[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftLbHRVDR7D7AAfvrmSR5RJNBtmjWH8KX9DtUcZntA7E":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},573,"Suonion kootut runoelmat ja kertomukset","Krohn, Julius",1835,1888,"573-krohn-julius-suonion-kootut-runoelmat-ja-kertomukset","573__Krohn_Julius__Suonion_kootut_runoelmat_ja_kertomukset",null,"runous",[],[],"fi",1897,38829,233116,false,41469,[22],"Finnish poetry",[24],"Poetry","\"Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat\" by Julius Krohn is a collection of poetry and narratives written in the late 19th century. The book compiles various poems that explore themes of love, nature, and the human experience, reflecting the sentiments and cultural aspects of Finnish society during that time.   The opening of this work begins with the author's preface, where Krohn likens the act of compiling this collection to a farmer gathering the harvest. He reflects on the importance of preserving memories through poetry, especially as he grows older. Following this preface, the first poem \"Varpunen\" expresses gratitude for the beauty of Finland and the creator, setting a tone of appreciation for nature and the emotional experiences tied to love and longing. Krohn's verses contain deep feelings of nostalgia, love, and existential contemplation, marking it as both a personal and universal exploration of human emotions. (This is an automatically generated summary.)",[],251,"Kokoelma sisältää Julius Krohnin nimimerkillä Suonio julkaisemia lyyrisiä, isänmaallisia ja luontoaiheisia runoja sekä virsiä. Mukana on myös kirjailijan laatimia suomennoksia saksalaisilta ja unkarilaisilta runoilijoilta sekä muutamia novelleja ja kertomuksia.","Julius Krohnin 'Suonion kootut runoelmat ja kertomukset' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 573. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUONION KOOTUT RUNOELMAT JA KERTOELMAT\n\nKirj.\n\nJ. Krohn\n\n\nOtava, Helsinki, 1897.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Tekijän esipuhe\n Varpunen\n\n I. Emma\n\n Lemmen aamu\n Sydämelle\n Armaalleni\n Nyt on aika armastella\n Tottelemattomat jäsenet\n Kova rangaistus\n Lempeni ja viisas ystäväni\n Armasta odottaessa\n Illalle\n Miks sua rakastan ma?\n Haudan partaalla\n Kahden kesken\n Tyhjyys\n Uusi sulhas-aika\n Helmi ja isänsä\n Kaikkein vaikein\n Unhoitus\n Ihmis-seuroissa\n Hiljaa!\n Puolen vuoden päästä\n Ma olin rikas\n Mut miltä tuntui katsees?\n Vapaa\n\n II. Lempi\n\n Neidon rukous\n Ainoa hetki\n Ne ovat vait\n Yhteen kasvaneet koivut\n Neidon lohdutus\n Nimetön sormi\n Sydämen taisteluita\n Oi kiitos!\n Keväällä 1876\n\n III. Iloa ja surua\n\n Suvilaulu\n Onneton\n Juomalaulu\n Soittoa kuullessa\n Sotamies-laulu\n Pikku Julius vainaa\n Järven rannalla\n Pää pystyyn\n Sun tahtosi tapahtukoon\n\n IV. Luonto ja elämä\n\n Suksimiesten laulu\n Lumisateella\n Rantakalliolla keväällä\n Clarens'in hautausmaalla\n Rauta\n Tähden tuikkiminen\n Purjehdusretki\n Viinitarhan edustalla\n Naurava käki\n Varoitus\n Runoniekan sydän\n Kaste ja Kyynel\n Elämän meno\n Turvaton\n\n V. Leikillisiä\n\n Neuvo\n Laiskuuden ylistys\n Varoitus tytöille\n L'Isle de la paix\n Lempi ja Lempo\n Komea hautakivi\n Suurisuiselle ystävälle\n\n VI. Vapaus ja isänmaa\n\n Italian herääminen\n Pohjolan valkeneminen\n Suomalaisille\n Koivu Etelässä\n Provessori Lönnrotille\n Vieras lippu\n Hyljätty äiti\n Karkuri\n Suomalainen maamme Ruotsalaiselle\n Tuhma, raak' on Suomalainen\n Suurelle herralle\n Feniläiset\n\n VII. Tilapäisiä\n\n Rouva Winterhjelmin muistikirjaan\n Taideniekka-seuran vuosijuhlassa\n Luettuani \"Säkenien\" toisen parven\n Helsingin teaterin vihkiäisissä\n Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille\n Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi\n Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi\n Huhtikuun 16 p. 1869\n Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä\n Aleksanteri II:n muistoksi\n Runebergin patsasta paljastettaessa\n Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään\n Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa\n Brahen patsasta paljastettaessa\n\n VIII. Virsiä\n\n Virsi kotimaan puolesta\n Taavetin 127:s psalmi\n Ijankaikkinen autuus\n Kastevirsi\n\n IX. Suomennoksia\n\n Neidon tunnustus (Käännös Saksasta)\n Nuoruus (Runebergin mukaan)\n Lorelei (Heine)\n Louhikäärmeen tappaja (Schiller)\n Sataa (Petöfi)\n Runoni (Petöfi)\n Lausuiko joskus Luoja mulle (Petöfi)\n Mer' ompi noussut! (Petöfi)\n Sodasta näin unta (Petöfi)\n Tytön ikävöiminen (Virolainen kansanlaulu)\n\n X. Kuun tarinoita\n\n XI. Novelleja.\n\n Viimeinen Rekryytin-otto\n Hollannin saaristossa\n Viimeinen Kosija\n Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa\n\n\n\n\nTEKIJÄN ESIPUHE\n\n\"Koottujen runoelmien ja kertoelmien\" ensimäiseen painokseen.\n\n\nSyksyllä maamies kokoilee aittoihin kesäisen vaivansa kasvut, niinpä\nkirjailijakin, kun vanhuuden päivät lähestyvät, mielellään kokoo\nyhteen, mitä nuoruudessaan, miehuudessaan on ulos maailmaan sirotellut.\nMutta onkos näissä kaikissa kokoon ja tallelle pantavaa? sopinee syystä\nkysyä. Onhan syksy myös pohtimisen aika, jolloin akana erotetaan\njyvistä. Sitä olen kyllä arvellut, aprikoinut, vaan kuitenkin -- olen\npainattanut melkein kaikki uudestaan. Paneehan uudistalolainen paremman\npuutteessa monestikin akanoita ja petäjän kuorta varsinaisten jyviensä\njatkoksi, sopineehan samoin meidän vielä vastaraivatulta, vielä\nköyhältä kirjallisuutemme pellolta korjata talteen vähemmälläkin\nvalikoimisella. Sitten kun meillekin paremmat viljavuodet koittavat,\nnämät kokeet mielellään jättäkööt sijan\n\n    Paremmille laulajoille,\n    Runsahammille runoille.\n\nHelsingissä 25 p. marraskuuta 1882.\n\nJ. Krohn.\n\n\nSuonion \"Koottujen runoelmien ja Kertoelmien\" ensi painos, jonka tekijä\nitse painoon toimitti, on jo useampia vuosia ollut loppuunmyötynä,\njonka vuoksi on uuden painoksen ilmestymistä katsottu tarpeelliseksi.\nTätä painosta toimitettaessa on silmällä pidetty, että niistä runoista,\njotka tekijä oli kirjoittanut ennen kokoelman ilmestymistä, on\nainoastaan ne kokoelmaan otettu, jotka tekijä itse siihen on valinnut.\nLisätty on kokoelmaan ainoastaan viisi runoa, jotka tekijä on\nkirjoittanut kokoelman ensi painoksen ilmestymisen jälkeen. Sitä\nvastoin on kokoelmasta pois jätetty lasten laulut ja kertoelmat, joita\nensi painos sisälsi vain muutamia näytteeksi; niistä on aikomus\njulkaista täydellinen kokoelma vast'edes.\n\nTekijän kirjoitustapa ja kieli on säilytetty muuttamatta; ainoastaan\nmuutamia pieniä epähuomioita on tasoitettu.\n\nHelsingissä marraskuulla 1897.\n\n\n\n\n    VARPUNEN.\n\n\n    Jos ruikutella voisin\n    Ma kielin sataisin\n    Tai kiurusena oisin\n    Kohoova pilvihin, --\n\n    Niin aina kiitteleisin\n    Suloista Suomea,\n    Ja Jumalalle veisin\n    Ma huokauksensa.\n\n    Hän silmät ehkä loisi\n    Myös meihin raukkoihin\n    Ja päivän paistaa soisi\n    Saloihin synkkihin.\n\n    Ei ääni mulle suotu\n    Oo satakielisen;\n    Heikoksi siipi luotu\n    Ei kanna taivaasen.\n\n    Vaan laulustani kuiten\n    En huoli vaieta,\n    Kun ääni lintuin muitten\n    Ei kuulu talvella.\n\n    Paremmat laulu-äänet\n    Keväällä ehtinee,\n    Niin kuullellessaan noita\n    Jo varpu vaikenee!\n\n\n\n\nI. EMMA.\n\n\n\n    Lemmen aamu.\n\n\n    Jo vaipunut ol' sydämeni toivo, --\n    Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta\n    Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!\n\n    Mä tulin luokses -- poskes punastuivat!\n    Se oli lempen' armas aamurusko!\n    Ja toivo sydämessän' heräs jälleen.\n\n    Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi! --\n    Se oli lempen' ensi päiväkoitto!\n    Ja pimeys sydämestäni haihtui.\n\n    Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! --\n    Ja lemmen päivä kohos kokonansa!\n    Ja nietokset mun sydämessän' suli.\n\n\n\n    Sydämelle.\n\n\n    Sydän, sydän saastahinen,\n    Kuinka tohditkaan sa kurja\n    Pyhää neittä ihaellen\n    Toivoin tykyttää?\n\n    Katso, silmäns' aurinkohon\n    Tomun laps kun tohtii luoda,\n    Puhdas paiste, kirkas loisto\n    Silmät sokaisee!\n\n    Kerta ainoo vaan mun anna\n    Häntä nähdä, ihaella!\n    Sokeentuu kun siitä silmän',\n    Muut' ei näe kuin häntä vaan!\n\n\n\n    Armaalleni.\n\n\n    Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan,\n    Luojan enkelien lahja lempeileväin.\n    Kuonast' erite luo se kullan kiiltävän pinnan,\n    Uhrisavuna vie sielun taivohon päin.\n    Ilmahan korkeellen sen leimu loistava entää,\n    Valkaisee valoneen yötäkin pime'impää;\n    Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää,\n    Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.\n    Mut voi poloa, voi, jos lieden se hurjana heittäis,\n    Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois!\n    Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis,\n    Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois!\n    Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo,\n    Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa!\n    Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo,\n    Herran asehena suurta toimehen saa.\n\n\n\n    Nyt on aika armastella.\n\n\n    Kukka kuihtuvi ihana\n    Syksyn synkeän käsissä;\n    Liedon perhon liipoittimet\n    Ruimeltuupi, raukeaapi\n    Talven kourissa kovissa.\n    Kultaseni, kaunoiseni,\n    Nyt on aika armastella,\n    Aika suuta suikkaella,\n    Hunajata huuliltasi\n    Imeskellä ahnehesti,\n    Kosk' on kerkeän keväimen\n    Päivyt vielä paistamassa,\n    Aurinko alenematta!\n\n\n\n    Tottelemattomat jäsenet.\n\n\n    Jäsenillen' vihastuen virkoin:\n    \"Voipa teitä, pahat palkkalaiset,\n    Orjat uskottomat, pettäväiset!\n    Toista teille käsken, toista teette:\n    Jalat Lindan luo mun aina vievät,\n    Vaikka kuinkin pyrin pakoisalle;\n    Lindan puolehen myös silmät siirtyy,\n    Josko luonen taivaasen tai maahan;\n    Poski hehkuu, rinta huokoavi,\n    Tuovat sala-tunteheni ilmi.\n    Aikaa arvannut ois Linda kaikki,\n    Jos ei suuni tok' ois uskollisna,\n    Sanois muita valhettelijoiksi\". --\n    Nuhdellessan' näin jäseniäni,\n    Linda äkkipäätä vastaan astui. --\n    Nytpä suukin petti, huus: \"Oi armas!\"\n\n\n\n    Kova rangaistus.\n\n\n        Neito:\n\n    \"Hyi, poika häijy, rinnastan'\n    Sä ryöstit sydämen;\n    Sua ilkiöt' en ikinä\n    Nyt päästä irrallen!\"\n\n    \"Sä olet aarteen' armaimman,\n    Kalleimman ryöstänyt;\n    Siit' otan iki-orjaksen'\n    Ma sielus, ruumiis nyt\".\n\n    \"Kovasti sormes sidottu\n    On kultapaulahan,\n    Ja kahleheksi kytketyt\n    Käsvarten' kaulahan\".\n\n    \"Varkailla muilla leipää on\n    Ja vettä ruokanaan;\n    Sun rangaistukses julmempi,\n    Saat suutelolta vaan\".\n\n        Poika:\n\n    \"Oi neiti, rangaistukseni\n    On tosin armoton,\n    Ja sielukin ett' orjana,\n    Se kauhe'inta on\".\n\n    \"Niin vahvast' onpi vangittu\n    Mun sielun', että sois,\n    Jott' ijät kaikki kestävä\n    Tää orjuutensa ois!\"\n\n\n\n    Lempeni ja viisas ystäväni.\n\n\n    \"Petosta, valhetta on lempi,\n    Mitätön, tyhjä uni vain!\"\n    Näin ystävä kokenehempi\n    Suloista nauroi onneain.\n\n    Kun valhe lie, ah ijäst' ikään\n    Jos totuus tulematta ois!\n    Jos unt' on, soisin ettei mikään\n    Herättää koskaan mua vois!\n\n\n\n    Armasta odottaessa.\n\n\n    Istun ikävissäni:\n    Kauan kulta viipyvi,\n    Verkkaan aika vierevi --\n    Riennä, aika, riennä!\n\n    Riennä linnun lentimin,\n    Sotkan siivin nope'in --\n    Verkkaan vieret kuitenkin --\n    Riennä, aika, riennä!\n\n    Tulipa jo kultani,\n    Lepää kainalossani,\n    Mailma kaikk' unohtuvi --\n    Viivy, aika, viivy!\n\n\n\n    Illalle.\n\n\n    Joudu ilta kaunis,\n    Tyyni meille tuo!\n    Loppu päivätöille,\n    Lepo, rauha suo!\n\n    Asettele aallot\n    Lammin läikkyvän,\n    Ett' taas kuvastaisi\n    Saaren viherjän!\n\n    Lampi läikkyväinen\n    Mielenikin on,\n    Päivän hälinässä\n    Raukka rauhaton.\n\n    Vaan kun joudut, ilta,\n    Häly viihtyvi,\n    Näen ainoasti\n    Kuvan kultani.\n\n\n\n    Miks sua rakastan ma?\n\n\n    Näen sulla kauniit silmät,\n    Näen sulla soman suun.\n    Sua sikskö rakastan ma? --\n    Niin ompi monen muun.\n\n    Sull' onpi viisas mieli,\n    Sä olet taidokas.\n    Sua sikskö rakastan ma? --\n    Kyll' ompi vertojas.\n\n    Sull' lempeä on sydän,\n    On sydän viaton.\n    Sua sikskö rakastan ma? --\n    Niin monen neidon on.\n\n    Miks siis sua rakastan ma\n    Kaikista enimmin,\n    Niin että edestäsi\n    Maan kaiken antaisin?\n\n    Mun omani sä olet,\n    Mun oman' ainoa;\n    Siks maailma ei kanna\n    Toist' yhtään vertaista.\n\n\n\n    Haudan partaalla.\n\n\n    Lapioi, lapioi!\n    Hautuumiesi, lapioi!\n    Jota niinkuin terää silmän\n    Varjoin tuulosistakin;\n    Sen nyt poveen mustan, kylmän\n    Maan ma itse upotin.\n    Lapioi, lapioi,\n    Kultan' maahan lapioi!\n\n    Lapioi, lapioi,\n    Hautuumiesi lapioi!\n    Käydess' ennen käsityksin\n    Helpoittaa ma koitin tien;\n    Nyt mä tänne jätän yksin,\n    Tupaan kolkkoon, outoon vien.\n    Lapioi, lapioi,\n    Armaan' maahan lapioi!\n\n    Lapioi, lapioi,\n    Hautuumiesi, lapioi!\n    \"Miksi: elo?\" kysyin ennen;\n    \"Ilohan ois oikeempi!\"\n    Ah nyt ilon' katos tännen,\n    Elostani erosi.\n    Lapioi, lapioi,\n    Onnen' maahan lapioi!\n\n    Lapioi, lapioi! --\n    Herra -- voi! -- Mut mi soi?\n    Virsi, jonka hältä kuulin,\n    Kun hän jätti hyvästi,\n    Jonka kylmenevin huulin\n    Riemuin vielä veisasi!\n    Virsi soi, virsi soi,\n    Pyhä virsi, soi, ah soi!\n\n    Virsi soi, virsi soi,\n    Pyhä virsi, soi, ah soi!\n    Virsi täynnä uskallusta,\n    Voiton virsi autuas! --\n    Nyt miss' otas, Tuoni musta?\n    Miss' on saalis voitostas?\n    Virsi soi, virsi soi.\n    Pyhä virsi, soi, ah soi!\n\n\n\n    Kahden kesken.\n\n\n    Ovi kiinni! -- näin -- kas nyt ei kukaan saa\n    Meitä häiritsemään päästä tännen. --\n    Sata taas ma sullen annan suudelmaa,\n    Sata kertaa halaan, niinkuin ennen.\n\n    Ja sun sinisilmiis uskollisihin.\n    Täynnä rakkautta hellää, pyhää,\n    Kyynel sopukassaan hymyilevihin,\n    Niinkuin lumottuna katson yhä.\n\n    Kulta, kultan' armas! Taasko istutaan\n    Täällä hiljaa, salaa, kahden kesken! --\n    Mut ah! -- Tyhjähän tää seinäkuva vaan\n    Hengetön, on kumppalina -- lesken!\n\n\n\n    Tyhjyys.\n\n\n    Ma kodissani kuljen -- kaikk' ompi ennallaan,\n    Ja kuitenkin ah kuinka kaikk' on toista!\n    Huoneen' on siivot, sievät, kaikk' kalut paikoillaan,\n    Kukatkin vielä rehoitellen loistaa.\n    Mut minä käyn ja katson: miss' on se käsi nyt,\n    Mi kotin' on näin sieväks, suloiseks sääntänyt?\n    Miss' ompi kodin \"vaimo\", sen henki hoitava,\n    Sen päivänpaiste armas, sen sydän siunaava? --\n                                Tyhjää, tyhjää!\n\n    Ja lapset pyörii, hyörii taas leikki-ilossaan --\n    Ah eihän pienet raukat tiedä mistään! --\n    He nauraa, laulaa, hoiskaa, myös itkee toisinaan\n    He pienoisista vastoinkäymisistään.\n    Mut minä käyn ja katson: -- miss' äidinsilmä on,\n    Tuo väsymättä valpas, tuo uinahtamaton?\n    Miss' äidin sydän hellä, mi lievens suruja,\n    Ja sadat ilot keksi? -- Voi lapsi parkoja! --\n                               Tyhjää, tyhjää!\n\n    Ma kamarissan' istun, taas sujuu multa työ --\n    Eläväll' ompi elävistä huoli --\n    Ja tässä rinnassani kuin ennen sydän lyö --\n    Ei särkynytkään se, vaikk' armas kuoli!\n    Mut miss' on hän, mi töistä mun kanssan' iloitsi,\n    Varoitti ylpeillessä, pelossa rohkaisi?\n    Tyhj' onpi kiikkutuoli työpöytän' ääreinen,\n    Ja tuolla pieni sohva tuo myös -- -- ja sydämen' -- --\n                                     Tyhjää, tyhjää!\n\n\n\n    Uusi sulhas-aika.\n\n\n    Mä muistan sen kuink' ennen illan tullen\n    Sä morsianna istuit mua vuottain,\n    Pelolla hiukan, vaan myös toivoin, luottain;\n    Omashan tulevansa lupas sullen.\n\n    Sä katsoit ikävöiden ikkunastas:\n    \"Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. --\n    Päässeekö vaan hän toimitettavilta?\" --\n    Samassa suukkonen jo sulle vastas.\n\n    Taas pitkä, pitk' on tieni luokse armaan.\n    Mi siitä? Iloin halki mailman rientäis,\n    Jos vaan, kun perillen sun tykös entäis,\n    Vastaani rientäväsi toivois varmaan.\n\n    Tuon pitkän tien ma yhä käyn luo kullan. --\n    Mut ah! Ei syliään nyt enää suo hän,\n    Ei minuun enää katsettakaan luo hän --\n    Mun morsiamen' se asuu alla mullan!\n\n    Näin joka pyhä kirkkomaalle kuljen. --\n    Ah taas hääpäivähän jo haluaisin,\n    Kun lakkaamatta taas sun nähdä saisin,\n    Kun ijäks omanan' sun syliin suljen.\n\n\n\n    Helmi ja isänsä.\n\n\n    Isän polvilla Helminen kiikkuu,\n    Sulosilmin se -- kas! -- hymyilee.\n    Mikä pienoisen silmissä liikkuu,\n    Kun se hiljaa näin iloitsee?\n\n    Mikä? -- Last' isä lempivi pientä\n    Viel' entistä hellemmin,\n    Sen luoks' yhä töistähän rientää,\n    Tukehuttavi suudelmin.\n\n    Oi Helmi, kun petturi suuri\n    Ei vaan isäs lempivä lie! --\n    Sua suudellessa nyt juuri\n    Hänet minnekä miettehet vie?\n\n    Ah Tuonelan nyt salaisuutta\n    Hän tuskalla tutkielee,\n    Tai taivahan hän avaruutta\n    Ikävöiden mittaelee.\n\n    Suut' antavi sulle, mut toista\n    Se suudelma tarkoittaa;\n    Sua halaa, äitiäs muistaa --\n    Kuva äidin se lemmen saa.\n\n    Oi Helmi, kun petturi suuri\n    Ei vaan isäs lempivä lie! --\n    Sua suudellessa nyt juuri\n    Hänet minnekä miettehet vie?\n\n\n\n    Kaikkein vaikein.\n\n\n    Ma kuulin: lemmen lahja suurin on,\n    Mink' ihminen voi ihmiselle antaa,\n    Kun oman henkensä hän uhriks kantaa\n    Ja armaan puolesta käy kuolohon.\n\n    Oisinko sijastasi kuolemaan\n    Ma mennyt? -- Ah en hennonut ma oisi!\n    Vaikeempi on, kuin olla kuolo voisi,\n    Ett' elää täytyy surren armaintaan.\n\n\n\n    Unhoitus.\n\n\n    Minua lohdutellaan: \"Aika tuo\n    Haavoihis voiteen, lievitystä suo,\n    Ja viimein lähestyypi unhoitus,\n    Surujen kaikkein varma parannus\".\n\n    Vai unhoitus? Vai muistaakaan en sais?\n    Kuvakin armaan multa katoais?\n    Lohdutus armoton, mi ryöstää vois,\n    Mit' edes kuolokaan ei vienyt pois!\n\n    Ah suloinen mun suruisuuteni,\n    Ah suruinen mun suloisuuteni,\n    Sä muisto pyhä haihtua et saa! --\n    En voi, en tahdokaan hänt' unhoittaa.\n\n\n\n    Ihmis-seuroissa.\n\n\n    \"Jos koittaisit taas mennä seuroihin! --\n    Mit' auttaa yksin istuin surkastua! --\n    Saat nähdä: muiden iloisuus myös sua\n    Mietteisin saattaa iloisempihin\". --\n\n    Ma läksin. -- Ilo, nauru, hälinä\n    Ja leikkipuheet kaikui parhaillansa.\n    Ma kuultelin -- ja nauroin muiden kanssa.\n    \"No miltä tuntuu?\" kysyi ystävä.\n\n    -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\n    \"Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon\n    Kirkkainkin hänellen, jok' ulapalla\n    Tuul'-ajon' yksin keikkuu avaralla,\n    Kun laiva särkyi haaksirikkohon!\"\n\n\n\n    Hiljaa!\n\n\n    Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa!\n\n       Tyynnä, suloisena lepääpi\n       Hän kuin rauhaan päässyt marttyyri;\n       Päättänyt on pitkän, raskaan vaivan,\n       Nukkuvi nyt huoletonna aivan.\n\n    Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa!\n\n       Vaikene, oi murhe vaikea!\n       Hiltiy, oi tuska haikea!\n       Häiritäkö hältä rauhan voisin?\n       Takaisinko elon pauhuun soisin?\n\n    Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa!\n\n       Mieltä riuduttava rakkaus,\n       Rintaa kalvavainen kaipaus,\n       Ikäväni, tunteheni kaikki\n       Itsekkähät, olkaa vaiki!\n\n    Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa!\n\n\n\n    Puolen vuoden päästä.\n\n\n    Hymyillen sanoit: \"Surus viihtynyt\n    On viimein, mielessäsi virjennyt\n    Taas entinen on into, katseestas\n    Taas loisto kirkas paistaa, poskillas\n    Taas raittiin veren puna hohtaa -- voi\n    Mink' ilon minulle se näkö toi! --\"\n    Näin virkoit, uskollinen ystävä,\n    Murhettan' surevainen, säälivä.\n\n    Vaan näitkö rannalla Sicilian\n    Sä koskaan Etnan vuorikukkulan,\n    Mi lesken' yksinäisnä kohoaa\n    Sen salmen suull', jost' yl' ei mennä saa?\n    Sen rinteist' itää viini tulisin,\n    Ei kukat missään loista tuoreemmin,\n    Ja lumist' ikuisista kimmeltää\n    Sen rohkeasti pystynäinen pää.\n    Luulispa: ilo tääll' on riemuinen!\n    Luulispa: rauha tääll' on ainainen!\n    Ilohan vaan, mi muu, nuot kukat lois,\n    Ja rauha vaan näin tyynenkylmä ois.\n\n    Sä petyt -- kulukoon vaan tuokio\n    Ja taasen puhkee salatuska jo.\n    Reventeet umpeenmenneet pakahtuu,\n    Ja kivut katkerimmat uudistuu,\n    Ja rakkaus taas hellin, hartahin\n    Ja kaipauksen liekki palavin\n    Taivasta kohti pyrkein kohoaa,\n    Sielt' armast' alas turhaan tavoittaa.\n    Ja silloin viimein lähde kyynelten\n    Kuohahtaa yli, paisuin tulvillen,\n    Ja polttavalla laavavirrallaan\n    Hävittää kaikki, mihin sattuu vaan.\n\n    Miss' on nyt kukat, ilon kuvaus?\n    Miss' on nyt lumet, rauhan ilmoitus?\n    Ylt' ylitsensä vuori mustihin\n    Puettu taas on suruvaatteisin,\n    Ja päänsä, valkeelt' äsken paistava,\n    Peitetty taas on murheen tuhkilla. --\n    Ah, pitkä työ taas ajalla nyt ois,\n    Ennenkuin peitteellään ne peittää vois!\n\n\n\n    Ma olin rikas.\n\n\n    Ma olin rikas, kaikkein rikkahin!\n    Mull' oli kaikki, mitä rohke'in\n    Mielikuvitus vaan koskaan luoda vois,\n    Ja mitä toivo tulisinkin sois;\n    Mull' oli maan ja taivaan rikkaus --\n    Mull' olit sä, mull' oli _rakkaus_!\n    Kaikk' kuolo ryösti -- kerjäläisnä saan\n    Nurkassa tässä nyt ma seista vaan,\n    Nöyrästi kumartain ja kiitellen,\n    Jos rikkaat joskus edes roposen\n    Minulle viskaa -- _säälin sanasen_.\n\n\n\n    Mut miltä tuntui katsees?\n\n\n    Minuhun muinoin katsoit ja virkoit: \"olen sun!\"\n    Ja silmä suli silmään ja sielu sieluhun.\n    Ma kerroin pelkon' kaikki ja tunteen' tuliset,\n    Sä mullen ikäväsi ja toivos salaiset.\n\n    Taas loit nyt katseen pitkän ja kirkkaan minuhun,\n    Taas suli silmä silmään ja sielu sieluhun;\n    Et jaksanut nyt enää sä virkkaa sanaakaan --\n    Sä katsoit ja mä katsoin näin puhumatta vaan.\n\n    Kosk' ensilemmen katseen mä muinoin sulta sain,\n    Niin tuntui: \"tään maan päällä mä olen autuain!\"\n    Mut miltä tuntui katsees, kun multa läksit pois? --\n    Se tuntui, niinkuin tuolla jo taivaass' oltu ois.\n\n\n\n    Vapaa.\n\n\n    Sä olet vapaa taas -- niin mulle sanotaan --\n    Saat vapaast' ihaella suloisuutta;\n    Sun lupa ompi onnea taas uutta.\n    Jos mistä mieli tekee, mennä hakemaan! --\n\n    Ma olen vapaa! -- näinhän mailman ympäri\n    Liehuilla myös maanpakolainen saisi,\n    Vapaasti, minne mieli houkuttaisi.\n    Yks paikk' on kieltty vaan -- se, jota rakasti!\n\n\n\n\nII. LEMPI.\n\n\n\n    Neidon rukous.\n\n\n    Yksi kultaa kiiltävää rukoelevi,\n    Toinen ankaraa anovi valtikasta,\n    Viisautta Salomo kuningas suuri\n    Pyys polvillansa.\n\n    Mitäpä mä rukoellen, neito raukka?\n    Sydämeni soisin lähteeks puhtaimmaksi,\n    Sulokuvan armaan sulhaseni siihen\n    Ain' asumahan!\n\n\n\n    Ainoa hetki.\n\n\n    Mä hetken vain\n    Sun nähdä sain,\n    Vaan ei kuvas katoa muistostain.\n\n    Näin hetken on työ.\n    Kun salama lyö,\n    Mut ijäks jäljen se puuhun syö.\n\n    Oi riemuisaa,\n    Oi katkeraa.\n    Oi hetkeä yhtä ja ainoaa!\n\n    Unhoittaa pois\n    Sit' en mä vois,\n    Vaikk' kuolon mulle se muisto tois!\n\n\n\n    Ne ovat vait.\n\n\n    Sä lausuit: \"lempi-onneas\n    Kadehdin totta tosiaan!\n    Kun kuultelen sun laulujas.\n    Lemmestä yhä kuulla saan.\n    Sua tänään Kaisa katselee.\n    Huomenna Aina halailee,\n    Taas toiste Valpuri suo suuta,\n    Näin joka laulu tuopi uutta.\n    Kylässä tokko yhtään lie,\n    Jot' ei sun luokses lempi vie!\"\n\n    Ma huokasin: \"ah jospa vaan\n    Minulla ykskin kulta ois!\n    Sitähän aina huudetaan,\n    Mimmoista vasta saavans' sois.\n    Jotk' omakseen jo kullan sait,\n    Ne ovat vait, ne ovat vait!\"\n\n\n\n    Yhteen kasvaneet koivut.\n\n\n    Kaks kasvoi koivahaista,\n    -- Kaks vesoi valkeaista\n    Yksillä perillään;\n    Juurensa yhteen juurtui,\n    Tyvensä yhteen puuttui,\n    Latvat on erillään.\n\n    He niillä huiskaellen,\n    He niillä kuiskaellen\n    Puhuelevat näin:\n    \"Kuin tänne, kumppalini,\n    Osasit parihini,\n    Kuin vierit vierehein?\n\n    Mun emä maahan puotti,\n    Sun kevättuuli tuotti\n    Siipinsä kepe'in.\n    Jos toinen meistä sortuis,\n    Nyt murehisin murtuis\n    Myös kohta toinenkin.\"\n\n\n\n    Neidon lohdutus.\n\n\n    Muinoin houkka huokaelin,\n    Vähätietoinen valitin,\n    Koska kultani erosi,\n    Armas läksi muille maille.\n\n    Nytp' en aiheetta apeudu,\n    Suotta surekaan eneä,\n    Keinon keksin tuskalleni,\n    Mutkan murheellen osasin.\n\n    Eron päivä kun tulevi,\n    Sulho tielle suoriuvi,\n    Merenrannalle menevi, --\n    Riennän rannalle minäkin;\n    Siinä vielä viivyttelen,\n    Kovin kahlehin pitelen.\n\n    Kunpa päässeepi käsistä,\n    Pursin poijes purjehtivi,\n    Joko jäänen mä jälille?\n    Enpä jää mä sittenkänä!\n    Jalkani se jäi jälille,\n\n    Mutta silmät seuroavi\n    Ulapan sini-selille,\n    Lakkipäille lainehille.\n\n    Vaan kun kultani katoovi,\n    Etten hänt' eroitakana,\n    Silmini selitäkänä,\n    Joko jäänen mä jälille? --\n    Enpä jää mä silloinkana.\n    En jää silloin, enkä milloin,\n    Enkä ilmoisna ikänä!\n    Josko jäikin silmä raiska,\n    Raukesi ilman rajoille,\n    Ajatukseni ajelen,\n    Työnnän mielen mietteheni,\n    Ajan toivoni tuliset,\n    Työnnän hehkuvat haluni.\n    Ne ne parvessa pysyvi,\n    Sulhoani seuroavi,\n    Väsymättä, uupumatta,\n    Hetkekskänä heittämättä,\n    Vaikka kulkis kaikki rannat,\n    Vaikka äärihin mailman!\n\n\n\n    Nimetön sormi.\n\n\n    Sai nimen sormet kaikki,\n    Yks nimettömäks jäi.\n    Kaikilla muilla arvo\n    Vai ois, täll' yksin ei?\n    Rumemp' on peukaloinen,\n    Sakari mitätön,\n    Miks neljäs sorm' on halpa,\n    On yksin nimetön?\n\n    Kun ihmis-sydämehen\n    Lemp' ensin syttyvi,\n    Se kytee salaa, piillen\n    Kaikilta kainosti.\n    Tää veitikka se tietäis,\n    Vaan viel' on äänetön,\n    Ei nimeä se virka --\n    Siks on se nimetön.\n\n    Vaan koska kerran lempi\n    Sanoiksi puhkeaa\n    Ja nimen armaan, kalliin\n    Rohkeesti ilmoittaa,\n    Kun neljäs sormi julki\n    Saa kultakiehkerön --\n    Nimellisekskö muuttuu\n    Jo silloin nimetön?\n\n    Ah onnellen, min lempi\n    Maan päälle tänne loi,\n    Säteelle paratiisin,\n    Ken nimen antaa voi?\n    Sanoilla moinen autuus\n    On selittämätön --\n    Siks lemmen sormi nytkin\n    Ja ain' on nimetön.\n\n\n\n    Sydämen taisteluita.\n\n\n    Lempen' armas, kuollut, hautaan vaipunut,\n    Elon' aurinkoinen ijäks laskenut,\n    Hautaan kanssas vaipua mun salli myös,\n    Ijäks peittäköön mun rauhallinen yös!\n    Tuolla -- kas! -- tuo ranta kuollut, talvinen,\n    Tuonen kirkas valkovaippa peittää sen;\n    Meri elää, jos se elämätä on,\n    Sysimustin aalloin kuohuu rauhaton.\n    Elon merelt' -- ah! -- jos pian päästä pois\n    Kuolon rantaan loistavaan ja tyyneen vois!\n\n    Vaan mi tunne kumma, tunne autuas? --\n    Sydän, hourailetko, vai näet unias? --\n    Mist' tää outo riemu, ihme suloisuus?\n    Niinkö taivaass' alkaa elon päivä uus?\n    Minkä kuolo ryösti, näinkö jälleen saan?\n    Lempi haudattuko nousi haudastaan?\n\n    Ei! -- Ei! -- poistu kauas, petos ihana,\n    Viettelevä sydäntäni heikkoa!\n    Armas olet, liiankin jo armas, vaan\n    Armaaksen' en sua tunne kuitenkaan. --\n    Mikä kuoli, kuollehist' ei nousta voi --\n    Virvatuli viekas olet, valhekoi!\n\n    _Uusko_ lemp' ois nimes -- lemp' on aina uus,\n    Aina vanha, yks vaan, se sen salaisuus, --\n    Lempo häijy olet, käsin rohke'in\n    Saastuttava murheen pyhän temppelin!\n\n    Lempo! -- näinkö kirkas katsantonsa ois?\n    Sekö herättää näin pyhän tunteen vois?\n    Vainaan nimen huudan, tuo ei poistukaan!\n    Jumalaa mä rukoilen -- tuo hymyy vaan! --\n    Herra! Oisko mahdollista? -- Vitsaus\n    Oisko kärsitty -- taas suotu siunaus?\n\n\n\n    Oi kiitos!\n\n\n    Oi kiitos kaikesta onnestain,\n    Min tahtomatt' olit luonut;\n    Ilosta, riemusta, minkä sain,\n    Min tietämätt' olit suonut;\n    Ja voimast', innosta koettamaan\n    Taas korke'impihin uudestaan,\n    Min silmistäs olin juonut!\n\n    Turh' oli toivoni -- luotas pois\n    Jo sun sydämes minut syöstää.\n    Sun lempes aartehen' ollut ois.\n    Sen toinen multa nyt ryöstää. --\n    Oi kiitos kuitenki! -- Minkä sain,\n    Ei ryöstää voi, se on muistossain\n    Kuin tähti tuikkiva yöstä.\n\n\n\n    Keväällä 1876.\n\n\n    Mä lempeni hautaan peitin --\n    Se vaipui jo kuolleeksi --\n    Sen päälle mä mullat heitin,\n    Ja lausuin: \"ain' ijäksi!\" --\n    Näin luontokin, talven saapuin,\n    Kaikk' kukkaset hautaa pois,\n    Ne peitellen lumikaapuin,\n    Kuin enään ei toivoa ois.\n\n    Nyt raukesi talven valta,\n    Taas lähti jo järven jää,\n    Sulaneitten hankien alta\n    Taas pälvet jo pilkistää.\n    Kohos jällehen luonnon rinta,\n    Elohon se jo virkoontuu.\n    Ja kohtakin nurmen pinta\n    Kukin kirjavin kaunistuu.\n\n    Mä katson tuot' ihaellen,\n    Suloutta, min taas kevät soi,\n    Ja mietin: mullekin jälleen\n    Kevät toinen tullako voi?\n    Tää mun sydämen', joka musta,\n    Kuloheinäinen nurmi on vaan,\n    Sill' oiskohan uskallusta\n    Taas kukkia milloinkaan?\n\n\n\n\nIII. ILOA JA SURUA.\n\n\n\n    Suvilaulu.\n\n\n    Oisin pääskynä mä piennä,\n    Suvilintuna suloisna,\n    Lenteleisin, liiteleisin,\n    Suomehen suhauttaisin.\n    Sitten sinne saatuani,\n    Perillenpä päästyäni\n    Ilmassa iloitteleisin,\n    Räystähällä riemuitseisin\n    Kesän kaunihin tulosta,\n    Tulost' armahan auringon.\n    Vaan jos itkevän näkisin,\n    Huolellisen huomaitseisin,\n    Hälle mä viserteleisin:\n    \"Mitäs itket, ihmisparka,\n    Murhehdit, sä Mannun lapsi? --\n    Kohtalosiko kovuutta?\n    Sydämeskö sulatuutta?\n    Katso luonnon kauneutta,\n    Ihanuutta ilman kaiken:\n    Suot jo läikkyvi sulana,\n    Järvet jäiden kahlehitta,\n    Nietos nurmelta katoopi,\n    Häviääpi maasta hanki,\n    Päivyen taas paistaessa,\n    Ahavan puhaltaessa;\n    Korpi kukkia on täynnä,\n    Puiden latvat lintusia;\n    Kukat ne hajuelevat,\n    Lintusetpa laulelevat:\n    'Iloitkaamme, riemuitkaamme,\n    Laulakaamme, kiittäkäämme!\n    Suven meille Luoja saattoi,\n    Jumalamme joudutteli!'\n\n    \"Ällös itke, ihmisparka,\n    Murhehdi sä Mannun lapsi!\n    Hänpä, joka suven saattoi\n    Näille Pohjankin perille,\n    Joka kaikki suot sulatti,\n    Pani järvet aaltoomahan,\n    Kukat pienet kukkimahan,\n    Lintusetkin laulamahan --\n    Suven saattavi sinullen,\n    Kesän kerran kerjittävi.\n    Sielus nietokset sulavi\n    Lempensä lämmittämällä,\n    Huoles hattarat hajoovi\n    Henkensä puhaltamalla!\"\n\n\n\n    Onneton.\n\n\n    Päiväpaisteell' astuissani\n    Varjo vieress' astuvi,\n    Ei se musta, pimeäinen\n    Luovu koskaan luotani.\n\n    Josko poies paennenkin\n    Iloisien joukkohon,\n    Suru aina sydäntäni\n    Puree, kalvaa ponneton.\n\n    Tulis yö ja aurinkoisen\n    Tulet tuimat sammuttais,\n    Varjo synkkä vierestäni\n    Silloin ehkä katoais.\n\n    Tulis Tuoni toivottuni,\n    Veisi rauhan majoihin,\n    Nukkuessan' nurmen alla\n    Nukkuis musta murhekin.\n\n\n\n    Juomalaulu.\n\n    (Nuotti: Sjung om studentens lyckliga dag.)\n\n\n    Maljat, veikkoni, täyttäkää!\n    Vielä nyt veren kuohuvi kosket,\n    Nuoruus se punastuttavi posket;\n    Nuoruuden olkohon malja tää!\n        Mietteet murheiset\n        Poies haihtukoon;\n        Tuskat turhaiset\n        Nuoruuden kevyt miel' pakohon ajakoon!\n\n    Ensimaljan nyt nuoruus saa!\n        Niin! maljan sen nuoruus saa!\n                               Hurraa!\n\n    Toinenpa malja se armahan on!\n    Mit' olis nuoruus rakkaudetta?\n    Niin olis kuin kevät kukkahisetta,\n    Kolkko vaan, iloton, suloton!\n        Autuus taivahass'\n        Lempi on sula vaan.\n        Maan pääll' autuas\n        Olen kun katsoa kultani silmihin saan.\n    Toisen maljan sen armas saa!\n        Niin! maljan sen armas saa!\n                             Hurraa!\n\n    Kannun pohja jo pilkoittaa.\n    Viimeisen kerran täytän mä maljain.\n    Tehkää se myös: päin juokaamme paljain!\n    Maljan viimeisen saa kotimaa.\n        Huokaus viimeinen\n        Suomen olkohon!\n        Suomen etehen\n        Viimeiseen pisaraan veri vuotakohon!\n    Maljan viimeisen saa kotimaa!\n        Veren viimeisen Suomenmaa!\n                            Hurraa!\n\n\n\n    Soittoa kuullessa.\n\n\n    Kaiu, kaiu, kaunis ääni,\n    Sävel, soios, suloinen!\n\n    Soidessasi mielen myrsky\n    Rauhaan viihtyvi;\n    Sydämessä huima hyrsky\n    Aaltoin tyyntyvi.\n\n    Kaiu, kaiu, kaunis ääni,\n    Sävel, soios suloinen!\n\n    Ketoa kuin kuivuvaista\n    Kaste kostuttaa,\n    Niinpä rintaa riutuvaista\n    Soittos virvoittaa.\n\n    Kaiu, kaiu, kaunis ääni,\n    Sävel, soios, suloinen!\n\n    Toivon kukat kuihtunehet\n    Tointuu tuoksumaan;\n    Syämen linnut paennehet\n    Taas saa laulamaan.\n\n    Kaiu, kaiu, kaunis ääni,\n    Sävel, soios, suloinen!\n\n    Pianpa päämme vaipunee\n    Maan kylmään kainaloon.\n    Siis lempikäämme, veikkoset,\n    Siis suudelkaamme, poikaset,\n    Kun vielä huulet lämpöiset\n    Nyt suuta tarjoaa!\n\n\n\n    Sotamies-laulu.\n\n\n    No, miehet, miekat naulahan\n    Nyt pankaa riippumaan!\n    Käs' vasen neidon kaulahan,\n    Pikari oikeaan!\n    Kuin syksyn kukka kerkeä\n    On sotamiehen elämä.\n    Sen mettä aik' on imeä,\n    Kun vielä kukoistan.\n\n    Mi haitta, josko juotanee\n    Nyt liika pisara --\n    Se verenämme vuotanee\n    Jo maahan huomenna.\n    Siis juokahamme, veikkoset,\n    Ett' tappelussa punaiset\n    Ei ehtyis veren lähtehet\n    Tok' ennen aikojaan!\n\n    Jos huuleen huuli haipunee,\n    Hiis sitä moittikoon --\n    Pianpa päämme vaipunee\n    Maan kylmään kainaloon.\n    Siis lempikäämme, veikkoset,\n    Siis suudelkaamme, poikaset,\n    Kun vielä huulet lämpöiset\n    Nyt suut tarjoaa!\n\n\n\n    Pikku Julius vainaa.\n\n\n    Mamman Luli pikkarainen\n    Läksi maailma-matkalleen,\n    Mut jo pian lapsukainen\n    Väsyi pienin jalkoineen.\n\n    \"Syliin, syliin!\" itki\n    \"Enemp' astua en voi!\"\n    Kohta enkeli jo tuli,\n    Lepoon Lulin päästä soi.\n\n\n\n    Järven rannalla.\n\n\n    Jyriseepi järvell' aaltoin hyrsky,\n    Heitä möyryttääpi hurja myrsky,\n    Pilvet mustat peittää koko taivaan,\n        Peittää auringonkin aivan.\n\n    Rantaa vastaan vyöryin laineet riehuu,\n    Kuohuns' ilmaan lennättäin ne kiehuu,\n    Pyrkis ulos piiristään, mut sortuu,\n        Voimatoimia uupuin murtuu.\n\n    Ihminenkin omin voimin pyrkein\n    Yli hälle säättyin rajain jyrkkäin,\n    Ryntää, ponnistaa, tai siivin koittaa\n        Ylä-ilmoiss' sijan voittaa.\n\n    Mutta kaikk' on turhaa, kalliona\n    Luojan sääntö liikahtamatonna\n    Kestää rynnäköt; turh' on myös lento,\n        Ihmis-siip' on aivan hento.\n\n    Uhka-ylpeyden myrsky tuopi\n    Pilvet vaan ja pimeyttä luopi\n    Meidän välillen ja suuren Luojan,\n        Ainokaisen voiman suojan.\n\n    Asetu, oi aaltoileva rinta,\n    Tyyneksi kuin järven kirkas pinta,\n    Taivaan armo-aurinkoinen kohta\n        Sitten sulle jälleen hohtaa.\n\n    Vedestä nyt kuuluu humu vieno.\n    Taivahalle nousee sumu hieno;\n    Sielukin näin tyynnä ainoasti\n        Kohoo maasta taivoon asti.\n\n\n\n    Pää pystyyn.\n\n\n        Pää pystyyn vaan!\n    Sä olet mies, et halpa mato maan!\n    Mi kohtaakin, ei saa se sua sortaa,\n    Ei saa se sortaa, saa ei maahan murtaa.\n        Pää pystyyn vaan!\n\n        Pää pystyyn vaan!\n    Niin Luoj' on luonut parhaan luomistaan.\n    Inehmo, vaikka vaipuiskin jo huoleen,\n    Katsahtaa voi tok' ylös taivaan puoleen.\n        Pää pystyyn vaan!\n\n        Pää pystyyn vaan!\n    Ei Herra jätä lastaan milloinkaan.\n    Kun kuorman raskahan Hän päälles luopi,\n    Lujuuden, voiman, miehuudenkin suopi.\n        Pää pystyyn vaan!\n\n\n\n    Sun tahtosi tapahtukoon.\n\n\n    Mun sielun' onpi niinkuin erämaan\n    Hiekoilla autioilla harhaileva,\n    Jäljille yksin jäänyt seurastaan\n    Ja turhaan kumppaliaan tapaileva.\n        Herra, oi auta mua!\n\n    Mun sielun' on, ylt'-ympäri kuin ois\n    Mull' yö vaan pimein, synkin, musta aivan,\n    Kun tähti viimeinenkin sammui pois.\n    Ja sammui minuun iskenytkin tuli taivaan.\n        Herra, oi auta mua!\n\n    Kauhistuin sieluni jo lähestyy\n    Parrasta toivottoman kadotuksen.\n    Viel' askel yks, niin siihen syökseentyy\n    Se helvetin jo ammollaan näk' uksen.\n        Herra, oi auta mua!\n\n    Mut nyt, nyt tunsinkin Sun apusi,\n    Mi pois mun tempas partahalta nielun;\n    Pimenneen mielen' valos valaisi,\n    Ja lohdutukses täytti tyhjän sielun.\n        Herra, ma kiitän Sua!\n\n    Juur' ankarimpan' olit laupiain,\n    Suurimman armos tuskass' annoit mulle.\n    Ma näin, ett' onni onnist' autuain,\n    On se, kun onnens' uhratuks saa Sulle.\n        Herra, ma kiitän Sua!\n\n\n\n\nIV. LUONTO JA ELÄMÄ.\n\n\n\n    Suksimiesten laulu.\n\n\n    \"Ylös Suomen poiat nuoret,\n    Ulos sukset survaiskaa!\n    Lumi peittää laaksot, vuoret,\n    Hyv' on meidän luikuttaa!\n    Jalka potkee,\n    Suksi notkee\n    Sujuilevi sukkelaan!\"\n\n    Heräs tuuli tuntureilla,\n    Lehahtihe lentämään. --\n    \"Sukkelat on sukset meillä, --\n    Lähtään, veikot, kiistämään!\n    Saishan koittaa\n    Kumpi voittaa,\n    Eikö tuulta saavuttais!\"\n\n    Koti kontion on tuossa,\n    Siihen sukset kääntäkää!\n    Havuin alla korpisuossa\n    Vanhus nukkuu röhöttää.\n    \"Kuules, ukko,\n    Oves lukko\n    Miehissä jo murretaan!\"\n\n    Kohoaapi kämmenille\n    Metsän kuulu kuningas. --\n    \"Lähtään, otso, painisille,\n    Tässä löydät vertojas!\" --\n    Hammasluske,\n    Keihäsryske\n    Kaiuttavi korpea.\n\n    Jo on karhu kaatununna; --\n    Keihäs sattui rintahan; --\n    Ukko nukkuu uupununna\n    Sikehintä untahan. --\n    \"Riemuellen,\n    Soitatellen\n    Viekää saalis kotihin!\"\n\n    Vaan kun verivainolainen\n    Suomehemme rynnättää,\n    Silloin saalis toisellainen,\n    Veikot, meitä hiihdättää.\n    Käsi sauvan,\n    Toinen raudan\n    Teräväisen tempoaa.\n\n    Verihinsä kohta nääntyy\n    Kuka meitä vastustaa,\n    Kenpä pakoisalle kääntyy,\n    Senkin suksi saavuttaa.\n    Pelastettu\n    Rakastettu\n    Kohta onpi kotimaa.\n\n\n\n    Lumisateella.\n\n\n    Lumia lentää\n    Ristin ja rastin,\n    Leikkiä lyöden ja\n    Taistellen;\n    Vaan väsyneinä\n    Vaipuvat viimein,\n    Etsien rauhaa,\n    Povehen maan.\n    Mutta kun päivä\n    Keväinen kutsuu,\n    Pilviks ilmahan\n    Haihtuvat taas!\n\n    Ihmiset myöskin.\n    Maailman lapset,\n    Raatavat, lempivät,\n    Taistelevat;\n    Vaan väsyneinä\n    Horjuvat hautaan,\n    Töistähän, teistään\n    Lepäjämään.\n    Kerran kun kutsuvi\n    Jumalan ääni,\n    Henkinä nousevat\n    Taivahasen.\n\n\n\n    Rantakalliolla keväällä.\n\n\n    Sä siintävä sininen reuna,\n    Tuoll' takana talvisen jään,\n    Oi milloin, oi milloin sun louna\n    Tuo rantahan maa-paran tään?\n    Taas toivoa taivahisinta\n    Jo sykkii sydämeni,\n    Taas huojeni huoleva rinta,\n    Kun välkkehes lähenevi.\n\n    Mut mitä! -- mi äkkiä poisti\n    Taas ihanan näön, min näin,\n    Tuon kultaisen sinin, mi loisti\n    Eess' silmien imehtiväin?\n    Vai tyhjäkö oiskin se ollut\n    Mun mieleni kuvitus vaan,\n    Värillä taivahan tullut\n    Vaan poloa pilkkailemaan?\n\n    Ah, jospa kuin merien myrsky\n    Käsvarten' nyt väkevä ois,\n    Koht' aaltojen ankara hyrsky\n    Jääpeittehen murtaisi pois!\n    Tai aurinkona jos hetken\n    Vaan paistaa lempeni sais,\n    Jo laivat riemuten retkeen\n    Taas tuttuhun kiiruhtais!\n\n    Mut linnuks luotu ma lienen\n    Pääll' lumien visertämään;\n    Ei voimat peipposen pienen\n    Saa kesää rientelemään;\n    Näin laulaa hän toki taitaa:\n    \"Oi toivo, se tyhjiin ei käy!\n    Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa,\n    Vaikk' aina ei siintävän näy!\"\n\n\n\n    Clarens'in hautausmaalla.[1]\n\n\n    Tule tänne, joka haet rauhaa!\n    Muualla jos kuinkin riidat pauhaa,\n    Täällä vihat viihtyy, sodat lakkaa,\n    Yhdess' eroitetut makaa.\n\n    Venään, Puolan, Franskan, Saksan kansaa\n    Täällä lepää rinnoin rauhassansa;\n    Uskoillakin, toisiaan mi vainoo,\n    Tääll' on sija yksi, ainoo.\n\n    Tule tänne, joka haet rauhaa!\n    Täällä ei maan riidat enää pauhaa;\n    Suuren sanan jo näet täytetyksi:\n    Yksi paimen, lauma yksi!\n\n\n\n    Rauta.\n\n\n    Suossa synnyin, suossa kasvoin.\n    Venyin suossa viatoinna\n    Äidin armahan povella.\n    Mannun, maammoni sylissä,\n    Paistoin purppuran punaisna,\n    Ruostehena ruskeaisna.\n\n    Ilkeä inehmon lapsi\n    Minut suostani sivalsi,\n    Ryösti rinnoilta emoni,\n    Otti iki-orjaksensa.\n\n    Tunki takkini tulehen,\n    Tuhkin purppuran tuherti:\n    \"Hame orjan harmajana,\n    Kulonkarva käskyläisen!\"\n\n    Pieksi paljoilla poloista,\n    Mua muokkasi vasaroin:\n    \"Orjan niska notkeaksi,\n    Orjan selkä sujivaksi!\"\n\n    Työnsi tuimahan tekohon,\n    Käski työhön kauheahan:\n    \"Mene kuuset kaatamahan,\n    Heinät katkomaan heleät.\n    Kukat taittamaan koreat!\n    Terin tuimasti tuhoa\n    Kaikki siivin siukovaiset,\n    Jalan nelin juoksevaiset!\n    Myöskin Mannun maammosesi\n    Rinta raatele vakoihin!\"\n\n    Tästä työstä kauheasta\n    Kaikki luodut kammoavi,\n    Mua vaivaista vihaavi.\n\n    Mutta malta, häijy herra,\n    Varo, ilkeä isäntä!\n    Itse orpoa opetit,\n    Itse neuvoit ilkeäksi! --\n    Kun nyt raivohon rupean,\n    Yllyn vallan vimmaiseksi,\n    Oman heimosi hävitän,\n    Sinun itsesi katalan\n    Virun sydän-verissäsi,\n    Kylven keuhkosi kodassa!\n    Sitten siinä pestyäni,\n    Pestyäni puhtahaksi,\n    Kiillän taasen kaunihina,\n    Paistan purppuranpunaisna,\n    Entistäkin ehdompana!\n\n\n\n    Tähden tuikkiminen.\n\n\n    Sä tähtönen kirkas,\n    Oi sano, mi voi\n    Tuoll' olla sun virkas,\n    Miks Luoja sun loi?\n    Suur' aurinko vaan\n    Voi päiveä suoda\n    Ja eloa luoda\n    Yl' ilman ja maan;\n\n    Kuu valoa tarjoo,\n    Kun pimein on yö,\n    Unt' eläväin varjoo:\n    Se hällä on työ.\n    Kuin veljesi nuo\n    Sä pieni et loista,\n    Et pimeitä poista,\n    Et ihmeitä luo.\n\n    Mut kuitenkin yhä,\n    Kun tuikkeilet näin,\n    On rauhoa pyhää\n    Mun sydämessäin.\n    Ma rohkenen taas,\n    Ja kepeämmällen\n    Mun tuntuvi jällen\n    Täss' surujen maass'.\n\n    Kosk' yön läpi valon\n    Näk' eksynyt mies,\n    Hän tietävi: talon\n    Tuoll' lekkuvi lies.\n    Näin, tähtönen, liet\n    Myös viittana varmaan,\n    Mi luoks Isän armaan\n    Laps poloiset viet!\n\n\n\n    Purjehdusretki.\n\n\n    Aamu onpi. Tyynnä lahti\n    Niinkuin peili vielä lepäävi. --\n    Mutta kas! nyt viiri heilahti,\n    Tuulen tarkka, valpas vahti.\n    Pian tunnet että tuuli valvoo:\n    Värehille piirtyy veden kalvo,\n    Raitis henkäys jo vilpastaa\n    Paahtunehen posken,\n    Ja, kuin ääni kosken\n    Kaukahisen, metsä sohahtaa.\n\n    Nyt on aika, pojat, rientäkää!\n    Vene veteen sysätkää!\n    Purjeet valloillensa,\n    Köydet kiinni paikoillensa!\n    Onko valmis? -- Kyll' on! -- No,\n    Sitten työnnä ulos jo!\n\n    Hiljallensa vene hiipii,\n    Niinkuin hallitsija lintujen,\n    Kotka, vaikkei souda siipi,\n    Kiitää halki ilmojen.\n    Matka kulkee kulkuaan;\n    Seutuja siis katsellaan:\n\n    Tuossa näet ylpeä\n    Seisoo kallio;\n    Hänpä tahtoo kylpeä:\n    Paljaaks riisui jo\n    Ruumiinsa hän, veteen astui,\n    Mutta vasta jalat kastui. --\n    Tässä kas kuin koivu nuori,\n    Metsän sorja neitinen,\n    Kasvojansa hymyillen\n    Kuvastaa. -- Hoi, käännä ruori! --\n    Siinä liki veden kalvoa\n    Oli salaluoto.\n    Niinpä usein muoto\n    Päält' on kaunis, sydän kavala. --\n    Katso nyt taas rantaa tätä\n    Someroista.\n    Tott' et toista\n    Löydä missään emäntätä,\n    Joka siivota kuin vesi vois!\n    Järjestyksessään on kaikki täällä:\n    Kivi kaunihisti kiven päällä;\n    Kaikki pesty, huuhdottuna; pois\n    Ruhkat kaikki lakaistut,\n    Läjiin rantaan ajetut. --\n    Voipa näiden näköin ihanuutta!\n    Joka hetki yhä kuvaa muuttaa.\n    Niemet, saaret, salmet, kaikki hyörii\n    Ympäri,\n    Tavoitellen, halaellen pyörii,\n    Tanssivi.\n    Näön yhden tuskin oikein näit\n    Ihaellen,\n    Jo se jällen\n    Riensi pois, sä niemen taakse jäit.\n\n    Kotilahden kautta näin käy tie.\n    Mutta viimeinpä jo joutuu\n    Salmi, meren selälle mi vie.\n    Metsä tuulen estää. Soutu,\n    Veikkoset, nyt tarpeen lie.\n    Näinhän myös, kun sulla työ on suuri\n    Tehtävänä, sille uljaasti\n    Riennät, mutta seisahdutpa juuri\n    Ennenkun sä ryhdyt. Mielesi\n    Epäellen liehuu. Toivo, joka täytti\n    Rintasi, puhaltamatta on.\n    Nyt, mi äsken huokealle näytti,\n    Vaikea on, milt' ei mahdoton.\n\n    Tuossapa jo onkin salmen suu.\n    Katso! Purje äsken riippuva\n    Höllällänsä niinkuin kuolleena,\n    Äkkipäätä jälleen vilkastuu,\n    Kuni orhi, sotatorvet kuullen,\n    Pysty-korvin hörkähtää,\n    Niin nyt purje, tunnettuaan tuulen\n    Hengen, riemuin säpsähtää.\n    Taaspa höllästyy se, joko petti\n    Tuuli taasen, vieteltyään jätti?\n    Useinhan myös poika neiti-lemmen näin\n    Sytyttää ja huoleti käy eteenpäin.\n\n    Ei, jo tuuli taasen palauupi,\n    Purje täytehen jo pullistuupi;\n    Vene, uljahasti päälle rynnäten,\n    Alkaa taistelon kanss' aaltojen.\n    Hei! kuin kokka nousten hyrskii,\n    Lainehia vastaan tyrskii.\n    Vimmastuin,\n    Vaahtosuin\n    Aalto estää koittaa\n    Kulun rientoa,\n    Mutta murtuu voimatta.\n    Vene voittaa.\n    Laineen niskallen\n    Jaloin polkien,\n    Kohoaa se korkealle,\n    Rientää avaralle\n    Selällen vaan eteenpäin. --\n    Mieskin vankka näin\n    Astuu tietään mailman kautta;\n    Turhaan ponnistaa,\n    Turhaan pauhajaa\n    Pahat vastaan, ei se auta.\n    Oi sä raitis, jalo miehentyö,\n    Kamppaelu aaltoin kanssa!\n    Mahdotont' on että lyö\n    Kurja sydän rinnassansa\n    Sillä, joka oppi täällä\n    Purjehtimaan vastasäällä!\n\n\n\n    Viinitarhan edustalla.\n\n\n    \"Oi terve, tarhuri-neiti!\n    Kuink', ihana, käy sun työs?\"\n    Hän hymys ja mulle hän heitti\n    Tuolt' alas rypälen myös.\n\n    \"Oi neitinen, sult' ihaellen\n    Mä otan lahjan, min suot.\n    Vaan mustat silmäsi, kellen,\n    Oi virka, sä heittänet nuot?\"\n\n    \"Nuot silmäs, mi täynnä on tulta,\n    Kuin mehu sun marjoissais.\n    Sep' onnen autuas, sulta\n    Ken omaksensa ne sais!\"\n\n\n\n    Naurava käki.\n\n\n    Puolessa on jo kesä,\n    Keskellään Heinäkuu;\n    Puun latvahan kas tuohon\n    Käkönen istahtuu.\n\n    \"Oi kuku, kultarinta,\n    Taas laula mulle nyt!\"\n    Mut käki pyynnöstäni\n    Ei lauluun ryhtynyt.\n\n    Sanani kuullen nauruun\n    Vain suureen purskahtaa;\n    Hän nauraa lakkaamatta:\n    \"Ha, ha, ha, ha, ha, haa!\"\n\n    \"Semmoinen narri nuorna\n    Kyll' olin minäkin;\n    Yöt, päivät tyhjin vatsoin\n    Ma huusin, hoilailin\".\n\n    \"Mut nyt sen aikaa heitin\n    Jo muille houkillen;\n    Ei laulaminen syötä,\n    Miks viitsis tehdä sen?\"\n\n    Hän läksi lentämähän.\n    Ja vielä lennossaan\n    Hän nauroi hohotteli:\n    \"Ha, ha, ha!\" yhä vaan.\n\n    \"Oi, käki, suloisemmin\n    Tok' äänes ennen soi,\n    Kun suven sanomia\n    Se Pohjanmaille toi\".\n\n    \"Kun pitkät ikävuodet\n    Lempeesti ennustit,\n    Neidolle sulhon tulon\n    Nopean lupasit!\"\n\n\n\n    Varoitus.\n\n\n    Poikani, lemmen purppuraperhoo\n    Pyytäissäs haluin hehkuilevin,\n    Hellin tempaos hyppysin,\n    Ettei sen runtau vienoinen verho!\n\n\n\n    Runoniekan sydän.\n\n    (Arvoitus.)\n\n\n    Meri täynnä heliöitä helmii,\n    Jotk' ei voi ihastuttaa ihmissilmii,\n    Jos myrskyt ei, mi pohjaan asti telmii,\n    Niit' alta aaltoin saattais ilmi.\n\n\n\n    Kaste ja Kyynel.\n\n\n    Kaunis kukka on kauneinnaan,\n    Siinä kun kastehen kiiltävi kyynel.\n    Viel' ikävän haluhelmiä täynnä\n    Silm' ilon säihkyvi suloinnaan.\n\n\n\n    Elämän meno.\n\n\n    Nuoruus nopsakenkä tepastellen\n    Elon tanssiin rientävi;\n    Vanhuus sauvan kanssa hoiperrellen\n    Ringistä pois pyrkivi.\n\n\n\n    Turvaton.[2]\n\n\n    Voi minua poika-raukkaa,\n    Kuink' olen turvaton!\n    Ikäänkuin taivaan lintu,\n    Mi lentoon luotu on.\n\n    Lepääpä lintunenkin\n    Omassa pesässään;\n    Vaan mull' ei maailmassa\n    Kotoa missäkään.\n\n    Ja emä linnunpoikaa\n    Siivillä suojelee.\n    Minua talven tuisku\n    Vain lumin peittelee.\n\n\n\n\nV. LEIKILLISIÄ.\n\n\n\n    Neuvo.\n\n\n    Närkästyen neito lausui\n    Pojallensa pilkkasuulle:\n    \"Mikä turva on sinussa?\n    Olet heinä heiluvainen,\n    Kaikkia kumartavainen! --\n    Miten luottaisin sinuhun?\n    Olet laine läikkyväinen: --\n    Lampen' aallollen asetan,\n    Pian aalto pettänevi. --\n    Olet lieto perho-lintu:\n    Kukkaa kerran suutelevi,\n    Muihin sitten lentelevi!\"\n\n    Poika vastas pilkkasuinen:\n    \"Vähäpä turvaa vesassa,\n    Heinäsessä heiluvassa --\n    Ota kanto turvaksesi!\n    Vankka kanto on tukena,\n    Jos ei juuri kaunokainen, --\n    Musta, paksu ja rypinen. --\n    Paha aalloilla asua:\n    Yhä laine läikkyilevi --\n    Jäähän luottosi aseta,\n    Jää ei läiky lainehena,\n    Josko kylmäkin kuvetta.\n    Älä usko perhokaista,\n    Lieto kun lepertelevi,\n    Ota toukka toveriksi!\n    Se on aina uskollinen,\n    Se ei luotas lennäkänä,\n    Josko syöpikin sydämes.\"\n\n\n\n    Laiskuuden ylistys.\n\n\n    Muut ne kiittävät aina ahkeran suuria töitä:\n    Kuinka hän hikoillen raatavi, puuhaelee.\n    Minäpä laulelen: laiskuus Luojan lahja on parhain,\n    Oikein jos sitä sä osaat nauttia vaan.\n    Ole laiskana, veikko, sitten ei raukene ruumiis;\n    Hautahan aikaiseen vaiva ja puuha sun veis.\n    Ole laiskana, näin vaan saat sinä suuria toimeen;\n    Puolta ei ahkera tee, minkä hän laiskana vois.\n    Kun sua sairaus vaivaa, työ sitä pahenteleisi;\n    Hiljaa makaile vaan, pianpa paranet taas.\n    Suru kalvava seuraa sinua kaikkihin töihin;\n    Olepa joutilas, koht' ehtivi Unonen luo,\n    Ehtivi Unonen luo ja unhotusjyväset kylvää\n    Luomihis, viepi sun pois iloa ihailemaan.\n    Mitä on taitehet? -- Kaikki vaan ne on laiskurin työtä;\n    Ei työjuhtien luo Runotar koskahan käy.\n    Almanakassapa viimein katso pyhien joukko --\n    Ahkeratako lie niissä yht' edes vaan.\n    Kaikki ne laiskana eli, laiskana loikkui ja lihos;\n    Joka ei mitään tee, syntiä myös se ei tee!\n    Siitäpä pääsivät laiskat taivahan talohon suoraan,\n    Pääsivät itse ja myös päästää muitakin voi.\n\n\n\n    Varoitus tytölle.\n\n\n    Sydän poikien lampena lie,\n    Min pintahan tien vene piirtää;\n    Vaan tuuli kun venosen siirtää,\n    Koht' tietymätöinnä on tie!\n\n\n\n    L'Isle de la paix.[3]\n\n\n    Sovinnon sua saareks tottakin mainita taitaa:\n    Juuripa ihminen yks päälles sopia voi!\n\n\n\n    Lempi ja Lempo.\n\n\n    _Lempenä_ neitonen liehui; kaikki sydämet syttyi.\n    Miekkoinen, joka sen nai, _Lemmon_ kekälen sai!\n\n\n\n    Komea hautakivi.\n\n\n    Armahas haudan päälle sä loit kiven komean, suuren.\n    Siksikö että hän pois sieltä ei palata vois?\n\n\n\n    Suurisuiselle ystävälle.\n\n\n    Hopeanhohtelevaisna miettehes kohosi ilmaan.\n    Varmaan, arvelin mä, Fenix-lintu on tuo!\n    Mutta pianpa läiskis! maahan sä putosit jälleen.\n    Olitkin, nyt minä näin, siipikalanen vaan!\n\n\n\n\nVI. VAPAUS JA ISÄNMAA.\n\n\n\n    Italian herääminen.\n\n\n    Kah kuin Etnan kupehessa\n    Kukat, ruohot rehoittaa;\n    Työmies viinitarhasessa\n    Pelotonna rallattaa. --\n    Kivisissä\n    Kahlehissa\n    Tuli nukkuu vankina.\n\n    Raskaan kiviriippans' alla\n    On kenties jo sammunut. --\n    Ei! -- se miellä vihaisalla\n    Pohjaan vaan on painunut.\n    Siinä riehuu,\n    Kuohuu, kiehuu,\n    Keittää julmaa kostoa.\n\n    Kah -- jo vuori puhkeavi,\n    Päiväks muuttuu musta yö,\n    Tulipatsas kohoavi,\n    Pilviin leimahdellen lyö,\n    Kallioita,\n    Lohkareita\n    Ilmaan lentää, sinkoilee.\n\n    Kuule maassa jyrinätä! --\n    Manner vahva vapisee; --\n    Meri säikähtäen tätä\n    Paikoiltansa pakenee. --\n    Viinatarhat,\n    Pellot parhaat\n    Laava peittää laineillaan.\n\n    Jalot näin Italialaiset,\n    Unestanne havaitkaa!\n    Ikeet raskaat saksalaiset\n    Poies päältä survaiskaa! --\n    Ruoskillensa,\n    Kahleillensa,\n    Kas, jo peikot pakenee!\n\n    \"Terve joukkoon vapahien\n    Ihana Italia!\"\n    Näinpä nyt iloitsevien\n    Veljein kaikuu rinnasta.\n    Riemu raikkuu,\n    Huuto kaikuu:\n    \"Eläköön Italia!\"\n\n\n\n    Pohjolan valkeneminen.\n\n    (Laulettu Porthan'in-juhlassa Marrask. 9 p. 1861.)\n\n\n    Pohjolan pitk' oli yö!\n    Kauan synkk' oli, Suomeni, kulkus,\n    Pimeydessä riemuton polkus,\n    Vaikeat vaivat ja raskas työ.\n    Pitk' oli Pohjolan yö!\n\n    Vaan eip' yö valoton!\n    Tähtöset tuikki välkähytellen;\n    Otavanas, sua tiell' opastellen,\n    Loisteli säihkyen sammumaton\n    Lempi Juslenion.\n\n    Vaan jopa Pohjolaan\n    Riensi nyt aamu taas rusotellen,\n    Valkeni, loistollaan herätellen\n    Kalevan urhoja unestaan,\n    Nerosi, oi Porthan!\n\n    Pitk' oli Pohjolan yö!\n    Vaan kesäpäivä jo pimeät poistaa,\n    Sätehin sammumattomin loistaa.\n    Pohjolan, kun kesähetki lyö,\n    Päivänä paistaa yö!\n\n\n\n    Suomalaisille.\n\n\n    Miekkain melske kuuluu täällä,\n    Kuuluu kalke kilpien;\n    Eri huudot onpi väellä,\n    Er' on väri lippujen.\n    Murhaajatko muukalaiset\n    Tulleet on tuhoamaan?\n    Voi, ei! miehet Suomalaiset\n    Tässä seisoo vastakkaan.\n\n    Ilost' ilkkuellen peikko\n    Muukalainen katselee\n    Kuinka veikkoansa veikko\n    Raivoellen raatelee.\n    Kumpi kaatui, kumpi voitti --\n    Hän on varmaa voitostaan;\n    Min hän turhaan kaataa koitti,\n    Kaatuu kaatamattakaan.\n\n    Yhtehen min Luoja liitti,\n    Kuin näin ratketa se voi?\n    Ykshän Suomi meidät siitti,\n    Ykshän kieli meillä soi!\n    Valvoimmehan yhdess' yötä\n    Äidin sairaan vieressä;\n    Yhdessähän teimme työtä\n    Korpisuossa synkässä!\n\n    Nytkös, koska aamu koittaa,\n    Suomi viimein virkoaa,\n    Työmme kovan onnen voittaa,\n    Korpi kolkko aukeaa,\n    Nytkö, veljet, liittoamme\n    Turha riita ratkaiseis,\n    Uutta toivon toukoamme\n    Kateuden halla veis?\n\n    Ei! min yhteen Luoja liitti,\n    Näin se ratketa ei saa!\n    Ykshän Suomi meidät siitti,\n    Ykshän kerran peittää maa.\n    Yhtenä siis seisokaamme,\n    Suomeamme suojellen,\n    Yhteis-voimin voittakaamme\n    Yhteinen vihollinen!\n\n    Kumpi suurna, kumpi piennä,\n    Olkoon lasten riitana;\n    Kyynärähän tok' ei liene,\n    Miehen kunnon mittana!\n    Ylempänä, alempana,\n    Mitä siitä huoltakaan,\n    Kuu vaan kukin portahana\n    Onpi Suomen kunniaan!\n\n\n\n    Koivu Etelässä.\n\n\n    Oi Suomen kaune, koivahainen,\n    Solakka, vyöhyt-valkeainen,\n    Mi saattanut sun tänne on?\n    Sä luulit: \"päiv' on lempeämpi\n    Ja tuuli tuolla hempeämpi,\n    Maa antaa runsaan ravinnon\".\n\n    \"Ma kasvan siellä uljahasti,\n    Kohotan pääni pilviin asti\n    Kuin muinoin tammi Jumalan.\n    Ja katsomahan kummaa uutta,\n    Komean koivun tuuhevuutta\n    Kaikk' ehtii kansat maailman!\"\n\n    Tääll' oli päivä lempeämpi\n    Ja tuulen henki hempeämpi\n    Ja runsaat antehetkin maan.\n    Mut vaivaisena varreltasi\n    Kuitenkin kuihdut huolissasi --\n    Tää maa on sulle vieras vaan.\n\n\n\n    Provessori Lönnrotille\n\n    (15 p. Toukok. 1862 erojuhlassa).\n\n\n    Suomea sorteli orjuudessaan\n    Kielen vierahan ankara valta,\n    Vaan Sinä kansaasi kurjuudessaan\n    Armahtain, vapahaksi sen alta\n    Päästit ja neuvoit: tuossa on tie,\n    Lupauksen maahan mi vie!\n\n    Nääntyä oltihin jo janohon,\n    Kuivaa korpea astuen kauan;\n    Silloin, kovahan kalliohon\n    Kalkahutellen mahtavan sauvan,\n    Laulun lähtehet piilostaan\n    Sinä sait taas uhkuamaan.\n\n    Vuoren päältä nyt nähtyä maan\n    Luvatun, mieles jo levätä oisi.\n    Mutta ei kansasi tok' kokonaan\n    Päästäis, vielä Sun viipyvän soisi,\n    Siksi kun Sun alas kantanut on\n    Lupauksien laaksohon.\n\n\n\n    Vieras lippu.\n\n\n    Sadathan kentät näki kuin tää kansa\n    Yks kymmentäkin vastaan kestää voi,\n    Ne sadat kentät, jotka hiekkahansa\n    Ahneesti Suomen miesten veret joi:\n    Kun suuren Kustaa Aadolfinsa kanssa\n    He Saksaan uskonvapauden toi,\n    Tai jalo Evert Horn kun heitä johti\n    Tuhannenkirkko Moskovata kohti,\n\n    Tai kun he seuras Pultavaankin asti\n    Kahdettatoista hurjaa Kaarleaan,\n    Tai kun he äsken piti urhoisasti\n    Yksinkin jätettynä puoliaan,\n    Ja viimein vielä verillänsä kasti\n    Levolla makailevan Ruotsinmaan.\n    Vaan ken ne tietää, kuka muistaa meitä? --\n    Työt sankartemme vieras lippu peittää.\n\n    Nyt rauha ruostua kun miekan antaa\n    Ja kansat huolett' askaroida saa,\n    Laivamme kyntää joka merta, rantaa\n    Jokaista lähenevät, maailmaa\n    Ylt' ympär' avaraa, ja kantaa\n    Kalleinta maasta maahan tavaraa. --\n    Vaan kuka tietää sen, ken muistaa meitä?\n    Toimemme kaikki vieras lippu peittää!\n\n    Ja Suomen miesten kautta tieteen valo\n    On monta pimeätä poistanut,\n    Ja moni sävel ikisoiva, jalo\n    Rinnast' on Suomen miesten kaikunut,\n    Lauluiksi liittäin, min soi Suomen salo\n    Ja mink' on Suomen kansa tuntenut. --\n    Vaan Suomalaisiksi ken tietää heitä? --\n    Kaikk' kielen vieraan vieras lippu peittää!\n\n    Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme\n    Matalan, halvan sijan tänne loi;\n    Et kaikkea voi muuttaa, osaksemme\n    Min Kaikkivallan viisas neuvo soi.\n    Suureksi hengen töissä tok', jos emme\n    Me petä, Suomi vielä päästä voi.\n    Sä vieraan kielen vieras lippu poista,\n    Ja kirkkaana sen nimi kerran loistaa!\n\n\n\n    Hyljätty äiti.[4]\n\n\n    Köyh' asuu akkanen töllissään,\n    Leipäänsä kyynelin kastaa;\n    Hän istuu siin' ypö-yksinään;\n    Häll' eikö heimoa, lasta?\n\n    Näin istuiss' aikahan menneeseen\n    Pois kauas miettehet lentää,\n    Pois kauas aikahan kultaiseen --\n    Ja vedet poskille entää.\n\n    Ain' ollut näin ei hän yksinään;\n    Häll' oli poikansa silloin;\n    Nyt missä lie, mihin viipyikään?\n    Taas hänet nähnehe milloin?\n\n    Se häll' oli kallehin kalleus,\n    Pimiässä silmien valo,\n    Se kurjuudessakin lohdutus,\n    Se päivän koittavan salo.\n\n    Raskaimmat raatoi äit' orjan työt\n    Vaivoistaan nurkahtamatta;\n    Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt\n    Lepoa muistelematta.\n\n    Pojasta, toivoi hän, tulee mies\n    Jalompi vanhempiansa,\n    Ja maineens rinnalla jää kenties\n    Myös muistonen kantajastansa.\n\n    Ja poika varttui kuin honka vaan,\n    Ei vertaa häll' ole toista;\n    Ja missä parhaita mainitaan,\n    Nimensä kirkkainna loistaa.\n\n    Mut onness' uudessa halvaksi\n    Hänestä käynyt on äiti;\n    Hän saadun lemmen jo unhoitti,\n    Ja yksin kantajan heitti.\n\n    Se äiti köyhä ja kurja on,\n    Oi Suomen laps, isänmaasi.\n    Kuink' olla hälle, sä armoton,\n    Voit kylmä kuin talvinen paasi?\n\n    Jo palaa jälleen sun äitis luo\n    Hänt' ota hellähän hoimaas!\n    Taas hälle lempesi täysi suo!\n    Hän itkien kaipaavi voimaas.\n\n    Ja jos vaan mökkiinsä astahdat,\n    Kohoova katto on kohta,\n    Ja laajaks seinät käy ahtahat;\n    Kuin keisarin linna se hohtaa.\n\n    Ja äitis vanhan ja vaivaisen\n    Näet nuoreks nuortuvan taasen,\n    Ja kruunun painavi kultaisen\n    Hän otsaansa kirkkahasen.\n\n    Ja kummastellen kaikk' kansat on\n    Näin lausuvat keskenänsä:\n    \"Mik' ihme outo ja verraton! --\n    Sen lapsi loi lemmellänsä\".\n\n\n\n    Karkuri.\n\n\n    On musta yö, on synkkä syksy-yö;\n    Rajusti rankkasade maahan lyö,\n    Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.\n    Kaikk' ihmiset jo meni levollen,\n    Elävät piilohon. Mut -- mitä kuulen!\n    Metsässä on kuin kävis ihminen!\n\n    Jo näen: tuossa läheneepi mies\n    Taloa yksinäistä. Se kenties\n    On matkustaja eksynyt, hän varmaan\n    Yömajaan pyrkii, ilomielissään\n    Jo toivoo kohta helmaan unen armaan\n    Vaivoista matkan päästä lepäämään.\n\n    Mut ovelienpa astuvan ei näy --\n    Sivuitse hiljaa hiipien hän käy,\n    Ja seisahtuupi ikkunaisen alle. --\n    Mit' aikoo hän, kenties hän rosvo on,\n    Mi talonväelle syvään nukkuvalle\n    Tuo ryöstön, tuopi murhan, kunnoton!\n\n    Sen näyttää koko muoto; partansa\n    Tuo pitkä, siivoomaton, sakea;\n    Likaiset ryysyt kulunehen puvun;\n    Reikäinen kate pörhettyisen pään;\n    Ja liike levoton, mi Kainin suvun\n    Eroittaa muista ihmis-veljistään.\n\n    Ken oli tuo? Hän rosvo, murhamies\n    Todella oli. Moni täällä ties\n    Jutella vielä töistä Korven Kustan,\n    Vuoskymmen vaikka siitä vierryt on.\n    Ijäti näin on jälki veren mustan\n    Pois pesemätön, kuluttamaton.\n\n    Ei ollut aikanansa julmempaa,\n    Ei ketään hirmutöistä kuulumpaa.\n    Helpommin hengitettiin, koska tiettiin:\n    Jo Korven Kusta vangiks saatihin,\n    Jo Siperian vuorten pohjaan vietiin,\n    Mist' ei voi päästä hengin elävin.\n\n    Mut onpa taas hän tänne osannut,\n    Maan aitakin nyt jälleen palannut\n    Työhönsä vanhaan. Kädessäns' on rauta;\n    Sill' ikkunalta luukun murtaa pois --\n    Poloiset nukkujat, ah, jospa auttaa,\n    Unesta heitä herättää jos vois!\n\n    Mut ihme! liesi puolisammunut\n    On miehen kasvot täysin valaissut:\n    Eip' ollut sen, ken murhamiellä tuli,\n    Tää katse lempeä ja suruinen!\n    Ja yhä lempeemmäks se vielä suli,\n    Ja kyynel viimein vieri poskellen.\n\n    Hän katsoi, katsoi, vilkkumatta pois,\n    Kuin sieluuns' imeä tään näön sois:\n    Tuvassa nukkui kaikki rauhaisasti\n    Sit' unta, jonka puhdas sydän suo. --\n    Näin katsoin, seisoi Kusta aamuun asti,\n    Vaan sitten astui nimismiehen luo:\n\n    \"Ma olen Korven Kusta. Rautas tuo!\n    Käsiini pane tuttavani nuo!\n    Ja laittakaatte sitten vaikka minne!\n    Palanut tuolla mielen' oli vain\n    Yhdeksi hetkeks vielä päästä sinne,\n    Miss' äidin syliss' istuskella sain!\"\n\n\n\n    Suomalainen maamme Ruotsalaiselle.\n\n\n    Oi lyö'ös liittohon kätesi, veikko!\n    Kädet yhdistäin väki voittavi heikko:\n    Ken meitä voi murtaa,\n    Ken Suomea sortaa,\n    Kun yhtenä muurina seisotahan?\n\n    Mull' aurinko nouseva paisteli kehtoon,\n    Sun pesähäs nukkuvi päivönen ehtoon;\n    Vaan yksiä teitä\n    Tok' Jumala meitä\n    On käsketyt veljinä kulkemahan.\n\n    Sun kallioihis meren murtuvi hyrsky,\n    Mun järveän' tyyntä ei liikuta myrsky;\n    Mut tuulien tuiske\n    Ja kuusien kuiske\n    Ne viihdytti lapsina kumpoakin.\n\n    Sun rantasi ruotsin lauluja raikuu,\n    Mun saloni suomen runoja kaikuu.\n    Mut yksi on mieli\n    Ja kummankin kieli\n    Vain yhtä Suomea ylistelee.\n\n    Sun vainios kasvavi vehneä, ruista,\n    Mä usein vuolailen pettua puista;\n    Mut maan saman juotti\n    Veremme, mi vuoti,\n    Kun rinnoin sotihin rynnättiin.\n\n    Siis, veljeni, heitä jo pois viha, vaino!\n    Tää Suomihan kummankin armas on ainoo.\n    Siit' olkohon riita\n    Ja kiistamme siitä\n    Ken Suomea parhaiten rakastanee.\n\n\n\n    Tuhma, raak' on Suomalainen!\n\n\n    \"Tuhma, raak' on suomalainen!\"\n    Niin hän moittii, pilkkajaa.\n    Sidottuas umpeen silmät,\n    Naura vielä sokeaa!\n\n    Katkaistuas kotkan siivet,\n    Ivaa ettei lentää voi!\n    Poljettuas kansan kielen,\n    Pilkkaa ettei ääuens' soi!\n\n    Sorra, polje, ivaa, pilkkaa,\n    Kylvä vihan siemenet,\n    Kummastele päälliseksi,\n    Kun sä koston niittänet!\n\n\n\n    Suurelle herralle.\n\n\n    Kuin paksu pilvi peittänyt\n    Meilt' olet auringon,\n    Ja varjon valjun heittänyt\n    Sun kansas elohon.\n\n    Sä maasi hikihelmet joit,\n    Siit' olet aittunut;\n    Sä veljiesi veren söit,\n    Siit' olet paisunut.\n\n    Mut Ukko vihan valkeat\n    Kun kerran virittää,\n    Sä, pilvi paksu, halkeat,\n    Ja taivas selkiää.\n\n\n\n    Feniläiset.\n\n\n    Oi kansa raukka, onneton,\n    Jok' kuoll' et voi, et elää saa,\n    Vaan niinkuin haahmo rauhaton\n    Viel' astut paikkaas kotoisaa!\n\n    Sun poikas parhaat, uljaimmat\n    Armotta Saksilainen löi,\n    Ja nurmikkosi vihannat\n    Hän saaliiksensa kaikki vei.\n\n    Maat, joita kynnät orjana,\n    Ol' esi-isäis vanhat maat;\n    Sä vierahana astua\n    Perintöäsi omaa saat.\n\n    Vaan parhaan aartees, ainoan,\n    Mi ryöstäjältä jäänyt ois,\n    Sun kieles armaan, ihanan,\n    Sä houkka itse vaihdoit pois.\n\n    Ja avu jaloin maallinen --\n    Omahan maahan rakkaus --\n    Nyt sulle, Erin kurjainen,\n    On kova, julma kirous.\n\n    Sen liekk' ei voi sua lämmittää,\n    Ei valoa se sulle suo;\n    Se polttaa vaan ja hävittää,\n    Ja mustaksi sun nimes luo.\n\n    Oi kansa raukka, onneton,\n    Jok' kuoll' et voi, et elää saa,\n    Vaan niinkuin haahmo rauhaton,\n    Viel' astut paikkaas kotoisaa.\n\n\n\n\nVII. TILAPÄISIÄ.\n\n\n\n    Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan.\n\n\n    Ujona suomalaisuus seisoo vielä\n    Edessä porttien maan mahtavien,\n    Vieraana kynnyksillä rikkahien --\n    Ei kansan lasta suvaitakaan siellä.\n\n    Myös arkana ja kainoisella miellä\n    Ens'askeleet vast' opin temppelien\n    Saleihin astuu nyt se, horjeksien\n    Useinkin tuntemattomalla tiellä.\n\n    Toivomme kaukan' on -- mut tulevainen\n    Tok' onni vilahtaa jo toisinansa,\n    Hetkeksi päilyy kuva lumoovainen: --\n\n    \"Jo Suomen kieli pääsi valtanansa!\" --\n    Sen kuvan ensiks loit Sä, jalo nainen!\n    Siks ijäti sua muistaa Suomen kansa.\n\n\n\n    Taideniekka-seuran vuosijuhlassa vuonna 1865.\n\n\n    Korpeen kylmään raivasi Suomen kansa\n    Kodin itselleen, satahaarat hongat\n    Kaatain kaskeksensa ja kylväin viljan\n    Siemenet siihen.\n\n    Usein kyllä kyntäjän toivot pettyi,\n    Usein viljan leikkasi harmaa halla,\n    Usein sulloi taas sota-orhit maahan\n    Sen kavioillaan.\n\n    Turhat kuitenkaan eipä olleet työnsä:\n    Viljamaaks on muuttunut synkkä korpi,\n    Yhä Pohjaan päin pakeneepi halla,\n    Kylväjän kauhu.\n\n    Samoin Taiteen siemenet taivaalliset\n    Mekin tässä korpehen kylvelemme,\n    Kylvelemme kaskehen äsken kaattuun,\n    Tuloa toivoin.\n\n    Tuoni kauneimmat kukat usein kyllä\n    Tempaa pois, usein kuihtuvi köyhyydestä\n    Taimet, ennen vielä kuin puhkeskana\n    Kukkaset niistä.\n\n    Vaan ei sammua saa tosi into tästä!\n    Mekin olkaamme tosi suomalaiset,\n    Toiset touot taas yhä kylväin, koska\n    Entiset kuihtui.\n\n    Uskokaamme: ei mene turhaan työnne!\n    Kerran kypsyy täälläkin Taiteen laihot.\n    Lasten lapset nauttivat niitä silloin,\n    Siunaten meitä.\n\n\n\n    Luettuani \"Säkenien\" toisen parven.\n\n    (Montreux'ssä Sveitsinmaalla.)\n\n\n    Niin mä luulin, niin mä kuulin:\n    Kaikki kuoli jo käköset,\n    Laululintuset katosi\n    Suomen maasta surkeasta,\n    Pohjan kolkoilta periltä:\n    Mitk' on nälkä näännyttännä,\n    Mitkä kylmä kaatanunna,\n    Mitkä, muuttaen tapansa,\n    Havukoina harmajina\n    Toinen toista raadellunna.\n\n    Niin mä luulin, niin mä kuulin. --\n    Tulipa tänne pohjois-tuuli,\n    Tuuli tuttava läheni,\n    Se toi laulut tullessansa,\n    Saattoi siivillään runoset,\n    Takaa vuorten viserryksen,\n    Kauniin maastani kukunnan.\n\n    Siitä syämeni sykähti,\n    Rinta riemahti suruinen.\n    Jopa tunsin, jopa tiesin\n    Aamun alkaneen paremman,\n    Onnen päivän palannehen\n    Suomen synkille saloille,\n    Pohjan raukoille rajoille.\n    Taashan kaikuu, taashan raikkuu\n    Entiset ilo-käkemme,\n    Muinahiset lempilinnut.\n    Västäräkkisen viserrys\n    Talvimyrskyn tauottaapi;\n    Kuultua kevätkäköstä,\n    Jänkät jäisimmät sulavat.\n\n\n\n    Helsingin teaterin vihkiäisissä Marraskuun 27 p:nä 1860.\n\n\n    \"Pois on vierryt Väinämöinen,\n    Laannut laulamasta;\n    Herjennyt on kanteloinen\n    Käyrä kaikumasta;\n    Siitä huokaa huolissahan\n    Suomi nyt ja itkee\n    Riutuneita riemujahan,\n    Surun aikaa pitkää\".\n\n    \"Suomen on äänen sortanunna\n    Talven tuima valta,\n    laululinnut on paennunna\n    Kylmän kynnen alta.\n    Tuuli vain hongikossa huokaa,\n    Kova hanki kirskuu,\n    Nälkäinen hukka ulvoo ruokaa,\n    Tias-pikku tirskuu\".\n\n    Näinpä sävel kaikui kankahilta,\n    Suomen saloilt' ääni murheellinen.\n    Tuuli siivillään vei äänen vienon,\n    Kujerruksen kantoi taivahasen.\n    Siellä ruskopilven reunall' istui\n    Sisarusta kolme kaunokaista,\n    Ihanaista ilman neittä kolme.\n    Kannel käsiss' istuu impi yksi,\n    Laulutar se on, heleäkaula:\n    Sulosäveliä helskyttävi,\n    Surut sydämestä sulattavi.\n    Toinen impi on Kuvatar kaunis,\n    Tenhosormi, veistin kädess' istuu:\n    Sillä kallioita kalkuttavi,\n    Luopi sankareita, jumaloita.\n    Kolmaspa se on korea kuopus,\n    Näytelmätär, sisarista nuorin:\n    Missä astuu, aukeavi haudat,\n    Heräjävi haamut nukkumasta,\n    Ylös urhot nousee nurmen alta.\n    Kuullessansa Suomen suruvirttä,\n    Sydämehen impein syttyi sääli.\n    Taivahalta suhisevin siivin\n    Laskeusit lohduttelemahan,\n    Huolet Suomen huojentelemahan.\n    Ensin Laulutar heleäkaula\n    Käänti polvillehen kanteloisen;\n    Hypitellen hyppysensä hienot,\n    Soittain kielosia kultaisia,\n    Lauloi siinä näin ihana impi:\n\n      \"Kuin talven tuomi,\n      Kas, sulo Suomi\n      Nyt seisoo huolien, huo'aten!\n      Vaan kanteleni soiva,\n      Se tuopi hoivaa,\n      Se tuopi toivoa sydämehen\".\n\n      \"Jo heitä huolet!\n      Ei kaikki kuolleet\n      Viel' ole virtoset laulajan.\n      Viel' kanteloinen kaikuu\n      Ja rinta raikkuu,\n      Kuin Väinön aikana vakavan\".\n\n    Vaikeni jo virsi Lauluttaren;\n    Huoltap' ei se Suomen huojentanna,\n    Iloa ei soitto synnyttännä.\n    Siihen vastas surullinen Suomi:\n\n    \"Kuulkaahan kannel tuossa kaikuu,\n    Kuuluu laulu loittoo!\n    Äänikö Väinön taasen raikkuu?\n    Soiko Väinön soitto?\n    Eipähän soittamassa, veikot,\n    Väinö tässä liekään!\n    Sorakieli, äänet heikot\n    Tään on soittoniekan\".\n\n    \"Oisko itse Väinämöisen\n    Soittamassa sormet,\n    Loiskuis lainehet järven jäisen,\n    Kukkis kulonurmet!\n    Vieläpä nyt on aalto vanki,\n    Kituu kahlehissa;\n    Vielä pitää talven hanki\n    Nurmet nukuksissa\".\n\n    Kuvatarpa tenhosormi silloin,\n    Kalkahuttain kalliota, alkoi\n    Loitsujansa mahtavia laulaa:\n    Kieli liikkui, loitsut luikahteli;\n    Veistin väänti, paadet pakahteli.\n    Näin Kuvatar tenhosormi lausui:\n\n      \"Kallio sa kuun ikuinen,\n      Vuori päivän polvuhinen,\n      Kuule nyt mitä sanelen,\n      Kuule mitä sulle lausun!\n      En puhu omalla suulla,\n      Puhun suulla suuren Luojan!\n      En omin käsini väännä,\n      Käsin väännän Kaikkivallan!\n      Sana kuule, kuule käsky,\n      Tenhollista nyt totellos!\n      Muuttuos muutellessani,\n      Muodostuos, vuori vahva,\n      Väinämöiseksi vakaaksi,\n      Ikuiseksi laulajaksi!\n      Mit' on paasia sinussa,\n      Mitä kiviä kovia,\n      Siitä runkonsa rakennan,\n      Siitä kallon kalkuttelen.\n      Mit' on puroja povessas,\n      Ne ma suoniksi solutan,\n      Verivirroiksi valutan.\n      Mit' on lunta lappehillas,\n      Siitä holvajan hivukset\n      Hopeisena heilumahan,\n      Valumahan valkoisena.\n      Mit' on kuusia kupeillas,\n      Honkasia hartioillas,\n      Ne ma ruunuksi rakennan,\n      Sovittelen seppeleeksi\n      Päähän vanhan Väinämöisen,\n      Ilon tuojan ikävöityn\".\n\n    Jopa kalliosta kuvoaikse\n    Muoto va'an, vanhan Väinämöisen,\n    Suomen tarkkamielen, laulukielen.\n    Tuosta näin Kuvatar kaunis lausui:\n\n      \"Ällös surullinen Suomi,\n      Ällös itke nyt eneä!\n      Riemuitse jo rinnassasi,\n      Aamuin illoin nyt iloitse!\n      Jo on vanha Väinämöinen,\n      Ukko tullunna takaisin\n      Laulamahan, kukkumahan,\n      Soittamaan, helistämähän\n      Kansan kaunihin iloksi,\n      Sulon Suomensa huviksi!\"\n\n    Hälveni jo hetkeks ääni huolen,\n    Vaikenivat jo valitusvirret.\n    Kuvaa katsoi Suomi ihmehellä;\n    Vaanpa kohta taas poloinen parkui:\n\n      \"Mit' on syytä soitellamme,\n      Laulaa riemumiellä?\n      Eipä ole laulajamme\n      Väinö tullut vielä!\n      Tulta säihkyy Väinön silmä,\n      Sulosuunsa laulaa; --\n      Sydän tään on kuollut, kylmä,\n      Eikä kaiu kaula!\"\n\n    Näytelmätär silloin, neito nuori,\n    Taivoon päin kohottaa kätösensä.\n    Näin hän lausuu, vanhaa Väinämöistä\n    Maanitellen mielilausehilla:\n\n      \"'Yksin laulan, yksin soitan\n      Runoja jo ruostuneita;\n      Lauluja lakastuneita;\n      Ei mua Suomi soitattele,\n      Omat lapset laulattele!'[5]\n      Niin sa, vanha Väinämöinen,\n      Vihoissasi muinoin virkoit,\n      Suutuksissasi nimesit;\n      Vierit poies Suomen maasta\n      Maille muille kaukaisille.\n      Kuule nyt mitä sanelen!\n      Todet sulle tarkat virkan:\n      Linna on tässä laadittuna,\n      Kallis kartano rakettu!\n      Seinät tehty marmorasta,\n      Kuparista katto pantu,\n      Sisus kullalla kuvattu,\n      Hopehilla holvattuna,\n      Ollakses, eleäksesi,\n      Ankarast' asuaksesi\n      Näillä Pohjolan perillä,\n      Suomessa sulohisessa\".\n\n    Impi vaikeni ja kuulleskeli.\n    Turhaan kuultelevat immen korvat,\n    Sydän vartoilevi toivoin turhin.\n    Eipä käännykänä kulkemasta,\n    Palaukaan vanha Väinämöinen.\n    Impi jällen loihe loitsunahan:\n\n      \"Kun ei tuosta kyllin liene,\n      Kun et huoline hopeista,\n      Kääntynekään kullan tähden, --\n      Kuule nyt mitä sanelen,\n      Todet sulle tarkat virkan:\n      Ilon pantuna on paasi,\n      Laulukivi laskettuna\n      Linnan keskelle komean,\n      Salin suuren permantohon.\n      Siinä istuos ilolla,\n      Siinä soita riemutellen,\n      Kanteletta kaikutellen!\n      Siihen tuiskuna tulevi,\n      Vilisevi virtanansa\n      Kaikki mahtavat mailman:\n      Rikkahat ja ruhtinahat,\n      Keisarit ja kuninkahat\n      Soittoasi kuulemahan,\n      Iloa imehtimähän\".\n\n    Impi vaikeni ja kuulleskeli.\n    Turhaan kuultelevat immen korvat,\n    Sydän vartoilevi turhin toivoin.\n    Viel' ei käännykänä kulkemasta,\n    Palaukaan vanha Väinämöinen.\n    Impi jälleen loihe loitsimahan:\n\n      \"Kun ei tuosta kyllin liene,\n      Kun et käänny kuitenkana, --\n      Kuule nyt mitä sanelen!\n      Todet sulle tarkat virkan:\n      Kuuluu laaksoista kujerrus,\n      Vuorilta valitus-ääni.\n      Koko Suomi kaihossahan\n      Huokoavi haikeasti,\n      Valittavi vaikeasti\n      Lähtöä ikirunojan,\n      Väinämöisen vierinteä.\n      Vesi silmistä valuvi,\n      Kyynel karvas poskipäille;\n      Jääksi jäätyvi samassa,\n      Kynttiläksi kangistuvi.\n      Vaan jos vanha Väinämöinen,\n      Laulaja ijän-ikuinen\n      Takaisin tulisit näille\n      Poloisille Pohjan maille\n      Uuden kuun kulettajaksi,\n      Uuden päivän päästäjäksi,\n      Uuden Sammon saattajaksi,\n      Uuden soiton suorijaksi, --[6]\n      Vesi taaskin vierähtäisi\n      Suomen silmistä suloisen.\n      Se ois kyynel riemun kyynel,\n      Riemun kyynel kirkkahainen,\n      Se ei jääksi jähmettyisi, --\n      Päärlynä putoeleisi,\n      Helmenä helähteleisi\n      Ihmisten ihanteheksi,\n      Jumalainkin ihmeheksi!\"\n\n    Jopa kuuli vanha Väinämöinen,\n    Jo nyt kääntyi ukko kulkemasta.\n    Käännytti jo hänet kansan kaiho,\n    Huokaukset Suomen huolellisen.\n    Jo nyt joutuu, vierii venheessänsä:\n    Hangat piukkii, airot notkistuvi\n    Soutaessa seppo Ilmarisen;\n    Purren hyrskivi kuparikokka\n    Melatessa liedon Lemminkäisen;\n    Itse istuu jouten Väinämöinen.\n    Eipä aivan jouten istukana,\n    Sormin soittelevi kanteloista,\n    Suinpa laulaa suloutta Suomen.\n    Rantaan rientävät he Suomenniemen;\n    Soitto soitellen nyt kaikuu vastaan,\n    Riemu riemullen näin raikkuu sieltä:\n\n      \"Terve tänne, Väinämöinen,\n      Taas nyt soittamahan!\n      Terve, käyrä kanteloinen,\n      Taasen kaikumahan!\n      Ilollen nyt ilot tuntuu,\n      Riemullen nyt riemut!\n      Heitä pois jo huolihuntu,\n      Koko Suomenniemyt!\n\n      Murheen jäät jo loiskahtavi\n      Riemun lainehiksi;\n      Kylmä hanki heilahtavi\n      Lemmen kukkulaksi;\n      Linnut laulaa virtosia;\n      Kesän päivä koittaa;\n      Itkein ilokyyneliä\n      Koko Suomi soittaa!\"\n\n\n\n    Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille.\n\n\n    I.\n\n    Nuoruus, kultainen aik', oi ihmisen autuas aamu! --\n    Aamu ei kuitenkaan -- ihmisen autuas yö! --\n    Ei tok' yö valoton, ei synkeä, ei syksysyinen,\n    Ei, vaan Juhannus-yö, Suomenmaan suvi-yö! --\n\n    Yö, jon-moista voi nähdä, kun vuoren päält' ihaellen\n    Silmän loittohon luo, luo yli vetten ja maan --\n    Moinen, kosk' utuhunnullaan hämy siintävän seudun\n    Peittää, ei sentään kokonaan peittelekään.\n    Peitoss' on risu rannan, on joka lehdetön oksa.\n    Peitoss' on kelopuut, paljahat, kuivunehet;\n    Peittyneenä on kaikki, mi kolkko on, kaikki mi kuollut;\n    Pohjolan köyhyytt' ei silmä nyt huomata voi.\n    Mut toki kautt' utuhunnun paistavi peittelemättä,\n    Kirkastettuna vaan, Suomen kaikk' ihanuus.\n\n    Jalona haamoittaa koht' äärtä taivahan kannen\n    Korkeat harjanteet, honkaseppele-päät,\n    Vankka vanne, mi vahvaks liittävi manteren kupeet,\n    Musta, murtumaton, solkinen sankari-vyö.\n    Suojaan turvauten, pelotoinna nieminen nientä\n    Luoksehen houkuttaa, tarjoillen syliään,\n    Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta\n    Muiskuina soutelemaan kaukaisen armahan luo.\n    Suojahan turvauten, pelotoinna peilaeleiksen\n    Tuomet tuoksuavat, koivut valkeavyöt,\n    Katselevat vetehen, ihaellen riemuisin silmin,\n    Tuo sulokukkasiaan, varttaan tää soleaa.\n    Suojaan turvauten, jok' estää pohjaiset viimat,\n    Myös täystähkäinen ruis huoleti huojuelee;\n    Pää kumarruksissaan se kantaa tok' ilomielin;\n    Taakka jos raskas lie, rakkaan' onpi se myös.\n\n    Vilpas, raitis on ilma, ei vielä nyt paahtava helle\n    Vaivuta kukkien päit', ehdi ei pyyhkiäkään\n    Kasteen helmeä pois, Isän taivahisen mesijuomaa,\n    Jolla Hän virvoittaa luonnon nääntynehen.\n    Viel' ei myös tomu maan sokaiseksi saastuta ilmaa;\n    Yksin leijuelee tuoksunen tuorehin vaan. --\n    Ilma on hiljaa, tyynn', ei murra myrsky nyt honkaa,\n    Taita ei ruohoakaan, riistä ei lehteä myös.\n    Hiljaa on kuni kirkoss' aikana siunaus-hetken:\n    Tuulonen kuiskaa vaan, melkein kuulumaton,\n    Lehdet löyhyelee ja rannass' aaltonen huokaa,\n    Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee. --\n    Ilma on tyyni, ei käy nyt järvell' ankara kuohu,\n    Kalvon kirkkahan on rauha rikkumaton.\n    Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella\n    Voip' ihanuuksia maan, taivaan loistoa myös,\n    Taivaan loistoa myös ja kaareuvaa sinikantta,\n    Jolla nyt hienoja vaan hattaramöyhyjä ui,\n    Kepeesti kuni mielen miettehet solueleiksen,\n    Kun sydän rauhaisa on, saastumaton, viaton.\n\n    Vuoren päällä Te myös nyt seisoen, veikkoni nuoret,\n    Ympäri katsotten silmin säihkeilevin.\n    Sydän on toivoa täys ja riemust' aaltoovi rinta,\n    Juhannus Teillä nyt on, nuoruuden suvi-yö.\n    Toivo se maailmaa iloinensa, aartehinensa\n    Näyttää: \"Tuo ihanuus, Teidän, Teidän se on\". --\n    Voi jos hetkinen tää ijät kaikki kestävä oisi! --\n    Hetk' ylen kerkeä vaan, taas heti haihtuva pois --\n    Voi, niin ois maan päällä jo taivas, oisi jo autuus,\n    Jota ei vaihtais pois Tähtölän riemuhunkaan!\n    Oisko! -- mut ei, ei näin sovi surra, ei valitella;\n    Yö ois turha, jos ei päivän seuraisi työ,\n    Kukka ois turha, jos ei se kypsyvä ois hedelmäksi,\n    Niin nuorukainenkin myös, mieheks muuttumaton.\n\n    Veljet! Kukkula tää, Parnasson kukkiva kunnas,\n    Ei ole matkan pää, ensi-porras se on.\n    Kohtapa taas etehenne on nouseva kallio jyrkkä --\n    Kosk' ylös kiipeetten, toinen taas kohoaa.\n    Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori,\n    Vaikka se katsoen täält' yksi on askele vaan.\n    Eikäpä ain' ole suotun' yöllinen vilppaus Teille,\n    Suotu ei ain' ole myös nuoruuden kepeys.\n    Toistapa on suvi-yönä, vihreä seppele päässä,\n    Kiivetä vuorellen leikiten laulelemaan.\n    Toista kun taas hiki-otsin, päivän hautovan alla,\n    Taakkaansa jykeää kantaen ponnistelee. --\n    Sitte kun huo'ahtain taas katsehen luo yli laakson --\n    Voipa kauhua, voi! -- kaikki jo muuttunut on!\n    Ei hämyn loistava, loitsiva ihmehuntu nyt enää\n    Maailman kokeneen pettää silmiä voi,\n    Elämä tää, joka mielen ihmehin täytti ja riemuin,\n    Missä sen on ihanuus? Miss' sulo, täydellisyys?\n    Harmaaks muuttunut on sen haamu paistava, puhdas,\n    Puuttehet näkyy kaikk', köyhyys, kolkkous myös.\n    Muuttunut on oma mielikin myös, himon hehkuva helle\n    Monta sen kukkaa on paahtanut, polttanut pois.\n    Rikkonut myös vihan myrsky on rinnan rikkahan rauhan,\n    Kuvaa taivahan ei aina se näyttele nyt,\n    Kuvaa taivahan ei -- ah taivaskaan ei nyt enää\n    Paistele kirkkaast', ei paista kuin paistanut on!\n    Kaikki on pois paenneet kepeäiset hattarat, hienot,\n    Mustina nyt matelee paksuja pilviä vaan.\n\n    Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori --\n    Ah usein vaivahan on uupua kulkeva mies!\n    Sanaa kolme tok' on, se huomatkaatte, oi veljet!\n    Kolme tok' kallist' on luotett' auttelevaa,\n    Net kuka säilyttää sydämessään, siltä ei katoo\n    Koskahan kuitenkaan nuoruus loistehineen.\n    Vaivat hällen ei tunnu, ei murtaa voi kova onni,\n    Ei himot hurjat myös rauhaa häiritä voi.\n    Muoto ei mailmankaan niin musta ja synkk' ole hällen;\n    Kurjuus hällen ei näy, näkyy kauneus vaan.\n    Tunnettenko ne luotteet, sanaa aimoa kolme?\n    Toivo ja Usko on kaks, Lempi se mahtavin on.\n\n\n    II.\n\n    Näin Luoja lausui: \"Tulkoon valkeus!\"\n    Ja säteen taivaastaan Hän salamoitti.\n    Levisi silloin valon kirkkaus\n    Ja alku-öisen pimeyden voitti;\n    Ja määräämätön ijankaikkisuus\n    Sai määrän, mitan, syntyi aika uus,\n    Ja luomiselle ensi-aamu koitti.\n\n    Ja avaruuden Kaos kauhea\n    Sai muodon, järjestihe maailmaksi;\n    Ja tähtiparvet alkoi kulkea,\n    Sai kukin aurinkonsa ohjaajaksi;\n    Ja keto paljas alkoi kukoistaa,\n    Ja elävistä vilisi nyt maa,\n    Vilisi vesienkin joka laksi.\n\n    Elämän kaiken lähde valo on;\n    Siis luodut kaikki pyrkii päivää kohti.\n    Mi voima muu se kukan kasvannon\n    Päin valoon aina taipumahan johti?\n    Mi voima muu se taisi kotkallen\n    Sen antaa rohkeuden ihmeisen,\n    Ett' ylös pilvihin se nousta tohtii?\n\n    Laps luonnon armahin on ihminen;\n    Siis valoon varsin on se hänet luonut,\n    Pään pystyn, käynnin suoran, jaloisen\n    Hänellen yksin, ainoalle suonut.\n    Ja valon kalliimman kuin auringon,\n    Sätehen itse Luojan valost', on\n    Sen ikilähteest' ihmis-järki juonut.\n\n    Valohon luotu ihmis-henki on --\n    Valost' ei Luoja luotuansa kiellä --\n    Kuin kotka nouskoon siis luoks' auringon,\n    Yl' auringonkin kiitäköhön vielä\n    Ja rientäköön halk' avaruuksien. --\n    Miss' asunto on itse Taivaisen,\n    Tiedustusmatkan pää vast' olkoon siellä!\n\n    Valohon luotu olet ihminen, --\n    Siis valoon katso silmill' urhokkailla,\n    Ja ällös pelkää että paiste sen\n    Soentais säteill' ylen loistokkailla.\n    Ei tule siitä sullen sokeus,\n    Kun silmään sattuu liika valkeus,\n    Vaan siitä kun se valoa on vailla.\n\n    Ja henkesi jos pilkkopimeihin\n    Suljettu oisi valon pelon tähden --\n    Kuin kukka pantu pohjaan kellarin\n    Voit ojentaa tok' edes yhden lehden\n    Ylöspäin luokse rautaristikon\n    Ja kuolla tok', jos kuoleminen on,\n    Näin, valon kultasätehiä nähden.\n\n    Sun henkesi on luotu valohon,\n    Eik' ainoasti valon nauttijaksi; --\n    Jalompi osa sulle suotu on,\n    Myös olet luotu valon saattajaksi.\n    Oi onni suuri, autuas, kun saa\n    Auringon loistovirkaa toimittaa,\n    Kaikk' ympärillään saattaa valoisaksi!\n\n    Mut, vaikka kirkkain, valokipunas\n    On kaikki ainoasti armolainaa,\n    Min hetkeks' antoi Kaikkivaltias --\n    Siis alas uhka-ylpeytes paina;\n    Jumala, Herra, Hän on aurinko --\n    Sun valos vaalea on kuutamo --\n    Se, ihmishenki, muista nöyräst' aina!\n\n\n    III.\n\n    Ihmis-henki, valon lapsi, pyrji valon lähteen luo,\n    Säkeniä sähkyviä juo kuin janoovainen juo;\n    Katso toki että valos vaan ei virvatulta lie,\n    Tyhjä valhevalo suolta, joka harhateille vie!\n\n    Valo kirkas, valo kaunis, tok' on vaan kuin Alppein jää,\n    Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää.\n    Lempenä se vast' on oikein säde Luojan loistehen,\n    Tuikahtanut taivahasta lohdukkeeksi ihmisen.\n\n    Vaikka sull' ois kaikki tieto, maat ja taivaat kirjoissas,\n    Vaikka sull' ois kaikki taito, vuoret noutais sanojas,\n    Vaikka profeetan ois silmä aikain läpi katsomaan,\n    Enkelinkin sulo ääni, lempi yksin puuttuis vaan --\n\n    Ah tok' oisit onsi vaski, kilisevä kulkuinen!\n    Mitätön ois tietos, taitos, turha voimas ihmeinen.\n    Valos hyödyttelemättä ois kuin talvi-aurinko,\n    Ympärilläs kaikk' ois kylmä, synkkä, kolkko, autio!\n\n    Lennä valon sätehenä, lämmön kipunana myös,\n    Silloin siunattu on retkeks, siunaukseksi sun työs.\n    Mutta huomaa: lämmötöinnä säde käy halk' ilmojen,\n    Lämmön saattaa joka säde voi vaan paikkaan yhtehen.\n\n    Määräpaikkahas siis riennä, jolle sinut Luoja loi;\n    Sille valo, lämpö saata, ole sille päivän koi.\n    Vaikk' ois ahdas, vaikk' ois pieni, halpa, riennä siihen vaan;\n    Näin vaan maailmalle paistat, yhtä paikkaa valistain.\n\n    Veljet, valon saattajiksi pyhitetyt, vihityt,\n    Luokaa katse ympärinne, sydämestä katse nyt!\n    Tässä Teill' on luotu paikka, Teidän, Teidän on tää maa --\n    Mutta siis se myöskin Teidät, Teidät aivan omistaa!\n\n    Katsokaatte: honka täyttää latvoin taivahille päin,\n    Imee ilmaa, juopi päivää, pilvein kanssa leikittäin;\n    Mut se juuret juuttaa maahan, äitiänsä syleilee,\n    Levittääpi laajat oksat, niillä maataan varjelee.\n\n    Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää,\n    Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää!\n    Köyhä on se, halpa on se -- lempikää sit' enemmin!\n    Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on ilke'in.\n\n\n    IV.\n\n    Kosk' emäntäisen tarkan silmän alla\n    Liedessä korjaellaan valkeaa,\n    Se iloisella palaa paukkinalla\n    Ja kirkkahasti lekkuu, leimuaa.\n    Se onpi silloin koko huoneen sielu,\n    Jok' elämää ja virkeyttä suo;\n    Kokohon houkuttaa sen valo mielu\n    Perehen kaiken hauskan lieden luo.\n    Viel' uloskin se kauas yöhön paistaa\n    Pimeihin kuusikoihin korpimaan,\n    Yllyttäin uupunutta matkalaista\n    Taas askeleitaan jouduttelemaan.\n\n    Mut valkea jos liedest' ulos karkaa,\n    Omille valloillensa kirvahtaa --\n    Voi silloin kohtaloas, ihmis-parka! --\n    Äkisti ilos, onnes lopun saa!\n    Kuin kahleistansa irti päässyt orja,\n    Niin tuli silloin raivoo, riehuilee;\n    Sen viha hillitön, sen vimma hurja\n    Säästelemättä kaikki tuhoilee.\n    Koht' on sun kalliit tavarasi tuhkaa,\n    Sun talos raunioiksi vajoutuu;\n    Suakin elementti julma uhkaa,\n    Töin tuskin oma henkes pelastuu.\n\n    Näin tuli kirkkahinkin maallisista,\n    Isien maahan jalo rakkaus,\n    Tuo puhtain, pyhin ihmis-tuntehista,\n    Voi olla tuhoovainen kirous,\n    Kun, päästen valloillehen takastansa,\n    Riehahtaa Feniläisnä rajuumaan,\n    Hillittömässä vihanvimmassansa\n    Ei pettuutt' inhoo, salamurhaakaan --\n    Tai raadellen myös omaa sydäntähän\n    Puoluekiihkona kun raivoaa,\n    Kun veli vihaa, vainoo veljeähän\n    Syyst' että toisin maataan rakastaa.\n\n    Ei _Lempi_ olekaan se liekki sitten,\n    _Lemmoksi_ häijyks jo se muuttuikin,\n    Ei ole kirkkain parvess' enkelitten,\n    Vaan langenneista hengist' ilke'in.\n    Se pitää tok' on saanut enkel-kielen\n    Ja muodon paistavan kun aamun koi,\n    Joll' yhä vielä ihmis-parkain mielen\n    Lumoa, pettää, viekoittaa se voi.\n    He rakkauden tähden omaa kansaa\n    Kuin verivihollistaan vainoovat,\n    Nimeä lemmen huutain, toisiansa\n    Kuin pedot raatelevat, murhaavat.\n\n    Voi! Eripuraisuuden tuli täällä\n    Myös irt' on päässyt, leimuks kiihtynyt;\n    Ei lumilla sen hehkua, ei jäällä\n    Sais sammumaan, ei viihtymäänkään nyt.\n    Yhäti paisuu valta palon huiman,\n    Se leviää, se kohoo, julmistuu.\n    Voi eikö valtaa, mi sen murtais voiman? --\n    Yks valta ois -- se Lempi on, ei muu!\n    Oi veljet! Auttaja se kutsukaamme,\n    Tuo suoja-enkeli, min Luoja soi!\n    Oi kutsukaatte, että kurja maamme\n    Taas rauhan, onnen päivät nähdä voi!\n\n    Suur', ankara maan pääll' on vihan valta\n    Ja mahtava on täällä kirous,\n    Mut kirouskin raukee kiroovalta,\n    Jos vastaan kaikuvi vaan siunaus.\n    Ei silmää loistavata lempeästi,\n    Katsetta pyhää Lempi-kerubin,\n    Voi kestää, vaikka kaiken muun se kesti,\n    Voim' ankarinkaan vihan enkelin.\n    Hän vaipuu maahan, voimatoinna aivan,\n    Ja käsin peittää silmät huikaistut,\n    Hän näki säteen autuudesta taivaan,\n    Mi hält' on ainiaksi kadonnut!\n\n\n\n    Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi.\n\n\n    I.\n\n    Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä,\n    Työt' yli kaiken työn kuuluna loistelevaa! --\n    Muut ihaelkohot vaan kuin valloitus-vankkuri vieree,\n    Kansat kaikk' kukistain, voittaen manteret, maat;\n    Kuinka se käy jyristen kuin Herran ankara voima,\n    Raskailla rattaillaan kyntäen näin vakojaan,\n    Kyntäen näin vakojaan, jost' ei toki koskahan nouse\n    Toukoa oraillen, kohoo korsiakaan.\n    Kylvää myös vakoihinsa se kyllä, mut kylvönä sill' on\n    Katkerat kyynelehet, hurmeet huuruavat. --\n    Muut ihaelkohot kuin sota päivänä kirkasna kulkee,\n    Silmiä huikaisten, mieltäkin viettäen myös;\n    Vaan sätehens' ei tuottele virvoitust' elämälle,\n    Paahtavat, polttelevat, kuoloa tuottavat vaan. --\n    Muut ihaelkohot kuin sota laill' jalon, ankaran kosken,\n    Tulvaillen yli maan, kuohahtain kohisee;\n    Egyptin se tok' ei kevät-tulv' ole, siunaus peltoin,\n    Se vedenpaisumus on syntejä rankaiseva. --\n    Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä --\n    Sun työs tok' jalomp' on, oi Savon urhea mies!\n    Valloittajaks' sua myös kehuen mun mainita sopii,\n    Vaikk' perinnöitähän et toisilta ryöstänyt pois.\n    Mait' avarampia ei moni muu ole laskenut alleen,\n    Valloitus-sankareiss' ei monta sun vertojas lie,\n    Voimaa suurempaa moni voittanut ei, kuin sä voitit,\n    Kirves ja aura, ne kaks, asein' ainoina vaan.\n    Suomenmaan sydän viel' oli korpena kolkkona kaikki,\n    Autio, koskematon, synkkä kuin syksyinen yö.\n    Miehuutt' ollut ei vailla ken nuot sijat miehien syöjät,\n    Pohjolan nuot erämaat, ensiks läks asumaan.\n    Miehuutt' ei ollut vailla, ken korven ik'-asukkaisen\n    Kontion suuttunehen kanss' yhä painia löi.\n    Miehuuttas lujimpaa, Savon urhea mies, toki koitti\n    Pohjolan haltijahiis, halla harmajapää.\n    Kenpä ne kertoilleeks, lukeneekskaan sais sadat kerrat,\n    Koska hän myrkyllään turmeli toivos ja työs!\n    Usein kosk' ilomielin jo näit sun vaivasi palkan,\n    Tähkien keinuvat päät, kultana paistelevat,\n    Hiljaa hiivien silloin tul' yöllä se ryöstäjä viekas,\n    Viimeisen sult' jyvän vei, kaiken toivosi vei.\n    Viel' apumiehikseen Manan kalmankarvaisen mailta\n    Nyt nälän kalvavan huus, huus ruton julman se myös;\n    Armottomasti ne kaikki näin raateli, runteli, surmas,\n    Kaasi sun armaimpas, vei omat voimasi myös.\n    Vaan ei ne kuitenkaan kukistaa sua koskahan voineet,\n    Murtaa voimias ei, miehuuttasi ei myös.\n    Ahdistain vihamies jos sun peräyttikin joskus,\n    Jos välin kylmillen sarka jo raivattu jäi,\n    Vuotena toisna jo taas sinä, ponnistain neros, voimas,\n    Valloitit sen takaisin, valloitit uusiakin.\n    Näin vuos vuodelta ain' yhä laajemmaks levis valtas,\n    Laajeni viljelysmaa, laajeni näin _Savon maa_.\n\n\n    II.\n\n    Voitolle pääsi vallat Pohjolan,\n    Pimeni päivä kansan Väinämöisen,\n    Riehahti myrsky raivoamahan,\n    Kauhullaan enentäen kauhun öisen;\n    Toisistaan Karjalaiset eksyi pois --\n    Yöll' erottaa ken tietä voinut ois?\n\n    Muruksi murtui Sampo -- vapaus --\n    Ja kahtia myös Karjalakin katkes;\n    Nous eri vallat, eri uskomus,\n    Ja heimouden side vanha ratkes;\n    Vel' oma muuttui tuntemattomaks;\n    Vapaana oltiin yks -- nyt orjaa kaks.\n\n    Sokeina vastatusten syöstihin;\n    Ahneesti veljen vert' joi veljen rauta.\n    Er' elo ol' ja kuolon toivokin,\n    Yhteinen ainoast' ol' enää hauta. --\n    Kuink' erottaa näin voipi ihminen,\n    Mink' itse Luoja liitti yhtenen!\n\n    Kohosi silloin torni korkea\n    Äyräälle myrskyn raatelemain rantain,\n    Kohosi tulitorni, leimua\n    Kirkasta, kauas paistavaista kantain.\n    Halua ihmeellistä herättäin,\n    Vastustamattomasti viehättäin.\n\n    Molemmat riensi kohden valkeaa --\n    Uus elon toivo kaiken rinnan täytti --\n    Vihollisen he keksi siellä -- haa! --\n    Mut tuli nyt nuot kasvot selvään näytti\n    Ja kädet miekkoineen jo nostetut\n    Taas alas raukeni kuin halvatut.\n\n    Ja silmät kauan umpisokeat\n    Nyt ihmein näki kaikki selvällehen,\n    Hetkessä haihtui vihat katkerat,\n    Käs käteen yhtyi liittoon ikuisehen.\n    Omaksi veljekseenhän Savon mies\n    Nyt karjalaisen urhon jälleen ties.\n\n    Ja Väinön kansaa kaikkea nyt vie\n    Yhdessä yhtä tietä taas tää valo. --\n    Kysytkö: mi se tulitorni lie?\n    Ma vastaan: se on Savon linna jalo,\n    Ja leimu siinä kirkaspaisteinen,\n    Se lemp' on _yhteisehen Suomehen_.\n\n\n    III.\n\n    Heräsi sotavanhus unestaan,\n    Ja katsoo ympärinsä kummastellen:\n    Mi pauhu täällä, mitä hurraellen\n    Näin joukot vilskuu hänen muureillaan?\n    Miks täynnä laivoja näin salmi kiehuu,\n    Ja liput mastoiss' ylpeästi liehuu,\n    Ja tykit paukkuu, kaiut herättäin\n    Ylt' yli saloin sinisiintäväin?\n\n    Vaarassa onko jälleen isänmaa?\n    Sotako rannalla taas liikkuu täällä?\n    Vihollisjoukotko taas valloittaa\n    Yrittää Savon turvaa ryntäämällä? --\n    Ja ukko silmänsä luo ympärilleen\n    Tykittömille vallivaruksilleen.\n    Ja miss' on Savon kaikki sankarit?\n    Ne oisko pelkurit tai petturit?\n\n    Oi, ällös, ukko, olko milläskään,\n    Unia näet vaan menneist' ajoistasi!\n    Ei sodan myrskyt enään ikinään\n    Uhkaile armasta sun Savoasi.\n    Rauhattomuus jo päättyi, nyt on rauha;\n    Työ ahkera tai ilo vaan nyt pauhaa,\n    Ja kansa riehuva tää summaton\n    Sukua Suomen, omaas, se kaikk' on.\n\n    Et ole enää rajanvartija;\n    Maan raja siirtyi kauas länteen, itään.\n    Rauhassa nuku, sull' ei virkaa mitään.\n    Vaan ei -- ei vielä -- vielä virkana\n    Tok' yks ois sulla -- suoja muinaisuuden!\n    Rajalla ajan vanhan, ajan uuden\n    Nyt seisot vahtina, ett' unohtaa\n    Tää polvi nuor' ei isiänsä saa.\n\n    Aik' uus on, aatteet uudet, työkin uus,\n    Teit' uusia nyt astuu nuori kansa;\n    Se oikein on -- mut ain' uskollisuus\n    Ja miehuus, lujuus olkoon vanhoillansa!\n    Sä, ukko, kerro kuink' es'-isät kesti\n    Paikaltaan horjumatta urhoisesti!\n    Karkaise työhön näin tää nuoriso,\n    Lujaksi kuin sun allas kallio!\n\n\n\n    Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi.\n\n\n    Emonen Satakunta\n    Ilmoille pojan loi,\n    Ja sadan miehen voiman\n    Hän kantamalleen soi;\n    Sit' äidinrinnoin sadoin\n    Imetti, kasvatti;\n    Näin vahva jättiläinen\n    Pojasta sukesi.\n    Vaan ikäv' on hänen mielessään,\n    Hänt' ei koti hiljainen tyydytäkään.\n\n    Siis ulos maailmalle\n    Tää poika reutoutui:\n    Hän kiersi sadat saaret,\n    Hän sadat salmet ui;\n    Ja kaikki rannan koivut\n    Hänelle hymyili,\n    Ja kaikki lehdon linnut\n    Sulolla lauleli.\n    Vaan ikäv' on hänen mielessään,\n    Hänt' ilo, lempi ei tyydytäkään.\n\n    Rinnassa miehuus kuohui,\n    Se toivoi taisteluun,\n    Se riehuvaisna paloi\n    Voimainsa koitteluun.\n    \"Ah urhon jalon, vahvan\n    Jos kerran kohtaisi,\n    Kas silloin maksais elää,\n    Kuollakin kelpaisi!\"\n    Näin ikäv' on hänen mielessään,\n    Hänt' ei huvi kuuluton tyydytäkään.\n\n    Vaan rientäissään hän viimein,\n    Mit' etsi, löysi jo:\n    Edessä tuossa vankka\n    On Tammerkallio.\n    Sen kivirinta luja\n    Tien sulkee kokonaan;\n    Ei taivu hän, ei väisty,\n    On valmis sotimaan.\n    Ja jättiläinen on mielissään,\n    Kun toivonsa tässä sai täyttymään.\n\n    Ja rinta rintaa vasten\n    Nyt painia he lyö;\n    He päivän kaiken koittaa,\n    Eik' eroita heit' yö.\n    Kiihkoissa katsos kuohuu\n    Jo vaahti valkoinen!\n    Kauaksi pauhu kuuluu\n    Kuin jyske ukkosen.\n    Hei jättiläinen on mielissään,\n    Kun toivonsa tässä sai täyttymään.\n\n    Näin vuosisadat pitkät\n    He yhä taistelee,\n    Näin koskaan voittamatta\n    He toistaan koittelee:\n    Ei uuvu veden voima,\n    Ei murru kallio;\n    Vaan järven jättiläinen\n    Se viimein suuttuu jo.\n    Taas ikäv' on hänen mielessään,\n    Tuo turha leikki ei tyydytäkään.\n\n    Saapuipa silloin siihen\n    Kustaavi kuningas;\n    Tuoss' jättiläisen keksi\n    Silmänsä nerokas:\n    \"Hei, poika, suotta kuluu\n    Noin voimas päivät, yöt!\n    Mun palvelukseen' tule,\n    Saat tehdä tosityöt.\n    Tuo hyödytön pauhu on houraus,\n    Vaan miehen työllä on tarkoitus!\"\n\n    Nyt käteens' jättiläinen\n    Sai sadat rattahat;\n    Hän kaikin voimin vääntää,\n    Ne pyörein juoksevat,\n    Ne vanuttaa, ne takoo,\n    Ne kutoo ratisten,\n    Ja leivän tarpeet hankkii\n    Tuhatten ihmisten.\n    Nyt jättiläinen on mielissään,\n    Kun toivonsa viimein sai täyttymään.\n\n    Jo sata vuotta vääntää\n    Hän tuossa päivät, yöt,\n    Ja yhä kaunistuupi\n    Ja karttuu hältä työt;\n    Ja maine, jota toivoi\n    Suurista sodistaan,\n    Sen monin kerroin saa hän\n    Nyt työstään, toimestaan.\n    Ja jättiläinen on mielissään,\n    Kun toivonsa kaiken sai täyttymään.\n\n    Oi kaukaa häämöittävä,\n    Sä aika tuleva,\n    Kun auraks muuttuu miekka,\n    Työkoneeks kanuuna.\n    Kun vert' ei vuodatella,\n    Vaan työllä kilpaillaan,\n    Kun suosio ihmisill' on\n    Ja rauha päällä maan,\n    Oi aika sä toivottu, kaivattu,\n    Kas täss' esikuvas on siunattu!\n\n\n\n    Huhtikuun 16 p. 1869.[7]\n\n    (Kun Suomen uusi valtiopäivä-laki vahvistettuna julistettiin).\n\n\n    Oi päivä kirottu, oi päivä siunattu,\n    Oi päivä, jok' ei koskaan unhoitu!\n    Ma muistan niinkuin eilen kuinka ensi\n    Sanoma sinusta maan kautta lensi:\n    Kaikk' kansa kuuli kauhistuin\n    Ja seisoi sanattomin suin.\n    Sydämin jäätynein kuin ukon nuoli\n    Ois iskenyt sen keskeen -- mutta huoli\n    Ja kauhu ensihetken vaan\n    Sai vallan, sitten sydämistä\n    Tuhannen kertaa tuhansista\n    Riemahti ilo kaikumaan.\n    Tää Suomen kansa, jörö umpisuinen,\n    Kiitoksiin jot'ei syyttä houkuttais,\n    Ja jonka niska jäykkä, visapuinen\n    Käskystä kellekään ei kumartais,\n    Tää kansa, mi niin usein onpi mykkä,\n    Kuin nuorin laps Lear-kuninkaan,\n    Ja kainostellen peittää tunteitaan,\n    Jos kohta sydämessä lempi sykkää --\n    Se tunteilleen nyt viimein sanat löysi\n    Ja yli kuohahti sen sydän täysi.\n    Sen palatsit, sen mökit matalat\n    Kaikk' yhtä kiitosvirttä kaikuivat,\n    Hartainta kiitosvirttä kohtaan Luojaa.\n    Hän oli pelastettu, tukeva\n    Lakimme vanhan, pyhän suoja!\n    Hän oli pelastettu, auttaja\n    Elomme kansallisen nuoren\n    Ja heikon vielä, vaikka tuoreen!\n\n    Nyt edes näit, oi jalo valtias,\n    Jos epäillyt liet koskaan lempeämme --\n    Vaan kuink' ois luulon sijaa rinnassas,\n    Sun, joka olet henki hengestämme,\n    Jok' aina meidät ymmärsit\n    Ja tunsit, meitä rakastit --\n    Nyt näit kuink' onni Suomen kansan on\n    Sun onnestasi eroamaton!\n    Sen tunsit silloin, tunnet nyt, siis juuri\n    Sä tahdoit että antees uusi, suuri,\n    Anteistas suurin: jottei enää mitään\n    Sun kansas ääntä sulta estää saa --\n    Se muistopatsaan' oisi ijäst' ikään,\n    Mi tätä päivää meille muistuttaa.\n\n\n\n    Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä.\n\n\n    I.\n\n    Autio, kolkko on maa, jos ei eloon virvoita _Lämpö_,\n    Ääneti, hengeti kaikk' kuin nuo perät Pohjolan kurjat.\n    Järvet ei liikahdakaan, unen raskaan valtikan alla,\n    Koski se kahleissaan ei ääneens kuohua tohti,\n    Kääritty on koko maa lumen valkoiseen hikiliinaan,\n    Paljasna vaan kohoaa laki tunturin kalju ja musta,\n    Siellä ei ilmoille näin satalatvainen honka voi nousta,\n    Pieni ei kukkanen myös sulotuoksullaan ilahuttaa,\n    Sammal viihtyvi vaan, joka orjana halpana mataa --\n    Näin suloton, näin synkeä on maa Lämpöä vailla.\n    Voimia kylläkin ois, povi maan on voimia täynnä --\n    Kuules kuink' kohisee ne hiljaa peittonsa alla!\n    Myös idun alkuja ois, idun alkuja runsahin määrin,\n    Jotk' ikirikkauden, ikisiunauksen olis suovat,\n    Vaan kaikk' jäädyttää, kaikk' kuolettaa vilu viima --\n    Näin suloton, näin synkeä maa on Lämpöä vailla.\n\n    Mutta jos sattuvi vaan säde ykskin lämpöisä hankeen,\n    Kohta jo sulaakin kova kuori, sen kolkkous heltyy,\n    Kohta jo kiiltelevät sen pinnalla kyynelet kirkkaat.\n    Annas jos hetkisen nyt viel' Lämmön huokuvi henki\n    Silloinpa ihmehet näet: pois jäiset siirtäen luomet\n    Tuossapa aukee maan sulosilmyet, nuot sinijärvet,\n    Kirkkahan kiitollisen, ylös taivohon katsehen luoden.\n    Vangit jo vapautuu! Pois kahlehet katkaisi koski.\n    Kauaksi nyt pelotoinna sen kaikuu mahtava laulu\n    Kuollehet nousevi myös; maa, riisuen pois hikiliinan,\n    Äitinä ilmiin tuo tuhatmäärin taas sikiönsä.\n    Kaikki ne nyt vihertää, kaikk' kukkivi, kaikki nyt tuoksuu\n    Hymyilee sulokoivu ja ylpeenä seisovi honka.\n    Kaukaa rientävi myös nyt tänne jo lintujen parvet,\n    Ihmettä ihailemaan, ihanaa tätä luomista uutta.\n    Heidänki rintansa lämpiivi -- näin luo _Lämpönen Lemmen_ --\n    Kilvan kultansa kanss' he laulaa riemuisin kielin.\n\n                      -- -- --\n\n    Näin sydän ihmisen myös mitä on, jos Lämpöä kaipaa?\n    Kolkko se on erämaa, kuin kuolleet nuot perät Pohjan.\n    Arkana kätkeytyy syvähän pois kaikk' jalot aatteet,\n    Oraaks nousta ei voi neron taimet kallihit, kauniit,\n    Tunne ei uskallakaan myös raikuttaa sulo-ääntään;\n    Itsepä pinnaltaan sydän peittyvi jäisehen kuoreen,\n    Kylmää kylmällä vastaten, tai kenties salavimmans\n    Verhoo myös imarruksilla tyhjillä, inhottavilla,\n    Niinkuin lämmötön maa matavaiset sammalet tuottaa.\n    Sen Sinä näit, jalo Valtias, sen Sinä näit sekä tunsit,\n    Ihmis-auttaja Sä, nimelt' et vaan, myös sydämeltäs\n    Et ylenkatsonut Sä tätä maatamme kolkkoa, köyhää,\n    Et tätä kansaa myös, ylen halpaa silmissä mailman.\n    Meidät on ymmärtänyt koht' täydesti Sun jalo henkes;\n    Voimat Sä näit salaiset, Sä näit idut taidon ja toimen\n    Syvään kätkeyneet, viel' uinuvat rinnassa Suomen\n    Lempeä vaan odotellen ja toivoin vaan vapautta\n    Koht' tulon antaakseen satakertaisen, siunatun, kalliin.\n    Sen Sinä näit ja Sun rakkautes koko runsahan lämmön\n    Loit sinä maan yli tään, jokapaikkahan näin elon luoden.\n    Kaikua saa pelotonna nyt vapaan kansamme ääni,\n    Toivonsa, tarpehet kaikk' edeskantaa istuimes eteen\n    Kielemme, koska sen päältä Sä puhkaisit rautaisen kuoren,\n    Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin,\n    Suurena, pystyssä päin kuin korven tuo jalo honka,\n    Täynn' iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä\n    Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä.\n    Mökkihin köyhimpään, jopa syrjimpäänki jo oppi\n    Tunkeutuu, valistain myös pimeimmät sopet kaikki\n    Näin kukoistaapi nyt Suomi, näin vaurastuupi ja varttuu,\n    Onnenrikkaana näin Sun lempeän valtikkas alla.\n\n\n    II.\n\n    Kiittämätön, sydämett' on, niinkuin kivi, Suomen mies;\n    Hyvää teet sä hallen, uhraat omat parhaasi kenties; --\n    Kylmästi hän kaikki ottaa, yrmeänä, ääneti,\n    Tuskin katsettakaan luoda antajaan hän viitsiipi.\n\n    Kylvä siemen kalliolle, raostaan se vesan luo;\n    Tue tammi karheakin, kiittäin huminans se suo;\n    Mutta Suomen mies, tuo jörö, niinpä usein moititaan,\n    Hyvää hyvällä ei kosta, kiitosta ei tunnekaan.\n\n    Onkin totta: liverrellä koreasti, simasuin,\n    Liehakoida mesikielin, sanoin tyystin valituin,\n    Tät' ei tyhmä suomalainen osaa, eikä opikaan;\n    Liian kankea on selkäns, kömpelö kumartamaan.\n\n    Mutta syvään sydämeen on kätketty tuo hyvä työ. --\n    Annas vaan jos pimentääpi päiväs kovan onnen yö,\n    Horjuin astut siinä, turhaan etsiskellen polkuas,\n    Apua et näe mistään, epäilet jo tuskissas -- --\n\n    Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva,\n    Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla,\n    Aänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös --\n    Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs.\n\n    Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan,\n    Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan;\n    Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea\n    Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.\n\n    Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse,\n    Pujahda vaan taitavasti soukkain salmein läpitse,\n    Niinpä sataman sa löydät myrskyilt' umpisuojatun\n    Niin näet laakson vihreäisen, kukkivaisen, siunatun.\n\n                   -- -- --\n\n    Kiitosta sä harvoin kuulet meiltä, jalo Valtias;\n    Kenties luulet, ettei muista suomalainen antejas.\n    Ah äl' usko sitä! Ethän voikaan luulla niin;\n    Ymmärsithän meidät, näithän syvään meidän sydämiin!\n\n    Karkea on Suomen kansa, niinkuin pinta kallion,\n    Mut myös luja, vahva, vankka, niinkuin kallio, se on.\n    Se ei horju, se ei taivu, viekoitus jos kuinkin soi\n    Sun jos kaikki muutkin pettäis, Suomen mies ei pettää voi.\n\n    Tähän kallistaos päätäs huolett', armas Ruhtinas,\n    Mielellänsä suomalainen henkens antais suojanas,\n    Hän velvollisuudess' aina seisonut on lujasti,\n    Nyt velvollisuus on helppo, koska rakkaus vaatiipi.\n\n\n\n    Aleksanteri II:n muistoksi\n\n    Huhtik. 29 p. 1881.\n\n\n    Murheen murtamana seisoo Suomen kansa:\n    \"Suojaajamme, Maamme-isä, murhattiin!\"\n    Epätoivoisna se kysyy tuskissansa:\n    \"Miksi, miksi, taivaan Herra, sallit niin?\n    Miks' et voideltuas varjellut sä vielä,\n    Kuin niin monta kertaa olit varjellut?\n    Yksi sanas vaan -- niin helvetin olis niellä\n    Täytynyt nuo julmat joukkons kirotut!\n\n    Useinhan sai elää, kuolla turvallisna\n    Hirmuvaltiaatkin, häijyt sortajat,\n    Jotka, kansan rukoillessa, pilkallisna\n    Leivän sijaan kiven kovan antoivat;\n    Hän soi alamaisilleen vaan rakkautta;\n    Miks Hän palkaks vihan sai niin katkeran?\n    Hän ylt'ympärilleen kylvi vapautta;\n    Miks Hän tyrannin sai kuolon kauhean?\n\n    Voi miks sama päivänpaiste, lahja taivaan,\n    Joka vainioille viljavuuden suo,\n    Tuottaa voipi myrkyn kuolettavan aivan,\n    Kun se lämpimänsä rämeen pintaan luo!\n    Voi miks juur' se säde, joka voimallansa\n    Rakkauteen herättääpi lintuset,\n    Myös maan alta, heidän talvi-unestansa,\n    Nostaa kähisevät kyyt ja käärmehet!\"\n\n                  -- -- --\n\n    Jos ois saatu -- suojaks Aleksanterimme\n    Miehiss' oisimme me kokoon rientäneet,\n    Rakkaan ruhtinaan nyt taaskin rinkihimme,\n    Kuin es'-isät Demmin'illä, sulkeneet.\n    Vankkaa, vahvaa muuria tät' uskollista\n    Karkoittaa ois pahuus turhaan koittanut;\n    Ilkityö ois vasta ollut mahdollista,\n    Kuu ois viime suomalainen kaatunut.\n\n    Näin ei saatu -- pystypäin voi Suomen kansa\n    Astua tok' eteen Herran tuomion:\n    Aleksanter' jos ol' luja sanassansa,\n    Rikkomatta myöskin Suomen vala on.\n    Katso läpi lauma salamurhaajoitten --\n    Kansat monet siihen antoi hylkyjään --\n    Satamäärin lukea saat nimet noitten,\n    Suomalaist' et niistä löydä yhtäkään.\n\n    Salamiinaa läp' ei päästä kalliomme,\n    Kavaluutt' ei sydän Suomen miehien,\n    Heikkoudessa tää meill' on ansiomme,\n    Nöyryydessämme tää kunnia ikuinen.\n    Näin on ollut aina, näin myös ijäst' ikään\n    Oleva on suora tapa Suomenmaan:\n    Teeskelemään rakkautt' ei voima mikään\n    Meitä saa, ei rakkaasta myös luopumaan.\n\n    Aleksanter' kaatui! -- Todellako saanut\n    Voiton sill' on pimeyden haltija?\n    Hänen kanssaan onko rauennut ja laannut,\n    Nimessään mi meille oli kallista?\n    Ei, ja tuhat kertaa ei! He meiltä ryöstää\n    Voivat rakkaan Ruhtinaamme ruumiin vaan;\n    Hänen luomastansa, Hänen henkens' työstä,\n    Murtunut ei ole pienin rahtukaan.\n\n    Katso Bulgaria ijäks pelastettu\n    Nyt on julman raatelijan kidasta;\n    Miljonat ja miljonatkin vapahdettu\n    Venäläistä orjaa herrain ruoskasta;\n    Suomen kansan ääni rohkeasti kaikuu, --\n    Nyt se oikein pääsi kansain joukkoihin! --\n    Kaikkialla vapauden virsi raikuu,\n    Monin erikielin, riemuin yhteisin!\n\n    Aleksanter' kaatui! -- Mutta henkens' yhä\n    Elää, vaikuttaapi, onnen aikaa luo;\n    Ah kentiesi vielä marttyyri tää pyhä\n    Kuolonsakin kautta siunausta tuo;\n    Kenties täytyi Hänen kuolla kansans' tähden,\n    Että sokeentuneet silmät aukeais,\n    Venäjä, näin taudin koko kauhun nähden,\n    Viimein syvän mätähaavans' parantais.\n\n\n\n    Runebergin patsasta paljastettaessa\n\n    Toukok. 5 p. 1885.\n\n\n    Lähteissään Väinö jätti kansalleen\n    Perinnöks tänne sulokanteleen;\n    Mut kauas poveen korven synkeän,\n    Seinälle pirtin köyhän, pimeän\n    Hän kätki sen ja lausui: \"kaikua et saa,\n    Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!\"\n\n    Hiipipä sinne hoviherra jo,\n    Lepersi: \"se on Korkein suosio!\"\n    Keikahti poika hurja, huoleton:\n    \"Ma tiedän -- huvi, hekkuma se on!\"\n    Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään;\n    Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.\n\n    Taas koitti yks: \"se san' on viisaus,\n    Ihmisen järjen ikikaunistus!\"\n    Ja toinen käski: \"soi jo kannel soi!\n    Naislempeä mi pyhemp' olla voi?\"\n    Mut' ääneti vaan riippuu kannel seinällään,\n    Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.\n\n    Näin tuhannet jo turhaan koitteli --\n    Ijäkskö, Väinö, soittos vaikeni?\n    Nyt vielä nuorukainen lähenee,\n    Silmästä kirkkaast' into säihkyilee;\n    Hän lausuu näin: \"maan päällä kalliimpaa\n    Ei olla voi kuin sana synnyinmaa.\"\n\n    Ja kannel ammoin jäänyt ääneti\n    Raikkaasen riemuun kohta helähti;\n    Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen,\n    Ja siihen koittaa päivä valkoinen;\n    Ja sulaneet jo ompi korven kolkon jäät,\n    Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät.\n\n    Ja kansa herää pitkäst' unestaan\n    Elohon, toivoon, toimeen uudestaan;\n    Ja pimeess' eriteille eksyneet\n    Taas veljikseen on toisens tunteneet.\n    Ja mailma kummeksii: \"mik' ihme verraton!\" --\n    Se Runebergin laulu, Suomen laulu on.\n\n    \"Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virrestäin;\n    Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin.\"\n    Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää;\n    Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä!\n\n    Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen,\n    Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen:\n    \"Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia;\n    Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla\".\n\n    Pois siis turhuus, pois kaikk' ylpeys, oman voiton pyynti pois!\n    Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell' ois;\n    Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa;\n    Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa.\n\n    Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie;\n    Kukin menköön suunnallensa, kunne rientons häntä vie;\n    Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu;\n    Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu.\n\n    Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet,\n    Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk' on lähteneet.\n    Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa,\n    Mutta yks' on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa!\n\n    Yhdess' elo meille koitti, yksi hauta levon suo,\n    Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons suo,\n    Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnoissamme leimuaa; --\n    Yhteistä on parhain kaikki, vähemp' erottaa ei saa.\n\n    Jalona nyt Suomi seisoo täydess' avaruudessaan;\n    Jakakaa se -- joka pala aivan mitätön on vaan.\n    Yhdess' oomme vahva muuri, murtumaton kallio;\n    Hajotkaa -- niin lomaan hiivii kohta salaturmio.\n\n    Yksi meill' on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi;\n    Kaikille hän lapsillensa lempens' yhteisesti soi!\n    Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus;\n    Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous.\n\n    Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen,\n    Muistuttaos näölläsi kasvaville polvillen:\n    \"Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia;\n    Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla!\"\n\n\n\n    Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään\n\n    Elok. 5 p. 1885.\n\n\n    Kolkk' on Suomi, louhikoinen, viljaton, niin sanotaan,\n    Yksi vilja kylväjäänsä tääll' ei petä kuitenkaan:\n    Maahamme ken osas kylvää rakkauden siemenen,\n    Vaivastaan on aina saava sadon satakertaisen.\n\n    Kolmas Keisarien polvi tämän kylvön kylvi jo;\n    Katsokaa kuin lainehtiipi laihona nyt kallio:\n    Joka silmästä, sen näette, loistaa luja luottamus,\n    Joka sydämessä palaa uskollinen rakkaus!\n\n    Nyt on suvi suloimmillaan, Suomi kaikki kukoistaa,\n    Vapauden paistehessa maa ja kansa rehoittaa;\n    Aleksanterien työtä nyt on aika ihailla,\n    Siis luo kansan onnellisen olkaa terveet tultua!\n\n\n\n    Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa\n\n    Syysk. 15 p. 1887.\n\n\n    Etelän te päivärinteet, valon iki-kotimaat,\n    Luojan täyden armon saaneet, lempilapset autuaat,\n    Alust' ajan teille koitti valistuksen aamukoi,\n    Alust' ajan aurinkoinen teille kaikki lahjaus' soi.\n\n    Kirkkahassa paisteess' ammoin teill' jo kaikki kukoisti,\n    Työ ja toimi hyöri, pyöri, aitat täyteen ahtaili,\n    Kysnä, raskahana nuokkui tieteen kulta-tähkäpäät,\n    Perhoin lailla loistain liehui taiteen parvet siivekkäät.\n\n    Poloisilla Pohjanmailla yhä synkeä ol' yö,\n    Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ,\n    Maa ol' autio ja musta, musta kansi taivahan,\n    Elon merkkin' ainoana välkkyi tulet _Kalevan_.\n\n    Kerran kuitenkin saa lopun pisimmistä pisin yö,\n    Kerran toki Pohjolankin viimein aamuhetki lyö;\n    Säde säihkyi taivaan rannalt' armas, kirkas, kultainen,\n    _Roman_ sädett' ihaellen Suomi toivoi riemuiten.\n\n    Mutt' ei tuonutkaan se päivää, kultasi vaan kukkulat,\n    Valaisi vaan vuorten huiput, honkain latvat korkeimmat;\n    Alempana yhä vielä pilkkopimeä ol' yö,\n    Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ.\n\n    Jopa säihkyi säde toinen, ensimmäistä kirkkaampi,\n    Laskeutui keskipuihin, mäenrinteet valaisi;\n    Silmäns' avas tiede, taide, päätään nosti toimi, työ --\n    _Ruotsin_ sädett' ihaellen Suomi toivoi: loppui yö!\n\n    Mut' ei päivää tuonut vielä sekään säde kuitenkaan,\n    Päivän koitto se ol' armas, toki yksin koitto vaan;\n    Tunkeumaan viel' ei päässyt alhomaihin viljaviin,\n    Eloa ei voinut luoda voimiin siinä piileviin.\n\n    Nytpä taivaan rantehelta kolmas kerta välkähti,\n    Säde kolmas lensi ilmi, vielä toista kirkkaampi;\n    Ei, ei enää säde yksi, itse paistoi aurinko,\n    Päivä kauan ikävöity Pohjolalle nousi jo.\n\n    Nyt on ilo Suomenmaassa, _Suomen_ päivä tullut on,\n    Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova, loputon;\n    Ei niin syrjäistä nyt kolkkaa, alhoa niin matalaa,\n    Ett'ei valoa se juoda, juoda mielin määrin saa.\n\n    Työssä on nyt _koko_ kansa voimin sadointuhansin,\n    Valistuksen työssä pyhäss', innoin täysin, tulisin.\n    Vanhempien veljein riviin Suomi rientää kilpaamaan.\n    Synkän _Pohjolansa_ saapi _Päivöläksi_ muuttumaan!\n\n\n\n    Brahen patsasta paljastettaessa\n\n    Toukok. 29 p. 1888.\n\n\n    I.\n\n    Suur' aika oli -- suuri aate liiti,\n    Kuin kotka vahvoin siivin suhisten;\n    Suur' aate -- ei -- viel' enemmän -- nyt kiiti\n    Läp' ilmain, aate pyhä, taivainen,\n    Kuin ukkostuli kaatain mädänneet,\n    Sytyttäin kylmät, ruhtoin paatuneet.\n\n    Se _uskon vapaus_ ol' -- ei irvikuva\n    Tuo, irtaannus kaikesta uskosta,\n    Vaan vapaus Jumalahan perustuva,\n    Vapaus hengen tosi, ainoa,\n    Vapahdus kahleist' ihmissääntöjen,\n    Vapahdus kuonast' ihmismietteitten.\n\n    Ja voittokulussaan tää aate jalo\n    Ihmeitä ja taas ihmeit' yhä loi;\n    Pimeimmät nurkat valaisi sen valo,\n    Se voimaa elää, voimaa kuolla soi,\n    Se teki ankaroiksi heikoimmat,\n    Ajattelijoiksi oppimattomat.\n\n    Perillä Pohjan eli pieni kansa,\n    Mitätön, tuntematon, syrjäinen.\n    Ken tiesi siitä? Milloin neuvoissansa\n    Maan valtakansat otti lukuun sen?\n    Ken silloin oisi voinut uskaltaa\n    Mainetta sille, suuruutt' ennustaa?\n\n    Mut kun se uskoi itsens Herran johtaa\n    Ja aseeks Hälle rohkeest' antautui,\n    Kuink' ihmehesti silloin kaikki kohta\n    Sen kohtalo ja onni vaihettui!\n    Jumalan välikappale ken on,\n    Ei sille ole mikään mahdoton.\n\n    Laajemmaks yhä paisui Ruotsin valta,\n    Kuin virta tulvaileva keväinen;\n    Ja Ruotsin nimi vielä laajemmalta\n    Mainittiin siunaten tai peläten.\n    Sen sana yks vaan kuului monasti,\n    Ja jo se kansain onnen ratkaisi.\n\n    Laajemmaks vielä Ruotsin miesten rinta\n    Laveni, kohos tään kautt' aattehen;\n    Mi suurint', jaloint' on, mi korke'inta,\n    Se siinä asunnon löys avoimen.\n    Kullalla muistoon kirjoitettu on\n    Tää aika ihmeinen ja verraton.\n\n\n    II.\n\n    Suuren ajan suuri poika, koska tänne saavuit Sä,\n    Miltä silloin silmissäsi tuntui, sano, maamme tää?\n    Salo synkkä, korpi kolkko, erämaa vaan ääretön,\n    Kansa harva, köyhä, jörö, raaka, sivistymätön.\n\n    Sikskö tuntui? Niinhän virsi kaikkein edeltäjäis soi;\n    Kohtaloa kiroili ne, kun se barbarein luo toi.\n    Sin' et säikähtynyt tuota, tahdoit tyystin oppia,\n    Tarkoin ensin tutkistella -- siitä kiitos, kunnia!\n\n    Ja. Sä maamme kaiken katsoit, ja Sun silmäs kirkastui,\n    Näit sen jylhän ihanuuden, ja Sun mieles ihastui.\n    Mahdollisen rikkauden näit jo läpi köyhyyden,\n    Jalouden vastaisen näit läpi kaiken kurjuuden.\n\n    \"Tääkö köyhä\", huusit, \"riistaa täynnä vedet, metsät on,\n    Korvet viljeltynä antais miljoonille ravinnon,\n    Sydänmaitten aarteet mereen veisi luonnon luoma tie --\n    Totta kuningaskaan harva tämän vertaa saanut lie!\"\n\n    Yht' ei outo lie kuin maansa ollut Sulle Suomen mies;\n    Saksan hurmetanterilla tutustuitte jo kenties.\n    Rinnatusten seistessänne tulen tuiskuss' ankaran.\n    Näit jo ehkä, ett' on kultaa alla kuoren karkean.\n\n    Vaan myös kulta muokkaamatta törkeä on möhkäle,\n    Takojansa taidon kautta loistons vasta saapi se.\n    Siksi ensityökses otit pajan moisen rakentaa,\n    Missä Suomen kullan voisi puhdistaa ja kirkastaa.\n\n    Ruotsin valta mahtavinnaan oli juuri tullessas,\n    Ruotsin kaikkein korkeimpia olit itse suvultas.\n    Vaan et tullut, niinkuin tulee valtaherra orjan luo,\n    Ylpeänä, ynseänä, käskyt tiuskaa, hirmun luo.\n\n    Sä et tullut sortamahan miekoin valloitettua,\n    Tulit tänne auttamahan heikompata veikkoa.\n    Muistit aina jalon lauseen: \"aateli se velvoittaa:\n    Ruotsin suuruus juuri vaatii, ett'ei toista sortaa saa.\"\n\n    \"Ei voi muukalainen,\" sanoit, \"kansan hyvää valvoa;\n    Kansan kieltä ei hän taida, kansan mielt' ei tajua;\n    Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,\n    Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot\".\n\n    Ja Sä ryhdyit työhön kohta intos koko tulella.\n    \"Ennen teen sen itse,\" sanoit, \"kuin sen sallin raueta\".\n    Ja niin kohos pian ilmaan Suomen opintemppeli,\n    Pohjan pitkä yö nyt loppui, aamu viimein valkeni.\n\n    Mit' ois ruumis sydämettä? Liikahtaakaan ei se vois.\n    Mit' yl'-opistottaan Suomi? Tuskin nimeäs' tallell' ois.\n    Täältä kaikkiin ääriin tulvii aatevirta yhä uus,\n    Tääll' on pyhän liekin liesi, syttyy isänmaallisuus.\n\n    Kolmas vuosisata vieree Brahen haudan yli nyt,\n    Paljon muuttui sillä aikaa, rauennut on, hävinnyt;\n    Mutta hänen työnsä seisoo muuttumatta yhä vaan,\n    Muuttumatt' -- ei -- suurempana, kuin hän itse arvaskaan.\n\n    Viljeltynä Suomen korvet tuo nyt viljat runsahat,\n    Rikkautta luo työt uudet, ennen tuntemattomat,\n    Valistunut, vauras kansa parhaitten kanss' kilpailee,\n    Suomenmaata Suomen pojat omin neuvoin johtelee.\n\n    Ken vois Herran teitä tietää, ennalt' arvata ken vois,\n    Ijäkskö tää onni suotu vai taas kovat ajat ois.\n    Mut kuin vaihtuneekin osas, yksi vaihtua ei saa:\n    Et voi koskaan, Suomen kansa, \"Kreivin aikaa\" unhottaa!\n\n\n\n\nVIII. VIRSIÄ.\n\n\n\n    Virsi kotimaan puolesta.\n\n\n    Oi kuningasten kuningas,\n    Sä maan ja taivaan valtias,\n    Myös tälle maalle silmäs luo\n    Ja armos runsaat lahjat suo!\n\n    Vähäinen meidän kansa on,\n    Maailman silmiss' arvoton;\n    Vaan mitä mahtavinkin vois,\n    Jos voimaa Sult' ei saanut ois?\n\n    Kuin tomu edessäs on maan\n    Suuruudet, voimat, vallat vaan;\n    Kun viittaat, korkein alenee\n    Ja matalaiset ylenee.\n\n    Kuink' usein juuri valitset\n    Aseikses pienet, alhaiset,\n    Siks että Sinun voimasi\n    Selvemmin heissä näkyisi.\n\n    Kun tahdoit kansan valitun,\n    Otitpa ylenkatsotun\n    Ja halvan Juudan kansan, sen\n    Teit vartijaksi totuuden.\n\n    Ja Bethlehempä, pienoisin\n    Tuo kaupungeista Juudankin,\n    Sai armon armoist' ylimmän,\n    Messiaan nähdä syntyvän.\n\n    Oi Herra, kuule meitä myös,\n    Tee meissäkin Sun armotyös!\n    Suuruutta emme rukoile,\n    Me pienuuteemme tyydymme.\n\n    Jos meidän kansa aina sais\n    Vaan olla palvelijanais,\n    Sun töitäs aina toimittaa,\n    Valistua ja valistaa!\n\n\n\n    Taavetin 127:s psalmi.\n\n\n    Jos huonetta ei rakenna\n    Jumala, auttajamme,\n    Työ kaikk' on tyhjäks raukeeva,\n    Me turhaan harrastamme.\n    Mit' ihmisvoima, nero loi,\n    Ei itsestään se kestää voi,\n    Jos tueks ei käy Herra.\n\n    Jos kaupunkia varjella\n    Ei tahdo itse Luoja,\n    Turhaanpa valvoo vartija,\n    Ei turvaa siit', ei suojaa,\n    Mit' auttaa vahvin hallitus,\n    Jos puuttuu Herran siunaus?\n    Kuin kuiva puu se kaatuu.\n\n    Myös taitavinkin hankkeemme,\n    Paraiten perustettu,\n    Ois, ilman Herraa, hiekalle\n    Löyhälle rakennettu.\n    Kun vaaran virrat kuohahtaa,\n    Kun ajan myrskyt riehahtaa,\n    Jäljettömäks se katoo.\n\n    Vaikk', aniharvain noustenkin,\n    Puuhaamme myöhään yöhön,\n    Eip' yksin toimi ahkerin\n    Viel' onnea tuo työhön.\n    Vaan työ jos tehdään Herrassa,\n    Nöyrästi Herran neuvolla,\n    Ei puutu siunausta.\n\n    Miks suureen lapsijoukkohon\n    Katsoissa meill' on suru?\n    Herranhan lahja lapset on,\n    Hält' on myös leipämuru.\n    Saavathan kedon kukkaset\n    Häneltä ruoan, pukimet;\n    Kuink' ei Hän huolis meistä!\n\n    Mit' useampi pieni suu\n    On pöydässämme lässä,\n    Sit' innokkaammin raikahtuu\n    Myös rukouskin tässä.\n    Näin missä Herran kiitos soi,\n    Ei hävitä se talo voi;\n    Se vaurastuupi aina.\n\n    Ja pienoisista miehiä\n    Varttuupi vielä kerran;\n    Ne on kuin nuolet kädessä\n    Väkevän sotaherran.\n    Se maa, se kans' on mahtava,\n    Joll' onpi noita nuolia\n    Viinensä aivan täynnä.\n\n    Oi Herra suuri, turvissas\n    Myös olkoon meidän kansa!\n    Se etsiköön Sun armoas\n    Kaikissa toimissansa!\n    Jos sulta vaan on siunaus,\n    Ei estäkään sen heikkous;\n    Se työsi tehdä voipi.\n\n\n\n    Iankaikkinen autuus.\n\n\n    Oi riemua!\n    Oi autuutta!\n    Kuink' kepeeksi\n    Nyt tuntuupi.\n    Ei murheet maan\n    Mua painakaan;\n    Ei pahat työs,\n    Mun sielun', myös.\n    Ah aivan on kuin lentää vois!\n\n    Oi valkeus!\n    Oi kirkkaus! --\n    Mi päällä maan\n    Kuin peiliin vaan\n    Häämöitteli,\n    Kajasteli,\n    Se paistaa jo\n    Kuin aurinko\n    Nyt selkeänä kirkkaana.\n\n    Maan päällä sain\n    Vaan puolittain\n    Tät' oivaltaa,\n    Tät' aavistaa\n    Mun toivossan',\n    Mun uskossan'. --\n    Nyt, Jumala,\n    Sua kasvoista\n    Jo näen kasvoihin!\n\n        -- -- --\n\n    Oi Korke'in!\n    Mill' ansaitsin\n    Mä syntinen,\n    Mä saastainen,\n    Tään kaiken nyt?\n    Ei täyttänyt\n    Mun voimani,\n    Vaikk' koitteli,\n    Sun käskyjäsi pyhiä.\n\n    Kyll' rakasti\n    Sua sieluni;\n    Pyrkinyt pois\n    Maan tomust' ois;\n    Ja hurskauteen\n    Ja pyhyyteen\n    Se halavoi --\n    Mut aina -- voi!\n    Taas vaipui kesken lentoaan.\n\n    Oi rakkaus!\n    Oi armahdus!\n    Sä rajaton,\n    Sä verraton!\n    Maan madon tään\n    Niin viheljään\n    Sä armahdit\n    Ja puhdistit,\n    Pyhitit omaks' lapsekses.\n\n    Tuhatkin ois\n    Jos kielt', en vois\n    Sua kyllin mä\n    Täst' ylistää;\n    Vaikk' ääretön\n    Ja määrätön\n    Ijäisyys on,\n    Ah mahdoton\n    Täydesti kiittää armostas!\n\n    Oi riemua!\n    Oi autuutta!\n    Ei hetkeä\n    Ei vähintä,\n    Jok' erottais,\n    Luovuttaa sais\n    Mua Sinusta,\n    Oi Jumala,\n    Mun Herran' ja mun Isäni!\n\n\n\n    Kastevirsi.\n\n\n    Otettu kasteen kautta sisään\n    Mä olen, Herra, huoneeses;\n    Sun lapses olen, Sä mun isän',\n    Siis mun on kaikki rakkautes;\n    Pelotta tykös tulla saan,\n    Mua pois et sysää milloinkaan.\n\n    Sun puoleltas tää liitto kestää,\n    Vaikk' murtuis vahvuus taivaan, maan;\n    Ei rakkautt' Isän sydämestä\n    Voi mikään saada sammumaan;\n    Poikaskin annoit ainoan\n    Sä piinaan, kuoloon puolestan'.\n\n    Ah lapses myös jos Sua voisi,\n    Näin puuttumatta rakastaa,\n    Jos tietäis, taitais se, kuin soisi,\n    Sun käskyjäs ain' noudattaa!\n    Mut voi kuink' usein kylmennyt\n    Mä olen, luotas eksynyt.\n\n    Vaan lastasi hairahtunutta\n    Armost' et hylkää silloinkaan;\n    Sun lammas-raukkaas kadonnutta\n    Kuin paimen riennät hakemaan;\n    Et heitä, siks kun löysit sen,\n    Toit lauman luokse jällehen.\n\n    Ja vaikka lapses tuhlaajana\n    Pois sirottais Sun lahjasi,\n    Armahdat taas, kun katuvana\n    Se jalkais juureen lankeepi;\n    Ain' ovi auk' on huoneeses,\n    Ain' auki isänsydämes.\n\n\n\n\nIX. SUOMENNOKSIA.\n\n\n\n    Neidon tunnustus.\n\n    (Käännös Saksasta.)\n\n\n    Ihana oli iltanen,\n    Me käyskelimme niityllä;\n    Jo päivä kerran viimeisen\n    Myhäili mailleen mennessä. --\n    Lehdossa linnut lauleli\n    Ja ilmassa viserteli --\n    Ja kukkasjoukko nurmessa\n    Kaikk' ilmat täytti hajulla.\n\n    Mun mielen' ol' juhlallinen\n    Ja kuitenkin iloissahan;\n    Mä silloin oisin tahtonut\n    Halailla kaiken maailman! --\n    Me haastelimme ahkeraan,\n    Mitä -- en muista ollenkaan!\n    Hän astui aina vieressän'\n    Ja katseli mun silmiän'.\n\n    Mä häneen kerran vilkahdin --\n    En tiedä miksikä sen tein --\n    Hän kättän' tuossa kaappaskin\n    Ja suuta suihkas huulillein!\n    Ja min' en vastustellutkaan,\n    Mä hälle suuta annoin vaan!\n    Ja viel' en oikein tajua,\n    Mi mielehen' lie juohtunna!\n\n    Sen tiedän varmaan kuitenkin:\n    Ei pahaa ollut mielessän'!\n    Sen tehtyä kuin ennenkin\n    Ol' puhdas tunto syämessän'! --\n    Ois toinen tiellen' sattunut,\n    Sitäkin oisin suudellut --\n    Vaan -- jos ois tullut toinen mies\n    Tok' en ois tehnytkään ken ties!\n\n\n\n    Nuoruus.\n\n    (Runeberg'in mukaan.)\n\n\n    Valloista, mit' onpi taivaan alla,\n    Tuonen vaan on vankall' asemalla;\n    Tuoni kourallaan armottomalla\n    Kaikki luodut tempoaa.\n\n    Jos sä kammot Tuonen hirmutöitä,\n    Nuorukainen, nauti hetkilöitä!\n    Iki-onni sulle hedelmöitä\n    Taitaa tuokiossakin.\n\n    Maan ja taivahan sä tuokiossa\n    Syliis suljet, ilon nautinnossa.\n    Riemus mennehetkin muistelossa\n    Suloisina säilyvät.\n\n    Vaan ei aatos, sääntöjensä orja,\n    Tunne nauttii mitä hetki tarjoo.\n    Tunne hetkess' ainoassa korjaa\n    Kylvöt vuosituhatten.\n\n    Riemuele! Iloon sinut luonut\n    Luoja on, siks sydämen on suonut.\n    Tuntees pyhään temppeliin ei tuonut\n    Vanhuus viel' oo pakkastaan.\n\n    Mutta pian -- voi! pirahteleepi\n    Hetki, onneas mi suojeleepi.\n    Vanhuus joutuu -- mitä tarjoileepi\n    Suvi sulle, nauttios!\n\n    Nauti, kevähäs kukoistaessa!\n    Kukat riutuu myrskyin riehuessa;\n    Synkkäin talvi-öiden joutuessa\n    Katoo päivä kultakin.\n\n    Riemun hetki ainoo, katoovainen,\n    Itkuun ei oo luotu, nuorukainen!\n    Eikä veres nuori, purppurainen\n    Syötäväksi surujen.\n\n    Kuule lemmen ääntä kutsuvaista,\n    Vienoa, vaan kaikki voittavaista!\n    Syleillessäs kultaas armahaista,\n    Mailma kaikk' on sylissäs.\n\n    Lehtiensä lomat täynnä marjaa,\n    Viiniköynnös suloisesti varjoo:\n    Köyhäkin, kun nauttii, min se tarjoo,\n    Autuasna astuvi.\n\n    Lemmi! Syämes liekki vielä liehuu;\n    Juo! kuu maljassasi viini kiehuu; --\n    Naura, laula, riemuitse ja riehu!\n    Vanhuus joutuu vaivoineen.\n\n\n\n    Lorelei.\n\n    (Heine.)\n\n\n    En tiedä mistähän lienee,\n    Näin mieleni murheinen!\n    Kenties sen tarina tiennee\n    Tää vanhan-aikuinen.\n\n    Jo vilpas ol' illan ilma,\n    Rein tyynenä rienteli,\n    Ja vuorien takaa silmä\n    Viel' auringon välkkyili.\n\n    Ja kalliolla neiti\n    Tuoss' istui ihana,\n    Ja hajallehen heitti\n    Hän kultahiuksensa.\n\n    Ja laulua kummallista\n    Hän lauleli sukeissaan.\n    Voi sitä ken lumoavaista\n    Kuul' laulua kerrankaan!\n\n    Venheessä poika sousi --\n    Het' iskuin palavin\n    Silmänsä tuohon nousi,\n    Ei katsonut kareihin.\n\n    Ma luulen kitahansa\n    Sen poikasen pyörre vei. --\n    Sen lumous-laulullansa\n    On tehnyt Lorelei.\n\n\n\n    Louhikäärmeen[8] tappaja.\n\n    (Schiller.)\n\n\n    Miks rientää kansa kohisten\n    Kuin koski kautta katujen?\n    Tuliko Rhodossa nyt riehuu,\n    Kun sekaisin näin kaikki kiehuu?\n    Ritarin ratsuilleen ma nään\n    Keskellä kansajoukon tään,\n    Ja, ihme, hänen jäljestähän\n    Otusta kummaa vedetähän,\n    Kuin louhikäärme muodoltaan!\n    Kas kita kuinka irvistääpi!\n    Urosta ynnä saalistaan\n    Vuorottain kansa ällistääpi.\n\n    Tuhansin äänin huudetaan:\n    \"Tulkaatte syöjää katsomaan,\n    Mi nieli karjaa, nieli kansaa!\n    Täss' sankari on, voittajansa!\n    Mont' ennenkin on lähtenyt,\n    Petoa tappaa käennyt,\n    Eip' yhtään heistä nähty jälleen;\n    Ylistys uljahalle tällen!\"\n    Näin luostarille saavutaan.\n    Johannes-ritarit jo tässä,\n    Kiireesti kokoon tultuaan,\n    On neuvokuntaa pitämässä.\n\n    Nuor' urho kainoin askelin\n    Nyt astuu eteen mestarin;\n    Muu kansa huutain huikeasti,\n    Tuugeikse jälkeen saaliin asti;\n    Ja nuorukainen lausuu näin:\n    \"Ritarin tehtävän mä tein:\n    Mä louhikäärmeen, maamme turman,\n    Tuon tänne, se sai multa surman.\n    Taas auk' on matkustajan tie,\n    Iloisna karjat ulos juoksee;\n    Vaaratta polku on, mi vie\n    Vuorelle armokuvan luokse.\"\n\n    Mut päämies silmin ankarin\n    Näin nimeää: \"Työn sankarin\n    Teit ritarina uljahana;\n    Miehuus on miehen kunniana.\n    Vaan mik' ens' tehtävä on sen,\n    Ken soturina Kristuksen\n    On saanut ristin viittahansa?\"\n    Tään kuullen vaalistuvi kansa.\n    Mut punastuen kumartaa\n    Ja lausuu jalo nuorukainen:\n    \"Ken ristin tahtoo omistaa,\n    Ens työkseen olkoon kuuliainen.\"\n\n    \"Sen säännön\", vastaa mestari,\n    \"Rohkeesti rikoit, poikani.\n    Totellen hillitöntä mieltä,\n    Teit työn sä, minkä laki kieltää!\"\n    Tähänpä toinen: \"Valtias,\n    Oi päätä vasta kuultuasi\n    La'inhan tosimieltä myöten\n    Ma luulin tekeväni työtän'!\n    En huimapäänä lähtenyt,\n    Kuin taistelun tään päätin koittaa.\n    Ma pedon olen pyytänyt\n    Tempuilla sukkeloilla voittaa\".\n\n    \"Viis säädystämme, vahvimmat\n    Uskomme tukipatsahat,\n    Jo oli saaneet surman tästä,\n    Kun kielsit meit' yrittämästä.\n    Mut harmi, halut sotaisat\n    Sydäntän' yhä kalvoivat;\n    Viel' unissainkin kaiken yötä\n    Mä läähättäin tein verityötä.\n    Ja koska aamu aina vaan\n    Toi uuden huolen, uuden vaivan,\n    Hurjistui mielen' tuskistaan.\n    Ma päätin koittaa nimeen taivaan\".\n\n    \"Mi nuorukaista kaunistaa?\n    Mist' urho parhaan maineen saa? --\n    Näin mietin. -- Missä töiss' on nähty\n    Nuot miehet, joist' on runot tehty,\n    Jotk' epä-usko pakanain\n    Asetti säätyyn jumalain?\n    Rohkeilla retkillään he monta\n    Petoa tappoi luonnotonta,\n    He kävi kimppuun leijonain\n    Ja paini Minotauroin kanssa,\n    Kernaasti vertaan vuodattain,\n    Kun voivat auttaa vertaistansa\".\n\n    \"Ja kristittykö miekallaan\n    Sais tappaa Sarasenin vaan?\n    Vain kaataa epäjumaloita?\n    Ei, pahat kaikki pitää voittaa;\n    Hän luotu onpi voimallaan\n    Hädästä kaikest' auttamaan!\n    Mut' taito voiman apun' olkoon,\n    Miehuuden oppaaks äly tulkoon.\n    Näin mietin usein, katsomaan\n    Kun pedon jälkiä ma läksin.\n    Soi Herra viimein neuvoaan;\n    Riemulla huusin; nyt sen keksin\":\n\n    \"Eteesi astuin, nimesin:\n    Mun tekee mieli kotihin --\n    Sanasi, Herra, luvan antoi;\n    Mun laiva meren yli kantoi.\n    Ja kotirantaan päästyäin,\n    Ma käskin sepän kiirehtäin\n    Minulle kuvaa laittamahan,\n    Kuin louhikäärme muodoltahan.\n    Lyhyitten jalkain nojallen\n    Hän paksun rungon rakentaapi,\n    Ja rautapaidan suomuisen\n    Sen selkä varjoksensa saapi\".\n\n    \"Pitkäksi kaula koikistuu,\n    Ja niinkuin Manan portin suu\n    On ammollansa kita suuri,\n    Kuin saalistaan se haukkais juuri.\n    Ja reunaa myöten uhkaavat\n    Terävät piikkihampahat;\n    Miekalta näyttää hiotulta\n    Sen kieli, silmät iskee tulta.\n    Ja viimein häntä määrätön\n    Kaikk' kierrelty on renkaillensa,\n    Kuin ois jo surmakääröhön\n    Se saanut miehen ratsuinensa\".\n\n    \"Näin kaikki tarkkaan kuvataan,\n    Harmaalla häijyks maalataan:\n    Kuin sisälisko eestä, takaa\n    Kuin käärme näyttäin, otus makaa.\n    Valmiiksi saatuani sen,\n    Kaks koiristani valitsen,\n    Kaks vahvaa, nopsaa, taitavata\n    Myös metsähärän murtajata;\n    Niit' ärsyttelen yhä vaan,\n    Kehoittain vimmaan kiihtyneitä\n    Kuvahan hampain tarttumaan,\n    Ja käskyilläni neuvon heitä\".\n\n    \"Miss' alta hampaan sija on,\n    Kun vatsa onpi suomuton,\n    Siihenpä käsken tarttumahan,\n    Terävin hampain haukkaamahan.\n    Mä itse, ase pivossan',\n    Kiihoitan oivaa orhian',\n    Arabilaista suvultansa,\n    Ja kun se hirnuu tulissansa,\n    Kannukset pistän kupeesen,\n    Ja louhikäärmeen päälle karkaan;\n    Ikäänkuin tappaakseni sen\n    Kädestä peitsen heitän tarkkaan\".\n\n    \"Vaikk' orhi kuorsuu kauhistuin\n    Ja karkaa pystyyn vaahtosuin,\n    Ja koirat vinkuu tuskissahan,\n    En lakkaa, koitan uudestahan.\n    Kuukautta kolme peräkkäin\n    Heit' yhä harjoittelin näin,\n    Siks kun he taipui työlle tällen,\n    Palasin sitten tänne jälleen.\n    Vast' aamu kolmas mulle nyt\n    Rannoilla näillä kerkes koittaa;\n    En paljon yhtään levännyt,\n    Niin harras halu oli voittaa\".\n\n    \"Sill' uusi murhe kotimaan\n    Kiihdytti vihan' uudestaan:\n    Kaks paimenta, mi eksyi suolla,\n    Taas löyttiin raadeltuna tuolla.\n    Nyt päätöksen teen joutuisaan,\n    Totellen sydäntäni vaan.\n    Ma käsken kantapoikiani,\n    Käyn selkään ratsun neuvomani,\n    Myös jalot koirat kanssan' vien,\n    Ja ankaran sun kieltos tähden\n    Ma kuljen salaa syrjätien.\n    Ilolla taisteluun näin lähden\".\n\n    \"Sä tiedät, Herra, kappelin,\n    Min käsky jalon mestarin\n    Rakensi vuoren kukkulalle,\n    Mist' yltää silmät avaralle.\n    Se pien' on, näölt' arvoton,\n    Mut ihmekuva sisäll' on:\n    Maria neitsyt lapsen kanssa,\n    Edessä viisaat polvillansa. --\n    Huipulle jyrkkä porras vie,\n    Astinta sata vaivalloista;\n    Mut vaivasi, kun loppuu tie,\n    Jesuksen näkö kohta poistaa\".\n\n    \"Juurella tämän kallion\n    On luola jylhä, pohjaton,\n    Suon sumust' aina kosteana!\n    Siin' ei näy päivää, kuutakana.\n    Sen sisälläpä päivät, yöt,\n    Mielessä aina murhatyöt,\n    Sikiö Manalan tuo häijy\n    likellä temppeliä väijyy.\n    Ja tuhotietä kulkemaan\n    Kun sattuu vaeltaja raukka,\n    Jo karkaa peto piilostaan\n    Ja saaliikseen sen kohta haukkaa\".\n\n    \"Edellä tuiman taistelon\n    Viel' astun vuorikirkkohon;\n    Mä Kristus-lasta rukoelen,\n    Synneistä itsen' puhdistelen.\n    Vaan sitten rautahaarniskan\n    Jo puen päällen' kirkkahan;\n    Ma tempaan peitsen käteheni,\n    Ja astun alas toimelleni.\n    Jäljelle kantapojat jää,\n    Viimeiset käskyni kun saivat;\n    Orihin selkään hyppään mä.\n    Nyt varjelkohot mua taivaat\".\n\n    \"Kun joudun siitä lakeaan,\n    Jo koirat kohta haukkumaan;\n    Pelolla kuorsuu ratsu parka,\n    Paikalt' ei lähde, pystyyn karkaa.\n    Näenpä aivan liki tuossa\n    Jo inhoittavan kimpun suossa:\n    Paisteessa päivän peto makaa.\n    Sen päälle koirat käyvät takaa;\n    Mut nuolina he pakenee,\n    Kun häijyn ulvonnan he kuuli,\n    Ja käärme kidan aukaisee,\n    Ja siitä huokuu myrkkytuuli\".\n\n    \"Mä heitä jälleen rohkaisen,\n    He vimmoin tarttuu käärmeesen;\n    Mä itse kaikin voimin viskaan\n    Mun peitseni; se sattuu niskaan,\n    Mut voimatta, kuin puikko ois,\n    Se hyppää suomuksilta pois.\n    En ennätäkään heittää toista,\n    Kun silmää basiliskinmoista\n    Otuksen julman säikähtäin,\n    Ja suusta suitsuuvaista tulta,\n    Oriini karkaa taaksepäin --\n    Nyt toivo raukeaa jo multa!\"\n\n    \"Selästä ratsun hyppään pois --\n    Kenties viel' apu miekast' ois, --\n    Mut lyönnit kaikki käyvät hukkaan,\n    Kivinen kuor' ei naarmistukaan.\n    Nyt pedon häntä heilahtaa,\n    Mun alas maahan paiskahtaa.\n    Jo näen kidan ammollansa,\n    Jo haukkaa mua hampahansa --\n    Mut koirat käärmeen kupeesen\n    Taas käyvät kiinni vimmattuna;\n    Se pysähtyypi ulvoen,\n    Kivusta niinkuin halvattuna\".\n\n    \"Kun vielä heidän kanssahan\n    Se puuhaa, ylös kavahdan.\n    Näen paljaan paikan, joutuisasti\n    Syvälle siihen kahvaan asti\n    Mun miekkan painuu, aukaisten\n    Verien mustan lähtehen.\n    Nyt vaipuu peto, kaatuissansa\n    Mun raskahalla rungollansa\n    Myös peittäin. Pääni pyörtyvi.\n    Kun jälleen herään uusin voimin,\n    Näen raadon tuon, näen poikani,\n    Mi mua hoitaa hellin toimin\".\n\n    Ja riemu kauan hiltynyt\n    Rinnoista raikahtavi nyt,\n    Kun urho sai sanoneheksi.\n    Ja paisuin kymmenkertaiseksi\n    Kaiusta seinäin, tuhannet\n    Sekaisin pauhaa sävelet.\n    \"Hän kruunun ansainnut on!\" huutaa\n    Myös ritarit kaikk' yhtä suuta;\n    Ja kansa sadoin kiitoksin\n    Hän osoittaa, mi pedon kaati.\n    Mut synkk' on silmä mestarin,\n    Hän vaiti-olemista vaatii.\n\n    Ja virkkaa: \"Kätes vahva löi\n    Tään pedon, joka meitä söi;\n    Sun jumalaks on kansa tehnyt;\n    Ma säätys tuhoks olen nähnyt.\n    Sydämes käärmeen ilmi luo,\n    Mi vielä häijymp' on kuin tuo.\n    Sen, joka myrkyttävi mielet,\n    Ja nostaa riidat, pahat kielet;\n    Tää henki uppiniskainen,\n    Pyhimpäin käskyin halventaja,\n    Mi ratkoo joka sitehen,\n    Se maailman on hajoittaja!\"\n\n    \"Uljaan' on Sarasenikin,\n    Vaan kuuliaisuus pantihin\n    Merkiksi kristityn. Kas täällä,\n    Miss', orjan halpa hame päällä,\n    On taivaan Herra astunut,\n    Tää sääty onpi ottanut\n    Vaikeimman käskyn täyttääksensä:\n    Kurissa pitää sydämensä! --\n    Sä lähde silmistäni pois,\n    Sinussa turhuus valtaa mieltä!\n    Kuin Herran ristin pitää vois,\n    Ken ikeen kantaaksensa kieltää?\"\n\n    Vimmoissa kansa möyryää,\n    Niin että seinät tärähtää,\n    Anteeksi ritaritkin anoo.\n    Ei nuorukainen mitään sano,\n    Hän riisuu vaatteet ritarin,\n    Suun painaa käteen mestarin,\n    Ja lähtee. -- Hellästipä huutaa\n    Tää jälkeen: \"Poikan', anna suuta!\n    Myös tämän kestit taistelon,\n    Mi kovimmasti voimas koitti.\n    Heh risti taas. Se palkka on\n    Nöyryyden, itsensä mi voitti\".\n\n\n\n    Sataa.\n\n    (Petöfi.)\n\n\n    Kas, sataa, sataa, sataa,\n    Sataapi suuteloita!\n    Sataapi huulilleni\n    Makeita pisaroita.\n\n    Ja sadesumun kautta\n    Myös välähtääpi tulta;\n    Salamat nuot ne säihkyy\n    Sun silmistäsi, kulta!\n\n    Jop' ukon jyrinääkin\n    Uhaten kuuluu tuosta;\n    Toruen äitis tulee.\n    Voi, pakoon täytyy juosta!\n\n\n\n    Runoni.\n\n    (Petöfi.)\n\n\n    No kaikkiapa kuuluu!\n    Vai runon' aina vaan\n    Matelis maata myöten,\n    Ei ilmaan kohoiskaan? --\n    Se tosin maassa mataa,\n    Kun niin mun käskyn' on;\n    Pujahteleepa joskus\n    Se myös maan rakohon.\n    Ja usein sukeltaa se\n    Syvimpään syvyyteen\n    Syvimmän valtameren, --\n    Inehmo-sydämeen.\n    Mut kun taas käskein lausun:\n    \"Nyt kohoo korkeellen!\"\n    Koht' ilmaan lentäin laulaa\n    Se niinkuin leivonen.\n    Viel' yllyttäin kun huudan:\n    \"Ylemmä nouse vaan!\"\n    Se kohoo kotkain kanssa\n    Lennossa kilpaamaan.\n    Väsyvät kotkat viimein,\n    Ei väsy runoni.\n    Nyt taivaan pilvein rataa\n    Jo tuolla kulkevi.\n    Ja eipä viihdy kauan\n    Parvessa pilveinkään;\n    Se kohti taivaan kantta\n    Jo lähtee lentämään.\n    Ja pimennyt par'aikaa\n    Jos päivän paiste ois,\n    Sivuitse suhauttain\n    Runoni ehtii pois.\n    Sivuitse suhauttain\n    Pimeesen päivään luo\n    Vain yhden katseen, kohta\n    Kirkasna paistaa tuo.\n    Vaan runon' yhä nousten\n    Ei viivy vieläkään;\n    Se saapuu tähti-tarhaan\n    Kaikista äärimpään.\n    Ja siellä, mihin loppuu\n    Jo luomat Jumalan,\n    Se kaikkivallallansa\n    Luo uuden maailman!\n\n\n\n    Lausuisiko joskus Luoja mulle.\n\n    (Petöfi.)\n\n\n    Lausuisiko joskus Luoja mulle:\n    \"Itse valitse, mun poikasein,\n    Minkä kuolon soisit itsellesi!\"\n    Rukoelisinpa Hältä näin:\n\n    Tulkoon kuolo, kosk' on raitis syksy,\n    Koska päivä vielä kultailee\n    Keltalehtiä, ja kevät-lintu\n    Lähtölauluansa laulelee.\n\n    Tulkoon kuolo, hiljaa, huomaamatta,\n    Tulkoon käynnin kuulumattomin,\n    Niinkuin luontoakin syksy hiljaa\n    Vaivuttaapi talvis-unihin.\n\n    Lähtölaulun silloin ihanaisen\n    Vielä laulaisin kuin lintunen,\n    Laulun, mikä sielun pohjaan tuntuis,\n    Kuuluis ylimpäänkin taivaasen.\n\n    Ja kun laulu lakkaa, silloin tullos\n    Huuliani kiinni sulkemaan,\n    Suutelollas sulkemaan, oi neito,\n    Kallein mulle tyttäristä maan!\n\n    Jos en näin saa -- tahtoisinpa kuolla\n    Kosk' on armas aika keväinen,\n    Sotakevät, jolloin ruusut puhkee,\n    Veriruusut rinnast' urhojen.\n\n    Jolloin torvi, sodan satakieli,\n    Laulaa kesken savun, salamain.\n    Silloin kuolo tulkoon, veri-ruusu\n    Puhjetkoon myös minun rinnastain.\n\n    Ja kun ratsun selästä ma vaivun,\n    Paina suukkos mulle huulihin,\n    Sulje huulen', Impi Vapauden,\n    Taivaan tyttäristä kallehin!\n\n\n\n    Mer' ompi noussut!\n\n    (Petöfi v. 1848.)\n\n\n    Mer' ompi noussut, kansain\n    Mer' aava, vimmainen.\n    Niin taivasta kuin maata\n    Se pelästyksiin saattaa,\n    Julmasti möyryten.\n\n    Kuulepas pauhu hurja,\n    Katsopas kuohu tuo!\n    Jos epäillyt sä lienet,\n    Nyt toki viimein tiennet:\n    Pois kahleens' kansa luo!\n\n    Mer' ärjyy, ulvoo, vonkuu,\n    Kuin peto raivoton;\n    Nieluunsa laivan vetää,\n    Ei pakoon päästä ketään,\n    Kaikk', kaikki hukass' on!\n\n    Hei! riehu vaan näin, riehu,\n    Kuin Noan aikoihin!\n    Sun pohjas milloin näytä,\n    Vaahtoines milloin täytä\n    Ain' ylös taivaisin!\n\n    Ja taivaan kanteen sitten\n    Tää oppi kirjoita:\n    Kyll' laiva päällä kulkee,\n    Ja meren alleen polkee,\n    Vaan mer' on herrana!\n\n\n\n    Sodasta näin unta.\n\n    (Petöfi.)\n\n\n    Sodasta menn' yönä näin mä unta:\n    Unkari se kutsui poikiaan;\n    Miekka verinen, kuin muinoin, kulki,\n    Arpakapulana halki maan.\n\n    Joka mies, kell' ykskin tippa verta\n    Sydämessään, tuosta riemahti;\n    Vapauden seppeleen -- ei halpaa kultaa --\n    Palkaks oli saava soturi.\n\n    Ja hääpäivämme se oli päivä,\n    Sinun armas tyttösen' ja mun;\n    Maamme suojaks kuoloon mennen jätin\n    Autuutemme juuri aljetun.\n\n    Näin hääpäivänänsä kuoloon mennä --\n    Eikö, armas, kauhea se ois? --\n    Kuitenkin, jos tulis siks, en toisin,\n    Kuin täss' unessan' mä tehdä vois!\n\n\n\n    Tytön ikävöiminen.\n\n    (Virolainen kansanlaulu.)\n\n\n    Kaukana on kultaseni,\n    Armas aaltojen takana;\n    Kauas läksi, kaukan' onpi,\n    Mont' on vastusta välillä:\n    Meri aaltoinen, avara,\n    Viisi järveä viluista,\n    Kuusi kuivaa nummimaata,\n    Suota seitsemän syveä,\n    Kahdeksan karjan aroa,\n    Kosken kymmenen kohina.\n    Minä en saata sinne mennä,\n    Hän ei saata tänne tulla.\n    Viikkoon en saa häntä nähdä,\n    Kuukauteen hänestä kuulla,\n    Vuoden päiviin vieress' olla,\n    Suojassa armaan sylissä,\n    Kullan kainalon tuessa.\n    Kaukana on kultaseni,\n    Armas aaltojen takana;\n    Kauas läksi, kaukan' onpi.\n    Vie'ös, tuuli, terveiseni,\n    Lennätä lempisanani,\n    Pilvi, pitkeä ikeä,\n    Laine, lauhkeeta eloa.\n    Niin monta terveistä hänelle,\n    Kuin on lehtiä lepässä,\n    Kuin on kuusessa havuja,\n    Koivun urpia keväillä.\n    Niin monta terveistä hänelle,\n    Kuin on laineita meressä,\n    Taivahassa tähtösiä!\n    Niin monta terveistä hänelle\n    Kuin mietteitä mielessäni;\n    Niin monta terveistä hänelle\n    Kuin suomista syömessäni.\n\n\n\n\nX. KUUN TARINOITA\n\n\n\nJOHDATUS.\n\n\nYhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan,\nAndersen'in, kirja \"_Billedbog uden billeder_\". Mä ihastuin jo\nensisivuihin, ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti.\nJo oli myöhää, kun kirjan sain loppuhun. -- Mutta en vielä maata\npannut; kauan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen\nnoita utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuin\nihana seutu kuutamossa, puoleksi valaistuna, puoleksi pimeyden\npeitossa. Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, kenties paljon\nkauniimmaksi, viehättävämmäksi kuin todella onkaan.\n\nNäin istuessani juohtui minulle mieleen, että kummahan se on, kun ei\nmeillä kuu kelienkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. --\nKumottaahan meillä sama kuu kuin Tanskassakin! -- lieneekö näillä\npoloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Vai\nonkos kuu siitä äissään, kun kesän kaunehimpana ollessa ei auringon\nvalolta pääse ensinkään näkyviin. -- Vai pitäneekö hänkin Suomen\nkieliraukkaa niin halpana, ett'ei sillä huoli huuliaan pilata? --\n\nNäissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli\nnoussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, -- -- vaan\nminusta oli ikäänkuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja samassa\nvieno ääni kuiskahtanut korviini: \"Nuorukainen! Kerkeät olette aina, te\nihmiset, muita moittimaan, kun itse olette syypäät. En ole mä\npakkasesta mykkä, enkä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun\nminun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä,\njoka kaikki maat ja manteret olen nähnyt ja kaikkein kansojen murteita\nkuullut, tuskin tunnen yhtään sen vertaista rikkaudessa ja\nsuloisuudessa. Josko sen onkin kauan täytynyt korvissa kuhnustella\nkaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että\nkultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan\nihmisten ihanteheksi. -- Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se vielä\nväkikoskena kohise ja lempilauluna helise! -- Teissä on syy, jos ei\nmaailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja\njaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe,\nteillä on ääni ja ette laula!\"\n\nNäin lausui kuu innossaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta\nseuraavana iltana, kun näki hartaan haluni hänen tarinoitansa\nkuulemaan, se leppyi. Se on siitä päivin usein käynyt minulle\njuttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia,\nmilloin muistelmia muinaisista, jo kauan unhoitetuista ajoista. Mitä\nkuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään\ntarkalleen panna; kyhäänpä miten paraiten muistan ja osaan. Mutta jos\nei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä\nmuodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on\nlohdutuksenani, että \"kun ei muut lihavat laula, minä laulan, laiha\nlapsi\". Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla\non tarinoita, kun vaan olis kuultelijoita.\n\n\n\nEnsimmäinen ilta.\n\n\nSovittuaan minun kanssani alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin\näärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui, yleten aleten, suuri\nlaiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu\nmaston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä,\nnaisia; kaikkein silmistä loisti iloa ja toivoa. -- Erillään muista\nseisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi\npalavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: \"huomenna olemme\nAmerikassa! Siellä saamme rauhassa elää; siellä ei meitä tunne kukaan.\nMinä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan siellä\nme vaan olemme mies ja vaimo. Jumala on siunaava kättemme työtä!\" --\nToisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi suurempaa\nseisoi vieressä. Vähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus; hänen\nedessään verevä mies. Mies virkkoi: \"Huomenna olemme Amerikassa;\nhuomenna olemme perillä! Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa\nköyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Voi niitä onnen päiviä!\" Vaimo nosti\nvetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset\nkarskuttivat kovaa leipäkannikkataan, toisillensa kuiskuttaen:\n\"huomenna saamme vehnästä\". Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: \"Amen,\nsuokoon meille Jumala siellä parempaa onnea!\"\n\nAivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli\nsieltä länteen päin, eiköhän jo rupeaisi näkymään mannerta. --\n\"Huomenna olemme Amerikassa!\" huusi hän riemuiten. \"Terve, tuhannen\nterve, sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa,\nelähtäneessä Euroopassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää\nvoimiaan ihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken\nyrittää vääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan\nvapautta pelkäisi kuin omaa surmaansa. Terve, sä toivoni maa!\" --\nPimeässä nurkassa seisoi synkeän näköinen mies; hän huokasi syvään ja\nojensi itsensä suoraksi: \"Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne\nkukaan minua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankeudesta vapaaksi,\nvaan kaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa\nmurhaajaa! -- -- Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa\ntein! -- Siellä saan ruveta uuteen parempaan elämään. Jumala on antanut\nanteeksi rikokseni; ihmiset sitä siellä eivät tunne!\"\n\nNiin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen,\nalkoi väki kannelta vähetä; toinen toisensa perään meni kannen alle\nmakuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut\nyövartiat olivat enää valveella. -- Kaikkea tätä katsellessa en ollut\nälynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan\nrannalta; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja\nesti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä\nseuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen\njyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei\nilma asettunut eikä taivas seljinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan,\nkoska jo olin alas menemäisilläni. Minä heti katsahdin merelle:\ntaannoista laivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut kerjitä satamaan,\narvelin mä, ja loin silmäni rannalle. Siellä, missä Amerikka ylpeästi\nkohottaa kivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa\naalloilla keinuvan; mä katsahdin tarkkaan -- se oli laivan hylky;\nmastot poikki, kansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa;\nei kaukana siitä ui parsi, parressa vaate, -- se oli laivani lippu!\n\nHuomeis-aamu oli tullut, jota odottivat, toivottelivat; he olivat\npäässeet toivonsa perille: -- he olivat siellä, missä ei ole eroa, ei\nköyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvalle armottomuutta.\n\n\n\nToinen ilta.\n\n\nKuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:\n\nKerran tulin yksinäisellä matkallani perimmäisehen Pohjaan, siihen\nmaahan, jonka paljas nimi jo hirvittää -- Siperiaan. Mä näin\nObi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään\npovehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksinäinen\nSamojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu oli\nkolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli\nlumi levittänyt valkoisen peitteensä, ja leikitteli, pyrytteli Pohjan\ntuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen suden\nulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. -- Tässä oli kuoleman ja\nyön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille.\nPimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt\nkumoittamassa ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä\nsäteinään.\n\nMä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa\nistui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvakka mies. Kasvonsa\nolivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja.\nSilmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti hänen\nkipeässä rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä\nvaan vilaukselta näin hänen silmänsä, vaan kuitenkin johtui heti\nmieleeni, että hänet ennenkin joskus olin nähnyt. -- Mutta se oli\nkaukana tästä, se oli Suomen pääkaupungissa, Helsingissä. Matalasta\nkaton-alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui\nulos kadulle. Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia\nnuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin he puhuivat armahasta\nkotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi\nliitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen\nedistymiselle, kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä,\nkun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyään he\nlähtivät, mutta kammarissa asuja seisoi vielä kauan ikkunan vieressä;\nhänen huuliltaan kuului rukous: \"Anna, Jumala, voimaa täyttämään mitä\nolemme luvanneet!\"\n\nMinä silloin näin lupauksen, -- nyt se oli täytetty. Se rakkauden\nkipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut\nsammumattomaksi tuleksi; se hänet oli vienyt kauas kotomaasta\nventovierasten majoille; se hänet oli tuonut tähän vihattuun,\nkammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. -- Ulkona oli kylmä talvi\nja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! -- Sinä\njo arvannet ken se oli! -- Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa\nlukee parasten poikainsa joukkoon nimen -- Castrén.\n\n\n\nKolmas ilta.\n\n\nTänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta\nmuistooni johtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhoittamaan. Se oli\nvuonna 1415. Mä kuljin Kostmitz'in ijäti muistettavan kaupungin ylitse.\n-- Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut ajanut pimeyttä\npakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä vanhoja\nikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niistä pujahutin säteeni\ntiedustelemaan mitä sisällä oli. Pienessä kammiossa makasi mies\nhuonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä oli\nkalvakka; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen\nunensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä.\n\nOven saranat ulvahtivat; makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä:\nkaksi rautapaidassa, keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa,\nmutta päässä punainen kardinali-hattu. -- Kardinali lausui vangille:\n\"Pyhä pappi-kokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta\npyhä kirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä\nviimeisen kerran tarjoo sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!\"\n\nHiljaisella, vaan lujalla äänellä vastasi vanki: \"Minä uskostani en\ntaida luopua, sillä se on tosi!\" -- Vihan leimaus välähti toisen\nsilmistä, vaan ei hän virkkanut muuta kuin: \"katso!\" ja viittasi\nsormellaan ulos ikkunasta. Vanki katsoi ulos. -- Torilla oli näin\naikaiseksi tavaton liike. Väkeä siinä vilskui; mitkä kantoivat\nkeskitorille halkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin\nahkerana, niin innoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta\njoutilasta väkeä; ne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja\nviittaelivat milloin rÖykkiölle, milloin tornille päin. -- \"Tiedätkö\nmitä tuo merkitsee?\" kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti\nsilmiin. Vaan ei siinä näkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista\nkauan oli paossa ollut; silmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki\nhuusi: \"Hanhen[9] te poltatte, mutta katsokaa, tuossa jo leutävi,\nrientävi joutsen, ja sitä ette saa kynsiinne raadeltavaksi! Väkevä\nsiipensä sujahtaa, ja komeat linnanne, kirkkonne rojahtavat\nraunioiksi!\"\n\nHeidän näitä puhuessaan oli päivä valjennut valkenemistaan. Taivaan\nitäinen ranta rusoitti ja hehkui, kuin olisi ollut veressä ja tulessa.\nYht'äkkiä välähti kultainen säde, sitten toinen; aamuruskon veristä ja\ntulesta kohosi päivä kirkkaudessaan ja yön viimeiset hämärät pakenivat\nsen tieltä. -- Muuta en sillä kertaa nähnyt, sillä matkani oli\nloppunut.\n\n\n\nNeljäs ilta.\n\n\nEpäilemättä, virkkoi kuu taas eräänä iltana, olet lukenut Cooperin\ntarinoita Amerikan uudis-talolaisista. Sinä olet mielessäs seurannut\nheitä kaikkiin elämänsä vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa\nheidän väsyneet kätensä vaipuivat, olet heitä surkutellut; sinä olet\nvavissut, milloin Indianin hirveä sotakarjunta heidät unesta herätti;\nheidän tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita\nkyyneleitä; heidän ilonsa, heidän riemunsa ovat sykähyttäneet sinunkin\nsydäntäsi. -- Mutta tiedätkös että omassa kotimaassas, ehkä omassa\npitäjässäskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria\nvaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa?\nVaan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut\nsanaakaan!\n\nKuule nyt mitä minä olen nähnyt. Se oli kesällä 1857. Yö oli kirkas ja\nvaloisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi\nhuvikseni kuljin näkymätönnäkin yhtä hyvin tavallista matkaani. Mä\nsatuin Karjalaan, Höytiäisen tienoille. Siihen aikaan ei ollut vielä\ntää Suomen kirkkain järvi ahtaana mutalampena lietereunojen sisällä.\nPeninkulmien avaralle ulottui vielä valtansa, ja pitkät, tasaiset\nlainehensa roiskuivat korkeita, metsäisiä rantoja vastaan. -- Tänä yön\nhetkenä se kuitenkaan ei ajatellut aaltoja, vaan lepäsi äärettömänä,\nsileänä peilinä. Välistä vaan kävi yön henki piirtelemässä hienoja\nväreitä hänen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin käynyt tätä\nihanata seutua ihaelemassa, ja silloin olivat silmäni aina pysähtyneet\neräälle korkealle vaaralle. Siihen ne kääntyivät nytkin. Ylt'ympärillä,\nniin kauas kuin silmä kannatti, vaaroilla, laaksoissa, seisoi vielä\nmännikkö, kuusikko alkuperäisessä synkässä jaloudessaan. Mutta tämä\nvaara oli erinäköinen. Paikoittain rehoitteli sen kupeilla nuorta\nkoivikkoa paikoittain punerteli, sinerteli aho marjoineen, kukkineen;\ntässä näkyi äsken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa\nheristeli jo kellertäväisiä tähkiä kantojen välistä. Harvoja ne kyllä\nolivat ja huonoja, mutta salolaisen sydän olisi niitä nähdessä\nkuitenkin iloisesti sykähtänyt; sillä tässä toki oli toivoa. Vaaran\nniskoilla seisoi mökki. Se oli niin huono ja pieni, että sinä,\nkaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sitä tuskin olisit uskonutkaan\nihmisen asunnoksi. Vuolemattomista hirsistä kyhätyt seinät tukien\nnojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitkiä valkeita\ntuohikaistaleita, niinkuin kerjäläisen mekkorepaleesta paitaryysyt.\nMutta mustennut savupiippu ja seinää vasten asetetut työkalut\ntodistivat, että tässäkin elettiin ja vaivoja nähtiin. Kenties kävi\nilokin toisinaan vieraana tässä ahtahassa asunnossa ja oli\nylevimmilläkin tunteilla sijaa tämän matalan katoksen alla! Vaan päätä\nitse!\n\nMinä jo olen kauan tuntenut tätä mökkiä. Silloin kun sen ensikerran\nnäin, noin kymmenen vuotta takaperin, se oli vastarakettu. Hänessä asui\nmies ja vaimo. He olivat nuoria; verevässä ruumiissa ilmoittihe voimaa\nja terveyttä. Mies oli kotitalossa nuorempana veljenä elellyt; mutta\nnaitua läksi hän vaimonsa keralla salolle ja rupesi omaa tilaa\nraivaamaan. Ensi kesän he asuivat majassa; seuraavana tässä jo mökki\nkohosi, huononlainen kyllä -- eihän sitä suuremmaksi ja tarkemmaksi\nkerjitty eikä kyetty saamaan -- vaan oltiinhan siinä kuitenkin oman\nkaton alla. Männikkö näkyi tätä outoa rakennusta kammoavan ja pakeni\nyhä loitommalle. Hänen sijaansa siirtyi kirjavaa nurmea ja viherjää\norasta. Metsässä yhdistyi lehmäkelloin tiukunta lintujen lauluihin, ja\nmökissä karttui vuosi vuodelta pieniä ihmisvesoja emäpuiden ympärille.\n\nVaan nyt ei enään ollut niinkuin ennen. Mennä kesänä oli kontio\nkaatanut kaksi talon lehmää, siitä äissään kun kutsumatta kuljeskelivat\nhänen kankaitansa; viime talvena oli täytynyt myödä ainoa jäljelle\njäänyt lehmä kaupunkiin, koska halla oli syksyllä viljan vienyt. Lehmän\nhinnasta saadut jauhot oli petäisellä sekoitettu, eikä sittenkään\nriittänyt aina. Minä kun nyt mökin ikkunasta katsoin sisään, näin siinä\nkalpeita kasvoja, laihtuneita ruumiita; mutta kuitenkin makasivat\nkaikki rauhallista unta, ja| huolettomuutta, melkein ilollisuutta\nilmoittihe heidän näössään. Johan alkoi vilja kellertää ja kohta\npäästiin uutiseen. Paitsi talonväkeä näin tuvassa kaksi vierasta lasta;\nhe olivat orpolapsia. Isän ja äidin oli heiltä tauti tänä kesänä\nryöstänyt. Lapset olivat nyt mieron armoilla.\n\nNäitä katsellessani alkoi näköni himmetä. Mikä siihen oli syynä? --\nSuon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut unta. Hän nousi\nlietevuoteeltaan, kulki hiljaa hiipien maita myöten ja levitti koko\nseudulle valkean sumu-peitteen. Hän sen kääri joka kukkaseen, joka\ntähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyänsä\npeittelee. Vaan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut; se jäädytti,\nse kuoletti.\n\nAamulla varhain heräsi mökissä mies. Hän meni ulos viljaansa\nihaelemaan. -- Kalpeat kasvonsa vaalenivat vieläkin kalpeammaksi;\npäänsä painui rinnalle; mielenliikutus näkyi häntä tukahuttavan, mutta\nviimein sydämen syvimmästä pohjasta pääsi julma huuto. Mitä silmänsä\noli nähneet? -- Koko pelto oli valkoisena, ja koittavan auringon\nsäteissä kimaltelivat tähkäpäät niin iloisesti, kuin olisi niissä paha\nhenki itse ollut irvistelemässä.\n\nHuuto oli vaimonkin herättänyt; hän tuli ulos ... kauan aikaa ei\nkuulunut muuta kuin raskaita huokauksia, ja katkeroita kyyneleitä\nvirtaeli pitkin poskia. Mutta sitten miehen näkö kirkastui; hän pani\nkätensä ristiin ja sanoi vakavalla äänellä: \"Herra on antanut, Herra on\nottanut, ylistetty olkoon nimensä ijankaikkisesti!\" \"Amen!\" sanoi vaimo\nkyyneleensä pyyhkien. Ja vakaalla, rauhallisella mielellä menivät he\ntakaisin tupaan. Siinä olivat lapset jo hereillä. \"Isä, meillä on\nnälkä!\" huusivat he vanhemmille vastaan. Tuska väänti hetkeksi isän\nsuuta; mutta hän hillitsi itsensä. Vakaasti otti hän kaapista viimeisen\nleivän ja leikkasi jokaiselle lapselle palasen. Kerjäläiset seisoivat\nsyrjempänä, vaan katselivat tätä halullisilla silmillä. Mies epäili\nhetken, vaan sitten leikkasi leivästä vielä kaksi palasta ja antoi ne\nheille. Sen tehtyään kääntyi hän vaimoonsa ja virkkoi: \"Huomenna täytyy\nmeidän lähteä muualta työtä etsimään; tässä ei ole pysymistämme enää!\"\n\n\n\nViides ilta.[10]\n\n\nSiitä jo on kauan aikaa, jutteli kuu, mutta vieläkin hirvittää minua\nsitä muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nnen vuoden siitä kun\nrakkauden opin saarnaaja syntyi tähän maailmaan. Mä katselin\nVienanmeren rantoja, siellä, missä se on kaivanut Kannanlahden syvälle\nSuomen maan povehen. Rannalla näkyi ja näkyy nytkin kylä, jolla on\nnimenä Kannanlahti. -- Kesä oli kauneimmillaan; sydän-yölläkin paistoi\nja lämmitteli päivä. -- Pietarin juhlaa oltiin viettämässä. Tasaisella\ntantereella kylän edustalla olivat asukkaat kaikki koolla. Nuoret\npitivät iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringissä; pojat\nkoettelivat voimiaan. Voi miekkoista sitä, ken voittajaksi pääsi!\nHurraa huusivat hänelle kumppalit, ja neitosetkin kisansa kesken\nheittäen, lähettivät pulskalle pojalle suloisimpia silmän-luontejaan.\nVanhat, hongikon suojassa istuen, katselivat tätä menoa ja muistelivat\nmuinaisia päiviänsä, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja\nnotkutella. -- Vihdoin uupuivat nuoretkin voimat ja lähdettiin levolle.\n\nKun ei tanterella enää näkynyt ketään, nousi hongan juuren alta mies,\njoka siinä oli piilossa ollut. Hän oli sotapuvussa ja aseissa. Hän\nnaurahti julmasti itsekseen ja vihelti metsään. Silloin näytti kuin\nolisi metsä eläväksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi\nmiehiä, julmannäköisiä kuin edellinenkin, miekka vyöllä, keihäs\nkädessä. Hiljaa hiipien he lähenivät kylää; kohta leimahti joka\nkulmassa huoneita ilmituleen ja hirveä sotakarjunta herätti asukkaat.\nPalavista huoneista karkasi puoli-alastomia ihmisiä pelosta hurjana;\nvaan minne pakenivat? Takana oli tuli, edessä vihollinen, joka ei\nsäästänyt, ei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli, kunne kädet\nväsyivät. Uusi aurinko ei vielä kerjinnyt nousemaan, kun somien\nasuntojen sijassa näkyi vaan tuhkaa ja kyteviä kekäleitä, kekäleiden\nseassa kärvennettyjä, raadeltuja ruumiita. Rantaa myöten souteli\nvenheitä täynnä verisiä sotilaita, täynnä itkeviä vankeja, täynnä\nryöstettyä saalista. -- Ja kuka se vihollinen oli, joka niin\narmottomasti oli menetellyt? Kuule, ja hirmu on jäykistyttävä jäsenesi!\n-- -- Mä kuulin voitto- ja riemuhuudot -- ne oli Suomen kieltä; mä\nkuulin kuolevien viime huokauksen, mä kuulin vankien parkunaa -- se oli\nSuomea! Voi hirveätä ja onnettomuutta! Veljet veljiä raatelee! Eri-usko\nja erivaltaajat ovat heidät niin vierastuttaneet, ett'eivät tunne\ntoisiansa. -- Kuinka taitaa ihminen eroittaa, minkä Jumala on yhteen\nluonut!\n\n\n\nKuudes ilta.\n\n\nMä äsken kuljin Viipurin ylitse, sanoi kerran kuu, ja silloin johtui\nmuistooni, mitä nyt sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla,\nillalla myöhään, mutta ilma oli vielä niin kesäinen ja lämmin, että\nolis luullut etelämpänä, Saksassa, olevansa.\n\nEikä ollut muutenkaan Viipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut,\npitkä silta ja Torkelin vanha torni olivat valaistuna. Joka paikassa\nvilskui tunkien ja rähisten ihmisjoukkoja. Veden pinta oli ihan\npeitetty laivoilla ja veneillä, joiden mastoissa liehui lukemattomia\nkirjavia lakuja; maalta ja mereltä kaikui riemuhuutoja, naurua ja\niloista puhetta; maalla ja merellä kumpueli loppumaton viinan lähde ja\npamahutteli sampanja korkkejansa ilmahan.\n\nViipuri sinä iltana ei ollut entisellään; se oli juhlapuvussaan; se oli\nhelppo nähdä. Min' en kaupunkia olisi tuntenutkaan Viipuriksi\nensinkään, jos ei Torkelin torni olis seista törröttänyt entisellä\nasemallaan. Vaan sekin oli valaistuna: ikkunoista ja ampumareijistä\nliehuivat ja paistoivat kynttilät niin kirkkahasti, että näytti kuin\nolisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. --\nSemmoista ei ollut torni nähnyt pitkään aikaan. Näin oli muinoin ollut,\nkoska Viipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan näkyi usein\nsuuria ihmisjoukkoja koossa sen ympärillä. Pieliseltä ja Saimaalta,\nVuokselta ja Laatokalta riensi tänne Karjalan uljaita uroita. Miekat\nvälkkyi, keihäät haristi, rautapaidat kiilsi ja päälliköt kallehissa\nvaatteissa kävelivät joukosta joukkoon miehiä tappeluun kehoittamassa.\n\nSe aika oli jo ammoin kadonnut; sota oli kaatanut Karjalan urohot, itse\nruhtinas vangiksi viety. Siitä päivin oli Torkelin torni ikävissään ja\nsuruissaan seisonut. --\n\nTaas oli aika nyt muuttunut; taas oli Viipuri tullut Karjalan\nruhtinahaksi; taas kulki Pieliseltä sekä Saimaalta, Vuokselta sekä\nLaatokalta uroita sen luoksi; ei enää rautapaidoissa, sota mielessä,\nvaan rauhan askareissa, maansa lahjoja ulkolaisen tuomisihin\nvaihtamaan. Nyt juuri vietettiin Viipurin kruunausjuhlaa, Saimaan\nkaivannon avausjuhlaa.\n\nJa Torkelin torni oli pitkällisestä unestaan herännyt; se näki entisen\najan palauneen: ilo loisti yhä kirkkaammin, -- yht'äkkiä se leimahti\nulos, -- torni oli ilmitulessa! Korkealle ilmahan kohosi leimu,\navaralle sinkoeli kipunoita, ilmoittaen maille, maailmoille, että\nViipuria taas kruunattiin Karjalan ruhtinahaksi!\n\n\n\nSeitsemäs ilta.[11]\n\n\nMä tulen Vienan vienoilta vesiltä, sanoi kuu. Siinä, missä Tundran\ntytär Pinega lankeaa Vienanvirran sylihin, näin rantatörmällä\nhautakummun. Maantie kulkee kummun sivuitse. Sitä katsellessani, tulla\nsiihen karahutti uhkea troika. Aisahevonen tepasteli ylpeästi, pää\npystyssä, ja syytähän sen olikin ylpeillä, kun sen kannettavaksi oli\nuskottu korkea vemmel, jossa iso kello kululle rämpätteli tahtia.\nKadesilmin katselivat tätä kunniata sivuhevoset; he laukkaelivat kaikin\nvoiminsa ponnistaen, ja pyrkivät aisahevosesta edelle; vaan mikä\nauttoi, se yhä vaan pysyi rinnalla. He välistä haukahtelivat sitä\nkaulaan puremaan, vaan silloin partasuu kyytimies aina tempaili\nohjakset tiukemmaksi ja siimansa huiskautteli katehia selkään. -- Reen\nkuomussa istui herra; kumpua kun tultiin lähemmäksi, hän katsahti ulos\nja kysyi mitä tuo olisi. -- \"Kah se on kurgan, herraseni\", vastasi\nkyytimies. \"Se on niitä Tshudihautoja. Näissä maissa, näet, muinoin\nasui rikas ja mahtava Tshudin kansa, jolla oli kultia, hopeita aitat\ntäynnä, ja mammontia, sopulia karjana. Iso äiti Novgorod kun tänne\nalkoi levittää valtaansa ja pyhää uskoamme, he ylpeät pakanat eivät\nruvenneetkaan niskojansa notkistamaan vieraan vallan alle, vaan\nvetäysivät aarteineen päivineen maan alle asumaan. Siinä elävät vielä\nnytkin. -- Jos isäseni, päivällä tämmöistä kurgania kaivelisit, et\nlöytäisi mitään; mutta tulepas tänne yöllä, varsinkin Juhannus-aattona,\nniin palaa kummun päässä sininen liekki, ja jos raosta uskallat\ntirkistellä sisään, niin he ovat siinä pöydän ääressä pikaria\nkallistamassa. -- Näin vanhat ainakin haastavat; minä en sitä ole\nnähnyt eikä kukaan nykyisestä miespolvesta! Yrittihän kerran\nPietarilainen yöllä mennä heiltä aarteita anastamaan; vaan mitenkäs\nhänen kävi? Hän löydettiin aamulla tundralta nurinniskoin. Se on ihan\ntosi, ukko-vainaa sen meille lapsille aina jutteli!\"\n\nJa ikään kuin peläten että puheensa olisi saattanut herättää jotakuta\nnäistä Tshudi-haahmoista, kyytimies risti silmiään ja sivalsi\ntroikkaansa siimalla. Hevoset karahtivat neliseen, ja nuolena katosi\nreki metsään.\n\nMutta kyytimiehen tarina oli minussa muistoja herättänyt. Ammoisten\naikain haahmoja alkoi häämöitellä silmäini edessä. Olinhan tässä ennen\nkäynyt, käynyt silloin koska Tshudi vielä oli tämän maan ainoana\nhaltijana. -- Eräänä yönä näin rannassa ison veneen, joka köydellä oli\nkiinnitetty honkaan. Tavaroita siinä mahtoi olla paljon ja kalleita,\nsillä vene oli melkein laitoja myöten vedessä, ja teljoilla näkyi\njoutsia, miekkoja varalla, jos vihollinen tulisi ryöstämään. Veneessä\nmakasi muutamia miehiä, toisia rannalla. He olivat kaupparetkeltä\ntulevia Tshudeja, jotka tässä pitivät viimeistä yölepoa; huomenna piti\nheidän olla kotona, huomenna piti heidän Jumalan temppelissä\nkiitosuhria teurastaa. Kaikki uinaelivat sikeätä unta; ei vartijatkaan\nenää olleet valvehilla; he olivat päivän soudusta väsyksissä, ja mikä\nhätä nyt enää voi tulla, kun jo melkein kotirannassa oltiin! -- Muu\nväki makasi taivaan kannen alla, mutta nuorella päälliköllä oli suojana\nlämmin, puna-kirjoilla koristettu huopateltta, itäisen ruhtinaan lahja.\nSiinä hän lepäsi; suunsa myhäeli niin autuaallisesti. Mitä hän unessa\nnäki? Hän näki naapurin ihanata tytärtä, joka hänen sydämeensä oli\nsemmoisen tulen sytyttänyt, ett'ei sitä olis saattanut sammuttaa\nJäämeren jäät eikä Pohjoistuulen viluinen viima. -- Hänen kotinsa oli\nköyhä; hän ei jaksanut suorittaa isän vaatimaa naimishintaa. Sentähden\noli\n\n    Vierryt maille vierahille,\n    Kulkenunna kaukaisille\n    Hopeiden helisevien,\n    Kullan kiiltävän hakohon.\n\nNyt hän oli paluumatkallaan itämaista, vene täynnä kultaa, täynnä\nkallista tavaraa. Unessa hän jo armahansa näki -- se hänelle kavahti\nkaulaan -- se huusi hänen nimeään -- hän heräsi. -- -- Ei häntä armaan\nkäsi likistänyt, ei armaan ääni kutsunut -- se oli vanhan uskollisen\npalvelijan kova käsi, äreä ääni, joka hänet unesta herätti. \"Ylös\nisäntä! Turjalainen on päällämme!\" -- Nuori päällikkö kavahti\njaloilleen ja töytäisi teltasta ulos. Siellä jo riehui taistelu\ntuimimmillaan. -- Vartiat kun nukkuivat, oli Turjan vikingejä kenenkään\nälyämättä karannut päälle. -- Ensisäikähdyksestä toinnuttua Bjarmit\ntekivät kuitenkin lujaa vastarintaa. Vikingein etupäässä tappeli nuori\nuros, rautaverkko ryntäillään, kiiltävä kypäri päässä. Mihin tapparansa\niski, siihen kaatui mies kuin honka ukkosen nuolesta. -- Häntä vastaan\nriensi Bjarmein päällikkö; kohta he seisoivat vastakkain. Bjarmin\nmiekka välähti ilmassa, -- mutta rauta-verkkohon kilahti kappaleiksi.\n-- \"Ei auta Bjarmin taika hyvää terästä vastaan!\" huusi vikingi.\nTapparansa viuhahti ja halkaisi Bjarmin pään kaulaa myöten. Tässä on\nhänen hautakumpunsa. Monta yötä näin sitten siinä itkevän neidon. Vaan\nhänen kyynel-lähtehensä on jo kauan kuivana ollut! -- Koko Bjarmin\nkansa on jo ammoin rauennut, kadonnut! Se elää vaan valloittajainsa\nmuistossa, tarinoissa!\n\n\n\nKahdeksas ilta.\n\n\nKuu jutteli: Helsingin kaupungissa on mereen ulos pistävä niemi,\nnimeltä Katajanokka. Talot siinä ovat huonoja rähjiä vaan ja asukkaat\nköyhää työväkeä. Yöllä ei siihen jokainen uskaltaisikaan mennä, sillä\nkummia hoetaan olosta ja elämästä siellä. Minunpa pisti mieleen tuota\nkerran käydä katsomassa. -- Oli kirkas talvi-ilta. Tarkastellessani\nkaikkia keksin pikkuisen puoli-hajonneen mökin ikkunasta valoa.\nIkkunalasihin oli pakkanen kuvannut monenmuotoisia eriskummaisia\nkukkia, vaan oli sija kuitenkin läpi-tirkistelläkseni mitä sisällä\ntapahtui. -- Jos oli huone ulkonäöltään huono, niin eipä ollut\nsisuskaan parempi! Seinät noessa, lattia likainen, nurkassa pieni\nkirstu, kolmijalkaisella tuolilla vaaterepaleita, ja matalalla\nvuotehella makasi tyttö, joka ei suinkaan vielä tainnut vanha olla,\nmutta taudista ja kurjuudesta oli niin laiha ja rypistynyt, että oli\nsääli nähdä. -- Vuoteen vieressä seisoi pappi; minä hänet tunsin: hän\non perin oppinut mies ja saarnataidoltaan kuulu. -- Hän näytti\nkuolevaiselle kuinka tämä synnillään oli ikuisen kadotuksen ansainnut\nja kuinka katumalla vieläkin voisi päästä armoon. Hän puhui, ja koreina\nkukkaisina kumpueli lausehet hänen huuliltaan, mutta mielensä oli\nkaukana -- hän olis suonut jo pääsevänsä tästä synnin ja kurjuuden\npesästä kotiin, missä nuori rouvansa häntä ikävöitsi tulevaksi. Sairas\nkuulteli puhetta, mutta levottomasti vilkkuivat silmät sinne tänne, ja\njääkukkaset ikkunassa kimaltelivat valossani niin eriskummallisesti,\nkasvaen hirveän suuriksi! -- Työnsä tehtyään pappi läksi pois, ja kohta\nsen jälkeen astui sisään vanha, nähtävästi köyhä akka. Tullessaan hän\nlempeästi tervehti sairasta. Sitten istausi hän vuoteen viereen, juuri\nsiihen, missä pappikin oli seisonut, ja alkoi puhua sairaalle. Hän\npuhui samaa kuin pappi, vaikk'ei niin koreilla lauseilla, -- mistäs\nköyhä, oppimaton akka net olis saanut, -- puhuipa sydämensä tunnosta,\nvakaasti ja lempeästi katsoen sairaan silmihin. Ja tämä kuulteli\nhartaasti; kyyneleitä herui silmistä, mutta muotonsa kirkastui yhä\nrauhallisemmaksi...\n\nIkkunalla oli avattu kirja. -- Mä katsahdin ja luin: Jos ihmisten ja\nenkelein kielillä puhuisin eikä olisi minulla rakkautta, niin olisin\nkuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen! --\n\nJa jos prohveteerata taitaisin ja tietäisin kaikki salaisuudet ja\nminulla olisi kaikki usko, niin että vuoret siirtäisin, vaan ei olisi\nminulla rakkautta, niin en mitään olisi!\n\n\n\nYhdeksäs ilta.[12]\n\n\nOli joulukuu. Muutaman päivän perästä piti minun mennä omaisten\nseurassa joulua viettämään. Mä istuin kirja kädessä. -- Mä sen viskasin\npöydälle ja otin toisen, vaan ei sekään ollut minulle mieleen. --\nAjatukseni ei pysyneet luonani; ne riensivät edelle kotihin, armaasen\nkotihin. --\n\nMä herkesin lukemasta ja katsahdin vanhaan ystävääni kuuhun, arvellen\neikö hän rupeaisi tarinoilla lievittämään ikävääni. Kuu heti arvasikin\nmitä minulla oli mielessä, ja alkoi tarinoida:\n\nMä tulen Pohjanmeren sopukasta, siitä, missä mutainen Elbe-virta tulee\nmeren kirkkaita, viherjäisiä aaltoja sokaisemaan. -- Tuuli oli kauan\nmaalle päin ollut, vaan äsken kääntynyt luoteiseksi, ja kymmenittäin\nrienteli nyt laivoja Elben suuhun päin. -- Minä rupesin yhtä\nkatselemaan. Mastot olivat huipulle asti valkeissa vaattehissa; kokka\nhyrskien halkaisi aaltoja, ja pitkä vako vaahtoeli laivan jäljessä. --\nPuoli väkeä oli kannella vahdissa. Nojassa kokkapuuta vastaan seisoi\nnuori merimies. Haljetaksehen täytyi ja kohoeli rintansa toivosta;\nsilmänsä paloivat ja katselivat vilkahtamatta eteen päin. Siinä\nhäämöitteli jo taivaan äärellä matala rannikko. Se kohoeli, se läheni;\nmutta nuorukaisesta näkyi laivan joutuisa juoksu olevan etanan\nmatelemista. Hänen ajatuksensa olivat lentäneet, kiitäneet edelle; ne\njo olivat ennättäneet siihen matalaan hiekkaluotoon, jossa hän oli\nsyntynyt, kasvanut. Hän mielessään jo näki hietikossa heiluvaa\nrantakauraa; hän näki lampaat pienoisella nurmikedolla; hän näki\npotaattimaan, jonka kukkaisia hän lasna oli maailman kaunehimpina\npitänyt. Tuossa oli hänen isänsä mökki, seinät särkynein laivain\njäännöksistä kyhätyt; tässä musta, tuossa punainen lauta; oven päällä\npaistoi kullattu onnen jumalatar entinen, kokkakuva, jota hän lasna oli\nihmetellyt kuinka se taisi seisoa ympyriäisellä pallollaan. Tuossa oli\nranta, jossa hän oli keräellyt kirjavia hauroja ja näkinkenkiä. Tuossa\nvene, jossa isän kanssa usein oli mäkeä laskenut lainehia myöten. --\n\nMä tunsin nuorukaisen kodin. Noin kaksi kuukautta takaperin,\nsyyspäivätasauksen aikana, olin siellä käynyt. Kauhea myrsky raivosi\nsilloin; Jäämerestä asti samosi tuulen tuima henki, sutena ulvoen.\nHurjana pakenivat sen edessä taivaan mustat lampahat, peloissaan\nmilloin hajoten, milloin pakkautuen suuriin laumoihin. Niiden lomista\npääsivät säteeni tirkistelemään mitä alaalla tapahtui. -- Koko meren\nväki oli noussut sotaan. Pitkissä riveissä ryntäelivät aallot rantaa\nvastaan; ensimmäiset murtuivat ja vaipuivat; mutta toisia yhä tuli\njäljestä; kaatuneitten hartioille nousten ne ryntäsivät edelle. -- Jo\nolivat voittamassa; -- jo koputtelivat mökin oveen; jo tärähyttelivät\nikkunain luukkuja. -- Luukun raosta katsoin sisään. Pöydän ääressä\nistui vanhanlainen, vakaan-näköinen mies, lasisilmät nenällä, ja luki\nääneen kokolehti-raamatusta. Pöydän toisella puolella istui vaimo,\nlapsi sylissään, toinen vieressä. -- Entisiä suurempi laine kohahti\nseinää vastaan ja tärähytti koko mökin. -- Vaimon kasvot vaalenivat ja\nlapset säikähdyksissään vavisten peittivät kasvonsa äidin syliin. Mies\nherkesi lukemasta ja lausui: \"Älkäät, armaani, pelätkö! Me olemme\nJumalan kädessä! Hänen tahdottaan ei taida hiuskarvakaan päästämme\nkarista. -- Ja sitten\", lisäsi hän hymyellen, \"olemme ennenkin\ntämmöisiä öitä nähneet, ja aina on myrsky viihtynyt ja aallot\nasettuneet jälleen\".\n\nMä jatkoin matkaani. Kolme päivää rajuttuaan, myrsky viihtyi, niinkuin\nvanhus oli vakuuttanut. Mä tulin katsomaan miten luodolla jaksettiin.\n-- -- -- Poika raukka! Kun kotiasi tulet hakemaan, niin näet meren\nlainehtivan sen sijassa! Monta aaltoa kumpuna kohoaa, vaan mikä niistä\non vanhempais, sisareis hautakumpu? --\n\n\n\nKymmenes ilta.\n\n\nOli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta\nmeri, manner oli vielä romua, roskaa täynnä, niinkuin muuttajilta aina\njääpi.\n\nUusi asukas, kevät, oli vasta tullut eikä vielä ollut kerjinnyt\nhuoneitansa siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä\nharmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla;\nnurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty\nkirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan\npielet, joista kartiinit on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä\noikein saanut lämmittäneeksikään; ilma oli semmoinen, josta Virolainen\nsanoo: suven silmät, talven hampaat.\n\nIllalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä\nollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman\nihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teillä kesällä laeksi\non levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla. Tässä ei tähtiä\nnäy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä.\n-- Kuu oli nähtävästi pahalla tuulellaan; se oli tainnut matkalla\nvilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas\nselkeni ja virkkoi: Niin, niin; kyllä on Etelä ihana; mutta miksi\nkääntyy maneetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi\n\n    -- syksylinnun lähtevän\n    On sävel niin surullinen?\n    Keväillä mielimaillehen\n    Se rientää riemuiten!\n\nVaan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan.\nJa koska Italiaa mainitsin, juttelen sinulle siitä.\n\nMä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä\noli suloinen suvi. --\n\nMeren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli\nlämmin ja täynnä tuoksua. Sitruuna- ja pomeransipuut olivat valkeilla\nkukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat\nAlpit, jotka ovat tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja\nvastaan. Ja meren, mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka\npimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren\nmorsiuspeitossa. --\n\nMeren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä\nkiidätteli kulkemaan; kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja\nairoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene\nluikerteli hiljaa itsekseen. Perässä istui neito: se nähtävästi oli\nItalian ihana tytär. Mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa\ntuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet. Hänen vieressään istui\nnuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla\nposkilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, ja huulet\nkuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaasen. Joutsenjoukko\nlensi heidän ylitsensä. Siivet suhahteli, heillä oli niin kiire;\nriemuhuuto kajahti; he olivat matkalla Pohjoseen. -- Nuorukaisen sydän\nsykähti, silmäin kirkkaus sokaistui, hän vaikeni ja istui synkkänä.\n\n\"Mikäs sinun taas on, armas Antonio; jokos pilvi taas on peittänyt\nPohjantähteni loisteen? Mitäs sinä suret, kun koko luonto autuaana\nriemuitsee?\" -- Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: \"Katso\nnoita; he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi\". \"Pohja,\nPohja\", huokasi neito. \"Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi,\nsiellä yön ja pakkasen valta: tässä olet terveyden jällehen saanut,\nsiellä sinut kohtaisi kuolema. Tässä on sinulla lempi ja siellä...\"\nNuorukainen huusi: \"Siellä on syntymämaa!\"\n\n\n\nYhdestoista ilta.\n\n\nKuu haastoi: Mä mielelläni käyn lasten makuukammareita katselemassa. He\nlepäävät niin rauhallisesti, he hymyelevät unissaan niin autuaallisesti\nkuin lampi salon suojassa, jota ei tuuli koskaan pääse vellottamaan.\n\nKuule mitä kerran näin: ikkunan edessä oli kartiinit, mutta niillä ei\nollut kylläksi leveyttä; niiden välille jäi pieni rako ja siitä\ntirkistelin sisään. -- Lyhyisessä sängyssään istui paitasillaan pieni\npoika. Silmänsä loisti, suu hymyili, posket hehkui. Hän oli niin\nautuaan näköinen. Kädessä oli hänellä hopeamarkka, ja sitä hän\nkäänteli, katseli. -- Se oli ensimmäinen raha, jonka omalla työllä oli\nansainnut. Ryytimaassa oli rikkaruohoa. Isä oli sanonut: \"Ilmari,\nkitkepäs tämä kukkaslava hyvin puhtaaksi, niin annan sulle markan!\" --\nJa pikku Ilmari oli heti ryhtynyt työhön, koko iltapuolen oli hän lavan\nvieressä kykkinyt ja rikkaruohoa nyhdellyt, kitkellyt. Työnsä tehtyään\noli hän isältä saanut markan, uuden uutukaisen hopeamarkan. Se\nkiilteli, kimalteli niin kirkkaasti, ett'ei sitä Ilmari kyllikseen\nsaanut ihaelleeksi. Ei hän siitä maata pannessakaan hennonut luopua;\nyhä vielä hän istui sängyssä, markka kädessä. Mitä jos äiti olis nähnyt\nettä Ilmari vielä oli valveilla? Uni jo vihdoin alkoi painaa\nsilmäluomia, näkö himmeni, pää hiljaa vaipui tyynylle, -- Ilmari\nnukkui. Vaan markastaan hän ei luopunut sittenkään; sitä hän piti\npuristeli sormissaan, ikään kuin peläten että häneltä aarteensa\nryöstettäisiin. -- Hän makasi lieheellä suin. Mitä hän unissaan näki?\nHän luultavasti ajatteli, mitä hänen piti mahdottomalla rikkaudellansa\ntehdä. Huulensa liikkuivat, hän sanoi: \"He, Edvard raukka, osta sillä\nleipää itsellesi\" Hän ojensi kätensä: hopeamarkka kilahti sormista\nlattialle.\n\nVoi lapsen tyytyväistä ja turmelematonta mieltä! Kenties tulee Ilmari\nkerran rikkahaksi, kenties mahdottoman rikkaaksi. Vaan nostanevatko\nhänessä tuhannet koskaan enää niin viatonta iloa, kuin tämä yksi\nhopeamarkka? -- Ilmari kenties tulee anteliaaksi ihmis-ystäväksi; hän\nkenties on tuhansia uhraava ihmisveljiensä hyödyksi. Mutta saaneeko hän\nmilloinkaan enää sitä autuutta maistaa, kuin koska ainoan roponsa\npäätti antaa köyhälle? --\n\n\n\nKahdestoista ilta.\n\n\nMa tulen kosken rannalta, sanoi kuu synkeänä syysiltana: ilma oli\nhirveä. Tuuli viuhaeli surkeasti ja ajeli mustia pilvirepaleita\ntaivasta myöten. Kesän viimeiset lehdet karisivat kellastuneena puista\nja lentelivät rauhatonna. Milloin vettä hetkeksi herkesi satamasta,\ntuli lumiräntää. Paisunut koski möyryeli kauheasti ja nieli vyöryviä,\nmutaisia laineita kitaansa. -- Kosken rannalla seisoi nuorukainen. --\n\nMä olin hänet tässä paikassa jo ennenkin kerran nähnyt. Silloin ei\nrajunnut myrsky; silloin oli tyyni suvi-yö. Hänen vieressään seisoi\nsilloin neito. Nuorukainen lausui: \"Hurjaksi minua ihmiset sanovat ja\nhurja minä olenkin! Kuin tuo koski kalliota vastaan kuohuu myös\nmieleni; koskeksi olen luotu, en taida tyynenä lampena levätä! -- Mutta\nkatso, tuossa kosken pyörtehessä on ihana saari. Joka paikasta näissä\nseuduin on ihmisen armoton käsi koivikot hävittänyt ja kaatanut\nkaskeksi. Tuo saari vaan rehoittaa pyhänä, koskematonna. Kosken\nvihainen virta sitä varjelee. -- Ole sä saareni, mä koskena ympärilläsi\nkuohun, käteni sinua halaavat, ja ei mikään voi rauhaas häiritä!\"\n\nHe olivat viimeisen illan yhdessä; eron hetki joutui. Nuorukaisen oli\nmaailmalle lähteminen. Koskina hän kuohui maille kaukaisille; hän vieri\nyhä kauemmaksi. Hän kävi ihanoita rantoja, hän kierteli suloisia saaria\n-- ja mielestänsä haihtui se saari, jota oli luvannut varjella. --\n\nMonta vuotta oli kulunut. Nuorukainen oli sattumalta tullut entisille\ntienoille. Hänen mieleensä johtuivat entiset ajat. Hän tiedusteli\nentistä kultaansa. -- Jo oli rakas riutunut, lintu kuollut liikaan\nhuoleen! --\n\nNyt seisoi nuorukainen yksinänsä kosken rannalla. Tuuli repieli,\nhajoitteli hänen tukkaansa; kylmää lunta satoi paljaalle rinnalle; hän\nei siitä huolinut, ei tietänyt; -- hän vaan seisoi ja katseli koskeen.\n-- Mitä hän myrskystä huoli -- hänen sydäntänsä vihlaili, repieli\nomantunnon myrsky; hän ei lumista, ei jäistä tiennyt -- hänen\nsydämessään oli kylmempi jää; hän ei yön pimeyttä huomannut -- hänen\nsydämessään oli epätoivon synkeä yö; hän ei älynyt karisevia lehtiä --\nhänen sydämessään lenteli miettehet yhtä rauhatonna. Hän vaan katseli\nkoskeen. -- Lainehet kohoelivat kuin pehmeät polstarit, kuohu lenteli\nvalkoisina höyheninä. -- Nuorukaisen silmät loisti: \"Kas tuossa ma saan\nlepoa, rauhaa!\" Hän katosi kosken kuohuvaan kitaan.\n\n\n\nKolmastoista ilta.\n\n\nPaljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta, ja\nvarsinkin sanotaan niiden kaunehimpana olevan, koska kasteen pisara\nheissä kiiltelee kuin timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessa on\nuseinkin mieleni tehnyt sitä näkemään; vaan juuri silloin, kun päivän\nkoittaessa kaste kukkihin laskeutuu, täytyy minun aina pois lähteä\npiilemään.\n\nKerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja\nyhdessä niistä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista\nte ihmiset kehutte.\n\nOli vielä talvi, mä kuljin lakean kankahan yli. Päivällä oli siinä\nollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona; -- päivällä oli kuulunut\ntykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli kaikki\nääneti. Se oli Siikajoen tanner. Palavalla innolla oli tässä Suomen\njoukko tapellut kotimaan puolesta. Se rakkauden liekki oli talven\nnietoksetkin saattanut kukkimaan; -- mihin vaan silmänsä loi, paistoi\nvalkoiselta lumelta punaisia veriruusuja. -- Tätä katsellessani läheni\nneitonen tappelustannerta; hän asteli kuolleiden seassa; hän katseli,\netsiskeli jotain -- ja viimein lankesi polvilleen nuoren kaatuneen\nsotilaan viereen. Sen kupehesta oli punaisia ruusuja valunut lumelle.\n-- Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisara; se\ntipahti veri-ruusulle lumella. -- Kah se oli kallehin kaste\nkaunehimmassa ruusussa.\n\n\n\nNeljästoista ilta.\n\n\nSilmäni kohosivat taivaasen vanhaa ystävääni katselemaan. Hän jo oli\nnoussut, vaan ei kumottanut kirkkahasti. Taivas oli täynnä\npilvenmöyhiä, jotka kyllä ei häntä tainneet kokonaan peittää, vaan\nkuitenkin himmensivät hänen valonsa. Minusta näytti kuin olis kuu\nniistä pyrkinyt selvälle; se yritteli, se ponnisteli. Se yritteli\nminulle iloisesti hymyellä, se yritti lempeästi puhua, vaan pilviä aina\ntuli väliin ja hymynsä vääntyi surkeaksi irvistelyksi, puheensa\nkatkaantui huokaukseksi. Viimein tuli suuri, paksu pilvi ja peitti kuun\nkokonaan.\n\nYstävä parka, arvelin siihen, samaten kuin sinun käypi myös monen\nihmisraukan. Se hartaasti haluaisi olla kaikille veljilleen lempeä;\nmutta kun synkät pilvet hänen sydäntänsä pimittää, niin vääntyy\nhänenkin hymynsä ja katkaantuu hänenkin puheensa. -- Eheä sydän on\nsileä, sit' on hyvä kätellä; mutta särkynehen sydämen sirpaleilla on\nterävät reunat, pistäväiset kärjet, -- ken voipi estää ett'ei ne joskus\nsen kättä leikkaa, joka siihen koskee!\n\n\n\nViidestoista ilta.\n\n\nKuu jutteli: Sen harjun niskoilla, joka Taunus nimisenä, Reinvirran\nrannoilta lähtien seurustelee Mainvirran pohjaisvartta, näkyy\npuolihajonneita muureja, huoneitten raunioita, hautakiviä latinaisin\nkirjoituksineen j.n.e. Jos kysyt mitä se on ollut, niin kuuluu vastaus:\nse on Romalaisleiri. Ikään kuin hautakivi säilyttää nurmen alla\nnukkuvan miehen muistoa, niin nämät jäännöksetkin johtavat mieleen sen\najan, jolloin Roman maailmanvalta ulottui tähän saakka.\n\nMinä hyvinkin muistan kuinka tässä oli Augustus keisarin aikoina.\nSilloin kävi Romalaisvallan raja Taunusharjua pitkin, ja tämä leiri oli\nrakettu esteeksi Germanian metsäläisten ryöstöretkille. Kaksi legionaa\noli tässä majassa. Vahvat vallit sulkivat sisällensä avaran\nneliskulman, joka kartanoineen, katuineen näytti pieneltä kaupungilta.\nSotaväen majat olivat savesta, mutta päälliköt asuivat komeissa\nkivikartanoissa.\n\nIsoimmasta ja komeimmasta kuului riemullista hälinää. Ma katsahdin\nsisään. Siihen astuttua ei olis suinkaan luullut olevansa metsäläisten\nmaassa aivan silloisen \"maailman\" rajoilla. Siinä huikaisi silmiä\nromalaisen sivistyksen koko komeus ja koreus: marmoripielet laen\nkannattimena, mosaikkia seinissä ja permannossa, ihanoita veistokuvia\njoka nurkassa. Pöytä oli täynnä herkkuja kaikilta maailman ääriltä ja\nFalernon viini vaahtoeli taiteella valetuissa amforissa; penkit pöydän\nympärillä olivat peitetyt kalleilla purppurakankailla. Kullakin\npenkillä loikui, pää vasemman käden nojassa, kolme miestä. Korvia\nmiellytti suloinen soitto ja silmiä ihastutti ihanain impien hempeä\ntanssi.\n\nYlipäälliköllä oli pidot äsken päätetyn onnellisen sotaretken vuoksi.\n-- Hän nyt kohosi penkiltään, täytätti maljansa uudestaan ja lausui:\n\n-- \"Kasvakoon ja kukoistakoon Roma ijästä ikään! Hallitkoon armollinen\nAugustomme onnella alamaisiansa, joita on enemmän kuin hiekkaa\nrannoilla ja kuin lainehia meressä. Valtansa on jo nytkin ääretön:\ntuskin alenee aurinko sen länsi-rajoille, niin jo jälleen alkaa nousta\nitä-ääreltä. Herkuleen pielihin saakka, missä maailman rajana Okeanos\nvirtaa, -- Indusvirtaan, josta uljaan Aleksanterinkin täytyi kääntyä\njäljilleen, -- Aetiopian tulikuumiin hietiköihin saakka -- on pian koko\nmaailma Roman käskyjä kuulemassa. Ainoasti tää kurja Germanian korpi\neroittaa meidät Pohjan äärimmäisistä peristä, joissa hyytyvän meren\naallot verkalleen loiskivat Thulen jäisiä kallioita vastaan. Mutta\nkerran on Roma paisuva koko maailman valtiaaksi! Pian on tämä\nkorpikin kukistettu jalkojemme juureen! Pian saavat sen kesyttömät\nmetsäläisetkin maistaa, kuinka Romalaisen ruoska orjan selkälihaa\nhyväelee! Nuot kurjat, jotka eivät miesvoimalla yksinään kykene\nmaatansa varjelemaan, vaan vievät naisiakin tappeluun! -- Olettekos\",\nlisäsi hän kumppaniensa puoleen kääntyen, \"olettekos, veljet, nähneet\nsitä hurjaa naisleijonaa, mikä muiden joukossa on joutunut vangiksi? Se\npitää haettaa tänne, että saisimme vertaella Pohjan karhuttaren\nkontastelemista näiden gazellisääristen Idän keijukaisten tepasteluun\".\n\nSamassa taputti hän käsiään orjalle merkiksi ja käski hänen noutaa\nse vangittu neito. -- Pian talutettiinkin sisään jalon- vaan\nhuimannäköinen neito: hiukset valuivat hajallaan olkapäille, vaatteet\nriippuivat repaleina rinnoilta, kädet olivat selän taa sidottuna;\nsilmiä vaivutti enimmiten häpy maahan, mutta välistä ne kohosivat\nsalamana välkähytellen ympäri seuraa. Siinä leimauksessa paloi\nepätoivoa, paloi vihaa ja kesytöntä huimuutta.\n\n\"No, hempukkani, Brunhilda, Gunilda tai mikä nimesi lieneekin\", sanoi\nylipäällikkö, \"etkös minun ja näiden korkeasukuisten herrain\nihastukseksi tahtoisi meille näyttää kuinka karhuttarenne polvia\nnotkuttelevat?\"\n\nVanki ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja, vaan suun irvistys kyllä\nilmoitti hänelle, että se oli häväistystä. Koko ruumiinsa sävähti ja\nentisiä huimempi silmän isku säihkysi ripsien alta. Arvaamattomalla\nvoimain jännityksellä katkaisi hän siteensä ja seisoi vapaana, Furian\nelävänä kuvana, säikähtyneiden, miekkojansa tapailevien Romalaisten\nedessä. Mutta hän ei karannut kenenkään päälle; hän vaan nosti kädet ja\nsilmät taivaasen päin ja lausui haltioissaan:\n\n\"Silmäni sumun puhkaisevi, joka peittää tulevat ajat! Kah\n\n    \"Tuho mahtavan tulevi,\n    Kurjan koittaa kostopäivä.\n\n\"Ma näen -- -- ma näen -- -- Roman muurit murtuu -- -- hurja vihollinen\nvyöryy sisään -- komeat kartanot ovat ilmitulessa -- aarteet\nryöstetään, riistetään -- miehet vaipuvat veriinsä -- vaimot ja lapset\nviedään orjuuteen! Kadonnut on Roman komeus ja valtansa vyöryy kuni\nnietos vuorelta vyöryy laaksoon sulamaan! -- Ja Germania riemuitsee\nvapaana, se loistaa Roman voittajana!\"\n\nSen sanottua neito ikään kuin heräsi unen horroksista ja lausui:\n\"Germanian vapaata tytärtä ei saa häväistä kuni halpaa orjaa. Kun ei\nmuu auta, niin auttaa rauta!\" Samassa tempasi hän, ennenkuin kenkään\nkerkesi estämään, tikarin lähimmän miehen vyöltä ja pisti sen syvälle\nrintaansa.\n\nHämmästyksissään seisoivat Romalaiset kaatuneen ympärillä. Riemu oli\npaennut sydämistä ja synkkä aavistus painoi mieltä. Germanian naiset\nolivat mainiot ennustaidoltaan. Mitä jos tämä olikin tulevan ajan\nsalaisuudet ilmoittanut? Mitä jos Roman tuhohetki todellakin oli\nlähenemässä?\n\n\n\nKuudestoista ilta.\n\n\n\"Oletkos\", sanoi kuu, \"käynyt muutamassa noita ikivanhoja kaupunkeja\nSaksanmaalla. Uusi kaupunki levein katuineen ja komein kartanoineen\nloistaa sinulle, ensin sisään tullessas, joka haaralta vastaan; mutta\nmenepäs kerta kaupungin sydänpaikkoihin, niin luulet itses muutetuksi\nmuutamia vuosisatoja taemmaksi. Uusi kaupunki vaan ympäröipi ja peittää\nvanhan niinkuin puleeraus vanhoja huonekaluja. Kummastuksella katselet\nnoita kapeita katuja, noita supeita solia monimutkaisin loukeroineen,\nnoita kartanoita, joiden joka ylikerros aina kurkistelee vähän\nulommaksi kadulle päin kuin alempansa, niin että paikoittain melkein\nkaartuvat katoksi kadun yli, ja asujat milt'eivät aamusilla voi\ntervehtiä naapuriansa käsiä yhteen lyömällä.\n\n\"Mutta on monessa näitä kaupunkeja eräs osa, jossa tämä vanhan-aikuinen\nluonne on vielä näkyvämpi, -- se on Juutalaisten kortteeri. Siinä ovat\nkadut vielä kapeammat, solat vielä supeammat, ylikerrokset ovat\nkurottuneet niin likelle toisiansa, että melkein kokonaan estävät\npäivän paistamasta. Näillä likaisilla kaduilla tuskin pääset\nliikkumaan, niin täynnä ovat kaluja ja ramua, niin täynnä tunkevia,\nrähiseviä, kaupittelevia ihmisiä.\n\n\"Tämmöiseen Juutalais-kortteeriin Frankfurtin kaupungissa uskalsin\nkuitenkin pistäytä vuonna 1196. Muualta kaupungista kuului vielä kansan\nhälinää ja rähinää, mutta Juutalais-kortteerissa oli hiljaa kuin\nhaudassa. Tuskin näkyikään ketään liikkuvan kaduilla, joiden suut\nvahvoilla rautakahleilla olivat suljetut. Kulkiessaan erästä huoneriviä\nmyöten, seisahtui silmäni kurjannäköisen kivihuoneen eteen, joka\nvanhuuttansa jo oli aivan kallellaan. Ikkunaluukut olivat tiiviisti\nkiinni pantuna, niin että tavallisen silmän olis ollut vaikea edes\nhuomata valoa niiden sisältä: mutta mistä raosta ei säteeni suikahda!\n-- Sisällä oli aivan toisellainen näkö kuin ulkona. Jos huone ulkoa oli\nkurja, niin sisältä oli mitä komein. Lattialla pehmoisia mattoja,\nylt'ympäri seinien kalliilla kankaalla verhotut sohvat, laesta riippui\nkultavitjoissa lamppu, jonka hyvänhajuinen öljy valaisi koko kammarin.\nPerhe oli ruoalla. Paraalla istuimella istui vanha mies mustassa\nsamettikauhtanassa, kaulassa raskaat kultavitjat; molemmin puolin\nistuivat lapset pitkässä sarjassa; vereviä nuorukaisia ja kauniita\nnaisia, hekin kaikki koreissa puvuissa. Kultavadeista ja ruukuista\nsyötiin ja juotiin herkullisesti.\n\n\"Vanhuksen mustat silmät loistivat; hän lausui ylpeästi: 'Anna noiden\nNazarilaisten haukkua ja halveksia meitä; me olemme kuitenkin Jumalan\noma kansa, jota hän yli muiden rakastaa, jota hän kaitsee ja ravitsee.\nJosko isällinen kätensä meitä välin rankaiseekin ja antaa vihollisten\nkouriin, niin on hän meidät kuitenkin viimein johdattava voitolle ja\nkukistava viholliset astinlaudaksemme. Jerusalem, oi pyhä kaupunki!\nSinä kyllä olet hävitettynä, ett'ei kiveä ole jäänyt kiven päälle ja\nkansas ompi hajallaan vainolaisten maissa. Mutta samatenkuin Jumala\nsalli että Jooseppi myötiin orjaksi Egyptiin, siks että siellä tulis\nPharaonin sijaiseksi, niin piti koko kansammekin hävityksen kautta\ntulla hajoitetuksi ympäri maailman äärten, juuri sen vuoksi että\nkohoaisi kaikkein muiden herraksi ja hallitsijaksi. -- Mitäs noista\nNazarilaisista, noista ylpeistä papeista, noista uhkeista ritareista,\nnoista maan matelijoista, heidän talonpojistaan -- kaikkihan ne jo\nnytkin ovat meillä käskyläisinä, meillä orjina! Rahattamme ei ne pääsis\nliikahtamaan mihinkään. Ja siitä täytyy heidän antaa pantiksi viljavat\nvainionsa ja viinamäkensä, antaa komeat linnansa, jopa halvat ruumiinsa\nja sielunsakin. Kaikki, kaikki on meidän omamme, ja Israeli\norjuudessaan, kurjuudessaan polkee maan mahtavien päätä!\" Vanhuksen\nsilmät, hänen niin puhuessaan, paloivat tuimalla tulella ja tulta\nsäihkyivät kuulijoidenkin silmät. Ukko jatkoi: \"Nyt juuri suoriuvat he\nmenemään Mahomedin uskolaisia vastaan, joiden saastuttavissa käsissä on\nlupauksen maa. Anna niiden mennä, anna koirain veren vuotaa virtana!\nSitten kun orjat työn ovat tehneet, tulee herra hyödyn perimään. -- Ja\nkerran kun ikävöitty Messiaamme joutuu taivaallisin sotajoukkoineen,\nsilloin Israelin kansa heittää päältään tämän halvan puvun, jolla se\nkuninkuuttansa peittelee, -- silloin koittaa koston päivä!' -- -- --\n\n\"Vanhuksen viime sanat näkyivät herättäneen koston peikot unestaan. --\nKadulta kuului meteliä, tuhansin äänin karjuttiin: 'Kuolemaa\nJuutalaisille! Kuolemaa Vapahtajan murhaajille! Murhaa kristityn hien\nimijöille! Murhaa niille, jotka lapsiamme varastavat ja teurastavat\npääsiäislampaiksi! Tappakaa, polttakaa! Älkää armahtako lastakaan\näitinsä kohdussa!'\n\n\"Vaalistunein kasvoin kavahtivat kaikki istuimiltaan; lapset ja vaimot\nparkumaan, nuoret miehet aseisin; mutta ukko lausui: 'Israelin Jumala\nkansaansa vielä kerran koettelee; aikamme ei vielä ole tullut;\npaetkaamme pakanoita!'\n\n\"Niin sanoen tempasi hän seinän komerosta lippaan kalleimmin aarteineen\nja sitten riennettiin salaportaita alas Mainjoen rantaan, missä heillä\noli vene. -- Mutta autioksi jääneesen kammariin tunkeusi väkijoukko,\nkaikki raastettiin, haaskattiin ja hakattiin. -- Ja kun aamupuolella\njätin Juutalais-kortteerille jäähyväiset, ei siinä näkynyt muuta kuin\ntuhkaa ja raunioita ja verta. Se oli niinkuin prohveetta Esaias sanoi:\nMaanne on kylmillä, kaupunkinne tulella poltettu; muukalaiset syövät\npeltojanne omain silmäinne edessä ja ne ovat autiona kuin vihollisten\nhävittämät. Mutta mitä vielä on jäljellä Zion-tyttärestä, on niinkuin\nmaja viinamäessä, kuin vartian majanen pellolla.\"\n\n\n\nSeitsemästoista ilta.\n\n\nMa tulen Delawarejoen rannalta, sanoi kuu. Siellä seisoo tuuhean\nvaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä\nmyöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta\nikkunat vaan pilkistelevät niinkuin silmät naamuksesta. Talon ympärillä\non kukkaslavoja ja etempänä kauniit pellot ja niityt pensas-aitoineen.\n-- Kas semmoista on amerikalainen farm. Se on toista kuin teidän maanne\nhirsihökkelöt ja seiväs-aidat.\n\nVähän matkaa asumahuoneista seisoo vanha aitta. Se on pölkyistä\nkyhätty, ja turtaunut, mustennut muotonsa osoittaa selvästi sen olevan\nperintöä niiltä ajoilta, kun ensimmäiset uudisasukkaat tänne\nasettausivat. Sen yliselle on talon väki korjannut vanhaa ramua pois\njaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon\nettä muun seassa keksin vanhan kanteleen, missä kuitenkin vielä näkyi\npari katkennutta vaskikieltä. -- Kanteleenko! huutanet naurussa suin,\nkaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olis\nSuomen kantele joutunut amerikalaiseen taloon? -- Olipa kuitenkin, ja\nsiitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia\nasioita, joista ei teidän Suomalaisten filosofia vielä ole saanut\nvihiä.\n\nMinä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin.\nSilloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli\nuudisasukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä\nsuurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohdin oli kuitenkin\njo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja.\nMustuneena, hiestyneenä he viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata\nmyöten. Ja kummastuksella katselivat sitä outoa menoa heidän\nhollantilaiset naapurinsa.\n\nTalon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää\nkyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynöisellä\nlahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei sattunut paljon. Ukko\nkökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat\nnykielivät syöttiä. Miettehensä oli kaukana, aivan toisella puolella\navaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli\nsyntynyt ja toivonut saavansa levätä viimeistä lepoa. Koska Kristiina\nkuningattaren kehoituksesta hänen lapsensa muuttivat, oli hänkin heitä\nseurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa ei käy\nsiirtäminen niinkuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja se\nuudessa paikassa kituu kitumistaan kunne kuivuu.\n\nPyhä-iltana tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista\nja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan \"Finnin\"\nfarmilla, missä aina oli vieraan varaa. Talon sinisilmät eivät suotta\nolleet Suomen sukuperää; ne olivat suloudellaan kokonaan lumonneet\nnuorten miesten sydämet. -- Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä\nriemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty yhteisissä iloissa\nsen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä menossa:\nvieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä saunakodassa ja\nlauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli kuullut\nkotimaassa:\n\n    Piimäsuuna pikkaraisna,\n    Maitopartana pahaisna.\n\nKolmas vuosisata jo vieree vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa\nmuukalaisten joukossa unhoittivat kotikielensä; lasten lapset sitä\ntuskin olivat tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten\nHollantilaisiksi, viimein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei\nmuistakaan enää mistä alkuperästä ovat lähteneet. Mutta ukon kannel\nsäilyy vielä unhoitettuna, tuntematonna muun ramun seassa vanhan aitan\npölyisessä nurkassa.\n\n\n\nKahdeksastoista ilta.\n\n\nKuu yhtenä iltana oli syvissä mieliliikutuksissa; minä luulen kyynel\nkiilteli sen silmässä; se lausui:\n\nNuorien rakkautta ovat teidän runoniekkojenne laulut täynnä; sitä\nylistellään, sitä ihaellaan, sitä kuvataan kaikkein ihanimmilla\nvertauksilla. Silloin muka veri suonissa kuohuu väkevästi kuin keväinen\npuro, silloin sydän on lauluja ja kukkia täynnä niinkuin keväinen\nlehto. -- Mutta vanhojen rakkaudesta eivät ne tiedä laulaa sanaakaan,\ntaikka jos sen tekevät, niin se on pilkkaamalla. Minä usein olen\narvellut mikä siihen lienee syynä. Nyt sen luulen käsittäneeni;\nrunoilijat ottavat vertaus-kuvansa luonnosta, he pukevat ajatuksensa ja\ntunteensa mitä suloisimpaan maalliseen muotoon. Mutta vanhan avioparin\nrakkaus ei ole enää \"tästä maailmasta\", siinä jo on alku sitä perin\npuhdasta, hiljaista lempeä, jolla autuaat taivaassa toisiansa\nkohtelevat. Ja sentähden ei sille runoniekka löydäkään sopivaa\nvertauskuvaa luonnosta. Vanhuuden lumiset hiukset ja lakastuneet posket\nkuuluvat syksyyn, mutta hiljainen ja kuitenkin väkevä lemmen liekki\nniiden rinnassa, sitä ei luonto taidakaan kuvata.\n\nKuule nyt mitä juttelen: Pappilassa oli ollut suuri melu ja hälinä. Oli\nvietetty vanhan kirkkoherran ja hänen rouvansa kultahäitä. Lapset ja\nlasten lapset olivat tietysti tässä juhlassa kaikki olleet koolla, ja\nniitä oli, tiedät, jommoinenkin joukko; sen lisäksi oli likeltä ja\nkaukaa ystäviä tullut vanhan oivan kirkkoherran kunniaksi, ja piha oli\nollut täpötäynnä seurakuntalaisia, jotka rakkaalle sielunpaimenelle\ntahtoivat onnea toivottaa. Nyt, puoli-yön aikana oli hälinä hälvennyt\nja vieraat eronneet, varoen ett'ei kovin pitkällä valvottamisella\nväsytettäisi vanhaa pariskuntaa. Nyt istuivat vanhukset kammarissaan\nkahden kesken, ja silmistä loisti hiljainen autuus.\n\n\"Viisikymmentä vuotta!\" lausui hiljaisella äänellä kirkkoherra,\n\"viisikymmentä vuotta! Pitkältä se aika näyttää matkaan lähtiessä,\nmutta perille päässeestä on se niinkuin yksi hetki. Viisikymmentä\nvuotta on nyt kulunut siitä päivästä, jona Herralta rukoilimme\nsiunausta liittoomme, -- ja siunaustansa Hän on runsaasti vuodattanut\npäällemme. -- Välin suoden pilveä, välin päivänpaistetta, on Hän meitä\narmon kädellä taluttanut näille päivin asti. -- Muistatkos vielä, armas\ntoveri, kuinka vaivoja ja puutetta pelkäämättä, tulit köyhän\nkappalaisen matalahan majahan?\" -- \"Eipäs siinä matalassa majassa\ntuntunutkaan puutetta\", vastas rouva, miehensä kättä puristellen, \"kun\nlempeillä sanankuulijoilla kirkolle tullessaan aina oli tuomisia\nrakkaalle sielunpaimenelleen\". -- \"Ja muistatkos kuinka sitten Jumala\nliittoamme siunasi ja millä ilolla otimme esikoisemme vastaan?\" -- \"Ja\nsitten kuinka noiden armaitten pienten leipähiirten karttuissa leipä\ntoisinaan kuitenkin kovin hupeni korista, ja kuin monta yötä valvoimme\nneuvoa pitäen, kuinka ne kaikki saisi koulutetuksi ja kasvatetuksi\". --\n\"Mutta kuinka\", kerkesi kirkkoherra kesken puheen, \"hädän juuri\npahimmallaan ollessa, kappelimme lohkaistiin eripitäjäksi ja minä\npääsin sen ensimmäiseksi kirkkoherraksi\". -- \"Ja siitä seurakunnasta et\nsitten ole tahtonut luopua, vaikka sinua on tahdottu paljon\nrunsaammille leipäpaloille\". -- \"Olihan minulla tässäkin tarpeeksi, ja\nolisko lisätty palkka voinut minulle palkita sen rakkauden, jolla\nvanhuudesta tutut seurakuntalaiset minua ovat kohdelleet? -- Niin,\nniin. Runsas on Herran armo ollut meille ja elämämme on ollut\nrauhallinen ja suloinen kuin sunnuntai-aamu. Mutta niinkuin lapsi\npehmoisestakin kätkyestä pyrkii hellän äitinsä helmaan, niin sielumme\njo tästä halavoipi Luojansa luoksi, ikävöitsee Isän kotihin\". --\n\nVanhukset sitten laskivat levolle ja minä läksin edelleni. --\nSeuraavana iltana kuljin taas pappilan sivuitse. -- Ikkunat olivat\nvalkeilla hursteilla peitetyt. Ma tirkistin sisään. Vuoteella makasi\nvanha pariskunta liikkumatonna, kalpeissa kasvoissaan Jumalassa\nnukkuneen rauhallinen näkö. Oi autuas elämä, autuas kuolo!\n\n\n\nYhdeksästoista ilta.\n\n\nEilen oli Dresden'in teateri ollut täpötäynnään, kaikki istumasijat\nolivat edeltäkäsin olleet tilatut ja kenen ei semmoista ollut\nonnistunut saada, oli edes pyrkinyt seinävieressä seisomaan. Sillä\nmainio Pohjan satakielinen, Jenny Lind, oli taas kerran luvannut\nlaulaa. Kun hän sitten oli tullut laulamaan, olivat kaikki pidättäneet\nhenkeänsäkin, ett'ei haihtuisi pienintäkään säveltä, ja laulun perästä\noli käsiä niin taputeltu ja bravoa huudettu, että seinät tärisivät.\n\nJennyn huulilta sinä iltana ei kuitenkaan kuulunutkaan noita kouluissa\nopittuja rallatuksia ja monimutkaisia liverryksiä, jotka muulloin aina\nteateri-yleisöä ihastuttavat. Hänen laulunsa oli ollut yksinkertainen\nkehtolaulu, jommoisia joka talonpojankin vaimo osaa laulaa lapselleen.\nVaan kuitenkaan ei ollut Jennyn laululla koskaan ennen ollut sitä\nlumousvoimaa. Kaikki nuot koreat ryökynät ja pöyhkeät rouvat, nuot\npönäkät upseerit ja läpiviisaat oppineet tunsivat sydämessään niin\nihmeellisen tunteen, jota eivät ymmärtäneetkään mitä se oli. Ryökynät\nunhoittivat ihanat poskensa, rouvat naapuriensa vaatteet, upseerit\nlornjettinsa ja oppineet suuren viisautensa. Kaikista tuntui sinä\nhetkenä ikään kuin eivät olisikaan sitä perin sivistynyttä, sitä\n\"fiiniä\", korkeasukuista herrasväkeä, mitä olivat, vaan ainoastaan\nihmisiä eikä mitään muuta, semmoisia säädyttömiä, arvottomia\nihmis-sieluja, kuin äidin polvilla olivat olleet. Tarkemmin tutkien\nolisi kenties havainnut että monelta oli kokonaan unhottunut olevansa\nluonnon herrakin, olevansa kaikki punnitsevalla ja tutkivalla järjellä\nvarustettu ihminen, vaan että sydämessä tuntui ikään kuin olisi vaan\nollut pikku lintunen lehdossa, joka ei osaa muuta kuin nöyrästi nauttia\nLuojansa lahjoja ja niistä kiitosvirsiä viserrellä.\n\nLaulu loppui, esirippu lankes, kuulijat vähitellen tulivat jälleen\nkoreiksi ryökynöiksi, pöyhkeiksi rouviksi, pönäköiksi upseereiksi ja\nläpiviisaiksi oppineiksi. He läksivät kotiin, ihmetellen mielessään,\nmikä siinä laulussa niin oli voinut heidät lumota.\n\nMutta minä sen tiesin. Usein olin ennenkin kuullut tätä samaa laulua\nJenny Lind'in huulilta. Minä olin nähnyt hänen liekuttavan lastansa, ma\nolin nähnyt kuinka pikku poika suurin silmin katseli äitiänsä ja sille\nojenteli käsiänsä: ma olin nähnyt ilon loistavan äidin silmistä ja\näidin rinnan kohoelevan puhtaimmasta tunteesta. -- Eilen teaterissa hän\noli muistanut pientä poikaansa, sille oli hän laulanut, sille\nruikutellut, ja se ihmeellinen lumousvoima, minkä kuulijat olivat\ntunteneet, vaan jota eivät ymmärtäneet, -- oli ollut äidin rakkaus,\nkaikesta maallisesta rakkaudesta ylin ja pyhin.\n\n\n\n\nXI. NOVELLEJA.\n\n\n\nViimeinen Rekryytin-otto.\n\nKuvaus Viipurin pitäjästä.\n\n\nI.\n\nKaikilla suurilla herraskartanoilla on avarat pihansa, on kujansa ja\nveräjänvartijansa. Niinpä on Viipurin kaupungillakin. Merestäpäin\nlähetessäsi \"suolakaupunkia\", on sinun ensin mentävä Uuraan kapean\nkujan kautta, jonka suun vieressä Suonionsaari pöyhkeilee koreassa\nkuusikko-univormussaan. Kujan läpi soluteltuasi aukeaa eteesi avara\netupiha, josta leveä salmi Lihaniemen ja Keihäsniemen välillä julkisena\nporttina viepi avaraan sisäpihaan; sen perältä vasta paistaa sinulle\nvastaan Viipuri valkein tornineen, muureineen.\n\nMutta tällä kertaa, hyväntahtoinen lukijani, en huolikaan sinua vaivata\nnoin pitkälle matkalle. Seisahtukaamme jo puolitiehen Uuraan veräjän ja\nLihaniemen portin välillä, ja kääntäkäämme silmät vasemmalle.\nSielläpäin on piha huonosti lakaistu, rikkoja täynnä; siinä on luoto\nluodon, saari saaren vieressä, niin tiheissä ryhmissä, että luulisit\nolevan yhtä mannermaata, jos ei niiden takaa toisinaan välkähtäisi\nsilmiisi jonkun selän tai lahden pinta. Oikea mannermaa, se on paljoa\nperempänä, tuo sinervä metsä-reuna taivaan rannassa.\n\nYhtä näistä saarista on meidän tarkemmin katsastaminen. Merelle päin on\nse kääntänyt paljaan, kovan kalliorintansa ja salakareista rakentanut\npeloittavaisia etuvarustuksia ympäri rantansa, ikään kuin tahtoisi se\noutoa uhata: Jos vainoa tuot, niin älä lähene! Vaan ihan toisennäköinen\non se saaren puoli, joka antaa manterelle päin. Siinä on kukoistavat\nniityt, siinä aaltoilevat pellot, siinä käköset laulaa viherjässä\nlehdossa. Piispansaari on tosi suomalainen luonteeltaan; outoa hänen\nnurja ja köyhä ulkopintansa peloittaa; mutta puikahdapas siitä\nhuolimatta hänelle sydämeen, niin totta siinä viihdyt ijät päiväsi.[13]\n\nOli ihana aamu lopulla heinäkuuta 1811. Piispansaaren suuri rantaniitty\nkihisi väestä. Kaikki olivat ahkerassa toimessa ja työssä ikään kuin\nolisi talon kaikki heinä vielä tänään ollut latoon saatava. Reimat\npojat paitahihasillaan viikatetta heiluttivat. Vaatteet olivat\nläpikastuneet ja järein pisaroin tippui hiki pitkin kasvoja; vaan\niloisesti loilotellen astuivat pojat rivakasti edelleen ja viuhahtain\nkaatui heinäkorret heidän tieltään. Miesten jäljessä astui vakavat\nnaiset ja iloiset neidot, haravoiden luokoheiniä. Tuolla koivikon\nliepeellä riippui puitten oksista eväskontit ja maitohulikat, liiat\ntakit ja kaulahuivit. Puiden juuressa liikkuivat nurmikolla\npienokaisten joukot; mitkä heittivät kuperkeikkaa, mitkä honkaa\nseisoivat, mitkä tavoittelivat toisiansa koivuin välissä. Kaikkein\npienimmät makasivat Egyptin muumioiden tavalla käärittynä pehmeiden\nheinäkekoin päällä. Talkoota pidettiin Piispansaaren vankassa talossa.\n\nItse talo näkyi tuolta kuusikko-mäeltä. Sieltä juuri oli tulemassa\ntalon isäntä, kylän-vanhin eli \"taarosta\" Heikki Piispa. Toisessa\nkädessä hänellä oli suuri viinapullo, toisessa ryyppylasi. \"Hei pojat!\"\nhuusi hän, likemmäksi tultuansa, \"tulkaas maistelemaan! Ulisee\nvoitelemattomat saranat!\" Kahdesti ei tätä käskyä tarvittu lausua;\nviikatteet samassa olivat maahan paiskatut ja miehet koolla\nvirvoituslähteen ympärillä. Naisetkin työstään huoahtivat; äidit\nmenivät pienosiaan katsomaan, ja tytöt istahtivat nurmikolle, nauraen\nja toisiaan sysäillen.\n\nNäissä toimin ollessansa ei väki ollutkaan huomannut, kuinka pienoinen\nvene pujahti ilmi niemen takaa ja tuli, niin että vesi kokassa pursui,\nniityn rantaa kohti. Veneessä oli kaksi miestä. Toinen airoja\nnotkisteli, toinen istui perässä, melalla ohjaellen veneen kulkua. Kun\njo olivat liki rantaa joutuneet, kenenkään heitä keksimättä, veti\nperämies istuinlautansa alta viulun ilmi ja vingahutti sitä pari kertaa\nkimakasti. Sepä käännähyttikin kohta kaikkein silmät rantaan päin.\n\"Viulu-Pekka!\" huudettiin iloisesti niinkuin yhdestä suustansa. \"Mutta\nkenpäs sitten tuo toinen on? Eihän se ole meidän kylän miehiä!\"\n\nKoko joukko riensi alas tulijoita vastaan ottamaan, jotka juuri\nvetivätkin veneensä maalle. Tuntematon oli pitkä nuorukainen, jonka\nsolakka vartalo ensinäöltä ei näyttänyt kovin väkevältä; mutta tarkempi\nsilmäys pian vakuutti, että kyllä noissa jäsenissä oli jäntevyyttä, ja\nettä, mitä puuttuikin, sen kimmoisuus ja vikkelyys täysin määrin\npalkitsivat. Kiiltävä nahkahattu vähä kallelleen pantu mustain kiharain\npäälle, päivettyneet kasvot ynnä vapaa ja rivakka ryhti kaikissa\nliikunnoissa ilmoittivat merimiestä, vaikka ei olisikaan huomannut\ntuota omituista, vähän keikkuvaista käyntiä. -- \"Kah, Antti Lepikkö!\nOletkos sinä taas omille maille tullut? Mikä tuuli sinut on tänne\najanut? Mitä kuuluu?\" kaikui nyt vieraalle vastaan joukosta.\n\nIloisesti päätä nyykäytellen muille astui nuori merimies ensiksi talon\nisännän eteen. \"Jumal' auksi, kummi, terveisiä paljon äidiltäni\nPorkassa!\" -- \"Kiitoksia, kiitoksia, ja tervetultuas tänne, poikaseni!\nNo missäs sinä olet niin kauan kuljeksinut maailmalla? Johan siitä\ntaitaa olla viisi vuotta, kun läksit merelle?\" Näihin kysymyksiin ei\nukko saanutkaan mitään vastausta, sillä nuori merimies jo oli\ntoiseenpäin kääntynyt, eikä kuullut niitä. Kääntäkäämmepä mekin silmät\nsamaan päin. Siinä seisoi Anni, talon tytär ja emännyyden haltia. Hän\noli näöltään semmoinen kuin Viipurin tyttöset tavallisesti ovat.\nKauniiksi ei häntä varsin sopinut sanoa, siksi oli nenä kovin nykerö,\nkasvot kovin kuun muotoiset, tukka kovin liinaharja ja varsi liian\nmatala. Mutta ken tuon pienen tallukan näki punaposkin häärivän talon\naskareissa, jotka äidin kuoltua olivat hänen hallussaan, ken varsinkin\nnäki hänen pienen suukkosensa vetäytyvän suppuun hymystä, ja silmistä\nloistavan viattomuuden puhtaan ilon, sitä jo kovin arvelutti eikö ollut\nväärin tuominnut, kun ensi silmäyksellä päätti Annin ei kauniin olevan.\n\nAnniin oli nyt nuori merimies kääntynyt. Hän kättä ojentaessaan ei\nvirkkanut muuta kuin: \"Hyvää päivää, Anni!\" eikä tyttökään siihen muuta\nvastannut kuin: \"Tervetultuasi, Antti!\" Mutta ken sitä ymmärtää, mitä\ntytön punastuvat posket ja kahden nuoren silmät puhuvat, se näistä\nlyhyistä tervehdyssanoista paljon enemmän kuuli, kuin mitä ne olivat\nsanovinaan. Hän siitä kuuli toivovaisen kysymyksen: \"Vieläkös mua\nmuisteletkaan, Anni?\" Hän kuuli kainon, vaan vakavan vastauksen: \"Ällös\nhuoli, kaikki on entisellänsä!\" Yksi tämän salakielen ymmärtäjä\nnäkyikin olevan joukossa. Hän sen hyvin ymmärsi; synkkä viha välähti\nhänen silmistään ja käsi kopristihe nyrkiksi. Se oli Ahokkaan Matti,\nrikas talonpoika tuolta mannermaalta. Hän oli melkein yhtä pitkä kuin\nAnttikin ja näytti paljon vahvemmalta. Mutta hänen liikuntonsa olivat\nlaiskat ja veltot, ja peräti vailla sitä jäntevää rivakkuutta, joka oli\nniin viehättäväinen nuoressa merimiehessä. Matin hiukset olivat\nkeltaiset ja riippuivat pitkinä, suorina alas silmille, jotka,\ntavallisesti vähän uneljaalta näyttäen, toisinaan kuitenkin\nvälähtelivät ilkeällä loistolla.\n\nMuuta väkeä tervehtiessään Antti nyt Matillekin kättä tarjosi; vaan\ntämä ei ojentanutkaan omaansa vastaan eikä virkkanut yhtään sanaa\ntervehdykseksi. \"Vai olet sinä vieläkin äissäs,\" naurahti merimies,\n\"siitä kun sinua viime kerta vähän uimaan opetin, koska taas olit\nkäynyt koukkujani kokemassa! Mutta\", lisäsi hän vakavalla ja\nhyväntahtoisella äänellä, \"älähän siitä enää, sovitaan nyt pois vaan!\nEnhän minäkään muista silloista eikä noita muita koiruuksia, mitä ennen\naikaan olet tehnyt minulle\". Mutta Matti yhä vaan seisoi liikahtamatta,\nääneti jörötellen eteensä. Merimiehen otsa vetihe ryppyihin, mutta\nsamassa se jälleen sileentyi, ja pois kääntyen sanoi hän: \"No jos et\nsopia huoline, niin ole vaan sopimatta. En minä siitä kovin säikähdy!\"\n\nIsännän tuoma ryyppy oli ollut kutsuna ruoalle. Päivä olikin jo\nkallistumassa läntiseen rantaan päin, ja luo'olla olevat heinät\nkekoihin koottua, läksi nyt koko joukko taloon päin astumaan,\netunenässä Viulu-Pekka, joka täysin voimin veti marssia. Kun sitten\nsiellä oli tarpeeksi maisteltu talon rokka- ja puurovateja ja\noluttuoppein pohja oli saatu näkymään, kannettiin pöydät ulos talon\nsuuresta tuvasta, Viulu-Pekka sävelsi soittoaan ja pian järisi ja\nnotkui lattian laudat tanssijoiden polkiessa.\n\nVanhat miehet, joista ei enää polven notkistajoiksi ollut, vetäysivät\nisännän kammariin. Siellä he pöydän ympärillä istuen juttelivat siitä\nja tästä, vuoden tulosta ja ilman vaiheista, viljan hinnasta Viipurissa\nja rahdin vedosta Pietariin, laskettiinpa siitäkin juttuja, kuinka\nnykyinen kirkkoherra oli rahvaan mies, jonka neuvo aina oli valmiina\nkaikille seurakuntalaisille, vaan nykyinen nimismies kova herra, jonka\npuheille ei ollut menemistäkään muutoin kuin \"kyökin kautta\". Mutta\nnäistä aineista viimein tuli loppu ja ukot jonkun aikaa istuivat\nääneti, piipunnysistänsä savua tuprutellen ja välistä kallistellen\npöydällä olevia viinalaseja.\n\n\"Kuulkaattenpas\", virkkoi viimein taaskin muuan mies, isäntähän\nkääntyen, \"kuulkaattenpas, taarosta, tehän te välistä liikutte herrain\nparissa ja kuulette mitä he juttelevat. Tottahan voinette meille sanoa,\nonkohan siinä perää, mitä eilen kuulin Tepanovan puodissa, että muka\nsota taasen olisi tulossa?\" Taarosta ei tähän kysymykseen kohta\nvastannut. Umpimieliseltä näyttäen, kuin olisi koko maailman\nsalaisuudet hänelle uskottu, sillä ehdolla ettei hän saisi niistä\nhiiskua kellekään, istui hän jonkun aikaa ääneti. Mutta lopuksi, koska\nhän mielestänsä oli kylläksi näyttänyt, minkä suuren armon hän\nkertomisillaan osoitti, tempasi hän piipun hampaistaan, otti oiva\nryypyn lasistansa, rykäsi pari kertaa ja puhkesi viimein sanoiksi:\n\"Voipi olla perää, ja voipi olla ilman, eihän siitä vielä tiedä muut\nkuin kuninkaat ja keisarit ja Herra Jumala. Mutta niinhän arveli\nkirkkoherrakin, kun pyhänä kävin hänen luonansa, ettei taida olla\nrauhaan luottamista\". -- \"Ja tänne Suomeenko sodan pitäisi tullakin?\"\nkysyivät miehet kiireesti. -- \"Tottahan se mahtanee tulla tännekin,\nkoska sitä kuuluvat hankkivan meidän armollista keisariamme vastaan\".\n-- \"No Ruotsalainenkos se taaskin pyrkii tappeluun?\" -- \"Ei siitä niin\nsuurta hätää, jos se vaan Ruotsalainen olisi; mutta kuuluupa tuo\npääpiru itse, Ranskan keisari Punaparta, olevan keisarillemme\nvihoissaan.\" -- Suomenkin syrjäisiin ääriin oli tuon suuren nimen maine\nlevinnyt, suurennellen hänen tekonsa jättiläisen töiksi. Kumma siis ei\nollut jos peloittavainen sotasanoma tästä tuli vielä peloittavammaksi.\n\"Punaparta, vai Punaparta\", arvelivat ukot, päätään pudistellen, \"no\nsitten Jumala armahtakoon meitä ja meidän armollista keisaria. Sehän se\non, joka kun vaan kerran paukahuttaa kanuunansa, niin siinä jo lentää\nlinnasi pirstoiksi ja kaikki väkesi maassa kellettää verissään!\" -- \"Ja\nsitten kuuluu hänellä semmoinen taika olevan miekkansa ponnessa, että\nkun sillä vaan keikahuttaa, jo samassa nousee ylös eheänä kaikki, mitä\nhänellä on tapettu väkeä\".\n\nNäillä ja muilla senkaltaisilla ilmoitettua kauhistuksensa, miehet\nvaikenivat ja istuivat jonkun aikaa tuskallisessa äänettömyydessä.\nKaikilla oli nähtävästi joku peloittavainen ajatus mielessä, vaikkei\nkukaan sitä tahtonut ensiksi ilmi lausua. -- Kaikista vieraista\nlaitoksista, jotka Viipurin lääniin olivat tunkeutuneet, sen Venäjän\nkuvernementtina ollessa, ei mikään kansan mielessä ollut niin rasittava\nja kammottava kuin sotamiesten otto. Virkamiesten ryöstämiset ja\nväkivaltaisuus, raskaat päivätyöt ja pieksemiset herrain hoveissa\nolivat kyllä vaikeat kärsiä, vaan paljo parempi ei ollut kansan tila\nollut ennenkään näillä äärillä, ja yhdessä kärsien taidettiin kuitenkin\nlohdutella toinen toistansa. Mutta pahempaa oli sotamiehen-otto. Satoja\nnuoria miehiä temmattiin joka kerta omaistensa keskestä Venäjälle\nvietäväksi, ja niistä oli vaan harvat nähty tulevan takaisin, nekin\nharmaapäänä, vaivaisena. Muut kaikki menehtyivät kaukaisissa\nmaanäärissä ventovierasten keskellä, missä tuskin milloinkaan kuulivat\nkotokieltänsä ja harvoin näkivät edes jumalanpalvelusta toimitettavan\nkotona opitulla tavalla. Sentähden Viipurin läänin talonpoika\npelkäsikin sotapalvelusta niinkuin kuolemaa, ja moni nuori mies, siitä\nsäilyäksensä, karkasi rekryytin-otto-aikana kolkkoon korpeen piilemään\ntai silpoi peukalon poikki oikeasta kädestänsä.\n\nTätä muistamahan oli sotasanoma tietysti miehet saattanut, ja\ntuskallisella, pelkääväisellä sydämellä he nyt arvelivat, ketä heistä\noli kova onni kohtaava, että täytyisi antaa poikansa surman suuhun.\nTaarosta yksin ei näkynyt ottavan osaa miesten synkistä ajatuksista;\nhänen näkönsä oli levollinen, melkein iloinen, ja sen takana nähtäväni\npiili joku tärkeä salaisuus. Jonkun aikaa vierastensa mieltä\npinnistyksessä pidettyä, hän vihdoin taaskin puhkesi sanoihin. \"Kyllä\narvaan, miehet\", lausui hän, \"mitä te niin synkeinä istutte ja\ntuijottelette, ikään kuin olisi teillä nuora kaulassa! Te arvelette\nettä punakaulukset kohta tulevat meiltä poikiamme tempaamaan! Eikös\nniin? -- Vaan älkääs toki vielä kovin hätäilkö! Paljon vielä voi siksi\nmuuttua!\" Hartaimmalla uteliaisuudella kääntyivät kaikki silmät\npuhujaan, joka pään nyykähyksellä vakuutti puheensa todeksi. \"Niin,\nmitä te virkkaisittekaan, jos ei tulisi tänä vuonna eikä enää ikinä\nsotamiehenottoa tässä maassa!\" -- \"Herra Jumala, kuinka se olisi\nmahdollista?\" -- \"Uskokaa pois vaan, miehet, kyllä se on totta. Samassa\nkun kirkkoherra mulle sotasanomat jutteli, hän myös lohdutukseksi sen\nlisäsi, että rekryytin ottoa ei Suomessa enää pidä tapahtuman, koska\narmollinen keisarimme, jota Jumala siunatkoon, kuuluu aikovan panna\ntämän Suomenmaan jälleen yhteen Ruotsin[14] kanssa, niinkuin se on\nollut ennen, ja sitte saamme Ruotsin lain, ja Ruotsin laki ei salli\nrekryytin-ottoa\". Mahdoton on kuvata sitä riemua, mikä tästä sanomasta\nnousi. \"Vai Ruotsin lain me saisimme! Ei herrat enää saisi meitä pitää\norjinaan eikä piestä niinkuin koiria! Ei enää sotamiehiä meistä oteta!\"\nhuudettiin kohti kulkkua ja nuot muuten hiljaiset ja tyynet ukot olivat\nikäänkuin tulena ja leimuna.\n\nAhkerissa puheissaan he eivät olleet yhtään huomanneet mitä viereisessä\ntuvassa tapahtui. Vasta kun riemunsa jälleen alkoi vähän asettua,\nkuulivat he että siellä oli aika meteli. \"Mitä juukelia tuossa on?\"\nhuusi isäntä, kavahti rahilta ja riensi tupaan; hänen jäljestänsä\ntulivat muutkin miehet. Tanssituvassa heitä kummallainen näkö kohtasi.\nIlo oli loppunut, viulun äänet vaienneet, miehet seisoivat kahtena\njoukkona vastakkain, kiroten, uhkaillen ja nyrkkiä toisillensa\npudistellen; toisen pienemmän joukon etunenässä seisoi Matti, Antin\npuolella oli isompi parvi. Naisväki oli nurkkiin paennut ja odotti\nsiellä itkien ja voivotellen mitä asiasta syntyisi.\n\n\"Mitä juukelia tämä on?\" tiuskasi taarosta tupaan astuttuansa\nuudestaan. \"Kuka on talossani tohtinut nostaa tappelua?\" Kymmenin äänin\nhuudettiin vastausta siihen ja toinen yritti toista äänellänsä voittaa,\nniin ettei sekamelskeessä voitu sanaakaan eroittaa. Suurin vaivoin sai\ntaarosta viimein melun masennetuksi, ja tiedustelluksi riidan alun ja\nsyyn.\n\nNuoriso oli, niinkuin jo tiedämme, ukkoin lähtiessä jäänyt tanssimaan.\nAntti ei siihen kuitenkaan ollut ruvennut, vaikka kyllä olis voinut\nmonen sievän tytön katsannosta lukea: Voi jos tuo reima poika tulisi\nminua vähän tanssittelemaan! Hänen ympärilleen oli keräynyt muutamia\nvanhoja tuttuja ynnä muita kyläläisiä, jotka halusivat kuulla missä\nmain hän oli käynyt ynnä mitä kummia siellä oli kuullut sekä nähnyt.\nAntti olikin ruvennut juttelemaan, jutteli oikein aika lailla,\nmahdollisia ja mahdottomia sekasin niinkuin merimies-veitikoilla on\ntapana. Hän kertoeli kummasteleville kuulijoillensa siitä korkeasta\naidasta, joka on rakettu maailman äärimmäistä rajaa myöten, hän jutteli\nniinkuin proveetta Juonas asuneensa pari päivää valaskalan vatsassa,\nhän puhui Pharao kuninkaan vaunun pyörästä, joka Punameressä muka oli\ntarttunut ankkurin hampaasen. Kaikki nämät jutut kuultiin suurella\nihmeellä, vaan uskottiin kuitenkin täydeksi todeksi. Mutta kun Antti\nlopuksi rupesi latelemaan kuumista maista, missä ei muka pitänyt olla\nkoskaan jäätä eikä lunta, silloin kuulijat lopuksi kaikki tyrskähtivät\nnauramaan ja huusivat hänelle: \"Jopas nyt, Antti parka, panet omiasi!\nLuuletkos meitä niin tuhmiksi että tämmöisiä uskomme!\"\n\nAntin tarinoidessa oli hänen kuulijainsa joukko yhä karttunut ja\ntanssijoiden rivit saman määrän harvenneet. Nyt juuri läheni Mattikin,\njoka oli kovasti äissään siitä kun kaikkein piti tunkeuta merimiehen\nympärille. \"Mitäs te viitsittekään kuullella moisen valehtelijan\nloruja? Tulkaatte pois tanssimaan ja antakaatte hänen jaaritella\nyksinään!\" -- \"Loruja on monellaisia\", naurahti merimies, \"on lystejä,\non ikäviäkin; ja mitäs minä siihen voin, jos maanmoukka, joka kaiken\nikänsä on kotinurkassa nuhjustellut, ei osaa laatia edellistä laatua.\n-- Mutta tehkäämmehän vaan Matille mieliksi, koska hän niin haluaa, ja\nmenkäämme tanssimaan!\" Niin sanoen jätti Antti kuulijansa siihen ja\nastui poikki lattian suoraan talon tyttären tykö. Matti sen huomattuaan\nennätti edelle, vaan Anni kääntyi hänestä pois ja meni merimiehelle\nvastaan. Tyhjin toimin täytyi Matin paikallensa palata ja siinä hän\nmutisi itsekseen: \"Ei siitä niin suurta väliä olekaan, jos sen nyt veit\nminulta, mutta yritäppäs, tyhjätasku, tulla kilpaa kosimaan, niin saat\nnähdä kuka viimeiseksi nauraa!\" Sillä hän lohdutti itsensä eikä ollut\nnäkevinäänkään Antin ja Annin tanssia. Mutta kun he nyt toisen kerran\npyörivät valssissa hänen sivutsensa, hän ei kuitenkaan enää malttanut\nmieltänsä, vaan ojensi jalkaansa vähäisen. Siihen Antti kompastui ja\nmeni kellelleen lattialle. \"Tahallaankos sen teit, lurjus?\" huusi Antti\nvihastuneena nousten. -- \"Jalka on minun omani eikä laki kiellä\nojentamasta sitä milloin tahdon\". -- \"Mutta minä neuvon sinua ihmisille\nämmänkoukkuja panemaan!\" Riita yhä kiihtyi, muutkin miehet siitä\ntulivat osaa ottamaan, useimmat Antin puolta pitäen, vaan muutamat\nkuitenkin lyöttäytyen Matin puolelle, koska tahtoivat tuon rikkaan\nmiehen kanssa pysyä suosiossa, taikka siitä syystä että Antin sana\n\"maanmoukka\" heitä oli suututtanut. Oli juuri tulla aika tappelu, koska\nvanhat miehet astuivat sisälle. Isännän sanat saivat nyt kyllä riidan\nasettumaan, vaan ilo ei kuitenkaan enää palaunut, ja vähän ajan perästä\nhajosivat vieraat kukin kotiinsa.\n\n\nII.\n\nPiispansaaren ja Porkansaaren välillä on kapeanlainen salmi, sekin\nkolmella pienellä luodolla niin tukittu että äkkinäinen tuskin voi\nkeksiä väylän, joka sisälahteen viepi. Yhdessä näistä luodoista, joka\noli tiheällä viidakolla peitetty, näkyi pari viikkoa ylläkerrottuin\ntapausten perästä onkimies.\n\nAurinko oli mailleen menemässä; tuuli oli jo uneen viihtynyt ja\nainoasti hienoista väreistä, joita sen hiljainen hengehtiminen piirteli\nlahden pintaan, taisi päättää sen vielä hengissä olevan; vedet tuolla\nhohtivat kirkkaana iltaruskon purpurasta ja kullasta, täällä makasivat\nmustana, umpisalaisena rantahongikkojen pimeässä varjossa. Päivän äänet\noli vaienneet; ei kuulunut mitään muuta kuin ruisrääkän rätinä pellossa\nja sorsapoikuuksien pulikoiminen ruo'istossa, joita emät kaakotellen\nkutsuivat hyville ruokapaikoille.\n\nOli yksi noita kesä-iltoja, jolloin ei kylliksensä saa istuneeksi veden\npartaalla, äänetönnä ihaelemassa luonnon rauhallista ihanuutta, jolloin\nmaailman puuhat ja hyörimiset meiltä unhottuu, mielemme myrskyt viihtyy\nja kaikki mitä on riitaista, soinnutonta sydämessä jälleen sulautuu\nyhteen suloiseen sovintoon.\n\nMutta onkijaan ei illan ihanuus näkynyt vaikuttavan yhtään. Hänen\nsilmänsä ei ihaellut suloista näköä hänen edessään; eikä se myöskään\ntarkkaellut tointa, jossa hän oli olevinaan, sen selvästi todisti\nkaislaan takertunut ongen siima. Hänen silmänsä levottomasti\njuoksenteli pitkin rantoja, lahden kaikkia perukoita myöten, ikään kuin\nnäätä saaliin haolla pujotteleikse kivien ja kantoin välitse.\n\nYht'äkkiä raikahti Piispansaaren puolelta heleä tytön ääni, joka rupesi\ntuttua kansanlaulua rallattamaan:\n\n    Ikävä on ilta ja päivä on pitkä,\n    Surutonta hetkeä en muistakaan;\n    Voi mikä lienee tullutkaan,\n    Kun ei minun kultani kuulukaan!\n\nLaulu vaikeni jälleen ja hetken oli kaikki ääneti, vaan sitten risahti\nlepistö Porkansaaren rannassa, siitä astui näkyviin nuori mies, työnsi\nveneen vesille ja istahti soutamaan. Se oli tuttavamme Antti Lepikkö.\n\nOnkija oli laulun kuullessansa kyykistynyt kiven taaksi piiloon, ja\nnyt, kun näki venheen poikki salmen kiitävän, hän pudisti nyrkkiä\nsoutajalle ja mutisi hillityllä vimmalla: \"Niinpäs olikin kuin\narvasin!\" Veneen ohitse mentyä hän nousi piilostaan ja hiipi hiljaa\nkontaten luodon toiseen päähän, joka antoi Piispansaareen päin.\n\nSalmi oli tässä tuskin kaksikymmentä askelta leveä; sen takana rannalla\nistui nyt nuori merimies ja hänen vieressään tyttö, jonka sala-kuulija,\nMatti, kovin selvään tunsi -- Anniksi. Illan hiljaisuudessa kuului\njok'ainoa sana, minkä he puhuivat.\n\n\"Anni\", virkkoi nuorukainen vähän moittivalla äänellä, \"minä jo luulin\nett'et tulisi enää ikinä puheilleni, koko viikon olen joka ilta käynyt\nrannalla ja turhaan odotellut merkkiäsi. Niin vähänkös sinulla on halua\nminua näkemään, ett'et edes joskus ole tullut tätä lyhyttä väliä?\" --\nTyttösen silmät täyttyivät kyyneleistä. \"Jumala sen tietää\", vastasi\nhän innollisesti, \"että minä matkan pituudesta en lukua pitäisi, vaikka\nolisi sitä kymmenenkin tämän vertaa. Mutta minä en ole millään keinoin\npäässyt ja\" -- lisäsi hän itkusta raukeavalla äänellä, \"saa nähdä\npäässenkö koskaan enää täällä käymään\". -- Nuorukainen kavahti\npaikaltaan. \"Mitä? Et pääsisi enää koskaan tänne? Kuinka niin? Mikä on\ntapahtunut?\" -- Tyttö masensi murheensa, pyyhki kyynelet silmistään ja\nkertoi: \"Tiedäthän, Antti, että tuo Ahokkaan Matti aina on hännitellyt\nperässäni. Tähän asti hän Jumalan kiitos ei ollut vielä mitään\nvirkkanut. Mutta koska viime kerta täällä käytyäni tulin kotiin, niin\nsiinä istuu Matti tupakoimassa isän kanssa ja molemmilla on niin\nkummallinen näkö. 'Anni', huusi minulle isä iloisesti vastaan, 'Anni,\ntässä on sulle tulleet kosijat ja aika pohatat lisäksi!'\" -- Merimies\npuristi tyttöä käsivarsillaan, ikään kuin olisi joku jo ollut siinä\nryöstämässä sitä häneltä. Anni jatkoi: \"Minä tuskissani en saanut\nsanaakaan suusta, hyrähdin vaan itkuun. Mutta isä virkkoi: 'No, no,\nainahan tuolle naisväelle heruu vedet silmiin, kun jotain outoa\nkuulevat, oli se sitten hyvää, taikka pahaa!' -- 'Mutta isäkulta', sain\nminä viimein vastanneeksi, 'minä vielä olen hyvin nuori naitavaksi ja\nkuinka te sitten tulisitte toimeen täällä, kun en olisi emännöimässä!'\n-- 'Hui hai', nauroi vaan ukko vastaan, 'kaikkia ihminen katuupi, vaan\nei nuorna naimistansa, ja mitä talon hoitoon tulee, niin me Matin\nkanssa tässä olemme arvelleet, että hänen olisi parempi antaa oma\ntalonsa arennille ja muuttaa tänne, sillä tää talo se on kuitenkin\nparempi ja suurempi. Ole nyt vaan iloisena, tyttöseni, sillä onnestasi\non hyvä neuvo pidetty'. -- Siihen se asia sitten jäi, sillä minä en\ntohtinut virkkaa isälle mitään rakkaudestamme; vaan lähtiessään Matti\nporstuassa katsoa tuijotti minua ilkeillä silmillään ja sopotti: 'Kyllä\nminä tiedän asiain laidan, Anni, mutta kun kymmenen vuotta olemme\nyhdessä eläneet, niin sinä joka päivä kiität onneasi, kun pääsit\nrikkaan talon emännäksi, etkä tuommoisen merimies-rentun'\" -- \"Tulen\nkorvettava\", mutisi Antti, -- \"'akaksi joka lopuksi joutuu\nruotuvaivaiseksi'. -- Ja sitten hän vielä hiljemmin lisäsi: 'Muuten\nminä pelkään että tämmöiset kävelyt myöhään illalla eivät ole oikein\nterveelliset morsiamelleni.' -- 'En minä morsiamenasi ole', intin\nhänelle vastaan. -- 'No, no', nauroi hän, 'minä ei olla, siksi vielä\ntullaan ja emännäkseni myös, ja nyt hyvästi!' -- Sen perästä en ole\nenää tohtinut niin tiheään käydä täällä, sillä jos isä siitä saapi\ntietoa, hän kovin suuttuu; hän kyllä pitää paljon sinusta, vaan ei hän\nottaisi sinua vävyksi sentähden että olet -- köyhä\". Anni vaikeni ja\npeitti itkien silmät käsillään.\n\nMutta Antti tarttui häntä käsiin ja virkkoi iloisella mielellä: \"Entäs\njos minä en olisikaan niin köyhä kuin te luulette, ja jos voisin tulla\nrikkaammaksi kuin koko Mattikaan!\" -- Salmen toisella puolella risahti\nkovasti. -- Anni katsahti kummastuneena puhujaan. -- \"Niin, Anni\",\nkertoi tämä, \"kuules mitä nyt sulle juttelen. Viime syksynä palvelin\nenglantilaisessa laivassa. Se rikkoutui kariin, me laskimme veneen\nveteen ja yritimme maalle soutaa. Mutta laine veneen kumosi. Minulle\nsilloin sattui airo käsihini, jolla pysyttelin itseäni veden pinnalla.\nMuista kumppaleistani en ole nähnyt koskaan mitään, mutta katteinin pää\nilmautui vähän ajan perästä likellä minua. Se oli kohta jälleen\nuppoomaisillaan, sillä kariin kolahtaessamme oli raskas parsi pudonnut\nhänen toisen käsivartensa päälle, niin ettei hän tainnut muuta kuin\ntoista käyttää. Minä silloin riensin hänen luoksensa, nostin hänet\nairolleni ja sidoin siihen kiinni, koska hän ei itse jaksanut kiinni\npitää. Parin tunnin päästä aamu valkeni ja rannasta tuli ihmisiä meille\navuksi.\n\n\"Koko viime talven on katteini parka sairastellut tämän kohtauksen\nseurauksia ja tällä jouto-ajallaan on hän kiitollisuudesta opetellut\nminulle niitä tietoja, jotka merimiehelle ovat tarpeen. Nyt olen\nperämiehen virkaan päässyt ja muutamien vuosien perästä heittää\nkatteini laivansa kokonaan haltuuni. Sen lisäksi on hän naimaton ja on\nottanut minut ottopojakseen sekä perilliseksensä. Näetkös nyt että voin\ntulla paljon rikkaammaksi Mattia!\" Anni kavahti merimiehelle kaulaan.\n\"Lähtekäämme, rientäkäämme paikalla tätä isälle ilmoittamaan, niin minä\nkohta pääsen Matista ja kaikki tulee hyväksi!\" -- \"Maltas vähäisen\",\nhillitsi häntä merimies, \"siinä on vielä pieni temppu, jota en ole\nkerinnyt mainita. Perämiehen tutkinnon seisottuani minulla oli\nsemmoinen kiire tänne tulla, etten ruvennut todistuspapereitani\nodottamaan. Net tulevat muutamain viikkoin perästä otto-isäni muassa,\njoka silloin laivallansa tuopi tänne tavaraa ja noutaa minut. Sitä\nennen en tahtoisi astua pyyntöineni isäsi eteen, sillä hän voisi luulla\nminua valehtelijaksi, koska minä en millään voi todistaa sanojani. Ole\nsinäkin vielä aivan vaiti tästä asiasta, ja koeta vaan kaikellaista\nestelemistä ja viivykkiä keksiä, joilta muka ei sinun sovi vielä mennä\nkuulutuksille Matin kanssa\".\n\nMatti oli kaiken tämän kuullellut ja hänen muodostansa olisi voinut\nlukea sitä vimmaa, joka kiehui hänen sydämessään. Mutta yhtähyvin hän\nkykki piilossaan äänetönnä; ainoasti silloin kun Antti mainitsi\nolevansa rikas, niin hän äkillisessä kummastuksessaan liikahti. Nyt kun\nhän näki pariskunnan nousevan ja eroovan, hän taas hiipi takaisin\nentiselle paikallensa, sieppasi pyssyn maasta, veti hanan vireesen ja\npani toista kruutia sankkiin. Pian tulikin Antti näkyviin, soutaen\ntakaisin oman saaren rantaan. Matti ojensi pyssynsä soutajaa kohti,\ntähtäsi hetkisen -- vaan sitten laski hanan jälleen alas, pani pyssyn\npois ja mutisi itsekseen: \"Nyt minä vuorostani voisin sinut uimaan\nopettaa, koska sinä käyt minun koukkujani katsomassa! Vaan enpä huoli\nkuitenkaan. Tulikki ammoo kovin kovasti, saattaisi kylään kuulua.\nKyllähän siihen keksitään parempikin neuvo!\"\n\n\nIII.\n\nSyyskuu jo oli lopussaan kun eräänä päivänä kirkkoväki palasi\nhätäyneenä, pelästyneenä kotiin. Kaupungilla oli jo peloittavainen huhu\nkuulunut että tänä syksynä kuitenkin otettaisiin sotamiehiä, ja\nkirkossa saarnan perästä luettu keisarillinen julistus oli sitten tämän\nhuhun kaikkein kauhistukseksi vahvistanut. Hämmästys ja tuska oli sitä\nsuurempi, mitä arvaamattomampi sanoma; sillä tavallisesti ei rekryytejä\notettu ennen kuin Marraskuussa, ja yleisiin kulkupuheisin luottaen että\nViipurin lääni, niinkuin sitten vähä ennen joulua tapahtuikin,\nyhdistettäisiin muun Suomen kanssa, oli rahvas luullut olevansa\ntäydessä turvassa sotamies-teon suhteen. Mutta nyt oli kuitenkin käsky\ntullut ja uhkaavaisen sodan tähden oli tällä kertaa otettava tavallista\nenemmän miehiä, nimittäin kahdeksan tuhannelta.\n\nSotamies-teon suhteen Viipurin läänin pitäjät siihen aikaan olivat\njaetut ruotuihin, viisisataa miestä kussakin, ja ruodut satakuntiin.\nRuodulla oli viidensadan päämies ja satakunnilla sadan päämiehensä,\nkaikki talonpoikia. Milloin käsky Pietarista oli tullut rekryytin\notosta, määrättiin Viipurin maakansliassa kuinka monta miestä kustakin\npitäjästä oli otettava. Sitten saivat viidensadan päämiehet ja sadan\npäämiehet tuumia keskenään, keitä ruodun puolesta menemään pantaisiin.\nTapana oli ensiksi ottaa rengit, loismiehet tai muut joutomiehet,\nvarsinkin jos olivat juoppoudesta tai muusta irstaisuudesta tunnetut;\ntalollisia ei otettu muuten kuin hätätilassa ja ainoata poikaa ei viety\nvanhemmilta, varsinkin leskeltä. Mutta jos ruodun päämiesten määräämä\noli pahaa aavistaen piiloon mennyt, niin täytyi ottaa kenen vaan sai\nkäsiinsä. Itse oton muuten toimitti kruununvouti tai nimismies ruodun\npäällikköin ynnä muutamain sotamiesten avulla.\n\nMuutamia päiviä oli jo mainitusta sunnuntaista kulunut ja ruodun\npäälliköt oli jo koolla olleet salaa määräämässä kenen piti\nsotamieheksi lähtemän. Melkein kaikki Viipurin pitäjästä otettavat\nmiehet olivatkin jo otetut ja otto-aikakin loppumaisillaan. Sentähden\nalkoivat pakolaiset vähitellen tulla takaisin saloilta.\n\nMatti Ahokkaan talossa eräänä yönä jo maattiin sikeimmässä unessa; vaan\nyht'äkkiä kuului kova kolkutus portilla. Talonväki kavahti ylös\nvuoteeltaan ja juoksi ikkunoille, mutta syksyisen yön pimeys ei\nsallinut mitään nähdä. Uudestaan kolkutettiin ovelle ja nimismiehen\nääni huusi ulkoa: \"Avatkaat keisarin nimessä!\" -- \"Herra Jumala,\nrekryytin-ottajat!\" kiljahtivat naiset säikähdyksissään. Matti ainoan\nrenkinsä kanssa, sillä muut kaikki olivat vielä paolla salolla,\nkiirehti porttia avaamaan. Vahva telkki sysättiin syrjälle, portti\naukesi. Tuvasta tuotu päre valaisi koko pihan. Portin suussa seisoi\nnimismies ruodun päämiesten kanssa; heidän takanaan vielä yksi Venäjän\nala-upseeri ja neljä sotamiestä ynnä pari rekryytiksi otettua\ntalonpoikaa.\n\nNimismies astui Mattia likemmäksi ja ilmoitti: \"Sinun talossas, isäntä,\non renki nimeltä Risto Sorsa, hän on määrätty sotamieheksi\". -- \"Risto\nSorsa\", vastasi Matti, \"se ei olekaan kotona, se lurjus syystä pelkäsi\nteitä ja on missä lieneekään salolla\". -- \"No, tässä ei ole meillä\naikaa ruveta häntä hakemaan; täytyy ottaa joku toinen rengistäsi\nsijaan. Missä ne ovat?\" -- \"Muut ne ovat samalla tiellä kuin Ristokin,\nmutta onhan tässä kotona Heikki Rouhiainen. Kah, mihin se on\npujahtanut, vast'ikäänhän se oli tässä vieressäni!\" -- \"Onkos tästä\nmuuta pääsöä kuin tämä portti?\" kysyi kiireesti nimismies. -- \"Ei ole,\nherra vallesmanni, kyllä hänen pitää löytyä pihasta\". -- \"No sitten yks\nmies porttia vartioimaan, muut minun kanssani etsimään!\" -- Lyhty\ntuotiin tuvasta, toinen oli rekryytin-ottajilla muassa ja ruvettiin\nulkohuoneista hakemaan. Viimeksi koko etsijäparvi nousi tallin\nyliselle; kaikki muut paikat jo oli läpi haettu, siitähän siis karkurin\npiti löytyä. Portin vartiana seisova sadan päämies, joka nyt arveli\nvirkansa tarpeettomaksi, meni keskelle pihaa pölkylle istumaan ja\nrupesi tulta piippuunsa iskemään. Mutta yht'äkkiä kalisutti joku\nhalkopinoa ja piistä säihkyvän säkenen valossa vartia juuri kerkesi\nnähdä mustan haamun, joka pitkin aituutta pujotteli portille. \"Hei,\ntässä se on etsittävä, joutukaa, joutukaa!\" huusi hän karkurille\nvastaan juosten. Mutta pimeydessä ei ollut helppo häntä kiinni\ntavoittaa, ja porttia ei ollut älytty panna telkeesen. Koska etsijät\njoutuivat pihalle, oli karkuri jo näkymättömissä eikä ollut\narvelemistakaan lähteä metsään häntä takaa ajamaan.\n\n\"Mitähän nyt teemme?\" arveli nyt Matti nimismiehelle. -- \"Tässä on\ntietysti joku sijaan otettava\", vastasi tämä kuivakiskoisesta --\n\"Olishan tässä Heikkuran talo virstan päässä, tottahan siellä joku\nrenki lienee kotona\". -- \"Niin, ja kun sinne joudumme, on taaskin pesä\ntyhjänä\", nauroi nimismies; \"ei, velikulta, tässä nyt tehdään toiset\ntemput. Sinun talostas on rekryyti määrätty otettavaksi ja kun ei muita\nole saatavissa, täytyneehän sinut itses ottaa\". -- \"Älkää Jumalan\ntähden semmoista leikkiä laskeko\", sanoi Matti vaalistuen, \"oikeinhan\nsiitä käypi väristys selkäpiitä myöten\". -- \"Taitaapa selkääsi myöten\npahempiakin käydä\", nauroi nimismies. \"Älä nyt tyhjään kursastele, vaan\nlähde mukaan\". -- \"Mutta, Herra Jumala, talollinenhan minä olen enkä\nmikään loismies taikka renki!\" -- \"Olit mitä olitkin\", ärjäsi\nnimismies, \"vaan nyt olet rekryyti ja siin' on loppu!\" Matti kavahti\nikään kuin portille päin, mutta samassa oli hän kiinni kopattu ja kädet\nsidotut selän taa. -- \"Armahtakaa, korkea herra vallesmanni\", huusi hän\nvielä tuskissaan, \"päästäkää minut irti, niin minä vaikka mitä annan!\"\n-- Nimismies arveli: \"Jos ei olisi niin myöhää ja meidän jo huomenna\naamulla täytyisi olla rekryytein kanssa kaupungissa, niin voisimme ehkä\nhyvän sanan ja -- muutaman sadan kolikon edestä\" -- -- -- \"Kuulkaa,\nherra vallesmanni\", sanoi äkillisellä ilolla Matti, \"nyt minä neuvon\ntiedän. Katsokaa tuolta Kopransaaresta paistaa valkeaa; siitä me saamme\nmiehen, jota rekryytiksi sopii panna, ja se ei saaresta pääse mihinkään\nkarkaamaan, jos vaan viisaasti ansat viritämme\". -- \"Kukas se siellä on\nsaaressa ja mistä sinä sen tiedät?\" -- \"Antti Lepikkö tuolta\nPorkansaaresta oli eilen illalla sanonut menevänsä tuulaalle; hän se on\neikä mikään muu\". -- \"Antti -- Antti Lepikkö, kas kun en minä koko\nmiestä tunne\", arveli nimismies. -- \"Niin, se on vasta muutamia\nviikkoja sitten kotiin tullut merimies, joka ei tässä muuta tee kuin\nlaiskehtii ja koiruutta tekee. Semmoiset herrat juuri sopivatkin\nsotamiehiksi\". -- Loppupuoli Matin ja nimismiehen puhetta oli käynyt\nhiljaisella äänellä, niin ettei muut siitä kuulleet mitään. Nytpä Matti\npani suunsa aivan nimismiehen korvalle ja sopotti: \"Mutta meidän pitää\nruodun päämiehet laittaa pois, sillä muuten asia menee tyhjäksi. Antti\non lesken ainoa poika!\" -- \"Ai, ai\", sanoi nimismies, päätänsä\npudistain, \"sitten tuo tuskin käynee laatuun; minä voisin kovin suureen\nedesvastaukseen joutua. Mutta tottahan se ei ole yksinään tuulaalla,\npitäähän heitä olla kaksi saaressa\". -- -- \"Ei\", kiirehti Matti kesken,\n\"tuo Lepikkö-roisto meidän pitää ottaa eikä mikään muu. Minä otan\nedesvastauksen päälleni, te voitte sanoa minun pettäneeni teidät, -- ja\nminä teille annan vaikka viisisataa ruplaa!\" -- \"No olkoon menneeks'\nsitten!\" --\n\nRuodun päämiehet yhden sotamiehen kanssa lähetettiin nyt jo saadut\nrekryytit kaupunkiin viemään ynnä sanaa saattamaan että nimismies vasta\naamulla tulisi jäljestä sen yhden vielä puuttuvan miehen kanssa. Heidän\nlähdettyään meni Matti nimismiehen ja jäljellä olevain neljän\nVenäläisen kanssa alas rantaan. He työnsivät veneen vesille ja Matti\nkävi perää pitämään. Hankoihin käärittiin tappuroita, etteivät\nvinkuisi, ja niin lähdettiin pitkillä, hiljaisilla airon vedoilla\nsoutamaan. Saaren niemessä näkyivät ihan selvään tuulasmiehet, jotka\nistuivat leväten valkean ääressä. Matkalla pyytäjät neuvottelivat\nkuinka asia oli asetettava. Heidän piti soutaa saaren toiseen päähän;\nsiitä piti Matin sitten mennä tuulasmiesten puheille ja jutella heidän\nkanssaan, siksi kun hiljaa hiipien kerkiäisivät heidät piirittämään.\nNäin tehtiinkin. Yö oli niin pimeä että hiljaan kulkeva vene\ntuulasmiesten huomaamatta meni sivutse ja tuli rantaan. Vähän ajan\nperästä ilmestyi Matti valkean ääreen. \"Kah kummaa, Matti, mistä sinä\ntulet?\" huudettiin hänelle vastaan. -- \"Kuuluu olevan rekryytin-ottajia\nliikkeellä\", valehteli Matti, \"ja minulta ovat kaikki rengit metsään\npaenneet, niin pelkäsin että jos hätätilassa kukaties ryhtynevät minuun\nitseeni. Sentähden tulin tänne teidän kanssanne yötä pitämään\". Antti\nja hänen kumppaninsa Viulu-Pekka alussa eivät juuri näkyneet kovin\niloitsevan Matin tulosta, vaan, tämän selityksen kuultuansa, he eivät\ntahtoneet häneltä kieltää suojaansa; he pyysivät häntä valkean ääreen\nistumaan ja tarjosivat hänelle ryypyn kylmästä tultua. Näin oli vähän\naikaa kulunut, kun äkkiä kuului airoin kolina Antin veneestä. Miehet\nkavahtivat seisalleen ja näkivät edessänsä nimismiehen ja yhden\nsotamiehen, jotka paon veneesen estivät. \"Rekryytin-ottajat!\" huusi\nAntti tuulasrautahansa tarttuen. \"Mutta, älä pelkää, Matti, ei niiden\npidä saada sinua kynsihinsä\". Hän nosti aseensa, lyödäkseen sillä\nsotamiestä, joka läheni, vaan samassa joku takaa tempasi raudan hänen\nkädestään. Antti käännähti, -- siinä seisoi Matti, ryöstetty tuulas\nkädessä, ilkeästä ilosta loistavilla silmillä. \"Koira!\" huusi Antti,\njoka nyt, asian arvaten, syöksihe pettäjän päälle. Vaan tämä väistyi ja\nsamassa olivatkin sotamiehet jo käyneet Antin kimppuun. Hän kyllä\nponnisteli kaikin voimin vastaan, vaan vihollisia oli kovin monta. Ei\naikaakaan, niin makasi hän käsistä ja jaloista sidottuna sekä tuke\nsuussa sen veneen pohjassa, jolla rekryytinottajat olivat tulleet. He\nläksivät takaisin soutamaan ja olivat jo keski-lahdelle joutuneet, kun\nMatti yht'äkkiä sanoi: \"Mutta mihinkäs se toinen joutui?\" --\n\"Toinenko\", sanoi nimismies, \"mitäs me sillä teimmekään?\" -- \"Ei muun\nvuoksi, mutta jos se nyt menee ja melua nostaa kylässä, niin saattaisi\nsieltä huomenna kerjetä tietoja, jotka tekisivät koko vaivamme\nturhaksi\". -- \"Toinen\", sanoi yksi sotamiehistä, \"se löi minua pakanan\nrauta-kangellansa sääreen, niin että siitä liikkaan; mutta me\nannoimmekin hänelle aika hyväntekijäiset siitä, niin että se jonkun\naikaa pysynee nukuksissa\". -- \"Oletteko hänet tappaneet?\" huusi Matti\nkauhistuksella. -- \"Eikö mitään, minä vaan vähän kolautin päähän, niin\nettä pyörtyi, kyllä se vähän ajan päästä herpoaa\". -- \"Vai niin\",\nmutisi Matti itsekseen, \"ei hän siis kyenne niin aivan kohta kielimään;\nvaan minun pitää kuitenkin mennä kanssa kaupunkiin niin laittamaan,\nettä heidän apunsa tulee myöhään, jos sitä tulisi!\"\n\n\nIV.\n\nJonkun ajan perästä yön kylmä ilma herätti Viulu-Pekan pyörryksistä;\nhän katsoi ympärinsä mutta yön pimeydessä ei mitään näkynyt; hän\nkuulteli, vaan ei mikään ääni enää ilmoittanut ihmisten läsnä-oloa. Hän\nolisi voinut luulla äsköiset tapaukset pahaksi uneksi, jos ei saadusta\nkolahduksesta pakottava pää olisi ollut todistajana niiden\ntodellisuudesta.\n\nPekka nyt nousi seisoalleen ja vielä kerran kuulleltuansa kuuluisiko\nmitään vaarallista ääntä, rupesi kumppaniansa kutsumaan, ensin hiljaa,\nsitten yhä kovemmalla äänellä. Mutta turhaan -- ei muu vastannut kuin\naaltojen roiske rantaa vastaan ja tuulen vinkuna hongissa. Antti\nnähtävästi oli viety rekryytiksi. Mutta yksi seikka Pekkaa arvelutti:\nmiksi olivat rekryytin-ottajat hänet hylänneet, joka kuitenkin oli\nperheetön joutomies, ja vieneet Antin, joka oli lesken ainoa poika.\nSemmoisiahan ei milloinkaan otettu. Viimein kuitenkin asia Pekalle\nselveni, kun muisti Ahokkaan Matin olleen sotamiesten parvessa. \"Sen\nheittiön tekosia nämät ovat\", huusi hän innoissaan, \"hän tahtoi\nkosioveljen saada pois tieltänsä. Mutta maltapas, juonittelija\",\nriemuitsi hän näppiä lyöden, \"vielä ei Antti parka ole harmaassa\ntakissa; ne ei saa häntä sotamieheksi panna, kun saavat tietää hänen\nolevan lesken ainoan pojan, ja mepäs tässä tehdään sinulle se kuje että\nasianomaisille seikan selitämme! On Pekassakin mies, jos siksi tulee!\"\n\nNäin sanoen hän riensi alas rannalle, missä hänellä oli veneensä; hän\ntyönsi sen vesille, istahti airoille ja rupesi, niin kiireesti kuin\npimeydessä taisi, soutamaan Piispansaareen päin. Perille tultuansa hän\nhyppäsi maalle ja juoksi ylös taloon. \"Avatkaa, avatkaa!\" huusi hän\ntuvan ovelle kolkutellen, ikään kuin olisi tahtonut asukkaat herättää\nkuoleman unesta. \"Kukas siellä?\" kuului pian isännän ääni oven takaa.\n-- \"Minä, Viulu-Pekka, tässä olen, aukaiskaa joutuisasti Jumalan\ntähden!\" Tutun äänen kuullessansa isäntä nyt oven aukaisi, ja Pekka --\nlaukesi lattialle sisään. \"Rekryytin-ottajat!\" oli ainoa sana, minkä\nhän sai suustansa; sitten pyörtyi hän taas; tuon kolauksen perästä oli\nkova soutu liian uuvuttanut häntä. Talonväki hänen huutonsa sillä\ntavoin ymmärsivät, että rekryytin-ottajat häntä itseään olivat\ntavoitelleet ja että hän töin tuskin oli päässyt heidän kynsistään. He\nsentähden veivät hermottoman syrjäiseen aittaan, missä hän paremmin voi\nolla piilossa, jos häntä tultaisiin hakemaan, ja yksi piika pantiin\nlaiturille vartioimaan kuuluisiko mitään venettä tulevan.\n\nNäin kului tunnin verta ja aamu alkoi jo hämärtää. Silloin sairas taas\naukaisi silmänsä; hän näki Annin istuvan vieressään. \"Anni\", huusi hän\nheti kiivaasti, \"jokos olette toimittaneet tietoa kaupunkiin; sitten\neivät he saa ottaa häntä sotamieheksi, koska hän on lesken ainoa\npoika?\" -- Annin sydäntä sykähdytti paha aavistus. \"Mitä tietoa? Kuka\npääsee?\" vastasi hän vapisevalla äänellä. -- \"Herra Jumala, enkös\nsaanut sitä sanoneeksi ennen kuin pyörryin\", valitti sairas, \"jos ei\nnyt vaan olis myöhään. Kuinka paljon on kello?\" -- \"Kello on kuusi\naamulla, mutta sano Jumalan tähden mikä on tapahtunut?\" -- \"Se on\ntapahtunut että Matin toimesta sotamiehet ovat vieneet Antin, ja että\nhän tulee rekryytiksi, jos ei hyvissä ajoin tule tieto sotapäällikölle\nettei häntä ole lupa ottaa\". -- Anni ei mitään vastannut; hän kiiti\nnuolena tupaan isänsä luo ja jutteli asian. Ukko päätään pudisti.\n\"Kumma kuinka ne juuri häneen tarttuivat\", arveli hän; \"tietysti hän ei\nollut määrätyissä!\" -- \"Matti sen on niin laittanut\", itki Anni, \"se\nheittiö vihaa häntä sentähden että\" -- -- siihen tytöltä puhe loppui.\n-- \"Minkätähden?\" kysyi isä. -- \"Niin sentähden\", vastasi Anni,\nmieltänsä rohkaisten, \"että hän rakastaa minua ja minä häntä, enkä minä\nkoskaan mene tuolle ilkeälle Matille\". -- \"Hum, hum\", pani ukko,\n\"semmoisellako kannalla on asiat. No se täytyy minun sanoa, en minä\njuuri liioin kiitä Anttia siitä että hän noin salamähkässä viekoittelee\ntytärtäni\". -- \"Ei, isä kulta\", virkkoi tyttö innolla, \"ei Antti ole\nmikään salaviekoittelija; hän olisi jo aikaa tullut minua teiltä\npyytämään, jos\" -- -- \"En minä tyhjätaskua tahdo vävykseni\", keskeytti\nukko. -- \"Mutta, isä kuulkaa!\" -- -- \"Vaiti nyt siitä asiasta. Sitä\nsitten tutkitaan. Nyt kaikkein ensiksi pitää tuo veitikka saada\nvapaaksi, vaikka hän ei juuri ole ansainnut sitä minulta; mutta hän on\nkuitenkin risti-lapseni ja köyhän äitinsä ainoa turva\".\n\nEi aikaakaan niin läksi vene Piispansaaren rannalta; siinä istui\nairoilla neljä rivakkaa renkiä, perää piti ukko Piispa ja hänen\nvieressään istui tyttärensä Anni, joka ei lakannut rukoilemasta,\nsiksikuin isä salli hänen tulla mukaan. Airoin notkuessa lensi vene\njoutuisasti eteenpäin, mutta aika oli lyhyt ja matka pitkä. Kello 11:n\nja 12:n välillä piti tarkastelun tapahtuman, jossa määrättiin ken\nrekryytiksi kelpaisi ja kuka ei. Siksi oli soudettava toista\npeninkulmaa pappilaan ja sieltä, tarpeelliset todistukset saatua, vielä\npari virstaa kuljettava kaupunkiin. Mutta kaikki kävi hyvin; matka meni\njoutuisaan, pappilassa sattui hyväntahtoinen kirkkoherra saapuvilla\nolemaan; hän toimitti tarpeelliset paperit mitä kiireimmin mahdollista,\nja kello ei ollut kuin neljännes yli 11:n, koska vanha Piispa\ntyttärinensä läheni sen kasarmin porttia, missä rekryytein tarkastelun\npiti tapahtua.\n\nYhdestä ikkunasta katseli kaksi miestä torille; toinen oli talonpojan\nvaatteissa, toinen ala-upseerin univormussa. \"Tuossa ne tulevat!\"\nkuiskasi edellinen, tulijoita osoitellen. \"Horosho!\" vastasi siihen\nVenäläinen, \"olkaa huoleti\".\n\nOvella oli ala-upseeri Piispa-ukon ja Annin vastassa. -- \"Missä tässä\non rekryytein tarkasteluhuone ja kuinka pääsisimme herra everstin\npuheille\", kysyi vanhus huonoksi venäjäksi. -- \"Ei muista\", oli toisen\nvastaus, joka ei ollut ymmärtävinänsä kysymystä. -- \"Eversti, eversti\",\nkertoi ukko, \"vie meidät everstin luo, meillä olisi puhumista hänen\nkanssansa\". -- \"Ah eversti\", sanoi Venäläinen, ikään kuin nyt vasta\nolisi älynnyt, \"eversti on tuolla ylhäällä\". -- \"No kuinkas pääsisimme\nme hänen puheillensa?\" -- \"Puheillen? Everstinkö puheillen? Ei sinne\njokainen pääsekään, varsinkin tänä päivänä, kun hänellä on keisarin\nuudet pojat katseltavana. Tulkaa huomenna!\" -- \"Ei, ei\", huusi nyt Anni\npelosta ahdistuneella sydämellä, \"meidän täytyy päästä sinne juuri nyt\npaikalla, huomenna ja iltapuolellakin on jo myöhää!\" -- \"Ahaa\", nauroi\nala-upseeri, \"tyttöseltä on taidettu viedä kultasensa meidän poikain\njoukkoon. Aika veitikka tuo kruunu onkin kihlaamaan nuoria poikia,\nsiitä huolimatta jääkö entiset kullat itkemään\". -- \"Hyvä herra\nupseeri\", rukoili tyttö taas tuskissaan, \"olkaa niin armollinen ja\npäästäkää meidät everstin puheille. Siellä on yksi, joka on lesken\nainoa poika, sitä ette saa panna sotamieheksi!\" -- \"Kuulkaa\", lisäsi\nPiispa-ukko siihen, kuiskaten ja Venäläisen kättä puristaen, \"tuossa on\nteille kymmenen ruplaa siitä, jos meidät sisään päästätte\". --\nAla-upseerin silmät loisti. \"Minä olen tuolle toiselle Tshuhnalle\",\nmutisi hän hiljaan itsekseen, \"luvannut estää noita pääsemästä, ja\nsaanut siitä häneltä kymmenen kolikkoa; nyt tämä harmaapää antaa\nminulle taas kymmenen kolikkoa siitä että päästäisin hänet sisään. Jos\nolet oikein viisas, Ivan Petrovitsh, niin voit kumpaisellekin tehdä\nmieliksi ja ansaita kumpaisenkin rahat. -- No\", lisäsi hän sitten\nääneen, \"koska te niin hartaasti pyydätte ja tuo poika kuuluu olevan\nlesken ainoa turva, niin menenhän minä koettelemaan, vaikka herra\neversti minuun suuttuisikin. Eihän ihminen ole kuitenkaan tehty\nkivestä!\" Näin sanoen astui hän ylös rappuja ja meni sisään.\n\nMutta minuutti minuuttinsa perästä meni, eikä häntä kuulunut takaisin;\nnyt kello löi puoli kaksitoista, nyt se jo oli neljännes vailla\nkaksitoista. Anni raukka tuskasta oli nääntymäisillään ja hänen isänsä\nhiljaa kiroili Venäläistä, joka nähtävästi oli heidät pettänyt.\nYht'äkkiä ovi ylhäällä aukesi ja Ivan Petrovitsh riensi alas. \"No\nviimeinkin\", huusi hän, \"olen saanut luvan viedä teidät sisään.\nJoutukaa nyt väleen!\" Kiiruusti astuivat nyt kutsutut ylös, kiitellen\nja siunaten auttajaansa hänen hyvästä työstänsä. He lähenivät ovea, --\nmutta ensiksi meidän täytyy tietää mitä siellä sisässä sillä aikaa oli\ntehty.\n\nSiellä oli jokseenkin avara sali, jonka toisessa päässä istui eversti,\nvieressään kaksi kirjuria pöytäin ääressä. Toisessa päässä seisoi pari\nsataa nuorta talonpoikaa, synkeän ja toivottoman näköisenä; monen\nkasvoissa vielä näkyi jälkiä siitä että hän väkivallalla oli tuotu\ntänne. Heitä vartioimassa oli kymmenkunta sotamiehiä kivääreineen.\nAla-upseeri kävi talonpoikaisjoukosta yhden kerrassaan ottamassa; nimi,\nkotipaikka ja ikä pantiin kirjaan, sitten vietiin mies tohtorin\nkatseltavaksi, ja jos ei hänessä pahempaa ruumiin vikaa havaittu, niin\npantiin hän mittapuun viereen; jos hän määrätyn mitan täytti,\nhuudettiin: _Lop_ (otsa), -- mieheltä pää kerittiin, harmaa takki\npantiin päälle ja rekryyti oli valmis.\n\nTuttaviamme opastava ala-upseeri oli ovelle pysähtynyt. \"Malttakaa\",\nsanoi hän, \"meidän täytyy niin sovittaa että tulemme sinne juuri\nkun yksi rekryyti on hyväksytty ja ennenkuin toista ruvetaan\ntarkastelemaan. Silloin vaan on herra everstillä vähän aikaa\". Hän\nkuulteli avainreijällä. Pari minuuttia kului vielä. \"Nyt on aika\",\nsanoi ala-upseeri ja aukaisi oven. Mikä näkö kohtasi meidän tuttavain\nsilmiä. Siinä istui Antti, välskärin sakset leikkaelivat juuri hänen\nviimeisiä kähäriänsä maahan, yks, kaks, kolme, harmaa takki oli päällä\n-- työ oli tehty! -- \"Herra Jesus! Antti!\" huusi Anni, nuoren miehen\nluokse rientäen, mutta sotamiehet sysäsivät hänet takaisin. -- \"Mitä\nmelua tässä on ja mistä tuo naisihminen on tullut?\" ärjäisi eversti. --\n\"Armollinen herra eversti, armahtakaa meitä, päästäkää tuo nuori mies\nvapaaksi!\" -- Tulkki käänsi hauen pyyntönsä. -- \"Onko hän hullu? kuinka\nminä taidan keisarin sotamiehiä päästää? Viekää hänet pois!\" sanoi\neversti. -- \"Armollinen herra eversti, tämä nuori mies on köyhän lesken\nainoa turva, eihän laki sallikaan häntä ottaa\", virkkoi nyt puolestansa\nukko Piispa. \"Tässä on todistukset, lukekaa itse, teidän armonne\". --\nEversti otti paperit ja luki läpi. Sitten sanoi hän päätä pudistellen:\n\"Se on ilkeä asia; tuo ukko puhuu totta; rekryyti Lepikkö on lesken\nainoa poika. Niinhän se itsekin väitti, vaikka emme uskoneet, kun ei\nhänellä ollut papereita. Vaan mitäs ma siihen teen nyt enää. Lepikkö on\nsaanut keisarin takin päällensä ja on keritty sotamieheksi. Otto-aika\non nyt jo ohitse; ei voi enää saada toista sijaan. Saakelin ilkeä asia\nse, vaan en minä sitä voi millään auttaa\".\n\n\nV.\n\nVuodet vieri ja Euroopan yli vieri ankarat tapaukset, jonkavertaisia\nharvoin oli nähty. Lännestä nousi kansalaine, paisui kulkiessaan yhä\nsuuremmaksi, tulvasi vastustamattomalla voimalla yhä edemmäksi. Siltä\nnäytti kuin olisi se tallaava koko maailman jalkainsa alle. Mutta jopa\noli sekin aikansa täyttänyt. Voimansa väsäytyi, se pysähtyi, se kääntyi\npaolle, yhä nöyrempänä, yhä matalampana. Ja idästä nyt nousi vastaan\ntoinen kansalaine, se paisui paisumistaan kulullansa, se ajoi\nvastustamattomalla voimalla pakenijaa takaa. -- Vielä kerran kohotti\nLännen laine päätänsä ja pyrki leviämään, mutta Idästä tuli vielä\nankarampi tulva ja masenti sen maahan. Itse tuuliaispääkin, joka Lännen\nlaineen oli paisuttanut, istui leikatuin siivin yksinäisessä saaressa\nValtameren aavimmalla selällä. Tuli tyyni ja kansalaineet asettuivat,\nkukin pisara virraten takaisin lähtöpaikalleen.\n\nOli alussa vuotta 1816. Viipurin keskievaritalon edessä seisoi\nvenäjäntapainen reki, leveillä siivillä ja matoista tehdyllä kuomulla.\nReen eteen valjastettiin kolme hevosta. Nyt oli kaikki valmis. Samassa\nastui keskievarista mies päällyksettömässä lampaannahkaturkissa, päässä\nsuuri karvalakki, joka melkein kokonaan peitti kasvot; vyöltä riippui\nsuuri sapeli. \"Mihin?\" kysyi kyytimies venäjäksi. -- \"Uuraasen päin\",\nkäski matkustaja selvällä suomen kielellä. Kyytimies kävi istumaan,\npiiska heilahti ja hevoset karahtivat joutuisaan juoksuun.\n\nKun tasaisella jäällä oltiin, missä hevoset ihan itsestänsä juoksivat,\nkääntyi kyytimies ajokkaasen ja sanoi, lakkia nostellen: \"Älkää pahaksi\npanko, herra, että kysyn. Vaan mistä te olette kotoisin kun meidän\nkieltämme ymmärrätte?\" -- Kuomusta kuului vastaus: \"Minä olen näillä\nmailla ennen käynyt. -- Ja sanoppas, tunnetko vanhaa Piispaa,\nPiispansaaren isäntää? Kuinkas ukko voipi?\" -- \"Hätäkö elää tuommoisen\npohatan!\" -- \"No entäs hänen tyttärensä, -- kuinkahan se olikaan\nnimeltään\" -- \"Anniko? No kyllä tuo tyttöparka juuri elää, mutta ei\nhänellä ole monta iloista päivää, vaikka on rikkaan talon tytär\". --\n\"Kuinkas niin, onko hän huonolle miehelle naitu?\" -- \"Eikö mitään, ei\nhän ole naituna yhtään. Hän näetten, herra, piti nuorta poikaa\nrakkaana, jonka rekryytinottajat veivät, silloin kun viime kerran\nmeillä kävivät. Sitä hän vaan sureskelee eikä huoli muista miehistä\".\n-- \"No onkos siitä pojasta mitään kuulunut, niin että tytöllä vielä\nolisi toivoa hänen palaamisestaan\". -- \"Paljon on sinne mennehiä,\nherra, vähän palannehia, ja mitä apua siitä oliskaan, jos hän 25\nvuottansa palveltua ehkä tuleekin takaisin kotio. Sitten on aika hautaa\nmuistaa eikä häitä!\" -- Hetki istuttiin nyt ääneti, vaan sitten taas\nkysyi matkustaja: \"Mutta kuules, olihan siellä muistaakseni toinenkin\nkosija, nimeltä Matti, Matti -- -- Ahokas, muistaakseni?\" -- \"Aivan\noikein, herra, niin olikin, ja isä olisi mielellään naittanut\ntyttärensä hänelle, sillä se oli rikas mies. Vaan tytär ei millään\nmuotoa suostunut, ja tuon rekryytinoton perästä ei Piispa-ukko itsekään\nenää hänestä tahtonut kuulla puhuttavan. Sillä, näetten, herra, oli\nsaatu ilmi että Matti Ahokas sen niin laittoi, että tytön mielitietty\ntuli pois sotamieheksi, vaikka häntä lesken ainoana poikana ei olisi\nviedä saanutkaan. Siitä ajoin ei ole kukaan meidän pitäjässämme enää\nsuvainnut Mattia ja hän on tuskissansa ruvennut ryypiskelemään, niin\nettä hänen talonsa kaluineen päivineen pian taitaa vasaran alle mennä\".\n\nNäissä puhein kului aika ja tie lyheni. \"Poiketaanpas oikealle\", käski\nnyt matkustaja, \"minä tahtoisin vähä pistäytyä Piispa-ukon luo; se on\nvanha tuttava; sinä saat hyvän juomarahan vaivastasi\". -- \"Kyllä\",\nvirkkoi kyytimies ja täyttä nelistä ajettiin kaitaista poikkitietä\nmyöten talolle.\n\nLyhyet on talviset päivät ja perille tullessa oli jo melkein pimeä.\nPorstuan kynnyksellä seisoi talon tytär, kummastellen mitä vieraita\nniin komeasti ajoi heille. Kuomusta nousevalle, oudolle herralle hän\nniiasi nöyrästi. Mutta tämä tuli likemmäksi, tarttui häntä käteen ja\nsanoi äänellä, joka muinoisia muistoja herätti: \"Anni!\" --\n\"Herrajumala! Kukas te olette! Ihan se on -- Antin ääni!\" -- \"Ja Antti\ntässä itse onkin, vaikka huulensa nyt on vähän karvaisempi kuin\nlähtiessä\". -- Nyt tuli Piispa-ukkokin katsomaan mitä siinä oli, ja\nnäki suureksi ihmeekseen tyttärensä outoa Venäläistä halaamassa. \"Mitä\nkummaa se on?\" huusi ukko ällistyksessään. Vieras heitti turkin\npäältänsä, jonka alta nyt tuli näkyviin upseerin[15] univormu, täynnä\nkiiltäviä ristejä. \"Ei mitään muuta, kummi\", nauroi hän, \"kuin herra\nAnton Ivanovitsh Lepikkö, kapteini Keisarillisen Majesteetin 10:nnessä\njalkaväen rykmentissä, taikka, jos paremmin suvaitsette, ristipoikanne\nAntti, joka on tässä teiltä jotakin pyytämässä mitä kiireisen lähdön\ntautta kerta jäi pyytämättä\".\n\nKaikki astuivat nyt tupaan ja pian asiat oli selvällään. Piispa-ukko\noli kyllä yritellyt saada keisarin eteen anomuskirjeen että Antti\npääsisi vapaaksi. Mutta asianomaiset, jotka pelkäsivät edesvastausta\nsiitä kun lesken poika laittomasti oli sotamieheksi otettu, olivat\nestäneet sen perille pääsemästä. Antti puolestaan, kun ei nähnyt\npääsökeinoa olevan, oli ahkeruudella harjautunut uuteen virkaansa.\nKirjoitus- ja lukutaitonsa tähden oli hän pian päässyt ala-upseeriksi\nja suurissa sodissa Napoleon'ia vastaan hän urhoollisuudellaan oli\nsaanut kunniamerkin toisensa perästä sekä noussut virka-arvossa. Nyt\nkun sota oli loppunut ja kun hän sen lisäksi on saanut käsiinsä\notto-isänsä jättämän perinnön (katteini näet oli kuollut syksyllä 1811,\njonkatähden hän ei ollutkaan voinut tulla Viipuriin) -- oli Antti\nsotapalveluksesta eronnut ja aikoi maakartanon itsellensä ostaa. Mitä\nsitten seurasi, sen lukija minun juttelemattanikin arvannee; sen vaan\ntahdon lisätä että Anni vieläkin elää arvossa pidettynä miesvainajansa\nmaahovissa.\n\n\n\nHollannin saaristossa.\n\n(Kuvaelma.)\n\n\nSen suuren lahteman suussa, joka Zuyderseen nimellä syvälle tunkeutuu\nHollannin povehen, ulottuen aina sen pääkaupunkiin Amsterdamein asti,\non saari- ja särkkä-sarja, jotka ikään kuin pedon hampaina uhkaelevat\nsinne tulijaa. Suotta ei nuot hampaat uhkaakaan; merimies se\nhyvin tietää että siinä on paha \"miesten syöjä sija\" ja \"laivain\nlaskema-paikka\". Koska syysmyrskyt meuruavat ja syyssumut levittävät\npaksun peitteensä yli meren, yli maan, on jo moni vahva laiva siinä\npilstareiksi hajonnut ja moni reima poika siinä saanut kummuttoman,\nristittömän hautansa.\n\nOli synkkä syys-ilta. Tuuli vinkui, aallot kohisi, pilvet pelästyneinä\npakenivat taivasta myöten. Marken-saaressa Zuyderseen suussa seisoi\nrannalla vanhan kalastajan Gerdt Ahrens'in mökki. Ikkunan kautta\npaistoi lieden liehuva valkea; se valaisi myöskin mökin sisustaa. Tupa\noli matala, niin matala että olis luullut sen olevan raketun nöyryyttä\nniille opettamaan, jotka kaulan kovin kenossa pitävät. Sillä ei saanut\nolla kovin pitkä mies, niin jo täytyi niskansa notkistaa jokaisen\nlakihirren kohdassa. -- Muuten ei tupa suinkaan ilmoittanut köyhyyttä,\nvaan päinvastoin jonkunlaista varallisuutta, ja joka paikasta loisti se\nsiivo ja siistiys, joka on omituinen Hollannin kansan luonteelle.\nPöydät olivat oikein hohtaviksi pestyt, lattialla ei näkynyt\nrikkaakaan, talrikit ja vadit hyllyllä kiiltivät ikään kuin vasta\npuodista tuodut, ja leveän sängyn peitteet ja uutimet paistoivat niin\nvalkealta kuin äsken tullut lumi.\n\nTuvassa istui vanha Gerdt Ahrens itse verkkoansa paikkaamassa. Hän oli,\nniinkuin Hollantilaiset yleensä, keskinkertainen pituudeltaan, mutta\nvahva ja harteva. Hän oli jo vanhalla puolla ikäänsä, vaan näytti yhä\nvielä ravakalta, ja joka kasvoin murre ilmoitti miestä, joka ei\npikaisesti hankkeisin puuttunut, vaan kerran ruvettuansa pysyi siinä\nvankasti, järkähtymättömästi. Pukunsa oli se, joka on tavallinen\nkalastajoilla Pohjoismeren rannoilla. Paksu villapaita ja paksut,\nleveät pöksyliehuimet; jalassa paksut villasukat, jotka ulottuivat\npolveen asti. Tässä kotona oli hänellä kengät, vaan ulkotoimiin\nmennessä olisi hän vetänyt jalkaan pitkävartiset, hylkeen ihralla\nvoidellut saappaat, pannut paksun, hyvin tervatun nahkajakun paidan\npäälle ja viimeinkin päähän vanhan sydvesterhatun, jonka lippa koko\nniskan peittää. Näin hän, könttyränä kuin karhu ja raskaasti\nvarustettuna kuin keski-ajan ritari, lähtisi taisteluhun jäisen\npohjoistuulen ja lakkipäitten lainehien kanssa.\n\nVähän matkaa liedestä hänen vaimonsa kehrävartta suristeli. Hän oli\nnähtävästi ennen ollut kaunis; mutta kauneuden oli jo aikaa vieneet ne\nraskaat työt, jotka ovat kalastajanvaimon tehtävänä. Sitä vastaan oli\ntämä äidiltä peritty lahja juuri paraassa kukoistuksessa tyttärellä,\njoka lieden vieressä kykki, iltaruoan kiehumista katsellen. Hänellä ei\nollut sitä solevaa vartaloa, minkä niin usein näemme Pohjan tyttärillä,\nvaan pieni, lylleröinen vartensa, jota ei ikä vielä ollut liioin\nlihoittanut niinkuin äitiä, näytti kuitenkin hyvin sievältä,\npehmoiselta. Suuret kirkkaat sinisilmät todistivat että sydän oli\nteeskelemätön ja viaton. Keltaiset hiukset riippuivat kahtena pitkänä\nsykerönä povelle. Äiti ja tytär olivat molemmat samanlaisissa\nvaatteissa: punaisessa, kaidassa hameessa keltaisella liepeellä,\nmustassa liivissä, päässä lakki, tehty mustasta huivista ja paksusta\npaperista, joka ei juuri somalta näyttänyt. Jalassa oli suuret, paksut\nkengät. Kaikki olivat hyvin toimissaan; äiti ja tytär väliin\nkuiskuttivat jonkun sanan toisilleen, mutta ukko istui vakaisena ja\nvankkana, työstään lakkaamatta ja sanaakaan virkkamatta. Neitonen näkyi\njotakin odottavan; hänen silmänsä yhä välistä vilkkuivat ovelle päin ja\nkoko ruumis säpsähti kun pieninkään risahdus kuului porstuasta.\n\nViimein kuuluihin oven takaa raskasten saappaitten kopina; ovi aukesi\nja sisään astui nuorukainen, juuri semmoisiin vaatteisiin puettuna kuin\nolemme äsken sanoneet ukon panevan päälleen ulkotoimiin mennessä.\nMuuten oli nuori mies nähtävästi toista sukuperää kuin talon asukkaat;\nhän oli pitkä ja hoikka kuin ahokoivu, ja kasvot sekä jäsenet olivat\nhienompaa laatua, vaikka merituuli edelliset oli ahavoittanut ja ahkera\ntyö vahvistanut jälkimmäiset.\n\nNuorukainen sisään tullessaan nyykäytti päätään tuvassa olijoille ja\nmeni sitten suoraan Gerdt ukon luokse, jonka eteen hän pani pöydälle\nraskaan rahakukkaron. \"Minä olen hyvän kaupan tehnyt\", sanoi hän\niloisella äänellä, \"kalat olivat hyvässä hinnassa, ja takaisin\ntullessani sain minä veneeni täyden tavaraa vietäväksi Vlien kylään.\nSinne ma veneen jätinkin ja tulin jalkaisin poikki saaren, koska ilta\njo oli niin pimeä\". Ukko ei tähän virkkanut mitään, nyykäytti vaan\npäätään suostumukseksi, vei kukkaron nurkassa seisovaan arkkuun ja\nryhtyi uudestansa työhön. -- Nuori mies puolestansa seisoi ensin\nmuutamia hetkiä naisten luona hiljaa puhellen, sitten kävi ukon viereen\nistumaan ja rupesi myöskin nuottaa paikkaamaan.\n\nJoku aika kului näin äänettömyydessä, jokainen teki työtänsä ahkerasti,\nnuorten silmät vaan vilkkuivat välistä toisiinsa ja levoton murre\nkasvoissa ilmoitti etteivät ajatukset työssä tahtoneet pysyä.\nViimeinkin laski nuorukainen nuottansa polvilleen: \"Isä Gerdt!\" sanoi\nhän. -- \"Mitä, Evert?\" kysyi toinen, silmiänsä työstä nostamatta. --\n\"Minä olen jo aika mies!\" -- Ukko vilahti häneen ja sitten jatkoi\ntyötänsä: \"Johan sinussa pituutta on mieheksi, vaikk'ei vielä oikein\nmiehen vahvuutta!\" -- \"Isä Gerdt! minä olen väkevä, minä en ole muita\npahempi veneen hallinnassa ja nuotan vedossa!\" -- Ukko hymyili: \"Et ole\nsuotta käynyt Gerdt ukon koulua!\" -- \"Minulla on myöskin\", jatkoi nuori\nmies, \"niinkuin tiedätten, muutamia kymmeniä guldenia säästörahaa. Isä\nGerdt! mitä te siitä arvelisitte jos niillä rahoilla ostaisin osan\nveneessä sekä nuotassa ja panisin jalat oman pöytäni alle\". -- \"Onhan\ntäällä valkamoita veneille, meren kaloja pyytäjälle\". -- Nuorukainen\nnyt oli vaiti muutaman aikaa, vaan sitten, silmät tyttöön luotuansa,\nsanoi hän taaskin: \"Ja sitten minä myöskin tarvitsisin\" -- loppusana\nnäkyi väärään kurkkuun eksyneen, -- \"emäntää!\" -- Ukko vaan nyykähytti\npäätään: \"Piennä lintunen pesässä, isona itse pesivi!\" -- \"Isä Gerdt!\"\nhuusi nyt nuorukainen iloisesti ja ukon kättä kaapaten, \"te siis\nsuostutte ja minä saan Elsan vaimokseni?\"\n\nPitkään aikaan ei nyt kuulunut mitään; kaikki silmät olivat kääntyneet\nukon kasvoihin, lukeaksensa vastausta. Niissä ensin ilmausi\nkummastusta, vaan sitten synkkeni ukon muoto ja poskille nouseva tumma\npuna ilmoitti myrskyä. Nuorukaisen kättä luotansa työntäen, sanoi hän\näänellä, joka oli vakainen, vaan josta hillitty suuttumus selvään\nkuului: \"Oletkos hullu, poika? Kuka Elsasta on puhunutkaan? Etkös tiedä\nettä olen hänet jo pienestä luvannut naapuri Dreysen'in Jaenille?\" --\n\"Mutta, isä Gerdt, minä luulin teidän tietävän, ett'ei Elsa Jaenia\nrakasta, ja että me toisiamme jo olemme kauan rakastaneet, ja kun\"\n-- -- Nyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. \"Mitä!\" huusi ukko\nvimmastuksissaan, \"ei rakasta häntä -- rakastaa minua -- mitä\nlörpötystä se on? Isä Gerdt on sanansa antanut Jaenille ja Isä Gerdt ei\nole koskaan syönyt sanaansa. -- Ja sinä, jonka aallot tänne rantaan\novat ajaneet niinkuin hauraheinää ja muita hylkyjä -- jonka minä olen\nottanut turvaani, ja syöttänyt, kasvattanut suureksi, sinä sen heittiö\nsilläkö nyt palkitset hyvyyteni, että vietät tyttöni itseesi\nrakastumaan, kun tiedät että hänen isänsä on hänet toiselle luvannut?\"\n-- Evert seisoi kuin pilvistä pudonneena. \"Pois huoneestani, pois\npaikalla!\" ärjäisi ukko, nyrkkiänsä nostaen -- kenties mikä olisi\ntapahtunut, jos ei äiti olisi miehensä käteen tarttunut ja Evert\nvetäynyt ovelle päin.\n\nLattiaan tuijotellen ja väliin jonkun vihaisen sanan suustansa\npäästäen, astui nyt ukko suurin askelin edestakaisin ja vaimonsa kulki\nvieressä, lepytellen häntä ja puhuen Evertin puolesta. Tämä yhä vielä\nseisoi ovessa lähtemättä, ja Elsa itkusilmin, vaan vielä toivo\nsydämessä, istui penkillä sängyn vieressä. He tiesivät että ukko,\nkerran vimmaan tultua, oli niinkuin meri, joka myrskyn tauottuakin\nvielä jonkun aikaa maininkina meuruaa; mutta ukon vieressä jo asteli\näiti, niinkuin tyyni ilma, asetellen vihan aaltoja.\n\nTällä kertaa he kuitenkin pettyivät toivossaan; sillä jos ukon viha\nviimein viihtyikin, niin oli hän toiselta puolen päätöksissään ja\nsanoissaan lujana kuin kallio meren rannalla, jota laineet eivät saa\njärkkymään myrskyn voimalla päälle rymistellen eikä myöskään tyynen\naikana hiljaan hyväellen sen poskia. Ukko viimein seisahtui Evertin\neteen ja sanoi lempeällä, vaan lujalla äänellä: \"Poikani! minä olen\nsinut kasvattanut ja opettanut aikamieheksi, minä tiedän että olet\nkunnon poika ja ravakka työntekijä. Sydämeni sentähden soisi sinulle\nElsani -- vaan isä Gerdt on antanut sanansa ja tämä sana on pysyvä\npyhänä! -- Mene nyt -- kodissani en saa sinua enää pitää -- mene, vaan\nota vanhan kasvatus-isäsi siunaus matkallesi!\"\n\nNyt oli kaikki toivo mennyt tyhjäksi. Nuorukainen vielä kerran puristi\nukon ojennettua kättä, katsahti vielä kerran itkuhun valahtuneesen\nElsaan -- sitten kaappasi hattunsa ja töytäsi ulos tuvasta. -- Nyt oli\nyö, pimeä, pilvinen syksy-yö. Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, petoin\ntavalla möyryten rynnistelivät aallot matalata hiekkarantaa vastaan,\nikään kuin olisivat tahtoneet upottaa syvyyteen viimeisetkin palaset\nmuinaista, viljavaa Friesin maata.[16] -- Nuorukainen istahti meren\nrantaan synkkänä, toivottomana. Häneltäkin oli toivon rikas maa\nvajonnut pohjattomaan syvyyteen ja niitä vähiä jäännöksiä, mitä siitä\nvielä oli jäljellä, järsi järsimistään epäilyksen laine, uhaten koko\ntulevaisuuden tasoittaa yhdeksi, valottomaksi pimeydeksi.\n\nYht'äkkiä välähti meren puolelta leimaus pimeyden halki, -- ei\naikaakaan, niin seurasi sitä myrskyltä tuskin kuuluva pamaus. --\nNuorukainen kavahti ylös -- hän oli merimies, hän tiesi mitä tämmöinen\ntykin pamaus tämmöisenä myrsky-yönä merkitsi. Kaikki Evertin ajatukset\nnyt käännähtivät toiselle polulle. -- Raikkaassa merituulessa ja\njokapäiväisessä hengen vaarassa ei pääse sydämeen juurtumaan tuo\nhempeämielisyys, joka, vaan omaa huoltansa hautoen, ei muista\nvelvollisuuksiaan ihmisveljiä kohtaan. -- Evert nyt oli taas sama reima\npoika, jona kotiin tullessaan oli ollut. Hän ei jäänyt rannalle\nuneksimaan, vaan juoksi paikalla ympäri kylää, oville koputtaen ja\nhuutaen: \"Ulos miehet! Laiva on hädässä!\"\n\nPian olivatkin kalastajakylän asukkaat kokouneet rannalle. Kuu, pilvien\nraosta tirkistäin, valaisi seudun hetkeksi ja sen valossa näkyi nyt\nsuuri kolmimastolaiva, joka kaikin voimin luovien pyrki näiltä\nvaarallisilta rannoilta ulommaksi. Mutta myrsky ei sallinut käyttää\nmuita purjeita kuin aivan alimmaisia ja nekin olivat vaan puoleksi\nlevitettynä. Senvuoksi laiva aaltoin ajona lähenikin lähenemistään\nnoita hietasärkkiä, joissa se oli saava tuhonsa. Vielä puoli tuntia ja\nse oli hukassa, jos ei se osannut saarien lomitse tulla Zuyderseehen\nsisään.\n\nKaiken tämän väki rannalla hyvin näki, vaan ei noussut kättä, ei\nliikahtanut jalkaa avuksi menemään! -- \"Joutukaa, miehet! joutukaa\nennen kuin on myöhään!\" huusi Evert, tarttuen rannalle vedetyn veneen\nkokkaan. -- Mutta miehet vaan pudistivat päätään, eivätkä lähteneet\npaikaltaan. \"Kuka nyt tämmöisessä pimeässä osaisikaan laivaa luotsia!\"\nsanoi yksi. -- \"Laine löisi veneen pirstoiksi, kun laivaa lähenisimme!\"\narveli toinen. -- \"Ei minulla kahta henkeä ole!\" mutisi kolmas\nitsekseen.\n\nNyt juuri tuli vanha Gerdtkin sinne. \"No miehet, eikös jo ole vene\nvedessä? Mitäs nyt viivytellään?\" -- Ei kuulunut yhtään hiiskausta\nvastaukseksi. -- Ukolle nousi taas tuo paha puna kasvoihin. \"Saakeli\nsoikoon!\" huusi hän äänellä, joka oli myrskyäkin kuuluvampi, \"nytpä\nnäyttää, luulen ma, kuin olisi vaan akkoja Marken-saaressa asumassa!\nHyi häpeä! Ohoi, Evert poikani! Lähtään me vaikka kahden kesken\nkoettamaan, ettei saarestamme sanottaisi täällä ei olleen yhtään\nmiestä, kuu tarve tuli! Ohoi!\" Näin sanoen tarttui hänkin väkevällä\nkädellä veneesen, joka rupesi nopeasti kulkemaan veteen päin. Mutta\nGerdt ja Evert eivät enää olleetkaan työssään yksinään. Ukon terävät\nsanat olivat kohti käyneet ja neljä nuorta miestä oli joukosta\ntöydännyt avuksi. -- \"Gerdt isä!\" sanoi nyt Evert, koska jo veneen\nkokka koski laineisin, \"jääkää te vaan tänne rannalle! Te olette vanha,\nteillä on perhe; meitä on jo tarpeeksi nuorta, ravakampaa väkeä, ja jos\nhukumme\" -- lisäsi hän hiljemmalla äänellä, \"niin en minä ainakaan tätä\nelämää niin kovin sure!\"\n\nUkko ei tähän tuumaan olisi suostunut, mutta äkillisestä sysähdyksestä\nlennähti vene kokonaan veteen, Evert hyppäsi peräkokkaan, muut jo\nistuivat airoilla -- ja tuossa se jo keinui koko matkan päässä\nrannasta.\n\nVapisevin sydämin ja vilkahtamattomin silmin katselivat rannalle\njääneet veneen kulkua. Pilvet olivat nyt harvenneet, niin että kuun\nvalossa melkein selvästi taisi kaikki erottaa. Vene edistyi\nvaivaloisesti ja hitaisesti vastatuulessa, vaan edistyi edistymistään\nkumminkin. Se yhä vuoroin vajosi näkymättömäksi kahden aallon väliseen\naukkohon, vuoroin ilmestyi jälleen vaahtokukkuisen laineen hartioille.\nJo se nyt alkoi laivaa lähetä -- jo se oli ihan sen kupeella -- nyt --\nmutta samassa paiskasi sen hirmuinen aalto laivaa vasten -- se oli\nkadonnut! -- Hirveä hätähuuto kajahti rannalta. -- Mutta mitä! --\nLaivasta lauvahti kaksi tykin pamausta peräkkäin -- lähtiessä sovittu\nmerkki, joka ilmoitti että avuntuojat olivat laivaan päässeet -- laiva\nsamassa kääntyi kulustaan ja alkoi tulla saarta kohti. -- Iloinen\nhurraa-huuto, vielä kaikuvampi kuin taannoinen parahdus, ilmoitti\nsaarelaisten ilon. Gerdt ukon käskystä viritettiin nyt ilmituleen\nsuuri, rannalle koottu röykkiö risuja ja laudan päitä. Sen piti olla\nvalotornina laivalle, että helpommin osaisi saaren vaarallista nenää\nvälttää.\n\nLaiva nyt läheni myrskytuulen kiidättämänä vimmatulla vauhdilla;\nmilloin oikealla, milloin vasemmalla kupeella, milloin aivan kokan\nedessä näkyivät laineet vaahtovuoriksi kohoovan ja hirveällä pauhinalla\nsärkyvän, sillä ilmoittaen salaisia särkkiä. Mutta laiva lensi niistä\nhuolimatta nuolena eteenpäin. Nuori Evert seisoi ruotelilla ja väisti\nkaikki vaarat tottuneella, vakavalla kädellä. Ei kulunut monta\nminuuttia, niin jo laiva laski salmen kautta, kiersi niemen ja heitti\nankkurinsa saaren tyyni-puolelle.\n\nSeuraavana aamuna tuli laivan katteini Evertin ja muiden avuntuojain\nkanssa rantaan. Näiltä oli vene särkynyt, niinkuin rannalla olijat\naivan oikein olivat nähneet, mutta he olivat samassa tarttuneet\nlaivasta heille heitettyihin köysiin ja onnellisesti päässeet ylös. --\nKoko kylän väki oli heille vastassa. Katteini lähestyi nyt vanhaa\nGerdtiä. \"Lyö kättä, vanhus\", sanoi hän hänelle, \"ja kiitos, kunnia\nsiitä, kun tämmöisen aika pojan olet kasvattanut. Jumalaa lähinnä on\nminun häntä kiittäminen siitä, että vankka laivani nyt tässä keinuu\neheänä, ja että minä miehineni en ole vielä joutunut kalain ruoaksi.\nMutta kylläpä ma sen hänelle koetankin palkita. Minä olen rikas\nkauppamies ja laivan isäntä Oulusta Suomenmaassa. Sanokaatte te itse,\nukko, mitä voin hyväksenne tehdä, ja hänet, avuntuojani, vien minä, jos\nhän tahtoo, kanssani, minä koulutan hänet kelpo merimieheksi ja sitten\nsaa hän katteinina hallita parasta laivaani, itse puolet voitostani\nsaaden\". -- \"Mitä minuun itseeni tulee\", vastasi Gerdt ukko vakaisesti,\n\"niin on minun ansioni tässä varsin vähäinen enkä minä mitään palkintoa\nhuoli enkä tarvitse. Mutta jos jotain tahdotte tehdä tuon pojan\nhyväksi, niin sillä teette minullekin suuren mielihyvän; sillä se on\nkelpo poika, se tietäkää, ja minä häntä rakastan aivan niinkuin hän\nolisi oma lapseni\". -- \"Eikös hän sitten olekaan teidän poikanne?\"\nkysyi katteini. -- \"Ei ole. Noin viisitoista vuotta sitten oli myöskin\ntämmöinen kova koillistuuli kuin eilispäivänä. Silloinkin tuli kelpo\nlaiva kovin liki noita meidän salaa väijyviä hiekkasärkkiämme. Me emme\nkerjenneet sen avuksi. Se istahti tuohon särkkään, missä te nyt näetten\nmainingin hurjinna kohisevan. He laskivat veneen veteen, vaan laine löi\nsen kumoon ennen kuin rantaan joutuivat. Sinne he hukkuivat kaikki.\nAinoasti pikku, kahdeksanvuotinen poika tuli elävänä rantaan, johon\nsuuri Newfoundlannin koira oli hänet tuonut\". -- \"Viisitoista vuotta\nsitten? Newfoundlannin koira? Mistä se laiva oli?\" kysäisi katteini,\ntuskin vastausta odottaa malttaen. -- \"Sitä me emme, herra, tiedä.\nMyrsky oli niin kova, että se laivan vielä samana yönä hajotti, eikä\nmitään tullut rantaamme, josta olisimme voineet arvata laivan\nkotipaikkaa tai nimeä\".\n\nNäin puhuen olivat he Gerdt ukon mökkiä lähenneet. Sen edessä makasi\npäivänpaisteessa vanha koira, se sama, josta ukko oli kertonut. Se nyt\noli niin vanha ja voimaton, ettei juuri mihinkään kyennyt, mutta Evert\nei ollut hennonut tappaa lapsuutensa pelastajaa. Vieraat huomattuaan\nhaukahti koira pari kertaa, vaan sitten äkkiä hypähti kaikin voimin\nkatteinin päälle ja rupesi häntä iloisella haukunnalla liehakoimaan ja\nnuolemaan.\n\n\"Poikani!\" huusi nyt tämä, Evertin syliinsä sulkien, \"en voi nyt enää\nepäillä! Sinä olet poikani, jota jo kauan olin itkenyt kuolleeksi.\nIhmeelliset ovat tiesi, Herra! Tietäkää, hyvät ystävät, minä olin\nkaksikymmentä vuotta takaperin kovin sairastunut Liverpool'issa. Ei\ntietty pääsisinkös enää elävänä vuoteelta. Sen oli vaimoni saanut\ntietää, hän oli Liverpool'iin menevässä Suomen laivassa lähtenyt ja\nvienyt pienen Artur poikamme mukaansa. Mutta se laiva ei tullut koskaan\nperille. Se hävisi aivan tietämättömiin. Se vaan hänestä tieto saatiin,\nettä se Helsingöristä oli lähtenyt tännepäin. Te voitte arvata tuskani,\nkun terveeksi tultua sain kuulla tämän hirveän sanoman. Minä toivoin\nkuolevani siihen tuskaan, vaan en kuollut kuitenkaan. Minä olen tehnyt\ntyötä kuin orja, sitä unhottaakseni, minä olen kierrellyt ympäri\nmaailmaa -- ja nyt, nyt kun luulin kulkuni tässä lopun saavan, minä\njuuri löydän toisen kadonneista rakkaistani ja saan alottaa toisen\nonnellisemman kulun. Ole kiitetty, ylistetty Jumalani siitä armosta!\"\n\nMuutamia tunteja viipyi katteini vielä Gerdt ukon mökissä, vaan hän\nsuoriusi jälleen lähtemään, jaettuansa runsaita lahjoja kaikille\nkyläläisille, mutta varsinkin niille neljälle miehelle, jotka Evertin\nkanssa olivat tulleet auttamaan. Jäähyväiset jätettiin. Evertkin, jonka\nnyt piti seurata isäänsä, pyysi Gerdt ukon siunausta ja syleili\nhartaasti kasvatus-äitiänsä, vaan kun sitten tuli vuoro Elsallekin\njäähyväiset sanoa, kun hän nyt viime kerran oli katsova noihin\nsinisilmihin, jotka häntä niin monesti olivat lempeästi ja uskollisesti\nkatselleet, niin ei hän enää voinut hillitä rakkauttansa ja tuskaansa,\nniinkuin siihen asti Gerdt ukon sanaa totellen oli yritellyt. \"Elsa!\nElsani!\" huusi hän, ja nuoret kavahtivat toisillensa kaulaan, niin\nlujasti liittäin käsivarret toisiinsa, kuin olisi niistä pitänyt tulla\nrikkomattomat kahlehet.\n\n\"Ohoh!\" hymyili katteini, \"onkos asia sillä kannalla! No sitten\ntäytynee meidän, jos ei teillä, vanhus, ole mitään vastaan,\npalatessamme jälleen käydä saaressanne, ja viedä talostanne vielä\nenemmän tavaraa!\" Ukko Gerdt ei vastannut mitään. Hänen poskiinsa\ntaaskin alkoi puna nousta ja otsa rytistyi uhkaavaisiin kurttuihin,\nmutta joka kerta kun hän loi silmät nuoreen parikuntaan, lauhkeni\njälleen hänen näkönsä. -- \"No, ukko, mitäs arvelette?\" kysyi katteini\nuudestaan. -- \"Minä olen jo tyttäreni luvannut toiselle!\" mutisi Gerdt\nukko epävakaisella äänellä. -- \"Mutta tottahan\", nauroi katteini,\n\"rikkaan kauppamiehen ainoa perillinen voinee vertoja vetää vaikka\nkylän paraimmalle kosijalle, luulisin minä toki!\" -- \"Herra!\" vastasi\nGerdt ukko jyrkästi ja tylysti, \"minä olen sanani antanut ja sitä ette\nvoi ostaa, vaikka tarjoisitte kymmenen sen vertaa mitä teillä rahaa\nlienee! -- Evert, poikani! Sinun nyt täytyy\" -- -- ukon silmät\nkääntyivät nuoreen parikuntaan, joka vielä, muusta huolimatta, ainoasti\nmuisteli toinen toistansa. Ukko ei lopettanut lausettansa, vaan lisäsi\nepävakaisella äänellä: \"taikka jos Jaen itse antaisi sanani takaisin!\"\n-- --\n\nJaen, niinkuin muutkin saarelaiset, oli tämän tapahtuessa läsnä ollut,\nmutta hyvin vakaisesti kaikki kuullellut ja katsellut, ikään kuin ei se\nhäneen koskenut ollenkaan. Nyt vasta, kun hänen nimensä tuli\nmainituksi, näkyi hän havainneen, että hänelläkin siinä oli jotain\nsanomista, tempasi tupakkapurun suustaan ja arveli: \"Totta sanoakseni,\nisä Gerdt, en minä mielelläni laske nuottaani apajaan, missä jo näen\ntoisen ennen olevan. Minä kuu näin että Elsa Evertistä rupesi enemmän\npitämään kuin minusta, niin en ruvennutkaan turhiin riitoihin, vaan\notin itselleni toisen kullan, joka, älkää pahaksi panko, Elsa neito,\nonkin minusta paljoa mieleisempi. Älkäätte te, isä Gerdt, olko\nlupauksestanne millännekään ja antakaatte heidän vaan mennä yhteen,\nkoska niin haluavat\".\n\nTämä selitys teki päätöksen asiasta. Gerdt ukko kyllä oli vähäisen\näissään, siitä kun hänen tyttärensä oli hyljätty, vaan se äkä pian\nhämmentyi pois siihen iloon, minkä hän tunsi sydämessä, kun nyt hänen\nElsansa oli saava hänen oman kasvattinsa, kelpo Evertin ja vielä\npäälliseksi tuleva rikkaan laivan-isännän ja kauppamiehen rouvaksi.\n\nEro nyt kyllä tuli nuorille, kun isä ei vasta löydetystä pojastansa\nhennonut erota, mutta muutamien kuukausien perästä palasi laiva\njälleen Marken-saareen, ja seuraavana keväänä käänsi se kokkansa\nkotivalkamoille pohjoisessa, vieden sinne nuoren onnellisen parikunnan,\nynnä myöskin vanhan Gerdt ukon vaimoineen, jotka tulivat vävynsä luoksi\nvanhat päivänsä viettämään.\n\n\n\nViimeinen Kosija.\n\n(Kuvaus Viipurin pitäjästä.)\n\n\nVanha Liisa oli aikanansa ollut sorea tyttö ja rikas tyttö. Isänsä oli\npohatta Villalan isäntä, jolla oli yhtä monta laivaa merta kyntämässä\nkuin auroja pellolla. Hänen tyttärensä Liisa oli seitsemässä pitäjässä\nkuulu kauneimmaksi ja taitavimmaksi tytöksi. Missä oli parempi karjan\nkaitsija, missä kätterämpi lyhteen sitoja, missä makeamman puuron\nkeittäjä! No entäs pyhäpäivän tansseissa, kuka taitavammin tepsutteli\nkuin Villalan Liisa!\n\nKummako siis jos läheltä ja kaukaa yhä kävi kosijoita Liisan kodissa.\nSiellä kävi lautamiesten pojat, siellä lihavat laivan-isännät, olipa\nkoettanut onneansa lukkarinkin poika, joka osasi Ruotsit ja Venäjät,\nniin että hänellä kirjoitutettiin kaikki talonpoikain supliikit,\nrepliikit ja muut paperit. Mutta turhaan kuluttivat nuoret miehet\nsaappaitansa Villalan kujaa tallustellessansa, turhaan uupuivat ruunat\nkilpaa ajaessa sorean Liisan talolle. Yksillä saaliilla kaikki sieltä\npalautuivat, nimittäin -- rukkasilla. Matti muka oli kovin pöllöpää,\nSimolla olisi kyllä ollut älyä päässänsä, vaan kukkaro ei oikein\nlihavana asunut, Martin tasku kyllä kolikoista kilisi, vaan sehän taas\noli semmoinen lyhykäinen, leveänaama lyllerö, ettei sopinut sorean\nLiisan rinnalle. -- Niin, jos olisi tullut nuori maisteri pappilasta\ntai joku hyvänhajuinen puotiherra kaupungista -- rouvaksi olisi\nVillalan Liisa kenties mennyt. Paha vaan ettei nuot tuommoiset älynneet\nmissä heillä onni oli tarjona!\n\nRupesivatpa yhtenä päivänä kylän ämmät toisillensa kuiskaamaan, että\nVillalan isäntä muka oli viimein tullut kiinni Viron viinan\nkuljetuksesta ja että nyt piti talon karjoineen mennä sakoista. Tällä\nkertaa oli ämmäin juoru täyttä totta. Isäntä kuoli pian tuskasta ja\nLiisalle ei jäänyt perinnöksi muuta kuin vanha sorvauspenkki ja harmaa\nkissa.\n\nRahojen kanssa oli kosiomiestenkin parvet hävinneet niinkuin akanat\ntuuleen. Oli niitä senkin perästä kyllä käynyt vielä Liisalla. Mutta ne\nolivat olleet mökkiläisiä tai renkirehvanoita. Kuinkas Liisa semmoiseen\nolisi suostunut -- ohoh, kaikkia vielä! -- Maltas, kyllähän tulee\nentisistä kosijoista vielä joku uudestaan!\n\nMutta vuodet vierivät ja huonotkin kosiomiehet yhä harvenivat sitä\nmyöten kuin hampaat harvenivat vanhan Liisan suusta. Nyt oli vaan yksi\nhammas enää paikallaan, poskien puna oli kellastunut, ja nenä laihtunut\nteräväksi. Kyllä nyt Liisa raukka olisi vaikka renkiinkin tyytynyt,\nvaan moneen vuoteen ei ollut enää kosijoita näkynyt, ei kuulunut.\n\nVanha Liisa nyt oli kyökkipiikana eräässä hovissa (herras-talossa) ja\nmuu väki häntä vaan mainitsi vanhan piian nimellä, laulellen hänestä\nvanhaa virttä:\n\n    Vanha piika kyöpelissä ajattelee näitä:\n    Voi jos tulis poika vielä, laittais mulle häitä!\n\nMutta tätä laulua he vaan hiljaisesti hyräelivät itsekseen; sillä kerta\nkun joku nuori tyttöletukka oli rohjennut Liisan kuullen ruveta sitä\nlaulamaan, oli tämä aivan silmittömäksi suuttunut ja vähällä ollut\npilkkaajalta silmät puhkaista. Muulle palvelusväelle oli vanha Liisa\nnurja ja ynseä ja istui tavallisesti eriksensä omassa nurkassaan. Kun\nuusi renki tuli taloon, oli Liisa kyllä vähän aikaa lempeällä tuulella\nja laitteli niin että paraat palat aina sattuivat hänen talrikilleen.\nMutta kun toinen ei tästä hyväelystä ollut milläänkään, niin kääntyi\nLiisan mieli häntäkin kohtaan pian nurin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhtenä pyhä-iltana istui vanha Liisa taaskin nurkassaan; sukkapuikot\nliikkui ja leuka tutisi aivan niinkuin joka ilta nähtiin tekevän. Mutta\nkuitenkin oli ensisilmäykselläkin helppo havaita, että jotakin\nerinomaista nyt oli tapahtumaisillaan. Sillä vanha Liisa oli tavattoman\npönäkästi puettu; tukka niinkuin nuoltu sileäksi; ryntäillä tumman\npunainen liivi ja hihat lumenvalkoiset, lujasti tärkätyt, kaulassa\nuuden uutukainen musta silkkihuivi. Vanha Liisa ikään kuin jotain\nodotti; sormet kyllä ahkerasti liikuttivat sukkapuikkoja, mutta silmät\nyhä pyrkivät ulos ikkunasta. Harmaa kissakin nuoleskeli käpäliään,\nikään kuin ennustellen vierasten tuloa.\n\nMuut piiat istuivat tuvan toisessa päässä pöydän ympärillä; he\njuttelivat ja naurelivat keskenään, yhä välistä varoisasti vilkahdellen\nLiisaan päin. \"Mikähän nyt lieneekään vanhalla piialla, kun tänä iltana\nniin koreilee?\" sopotti yksi heistä. -- \"Ihan se punaisessa liivissään\non kuin menneenvuotinen karpalo!\" jatkoi toinen. -- \"Saas nähdä eikös\nvaan liene joku kosija tarttunut tuohon viimeiseen onkikoukkuun, mikä\nsill' on ikenissä!\" lisäsi kolmas. Nyt ei tytöt enää voineetkaan\nhillitä luontoansa, vaan purskahtivat nauruun, niin että vettä silmiin\nporsui. -- Vanha Liisa, joka juuri taas oli ulos ikkunasta katsonut,\nkäänsi nyt silmänsä tyttöihin päin. Mutta vaikka hän epäilemättä tiesi\nmikä niin nauratti tyttöjä, niin ei hän nyt kuitenkaan näyttänyt\nsuuttuneelta. Pikemmin olisi hänen silmistään voinut lukea: Malttakaa!\nnauraa paraiten, ken nauraa viimeksi!\n\nSamassa kuului ulkoa kolkutus ovelle. Tytöt kavahtivat ikkunoille\nkatsomaan. Pihalla seisoi joukko nuoria miehiä. \"Meiltä on elävä\nkateessa\", virkkoi yksi heistä, \"tulimme sitä täältä etsimään!\" --\n\"Herrajesta, sulhasia!\" huusivat tytöt, punastuen ja toisiansa\nkatsellen, nähdäksensä ketä kosiomiehet tarkoitti. Herra ja rouva\nhaettiin kyökkiin, piiat menivät tavan mukaan piiloon, mikä kaapin\ntaaksi, mikä uunin päälle, mikä sängyn alle. Vanha Liisa ei ollut koko\nasiasta olevinansa milläänkään, mutta kätkeysi viimein hänkin hameitten\ntaaksi, jotka seinällä riippuivat. Mennessään hän oli sanonut:\n\"Piilläänpä me vanhat piiatkin leikin vuoksi!\" Mutta niin sanoen oli\nhän taas hymyellyt niin kummallisesti, niin pititteleväisesti!\n\nPäästettiin nyt sulhasjoukko sisälle, vietiin heitä nurkasta nurkkaan,\nkomerosta komeroon. Kaikki paikat katsottiin. Löytyikin tyttönen\ntyttösen perästä, vaan aina pudistelivat miehet päätään, sanoivat: \"ei\ntämä se ole haettavamme, pitää vielä etsiä!\" Viimein löytyi vanha\nLiisakin piilostansa ja silloin sulhasjoukko heti yhtä suutansa huusi:\n\"Kas tässä se onkin elävämme, jota läksimme tavoittelemaan!\" -- \"Vai\nsekös se onkin!\" naurahti herra, \"kukapas sen olisi uskonut! No olkoon\nonneksi, Liisa-rukka!\" -- Mutta muut piiat tätä katselivat ällistellen\nja vähän katehellakin, sillä sulhanen oli pulska ja rivakka poika,\nvaikka kyllä hoettiin häntä vähäisen tuhmaksi.\n\nNäin oli siis vanha Liisa kuitenkin saanut sulhasen, ja arvaapas millä\nlailla. Sulhanen oli ollut nikkarin-opissa ja kerran käynyt hovin\ntyössä. Siinä kun sitten oli ollut jotain sorvattavaa, niin oli tuotu\nLiisan sorvauspenkki parvelta, missä se monta vuotta oli ollut muun\nramun seassa. Tätä sorvauspenkkiä ei ollut nikkari enää taitanut\nunhottaa; sitä oli päivällä muistellut, sitä öillä nähnyt unissaan. Kun\nhän sen lisäksi sitten vielä oli saanut tietoonsa, että vanhalla\nLiisalla oli 50 kolikkaa säästöpankissa, niin ei hän mieltänsä enää\nvoinut malttaa, vaan läksi, kun läksikin, kosimaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari viikkoa sen perästä piti Liisan sulhasensa kanssa mennä itsiänsä\nkuuloituttamaan. Olisitte nähneet kuinka koreana vanha Liisa kävi\nsulhasen rekeen istumaan ja kuinka hän lähtiessään pititteli muita\npiikoja: \"Nyt vanha piika viedään vihille, saa nähdä, ken nyt jääpi\nvanhaksi piiaksi!\"\n\nParikuuta tuli pappilaan, pian oli asia ilmoitettu ja nimet lipulle\nkirjoitettuna. \"Nyt minun vaan pitäisi teitä vähän luettaa; sitten\nmenen kirkkoon ja kuuloitan\", sanoi pappi. Hän meni, otti hyllyltä\npiplian ja pani sen pöydälle. Liisa astui rohkeasti likelle ja luki\nmuutamia värssyjä selvästi. -- \"Jo piisaa\", arveli pappi, \"nyt on sinun\nvuoros, Matti\". -- Matti oli jo kauan ällistellyt sitä suurta kirjaa\npelolla, niinkuin härkä katselee uutta, punattua veräjää. Vasta kun\npappi käskynsä vielä uudisti, kävi hän istumaan ja rupesi puustaveita\nkokoon poimimaan. Hänen edessään oli ensimmäisen Moseksen kirjan\nensimmäinen luku. Matti rupesi tavaamaan: \"A -- sano a -- ällä --\nalati!\" -- \"Ei\", sanoi pappi, \"katso tarkemmin\". -- Matti alkoi\nuudestaan: \"A sano a, -- ällä -- alasti!\" -- \"Alussa siinä seisoo\",\noikaisi pappi. \"Ällä -- ö\" pani Matti. -- \"Loi\", kuiskasi Liisa. --\n\"Löi\", tokaisi Matti ääneensä. -- \"Loi se on, pöllö\", ärjäsi pappi,\njolla oli kirkkoon kiire. -- \"J -- u -- ämmä -- Jumala\", huusi Matti,\niloissaan kun niin tutun sanan tapasi. -- Vaan sitten tulikin sitä\nmutkallisempi eteen. T -- a -- i, edemmäksi ei Matti parka päässyt.\nHikiherneitä herui otsahan, silmät mullistuivat yhä julmemmin, suu\nvääntyi vääräksi kokonaan. \"T -- a -- i --  --  en minä, -- hyvä\nkirkkoherra, ole oppinut Latinaa lukemaan!\" parahti Matti tuskissaan.\n-- \"Aivanhan tämä onkin tavallista Suomen pränttiä\", vastasi pappi,\npuoleksi nauraen. -- \"Niin, mutta minä en ole koskaan niin suuria\nkirjoja lukenut. -- Antakaas niin virsikirjasta tai katkismuksesta\nlasken niinkuin vettä koskessa valuu!\" -- Mutta kirkkoherra oli vielä\nveres luuta, hän ei ruvennut tinkimään. Selvästi piti lukea taikka ei\nkuuloituksesta tulisi mitään. -- \"Kuulkaa toki, kirkkoherra kulta\",\nrukoili nyt Liisa parka itkien, \"kovin te olettekin ankara! Pääsihän\nsitä kirkkoherra vainajaltamme moni naimiseen, joka ei olis i-tä\ntuntenut, vaikka olis tullut maantiellä keppinä vastaan!\" -- \"Jos hän\nolikin veltto pyhässä virassaan, niin minun omatuntoni sitä ei salli!\"\nvastasi kiivaasti pappi. -- \"No mutta, hyvä kirkkoherraseni, minä\nvaikka parasta liinakangasta kutoisin teille\". -- \"Menkää nyt jo, te\nhävyttömät, menkää paikalla, taikka\" -- -- huusi pappi vihastuksissaan\nja sysäsi onnettoman parikunnan ulos ovesta.\n\nNiin täytyi Liisan kuitenkin kuolla vanhana piikana, sillä ei Matti\nruvennut toista kertaa yrittämään. Olkoon siis tämä teille, tyttöset,\nopiksi, että luetatte sulhasta hyvinkin, ennenkuin lähdette pyytämään\nkuuloitusta.\n\n\n\nViimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa.\n\nTürr'in legionassa palvelleen Unkarilaisen muistelmista.\n\n\nIlta oli tullut, päivän helle vilpastunut. Puoleksi loikkuellen istuin\ntuolilla ikkunan vieressä, jonka olin äsken avannut; sillä\nsydänpäivällä oli se varin tähden ollut kiinni.\n\nIhastuksella hengehdin virkistävää, palsamista ilta-ilmaa, ihastuksella\nkatselin ihanaa näkö-alaa silmien edessä. Ikkunani alla levisi Capuan\nkaupunki viljavin, paratiisin tapaisin ympäristöineen; kuvan\nperäpohjana olivat Apenninein sinertävät kukkulat. Niin kukkulat!\nNiiden näkö teki mukavan loikkumiseni vielä suotuisammaksi, sillä ne\nmuistuttivat mieleen mitä vaivoja olin nähnyt viimeisinä päivinä.\nKomppaniani oli, näet, päivällisen aikaan juuri palannut retkeltä\nrosvoja vastaan. Ne olivat viime viikolla äkkiä karanneet pienen kylän\npäälle, jonka asukkaat olivat tietyt uuden hallituksen ystäviksi,\nryöstäneet, polttaneet talot, ja murhanneet asukkaat tai vieneet ne\nvuorivinkaloihinsa vangeiksi, vaatien niistä suurta lunastus-summaa.\nMeidät oli kohta lähetetty heitä takaa-ajamaan, ja neljä vuorokautta\nkiipeliimme melkein levähtämättä vuorelta vuorelle, mutta -- niinkuin\nnäillä retkillä tavallisesti kävi -- aivan turhaan. Vuorikyläin\nasukkaat olivat kaikki taikka liitossa rosvoin kanssa taikka pelkäsivät\nheidän kostoansa, niin että aina veivät meidät harhateille ja antoivat\nrosvoille vihjauksia meidän tulostamme. Uupuneina ja varista ikäänkuin\nkeitettyinä tulimme viimein majoituspaikkaamme takaisin. Näin\nistuessani koputti joku oveen ja sisään astui nuori sotakumppani, joka\npalveli samassa komppaniassa, missä minäkin. Kreivi Palffy kuului\nyhteen Unkarin suurimpia, rikkaimpia sukuja; hän oli huolellisesti\nkasvatettu ja luonnolta hyvät lahjat saanut; hänellä olisi kotona ollut\ntilaisuutta päästä mihin virkaan hyvänsä, jos vaan olisi halunnut.\nMutta tulinen, innokas luonteensa oli saattanut hänet hylkäämään sen\nkaiken ja tänne tulemaan alhaiseksi upseeriksi legionaamme.\nToivoimmehan kaikki suorimman tien oman maamme vapauteen menevän Roman\nja Venezian kautta. Jos me autoimme Italialaiset vapauteen, niin olivat\nhe sitten vuorostansa auttavat meitä yhteistä sortajaa vastaan. Siitä\nsyystä oli Unkarin legiona syntynyt, sentähden kreivi Palffykin tullut\ntänne. Hän oli jo seurannut Garibaldin väkeä alusta asti, ollut\nkaikissa sen lyhyen, vaan mainion sotaretken tappeluissa, jolla kruunu\noli ryöstetty hirmuvaltaisen Bourbon'in päästä. Hänen urhollisuutensa\nja neuvokkaisuutensa vaaroissa oli tunnettu koko armeijassa, ja\nsuloinen käytöksensä oli suosittanut hänelle kaikkein niiden rakkauden,\njoilla oli ollut tekemistä hänen kanssaan. Semmoinen mies oli kuin\nluotu päälliköksi, koska Unkarin vapauden hetki kerran oli tuleva.\n\n\"Hyvää iltaa!\" huusi hän sisään astuessaan minulle. \"Nythän toki taas\nvähän jaksaa henkeä vetää! Kuinkas ovat jalkasi?\"\n\n\"Johan ne nyt alkavat taas tuntua jaloilta, vaikka vielä ovat vähän\njäykkänä\".\n\n\"Minun ruumiini on jo taas tointunut, mutta mieleni vielä on aivan\nmasennuksissa siitä harmista ja häpeästä, kun olemme taas vaan saaneet\nolla sokkosilla noiden riivattuin rosvoin kanssa. Tänne tullessani\nluulin saavani aika sotaa nähdä; mutta se, mitä sotaa nähtiin, oli\nmelkein kuin jäniksen ajoa, ja nyt on sekin loppunut. Nyt seisomme\ntässä niinkuin härkä päivänpaisteessa, joka tavoittelee hännällänsä\npaarmoja, mitkä pistelevät häntä silmäin ympärillä!\" --\n\nNäin sanoen nakkasi hän univormun päältään ja heittäysi pitkälleen\nvuoteelleni. Mutta vähän ajan perästä kavahti hän jälleen ylös, ja\nsanoi:\n\n\"Kuule! minä olen jo saanut tarpeeksi tästä elämästä. Ylihuomenna\npyydän eroa virastani ja lähden kotiin. Eihän tässä kuitenkaan tule\nsuurempaa! -- Mutta ennen kun lähden, tahtoisin vielä saada kostoa\nnoista rosvoista, jotka ovat niin monta kertaa juoksuttaneet meitä\nturhaan.\"\n\n\"Sekös olisi kostoa, että juoksisimme itsemme vielä kerran turhaan\nuuvuksiin?\"\n\n\"Ei! minulla on uusi, parempi keino keksittynä. Kuule!\"\n\nJa nyt selitti hän minulle koko tuumansa. Meitä piti noin kymmenkunta\nmiehiä, englantilaisiksi matkailijoiksi puettuna, muutamat naistenkin\nvaatteissa, ajaa samoille seuduille, missä olimme viime kuluneina\npäivinä kuljeskelleet. Rosvot luultavasti olivat palanneet sotaväen\nlähdettyä, jos olivatkaan seudulta olleet poissa. Meitä aseettomiksi\nlystäilijöiksi luullen, karkaisivat luultavasti meidän päällemme, ja\nsitten tappaisimme tai vangitsisimme heidät aseittemme avulla, jotka\nolivat pidettävät piilossa vaunuissa. Tämä tuuma oli rohkea, niin\nrohkea että oli melkein mieletön. Rosvoja oli välistä viisin kuusin\nkymmenin yhdessä, ja jos he vaunuihin ampuivat, jossa meidän piti istua\ntiheästi, niin piti melkein joka luodin sattua. Ainoa menestyksen toivo\noli siinä, että rosvot pelkäsivät Unkarin legionalaisia pahemmin kuin\npirua, ja että he, huomattuansa ketä me olimme, kohta pyrkisivät\npakoon, varsinkin kun eivät odottaisikaan mitään vastustusta. Mutta\nnäitä vaaroja me emme silloin niin paljon muistaneet; ikävä,\nyksitoikkoinen elämämme teki kaiken vaihetuksen suoduksi, ja tässä tuli\nvielä se toivo lisäksi, että voisimme kenties saada kostoa siltä\nrosvoparvelta, joka jo oli niin kauan, vaikka me kuinkin vainoilimme\nheitä, rankaisematta ryöstellyt sitä seutua.\n\nPian oli meidän kesken liitto tehty; me puhuttelimme syvimmässä\nsalaisuudessa, (sillä tähdellistä oli etteivät rosvot saisi vähintäkään\nvihiä aikomuksestamme) muutamia luotettavia sotakumppaneita, pyysimme\npäälliköltämme luvan saada mennä pariksi päivää Neapeliin, ja\nhyyräsimme kaksi vaunua muka sitä matkaa varten. Vielä samana yönnä\nennen päivän nousua läksimme matkaan, ajoimme kymmenkunnan virstoja\nNeapelin maantietä myöten ja poikkesimme sitten tielle, joka vei\nvuoristoon päin. Kaupungista lähtiessämme oli meillä ollut tavalliset\nvaatteemme yllä, mutta vaunuissa panimme valepukumme päälle, jota\ntoimitusta pimeällä ei kukaan huomannut. Meitä oli yksitoista\nmiestä, joista kumpaisessakin vaunussa istui neljä sisässä ja kaksi\nkuski-istuimella. Meitä nauratti yhä välistä, kun katselimme toisiamme.\nVaunuin sisässä istujista oli viisi puettu rouvas-ihmisten vaatteisin;\nhe olivat nuorimmat meistä, joiden oraalla oleva parta oli\nhuolellisesti ajeltu sileäksi ja leuka muuten huivilla peitetty.\n\nPäässä oli heillä rouvasväen hatut ja pitkät valekähärät riippuivat\nEnglantilais-naisten tavalla alas poskille. Ryntäät olivat peitetyt\nsuurella schaalilla ja missä se loppui, alkoi leveä hame, joka oli\nhyvin huonosti kiinni troklattu vöihin, niin että tappeluhetken\ntullessa oli helppo heittää kaikki päältään. Herroilla oli suuret\nmatkalevätit päällä ja jäykät paidan kaulukset vedetyt niin pitkälle\nulos, että olivat puhkaista silmät, niin pian kun päätä vähänkin\nkäännähti. Kuski-istuimella istujista oli kaksi lakeijoiksi puettuna;\nkolmas, Italialainen syntyisin, oli olevinansa meidän ciceronena\n(oppaana). Pyssymme olivat vaunuin sisässä hyvin peitettynä; paitsi\nniitä oli meillä kullakin vielä pari revolveria (monipiippuista\npistoolia) ja puukko vyössä ulkopuvun alla.\n\nPäivällisen aikana jouduimme muutamalle luostarille, joka oli aivan\nvuoriston rajalla. Siellä päätimme huoahuttaa hevosiamme pari tuntia.\nSitä paikkaa juuri valitessamme oli meillä salainen juoni mielessä.\nYleiseen luultiin tämän luostarin munkkien olevan jossakin yhteydessä\nrosvoin kanssa, vaikka ei ollut koskaan onnistunut saada mitään selvää\ntodistusta siihen. Jos luulossa oli perää, niin annettiin epäilemättä\nrosvoille tieto aseettoman lystimatkueemme tulosta ja me saimme siis\npyydettävämme kynsihimme.\n\nPysähdyttyämme tuli pian muutamia munkkeja meitä katsomaan. --\nCiceronemme hyppäsi alas kuski-istuimelta ja kuskit rupesivat hevosia\nsyöttämään; me muut vaunuin sisässä sitä vastaan pysyimme alallamme,\nsentähden ett'emme olisi voineet liikkua muuten kuin että meidät olisi\ntunnettu. \"Mihin herrasväki on menevä?\" kysyi muuan munkeista\nciceronelta. -- \"Me ajamme vähän lystiä vuoristoon\". Munkin silmissä\nnäkyi eriskummallinen välkkäys. \"Vuoristoonko? Olettekos te niin hyvin\nvarustettuna, ett'ette pelkää rosvoja?\" -- \"Eikö mitään! Tuskin meillä\non pännäveistäkään aseeksi. Mutta tiedättehän Englantilaisten luonteen;\njos heille mitä pölähtää mieleen, se on tehtävä vaikka olisi kuinkakin\nhullua. No, se on heidän asiansa. Minun köyhän raukan rosvot kyllä\npäästävät eheänä kynsistään. Ja luuletkos että rosvoja nyt onkaan\nlikiseuduilla, koska Unkarilaiset viime päivinä ovat ajaneet heitä\nperään näillä mailla?\" -- \"Ei suinkaan, ei suinkaan! Ei tässä taida\ntulla mitään vaaraa! Mutta eikös herrasväki suvaitseisi tulla ulos\npuutarhaamme istumaan?\" -- \"Ei ne tule. Näillä on, näet, sekin hullutus\npäässä, että tahtovat koko matkallaan aina olla omalla alustalla\".\n\nSiihen se puhe loppui ja munkit palasivat luostarinsa sisään, jättäen\nmeidät maantielle seisomaan. Vähän ajan kuluttua huomasimme kuinka joku\nluostarin takaportista ratsasti aasilla ulos ja ajoi vuorille päin. Me\nvilkahdimme toisiimme. Nyt oli kettu sangassa.\n\nTarpeeksi levättyä jatkoimme matkaamme. Tie alkoi nyt pian tulla\nvaivaloisemmaksi. Yhtenään kiipeilimme ylös alas mäkiä. Noin tunnin\najan ajettuamme jouduimme ahtaasen vuorisolaan, jossa oli tie niin\nepätasainen, ettei päässyt muuten kuin astutellen ajamaan. \"Sepäs olisi\nkelpo paikka rosvoille!\" kuiskasi minulle kreivi Palffy. Tuskin olikin\nhän saanut sen sanan suustansa, niin kuului kimakka vihellys ja näytti\nkuin olisi kaikki seudun kivet, pensaat äkkiä muuttuneet eläviksi\nolennoiksi. Ympärillämme vilisi partasuita miehiä, pyssyt ja puukot\nkädessä. Muutamat kaappasivat hevoset kiinni, toiset keräytyivät\ntiheään vaunuin ympärille. \"Astukaa ulos!\" käski meitä päällikkö\nlyhyesti. Mutta samassa laskeutuivat vaunuin kuomat, laukauksia pamahti\nparvittain ja luoteja tuiskusi ähmistyneitten rosvoin päälle. Pari\nlaukausta pistoleista ammuttua hyppäsimme ulos vaunuista ja kävimme\npajunetilla päälle tavallista unkarilaista sotahuutoamme karjahtain.\nKuvaksi maalattuna olisi tuo epäilemättä ollut hyvinkin kummallinen,\nnaurettava näkö. Hameet ja viitat tietysti oli päältä nakattu; mutta\näkkiä sotureiksi muuttuneilla amazoneillamme oli kuitenkin vielä kellä\nnaishuivi ryntäillään, kellä naishattu päässä.\n\nAsia muuten kävi aivan niinkuin olimme toivoneet. Äkkiarvaamaton\nryntäys puoleltamme, joita he olivat luulleet vaimoiksi ja aseettomiksi\nmiehiksi, hämmästytti rosvoja niin, etteivät kohta älynneet mitä tehdä,\nja kun sen lisäksi kuulivat tuon pelätyn sotahuudon ja näkivät Unkarin\nlegionan univormut, niin eivät yrittäneetkään enää vastarintaan, vaikka\nheitä oli varmaankin kolme kymmentä miestä, vaan pötkivät pakoon\nkaikille haaroille. Kolmetoista heistä makasi maassa kuoliana tai\npahasti haavoitettuna. Me olimme päässeet melkein aivan eheinä\nleikistä.\n\nNyt rupesimme nostamaan haavoitettuja rosvoja vaunuihimme, viedäksemme\nne pois. Sitä tehdessämme virkosi yht'äkkiä yksi, joka oli vaan ollut\npyörryksissä sivu lentäneestä luodista, kavahti ylös ja läksi\njuoksemaan.\n\n\"Se on tuo munkki, joka taannoin tiedusteli meiltä kaikenlaisia!\" huusi\nkreivi Palffy, joka oli rosvon tuntenut. \"Sitä ei saa päästää pakoon\".\nNiin sanoen juoksi hän jäljestä. Mutta samassa kun hän jo oli\ntavoittamaisillaan häntä, horjahti hän puun juureen ja lankesi. Rosvo\ntuosta kääntyi kohta ja painoi hänelle pitkän puukkonsa rintaan. Sitten\nläksi hän uudestaan juoksuun, mutta luoti pyssystäni kaatoi hänet\nmaahan. Me riensimme kreivin luo; hän eli vielä, mutta haava oli käynyt\nhenkipaikkäan. Hän kuoli syliini muutamien minuuttien perästä. Synkällä\nmielellä ja voitoistamme iloitsematta käännyimme nyt paluumatkalle,\nkuljetellen haavoitettuja rosvoja ynnä ystäväni ruumista vaunuissa ja\nitse osaksi astuin vieressä. -- Kun ajoimme luostarin sivutse, olisi\nmeidän hyvin tehnyt mieli viedä kaikki munkit sieltä pois vangeiksi;\nmutta muuriensa takaa oli mahdotonta saada heitä niin vähäisellä\npiiritysjoukolla. Me kuljimme siis yhtä matkaa Capuaan takaisin. Kun\nseuraavana päivänä koko komppania laitettiin luostaria valloittamaan,\noli se aivan autio; asukkaat olivat kaluineen päivineen paenneet\ntietymättömiin vuoren vinkaloihin.\n\nNäin päättyi viimeinen retkeni Neapelin rosvoja vastaan. Jos ennenkin\nolin kyllästynyt meille tässä tehtäväksi annettuun toimeen, niin oli\nystäväni kuolema tehnyt sen minulle vielä inhottavammaksi. Minä pyysin\nkohta eroa ja läksin sen saatuani pois maasta.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Clarens on kylä Genève-järven rannalla, missä lämpimän ilman-alan\ntähden paljon muukalaisia asuu talvella.\n\n[2] Ensimmäinen värssy on kansanlaulua.\n\n[3] Pieni luoto liki Rhône-joen laskupaikkaa Genève-järveen.\n\n[4] Aiheen tähän runoon on antanut katkera mieli nähdessä kuinka aivan\nsuomalaisella tavalla kasvatetut nuorukaiset, sekä nuoret miehet että\nnaiset, niin usein vielä koulusta tultuansa hylkäävät suomalaisuutensa.\n\n[5] Makkonen.\n\n[6] Kalevala R. 52 v. 495-8.\n\n[7] Sinä samana päivänä v. 1866 Aleksanteri II pelastui murhaajan\nluodilta.\n\n[8] _Louhikäärme_ on paljo luonnollisempi nimi kuin tuo\nkummallinen \"_Lohikäärme_\". Edellistä on Agricolakin Uudessa\nTestamentissa kerran käyttänyt.\n\n[9] Huss (Tschehin kielellä Guss) merkitsee hanhea.\n\n[10] Niinkuin tietty on, asuu Karjalaisia molemmin puolin Suomen rajaa.\nMilloin sotaa oli Ruotsin ja Venäjän välillä, he aina kävivät\ntoisissaan hävittelemässä.\n\n[11] Vienan (Dvinan) suussa asui muinoin Suomalaisia, joita\nSkandinavilaiset sanoivat Bjarmeiksi ja Venäläiset Tshudeiksi.\n\n[12] Ett'ei tässä kuvattua tapausta sanottaisi mahdottomaksi, pyydän\nlukijaa muistamaan kuinka muutamia vuosia sitten Wangeroogen saari\nperäti hävisi; pienempiä luotoja niillä rannikoilla nielee meri joka\nvuosi.\n\n[13] Nykyinen Piispansaari ei enää vastaa tätä kuvausta; sillä siitä,\nniinkuin melkein kaikista muista sen seudun saarista, on paras\nkaunistus, metsä, armottomasti ryöstetty.\n\n[14] Vielä joku vuoskymmen takaperin nimittivät Viipurin läänin\ntalonpojat Uuden Suomen Ruotsiksi.\n\n[15] V. 1811 otetuista Viipurin läänin rekryyteistä yksi todellakin\npalasi upseerina.\n\n[16] Siinä, missä nyt Zuydersee-lahden aallot käyvät, oli muinoin\nmannermaata lainehtivin viljapeltoineen. Mutta muutamia vuosisatoja\nsitten upotti meri koko sen avaran maan, josta nyt vaan muutamia saaria\non jäljellä.\n\n\n\n"]