta pelistä kuin lautapeli on\".\n\n\"Mutta kaiketi palaat pian tänne, kun olet työsi tehnyt?\" -- lausui\nAnna hiljaa.\n\n\"Se on tietty\" -- vastasi henkikirjoittaja. -- \"Et tiedä, kuinka minun\non yksinäisyydessäni ikävä sinua\" -- ja hän hymyili uudestaan\npilkkahymyään. Anna sen huomasi, ja hän tunsi taasen, miten ikäänkuin\nkylmä käsi olisi laskeunut hänen sydämelleen.\n\nLöfin mentyä sanoi Antero, joka tapansa mukaan oli ääneti istunut:\n\"Hyvä olisi, jos hänen työnsä ijäti pidättäisi häntä täältä. Minä\npelkään, että hänen rakkautensa Annaan on kadonnut meidän rikkautemme\nmukaan\".\n\n\"Antero! Mitkä sanat!\" huusi patroni. \"Mistä sinä ne sanat otit?\"\n\n\"Hänen käytöksestään ja omasta suustaan. Hänellä ei ole nyt mitään\ntekemistä, sen sanoi hän minulle itse toissa päivänä. Minä katselin\nhäntä tarkasti, kun te, isäni, kerroitte onnettomuuden, ja minä näin,\nettä hänen kätensä kirposi Annan kädestä, kun hän sen ymmärsi\".\n\nAnna vaaleni, nousi kiireisesti ja läksi ulos. Hän meni kamariinsa,\njosta hän ennen oli tietä tarkastellut Löfin tuloa odottaen. Anteron\nsanat olivat selvittäneet hänelle sen salaisuuden, jonka laatua hän ei\nollut ymmärtänyt. Annan silmät aukenivat. Löfin kummallinen käytös\nhäntä kohtaan patronin poissa ollessa oli nyt saanut selityksensä. Ja\nsamalla kuin Anna luuli ymmärtävänsä tämän, samalla katosi se lumous,\njoka oli hänet sitonut henkikirjoittajaan. \"Varmaan ei hän rakasta\nminua, enkä minä häntä\", ajatteli tyttö, ja tämä hänen ajatuksensa yhä\nselveni ja varmeni, kun hän rupesi miettimään tulevaisuuttaan Löfin\npuolisona.\n\nSilloin kauhistui hän tilaansa, ja nyt samalla oli hänelle selvänä,\nettei hän ollut koskaan rakastanut henkikirjoittajaa. Mikä häntä oli\nhänen puoleensa vetänyt sitä hän ei ymmärtänyt.\n\nMutta samalla kuin Annalle selkeni, ettei hän koskaan ollut\ntodellisesti rakastanut Löfiä, samalla pistäysi esiin kuva, joka usein\nsilloinkin, kun hän luuli henkikirjoittajaa rakastavansa, oli hänelle\nmieleen muistunut -- Vilhelmin kuva.\n\nSe side, joka sitoi henkikirjoittajaa ja Annaa, oli molemmista päistä\nlöyhtynyt. Vähän vielä tarvittiin, ja he olivat irtauneet toisistaan.\nMutta vielä ei tiennyt toinen toisensa ajatuksia.\n\n\n\nXII.\n\nTakaus maksetaan.\n\n\nPäivät kuluivat kuten ennenkin, kaikki oli niinkuin ennen; ainakaan ei\nhuomannut Katajalahden ulkopuolella oleva mitään eroitusta. Mutta\nkumminkin, vaikka ei vielä mitään huomattu, tiedettiin jo kaikkialla,\nmikä Katajalahden herrasväkeä odotti. Useasti tällaisessa tapauksessa\nsyntyy kanteita, kylmenee ystävyys ja unohtuu tuttavuus. Osaksi tämä\ntässäkin kävi toteen. Patronia soimattiin kovasti siitä, että hän oli\ntakaukseen mennyt. \"Eihän hänellä itsellään ollut mitään\" -- sanottiin.\n\"Kaikki, mitä hänellä oli, oli hänen rouvansa, joka nyt miehensä\ntuhmuuden tähden joutuu maantielle\". Mutta oli toisia, jotka samalla\nkuin he soimasivat patronia ajattelemattomuudesta, samalla häntä\nsäälivät. Hän oli ollut hyvänsuopa kaikille. Mutta jos olisi patroni\ntahtonut ystävistään hakea apua, olisi hän huomannut, että ystäväin\nkukkarot nyt olivat ummessa, että avaimet olivat joutuneet hukkaan.\nVaan patroni ei pyytänyt ystäviltään apua, eikä hänen siis tarvinnut\nkärsiä sitä häpeää, joka kerjääjää kohtaa.\n\nKolme kuukautta oli kulunut patronin kotiintulosta. Löf oli näitten\nkuluessa ensi viikolla käynyt Katajalahdella silloin tällöin. Mutta kun\naika kului, harvenivat myös hänen käyntinsä, ja kahteen viikkoon ei\noltu häntä nyt nähty Katajalahdella. Löf tahtoi nyt kaikin mokomin\npäästä vapaaksi Annasta. Mutta hän ei tahtonut millään muotoa, että\nkihlauksen purkautumisen syy tulisi ilmi. Sentähden viivytteli hän ja\neli siinä toivossa, että hänen kylmyytensä vihdoin saisi Annan antamaan\nrukkaset. Hän oli tässä antanut viittauksia, jotka olivat tulleet,\nniinkuin aikomuskin oli, Annan korville. Mutta olipa silloin ikäänkuin\nolisi Anna saanut takaisin entisen luontonsa. Kun Löf Katajalahdella\nkävi, kohteli Anna häntä niinkuin morsian ylkää ainakin, ja tästä\nsyystä näki Löf vihdoin parhaaksi pysyä poissa Katajalahdelta. Mutta\njos olisi Anna ennen tuntenut Löfiä kohtaan jotakin rakkauden tapaista,\nniin nyt vähitellen tuli halveksiminen tämän tunteen sijaan. Antero,\njoka nyt tarkemmilla silmillä seurasi, mitä hänen ympärillään tapahtui,\nnäki tämän muutoksen Annassa, ja hän oli siitä iloinen. Löf taasen\npuoleltaan päätti ahneutensa mukaan, että Katajalahtelaiset tahtoivat\nhäntä menemään naimisiin Annan kanssa. \"He tahtoisivat, että minä\nsitten elättäisin heidät\" -- oli hän sanonut. -- \"Mutta siitä ei kuuna\npäivänä tule mitään!\" -- Nämä tällaiset puheet, jotka pian tulivat\nKatajalahdella tiedoksi, herättivät patronissa vihaa, mutta näyttivät\nhänelle, joka viimeiseen saakka oli Löfiä puolustanut, mimmoinen\nhenkikirjoittaja todellakin oli.\n\nPuolen takaussummaa oli patroni maksanut, toinen puoli oli hänen nyt\npian maksettava. Hänellä ei ollut koko omaisuudestaan nyt muuta jälellä\nkuin Katajalahti. Tälle oli hän hakenut ostajaa, mutta semmoista ei\nilmestynyt. Tiedossa oli, että patronin oli täytymys se myydä, ja siitä\nsyystä eivät ne, jotka halusivat hyvää kartanoa, tarjonneet mitä\npatroni vaati, kun luulivat saavansa kartanon huutokaupalla\nhuokeammasta. Kartanoa oli käyty tarkastamassa, ja asianomaiset\ntarkastajat olivat arvanneet sen ainoastaan 80,000 markan arvoiseksi.\nJos olisi patronilla ollut maksaa 20,000 markkaa, olisi hän saanut\nkartanonsa pitää pantattuna ennen mainitusta summasta, mutta patronilla\nei ollut 20,000 markkaa. Yhä enemmän ja enemmän totutti hän itseään\najattelemaan, että hänen siitä oli luopuminen. Jos olisivat kelvolliset\ntakausmiehet taanneet hänen puolestaan nuo puuttuvat 20,000 markkaa,\nolisi hän saanut kartanoaan edelleen pitää, mutta ettei hän tällaisia\nsaisi, siitä oli hän pian vakuutettu. -- Asiain näin ollen oli patroni\npäättänyt tehdä konkurssin, ennenkuin kartano otettaisiin\ntakavarikkoon.\n\nKolme kuukautta oli, kuten sanoimme, kulunut näissä hankkeissa, kun\neräänä päivänä vieraita tuli Katajalahdelle. Vieraiden tulo oli nyt\nvielä oudompaa kuin ennen. Ompelus kädessä istui Anna puistossa, kun\nhän näki vieraita tulevan. Hän nousi ja tarkasteli niitä. Nepä eivät\nolleetkaan outoja. Annalle olivat ne hyvin tuttuja. Anna tunsi veljensä\nVillen ja serkkunsa Vilhelmin.\n\nHän ei juossut heitä vastaan, vaan jäi seisomaan. Hän tunsi sydämensä\ntykyttävän niin rajusti, että hänen ruumiinsa vapisi. Sillä kun hän\nVilhelmin näki, muisti hän, minkälaisen kirjeen hän niinä päivinä,\njoita hän itsekseen nimitti raivonsa päiviksi, oli hänelle\nkirjoittanut. Muuttunut oli hän siitä ajasta, mutta hänen tekonsa\nseuraus vaivasi nyt häntä. Puitten välistä hän näki nuorten astuvan\nhuoneesen, ja yhä seisoi hän liikkumatta. Hänen ajatuksensa juoksivat\nsinne tänne; ja vasta pitkän ajan kuluttua sai hän ne tasaantumaan.\nSilloin, vasta silloin lähestyi hän huonetta, ja kuta likemmäksi hän\nsitä lähestyi, yhä sitä kovemmin tunsi hän sydämensä tykyttävän.\n\nKummallinen oli serkkujen tervehdys. Anna ei uskaltanut luoda\nkatsettaan Vilhelmiin. Hän tunsi kätensä vapisevan Vilhelmin kädessä,\nja hän osasi tuskin vastata Vilhelmin kysymyksiin. Mutta tästä pahasta\npääsi hän, kun Ville astui saliin patronin kanssa. Ilo loisti patronin\nsilmistä, ja usein kuultiin hänen sanovan: \"Jumala siunatkoon teitä!\"\n\nVilhelmi ja Ville olivat tuoneet jonkun iloisen uutisen, sen huomasi\nAnna hyvin, eikä hänen tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin hän sai sen\ntietää. Patroni saisi pitää Katajalahden 80,000 markasta, jos hän\nvuotisesti ottaisi maksaakseen 4 prosenttia korkoa ja 2 prosenttia\npääomaa. Ne 20,000 markkaa, joita korkeammalle velka nousi, saisi hän\nanteeksi. Tämän kaiken olivat Ville ja Vilhelmi yhdessä toimineet, ja\navullinen heille oli tässä ollut etenkin se tuomari, jonka luona Ville\noli ollut. Eikä heillä suuria puuhia tässä ollutkaan. He olivat\nnäyttäneet, ettei missään tapauksessa, jos patroni konkurssiin menisi,\nvoitaisi saada toista, maksamatonta puolta takauksesta kokonaan\nmaksetuksi, koska kartano oli arvattu 80,000 markaksi, minkä summan\npatronikin vähitellen voisi maksaa. He olivat näyttäneet, miten\nviattomasti patroni oli joutunut vahinkoon, joka uhkasi häntä\nsuurimmalla kurjuudella. -- Kaikki tähän kuuluvat asiakirjat olivat he\nkirjoittaneet; nyt tulisi vaan patronin suostua heidän toimiinsa.\n\n\"Ja sen teen minä sydämestäni!\" huusi patroni. \"Katajalahti on aina\n100,000 markan arvoinen. Minä en ymmärrä, miksi se niin vähäksi\narvattiin...\"\n\n\"Mutta minä ymmärrän ja tiedän sen\" -- sanoi Antero, joka juuri oli\nsaliin tullut ja tulleita ehtinyt tervehtiä. \"Minä ymmärrän sen. Joka\ntoiselle kuopan kaivaa, hän putoaa siihen itse. Niin on nyt\nhenkikirjoittajan käynyt. Vaikka ei hän tarkastajain seuraan kuulunut,\noli hän kuitenkin juuri se, joka arvasi Katajalahden ainoastaan 80,000\nmarkaksi ja sai tarkastajat meitä kohtaan nurjamielisiksi ... millä\nkeinoin, sen heitän sanomatta. Hän toivoi saada nähdä isäni ja äitini\n-- meidät kaikki -- suurimmassa köyhyydessä... Hän on nyt pahalla\naikomuksellaan tehnyt meille hyväntyön. Hänellä oli kentiesi aikomus\nitse ostaa tämä kartano; nyt on hän alentamalla tämän arvon saanut\naikaan sen, että me voimme sen pitää\".\n\nKun Vilhelmi nämä Anteron syytökset kuuli, loi hän silmänsä Annaan.\nAnna oli Anteron tullessa uskaltanut katsella Vilhelmiä; nyt loi hän\ntaas kiireesti silmänsä alas. Olihan se sama mies, josta Antero puhui,\nollut hänen ylkänsä -- oli vieläkin. Anna tunsi, että hän punastui ja\nvaaleni vuorotellen. Hän ei olisi voinut nyt sanoa mitään. Vilhelmi\nyritti jotakin sanoa, mutta ennenkuin hän sitä ehti, oli Antero\nlausunut:\n\n\"Se ilvenäytelmä, jota täällä ainakin viime viikolla on näytelty,\nloppukoon nyt! Anna on ollut Löfin kanssa kihloissa. Miten tämä kihlaus\nAnnan puolelta tuli toimeen, sitä on minun aina ollut ja on vieläkin\nmahdoton ymmärtää. Onko Anna rakastanut Löfiä, sitä en minä tiedä; nyt\ntiedän minä varmaan, ettei hän sitä tee. Siis, Anna, anna minulle\nsormuksesi, minä toimitan sen henkikirjoittajalle takaisin!\"\n\n\"Olisiko Löfin työtä se, että minä maantielle joutuisin!\" -- mumisi\npatroni. \"Se on mahdotonta! Mitä pahaa olen minä hänelle tehnyt?\"\n\nKun Anna kuuli veljensä sanat, loi hän silmänsä ylös, ja ensikerran\npitkän ajan kuluttua tapasivat hänen silmänsä nyt Vilhelmin. Hiljaa\nveti hän sormuksen sormestaan ja antoi sen sanaa sanomatta Anterolle.\n\n\"Se on oikein tehty, sisareni!\" sanoi Ville. \"Sinun kihlaustasi en ole\nikinä hyväksynyt; Löfiä en ole koskaan voinut kärsiä; mutta että hän\nnäin kauas pahuudessa on ehtinyt, sitä en olisi koskaan uskonut. Jos\nhän olisi toinen mies, tahtoisin uskoa, että hän meidän parastamme\ntarkoitti, kun hän halvensi kartanon arvon\".\n\n\"Sinä et tunne häntä\", vastasi Antero. \"Minä olen viimeisinä aikoina\npitänyt häntä silmällä, ja minä tiedän nyt, että ahneus ja kateus\nvallitsevat hänessä. Hän on viekkaasti kauan aikaa osannut salata\noikean luonteensa; mutta tulipa tämä ilmi, ennenkuin se Annan sai\nikuisesti onnettomaksi\".\n\nPatroni ei pitkään aikaan osannut mitään sanoa.\n\nVihdoin lausui hän:\n\n\"Tämä päivä on onnen päivä. Ville ja Vilhelmi ovat säilyttäneet minulle\nKatajalahden. Antero on poistanut meiltä vielä tuntuvamman\nonnettomuuden\".\n\nKyynelsilmin syleili rouva itkevää tytärtään.\n\n\"Ellen pety\" -- lausui Ville -- \"lähtee posti täältä tänään. Parasta\nsiis on, että heti laitamme velkakirjan valmiiksi, niin voidaan se jo\ntänään lähettää. -- Kuu se on tehty, sitten saa Antero kertoa, millä\ntavalla ja miten hän on saanut tietää kaiken sen, mitä hän nyt on\nkertonut\".\n\nJa isänsä sekä Vilhelmin kanssa vetäysi Ville patronin kamariin. Rouva\nja Anna jäivät saliin, kun Anterokin läksi kamariinsa lausuen:\n\n\"Tehkäätte te, mitä voitte, minä en sitä ymmärrä. Mutta tämä\nAnnan sormus on niin pian kuin on mahdollista lähetettävä\nhenkikirjoittajalle\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Antero kertoi Löfistä asioita, joita ei patroni tahtonut uskoa, ei\nhän pannut omiansa. -- Samalla kuin Löf päätti rikkoa aiotun\nnaimiskauppansa, oli hän ottanut uuden askeleen pahuuden tiellä.\nAjattelematta mitä siitä seuraisi, oli hän niille, jotka Katajalahtea\nkävivät tarkastamassa, kertonut yhtä ja toista halveksivaa. Mutta kun\nhän huomasi, minkä vaikutuksen hänen halventavat lauseensa tekivät,\nälysi hän heti, mitä siitä seuraisi.\n\nVaikeata on sanoa, mistä pahuus syntyy, pahuus, josta ei meille itselle\nole mitään hyötyä, mutta josta toiselle on usein suurtakin vahinkoa.\nTällaiseen pahuuteen oli Löf useinkin tullut syylliseksi. Ja se on\njuuri pahuuden paras tuntomerkki, että se saa vahingoita aikaan ilman\nhyötyä kenellekään. Oikealla pahuudella ei ole rajoja; se saattaa\nulottua niin kauas, että on mahdotonta sanoa, mitä ei se voisi tehdä.\nMutta jos Löf suotta ja syyttä tahtoi saattaa vahinkoa Katajalahden\nherrasväelle, samalla kuin häntä erääsen sen jäsenistä rakkaus sitoi --\nniin silloinpa olisi Löf ollut pahuuden kuningas. Sillä jos Löfissä\nlöytyi rakkautta Annaan, niin samallahan hän, kun Annan kotiperhettä\nsaattoi vahinkoon, vahingoitti itseään. Syyttä siis ei Löf tällä kertaa\nvoinut antautua pahuuden palveliaksi. Jotakin oli hänellä nähtävästi\nmielessä, kun hän Katajalahden kartanon arvoa alensi. Ja kun sanomme,\nettä hän itse toivoi saavansa kartanon ja mahdollisesti vielä\nhalvemmasta hinnasta kuin siitä, johon se nyt oli arvattu -- niin\nolemme samalla sanoneet, mihin määrään hänen ahneutensa voitti\nrakkauden. Millä hän kartanon hinnan maksaisi, sitä hän ei aluksi niin\ntarkalleen ajatellut. Osa hinnasta oli hänellä maksaa, ja puuttuvat\nrahat toivoi hän saavansa kiinnittämällä sitten tuon kartanon. Kun Löf\ntätä sittemmin ajatteli, taputti hän ilosta käsiään. \"Viisaasti olen\nminä käyttäynyt\" -- sanoi hän itsekseen.\n\nKihlakunnan asukkaat eivät vielä yleensä tunteneet\nhenkikirjoittajaansa; mutta ne, jotka hänen tunsivat, olivat jo\noppineet häntä vihaamaan. Mutta se on yleinen laki, ettei maailmassa\nlöydy niin pahaa ihmistä, jolla ei olisi yhtään ystävää, ja se laki\nkävi tässä toteen. Kihlakunnassa löytyi joitakuita rikkaita sekä\nherroja että talonpoikia. Näiden ystävyyteen oli Löf pyrkinyt, ja miten\nhän tässä pyrinnössään onnistui, olemme jo nähneet Katajalahdella.\nHänelle, joka niin taitavasti osasi salata todellisen luonteensa, ei\nollut vaikea lumota ketä hän tahtoi. Hän, joka osasi antaa ahneutensa\nalttiiksi, kun jotakin hyötyä itselleen etsi, oli rikkaissa kiitetty.\nHän, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli milloin sitä, milloin\ntätä, miten olisi mahdollista, että hän olisi saituri? Mutta eipä vielä\nhuomattu, että samassa määrässä, kuin hän vieraanvaraisuutta\nystävilleen osoitti, samassa määrässä kiskoi hän -- oikeudella tahi\nvääryydellä -- köyhiltä.\n\nIltapuoleen samana päivänä, jona Vilhelmi ja Ville tulivat\nKatajalahteen, oli Löfin luona pari naapuripitäjään pohattaa. Näillä\noli vuokralla kirkkoherran tulot pitäjäässä, ja ken voi sanoa näitä\nsyyllisiksi, kun he nyt Löfin kanssa juttelivat, miten olisi äskettäin\ntapahtunut kirkkoherran vaali voitu tehdä riidanalaiseksi, jotta\nsaisivat vielä pitää kirkkoherran tulot vuokralla vuoden tai pari.\nRiidan ja valituksen syitä oli vaikea löytää; uusi kirkkoherra oli\nmelkein yksimielisesti valittu; mutta kumminkin keksi Löf joitakuita\nkohtia, joihin sopisi tarttua, vaikkapa vähäpätöisiäkin olivat. Löf\nneuvoi, miten riita olisi aljettava, ja lausui ikäänkuin itseään\npuolustaen: \"Minun ei pitäisi tähän asiaan ryhtymän, mutta kun voin\nystäviäni niin vähällä auttaa, eikä vahinkoa tapahdu kenellekään, niin\nmiksi en rupeisi asiamieheksenne, jos minua siksi haluatte\". -- Tätäpä\nolivat miehet juuri halunneetkin. Ja siinä nyt luvattiin suuria summia\nhenkikirjoittajalle, jos tämä voisi saada aikaan, että vuokrakauppa\nvielä pysyisi entisellään, mitä kauemmin sitä parempi. Tietysti kuului\nlupaus henkikirjoittajan korvissa hyvältä, mutta hän vaan vastasi: \"No,\nnoh! Minä en niin juuri palkinnon tähden tätä tee, mutta pitäähän\nystäviään auttaa ja varsinkin näin pienessä asiassa. Kunhan kulungit\nsaan, olen tyydytetty ja samalla varmaankin vakuutettu, että te\npuolestanne autatte minua, jos joskus teitä tarvitsen\".\n\nLiitto oli tehty. Henkikirjoittaja tarjosi viiniä ja tupakkaa, ja siinä\nnyt sitten juteltiin ja jaariteltiin yhtä ja toista, ja Löf osasi, kun\nhän tahtoi, olla isäntä semmoinen, ettei paremmasta apua. Miehet\nolisivatkin, jos siksi olisi tullut, tehneet valansa, ettei\nlikitienoissa löytynyt niin hyvää ja kohteliasta toista, kuin\nhenkikirjoittaja. Mutta kaiken tämän ohessa tiedusteli Löf yhtä ja\ntoista, eikä puhe hänen puoleltaan ollut tyhjän turhaa. Miehet eivät\ntienneet sanojaan punnita, ja nyt, niinkuin ainakin tällaisissa\ntilaisuuksissa, osasi hän hankkia semmoisia tietoja kuin hän halusi.\n\nPäivä oli iltaan kulunut. Kädellä ja suulla oli lupauksia molemmin\npuolin tehty, ja vieraat olivat valmiit lähtemään. Silloin juuri astui\nnuori tyttö sisään ja antoi henkikirjoittajalle vähäisen rasian, jossa\noli päällekirjoitus: \"Henkikirjoittaja V. Löf\".\n\n\"Mistä tämä on?\" kysyi Löf tytöltä, tarkastellen rasiaa..\n\n\"Katajalahden Sannan tapasin tiellä äsken. Hän antoi sen minulle ja\nsanoi, ettei vastausta tarvita\".\n\nLöf avasi rasian. Ensimäinen silmäys selitti hänelle kaikki. Hänellä\noli kädessänsä Annalle antamansa kihlasormus. Hän ymmärsi -- -- hän\nvaaleni. Sormuksen ympärillä oli paperi. Löf luki:\n\n    \"Sisareni puolesta lähetän teille takaisin sormuksenne\n    pyytäen, ettette tästä lähtein häntä läsnäolollanne vaivaisi.\n    Kunnioittaen Antero Rother\".\n\nEnsi kerran eläessään oli nyt henkikirjoittaja siinä tilassa, ettei hän\ntiennyt mitä teki. Talonpojat katselivat häntä pitkään, kun hän\nkiivaasti astui edestakaisin kamarissaan. He huomasivat, että jotakin\ntärkeätä oli hänen tiedokseen tullut. Mutta he eivät sanoneet mitään.\n\nLöf oli kyllä jo päättänyt luopua Annasta. Mutta nyt kun Anna luopui\nhänestä, tunsi hän sydämessään jotakin, jota hän ei ennen ollut\ntuntenut. Niinkauan kuin hänen vallassansa oli ollut tehdä kumman\ntahtoi, pitää Anna tahi luopua hänestä, oli hän ollut levollinen. Mutta\nnyt, kun päätös asiassa oli annettu häneltä kysymättä, nyt pääsivät\npahat henget hänessä valloilleen. Tuhannet ajatukset ajoivat toisiansa\nhänen aivoissaan, tuhannet kysymykset, joihin hän ei voinut vastata.\n\"Olisiko patroni voinut maksaa velan, olisiko Vilhelmi, jonka hän nyt\nmuisti tulleen, voinut saada Annan mielen muuttumaan?\" Näihin\nkysymyksiin supistuivat vihdoin henkikirjoittajan kaikki ajatukset, ja\nsamassa alkoi hänessä päätöksiä kypsyä.\n\nVielä äskettäin ei hänellä olisi ollut mitään vastaan, jos Anna olisi\nhänelle antanut rukkaset, jos hän vaan olisi ollut varma siitä, että\nAnna oli ne antanut omasta tahdostansa. Nyt oli hänen itserakkautensa\nloukattu, ja hän päätti kostaa. Hän tunsi, että hän Annaa rakasti\nenemmän kuin hän oli uskonutkaan; mutta tähän hänen rakkauteensa\nsekaantui niin paljon vihaa, että vaikea on sanoa, kumpiko puoli oli\nhänessä voitolla.\n\n\"Kuka sanoo minulle, mitä Katajalahdella on tapahtunut?\" -- kysyi hän\nitsekseen.\n\nYhtäkkiä hän kääntyi talonpoikiin, jotka vielä salissa istuivat. Hän\noli nyt sen verran hillinnyt itseänsä, että hän tiesi mitä teki. Hän\nlähestyi heitä. \"Löytyy kumminkin maailmassa paljon surkeutta\" -- alkoi\nhän. \"Tänään on kaikki hyvin, huomispäivää ei takaa kukaan. Te tunnette\nKatajalahden patronin ja olette ehkä kuulleet, mihin onnettomuuteen tuo\nkunnon perhe on joutuva... Minä en tiedä, tuleeko minun moittia vai\nkiittää heitä, sillä heidän käytökseensä minua kohtaan saattaa\nyhtähyvin olla syynä ylpeys kuin rehellisyys. Te tiedätte, että minä\nolin kihloissa patronin tyttären kanssa?\"\n\n\"Tuon kaiken tiedämme. Neiti Anna on siivo tyttö\".\n\n\"Mutta nyt on tämä kihlaus purettu. Onko syynä siihen ylpeys, kun nyt\nperhe on melkein maantien oma, vai liikanainen rehellisyys, sitä en\nosaa sanoa. Minä tahdon kostaa heille sen häpeän, sen surun, minkä he\novat minulle tuottaneet. Minä tahdon kostaa mieleni mukaan. Katajalahti\non hyvä kartano. Minä tahdon ostaa sen, ja -- lahjoittaa sen\nuskottomalle morsiamelleni. Minä pyydän, että kun Katajalahti myydään\nhuutokaupassa, tulette minulle täytetakaukseen, sillä varani eivät\nvielä riitä koko summan maksamiseen. Jos sen teette, lupaan ajaa asian\nteidän puolestanne, niin että vielä pari vuotta saatte tulot\npitäjäästä. Muuta palkintoa en pyydä. Tällä ette tee hyvää minulle,\nvaan patronille\".\n\n\"Te olette liian hyvä, herra henkikirjoittaja\" -- sanoi toinen\ntalonpojista. \"Sitä, mitä te aijotte tehdä, tekisi tuskin toinen\nmaailmassa. Mutta asia on teidän, ja mielellämme teemme teidän\nhyväksenne minkä voimme. Eikö niin, Jaakko?\"\n\n\"Se on ymmärrettävä asia\", vastasi toinen.\n\n\"Sopimus on se siis tehty. Tässä käteni\" -- jatkoi henkikirjoittaja.\n\nKättä siinä nyt puristettiin, ja talonpojat katselivat kummastelevin\nsilmin henkikirjoittajaa. He eivät voineet ymmärtää, miten ihminen\nsaattaa niin suuressa määrässä hyvällä pahaa palkita. Mutta\nhenkikirjoittaja yhä ajatteli. \"Kuka sanoo minulle, mitä Katajalahdella\non tapahtunut?\"\n\nVähän ajan kuluttua tämän jälkeen nähtiin henkikirjoittaja yksinään\nsalissa. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti väliin\nkiireesti, väliin istui hän pitkät ajat ajatellen. \"Patroni ja Anna\nsaavat tietää tästä aikomuksestani; he siitä näkevät, ettei Löf ole\nsemmoinen, miksi häntä luulivat, Heidän täytyy kunnioittaa minua\" -- ja\nhenkikirjoittaja nauroi ilkeästi tätä ajatellessaan.\n\nOnko se kummaa, että riettainkin ihminen on hyvillään, kun hänelle\nkunnioitusta osoitetaan; vielä kummempaa, että hänkin tahtoo olla\nkunnioitettu. Löf päätteli oikein, kun hän arveli tästä vastasanotusta\naikeestaan saavansa yleisen kunnioituksen. Se sai hänen hyvälle\nmielelle. Mutta kuinka hän oikeastaan oli aikonut menetellä, jos hän\nKatajalahden kartanon saisi, sitä emme tarvinne sanoakaan.\n\nHän oli kirjoittanut Helsinkiin tiedustellakseen miten Katajalahden\nkartanon asian laita oikein oli, sillä hän ymmärsi, ettei hän kartanon\nasukkailta saisi tätä tietää. Hän oli myöskin päättänyt olla\nKatajalahdella käymättä, päättänyt näyttäytyä surullisena, sanalla\nsanoen: hän oli päättänyt olla olevinansa ylevämielinen.\n\nHän oli myöskin päättänyt laittaa niin, ettei Vilhelmi ikinä saisi\nAnnaa. Mutta miten hän tämän estäisi, sitä hän ei nyt vielä osannut\nsanoa. Tässä asiassa tyytyi hän sananlaskuun: \"Aika tuopi tyynen meren,\naika vuotavan venehen\".\n\nKului tästä nyt muutamia päiviä. Löf oli niiden kuluessa levoton. Hän\noli tiedustellut, miten Katajalahdella elettiin; hän oli tiedustellut,\nmikä oli ollut syynä siihen, että hänen sormuksensa niin äkkiarvaamatta\nlähetettiin takaisin; -- mutta hän oli vielä kaikkia tietoja vailla, ja\nse piti häntä levottomana. Monelta haaralta oli hän kuullut puhuttavan\naikomuksestaan ostaa Katajalahti ja lahjoittaa se Rotherin perheelle.\nTalonpojat olivat henkikirjoittajaa kiitellen tätä kertoneet. Sitä ei\nkumminkaan moni uskonut.\n\nSorvarilla oli ristiäiset. Henkikirjoittaja oli sinne kummiksi\nkutsuttu. Hän tiesi, että Katajalahden herrasväki myöskin oli kutsuttu,\nmutta kun hän sinne meni, ei ollut hän sitä tietävinään. \"Jotakin saan\nminä siellä tietää\" -- ajatteli hän. Ja sen tähden meni hän. Perille\npäästyään näki hän vanhan patronin ja Anteron. Sorvarin isännältä sai\nhän kuulla, että neiti Annakin oli kummiksi kutsuttu, mutta ettei hän\ntulisi, \"josta syystä henkikirjoittajan ei pitäisi panna pahaksi, että\ntäytymyksestä neiti Annan sija oli talonpoikaisella tytöllä\ntäytettävä\".\n\nHenkikirjoittaja teki jäykän kumarruksen patronille. Patroni ei oikein\ntiennyt miten käyttäidä. Mutta tämä epävakaisuus oli pian voitettu. Hän\nlähestyi ystävällisesti ja tarjosi Löfille kättä. Hän ei vielä\nsaattanut uskoa, mitä Antero oli kertonut.\n\n\"Tytöillä on oma päänsä\" -- sanoi hän. \"Mutta saatammehan olla ystäviä\nniinkuin ennenkin, vaikkei sukulaisuuskaan meitä sido\".\n\nAntero vetäysi vähän taemmaksi. Löf huokasi: \"Ette usko, kuinka tämä\nkäytöksenne on minun murehduttanut! Minä olen tutkinut itseäni, mutta\nmahdotonta on minun ymmärtää syytä\".\n\n\"Minäkin olen vakuutettu, että tässä on tapahtunut joku erehdys...\"\n\n\"Ja siitä hyvästä aikomuksestanne, jonka huhu tietää kertoa, saamme\nteitä sydämellisesti kiittää\", kiiruhti Antero äkkiä sanomaan. \"Mutta\njott'ette turhaa vaivaa näkisi, voin teille ilmoittaa, että takaussumma\non jo maksettu\".\n\nLöf oli nyt saanut tietää, mitä hän tietää tahtoi. Hän kiristeli\nhampaitaan vihasta, mutta ääneen sanoi hän: \"Minä en tiedä, Antero,\nmitä sinulle olen tehnyt, että sinä minua vihaat ja halveksit. Jos\nnäkisit, miten sinun uutisesi ilahuttaa minun sydäntäni, huomaisit\nsamalla, että minä aina olen sinun todellinen ystäväsi\".\n\nAntero katseli kauan ja pitkään henkikirjoittajaa. Vihdoin kääntyi hän\nsanaa sanomatta häneen selin.\n\n\"Sinä vihaat minua\", kertoi henkikirjoittaja, ja hänen äänensä vapisi.\n-- \"No, olkoon sitten niin!\"\n\n\n\nXIII.\n\nLöfin vehkeet ja viimeinen yritys.\n\n\nKauan ei voinut Vilhelmi eikä Ville viipyä Katajalahdella. Vilhelmi oli\nastuva papilliseen virkaan, ja Villeä odotti tuomari, jonka kanssa hän\nkäräjillä kulki. Mutta Vilhelmin ja Villen tulo Katajalahdelle oli\nsinne tuonut takaisin onnellisuuden. Tosin koski kärsitty vahinko\nkovasti patroniin; mutta hän oli kumminkin iloinen tietäessään, että\nKatajalahti oli hänen, vaikka kohtakin velkana. Häntä elähytti toivo,\nettä kerran olisi velka maksettu. Hän ei tiennyt, että päinvastainen\ntoivo elähytti henkikirjoittajaa.\n\nLöf tiesi nyt kaikki, mitä Katajalahdella oli tapahtunut, ja hän sai\nmyös pian tietää, miten takaus oli maksettu. Mutta kaikki, mitä hän sai\ntietää, suututti häntä. Aina silloin tällöin tuli illoin hänen\nluoksensa eräs nuori renki Katajalahdelta ja kertoi, mitä siellä\ntehtiin, mitä siellä puhuttiin. Löf palkitsi renkiä näistä hänen\nantamistansa tiedoista ja näki pian, että hän voi luottaa\nasiamieheensä. Matti Ränni oli tämä nuori onneton mies, jonka\nensimäinen askele pahuuden tiellä oli petos omaa isäntäväkeänsä\nkohtaan.\n\nEnsimäisiä tietoja, joita Matti henkikirjoittajalle toi, oli uutinen,\nettä Vilhelmi ja Anna olivat kihloissa. Tämän kuullessaan Löf kiristi\nhampaitaan ja oli ensi vihassaan valmis tekemään tästä kihlauksesta\nriita-asian. \"Sillä\" -- ajatteli hän -- \"minun kihlaukseni on\njulkinen\". Mutta pian hylkäsi hän tämän aikeen. Matti toi sitten\nlisää tietoja, miten kaikki nuoret herrat olivat puhuneet pahaa\nhenkikirjoittajasta; miten neiti Anna kerran palkollisten kuullen oli\nsanonut: \"Jumalan kiitos, että minun silmäni ovat avatut; minä olin\njoutua pedon saaliiksi!\"\n\nNämä tiedot karkoittivat unen henkikirjoittajan silmistä ja saivat\nhänen yhä miettimään, miten saattaa Katajalahden herrasväki vahinkoon.\nJa näissä tällaisissa ajatuksissa vietti hän nyt yöt päivät. Mutta\nvielä osasi hän teeskennellä, eikä hänen puheessaan ilmaantunut mitään,\njosta olisi voitu aavistaa, mitä hän ajatteli.\n\nVilhelmi ja Anna olivat onnelliset. Vilhelmille oli Anna avannut\nsydämensä. Hän oli kertonut kaikki, salaamatta mitään, ja iloksensa\nhuomasi Vilhelmi, ettei Anna ollut koskaan henkikirjoittajaa\nrakastanut, vaikka hänen oli vaikea ymmärtää Annan käytöstä. Mutta eipä\nsitä Anna itsekään ymmärtänyt. Vilhelmille oli Anna kertonut, miten\nhänen tuskansa oli ollut hirmuinen sen päivän aamuna, jona hän\njulkisesti sulhasekseen tunnusti Löfin, miten hän silloin oli muistanut\nserkkuansa, miten hän oli itkenyt ja surrut. Ja kaikki nämä kertomukset\nvaikuttivat Vilhelmissä kuten parantava palsami pantuna syvälle,\navonaiselle haavalle. Anna tunnusti nyt, että hän Vilhelmiä rakasti, ja\nilosta vapisevalla sydämellä vaipui hän Vilhelmin syliin, kun tämä\npuhui ajasta, jona hän saisi emäntänä viedä armaansa pieneen, mutta\niloiseen pappilaan.\n\n\"Jonkun kuukauden kuluttua olen minä taasen täällä, ja silloin vien\nminä Katajalahden kalliimman helmen muassani pois\", oli Vilhelmi\nsanonut.\n\nJa entä vanha Rother, rouva ja nuorukaiset? Heidän silmistänsä loisti\nilo ja onnittelu. Varsinkin rouva, Annan äiti, oli tyytyväinen.\n\nVilhelmi, Ville ja Anterokin olivat lähteneet. Antero oli ainoa, joka\noli osannut luoda silmäyksen henkikirjoittajan todelliseen luonteesen.\nHän oli tarkastanut hänen tekojaan, jotka kyllä kauniille näyttivät, ja\nhän oli huomannut, että kaikissa piili omanvoiton, kunnian tahi\nkiitoksen pyyntö. Hän oli ensiksi epäselvästi, sitte yhä selvemmin\nhuomannut, mikä ajatus piili siinä lauseessa, jonka Löf oli lausunut,\nkun hän Katajalahden arvon alensi. Hän oli nähnyt, miten kylmästi ja\nkovasti henkikirjoittaja kohteli niitä, joista hän ei osannut mitään\nhyötyä itselleen toivoa. Ja kun Antero näitä havaintojansa yhdessä\npunnitsi, tuli hän siihen päätökseen, että Löf oli liukastelia ja\nsilmäinpalvelia, joka oli valmis kaikkiin. Näitä havainnoitaan ei\nAntero ilmaissut, mutta että hän viimein asiaan ryhtyi ja siinä silloin\nnäytti, mitä hän henkikirjoittajasta ajatteli, olemme nähneet. Tämä\nkoski sitä kovemmin Löfiin, kuta vähemmän hän oli tiennyt Anteroa\npelätä.\n\nKun nuorukaiset sanoivat vanhemmillensa ja Annalle jäähyväiset, oli\nAntero ainoa, joka muisti henkikirjoittajaa. \"Luvatkaa minulle, ettei\nLöf saa poissaollessamme astua Katajalahden huoneisiin!\" -- pyysi hän\nhiljaisesti.\n\n\"Kuinka olisi mahdollista, että hän enää tänne tulisi?\" -- sanoi Ville.\n\"Semmoista ei voi ajatellakaan\".\n\n\"Luvatkaa kumminkin; sillä tuo mies tekee semmoistakin, jota ei voi\najatellakaan\", -- sanoi Antero. Ja vasta silloin, kun oli tämä lupaus\nannettu, oli Antero tyytyväinen.\n\n\"Nyt lähden iloisena\", sanoi hän. \"Ja nyt voin minä tehtäväni tehdä\nparemmalla mielellä, kun en tarvitse häntä pelätä\".\n\n\"Ja syksyn alussa tulet sinä kotia ... sinä tiedät ... minun häihini!\"\nsanoi Vilhelmi.\n\nPenikulman matkaa olivat nuoret miehet kulkeneet, kun Löf tuli heitä\nvastaan. \"Onnea matkalle!\" -- huusi hän ja tervehti heitä niinkuin\ntuttuja ainakin.\n\n\"Kiitoksia?\" huusivat Vilhelmi ja Ville. Antero ei ollut\nnäkevinänsäkään henkikirjoittajaa, ja Löfin mentyä ohitse nuhteli hän\ntovereitaan: \"Kuinka saatoitte kiittää onnittelusta, joka minun\nkorvissani soi kuin toivotus: Paholainen vieköön teidät!\"\n\nJos olisivat toverit silmäilleet taaksensa, olisivat he nähneet, että\nLöfin katse heitä seurasi, ja he olisivat nähneet, ettei siinä\nkatseessa ollut ystävyyttä.\n\nKului nyt moniaita viikkoja kaikessa hiljaisuudessa. Ukko Rother sai\nnukkua ja juoda kahviaan niinkuin ennenkin. Rouva ja Anna olivat\npuuhassa, mutta iloisessa. Annalle valmistettiin, mitä nuori emäntä\ntalossa tarvitsee. Lautapeli seisoi salissa, ja kun ukko sitä katseli,\nhuokasi hän. Nuorukaisten lähdettyä ei ollut hän saanut ainoatakaan\npeliä pelata. Rännin Matilla ei ollut paljon mitään Löfille kertomista\nnäiltä päiviltä.\n\nMutta eräänä päivänä, neljä viikkoa nuorten miesten lähdöstä, tiesi\nMatti sanoa Löfille: \"Huomenna lähtee patroni kaupunkiin, luultavasti\nvanhan voudin hautajaisiin\".\n\nLöf ei vastannut mitään, mutta ajatteli: \"Silloinhan saan minä häntä\ntavata\".\n\nSeuraavana päivänä, kun oli Löf nähnyt, että patroni todellakin oli\nmatkassa kaupunkiin, lähti hänkin. Tiellä mietti hän asioitaan. Hän ei\nollut kädet ristissä istunut viimeisinä aikoina. Hän oli ollut\nahkerassa kirjevaihdossa asianomaisten kanssa Helsingissä. Hän oli\ntarjonnut Katajalahdesta koko summan, mikä puuttui patronilta takausta\nmaksaessaan. Hän oli saanut siihen vastauksen, että niin kauan kuin\npatroni vuotuiset maksettavansa suorittaa, ei olisi hänellä mitään\ntoivomista; mutta jos niin olisi, ettei patroni voisi maksettavaansa\nsuorittaa -- silloin... Tätä ajatteli Löf, ja hänen sydämessään kuohui\nviha sitä kiehuvammaksi, kuta enemmän hän epäili saavansa tilaisuutta\nkostaa syytöntä häpeätänsä, joksi hän kihlauksensa rikkomista nimitti.\nHän mietti nyt myöskin, miten turhaan hän oli etsinyt tilaisuutta\npäästä kahden kesken patronin kanssa. Ja tätä miettiessään loi hän\nsilmänsä tien molemmilla puolilla oleville pelloille. \"Jospa halla\nkorjaisi syötävän Katajalahden pelloilta!\" -- ajatteli hän.\n\nKruununvoudin peijaisissa tapasi patroni Löfin. Ukko Rother ei ollut\nAnteron silmillä osannut katsella henkikirjoittajaa; sillä ei hän\nAnteron tavalla häntä kohdellutkaan. Mutta hänen tervehdyksensä oli\nkumminkin kylmä. Monta sanaa he eivät toistensa kanssa puhuneet. --\nHuhu oli tiennyt kertoa kummia syitä kihlauksen rikkoumiseen, ja\nvierasten silmät seurasivat tarkasti kaikkia, mitä tapahtui\nhenkikirjoittajan ja patronin välillä. Mutta mitään sanottavaa ei\nnähty.\n\nKummapa kyllä, että pari päivää peijaisten jälestä kaupungissa\ntiedettiin, että henkikirjoittaja samaten kuin ennenkin oli\njokapäiväinen vieras Katajalahdella. Ja kun tämä tuli tiedoksi,\nsanottiin yleensä: \"Saas nähdä, eikö ensimäinen rakkaus voita; eikö\nhenkikirjoittaja vie Katajalahden neitosta sittenkin?\"\n\nEipä juuri huolittu suuresti kysyä syytä, minkätähden kartanon ovet\ntaasen olivat henkikirjoittajalle avatut, vaikka syyttä ei se suinkaan\ntapahtunut.\n\nSyy siihen löytyi, ja ihan luonnollinenkin. Peijaisista palatessaan oli\nukko patroni ajanut kumoon juuri lähellä taloa, missä henkikirjoittaja\nasui. Ystävän säälillä oli henkikirjoittaja kantanut vanhan pahasti\nloukkaantuneen ukon asuntoonsa. Sana onnettomuudesta oli lähetetty\nKatajalahdelle, ja henkikirjoittaja sai kohta sen jälkeen ilokseen\nnähdä luonaan entisen morsiamensa ja Katajalahden rouvan, sai kuulla\nrouvan kiittävänkin häntä. -- Patroni ei kumminkaan ollut niin pahasti\nloukkautunut, kuin Löf olisi toivonut; jo kolmantena päivänä oli hän\nsen verran parantunut, että voi lähteä kotiinsa. Mutta näiden päiväin\nkuluessa oli henkikirjoittaja nähnyt Annan, ja nyt tunsi hän, että hän\nAnnaa rakasti, rakasti enemmän kuin kaikkia maailman tavaroita, Annan\nkanssa ei hän nyt kumminkaan uskaltanut puhua; Annakaan ei puhutellut\nhäntä. Löf eli kuin houreissa. Nyt näki hän, kenen hän oli kadottanut\n-- mutta vasta silloin, kun Katajalahden herrasväki oli talosta\nlähtenyt, tunsi hän sen.\n\nTämä seikka oli kumminkin antanut Löfille tilaisuuden käydä\nKatajalahdella, ensi kerran muka tiedustellakseen patronin terveyttä.\nSitten kävi hän siellä joka päivä. Mutta hän oli nyt ihan toisellainen\nkuin ennen. Hän ei näkynyt nyt mitään muuta haluavan kuin olla Annan\nparissa. Mutta kumminkaan ei hänellä ollut mitään Annalle sanomista.\n\nNäin oli pari viikkoa kulunut.\n\nSilloin eräänä päivänä, kun henkikirjoittaja lautapeliä pelasi patronin\nkanssa, odottaen hetkeä, jolloin Anna astuisi saliin, astui tämä\nsisälle, ja ilo loisti hänen kasvoistansa. \"Vilhelmi tulee kohta\ntänne!\" puhui hän huomaamatta Löfin olevan siellä.\n\n\"Semmoisia ovat tytöt\" -- nauroi patroni. \"Ne eivät muuta ajattele kuin\nylkäänsä. Sopisi sinun tervehtiä entistäkin ylkääsi\". -- Patroni ei\nnäet nimeksikään ollut hienotunteinen.\n\nKun Löf näki Annan loistavan muodon ja kuuli hänen iloiset sanansa,\nvaaleni hän. Hänen sydämensä oli puhjeta. Rakkauden jumalatar kosti.\nHenkikirjoittaja ei tiennyt, mitä hän teki; toisen kerran eläessään oli\nhän nyt semmoisessa tilassa. \"Oi Anna! Anna!\" -- huusi hän. -- \"Mitä on\nVilhelmin rakkaus minun rakkauteeni verrattuna!... Vielä on aika! Minä\nolen huono ihminen, mutta sinun rakkautesi voisi minun parantaa\". -- Ja\npolvilleen Annan eteen vaipui henkikirjoittaja. Annan käteen oli hän\ntarttunut; hänen silmänsä, joilla hän Annaa katseli, olivat palavat...\n\"Anna! Anna! -- Sinun täytyy minua rakastan; minun kanssani tulet sinä\nonnelliseksi; käsivarsillani tahdon minä kantaa sinua...\" Näin rukoili\nhän.\n\nHenkikirjoittajan kiihkoisa rakkaus pelästytti Annaa. Hän koetti\nvetäydä pois, mutta henkikirjoittaja ei häntä päästänyt. \"Ei, ei! Sinä\net saa mennä!\" -- huusi hän, ja vielä kovemmin puristi hän Annan kättä.\n\n\"Isä, isä, auttakaa minua!\" -- huusi tyttö. -- \"Hän on hullu!\"\n\nHämmästynyt ukko patroni ei ollut tiennyt mitä sanoa. Nyt lähestyi hän\nLöfiä. -- \"Älä ole narri!\" -- sanoi hän. -- \"Tule, pelataan peli\nloppuun...\"\n\nLöf hypähti ylös. Hän oli jälleen tointunut. Hirmuinen tuli raivosi\nhänessä. Koko hänen ruumiinsa värisi. \"Mi -- -- minä olin hullu!\" --\nänkytti hän.\n\n\"Hullupa piisalle asti, kun tahdot houkutella toisen morsianta\" --\nsanoi patroni. -- Anna oli kiireesti paennut salista. -- \"Heitä hiiteen\nnuo tuumat ja tule lopettamaan peli!\" jatkoi patroni.\n\nMutta Löf ei lopettanut peliä; se jäi, ja jäi ijäksi lopettamatta.\nKiireesti riensi hän ulos; kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä nyt\nensi kerran hänen eläessään. Hän tunsi nyt hylätyn rakkauden\nhirmusurun. Sillä näytti hän, että hänkin oli ihminen, että hänessäkin\ntunteita asui.\n\nKotimatkalla ja kotonansa kuultiin hänen lausuvan hirmuisia kirouksia.\nAnnaa ja Vilhelmiä ja itseään kirosi hän. Hänen itsekkäisyytensä oli\nsaanut haavan ihan sydämen keskelle. Nyt olisi hän uhrannut henkensä\nAnnan tähden, -- mutta semmoinenkin uhri olisi ollut turha. Hän huomasi\nsen ja kiristeli hampaitaan.\n\nTästä päivästä alkaen oli Löf muuttunut. Hän eli nyt vaan yhtä asiaa\nvarten -- kostoa.\n\n\n\nXIV.\n\nLoppu.\n\n\nOn kolme vuotta kulunut. Löfin toivomus, minkä hän voudin peijaisiin\nmennessään lausui, on käynyt toteen. Koko Suomi on kärsinyt kaksi kovaa\nkatovuotta. Löf itse on puoli toista vuotta takaperin päässyt\nvoutivainajan virkaan, ja tässä virassa on hän näyttänyt oikean\nluonteensa. Katovuodet ovat tehneet hänen rikkaaksi. Mutta rikkaus ei\nnyt tyydytä häntä. Koston into on voittanut ahneuden; mutta Löfillä ei\nvielä ole ollut tilaisuutta kostaa. Hän on tässä innossa elänyt, yöt\npäivät sitä miettinyt; mutta kaikki hänen yrityksensä ovat rauenneet\ntyhjään.\n\nUnettomia öitä, jolloin mustasukkaisuus ja kostonpyyntö on häntä\nvaivannut, on hänellä ollut monta. Varsinkin sinä yönä, jolloin\nKatajalahdella Annan ja Vilhelmin häitä vietettiin, tunsi hän, että\nhänellä oli tunteita. Pari kertaa oli hän sittemmin nähnyt Vilhelmin ja\nAnnan ja nähnyt ja arvannut, miten onnellisia he olivat. Silloin oli\nhänen sydämensä ollut puhjeta vihasta. Mutta vähäisen lohdutusta oli\nhänen kadehtiva, vihaa kuohuva sydämensä kumminkin saanut. Vilhelmi oli\nkivuloinen ja sairasti usein. Paremman puutteessa se ilahutti\nvoutia.\n\nMutta käykäämme Katajalahdella!\n\nKolme vuotta on kulunut, kuten sanoimme. Kevätaamu on kaunis. Linnut\nlaulavat korkean, sinisen taivaan alla; kukat kentällä tuoksuvat.\nKaikki sykkii keväistä iloa.\n\nKello on 7 aamulla. Yhden-istuttavissa kääseissään lähestyy herra\nKatajalahtea. Ilo loistaa herrankin silmistä; mutta se loiste on\nsamalla niin kummallisen synkkää. Hän ajaa käyden; hänellä ei ole\nkiirettä, sillä vasta kello 8 on huutokauppa alkava.\n\nKatajalahti ja kaikki, mitä kartanossa löytyy, on myytäväksi\nkuulutettu. Patroni on vapaaehtoisesti luopunut kaikista. Hän on\nnähnyt, että kartanoa pitämällä hänen velkansa yhä vaan lisääntyi.\nRouvansa, poikaansa ja vävynsä kanssa on hän tämän päätöksen tehnyt.\nUkko patroni on nyt vanha, ja surut ja murheet ovat koukistaneet hänen\nselkäänsä; rouvakin on vanhentunut; mutta ikänsä loistavimmassa\nkauneudessa on Anna. Koko perhekunta on huutokauppapäiväksi kokoontunut\nKatajalahdelle. Patroni ja rouva ovat pari kuukautta jo asuneet\nvävynsä, kappalaisen Vilhelmi Rotherin luona, mutta mahdotonta oli\nollut patronia estää olemasta saapuvilla huutokaupassa.\n\nSamaan aikaan, jolloin vouti hiljaa lähestyy kartanoa, istuu Rotherin\nperhe salissa. Hetki on kummallisen juhlallinen. Rouvan ja Annan\nsilmissä välkkyy kyyneleitä. Anuansa vieressä istuu Vilhelmi ja\nsilittelee hiljaa hänen päätänsä. Varatuomari Ville Rother ja\nkandidaatti Antero Rother kulkevat edestakaisin lattialla.\n\nVähän on puhuttu. Anna on valinnut yhtä ja toista huonekaluista ja\nsanonut: \"Tämän minä tahtoisin\", ja Vilhelmi on taskukirjaansa\nkirjoittanut niiden nimet.\n\nPatroni oli tänä aamuna ollut varsin pahalla tuulella, luultavasti\nsiitä syystä, ettei hän ollut saanut tahi oikeimmin sanoaksemme, ettei\nhän ollut voinut nukkua. Hän ei ollut puhunut mitään, kerta vaan\nkysynyt: \"eikö tänä aamuna kahvia tarjotakaan?\"\n\nYht'äkkiä heräsi hän nyt ikäänkuin unesta. \"Tuhat tulimmaista! Minä\nhullu, minä höperö, kun menin takaukseen! Siitä kaikki tämä!\"\n\n\"Ja minun tekisi mieli juuri siitä siunata teitä, sillä ilman sitä ei\nolisi nyt Anna minun\", -- sanoi Vilhelmi.\n\nPatroni katseli pitkään Vilhelmiä. Hän ei hänen lausettaan ymmärtänyt.\nMutta rouva, vanha rouva ymmärsi sen. Hän hymyili surullisesti, ja Anna\nnojasi päätänsä Vilhelmin rintaa vastaan.\n\n\"Tämä on olevinaan onnettomuus\" -- sanoi Antero hiljaa -- \"mutta jos\ntarkoin asiaa mietimme, olemme kumminkin onnellisia. Vilhelmillä on\nvarmaankin siinä oikein, että ellei isä olisi tähän takaukseen mennyt,\nolisi Anna nyt Löfin vaimo; ja Jumala yksin tietää, eikö se olisi ollut\nvielä suurempi onnettomuus. Parasta on mitä tapahtuu!\"\n\nNäin jutteli patronin perhe. Onnettomuus ei ollut voinut sitä masentaa.\nSitä kumminkin toivoi yksinäinen matkustaja, joka nyt Katajalahden\npihalle ajoi. Anna hänen ensiksi huomasi. Moneen aikaan ei ollut Anna\nhäntä nähnyt. Kummallinen tunne leimahti hänen sydämensä läpi. \"Löf!\nMitä on hänellä täällä tekemistä!\" sanoi hän akkunasta ulos katsellen.\n\nVilhelmi lähestyi akkunaa. Hän laski kätensä Annan kaulalle ja katsoi\nulos. Hän näki voudin, ja vouti näki pariskunnan, näki sen onnellisena.\nMitä Löf ajatteli, sitäpä on vaikea sanoa. Hän oli toivonut saavansa\nnähdä koko perheen syvimmässä murheessa, ja nyt, kun hän sisään astui\nja syvästi kumartaen tervehti, näki hän, että Katajalahden entiset\nomistajat eivät olleet enemmän murheellisia kuin jos olisi asia, jota\nvarten vouti oli täällä, koskenut ihan outoja ihmisiä. Hän oli tullut\naikaisin ilahuttaakseen itseään näkemällä kyyneleitä ja kuulemalla\nvalituksia; hän näki tosin vakavia, mutta onnettomuudessaankin\nonnellisia ihmisiä. Hän ei voinut sanoa mitään; pettyneestä toivosta,\npirullisesta mustasukkaisuudesta ja vihasta värisi hänen ruumiinsa, ja\nhänen kätensä vapisi, kun hän jotakin tehdäkseen rupesi vetämään esiin\npapereita laukustaan.\n\nKukaan ei hänelle sanaakaan sanonut. Hänen asemansa oli tässä ihan\npäinvastainen kuin hän oli ajatellut. Hän ei viihtynyt huoneessa; hän\nkysyi siltavoutia, jonka tuli olla vasaramies huutokaupassa, ja meni\nulos. Mutta mennessään näkyi hänen pettynyt toivonsa siinä, että hän\nhuultansa puri, niin että siitä verta tihkui.\n\nKatajalahti oli myyty; kruununvouti Löf oli huutanut sen 75,000\nmarkasta. Huonekalut, eläimet ja muu irtain myytiin sen jälkeen.\nSiinäkin näytti Löf ilkeää vihaansa. Jos Vilhelmi rupesi huutamaan\njotakin, jonka hän tiesi kalliiksi Annalle, niin kuuluipa silloin aina\nLöfinkin ääni. Moni esine, jonka Anna olisi muistoksi lapsuutensa\najasta halunnut saada, lyötiin Löfille. Anna ei saanut ainoatakaan\nniistä, jotka Vilhelmi oli muistikirjaansa kirjoittanut, ja Vilhelmin\ntäytyi pyytää joku vieras huutamaan, kun hän Löfin ilkeyden huomasi.\n\nHuutokauppa kesti kolme päivää; vihdoin oli se loppunut. Onneton takaus\noli vienyt kaikki tyyni, mitä rikkaalla Rotherilla oli ollut; eikä\nhänen tavaransa ollut oikein piisannutkaan. Se patronia murehdutti,\nvaikka ei hän mitään sanonut.\n\nLöf oli näinä päivinä ollut vimmattuna. Hän oli yöt päivät ajatellut\nkeinoa, jolla voisi ulottua Annaan ja Vilhelmiin; mutta semmoista\nkeinoa ei hän löytänyt. Kuume raivosi hänen jäsenissään, kokka- ja\npistosanoja tulvasi hänen suustaan.\n\nKolmannen päivän iltapuolella näki hän kolmet kääsit ja hevoset\naisoissa portaiden edessä. Hän kuuli, että Rotherin herrasväki oli\naikeissa lähteä. Silloin hypähti hän kohoksi vihasta. \"Eikö löydy\nheissä paikkaa, johon vihani terä voisi pystyä?\" huusi hän.\n\nMustasukkaisuus ja viha oli syönyt voudin sydäntä näinä päivinä ja\nmasentanut hänen ruumiinsa voimat.\n\nHän oli kulkenut houreissa. Nyt, kun hän näki kaikki pahat ajatuksensa\nturhiksi, loppuivat hänen voimansa. Hänen kasvonsa vaalenivat, silmät\ntuijottivat hänen päässään, kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Hän\npainoi äkkiä ja kovasti kättänsä rintaansa vastaan ja kaatui sanaa\nsanomatta suoraksi kuin ranka lattialle. Hän oli tullut halvatuksi.\n\nPuistossa järven rannalla kulki Vilhelmi ja Anna. He sanoivat\njäähyväiset lapsuutensa leikkipaikoille. He soutelivat sillekin\nkohdalle, missä Anna kerran oli hengenvaarassa ollut. Tätä heidän\nhiljaista kulkuaan häiritsi äkkiä huuto pihalta. -- \"Pian kaupunkiin\nlääkäriä noutamaan\" -- kuulivat he Anteron huutavan. -- He kiiruhtivat\nnyt takaisin.\n\nVoudin ympärillä seisoi Rotherin perhe. Hän oli vuoteelle kannettu. Hän\neli vielä. Vanha rouva Rother voiteli hänen päätään halvausvedellä. He\nolisivat olleet valmiit lähtemään, mutta nyt lykättiin lähtö\nhuomiseksi.\n\nIltapuolella päivää tuli lääkäri. Vouti heräsi tainnoksistaan.\nEnsimäiset, jotka hän näki, oli patroni ja hänen rouvansa. Hän tahtoi\nnostaa oikeaa kättänsä, mutta käsi ei nyt tahtoa totellut; hän tahtoi\npuhua, mutta sanojen asemesta kuultiin nyt vaan ilkeätä mölinää. Hänen\nruumiinsa oikea puoli oli halvattu, oli hervoton; halvaus oli häneltä\nvienyt puheenlahjan. Mutta mitä hänen ympärillään tapahtui, sen näkyi\nhän ymmärtävän.\n\nSeuraavana päivänä lähti Rotherin herrasväki Katajalahdelta viimeisen\nkerran. Jos vouti nyt olisi Annan nähnyt, olisi hän saanut ilokseen\nnähdä hänen silmänsä uivan kyynelissä. Mutta vouti ei sitä nähnyt. Hän\nmakasi vuoteellaan uudessa kartanossaan. Mitä hän siinä ajatteli, ken\nvoi sitä tietää! Mahtoi kait hän nyt olla onnellinen! Pyrinnöissään oli\nhän kumminkin niin onnistunut, että Annan koti nyt oli hänen omanansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia vuosia on kulunut siitä päivästä, jolloin Katajalahti joutui\nvouti Löfin omaisuudeksi. Siinä kartanossaan elää hän vielä. Mutta\nmillaista elämää! Puheenlahjansa on hän saanut takaisin, vaikka puhe\nhäneltä käy varsin kankeasti. Hänen ruumiinsa oikea puoli on vielä ja\npysyy halvattuna, jotta hän ainoastaan vaivoin pääsee kulkemaan.\nKruununvouti-virastaan on hänen täytynyt ottaa ero. Hänen luonansa ei\nkäy kukaan; eikä hän käy missään. Hän kokoilee rahoja, jotka päivä\npäivältä kasvavat.\n\nV----n seurakunnassa asuu Vilhelmi Rother Annan kanssa onnellisena.\nHänestä ei tullut sen kuuluisampaa miestä kuin kappalainen. Vanha\npatroni Rother on kuollut. Hänen onnettomuutensa oli kukistanut hänen.\nHän suri Katajalahteansa, vaikka hän siitä ei puhunut mitään. Kahvi ja\nlautapeli olivat hänen ilonsa viimeiseen saakka.\n\nRouva Rother asuu milloin Annan, milloin Villen, milloin Anteron luona,\njotka molemmat viimeksimainitut ovat kunnollisia virkamiehiä. Harvoin\npuhuvat he siitä syystä, joka sai heidän isänsä köyhäksi. Mutta kun\ntakauksista puhutaan, kyllä he muistavat, että takauksesta meni\nKatajalahti.\n\nAksel Rönneqvist ei ole vielä saanut maksetuksi velkaansa, josta\nVilhelmi meni takaukseen. Se on muutamia vuosia takaperin uudistettu.\nVilhelmi arvaa, että hän vielä saa osansa takauksesta maksaa, ja hän\nsäästää rahoja sitä varten. \"Olisi siihen takaukseen saanut jättää\nmenemättä\" -- sanoo hän väliin.\n\n\n\n"]