[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJeFaHVUin-1z7Sul801Qw_pDqk_g82-zher066VmHMA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},571,"Aikansa lapsipuoli","Ivalo, Santeri",1866,1937,"571-ivalo-santeri-aikansa-lapsipuoli","571__Ivalo_Santeri__Aikansa_lapsipuoli",null,"romaani",[],[],"fi",1895,58127,364365,false,41416,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Aikansa lapsipuoli\" by Santeri Ivalo is a novel written in the late 19th century. The story revolves around Juuso Tuominen, a young man who has recently spent a summer among the rural Finnish population, immersing himself in their way of life and strengthening his bond with his homeland. As he returns to city life and grapples with his newfound insights and feelings, Juuso faces the complexities of identity, national pride, and friendships.  At the start of the novel, the scene is set by a serene lakeside where a boat is preparing to depart. The protagonist, Juuso, expresses a mix of nostalgia and gratitude for the simple and profound life he experienced during the summer. He reflects on his growth and the bonds he forged with the locals, feeling both a sense of longing for his past experiences and excitement for the future. As he embarks on his journey back to the city, he contemplates the direction of his life and the essence of his identity as a Finnish citizen—torn between his privileged urban upbringing and the raw authenticity he discovered in the countryside. (This is an automatically generated summary.)",[],245,"Realistinen romaani seuraa nuoren maisterin elämää ja pyrkimyksiä 1800-luvun lopun Suomessa. Tarina alkaa matkalla tervaveneellä kohti Oulua ja käsittelee yksilön paikkaa yhteiskunnassa sekä ihmissuhteiden tuomia haasteita.","Santeri Ivalon 'Aikansa lapsipuoli' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o\n571. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AIKANSA LAPSIPUOLI\n\nKirj.\n\nSanteri Ingman [Ivalo]\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1895.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nTervavene kelluili kepeästi Alanteen rannalla. Keula oli vedetty kiini\nrantahiekalle, vaan perä notkahteli sujuvasti valloillaan hienosen\naamutuulen nostaessa järveltä päin loivan laineen. Vene oli jo täydessä\nlastissa, isäntä seisoi puukko hampaissa pohkeita myöten vedessä ja\nkiinnitti viimeisiä varppeita, vastaillen siitä puukonterän poikki\nminkä mitäkin eukolleen, joka avopäin ja kädet puuskassa yhtämittaa\ntarinoi ylempää törmältä ja vielä kerran muistatti miehensä mieleen\ntärkeimpiä kaupunkiostoksia. Aatulle, renkimiehelle, joka parastaikaa\nkantoi arkkua veneeseen, huusi emäntä sekaan:\n\n-- Peremmäs, nosta peremmäs se maisterin arkku siihen tynnyrein väliin,\netteivät kastu kirjat ja vaatteet, kun koskissa vettä loiskii.\n\n-- Voivat ne kastua perempänäkin, jos niikseen sattuu. Vaan tässäkö se\nitse aikoo istua nököttää tervaisten tynnyrien selässä?\n\n-- Todellakin, annahan kun haen raanun alustaksi.\n\nSamassa kuin emäntä toi aitasta raanua, ilmestyi maisteri itse\ntuparakennuksesta: solakka, pitkänlainen nuorukainen, tumma tukka ja\nviiksien alku ja suuret, vilkkaat, ruskeat silmät. Hänellä oli hiukan\nlevoton, heippaseva käynti, kun hän pihan poikki kulki kantaen\nveneeseen pyssyään ja matkalaukkuaan. Aatu otti ne vastaan veneeseen ja\nmaisteri jäi seisomaan emännän rinnalle törmälle, johon samassa\nisäntäkin nousi kuivaten kastuneita saapasvarsiaan ojanvarren\nnurmikkoon.\n\n-- No nyt se on sitä myöten valmista, virkkoi Alanteen isäntä\nmielihyvissään puukkoa tuppeen painaessaan. -- Elä muuta kuin ala\nsolottaa alas virtoja!\n\nEmäntä heittäytyi vähän surulliseksi ja puhui puoli-itkuisella äänellä:\n\n-- Jääpi kai nyt taas autioksi Alanteen talo, tänne minä yksin lasten\nkanssa syystöitä hoitamaan. Ja eikö pyörähtäne taas kuukausi, ennenkuin\nte olette Oulussa mutkin käyneet.\n\n-- Voipipa mennä, voidaan joutua välemminkin. Vaan totta siellä käydä\npitää, jos mieli elää.\n\n-- Niin tuo lie! -- Emäntä huoahti pari kertaa ja kääntyi sitten\nhilpeämmällä äänellä maisteria puhuttelemaan:\n\n-- Tyhjä sija tähän nyt jääpi maisterinkin jälkeen, kesäkauden tässä jo\naivan ehdittiin tottuakin toisiinsa.\n\n-- Se on totta, emäntä, vastasi nuorukainen. Tuntuupa minustakin taas\nmelkein vastenmieliseltä lähteä täältä pois suureen maailmaan, täällä\non ollut niin rauhallista ja niin hyvin on tultu toimeen.\n\n-- No kumma se on, miten tuo maisterikin niin on ehtinyt tottua näihin\nköyhiin oloihin ja meihin oppimattomiin ihmisiin.\n\n-- Se on nähkääs sitä, emäntä, että minä nyt vasta olen tätä elämätä\noikein oppinut tuntemaan ja täällä maan sydämmessä on paljo sellaista,\njoka vetää puoleensa.\n\n-- Tulkaa sitten toisena kesänä takasin.\n\n-- Eihän sitä tiedä. Jos mieli tekisikin, niin pitkä on matka.\n\nIsäntä oli tähän keskusteluun osaaottamatta istunut ojan partaalla ja\nkaivellut saappaan kärellään hiekkaa, mutta siltä näytti, että hänkin\ntäydelleen hyväksyi ne tunteet, joita hänen eukkonsa tulkitsi. Lopuksi\nvirkkoi hänkin sentään:\n\n-- Tulkaa milloin niikseen sopii, vanhat tuttunne täältä löydätte,\nvaikkeivät ole tämän kummempia.\n\nMieliala yritti siinä käymään hiukan juhlalliseksi, mutta sen katkasi\nemäntä kutsumalla matkamiehet vielä tupaan lähtökahvia juomaan. Itse\nmeni hän edeltä, isäntä seurasi verkalleen perästä. Maisteri jäi vielä\nhetkiseksi mietteihinsä törmälle seisomaan ja hänen katseensa\nsiirtyivät väkisinkin tarkastelemaan tuota edessä olevaa, aamupäivän\npaisteessa kylpevää järvimaisemaa. Hänen silmänsä sitä ikäänkuin\njäähyväisiksi hyväillen hivelivät, olihan sekin jo kesän kuluessa\nkäynyt hänelle niin tuttavalliseksi. Eihän se nyt oikeastaan kauniskaan\nollut tuo maisema, eihän siinä ollut paljo mitään siitä, mitä\n\"ihanoilla näköaloilla\" tavallisesti tulee olla: Saaririvi tuossa selän\nkeskellä vihanta ja lepposa, ranta sen takana, matala pajukkoranta,\njoka vähitellen kohotessaan muuttui koivikoksi ja jolla takalistonaan\noli korkea harju ja siinä kasvava tumma hongikko. Mutta siinä oli\njotain niin alkuperäistä, niin tuoretta, niin vilpittömästi ystävyyteen\npyrkivää, siinä oli sen keskessä elävän kansan luonnetta ja siksi se\noli käynyt niin rakkaaksi. Korutonta, karua, suljettua, mutta sittenkin\nniin sydämmellistä...\n\nLähdön hetki joutui. Kättä pistettiin viimeisiksi jäähyväisiksi, keula\ntyönnettiin irti rantahiekalta ja käännettiin länttä kohden ja raskas\nalus lähti vähitellen lipumaan suvannon poikki ja siitä Vuokin virtoja\nalaspäin Kiannan koskia kohden. Aatu istui airoissa ja veteli verkkaan\nja maltillisesti, niinkuin alkutaipaleesta tulee, isäntä huopaili\nperässä ja tynnyrein päällä keskellä venettä istui maisteri ja seurasi\nhaaveksivin katsein rantamaisemia, jotka vähitellen matkan eestyessä\nvaihtelivat. Pakina ei luistanut alussa taivalta, kukin istui ääneti\nhautoen mielessään omia hiljaisia tuumiaan.\n\nMaisterilla, -- sillä nimellä oli Juusoa siellä maalla mainittu,\nvaikkei hän vielä ollut kuin pelkkä ylioppilas, -- oli omituinen tunne\nmielessään venheen yhä loitommas poiketessa näiltä tutuiksi käyneiltä\nsydänmaanseuduilta: oli kaipausta, mutta oli iloakin. Hän tunsi\nikäänkuin syvää kiitollisuutta sydämmessään. Hän oli mielestään tänä\nkesänä niin äärettömän paljo oppinut, hänellä oli aivan kuin silmät\nauki revenneet ja hän oli oppinut katsomaan elämää aivan uudelta,\nsyvällisemmältä kannalta. Olihan hän henkisesti niin suuressa määrin\nrikastunut, hän oli saanut ajatuksilleen ja harrastuksilleen nyt vasta\nvarman pohjan, sillä nyt vasta oli hän mielestään oppinut katsomaan\nelämätä pintaa syvempääkin. Ei hän tiennyt miten se oli käynyt ja mistä\nhän sen oli oppinut, mutta siinä istuessaan tervatynnyrein selässä ja\nohiliitelevää maisemaa tarkastaessaan, hän nyt vain itsekseen ihmetteli\nsitä, miten hän ennen oli voinut ajatella ja tuntea niin sokeasti ja\nlapsellisesti.\n\nKulku alkumatkan tyyneillä suvantovesillä oli niin tasasta, niin\nhiljaista ja yksitoikkoista, että se ikäänkuin väkisin houkutteli\nmietteisiin vaipumaan. Juuso antoikin ajatustensa vapaasti liidellä ja\njuurikuin jonkunlaista tilitystä varten latoa hänen eteensä vanhempia\nmuistoja ja myöhempiä kokemuksia.\n\n... Eihän hän ollut ennen vähääkään ymmärtänyt sitä kansaa, jonka lapsi\nhän oli, se, mitä hän silloin oli haaveksinut elämäntyöstä kotimaansa\nja kansansa puolesta, se oli kaikki ollut utuista hämärätä. Olihan\nhän tosin koko ylioppilasaikansa ollut kansallismielinen ja\nkansanvaltainen, olihan hän innostunut puhuessaan ja ohjelmoidessaan\nvelvollisuuksistaan isänmaata ja kansaa kohtaan ja hän olisi koska\ntahansa voinut vuodattaa sen puolesta sekä kyyneleitä että verta. Mutta\nnuo käsitteet olivat olleet kaukaisia, verettömiä, \"maa ja kansa\", ne\nolivat vain yleisiä aatteita ja koko se innostus oli kuin helisevä\nvaski ja kilisevä kulkunen. Ydintä puuttui, sydäntä puuttui.\n\nEikähän se sentään ollut niin varsin kummaakaan. Missäpä olisi Juuso\ntullutkaan lähemmin syventyneeksi tuon kansan sisälliseen elämään ja\nsen elämisen toiveisiin ja tarpeisiin. Hän oli kaupungin lapsia\nruotsinvoittoisesta pikkukaupungista, hänen kotinsa, tuomari\nHäggqvistin koti, oli niitä yliluokan koteja, joista varsinaista kansaa\nkatsottiin alaspäin ikäänkuin halvempaan rotuun. Ja hänellä oli\nitsellään ollut kaikki nuo yliluokan katsantokannat ja ajatustavat kun\nhän viidettä vuotta sitten tuli ylioppilaaksi ja kävi ylioppilaselämään\nosalliseksi. Siellä tulvahti häntä vastaan rikas virtaus uusia\naatteita, uusia ihanteita. Juusossa tapahtui jyrkkä käänne. Hän muuttui\nkansan mieheksi, muuttui suomenmieliseksi ja hänestä tuli, niinkuin\njyrkkäin vastakohtain miehistä ainakin, punaisiakin punaisempi. Hän\nahmi sisäänsä noita hänelle vereksiä, kauniita kansallisuusaatteita,\nhän hehkui taistellessaan ylioppilaspiireissä niiden puolesta ja\nriemuitsi ennakolta ajatellessaan minkälaisella innostuksella ja\ntarmolla hän elämänsä läpi työskenteleisi suomalaisen kansan hyväksi,\nsen korottamiseksi ja sen kielen ja oikeuksien puolustamiseksi. Hänessä\noli tulta ja hänessä oli voimaa. Suomenkieltä hän aluksi osasi\nhuonosti, vaan hän opetteli sitä, oppikin tavattoman pian ja rupesi\nsitä uutterasti käytännössä viljelemään. Niin kirjoitti hän jo ensi\nylioppilasvuosinaan osakunta-albumeihin pieniä, intoa hehkuvia runoja\nja näppäriä kertomuksia ja viime vuonna oli hän aikakauskirjoihin\nkirjoitellut joitakuita pienempiä kyhäyksiä taiteen alalta, --\nestetiikka oli näet hänen mieliainettaan. Ja Juuso Tuominen --\ntällaiseksi oli hän näet muuttanut Josef Häggqvistin nimensä -- oli\npian laajemmissakin piireissä tunnettu reippaaksi, lahjakkaaksi,\ninnokkaaksi suomenmieliseksi nuorukaiseksi, josta voitiin toivoa paljo.\n\nItseään häntä kumminkin oli kiusannut se, ettei hän vielä aivan hyvin\neikä vapaasti osannut käytellä suomenkieltä eikä käyttää sitä puhtaasti\nja kauniisti. Siitä syystä oli hän viime kevännä päättänyt matkustaa\nkesäksi kauas maan sydämmeen, siellä lukujen ohessa täydellisesti\nkieltä oppiakseen. Hän halusi oppia sitä erästä erityistäkin\ntarkoitusta varten. Jo vuosia sitten oli hän näet suunninnut ja alulle\npannut suuren, suomenkielisen, kaunokirjallisen teoksen, historiallisen\nnäytelmän, hänkin vähän kartuttaakseen vielä köyhänpuoleista\nsuomenkielistä kirjallisuutta, ja siellä hyvällä kielimaalla hän tahtoi\nsen valmistaa.\n\nSiksi oli hän viettänyt kesän kaukana Suomussalmen syrjäkylässä aivan\ntalonpoikaisen kansan keskuudessa. Siellä oli hän nyt ensi kerran\noikein päässyt tutustumaan suomalaisen maalaisrahvaan luonteeseen ja\nelämään; hän oli löytänyt siellä sen syvämielisen, sydämmellisen,\nsuoran suomalaisen kansan, jota hän kyllä ennenkin oli rakastanut, vaan\njonka hän nyt vasta tunsi ja josta hän siitä syystä nyt oli oppinut\nkaksinkerroin pitämään. Nyt tänä kesänä oli hän mielestään tehnyt\nvarsinaisen molemminpuolisen lemmenliiton tuon kansan kanssa, -- nyt\nhän sen ymmärsi ja se ymmärsi hänet.\n\nKesä oli kulunut. Kun Juuso nyt taas oli sieltä matkalla etelään päin\nsivistyneiden asuinmaille, ottamaan osaa heidän rientoihin ja\nriitoihin, niin olipa hänellä mielestään niin kovin paljo kokemusta\ntuotavana mukanaan noihin puoluetaisteluihin, jotka näihin aikoihin\nkiinnittivät hänen, niinkuin monen muunkin nuorukaisen, kaiken huomion\npuoleensa. Hänestä tuntui ikäänkuin hänellä nyt olisi ollut\njonkunlainen avoin valtakirja esittää siellä, mitä Suomen kansa toivoo\nja tahtoo: hiljaista, sitkeätä työtä, sitä sen olemus opettaa, ei se\nrakasta isoa ääntä eikä kiihoittunutta, keinotekoista intoilua, työtä\nvain ja järkähtämätöntä, vilpitöntä pyrkimistä eteenpäin. Sen käskyn\nmukaan aikoi Juusokin näistä puolin ruveta vaikuttamaan, tätä\nmuurahaisen taistelutapaa tahtoi hän koettaa saada käytäntöön. Työtä,\nvilpitöntä, uhraavaa työtä isänmaan hyväksi, kansallisuuden,\nkansanvaltaisuuden hyväksi -- sellainen ohje on sopiva ja kunniakas\nsuomalaiselle nuorukaiselle...\n\nNoita mietiskeli Juuso matkan verkalleen eestyessä. Ja aina väliin\nhaasteli hän saattajainsa kanssa, kyseli kaikkia ja pani mieleensä,\ntahtoen ikäänkuin käyttää hyväkseen vielä tuota viimeistä yhdessäoloa\noppiakseen ja rikastuakseen. Samalla hän nautti ohi liitelevän luonnon\nsuuruudesta ja mahtavuudesta. Oli jo saavuttu vuolaille koskivesille,\njossa venhe lastuna nakkelehti vaahtoaaltojen lomissa, puikkelehti\nsärmäisten kallioiden kupeitse ja hyökkäsi nuolena alaspäin nielevään\nkuiluun. Hän katseli laskijain kylmää tyyneyttä, heidän räpäyttämätöntä\nvarmuutta ja värähtämätöntä jäntevyyttä ja hän ajatteli, että noin se\nolisi työ tehtävä, noin ne vastukset voitettaisiin.\n\nKuljettiin päivä ja toinen, oli jo laskettu Emäjoen pääkosket ja\nkolmantena päivänä soluttiin suvantoa pitkin sen suuta kohden sinne,\nmissä Kiannan haara laskee Oulunjärveen.\n\n-- Ja tähän Paltaniemeenkö se maisteri sitten todellakin meistä jää?\nkysyi isäntä kun siinä aamupäivällä soudettiin Paltamon ensimmäisten\ntalojen ohi.\n\n-- Tähän jään päiväksi, saatte soutaa edeltäpäin. Onhan vähän ikävätä\nkesken aikojaan erota matkueesta, vaan ehkäpä vielä joella tavataan.\n\n-- Tavattaneeko, -- tässä tuota olisi yhdessä menty vaikka Ouluun asti.\n\n-- Niinpä olisi. Vaan kovin tekee nyt mieleni tavata tuota vanhaa\nystävää, joka juuri asuu tuossa niemen kärellä. En ole nähnyt häntä\npariin vuoteen, ennen oltiin joka päivä yksissä.\n\n-- No kun niin on, niin eipä muuta kuin lasketaan maihin.\n\nJo Pohjanmaalle lähtiessään ja sitten pitkin kesää oli Juusolla ollut\ntuumana käydä palatessaan tervehtimässä vanhaa toveriaan Heikkiä, joka\nennen oli ollut hänen uskotuimpia ystäviään, mutta joka nyt jo kohta\npari vuotta oli ollut Helsingistä poissa, asuen vanhempainsa luona\nmaalla. Ennen oli Heikki myöskin ylioppilaspiireissä ollut niitä joukon\ninnokkaimpia ja tulisimpia, Juuso ja hän olivat mietteiltään hyvin\nsoveltuneet yhteen, yhdessä he olivatkin lukemattomia kertoja\nunelmoineet tulevaisuudestaan ja vaihtaneet tuumia ja tunteita. Vaan\nviimeksi kun Juuso oli Heikin tavannut, oli hän jo ollut vähän enemmän\npessimismiin kallistuva ja mieleltään suljettu. Sittemmin oli Heikki\nkadonnut Helsingistä pois, perheelliset olot ja lukujen hidas\nedistyminen olivat saattaneet hänet pakenemaan yliopistosta kauas\nkotiin maalle. Sen jälkeen ei ollut Juuso kuullut ystävästään paljo\nmitään, tämä ei ollut kirjoittanut eikä kertonut tuumistaan eikä\nmietteistään, oli melkein tuntunut siltä, kuin hän olisi aivan tahtonut\nsulkeutua yksinäisyyteensä. Ja siitäkin syystä tahtoi Juuso nyt tavata\ntätä vanhaa toveriaan omin silmin häntä nähdäkseen ja omin suin\npuhutellakseen.\n\nJo laski vene hiekkaiselle rannalle, metsäherra Grönbergin, Heikin\nisän, rantaan. Miehet nostivat Juuson tavarat törmälle ja itse lähti\nJuuso, heitettyään viimeiset jäähyväiset ystävällisille saattajilleen,\nastumaan taloa kohden.\n\nPihalla tuli Heikki vastaan, -- sillä Heikkihän se oli tuo, vaikka\nJuuson oli häntä alussa vaikea tuntea vanhaksi toverikseen. Hän oli\nvanhentunut, käynyt lihavaksi ja partaseksi, tukka oli kulunut hienoksi\nja kasvoilla oli omituinen harmaja väri. Vaan oudoin oli sittenkin ilme\nsilmissä: niissä oli jokin vieras kiilto, kylmä, levoton ja arka,\nniistä näytti loistavan jotain salattua intohimoa -- niinkuin käärmeen\nkatseista! Ensi silmäyksellä Juuso säikähti tuota katsetta, siinä oli\nhänestä jotain ilkeää, itsekästä, jota ei ollut ennen. Vaan seuraavassa\ntuokiossa se kiilto oli jo poissa, hän ei sitä muistanutkaan enää, vaan\nhuudahti iloisena:\n\n-- Terve mieheen, vanha ystävä, oletpa sinä paisunut ja parrottunut.\n\n-- Terve tuloa, Juuso. Ja sinä pysyt yhtä hintelänä miesnä kuin\nennenkin. Kuulin sinun matkustaneen Kiannalle suomenkieltä oppimaan,\nsieltäkö nyt palaat?\n\n-- Sieltä, siellä olen oppinut sekä kieltä että mieltä. Vaan miten on\nnyt sinun laitasi, vanha poika?\n\n-- Tuossahan tuota on elettynä yksin päivin. Käydäänpä taloksi ja\ntarinoidaan sitten.\n\nJuuso tervehti talonväkeä, kohta kutsuttiin päivälliselle ja sen\nsyötyään menivät toverukset puutarhaan, viskausivat mukavasti lepäämään\npientareen pehmeälle nurmelle. Oli kaunis ja helteinen syyskesän päivä,\nniityltä aidan takaa tuoksahti kuivuneen heinän suloinen lemu ja\nlepposasti loiskahti aalto rannassa törmän hiekkaa vastaan. He\nmakailivat siinä hetkisen ääneti, tarina ei tahtonut oikein lähteä\nluistamaan, oli kuin jotain vierasta olisi ollut välissä. Vasta\nvähitellen ja melkein kuin varovaisesti rupesivat he toisilleen\nkertomaan eroajan havaintoja ja kokemuksia.\n\nMuutosta oli tapahtunut kumpaisessakin sitten viime näkemän. Ijän\nmukana oli tullut vakavampia tuumia ja käsitteet olivat selventyneet.\nMutta molempain kehitys oli käynyt koko joukon eri suuntaan. Juuso\npuhui ensin omista tuumistaan ja aikeistaan, kertoi koko ajan\ntoimekkaana touhunneensa mukana ylioppilaselämässä, tosin vähän\nhaitaksi luvuilleen, vaan pitihän sitä elää muassa. Olihan hän\nkumminkin sekä lukenut että kirjoitellut, mutta kesken olivat vielä\ntyöt, niitä piti taas lähteä jatkamaan Helsinkiin.\n\nHeikki pysytteli aluksi harvasanaisena mikäli hänen omiin toimiinsa\nja aikeihinsa tuli. Kertoi kumminkin viime aikoina ahkerasti\ntyöskennelleensä ja sinne Helsinkiin oli hänenkin aije nyt tulla\ntuloksia näyttämään. Ensi ajat maalla oli hän ollut hiukan sairaloinen\nja verkkasen paranemisensa aikana oli hän tullut tarkemmin\najatelleeksi, kuinka paljo siellä yliopistossa oli kouhoteltu ja\ntuhlattu aikaa mielettömään touhuamiseen ja turhaan intoilemiseen. Ja\nvähitellen lämpeni Heikkikin tarkemmin kertomaan noita mietteitään,\njoita hän aluksi näytti aikovan pitää ominaan.\n\n-- Siinä oli vuosi aikaa minun kehityksessäni jonkunlaista aukkoa. Sitä\nennen touhusin minäkin, kuten tiedät, ilman suuntaa ja päämäärää, siitä\nherättyäni mulle selvesi, että ihmisellä pitää olla, kullakin itseään\nvarten ja todellisuuden pohjalla, viitotettu tie, jos mieli saada\nmaailmassa jotakin aikaan. Pelkkä innostus, olipa kuinka isänmaallinen\ntahansa, se käy sittenkin korukuoreksi, sillä ei ole todellisuudessa\npohjaa eikä sillä hyödytetä mitään. Jokaisen on pidettävä huolta\netupäässä oman itsensä kehittämisestä ja korottamisesta, muu innostus\non arvotonta. Ja kun kukin puolestaan valmistaupi yhteiskuntaan\nhyödylliseksi jäseneksi, silloin edistää hän myös paraiten yhteishyvää.\n\n-- Sinusta on tainnut tulla täällä maalla suuri egoisti, virkkoi Juuso\nleikillisesti, voimatta kumminkaan estää äänessään soimasta puoleksi\ntottakin.\n\n-- Niin, miksi sen katsot, se voi olla avu sekin, ja varsinkin\nnykyjään.\n\nHeikki viskausi melkein halveksivasti selälleen ja jäi siihen\näänettömänä ja liikkumattomana makaamaan. Juuso lepäili vieressä\nryntäillään, oli ääneti hänkin hetkisen ja pureskeli miettivänä\nheinänkortta, joka hänellä oli hyppysissään; hän tunnusteli tuossa\nHeikin äänessäkin jotain outoa ilmettä, -- vai muistiko hän vanhastaan\nhänen äänensä väärin? Sitten oikasi hänkin jäsenensä suoriksi, pisti\nkädet pään alle ja tarinoi siitä ylöspäin katsellen verkalleen ja\nmelkein kuin itsekseen:\n\n-- Tavallaan olen minä tänä kesänä tullut tekemään melkein\nsamansuuntaisia havaintoja kuin sinä, vaikka johtopäätökset\naivan eroavat. Olihan se meidän, monenkin, intoileminen siellä\nylioppilaspiireissä enimmäkseen hyvin ponnetonta. On puhuttu asioista,\njoita ei ole ymmärretty, sokeina on saarnailtu ihanteista ja\nelämäntöistä, joilla ei ole todellisessa tajunnassa ollut riittävää\nperustusta. Me olemme huutaneet eläköötä isänmaalle ja vannoneet\nikuista palvelusta suomalaisen kansamme hyväksi. Mutta me emme ole\nkäsittäneet oikein tuota rakkautemme esinettä eikä sen tarpeita. Ei se\ntarvitse kuulla julkihuudettavan innostustamme, se tarvitsee työtämme,\ntyötä puhtaasti kansallisten periaatteiden pohjalla, mutta myöskin\nvilpitöntä ja itsekkyydestä vapaata työtä. Minunkin tunteeni tätä\nkansaa kohtaan olivat ennen, joskin tulisia, kumminkin hyvin\nepämääräisiä; nyt olen saanut tunteitteni esineeksi elävät ihmiset,\nselvää lihaa ja verta, siis jotakin suoranaista, jonka eteen kannattaa\ntyöskennellä...\n\nHän kuuli Heikin vieressään hiljaa myhähtävän ja katkasten lauseensa\npyörähti hän hämmästyneenä kohti katsomaan. Heikkikin nosti päänsä\nnurmikosta ja matki hiukan ivallisesti:\n\n-- \"Jonka eteen kannattaa työskennellä\" -- Kuule, vieläkö siellä\nHelsingissä haaveksitaan noita vanhoja korulauseita?\n\n-- Haaveksitaan?\n\n-- Niin, mitä se tuo puhe on muuta kuin haaveksimista, tuulen\npieksämistä, jos mennään ytimeen asti. Työtä kansan ja maan hyväksi! --\nhöpsistä, itsensä hyväksi se sittenkin jokainen pohjimmalta tekee mitä\ntekee ja niin pitääkin. Maan ja kansan hyväksi vain puhutaan -- sekä\ntehdään työtä välillisesti.\n\n-- Kuule Heikki, noin et ajatellut ennen?\n\n-- Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä, yhtä vähän kuin muutkaan,\nsilloin ylipäätään en ajatellut, mentiin vain mukana räyhäävässä\njoukossa, huudettiin ja äänestettiin. Se oli sitä edellisiltä polvilta\nperittyä, arvostelua kaipaavaa innostusta, seurattiin sokeasti noita\nvanhoja epäjumalia. Nyt en ole ollut pariin vuoteen Helsingissä, mutta\nminusta tuntuu ikäänkuin luissani, että sen suunnan pitäisi olla\nmuuttumaisillaan. Eikö olekin?\n\n-- En tiedä, mahdollisesti. Onhan noita tuollaisia mietteitä kuultu\nsiellä lausuttavan. Mutta minä en usko että se muutos tulisi olemaan\nparempaan päin. Se veisi sellaiseen omaan puoleensa vetämiseen,\nsellaiseen leipäinnostukseen, joka hajoittaisi kaikki yhteiset,\nylevämmät riennot ja riistäisi aatteellisuuden nuorisosta. Tosin olen\nminäkin, kuten sanoin, sitä mieltä, että on oltu sokeita, on huudettu\npäättömästi...\n\n-- Siinäpä se. Mutta eihän tuollainen huumaus, tuollainen henkinen\nhumala, voi ijänkaiken kestää, täytyyhän siitä selviytyä. Ja mihinkäpä\nsilloin selväpäisinä päästään siitä, että jokainen huomaa oikeudekseen\nja velvollisuudekseen pitää omasta menestymisestään etupäässä huolta.\nSyntyy kilpailu, ei auta, kilpailu yksilöjen kesken, mutta se onkin\ntarpeellista. Ja samalla huomataan, että se kokonaisuudellekin on\nonnellisinta.\n\n-- Kaunis onni! Kaikki yhteistoiminta laimenee, kukin vahtii vain omaa\nkannikastaan.\n\n-- No niin, ennen kuunneltiin vain kuohuvia tunteita, nyt tarvitaan jo\njärkeäkin, -- onpa aika tarvitakin.\n\nHeikki viskasi lastun, jota hän siinä jutellessaan oli vuoleskellut,\nkauas aidan yli ja hypähti istumaan. Juusokin ojentihe pystöön, sytytti\ntupakan ja virkkoi naurahdellen.\n\n-- Sinähän olet täällä pitkällisessä yksinäisyydessäsi rakentanut\nkokonaisen, oman filosoofisen opin itsellesi, hyvin aineellisen ja\nsiksi juuri pessimistisen. Mutta nähdä saamme kauanko se kestää\nitselläsikään, kunhan taas ryömit esiin piilostasi ja puutut\nosalliseksi elävään elämään.\n\n-- Saamme nähdä. Eikä se ole uusi oppi, se on hyvin vanha, vaikka se\nnyt meillä vähän aikaa on ollut unhotettuna, -- taikka on luuloteltu\nsen niin olleen.\n\n-- Niin no, elkäämme riidelkö. Meillä nyt on tuosta kerran erilainen\nkatsantokanta. -- Katsoppas, tuolla soutaa venekunta nuotalle. Tule,\nkävellään rannalle katsomaan apajan vetoa.\n\nHe olivat nousseet ja kävelleet puutarhan rantapäähän ja laskeusivat\nsiitä hiekkaiselle ahteelle, jota myöten yhä tarinoiden astelivat\nniemen kärkeen, jonka kohdalle nuottamiehet laskivat apajansa.\n\nJuuso vilkasi kävellessään monta kertaa sivulta päin toveriinsa\nihmetellen, kuinka suuressa määrin tämä näinä vuosina oli muuttunut, --\neihän hän tahtonut tuntea miestä ollenkaan samaksi. Mistä sillä nyt on\ntuo varmuus ja tuo päättäväisyys? Ja mistä on kotosin tuo kylmä,\nlaskeva itsekkäisyys, joka ilmeni hänen puheistaan, hänen äänestään,\nhänen katseestaan, jos kohta hän koettikin sitä peitellä? Vaikuttaako\nmaaseudun yksinäisyys tuohonkin tapaan, sitä ei Juuso itse ollut\nkokenut? \"Oma itse, arvosteleva järki...\", nuo sanat ilmenivät niin\nusein Heikin pakinoissa, että niitä melkein täytyi käsittää hänen\njonkinlaisiksi määrääviksi ohjeikseen ja niitä avujahan hän sanoikin\nihmiselämän ainoiksi, oikeiksi oppaiksi... Tunnetta hän pilkkasi, --\nmikä vastakohta entisyydelle! Se on outo oppi tuo, jonka hän on\nrakentanut itselleen ja se näyttää hänessä jo kasvaneen vakuutukseksi.\nAikooko ... aikooko hän todellakin noiden itsekkäiden ohjeiden mukaan\nruveta suunnittelemaan vastaista elämätään ja vastaisia töitään? Sitä\noli Heikistä vaikea uskoa. Vaan sittenkin ... hän sanoo itse\nkehityksessään olleen jonkun aukon, jonka yli päästyään hänelle oli\nmaailmankatsantonsa selvinnyt... Olisiko, olisiko mies hyljännyt\nentiset ihanteensa ja tunteensa tuohon ammottavaan aukkoon\nja ainoastaan pelastanut sieltä kylmän järjen vastaiseksi\nseuraajakseen...?\n\n-- Ajan oloon se kai nähtänee, arveli Juuso, joka ei kumminkaan vielä\nvoinut luottaa hetkellisiin havaintoihinsa, eikä tohtinut tehdä niistä\nvarmaa johtopäätöstä.\n\nKeskustellen yhteisistä tuttavistaan ja vanhoista muistoistaan\nkävelivät he tuntikausia siellä hiekkasella rannalla illan\nvilpastuessa. Ja vielä yön maattuaan toverinsa kodissa hankkiusi Juuso\naamulla matkaa jatkamaan. Hän lyöttäysi taas muutamaan alas kulkevaan\ntervaveneeseen siinä matkustaakseen Oulunjärven poikki ja jokea ja\nkoskia alas merta kohden. Hänen täytyi joutua, asiat kiirehtivät.\nMatkallaan Helsinkiin oli hänen näet vielä viivyttävä kotikaupungissaan\nhankkimassa lukurahoja. Ne rahat, rahat, ne tekivät aina vastusta, aina\nne olivat lopussa ja aina täytyi hankkia uusia lainoja, -- tiesi miten\nniitä taas saaneekaan. Sitten Helsinkiin.\n\nKuukauden perästä aikoi Heikkikin ilmestyä Helsinkiin. -- Sielläpä\nsitten taas tavataan, virkkoi hän Juusolle kun aamulla saatteli tätä\nrantaan, jossa odotti lähdössä oleva tervavene.\n\n-- Ja sielläkö sinä aijot ruveta toteuttamaan uutta viisaustieteellistä\noppiasi, virkkoi Juuso naurahdellen nostaessaan tavaroitaan veneeseen.\n\n-- Varo vain, ettei se sulta jää noudattamatta, sillä se on ainoa oikea\nja jokaiselle tarpeellinen, vastasi Heikki, hänkin hymyillen, mutta\nsamalla melkein isällisellä varmuudella.\n\n-- Kiitos neuvosta, -- saa kai sitä sentähden tutkia.\n\n-- Tutki vain. Ja onnea matkalle!\n\nRaskas paltamo lähti verkalleen lipumaan saarettomalle ja aavalle,\nmutta tällä kertaa melkein tyyneelle selälle, jonka takaa tuskin\nrannikkoa kuumotti. Keula kääntyi länteen päin, Niskan korvia kohden ja\nvauhtiinsa päästyään loittoni alus selälle päin tasasesti ja varmasti;\nhiljenemistään hiljeni rannalla kuuntelijalle airojen tahdikas loiske.\n\nHeikki se seisoi siinä rannalla kuunnellen ja seuraten silmillään\nvenosen kulkua. Mutta sitä hän ei kumminkaan ajatellut, hän oli\nvaipunut muihin mietteisiin. Hän seisoi siinä ikäänkuin muistossaan\ntarkastellen jotakin kaukaista unelmaa, jotain innostuttavaa kuvaa,\njoka paljo, paljo aikaa sitten oli häntä lämmittänyt, vaan sitten\nkylmennyt ja jäänyt unohduksiin. Nyt se oli Juuson puheitten kautta\ntaas palannut mieleen, vaikka entiseen verraten kelmeänä ja himmeänä,\nikäänkuin vainajana... Oli se ollut aikaa sekin, ja onnellista se oli\nollutkin, sitä oli silloin tuntenut itsensä niin lämpimäksi, niin\nvoimakkaaksi, niin rautarohkeaksi... Mutta se oli sittenkin ollut\nhaaveilua kaikki, turhuutta...\n\nVenhe souti jo palkosen kokoisena kaukana selällä, airot vain soutaessa\nvälkähtelivät kullalta päiväpaisteessa, ja Heikki seisoi yhä törmällä\nmietteissään. Mutta silloin hän yhtäkkiä havahtuikin ja lähti nopein\naskelin kulkemaan taloa kohden. Työhön, lukuihin! -- hän olikin siinä\nvieraan takia laiminlyönyt melkein kokonaisen vuorokauden.\n\n\n\n\nII.\n\n\nIkkuna oli auki kadulle päin ja sieltä kuului ylös toisen kerroksen\nhuoneeseen pääkaupunkiliikkeen herkeämättömiä ääniä, rattaiden räminää,\najurien huutoja, astuntaa ja puhelua. Huoneessa puuhasi Juuso\npaitahiasillaan ja palavissaan suuren arkkunsa ääressä, järjesteli\nkirjojaan ja tavaroitaan, jotka olivat olleet kesäisessä säilössä ja\nasetteli paikoilleen niitä, joita oli tuonut mukanaan kesämatkaltaan.\nPöydän ääressä sohvalla istua retkotti huolettomasti toinen nuori mies,\npäässä kallellaan ylioppilaslakki, kädessä siro luupää keppi ja\nhampaissa mustaksi poltettu piipunnysä, -- Juuson kesäpiippu, jolla\ntämä oli tyydyttänyt tupakantarpeensa siellä salolla, jossa paperossien\nsaanti oli hankalaa. Siitä koetteli sohvalla istuja kaupunginlapsi nyt\nhuvikseen vedellä haikuja, imi, sylki ja ryki, haukkui kapinetta\nhuonoksi ja tarinoi lakkaamatta kaikenmoista kepeää leikkipuhetta\npuuhissaan ahertavalle Juusolle.\n\nSe oli Otto, Otto Alm, hilpeä, huoleton veitikka, parin vuoden vanha\nylioppilas, tuumiltaan ja käytökseltään oikea \"ehta medisiinari.\" Hän\noli Juuson ruokarouvan poika. Tässä Almin rouvan perheessä se oli näet\nJuuso asunut jo monta vuotta, oli nuorena ylioppilaskokelaana siihen\nalkujaan tullut sukulaisten suosituksilla ja oli siihen edelleen jäänyt\nasumaan kotiutuen aivan perheeseen kuuluvaksi. Almin rouva ei näet\njuuri ansionkaan vuoksi pitänyt vuokralaisia luonaan, hän ei ollut\nvaraton -- sanottiin rikkaaksikin --, Juuso olikin ollut ainoa ja häntä\noli siellä aina pidetty ja kohdeltukin talonväkenä. Varsinkin Otto,\njoka koulupojasta asti oli tottunut hänen seuraansa, piti häntä aivan\nperheeseen kuuluvana ja nyt vasta, kun Juusokin oli palannut maalta,\noli hänestä perhe taas täysilukuisena koossa.\n\nKesken toverinsa pakinan hypähti Juuso äkkiä istuimeltaan, sulki\nikkunan ja virkkoi:\n\n-- Tuo räiske ja räminä on taas oudoksestaan niin hermostuttavaa, siitä\nsitä toki ei tarvinnut siellä sydänmaalla kärsiä.\n\n-- Eikö siellä karhut toisinaan pitäneet pahaa meteliä ikkunan alla?\n\n-- Ei ne sydänmaan karhut ole niin isoäänisiä, täällä kaupunkipaikoilla\nne ovat pahempiakin.\n\n-- Vaikka ovat vain kaksijalkaisia. -- Entä mikä sulla tuossa käärössä\non, ka, revolveri totta tosiaankin. Ketä sinä sillä olet pelotellut?\n\n-- Otin hulluudessani sen mukaan mustalaisten ja muitten maankulkijain\nja ilkeiden ihmisten varaksi, -- ei sitä vain siellä tarvittu.\n\n-- Ja mitä sillä nyt aijot?\n\n-- Olkoon siinä laatikossa vastaseksi muitten ilkeiden ihmisten\nvaralle.\n\nJuuso nosteli esiin huolellisesti käärittyjä ja sidottuja paperimyttyjä\narkustaan. Keskentekoisia töitä ne ovat, ilmoitti hän utelevalle\nOtolle, mikä mitäkin, suunnitelmia ja mietteitä. Niistä pitäisi vielä\najan oloon tulla jotakin, niissä on laajojen aatteiden alkuja.\n\n-- Tuollaiset mytyt aatteita, runoja ja kaikkia, huu! Minua oikein\npuistattaa noita nähdessänikin, ennen minä kuuhun nousisin kuin\nrupeaisin tuollaista kirjoittamaan. Mutta onneksi ei medisiinarilta\nkysytäkkään aatteita, hän elää vain iloisena ja antaa muitten aatella.\n\nOtto nousi ja teki lähtöä ulos.\n\n-- Niin, nythän on tiistai-ilta, virkkoi Juuso. -- Menetkö osakuntasi\npuoluekokoukseen?\n\n-- En. Liekö koko kokoustakaan, ainakaan niissä ei enää paljo käydä. Ja\nmitäpä varten niissä ahertaisikaan, ainahan puolue puolensa pitää.\n\nEi, muuten vain lähti Otto ulos avaraan maailmaan, lähti kaupungille,\nsiellä on elämä kevyttä ja hilpeätä. On se tämä Helsinki sentähden\nvähän toista kuin sydänmaa. Ja varsinkin näin syksyisten hämäräin\naikana, -- se on ihanata!\n\n-- Tuleppas mukaan niin verestän sinun maalaistuneita muistojasi, puhui\nhän Juusolle lähtöä tehdessään. -- Niinkuin ystävällisiä aaveita\nretkeilee siellä hempeitä olentoja, mikä iskee silmää, mikä nykäsee\nkäsipuolesta, mikä korvaan kuiskahtaa. Jo ilmakin huokuu siellä\nhekkumaa ja nautintoa, puistojen siimekset ovat niin syvät ja käytävät\nvarjokkaat...\n\n-- Ja kapakat niin valoisat.\n\n-- Ne sitäpaitsi. Eikö viehätä, tule mukaan.\n\n-- En tule, tuon kehitysasteen olen minä jo läpikäynyt -- onpa jo\naikakin.\n\n-- Hyviä päätöksiä ja periaatteita, ensi iltaa mies Helsingissä! Heitä\nne jo ajoissa, jäävät ne kumminkin. Ja hyvästi nyt.\n\nJuuso jäi yksikseen naureskelemaan tuon hulivilin tuumille. Sitä se ei\nmaailma paina, painaneeko koskaan. Pöytälaatikkoonsa asetteli ja\njärjesteli Juuso papereitaan ja kirjoituksiaan. Olihan niitä, --\ntuossakin oli paksu käsikirjoitusvihko, se oli käännös muutamasta\nsaksalaisesta klassikosta, sille aikoi hän hommata kustantajan\nsaadakseen sen jouluksi ulos ja ansaitakseen kipeneen rahan jatkoa. Ja\ntässä toinen mytty, vielä paksumpi, -- siinähän se nyt juuri oli tuo\nhänen suuri näytelmänsä, \"Sisarukset\". Olihan se nyt jo pääsuunnilleen\nvalmis, viisinäytöksinen, runomitalla kirjoitettu kansallinen näytelmä\nkotimaan historian alalta; siinä oli komeita sotakuvauksia, kauniita\naatteita ja pohjasäveleenä harras, isänmaallinen henki. Mutta ei se\nvielä häntä kaikin puolin tyydyttänyt, täytyi vielä uusia ja muutella,\n-- no, sen hän tekisi lomahetkinä, lepotyökseen... Omituisen rakas se\noli Juusolle tuo vihkonen: hän olikin sitä tehdessään niin monasti\niloinnut voiton toiveista ja yhtä monasti lannistunut ujoudesta\nja pelosta... Juuso muisti niin selvästi kuinka ajatus sen\nkirjoittamisesta hänessä kerran oli syntynyt: hän oli ollut\nteaatterissa erästä suurta kappaletta katsomassa ja innostunut ja\nheltynyt siitä aivan haltioihinsa ja silloin hän teaatterista\npalatessaan oli itsekseen vannonut, että hänkin tahtoi koettaa, eikö\nhän voisi saada aikaan jotain suurenmoista ja kelvollista. Ja hän oli\nryhtynyt työhön salaisesti, oli kirjoitellut kellekään puhumatta,\ninnostunut ja langennut epätoivoon, alkanut alusta ja innostunut taas.\nJa nyt oli pohjatyö vihdoin valmis; ja olihan se paikotellen\nkelvollistakin ja kaunista, niinkuin esim. tämä kolmannen näytöksen\nloppu...\n\nJuuso haki esiin sen paikan, luki sitä ensin puoliääneen, innostui ja\nluki jo aivan ääneensä muutamia säkeitä jotta melkein itkusilleen\nheltyi... Oli siinä sydäntä, oli elävää tunnetta. Kun olisi sellaista\nläpeensä! Mutta hänen täytyi saada se sellaiseksi, täytyi tehdä työtä,\ntyötä kaikessa hiljaisuudessa...\n\n-- Mitä se maisteri täällä itsekseen saarnailee? Joudatko tulla\nsyömäänkään, Juuso?\n\nSe oli Hilda, Almin rouvan tytär, Oton vanhempi sisar, joka näinikään\novea raottaen kutsui Juusoa iltaselle.\n\n-- Kiitos, tulen. Vaan odotappas Hilda, tuleppas sisälle niin näytän\nmitä olen sulle tuonut tuliaisiksi erämaasta.\n\n-- En tule jos et pane takkia päällesi.\n\n-- No nyt se on jo päällä. Katsoppas tässä, noin näppärän tuohikontin\nolen tuonut, -- entäpä sitten virsut.\n\n-- Herran terttu kuinka sievät. Puenko ne heti jalkaani?\n\n-- Pue!\n\n-- Enpä uskalla. Minun täytyy näetkös nyt ruveta tasaseksi, vakavaksi\nja viisaaksi, minun täytyy olla esikuvana ja hyvänä esimerkkinä. Meille\non näet tullut muitakin vieraita asumaan.\n\n-- Ketä, Hilda?\n\nHilda astui aivan ääneti Juuson eteen, pui sormea varottavasti ja\nkatsoi terävästi, veitikkamaisesti, mutta samalla omituisen kiihkeästi\nJuusoa silmiin. Hän oli ketterä, mustaverinen, hyvin vilkas tyttö, ei\njuuri kaunis kasvoiltaan mutta terävän ja pirteän näköinen. Saattoi\nhuomata, että hän jo oli ijältään siinä ohi viidenkolmatta, mutta hän\noli siltä hyvin nuortea ja sulavaliikkeinen ja soudatti nytkin\nketterästi ja notkeasti ruumistaan puhuessaan Juusolle sormi pystössä:\n\n-- Varo itseäsi Juuso, oletko palovakuutettu, nyt sitä kysytään! Mutta\nei se auttaisi sekään. Voinpa jo ennakolta vakuuttaa, että sinä olet\nhukassa heti kun hänet olet nähnyt.\n\n-- Hukassa? Mikä peto se sitten on?\n\n-- Vaarallinen peto -- sireeni! Tule ja katso. Ja koeta pitää varasi!\n\nHilda puikahti ennakolta ulos ja Juuso sukasi tukkansa ja lähti\nperästä. Hänestä oli Hildan äänessä ollut jotain omituisen terävää, --\nmitähän metkua se tämä taas mahtaa olla. Se on Hilda hyvä ja hauska\ntyttö, vaan toisinaan niin aiheettoman intohimoinen ja luuleva, -- ka\nolkoon, mitäpä Juuso hänen juonistaan.\n\nAstuessaan ruokasaliin, jossa jo tulet olivat sytytetyt, huikenivat\nJuuson silmät ensi aluksi. Hän näki vain rouvan istuvan leveänä ja\npyylevänä pöydän päässä hoitamassa teekeittiötä kuten tavallisesti.\nOton paikka oli tyhjä, hän ei siis ollut vielä palannut kotiin... Mutta\ntuossa selin oveen istui pieni olento, josta ei Juuso aluksi voinut\nerottaa muuta kuin tuuhean, vaalean tukan ja pitkän, paksun palmikon.\nSamassa se kumminkin nousi tervehtimään, -- nuori tyttö se oli,\nhoikkaset, hienosti punehtivat posket, suuret, ihmettelevän näköiset\nsiniset silmät, kapeat olkapäät ja hento, vielä tuskin täydelleen\nkehittynyt vartalo.\n\n-- Tässä on sisarentyttäreni, maisteri Tuominen, esitteli rouva\ntyyneellä, välinpitämättömällä äänellä, ja jatkoi kohta teetä kuppeihin\nkaataessaan: -- Elna on tullut tänne käsityökouluun ja vähän maailmaa\nnäkemään ja te tulette nyt siitä syystä tämän talvea olemaan\npöytätovereita.\n\nJuuso tunsi, että Hilda koko ajan sivulta tarkkasi häntä nähdäkseen\nminkälaisen vaikutuksen tuo uusi ilmiö nyt häneen teki, vaan hän ei\nvoinut sittenkään täydelleen salata ihailunsekaista hämmästystään. Niin\nluonnollisesti viaton, niin itsetiedottomasti suloinen ja viehkeä oli\ntuo hänen edessään seisova tyttö, lapsen ja naisen ijän vaiheilla, sen\nsuuret silmät näyttivät aivan kuin pyytävän anteeksi, ettei hän itse\nosannut kauneuttaan kyllin arvostella. Juuso katseli häntä, käänsi pois\nsilmänsä, mutta hänen täytyi katsoa taas. Ja koko ajan pälyilivät\nHildan silmät pöydän takaa jonkunlaisella katkeralla vahingonilolla.\n\nSe kävi jo melkein rasittavaksi eikä ruokapöytäkeskusteluakaan saanut\nmeneilleen. Juuso olisi tahtonut lähempiä tietoja mistä tämä uusi ilmiö\nnyt oli heille lennähtänyt, vaan ei hän kumminkaan kehdannut\nkyselläkään. Sen verran kävi rouvan pakinasta kumminkin selville, että\nElna oli kotosin pienestä, -- ja Juuso ymmärsi sen, köyhästä, --\nmaaseutupappilasta, jossa vielä oli paljo lapsia jälellä ja hänellä oli\nnyt tarkoitus valmistautua elämän taisteluun. Jotakin keskustelua\nkoetti Hilda vihdoin panna alulle, teki Elnallekin jonkun kysymyksen;\ntämä vastasi, ujosti ja arastellen, kuului puhuvan länsisuomalaista\nmurretta, joka Juusosta aina oli tuntunut niin rumalta, mutta nyt sekin\nhänestä soi viehättävältä ja kauniilta.\n\nSilloin narahti eteisen ovi ja sisään hyökkäsi Otto lämpimissään, lakki\npäässä ja takki auki. Hän oli ollut Kappelissa, oli tavannut siellä\nVilhon ja Helmen ja kertonut heille että Juusokin on jo tullut\nkaupunkiin. Ja ne olivat lähettäneet hänet käskemään Juusoa sinne,\ntervehtimään ja kuuluisi olevan asiaakin.\n\n-- Vilhoko, häntä olisi todella hauska tavata.\n\n-- Luulisinpä sen. Siis ei muuta kuin jalkeille heti.\n\nJuusosta oli kumminkin toisakseen vähän säälikin kotiväestään näin jo\nensi iltana erota ja hän ehdotti Hildalle, että he kaikin lähtisivät\nhiukan kävelemään. Hilda oli kohta valmis, vaan Elna seisoi epävarmana\nikäänkuin epäillen koskiko kehoitus häntäkin. Siksi virkahti Juuso\nhänelle:\n\n-- Lähtekää pois tekin katsomaan Helsingin iltavalaistusta, olettehan\ntäällä ensi iltaa.\n\n-- Vaan hän kun ei tunne niitä siellä, ehätti Hilda vastaamaan.\n\n-- Tutustuuhan hän kumminkin, virkkoi Juuso ja jatkoi hiukan\nleikillisesti Hildalle: Vai joko sinun uusi tehtäväsi nyt alkaa?\n\n-- Ei, tule pois Elna, jos tahdot, tule vain seuraan kävelemään.\n\nElna katseli epäilevänä, hän ei tuota oikein ymmärtänyt. Vaan kun Juuso\njo tarjosi hänelle päällystakkia, niin Elna ikäänkuin turvautui hänen\nja lähti mukaan.\n\nIlta oli hiottavan lämmin, taivas paksussa pilvessä, joka kiersi\nkaupungin vielä tavallistakin syysiltaa syvempään pimeään; kaasulyhdyt\nnurkissa valaisivat kuin harson läpi sumuista ympäristöään. Mutta\nKappeli loisti kirkkaassa valossa, soittolavaa ympäröitsi tiheä muuri\nkuuntelevaa yleisöä ja ahdingossa istui väkeä parvekkeen pöytien\nympärillä ja alas hiedikolle asti. Otto opasti seuraajansa siihen\npöytään, jossa tuttavat heitä odottivat.\n\nKahden he istuivat siellä Vilho ja Helmi. Vilho Hartikka oli viime\nvuodet ollut Juuson alinomainen työtoveri ja tuumatoveri ja Juuso piti\näärettömän paljo tuosta lämminsydämmisestä, puhdasluonteisesta\nnuorukaisesta. Hän oli lahjakas, aaterikas mies; ulkomuotokin jo\nosoitti luonteen lujuutta, silmät olivat syvämietteiset ja ikäänkuin\nläpitunkevat ja leveät, avonaiset kasvot todistivat rehellistä ja\nsuoraa miestä. Vilho oli sekoittumatonta talonpoikaista alkuperää,\nköyhästä kodista lähtösin. Sitkeytensä ja palavan lukuhalunsa avulla\noli hän raivannut itselleen tien yliopistoon, jossa hän opintojensa\nohessa sivutöillä ansaitsi toimeentulonsa. Mutta hän ei ollut terveen\nnäköinen, vartalo oli heikko ja rinta sisäänpainunut. Eihän se\nollutkaan enää salaisuus hänelle itselleen eikä muillekaan, että\nkeuhkotauti vähitellen hivutti hänen voimiaan. Mutta siltä hän oli aina\niloinen, aina täynnä uusia tuumia ja suunnitelmia, aina rohkaiseva ja\nelinvoimainen. Nytkin hän leikkipuheillaan hauskuutti rinnallaan\nistuvaa tyttöä, joka oli, päinvastoin kuin hän itse, terveen ja\nreippaan näkönen. Ihmiset olivat jo vuosikauden arvailleet,\nmahtoivatkohan nuo, Vilho ja Helmi, olla kihloissa, vaan he antoivat\nihmisten vapaasti huolehtia, olivat vain hyvinä ystävinä paljo yksissä,\nusein kahdenkin. Helmikin oli näet riippumaton tyttö, palveli pankissa\nja elätti itsensä.\n\n-- Miten on rintasi laita? kysyi Juuso ensi tervehdysten jälkeen\nhuolestuneena ystävältään, sillä tämä näytti todellakin paljo\nkuihtuneemmalta kuin viime näkemällä.\n\n-- Ei ole parempi, mutta en osaa sanoa huonommaksikaan. Tässähän tuota\non taas kesäkauden retuutettu, tehty työtä ja huviteltu ja mukanahan\ntuo on tullut.\n\nLuonnollisesti oli Juusolla ja Vilholla kesäisen eron jälkeen taas\npaljo toisilleen kerrottavaa ja kun soiton pauhina esti yleistä\nkeskustelua kuulemasta, juttelivat he kahden syrjässä. Mutta hetken\nkuluttua virkahti Vilho korkeammalla äänellä:\n\n-- Meillä on tässä Helmen kanssa ollut puheissa eräs uusi tuuma,\nsuurenmoinen.\n\n-- Sinullahan on aina suuria tuumia, virkkoi Hilda. Annas kuulua\nviimeinen uutelosi.\n\n-- Niin, me aijomme perustaa uuden aikakauskirjan.\n\n-- Se on tietysti Vilho, joka aikoo, en minä, kiirehti Helmi\nselittämään.\n\n-- Niin aijonkin. Eikä tuuma ole aivan uusikaan, sinä muistat Juuso,\nettä me olemme usein ennenkin keskustelleet sellaisesta pienestä\nnuorisolehdestä. Nyt se minusta on tarpeellisempi kuin koskaan ja aika\non otollinen; miks'ei lyötäisi tuumia lukkoon.\n\nJuuri tästä asiasta se Vilho olikin tahtonut Juusolle puhua kohta kun\nkuuli tämän tulleen kaupunkiin. Ja hän selitti Juusolle laajemmalti\nsuunnitelmaansa puhuen vilkkaasti ja lämpimästi.\n\n-- Aika rupee käymään vähän uniseksi, sanoi hän. Se suuri, mahtava\ninnostus, joka meitä kaikkia on ylläpitänyt ja kannustanut, se rupee\nvähitellen laukeamaan. Sitä kestää tosin vielä, ja muutamilla tahoilla\nse nyt on vasta ehtinytkin oikein elämään. Mutta toisissa piireissä se\non jo sivuuttanut huippunsa ja ylioppilaiden joukossa esim. näkee jo\nselviä väsymyksen ja välinpitämättömyyden oireita. Onhan se\nymmärrettävääkin, onhan pääasiassa nyt lainsäädännön kautta saavutettu\nse, jota vuosikymmeniä kestäneen kuuman taistelun aikana kiihkeimmin on\ntoivottu; pelkkä entinen taisteluinnostus ei enää riitä, taikka käypi\nse, mikä olisi vielä ikävämpää, keinotekoiseksi, väkinäisesti\nlietsotuksi. Mutta itse niitä aatteita, jotka olivat tämän taistelun\njalostuttajina ja sen ytimenä, pitäisi yhä edelleen varsinkin\nnuorisossa pitää lämpiminä ja vireillä. Kansallisuusatteet,\nkansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet, nehän ne ovat olleet\nsuomalaisuuden liikkeessä mahtavimpia säveleitä ja niiden\nperilleajamiseksi pitäisi vielä tehdä paljo ja innokasta työtä. Mutta\nnyt on peljättävää, ja merkitkin sitä osottavat, että taistelijat\nvoittonsa saavutettuaan väsyneinä jättäytyvät itse näitä aatteitakin\nkohtaan kylmiksi. Nuorison ei kumminkaan pitäisi saada kylmetä, sen\npitäisi nyt itsensä ruveta vähitellen käytännössä toteuttamaan sitä,\njota se taisteluinnon aikana on ihannoinut. Minä puhun tässä ainoastaan\nnuorisosta, sillä ainoastaan sen puoleen sopisi meidän tällä pienellä\nyrityksellämme kääntyä, mitäpä me, itse vielä nuoria miehiä,\nvarsinaiseen politiikkaan puuttuisimme. Pääasia olisi, että voisimme\nestää mieliä välinpitämättömyyteen vaipumasta, voisimme siellä täällä\niskeä joitakuita tienviittoja, joiden avulla päästäisiin taipaleelle,\nja kyntää auki jonkun vaon, josta sitten voitaisiin laajentaa\nviljelystä ja tehdä se hedelmälliseksi. Sitä minä olen tarkottanut; me\nkoettaisimme pitää vireillä työtä suomalaisuuden vanhojen aatteiden\npuolesta ja tehdä sen tuollaisen pienen nuorison \"kyntäjän\" kautta, --\nmitä arvelet?\n\nVilho puhui aivan lämpimiinsä, ääni sortui, yskän kohtaus tavotti ja\nhänen täytyi pyyhkiä hikeä otsaltaan. Hän näkyi olevan tuumaansa hyvin\nkiintynyt eikä epäillyt sen menestymistä. Juuso istui vieressä ääneti\nja kuunteli hänen sanatulvaansa. Hän tunsi sen jo vanhastaan, että kun\nVilholla oli jokin tuollainen uusi tuuma, niin hän sai hänet kohta\ninnostumaan mukaansa; nytkin löysi jokainen hänen sanansa vastakaikua\nJuuson herkässä mielessä ja tästä tuntui aivan kuin Vilho olisi selvin\nsanoin tulkinnut hänen omia hämäriä mietteitään. Hän ei kumminkaan\nvielä puhunut mitään ja Vilho jatkoi tuokion kuluttua:\n\n-- Kansallisella vainiolla on vielä niin paljo työalaa, niin paljo\nperkkaamatonta pienellekin perkkaajalle. Ja jos voisimme saavuttaa\nnuorisossa kannatusta, niin meille kyllä karttuisi työmiehiä ja siten\nolisimme estäneet sen vaipumasta uneliaisuuteen ja yksinomaisiin\nitsekkäisiin harrastuksiin, jotka nyt näyttävät voittavan alaa.\n\n-- Tuumasi viehättää minua, lausui Juuso lyhyesti. -- Kun vain\nuskaltaisi, kun siinä ei iskisi kiveen...\n\nSoitto oli kappelissa tauonnut ja loppuosaa Vilhon innokkaasta\nesityksestä olivat toisetkin seurassa kääntyneet kuuntelemaan. Hilda ja\nOtto kuuntelivat sitä vähän epäillen, heistä oli Vilhossa ja hänen\nuusissa tuumissa aina vähän liian korkealle tähtäävän runoilijan vikaa;\nHelmi taas katseli voitonriemulla ympärilleen, että eikö olekin kaunis\ntämä hänen Vilhonsa tuuma, vaan Elna, tuo puolilapsi maalaistyttö, oli\navannut suuret silmänsä sepposen selälleen ja näytti hämmästyksellä ja\nihailulla ahmivan noita hänelle aivan uusia mietteitä ja suunnitelmia.\n\n-- Entä mistä rahat? kysyi Otto puoleksi pilkoillaan..\n\n-- Me emme tarvitse mitään rahoja, väitti Vilho. -- Itse meidän kyllä\ntäytyy tehdä palkatonta työtä, mutta sen teemme loma-aikoinamme. Ja\nmuuten saa \"Kyntäjä\" kannattaa itsensä; aletaan vaatimattomasta alusta:\npieni vihkonen kerran kuussa. Ja onhan meitä miehiä; saamme kai\nesimerkiksi vanhan toverimme Eemeli Holmin liittymään tuumaan.\n\n-- Varatuomari Holm tuskin tätänykyä ryhtyy puuhiinne, ilmoitti Hilda.\n-- Hän vetäytyy varmaan kaikista vanhoista piireistään pois, on näet\nmennyt kihloihin esittelijä N:n tyttären kanssa.\n\n-- Ohoo, sepä korkealle kiipee.\n\n-- Ja sille kuuluu jo olevan virkakin varattu, lisäsi Otto.\n\n-- No, onnekseen olkoon, lohduttelihe Vilho, onhan meitä muita. Eikö se\nHeikkikin jo tänä syksynä tule Helsinkiin, hänhän oli ennen aina\nhyvissä tuumissa mukana.\n\nJuuso hymähti:\n\n-- Niin ennen, nyt en luule hänestä meille paljoa apua olevan. Tapasin\nhänet kesällä, hän hautoili siellä mielessään hyvin vähän uhraavia\ntuumia, hänen uuden oppinsa mukaan ei ihmisen tarvis välittää paljo\nmistään muusta kuin itsestään.\n\nVilhon kasvot synkistyivät ja hän katseli hetkisen ääneti yhteen kohti.\nJa matalalla äänellä hän virkahti melkein kuin itsekseen:\n\n-- Olenpa arvannut, että monetkin nyt kiihkeimmän innostuksen jälkeen\nvetäytyvät sinnepäin, -- se on reaktioonia. Vaan enpä olisi sitä\nluullut sellaisista miehistä... No, sitä tärkeämpi tehtävä juuri\nmeillä. Otappas Juuso asia mietittäväksesi.\n\nHetken neuvottelivat vielä Vilho ja Juuso. Edellinen kertoi jo\npääpiirteissään minkälaiseksi hän tuon nuorisolehden oli ajatellut.\nSiinä olisi runsaasti kaunokirjallista puolta, olisi myös vakavampia\nkirjoituksia, joissa nuorison tajuttavassa muodossa käsiteltäisiin sekä\nkotimaisia edistyspuuhia että ulkomaisia virtauksia. Vielä katsauksia,\narvosteluja, huvittavaa ja hyödyllistä lukemista. Kokouksen, jossa\npuuhasta tarkemmin sovittaisiin, päättivät he pitää muutamain\nsamanmielisten kanssa. Ja heidän erotessaan oli jo Juuso tuumasta yhtä\ninnostunut kuin hänen ystävänsä äsken.\n\nYön sumu oli äskeistä vielä sakeampi, kun he kävelivät kotiinsa päin\nKappelista, ja niin hiljaistakin oli, että omain askelten kaiku melkein\npelotti. Elna, joka oli ensikertalainen suuressa kaupungissa, vetäytyi\narkana niin lähelle toisia kuin mahdollista ja osui kävelemään Juuson\nrinnalla, sisarusten astuessa edellä. Siinä joutui Juuso nyt ensi\nkerran juttelemaan kahdenkesken tytön kanssa.\n\nHän kyseli Elnalta minkä vaikutuksen Helsinki nyt ensi näkemällä oli\ntehnyt ja käski säilyttää sen ensi vaikutuksen, sillä se on aina varmin\nja luotettavin, minkä uusista tuttavuuksista saa. -- Sumuista sanoi\nElna vielä kaiken olevan, eikä ainoastaan ulkonäön. Juuso naurahti ja\nkertoi, kuinka sumuista se alussa oli ollut hänellekin ja miten\nvieläkin usein huomaa sumupilven häviävän siitä, mihin jo oli luullut\nselvästi näkevänsä, ja todellisuuden esiintyvän aivan toisennäköisenä.\n\nHeidän keskustelunsa katkasi Hilda juuri siinä, missä Vuorikatu lähtee\nnousemaan ylängölle. Hän astui Juuson viereen, tarttui hänen\nkäsivarteensa ja virkahti hymyillen:\n\n-- Talutat kai Juuso vanhan ystäväsi mäen päälle, koska kerran mukaasi\nhoukuttelit.\n\nMutta kun he olivat päässeet pari askelta toisista edelle, katsoi hän\nilkkuen Juusoa silmiin:\n\n-- No, varotukseni ei tepsinyt, sinä olet kuin oletkin hukassa.\n\n-- Ja ilahduttaisiko se sinua, jos niin olisin?\n\nHilda säpsähti vähän, käveli hetkisen ääneti, vaan lausui sitten\näänellä, joka soi aivan rauhalliselta:\n\n-- Tunsin niin hyvin makusi, -- ilahduttaahan se aina kun huomaa\nolevansa oikeassa. Ja onneksesi olkoon! lopetti hän ilkamoiden\nheretessään kotiportilla Juuson käsivarresta.\n\nKun Juuso tuli huoneeseensa, avasi hän vielä ikkunan ja istui\nikkunalaudalle katsellen ulos pimeään yöhön. Tämä ensi päivä\nHelsingissä oli taas tuonut mukanaan uusia aikeita ja uusia tunteita.\nSe oli niin houkutteleva tuo Vilhon ehdotus, se tarjosi tien juuri\nsellaiseen suoranaiseen työhön kansallisten aatteiden puolesta, jonka\ntarpeellisuudesta Juuso näinä viime aikoina oli tullut niin\nvakuutetuksi. Hiljaista, vilpitöntä työtä, sitä tarvitaan. Ja siitä\nvoitaisiin saada liesi, jonka ympärille samantuumaiset keräytyisivät ja\njoka laajemmallekin sekä valaiseisi että lämmittäisi. Mutta samalla se\ntuuma häntä pelottikin, hän epäili omasta puolestaan voimiaan ja\nkykyään ja epäili sitäkin, oliko oikein näin hyvän tarkoituksenkaan\nvuoksi viivyttää lukujaan ja valmistumistaan turvallisempaan asemaan,\njohon kaikki muut tätä nykyä niin hartaasti näyttivät pyrkivän. Tuossa\nolisi nyt tilaisuus jotain vaikuttaa; pitikö omain etujensa vuoksi\njättää se tekemättä, vai pitikö taas lykätä oma etu yleisemmän tieltä\ntoiseen sijaan?\n\nInnostuksella. ja nautinnolla ajatteli hän tuota Vilhon kaunista\ntuumaa, mutta siihen sekaan tunkeusi kumminkin samalla epäilystä ja\nhuoltakin, eikä hän päässyt oikein selvilleen kumpi tunne noista oli\nvoimakkaampi.\n\nMutta noiden mietteiden rinnalla liiteli Juuson sielussa vielä muita\nuusia mielikuvia, paljo kepeämpiä, paljo arempia ja autereellisempia.\nTuijottaessaan ulos sinne syysyön sumuiseen pimeään hän ikäänkuin näki\nedessään suuret, kysyvät, siniset silmät ja vaaleat kutrit, jotka\nkiersivät pienoista päätä. Hän itsekin hämmästyi ensiksi, kun tapasi\nitsensä tuota kuvaa katselemassa ja se karkasikin kohta kun hän sitä\nrupesi ajattelemaan. Mutta taas tuokion kuluttua leijaili sama\nmielikuva himmeänä ja arkana hänen edessään, se ikäänkuin lähennellen\nhäntä kierteli ja ilmestyi myötään yhä tuttavallisempana ja\ntarkkapiirteisempänä. Ja yhtäkkiä hän sen pysäytti, otti sen ikäänkuin\nkiini ja piteli kämmentensä välissä tutkien ja tarkastellen sitä aivan\nläheltä. Ja hymyillen kyseli hän itseltään: \"Mikä olet sinä uusi\nunelma, oletko todellakin se syvyyteen houkutteleva sireeni, jona sinua\nkäskettiin varoa, vai oletko ehkä hyvä hengettäreni, joka tuotat iloa\nja onnea...?\"\n\nSe oli niin suloinen tuo unelma, hän ei raskinut sitä enää karkottaa\nluotaan, vaan salli sen vapaasti soudella edestakaisin vilkkaasti\nvaihtuvassa mielikuvituksessaan. Ja hän nojasi päänsä ikkunanpieltä\nvastaan, sulki silmänsä ja antoi sielunsa valloillaan kylpeä tuon\nihanan mielikuvan lepposissa laineissa...\n\nKello kuului lyövän seinän takana, se ilmoitti puolta yötä. Juuso\nhypähti istuimeltaan, sulki ikkunan ja hankkiusi levolle ravistellen\nillan mietteitä mielestään.\n\n-- Ensi ilta taas Helsingissä, -- sillä on aina uusia tuumiaan ja uusia\ntunteitaan, puhui hän itsekseen maata pannessaan. -- Miksikähän\nlapseksi ne vielä kehittyvät, mikä niistä jää pysyväiseksi ja mitä ne\nkantavat helmassaan?\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTeeskennetyllä vaatimattomuudella, josta kumminkin loisti läpi\nkehahtelevaa mielihyvää, näytteli nimituomari Eemeli Holm vieraalleen\nuutta, juurikaan valmiiksi kalustettua huoneustoaan. Se oli kaikin\npuolin muhkea ja moitteeton: kolmannessa kerroksessa se oli,\nhienoimmassa kerroksessa, neljä huonetta paitsi kyökkiä ja\nkylpyhuoneita. Paksut uutimet verhosivat korkeita kaksoisovia, askeleet\ntuskin kuuluivat pehmosilla laattiamatoilla ja jokaisen huoneen\nkalustossa oli oma värilajinsa sovitettu sopusointuun huoneen seinä- ja\nkattomaalausten mukaan. Suuret kattolamput ja jykevät kukkaisjalustat\ntekivät täyteläämmän näköisiksi huoneet, joista kaiken komeuden ohessa\nkumminkin vielä lehahti vastaan asumattomuuden kylmyys.\n\n-- Kaikki on vasta näinä päivinä sisällemuutettu eikä\naivan paikoillaankaan vielä, puhui Holm itse noin puolittain\nanteeksipyytävästi, siirtyessään taas näyttelemään toista huonetta. --\nTäytyy täydentää sitten vähitellen.\n\n-- Täällähän on jo kaikki hyvinkin täydellistä, vallan muhkeata,\nvirkkoi ihailunsekaisella ihmetyksellä Heikki, sillä hän siellä nyt oli\nvieraana. -- Tällaisen kodin perustaminen mahtaa tulla hyvinkin\nkalliiksi.\n\n-- No niin, tuleehan se, mihinkäpä siitä pääsee, -- arvaamattoman paljo\nse tulee maksamaan. Mutta kun kerran perheen mielii perustaa, ottaa\neukon, niin täytyyhän myöskin katsoa että sillä on missä elää. Oikein\npäätä huimaa, kun ajattelee miten paljo kaikkiin pienimpiinkin\nkapineihin menee, mutta ei auta, täytyy sitten myöskin koettaa korvata\nne menot.\n\nHe pistäysivät makuuhuoneen ovella, jonka tummat ikkunaverhot tekivät\nsalaperäisen hämäräksi, ja vetäysivät siitä taas takasin päin Eemelin\nomaan huoneeseen, jossa isäntä istahti mukavaan kirjoitustuoliinsa,\nvieras vastapäätä sohvannurkkaan. Eemeli nautti ilmeisesti siitä\nvaikutuksesta, minkä hänen muhkea kotinsa oli tehnyt tuohon hiljaiseen\nmaaseutuylioppilaaseen.\n\n-- Tämmöinen pesähän tämä nyt on, jutteli hän hetken kuluttua\ntupruutellen sikaarista haikuja kattoa kohden. -- Eilen juuri oli Ester\ntäällä katsomassa ja määräilemässä järjestyksestä. No, hänkin oli\nvarsin tyytyväinen, vaikka hän kyllä on tottunut isoisempiinkin\noloihin.\n\n-- Teillä on aikomus jo joulun alla viettää häänne?\n\n-- Niin, kuukauden perästä. Heti häitten jälkeen emme kuitenkaan vielä\naijo tähän asettua, meillä on hankkeessa tehdä pieni häämatka, pieni\nvain, viiden, kuuden viikon retki. Minun täytyy näet vuoden vaihteissa\ntaas olla täällä, tulen, kuten ehkä olet kuullut, hoitamaan täällä\nerästä virkaa.\n\n-- Niin, siitähän sulle taitaa paisua paikka pitemmäksikin ajaksi.\n\n-- No, saa nyt nähdä, onhan niitä toiveita. Mutta silloin uudelta\nvuodelta alkaa kova työ, ja sitävarten olen jo ennakolta tahtonut\njärjestää kodissani kaikki valmiiksi.\n\nHeikin silmissä ja kasvoissa värähteli omituisia ihmettelyn ja ihailun,\nmutta samalla selvän kateuden väreitä. Näin varmalle ja mukavalle\nkannalle oli tuo hänen lapsuutensa tuttava ja toveri jo ehtinyt\njärjestää elämänsä. Ei se ollut kuin kolmisen vuotta häntä itseään\nvanhempi, mutta se olikin ymmärtänyt käyttää aikansa ja pitää huolen\ntilaisuuksista. Sillaikaa kuin toiset juoksivat puoluekokouksissa ja\nintoilivat, luki hän lainopillisia tutkintojaan, suoritti ne\nharvinaisen lyhyessä ajassa ja antautui heti palvelemaan senaatissa,\njossa hän pian sai siaisuuksia. No, hänellä olikin hyviä suosijoita,\nmutta sittenkin... Eemelillä oli nyt jo varmat tulot, lupaava\ntulevaisuus, oli tämmöinen komea koti ja hän oli menossa naimisiin\nkorkean esimiehensä tyttären kanssa. Niin sitä pitää...! Voi jos\nhänkin, Heikki, olisi alkujaan ymmärtänyt käyttää oikein aikansa, hän\nolisi paljo lähempänä sitä päämäärää, jonka Eemeli jo noin nuorena oli\nsaavuttanut. Mutta nyt hän aikoikin ponnistella, ei oikeaan, ei\nvasempaan ... hän tahtoi myöskin hankkia itselleen tällaisen kodin ja\ntällaisen aseman yhteiskunnassa.\n\nNäitä mietiskeli Heikki kun siinä hetkinen ääneti istuttiin. Ja aivan\nkuin olisi Eemeli voinut seurata Heikin ajatusten kulkua, kysäsi hän\näkkiä:\n\n-- Sinä suoritat kai pian kandidaattitutkintosi?\n\n-- Valmistun jouluksi...\n\n-- Hyvä. Ja sitten alat paahtamaan lakitiedettä. Se on oikein. Yhteen\npohteeseen sitä täytyykin painaa eteenpäin, puuttumatta syrjätoimiin ja\nharrastuksiin, sitten sitä johonkin ehtii.\n\nJutun jatkuessa livahdettiin ikäänkuin sattumalta keskustelemaan siitä\nuudesta aikakauskirjasta, \"Kyntäjästä\", jota muutamat nuoret miehet\nolivat ruvenneet: puuhaamaan ja josta nyt todellakin näytti tolkkua\ntulevan. Heikki johti tahallaankin keskustelun tähän aineeseen; Juuso\noli näet käynyt pyytämässä häntäkin mukaan avustajaksi tuohon hommaan,\nvaan Heikki oli vielä vähän epävarma. Hän oli siksi kauan ollut\nHelsingistä poissa, ei luottanut vielä oikein omiin havaintoihinsa ja\nhänen arvostelukykynsä häilyi tässä kohden osottamatta suoraan, mikä\noli viisasta, mikä ei. Ja siksi tahtoi hän hiukan kuulla vanhemman\nmiehen arvelua, sitä varten hän oli oikeastaan lähtenytkin Holmin luo.\n\n-- Uutisia on siitä jo näkynyt lehdissä, se alkaa vuoden alussa.\n\n-- Hm. Onko sulla sen homman kanssa mitään tekemistä?\n\n-- Eipä juuri... Eli minuakin on pyydetty siihen avunantajaksi, mutt'en\ntiedä varmaan olisiko tuohon syytä yhtyä. Olisikohan tuosta mitään\nhyötyä vai voisiko olla vahinkoa?\n\nEemeli souteli edestakaisin kirjoitustuolissaan ja hänen kasvonsa\nvetäytyivät hienoseen hymyyn. Saakelin viisas mies, arveli hän\nitsekseen Heikin tuumia tunnustellessaan, tarkka ja varova. Hiukan\nnaiivi vielä epäilyksiään esittäessään, mutta hyvät oireet... Olisiko\nhyötyä vai vahinkoa? siitä tahtoo hän ensiksi päästä selville, kun on\nuusi homma kysymyksessä, ei anna mieliteoilleen eikä tunteilleen\nmääräävää valtaa eikä laske innostusta itseään sokaisemaan. Juuri sille\nkannalle täytyy nuoren miehen asettuakin, jos mieli kauas päästä; kun\nvain se kysymys aina on ensimmäisenä, niin kyllä sitten maailma aukiaa.\n-- Eemeliä miellytti erityisesti tuo järkevä katsantotapa, joka Heikin\nkysymyksestä oli kuultanut, siinä oli jotain hauskaa vastakohtaa hänen\naikansa nuorison sokealle rientoilemiselle, siitä sitä voipi vielä\njotain tulla.\n\n-- Vahinkoa, -- tuskin, vastasi hän verkalleen kääntyen Heikkiin päin\nja karkottaen pois kasvoillaan leikkineen hymyn. -- Jos ei sitoudu\nmihinkään ahtaaseen ohjelmaan eikä aikaa vievään työhön, niin mitäpä\nvahinkoa siitä juuri voisi olla. Onhan tässä kysymyksessä vain\nnuorisolehti, joka harrastaa kaikkia hyviä asioita.\n\n-- Kunhan ei olisi koko homma liian lapsellinen?\n\n-- Alku on ehkä vähän sitä, vaan voisihan siihen yhtyä jonkunlaisella\nvälipuheella, että kukin vastaa vaan omista sanoistaan. Kuten olen\nkuullut, on puuhalla koko joukko suosijoita ja luvassa apua, --\nvoisihan siinä olla mukana eikä sitä tiedä, vaikka sillä tulisi olemaan\nvähän merkitystäkin. Onhan nyt tapahtumassa jokin käänne ajassa,\npelkkä entinen hurjastelu ei enää tyydytä, nuorisokin tarvitsee jo\njotain enemmän sormiintuntuvaa, suoranaista vaikutusalaa. On vaikea\nsanoa, mihin päin se tulee kääntymään, varmaa vain on, että\nylioppilaspolitiikan loistoajat ovat lopussa ja pian raivautuu toisia\nteitä, jotka hakeutuvat julkisuuteen. Onhan silloin sen, joka tahtoa\npyrkiä eteenpäin, hyvä olla mukana ja pitää itseään esillä, vaikka\ntällaisissa oloissa onkin tarpeellista olla varovainen ja tunnustella\neteensä.\n\n-- Tuota olen itsekin ajatellut, virkkoi Heikki, kun huomasi Eemelin\nkatsovan asiaa aivan samalta kannalta kuin hän itse omissa hiljaisissa\ntuumissaan. -- Ja Vilho ja Juuso ovat siksi taipuvia miehiä, että\nheihin kyllä voi vaikuttaa, jos se kävisi tarpeelliseksi.\n\n-- Aivan niin, voihan jos tahtoo käydä itsekin määräämään suuntaa.\nMutta nuo miehet -- miten heidän lukujensa käy?\n\n-- Aikovat jatkaa siinä sivussa.\n\n-- Ai, ai, ai! Mutta koetelkoot!\n\nEemeli mainitsi vielä, että jos ei hän olisi niin monissa hommissa\nkiini, niin hänkin ehkä antautuisi vähän lähemmältä noita oloja\nseuraamaan. Sillä hän oli todellakin utelias näkemään, mitä suuntaa se\ntämä nyt nouseva polvi rupeaa seuraamaan ja mitä etupäässä\nharrastamaan. Muutamat merkit osottavat tosin jo, että useat vetäyvät\nsyrjään kaikista harrastuksista, lukevat ja ajattelevat pääasiallisesti\nomia asioitaan. Vaan hän epäili, tokko tuo suuri räyhäävä joukko jo\nolisi niin viisastunut... No, sitä ei tiedä, kun suunta kerran muuttuu,\nniin silloin ovat kyllä useimmat mukana ja se käy aivan huomaamatta.\n\nHetken vielä keskusteltua nousi Heikki lähteäkseen, mutta seisattui\nvielä vähän puhumaan, ikäänkuin hänellä vieläkin olisi ollut joku asia\nsydämmellään. Hän sanoi illalla menevänsä taas kerran osakunnan\nkokoukseen, siellä oli esillä se vanha riita-asia 19:nestä pykälästä.\n\n-- Vai tuo vanha juttu, todellakinko ne sitä vielä jauhavat? arveli\nHolm. -- Minä jo luulin, että noihin vanhoihin kiistajuttuihin olisi\nväsytty jo kyllästytty.\n\n-- Väsyttyhän siihen jo onkin. Useat vanhemmista miehistä ovatkin\narvelleet tehdä lopun koko jupakasta peruuttamalla tuon riidanalaisen\npykälän.\n\n-- Entä toiset, nuoremmat? Vieläkö ne ovat vanhalla äkäsellä kannalla?\n\n-- Tavallaan, eivät tahdo olla entistä sukupolvea huonommat...\n\n-- Eivätkä huomaa, että aika on muuttunut. No, sen ne tulevat pian\nhuomaamaan. Tuo on vain jälkimuistoa kuluneilta taisteluajoilta; kunhan\nhiukan pääsevät tolalle, niin on sekin poissa. -- Onhan muuten makuasia\nmiten tässä kysymyksessä esiintyy, mutta minään vanhojen voittojen\nloukkaamisena ei voi pitää sitä, jos tässä asettuukin itsenäiselle\nkannalle.\n\n-- Kukapa sitä taistelua enää jaksaisi pitää vireillä. Ja kun pykälä\nnyt kumminkin on tuomittu, niin olen minäkin arvellut...\n\n-- Liittyä vanhempiin miehiin, niin minäkin tekisin. Sillä osottaa\nainakin ymmärtävänsä aikaansa.\n\nJuuri tuota lausuntoa se oli Heikki halunnutkin kuulla ikäänkuin\nvahvistukseksi omille arveluilleen ja hän lähti sangen tyytyväisenä\nitseensä pois Holmin luota. Hän oli ollutkin vähän epävarmana kun\naamulla oli saanut sen agitatsioonilipun, että olisi \"välttämättä\nsaavuttava kokoukseen puolustamaan osakunnan vanhaa mainetta.\" Nyt oli\nepäilys poissa, -- sekös hitto tässä rupesi tappelemaan tuulimyllyjä\nvastaan...! Ja Heikki oli yleensäkin tyytyväinen käyntiinsä Holmin\nluona. Olihan se osottanut, että hän aivan täsmälleen oikein oli\nosannut arvostella tätä nykyhetken käännettä ja sen tapahtumia. Olot\nolivat juuri sillä kannalla, kuin hän siellä maalla, yksinäisyydessään\noli arvioinut niiden olevan. Mutta hänestä se oli tuntunutkin aivan\nluonnolliselta, -- peijakas soi! tässähän voi jo ruveta varmemmin\nluottamaan vainuunsa, haistelee vain ja tunnustelee sormenpäillään ja\nkulkee turvallisesti eteenpäin!\n\nJa hän laskeusi iloisena saavuttamastaan itseluottamuksesta alas Holmin\nkolmannesta kerroksesta kadulle ja yhtyi siellä valtaväylää pitkin\nvaluvaan ihmisvirtaan. Vaan Eemeli Holm puolestaan sulki yhtä\nhyväntuulisena eteisen oven lähteneen vieraan jälestä ja käveli sitten\nmuutamia kierroksia huoneensa mattopeittoista laattiaa edestakaisin\nhykerrellen käsiään ja hymyillen itsekseen: Saakelin hyviä oireita,\ntuntosarvet tarkat ja makua peukalon päissä, -- siinä on mies joka\nnousee nopeasti ja nousee korkealle! --\n\nHeikki käveli kotiinsa, aikoi lukea vielä tunnin ajan ennen kokoukseen\nmenoaan. Siinä hänellä oli edessään pöydällä kirjojen lomissa joukko\npapereita ja vihkosia, joista hän nytkin valitsi muutaman ruveten sitä\ntutkimaan. Hän oli järjestänyt lukunsa varsin viisaalla ja\njärkiperäisellä tavalla. Sekös hitto rupesi taivaltamaan läpi kaikkia\nmonen tuhannen sivun pituisia kirjoja, joita muka tutkintoja varten\nvaadittiin, siihenhän menisi vuosia, uhratkoot tuhmemmat aikaansa\nsellaiseen; hänellä ei ollut siihen halua, kun kerta vähemmällä pääsi\nja saavutti saman tarkotuksen. Olipa onneksi olemassa näitä\nluentovihkoja, kokoonvetoja ja papereita, joissa ei ollut sivumäärää\nkahdettakymmenettä osaa, mutta joihin siltä tärkein sisältö mahtui.\nKuivempiahan ne olivat lukea eikä niistä niin perinpohjaista käsitystä\nsaanut, mutta saipa tietoonsa tärkeimmät tosiasiat, -- muusta viisi.\nTutkikoot muut tarkemmin tieteitä, Heikillä oli kiire valmistumaan.\n\nMutta eipä nyt tänä iltana oikein työnteko vedellyt, ajatukset eivät\npysyneet koossa. No, eipä tässä enää juuri ole aikaakaan, olkoot\npaperit siinä aamuun asti, Heikki lähti ulos kävelemään. Hän päätti\nennen kokousta käydä Juuson luona, hänelle ilmoittamassa päättäneensä\nsittenkin ruveta \"Kyntäjän\" avustajaksi. Ja olihan tuo muutenkin taas\nhauska tutkiskella mitä se mies taas kouhottelee, -- se se ei ainakaan\nole kovin tarkka tunnustelemaan eteensä eikä punnitsemaan puuhiaan.\n\nHilda tuli Almissa avaamaan hänelle ovea; Heikki oli perheessä\nvanhastaan Juuson kautta tuttu ja Hilda tervehti häntä nytkin\ntuttavallisesti. Mutta Juuso ei ollut kotona... Eihän se nyt enää\npysyttele kotosalla kuten ennen vanhaan, valitti Hilda, sillä on jos\njoitakin juoksuja ja puuhia.\n\n-- Nythän meillä on niitä lintuja kaksikin, eräs serkkuni, nuori tyttö\nasuu näet myöskin täällä, ja ne lentelevät siellä avarassa maailmassa\npäivät pitkät, mene tiedä heidän tiensä! Ja kun Ottokin on koko päivät\ntyöpaikoillaan niin saan minä olla enimmäkseen aivan yksin kotona.\n\n-- Yksissäkö ne lentelevät?\n\n-- Enimmäkseen yksissä. Tietääpä sen: nuoruutta ja elämäniloa!\n\nTuo Hildan puhe oli nyt puoleksi leikillistä panettelua, sillä eihän\nJuuso toki niin aivan paljo lennossa ollut, päinvastoin teki hän\nahkerasti työtä, istui kotona uskollisesti kaiket aamupäivät. Ja\npäivällisen jälkeenkin hän aina vielä oli pari tuntia työssä, mutta\nsilloin tuli aina vastustamaton halu mennä ulos kävelemään. Eikä hän\ntavallisesti kävellyt kuin pikkuisen aikaa, niin jo tuli häntä vastaan\nvalkotukkanen tyttö, jonka rinnalle hän lyöttäytyi. Se oli Elna, joka\nsilloin palasi käsityökoulustaan. Tämäkin oli jo niin tottunut näkemään\nJuuson tulevan vastaansa jossakin kadunkolkassa, että tuntui vallan\nkummalliselta, jos häntä joskus ei näkynyt. Ei heistä kumpanenkaan\najatellut miksi se tuo oli niin luonnollista, he nyt yhtyivät siinä\nvain ja tekivät yhdessä milloin kävelymatkan Kaisaniemeen katsomaan\npolkupyörijöitä ja pallonheittäjiä, milloin alas satamaan, milloin\npistäysivät leivoksia syömään, milloin mitähän hauskuutta keksivät. Ja\nmuutaman tunnin kuluttua palasivat he yhdessä kotiin.\n\nSellaisella iltakävelyllä oli Juuso nytkin, oli taas tavannut Elnan ja\nhe olivat lähteneet tekemään tavallista kiertokulkuaan. Matkan kulussa\nhe tavallisesti rupattelivat minkä mitäkin kevyttä leikkipuhetta, mutta\ntänä iltana he puhelivat Juuson suuresta, salasesta tuumasta, hänen\nnäytelmästään. Juuso oli tänään ensi kerran uskonut Elnalle mitä hän\nsiellä huoneessaan illoilla ja öillä niin ahkerasti kirjoitteli ja\nkuvaili nyt juuri kuinka hän tuosta tekisi ehyen, suuren, kelvollisen\nteoksen, jolla hän hämmästyttäisi maailman. Ja Juuso lupasi joskus\nvasta, sittenkuin hän olisi saanut näytelmänsä aivan valmiiksi, lukea\nsiitä Elnalle kappaleita, vaikkapa kokonaankin. Ja Elna otti Juusolta\nlupauksen, että tämä ei lukisi sitä kellekään muulle ennenkuin hänelle.\n\nHeidän tuosta juuri innokkaasti keskustellessaan tuli Heikki, joka\nAlmilta palasi, heitä vastaan. Hän huomasi heidät jo etempää ja katseli\npitkään ja tutkivasti Juusoa ja hänen toveriaan. Kohdalle tultuaan\ntervehti hän Juusoa ja kysyi:\n\n-- Tuletko kokoukseen illalla?\n\n-- Tulen toki äänestämään isänmaan puolesta. Kävitkö meillä?\n\n-- Kävin, mutta kokouksessapa tavataan.\n\nHeikin ohimentyä nojautui Elna melkein peljästyneenä Juuson puoleen ja\nkysyi kuiskaten:\n\n-- Kuka se oli, Juuso, hänellä oli tuolta etempää meitä tarkastaessaan\nniin omituinen katse, sellainen kylmä kiilto kuin käärmeellä?\n\n-- Todellakin?\n\n-- Niin, huomasitko sen sinäkin?\n\n-- En nyt, mutta on se minustakin joskus siltä tuntunut. Kumma miten\nsamanlainen mielikuva meillä on syntynyt tuosta... Vaan hän on vallan\nvaaraton, on minun vanha toverini ja ystäväni...\n\n-- Ystäväsi, ei, Juuso, ei hän sillä tavalla katsellut. Ei kukaan ole\nhänen ystävänsä.\n\n-- Sinä hupakko, hänellä on tietysti paljokin ystäviä. Eivät kaikki\nhuomaa säikähtää hänen katsettaan niinkuin sinä.\n\nJuuso saattoi tytön kotiportille ja palasi itse siitä takasin\nkokoukseen rientääkseen.\n\nYlioppilastalon eteinen ja kokoushuone olivat täpösen täydet nuorta\nväkeä. Sen näki selvästi, että miehet olivat tarkoin koolla ja että\ntärkeä asia oli ratkaistavana, tavallisissa oloissa näihin aikoihin ei\njuuri enää käynyt monta miestä kokouksissa. Ja näiden koossaolevain\nkasvoista jo saattoi melkein lukea, mitä mieltä mikin oli ja mihin\nryhmään hän kuului. Nuo, jotka voitonvarmoina ja uhkamielisinä tuossa\nkävelivät ääneensä puhellen ja melkein kuin vahingonilolla vilhuen\nympärilleen, ne olivat ruotsinmielisiä. He olivat pitäneet tarkat\nlaskut, lukeneet miehet yksin päin ja tiesivät, että nyt vihdoinkin\nmonivuotisen taistelun jälkeen oli voitto heidän. Nuo toiset taas,\njotka nurkissa keskenään supattelivat, joiden silmät noin vihasina\nkiiluivat ja jotka puheittensa sekaan purasivat hammasta, ne olivat\nniitä suomenmielisiä, jotka viimeisiin asti olivat vannoneet\npuolustavansa tuota edesmenneiltä polvilta perittyä, kunniakasta\npykälää. Mutta heidän oli syytä peljätä, että heidän ponnistuksensa nyt\nmenisivät turhaan -- \"oli pettureita joukossa\" --, ja siksi eivät he\nvastustajiaan tervehtineetkään, \"Efialteita\" eivät tahtoneet nähdäkään.\nNäitä viimemainittuja ne olivat juuri nuo, jotka rauhallisina,\nvälinpitämättöminä ja varmoina kävelivät toisten joukossa, puhuttelivat\nmilloin toisen, milloin toisen puolen miehiä ja toisilleen laskivat\nleikkiä näistä vanhoista \"pykäläriidoista\" varmassa tiedossa, että he\nnyt esiintyivät itsenäisinä ja kypsesti arvostelevina miehinä.\n\nNämä samat ne juuri nyt olivat aikeessa omalla esiintymisellään ja\nedesvastuullaan halkaista koko tuon vanhan riitaomenan ja tehdä lopun\ntästä kuluneilta taisteluajoilta peritystä ja mieliä kiihoittavasta\njupakasta. He aikoivat haudata koko 19:nen pykälän päästääkseen rauhan\nmaahan.\n\nTuon kuuluisan pykälän historia ulottui kymmenkunnan vuotta ajassa\ntaaksepäin. Sen syntyminen oli niiden ensimmäisten, loistavimpain\nvoittojen seurauksia, joita saavutettiin siihen aikaan, jolloin\nsuomalaisuuden innostus ylioppilaspiireissä taisteli nuoruuden\nkauniimpia, voimakkaimpia taisteluitaan. Suomenkieli piti saada\nisännöiväksi tässä maassa; alku piti tehtämän, esimerkki näytettämän,\nnuorison omissa piireissä, ylioppilasosakunnissa. Suomi piti julistaa\nainoaksi viralliseksi, hallitsevaksi kieleksi. Ja kiivaan kamppailun\njälkeen se tulos tässä osakunnassa saavutettiinkin; suomenkieli\nmäärättiin ainoaksi viralliseksi kieleksi ja sen määräsi juuri\nsääntöjen 19:s pykälä.\n\nMutta vastapuoluekaan ei ollut masentunut tappiosta. Se oli\nsäännöllisesti kerran vuodessa tehnyt ryntäyksen tuota 19:ttä pykälää\nvastaan, aluksi voittaakseen ruotsinkielelle tämän menettämän ylivallan\ntakasin, sittemmin saadakseen tämän kielen edes tunnustetuksi\nyhtäarvoiseksi suomenkielen rinnalla. Puolueet olivat melkein\ntasaväkiset. Vaan tarmokkaasti, hievahtamatta ja uinahtamatta olivat\nsuomenmieliset vartioineet voittamaansa aarretta, keränneet joka kerta\nmiehensä kokoon ja lyöneet rynnäkön takasin yhtä säännöllisesti kuin se\ntehtiin.\n\nJa tätä taistelua oli leppymättömällä kiivaudella jatkunut ohi senkin\najan, jolloin kuumimmat puoluetaistelut ylioppilaspiireissä jo olivat\ntauonneet ja jolloin suomenkielen oikeuksien tunnustamisen jälkeen\ntaistelujen tärkein aihekin oli poistunut. Yhä oltiin haarniskassa.\nMutta nyt oli kumminkin jo ruvennut tuntumaan toisia tuulia, tuo\nyleinen väsähdys oli vallannut mieliä ja mies sieltä, toinen täältä\nrupesi tuumimaan, että olisi ehkä parasta peräytyä ja rakentaa rauha.\nJo vuosi sitten oli näitä tuumia kuulunut, mutta silloin niiden\nedustajat olivat joutuneet surkeasti häpeälle. Vaan nyt oli vuoden\nkuluessa yhä useampia ruvennut tuota rauhan politiikkaa kannattamaan.\nHeitä kyllä toiset halveksivat, heitä haukuttiin pettureiksi ja\nEfialteiksi, vaan he eivät siitä välittäneet; heillä nyt oli se\nvakaantunut mielipide, he eivät antaneet joukon johtaa itseään, he\nolivat itsenäisiä...\n\nJa näitä itsenäisiä oli nyt siksi monta, että he saattoivat ratkaista\nkoko riidan. Ja siksi ilkkuivat ruotsinmieliset ja siksi puivat vanhan\ninnostuksen suomenmieliset housuntaskussa nyrkkiään.\n\nKaikki olivat jo koolla, kun Juuso saapui \"taloon\", mutta kokous ei\nollut vielä alkanut. Heikki tuli kohta siellä häntä puhuttelemaan,\nkertoi \"Kyntäjää\" koskevasta päätöksestään ja rupesi sitten puhumaan\nillan merkkiasiasta:\n\n-- Jokohan se haudattiin nyt 19:s pykälä?\n\n-- Niin, huolestuneen näköisinä täällä ovat miehet. Mutta en usko toki\nomain miesten valmistavan puolueelle sellaista häpeää.\n\n-- Sinä vanhan ajan intoilija! Mutta kyllä se nyt taitaa mennä.\n\n-- Kuule, ethän sinäkin vain...? Sinäkinkö Brutukseni?\n\nSamassa soitettiin kokous alkavaksi. Tiheänä joukkona peittivät\nruotsinmieliset niinkuin tavallisesti kokoushuoneen oikean sivustan.\nMutta vielä tiheämmässä oli miehiä vasemmalla seinustalla,\nsuomenmielisten puolella, aina keskilaattialle asti. Siellä oli voima\n-- mutta saattoiko siihen luottaa?\n\nVäleen suoritettiin muut juoksevat asiat ohi ja pääkysymys otettiin\nesiin. Oikealta sivustalta tehtiin vaatimus lyhyesti, vasemmalta\nvastattiin yhtä lyhyesti, -- asia oli jo ennen monituisiin kertoihin\npohdittu. Nuo keskustassa istuvat itsenäiset vain pitivät\nvelvollisuutenaan itsekukin perustella kantansa. On jo aika tauota\ntämän pitkän taistelun, sanoivat he, eihän maksa vaivaa tällaisen asian\nvuoksi yhä uudelleen ärsyttää mieliä. Tällaisesta leikkisodasta ei\nole vastaavaa hyötyä, on jo totisemman toiminnan aika. Onhan\nvastapuolueella sitäpaitse puolta vaatimuksilleen, eikä saa se puolue,\njoka on taistellut sortoa vastaan, itse sortaa. -- Heikki puhui\nviimeiseksi. Hän otti esimerkin Viron kansan vaiheista, viittasi mihin\njoudutaan kun pikkuasiain vuoksi takerrutaan keskenäisiin riitoihin\nniin ettei metsää nähdä puitten vuoksi...\n\nKuta useampia noita esiintyi, sitä lannistuneemmaksi kävi mieliala\nvasemmaisella sivustalla. Jo huudettiin äänestystä. Vaan vielä\nvaadittiin puheenvuoroa ja Juuso nousi puhumaan:\n\n\"Vastapuolueeseen en aijo koettaakaan vaikuttaa\", lausui hän aluksi\nmatalalla, mutta vähitellen vilkastuvalla äänellä, \"enkä paljo niihin\nsuomenmielisiinkään, jotka nyt ovat asettuneet vastapuolueen riveihin.\nMutta tämä on tavallaan historiallinen hetki osakunnassamme enkä soisi,\nettä tässä tilaisuudessa tulisi ilman vakavatta vastalauseetta tehdyksi\npäätös, jota aina tullaan merkitsemään taantumissuunnan voitoksi. Mitä\nkaikkia vaikuttimia tässä lieneekin lueteltu syiksi siihen, että nyt\nmuka olisi aika peruuttaa se suomenkielen voitto, jonka meitä\nedelläkäynyt sukupolvi saavutti, yksi seikka mulle ainakin on selvillä,\nnimittäin se, että tässä on kasvamassa taantumissuunnan uupumustila.\nSiinä koko syy ja sitä valitan. Totta on, että niin kansojen kuin\npienempäinkin yhdyskuntain kehitystaisteluissa seuraa jokaista\nedistyskautta aina seisahdus ja vastaisku. Mutta silloin on aina\nedistytty liian nopeasti, riennetty liian pitkälle. Tässä meidän\nyhdyskuntataistelussa en voi nähdä sellaista tapahtuneen ja tämä\ntaantuminen on minusta siitä syystä keinotekoista ja raukkamaista,\nkoska se johtuu puuttuvasta innosta jatkuviin ponnistuksiin. Reaktiooni\non aina uninen aika ja nuorukaispiireissä on uneliaisuus vielä sitäkin\nonnettomampaa, koska se kuolettaa nuorisolta kaiken halun toimia\naatteiden palveluksessa. Sanotaan, että nämä jatkuvat taistelut ovat\njoutavia. Se ei ole totta, sillä taistelulla jonkun aatteen puolesta jo\nitsessään on merkityksensä: se jalostuttaa mieliä. Ja tällaisessa\nasiassa, jolloin on taisteltava oman äidinkielen oikeutetun arvon ja\naseman puolesta, on häpeällistä sanoa taistelua turhaksi, se on\npäinvastoin kunniakas ja pyhä taistelu, se on sitä kunniakkaampi, kuin\nme sen puolesta taistellessamme sodimme kasvavaa taantumista ja vetelää\nvelttoutta vastaan, joka ennustaa unteluutta ja henkistä kuolemaa...\"\n\n-- Hyvä! hyvä! huudettiin vasemmistolta, vaan keskustasta vaadittiin\n\"äänestystä!\" Siellä ei välitetty vastasyistä, mielipiteet olivat\nvakavat ja varmat.\n\nJuusokin istahti paikalleen ja äänestys alkoi. Hiiskahtamattomassa\nhiljaisuudessa istui koko parisatainen joukko odottamassa äänten\nlaskemista. Se oli niin rajoilla, vanha kaarti oli vahvempi kuin oli\nluultukaan, kaikki riippui parista äänestä... Jo kolahtaa vasara,\npuheenjohtaja julistaa: 94 ääntä puolustaa 19:ttä pykälää, 98 vaatii\nsen kumoamista...\n\nNiinpä siis!\n\nKunniakas pykälä oli haudattu. Taantumissuunta oli päässyt voitolle.\nKeskuspöydän äärestä kuului muuan pilkallinen \"aamen\", muuten vallitsi\nhuoneessa vielä tuokion ajan syvä hiljaisuus, kunnes yhtäkkiä äänekäs\nriemu remahti oikealta seinämältä päättyen voittoisaan \"hurraan\". Vaan\nvasemman seinän miesten mielissä liikkui katkeruuden ja häpeän\ntunteita, joku karkeampi sana \"pettureista\" kuultiin siellä\nlausuttavan, ja noloina lähtivät nuoret miehet yksitellen kokouksesta\npois. Heiltä oli särkynyt niin rohkaiseva unelma: se, että hekin vielä,\nkuten edelliset polvet, taisteleisivat yhtenä miehenä voittoisaa\ntaistelua. Näistä puolin oli taisteleminen todellakin turhaa.\n\nKokouksen päätyttyä jäi vielä tavallisuuden mukaan muutamia istumaan\nylioppilastalon ravintolan puolelle juttelemaan illan tapahtumista.\nAlakuloinen ja masentunut mieliala vallitsi siinä pöydässä, jossa Vilho\nja Juuso istuivat. Olihan tämän illan tulos yleisemmältä kannalta\nkatsoen verrattain vähäpätöinen tapaus, vaan Juuson mielestä se oli\nhuono enne erittäinkin siksi, että se oli niin kylmentävä, niin omiaan\nviemään nuorilta miehiltä kaiken halun taistella aatteidensa puolesta\nja yleensä särkemään kaikki yhteiset harrastukset. Välinpitämättömyys\ntarttuu kuin rutto, nuorisokin jäähtyy, laimenee jalompia pyrintöjä\nkohtaan, tulee jo nuorena vanhaksi...\n\nVilho istui Juuson näitä kuvaillessa kauan ääneti mietteissään ja\nhämmenteli lusikalla tuutinkia, joka hänellä oli edessään. Sitten\nlausui hän verkalleen:\n\n-- Tämä ei vielä niin vaarallista ole, suuren innostuksen aika nyt on\nkumminkin lopussa ja hyvä on, että tulee todenperäisemmänkin työn aika.\nTaantumistahan tämä on, mutta eihän sitä voida välttää. Vaan on tässä\nmuuan mutka jota en ymmärrä: Kun vanha innostus näin revitään alas,\nniin mitä annetaan sijaan, -- sillä jotain nuoriso tarvitsee\ninnostuakseen. Kunhan se ei vain tulisi olemaan jotakin keinotekoista,\ninnostusta politiikan palveluksessa... Voi jospa me \"Kyntäjällämme\"\nvoisimme hiihtää hienosenkaan uran opastaaksemme nousevan polven\ninnostumaan vilpittömään ja rehelliseen työhön...\n\nHän puhui matalalla äänellä, melkein kuin itsekseen. Juuso hänet hyvin\nymmärsi, ymmärsi hänen epäilyksensä ja toiveensa, vaan oli siksi\nmasennuksissaan hänkin, ettei voinut rohkasta häntä eikä itseäänkään.\n\nViereisessä pöydässä oli Heikki istunut ja juonut lasin olutta ja nousi\nsen juotuaan kotiin lähteäkseen. Juuson pöydän ohi mennessään hän\npysähtyi ja päästi naurun:\n\n-- Mitä, noin syvästikö te surette vainajata -- ei se kannata, se oli\njo ikäloppu. Tämähän oli jo aikoja edesmenneen ritariajan viimeinen\nponnahdus -- kukas hullu nyt enää viitsisi taistella osakuntapykäläin\npuolesta. Ei, nyt menee jokainen kotiinsa lukemaan läksyjään, ja se on\noikea suunta se.\n\nHän meni ja hetkisen kuluttua lähtivät Vilho ja Juusokin. He kävelivät\nkauan ääneti, vaan vihdoin virkahti Juuso:\n\n-- Mitähän jos mekin ruvettaisiin lukemaan läksyjämme ja jätettäisiin\nkaikki muut.\n\n-- Mitä, jänestääkö sinua? Nythän sitä meidän vaikutusta vasta\ntarvitaankin, saatpa nähdä kuinka me keräämme joukkoa ympärillemme. Ja\nme luemme läksyjämme siltä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nJouluun asti oli Helsingissä taas tavallisuuden mukaan vallinnut märkä\nja vetelä syksy ja vasta uudelta vuodelta oli talvi ruvennut näyttämään\ntapojaan. Mutta kun se silloin tuli, niin se tulikin täydessä\ntotuudessa. Viikkokausien ajan vuorottain pyrysi ja tuiskusi,\nniin että taivas ja maa oli yhtenä lumivihurina, vuorottain pinnistihe\npakkanen niin tiukaksi, että näytti ihmisille hätää pääkaupungin\nhataratekoisissa huoneustoissa ja pakotti kadulla liikkujan\nkiirehtimään askeleitaan, joutuakseen määräpaikkaansa, suojaan ja\nlämpimään.\n\nJoulujuhlain ajaksi Helsingin elämä tavallisestikin ikäänkuin seisahtuu\npariksi, kolmeksi viikoksi ja sulkeutuu perheiden ja lähimpäin\ntuttavain ahtaampaan piiriin. Mutta vaikka nyt jo tammikuu oli loppuun\nkulunut ja helmikuu alkanut, ei elämä ollut vielä täysin vironnut\ntuosta juhlaunteluudestaan. Siihen oli juuri ollut ilmojenkin syytä,\nsillä kenempä teki erittäin mieli juosta sellaisen pyryn ja pakkasen\naikana huveissa taikka kokouksissa, harva mies uskalsi talvisia\nurheiluja ajatellakaan ja jokapäiväiset kävellyt esplanaatillakin\nolivat tyyten tyrehtyneet. Itsekukin oli kiittänyt onneaan, kun kiireen\nkautta pääsi suorinta tietä virastoonsa tai työpaikkaansa ja sieltä\ntaas takasin kodin lämpöön.\n\nNyt oli talven ensimmäinen oikea kaunis päivä. Ei ollut sen kylmempi,\nkuin että tavalliset palttoomiehet, joilla ei ollut turkkeihin\nturvautumista, varsin hyvin tarkenivat huvikseenkin katuja mitellä.\nKeskipäivän aikaan tuli aurinkokin pitkästä ajasta esiin ja valaisi\nkirkkaaksi lumisen maan ja esplanaatin paksussa huurteessa seisovat\npuut ja pani sen partaalla olevat, korkeat, lumireunaiset kivitalot\nhelottamaan punertavassa hohteessa. Luonto näytti ikäänkuin pitkän\npahantuulen jälkeen vihdoin vironneen iloista, kirkasta talvipäivää\nviettämään.\n\nJa ihmiset, jotka viikkokausia olivat asuskelleet seinien sisällä,\nriensivät kilvan ottamaan osaa tähän sen juhlaan. Koko aamupäivän\nkestäessä virtasi yhtenä mustana juovana kävelevää yleisöä pitkin\npääkatuja ja varsinkin esplanaatin pohjoista kuvetta. Siinä tapasivat\nja tervehtivät toisiaan tuttavat, jotka monetkaan eivät olleet yhtyneet\nkoko uutena vuotena, siinä taas keskusteltiin päivän tapahtumista ja\nsovittiin uusista tuumista, huvituksista ja harrastuksista. Mutta vasta\nlähempänä päivällistä, jolloin virastot ja liikkeet laskivat laumansa\nkaduille, kävi täällä liike vilkkaammaksi kuin parailla markkinoilla.\nSiellä retkeilivät ryhmittäin salkkuniekat sihteerit, siellä parittain\nkorkeat virkamiehet, siellä opettajia ja konttoriväkeä. Ja kaupungin\nnaiset, nuoret ja vanhat, laittoivat nekin tietysti siksi tunniksi\nitsensä kadulle punaamaan poskiaan talvituulen viimassa ja\npaistattamaan päivällä pulskia talvipukujaan.\n\nVirastoväen joukossa ilmestyi Heikkikin esplanaatille. Kadulle\ntullessaan yritti hän tavallisuuden mukaan vääntämään turkin kaulustan\npystöön korvilleen, vaan huomasikin samassa että se oli tarpeetonta ja\nlähti niin pää taappäin kenossa, selkä suorana kävelemään tavallista,\nvarmaa kävelyään, jossa yläruumis pysyi aivan tönkkönä ja ainoastaan\njalat liikkuivat.\n\nHeikkikin näet oli jo virastoväkeä, siksi hän oli tullut melkein kohta\ntutkinnon suoritettuaan. Häntä oli pelottanut se pitkä taipale, mikä\nhänellä oli edessään uuteen lainopilliseen tutkintoonsa, siinä\nvelkautuisi kovin paljo ja pitäisi taas paeta maaseudun yksinäisyyteen.\nHän oli puhunut ja valitellut sitä muutamille vanhemmille tuttavilleen,\nlääkärikin oli kieltänyt häntä yhteen mittaan kovin rutosti\npainamasta ... piti melkein keskeyttää luvut... Nämä olivat silloin\nsäälineet tuota toivorikasta nuorukaista ja hankkineet hänelle pienen\ntoimen muutamassa vakuutuskonttorissa, työtä kolme, neljä tuntia\naamupäivillä ja palkkaa lähes parisataa kuussa, -- siksi että toimeen\ntuli ja aikaa jäi kumminkin runsaasti lukuihin. Niin oli juuri Heikki\nsen toivonutkin, ei liikaa velkalastia, mutta siltä tilaisuus olla\nHelsingissä, jatkaa lukuja ja seurata elämätä.\n\nJa hän tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi kun taas päivän tehtävän\nsuoritettuaan asteli päivälliskävelylleen ja tiesi että päivän loppuosa\non hänen omansa. Lähimmässä nurkassa näkyi Juuso seisovan, niin se\nodotteli juuri häntä maksaakseen määräpäivänä takaisin saamansa\nkäsilainan, -- hyväpä kun koettaa mies olla säntillinen. Juuso toimitti\nasiansa ja yritti kääntymään omille teilleen. Vaan Heikki oli nyt hyvin\npuhetuulella, tarttui häntä napinlävestä ja otti hänet mukaansa\nkävelemään. Hän tahtoi kertoa Juusolle, että yleinen mielipide oli\nhyvin ystävällisesti ottanut vastaan heidän \"Kyntäjänsä\", jota nyt ensi\nvihko oli ilmestynyt. Olihan se ollutkin aika onnistunut, vähän enemmän\nvain ehkä saisi olla vakavaa lukemista, sitä aika vaatii. Ja nyt\npitäisi takoa kuin rauta kuumana on: hänelläkin, Heikillä, oli tekeillä\nkirjoitus ja kamreeri Holmkin oli luvannut joskus joutoaikana jotain\nkyhätä.\n\n-- Hyvällä hoidolla me voimme \"Kyntäjästä\" vielä saada kelpo kapineen,\nsanoi hän.\n\n-- Vahinko vain että suuri osa siitä ikäluokasta, jolle se on aijottu,\non niin kylmänä ja laimeana, tuumaili Juuso.\n\n-- No niin, ne lukevat tutkintojaan nykyjään kaikki. Vaan vielä niitä\nsopivilla keinoilla saadaan vireille, annahan ajan kulua.\n\nHeikki oli nyt niin ystävällisellä tuulella, että rupesi kyselemään\nJuuson omiakin aikeita ja tuumia. Hän pelkäsi että he, Juuso ja Vilho,\nliian paljo käyttävät muuhun aikaansa, joten luvut kärsivät. Se ei ole\nedullista, nyt heidän juuri pitäisi käyttää hyväkseen suosiollista\nmielialaa ja itsekin valmistua, eihän sitä tiedä kauanko yleinen\nmielipide pysyy näin suosiollisena.\n\n-- Joko sinä tuumaat kevääksi valmistua? kysyi hän.\n\n-- Varmaan en tiedä, lueskelen verkemmin ja ainahan näihin puuhiinkin\nmenee aikaa.\n\n-- Ai, ai, se ei ole hyvä, ei saa laiminlyödä omaa etuaan. Ilman asemaa\nyhteiskunnassa on hyvin vaikea vaikuttaa...\n\nJoku Heikin tuttava tuli juuri vastaan ja Heikki kääntyi sen kanssa\nkävelemään nyökyttäen hyvin ymmärtävästi päätään Juusolle hyvästiksi.\nJuuso jatkoi yksin matkaansa. Omituista, mikä siinä Heikissä oli, joka\nhäneen vaikutti melkein kuin ilettävästi, vaikka toinen näytti olevan\nystävällinenkin ja puhui \"Kyntäjästäkin\" nyt monikon ensi persoonassa.\nOliko siihen syynä tuo hänen ylen varma ja opettava esiintymisensä,\njosta tuntui niin paljo sitä \"yleistä mielipidettä\", josta hän aina\npuhui? Vai suututtiko Juusoa se, että Heikki kosketteli juuri niitä\nkohtia, jotka Juusoa itseään salaisesti huolettivat ja joista omatunto\naina hienosittain häntä soimaili? Se lukujen verkkanen edistyminen, se\noli hänellä kipeä kohta...\n\nNo, olihan Juuso nyt sentähden lukenutkin, oli lukenutkin oikein\nperusteellisesti, ei paljaita \"papereita\" niinkuin Heikki. Mutta sekaan\nhän oli koettanut ansaita vähän rahaa käännöstöillä, -- tuo rahahan\nse myötään teki kiusaa ja vastusta -- ja siihen meni aikaa. Ja\nsitäpaitse ... niin, se oli juuri tuo arka kohta, joka huoletti yhtä\npaljo kuin se innosti ... olihan aikaa mennyt vähän liiaksikin\nviimeistellessä ja valmistellessa tuota pitkäaikaista suurtyötä,\n\"Sisaruksia\". Paljo hän oli pannut siihen työtä, eikä ainoastaan\nsivutyötä, mutta hän ei ollut malttanut pysyä poissa tuon lempilapsensa\näärestä vaikka kuin olisi tehnyt lujia päätöksiä. Hän oli niin moneen\nkertaan ajatellut sen kaikki ajatukset, kärsinyt kuvattavainsa\nhenkilöjen kaihoista ja iloinnut heidän iloistaan, että siinä tuntui\nmelkein olevan kuin kappale häntä itseään. Ja hän oli sen salannut\nkaikelta maailmalta omana aarteenaan, -- Elnalle vain oli hän siitä\npuhunut, ei kellekään muulle... Mutta nyt se olikin valmis, juuri eilen\nillalla oli hän lopettanut sen uudelleen kirjoittamisen. Ja nyt hän\nantaakin sen olla piilossa ja rupeaa taas tarmokkaasti lukujaan\njatkamaan, tässä pitää joutua valmiiksi, olihan Heikki siinä\noikeassa...\n\n-- Mutta nyt sinä kuljet ja uneksit, kuului äkkiä ääni hänen rinnallaan\nja Juuso käännähti katsomaan. Hilda ja Elnahan siinä naureskelivat\nhänelle, kun hän ei ollut huomannutkaan heidän tulevan vastaan siinä\ntaajassa väkijoukossa.\n\n-- Todellakin, taisinpa olla liian syvissä mietteissä. No, tekin olette\nkauniista ilmasta nauttimassa?\n\n-- Tietysti. Ja me olemme tässä jo rakentaneet erään hauskan\nsuunnitelman. Elna, joka on sellainen reipas maalaistyttö, hän tahtoisi\nhiihtää. Ja me olemme päättäneet huomenna panna toimeen hiihtoretken.\nTuletko mukaan?\n\n-- Mielelläni, se onkin toista kuin tämä katukävely, jossa on pääasiana\nnäyttäytyä ja katsella.\n\n-- Elä moiti sitäkään, oletpa itsekin ollut siihen ihastunut.\n\nJuuso ymmärsi, että Hilda tällä tahtoi viitata noihin hänen\nsyksyllisiin iltapäiväkävelyihinsä, jolloin hän aina odotteli Elnan\ntuloa koulusta. Nyt ne kävelyt olivat jääneet vähemmälle. Juuso oli\nmuutamia kertoja tavannut Hildan jo edellään Elnaa odottelemassa ja\nsilloin oli tämä niin ilkkuen häneen katsonut, että Juuso oli päättänyt\nvälttää niitä yhtymisiä. Hänestä oli Hildan käytös muutenkin ollut\nvähän omituinen, oli aivan kuin hän olisi vihannut Juusoa siksi, että\ntämä viihtyi Elnan seurassa, ja Juuso huomasi, että hän oli ruvennut\nmelkein tuskallisella tarkkuudella vartioimaan nuorta serkkuaan.\n\nJuuson ja Elnan väli oli kumminkin pysynyt aivan entisellään; se oli\nsellaista lapsellista, avomielistä ystävyyttä vailla kaikkea joutavaa\nliehakoimista. He eivät puhuneet koskaan rakkaudesta, vielä vähemmin\nkihlautumisesta, eivät sitä ajatelleetkaan. Vaan kumminkin oli heidän\nvälillään ikäänkuin jokin itsetiedoton salainen sopimus, joka veti\nheitä toisiinsa ja vaikutti, että he toistensa kanssa seurustelivat\nsuuremmalla luottamuksella ja avomielisyydellä kuin muitten ihmisten\nkanssa. Se lähenteleminen oli tapahtunut aivan huomaamatta ja vasta\njoulun aikana, jolloin Elna oli ollut kotonaan maalla, oli Juuso tullut\nhavaitsemaan, että tuo pieni valkotukka olikin hänelle kallisarvoisempi\nja rakkaampi kuin kaikki muut ihmiset. Tyttö pysyi eroajallakin\ntuhkatiheään hänen ajatuksissaan ja hän tunsi selvää kaipausta\nmielessään. Hän oli jouluksi lähettänyt Elnalle pienen, lämpösen\njoulutervehdyksen ja itse oli hän saanut samanlaisen, arvaamatta sitä\nodottaakaan. Vaan kun tyttö juhlain jälestä taas tuli kaupunkiin ja he\nensi kerran tapasivat toisensa, silloin oli Juuso silmän lämpösestä\nliekinnästä ja käden ystävällisestä puristuksesta tuntenut, että\ntyttökin oli muistellut häntä ja kaivannut häntä. Ja uusi, ihana\nlemmenvirta oli silloin syöksähtänyt hänen suoniinsa ja ajanut uusia\naatteita hänen aivoihinsa.\n\nVaan heidän suhteessaan ei ollut mitään sen näkyvämpää muutosta\ntapahtunut ja siksi juuri Juuso ihmetteli, mistä Hilda oli saanut\naihetta tuohon ilmeiseen epäilykseensä. Ja mitä hän sillä tarkoitti?\nMiksi tahtoi hän tulla väliin, jos he Elnan kanssa toisistaan\npitivätkin?\n\nSitä hän mietti nytkin, kun he kävelyltään palasivat kotiin\npäivällisille, ja hänen päähänsä pälkähti, että olisipa soma tietää,\nonko Elna tuota huomannut. Hän halusi taas kerran jutella kahden tytön\nkanssa. Ja juuri päivällispöydässä hän huomasi, että nyt olikin\ntilaisuus tarjona.\n\nHilda kysyi häneltä silloin, menikö hän ulos mihinkään iltapäivällä.\nJuuso mietti kotvasen mitähän tuo tuolla tarkottanee ja sanoa\npaukautti, että hänen oli mentävä erääseen kokoukseen. Ja aivan oikein,\nhetken perästä hän tulikin huomaamaan, että Hildan oli äitinsä seurassa\nmentävä kaupungille, -- hän oli siis tahtonut tutkia, jäisivätkö he\nElnan kanssa kahden kotiin!\n\nJa Juuso menikin ulos, mutta palasi tunnin kuluttua takasin. Elna oli\nyksin kotona ja tuli häntä vastaan eteisessä.\n\n-- Tiedätkö, minä olin aivan varma siitä, että sinä heti palaisit.\n\n-- Sinäkö -- oletko sinäkin siis huomannut?\n\n-- Niin, miksi hän minua vartioipi...? Kuule, tämä on hirveän hullua!\n\nNiin se olikin. Nyt eivät he kumpanenkaan osanneet selittää omaa\nmenettelyään, eivät tienneet miksi he sen olivat aavistaneet ja mitä he\nolivat aikoneet. Ja he kävivät siitä molemmat vähän hämilleen, -- ensi\nkerran nyt ujostelivat toisiaan. Vaan Juuso rupesi silloin kertomaan,\nettä hän oli eilen illalla saanut suuren näytelmänsä vihdoinkin\nvalmiiksi ja lukisi nyt lupauksensa mukaan siitä palasia Elnalle, jos\ntämä tahtoisi kuulla. Sitä varten hän oli tahtonut tavata Elnan yksin.\n\nJa Juuso meni huoneeseensa, avasi lukitun laatikon ja otti siitä esiin\npaperikäärön.\n\n-- Tässä se on. Monta kertaa olen aikonut viskata sen uuniin ja\nvapautua koko hommasta, vaan en ole raskinut.\n\n-- Miksi uuniin?\n\n-- Siksi, että se on syönyt aikaani ja siksi, että sitä pelkään.\n\nHän selaili sieltä täältä sivuja, luki itsekseen rivin ja pari ja\nselaili taas. Ja hän innostui taas noita tuttuja säkeitä katsellessaan,\nrupesi ääneen lukemaan muutamaa kohtausta, koko ajan tähystellen\npaperiin, vaikka hän sen melkein ulkoakin osasi. Ensiksi hän luki\nujolla, matalalla äänellä, pysähteli toisinaan, hyppäsi muutaman sivun\nohi. Mutta pian hän lämpeni, laski tulemaan täydellä vauhdilla ja\nsyvällä äänenpainolla. Hänellä rupesivat silmät hehkumaan ja poskille\nkohosi veri ja hän teki sekaan liikkeitä käsillään kuvatakseen\ntarkoittamaansa vaikutusta. Hän luki edelleen, luki aivan kuin\nitsekseen, muisti kyllä toisinaan, että oli toinenkin kuulemassa, mutta\nmuisti samalla, että se oli vaaraton, lempeä arvostelija, jolta hän\nsaattoi kahleitta olla, tuntea ja innostua niinkuin yksin.\n\nElna oli hiipinyt ovelle, seisonut siinä hetken, mutta sitten\nistahtanut tuolille viistossa olevan sohvan taa. Sieltä selustan takaa\nkatveesta näkyivät ainoastaan hänen suuret, kysyvät, siniset silmänsä,\njotka tarkkuudella seurasivat Juuson jokaista liikettä, jokaista äänen\nvärähdystä. Eikä hän hievahtanut paikaltaan, ei tuiskahtanut, kuunteli\nvain. Hän seurasi tarkoin jokaista vuoropuhetta, jokaista sanaa. Mutta\nsittenkin hänestä tuntui, ettei hän kuullut muuta kuin pelkän tuon\nlukevan, innostuneen äänen; hän ymmärsi kyllä kaikki, tarkkasi\nesiintyviä ajatuksia ja tapauksia ja eri henkilöiden puheita, mutta\nsittenkään ei hän saanut mieleensä kiintymään paljo muuta kuin tuon\nkauniin, polvekkaan muodon, sointuvat säkeet ja rikkaan kielen. Ja hän\nvaipui ikäänkuin haaveiluihin siinä Juuson lukiessa, ajatukset\nliitelivät sinne tänne, kauas utuisten unelmain maille, milloin\nseuraten Juuson lukemisen jälkiä, milloin ominvalloin vapaina ja\nhillittöminä.\n\nJuuso luki loppuun sen näytöksen, jonka oli alottanut, istui vielä\nhetkisen vihkoonsa tuijottaen ja katsoi sitten kuuntelijaansa. Lampun\nvalo häikäsi hänen silmänsä, vasta kotvasen kuluttua erotti hän sieltä\npimeästä siimeksestä nuo kirkkaat katseet. Hänestä niissäkin paloi\nsamaa innostusta, joka hänet itsensä täytti, ja siitä hän riemastui.\n\n-- No, arvostelijani, kuinka kuuluu tuomio? kysyi hän. Onko armoa\nollenkaan?\n\n-- Kaunista, -- lue lisää Juuso! En ole tuommoista kuullut enkä\ntuntenut koskaan.\n\n-- Tottako, se ei siis sinusta ole mitätöntä?\n\n-- Voi, sitä en tiedä, en tiedä ollenkaan onko se hyvää vai huonoa, se\nvoi olla kumpastakin. Mutta noin kun sinä luet, on se minusta kaunista.\n\n-- Vaan jos jokainen sanoisi niin?\n\n-- Kenties eivät muut sano, elä luota minuun. Mutta jatka, jatka!\n\nJuuso jatkoi. Tunti kului aivan huomaamatta, he istuivat yhä\npaikoillaan. Eivät kuulleet kun ulko-ovessa käytiin eikä joutanut\nkumpanenkaan huomaamaan, että uusi kuuntelija oli hiljaa ilmestynyt\novelle ja jäänyt siihen seisomaan. Juuso luki vain, käänsi lehtiä ja\nluki, ja Elna ei liikahtanutkaan piilossaan. Vasta näytöksen lopussa\nkohautti Juuso katseensa.\n\nHilda astui esiin ovelta.\n\n-- Todellakin, täällähän onkin tärkeä kokous ja hauska, virkkoi hän\nnaurahdellen.\n\nJuuso hypähti pystöön ja Elna kääntyi kummissaan katsomaan. Vaan Hilda\njatkoi leppeästi, harmistumattomalla ja ihastuneella äänellä.\n\n-- Kutsumatonnakin vieraana sain toki vähän kuulla. Sinä Juuso, milloin\nolet kirjoittanut tuon suuren näytelmän? Vaikka vain kipeneen kuulin,\nniin siihen jo minäkin vallan innostuin. Sinä poika, joka et meille ole\npuhunut sanaakaan!\n\n-- En ole uskaltanut puhua kellekään, salaisuutenani olen sen\nkirjoittanut ja kätkenyt. Ensi kerran sitä nyt on kukaan kuullut.\n\n-- Ja se ensimmäinen oli Elna!\n\n-- Niin, hän oli minusta arvostelijaksi vaarattomin...\n\nHildan silmä yritti liekitsemään, vaan hän sammutti tahtonsa voimalla\nsen tulen ja virkkoi ystävällisesti:\n\n-- Vaan nyt kun kerran olet vähän lukenut, nyt sinun täytyy se lukea\nmeille kokonaan. Sinä aijot tarjota sen teaatteriin?\n\n-- En ole aikonut mitään. Pelkään, ettei se onnistuisi.\n\n-- Se onnistuu! Vaan meille ensin.\n\n-- No, te saatte sen kuulla, tuomitkaa sitten! Kutsutaan joskus tänne\nVilho ja Helmi...\n\n-- Heidät tapasin juuri äsken kadulla ja me sovittiin siitä huomisesta\nhiihtomatkasta... Ah, kuule, nyt keksin ohjelman, sinä otat huomenna\nvihkosi mukaan hiihtoretkelle, me hiihdämme Vanhaankaupunkiin erääseen\ntaloon jonka tunnen ja siellä sinä hämmästytät heidät lukemalla\nteoksesi. Hei, siitä tulee hauskaa!\n\nHän heilautti Elnaa vyötäreistä ympäri ja oli niin iloinen ja\nystävällinen, että Juuso sitä ihmeellä katseli ja turhaan mietti tuon\nmielialan lähteitä. Toipa Hilda sinne Juuson huoneeseen heille\nmakeisiakin ja innostui kerran toisensa perästä ennustelemaan, kuinka\nsuuren voiton Juuso tällä näytelmällään tulisi voittamaan. Ja hän\ntempasi vähitellen Juusonkin mukaansa siihen innostukseen, tämän\nitseluottamus ja toiveet kasvoivat ja pian hän jo härnäsi lempeästi\nElnan arkuutta, kysyen miksei hän suoraan uskaltanut sanoa\nmielipidettään. Se ilta oli hänelle oikea riemuilta, ja hän uneksi\nyölläkin voitoista ja laakereista. --\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai. Talvinen sää oli yhtä kirkas ja leppoisa\nkuin edellisenäkin päivänä, ihanimmillaan oli puitten huurteinen\nkukoistus ja lakea lumikenttä kimalteli tuhansista kiteistä.\nPääkaupungin asukkaat, niin nuoret kuin vanhat, olivat tänään\nliikkeellä lumisessa luonnossa, mikä jalkasin, mikä hevosella, monet,\nnuoremmat varsinkin, suksilla. Heitä hiihti pieniä ryhmiä ulos\nkaupungin joka laidasta ja joka tullista, toiset haarausivat selälle\nsaaria kohden, toiset metsiin ja mäkilöille. Muiden ryhmäin joukossa\nhiihti siinä rannikkoa pitkin Pitkältä sillalta Vanhaakaupunkia kohden\nmyöskin Vuorikadun puulaaki, Otto edellä, levotonna hioen suksiaan,\njoille hän olisi tahtonut antaa vinhemmän vauhdin, muut yhdessä\nryhmässä jälempänä.\n\nParin tunnin hiihdon perästä saavuttiin siihen mökkiin, josta Hilda oli\npuhunut ja jossa muori kahvia tarjoili. Levätessä siinä luki Juuso\nseuralaisilleen teoksensa. Hän ei lukenut nyt sillä varmuudella eikä\ninnostuksella, kuin eilen, sillä nyt hän luki arvostelua varten, ei\nyksin Elnalle. Ja lukiessaan hän varsinkin koetti Vilhon silmistä\ntarkata minkä vaikutuksen se teki, kävi levottomaksi, kun tuli\npaikkoja, jotka eivät häntä itseäänkään vielä oikein tyydyttäneet ja\nkohotti äänensä, kun saapui ehyemmille kohdille. Oli sovittu, että\nmuistutukset tehtäisiin vasta lopussa. Mutta kun oli loppuun tultu,\ntunsi Juuso selvästi, että vaikutus ei ollut se eilinen, hänen oma\nrohkea vakuutuksensa oli poissa ja melkein katumoiden katseli hän\ntoisia. Nämä olivat aluksi hetkisen ääneti, -- kappale ei siis ollut\ntemmannut heitä täydelleen mukaansa.\n\nMutta se oli heihin kuitenkin vaikuttanut, vakuuttivat he kaikki. Siinä\noli lämpöä, siinä oli sydäntä; sanoivat he. Ja Vilho virkkoi hetkisen\nääneti istuttuaan:\n\n-- Onneksesi olkoon, Juuso! Se on kaunis teos, sinä olet luonut jotain\nkelvollista. Vie teaatteriin! Sanottanee ehkä, että se on näytelmäksi\nliian runollinen, liian subjektiivinen, liian tunteellinen -- en tiedä\nsitä, -- vaan minua se miellytti.\n\nTytöt kehottivat kaikki Juusoa viipymättä tarjoamaan \"Sisaruksensa\"\nnäyteltäväksi. Se kävi sydämmeen, se ei voinut olla näyttämöltä syvästi\nvaikuttamatta. Ja yksimielisesti he onnittelivat Juusoa.\n\nJuuso kuunteli heitä ääneti ja riitaiset tunteet hänessä risteilivät.\nTeos ei ollut hänestä itsestään enää sama kuin ennen. Hän oli kyllä\nkirjoittaessaankin monasti empinyt ja epäillyt juuri samaa, josta Vilho\noli huomauttanut ja nyt se puoli oli juuri hänelle itselleenkin\nselvennyt. Hänestä oli aina tuntunut, samalla kuin houkuttelevalta,\nmyöskin vastenmieliseltä laskea tuota hiljaisten mietteidensä luomaa,\nnoita nuoruuden haaveilujaan ja tunteitaan, kylmän yleisön\narvosteltaviksi ja nyt se hänestä vielä enemmän siltä tuntui, tuntuipa\naivan kuin tuo julkisuuden vaatimus olisi ollut melkein loukkaus hänen\nsisempiä tunteitaan kohtaan.\n\nHe hiihtivät takaisin. Keskipäivän paiste kuumenti ja raukasi, kelikin\noli pehmentynyt, verkalleen he eri ryhmissä ponnistelivat selkää pitkin\nkaupunkiin päin. Elna hiihti Juuson rinnalle, erottausi muista aivan\nkuin jotain sanoakseen, vaan pitkään aikaan he eivät kumpanenkaan\npuhuneet mitään, -- puhuttavaa kyllä tuntui olevan, vaan se ei lähtenyt\ntulemaan esille. Vihdoin kysäsi Juuso:\n\n-- Sanoppas nyt Elna, miltä tuntuisi sinusta nähdä näyttämöltä tuo\nsepustus?\n\n-- En uskaltaisi kuolemakseni tulla sitä katsomaan.\n\n-- Miks'et uskaltaisi?\n\n-- Sitäpä en voi selittää. Eihän se minuun kuulu, mutta minua\nhirvittäisi jo ajatuskin, että kaikki nuo kauniit tuokiokuvat, nuo\nhennot tunnelmat, viskattaisiin kaikenmoisten hyvien ja pahojen\nihmisten eteen. He eivät kenties ymmärtäisi niitä, eivät tahtoisi\nymmärtää, ehkä ivaisivatkin niitä. Ja kaikki riippuisi tuon satunnaisen\nyleisön hetkellisestä mieltymyksestä tai vastenmielisyydestä. Ei, minä\nen antaisi sitä teaatteriin, panisin laatikkoon ja lukisin joskus vain\nhyville ystävilleni.\n\n-- Tiedätkös, noin juuri, juuri noin tuntuu minustakin. Ja niin minä\nteenkin. Siksi ei \"Sisaruksiani\" koskaan näytelläkään.\n\nTaas hiihtivät he hetkisen ääneti rinnakkain. He olivat molemmat\nikäänkuin vähän alakuloisina, masennettuina. Mutta yhtäkkiä pysähtyi\nElna ja virkkoi:\n\n-- Mutta...\n\n-- Mutta mitä?\n\n-- Mutta _jos_ se onnistuisi -- olisihan silloin sääli kätkeä\nvalmis teos laatikkoon...\n\n-- Niin, _jos_ se onnistuisi. Jos yleisö ymmärtäisi sen, mieltyisi\nsiihen niinkuin sinä.\n\n-- Ja huutaisi sinut esille ja taputtaisi käsiään ja myrskynä kaikuisi:\n\"hyvä!\"\n\n-- Ja silloin olisin minä voinut tehdä palveluksen kotimaiselle\nkirjallisuudelle ja taiteelle. Silloin tulisit sinäkin ja onnittelisit\nminua.\n\n-- En, minä olisin piilossa, en näyttäytyisi ollenkaan kun sinua\nkunnioitettaisiin. Vasta myöhemmin, kun kaikki olisi ohi, tulisin minä\nja puristaisin sinun kättäsi.\n\n-- Ja sepä olisikin suurin palkintoni! -- Vaan se \"jos\"! oi, ei se\nonnistuisi, minä tunnen sen selvästi, siitä tulisi surkea tappio, minä\nsaisin hävetä koko maailmaa, itseäni ja sinuakin.\n\nHiihdettiin edelleen, keskustelu tuntui jo lakanneen. Vaan vielä jatkoi\nElna hiljaisella äänellä:\n\n-- Minua et. Silloin minä...\n\n-- Silloin sinä...?\n\n-- Silloin toisin sulle kukkasen -- kiitokseksi omasta puolestani.\n\nSe pelottava \"jos!\" Viekottelevaa se oli, viehättävää ja makeaa kuin\nEevalle kielletty omena, vaan myöskin niinkuin tämä vaarallinen ja\nnöyryytystä uhkaava.\n\nVaan loppumatkalla Juusosta tuo ristiriita vähitellen selveni ja hän\nteki varman päätöksen. He olivat Elnan kanssa ensimmäisinä ehtineet\nkaupungin rantaan ja odottelivat siinä toisia. Ja kun kaikki olivat\nkoolla, sanoi Juuso äkkiä:\n\n-- Minä en vie \"Sisaruksia\" teaatteriin?\n\n-- Mikset, olethan hullu, sinun täytyy, kehottelivat toiset. Vaan Juuso\nvastasi vain:\n\n-- En vie, se on päätetty.\n\nJa hänestä näytti, että siinä katseessa, jonka Elna silloin häneen loi,\noli paljo kiitollisuutta, paljo osanottoa ja paljo palkitsevaa lempeä.\n\nKotiin tultuaan viskasi Juuso käsikirjoituksen laatikkoon. Virukoon\nsiellä, hän tahtoi vapautua siitä, vapautua noista turhista unelmista.\nHän tahtoi ruveta tekemään työtä, oikeata todellista, näkyvää työtä,\njosta tulosta syntyisi, jospa vähemminkin loistavaa niin sitä varmempaa\nja turvallisempaa. Mitäpä joutavista suuruuden aikeista, ei niissä ole\nkumminkaan suurinta onnea. Ja onnea hän nyt kaipasi, haaveksi hiljaista\nrauhallista kodin onnea ja lämpöä, -- se se on kumminkin elämän korkein\nmaali.\n\nTuo tunne oli niin äkkiä, mutta niin merkillisen voimakkaasti vallannut\nhänet äsken tuolla jäällä Elnan rinnalla hiihtäessään. Olipa tuntunut\nkuin olisi kuulunut jokin lempeä, ujo kehoitus: Pois, Juuso nuo\nuhkakorkeat unelmat, nuo vaaralliset yritykset, mitä me niistä, ei ne\nmeidän onnea lisää, ne vain häiritsevät sitä, viivyttävät sitä.\nSäilytetään onnemme ja unelmamme itseämme varten ja me tunnemme itsemme\nkaksinkerroin tyytyväisiksi. Ja Juuso oli ymmärtänyt sen äänettömän\nkuiskauksen ja päättänyt totella sitä. Juuso istahti keinutuoliinsa,\nheitti päänsä taaksepäin; raukasi niin suloisesti hiihdon jälkeen,\ntuntui niin lämpöseltä ja hyvältä. Ja ajatuksetkin kulkivat niin\nmiellyttäviä, niin toivehikkaita ja kauniita teitä.\n\nOlihan se omituista: Koti ja Elna, nuo kaksi mielikuvaa, olivat hänen\najatuksissaan aivan kuin itsestään sulautuneet yhteen eikä hän niitä\nvoinut eikä tahtonutkaan toisistaan erottaa. Mistä oli nyt tuo kodin\nkaipuu yhtäkkiä tullut? Sieltäkö jäältä, noista muutamista lämpösistä\nlauseista? Niin, juuri sieltä; puhuihan Elna siellä hänen kohtalostaan,\nhänen toiveistaan ja peloistaan juurikuin omistaan, -- se siunattu\nlapsi! Ja se oli tuntunut niin kodikkaalta ja suloiselta, tuo pehmoinen\nkiharapää oli ikäänkuin omin ehdoin painautunut hänen sydämmelleen.\nLevätköön siinä! Tämä oli hänen näytelmänsä ansio, siitä hän sitä\nkiitti, jos sen merkitys muuten jo olikin mennyt...\n\nNiin, \"Sisarukset\", ne maatkoot laatikossa. Teos oli hänen salaisten\nunelmainsa tulos, jääköön kätköönsä, mitäpä hän siitä vetäisi tuonne\nturhuuden tuskalliseen taisteluun. Nyt Juusoa innosti paljo ihanampi\nunelma ja samalla kuitenkin todellisuuden unelma. Kodin onni, se oli\nnyt hänen haaveilunsa uusi esine ja sen hän päätti tarmokkaalla työllä\nitselleen hankkia. Ei se koti tarvitse olla suuri eikä komea, pieni\npesä vain niinkuin törmäpääskysellä, vaan oma pesä, yhteinen sen\nkanssa, jonka silmistä tuo ihanan onnen lupaus säteili. Sepä onni\nheille olisikin yltäkylläinen, sillä ei olisi rajaa eikä määrää, se\nolisi joka hetki uusi ja joka hetki nuori. Tapelkoot muut maailman\nkunniasta ja maailman herruudesta, he eivät Elnan kanssa tarvinneet\nonneaan varten muuta kuin kipeneen kotimaan kamaraa nauttiakseen siellä\nsyrjässä maailman touhusta ijäti uudistuvan lempensä elähyttäviä\npisaroita ja sitä tehden ansaitakseen vaikka karkeankin leipänsä\nuutteralla työllä...\n\nJa Juuso innostui ääneensä Fritiofin sanoilla lausumaan:\n\n    Och när de andra kämpar rida\n    Ur silfverportarna tili strid,\n    Jag skulle sitta vid din sida\n    En trogen vän, -- och se på dig...\n\nNiin, noihin silmiin hän katsoisi ja niistä hän imisi voittonsa ja\nlaakerinsa ja palkkionsa eikä himottaisi maailman kunnia...\n\nPäivälliskutsu katkaisi äkkiä hänen ihanan haavekuvansa. Taaskin oli\nmielikuvitus liidättänyt hänet unelmain maille. Mutta nyt ne unelmat\nolivat todellisuuden pohjalla, ne olivat mahdolliset toteuttaa ja\nniiden täytyi toteutua.\n\nSiirtyessään pöytänsä luota katsahti Juuso vielä laatikkoon, joka oli\njäänyt raolleen ja jonne hän oli heittänyt tuon pitkän työnsä hedelmän.\nHän pysähtyi silmänräpäykseksi sen viereen:\n\n-- Sääli sinua on, mutta täytyyhän kerrankin viisastua. Näistä puolin\nkäydäänkin todelliseen työhön!\n\n\n\n\nV.\n\n\nHyvät päätökset eivät ole tekojen vertaiset. Juuso soti viikon\nmielitekoaan vastaan, vaan sen ajan kuluttua ei hän enää malttanutkaan\nantaa \"Sisarustensa\" maata pöytälaatikossa. Hän otti ne sieltä esille,\nkatseli niitä vielä ja näytti muillekin. Ja seuraus oli, että hänen\npiti välttämättä jättää teoksensa teaatterille, ei auttanut enää\nmikään.\n\nJa hän jätti sen. Se luettiin, punnittiin ja mitattiin ja loppupäätös\noli, että siinä oli paljo kaunista ja kelvollista, vaan näyttämöä\nvarten sitä täytyi paljo muuttaa. Mutta se ansaitsi kyllä korjaamista,\nolisi vahinko jos ei sitä saataisi kotimaiselle näyttämölle.\n\nSilloin sitä alettiin muuttamaan. Yksi kohtaus karsittiin pois, toinen\noli lisättävä, yksi henkilö poistettiin, pari kolme lisää. Pitkiä\nkeskusteluja, joihin Juuso mielestään oli valanut mitä kauniimpia\ntunteitaan ja sisällisimpiä ajatuksiaan, pyyhittiin, silvottiin ja\nlyhennettiin, uusia oli kirjotettava sijaan. Ja sinne tänne sekaan oli\nlaitettava näyttämöltä mahtavasti vaikuttava tapaus.\n\nOli siinä Juusolla juoksua! Hän leikkeli, pyyhki, kirjoitti ja kiroili\nsekaan. Viskasi monasti nurkkaan koko tekeleen, vaan otti sen jälleen\narmoihinsa ja juoksi taas.\n\nSiinä kului viikkoja ja kuukausia. Juuso oli tuskissaan: aika tärveltyi\nja teos meni hänestä myötään yhä enemmän pilalle. Eihän hän voinut\ntilauksesta eikä tilapäisesti luoda mitään ehyttä eikä kaunista, siitä\ntuli paikattua ja tyhjää. Ja se ei ollut enää hänen omaansa, siinä ei\nollut enää häntä itseään, siinä oli jo jotain vierasta, jotain\nkeinotekoista ja lainattua. Koko juoni muuttui, ajatukset muuttuivat ja\ntarkoitukset ja kappaleesta tuli aivan toinen, kuin alkuperäinen oli\nollut.\n\nVaan tottapa sen niin pitää olla, arveli Juuso, muutteli ja laittoi. Ja\nniin se vihdoin maaliskuussa valmistui, Juusolle ilmoitettiin että osat\nolivat jaetut, harjoitukset alkoivat ja muutamain viikkojen perästä\ntulisivat hänen \"Sisaruksensa\" esiteltäviksi. Hän oli silloin jo\nmelkein väsynyt ja kyllästynyt koko hommaan, omatunto soimasi, luvut\nolivat sillaikaa kokonaan jääneet syrjään ja kaikki muut hyvät\npäätökset rauenneet. Välinpitämättömästi, melkein katumusmielellä luki\nJuuso eräänä päivänä sanomalehdissä uutisen, että \"... ensi viikolla\ntulee näyteltäväksi hra J. Tuomisen 5-näytöksinen historiallinen\nnäytelmä Sisarukset...\"\n\nVaan yleisössä se uutinen herätti huomiota ja puheenaihetta. Vai uusi\nnäytelmänkirjoittaja, mistä sellainen tähti on noussut? kyselivät\noudot. Ja tuttavat taas ihmettelivät: kas sitä poikaa, jotakin se\nkoettelee, miltä vain jälki näyttänee!\n\nJa yleinen mielipide, tuo mahtava ja vaarallinen herra ja tuomari, sai\nnyt Juuson näytelmän edelläkäyvän käsittelynsä alaiseksi. Se on\nvaarallinen herra siksi, että se on niin mielivaltainen ja niin armoton\nsille, joka ei ole sen suosioon päässyt. Näihin aikoihin tuo yleinen\nmielipide Suomen pääkaupungissa käsitteli ja ratkaisi enimmäkseen\nvaltiollisia ja puolueasioita ja hallitsi tyrannina Helsinkiä niinkuin\nse aina hallitsee kaikkia, ja varsinkin pienempiä yhteiskuntia. Mikäli\nvaltiollisiin virtauksiin tuli, oli yleisen mielipiteen alku\ntavallisesti yläilmoista lähtösin. Siellä oli lausuttu varma sana,\nparolli, joka irti päästyään heti lähti liikkeelle. Ja nopsa se oli\nkulussaan. Illalla kerrottiin siitä klubeissa, kerrottiin jo parissa\nkapakassakin, mutta kerrottiin aivan yksityisesti, miehestä mieheen.\nAamulla se leveni kuin virta vahva virastoissa ja työpaikoissa,\nkävelytunnilla päivällisen alla se oli jo monen tiedossa, oli silloin\njo melkein \"yleinen mielipide\". Kaikki tiesivät, miten asia oli ja\nmiten sen piti olla ja olivat siitä vakuutetut. Mutta kun kävelijät\nmenivät kotiinsa päivälliselle ja kertoivat siellä asian omaisilleen ja\npöytätovereilleen, niin saattoi iltapäivällä jo sanoa, että se oli\n\"kansan tahto\". --\n\nSe oli yleisen mielipiteen tavallinen kulku. Mutta toisinaan,\npienemmissä asioissa, se sentään retkeili päinvastaiseen suuntaan, ja\nsilloin sitä ei koskaan tiennyt missä se oli syntynyt ja mistä se oli\ntullut, se liiteli ikäänkuin ilmassa, se oli synnyltään jo yleinen.\nTämä lentävä mielipide se oli tempaissut Juusonkin näytelmän kouriinsa\nja puisteli sitä nyt säälittä ja armotta.\n\nSamana päivänä, jolloin uutinen oli ollut lehdissä, istuskeli Heikin\nluona muutamia tovereita. Heikin luona istui usein tuossa iltapäivällä\njoitakuita tovereita, se oli ikäänkuin tullut tavaksi, siellä oli\ntotuttu käsittelemään päivän tapahtumia, oli totuttu kuulemaan terveitä\nja järkeviä mielipiteitä, siellä oli ikäänkuin jokin politiikan koulu.\nNytkin oli puhuttu eräästä äsken tapahtuneesta nimityksestä. Se oli\nollutkin hyvin omituinen nimitys, se mies oli harpannut pitkän\nharppauksen, mutta niin olikin hän, peijakas soi, osannut pitää itseään\nesillä ja aika oli ollut otollinen. Siinä se on salaisuus, niin sitä\npitää tässä maailmassa vuovata.\n\nHänestä livahti keskustelu Juusoon, -- se mies näyttää myöskin aikovan\nharpata pitkän hypyn ja tuotapikaa viskautua maineen selkään; se kai\naikoo ajaa kauas.\n\n-- Siltä se näyttää. Perustaa täällä ensin oman äänenkannattajan,\nesiintyy johtavana miehenä ja päällepäätteeksi kirjoittaa suuren,\nkansallisen näytelmän. Sehän on ennen pitkää suuri mies.\n\n-- Ja kuka olisi uskonut sitä tuosta hiukan hullahtavasta Juusosta. Pää\nsillä kyllä on hyvä ja intoa on myös, mutta mistä tuo tarmo?\n\n-- Hm! Kohta kai se ylpistyy niin, ettei meitä pientä väkeä näekään, --\nnytkin tahtoo jo pysytteleidä erillään.\n\n-- Jos vain tämä hänen näytelmänsä onnistuu, niin tokko tuo enää\nmahtunee omiin housuihinsakaan.\n\n-- Niinpä niin -- jos se onnistuu. Mutta ei se kuulu vielä olevan niin\nvarsin vaarallista.\n\nHeikki se tiesi tämän ilmoittaa ja ilmoitti sen semmoisella äänellä,\nettä saattoi uskoa hänen tietävän vähän enemmänkin. Hän hymähti,\nviskasi jalatkin sohvalle, jossa hän istui ja vihelsi.\n\n-- Kuule, oletko kuullut mitään lähemmin tuosta kappaleesta? kysyivät\ntoiset uteliaina.\n\n-- Enpä juuri paljoa. Mutta senverran tietävät kaikki, että siinä on\nollut hirmunen työ saada se näyttämölliseen kuntoon. Juuso on saanut\nneuvojen mukaan kirjoittaa sen melkein aivan uudelleen ja sittenkään\nhän ei ole totellut kaikkia neuvoja, joten tulos lienee hyvin epävarma.\nJa sitäpaitse kuuluu se olevan tuollainen runollinen, tunteellinen,\nyleensä siirappia...\n\n-- Hoo, jo minä ajattelinkin että niinkö se lentäisi.\n\n-- Kappale ei siis tule onnistumaan?\n\n-- Mene tiedä, en minä vaan usko. Ja siinä se nyt on Juuso talvikauden\njuossut ja tärvellyt aikansa ja menettänyt rahansa -- ei sitten jaksa\nvelkojaan maksaa eikä valmistu miksikään. Se kouhottelee, minä olen\nsanonut sille, että nykyaika vaatii muutakin kuin pelkkää tuollaista\nintoilemista...\n\nPian Juuson näytelmästä puhuttiin useammissakin piireissä ja,\nmerkillistä kyllä, aina samaan suuntaan: irti laskettu mielipide oli\nliikkeellä ja levisi piiristä piiriin. Näyttelypäivän lähetessä oli se\njo tunnettu ympäri kaupungin ja saattoi sanoa \"yleisen mielipiteen\"\nolleen sen, että kappale ei tule onnistumaan.\n\nMutta sillävälin kuin Juuson pitkäaikaisen, hartaan työn hedelmää näin\nedeltäpäin mestaroittiin ja murenneltiin hänen haaveksimiaan\nlaakereita, pysytteli hän itse syrjässä puuhaten ja ponnistellen omissa\nmietteissään ja huolissaan. Olihan hän levoton näytelmänsäkin vuoksi,\nvuoroin pelkäsi ja vuoroin toivoi ja viskelehti kiduttavassa\nepävarmuudessa. Yhtenä hetkenä hän katkerasti katui, että oli päästänyt\n\"lapsensa\" sinne maailman markkinoille, toisena hetkenä oli jo siitä\niloissaan. Mutta hänellä oli juuri tähän aikaan vielä muitakin huolia\nja ajattelemisia.\n\nOmatunto soimasi, aika oli mennyt hukkaan, olisi pitänyt kevääksi\nvalmistua, vaan nyt se oli kaikki lykkäytynyt. Ja lukuvarat tekivät\ntiukkaa. Ne vähät rahat, jotka hän syksyllä kotipuolessaan oli saanut\nhankituksi, olivat menneet vanhoihin reikiin kuin kuumille kiville,\nhänen oli täytynyt elää talvi pikkuvippuilla koettaen kotipuolestaan\ntiedustella yhä uutta lainaa. Vaan sieltä ei lähtenytkään enää. Juuso\noli vitkastellut luvuissaan, oli jo ennestään kovin paljo velkaa,\ntulevaisuudesta ei ollut tietoa eikä niiden alituisten tarpeiden\nloppumisesta. Niin kirjoittivat sukulaiset, joiden puoleen hän taas oli\nkääntynyt, ja tottahan se oli. Eläminen tuli tällä tavoin kovin\nkalliiksi, tarpeen aika pitkistyi eikä tuloja mistään päin...\n\"Kyntäjäkään\" ei palkinnut työtä ensinkään, veti vain taaksepäin. Ja\nkaikki oli se hänen omaa syytään, hän oli kevytmielisesti vitkastellut.\n\nNyt oli hän taas kovassa rahapulassa, maksuja joka suunnalle,\nkassalainoja lankeili ja räätärit juoksivat laskujen kanssa, eikä\ntietoa mistä ottaa. Ne huolet masentelivat miehen mieltä ja hän kulki\nnäihin aikoihin sameissa mietteissä harkiten mihin päin pitäisi\nkääntyä. Jos nyt kaikki yritykset onnistuisivat, niin kyllähän ne siitä\ntaas toiveet paraneisivat, saisi takuita ja lainaa. Mutta tähän hätään,\nmistä nyt...?\n\nNäissä huolissa istuskeli Juuso eräänä aamupäivänä muutamassa\nravintolassa odottelemassa taas yhtä tuttavaa, jolle hän tänään oli\nluvannut maksaa, vaan jolle ei olisi voinut maksaa. Silloin tuli siihen\neräs hänen vanhimpia tovereitaan, jota hän ei ollut tavannut pitkiin\naikoihin. \"Kippis\", -- sillä nimellä tämä yleensä kulki toverien\nseurassa, -- oli myöskin jo niitä Juuson aikuisia innostusajan\ntovereita ja hänellekin olivat ne ajat jääneet kiinteäksi perinnöksi\nniinkuin Juusolle, vaikka vähän toisella tavalla. Hänelle oli noista\naaterikkaista ajoista jääneet sitkeimmin muistoon ne intoa ja rohkeutta\nantavat maljat, joilla tiheissä juhlatilaisuuksissa höystettiin koreita\npuheita ja terästettiin uhkuvia mieliä. Hän oli usein uudistellut niitä\nmuistojaan ja vähitellen joutunut niiden palvelijaksi. Nytkin hän oli\njo hyvin rohkaisevalla ja repäisevällä tuulella, tarjosi lasin ja joi\nitse kaksi.\n\n-- Ota vekseli! kehotti hän, kun Juuso hänellekin valitteli\nahdinkotilaansa, ihmetellen mistä mahtaisi saada rahaa irti.\n\n-- Minä, ylioppilas!\n\n-- On niitä vekseleitä ylioppilailla muillakin ja sullahan on jo nimi.\nPeijakas, rahaa lohkee varmasti ja vaikka paljokin.\n\n-- Mutta se olisi kovin vaarallinen yritys.\n\n-- Ka, vaarallinen, velka on aina vaarallinen, eihän siitä koskaan\npääse maksamatta eikä vedestä kastumatta. Mutta täytyyhän sinun\npuolessa vuodessa kumminkin saada rahoja.\n\n-- No täytyy, täytyy... Kun uskaltaisi.\n\n-- Mitäs hittoja, oletko sinä vielä mamman poika! Mies syö ja mies saa\nja mies asiansa vastaa. Vaan jos olet kovin ensikertalainen, niin\notetaan osille, minä hommaan nimet ja kaikki, et muuta kuin kirjoitat\npoikkipuolin.\n\n-- Niin, poikkipuolin... Kuule, mietitään nyt vielä, en tahtoisi siihen\nryhtyä.\n\n-- Mietitään, mietitään, en minä usuta. Mutta pankista saat jos\ntarvitset.\n\nJuusoa kammoksutti se puuha, hän ei olisi millään ilveellä tahtonut\nsekaantua tuollaisiin asioihin, hän tiesi sen, niistä koituu vain\nhuolta ja harmia ja kärsimyksiä. Eikä ollut hän luullut koskaan\ntarvitsevansa sitä tehdä. Isän eläessä tuli rahoja kotoa riittämään\nasti, hänen ei ollut tarvis niistä koskaan huolehtia. Vaan kun isä\nkuoli hänen toisena ylioppilasvuotenaan, huomattiin että pesä meni\nmelkein kuitiksi. Silloin oli tullut lainaileminen, ja saikinhan niitä\nlukurahoja aluksi sukulaisten avulla, mutta nyt näytti tulleen sulku\nkerrassaan... Jokohan, jokohan piti antautua tuolle luisuvalle\npinnalle ... ei, vielä täytyy koettaa muuten.\n\nJa Juuso koetti vielä parin ystävän kautta saada pahimmat reijät\ntukkoon, vaan hän ponnisteli turhaan. Ei auttanut vihdoin muu kuin\nkirjoittaa poikkipäin, saishan tuota edes koettaa, lähtisikö. \"Kippis\"\nsai paperin ja meni asioimaan. Ja parin tunnin perästä hän tuli\ntakasin.\n\n-- Hei vain, rahaa kuin roskaa! Nyt jaetaan, minä otan toisen ja sinä\notat toisen...\n\nTulihan sitä nyt, vaan huolet eivät siitä huvenneet. Se oli Juuson\nensimmäinen vekseli tuo, se ahdisti häntä, painajaisen tavalla, hän\nnäki siitä pahoja unia ja mietiskeli nyt jo puolta vuotta aikusemmin,\nmiten hän mahtaisi saada sen lunastetuksi. Hän kuvitteli, että jos se\n\"Kippis\" taas ei osaansa maksa -- siitä tulee ijankaikkista rettelöä...\n\nVaan hetkeksi kumminkin helpotti, saihan edes nuo nakertavat\npikkuhuolet vaikenemaan ja pääsi ajattelemaan muita asioitaan:\nlukujaan, joita olisi pitänyt ajatella ja näytelmäänsä, joka nyt tahtoi\nriistää kaikki ajatukset.\n\nSe oli juuri päivää ennen kuin \"Sisarukset\" piti näyteltämän. Juuso\nihmetteli itse, että hän oli sentään siksikin rauhallisella mielellä;\nhän oli hyvillään, että nyt vihdoinkin oli päässyt noista\nkiusoittaviksi käyneistä juoksuista, -- menköön sitten puuhun tai\npetäjään! Ja olihan Juusolla toiveita että kappale menestyisikin. Hän\noli ollut katsomassa harjoituksia ja näyttihän tuo luistavan niinkuin\nnäytelmä ainakin. Olisihan hänellä tosin ollut paljokin muistutettavaa\nesitystä vastaan, sillä ei se semmoista ollut, joksi hän sen\nkirjoittaessaan oli ajatellut ja jommoisena hän silloin oli nähnyt\ntapaukset mielikuvituksessaan; mutta kappale olikin siitään niin paljo\nmuuttunut. Vaan arvelivathan sentään muutkin sen menestyvän, -- ei\nkukaan hennonut hänelle ilmoittaa, minkä tuomion \"yleinen mielipide\" jo\nennakolta oli siitä langettanut.\n\nNäistä syistä oli Juuso tänään kotonaankin hilpeämmällä mielellä kuin\npitkään aikaan. Hilda, joka jo kaupungilla oli kuullut mitä\n\"Sisaruksista\" yleensä arveltiin, katseli häntä kummissaan ja kysyi:\n\n-- No nytkö et enää huolehdi ollenkaan menestymisestäsi?\n\n-- En; olen tehnyt työn, tuomitkoot nyt muut.\n\n-- Huomennapa sitten onnitellaan, sanoi Hilda kaksimielisesti ja läksi\nkeskustelua enemmälti jatkamatta ulos. Hän ei tahtonut Juusolle\nilmoittaa kuulemiaan kulkupuheita, mutta ne estivät häntä kumminkin\nenää Juuson toiveita rohkasemasta.\n\nElna ei ollut kuullut mitään varmaa arvelua Juuson kappaleesta,\nainoastaan joitakuita viittauksia, mutta niiden johdosta hän juuri\nolikin peloissaan eikä voinut olla arasti Juusolle kuiskaamatta:\n\n-- Jospa olisit sittenkin jättänyt sen laatikkoon!\n\n-- Niinkö arvelet vieläkin, sinä pieni visapää, vastasi Juuso\nleikillisesti, mutta vaipui samassa taas raskaampiin mietteisiin. --\nEhkä olisi se ollut parempi, jatkoi hän kotvasen kuluttua, mutta\npitäähän sitä koettaa pyrkiä eteenpäin, eihän ihminen voi muuta kuin\nkoettaa. Ja miksi huolehdimme ennakolta, ollaan tänään iloisia. Tule,\nlähdemme mekin ulos, siellä on ilma kaunis ja maailma ystävällisen\nnäkönen, elä kuvaa sinäkään nyt eteemme mustia värejäsi.\n\nIlma oli raitis, taivas selkeä. Oli juuri ruvennut hämärtämään,\nmyymälät olivat sytyttäneet kirkkaiksi suuret ikkunansa, iltapäivän\nliike oli pääkaduilla vilkkaimmillaan. Siihen vierivän joukon sekaan\nheittäysivät Juuso ja Elnakin kulkemaan. Juuso oli taas laskenut\nhilpeän tuulensa valloilleen, tarinoi sekasin järkeä ja järjetöntä\ntehden kaikenmoisia havaintoja ja huomautuksia...\n\nSiinä he kävelivät kirkkaasti valaistun kalustokaupan ohi, Juuso\npysäytti Elnan sitä katsomaan, ja virkkoi:\n\n-- Kas tuossa, kuinka on rakastettavan mukava keinutuoli, siinähän\nvoisi koska tahansa uneksia pois kaikki maailman huolet ja harmit.\nAnnahan kun mulla kaikki aikeeni onnistuvat ja se oma pieni koti\nperustetaan, niin tuo sinne varmasti ostetaan. Tiedätkös, se on juuri\nmieleinen keinutuoli, joka kodin kodiksi tekee, -- eikö olekin?\n\n-- Ehkä. -- He kävelivät edelleen, tulivat lamppumakasiinin kohdalle ja\npysähtyivät siihenkin. Ja silloin virkkoi Elna:\n\n-- Vaan katsoppas tuossa, lamppu...\n\n-- Niin, todellakin lamppu, huudahti Juusokin. -- Suuri, tukeva lamppu\nniinkuin tuo tuossa, se valaisee ja lämmittää, -- senkin me ostamme.\n\n-- Ja siihen tuollaisen vaaleanpunaisen, laajan varjostimen, joka tekee\nkoko huoneen iloisen, punertavan näköiseksi.\n\n-- Juuri niin. Ja kun silloin takassa hehkuu lämmittävä hiilos...\n\nSemmoisia he juttelivat ja haaveksivat, miten mikin sopisi ja miten\nkoti kodikkaaksi kävisi. Ei ollut heillä vielä koskaan tosin ollut\npuhetta, että se koti heillä tulisi olemaan yhteinen, yhteenmenosta ei\noltu koskaan sanaakaan virketty. Mutta he olivat molemmat sitä\najatelleet ja ne ajatukset tulivat aivan huomaamatta itsestään siinä\nilmi, se oli heistä ikäänkuin luonnollista. Elna taisi kumminkin\nsamassa huomata tuon ajatusten vallattomuuden, koska punastui hiukan,\nkätki kasvonsa muhviinsa ja herkesi äänettömäksi; mutta Juuso ei nähnyt\nsiinä mitään merkillistä, hän rakenteli vain vapaasti suunnitelmiaan\ntulevaisuutta varten.\n\nMutta muitten tuumain lomaan palasi aina väkisinkin mieleen se\nhuomisilta, vaikka Juuso koettikin sitä pitää loitommalla. Elna väitti,\nettei hän aikonut ensinkään tulla teaatteriin ... ei, hän ei tule,\nhänestä olisi niin kiduttavaa istua siellä ja vahtia miten mikin kohta\nvaikuttaisi yleisöön ja miten sen suosio milloinkin kääntyisi. Hän\nkärsisi siellä, hän häpeisi ... niin juuri, hän nyt oli kerran niin\nhupakko. No, tehköön kuinka tahtoo, myönsi Juuso, hupakko hän oli,\nsiitä ei päästä. Mutta jos kaikki hyvin käy, niin tulee Juuso\nteaatterista suoraan kotiin ja sitten he, Elnan, Oton ja Hildan kanssa,\nmenevät syömään juhlailtasen, eikä siinä pidä oleman surua eikä apeata\nmieltä. Kunhan se huomisilta nyt vain jo olisikin ohi...!\n\nTältä kävelymatkalta palattuaan eivät Elna ja Juuso toisiaan\ntavanneetkaan muuta kuin pikimmältään päivällisaikana. Elna oli\nkoulussaan ja Juuso tuli iltapäivällä asioiltaan kotiin paraiksi\nehtiäkseen viskata teaatteripuvun päälleen ja rientääkseen Oton ja\nHildan jälkeen, jotka olivat lähteneet jo edeltäpäin.\n\nElna oli kotona ja kuuli Juuson tekevän lähtöä. Hän ajatteli mennä\neteiseen, kun Juuso tulisi huoneestaan, häntä vielä puhuttelemaan,\ntoivottamaan onnea ja kehottamaan olemaan rauhallisena. Hän astui jo\naskeleen, kun kuuli oven narahtavan, vaan pysähtyi. Ei, parempi on\nettei hän mene, hän oli itse niin levoton ja tuntui omituisen heikolta.\nTuntui aivan siltä, että jos hän nyt menisi Juuson näkyville, niin\npurskahtaisi itku esiin eikä hän voisi olla kiepsahtamatta pojan\nkaulaan ja painamatta päätään hänen rintaansa vastaan; ja sitähän hän\nei kumminkaan saanut tehdä. Elna kuunteli: nyt se ottaa takin ylleen,\njo avaa ulko-oven, jo laskeutuu alas portaita. Teki vielä silloinkin\nmieli juosta jälestä, kutsua Juuso takasin ja kuiskata: elä mene Juuso,\nelä mene ollenkaan...\n\nVaan miksi? Ehkäpä meneekin kaikki hyvin, hän tulee kolmen tunnin\nperästä voittajana takasin. Voi jospa hän, Elna, voisi jotakin tehdä\nettä kappale menestyisi ja ilta olisi onnellinen; hän tekisi vaikka\nmitä, hän antaisi: puolen elämästään, antaisi nuoruutensa, kauneutensa\n-- kaikki! Jos hän koettaisi rukoilla, rukoileisi niin syvästi, niin\nnöyrästi ja kiihkeästi, että täytyisi hyvän Jumalan heltyä ja kääntää\nsuosiollisiksi ihmisten mielet...\n\nEi, kovin hän oli hupakko, miksikä hän oikeastaan tässä hätäili ja mitä\nse hänen hätäilemisestään parani.\n\nElna meni huoneeseensa, avasi kirjan ja rupesi lukemaan. Luki sivun ja\nkaksi, mutt'ei hänellä ollut aavistustakaan mitä hän luki, ajatukset\nlensivät valloilleen kaiken maailman teitä, puikkelehtivat lakkaamatta\nedestakasin, milloin teaatterin näyttämölle, milloin kauas\ntulevaisuuteen. Hän hypähti toisinaan ylös tuoliltaan, käveli pari\naskelta, meni vuoteensa luo ja nojautui siihen, painoi päänsä patjoihin\nja lepäsi niin hetken liikkumattomana. Ja taas hän nousi ja istui\nkirjansa ääreen.\n\nHänen tätinsä, Almin rouva, kuuli viereiseen huoneeseen hänen siellä\nliikkuvan ja virkkoi:\n\n-- Mitä hypit siellä yksin, tyttöni? Tule tänne tekemään käsitöitäsi,\nistutaan nyt yhdessä, koska et mennyt teaatteriinkaan.\n\nElna järjesti tukkansa, kuivasi silmänsä, johon huomaamatta kyynele oli\npusertunut, tuli tätinsä luo ja istui työnsä ääreen. Aina kun täti\nhäntä puhutteli, nosti hän päänsä ja näytti kuuntelevan sekä\nvastailikin väliin. Mutta ei hän tiennyt kuolemakseen mitä se täti\npuhui eikä mitä hän itse vastasi, ajatukset liitelivät muualla kaukana\nja niitä oli mahdoton koota ja hillitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuso riensi pitkin askelin Henrikinkatua pitkin ja pujahti eteisessä\ntunneksivan yleisön lomitse sisään teaatteriin, rientäen suoraan\npaikalleen johtokunnan loosiin. Hänen ohi rientäessä nykäsivät ihmiset,\njotka hänet sattuivat tuntemaan, toisiaan käsivarresta ja osottivat\nettä tuossa se nyt meni tekijä. He lausuivat sen puoleksi\nsurkuttelevalla äänellä, tietäen että yleinen käsitys kappaleesta oli\nhyvin epäilevä. Mutta samassa jo helähtikin tiuku, yleisö lappausi\nteaatteriin sisälle, asettui paikoilleen, kahisi ja kääntelihe siinä\nvielä hetkisen sillaikaa kuin kaasu pienennettiin ja vasta samassa kuin\nesirippu nousi, vallitsi salissa täysi äänettömyys.\n\nJuuson silmät seurasivat koneellisesti noita näyttämöllä esiintyviä\nhenkilöitä. Hän muisti joka vuoropuheen, mutta ei niitä nyt oikein\ntuntenut, ne kuulostivat hänestä tuolta näyttämöltä niin elottomilta ja\nlaimeilta. Puhuivatko nuo ihmiset noin unisesti ja nukkemaisesti, vai\noliko tuo juuri itse kappaleen vikaa? -- No, vilkastuihan se sentään\nvähän, tuossa oli jo pari aivan reipasta kohtaa ja kestihän sitä eloa\nnyt näyttämöllä yhtä mittaa. Ensi näytöksen loppu vaikutti varsin\nedullisesti ja Juuson vetäytyessä siimekseen, kuului aika vilkas käsien\nräpytys ja esivaate sai nousta pari kertaa.\n\nKapakan puolella, johon yleisö väliajaksi vetäysi, oli sihinää ja\nporinaa. Kappaleesta keskusteltiin pienissä piireissä.\n\n-- Jaa-ah, eihän tuo sentään niin tuhmalta kuulunut. Hiukan\npitkäveteistä tosin, mutta muuten väki somaa.\n\n-- Jos se vain tämmöiseltään jatkaa...\n\nVaan jatko ei tyydyttänyt saman verran, ei pitänyt mitä alku lupasi.\nToisen näytöksen otti yleisö hyvin kylmästi vastaan. Olihan siinä\nmuutamia kauniita kohtauksia, mutta ne eivät tulleet oikein\njohdonmukaisesti esiin eikä tarpeeksi lujassa yhteydessä ja välipaikat\nolivat heikkoja ja onttoja -- näytelmää olikin näiltä paikoin niin\npaljo katkottu ja muutettu. Yleisö ei saanut mitään varmaa, ehyttä\nvaikutusta.\n\n-- Jopa meni alakärsäksi, eihän se ollut sitä eikä tätä, puhuivat\nporisijat kapakan puolella.\n\n-- Arvasihan sen jo, ettei Juuso ollut jaksanut yhteen otteeseen\nsamalla ponnella painaa.\n\nEikä yleisön suosio tämän laskeumisen jälkeen enää paljo kohonnutkaan.\nKolmas näytös oli tosin vähän reippaampi ja ehyempi ja herätti\njonkunverran myötätuntoisuutta, vaan neljäs veti taas alaspäin, se oli\naivan liian pitkäkin, väsytti, ja teaatterissa tuli kuuma. Ja kun\nviides alkoi ja tapausten suoritus kehittyi, oli yleisö jo\nkyllästyneenä, jännitys oli lauennut, joten loppuosan elävämmät ja\nkauniimmat paikatkaan eivät enää jaksaneet tempasta katsojia mukaansa.\nMuutamassa paikassa sotkeutuivat vielä repliikitkin, joten yleisö ei\nsaanut selvää mitä se olikaan. Ja kun esirippu laskeusi, kuului vain se\ntavanmukainen, lyhyt ja virallinen, käsientaputus ja yleisö nousi\nkylmänä paikoiltaan. Muutamat nuoret miehet jatkoivat käsientaputusta\nvähän pitemmälle ja sieltä täältä kuului yksityisiä huutoja, jotka\nvaativat tekijää esille. Vaan niillä huudoilla ei ollut pontta eikä\nvoimaa, esirippu nousi kerran, tekijää ei näkynyt ja samassa vaikeni\nvaatijain äänikin ja kuoli pois kuin nukkuneen rukous.\n\nKävellessään pois teaatterista arvosteli yleisö kappaleen\nkokonaisvaikutusta. Siinä tuntuivat liiaksi vasaran jäljet, sanottiin\nyleisesti, olihan siinä kauniitakin paikkoja, vaan eipä jaksaneet ne\niltakautta pitää mielialaa vireillä.\n\nArvostelua jatkettiin ravintoloissa, joihin suuri osa\npartterriyleisöstä tavan mukaan meni syömään ja viettämään\nteaatteri-illan hauskempaa puolta. Siellä istuskeli muutamassakin\npöydässä Heikki ja eräitä hänen tovereitaan, niitä samoja, jotka olivat\nolleet mukana yleistä mielipidettä ennakolla luomassa. -- No, nyt se\nJuuson kappale oli haudattu niinkuin he olivat ennustaneetkin,\nsanottiin siellä.\n\n-- Olisin voinut ennakolta lyödä vedon, että näin tulisi käymään,\nvaikk'en olisi mitään kuullutkaan, vakuutti Heikki. -- Mutta en olisi\ntoki luullut, että hän laski näin lapsellista lorua teaatteriyleisön\neteen.\n\n-- Kovin keskosen tekasi, toistivat toiset. -- Olisi saanut sitä\nkypsyttää vielä kymmenen vuotta. Vaan hätäili mies.\n\n-- Hätäili. Eipä taida hän nyt tänä iltana ilojuhlaa viettää.\n\n-- Nyt hän on tietysti äärettömän onneton ja syyttää koko maailmaa.\n\"Häntä ei ymmärretä\", sehän se on epäonnistuneen taiteilijan ainainen\nvalitusvirsi.\n\n-- \"Taiteilijan\" todellakin, virkkoi Heikki taas naurahdellen. -- Kunpa\nnyt mies tästä edes vähän viisastuisi ja rupeaisi todenteolla\ntyöntekoon, järkevämpään, tukevampaan työhön. Ei sitä sillä elä, että\nkiduttaa ihmisiä ikävillä näytelmäkappaleilla.\n\nTähän suuntaan kävi arvostelu muissakin pöydissä. Ne, jotka\nsanomalehtiin kirjoittivat arvostelujaan, käyttivät vähän siloisempia\nsanoja ja antoivat runsaammin tunnustusta. Olipa seassa joku kehuvakin\nlause ja tekijää kehotettiin ystävällisesti jatkamaan, mutta\nsilmälläpitäen niitä ja niitä ja niitä ehtoja ja vaatimuksia. Ja koko\ntuon hyväntahtoisuuden altakin kuultivat pääväreinä tuomion sanat.\n\nTappio siis, murhaava tappio! Sen oli Juuso käsittänyt jo kappaleen\nalussa, hän oli sen nähnyt näyttämöltä, nähnyt yleisöstä ja hän\nihmetteli vain sitä, kuinka hän ei sitä ennen ollut selvästi\nkäsittänyt. Mutta hän istui siltä paikallaan tyyneen ja kylmän\nnäköisenä, vastasi rauhallisesti, kun joku tuli häntä puhuttelemaan ja\nlohduttamaan. Viimeisen näytöksen keskipaikoilla hän kumminkin hiipi\nulos, viskasi takin ylleen, käänsi kaulustan pystöön, painoi lakin\nsyvälle päähänsä ja lähti yksikseen kävelemään kadulle.\n\nKatkesi kaunis unelma, pitkä, rakas unelma, siinä se nyt nousi savuna\nilmaan ja hälveni pois, -- sellainen oli tunne Juuson mielessä. Sen\nunelman seurassa oli hän viettänyt niin suloisia hetkiä, nauttinut sen\nkangastamista toiveista, vaalinut sitä kuin lasta, -- nyt se lapsi oli\nkuollut ja hän oli itse sen tappanut. Hän ei ollut raskinut kätkeä sitä\nnuoruuden muistokseen, hän oli tahtonut lentää... No, nyt olivat\nainakin siivet leikatut. Parasta kai niin olikin, muuten hän ei olisi\ntainnutkaan viisastua koskaan.\n\nRangaistus oli tullut, hän sai nyt kävellä siinä yksin, katua ja\nhävetä. Ei ollut hänellä rohkeutta kotiinsa mennä, -- siellä odotti se\nvalkotukka tyttö, jota hän ei ollut totellut, -- ei, Juuso ei voinut\nmennä hänen näkyviinsä, ei voinut mennä koskaan... Hän tahtoi paeta\npois, pois koko kaupungista. Sepä onkin viisainta, pois, maalle työtä\ntekemään, oikeata järkevää työtä, nyt ovat toki unelmat haudatut.\n\nMaalle, piiloon, yksinäisyyteen! Jo huomisaamuna, -- se on päätetty!\n\nOli jo puolen yön aika, vaan vielä meni Juuso ystävänsä Vilhon luo, hän\ntahtoi näet tänäyönä laittaa kaikki valmiiksi, että aamulla pääsi\nlähtemään. -- Vilholla oli vielä tuli, hän luki makuullaan vuoteessa.\nHänkin oli ollut teaatterissa, oli taas vähän rasittunut siellä ja uni\nkarttoi silmää. Oudoksuen nousi hän avaamaan tähän aikaan koputtavalle,\nvaan tyyntyi kohta kun tunsi Juuson.\n\n-- No, veljeni, sinä et ole oikein tyytyväinen. Tulos oli minullekin\nodottamaton. Lukiessa vaikutti kappale toisella tavalla, siinä oli\nsilloin sydäntä, lämpöä, runoa, nyt oli tuo tuoksahdus kuin poissa.\n\n-- Ei puhuta siitä enää. Olen jo haudannut unelmani, nyt täytyy vain\nkoettaa unhottaa vainaja. Riensin vain sinulle ilmoittamaan, että\nlähden aamulla maalle, erääseen talonpoikaistaloon Hämeessä, jossa\ntoivon saavani rauhallisen lukupaikan.\n\n-- Se ei olekaan tuhma tuuma.\n\n-- Olisi vain pitänyt keksiä se ennen. Mutta nyt jäävät yksin\nniskoillesi \"Kyntäjän\" hommat, minä en aikoisi siellä maalla tehdä\nmuuta kuin lukea.\n\n-- Lue sinä vain, tottahan täällä toimeen tullaan. Eläkä tämän illan\ntapausta mielessäsi haudo, eihän se nyt mikään häpeä ollut, olithan\nsentään tehnyt kelpo työtä.\n\n-- Kirveleehän se, vaan koetan unhottaa; ja onni on, että muut\nunhottavat välemmin.\n\nVilhon luota käveli Juuso suoraan kotiinsa, veti esiin matka-arkkunsa\nja rupesi sitä täyttämään. Valikoi tarpeelliset kirjat, latoi ne\npohjalle ja vaatetta päälle. Mutta aina toisinaan jäi hän kädet\nhervottomina istumaan arkkunsa laidalle ja koetti turhaan tyynnyttää\nmieltään, jonka katkeruus kokonaan valtasi. Aamuyö oli pitkälle\nkulunut, kun hän väsyneenä retkahti vuoteelleen ja nukkui.\n\nAamulla ilmoitti Juuso päätöksensä lyhyesti emännälleen, käski sanoa\nterveiset toisille asuntotovereilleen, jotka vielä nukkuivat ja ajoi\nasemalle, vaikka olikin vielä tarpeettoman aikaista. Osti piletin ja\nkiirehti vaunuun istumaan, -- mitäpä hän siellä asemasillallakaan\nkomeili.\n\nMutta kun hän siinä istui ja alakuloisesti katseli ulos vaunun\nikkunasta, näki hän siellä väkitungoksessa tytön, joka levottomasti\nkierteli edestakasin ja kysyvin katsein pälyi ympärilleen. Se oli Elna,\n-- Juuso tiesi että se haki häntä. Hetkisen ajatteli hän sittenkin\npysyä piilossa paikoillaan, vaan seuraavassa tuokiossa hän jo hyppäsi\nylös, juoksi asemasillalle ja tarttui lämmöllä tytön molempiin käsiin.\n\n-- Tulitko todellakin?\n\n-- Niin, Juuso, miksi noin aijoit paeta; vaan ymmärränhän sinut...\nMutta olinhan luvannut sulle tämän kukan.\n\n-- Kiitos, niin sinä lupasit. Minä lähden nyt alottamaan uutta taivalta\nja aijon siellä hiljaisuudessa ponnistella kovasti. Näin siipivikaisena\nollessani ajattelin sanattomasti kadota ja palata vasta, jos haavat\nmenevät umpeen ja siivet taas vähän kannattavat.\n\n-- Mutta Juuso, etkö ollut siinä vähän itsekäs?\n\n-- Olinko, -- kiitos, ett'et sinä ollut, vaikka olisi ollut syytäkin.\n\nSäälillä katseli Elna poikaa, joka siinä seisoi niin masentuneen\nnäköisenä. Ja hän puhui rohkaisevasti:\n\n-- Usko minua, mielesi rohkenee taas pian. Ja kun siivet ovat\nkasvaneet, tulethan silloin kohta takasin?\n\n-- Tulen, haen sinut käsiini ja sanon: tässä olen nyt taas.\n\n-- Terve tuloa!\n\nJuna vihelsi, matkustajain oli kiirehdittävä vaunuihin. Viimeisen\nkerran heilautti Juuso hattuaan junan jo liikkeellä ollessa ja näki\nvielä kerran tyttönsä rohkaisevasti ja kirkkain katsein nyökyttävän\npäätään jäähyväisiksi.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKevät kasvoi, voitti talven ja heitti herättämänsä luonnon kehittymään\nja kukoistamaan kesän lämpimässä, hellässä hoidossa.\n\nJuuson näytelmäjuttu oli jo aikoja sitten Helsingin hyörinässä\nunehtunut ja hän oli itsekin jo joutunut vallan unhotuksiin, kun ei\nhänestä ollut mitään sen koommin kuulunut eikä häntä ollut näkynytkään\nvuosipuoliskoon. Sellaisia pikkuseikkojako olisi pääkaupungissa\njoudettu monta päivää muistamaan aikana, jolloin kaikkien, yksin\nyhteiskunnan pienimpäinkin, huomio oli kiintynyt niihin yleisiin\ntärkeihin tapauksiin, muutoksiin ja käänteisiin, jotka tähän aikaan\njuuri olivat tekeillä ja jotka edistyivät vilkkaalla vauhdilla. Tapaus\nseurasi toistansa valtiollisessa elämässä, niistä puhuttiin ja\nväiteltiin tähän aikaan kaikissa seuroissa ja piireissä; yksi oli vielä\nkesken, kun jo ilmestyi toinen ja tämä oli tuskin pääkaupungista\nehtinyt levitä maaseudulle, kun se jo syntymäpaikallaan sai väistyä\nkolmannen, uusimman tieltä.\n\nJa syy oli selvä. Oli vihdoinkin tullut puolueoloissa suorituksen aika\npitkällisen taistelun jälkeen. Suomalainen puolue oli ruvennut\nasettumaan ja vakaantumaan siihen asemaan, jonka se tuon vuosikymmeniä\nkestäneen sitkeän kamppailun kautta oli itselleen hankkinut ja jota\nviimeiset asiaa koskevat lainsäädännölliset asetukset edellyttivät ja\nsille myönsivät. Kansan enemmistön kielen oikeudet olivat viimeinkin\npääasiassa tulleet tunnustetuiksi ... nyt se kieli rupesi yhdessä\nvartiopaikassa toisensa jälkeen ottamaan haltuunsa nuo oikeutensa. Ja\nse vaikutti oloissa muutoksia ja uudistuksia.\n\nOlihan tosin jo edellisinä vuosina tapahtunut huomattavia\nolojenkäänteitä, vaan tätä nykyä ne olivat ratkaisevaa laatua ja siksi\nne synnyttivät niin virkeää eloisuutta ja vilkkaita keskusteluja.\nSuomenmielisyydellä oli tähän asti ollut enimmäkseen aatteellinen\nmerkitys, sen tarkoitusperän saavuttaminen oli ollut alituisessa\ntaistelemisessa ja vähimmätkin edistysaskeleet vaikeat astua; olihan\nsuomenmielisyys viime aikoihin saakka leimannut miehensä melkein\nepäsuosittavaksi, olihan \"fennomaani\" aikoinaan ollut suorastaan\nmarttyyrinimitys. Nyt saivat suomenmieliset vähitellen ruveta\nhengittämään täysillä keuhkoilla, nyt oli koittanut aika, jolloin\ntaistelu rupesi näyttämään tuloksiaan ja taistelijat saattoivat toivoa\npalkkioita kestetyn päivän helteestä. Asian voitto oli myöskin miesten\nvoitto. Samalla kuin yksityiset suomalaiset koulut vihdoin alkoivat\npäästä vakinaisiksi ja suomalaiset asiakirjat virastoissa päteviksi,\nnousivat suomenmieliset miehetkin viroissa ja arvoissa.\n\nHallitushan se etupäässä veti huomiota puoleensa. Uusia senaattorin\npaikkoja oli täytettävänä ja niiden harvojen suomenmielisten lisäksi,\njotka viime aikoina olivat raivanneet itselleen tien aina\nneuvostopöydän ääreen, odotettiin jännityksellä uusia nimityksiä\ntapahtuvan. Niinpä tapahtuikin, suomalaiset miehet voittivat yhä\nenemmän sananvaltaa hallituksessa. Ja toisten kiivetessä ylös senaatin\nportaita istuivat toiset, puolueen huomattavassa asemassa olevat\npylväät, rauhallisesti paikoillaan odotellen turvallisessa\näänettömyydessä oman vuoronsa tuloa. Sillä että se tuli, siitä olivat\nhe itse yhtä varmat kuin yleinen mielipide.\n\nVielä toiset, alempana olevat, odottivat ylempäin ylenemistä ja\npaikkojen aukenemista edessään ja seuraava kerros seurasi yhtä\nvalppaasti ajan nopsia käänteitä. Sama hyvien toiveiden virta kulki yhä\nsyvempiin kerroksiin, yhteiskunnan nuorimmatkin haaveksivat jo ilosesti\nvalkenevaa tulevaisuutta ja tavallista varmempaa retkeä ylöspäin. Se\nmeni miehestä mieheen tuo tunne, mieliala oli rohkaiseva ja elähyttävä\nja sepä juuri vaikutti, että kaikissa kerroksissa ja piireissä noita\nuusia kuulumisia tavallista tarkemmin seurattiin. Uusia enteitä, uusia\nsuunnitelmia syntyi myötään, mielipiteitä leivottiin ja pantiin\nliikkeelle, ne raivasivat nopeasti itselleen teitä yksityisten\nseurapiirien, klubien ja ravintoloiden kautta virastoihin ja\nkävelypaikoille, niistä kasvoi tuota pikaa \"yleisiä mielipiteitä\",\njoilla oli määrätty tarkoitus ja määrätty tahto ja jotka tavallisesti\nveivätkin tahtonsa perille.\n\nSamalla olivat ihmiset tilaisuudessa tarkkaamaan puolueolojen\nmyötään vaihtelevia vivahduksia, edistystä ja karttuvaa rohkeutta\nyhdellä puolen ja peräytymistä ja masentuvaa mieltä toisella.\nRuotsinmielinenkin puolue, tuo raskas, jäykkä ja järkähtämätön, joka\ntaistelun aikana ei ollut vallan paikaltaan hievahtanut, ei ollut\ntahtonut nähdä mitään eikä oppia mitään, vaan oli pysynyt aivan\nvärähtämättömänä kansallisen liikkeen maassa puhallellessa, sekin oli\nnyt vihdoin muutamia vuosia sitten ruvennut vähän liikuskelemaan ja\nkäänteleimään, oli käynyt hieman levottomaksi ja hermostuneeksi, -- oli\ntuntunut rupeavan \"jalkoja kylmämään.\" Pöyhkeänä se vielä mahtaili\nentisellä isännyydellään, vaan eipä voinut se olla huomaamatta, että\nsen valtaan suureni lovi siellä, toinen täällä ja että vartiopaikka\ntoisensa perästä joutui vastapuolueen käsiin. Puolue ei ollut\nenää yhtä tönkkönä eikä yhtenäisenä, siihen oli lohennut useampia\nryhmiä, jotka edustivat eri ajatussuuntien vivahduksia ja olivat eri\nmieltä menettelytavoista. Nämä suunnat esiintyivät puolueen\näänenkannattajissa, jotka ahkerasti kiistelivät keskenään. Vanha,\nhievahtamaton Dagbladi oli halennut kahtia, puolueen jyrkät olivat\nperustelleet uusia äänenkannattajia yhden toisensa perästä, äkäsiä ja\npunasia, toiset, maltillisemmat, \"liberaalit\", jotka eivät koskaan\nsaavuttaneet täyttä luottamusta millään taholla, kiistelivät taas he\nkeskenään siitä, kuinka pitkälle oli mentävä perääntymisessä ja\n\"vapaamielisyydessä.\" Dagbladi oli itse vielä mahtava herra, mutta\nniitä oli jo, jotka uskalsivat puhua sen kuolemasta. Sillä tuo\nliberaalisuus oli huonossa huudossa niin puolella kuin toisellakin, sen\nmiehet näkivät vähitellen itsekin, että heidän hyvät aikomuksensa\nmenivät vettä keittämään, suuri yleisö varsinkin maaseudulla oli nyt\nsillä kannalla, että se vaati ehyeltään yhtä tai toista, toisen surmaa\ntoisen voittoa, ja mielellään kuultiin näihin aikoihin lainailtavan\nIbsenin Brandin sanoja: \"Intet eller alt!\"\n\nTuota heikennystilaa käyttivät hyväkseen suomalaisen puolueen köyhemmät\nja köykäsemmät äänenkannattajat, pääkaupungin sekä suomen- että\nruotsinkielinen; ne rupesivat rohkasemaan karkeammaksi ja varmemmaksi\näänensä, opettelivat puhumaan isäntämiehinä. Rauta oli kuumaa, siksi\noli taottava. Ja ne takoivat ja lietsoivat ja innostuivat itse yhä\nenemmin palkeiden painantaan ja siitä hehkahtelevaan hiilokseen.\n\nAjan virkeät muutokset vaikuttivat luonnollisesti\nylioppilaspiireihinkin, joskin hieman omituisella tavalla. Ne eivät\nnostaneet siellä mieliä uuteen innostukseen eikä tulistuttaneet\nylioppilaspolitiikkaa, ne ajoivat päinvastoin ylioppilaat kamareihinsa\nlukemaan ja suorittamaan tutkintojansa puolta lyhyemmässä ajassa kuin\nennen. Mielet olivat vielä väsyksissä vanhojen taistelujen ajoilta,\nvilkkaimmat politikoitsijat olivat jo poissa yliopistosta eikä nouseva\npolvi tuntenut mitään intoilemisen halua eikä tarvetta. Tunnus-sanana\noli, että ylioppilaat eivät enää politikoitse, ne lukevat.\nVastaleivotut kävivät kohta käsiksi kurssikirjoihin niinkuin jatkoksi\nkoulun läksyihin ja vanhemmat, jotka olivat intoilleet vuosiaan\nhukkaan, koettivat hekin nyt korvata laiminlyömisiään. Osakunnissa oli\nhiljaista ja elotonta; jos vielä joskus tapahtui jokin kiivaampi\nkeskustelu tai tiukempi äänestys, niin oli se enemmän entisajan\nmuistojen matkimista kuin varsinaista taisteluintoa.\n\nOli kuin ilmassa jotain kilpailun henkeä ja se voitti myötään yhä\nenemmän alaa. Nuoret opistolaisetkin jo rupesivat tuntemaan, toiset\nselvemmin, toiset hämärämmin, että tuo muuttuva suunta saattoi\nvaikuttaa heihinkin, kunhan he vain ajoissa laittaisivat itsensä\nesille. Olihan kullakin mielestään oikeus toivoa jotain hyötyä ajan\nedullisesta käänteestä ja siksi kiintyi huomio niin yleisesti siihen ja\npois vanhoista aatteellisista harrastuksista ja riennoista. Se\nmuistutti tuo mielien suunta tavallaan jotakin saaliin jaon aikaa, --\npitäisi joutua osille, joutua pelastamaan oman kappaleensa! Ja sen\nkiireen rinnalla joutuivat yhä enemmin unhotuksiin ne aatteet, joita\nvarten oikeastaan oli oltu haarniskassa, unhotettiin kuinka korkealla\npäämäärät alkujaan olivat olleet.\n\nOli tullut tavaksi, että vähän vanhemmat ylioppilaat eivät enää\nottaneet osaa ylioppilaselämään vaan vetäysivät toisiin piireihin,\nvähän vanhempiin seuroihin; joissa ei enää viitsitty välittää noista\nvähäpätöisistä ylioppilasriidoista, vaan harjoitettiin jo, milloin\npolitiikkaan koskettiin, suurpolitiikkaa ja suunniteltiin mitä\nmahdollisuuksia ja toiveita kukin olojen muutos oli tuottava mukanaan.\nNiinpä esimerkiksi Heikin aikuiset miehet ja hänen lähimmät toverinsa\nseurustelivat enimmäkseen suljetuissa piireissä toistensa luona taikka\njonkun vanhemman toverin kotona, pohtien tarkkuudella ja\nasiantuntevuudella päivän merkkitapauksia ja arvostelivat asioita ja\nesiintyviä henkilöitä, -- arvostelu varsinkin oli vankka puoli. Usein\noli heitä muutamia, ja Heikki varsinkin, kamreeri Holmin luona, joka\nnyt, kuherrusaikansa vietettyään ja uuteen asemaansa vakaannuttuaan\nmielellään näki heitä luonaan nauttien siitä, kuinka he hänen onneaan\nihailivat.\n\nEräänä lokakuun iltana istui heitä siellä taas muutamia arvostellen ja\nruoskien joitakin viime päiväin tapahtumia. He ruoskivat usein ja\nkovasti, olivat harvoin oikein tyytyväisiä. Heitä ei tyydyttänyt tapa,\njolla asiaa oli ajettu ja tuloskin oli heistä monasti niin puolinainen.\nMilloin oli mikin tehnyt tuhmuuden. Ja julkisuudessa näkyneet asiain\nkäsittelyt ja arvostelut olivat heistä niin kovin epäpoliittisia; ei\nollut olemassa mitään hienompaa politiikkaa. Ja siitä he tällä kertaa\ntaas johtuivat haukkumaan tuota pientä nuorisolehteä \"Kyntäjää.\"\n\nSe oli pysynyt jotenkin huomaamattomana ja vähäpätöisenä ja tänä\naikana, jolloin asema, virka ja valta ja niihin pyrkiminen oli\nuseimpain ajatuksissa, ei tuota pientä kuukauslehteä, joka yhä koetti\npitää vireillä kansallisliikettä elähyttäneitä aatteita nuorisossa, ja\njoka kirjoitti kansanvallasta, kansanvalistuksesta ja uhraavasta työstä\nnäiden aatteiden hyväksi, ehditty muistaa olevaksikaan. Itse\nnuorisokin, jonka senkin ajan kilpailuhenki oli kierassut\npyörteeseensä, pysyi sitä kohtaan verrattain kylmänä; muutamia\ninnokkaita harrastajia sillä oli, vaan suurin osa ei joutanut noita\ntuollaisia asioita ajattelemaankaan.\n\nJa se on lehden oma syy; Heikki ja Eemeli, jotka viime aikoina\nvarsinkin hyväntahtoisesti olivat ottaneet \"Kyntäjää\" vähän\nvalvoakseen, olivat siihen läpeensä tyytymättömät. Se oli taas\nlaiminlyönyt puhua eräästä tärkeästä nimityksestä, se pysyi niin\nsyrjässä ajan riennoista ja suunnista ja oli niin surkean heikko\npolitiikassa. Taas oli uusi numero ilmestynyt ja he olivat taas\ntyytymättömät Vilhoon.\n\n-- Onko tämäkin nyt laitaa? puhui Heikki. -- Kun maassa on tällaisia\nmuutoksia tekeillä, kun tapahtuu asioita, joilla on vuosisatain\nmerkitys, silloin tämä kirjoittaa uskonvapaudesta, Englannin\nparlamenttarismista ja rakkaudesta.\n\n-- Ja jos joskus kosketteleekin päivän kysymyksiä, tekee hän sen niin\nlapsellisen naiviin tapaan. Enemmän tarmoa, enemmän ruutia!\n\n-- Se on kivuloinen mies, ei se jaksa, puhui Holm ikäänkuin Vilhoa\npuolustaakseen. -- Mihin hiiteen se Juusokin lie hävinnyt, se katosi\ntuon näytelmänsä jälkeen kuin tina tuhkaan.\n\n-- Häpesi ja meni. Mutta on häntä tänä syksynä taas nähty täällä,\nkuuluu jo käyneen tentteeraamassa pari ainetta, mutta pistäytymällä\nvain maalta, esiintymättä missään.\n\n-- Niin, hän kuuluu saavan kielissä hyvät arvosanat. Mutta ei\nhänestäkään politiikkaan ole.\n\n-- Ei, Jumala paratkoon, vakuutti Heikki naurahdellen. Hän on nyt kerta\nhöyhenkenkä ja aikansa ymmärtäminen, se ei ole hänen vankin puolensa.\n-- Heikki oli hetkisen ääneti ja jatkoi sitten ikäänkuin hiukan\nvaroskellen: -- Jos mieli sellaisella lehdellä olla jotakin merkitystä,\nniin pitäisi sen joutua toisiin käsiin, ymmärtävämpään hoitoon, se on\nminun \"ceterum censeoni.\"\n\nSiitä oli heillä Holmin kanssa jo useasti ennenkin ollut puhetta ja he\nolivat keskustellessaan tulleet huomaamaan, että voisi olla edullista\njos he saisivat sen omiin käsiinsä. Paljo merkitystähän sillä tosin ei\nollut koko \"Kyntäjällä\", mutta sitä voisivat ehkä sentään käyttää\njonkunlaisena välikappaleena sellaiset miehet kuin he, jatka olivat\nselvillä ajan virtausten tärkeydestä ja tunsivat miten asiat ovat\notettavat. Nyt on hetki, jolloin on hyvä pitää itseään esillä ja tehdä\nitsensä huomatuksi, kun vain osaa tehdä sen ymmärtävällä tavalla.\nKunhan \"Kyntäjääkin\" hoitaisi niin, että se aina kävisi yleisen\nmielipiteen etupäässä ja aina lausuisi ilmi sen, mitä kulloinkin\ntahdotaan lausuttavaksi, silloin voisi silläkin olla merkitystä ja sen\nhoitajilla siitä etua. Tätänykyäkin on mieliala varsinkin maaseudulla\nsemmoinen, että se vaatii kuulla äkäsiä sanoja, jyrkkiä, punasia\nmielipiteitä, jotka säkenöivät ja räiskävät.\n\nHe olivat, Heikki ja Eemeli, keskenään näistä seikoista usein\njutelleet, olivat järjestäneet omat mielipiteensä ja kantansa noiden\nhavaintojensa mukaan, vaan eivät he toki useampain läsnäollessa niitä\nkaikkia paljastaneet. Näille muille he vain osottivat, kuinka\ntarpeellista olisi että lehti joko elpyisi taikka muuttuisi toisiin\nkäsiin. Ja toiset olivat aivan samaa mieltä, kehottivat Heikkiä vielä\nkäymään Vilhon luona siitä puhumassa. Heikki sanoi puhuneensa siitä jo\nennen, mutta lupasi käydä vieläkin.\n\nHän kävi jo seuraavana päivänä Vilhon luona, kuvasi asiansa hyvin\nräikeillä väreillä ja selitti mitä yleinen mielipide toivoo. Vilho\nistui ääneti ja kuunteli, myhähteli vain joskus ilmasematta tarkemmin\nmielipidettään. Vaan kun Heikki oli mennyt, nousi hän kävelemään,\nmitteli edestakaisin kammarinsa lattiaa ensin rauhallisemmin, sitten\nrajummin. Hänen silmänsä saivat omituisen, kaihomielisen kiillon ja nuo\nepäluotettavat punapilkut hänen poskillaan laajenivat helakaksi\nruskoksi.\n\nHetken käveltyään mietteihinsä vaipuneena istahti hän kirjoituspöytänsä\nääreen ja rupesi kirjoittamaan kirjettä. Se oli Juusolle:\n\n    \"-- -- Ei näy tässä minusta enää olevan miestä toteuttamaan sitä,\n    mitä olin ajatellut ja toivonut. En jaksa tehdä työtä enää miehen\n    voimalla, ei riitä tarmo eikä kykykään. Huomaan sen itse, ja jos\n    en huomaisikaan, niin kyllä sitä mulle muut huomauttavat.\n\n    \"'Kyntäjään' on yleinen mielipide tyytymätön, niin on minulle\n    monasti vakuutettu ja nyt juuri äsken kävi Heikki sitä mulle taas\n    julistamassa. Sanoi puhuvansa useiden puolesta. Lehti ei vastaa\n    tarkoitustaan; sen pitäisi sanoa sanan paikalleen kaikista\n    yleisistä päivän asioista ja johtaa yleisöään ja se pitäisi tehdä\n    se kaikki viisaalla, poliittisella tavalla. Nytkin on laiminlyöty\n    ottaa puhe erinäisistä nimityksistä ja hakemuksista...\n\n    \"Minä olen ruvennut tuskautumaan näihin muistutuksiin. Ja totta\n    on, että tätä nykyajan suuntaa en voi oikein ymmärtää enkä\n    hyväksyä, siinä tapahtuu käänteitä, joiden tarpeellisuutta en\n    käsitä, siinä ovat mielestäni henkilöt tärkeämmät kuin asia, siinä\n    on juonia ja vehkeitä ja vaikuttimissakin on vikaa. Ja tuon kaiken\n    seassa sitä nyt pitäisi ajaa politiikkaa ja pitäisi olla ruutia...\n    Todellakin, hyvin epäkiitollinen aika sellaiselle tuumalle kuin\n    meidän alkuperäinen oli, me kun ajattelimme tulla toimeen ilman\n    vehkeitä ja ilman ruutia ja pitää vain pääpyrintönämme pitää\n    nuorisossa vireillä rakkautta aatteisiin, niihin samoihin, jotka\n    olivat suomalaisuuden paraan innostuksen kohottimina, sen sieluna\n    ja ytimenä. Nykyjään on hyvin kiittämätöntä koettaa opastaa\n    nuorisoa vilpittömään, puhtaaseen, uhraavaan työhön kansallisen\n    työalamme vainiolla, jossa kyllä työmiehiä tarvittaisiin; sillä\n    onpa jo melkein tullut tunnussanaksi, että oma suu on lähempänä\n    kuin kontin suu. Ehkä olen minä liiaksi kiini tuossa takavuosien\n    katsantokannassa, mutta mulla ei ole voimia eikä halua puuttua\n    noihin kilvotteluihin miehistä, leivästä, viroista ja arvoista,\n    joita tätä nykyä yksinomaan tunnutaan harrastettavan.\n\n    \"Enkä minä tahtoisi yllyttää intohimoja, tähtösin mieluummin\n    opettaa rakastamaan kuin vihaamaan.\n\n    \"Heikki viittasi luonani käydessään siihen suuntaan, että jos\n    luopuisimme, sinä ja minä, niin he ehkä saisivat 'Kyntäjän'\n    toiselle kannalle järjestetyksi. Tuo oli minusta vähän hävitön\n    ehdotus. Miksikä jättäisimme, vaikka huomaisimmekin voimamme\n    riittämättömiksi, sen sellaisten aikeiden ja ajatussuuntain\n    palvelukseen, joita emme voi hyväksyä taikka ymmärtää. Totta on,\n    että minä olen sairas ja väsynyt mies, jonka on aika heretä\n    osallisuudesta taisteluihin. Vaan sinähän olet terve ja\n    työkykyinen, saat pian tutkintosi, etkö voi sinä nyt astua\n    aisoihin. Ehkä voit sinä myöskin paremmin seurata aikaa ja sen\n    vivahduksia, mutta samalla pitää nuorisossa vanhaa henkeä vireillä\n    ja harrastusta sellaistakin kohtaan, jossa ei ole paljasta valtaa\n    ja virkaa.\n\n    \"Minä olen, kuten jo sanoin, sairas, sairaampi kuin ihmiset\n    luulevatkaan ja kenties kuin itsekään luulen. Helmi on koettanut\n    kehottaa minua lähtemään ulkomaille, saamaan, jos mahdollista,\n    parannusta keuhkoilleni. Hän on jo suuressa ystävällisyydessään\n    tiedustellut rahojakin. Keuhkotautiset eivät tavallisesti lakkaa\n    toivomasta enkä ole lakannut minäkään, mutta arveluttaa minua\n    sentään kuluttaa rahoja noin heikkoihin toiveisiin...\"\n\nKun Juuso sai tämän kirjeen sinne yksinäiseen maaseutuasuntoonsa, johon\nhän oli hautautunut lukemaan, herätti se hänessä taas virtaamaan paljo\nvanhoja, nukahtaneita mietteitä ja synnytti tuumia ja ajatuksia. Hän\noli sinne maalle kuullut verrattain vähän pääkaupungin uusista,\nvirkeistä virtauksista, ainoastaan sanomalehdistä oli hän niitä\nseurannut eikä ollut kaikille tapauksille osannut oikeata arvoaan\nantaa. Vaan Vilhon kirjeestä hän kohta arvasi, että siellä ovatkin olot\nnopeasti kehittyneet. Hän tunsi tuon suunnan, josta Vilho kirjoitti. Se\noli se sama suunta, joka opetti -- tai noudatti enemmänkin kuin opetti\n-- että jokaisen on pidettävä oma etunsa aina ensi sijassa,\nyleisemmille harrastuksille on vain välillinen merkitys myönnettävä.\nHän tunsi nuo samat \"aikansa ymmärtäjät\" jotka käänteliväthe olojen\nmukaan; nyt ne tahtovat esiintyä voimalla ja ruutilla, nyt huomaavat\n_sen_ edulliseksi, -- hän tunsi suunnan miehistä ja miehet\nsuunnasta. Ja tämä dekadenssisuuntako siellä nyt isäntänä herrastaa,\nsekö tahtoo nyt \"Kyntäjääkin\" itsekkäiden aikeittensa äänitorveksi? --\nOho! ei niin väleen!\n\nJuuso tunsi siellä yksinäisyydessään melkosesti kehittyneensä, hän ei\nollut enää sokea uinailija, hän oli oppinut epäilemään ja sen avulla\noli hänelle moni seikka selvennyt. Mutta vanhat ihanteensa oli hän\npuhtaina säilyttänyt ja niiden puolesta tahtoi hän taas astua\ntaisteluun. Hänen teki itsensä mieli taas koettaa voimiaan; siivet\nolivat kasvaneet ja nyt hän aikoi uudelleen lentää, mutta lentää\nvarovammin, ei liian rutosti tulen luo niinkuin viimein. Hän tahtoi\ntoimia heidän, Vilhon ja hänen, yhteisten aatteiden puolesta, vaan\ntoimia järkimiehenä. Ja sepä merkillistä, ellei siinä taistelussa toden\nja hyvän puolesta saisi jotakin aikaan...\n\nLyhyesti ilmoitti hän Vilholle muuttavansa muutaman viikon perästä\nHelsinkiin lopettamaan tutkintonsa. Silloin saadaan tuumia asioista.\n\nNyt takasin! Juuso oli käyttänyt \"maanpakolaisuusaikansa\" hyvin,\npääaineet olivat jo suoritetut ja suoritetut loistolla, hän tuli\nsaamaan hyvän tutkinnon. Ja ensi työkseen aikoi hän nyt koettaa hommata\nitselleen jonkun pienen viran, pitää saada ankkuripaikka, jossa on\ntuulilta turva ja josta voi vaikuttaa. Ja hän tahtoi vaikuttaa, ei\naikonut raukkana kätkeytyä kuoreensa. Oman yksityisen onnensakin vuoksi\ntahtoi hän nyt hankkia itselleen tuon ankkuripaikan, hän kaipasi niin\nhaikeasti kodin lämpöä ja aikoi valmistaa sen itselleen.\n\n\"Tule takasin\", nuo jäähyväissanat Helsingin asemalta olivat koko ajan\nyllyttävinä ja rohkaisevina soineet Juuson korvissa ja hän oli\npäättänyt niin pian kuin mahdollista täyttää lupauksensa ja mennä\nsanomaan sille lempeälle tytölle: \"nyt olen tullut\". Juuso oli työnsä\nlomitse niin monasti nostanut silmänsä katsomaan sitä kuivunutta\nkukkaisvihkoa, jonka hän oli kiinnittänyt lukupöytänsä viereen uutimen\nreunaan ja ikävinä hetkinä, jolloin työ väsytti ja tahto tuntui\nlamautuneelta, oli hän mielikuvituksessaan aina paennut Elnan seuraan,\nnoiden heidän yhteisten unelmahetkiensä muistoihin, ja levännyt niissä.\nMonasti oli hän aikonut kirjoittaa tytölleen, mutta oli voittanut\nhalunsa: ei vielä, vasta sitten kun aika on tullut...\n\nNyt läheni aika. Hänen vapaaehtoinen maanpakolaisuutensa oli lopussa ja\nmielihyvissään ilmoitti hän Helsinkiin vanhaan kortteliinsa tulostaan.\n\nOtto oli asemalla vastassa.\n\n-- Kadotettu ja jälleen löytty! huudahti tämä tervehtiessään. -- Terve\ntuloa uudelleen elävien ilmoille!\n\n-- Niin, tuntuuhan tämä vähän ylösnousemukselta. No, miten sinä elät?\n\n-- Ka, niinkuin medisiinari elää. Toinen päivä toistaan hauskempi.\n\n-- Entä muut siellä teillä?\n\n-- Äiti ja Hilda odottavat terveinä tuloasi; muita siellä meillä ei nyt\nolekaan.\n\n-- Elna ei tule enää Helsinkiin?\n\n-- Ei, hänestä ei ole kuulunut mitään.\n\nVanhassa huoneessaan järjestellessään kirjojaan ja tavaroitaan oli\nJuusosta taas niin kodikasta ja tuttavallista -- tuntuipa melkein kuin\nolisi tuo ensi vaikutus tahdottu tehdä entistään kodikkaammaksi. Uusi\nmatto oli ilmestynyt hänen keinutuoliinsa, seinälle, tuohon hänen\nAhlqvistin ja Snellmanin kuviensa yläpuolelle, oli ripustettu pieni\nmaisemataulu -- sen kuului Hilda voittaneen taiteilijain arpajaisista\n-- ja hänen kirjoituspöydällään oli tuores kukkavihko. Se oli kai\nkaikki Hildan käsialaa, hän on sentään hyvin ystävällinen tyttö, tuo\nHilda... Vähän ajan perästä tulikin hän itse juttelemaan Juuson kanssa,\nollen hilpeä ja avomielinen kuten aina ennenkin. Ja kun Juuso kertoi\niltapäivällä menevänsä sairasta Vilhoa tervehtimään, tarjoutui Hilda\ntulemaan mukaan, -- olihan hänkin Vilhon vanha ystävä, vaikkei nyt\nollut nähnyt häntä koko syksynä.\n\nYhdessä he menivätkin Vilhon luo. Huoneeseen astuessaan tulivat he\nmolemmat vaistomaisesti katsahtaneeksi toisiinsa: tuo mies heidän\nedessään oli jo niin kuihtuneen näköinen, sen kasvot niin kellertävät\nja ruumis niin heikko, etteivät he olisi voineet häntä sellaiseksi\nkuvitellakaan. Hänen ennen niin ripeät liikkeensäkin olivat jo käyneet\nverkkasiksi ja väsyneiksi. Mutta silmissä oli hänellä vanha elonsa ja\nvalppautensa jälellä ja vanhaa herttaisuutta ja iloisuutta oli vielä\nkoko hänen käytöksessään kun hän tervehti vieraitaan.\n\n-- Hyväpä oli, että nyt jo tulit, virkkoi hän Juusolle. -- Mulle\ntulikin äkimpi lähtö tästä maasta kuin olin luullutkaan.\n\n-- Siis lähdet todellakin ulkomaille, kysyi Hilda osanotolla.\n\n-- Jo tänä iltana menen laivaan. Kosteat syyssäät täällä eivät ole\nrinnalleni terveydeksi ja parastahan on joutua apua hakemaan niin kohta\nkuin mahdollista, -- jos avun toiveita vielä lie.\n\n-- Tottahan toki, ovathan monet muutkin siellä paranneet.\n\n-- Toivotaan, minä ainakin toivon.\n\nJuuso oli istunut ääneti syrjemmässä salaa tarkastellen ystäväänsä.\nVille toivoi vielä, onni hänelle se, mutta siltä tuo melkein näytti,\nkuin olisi kalma jo painanut omistusleimansa noihin lempeihin,\nrehellisiin kasvoihin. Ja juuri sen miehen pitäisi kumminkin saada\nelää, sillä puhtaita luonteita kuten hänen, niitä on harvassa, ja niitä\njuuri nykyjään tarvittaisiin...\n\nVilho rupesi puhumaan \"Kyntäjästä\", joka nyt vuorostaan tuli jäämään\nyksin Juuson hoteille. Hän kehotti Juusoa hoitelemaan lapsukaista niin\nhyvin kuin taisi, helppo tehtävä se nykyoloissa ei ole, sillä vaikea on\nsaada nykyistä polvea temmatuksi mukaan. Mikäli voimat riittävät lupasi\nVilho auttaa ulkomailta.\n\n-- Matkusta rauhassa, kehotti Juuso, ryhdynhän työhön taas vereksenä\nmiehenä. Ja minä arvelen, että on parasta työskennellä sen vanhan\nsuunnitelmamme mukaan: hiljaisesti, rähisemättä.\n\n-- Vaikka valtioviisaat olisivatkin tyytymättömät, niin minustakin.\nEihän ole meikäläisten luonteiden mukaista temmeltää tuossa hetken\nvivahdusten virrassa, vaan on siltä tärkeää, tärkeämpää kuin koskaan,\nkoettaa pitää vanhaa \"kartuusia vireillä\".\n\nHe keskustelivat kauan niistä asioista Hildan istuessa äänettömänä\nkuuntelijana. Se heidän vanha ystävyytensä tuntui nyt olevan entistään\nlämpimämpi; merkillisen samaan tapaan olivat viime aikain tapahtumat ja\najanmerkit heihin vaikuttaneet ja ikäänkuin sulattaneet heidän\nluonteitaan vielä täydellisempään sopusointuun. Hildakin oikein lämpeni\nheidän puheitaan kuullessaan ja hän lausui melkein surunvoittoisesti,\nettä olisi niin hauska olla mukana jotakin vaikuttamassa, jos johonkin\nkykeneisi...\n\n-- Ehkäpä sinä vielä ennen pitkää tulet olemaankin mukana näissä Juuson\nja minun harrastuksissa, virkkoi Vilho veitikkamaisesti hymähdellen.\n\nHilda punastui ja Juuso käänsi puheen toisille tahoille. Vähän ajan\nperästä saapui Vilhon luo uusi vieras, Helmi, joka riensi sinne suoraan\npankista päästyään. Hän tervehti sulhoaan äidillisen hellästi ja\nhuolekkaasta, kyseli hänen voinnistaan, oliko tänään rykinyt pahasti ja\noliko nauttinut lääkettä. Ja Vilhon matka-arkkua, joka oli puoleksi\ntäytettynä laattialla, hän tarkasteli ja järjesti, kyseli mitä oli\npantu mukaan ja mitä panematta, neuvoi, torui lempeästi, aivan kuin\näiti maailmalle lähtevää poijuttaan. Olipa liikuttavaa nähdä heidän\nsiinä yhdessä puuhailevan: tyttö terve, roteva, elinvoimainen ja hänen\nrinnallaan kuihtunut, kalvakas mies, -- oli kuin elämä ja kuolema\nolisivat tuossa liittoutuneet ystäviksi. Ja elämästä ja kuolemasta\nsiinä olikin kysymys. Helmi koetti olla rohkealla mielellä, vaan\ntoisinaan lähti siltä kyynele väkisinkin kiertymään esiin luomen alta.\nJa Vilhokin tekeytyi niin reippaaksi ja terveeksi kuin suinkin, mutta\nturhaa oli hänen koettaakaan tytöltä salata, kuinka sairas hän siltä\noli.\n\nHetkisen katselivat Juuso ja Hilda tuota liikuttavaa suhdetta. Mutta he\ntajusivat samalla, että noiden on varmaankin tarve olla tänä iltana\nkahden, heidän täytyy saada nauttia häiritsemättä näitä yhdessäolonsa\nviimeisiä tunteja. Ja siksi he heittivät hellät jäähyväiset Vilholle\ntoivottaen hänelle paljo hyötyä matkastaan.\n\n-- Ja tule tervennä takasin, virkkoi Juuso lähtiessään.\n\n-- Toivotaan, toivotaan. Ja sinä, pitele sinä täällä \"kartuusia\nvireillä\".\n\n\n\n\nVII.\n\n\nVilhon lähdettyä ulkomaille tunsi Juuso itsensä omituisen orvoksi ja\nyksinäiseksi. Ei ollut hänellä nyt ketään lähempää ystävää, jolle hän\navonaisesti ja vapaasti olisi voinut kertoa tuumistaan ja tunteistaan\nja jonka hän olisi luullut ymmärtävän itseään. Useista aikuisistaan ja\nvanhemmista tovereista oli hän viime aikoina vieraantunut, ei ollut\nvoinut heitä seurata eikä ymmärtää heidän muuttumistaan, ajan vaiheiden\nmukaan. Hänen suhteensa Heikkiinkin oli viime vuosina pysynyt aivan\nkylmänä; he seurustelivat kyllä toisinaan ja vanha tuttavuus jatkui\nennallaan, mutta siinä ei ollut enää sitä sydämmellisyyttä eikä\navomielisyyttä, jota oli ollut ennen takavuosina. Juusokin oli\nluonteeltaan käynyt yhä enemmän suljetuksi ja epäileväksi, eikä hän\nvoinut sietää sitä laskevaa, itsekästä ja itsekylläistä luonteen\npiirrettä, jota hän nykyjään alinomaa huomasi Heikin puheessa ja\nkäytöksessä. Useat seikat saattoivat heidät kumminkin tekemisiin\ntoistensa kanssa. Jo kesällä oli Juuson maalta pitäin täytynyt pyytää\nja käyttää Heikinkin nimeä vekselissä ja myöskin Heikin halu puuttua\n\"Kyntäjän\" asioihin vaikutti, että he useimmin olivat tekemisissä\ntoistensa kanssa; Heikki oli nyt vihdoinkin kirjoittanut siihen\nmuutaman kirjoituksen taloudelliselta alalta. Vaan vanha luottamus ei\nenää kasvanut ennalleen.\n\nTutkintonsa suoritettuaan toimitti Juuso nyt \"Kyntäjätä\" vereksillä\nvoimilla ja saavuttikin sille vähän vilkkaampaa kannatusta. Mutta\nsamoihin aikoihin hän herkeämättä ja huolella tähtäili ja neuvotteli\nmistä hän saisi jotain tointa ja tuloa. Sillä sitä hän kaipasi ja\ntarvitsi.\n\nTavallisin kysymys, johon Juuso näihin aikoihin sai vastata missä hän\nvain liikkuikin, oli tämä; \"No, mitä sinä nyt teet ja mitä aijot?\"\nUsein se kysymys tehtiin välinpitämättömästi, muun puheen puutteessa,\nusein myös pelkästä kohteliaisuudesta ja vielä useammin vaarattomasta\nuteliaisuudesta. Ja silloin oli Juuson helppo vastata:\n\n-- Ei ole vielä varmaa tietoa, otan sopivan toimen ja tulon mistä saan.\nOnhan myöskin hieman tuumaa ruveta lukujakin jatkamaan ja vähin olen jo\nalkutöihin ryhtynytkin.\n\nTutkintojensa aikana oli näet Juuso osoittautunut erittäin tarkaksi ja\ntunnolliseksi kieliopillisissa tutkimuksissa ja useat yliopiston\nopettajat olivat vilkkaasti kehottaneet häntä jatkamaan opintojaan\nerittäinkin äidinkielen tutkimisen alalla. Siinä tarvittiin työmiehiä,\nolisi vahinko, ellei Juuso tässä muodossa voisi käyttää kykyään\näidinkielensä hyväksi. Itsellään teki Juusolla hyvin mieli: tuokin oli\naikoinaan ollut eräs hänen kauniimpia unelmiaan silloin kuin hän\nrohkeimmillaan haaveksi, miten hän tulisi tekemään työtä kotimaisen\nkansallisuutensa ja äidinkielensä kypsyttämiseksi. Sittemmin oli hän jo\nluopunut tästä unelmasta niinkuin useimmista muistakin, oli katsonut\nsen olevan toteutumattomissa, eihän hänellä riittänyt kykyä, aikaa eikä\nvaroja. Vaan nyt se palasi taas uudella voimalla: voi, jospa hän\nsaisikin ruveta työskentelemään tällä mielialallaan, työskentelemään\nhiljaisesti, uutterasti ja esteettömästi...!\n\nMutta hän ei kumminkaan nyt vajonnut varsin syvälle näihin toiveisiin.\nHäntä rasittivat raha-asiat, painoi velka ja vekselit huolettivat; ei\nhän uskaltanut sen liikkuvan painolastin kanssa lähteä uudelle\ntaipaleelle. Kun saisi vakinaisen lainan! Mutta se ei ollut enää niin\nhelppoa sekään, kuin entisinä hyvinä aikoina. Oli näet ajan merkkiä\nsekin, että lukumiehillä ja yleensä henkisten rientojen edustajilla ei\nenää ollut sitä luottoa, kuin takavuosina, -- henkisellä ja\naatteellisella työllä ei ollut enää entistä merkitystään. Ennen sai\nlukumies isommitta vaikeuksitta suurenlaisiakin lainoja eikä\ntakuumiehistä ollut puutetta; pitihän auttaa eteenpäin pyrkiviä\nnuorukaisia, auttaa etenkin jos mies oli lupaava ja työkykyinen. Nyt\noli yleinen harrastus kääntynyt pääasiallisesti taloudellisia hankkeita\nkohden; ylioppilailla olivat rahat tiukemmassa, ihmiset olivat\ntarkempia takuistaan ja lukumiehillä vähän luottoa. Kysyttiin nyt jo\nenemmän millä se maksaa, kuin mitä se mahdollisesti tulee isänmaan\nhyväksi tekemään.\n\nJuuso tarvitsi virkaa, tuloja ennen kaikkia. Sen hän tiesi itse ja sen\ntiesivät useat hänen tovereistaankin, jotka hänen kanssaan olivat\nraha-asioissa. Miten aikoi hän antautua tieteellisiin toimiin kun\nkaikki aika uhkasi mennä rahahuoliin? Hän oli pian, pikemmin kuin oli\naavistanutkaan, joutunut moniin ja sekaviin vekseliasioihin: kun itse\ntarvitsi muitten nimiä, oli hänen täytynyt kirjoittaa muille nimensä,\nja pankit antoivat tähän aikaan kernaasti rahoja. Ja siksi hän älysi,\nkun toiset toverit hänen aikeitaan kyselivät, että siinä oli muutakin\nkuin pelkkää uteliaisuutta.\n\n-- Oletko jo ruvennut auskulteeraamaan koulussa? kysyttiin häneltä\nusein ja Juuso käsitti siinä kysymyksessä aina pienen syytöksen. Hän\nnäet ei ollut ruvennut auskulteeraamaan ja empi ruvetessaan. Hänellä\noli aina ollut hiljaisena toivomuksena, ettei hänen tarvitseisi\nantautua opettajan uralle. Mielestään hänellä ei ollut siihen\ntaipumusta, ei sitä malttia eikä esityskykyä, jota siihen\ntarvitaan. Ja oli muitakin syitä. Hän olisi toivonut saavansa\noleskella pääkaupungissa, voidakseen kirjastopalkalla tehdä sitä\nmielityötään, jota hän jo oli alotellut. Tuo nyt on taas sitä vanhaa\nsuuruudenhulluutta, oli hän kuullut toveriensa kuiskailevan ja oli\nhänellä siitä itselläänkin ollut paha omatunto, mutta hän ei ollut\nsilti vielä voinut voittaa vastahakoisuuttaan. Ja siksi hän vastasi\nnäille kysyville vältellen:\n\n-- En ole vielä ruvennut, kesken oli lukukausikin, läheneehän jo\njoululupa. Ja olisin tässä vähin katsellut muunlaista työtä.\n\n-- Sinä tähtäät ylemmäs?\n\n-- En sitäkään, vaan kun mulla on vähän näitä tieteellisiäkin aikeita,\nniin olisin tahtonut pysyä Helsingissä.\n\n-- Niin, kenen kannattaa...\n\n-- Eihän se kyllä kannattaisikaan...\n\nMutta juuri siinä joulun lähetessä Juusolle aukenikin toive saada\n\"muunlaista työtä\". Haettavaksi julistettiin senaatissa uusi\nylimääräinen kielenkääntäjän paikka, siitä huomautettiin Juusolle ja\nhän kiinnittikin suurella innolla huomionsa siihen. Olihan se paikka\nikäänkuin häntä varten, pienipalkkainen, vaatimaton toimi tosin, mutta\nsaisi kumminkin olla pääkaupungissa, jatkaa töitään ja...\n\nNiin, siinä se juuri olikin se suurin houkutus ja hartaimman halun\nviehättävä syy. Se syy, joka hänen mielikuvitustaan vilkkaimmin\nlennätti ja kannusti hänen toiveitaan: saisi vihdoinkin perustaa tuon\noman, pienen pesänsä, jossa kotoinen onni lämmittäisi ja virkistäisi.\nTuo kapsäkki-elämä vierasten hoidossa oli viime aikoina varsinkin\nruvennut yhä enemmän tympäsemään miestä, joka jo oli siinä ijässä, että\nolisi pitänyt päästä oman katon alle asumaan. Ja se onni viittoi häntä\nnyt niin viehättävänä tuon pienen viran muodossa ja hän kiintyi kohta\nkoko vilkkaan mielikuvituksensa innolla tuota mahdollisuutta\najattelemaan.\n\nJuuso kävi asiantuntijoilta tiedustelemassa mahdollisista toiveistaan.\nVoisihan olla toiveitakin, sanoivat nämä, vanhempia ei hae, joten\npyrkijät lienevät melkein yhdenarvoisia. Saavat kilpailla, sitten\narvostellaan. Arvelivatpa toiset Juusolle avuksi olevan senkin, että\nhän jo oli kielentaitajana tunnettu.\n\nHänen toiveensa kasvoivat ja hänen omaa kotia haaveksiva\nmielikuvituksensa sai vielä uutta, verestä virikettä. Se tuli pienen\nkirjeen muodossa kaukaa syrjäisestä maaseutupappilasta. Kirje tuli\naivan odottamatta; Juuso itse ei näet ollut vieläkään kirjoittanut\nElnalle. Monasti oli hänet kyllä nyt syksynkin kuluessa temmannut\nvastustamaton halu kirjoittaa ja hän oli valanut pitkät paperit täyteen\ntunteitaan ja ajatuksiaan, mutta ei ollut niitä lähettänyt. Ei vielä,\noli hän päätellyt, ei vielä ole aika mennä sanomaan: \"tässä olen nyt,\nnyt olen tullut!\" Vielä on varrottava.\n\nVaan nyt kirjoitti Elna hänelle. Hän sanoi vain tahtovansa onnitella\nJuusoa tutkinnon johdosta. Lapsellisella tavallaan hän sitten kertoi,\nmiten hänellä oli ollut ikävä ja mielipaha silloin keväillä, kun Juuso\nniin katkerana matkusti pois ja kuinka hänestä koko Helsinki sen\njälkeen oli menettänyt makunsa. Kesällä ja syksyllä oli hän odotellut\nJuusosta jotain kuulumisia; ei kirjettä, hän tunsi selvästi, että Juuso\nei kirjoittaisi, vaan hän oli, vaikka turhaan, toivonut Hildan kautta\nsaavansa jonkun tervehdyksen. Mutta sitten oli hän käynyt niin\niloiseksi kun näki Juuson suorittaneen tutkintonsa, -- onneksi olkoon\nja hyvää jatkoa! Itsestään Elna ei kertonut muuta, kuin että siellä\nkotona hän siskoparven seurassa viettää päivänsä, ei ole erittäin\nhauskaa mutta eipä mitään hätääkään.\n\nNyt olivat Juusoltakin telkeet poissa, hän istui kirjoittamaan,\nkirjoitti Elnalle kirjeen, kirjoitti pitkästi ja lämpimästi. Kuvasi\nsiinä oman mielialansa vaiheita, ikäviään ja yksinäisyytensä mietteitä.\nKertoi myös uusista toiveistaan, kuinka vihdoinkin näköala rupesi\nvalkenemaan ja toteutumistaan läheni tuo hänen harras unelmansa saada\npieni toimi ja pieni koti. Se oli tosin vasta pelkkä toive, mutta\nsaattoihan se toteutuakin. Ja miks'ei se toteutuisi, tuottaisihan tuo\npieni virka hänelle niin suuren onnen, ettei kohtalo voinut olla\nhänelle sitä antamatta.\n\nInnostuneesti hän kirjoitti. Ja rivien välistä saattoi lukea hänen\nlupauksensa kohta viran saatuaan tulla noutamaan hyvän haltijan uuteen\nkotiinsa.\n\nJuuso vei virastoon hakemuksensa. Oli hakijoita muitakin, kuuli\nhän, muttei vaarallisia. Hakijain oli suoritettava kielinäyte\nkääntämistaidostaan ja se juuri olikin Juusosta edullista. Hän\nkirjoitti oikein huolellisesti ja hyvästi, kaunista, täsmällistä\nkieltä. Ja sitten hän odotti turvallisesti päätöstä ja jatkoi sillä\nvälin tieteellisiä töitään.\n\nNiin istui hän eräänä päivänä työpöytänsä ääressä kun Heikki tuli hänen\nluokseen. Tulija näytti olevan ärtysellä tuulella ja rupesi jo kohta\ntorumaan:\n\n-- No, nythän sinä et ole taas valvonut etuasi, mitä sinä oikeastaan\nmietit?\n\n-- Miten niin?\n\n-- Päästät suotta sievosen viran hyppyistesi lomitse.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin. Voit pitää melkein varmana, ettei sulle mitään\nkielenkääntäjänvirkaa anneta -- ja oma syysi.\n\n-- En ymmärrä.\n\n-- Oletko käynyt kenenkään luona kumartamassa?\n\n-- Kumartamassa? Mutta minähän olen kirjoittanut näytteeni, sen\nmukaanhan ne arvostelevat, miten tässä nyt enää mikään kumarrus voisi\ntulla kysymykseen?\n\n-- Hm, siinä se nyt on. Tahdotko todellakin tekeytyä niin viattomaksi,\nettä et käsittäisi velvollisuutesi olevan käydä asianomaisilta\nsuullisesti pyytämässä, että sinua pidettäisiin suosiollisessa\nhuomiossa. Sehän on ensimmäinen tehtävä, hakipa virkaa mitä tahansa. --\n\"Kirjoittanut kielinäytteesi\", sanot, -- vaikka se olisi kuin enkelin\nkirjoittama...\n\n-- Onko siinä sitten vikoja?\n\n-- Hm, vikoja! Luota siihen! Voipi se olla hyvääkin kieltä, vaan voi\nsiinä siltä olla vikoja; siinä esim. ei voi olla sitä virallista\nväritystä, joka täytyy olla kaikissa virallisissa asiakirjoissa.\n\n-- Onko siitä joku huomauttanut?\n\n-- Kamreeri Holm on, kuten tiedät, yksi lausunnon antaja. Mutta se\nsinään, vaikka näyte meniskin mukiin, eikähän se huono kuulu\nolevankaan, niin on persoonallinen huomionosoitus aina välttämätön.\n\nJuuso kävi alakuloiseksi, katseli maahan ja oli onnettoman näköinen;\nSitten kysyi hän epäillen:\n\n-- Pitäisiköhän nyt vielä pukeutua frakkiin?\n\n-- Aika se nyt, nyt on myöhää. Asia ratkaistaan tänään tai huomenna,\nnyt ei enää voi mennä.\n\n-- Ei tietysti. Mutta vaikuttaakohan tuo nyt niin ratkaisevasti?\n\n-- Saathan nähdä.\n\n-- Sehän olisi hirveän ikävää.\n\n-- Ikävää, ikävää, -- kenen syy? Ikävää itsellesi, ikävää toisillekin,\njoilla on... Miten luulet jaksavasi hoitaa asioitasikaan, kun noin\nlaiminlyöt hyvät tilaisuudet? Sinähän olet parantumaton uneksija.\n\nJuusolla masentui kerrassaan iloinen, toiveikas luonto. Hän ei ollut\nsitä kuolemakseen tullut ajatelleeksikaan, mutta hänestä tuota oli\nvieläkin vaikea ymmärtää. Lähteä nyt tällaisessa asiassa suosiota\nrukoilemaan, -- sehän olisi sama kuin mennä pyytämään, että toinen\nsyrjäytettäisiin siinäkin tapauksessa, että hänellä näytteensä puolesta\nolisi etusija. Vaaditaanko todellakin tuollaista luikertelevaisuutta,\n-- ei hän sitä vieläkään voinut uskoa ja häntä melkein kiukutti, että\nHeikki häntä turhanpäiten tuli pelottelemaan.\n\nVaan kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä tuskallisemmalta se hänestä\ntuntui. Saattoihan nykyisenä kilpailun aikana mikä tahansa olla\nmahdollista, matelevaisuus ja nöyräselkäisyyshän se todellakin\ntätänykyä merkitsee enemmän kuin kunto ja ansio. Mutta pitääkö\ntodellakin hänen kauniin unelmansa siitä syystä joutua karille, tuon\nrauhallisen työn, kodin ja oman unelman? Ei toki, ei niin voi vääryys\nvoittaa...\n\nYön unen riisti häneltä kumminkin Heikin huolettava uutinen eikä hän\nvoinut tehdä työtäkään. Hänellä oli siellä pöydällä alotettu kirje\nElnalle, toinen kirje jo, muttei hän voinut nyt sitäkään lopettaa. Vaan\nhuomenna, kunhan tuo paha pelko on ohi, silloin hän sen lopettaa ja\nsilloin hän ehkä jo voi kertoa tarpeettomasta säikähdyksestään ja asian\nhyvästä päättymisestä...\n\nAamiaispöydässä Juuso tavallisesti silmäili läpi päivän lehdet\nja niin hän teki nytkin osaamatta aavistaakaan, että siinä vielä olisi\nmitään hänen virastaan. Vaan jo ensi silmäyksellä tarttui hänen\nkatseensa muutamaan uutiseen: \"Uuteen ylimääräiseen senaatin\nkielenkääntäjänvirkaan on neljästä hakijasta otettu hov. ausk...\" --\nMitä tämä on, eikö se ole juuri hänen virkansa? Sehän se on -- siis\nsivuutettu. Tieto tuli pikemmin kuin hän osasi arvatakkaan.\n\nKaatui siis sekin toivo. Ja yleinen mielipide sanoo, että se on oikein,\nmiksi lähtee asettumaan yläpuolelle yleisiä tapoja. -- No niin, mennyt\nkuin mennyt! Tottahan mies sellaisen vahingon korjaa, tapahtuuhan\ntällaista, ensi kerralla täytyy olla viisaampi... Vaan lähettämättä se\nnyt saa jäädä Elnan kirje. Siihen hän oli aikonut liittää uutisen, että\nnyt ovat oman tuvan perustukset lasketut...; sellaista uutista, joka\nsiihen nyt olisi ollut liitettävä, ei hän hennonut kertoa. Olkoon\nennallaan, kaikki, onpa pakko jäädä odottavalle kannalle.\n\nJuuso istui nolona ikkunan ääressä ja katseli tylsästi keskipäivän\nvilkasta katuliikettä: Ei hän juuri ajatellut mitään, ei punonut\nkatkeroita säikeitä eikä kiivastellut maailmaa vastaan, ajatuskin\ntuntui juoksevan niin raskaasti ja sakeasti, tahto ja tarmo tuntui\ntyyten lauenneelta. Mutta sielunvoimat toimivat kumminkin salassa ja\nkun hän havautui siitä istumasta, olivat jäntereet kuin tuskasta\nkiinteälle pingoittuneet ja otsasta puhkesi esiin hikikarpaloita...\n\nJuuso nousi, ravisti ruumistaan ja istui työnsä ääreen. Mutta sekin,\njonka seurassa hän eilen vielä niin innolla viihtyi, sekin tuntui nyt\näitelältä, olivathan nuo paperiliput niin turhanpäiväisiä eikä hän\npäässyt päästä kiini. Hän työnsi paperit pois edestään ja istui taas\njoutilaana. \"Ihminen on oman onnensa seppä, sanotaan, vaan minä olen\nkai hyvin huono seppä. Miksi lienenkin juuri minä joutunut näin\nepäonnistuneeksi?\"\n\nMutta äkkiä hän taas havahtui mietteistään, otti esiin annakan ja\nrupesi sitä selailemaan.\n\n-- Niin, ensi viikolla se lankee, lankee taas. En muistanut puhua\nHeikille eilen, mutta ei tuo ollut sillä tuulellakaan. Liekö\ntänäänkään, vaan käytävähän siellä on.\n\nSe oli nyt uudistettava se Heikin nimellä kesällä otettu paperi. Muista\nvekseleistään oli Juuso säästellyt siksi verran uudistusrahoja, että\ntästä pälkähästä tällä kertaa suoriaa, -- kun vain tunnustaja\nsuostunee. Ja Heikki suostui. Mutta hän sanoi myöskin, että se oli nyt\nviimeinen kerta kun tämä uudistetaan, ensi lankeamalla se on\nmaksettava. Sillä eihän tästä tällä tavalla tule mitään, pian ne\nvekselit paisuvat lumivyöryksi, joka hautaa alleen miehen, jos ei\nuseampiakin, kun ei niille ole minkäänlaisia vastaavia tuloja.\n\n-- Tiedänhän minä, ett'et sinä raha-asioissa kevytmielinen ole, mutta\nkoeta nyt veli hyvä hankkia tuloja, eläkä uneksi pois aikaasi.\n\n-- Koettaa täytyy, kunhan tästä nyt taas pääsisi vähän henkilomalle.\n\n-- Hm. Tuossa on nimeni. Mutta onko sulla aavistustakaan, millä kolmen\nkuukauden perästä lunastat tuon paperin?\n\nSehän se juuri oli, jota Juuso itse lakkaamatta, yöt, päivät, hauteli\nmielessään, se joka painoi hänen mielialansa maahan, tärveli hänen\ntyökykynsä, hämmensi ajatukset, kaikki. Millä maksaa hän tämän paperin\nja millä muut, kun tuloja ei ole? Niitä papereitahan hän järjesteli ja\nsuunnitteli mielessään myötään ja kärsi sitä tehdessään suurempaa\ntuskaa kuin kukaan saattoi aavistaakaan. Ja kun nyt toinen vielä tuli\nsäälittä repimään ja ärsyttämään niitä samoja haavoja, niin valtasi\nhänet melkein toivottomuus.\n\n-- Sinä panet puukon kurkulleni, toivosinpa että painaisit sen päätä\nmyöten. Käsitäthän, etten ilokseni juokse armoa kerjäämässä, mutta\nminkä minä Herran nimessä tässä teen?\n\n-- Mitä, kiivastutko sinä? Minä koetan sinua ystävänä neuvoa...\n\n-- Koetanhan minä hoitaa asiani ja hoidanhan minä tämänkin kolmen\nkuukauden perästä.\n\n-- Kunhan hoidat, hyvä on.\n\nJuuso läksi. Heikki jäi seisomaan ikkunansa ääreen, katseli hänen\nmenoaan ja puhui itsekseen niinkuin hänen tapansa usein\nyksinäisyydessään oli:\n\n-- Saamaton haaveksija, ei vähintäkään sujuvuutta, eikä\nmukautuvaisuutta, korskeutta vain... Ehkä maailman ranta opettaa, mutta\nlujalle se ottaa; hän ei ymmärrä vähintäkään aikansa vaatimuksia. Ei\nhänellä olisi edellytykset huonot; toinen mies olisi hänen päällään ja\nhänen tiedoillaan jo ollut sievonen palkannauttija hyvällä\ntulevaisuudella, -- Juuso se vain ei ymmärrä olla oikeassa paikassa\nesillä. Siinä se on temppu ja se tulee hänelle vielä kalliiksi...\n\nHeikki siirtyi työnsä ääreen, avasi lainopillisen luentovihkonsa ja\nrupesi lukemaan. Hän puolestaan kyllä tulisi näyttämään mistä mies\nmilloinkin on löydettävissä, kunhan hänen aikansa ehtii tulla.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKolme kuukautta kului. Taas oli kevään alku koreimmillaan. Päivä\npaistoi kirkkainta hohdettaan lumisille maisemille muuttaen koko\nluonnon yhdeksi suureksi valomereksi. Se valoi ihmismieliinkin valoaan\nja iloaan, sulatti raskaat luonteet keveämmiksi ja sovinnollisemmiksi\nja herätti talvisissa arkitouhuissa uupuneisiin mieliin uusia tuumia ja\nuusia toiveita.\n\nIloisina tervehtivät toisiaan ihmiset, jotka pääkaupungin katuja\nrientelivät toimissaan ja kiireissään. Aamupäivillä se oli liikemiesten\nparas työaika; kauppiaat, isännöitsijät ja kaikenmoiset asioitsijat ja\ntoimimiehet kulkivat pankeissa ja pistäysivät liiketuttavainsa luona ja\nnyökyttivät ymmärtäväisesti päätä toisilleen kadulla ohimennessään.\nAfäärit luistivat enimmäkseen hyvin, aika oli liikemaailmalle yleensä\nsuotuisa; rahasta ei ollut puutetta, luottosuhteet varmat ja\nyrittäjillä oli ilo nähdä puuhistaan tolkkua syntyvän ja korvausta\njuoksevan. Taloudellisessa suhteessa oli koko maassa näinä vuosina\nverrattain onnelliset olot; vuodentulo oli useina vuosina perättäin\nollut edullinen, työväellä oli työtä riittämään asti ja yleinen\nvarallisuus pysyi kohtalaisena.\n\nSiitä oli syntynyt tavallista virkeämpi yritteliäisyys. Pääkaupungissa\noli varsinkin rakennusinto päässyt suureen vauhtiin, suuria kivitaloja\nkohosi sekä sen keskustaan että laidoille; nuorilla, puuhakkailla\narkkitehdeillä ja rakennusmestareilla oli kyllin tilaisuutta käyttää\ntyökykyään ja osottaa makuaan ja kekseliäisyyttään ja heillä oli hyviä\ntoiveita, että heidän toisinaan rohkeistakin hankkeista kasvaisi\nrunsaita satoja. Työ palkitsi tekijänsä ja siksi nousi taloudellisella\nalalla vanhoille liikkeille yhä uusia kilpailijoita, joiden johtajina\nesiintyi nuoria ja usein varattomia, vaan hartaasti eteenpäin pyrkiviä\nmiehiä. Ja yrittelemisinto tarttui laajemmallekin. Se oli näihin\naikoihin kuin esim. köyhemmässä suomalaisessa ja kansallisessa\npuolueessa myöskin heräsivät ensi ajatukset perustaa erityisiä\nsuurempia, kansallisia liikkeitä ja rahalaitoksia vastapainoksi\nvanhoille, jotka kaikki olivat vastapuolueen käsissä, ja estämään\nvarallisuutta yksin tälle kertymästä.\n\nJoka taholla uhkui toimeliaisuutta, uusia tuumia luotiin ja uusia\ntoiveita syntyi. Ja siksi saattoi jo ulkopinnalta nähdä kiireissään\nahertavain ihmisten olevan hyvällä tuulella ja toimivan hyvillä\ntoiveilla.\n\nSen mielialan leimaa näkyi nytkin Helsingin kaduilla liikkuvain\nkasvoissa. Mutta siksi vetikin juuri enemmän huomiota puoleensa, kun\nnäki joukossa jotkut erittäin huolestuneet kasvot, joista selvästi\nkuvastui masentunut mieli ja helposti huomattava epätoivo. Tänäkin\naamupäivänä kääntyivät monet vaistomaisesti katsomaan erästä\nhermostuneesti kiirehtivää nuorta miestä, jonka katseet niin\nlevottomina pälyilivät ympärilleen, ikäänkuin keksiäkseen jotakin\npelastuksen mutkaa.\n\nSe oli Juuso, joka rahahuolissaan siellä puikkelehti tungoksen\nkeskessä, kiirehti ja hätäili, mutta tietämättään itsekään minne\nkiirehti. Häneltä vain eivät afäärit onneksi vedelleet.\n\nKolme kuukautta oli kulunut. Ne olivat olleet hänelle melkein\nyhtämittaista juoksua ja tuskallista huolta. Hän oli koko ajan\nikäänkuin soutanut karilla käyneessä ruuhessa, jonka laitalaudat ovat\nhalenneet ja liitteet ratkenneet ja joka joka hetki uhkaa täyttyä ja\nvajota. Kun yhden halkeaman sai yhdeltä puolen täytetyksi ja tukituksi,\nniin jo virtasi vesi torvenaan toisesta saumasta ja kolmannesta tirisi\nyhtämittaa uhkaava suihku. Näihin asti oli hänen, joskin ainoastaan\nsuurimmilla ponnistuksilla, onnistunut tukkia lävet ja pitää vene\nkulkukunnossa, vaikka se toisinaan jo täyttyikin puolilleen. Mutta\nraskasta työtä se oli ollut. Milloin lankesi mikin pikkulaina,\nkäsilaina tai kassalaina, milloin joutuivat korot maksettaviksi,\nmilloin yritti henkivakuutus luiskahtamaan ohi. Piti riistää riepua\nyhdestä reijästä ja tukkia toinen pahemmin vuotava, vipata yhdeltä\ntuttavalta ja maksaa toiselle kireämmin vaativalle, luvata määräaikoja,\njuosta, haalia kokoon ja sittenkin sivuuttaa määräajat. Ja koko ajan\nsyöksyivät vekselit uhkaavina surma-aaltoina sälöttyneitä laitoja\nvastaan uhaten joka hetki hyökätä täyttämään venheen, ellei niitä\nväistellyt sillä äärettömällä varovaisuudella, jota ne vaativat. Ja\nelää piti silläkin välin, piti soutaa sitä raskasta ja yhä karttuvaa\nvesilastia voimain myötään vähetessä. Eikä rantaa näkynyt missään.\n\nVähilleen pari vuotta se oli Juuso jo sillä tavalla soudellut ja\npitänyt alustaan veden pinnalla, mutta arvaa sen, minkä verran se sillä\najalla jo oli vuotanut. Viime aikoina ei enää työnteosta tullut mitään,\naika kului tarkoin rahapuuhiin. Ja sittenkin oli nyt vihdoin tullut se\nhetki, jolloin ei vuotoja enää jaksanut tukkia eikä vältellä hyökkääviä\nlaineita, jolloin oli edessä selvä uppoaminen. Ja siksi se oli niin\nlevoton katse Juuson silmässä, kun hän hätäillen kulki siellä\nväkijoukossa ja koetti hapuilla viimeistä pelastuksen kortta, jota ei\nnäkynyt koko äärettömällä ulapalla.\n\nKolme kuukautta oli kulunut, Heikin hyväksymä vekseli oli tänään\nmaksettava. Koko ajan, kolme kuukautta, oli Juuso siitä huolta\nkantanut, miettinyt kaikki mahdolliset keinot miten hankkisi rahoja sen\nmaksamiseen. Mutta jos jostakin oli vähän saanutkin kokoon, oli se\nkohta mennyt hetkellisiin vuotoihin, toisiin vekseleihin ja toisiin\nvelkoihin. Ja viikot oli kuluneet ja kuukaudet. Vihdoin oli Juuso\nnöyrtynyt, mennyt Heikin luo ja pyytänyt, että se paperi vielä\nsiirrettäisiin tai uudistettaisiin.\n\nEi. Heikki kielsi jyrkästi periaatteen kannalta. Hän oli tehnyt sen jo\nkolme kuukautta sitten, Juusolla oli ollut kyllin aikaa järjestää\nasiansa. Hän ei aikonut ijankaiken jatkaa sitä leikkiä eikä panna\nomaakin tulevaisuuttaan vaaranalaiseksi. Jos et sitä nyt maksa, oli hän\nsanonut, niin en usko sinun maksavan sitä koskaan. Koeta jo muualta\nsaada nimiä, maksettava se nyt on.\n\nJuuso oli mennyt, koetellut vielä, vaan se oli toivotonta työtä.\nHänellä oli yleensä sangen vähän ystäviä, useimmat hänen paraimmat\ntuttavansa olivat jo hänen asioissaan kiini, toiset eivät ruvenneet,\nkolmansien nimet eivät auttaneet. Kyllä hän juossut oli, tänäkin\npäivänä aamusta aikusesta syömättä ja lepäämättä. Ja hän juoksi vielä.\nKenties vielä viime hetkessä tapaisi jonkun armollisen ihmisen... Hän\nsuuntasi kulkunsa senaatintorille päin, ei tiennyt oikeastaan miksi,\nvaan arveli että ehkä tulisi sieltä joku vastaan... Silloin lyödä\npaukautti kello Nikolain tornissa kaksi.\n\nJuuso hypähti, säpsähti: pankkiaika oli siis kohta ohi. Mitä nyt\ntehdään, mihin mennään? Menisikö kotiin, panisi maata ja jättäisi\nkaikki. Vai pakeneisiko kapakkaan, joisi päihinsä unhottaakseen,\nvapautuakseen...? Ei. Nyt täyttää aalto venheen, vaan haudatkoon se\nalleen edes rehellisen miehen... Juuso istui issikan rekeen, ajoi\nHeikin konttoriin ja pyysi tavata häntä.\n\n-- En ole voinut maksaa paperia, puhui hän läähättäen. Olen koettanut\nviimeiseni, mutta turhaan. Nyt on kaikki lopussa, minä olen hukassa.\n\n-- Arvasinhan, että siihen se kehittyisi. Ja mitä aijot nyt?\n\n-- En mitään, en voi mitään.\n\n-- Siinä miehen tarmo! Nyt olet mestannut nimesi, mitä sulla on\njälellä? -- Niin se käy kun uinailee pois paraat vuotensa. Jos sulle\nvielä olisin nimeni antanut, olisit varmaankin vienyt sen\nprosenttariin.\n\n-- Olisin hoitanut asian -- ainakin tällä kertaa.\n\n-- Mutta ensi kerralla! Onko sulla nyt minkään vertaa rahoja?\n\nJuuso veti esiin kukkaronsa. Siinä oli muutamia seteleitä ja\nhopearahoja, toistasataa markkaa; ne hän kopisti Heikin eteen pöydälle.\n\n-- Minä en menetä nimeäni, puhui Heikki kooten pois rahat. -- Mutta\ntämä oli meidän viimeinen afääri.\n\nKuin unissaankävelijä asteli Juuso siitä kotiinsa päin. Nyt oli siis\nalus vajonnut. Sehän siitä lopuksi oli tulevakin, eihän hän enää\npitkiin aikoihin ollut muuta odottanutkaan, ranta oli myötään väistynyt\nyhä kauemmas saavuttamattomiin. Ja mitä nyt?\n\nJuuson tieteellinen työ ei viime aikoina ollut edistynyt ollenkaan,\nharvoin hänellä oli sitä aikaa ajatellakaan. Oli hän nyt toisinaan\nkäynyt auskulteeraamassa, toisinaan hankkinut käännöstöitä, mutta se\noli kaikki rahahuolien vuoksi jäänyt niin katkonaiseksi. \"Kyntäjää\" hän\nyhä oli ollut toimittavinaan, se oli ollut ikäänkuin lohdutusta muun\nsurkeuden keskessä, mutta hän oli ruvennut huomaamaan, ettei hän yksin,\nainakaan näissä oloissa, voinut sitäkään halunsa mukaan hoitaa, hän oli\nruvennut epäilemään omaa kykyään, omia aatteitaankin. Eihän hänestä\nollut niiden edustajaksi, menkööt hautaan nekin, hänhän oli itsekin jo\nhenkisesti ja siveellisesti haudattu, -- mennyttä miestä!\n\nMitä nyt? Kaikki ympärillä oli toivotonta ja pimeää.\n\nKotiväkikin näki selvästi päivällispöydässä että Juuso oli tavallista\nmasentuneemmalla mielellä. Hän oli kyllä viime ajat lakkaamatta ollut\nalakuloinen ja huolestunut, vaan näin synkkänä kasvoiltaan, näin\nsurumielisenä, näin sanattomana ei hän ollut koskaan vielä istunut.\nOtto tiesi kyllä mistä kenkä puristi, vaikkei Juuso ollutkaan hänelle\nviimeisestä huolestaan lähemmin kertonut, ja arvailivat ne sen muutkin,\nHilda varsinkin. Ja häneen juuri tuo Juuson synkkämielisyys syvimmin\nvaikutti. Naisellisella vaistollaan huomasi hän heti, että jotain\nratkaisevaa oli nyt miehelle tapahtunut ja sama naisellinen herkkyys\nkehoitti häntä samassa tarjoamaan lohdutusta ja lievitystä.\n\nHe olivat, Juuso ja Hilda, Juuson ensimmäisinä ylioppilasvuosina olleet\nhyvinkin hyvät ja avomieliset ystävät, ja Juuso oli silloin lapsellisen\nluonteensa herkkyyden mukaisesti kertonut Hildalle kuin vanhemmalle\nsisarelle kaikista pikkuhuolistaan ja toiveistaan. Silloin olivat he\nolleet alinomaa yksissä, olivat kotona ärsytelleet toisiaan\ntammipelissä, yhdessä käyneet ylioppilastansseissa, huvitelleet\ntalvisin luistinradalla ja suvisin purjehdusmatkoilla. Tuttavat olivat\nheitä silloin nimitelleet \"Almin herrasväeksi\" ja ennustelleet heille\nyhteistä tulevaisuutta. Sittemmin olivat he vieraantuneet, Juuso oli\nsaanut muita harrastuksia ja hänen lemmensuhteensa Elnaan oli aivan\nkylmentänyt vanhat välit. Hildakin oli vetäytynyt vieraammaksi. Vaan\nhänessä kyti vielä vanhaa ystävyyttä, joka toisinaan oli ollut\nystävyyttäkin lämpimämpi, ja viime aikoina oli se taas ilmeisemmäksi\nvironnut. Sääli on lemmen sukua, Juuso tarvitsi lohdutusta ja Hilda\ntahtoi niin mielellään hänen huoliaan keventää.\n\n-- No kuules Juuso, sinä olet taas kovin synkkämielinen, painavatko\nniin raskaasti maailman huolet? kysyi hän Juusolta kun tämä päivällisen\njälkeen ikäänkuin turvattomana oli jäänyt ruokahuoneeseen istumaan.\n\n-- Voi Hilda, raskaammin kuin luuletkaan. Ne lutistavat kerrassaan\nmiehen alleen.\n\n-- Lapsi parka! Mutta miksi hautelet myötään pelkkiä huolia mielessäsi,\nheittäydy kerran iloiseksi niin et muistakkaan niitä.\n\n-- Iloiseksi! Keksippäs siihen taikakeino niin oletkin noita.\n\n-- Keksin kyllä. Ennen ei siihen paljoa tarvittu, mentiin vain ulos\nhuvittelemaan, sinä puit pitkän takin yllesi ja sen mukana suruttoman\ntuulen. Tee niin nytkin.\n\nJuuso hymähti surumielisesti, otti taskustaan kukkaronsa, käänsi sen\nnurin ja ojensi Hildalle. Tämä nauroi:\n\n-- Sekö vain?\n\n-- Se ei ole vain. Minussa ei ole enää miestä sitä täyttämään koskaan.\n\n-- Mutta kuulehan, vuoroin vieraissa käydään. Minä olin usein vieraasi\nsilloin vanhaan hyvään aikaan, \"ennenkuin ryssä tuli maahan\". Nyt saat\nsinä kerran olla minun vieraanani, se on päätetty. Minä kutsun sinut\njuhlallisesti esimerkiksi konserttiin tänä iltana.\n\nJuuso ei kiellellyt, tekihän Hilda tuon niin hyvässä tarkoituksessa. Ei\nollut hän tosin huvituulella, mutta hän pelkäsi toiselta puolen\nyksinäisyyttäkin ja sen synkkiä mietteitä, jotka eivät hetkeksikään\nhelpoittaneet. Ei hän voinut niitä nukuttaa, vaan olihan sama missä ne\nhäntä kiduttivat.\n\nHe menivät konserttiin. Ja tuntuihan Juusosta melkein siltä kuin soiton\nräminä, ihmistungos ja kirjava seura, joka hajotti huomion useammalle\ntaholle, olisi hiukan viihdyttänyt hermoja ja asettanut ajatuksia. He\nistuivat siellä nyt kahden Hildan kanssa, istuivat hyvinä ystävinä\nkuten ennenkin vanhaan ja Juuson teki mieli nyt niinkuin silloinkin\nkertoa tälle huolistaan, keventääkseen raskasta sydäntään. Ei hän sitä\nolisi kumminkaan nyt kehdannut tehdä, vaan Hilda päästi hänet hyvälle\nalulle ruveten kyselemään hänen surunsa syytä. Juuso kertoi silloin\nsuoraan kaikki, kertoi ponnistuksistaan, pettymyksestään ja\nsortumisestaan. Tällä hetkellä hän ei keksinyt toivoa mistään päin,\nsanoi hän.\n\n-- Se on ohimenevää, vakuutti Hilda. -- Minä luulin jo surun olevan\nsyvemmällä, sydämessä.\n\n-- Ne surut olisivat sentään helpompia kantaa.\n\n-- Niin elä sano. Mitä nyt olet menettänyt, sen voit voittaa takasin,\nvaan voitpa menettää semmoistakin, jota et voita koskaan takaisin.\n\nHilda lausui sen äänellä, joka melkein juorusi, että hän tiesi jotain\nenemmänkin, jotain uutta pettymystä Juusolle. Tämä katsahti kysyvästi\nhänen silmiinsä, mutta arveli samassa, että se kai sattui vain noin\nlausumaan tarkoittamatta mitään. Ja jos Hilda jotain tarkoitti, jos\ntiesi jotakin Elnasta, niin ei hän sitä sanoisi eikä Juuson oma\nmieliala tällä hetkellä muuten sallinut hänen Elnaa ajatellakaan. Hän\nvastasi sen vuoksi rauhallisesti Hildalle:\n\n-- En tiedä mitä tarkotat. Mutta puhutaan jo iloisemmista asioista,\neihän nämä minun huoleni voi sinua huvittaa.\n\n-- Tavallaanpa huvittavatkin siksi, että olet niistä mulle kertonut ja\nollut avomielinen, -- taas pitkästä ajasta. -- Vaan minähän olen huono\nisäntä, nyt sinun täytyy saada punssia, siitähän ennen pidit...\n\nMyöhemmin saapui Ottokin populaariin. Hän tuli jostakin ilosesta\nmedisiinarikekkeristä, oli paennut sieltä kesken tänne, kun nyt\nJuusokin kerran oli matkassa. Kevyellä ja repäsevällä tuulella hän oli\nkuten ainakin, houkutteli soittajaisten jälkeen toiset vielä syömään ja\nkehui Juusoa, ettei tämä enää ollut toki saman näköinen kuin päivällä,\n\"surkea niinkuin hautajaispäivänsä aattona.\" Juuso olikin melkein kuin\nhuumautuneena, saattoi väliin remahtaa aivan iloiseen nauruun, kun\nsiinä muistettiin kaikkia niitä koirankujeita, joita ennen yhdessä oli\npidetty, ja tunsi kiitollisuutta Hildaa kohtaan, että tämä juuri tänään\noli kutsunut hänet vieraakseen.\n\nVaan kotona yksinäisyydessä palasi mieleen kaiho ja toivottomuus taas\nuudella voimalla ja hän tunsi itsensä maata syvemmälle masentuneeksi.\nHän pani maata, mutta uni vältti silmää ja mielikuvitus loihti hänen\neteensä tulevaisuudesta kuvan toistaan synkemmän. Hän arvasi, että\nHeikki kyllä ei pitäisi omana tietonaan tuota eilistä asiaa, vaan\nantaisi puheen kulkea; hän tunsi siksi sen nykyisen Heikin, -- jo\ntänään on hänen kohtalonsa yleisen mielipiteen hampaissa. Ja hän\nsaattoi niin hyvin kuvailla, kuinka tuo yleinen mielipide kulkee:\n\"Oletko kuullut\", kysyy yksi toiselta ja toinen vastaa: \"Niin, sen\npäivä se on laskenut, eikä taida noustakaan enää.\" Jo parin päivän\nperästä tietävät sekä tuttavat että oudot minkälainen mies hän\noikeastaan on ja hän melkein kuuli humisevissa korvissaan miten nuoret\nylioppilaat jo kadulla näyttäisivät häntä toisilleen ja sanoisivat:\n\"Tuossa se on se mies, joka tahtoi nuorisossa ylläpitää ihanteita. Itse\nhän maksattaa muilla vekselinsä ja elää toisten kustannuksella...\"\n\nJa tämä oli kumminkin vasta ensimmäinen vekseli. Miten nyt, kun nimi on\npilassa ja se vähäinen luotto on mennyt, miten käy nyt seuraavain? Ja\nmiten käy hänen itsensä lopuksi? Velkavankilako parempi vai...?\n\nAamupuolella yötä vaipui hän rauhattomaan uneen herätäkseen siitä\nmuutamain tuntien perästä eilisiin mustiin mietteihinsä.\n\nOikein Juuso olikin arvannut, miten nopeasti tieto hänen\nlankeemuksestaan oli levinnyt ympäriinsä ja kuulumiset siitä, miten\nhäntä arvosteltiin, saapuivat pian hänen omiin korviinsakin. Hän oli\nmerkitty mies, sanottiin, ja niin hän tunsi itsekin olevansa. Ja\nsiksipä olikin ymmärrettävää kun hän taas jonkun viikon perästä\nhuonoilla toiveilla kulki koettamassa kerätä rahoja uuteen lankeavaan\nvekseliin, että kylmä kielto tuli vastaan joka taholta, sieltäkin,\nmissä ennen oli ollut myötätuntoisuutta ja hyvää tahtoa. Ihmiset eivät\nenää luottaneet häneen senkään vertaa kuin ennen, eikähän niillä ollut\nsyytäkään sitä tehdä.\n\nSe oli nyt lankeamaisillaan se sama Juuson ensimmäinen vekseli, jonka\nhän noina näytelmänsä toivorikkaina aikoina oli Kippiksen kanssa tehnyt\nja jonka kautta hän ensiksi oli livahtanut tälle pettävälle, luisuvalle\npinnalle. Sitä oli tällä välin siirretty pankista toiseen, uudistettu\nja siirretty, vaan hoidettu se tähän asti oli. Mutta nyt? Turhaan\nponnisti Juuso jo loppuun käytettyä kekseliäisyyttään saadakseen oman\nosansa kokoon. Ja hänestä oli nyt kahta vertaa vaikeampi liikkua\nihmisten parissa, hän lymyili kernaimmin yksin kotona, kaikkein\nmieluimmin olisi hän paennut kauas vieraisiin maihin taikka tahtonut\nvaikka vaipua maan poveen. Vihdoin meni hän Kippiksen luo, käski tämän,\njoka ei ollut vielä ollenkaan osaansa lyhentänyt, hankkia edes\nuudistusrahat ja hoitaa asia, -- itse hän ei voinut. Paperi laitettiin\nja Kippis lupasi hommata. Mutta paljo ei Juuso siihen lupaukseen\nluottanut ja väsyneempänä, kyllästyneempänä kuin koskaan tuli hän taas\ntältä retkeltä kotiinsa.\n\nEteisen ovella seisoi Otto ottamassa kirjeitä kirjelaatikosta.\n\n-- Täällä on kirje sullekin Juuso, ja -- ahaa! -- arvaas keltä?\nElnalta, ellen tunne väärin käsialaa.\n\n-- Väärin taidat tuntea. Näytä tänne.\n\nJuuso meni huoneeseensa ja katseli melkein häveten tuota kirjettä, --\nniin, Elnaltahan se oli. Hän ei ollut mielestään enää sen arvoinen,\nettä Elna hänelle kirjoittaisi taikka häntä muistaisikaan. Olihan hän\nnyt mestatessaan itsensä mestannut myöskin nuo heidän yhteiset ihanat\ntulevaisuuden toiveensa. Tuohon hänen suureen haaksirikkoonsa olivat\nhautautuneet kaikki hänen unelmansakin, kodin, onnen ja lemmen ihanat\nunelmat, kaikki pirstaleina, hän oli ne särkenyt ja hänestä tuntui että\nhän siten oli pettänyt tyttönsäkin, tuon hellän, lempeän lapsen. Ja\nsiksi hän ei ollut viime aikoina uskaltanut Elnaa ajatellakaan...\nMitähän se tyttöparka siellä nyt taas on tuuminut hänen pitkästä\näänettömyydestään, rakenteleeko se siellä yhä tuulentupia vanhoille\nperustuksille, jotka hänen tietämättään jo ovatkin suistuneet? Paremman\nkohtalon hän olisi ansainnut, lapsi parka...\n\n-- Vaan mitä on tämä...?\n\nJuuso oli verkalleen avannut kirjeen ja ruvennut sitä lukemaan. Luki\nmuutamia rivejä ja alotti alusta. Oli niin merkillistä tuo sisältö,\nElnako tätä kirjoitti...? Niin, Elna se oli. Juuso luki kirjeen\nloppuun, luki verkalleen tarkoin, joka sanan... Niin, niin se oli, hän\nymmärsi sen nyt. Siis ei ollutkaan pelkkä sattumus se, mihin Hilda\nviittasi!\n\nKirje putosi pöydälle. Juuson pää vaipui raskaana käsivarren varaan ja\njäi siihen lepäämään kauaksi aikaa. Syrjäinen olisi luullut, että siinä\nitki miehinen mies, sillä todellakin, kimaltelihan kyynele hänen\nsilmänsä kulmassa samentaen raukean katseen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nElnan kirje oli, niinkuin entisetkin, kirjoitettu viattoman\nyksinkertaisesti, mutta tuon lapsellisen koruttomuuden alla oli siinä\nkumminkin puheena vakava elämänkysymys, ratkaiseva elämänkysymys\nniille, joita se koski. Tyttö kirjoitti:\n\n    \"Olen tätä nykyä, Juuso hyvä, tärkeässä elämänkäänteessä, etkä\n    voine siis panna pahaksesi jos sinulta, hyvältä ystävältä,\n    kysyn neuvoasi ja mielipidettäsi. Ja minusta tuntuu melkein\n    kuin minulla olisi velvollisuuskin kysyä sinun neuvoasi ennenkuin\n    teen ratkaisevan päätökseni.\n\n    \"Nyt aivan äsken on minua pyytänyt vaimokseen eräs isäni hyvä\n    tuttava. Hän on pappi. En tunne häntä vielä varsin paljo, vaan\n    luulen että hän on hyvä ja kelpo mies. Minua kohtaan on hän ollut\n    hyvin ystävällinen, aivan hellä, ja tiedän että hän minusta pitää\n    paljo ja tahtoo parastani. Hän on keski-ikäinen mies, hiljainen\n    ja vaatimaton. Perheen tuttavana olen häntä jo kauan tuntenut,\n    mutta en ole koskaan häntä enemmin ajatellut enkä muistellut, enkä\n    ole siis voinut hänestä koskaan pitääkään, hän on ollut mulle\n    vieras. Vaan nyt minun täytyy häntä ajatella ja kun ajattelen,\n    niin minusta tuntuu, että miksi en voisi hänen kanssaan elää,\n    miksi en hänestä pitääkin? Mitä arvelet sinä? Ei se tulisi olemaan\n    mitään sellaista suurta onnea, jota nuorena joskus haaveksii,\n    hiljaista arkielämää vain, semmoista kuin elämä on. Sitä sellaista\n    elämätä minä tosin olen joskus kammoksunut, olen verrannut sitä\n    kuoleutumiseksi ja ikäväksi haudaksi, mutta ehkä se on sittenkin\n    sitä oikeata elämää, juhlahetkethän ovat elämässä niin harvat.\n\n    \"Ethän ymmärrä väärin, miksi nyt siitä sulle kirjoitan. Onhan\n    meillä ollut, vaikkemme ole siitä puhuneet toisillemme emmekä\n    muille, yhteinen pieni unelmamme. En tiedä, minkä verran sitä\n    sinä enää muistat, mulle se on ollut ja on hauska muisto. Mutta\n    en siihen viittaa muuten, kuin vedoten hyvään, toverilliseen\n    ystävään, joka lausuu mielipiteensä suoraan. Ja siksi kysyn:\n    luuletko onnen voivan seurata mukana semmoisissa suhteissa,\n    joita ei ennen ole onneksi ajatellut ja luuletko minun oppivan\n    rakastamaan nykyistä kosijaani? Sinä tiedät kotioloni, pieni\n    pappila, paljo lapsia, aika olisi asettua elämäntyölleen. Aivan\n    vapaasti saan kumminkin päättää ja ... valita, -- mutta vaikeaa\n    se on.\n\n    \"Et suutu, Juuso, tunnenhan sinut. Ja kun nyt olen kertonut sulle\n    asiani, odotan vastaustasi; _hän_ odottaa minun vastaustani.\n    Elna.\"\n\nSemmoinen oli kirje, ei sen mutkallisempi, mutta paljo uusia katkeroita\ntunteita se herätti Juuson jo rikki repalehtaneessa sydämessä. Senkin\nonnensa hän oli menettänyt, hän oli mestannut kaikki... Tuo rakas lapsi\n-- \"yhteinen unelmamme\", niin, se oli todellakin ollut niin herttainen\nja kaunis, siinä oli niin paljo lämpöä ja niin paljo onnea, rajatonta,\nmäärätöntä onnea. Mutta se oli unelma ja se on mennyt. -- Minussa ei\nollut miestä sitä toteuttamaan, se oli jo rauennut ennenkuin sinussa\nsyntyikään epäilys, puhui Juuso puoliääneen kaihoisasti itsekseen. --\nJa epäilyksesi oli oikeutettu, yhteinen unelmamme on mahdoton; minä\nkäsitän, että tuo päätös oli sinulle vaikea, se repii minunkin sydäntä,\nse vie onnen multa, ehkä sultakin, vaan ei auta. Unelman viimeiset\nsäikeet ovat leikattavat poikki, vaikka se leikkaus vihloo, vihloo...\n\nEi hetkeäkään ollut Juuso näet epätietoisena vastauksestaan. Hän\nrakasti tyttöä ja tahtoi hänen parastaan. Ja häneen, Juusoon, ei tyttö\nsaanut luottaa, hän ei ansainnut luottamista, hän ei voinut tehdä\nonnelliseksi itseään eikä toistakaan. Elnan täytyi ottaa pappinsa, --\nnyt vain viimeiset jäähyväiset.\n\nJa Juuso istahti pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Hän kiitti\nluottamuksesta. Kuvaili, kuinka tuo yhteinen unelma hänellekin oli\nollut rakas ja kuinka elävästi hän oli ajatellut sen toteuttamista ja\nkuinka ne heidän sanattomat kihlat olivat tuntuneet viehättäviltä.\nMutta se oli ollut unelmaa ja siksi sen täytyi haihtua. Hän, Juuso, oli\ntullut huomaamaan, että hänen oma tulevaisuutensa, johon hän oli\ntoiveensa perustanut, onkin vielä aivan utuisessa hämärässä; sen\nselveytymisestä ei ole vähintäkään tietoa. Sellaisille haaveiluille ei\nsaa elämätä rakentaa, sillä elämä on todellisuutta. Ja siksi hän\nvilpittömästi kehotti Elnaa, antamatta valtaa muille vanhoille\ntaipumuksille, kääntymään sille uudelle elämäntaipaleelle, joka nyt oli\navautunut hänen eteensä, -- ei ole epäilystäkään siitä, mikä on\nparasta. Ja hän lopetti näin:\n\n    \"Meidän tiemme, jotka kerran tietämättämme yrittivät yhtä suuntaa\n    kulkemaan, ovat jo eronneet, nyt ovat vain jäähyväiset sanomatta.\n    Sinä käyt hiljaista, rauhallista kotielämää viettämään, olkoon\n    arkielämää, mutta myrskyltä suojattua, pettymyksistä ja huolista\n    vapaata elämätä. -- Ja minä luulen yhtä varmasti kuin toivon,\n    että sinä tulet löytämään siitä tyydytystä ja tuntemaan itsesi\n    onnelliseksi. Minä taas kuljen tuntematonta tulevaisuuttani kohden,\n    taivallan tietä, jonka suuntaa en tunne enkä päämäärää, josta en\n    tiedä muuta, kuin että se luisuu alaspäin; kenties se päättyy\n    piankin. Mutta sinä suot, että tuo jo hälvennyt yhteinen unelmamme\n    saa seurata minua muistona ilottomalle taipaleelleni; hoitelen sitä\n    hellävaroen ja kätken pyhimpääni, sillä se on mulle niin rakas,\n    niin kaunis ja niin autereisen hieno. Jää hyvästi! Seuratkoon sinua\n    onni, jota niin runsaasti ansaitset. Juuso\".\n\nHän sulki kirjeen, kirjoitti päällekirjoituksen ja pani siihen\npostimerkin. Aamujuna oli sen huomenna vievä määräpaikkaansa ja silloin\noli koko unilinna kumossa. Siinä se erottaja lepäsi vielä iltapäivällä\nhänen edessään pöydällä ja Juuso katseli siihen kaihomielellä ajatellen\nettä tuossa menee nyt hänen purtensa viimeinen sälö, johon hän\ntoivottomuudessaan vielä oli luullut joskus saavansa iskeytyä kiini\npysyäkseen sen toiveen varassa pinnalla. Mutta sen oli mentävä. --\n\nEtehisen kellon kilahdus hyppäytti Juuson näistä mietteistä. Hänelle\ntulikin vieras, niin, se oli Kippis, joka sieltä työntyi sisään\nlämpimissään ja tuskautuneen näköisenä. Eihän hän mistään ollut saanut\nniitä rahoja kokoon, puhua porisi hän jo ovella tullessaan, eihän niitä\nihmisiä tapaa eikä niillä ole.\n\n-- No mitenkä nyt? Vekseli on langennut.\n\n-- Langennut kai se on, olihan jo toinen päivä.\n\n-- Ja vieras nimi protestiin -- paitsi omaa!\n\n-- Niin, en suinkaan silmästäni voinut ottaa rahoja. Juossut olen kyllä\nniin, että hiki valuu yhtenä virtana ja nälkäkin on kuin kyläkoiralla.\nNuo viisikymmentä markkaa sain muutamalta siepatuksi, enempää en,\neikähän tämä mihinkään riittänyt. Parasta kun syödään ja juodaan sekin\nkipene, -- tuletko mukaan?\n\nJuuson teki mieli pieksää tuo mies, mutta samalla hän muisti, että yhtä\nsyyllinenhän se on hänkin. Ja hänen kiivautensa laimenikin pian, hänen\nsiveellinen arvostelukykynsä oli ikäänkuin heikentynyt, tämä tapaus ei\ntuntunut häneen enää kovinkaan syvälle uppoavan -- eihän se voinut\nsuurentaa hänen alentumistaan eikä nöyryytystään. Niinkuin säveleitten\nlaineet, kun ne kerran ovat määrättyyn rajaansa ehtineet, eivät siitä\nsanottavasti enää kohoa, vaikka äänen pauhua vielä monin kerroin\nlisättäisiin, niin eivät mielenkään laineet enää sen valtavammin läiky,\nkun ne kerran ovat laitojaan myöten kuohumassa. Juusolla tuntuivat\nhermotkin tylsyneen, ne eivät enää uusista iskuista ottaneet sen\ntuntuvammin hytkyäkseen.\n\nKippis veteli tupakkaa, käveli edestakaisin ja puhui siitä syömään\nmenostaan.\n\n-- Vai et tule. Mutta tuossahan sulla on kirje, vienkö sen mennessäni\npostilaatikkoon?\n\n-- Elä koske, -- tulen itse viemään.\n\nKapakkaan he joutuivat ja istuivat siellä syrjäisessä nurkassa\nsupatellen ja juoden. Juusokin oli juonut jo pari lasia ja tilasi\nkolmannen; ihmeellisesti se tuntui helpottavan hänen täpösen täyttä\nsydäntään. Teki niin hyvää kuvailla toisellekin mielensä mustaa\nkatkeruutta ja epätoivoa, siitä siirtyi ikäänkuin osa pois ja taakka\ntuntui tasautuvan. Hänelle oli iskeytynytkin niinkuin tulppa sydämmeen,\nse oli pidättänyt veren kulkemasta, ajatuksen juoksemasta ja\nhyydyttänyt tunteen siihen katkeraan jähmeyteensä. Nyt se tuntui\nsulavan pois, hellittävän ahtamasta. Joka lasilta, jonka he joivat,\ntuntui Juusosta taas veri lämpiävän ja koko kangistunut olemus\nvetreytyvän; hermotkin asettuivat ja tuo kirvelevä tuska siirtyi\nikäänkuin etemmäs, kävi heikommaksi, niin että sitä jo saattoi\nyksityiskohtia myöten tarkastaa ja kertoa toisellekin, miltä se tuntui.\nSitä tehdessä suli luonto toisinaan niin pehmeäksi, että teki mieli\nitkeä ja antaa tuskan tulvata kyynelten mukana esiin, toisen vuoron\ntaas tuntui tahto saaneen uuden, oudon voiman ja tarmon ja luonto\ntuntui kyllin karaistuneelta voittamaan vaikka mitä tulkoonkin eteen.\n\nMielialat vaihtelivat sitä nopeammin, kuta kauemmin he istuivat siellä\nkapakan syrjäisessä nurkassa. Kippis koetti aluksi seurata Juuson eri\nmielialoja, vaan sittemmin löi hän ne jo leikiksi, väitti että Juuso\nliioittelee rappiotilaansa kuvatessaan ja toiveitaan mustiksi\nmaalatessaan.\n\n-- Eihän tässä nyt vielä olla lähelläkään mestauslavaa, vaikka pari\nvekseliä romahtaisikin ja vaikka tyttö antaisikin rukkaset. Hui, hai!\nMaailma seisoo yhä paikoillaan ja jatkaa säikkymättä kiertokulkuaan,\npyörii yhtä tasasesti kuin ennenkin ja pyörittää meitäkin. Hei, juo\nsinä veli!\n\n-- Ei, katsos, syy onkin syvemmällä, puhui Juuso jatkaen äskeistä\nkuvaustaan. -- Minä olen uskonut liian hyvää maailmasta, ihmisistä ja\nitsestäni ja siksi se tuntuu niin karvaalta kun näkee esiripun syrjään\nvedettyä kaikki mustana ja ilkeästi ilkkuvana. Itseluottamus on\nkadonnut, vanhat ihanteet ovat vaipuneet valheiksi enkä kumminkaan\ntahtoisi taipua tunnustamaan, että elämä ilman uskoa hyvään ja\ntotuuteen on elämätä.\n\nKippis ei ymmärtänyt oikein mitä hän tuolla tarkotti, käsitti vain sen,\nettä siinä oli jotain ylenpalttista tunteellisuutta. Ja siitä hän käski\nJuuson repiä itsensä irti.\n\n-- Mitä sinä niistä kaikista mietit ja märehdit, ole kuin muutkin\nihmiset. Ja kun katsot elämää aivan tyyneesti, niin eihän tämä nyt ole\nniin varsin vaarallista. Nykyseen maailman aikaan ei enää kukaan kuole\nnälkään ainakaan Helsingissä ja mitä muihin suruihin tulee, niin ole\nhuoleti, ei ne tapa.\n\nNiinkuin muut ihmiset, matki Juuso itsekseen kuulematta mitä toveri\nsiinä vielä muuta porisi. Mutta hän halveksi muita, niinkuin\nitseäänkin. Nuo viheliäiset narrit, jotka itsekkäässä innossaan\nahertavat, reuhtovat ja raatavat tuota kallista arkihenkeään pystössä\npysyttääkseen, jotka konttaavat ja matelevat päästäkseen vehkeillään\naina kynnen verran eteenpäin ja polkeakseen muita saman verran alleen,\n-- niitäkin hän halveksi ja sääli. Mitä he sillä kaikella voittavat:\ntyydytystäkö vai tyytyväisyyttä? Samaa viheliäisyyttä päivä päivältä,\nvuosi vuodelta, aina vain karttunutta himokkaisuutta, joka petomaisen,\nalituisen nälkänsä ensi hätään tarvitsee myötään yhä suurempia\nsyöttipaloja, yhä verisempiä viipaleita. He kiipeävät kuin kuoleman\ntuskassa, hyökkäävät ja tappelevat, toisiaan koettavat vetää alas ja\nviskata alleen. Ja mikä heistä sitten lopuksi tulee? Siihen\naineelliseen tappeluunsa kerran kaatuvat ja kupertuvat, jälellejääneet\nhyppäävät kilvan kaatuneen raadolle ja tappelevat he taas siinä, kunnes\non heidän vuoronsa kellahtaa alle ja maata muitten astuinportaana...\n\nJuuso ryyppäsi pitkän ryypyn, vaikka sekin häntä jo inhotti. Mutta\nKippis, joka oli hetkisen istunut ääneti, rupesi häntä taas\nlohduttelemaan:\n\n-- Se on oikein, purase pitemmältä, niin jo karkaavat synkät ajatukset.\nSaatpa nähdä, että sulle on maailma näistä puolin vielä yhtä avonainen\nkuin kelle tahansa. Ja mitä tyttöön tulee, niin ... miten se olikaan:\n\"Vill du så hemtar jag dig af det kram...\"\n\n-- Herkeä jo.\n\n-- Mitä hittoja, sulla on satoja valita, ota toinen ja rikas. Niin,\npoika sinä, mikset ota rikasta tyttöä, -- onhan sulla kotitalossasikin\nyksi, miks'et ota tuota Almin Hildaa. Vanhanpuoleinen jo tosin, mutta\nrahaa on, sitä on, minä satun sen tietämään, Otto kertoi mulle kerran\npäissään ollessaan. On kolmekymmentä tuhatta heillä lapsilla jo\nkummallakin ja äidin jälkeen tulee vielä toinen mokoma -- olet sinäkin\nsokea, kun et ymmärrä vierestäsi vihlasta, vaikk'et tarvitse muuta kuin\nojennat kätesi.\n\nJuuso kuunteli kummissaan tuota uutta käännettä toverinsa puheessa.\nMistä ihmeestä hänessä syntyi tuo ajatus, sehän oli aivan kuin\nsiirtynyt Juusosta itsestään, sillä totta tosiaan, tuo mielle oli jo\nkerran hänessäkin välähtänyt, äsken juuri oli se vilahtanut, vaikka hän\nsen halpamaisena kohta ajoi pois. Ja niin hän sen ajoi nytkin.\n\n-- En ole sentään niin kelvoton, että myön itseni muutamista\nhopeapenningeistä.\n\n-- Sinä et myö mitään, sinä ostat, ostat ilmaseksi puhdasta rahaa.\nMalja sen päälle! Ota tyttö ja ota pian ja kaikki huolesi ovat samalla\nhiiden hinkalossa. Ajatteleppas, kuinka sitten nostat pääsi pystöön ja\nviheltelet vain pikkuherroille semmoisille kuin Heikille ja halveksit\npankkeja.\n\n-- Mene pois saatana! Tahdotko vajottaa minut elävältä suohon?\n\n-- En, vaan kiskoa ylös.\n\nVaan Juuso viskasi vihasesti sen ajatuksen luotaan. Hän kammoksui sitä\nja ajatteli taas minkälaisessa alennuksen tilassa hän jo sentään\nolikin, kun täytyi tuommoista mielenjuohtumaa vastaan oikein taistella.\nTämmöisissä tuumissako istui nyt kapakan sakeimmassa savussa se puhdas\npoika, joka vielä muutamia vuosia sitten elämän taisteluun käydessään\noli uhkunut elinvoimaa ja halua käyttääkseen sitä vilpittömästi jalojen\naatteidensa ja ihanteidensa hyväksi? Hänkö se oli, joka aina oli\nväittänyt, että elämä ilman vilpittömiä periaatteita ja tunteita ei\nollutkaan elämätä? Hänkö tässä juuri oli halveksinut niitä, jotka eivät\najatelleet muuta kuin itsekästä voittoaan ja käyttivät siihen koko\nheille myönnetyn leiviskän...? Hänkö siinä nyt istui lamaan lyötynä\nheittiönä ilman uskoa totuuden voimaan, ilman halua taistella sen\npuolesta, mitä piti oikeana, kauniina ja hyvänä...?\n\nKippis oli turhaan koettanut saada Juusoa innostumaan uusiin\nehdotuksiinsa, vaipunut istumaan nojalleen seinää vastaan ja siihen\npuoleksi torkahtanut. Juusollakin lähti ajatus jo juoksemaan kankeasti;\nnuo mietteet, joita hän alituisesti oli hautonut, nuo tunteet, joita\nhän uudelleen ja uudelleen oli tuntenut, ne tunkivat nytkin kuin\npanoraamassa esiin, vaan katkonaisina, raskasliikkeisinä. Ja hänen\nsilmänsä tarttuivat katselemaan vastapäätään istuvaa, torkahtelevaa\ntoveriaan.\n\nOlikohan tuokin -- niin ajatteli Juuso -- kerran unelmoinut, kuten hän,\nolikohan haaveksinut sitä työtä maan ja kansan hyväksi, joka häntä oli\nniin innostanut? Olikohan tuoltakin sitten katkenneet kaikki unelmat,\nolikohan hänkin kamppaillut hengessään kiivaan taistelun olemisensa\npuolesta ennenkuin heittäytyi tuohon hervottomaan, välinpitämättömään,\ntahdottomaan asemaan, jossa ei enää juuri paljoa kärsi eikä toivo?\nOlikohan tuokin kerran rakentanut linnaa, joka sitten oli lyttyyn\nromahtanut hänen päälleen ja sullonut hänet vielä hengissä\nraunioittensa alle...?\n\nEi, Juuso ei tahtonut hautautua elävänä, ei seurata toverinsa kehitystä\ntuolle asteelle asti. Vielähän hänellä oli voimaa ja tahtoa jälellä,\nvielähän hän kykeni nousemaan... Vieläkö? Siivet ovat leikatut,\nhöyhenet kynityt ja pölyytetyt kaikkiin ilman tuuliin ja nyt oli jo\nlentämisen halukin poissa. Miten voisi siitä alkaa elämistä alusta,\nmistä saisi rohkeutta laskemaan uusia perustuksia kun ei mitään vanhaa\nenää ollut jälellä, ei muuta kuin epäilys ja epätoivo. Ja mikä olisi\nilo tuosta uudesta riehunnasta narrien parissa; siinä piekselehtään\nheidän poljettavanaan ja potkittavanaan, onnellisimmassa tapauksessa\njoutuisi mahdollisesti itse potkimaan jotakin raukkaa... Ei, nyt hän\nmieluimmin eroisi pois koko näyttämöltä, nyt olisi sopivin aika, ei\nkaipaisi kukaan... Kyyneleen vuodattaisi kenties ymmärtämättömyydessään\nvanha äitimuori, kun sinne kauas kotipuoleen kuulisi poikansa polosen\npoistuneen. -- Itkisit kenties vanhus, mutta äiti, jos itkeä aijot,\nitke poikasi elämää enemmän kuin kuolemaa, sillä elämä on kestävää\nkurjuutta, kuolema kertaista. Kiireinen aamen kaikuisi hylkiön haudalla\nja maailma olisi tyytyväinen.\n\nJuuson mieli oli taas sulanut pehmeäksi ja hän kylpi kauan tuon uuden\nmielialansa hivelevässä kuvassa. Vihdoin hän siitä havahtui ja katseli\nympärilleen: yö oli kulunut pitkälle, ravintolassa, jossa jo enimmät\ntulet olivat sammutetut, ei ollut enää vieraita muita kuin toisessa\npäässä huonetta joku yhtä myöhästynyt pari. Kippis torkahteli seinään\nnojaten ja uninen viinuri seisoi sivummalla odottaen että saisi\nmaksunsa ja pääsisi pois nukkumaan.\n\nJuuso herätti toverinsa maksamaan. Tämä hypähti, tarttui lasiinsa ja\nkatseli mielihaikealla pöydällä olevaa tyhjää pulloa.\n\n-- Ti-tilataan uutta.\n\nHetki oli kumminkin liian myöhänen tilausajaksi ja viinuri tuli nyt\nesiin ilmottamaan, että ravintola oli suljettava. Miehet nousivat,\nhakivat vaatteensa ja kompuroivat kankeina kadulle. Sieltä tulvahti\nvastaan puhdas, viileä yöilma ja mereltä tuleva viima hiveli raittiisti\nkuumentavia kasvoja ja virkisti ummehtuneessa ilmassa sakeiksi käyneitä\nhengittimiä. Kippiskin toipui unteluudestaan ja huudahti:\n\n-- Hei, puolet jo meni niistä uudistusrahoista, vaan onpa toinen puoli\nvielä jälellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö kului. Juuso ei muistanut tarkalleen sen yksityiskohtia eikä\ntahtonutkaan muistaa, -- hän oli nyt ensi kertaa eläissään viipynyt\nummelleen koko yön juomareissulla. Aamupäivällä tapasi hän itsensä\nistumassa taas kapakan pöydän ääressä, mutta nyt yksin; oluthaarikko\noli hänellä edessään ja sen maksoksi olivat viimeiset lantit lasketut\nsiihen viereen pöydälle. Sanomalehti oli hänellä kädessään ja sitä hän\noli muka lukevinaan, vaan ei hän sitä lukenut. Ajatus retkeili toisilla\nteillä; se oli taas öisen unhotuksen usvaisesta hämärästä ruvennut\npalauttamaan muistiin viime päiväin tapahtumia, lateli niitä esiin\nyksin erin ja käsitteli toista toisensa perästä. Ei ollut hänelle vielä\nkaikki aivan selvillä, mikä oli unta ja mikä totta, mutta kuta\nselvemmiksi palaava muisti niitä kehitti, sitä synkemmäksi painui\nmieli. Ravintolassa tuli ja meni ihmisiä, mutta ei hän niitä viitsinyt\nkatsella, samahan se hänelle oli, ketä siellä kulki. Hän juo tuosta\noluensa ja sitten lähtee ... minne? Kotiin? Samahan tuo minne meni...\n\nSilloin läimähti takaapäin käsi hänen olalleen. Juuso kääntyi: Otto\nseisoi siinä iloisena ja hymyilevänä kuten ainakin.\n\n-- Ahaa! jopahan velimieskin kerran joutui rämäviftille -- gratulor!\nMutta niin olin minäkin, melkein silmäkulmillaan sitä aamulla kotiin\ntultiin. Ja nyt, -- \"kupariseppä Aleksander on minulle paljo pahaa\ntehnyt, jumala maksakoon hänelle hänen ansionsa mukaan.\"\n\nJa Otto kertoi ryyppyä ja voileipää odotellessaan kuinka he olivat\nillalla olleet varieteessa ja miten saamarin hauska nachspieli siitä\noli tullut, lopulta oli hurahdellut silkkaa samppanjaa myöten.\n\n-- Nyt se ryyppy maistaa -- terve! Mutta sinähän olet taas surullisen\nnäköinen kuin nyletty koira. Ole sinä iloinen, hiiteen surut;\n\"surevaiselle sydämmelle on paloviina paras lääke\" -- niinhän se\nlaulukin sanoo... No niin, tiedänhän minä sinun asiasi, -- siellä\nkävivät mustat miehet illalla kotona --, mutta elähän sinä sen vuoksi\nmieltäsi menetä. Voitaneehan asiat jollain tavoin järjestää. Olisit\npuhunut mulle ajoissa.\n\n-- Sullekin olen jo ennestään velkaa niinkuin koko maailmalle.\n\n-- Ole nyt jo! -- Otto otti toisen ryypyn, haukkasi voileipää ja joi\nolutta päälle. -- Pitäähän auttaa miestä mäessä. Minä jo ajattelin\nsiitä itse puhua, vaan tässä eilen juuri mainitsi Hilda mulle, että\nvoisimmehan mekin sulle vähän lainata kun nyt satut olemaan pulassa.\n\n-- Hilda?\n\n-- Niin, näetkös, meidän rahoja hoidetaan yksissä, Hildan ja minun.\nMutta kuten tiedät on äitimuori tarkka ja visu ja tahtoo vielä olla\nyksin isäntänä, vaikka me jo ollaan aikoja sitten täysikäisiä. Ja\nhyväähän se muori tarkottaa. Mutta kyllä minä osaan muorinkin\npehmittää:\n\n-- Eihän se käy päinsä, miksikä pitäisi teidän uhrata rahojanne\ntämmöisen heittiön hyväksi, kuin minä.\n\n-- Heittiöitä me ollaan kaikki Herran edessä. Eikähän tässä olisi\nkysymystä muusta kuin pienestä lainasta, -- lainassahan ne meidän rahat\nmuutenkin ovat.\n\n-- Kuule, sinä avaat mulle uuden toivon. Vaan sittenkin, eihän se ole\nmahdollista.\n\n-- Annahan olla, ei hätäillä. Koska sisarkin näkyy suostuvan, ja\nhänellähän niitä rahoja enemmän on, niin sepäs merkillistä olisi, ellei\nse olisi mahdollista. Siksi vain, että pääset vähän jaloillesi ja\ntyöhön, ei mitään armopaloja, ymmärräthän. Hilda tahtoo tietysti pysyä\naivan syrjässä, ei luvannut minun itsestään mainitakaan, vaikken tässä\nsitä muistanut.\n\nHilda? Juuso mietti ja koetti selventää kankeasti juoksevia\najatuksiaan, mutt'ei voinut käsittää miten se oli mahdollista ja mitä\nse merkitsi. Ja siitä lähti syntymään hänen aivoissaan taasen joukko\nuusia ja uudistuvia arveluita, jotka karkottivat toisiaan ja taas\npalasivat loppumattomassa jonossa. Millä oli hän sellaista ystävyyttä\nansainnut Hildan puolelta, josta hän viime aikoina oli ollut niin\nvieraantuneena? Voisiko hän ja minkälaisilla edellytyksillä ottaa\nvastaan sellaista apua ja voisiko toiselta puolen taas kieltää...?\n\nEi, hän ei nyt ymmärtänyt mitään, hänellä menivät ajatukset sekasin,\nhän oli ehkä käsittänyt Oton sanat hullusti. Vai oliko tässä todellakin\nuuden toivon, uuden elämänkäänteen alku?\n\nKapakka rupesi tuntumaan hänestä tukahduttavalta, hän ei voinut siellä\nsisässä enää istua. Otto siirtyi keskustelemaan parin uuden toverin\nkanssa ja Juuso pujahti sillävälin ulos. Hän käveli rantaan, laskeusi\njäälle ja retkeili kauas selälle, jossa päivä kimallutti kirkkaaksi\nlumista tannerta ja raitis merituuli vapaasti puhalteli. Siellä hän\nkoetti koota ja järjestellä ajatuksiaan. Hän muisti mitä Kippis illalla\noli puhunut ja kuinka hänen puheensa oli löytänyt salaisen polun hänen\nomissa ajatuksissaan, polun, jonka hän kaikilla keinoin oli tahtonut\nsalvata ja tukkia. Ja hän sovitti nämä mietteensä yhteen Oton lausuman\nlupauksen kanssa ja niistä syntyi kohta uusia tuumia ja arveluita. Hän\nkarkoitti ne luvattomina luotaan, vaan ne tekeysivät sitkeästi yhä\ntuttavallisemmiksi.\n\nOlihan hän haaksirikkoutunut raukka, miksei hän iskeytyisi kiini siihen\nviimeiseen toivon sirpaleeseen, joka hänellä oli tarjona? Mitäpä\nhänellä oli muutakaan neuvoa? Ja olihan hän juuri äsken leikannut\npoikki vanhain unelmainsa viimeisetkin säikeet, ne olivat menneet\nijäksi, niistä oli vain muistoja jälellä, niinkuin lapsuuden kodin\nlämpösistä, ihanoista ajoista. Vieras vihuri oli hänet viskannut\nuudelle, oudolle rannalle, mitäpä hänellä oli muuta, vaalia, kuin\nnousta sinne ja koettaa uusissa oloissa rakentaa uutta elämistä.\n\nNe mietteet olivat hänellä vielä hämäriä, eikä hän tiennyt missä määrin\nne perustuivat todellisiin otaksumisiin. Mutta niissä oli kumminkin\nmahdollisuutta ja siksi ne jännittivät mieltä, pelottivat ja sytyttivät\nsammuneita toiveita. -- Mutta antaa ajan kulua, arveli Juuso,\nkääntyessään vihdoin päivällisen aikana takasin kaupunkiinpäin. Olihan\nhän nyt kerran siinä asemassa, että hänen täytyi jättää kohtalonsa\nsalliman varaan, -- olipa mieluinen tai ei.\n\n\n\n\nX.\n\n\nOven täydeltä lappoi ulos ihmistä Helsingin seurahuoneelta. Siellä oli\noltu kuuntelemassa jotakin ruotsinmaalaista luennonpitäjää, joka oli\npuhunut kotimaansa viimeaikaisesta kirjallisuudesta, sen hajanaisista\nsuunnista ja rappiotilasta. Osa kuuntelijoista oli vielä jäänyt\nsisälle, siellä piti pantaman toimeen vieraan kunniaksi juhlailtanen\nmaljoilla ja puheilla, toinen, kylmempi osa, lähti luennon loputtua\npois.\n\nUlos tulijoille lehahti vastaan kevätillan vieno, lauhkea tuulahdus. Se\ntoi merta mukanaan torin yli läheiseltä ulapalta ja läheisestä\npuistosta, jossa lehtipuut seisoivat hiirenkorvalla ja nurmi nosti\nensimmäisen vihannan nukkansa, toi se mukanaan heränneen luonnon\nviestin. Päivä teki laskuaan, sen säteet kuvastuivat sataman hienosti\nväreilevään kalvoon ja valoivat helakan ruskon etempänä olevain\nKaivopuiston huvilain seinille, pannen niiden ikkunat tulelta\npunottamaan. Luentoyleisöstä pysähtyi yksi ja toinen seurahuoneen\nedustalle huokasemaan merta ja katsomaan luontoa. He viittasivat\nkädellään ulapan yli ja huomauttivat toisilleen kaunista\niltavalaistusta.\n\nNiin oli siihen muitten joukkoon pysähtynyt eräs kolmihenkinen ryhmä.\nSiinä oli kamreeri Holm rouvineen sekä Heikki Grönberg; he\nneuvottelivat parhaillaan, mennäkö kotiin suoraan vai pistäytyäkö\nKappeliin soittoa kuulemaan. Äkkiä työkkäsi Heikki kamreeria kylkeen ja\nkuiskasi:\n\n-- Katsoppas tuossa!\n\n-- Mitä näen, eikö se ole Juuso Tuominen ja neiti Alm -- käsikoukussa.\nMilloin se on tapahtunut?\n\n-- Nyt äsken, pari viikkoa sitten.\n\nHe lähtivät verkalleen kävelemään vastakihlatun pariskunnan jälkeen,\nsiksi loitolta kumminkin, ett'ei ääni puhuessa kuulunut.\n\n-- Juuso aikoo perustaa itselleen tulevaisuutta, huomautti Holm vähän\nihmeissään.\n\n-- Ja korvata menneisyyttänsä, lisäsi Heikki. -- Jotain semmoista\naavistin tässä jo viime kuussa. Olin lentää selälleni, kun Juuso eräänä\niltana tuli luokseni ja laski eteeni sen vekselin hinnan, jonka olin\nhänen puolestaan maksanut. Niitä rahoja en ollut koskaan odottanut\ntakasin. Vaan samaan aikaan kuulin, että hän oli tehnyt samat temput\nmuille saamamiehilleen.\n\n-- Ja mitä se sanoi rahalähteekseen?\n\n-- Oli muka saanut lainan, -- sehän siinä olikin merkillistä, sillä\nkuka hullu sille antaisi ja takaisi. Sitten, vapunpäivän jälkeen kuulin\ntämän ja ymmärsin.\n\n-- Kummapa kun Almin rouva on hellittänyt rahojaan, se on kitsas akka.\n\n-- Näkyypä hellittäneen. Tyttö kuuluu olleen Juusoon kauan pikeytynyt\nja Juuso taas, mitäpä osasi hän sen viisaampaa tehdä, kuin tarttua\nkiini tarjona olevaan onnen sakaraan, -- sillä se oli hänelle\ntodellakin samalla ainoa pelastuksen sakara.\n\nRouva Holm huomautti, että Juuso ei ollut sittenkään oikein onnellisen\neikä iloisen näköinen, oli päinvastoin kalpean ja kituvan näköinen.\nSiihen selitykseksi kertoi Heikki, että Juusolla oli tainnut olla\ntekeillä toiset lemmenvehkeet, mutta on kai uhrannut ne. Ja hän on\nsellainen mies, joka halusta tuollaisia pikkuseikkoja hautelee\nmielessään.\n\n-- Niin, hän on uneksijaluonne ja hän elää vielä liiaksi mukana noissa\ntakavuosien intoiluajoissa; tervejärkistä todellisuutta hän ei jaksa\ntarpeeksi pitää arvossaan. -- Näin kuvasi Holm vielä rouvalleen Juuson\nluonnetta.\n\n-- Hän ei ymmärrä aikaansa, muuten hän olisikin jo toinen mies, toisti\nHeikkikin.\n\n-- Ehkä häneen nyt vaimonsa voi vaikuttaa? arveli rouva.\n\n-- Niin, Hilda on kyllä järkevä nainen, mutta intohimoinen ja kiivas on\nlaillaan hänkin. Ja jos siellä joskus räjähtää...\n\nHe olivat saapuneet Mikonkadun kulmaan ja Juuso morsiamineen lähti\nsiitä kävelemään alaspäin. Silloin katkasi Heikki äkkiä lauseensa,\nerosi seurastaan virkahtaen:\n\n-- Tulen hetken perästä Kappeliin, käyn ensin toivottamassa onnea\nnuorelle parille -- kuuluuhan se asiaan.\n\nJa hän lähti pistämään puolijuoksua kihloissa olevain jälkeen.\n\nJuuso käännähti yhtäkkiä ympäri. Hän oli tuntenut ikäänkuin ruumiissaan\njotain vastenmielistä tunnetta, oli melkein kuin aavistanut, että\nsiellä heidän takanaan tuli joku, joka tahtoi heitä puhutella. Sen\nvuoksi hän ei ihmetellytkään, kun kääntyessään näki Heikin kiirehtivän\njälessään. Vaan Hilda katsoi kummissaan, että mistä Juuso sen arvasi.\n\nNiin, Heikki tahtoi vain toivottaa onnea vastakihlatuille, ei ollut\nennen sattunut heitä tapaamaan. Oli hauskaa nähdä, että se vanha\nystävyys nyt oli kehittynyt varsinaiseksi liitoksi. -- Hilda vastaili\nja kiitteli toivotuksista, Juuso pysyttelihe enimmäkseen ääneti. Hän\noli äsken kääntyessään taas ollut näkevinään tuon omituisen, kylmän ja\nilkeän kiillon Heikin silmässä ja se häneen aina vaikutti samalla\ntavalla, kuin hän poikana ennen muisti käärmeen näkemisen ja\nkoskettamisen vaikuttaneen. Elna oli kerran huomauttanut samaa asiaa,\n-- olikohan Hildakin sen nähnyt...? Ja Heikin äänessäkin kaikui\nJuusosta tällä kertaa jotakin ilkeätä, härnäävää, hän aina hermostui\nsitä kuullessaan.\n\nKeskustelun jatkoksi rupesi Heikki puhumaan luennosta, jota he juuri\nolivat olleet kuulemassa. Hänen mielestään nuo ruotsalaiset sentään\nolivat sangen sukkeloita, kun keksivät tulla meren yli tuommoiselle\nasialle rahanansiolle. Ei se meillä suomalaisilla pälkähtäisi päähän.\n\nNyt puuttui Juusokin puheeseen.\n\n-- Mutta yksi vertaus hänen luennossaan oli minusta sangen sattuva. Se,\nkun hän kuvaili miten tuon rikkaan, aatteista ja luomista uhkuvan\nloistoajan jälkeen seurasi väsynyt taantumisen aika, jolloin koetettiin\nmatkia vanhaa suuntaa, mutta ilman innostusta ja neroa, jolloin entisiä\naatteita koetettiin selittää ja tulkita milloin milläkin tavalla ja\nkynnettiin itselleen uusia peltomaita vanhoilla vasikoilla, mutta\njolloin koko kirjallisuus oli jonkunlaista käsiteollisuutta,\nelinkeinoa. Kirjailijat kilpailivat julaistessaan nidosten\nlukumäärää ja ansaitakseen noilla vanhoilla aatteilla, -- se oli\nleipäkirjallisuutta. Samanlaisen vertauksen voisi mielestäni sovittaa\nmeidän nykyisiin oloihin.\n\n-- Kirjallisuuteen?\n\n-- Eipä juuri. Vaan politiikkaan ja yleiseen elämään. -- Niin,\nmahdollista, reaktiooniahan se; on meilläkin nykyaika.\n\n-- Ei yksin senkään vuoksi. Vaan siksi, että meilläkin on vanhojen\naatteiden alla niin paljo keinotekoista ja leipäinnostusta.\n\n-- Ka, voihan sekin olla paikallaan. Joka ajalla oma leimansa, tärkeätä\non vain oikein käsittää aikaansa.\n\n-- Ja juosta mukana huutaen sutten kanssa.\n\nJuuso oli, tietämättä oikein itsekään syytä, kärtynen ja pisteliäs; hän\noli kyllä viime aikoina muutenkin ollut äärettömän hermostunut, vaan\nnyt Heikin seurassa tunsi hän itsensä tavallista hermostuneemmaksi. Ei\nhän mahtanut olla muutenkaan oikein terve, mieli oli kuin alituisessa\npingoitustilassa ja aina toisinaan karahti kylmä väristys ruumiin läpi.\nOnneksi Heikki, kun juuri kadunkulmaan tultiin, sanoi hyvästit ja\nkääntyi takasin ennenkuin Juuso ennätti käydä epäkohteliaaksi.\n\nHilda oli huomannut hänet hermostuneeksi ja kysyi kummissaan, miksi hän\noli niin levoton. Ja kun Juuso ei vastannut, ehdotti Hilda, että he\nvielä ennen kotiin menoa tekisivät pienen kävelyretken Kaisaniemeen,\nolihan ilta niin kaunis ja luonto niin rauhoittava. He astelivat sinne\nmelkein äänettöminä, katselivat hetkisen verkkopallon heittäjiä\nhiekkakentällä ja jatkoivat siitä kävelyään rannalle, johon laskeva\npäivä juuri heitti viime säteitään. Istahtivat penkille ja katselivat\nlaskua.\n\nTäällä Kaisaniemessähän se oli heidän kihlautumisensakin tapahtunut. Se\noli mennyt niin äkkiä, ei Juuso itsekään tarkoin muistanut miten se oli\nkehittynyt. Ensikerran oli hänessä todenperään herännyt se ajatus Oton\nkanssa kapakassa tapahtuneen keskustelun jälkeen. Hän oli ensin\nvihannut sitä ja halveksinut sitä ja karkottanut sen luotaan, vaan se\noli kytenyt salassa ja kypsynyt vähitellen. Siinä oli ollut\nkiitollisuutta Hildaa kohtaan, -- Oton hommasta hän oli saanut tuon\nlainan, -- oli ollut vanhaa ystävyyttä, ja olihan siinä ollut vielä\nmuutakin, joka ratkaisi asian. Olihan Juuso niin hyljätyssä tilassa,\nniin vailla vähintäkään toivoa ja itseluottamusta, eikä hän\nnähnyt muuta keinoa päästäkseen taas pystöön ja saavuttaakseen\nyhteiskunnallisen aseman. Kovalle se oli ottanut, -- Elnan muisto eli\nvielä liian tuoreena, -- vaan hän oli joka päivä yhä selvemmin tullut\nkäsittämään, että hänen oli mahdoton peräytyä. He olivat Hildan kanssa\nnäihin aikoihin paljo yksissä, se oli heistä melkein kuin luonnollista,\nja he viihtyivätkin toistensa seurassa hyvin.\n\nVappuna he olivat niinikään olleet yhdessä Alppilassa kuulemassa\nylioppilaslaulua ja palanneet sieltä takasin kahden kävellen\nKaisaniemen kautta. Kuumana porotti keskipäivän helle, he olivat\nistahtaneet näinikään siimeiselle penkille lämpimissään levähtämään. Ja\nmiten lie sattunutkin, sanaa puhumatta osuivat heidän kätensä yhteen,\npieni puserrus, -- he olivat ymmärtäneet toisensa. Ja vielä samana\npäivänä olivat he kotona ilmoittaneet kihlauksensa; Otto oli iloinnut\nsiitä, hän tiesi että Hilda sitä toivoi ja Juuso tarvitsi, äiti oli\nollut vähän kylmempänä, vaan antoi tyttärensä vapaasti päättää.\n\nNiin oli käynyt. Ja olihan olo nyt niin turvallista, niin rauhallista,\ntulevaisuuskin huoleton ja lupaava. Juusolle tarjoutui tilaisuus tehdä\nrauhassa työtä kunnes valmistuisi asemaan yhteiskunnassa. Ja olihan\ntyttö hänen rinnallaan niin hyvä, se osotti myötään sellaista\nvilpitöntä, sydämmellistä hellyyttä, että Juuso ei mitenkään tuntenut\nsitä ansainneensa.\n\nVaan sittenkin, miksi tunsi hän ikäänkuin salaista syytöstä mielessään,\nmistä oli tuo puistattava, pelottava tunne, joka ikäänkuin hiljaa jäyti\nsitä turvallista mielialaa, johon hän koetti tuudittautua? Siinä oli\nkatumusta ja siinä oli pelkoa... Ne olivat kai nuo vanhat unelmat,\nmutta niistä täytyi irtautua, todellisuus oli alkanut, vanhat toiveet\nhaudatut. Kunhan nyt lauhtuisi tuo mielen tarpeeton jännitys ja\nhermostus, -- se oli äskenkin Heikin tullessa hänet vallannut, tavannut\nhänet ikäänkuin pahasta teosta.\n\n-- Kuule Hilda, huomasitko sinä Heikin silmässä tuota kylmää välkettä,\nse vaikuttaa minuun aina kuin astuisin matelijan selkään?\n\n-- En minä huomannut, en tainnut niin silmiin katsoakaan. Vaan en ole\nhuomannut ennenkään, oletko sinä?\n\n-- Olen. Entä hänen äänessään, etkö siinäkään kuullut tuota ilkkuvaa,\npirullista kajannetta?\n\n-- Niin, hän puhuu tankkaamalla ja hänen puheessaan on epämiellyttäviä\nväliääniä.\n\n-- Ei se ole sitä, siinä on jotain muuta, -- huu!\n\nJuusoa puistatti taas, koko ruumis värähti ja hän nousi ylös\nravistellen itseään niinkuin pahasta painajaisesta.\n\n-- Onko sulla kylmä? kysyi Hilda,\n\n-- On vähän, ilta käy viileäksi. Tule, kävellään kotiin.\n\nJuuso tunsi itsensä väsyneeksi, paneutui aikusin maata ja koetti\nnukkua. Tunnin aikaa hän nukkuikin taikka oli puolihorroksissaan, vaan\nheräsi siitä äkkiä vilun väreilyjen risteillessä ruumiissaan ja aivan\nlikomärkänä hiestä. Kylmän henki tuntui tunkeutuvan läpi koko ruumiin,\nse karmasi selkäpiitä myöten ja pitkin koko vartaloa ja pani jäsenet\nrajusti tutisemaan, niin että koko ruumis hytkähteli. Mitäs tämä on,\nonko hän nähnyt pahaa unta vai painajainenko ahdistanut? Juuso nousi\nylös; huoneessa oli vielä hämärä ja kadulta kuului liikettä. Hän joi\nlasin vettä ja paneusi uudelleen vuoteelleen, peittäen itsensä\nhuolellisesti. Vaan nyt taas tuntui niin kuumalta, oli kuin veri kaikki\nolisi keräytynyt ihoon. Hän kuunteli: tuntui aivan kuin ohimojen\nkohdalla olisi vasaralla taottu, poskia poltti ja patja pään alla\ntuntui tuliselta. Hän oli kumminkin aivan selvästi valveillaan, ajatus\nteki herkeämättä työtä, mutta levottomasti, hajanaisesti; mielikuvitus\nloihti ehtimiseen omituisia, sukkelasti vaihtuvia ja hämärästi häilyviä\nkuvia hänen eteensä.\n\nHän näki aivan kuin avonaisten silmäinsä edessä sen kodin, jonka\nperustamista hän Elnan kanssa niin hartaasti oli haaveksinut. Suuri\nlamppu paloi pöydällä, liekki pieneksi väännettynä ja punainen verho\nvarjostimena. Hän itse levähti sohvalla, odotti juuri Elnaa, jonka piti\ntulla ovesta sisälle. Nyt se tulikin, ovi kävi, -- vaan eihän se\nollutkaan Elna, sillä oli tummat silmät ja niissä tuo ilkeä, kylmä\nvälke. Ja tuo ääni, hyi, noin kylmästi ilkkuva, noin ontelolta\nkajahtava. Se tuli lähemmäs tuo olento ... hän pelkäsi sitä, se toi\nmukanaan jäisen viiman...\n\nTaas värisi Juuso vuoteessaan niin että jäsenet hytkyivät ja leuka\nlokatti. Hän koetti taistella tuota vilustusta vastaan, koetti\nponnistella ajaakseen pois tuon ilkeän tunteen ja häijyt mielikuvat. Ja\nse onnistuikin. Hän makasi hetken rauhallisena, ajatus kulki tyyneesti\nja terveesti ja hän vaipui taas horrostilaan.\n\nMutta seuraavassa tuokiossa takoivat jo ohimot taas, peitto tuntui\nahdistavan niinkuin pakkoröijy, hän ei voinut hengittää, hiki valui\nvirtana. Hän oli näkevinään Elnan istuvan siimeksessä tuolla\nsohvannurkan takana, -- suuret siniset silmät ja otsaa kiertävät\nvaaleat kutrit. Mutta noissa silmissä oli nyt niin sureva katse, sureva\nja nuhteleva, syvästi, mutta samalla lempeästi syyttävä... Tyttö seisoi\npöydän ääressä ja näytti tekevän kauppaa Heikin kanssa, jolla oli\ntoisessa kädessä maksamaton vekseli ja toisessa ne Juuson tuomat rahat.\nMiksi oli Elna tuossa, miksi tarttuu Heikki häneen kiini ja vetää hänet\npois... Ei, Juuson täytyi tempasta Elna luokseen, pois Heikin kourista.\nVaan hän ei päässyt, hän oli kuin kahleissa, ei voinut liikahtaa, ei\nhengittääkään. Ja silmiä sumusi ja päätä pyörrytti, tuntui aivan kuin\nolisi vaipunut syvänteeseen.\n\nJuuso heräsi vielä kerran. Ei, kyllä hän oli sairas, pitäisi hakea\nlääkäri. Hän koetteli päätään: se oli polttavan kuuma ja niin raskas,\nraskas... Ja nuo kummalliset mielikuvat, mistä ne olivat kotosin? Eihän\nhän ollut tehnyt Elnalle mitään vääryyttä, olihan hän menetellyt aivan\nrehellisesti, hän ei vain ollut voinut toteuttaa alkuperäistä\naijettaan... Ei, Elna, et saa katsoa minua noin kummallisesti, se oli\nkohtalo, joka meidät erotti, sinuahan ainoata rakastan enkä ketään\nmuuta... Sinua vain, uskotko sen? Etkö? Sinun täytyy uskoa, uskotko\nsitten, jos minä vielä toteutan sen yhteisen unelmamme? Ole huoletta,\nminä teen sen, vielä on aikaa. Mutta aika rientää, täytyy kiiruhtaa,\nkirjoittaa heti Elnalle että hän peruuttaa kaikki lupauksensa, heti\npaikalla, vielä on aikaa...\n\nJuuso nousi vuoteeltaan, horjui kirjoituspöytänsä luo, värisi ja\nvapisi, haki paperia laatikosta, otti kynän ja tähtäili sitä\nmustepulloon. Kevätillan viimeinen rusko loi vielä hienosen valon\npimeään huoneeseen, jossa Juuso ylisillään istui kirjoittamaan. Mutta\nkäsivarsi ja koko ruumis tutisi niin, että ainoastaan muutamia\nkoukeroita syntyi paperille; hän ponnisti siltä vielä, tähtäsi ja\nkirjoitti, siitä täytyi tulla kirje... Vaan jo putosi kynä kädestä, hän\nhorjahti, oli pudota lattialle, piteli pöydästä kiini ja hoiperteli\nvuoteeseensa. --\n\nKun palvelija aamulla tuli huoneeseen, makasi Juuso kovassa kuumeessa\nja täydessä houriossa. Haettiin lääkäri, tämä tutki, -- niin, se oli\nlavantautia, sitä liikkui kaupungissa. Juuso oli varmaankin vilustunut\ntai muuten oli ruumiin vastustusvoima heikentynyt, hänellä oli tauti\nankarassa muodossa. Potilas olisi oikeastaan ollut siirrettävä\nklinikkaan, vaan kun kotona luvattiin huolellinen hoito erillään muista\nihmisistä, sai hän jäädä sinne. Hilda tahtoi itse hoitaa häntä ja\njärjesti pian huoneen tautihuoneeksi, laittoi lääkkeet ja hankki\napuhoitajan. Järjestellessään huonetta huomasi hän pöydällä paperin,\njohon oli mitä kummallisimpia koukeroita piirretty. Hän tarkasteli\nsitä, siinä oli tapailtu kirjaimia, oli epäilemättä houriossa tehtyä.\nHilda tavasi: \"Rakas Elna. Sinua -- --\"\n\nMuuta ei ollut, vaan siitäkin kalpeni lukija hetkeksi ja silmät\nleimahtivat kerran intohimoisesti. Vaan ainoastaan hetken hän niin\nseisoi, hän rutisti paperin rutosti kouraansa, mutta kehitti sen\nseuraavassa tuokiossa auki, kääri sen ja pisti taskuunsa, ja riensi\ntaas sairasta hoitamaan. Hän oli uskollinen, huolellinen hoitaja,\nniinkuin voi olla ainoastaan rakastava, vastakihlattu morsian.\n\nJuuso poti viikon verran aikaa hyvinkin huonona, houraili vuoroin,\nvuoroin makasi heikkona kuumeessa. Houreessa hän puhui paljo\nkummallisia asioita, kiivasteli väliin jotakin muka vihamielistä mahtia\nvastaan, joka tahtoi tempasta hänet mukaansa, väliin heltyi pehmeäksi\nja alakuloiseksi, itkikin toisinaan. Selvempinä hetkinä, kun hän valvoi\nyön hiljaisuudessa, ajatteli hän, tuntiessaan kuinka heikko hän\noli, että hän nyt kenties kuolee. Tuo ajatus tuli hänelle niin\ntuttavallisena ja helpottavana eikä se ollut ensinkään vastenmielinen.\nSilloinhan loppusivat kaikki kärsimykset ja vastukset ja elämän uudet\npettymykset. Eikä hänellä tuntunut olevan mitään erityistä elämänhalua,\nhän oli niin väsynyt, nyt olisi hän valmiimmillaan eroamaan ilman\nkaipausta ja ilman katkeruutta.\n\nVaan taudin selkä taittui, hän rupesi kostumaan; voimain kanssa virkosi\nelinhalukin ja tuo verkkasen parantumisen aika oli hänelle yleensä\nsuloista levon ja rauhan aikaa. Hän kuvitteli, että hän oli sinne\ntautinsa taakse haudannut kaikki kovat ja katkerat taistelunsa,\npettymyksensä ja nöyryytyksensä. Nuo karvaat ajatukset ja katkerat\ntunteet olivat lopulta kehittyneet tuoksi tuskalliseksi sielun\njännitykseksi, joka vihdoin oli tautina purkautunut esiin, mutta sen\navulla myöskin helpottanut ja lauennut. Hänellä oli ennen tautiaan veri\nollut ikäänkuin raskaaksi sakeoittuneena, nyt se oli siitään ohentunut\nja puhdistunut. Ja nyt hän siitä parantumisensa hetkestä kuvitteli\nalottavansa henkisesti ja ruumiillisesti uuden elämän ja uuden\ntapausten, tunteiden ja mietteiden sarjaa ja toivoi nyt varmasti, että\nse uusi mieliala jäisikin pysyväiseksi.\n\nHilda oli alituiseen hellänä ja rohkaisevana hänen luonaan, milloin\nluki ääneen, milloin teki käsitöitään, kertoen kaupungin kuulumisia.\nHän laittoi häävalmistuksia ja niistä häistään ja tulevaisuudestaan he\nsiinä enimmäkseen keskustelivat ja loivat suunnitelmia. Juuso ei\njaksanut niistä tuumista innostua niinkuin Hilda, vaan ei ne puheet\nhäntä myöskään vaivanneet, niinkuin toisinaan ennen tautia; hän makasi\nenimmäkseen ääneti ja kuunteli, oli tyytyväinen siihen, miten Hilda\njärjesti kaikki. Kesäkuu oli nyt kulumassa, heinäkuussa he muuttaisivat\nmaalle, että Juuso saisi siellä oikein voimistua ja sitten syksymmällä\nviettäisivät he häänsä. Ja häitten jälkeen he matkustaisivat ulkomaille\nja viettäisivät talven Pariisissa.\n\n-- Ajatteleppas kuinka hauska tulee olemaan, kun saamme siellä elää\nkahden, aivan riippumattomina muista ihmisistä.\n\n-- Ja aivan vapaina näistä kotimaan ahtaista oloista, rettelöistä,\nvehkeistä ja puolueista.\n\nSiinä vuoteellaan rakenteli Juuso itselleen aivan uuden tulevaisuuden\nkaavan, sopusointuisen hänen nykyisen rauhallisen mielialansa kanssa.\nHän jätti siitä pois hyvin paljo semmoista, mitä ennen oli hänen\nsuunnitelmaansa kuulunut. Kaikista ajan kysymyksistä ja suunnista aikoi\nhän vetäytyä syrjään, antautua hiljaisuudessa valmistelemaan\nalullepanemiaan tieteellisiä töitään ja sitten täällä kotimaassa\nhankkia itselleen hyvin vaatimattoman ja syrjäisen aseman\nyhteiskunnassa. Hän oli ennen erehtynyt siinä, että oli väärin\nkäsittänyt taipumuksensa ja kykynsä, -- maailman riennot ja riidat, ne\neivät todellakaan olleet häntä varten, ja suuruuden unelmistaan hän\ntoivoi päässeensä.\n\nEräänä päivänä tuli Heikki häntä katsomaan. Juusosta tuntui, että hän\noli voittanut kaiken vanhan vastenmielisyytensä Heikkiäkin kohtaan, --\nhän olikin silloin taudin tullessa ollut niin tuiki hermostunut.\n\"Kyntäjän\" paperit oli hän jo tautinsa alussa lähettänyt parille\nnuoremmalle toverille, ja nyt tuli Heikki ilmoittamaan, että he Holmin\nkanssa olivat ottaneet sitä valvoakseen. Juuso ei puhunut siitä mitään,\nhänestä se kai oli parasta, eihän hänellä itsellään kumminkaan ollut\nenää toimikykyä eikä tarmoa siihen puuttumaan eikä hän tahtonutkaan\nsitä tehdä.\n\nJoskus häntä tosin huoletti tuo välinpitämättömyys ja tahdottomuus,\njonka valtaan hän huomasi joutuneensa. Oliko se halpamaista heikkoutta,\noliko hän raukkana hyljännyt vanhat aatteensa ja tuudittanut itsensä\npetolliseen unelmaan? Jalkeille jaksettuaan kirjoitti Juuso siitä\nVilholle, kuvaili nykyistä mielialaansa ja selitti viime aikain\ntapahtumiaan ja kärsimyksiään. Ja hän lupaili häämatkallaan pistäytyä\nVilhoa katsomassa tämän parannuslaitoksessa, jos ei tämä jo sitä ennen\nolisi palannut terveenä kotiin.\n\nVilholta tuli pian vastaus. Juuson lupauksesta tulla häntä katsomaan,\noli hän iloissaan, mutta varotti: \"Jos tulet, tule matkasi alussa,\nmyöhemmin et ehkä minua enää elossa tapaa. Ja kumminkin olisi vielä\nniin hauska saada elävin silmin nähdä sinua ja saada mukanasi tervehdys\nkotimaasta, jota en itse enää koskaan näe.\" Mutta vaikka hän itsestään\nolikin näin toivottomana, oli Vilholla kumminkin Juuson varalle\nrohkaisevia sanoja. Hän sanoi tuntevansa kokemuksestaan, miten tauti\nlamauttaa ja heikentää tahdonkin. Vaan se menee ohi, sielu saa kyllä\nkimmovaisuutensa takasin, tahto tarmonsa ja toimikykynsä. Ja hän käski\nJuuson olla rohkealla mielellä ja kantaa päätä pystössä, -- vastuksissa\nse vain mies karaistuu.\n\nTuota mietiskeli Juuso itse maaten vuoteellaan. Ei hän tuntenut\nkaraistuneensa. Tuli oli ollut ehkä liian kuumaa, se oli polttanut,\ntehnyt hapraaksi ja heikoksi. Ja samalla kuin hänestä nyt taudin\njälkeen tuntui niin turvalliselta ja levolliselta, tuntui myös siltä,\nkuin jotain olisi särkynyt, kuin jokin kieli, joka ennen oli soinut\nkirkkaasti ja soinnukkaasti, olisi katkennut ja jäänyt äänettömäksi.\nMikä kieli se oli ollut, sitä hän ei tiennyt, tuntui vain kuin jokin\nosa häntä itseään olisi jäänyt sinne taudin edelliseen aikaan. Mutta\njääköön, ajatteli hän toisakseen, kunhan vain ei repiämän sioja rupea\npakottamaan. Onhan nyt hyvä, niinkuin on.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli aikunen elokuun aamu, kun Juuso ja Hilda rinnakkain seisoivat\nHelsingin rannasta lähtöä tekevän laivan kannella ja heittivät\njäähyväisiä kaupungille, joka nyt niin rauhallisena ja intohimottomana\nnäytti nukkuvan aamu-untaan tuossa heidän edessään. Se tuntui nyt niin\nystävälliseltä ja sovinnolliselta tuo kaupunki, kuin jos siinä ei\nasuisikaan ollenkaan sitä katkeraa vihaa, kiivasta kilvoittelua ja\nalati hehkuvaa himoa, joka sen eläjiä aina armotta kannustaa ja estää\nheitä tuntemasta tyytyväisyyttä ja onnea.\n\nJuusokin tunsi mielessään pelkkää sovinnollisuutta ja rauhaa. Monasti\noli hän hartaasti toivonut sitä hetkeä, jolloin hän saisi joksikin\najaksi pudistaa isänmaan pölyn jaloistaan ja saisi ikäänkuin\nkiintonaisen pisteen sen ulkopuolella, josta hän syrjäisenä ja\nintohimottomana voisi tarkastaa sen touhuntaa. Vaan nyt, kun laiva\nlähti poikkenemaan pois rannikolta, tunsi hän melkein kaipausta\nmielessään. Kuinka se olikin sentään rakas kaikessa pikkumaisuudessaan\ntuo pienoinen maa! Hän ajatteli mainita siitä Hildallekin, vaan tämä\nennätti ennen häntä:\n\n-- No, Juuso, nyt on jo aava ulappa Suomen ja meidän välillä. Nyt\nolemme kahden.\n\nNiin, kahden, se oli Hildalle pääasia. Ja senhän olisi pitänyt olla\nhänellekin. Ehkäpä se ajan oloon vielä onkin.\n\nKahden saivatkin he nyt olla, viikkokausiin eivät he tavanneet yhtään\ntuttavaa eivätkä halunneetkaan tavata. Kahden matkustivat he halki\nEuroopan mantereen, katselivat sen suuruuksia ja ihailivat sen\nihanuuksia. Pitemmittä viipymisittä matkustivat he kumminkin\nPohjoissaksan kautta, kulkivat laivalla Reinin ikikuulujen rantojen\nlomitse Baijerin lämpimään viinimaahan ja jo pari viikkoa kotoa\nlähdettyään ajoivat he eräänä päivänä vaunuissa rautatieasemalta\nvastamaata sille ylängölle, jossa siaitsi pieni potevain yhteiskunta,\nkeuhkotautisten parantala.\n\nSurullinen yhteiskunta! Taistelua elämän puolesta, taistelua riutumista\nja elinvoimain loppumista vastaan, oli luettavana kaikkien noiden\nkuihtuneiden, taudin taittamain olentojen kasvoissa, joita he tapasivat\nkävelemässä ja istumassa parantalan puistoissa. Mutta useimpain\nkasvoissa oli kumminkin vielä toivoa jälellä. He hengittivät siellä\nraikasta vuori-ilmaa, joka tuntui kevyeltä heidänkin sairaissa\nkeuhkoissaan ja toivoivat vielä elinvoimain palaavan. Siinä vaan, jota\nvierailijat nyt olivat tapaamassa, ei ollut enää toivon merkkiäkään\njälellä, hänessä ei näkynyt enää taisteluakaan, hän näytti jo\nantautuneen kylmän voittajan valtaan.\n\nVilho makasi lepotuolissa tuulen suojaamassa, päivänpuoleisessa\nkuistikossa, johon hänet oli päivän-ajaksi siirretty, ja hänen\nuinaileva katseensa tarkasteli herkeämättä alempana olevan vihannan\nlaakson metsäistä rinnettä; hänen näkyi tekevän mieli tuonne kävelemään\nhavupuiden varjostamille käytäville, vaan ei jaksanut mies enää. Juuso\ntuli takaapäin, tarkasteli häntä kotvasen salaa: viime nipukassa he\nolivat tulleet, se oli tulos tarkastuksesta, päivä myöhemmin olisi jo\nehkä ollut liian myöhä.\n\nVilhon kalpeat kasvot, joissa versoili pitkä, vanukkeinen, vaalea\nparta, vilkastuivat ja ilostuivat, kun hän samassa huomasi vanhat\nystävänsä. Hän käännähti tuolillaan, viittasi heidät lähemmäs ja\ntervehti sortuneella äänellään:\n\n-- Tulittepahan, kiitos siitä! Olenkin viime päivinä niin monasti\nmielessäni laskenut, milloin voisitte ehtiä ja ehtisittekö ollenkaan.\nKotimaan ilmaa se näet mieli vieläkin kaipaa, sinnehän sitä on\ntämmöisenäkin kuuluvinaan.\n\nVaikka Vilho jo olikin siksi heikko, että pää toisinaan vaipui tuolin\nnojaan ja ääni pitempää lausetta puhuessa sortui kuulumattomaksi, oli\nhänellä kumminkin täysin hallussaan vilkas ajatus- ja arvostelukykynsä,\nhilpeä mielensä ja sen lämpöset, puhtaat aatteet. Hän oli kauan\nodottanut tätä hetkeä, saadakseen ymmärtävälle ystävälle kertoa\nsielunsa hiljaisista taisteluista ja mietteistä pitkän yksinäisyytensä\najalta ja saadakseen jättää jollekulle ikäänkuin toteutettavaksi niitä\ntuumia ja tunteita, joita hänen myötään toimiva mielikuvituksensa oli\nhautonut, vaan joita hän ei ollut jaksanut tuoda julkisuuteen. Ensiksi\ntahtoi hän kumminkin kuulla kotimaansa asioista, sen nykyisistä\nriennoista ja uusista suunnista.\n\nNiitä Juuso hänelle kuvailikin, kertoi uusista miehistä, jotka olivat\nnousseet näyttämölle, uusista virtauksista, uusista vivahduksista.\nHän kuvaili niitä siinä värityksessä, jossa hän ne omalta kannaltaan\noli nähnyt, kuvaili miten taantumissuunta yhä enemmän siirtyi\npersoonapolitiikan palvelukseen, jossa aatteet saivat olla koristavina\nkyltteinä. Kuunneltuaan ja kyseltyään istui Vilho kotvasen mietteissään\nja puhui sitten hiljaa, matalalla äänellä:\n\n-- Niin, siihen suuntaanhan olivat olot kehittymässä jo edellisinä\nvuosina ja niin päin olen täältä syrjästä seuratessani kuvaillutkin\nniiden kehittyvän. Voinpa nähdä aivan kuin silmäini edessä nuo\npikkusielut, jotka siellä nyt kilpailevat etusijasta, koettaen kynsin\nhampain kiipeillä toistensa yli ja pitäen noita edellisen ajan aatteita\nja Snellmanin lausumia tunnussanoja portainaan ja välikappaleinaan. Se\non siellä Suomessa sitä keskinkertaisten aikakautta nykyjään ja,\nniinkuin keskinkertaisten aikakaudella ainakin, merkitsevät aatteet ja\nsuunnat vähän, persoonat kaikkea. Vanhat johtavat henget ovat poissa ja\nheidän mielipiteitään on nyt jokainen edustavinaan, vaan oikeastaan\nniitä ei edusta kukaan; jokainen koettaa niitä selvittää ja tulkita, --\ntekee sen omassa värialassaan. Kilpailu on kiihkeä, mies se, joka siinä\npikajuoksussa jaksaa työntää toisen alleen ja hänen päällitse rientää\nmaaliaan kohden. Siellä tohistaan jalojen aatteiden ja harrastusten\nnimessä, vaan tosiasiassa ovat nuo aatteet niiden edustajille itselleen\nvain koreita otsakuvia ja kuuntelijoillekin ne jo kajahtavat\nhelisevältä vaskelta...\n\nYskän kohtaus katkasi Vilhon puheen; hän oli liiaksi kiihoittautunut,\noli puhunut liian rutosti, veri oli lähtenyt liian nopeasti kulkemaan\nja nyt rinta kosti sen varomattomuuden: verisylky punasi huulet. Hetken\nhän levähti ja puheli sitten tyyneemmin, verkemmin:\n\n-- No niin, tämä on nyt sitä aikaa, eihän siitä sen enempää ole\nsanottavaa. Surettavaa on vain se, jos tämmöiset suunnat ja mielipiteet\nlyöpyvät vereen ja kasvavat kansaan kiini, jos nuorisokin, joka nyt\nnousee siinä ilmassa ja imee sisäänsä noita persoonallisuusaatteita,\nomistaa ne omikseen ja rupee niiden mukaan menettelemään. Silloin ei se\nopi koskaan asettamaan pyrintöjään korkealle, ei yhteishyvää omaa\netuaan ylemmäs; se tottuu jo alun pitäin matamaan matalaa maata myöten\nja -- ja sinne se jumala paratkoon kyllä myöhemminkin ehtisi. Ei\ntodella olisi se onni pienelle kansalle meikäläisissä oloissa. Ja\nonnellisuuteenhan me kaikki kumminkin pyrimme, joskin eri aikoina eri\ntavoilla.\n\nHe keskustelivat kauan näistä asioista siirtyen luonnollisesti\netupäässä puhumaan omasta suhteutumisestaan näihin ajan virtauksiin. He\nmuistivat niin hyvin, kuinka he moniaita vuosia sitten, hehkuen vielä\nsiitä suuresta innostuksesta, jossa he olivat olleet mukana, olivat\nperustaneet \"Kyntäjänsä\" estääkseen juuri nuorisoa vaipumasta siihen\naatteettomaan unteluuteen ja yksinomaiseen omain etujensa\najattelemiseen, joka silloin jo rupesi levenemään ympäriinsä. He olivat\ntyöskennelleet jotenkin huonolla menestyksellä; tuo yleinen virta oli\nvienyt useimmat mukanaan. No, he olivatkin ehkä laskeneet\nvaikuttamiskykynsä liian suureksi, he olivat olleet liian vähäväkiset\nja kokemattomat toteuttamaan sitä vaikeata tehtävätä, jonka olivat\nsuoritettavakseen ottaneet. On vaikea potkia tutkainta vastaan, selitti\nvarsinkin Juuso; luonteille semmoisille kuin heidän, on se kahta\nvaikeampi. Ja siksi olikin Juuso päättänyt vetäytyä syrjään; koetelkoot\nnyt muut, ja jos he eivät voi toimia siihen suuntaan, johon \"Kyntäjä\"\nalkujaan oli aikonut, niin sehän osottaa vain, että se onkin\nmahdotonta.\n\n-- Mitä, noin väsynytkö olet todellakin sinäkin, veljeni? puhui Vilho\npuoleksi kummissaan, puoleksi nuhdellen. -- Olkoon totta, että olemme\nliiaksi luottaneet itseemme, kaikkea itseluottamustamme emme siltä saa\nmenettää. Lausuttu sana on aina lausuttu, voihan sillä aina jos\nvähemmässäkään määrässä vaikuttaa. Minut riisti kohtalo pois, mutta\nsinullahan on vielä elämä edessäsi ja siellä kotona tarvitaan kyllä\nvastapainoa vallitseville virtauksille, tarvitaan herättää mieliä\nitsenäiseen ajattelemiseen. Ei, älä hylkää sinä \"Kyntäjän\" aatetta,\netkä sitä teekään, sinuun luotan.\n\n-- Elä luota liiaksi. En ole minä mikään luova nero, eikä minusta ole\näänen antajaksi. Sinä sen ehkä voisit, minä olinkin aina tahtonut olla\nvain vähäpätöinen palvelija aatteiden puolesta... Sitäpaitse, minä olen\ntaas ollut liian lähellä tulta...\n\nMutta Vilho ei hellittänyt hänestä ja pikkusella ystävällisellä\nriidalla he erosivat, kun Vilhon täytyi mennä levähtämään, --\nkeskustelu oli näet häntä liiaksi rasittanut. Kun taas iltapäivällä\ntavattiin, kertoi Vilho saaneensa Helmeltä kirjeen, jossa tämä mainitsi\naikovansa tulla hänen luokseen. Mutta hän oli vastauksessaan kieltänyt\ntyttöä tulemasta. Olisihan ollut rakasta kerran vielä puristaa tuon\nhellän, kelpo Helmen kättä, vaan hänen tautinsa oli kyllä muutenkin\ntullut heille kalliiksi, miksi tehdä sitä enää kalliimmaksi. Ja mitäpä\nhyödytti enää haudan reunalla uudistaa muistoja ja tunteita, jotka\nkuuluivat vaan eläville.\n\n-- Kun teidät näen tässä onnellisina edessäni, puhui hän hiukan\nsurumielisenä, niin eipä paljoa puutu, etten tunne kaihoa mielessäni.\nTeilläkin on se ystävyys kotosin sieltä nuoruuden ensimmäisten\nlämpöisten tunteiden ajoilta. Niin oli laita meidänkin, Helmen ja\nminun. Teidät on tämä ystävyys johtanut sinne, mihin olette\npyrkineetkin...\n\n-- Elähän nyt noin puhu, virkkoi Juuso katkasten ystävänsä sanat, jotka\nomituisesti vihlasivat hänen sydäntään ja tuntuivat ikäänkuin\nsoimauksilta, syytöksiltä. -- Elähän toki noin katso mustissa omaa\nkohtaloasi, eihän se ennen ollut tapasi.\n\n-- Ei ennen. Mutta miksi nyt enää koettaisin pettää itseäni ja\nluulotella muuta, kuin mitä selvästi näen ja tunnen. Elinvoimani ovat\nkuluneet, keuhkoni ovat lopussa. Elä luule Juuso, että minun on ollut\naivan helppoa päästä sille kannalle, jolla nyt olen. On raskasta luopua\nsiitä, mitä on aikonut, toivonut ja suunnelmoinut, on raskasta erota\nnäin nuorena. Mullakin oli edessäni suunnattu elämäntyö, minuakin\nodotti onni hellän ystävän rinnalla. Mutta minä olen huomannut\nvälttämättömäksi irrottautua kaikesta, olen koettanut ja olen\nvoinutkin. Mutta on sekin kysynyt taistelua.\n\nVilho oli entistään kalpeampi, puhui katkonaisesti ja hengitti\nvaikeasti. Juuso huomasi, että hän oli liiaksi rasittunut ja tahtoi\nlopettaa tuon mieltä kiihottavan keskustelun. Hän käsitti, että\nlohduttaminen tässä on turhaa, mies ymmärtää asemansa ja puhuu kuin\nmies. Ja hän ei tahtonut pitemmälti vaivata sairasta ystävätään, vaan\nnousi ja tarjosi kätensä jäähyväisiksi.\n\n-- Joko nyt lähdette? No niin, mitäpä te täällä viipyisitte kuolevain\nkammioilla, teitä kutsuu elämä. Jää hyvästi Juuso, hyvästi Hilda, onni\nteitä seuratkoon.\n\nHän koetti nousta tuolistaan, vaan ei jaksanutkaan, voimat pettivät.\nHän viittasi vain lähemmäs palvelijan, käski tämän työntää tuolinsa\naidan viereen siihen, mistä tie lähti solumaan pitkin loivaa rinnettä\nja kiertämään alangolle. Siinä hän istui ja katsoi, kuinka hänen\nviimeiset kotimaan vieraansa hankkiusivat lähtemään. Mutta vielä hän\nviittasi luokseen Juuson, kun tämä jo oli vaunuihin nousemassa, hymähti\nystävällisesti ja nosti sormeaan pystöön:\n\n-- Juuso sinä, muista pitää kartuusia vireillä!\n\nVaunut lähtivät vyörymään rinnettä alas. Ennenkuin ne kääntyivät\npolvekkeesta siimekseen, pyörähti Juuso vielä ympäri ja tervehti:\nsiellä heilautti Vilho hattuaan ja hänen huulillaan oli se vanha\nystävällinen, rohkaiseva hymy...\n\nSinne jäi mies yksin vieraalle mantereelle, ventojen seuraan potemaan\n-- ja kuolemaan, siitä ei ollut enää epäilystä. Mutta miehellä oli\nmiehen maltti, ajattelijan tyyneys ja viisaan rauha. Hän oli sanonut\njäähyväiset elämälle, sonnustanut itsensä ja odotti tuonen tuloa. Eikä\nvärähdelleet hänen silmäripsensä sen lähestyessä.\n\n-- Kuule Juuso, lähettäisimmekö sähkösanoman Helmelle, että hän pian\nlähtisi matkalle, muuten hän myöhästyy, virkkoi Hilda, kun he\nmyötämaata nopeasti ajoivat alaspäin.\n\n-- Miksi tekisimme sen, Vilho on itse vastannut, vastannut harkintansa\nmukaan, tehköön Helmi kuinka tahtoo.\n\n-- Niin on, vaan olisihan hänelle niin tarpeeseen ystävän lohdutus ja\nhellyys...\n\n-- Lohdutelkaamme heikompia, hän eroo varmana, itsetietoisena, eroo\nmiehenä.\n\nHe ajoivat ääneti edelleen, eivätkä Vilhosta enää puhelleet koko\nmatkalla.\n\nVaan kuukautta myöhemmin saapui heille Pariisiin, osotteella, jonka he\nolivat sairaalaan ilmoittaneet, kirje Helmeltä. Tämä oli tullut sinne\nparia viikkoa myöhemmin kuin he, mutta tullut liian myöhään. Muutamia\npäiviä ennen oli Vilho saanut ankaran verensyöksyn, joutunut\ntainnoksiin ja siitä hän ei enää ollutkaan herännyt. Helmellä ei ollut\nmuuta tehtävää, kuin istuttaa syksyn kuihtuva kukkanen hänen äsken\nluodulle haudalleen, itkeä siinä päivä ja palata kotiinsa.\n\nMutta Juusolta ei valahtanut kyyneltäkään, sen sanan saatuaan. Hän oli\nsurrut jo etukäteen, surrut poismenoa sen ainoan miehen, joka\nelämässään ehkä olisi voinut toteuttaa sen, mitä hän nuorukaisena oli\nhaaveksinut. Hän ajatteli vain kaihoten itseään: Oi jospa hän olisi\nvoinut periä sen tahdon lujuuden ja sen miehen voiman, joka tuossa\ntaittui! Mutta hän ei voinut. Ja nyt hän oli yksin, orpo ja heikko kuin\nnummella hoikkanen näre, jota jokainen vinhempi tuuli koukistaa ja joka\nkoska tahansa voi katketa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nValtiopäiväaika Suomessa läheni lähenemistään. Syksyn kuluessa olivat\nenimmät vaalit toimitetut, ainoastaan joku uusi ja muutamia\nvalituksenalaisia oli siinä jouluneellusviikkoina enää jälellä.\nNiinkuin ainakin säätykokousta valmistettaessa oli valtiollinen elämä\nsyksykauden ollut tavallista virkeämpi koko maassa ja pääkaupungissa\nvarsinkin. Esille tulevia asioita pohdittiin ahkerasti sanomalehdissä,\nkannat ja suunnat selvenivät. Sitä varten olikin klubeissa ja muissa\nkokouspaikoissa ahkerasti keskusteltu ja rakennettu suunnitelmia,\nehdokkaita valtiopäiville oli asetettu ja ehdokkaita hyljätty, oli\npunnittu ja arvosteltu jokaista uutta ehdotusta ja uutta esiintyjää.\nOli sovittu ohjelmista ja menettelytavoista ja ikäänkuin isketty\nviittoja, miten alkavassa ottelussa milloinkin oli kuljettava.\n\nPääkaupungin suomalaisessa klubissakin oli tähän aikaan miltei joka\nilta ollut tavallista runsaammin väkeä ja tavallista virkeämpi elämä.\nMilloin pitivät vanhemmat herrat sisähuoneissa yksityisiä kokouksia,\njoll'aikaa nuoremmat miehet ja muut sellaiset, joita ei laskettu\nkaikkia salaisimpia tuumia kuulemaan ja joiden tietoon ainoastaan\nkatkelmia saapui, väittelivät etuhuoneessa ja laskettelivat arvelujaan,\nsen mukaan minne heidän näköpiirinsä ulottui. Milloin taas\nkeskustelivat kaikki yksissä suuren juomapöydän ympärillä, arvokkaimmat\nja mahtavimmat äänenantajina pöydän yläpäässä, muut siitä asteettain\nalaspäin, kunnes pöydän äärimmäinen sivusta, jota voitiin melkein\nrajattomasti jatkaa, päättyi rakennusmestareihin, kansakoulunopettajiin\nja käsityöläisiin. Paljoa nuoremmat miehet, kuten nuoret maisterit ja\nvastaleivotut lainoppineet, istuivat jo arvossa ylempänä, -- sen\nvaikutti heidän toivorikkautensa.\n\nHeikki oli tänä syksynä ensi kerran tullut suomalaiseen klubiin ja\npäässyt perehtymään sen elämään ja rientoihin. Nyt oli hän jo sinne\nhyvin koteutunut ja juurtunut, tunsi enimmät puolueen mahtavimmatkin ja\nmuita hän useimpia jo kutsui veljikseen. Kohta alussa oli hän klubissa\nsaavuttanut verrattain huomattavan sijan, olipa melkein kuin\nluonnollista, että mies hänen kyvyllään ja hänenlaisella\nmaailmankatsannolla sen tulisi tuohon aikaan tekemään. Häntä\nesitettäessä oli jo huomautettu, että hän oli tuon pirteän\nnuorisolehden \"Kyntäjän\" varsinainen sielu ... luki muuten\nlakitiedettä, valmistui piakkoin kandidaatiksi; mainittiin erittäinkin\neräästä äkäsestä kieliartikkelista, jonka alla oli ollut nimimerkki\nH.G. Vanhemmatkin miehet supattivat väliin toisilleen, että sillä on\nikäisekseen harvinaisen kypset ja terveet mielipiteet ja ihmeellisen\ntarkat tuntosarvet.\n\nTaas eräänä iltana oli ukkomiehillä tärkeänlainen kokous sisähuoneessa\nja saliin keräytyi nytkin illan kuluessa tavallisuuden mukaan kaarti\nnuorempia politikoitsijoita. \"Kyntäjää\" oli äsken uusi numero\nilmestynyt ja siitä tällä kertaa keskusteltiin. Huomautettiin taas,\nkuten monasti ennenkin, kuinka sen sisällys nyt uuden hallinnon aikana\noli muuttunut. Sen kirjallinen puoli ja kirjoitukset kaikenmoisista\nyhteiskunnallisista reformikysymyksistä ja kansanvaltaisuuden aatteista\nolivat jääneet pois ja sen sijaan oli siihen tullut hetken politiikkaa\nkoskevia artikkeleita. Niissä milloin vaikeroitiin, että maan kaikki\nraha- ja liikeolot olivat vielä ruotsikkojen käsissä, terotettiin,\nkuinka tärkeää olisi, että puolue paisuisi mahtavaksi ei ainoastaan\nvallan ja hallinnon puolesta, vaan myöskin varallisuudessa, ja kuinka\naika jo vaati, että omat miehet kaikkialla astuisivat eturiviin. Siinä\noli suurpolitiikkaa! Heikille tuli tuon käänteen johdosta kehumista\nvasten silmiä.\n\n-- Aika vaatii sitä, sen olen jo kauan huomannut ja koetin terottaa\nsitä Vilholle ja Juusollekin, vaikka turhaan, selitti Heikki. --\nNykyjään täytyy kieli-innostusta pitää vireillä, se on tärkeätä itse\nkansan vuoksi. Sillä nyt vasta alkaa se herätä käsittämään, minkälaista\nvääryyttä se on kärsinyt ja nyt on se vihassa.\n\n-- Niin juuri, toistivat toiset, nyt on rauta kuumaa, nyt täytyy takoa\nja lietsoa ja puhaltaa nuorisoonkin tuhatta vinhemmin tulta. Se on\nmuuten tärkeätä itse miestenkin vuoksi...\n\n-- Se on ollut meidänkin mielipide. Mutta Juuso näkyy yhä olevan toista\nmieltä, ei politiikkaa nuorisolle, sitä vatkuttaa hän.\n\n-- Hm, hänestä on tainnut tulla siellä ulkomailla \"eurooppalainen\" muun\nhyvän lisäksi.\n\n-- Hän kirjoittaa mulle sieltä sekä yksityisesti että lehteen\npantavaksi ... niin, täällähän mulla sattumalta onkin hänen kirjeensä\nmukanani. Luen ehkä palasen siitä.\n\nHeikki otti taskustaan Juuson kirjeen ja silmäili sitä ensin, ennenkuin\nrupesi lukemaan.\n\n-- Niin, tässä alussa hän puhuu Vilhon kuolemasta, hänen aatteistaan ja\nhänen \"jättämästään perinnöstä\"...\n\n-- Vilho, niin, hänhän olikin \"Kyntäjän\" varsinainen isä, huomautti\njoku joukosta. -- Vahinko miestä, jonka piti kesken töittensä\nkeikahtaa.\n\n-- Vahinko kyllä, myönsi Heikkikin. -- Vaan kenties se oli hänelle\nitselleen parasta. Hänkin oli noita haaveksijaluonteita, jotka\najattelevat kauniisti ja aikovat suuria, mutta joille pettymys\nkäytännössä juuri siksi onkin kahta katkerampi. Ja hänkin olisi\nepäilemättä monasti elämässään tullut pettymään; tarmoa hänellä kyllä\noli ja toimintakykyä, mutta ei hän sittenkään ollut se mies, joka\ntodellisuuden kovassa koetuksessa olisi teräksenä pitänyt.\n\n-- Sitä ei tiedä; hänessä oli tosin paljo tunnetta, oli ehkä\nliiaksikin, hänestä melkein voisi sanoa, että hän oli \"tähän maailmaan\nliian hyvä.\" -- Mutta se Juuson kirje?\n\n-- Niin, hän jatkaa sitten: \"Meidän, Vilhon ja minun, alkuperäinen aije\noli tehdä siitä -- 'Kyntäjästä' nimittäin -- vaatimaton rauhan työkalu\nsuomalaisuuden perusaatteiden palveluksessa, ei mitään sota-asetta eikä\nliekkiä lietsovaa tulisoihtoa.\" -- Juuso rakastaa, kuten kuulette,\nvielä tällaista vertauksellista kukkaiskieltä. -- \"Kyllä meillä siellä\nkotoisissa oloissa kiihoitusta on, on niitä, jotka pitävät huolta, että\nintohimot hehkuvat. Tottuu meidän nuoriso kyllä muutenkin pienuudesta\npitäin katsomaan asioita puoluekannan valossa, tottuu kiihkoilemaan ja\nvihaamaan, mutta sen pitäisi myöskin oppia tuntemaan itse niitä\naatteita, jotka ovat kauniimpia puolueen kilvessä, ja saada halua\ntyöskentelemään _niiden_ puolesta. Tottahan on, että kun on\npuolueita, täytyy myös olla taisteluja. Mutta varsinkin tänne\netäämmälle tuntuvat ne asiat, jotka siellä kotona nykyjään ovat\npuoluetaistelun esineinä, siksi vähäpätöisiltä ja yksityisluontoisilta,\nettei niihin toki kaikkea pitäisi perustaa. Varsinkin nuorten mielet ja\nharrastukset olisivat ensiksi taivutettavat tähtäämään ylemmäs,\nymmärtämään ihmisyyden korkeampia, yleisempiä pyrintöjä, kyllä he\nelämän koulussa vielä ehtivät takertua noihin jokapäiväisiin\npikkuriitoihin ja joutua piekselehtämään mieskohtaisten intohimojen\nlaineikossa.\n\n\"Minusta tuntuu, syrjästäkatsojana ollen, muutenkin, että noissa meidän\nnykyisissä puolueoloissa on jotakin epätervettä ja teeskenneltyä. Siinä\nsuomenmielisyydessä, josta te nykyjään kirjoitatte niin tulisia\npaloartikkeleita, ei ole enää sitä vilpitöntä, sitä puhdasta\naatteellista tuoksua, jota oli ennen. Ne aatteet, jotka ennen\njalostivat taistelua ja olivat sen korkeimpana päämääränä --\nkansallisuusaatteet, kansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet\n-- ovat joko jääneet varjoon päivän pikkutapahtumain tieltä tai näyttää\nsiltä, kuin niistä, ainakin viimemainituista, tahdottaisiin aivan\nperäytyäkin. Noita merkkejä seuratessani on mulle niin elävästi\nmuistunut mieleen, kuinka minä kolmisen vuotta sitten jouduin\nsydämmestäni inhoamaan paria raittiutta huutavaa ja raittiusaatteen\nnimessä intoilevaa nuorta miestä. Tulin näet tuntemaan heidät lähemmin\nja huomasin, -- kahdenkesken he eivät sitä viitsineet niin tarkoin\nsalatakaan --, että he koko ehdottoman raittiuden hyödystä eivät olleet\nensinkään sen syvemmin vakuutetut, oikeastaan välittivät he siitä viis.\nVaan he olivat tulleet huomaamaan, että nuoren miehen arvo ja merkitys\nyleisön silmissä kasvaa, jos hän muiden hyvien avujensa lisäksi vielä\non raittiusmies, -- ja siitä heidän innostuksensa. Kansallisuusasialla\non todellakin korkeampi ja pyhempi tarkotus, kuin että siitä tuohon\ntapaan olisi tehtävä jonkinlainen reklaamikyltti taikka sivuelinkeino.\nEikä missään tapauksessa ole terveellistä tyrkyttää nuorisoon\ntuollaisia oppeja, sitä on etupäässä opetettava ajattelemaan\nrehellisesti ja oikein...\"\n\n-- Kuule, sehän on Dagbladia tämä, sitä lipilaarisuutta...\n\n-- Niin no, hän on nyt sellainen ijankaikkinen uneksija, hän ei ole\nennen voinut ymmärtää aikaansa ja nyt tekee hän sen vähemmin kuin\nkoskaan. Hän on siellä ulkomailla yksinäisyydessään rakentanut\nitselleen tällaisen järjestelmän \"ylevämmältä kannalta\" ja tahtoo nyt\ntyrkyttää muillekin haaveilujaan.\n\n-- Merkillistä! Nythän hän on jonkunlaisella rauhan kannalla ja ennen\nhän oli punasempiakin punasempi. Muistatko silloin, kun hän piti\npuheensa 19:nen pykälän muuttamista vastaan sättien alkavaa\nreaktioonia?\n\n-- Niin, hän tahtoo aina seistä akkana virtaa vastaan.\n\nHeikki yritti siitä sukkelasti kääntämään keskustelun toisille aloille,\nmutta joku joukosta ennätti kumminkin naureskellen pistämään väliin:\n\n-- Mutta miten se olikaan, Heikki, silloinhan sinä taas olit sovinnon\nmiehiä?\n\n-- Olin kyllä, silloin oli aika vähän toinen, ylioppilaspolitiikka teki\nkuitenkin kuolemaansa. Eikä ihmisen ole tarvis koko elämäkseen olla\nkiintyneenä yhteen ajatustapaan, mielipiteiden ja käsityskantain tulee\nkehittyä olojen mukaan ja olojen mukaan on kullakin ajalla asetuttava\nkannalleen...\n\n-- Ja Juuso taas, hän on kehittynyt ajastaan ja oloista aivan\npäinvastaiseen suuntaan.\n\n-- Niin, nykyjään vaatii aika toisenlaista esiintymistä, tätä nykyä\neivät tuollaiset mielipiteet vetele. Juuso on nyt noiden tuumainsa\nmukaan kirjoittanut \"Kyntäjään\" pitkän kirjoituksen, vaan ei sitä minun\nmielestäni voida painaa. Vai mitä arvelette?\n\n-- Ee-ei, eipä juuri. Se nostaisi hirmuisen metelin, joka ei olisi\neduksi \"Kyntäjälle\" eikä sen miehille.\n\n-- Paperikoriin siis. Juuso saarnailee siinä \"nuorison\naatteellisuudesta\", vaan en käsitä miksei nuoriakin jo ajoissa olisi\nopetettava taistelemaan, taisteltavahan heidän kumminkin on. Vesana\nvitsa väännettävä.\n\n-- Oikein, anna torven soida vain!\n\nUusia tulokkaita saapui klubiin ja keskustelu livahti toisille aloille.\nTyytyväisenä pisti Heikki kirjeen taskuunsa; se ei ollut aivan\nsattumaltakaan tullut hänelle mukaan, hän oli jo edeltäpäin laskenut,\nettä hänellä ei voi olla muuta kuin hyötyä siitä, että hän sen lukee\njulkisesti, -- hän tunsi kyllä miehensä ja tiesi miten häntä tämän\njyrkkyytensä vuoksi nykyjään arvostellaan. Kohta kun vanhat herrat\nsaapuivat yksityishuoneestaan, kerrottiin heillekin Juuson kirjeestä ja\nHeikin arveluista sen johdosta ja he nyökäyttivät hyväksyen päätään.\n\nSiitä tuli taas yhteinen illanvietto, jossa uusimmat päivän tapahtumat\nolivat käsittelyn alaisina ja jossa mielipiteitä pantiin alulle,\npantiin leviämään ja kasvamaan yleisiksi mielipiteiksi. Yhteisen\nillallisen jälkeen jatkoi suuri osa seurasta vielä yhteisistuntoa ja\nmyöhemmin illalla innostuttiin kuten tavallisesti puheita pitämään.\nLuonnollisesti liikkuivat puheet enimmäkseen alkavain valtiopäiväin\nasioissa, kysymyksissä, mitä niiltä toivottiin ja miten niiden aikana\nolisi käyttäydyttävä.\n\nJa Heikkikin piti nyt myöhemmin illalla puheen. Hän ei tavallisesti\nollut puhujamiehiä, hänen puhelahjansa oli huono ja kieli kangersi.\nVaan tänä iltana oli hänestä hetki sopiva, joten hänkin, kuten sanoi,\ntahtoi lausua muutamia mietteitä.\n\nHän puhui siitä asemasta ja tehtävästä, mikä nyt nousevalla ja\nmiehistyvällä polvella on ja on oleva isänmaan nykyisessä ja lähimmän\ntulevaisuuden kulttuuritaistelussa. Siitä on vieläkin olemassa\njonkunverran hämmennystä käsitteissä, muodot ja suunnat eivät ole vielä\ntäydellisesti vakaantuneet tuon suuren innostusajan jälkeen. Se aika\nvielä monessakin \"istuu kiini\" -- kuten ruotsalainen sanoo --; he eivät\nole voineet vapautua kuluneen ajan käsitystavasta, vaan katselevat\nnykyisiä oloja vielä silloisten silmälasien läpi. Se aika oli\naatteellisuuden aika, suurten ja yleväin pyrintöjen aika; nyt on\nkäytännön aika, niin sanoakseni jokapäiväisten pikkutapausten aika, ja\nsitä eivät kaikki huomaa. He eivät huomaa, että on toista suunnitella\npiirustukset, toista muurata itse rakennus. Kaikki kunnia suotakoon\nkuluneelle ajalle ja sen suurille aatteille. Mutta se aika on nyt\nkumminkin mennyt, toinen on tullut, joka vaatii miehiltään toisenlaista\ntyötä, toisenlaisia edellytyksiä, jolloin nuo suuret aatteet saavat\nlevätä käytännön tieltä. Voisi ehkä kuvata tuota mennyttä aikaa\nlausumalla: \"eläköön isänmaa ja suomenkieli ja kaikki kansallisuus- ja\nkansanvaltaisuusaatteet, jotka siihen kuuluvat\". Se miespolvi, joka nyt\non nousemassa jatkamaan vähitellen väistyvän, edellisen työtä, se\ntarvitsee jo esiintymisensä ohjeeksi toisenlaisen tunnuslauseen, ja\nminä olisin valmis kirjoittamaan sen kilpeen sanat: -- \"_valpas,\nviisas, varova_.\" Puolueen nopea kohoaminen ja valtaan pääseminen\nedellyttää meiltä kaikilta taitavata työtä pitkin rintamaa; jokaisen on\ntiedettävä, missä hänen rivinsä on ja siinä on hänen oltava. Nyt ei\nenää auta touhuta ummessa silmin, nyt on rakennettava, ladottava tiilet\nlimittäin toistensa rinnalle, että rakennus siitä vähitellen ja\nvarmasti kohoo, ja rakentajat rakennuksen mukana. -- -- -- Heikki\nesitti maljan sille muurarintyölle, joka nyt on alkanut ja jota kyllä\nvoitanee pitää halvempana kuin edelläkäypää piirustuksen tekoa, mutta\njoka juuri on sitä todellista työtä, joka kohottaa puolueen mahtavaksi\nja suureksi.\n\nJuotiin innolla se malja. Tunnustettiin, että tuossa oli todellakin\nselvästi lausuttu se, mitä aika vaatii nousevalta polvelta ja joku\nhuomauttikin erityisessä puheessa, että siinä se on syy, miksi nykyinen\nnuoriso melkein pienuudesta pitäin on kasvatettava ymmärtämään aikaansa\nja tehtäväänsä siinä.\n\n-- Tuo puheesi sinun täytyy kirjoittaa ja painaa \"Kyntäjään\", kehotti\nyksi joukon nuoremmista.\n\n-- Peijakas, sitäpä voisi miettiä, huudahti Heikki, ikäänkuin jos hän\nei sitä olisi tullut ennen ajatelleeksikaan. -- Vaan Juuson artikkelin\nminä työnnän paperikoriin.\n\nHetkisen puheensa jälkeen hiipi Heikki klubista pois, -- myöhään\nkapakassa istuminen ei kuulunut hänen ohjelmaansa ja hänellä oli se\nhyvä puoli, että hän raski erota kesken kuumimmankin innostuksen, sillä\nitse ei hän oikeastaan innostunut koskaan, hänen arvostelukykynsä ei\nnukahtanut hetkeksikään. Muut jäivät vielä jatkamaan, -- jatkakoot!\n\nUlkona pyrysi, jäinen viima puhalsi katuja pitkin, vinkui\ntelafoonilangoissa ja liehutti katulyhtyjen liekkejä vuoroin\nleimuamaan, vuoroin tupsahtamaan. Heikki nosti turkinkaulustan pystöön,\npisti kädet taskuihin ja purjehti niin laitatuuleen puiston poikki ja\nkotiaan kohden. Hän oli iltaansa tyytyväinen; olihan hän esiintynyt\nniin, että saattoi sen tileihinsä merkitä varmaksi \"vastaavaksi\". Saa\nnähdä, eikö siitä jo välemminkin rupea näkymään jälkiä. -- Heikki\nhymyili itsekseen kävellessään. Hän ei ollut puhunut mitään siitä, että\njokainen koettakoon tiiliä latoessaan pysyä toisia ylempänä, eikä\nsiitä, että se mies on, joka niin taitavasti latoo, että onnistuu\npääsemään rakennusmestarien huomioon... Mutta vetäköön sen\njohtopäätöksen jokainen itse, jolla siihen älyä riittää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtiopäivät joutuivat, edusmiehiä saapui pääkaupunkiin ja siellä\nheidät jo kohta tutustutettiin niihin suunnitelmiin ja ohjelmiin,\njoita oli valmiiksi laadittu. Tähän aikaan, valtiopäiväin alkaessa\nja alettua, olivat ahkerasti juoksussa ne lukuisat nuoret\nmiehet, varsinkin lakitieteilijät, jotka valtiopäiväin suuresta\nrunsaudensarvesta aina pyrkivät kilvan kahmasemaan itselleen siitä\nvuotavia pisaroita, mikä valiokunnan sihteerin tai tulkin viran\nmuodossa, mikä muussa toimessa, tilapäisessä tai vakinaisessa. He\njuoksivat asianomaisten luona kumartelemassa, tiedustelivat toiveitaan\nja panettelivat kilpailijoitaan. Mutta se kannatti, palkka oli hyvä\nsille, joka paikan sitten saamaan sattui.\n\nHeikkikin oli päättänyt hankkia itselleen tuollaisen sihteerin toimen\nja hänellä oli varmat toiveet saadakseen sen, -- paljo tuttavuuksia ja\nhyviä puoltajia. Johan yksin tulotkin ansaitsivat vähän ponnistella,\nvaan Heikki ajatteli vielä etemmäskin. Siitä on meriittiä, tulee\nhuomatuksi ja saa olla kaikkialla mukana. Ja vielä enemmän: sai\ntilaisuutta rakentaa hyviä tuttavuuksia, ottaa osaa virattomampiinkin\nkokouksiin ja neuvotteluihin ja päästä siten perehtymään sisimpiin\nvaikuttimiin, etäisimpiin tuumiin ja tarkoituksiin. Olihan siitä työtä,\nvaan hyvä puoli oli toki siinä, että saattoi sitä teettää muillakin,\nmaksaa mitä ilkesi ja itse kantaa täyden määrän. Se oli jo esimakua\nsiitä virkamahtisuudesta, jonka omistajaksi sitä kumminkin tuli\njoutumaan.\n\nHän sai toimen ja tunsi olevansa siinä oikealla paikallaan. Tällä\nvaltiopäiväajalla hänen itseluottamuksensa suuressa määrin kasvoi ja\nhän rupesi tuntemaan itsensä kypseksi ryhtyäkseen suoranaisemmin\ntoteuttamaan omia aikeitaan. Hän juoksi miesten asioita, välitteli eri\nryhmäin välillä ja teki sen taitavasti kuten lupaava valtiomiehen alku\nainakin. Ja hänen terävä silmänsä ja tarkka henkilöjen tuntemuksensa\ntuli pian yleisemminkin huomatuksi.\n\nNäiden valtiopäiväin aikana pidettiin suomalaisessa puolueessa useita\nyksityisiä kokouksia, joissa erityisesti neuvoteltiin, mitä olisi\ntehtävä sen yhä selvemmin huomatun epäkohdan johdosta, että maan kaikki\nraha- ja liikeolot olivat melkein yksinomaan vastapuolueen käsissä,\njoka siis näillä taloudellisilla aloilla yksin isännöi, yhä ävertyi ja\npysyi mahtavana. Tämä oli Heikin mieliaine, tuo tuuma, että puolueen\nvarallisuusoloja ruvettaisiin parantamaan, oli hänestä koko liikkeen\ntukevin kohta, sen huippu ja kukka. Se oli jo muuten laajalle levinnyt\nmielipide maassa, että pitäisi ruveta perustamaan omia liikkeitä ja\nyhtiöitä ja tämä into voitti myötään yhä enemmän alaa. Noissa\nkokouksissa tehtiin siitä syystä nyt jo suunnitelmia eri laitoksia\nvarten, neuvoteltiin koottavista pääomista, jopa käytettävistä\nmiehistäkin. Näitä neuvotteluja seurasi Heikki suurella tarkkuudella,\nkorvat höröllään, ne avasivat hänelle aivan uusia näköaloja ja\nherättivät uusia tuumia ja toiveita. Ne toiveet muodostuivat\nvaltiopäiväin kuluessa yhä selvemmiksi ja tarkkapiirteisemmiksi ja\nsäätykokouksen lopulla oli hänellä suunnitelmansa valmis. Hän ei\npuhunut siitä kellekään, teki vain hiljaisuudessa valmistuksiaan. Mutta\nyksinään ollessaan ja suunnitelmiaan rakennellessaan hän joskus\nitsekseen kuiskaili:\n\n-- Nyt täytyy joutua, nyt ehtiä mukaan näille alkaville\napajoille! Tässä on tie, jota voi suorimmin ja nopeimmin viskautua\nyhteiskunnalliseen arvoon ja asemaan, -- pitää vain olla ajoissa\npaikalla!\n\nJa kohta valtiopäiväin loputtua jätti hän yhtäkkiä kaikki muut hommansa\nja ansionsa, luovutti ne muille tarvitseville ja katosi pois\npääkaupungista, lähti maalle lukemaan, viimeistelemään tutkintojaan.\nHän poistui ajaksi näyttämöltä, mutta mennessään jo riemuitsi hän\najatellessaan, kuinka hän sieltä taas kerran ja piankin pulpahtaisi\nesiin, ponnahtaisi ohi toisista, jotka jäisivät katsomaan ällistyneinä\nja tyhmistyneinä.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nParvi pientä väkeä, tyttöjä ja poikia, sihisi Juuson ympärillä kun hän\neräänä syyspäivänä, kantamus kouluvihkoja kainalossaan, astui ulos\nkadulle muutamasta Helsingin uudesta yksityisestä yhteiskoulusta, jossa\nhän nykysin antoi kielitunteja. Juuso katseli mielihyvissään hilpeästi\nedelle juoksevaa joukkoa. Mutta samassa huomasi hän sen keskestä\nastuvan vastaansa tanakan miehen, pyylevän ja varmannäköisen, jonka\nyläruumis ei kävellessä hitustakaan hievahtanut ja joka kantoi päätään\nliikuttamatta takakenossa.\n\n-- Terve pitkästä ajasta! huudahti silloin Juuso, sillä sehän oli\nHeikki tuo vastaanastuja, sama vanha asento, vartalo ehkä entistään\nhiukan pyöreämpi, mutta siksi juuri sitä tukevamman näköinen.\n\n-- Terve pariisilainen, muistithan jo palata kotimaahankin, vastasi\nHeikki, pysähtyen tarkastelemaan Juusoa.\n\n-- Olenhan ollut kotona jo monta kuukautta, vaikk'en sinua ole sattunut\nnäkemään.\n\n-- Niin, minä olenkin ollut vähän piilossa, olisi jo aika päästä näistä\nlukupuuhista erilleen, puhui Heikki puoleksi syrjään kääntyneenä,\nikäänkuin pahalla omallatunnolla, että luvut olivat näin kauan\nkestäneet, vaikka tavallisten olojen mukaanhan ei Heikillä vielä ollut\nmikään valmistumisen aika. Sitten hän taas tarkasteli Juusoa ja jatkoi\nhiukan pilkallisesti: -- No, oletko jo kuinka eurooppalaistunut, --\nniin puku ja parta kyllä, mutta muuten? Sinä kirjoittelit sieltä\ntoisinaan hyvin yleismaailmallisia mietteitä.\n\nNyt Juuso vilkastui, tultiin näet suoraan asiaan, josta hän oli juuri\ntahtonutkin Heikin kanssa puhua. Hän lähti seuraamaan Heikkiä kappaleen\nhänen matkansa suuntaan väittäen innokkaasti:\n\n-- Ei yleismaailmallisia, vaan rehellisiä ja rauhallisia. Ne\nmielipiteet mulla on ollut aina ja tulee olemaan vastakin. Vaan te\ntäällä muutatte kurssia ja minua on tottapuhuen melkosesti suututtanut\ntuo teidän uusi valtioviisautenne, jonka palvelukseen nyt \"Kyntäjäkin\"\non joutunut.\n\n-- Hm, se on nyt erityinen asia, josta kannattaa puhua pitemmältäkin.\nNäetkös, aika ja olosuhteet vaativat aina omaa menettelyään.\n\n-- Vaan minä en ymmärrä sellaisten sotalaulujen tarpeellisuutta...\n\n-- Niin, sinä et ymmärrä. Vaan puhutaan siitä joskus erikseen, mulla on\nnyt juuri vähän kiireitä. Mutta esim. lauvantai-iltana toivon jo, että\nsaamme joutilaampina keskustella.\n\n-- Hyvä, sillä jonkunlainen suoritus on tässä tarpeellinen.\n\n-- On kyllä, selitän sulle sitten kantamme, -- sinä olet liian kauan\npysynyt meidän politiikastamme poissa, sairaana ensin ja nyt vuoden\nulkomailla. Sinä teit pitkän häämatkan; kuinka Hilda sen jälkeen\njaksaa? Ja -- onneksi! -- teillähän kuuluu perhettä lisääntyneenkin.\n\n-- Onhan sitä, käy joskus katsomassa poikaa.\n\n-- Kiitos, kunhan tästä ehditään. Sitten saan myöskin kuulla lähemmin\ntuumistasi -- sinä annat tunteja koulussa, näen minä. Mutta hyvästi nyt\ntällä kertaa.\n\nJuuso oli jo kevätkesällä saapunut ulkomailta pitkältä hääretkeltään.\nLähes vuoden olikin hän ollut kotimaasta poissa, poissa koko tuon\nvirkeän, valtiollisten kysymysten ja uusien tuumiensa vuoksi niin\ntärkeän valtiopäivätalven, eikähän ollut siis aivan kummakaan, jos\nhäneltä joissakin yksityiskohdissa joitakuita ajan vaatimia\nsuunnanmuutoksia oli jäänytkin huomaamatta ja käsittämättä. Olihan hän\nhalunnutkin olla syrjässä kaikista hetkellisistä puoluekiistoista,\nvaihtelevista virtauksista ja mielipiteiden vivahduksista ja hän oli\nkaukaisena, intohimottomana tarkastajana niitä ainoastaan\nsanomalehdistä seurannut ja ensi aluksi siitä sanomattomasti nauttinut.\nJumalankiitos, etteivät ne enää kuuluneet häneen! Vaan vähitellen oli\nhän niistä taas vilkastunut ja seurannut niitä suuremmalla kiinnolla.\nNuo kotoiset riennot ja suunnat näyttivät yhä enemmän poikkeavan siltä\ntieltä, jota hän alkujaan oli suunnitelmaksi ajatellut, aatteellisten\nrientojen alalta jouduttiin yhä enemmän henkilöllisiin harrastuksiin.\nJa niinpä oli käynyt kuten Vilho-vainaja oli ennustanut: hän ei\nmalttanut pysyä vieraana noille kotimaan rakkaille riennoille; ennen\npitkää voitti hänet vastustamaton halu taas suoranaisesti puuttua\nniihin ja selittää omat eroavat mielipiteensä.\n\nSe halu tuli varsinkin niiden äkäisten äkkikäänteiden johdosta, joita\nhänen omassa lempilapsessaan \"Kyntäjässä\" oli ruvennut näkymään; ne\nolivat taas nostaneet hänen intonsa lähteä puolustamaan niitä vanhoja\nnäkökantoja ja periaatteita, joita he Vilhon kanssa aluksi olivat\nyrityksellään koettaneet toteuttaa. Ei noin, oli hän ajatellut, ei\ntuota toraista ääntä, ei haukkumasanoja eikä tuota keinotekoista\npolitikoitsemista, jonka tarkoitus ei tunnu puhtaalta ja joka vain\närsyttää intohimoja. Enemmän sydäntä, enemmän rakkautta työhön... Ja\nsilloin hän oli kirjoittanut ensimmäisen kirjoituksensa \"Kyntäjään\"\nsamalla selitellen Heikille yksityisesti vaikuttimensa. Tätä\nkirjoitusta ei painettu lehteen, jossa vain jatkettiin samaan suuntaan.\nJuusoa se kiukutti: noinhan riistetään nuorisolta sen viimeisetkin\nihanteet ja tehdään siitäkin pelkkä kylmä välikappale tuon suuren\ntekopolitiikan koneistossa. Ja Juuso kirjoitti toisen kirjoituksen,\nvielä äkäsemmän; sanoi siinä suoraan, että nuorisolehden ei ole tarvis\npauhata siitä, ketkä pyrkivät ja ketkä pääsevät valtaan milläkin\ntaholla ja hän uskalsi väittää, että itse tuo valta on vaarallista\ntavaraa, se sokasee miehensä, tekee tunteettomaksi ja karkottaa kaikki\nylevämmät pyrinnöt...\n\nSitäkään ei painettu. Juuso odotti ja kiukustui; toisin ajoin hän\nhillitsi mielensä, muisti, että hänhän oli päättänyt vetäytyä syrjään\nnoista kaikista puolueriidoista, mutta taas toisin ajoin hän muisti,\nmiten innokkaasti Vilho oli kehottanut häntä vointinsa mukaan\ntaistelemaan heidän alkuperäisten, puhtaiden aatteidensa pohjalla. Ja\nhän päätti vielä kerran kotiin tultuaan koettaa, päätti lausua suoran\nsanan, vaikka se sitten olisikin hänen jäähyväissanansa. Vilhon\nmuistokin jo vaati jonkunlaista ainakin loppusuoritusta, -- sitten\nmenköön kaikki, hän antaa mahtajain hallita. Tämä päätös oli hänellä\nkoko ajan kotiin tultuaan ollut mielessään, vaan hän ei ollut tavannut\nHeikkiä, joka oleskeli maalla ja itseltään oli hänellä mennyt syyskausi\nkotia perustellessaan ja kuntoon pannessaan.\n\nVaan nyt hän tahtoi pitää asian lämpimänä, hän tahtoi pakottaa Heikin\nantamaan jonkunlaisen tilityksen menettelystään, jonka pohjimmaiset\nvaikuttimet hän kyllä aavisti.\n\nNäissä päättävissä mietteissään laskeusi Juuso alas kaupungista\nsatamakadulle, kävelläkseen kotiinsa Kaivopuistoon. Silloin yhytti hän\ntoisen vanhan tuttavan. Ohikulkiessa nykäsi näet muuan mies, jota hän\nei ollut huomannutkaan, häntä rutosti käsivarresta ja huudahti:\n\n-- Ka, etkö tunne vanhaa puhemiestäsi?\n\nJuuso katsoi, niin, tunsihan hän nyt, Kippishän se oli, vaikka se nyt\nesiintyi hiukan hullunkurisessa asussa. Hänellä oli yllään\npitkäliepeinen takki, joka silminnähtävästi ei ollut häntä varten\nalkujaan tehty, ja hän kantoi kesäpalttoota käsivarrellaan, vaikka oli\nsangen viileä syyspäivä. Kippis huomasi, että Juuso sitä tarkasti ja\nselitti puheen aluksi:\n\n-- Niin, näetkös, tämä uskollinen palvelija kävi jo siksi ahtaaksi,\nettä se kerran haleta rapsahti selästä. Semmoisena sitä ei juuri ilkeä\npäällään pitää, mutta onhan tuo sentään komeampi kun se on mukana.\n\nJuuso käänsi puheen toisaalle ja kyseli miten Kippiksen lukujen ja\nmuiden hommien laita oli. Tämä oli kuten ainakin hyvin repäsevällä\ntuulella -- hengitys haiskahti aamuryypyltä -- ja hän selitti varsin\nsuruttomasti:\n\n-- Lukujen, tietysti niiden laita on hyvä, ne ovat jo ohi. Kun lukee\nkahdeksankin vuotta yliopistossa niinkuin minä, niin siinä jo rupeavat\nkirjatkin happanemaan. Minä heitin ne hiiteen, -- taikka, toisin\nsanoen, ne menivät itse. Ja sen sijaan rupesin afäärimieheksi, --\nkuule, vakuutappas henkesi minun yhtiössä, se on huokein, varmin ja\nedullisin maailmassa. -- Vaan entä sinä, sinä mahdat nyt elää niinkuin\nsulassa voissa, onnellasi ei ole rajaa eikä aitaa.\n\n-- Niin, eihän mulla nyt ole valittamista.\n\n-- Valittamista, -- eipä pitäisi olla. Mutta tiukalle siinä piti ottaa,\nennenkuin sinut sai tarttumaan kiini siihen onnensakaraasi. Muistatko\ntuota yötä kuopassa, jolloin minun täytyi panna kaiken supliikkini\nliikkeelle, voittaakseni sinun uppiniskaisen vastahakoisuutesi ja sinä\nvain huusit että \"mene pois saatana!\" ja uhkasit hautautua alimmaksi\nsuoportaaksi. Mutta minä sinut väkisinkin kiskoin suosta. Nyt näet itse\nkuinka sentään on makeata elää...\n\n-- Muistan hyvin sen illan, olin silloin erittäin synkällä mielellä.\n\n-- Ja aivan suotta, pari romahtanutta vekseliä ja joku lemmenkuherrus,\nmitäs sellaiset pikkuseikat painaisivat suuria sieluja. Minä en ole\nsurkeissani koskaan. Tehdään afäärejä ja eletään, surkoot huonommat. --\nVaan kuulehan, koska nyt kerran tavattiin, ulottuisiko sinun luottosi\npuhemiehellesi yhteen pienimpään seteliin asti...?\n\nJuuso antoi viitosen ja Kippis kääntyi takasinpäin iloisesti\nvihellellen ja heilutellen käsivarrellaan sitä kesätakkia, joka\nkomeuden vuoksi oli mukana. Juuso käveli yksin edelleen sataman vartta.\nHänen ajatuksensa olivat taas saaneet toisen aiheen ja suunnan. Tuon\npuolipäihtyneen huoleton porina oli hänessä taas herättänyt elämään\nnoita vanhoja tunteita ja mietteitä, jotka kuuluivat siihen aikaan,\njota hän kerran jo oli pitänyt haudattuna. Niin selvästi muisti hän\ntaas tuon taistelunsa hiipivää houkutusta vastaan, muisti\nvastenmielisyytensä ja inhonsa perustaa elämistään valheeseen. Ja\nhänestä tuntui aivan kuin hän yhä vielä olisi kävellyt samassa\nvalheessa, joka silloin oli alulle pantu ja siitä kävivät hänen\naskeleensa taas ikäänkuin raskaammiksi ja verkkasemmiksi...\n\nMonasti oli hän karkottanut tuollaiset ajatukset, tuollaiset pahat\npäähänpistot mielestään. Vaan ne olivat aina palanneet, ne olivat jo\nkäyneet tuttavallisiksi. Ja hän oli noihin ajatuksiinsa vähitellen\ntottunut, oli taipunut ja tyytynyt, oli toivonut ajan oloon voivansa\nmukautua uuteen elämäänsä, oli odottanut sen vähitellen muuttuvan\ntasaiseksi ja limiytyvän liitteihinsä.\n\nJa niinhän se oli tehnytkin: myrskytöntä ja rauhallista oli ollut\nelämä. Mutta tuon rauhan keskessä oli sittenkin aina jokin pieni,\nkalvava tunne, niinkuin hyvin hiljaa, mutta lakkaamatta jäytävä mato,\nhäirinnyt sitä mielen tyyntä tyytyväisyyttä, johon Juuso oli itsensä\ntuudittanut. Ja nuo aikusemmat unelmat ja tulevaisuuden suunnitelmat,\njoiden Juuso oli toivonut jääneen sinne tautinsa taakse, ne olivat\ntuontuostaankin odottamattomina ja kutsumattomina palanneet mieleen ja\ntuoneet mukanaan kaihoa ja pettymyksen tunnetta. Oli oikein\nmerkillistä, kuinka kiintonaisia ne olivat ja kuinka väkisin ne\nosasivat varastautua esiin kaikenmoisissa tilaisuuksissa. Kun he kahden\nHildan kanssa matkoillaan istuivat rautatiejunassa erotettuna koko\nmuusta maailmasta, lennähti mielikuvitus äkkiä vallattomasti irralleen\nja Juuso tapasi itsensä ajattelemassa, miten toisenlaista onnea se\nsentään olisi, jos hän näinikään Elnan kanssa ajeleisi tuntemattomia\nmaailmoja kohti ja saisi tuolle lempeälle lapselle kertoa mielensä\nvaihtelevia kuvia, jotka hän nyt salasi itselleen. Ja kun Juuso\nkotioloissa illan tullen laski kynän tai kirjan kädestään ja näki\nvaimonsa istuvan siinä vieressään pöytää vastaan nojautuneena ja hänen\npuoleensa kääntyneenä, ikäänkuin kaihoten lemmityn hellyyttä, niin\ntuntui kuin olisi kylmä käsi kouristanut hänen sydäntään, hänen\njäseniään, yksin hänen ajatuskykyäänkin. Hänen olisi pitänyt olla\nystävällinen ja hellä -- niin hän silloin ajatteli --, avomielinen\nennen kaikkia, vaan se oli merkillistä, oli kuin luonto olisi noussut\nvastaan. Hän ei voinut kertoa vaimolleen sielunsa sisimpiä tunteita,\nhän ei voinut antaa lämpöä, kun hänellä ei sitä ollut, hän ei saattanut\nhellästi lohdutellen painaa vaimoaan rintaansa vastaan, sillä hänen\nmielikuvituksensa loi hänen eteensä pienen valkosen pään, jonka kutreja\nhän olisi tahtonut rinnallaan silittää ja jonka suuriin, kysyviin,\nsinisiin silmiin hän olisi tahtonut katsella...\n\nNo, ne nyt olivat olleet sellaisia hetkellisiä mielialoja, joutavia,\nniin oli hän vakuuttanut itselleen, ja hän oli kerran toisensa perästä\npakottanut ne väistymään pois. Mutta ne palasivat. Ja enin Juusoa\nkumminkin kiusasi se, että hänestä oli aivan kuin Hilda olisi voinut\nseurata noiden hänen mielikuviensa vaiheita. Hän näki selvästi, että\naina kun hän keskustelusta vaipui mietteihinsä, kävi Hilda\nsurumieliseksi, ikäänkuin loukkautui. Tuntui aivan kuin hän olisi ollut\nmustasukkainen Juuson yksinäisille unelmille, joista tämä ei koskaan\nkertonut. Hilda oli silloin usein intohimoisen hellä ja altis, tuntui\nkuin hän olisi väkisin tahtonut tempasta Juuson lähemmäs luokseen,\naivan omakseen, pois noiden häijyjen mietteiden vallasta; toisen vuoron\nhän taas kävi alakuloiseksi, kärtyseksi, pisteliääksikin. Juuso koetti\nsilloin olla ystävällinen, mutta huomasi itse monasti, ettei hän saanut\ntulta lietsotuksi lieteen, jossa hiilet olivat kylminä.\n\nSe tasaantuu, se unhottuu ajan oloon, nuo pikkunystyrät kuluvat pois,\nniin lohdutteli hän itseään. Toisinaan ne tuntuivatkin jo aivan\nkuluneilta; kesällä, jolloin pienokaisen syntyminen ikäänkuin entistä\nlujemmin liitti hänet ja hänen vaimonsa toisiinsa, oli hän jo tuntenut\ntäydellistä mielen rauhaa. Mutta jonkun kerran ne vanhat mietteet\nsenkin jälkeen palasivat. Niinpä syyspuoleen, jolloin Juuso puuhasi\nuuden kotinsa perustamista, kalusti huoneet ja hankki talouteen\nkuuluvia tuhansia pikkutarpeita, olivat nuo nukahtaneet, entiset\nunelmat taas täydellä vauhdilla esillä, eikä hän näyttänyt voivan\nniistä vapautua ollenkaan. Hän muisti niin päivän selvästi, miten hän\noli ajatellut tuon tulevan, pienen kotinsa yhteiseksi Elnalle ja\nitselleen, kuinka hän oli mielessään suunnitellut jokaisen\nyksityiskohdan siinä ja tuuminut missä tuo hänen unelmatoverinsa\nmilloinkin istuisi ja liikkuisi. Muisti myös miten he tytön kanssa\nyhdessäkin olivat tuota kaikkea suunnitelleet. Nyt hän rakenteli sitä\nkotia aivan toisilla edellytyksillä eikä voinut päästä painavasta\npettymyksen tunteesta, johon aina oli sekaantunut katumusta ja kaihoa.\n\nJa sen vuoksi hänestä aina, kun hän näinikään kaupungilta tuli ja\nlähestyi kotiaan, oli kuin jokin ahdistuksen tunne olisi hänet\nvallannut. Ja hän tunsi mielessään syvää pettymystä, hän oli tuon\nkaiken ennen ajatellut niin aivan toisella tavalla. Mutta ehkä se\nsieltä vielä kuluu; annahan kun nuo vanhat unelmat haihtuvat, ne ovat\nvielä liian tuoreet ja selvät.\n\nJa niiden täytyy haihtua, niin hän aina lopuksi ankarasti päätti, ja\nniin hän ajatteli nytkin, lähestyessään kotiaan Kaivopuistossa. Nytkin\nnuo mietteet olivat taas lähteneet Kippisraukan mitättömästä porinasta,\n-- kaikkia sitä sitten mieleensä painaa, onhan totisempiakin asioita\najateltavana! Ja hauskempia. Juuso päätti, portaita ylös noustessaan,\nolla hyvin ystävällinen Hildalle ja mieleltään iloinen ja reipas ja\nheittää pois kaikki tuollaiset sairaloiset mietteet. Eihän sitä niin\ntunteittensa orjana saa olla, -- vanha mies!\n\nHilda tuli iloisena eteisessä vastaan. Hänkin oli ollut kaupungilla,\noli tavannut tuttavia ja tehnyt ostoksia. Ja poika oli kotona nukkunut\nkoko ajan niin rauhallisesti, vasta juuri heräsi..., kas nyt kuinka se\nsiinä makaa tyytyväisenä ja suurisilmäisenä ja leikkii helisevällä\nlelullaan, -- pikku Juuso, isän kaima...\n\n-- Noin, kun se ojentaa sormensa isän partaa tukistaakseen,\n\n-- No revi nyt pikkuinen, mutta elä kovasti revi...\n\nJuuso istui kehdon vieressä ja leikki esikoisensa pienillä kätösillä\nkoettaen kuinka lujasti ne jaksoivat hänen sormeaan puristaa. Niin\niloinen, niin tyytyväinen oli hän taas, ikävät mietteet olivat\nhävinneet ja mielessä vallitsi suloinen onni. Hän oli puhelias ja\nleikkisä, kertoi Hildalle tavanneensa Heikin ja tämän luvanneen\nselittää menettelynsä ja uhitteli, että kyllä hän sen miehen vielä\npitää lämpimänä. Hilda taas puolestaan näytteli ostamiaan\ntalouskapineita, kertoi mistä hän minkin oli tinkinyt ja kuinka äiti\nhäntä oli torunut, kun hän yritti tekemään tuhmuuden. Hän oli yhtä\nhilpeällä mielellä kuin miehensäkin ja iloitsi hänen hyvästä\ntuulestaan.\n\n-- Ja katsoppas mitä minä sitten vielä ostin.\n\nHilda pyörähti toiseen huoneeseen, ja palasi sieltä kohta, kädessään\nsuuri, kaunis, vaaleanpunanen lampunvarjostin.\n\n-- Ah, lampunvarjostin!\n\n-- Niin, saatpa illalla nähdä, kuinka hauskaksi se valaisee huoneen ja\nkuinka lepposa sen valo on silmille.\n\nMutta Hilda huomasi samassa, että Juuson kasvoilta taas äkkiä oli\nkadonnut iloinen ilme ja että hänen silmänsä omituisen arasti ja\nsurumielisesti tuijottivat lampunvarjostinta. Kotvaseen aikaan ei hän\npuhunut mitään ja Hilda kysyi ihmetellen, puoleksi loukkautuneena:\n\n-- Eikö tämä ole sinusta kaunis?\n\n-- On, on kyllä, onhan se erittäin kaunis, vastasi Juuso\nhajamielisesti. Ja hetken kuluttua hän nousi ja meni omaan\nhuoneeseensa.\n\nNe muistot! Taas oli eräs niistä niin elävästi vallannut hänen mielensä\nja ajanut hänen ajatuksensa takasin menneitten unelmain maille ja se\noli hänelle aina vaarallista. Hänelle välähti eteensä niinkuin\nkirkkaana kangastuksena tuo ilta, jolloin he Elnan kanssa olivat\nkävelemässä ja antoivat mielikuvituksensa rakennella tuota heidän\nyhteistä ilmalinnaansa. Silloin se juuri Elna oli virkahtanut: \"Ja\ntuommoisen vaaleanpunaisen varjostimen me ostamme...\" Taivas, kuinka\nihana se unelma oli ollut, kuinka kevyt ja toivehikas tuokin ilta! Se\noli poissa, hän oli sen haudannut. Mutta sittenkään -- ja sehän se oli\nkamalinta --, ei hän voinut siitä koskaan päästä, ei koskaan. -- Nytkin\nse särki sen sovinnollisen, tyyneen mielialan, johon Juuso juuri oli\npäässyt, -- taas häntä melkein pelotti tulla Hildan eteen, hän tunsi\naivan selvästi, että tämä taas oli arvannut jonkun vanhan muiston,\nhänelle tuntemattoman mielikuvan, katkaisseen sen herttaisen mielialan,\njoka heidän kesken oli vallinnut. Ja se tieto häntä juuri enin rasitti.\n\nJuuso istui huoneessaan, selaili kouluvihkoja ja oli niitä\nkorjailevinaan, vaan oikeastaan hän mietti, mikähän tästä lopuksikin\ntulee. Hän silmäili arasti oveen päin odotellen millähän hetkellä Hilda\nmahtoi tulla kutsumaan hänet päivälliselle ja oliko sillä taas se\nsurumielinen, nuhteleva katse silmässään. Se viipyi, viipyi tavallista\nkauemmin, -- voi, kun se edes jo tulisi...!\n\n-- Päivällinen on pöydällä.\n\n-- Kiitos, tulen heti.\n\nHilda oli ainoastaan raottanut ovea, vaan Juuso oli kumminkin\nnäkevinään, että hänellä silmät verestivät niinkuin itkun jäleltä ja\näänessäkin tuntui soivan joku surunvoittoinen kaiku. Vai oliko tuo\nainoastaan oman mielen kuvitusta, oman pahan omantunnon kajahdusta?\nEhkä se oli sitä, ja siitä juuri täytyisikin päästä.\n\nJuuso nousi huoahtaen. Hän ravisti ruumistaan, ikäänkuin pudistaakseen\npois pahan mielikuvan, koetti saada kasvoilleen iloisemman ilmeen ja\nmeni sitten verkkasin askelin ruokahuoneeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli lauvantai.\n\nKun Juuso saapui koulusta kotiinsa, oli hänen pöydällään lippu\nHeikiltä, joka kutsui hänet seurahuoneelle tutkintopäivällisille. Juuso\nhämmästyi hyväsesti, hän ei ollut arvannutkaan, kun Heikki oli\nlauvantai-illasta puhunut, että hänellä silloin olisi jokin erityinen\nsyy ja tilaisuus olla joutilaana. Eikä hän ollut tiennyt Heikin vielä\nniin pitkällä olevan, eikä sitä olleet tienneet muutkaan. Mutta Heikki\nolikin, ruvettuaan kerran suorittamaan tutkintojaan, valmistunut\näärettömän nopeasti, oli näyttänyt erityisesti kiirehtivän.\n\nVai juhlapäivällisille! no, eipä muuta kuin juhlatakki päälle ja\ntakasin kaupunkiin, seurahuoneelle.\n\nAstuessaan sinne määrähetkellä Juuso melkein säpsähti sitä komeaa\nseuraa, johon hän huomasi joutuneensa. Siellä rivittäin yliopiston\nopettajia, virkamiehiä ja muita yhteiskunnan merkittävämpiä henkilöitä\nja nuoremmista, Juuson ikäisistä, miehistä oli koolla mitä vain lie\nollut olemassa etevimpiä ja huomattavimpia nimiä, -- niin sanottu\nkerma. Oli seassa joku lahjakas taiteilijakin koristuksena silmää\nhivelemässä, ikäänkuin korea kukkanen hyvin katetulla ruokapöydällä. Jo\nensi silmäyksellä saattoi nähdä, että päivän sankari ei ollut niin\npaljo pitänyt väliä iloita ystäväinsä kanssa, vaan oli pannut seuran\nkokoon ikäänkuin viralliseksi, silmälläpitäen miesten edustavaisuutta\nkullakin alalla.\n\nAlku olikin hyvin juhlallista ja kankeaa; istuttiin tai seisottiin\npitkin seiniä, supatettiin kahdenkesken ja tarkasteltiin saapuvia\nvieraita. Isosti helpotti, kun käskettiin pöytään istumaan, vaikk'ei\nsekään aivan väleen mennyt. Isäntä itse hyöri edestakaisin, talutti\nkäsipuolesta pöydän päähän mahtavimpia vieraitaan, huonosemmat saivat\nalempana itse valita paikkansa. Siellä istuttiin sitten hiljaa ja\nääneti ja kuunneltiin hartaasti mitä noilla äänenantajilla pöydän\npäässä, jotka johtivat puhetta, oli sanottavanaan. Yksi ja toinen vain\nuskalsi sivummalla kuiskasta jonkun kompasen ja sille salakähmässä\nnaurettiin viinilaseja maisteltaessa.\n\nVaan jo tuli ensimmäisen puheen aika; se pidettiin sieltä\nkunniavieraiden päästä, oli virallinen, pitkä ja ylistävä. Mainittiin\nmiehen avut kaikki, häneen kiintyneet toiveet ja hänen lupaava\ntulevaisuutensa, -- niitten kunniaksi huudettiin eläköötä ja juotiin\nmaljat. Puheen loputtua alkoi pitkä vaellus pöydän päähän, sankarin\nkanssa kilistämään. Tämä temppu uudistui useampaan kertaan ja sillä\nvälin syötiin vankasti. Vähitellen, vaikka hyvin varovasti, vilkastui\nmieliala maistettujen maljojen nojalla, rämähtipä se jo jonkun kerran\nkaikuvaan nauruunkin. Vaan vasta kun tuo kolme tuntia kestänyt ateria\nteki loppuaan ja saatiin siirtyä pikku ryhmiin tupakoimaan\nkahvikupposten ääreen, tuntuivat kahleet ikäänkuin vapautuvan, päästiin\nhelpommille ja huolettomammille oloille. Ja nyt lähtivät illan\nmyöhemmät tunnit nopeasti kulumaan.\n\nIsännyytensä arvossa, saadessaan maljoja ja vastatessaan maljoihin, oli\nHeikkikin siksiverran tullut laseja kallistaneeksi, että jo kerran\nhänkin illan myöhemmäksi käydessä heltyi tavallista avomielisemmäksi ja\nreippaammaksi. Seuran vanhimmat ja arvokkaimmat vetäytyivät useimmat jo\nvähitellen pois ja jälellejääneistä muutamat jatkoivat vielä puheitten\nsarjaa siirtyen jo sankarista itsestään hänen vanhempiinsa ja\nsisaruksiinsa ja etäisempiinkin sukulaisiin, vaan oltiin jo yleensä\nkyllästyneitä puheita kuulemaan. Yritettiin lauluakin, lasketeltiin\nsukkeluuksia. Isäntä kulki pöydästä pöytään, kilisteli laseja ja\nkehotti kilistämään, ei tässä nyt oltu köyhiä eikä kipeitä! Niin tuli\nhän siihenkin pöytään, jossa Juuso istui, läimäytti tätä olalle ja\nistui viereen ojentaen lasiaan.\n\n-- Terve, sinäkin vanha visapää uinailija, joka aina tahdot seistä\nakkana virtaa vastaan. Niin, sinullehan minun oikeastaan olisi pitänyt\npitää pieni luento nykyisen politiikan pääperiaatteista, -- mutta\neiköhän se ole turha vaiva?\n\n-- Periaatteesi tunnen suunnilleen, niistä ei puhetta, vastasi Juuso\nsamassa sävellaissa kuin Heikkikin. -- Mutta siitähän oli kysymys, että\nselittäisit, mitkä painavat syyt pakottivat muuttamaan Vilhon ja minun\npientä paimenpilliä suureksi sotatorveksi.\n\n-- Sotatorveksi, no, miksei. Se on pian selitetty. Nykyseen maailman\naikaan tarvitsevat ihmiset jo muuta kuin pelkkää siirappia, -- tuolle\nteidän runolliselle haaveilulle ja aatteellisuudelle nauraa jo\nnuorisokin. Ei riitä nykyjään enään pelkkä tunne, pitää olla jotain\nkouraan tuntuvaa, jotain suoranaista. Sinun, Juuso, olisi todellakin\npitänyt syntyä kymmenkunnan ja toistakymmentä vuotta aikuisemmin kuin\nsynnyit, sinne sinä kuulut luonteeltasi ja siellä olisit luultavasti\nmenestynyt...\n\n-- Sieltäpä me juuri nykyjään tarvitseisimme joitakuita mahtavia\nhenkiä, jotka osaisivat osottaa minne suomalaisuuden liikkeen vanhat\npuhtaat periaatteet tähtäsivät, -- se oli jotain aivan toista, kuin\nmitä nykyjään harrastetaan. Valitettavasti ei minussa ole riittävää\ntarmoa...\n\n-- Ole huoletta, me emme tarvitse sieltä enää noita vanhoja epäjumalia.\nJoka silloin osasi uneksia kauniisti ja pukea tunteensa koreimpiin\nsanoihin, se niitti laakereita ja pysyi pinnalla; ne laakerit ovat nyt\nkuihtuneet. Nyt kysytään järkeä, tunteesta ei väliä...\n\n-- Järkeä, niin, sitä pikkujärkeä, jonka avulla vanhojen suurten\naatteiden nimessä ajetaan yksityisharrastuksia ja sivuvehkeitä...\n\n-- Miks'ei sitäkin, jos tarvitaan. Sokeasti vain ei touhuta, se on\npääasia. Jokainen katsoo eteensä ja menettelee sen mukaan, -- siinä se\non sen suunnanmuutoksen ydin, jota sinä et voi käsittää.\n\nJuopottelevia pitovieraita keräytyi yhä useampia näiden väitteleväin\nympärille kuuntelemaan ja ottamaan keskusteluun osaa. Heikki saavutti\nsanansutkauksillaan ja vetoamalla päivän tositapauksiin useimpain\nkannatusta, jotavastoin toiset pilkalla, toiset säälillä kuuntelivat\nJuuson ihanteellisempia mielipiteitä. Tämä kiivastui yhä enemmin ja\nväitti jo, että ne mielipiteet, joita Heikki edusti ja jotka nykyjään\nmääräsivät suunnan, olivat suorastaan turmiolliset kansalle ja\nkasvavalle polvelle, sillä ne olivat lähteneitä itsekkäästä\nkatsantokannasta ja olivat omiaan kuolettamaan yhtenäisyystunteet ja\nkaikki korkeammat pyrinnöt. Esimerkki tarttuu, sanoi hän, eikä\naikaakaan, ennenkuin oikeuden ja velvollisuuden käsitteet ovat\nheikentyneet, ovat sekasin...\n\nSille naurettiin. Kasvatus ja politiikka ovat eri asioita, muistutti\nHeikki, ja sanoi suoraan, että olipa onni, kun Juuso ajoissa sattui\nmatkustamaan ulkomaille ja jätti kaiken esiintymisen; sillehän olisivat\nlapsetkin nauraneet. Julkiseen esiintymiseen Juuso todellakaan ei sovi,\nsiihen vaaditaan paljo enemmän käytännöllisyyttä ja aivan toisenlaista\nälyä, kuin esim. kaunotieteellisiin mietelmiin, johon Juuson taipumus\ntähtää. Kiivastuttiin molemmin puolin; Juuso väittää paukautti, että\nHeikillä ei valtiolliseen eikä muuhun esiintymiseensä ollut mitään\nmuuta ohjenuoraa, kuin oma etunsa, ja semmoista hän halveksi. Heikki\ntaas huomautti ilkkuen, että Juusolla olivat kaikki ohjenuoransa\nsekasin.\n\n-- Mitä sinä oikeastaan tahdot? kysyi hän.\n\n-- Ensiksikin minä tahdon päästä vapaaksi sellaisen leipäpolitiikan\nseurauksista ja edesvastuusta, jota te täällä olette katsoneet\nsopivaksi minunkin vähäpätöisessä nimessäni harjoittaa. Ja mulla on\noikeus ja velvollisuus tehdä se julkisesti.\n\n-- Suuret sanat eivät suuta halkase. Sinulle on viisainta, että pysyt\nkauniisti alallasi ja koetat syrjästä seurata aikaasi, -- vaikka\ntuletkin aina muutamia vuosia ajastasi myöhemmin.\n\n-- Syrjään olen vetäytynytkin kaikista näistä riennoista, joita en voi\nhyväksyä, ja syrjässä aijon pysyäkin, nykysen suunnan aikana on minun\nmahdotonta \"Kyntäjässäkään\" työskennellä. Tehtävätä kyllä olisi, vaan\nminä olen liian heikko suureen isänmaalliseen työhön...\n\n-- Isänmaalliseen! Kuule, elä sinä niin pitkälle ajattele, ajattele\nvain itseäsi...\n\n-- Niinkuin sinä ja muut. Mutta vaikka jäänkin syrjään, niin vielä\ntahdon minä, hitto soi, kerran merkitä kantani, lausua pari totista\nsanaa ja näyttää ihmisille teidän politiikkanne laadun ja tarkoituksen.\n\n-- Kuule, sinä et näyttäisi mitään muuta kuin oman ymmärtämättömyytesi,\nja sehän olisi tuhmuutta. \"Kyntäjässä\" sitä ainakaan et viitsi tehdä,\nolethan jo jättänyt sen muihin käsiin.\n\n-- Teen sen sitten muulla tavoin.\n\n-- Ja tiedätkö mikä tuosta olisi seuraus? Joo, että sinulle\nnaurettaisiin, jos ei sinua leimattaisi löylyn lyömäksi.\n\n-- Nähdäänpä, ollaanko jo niin syvälle vaipuneita teidän\npolitiikkaanne, ettei totuuden sana enää ollenkaan pysty.\n\nHeikki tuumasi jo jättää koko keskustelun siihen, nousi ja lähti\nhalveksivan näköisenä ja naureskellen poispäin. Vaan vielä pysähtyi hän\nja virkkoi pilkallisesti:\n\n-- Mikä on totuus? kysyi Pilatus ja jäi turhaan odottamaan vastausta.\nJa kumminkin siihen olisi ollut niin helppo vastata: se, mitä yleinen\nmielipide kullakin ajalla totuutena pitää.\n\n-- Niin, se on juuri teidän politiikkanne totuus, vaikkei sitä\njulkisuudessa näin avomielisesti tunnusteta.\n\n-- Ja muuta totuutta, sellaista kaukaista, aatteellista, sitä on\nainoastaan runoissa, romaaneissa ja raamatussa..-- Vaan se sinään.\nSulle antaisin neuvon: elä rupea mitään julkisia protesteja tekemään,\nsillä vahingoitat vain itseäsi ja sitä olet jo tähän astikin kylliksi\ntehnyt. Ota järjen päästä kiini, poika!\n\nJuuso oli kiihtyneessä mielentilassa. Nuo mielipiteet, joita hän tässä\nkuuli hävittömällä avomielisyydellä julkilausuttavan, ne olivat juuri\nniitä, joita hän kerran oli uneksinut elämäntyöllään vastustavansa ja\nvoittavansa. Ja nyt ne olivat aivan yleisiä koko tässä nuoressa\njoukossa. Ja enin kiukutti häntä kumminkin se, ettei hän nytkään ollut\nvoinut kylliksi pontevasti, kylliksi nerolla puolustaa kantaansa, joka\nkumminkin oli ainoa oikea. Oi jospa Vilho nyt olisi ollut täällä! Juuso\nmietti vielä virkkaa jonkun äkäsen sanan, vaan tunsi, ettei hän voisi\ntulkita tunteitaan eikä saada tuota joukkoa vakuutetuksi. Ja silloin\nhän nousi lähteäkseen. Ympärillään kuuli hän toisten huutavan: \"Heitä\nhiiteen houreesi, Juuso, juo!\" ja Heikki ojensi hänelle lasia\nvirkahtaen:\n\n-- Jos järkimieheksi heittäytyisit, niin voisinpa antaa sulle paljo\nparempaa ajattelemista, josta todella hyötyisit, -- sillä muista sinä\nomaa hyötyäsi ja tulevaisuuttasikin joskus. Mutta sitä varten sinun\npitäisi pysyä alallasi.\n\nVaan Juuso ei kuunnellut enempää, hän kiitti kesteistä ja lähti. Ja\njälellejääneet päivittelivät vähän aikaa, miten mies voi olla noin\nsokea intoilija, ja siirtyivät sitten puhumaan muista, hauskemmista\nasioista.\n\nJuuso käveli kotiinsa. Tämän illan seurustelu ja keskustelu oli syvästi\nhäneen vaikuttanut ja siitä oli hänellä kävellessään mieli murheellinen\nja pettymystä täysi. Nyt tänään oli hän pitkän poissaolonsa jälkeen\nensi kerran tullut selvästi huomaamaan, kuinka päinvastaiseen suuntaan\naika oli kehittynyt siitä, mitä hän oli oppinut pitämään oikeana ja\nminkä puolesta hän oli tahtonut taistella. Ei hän ollut aivan selvillä,\nmikä oli ollut vakavasti tarkoitettua, mikä liioiteltua leikkiä noiden\nmiesten puheissa ja mielipiteissä, vaan sen hän käsitti, että niitä\njalompia pyrintöjä, sitä totuudenrakkautta, jota hän oli tahtonut\npuolustaa, oli pilkattu ja että yleinen virta kävi aivan uusilla\ntahoilla. Ja itse oli hän jo sellainen heikko, mitätön raukka, ettei\nhän voinut astua pontevasti taistelemaan vanhojen ihanteittensa\npuolesta, kuten hän alkujaan oli aikonut, hän tunsi tahtonsa\ntaittuneeksi ja voimain puuttuvan. -- Nyt oli jo turhaa hänenlaisen\nmiehen yrittääkään...\n\nTurhaa, niin kai, mutta vielä hän kerran tahtoi esiintyä \"vanhan\nkartuusin\" puolesta, vielä viimeisen kerran ikäänkuin jäähyväisekseen\nerotessaan pois siltä vaikutusalalta, jossa hän kerran oli haaveksinut\nvoivansa työskennellä omaksi tyydytyksekseen ja nousevan polven\nhyväksi. Hän tahtoi ainakin pestä kätensä, se oli hänellä\nvelvollisuuskin tehdä, velvollisuus itseään, omaa omaatuntoaan ja\nvanhoja ihanteitaan kohtaan. Velvollisuus myöskin Vilho vainajan\nmuistoa kohtaan, Vilhon, joka juuri oli saanut hänetkin innostumaan\ntuosta \"kyntäjäntyöstä\" ja jonka ne aatteet olivat, joita he olivat\ntahtoneet toteuttaa. Hän tahtoi selittää nykyisestä suunnastaan eroavan\nkantansa ja tehdä sen selvästi ja varmasti.\n\nKotiin tultuaan sytytti Juuso vielä työlamppunsa ja istui\nkirjoittamaan, -- oli paras tehdä se tuoreeltaan, tehdä se heti. Hän\nkirjoitti, pyyhki, korjasi ja kirjoitti ja yön tunnit kuluivat toinen\ntoisensa perästä. Hän ei saanut nytkään mielestään oikein sanotuksi\nsanottavaansa, ei esitetyksi mielipiteitään niin täsmällisesti ja\npontevasti, kuin olisi tahtonut. Siitä tuli liian pitkää, liian\njuhlallista -- hän olisi nyt tahtonut puhua enemmän järjelle, kuin\ntunteelle. Eikä hän ollut tyytyväinen sepustukseensa, kun hän viimein\nväsyneenä pani maata.\n\nMutta aamulla hänellä oli jo selvillään, miten hänen pitäisi kirjoittaa\ntuo jäähyväiskirjeensä: lyhyesti, varmasti, pitkittä selityksittä. Ja\nhän istui ja kirjoitti: \"Koska en voi hyväksyä sitä alkuperäisestä\nsuunnitelmasta poikkeavaa, intohimoja yllyttävää ja mielestäni\ntarkoituksiltaan ei aivan vilpitöntä suuntaa, jota 'Kyntäjässä' nyt\nvuoden ajan on noudatettu, estämällä toisenlaisia katsantokantoja\nilmipääsemästä, saan täten ilmoittaa, että minä, joka alkujaan olin\nVilho Hartikka vainajan kanssa sen perustajana, nyt en yli vuoden\naikaan ole sen kantaan vaikuttanut, enkä asetu minkäänlaiseen\nedesvastaukseen siinä esiintyvistä mielipiteistä.\"\n\nLyhyesti, selvästi, melkein virallisesti, vaan niin onkin parasta.\nIhmiset tulevat ehkä ihmettelemään, kaipaavat tarkempia selityksiä ja\nlähempiä syitä, -- no, miettikööt, tutkikoot itse, siten kirjeen\ntarkotus ehkä heihin pystyykin paremmin kuin pitkäin selitysten kautta.\nLukijat johtuvat itsenäisesti ajattelemaan, kentiespä rupee siitä joku\nhentonen taimi siellä täällä hiljaisuudessa vesomaan ja kasvamaan\nvartta tulevaisuuden varalle; kirjoittaja on ainakin täyttänyt\ntärkeimmän velvollisuutensa ja saa rauhassa vetäytyä syrjään.\n\nVielä piti Juuso muutaman päivän väliä, ennenkuin lähti viemään\nHeikille kirjettään, \"jäähyväispuhettaan\". Hän tahtoi itse tavata\nHeikin ja vielä puhua hänen kanssaan. Vaan hän ei saanutkaan Heikkiä\ntavata. Tämän asunnossa näet ilmotettiin, että hän ei ollut koko\nkotimaassa: edellisenä yönä oli hän matkustanut ulkomaille parin\nkuukauden ajaksi.\n\nTämä oli aivan odottamaton uutinen Juusolle, niinkuin se oli\nodottamatonta useimmille muillekin. Heikki ei ollut matkapuuhistaan\npuhunut kellekään, ei kekkereissäänkään virkkanut niistä sanaakaan.\nMuutamat kyllä olivat kuulleet hoettavan, että Heikillä on erityisiä\naikeita, joiden vuoksi hän tutkintoaankin niin kiirehti, vaan nyt se\nvasta selvästi käsitettiin. Heikki oli katsottu yhdeksi johtavaksi\nmieheksi erääseen niistä uusista kansallisista yhtiöistä, joita tähän\naikaan hommattiin ja joiden piakkoin piti alkaa vaikutuksensa, --\nhänellä oli onni, että oli tullut lukuaikanaan sillä alalla\ntyöskennelleeksi. Ja nyt oli hän matkustanut ulkomaille lähemmin\ntutustuakseen samanlaisten liikkeiden hoitoon siellä ja ollakseen ainoa\nmahdollinen mies valittavaksi, kun lopullisen vaalin piti tapahtua.\nHiljaisuudessa oli asia pantu vireille ja tähän saakka toimitettu ja\nnyt se oli melkein valmis. Ja siitäkin syystä se oli Heikki tahtonut\npitää nuo komeat päivällisensä: hänellä oli kaksi lintua kourassaan ja\nmolemmat varmasti!\n\nKun ei Juuso saanut Heikkiä puhutella, lähetti hän avonaisen kirjeensä\npostissa \"Kyntäjään\", -- sen nykyiset päämiehet olivat hänelle\nverrattain outoja eikä hän tahtonut joutua niiden kanssa lähempiin\ntekemisiin, kun kumminkin tästä lähin aikoi pysyä siitä syrjässä. Hän\npyysi lyhyesti, että kirjoitus otettaisiin ensi numeroon ja odotti sen\nilmestymistä. Se tuli, hänen kirjettään ei ollut siinä. Vaan parin\npäivän perästä sai hän kirjeen, jossa sanottiin, että oli yhteisen\ntuuman mukaan katsottu parhaaksi jättää kirje julkaisematta. Silloin\njulkasi Juuso \"jäähyväiskirjeensä\" parissa muussa lehdessä.\n\nJa nähtyään sen julkisuudessa oli hän aluksi rauhallisella ja varmalla\nmielellä. Hän oli nyt vapaa _siitä_ huolesta, oli peräytynyt,\nmutta mielestään kunnialla, oli täyttänyt velvollisuutensa mikäli sen\ntäyttää voi. Hänessä soivat kyllä melkein niinkuin soimauksina Vilhon\nviimeiset sanat: \"Juuso, muista sinä pitää kartuusia vireillä.\" Mutta\nhänhän oli tullut huomaamaan, että siihen hänestä ei ollut, ei kyennyt\nhän jatkamaan toivotonta taistelua, ajan suunta oli liiaksi vastaan.\nHän oli nyt puhdistanut paluutiensä -- muu sai jäädä...\n\nVaan riittikö se? sellainen kysymys välähti toisinaan tuon tyyneen\ntunteen väliin. Oliko hän todellakin tehnyt kaikki voitavansa, eikö hän\nollut raukkana vetäytynyt taistelutantereelta, tunnustanut itsensä\nvoitetuksi, vaikka vielä olisi voinut taistella? Toisinaan häntä\nvaivasi kalvava syyllisyyden tunne ja se rikkoi alinomaa sen rauhan,\njohon hän oli toivonut pääsevänsä, ja saattoi hänen mielensä pois\ntavallisesta tasapainostaan.\n\nNäissä mietteissään ei Juuso välittänyt paljo ajatellakaan, mitä\nmaailma muuten hänen teostaan mahtoi arvella ja miten sitä\ntuomittaisiin. Hän eleli syrjäisessä yksinäisyydessään, ei välittänyt\nottaa selkoa yleisen mielipiteen mahtisanoista ja toivoi sydämmensä\nhiljaisuudessa, että hänen jäähyväiskirjeensä kenties sentään yhdessä\nja toisessa on voinut vaikuttaa itsenäistä miettimistä ja sen kautta\nsuurempaa arvostelua.\n\nEi olisi hän koskaan uskonut, että tuo hänen pieni protestinsa olisi\nnostanut varsinaista myrskyä häntä vastaan. Mutta hän sai pian huomata,\nettä Heikki oli ennustanut aivan oikein arvatessaan miten yleinen\nmielipide tulisi häntä kohtelemaan.\n\nEräänä päivänä tuli Otto, joka muuten harvoin jouti hänen kotiinsa\nKaivopuistoon, lämpimissään ja melkein kauhistuneena Juuson luo ja\nkysyi jo ovella tullessaan:\n\n-- Kuule, mitä sinä hyvä veli taas olet kirjoittanut kummallista, kun\nihmiset eivät puhu muusta mistään kuin sinusta?\n\n-- Sehän suurta huomiota. Ja mitä ne sanovat?\n\n-- Minä en ole tietysti lukenut mitä sinä olet kirjoittanut, jotain\npolitiikkaa, -- hittojako yksi medisiinari politiikasta! Vaan ne\nsanovat, että sinä olet luopio, ja että sinä olet häväissyt puolueen ja\ntahdot halkasta puolueen ja...\n\n-- Hohhoh! kuinka minä olen paljo tehnyt. Sanovatko ne vielä jotain\nmuutakin?\n\n-- Sanovat, sanovat ett'et sinä ymmärrä aikaasi, että sinä elät\nluulenma sata vuotta jälellä ajastasi ja että sinä olet tappanut\n\"Kyntäjän\" ja tahdot esiintyä itsekylläisenä ja itseviisaana, ottamatta\nollenkaan huomioon mitä muut järkevämmät ovat neuvoneet.\n\n-- Ja ketkä tuota kaikkea sanovat?\n\n-- Ketä vain lienen tavannut, eivät puhukaan muusta. Ja se kuuluu\nolevan aivan yleinen mielipide.\n\nNuo viimeiset sanat kuultuaan vaipui Juuso, joka tähän asti pieni pilan\nhymy huulillaan oli kuunnellut lankonsa sanatulvaa, miettiväksi ja\ntotiseksi. Hän tunsi ne niin hyvin, hän oli ennenkin ollut niiden\nkanssa tekemisissä. Ja hän vastasi verkalleen, melkein kuin itsekseen:\n\n-- Niinpä niin, \"yleinen mielipide\", sitä vastaan ei maksa niskotella,\nsehän on -- totuus!\n\nVaan Otto jatkoi yhä vielä lämpimissään puhettaan:\n\n-- No, uskonhan minä, että ne liioittelevat, mutta olet kai mahtanut\nkirjoittaa jotakin varomatonta -- ne arvelivat, että tuommoiset teot\nvoivat olla vaaralliset sinun tulevaisuudellesikin. Eiköhän olisi syytä\njotenkin selittää...?\n\n-- Ei veljeni, ei ole syytä. Minä kirjoitin tarkan harkinnan jälkeen ja\ntein ainoastaan velvollisuuteni.\n\n-- Itse tuon ymmärtänet, minulle on yhdentekevää.\n\nOtto oli kertonut vallan säikähtyneenä noista kuulemistaan\narvosteluista ja kumminkaan hän ei ollut kertonut hetikään kaikkia,\nmitä kaupungilla sanottiin, ei ollut tahtonut sitä tehdä, sillä seassa\noli ollut hänestä sulaa panetteluakin. \"Sellaiseen se liika ylpeys\nviepi -- niin oli sanottu -- eihän tämä ole muuta kuin sitä samaa\nvanhaa suuruudenhulluutta, josta ennenkin on näkynyt oireita.\" Ja muuta\nsamaan suuntaan!\n\nMutta ne samat arvostelut sai Juuso vielä kuulla monelta muultakin\ntaholta. Pilkallisesti mainittiin hänen protestistaan julkisuudessakin\nsen verran kuin mainittiin, koulussa sai hän muiden opettajain puolelta\nkuulla siitä pistosanoja ja tuttavat, joita hän tapasi, toruivat häntä\nmoisen itsepäisen menettelyn johdosta. Yksin Hildakin tuli kerran\nkiihoittunein mielin kaupungilta ja valitti, että häntäkin torutaan sen\njohdosta, ettei hän ole Juusoa paremmin neuvonut.\n\n-- Vaan kun sinä et koskaan puhu mulle tuumistasi etkä aikeistasi,\nvalitti hän, pidät minua aivan ulkopuolella ajatusmaailmaasi, niin että\nminä olen aivan kuin syrjäinen henkilö.\n\n-- Olenko minä sinustakin sitten menetellyt niin väärin?\n\n-- Se on kaikkien mielipide, enhän minä tunne asiata tarkemmin. Olenhan\naivan kuin vieras sinun tuumillesi, ja kumminkin syyttävät ihmiset\nminuakin.\n\nSe oli totta, Juuso ei ollut avannut ajatusmaailmaansa Hildalle, ei\nollut voinut sitä tehdä, sellaista luottamusta ei heidän välillään\nvallinnut. Hän oli Vilhon kuoltua jäänyt aivan yksin, -- oi, kuinka\nyksin hän sentään olikin, ei yhtään, joka olisi häntä ymmärtänyt, ei\nyhtään, joka olisi antanut arvoa taikka tunnustusta hänen\npyrinnöilleen, jotka kumminkin olivat olleet niin vilpittömät, niin\npuhdasaikeiset! Kaikki tuomitsivat, yleinen mielipide lausui raskaan,\njärkähtämättömän aamenensa, hänellä ei ollut vetoomista mihinkään. Ja\nhänessä ei ollut voimaa jatkaa taistelua, ei tarmoa osottaa omien\nperiaatteittensa puhtautta eikä tuon yleisen mielipiteen kehnoutta, --\nhän oli yksin ja tuomittu.\n\nMitä oli hän sitten tehnyt, että häntä sen johdosta niin ankarasti\ntuomittiin? Hän oli tahtonut nostaa nuoruutensa aatteita ylemmäs tuosta\nsameasta virrasta, jota vallitseva suunta kulki. Ja kun hän ei sitä\njaksanut tehdä, oli hän tahtonut puhdistaa edes omat askeleensa.\n\nMutta hänen syntinsä olikin ehkä ollut siinä, ettei hän kyllin\nvoimakkaasti ollut sotinut vastaan, että hän liian raukkamaisena oli\ntaittunut, pettäen ihanteensa ja kauniimmat unelmansa...\n\nNäitä mielessään harkitessaan vaipui Juuso usein syviin, surumielisiin\nmietteisiin, jotka vähitellen muodostuivat hänen toiseksi olennokseen.\nHän vetäytyi erakoksi yksinäisyyteensä, istui huoneessaan pitkät\nrupeamat ja kaipasi niin syvästi jotakin ystävää, jolle hän olisi\nvoinut kertoa kaihoistaan, pettymyksistään ja katkenneista unelmistaan.\nVaan sellaista ei ollut, hän oli yksin.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nJuuson pienessä kodissa Kaivopuistossa oli elämä aina äärettömän\nhiljaista; tuskin ääntä kuului päivän pitkään, ei koskaan kajahtanut\nnauru, ei kuulunut kotielämän tavallista touhuntaa eikä perhe-elämän\nvilkasta, puuhaavaa liikettä. Naapurit, jotka asuivat ohkasten\npuuseinäin takana, olisivat voineet luulla vierusta-asuntonsa autioksi\ntaikka sen eläjiä mykiksi tai erakoiksi. Milloin siellä puhuttiin,\npuhuttiin kuin arkaillen matalalla äänellä, milloin liikuttiin,\nliikuttiin kuulumattomin askelin; ovetkin, joissa harvoin kuljettiin,\nkääntyivät äänettömästi saranoillaan ja yksin lapsikin, joka kehdossaan\nlepäsi, lepäsi siinä niin hiljaisena ja äänettömänä, ettei sekään kuin\njoskus ihmeeksi ilmaissut eläväin olentojen olemassaoloa.\n\nSiellä hyöri Hilda hiljaa pienissä taloudellisissa askareissaan taikka\nistui kehdon ääressä sitä verkalleen liekutellen. Hän oli enimmäkseen\nyksin kaiket päivät; palvelustyttö puuhasi keittiössä, milloin häntä ei\ntarvittu lapsen ääressä, ja itse isäntä, -- niin, hän istuskeli melkein\nliikkumatta huoneessaan kirjoituspöytänsä edessä työnsä ääressä. Siellä\nselaili Juuso papereitaan ja käänteli kirjanlehtiä aina kun Hilda tuli\nhuoneeseen, mutta Hilda oli kyllä huomannut, että hän sillävälin usein\nsaattoi istua pitkät ajat, tuntikausia, tekemättä mitään, siirtämättä\njäsentäkään, istua vain yhdessä kohden mietteihinsä vaipuneena.\n\nJa seinän takana istui Hilda yksin yhtä äänettömänä eikä hänenkään\nmietteensä pysyneet iloisina. Hänen mielessään liikkui tähän aikaan\nmyötään hiljaista, sanatonta taistelua, mutta siltä hyvinkin kiihkeää\nja tuskallista. Tämä ura, johon hänen elämänsä nyt oli ohjautunut, oli\naivan vasten hänen luontoaan ja synnynnäisiä taipumuksiaan. Hän oli\nluonteeltaan vilkas, olipa intohimoinenkin; Hilda Almia oli nuorena\ntyttönä aina pidetty pikaisena ja tuittupäisenä ja naistuttavain\npiireissä oli tätä hänen luonteensa ilmettä juuri sanottu syyksi, miksi\nhän, kaikista muista etuuksistaan huolimatta, oli ollut vähällä jäädä\nvanhaksipiiaksi. Myöhemmin oli hän tosin talttunut ja kesyttynyt, mutta\npohjalla kyti kumminkin vielä tuota vanhaa kiihkoa, intohimoa, joka\ntoisinaan tuntui melkein väkisin tarvitsevan purkautua ilmi ja joka\nvaivausi toimettomuudessaan, kun ei löytänyt riittävää vastakaikua.\nSamalla oli Hildalla kumminkin lujuutta ja päättäväisyyttä luonteessaan\nja minkä hän kerran oli ottanut tavoittelevan kiihkonsa esineeksi, sen\nhän myös tavallisesti ajoi läpi.\n\nTämä se oli ollut syy, miksi hän kaikista epäävistä merkeistä\nhuolimatta niin ilmeisellä innolla oli tavotellut omakseen Juusoa,\njohon hän kerran, tämän vielä ollessa melkein nuori poika, niin syvästi\noli kiintynyt; siinä oli myöskin syy, miksi hänestä oli aivan\nluonnollista, että Juuso vihdoinkin hänelle joutui, -- olihan hän sen\ntahtonut. Hilda oli kihloihin mennessään kyllä varsin selvästi\nkäsittänyt, ettei hän omistanut Juusoa täydelleen eikä sydäntä myöten.\nSe tyttö, Elna, jonka hän varomattomuudessaan kerran oli Juuson\ntuttavuuteen saattanut, oli liian syvälle painunut miehen mieleen, sen\nhän tiesi, ja se häntä jo alkujaankin nöyryytti. Mutta hän toivoi tuon\nmuiston kalpenevan ja kuluvan pois, hän tahtoi, että se häviäisi.\nAnkarasti oli häneen sattunut, kun hän Juuson sairauden aikana huomasi,\nkuinka syvällä nuo juuret olivat, vaan ei hän silloinkaan hetkeäkään\nepäillyt toteuttaa pitkää toivoaan, hän päätti koettaa kaikkea,\nvoittaakseen miehensä omakseen. Ja hän oli koettanut; koko intohimoisen\nsielunsa voimalla oli hän kokenut tunkeutua Juuson sydämeen ja tunkea\nsieltä kilpailijan pois. Toisinaan se oli näyttänyt onnistuvankin, hän\nluulotteli monasti pitkät ajat jo täydelleen voittaneensa. Vaan juuri\nkun hän luuli olevansa varmimmillaan, oli hän aina yhtäkkiä huomannut\nvoittonsa luiskahtavan niinkuin elohopeapisaran sormiensa lomitse; koko\nhänen vaikutuksensa oli siunaamassa tuokiossa pois puhallettu, koko\ntaistelu osottautui turhaksi. Hän alotti silloin taistelun alusta. Ja\nsemmoista se oli hänellä ollut äänetöntä mutta kiivasta kamppailua\nomistusoikeutensa puolesta, lakkaamatonta taistelua alusta pitäin, ja\nkumminkin se oli yhä vieläkin turhaa. Ja hän oli toisinaan tuntenut\naivan väsähtävänsä ja masentuvansa siihen puolettomaan taisteluun,\nsiinä oli hänestä jotakin niin sairaloista, niin epätoivoista...\n\nMutta toivo oli kumminkin aina palannut takasin. Olihan Juuso\nluonteeltaan niin taipuva, niin mukautuva, niin luonnostaan\nystävällinen. Kunhan vain saisi temmastuksi hänet kerran oikein\nmukaansa, saisi hänet herätetyksi ja vierotetuksi noista unelmista,\njoita Hilda vihasi ja kadehti. Ulkomailla jäi niin paljo aikaa\nmietteisiin, vaan kotiin palattua, säännöllisessä työssä ja arkielämän\ntouhussa, siellä uskoi Hilda Juuson vetäytyvän lähemmäs nykyisyyttä;\nlapsen synnyttyä uskoi hän sitä vielä varmemmin. Vaan sittenkin: hän ei\nsaanut Juusossa vireille sitä lämpöä, jota olisi toivonut, ei sitä\nluottamusta eikä avomielisyyttä, joka olisi tehnyt heidän välinsä\nsydämmelliseksi ja eheäksi. Ja nyt taas viime aikoina olivat nuo\n\"Kyntäjää\" koskevat tapaukset, jotka olivat siirtäneet Juuson\najatukset entisiin kiertokehiin, tehneet hänet tavallistakin\nsuljetummaksi ja hajamielisemmäksi. Hilda rupesi jo hermostumaan\npitkässä taistelussaan, rupesi tuskastumaan, oli toisin ajoin\ntarpeettoman kärtynen ja pistelijäs ja vaipui taas väleen ylen\nsurumieliseksi ja masentuneeksi.\n\nTässä oli jotain epätervettä, jotain rikkinäistä, joka sanomattomasti\nkiusasi ja painosti Hildan vilkasta, vaihtelua hakevaa mieltä. Sen\nhuomasi Hildan äitikin, joka paljo oleskeli siellä heidän luonaan\njärjestellen heidän kotiaan ja valvoen heidän talouttaan. Hän tarkkasi\nsitä ensin salaa syrjästä, ollen aivan kuin mistään tietämättä, ja\nkoetti saada selville missä vika oli. Rouva Alm ei ollut tätä liittoa\nkoskaan oikein suosinut; hän oli säälinyt rahojaan, jotka siinä jo\nkohta alussa joutuivat likoon, eikä ollut hän paljo luottanut Juuson\ntoimeliaisuuteen. Ajan kuluessa olivat hänen epäilyksensä varmistuneet\nja hän oli itsekseen nureksinut, ettei vävymies heti hankkinut\nitselleen vakinaista tointa, -- elettiin noin vain Jumalan armolla ja\nHildan rahoilla. Ei hän siitä kumminkaan ollut nuorelle parille vielä\nsanaakaan virkkanut. Vaan kun hän nyt syksyn kuluessa rupesi\nhuomaamaan, ettei heidän välinsäkään ollut aivan ehyt, päätti hän\npuuttua asiaan kiini. Hän tuli eräänä talvipäivänä nuorten luo ja\ntapasi siellä Hildan tavallista alakuloisempana.\n\n-- Mitä tämä on, kysyi hän silloin, mitä vehkeitä teillä on välillänne?\nJotain siinä on, elä kieltelekään, olenhan nähnyt sen ennen ja näen\nnytkin sinun kasvoistasi. Mikä teillä on tullut rattaisiin?\n\nHilda kierteli vastatessaan, väitti ettei ollut tullut rattaisiin\nmitään, näin on ollut koko ajan ja tulisi kai olemaan vastakin, eihän\nsitä nyt ole aina syytä olla erittäin iloisenakaan.\n\n-- Elä kiertele, jotain on välissä. Oletteko riidelleet vai onko Juuso\nollut tyly? Hänen käytöksensä on viime aikoina ollut omituisen juro ja\njäykkä, -- ennen nuorempana hän toki osasi pitää ihmisiä hyvällä\ntuulella, jos ei muuta osannutkaan.\n\nEi myöntänyt Hilda Juuson olleen tylynkään, tasanen ja hiljainen se oli\nollut kuten tavallisesti. Vaan kun äiti vielä uteli ja hieroskeli, suli\nHildakin vihdoin sanakkaammaksi ja rupesi vähin kertomaan huolistaan ja\ntaisteluistaan. Ei hän Juusoa tahtonut moittia, ehkä oli vikaa\nhänessäkin, hän kuvaili vain minkälaista se heidän elämänsä oli.\n\n-- Me pysymme niin vieraina toisillemme, ei ole molemminpuolista\nluottamusta eikä avomielisyyttä. Hän istuu huoneessaan ja unelmoipi\npuhumatta mulle tuumistaan ja minä istun täällä, -- me olemme kuin\nkaukana toisistamme.\n\n-- Sen olen nähnyt. Hän haaveksii, eikä ole hänessä riittävää\ntoimintatarmoa. Vaan sinun pitäisi koettaa häntä ravistaa ja herättää.\n\n-- Olenhan koettanutkin, sitä juuri olen tehnytkin, vaan turhaan. Kun\npuhun hänelle, myöntää hän kaikki, mutta on niin surumielisen näköinen\nja vetäypi taas yksinäisyyteensä vaipuakseen mietteihinsä. Ja minä jään\naivan ulkopuolelle hänen tuumiaan.\n\n-- Hänen tuumiaan! -- hän tuumii tyhjää, taikka tuhmuuksia, niinkuin\ntässä tuonaankin... Vaan minä otan hänet joskus puheilleni minä, ja\nveisaan selvän virren. Hänen täytyy ruveta virkeämmäksi, onko tämä\nmuuten laitaa? Miehellä on muuan kymmenkunta opetustuntia viikossa ja\nniistä hän ansaitsee pari vaivaista tuhatta, jotka teidän taloudessa\neivät riitä mihinkään. Lopusta lioitetaan sinun pientä pääomaasi, --\nmikä siitä sitten vihdoin tulee?\n\nOli Hilda sitäkin puolta ajatellut, hänellä oli paljo käytännöllistä\nälyä ja hän oli monasti huolehtinut, miten tämä meno päättyisi. Vaan\ntäytyy odottaa, sanoi hän, Juuso valmistelee tieteellisiä töitään ja\nkunhan niistä joskus valmista tulisi, niin kyllähän sitten näköalat\nparaneisivat.\n\n-- Niin \"kunhan\"! Hänen pitäisi heti hankkia tulokasta työtä, niin on\nmoni muu saanut ja saa hankkia, tehköön tieteellistään siinä sivussa.\nJa kovassa työssä unehtuvat joutavat unelmatkin ja hän pääsee palaamaan\narkielämän todellisuuteen, jossa te kyllä ymmärrätte toisenne. Toden\ntotta, minä herätän hänet, minä.\n\n-- Jos puhut hänelle, äiti, niin puhu varovasti, hän on niin\ntunteellinen ja herkkä.\n\n-- Varovasti, mutta suoraan.\n\nMuori oli siinä puhuessaan vävyvetelyksestään kiihoittanut mielensä\naivan vihaseksi ja kun hän lähti tyttärensä luota niin hän kävellessään\nvielä itsekseen hienosittain toraili. Silloin juuri sattuikin siellä\nKaivopuistotiellä Juuso koulusta palatessaan tulemaan häntä vastaan.\n\n-- Tuletko Juuso saattamaan minua kappaleen matkaa kaupunkiin päin,\nminulla on sulle vähän puhuttavaa, virkkoi muori ja alkoi kohta\nkursailematta kertoa vävylleen, mitä hänellä nyt tuoreimmiltaan oli\nsydämmellään. Hän huomautti ensin, miten Hilda on käynyt alakuloiseksi\nja, vaikk'ei tämä mitään valitellut, oli hän kyllä nähnyt, että kaikki\nei ole aivan ehyttä. Juuson on velvollisuus pitää huolta vaimonsakin\nhauskuudesta, olla avomielisempi ja reippaampi, ei saa vetäytyä yksin\nomia tuumiaan hautomaan. Eihän se kelpaa, että välit turhan takia\nvieraantuvat, siitähän molemmat kärsivät.\n\n-- Ja mihin olet menettänyt yritteliäisyytesi, \"ruffisi\", jota sulla\nennen oli? Sinä olet käynyt niin haluttomaksi ja noloksi. Sinun pitää\nrepästä itsesi virkeämpään toimintaan ja elämään, muutenhan uinailet\naikasi pois. Tämä teidän nykyinen elämänne on niin puolinaista ja\nontuvaa, koeta toki hankkia itsellesi tukevampi pohja. Ajatteles nyt,\n-- Hildan varat hupenevat joka päivä...\n\nJuuso kuunteli ääneti ja myönnytteli kiltisti anoppinsa nuhteet\noikeiksi ja kun tämä hänestä erosi, ei hän voinut muuta, kuin itsekseen\nkatkerasti hymähtää. Nehän olivat juuri nuo asiat, jotka olivat viime\naikoina hänen mieltään niin painaneet ja joita hän hiljaisissa\ntuumissaan oli alinomaa haudoskellut ja jotka olivat käyneet sitä\nrasittavammiksi, kuta enemmän aika kului. Varsinkin oli tuo suhde\nHildaan melkein tuskana häntä vaivannut ja hän tunsi ja tunnusti, että\nvika oli juuri hänessä, hän vieroitti myötään vaimonsa luotaan. Miksi\nolikin hän käynyt sellaiseksi, kylmäksi ja tylyksi...? Mutta anoppi oli\noikeassa, tällaisena ei voi heidän välinsä jatkua, siinä täytyy tulla\nmuutos. Voi, jos se muutos voisi kääntyä onnellisuuteen päin, oi jospa\nheidän väliinsä voisi kasvaa luottamusta ja lämpöä! Vaan miten? --\nsiihen vaadittaisiin, että hän itse kävisi helläksi, lämpimäksi,\niloiseksi ja reippaaksi, eikä hänellä siihen ollut voimaa ... ei, hän\nei jaksanut ponnistaa tahtoaan, ei voinut sytyttää itsessään sitä\nelinvoiman kipinää, joka jo oli tupsahtanut ja sammunut...\n\nJuuso tuli kotiinsa. Hilda näkyi olevan etuhuoneessa, lapsi sylissään;\nJuuso yritti ensin menemään sinne, vaan pysähtyi ovella, kääntyi ja\nmeni omaan huoneeseensa. Tässähän se nyt hänellä oli tuo oma koti, jota\nhän niin kauan oli kaivannut ja haaveksinut, -- mutta sitä lämpöä, sitä\nvirkistystä, jota hän siihen aina oli ajatellut, sitä ei siellä\nlehahtanut häntä vastaan, sielläkin sai hän hiipiä kylmään\nyksinäisyyteensä, jota hän enin pelkäsi. Olihan hänellä nyt kotinsa,\nmutta sittenkin hän tunsi itsensä siinä vieraaksi. Miksi? Niin, -- oma\nsyy, ainoastaan hänen oma syynsä. Hänen sairaloinen luonteensa ja\nmasentunut mielensä se oli, joka esti häntä nauttimasta siitä kodin\nonnesta, joka olisi ollut riittävä kelle muulle tahansa, sehän se pani\nhänet riistämään ansaitun kodin onnen toiseltakin... Hän oli niin\nläpeensä epäonnistunut, niin tarmoton, niin rikkinäinen...\n\nJuuso oli monasti, varsinkin tuon jäähyväiskirjeensä jälkeen, aivan\ntahtomattaan tullut verranneeksi itseään metsässä taitettuun näreeseen,\njoka vielä puolella rungollaan imee mehua ja ravintoa maasta ja sen\nnojalla kitkuttamalla eläen pysyy kelmeässä, kituvassa vehreässä; mutta\ntoinen puoli potee katkenneita säikeitään, kuivuu ja kuihtuu\nkuihtumistaan. Häntäkin oli maailman tuuli sujutellut ja retuutellut,\nhänessä ei ollut kestävyyttä kylliksi seistäkseen tanakkana, hän oli\ntaipunut, notkistunut ja vihdoin raukkana katketa rapsahtanut, --\npuolella rungollaan saattoi hän vain enää imeä elämän voimaa ja mehua.\nKatkenneelta oli elämänintokin hervahtanut, tahdon voima oli kuin\nlamassa ja jälellä oli hänellä ainoastaan kiduttava epäilys omasta\nkyvystään ja kalvava katumuksen tunne siitä, että hän oli kesken\ntaistelua taipunut, pettänyt ihanteensa ja itsensä, kieltänyt\nelämäntyönsä. Siitä hän oli niin runnistuneena, oli kuin omatunto olisi\nhäntä soimannut ja alinomaa hokenut: näet nyt, elämä ei voi sinua enää\ntyydyttää etkä sinä hyödyttää itseäsi etkä muita...\n\nVaan täytyyhän koettaa jos puolellakin voimalla! Juuso istahti taas\ntyöpöytänsä ääreen, nosti esiin papereitaan ruvetakseen jatkamaan\nkirjoituksiaan. Siellä oli hänellä laatikossa useampiakin Pariisissa\nalullepantuja suunnitelmia; ulkomailla ollessaan hän sentään vielä oli\ntuntenut työhaluakin ja vaikutusintoa, sieltä oli kotimaa kajastanut\nniin rauhalliselta ja rakkaalta, hän oli siellä ajatellut, kuinka hän\nvielä tulisi työskentelemään sen hyväksi ja ottamaan tarmolla osaa sen\nerilaisiin rientoihin. Kotiin tultua ne kauniit aikeet taas olivat\nhuvenneet, ja hän oli pettyneen epätoivoisella innolla antautunut\nyksinomaa noihin tieteellisiin tutkimuksiinsa, jotka hän jo kohta\ntutkintonsa suoritettuaan oli pannut alulle. Ja se oli kylläkin\ntarjonnut hänelle tyydytystä. Olihan tähän työhönkin alkujaan ollut\nyhdistyneenä niin kaunis toive, toive kaivaa esiin ja jalostuttaa\nkotikielen rikkaita aarteita ja auttaa hiukan eteenpäin kansallista\ntutkimusta. Se oli hänellä vielä ikäänkuin viimeisenä ihanteena jälellä\nnoilta suurten aikeitten ajoilta ja siksi se häntä toisinaan vielä\ninnostikin ja lämmitti.\n\nVaan samalla sekin pelotti ja huoletti. Se edistyi niin hitaasti, hän\nei saanut mitään valmista käsistään, eipä päässyt oikein varmalle\ntolallekaan. Hän oli valinnut liian laajan ja vaikean aineen,\ntyöskennellyt aluksi ilman suunnitelmaa vähän sieltä ja vähän täältä,\neksynyt pikkuseikkoihin ja joutunut pois pääasiasta, aineksia oli\nkeräytynyt ääretön joukko ja siksi niistä olikin niin vaikea saada\ntoimeen järjestettyä kokonaista. Eikä hänellä ollut entistä työintoaan\njälellä, puuttui itseluottamusta, kaikki tuntui niin tuiki\ntoivottomalta. Hän epäili omaa kykyään ja häntä vaivasi muutenkin\nepäluulo, että häntä ikäänkuin tahdottiin painaa alaspäin, jos hän\nvähänkään lähti nousemaan. Olihan se oikeastaan hyvin hullunkurinen tuo\nepäluulo, kukapa häntä nyt olisi tahtonut sortaa, häntä, noin\nvähäpätöistä ja vaaratonta henkilöä... Mutta hän epäili sittenkin,\nhänellä oli entuudestaan kokemusta ja nyt oli itseluottamus poissa...\n\nJuuso siirrähteli rauhattomana tuolillaan ja koetti painautua\nkiinteämmin työhönsä. Noin hänen aina kävi, hän nuherti työnsä ääressä\npitkät rupeamat, vaan jälkeä jäi vähän, ajatukset liitelivät\nvalloillaan ja tahto oli ikäänkuin sairas, hän ei jaksanut sitä\npinnistää täyteen toimintaan.\n\nJa kumminkin tuosta työstä olisi pitänyt jotakin tulla ja tulla pian,\nsillä siihen hän oli perustanut niin paljo. Tieteellisten ansioittensa\navulla oli hän toivonut voivansa perustaa taloudellisen asemansakin\ntukevammalle pohjalle. Sillä sanomattomasti kiusasi Juusoa juuri se,\nettä hänen näihin asti oli täytynyt elää enimmäksi osaksi vaimonsa\nperinnöillä, jotka tietysti suuressa määrin hupenivat. Olihan hänellä\nnyt kielitunneistaan vähän tuloja, vaan kovin vähän, ja lukemattomia\nkertoja oli hän mielessään märehtynyt juuri sitä, mistä anoppi oli\nhuomauttanut: olisi ryhdyttävä tepsivämpään tulotyöhön. Vaan mistä sen\nottaa? Nämä keskeneräiset työt olisivat myös saatavat käsistä pois,\nmuutenhan hänet vielä leimattaisiin tyhjäntoimittajaksi...\n\nSiitä täytyy tulla jotakin! Juuso painautui taas papereihinsa, koetti\nkoota ajatuksiaan ja pinnistää työkykyään.\n\nHilda kuului hiljaa kulkevan viereisessä huoneessa ja Juuson ajatukset\nolivat kohta poissa työstä. Hänen pitäisi oikeastaan puhua Hildalle\nkaikista näistä huolistaan ja aikeistaan, puhua avonaisesti, suoraan.\nMonasti oli hän sitä aikonut, mutta ei saanut sanotuksi, oli kuin seinä\nolisi kohonnut väliin; koko heidän suhteensa oli tähän asti ollut niin\npintapuolista, niin vailla syvempää luottamusta, oli mahdoton yhtäkkiä\nhypätä tuon juovan yli, joka myötään tuntui suurenevan. Juuso ei voinut\nkoskaan puhua aivan avosydämmisesti Hildalle. Ja kumminkin se olisi\nheidän hyvän välinsä vuoksi ollut välttämättömän tarpeellista, Juuso\ntunsi ihan selvästi, että nyt juuri se oli välttämätöntä, juopa leviää\nliian suureksi. Vaan hän ei voinut...\n\nTavallista sanattomimpina tapasivat Juuso ja Hilda tänään toisensa,\nruokapöydässä tuskin kuului ääntäkään, mieliala oli molemmilla\nentistäänkin raskaampi. Juusosta tuntui kuin joku suoritus sittenkin\nolisi ollut tulossa, hän toivoi sitä, mutta pelkäsi samalla ja vetäysi\narkana huoneeseensa.\n\nHämärissä kuuli hän Hildan lähtevän ulos. Työ ei luistanut Juusolta\ntänään ollenkaan, hän käveli levotonna edestakaisin huoneessaan. Poika\näännähti kehdossaan ja ikäänkuin viihdyttääkseen ajatuksiaan meni Juuso\nsen kanssa leikkimään, nosti sen käsivarrelleen ja hyppyytti sitä\npolvellaan. Ja siitä lähti ikäänkuin pieni valon välähdys hänen\nmurheelliseen mieleensä. Olihan hänellä sentään yksi aarre, joka täytti\nhänen sydämmensä riemulla ja onnella ja johon hän vielä saattoi\nkiinnittää murtuneet toiveensa. Ehkä on sinussa, pieni peipposeni --\nniin mietti hän siinä itsekseen -- alkua pontevamman miehen, miehen,\njoka paremmin kuin heikko isäsi jaksat kestää tuulien sujutusta ja ajaa\nperille sitä, mitä pidät oikeana ja hyvänä. Vaikka olkoonkin minun\nmerkitykseni ja vaikutukseni mennyttä, sinua voin ehkä siltä opettaa\nrakentamaan onnesi perusteet lujemmalle pohjalle kuin minä,\noikeudentuntosi ja puhtaan omantuntosi perusteille. Jospa voisinkin\nantaa sulle sen luottamuksen hyvän voimaan, johon itse niin elävästi\nolen uskonut. Sitä olen koettava. Sinä varttusit mieheksi, murtasit\ntokeet edestäsi, seisoisit jäykkänä myrskyssä ja voittaisit. Niin,\nsinussa on vielä toivoa jos minussa ei olekaan. Ille faciet...\n\nJuuso vilkastui noissa mietteissään ja hyräili siinä iloisena kun Hilda\ntuli kaupungilta. Tämäkin oli nyt hilpeämmällä mielellä ja lausui\nleikillisesti huoneeseen astuessaan:\n\n-- No, siinähän te Juusot nyt istutte niin hauskassa ryhmässä ja\niloisen näköisinä, -- minäpä tulen kolmanneksi.\n\n-- Tule, Hilda.\n\nHilda kertoi käyneensä poikaa varten katselemassa lastenvaunuja, --\nJuuso oli luvannut tehdä sen, mutta oli tietysti unhottanut, se\nparantumaton uneksija.\n\n-- Niin, minä olen parantumaton uneksija.\n\nJuuson teki mieli jatkaa puhetta siltä paikalta, kertoa enemmän\nitsestään, kertoa kuinka se juuri häntä rasitti, että hän oli sellainen\nsaamaton uinailija. Hän tapaili sanoja, lause oli jo valmis ... vaan\nhän ei voinut, ääni tarttui kurkkuun ja sanat jäivät sanomatta. Hilda\nkatseli häntä ja saattoi melkein lukea mitä hänen mielessään liikkui,\nja hän toivoi niin hartaasti, että tuo vapauttava ääni, joka oli\ntulossa ja joka olisi voinut lähennellä heitä toisiinsa, olisi päässyt\nhuulien ohi. Hän olisi ollut niin valmis jatkamaan, olisi kertonut,\nettei hän toivonut mitään muuta, kuin rahtusen avomielisyyttä ja\nkipeneen hellyyttä ja että hän kyllä, päinvastoin kuin äitinsä, luotti\nJuuson voimaan herätä ja reipastua ja vaikuttaa... Hänellä olisi\nmielestään ollut niin paljo kertomista, se keskustelu olisi kantanut\nniin hyviä hedelmiä, kaikki olisi taas kääntynyt hyvin päin. -- Vaan\ntuo ääni, se ei päässyt esiin, se kuoli pois hampaiden taakse ja he\nistuivat siinä taas äänettöminä vastakkain.\n\nMutta vielä päätti Hilda tehdä yrityksen, vastustus oli hänestä nyt\ntavallista heikompi, hän tahtoi voittaa sen. Hän tahtoi koettaa särkeä\nkuoren, saada Juuson vilkastumaan, herättää hänet puheliaammaksi ja\navomielisemmäksi -- siitähän kaikki paraneisi. Ja hän nousi reippaana\nja lausui iloisesti:\n\n-- Sinä olet ollut koko illan sisässä, Juuso, tule, lähdemme vielä\nvähän kävelemään, siellä on ilma niin raikas ja terve.\n\n-- Lähdemme vain.\n\nHe kävelivät rinnakkain Kaivopuistotietä merelle päin ja seurasivat\nkahden illan hiljaisuudessa ajotien kierrosta rannikkoa pitkin. Kuu\nvaloi kalpeaa hohdettaan lumiselle rannalle kimallellen vasten valkosta\nhankea. Vaan meri aaltoili vapaana rannan jäisiä kallioita vastaan,\nloiski siellä levottomana, synkän mustana ja humisevana. Ulappa oli jo\nollut monta kertaa jäässä, vaan merinen myrsky oli taas keskellä talvea\nrepinyt sen auki, musertanut jäät kallioita vastaan häiriten Vellamon\ntalvisen unen. Ja siitä se nyt oli vihassa, hyrskyili raskaana ja\nuhkaavana, hyrskyili sulana, mutta jäistä kylmää huokuvana,\nkangistavana, hyydyttävänä. Laine loiskahti ikäänkuin syleilyyn lumista\nrantaa vastaan, vaan se syleily oli niin kylmä, niin puistattavan kylmä\nja tunteeton, joten aaltokin ikäänkuin väristen kiireesti vetäytyi\nsiitä takasin, -- koettaakseen kotvasen kuluttua uudelleen ja\npalatakseen aina yhtä toivottomana ja masentuneena.\n\nKahden kävelivät Juuso ja Hilda autiota rantatietä meren äyrästä\npitkin, molemmilla mielessä samat mietteet, samat huolet ja samat\ntoiveet. Melkein äänettöminä he kävelivät. Hilda oli kyllä tehnyt pari\nyritystä saadakseen toivomansa keskustelun vireille, vaan se loppui\naina alkuunsa. Juuso vastasi ystävällisesti, mutta he ikäänkuin\nkarttelivat niitä aloja, joihin he juuri olisivat toivoneet tulevansa.\n\nJuusokin tunsi kyllä tuossa kävellessään syvän tarpeen lähestyä\nvaimoaan, parantaa rikkoumaisillaan olevan välin ja täyttää jo\navautuneen aukon. Nyt se olisi tehtävä, vielä on aikaa. Jos ei sitä\naukkoa nyt täytetä, niin ei sitä täytetä koskaan... Ja hän koetti\npakottaa itseään astumaan askeleen lähemmäs. Vaan hän ei voinut, ei\nhievahtanut paikaltaan, oli kuin kylmä jäävyöhyke olisi ollut edessä ja\nhän vaipui kuin hukkuva turhaan ponnisteltuaan takasin. Hän koetti\nväkisinkin, epätoivoisen hurjuudella, avata sylinsä sulkeakseen\nvaimonsa siihen. Vaan hän peräytyi, hänen povensa tuntui hänestä\nitsestäänkin niin hyytävän kylmältä, niinkuin tuo lumisen rannan äyräs,\njonka syliin aalto pyrki loiskahtamaan, -- hän ei voinut painaa\nvaimoaan sitä vastaan.\n\nJa kierroksen käveltyään palasivat puolisot sanan puhumattomina\nkotiinsa.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKamreeri Holm oli tilapäisesti joutunut viikon ajaksi leskimieheksi ja\nolipa oikein merkillistä, miten ikäväksi ja pitkäksi aika näin yksin\neläen saattoi käydä. Rouva oli lähtenyt muutamaksi viikoksi käymään\nHämeessä vanhempainsa maatilalla, jossa hänen äitinsä makasi sairaana,\nja Holm oli saanut kuluttaa aikaansa yksikseen miten paraiten osasi,\nmutta eihän siitä tahtonut tulla mitään. Kyllähän se kesäaikana aina\nmeni mukiin tämä elävän leskenä olo, mutta näin syksyseen aikaan, sen\npitkinä, pimeinä puhteina, -- ei, se kävi kuivaksi ja ikäväksi.\n\n-- Huu-uh! -- Eemeli haukotteli venytellessään jäseniään sohvalla,\njohon hän aamiaisen syötyään oli viskautunut pitkäkseen. Oli\nsunnuntaipäivä, joten ei ollut virastoonkaan menoa. Kotityötähän sitä\nkyllä olisi ollut, mutta eipä nyt viitsinyt istua kirjoittamaankaan,\nraukasi niin kovasti ja pää oli paksuna. Kauan tuli istutuksi illalla\nsiellä klubissa, mutta sieltä kun ei ollut kotiinkaan kiirettä ... ja\nsiellä oli niin paljo väkeä ja niin vilkkaat keskustelut. Saakeli,\nkuinka siellä lopulta oteltiinkin kuumasti, ne haukkuivat toisiaan\nniinkuin turkkilaiset, sitä oli oikein ilo kuunnella. Vaan hyvää se\nteki asianomaisille, malttaisivat pysyä kiltisti alallaan ja mukautua\nyleisen mielipiteen mukaan eikä ruveta arvostelemaan olevia oloja ja\nniiden edustajia. Kaikki pikkuherrat ne nyt tahtovatkin olla itsenäisiä\nja esiintyä johtajina jonkun mielipiteen nimessä. Höpsistä! Ikäänkuin\ntässä ei olisi yksi yhtä hyvä johtaja kuin toinenkin -- ja välistä\nvähän parempikin, niinkuin Rysä-ukon ennenvanhaan oli tapana\nsyvämietteisesti sanoa. Heikki huomauttikin, kun sieltä vihdoin kotiin\nkäveltiin, että näihin asti on puolueessa ollut verrattain tasaista\nväkeä, vaan jos nyt joku rupee kohotteleimaan ikäänkuin omatakeiseen\nasemaan ja keräämään joukkoa ympärilleen, niin se on kohta nuijittava\nalas. Ja se on totta. Vaan onneksi ne näkyvät nuijivan toisiaan, nuo\nmuka \"oppositioonimiehet.\"\n\n-- Huu-uu-uh! kylläpä nyt haukottaa. Eikä tästä loikomisestakaan ole,\nlähtenen ulos. Niin tottakin, voinpa pistäytyä Heikin luona hänen\nuudessa asunnossaan, katsomassa kuinka \"tirehtööri\" siellä nyt elää.\n\nKamreeri viskasi takin päälleen ja lähti ulos. Oli kylmä syyspäivä,\nsyksyn ensimmäinen pakkaspäivä, ensi hieno lumi maassa ja ensi jää\nsatamissa ja lahdissa. Holm käveli verkalleen kuuraista katua pitkin\nHeikin uutta asuntoa kohden.\n\nHeikin yhtiö oli, sittenkuin sitä talvikauden oli valmisteltu, kesällä\nalkanut vaikutuksensa. Silloin oli Heikki myöskin astunut uuteen\nasemaansa ja samalla myös muuttanut uuteen huoneustoonsa, arvonsa ja\nasemansa mukaiseen. Ja hän oli nyt jo molempiin varmistunut ja\nperehtynyt. Mitä asuntoonkin tuli, niin pitihän sen, herra jumala, olla\ntoki ihmisasunnon näkönen, kun häntä kerran oli ihmisten kanssa\ntekemisissä. Heikki olikin syksyn tultua saatuaan kalustuksensa\nvalmiiksi erityisesti käskenyt Holmia luokseen katselemaan kotiaan,\nhänellä oli erityinen mielihyvä näytellä sitä juuri hänelle, sillä hän\nmuisti niin selvästi, kuinka hän kerran moniaita vuosia sitten oli\nHolmin uudessa kodissa käydessään ihaillut ja kadehtinut sitä asemaa ja\nonnea, minkä tämä jo niin nuorena oli saavuttanut. Mutta nyt oli hän jo\nitse samoilla mailla, oli hankkinut itselleen yhteiskunnallisen aseman\nyhtä arvokkaan ja tukevan ja pikemmin, kuin itsekään oli uskaltanut\ntoivoa. Ja hän mainitsikin tuosta muistostaan Holmille, kun tämä nyt\ntuli hänen luokseen ja taas hän vuorostaan ihaili Heikin kaunista,\ntilavaa kotia. Holm myhähti myönnyttäen:\n\n-- Niin, nopeasti sinä kiipesit ylöspäin, nousit kuin raketti. Mutta\nsen minä jo arvasin kauan aikaa sitten. Juuri tuossa samassa\ntilaisuudessa, josta mainitsit, ajattelin itsekseni, että siinä on\nmies, joka puolensa pitää, -- huomasin koko esiintymisestäsi, että\nsulla on erityinen taipumus tunnustella eteesi ja ymmärtää käyttää\nkunkin hetken hyödyksesi.\n\n-- Sinä tarkotat, että mulla jo silloin oli makua peukalon päissä.\n\n-- Niin, olit juuri semmoinen, kuin tulee olla aikansa lapsen. -- He\nkävelivät keskustellen huoneesta toiseen ja Holm huomautti\nleikillisesti: Vaan tämä on yksinäiselle miehelle sangen suuri asunto,\nsinulla lieneekin kai aikomus aivan piakkoin perustaa perhe -- eikö\nniin?\n\n-- No, tarvittanee se kai aikoinaan talossa emäntäkin.\n\n-- Jaa, jaa, oikeat tuumat. Ilmankos sinua tässä viime suven kuluessa\non nähnytkin niin usein yksissä arkkitehti Alholmin tyttären kanssa.\nVai sitä tietä, -- hyvät merkit!\n\n-- Ei, ei, ei, se seurustelu oli aivan satunnaista.\n\n-- Miksi niin? Useita kivitaloja, saisit ehkä kerran asua oman talosi\nviidennessä kerroksessa, -- se ei ole huonoa. Ja näppärä tyttö.\n\n-- Ei, yhdellä kertaa ei. Mulla ei ole vielä ketään katsottuna, mutta\nsiltä en ole ensinkään epätoivossa, kai sitä aina jonkun saa.\n\n-- Epäilemättä.\n\nHeikki ei näkynyt tahtovan siitä enempää puhuttavan ja käänsikin pian\nkeskustelun toisiin asioihin. Hän kertoi, että hänellä jo sinä aamuna\noli ollut muitakin vieraita, olipa ollut oikein naisvieraita... Ei,\nainoastaan vanha leskirouva se oli ollut, rouva Alm oli kunnioittanut\nhäntä käynnillään aamupuhteella.\n\n-- No mitä hän, eihän hänellä enää ole toista tytärtä?\n\n-- Ei, vaan sillä tuntuu olevaa huolta kyllin siitä yhdestäkin ja siitä\nse olikin puhumassa. Eikä tuo ole kummakaan, sillä on se Juuso siksi\nmerkillinen mies, että se hankkisi huolta mille anopille tahansa. Muori\nkertoi jo koko viime talven huolta kantaneensa ja oli nyt viimein\npäättänyt lähteä muitakin puhuttelemaan.\n\n-- Muori suree kai rahojaan, kun niitä vuosikausia syödään, eikä Juuso\nhanki itselleen vakinaista tointa eikä tuloja perheelleen. Arvaa sen,\nse on aina ollutkin kitsas muori.\n\n-- Sekin seikka sillä kyllä näkyi olevan suurena huolena, ja vaikeroi\nse mullekin, että mikähän tuosta lopuksi tulee. Vaan toiset asiat\nmuorilla kumminkin olivat tärkeämmät. Hän tahtoi, että minä vanhana\ntoverina koettaisin vaikuttaa Juusoon, herättää häntä unteloisuudestaan\nja puhua hänelle järkeä, -- sitä kuuluisi olevan tarvis, mutta se on\nsaakelin epäkiitollinen tehtävä.\n\n-- Hoo, eikö Juuson ja hänen vaimonsakaan välit sitten ole oikein\neheät?\n\n-- Eivät kuulu olevan; Juuson luonteen kun tuntee, niin sen kyllä\nymmärtää ja olihan tytössäkin ennen aina pippuria. Jotain kinaa ja\nkylmyyttä siinä kuuluu olleen jo pitemmän ajan, -- eikä se sekään\nsentään taida olla varsin vaarallista eikä kaikkein pahinta. Mutta\nJuuson omituinen, sairaloinen ja kaikkea tositoimintaa puuttuva koko\nolemus se etenkin näyttää muoria huolettavan ja hän kertoi mulle,\nkuinka juuri se äärettömästi vaivaa ja masentaa Hildaa ja voihan sen\nymmärtääkin. Se on Juuso itse, joka ei ole oikein ehyt.\n\n-- Soo! Niin, olenhan minä kuullut jotain semmoista huhuttavan jo viime\ntalvena ja olihan se tässä vuosi sitten joku erityinen tapaus, jossa\nhän omituisesti esiintyi.\n\n-- Tarkotat kai hänen hullunkurista protestiaan viime syystalvena\n\"Kyntäjä\"-vainajan suuntaa vastaan, jota hänen suuruutensa ei voinut\nhyväksyä. No, lehden se tappoi, sen verran hän sen sai epäilyksen\nalaiseksi -- joutipa mennäkin. Mutta juuri se tapaus oli jo varsin\nepäilyttävä enne, se osotti, että miehen ajatukset jo silloin\nliikkuivat aivan yksipuolisissa ja epäterveissä piireissä ja että koko\nhänen olemuksensa oli aivan ikäänkuin painunut sisäänpäin. Mutta sen\njälkeen on hän vielä paljo kehittynyt samaan suuntaan. Hän on\nentuudestaan aivan jyrkästi muuttunut, niin ettei häntä enää voisi\ntuntea samaksi mieheksikään. Hän, joka ennen avomielisenä touhusi ja\nintoili aatteineen, hän on nyt aivan vaipunut itseensä, elää nyt aivan\nomissa suljetuissa tuumissaan ja tunteissaan, joista hän ei enää puhu\nkellekään. Hänen anopillaan näkyi olevan tarkoituksena, että mies olisi\nsaatava niistä heräämään, kiintymään enemmän elämän todellisiin\nkysymyksiin, hän näkyi pelkäävän tuota vävynsä sairaloista\nsulkeutumista.\n\n-- Vai sinne hänen kehityksensä kulkikin, -- ja näin väleen!\n\n-- No niin, kun tahallaan asettuu sellaiselle kannalle kuin hän, pois\nelämän todellisuudesta, -- johonkinhan se vie. Kolauksia tuli ja ne\notti sitten mies kaikki niin tuiki syvästi sydämmelleen ja niitä\npettymyksiään kai se nyt märehtii itsekseen.\n\n-- Olisiko tuo toki ylimenevää raskasmielisyyttä, arveli Holm, -- Juuso\nkärsii kenties riippuvasta asemastaan ja suree suurten unelmainsa\nhukkumista, mutta voi ehkä vielä parantua.\n\n-- Saa nähdä. Pitää sitä käydä katsomassa, mutta aivan paljoa en toivo.\n\nHe olivat molemmat yksimieliset siitä, että Juuson alkuperäinen\nonnettomuus oli ollut se, että hän alkujaan liian syvästi oli\nsielultaan ja mieleltään kiintynyt noihin vanhoihin intoiluaikoihin,\njoiden kuvat, käsitteet ja ajatustavat häntä yhä vieläkin hallitsivat.\nNe olivat häntä estäneet ymmärtämästä aikansa vaatimuksia ja\nseuraamasta sen kehitystä ja kun hänen heikot ponnistuksensa toteuttaa\nunelmiaan ja vetää vastaköyttä ajalleen olivat menneet myttyyn, oli hän\nvihdoin masentunut, vaipunut erakoksi ja omien unelmainsa palvelijaksi.\nKyllä sitä miestä neuvottu oli ja vielä viime syyssä oli Heikki\ntodellakin tuuminut uuteen liikkeeseen valmistaa Juusolle jonkun\nsopivan toimen, vetääkseen hänet siten ihmiseksi ihmisten joukkoon,\nvaan mitäs tämä, ei kuunnellut neuvoja, teki vain tuhmuuksia. Minkä\nsille semmoiselle?\n\n-- Hoitakoon itsensä! virkkoi kamreeri Holm kyllästyneesti ja nousi\nlepotuolista pystöön ravistellen ruumistaan. Nämä tällaiset keskustelut\neivät tosiaankaan olleet omiaan poistamaan sitä pahantuntemusta, joka\nhänessä vielä oli jälellä eilisestä klubissa olosta. Hän tarvitsi\nraitista ilmaa ja liikettä, Heikki tarvitsi juuri samaa, ja he lähtivät\nsiitä syystä tekemään kävelykierroksen Eläintarhan ympäri katsellakseen\nsen vilkasta sunnuntailiikettä. Siinä menikin aika päivällisiin asti ja\nsepä kävely raittiissa talviluonnossa vasta nälän antoi. Mitähän jos\ntämän päälle syötäisiin päivällinen Seurahuoneella, ei ole mikään ilo\nmennä kotiinkaan yksin ruokapöytään, ehdotti Holm, kun he kävelyltään\ntaas laskeusivat keskikaupungille; ja kun Heikki suostui, telefoneerasi\nhän kotiin poisjäännistään, -- pitäähän sitä näin leskimiehenä vähän\nedes huvitella.\n\nTällainen pieni, maukas, kahdenkeskeinen juhlapäivällinen teki\nharvaksestaan oikein hyvää, se vilkastutti ja virkisti mieltä, --\nviinitkin olivat aivan erinomaisia. Ja he sopivat, Heikki ja Eemeli,\nniin hyvin yhteen, heillä oli useita samanlaisia harrastuksia ja\nnäkökohtia ja heidän elämänsä oli monessa suhteessa ollut niin\nyhdenmukainen. Ja niinkuin usein ennen, joutuivat he siitä syystä\nnytkin puhumaan siitä, kuinka he sentään elämänsä taipaleella olivatkin\nosanneet taitavasti välttää kareja ja luovia luotojen lomitse,\nsillävälin kuin muut heidän aikuiset, sekin ja se, olivat vähäväliä\nkäyneet matalassa ja repineeet purjeensa, taikka kokonaan purjehtineet\nkumoon. Ja Eemeli kehotti Heikkiä pian täydentämään elämänsä voitetun\ntarkotusperän, hankkimaan itselleen vaimon ensi tilassa, muuten on\nelämä puolinaista ja, mikä myöskin varsin tärkeää, perheellinen asema\nlujittaa ja vakaannuttaa miehen yhteiskunnallistakin asemaa. Ja siitä\njohtui Holm yht'äkkiä kyselemään:\n\n-- Kuule, miksi sinä salaat sitä suhdettasi arkkitehdin tyttäreen ...\nniin, niin, oli siinä sittenkin jotakin, minua elä petä. Ettekö\nsopineet hyvin toisillenne?\n\n-- Ei asia toki niin pitkälle ehtinytkään, -- jumalankiitos! Mutta,\ntotuuden tunnustaakseni, likeltä se jo piteli, peijakas soi!\n\n-- Yhyy, eikö ukko sitten olekaan niin tukeva kuin on luultu?\n\n-- Ukko on ollut tukevampikin kuin on luultukaan, nyt tekee hän\nvararikon parin, kolmen viikon perästä.\n\nSe oli suuri uutinen Holmille ja hänen kysymystensä johdosta rupesi\nHeikki siinä kahvia hörpittäissä aivan juurta jaksain kertomaan, miten\nsen tukevuuden oli ollut laita, sekä sen tulon että menon.\n\nAlholm oli vielä moniaita vuosia sitten tavallinen kättensä tuloista\nniukasti elävä arkkitehti, joka laitteli piirustuksia enimmäkseen\nlaitakaupunkien uusiin kivitaloihin. Mutta sitten rupesi hän ottamaan\nurakalle rakennusten teettoa ja vihdoin teettämään itse kivitaloja.\nPääomia ei ollut nimeksikään, mutta vuokrista sai 4 ja 5 prosenttia\nenemmän kuin itse maksoi pankkiin, -- se kannatti mainiosti. Ja pian\nnousi arkkitehti Alholmilla toinen ja kolmas kivitalo ja muutamain\nsuurten onnistuneiden tiilikauppain ja tonttiluovutusten avulla pääsi\nhän arvaamattoman nopeasti niin pitkälle, että ensi talo alkoi olla\nvelaton ja miehen nimi käydä rikkaasta. Ja rikkaasti elettiin; perhe\ntottui komeihin oloihin, rahasta ei ollut puutetta.\n\nMutta nousuunsa oli arkkitehti tarvinnut muitten apua, tyhjänä kuin\nalkoi, menivät asiat aluksi aivan luottopapereissa, joissa nimiä\ntarvittiin. Mutta nimiä saikin noina edullisina raha-aikoina.\nSittemmin, päästyään jaloilleen, täytyi arkkitehdin taas vuorostaan\nkirjoittaa muille, joilta hän oli apua saanut ja joilla myöskin oli\nnopea nousu mielessä. Hänen takuusitoumuksensa nousivat suuriin\nsummiin, vaan eipä ollut hätää, miehet olivat varmoja. Silloin rupesi\nkaukana maaseudulla muutamia uusia toiminimiä ja liikkeitä\nromahtelemaan. Suoranaisesti nuo asiat eivät häneen koskeneet, vaan\nkyllä muutamiin niistä, joille hän oli takuussa; nämä tarvitsivat uutta\nluottoa pystössä pysyäkseen. Piti kirjoittaa lisää. Vaan sittenkin\nniistä kaatui pari, se tapahtui juuri viime syksynä, jolloin\nkivitalojen vuokratkin rupesivat isosti alenemaan. Pankit vetäysivät\nvarovaisiksi, kävi vaikeaksi sioittaa uusia sitoumuksia, kun vanhat\nnimet eivät enää kelvanneet... No, se meni kaikessa hiljaisuudessa, ei\nkukaan tiennyt, missä määrin tuo rikas talonomistaja oli noihin\nselkkauksiin sekaantuneena ja vielä kai hän kevätpuoleen itsekin luuli\nselviävänsä. Vaan pankit, joissa hänen paperinsa näihin asti olivat\nmenneet puhtaasta kullasta, luulivat toista, rupesivat tiukkaamaan\nkohteliaassa muodossa... Ja niin lankesi tässä syyskesällä muutamia\npapereita -- ei mistä uutta ottaa...\n\n-- No entä sinä, milloin sinä tutustuit perheessä? kysyi Holm, kun tätä\nmyöten ymmärsi asian.\n\n-- Juuri ulkomailta palatessani viime joulun alla, sattumalta eräässä\nseurassa. Minä katselin vähän sitä tyttöä ja se katseli minua. No, ei\nsiinä sen enempää ollut, tavattiin vain sen jälkeen tavallista\ntiheämmin. Näkyi tytöllä olevan muitakin hienostelijoita, vaan se\nikäänkuin turvautui minuun; käskettiin käymään perheessä... Tyttö oli\nviaton, hän ei tiennyt isänsä asioista mitään, tuskin tiennee vieläkään\n-- onneksi hänelle ja minullekin. Vaan minä sain, juuri kuin aloin olla\nlämpimimmilläni, yht'äkkiä silmäni auki...\n\n-- Ja vetäysit pois?\n\n-- No niin. Mitäpä varten juuri suotta, pakotta sekaantuisin semmoiseen\nvyyhtiin, -- johan mulle ihmiset nauraisivat.\n\n-- Jaa, jaa, ne tuntosarvet, ne ovat sulla paikallaan.\n\n-- Ovat jumalankiitos vielä, vaikka jo vähän säpsähdin. Täytyy vasta\ntunnustella syvemmältä.\n\nHe olivat näitä tarinoiden istuneet kauan Seurahuoneella, muut\npäivällisvieraat olivat jo enimmät menneet ja huone tuntui kuumalta ja\nsavuiselta. Teki hyvää taas päästä ulkoilmaan, ja he nakkasivat pienen\nmutkan \"espikselle\", katsellakseen kuinka siellä kaartilaiset kilvan\nliehakoivat kaupungin piikoja ja kaikkinainen kutu kävi kuumimmillaan.\nVaan kun he taas olivat ehtineet torin laitaan, niin he erosivat. Holm\nmuisti, että hänellä oli tekemättömiä töitä ja Heikki päätti vielä sinä\niltana ajaa Kaivopuistoon, pistäytyä Juuson luona, muorille mieliksi\njos ei muun vuoksi, arkena sitä ei niinkään jouda.\n\nJuuso asui näet yhä vielä siellä vanhassa asunnossaan, jonne hän oli\ntottunut hautautumaan kuin mäyrä pesäänsä ja jossa hän päivät pitkät\nistuskeli työpöytänsä luona papereittensa ääressä, joista ei koskaan\nnäyttänyt valmista kalua syntyvän. Sieltä hän ei lähtenyt juuri muuta\nkuin aamupäivillä kouluunsa, ei seurustellut paljo kenenkään kanssa\neikä liikkunut missään. Siellä hän istuskeli nytkin, kun Heikki tuli\nhänen luokseen eikä noussut hän paikaltaan, vaikka kuuli ovikellon\nsoivan.\n\nHilda tuli eteisessä Heikkiä vastaan ja näytti käyvän erittäin\niloiseksi hänen tulostaan, ikäänkuin olisi sitä odottanutkin; hän tiesi\näitinsä käyneen Heikin luona. Hän puristi kättä innokkaasti ja toivotti\ntervetulleeksi. Heikki yritti jo siinä eteisessä kyselemään, mitenkä\ntalossa jaksettiin, vaan Hilda veti hänet kohta sisään Juuson\nhuoneeseen. Tämä kääntyi kirjoituspöytänsä ääressä, kun kuuli jonkun\ntulevan, katsoi ensiksi pitkään ja oudoksuen, mutta säpsähti sitten,\nikäänkuin olisi hän nähnyt jotakin pelottavaa ja tuttua. Hetkisen niin\ntuijotettuaan nousi hän ja tervehti Heikkiä kohteliaasti.\n\n-- Ah, sinuapa en ole tavannutkaan melkein koko tällä vuosiluvulla.\n\n-- Niin, itseäsi ei ole näkynyt missään, olet kovin ahkerasti istunut\ntäällä kotona töittesi seurassa.\n\nJuuso myönsi sen, sanoi tehneensä sen tahallaan, hänestä kun ei tähän\nmaailman aikaan enää ollut juuri julkiseen elämään; eihän ollut hänellä\nsiellä mitään vaikuttamista ja sitäpaitse hermostuttikin se häntä.\nSiksi oli hän vetäytynyt aivan syrjään ja yksinäisyyteen.\n\n-- Et löydä huoneestani yhtään sanomalehteä, sanoi hän, en välitä\nseurata näitä päivän tapahtumia, ne ovat mulle aivan kuin vieraita.\nMinusta teillä nykyajan politikoitsijoilla ei siis enää tule olemaan\nvastusta, lisäsi hän katkerasti hymähdellen.\n\nHeikki ei ollut tuota pistoa ymmärtävinään, puhui vain ikään kuin\nneuvoen:\n\n-- Miksi teet noin jyrkkiä käänteitä, mitä syytä sulla on noin\ntäydellisesti sulkeutua kuoreesi?\n\n-- Onhan syytä, kun kerran on mies vaakalla punnittu ja köykäseksi\nlöytty. Ja minun mielipiteeni ja maailmankatsantoni ei nyt kerran kulje\ntämän ajan saranoissa enkä tahdo enää päästää omia vanhoja\nmielitekojanikaan valloilleen.\n\n-- Mutta sinä teet siinä väärin itseäsikin kohtaan. Eihän tuollainen\ntuppeensa sulkeutuminen ole terveellistäkään, siinä käy mies juroksi ja\nerakoksi ja kuoleupi pois.\n\n-- Sepä mulle taitaa ollakin parasta, se asema on juuri minua varten.\n\nHilda johti keskustelun jokapäiväisempiin tapauksiin ja otti Juusokin\nsiihen osaa. Heikki koetti huomaamatta tarkastaa hänen käytöstään ja\npuhettaan. Ei siinä voinut huomata mitään muuta merkillistä kuin sen,\nettä vanha vilkkaus ja tuli oli kerrassaan poissa, välinpitämättömyyttä\nja väsynyttä katkeruutta kuvastui sen sijaan hänen puheistaan; koko\nolennossa oli jotakin masentunutta ja kyllästynyttä, aivan kuin jonkun\nsuuren ruumiinponnistuksen jälkeen taikka kun puhutaan asioista, jotka\neivät ensinkään huvita eikä innosta. Heikki nosti tahallaan puheen\n\"Kyntäjä\"-vainajasta, mainitsi sen kuolemasta, huomauttaen ettei kukaan\nenää tahtonut ottaa sitä hoitoonsa. Vaan silloinkin pysyi Juuso aivan\nkylmänä ja välinpitämättömänä, hän ei näyttänyt tuon kysymyksen vuoksi\nenää viitsivän kiihoittaa mieltään, hänestä oli yhdentekevää, elipä tuo\neli kuoli, senkin kanssa hän oli jo tehnyt suorituksensa.\n\nMikähän se sitten mahtaa olla, jota mies itsekseen hautoilee ja\nyksinäisyydessään tuumii? mietti Heikki epäillen. Siinä salaisuudessa\nse sairas kohta juuri mahtoi ollakin.\n\nJuuson ja Hildan väleistä ei vieras kerran käymällä voinut nähdä eikä\npäättää mitään varmaa, mutta Heikki saattoi mielessään kuvailla, että\nsyynä rikkoumiseen juuri mahtoi olla tuo samanen Juuson tyly\nvälinpitämättömyys ja hermostuttava raskasmielisyys, jota ei Hilda,\nvilkas ja elävä nainen, voinut ymmärtää eikä kestää. Nuo ominaisuudet\nnäyttivätkin nyt aivan täydelleen hallitsevan Juuson luonnetta,\nniinkuin sitä ennen hallitsi kaikenmoisia asioita kohtaan liekkiin\nleimahtava innostus ja kiihko, -- Juuso oli luonteeltaan aina ollut\nhillitön äärimmäisyyksien mies ja siksipä hän aina olikin esiintynyt\nniin liioittelevasti ja epäonnistuneesti. Nyt oli hän keikahtanut\nsyvään raskasmielisyyteen, melankkoliiaan, ja se oli hyvin arveluttava\nmerkki.\n\nHeikillä ei ollut aikaa kauan viipyä -- mitäpä hän siellä kulutti\naikaansa. Lähtiessään kehotti hän Juusoa käymään luonaan, olihan heillä\npaljo yhteisiä muistoja nuoruutensa ajoilta, joita näin miehinä oli\nhauska muistella. Ja hän kehotti Juusoa käymään klubissakin, siellä oli\ntaas uutta elämää ja uusia virtauksia, siellä tapasi tuttavia ja sai\ntarinoida päivän tapauksista, joissa myötään saattoi huomata uusia\nilmeitä; ne voisivat kyllä huvittaa Juusonkin mieltä.\n\nTämä kiitti ystävyydestä, vaan hän ei voinut olla huomaamatta koko\ntässä käynnissä jotain tarkotettua ja epäiltävää, jotakin vehkettä. Ja\nhän vastasi välinpitämättömästi, että nuo tapauksethan eivät häneen\nkuulu, hän oli nyt onneksi päässyt talttumaan eikä tahtonut enää\nrasittaa itseään eikä muita.\n\nHeikki tapasi hevosen kohta ulos tultuaan, istui kärryihin ja ajaa\nkarautti takasin kaupunkiin. Jonkinlaisilla asioilla tässä täytyy\najella! nurkuili hän itsekseen, -- pian ne sinne saavat hakea\napumiehen, joka on tutkinut tiedettä toisessa tiedekunnassa kuin hän.\nEi tule enää tuohesta lakkia, -- tietäähän sen syyn tuohon\nlöyhämielisyyteen. Se on aina vain se vanha hapatus, joka nyt on\npukeutunut uuteen ilmestysmuotoon, se Juuson vanha naismainen\ntunteellisuus, joka ei ole koskaan antanut hänen järkensä tehdä\ntarpeellista tehtävätään. Ja siitä hänen näkyy olevan mahdoton päästä,\nnyt se on mahdottomampi kuin koskaan. Eipä kumma, jos muori on\nhuolissaan ja Hilda murheissaan, sillä eihän hänessä ole enää ollenkaan\njälellä järkevää miestä. -- Hm! Jos kerran vielä tulevat multa neuvoa\nkysymään, niin annan totisesti minä tepsivän neuvon: Koettakoot päästä\nhänestä eroon! Sillä siitä miehestä ei tottatosiaan enää koskaan tule\nehyttä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nJo joutuivat joulupyhät, perheen juhla, sovinnon, rakkauden juhla. Ne\novat päiviä niinkuin muutkin, mutta siitä merkilliset, että ihmiset\novat ne pyhittäneet olemuksensa paraille taipumuksille. Tuokio lepoa\nkilvoituksista ja intohimoista, tuokio ystävyyttä vihan ja kateuden\nkeskessä, kipene tunnetta paljossa järkeilemisessä, kipene henkeä\npaljossa aineellisuudessa. Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto --\nsiunaamaksikaan hetkeksi. Ja koti on tuon kauniin palveluksen temppeli.\n\nHilda oli päättänyt hänkin koettaa valmistaa omaan kotiinsa, jossa\nmuuten kotia niin vähän oli, juhlaksi pienen pyhätön; ehkä voisivat\nhekin siinä viehättyä vaikkapa haihtuvaksi hetkeksikään palvelemaan\njuhlan hyviä hengettäriä: sovintoa, sydämmellisyyttä ja rakkautta. Hän\noli ostanut pienen joulukuusen, pukenut sen aattona valkosiin ja\nvaloisiin ja nauttinut edeltäkäsin ajatellessaan, kuinka he sen\nympärillä istuisivat: poika makaisi kehdossaan ja katseleisi suurilla,\nihmettelevillä silmillään noita loistavia tulia, itse hän hoiteleisi\njoulupukin virkaa ja Juuso istuisi tuossa vieressä, -- se ei voisi olla\nhänkään heräämättä joulutuulelle eikä heittäytymättä sen hyviä\nhengettäriä palvelemaan.\n\nNiin oli hän suunnelmoinut. Mutta melkeinpä turhaan oli mennyt sekin\nHildan toive: ei tullut oikeaa joulutunnetta sittenkään, ei sitä\niloista, avomielistä, sydämmellistä, joka unhottaa, uhraa ja antaa\nanteeksi; juhlahetkenäkin rasitti Juuson kotia sama raskasmielisyys ja\nsama kylmentävä sulkeutumus, joka viime ajat oli täydellisesti heidän\nvälejään hallinnut. Juusokin koetti kyllä puolestaan olla tavallista\niloisempi, ystävällisempi ja hauskempi, mutta näkyi selvästi, että\nhänen täytyi pakottaa itseään sitä tekemään ja siitä kävi koko mieliala\nkeinotekoiseksi ja rasittavaksi. Heidän kodistaan ei tullut enää\ntemppeliä, juopa oli jo kasvanut liian suureksi, siltaa oli ollut\nmahdoton sen yli rakentaa.\n\nVähitellen, huomattavammitta merkkitapauksitta, olivat he tälle\nkannalle ehtineet. Molemmat olivat he koettaneet ponnistella sitä\nvastaan, vaan se kylmä huoahdus, jonka he kerran eräänä talvi-iltana\nolivat niin selvästi välissään tunteneet, oli sen jälkeen huokunut\nmyötään. Jännityksellä olivat he odottaneet jonkinlaista purkausta\ntaikka suoritusta; eihän tällaista äänetöntä, kiduttavaa taistelua\nvoinut ijänkaiken jatkua, sen täytyi päästä syöksymään esiin niinkuin\ntulvan jääsulun takaa. Sellaista sulun särkymistä oli Hilda puolestaan\ntoivonutkin, hän oli vielä luullut sen voivan niinkuin laskeuvan\nkevättulvan tasottaa kaikki, sulattaa jäisen kirren ja viedä heidät\nlähemmäs toisiaan. Vaan sellaista vapauttavaa keväistä tulvaa ei\nkuulunut ja nyt rupesi Hilda käsittämään, ettei sitä enää tulekaan. Jos\ntulva kerran tulee, niin se särkee kaikki, repii heidän höltyneen\nvälinsä auttamattomasti hajalle.\n\nKesästä he olivat viettäneet suurimman osan erillään, Hilda äitinsä\nluona maalla, Juuso kirjastojen vuoksi Helsingissä, -- hän näet\nponnisteli töissään yhä vielä, vaikka heikentyvillä toiveilla. Hän\nhuomasi myötään, että hänen tieteellisen teoksensa valmistuminen\nsiirtyi yhä etemmäs tulevaisuuteen; kun hän juuri oli olevinaan\njostakin seikasta selvillään, havaitsi hän tarvitsevansa uusia aineksia\nja uusia lähteitä. Hän haki niitä, syventyi niihin ja siitä laajeni\ntaas työn pinta-ala siihen määrään, ettei hän sitä kohta jaksanut\nhallitakaan. Ja pahinta oli, ettei hän siitä nyt enää löytänyt\ntoivomaansa tyydytystä ja ettei hän luottanut omaan kykyynsä saada\nsiitä kokoon mitään ehyttä tai kelvollista.\n\nMutta hän ponnisteli siltä, ponnisteli vielä pitkin syksyä kun he taas\nHildan kanssa kesäkauden jälkeen asuivat entisessä asunnossaan\nKaivopuistossa. Vaan ei ollut tämäkään kotielämä innostavaa eikä\nrohkaisevaa, ei antanut se voimia eikä itseluottamusta. Hilda puuhaili\ntaloustoimissaan tuntien itsensä yksinäiseksi ja orvoksi ja koettaen\nlapsensa seurassa viihdyttää mieltään. Harvoin he olivat yksissä,\nenimmäkseen vain ruoka-aikoina, ulkona eivät koskaan. Vielä harvemmin\nheidän luonaan joku tuttava vierailemassa kävi. Almin rouvan pyynnöstä,\njota tuo nuorten suhde ja varsinkin Juuson raskasmielisyys yhä enemmän\nrupesi huolettamaan, kävi Heikki kerran, vaan sekin seurustelu jäi\nsiihen, Juuso puolestaan ei sitä tahtonutkaan jatkaa.\n\nNyt joulunpyhinä, joihin Hilda turhaan oli koettanut puhaltaa jotakin\njoulutunnetta, tuli Otto eräänä iltapäivänä käymään lankomiehensä luona\nKaivopuistossa. Hänkin oli tahallaan herennyt useammin sukulaistensa\nluona käymästä, hän näet ei kepeällä mielellään ollut ollenkaan voinut\nymmärtää koko tuota epätervettä, rikkoutunutta suhdetta ja tahtoi\nvälttää siihen kajoamasta. Mutta aina milloin hän sinne tuli, tempasi\nhän nuo itsekseen mököttävät, jurot aviopuolisot hilpeämmiksi ja\nvapaammiksi. Juusokin silloin aina ilostui ja elpyi, hänen täytyi\noikein heltyä nauramaan noille kepeille leikkipuheille ja\nmedisiinarisukkeluuksille, jotka olivat hauskoja juuri sen vuoksi, että\nniissä oli niin äärettömän vähän järkeä.\n\nOtto kertoi aikovansa mennä illalla teaatteriin ja siitä innostui taas\nHildakin, -- hän oli uusien tappioidenkin jälkeen aina väsymätön\nuudelleen innostumaan. Mitähän, jos hekin Juuson kanssa kerran\nmenisivät teaatteriin, ehdotti hän ja katsoi kysyvästi Juusoa.\n\n-- Tietysti te lähdette mukaan, vakuutti Otto päättävästi. -- So,\nJuuso, musta takki päälle vain ja kalvostimet käteen, ei tässä nyt auta\nkinastella...\n\nJuuso empi. Hän ei ollut vuosikauteen käynyt kertaakaan teaatterissa\nyhtä vähän kuin muissakaan huvituksissa, hän kun oli päättänyt aivan\nvetäytyä syrjään ihmisten seuroista ja heidän riehuntapaikoiltaan.\nMutta nyt Otto komenteli niin leikillisen päättävästi ja kenties\npitäisi Hildan vuoksikin kerraksi taipua, hänellä näkyy niin tekevän\nmieli... Juuso päätti lähteä mukaan teaatteriin.\n\nHilda oli iloissaan, hän toivoi hyviä tuloksia tästä illasta, kun nyt\nkerran oli saanut temmatuksi Juuson hetkeksikään erilleen noista\nainaisista yksinäisistä tuumistaan. Ja Juusosta tuntui itsestäänkin,\nkun hän Oton seurassa käveli kaupungin läpi Arkkaadiaan päin, että hän\noli vähän lähempänä ympärillään elävää maailmaa kuin tavallisesti ja\nluuli melkein voivansa viettää hauskan illan, -- kerran taas pitkästä\najasta.\n\nVaan teaatterissa oli jo vaikutus toisenlainen. Juusoa vaivasi ja\nhermostutti noin monien ihmisten läsnäolo, häntä rasitti, kun\nkaikenmoiset tuttavat siellä tulivat tervehtimään ja kyselemään hänen\nvoinnistaan ja töistään ja toiveistaan. He tekivät sen ehkä\nhyväntahtoisuudessaan, vaan Juusosta ne olivat nenäkkäitä nuo ainaiset\nensimmäiset kysymykset, mitä hän toimi ja mitä hän aikoi... Ja sitten\nse olo siellä vanhassa tutussa teaatterissa, jossa hän ennen nuorempana\nniin monasti oli innostunut ja unelmoinut, se herätti hänessä eleille\nniin monia puoleksi hautautuneita muistoja ja ohjasi hänen\najatuksenkulkunsa juuri niihin kehiin, joista Hilda oli toivonut\nsaaneensa sen houkutelluksi pois. Hänelle palasi niin selvästi mieleen,\nmiten hän juuri täällä teaatterissa oli haaveksinut kaunista\nelämäntyötä, haaveksinut, että hänkin loisi jotakin kelvollista, suurta\nja isänmaallista, vetäisi hänkin hirtensä kotimaisen taiteentemppelin\nkorottamiseen. Muisti, miten hän sitten olikin tehnyt työtä,\ninnostunut, uhrannut siihen itseään, kärsinyt ja toivonut, -- ja miten\nkoko unelma sitten olikin yhdellä painauttamalla lutistunut myttyyn.\nHän muisti, miten hän oli lukenut kappaleensa Elnalle ja miten he\nolivat ymmärtäneet toisensa jokaista hienointa tunteenvivahdusta\nmyöten... Se oli noussut savuna ilmaan -- se olikin ollut hänen\nensimmäinen haaksirikkonsa. Nyt hän istui siinä samassa teaatterissa\ntuuliajohylkynä, pirstaleina _kaikki_ toiveet ja aikeet, hengitti\npuolilla keuhkoilla ja eli puolta elämää, koettaen turhaan ponnistella\nlopullista vaipumistaan vastaan.\n\nJuuso koetti taistella noita tunkevia muistoja ja mielikuvia vastaan,\nkoetti seurata kappaleen kulkua ja kiinnittää ajatuksensa siihen. Ja\nteaatterissa se vielä onnistuikin. Vaan kun he sieltä lähtivät pois ja\ntulivat kotiinsa, oli Juuso taas aivan synkkien mietteittensä vallassa.\n\nHilda istui ja katseli häntä, sillävälin kuin he iltasekseen purasivat\nvoileivän; hän saattoi lukea miehensä masentuneen mielialan, vaan ei\nvoinut hänen ajatuksenkulkuaan seurata. Hän käsitti vain, että hänen\nhyvä yrityksensä taas oli ollut turha -- olisiko todellakin kaikki\nturhaa...? Ja hän puhkesi taas kerran melkein valittavalla äänellä\nlausumaan:\n\n-- Voi sinua Juuso, miksi olet taas noin raskasmielinen ja synkkä? Eikö\nsinua voi millään saada virkoamaan noista ainaisista tuumistasi?\n\n-- Niin Hilda, virkkoi Juuso kohottaen verkalleen päätänsä, pelkäänpä\nettä olen ijäkseni tämmöinen. Minä huomaan kyllä, kuinka olen käynyt\nikäväksi ja rasittavaksi kumppaliksi ja kuinka sinä siitä kärsit. Voi,\njospa voisin sille mitään, kärsinhän siitä itsekin!\n\n-- Mikset voi, luovu noista tuumistasi ja ole kuin muut ihmiset. Heitä\nhuolet ja ole reipas niinkuin olit ennen, -- saisit nähdä, kuinka elämä\nvielä voisi olla hauskaa.\n\n-- Miten heitän jotakin semmoista, joka jo on kasvanut olemukseeni\nkiini. Katsos, kun kerran on haahtensa menettänyt...\n\n-- Elä ajattele noin, mitä olet sitten oikeastaan menettänyt? Ja mikset\npuhu mulle mielesi kaihoja? Tahtoisinhan niitä ymmärtää ja tahtoisinhan\nauttaa sinua; voisinhan ehkä antaa sulle uskoa ja luottamusta\ntoteuttamaan sitä, mitä olet aikonut, jos avaisit mielesi mulle. Elä\npidä minua näin vieraana; kerro mietteistäsi, niin ne kepenevät. Ethän\nvain sitä pane niin raskaasti sydämmellesi, ettei meillä vielä ole\ntarpeeksi tuloja, ei sinun ensinkään tarvitse luulotella itsellesi,\nettä sinä jonkunlaisella armolla elät...\n\nHilda puhui lämpimästi, intohimoisesti, melkein kuin tuskallisella\nitkuäänellä rukoillen. Ja aivan kuin tahtoen kerran väkisinkin tuhlata\nsuurta hellyyttään, lähestyi hän miestään, kiersi kätensä intohimoisesti\nhänen kaulaansa, nojautui hänen polveaan vastaan ja puhui:\n\n-- Voi Juuso, sula nyt kerrankin, niin kaikki vielä paranee...\n\nJuuson rinta aaltoili ja sieltä kohosi jonkunlainen valittava, kituva\nääni, joka suli huokaukseen. Hänen ruumiinsa vavahti ja hän oikasi\nvaistomaisesti kätensä työntäen ikäänkuin tuskan painaman Hildan\nloitommas luotaan.\n\nHilda jäi seisomaan siihen kalpeana, säihkyvin silmin, ja hänen\nvartalonsa värisi valtavasti. Se oli siis tapahtunut. Juuso oli\ntyöntänyt hänet luotaan, kun hän vielä kerran tarjosi lohdutustaan ja\nhellyyttään, lykännyt hänet kylmästi loitommalle, kun hän sielunsa\näärimmäisessä tuskassa koetti lääkitä särkyvää väliä ja saada häntä\nlausumaan yhden ainoan ystävyyden sanan, keventämään kerrankin raskaan\nmielensä. Se vaikutti Hildaan kuin kylmä suihku ja hän lausui\nkolakasti:\n\n-- Niin, se on totta, minähän tässä taidan ollakin armon rukoilija ja\nrasittava taakka.\n\nJuuso ei puhunut mitään, ei pyytänyt anteeksi, ei selittänyt, ei\nnostanut katsettaankaan ylös maasta. Hän oli kuin halvattu, jäsenet\neivät liikkuneet eikä tahtokaan käskenyt niiden liikkua. Vaan Hildassa\nloiskivat laineet valtavasti. Hän oli nyt nähnyt vuosikautisten,\nkiihkeäin taistelujensa tuloksen: Työnnetty kylmästi pois! Jo aikoja\nsitten oli hän joutunut epätoivoon Juuson rakkauden voittamisesta,\nmutta hänen ystävyyteensä oli hän toki luottanut ja hän tiesi, että\ntylyä kohtelua hän ei ollut ansainnut. Ja eihän hän kumminkaan ollut\nrukoillut mitään itsensä vuoksi, kaikki vain Juuson hyväksi... No, oli\nkai parasta, että se oli tapahtunut, minkä kumminkin piti tapahtua,\nkerranhan piti heidän höltyneen välinsä haleta. Vetäytyen loitommas\nlausui hän tyyneesti, mutta raudanterävällä äänellä:\n\n-- Sinä olet viskannut minut luotasi. Toista kertaa sen ei tarvitse\ntapahtua.\n\nTämä tapaus teki Hildan kauan vaivautuneessa mielessä ratkaisevan\nkäänteen. Eihän tapaus itsessään niin ratkaiseva ollut, vaan se\nvalmisti häntä tekemään päätöksen, joka jo kauan oli hänen mielessään\nkytenyt. Hän ei ummistanut silmiään sinä yönä, makasi vain ja ajatteli\nja aamulla oli hänellä seuraavat päätelmät selvillä: Nyt olen tehnyt\nkylliksi sen vanhan rakkauteni vuoksi, joka ei voinut mulle onnea\nhankkia. Minä olen koettanut parastani, olen uhrannut itseni,\nnöyryyttänyt itseni, olen antanut lempivän naisen tunteeni\nloukattaviksi. Nyt se taistelu saa loppua, mitä varten vielä enemmän\nrääkkäisin itseäni, kärsisin ja toivosin turhaa, -- ei, nyt on mitta\ntäysi, nyt täytyy muutoksen tapahtua.\n\nHilda meni aamulla äitinsä luo, puhui koko asian ja kertoi mihin\npäätökseen hänen pitkällinen taistelunsa nyt oli huippuuntunut. Äiti\noli tuota jo kauan odottanutkin, mutta vielä hän kehotti Hildaa\nmalttamaan mielensä, että neuvoteltaisiin keinoista. Muori tahtoi vielä\npuhutella Juusoa itseään, toivossa että tämä ehkä kuitenkin voisi\nherätä käsittämään esiintymisensä laadun ja sen mahdolliset seuraukset.\nJuuso kuunteli nytkin anoppinsa nuhteita äänettömänä, myönnyttävänä,\nmutta lupaamatta mitään ja tietämättä mitään neuvoa. Hän oli näihin\naikoihin vielä entistään hajamielisempänä, melkein kuin tylsyneenä,\nhänen oli toisinaan vaikea herättää itseään välttämättömimpiin\ntoimiinsakaan, laiminlöi jonkun kerran koulutuntinsakin, kun unehtui\nkotiin tuolilleen istumaan. Hän ei värähtänyt minnekäänpäin ja\nHildalle, joka jo oli päätöksessään varma, kävi asema viikkojen\nedelleen vieriessä aivan sietämättömäksi. Ja eräänä päivänä päätti hän\ntoimia itse. Hän meni, äidilleen mitään puhumatta, yksin Heikin luo, --\njoltakinhan hänen täytyi kysyä neuvoa ja Heikkiin, joka oli Juuson\nvanha tuttava, hän arveli paraiten voivan luottaa; hän ymmärtää\nparaiten Juuson luonteen ja on sopivin mies ajamaan asiata perille.\nKuta lähemmäs Heikin asuntoa Hilda tuli, sitä enemmän hän käyntiään\nkiirehti, hän nousi nopein, melkein juoksevin askelin portaita ylös,\nsoitti ja pääsi sisälle. Heikki tuli hymähdellen häntä vastaan: eikö\nhän ollut sitä arvannut, että hänen luokseen vielä kerran tultaisiin!\n\nHilda kertoi juurta jaksain asiansa Heikille ja viipyi siellä lähes\ntunnin keskustelemassa. Mutta kun hän tuli sieltä pois, oli ankara,\npäättäväinen piirre hänen kasvoillaan ja kävellessään takasin\nKaivopuistoon oli hänen astuntansa varmaa, horjahtelematonta, Hän oli\nkatkassut vanhat ennakkoluulonsa, vanhat taipumuksensa ja siteensä;\ntähän asti hän oli toivonut toivomasta lakattuaankin, mutta hänen\nluontonsa oli noussut koko voimallaan sitä yksipuolista taistelua\nvastaan, ja nyt hän tahtoi jo toimia.\n\nHeikki oli ilmaissut hänelle että hän saattoi toimia. Hän ei ollut\nneuvostaan epäillyt, se oli hänellä jo aikoja sitten ollut varmana ja\nse neuvohan olikin sama joka viime aikoina oli Hildan omissakin\naivoissa pyörinyt: koettaa päästä miehestään täydelleen eroon. Se kävi\nhelposti päinsä, jos Juuso suostui ja tämän täytyi suostua, muuten...\nArpa oli heitetty. Yhtä kiihkeästi kuin Hilda kolme vuotta sitten vielä\noli koettanut voittaa Juuson omakseen, yhtä kiivaasti hän nyt sielunsa\nkoko kiivaudella harrasti päästä hänestä vapaaksi. Nyt oli vain Juusoa\npuhuteltava ja sitten toimittava.\n\nKotiin tultuaan meni Hilda suoraan Juuson huoneeseen, kertoi pitemmittä\nesipuheitta mistä hän tuli ja millä asialla hän oli ollut ja lausui\nvarmasti ja päättävästi aikeensa. Olihan se sitäpaitse parasta heille\nmolemmille.\n\n-- Erota, niinkö sanot, -- erota? Ollaanko nyt jo todellakin siinä?\n\nJuuso katsoi kummissaan vaimoaan, joka tuossa seisoi säihkyvin silmin\nja päättäväisen näköisenä. Vaan Hilda vastasi tyyneesti:\n\n-- Niin, olet kai sen huomannut sinäkin. Eihän tätä yhteiselämää voi\njatkaa. Meidän liittomme on jo alkujaan levännyt valheellisella\nperustuksella, sinä et ole minua rakastanut koskaan. Onhan\nrehellisintä, että se puretaan.\n\n-- Valheellisella perustuksella, toisteli Juuso, niin, petoksella\nalusta asti. Minä olen pettänyt sinut ja itseni, se on totta.\n\n-- Sinä myönnät sen, muuten voisin muistuttaa sen mieleesikin.\nKatsoppas tässä, -- sen löysin työpöydältäsi silloin, kun\nkihlausaikanamme makasit kuumeessa.\n\nHän laski Juuson eteen sen paperin, johon tämä vilustuksesta vapisevin\nkäsin kerran oli alkanut kirjettä Elnalle. Juuso katseli sitä kauan, ei\nmuistanut ensiksi oikein miltä maailman ajoilta tuo paperi mahtoi olla\nkotosin vaan rupesi sitä vähitellen tunnustelemaan ja yksi hämärä\najatus selventeli toistaan. Tuo paperi kertoi hänelle muistoja\nikäänkuin jostakin kaukaisesta, utuisesta unelmasta, taikka elämästä\ntoisissa maailmoissa ja ilmakehissä. Sitten sai muisto varmempia,\ntarkempia muotoja, mieleen palasi tuo kova, salainen, sisällinen\ntaistelu, jota hän tuohon aikaan oli käynyt, se sielun tuska, joka\nhäntä oli vaivannut. Hän oli silloin jo astunut askeleen\nitsensäpettämiseksi, vaan silloin hän vielä olisi voinut peräytyä.\nHänessä tappelivat silloin juuri \"enkeli ja perkele\", tappelivat\nkiivasta, tasaväkistä, kiduttavaa taistelua, joka jäyti hänen ytimiään\nja hänen tahtonsa voimaa. Tuona iltana yritti jo enkeli hetkeksi\npääsemään voitolle, hän päätti peräytyä, päätti koettaa palata sille\nelämäntielle, jonka hänen hyvä hengettärensä oli hänelle viitannut.\nVaan hän oli liian heikko. Toinen henki olikin riistänyt voiton, kynä\noli pudonnut hänen kädestään... Ja siinä taistelussa, juuri tuon\ntappion kautta, oli hänen elämänonnensa palanut poroksi ja hänen\ntaistelukykynsä lauennut voimattomaksi. Sen jälkeen oli kaikki ollut\nvaletta.\n\nTuota kirjeenalkua kauan katseltuaan virkkoi Juuso matalalla äänellä:\n\n-- Mutta miksi ... miksi otit minut sitten?\n\n-- Minä rakastin sinua ja toivoin voivani vielä voittaa sinut, minulla\noli kova tahto. Mutta minä olen taistellut turhaan, toivoni on lopussa\nja rakkauteni myöskin, -- nyt en siedä enää tätä elämää. Eikähän tämä\nvoi tyydyttää kumpaistakaan, se kuolettaa meidät molemmat.\n\n-- Niin, minut se on jo kuolettanut. Mutta erota, -- ja mitä sitten?\n\n-- Tiemme eroavat, mennään eri tahoille. Minä olen tehnyt suunnitelmani\nja se ei horju.\n\nHilda meni ulos Juuson huoneesta ja sulki oven jälessään. Se ovi oli\nviime aikoina tosin ollut enimmäkseen suljettuna, mutta nyt vasta\nkäsitti Juuso selvästi, että se oli suljettu häneltä, hänellä ei ollut\nlupa sitä avata. Hildan ehdotusta ei hän voinut vastustaa, ei hänellä\nollut siihen oikeutta eikä voimaakaan ja täytyihän hänen myöntää, että\nheidän välinsä olivat parantumattomissa. Mutta sittenkin -- avioero --\nse häntä pelotti, hän ei ollut sitä tullut ajatelleeksi, hän oli itse\nkäynyt niin heikoksi ja tahdottomaksi. Nykyinen elämä ei tosin\ntyydyttänyt Juusoa, se rasitti häntäkin, vaan hänestä oli vaikea\najatella, että hänen olisi taas alotettava elämänsä yksinään alusta,\nrakennettava taas uusi erehdysten ja pettymysten perustus, vanhasta\nolematta muuta jälellä kuin tärvellyn elämän muisto.\n\nJuuso istui kauan yksin pöytänsä ääressä käsivarteensa raskaasti\nnojaten.\n\nMiksikähän kohtasivat kaikki nämä iskut juuri häntä, niin mietti hän\nitsekseen, miksikähän kolhi elämä juuri häntä näin säälimättömästi.\nOlikohan se kaikki rangaistusta, rangaistusta siitä, että hän oli\npettänyt itsensä ja nuoruutensa aatteet ja heikkona väistynyt\ntaistelusta? Hän oli siinä pahasti rikkonut. Mutta hänestä tuntui\nsamalla, kuin joku vieras, säälimätön voima olisi koko ajan pakottanut\nhäntä sitä tekemään, ajanut hänet karilta karille ja särkenyt hänen\ntahtonsa ja voimansa, tuntui siltä kuin kohtalo tahallaan olisi häntä\nvainonnut. Olihan se mieletön ajatus, miksipä se häntä nyt vainoaisi,\nmikä kohtalo viitsisi erittäin sortaa hänenmoista heikkoa miestä,\ntuohan on sairaan mielikuvituksen turhaa epäilystä, sehän juuri osottaa\nluonteen heikkoutta...\n\nMutta omituinen se hänen elämäntaipaleensa sittenkin oli ollut:\npettymys toisensa perästä! Miksi piti juuri hänen viskelehtää\ntuollaisena tahdottomana kappaleena edestakaisin, saamatta kiini\nmistään? Oli se sittenkin, kuin jokin paha voima olisi häntä viskellyt,\nhän oli niin monasti tuntenut tuon ahdistajansa, oli toisinaan nähnyt\ntuon ilkeän voiman ikäänkuin personoittuna silmäinsä edessä. Sillä oli\nollut silmässään tuollainen kylmä, kiihkeä kiilto, joka häntä hyydytti,\njoka esti häntä toimimasta ja jonka valtaa vastaan hän turhaan\ntaisteli. Tuo hänen sortovoimansa kuva taikka oikeammin tuo pelkkä\nkylmä katse oli hänelle jo kauan aikaa sitten tuttu, hän oli sen\nmonasti nähnyt jossakin, vaikkei voinut selvittää itselleen missä, se\noli häntä niin usein vaivannut ja se oli juuri se, joka häntä oli\nikäänkuin vainonnut vuosien halki.\n\nTuo kylmä kiilto, -- taas se oli niin selvänä hänen edessään. Oliko hän\njoskus nähnyt sen jonkun ihmisen silmässä ja kenen? Vai oliko se vain\njoku ruumiiton, vastenmielinen tunnelma, joka hänen hiljaisessa,\nlakkaamatta toimivassa mielikuvituksessaan oli pukeutunut tuollaiseen\nmuotoon? Hän ei ollut tuota ilmiötä koskaan voinut ymmärtää, vaan se se\noli, joka hänet oli murtanut. Kenties se oli murtanut hänet juuri\nsiksi, ettei hän sitä eikä sen tarkotuksia koskaan ollut voinut\nymmärtää? Se oli ollut hänelle yhtä outo ja vastenmielinen, kuin se\nkylmä ja itsekäs aika, jonka keskelle hän oli joutunut elämään, vaan\njota hän ei ollut voinut käsittää eikä hyväksyä...\n\nNiin, se oli tuo hänen sortava valtijaansa juuri kenties itse se\nnykysen ajan suunta, joka häntä kuritti ja rasitti siksi, että hän ei\nollut sitä käsittänyt eikä antautunut sen lapseksi. Olihan sillä tuolla\nsuunnalla juuri noin hyytävän kylmä katse, mutta samalla noin\nintohimoisesti kiiltävä...\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKaupunkilaisten vakinainen muuttopäivä, kesäkuun ensimmäinen päivä, oli\nkäsissä. Jo aikuisesta aamusta, jolloin pääkaupunki tavallisissa\noloissa vielä nauttii parasta untaan, hyörittiin ja huudeltiin nyt\nkaikissa ovissa ja porraskäytävissä, kannettiin huonekaluja ja\nviskeltiin vähemmin arkoja tavaroita ja raskaat, muuttokalujen vetäjät\nrattaat rämisyttivät yhtä mittaa kivikatuja. Nuo kuormat olivat\ntoisinaan niin suuret, että niihin näkyi mahtuneen kerrallaan\nkokonaisen alottelevan perheen kaikki tavarastot: siinä sänkypari\nvuodevaatteineen, siinä sohva asiaan kuuluvine pöytineen ja tuoleineen,\nsiinä pesukaappi ja se ruokahuoneen kaappi, jossa säilytettiin niin\nhyvin syömähopeat kuin liinavaatteet; siinä helisi seassa\nkyökkikapineita ja kattiloita, talvivaatteita ja päällysvaatteita oli\nsidottu kiini keinutuoliin, joka siinä perällä hoipuili, ja sieltä\ntäältä kaikenmoisista lomista pistihe vielä esiin tuolinjalkoja ja\npöydänjalkoja niinkuin harjaksia piikkisian selästä. Missä kuormassa\noli kätkyt tai lapsenvaunu sidottu kukkuraksi huipulle, missä ei. Ajaja\nistui aisoihin nojautuen täpärästi sepipuolella, kuljettaen korkeaa\nkuormaansa verkalleen ja varovasti.\n\nKuormain kupeella katukäytävällä kulki jonottain kaartilaisia ja\nvenäläistä sotaväkeä valkosissa puseroissa, hihnat olalla, kantaen\narempia tavaroita kuten piaanoja, kirjakaappeja j.n.e. ja piikatyttöjä\njuoksenteli palavissaan edestakasin kantaen lamppuja, kasveja,\nveistokuvia, seinätauluja y.m. särkyvää; läähättivätpä väliin rouvat\nitsekin siellä seassa toruen ja varotellen. Miehiä ei näkynyt, ne\nolivat kotona pakkaamassa ja purkamassa.\n\nSiinä on, tuossa vilkkaassa muuton hyörinässä, jonkunlainen elämän\nvaihtelevia olosuhteita vertaava kuva; tuo muuttopäivä on jonkinlainen\nvuotuinen tasauspäivä, joka ikäänkuin järjestelee ja sioittaa\nyhteiskunnan eri kerrokset ja ainekset vuoden tapausten mukaan kunkin\nhänelle kuuluvaan paikkaan ja tasoittaa ne rosomaiset laskut ja nousut,\njotka vuoden kuluessa ovat pintaan puhenneet tai kohonneet, ja joilla\nei ole tosioloissa riittävää perustusta. Jokainen asettuu elämään\nsiihen asemaan ja sen varallisuuden mukaisesti, minkä kuluneen vuoden\nesimerkki ja alkavan toiveet näyttävät edellyttävän ja takaavan. Jokin\npieni perhe on vuoden varrella lisääntynyt, se tarvitsee enemmän tilaa,\npitää muuttaa ja koettaa säästellä toisilla tahoilla; taikka vaikk'ei\nolisi lisääntynytkään perhe, ovat ehkä tulot sen verran parantuneet,\nettä perheen kannattaa siirtyä kaukaiselta syrjäkadulta, jossa eläminen\nensin alotettiin, vähän siistimpään kaupunginosaan ja mukavampaan\nhuoneustoon. -- Taikka on käynyt aivan päinvastoin, asiat ovat menneet\nalaspäin, toiveet eivät ole toteutuneet, menoja täytyy supistaa, täytyy\nvetäytyä elämään syrjässä, vuokrata vaatimaton asunto alhaalta\nVladimirinkadulta tai Sörnäisistä, tai Eläintarhan huviloista...\n\nNäinpäin se olikin useimmille tänä vuonna tapahtunut. Monet niistä,\njotka olivat kiinnittäneet liian suuria toiveita äskeisiin vilkkaisiin\nliikeoloihin ja muutamiin onnistuneisiin yrityksiin, olivat pettyneet.\nEi ollutkaan ajanpitkään aivan varmasti vedellyt, rahaolot kävivät\nahtaammiksi, tiukentuivat joka taholta. Mikä oli luottanut liian paljo\nuusiin afääriyrityksiin, kiinnittänyt rahansa niihin ja odottanut\nvoitto-osuuksia, mutta aluksi ainakin aivan turhaan. Mikä taas oli\naivan rahatta, aivan tyhjästä, alkanut, ponnistellut ja koetellut,\nluottanut onnensa tähteen ja toivonut pikaista nousua; mutta hän oli\nnähnytkin toiveensa hupenevan, ponnistuksensa menevän turhaan. Toiset\nolivat joutuneet vararikkoon saakka, toiset taistelivat vielä sitä\nvastaan, supistuneemmissa oloissa ja alenevilla toiveilla.\n\nTämän laskevan luoteen merkkejä ja seurauksia saattoi nyt muuton\npäivänä huomata kadulla vierivistä kuormastoistakin. Upeiden\nkivitalojen komeista huoneustoista kuljetettiin nyt pois tuon nousevan\nvarallisuuden ja alkaneen loiston pirstoihin menneitä viimeisiä\njätteitä ja vietiin syrjäkaduille pieniin puuhuoneisiin, joista lehahti\nvastaan ummehtunut ilma ja paistoivat rikkinäiset seinäpaperit.\nVelkojain hyviksi olivat maailmalle menneet kalliimmat palat, sinne\nhauskat taideteokset, joiden ostolla aikoinaan oli autettu lupaavia\nkotimaisia taiteilijoita, sinne kauniit ja mukavat huonekalut,\nkiiltävät lamput ja kimaltavat kattokruunut, soittokoneet ja kulta- ja\nhopeakalut. Onnen ratas oli keikahtanut, -- nyt oli taas alettava\nalusta, ruvettava pienillä työpalkoilla, menetetyllä luottamuksella ja\nkukistuneilla toiveilla rakentamaan uutta elämistä ja uutta onnea --.\n\nTämmöisen muuttopäivän aamuna ei tavallisesti joutilaita kulkijoita\nmonta näe kaduilla liikkuvan, vaan aina siellä silloinkin sentään\nkävelee joku asiaton katselija, johon koko tämä touhu ei näytä\nvähintäkään kuuluvan. Semmoisena syrjäläisenä asteli tänä aamuna Juuso\nkaupungin katuja pitkin, katsellen ikäänkuin kummastuksella tuota\nihmisten vilkasta hyörintää ja kiirettä. Hän oli tavallisella\naamukävelyllään; tänä talvena ja kevännä oli hänestä näet tullut ahkera\nkävelijä, ulkoilmassa liikkuminen ikäänkuin rauhoitti hänen mieltään ja\nviihdytti hänen ajatuksiaan. Hän kulki tavallisesti pitkät matkat ulos\nkaupungista, mutta tänään oli hän jäänyt kaupunkiin tarkastamaan tuota\nvilkasta muuttotouhua, ja sieltä hän nyt palasi Kaivopuistoon.\nVaan ennen kotiinsa menoaan lähti hän vielä merenpuoleisille\nrantakukkuloille hetkeksi istumaan, siellä oli merituuli niin raitis ja\nyksinäisyys niin mieluinen.\n\nOikeastaanhan se olisi hänelläkin muuttopäivä, ajatteli Juuso siinä\nistuessaan, asuntoa ei oltu edelleen vuokrattu ja toinen asukas kai\nmuutti sisään. Ja hänelle se edessä oleva muutto olikin tavallista\nomituisempi, ei ollut kysymys muuttaa yhdestä asunnosta toiseen, vaan\npois kodista tuntemattomaan tulevaisuuteen. Mutta ei tuo ajatus\nhäntä siksikään huolettanut, hän mietti sitä aivan kylmästi ja\nvälinpitämättömästi, ikäänkuin tuo asia olisi koskenut jotakin toista.\nMitäpä se hän juuri muutti siitä kodista, eihän hänellä ollut omaa\npaljo mitään, eihän se koti ollut oikeastaan hänen; taikka olihan se\nollut, mutta oli lakannut olemasta ja hän oli nyt viime ajat elänyt\nsiinä jonkinlaisena liikakasvannaisena, joka oli poisleikattava,\nvaikkei hän itse tiennyt, milloin eikä millä tavalla. Muttei Juuso sitä\nleikkausta pelännytkään, ei tuntenut mielessään kaipausta eikä\nkatkeruutta, hänestä se kaikki oli luonnollista, oli kuin suoranainen\nseuraus siitä kehityksestä, jonka pohjimmainen kerros jo oli rakennettu\nvalheelliselle perustukselle.\n\nOmituista se Juuson kotielämä olikin viime kuukaudet ollut: niin\nväritöntä, niin tapauksetonta. Itse Juuso aina kotiin tullessaan\nkoulusta tai kävelyretkiltään meni suoraan huoneeseensa istumaan\nkirjoitustensa ääreen, siirtyi siitä ruoka-aikoina enimmäkseen\nyksikseen syömään, sulki illalla ovensa ja paneusi nukkumaan. Hildaa\nhän usein ei nähnyt päiväkausiin, väliin oli tämä monta päivää lapsen\nkera äitinsä luona, väliin kuului anoppi olevan siellä heillä, mutta se\noli aivan niinkuin vierasta väkeä.\n\nAvioerohan oli tulossa. Usein oli Juuso koettanut itselleen tehdä\nselkoa, soisiko hän kernaasti sen tapahtuvan, vai pahotteliko hän sitä.\nMutta hän ei päässyt siitä selvilleen: ei hän sitä surrutkaan, mutta ei\nsitä myöskään kiirehtinyt, hän oli heittänyt kaikki aivan sattuman\nvaraan. Joskus hän kumminkin ikäänkuin kammoksui sitä tyhjyyttä, johon\nhänen elämänsä näistä puolin johtuisi ja tekipä hän kerran heikon\nyrityksen tunnustellakseen, olisiko katkennutta liittoa mahdollinen\nkorjata. Hänellä oli Hildan poissaollessa tapana käydä poikansa luona\nviettämässä muutaman lepohetken ja sieltä oli hän eräänä päivänä ollut\ntulossa, kun Hilda tuli ovella vastaan ja hän oli silloin tämänkin\nkasvoilla ollut lukevinaan syvää kaihoa. Silloin hän ajatteli: miks'ei\nvoisi elämä jatkua näinikään rauhallisena ja tyyneenä, ehkä voisi se\nparantuakin, hänkin ehkä voisi elostua, jos ei Hilda jättäisi häntä nyt\njuuri hänen sielunsa nöyryystilan aikana. Ja hän oli silloin Hildalle\nkuiskannut: voitaisiinko vielä koettaa, -- pojankin vuoksi? Mutta Hilda\noli vastaamatta kääntynyt poispäin, ja sen koommin ei oltu asiasta\npuhuttu; Juuso ei tiennyt milloin ero tapahtuisi, eipä edes varmaan,\ntapahtuisiko se ollenkaan.\n\n-- Miten käyneekin, enhän minä voi kääntää kohtalon heilaria, puhui\nJuuso huoahtaen laskeutuessaan kävelemään kukkulalta alas pitkin\npolkua, jonka kahdella puolen vihannoi kevään tuores nurmi ja puut\npukeutuivat nuorteaan lehtiasuunsa. Luonnossa oli kaikki niin vehmasta,\nniin lämmintä, niin keväistä, oli kuin jotakin toivoa tuottavaa...\n\nMietteissään asteli Juuso kotipihalleen, vaan pysähtyi siihen ikäänkuin\nluullen väärälle pihalle joutuneensa. Siellä oli tavarakasoja, arkkuja\nja vasuja mullinmallin, kuormia ajettiin pihaan ja huonekaluja\nnosteltiin sisälle, niin ettei portaille ollut menemistäkään. Mutta\nsamassa tuli Juusoa vastaan heidän palvelustyttönsä kantaen\nvaatekääröä, pysähtyi Juuson kohdalle ikäänkuin jäähyväisiä sanoakseen\nja katseli melkein säälien isäntäänsä:\n\n-- Uudet asukkaat eivät muuta sisälle ennenkuin huomenna, maisterilla\non huoneensa käytettävänään vielä ensi yönseutu ja sinne olemme\nnostelleet kaikki maisterin tavarat.\n\n-- Entä sinä, mihin sinä menet, -- oletko saanut palkkasi?\n\nJuuso ei ollut viime aikoina juuri rahoissa liikkunut, eihän hän paljoa\ntarvinnutkaan, omasta puolestaan oli hän tullut toimeen sillä vähällä,\nmitä oli koulusta saanut. Nytkään hänellä tätä kysyessään tuskin olisi\nollut muuta, kuin siksiverran, että palvelijansa maksaa saattoi. Mutta\ntyttö hymähti melkein surkutellen ja virkkoi:\n\n-- Ei, minä seuraankin rouvan mukana lasta hoitamaan.\n\n-- Rouvan ... lasta, niin sehän on luonnollista. Mutta kuule ... missä\nne nyt ovatkaan...?\n\n-- Ne ovat siellä Vuorikadulla, sinne täältä enimmät tavaratkin\nmuutettiin.\n\n-- Niin, niin, tietysti.\n\n-- Muut ovat kaikki siellä maisterin huoneessa vielä.\n\n-- Hyvä on, sinä tulet kai niitäkin sieltä vielä noutamaan.\n\n-- Ei, nyt minä vien viimeisen kantamuksen. Ja hyvästi nyt maisteri,\nkiitoksia kaikista...\n\nPitkin etehisen seiniä ladottujen tavarakasojen lomitse pääsi Juuso\nvihdoin tunkeutumaan huoneeseensa. Täällä oli kaikki sekasin yhdessä\nmylläkässä, huonekaluja oli siirretty keskelle laattiaa, arkkuja,\nmatkalaukkuja, vaatekasoja ladottu päällekkäin, niin että ainoastaan\npujottautumalla pääsi niiden ohi pöydän ääreen, joka vielä oli\nsiirtämättä paikallaan. Juuso istui kirjoitustuoliinsa, katseli\nympärilleen. Siinä oli pöydällä kirje hänelle, Juuso avasi sen ...\njaha, eihän se valaissut mitenkään näitä tapahtumia, se oli johtajalta\nsiitä yhteiskoulusta, jossa Juuso oli antanut kielitunteja. Lukukausi\noli vasta eilen loppunut, mutta johtaja näkyi mieluummin kirjallisesti\nilmoittavan asiansa.\n\n\"... saan ilmoittaa että, koska kieliopetus koulussa ensi syksystä\ntulee järjestettäväksi vähän toiselle kannalle, eivät ne tunnit, joita\nte viime aikoina olette hoitanut, enää ensi syksystä tule olemaan\nerityisen opettajan hoidossa...\"\n\n-- Niin, minä arvasin sen, minusta ei siis ollut siihenkään. Mutta\nmitäpä tuosta, Jumala tiesi missä ensi syksynä ollaan.\n\nJuuso viskasi kirjeen syrjälle eikä ajatellut sitä sen enempää.\nTällainen pieni nöyryytys oli siksi vähäpätöinen muitten pettyneiden\ntoiveiden rinnalla, ettei sillä niiden seurassa ollut tilaakaan. Juuson\najatukset kiintyivät taas tarkastamaan sitä sekasortoa, joka hänen\nhuoneessaan vallitsi. Niin, hänenkin kai tästä sittenkin täytyi muuttaa\npois, eihän tällä kaikella voinut olla muuta tarkoitusta. Täytyi\nmuuttaa ... mutta mitä hän täältä muuttaisi, miksi hän tuohon\nhävitykseen rupeaisi sekaantumaan ja minne hän sen siitä siirtäisi?\nMutta paperit ja kirjoitukset ainakin, nehän nyt kumminkin olivat hänen\nomansa, ne täytyi korjata talteen.\n\nJa hän rupesi ikäänkuin vaistomaisesti keräämään papereitaan kokoon,\nveti esiin pöytälaatikoita ja tyhjensi niitä siihen eteensä. Hän\njärjesti keskentekoisia töitään ja aineksiaan eri kasoihin, sitoi\nkääreisiin ja viskasi tarpeettomia papereita pois. Hän kaiveli yhä\nsyvemmälle laatikkoihinsa, sieltä tuli esiin vanhoja, jo aikoja sitten\nsommiteltuja kirjoituksia, alulle pantuja pätkiä, joista hän aikoinaan\noli aikonut valmistaa eheitä, täydellisiä teoksia. Ne olivat jääneet\nalkuunsa, siihen kuolleet niinkuin kaikki hänen aikomuksensa ja\nyrityksensä, -- sinne joutivat jo joutopapereitten joukkoon. Ja vanhoja\nkirjeitä sieltä tuli esiin, jotka sattumalta olivat tallessa säilyneet,\nkaikenmoisia karhumakirjeitä ja kirjeitä sukulaisilta. Kas tuossa tuttu\nkäsiala ... niin se on Elnalta, juuri tuo sama kirje, jossa hän\nonnitteli kandidaattitutkinnon johdosta ja omalla lapsellisella\ntavallaan puhui heidän tulevaisuudestaan niinkuin yhteisestä onnesta...\nSe oli onnellista aikaa vielä tuo, silloin sitä uskoi vielä itseensä,\neikä valhe ollut alkanut...\n\nTaas oli Juuso hetkeksi torkahtanut siihen miettimään, kirje kädessään.\nVaan hän havahtui siitä, viskasi kirjeen pois: sehän oli totta,\nhänenhän piti muuttaa...\n\nMuuttaa -- minne? Miksi hän oikeastaan kaivoi paperinsa esiin\npöytälaatikosta, eikö ne voineet olla siinä. Mihinkä hän ne tästä\npanisi ja mihinkä veisi? Jos muuttaa piti, niin miksei muutettaisi\nsamalla koko pöytää. Vaan minne? Ja mihinkä nämä kaikki kampsut,\nvaatteet ja muut? Entä hän itse, mihin ... mihin todellakin hän itse?\n\nJa mitä on nyt tapahtunut? Onko Hilda todellakin sanaa puhumatta\nlähtenyt, ja missä on poika? Missä on pikku Juuso ja mihin se joutuu,\nviedäänkö lapsikin häneltä näin kysymättä, jäähyväisille laskematta?\nEihän lopullista avioeroa vielä ole tapahtunut, suostumuksensa Juuso\noli antanut, mutta muuten ei sen aikaansaamiseksi tehnyt mitään, eikä\nantanut varsinaista sitoutumistaan...? Vai eikö sitä tarvittanekaan...\n\nTuo oli kaikki Juusolle epäselvää ja tietymätöntä. Hän tiesi vain sen,\nettä hänen täytyi lähteä siitä pois, nousta pöytänsä äärestä, ottaa\npaperinsa ja mennä. Ja se paikka siinä pöydän ääressä oli kumminkin\nkäynyt Juusolle jo niin tutuksi, käynyt tavallaan melkein rakkaaksi.\nSiinä oli hän nyt parin vuoden ajan istunut niin pitkät rupeamat,\ntaistellut, kärsinyt ja miettinyt. Se aika oli ollut tuskallinen aika,\nne mietteet olivat olleet enimmäkseen raskaat, vaan tuntuipa sittenkin\nmelkein kaipaus mielessä, kun piti siirtyä siitä istumaan johonkin\noutoon paikkaan, lähteä taivaltamaan aivan uutta, äkkinäistä\ntulevaisuutta kohden.\n\nHänen mietteensä katkasi ovenkäynti ja kun Juuso kääntyi katsomaan,\nseisoivat kamreeri Holm ja Heikki siellä tavarakasojen takana katsellen\nmiten pääsisivät pujottautumaan peremmäs.\n\n-- Sinä olet muuttohommissa, puhuivat he lähemmäs päästyään, -- niin,\nkoko kaupunkihan tänään muuttaa. Mihinkä on tarkotuksesi nyt asettua?\n\n-- Mihin, -- niin, tänne jään Helsinkiin nyt ensi aluksi.\n\n-- Täällähän se on kesäkin sopiva viettää työtätekevän miehen. Onko\nsulla jo syksyksi ajateltua paikkaa tai toimialaa?\n\n-- Eipä ole vielä varsinaista.\n\nVieraat olivat asettuneet siihen arkkujen päälle istumaan ja koettivat\npitää vireillä ylimalkaista keskustelua, mutta pian se siihen nukkui\npois, kun Juuso ainoastaan lyhyesti vastaili, laajemmalta pakinaan\npuuttumatta. Istuttiin jo hetkinen ääneti, vaan silloin Juuso yhtäkkiä\nkysäsi:\n\n-- Teillä on kai jotakin erityistä asiata?\n\nOlihan sitä, vastaili Heikki verkalleen. Kamreeri Holm oli\nhyväntahtoisesti ottanut hoitaakseen heidän, Juuson ja Hildan, asian,\nhän, Heikki oli lähtenyt vain mukaan Hildan erityisestä pyynnöstä,\nvaikka hänen olikin vähän vaikea olla osallisena näissä ikävissä\nselkkauksissa, -- varsinkin nykyjään. Ja hän lisäsi, että aikusemmin ei\noltu tahdottu ryhtyä varsinaisiin neuvotteluihin, menihän se\nhelpoimmin, kun koko juttu ratkaistiin tuota pikaa yhdellä\nsuorittamalla.\n\n-- Onko teillä jo paperit valmiina? kysyi Juuso vähän hermostuneesti.\n\n-- Onhan ne, alotti Holm virallisesti. -- Asia oli näet aijottu\njärjestää niin, että Hilda lähtee jo tänä yönä ulkomaille. Vuoden\nperästä on eron saanti molempain suostumuksella mahdollinen, mutta\nvaroiksi ja välttääksemme, ettei tähän molemmille ikävään seikkaan\nuseammin tarvittaisi palata, olen nyt jo vanhojen kaavain mukaan\nlaittanut paperit valmiiksi, nimikirjoitusta vain enää puuttuu.\n\n-- Nimikirjoitusta vain, matki Juuso ja jäi hetkeksi äänettömäksi.\nSitten lausui hän ikäänkuin puoleksi itsekseen. -- Entä jos minä en\nkirjoittaisi?\n\n-- Se olisi hyvin ikävä asia sekä Hildalle että sinulle, virkkoi\nHeikki, puuttuen taas pakinaan. -- Hän on tahtonut kokonaan vetäytyä\ntästä asiasta syrjään ja jättänyt meille avonaisen valtuuden saada ero\ntoimeen tavalla taikka toisella. Maamme lakien mukaan on eronsaanti,\nkuten tiedät, muilla ehdoilla jotenkin vaikea ja itsesi vuoksi olisi\nsuotavinta, ettei tarvitseisi koettaakaan muita keinoja.\n\n-- Muita keinoja? Mitä ne olisivat?\n\nHeikillä häkälteli puhe eikä hän tahtonut oikein saada sanoja esiin.\nVihdoin hän virkkoi teeskennellyllä surumielisyydellä:\n\n-- Niin, lainsäädäntömme on ahdas tällaisissa seikoissa, hyvinkin\nahdas. Mutta voihan kumminkin olla tapauksia, jolloin toisen\naviopuolison käytös ja esiintyminen antaa aihetta...\n\n-- Toisin sanoen, että minusta tehtäisiin hullu, -- sitä kai tarkotat?\n\n-- Toivon, että mistään sellaisesta viimeisestä hätäkeinosta ei\ntarvitse tulla puhetta, vastasi Holm, -- vaikka onhan toisakseen\ntotta sekin, että ihminen yleensä tässä maailmassa saa vastata\nesiintymisestään. Mutta mitäpä harrastusta sinullakaan voisi olla\nkoettaa säilyttää voimassa sellaista liittoa, jossa kaikki yhteiselämä\nkumminkin on mahdoton.\n\n-- Niin, tietysti minä kirjotan, virkkoi Juuso, heräten mietteistään,\nja rupesi silmäilemään esiin otettua paperia.\n\n-- Hilda suostuu sitäpaitse ehtoihin, jotka ovat sinulle hyvin\nedulliset, jatkoi Holm puhettaan. -- Sinulle jää kaikki nämä kalustot\nja tavarat, vieläpä hän sulle myöntää pienen osan isosti huvenneesta\npääomastaan ja sitäpaitse ottaa Hilda aivan yksinään kustantaakseen ja\nkasvattaakseen poikanne.\n\n-- Pojanko, mitä puhut, Juusonko, viedäänkö hänkin myötyriksi minulta?\nHänkin, ainoa, viimeinen toivoni ... eihän häntä toki ainiaaksi isältä\nriistettäne.\n\nHeikki ja Holm kuvasivat Juusolle kuinka luonnollista on, että parin\nvuoden vanha lapsi seuraa äitiään. Miten Juuso voisi sitä hoitaa ja\nmilläpä kustantaisikaan? Ja parasta on, että poika kasvaneenakin jää\nyksin äitinsä hoitoon ja ettei vanhempain hajonnut väli pääse\nhäiritsemään sen kehitystä.\n\nJuuso istui ääneti tuijottaen paperiin. Hän ei ollut tullut\najatelleeksikaan, että häneltä riistettäisiin lapsensakin, poika tuo,\njosta hän oli aikonut kasvattaa miehen lujan ja tarmokkaan, joka voisi\ntoteuttaa sen, mitä ei isä jaksanut. Täytyihän hänen myöntää, että\nHeikin huomautuksissa oli perää, mutta tuntuipa siltä niin raskaalta\najatella, että tuokin hänen viimeisen lempensä esine vierotettaisiin\nhäneltä, ja että hänen omalle lapselleenkin opetettaisiin, että sen isä\noli kelvoton raukka, kehno ihminen, hullu... Mutta senkin kai täytyi\nvielä tapahtua, häneltä oli riistettävä kaikki, jotta tyhjyys tuntuisi\nsitä syvällisemmältä...\n\nSanaakaan puhumatta otti Juuso paperin ja kirjoitti nimensä.\n\nHeikki ja Holmkin rupesivat, nähdessään Juuson sisällisen taistelun,\nhäntä lohduttelemaan ja kuvaamaan, kuinka haavat, jotka nyt ovat\ntuoreiltaan auki, kyllä vielä ennen pitkääkin kasvavat umpeen, -- onhan\nparastakin, että olosuhteet muuttuvat ja että Juuso taas joutuu toisiin\nseuroihin, enemmän ihmisten ilmoille... Juuso kuunteli heitä hetken,\nkäännähti sitten ja ojensi Holmille valmiit paperit sekä pyörähti sen\ntehtyään taas istumaan pöytäänsä päin. Vieraat hyvästelivät ja lähtivät\nmatkoihinsa.\n\nJuusosta tuntui huoneessa niin ummehtuneelta, tukahduttavalta, tuntui\naivan, kuin sinne olisi jäänyt jotakin saastaista ilmaa, jotain, joka\nsanomattomana tuskana yhtäkkiä rupesi häntä painamaan. Hän viskasi\nikkunan auki antaakseen raittiin ilman puhallella vastaansa ja jäi\nsiihen seisomaan ikkunapieleen nojaten. Hetken hän oli siinä seisonut,\nkun kuuli koputettavan ikkunaan ja näki Oton seisovan sen edessä\nkadulla.\n\n-- Mitä sinä siellä yksin pesässäsi mökötät, tule ulos kävelemään,\nkehotti tämä.\n\nJuuso lähti mielellään, hänen oli mahdoton olla yhdessäkohden ja\nyksinäisyyskin häntä rasitti. Ja Oton seuraan hän mielellään löytäysi,\nse oli niin vilpitön poika ja sai aina mielen vilkastumaan. Nytkin oli\nOtto ystävällinen ja rohkaiseva, omalla suoralla tavallaan. Hän kertoi,\nkuinka hänestä tämä kaikki oli tuntunut joutavalta ja harmilliselta,\nhän oli aina vetäytynyt niistä neuvotteluista pois ja sanonut\nnaisväelle, että te hassuttelette. Hildan oma syy, tiesihän hän sen\nalkujaan. Mutta kun akat kerran ovat asian näin pitkälle ajaneet, niin\nei suinkaan tässä nyt auttanut miehistenkään miesten sentään menettää\nluontoaan.\n\n-- Se menee pois pesussa. Ja nyt sinä Juuso tietysti lähdet maalle.\nTiedätkö mitä, sinä olet niin monasti kertonut, miten rauhallista ja\nviehättävää sulla oli tuolla Suomussalmen sydänmaalla, mikset menisi\nsinne kesäksi. Saisitpa nähdä, kuinka iloisena ja reippaana miehenä\ntulisit sieltä takaisin; tämmöisissä oloissa menettää kuka tahansa\nmiehuutensa, vaan siellä sitä kasvaa uutta.\n\nJuuson maailmankatsanto oli tällä hetkellä siksi toivoton, ettei Oton\nehdotus alussa häneen vaikuttanut eikä hän voinut siitä innostua. Vaan\nOton koko esiintymisessä oli niin paljo sulaa ystävyyttä ja osanottoa,\nettä se jo semmoisenaankin teki hyvää kuulla. Kävelymatkaltaan\npistäysivät he Kaivohuoneelle levähtämään ja purasemaan pari voileipää,\n-- Juuso ei ollutkaan syönyt mitään vielä sen päivän lukuun. Siellä\npuhuttiin vielä Suomussalmesta ja nyt jo Juusossakin heräsivät\nsiksiverran eloon nuo menneet, herttaiset muistot, että hän vähitellen\nmieltyi tuumaan; siellä sydänmaalla olivat ihmiset, ajatteli hän,\nkaikessa yksinkertaisuudessaan toki rehellisiä ja hyväntahtoisia,\nvilpittömiä ja vehkeettömiä, eikä raivonnut siellä tuo kaikkea\naatteellisuutta kuolettava kilpailu ja kateus, joka teki sivistyksen\nhedelmät niin myrkyllisiksi. Ja niinpä he ennen kotiin menoaan Oton\nehdotuksesta päättivät, että huomispäivänä toimitetaan nuo Juuson\nhuoneessa olevat hynttyyt ja kampsut kesäksi johonkin makasiiniin ja\nsitten lähtee mies itse kesälaitumelle saloon.\n\nNäissä tuumissa tuli Juuso illan suussa kotiinsa. Hän tunsi itsensä\nruumiillisesti äärettömän väsyneeksi ja viskausi siitä syystä sohvalle\npitkäkseen, hetkiseksi vain, aikoi hän, vaan hän vaipuikin syvään,\nsitkeään uneen. Hänellä oli ruumiskin ollut tänään ikäänkuin\njännityksissään, sille teki tuo lepo niin hyvää. Ja hänestä tuntui\naivan, kuin hän jo olisi ollut siellä maansydämmen tuudittavassa\nrauhassa, jossa hän oli vapautunut kaikista kaihoistaan ja kaikista\nmuistoistaan. Vaan vähitellen vaihtui mielikuva Juuson vaipuessa\nsyvempään uneen, ja hänestä tuntui kuin olisi hän nojannut päänsä\nsiihen lempeään, lämpöseen syliin, jossa hän aina lapsena oli löytänyt\nhoivaa ja lohdutusta pienissä suruissaan ja pettymyksissään, äitinsä\nhelmaan. Ja se lepo tuntui niin turvalliselta ja tyynnyttävältä. Mutta\nunelman lennossa himmeni äidinkin kuva hänen mielikuvituksestaan ja hän\noli näkevinään edessään toiset, yhtä lempeät ja lempivät kasvot,\nsuuret, siniset silmät ja otsaa kiertävät kutrit ja pehmonen käsi\nhiveli hiljaa hänen raskasta, riutunutta päätään. Ja hän painoi päänsä\nsyvemmälle sen pehmoseen helmaan ja itki, itki keventäviä, sulattavia\nkyyneleitä...\n\nVaan kyynelten vielä kostuttaessa päänalustinta häipyi tuo autuas\nunelma tuntumattomiin eikä Juuso voinut pidättää sitä kiini. Kävi taas\nkuin kostea, hyytävä hengähdys hänen ylitsensä ja kylmä väre puistatti\nhänen ruumistaan. Hän koetti selviytyä, koetti tarkastella, missä hän\noli ja minne hän siitä pakeneisi. Vaan hänen ympärillään oli kuin\njäätyvää, talvista merensumua, joka tukki näköpiirin joka taholta, eikä\nhän voinut sen keskestä erottaa muuta, kuin tuon tutun, kammottavan,\nkelmeän katseen, jossa oli se kylmä, himokas kiilto... Hyi! Juusoa\npuistatti niin, että ruumis tutisi ja hän heräsi unestaan.\n\nHuoneessa oli melkein pimeä, nuo päällekkäin kasatut tavarat loivat\nkaikenmoisia muodottoman näköisiä varjokuvia hänen eteensä, ja hänen\ntäytyi ojentaa kätensä tunnustellakseen, olivatko ne varjoja vai\nesineitä, ennenkuin muisti, missä hän oli ja mitä nuo kuviot olivat.\nIkkunasta päin tulvasi yön raakaa, viileää ilmaa, ikkuna oli illalla\njäänyt auki ja se oli se, joka Juusoa oli värisyttänyt.\n\nJuuso nousi, sulki ikkunan, sytytti tulen, ja katseli kauan tuohon\njärjestyksettömään sekamelskaan, joka nyt tulen valossa teki vielä\nikävämmän vaikutuksen. Ei ollut kukaan tehnyt hänelle vuodetta, siinä\noli kirjakasa sängyn päällä; Juusoa janotti, hän haki juomavettä, sitä\nei ollut missään. Hän oli yksin koko tässä huoneustossa, josta hänen\nsitäpaitse täytyi muutamain tuntien perästä muuttaa pois, mihin\ntahansa, pois vain avaraan maailmaan. Juuso muisti äskeisen tuumansa\nmatkustaa Suomussalmelle; äsken se häntä viehätti, nyt melkein tympäsi\nsekin. Yksinkö sinne mustain mietteidensä kanssa, mitähän siellä tekisi\nja mihin taas sieltä...? Eihän hän enää ollut sama mies kuin se Juuso,\njoka siellä kuusi vuotta sitten löysi rauhaa, viihdytystä ja innostusta\naatteilleen, nykyinen ei taida löytää sitä mistään?\n\nMutta pois, ei auta, ja miks'ei yhtähyvin sinne kuin johonkin muualle.\nJuuso rupesi etsimään ja keräilemään kaikkia, mitä hän siellä matkalla\nmukanaan tarvitseisi. Hän kaiveli vinniltä tuotuja pakkalaatikoita,\nlöysi sieltä Alanteen aikuisia onkimatarpeita ja pyssykojeita; siinä\noli piippunysäkin ja tupakkikukkaro ja oli tuossakin joku paperikäärö,\ntotta tosiaan hänen revolverinsa ... omituista, miten senkin\nolemassaolo oli niin kokonaan unhottunut.\n\nNiitä tavaroita, joita hän aikoi ottaa mukaansa, järjesteli hän esille\nja asetti muut paikoilleen ja puuhaili siten toista tuntia siinä yön\nyksinäisyydessä. Yö oli jo kulunut kappaleen ohi puolesta, olisi ollut\nmaatapanon aika. Mutta Juusoa ei nukuttanut eikä hänen myöskään tehnyt\nmieli jäädä siihen yökaudeksi yksin valvomaan. Hänellä oli viime\naikoina tullut ikäänkuin tarve aina vähän ajan perästä lähteä ulos\nkävelemään, nytkin hän yhtäkkiä hyppäsi istuimeltaan, haki takin\npäälleen ja sammutti lampun. Ulos, vapaaseen luontoon, täysillä\nkeuhkoilla hengittämään!\n\nOli melkein pimeä kaduilla, mutta itäpohjassa kävi taivaanranta\njo hienosti punehtumaan, kevätkesän aamu ilmoitti alkavasta\nsarastuksestaan. Juuso käveli kaupunkiin päin, tietämättä itsekään\nmiksi hänen askeleensa nyt tällä kertaa sinnepäin suuntautuvat. Yö oli\nhiljainen ja autio, joku yksinäinen kulkija vain näkyi viilettävän\nkadun poikki, kotiinsa kai, vuoteelleen kiirehtivän. Mutta sataman\nkohdalla oli liike vilkkaampaa ja useat alas rantaan päin rientävät\nseurueet vetivät Juuson huomion puoleensa. Rannassa kuului höyrylaiva\npihisevän ja puhkuvan, sen kirjavat tulet loistivat kauniilta pimeää\naavikkoa vastaan. Se teki lähtöä ... niin, tämähän se on tietysti sama\nlaiva, jolla Hilda matkustaa ulkomaille vieden pojan mukanaan.\n\nJuusokin lähti laskeutumaan rantaan päin, ei mennyt kumminkaan\nahertavaan ihmistungokseen, vaan vetäytyi siimekseen tavarakatoksen\nsuojaan ja katseli siitä laivan lähtöä. Paljo siinä mahtoi matkustaa\nväkeä ulkomaille, koska oli noin runsaasti saattajia, täpösen täysi\ntavarasuojan ja rannan väli. Ne olivat kai kaikki matkustajia nuo,\njoilla oli kukat rinnassa ja jotka siinä vähän levottomasti jättivät\nviimeisiä jäähyväisiä saattajilleen, vilkasten vähäväliä milloin laiva\nrupeaisi loittonemaan rannasta. Pitkään aikaan ei Juuso saanut\nsilmäänsä Hildaa, vaan vihdoin, kun hänen katseensa osuivat laivan\nkannelle, näki hän Hildan jo seisovan siinä, joukko saattoväkeä\nympärillään. Vieressä seisoi palvelustyttö lapsi käsivarrellaan.\nSaattajista kävi siellä mikä suutelemassa poikaa otsalle, mikä taputti\nsen pientä kättä jäähyväisiksi... Kas tuossa tuli Heikkikin, hänkin\npuristaa pojan kätöstä ... Juuson oman pojan, hänen viimeisen lempensä,\nviimeisen toivonsa... Ja itse hän ei saanut mennä omaa poikaansa\njäähyväisiksikään suutelemaan, hänellä ei ollut enää lapseensa sitä\noikeutta, jota millä vieraalla saattajalla tahansa...\n\nVielä saapui viimeisiä matkustajia rantaan. Sillalla oleva yleisö\nväistyi ulommas, Juuson täytyi vetäytyä syvemmälle siimekseen. Hänen\nkatseensa olivat koko ajan kiinnitettyinä sinne lähtevän laivan\nkannelle. Siinä menivät nyt pirstaleet hänen haaveksimastaan onnesta,\nsiinä vietiin hänen taittuneen toivonsa viime sälökin, poika vietiin\nsanaa puhumatta, jäähyväisiä jättämättä isän luota, vietiin vieraille\nmaille tullakseen siellä vieroitettavaksi hänestä ja hänen itsensä\ntäytyi sitä katsellen lymyillä pimeässä varjossa, ettei kukaan häntä\ntuntisi, piiloittauta kuin pahantekijän... Välähti siinä kerran jo\nJuuson päähän ajatus juosta esiin piilostaan, tunkeutua tuon ahertavan\nihmisjoukon läpi, hypätä laivaan ja temmata lapsi syliinsä, painaa se\nrintaansa vastaan ja juosta pois ... jääköön kaikki muu, kunhan hän\nsaisi pelastetuksi toivojensa viimeisen kipinän... Vaan mitäpä se\nhyödyttäisi, ajatteli hän jo samassa tuokiossa, siitä olisi vain\naihetta uusiin meteleihin ja uusiin pettymyksiin, hän joutuisi\nkumminkin alakynteen.\n\nLaiva vihelsi viimeisen kerran, vieraat komennettiin kannelta pois ja\ntuo raskas alus lähti vähitellen loittonemaan selälle päin kääntäen\nkeulansa ulapalle. Saattajat kohauttivat kerran vielä hattuaan,\nviuhtasivat nenäliinalla ja lähtivät vähitellen nousemaan kaupunkiin\npäin. Aamu rupesi jo valkenemaan, hämärä taisteli viimeisiä\ntaisteluitaan koittavaa ruskoa vastaan.\n\nJuusokin tuli esiin siimeksestään ja käveli ylös kadulle pysähtyen\nsiihen silmänräpäykseksi miettimään, lähtisikö hän jo takasin sinne\nautioon kotiinsa, vai jatkaisiko kävelyään ulos kaupungista aamuseltaan\nheräävään luontoon. Juuri sillä hetkellä kulki rannasta nouseva\npariskunta hänen ohitsensa... Niin, olihan se Heikki ja hänen\nvastakihlattu morsiamensa, hekin palasivat saattamasta Hildaa ja\npoikaa. Ohimennessä pääsi Heikiltä ikäänkuin huomaamatta hiljainen\nhuudahdus \"Juuso!\" -- Juuso pyörähti taappäin, heidän katseensa osuivat\nvastakkain...\n\nJuuso säpsähti, tapasi kädellään päätään ja näytti koettavan selvittää\najatuksiaan. Tuo silmäys ... tuo vaalea katse kylmällä, mutta samalla\nintohimoisella kiillollaan, tuossahan se oli nyt vihdoinkin ilmielävänä\nhänen edessään. Siinä oli nyt personoittuna tuo ahdistava mielikuva,\njoka häntä oli ikäänkuin vaivannut ja vainonnut, jonka alkujuurta hän\noli etsinyt ja jolle hän turhaan oli ajatuksissaan koettanut muovailla\nvarmaa muotoa. Juuri tuohon katseeseenhan hän oli yksinäisissä\nmietteissään koonnut käsitteensä koko siitä voittoisasta suunnasta,\njoka hänet oli sortanut, vienyt hänen elämäntyönsä, uskonsa ja\ntoiveensa, mutta jota hän ei ollut voinut käsittää ... tuossa se oli\nnyt yhdistettynä luuhun ja lihaan, siinä hän sen oli ennenkin nähnyt,\nvaikka sitten kadottanut sen...\n\nLiikahtamatta siltä paikalta, johon hän oli jäänyt Heikin silmäystä\nkatsomaan, seisoi Juuso kotvasen niinkuin kivettyneenä, vaan hänen\nsisässään kävivät laineet korkeina. Tuo katse se on voittanut, se on\nkukistanut hänet; juuri sitä vastaanhan hän oli taistellut, sen\nitsekkäisyyttä, sen epäpuhtautta vastaan, juuri sen ohi oli hän\nkoettanut kohottaa omat aatteensa... Miksikä piti tuon suunnan, tuon\nHeikin suunnan, juuri voittaa, miksi piti tuon kylmän, kiiltävän\nkatseen saada noin pirullisesti ilkkua...?\n\nTuo katse! Hän oli sitä niin kauan etsinyt ja siinä sen edustaja nyt\nkulki, kääntyi tuossa juuri nurkan takaa vasemmalle... Mutta nyt hän\nsitä ei kadotakaan, ei...\n\nJa Juuso tunsi yhtäkkiä mielessään ennen tuntematonta päättäväisyyttä\nja toimintavoimaa ja hän tunsi taas jäsenissään tarmoa ja uhkaa. Hänen\ntäytyi vielä kerran nähdä tuon katseen, katsella terävänä ja rohkeana\nsen kylmään kiiltoon, hän tahtoi vielä kerran taistella tuota voittosaa\nvoimaa vastaan, saada se pelkäämään, kukistaa se, kostaa sille ja\npalauttaa oikeus ja totuus, jotka olivat loukattuina maanneet\nallakynnen, taas arvoonsa ja valtaansa. Se oli niin kylmä ja levollinen\ntuo katse, mutta sen täytyi laskea luomensa ja vapista... Ja heti...\n\nSe oli Juusolle itselleen aivan outo tunne tuo, vaan se tuli niinkuin\nkorkeampana käskynä, jota vastaan ei ollut sotimista, se purkausi kuin\nkauan salassa kytenyt tuli ilmiliekkiin ja ajoi hänet toimimaan. Ja\nhänellä oli kohta suunnitelmansa valmis, mitä hänen pitäisi tehdä,\nmiten hänen olisi vielä sinä yönä saatava tuo vieras valta voitetuksi\nja kukistetuksi.\n\nHän lähti kiirein askelin kävelemään Kaivopuistoa kohden, pisti\ntoripaikoilla pientä juoksua ja riensi vihurina sisälle asuntoonsa.\nAivan kuin kärppä notkeana puikkelehti hän nyt huonekalukasojen ja\ntavaraläjien lomitse pöytänsä luo, tempasi sieltä esiinladottujen\nesineiden joukosta varmalla kädellä pienen käärön, pisti sen taskuunsa\nja oli seuraavassa tuokiossa taas matkalla kaupunkiin päin, riensi\nniinkuin se, joka ei silmänräpäystä epäile tarkoituksestaan, ei astu\naskeltakaan sivulle eikä vilhu tarpeettomasti ympärilleen.\n\nMutta juuri kun hän taas harppasi satamanreunaista katua pitkin\nedelleen ja yritti kääntymään ylös kaupungille, tuli ryysyihin puettu\nmies häntä vastaan, tarttui napinlävestä kiini, pysäytti siihen ja\npäästi rämäkän naurun, kun Juuso ikäänkuin säikähtäen vetäysi\ntaaksepäin. Se oli Kippis.\n\n-- Ka, etkö taaskaan tunne vanhaa trastukampraatiasi ... mutta mistä\nsinä tulet, en minä nähnyt sinua laivarannassa, vaikka siinä rouvasi\nmatkusti... Mitäs hittoja, menikö se nyt sulta se kultalintu, jonka\nsinulle hommasin, -- voi sinua mies, kun et pidellyt kiini!\n\nJuuso ei vastaillut mitään, hän katseli vain Kippistä, joka siinä\nhoippasi hänen edessään likasena ja lakki silmillä, toisessa jalassa\nkenkä ja toisessa kalossi ja hänen ajatuksensa kulkivat aivan toisia\nteitä. Hän laski koko ajan mielessään, mihin Heikki milloinkin oli\nennättänyt; nyt hän on saattanut morsiamensa tämän kotiin ja lähtee nyt\nsieltä palaamaan asuntoonsa...\n\nVaan Kippis puhua porisi koko ajan seuraten hänen askeleitaan ja aina\nsekaan rämähtäen nauramaan.\n\n-- Sinä katselet minun vormuani, hehe! no, tässä minun ammatissani se\nei ole niin määrässä ja kesäaikana on terveellistäkin liikkua vähän\nvilposemmassa puvussa. Minä olen näet vaihtanut ammattia sitten viime\nnäkemän, ei siitä afäärimiehenä olostakaan ole, siinä jääpi maksuja\nmaksamatta ja se on läpeensä sellaista hienosta vehkeilyä. Tässä\nnykyisessä ammatissani -- täällä sataman partaalla -- sitä tosin tuntee\nhartioissaan, mitä tekee, mutta siinä saapi maksun puhtaassa rahassa,\nmilloin enemmän, milloin vähemmin...\n\nJuuso tuli jo levottomaksi, ojensi kättään ja toivotti hyvää yötä.\n\n-- Niin, nukkumaan tästä olin minäkin lähdössä, kiipeän tuonne vuorelle\nTähtitornin juurelle, se on ylempänä aina vähän lämpimämpi. Mutta mihin\nsinä sinnepäin keskellä yötä, Kaivopuistossahan sinä asut? Vai oletko\nmuuttanut? No on sinua vetelystä, kun noin väleen menetit kultalintusi,\njonka sulle hommasin suurella vaivalla. Mikä sinusta nyt tulee? Sinähän\nolet huono taloudenhoitaja sinäkin, peijakas soi, kun et vain laita\nniin, että meistä tulee ammattikilpailijat...\n\nJo oli Juuso lähtenyt edelle kävelemään päästäkseen hänestä vapaaksi,\nvain Kippis ehätti vielä hänen jälkeensä jutellen:\n\n-- Odotahan nyt, mihin sulla sellainen kiire. Kyllähän minulla tämä\nammatti hyvä on, mutta siinä joutuu toisinaan hampaat naulaan. Olisiko\nsulla antaa joku pieni hopeasirpale, että aamulla voisin kehasta eineen\naikana toriämmälle?\n\nRahaa, niin oli kai sitä Juusolla vielä kipene. Hän tyhjensi\nliivintaskunsa anojan kouraan:\n\n-- Tuossa on, juo onneksesi.\n\n-- Juo! -- juonkinhan minä, hitto soi, sinähän olet ruhtinaallisen\njalomielinen, juon sinunkin onneksesi ja maksan takasin sitten kun\nseistään rinnakkain laiturin reunalla...\n\nJuuso käveli jo hänen loruaan lopetellessaan kiirein askelin ylös\nkaupungille päin. Hän riensi hyvää vauhtia, ikäänkuin peläten\nmyöhästyvänsä siitä varmasta päämaalista, mihin hän nyt pyrki: hänen\ntäytyi aikaa hukkaamatta vielä saada käsiinsä tuo vihattu katse, tuo\nsortava, pelottava ... vaan nyt piti sen kerran räpäyttää luomiaan\nhänen edessään. Nyt oli hetki tullut, jolloin tuo kiero, vihattu\nsuunta, joka ihmisten huonoihin taipumuksiin vedoten oli päässyt\nvoitolle, kerrankin lupsahtaisi kokoon ja oikeus saisi hyvityksensä.\nMikään voima maailmassa ei olisi nyt voinut estää häntä viemästä\npäätöstään perille.\n\nJo saapui hän Heikin asunnolle, -- niin, sillä oli vielä tulta\nhuoneessaan, kuten hän oli arvannut. Ulko-ovi oli kiini, no, pääsee kai\npihan kautta. Innokkaasti, ikäänkuin hänen henkinen olemassaolonsa\nolisi siitä riippunut, haki hän ovet ja käytävät, nousi ylös portaita\nja soitti. Kului kotvanen, jo tuli Heikki avaamaan. Mutta oven auki\nlyötyään peräytyi tämä samassa takasin ja huudahti säikähtyneenä:\n\n-- Juuso, sinäkö täällä, mitä sinä juokset keskellä yötä?\n\n-- Aha! pelkäätkö kerrankin, räpyttääkö silmäsi vihdoinkin...\n\n-- Mitä, oletko sinä humalassa vai hulluko?\n\n-- Hullu, niin olen.\n\nJa samassa veti Juuso revolverin taskustaan, oikaisi sen Heikkiä kohden\nja laukasi. Luoti ratkoi hian auki Heikin yöpaidasta ja riipasi vähän\norvasketta. Juuso seisoi varmana paikallaan, koetti saada toista\npatroonaa laukiamaan, vaan se oli jo vanhennut ja pilaantunut, ei\nlauennutkaan. Sillävälin juoksi Heikki toiseen huoneesen, sulki oven\njälessään ja Juuso kuuli siellä telefoonin hätäisesti soivan ja\npeljästyneen äänen puhuvan siihen.\n\n-- Ahaa, hän pelkää, hän on tapannut. Se katse on kerrankin masennettu,\nse on sen itse tunnustanut...\n\nTyyneenä ja tyytyväisenä, aivan tyydytettynä teostaan seisoi Juuso\nhetkisen rauhallisesti paikoillaan. Sitten laski hän aseensa laattialle\nja lähti verkkasin askelin astelemaan alas portaita, niinkuin mies,\njoka on tarkimman harkinnan mukaan täyttänyt velvollisuutensa. Hän tuli\nkadulle ja hänessä oli nyt niin varma, levollinen tunne: suoni löi\ntasasesti, pää oli kirkas ja mieli rauhallinen, -- näin levolliselta ei\nollut hänestä moneen aikaan tuntunut. Kappaleen katua käveltyään näki\nhän vastaansa tulevan kaksi poliisia, jotka juoksivat minkä käpälästä\nlähti. Juuso astui heidän eteen, leväytti kätensä ja virkkoi:\n\n-- Hei miehet, te juoksette ohi! Te olette tietysti menossa ottamaan\nkiini sitä miestä, joka juuri äsken ampui tirehtöri Grönbergiä hänen\nasunnossaan. Se mies olen minä.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nHelsingin itäisessä saaristossa, sen valtaväylän varrella, jota pienet\nsaaristohöyryt kesäaikana joka toinen tunti kulkevat edestakaisin\ntuoden ja vieden kesäasunnoissaan asuvia pääkaupunkilaisia, oli\nhavupuita kasvavan kallioniemen poimukkeessa pieni, sievä, runollisen\nnäköinen huvila, joka juuri tänä kesänä oli vaihtanut omistajaa. Sen\nrakentajalla ja entisellä omistajalla oli onnen ratas lähtenyt\npyörimään takaperin: ei kannattanut enää pitää kesähuviloita, piti\nperheen kanssa koettaa kestää kaupungin kuumuutta ja joka taholta\nsupistautumalla koettaa taistella ahdistelevia aikoja vastaan.\nToisella, joka sen oli ostanut, oli ratas myötään varmasti eteenpäin\npyörimässä; nyt oli jo laiturikin muuttanut nimensä, se kulki keväästä\nasti tirehtöri Grönbergin laiturin nimellä.\n\nSilloin oli Heikki näet ostanut tuon huvilan, -- menihän se aivan\npolkuhinnasta, joten oli sula voitto suorittaa rahat kerrassaan, kun\nmuuten olisi joka kesä pitänyt maksaa kalliit vuokrat ja tyytyä mihin\nsattui. Olihan se sitten oma, -- kun nyt kerran saattoi asiansa sillä\ntavoin järjestää. Nytkin ensi kesänä se oli niin mainiosti sopinut.\nHeikille ei jäänyt, vietettyään heinäkuun alussa häänsä, kuin muutamia\nviikkoja lomaa tehdäkseen pienen häämatkan kotimaassa, loppukesä piti\nolla virkatoimissa. Niitä varten matkusti hän nyt huvilastaan joka aamu\nHelsinkiin, mutta ennätti jo päivällisen ajaksi kotiin takasin ja sai\nviettää loput vuorokaudesta siellä kahden nuorikkonsa kanssa, viettää\nrauhallisempaa ja yksinäisempää maalaiselämätä kuin koskaan\nvarsinaisella maaseudulla.\n\nSunnuntait varsinkin siellä olivat oikeita \"kissanpäiviä\", olivat vielä\nnyt syyskesästäkin, kun sattui lämpösiä, kauniita poutapäiviä.\nSellainen, mitä ihanin, päiväpaisteisin sunnuntain aamupäivä oli\nnytkin, jolloin Heikki istuskeli huvilansa rannanpuoleisella kuistin\npenkillä mukavasti selkäkenoon nojautuneena. Hän sulatteli siinä\naamuruokaansa, soitteli sormillaan sievosesti pyörehtyvää vatsaansa ja\nantoi ajatustensa vapaasti lennellä niille mieluisissa ilmakehissä. Ja\nhän tunsi itsensä sangen onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Olivathan\nkaikki tuumat menneet niin hyvästi lukkoon, hänen olemuksensa lepäsi jo\nniin tukevalla pohjalla, hän varmistui joka päivä yhteiskunnallisessa\nasemassaan ja arvossaan. Rutosti ja varmasti, hyvällä vainulla ja\naukinaisin silmin, -- se oli aina ollut hänen tunnuslauseensa ja sen\nmukaan hän olikin menetellyt... Nytkin viimeksi naimiskaupassaan:\ntutustui sattumalta tyttöön, hankki tiedot, että se oli hyvästä\nperheestä eikä aivan tyhjäkään, -- kahta kuukautta myöhemmin vietettiin\nhäät. Ja kumminkin oli Heikki vaalissaan täydelleen onnistunut. Niin\nvaatimaton, sävyisä ja nöyrä hän oli tuo pikku eukko, niin naisellisen\nalamainen ja valmis tottelemaan miehensä pienintä viittausta, --\nenemmän ihanteensa mukaista naista ei Heikki olisi voinut löytää.\n\nPaitsi omalla toimialallaan, oli Heikki varmalla ja arvokkaalla\nesiintymisellään jo saavuttanut yleisempääkin luottamusta ja huomiota.\nTuossa oli hänen edessään pöydällä juuri eilen saatu kutsumuskirje\njäseneksi erääseen arvokkaaseen tieteelliseen seuraan. Helsingissä oli\npuoluemiesten kesken jo keväillä ollut puhetta, että Heikki olisi\nsopiva mies asetettavaksi ehdokkaaksi ensi valtuusmiesvaaleissa.\nJoutumisestaan edusmieheksi valtiopäiville ei Heikki taas epäillyt\nollenkaan, se oli ainoastaan ajan kysymys ja jos ei yksi pikkukaupunki\nvalinnut niin valitsi kai toinen. -- Ja se meni kaikki aivan itsestään,\nei tarvinnut ensinkään rasittaa itseään eikä ponnistella; asetti vain\ntuontuostaankin kurssin sen mukaan, miten tuuli kävi, ja tarkkasi vähän\nsyvemmälläkin liikkuvain virtausten suuntia. Antoi muuten vain\nsojottaa, kyllä tuuli vei eikä myrskyjä tarvinnut peljätä.\n\nHeikki tarkasteli lahdessa loivasti vierähtävää lainetta, jota\nsyyskesän levoton tuuli koetti heiluttaa korkeaksi, katseli miten\nloiskahtava aalto aina muka teki hyökkäyksen laiturin kylkeä vastaan,\nmutta palasi nolona takasin tajuten, ettei se sille kumminkaan mitään\nvoinut. Laituri seisoi paikallaan varmana kuin konsaankin pohjakallio\n-- se olikin nyt hänen laiturinsa. -- Ylempätä lahden suulta, väylän\nvarrelta, kuului taas pienen saaristohöyryn tiheää tykytystä. Nyt se\nläheni, kääntyi jo niemestä näkyviin ja ohjausi Heikin huvilata kohden,\nvaikkei viittari ollutkaan pystössä sitä kutsumassa. Sieltä mahtoi\ntulla joku tuttava, no, olihan Heikki käskenytkin aina jonkun tulla\nsieltä kaupungin tomusta hengittämään raitista ilmaa hänen\nmerihenkiseen huvilaansa. Jo pysähtyi laiva laituriin, sieltä nousi\npitkä, solakka mies ... ka, sehän on Otto Alm, eipä ole tavattukaan\nsitten noiden Juuson rettelöjen aikojen. -- Heikki lähti kävelemään\nrantaan vastaanottamaan vierastaan.\n\nOtto oli nykysin perheestään yksin Helsingissä ja hän oli siinä\njoutessaan kerran päättänyt pistäytyä katsomassa Heikin uutta\n\"maahovia\", -- nätti paikkahan tämä onkin. He tarkastelivat huvilan\njoka puolelta, katselivat kasvitarhaa ja perunamaata ja istuivat sitten\ntaas Heikin äskeiselle mielipaikalle tarinoimaan. Otto kertoi, että nyt\nvihdoin lähestyi hänen pitkällinen lukuaikansa loppuaan, -- rupee jo\nvähitellen kyllästymään tuohon medisiinari-elämäänkin, niin hauskaa\nkuin se onkin. Nyt hän lopetteli juuri viimeistä palvelustaan\nsairashuoneissa, Lapviikissa viimeksi, -- jouluksi olisi homma\nvalmistua.\n\nKun Lapviiki tuli mainituksi, johtui siitä itsestään puhe Juusoon, joka\nparastaikaa oli siellä oikeuden määräyksen mukaan tarkastettavana,\nmissä määrässä hänen järjessään oli vikaa ja saattoiko häntä pitää\nvastuunalaisena teoistaan ja erittäinkin tuosta aiheettomasta\nmurhayrityksestä entistä ystävätään kohtaan, joka keväillä oli\nherättänyt sellaista huomiota. Otto olikin usein tavannut Juuson siellä\nhulluinhuoneessa ja keskustellut hänen kanssaan pitkästi, ja tiesi\nsiitä syystä kertoa yhtä ja toista hänen mielentilastaan ja olostaan.\n\n-- Hän näyttää nyt rauhallisemmalta ja tavallaan tyytyväisemmältä kuin\npitkiin aikoihin, kertoi Otto. -- Hän myöntää itse viime talvena ja\nkevännä ja varsinkin noina avioeronsa aikoina olleensa hyvin\nhermostuneena, usein äärettömässä sielun tuskassa, mutta kumminkin\nkykenemättömänä pakottamaan itseään todelliseen toimintaan. Se oli,\nsanoi hän, sama epätoivoinen tunne, kuin jos tahtoisi ojentaa kätensä,\nmutta ei saisi sitä suoraksi. Hänen kaikki tuumansa ja aikeensa olivat\nmenneet myttyyn, useat yhteensattuneet asiat olivat painaneet ja\nmasentaneet hänen muutenkin herkkää mieltään. Mutta nyt sanoo hän\nolevansa mieleltään aivan terveen, hän tuntee sielullaan olevan\nentisen kimmoavaisuutensa ja sen kaikkien kykyjen olevan toiminnassaan.\nJa, mikä minusta yksityisesti on merkillistä, koko hänen käytöksensä ja\nkaikki puheensa osottavat aivan tervettä miestä. No niin, yksi\nsairaloinen kohtahan siinä on...\n\n-- Yksi ruuvi puuttuu, se on riittävä selitys, virkkoi Heikki\nvälinpitämättömän näköisenä. -- Se on luulenma häneltä aina puuttunut,\nvaikka vaihdellen sen mukaan, mihin yksipuolisuuteen hän milloinkin\nkiintyi. Minussa ei ole Juusoa kohtaan mitään katkeruutta, mutta\nluulen melkein voivani selittää hänen sairaloisuutensa kehityksen.\nHänessä on jo kauan mahtanut olla hiukan vikaa, se kasvoi, kasvoi sen\njälkeen kuin hän vetäytyi yksinäisyyteensä äärimmilleen, kunnes se\nvihdoin tarvitsi jonkun esineen, johon kohdistaisi purkauksensa. Se\nesine satuin nyt olemaan minä --.\n\n-- Niin, siinähän se kohta juuri on, jota hän ei voi tyydyttävästi\nselittää. Hän sanoo joutuneensa tappiolle taistelussaan uutta\nmaailmankatsantoa vastaan; itse hän joutui sorronalaiseksi, vääryys\nvoitti ja hän väittää koko tuon suunnan keskittyneen sinun persoonaasi.\n\n-- Niinpä niin, vainoomishulluutta! Mitä minuun tulee, osoittihan\noikeudenkäynti aivan toista. Minä vanha toveri, joka olin monella\ntavalla koettanut häntä auttaa, -- vainoomishulluutta, ei muuta mitään!\n\n-- Sitähän se on. Rauenneet toiveet ja pettymys pettymyksen perästä\novat sitä olleet omiaan hänessä synnyttämään. Ehkä oli luontoista\ntaipumustakin, taipumusta raskasmielisyyteen.\n\nHeikki pudisti päätään ja virkkoi kotvasen kuluttua miettiväisenä:\n\n-- Alkujaan sitä ei ollut, hän oli hurjastelija. Mutta sitten kyllä...\nMitenkähän hän itse mahtaisi selittää tuon hänessä tapahtuneen\nluonteenmuutoksen, tuon hänessä viime vuosina ilmestyneen\nraskasmielisyyden ja uinailevaisuuden, joka hänet teki niin\nmahdottomaksi ja vihdoin terästyi mielenhäiriöön?\n\n-- En ole itse häneltä tuota niin tarkoin kysellyt, vastasi Otto. Vaan\npari päivää sitten luin erään hänen kirjoittaman kirjeen muutamalle\nulkomaalaiselle tuttavalle, -- kaikki laitoksesta lähtevät kirjeet\ntarkastetaan tietysti ennen lähettämistä ja minun teki mieli nähdä,\nhänen tuumiaan. Tuo tuttava näyttää olleen joku hyvä ystävä, joka\nkuultuaan Juuson keväisestä asiasta on siitä häneltä kysellyt, ja\nhänelle kertoo Juuso suoraan ja peittämättä viimeaikaisen alennuksensa\ntilan, kuten hän sitä kutsuu. En malttanut olla ottamatta tuosta\nkirjeestä muistikirjaani muutamia lauseita, jotka minusta ovat hänen\nluonnettaan ja maailmankatsantoaan erittäin kuvaavia ja tavallaan\nmielestäni sattuviakin. Niin, tässä se on. Hän kirjoittaa m.m:\n\n    \"Kuten tiedät, on meidän maassa viime aikoina suoritettu tärkeä\n    kulttuurityö: kansallisuusaate, tuo kansoja innostava, on\n    nostanut meidänkin pienen kansan taisteluun, jota lopulta\n    voitollisesti on käyty. En tiedä, arvaanko oman persoonani liian\n    tärkeäksi, mutta olen yhä enemmän vakaantunut siihen käsitykseen,\n    että minun vähäpätöinen kohtaloni on joutunut likeisesti riippumaan\n    tuosta meidän yleisestä, kansallisesta herätystyöstä. Ainahan\n    suuret kulttuuritaistelut vaativat uhrinsa. Ne kohottavat kansoja\n    ja vievät niitä vuosisataisaskeleilla eteenpäin, mutta juuri se\n    virkeys vaikuttaa, että taistelun kuumuudessa yksi ja toinen elämä\n    tupsahtaa poroksi. Tällaisten liikkeiden aikana tapahtuu hyvin\n    nopea uudistuminen, olot kehittyvät, suunnat vaihtuvat huimaavaa\n    vauhtia ja yhtäkkiä voi aika rientää yksilön ohi. Taikka voi\n    yleisessä suunnassa aivan huomaamatta tapahtua käänne, tai\n    seisahdus ja silloin se, joka ei samassa arvaa olla mukana, se\n    hyökkää entistä vauhtiaan yhä vanhaan suuntaan ja huomaa vasta\n    liian myöhään olevansa yksin; hän hämmentyy, sekaantuu pois, ei\n    käsitä aikaansa eikä aika häntä. Pääjoukko on tehnyt käänteen\n    ja pian toisenkin, kaikki, jotka ovat siinä rivien sisässä,\n    seuraavat vaistomaisesti, muutoksesta itse paljo tietämättäkään,\n    mukana ja tottuvat väleen uuteen kurssiin, ne vain, jotka\n    reunoilta ovat tipahtaneet syrjään ja koettaneet hapuilla omia\n    teitään, ne sortuvat.\n\n    \"Sellaisessa mutkauksessa olen minäkin sortunut. En ymmärtänyt\n    tässä muutamia vuosia sitten erästä rintaman käännettä, en sen\n    tarkoitusta enkä tarpeellisuutta. Näin sen, huomasin mihin se\n    pyrki, vaan se oli minusta vieras ja väärä, minulla ei ollut\n    malttia eikä halua seisattua vanhalta suunnaltani; uutta en\n    voinut hyväksyä, asetuin vastaan, kuljin muutamain muitten\n    kanssa omia teitäni tavotellen kansallisen liikkeen alkuperäisiä\n    periaatteita, jotka mielestäni olisivat olleet puhtaammat ja\n    paremmat. Mutta pian olin yksin. On hyvin epäkiitollista vetää\n    vastakynttä voittoisaa suuntaa vastaan, vaikka tuntisikin, kuten\n    minä tein, sen vievän kieroon. Olin liian heikko seisomaan omalla\n    kannallani, kärsin pettymyksen toisensa perästä, alennuin ja\n    masennuin, en voinut enää kohota enkä palata, vajosin\n    vajoamistani...\"\n\nOtto pisti taskukirjansa kiini ja jatkoi vilkastuneena:\n\n-- Tämä kohta oli minusta merkillinen siksi, että se osottaa kuinka\npuolueettomasti ja himottomasti mies nyt osaa entisyyttänsä arvostella.\nOnhan siinä minun käsittääkseni paljon tottakin. \"Pääjoukon\" mukana\nJuuso epäilemättä olisi ollut mies siinä missä muutkin.\n\nHeikkiin ei tuo oikein pystynyt.\n\n-- Hm, \"olisi ollut\". Tuosta kirjeestäkin tuntee varsin hyvin hänen\nvanhat haaveilunsa ja mielikuvituksensa kulun. Hän pitää itseään suuren\nkultuuritaistelun uhrina, ei oman sairaloisen uneksivaisuutensa uhrina,\njona hän kumminkin on. Mutta yksi kohta hänen selonteossaan on oikea:\nhän ei ole koskaan ymmärtänyt aikaansa. Vaan kenen syy?\n\n-- Tietysti se on hänen omaa syytään, hän oli nyt kerran luonteeltaan\nsellainen, miten sanoisin, vähän liian runollinen ja aatteellinen.\n\n-- Liian suuria aatteita ja aikeita -- kehittyivät hulluuteen. --\nVaan mitä hänestä nyt siellä arvellaan, tehdäänkö hänestä vielä\njärki-ihminen, joka saa vapaasti liikkua yhteiskunnassa?\n\n-- Luultavasti ei. Tarkastusaika on nyt kulunut loppuun ja sen tulos\narvattavasti on, että hän selitetään potevan osittaista mielenvikaa.\n\n-- Käkisalmeen siis. Ja se on sen lorun loppu, lopetteli Heikki\nkeskustelua hienosti haukotellen, ikäänkuin jos koko asia hänen\npuolestaan olisi ollut aivan yhdentekevää.\n\nHeikin rouva tuli ulos verannalle vierasta tervehtimään ja keskustelu\nkääntyi muille hauskemmille aloille. Kohta päivällisen jälkeen lähti\nOtto takasin kaupunkiin ja Heikki viskausi mukavasti sohvalleen\npäivällislevolle ottaen sanomalehden käteensä, -- hän ei ollut siellä\nmaaoloissa kiirehtinyt sitäkään tänään vielä aikusemmin lukemaan. Mutta\ntuntui nytkin niin makeasti raukaisevan, päivä oli paistanut huoneen\nniin uuvuttavan lämpimäksi ja kaikki ympärillä oli niin äärettömän\nhiljaista. Heikki pani hienolta höyryävän sikaarin syrjään ... ottaa\ntässä kenties pienet unet, eihän tuossa lehdessäkään näy olevan mitään.\n\nVaan samassa hän vilkastui, hyppäsi pystöön ja uni oli poissa. Hän oli\nlukenut lehdestä muutaman uutisen, joka häntä innosti.\n\n-- Tuossahan tuo on jo präntättynä, vaikkei Otto tiennyt asiasta\nmitään... \"Ja sen johdosta on laitoksen lääkäri lääkintähallitukselle\nantamassaan lausunnossa ehdottanut, että hänet siirrettäisiin\nKäkisalmen rikoshullujen hoitolaan yhteiskunnalle vaarallisena\nhenkilönä...\" Siinähän se nyt on, se on siis päätetty!\n\nHeikki olikin vähäisellä jännityksellä odottanut tuon tarkastuksen\npäättymistä, vaikk'ei hän ollut sitä kellekään ilmaissut. Olihan se\nselvä, että mies oli hullu, eihän Juusolla voinut olla, kuten\noikeudenkäynnissä kylläkin oli selvennyt, mitään järjellistä syytä\nvihata häntä, vanhaa ystäväänsä. Mutta sittenkin, se oli muuten\nnormaali... No, nyt on mies ainakin tallessa...\n\nHeikki oli taas sytyttänyt sammuneen sikaarinsa ja käveli laattiata\nedestakaisin miettien ja muistellen. Olihan oikeastaan miestä säälikin,\nse oli alkujaan kelpo poika, puhdaskarvanen poika, ja hän tarkotti aina\nrehellisesti ja oikein kaikella minkä teki. Mutta hittoko sitä saattoi\nauttaa, että hän kehittyi yksipuoliseksi ja jäi sokeaksi ja että hän\nantautui silmittömästi seuraamaan sitä, mitä kerran oli tuntenut ja\noppinut, voimatta oppia mitään uutta. Hän syyttää aikoja -- hm!\nOlivathan ne todella käänneaikoja nuo vuodet, jolloin vähitellen\nvoitiin ruveta kääntämään pelloksi sitä, mitä pitkällisillä\nponnistuksilla oli perkattu. Sitä Juuso ei käsittänyt, -- no, sitä\neivät heti älynneet monet muutkaan --, mutta se siinä oli merkillistä,\nettei Juuso sittemminkään, aikojen taas muuttuessa, osunut oikealle\ntolalle niinkuin useimmat muut...\n\nHeikki pysähtyi kävelystään, asettui ikkunan eteen seisomaan ja katseli\nmiettiväisenä ulos lahden poikki, joka tyyntymistään tyyntyi\npäivällisestä laineikostaan.\n\nKäkisalmeen...! Niinpä niin, hänhän _on_ hullu, siitähän ei päästä\nmihinkään. Sitä vikaa oli jo alkujaan, sitä osotti jo tuo hurjasteleva\ninto, joka hänet kesken poltti loppuun... Ja se on ylipäätään hulluutta\nvalita, kuten hän, itselleen joitakin erityisiä elinohjeita ja\nperiaatteita koko ijäkseen; olkoot nuo ohjeet ja aatteet kuinka hyviä\nja kauniita tahansa, eihän ne joka paikkaan sovi. Miehellä pitää olla\nselkärankaa, se on totta, vaan sen tulee toki olla siksiverran\ntaipusan, että kullakin ajalla voi mukautua olojen ja ajan vaatimusten\nmukaan. Sen seikan täytyy jokaisen älytä, vaikk'ei nyt jokaisella\ntietysti voi olla samaa kykyä katsoa eteenpäin eikä samaa makua sormien\npäissä. Kääntyyhän aika myötään, pitää vain osata kääntyä mukana, joka\nei sitä osaa, -- jaa, se jää sivulle!\n\nSitä se ei Juusoparka ymmärtänyt, hän oli siinä suhteessa todellakin\naikansa lapsipuoli. Hän iski päänsä seinään ja juuri siksi hän onkin\nnyt mennyttä kalua.\n\nKäkisalmeen! Ka niin, itsepähän kaivoi hautansa. Viaton Heikki oli,\nhänen tiensä oli kyllä käynyt päinvastaseen suuntaan, vaan ei hänellä\nollut siitä omantunnonvaivoja. Hän oli vain ymmärtänyt aikansa kulun ja\nsen vaatimukset ja menetellyt sen mukaan, -- siinä kaikki!\n\nKiintyneenä näihin mietteihinsä oli Heikki jo sytyttänyt toisen\nsikaarin ja ruvennut sitä poltellen jälleen mittelemään laattiata\nedestakaisin. Vaan kotvasen kuluttua viskausi hän taas sohvalle ja otti\nuudelleen sanomalehden käteensä... \"Menetellyt sen mukaan\", niin juuri,\nja niin hän aikoi tehdä vastakin, se on jokaisen oikeus ja\nvelvollisuus. Aika kehittyy myötään, olot ja suunnat muuttuvat, täytyy\ntunnustella eteensä. Mutta onneksi hänellä olikin siinä suhteessa\ntarkka vainu. Nytkin hän haisteli jotakin... Olihan ollut jo kotvasen\njonkinlaista seisausaikaa, mutta melkein tuntui taas siltä, kuin olisi\nilmassa ollut jotakin hienoista, kaukaista käryä... Niin näkyy,\nmaaseutulehdissä esiintyy tyytymättömyyttä, ei kärsitä muka\nharvainvaltaa eikä pääkaupunginjohtoa, tahdotaan omatkin mielipiteet\nkuuluville. Saa nähdä, paahdetaanko sieltä pitemmältäkin ja kehittyykö\nsiitäkin vielä jotakin suuntaa. Mutta se on vielä hyvin kaukaista,\nhyvin hienoista huminaa, ei sääsken ääni taivaaseen kuulu... Ja jos\nsieltä joskus rupeaisi vinhemmin puhaltamaan, niin onhan sitten aina\naikaa tarkemmin tunnustella virtausten voimaa ja katsella miten kurssi\nmilloinkin on käännettävä. Nyt istutaan alallaan, lujitetaan\nperustuksia ja merkitään tuulen vaihtuvia vivahduksia.\n\n-- Malttia vain ja samalla valppautta!\n\nHeikki viskasi sikaarinsa syrjälle, -- mitä varten hän siinä nyt taas\nniin tuimasti tupruutteli. Hän poltti varmaankin liiaksi, se ei voinut\nolla terveydelle hyväksi ja terveyttä täytyi säästää. Sitä kyllä vielä\ntarvitaan, sillä taivalta ylöspäin on vielä pitkältä.\n\n\n\n"]