[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-gXtBbEWJ5j81NnPR3H6go0tszdKW3YfkLf5TyiURLQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},572,"Vanhan pastorin muistelmia","Gummerus, K. J.",1840,1898,"572-gummerus-k-j-vanhan-pastorin-muistelmia","572__Gummerus_K._J.__Vanhan_pastorin_muistelmia",null,"muistelmat",[],[],"fi",45779,279027,false,42054,[21],"Finnish fiction",[23,24],"Biographies","Novels","\"Vanhan pastorin muistelmia\" by K. J. Gummerus is a narrative work likely written in the late 19th century. The book serves as a memoir, recounting the reflections and experiences of a pastor in a rural Finnish community, highlighting themes of childhood, poverty, and moral lessons through the lens of its characters. Central to the narrative are the pastor's interactions with individuals like Maunu and Matti, whose stories represent broader social concerns.  The opening of the memoir introduces us to the pastor in his old age as he reflects on his childhood memories associated with a small glade by a lake, where he encountered wealth and poverty. The pastor reminisces about his friendship with Maunu, a boy from a poorer family, who questioned the inequalities of life. Their relationship evolves amid themes of aspiration and despair as the pastor’s family faces loss, and Maunu dreams of riches far removed from their reality. Years later, the narrative shifts to an adult Maunu's return from distant lands, highlighting how the chase for wealth has led him to disappointment, encapsulating the book's exploration of the human experience related to socio-economic disparity and the quest for meaning. (This is an automatically generated summary.)",[],278,"Iäkäs sielunpaimen muistelee elämänsä varrella kohtaamiaan ihmisiä ja tapahtumia suomalaisessa maaseutuympäristössä. Kertomukset käsittelevät inhimillisiä kohtaloita, uskoa ja ajan kulumista vanhan kirkon raunioiden ja lapsuudenkodin maisemissa. Teos koostuu lyhyistä luvuista, joissa pastori tarkastelee menneisyyttä ja opettavaisia elämänvaiheita.","K. J. Gummeruksen 'Vanhan pastorin muistelmia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 572. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VANHAN PASTORIN MUISTELMIA\n\nKirj.\n\nK. J. Gummerus\n\n\nK. J. Gummerus, Jyväskylä, 1898.\nK. J. Gummeruksen kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen.\n Ystäväni Jaakkola.\n Vanha virsikirja.\n Isä ja poika.\n Uhalla.\n Kaksi valaa.\n \"Meidän pikku Jaakkomme.\"\n Viina!\n Kauneutensa tähden.\n Tämä olen minä. -- Tämä on Jumala.\n Kauhea hetki.\n Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!\n Vastakohtaisia kyyneleitä.\n Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.\n \"Isää viedään!\"\n Entisen vanhan palvelian salaisuus.\n Veljekset.\n Poikani, minun poikani!\n\n\n\n\nRikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen.\n\n\n\"Tuolla tuuhean lehdistön sisässä on paikka, missä hän muinoin asui.\"\n-- Näillä sanoilla olen monta, monituista kertaa alkanut kertomukseni,\nkun vanhoilla päivin vävyni ja armaan tyttäreni luokse matkustaessani\nolen saapunut ylängölle, missä maantieltä vähäinen polku vie\nniemekkeelle, joka pistäiksen S----veteen. Näin olen monta, monituista\nkertaa alkanut kertomukseni hänestä, josta nyt aion puhua: ja\nmatkatoverini -- milloin joku lapsistani, milloin joku vieras -- on\naina uteliaisuudella kertomustani kuunnellut, kentiesi siitä jotakin\noppinutkin.\n\nOlen nyt vanha mies, mutta aina vieläkin, kun tuolle ylängölle saavun,\ntykyttääpä sydämeni tavallista kovemmin, ja etäältä, oi, aina yhä\netäämmältä kangastaa silmiini kuvia, mitkä saavat minut unohtamaan,\nettä hivukseni ovat harmaat, että aika 75 ikävuoteni kuluessa on\nraskaan kuorman hartioilleni laskenut. Tuolta ylängöltä siintää,\nnäetten, silmiini pieni lahdelma, jonka rannalla lapsuuteni koto\nseisoi. Siinä, tuon pienen lahdelman toisella puolella, vastapäätä\nsilloista pappilaa, on kirkko, jossa isäni -- ja siitä on ajassa\nenemmän kuin 60 vuotta takaperin -- rakastetulle seurakunnallensa\nsaarnasi. Siinä seisoo se vielä, sama kuin silloinkin, mutta kumminkin\nkuinka toisellainen! Autio on se nyt; ei vuosikymmeniin ole sen sisästä\nmuitten ylistysvirsiä kuultu kuin lintujen, mitkä katottomassa\nrauniossa ovat pesän sijoja löytäneet. Aika on kirkon kukistanut.\nHerran temppeliäkään ei aika säästä; mutta Herran sana pysyy.\n\nAikoihin menneisiin, joina ei vielä uutta, komeaa Herran temppeliä edes\najateltu, joina isäni pappila, pieni, matala mutta hupaisa, ei\nvielä tietänyt uneksiakaan tuosta uudesta pappilasta, joka nyt\nkaksikertaisena kohoaa vanhan pappilan puistoksi muokatun paikan\nlikisyydessä -- aikoihin menneisiin palaa mieleni, kun näitä viattoman\nlapsuuteni seutuja näen... Minä näen siellä itseni lahdelman rannalla\nleikkivänä poikana, näen suuren lapsilauman joukossa pojan, jonka\nsilmät kiiluvat niin kummallisesti, joka väliin on iloinen kuin ilo\nitse, väliin taasen synkkä kuin ukkosenpilvi. Näen hänet sieluni\nsilmillä vieläkin niin selvästi kuin seisoisi hän edessäni, ja\nkorvissani soivat vieläkin hänen sanansa, joita en ymmärtänyt, kun ne\nensikerran kuulin, sanat, joiden salaperäisestä lähteestä sittemmin\nolen nähnyt vaikuttimet pulppuavan niin monen, monen ihmisen\nonnettomuuteen, sanat: \"_miksi pitää muutamain ihmisten kitua\nköyhyydessä koko elämänsä, kun toiset saavat elää rikkaudessa ja\nylellisyydessä_?\"\n\nMaunu Lakla oli tämän pojan nimi. Hänen isänsä oli seurakuntamme\nsuntio. Hän asui \"Niemellä\", noin neljänneksen peninkulmaa pappilasta.\nHän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta minä olin häntä voimissa\nvahvempi. Kymmen-vuotiaana minä hänet painissa voitin, mutta hänellä\noli ani harvoin halua painimiseen, ja harvoin otti hän leikkeihimme\nosaa. Hän istui enimmäkseen itseksensä synkkämielisenä, kun ei hän\nmeille satujansa kertonut. Hän oli lapseksi kummallisen haaveksiva.\nPuhua noidista, mitkä kullassa ja hopeassa lumotuissa linnoissansa\nasuivat, osasi hän; ja kun hän meille maan-alisista rikkauksista\nkertoi, äärettömän suurista saleista, joiden seinät loistivat kuin\naurinko, joiden katto oli tehty ainoasta, suuresta kultalevystä, josta\näärettömän kalliita hohtokiviä taivahan tähtien lukuisina tuikki, niin\nseisoimme me siinä suut auki ja kuuntelimme ja osasimme töin tuskin\nhänen ajatusjuoksuansa seurata. Mistä hän oli nämä satunsa saanut emme\nkysyneet; me pidimme tosina jok'ainoan sanan ja halusimme hartahasti\npäästä näitä maan-alaisia saleja katsomaan.\n\nErinomaisen vaikutuksen teki Laklan Maunu minuun -- niin erinomaisen,\njotta isäni koppinansa kielsi minun seurustelemasta hänen kanssaan. Ja\nisälläni oli syytä kieltoonsa. Sillä aina kun olin Maunun parissa\nollut, eipä minulta lukeminen sujunut; mieleni eli noissa lumotuissa\nlinnoissa, ja latinan kieli-oppi -- se makasi pöydällä, mutta sen\nviisaus ei minulle nyt ensinkään maistunut. Monta kertaa hiivin salaa\nkirjani tyköä Maunun luo ja monta kertaa sain kuria lennoistani\nmaan-alaisten linnoihin.\n\nIsäni kuoli, kun olin 12 vanha; äitini seurasi häntä pian samaan\nhautaan, ja pesän orvot hajosivat maailmaan. Minä jouduin erään\nsukulaiseni luo noin 5 penikulmaa isäni seurakunnasta.\n\nKun lapsuutemme kodille jäähyväiset sanoimme, kuinka me itkimme! Tuon\nvanhan kirkon vieressä makasi maalliset tukemme; mutta Jumala eli.\n\nPäivänä ennen kuin ainaiseksi kodistani lähdin, kävin vanhempaini\nhaudalla. Sieltä kun palasin, tapasin Laklan Maunun. Hän oli\n15-vuotinen nyt. Harvoin olin häntä viime vuotena nähnyt. Isäni kielto\njohtui mieleeni, ja aioinkin jo mennä hänen ohitsensa, hänelle sanaa\nsanomatta, kun muistin äitini varoituksen: \"ole ystävällinen kaikkia\nkohtaan.\" Lähestyin Maunua hänelle jäähyväiseni sanoakseni.\n\nHän oli mielestäni entistänsä synkempi. Hän ei noidista enää puhunut,\nei maan-alisista rikkauksista mitään maininnut. Mutta kysymyksensä\nkertoi hän: \"_Miksi on tässä maailmassa toinen rikas, toinen\nköyhä_?\"\n\n\"Jumala on sen sallinut\", osasin minä vastata.\n\nHän nauroi luonnottomasti, mutta ei virkkanut mitään. --\n\nMistä oli nuori poika saanut tuon kysymyksensä, jossa synkkä, kadehtiva\nmieli kätkeysi? En sitä silloin tiennyt; nyt tiedän sen, olen jo kauan\ntietänyt; isältään oli Maunu parka katsantotapansa perinyt. Suntio oli\ntaikauskoinen mies; hän näki aaveita ja kummituksia varsinkin\njouluöinä, kun hän kirkossa kynttilöitä sytytti; hän uskoi\naarniohautoja ja metsien ja vetten haltioita. Hän oli tyytymätön\noloonsa, asemaansa, jota hän ei koettanutkaan parantaa; hän eli\nköyhyydessä, eli päiväkseen, aina valittaen onnettomuuttansa. Ei\nauttanut että hänen oiva vaimonsa teki työtä kuin mies; aivan usein oli\nleipävarras tyhjä. Ja silloin oli suntiolla tapana sanoa: \"nyt syövät\nrikkaat vehnää\", ja tätä sanoessaan, nauroi hän katkerasti.\n\nKyynelet virtasivat silmistäni, kun setäni seurassa kotini jätin,\nvirtasivat vielä, kun ylängölle saavuimme. Siinä, mistä polku Niemelle\nvei, siinä seisoi suntion muori. Hänellä oli kädessään suuri voileipä;\nhän tarjosi sen minulle. Se oli rakkauden osotus, jota en ikinä voi\nunohtaa. Hän taputti minua olkapäälle ja itki. -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosia vieri. Hellässä sukulaisessani olin löytänyt toisen isän, hänen\nkodissansa toisen kodin, vaikka omaa isää, omaa kotiani en voinut\nunhottaa. Maan-alaisista rikkauksista en enää uneksinut: olin jo\noppinut ymmärtämään, että latina ja opetus, jota setäni luona sain, oli\nminua enemmän hyödyttävä kuin kaikki kullatut linnat maailmassa.\n\nNiin oli viisi vuotta kulunut.\n\nOli kuuma kesäpäivä. Olin lähtenyt ulos katsomaan heinäntekoa\nkotikedolla. Odotin hartahasti syksyä, jolloin pääsin Turkuun\nsuorittamaan ylioppilas-tutkintoani. Tuo ja tulevaisuus mielessäni,\njoka minusta oli niin rikkaita lupauksia täynnä, kuljin hiljaan\nmaantietä, kun nuori, pulskea mies tuli vastaani. Loin häneen silmäni\nja tuskin uskoin niitä, kun ne sanoivat, että Laklan Maunu seisoi\nedessäni.\n\nHänessä oli suuri muutos tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat niin\niloiset, koko hänen olennossaan jotakin niin raitista, tervettä ja\neloisaa, jotta aivan ihmeissäni huudahin: \"Kah, Maunuko? Todellakin!\"\n\nHänellä oli suuri, tuohinen kontti selässään. Hän oli nähtävästi\npitemmälle kululle antaumaisillaan. Hän tervehti minua iloisesti ja\nsanoi aikoneensa käydä minua tapaamassa, nyt kun oli jättämäisillään\nSuomen.\n\n\"Suomen!\" huudahdin minä.\n\n\"Niin, ettekö muista unelmiani? Olen huomannut, että köyhyys ja kurjuus\nminunkin osalleni tulisi, jos tänne jäisin. Noista aarniohaudoista nyt\nei ole mitään: ja mitä hyödyttävät meitä maan-alaiset rikkaudet, jotka\nvaan meidän mielikuvituksissamme asuvat? Ei!\" huudahti hän ja hänen\nsilmänsä leimusivat; \"kaukana, kaukaisissa maissa on se rikkaus, jota\nolen uneksinut: sieltä tahdon käydä sen perimässä.\" Sitten kertoi hän\ntavanneensa vanhan merimiehen, joka hänelle oli puhunut Intian\nrikkauksista, ja Intia, se se oli hänen matkansa määrä. Hän oli nyt\nmenossa kaupunkiin päästäksensä laivamieheksi johonkin kaukaiseen\nmaahan purjehtivaan laivaan. Jos minulle kangasti loistoisa tulevaisuus\nopin tiellä, niin rikkaammatpa olivat hänen tulevaisuutensa kuvitukset;\nkoko maailma oli oleva hänen toimiensa alana! Innollisuudella, joka\nnäytti, että hän näihin kuvituksiin oli sieluinensa ruumiinensa\neläytynyt, puhui hän aikeistansa, ja minä unohdin siinä kokonaan, että\nsuomalainen talonpoika seisoi edessäni.\n\nSitten kertoi hän, että hänen isänsä kaksi vuotta takaperin oli\nkuollut, että äitinsä tuli paremmin toimeen nyt kuin ennen ja että hän\nvielä Niemellä asui. Ja kun minä olin ottamaisillani puheeksi, eikö hän\ntehnyt pahasti siinä että vanhan äitinsä jätti, uskoi hän minulle,\nettä hän, Maunu, oli kihloissa, että lukkarin Saara, entinen\nleikkikumppanimme, oli hänen morsiamensa ja että hän häntä koko\nsydämestänsä rakasti. Kun hän tämän salaisuuden tunnusti, hehkuivat\nhänen poskensa ja hän näytti niin onnelliselta, jotta minä tuskin\ntiesin, tulisiko minun hänelle edes onnea toivottaa.\n\n\"Äitini muuttaa ensi keväänä lukkarin tykö asumaan\", lisäsi hän.\n\"Mitään hätää ei hänellä tule olemaan. Muutamia vuosia -- korkeintain 3\ntahi 4 -- ja minä palaan _rikkaana_ armaan äitini ja armaan\nmorsiameni luo.\" Ja vielä lisäsi hän: \"Minäkö köyhänä työmiehenä\nleipäkannikkaani jyrsisin! Ei, ei! Ennen kuolen!\" Ja hänen silmänsä\niskivät tulta, kun hän tämän sanoi.\n\nMinä vein hänen setäni luo, ja siellä koettelimme tyynesti punnita\nhänen aikomuksiansa. Mutta tyyneksi emme häntä saaneet. Ihmeissänsä\nhuudahtikin setäni monta kertaa ruotsin kielellä minulle: \"kummallinen,\naivan kummallinen nuorukainen suomalaiseksi!\" Ja Maunun innollisuus oli\nvähän vailla tarttua meihinkin. Maunu ei tahtonut kuulla sanaakaan,\njoka ei hänen unelmiinsa soveltunut. Hänen kasvonsa synkistyivät, kun\nsetäni lausui: \"Tuo innollisuutesi olisi kiitettävä ja epäilemättä\nonnea tuova maallemmekin, jos vaan sen perustus olisi toinen.\" Ja vielä\nenemmän synkistyivät ne, kun setäni lisäsi: \"Jos sinä kaikki Intian\naarteet voittaisit, nuori mies, mitä sinä niillä tekisit? Luuletko\ntodella, että onni asuu rikkaudessa?\"\n\nMutta niin suuri oli Maunun innollisuus, niin loistavalta kimalteli\nhänelle hänen tulevaisuutensa, jotta hän kohta unohti nuhteen ja\nvaroituksen, jota setäni lause sisälsi. Ja kokonaan poistuneet olivat\npilvet hänen otsaltansa, kun hän vastaukseksi huudahti: \"Kunhan vaan\nolen aikeeni perille päässyt, niin saammepa nähdä...\"\n\nHän oli kulkenut tänä päivänä jo viisi peninkulmaa -- aina kodistansa\nasti: mutta kumminkin tahtoi hän, vähän levähdettyänsä, matkaansa\njatkaa. Innollisuutensa ei antanut hänelle rauhaa, ei sallinut hänen\nväsymystä tuta. Setäni pudisti päätänsä ja arveli, ettei Maunun laita\nollut oikea: mutta hän ei enää hänen lähtöänsä vastustanut.\n\nMinä seurasin Maunua vähän matkaa. Hän kulki kiiruhusti kuin olisi hän\npeljännyt, että onnensa häneltä pakoon pääsisi, ellei hän pian sitä\nsaavuttaisi. Hän puhui tiellä yhä vaan loistavasta tulevaisuudestaan.\nJa kun me viimein erosimme, puristi hän kovasti minun kättäni ja sanoi:\n\"Viisi vuotta, ja minä riennän takaisin morsiameni luo! Viisi vuotta\nvaan! Pian se aika kuluu.\" --\n\nMinä seisoin ja katselin kauan hänen jälkeensä. Hän riensi rientämällä\neteenpäin: olipa kuin olisi hän ollut huolissansa siitä, että niin\nkauan oli luonani viipynyt.\n\n\"Maunusi on nyt rikkaampi kuin Kroiso.\" sanoi minulle setäni, kun\nkotiini olin palannut; \"mutta\", lisäsi hän miettien, \"kun hän\npalaa -- -- --?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljalleen kuluvat päivät: päivästä karttuu viikkoja, kuukausia,\nvuosia.\n\nHiljaista elämää viettivät Laklan Anna, Maunun äiti, ja Lukkarin Saara,\nMaunun morsian, ensin Niemellä ja sitten lukkarin, Saaran isän,\npienessä talossa. He odottivat kotiintulevaksi ainokaistansa, odottivat\nyhä suuremmalla ikävällä, kuta likemmäksi aika ehti, minkä Maunu oli\nmäärännyt kotiintulo-ajaksensa.\n\nVuodet kuluivat ... kolme, neljä, viisi -- mutta odotettua ei kuulunut.\nSitten kului toiset viisi, ja yhä vieläkin viisi, vaan poissa oli äidin\ntoivo, morsiamen rakastettu.\n\nNäin oli kaksikymmentä vuotta vierinyt kaipauksen kaltevuutta menneiden\naikojen yöhön. Laklan Anna oli jo hyvin vanha, hänen silmänsä hämärät\nja hänen voimansa loppuneet. Hän ei nyt enää lukkarin luona asunut.\nLukkari oli jo aikoja sitten kuollut. Toinen oli astunut hänen\nvirkaansa. Kun tämä tapahtui, muutti entiseen kotiinsa, Niemelle,\nsuntiovainajan vanha leski. Saara seurasi häntä sinne -- ei enää\nkukoistavana neitona, vaan keski-ikäisenä naisena, jonka kauneus oli\nkadonnut turhaan toivoon ja odotukseen. Vaan Saara toivoi vielä, hän\nodotti yhä; ja tämä toivo, tämä odotus, se oli hänen elämänsä. Kun\npäivä loppuun kului, eikä odotettua kuulunut, lohdutti hän itseänsä\nsillä, että armas varmaan seuraavana päivänä tulisi. Seurakuntalaiset\nauttoivat Niemen asukkaita: mitään puutetta he eivät kärsineet. He\nvoivat siis huoleti elää kaipauksessaan.\n\nJa tämä kaipaus vaikutti kummallisesti heihin. Vanhuuttansa houraili\nvanha mummo; toivo, joka Saarassa yhä vaan kiihtyi, oli lukkarin\ntyttärestä tehnyt hiljaisen, nöyräpäisen olennon, joka nyt vaan\nhäitänsä, hääpukuansa ajatteli ja kesä-iltojen tyynessä usein lauleli\niloisia häälaulujansa. Jos Niemen asukkaille sanottiin, että Maunu\nvarmaankin jo aikoja silloin oli kuollut, heräsi vanhus houreistansa\nhetkeksi ja pudisti päätään: Saara kavahti seisomaan ja huusi\nläpitunkeevalla äänellä: \"Maunuko kuollut! Ei, ei! hän tulee, hän\ntulee!\" ja sitte vaipui hän jälleen surumielisiin toiveisiinsa. --\n\nEttä vanhuksen elinlanka loppuansa lähestyi, että turha toivo oli\nmorsiamen elin-ytimen tuhaksi polttanut ja että hauta hänelle rauhansa\nkohta oli antava -- sen näin minä, kun kotiseurakunnassani käydessäni\nheidän luonansa pistäysin. Vanhus oli nyt vuoteen oma. Hän eli --\nniinkuin hänen ikäisensä niin usein -- menneissä ajoissa: nykyisyydestä\nhän ei tietänyt muuta kuin poikaansa odottaa. Saara istui pienen,\nmatalan majansa portailla, sitoi kukkaisseppelettä ja laulaa hyräili\nhäälaulua. Kun he minun tunsivat, huudahtivat he molemmat ilosta, ja\nvarmaa oli, että he nyt vihdoin luulivat saavansa kuulla Maunun\npalanneeksi. Mutta kun en voinut heidän toiveitansa tyydyttää, kun\npäinvastoin koetin varovasti kääntää heidän mielensä pois Maunusta,\nniin olipa kuin olisi paksu verho laskeunut meidän välillemme. Äiti\nalkoi jutella parikymmentä vuotta takaperin tapahtuneita asioita, kuin\nolisivat ne eilen tapahtuneet, ja morsian ryhtyi kiiruummasti kuin\nennen kukkiansa järjestämään. He eivät ymmärtäneet mahdolliseksi, että\nMaunu voisi olla kuolleitten joukossa!\n\nKauan en nyt Niemellä viipynyt. Mitä siellä näin, oli aivan surullista.\nSe tieto minua kumminkin tyydytti, etteivät Niemen asukkaat puutetta\nkärsineet, että Saara hoiti sulhonsa äitiä, niinkuin lapsi äitiänsä\nainakin.\n\nMinä olin nyt armovuoden saarnaajana naapuriseurakunnassa.\nTulevaisuuden toiveet olivat varsinaisuuden jokapäiväiseen pukuun\npukeuneet, Lapsuuteni, nuoruuteni unelmat kangastivat kaukaa takanani.\nMutta kummallista, mikä viehätys nuoruuden muistoilla on, miten\njäykkäkin heltyy, kun hänen ajatuksensa lapsuuden, nuoruuden aikoihin\npalaa! Minä muistin usein Maunua ja hänen kultaisia, maan-alaisia\nlinnojansa, ja omituisella mielen liikutuksella ajattelin, että näiden\nlinnojen oloa olin muinen varmana pitänyt, Tuollaisina muiston hetkinä\ntein usein kysymyksen, johon ei kukaan vastannut, kysymyksen:\nMimmoinenkahan on Maunun kohtalo ollut? Sillä olinpa melkein varma\nsiitä, että lapsuuteni leikkikumppali jo aikoja sitten oli elävitten\njoukosta kadonnut.\n\nNiin istuin eräänä kesäisenä lauantai-iltana ja ajattelin tulevan\npäivän saarnani johdosta, miten kummallisesti Jumala kaikista\nluoduistansa muretta pitää, kun pienelle kartanopihalleni suuret,\nkomeat vaunut pysähtyivät. Niissä istui vanha herra, jonka minä hänen\nmustanruskeista kasvoistansa muukalaiseksi päätin. Minä kiiruhdin häntä\nvastaanottamaan ja saavuin pihalle juuri kun hän vaivaloisesti\npalveliansa avulla vaunuistansa astui.\n\nHän oli, kuten sanoin, näköänsä vanha mies. Hänen laihuutensa, hänen\nsyvällä makaavat silmänsä, hänen harvat, harmaat hivuksensa -- koko\nhänen olentonsa osotti, että hän maailmassa oli paljon kokenut ja\nkärsinyt. Hän lähestyi minua hiljaan, ikäänkuin olisi jokainen liikunto\nvaivannut häntä. Sitten puristi hän kovasti minun kättäni ja äänellä,\njoka oli niin sortunut, jotta tuskin kuulin hänen sanojansa, kuiskasi\nhän:\n\n\"Te ette tunne minua?\"\n\n\"Ei ole minulla sitä kunniaa\", vastasin aivan ihmeissäni.\n\nHän hymyili niin kummallisesti ja samalla oli hänen kasvoissansa\njotakin sydäntä särkevää, mikä muistutti ihmistä, joka tahtoisi itkeä,\nmutta ei tuskiltansa sitä voi.\n\nMinä saatoin hänet huoneeseeni. Hän heittäysi puusohvalleni istumaan.\n\n\"Minä tulen Niemeltä\", sanoi hän; \"minä ... myöhästyin.\"\n\n\"Laklan Maunu!\" huudahdin minä ylön ihmeissäni.\n\nHän nyykähytti päätään. \"Niin\", vastasi hän soinnuttomalla äänellään,\n\"nuorukainen, joka lähti rikkautta etsimään.\" Ja taasen hymyili hän\nsydäntä särkevää hymyilyänsä. Kun minä hämmästyksessäni en saanut sanaa\nsanoneeksi, lisäsi hän: \"Rikkautta olen löytänyt: rikkautta yltäkyllin.\nIntia avasi minulle aarteensa. Minä olen asunut satujeni kultaisissa\nlinnoissa. Ja nyt ... kun aarteeni tulen tarjoomaan niille, joita\nrakastin, tapaan minä -- toisen kuolleena, toisen mielipuolisena. --\nOttakaa kaikki, mitä minulla on, mutta antakaa minulle nuoruuteni\ntakaisin!\" huudahti hän sitten epäilyksen äänellä.\n\nMinä koetin häntä tyynnyttää, mutta kaikki koetukseni olivat turhat.\n\n\"Enemmän, enemmän tahdoin minä koota\", mumisi hän. \"Ajan kulkua en\nhuomannut... Enemmän ... enemmän ... ja kun vihdoin kyllikseni sain,\noli nuoruuteni kulunut, voimani kadonnut, intoni minut poroksi\npolttanut; ja ne, joiden kanssa tahdoin aarteitani jakaa ... toinen\nhaudassa, toinen mielipuoli!\"\n\nMinä koetin puhua, kuinka rakastettu hän oli ollut, ettei hänen äitinsä\neikä morsiamensa koskaan puutetta kärsinyt, että he aina olivat häntä\nmuistaneet, että Saara vielä voisi parantua. Hän kuunteli minua ääneti,\nkunnes Saaran parantumisella koetin toivon sammunutta tulta hänen\nsydämessänsä virittää; mutta silloin keskeytti hän minua huudolla:\n\"Voisiko kuollut eloon herätä!\"\n\nSaara siis oli kuollut! Nyt en tiennyt mitä sanoa.\n\n\"Te näette, kuinka turhat puheenne ovat!\" jatkoi hän. \"Saara makaa\nhaudassansa... Minä ehdin kirkkomäelle, nähdäkseni kuinka hänen\nhautansa täytettiin... Äiti ei poikaansa tuntenut... Turhaa, tyhjyyttä\nkaikki! Ja minä olen rikas, äärettömän rikas!\"\n\nHän peitti käsillään kasvonsa.\n\n\"Mutta Jumala elää!\" sanoin hiljaan.\n\nHän loi polttavan silmäilyn minuun. \"Jos Jumala eläisi, antaisi hän\nminulle takaisin kymmenen vuotta elämästäni ... viisi ... kolme ...\nyhden ainoankaan vuoden!... Turhaa, tyhjyyttä kaikki!\" --\n\nHän visersi pienellä viserryspiipulla. Palvelia astui huoneeseen. Hän\nsanoi hänelle muutamia sanoja muukalaisella kielellä. Palvelia tarttui\nhänen käsivarteensa ja auttoi hänet nousemaan. Nyt vasta näin minä,\nkuinka riutunut hän oli, kuinka lamautunut mammonan palveluksessa! Näin\npalkitsi se kumartajaansa!\n\nHän heitti kullalla täytetyn kukkaron puusohvalle. \"Hoitakaa äitini\nviimeiset päivät\", sanoi hän. Siinä siis hänen asiansa minulle. Sitten\ntarttui hän käteeni, puristi sitä ja lisäsi: \"Unohtakaa että olette\nminut nähnyt!\"\n\nTurhaan koetin hänen lähtöänsä estää; turhaan vakuutin hänelle, että\njos missään maailmassa hän rauhaa toivoi, niin syntymämaansa yksin\nvoisi sen hänelle antaa. Hän pudisti vaan päätään sanaa sanomatta.\nMinne hän lähti, mitä hän aikoi -- -- ei mitään hän ilmaissut.\n\nTyöläästi, varsin työläästi pääsi hän komeisin vaunuihinsa. Ajomiehensä\nlöi ruoskalla hevosia. Vaunut katosivat pian näkyvistäni. --\n\nSiinä seisoin kauan ja katselin hänen jälkeensä. Mieleeni muistuivat\nsetävainajani sanat: \"Hän on nyt rikkaampi kuin Kroiso, mutta kun hän\npalaa -- -- --!\"\n\nHän oli palannut -- kaikessa rikkaudessaan köyhempänä kuin kerjäläinen.\n\n\n\n\nYstäväni Jaakkola.\n\n\nMatti Jaakkola oli seurakuntani etevimpiä miehiä. Hän oli köyhästä\nkerjäläispojasta alkanut ja sitten rengin tietä kohonnut varakkaan\ntalon isännäksi. Niin, hän oli seurakuntani etevimpiä miehiä, vieläpä,\n-- miksi en voisi sitä suoraan tunnustaa -- etevin: sillä hän oli\nottanut oppiakseen kaikesta, mikä häntä maailmassa oli kohdannut, eikä\nhän ensinkään ylvästellyt siitä, että onni oli häntä seurannut. Hän oli\ntaidollinen ja ymmärtäväinen ja samalla nöyrä ja hiljainen, jotta minä\nhänen seurassansa erinomaisen hyvin viihdyin, sainpa vielä usein hänen\nhiljaisista puheistaan syviä opetuksiakin. Minä kunnioitin häntä\nsydämestäni, enkä ollut ainoa joka tätä teki; sillä hiljaisilla\navuillaan oli hän voittanut koko seurakuntani luottamuksen, jotta,\njos mikään uusi asia tuli kysymykseen, aivan usein kuultiin\nseurakuntalaisten kysyvän, ennenkuin he ehdotukseen mitään vastasivat:\n\"mitä Jaakkola sanoo?\" Ja enimmäkseen yhtyivät he sitten hänen\nlauseeseensa. Tuo oli kuvernööri R:n mielestä niin omituista, että hän\nkerran, pidettyänsä kokouksen seurakuntalaisteni kanssa, nauraen\nlausui: \"Jos minä tahtoisin toista ja Jaakkola toista, niin varmaankin\nseurakunta tahtoisi, mitä Jaakkola tahtoo.\" -- \"niinpä niinkin, herra\nkuvernööri\", vastasi muuan isäntä: \"sillä me tiedämme että Jaakkola\ntahtoo, mitä hyvää on, eikä tyhjiä lörpöttele.\" -- \"Siinä sain minä:\"\nkuiskasi kuvernööri hiljaan minulle. \"Suotava vaan, että jokaisessa\nseurakunnassa olisi yksikään Jaakkola.\"\n\nKun Jaakkola -- Matti oli hänen ristimänimensä -- kolmenkymmenen\nvanhana nai köyhän torpparin tyttären, oli hän vielä renki, eikä hänen\navujansa silloin tuntenut kukaan muu, kuin hänen isäntänsä, joka kaikin\nmokomin koetti houkutella häntä pysymään luonansa. Mutta Matti, joka\nkaikessa hiljaisuudessa oli säästänyt suurimman osan verrattain\npienestä renkipalkastaan, halusi omaa kotoa ja osti suuremmoisen, mutta\naivan rappiolla olevan talon. Tämän sai hän tosin polkuhinnasta, mutta\nsäästetyt rahansa eivät kumminkaan siihen riittäneet. Hän, joka renkinä\noli ollut rikas, oli talon-isäntänä velallinen -- niinkuin niin moni\nmuu! Mutta Matti oli tarkoin ajatellut asiaa, ennenkuin hän\nvelalliseksi rupesi. Hän oli laskenut, mitä maa ahkeralla työllä voisi\nantaa -- laskenut tarkkaan; ja tulevaisuus näytti että hän oli laskenut\noikein -- jota niin harva tekee! Velka huoletti suuresti Mattia, ja sen\ntähden asetti hän suunsa säkkiä myöten, eikä siihen aikaan vieraita\nJaakkolassa kahviteltu. Hän teki uutterasti työtä -- aamusta iltaan --\nmutta tämä työ ei olisi saanut häntä niin pian velattomaksi, ellei\nkaikki, mihin hän ryhtyi, olisi ollut tarkoin ajateltua. Minä muistan\nesim. että, kun ensimäiset lukukinkerit olivat pidettävät Jaakkolassa,\nMatin oli täytynyt sitä varten pyytää naapurinsa tupaa, sillä hänen\nomansa oli niin huono, ettei se mihinkään kelvannut. Se oli melkein\nkokonaan kattoa vailla ja muutenkin niin rappiolla, \"ettei siellä\nhiiretkään viihtyneet\", sanoi naapuri, joka, kun hänen talossaan näitä\neläviä paljo oli, valitti että Jaakkolan kaikki rotat olivat hänen\nluokseen muuttaneet. Matti hymyili tämän kuullessaan, mutta lausui\nsitten vakavasti: \"Rupla liikaa velkaa on monta turhaa päivätyötä, ja\naika on rahaa kalliimpi.\" Tässä rappioisessa huoneessa asui hän itse\nperheinensä, kunnes viimeinen velkakopeekka oli maksettu, ja vieläpä\nkaksi vuotta sen jälkeenkin, sillä: \"ensinnä tarvis, sitten hupi.\"\nMutta samaan aikaan, kun tupansa huononemistaan huononi, nähtiin hänen\npeltonsa yhä paremmin kasvavan. \"Ei ole koiraa karvoista katsominen\",\nsanoivat naapurit, kun tämän näkivät.\n\nTavallisuudesta poikkeeva oli järjestys, jota Matti seurasi, kun hän\nvihdoin rupesi talonsa huoneita korjaamaan. Ensimäiseksi laitti hän\nuuden navetan, sitten tallin, sitten aitan ja sitten vasta alkoi hän\npuuhata uutta asuntoa itselleen. \"Ei Roomaa päivässä rakennettu, mutta\neipä Jaakkolan tupaakaan\", sanoivat naapurit. Vaan kun talo vihdoin oli\nrakennettu, niin eipä Jaakkolaa tuntenut kukaan enää entiseksi\nJaakkolaksi.\n\n\"Peijakas!\" sanoi moni, joka ei paremmin Mattia tuntenut; \"hän on\nsalarikas, sillä tuollainen hovi maksaa rahaa!\" Matin asunto ei\nkumminkaan mikään hovi ollut, mutta se sisälsi, mikä siihen aikaan\nseurakunnassa oli tavatonta, paitsi tupaa kolme suurta kamaria: kaksi\ntuvan päässä ja kolmanteen kävi ovi, niinkuin tupaankin, porstuasta.\nMatti ei myöskään ollut salarikas -- me tiedämme sen jo; mutta hän oli\nvelaton, ja hän oli tarkoin laskenut mimmoisen rakennuksen hän jaksoi\nlaittaa, \"Olisin vähemmälläkin toimeen tullut\", sanoi hän minulle, kun\ntuosta oli puhe, \"mutta minä tiedän että valoisat, suuret huoneet\nraitistavat mielen, ja sitä paitsi olen muistanut jälkeisiäni.\" Matti\noli liika ujo tunnustamaan, että hän etupäässä oman itsensä tähden oli\nkamarin laittanut: sillä jo nuoruudesta saakka oli hän yksinäisyyttä\nrakastanut. Kamariinsa, kun hän tämän valmiiksi sai, vetäysi hän nyt,\nmilloin hänellä vaan vähänkin aikaa oli, ja siellä -- sepä vielä\ntavattomampaa tähän aikaan -- luki hän muitakin kirjoja kuin\nhengellisiä. Tiedon halu tarvitsee väliin aivan vähän syttyäkseen,\nväliin ei syty se parhaimmilla sytykkeilläkään. Matti tiesi todistaa\nedellisen kohdan todeksi. Renkinä ollessaan oli hän, joka siihen aikaan\noli varsin kehno lukia, saanut käsiinsä kirjan: \"Neuvo ja johdatus\nmaanviljelemisen ja huomen hallituxen parandamiseen, Oulunborin ja\nCajanin läänissä yhteisen kansan hyväxi. Suomeksi kääntty Samuel\nBohmilda. Turusa Frenckellin kirjanprändisä 1793.\" Hän luki tätä vanhaa\nkirjaa, ja hän heräsi huolimattomuuden unesta, jota tähän saakka\nmakeasti oli nukkunut. \"Miksi en minäkin voisi saada taloa itselleni?\"\najatteli hän. Siitä se alku. Sittemmin, kun hänen varansa paremmin\nkannattivat, hankki hän itselleen uusia kirjoja; ja kirjoja olisi voitu\nlöytää Matin arkusta enemmän kuin koko seurakunnasta, jo siihen aikaan,\njona hän vielä rappioisessa mökissään asui. Mutta että Matin näkyala\nkirjojen kautta laajeni, sitäpä ei moni tiennyt, sillä hän ei\ntiedostaan koskaan kerskannut.\n\nMinä kävin usein hänen luonansa, vaikka hän asui puolen peninkulmaa\npappilasta. Ja kuta enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän täytyi\nminun kunnioittaa häntä. Kun seurakuntaan tulin, oli hän jo \"koulunsa\nkäynyt\" -- niinkuin hänen oli tapa sanoa; hän asui jo silloin\n\"hovissaan.\" Hänellä oli suuri perhe: viisi poikaa ja kolme tytärtä,\njotka kaikki kulkivat isän ja äidin jälkiä, sillä Leenakin, Matin\nvaimo, oli ammatissaan yhtä toimellinen kuin miehensä. Jaakkolan\nvarallisuutta ei nyt enään ihmetellyt kukaan, joka tiesi, että isäntä\nniin sanoakseni \"tyhjin käsin\" oli toimeen tullut ja nyt näki hänen\nviiden pojan ja kahden tyttären kanssa työssä (nuorin tytär oli vielä\nala-ikäinen) sekä kuuli hänen mielipiteensä: \"ei löydy mitään niin\nhalpaa, ettei sitä voisi saada rahasta käymään, eikä mitään niin\nsuurta, ettei se voisi meitä pahentaa, ellei Jumala sitä estä.\" Asiain\nnäin ollen ei siis ensinkään kumma, että Jaakkolan perheellinen elämä\nihan tykkänään erosi tavallisuudesta. Nuorten sydämissä oli tiedon halu\npäässyt itämään, ja aivan usein kuultiin Jaakkolassa isän ja poikain\nkeskustelevan asioita, joita ei kukaan seurakunnassa osannut\naavistaakaan. Rakkaus sitoi vanhemmat lapsiin -- siinä nyt ei juuri\nmitään kummaa; mutta ihmeellisempi oli, että sama rakkaus myös mitä\nhellimmillä siteillä sitoi lapset vanhempiin ja toisiinsa. Isä antoi\nlasten nähdä, mitä hänen sydämessänsä liikkui, kysyi heidän\nmielipiteitänsä ja punnitsi ne tarkasti, ennenkuin hän ne hylkäsi,\nosottamalla aina syyn, minkä tähden hän sen teki. Tämä vaikutti\nlapsiin, ja avosydämisempiä, rehellisempiä nuorukaisia kuin Jaakkolan\nlienee harvassa tavattavina. Mutta nämä nuorukaiset eivät olleetkaan\nnähneet isän eikä äidin missään poikkeavan pois niistä säännöistä,\njotta olivat seurattavikseen ottaneet; -- ei siis ihmettä, että lasten\nrakkaus lepäsi kunnioituksen pohjalla.\n\nMinä olen jo kentiesi liian paljon puhunut Jaakkolasta ja hänen\navullisuudestaan; suokaa se minulle anteeksi! Muistoni viipyy sitä\nmieluummin tämän kunnon miehen luona, kuta harvemmassa hänen\nvertaisiaan tavataan. Minulla olisi vieläkin paljon hänen\nperhe-elämästään sanottavaa, mutta kun pelkään, että \"pitkillä\npuheilla\" enemmän väsytän kuin hyödytän, menen kertomaan pari pientä\nkohtausta Matin elämästä.\n\nEräänä kesäpäivänä kävelyllä ollessani pistäysin Jaakkolassa. Oli\nkiireinen työaika, kevätkynnön. Kun Jaakkolan vainiolle tulin, näin\nsuurimmaksi kummakseni viisi auraa, kukin sarallansa, seisovan, hevoset\naisoissa; mutta kyntäjiä en nähnyt missään. Kiiruhdin kulkuani ja\ntapasin koko Jaakkolan perheen kokoontuneena ukon kamarissa. Kaikki\nistuivat, niinkuin neuvostossa ainakin, ja minä ajattelin jo että\nsopimattomaan aikaan olin tullut, kun isäntä herttaisesti tuli minua\ntervehtimään.\n\n\"Istukaa!\" sanoi hän sitten hiljaisella äänellään, \"ette tänä vuonna\nkuole: niinhän on tapana sanoa miehelle, joka ilmaantuu juuri kun\nhänestä puhutaan. Niin, herra pastori, me puhuimme juuri teistä, ja\nennen iltaa olisitte nähnyt minun luonanne, ellette olisi sattunut\ntänne tulemaan.\" Hän vaikeni ja silmäsi lattiaa, ja selvästi näkyi,\nettä hän jotakin tärkeää asiaa mietti. Mutta että se minua koski,\nkuinka olisin voinut sitä ajatellakaan? Minä siis mitä suurimmasti\nhämmästyin, kun Matti äkkiä loi silmänsä minuun ja sanoi ujosti:\n\n\"Älkää pahastuko kysymystä, pastori, suoraa kysymystä! Uskaltaisitteko\nruveta takaukseen minulle?\"\n\nOlinko kuullut oikein? \"Ta ... kaukseen!\" kerroin minä hämmästyneenä ja\nihmeissäni.\n\nNyt on asian laita semmoinen, että takaus on varsin vaarallinen, se kun\naivan useasti saa aikaan tappioita ja, mikä minun mielestäni vielä\npahempi on, mieliharmia ja vihaa, semminkin kun meillä Suomessa\ntakaukseen niin ajattelemattomasti mennään. Me olemme tässä kohden\nvarsin velttoja. Kielto on, näet, niin vaikea; eihän takaukseen\nmeneminen maksa nimipiirrosta enempää! Lainanottaja vakuuttaa niin\nvarmaan, että koko sitoumus vaan on -- nimeksi, ja me tunnemme\nitsessämme, että hän suuresti pahaksuisi, jos kieltämällä näyttäisimme\nepäluottamusta: me ajattelemme: \"kenties voi hän velkansa maksaa\", ja\nmiten on -- hän selvittää asiansa niin kauniisti -- me menemme\ntakaukseen. Hän kiittää meitä ja lähtee, mutta jättää jälkeensä meihin\nuseimmasti huolen ja ajatuksen: \"tyhmä olin!\" joka ajatus aina, kun\nsitoumuksemme muistamme, kiusaa meitä, kunnes \"odottamattomat\ntapaukset\" tekevät lainanottajalle mahdottomaksi suorittaa velkansa,\njonka me nyt saamme maksaa tahi -- me kuvernöörin kautta saamme vielä\nsuoremman käskyn: \"maksa pois takaus, mies!\" Tämän kokemuksen luulen\njok'ainoan takaukseen menneen joskus tehneen; mutta näistä kaikista\nlienee suurin osa sittenkin valmis uudistamaan samaa kokemusta, jos\nvaan heitä \"oikein osataan pyytää.\". Kuinka suuria hämmennyksiä tämä on\nsaanut aikaan ja saa, sen näkee joka päivä. Moni rehellinen mies on\ntakauksen kautta joutunut mieron tielle. Minun ajatukseni on, että\najattelemattomalla takaukseen menemisellä teemme väärin itseämme,\nperhettämme ja isänmaatamme vastaan, vieläpä että sillä teemme\nsyntiäkin. Huomatkaa, että sanon \"ajattelemattomalla\": ja\najattelemattomaksi nimitän jokaista takaukseen meniää, joka ei ole\nvalmis mieliharmitta uhraamaan ta'attua summaansa. Mutta -- jääkööt\nlikemmät mietteeni tästä asiasta toistaiseksi, kunnes joudun kertomaan\npienen muistelman, minkä sana \"takaus\" aina herättää minussa.\n\n\"Takaukseen!\" olin huudahtanut vastaukseksi Jaakkolan kysymykseen.\n\n\"Niin, pastori\", jatkoi Matti. \"Tämä pyyntö teitä kummastuttaa, minä\nnäen ja tunnen sen. Itse olen minä takauslaitosta vastaan, sen te hyvin\ntiedätte. Mutta kuulkaahan, mistä syystä minä muita takaukseen\npyytämällä poikkeen pois omista mielipiteistäni, ja jos syyni teistä\novat väärät, niin luovun koko aikomuksestani --  sen tärkeämpi ei asia\nole, josta perheeni kanssa äsken neuvottelua pidin. -- Te tiedätte jo,\nmitä aion pastorille kertoa\", lisäsi hän, kääntyen poikiinsa. \"En\nmuistanut, että hevoset ovat valjaissa pellolla; menkää kyntämään;\npäätöksemme ehditte sitten kuulla.\"\n\nPojat kiiruhtivat ulos, isän käskyä totellen, ja kun Leena ja tytötkin\nvetäysivät tupaan, jäin minä Matin kanssa kahden kesken.\n\n\"Salmela myydään huutokaupalla Heinäkuussa\", alkoi Matti. \"Minä olen\nmiettinyt ostaa sen.\"\n\n\"Salmela!\" kerroin minä, ihmeissäni. \"Mitä mietit, Matti: oletko\nviisas?\"\n\nMatti hymyili. \"Te kummastutte aikomustamme, sen minä edeltäkäsin\ntiesin. Salmela maksaa vähintäin 15 tuhatta ruplaa. Se on herrashovi,\nkahden manttaalin kartano, johon verraten Jaakkola on mitätön torppa.\nMutta kuinka paljon luulette Jaakkolan tuottaneen minulle niinä 28\nvuotena, joina se minun hallussani on ollut?\" Että Matilla oli rahoja\nlainassa, sen tiesin minä, vaan kuinka paljon, sitä en tiennyt, eikä\nhän koskaan ollut siitä puhunut, yhtä vähän kuin minä olin sitä\nkysynyt. Minulle oli tämä päivä todellakin kummastuksen, ja\nkummastellen hiljaisen Matin viimeistä kysymystä, hänen, joka ei\nkoskaan tahtonut omasta itsestään puhua, katselin häntä mitään\nvastaamatta.\n\nMutta Matti ei nyt minun herännyttä uteliaisuuttani tyydyttänyt. Sen\nsijaan näkyi hänen ajatuksensa juoksu käyneen toisaalle, sillä hänen\nkasvonsa, jotka tähän saakka olivat osottaneet hiljaista tyydytystä,\nmuuttuivat surullisiksi.\n\n\"Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset kumminkin olemme\", sanoi hän\nhiljaa. \"Kuinka ylpeys ja koston himo meitä kiihoittaa, vaikkemme sitä\ntiedäkään! Kuulkaa, herra pastori, pieni tapaus nuoruudestani, ja kun\nsitten sen valossa tuomitsette minun nykyisiä aikeitani, sanokaa,\nselittäkää minulle, mikä se oikeastaan on, joka minua näihin aikeisiin\najaa?\"\n\n\"Olen kerjäläispoika alkuani, sen te tiedätte. Isäni oli juoppo, hylky\nmies -- olen kuullut puhuttavan, sillä hän kuoli, ennenkuin minun\nymmärrykseni heräsi. Äitini oli köyhä ja kivulloinen, mutta hellä,\nainakin minua kohtaan. Parhaimmat palat, mitkä hän kerjäämällä sai,\nantoi hän minulle. Mutta hän kuoli, ja minä olin suojatta maailmassa,\nseitsenvuotinen, ajattelematon lapsi! Me olimme silloin N. kaupungissa.\nÄitini oli väsyneenä istunut levähtämään erääseen kadunkulmaan. Minä\nihmettelin suuria huoneita ympärilläni. Siinä oli kaksikertainen\nkivirakennus meitä vastapäätä: minä muistan sen kuin seisoisin vieläkin\nsen edustalla. Suu auki tirkistelin sitä ja ajattelin, ettei\nvarmaankaan Jumalalla taivaassa voinut kauniimpaa asumusta olla. 'Oi,\näiti, kuinka rikkaita mahtavat ne olla, mitkä tuossa huoneessa asuvat;\nmennään sinne, varmaankin saamme siellä leipää ja lihaa!' Lihaa\nherkullisempaa en tähän aikaan tiennyt. Äiti ei mitään vastannut, mutta\nkuuma kyynel vieri hänen poskiansa alas minun kädelleni, ja kun silmäni\nhäneen loin, näin, että hänen päänsä nojausi niin kummallisesti\nkivijalkaa vastaan, jonka vieressä istuimme. 'Matti armaani!' kuiskasi\nhän hiljaa -- ja minusta on usein, kuin kuulisin vienon tuulen\nhuminassa tämän kuiskauksen -- 'Matti armaani! Äitisi on kohta lakannut\nkerjäämästä täällä maan päällä; hän menee nyt kerjäämään armoa\nJumalalta... Sinä, poikani, lupaa aina pysyä rehellisenä -- lupaatko\nsen?'\n\n\"En ehtinyt mitään vastata, ennenkuin joukko nuoria herroja suurella\nhälinällä, laulaen ja huutaen samosi ulos tuosta suuresta, kauniista\nkaksikertaisesta kivirakennuksesta. He kulkivat kadun poikki, meidän\nsivutsemme. Eräällä näistä herroista oli hieno rottinkikeppi kädessään,\nja kun hän meidän luokse tuli, löi hän minua sillä selkään ja huusi\nkiroten: 'Jos minnepäin silmänsä kääntää, joka paikassa tapaa noita\nperkeleen kerjäläisiä!' Minä rupesin katkerasti itkemään; isku oli\nkipeää, niin kipeää käynyt. Mutta raaka herra huusi: 'Ellet lakkaa\nhuutamasta, penikka, saat tästä lisää', ja hän kohotti uudelleen\nkeppiänsä. -- 'Älä lyö häntä, Arvid', kielsi toinen herroista. Minä\nristin käteni ja käänsin kyyneleiset silmäni puolustajaani, mutta tämä\nkait suututti yhä enemmän kiukkuista herraa, sillä hän potkasi minua\njalallansa niin, että minä kaaduin äitini syliin. Herrat etääntyivät\nnyt, vetäysivät toiselle kadulle. Minä nousin äitini helmasta. 'Olenko\nloukannut teitä, äiti?' kysyin. 'Et, lapsi!' vastasi hän ja lisäsi:\n'Sen Herra hänelle kostakoon!'\n\n\"Mitä äitini näillä sanoilla tarkotti, en silloin ymmärtänyt. En\nehtinyt niitä silloin ajatella, sillä tuskin oli hän ne saanut\nsanotuksi, niin vaipui hän hiljaa alas, ja kirkas veritulva juoksi\nhänen suustaan. Ihmisiä kokoontui meidän ympärillemme. Äitini\nvietiin erääseen kummalliseen huoneeseen; mustaan puettu mies piteli\nhänen kättänsä, pani korvansa hänen sydämelleen ja sanoi sitten\nhuolimattomasti: 'tässä ei ole enää mitään tehtävää; hän on kuollut?'\"\n\nMatti pyyhkäsi pois ahavettuneella kädellään kirkkaan vesihelmen, joka\nkiilui hänen silmäripsissään. Minä tunsin, että silmäni kävivät\nkosteiksi.\n\n\"Niin olit sinä yksin maailmassa\", sanoin hiljaa.\n\n\"Niin olin yksin maailmassa\", kertasi Matti. \"Mutta vastauksen äitini\nviimeiseen kysymykseen, jota vastausta eivät hänen korvansa saaneet\nkuulla, päätin minä elämälläni antaa. Hänen viimeiset sanansa unhotin,\nkunnes ne johtuivat mieleeni, kunnes mieron tietä kulkiessani näin sen\nherran, joka minua löi.\"\n\n\"Kuka oli hän?\" kysyin, kun Matti vaikeni.\n\n\"En ole hänen nimeänsä kenellekään maininnut, en edes omaisilleni ...\nmutta teille täytyy minun se sanoa. Nuori herra, joka viatonta poikaa\nniin pahasti kohteli, oli -- Salmelan luutnantti.\"\n\n\"Wellman!\" huudahdin minä. \"Ah. nyt ymmärrän, miksi tahdot Salmelan\nostaa.\"\n\n\"Niin, pastori!\" sanoi Matti, \"minä olen paljon tätä asiaa miettinyt.\nMinulla on kahdeksan lasta. Vanhin poikani on, niinkuin tiedätte,\nkihloissa; toiset seuraavat hänen jälkiään. Jaakkola on kaikille\nyhteisesti pieni. Huolenani on ollut hankkia jokaiselle lapselle oma\ntalonsa. Sitä varten olen minä säästänyt, mitä Luoja on minulle antanut\nyli tarpeemme. Ja minun täytyy tunnustaa, että Hänen siunauksensa on\nollut ylönpalttinen. Kerjäläispoika on voinut lyöjällensäkin lainata\n3 tuhatta hopearuplaa.\"\n\n\"Mitä sanot? Oletko asioissakin Wellmanin kanssa?\"\n\n\"Olen. Minulla on toinen kiinnitys Salmelaan. Luutnantti ei ole kolmeen\nvuoteen maksanut mitään korkoa. Sen saa hän anteeksi iskunsa tähden,\najattelin, vaikka se ajatus ei päässyt taistelutta voitolle. Nyt sain\nnykyjään kuulla, että luutnantti on tehnyt konkurssin, että ryöstö\nhäntä uhkaa, että pankki 10 tuhannen ruplan saamisesta on vaatinut\nSalmelan myytäväksi. Tämä herätti minussa kaikenmoisia ajatuksia. 'Niin\novat äitini viimeiset sanat käyneet toteen', sanoin itselleni, 'Jumala\non kostanut; rikas on tullut kerjäläiseksi'. Minulla on, kuten sanoin,\ntoinen kiinnitys Salmelaan; minun tulee siis oikeuttani huutokaupassa\nvalvoa. Tämä on saanut minun miettimään Salmelan ostoa. Se riittäisi\njakaa niin, että kaikki poikani osallansa hyvin toimeen tulisivat.\nMutta minun rahavarani eivät kauppaan riitä. Salmela on kiinnitetty\nkaikkiaan 15 tuhannesta ruplasta. -- Näissä aikeissa kävin äsken\nkaupungissa ja sain kuulla, että voisin saada pankin lainan Salmelassa\npysymään kiinnikettä ja täytetakausta vastaan. Oma kiinnitykseni\nvastaa 3 tuhatta ruplaa; loput kaksi tuhatta on minulla itselläni.\nViisituhatta voisin siis maksaa, 10 tuhatta jäisin velkaa. Olen käynyt\nSalmelan tiluksia tarkoin arvostelemassa ja olen varma siitä, että\nkunnollisella hoidolla saisin tuon velan vuosi vuodelta lyhenemään, jos\nvaan Herra olisi mukana työtä johtamassa, niinkuin hän tähän asti on\nollut. Salmela on erittäin hyvä maa. Olen poikaini kanssa asiasta\npuhunut, ja he ovat varsin taipuvaiset kauppaan. Vanhin, Antti, saisi\nisännän nimen, ja kaikki tekisivät työtä niinkuin tähän asti ovat\nkodissansa tehneet yhteisen hyvän eteen... Mutta tämä kumoo entiset\nmietteeni -- olin, näette, aikonut ostaa kullekin pojalle oman,\nerityisen talon, niin pian kuin naivat. Onko tämä uusi ajatukseni\noikea? Eikö siihen liity omaa rakkautta, eikö mieleni salaa paisuisi\ntiedosta, että minun poikani omivat sen miehen kartanon, joka\nsyyttömästi löi heidän isäänsä; eikö siihen liity kostonpyyntöä, eikö\nmieleni salaa iloitse siitä, että hän, joka äitiäni ja minua perkeleen\nkerjäläisiksi kutsui, nyt itse joutuu mieron tielle? Tutkikaa minua,\nherra pastori, ja jos luulette uudet aikomukseni vääriksi, niin valvon\nvaan saatavani ja annan kenen tahansa huutaa Salmelan.\"\n\nUkko oli herttainen tuossa... Mitä taisin hänelle vastata? Minä tiesin,\nettei vihaa, ei kostonhimoa löytynyt hänen sydämessään.\n\n\"Ethän sinä itse aio Salmelaan muuttaa?\" kysyin.\n\n\"En. sitä en ole silmänräpäystäkään ajatellut. Tämä paikka on minulle\nkalliin maailmassa.\"\n\n\"No, sitten ei sinusta kysymystäkään. Mutta mietitäänpä, olisiko\npojillesi tästä kaupasta hyötyä.\"\n\nMatti tunsi poikainsa luonteen perinpohjaisesti. Me puhuimme heistä\njokaisesta erikseen. Antista, Matista ja Eerosta -- vanhemmista --\nei meillä ollut paljon sanomista; he olivat tyyniluontoisia,\najattelevaisia ja uutteroita; mutta Sakari ja Jaakko, nuorimmat --\nniiden luonto ei ollut niin tasainen. Isä kumminkaan ei epäillyt, ettei\npoikansa yhdessä viihtyisi; hän tiesi että he rakastivat toisiansa.\nMutta vaimo voi paljon talossa; ken sanoo että kaikki pojat saisivat\nsemmoiset vaimot kuin Antin morsian oli... Miten siinä puhuimme, ukon\nkauppatuumat alkoivat häntä epäilyttää, ja viimein päätti hän jättää\nkoko talonkaupan sikseen ja palata takaisin vanhaan aikomukseensa:\nsillä hän oli varma Salmelasta saavansa, mitä hän oli luutnantille\nlainannut. Matti oli koko keskustelumme kestäessä ollut vaaka, jonka\nkupit nousevat ja laskeuvat, aina sen mukaan kuin niihin painoja\npannaan. \"Siis raukee takauksenpyyntökin\", sanoi hän, kun asia oli\npäätetty. \"Minä kiitän teitä, pastori; te olette näyttänyt minulle,\nmitä minun tulee tässä pulassa tehdä. Se on kummaa\" -- lisäsi hän --\n\"kuinka huonot silmäni ovat, kun niiden tulee omaa itseänsä katsella.\"\n\nTuota kiitostani en minä ansainnut: enhän itsekään ymmärtänyt, mikä\ntässä asiassa parempi oli.\n\n\"Leena!\" huusi Matti nyt vaimolleen, \"käy käskemään pojat tänne: asia\non päätetty.\" Sitten kääntyi hän minuun ja sanoi: \"Mutta jos niin\nolisi, että minun täytyy huutaa Salmela, ja pankki vaatii\ntäytetakauksen, uskaltaisitteko ruveta siihen? Toiseksi takaajaksi saan\nminä Malmin, kauppias Dalléni vainajan vävyn. -- Mutta\", lisäsi hän,\n\"kentiesi ei takausta 8 tuhannen ruplan velasta vaaditakaan kun annan\nkiinnityksen sekä Salmelaan että Jaakkolaan?\"\n\n\"Varmaankaan ei\", vastasin minä. \"Vaan jos takausta vaadittaisiin, ja\nminä toiseksi kelpaan, niin olen valmis siihen sitoumaan.\" Tämä vastaus\ntuli sydämestäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana Heinäkuussa astui Jaakkola minun kamariini. Hän oli\nmatkapuvussa ja iloisen näköinen, Hän tuli Salmelasta. Varhain\nedellisen päivän aamulla oli hän sinne lähtenyt, sillä Salmelaan oli\nmeiltä neljättä peninkulmaa. Hän oli ollut varustettuna minun\ntäytetakauksellani.\n\nNyt palasi hän huutokaupasta.\n\n\"No, miten kävi?\" kysyin -- uuteliaana! minun täytyy se tunnustaa.\n\n\"Tässä on takauskirja, herra pastori\", vastasi hän. Sitä ei tarvittu.\"\n\n\"Kuka sai onnettoman Wellmanin kartanon?\"\n\n\"Luutnantti saa sen vielä pitää\", vastasi Jaakola iloisesti.\n\n\"Kuinka se on mahdollista? Kenen avulla?\"\n\n\"Minun\", vastasi hän ujosti. \"Ennenkuin huutokauppaan ryhdyttiin,\nkäskettiin kaikki Luutnantin saamamiehet erityiseen huoneesen, ja siinä\nilmoitettiin, että pankki oli saanut korkonsa ja täytetakauksen ja nyt\nsuostuisi odottamaan, jos vaan konkurssin muut saamamiehet samallaiseen\nsuostumukseen menisivät. Kolmannen kiinnityksen omistaja, joka pelkäsi\ntäytyvänsä huutaa kartano, suostui niin ikään, ja luutnantti katseli\nnyt rukoilevin silmin minua. 'Herra hänelle kostakoon!' -- äitini\nviimeiset sanat soivat korvissani, ja minä suostuin. Huutokaupasta näin\nmuodoin ei tullut mitään. Luutnantti saa vastaiseksi pitää maansa.\"\n\n\"No entäs sinun korkosaatavasi?\"\n\n\"Ne pitäköön hän, siitä, että hän minua löi eikä äitiäni -- jos ei hän\njaksa niitä maksaa\", vastasi Matti huolettomasti. \"Mutta\", lisäsi hän,\n\"minulla on vielä toinen uutinen kerrottava, joka jotenni likeltä\nkoskee minua itseäni. Saas nähdä, mitä Antti siitä sanoo. Minä olen,\nnäetten, ostanut hänelle maan. Tarkastaessani Salmelaa viime keväänä,\nnäin järven rannalla ihmeen hyvän viljamaan, joka nyt metsää kasvaa.\n'Tähän tulisi mainio talo', ajattelin silloin, ja se on nyt minun.\nSinne muuttakoon Antti. Tosin saa uutis-asutus vaan torpan nimen, mutta\nvähät siitä. Hänen ei tarvitse 50 vuoteen mitään kartanoon maksaa. Sen\najan kuluttua hoitakoon hänen jälkeisensä itsensä. Kauppasumma oli vaan\n500 ruplaa -- sama hinta, minkä minä Jaakkolasta maksoin.\"\n\n\"Ja sinä sait siten korkosi?\"\n\n\"En: luutnantti tarvitsee rahoja. Minä maksan hänelle summan paikalla,\nkun kauppa on laissa vahvistettu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosia on siitä kulunut, kun tämä viimeksi mainittu tapaus tapahtui.\nIhminen neuvottelee, Jumala päättää. Matti on kuollut. Leena on\nkuollut. Heidän kahdeksasta lapsestaan makaa neljä vanhempainsa\nvieressä kirkkomaassa. Jälellä olevat ovat kaikki kunnon ihmisiä. Antti\non Salmelan omistaja, Sakari isännöitsee Jaakkolassa; tyttäret, ne\nkaksi, mitkä elävät, ovat onnellisissa naimisissa.\n\nAina kun vanhaa Mattia muistan, juohtuu mieleeni kysymys: Kuinka moni\ntekisi, mitä hän teki? Kuinka moni talonpoika tyytyisi torpan maahan,\nkun voisi saada suuren kartanon? Nyt voin sen varmaan sanoa: Matti ei\nollut ylpeä, eikä kostonhimoinen -- hän oli kunnon mies.\n\n\n\n\nVanha virsikirja.\n\n\nEräänä sunnuntaina, noin 28 vuotta takaperin, oli minulla vaikea työ\ntehtävänä. Minun tuli näet julkisesti ottaa kirkon ja seurakunnan\nyhteyteen mies, jonka maallinen laki kovalla, rautaisella kourallaan\noli rangaissut murtovarkaudesta ja murhayrityksestä. En ollut ikinä\nennen tällaista papillista tointa toimittanut. Mutta vaikeuspa nyt ei\nollut siinä; sillä ilohan olisi ollut ottaa seurakunnan yhteyteen\nkatuva, syntejänsä tunnustava pahantekiä. Vaan vaikeus oli siinä, ettei\ntässä miehessä katumuksen rahtuakaan löytynyt. Ainakaan en minä mitään\nsemmoista hänessä huomannut, kun lauantai-iltana hänen kanssansa\npuhelin. Viha ja kostonhimo vallitsi hänen sydämessään, ja sitä hän ei\nedes salannut. \"Minä tiedän, mitä teillä on minulle sanomista\", vastasi\nhän varotuksiini, puhettani keskeyttäen: \"mutta turha on saarnanne.\nEllei teillä ole muuta sanottavaa, voitte yhtä hyvin olla vaiti. Minua,\nnäette, ette koskaan saa katumaan muuta, kuin etten voimallisemmasti\niskenyt puukkoani Antin rintaan.\" Ja hän kiristi hampaitaan.\n\n\"Ja tuollaisella tunnustuksella aiot sinä huomenna astua Herran eteen?\"\nkysyin minä surullisesti.\n\n\"Olkaa minusta huoleti! Tehkää tehtävänne! Minä tiedän, mitä minun\ntulee vastata.\"\n\nMuuta vastausta en häneltä saanut. Maallisen lain kova rangaistus ei\nollut voinut hänen kovaa sydäntänsä pehmittää; päin vastoin näkyi se\ntehneen tämän sydämen vielä kovemmaksi.\n\nOlin kuullut paljon puhuttavan Lauvilan Jussista -- se hänen nimensä\noli. Mutta en ollut häntä koskaan ennen nähnyt, vaikka hän oli\nseurakuntani lapsia. Hän oli näet jo ennen minun tuloani seurakuntaan\ntuomittu ilkitöistään monivuotiseen vankeuteen. Nyt oli hän kärsinyt\nrangaistuksensa; nyt oli hän jälleen seurakunnan yhteyteen otettava.\n\nHän oli kookas, kaunis mies. Terävät olivat hänen luonnonlahjansa.\nHelläsydäminen oli hän lapsena ollut. Hän oli varakkaan, suuressa\narvossa pidetyn talonisännän poika. Hänellä oli hellä äiti, jonka\nkasvatuksen päämaali oli ollut lapsien saattaminen totuuteen ja Jumalan\nsanan rakkauteen, ja joka usein illoin oli istunut lastensa vuoteen\nvieressä ja siinä rukoillut Jumalaa heidän edestään. -- -- Ja nyt on\npoika, äidin lempilapsi, mitä julmimpana pahantekiänä kärsinyt\nrangaistuksen rikoksesta, joka oli ollut vähällä syöstä hänet ikuiseksi\nSiperian syviin kaivoksiin!\n\nKun Jussi ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella kävi, oli hän vielä\nhyvä poika. Lapsellinen oli silloin vielä hänen sydämensä ja vakaat ne\nlupaukset, mitkä hän Jumalan alttarin edessä teki. Ja äidin rukoukset\nsilloin! Herran huostaan oli hän, niinkuin muinen Hanna, uskonut\nesikoisensa. Siitä päivästä oli nyt 18 vuotta kulunut. Äiti makaa\nhaudassa; poika -- niin -- raudoissa on hän suurimman osan tästä ajasta\nistunut.\n\n\"Mikä sai hänet lankeemaan?\" kysyin häneltä, joka ensikerran minulle\nLauvilan Jussista puhui.\n\n\"Irstaiset toverit, korttipeli ja viina\", sain vastaukseksi. \"Jussi oli\nilomielinen ja huikentelevainen. Nuorten parissa oli hän muita enemmän\nsuosittu. Pastorin, teidän edeltäjänne, luona oli hän saanut oppia\nkirjoittamaan, ja olipa vanha seksmanni, hänen isänsä, ollut aikeessa\nkouluttaa häntä papiksikin. Mutta Jussi rakasti tanssia ja muita\nhuvituksia mieluummin kuin kirjaa, ja tämä huvien halu hänessä yhä\neneni, kun hän mieheksi oli varttumaisillaan. Silloin kääntyi hänen\nmielensä yhä enemmän pois hellän äidin varoituksista; huvitukset\nhehkuivat hänen silmäinsä edessä ja vetivät hänet luoksensa yhä\nlujemmilla siteillä. Mitään pahaa hänestä ei kumminkaan tietty,\nennenkuin hän eräältä markkinamatkalta tuli kotia pahasti piestynä ja\ntappelusta ja juopumuksesta sakoitettuna. Tämä vaikutti häneen enemmän\nkuin äidin varoitukset. Hän häpesi ja olikin muutamia kuukausia aivan\nnuhteeton. Mutta eipä aikaakaan, niin takertui hän jälleen vanhain\nystäväinsä seuraan: ja nyt olivat siteet, mitkä hänet näihin sitoi,\nvielä entistäkin lujemmat. Arkipäivinä teki hän työtä kuin mies,\nmutta niin pian kuin lauvantai-ilta oli tullut, oli kuin olisi perkele\nhäneen mennyt. Ensinnä hiipi hän salaa ulos, kun isänsä ja äitinsä\nolivat levolle laskeuneet; mutta vähitellen hylkäsi hän tämän valheen,\nja samassa määrässä kuin poikkeukset avujen tieltä kävivät suuremmiksi,\nsamassa määrässä kasvoi hänessä röyhkeyskin. Kirkonkylässä oli siihen\naikaan pahaksi tunnettu torppa, missä salaa myytiin viinaa ja mihin\nilloin seurakunnan heittiöt tulivat juomaan ja korttia lyömään. Näiden\njoukkoon antausi Jussi, Mitä elämää siellä pidettiin, voi hyvin arvata.\nViina vei järjen; korttipeli kiihoitti voitonhimoa. Kiihkein kaikista\noli kapakoitsija itse, Takalan Antti, joka nyt hyvissä varoissa elää\ntäten kootuilla tavaroillaan Takalan isäntänä. Hän ei juonut, ja\nsiitäpä syystä osasi hän kukkaroonsa houkutella kaikki vieraittensa\nrahat. Pari kertaa oli hän saanut sakkoa kapakoimisestaan, ja viime\nkerralla olivat miltei kaikki hänen vieraansakin joutuneet kiinni\ntappelusta. Mutta tuo häntä ei parantanut. Voitto oli liian suuri hänen\njättääksensä ilkeää ammattiaan. Mimmoiseksi mieheksi Jussi tällaisessa\nseurassa muuttui, ei ole vaikea ymmärtää; mutta vaikeampi oli alussa\ntietää, mistä hän rahoja sai korttipeliin, jossa hän usein kadotti\nsuuriakin summia. Tulipa tuokin pian tiedoksi. Korttipöydän ääressä\nriitaantui Jussi ja Antti, ja tämä viimeksi mainittu ilmaisi nyt\nvihansa vimmassa varomattomasti, että Jussi kauan aikaa oli myynyt\nhänelle polkuhinnasta milloin mitäkin isänsä tavaraa. Kun tuo tuli\nkuuluksi -- ja tieto siitä levisi pian -- eipä kehdannut Jussi enää\nmennä kotiinsa. Hän häpesi, ja hän päätti ankarasti kostaa Antille.\nSeuraavan päivän aamulla, kun roistoväki, niinkuin tavallisesti, oli\nlähtenyt kapakoitsijan tyköä, murtausi Jussi tämän huoneesen, löi\npuukon hänen rintaansa ja vei, mitä torpan rahoista sai käsiinsä. 'Tämä\non vaan vähäinen osa siitä, mitä olen sinulle tuonut', sanotaan hänen\njäähyväisiksi Antille sanoneen. Hän karkasi nyt, mutta joutui muutaman\npäivän perästä kiinni ja tuomittiin raippoihin ja pitkälliseen\nvankeuteen. Hänen hellä äitinsä kuoli samana päivänä, jona poika\nkuritushuoneesen vietiin -- surusta kaiketi.\"\n\nTuommoinen oli, lyhyesti, kertojani sanoilla kerrottuna, sen miehen\nelämäkerta, joka nyt oli seurakunnan yhteyteen jälleen otettava.\n\nRaskaalla mielellä olin pyhäaamuna juuri lähtemäisilläni kirkkoon, kun\nJussin isä, Lauvilan vanha seksmanni astui huoneeseni. Hän eli vielä;\ntoisen nuoremman poikansa, Lauvilan nykyisen, kunnollisen ja varakkaan\nisännän luona asui hän, mutta ikä oli kyyristänyt hänen kookasta\nvartaloaan, ja suru oli ennen aikojaan tätä ikää monilla vuosilla\nenentänyt. Suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas vanhuksen\nrypistyneitä, ajan ja huolen puremia kasvoja. Enkä tuota kummaksi\npannut. Olinhan itse isä ja ymmärsin aivan hyvin, mitä ukon sydämessä\nliikkui.\n\nKului pitkä aika, ennenkuin vanhus nyyhkimisiltään sai sanan sanotuksi.\nVihdoin pani hän kätensä ristiin, vaipui alas polvilleen ja huusi:\n\"Herra pastori... Jussi ... minun poikani...!\"\n\nMinä nostin hänet ylös, asetin hänet istumaan ja sanoin: \"Toivokaamme,\nettä ankara kurituksensa on hänet parantanut. Oletteko tavannut häntä?\"\n\n\"Olen kuullut hänen äänensä, mutta en ole häntä nähnyt\", änkytti\nvanhus. \"Minä menin häntä tapaamaan Korvelan vanginvartian luo: mutta\nkun eteiseen seisahdin ja vapisevalla kädelläni tahdoin avata oven\nkuulin poikani tuvassa julmasti kiroovan ja uhkaavan ... murhalla ...\ntulipalolla. En voinut ovea avata, en voinut mennä esikoistani\ntapaamaan... Hän menee kadotukseen... Oi, herra pastori, neuvokaa ...\neikö hänelle mitään pelastusta löydy?\"\n\nNiin valitti vanhus epäilyksissään. Mitä osasin hänelle vastata?\n\"Rukoilkaamme, että Herra sokean silmät avaisi! Turvatkaamme Jumalaan!\"\n\nVanhus tarttui käteeni, ja toivon valo välkkyi hänen silmistään: \"Oi,\nrukoilkaa tekin Herraa, että Hän antaisi minulle takaisin kadotetun\nesikoiseni katuvaisena!\" --\n\nJumalanpalvelus alkoi.\n\nMustalla tuolillaan kirkon suuren käytävän keskellä istui vanki. Vuosia\noli kulunut siitä, kun hän viimeksi tässä Herran temppelissä nähtiin.\nMuistiko hän nyt lupauksia, joita hän tässä Herran huoneessa oli\nLuojallensa tehnyt? Kaikki tunsivat Lauvilan seksmannin Jussin;\nkaikkein silmät olivat häneen päin kääntyneet. Häpesikö hän? Ei, siltä\nei hän näyttänyt. Hänen kasvonsa juonteet olivat kovat, ja katkeruutta\nja vihaa asui niissä silmäyksissä, joita hän katsojiinsa heitti.\n\nKirkko oli täpösen täynnä väkeä. Huhu päivän merkillisyydestä oli\nlevinnyt, en tiedä miten. Mutta Jussin sukulaisista ei siellä ollut\nmuita kuin vanha seksmanni, isä, joka oli asettaunut istumaan vankia\nlikinnä olevan penkin toiseen päähän, josta hänen sopi poikaansa\nkatsella, tämän sitä huomaamatta, ja seksmannin pojan poika, vangin\nveljen poika, nuori kymmenvuotias, joka istui saman penkin suussa,\naivan mustan tuolin vieressä.\n\nLoin silmäni vankiin, synnintunnustusta kun luin. Se ei näkynyt häntä\nensinkään liikuttavan. Ivahymy lepäsi hänen huulillaan.\n\nJumalanpalvelus kävi tavallista menoaan. Saarnavirsi oli veisattu ja\nsaarnastuoliin nousin. Silmäni loin nyt uudelleen vankiin. En voinut\nolla mitä suurimmasti kummastelematta, mitä nyt näin. Suuri muutos oli\nseurakunnan yhteyteen otettavassa tapahtunut. Hän oli kyyristynyt\nluokoon ja peittänyt käsillään kasvonsa: hänen ruumiinsa värisi. Tämä\nliikutus eneni hänessä yhä enenemistään saarnatessani. Ja viimein, kun\nsaarnani oli loppunut, ja minä nyt rupesin puhumaan hänelle\nyksityisesti, alkaen puhettani raamatunlauseella: \"_Vaikka syntinne\nveriruskiat olisi, pitää niiden lumivalkeiksi muuttuman_\" -- nousi\nhän ylös, laskeusi polvilleen ja kumartui niin, että päänsä koski\nlattiaan. Mikä oli hänessä tapahtunut? Vaikuttiko hänessä Herran henki?\nNäkikö hän nyt syntinsä?\n\nHetki oli tullut, jona hän oli syntinsä tunnustava seurakunnan kuullen.\nMinä astuin alas saarnastuolista ja lähestyin häntä kirkkokäsikirja\nkädessäni.\n\nKun toimeni aloin kirkkokäsikirjan sanoilla: \"Rakkaat kristityt! Te\ntiedätte, että tämä eteen asetettu ihminen j.n.e.\", kohotti hän päänsä\nja silmäili minua silmillä, mitkä uivat kyynelissä. Viimeinenkin ynseys\noli niistä kadonnut. Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat, ja vapisevalla\näänellä, tuskin kuultavasti vastasi hän kysymykseeni: \"Tunnustatko,\nettä rikoksillasi 5:ttä ja 7:ttä käskyä vastaan olet suuresti tehnyt\nsyntiä Jumalaa vastaan ja, Hänen seurakunnassansa tehnyt suuren\npahennuksen?\" -- \"Tunnustan!\" -- Toiseen kysymykseen: \"kadutko sitä\nsydämestäs ja rukoiletko rikostas anteeksi Kristuksen tähden?\" --\nvastasi hän yhtä hiljaisella äänellä: \"kadun ja rukoilen.\" Nyt seurasi\nkolmas kysymys: \"Lupaatko täst'edes Jumalan armon kautta sekä tätä että\nmuita rikoksia karttaa ja ahkeroida kristillistä elämää?\" Syvin\nhiljaisuus vallitsi kirkossa. Kaikki olivat nousseet ylös kuullakseen,\nnähdäkseen. Näkyvissä oli Tunnustaja, mutta tähän kysymykseen ei hän\nvastannut. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta, hänen poskensa punottuivat\nja vaalenivat vuorotellen. En tiennyt, mitä ajatella. Kovemmalla\näänellä kerroin kysymykseni.\n\nSilloin nousi hän seisaalle, loi silmänsä kädessänsä olevaan vanhaan,\nkansipuoliseen virsikirjaan, jota hän rintaansa vastaan puristi, ja nyt\nsoivat kaikuvasti hänen suustansa sanat: \"Lupaan, Jumalan nimeen!\"\n\nTämä kaikki oli minulle jotakin aivan odottamatonta. Tunnustukset ja\nlupaukset tulivat nähtävästi hänen sydämestään, sillä mahdotonta oli,\nettä ihminen näin saattaisi teeskennellä. --\n\n\"Mene rauhaan ja älä täst'edes syntiä tee; siihen Jumala Pyhän Henkensä\narmon sinulle antakoon! Amen.\" -- Näillä sanoilla lopetin toimituksen.\n\n\"Amen!\" kuului hiljainen ääni vierimäisestä penkistä.\n\nSynnintunnustuksensa tehnyt kuuli sen, kääntyi sinne päin, mistä ääni\nkuului, tunsi -- isänsä ja peitti käsillään kasvonsa. --\n\nKun kirkosta astuin ulos, kotiin palatakseni, näin Jussin, hänen isänsä\nja tuon kymmenvuotisen pojan käyvän vanhan petäjän varjossa olevalle\nhaudalle. Kirkkoväki oli uteliaisuudesta jäänyt seisomaan Lauvilan\nJussia ja hänen isäänsä katsomaan. Minuakin vaivasi uteliaisuus, ehkä\nse kentiesi oli vähän toista laatua kuin kirkkoväen. Minä lähestyin\nvanhusta ja hänen poikaansa, juuri kun tämä viimeksi mainittu heittäysi\npolvilleen haudalle, lausuen äänellä, joka ei ikinä muististani katoa:\n\"Oi äitini!\" --\n\nÄäneti seisoin siinä, ääneti vanhus, jonka kasvot nyt olivat valoisat\nja riemulliset, ääneti väki, joka odotti kunnes vihdoin kadonnut lapsi\näitinsä haudalta nousi.\n\nKauan saimme odottaa.\n\nVihdoin nousi hän, astui isänsä eteen ja rukoili; \"Isä! Voitteko\nminulle anteeksi antaa pahat tekoni?\" Vanhus sulki hänet syliinsä. Hän\nei voinut sanoilla mitään vastata.\n\nSitten kääntyi Jussi pieneen kymmenvuotiseen poikaan. \"Kuka olet sinä?\nMistä oli sinulla antaa minulle minun oma virsikirjani?\" kysyi hän.\n\nJa nyt saimme viimein tietää, mikä paatuneessa pahantekiässä oli\nmuutoksen tehnyt, mitä neuvoa Herra oli pitänyt vetääkseen puoleensa\nmiehen, joka tähän päivään saakka ei ollut muuta kuin kostoa ajatellut.\n\nPenkissä pienokaisen edessä oli ollut vanha virsikirja, josta toinen\nkansi oli poissa, vieläpä useita lehtiäkin. Kirja oli ollut noita\nkirjanjäännöksiä, joilla ei omistajaa ole, jotka makaavat kirkon\npenkissä, kenenkään niistä huolimatta. Pojalla oli oma virsikirjansa,\njosta hän veisasi. Kun hän näki, ettei hänen sedällänsä kirjaa ollut,\ntarjosi hän hänelle vanhan kirjanjäännöksen, osottaen samalla virttä,\nmitä veisattiin. Jussi oli ajattelemattomasti ottanut vastaan kirjan,\nja sanat, joita seurakunta veisasi, sattuivat samassa hänen silmiinsä:\n\"Yks lammas eksyi laumastas.\" Hän katseli likemmin kirjaa. Hän tunsi\nsen. Se oli kerran ollut hänen omansa. Kun hän ensikerran Herran\npyhällä ehtoollisella kävi, oli hänen hellä äitinsä juuri hänen\nkirkkoon astuessaan sen hänelle antanut. Kirja herätti nyt Jussissa\nmuiston tuosta hetkestä, muiston äidistä, muiston äidin rukouksista.\nTulen salamana kävivät hänen sielunsa läpi autuaalliset tunteet, mitkä\nhäntä elähyttivät silloin, kun hän kirjan sai, ja tunne siitä, mikä hän\nnyt oli. Ja kun hän sitten kirjan jälellä olevassa kannessa luki äidin\nvaroituksen, minkä tämä, oli antanut pastorin kirjoittaa, luki sanat:\n\"Tänäpänä, jos kuulet Herran äänen, niin älä paaduta sydänkäsi\n(Ps. 95:8), pyytää hellin ystäväsi\" -- oli hän kukistettu. Eletty\nelämänsä seisoi hänen edessään julmassa tosimuodossaan. Mitä hänelle\nsitten oli tapahtunut, ei hän osannut selittää. Vasta silloin, kun minä\nhänelle kolmannen kysymyksen tein, oli hän muistanut, missä hän oli, ja\nkostonpyyntö oli kuiskuttanut hänelle neuvoansa. Mutta silloin oli\nhänen sielussaan kajahtanut virsikirjan kanteen kirjoitettu äidillinen\npyyntö, ja kuolettaakseen kiusaajan ääntä oli hän noussut ja lujalla,\nvakavalla äänellä luvannut muuttaa elämänsä.\n\nSiinä siis koko salaisuus. Vanha virsikirjahylky, jolla ei mitään arvoa\nollut, josta ei kukaan tiennyt, milloin taikka miten se oli kirkkoon\njoutunut, oli vaikuttanut, mitä kaikki minun kauniit varoitukseni ja\npuheeni edellisenä päivänä eivät olleet vaikuttaneet. Mutta -- eipä tuo\nenää ollut kumma minusta: äidin antama virsikirja sisälsi äidillisen\nsiunauksen; äidin kaikki rukoukset olivat yhdistetyt tuohon kannessa\nolevaan pyyntöön. Ja se oli siemen, jonka _täytyi_ itää, ja Herra\nitse kylvi sen ajalla, jonka Hän soveliaimmaksi näki. --\n\nVuosia on kulunut siitä, kun tämä tapahtui. Vanha seksmanni on jo\naikoja maassa maannut. Pieni kymmenvuotias on nyt talonisäntä, ja hänen\nluonansa elää setä Jussi.\n\nIlolla lopetan minä tämän muistiinpanon siinä tiedossa, että vanha\nvirsikirja on tähän päivään asti pysynyt Jussin kalliimpana aarteena\nmaailmassa, ja että äidin pyynnön täyttäminen on hänen elämänsä\npäätarkoitus.\n\n\n\n\nIsä ja poika.\n\n\nKauppias Dallén oli jo vanhanpuoleinen mies. Hän oli ympäristöllään ja\nvieläpä sen ulkopuolellakin tunnettu erinomaisen rikkaaksi; ja lienee\nsiinä ollut perääkin, sillä kauppamies oli jo muutamia vuosia takaperin\nlopettanut kauppansa ja ostanut likellä sitä kaupunkia, missä hän\nneljättäkymmentä vuotta oli kauppaa pitänyt, suuren maatalon. Siellä\neli hän onnellista elämää -- ainakin siltä näytti -- kolmen tyttärensä\nkanssa, joista Sanna, nuorin sisarista, oli kihlattu maanviljeliä\nMalmille, nuorelle, reippaalle miehelle, minkä tilukset ulottuivat\nRauhalan, kauppamiehen tilan, rajoihin asti. Oli kauppamiehellä\npoikakin, mutta hän ei enää kuulunut Rauhalan perheeseen, hän kun oli\nperinyt isänsä kaupan N----n kaupungissa.\n\n\"Hän on rikas\", on mainesana, joka maailmassa tuottaa sille, josta se\nlausutaan, suurta kunnioitusta -- olkoonpa sitten tämä rikas tavoiltaan\nkuinka rietas ja inhottava tahansa. Rikkaus on maailman jumala, ja tätä\njumalaa kumartavat jäykimmätkin selät, vaikkapa rikkauden omistajan\nsydämessä piiloutuisikin vaan ahneutta ja pahuutta. \"Hän on rikas\",\nsanottiin kauppamiehestämme, ja häntä kumarrettiin siitä syystä; mutta\n-- eipä ohjetta, josta ei olisi poikkeuksia. Löytyi, näet, niitä, jotka\neivät kumartaneet kauppamiestä hänen rikkautensa tähden, vaan sen\nkunnioituksen tähden, jota hän heissä oli herättänyt. Näitä tällaisia\nei tosin ollut monta; mutta nuo harvat tiesivät, ettei rehellisempää\nsydäntä Suomessa tykyttänyt, ja sen tähden kunnioittivat he häntä,\nmuistamatta hänen rikkauttaan. Mutta suuri yleisö -- se kumarsi vaan\nkauppamiehen rikkautta, ja senpätähden olikin sillä kauppamiehen selän\ntakana kerrottavana juoruja ja kertomuksia, jotka eivät suuresti\nhänelle kunniaa tuottaneet.\n\nKauppamiehen rehellisyyteen yhtyi, näet, suoruus semmoinen, \"joka ei\nvaletta, ei teeskentelemistä eikä kujeita kärsinyt.\" Maailman koulussa\noli häntä -- varsinkin nuorempana -- lukemattomia kertoja petetty,\nsemminkin, kun hänellä oli sananpartena: \"Usko jokaista, kunnes hän\nsinut pettää!\" Tuo sananparsi oli ollut ukon ohjenuora, ja hän oli sitä\nkoko elinaikansa seurannut, Mutta tällä sananparrella oli myöskin\nvastakohtansa, jota kauppias yhtä tarkasti seurasi, ja se kuului:\n\"Pettäjääsi älä usko koskaan!\" Kun nyt lisäämme, että kauppamies\nkäsitti sanat _petos ja pettäjä_ jotenkin laajalta, ja että\nmaailmassa suurin osa ihmisiä koettaa, missä vaan taitaa, selityksillä\nja syillä, jotka ovat kaukaa tuotuja, antaa milloin millekin työlle,\njoka ei niin aivan rehelliseltä näytä, rehellisyyden ulkomuodon, niin\nymmärrämme myös, minkätähden kauppias ei ollut kaikkein suosiossa.\n\"Rehellisyys maan perii\", oli kauppiaan kolmas tunnussana: ja hänessä\nitsessään näkyi se toteutuvan. Hän oli köyhästä alkanut, mutta\njärkähtämätön rehellisyytensä oli antanut hänelle luottamusta,\njonka vertaista ei monella kauppiaalla ole ollut. Mutta tällä\nrehellisyydellään ja suoruudellaan oli hän -- varsinkin kun hänellä\naina oli vakinaiset hinnat, jotka olivat määrätyn prosenttivoiton\nmukaan lasketut ja aina halvemmat kuin muitten -- närkästyttänyt\nkaupungin muita kauppiaita siihen määrään, että nämä olivat kaksi\nkertaa koettaneet saada hänet häviöön, he kun olivat luulotelleet\nniitä, jotka kauppiaamme asioita kysyivät ja jotka olivat hänelle\nluottamuksensa antaneet, että Dallénin asiat olivat aivan rappiolla ja\nettä hän helpompaan kuin muut möi tavaransa, voidaksensa ne rahaksi\nmuuttaa ja sitten kentiesi -- karata. Ensikerralla, kun tätä keinoa\nhänen sortamisekseen koetettiin -- se oli keisarikesänä 1819 -- oli\nDallénin täytynyt suin päin matkustaa Saksaan. Täällä oli hän osannut\nselvästi näyttää juorujen perättömyyden ja vieläpä lujentaa entistä\nluottamustaan. Toisella kerralla, noin 10 vuotta edellisen jälkeen,\nhorjui hänen kauppahuoneensa, hän kun sai maksaa mahdottoman\ntakaussumman erään ystävän edestä, \"joka ei minun ystäväni ollut\" --\noli Dallén'illa sittemmin tapa sanoa. Epäiltävä onkin, miten silloin\nolisi käynyt, ellei Dallén jo olisi ollut tunnettu ulkomailla.\nSaamamiehet säälivät häntä ja suostuivat mielellään hänen esitykseensä,\nettä hän takaussummansa neljän vuoden kuluessa maksaisi -- 25\nprosenttia vuosittain. Sitoumuksensa suoritti Dallén kuin mies. Mutta\nsiitä päivästä, jona hän tämän suostumuksen teki, ei hän enää mihinkään\ntakaukseen mennyt panematta milloin mihinkin talteen sitoumuksensa\nsuuruisen rahasumman mahdollista maksua varten. Jos sitä vastoin summa,\njota häntä vaadittiin takaamaan, oli hänen varojansa suurempi, antoi\nhän takauksen pyytäjälle suoran kiellon. Hänen jäykkyytensä semmoisissa\ntapauksissa oli sitä laatua, että toiset sitä kiittivät, toiset taasen\ntunsivat itsensä suuresti loukatuiksi. Ukko näyttikin silloin hyvin\nomituiselta siinä, missä istui, rahaa tahi takausta pyytävä edessänsä.\nSilmälasit nenähuipullansa kuunteli hän esitystä, \"syöden pyytäjää\npienillä, harmailla silmillään\" sanaakaan sanomatta, kunnes pyytäjä oli\npuheensa lopettanut. Silloin, kun ukko oli esityksen kuullut, sanoi hän\nvaan: \"minä luotan teihin;\" ja se oli sama kuin myönnytys, tahi:\n\"menkää muualle, herra!\" ja se oli jotenkin selvä kielto. Ja ukon\npäätökset tällaisissa asioissa olivat järkähtämättömät. Syytä\nkieltoonsa ei hän sen likemmin selvittänyt, ja mitä tuollainen kielto\npyytäjässä vaikutti, sitäpä ei ole juuri vaikea ymmärtää.\n\nN----n kaupungissa oli tuskin ainoatakaan, joka ei ollut ukon apua\ntarvinnut, ja useimmat olivatkin tätä apua saaneet. Mutta ukon suoruus\nja yksitoikkoisuus teki sen, että hänen luokseen vasta viimeksi\nmentiin.\n\nSopii tässä vielä mainita, että Dallén asioimistoimensa aikana oli\noppinut ihmisiä tuntemaan. Mutta sittenkin, vaikka hän luuli\navunpyytäjän kasvoista voivansa lukea, ettei tähän ollut luottamista,\nseurasi hän vanhaa sananparttansa: \"Usko jokaista, kunnes hän sinut\npettää!\" Tästä voitaisiin päättää, että kaikki, mitkä ensikerran\ntulivat kauppiaan luo, saivat apua; niin ei kumminkaan ollut laita.\nUkko tunsi, niinkuin jo sanoin, ihmisiä, ja sattuipa usein, hyvinkin\nusein niin, että avun-pyytäjä jo pyyntöönsä pani valeita ja -- oli\nsamalla sanonut oman tuomionsa; sillä \"joka yhdessä valehtelee, voi\ntoisessakin valehdella.\"\n\nJa samallainen kuin ukko kauppiaana oli ollut, oli hän\nmaanviljeliänäkin. Omituista vaan, että hänen kuntalaisensa,\npalkollisensa ja torpparinsa hänestä pitivät paljon enemmän kuin hänen\nkauppatoverinsa. Lieneekö sitten asia semmoinen, että maanviljeliät\novat rehellisempiä kuin kauppiaat. --\n\nVielä ukon luonteen kuvaukseen lisättäköön, että hän oli harvapuheinen.\nLiikoja sanoja, varsinkin jos niillä tahdottiin jotakin asiaa\nkaunistaa, inhosi hän, ja senpätähden kuultiin hänen usein parilla\nkolmella sanalla lausuvan, mitä toinen olisi pitkällä puheella\nkertonut.\n\nUkko Dallén'in poika, Ernst, oli jo isän eläessä perinyt hänen\nkartanonsa kaupungissa, hänen kauppansa ja hänen luottamuksensa. Poika\noli kasvatettu \"ukon sananparsiin\", mutta -- niinkuin usein nähdään --\npojasta ei tullut isän kaltaista. Ensinnäkin olivat heidän luonteensa\naivan erilaiset. Aika oli siihen lisäksi aivan toinen kuin ukon\nnuoruudessa. Nyt käytiin kauppakoulua ja pidettiin suuria, mutkaisia\nkauppa-kirjoja, jommoisista ei vanha Dallén tietänyt mitään; hän\nhalveksi sekä kauppakouluja että asioimiskirjoja. \"Kauppa kauppiaan\nopettaa, rehellisyys on paras kirja\", oli hänellä tapana sanoa. Hän\nmyönsi kumminkin, että kauppiaan on hyvä osata kieliä; mutta \"niitä\noppii paremmin ulkomaalla kuin kouluissa.\" Ernst Dallén oli tästä\nsyystä saanut oleskella kokonaisen vuoden Saksassa.\n\nJo lapsuudesta saakka oli Ernst oppinut pitämään isäänsä mitä\nsuurimmassa kunniassa; vanhemmaksi kun tuli, liittyi tähän\nkunnioitukseen vähän pelkoakin, jonka laatua Ernst ei voinut itselleen\nselittää. Ernst oli virkku -- yhtä virkku kuin ukko jäykkä -- elävä ja\ninnokas, mutta isän läsnäollessa meni häneen -- hän ei tiennyt mikä,\njoka sai hänen totiseksi, hiljaiseksi, jöröksi. Ikäistensä kanssa oli\nhän aivan toinen.\n\nUkko oli helläsydäminen. Hänen ilonsa oli auttaa, vaikka hänen\nsuoruutensa kielsi auttamasta semmoisia, jotka itse olivat puutteesensa\nsyypäät. Ernst oli isän helläsydämisyyden perinyt, mutta ei sitä\nmielenmalttia, joka ohjasi ukkoa kaikissa hänen töissään. Ernst uskoi\njokaista ihmistä, vieläpä niitäkin, jotka olivat häntä pettäneet. Suuri\nerotus oli siis nykyisen kauppias Dallénin ja entisen välillä. Entisen\nluona käytiin harvoin ja tuskin koskaan asiatta. Ernstin luona nähtiin\nsitä vastoin usein herroja, jotka vilkkaasti keskustelivat milloin\nmistäkin. Ja seurauksena tästä oli, että kauppa Ernstin luona kävi,\nainakin ulkopuolisesti päättäen, vilkkaammasti, kuin muinen hänen\nisänsä luona.\n\nIsä kun oli antanut kaupan pojallensa, ei tämän asioihin vähintäkään\nsekaantunut. \"Niinkuin kylvät, niin saat niittää\", sanoi hän; \"mutta\njos neuvoja tarvitset ja niitä minulla on antaa, tule luokseni!\" Isä ei\nmyöskään koskaan tiedustellut, miten Ernstin asiat edistyivät, ellei\ntämä itse ruvennut niistä puhumaan. Tämä tapahtui alussa hyvinkin\nusein, sitten aina yhä harvemmin eikä ukko ollut sitä huomaavinaan.\n\nNäytti kumminkin väliin siltä, kuin olisi ukko odottanut, että Ernst\nhänelle puhuisi asioitaan. Tuo tapahtui siitä syystä, että Ernst oli\nruvennut osalliseksi erityisiin yhtiöihin, ja yhtiöt eivät olleet ukon\nmieleen. Mutta kun Ernst ei ottanut niitä puheeksi, ei isäkään niistä\nmitään maininnut.\n\nN----n kaupungissa oli Ernstin ikäinen nuori kauppamies, jotenkin\nErnstin luonteinenkin. He olivat yhdessä oleskelleet Saksassa ja siellä\nnähneet kauppaa toisellaista kuin heidän pienessä kaupungissaan.\nInnokkaat kun olivat, olivat he tuumailleet jos jotakin keinoa kaupan\nkohottamiseksi. Mutta suurempiin kauppoihin ja yrityksiin tarvittiin\nsuuria varoja, ja varoja ei ollut Hahlgrénilla ollenkaan, hän kun vielä\noli isänsä kauppapalvelia, ja Ernstilläkin oli niitä suhteellisesti\nvähän, hän kun vaan oli saanut isänsä kauppavaraston semmoisena kuin se\noli, kun merikulku syksyllä 18-- loppui. Mutta nyt kuoli vanha\nHahlgrén, ja poika, seitsemän nuoremman sisaruksen veli, vastaanotti\nisänsä kaupan. Ei sitten aikaakaan, ennenkuin nuoret kauppiaat jo\njatkoivat kauppatuumailujaan, joita Saksassa olivat alkaneet. He\nkävivät liittoon, ja jotta tuuma paremmin voisi edistyä, tehtiin\nsemmoinen sopimus, että yhteiset asiat aluksi kävisivät Hahlgrénin\nnimessä, joka tästä syystä lisäsi kauppanimeensä: \"ja kumppani.\"\n\nMinä olin tähän aikaan kappalaisena siinä pienessä kappelissa,\njossa se tapaus tapahtui, minkä näissä muistelmissa \"_Vanhaksi\nvirsikirjaksi_\" olen nimittänyt. Kauppatavaraa, mitä tarvitsin\nostaa, ostin Dallénilta, ensinnä isältä, sitten pojalta. Ja ottamatta\nlukuun, että rouva Dallén, Ernstin äiti, ja minun äitini olivat\nserkukset, oli minulla syytä pysyä tässä kauppahuoneessa, sillä\nparempia tavaroita ei saatu mistään eikä niin huokealla hinnalla --\ntullen tähän vielä lisäksi sekin, että pienoiseni kotona aina saivat\nrunsaita tuliaisia, jotka eivät isälle olleet maksaneet mitään. Minä\ntunsin siis \"setä Dallénin ja Ernsti-serkun\" aivan hyvin, samaten kuin\nSannan, Lauran ja Marian, Ernstin sisaret; ja minulla oli syytä olla\nylpeä tästä sukulaisuudesta sekä erittäin kiitollinen vanhukselle, joka\nmonta kertaa oli pienillä raha-avuilla minua auttanut koulu- ja\nyliopisto-aikanani. Mutta vaikka setää kunnioitin, enemmän rakastin\nkumminkin Ernstiä, jossa ukon hyvät avut paremmin astui näkyviin.\n\nEräänä päivänä kolisivat puiset rattaani N----n kaupungin katuja\npitkin. Olin, näette, tavallisella joulumatkallani kaupungissa. Ernst\nDallénin luona kävin kortteriin, niinkuin aina ennenkin. Olin aina\nollut tervetullut, sen tiesin; mutta niin iloisesti, kuin nyt, ei ollut\nErnst minua koskaan vastaanottanut. Syyn sain pian tietää, Muuan\njyväkauppa, \"oikein suuri\", sanoi Ernst, oli hänelle onnistunut\nparemmin kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli muutamia päiviä\ntakaperin saanut tiedon siitä. Tuo oli hänen ensimäinen suurempi\nkauppayrityksensä, vaikka jo viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän\noman kauppansa sai. \"Minä tiedän\", lisäsi hän, \"että isä olisi ollut\nkoppinaan vastaan tätä kauppaa, se kun olisi voinut viedä minut\nhäviöön, jos ei se olisi onnistunut; mutta nyt -- -- kun palatessasi\nkäyt Rauhalassa, voit isälle siitä puhua.\" Ja sitten pani hän samaan\nhengähdykseen toisen uutisen, joka minusta oli edellistä paljoa\ntärkeämpi ja joka ilmaisi, että hän aivan nykyään oli saanut --\nmorsiamen, neiti Hanna Hahlgrénin.\n\nKun näin tämän nuoren miehen tässä, näin hänen onnensa ja kuulin hänen\nloistavat mietteensä tulevaisuudesta, eipä ollut paljoa vailla, etten\nkadehtinut häntä, Hän ansaitsi päivässä enemmän kuin minä vuodessa. --\nNo, tuo oli saiturisuutta, Aatamin koukkuja, ja todisti vaan, kuinka\nheikko minäkin olin, vaikka minulle oli uskottu kalliin virka\nmaailmassa. --\n\nErnstin luona näin minä Hahlgrénin, joka oli yhtä innokas kuin\nserkkuni. He puhuivat vaan kauppa-asioista, joista minä sangen vähän\nymmärsin, mutta sen vain, että he niin olivat asioissansa kiinni,\njottei heillä mihinkään muuhun aikaa ollut. Ja miten oli -- mieleeni\njohtui raamatun lause: \"Joka lihassa kylvää, se lihastansa turmeluksen\nniittää.\"\n\n\"Mutta mitä aiot sinä tehdä noilla äärettömillä rikkauksilla, joita\ntoivot voittavasi?\" kysyin illalla, kun Hahlgrén oli lähtenyt.\n\n\"Laajentaa kauppaani -- yhä laajentaa\", vastasi hän innokkaasti.\n\n\"Entäs sitten, kun olet miljoonaan päässyt -- jos pääset?\"\n\n\"Sitten ... en tiedä; mutta kauppa on minun elämäni.\"\n\n\"Mutta muista toki, että elämäsi ei ole ikuinen.\"\n\n\"Älä nyt rupea saarnaamaan!\" sanoi hän, ja selvästi näkyi, ettei hän\ntahtonut kuulla mitään semmoista kuin kuolemaa edes mainittavan. Hänen\nintonsa oli kumminkin minun muistutuksistani vähän asettunut. Hän sanoi\nnyt äkkiä hyvää yötä ja jätti minun.\n\nSeuraavana päivänä lähdin minä, ja Ernst kiitti minua \"hyväntahtoisista\nvaroituksistani\", täytti kärryni kaikenmoisilla pusseilla ja\npaperikääryillä -- \"tuliaisia pienille pastoreille\" -- ja käski minun\nviedä terveisiä Rauhalaan, johon hän jouluksi saapuisi.\n\nVanha setä otti minut vastaan yhtä sydämellisesti kuin Ernst edellisenä\npäivänä, mutta toisella tavailla. Hän puristi kättäni, taputti olkaani\nja koetti vetää kankeat huulensa hymyilyyn. Minä tiesin että ukko piti\nminusta.\n\nMe puhelimme kaikenmoisista asioista, ja kun vihdoin kerroin Ernstin\nonnistuneesta kaupasta, avautuivat ukon pienet silmät niin suuriksi\nkuin taisivat, ja hänen kasvonsa kovettuivat: \"Hm! hm!\" mumisi hän\nvaan. Muuta hän ei sanonut. Näytti kuin ei ukko olisi vieraan kanssa\ntahtonut puhua poikansa asioista, vaikka tämä vieras olikin sukulainen.\n\nKului sitten muutamia kuukausia. Pienessä kappelissani työskentelin\nhiljaisuudessa, tietämättä mitään maailman riennoista ja melskeistä.\nPari kertaa olin kuullut Ernstistä. Hän oli käskenyt sanoa minulle\nterveisiä. Hänen kauppansa suuresta edistymisestä puhuivat kaikki,\njotka N----ssä kävivät.\n\nSeuraavana syksynä tuli minun pitää käräjäsaarna emäkirkolla, johon\nkappelistani oli kolme penikulmaa. Hyvästi sopi minulle tämä, sillä\nseuraavana keskiviikkona oli Sanna Dallénin häät. ja ukko oli\nystävyyden ja sukulaisuuden vuoksi kutsunut minut nuoria vihkimään.\nTultuani käräjätaloon, josta oli kaksi penikulmaa Rauhalaan kuulin\nvarsin odottamattomia puhuttavan. Sanottiin, että Dallén oli saanut\nhalvauksen, että Ernst oli sitä ennen siellä käynyt ja kiiruusti sieltä\nlähtenyt. Mitä tuo tiesi? Oliko puheessa perää? Asiain näin ollen\nolivat Sannan häät aivan epätietoiset.\n\nKäräjäsaarnan saarnasin maanantaina, ja huolimatta tuomarin\npuolipäiväis-tarjoumuksesta lähdin kiiruusti Rauhalaan.\n\nSanna tuli itkusilmin minua vastaan etuhuoneessa. \"Jumalan kiitos, että\ntulit\", sanoi hän; \"en tiedä, mikä isän on. Hän ei ole kohta kahteen\nvuorokauteen mitään syönyt; hän kulkee yöt päivät edestakaisin, ja\nhänen hiuksensa ovat käyneet aivan valkeiksi.\" Sitten kertoi Sanna,\nettä Ernst viime perjantaina oli heillä käynyt. Hänellä oli ollut\njotakin salaista ukolle sanottavaa, jota ei saanut kukaan muu kuulla.\nTuntikauden olivat he kahden kesken olleet ukon kamarissa; sitten oli\nErnst hirveän näköisenä törmännyt sieltä ulos. Ukko oli -- niin\nluultiin -- tullut halvatuksi. Hän oli pudonnut tuoliltaan lattialle,\nja lattialla makasi hän vielä, kun tyttäret Ernstin huudosta riensivät\nsisään. \"Mutta, Jumalan kiitos\", lisäsi Sanna; \"se ei ollutkaan\nhalvausta; isä oli vaan pyörtynyt. Hän tointui ja puhui sitten taasen\nvähän aikaa kahden kesken Ernstin kanssa; mutta siitä saakka ei hän ole\nsanaakaan sanonut, ei mitään syönyt, ei silmänräpäystä istunut. Me\nolemme arvanneet, että tähän kaikkeen on syypää Ernstin uutinen; mutta\nmikä tämä uutinen on, sitä emme ole saaneet tietää. Ernst, joka vielä\nsamana päivänä kiiruusti lähti pois, ei sitä sanonut, ja lähtiessään\noli hän kalpea kuin ruumis.\"\n\nMinä menin ukon kamariin.\n\nSanna oli oikeassa. Minun oli vaikea tuntea vanhaa setääni, niin\nmuuttunut oli hän. Hän kiiruusti kulki edestakaisin huoneessansa, mutta\nei niin jäykästi nyt kuin ennen; ei, ruumiillinen väsymys ja sielun\ntuska olivat lannistaneet hänet. Hän kulki kuin houreissa, ja hänen\naskeleensa olivat epävakaiset. Hän ei ollut minua huomannut; hän ei\nkuullut tervehdystäni; hän kulki vaan kulkuansa.\n\nMinä seisoin vähän aikaa häntä katsellen. Jokin jänne oli katkennut,\njollekin salakarille oli laiva törmännyt...\n\nMinä astuin hänen eteensä. Hän seisahtui ja silmäili minua -- kuinka\nomituisesti! Sitten pudisti hän päätään ja tahtoi taasen lähteä\nijankaikkiselle kululleen. \"Setä!\" sanoin minä kovalla äänellä. Hän\nseisahtui taasen; hän iski silmänsä uudelleen minuun, ja sitten alkoi\nhän hoiperrella, kuten juopunut, Minä tartuin kiinni häneen. Hän vaipui\nhiljaa alas lattialle, ennenkuin olin ehtinyt hänet sohvalle taluttaa.\n\nSannan ja Lauran avulla kannoin vanhuksen sohvalle, ja ensimäinen\ntoimemme oli lähettää kaupunkiin lääkäriä ja Ernstiä noutamaan. Me\npelkäsimme, että uni, johon vanhus nyt näkyi vaipuneen, olisi kuoleman.\n-- Kaupunkiin oli Rauhalasta kaksi penikulmaa; kului siis jommoinenkin\naika, ennenkuin voimme lääkäriä odottaa ja lääkärin kanssa Ernstiä.\n\nPitkä oli yö, joka nyt seurasi ja jonka me vietimme vanhuksen vuoteen\nvieressä. Maria, vanhin kauppiaan lapsista, tuo hiljainen olento, josta\ntoisten tahdon enemmän kertoa, valmisti minulle illallisen. Mutta\nsyömättä jäi se. Aamupuoleen yötä palasi kaupunkiin lähetetty takaisin,\nja hänen kanssaan Akseli Malm, Sannan sulhanen. Mutta suruksemme ei\nlääkäri häntä seurannut. Hän oli ennen Akselin tuloa kaupunkiin muualle\nviety.\n\n\"Miten on Ernstin laita?\" kysyimme yksin suin, Sanna ja minä, ennenkuin\nAkseli vielä oli ehtinyt meitä tervehtiä.\n\n\"Sen tietää yksin Jumala\", vastasi Sannan sulhanen, morsiantansa\nlähestyen. \"Hän on salvannut itsensä kamariinsa Hahlgrénin kanssa.\nMinun kanssani puhui hän ainoastaan pari sanaa. Mutta hän lupasi tulla\ntänne tänään ennen aamiaista.\"\n\nVanhus nukkui; mutta oliko tämä uni luonnollinen? Aamiais-aika tuli;\nErnstiä ei kuulunut, ja yhä nukkui ukko. Päivä kului kulumistaan; ilta\noli tulossa. Ernstiä odotimme turhaan, eikä vanhuskaan herännyt\nunestaan. Uudelleen oli Akseli lähtenyt kaupunkiin. --\n\nSyksyinen päivä oli mailleen mennyt. Me istuimme, kuten ennenkin,\nvanhuksen vuoteen vieressä. Silloin juuri, kun salin kello löi 10,\navasi hän äkki-arvaamatta silmänsä ja katseli meitä kummastellen.\nSitten lienevät hänen muistinsa heränneet, sillä ihmeellisesti\nmuuttuivat hänen kasvonsa, ja hän huudahti: \"Se ei siis ole unta...\"\nKun me kysyimme hänen vointiansa ja eikö hän halunnut ruokaa? kohousi\nhän istumaan. Hän näkyi miettivän. Kylmät hikihelmet nousivat hänen\notsallensa. Sitten käski hän tyttärensä mennä ulos, ja kun nämä\nvastahakoisesti olivat hänen käskynsä täyttäneet, loi hän silmänsä\nminuun, ja sanomaton tuska paloi niissä.\n\n\"Hän on häväissyt minun nimeäni!\" huokasi ukko vihdoin. \"Hän on minulle\nvalehdellut, _hän -- minun poikani_!\"\n\nSitten, oltuansa vähän aikaa ääneti, viittasi hän suureen, Kaarle\nXII:nen Raamattuun, joka vähäisessä kirjakaapissa oli etevimmän sijan\nsaanut -- ja nyt välkkyi suuri, kirkas kyynele silmässä, joka ukon\nnuoruudesta saakka ei ollut itkenyt. \"Tuo minulle tuo kirja!\" sanoi\nhän.\n\nMinä kiiruhdin ilolla ukon käskyä täyttämään. \"Näinkö, Herra, olet\ntämän jäykän miehen sydämen murtanut?\" puhuin itselleni. Ukko ei\njaksanut kirjaa kädessään pitää; hän pani sen vuoteeseen viereensä ja\navasi kannen.\n\n\"Ja nyt -- tuo minulle mustetta ja kynä!\" käski hän, ja hänen äänensä\noli aivan soinnuton.\n\nKirjan alussa oli niinkuin tavallisesti tyhjä lehti. Se oli täyteen\nkirjoitettu. Sukuraamattuihin oli ennen muinen isällä tapana kirjottaa\nlasten nimet siinä järjestyksessä kuin lapset syntyivät, syntymä- ja\nristimäpäivät ynnä lasten kummit. Vanha Dallén oli tätä tapaa\nnoudattanut. Marian, Ernstin, Lauran ja Sannan nimet olivat ukon\nraamattuun kirjoitetut, ja kunkin nimen jälkeen oli herttainen toivon\nsana piirretty.\n\nHiljaa luki ukko, mitä hän tähän alkulehteen muinen oli kirjoittanut.\nHänen väsynyt, vanha ruumiinsa vapisi. Kyyneliä valui hänen silmistään;\nne putosivat alas ja kastivat lehden kirjoituksen.\n\nKauan itki hän siinä kuin lapsi. Sitten tarttui hän hiljaa kynään, ja\nkädellä, joka ylönarmottomasti vapisi, pyyhkäsi hän poikansa nimen\nsuurella, paksuviivaisella ristillä. Sen tehtyään työnsi hän tyköään\nraamatun, joka putosi lattialle.\n\nLiikuttavampaa hetkeä kuin tätä tässä en ole koskaan elänyt. -- Isä\nhylkäsi poikansa!\n\nUkko vaipui takaisin vuoteeseensa. Vapisevilla käsillään peitti hän\nkasvonsa. Minä kiiruhdin nostamaan ylös raamatun, ja kun sen pöydälle\npanin, näin minä että Ernstistä kirjoitetun kirjoituksen alla oli\npiirretty sanat: _minun toivoni_! Mutta pois pyyhityt olivat ne\nsanat nyt. Mitä tällainen teko isälle on maksanut, sen olen minä\nnähnyt; mutta en hänen sydämensä sotaa. --\n\nVuoteen vieressä seisoen laskin käteni kasvojansa yhä peittävän\nvanhuksen päälaelle ja sanoin hiljaa; \"Anna meille anteeksi meidän\nsyntimme, niinkuin mekin ne anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä\nvastaan rikkoneet.\" Ja näyttipä siltä kuin olisi ukko nyt vasta\nhuomannut, että vieras silmä oli nähnyt hänen tuskansa, hänen tekonsa.\nHän katseli minua kauan, ääneti, silmäilyksillä, jotka osoittivat,\nmiten hänen tunteensa vaihtelivat. Sitten tarttui hän minun käteeni ja\npuhui: \"Lähde entisen poikani luo ja sano hänelle, etten tahdo muistaa,\nmitä hän on tehnyt; käske hänen lähteä Amerikaan ja palata vasta\nsitten, kun hän rehellisesti on ansainnut sen summan, jonka -- -- --\nhän kyllä itse tietää, minkä. Sano että minä uudelleen tahdon ruveta\nkauppatoimiin, että otan vastaan hänen asiansa semmoisina kuin ne nyt\novat. Käske -- lisäsi ukko, ja minä näin, että isällinen rakkaus ja\nvanhat ennakkoluulot nyt kävivät hänen sydämessään kovaa sotaa --\nkäske ... minun nimessäni hänen palata, kun hän voi astua eteeni ja\nsanoa: 'isä, minä olen täyttänyt ehtosi.' Mutta sitä ennen ... en tahdo\nkuulla hänen nimeänsä mainittavan, en nähdä häntä... Vie tämä sana\nhänelle, mitä pikemmin sitä parempi! Ja nyt kaikesta, mitä on\ntapahtunut ei puolta sanaa enää -- ei kenellekään -- ymmärrätkös?\" --\nlisäsi ukko äänellä, josta tunsin entisen vanhan setäni.\n\n\"Mitä on Ernst tehnyt?\" uskalsin hiljaa kysyä.\n\n\"Näinkö vähän sinä käskyistäni pidät!\" huudahti ukko ja iski minuun\nkovan silmäilyn. Minä siis en nyt saanut Ernstin rikosta tietää.\n\n\"Anna minulle minun vaatteeni, ja kiitos siitä, että olet minua\nhoitanut\", sanoi vanhus sitten. Ja suurimmaksi ihmeekseni nousi hän --\nhän, jonka heikkoutta vastikään olin nähnyt, jonka loppua olin\nodottanut.\n\nTyttäriensä luo meni hän. Hän koetti käydä reippaasti; mutta selvästi\nnäkyi, että hän tähän ponnistukseen viimeiset voimansa pani. \"Sanna!\"\nhuudahti hän, kun nuorimman tyttärensä näki, \"missä on sinun ylkäsi,\nhäntä en ole kaukaan aikaan nähnyt... Eipä uskoisi, että sinun häitäsi\nhuomenna vietetään, ei siltä näytä.\"\n\nTytöt tuskin uskoivat silmiänsä, kun isänsä näkivät, ja suuri oli\nheidän ilonsa, kun huomasivat, että ukko oli parantunut -- varsinkin\nSannan, kun hän kuuli, että häät huomenna todellakin vietettäisiin.\n\nPuoliyön aikaan tulivat Akseli ja Ernst Rauhalaan, ja heillä oli nyt\ntohtori mukanansa. Tämä viimeksi mainittu pudisti päätään, kun minä\nkerroin ukon sairauden ja lopuksi ilmoitin, että ukko pienen aterian\nsyötyänsä oli mennyt levolle ja nyt nukkui makeasti. Hän ei tahtonut\nkertomustani uskoa ja halusi mennä vanhusta katsomaan.\n\nSillaikaa kutsuin minä Ernstin kamariini ja kerroin hänelle ukon\ntervehdyksen. Ernst oli lunta vaaleampi. Hän seisoi siinä kuten\ntuomittu.\n\n\"Sanoiko isä minun rikokseni sinulle?\" kysyi hän viimein hiljaa.\n\n\"Ei\", vastasin minä.\n\n\"Niin, se on hänen tapojansa; minun olisi se pitänyt tietämän\", mumisi\nhän. Sitten lisäsi hän: \"Mutta sinä kaiketi tahdot sen tietää. Minä\nkirjoitin hänen nimensä hänen tietämättänsä... Siinä ei vaaraa...\nMeillä oli suuri, suuri asia tehtävänä, varma voitto ... minä en\ntahtonut isälle siitä mitään puhua ... asia ei onnistunut... Vekseli\noli maksettava... Minun täytyi kaikki isälle tunnustaa... Nyt tiedät\nminun rikokseni, jota en ajattelemattomuudessani rikoksena pitänyt;\ntiedät minun rangaistukseni... Minä tahdon isää vielä kerran nähdä\nja ... huomenna, kun hääväki minua kysyy, voit valehtelematta sanoa,\nettä minun on täytynyt äkkiarvaamatta lähteä pitkälle asiamatkalle.\" --\nSen sanottuaan syleili hän minua, kuiskasi sanat: \"koeta lohduttaa\nvanhusta ja poistaa hänestä rikokseni katkeruus!\" hiipi sitten hiljaa\novelle, jonka takana vanhus makasi, avasi sen, katseli muutamia\nminuuttia isää, uskaltamatta huoneeseen astua, ja -- oli valmis\nlähtemään.\n\nSisarilleen hän ei mitään sanonut; sen jätti hän minun huolekseni. Ja\nkun Sanna, Laura ja Maria luulivat hänen nukkuvan syvää unta, oli hän\nisälliselle asumalle sanonut pitkät jäähyväiset ja oli kaukana\nkodistaan, matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden.\n\nSuurta hämmästystä ja kummastusta herätti Ernstin katoaminen; ei vaan\nkaupunkilaisissa, vaan koko ympäristössä. Mietteitä, selittäviä syitä\n-- jos jonkunlaisia -- ei puuttunut, mutta vanhuksen ja minun ilokseni\nei mikään näistä oikeaa suuntaa käynyt. Suurta ihmettelemistä herätti\nsekin, että ukko Dallén uudelleen ryhtyi kauppa-asioihin, että hän\nkaupunkiin muutti ja antoi Rauhalan vävylleen. \"Ukko on niin kauppaansa\npiintynyt, ettei hän voi siitä erillänsä toimeen tulla\" -- sanottiin.\nKului sitten muutamia vuosia, joina ei mitään erityistä tapahtunut.\nVanhasta Dallénista ja hänen kadonneesta pojastaan, jonka muutamat\nmerimiehet olivat nähneet kauppamiehenä New-Yorkissa, puhuttiin aina\nväliin ja ihmeteltiin suuresti, varsinkin, että ukko, kuta vanhemmaksi\nhän eli, näkyi ikäänkuin nuoremmaksi muuttuvan. Tuossa ihmeessä olikin\ntavallansa perää, sillä ukko oli todellakin kauppa-asioissaan entistä\nvirkumpi.\n\nTaasen lähestyi joulu, ja taasen kolisivat kelirikosta rattaani N----n\nkatuja pitkin. Vanhan kortteeripaikan pihalla pysäytin ne; mutta nyt ei\nvanha setä tullut minua vastaanottamaan. Sen sijaan tuli Sanna minun\nluokse ääneensä itkien: \"Isä on tullut halvatuksi\", oli hänen\ntervehdyksensä.\n\nMinä menin vanhuksen kamariin. Siinä makasi hän vuoteellansa. Hän\nojensi vasemman kätensä minulle, kun minut tunsi. \"Nyt on vanhuksesta\nvaan puoli jälellä\", sanoi hän tervehdykseksi. Hänen äänensä oli\niloinen, hänen sanansa leikilliset.\n\nViikko takaperin oli hän saanut ulkomaalta kirjeen. Kun hän sen oli\nlukenut, oli hän pannut ristiin kätensä, huudahtanut kovasti ja\nkaatunut, aivan niinkuin kerta ennen -- Rauhalassa. Mutta tästä\nkaatumisestaan ei vanha Dallén enää noussut. Kun hän tunnottomuudestaan\nheräsi, oli koko hänen oikea puolensa hervoton -- halvattu.\n\nMutta ukko näytti minusta kumminkin iloisemmalta nyt kuin koskaan\nennen. Eikä se näky pettänyt, sen sain pian tietää. Tuolilla hänen\nvuoteensa vieressä oli hänen suuri raamattunsa. Hän viittasi siihen.\nMinä avasin sen. Siinä oli kannen ja nimiluettelolehden välissä kirje\nja avattu kynäveitsi, ja mitä tämä viimeksi mainittu tiesi, sen\nsanoivat minulle kohta nuo viivat, joilla isä muutamia vuosia takaperin\noli pyyhkäissyt pois poikansa nimen, mutta jotka hän nyt oli melkein\nnäkymättömiksi pois raapinut. \"Tätä työtä teen minä joka päivä\", sanoi\nhän iloisesti, tarttui terveellä kädellään kynäveitseen ja alkoi hiljaa\nja varovasti viivoja raapia. Sitten tarjosi hän minulle paperin, joka\nkynäveitsen vieressä oli ollut, ja sanoi: \"lue se minulle!\"\n\nSe oli kirje -- kirje Ernstiltä. Jo arvasin syyn ukon iloon. Se oli\npitkä kirje. Ernst tunnusti siinä mutkistelematta rikoksensa. Sitten\nkertoi hän käynnistänsä Rauhalassa, puhui kaikista, mitä häntä oli\nkohdannut, puutteista, joita hän oli kärsinyt, vaaroista, joissa hän\noli ollut, miten hän oli päättänyt ansaita isänsä anteeksiantamisen,\nansaita rehellisesti; miten hän monissa kiusauksissa oli ollut, mutta\nmiten hän Jumalan avulla oli ne voittanut. Sitten kertoi hän, miten\nhän erään kauppamiehen luona New-Yorkissa oli saanut pienen\ntavaranpakkaajan ammatin, miten hän vähitellen oli voittanut isäntänsä\nluottamuksen, miten hän tälle isännälle, jota hän toiseksi isäkseen\nkutsui, oli koko elämänsä kertonut ja sillä saavuttanut hänen\ntäydellisen ystävyytensä ja luottamuksensa, ja miten hän nyt oli tämän\nisäntänsä ensimäinen kassööri. Sitten kertoi hän, kuinka säästävästi\nhän eli, kuinka hän vuosittain pani suurimman osan palkastansa\nisäntänsä liikkeeseen, kunnes summa, johon hän väärin oli isänsä nimen\nkäyttänyt, alkoi vähitellen täyttyä -- kertoi koti-ikävästään ja kuinka\nraskaana kuormana isän viha painoi häntä. Viimein pyysi hän Jumalan\nlaupeuden tähden, että isä katuvaisen pojan jälleen pojaksensa ottaisi.\n\nKirje oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton pidättää\nkyyneleitäni. Ukon ilon käsitin nyt täydellisesti. Ja että hän\npojalleen oli kaikki anteeksi antanut, sen sanoi sanoja paremmin\nErnstin nimi Raamatussa, jossa sanoihin: _minun toivoni_ oli\nliitetty sanat ja _iloni_ ja jota eivät enää viivat mustanneet.\n\n\"Ja nyt, pastori\", sanoi ukko, kun kirje oli loppuun luettu, \"avaa nyt\nraamattu ja lue minulle kertomus tuhlaajapojasta. Näet sinä, semmoisia\nheittiöitä kuin Ernst kerran oli, olemme me kaikki Jumalan edessä; me\nväärennämme hänen nimeänsä joka päivä. -- --\"\n\nKun ukon mieliksi olin lukenut kertomuksen tuhlaajapojasta, makasi\nvanhus vähän aikaa ääneti. Hänen pienistä silmistään loisti autuaan\nilo.\n\n\"Minä olen melkein vakuutettu siitä, etten tässä maailmassa saa nähdä\nErnstiä; mutta sano sinä hänelle, kun hän palaa, että minä olen hänelle\nkaikki, kaikki anteeksi antanut... Minun pöytälaatikossani on kirje\nhänelle ... kun hän tulee...\" --\n\nKului sitten muutamia viikkoja.\n\nPuolipaaston pyhänä kun kirkosta kotiin tulin, oli minun vastassani\nkirje -- surukirje. Jo aavistin, mitä se tiesi, siinä kun ei\npostimerkkiä ollut. Aavistukseni toteutui. Vanha Dallén oli nukkunut\nviimeiseen uneensa. Kirjeessä, joka vaan sisälsi muutamia sanoja, pyysi\nAkseli minun tulla vanhusta hautaamaan. Vanhus oli itse sitä toivonut.\nJa minä kiiruhdin tätä vainajan toivoa täyttämään.\n\nSanna tuli minua vastaanottamaan, kyyneleet silmissä nytkin. Mutta nyt\ntiesin minä syyn niihin. Ukko oli rauhallisesti tästä maailmasta\neronnut. Mutta että ilo oli likeisin syy hänen kuolemaansa, sitä en\ntiennyt, ja siitä kertoi minulle Sanna.\n\nKolme päivää ennen kuolemaansa oli ukko saanut kirjeen herra Clarkilta,\nErnstin isännältä New-Yorkissa. Hän ilmoitti siinä, että Ernst\nlyhytaikaiseen kuumeeseen oli kuollut; että hän sitä ennen oli\nkirjoittanut isälleen kirjeen, minkä kauppias nyt tähän kuolonsanomaan\nliitti. Sitten lausui kauppias muutamia lohdutuksen sanoja, kiittäen\nErnstiä kaikin puolin hyväksi ja kunnolliseksi. \"Uskollisempaa\npalveliaa ei minulla koskaan ole ollut\", kirjoitti hän muun muassa, \"ja\nhänen sydämensä helleyttä todistaa sanoja paremmin rakkaus, joka sitoi\nhäntä hänen isäänsä, jonka anteeksi antamista hän viimeistä hengenvetoa\nvetäissään käski minun pyytää. Onnellinen te, jolla semmoinen poika\noli\" -- lopetti herra Clark. Sitten seurasi luettelo Ernstin\nomaisuudesta, minkä herra Clark oli rahaksi muuttanut ja nyt lähetti\nHampurissa maksettavassa vekselissä. Omaisuus nousi ummelleen siihen\nsummaan, minkä Ernst oli isänsä ehdon mukaan velkapää kokoomaan. --\nErnstin kirje oli kirjoitettu samana päivänä, jona hän tunsi tautinsa\nolevan kuolemaksi. Se sisälsi vaan muutamia riviä; mutta niissä\nilmautui hänen rakkautensa isään, jolta hän nyt, kun isän tahto oli\ntäytetty, toivoi saavansa paremmassa elämässä kuulla anteeksi annon\nsanan. \"Isä, pahoitettu isä; siunaa poikaasi, ennenkuin kuolet!\" olivat\nErnstin viimeiset sanat.\n\nVanha Dallén oli kirjeet luettuansa kauan tirkistellyt vekseliä. \"Ja\nrehellisesti on hän tämän summan ansainnut!\" oli hän sitten sanonut,\nummistanut silmänsä, laskenut vasemman kätensä hervottomaan oikeaan\nkäteensä ristiin, ja huulien liike oli näyttänyt, että hän hiljaa\nrukoili. Maria oli kumartunut häneen ja kuuli hänen hiljaan lausuvan\nsanat: -- -- \"oli kuollut virkosi jälleen ... oli kadonnut ja on taas\nlöytty.\" Sitten eivät enää hänen huulensa olleet liikkuneet; oikea käsi\noli irtaunut vasemmasta, ja -- uusi halvaus oli uuvuttanut vanhuksen\nkuoleman pitkään uneen. --\n\nKaukana, kaukana merentakaisessa maassa makaa poika, kotimaan armaassa\npovessa isä. Mutta heidän tulo- ja menolaskunsa on se tarkastaja\ntutkinut, joka kaikki tietää, ja minä olen varma siitä, että he ovat\nsaaneet ijankaikkisen tilivapauden.\n\n\n\n\nUhalla.\n\n\nMiksi pelkäämme vainajien ruumiita? Eihän ruumis mitään voi; siinä\nmakaa se ja maatuu. Elävää ihmistä on usein syytä pelätä, ruumista ei\nkoskaan, sanoo järkemmekin. Luonnollista on, että ihmisessä, kun hän\nruumiin vieressä seisoo, herää vakavia tunteita. Kuollut puhuu, näet,\näänettömällä kielellä; sen näkö sanoo elävälle: \"näin olet sinäkin\nmakaava.\" Mutta mistä tulee pelko, joka tavallisen ihmisen valtaa, kun\nhän esim. äkkiarvaamatta astuu huoneesen, missä äsken kuollut makaa?\nKaiketikin -- niin arvelen -- on siihen syynä jyrkkä vastakohtaisuus,\nmikä on elämän ja kuoleman välillä; en voi asiaa lyhykäisyydessä\nparemmin selittää. Tavallisesti poistuu pelko, kun sen syy on selville\nsaatu. Kuollutta ei kenenkään tarvitse pelätä, ja kumminkin pelkää\ntavallinen ihminen kuollutta, pelkää suotta. Ihminen ei tiedä pelkonsa\nsyytä, sentähden pelkää hän. Kuolema salaa syyn, sentähden ei sen\nperille päästä.\n\nMäellä tuolla seisoo kirkkomme. Ken uskaltaa sinne yksin yön pimeydessä\nmennä? Ja kumminkin on kirkko Jumalan huone, jota ihmisen vähimmän\nkaikista pitäisi pelkäämän. Miksi pelkää hän? Kasvatuksessa on usein\nsyy haettava tähän luonnottomuuteen; tarut aaveista, männinkäisistä ja\nkirkonväestä, joita lapsina ollessamme kuulimme, joita vanhat kertoivat\nja joita he itse uskoivat, painuivat lapsen taipuvaan mieleen --\npainuivat niin syvälle, ettei niiden vaikutus siitä häviä, ennenkuin\nhäntä itseä, joka äsken elävänä kuollutta pelkäsi, ruumiina pelätään.\nSuotava olisi sentähden, ettei lapsiin istutettaisi tällaisia ja muita\nheidän mieliänsä kiihottavia lorujuttuja, mitkä heidän elävän\nkuvitusvoimansa ohjaavat peräti väärään.\n\nPaljon olisi tästä asiasta sanottavaa; mutta sielutieteelliset\ntutkimukset eivät kuulu näihin muistelmiin. Olen tullut yllä olevia,\neri suunnille vivahtavia mietteitä lausuneeksi erään tapauksen\njohdosta, joka kuudetta kymmentä vuotta takaperin herätti yleistä\nkauhistusta siinä seurakunnassa, missä silloin nuorena pappina\npalvelin, ja joka, vaikuttaen päinvastaiseen suuntaan kuin sen olisi\npitänyt vaikuttaman, monissa sanankuulioissani lujeni uskon\nkirkonväkeen.\n\nVielä neljättäkymmentä vuotta takaperin käytiin kaukaa, aina\nEtelä-Savosta ja Karjalasta, Kokkolan talvimarkkinoilla. Savon ukkojen\ntie kävi pappilani ohitse. Noin puolen virstaa pappilasta oli suntion\nasunto, ja hänen talossaan oli markkinamiehillä tapana syöttää\nhevosiaan. Aamusta iltaan oli sentähden päivinä ennen ja jälkeen\nmarkkinoita suntion piha täynnä hevosia ja tupa täynnä ihmisiä.\nSuurissa eri parvissa matkusti tämä ihmispaljous. Ajasta vaarinpitävät\npalasivat markkinoilta ensimäisinä; löysä väki ja ne, mitkä\nmarkkinoille olivat lähteneet \"huvitusta\" etsimään, tulivat usein monta\npäivää ensimäisten jälkeen.\n\nOli lauantai-ilta. Akkunani ohitse oli torstaista saakka matkustanut\nväkeä, likempää ja kauempaa, kaksi-, kolme- ja neljäkymmentä hevosta\nparvessa. Perjantaipäivän ehtoopuolella alkoi ohitse kulkevien luku\nvähetä, ja lauantaina oli seurueissa ainoastaan joitakuita matkustavia.\nSuntion emäntä aikoi jo ryhtyä tuvan siivoamiseen, joka kylläkin oli\ntarpeeseen; sillä olkikuvot lattialla muistuttivat paremmin karsinan\npahnoja kuin ihmisten makuusijoja. Silloin illan hämärtäessä saapuivat\npihaan viimeiset markkinoilta palaajat: kaksi viipurilaista -- isä ja\npoika -- ja pari kolme seurakuntaani kuuluvaa henkilöä. Hevoset\nriisuttiin ja kylmästä tulleille viritettiin aika tuli tuvan suuressa\ntakassa. Se olikin sangen tarpeeseen, sillä viime päivät olivat olleet\nerinomaisen kylmiä. Tulleet toivat eväs-arkkunsa tupaan ja istuivat\ntakan ääreen, missä sulattivat jäätynyttä leipäänsä ja mitä muuta\nheillä arkuissansa syötävää oli.\n\nSamaan aikaan, jona matkustajat suntion luona söivät ateriaansa,\nsaapui pappilaan vieras, pitäjän nimismies. Minä tervehdin häntä\nystävällisesti, mutta hän, pikapäinen ja vilkas luonteeltaan, ei nyt\nensinkään malttanut mieltänsä. Riisuessaan turkkia yltään, kirosi hän\nmarkkinoita eikä sanonut ymmärtävänsä, mitä hyvää niistä on.\nKysymykseeni, mikä hänet oli näin äkäiseksi saanut, vastasi hän:\n\"Oletko koskaan kuullut mainittavan markkinoita, joihin ei liittyisi\njotakin onnettomuutta? Varmaan et: eivätkä nämä viimeiset tee tässä\nsuhteessa edellisistä mitään poikkeusta. Tapulisi on taasen saanut\nasukkaan.\"\n\n\"Tapulini, asukkaan!\" huudahdin minä hämmästyen.\n\n\"Niin, ruumiin!\" vastasi nimismies kolkosti. \"Minä tulen juuri\ntapulista. Aamupäivällä, noin kello 10, sain sanan, että Riutan\nkankaalla mies on tapettu. Tietysti lähdin kohta asiasta selkoa\nsaamaan. Malkolan lautamiehen luona poikkesin; hän tuli mukaani.\nSalomaan Tapani osoitti meille paikan. Niin oikein! Keskellä Riutan\nkangasta makasi noin pari kyynärää tieltä mies kuolleena ja\njääseipääksi jo kangistuneena. Kuka oli hän? Emme häntä tunteneet.\nMistä oli hän? Emme sitä tienneet. Milloin oli hän kuollut, mitenkä\ntuonne tien syrjään joutunut? Siihen ei osannut kukaan mitään vastata.\nVarmaa vaan, että hän siinä jo jonkun aikaa oli maannut, sillä jälkiä\nei tieltä hänen luokseen näkynyt. Kummaa, sangen kummaa, ettei häntä\nollut kukaan tätä ennen huomannut! Minä annoin kantaa ruumiin\nSalomaahan. Siinäkös vastusta, ennenkuin Tapani antoi riihensä kuolleen\nmaata! Läksin tietoja hankkimaan kaupunkiin päin olevista kylistä.\nMutta turhat olivat tiedustelemiseni. Miestä, sellaista kuin hangesta\nlöydetty, ei ollut kukaan nähnyt. Palattuani Salomaahan oli sinne väkeä\nkosolta kokoontunut, mutta ei yksikään sanonut ennen nähneensä\nvainajaa. Muuta siinä ei saatu selville, kuin että hän ei ollut meidän\nseurakuntalaisiamme ja tuskinpa minkään naapuriseurakunnankaan miehiä.\nHänen pitkä partansa ja outo vaatepukunsa osoittivat, näet, kaukana\nmeidän paikoiltamme asuvaa. Ei näkynyt hänessä haavaa, ei edes\nmustelmaa, jotta mahdotonta on sanoa, onko hän tapettu vaiko tautiin\ntai viluun kuollut. Pinspakkikuorinen kello ja retuinen kukkaro, joka\nsisälsi muutamia rossia, ynnä piippupahanen löydettiin hänen\ntaskuistansa, muuta ei mitään... Anna minulle paperia, niin kirjoitan\npaikalla ilmoitukseni asianomaisille!\"\n\n\"Oliko mies vanhakin?\" kysyin, surkumielin kuunneltuani, mitä ystäväni\nkertoi.\n\n\"Noin viiden- tahi kuudenkymmenen vaiheilla, kukapa sen niin tarkoin\ntietää\", vastasi nimismies ja lisäsi sitten, kirjoituspöytään\nistuessansa: \"Voit sanoa suntiollesi, että hän toiste jättää tapulin\navaimen kotiinsa, eikä ota sitä mukaansa, kun kylään menee. Siinä\nsaimme tapulin edustalla puolen tuntia odottaa häntä. Hän oli ottanut\navaimen mukaansa, sanoen lähtevänsä pyhää soittamaan, mutta olikin sitä\nennen poikennut Väyrilän taloihin. Muuten en tiedä\", mumisi pahalla\ntuulella oleva nimismies, \"eikö tapulin niinkuin kirkonkin avaimet\nsietäisi olla pappilassa.\"\n\n\"Luuletko täältä avaimen pikemmin saavasi?\" vastasin minä, hymyillen\nystäväni kiukulle. \"Suntio asuu ihan likellä kirkkoa, ja täältä on\nsinne toista neljännestä.\" -- Kun nimismies viimein oli saanut\nilmoituksensa kirjoitetuksi, oli jo ilta myöhäinen. Hän ei sentähden\npannut vastaan, kun minä kehoitin häntä yöksi jäämään pappilaan. Hänen\n\"paha tuulensa\" oli mennyt ohitse, ja puoleen yöhön istuimme jutellen\nmaailman asioita, ennenkuin viimein menimme levolle.\n\nMutta siitäpä levosta ei sanottavaa tullut! Tuskin olin ehtinyt\nensimäiseen uneeni päästä, kun ovelleni kovasti kolkutettiin. Luullen\nettä minua sairaan luo vaadittiin, nousin ja avasin oven kolkuttajalle.\nMutta sairaan luo ei minua nyt vaadittukaan... Kaikissa turvautuu\nmaalainen pappiinsa. --\n\n\"Mikäs on hätänä?\" kysyin, kun näin Männistön Sakarin, erään\nseurakuntani hiljaisimpia miehiä, astuvan sisään.\n\nSakari näytti perin säikähtyneeltä. Hän hieroi lakkiansa ja pyyhkäsi\npois härmän turkkinsa hihoista, ennenkuin hän sai puhumaan. Sillaikaa,\nkun nimismies ja minä maailman asioita tuumailimme, oli jotakin toista\ntuumailtu suntion mökissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutinen vieraan, tuntemattoman miehen kuolemasta oli levinnyt yltä\nympäri kirkonkylässä. Totta on, niinkuin nimismies sen jo oli\nsanonutkin, että markkinat aina saavat aikaan onnettomuuksia; mutta\ntällaiset onnettomuudet olivat harvoin kaupunkia etemmäksi ulottuneet.\nViinaa oli tähän aikaan viljalta. Sitä oli joka talossa, ja paljon\npahennusta se synnytti. Mutta eipä minun seurakunnassani markkina-aika\nollut tähän nähden muita aikoja pahempi. Ne, jotka olivat viinaan\nmeneviä, olivat markkinoilta palatessansa tavallisesti joko kohmelossa\ntahi monipäiväisestä juomisesta niin riutuneita, etteivät halunneet\ntorailla eikä tapella. Tuntemattoman miehen kuolema herätti sentähden\nerinomaisen suurta huomiota. Kaikkialla, minne tieto siitä ehti,\npuhuttiin ja keskusteltiin siitä, ja olletikin suntion mökissä, johon\niltasella yövieraiden luku oli lisääntynyt ja johon naapuristakin\njoukko ihmisiä, olletikin eukkoja, oli kokoontunut kuulemaan, mitä\nsuntio asiasta tiesi, hän kun Malkolan lautamiehen ja Salomaan Tapanin\nkanssa oli kantanut ruumiin tapuliin.\n\nSiinä puhuttiin jos jotakin, ja erinomattain vanhempi viipurilainen,\nisä, tiesi tapauksia, mitkä saivat tuvassa olevan väkijoukon\nkauhistumaan. Kummia juttuja kummituksista ja kummittelevista\nkuolleista siinä kuultiin; aaveista, jotka ilmaisivat salaisia asioita;\nkirkonväestä, joka pakoitti varkaita tuomaan takaisin, mitä olivat\nvarastaneet -- ja kuulijain jännitys kiihtyi yhä, kauhistuksen\nkohotessa. Vireä valkea ratisi takassa, ja puita ja risuja syydettiin\nsinne yhä; pelottavaa olisi, näet, hämärässä ollut kauhistuttavia\njuttuja kuulla.\n\nKuten jo mainitsin, oli viipurilaisten seurassa suntion tupaan saapunut\nmuutamia seurakuntaani kuuluvia miehiä, näiden joukossa Saralan isäntä,\nnuori, pöyhkeilevä ja itseään rakastava mies, jolle, hänen omasta\nmielestään, ei kukaan vertoja vetänyt. Tämä, riisuttuaan hevosensa, oli\nlähtenyt asialle johonkin naapuriin ja oli sillä matkallaan viipynyt\niltaan saakka. Ei hän juuri ollut mikään juomari, mutta ajan tavan\nmukaan olivat häntä hänen tuttavansa ja ystävänsä siihen määrään\nkestinneet, että hän palatessaan majataloonsa oli jotenkin \"hyvällä\npäällä\", jommoisessa tilassa ollen hänen lempisyntinsä, ylpeys ja\nkerskaileminen, yhä selvemmin tulivat ilmi. Viipurilainen oli juuri,\nSaralan astuessa tupaan, kertomaisillaan hirvittävän jutun eräästä\nSuomenveden Pohjaan hukkuneesta miehestä, joka öisin, vieläpä joskus\npäivälläkin oli käynyt entisiä omaisiansa ja naapureitaan\nhäiritsemässä, uhaten mitä pahinta niille, elleivät pian toimittaisi\nhänen ruumistansa siunattuun maahan. Ruumista oli kyllä etsitty,\netsitty suurimmalla huolella; koko kylä oli ollut sitä etsimässä, mutta\nvesi piti saaliinsa; turha oli etsiminen ollut. Ruumista ei löydetty.\n\"Huolimatta tästä\" -- kertoi viipurilainen -- \"kummitteli hukkunut yhä,\nkulki talosta taloon, rauhatonna uhkasi yhä ankarammin ja alkoikin pian\nuhkauksiansa täyttää.\"\n\n\"Kuka kulki, kuka uhkasi?\" huusi Sarala, joka hetken aikaa oli\nviipurilaisen juttua kuunnellut. \"Veteen hukkunutko kulkee?! Ole\nhorisematta, vanhus! Suoriu jo oljille ja jätä hukkunut rauhaan! Ei se\nkuollut mitänä voi!\"\n\n\"Kah, en minä horise\", vastasi viipurilainen närkästyneenä. \"Kuulin\nhänen valittavan. Näin hänen kostonsa. Tuli rutto kylään, tappoi viisi\nlehmää, hevosia kaksi. Kuoli ruttoon Pietikäinen, kuoli Kiljutar, vanha\nvaimo, kuoli kolme Hyttisen lasta. Paloi Miettisen pirtti. Silloin\npappi siunasi veden, johon rauhaton oli hukkunut, ja rauhaton sai\nrauhan.\"\n\n\"Ole turhia pakisematta!\" huudahti Sarala. \"Hukkunut kummitteli yhtä\nvähän kuin kuollut partasuu, joka tapulissa makaa.\"\n\nViipurilainen teki ristinmerkin. \"Älä, veli kulta, puhu tapulissa\nmakaavasta!\" rukoili hän.\n\n\"Ja minkätähden ei hänestä saisi puhua? Tiedätkö kuka hän on? Olisiko\nhän tuo hukkunut, joka taasen kummittelee?\" lisäsi hän ääneensä\nnauraen.\n\nViipurilainen, joka näkyi kauhistuvan Saralan herjausta, risti\nuudelleen kasvojansa ja heitti nuoreen isäntään pelkäävän silmäyksen.\n\nSamassa kuului tuvan perältä kova jyskäys. Takan ympärillä olevat\nhypähtivät ylös. \"Mikä se?\" kuultiin muutamien huutavan.\n\nNuori isäntä, joka jyskäyksestä myös oli säpsähtänyt, rohkaisi\nmieltänsä ja meni tuvan perälle, paikalle, mistä jyskäys oli kuulunut.\n\"Tässä se kummitus on!\" sanoi hän ja nosti lattialta kaljahaarikon,\njoka oli pöydältä pudota kolahtanut.\n\nKaiketi oli haarikko ollut pöydän äärimmäisellä laidalla ja jonkun\nliikunnosta, aivan luonnollisista syistä, pudonnut maahan. Mutta sepä\nselitys ei mennyt kenenkään päähän. Kummituksia uskova väki ei\nensinkään tahtonut tässä tapauksessa mitään luonnollista nähdä. Että\nkuollut heille merkin antoi, se oli heidän mielestänsä silmin nähtävä,\nkorvin kuultava. Sanoipa vanha Lassin Liisa, että haarikko oli seisonut\nkeskellä pöytää.\n\n\"Ja kun minä äsken join, oli se melkein täynnä kaljaa\", sanoi\nviipurilaisen poika; \"nyt on se typö tyhjä, eikä pisaraa lattialla!\"\n\n\"Kai on kuollut kaljan suuhunsa särpinyt\", ilveili Sarala, jonka päähän\nnaapurissa otetut lähtöryypyt alkoivat -- tupa kun oli kuuma -- yhä\nenemmän nousta.\n\nSanoja siinä vaihdettiin, ja kaikki pitivät viipurilaisen puolta, joka\ntiesi, ettei kuollut häväistystä kärsi ja ettei tuvassa olijat aaveelta\nrauhaa saisi, ennenkuin herjaaja oli häntä lepyttänyt. \"Katso vaan,\nmiten sinun käy!\" mumisi vanha Lassin Liisa tarkistellen Saralaa.\n\nSaralan isäntä nauroi ääneensä vanhuksen varotusta. Ylpeän öykkärin oli\nviina yhä ylimielisemmäksi tehnyt. Tuvan perässä olevan kammarin\nseinällä oli hän nähnyt tapulin avaimen riippuvan, kun hän haarikon\nlattialta nosti. Hän tunsi sen aivan hyvästi. Hän oli vuoropyhinänsä\nkelloja soittanut ja sitä varten usein itse noutanut avaimen suntion\nluota. Näyttääksensä, mitä miehiä hän oli, pistäysi hän kammariin,\njossa suntio jo makasi, sieppasi avaimen seinältä, heilutti sitä\nkädessä ja huusi röyhkeällä äänellä: \"Onko kukaan, joka uskaltaa tulla\ntapuliin katsomaan, eikö partasuu makaa paikoillansa?\"\n\nTakan ympärillä istuvat kalpenivat. Sellainen ajatuskin jo väristytti\nheitä. Viipurilainen risti ristimistään kasvojansa.\n\nOlisi luullut, että pelko ja kauhistus, mikä kuvautui kaikkien\nläsnäolijain kasvoilla, olisi jotakin nuoressa isännässä vaikuttanut.\nPäinvastoin. Tämä pelko, tämä kauhistus näkyi yhä enemmän yllyttävän\nhäntä. Hänellä oli tässä erinomainen tilaisuus näyttää, mikä verraton\nmies hän oli. Hän katsoi ylpeästi ympärilleen, ja kun kaikki\nihmetyksellä katselivat häntä, sai hänen itserakkautensa siitä yhä\nenemmän aihetta ylvästelemiseen.\n\n\"Niin, tämä mies ei pelkää!\" jatkoi hän ja aikoi juuri panna tapulin\navaimen pöydälle. Mutta silloin muuttuivat asiat vähän toiselle\nkannalle, kuin hän oli osannut ajatellakaan.\n\nTuvan ja kammarin välillä oleva ovi oli ollut auki, ja suntio, joka\nvähää ennen Saralan tuloa naapurista oli maata pannut, oli kuullut\nkaikki, mitä tuvassa puhuttiin -- sen verran kuin hän huoli sitä\nkuulla, sillä markkina-aikoina puhetta kyllä piisasi hänen asunnossaan.\nSuntion muori sitä vastoin istui tuvassa tulen vieressä, ja hän se\ntulen vireillä pitikin. Kertomukset ja jutut, semmoiset kuin tänä\niltana tiedettiin, olivat eukon mieleen, ja olipa hänkin tietänyt yhtä\nja toista kertoa.\n\nSaralan ylimielisyys oli suututtanut suntiota, joka hyvin tunsi nuoren\nisännän. Suntio oli järkevä mies ja siihen lisäksi vielä pieni\nveitikka; mutta, pahapa kyllä, hän ei ollut ihan vapaa aikansa\ntaika-uskosta. Kun hän kuuli Saralan pöyhkeän kysymyksen, juohtui hänen\nmieleensä tuuma, jolla hän luuli saattavansa öykkärin häpeään ja\nosottavansa, että nuoren isännän koko urhous ei hänen sanojansa\netemmäksi ulottunut.\n\n\"Vai niin, vai et sinä, mies, pelkää!\" huudahti hän vuoteeltansa.\n\"Kyllin kyllä nyt, Vilppu! Kehua itseäsi, kerskata osaat, sen olemme\nkuulleet. Pane avain seinälle paikallensa ja anna ihmisten nukkua! Vai\nsinä uskaltaisit sydänyönä tapuliin mennä!\" Ja suntio naurahti.\n\nJos suntio, niinkuin arvata sopii, tällä ivallaan mitään tarkoitti,\nniin voitti hän tarkoituksensa. Iva kiihoitti nuorta isäntää, lienee\nvähän käynyt hänen sapellensakin. \"Mitäs annat, jos tuon kammariisi\ntapulilaisen?\" kysyi hän.\n\n\"Sen hän kyllä on mies tekemään sillä päällä kuin hän nyt on\", mumisi\nMännistön Sakari, Saralan naapuri, joka markkinoilla oli myynyt\nhevosensa ja nuoren isännän rekitoverina palasi.\n\nSaralainen kuuli sanat, ja ne yhä enemmän yllyttivät häntä.\n\n\"Viisi kolikkaa, suntio, kun annat ja hyvät lähtö- ja tuloryypyt, niin\nsaat nähdä, minkä veroinen tämä mies on\", huudahti hän.\n\n\"Olkoon menneeksi!\" sanoi outo vieras, joka tähän saakka oli ääneti\ntuvan perimmäisellä penkillä maannut. \"Uskomme sinun tapulissa käyneen,\nkun tuot sieltä tänne vainajan partaa kourallisen ja naulaat toisen\npuolen tapulin lattiaan.\"\n\nVakavuus, jolla vieras sanansa lausui, pani Saralan arvelemaan. Viisi\nruplaa oli siihen aikaan koko raha, ja hän oli ollut varma, ettei\nsuntio hänen ehdotukseensa suostuisi.\n\n\"Ja viisi ruplaa saan, kun palaan?\" kysyi hän.\n\n\"Tässä on:\" ja vieras otti esiin ja näytti uuden viiden ruplan setelin.\n\"Kun palaat, on tämä sinun.\"\n\nSaralaa rupesi yhä enemmän arveluttamaan. Hän oli tahtonut ylpeillä\npelkäämättömyydestään; hän oli tahtonut herättää ihmetystä -- muuta ei\nmitään. Että asiasta voisi tosi tulla, sitä hän ei ollut ajatellutkaan.\n\"Joko Vilppua jänistää?\" ilveili suntio, joka samassa astui kamaristaan\ntupaan.\n\nIhmisen luonto on todellakin kummallinen! Saralan röyhkeä uhkarohkeus\noli vastikään saanut aikaan yleistä hämmästystä. Nyt näyttivät kaikki\noikein kiihkossa toivovan, että hän täyttäisi, mitä oli luvannut.\nSaralaa kun rupesi arveluttamaan, alkoi ilvelauseita kuulua. Öykkäri\nhuomasi olevansa kadottamaisillaan luullun suuren maineensa, olevansa\njoutumaisillaan pilan ja pilkan alaiseksi. Hänessä taisteli ylpeys ja,\nsanokaamme se suoraan, pelko -- sillä hänen urhoutensa, josta hän\nkehui, oli melkein vähäinen. Hän huomasi, että hän joutuisi koko\nseurakunnan naurettavaksi, jollei hän täyttäisi lupaustansa. Pelko ja\nylpeys taisteli. Ylpeys voitti.\n\n\"Anna Männistön Sakarille raha talteen!\" sanoi hän. \"Ja kaada minulle\nryyppy, niin saat partasi!\"\n\nPilapuheet hiljentyivät. Vieras nousi ja antoi Sakarille setelin. Tulen\nääressä sitä tarkasteltiin ja huomattiin oikeaksi.\n\nVieras, joka sillä välin oli eväslaukkunsa avannut ja sieltä ottanut\nesiin ja pöydälle asettanut viinapullon, kääntyi nyt Vilpun puoleen:\n\"Tästä ota lähtöryyppy, nauki määräsi!\" kehoitti hän.\n\nSarala otti aika kulauksen, otti toisen ja sitten, jotakin sanoakseen\nja viivyttääksensä aikaa, kysyi hän, oliko tapulin lukko kylläkin\nkankea -- niinkuin hän ei sitä olisi tiennyt.\n\n\"Eikä ole; kaksi pyöräystä vaan, ja ovi aukeaa\", vastasi suntio, jonka\nhuulet vetäysivät hymyyn. Hän huomasi, näet, varsin hyvin, mitä\nnuorukaisen miehuus iällä haavaa maksoi. \"Mutta ethän sinä vielä tiedä,\nmissä kuollut makaakaan\", lisäsi hän. \"Kirkkomaalle vievän oven\nvasemmalla puolella olevassa kommakossa -- sieltä tapaat\ntavattavasi...\"\n\n\"Ja parran\", tuumaili joku tulen vieressä istuja.\n\nKulaukset, mitkä Sarala oli vieraan pullosta ottanut, alkoivat\nvaikuttaa. Röyhkeydestään haki hän tukea ylpeydelleen.\n\n\"Aivan niin!\" huudahti hän. \"Mutta millä minä parran lattiaan isken?\nSuntio, lainaa minulle vasara ja pari naulaa! Huomenna voit ne itse\nkäydä perimässä.\"\n\n\"Kovassa istuu\", ajatteli suntio; \"mutta älähän huoli, kyllä polvesi\nvielä tutisevat, ennenkuin tapulissa olet!\" Sitten meni hän kammarissa\nolevan arkkunsa luo, avasi sen ja toi tuvan pöydälle vasaran ja pari\nkolme kolmituumaista naulaa.\n\nSarala pisti katsomatta vasaran ja naulat taskuunsa. Hän koetti tehdä\ntuon urhokkaasti, mutta hikipisara, joka kiilui hänen otsallansa, kyllä\nilmaisi, ettei viina nyt tahtonut antaa tarpeellista urhoutta. Hän\nhypisteli tuppeansa, joka riippui vyössä hänen vasemmalla sivullansa.\n\n\"Kaiketi arvelet, että sakset parran ajossa voittavat puukon\", ivaili\nsuntio, joka hypistelemisen oli huomannut.\n\n\"Kaiketikin\", vastasi nuori isäntä, veti esiin puukon tupestaan ja\nnäytti sen suntiolle. \"Ei tämä puukko vielä ole partaa ajanut.\"\n\nSillaikaa kun suntio haki esiin pahaiset lammassakset ja sitten\nkiisteli vaimonsa kanssa, joka ei ensinkään olisi niitä tahtonut\nlainata semmoiseen toimeen kuin nyt oli kysymyksessä, kallisti Sarala\nvielä kerran vieraan pulloa. Ja kun hän sen takaisin pöydälle pani, oli\nse tyhjä. Lieneekö tämä kulaus antanut hänelle enemmän miehuutta vaiko\najanut hänen aivoonsa jonkun sukkelan ajatuksen... Miten olikaan, kun\nsuntio viimein oli sopinut vaimonsa kanssa ja antanut Vilpulle sakset,\nsäntäsi tämä ovelle, huutaen mennessään: \"Nyt sitä lähdetään!\"\n\n\"Menee kuin meneekin\", mumisi vieras. \"Joi toista korttelia viinaa\",\nlisäsi hän silmäiltyään pulloansa.\n\n\"Älä ole milläsikään\", sanoi suntio; \"kyllä minä hänen tunnen. Ei\nsuuret sanat suuta halkaise.\"\n\nViipurilainen, joka silmiänsä yhäti ristiellen oli ääneti istunut aina\nsiitä saakka, kun suntio tupaan astui, mumisi nyt itsekseen: \"Upotti se\nennen uhka, surmaan sulloi suuremmankin; ei Tuoni piloa piä, kalma\nkompia käsitä.\"\n\nUlkona oli kova pakkanen. Tähdet tuikkivat taivaalla. Harmaassa\nhämärässä seisoi mäellä kirkko ja tapuli; lumen valkoisen vaipan alla\nlepäsivät kirkkomaassa kuolleet. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt muu,\nkuin yksinäisen miehen narisevat askeleet, joka kulki maantietä\nkirkolle päin, äkkiä seisahtui ja sitten verkalleen poikkesi kirkolle\nvievälle tielle, jossa reen ja kolmen tahi neljän ihmisen jäljet olivat\nnähtävinä.\n\nSuntion tuvassa paloi yhäti vireä valkea. Hämmästyneenä istui\nväkijoukko sen ympärillä. Suntio yksin hymyili vielä. Vieras oli\nkylmäkiskoisesti laskeunut penkillensä uudelleen.\n\nOli kotvan aikaa kulunut sen jälkeen, kun Sarala kauhistuneen seuransa\njätti.\n\n\"Käy pihalla katsomassa, eikö Saralaa näy!\" käski suntio Männistön\nSakaria.\n\nSakari nousi, avasi oven, jonka jätti raolle, ja astui ulos pihalle.\n\"Ei näy\", lausui hän tuvassa oleville. \"Mutta jollen erehdy, niin on\ntapulin ovi auki.\"\n\nSuntio ei enää hymyillyt. Hän alkoi katua, että hän tähän sopimattomaan\nilveilyyn oli antautunut. Hän ei ollut ottanut lukuun viinan\nvaikutusta.\n\n\"Viina sen teki\", mumisi hän ja meni pihalle Sakarin luo. Suntion\nesimerkkiä seurasivat muut paitse vieras, joka, valittaen ovesta\ntulevaa kylmää, kääriytyi turkkiinsa.\n\n\"Onko todella tapulin ovi auki?\" kysyi Lassin Liisa, jolta ikä oli näön\njotenkin vähään vienyt ja joka oli ensimäisiä, mitkä suntiota olivat\nseuranneet.\n\nSuntio katseli tapulia. \"On kuin onkin auki! Suokoon Jumala, ettei\nSaralalle mitään pahaa tapahdu!\" mumisi hän.\n\nSamassa luulivat pihalla seisovat kuulevansa kamalan huudon. He\nkuuntelivat tarkemmin. Mitään sen enempää he eivät kuulleet; mutta\ntähtilennon he näkivät.\n\n\"Ei auta!\" huudahti suntio. \"Meidän täytyy lähteä tapuliin. Asiat eivät\nole oikealla kannalla.\"\n\nHyvä oli sanoa: \"meidän täytyy lähteä tapuliin.\" Mutta väen, jota\nkamala huuto oli kauheasti säikäyttänyt, ei tehnyt mieli sinne lähteä\n-- ei ainoankaan, turhaan rukoili suntio. Yksinään ei hän nyt\nuskaltanut tapuliin mennä, vaikka hän muulloin niin usein oli siellä\nyksinään käynyt. Tapulin ovesta irvi kauhea musta, ja kun hän sitä\nkauemmin tirkisteli, luuli hän näkevänsä jotakin tapulin sisässä\nliikkuvan.\n\nKauan seisoi väki pihalla. Kylmä pakoitti heitä viimein palaamaan\nsisälle. Suntio vaati vierasta lähtemään kanssansa. Hän syytti häntä\nkaikesta, mitä voisi Saralalle tapahtua. Vieras oli nukkuvinaan eikä\nvastannut mitään. Kohta sen jälkeen kuulivat tuvassa olevat, että joku\novesta kävi, ja heidän kauhistuksensa yltyi hirmuksi, kun he eivät\nketään nähneet.\n\nViipurilainen, joka oli ottanut esiin pyhimyksen kuvan ja heittäynyt\npolvilleen sen eteen, ristieli silmiänsä ja mumisi rukouksia. Tämä näky\nei myöskään väkeä rauhoittanut.\n\n\"Ei, tämä ei käy päinsä\", sanoi viimein Männistön Sakari, johon\nviipurilaisen temput olivat omituisella tavalla vaikuttaneet. \"Minä\nlähden kanssasi, suntio, ja vieras lähtee kolmanneksi. On jo varmaan\npari tuntia kulunut, sitten kun Vilppu läksi.\"\n\nPari tuntia! Aika käy hitaasti tilassa semmoisessa, missä nyt suntion\ntuvassa oltiin. Tuskin oli puolen tuntia Saralan lähdöstä kulunut.\n\nSuntio meni herättämään vierasta pöydän takana olevalta penkiltä.\nVieraan paikka oli tyhjä. Tämä sai kauhistuksen nousemaan partaittensa\nyli.\n\n\"Kaikki pyhät meitä auttaakoot!\" huusi viipurilainen. Vähänäköinen\nLassin Liisa sytytti päresoihdun ja tarkasteli sen valossa paikkaa,\nmissä vieras oli maannut. Siinä ei ollut jälellä muuta kuin tulukset.\n\n\"Kuka se vieras oli?\" kysyi Männistön Sakari. Niin, kuka oli hän? -- Ei\nsitä kukaan tiennyt.\n\n\"Kaikki pyhät meitä auttakoot! Vainajan henki se oli!\" huudahti\nviipurilainen. \"Hän on kostanut häpäisiälleen!\"\n\nTämä selitys lukitsi pitkäksi aikaa kaikkien kielet. Kalpeina\ntirkistelivät he toisiansa ja paikkaa, missä kadonnut oli maannut.\n\n\"Pannaan pastoria noutamaan\", uskalsi viimein joku seurasta ehdottaa.\n\n\"Niin, pannaan pastoria noutamaan!\" säestivät toiset. \"Hän lukee pois\nkaikki pahat.\"\n\nJa siinä seisoi nyt kammarissani lähettiläs, Männistön Sakari, joka oli\n\"pantu pastoria noutamaan.\" Siinä seisoi hän, katseli ympärilleen,\nkäänteli ja väänteli lakkiaan, niin kuin ainakin, ennenkuin hän sai\npuhumaan. Mutta tavallista nopeammin toimitti hän kumminkin tällä\nkertaa asiansa. Kauhistus, joka oli hänet vallannut, pani sanat hänen\nsuuhunsa, ja suureksi hämmästyksekseni sain minä viimein selville, mitä\nsuntion talossa oli tapahtunut ja mitä varten minua oli noutamaan\npantu.\n\nSakarin kertoessa olin kiireesti pukeunut. Olin valmis häntä\nseuraamaan. Vaimoni, joka illalla oli tavallista kauemmin valvonut,\nnukkui sikeää unta. En huolinut häntä herättää. Jos hän olisi saanut\ntietää mimmoiselle oudolle toimelle nyt olin matkalla, ei hän olisi\nenää koko yönä voinut ummistaa silmiänsä. Nimismiestä, joka\nvierashuoneessa makasi, en myöskään tahtonut herättää; hän ehtisi kyllä\naamulla kuulla, mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.\n\nSaralan Vilpun hevonen seisoi asuinhuoneeni tikapuihin sidottuna.\nSakari ei ollut tulomatkallaan sitä säästänyt, sen näki. Me istuimme\nVilpun rekeen, ja ettei Sakari nytkään Vilpun hevosta säästänyt, lienee\nminun tarpeetonta vakuuttaa. Rientäessämme kirkollepäin semmoista\nvauhtia, jommoista en ijässäni muista kulkeneeni, emme sanaakaan\npuhuneet. Kauhistus, joka ajomiehessäni vallitsi, oli minuunkin\ntarttunut, en tahdo olla sitä tunnustamatta. Mutta aivan toiselta\nkannalta, kuin Sakari ja väki suntion talossa, katsoin minä tapausta.\nTunsin sen verran ihmisluontoa, että tiesin, mitä taikauskoinen pelko\nvoi aikaansaada. Sen tähden en ruvennutkaan nyt vakuuttamaan Sakarille,\nettä jos oli tapulissa Saralaa jokin kohdannut, joka ylönluonnolliselta\nnäytti, niin siihen ei ollut syynä muu, kuin hänen oma pelkonsa.\nSemmoinen vakuuttaminen olisi ollut turha. Taikauskoinen näkee\nkaikissa, jota hän ei käsitä, ylönluonnollisuutta, vieläpä\nsemmoisessakin, jota hänen järkensä on taipuvainen aivan\nluonnonmukaiseksi selittämään. Joka tahtoo taikauskoiseen vaikuttaa,\nälköön hänen ennakkoluulojansa loukatko, ennenkuin voi selityksiään\ntoteen näyttää.\n\nArvaamattoman vähässä ajassa saavuimme suntion taloon. Vaahtoisena\nseisahtui hevonen asuinhuoneen edustalle. Kaiketi oli väki kuullut\ntulomme, sillä se oli rappusille kokoontunut. Kauhistus oli luettavana\njokaisen kasvoista. Tuloni näkyi heitä kumminkin rauhoittavan. Minä\nhypähdin kiireesti reestä.\n\n\"No, nytpä täällä kummia kuuluu!\" oli tervehdykseni.\n\n\"Älkäähän muuta sanoko, pastori!\" vastasi suntio. \"Saralan Vilppu meni\nuhalla tapuliin kylmettynyttä vainajaa katsomaan, ja siellä on hän\nvielä.\"\n\n\"Niin, siellä on hän vielä!\" säesti Lassin Liisa.\n\n\"Kuinka voit olla niin tyhmä, että hänet sinne laskit menemään?\"\nhuudahdin minä suntiolle. \"Enemmän mieltä olisin toki toivonut sinussa\nlöytävän. Kenenkä on syy, jos jotakin onnettomuutta on Saralalle\ntapahtunut?\"\n\nSuntio mumisi jotakin vieraasta, joka oli houkutellut Saralaa rahalla.\n\n\"Nyt ei ole aikaa selityksiin\", katkaisin minä hänen puolustuksensa.\n\"Hanki vaan heti lyhty ja seuraa minua tapuliin!\"\n\nVakava käytös on kaikissa hätätiloissa vaikuttava. Niinpä tässäkin.\nVäki tointui. Oli kuin olisi se pahasta unennäöstä herännyt. Tullessani\noli se liikkumattomana, äänettömänä rappusilla seisonut; käskyni sai\nsen suuhun sanoja, sen jäseniin vireyttä. Suntion muori kiiruhti tupaan\nlyhtyä hakemaan.\n\nSill'aikaa loin silmäni tapuliinpäin ja luulin huomaavani -- sen verran\nkuin hämärässä voin esineitä erottaa -- että sen ovi oli auki. Sakari\nei siis ollut kertomuksessaan erehtynyt. Sarala oli todellakin\ntapulissa. Mutta miksi viipyi hän siellä, miksi ei hän ollut jo aikoja\npalannut -- --? Näihin kysymyksiin oli vastaus mitä pikemmin saatava.\n\nVihdoin viimeinkin oli suntion muori löytänyt lyhdyn ja saanut siinä\nolevan vähäisen kynttilänpätkän sytytetyksi. Ei sillä lyhdyllä tosin\nsuurta virkaa ollut. Sen lasit olivat pienistä kappaleista yhdistetyt,\nja vaikka särkyneet kohdat olivat päreillä paikatut, oli jokaisen\nkulmalla niin paljon reikiä, että, jos hiukkasenkaan tuulen henkeä\nolisi käynyt, olisi kynttilä paikalla sammunut. Ja sen lisäksi oli se\nkovin likainen. Ainoastaan hyvin himmeästi pääsi kynttilän niukka valo\nhohtamaan tahrattujen ja talisien lasipalasien läpi. Mutta parempaa\nlyhtyä kun ei suntion talossa ollut, täytyi meidän tyytyä siihen.\nVaralta otimme kumminkin mukaamme päreitä tulisoihduksi, kun ei\nmuorilla ollut kynttilää muuta kuin mikä lyhdyssä paloi.\n\nLähdimme matkalle tapuliin.\n\nOli se kulkumme kirkolle tällä kertaa hyvin omituista! Etupäässä kuljin\nminä, suntion muorin lyhty kädessä. Minua seurasi suntio ja Männistön\nSakari, häntä taasen muu väki. Uteliaisuus oli yhtynyt kauhistukseen\nja vallannut jokaisen. Ei jäänyt yksikään suntion tupaan, eivät\nviipurilaisetkaan; matkajoukon viimeisinä astuskelivat he, vanhempi\navopäisenä, pyhimyksen kuva kädessänsä ja yhä ristiellen silmiänsä.\n\nEn ole pelkuri. Olen kuolleita nähnyt satoja, kentiesi tuhansia. Ne\novat aina herättäneet minussa vakavia tunteita, ei pelkoa koskaan. Olen\noppinut heitä pitämään asuinhuoneina, joista asukkaat ovat muuttaneet\npois. Mitä olisikaan ruumiissa pelättävää? Maa on hän, maaksi muuttuva!\nMutta tunnetta, sellaista kuin nyt tapulia lähestyessäni, en ole\ntuntenut koskaan, sen tunnustan. En osaa sitä selittää. Pelkoa se ei\nollut, ja kumminkin... Kaiketi vaikutti minuun hiljaisuus, joka meitä\nympäröitsi, tähtien valaiseman yön omituinen hämärä, vakava toimi,\njossa olimme, ja epäilemättä ennen kaikkea tietämättömyys, mikä\nuhkamielistä nuorukaista oli kuolleen luona kohdannut.\n\nTapulin ovelle veivät korkeat, kiviset rappuset. Niiden alapuolelle jäi\nväki seisomaan; se ei uskaltanut etemmäksi seurata minua ja suntiota.\nOvi oli selällään. Seisahduin sen eteen; huomasin, näet, ettei lyhdystä\ntapulin pimeydessä suurta apua olisi, ja käskin sentähden suntion\nsytyttää päreet, jotka olivat hänen huostassansa. Mutta kauhistus oli\nsuntion vallannut! Hänen kätensä vapisivat, jotta hän vähällä oli\nlyhdyssä palavan kynttilän sammuttaa. Minä tempasin päreet hänen\nkädestänsä ja sytytin ne. Suntiolle annoin lyhdyn.\n\nTulisoihtu kädessä astuin sitten avoimesta ovesta sisään. Tapulin joka\nkulmassa oli -- ja on vielä nytkin -- kamari, kammio, mikä mitäkin\ntarkoitusta varten. Ulko-oven molemmilla puolilla olevissa kammioissa\ntallennettiin kaikenlaista kirkon omaisuutta, niinkuin köysiä,\nrautakankia, lapioita y.m.; kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisesta\nkammarista kävivät rappuset ylös kelloihin; vasemmalla puolella\nolevassa kammarissa säilytettiin taasen ruumiit, jotka sunnuntaisin\nolivat haudattavat. Raskaat, puisevat kantopaarit seisoivat oikealla\npuolella kelloihin vievän ja toisen kalustokammarin välillä; vastapäätä\npaareja, toisen kalustokammarin ja ruumiskammarin välillä taasen\njalkapuut, joita vielä tähän aikaan jolloin kulloin käytettiin.\nNäiden takana seinään kiinnitetyllä orrellansa riippuivat mustat,\nhopeaharsovaatteesta ommellulla ristillä varustetut paarivaatteet.\nKirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisen oviseinän ja kellokammarin\nmuodostamassa nurkassa olivat kantoliinat ja niiden vieressä\nhautausneuvot: multa-astia ja lapiot. -- Päresoihtuni kirkkaassa\nvalossa näin ensi silmäyksellä, että kaikki kapineet olivat\ntavallisessa järjestyksessä. Se pieni seikka vaan, että ovi, joka vei\nruumiskammariin, oli auki, veti heti huomioni puoleensa, sillä\ntavallisesti pidettiin tämä ovi suljettuna. Sinne, ruumishuoneeseen,\nkäänsin nyt askeleeni.\n\nLyhty kädessä oli suntio jäänyt tapulin ulkokynnykselle seisomaan minun\nsisään astuessani. Hänen luokseen saapuivat Männistön Sakari ja Lassin\nLiisa, kun minä ruumiskammarin ovelle seisahduin ja kammariin ojensin\npäresoihdun. -- --\n\nSiellä, ruumiskammarissa, makasi hän, Saralan nuori isäntä! Riutan\nkankaalta löydetyn ruumiin vieressä makasi hän liikkumattomana.\n\nMinä astuin ruumiskammariin. Päresoihtuni valaisi kirkkaalla valolla\npienen huoneen. Niin, siinä makasi Saralan Vilppu Riutan kankaalta\nlöydetyn oikealla puolella, kasvot maahan päin, rinta ruumiin\nkasvoilla, hänen vasemman kätensä sormet kouristivat vainajan tuuheaa\npartaa. Oikea käsi oli ojennettu; lammassakset olivat lattialla sen\nvieressä.\n\n\"Vilppu!\" huudahdin minä.\n\nEi vastausta, ei liikahdusta.\n\nMinä kumarruin hänen puoleensa ja koitin irroittaa hänen kättänsä\nruumiin parrasta. Hänen sormensa olivat kuni partaan kiinni kasvaneet.\nMinä koittelin vasemman käden valtasuonta. Tykytystä en huomannut,\nmutta käsivarsi ei ollut kylmä.\n\nMinä riensin ovelle ja huusin suntiota ja Sakaria avukseni. Onneton\nnuorukainen oli niin pian kuin mahdollista saatava tästä kamalasta\nasemastaan, saatava lämpimään suojaan.\n\n\"Joutukaa, joutukaa! Hänessä on vielä henkeä\", huusin, vaikka itsessäni\nolin jotenkin varma siitä, että Saralan Vilppu jo oli Tuonelan majoille\nmuuttanut.\n\n\"Hän elää vielä!\" huudahti vuorostaan suntio, ja väki tapulin\nrappusilla kertoi hänen sanansa: \"hän elää vielä!\"\n\nNämät sanat antoivat heille uskallusta. He unhottivat kokonaan Riutan\nkankaalla kuolleen ja riensivät kaikki tapuliin, paitsi viipurilaiset,\njotka jäivät kynnykselle seisomaan.\n\nLassin Liisa piti päresoihtua. Suntio, Sakari ja minä yritimme nostaa\nVilppua ulos kamalasta ruumishuoneesta. Tämä onnistui meille vasta\nsitten, kun olimme käyttäneet lammassaksia, se on leikanneet poikki\nruumiin parran, josta Vilpun käsi niin jäykästi piti kiini, ettei se\nmuulla tavalla voinut irtautua. Tuon tehtyämme kannoimme onnettoman\ntapuliin, ja sieltä sitten suntion taloon.\n\nOli sekin kulkumme kummallinen! Kantoliinoilla kannoimme Vilppua.\nNiillä varmaankaan ei ole ketään ennen eikä sitten kannettu tapulista\nmuuanne kuin -- hautaan.\n\n\"Tapulilainen on kostanut -- -- on kostanut\", mumisi vanhempi\nviipurilainen, ja samaa mieltä oli väki. Me koetimme kumminkin kaikkia\nkeinoja, mitä osasimme, saadaksemme Vilppua henkiin. Suntio iski\nsuonta; Lassin Liisa hieroi viinalla hänen ohimoitaan ja sydänalaansa\nTurha vaiva! Saralan nuori isäntä ei enää henkiin palannut.\n\n\"Hän on kuollut!\" sanoin minä viimein. \"Turhaan koetamme häntä henkiin\nsaada. Pelko, säikähdys ja kauhistus on hänet tappanut!\" -- Olin, näet,\nnähnyt, että Vilpun vasemman peukalon päässä oli syvä, avoin haava, ja\nminä pidin aivan varmana, että ryhtyessänsä leikkaamaan ruumiin partaa\nonneton uhkailia kauhistuksensa huomaamattomuudessa oli lammassaksilla\nomaa peukaloaan leikannut ja tästä niin säikähtynyt, että sai\nsydänhalvauksen. Tätä koetin väelle selittää, ja se olikin alussa samaa\nmieltä; mutta viipurilaisen väite, että kuollut oli häpäisiälleen\nkostanut, soveltui paremmin sen käsitystapaan, ja siitä saivat alkunsa\nne kauheat jutut, mitkä sittemmin tästä kuolemantapauksesta levisivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMännistön Sakari, joka Vilppu-vainajan hevosella noin kello kuuden\naikana aamulla oli minut kotiin kyydinnyt, saattoi kohta sen jälkeen\nsuntion taloon nimismiehen, joka, samaten kuin vaimoni, suuresti oli\nhämmästynyt saadessansa tietää, mitä hänen nukkuessansa oli tapahtunut.\nPuolentoista tunnin kuluttua hän takaisin pappilaan palasi ja oli samaa\nmieltä kuin minä Vilpun kuoleman syystä. Nimismies oli niinikään käynyt\ntapulissa ja siellä, tutkiessansa asemaa, huomannut, mitä me emme\nolleet nähneet, nimittäin että ruumiskammarin oveen oli terävällä\naseella piirretty risti. Tämän oli varmaankin Vilppu tehnyt, ennenkuin\nhän oven avasi. -- Mitä varten? -- Tietysti, jottei kammarissa makaava\nruumis hänelle mitään voisi! Vilppu oli siis ollut aivan täydellä\njärjellä, mutta itse kauhistunut ai'ettansa -- jos siinä mitään järkeä\noli!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli pari vuotta yllä mainitun yön tapahtumista kulunut. Nämäpä\ntapahtumat olivat antaneet aihetta kielille! Mitään luonnollista syytä\nSaralan isännän kuolemaan ei enää ensinkään uskottu. Ei, viipurilainen\noli ollut oikeassa: kuollut oli kostanut häpäisiälleen. Se oli miltei\nkoko seurakuntani varma vakaumus. Sanottiin: \"Eihän kukaan kuole\npienestä haavasta, minkä peukaloonsa saa!\" Kysyttiin: \"Mihin oli vieras\nkadonnut, joka tuluksensa makuupaikalleen jätti? Ja tuo viiden ruplan\nraha sitten! Eihän sitäkään enää ollut olemassa, kun Männistön Sakari\nsitä taskustansa tavoitteli! -- Mutta vieras ei ollutkaan oikea\nihminen, ja seteli -- niin, ken voi sanoa, mitä pirun ainetta se oli!\"\n\nTurhaan olin minä vedonnut lääkäriin, joka pari viikkoa Vilpun kuoleman\njälestä oli käynyt molempia ruumiita tutkimassa ja jonka lausunto\nilmaisi, että Riutan kankaalta löydetty oli kuollut viluun ja että\nSaralan isäntä oli kauhistuksesta heittänyt henkensä. \"Sanokoon pastori\nmitä tahansa\" -- sanottiin; \"kyllä ne aaveet eivät häväistystä kärsi!\n-- Riutan kankaalta löydetty oli kentiesi viluun kuollut; mutta että\nhän vei muassaan Saralan Vilpun, siitä nyt ei mihinkään pääse!\" --\nTavallansa olivatkin he kyllä oikeassa!\n\nOli, kuten jo sanoin, kaksi vuotta Vilpun kuolemasta kulunut, kun\neräänä päivänä kammariini astui tuntematon mies. Hän sulki oven\nhuolellisesti takaansa ja pyysi minua kahden kesken puhutella asiasta,\njoka ei hänelle rauhaa antanut. Tämän esipuheen jälkeen puhui hän\npuhuttavansa, eikä minun ollut vaikea ymmärtää hänen omantuntonsa\nvaivojen syytä, kun hän ilmaisi itsensä mieheksi, joka suntion tuvassa\noli Saralalle tuon viiden ruplan setelin tarjonnut, mikä likinnä oli\nsaanut aikaan onnettoman tapuliinmenon. Mies ei sanonut ajatelleensa,\nmitä hän teki, kun rahan tarjosi; hän oli vaan tahtonut saattaa nuoren,\nuhkamielisen isännän häpeään. Mutta kun hän näki, että tämä todellakin\nmeni tapuliin, ja sitten suntion puheesta rupesi aavistamaan, että\nuhkailialle oli pahoin käynyt, niin oli hän, eväslaukku kainalossaan,\nkenenkään näkemättä hiipinyt ulos tuvasta, hiljaisuudessa valjastanut\nhevosensa ja kiireesti jatkanut matkaansa. -- Hän siis oli tuo\n\"vainajan henki\", joka makuupaikaltansa oli kadonnut, kun suntio häntä\ntapuliin vaati! Mies parka sanoi itsensä syypääksi Saralan kuolemaan ja\nkatui ajattelemattomuuttaan niin katkerasti, etten tahtonut hänen\nmieltänsä kovilla sanoilla enemmän pahoittaa. Koetin päinvastoin häntä\nlohduttaa, mutta vaadin sen ohessa, että hän poikkeisi suntion luona ja\nsiellä kertoisi kuka hän oli ja että hän oli salavihkaa tuvasta pakoon\npötkinyt, kun häntä rupesi arveluttamaan Vilpun kohtalo. Vieras, joka\noli toistakymmentä peninkulmaa kulkenut, asian alkaen tehdäksensä\nminulle tunnustuksensa, suostui vaatimukseeni.\n\nOli ilta, kun hän suntion tupaan astui. Suntio oli kotona ja tunsi ensi\nsilmäilyllä miehen.\n\nKysymys, mihin \"vainajani henki\" oli kadonnut, oli siis vastauksensa\nsaanut. Lassin Liisa, joka sattui tuvassa olemaan, kävi kättelemään\nvierasta ja tiesi sittemmin vakuuttaa, että \"kadonnut mies oli oikea\nihminen, lihaa ja luuta, niinkuin muutkin Jumalan luomat kappaleet.\"\n\nMitä kaikkea vieras ja suntio, joka myös oli tunnonvaivoissa Vilpun\nkuoleman johdosta, keskustelivat, sitä en osaa sanoa; mutta siitä, mitä\nsuntio sittemmin minulle tästä keskustelusta kertoi, luulen heidän\ntulleen siihen oikeaan päätökseen, ettei uhalla ole hyvä mihinkään\ntoimeen ryhtyä, saatikka sitten kuolleitten rauhaa häiritsemään.\nIhminen kauhistuu kuolemaa, ja tällainen kauhistus se oli ollut Vilpun\nonnettomuuden syynä. Suotta pelkäsi hän kuollutta, ei se mitään voinut;\nmutta mitä ei kuollut voinut, sen voi kauhistus, ja tämä valtasi Vilpun\nkun hän tunsi sormessansa kivun, jonka hän kaiketikin kuolleen\naikaansaattamaksi luuli.\n\nSekä suntio että vieras olivat vakuutetut siitä, että kauhistus ja\nsäikähdys oli Vilpun tuonelan tuville temmannut. Mutta luuletteko\nniiden, jotka jotakin ylönluonnollista tässä kuolemantapauksessa\ntahtoivat nähdä, tyytyneen tähän selitykseen? Ei ensinkään! Ei\nsittenkään, kun tuo kadonnut viiden ruplan setelikin jonkun ajan\nkuluttua löytyi Männistön Sakarin turkkien rikkinäisestä povitaskusta,\nturkkien nahkoja vällyiksi leikattaessa. Ja vielä nytkin, monen\nkymmenen vuoden vierittyä, tiedetään paikkakunnalla kertoa Riutan\nkankaalla kuolleesta, joka uhkaa ei kärsinyt.\n\n\n\n\nKaksi valaa.\n\n\nKuusi vuotta ennen kuin konsistorio määräsi minut armovuoden\nsaarnaajaksi L----n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka\nkauhistutti koko pitäjästä. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisan\nmainio, eipä edes pitäjään omia asukkaitakaan; olihan vaan ollut\nkulkukauppias, \"reppuryssä\" Andrej Tschaskin eli \"Tasku-Antti\", joksi\nhäntä oli tavallisesti sanottu.\n\nTasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän\nminunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo sanoin\nsen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli sävyisä,\nystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin hänen tulla\nkönkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita lapset\nhaluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa\naikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä Antin\nlaukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset tarvitsevat;\nolipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse, mutta mitä he\nkuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita ja muita\nkoristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä\nsamettiakin -- puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista,\nrenkaista ja \"koorluista\" eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon\ntuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi\nlaukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista\nsisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vaan hänen\ntapojaan tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka ei kukaan\nsitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen: \"taasen\nhäviän.\"\n\nMutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja kumminkin tinkiä\npois puolet ja vielä enemmänkin -- jos vaan oikein osasi tinkiä; ja\nsitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten kauppa ei tahtonut\nluonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla ollut riittäviä rahoja,\ntiesi hän keinoja. Viimeksi mainitussa tapauksessa antoi hän tavaransa\nvelaksi; edellä mainitussa tyytyi hän ostajan tarjoumukseen, jos vaan\nsai -- harjakaisia! Ja harjakaisiksi sanottiin siihen aikaan, niinkuin\nvielä nytkin -- viinaa. Sitä vaati Antti milloin korttelin, milloin\npuolen tuoppia -- aina kaupan suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin\nperso viinalle. Mutta hän ei viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi\noli hän liian saita. Nuo harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana\nriitti viinaa; ei siitä silloin puutetta ollut.\n\nTällaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen\ntekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan oli\nhän hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa hän\nei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin häntä\nkaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin tietävän,\nettä kauppa-asioihin on vaan selvin päin ryhdyttävä.\n\nNo niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli\ntuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista\nkotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi\nkukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa\neräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon kotiniityltä pienen risuläjän\nalta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen sieltä tavannut,\nollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti maannut, toinen jalka\nnäkyvissä, laukutta ja -- mikä monen mielestä pahinta oli -- rahatta;\nsillä vaikka Antti halvasta oli myynyt tavaroitaan, oli hän ollut\nrikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi käräjissä, missä murha-asiaa\ntutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet, moni nähneensä Antin lompakossa\nsadan, viidenkymmenen ja kymmenen ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis\noli, että Antti parka oli joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että\nhänen oli täytynyt rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä.\n\nKaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville\nsaatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt\nkaksi naskalia ja vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana oli hän sieltä\nlähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat kertoa, eikä Parmaalan\nJaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse heinäkuormaa\nkuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista. Sanottuna\npäivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut kotiin, mutta\nsiihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa oli kaatunut hänen\nkulkiessaan ryhmyistä kotiniittyä. Päivääkään, jolloin Antti oli Kopsan\nmökissä käynyt, ei saatu selville; se vaan tuli ilmi, että päivä oli\nollut joulukuu; ensimmäisiä, sillä siihen aikaan oli lumikeli ollut\nalullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut Jaskalta, mitä tämä sanotun\npäivän tapahtumista muisti. Jaska oli ollut kalpea ja oudon näköinen\nsiinä oikeuden edessä seisoessaan; mutta hän oli vastannut suoraan ja\nmutkistelematta tuomarin kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä\nhän oli kunnon mieheksi tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas,\nvieläpä rikaskin.\n\nOnnettoman kulkukauppiaan ruumis haudattiin, ja hänen surkea loppunsa\njoutui aikojen kuluessa vähitellen unohduksiin. Neljän, viiden vuoden\nkuluttua ei hänestä puhuneet muut kuin silloin tällöin joku mummo,\njonka äimä katkesi, tahi joku sulhanen, jonka nyt täytyi kaupungista\nhakea morsiuslahjat armaallensa. --\n\nSamaan aikaan kuin Antti murhattiin, tahi vähän sitä ennen, oli\nseurakunnassa hyvin tunnettu -- vaikka ei juuri hyväksi tunnettu --\nmies, Harholan Lassi nimeltään, äkki-arvaamatta lähtenyt Etelä-Suomeen\ntyöansiota etsimään. Marraskuun viimeisenä päivänä oli hän käynyt\npappilassa papinkirjaa hakemassa. Ja sen oli hän saanut. Häntä ei tosin\nkaivattu, sillä hän oli tuollaisia tyhjäntoimittajia, jommoisia joka\nseurakunnassa on ja jotka eivät näytä olevan muuksi kuin haitaksi ja\npahennukseksi. Lassista kyllä ei mitään rikoksellista tiedetty, mutta\nkumminkin lausuttiin käräjissä sanoja, jotka tahtoivat panna johonkin\nyhteyteen hänen äkkipikaisen katoomisensa ja Antin murhan, kunnes\nmonien todistajien kautta tuli jotenkin selville, että Lassi oli\nlähtenyt ennen, kuin Antti murhattiin. Ja nuo todistukset vaikuttivat\nsen, ettei nimismies häntä ja hänen olopaikkaansa tiedustellut. Tästä\nhuolimatta kuultiin, semminkin ensi aikoina, hyvin usein Lassin nimeä\nmainittavan, kun Antin murhasta puhuttiin. Aikojen kuluessa jäi hänkin\nunohduksiin, ja kun minä seurakuntaan tulin ja kuulin Antin murhasta\njuteltavan, ei Lassin nimeä enää mainittu.\n\nMutta sen sijaan mainittiin Parmaalan Jaskan nimeä sitä useammin.\nMuutosta, mikä hänessä oli tapahtunut, ei voitu ymmärtää. Jaska,\nParmaalan nuori isäntä, oli ennen aina ollut iloinen ja ystävällinen.\nSen lisäksi oli hän ollut sangen älykäs, ja kummana mainittiin, että\nhän tilasi itselleen ainoata, siihen aikaan ilmestyvää suomenkielistä\nsanomalehteä. Myöskin tiedettiin, että hän mielellään puheli yleisistä\nasioista ja että hän aina käytti oppiakseen tilaisuutta, jos missä\nsemmoista ilmautui. Kaikki, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemiseen,\nkiittivät häntä, joskin muutamat pudistivat päätään hänen \"uusille\ntuumilleen.\" Samana talvena, jona Antti murhattiin, oli hän ollut\nkihloihin menemäisillään, niin ainakin juteltiin; sillä pyhä-illoin oli\nhän hyvin usein siihen aikaan käynyt Toppolan lautamiehen luona, jonka\nainoaan tyttäreen hänen sanottiin rakastuneen. Varmana asiana puhuttiin\nmyös, että lautamies mielellään olisi antanut hänelle tyttärensä. Mutta\njuuri silloin tapahtui nuoressa isännässä tuo kummallinen muutos. Hän\nlakkasi käymässä Toppolassa; eikä hän missään muuallakaan enää käynyt.\nPitäjään yhteiset asiat, jotka ennen olivat häntä huvittaneet, saivat\nnyt mennä menojaan. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat; hänen\niloinen silmänsä kadotti loistonsa; hänen puheliaisuutensa oli\nvaitioloksi muuttunut ja hänen ystävällisyytensä jörömäiseksi. Hän ei\nenää kirjoista pitänyt, ja Suomen ainoa suomenkielinen sanomalehti oli\nkadottanut yhden harvoista tilaajistaan. Mutta sittenkin nähtiin,\nsamoinkuin ennenkin, illoin myöhään, vieläpä öisinkin, tulta hänen\nkammaristaan, ja tapahtuipa väliin, että aamulla hänen vuoteensa oli\nkoskematon. Kauan aikaa pelättiin hänen joutuvan mielenvikaan; mutta se\npelko ei kumminkaan käynyt toteen, sillä Jaska hoiti kunnollisesti\ntalouttaan ja taloaan.\n\nKun keväällä Antin ruumis löydettiin, oli Jaska käynyt sitä katsomassa.\nHän, joka ei kuukausiin ollut kotoansa liikkunut, oli kauan aikaa\nseisonut vainajan runneltujen jäännösten vieressä ja valittavalla\näänellä viimein puhjennut sanomaan: \"näinkö sinun piti kuoleman, Antti\nparka!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten jo tämän muistelmani alussa sanoin, oli kuusi vuotta Antin\nmurhasta kulunut, kun minä sain määräyksen armovuoden saarnaajana\nmuuttaa L----n seurakuntaan.\n\nAika kaikki kuluttaa. Edellisten vuosien kauhistukset eivät enää\nkauhistuta, umpeen mennyttä haavaa ei enää särje, eilisen sateen on maa\nimenyt -- kuka niitä muistaisi!\n\nNiin, kukapa kuuden vuoden kuluttua enää Anttia muisti, hän kun vielä\nlisäksi oli ollut muukalainen, ilman tiettyjä omaisia. Ja hänen\nnimensäkin olisi varmaan jäänyt ainiaksi unohduksiin, ellei hänen\nmurhansa olisi ollut niitä, jotka salaperäisyytensä tähden pitävät\nihmisellistä uteliaisuutta valveilla.\n\nJo ensi pyhänä, kun palasin pappilaan kirkosta, jossa olin tulosaarnani\npitänyt, veti Parmaalan Jaska, jota en silloin vielä tuntenut,\nhuomiotani puoleensa. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, mutta\nviidenkymmenen vuotiselta hän näytti. Hän kulki vähän matkaa edelläni\nhitaisin askelin; oli kuin olisi hän syviä asioita miettinyt. Älköön\nkummeksiko kukaan, että minä, nuori kun olin, luulin hänen miettivän\nsaarnaani. Ettei hän sitä miettinyt, sen tulin jälestäpäin tietämään.\n\nSeuraavana pyhänä näin hänet uudelleen kirkossa. Hän istui ihan\nlukkarin penkin vieressä. Hän näytti yhtä alakuloiselta kuin viime\npyhänäkin. Saarnatessani huomasin hänen pari kertaa luovan silmänsä\nminuun; muuten istui hän lattiaa tirkistellen. Kirkonmenon jälkeen\npidettiin kokous; oli seurakunnan puolesta mies valittava jotakin\nselitystä antamaan, en muista enää, missä asiassa. Mutta lienee asia\ntärkeän laatuinen ollut, sillä sen muistan, että lukkari sanoi: \"Jos\nolisi Parmaalan Jaska vielä sama kuin ennen, niin aprikoimatta hänestä\nmiehemme saisimme.\" -- Jaska ei kokouksessa ollut, hän oli jo sitä\nennen kirkosta lähtenyt.\n\nKului viikkoja. Joka pyhä näin Jaskan kirkossa, ja aina väliin kuulin\nhänen nimeänsä mainittavan; kuulin kerrottavan, mimmoinen hän ennen oli\nollut ja mimmoiseksi hän oli muuttunut; näin, että hän ennen\nmuuttumistaan oli seurakunnan yleistä kunnioitusta nauttinut, sillä\nmuuten ei häntä olisi voinut kohdata tuo omituinen sääli, joka\ntalonpojissa, sen mukaan kuin heitä olen tullut tuntemaan, on niin\nharvinainen. Mutta mikä vaivasi häntä? Joku ruumiillinen, sisällinen\ntauti, vaiko joku salainen murhe, joka hirvitti hänen omaatuntoaan? --\nTästä puhelin kerran lukkarin kanssa, joka ennen Jaskan muuttumista oli\nollut hänen paras ystävänsä: mutta lukkari vaan pudisti päätään ja\nvastasi: \"Jumala tiennee!\"\n\nJa Jumala sen kyllä tiesi.\n\nLieneekö Jaska huomannut, että minä yhä enemmän häntä silmällä pidin ja\nettä tahdoin häntä lähestyä, sitä en tiedä. Mutta selvään näin, että\nhän vältti minua. Hän tuli kirkkoon, kun jo olin alttarilla, ja lähti\nkirkosta vähää ennen, kuin jumalanpalvelus loppui. Arkipäivinä ei hän\ntalonsa tiluksia etemmäksi liikkunut. Jos häntä tahdoin puhutella, oli\nminun meneminen hänen luokseen.\n\nJa minä menin. Eräänä kauniina Toukokuun päivänä, kun sairaan luona\nkäydessäni matkustin Parmaalan ohitse, pistäysin Jaskaa katsomaan.\n\nPirtissä hänet tapasin. Hän korjaili rikkunutta aatraa. Hän säpsähti,\nkun näki minun huoneesen astuvan. Mutta säpsäys ei ollut pelkoa, sen\nnäin hänen silmäyksistään; ne osoittivat iloa. Ainakin oli minusta,\nkuin olisi ilon hohde valaissut hänen kasvojaan. Hän tuli kohteliaasti\nminua vastaan.\n\n\"Ohitse kulkiessani teki mieleni käydä teitä katsomassa\", sanoin.\n\n\"Olette tervetullut, maisteri!\" vastasi hän. \"Olette säätyänne\nensimmäinen, joka kuuteen vuoteen on luonani käynyt.\"\n\nHän vei minut omaan kammariinsa, mutta läksi sieltä heti, jättäen minut\nyksin. Kammari oli pienenläntä, mutta siisti. Kirjahylly, jossa\njärjestetyissä riveissä oli kolme- tahi neljäkymmentä kirjaa -- suuri\nkirjasto siihen aikaan -- sanoi sanoja paremmin, että niiden omistaja\nei ollut aivan tavallinen talonpoika.\n\nMinä katselin kirjoja. Enimmät niistä olivat tomuisia; näki, ettei\nniihin oltu moniin aikoihin katsottu. Erillänsä muista kirjoista oli\nWegeliuksen postilla, ja kun sen avasin, näin, että sitä oli uutterasti\nkäytetty; erittäin oli yhtä kohtaa, jossa puhutaan valasta, ahkeraan\nluettu, sen osoittivat lehtien tahrautuneet kulmat.\n\nMutta missä viipyi isäntä? Aikaa kului, häntä ei kuulunut. Kauan\nodotettuani palasin pirttiin. Jaskaa ei siellä ollut. Emännöitsiä,\nJaskan vanha täti, joka takan ääressä kahvia puuhasi, sanoi hänen\nmenneen aitaa korjaamaan. Tuommoinen käytös oli minusta hyvin\nodottamatonta. Suurempaa kohteliaisuutta olisin Jaskan kaltaiselta\nmieheltä odottanut. -- Olin nuori vielä, olin kärkäs närkästymään; en\ntullut ajatelleeksi, että Jaskan epäkohteliaisuuteen varmaankin oli\njokin syy, joka perustui hänen luonteensa muutokseen.\n\nVarmaankin näki vanha täti, että minä närkästyin; mutta arvasiko hän\nsyyn närkästymiseeni, sitä en tiedä. Hän hommaili kahviansa ja luuli\nkaiketi, että minä pitkästyin sen valmistumista, sillä hän vakuutti,\nettä vesi paikalla kiehuisi ja että kahvi tulisi oikein oivallista.\nToppolan isäntä oli sitä itse puolentoista naulaa kaupungista tuonut\nsiihen aikaan, jolloin vielä oli toivoa, että Parmaala saisi emännän.\n\nEpäilemättä olisin kielevältä mummolta saanut kuulla paljon Jaskasta,\njos olisin malttanut mieltäni; mutta, niinkuin sanoin, olin nuori ja\npikaluontoinen. Närkästykseni vaikutuksesta vastasin sentähden: \"tulin\ntänne isäntää puhuttelemaan; mutta koska aidanpano on niin kiireinen,\nettei hän jouda kanssani seurustella, pyydän, että hänelle\ntervehdykseni sanotte.\" Ja sen sanottuani lähdin.\n\nJaskan käytös minua kummastutti ja suututti, sitä en tahdo kieltää.\nKotimatkallani ja vielä kauan sen jälkeen se minua ihmetytti.\n\"Niin, semmoinen on hän nyt\", sanoi lukkari, kun hänelle Jaskan\nkohteliaisuuden kerroin; \"mutta hänen puolustuksekseen saanen sanoa,\nettei hän voi seurustella kenenkään kanssa. Toinen mies oli hän ennen;\nhän silloin hakemalla haki seuraa, olletikin semmoista, jossa sai\njotakin oppia. Nyt hän ei kulje missään muualla kuin kirkossa, eikä lue\nmuita kirjoja kuin raamattua ja Wegeliuksen postillaa.\"\n\n\"Vai niin\", vastasin. Lukkarin selitys ei minua tyydyttänyt. Pidin\nJaskaa itsepäisenä jörönä, enkä sen enempää hänestä huolinut. --\n\nKului joitakuita viikkoja. Kesätouko oli tehty.\n\nPappilan ryytimaahan kaivettiin kaivoa. Eräänä iltana seisoin siinä\nvieressä työtä katsellen, kun näin miehen kulkevan pihan poikki ja\nlähestyvän asuntoani.\n\n\"Luulenpa todella, että Parmaalan Jaska on liikkeellä\", sanoi muuan\nkaivajista, joka juuri oli syvyydestä nostettu.\n\n\"Parmaalan Jaska! Varmaankaan hänellä ei ole minulle asiaa\", ajattelin.\n\nMutta juuri minua Parmaalan Jaska haki. Astuessaan huoneeni etehiseen,\nseisahtui hän. Hän oli nähnyt minun.\n\nKauan hän siinä seisoi. Vihdoin lähestyi hän meitä. Hän oli kovin\nalakuloisen näköinen. Ja kun hän luoksemme ehti, katsoa tirkisteli hän\nkauan kaivoon, mitään sanomatta. Vihdoin loi hän silmänsä minuun ja\nsanoi hiljaisella äänellä: \"Jos maisterilla olisi aikaa, soisin saavani\npuhua teidän kanssanne.\"\n\nMinä ajattelin itsekseni, että hänen olisi sopinut puhua kanssani\nkotonaan, kun siellä kävin; mutta nyykähytin kumminkin päätäni\nmyönnytykseksi, ja me aloimme astua huoneeseeni päin.\n\n\"Jokohan Jaska tulee entiselleen?\" miettivät kaivonkaivajat.\n\nEhdittyämme pienoiseen kammariini, kehoitin Jaskaa painamaan puuta ja\nlisäsin: \"Varmaan on Parmaalalla hyvin tärkeätä puhuttavaa, koska ette\nmalttanut silloin puhua mitään, kun luonanne olin!\"\n\nHän ymmärsi sopimattoman ivani, ja syvään huoattuansa sanoi hän:\n\"Syystä närkästyitte minuun, maisteri, kun luonani käydessänne teidät\nyksin jätin. Minä pyydän, antakaa epäkohteliaisuuteni anteeksi! Minulla\nolisi jo silloin ollut hyvin tärkeätä teille puhuttavaa, olisi ollut jo\nvuosikausia sitten, mutta minä en tiennyt, miten puhua. Te tulitte\nluokseni niin odottamatta. Minä iloitsin, mutta tahdoin asiaani\najatella, ja sentähden jätin teidät ... saadakseni itsekseni vielä\nkerta tuota asiaani miettiä.\"\n\nHän puhui hiljaisella, murheen sortamalla äänellä. Minä näin, että olin\nhäntä väärin tuominnut: näin, että edessäni oli mies, jonka mieli oli\nsärkynyt; ja minä häpesin käytöstäni ja tuittupäisyyttäni.\n\n\"Sitä minä en voinut aavistaa\", vastasin. Sitten menin hänen luokseen\nja sanoin niin ystävällisesti kuin minun oli mahdollista: \"No, nyt on\nse asia selvillä; nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on minulle\nsanottavaa.\"\n\nLevottomasti käänteli Jaska lakkiaan siinä ovensuussa tuolillaan\nistuessaan. Kauan tirkisteli hän lattiaa, ikäänkuin ajatellen, miten\nhän puhettansa alkaisi. Vihdoin kysyi hän hiljaa:\n\n\"Mihinkä sitoo vala ihmisen?\"\n\n\"Totuuteen\", vastasin, kummastellen kysymystä; \"pyhänä pitämään sitä,\nmihin valalla olemme sitoutuneet.\"\n\n\"Mutta jos ei sitä voi; jos totuudessa pysymällä rikomme toisen valan;\njos vaitiolollamme rikomme valan, joka velvoittaa meitä puhumaan, mitä\ntoinen vala velvoittaa meitä salaamaan...?\" Ja hän loi silmänsä minuun,\nikäänkuin olisi hän tahtonut sydämeeni katsoa.\n\n\"En ymmärrä teitä. Pysykäämme tosi-asioissa, sillä varmaankin perustuu\nkysymyksenne todellisiin tapahtumiin.\"\n\nHikihelmiä nousi isännän otsaan. Sanomaton tuska näkyi vallanneen\nhänet. \"En tiedä, en ymmärrä, voinko ... saanko...\" änkytti hän. Sitten\nvähän ajan kuluttua kysyi hän: \"Velvoittaahan papillinen vala pappia\npitämään salassa, mitä hänelle uskotaan?\"\n\nTuon hän kyllä tiesi, mutta kaiketi tahtoi hän kuulla vastauksen minun\nsuustani, rohkaistakseen mieltänsä.\n\n\"Velvoittaa\", vastasin. \"Sitähän varten pappi on pappi, että särjetty\nsydän voi hänelle huolensa, murheensa uskoa.\"\n\nVielä jonkun aikaa istui Jaska siinä liikkumattomana. Viimein,\nikäänkuin päästäkseen väkivoimalla vapaaksi sisällisestä taistelustaan,\nhypähti hän tuoliltaan, tuli minun luokseni ja sanoi kuiskaavalla\näänellä: \"Pelkään, että olen tehnyt väärän valan, että olen ajassa ja\nijankaikkisuudessa tuomittu.\"\n\nHänen ilmiantonsa oli minulle aivan odottamaton; en voinut sitä\nkuullessani olla kauhistumatta. Kaiketi näki hän sen, ja se lisäsi\nhänen tuskaansa. Hän, vahva, roteva mies, lankesi polvilleen, ja\nväännellen käsiänsä mumisi hän uudelleen nuo kauheat sanat: \"ajassa ja\nijankaikkisuudessa kadotettu!\"\n\n\"Ei, isäntä!\" huudahdin, sydämeni pohjasta liikutettuna. \"Aika on\nparannuksen; sydämemme katumuksesta riippuu ijankaikkisuutemme; se\nriippuu siitä, kadummeko sydämestämme ja katsommeko nöyrinä syntisinä\nuskossa Häneen, joka meidän syntimme kantoi ja meidän rangaistuksemme\nkärsi. Aika on armon... Mutta en vieläkään teitä ymmärrä. Nouskaa,\nkertokaa, mikä teidät on tuskalliseen, runneltuun tilaanne saanut!\"\nMinä autoin häntä nousemaan ja asetin hänet istumaan viereeni sohvalle.\n\nSiinä peitti hän käsillään kasvonsa ja itki. Jää oli sulanut, jää, joka\nvuosikausia oli hänen sydäntänsä ympäröinyt; tuska oli sen viimeinkin\nmurtanut, ja kyynelten virta ennusti kevään tuloa.\n\nHän itki kuin lapsi, itki kauan. Nämä kyyneleet, kuinka katkerasti\nolivatkaan ne hänen omaatuntoansa polttaneet, ennenkuin viimein avautui\nsulku, joka esti niitä vapaasti virtaamasta.\n\nEn ollut silloin mikään ihmistuntia, jos en nytkään voi kerskata\nenemmästä ihmistuntemisesta, kuin minkä aika ja ihmisten katseleminen\novat minua opettaneet. Mutta minä ymmärsin kuitenkin, ettei minun\nsopinut häntä häiritä. Annoin hänen olla kahdenkesken kuormineen, joka\nnyt oli -- minä aavistin sen -- putoamaisillaan hänen hartioiltansa.\nMinä istuin ääneti hänen vieressänsä ja odotin.\n\nVihdoin viimeinkin!\n\n\"Minä tunnen sen\", nyyhki Jaska; \"minun täytyy kaikki puhua, vaikka\nsieluni autuuden kadottaisin.\" Ja hän puhui purkaen sydämensä\nsalaisuuden.\n\nAlussa oli minun vaikea häntä ymmärtää...\n\nSamana päivänä, jona Tasku-Antti murhattiin, oli Jaska varhain aamulla\nlähtenyt etäisimmältä niityltään heiniä noutamaan. Ladolle ehdittyään\noli hän laulellen heinäkuormaansa tehnyt. Ja kun häkki oli kovaan\npoljettu, oli hän maailman menoja mietiskellen lähtenyt kotimatkalle.\nOli puolipäivän aika, kun hän Kopsan mökille saapui. Siellä oli hän\nkäynyt juomassa ja siellä kuullut, että Tasku-Antti vähää ennen oli\nParmaalaan päin lähtenyt. Tuota sen enempää ajattelematta oli hän\njatkanut matkaansa. Hän oli jo heinäkuormansa päällä maaten lähestynyt\nkotiniittynsä viidakkoa, kun sieltä äkki-arvaamatta hätähuuto oli\nkuulunut. Hän oli pysähdyttänyt hevosensa, kuunnellut ja uudelleen\nkuullut hätähuudon. Hän oli silloin hypännyt kuormaltansa maahan ja\nrientänyt katsomaan huudon syytä. Pitkän matkaa juostuaan oli hän\nsaapunut paikalle, mistä hätähuuto oli kuulunut. Siinä hän oli lumessa,\njoka yltäympäriinsä oli verestä punainen, nähnyt miehen makaavan, ja\nsiinä vieressä kaksi rosvoa, jotka paraikaa suurta laukkua kantaen\nolivat valmiit lähtemään. Hän oli toisen näistä rosvoista tuntenut\nrippikoulukumppanikseen ja lapsuutensa toveriksi, Harholan Lassiksi, ja\nmaassa makaavan oli hän tuntenut Tasku-Antiksi, kulkukauppiaaksi.\nToista rosvoa hän ei ollut tuntenut. Hän oli hämmästyksestä jäänyt\nseisomaan ja kamalaa näkyä tirkistelemään, ja siinä oli hän kuullut\ntuon tuntemattoman miehen Lassille sanovan: \"Käyhän vielä kerta ja\ntyönnä varmuudeksi puukkosi reppuryssän sydämeen!\" Sitten oli hän\nkuullut Lassin vastaavan: \"Kyllä Antti ei enää kauppaa kulje: mutta\nsaapa tuota katsoa, onko hänessä vielä miten paljon henkeä.\" Lassi\noli jättänyt laukun ja lähestynyt maassa makaavaa, \"Kah, vielä\nhievahtelee.\" oli hän Antin luo tultuaan lausunut; \"mutta kylläpä siitä\npääset!\" Ja puukkoansa oli hän kohottanut, antaaksensa onnettomalle\nviimeisen iskun. Mutta silloin oli Jaska hyökännyt esiin ja\nhuudahtanut: \"Lassi, Jumalan nimessä, mitä aiot tehdä?\" -- Vieraan tulo\noli ensinnä kauheasti hämmästyttänyt rosvoja, mutta sitten, kun he\nnäkivät, että Jaska oli yksin, olivat he yht'aikaa törmänneet häntä\nvastaan. Parmaalan isäntä oli kyllä siihen aikaan ollut väkevä mies,\nmutta kahta raivoisaa rosvoa vastaan eivät hänen voimansa olleet\nriittäneet. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hänkin maassa maannut, ja\ntuntematon oli jo kohottanut veristä puukkoansa hänen sydämensä\nvaralle, kun Lassi häntä pidätti. \"Maltas!\" oli hän toverilleen\nsanonut. \"Jaska on aina minua kohtaan ollut hyvä mies; en soisi hänen\ntänne jäävän.\" -- \"Oletko riivattu, Lassi?\" oli tuntematon huutanut.\n\"Jos hänet hengissä päästämme, olemme suotta reppuryssän tappaneet;\nsiirry tieltäni, mies!\" Mutta sitä ei Lassi ollut tehnyt. Hän oli\npuolustanut Jaskaa ja vaatinut, ettei tälle mitään pahaa tehtäisi.\nRosvojen kesken oli jo riita ollut syntymäisillään; ja se olisi\nepäilemättä loppunut siten, että Jaska ja Lassi olisivat yksissä\nneuvoin kääntyneet kolmatta vastaan. Mutta kaiketikin oli tuommoinen\nkäänne arveluttanut Lassia. Hänen päähänsä oli pölähtänyt neuvo,\njohon tuntematon mies jonkun aikaa mietittyään suostui, vaikka\nvastahakoisesti, kun ei muu auttanut. \"Jaska on sanassansa pysyvä\nmies\", oli Lassi sanonut; \"jos hän kautta Jumalan ja sielunsa\nijankaikkisen autuuden vannoo, ettei hän puhu kenellekään, mitä hän\ntässä on nähnyt ja kuullut, niin voimme olla varmat, että hän sanansa\npitää.\"\n\n\"Ja minä\", jatkoi Jaska hiljaisella äänellä kertomustaan, \"minä makasin\nsiinä maassa tietämättä, osaamatta muuta ajatella, kuin että viimeinen\nhetkeni oli tullut. Tuntematon rosvo istui minun rinnallani kahden\nreisin ja piti kiinni molemmista käsistäni. Henkeänsä koettaa ihminen\nviimeiseen saakka suojella, ja sentähden, kun Lassi minulta kysyi,\nsuostuisinko valantekoon, tartuin minä hänen ehdotukseensa, niinkuin\nhukkuvainen oljenkorteen. Ei ollut minussa miestä asiaa siinä tarkemmin\npunnitsemaan. Minä vastasin suostuvani valalla vannomaan, etten\npuolella sanalla, en ainoalla viittauksellakaan ilmaisisi mitä tiesin\nja olin nähnyt. Oli se valanteko siinä kummallinen! Yhä vielä makasin\nmaassa. Lassi hellitti oikeaa kättäni, joka tuntemattoman miehen\npuserruksesta oli melkein hervoton, nosti sitä taivasta kohden ja\nsaneli valan sanat minulle. Ja minä vannoin siinä lumessa maaten kautta\nJumalan ja sieluni autuuden, etten kenellekään ilmaisisi, mitä Antin\nmurhasta tiesin: minä vannoin, etten tämän hetken tapahtumista\nsalaperäisimmälläkään viittauksella ilmaisisi kenellekään tietojani. Ja\nkun olin vannonut valani, hellitti Lassi vasemmankin käteni, huolimatta\ntoverinsa äreydestä, ja sanoi: 'Teit hyvin, Jaska, että vannoit; muuten\nmakaisit sinä niinkuin hän, tuolla' -- ja hän viittasi Anttia. 'Nouse\nnyt ja muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä\nkotiisi palaat!' -- Mitä sitten tapahtui, kuinka minä jälleen kuormani\nluo tulin, sitä en tiedä. Vasta tielle ehdittyäni ja nähtyäni, että\nheinähäkkini oli kaatunut, toinnuin minä tällaiseksi vaivaiseksi!\nKuinka kauan olin murhaajien parissa ollut, en myöskään tiedä. Lienen\nsiellä viipynyt enemmän aikaa kuin osaan ajatellakaan; sillä kun\nheinäkuormineni viimein ennätin kotiin, oli jo ilta.\"\n\n\"Yöllä en saanut unta silmiini\", jatkoi Jaska kertomustaan. \"Valani\nsanat ja Lassin lause: muista, että sinun on minua kiittäminen siitä,\nettä hengissä kotiin pääset, soivat korvissani. Aamulla jo ennen päivän\nvalkenemista läksin katsomaan, eikö toki kaikki ollut unennäköä; niin\nkummalta, niin mahdottomalta tuntui minusta edellisen päivän\ntapahtumat. Aamupuoleen yötä oli lunta satanut. Kun tulin paikalle,\nmissä kuormani oli kaatunut, näin siinä vielä vähän heiniä; mutta\nviidakko, missä kuolemaani niin likellä olin ollut, oli lumen\npeittämänä tasankona, niinkuin ainakin talvella koskematon pinta ...\noli jo täysi päivä, kun retkeltäni palasin, ja valonsäteenä ensi\naivoihini ajatus, että ehkä kaikki sittenkin oli unennäköä, elikä olin\npudonnut maahan heinäkuormani kaatuessa ja tyrmistynyt. Mutta juuri\nsiinä aukkopaikalla, missä niittytie maantiehen yhtyy, tuli Lassi\nvastaani. 'Muista eilistä valaasi!' sanoi hän. 'Ja jos ken sinulta\nkysyy, mihin olen kadonnut, niin et sinä saa sitä tietää. Hain sinua\nkodistasi, sanoakseni, ettet kostotta valaasi riko. Hyvä, että sinut\ntapasin. Muista, että minä henkesi pelastin!'\"\n\n\"Oi Lassi...\" yritin puhumaan; mutta hän keskeytti puheeni. \"Tiedän,\nmitä aiot sanoa\", sanoi hän. \"Se oli roskainen työ, minä sen myönnän;\nmutta se on tehty; Antti ei vapaaehtoisesti luopunut kukkarostaan.\" --\nMitä muuta hän siinä minulle puhui, sitä en enää muista, sen vaan\nmuistan, että hän ennen eroamme lausui: \"Anttia ei kaipaa kukaan. Jos\nsattumalta hänen ruumiinsa joskus löytyy, muista silloin valaasi! Minä\nluultavasti palaan tänne takaisin jonkun vuoden kuluttua.\"\n\n\"Me erosimme, ja siitä hetkestä olen ollut toinen mies kuin ennen. Oli\nkuin olisi kallio sydämelleni vyörynyt. Jos minne käännyn, aina tunnen\nsen painon: en voi sen alta päästä. Alati soivat valani sanat\nkorvissani, ja alati kehoittaa minua sisällinen ääni ilmaisemaan\nmurhan. Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, kun menin sitä katsomaan,\nsaadakseni vakuutusta onnettomassa epävarmuudessani, kun käräjissä\nminua tutkittiin ja kun minun piti vannoa, että totuutta puhuisin ...\noi, ette ymmärrä, mikä tuli rinnassani riehui. Olin jo tuomarin edessä\ntunnustaa mitä tiesin; mutta silloin soi korvissani tavallista kovemmin\nLassin huuto: 'vanno kautta Jumalan ja sielusi autuuden, ettet\n_kenellekään_ ilmaise, mitä olet nähnyt ja kuullut; muista, että\nsinun on minua hengestäsi kiittäminen!' Enkä minä mitään ilmaissut.\nOlin oikeuden edessä tehnyt väärän valan, pitääkseni rikkomatta\nedellisen valani... Ja nyt tiedätte, maisteri, miten laitani on. Yöt\npäivät kalvaa minua tieto, että jos mitä ikään teen, en voi kadotusta\nvälttää. Rukous ... katumus ... minun runneltu sieluni seisoo niiden\nulkopuolella. Olen rukoillut, mutta rukoukseni ei ole voinut kohota\narmo-istuimen luo; olen katunut, etten antanut murhaajien mieluummin\ntappaa itseni, kuin heille vaitioloa vannoa; olen katunut, etten\nedellistä valaani rikkonut tuomarin edessä, etten ilmaissut murhaajia.\nMinusta on kuin olisin Antin murhaan osallinen, ellen hänen murhaajiaan\nilmaise; mutta jos sen teen, olen sieluni autuudesta luopunut ja sen\nlisäksi osoittanut mustaa kiittämättömyyttä Lassia kohtaan, joka\npelasti minun henkeni... Tuskani ovat väliin olleet niin suuret, että\nniistä päästäkseni olen ajatellut tappaa itseni.\"\n\nHän vaikeni. Hän oli puhunut viimeiset sanansa tuskin kuultavalla\näänellä. Ja nyt loi hän syvintä tuskaa kuvastavat silmänsä minuun, joka\nhämmästyksellä olin hänen sydämensä tunnustusta kuunnellut. Olin nuori,\nolin tottumaton likeltä katsomaan ihmissydänten haavoja, vielä\ntottumattomampi niitä parantamaan. Koetin muistutella, mitä siveyden\nopista olin lukenut velvollisuuksien ristiriitaisuudesta, mutta ei\nsopinut minusta mikään sen yleisistä ohjeista Jaskan kohtaloon. Jaska\noli luvannut pitää salassa henkensä pelastajan rikoksen; jos hän sen\nlupauksensa rikkoisi, jos hän saattaisi tämän pelastajansa ikuiseen\nvankeuteen, Sipiriaan, olisi hän konna; niin sanoi yliopistosta peritty\ntoveritunteeni. Mutta toiselta puolen: väärä vala oikeuden istuimen\nedessä! Mihin joutuisi valtio, mitä arvoa olisi oikeudella, jos\njokainen yksityinen saisi oman mielensä ja omien oikkujensa mukaan\npunnita, mitä on lainvalvojan edessä tunnustettava mitä ei? --\n\nKuta enemmän tätä ajattelin, sitä selvemmäksi tuli minulle, että Jaska\ntodella oli väärän valan tehnyt, kun hän oikeuden edessä salasi, mitä\nhän olisi ollut velvollinen tunnustamaan. Ja tämän vakuutukseni\nvaikutuksesta kysyin viimein, itse tarkoin tietämättäni, mitä\nkysymykselläni tarkoitin: \"Jaska, kumpi on suurempi: Lassi, joka murhan\nteki, vaiko Jumala, jonka viidettä käskyä vastaan hän rikkoi? Kumpi\nsinun tekemistäsi valoista on todellisempi: sekö, jonka teit Lassille,\njotta esivallan käsi ei häntä saavuttaisi, vaiko valeellinen vala,\njonka teit Jumalan säätämän oikeuden edessä, jolla rikoit\nKaikkivaltiaan toista ja seitsemättä käskyä vastaan ja jonka johdosta\nmurhaaja vielä on vapaa ja nauttii verisen työnsä etuja?\"\n\nJaska ei pitkään aikaan vastannut mitään. Mutta hänen silmäyksissänsä\nei enää ollut tuota äskeistä kuumeenpolttoa; hänen kasvoistansa katosi\nkatoomistaan nuo epäilyksen mustat juonteet, jotka vuosikausia olivat\nniitä synkistyttäneet. Viimein nousi hän, loi minuun kummallisen oudon\nsilmäyksen ja sanoi, puristaen kättäni \"Jo tiedän tehtäväni!\" Ja sen\nsanottuaan riensi hän ulos.\n\nTaaskin hämmästytti minua hänen käytöksensä. Mitä oli kysymykseni\nhänessä vaikuttanut?\n\nMinä kiiruhdin ulos hänen jälkeensä ja näin, ettei hän kotiinsa\npalannut. Päinvastoin hän kääntyi vastaista suuntaa kulkemaan. Ja hän\nkulki kiireesti, kuten kulkee se, jolla on tärkeä toimi tehtävänä.\n\nMinä seurasin häntä silmäyksilläni, niin kauan kuin hän oli näkyvissä.\nViimein, kun hän näkyvistäni katosi, palasin kaivonkaivajien luo,\nkäsittämättä, ymmärtämättä, mitä Jaskalla oli mielessä.\n\n\"Mitä oli Parmaalan isännällä asiana?\" kysyi muudan kaivonkaivajista.\n\nEn ollut hänen kysymystään kuulevinani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaskan kertomus ja omituinen kohtalo ei mennyt mielestäni. Koko päivän\najattelin sitä. Siinä ilmausi noita ristiriitaisuuksia, joissa ihminen\non kahden vaiheella, mikä on oikeaa, mikä väärää. Kun likemmin mietin\nkysymyksessäni tarkoitettua neuvoa, oli se minusta ainoa oikea. Totuus\non ja pysyy totuutena; ei sitä voi kumota mikään vala, olkoon se kuinka\nankara tahansa. Jaskan olisi pitänyt oikeuden edessä tunnustaa, mitä\nhän tiesi; sitä ennen ei hän ollut velvollinen tätä tekemään, koska ei\nhänen vaitiolonsa saattanut ketään viatonta kärsimään -- niin\najattelin. Epäilemättä olivat kysymykseni avanneet Jaskan silmät\nnäkemään asiaa samalta kannalta kuin minä; epäilemättä oli hän minun\ntyköäni rientänyt asianomaisen luo tunnustuksensa tekemään, --\nmihinkään muuhun selitykseen ei hänen pikainen lähtönsä minun\nmielestäni aihetta antanut.\n\nJa arveluni oli oikea. Vähän aikaa puolipäivän jälkeen kuulin, että\nnimismies oli pappilan ohitse kulkenut; ja illalla, kun hän palasi,\npoikkesi hän minun luokseni, Toppolan lautamies seurassaan. Molemmat\nnäkyivät olevan hyvin äreällä tuulella, ja hevonen oli vaahtoon ajettu.\n\n\"No, mikäs nyt on hätänä?\" kysyin nimismieheltä, jota sanoin sedäksi,\nvaikka emme sukua olleet; hän oli näet vähintäin kolmekymmentä vuotta\nminua vanhempi. \"Niin, kysy sitä!\" vastasi hän kammariini astuttuansa.\n\"Oletko kummempaa juttua koskaan kuullut? Vähää ennen puoltapäivää\ntulee luokseni Parmaalan Jaska hengästyneenä ja kertoo minulle miltei\nuskomattoman historian Tasku-Antin, reppuryssän, murhasta. Hän\nilmoittaa, että jo kuusi vuotta takaperin seurakunnasta poistunut\ntyhjäntoimittaja, Harholan Lassiksi sanottu, ynnä muudan toinen, jota\nhän ei tunne, ovat Antin murhanneet. Sitten mainitsee hän, että Lassi\non seurakuntaan palannut, eilen illalla käynyt hänen luonaan ja\nvaatinut asuaksensa torpanmaata Parmaalan tiluksilla. Sanoo käyneensä\ntänä aamuna sinun luonasi ja sinulta saaneensa neuvon viimeinkin\nilmaista murhaajat, joiden verityön hän erään toisen, Lassille muka\ntehdyn valan takia on tähän asti salassa pitänyt. Toppolan lautamies\nsattuu olemaan luonani, ja hänen kuullen uudistaa Jaska syytöksensä\nLassia vastaan, sekä sanoo Lassin olevan Parmaalassa... Olin tuhma, kun\nen paikalla Jaskaa seurannut. Jos sen olisin tehnyt, olisivat asiat nyt\ntoisin kuin ovat. Mutta postimies odotti; ja minä tahdoin ensinnä pari\nvirkakirjettä kirjoittaa. Annoin sen tähden Jaskan mennä, luvattuani\njonkun tunnin kuluttua ilmautua Parmaalassa. Minä vanha hupakko! Pyy\nolisi nyt pivossa, ja ränstynyttä ruumistani olisin paljolta\nvaivannäöltä säästänyt!... Mutta asiaan! Puoli kahden aikaan lähdemme,\nminä ja Toppolan lautamies, vahvat käsiraudat kääseissämme -- Lassin\nvaralle, ymmärrät! Tulemme Parmaalaan kolmatta käydessä. Lassia, jota\netsimme -- luuletko, että hänet tapaamme? Vielä mitä! Mutta sen sijaan\ntapaamme isännän, Jaskan, vuoteen omana, suuri puukonhaava rinnassansa.\nJa Jaska kertoo meille, että Lassi on karannut! Onko hän pahaa\naavistanut? Eikö mitä! Mutta Jaska on hänelle ilmoittanut käyntinsä\nminun luonani, varoittanut ja kehoittanut häntä tuota pikaa korjaamaan\nluunsa, jos tahtoi päästä oikeuden kynsiin joutumasta. Ja tuota kaikkia\nei Jaska häpeä suoraan vasten silmiäni kertoa!... Palkinnoksi\nhuvittavasta uutisesta iskee Lassi puukkonsa Jaskan rintaan ja pötkii\nkäpälämäkeen, jolla tiellä hän vieläkin on. Siinä tämän päivän tapaus;\nja minä tahdon kysyä, oletko kummempaa kuullut? -- Jaskan haava näkyy\nolevan vaarallista laatua; mutta vaikka luultavaa on, että hän menee\nsamaa tietä kuin Tasku-Antti, panin minä kumminkin lukkaria noutamaan,\nennenkuin lähdin Lassia takaa-ajamaan.\"\n\nSuurimmalla hämmästyksellä olin kuullut nimismiehen kertomuksen.\nKysymykseni oli siis todellakin vaikuttanut sen, että Jaska suoraa\npäätä oli rientänyt toistamiseen kertomaan saman, mitä hän kuusi pitkää\nvuotta oli salannut! Mutta ... miksi ei ollut Jaska ilmoittanut mitään\nLassin palaamisesta ... olisiko hän tuntonsa vaivoissa voinut sen\nunhottaa?\n\nVanhan nimismiehen tuumailuista ja aprikoimisista en enää puoltakaan\nmalttanut kuulla. Jaskan kohtalo veti koko huomioni puoleensa. Ja nyt\nmakasi hän pahasti haavoitettuna! Luulin käsittäväni syyn, joka oli\nsaanut hänen ilmaisemaan Lassille, että hän oli nimismiehen luona\nkäynyt, sekä vaaran, joka murhaajaa uhkasi. Kaiketi oli hän tahtonut\nsiten palkita hyvän työn, minkä Lassi oli hänelle tehnyt... Kuta\nenemmän asiaa ajattelin, sitä palavammaksi yltyi minussa halu Jaskaa\ntavata. Tämän lausuin nimismiehelle, ja nyykähyttäen päätään vastasi\nhän: \"Tee sinä vaan tehtäväsi meistä huolimatta! Hevonen on kaiketi\nkohta sen verran puhaltanut, että jaksaa meidät kotiini viedä. Sieltä\nlähden kohdakkoin uudelleen Lassia etsimään, ... minä, vanha hupakko,\nkun en... No niin; arvaan, että mies on salotietä kiertänyt kirkonkylän\nja tahtoo meitä narrinaan pitää. Mutta saathan nähdä, junkkari, ettet\nminua kahdesti samana päivänä petä.\"\n\nOli jo iltaa joku määrä kulunut, kun saavuin Parmaalaan. Että jotakin\noutoa siellä oli tapahtunut, sen ilmaisi jo pihalla ja tuvassa oleva\nväkijoukko. Tapa on semmoinen Suomessamme. Jos jossakin on\njokapäiväisyydestä poikkeavaa nähdä tai kuulla, sinne kokoonnutaan.\n\nJaskan kammarissa ei ollut muita kuin haavoitettu ja lukkari, joka\nistui edellisen vuoteen vieressä. Kun minä astuin sisään, kohotti Jaska\nkättänsä, ja hänen huulensa vetäysivät hienoon hymyyn. Hän oli kalpea\nkuin lumi, maatessaan siinä vuoteellansa. Tässä vuoteessa oli hän\nruumiinsa terveyden aikana monen vuoden yöt kitunut omantuntonsa\nvaivoja; nyt, kun hänen ruumiinsa sairasti, oli hänen omatuntonsa\nterve. Rauhan leima kasvoillaan makasi hän siinä. Herra, joka oli\nkuorman hänen päällensä pannut, oli sen ottanut pois. Verenvuoto oli\nhänen voimansa vienyt, ja hän näkyi olevan kuolemastaan varma. Hyvin\nheikko ja matala oli hänen äänensä, kun hän puhui; eikä hän monta sanaa\nkerrallaan puhunut, sillä puhe näkyi saattavan hänelle ruumiillista\ntuskaa.\n\n\"Nyt se on tehty\", olivat hänen ensimäiset sanansa minulle. \"Nimismies\ntosin torui minua ja sanoi minun tehneen väärin, kun Lassille hänen\ntulonsa ilmoitin; mutta omatuntoni sanoo, että tein oikein... Olin\nsokea, olin omiin aprikoimisiini niin takertunut, etten ymmärtänyt\ntilaani enkä mikä oikeaa on. Teidän kysymyksenne oli valaiseva säde,\njoka näytti, mitä minun jo oikeuden edessä olisi pitänyt tehdä? Ja nyt\non se tehty. Jumalan kiitos!... Lassin kanssa en olisi voinut elää, en\nnähdä häntä joka päivä... Se olisi ollut mahdotonta... Minä en syytä\nhäntä, että hänen puukkonsa iskusta kuolen; minä olen sen iskun\nansainnut.\"\n\nEn ollut ensinkään siitä varma, oliko hän tehnyt oikein, kun hän Lassia\nvaroitti; mutta en tahtonut epäilyilläni haavoitetun rauhaa häiritä.\nAinakin oli jalo se perussyy, joka oli saanut hänen sitä tekemään:\nmuuta en voi sanoa. Oli kuin olisi hän ymmärtänyt ajatuksiani, sillä\nhiljaisella, mutta sisällistä vakaumusta ilmaisevalla äänellä hän\nlisäsi: \"Eikä Lassi voi syyttää minua petoksesta!\"\n\nLukkari oli monta kertaa kieltänyt häntä puhumasta, muistuttaen, että\nverenvuoto pienimmästäkin liikutuksesta saattaisi jälleen alkaa. Jaska\nkyllä koetti hänen ohjeitaan seurata; mutta veripisarat, jotka siteen\nalta hiljaa vuotivat, sanoivat, ettei vuoto ollut lakannut. Ja\nluonnollinen seuraus siitä oli, että haavoitettu yhä heikkeni. --\n\nToista tuntia olin istunut hänen kammarissaan, kun minulle selvisi,\nettei hänellä enää ollut monta tuntia elonaikaa jälellä. Pitkään aikaan\nei ollut kukaan puhunut mitään. Lukkari oli vaan vähän väliä koettanut\nsidettä parantaa. Silloin, juuri kun kevätauringon viime hohde pistäysi\nkuolevan kammariin suloisella loisteellaan sitä valaisten, sanoi Jaska\ntuskin kuultavalla äänellä:\n\n\"Oi, jos uskaltaisin... Herran pyhää ehtoollista!\" Kaikeksi onneksi\nolin kotoa lähtiessäni ottanut rippineuvot mukaani. Kun kuolemaisillaan\noleva ne näki, kuvautui sanomaton ilo hänen kalpeissa kasvoissaan...\n\nNiin tuli outoa kohtaloa kokenut mies vielä kerran täällä maan päällä\nosalliseksi Herran pyhästä ruumiista ja verestä...\n\nKun pyhä toimitus oli loppunut, olivat myös hänen voimansa loppuneet.\nLukkari ei enää sanonut uskaltavansa haavan siteisiin koskea.\n\nMutta kuoleva puhui itselleen: \"Tiedän, ettei Herra valaansa riko,\nvaikka minä olen sen rikkonut... Hänen laupeuteensa minä turvaan, hänen\nlaupeuteensa yksin.\"\n\nKohta sen jälkeen alkoivat kuolemantuskat. Verrattain vähän aikaa ne\nkestivät.\n\nJa tähän loppuu muistelmani kaksi valaa tehneestä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos vielä joku tahtoo tietää, miten nimismies onnistui Lassin\ntakaa-ajossa, niin saanen mainita, että \"vanha hupakko\" oli ihan\noikeassa, kun hän vakuutti, ettei Lassi häntä samana päivänä kahdesti\npettäisi. Jo samaan aikaan, jona Jaska kuoli, joutui kaksi murhaa\ntehnyt oikeuden käsiin, ja niinikään pari kuukautta sen jälkeen\nTasku-Antin toinen murhaaja -- sama, joka olisi Parmaalan isännänkin\nsurmannut, jos ei Lassi olisi estänyt.\n\n\n\n\n\"Meidän pikku Jaakkomme.\"\n\n\n\"Se on siis tosi, Jumalan kiitos; mutta varmaan, sanon minä, Tiina, --\nanna minulle anteeksi, -- minä en saata sitä uskoa!\"\n\n\"Niin, nuori herra, minäkin jo epäilin; minä en enää osannut toivoakaan\nhänen parantumistaan; minä olin jo valmis lähtemään pois tilaltamme.\nMutta nyt, Jumalalle suuresti kiitos, minun ei tarvitse sitä tehdä.\nSakari on kokonaan toinen mies nyt. Tulkaa pian meille, saatte itse\nnähdä!\" --\n\nNäin juttelin minä lukiosta kesäksi kotiin tultuani naapurin emännän\nkanssa. Me juttelimme hänen miehestään, joka nuoruudesta saakka oli\nollut irstainen ihminen, juomari, valehtelia, konna ja rehellisten\nkammoksuma. Tiina oli mennyt hänelle vaimoksi vastoin vanhempainsa\ntahtoa. Me emme juuri voineet Tiinaa siitä syyttää, sillä Tiina oli\nköyhä piika, Sakari taasen aikaantuleva talonisäntä, ja sen lisäksi oli\nSakari kaunis mies. Me tiesimme myös, että moni tyttö, paremmissakin\nvaroissa kuin Tiina oli, olisi mielellään ottanut Sakarin; me tiesimme\nmyös, että Tiina olisi saattanut saada huonommankin miehen, yhtä\nhuonotapaisen, mutta vielä köyhemmän, -- nimittäin jos paljaassa\nvarallisuudessa on mitään onnea -- sillä siihen aikaan oli harvassa\nmiehiä, jotka eivät olisi olleet viinaan meneviä.\n\nTiina, kun otti Sakarin, ei kuvaillut itselleen hyviä päiviä; mutta\noltuaan naimisissa kuukauden päivät, havaitsi hän, ettei kukaan voi\nkuvata, ei voi aavistaa, mitä irstaan juomarin vaimo saa kärsiä. Vaan\nTiina tuon salasi kaikilta; hän kärsi semmoisena, joka tietää, että hän\non onnettomuuteensa itse syypää, sillä -- kuka käski hänen ottaa\nSakarin? Minä olin yksi niitä, joka aavistin, ettei se kultaa ollut,\njoka Tiinan kodissa kiilsi, ettei elämä Selkämaalla ollut niin\nkaksista, kuin sen Tiinan puheesta olisi luullut. Minä sanoin\naavistukseni suoraan hänelle enkä päästänyt häntä, ennenkuin hän\nminulle oli kaikki tunnustanut. Me olimme, näet, saman vuoden lapsia,\nTiina ja minä; me olimme monesti onnellisimpina päivinä leikkineet\nyksissä, silloin kun Tiina vielä eli vanhempainsa torpassa eikä minua\n\"keppi\" pitänyt latinan kieliopin ääressä. Nämä lapsuuden ajat menivät\nohitse. Tiinasta tuli emäntä, ja viiksi rupesi jo näkymään minun\nhuulillani. --\n\nNiin, Tiina tunnusti minulle kaikki; tunnusti että hänen päivänsä\naamusta iltaan saakka oli surun, että hänen yönsä oli levoton, sillä\nöin päivin kuuli ja näki hän miehensä irstaisuutta: saipa usein tutakin\nsitä. -- Mutta nyt, nytpä oli kaikki muuttunut. Sakari oli lakannut\njuomasta, hänestä oli tullut hyvä ja hellä puoliso. Hän, joka ei vuoden\npitkään työasetta ollut pitänyt kädessään, oli nyt ensimäinen työssä\naamuin, viimeinen illoin. Olipa se minusta varsin kummallista; -- --\nmikä teki muutoksen? --\n\nEn siinä kauan miettinyt; seurasin Tiinaa. Tuskin muistin Sakaria ennen\nkoskaan nähneeni selvänä; hyvää sanaa olin harvoin kuullut hänen\nsanovan.\n\n\"Mutta, Tiina, sano, mikä sai miehessäsi aikaan muutoksen?\" -- kysyin\nminä tiellä.\n\n\"Sitäpä en sano, saatte itse nähdä\" -- vastasi hän iloisesti.\n\nMe tulimme Selkämaalle. Päivä oli puolessa, aurinko loisti kauniisti.\nJo lähestyessämme taloa kuulimme iloisesti veisattavan virsikirjan\nsuvivirttä: \"Jo joutuu armas aika.\" Tiina tätä kuullessaan seisahtui.\n-- \"Kuulkaa!\" -- sanoi hän. -- \"Ette tiedä, kuka veisaa!\" -- Ja\niloisesti silmäsi Tiina minua. -- \"Enkö nyt ole onnellinen? Se on\nmieheni, joka veisaa.\" --\n\nMe tulimme pihalle. Tiina oli oikeassa. Hihasillaan istui Sakari\nruohikossa ja vuoleskeli kirvesvartta. Meidät nähdessänsä hän hypähti\nylös ja ... tosiaan, -- toinen oli se Sakari, jonka tässä näin, --\ntoinen se, joka vuosi takaperin juopumuksesta sakotettiin.\n\nMinä havaitsin, että Sakari, kun nousi ylös, silmäili viereensä\nruoholle, jossa oli vähäinen vaatekääry. Minä näin että hän sitä\nsilmäsi, kun olimme tervehtineet toinen toistamme.\n\n\"Mikä siinä on?\" -- kysyin lähestyen kääryä.\n\n\"Meidän pikku Jaakkomme\", vastasi Sakari. \"Minä toin hänen tänne ulos\nJumalan kesäpäivää katsomaan, ja hän nukkui tähän.\"\n\n\"Mitä, Tiina, onko sinulla lapsi?\" -- kysyin kummastellen. \"Sitä et ole\nminulle sanonut.\"\n\n\"En, kun ette kysynyt. Meidän pikku Jaakkomme on jo kolme kuukautta\nollut maailmassa. Jos olisitte ollut silloin kotona, kun hän\nristittiin, olisimme pyytäneet teidät kummiksi.\" --\n\nTiina meni huoneesen panemaan kahvipannun tulelle. Minä jäin Sakarin ja\n\"meidän pikku Jaakkomme\" kanssa pihalle. Me juttelimme paljon, ja kuta\nenemmän juttelimme, sitä enemmän tuli minulle selväksi, että Sakarissa\noli ihme tapahtunut. Me puhuimme entisistä ajoista. Sakari ei salannut\nmitään. Hän sanoi itse, ujosti katsellen alas: \"Minä olin kadotuksen\ntiellä. Minä olisin pian pahalla elämälläni saanut itseni ja Tiinan\nmaantielle. Uskokaa minua, herra, semmoista vaimoa kuin Tiina on, ei\nsaa mies usein.\" --\n\nMinä iloitsin tätä kuullessani. Tunsinhan minä Tiinan. Hän oli hyvä ja\nhellä, ja minä ihastuin kuullessani, että Sakari oli tämän huomannut.\n-- \"Te olette onnelliset nyt, ja mikä parempi on, onnenne on\ntodellinen, sillä te olette sen myöhään saavuttaneet. Pahat päivät\ntulevat usein vasta aikojen kuluttua. Teille tulivat ne kohta alusta;\nja ken pahaa on koettanut ja siitä päässyt, ei sen alaiseksi enää\nrupea.\" -- Näin puhuin minä. Minä luulin tuntevani ihmisen luonteen,\nminäkin!\n\nSakari ei tähän vastannut mitään, mutta minä näin, että hän samaa\najatteli. Ääneti istuimme nyt vähän aikaa. Minä odotin, että Sakari\njuttelisi minulle, mikä väkevä voima se oli ollut, joka hänessä oli\nmuutoksen vaikuttanut. Vihdoin, kun hän ei mitään sanonut, kysyin sitä\nhäneltä.\n\n\"Ettekö jo huomaa\", vastasi Tiina, joka nyt tuvan ovelta kutsui meitä\nkahville; \"ettekö jo huomaa? Vähäksi sanon minä viisautenne, kun ette\nsitä jo näe. Muutosta Sakarissa ei tehnyt muu kuin meidän pikku\nJaakkomme.\"\n\nJa niin olikin. Siitä päivästä, jona pikku Jaakko ensikerran silmäsi\nisäänsä, oli isä muuttunut. Pienoinen kapalolapsi vaikutti muutoksen.\nTätä lasta rakasti Sakari sanomattomasti. Sitä oli hän tähän saakka yöt\npäivät hoitanut. Se oli hänelle kaikki maailmassa.\n\n\"Jos noin vähäinen kappale voi saada aikaan näin suuria -- mitä\nviisaimmat miehet saarnoilla, nuhteilla ja kirjoilla eivät saa -- mitä\nsitten suuremmat?\" ajattelin itsekseni. Minä en silloin tiennyt, että\nvähäisimmillä välikappaleilla suurimmat asiat matkaan saadaan.\n\nMe menimme tupaan. Sakari kantoi pikku Jaakkoa, joka nyt heräsi ja\nhymyili isälleen. Tiinan keittämän kahvin me joimme. Minä olin sitten\nvalmis lähtemään. Silloin otti Tiina miehensä sylistä pikku Jaakon ja\nlaski hänet minun syliini. -- \"Jos kuolisimme lapsen nuorra ollessa ja\nte näkisitte hänen joutuvan huonolle tielle, kertokaa hänelle ... hänen\nisästään ja äidistään.\"\n\nLapsi hymyili minulle. Se oli ihana lapsi, tämä \"meidän pikku\nJaakkomme.\" Jo aloin ymmärtää, miten hänen sinisistä silmistään saattoi\ntulvata säteitä, jotka olivat voimalliset muuttamaan juomarin; minä\nluulin ymmärtäväni, että viattomuus, vaikka se ei osaa neuvoa, on\nväkevä, voimakas.\n\n\"Minä lupaan sen\", vastasin minä Tiinalle, jonka tarkoituksen ymmärsin.\nMinä lupasin sen, muistamatta, että itselleni alkoi elämän polku päivä\npäivältä käydä yhä vaarallisemmaksi ja liukkaammaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosia oli kulunut. Elämäni alusta oli aikojen tuuli kulettanut kauas\nulos maailmaan. Ennenkuin läksin ja viimeiset jäähyväiset sanoin niille\nseuduille, joilla Tiina oli leikkikumppalini ollut, kävin Selkämaalla\nonnellisia katsomassa. \"Meidän pikku Jaakkomme\" oli kolmivuotinen. Hän\nkäydä tallusteli isänsä ilona ympäri tuvassa. Tiinalla oli jo toinen\nlapsi, nuori tyttö, jonka kummina olin ollut. Kaipauksella sanoin\nSelkämaan onnellisille asukkaille jäähyväiset ja läksin.\n\nNiin, aikoja oli siitä kulunut. Entinen kotoni oli muistossani kuin\nmerimiehellä kaunis, viheriöitsevä saari, joka taivaan rannalta\nvähitellen katoaa. Minulla oli toiset ystävät, toiset ajatukset, toiset\npyrinnöt. Mikä oli ollut, se oli ollut. Rakkaassa muistossa oli tosin\nminulle lapsuuteni päivät, lapsuuteni leikkikumppanit ... oli, ... kun\nniitä muistin; mutta ne lapsuuteni päivät, kun aika kului, katosivat\naina taemmaksi ja taemmaksi. Onko siinä kummaa? Niin on maailman meno.\n\nSilloin vei sattumus minun niille seuduille, joilla ennen muinen\npoikana olin iloisesti hyppinyt. Mieleni kävi viehkeäksi, kun näin\npunaisen kirkon seisovan vakaana mäenkukkulalla, kun näin sen ympärillä\ntalot, jotka kaikki olivat minulle tutut. Alas rattailta hyppäsin.\nTahdoin vielä kerta painaa jälkiäni siihen hietaiseen maantiehen, jota\nolin niin useasti ennen juossut. Kulkiessani sai joka askel uusia\nmuistoja mieleeni. Siinä oli tien syrjässä pappilan torppa, missä olin\nollut jokapäiväinen vieras; siellä seisoivat koivut ja kuuset, isompina\ntosin nyt, mutta samat kumminkin. Mutta siinä! Tuo torppa\nmetsänrinteessä ... sitä ei siinä ennen ollut. Minä seisahduin. --\n\"Kuka tuossa torpassa asuu?\" -- kysyin kyytipojalta.\n\n\"Siinä! Siinä asuu äitini ja minä\" -- vastasi poika. \"Ja kuka olet\nsinä, kuka äitisi?\" -- \"Minun nimeni on Sakari ja äitini nimi on Tiina.\nMeillä oli talo ennen, mutta nyt asumme tuossa torpassa.\"\n\n\"Tiina!... Mikä talo oli teillä ennen?\"\n\n\"Selkämaa!\" -- vastasi poika.\n\n\"Mitä!\" -- huusin minä. \"Sinä siis olet Selkämaan Sakarin poika?\"\n\n\"Niin olen! Mistä herra isäni nimen tietää?\" kysyi poika ja katsoi\npitkään minua.\n\n\"Mitä!\" -- kerroin vieläkin -- \"Sinä Tiinan poika! Sinä meidän pikku\nJaakkomme!\"\n\n\"Ei, ei! Pikku Jaakko, josta äitini aina puhuu, on kuollut; minä olen\nhänen nuorempi veljensä.\" --\n\nTiina ei enää asu Selkämaalla! Pikku Jaakko on kuollut ... en kysynyt\npojalta mitään enää. Tahdoin kuulla Tiinan omasta suusta kaikki. \"Vie\nhevonen pappilaan ja sano nimeni\" -- minä mainitsin hänelle sen -- \"ja\nkun olet sen tehnyt, niin tule kotiasi, siellä tapaat -- minun. Minä\nolin äitisi ystävä ennen.\"\n\nPoika seisoi liikkumatta ja silmäili minua kummastellen. -- \"Tekö se\nolette, herra, josta äitini aina puhuu?\" -- sanoi hän. Sitten hypähti\nhän rattaille ja ajoi pappilaan.\n\n\"Miksi ei Tiina enää asu Selkämaalla?\" kysyin itsekseni lähestyessäni\ntorppaa.\n\nMatalasta ovesta astuin sisälle. Vähäisen akkunan vieressä, joka oli\npaikattu päreillä ja tuohella, istui vaimoihminen kehräten. Kun hän\nkuuli ovea avattavan, pysäytti hän kehruuvokkiaan ja kysyi: \"Sakariko\nse on?\"\n\n\"Ei, Tiina! Ettekö minua tunne?\"\n\n\"Herra Jumala! Vieläkö kerran saan teitä tavata!\" -- huusi hän ja nousi\nkiireesti ylös.\n\n\"Vielä kerran!\" -- Minä tarjosin hänelle kättäni, vaan hän ei tarttunut\nsiihen: hän haparoitsi ympäriinsä, kunnes sai käsivarteeni kiinni.\n\n\"Minä olen sokea\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Sokea!\" huusin minä. Sangen kipeästi pisti minuun lapsuuteni ystävän\nonnettomuus. Hänen pimeistä silmistänsä tippui alas kyyneleitä,\nkatkeria kyyneleitä. Hänen kätensä vapisi kädessäni.\n\n\"Minä olen ollut sokea, umpi sokea kahdeksan vuotta. Oi herra! Te\nennustitte minulle onnea, minä luotin itsekin onneeni. Mutta ... onneni\noli lyhyt, oli kavala.\"\n\n\"Tiina, Tiina parka!\" -- oli ainoa, jota osasin sanoa.\n\n\"Pikku Jaakko on kuollut\" -- jatkoi hän suruisesti. -- \"Hän oli enkeli\ntaivaasta. Neljä vuotta asui hän meidän tykönämme. Neljä vuotta kesti\nonnemme. Pian kuluivat ne vuodet. Pikku Jaakko kuoli, ja onnemme sammui\nhänen hautaansa.\"\n\n\"Jo ymmärrän! Sakari muuttui jälleen entiselleen pikku Jaakon kuoltua.\"\n\n\"Entiselleen! Ei, herra! Viikon suri hän, suri niin, että minä luulin\nhänen hulluksi tulevan. Kun se viikko oli kulunut, kun pikku Jaakko oli\nmaan poveen laskettu ... silloin alkoi Selkämaalla toinen elämä.\nSakari, tuo hyvä, tuo lempeä Sakari, oli pikku Jaakon kanssa maailmasta\nkadonnut... Sakari joi, joi niin että kuoli. Viisi kuukautta joi hän,\njoi yöt päivät, ja kuudennen kuukauden alussa pidimme hänen\nhautajaisensa. Ainoan päivän oli hän selvänä näiden kuukausien\nkuluessa; päivän, jona nuorimman poikani sain. 'Se ei ole meidän pikku\nJaakkomme; meidän pikku Jaakkomme on kuollut!' huusi hän nähdessään\nvastasyntyneen, ja karkasi ulos. Ruumiina tuotiin hän takaisin. Te ette\nymmärrä, kuinka kova tämä aika oli minulle.\"\n\nKyyneleet juoksivat Tiinan silmistä virtanaan, kun hän puhui. Itkien\njatkoi hän: \"Selkämaan talo, jota hoitamaan olin liian heikko, meni\nmitättömästä polkuhinnasta Sakarin velkoihin. Me olimme maantiellä.\nKerjätä minun ei kumminkaan tarvinnut. Tosin olivat voimani huonot, ja\nkaksi pientä lasta oli minun elättäminen; mutta työlläni ansaitsin\nkumminkin elatuksemme. Näin kului vuosia. Silloin tulivat kovimmat\nkohdat eteen. Minut pantiin sairasvuoteelle, josta sokeana nousin.\nSakari oli liian nuori työhön, ja tyttöni -- kummityttärenne -- oli\nlähtenyt kerjäämään. Mihin hän läksi, sitä en tiedä; hänestä en ole\nkuullut mitään siitä saakka. Se särkee sydäntäni. Kerjääminen olisi\nminunkin osalleni tullut, ellei pastori olisi antanut minulle tätä\nmökkiä, jossa hiljaisuudessa olen kehruulla ansainnut elatukseni.\" --\n\nTällainen oli Tiinan kertomus. Tällaisia vaiheita oli hän käynyt. On\ntosiaan niissäkin ihmisen kärsiä! Mutta Tiina oli sydämmeltään sama\nkuin ennen, yhtä nöyrä ja tyytyväinen tilaansa nyt kuin ennen onnensa\npäivinä.\n\n\"Paljon olet sinä kärsinyt\", sanoin minä hiljaa ja puristin hänen\nkättänsä.\n\n\"Paljon!\" vastasi hän. \"Jumala ohjatkoon kärsimykseni omaksi\nhyödykseni! Minä olen kumminkin kerran ollut onnellinen, ja sitä eivät\nsaata kaikki ihmiset sanoa. Onnellinen olisin minä nytkin, sillä Sakari\non hyvä poika: mutta katkera on mieleni, kun ajattelen tytärtäni...\nMissä, oi missä on hän!\"\n\nSakari tuli samassa kotiin. Häntä katselin nyt tarkemmin. Sakari oli\nkaunis poika. Minä huomasin pian, kun äiti häntä hyväksi kiitti, että\näidillä oli oikein. Tahdoin kumminkin koetella häntä. \"Luovu äidistäsi\nja seuraa minua!\" lausuin hänelle. \"Minä annan sinulle suuren palkan ja\nsen voit sinä lähettää äidillesi.\" Sakari mietti vähän. -- \"Ei\", --\nsanoi hän viimein. \"Täällä me tulemme hyvästi aikaan. Ei, ei, äitiäni\nei osaa kukkaan hoitaa niinkuin minä.\"\n\n\"Kurjuudessasi olet sinä kumminkin onnellinen, Tiina; onnellisempi kuin\nmoni, joka ylöllisyydessä ja rikkaudessa elää\" -- oli vastaukseni.\n\n\"Minä tiedän sen ja kiitän siitä Jumalaa. Tämä Sakari on 'minun pikku\nJaakkoni.' Jos hänkin kuolisi niin...\"\n\n\"Tyytyisit sinä sittenkin Jumalan tahtoon.\" -- sanoin minä vakavasti.\n\nTiina ei vastannut mitään. Hän huokasi syvään ja hänen ajatuksensa\nnäkyivät kääntyvän toisaalle.\n\n\"Te matkustatte paljon\", sanoi hän vihdoin. \"Jos kulkiessanne\nsattuisitte kuulemaan mitään tytöstäni, armaasta, kadonneesta\ntyttärestäni, niin pankaa minulle sana! Jos Anna, tyttäreni, on\noikealla tiellä, enpä enempää pyydä maailmassa. Onnellisena odotan vaan\nhetkeä, jona pääsen siihen taivaasen, missä meidän pikku Jaakkomme on.\"\n\nMinä lupasin täyttää hänen tahtonsa.\n\nEn osannut silloin aavistaa, että minun tulisi täyttää tämä lupaukseni\njo seuraavana syksynä.\n\nJäähyväiset sanoin Tiinalle. Ne jäähyväiset olivat viimeiset. Sillä kun\nkirjeeni, jossa kerroin hänen tyttärestään, kummityttärestäni, perille\ntuli, oli Tiina jo muutamia päiviä maannut \"meidän pikku Jaakkomme\"\nvieressä kirkkomaassa.\n\n\n\n\nViina!\n\n\nMinä tunsin hänen nuorena. Hän oli silloin kiltti, oi, niin kiltti\npoika, isänsä toivo, äitinsä lempi, naapuriensa ja tuttaviensa ilo.\nHänen suuret, siniset silmänsä olivat kirkkaat kuin taivaan laki kesän\npilvetönnä päivänä; hänen mielensä oli iloinen kuin kylämme keskeä\nlirisevän puron vesi; hänen luontonsa lempeä, mutta -- tulinen. Pikku\nAatto!...\n\nOn viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun hän oli pieni. Kai on nyt\nisän toivo käynyt toteen, äidin lempi kantanut hedelmiä, kai on nyt\nnaapurien ilo kansan riemu? -- kysynet.\n\nKoskelan talossa näin hänen vuosi takaperin. Pikku Aatosta on tullut\nkookas, roteva mies. Kun hän minut tunsi, loi hän alas silmänsä; en\nehtinyt nähdä olivatko ne säilyttäneet sinisen kirkkautensa; mutta\nkyyneleen huomasin, mikä valui alas hänen kalpeita poskiaan.\n\nMiksi tämä kyynele?\n\nVoinko sitä sanoin lausuakaan!... Hänen pukunsa jo näyttää sen.\n\nPuku on ... rautainen. Rautakahleissa istuu Aatto Koskelan vankivartian\ntuvassa ja odottaa, kunnes valjastetaan hevonen, jonka tulee viedä\nhänet toisen vanginvartian luo.\n\nOli kuin olisi miekan terä viiltänyt sydäntäni, kun hänet tuossa\nnäin... En tiennyt mitä ajatella... Hän istui penkillä ääneti. Silmänsä\ntuijottivat lattiaa. Mitä ajatteli hän?\n\nHän liikahti nyt. Raudat kolisivat. Ne herättivät hänet todellisuuteen.\nHänen ruumiinsa värisi. Hän loi nyt silmänsä minuun. Siniset, suuret ne\nolivat; mutta niiden kirkkaus ... ikuiseen sumuun se oli sammunut.\n\n\"Aatto!\" -- huudahdin minä.\n\nHän käänsi pois kasvonsa, ja raudat kolisivat taasen.\n\n\"Aatto! Jumalan tähden ... mitä olet tehnyt?... Mikä on sinun tuohon\nasemaan saattanut?\"\n\n\"Viina!\" vastasi ääni, niin synkeä, niin kolkko, kuin olisi se maan\nsisästä tullut. -- Maan sisästä se kumminkaan ei tullut; se tuli\nrunnellun, epäilykseen nääntyvän miehen sydämestä.\n\n\"Viina?\" kerroin minä.\n\n\"Viina!\" vastasi hän, kasvot yhä seinäänpäin käännettyinä.\n\n\"Hän murhasi viime viikolla humalapäissä vaimonsa\", sanoi vanginvartia,\njoka oli hänet Koskelaan tuonut.\n\nAaton ruumis värisi taasen, värisi niin, että hän tuskin pysyi\npenkillään. Hän käänsi kalpeat kasvonsa vanginvartiaan, joka oli nuo\nhirmuiset sanat sanonut, loi häneen silmäyksen, jossa kuvastui ääretön\ntuska. --\n\nHän tiesi, mitä hän oli tehnyt; hän tunsi hirmuisen rikoksensa\nsuuruuden; hän ymmärsi kadottaneensa kaikki -- -- _kaikki_, mikä\nelämän elämäksi tekee. Vielä muutamia päiviä takaperin oli hän ollut\nniin iloinen. Hänellä oli vaimo, joka rakasti häntä ja jota hän\nrakasti. Toivon kirkkaassa valossa kasvatti hän lapsiansa. Maallinen\nmyötäkäyminen oli koonnut aarteitaan hänen kirstuunsa... Ja nyt ...\nkuinka on kaikki muutamien päivien kuluessa muuttunut!\n\nAatto ei ollut varsinainen juomari. Mutta iloisien naapurien kanssa oli\nhän veljensäpojan häissä liiaksi pikaria kallistellut. Aaton luonto oli\npikainen. Jostakin pienestä asiasta oli hän närkästynyt. Hän oli\nkiivastumistaan kiivastunut, ja humalapäisenä villin vimmassa, teostaan\ntietämätönnä, oli hän tarttunut vaimoonsa, kun tämä koki hänen vihaansa\nhillitä, väkevillä käsillänsä nostanut hänet ylös ja heittänyt pää\nedellä lattiaan. Siinä hänen työnsä. Silmänräpäyksen oli se. Kaksi\nvuorokautta eli vaimo kuoleman horroksesta selkiämättä, kuoli\njäähyväissanaa sanomatta. --\n\n\"Pitkät vuodet saavat kärsiä, mitä hetki rikkoi\" -- laulaa runoilia.\nNäiden sanojen hirvittävää totuutta on Aatto jo tuntenut. Ainoa,\npikainen, silmänräpäyksen työ on syössyt hänet äärettömään\nonnettomuuteen; onnettomuuteen, jossa ei valon pilkkua näy, jossa ei\ntoivon kipinää löydy; synkkään, pimeään, mustaan yöhön -- hänen\nväkevimmässä miehuudessaan, hänen ikänsä keskikesässä!\n\nMinä koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja, puhua Vapahtajasta\nJesuksesta. Hän ei vastannut mitään. Kun sitten vanginvartia ilmoitti,\nettä hevonen oli valjaissa, nousi hän. Raudat kolisivat. Hän tuli minun\nluokseni, tarttui molempiin käsiini, puristi niitä kauvan ja\nvoimallisesti; sitten loi hän minuun silmäyksen, jossa kadotetun\nhelvetintuska, epäilys ja toivottomuus kuvastuivat.\n\nAinoan sanan oli hän sanonut, sanan: \"Viina!\" Mutta kuinka äärettömän\npaljon oli hän tällä yhdellä, tällä ainoalla sanalla sanonut! --\n\nJonkun ajan kuluttua sai hän tuomionsa. Sitten en ole hänestä mitään\nkuullut. --\n\n\n\n\nKauneutensa tähden.\n\n\nHän oli varakkaan talollisen tytär, tuo Suosalon Anna.\n\nOnko kukaan kuullut puhuttavan hänestä? En tiedä; tuskinpa vaan! Joka\nhänen näki nuorena ollessaan, ei voi häntä unhottaa. Erinomaisen kaunis\noli hän. Nämä silmät, joista taivaan sini hohti, tämä puhdas, valkea\notsa; nämä viehättävät, kukoistavat posket... Suosalo on kolme virstaa\nkaupungista. Jo lassa ollessaan sai Anna kaupunkilaisilta lahjoja,\nsokerikaakkuja, rusinoita ja muita herkkuja _kauneutensa tähden_.\n\nKun hän isommaksi kasvoi, tiesi hän, että häntä ihailtiin. Hän rakastui\nomaan itseensä -- _kauneutensa tähden_.\n\nKuudentoista vanhana oli hänellä kosioita kymmeniä, herroja ja\ntalollisia; kaikki kosivat häntä hänen _kauneutensa tähden_.\n\nIsä sanoi: \"ole viisas, Anna! Ota rikkain!\" Anna hymyili. \"Tietty se!\"\n-- vastasi hän. Hänen sydämensä oli pilaantunut hänen kasvojensa\n_kauneuden tähden_.\n\nKahdeksantoista vanhana oli Anna morsian. Hääpäivänään loisti hän kuin\naamunkoi. Se vertaus ei ole minun; sen lausui pappi juhlapuheessaan\nAnnan hääpäivänä. Ylkämies oli pastorin oma poika. Tämä hymyili ilosta\nja puristi hiljaa Annan kättä.\n\n\"Kahdenpuolinen ei ole näitten nuorten rakkaus\", sanoi eräs vanha\nrouva. -- \"Eipä Anna näytä pitävän mitään sulhostaan.\" --\n\nJa rouva oli ihan oikeassa. Annan sydän ei tietänyt rakkaudesta sen\nnimeä enempää. Hän oli tosin yhteen aikaan muita hellemmästi kohdellut\nnaapurin Mattia, köyhän itsellisvaimon poikaa, jolla oli avoin,\ntunteellinen sydän; mutta kun herrat rupesivat Annaa imartelemaan,\nunhotti tyttö parka pian köyhän ja valitsi kosioistaan Esa K----n,\npastorin pojan, joka 10 vuotta oli käynyt koulua, mutta sitten\nlopettanut mitättömän kurssinsa ja päättänyt ruveta maanviljeliäksi.\nPastori oli hänelle ostanut Kärsävaaran rälssikartanon. Tämä kartano\noli suuri ja komea; se pani Annan pään pyörälle, ja silloin, muuta\nmiettimättä, otti hän Esan sulhokseen.\n\nMinä olin heidän häissään. Satoja muita oli siellä, ja kaikki\nmyönsivät, ettei ihanampaa morsianta voi nähdä missään. \"Hän onkin\nherrastavalla kasvatettu\", sanoi Suosalon ruotimuori, joka hääpäiviksi\noli ajettu saunaan asumaan.\n\nNaapurin Matti oli minua kyyditsemässä hää-iltana Suosalosta\nkaupunkiin. Hän oli kalman vaalea, tämä nuori poika.\n\n\"Poika, oletko kauniimpaa morsianta nähnyt?\" -- kysyin minä häneltä\ntiellä jotakin puhuakseni.\n\n\"Kuin Annako?\" -- kysyi hän hiljaa vapisevalla äänellä. -- \"Olen,\nherra! Minun morsiameni oli kauniimpi, -- oli!\"\n\nMinä nauroin. \"Kukin rokkaansa kiittää\", sanoin; -- \"mutta kuka oli\nsinun morsiamesi?\"\n\nTähän kysymykseen ei vastannut poika mitään. Hän löi hevosta ruoskalla,\nja samassapa oltiinkin kaupungissa. Kuka Matin morsian oli ollut, en\nsilloin saanut tietää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodet kuluivat. Kun ihanista naisista puhuttiin ja minä satuin\nmuistamaan Suosalon Annaa, kiitin aina häntä kauniimmaksi naiseksi,\nminkä nähnyt olin. \"Olisitte vaan nähneet hänet morsiamena!\" oli tapani\nlopettaa.\n\n\"Olisit nähnyt hänet morsiamena, veli!\" -- sanoin toverilleni, kun\nviisitoista vuotta Annan naimisen perästä lähestyimme ----n kaupunkia.\n\n\"Suosalon Anna! Minä luulen, että joskus maailmassa olet tätä suon ja\nsalon keijuista rakastanut\" -- nauroi ystäväni. -- \"Anna, Anna ja aina\nAnna, niinkuin ei muita kauniita maailmassa löytyisi!\" --\n\nKyytimiehemme kääntyi nyt meihin.\n\n\"Tahdotteko nähdä Suosalon Annaa?\" kysyi hän.\n\n\"Sinä tunnet hänen! Kärsävaaralle on penikulma; meillä ei nyt ole\naikaa\", vastasin minä. -- \"Mutta jos tiedät mitään hänestä, kerro! Onko\nAnna vielä vanhempana yhtä kaunis kuin oli nuorena?\"\n\n\"Kauniimpi, kauniimpi!\" ... vastasi kyytimies. \"Mutta hän ei nyt enää\nasu Kärsävaaralla.\" Ja hän käänsi hevosen tielle, joka vei vähäiseen,\nmutta siistiin taloon.\n\n\"Mihin nyt?\" -- huusi ystäväni.\n\n\"Te tahdotte nähdä Suosalon Annaa. Hän asuu tässä talossa\" -- lausui\nkyytimiehemme.\n\n\"Mitä hullutusta tämä on!\" -- ärjäsi toverini.\n\n\"Mennään taloon!\" lausuin minä. \"Hupaista on nähdä, onko Annan kauneus\nsäilynyt, niinkuin kyytimiehemme tässä vakuuttaa.\"\n\nKyytimies ei vastannut mitään, vaan seisautti hevosen pihalle ja käski\nmeidän astua sisälle hänen asuntoonsa. --\n\n\"Tämä ei ole tavallinen kyytimies\", kuiskasi ystäväni, kun huoneesen\nastuimme.\n\nKangaspuissa istui noin kolmenneljättä vuotinen vaimo, penkillä hänen\nvieressään kolme poikaa katkismus kädessä. Järjestys ja rauha asui\ntässä perheessä, sen kohta huomasi, ja vaimoa katsellen näin minä Annan\nkauniimpana nyt kuin morsiamena, ehkä hänen nykyinen kauneutensa oli\ntoisellainen kuin entisen Suosalon Annan.\n\n\"Anna, saamme vieraita!\" sanoi kyytimiehemme. Minä silmäsin toveriani.\nHän seisoi paikallaan kuin lumottu. Minä näin, että ensi silmäyksellä\nAnna oli voittanut hänen sydämensä.\n\n\"Tunnetko tätä herraa?\" kysyi kyytimiehemme vaimolta. \"Minä tunnen\nhänen.\" --\n\nAnna pudisti päätään.\n\n\"Minä olin 15 vuotta takaperin teidän häissänne: vaan missä on Esa K.,\nteidän miehenne?\" -- kysyin minä.\n\nAnnan kasvoille lensi vaalea hohde. Hän ei vastannut mitään.\n\n\"Vaan te, herra! Tunnetteko te minua?\" -- kysyi nyt kyytimies. \"Minä\nolen sama Matti poika, joka hääiltana Suosalosta kaupunkiin teitä\nkyyditsin. Nyt kysyn _minä_, oletteko ihanampaa olentoa nähnyt,\nkun minun Annani, minun vaimoni tässä? -- Anna on näette nyt\n_minun_.\" --\n\nTämä oli minulle varsin odottamatonta. Minä kyselin Matilta, minä\nkysyin Annalta heidän kohtaloaan. He silmäsivät toinen toistaan, ja\nvihdoin vastasi Anna:\n\n\"Te tunsitte minun nuorena. Minä olin tyhmä, hullu tyttö silloin;\nitseeni olin minä rakastunut. Vikojani minulle ei ilmaissut kukaan. Se\noli maailman, ihmisten syy, sillä he eivät lakanneet minun kauneuttani\nkiittämästä. Minun sydämeni turmeltui. Minä menin Esalle vaimoksi hänen\n_rikkautensa tähden_; hän otti minun _kauneuteni tähden_, ja\ntämän _kauneuteni tähden_...\n\n\"Sait sinä kärsiä, mitä tuskin kukaan on kärsinyt\" -- jatkoi Matti --\n\"Kärsit hengellisesti, kärsit ruumiillisesti, kunnes opit kärsimään. --\nEsa -- --\"\n\nAnnan silmiin nousivat kyyneleet. Matti havaitsi tämän. -- \"Ei tästä\nasiasta enää\" -- katkasi hän puheensa. -- \"Esa on kuollut, Anna on nyt\nminun. Siinä kaikki.\" --\n\nKaksi tuntia me istuimme Lehdistössä, Matin ja Annan talossa. Lapsista,\nmitkä siivosti istuivat paikoillaan, oli vanhin Esan, toiset Matin.\n\nKun taasen tielle läksimme, kysyin minä Matilta, mitä tietää halusin.\n\n\"Minä en Annan kuullen sitä tahtonut puhua\", sanoi hän. \"Esalla oli\njääkylmä, kiven kova sydän. Hän kyllästyi pian Annaan. Hän joi ja\npelasi, kunnes oli menettänyt kaikki omat tavaransa, vieläpä\nappensakin, jonka hän oli viekkaudella saanut takaukseen. Vihdoin\nkarkasi hän; mihin, sitäpä ei varmaan tiedetä. Kolme vuotta odotti\nhäntä Anna, sitten astui hän emäntänä minun talooni. --\"\n\nEnempää emme saaneet Matilta kuulla. Mutta kaupungissa tiedettiin\nkertoa paljon Esan ja Annan avioliitosta. Palveluspiikaa pahemmasti oli\nEsa pitänyt Annaa, rääkännyt häntä kaikin tavoin, semminkin kun oli\nomaisuus loppunut ja köyhyys astunut rikkauden sijaan. Kun sitten\nSuosalo ja Kärsävaara myytiin ja Esa pian sen jälkeen karkasi, jäi Anna\nmierontielle. Lapsi sylissä huoneesta huoneesen kulki nyt Anna, haamuna\nentisestä Annasta, kerjäten, kunnes Matti, joka tämän aikaa oli\npalvellen kaukana kotitiloiltaan kokoillut vähän varoja, ikävöiden\nkotipitäjätään sinne palasi. Hän sai pian kuulla, miten oli Annalle\nkäynyt. Annaa oli hän nuorena rakastanut; ei siis ihmettä, että hän\ntarjosi itsensä ja omaisuutensa nuoruutensa ystävälle. Anna otti nämä\nvastaan, ja Matti saattoi hänen tilaan, jota Anna ei ollut osannut\naavistaakaan -- onneen, rakkauteen ja rauhaan.\n\n\"Silloin oli Anna kärsinyt rangaistuksen _kauneutensa tähden_ --\nja onnellisempaa pariskuntaa, kuin Matti ja Anna ovat, ei nähdä\nmissään\", lopetti kertoja.\n\n\n\n\nTämä olen minä. -- Tämä on Jumala.\n\n\nEräässä tärkeässä asiassa käydessäni pääkaupungissa näin minä\nmajahuoneeni pöydällä, kun päivällisen aikana kotiin tulin,\nkäyntikortin. Aatelismiestä, sillä semmoinen oli hän, joka oli käynyt\nminua hakemassa -- tunsin aivan vähän. Hänellä oli maatila lähellä\npääkaupunkia, ja minä ihmettelin suuresti hänen kohteliaisuuttaan, hän\nkun sinne pyysi minua tulemaan. Minä seurasin hänen kutsumustaan;\nastuin seuraavana päivänä pieneen höyryveneesen ja saavuin muutaman\ntunnin kuluttua perille. Rannalla oli minua vastassa palvelia. Hän\nsaattoi minun tuon kohteliaan kutsujan asuntoon, jossa hän otti minun\nystävällisesti vastaan.\n\nHän esitti minulle vaimonsa, joka näytti olevan iloinen ja täydellinen\n-- maailman mielen kannalta katsoen. Hänen kasvonsa osottivat\nhelleyttä, hänen käytöksensä oli viehättävä ja veti puoleensa\nhuomiotani. Hän oli kaunis vanhus; hänen tuuheat, harmaat hiuksensa,\nmitkä olivat jotenkin valkoiset, muistuttivat minua eräästä\nranskalaisesta kuningattaresta, jonka kuvan jossakin olin nähnyt.\n\nRuokapöydän ääressä puhuttiin kahta kieltä: mutta kun rouva\nyksinomaisesti puhui ranskaa, luulin minä hänen olevan ranskalaista\nsukuperää.\n\nPuolisen jälkeen vetäysimme vierashuoneesen, missä tapasimme rouvan.\nHän teki jotakin käsityötä, ja kun nyt hänen miehensä kutsuttiin ulos\nhuoneesta, jäin minä kahden kesken rouvan kanssa.\n\nVähän aikaa olimme ääneti, kunnes rouva kysyi, olinko minä suomalainen.\nMinä vastasin, että olin syntynyt suomalaisessa pitäjäässä, ja hän\nkertoi nyt, että hänkin oli semmoisessa pitäjäässä syntynyt. Sitten\nehdotteli hän että käyttäisimme puhekielenämme suomea, siksi kuin hänen\nmiehensä palaisi. Hän lausui samassa, ettei hänen miehensä osannut\nsuomea, että hän itse nuoruudessansa oli oppinut ranskaa, jota kieltä\nhänen miehensä perheessä tavallisesti puhuttiin.\n\nMe puhuimme nyt suomenkielellä asioista, joista molemmat pidimme, ja\nminä huomasin nyt, että rouva oli aivan toisellainen kuin olin\najatellut -- että hän oli syvästi tunteellinen.\n\nMuutaman minuutin kuluttua tuli hauen miehensä takaisin ja nauroi, kun\nhän kuuli meidän puhuvan suomea; sanoi meidän jo varmaankin saaneemme\nkylliksemme sitä. --\n\nHöyryveneen vihellys kutsui minut pois. Minä sanoin heille jäähyväiseni\nitsekseni ajatellen tokko koskaan enää saisin tavata tätä rouvaa, joka\nvielä niin selvästi puhui lapsuutensa kieltä; sillä hän seurusteli\nkorkeissa perheissä, mitkä eivät olleet minun tuttaviani ja missä --\nsitä pelkäsin -- Kristus ja Hänen evankeliuminsa ei ollut tunnettu.\n\nSeuraavana kesänä näin minä hänen taasen, juuri kun hän eräästä\nhotellista astui vaunuihinsa. Hän oli kalliissa puvussa ja nojausi\nmiehensä käsivartta vastaan. Epäilemättä olivat he matkalla johonkin\nhuviin. He matkustivat paljon, ja kun minä sanomalehdestä näin niiden\njoukossa, jotka aikoivat lähteä ulkomaille, myöskin hänen nimensä,\nlakkasin minä ajattelemasta häntä, vaikka hän oli ainoa korkeasukuinen,\njonka olin kuullut puhuvan kansan halveksittua kieltä.\n\nKesä kului; sydäntalvi oli tullut -- kylmin, mitä moniin aikoihin oli\nollut. Minä olin nyt virkaatekevänä pappina likellä pääkaupunkia.\n\nLyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, kun reki pysähtyi minun\npihalleni. Kohta sen jälkeen astui aatelismies minun huoneeseni. Hän ei\nriisunut yltään vankkoja turkkejaan, joihin hän oli pukeutunut, tarttui\nvaan minun käsiini ja sanoi: \"antakaa anteeksi, älkää kiellolla\nvastatko pyyntööni, ja minä olen teille aina kiitollinen! Vaimoni on\nkuolemaisillaan; hän tahtoo välttämättömästi nähdä teitä, en tiedä\nmiksi; minä olen nyt tehnyt, mitä olen voinut, täyttääkseni hänen\ntahtonsa.\"\n\nHänen ei tarvinnut kauan pyytää minua. Olisin mielelläni matkustanut\nmontakin penikulmaa saadakseni tavata rouvaa. Minä pukeusin turkkiini\nja istuin sitten aatelismiehen mukavaan rekeen.\n\nMe ajoimme kiivaasti. Pian olimme Helsingissä, missä vielä huoneet ja\nkadut olivat valaistut. Aatelismies ei paljon puhunut, ja minä rukoilin\nhiljaisuudessa Herraa, että hän siunaisi sanat, mitkä sairaalle\npuhuisin.\n\nPerheellä oli talo kaupungissa, ja pian olimme perillä. Kulimme komeita\nsuuria huoneita. Suuret seinäpeilit ja kalliit akkunauutimet, pehmeät\nmatot ja loistavat kynttiläkruunut olivat minusta siinä ruumiinarkun\nkoristuksina; sillä kuolema majaili tässä talossa, verhoten kaikki\nsiimeksellään ja katoovaisuudella.\n\nMinut johdettiin suureen makuuhuoneesen, ja sairaanhoitaja lähti ulos\nminun sisäänastuessani.\n\nKuolemaisillaan oleva rouva ojensi minulle kätensä kun lähestyin hänen\nvuodettansa. Hän oli kaunis, niin kuin ainakin; hänen hivuksensa olivat\nvähän epäjärjestyksessä, hänen kasvonsa vaaleat, mutta hänen silmänsä\nolivat pimeässäkin huoneessa yhtä loistavat kuin hänen terveenä\nollessaan.\n\nMinä ilmaisin ikäväni nähdessäni hänen näin huonona, ja hän vastasi\nheti: \"minä olen kuoleman oma; minulla ei ole monta päivää jälellä ja\nolen niin onneton!\" -- Minä sanoin usein muistaneeni häntä, kun tiesin\nhänen maailman pauhussa olevan ja elävän kaukana Herrasta.\n\n\"Oi, pastori, ette tiedä, miten on laitani\", vastasi hän; \"muuten ette\nsäälisi minua. Minulla oli jumalaapelkäävä äiti ja minä istuin hänen\nvuoteensa vieressä, kun hän kuoli. Hän rukoili usein minun edestäni, ja\nhänen viimeiset sanansa olivat kehoitus minulle etsimään Herraa. Minä\nhoidin rakasta sisartani, joka eli ja kuoli enkelinä. Minä tiedän, että\nmoni sydän on rukoillut minun puolestani. He valitsivat Kristuksen,\nminä valitsin maailman. Olen nauttinut sitä, sen iloa ja hekumaa.\nÄitini ja sisareni ovat Jumalan tykönä, -- kaikki paitsi minä; minä\nolen syösty pois heidän paristansa. Älkää säälikö minua, minä en sitä\nansaitse! Minä rakastin maailmaa, halveksin Kristusta ja hänen\narmolupauksiansa ja olen nyt kadotettu.\"\n\nMinä kuuntelin häntä, enkä tahtonut katkaista puhetta, joka tulvasi\nhänen lämpimästä, onnettomasta, raskautetusta sydämestään, ja tunsin\nettä hän puhui totta. Nyt tiesin minä, mitä varten hän oli kutsunut\nminua. Hän oli hädässä, suuressa hädässä; ja minä -- tunsin itseni\nvoimattomaksi lausumaan hänelle lohdutuksen sanaa. Hän ei huolinut\nminun säälistäni, sillä hän tiesi itsensä tuomituksi; hän tuomitsi\nitsensä, ja minä olin vaiti. Hän oli asettaunut Jumalan tuomioistuimen\neteen, oli todistanut syntinsä, oli tunnustanut Jumalan vanhurskaaksi,\njos Hän hänen tuomitsisi. Minä seisoin katsojana, miten tämä loppuisi.\nMinun ja hänen toivonsa oli: löytyikö vielä laupeutta? Rupeisiko\ntuomari hänen Vapahtajaksensa?\n\nRaamattu oli pöydällä. Minä otin sen käteeni. Kääntelin lehtiä siinä,\nsillä en tiennyt, mitä minun pitäisi lukeman. Vihdoin luin minä\nLuukkaan 15 luvun. Luin paimenesta, joka jätti yhdeksänkymmentä\nyhdeksän lammasta etsiäksensä sitä, joka kadonnut oli, kuinka hän nosti\nsen olallensa ja ilolla kantoi sen kotiin. Sitten luin minä kadonneesta\npenningistä, kuinka sitä etsittiin, kuinka kynttilä sytytettiin, kuinka\nhuone lakaistiin, kuinka penninki löydettiin, ja ilosta, minkä\nlöytäminen herätti. Siten luin minä tuhlaajapojasta, joka matkusti\nvieraasen maahan ja siellä näki hätää ja kurjuutta; \"sillä minä kuolen\nnälkään.\"\n\nMinä loin silmäni rouvaan ja näin, että hän oli syvästi liikutettu.\nSuuret olivat kyyneleet, joita valui hänen silmistään; hän ei huolinut\npyyhkiä pois niitä, vaan sanoi hiljaa:\n\n    _Tämä olen minä_.\n\nMinä jatkoin lukemistani: kuinka tuhlaajapoika malttoi mieltänsä,\nkuinka hän palasi isän luo, luin isän rakkaudesta, syleilystä,\nsuutelosta, uusista vaatteista, sormuksesta, ateriasta ja isän ilosta\nja lopetin lukuni sanoen:\n\n    _Tämä on Jumala_.\n\nSitten laskeusin minä polvilleni ja tunnustin hänen kanssansa, että\nJumalan vanhurskauden täytyy rangaista syntiä, että me olemme\nansainneet ijankaikkisen pimeyden, ijankaikkisen kadotuksen; mutta minä\nkiitin Häntä hänen rakkaudestaan, jonka hän oli osottanut lähettämällä\nainoan poikansa maailmaan pelastamaan kadotettuja ja saattamaan heitä\nuskon kautta Jumalan tykö.\n\nSitten tunsin itsessäni, että minun nyt piti lähteä; sillä paimen ja\nkadonnut lammas olivat tavanneet toisensa. Voisinhan sittemmin palata\nja ottaa osaa heidän iloonsa. --\n\nVielä kerran -- viimeisen -- näin hänen tässä elämässä. Hän oli nyt\nkauniimpi kuin ennen, sillä taivaallinen rauha lepäsi hänen otsallaan\nikäänkuin hohteena siitä rauhasta, joka vallitsi hänen sydämessään.\nHänellä oli takanansa pahasti eletty elämä, edessänsä taivas. Hän oli\nhänen kanssansa, Hän, joka hänessä kaikki oli vaikuttanut, kaikki\ntehnyt ja kaikki anteeksi antanut.\n\nHänen rauhansa oli suuren, syvän virran kaltainen, joka hiljaa\nlaskeutuu ijankaikkisuuteen, ja hän meni kotiinsa ilman pelkoa. Hän\nnojautui siihen rakkauteen, joka oli hänen syntinsä päällensä ottanut.\nHän turvautui Häneen, joka oli kärsinyt hänen pilkkaansa ja vihaansa,\nmutta joka kumminkaan ei koskaan ollut lakannut rakastamasta häntä.\nHänessä toteutuivat virren sanat:\n\n    Kun lammas eksyy laumasta\n    Ja joutuu korpeen kauvas,\n    Siit' ompi paimen murheissa,\n    Hän nousee, ottaa sauvans,\n    Käy hakemaan\n    Pelastamaan,\n    Sit' ettei pedot söisi;\n    Ja olallaan\n    Vie kotiaan,\n    Iloiten, kun sen löysi.\n\n\n\n\nKauhea hetki.\n\n\nHelmikuun 4:ttä päivää vastaan yöllä vuonna 18-- kolkutettiin kovasti\novelleni. Oli kova pakkanen, Illalla olin sairaan tyköä väsyneenä ja\nvilustuneena palannut. Ensimmäinen ajatukseni, kun nyt kolkutuksesta\nheräsin, oli pelko, että minua taasen kylmään pakkaseen vaadittaisiin.\nVastenmielisesti ja hitaasti nousin ja tunsin, että papillinen virkani\nnyt oli raskas, vaikka se velvoitti minua ilolla täyttämään\nkutsumustani.\n\nOlin oikeassa; minua kutsuttiin sairaan luo. Vanha eukko, joka oli\nlähetetty minua noutamaan, astui kamariini.\n\n\"Kuka on sairas?\" kysyin jotenkin äreällä äänellä, luomatta silmiäni\neukkoon.\n\n\"Minun poikani, Ylistön Jaakko!\" vastasi eukko suruisesti.\n\n\"Se juoppo!\" huudahdin. En muistanut ensinkään, että huolellinen äiti\noli puolentoista pitkää virstaa poikansa tähden pakkasessa kulkenut.\nOmat vaivani olivat vaan mielessäni.\n\n\"Niin, se onneton!\" huokasi äiti, ja suuret, kirkkaat kyyneleet\nvaluivat alas hänen kylmettyneille poskilleen. Sitten lisäsi hän\nsydäntä särkevällä äänellä: \"Poikani tuli tänään iltahämärässä Takalan\nMatin tyköä, jonka seurassa hän koko päivän oli juonut. Kotimatkalla\nväsyi hän, nukkui tienviereen ja olisi varmaan siihen kuollut, ellei\nSakari, mieheni, kun hän heiniä kelkalla kotiin toi, olisi hangesta\nhäntä tavannut... Nyt makaa onneton lapseni hirmuisissa tuskissa\nvuoteellansa... Hänen kätensä, jalkansa ja kasvonsa ovat\npaleltuneet...\"\n\n\"Hän on siis viinantaudissa\", vastasin. \"En minä mitään siihen voi!\nHuomenna, kun hän on selvinnyt, tahdon hänen luonansa käydä.\"\n\nMutta äiti valitti: \"Hän sanoo kuolevansa, hän on raivoissansa,\npaholaiset ympäröivät häntä. Hän huutaa teitä, pastori. Huomenna on hän\nkentiesi jo loppunut. Oi, Herran Jumalan tähden, Kristuksen tähden,\njoka ryöväriä hirsipuussa armahti, tulkaa nyt hänen tykönsä!\"\n\nSe _oli äiti_, joka rukoili. Hänen miehensä ja poikansa olivat\njuomareita, mutta kumminkin rakasti hän heitä. Minä en voinut kieltää,\nvaikka kyllä arvelin itsekseni, ettei käynnistäni sairaaan luona nyt\nmitään hyötyä olisi. Mieleeni olivat johtuneet apostolin sanat:\n\"pitäkää päälle sopivalla ja sopimattomalla ajalla!\"\n\nSillä aikaa, kun hevostani valjastettiin, istui äiti kamarin oven\nvieressä ja itki, kasvot käsiin kätkettyinä. --\n\nMe tulimme Ylistön torppaan. Köyhyys irvi jokaisesta seinänraosta minua\nvastaan. Huoneen ainoasta rikkinäisestä akkunasta kävi kylmä viima.\nTakassa paloi vireä valkea. Ryysyisellä vuoteella makasi kolmenkolmatta\nvanha nuorukainen.\n\nÄiti oli oikeassa: pojan jalat, kädet ja kasvot olivat paleltuneet.\nLumivalkoiset ne olivat.\n\nKun huoneeseen astuimme, olivat pojan tuskat loppuneet, kauheat näöt\nkadonneet. Hän makasi liikkumattomana siinä, sanomaton sieluntuska\nloisti hänen silmistään. Siitä saakka, kun hän riehumasta lakkasi, ei\nollut hän sanaakaan puhunut. Isä istui hänen vuoteensa vieressä ja --\nkummallista! -- tämänkin kovasydämisen hylkymiehen sydämessä näkyi\ntunteita löytyvän -- sen sanoivat kyyneleet, mitkä virtasivat hänen\nsilmistään. Niin, onnettoman tuskat olivat loppuneet, mutta että hänen\nelämänsä loppu oli lähellä, sen sanoi minulle ensi silmäys. Minä\nlähestyin hänen vuodettansa. Hän loi silmänsä minuun; liikkua hän ei\nvoinut. Hän koetti sanoa jotakin, mutta mitä hän sanoi, sitä oli minun\nmahdoton ymmärtää. Että hän oli täydessä tajussaan ja että viinan\nvaikutus oli hänestä poistunut, sen näin. Minä rupesin puhumaan hänelle\nsyntisten ystävästä. Hänen silmänsä loistivat niin kummasti. Polvilleen\nvuoteen viereen olivat isä ja äiti laskeuneet. Ristissä käsin\nkuuntelivat he minun sanojani.\n\nVihdoin kysyin Jaakolta, tahtoiko hän Herran pyhästä Ehtoollisesta\nosalliseksi tulla? Hän antoi silmillänsä kysymykseeni myöntävän\nvastauksen -- siksi ymmärsin minä sen; sillä niinkuin jo sanoin, hän ei\nvoinut ainoatakaan jäsentään liikuttaa. Minä kiiruhdin toimitusta,\nsillä selvästi näin, että kuolema jo oli kätensä hänen sydämelleen\nlaskenut. Siunatun leivän olin hänen suuhunsa pannut. Sitten kohotin\nhänen päätänsä, jotta hän myös Herran pyhästä verestä osalliseksi\ntulisi. Mutta silloin hypähti hän itse istumaan. \"Ei, ei! Minä olen\narvoton!\" huusi hän ja loi silmäyksen isäänsä -- silmäyksen niin\nkauhean, jotta se sai ruumiini vapisemaan, ja sanoen: \"_Isä, sinun\npöydässäsi minä ensimäisen lasini join, sinä minulle ensimäisen pikarin\nkaasit_\", kaatui hän takaisin vuoteelleen, ja siinä makasi nyt --\nruumis.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä päivästä ei ole Ylistön Sakari viinaa maistanut. Kauheat tuskansa\neivät anna hänelle missään lepoa. Poikansa sanat soivat yöt, päivät\nhänen korvissaan. Hänen sydämensä ei voi mitään lohdutusta ottaa\nvastaan. Herra on häntä hirmuisesti rangaissut.\n\n\n\n\nKuinka vähän ihminen kumminkin tietää!\n\n\nOlin vasta muuttanut pieneen kappeliini. Olin omassa kodissani. _Oma\nkoti_! Kuinka suloiselle se sana soi! Mutta vielä paljoa suloisempaa\noli minusta nyt _omassa_ kodissa asuminen, minä kun pitkiä aikoja\napulaisena kulettuani paikasta paikkaan, \"konsistorion kyytihevosena\"\nmuka, vihdoinkin olin katoksen alla huoneessa, mitä oikein omakseni\nvoin kutsua. Pieni ja matala oli tämä koti, se on tosi; mutta enpä\nusko, että ruhtinas on suureen linnaansa niin ihastuneella, niin\nläpeensä tyytyväisellä mielellä astunut, kuin minä pieneen, matalaan\nkappalais-virkatalooni.\n\nPari päivää olin tässä omassa kodissani asunut. Oli ilta, kaunis\nToukokuun ilta. Minä istuin armaan vaimoni kanssa pienessä\nkyökkikammarissa, josta näky järvellepäin oli erinomaisen kaunis. Me\njuttelimme siinä ryytimaan perustamisesta, _oman kotimme_\nkaunistamisesta oikeaksi paratiisiksi, jossa sitten eläisimme\nrakkaudessa ja rauhassa elämämme iltaan saakka. Minä rakastin\nseurakuntaani ja olin vakuutettu siitä, että jos ei seurakuntani minua\nnyt vielä rakastanut, se kumminkin _tulisi_ minua rakastamaan,\nsillä olinhan minä luvannut Jumalan edessä, Hänen voimansa ja apunsa\nkautta paimentaa sanankuulioitani ijankaikkisen rauhan majoihin. Asuin\ntuttavien likisyydessä, joilla tiesin olevan samoja mielipiteitä\nhengellisissä ja maallisissa asioissa kuin minulla -- mitä puuttui siis\nminun onnestani? Ei mitään! Olin onnellinen ja vaimoni onni -- se\nloisti hänen silmistänsä.\n\nAurinko, Toukokuun kaunis, keväinen aurinko, oli mailleen\nmenemäisillään. Se loisti niin lempeästi pieneen kammariimme, ikäänkuin\nolisi se meidän ylitsemme tahtonut vuodattaa taivaan siunausta. Vaimoni\nnojasi päätänsä minun rintaani vastaan ja sanoi hiljaisella äänellä:\n\"kuinka voisimme oikein kiittää Jumalaa kaikesta hyvästä, minkä Hän\nmeille on antanut?\" -- Minä muistan, että hänen kättänsä puristin, että\nhänen silmiinsä katsoin, että se lempi, mikä niistä minua vastaan\nsäteili, täytti sydämeni tunteilla, joita en ikänä ollut tuntenut --\ntunteilla, jotka sanoivat minulle, kuinka arvoton olin kaikkeen siihen\nhyvään, mitä kaiken hyvän antaja oli minulle niin ylönpalttisen\nsuuressa määrässä jakanut. Noitten tunteitteni voimasta panin käteni\nristiin, ja harras huokaus nousi sydämestäni taivaallisen Isän luo.\n\nEmme olleet siinä istuessamme huomanneet, että kääsit, vaahtoinen\nhevonen edessä, olivat pienelle pihallemme pysähtyneet ja että nuori\npoika kiireesti kääseista hyppäsi; emme nähneet kenenkään huoneesen\ntulevan, ennenkuin tullut seisoi meidän edessämme.\n\n\"Julius S.!\" huudahdin minä ihmeissäni ja nousin nuorta poikaa\ntervehtimään. Silloin näin, että hänen silmänsä olivat kyyneleiset,\nettei hän liikutuksesta tahtonut saada sanaa sanotuksi.\n\nHämmästyneihin sanoihin: \"Julius, mikä sinun on? supistui\ntervehdykseni.\n\n\"Setä, tulkaa Jumalan tähden heti isäni luo, ennenkuin hän kuolee!\"\nänkytti nuori poika.\n\n\"Isäsi! Onko hän sairas?\" huusin pelästyneenä. --\n\nJulius S----, tämän nuoren, tuskin viidentoista vuotisen pojan isä ja\nminä olimme muinen olleet koulutovereita ja hyviä ystäviä, kunnes hän\näkkiä lopetti koulunkäyntinsä ja rupesi kirjuriksi. Nyt oli hän\nnimismies naapuriseurakunnassa. Pariinkymmeneen vuoteen en ollut häntä\nnähnyt, kun vaalisaarna-matkallani hänen luokseen poikkesin häntä\ntervehtimään. Tosin oli hän minua kahta vuotta vanhempi, mutta enpä\nolisi hänessä voinut vanhaa toveriani tuta, ellen olisi tiennyt, että\nhän edessäni seisoi; niin muuttunut oli hän. Hän näytti ainakin\nviidenkymmenen vanhalta, ja kumminkaan ei ollut hän vielä\nneljääkymmentä täyttänyt. Hän otti minua ystävällisesti vastaan, ja\nminä iloitsin suuresti tavatessani hänessä Jumalata pelkäävän miehen,\njommoisia hänen virassansa niin harvoin tapaa.\n\nIhastuksella ajattelin tuossa, että hänen kanssansa tulisin hyvin\nviihtymään. En siinä kumminkaan voinut olla itseäni häpeemättä, sillä\naina kuulin hänen ottavan puheeksi ainoata tarpeellista, alati\nmuistettavaa sielun asiaa, kun minä taasen halusin tietoja kaikellaisia\nseurakunnasta, johon olin vaalissa. Hän oli leskimies. Kolme vuotta oli\nhän naimisissa ollut, kun kuolema hänen hellän puolisonsa tempasi. Se\nkuolemankohtaus oli ollut kova, se oli murtanut hänen. Kolme vuotta oli\nhän jo silloin nimismiehenä ollut. Vaimonsa kuolemaan saakka oli hän\nelänyt isosti, asunut komeasti, niinkuin tavallansa vielä nytkin. Mutta\npuolisonsa hautaan oli hänen ilonsa kadonnut, eikä maailman nautinto\nhäntä enää viehättänyt. Hän näki, että maailmallisuus on mullan omaa,\nhän tunsi, että kuolevaisessa ihmisessä asuu kuolematon sielu ja hänen\nsilmänsä aukenivat älyämään, että sielun kiduttaminen, että\nkuolemattoman hengen kuolettaminen matojen saaliin kostuttamiseksi on\n-- suoraa hulluutta. Tähän saakka ei ollut hänen harrastuksensa\ntietänyt muusta kuin maallisesta tavarasta ja hekumallisista\nnautinnoista; nyt näki ja tunsi hän, että maallinen omaisuus jää, että\nse ilveilevän kiitoksen kokoojallensa sanoo, kun ruumis sametillakin\nverhotussa arkussaan mullaksi muuttumaan lasketaan. Ihmiset, jotka\nolivat häntä kironneet ja joitten suussa hänen ahneutensa oli ollut\nsananpartena -- ihmiset alkoivat nyt häneen luottaa: häntä siunasi nyt\nköyhä, häntä kunnioitti rehellinen. Tämän kaiken kertoi hän minulle.\n\"Ja minä olisin nyt onnellinen\" -- lopetti hän -- \"ellei vaan yksi\ntapaus minun elämässäni alati kohoisi minua vastaan.\" Tämän sanoi hän\nhiljaisella äänellä ja ikäänkuin vaan sivumennen, jotten tullut sitä\nlikemmin tarkkaamaan. Kun sitten lähdin, saatuani aivan vähän niitä\ntietoja, joita halusin, lausui hän toivovansa, että minä saisin viran,\njohon vaalissa olin, ja että usein yhtyisimme. --\n\nVaalipäivä tuli, ja minä sain kaikki äänet. Olimme muuttaneet pieneen\npappilaan; olimme aikoneet, kun hiukan ehtisimme uudessa kodissamme\nperehtyä, käydä nimismiestä tervehtimässä, ja nyt -- vaadittiin minua\ntulemaan hänen kuolinvuoteellensa! --\n\n\"Isäsi! Onko isäsi sairas?\" olin minä huudahtanut. -- Hellä vaimoni,\njoka minun kertomuksistani tunsi nimismiehen perheen, hypähti ylös.\nHänen naisellinen aistinsa sanoi hänelle, ettei tässä ollut kysymys\ntavallisesta taudista. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja lausui: \"Sano,\nmitä on tapahtunut!\"\n\nJa poika kertoi nyyhkien: \"Pastori tietää, missä tuulimyllymme on. Isä\nmeni sinne varhain aamulla. Myllyn vierestä tapasimme hänen\nehtoopäivällä makaamasta. Myllyn siipi oli häneen tarttunut. Tuulen\ntietä oli hän kulkenut myllyn siipien mukana. Kun hänet löysimme, oli\nhän hengetön; mutta kun hänen sisään kannoimme, näimme, että hän vielä\neli. Minä haudoin hänen päätänsä kylmällä vedellä, ja hän avasi viimein\nsilmänsä, Hän koetti puhua, mutta kauan turhaan. Vihdoin sai hän teidän\nnimenne sanotuksi. Ja kun häneltä kysyin, lähtisinkö teitä noutamaan,\nniin kertoi hän kertomistaan teidän nimeänne ja tyyntyi vasta silloin,\nkun minä kiireesti lähtöä tein.\"\n\nPienestä pappilastani oli suureen hoviin, missä nimismies asui, noin\npuolentoista penikulmaa. Matkalla sinne ajattelin itsekseni Jumalan\nkummallisia teitä: kuinka hän aivan usein kärsii syyllistä ja rankaisee\nviatonta. Minä muistelin aikaa, jona nyt kuolemaisillaan oleva oli\nnuori poika, aikaa, jona yhdessä koulua kävimme. Minä ajattelin hänen\nonnensa vaiheita; mitenkä hän köyhästä kodista oli kouluun tullut;\nmitenkä hänen oli täytynyt sieltä varattomuuden tähden erota; sitten\nmuistelin, mitä olin kuullut hänestä puhuttavan: kuinka hän oli\nkruununvouti S----n luona saanut hyvän kirjurinpaikan: kuinka hän tämän\nvoudin onnettoman kuoleman jälkeen oli hänen jälkeisensä toimesta aivan\nnuorena päässyt siihen virkaan, missä hän vieläkin oli; kuinka Jumala\noli häntä maallisilla tavaroilla siunannut ja ennen kaikkia, kuinka\nHerra oli kovan koetuksen kautta saanut hänen hurskasten tielle.\nSydämeni oli surullinen, mutta samalla iloitsin minä, sillä minä\ntoivoin nyt saavani nähdä miehen, joka on valmis astumaan Herransa\niloon. Sitten koetin minä lohduttaa nuorta Juliusta, jonka suru kävi\nminulle sääliksi. Koetin saada häntä toivomaan, ettei hänen isänsä\nvaara niin suuri olisi; että tämä isä, jos kuolisi, olisi onnellinen.\nEn nyt enää muista, mitä kaikkia siinä puhuin, mutta eipä mene\nmielestäni, kuinka poika vihdoin tarttui minun käteeni, puristi sitä\nsuonenvedontapaisesti ja hiljaa nyyhkien rukoili: \"saakaa, oi saakaa\nhänet tunnustamaan!\"\n\n\"Kuka, isäsikö?\" kysyin kummastellen.\n\n\"Niin!\" vastasi poika.\n\n\"Tunnustamaan, mitä? Mitä on hän tehnyt, jota hänen pitäisi tunnustaa?\"\n\n\"En tiedä...\" nyyhki poika, \"en tiedä onko oikein, että teille tätä\npuhun, mutta en voi siitä puhumatta olla... En tiedä, mitä isä on\ntehnyt; mutta sen tiedän, että raskas kuorma painaa hänen omaatuntoaan.\nUsein nousee hän öisin ja alkaa kulkea edestakaisin kammarissansa.\nUsein olen kuullut hänen siellä yön hiljaisuudessa ääneensä itkevän ja\nrukoilevan, usein huutavan: 'minä onneton!' ja kamalasti kiristävän\nhampaitansa. Minä puhuin kerran hänelle tästä, mutta silloin loi hän\nminuun silmäyksen niin hirveän, että ytimiini saakka koski, ja kysyi,\nmitä olin kuullut hänen sanovan. Minä kerroin hänelle, mitä nyt teille\nolen kertonut. Hän katsoi kauan ja kysyi sitten: 'Oletko nyt kaikki,\nkaikki sanonut?' Ja kun minä sen vakuutin, tyyntyi hän ja kielsi minua\nkenellekään puhumasta tästä asiasta. 'Kentiesi saat vasta tietää, mikä\nisääsi vaivaa', sanoi hän; 'nyt en voi sitä kertoa. Jos isäsi rauha on\nsinulle kallis, niin älä enää koskaan tästä minua muistuta!' -- En ole\nsen enempää häneltä hänen huolensa syytä kysynyt; mutta se on\npelottanut minua -- pelottanut yhä enemmän siitä päivästä, jona te\nmeillä talvella kävitte; sillä siitä saakka on aina kynttilä palanut\nisäni kamarissa illasta aamuun, ja aamuin olen aivan hyvin osannut\nnähdä, että isäni oli yönsä valvonut. En tiedä\" -- lopetti poika\nnyyhkien -- \"mistä olen päähäni saanut, että isäni on tehnyt jotakin --\npahaa.\"\n\nTämä oli minusta aivan mahdotonta. Mutta vaikka siitä koetin poikaa\nvakuuttaa, täytyi minun tunnustaa itselleni, että hänen kertomuksensa\noli minuun kummallisesti vaikuttanut. --\n\nAurinko oli jo laskenut, kun perille pääsimme. Vastaukseksi\nkysymykseemme, miten nimismiehen laita oli, saimme kuulla, että hän\nvielä eli, ettei tohtoria, jota isäntärenki kohta oli lähtenyt\nhakemaan, vielä ollut kuulunut. Me kiiruhdimme sairaan luo. Siinä\nmakasi hän kalpeana; verilätäkkö lattialla hänen vuoteensa vieressä\nsanoi, että jokin kohta hänen rinnassansa oli vahingoittunut. Kun hän\nmeidät näki, valaisi himmeä ilon hohde hänen kasvojansa. Me näimme että\nhän oli tajullansa. Hän viittasi kädellänsä meitä lähemmäksi; sitten\nsanoi hän hiljaisella äänellä: \"Julius, mene vähäksi aikaa ulos, minä\ntahtoisin kahden kesken puhua pastorin kanssa.\" Poika loi minuun\ntuskallisen silmäyksen, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: \"enkö ollut\noikeassa?\"\n\nMinä istuin sairaan vuoteen viereen. Hän tarttui käteeni ja puristi\nsitä; sitten katsahti hän minuun pelkäävästi, ja kylmä hikipisara nousi\nhänen otsallensa. Se puhui sisällisestä tuskasta.\n\n\"Ei, ei! Minä en saa sitä kauemmin salata\", alkoi hän tuskin kuuluvalla\näänellä; \"olen sitä jo liiaksi kauan salannut... Minä olen syypää\nihmisen kuolemaan; ensimäisen isäntäni, hyväntekiäni surma painaa\nminua.\"\n\nHän peitti käsillään kasvonsa; koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä --\nminä hämmästyksestä en voinut mitään sanoa.\n\nHän lisäsi: \"Se oli hirveä hetki, kun minä kuulin, että vouti S---- oli\nsurmannut itsensä, sillä minä hänen oikea surmaajansa olin... Minä\nasuin hänen luonansa; hän rakasti minua niinkuin isä lastaan... Eräänä\niltana tuli hän kotiin veronkannosta, suuri rahasumma mukanansa. Minä\nnäin rahat... Perkeleellinen ajatus heräsi minussa. 'Jos sinulla olisi\ntuo summa, olisit onnellinen', kuiskasi saatana minulle... Minä\ntuudittelin tuota ajatusta sydämessäni ... ja ... kun himo on\nsiittänyt, synnyttää se synnin...\"\n\n\"Onneton!\" huudahdin minä ajattelematta, että kuolemaisillaan oleva\nmakasi edessäni; \"sinä varastit rahat?\"\n\n\"Niin ... minä varastin\", jatkoi hän vitkallisesti. \"Minä varastin ja\nkätkin rahat, ja vähän ennen kuin voudin piti lähteä vuotuiselle\ntilinteolleen ... kaipasi hän niitä. Oi! Minä näen hänen kalpeat\nkasvonsa, kun hän minulle kertoi onnettomuutensa -- _minulle_!...\nJa minä! -- Minä olin hirmuisesti hämmästyvinäni. Hän ei vahinkoaan\nkellekään muulle ilmaissut kuin ... _minulle_; ei edes omalle\nvaimollensa... Hän ei osannut aavistaa, kuka varas oli, ei millä\ntavalla eikä milloin varkaus oli tapahtunut... Hän muuttui\nsynkkämieliseksi -- hän, jalo hyväntekiäni! Hän mietti ... päänsä\npuhki, ketä hän varkaaksi syyttäisi... Hän suri puhtaan nimensä\nhäpeätä, rangaistusta, joka häntä odotti... Ja minä olin ääneti,\nkunnes samana päivänä, jona hänen ... viimeistään piti lähteä\nlääninkaupunkiin ... pitäjäältä kotiin palattuani sain sanoman, että\nhän oli ... hirttänyt itsensä! Silloin äänsi omatuntoni! -- -- --\nHyväntekiäni perhe joutui maantielle... Minä koetin sitä auttaa niin\npaljon kuin taisin, näyttämättä että minulla suuria varoja oli. Tästä\nsain -- kiitosta ... kiitosta, joka poltti kuin tuli; tällä\nkäytökselläni hyväntekiäni leskeä kohtaan voitin isällisen ystäväni\njälkeisen suosion... Siten sain minä virkani, menin naimisiin ja\nrupesin vähitellen varojani käyttämään. Autin nyt runsaammilla varoilla\nonnetonta leskeä ja elätin häntä vihdoin kokonaan hänen kuolemaansa\nsaakka. Omantuntoni soimauksia koetin saada vähenemään ahneudella ja\nkovuudella, mutta ... kuolleen haamu ei antanut minulle rauhaa. Sitten\nkuoli vaimoni... Tämä tapaus masensi minun... Minä olin antaa ilmi\npahantekoni, mutta ei ollut minulla uskallusta. Niin kätkin minä\nsalaisuuteni syvälle sydämeeni ja koetin jumalisella elämällä tyydyttää\nsieluni huutavaa ääntä... Turhaan -- turhaan! Hyväntekiäni haamu ei\nantanut minulle lepoa päivin, ei unta öin... Ja nyt pitää minun mennä\nhäntä tapaamaan Jumalan edessä...!\"\n\nHän väänteli itseänsä vuoteessansa kuin kuumille hiilille heitetty\nmato, ja minä istuin siinä kauhistuksesta mykkänä. Olen monen\nkuolinvuoteen vieressä istunut, mutta tuskinpa koskaan niin\nkauhistuneena kuin tässä.\n\nKauan istuin siinä ääneti: olisin kentiesi vielä kauemmin istunut,\nsillä minusta oli kuin olisi veri suonissani lakannut juoksemasta.\nMutta äkkiarvaamatta ruiskahti onnettoman suusta kirkas, kuohuva\nverivirta. Minä hypähdin ylös ja muistin nyt vasta tehtäväni pappina ja\nihmisenä.\n\nEpäilemättä olin huudahtanut, kun näin sairaan verikohtauksen, sillä\nkamariin ryntäsi nyt Julius ja heittäysi kauhistuneena isänsä syliin.\nJa isä syleili ainokaistansa. Sitten uupuivat hänen voimansa, hänen\npäänsä vaipui raskaasti päänalukselle. Hän viittasi kaappiansa ja\nkuiskasi: \"kolmannen laatikon takakomerossa\"; huudahti sitten ääneensä:\n\"Jumala, ole minulle armollinen Jesuksen Kristuksen tähden...\" Uusi\nverikohtaus esti hänen enempää puhumasta. Ja samassa näimme, että hänen\nsilmänsä sammuivat kuolemaan.\n\nEn ota selittääkseni, mitä tunsin tuossa ystäväni ruumiin vieressä,\nenkä puhuakseni nuoren, äidittömän ja isättömän pojan surusta. -- Aika\non vyörynyt eteenpäin, vuosikymmeniä kulunut; mutta elävänä pysyy\nminussa yhä tämän kauhean hetken muisto.\n\nJuliuksen pyynnöstä jäin seuraavan päivän iltaan hänen luokseen.\nPojan kysymyksiin, mitä isä oli minulle uskonut, en voinut vastata\nmuuta kuin että raskas salaisuus oli hänen sieluansa vaivannut. Ennen\nlähtöäni avasimme vainajan kaapin, saadaksemme selville, mitä hän\n\"salakomero\"-huudollansa oli tarkottanut. Saimme etsiä kauan, ennenkuin\ntämän salakomeron löysimme.\n\nSiinä oli suuria paperikääryjä. Siinä oli kirjeitä, joita vainaja oli\nsulhasmiehenä saanut morsiameltaan. Siinä oli kuitteja ja muita\ntärkeitä asiakirjoja, ja sitten oli siinä viidellä sinetillä suljettu\nkääry, jonka takapuolelle oli kirjoitettu: \"Minun viimeinen tahtoni on,\nettä tämä kääry lasketaan avaamatta pääni alle siihen arkkuun, joka on\ntallentava ruumiilliset jäännökseni, Julius, armas poikani, se on isäsi\n-- pyyntö.\" Minä kun ääneen olin tämän kirjoituksen lukenut, loin\nsilmän; Juliukseen.\n\nSiinä seisoi nuori poika, toisessa kädessään kirjeet, mitkä hänen\nisänsä sulhasena oli morsiameltaan saanut ja mitkä epäilemättä puhuivat\nnuoren neidin hellistä lemmentunteista, toisessa kädessänsä taasen\nisänsä testamentti, joka varmaankin sisälsi ne julmat salaisuudet,\njotka poika halusi tietää -- testamentti, joka oli määrätty maatuvaksi\ntekiänsä kanssa. Siinä seisoi nuori poika kauan ja katseli, kyyneleet\nsilmissä, vuorotellen kääryjä. Viimein lausui hän hiljaa: \"Isä! sinun\nviimeinen tahtosi on tapahtuva.\" --\n\n\"Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!\" lausuin minä itsekseni, kun\nonnelliseen, pieneen kotiini palasin. \"Niin, niin se on. Ihminen näkee\nvaan, mitä hänen silmäinsä edessä on, Jumala sydämet tutkii!\" --\n\n\"Mimmoisesta sydämestä lähti nimismiehen tunnustus?\" olen usein\nitseltäni kysynyt. \"Heittäysikö hän vihdoin viimeinkin syntikuorminensa\nAuttajan jalkain juureen, vai pakoittiko häntä tunnustukseen ainoastaan\ntekonsa kauhistus, jota hän ei teeskennellyllä jumalisuudellaan ollut\nsaanut mielestänsä?\" -- --\n\nEräänä päivänä, monta vuotta nimismiehen kuoleman jälkeen, sain kirjeen\nJuliukselta. Kirje ilahutti minua. Se puhui miehestä, joka hurskaitten\nteitä käy. Se puhui onnellisesta ihmisestä, jota Herra on siunannut.\nMinun mieleeni muistui, mitä Herra itse sanassansa sanoo: \"_Minä\nHerra_ sinun Jumalas olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat\nteot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua\nvihaavat, ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat\nja pitävät minun käskyni.\" Ja kun tämän muistin, ajattelin itsekseni:\n\"Varmaankin oli Juliuksen isän katumus ollut Herralle otollinen.\"\n\n\n\n\nVastakohtaisia kyyneleitä.\n\n\nOli kaunis kesäinen ilta. Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Punainen\nhohde taivaan rannalla osotti tietä, jota se kohta oli katoava.\nYksinäisessä, yksinkertaisessa kammarissani istuin ja ajattelin\niloisella, hartaalla mielellä patroona L----iä, jota aamulla olin\nkäynyt ripittämässä ja joka kohta oli eroava tästä katoovaisuuden\nmaailmasta ja muuttava siihen maahan, missä ei aurinko koskaan laske.\nKun hänen vuoteensa vieressä istuin, ei voinut hän enää puhua; mutta\nhän ymmärsi minua; hän vastasi kättensä liikunnalla minun kysymyksiini,\nja minä ymmärsin sekä siitä että siitä autuaallisesta valosta, joka\nloisti hänen silmistänsä, kun hän Jesuksen ruumiista ja verestä\nosalliseksi tuli, että hän oli syntinsä anteeksi saanut. Tuolilla hänen\npäänsä vieressä oli kauniisiin kansiin sidottu, sangen monesta kohden\npaikattu Uusi Testamentti. Ripityksen päätyttyä viittasi hän sitä. Minä\nymmärsin, että hän tahtoi Herran testamenttia kuulla. Siitä pisti\nlehtien välistä näkyviin paperitilkku, ja juuri siltä kohdalta avasin\nminä kirjan. Edessäni oli tuhlaajapojan historia. Minä luin sen\nhänelle; hän kuunteli sitä kädet ristissä, ja kun tulin siihen\npaikkaan, missä poika sanoo isälleen: \"Isä, minä olen syntiä tehnyt\ntaivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen tästedes sinun\npojaksesi kutsuttaa\", liikkuivat sairaan huulet. Ja kun luin Isän\nsanat: \"Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli\nkadonnut ja on taas löytty\", liikkuivat hänen huulensa uudelleen, ja\nsanomaton kirkkaus loisti hänen silmistänsä.\n\n\"Tämä luku on aina ollut isäni rakkahin\", sanoi hiljaisella,\nnyyhkivällä äänellä sairaan kuusitoistavuotinen tytär, joka toimituksen\nja lukemisen aikana oli isänsä vuoteen toisella puolella istunut.\n\nPannessani kiini kirjan, loin silmäni sattumalta paperiin, joka oli\nlehtien välissä ollut. Ensimmäiset sanat siinä herättivät minussa halun\nlukea kaikki, mitä siihen oli kirjoitettu. Sairas oli, kun luku oli\nloppunut, ummistanut silmänsä, -- mutta avasi ne ja viittasi\nsormellansa myönnytyksen, kun tytär, joka oli arvannut uteliaisuuteni,\ntuli luokseni ja kuiskasi: \"Se on isäni elämäkerta; saa sen lukea.\" Ja\nminä luin sen. Se oli lyhyt, mutta kuinka äärettömän paljon sisälsikään\nsen joka ainoa rivi, joka ainoa lause!\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Oi kuinka lapsena olin paha!\" -- alkoi se. \"Äitini itki usein minun\npahuuttani. Ne kyyneleet, surunko ne olivat? Ei, ne eivät olleet surun,\nmutta huolen.\n\n\"Kasvoin, edistyin. En enää ollut paha; ainakaan eivät ihmiset sitä\nhuomanneet. Mutta -- äitini itki.\n\n\"Edistyin yhä; minusta tuli mies. Sain kiitosta ja mainetta. Mutta --\nkyynelissä silmin katsoi äitini minua.\n\n\"Usein on hellä äitini itkenyt. Surun kyyneleitä on hän itkenyt minun\ntähteni, sillä hän tiesi, mitä eivät muut huolineet kysyä; hän tiesi\nettä poikansa vaelsi jumalattomien neuvoissa, seisoi syntisten tiellä\nja istui kussa pilkkaajat istuivat.\n\n\"Äitini vanheni. Harmaan hapsen sai hän mustiin hivuksiinsa minun\ntähteni; sillä hän tiesi minun vääryyteni, jota hän ei ilmoittanut\nkenellekään muulle, kuin Jumalallensa. -- --\n\n\"Kerta on äitini kumminkin itkenyt ilon kyyneleitä minun tähteni. Ne\nitki hän, kun minä itkin surun, kun minä tunnustin syntini. Silloin\nitki hän ilon kyyneleitä.\n\n\"Sitten itki hän taasen; mutta ne kyyneleet eivät enää olleet ilon.\nMinä -- minä olin lakannut syntejäni itkemästä.\n\n\"Äitini kuoli. -- --\n\n\"Nyt, kun minä tahtoisin itkeä, ovat silmäni kuivat -- -- --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Vuosia oli kulunut; minä olin vanhentunut niiden kuluessa. Minulla oli\nkaikkia, mitä maailma voi antaa: mutta kumminkin -- olinko onnellinen?\nEn. Rauhaa, todellista rauhaa ei rinnassani ollut.\n\n\"Eräänä päivänä tuli työhuoneeseni pikku tyttäreni, pieni revitty kirja\nkädessänsä.\n\n\"'Isä', sanoi hän, 'saanko minä tämän kirjan?'\n\n\"'Onhan sinulla kauniimpiakin kirjoja; mitä sinä, pikku Liisini, tuolla\nteet?' kysyin häneltä hymyillen. 'Näytähän kumminkin, minkä kirjan olet\nlöytänyt!'\n\n\"Hän antoi minulle kirjan. Minä avasin sen revittyä kantta...\n\n\"Kaksiteräinen miekka kävi sydämeni läpi. Oli kuin olisin muuttunut\ntakaisin lapsuuteni aikaan. Minusta oli kuin äitini olisi seisonut\nvieressäni; minä näin hänen suloiset silmänsä silmäilevän minua,\nniinkuin hän minua katseli, kun hän tämän, _juuri tämän_ kirjan\nminulle antoi. Kirja oli Uusi Testamentti. Sen oli äitini käteeni\npannut, kun minä ensikerran kotoa läksin. Se oli sitten kadonnut; en\nollut vuosikymmeniin muistanut, että minulla semmoista kirjaa oli\nollutkaan. Nyt oli se löytynyt! Missä oli se piilounut?... Revitty oli\nse: mutta ensimmäinen sivu oli eheä, ja siinä seisoivat vielä äitini\nkirjoittamat sanat:\n\n\"'_Kuinka nuorukainen tiensä puhdistais? Koska hän itsensä käyttää\nsinun sanas jälkeen_.'\n\n\"Kummastellen katsoi minua pikku tyttäreni. 'Mikä sinun on, isä?' kysyi\nhän. 'Onko pikku Liisi pahoin tehnyt?'\n\n\"En voi sanoa, mitä sydämessäni liikkui... Kyynelten lähteet eivät\nolleetkaan kuivuneet. Äitini kyyneleet olivat voimalliset\nvuosikymmenien takaa; hänen rukouksensa kantoivat viimeinkin --\nyhdennellätoista hetkellä -- hedelmänsä. Oi, varmaankin olisi hän, jos\nhän elänyt olisi, itkenyt ilon kyyneleitä...\n\n\"Revitty kirja on nyt minun kallein aarteeni. Se on antanut minulle,\nmitä maailma ei voi antaa -- rauhaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli laskeunut; punainen hohde taivaan rannalla osotti tietä,\njota se oli kadonnut. Minä istuin vielä kauan ajatellen häntä, joka\nrauhan oli löytänyt äitinsä kirjasta; ajattelin hänen \"elämäkertaansa\",\njoka viittauksillansa puhui paljoa enemmän kuin pitkät, painetut\nruumissaarnat. -- -- --\n\nSeuraavana aamuna sain pienen kirjeen hänen tyttäreltänsä. Se sisälsi\nvaan muutamia sanoja:\n\n\"Armas, rakas isäni kuoli illalla, juuri kun aurinko mailleen meni.\nTuntia ennen kuolemaansa sai hän puheenlahjan takaisin. 'Kadotettu,\nlöydetty!' olivat hänen viimeiset sanansa.\"\n\n\n\n\nSääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.\n\n\nKaistalon kestikievaritalossa nauroivat ja juttelivat kyytipojat, kuten\ntavallisesti kyydittäviä odottaessaan. Heillä oli kumminkin nyt enemmän\nkuin muulloin naurunaihetta, sillä Kala-Jussi, puolihullu muonamies,\nistui takan edessä lämmitellen konttuneita jäseniään.\n\nOlipa syytä nauruun ja ilveilyyn! Kala-Jussi oli ollut hyvän talon\nisäntä, oli viinaan menettänyt talonsa -- Kaistalon -- ja järkensä. Nyt\npuhui hän hulluja, tyhmiä, kuten vähämielinen ainakin. Hullu on tyhmä\n-- se on tietty, -- mutta tyhmempi se, joka hullun tyhmyyksille nauraa\nja onnetonta pilkkaa.\n\nTuota tekivät kyytipojat. He pilkkasivat, he nauroivat, ja vihdoin, kun\neivät enää Kala-Jussin yhä yhtäläiset pakinat antaneet riittävästi\nnaurun aihetta, rupesivat he nipistelemään ja repimään häntä. Jussi\nirvisteli heille, vetäysi takkaa lähemmä ja kirosi hiljaa itsekseen.\n\n    \"Jussi, Jussi Juutalainen,\n    Viinaväen viallinen!\"\n\nlauloivat pojat; toivat vesikauhan onnettoman eteen! \"Viinuskaa, veli!\"\n-- huusivat he.\n\nPilkka -- ilkein ilkeintä -- oli kestänyt jo kotvasen aikaa. Jussi oli\nyhä kiroillut itsekseen ja uhannut nyrkillään; mutta vihdoin, kun pojat\nrupesivat häntä kovemmasti jyskyttämään, purskahti hän itkuun.\n\n\"Olkaa siivolla, pojat! Minähän olen hullu, onneton!\" rukoili hän.\n\n\"Jo kohta Jussi saarnaa!\" -- nauroivat pojat, huolimatta hänen\nrukouksistaan.\n\nJussilla oli tapana, näette, kun häntä kauan suututettiin, ensin itkeä,\nsitten rukoilla, vihdoin viimein vimmaantua; mutta vimmapäissään oli\nhän poikain mielestä etenkin hupainen ilta-iloksi. Hän hyökkäsi silloin\nlähimpään poikaan kiinni, alkoi litistää tätä kämmenissään, ja hulluus\nja vimma antoivat hänelle tavattomia voimia. Toiset tulivat\nkiinniotetulle apuun, ja sitten alettiin Jussia töytiskellä miehestä\nmieheen, kunnes onnettoman voimat loppuivat ja hän taasen kyynelsilmin\nrupesi rukoilemaan.\n\nTämä ilkeä leikki, jota kutsuttiin Jussin \"saarnaksi\", kesti\ntavallisesti siihen saakka, että miesparka joko väsyneenä nääntyi tahi\npääsi ulos pihalle, jossa sitten sai -- talvellakin -- pitkät ajat\nodottaa, ennenkuin joku talonväestä meni häntä sisääntuomaan.\n\nTätä leikkiä leikittiin aina, kun ei ollut isäntä huoneessa. Tänään oli\ntaasen isäntä poissa; siitä ilo tunnottomilla pojilla.\n\nOnnettoman partaa revittiin, hänen harmaita hiuksiansa ei säästetty;\nnuppineuloilla pisteltiin häntä.\n\n\"Jumalan tähden, antakaa minun olla!\" -- rukoili hän turhaan. --\n\"Ettekö näe, ettekö tiedä, että minä olen hullu? Oi, olkaa rauhassa,\nhyvät pojat!\" --\n\nTurhaan koetti vanha emäntä saada poikia asettumaan; ei paljon\npuuttunut, ettei eukko itse joutunut samaan pulaan. Hänen täytyi olla\nääneti, nähdä miten hänen _veljeänsä_ pahana pidettiin.\n\n\"Etkö rupea saarnaamaan, Jussi?\" huusivat pojat. \"Tänään on teksti\nlujassa\", nauroivat he.\n\nTeksti olikin lujassa. Jussi sai odottamatta puolen tuntia olla\nrauhassa.\n\n\"Kiitoksia pojat!\" puhua jupisi hän. -- \"Kiitoksia! Tiesinhän minä,\nettä osaatte olla siivollakin, kun vaan teitä oikein pyytää: teidän käy\nkumminkin sääliksi köyhää, onnetonta.\"\n\nMutta Jussin pakinasta ei huolinut nyt kukaan. Jo pari tuntia oli kolme\nmatkamiestä pöydän päässä istunut hiljaa keskustellen. Viimein nousi\nheistä yksi. -- \"Kelpaako, pojat, kukaan teistä todistajaksi?\" kysyi\nhän. -- \"Tämä Matti Nastola saa nyt lainaksi Kustaa Kartanolta tuhannen\nmarkkaa.\" -- Kysymys vapautti Jussin, joka taasen istahti takan eteen\nmumisten itsekseen; \"Tuhannen markkaa, tuhannen markkaa!\"\n\nKolmas mies pöydän päässä -- se, joka todistajaa kysyi -- otti\nlakkaristaan karttapaperin ja kirjoitti velkakirjan, josta itse meni\ntakaukseen. Nastolan Matti sai rahat, Kustaa Kartano sai velkakirjan.\n\n\"Sepä varsin hyvä, että satuin tapaamaan teidät, Kartano, ja että\ntunsitte Äimälän kelvolliseksi takausmieheksi. Nyt minä voin maksaa\nSaaralan maan hinnan määrä-ajalla\" -- niin puhui lainanottaja, Matti\nNastola.\n\nHarjakannut juotiin; Matti maksoi.\n\n\"Nyt saarnaa Jussi!\" huusivat pojat, ja entinen ilkeä leikki alkoi\ntaasen. Jussi, kun tunsi viinanhajun, oli lähestynyt pöytää, oli saanut\nryypyn Kartanolta hänkin. Jussi itki ilosta, nuoli huuliaan kuten\nkoira.\n\n\"Nyt saarnaa Jussi!\" huusivat pojat nauraen. Ja mieletöntä alettiin\ntaasen töyttiä edestakaisin. Hän olikin surkeudessaan naurettava; hän\nsiunasi ryypyn antajaa; hän kirosi vainoojiaan: hän lipoi kieltänsä ja\nlöi samassa ympärilleen. Yhdestä ryypystä oli vanha juomari tullut\nhumalaan. -- --\n\nHän oli aikeissa istua ruhmolle. Ruhmo heitettiin kumoon. Vähämielisen\nkävi pahoin langetessaan. Hän nostettiin ylös. Nyt itki hän vihoissaan,\nrukoili ja kirosi vuorottain. Mutta armeliaisuutta ei hän löytänyt\npahanilkisissä. Hullun vimma yhä innostutti heitä, heidän riemunsa oli\nsitä suurempi, kuta enemmän saivat Jussin tulistumaan. Vaahto valui\nonnettoman suusta, hänen silmänsä olivat veripunaiset. Töytittäessä hän\nteki kaikenmoisia kummallisia hyppyjä päästäksensä pihalle vainoojainsa\nkäsistä. Nämät hypyt olivat poikain mielestä hupaisia nähdä. --\n\nVanha emäntä oli keittänyt puuroa illaksi; puuro oli valmis ja pata\ntulelta otettu. Se kiehui vielä entistä kuumuuttaan.\n\nNastolan Matti, nyt vähän juopuneena, nauraa hymyili Jussin tempuille.\n-- \"Antakaa hänelle puuroa syödä!\" sanoi hän, kun emäntä laski\nkädestään härkkimen ja lähestyi pöytää noutaaksensa astioita, joihin\npuuroa kaataisi; \"antakaa hänelle puuroa, että sitten jaksaa paremmin!\"\n-- Ja Matti otti taskustaan rahat, laski setelipakan pöydälle ja alkoi\ntaasen aarteitaan lukea. Hän ei pitkälle ennättänyt.\n\nEräs pieni, pahanilkinen poikanen, jolle Jussin hyppelyt erinomaisesti\nolivat olleet mieleen, kuuli Matin kehotuksen. Sanaa sanomatta kiiruhti\nhän tulikuuman puuropadan luo, sivalti siitä kauhallisen puuroa ja --\nennenkuin kukaan osasi aavistaakaan, mitä poika aikoi, oli hän kauhalla\nlyönyt Jussia vasten suuta.\n\nJussi päästi hirmuisen mölinän ja katseli tulta iskevillä silmillä\nympärilleen. -- \"Sinä neuvon annoit\", huusi hän Matille, joka, kuten\nmuutkin, nauroi kurkkunsa täydeltä. -- \"Sinä neuvon annoit! _Tulet\nitse kerran minun tilaani_!... Sinä, poika, tottelit!\"\n\nHänen äänensä ei enää ollut hullun; se kuului, kuten olisi se\nkorkeudesta tullut. Nauru oli lakannut paikalla; kumminkaan ei Jussin\npuheesta.\n\nEi -- sillä sanansa sanottuaan oli hän rynnännyt poikaa kohden,\ntarttunut häneen, ja ennenkuin kukaan ennätti estää vimmattua,\nmieletöntä, oli hän ylenluonnollisella voimalla heittänyt pojan\ntuliseen pesään. Minne oli leikki, nauru ja pila kadonneet? Hullua ei\nenää töytitty, hän sai nyt olla rauhassa. Kaikki riensivät pojalle\navuksi.\n\nMutta Jussi ei kahta silmänräpäystä samalla paikalla seisonut. Voiton\nloistavilla silmillä katsahti hän sen kertansa ympärilleen, kiljasi\niloisesti, teki kummallisen hypyn ja taaskin, ennenkuin kukaan ennätti\naavistaa, mitä hänellä nyt oli mielessä, seisoi hän, harmaapäinen,\nharmaapartainen, pitkä, mahtavana kuten kuningas, Matin setelipakka\nkädessä keskellä lattiaa. Kummallisella hypyllään oli hän päässyt\npöydän ääreen, oli -- kun Matti nousi katsomaan, miten tyrmistynyt\npoika pesästä vedettiin ja sillä välin unohti rahansa -- saanut joka\nainoan setelin kouraansa.\n\n\"Hoosianna! Halleluijaa!\" karjasi hullu, huiskuttaen käsiään. --\n\"Tuhannen! Tuhannen markkaa!\"\n\n\"Minun rahani!\" huusi Matti, paikalla selvenneenä. \"Ottakaa rahani pois\nJussilta -- Jumalan tähden!\"\n\nKartanon Kustaa, lainan antaja, oli nähnyt Jussin viime työn. Hän\nkarkasi Jussiin; mutta tämä oli jo päässyt pesätantariin kiinni, oli\nsamalle sijalle pesässä, missä poika vasta oli maannut, saanut\nsetelipakan heitetyksi.\n\nPaloivatko rahat?\n\nNe eivät olisi palaneet, ne olisi saatu pois eheinä, mutta hullu Jussi\npeitti ne kämmenellään. Sitä ei voitu irroittaa. Toinen käsi\ntantarissa kiinni, toinen pesässä rahojen päällä, seisoi hän huutaen\n\"Halleluijaa!\" Turhaan koetettiin saada hänet irtaumaan; hän oli\npaikallaan kuin siihen istutettu. Tulta ajettiin hänen kädelleen; hän\nei siitä ollut millänsäkään. Vihdoin sieppasi Matti puukon tupestaan,\nsivalti sillä Jussin sormet poikki. Silloin otti hullu kätensä pesästä,\nmutta käden sijalla nähtiin nyt vaan mustia, palaneita papereita.\n\nKun väki tointui, havaittiin ettei Jussia enää huoneessa ollut. Matti,\njoka näki aarteensa tuhkana, huusi häntä, huusi turhaan ja säntäsi\npuukko kädessä ovesta kuutamaan pakkaseen. --\n\nSeuraavana yönä ei Kaistalon kestikievarissa nukuttu. Jussia ja Mattia\nhaettiin. Vasta seuraavana päivänä ne metsästä löydettiin: Jussi\nkuolleena, murhattuna; Matti kylmettyneenä -- hulluna.\n\nPoika, joka puurokauhalla oli Jussia lyönyt, palasi henkiin, mutta\ntulimatkallaan oli hän menettänyt toisen silmänsä.\n\nKartanon Kustaa kiskoi Matin perheeltä lainasumman. Matin perhe joutui\nmierontielle. Äimäiä sai maksaa runsaan takaussumman.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Kun näet mielipuolisen, älä häntä pilkkaa -- sääli häntä! Hän on\nonnetonta onnettomampi. Ja hänellä on kostaja, kaikkivaltias\nJumala_.\n\n\n\n\n\"Isää viedään.\"\n\n\nOli kesä. Oli kaunis Heinäkuun päivä. Luonto oli juhlapuvussaan. Pieni,\nkuusien ja honkien ympäröimä järvi oli sileä kuin peili; siellä täällä\nseisoi rannoilla yksinäisiä riippakoivuja, mitkä kastelivat hienojen\noksiensa huippuja kirkkaaseen veteen. Rivakoiden soutajien soutamana\nkulki vene kiireesti tyyntä pintaa. Veneen perässä istui sälli Maunu\nTarponen ja Kreeta, hänen kihlattu morsiamensa.\n\nHeidän sydämissään oli kirkas, pilvetön päivä. He olivat matkalla\nkirkkoon. Tänään oli heidän hääpäivänsä. He olivat kauan pitäneet\ntoisistansa, niin -- aina lapsuuden leikeistä asti, vaikka he eivät\nsitä oikein itse tienneet. Kun he suuremmiksi kasvoivat, olivat he\neronneet. Maunu oli isänsä kanssa muuttanut suureen kaupunkiin. Siellä\noli hän sepän ammattiin antaunut ja siellä oli hän muutaman vuoden\nkuluttua tehty sälliksi. Siellä oli hänellä paljon huvituksia tarjona;\nmutta olipa se kummaa: hän ei niistä paljon pitänyt; hän muisti aina\nyhä paremmin, kuta vanhemmaksi hän tuli, lapsuutensa leikkitoveria,\nKreetaa. Ja kun hän sälliksi tehtiin, huomasi hän, että Kreeta puuttui\nhänen onnestansa, ja kotipitäjääsen riensi hän tiedustelemaan elikö\nKreeta vielä -- sillä hän ei ollut hänestä mitään kuullut siitä saakka,\nkun hän läksi -- ja pitikö Kreeta hänestä. Kreeta eli, oli kasvanut\nkauniiksi kukkaseksi tuolla pienen järven rannalla, ja monta kosiaa oli\nhänellä ollut, mutta, kummapa kyllä, hän ei ollut voinut keneenkään\nmieltyä; hän muisti Maunua, ja hänestä oli kuin olisi sisällinen ääni\nhänessä sanonut: \"Kyllä Maunu vielä palajaa.\" Ja Maunu palasi, ja\nmolemmat osasivat heti toisensa silmistä lukea, että he toisistansa\npitivät -- ja nyt ovat he matkalla kirkkoon, jossa papin siunaus oli\nheidät heidän elinajaksensa yhdistävä. Maunu katsoi niin lempeästi\nkihlattunsa kirkkaisiin, sinisiin silmiin, ja niissä kuvautui morsiamen\nsydän, joka onnesta puhui.\n\nKirkkorantaan pysähtyi vene, ja ylkä ja morsian kulkivat Jumalan\nhuoneesen. Sukulaiset ja ystävät seurasivat heitä sinne. Minun\nesimieheni, vanha, lempeä kirkkoherra S---- saarnasi, ja kaunis ja\nylentävä oli saarna. Jumalan kallista sanaa laski hän painavalla\nvakuudella sanankuuliainsa sydämiin.\n\nKun jumalanpalvelus oli loppunut, tapahtui kaksi vihkimistä. Minä sain\ntoimittaa toisen; minä sain vihkiä Maunun ja Kreetan. Sitten, kun nämä\nonnelliset olivat luvanneet toisillensa ikuista rakkautta myötä- ja\nvastoinkäymisessä, vihki kirkkoherra uuden kirkkomaan.\n\nHetki oli juhlallinen. Taivaan kirkas aurinko katsoi niin lempeästi\nmeitä, tomun lapsia, kun me itsellemme ja jälkeisillemme valmistimme\nvuodetta sitä yötä varten, jonka toisella puolella ei enää yötä ole.\nS----n puhe kävi kaikkien sydämiin, ja useitten silmissä välkkyivät\nkyyneleet. Minä näin, että Kreeta jotakin kuiskasi miehensä korvaan, ja\nmelkeinpä arvasin, mitä hän sanoi, kun pulskan nuorukaisen silmässä\nkyynele kiilui hänen hellästi puristaessansa Kreetan kättä. Kaiketi oli\nnuori vaimo kuiskannut: \"meitä ei erota muu kuin kuolema!\" Oi, hän ei\nmuistanut -- syntiä.\n\nKului sitten muutamia vuosia, joina Maunusta ja Kreetasta ei paljon\nkuulunut. He asuivat suuressa kaupungissa, missä sepänsälli ahkeralla\ntyöllä kokoili varoja voidaksensa saada oman pajan itselleen. Sen tiesi\nKreetan äiti kertoa, ja hän tiesi myös lisätä, että Maunu ja hänen\nvaimonsa olivat hyvin onnellisia. Sitten, ajan kuluessa, tiesi eukko\npuhua tyttärensä perheen lisääntymisestä, ja että Maunu kohta oli\npääsevä mestariksi.\n\nMutta...\n\nTietääkö lukiani, mikä laitos krouvi, kapakka ja varsinkin salakapakka\non? Jollei, niin tahdon sen sanoa. Se on perkeleen keksimä maneitti,\njoka vetää luoksensa kaikkia, jotka ovat maistaneet sähkömyrkkyä, jota\nse tarjoo. Se on rakennettu kirouksista, mitkä ovat verellä ja\nkyynelillä kostutetut. Se seisoo likeisimmässä yhteydessä helvetin\nkanssa, josta se alinomaa hurmaavan ilon aineksia imee. Riettaus on sen\nriemu, saastaisuus sen sulo, köyhän ropo sen rikkaus, ihmisyyden\nturmelus sen määrä. Kuta useimpia se voi turmella, sitä enemmän paisuu\nse; ja kun se avaa ovensa ensikertaiselle, niin riemuitsee kadotus, ja\nviinan näkymättömät henget tanssivat ilosta pulloissansa. Ja kuta\nenemmän näitä henkiä vapauteen pääsee, sitä kiiltoisammiksi, sitä\nviehättävämmiksi tietävät he kuvata veljiänsä, mitkä vielä eivät ole\nvapauttansa saaneet, mitkä vavisten innosta vapautensa hetkeä\nodottavat. Ja sitten ... kun heidän uhrinsa on ihmisyytensä kadottanut,\nkun se järjetönnä riehuu ja vihdoin kirous huulillansa uupuu -- silloin\nkajahtaa läpi kadotuksen käsien pauke ja hurmaava huuto: eläköön,\neläköön kapakka! Semmoinen on se.\n\nMaunu ei ollut juomari sanan pahimmassa merkityksessä. Hän maistoi\naniharvoin väkeviä, ja vielä harvemmin nähtiin hän humalassa. Ja eihän\n\"joku ainoa kerta\" ole edes kerraksi luettava -- oli hänellä silloin\ntapana sanoa.\n\nJa niin sanoi hän muutamana pyhä-iltana, kun hän muutamien toverien\nkanssa istui eräässä kapakkamaisessa ravintolassa. Muuan oppipoika oli\ntänään kisällikirjansa saanut, ja tietysti oli se kostutettava. Maunu\nolisi mieluummin näistä kemuista ollut poissa, sillä hän tiesi aivan\nhyvin, että oppipojan sälliksipääsyä usein mitä hurjimmalla tavalla\nvietetään. Hän muisti väliin Kreetaa, joka pienessä kodissansa, tuossa\nsuuren kivihuoneen kellarikerroksessa, häntä odotti; hän muisti, miten\nhän aamulla, kun he kirkkoon lähtivät, oli ystävällisesti vaimoaan\nposkelle taputtanut ja sanonut, että he kohta voisivat vaihettaa pienen\nasuntonsa toiseen parempaan; hän muisti pienokaisiansa, jotka olivat\nhänelle niin iloisesti hymyilleet, kun hän äsken kotoa lähti. Hän\nmuisti -- ainakin olisi hänen pitänyt kaikkea tätä muistaman, sillä hän\noli luvannut olla poikessa ainoastaan pikkuisen aikaa, hän kun pitoihin\nlähti ainoastaan sentähden, \"ettei hän tahtonut toveriansa loukata.\"\n\nUusi sälli oli tilannut ravintolan perimmäisen kammarin, \"jotta\nsaisivat rauhassa olla\", sanoi hän. Oikea syy lienee kumminkin ollut\nse, ettei tällä ravintolalla ollut oikeutta antaa vieraillensa väkeviä\njuomia, jonka tähden niitä oli salaa nauttiminen. Siinä oli pari pulloa\npöydällä ja piippuja ja sikarejakin, ja siinä istui pöydän ympärillä\nviisi miestä ja niiden joukossa Maunu. Kestinä istui siinä myös\nerinomaisen hauska nuorukainen, leipurin sälli Olli Suorsanen, joka\nosasi kertoa mitä hullunkurisimpia juttuja.\n\nOli hauskaa, niin tuhat tulimaisen hauskaa! Ollin juttuja kesti, ja\njuotavaa oli yltäkyllin, sitä kun entisen loppuessa aina uutta\ntuotiin... Niin juotiin ja juteltiin ja naurettiin, kunnes järki\nvähitellen alkoi jättää iloisen seuran. Iltaa kului. Maunu ei enää\nomaisiansa muistanut; mutta yhä uusia juttuja muisti tuo iloinen sälli.\nJa kun jutut viimeinkin alkoivat loppua, tiesipä hän muulla tavalla\niloa yllä pitää. Hän rupesi milloin minkin toverin kustannuksella\ntoisia naurattamaan. Ja soveliain esine hänen pilallensa oli Maunu,\ntämä kun ei ensinkään mieltynyt siihen, että hänelle naurettiin. Siinä\nsyntyi sanakiista, johon nauruja yhä Maunun kustannuksella sekausi. Ei\nole meidän tarvis kertoa pitemmälle, kuinka asema vähitellen muuttui\naina sen mukaan, kuta enemmän näkymättömiä henkiä pääsi pulloista\nvapauteen.\n\n\"Jos sanankaan enään virkkaat\", Imusi Maunu vihasta ja viinasta\npunastuneena, \"niin sinun käy pahoin!\"\n\nMutta mitä huoli iloinen sälli? Hän yhä jatkoi, ja kun Maunu raivoisena\nnousi tuoliltaan, lupasi Olli lopettaa ivansa; mutta samalla töyttäsi\nhän jalallaan Maunun tuolia vähän syrjälle, jotta Maunu, kun hän jällen\naikoi istua, istui tuolin viereen ja keikahti pitkälleen lattialle --\ntoisten hillitsemättömäksi huviksi.\n\nTätä ei Maunu kestänyt. Hän nousi, kiristi hampaitansa, ja ennenkuin\niloinen sälli osasi olla varuillansa, kaatua kolahti hän itse\nvuorostaan lattialle. Maunu oli voimansa takaa iskenyt häntä pullolla\npäähän.\n\nMiten Maunu tänä yönä tuli kotiinsa, sitä ei hän tiennyt, eikä hän\naamulla, kun vuoteessansa heräsi, sitä muistanut. Kun hän avasi\nsilmänsä, näki hän pienessä kammarissaan kaksi outoa miestä, jotka\nolivat poliisin virkapukuun puetut. Hän loi silmänsä kysyväisesti\nKreetaan, joka takan vieressä istui ja itki, pienin lapsista\nsylissänsä. Ja silloinpa lensi muisto eilispäivän tapauksesta Maunun\nmieleen. Poliisimiesten näkeminen selvitti hänelle kaikki.\n\nHän hypähti ylös. \"Onko hän kuollut?\" kysyi hän äänellä, joka soi niin\nsoinnuttomasti kuin olisi se maan sisästä tullut.\n\n\"Ei vielä, mutta lääkäri pelkää pahinta\", vastasi toinen poliiseista.\n\"Teidän täytyy nyt meitä seurata.\"\n\n\"Herra Jumala, mitä olen tehnyt!\" valitti epäilyksen äänellä onneton.\n\"Oi Kreeta, Kreeta!\"\n\nMutta Kreeta ei voinut häntä lohduttaa. Vaimo parka nyyhki niin, jotta\nei sanaa sanotuksi saanut. Poliisimiehet olivat hänelle ennen Maunun\nheräämistä ilmoittaneet, mitä hänen miehensä oli tehnyt.\n\nEi ollut siinä pitkää aikaa miettimisiin. Maunun täytyi lainpalvelioita\nseurata. Mutta ennenkuin hän lähti, lähestyi hän Kreetaa ja ojensi\nhänelle kätensä, ja Kreeta sulkeusi, pieni lapsi sylissänsä, hänen\nsyliinsä. Ja Maunu kuiskasi: \"Rukoile, Kreeta, minun edestäni Herraa!\"\nSitten syleili hän pikku Anttia ja pikku Kreetaa, jotka eivät mitään\ntästä kaikesta ymmärtäneet, ja sanoi vihdoin sortuneella äänellä\npoliisimiehille: \"Nyt olen valmis!\" Kreeta kuuli niinkuin unissansa\novea avattavan, ja kun se taasen suljettiin, ei isää enää kodissa\nollut. Pieni Antti juoksi akkunan luo ja hänen huutoonsa: \"Isää\nviedään!\" heräsi onneton vaimo todellisuuteen. Hän peitti käsin\nkasvojansa, silmäili ulos lumisateesen, ja hänen ääretön tuskansa\npuhkeusi sydämen syvyydestä käyvään huokaukseen, kun hänen silmänsä\nnäkivät katoavan sen, joka oli hänen kaikkensa maailmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kolkko talvinen aamu, yhtä kolkko kuin se, jona \"isää vietiin.\"\nKammariini, missä takan edessä istuin, astui vanha vaimo ja nuori,\nvaalea nainen. Kreetan äidiksi minä mummon heti tunsin, mutta\nmahdotonta olisi minun ollut vaaleata naista tuntea entiseksi\npunaposkiseksi Kreetaksi.\n\nJa hän, tämä vaalea nainen, oli kumminkin Kreeta! Hän tuli papilta\npyytämään lohdutusta. Minä -- mitä lohdutusta voin hänelle antaa? En\nmuuta kuin neuvoa häntä turvaamaan häneen, joka yksin voi murheellisia\nlohduttaa.\n\nIloinen sälli ei ollut kuollut; mutta hän oli -- ja sepä miltei\nkuolemaa pahempi -- Maunun voimallisesta iskusta tullut mielenvikaan.\nMaunu istuu vankeudessa, ja Kreeta ja hänen lapsensa ovat vanhan äidin\nluo muuttaneet. Synti on miehen ja vaimon erottanut. Mutta minä toivon,\nettä he kerran yhtyvät, jos ei tässä maailmassa, niin siellä, missä ei\nsyntiä ole. Ainakin osottavat Maunun kirjeet, että hänen sielunsa\nHerraa etsii, ja Kreeta on kovassa koulussa oppinut antamaan itsensä ja\nlapsensa Herran käteen.\n\n\n\n\n\"Entisen vanhan palvelian salaisuus.\"\n\n\nItsekkäisyys hallitsee maailmaa. Tulevaisuuden luultu onnellisuus\nhuikaisee mielet; mutta tämä luultu, kuvailtu onnellisuus riippuu\nuseimmiten vaan -- suuresta varallisuudesta, ulkonaisesta kunniasta\ntahi maailman kiitoksesta.\n\nKun kuljen kirkkomaalla, minkä rauhallisuudessa tuhannet lepäävät, onpa\nminusta kuin kulkisin tappelukentällä, missä hiljaisuus vihdoin\nviimeinkin on voiton saanut. Jokainen tähän kaatunut on aikanaan vienyt\ntuleen pataljoonansa ja taistellut ja tapellut sen edestä, minkä hän\nkorkeimpana maailmassa piti. Sotasankareita, jotka uljuudellansa ovat\nmaailmaa kummastuttaneet, muistetaan; heidän tekonsa, aina sen mukaan,\nkuinka jalot heidän työnsä ovat olleet, kuinka paljon se on hyödyttänyt\nihmiskuntaa, elävät kansojen kiitollisuudessa. Siinä heidän\njälkimaineensa. Entäs näiden sotilasvainajien, jotka heidän\ntautivuoteeltansa kalma korjasi, joiden muisto jonkun aikaa elää\nmuutamien yksityisten mielessä -- elää niin kauan kuin kentiesi puinen\nristi haudalla osottaa paikkaa, missä taistelia on viimeisen\nlevon löytänyt -- harvoinpa niinkään kauan --; missä on heidän\njälkimaineensa? Haudan syvyys sen nielasi. Ja kumminkin on moni heistä\nsyvimmän rauhan aikana taistellut taisteluja, tapellut tappeluita,\njoille ei voi vertoja vetää uljainkaan urostyö sotaisimman aikakauden\nverisimmällä tappelukentällä. Näissä taisteluissa, joita ei maailman\nsilmä ole nähnyt, joita ei historia ole muistilehtiinsä tulevien\nsukupolvien ihmeteltäväksi kirjoittanut, näissä taisteluissa, joiden\ntappelupaikka on ihmisruumiin kuoren sisään, ihmisen omaan sydämeen\nollut supistuneena -- näissä taisteluissa ovat lukuisimmat tosin\njoutuneet tappiolle; mutta ihmiskunnan kunnaksi saamme myöntää, että\njotkut -- tuhansista kenties yksi -- ovat taistelunsa voitolla\npäättäneet. Sentähden, kun kirkkomaalla kuljen, on minusta kuin\nkulkisin tappelukentällä, missä taistelu äsken on loppunut, missä\nrauhallisuus viimeinkin vallitsee. Hauta on helmaansa sulkenut voitetut\nja voittajat. Mutta ken joutui tappiolle, ken sai voiton? Hänkö voiton\nsai, jonka nimi elää, jonka viimeiselle lepopaikalle marmoripatsas on\npystytetty -- hänkö, vaiko kentiesi hän, jonka tomuksi muuttuneet luut\nheitetään tuulen haltuun, kun niiden entiselle sijalle maailman suuren\nruumis haudataan? Ken osaa tähän vastata?\n\nHelsingin suuressa kirkkomaassa, -- missä niin monta ylhäistä ja jaloa,\nniin monta isänmaan todellista ystävää, niin monta, jota kansamme ijäti\non kiitollisuudella muistava, rasittavasta päivätyöstänsä lepää -- on\npääkäytävän vasemmalla puolella tuuhea puu, jota ei ihmiskäsi ole\nistuttanut. Ei vedä se huomiota puoleensa, niinkuin nuo kuusikot,\njoiden siloitetut, neliskulmaiset graniitti- ja marmorikivet maailman\nkuuluisien vainajien ruumiillisia jäännöksiä peittävät. Mutta vaikka\nyksinäisen puun tuuheat oksat suhisevat vienon iltatuulen puhaltaessa\nlepokammion yli, jonka kattoa ainoastaan vihreä ruoho verhoo, niin\nluulenpa, että sen ryhmyiset juuret lempeämmästi syleilevät turvissansa\nmakaavaa kuin noiden puutarhurin hoitamien kuusien, mitkä kiertävät\nylhäisten kivisiä hautaholveja. \"Maasta olet sinä tullut ja maaksi\npitää sinun jälleen tuleman\", lausuttiin kerta tämän yksinäisenkin puun\nvieressä, kun sen oksien alle kaivettuun hautaan laskettiin kimröökillä\nmustattu arkku, jossa taistelunsa päättänyt lepäsi. Ken oli hän -- sitä\nei enää maailma tiedä. S----n seurakunnan vanhoissa kirkonkirjoissa\nvaalenee hänen nimensä aikojen vaikutuksesta, mutta sitä nimeä ei kysy\nenää kukaan. Ja kirkkomaalla sitten -- ken kysyisi hänen yksinäistä\nhautaansa, joka ruohoa kasvavana viheriöi ylhäisten, suurten, kalliilla\nmuistomerkeillä koristettujen hautojen ympäröimänä? Ja kumminkin eli\nhän näiden ylhäisten likisyydessä, joiden haudat nyt vetävät puoleensa\nkaikkien huomion, eli koko elinaikansa; mutta -- silloinkin huomattuna\nyhtä vähän kuin hänen hautaansa nyt huomataan. Kirkonkirjoissa nähdään\nhänen nimensä samalla sivulla kuin sen ylhäisen herran, joka aikanaan\nhänen henkirahansa maksoi; vaan kun kirkonkirjat uudistettiin ja hänen\nylhäinen isäntänsä niistä jätettiin pois, kuolleiden kirjoihin\nmuutettuna, siirrettiin halvan nimi uusiin, uusiin ja aina yhä uusiin\nkirjoihin, kunnes viimein risti pantiin kirjaan hänen nimensä eteen\nilmoittamaan, että hänkin oli vaelluksensa lopettanut. Se risti on\nhänen ainoa muistopatsaansa. Ken haluaa, voi tämän ristin kirjasta\nnähdä; mutta sen ristin, mitä hän pitkän elämänsä ajan kantoi -- kätkee\nristittä oleva hauta. Ja ristitön hauta -- niin olen aprikoinut --\nosottaa, että siinä makaava on vapautettu, että risti, mikä häntä\nelämässä painoi, kuolemassa hänen hartioiltaan putosi... Ja jos niin\non, niin luulen minä, että hän yksinkertaisessa haudassansa lepää\nmakeammassa unessa kuin hänen ylhäinen isäntänsä, jonka jäännöksiä\nraskaat patsaat painavat -- muistomerkkinä taakasta, jolla hän\nomaatuntoansa elinaikanansa kuormitti.\n\nYlioppilaana, kotiopettajana ollessani näin hänen usein. Hän oli\nsilloin vanha, kahdeksankymmenen vuotias ukko. Mutta vielä oli hän\nsuora kuin metsän honka. Tosin peitti hänen päälakeansa ajan satama\nlumi, mutta hänen suurista, kirkkaista silmistänsä loisti lapsen\nviattomuus, ja hymy, joka lepäsi hänen huulillansa, levollisuus, joka\nloisti hänen kasvoistansa -- koko hänen olentonsa puhui sisällisestä\nrauhasta ja tyytyväisyydestä. Ja kumminkin oli hän ollut syytetty,\ntuomittu ja rangaistu hirveästä rikoksesta, ja hän oli itse tämän\nrikoksensa tuomioistuimen edessä tunnustanut. Olin kuullut siitä\npuhuttavan; tiesin että hän oli murhaaja. Ja kumminkin, kun hänet näin,\noli minun varsin vaikea sitä uskoa. Tämäkö kirkas, viaton silmä olisi\nnähnyt verta vuotavan! Tämä käsi, joka hiljaisesti nosti madon tieltä,\njottei sitä jalka surmaisi -- tämäkö käsi olisi verta vuodattanut!\nMinusta oli se mahdotonta. Ja kumminkin oli niin! Tämä suora,\nmurtumaton ukko oli kahdeksantoista vuotta elämästänsä istunut\nrautakahleissa kruunun vankilassa! Olisin mielelläni häneltä näitä\nvastakohtia kysynyt, mutta minun kävi niinkuin olin kuullut monen\nmuunkin käyneen. Minä en sitä voinut; oli kuin olisi rikoksista\npuhuminenkin hänen läsnäollessansa ollut synnintekoa, saatikka sitten\nrikoksesta, minkä hän itse olisi tehnyt!\n\n\"Hän ei ole tavallisia ihmisiä\", kuului lauseeni, kun hänestä tuli\npuhe.\n\nHän elätti itseään juurivasujen tekemisellä, ja kumminkin olisi hän\nvoinut herrana elää, jos hän olisi tahtonut. Muuan rikas, kuuluisa suku\npiti häntä silmällä, tarjosi hänelle usein apua; mutta hän ei tältä\nsuvulta mitään vastaanottanut. Vanhoilla päivillänsä hän oli\nvähäisimmästäkin lahjasta kiitollinen; mutta jos hänessä vähäisintäkään\nepäluuloa syntyi, joka kuvaili hänelle, että lahja tämän suvun\njäseneltä tuli, niin sumustuivat hänen silmänsä, ja hän lähetti lahjan\ntakaisin. Ja tätä kuuluisaa sukua oli hän kumminkin palvellut ...\npalvellut siihen päivään saakka, jona hän murhasta joutui oikeuden\nkäsiin! Häpesikö hän rikostansa, vai miksi vetäysi hän, kun hän\nvankeudesta pääsi, yksinäisyyteen; miksi ei hän voinut kuulla tämän\nsuvun nimeä mainittavankaan -- vaalenematta? Ja kun kerran nuori,\nuljas, tähän sukuun kuuluva herra astui hänen alhaiseen majaansa,\nsiellä kauan kahden kesken puheli hänen kanssansa ja viimein syvästi\nliikutettuna sieltä palasi, miksi salpasi ukko itsensä moneksi päiväksi\nasuntoonsa, sallimatta kenenkään käydä häntä katsomassa?\n\nKun minä hänen näin, oli pitkä aika kulunut siitä päivästä, jona hänen\nonnettomuutensa tapahtui. Harvat muistivat enää sitä aikaa. Kammo,\nminkä hänen rikoksensa oli herättänyt, oli vuosien kuluessa kadonnut,\nja jälkeiset polvet korvasivat ystävyydellänsä, mitä vanhuksen oma\npolvi kentiesi kovuudellansa oli rikkonut. Sekö hänen jälleen\nihmiskunnan kanssa sovitti? -- Rikos, josta hän oli tuomittu, oli\ntapahtunut kaukana siitä paikkakunnasta, missä hänen herransa hovi oli.\nHän, palvelia, oli silloin elämänsä keväimessä, niinkuin hänen\nherransakin. He olivat lähteneet kaukaiselle matkalle. Kumpikin\njättivät he kotiseutuunsa morsiamen. Herra palasi, palkollinen myös:\nmutta kun hän palasi, oli yhdeksäntoista vuotta kulunut ja hänen\nmorsiamensa oli toisen miehen kanssa synnyttänyt lapsia, mitkä olivat\nensimäisiä inhoomaan äitinsä entistä sulhasta. Että tämä oli murhaaja,\nse tiedettiin; että hän herransa avulla oli saanut kuolematuomionsa\nmuutetuksi elinkautiseen vankeuteen, se tiedettiin; mutta mistä syystä\nja kuinka helläsydäminen, puhdas nuorukainen oli murhaajaksi joutunut,\nsitä ei tiedetty. Tyydyttiin kulkujuttuihin, jotka murhan ohessa\npuhuivat rosvoamisesta, ja nämä puheet tietysti maalasivat\nrikoksentekiän vielä inhottavammaksi. Kun sentähden murhaaja ja rosvo\narmosta pääsi vapaaksi ikuisesta vankeudestansa ja kotiinsa palasi, oli\nhän ihmiskunnan hylky. Hän tuli omaistensa luo; hänellä ei enää omaisia\nollut. Hänen isänsä, joka aikansa uskollisesti oli palvellut samaa\nsukua, minkä palvelukseen poika oli astunut, oli suruun uupunut, ja\nsamaan hautaan oli hellä äitikin laskettu. Tällä haudalla oli\nrikoksentekiä itkenyt ja rukoillut; mutta katumuksen syvää surua, jota\nkääntyneen pahantekiän kasvot kuvastavat, kun hän murtuneella mielellä\nkatsoo takaisin pahoja töitänsä, ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut.\nPäinvastoin olivat hänen silmänsä niin kirkkaat kuin sininen taivas,\njoka pientä sadepilveä ympäröi, kun tämä auringon paisteessa lämpimiä\npisaroita vuodattaa. Kerrottiin hänen sanoneen vanhempainsa haudalla:\n\"minä olen tehnyt velvollisuuteni.\" Ja nämä sanat -- nehän osottivat\npaatunutta, läpeensä paatunutta sydäntä ja sammuttivat viimeisenkin\nsääliväisyyden tunteen, millä kentiesi joku helläsydäminen häntä oli\nkatsellut. Rikoksentekiä ei siitä huolinut. Mutta, mitä ei vanhempain\nkuolema häneen vaikuttanut, sen vaikutti morsiamen uskottomuus. Kun\nrikoksentekiä näki nuoruutensa rakastetun sidottuna toiseen, silloin ei\nhän itkenyt, silloin ei hän puhunut velvollisuudestansa. Hän raivosi.\nHän puristi voimatonna kättänsä ja uhkasi taivasta. Ja hänen päänsä\nmustat kiharat kävivät valkoisiksi kuin lumi. Ja hänen kirkkaat\nsilmänsä leimusivat kuin taivas salamoissa. Mutta sitä aikaa, jolloin\nmieli oli hänet jättää, ei kestänyt kauan. Kirkkaus palasi jälleen\nhänen silmiinsä, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Otsan rypyt ja\nvanhuutta puhuvat hivukset -- ne sai hän tosin muistoksi siitä, mitä\nhän oli kärsinyt, kun katkesi viimeinen side, joka häntä maailman\nkanssa yhdisti. Siinä ei mitään kummaa; mutta kummaa oli todellakin,\nettä sittemmin, kuta vanhemmaksi hän eli, hänen mielensä muuttui sitä\ntyynemmäksi, niin että hän alati etsi ihmisiä, että hän kummallisesti\nvaikutti niihin. Hän puhui katoomattomuudesta, siitä elämästä, missä\nijankaikkinen valkeus vallitsee. Ja tätä valkeutta muistutti hän itse.\n\"Älkäät tuomitko!\" kuultiin hänen usein varottavan, kun kovia sanoja\nlähimmäisestä lausuttiin, ja hänen äänensä värähti niin kummallisesti,\nkun hän tämän varotuksen sanoi. Siinä oli jotakin, joka viittasi hänen\nomaan itseensä. -- --- --\n\nHän oli jo kauvan tuntemattomassa haudassansa levännyt, ja minä olin\nhänen jo aikoja sitten unhottanut, kun eräänä päivänä joku aika\ntakaperin sain muutamalta nuoruuteni ystävältä kirjeen, joka elävästi\nmuistutti minua \"vanhasta pahantekiästä.\"\n\n    \"Omituinen, voinpa sanoa ihmeellinen tapaus tapahtui täällä viime\n    pyhänä\" -- kirjoitti ystäväni. \"Sinä ehkä vielä muistat tuota\n    omituista ukkoa, joka lempeänä ja viattomana kuin lapsi kulki\n    meidän parissamme, kun nuoria olimme, ja joka kumminkin\n    toistakymmentä vuotta oli vankihuoneen katkeraa leipää syönyt.\n    Että kaikki meidän seuduillamme hänestä pitivät, sen sinä kentiesi\n    muistat, kentiesi myös, ettei kukaan tahtonut vanhuksen mieltä\n    pahoittaa, ottamalla puheeksi hänen rikostansa. Muistat kaiketi\n    vielä kummastusta, jota ukon käytös B---- suvun jäseniä kohtaan\n    meissä kaikissa herätti. Hän, joka näkyi kaikkia ihmisiä\n    rakastavan, ei voinut tyynellä mielellä kuulla tämän suvun nimeä\n    mainittavankaan. Ja jos hän jonkun tästä suvusta tapasi, värisi\n    hänen ruumiinsa vielä vanhanakin kummallisesti, ja hänen suuret,\n    kirkkaat silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ellei muistoni petä,\n    muutti hän Helsinkiin pari vuotta sen jälkeen, kun sinä\n    kotiopettajatoimesi täällä päätit. Me emme voineet aavistaa muuton\n    syytä silloin. Paljon oli ukon käytöksessä salaperäistä, mutta\n    oikullista mitään ei hänessä ollut. Hän ja hän yksin tiesi syyt,\n    minkätähden hän oli semmoinen kuin hän oli. Oi, kuinka vähän\n    osasimme häntä ymmärtää! Emme aavistaneet, emme edes kaukaa, mitä\n    hänen sisässänsä liikkui, kun hän väliin äkkiarvaamatta vaaleni,\n    vetäysi takaisin pieneen asuntoonsa ja siellä yksinäisyydessä\n    vietti monta päivää sallimatta kenenkään tulla hänen luoksensa.\n    Muistimme, kun tuon kumman näimme, hänen rikostansa... Nyt on\n    arvoitus selityksensä saanut, ja tämä selitys on hyvin\n    yksinkertainen. Se kuuluu: _Hän oli viaton; hän kärsi, mitä\n    toisen olisi tullut kärsiä_.\n\n    \"Olet lukenut, kentiesi kuullut puhuttavan palvelioista, mitkä\n    polvesta polveen ovat palvelleet samaa sukua ja ovat tähän sukuun\n    niin sanoakseni kiini kasvaneet. Semmoisia uskollisia palvelioita\n    oli tämä jalo ukko, oli viimeiseen hetkeensä saakka, vaikka hänen\n    vartonainen palvelusaikansa ainoastaan kolme vuotta kesti. Sama\n    lähde, joka vihdoin viimeinkin hänen maineensa puhdistaa, sanoo\n    erään hänen esi-isistänsä kapteeni B----n kanssa, Kustaa 10:nen\n    aikana, palanneet Puolasta ja ruvenneen entisen sotaherransa\n    palvelukseen. Siitä saakka ovat palvelian ja herran suku olleet\n    eriämättömät, aina häneen saakka, joka, uljaana kuin Kaarle 12:nen\n    uljain sankari, otti päällensä herransa rikoksen ja uhrasi hänen\n    edestänsä -- ei henkeänsä, sillä sitä ei hän olisi minään uhrina\n    pitänyt, vaan -- pitkän elämänsä, onnensa ja maineensa. Muistanet\n    vielä L---- kartanon 'vanhaa paronia', tuota jäykkää, ylpeää\n    ukkoa, joka Jumalan huoneesta palasi, kun punainen sametti oli\n    hänen istuimeltaan kuorissa varastettu, häntä, joka oli niin ylön\n    mahtava 'puhtaasta aatelisesta kilvestään.' Muistanet hänen\n    sukuhautansa S----n kirkkomaalla, kuinka se eräänä yönä mullistui\n    ja 'kehtasi särkeä B---- suvun aateliset vainajat', ja kuinka\n    'vanha paroni' ylpeästi sanoi tahtovansa antaa 'jalon isänsä'\n    alkaa 'uutta sukua', kun hän uuden sukuhauta-paikan lunasti\n    pääkaupungin kirkkomaalla ja sinne muutti sukuhautansa maatuneet\n    asukkaat. Mitä olisi hän sanonut, jos olisi hän tiennyt, että\n    samassa kartanossa, missä hän kuninkaana hallitsi ja\n    kuninkaallista kunnioitusta vaati, piilousi pieni kirjoitus, joka\n    maalasi tervaa mustemmaksi hänen 'aatelisen kilpensä' ja teki\n    hänen 'jalosta isästään' kunnottoman pelkurin? Se kirjoitus ehkä\n    olisi hänelle ilmaissut syyn, minkä tähden 'jalo isä'\n    kuolinvuoteellaan määräsi, 'ettei hänen entinen vanha palveliansa\n    koskaan saisi puutetta kärsiä, ja että tämä oli B---- suvun\n    sukuhautaan haudattava.' Tämä oli 'vanhan paronin' mielestä niin\n    'aatelisen jaloa', ettei tuo entinen palvelia, tuo tyhmä aasi\n    voinut ymmärtää, kuinka ansaitsematonta kunniaa hänelle kaikella\n    tällä osotettiin... Anna anteeksi, veli, että poikkean pois\n    asiasta, mutta en voi olla sinulle muistuttamatta 'vanhaa\n    paronia', semminkin kun ajattelen, mitä mielipiteitä meillä ja\n    kaikilla S----n seurakuntalaisilla oli hänen isävainajastaan.\n\n    \"Sinä tiedät, että vanha paroni on kuollut ja että hänen poikansa,\n    joka pitää suurimpana kunnianaan elää 'kunnon miehenä ja kunnon\n    rusthollarina', nyt omistaa L----n kartanon. Hän onkin isänsä\n    todellinen vastakohta. En muista, olenko edellisissä kirjeissäni\n    sinulle maininnut, että hänen toimestansa 'tuo entinen vanha\n    palvelia' vanhan paronin elinaikana sai viimeisen leposijansa\n    B---- suvun uudessa sukuhaudassa, kumminkaan ei saman hautaholvin\n    sisässä, missä B. suvun 'uusi polvi' oli lepäävä, vaan\n    sukuhaudaksi ostetun maaneliön äärimmäisessä kulmassa. Vanha\n    palvelia ei ole millänsäkään, siitä olen melkein varma, vaan se\n    todistaa, että 'vanha paroni' epäilemättä luuli tulevassakin\n    elämässä pysyvänsä herrana ja vanhan palvelian yhä -- palveliana.\n    Minä sitä vastoin uskallan luulla, että heidän asemansa siellä on\n    käynyt vaihdoksiin.\n\n    \"Viime pyhänä, kun kirkosta tulin kotiin, oli minua vastassa pieni\n    kirje L----n kartanon herralta. Se kutsui minua hänen luoksensa.\n    Oli iltahämärä, kun hänen huoneesensa astuin. Hän istui\n    keinutuolissaan pöydän ääressä. Että häntä jokin vaivasi, sen\n    sanoi ensimäinen silmäluontini häneen. Terveeltä ei ole hän\n    koskaan näyttänyt, mutta vaaleus, joka nyt näkyi hänen\n    kasvoillansa, oli luonnoton. Hän tervehti minua ystävällisesti ja\n    osotti minulle tuolin. Sitten, kauan aikaa ääneti istuttuaan.\n    huokasi hän syvään. 'Olette, pastori, usein kysynyt vointiani ja\n    arvellut, että olen sairas' -- alkoi hän. -- 'Minä olen sairas,\n    olen kauan sairastanut, vaikka tautini ei ole ollut ruumiillista\n    laatua. Mieltäni kalvaa alati; ja kuta vanhemmaksi elän, aina vaan\n    yhä polttavammin salaisuus, joka, jos se ilmi tulisi, häpäisisi\n    sukuani, mutta puhdistaisi samassa erään julmasta rikoksesta\n    tuomitun maineen. Tämä tuomittu on vuosia takaperin kuollut,\n    hänellä ei jälkeisiä ole, ja niitä alkaa olla harvassa, jotka\n    muistavat että hän on ollutkaan. Mitä hän syyttömästi on kärsinyt,\n    sen on hän kärsinyt; jos hänen syyttömyytensä nyt tulisi ilmi, ei\n    se häntä enää auttaisi, mutta, niinkuin sanoin, minun sukuani se\n    häpäisisi. Tuon olen sanonut itselleni, mutta kalvavaa tuntoani se\n    ei tyydytä. Sanokaa te, joka ijankaikkisen totuuden sanaa\n    saarnaatte, teenkö väärin siinä, etten syyttömästi kärsineen\n    syyttömyyttä julkisuuteen saata.' -- Hän vaikeni ja loi kiihkeän\n    silmäyksensä minuun.\n\n    \"Asia oli mielestäni selvä, vaikka en vielä tiennyt, mitä hän\n    tarkotti. 'Rehellisyys maan perii', vastasin; 'kunnia, mikä\n    syyttömän häpeällä on voitettu, on häpeä, ainakin hänen edessänsä,\n    joka sydämet tutkii. Taivas ei tyydy verukkeisin, se vaatii\n    totuutta.'\n\n    \"'Siis pitäisi minun maailmalle ilmaista, että muuan minun\n    suvustani...' Hän ei jatkanut. Suuret hikihelmet nousivat hänen\n    kalpealle otsallensa. Hän katseli tuijottavin silmin erästä\n    paperia, joka pöydällä makasi. 'Tuossa', sanoi hän, 'lukekaa se, ja\n    salaisuuteni on teidän hallussanne.' Ja hän työnsi minulle\n    nelisivuiseksi käännetyn kirjoituksen, karkean paperin, minkä aika\n    oli kellastuttanut ja missä muutamissa paikoin näkyi vaalenneita\n    kohtia, joista vieras neste melkein kokonaan oli syönyt, mitä\n    niihin oli kirjoitettu. Käsiala oli huonoa; vaivalla sain selville\n    seuraavat sanat:\n\n    \"Korkeasukuinen herra paroni! Kun minut tuomittiin mestattavaksi,\n    olisin mielelläni kuollut. Minä vannoin isälleni, että olisin\n    teille kuolemaan asti uskollinen. Mutta nyt on tuomioni muutettu\n    ikuiseksi vankeudeksi, ja vahtimies sanoo, että minun tulee teitä\n    siitä kiittää. Mutta minä en voi teitä siitä kiittää. Te ette ole\n    puhunut mitä lupasitte minun rakkaalle morsiamelleni; muuten olisi\n    hän tullut tänne vankihuoneesen minua katsomaan. Jos te, niinkuin\n    olen kuullut, esivallalta olette rukoillut, että minä vapaaksi\n    pääsisin, niin mitä hyvää minulla siitä on, jos ei Eeva usko\n    minua. Minä rukoilen ja pyydän, että hänelle puhutte minusta\n    kaikki, sillä minun on täällä hyvin ikävä olla.\"\n\n    \"Olin ääneeni lukenut nuo lauseet. Kun loppurivejä -- joista oli\n    mahdotonta mitään tolkkua saada -- rupesin tavailemaan, keskeytti\n    minut paroni hiljaisella muistutuksella: 'Ja hän, minun iso-isäni,\n    ei sitä tehnyt!' Sitten katsoi hän minuun, ikäänkuin odottaen,\n    että minä jotakin sanoisin. Mutta kun minun täytyi tunnustaa,\n    etten vielä mitään ymmärtänyt, käski hän minun kääntää lehden.\n    Siinä karkean paperin sisäsivujen välissä oli toinen kirje, jos\n    mahdollista, vielä huonommasti kirjoitettu. Minä luin:\n\n    \"Korkeasukuinen herra paroni! Tänään on 25 vuotta kulunut siitä\n    illasta, jolloin te, unohtaen, että teillä täällä kotonanne oli\n    kaunis, kihlattu morsian, himojenne vallassa luihulla kavaluudella\n    surmasitte ... sulhasen ja saatoitte viattoman naisen\n    onnettomaksi. Häpeän ja rangaistuksen sain minä kantaa. Olen ne\n    kantanut. Minua, murhaajaa, kammoovat kaikki, itse viattomat\n    lapsetkin. Olen kärsinyt, olen ollut ääneti, vaikka sydämeni on\n    huutanut. Olinhan pantu teitä palvelemaan, teidän\n    turvallisuuttanne vartioimaan. Isävainajani sanoi, kun pitkälle\n    ulkomaan matkalle lähdimme: 'mene kuolemaan herrasi edestä, jos\n    niin vaaditaan: uskollisuus on ollut meidän korkein kunniamme!'\n    Niin sanoi isäni. Ja minä olin uskollinen, sen te tiedätte ja\n    taivaan Jumala. Kukaan muu ei sitä niin hyvin tiedä. Mutta minä\n    olin silloin ymmärtämätön, sillä minä tein väärin, kun itseni\n    uhrasin; minulla ei ollut syytä siihen. Minä silloin,\n    uskollisuuteni innossa, en muistanut muuta, kuin isäni sanoja:\n    'mene kuolemaan herrasi edestä, jos niin vaaditaan!' Ja minä\n    menin. Mutta en silloin tiennyt, että se kuolema, joka minua\n    uhkasi, kestäisi koko pitkän ihmis-ijän. En kumminkaan vaihtaisi\n    asemaa teidän kanssanne; sillä ääni rinnassani sanoo, ettette voi\n    saada Jumalalta armoa, ennenkuin saatatte syyttömyyteni ilmi. Te\n    voitte sen tehdä. Minun suuni on lukittu. Mutta joka päivä\n    rukoilen minä teidän edestänne. Mitä hyvää on teille siitä, että\n    koko maailman kunnian voitatte, kun kumminkin sielunne vahinkoon\n    jää? Tekään ette voi kahta herraa palvella. Rakas paroni! Minä\n    rukoilen teitä, saattakaa salaisuutemme ilmi! Minä en puhu itse\n    tähteni, vaan teidän, sillä te ette muuten saa rauhaa. Ja vielä\n    pyydän minä yhtä. Älkää minulle lahjoja lähettäkö!\n    Kiitollisuudella minä ne vastaanottaisin, mutta minusta tuntuu,\n    kun rupean niitä nauttimaan, kuin olisin minä sieluni myynyt rahan\n    edestä, kärsinyt rahan edestä, mitä vaan rakkaudesta kärsin. Älkää\n    sen tähden minulle lahjoja lähettäkö, ne vaan kaatavat kuumaa\n    öljyä sydämeni haavaan, ja minun täytyy ne lähettää takaisin.\n    Jumala teitä auttakoon!\"\n\n    \"Mitä sanot sinä, veljeni, tästä kirjeestä? Sinä jo aavistat, kuka\n    sen oli kirjoittanut, sillä sen alla ei mitään nimeä ollut. Minuun\n    vaikutti se, en voi sanoin sitä sanoa. Tuo vanha kirkassilmäinen\n    ukko, 'tuo entinen vanha palvelia' oli siis viaton, oli monta,\n    monta vuosikymmmentä murhaajan nimeä kantanut ja oli -- syytön.\n    Oletko moista uhria kuullut?\n\n    \"Kun kirjeen olin loppuun lukenut, loin kummastuksella silmäni\n    paroniin ja näin uudelleen hänen silmänsä, niinkuin äskenkin,\n    tuijottavan minuun. Mutta kun toisiemme silmiin olimme näin pari\n    sekuntia tirkistelleet, käänsi hän silmänsä toisaalle, ikäänkuin\n    olisi hän hävennyt minun silmiini katsella, ja oudolla äänellä\n    kysyi hän: 'Joko nyt ymmärrätte?' Sitten lausui hän: 'tämän\n    kirjeen kirjoitti syytön iso-isälleni, -- palvelia isännällensä --\n    ja odotti sitten neljäkymmentä viisi vuotta, että hänen\n    syyttömyytensä tulisi ilmi. Mitä iso-isäni kirjeesen vastasi,\n    vastasiko hän edes -- sitä en tiedä. Te, joka olette minua\n    vanhempi, muistatte paremmin kuin minä, kuinka kummallinen\n    iso-isäni varsinkin viimeisinä vuosinaan oli; epäilemättä sotivat\n    hänessä tunteet, joista toinen tuomitsi häntä ja vaati häntä\n    tunnustamaan syyllisyytensä ja syyttömän viattomuuden, toinen\n    taasen kuvasi hänelle häpeää, ylönkatsetta ja rangaistusta, johon\n    tunnustus hänen saattaisi. Ja tämä viimeksi mainittu tunne voitti.\n    Mutta se voitto mursi hänen. Iso-isäni riutui ja kuoli, ja syytön\n    jäi syylliseksi ja salasi, mitä hän oli luvannut salata. Isäni ei\n    tästä kaikesta tiennyt mitään, hän kuoli siinä varmassa\n    vakaumuksessa, että hänen sukunsa aatelinen kilpi oli puhdas kuin\n    kirkas päivä. Ja tästä ylpeili hän. Mutta minuun, hänen poikaansa,\n    koski tämä ylpeys kovin kipeästi; sillä minä tiesin, että\n    kilpeämme ruostutti veripilkku, joka puhui rikoksesta ja viattoman\n    vuosikautisista kärsimisistä. Minä olin iloinen nuorukainen, kun\n    tämä tieto ukkosen lyömänä iski sieluuni ja synkillä pilvillään\n    teki elämäni valoisasta aamusta sumuisen, kolkon päivän. Eräänä\n    ehtoona tyhjensi isäni minun läsnäollessani suuren, kaikenlaisia\n    papereita sisältävän lippaan, jonka kannen sisäpuolelle iso-isäni\n    oli piirtänyt sanat: 'Arvottomia papereita, jotka ovat\n    poltettavat.' Isäni oli juuri ehtinyt syytää ne takkaan, niitä\n    likemmin katsomatta, kun vouti astui huoneesen. En muista mitä\n    asiaa hänellä oli, mutta isäni seurasi häntä ja antoi minulle\n    sivumennen käskyn, joka vieläkin soi korvissani: 'sytytä nuo\n    roskat!' Jos sen olisin kohta tehnyt, olisin säästänyt itseltäni\n    monta unetonta yötä. Mutta sitä en tehnyt. Kaiketi tapahtui se\n    Kaikkivaltiaan sallimuksesta, että minä rupesin poltettavia\n    papereita tarkastamaan. Ja niiden joukosta löysin kirjeet, jotka\n    vasta olette lukenut. Tottumaton käsiala sai minun uteliaaksi.\n    Iso-isäni lause vanhasta palveliasta, kun tästä inholla puhuttiin:\n    'hän on parempi kuin kukaan voi ajatella', soi minun sielussani.\n    Mistä tuli se ääni juuri siinä silmänräpäyksessä? Siinä seisoi\n    lattialla lipas, kansi oli auki ja kirjoitus: 'Arvottomia\n    papereita, jotka ovat poltettavat', sattui silmääni. Minä katselin\n    kannen kirjoitusta, katselin kirjeitä; ne minusta eivät arvottomia\n    olleet. Kuka oli hän, joka syyttömästi oli kärsinyt, joka rukoili\n    onnensa sortajan edestä? Kuka sulhanen, joka kavalasti surmattiin,\n    kuka nainen, joka joutui onnettomaksi, ja ennen kaikkia: kuka on\n    tuo korkeasukuinen paroni, joka yksin oli syypää? Minä tarkastelin\n    huolellisesti kaikki muut paperit. Niissä oli laskuja, kuitteja ja\n    kirjeitä -- kaikki arvottomia. Mutta niiden joukossa oli kumminkin\n    yksi, joka minua hämmästytti. Sen oli iso-isäni kirjoittanut\n    isällensä. Minä tunsin hänen käsialansa. Siitä oli toinen puoli\n    reväisty pois, mutta jälellä olevat rivit riittivät herättämään\n    epäluuloni, joka, surkeata ajatella, pian minussa muuttui\n    vakaumukseksi. Iso-isäni puhui siinä kauheasta rikoksesta,\n    murhasta, minkä hänen palveliansa oli tehnyt... Synkkämielinen,\n    mutta hellä iso-isäni, joka salaa niin paljon hyvää teki, hänkö\n    olisi ollut tuo korkeasukuinen paroni, ja 'entinen vanha\n    palvelia', jonka ylpeys oli tikku isäni silmässä -- hän kirjeiden\n    kirjoittaja?! Miksi ei ollut iso-isäni niitä polttanut, miksi\n    määräsi hän ne poikansa poltettaviksi?... Kuinka kauan siinä\n    kirjeet kädessäni istuin, sitä en tiedä. Kuulin isäni palaavan,\n    nousin kiireesti ja riensin kammariini, ja siellä vietin\n    ensimmäisen unettoman yön. Seuraavana päivänä menin 'vanhan\n    palvelian' luo. Mitä siellä meidän välillämme tapahtui, sitä\n    koettaisin turhaan kertoa. Minun täytyi näyttää hänelle kirjeet ja\n    kertoa, miten olin ne saanut, ennenkuin hän minulle mitään\n    ilmoitti. 'Jumalan käsi!' huudahti hän, ja hän seisoi siinä\n    edessäni viattomuudessansa kuin olento korkeudesta. Ei rahtuakaan\n    vihaa piiloutunut hänen sydämessänsä sitä vastaan, jonka tähden\n    hän syyttömästi oli kärsinyt. Hän puolustikin vielä maallisen\n    onnensa hävittäjää, sanoi katuvansa niitä uhkaavia sanoja, joita\n    hän kirjeessänsä oli käyttänyt. 'Mitä hyötyä olisi minulla ollut\n    siitä, että häväistys olisi iso-isäänne kohdannut, kun minä jo\n    olin rangaistuksen kärsinyt?' kysyi hän. 'Ihmiset ovat minua\n    tuominneet', lisäsi hän sitten väräjävällä äänellä: 'heidän\n    tuomionsa on koskenut minuun kovasti, en sitä voi kieltää; olenhan\n    minäkin ihminen. Aikaisimmasta nuoruudestani opetti minua isäni ja\n    äitini pitämään kunniastani enemmän kuin hengestäni: mutta\n    maallista kunniaa korkeampi on kumminkin puhdas omatunto, sen on\n    pitkä elämäni minulle opettanut. Minä olin itsekkäinen ja ylpeä.\n    Herra kukisti minun, mutta Hän tietää, että minä olen syytön\n    siihen rikokseen, jonka tähden olen kärsinyt... Kauan nuhteli\n    minua herännyt omatuntoni siitä, että minä salassa pidin\n    syyllisen, että siten ikäänkuin annoin anteeksi pahanteon, josta\n    Jumalan sana sanoo: Joka verta vuodattaa, hänen verensä pitää\n    myös vuodatettaman. Mutta sitten ajattelin minä: Herra on\n    kaikkivaltias, Hän kyllä tietää, mitä Hän tekee, Hän kyllä saa\n    totuuden ilmi, jos Hän sen minulle ja _Hänelle_ parhaaksi\n    näkee. Ja Herra on sen nyt ilmi saanut.\" Sitten tarttui hän käteeni,\n    käski minun istua hänen viereensä, katseli minua suurilla\n    kirkkailla silmillänsä, jotka vähitellen täyttyivät kyynelillä ja\n    äänellä, joka taasen liikutuksesta värähteli, puhui hän: \"Kuinka\n    te minua hänestä muistutatte! Semmoinen oli hän, kun minä hänen\n    palvelukseensa tulin. Kuinka minä hänestä pidin! Ei tarvittu\n    siihen valaa, minkä isälleni olin vannonut; uskollisuuttani häntä\n    kohtaan ei olisi kaiken maailman rikkaus voinut saada\n    järkähtämään.' Sitten vaikeni vanha palvelia hetkeksi; hänen\n    silmänsä saivat kiihkeän valon, joka puhui sisällisestä tuskasta.\n    Hän veti äkkiä kätensä minun kädestäni. Minä kaiketi nyt muistutin\n    häntä hänen kymmenvuotisista kärsimisistään, niistä sodista, joita\n    hän oman itsensä kanssa oli sotinut. Taasen loi hän silmänsä\n    minuun, mutta se silmäys, mikä minua nyt kohtasi, oli oudon,\n    vieraan kylmä silmäys, oli vielä enemmän -- oli kova ja uhkaava.\n    Oli kuin olisi hänessä herännyt uudelleen eloon ne tunteet, mitkä\n    epäilemättä vallitsivat hänessä silloin, kun hän ikuiseksi luullun\n    vankeutensa hitaasti kuluvia päiviä luki... Äkkiä täyttyivät\n    uudelleen hänen silmänsä kyynelillä, uudelleen puristi hän minun\n    kättäni, ja minusta oli kuin olisi hän näinä muutamina minuutteina\n    toistamiseen elänyt koko pitkän elinaikansa ja toistamiseen\n    voittanut rauhan. Vihdoin, kauan ääneti istuttuamme, uskalsin minä\n    ottaa puheeksi tuon onnettoman illan, joka erotti isännän ja\n    palvelian. 'Oi, älkää sitä kysykö!' vastasi hän hiljaisella,\n    rukoilevalla äänellä. Mutta ikäänkuin olisi hän aavistanut minun\n    ajatukseni, lisäsi hän: 'Vaan miksi salaisin syyn, kun te jo\n    seuraukset tunnette? Varmaankin uneksisitte te siitä koko\n    elinaikanne ja unelmanne vaihtuisivat joka hetki'...\n\n    \"Me lähdimme Tukholmaan. Iso-isänne oli astuva sotapalvelukseen.\n    Kuuluisa nimensä ja uljas muotonsa on pian raivaava hänelle tietä\n    kunnian kukkuloille asti, sanoin itsekseni ja iloitsin, niinkuin\n    iso-isäni aina kymmenennen Kaarlen ajoista olivat iloinneet\n    isäntiensä onnesta. Sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli juuri\n    julistettu. Herrani otettiin mielihyvällä vastaan. Hän oli iloinen\n    ja kaunis. Hän rakasti seuraelämää ja häntä kaivattiin pian, jos\n    hän jostakin iloisesta seurasta oli poissa. Ylhäiset naiset\n    mieltyivät häneen, niinkuin heidän naispalveliansa minuun. Me\n    nauroimme molemmat tälle kummalle, sillä meillä oli kumpaisellakin\n    kotonamme kihlattu morsian. Me olimme nuoria, herrani\n    yhdeksäntoista, minä yhdenkolmatta vanha. Me vietimme iloisia\n    päiviä, kunnes...\"\n\n    Vanha palvelia peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun, niin\n    katkeraan, että se puistutti koko hänen ruumistansa, ja\n    katkonaisella äänellä jatkoi hän:\n\n    \"Eräänä aamuna ani varhain tuli herrani kotiin kemuista, joita\n    jossakin ulkoravintolassa oli vietetty. Oi taivaan Jumala, minkä\n    näköinen hän oli! Kuolema ei ole paljoa kalpeampi! Hänen silmänsä\n    pyörivät kuopissaan. Hänen vaatteensa olivat likaiset, ja miekka,\n    minkä hän huotrasta veti, oli verinen. Kuolemantuska vapisutti\n    minua, kun hänet näin. En ollut tänä yönä hänen seurassansa ollut.\n    Iloisesti oli hän illalla lähteissään minulle sanonut: 'Huvittele\n    tänään, miten parhaiten osaat, en sinua nyt tarvitse!' Minä olin\n    koettanut huvitella: mutta lieneekö lähenevä onnettomuus laskenut\n    aavistuksensa sydämeeni: outo ikävä, kodin kaipaus, vanhempieni ja\n    rakkaan morsiameni muisto saivat minun jo varhain kotiin\n    palaamaan. Taivaallisia, ylön ihania unelmia näin. Ja kun heräsin,\n    seisoi kauhea näky vuoteeni vieressä ... muuksi kuin näyksi en\n    voinut ensinnä herraani uskoa. Ja tämä näky huusi minulle\n    kolkolla, kauhealla äänellä: 'Ja sinä voit nukkua!' Minä hypähdin\n    vuoteestani. Kauan koetin turhaan saada paronia sen verran\n    rauhoitetuksi, että ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Mutta kun sen\n    ymmärsin, niin jähmettyi sydämeni. 'Viini ja iva sen teki!'\n    kuulin. 'Eläintarhassa tapasin hänen; mistä hän tuli, sitä en\n    tiedä. Hän pilkkasi suomalaisia ja kutsui meidän neitojamme\n    noidiksi, ja minun morsiantani häpäisi hän. Minä pistin miekkani\n    hänen sydämeensä.' Luulin ensinnä, että hän houraili; koetin saada\n    hänet lepäämään. Noudin kylmää vettä, haudoin hänen päätänsä ja\n    ohimoitansa. Se virkistytti häntä. Mutta tehtyä tekoa se ei voinut\n    huuhtoa pois. Hän tointui sen verran, että voi tapauksesta\n    tyynemmästi puhua. Hän oli surmannut nuorukaisen, jonka kanssa hän\n    usein oli seurustellut ja jonka minäkin joskus olin nähnyt hänen\n    luonansa. Me keskustelimme kauan siitä, mitä nyt olisi tehtävä ...\n    mutta mimmoisella mielellä me keskustelimme, sen voitte\n    ymmärtää!... Rikosta ei ollut kukaan nähnyt. Surmattu ja surmaaja\n    olivat olleet kahdenkesken. Tuosta johtui päätöksemme, joka\n    kuului: salassa on pidettävä, kuka murhan on tehnyt... Minä\n    vannoin kautta korkeimman, etten sitä ilmoittaisi... Sitten läksin\n    kaupungille kuulemaan, mitä ulkona tiedettiin...\"\n\n    \"Entinen vanha palvelia vaikeni isoksi aikaa pyyhkien ehtimiseen\n    pois kylmän hien, joka suuria vesihelmiä kokoili hänen otsallensa.\n    Kaikesta näin, että hän puhui vastenmielisesti, vastoin omaa\n    haluansa. Vihdoin jatkoi hän kolkolla kysymyksellä ja loi\n    katseensa taivaasen päin: 'Mutta milloin on murha jäänyt\n    rangaistuksetta?' Ei ollut aurinko vielä taivaalle määräänsä\n    kohonnut, niin jo kuulin kaupungilla murhaajan nimeä\n    kuiskattavan... Vähän matkaa siitä paikasta, missä murhattu\n    makasi, oli löydetty kirje, minkä herra raukkani oli pudottanut,\n    epäilemättä ottaessansa esiin nenäliinansa, kuumaa otsaansa sillä\n    pyyhkiäkseen. Aukaisematon oli kirje ollut -- kuulin sanottavan.\n    Sen kuorella, jonka toinen kulma oli verinen, seisoi herrani nimi,\n    ja luonnollista oli, että jonkinmoinen epäluulo herraani kääntyi.\n    En osaa sanoa, kuinka tämä sanoma minua hämmästytti. Herraani oli\n    varoitettava; hän oli pelastettava, maksoi mitä maksoi! Minä\n    riensin kotia. Salaperäisyys ei enää auttanut, se oli minusta\n    päivän selvä, kun asuntomme likisyydessä näin poliisimiehen\n    kävelevän. Pelkäävä pelkää kaikkia. Kiireesti, niin kiireesti kuin\n    huomiota herättämättä voin, riensin herrani luo, ja päätös, millä\n    tavalla hän oli pelastettava, syntyi ja kypsyi ainoassa\n    silmänräpäyksessä minussa... Paroni istui kirjoituspöydän\n    vieressä; puoleksi valmis kirje oli hänellä edessänsä. Vaaleat\n    kasvonsa käänsi hän minuun, kun kuuli oven aukenevan: mutta\n    ennenkuin ehdin hänelle kertoa, mitä retkelläni oli tietooni\n    tullut, ilmoitti hän minulle, että hän oli päättänyt -- paeta.\n    Totuus voisi tavalla tai toisella tulla ilmi, arveli hän, ja se\n    saisi hänen vanhan isänsä hautaan. Sitten mainitsi hän jonkun\n    maan, jossa paraikaa sodittiin; sinne sanoi hän aikovansa lähteä\n    ... kunniaa etsimään!... Ja siitä oli hän isällensä kirjoittanut.\n    Sitten tuli minun vuoroni. Minä sanoin hänelle, että pako oli\n    myöhäinen, että se yhä enentäisi epäluuloa: kerroin, mitä olin\n    nähnyt ja kuullut. Hän nousi, vaaleni ja vapisi. 'Mitä on\n    tehtävä!' huudahti hän ja väänteli epätoivossa käsiänsä. Minä\n    sanoin hänelle päätökseni, joka muutama silmänräpäys takaperin oli\n    mielessäni herännyt, sanoin tahtovani ottaa syyn päälleni ja\n    tunnustaa itseni murhaajaksi. Punoin langan tapauksista, mitkä\n    eivät olleet tapahtuneet, ja tarjosin sen herrani käytettäväksi.\n    Vähät minusta, jos vaan hän pelastuisi! Kummallinen valo leimusi\n    hänen silmistänsä, kun hän ehdotukseni ymmärsi. Hän seisoi siinä\n    kauan ääneti katsellen minua. Hän punastui ja vaaleni vuorotellen.\n    En ole koskaan saanut selville, mitä hän siinä ajatteli. Samassa\n    kuulin jonkun lähestyvän ulkoa. Tietämättä mitä tein, sieppasin\n    minä pöydältä puoleksi valmiin kirjeen, revin sen palasiksi ja\n    heittäysin maahan herrani eteen. Ja juuri kun ovi avattiin,\n    huudahdin minä epätoivon äänellä: 'Pelastakaa minut, Jumalan\n    tähden!...' Hän, joka paronin kammariin astui, oli poliisien\n    päällikkö... Tarvitseeko minun enää jatkaa! Mitä sitten seurasi,\n    sen tietää koko maailma, ja tutkimuspöytäkirjat kertovat\n    täydellisesti, kuinka ja miten minä häväistynä ja loukattuna\n    epähuomiossa jouduin murhan tekiäksi... Tuo juttu häväistyksestä\n    ja loukkauksesta oli paronin punoma lisä lankavyhtiini...\n    Mutta se aika on ollut ja mennyt, en tahdo sitä enää muistaa.\n    Iso-isänne lepää kammiossansa. Hän tarkoitti hyvää, rauha hänen\n    tomullensa!\" --\n\n    \"Oli\" -- lopetti paroni vihdoin pitkän kertomuksensa -- \"oli jo\n    myöhäinen ilta, kun vanhan palvelian tyköä läksin, turhaan\n    koetettuani häneltä urkkia likempiä tietoja -- vaikka ne\n    vaillinaisetkin, mitkä olin saanut, olivat kylläksi tekemään koko\n    elämäni levottomaksi... Ja nyt tiedätte te, pastori, sukumme ja\n    entisen vanhan palvelian salaisuuden; sanokaa te, joka\n    ijankaikkisen totuuden sanaa saarnaatte, teenkö väärin siinä,\n    etten syyttömästi kärsineen syyttömyyttä julkisuuteen saata?...\n    Sanokaa, pitääkö minun se tekemän!\" -- Hän vaikeni ja loi\n    kiihkeästi, niinkuin äskenkin, katseensa minuun.\n\n    \"Mitä olisit sinä, vanha ystäväni, hänelle vastannut? Minä olin --\n    sen tunnustan -- kahdella päällä. Mitä hyvää siitä, että vanha\n    asia, josta ei kukaan enää tiedä mitään, uudelleen tulee kaikkien\n    suuhun, kysyin itseltäni. Mutta taasen toiselta puolen: paronin\n    levottomuus oli kypsynyt; häntä oli vanhan palvelian eläessä ja\n    kauan hänen kuolemansakin jälkeen kaivellut salaisuus, mitä hänen\n    omatuntonsa alituisesti vaati hänen ilmaisemaan. Nyt oli\n    sisällinen rauhattomuus voittanut ylpeyden. Ennenkuin hän minun\n    kutsui luoksensa, oli hän kovan taistelun taistellut. Hän oli nyt\n    voittanut oman itsensä, ja salaisuutensa ilmoittamalla\n    tunnustanut, että omantunnon rauhan tähden on kaikki uhrattava. --\n    'Jos ette muuten omaltatunnoltanne rauhaa saa', -- vastasin minä\n    viimein -- 'niin en minä muuta neuvoa tiedä, kuin että saatatte\n    vanhan palvelian syyttömyyden ilmi.'\n\n    \"Hän nousi, tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi: 'Kiitoksia,\n    pastori, neuvostanne! Minä tahdon sitä noudattaa. Minä olen jo\n    liiaksi kauan salaisuuttani salannut; olen vuosikausia tuntenut,\n    mitä Kaikkivaltias tarkoitti, kun hän lausui: 'Minä olen Herra\n    sinun Jumalas, väkevä ja kiivas kostaja, joka etsin isäin pahat\n    teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...' Te\n    tiedätte nyt salaisuuteni; tehkää nyt, mitä tahdotte; minä\n    tunnustan teille ja maailmalle, että vanha palvelia oli syytön,\n    että hän kärsi, mitä iso-isäni ja koko meidän sukumme olisi\n    pitänyt kärsimän: iso-isäni kuoleman, meidän hänen jälkeistensä\n    hänen häpeänsä.'\n\n    \"Kaikenmoisia ajatuksia pyöri päässäni, kun viimein paronin tyköä\n    läksin. Millä tavalla ilmoittaa hän vanhan palvelian salaisuuden\n    maailmalle? kysyin itseltäni, ja sitten; onko tämä ilmisaattaminen\n    todellakin tarpeesen. Ovathan ne, joita tämä salaisuus koskee, jo\n    aikoja sitte mullaksi muuttuneet. Ja vielä: paraneeko maailma\n    siitä, että se saa totuuden tietää? Mutta toiselta puolen: eikö\n    tämänkin salaisuuden myöhäinen ilmitulo todista todeksi Herramme\n    sanaa: 'Ei ole mitään salattu, joka ei ilmi tule, eikä peitetty,\n    joka ei tiettäväksi ja julki tule?' Eikö Herra itse ole pitänyt\n    huolta siitä, että tämäkin asia, joka pimeydessä peitetty oli, on\n    valkeuteen saatettu? -- Mitä arvelet sinä, minkä neuvon antaisit\n    sinä? Mutta ota lukuun ja muista, että minä todellakin pelkään,\n    ettei paroni jaksa kantaa sitä häpeää, minkä vanhan palvelian\n    jalous, kun se ilmi tulee, tuottaa B. suvulle, eikä sitä moitetta\n    ja vihaa, minkä paroni tämän suvun muilta jäseniltä vetää\n    päällensä. -- --\n\n    \"'Käyttäkää salaisuuttani, miten tahdotte!' sanoi paroni minulle.\n    Tästä kirjeestä näet, mitenkä olen hänen lupaustaan käyttänyt.\n    Sinä tunsit vanhan palvelian, sen tähden olen sinulle hänen\n    salaisuutensa ilmoittanut. Mutta sinä puolestasi olet velvollinen\n    niissä kysymyksissä, mitkä olen tehnyt, ilmaisemaan mielipiteesi\n    ystävällesi ----\"\n\nNäin kuului ystäväni kirje. Se vei minun takaisin siihen aikaan, jona\nkotiopettajana oleskelin S----n seurakunnassa. Kuinka selvästi muistin\nnyt entistä vanhaa palveliaa, \"vanhaa pahantekiää\", joka oli viaton\nkuin lapsi ja joka kumminkin oli kärsinyt, mitä en tiedä maailmassa\ntoisen synnissä syntyneen kärsineen. Nuoruutensa innossa uhrasi hän\nitsensä, ajattelematta uhrinsa suuruutta; miehenä kärsi hän nuoruutensa\najattelemattomuutta, sanallakaan viittaamatta, että hän uhrautumistansa\nkatui; vanhana antoi hän anteeksi hänelle ja rukoili hänen edestään,\njoka oli hänen elämänsä myrkyttänyt ja häneltä kunnian ja ihmisarvon\nriistänyt. Ja kun hän vihdoin sai laskea vanhan päänsä viimeiseen\nlepoon -- missä löysi hän lepokammionsa? \"Hauta kaikki sovittaa\",\najatteli kaiketi hänen kunnoton isäntänsä, määrätessänsä sille, joka\noli hänen tähtensä uhrannut, mitä ihminen voi uhrata, oman hautansa\nviimeiseksi leposijaksi! Luuliko hän tällä täyttäneensä kaiken\nvanhurskauden, sovittaneensa kuolemassa, mitä hän elämässä oli\nrikkonut? Sitä en tiedä. Inhottavalta ivalta tuo määräys minusta\ntuntui. Ja sentähden, kun ystäväni kysymyksiin ryhdyin vastaamaan, en\nensinkään säälinyt murhaajan pojanpoikaa. Jaksaisiko hän kantaa\n_iso-isänsä_ häpeää vai ei, sitä en ensinkään lukuun ottanut enkä\nedes muistanut, kun kynääni tartuin ja ystävälleni piirsin Syrakin\nsanat:\n\n_Tunnustuksen kautta totuus ja oikeus ilmi tulee_.\n\n\n\n\nVeljekset.\n\n\nKaksi asui veljestä Toimiston kylässä, Toimin kartanossa; kaksoiset\nolivat he; yksimielisiä ja ystäviä, Esko ja Jaska -- Esau ja Jaakoppi,\nkuten ennen Iisakin pojat. Vanhempainsa iloksi, kyläläisten kunniaksi\nkasvoivat he. Toisen tietä kävi toisen tie, toisen mieli asui toisen\nmielessä. Jo heidän nuoruudessaan havaittiin tämä, ja jo heidän lassa\nollessaan sanottiin: niin kauniit kuin heidän kasvonsa ovat, niin\nkauniit ovat myöskin heidän sydämensä. Mitä toinen teki, teki toinen;\nmitä osasi toinen, sen osasi toinenkin. -- Niin yksiluontoisia ei ole\nnähty -- sanottiin, ja sanottiin totuuden nojassa.\n\nMinä, heidän kumminsa, kun heidät Toimin kartanossa olin ristinyt,\nistutin kevätkesän ehtoolla kaksi pihlajaa, nimitin ne _Eskon ja\nJaskan_ puiksi. Pihlajat kasvoivat toinen toisensa näköisinä, kunnes\npojat itse rupesivat niitä hoitamaan. Eskon pihlaja alkoi versoa,\nJaskan pyrki yhä vaan ylöspäin. Tätä eivät huomanneet muut kuin\nveljekset. Eskon mieli meni pahaksi, hän leikkasi pois oksat, jotta\nhänen pihlajansa kasvaisi kuten Jaskan. Jaska väänteli pihlajansa\nkoukkuiseksi, jotta se ei kohoaisi korkeammalle kuin Eskon.\n\nOlipa siinä ennustus pojille; mutta he eivät sitä ymmärtäneet.\n\nKahdenkymmenen vuotiseksi olivat pojat kasvaneet. Toisen tie kävi vielä\nmistä toisenkin, mutta heidän luonteensa alkoivat jo vähän erkaantua\neri teille, vaan niin vähitellen, ettei sitä kukaan heidän\ntuttavistansa havainnut.\n\nSilloin kuolivat Eskon ja Jaskan vanhemmat. Pojat itkivät heitä,\nhautasivat heidät ja lausuivat haudalla toivonsa saada kerran kuolla\nkuten isä ja äiti yht'aikaa, saada leposijansa samassa kammiossa,\nvanhempainsa vieressä. He alkoivat nyt kahden asua maatansa. Se heille\nmenestyy -- sanottiin -- he kun ovat yksimielisiä. Heidän ei tarvitse\njakaa maatansa.\n\nMutta milloin on ihmisten tuomio, kun ennustamaan ruvetaan, käynyt ihan\ntoteen? Ani harvoin. Mikä näkyy, siitä puhutaan; tuomitaan: \"niin se\non!\"\n\nIhmisten tuomio näkyi käyvän toteen kumminkin tässä. Veljekset olivat\neläneet, molemmat isäntinä, molemmat renkinä maallaan kymmenen vuotta;\nja mitkä kymmenen vuotta sopivat, sopinevat ne myöskin ijäti.\n\nNiin, Eskon ja Jaskan väliä ei näkynyt mikään voivan rikkoa.\nIntohimoista kokonaan vapaina elivät he; toinen kiitti toistaan, ei\nkoskaan soimannut. -- Heitä ei voi pirukaan saada riitaisiksi --\nsanottiin.\n\nHe olivat jo kauan olleet naimisijässä; mutta he eivät menneet\nnaimisiin. -- Heidän maineensa oli niin puhdas, että jos olisi heillä\nvihamiehiä ollut, nämä eivät olisi kaiken päivää hakemallakaan voineet\nlöytää vähintäkään soimattavaa. He ovat pyhät -- sanottiin.\n\nMutta toinen pihlaja versoi, toinen nousi yhä korkeuteen.\n\nEsko oli asioilla käynyt Pohjanmaalla. Hänen matkansa tapahtui siihen\naikaan, jona sanotussa maakunnassa hengelliset liikutukset rikkoivat\nisän ja pojan, äidin ja tyttären, veljen ja sisaren välin. Esko kävi\nOulussa saakka. Menomatkalla, paluumatkalla, joka paikassa kuuli hän\nkummia. Hänen sydämensä heltyi; hän kysyi, sai neuvoja; hän haki, hän\nlöysi; ja kun hän tuli kotiinsa, oli hän Jaskan kummaksi uuteen pukuun\npuettu. Hän oli kerettiläinen.\n\nHän puhui Jaskalle, mitä hän oli kuullut; hän puhui kaikille, kutka\nkuulla tahtoivat. Toimiston kylässä pääsi tuli valloilleen, sen liekkiä\nei enää sammuttanut mikään.\n\nKummallista! Pyhä-illoin ennen olivat Esko ja Jaska lukeneet Raamattua\niloisella mielellä; nyt luki Esko arkinakin, käski Jaskan kuuntelemaan.\nJaska ei tahtonut.\n\nKolmenneljättä vuoden vanhana riitaantuivat veljekset ensikerran\nelämässään. -- \"Kuuntele Jumalan sanaa!\" -- sanoi Esko. -- \"Pane pois\nyltäsi tuo riivattu kerettiläispuku!\" -- sanoi Jaska.\n\nViikkokauden riitelivät he. Vanha ystävyys asui kyllä vielä heidän\nsydämissään; mutta ystävyyden juurella makasi jo mahtava mato.\nJuurilangat katkesivat toinen toisensa jälestä; emäjuuri sitoi heitä\nvielä.\n\n\"Tämä elämä on tukalaa!\" sanoi Jaska. \"Tämä elämä on surullista!\" puhui\nEsko. -- \"Kuka sanoi, ettei pirukaan voi Eskon ja Jaskan väliä rikkoa,\nse valehteli kuin paholainen\", pakisi Toimiston väki. \"Piru on mennyt\nEskoon\", sanoivat toiset, \"ei, Jaskassa on vika\" -- toiset.\n\nEskon ja Jaskan väli oli rikkoontunut, Toimiston kyläläisissä kapina\npäässyt valloilleen. \"Kuka käski Eskon käydä Pohjanmaalla -- noitia\nsiellä on ainakin ollut?\"\n\nNoitia, mutta mimmoisia! Esko, ennen hyväntahtoinen, hyväntapainen, oli\nmuuttunut yhä edukseen; Jaska samaten muuttunut, mutta päinvastaiseksi.\nEsko kylvi. Kylvö kasvoi, versoi kuten pihlaja pihalla. Jaska kylvi,\nmutta hänen kylvönsä, kuten hänen pihlajansakin, nousi korkeuteen,\nhedelmöitsi -- ylpeyttä.\n\nVuoden oli tätä tämmöistä oloa kestänyt, kun Jaska eräänä päivänä\nsanoi: \"Esko! Nyt on paras, että erkanemme; jaetaan maa!\" -- Esko\nsuostui siihen; kyyneleet virtailivat hänen silmistään.\n\nJaskan silmät olivat kuivat.\n\nToimin maa jaettiin. Jaska katsoi omaa etuansa; otti parhaimmat\nkaikista; sai, kun ei Esko sanonut mitään vastaan. Jaska jäi isänsä\nhuoneesen asumaan: Esko muutti Kytöjärven rannalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut vuosia. Jaska ei ollut kertaakaan käynyt Eskon luona, Esko\nei Jaskan, sitten kun sieltä, useita kertoja veljensä luona\nkuljettuaan, vihdoin oli ajettu häpeällisesti pois. Veljekset olivat\nnäiden vuosien kuluessa molemmat menneet naimisiin. Eskolla oli jo\nkuusi. Jaskalla elossa kaksi lasta, poika ja tyttö, kaksoiset, kuten\nveljensä ja hän.\n\nOli vuosia kulunut siitä, kun veljekset erkausivat. Jaskan päivät\nolivat ikävät, eripuraisuus vallitsi hänen ja hänen vaimonsa välillä.\nTyöt jäivät usein tekemättä. Vaimo tuhlasi vähät tulot turhiin.\n\nEräänä päivänä seisoi Jaska, entisten aikojen muistoihin vaipuneena,\nsilmäillen pihlajia pihalla. Kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän pyhki\npois sen, nouti kirveen ja -- Eskon pihlaja oli maata myöten poikki\nhakattu. Jaska silmäili omaa pihlajaansa; se seisoi suorana, kauniina.\nVielä ei ole onneni hukassa -- sanoi Jaska.\n\nKului taasen vuosia. Jaskalla oli kahdesti käynyt ryöstö, nyt oli hänen\nmaansa myytäväksi kuulutettu. Hän istui eräänä iltana kodissaan, missä\nonni ennen oli hänelle hymyillyt, missä hänen tulevaisuutensa nyt näkyi\nmustalle, kuten musta lattia, johon hänen silmänsä olivat luodut. Hän\nkirosi velkojiaan, hän kirosi Eskoa ja vaimovainajatansa; hän kirosi\nkoko maailmaa.\n\n\"Mitä isä miettii?\" -- kysyi kymmenvuotinen poika.\n\n\"Miksi isä on niin surullinen?\" -- kysyi kymmenvuotinen tyttö.\n\nJaska heräsi unelmistaan. \"Suutele sisartasi, poika!\" käski hän\nkarkealla äänellä, -- poika totteli kummastellen.\n\n\"Lyö sisartasi, poika!\" -- karjasi Jaska.\n\n\"Miksi?\" -- kysyi poika.\n\n\"Siksi, että minä käsken. Lyö, lyö kovaa, tahi minä pieksen sinun\nveriseksi!\"\n\nPoika itki. -- \"Lyökää, pieskää, isä, minua, minä en koske sisareeni!\nHän ei ole mitään pahaa tehnyt!\"\n\nJaska nousi, hän ojensi kätensä, pitkä tanko siinä. \"Lyö!\" -- huusi\nhän.\n\n\"Lyö minua, veli!\" -- rukoili tyttö.\n\nSilloin vaipui isän käsi alas hervotonna. -- \"Niin, lapseni\", sanoi\nhän. \"Nyt rakastatte toinen toistanne; vuosia kuluu, te kirootte\ntoisianne, niinkuin minä Eskoa. -- Me olemme mierontiellä, lapseni, ja\nsiihen on Esko syynä. Kirottu, kirottu olkoon hän!\"\n\nOlipa silloin kuin olisi askeleita kuulunut etuhuoneesta. Jaska meni\nkatsomaan. Hän ei nähnyt ketään etuhuoneessa. Pihalta kiirehti mies\ntielle. Jaska ei häntä huomannut.\n\n\"Eskon askelten tapaisia!\" mumisi Jaska. --\n\nKului kolme viikkoa. Ihmisiä oli kokoontunut Toimin kartano täyteen.\nJaskan maa oli tänään myytävä. Isäntä itse kulki edestakaisin, hiljaa\nitsekseen kiroillen, huolimatta ihmisistä, jotka vaan odottivat\nnimismiehen tuloa. Väki oli odottanut kauan. Vihdoin nähtiin\nnimismieskin tulevan, vaan hän ei astunut kääseistään. -- \"Antakaa\nanteeksi\", sanoi hän, \"että olette saaneet tänne turhaan kokoontua.\nJaskan velka on maksettu; hänen maatansa ei myydä.\"\n\nJaska ei tätä kuullut; hän istui huoneessaan. Hän kuuli sohinaa ulkoa.\n-- \"Nyt alkaa huutokauppa\" -- sanoi hän itsekseen; \"kumma, ettei Eskoa\nnäy. Mutta hänellä ei ole varoja ostaa maatani; se hyvä!\"\n\nVäki syöksyi huoneesen. -- \"Joko on myyty, kuka sai?\" -- kysyi Jaska.\n\n\"Sinä sait sen, lurjus!\" -- huusi väki. \"Neljä tuntia olemme\nodottaneet; olisit voinut, roisto, sanoa, että olet velkasi maksanut!\"\n\nJaska ei tätä ymmärtänyt. \"Velkani maksettu!\" -- mumisi hän -- \"se on\nmahdotonta!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmen päivän perästä kulkee yksinäinen mies Kytöjärvelle päin. Hän on\nkoukkuselkäinen; hän tirkistelee maata. Hän tulee hiljaa; seisahtuu\nEskon oven takana. Hän vapisee.\n\n\"Jumala! Käännä puoleesi hänen sydämensä!\" -- kuulee mies tuvasta\nrukoiltavan -- \"Vai sallitko Sinä käyvän toteen, mitä hän ennusti\nlapsistaan? Sallitko Sinä heidänkin rakkautensa niinkuin meidän\njäätyvän, muuttuvan vihaksi? Jumala, tuo Jaska sovitettuna minun\nsyliini!\"\n\nJaskan silmiin nousevat kyyneleet; hän kolkuttaa hiljaa ovelle, avaa\nsen, ja -- kahdentoista vuoden perästä lepää taasen nyt veli veljensä\nsylissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt elävät veljet Toimin maalla entisessä kodissaan. Rakkaus, rauha,\nsovinto ja siunaus asuu heidän majassaan. Eskon pihlaja kasvaa taasen,\nJaskankin on ruvennut versomaan.\n\n\n\n\nPoikani, minun poikani!\n\n\nVesalan kylän kunnollisimpia isäntiä oli Pietari Lamekinpoika,\nnuoruudestansa saakka suora ja rehellinen puheissaan ja töissään.\nKolmenkymmenen vanhana vei hän vihille Salon Matiltan, rikkaaksi\nmainitun ahkeran tytön, joka kaikissa noudatti hänen mieltänsä.\nPuolentoista vuoden kuluttua sai nuori pariskunta perillisen, joka\nkasteessa tehtiin isänsä kaimaksi.\n\nOnnellista elämää vietettiin hiljaisessa kodissa, kunnes poika, \"pikku\nPietari\", alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän sai surua vanhemmillensa, sillä\nhän ei tullut isäänsä eikä äitiinsä. Sanotaan ettei hedelmä kauas\npuusta putoa; mutta kokemus näyttää kumminkin, että tuulen vihuri\nväliin vie hedelmän mukaansa ja istuttaa sen aivan toisellaiseen maahan\n-- toisellaiseen kuin se maa, missä emäpuu kasvoi. Tämän kokemuksen sai\nAla-Vesan isäntäväki kokea. Jo aikaisemmassa nuoruudessa huomattiin,\nnäet, pienessä Pietarissa oikkuja, joita vakavat vanhemmat koettivat\npoistaa kovuudella, sillä Raamatusta oli isä ottanut kasvatusohjeensa:\n\"Te isät, kasvattakaat lapsianne kurituksessa ja Herran nuhteessa!\"\nMutta kovuus ei ollut semmoinen kaste, joka olisi voinut kehittää\npojassa niitä henkisiä lahjoja, mitkä hänen kasvaessaan pistivät esiin.\nNuori Pietari oli, näet, erinomaisen älykäs, mutta vilkas ja elävä,\nkuten elohopea, alati liikkuva, ja -- milloin missäkin vahinkoa\naikaansaamassa. Vanhemmat eivät tätä vilkkautta käsittäneet, ja kun\nnuori Pietari usein luonteensa vilkkauden ajattelemattomuudessa teki\ntekoja, mitkä vanhempain mielestä osoittivat pahankurisuutta, niin\nrangaistiin häntä niistä sillä tavalla, mikä olisi ollut paikoillansa,\njos ne todellakin olisivat pahan sydämen purkauksia olleet. Tämä\ntämmöinen -- hyvää tarkoittava, mutta ankaran kylmä -- kovuus kylvi\nrikkaruohoja nuoren Pietarin sydämeen, ja näiden ensimmäinen hedelmä\noli valhe. Puoltava valhe, missä sopii, pelastaa rangaistuksesta, sen\noppi Pietari jo hyvin nuorena; mutta valheen tuli olla viisaasti\nkokoonkyhätyn, muuten -- vaivainen hän, jos hän valheesta tavattiin!\nKaksinkertainen oli silloin hänen rangaistuksensa. Valheen jäljissä\nkulkee kavala petos. Valhe opettaa petturiksi. Ja niin oli jo \"pikku\nPietarin\" älyisyydellä tarkoitusperänsä ennenkuin häntä kymmenvuotiaana\nkohtasi tapaus, joka hänen elämässään sittemmin oli oleva erinomaisen\ntärkeä ja joka kentiesi jo paikalla olisi perannut rikkaruohot pois\nhänen sydämestään, ellei kovuus taaskin olisi niitä siihen yhä\nlujempaan juurruttanut.\n\nEräänä kesäkuun päivänä oli isä pajassansa. Hän oli hyvä käsitöiden\ntekiä, niinpä jommoinen seppäkin. Lähestyvä heinänteko vaati\nviikatteita. Pikku Pietari liehtoi, liehtoi voimansa perästä; oli niin\nhauskaa nähdä palje täynnä ilmaa. Isä hymyili itsekseen pojan innolle.\nKolme viikatetta oli isä jo valmiiksi saanut, kun jälellä olevaa\nrautapalaa katsellessaan hänen mieleensä muistui, että ruuna tarvitsi\nkengän. Siihen semmoiseen voisi rautapala parhaaksi riittää. Hän pisti\nsen ahjoon. Hehkuvaa ainesta takoi hän sitten.\n\nSilloin, juuri kun kenkä oli valmiiksi tulemaisillaan, kuului pihalta\näidin ääni, joka kutsui isäntää pitäjään vallesmannin puheille. Vähän\nvastenmielisesti jätti seppä työnsä, jätti tulikuuman kengän\nmultalattialle, ja kiellettyään poikaansa koskemasta mihinkään pajassa\nolevaan kapineesen, lähti hän nimismiestä tapaamaan. Pikku Pietari\nseurasi etääntyvää isää silmillään, kunnes tämä asuinhuoneesen katosi,\nliehtoi sitten voimainsa takaa ja katseli ilokseen, miten puuskaukset\nlakaisivat hehkuvan ahjon pohjaa. Mitähän, jos...? Sanottu ja tehty!\n\nPietari liehtoi palkeen niin täyteen ilmaa kuin voi, nousi kiireesti\nalasimelle ja hyppäsi siitä täyttä voimaansa palkeelle nähdäksensä,\nmitä se semmoinen lietsominen vaikuttaisi. Se vaikutti, mutta jotakin\naivan toista kuin Pietari oli aavistanut. Lammasnahkaiset palkeenlaidat\nolivat vanhat ja hauraat, ne eivät voineet pojan painoa kestää, ne\nhalkesivat pauhinalla, ja poika kaatua kolahti takaperin, ensinnä\nalasimelle ja sieltä maahan. Hänen takaraivonsa oli niin pahasti\nalasimeen käynyt, että hän meni tunnottomaksi. Siinä makasi pikku\nkeksiä selällään multaisella lattialla; veri valui suuresta haavasta,\nminkä hänen päänsä oli saanut. Mutta ei hän siinä kauan maannut, tuskin\nminuuttia kauemmin. Äkkiä tointui hän ja hypähti, päästäen kauhean\nhuudon, joka kuului asuinhuoneesen asti. \"Mitä se riivattu poika\ntaaskin on tehnyt!\" huudahti isä ja riensi pajaan. Mutta sieltä säntäsi\nhäntä vastaan pikku Pietari, huutaen ja riehuen kuin mieletön, koko\nruumis verissä. Turhaan koetti pelästynyt isä saada häntä asettumaan,\nturhaan valoi äiti kylmällä vedellä hänen päätänsä: kurkkunsa täydeltä\npoika huusi yhäti. Hätääntyneet vanhemmat eivät tienneet, mitä tehdä,\nkunnes nimismies, mahtava herra, huomasi, että pojan paita selästä oli\npalanut. Hän osotti paikan äidille, joka paikalla repäsi pois retuisen\narkipaidan ja hämmästyksekseen näki pojan lapaluuhun hevosenkengän\nkuvan palaneeksi. Siinä syy pikku Pietarin tuskaan! Alasimelta oli hän\nkaatunut isän puolitekoisen hevosenkengän päälle, joka vielä oli siksi\nkuuma, että se voi kuvansa jättää pikku Pietarin selkään ja hänet hänen\ntunnottomuudestansa herättää. Hellyys, minkä vanhemmat tässä\ntilaisuudessa osottivat poikaa kohtaan, kohtasi kuin auringon\nlämmittävä paiste pienoisen sydäntä. Itkien tunnusti hän pahoin\ntehneensä, kun ei hän isän kieltoa totellut. Hän pelkäsi rangaistusta\nrikotun palkeen tähden, ja raskas kuorma putosi hänen sydämeltään, kun\nisä sanoi: \"vähät palkeesta, se oli ikivanha.\" Hän tunnusti -- selkänsä\nvielä kihelmöidessä -- monta valetta ja pahaa työtä, mitkä hän oli\ntehnyt, ja hänen tunnollinen sydämensä puhkesi sanoihin: \"kuinka hyvä\nte olette, äiti!\" kun tämä antoi hänelle suuren voileivän -- herkun,\njommoisesta hän ani harvoin oli saanut iloita, sillä \"voi ei ole lasten\nruokaa\", oli hän usein kuullut isänsä sanovan.\n\nHellyys, mikä Pietaria hänen onnettomuudessaan oli kohdannut ja joka\nhäneen niin terveellisesti oli vaikuttanut, muutti muotonsa, kun hänen\nhaavansa paranivat. Hän oli kituessaan luvannut parannusta äidilleen,\njoka hänelle koki selvittää, että paha työ aina palkkansa saa; mutta\nvilkasluontoinen kun oli, ei hän aina muistanut ajatella tekojaan, ja\nseurauksena siitä oli, että hän taasen sai isän kuria pelätä. Ei\naikaakaan, niin oli isän ankara kovuus mustilla pilvillä peittänyt\nauringon, mikä jo oli pehmittänyt pojan sydämen. Ja näiden pilvien\npeitossa alkoivat jälleen rikkaruohot kasvaa. Valhe ja petos tukivat\npelkoa, keksivät pelastuksen keinoja. Eikä siinä kyllä: isän kova\nkohtelu synnytti, kuta kiinteämmin hän raamatun antamaa kasvatusohjetta\nnoudatti, pojassa mielialan, joka vihaksi kasvoi. Oi, isä ei ollut\ntullut ajatelleeksi raamatullisen ohjeensa alkusanoja: \"Te isät, älkäät\nyllyttäkö teidän lapsianne vihaan!\" Hän luuli tekevänsä oikein, mutta\nhän ei koskaan koettanut asettua lapsensa kannalle. Hän näyttäytyi aina\nuhkaavana lakina, ja että _tälläkin tavalla_ voidaan lapsia vihaan\nyllyttää, se ei ensinkään juontunut hänen mieleensä.\n\nTällaisissa oloissa kasvoi pikku Pietari aikamieheksi. Hän oli\nkadottanut isän luottamuksen. Isä ei voinut häntä missään uskoa, ja se\nkaiveli isän sydäntä, se pusersi äidin silmistä kyyneleitä. He surivat,\nsillä poika oli kumminkin heidän silmäteränsä. Mutta he erehtyivät, kun\nhe luulivat, että poika yksin oli syyllinen. He eivät huomanneet, että\nkuta selvemmin he tämän näyttivät pojalleen, sitä nurjemmaksi kääntyi\ntämän mieli heitä kohtaan. Ja, kauheaa sanoa, tämä nurjamielisyys meni\nniin pitkälle, että \"pikku Pietari\" viimein teki isällensä tahallista\nmieliharmia -- salassa tietysti -- missä vaan voi: saattoipa hänelle\ntahallista vahinkoakin ja iloitsi isän valituksista. Merkki, minkä\npikku Pietari oli saanut selkäänsä ja mitä ei millään saatu pois, näkyi\nkihlanneen hänet pahuudelle, semminkin hänen äitinsä kuoleman jälkeen.\n\nPietari oli saanut hyviä ystäviä -- helposti niitä saa -- ja näiden\nparissa oleminen huvitti häntä enemmän kuin isän kylmä silmä ja\nryppyinen otsa. Isä oli kurilla koettanut temmata poikansa pahuuden\ntieltä; poika oli vihdoin kasvanut mieheksi, jota isä ei enää voinut\n\"patukoida.\" Ääneti näki isä tästä lähtien, mitä hänen poikansa teki.\nHän, joka ei ennen ollut helleyttä osottanut, ei sitä nytkään voinut.\nLauantai-illoin alkoi poika kulkea kylässä, alkoi yhä kauemmin siellä\nviipyä, -- alkoi juoda. Viimein, miten olikaan, nähtiin pikku Pietaria\n\"ikävässä kodissa\" yhä harvemmin. Isä tiesi, millä jäljillä hänen\npoikansa oli, mutta hän -- oli ääneti. Poika rupesi vaativammaksi; isä\nei ollut hänestä tietävinään. Tämä yhä enemmän suututti \"pikku\nPietaria.\" \"Jahka minä tulen lailliseen ikään, että saan äitini\nperinnön!\" ajatteli hän. Ja kun se päivä koitti, jona \"pikku Pietari\"\ntäytti 21 vuotensa, sanoi hän isälleen: \"minä vaadin äitini perinnön!\"\n\nIsän sydän oli murtua. Huoli, suru ja viha siinä riehui. Hän loi\npitkän, tuiman silmäyksen poikaansa, ja tämä tästä vihastuneena uskalsi\nensikerran eläissänsä suoraan vastustaa isäänsä. \"Mitä te siinä\ntirkistelette? Antakaa tänne, mitä minun on!\" huudahti hän; \"muuten...\"\n-- \"Muuten?\" kertoi isä, ja hänen vihansa voitti huolen ja surun, ja\nhänen kysyvää sanaansa seurasi isku, korvapuusti, joka vähällä oli\nkaataa maahan voimallisen nuorukaisen. Tämä oli Pietarista\nliikaa. Kohmelopäissä oleva poika ei voinut sitä kärsiä. Vihasta\nvaaleana törmäsi hän isää vastaan. Hänen nyrkkinsä kohtasi isän\nkasvoja voimallisesti; veri ruiskusi isän suusta ja sieramista.\nSilmänräpäykseksi asettui poika: kaiketi kuuli hän jonkun kaukaisen\näänen huutavan: \"mitä olet sinä tehnyt?\" Mutta hän ummisti korvansa\ntälle äänelle, hän rohkaisi mielensä ja, kohottaen uudelleen nyrkkiään,\nhuusi hän: \"Koetahan kerta vielä, sen mokoma!\"\n\nMitä teki isä? Tuimuus hänen silmistään oli poistunut, viha, joka vasta\nikään niin voimallisesti hänessä riehui, oli kadonnut. Huoli ja suru\noli sen voittanut. Suru! Niin, hänen sielunsa läpi lensi aavistus\npoikansa kohtalosta maailmassa, ja Herran sanat: \"Joka lyö isäänsä\ntaikka äitiänsä, sen pitää totisesti kuoleman\", seisoivat hänen\nedessänsä hänen ainoan poikansa muodossa. Poika oli kasvanut hänen\nkuristaan; hän oli tästä alkaen Kaikkivaltiaan rangaistuksen alainen.\n\nVähän aikaa seisoi onneton isä siinä sanaa virkkaamatta,\nliikkumattomana. Veren antoi hän vuotaa, koettamatta sen juoksua\nhillitä. Viimein, luoden poikaan pitkän, pitkän silmäyksen, joka puhui\nkieltä, millä ei sanoja ole, meni hän hiljaisilla askelilla ulos\nhuoneesta.\n\nTämä isän käytös vaikutti pikku Pietariin, mitä ei kovinkaan kuritus\nolisi voinut vaikuttaa. Se tunkeusi voimallisesti hänen luonteesensa;\nse jyskytti voimallisesti hänen omaatuntoansa; mutta pahuuden henget\nolivat varuillansa. He kuiskasivat: \"sinä teit oikein, sinulla on\noikeus puolellasi; isähän sinua ensinnä löi, kun sinä pyysit häneltä,\nmikä sinun on.\" Ja kun Pietari vähän ajan perästä näki isänsä, näki\nhänen kasvonsa ajettuneina, kuiskasivat he uudelleen: \"se oli hänen oma\nsyynsä; nyt hän tietää, että sinäkin olet mies.\"\n\nOmantunnon murheet, vaiko pahat henget -- jommatkummat tai molemmat\nyhteisesti -- ajoivat pois syyllisen hänen lapsuutensa kodista, ajoivat\navaraan maailmaan. Hän oli saanut äitinsä perinnön. Se ei ensinkään\nollut niin suuri, kuin hän oli luullut. Hän oli siitä harmissansa,\nmutta isäänsä ei hän voinut vääryydestä syyttää. Hän tiesi, että hänen\nisäänsä rehellisempää tuskin voisi maailmassa löytyä. Viisikymmentä\nriksiä kukkarossansa, vanhempain loukkaus sydämellänsä läksi hän, omaan\nitseensä luottaen, jäähyväisiä isällensä sanomatta, \"suurta onneansa\"\ntavoittamaan.\n\nOlen tässä lyhyesti koettanut viitata syihin, mitkä isän ja pojan välin\nalusta rikkoivat ja sittemmin saivat jälkimäisen suurimman rikoksen\ntekiäksi. Jumalan laki sanoo: \"Kunnioita isääsi!\" Poika oli isäänsä\nlyönyt, ja samalla oli hän joutunut kovan tuomion alaiseksi. \"Sinä et\nmenesty etkä elä kauan maan päällä\" on neljännen käskyn kielteinen\npuoli, ja että sekin pitää paikkansa, sen sai poika tuta. En ole\nhuolinut ottaa selkoa hänen irstaisesta elämästään, hänen pahoista\ntöistään, mitkä kihlakunnan tuomiokirjoissa vuodesta 1824 vuoteen 1840\nsaakka kyllä olisivat olleet tarjona; sillä jo itsestään käy selväksi,\nmihin päättyy sellainen tie, jota \"pikku Pietari\" oli alkanut kulkea.\nKiiruhdan mieluummin siihen _varkaan, rosvon ja murhaajan_\nelämänhetkeen, joka osottaa, että Herran armo vielä viimeiselläkin\nhetkellä voi \"kuolleesen\" vaikuttaa, että Hänen lupauksensa: \"hädässäsi\nhuuda minua, ja minä tahdon sinua auttaa!\" vielä täydessä voimassa\novat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kylmä, kolkko Tammikuun päivä. Jokelan vankivartian talossa istui\nrautoihin puettu mies, synkillä silmillä tuijottaen takassa palavaa\nvalkeaa. Tupa oli täynnä väkeä: koko kylä oli tullut rosvoa katsomaan.\nHän oli tuomittu julmaan raipparangaistukseen ja -- Siperiaan. Hänen\nkoko elämänsä oli ollut pitkällinen rikos; hänen viimeinen ilkityönsä\noli ollut kirkonvarkaus ja murha. Kylmässä oli hän kuljetettu siihen\nseurakuntaan, missä hän oli nämä viimeksi mainitut rikoksensa tehnyt,\nsiellä kärsimään rangaistuksensa ja sen kirkossa tunnustamaan syntinsä;\nsitten oli hän Siperian kaivoksiin ijäksi katoova.\n\nPahantekiä ei näkynyt näkevän eikä kuulevan, mitä hänen ympärillään\ntapahtui. Hänen kasvonsa eivät minkäänlaista tunnetta osottaneet; hänen\nsilmänsä olivat lasin kaltaiset. Hän ei vastannut kysymyksiin. Mutta\nväliin, kun hän ruumistansa liikutti ja raudat kovasti kolisivat,\nnäytti kuin olisi hän tahtonut hypähtää rahilta seisaalleen: silloin\niskivät hänen silmänsä tulta, ja hänen ruskeissa kasvoissaan kuvautui\nviha, joka ympärillä olevia säikähdytti. Tietämättänsä puri hän\nhuuliansa, jotta hienoja vesipisareita putosi hänen rautaiselle\nvyölleen. Sitten -- sitten sai koko hänen olentonsa taasen\ntunnottomuuden muodon, kasvot kävivät jälleen kylmiksi, ja silmien\nluonnissa ei enää leimua ollut.\n\nTuvassa oleva seinäkello alkoi lyödä kymmentä. Ovi aukeni, ja rättäri\nastui sisään, viedäkseen syyllisen rangaistuspaikalle, jolle nimismies\nkohta oli saapuva. Pahantekiä, kun tämän kuuli, hymyili inhottavalla\ntavalla ja lausui äänellä, joka kuulioita väristytti: \"tulkaa kummia\nkatsomaan! Pikku Pietari saa kruunun kuria, mutta -- kuriin on hän\ntottunut.\"\n\nSitten seurasi hän välinpitämättömänä rättäriä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJumalan kiitos! Ihmisrääkkäys on Suomen uudesta Rikoslaista poistettu;\nei enää ketään tuomita kauheaan raipparangaistukseen, mikä muinen oli\nkovasydämisten katsojain silmänherkkuna; ruumiin ei enää tarvitse siinä\nmuodossa kärsiä, mitä ihminen rikkoi. Nyt koetetaan toisella tavalla\nvaikuttaa -- itse ihmiseen. Voi olla, että ankaran ruumiinrangaistuksen\npelosta _joku_ hillitsi pahoja aikeitaan; _monta_ ei niitä\nollut. Pahantekiä luulee aina voivansa peittää jälkensä ja siten\nvälttävänsä rangaistusta. Mutta kun hän tuli ilmi, kun raipat repivät\nhänen selkäänsä, ja veri haavoista tulvaili -- oliko tämä pahantekiälle\nparannukseksi? Ja sitten: kun hän oli rangaistuksensa kärsinyt,\nkun hän jälleen yhteiskuntaan palasi, oliko maineessa: \"_hän on\npiiskattu_\", mikä varjona kaikkialla seurasi onnetonta -- oliko\nsiinä mitään sovittavaa, mitään, joka olisi hänen ja hänen loukkaamansa\nyhteiskunnan välisen juovan täyttänyt? Ei! Muinainen rangaistus oli\nyhtä ankara, kuin Ala-Vesan vanhan Pietarin rangaistustapa, yhtä\nlemmetön. Mainitsin Ala-Vesan vanhan Pietarin.\n\nKalvava suru sydämessään oli hän poikansa katoamisen jälkeen toiminut\ntalossansa; palkattujen avulla oli hän hoitanut viljelyksiään. Pojan\nkäytös oli koskenut hänen sydänjuureensa, oli tehnyt hänen yhä enemmän\nitseensä sulkeutuneeksi, mutta samalla yhä ärtyisemmäksi ja kovemmaksi.\nKauemman aikaa hänen luonaan ei sentähden kukaan viihtynyt. Ja kun\n\"pikku Pietari\" tuli puheeksi ja silloin joku väliin rohkeni hänen\nonnettomuudestaan syyttää itse isää -- \"sillä mahdotontahan oli\nkenenkään Ala-Vesan Pekka ukon kanssa toimeen tulla\" -- olisi luullut\nvanhan Pietarin tuollaisesta puheesta tulistuvan, mutta -- omituista --\nPietari ei suuttunut; hän joko heitti puhujaan samallaisen silmäyksen,\nkuin hän kerran oli heittänyt pikku Pietariin, tahi hän kääntyi pois\npuhujasta. Ei osannut kukaan aavistaa, mitä vanhan miehen mielessä\nliikkui; ei tietänyt kukaan, että hän useita kertoja oli matkustanut\nkaupunkiin nähdäksensä poikaansa, että hän tuntikausia oli kulkenut\nvankilan edustalla, jonka muurien takana hänen ainoa lapsensa\nhengitti. Ja kun poika vuosi vuodelta aina syvemmälle vajosi, sitä\nlevottomammaksi muuttui isä, sitä enemmän kyyristyi hänen muinen niin\nsuora vartalonsa. Jo aikoja sitten olivat hänen mustat hiuksensa\nharmaiksi käyneet, ja viimein ottivat ne värin talven lumelta.\n\nHän asui likemmä penikulman pappilasta. Ani harvoin näin minä hänen\nmuulloin kuin pyhäpäivinä. Uutterampaa kirkonkäviää ei, näetsen,\nlöytynyt. Hänestä itsestään ei paljon puhuttu. Harvasanaisesta,\näreäluontoisesta vanhuksesta eivät välittäneet muut kuin ne, jotka\nhänen työssään olivat; ja ne kyllä eivät häntä kiittäneet. Hän eleli\nenimmät ajat ihan yksin. Maailman menoista hän ei tiennyt. Viimeisinä\nvuosina ei hänen pojastaan ollut kuulunut mitään; \"pikku Pietari\" näkyi\nperäti kadonneen teille tietämättömille. Hänestä ei enään paljon\npuhuttukaan. Tuoko sen teki, vai vanhuus, vaiko mikä -- sitä lienee\nvaikea sanoa -- mutta jälkeenpäin on otettu varteen, että vanha Pietari\nnäinä vuosina oli hiukan toisellainen kuin ennen. Pari kertaa oli hän\ntähän aikaan käynyt pappilassa; ja kun nyt näitä hänen käyntiänsä\najattelen, näyttää minusta kuin olisi hänellä ollut vielä _muutakin\nasiaa_ niiden näennäisten ohessa, joita varten hän oli tullut.\n\nSilloin kauhistutti kamala rikos seurakuntaa. Eräänä lauantai-aamuna\noli kirkossamme murtovarkaus tapahtunut, ja, mikä vielä kamalampaa,\nkirkon vieressä asuva suntio oli murhattu. Hän tavattiin tapulin\nedustalta henkitoreissansa. Hänen päänsä oli jollakin jykevällä aseella\nmuserrettu. Kaiketi oli hän huomannut varkaan ja taistelussa tämän\nkanssa saanut surmansa. Kuka oli nämä rikokset tehnyt? Muutaman päivän\nperästä tuli pahantekiä ilmi -- \"pikku Pietari!\" Hän, josta moniin\naikoihin ei ollut mitään kuulunut, oli kotiseurakuntaansa palannut --\ntehdäksensä viimeisen työnsä. Missä hän oli viimeiset vuotensa\nviettänyt, siitä ei täyttä tolkkua saatu. Oikeuden edessä osotti hän\ntäydellistä paatumusta. Hän tiesi jo edeltäpäin hyvin tuomionsa; mutta\nse ei saanut häntä hämmästymään. Hän oli täydellisesti välinpitämätön\nkaikesta. Kaksi kertaa kävin minä hänen luonansa; mutta kaikki minun\npuheeni -- tuuleen hajosivat ne; häneen ei näkynyt mikään vaikuttavan.\nAinoastaan silloin, kun minä hänen vanhasta isästään puhuin, luulin\nkerran nähneeni jonkinmoista väräystä hänen kasvoissaan; mutta sitten\nkovettuivat ne taasen, eikä isän nimi niitä enää saanut muuttumaan.\nTämän luullun huomioni johdosta kävin kuitenkin Ala-Vesan vanhuksen\nluona, kehoittaakseni häntä menemään poikansa puheille. Siitä saakka,\nkun pikku Pietarin viimeinen työ tuli ilmi, ei ukkoa oltu nähty, ei\nkirkossakaan. Turhaan koetin minä häneen vaikuttaa. Hän oli tutiseva\nvanhus; mutta entinen jäykkä voima asui hänen sielussaan. Omituista\nvaan, että kun ensikerran mainitsin onnettoman pikku Pietarin nimen,\nisänkin kasvoissa luulin nähneeni samallaisen väräyksen kuin pari\npäivää ennen pojan kasvoissa. Mutta siinä se olikin kaikki...\nErehdyinkö? Lähtiessäni oli minusta kuin olisi ukko aikonut sanoa\njotakin. Hän seisoi keskellä lattiaa ja tähysteli vastapäätä olevaa\nseinää, johon pieni kaappi oli naulattu. Minä odotin. Mutta kun hän ei\nmitään virkkanut, kysyin viimein: \"Enkö saa sanoa edes terveisiä teiltä\n-- hänelle?\" Silloin tärisytti joku sisällinen tunne vanhusta -- siltä\nainakin minusta näytti. -- Mutta kohta sen jälkeen oikoi hän itseään ja\nvastasi äreällä äänellä: \"Sanokaa, mitä tahdotte, minulla ei poikaa\nole!\" Nuo sanat ilmaisivat minulle viimeinkin, että ylipääsemätön juova\noli kaivautunut isän ja pojan välille. Poika ei tahtonut tietää\nisästään; isä oli hyljännyt poikansa. Ja kumminkin ... ihminen näkee\nsen, mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämeen. Raskaalla\nmielellä erosin minä vanhuksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuona kylmänä Tammikuun päivänä, josta edellä mainitsin, istuin\ntyöpöytäni ääressä ja ajattelin pikku Pietaria, jonka tiesin edellisenä\npäivänä tuodun seurakuntaani kärsimään raippa-rangaistuksensa.\nAjattelin vielä kerran mennä hänen luokseen häntä puhuttelemaan; mutta\nmuistaessani tylyä käytöstä, jota hän oli osottanut, kun viimein olin\nhänen luonaan, en luullut siitä mitään apua olevan. Istuin päivän\nhämärtäessä ja ajattelin onnetonta, kun Jokelan vankivartian poika\nastui huoneeseni ja pyysi minun paikalla tulemaan \"sairaan\" luo.\n\n\"Kuka on sairas?\" kysyin.\n\n\"Ala-Vesan vanha Pietari\", vastasi hän.\n\n\"Pietari? Mistä hän on saanut sinut lähettilääkseen?\"\n\n\"Hän on meillä, meidän pirtissämme... Ja siellä on myös pikku\nPietari...\"\n\n\"Isä on siis mennyt poikaansa katsomaan\", huudahdin, ja ajattelin:\n\"Isän sydän ei voinut poikaansa hyljätä!\"\n\n\"Ei hän meille tullut sitä varten\", vastasi noutajani; \"eikä hänellä\nliene ollut aikomustakaan käydä meillä, koska hän jo talon ohi oli\najanut. Se on muuten omituinen juttu... Pietari sai puolipäivän aikana\nrangaistuksensa, jota hän alussa kesti kuin mies, nauroi vaan ja\nkirosi, jotta oli kamalaa kuulla, käskipä piiskurin lyödä vielä\nkovemminkin. Mutta hän lienee toki malttanut mielensä, kun oli saunansa\npuolitiehen päässyt. Piiskuri, Takalan Jussi, huomasi, näette, silloin\nhänen lapaluussaan kummallisen merkin, hevosenkengän muotoisen, ja\nsanoi tuon johdosta nimismiehelle: 'samapa lienee, jos taon raippani\npalasiksi metsän pölkkyihin, ei ne tähän riivattuun pysty; pikku\nPietari on käynyt liittoon paholaisen kanssa. Katsokaa: tuossa on\nhänellä merkki -- oikea hevosenkenkä!' Kun Pietari nuo sanat kuuli,\ntaukosi hän nauramasta eikä hän virkannut enää sanaakaan. Nimismies ei\nollut kuulevinansa Jussin muistutusta, käski vaan jatkaa. Ja Jussi teki\ntehtävänsä kuin mies, sen saa sanoa. Mutta vaikka hän koki hautoa tuota\npirunmerkkiä oikein aika tavalla, ei siitä verenpisaraakaan lähtenyt.\nSe oli meistä kummaa, semminkin kun kengän kuva vaan mielestämme isoni\nja kävi tulipunaiseksi. Kaikki meni kumminkin menojaan, kunnes Jussin\nkuluttaessa viimeisiä vitsojansa kamala huuto kuului takanamme.\nKäännyimme kaikki. Siinä seisoi liistereessään tiellä vanha Pietari, ja\nkalpea kuin lumi oli hän. 'Poikani, minun poikani!' huudahti hän, ja\nsamassa kaatua kolahti hän rekeensä. Pikku Pietari sai juuri silloin\nviimeiset iskunsa. Kai katosi nyt lumouksen voima, sillä hevosenkengän\nkuvasta ruiskahti verta, ja Pikku Pietari itse meni tunnottomaksi. Oli\nonneksi, että vanha Pekka oli sattunut paikalle. Liisterekeen kannoimme\npyörtyneen ja asetimme hänet hänen isänsä viereen. Siinä makasivat he,\nisä ja poika, tietämättä tästä maailmasta mitään. Nimismies heitti\nloimen pikku Pietarin selkään ja käski meidän hieroa hänen päätään ja\nohimoitaan lumella sekä kiireesti viedä hänen ja vanhan Pietarin\npirttiimme. Siellä iski Ruoti-Liisa nimismiehen käskystä vanhan\nPietarin suonta, ja tunti takaperin tointui tämä, avasi silmänsä ja\nhuudahti uudelleen: 'Poikani, minun poikani!' Sitten katsoi hän meihin\nja käski jonkun mennä kutsumaan teitä, pastori.\"\n\n\"Entäs pikku Pietari, onko hän tointunut?\"\n\n\"On. Hän makaa selällään ja tuijottaa pirttimme mustaa kattoa; kai\ntahtoo hän estää hevosenkenkää näkymästä. Hän läähöttää ja puhkii,\nmutta sanaakaan ei hän ole puhunut.\"\n\nMinä lähdin noutajani kanssa Jokelaan. --\n\nSiellä oli minua jo kauan odotettu, vaikka pappilasta vankivartian\ntaloon tuskin oli neljännes peninkulmaa.\n\nTuvassa oli paljon väkeä; mutta turhaan etsivät silmäni siellä niitä,\njoita varten olin tullut. Molemmat, isä ja poika, olivat kannetut tuvan\nperässä olevaan kammariin. Vanhaa Pietaria oli kansan paljous\nrasittanut, hän oli pyytänyt yksinäisyyttä, ja Jokelan isäntä oli\nnoudattanut hänen pyyntöään.\n\nNiin, siinä tapasin minä heidät, isän ja pojan. Oli aikoja kulunut,\nsittenkuin nämä viimeksi saman katon alla olivat yhdessä olleet. Vanha\nPietari makasi vuoteella, pikku Pietari oli polvillaan tämän vuoteen\nvieressä. Ensimäinen näky, joka minua kohtasi, kun huoneesen astuin,\noli hänen verinen selkänsä, joka nyt ei vaatetta, ei edes paitaa\nkärsinyt.\n\nMutta tämä heidän asemansa sanoi, että heidän sydämensä olivat\nlähestyneet toisiaan.\n\nKun poika kuuli, että ovea avattiin ja kaiketi arvasi minun tulleeksi,\npainoi hän kasvonsa alas vuodetta vastaan. Minä kuulin että hän nyyhki.\n\nIsän käsi laskeusi hiljaa hänen päälaelleen, ja sanat: \"poikani, minun\npoikani!\" puristuivat hänen sydämestään. Pitkään aikaan ei hän näkynyt\nhuomaavan minun läsnäoloani tahi ei pitävän siitä mitään.\n\nMinä en tahtonut hänen mietteitään, hänen tunteitaan häiritä.\n\nVihdoin loi hän minuun silmänsä ja sanoi vapisevalla äänellä: \"Tässä on\nminun poikani ... joka kadonnut oli.\"\n\nMinä istuuduin vuoteen laidalle. Pikku Pietari liikahti. Raudat\nkolisivat.\n\nMitä me siinä puhuimme -- kaiketi tahtoisi lukiani sanasta sanaan sen\ntietää. Mutta minä luulen, että jokainen, joka näitä riviä silmää, itse\naavistaa, mitä semmoisessa tilassa puhutaan. Tunnustus -- katumus --\nanteeksipyyntö -- anteeksianto.\n\nPojan, pikku Pietarin, paatunut, kivettynyt sydän oli saanut salaman\niskun, kun hän kuuli ruoskiansa puheen hevosenkengän kuvasta. Hän ei\ntuntenut enää rääkkäyksen kauheaa kipua, jota vastaan hän vielä vähää\nennen oli hakenut apua lujan voimansa ja tahtonsa viimeisten kipinäin\nponnistuksista; hänen sisällinen ihmisensä siirtyi kerrassaan siihen\nhetkeen, jona tuo kuva painettiin hänen selkäänsä; hän muisti sitä\nmuutosta, joka silloin oli ollut hänessä tapahtumaisillaan, niitä\npäätöksiä, joita hän silloin oli tehnyt. -- Hän näki koko elämänsä\nsemmoisena, kuin se todellisuudessa oli, ja silloin -- -- kuuli hän\nisänsä huudon: \"poikani, minun poikani!\" samassa kuin kadotus kangasti\nhänen sielunsa edessä. Herran armo oli etsinyt häntä, etsinyt\nkaikkialla, etsinyt koko hänen elinaikansa; hän näki, hän tunsi sen --\nnyt. Ja paatunut, kivettynyt sydän suli, kuten pakkasten lumi ja jää\nsulaa kevään auringon voimasta: ja Jumalan halveksia, joka ei ollut\nmitään peljännyt, ei mistään välittänyt, peljästyi vanhurskasta,\nkauhistui itseänsä. Herran kuritus, armonkuritus, rikoksissa tuhlattu\nelämä -- ja tätä kaikkea, mikä väkevänä virtana, kuohuvina aaltoina\nryntäsi hänen päällensä, ei hänen runneltu ruumiinsa voinut kestää.\nRaivoisan mielettömyyden musta yö avasi syvän kitansa hänelle, ja\nsilloin hän meni tunnottomaksi.\n\nVankivartian pirtissä heräsi hän. Salamoita risteili hänen sydämessään.\nKovaa taistelua siellä taisteltiin. Paatumuksen henki koetti yhä vielä\nheiluttaa valtikkaansa. Se kutsui kokoon liittolaisiaan. Armonenkelin\ntulisoihtu valaisi tappelukentän. Sotaa kävi kaksi mahtavaa valtaa.\nLikainen, jäinen loimi, jonka päällä onneton makasi ja joka vähitellen\nsuli ... pikku Pietari oli taaskin taintua. Mutta silloin näki hän\nvanhan isänsä, ja sanat: \"poikani, minun poikani\", tuo äsken herännyt\nlapsuuden muisto, hänen nykyinen tilansa -- kaikki ryntäsivät yksin\nvoimin paatumuksen henkeä vastaan, ja uudelleen suli yhä kovemmaksi\npaatumaisillaan oleva sydän. Ja kun isä pyysi yksinäisyyttä, pyysi\npoika: \"viekää minut isän luo!\"\n\nEntäs isä! Jo edellä mainitsin, kuinka hän jo vuosia takaperin, kun\npoika linnassa istui, oli tämän linnan ohitse kulkenut, oli poikansa\nvankilan edessä tuntikausia seisonut; kuinka hän, kun pojasta ei\nvuosikausiin mitään kuulunut, oli yhä enemmän itseensä sulkeunut.\nRakkaus sen teki. Yhäti oli hänellä pikku Pietari mielessä. Hän olisi\ntahtonut purkaa sydämensä, mutta tuli, joka leimusi hänen rinnassansa,\npaloi niin syvän kuoren sisässä, ettei hän voinut sitä tehdä. Hän ei\nkuunnellut, mitä hänen pojastaan puhuttiin, ja kumminkin kuuli hän; hän\nei tahtonut tietää tästä pojastaan mitään, ja kumminkin tiesi hän\nenemmän kuin kukaan muu. Ja kun sitten viimein murtovarkaus ja surma\nkruunasi pojan työt, silloin oli tuo kova kuori sisällisen tulen\npolttamana puhjeta, mutta -- se ei puhjennut vielä silloinkaan. Se\npuhkesi vasta silloin, kun vanha isä näki poikansa paalussa. Silloin\nmurtui isä, silloin pukeutui hänen salattu rakkautensa sanoihin, mitkä\ntämän rakkauden voimaa ilmaisivat, ja silloin -- silloin oli tuo kova,\nkiven kova, väärälle suunnalle mennyt voima kukistettu; mutta tätä\nsisällistä, valtaavaa muutosta ei vanha ruumis voinut kestää. Vanha\nPietari ei voinut taipua, mutta taittua hän voi. Sama armo, joka kiven\nsulatti, sama armo taittoi jähmettyneen puun.\n\nKun Herra näin itse ryhtyy asiaansa, hyvin vähän voi silloin ihminen\ntehdä. Olinhan kumminkin tuossa se, johon molemmat katsoivat, jonka\nsanoja he kuuntelivat; olin näkyväinen välittäjä heidän ja sen Herran\nvälillä, joka itse oli kaikki tehnyt.\n\nYö oli jo tullut, kun heistä erkanin. Isä oli löytänyt poikansa, poika\nisänsä. Kuori, joka oli verhonnut heidän sydäntänsä, oli poissa. Ja\nmikä parempi oli: molemmat olivat löytäneet sen isän, joka isä on yli\nkaiken sen, mitä me osaamme ajatella. --\n\nSeuraavana aamuna kello 7:ttä käydessä tuli Jokelan isäntä itse minua\nnoutamaan -- heitä ripittämään. Ruoti-Liisan suonenisku ei ollut\npitkälle auttanut. Vanha Pietari oli puhumaton, mutta tajullansa.\nÄänetönnä otti hän vastaan Herran ruumiin ja veren; Jumala parhaiten\ntietää, missä mielessä. Pikku Pietari -- hänen rikoksensa, hänen pahat\ntekonsa -- niin, niistä tietää käräjäkunnan pöytäkirjat, niinkuin jo\nedellä mainitsin, mutta yhtä ne eivät tiedä, sitä, mitä Jumala ja\nminä. --\n\nSeuraavana pyhänä teki Pikku Pietari seurakunnan kirkossa julkisen\nsynnintunnustuksensa. Koko sen päivän iltapuolen olin minä hänen\nluonansa Jokelassa. Maanantai-aamuna lähti Jokelan vankivartia häntä\nviemään. Pikku Pietari itki. Kahleet kolisivat. Siperia!...\n\nKynttilänpäivänä sain kirkossa pyynnön käydä vanhan Pietarin luona. Hän\nmakasi vuoteellaan mykkänä, mutta täydellä järjellä. Vasemmalla\nkädellään voi hän viittauksia tehdä. Vaikea oli minun häntä ymmärtää.\nSain toki viimein selville, että hän halusi kuulla jotakin Uudesta\ntestamentista. Jo aavistin, mitä hän tarkotti. Minä luin kertomuksen\ntuhlaajapojasta. Kahdesti sain kertoa värsyn: \"Tämä minun poikani oli\nkuollut ja virkosi jälleen: hän oli kadonnut ja on taas löytty.\" Vanhus\npuristi kättäni. -- --\n\nKun pääsiäispäivän aamukellot soivat, sain sanan, että Ala-Vesan vanha\nPietari oli kuollut. Uusi halvauskohtaus oli katkaissut hänen elämänsä\nlangan.\n\nHänen pojastaan, pikku Pietarista, en ole mitään tietoa saanut. Elääkö\nhän, onko hän kuollut -- yhden tekevä se, jos hän vaan pysyy Hänessä,\njoka syntisen vanhurskaaksi tekee.\n\n\n\n"]