[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fv3bD-BaNcsOrzy8VCjMhXb6RF5Mc7sdS3NILTW-lrI0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},574,"Pikku kuvia elämästä","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"574-paivarinta-pietari-pikku-kuvia-elamasta","574__Päivärinta_Pietari__Pikku_kuvia_elämästä",null,"novelli",[],[],"fi",1904,19539,122629,false,45073,[22,23],"Finnish fiction","Short stories, Finnish",[25],"Literature - Other","\"Pikku kuvia elämästä\" by Pietari Päivärinta is a collection of literary sketches written in the early 20th century. The work reflects on various aspects of life, portraying characters and their struggles in a vivid, story-like manner that captures the essence of human experiences. The opening portion introduces readers to a panorama of life experiences, rich with themes of joy, sorrow, love, and the battles individuals face.  The beginning of the book presents a narrative that sets the stage for reflections on human existence. It introduces a young narrator who recalls his experiences attending a rural market, where he witnesses the life of a striking young man navigating through crowds. This moment instills admiration and curiosity in the narrator, leading into a series of character sketches that portray the complexities of relationships, work ethics, and societal expectations. The narrative then shifts to follow different characters in their personal battles—focusing on themes of family dynamics, personal ambition, and the consequences of one's choices, foreshadowing a deeper exploration of the struggles and joys of life throughout the text. (This is an automatically generated summary.)",[],143,"Novellikokoelma sisältää havaintoja ja kertomuksia suomalaisen kansan elämästä. Lyhyissä kertomuksissa tarkastellaan ihmiskohtaloita, moraalisia valintoja sekä arjen vaikeuksia maaseudulla iloineen ja suruineen.","Pietari Päivärinnan 'Pikku kuvia elämästä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 574. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PIKKU KUVIA ELÄMÄSTÄ\n\nKirj.\n\nP. Päivärinta\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1904.\n\n\n\n\n\n\n      Sensuurin hyväksymä. Porvoo jouluk. 2 p. 1904.\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\n Alkulause.\n Sammunut ihmisyys.\n Amma.\n Väärällä paikalla.\n Väärällä jäljellä.\n Pötikkä.\n Säälimätön.\n Kova isä.\n Kurjuutta.\n Sairas.\n Hento sielu.\n Kultaseppä.\n Surua.\n Rakastuneet.\n Tehtailijoita.\n Veljekset.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nIhmisen elämä on vaiheineen niinkuin jonkunmoinen panoraaman kuvio.\nVaikuttimineen, pyrintöineen liitelee tuo kuvio silmiemme editse ja\nmonenlaista vaariinottamista on tuossa elämänkuviossa. Iloineen,\nsuruineen, taisteluineen, voittoineen, tappioineen hiipivät ne silmiemme\neditse päämääräänsä kohden. Monenlaisia tuloksia saavutetaan noissa\nriehuvissa pyrinnöissä, niin yksilön, kuin perheenkin kesken, aina sen\nmukaan, minkälaiset perustukset kullakin taistelijalla on ollut.\n\nKun olen jo ikämies, olen nähnyt noita taisteloita monenlaisia ja\nmonessa muodossa; olen nähnyt taisteluita alkavan ja loppuvankin.\n\nNäitä eläviä kuvia aion nyt kirjoitella muistiin, mitä eläissäni olen\nnähnyt.\n\n\n\n\nEnsimäinen kuva.\n\nSammunut ihmisyys.\n\n\nLienen ollut viidentoista vuotias, kun ensi kerran jouduin muutamille\nmaaseudun markkinoille. Elämä siellä oli kirjavaa sekamelskaa ja touhua,\nkoko markkinat tuntuivat kiehuvan yhtenä mylläkkänä kuin poropata, josta\nen luullut kenenkään selvää saavan.\n\nMinulle tuli sangen ikävä ja jo iltapäivällä aloin kärttää aikuisia\nkumppaneitani lähtemään pois. Kumppanit eivät kuitenkaan olleet niinkään\nkiireellisiä lähtemään kuin olisin suonut ja niin kului aika, jotta\nalkoi jo vähän hämärtää.\n\nTorin toisessa päässä oli markkinakojujen välissä kapea sola.\nPoislähteissämme oli se juuri patoontunut täyteen hevosia ja\nmarkkinaväkeä, niin että siitä oli vaikea läpi päästä. Silloin ilmestyi\nsiihen nuori, kaunis mies hevosineen. Hän oli kookkaimpia miehiä mitä\nolin siihen elettyyn nähnyt ja niin kaunis ja roteva, että minua oikein\nihmetytti. Hän pyrki tuon ahdingon läpi, mutta ei päässyt muuten\neteenpäin kuin raivaamalla itselleen tietä. Keveästi siirteli hän\nkuormitettujakin rekiä syrjään ja hevosia pois tieltä. Kun hän siinä\ntyöntelihe eteenpäin, rupesi muuan mies hänelle innoittelemaan, kysyen,\nkenenkä luvalla hän niin röyhkeästi elelee.\n\nNuorukainen vastasi, ettei hän tee kenellekään mitään väkivaltaa, pyrkii\nvain pois tästä ahdingosta, päästäkseen lähtemään kotimatkalle.\n\nKun innottelija siihen vastaukseen tyytymättä alkoi käydä nuorukaiseen\nkäsiksi, sai hän tältä semmoisen siirron, että lensi tollonkoppina ison\nmatkaa ja olisi kaatunut kumoon, ellei tiheä ihmisjoukko olisi estänyt\nsitä. Sillävälin oli nuorimies saanut tiensä auki ja niin hän suoriutui\nmatkaansa.\n\nNiin, sellainen kuva kyllä mieleen painui. Vaikka olin vielä nuori, olin\nhäneen niin innostunut, että hankin tietooni mistä tuo niin kaunis ja\nhyvännäköinen nuorimies oli. Vihdoin kuulin, että hän oli kotoisin\ntoisesta pitäjästä, erään Kari-nimisen sydänmaalla olevan vankan talon\npoika. Talossa oli kolme veljestä, joista kaksi oli jo nainutta, mutta\ntämä markkinoilla ollut nuorin veli vielä naimaton.\n\nAikaa kului edelleen, niin viimein nuorin velikin nai. Pitkä, soleva ja\nhento oli hänen morsiamensa, niin että tuskinpa kauniimpaa paria on\nkoskaan yhteen solmittu. Muutamista hän kuitenkin oli vähän liiaksi\nmarkkinakorea ja kuuluisa tanssileija.\n\nKarin väki oli varakasta ja sangen työteliästä. Ei siinä kyllä, että he\ntekivät päivät ahkerasti työtä, mutta talviset puhteetkin olivat kaikki\nahkerassa touhussa, tehden mikä mitäkin talouden tarvetta ja vaimoväki\noli uutterasti käsitöidensä ääressä.\n\nPenna -- tuo nuorin veli -- oli saanut olla muita joutilaampana ja\noikean työn sijasta opetellut pelata kitkuttelemaan viulua. Tuotuaan\nnuoren vaimonsa kotiin, ei hän tullut enään ryhtyneeksikään mihinkään\npuhdetöihin. Iltakaudet istuivat he kamarissaan, jossa Penna pelata\nluruutteli viulua ja nuori nainen istui työttömin käsin kuunnellen\nPennan soittoa ja väliin neuvoen häntä, kun se ei mennyt hänen mielensä\nmukaan. Innostuipa tuo tanssihaluinen Laura niin tavasta, että hän\nypöyksin koetti tanssia lattialla. Hymyhuulin katseli Penna kaunista\nvaimoaan ja hän rakasti kaikesta sielustaan häntä.\n\nKarin väki oli luonteeltaan hyvin siivoa, eivätkä pitkään aikaan\nvirkkaneet Pennalle ja hänen vaimolleen luotuista sanaa, vaikk'ei heidän\nkäytöksensä ollut taloudelle hyödyksi.\n\nPenna vaimoineen kulki kaikilla markkinoilla, kaikissa tanssiaisissa,\nhäissä ja missä vaan vähänkin tanssittiin. Penna niissä tavasta\nsoitteli ja Laura leiskui tanssin pyörteessä. Näiltä retkiltään he\nmyöhään iltasilla vetääntyivät kotiin.\n\nTämmöisenään kului aikaa vuosi toista.\n\nViimein eräänä iltana tuli vanhin veli, Mauno, Pennan kamariin; Penna\noli silloinkin soittelemassa viuluaan.\n\n\"Mitenkähän se on, veliseni, kun et sinä eikä vaimosi näytä enään\npitävän talouden töistä mitään huolta; ei sitä pelaamalla ja joutilaana\nistumalla kauan eletä\", sanoi Mauno.\n\nPenna lakkasi heti soittamasta, mutta kumpikaan heistä ei vastannut\nMaunon muistutukseen halaistua sanaa.\n\nKun äänettömyys kävi pitkäksi, lähti Mauno kamarista pois.\n\nVaan kun hän oli ovesta ulkona, kivahti Laura suutuksissaan: \"Etteivät\nhäpeä! Nyt tullaan meitä jo muistuttamaan ja komentamaan. Olemmeko me\nheidän orjiaan! Paras on, että otamme itsemme erilleen tästä. Ostamme\nlikempää kirkkoa oman talon, jossa ei meitä kukaan komenna eikä\nhäiritse.\"\n\nPenna ei vastannut siihen mitään eikä koko yönseutuna lausunut\nainuttakaan sanaa. Mutta aamulla hän meni toisten veljien luo ja sanoi:\n\n\"Pitää hakea jakomiehet taloon, sillä minä tahdon saada osani erilleen.\"\n\n\"Kuinka niin? Olemmehan tähänkin asti sopineet yhdessä elämään ja\ntoimimaan\", sanoi Mauno.\n\n\"Minä en kärsi sitä, että minua ja vaimoani tullaan muistuttelemaan\",\nsanoi Penna ärtyisesti.\n\n\"No, mutta kuulehan nyt. Itsekin sen ymmärrät, ettei leipä kasva\ntyöttömälle. Parasta on, että pysyt yhdessä, sillä songassa on hyvä\nsoutaa ja kolmisäinen köysi on aina lujin\", kehoitti Mauno.\n\n\"Se on nyt kerrassa niin, että minä en jää teidän kanssanne olemaan.\nEron minä tahdon -- jakomiehet taloon\", uhmaili Penna, tahtomatta edes\nkuunnella tyyniä sanoja.\n\nEihän siinä mikä auttanut, vaan täytyi ryhtyä jakohommiin.\n\nToiset veljet suostuivat lunastamaan Pennalta hänen maaosuutensa;\nirtaimisto ainoastaan jaettiin osinkoja myöten.\n\nHeti lähti Penna kirkolle maanostoon. Hän löysi mieluisensa paikan ja\nosti sen. Pian hän muuttikin perheineen uuteen kotiinsa, joten nyt ei\nollut ketään heitä muistuttamassa työttömyydestä.\n\nPennan koti muuttui nyt kyläkunnan varsinaiseksi tanssipaikaksi. Olihan\nsiinä vapaa talo, jossa ei ollut mitään orjailemista isännän ja emännän\npuolelta ja soittoniekka oli paikalla. Heillä oli jo yksi lapsi\nmuuttaessaan uuteen kotiinsa. Lapsi oli heikko, mutta ei sekään ollut\nesteenä tanssihaluisille. Talviset iltapuhteet ja semminkin pyhinä\niltapäivät tanssittiin Pennan kodissa ja emäntä oli aina saapuvilla,\nolipa lapsen asiat miten hyvänsä.\n\nLuonnollistahan on, että semmoisessa seurassa on aina juopuneitakin ja\nnämät pitävät useinkin pahaa ja sopimatonta elämää, mutta isäntäväen\nsuopeus oli vähitellen kasvanut siihen määrin, ettei sellainenkaan sen\nmielestä merkinnyt mitään.\n\nAika kului ja Pennalle syntyi useampia lapsia, kaikki poikia. Kun nämät\nkasvoivat sen verran, että kykenivät juoksentelemaan, tanssitettiin\nniitä väliaikoina paremman puutteessa. Isä soitteli ja äiti oli\nopettamassa lapsiaan, kuinka sitä mennään.\n\nTämä pennalaisten käytös kummastutti paikkakuntalaisia. Joku naapuri\nrohkeni eräänä kertana muistuttaa, että eiköhän heillä ole väärä käsitys\nlasten kasvattamisessa.\n\n\"Miksikä niin?\" kysyi emäntä ja hänen suuret silmänsä laajenivat\nihmettelystä.\n\n\"Minusta tuntuu vaan siltä, että noin nuorena tanssittaminen ei ole\noikea lasten kasvatustapa\", sanoi vieras.\n\n\"Tarvitsevathan lapsetkin saada jotakin huvia ja olla vapaudessaan\",\nsanoi talon emäntä.\n\nMuun hyvän lisäksi rupesi emäntä itse tarjoomaan ryyppyjä rahan edestä\nvierailleen. Pennalasta tuli viimein oikea salakapakka. Juopuneita kulki\nsiellä myötäänsä, usein jääden meuhaamaan päiväkausiksi.\nTanssitilaisuudet tulivat nyt semmoisiksi, ettei siellä monta selvää\nollutkaan. Hyväntahtoisuudessaan nämät Pennalan mielivieraat tarjoilivat\nisännälle, emännälle ja lapsillekin ryyppyjä pulloistaan, eivätkä isä ja\näiti panneet yhtään sitä vastaan. Siellä saivat lapset olla valtoimina\njuoppojen joukossa, usein nekin juovuksissa, ja silloinkos niillä oikein\nnaurettiin ja ilakoitiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPienessä ränstyneessä, olkikattoisessa mökissä istuu kaksi harmaapäistä\nolentoa. Ne olivat Penna ja Laura. Mökki on hataruutensa takia jotenkin\nkylmä.\n\n\"Hyi kun minua viluttaa, eikä ole puita että saisi valkean pesään\",\nsanoi nainen.\n\n\"Käy noutamassa halkoja naapurin pinosta\", neuvoi mies.\n\n\"Entä jos näkevät.\"\n\n\"Mitä joutavia, onhan nyt vielä pimeä; paitsi sitä, onhan pino\nulkohuoneitten takana niin, että heidän on mahdoton sitä huomata\", sanoi\nmies.\n\n\"Eihän minun velvollisuuteni ole puita hankkia, sinun tehtäväsihän se\non.\"\n\n\"Tiedäthän, etten minä kykene liikkumaan tuon kirotun kihdin vuoksi\",\nsanoi mies.\n\nVaimo kävi sieppaamassa puusylyksen naapurin pinosta, mutta sanomattoman\narka hän näytti olevan, sillä hän vilkuili ehtimiseen taaksensa puita\ntuodessaan.\n\nKun he saivat tulen pesään, lämmittelivät he sanatonna sen ääressä\nkohmettuneita jäseniään.\n\n\"Ei tässä ole paljon haaraa eineestäkään, sillä ei ole muuta kuin vähän\nleipää, perunoita ja suolaisia silakoita. Vaivaishoitokin on niin\nvietävän kitsas, ettei laita meille kunnollista elatusta\", sanoi vaimo,\nkatkaisten äänettömyyden.\n\n\"Paljon se ei ole, mutta parempi sekin kuin ei mitään\", lohdutteli mies.\n\nSyödessään niukkaa aamiaistaan sanoi Laura Pennalle: \"Oletko kuullut,\nkun poikamme Matti on pantu taasenkin kiinni?\"\n\nPenna säpsähti.\n\n\"Hänkinkö nyt jo toisen kerran kiinni! Nyt hän joutuu pitemmäksi ajaksi\nlinnaan ja siellä on jo ennestään Kalle ja Jussi. Ei ole heistäkään\nenään meille mitään apua. Kun he olivat vapaalla jalalla toivat he\njoskus meillekin elämisen apua\", sanoi Penna.\n\n\"Varastettua tavaraa.\"\n\n\"Itsepä heidät olet semmoisiksi opettanut. Nyt näet hedelmät\", sanoi\nPenna.\n\n\"Entä itse! Opettanuthan sinäkin olet heitä tuommoisiksi\", sanoi Laura.\n\n\"No millä tavalla?\"\n\n\"Olethan heille ja koko tuolle tanssijoukolle pelannut ja suvainnut\nheitä talossasi, ja lapset ovat saaneet vapaasti olla heidän seurassansa\noppimassa kaikellaista pahuutta ja riettautta. Kun pojat jo pieninä\nnäpistelivät, et tosiaan varannut etkä nuhdellut heitä, päinvastoin\nnauroit sinä vaan ja kehuskelit heidän nokkeluuttaan.\"\n\n\"Kas, kas, vai minussa se syy onkin! Mitähän jos minulla olisi ollut\nsiveellisempi vaimo, eiköhän asiat olisi toisin. Sinä maailman kuulu\ntanssileija, sinähän se olet pienestä pitäin opettanut heitä olemaan\nkaikessa mukana. Olet pitänyt salakapakkaa ja olet suvainnut heidän\ntottua jo lapsena ollessaan juoppouteen. Et ole varannut etkä\nmuistuttanut heitä mistään paheesta\", syytteli Penna vuorostaan.\n\n\"Mutta olenkos minä opettanut varastamaan?\"\n\n\"Olenko minä sitten?\"\n\n\"Et suoranaisesti, mutta sinussa on epärehellinen henki; sen olen\nhuomannut pitkin aikaa, ja sinussa asuu sama henki vielä nytkin.\nKehoitithan juuri äskenkin minua puita varastamaan\", väitteli Laura.\n\nPenna vaikeni ja molemmat jatkoivat ääneti niukkaa aamiaistaan.\n\n\n\n\nToinen kuva.\n\nAmma.\n\n\nEteemme aukenee kuva kaukana Perä-Pohjolassa, ylhäällä Tornionjoen\nrannoilla.\n\nReeni Kiikki oli köyhän työläisperheen ainoa lapsi. Vaikka olikin köyhä\naika maakunnassa, olisi perhe tullut jotakuinkin toimeen, mutta se\nkuolema. Se kova, kylmä ja armoton viikatemies ei katso, kuinka\njälkeenjääneitten käypi; armotta se iskee vaan kun hänen aikansa tulee.\n\nPaikkakunnalla riehui ankara lavantauti, joka lukuisasti laski ihmisiä\nviimeiseen lepokammioonsa. Reeninkin vanhemmat sairastuivat tuohon\nkamalaan tautiin ja jonkun viikon sairastettuansa kuolivat he molemmat\nsamalla vuorokaudella.\n\nReeni parka joutui aivan puille paljaille, mutta pitäjän vaivaishoito\nkoki pitää hänestä huolta.\n\nPaikkakunnalla oli maankuulu rikas talo, jonka nimi oli Mäkivuotka. Talo\nsijaitsi korkealla mäellä ja siitä oli avara näköala ympäristöön.\nMonivuotista viljaa oli aitoissa, mutta eräässä aitassa olivat hinkalot\ntäynnä kiskotuita petäjänkuoria. Vaikka oli niin runsaasti viljaa, ei\nMäkivuotkassa syöty koskaan selvää leipää, vaan pantiin aina petäjäistä\nsekaan.\n\nTalossa oli kauan taisteltu karua luontoa vastaan. Tämä oli opettanut\nisäntäväen säästäväisiksi ja mahdollisesti pitempien katovuotten varalta\npanivat he hyvinäkin aikoina petäjäistä leipänsä sekaan.\n\nTalossa oli kuusi varmaa hevosta ja kolmisenkymmentä lypsävää lehmää,\njoten ei särvinaineestakaan ollut puutetta.\n\nTämmöinen oli se talo, johon Reeni Kiikki vaivashoidon puolesta\nsijoitettiin. Mäkivuotkan väki oli järkiään siivoa väkeä. He ottivat\nuuden tulokkaan vastaan niinkuin oman lapsensa, hellivät ja hoitelivat\npoikaa parhaansa mukaan. Reeni oli Mäkivuotkaan tullessaan juuri\ntäyttänyt viidennen ikävuotensa. Poika oli hyväluontoinen ja nöyrä ja\nteki empimättä mitä hänelle käskettiin.\n\nTalossa oli toisella vuodella oleva lapsi, joka jo käveli. Myöskin oli\ntalossa Kaarina-niminen tyttö, joka oli juuri samanikäinen kuin Reeni.\nPoika sai nyt toimekseen hoitaa näitä molempia lapsia. Ystävällisesti\nvaroitettiin poikaa, että hän pitäisi lapsia tarkoin silmällä, ettei\nheille mitään vahinkoa tapahtuisi. Talonväki oli niin työteliästä,\netteivät he joutuneet kaikin ajoin lapsia katsastamaan.\n\nAhkerasti istui Reeni pikku-Akselin kehdon ääressä, liekutellen ja\nlaulellen hänelle ja tarjoillen pojalle milloin ruokaa, kulloin juomaa,\njoita oli varalle pantu.\n\nReenin näin hoidellessa pikku-Akselia, kiintyi Kaarínakin tähän\njoukkoon, sillä eipä hänellä muutakaan seuraa päivillä paljon ollut, kun\nmuu väki oli töissään.\n\nPäiväkaudet istui Kaarina Reenin vieressä, kuunnellen pojan heleitä\nlauluja, joita hän Akselia liekutellessaan lauleli, ja poika osasikin\nniitä kelpo lailla, sillä hänellä oli kaunis ääni ja hyvä korva.\n\nIsäntäväki mieltyi yhä enemmän Reeniin, sillä he huomasivat että poika\ntoimitti hänelle uskotun työn varsin hyvin.\n\nReeni oli jo taloon tullessaan hyvällä alulla lukemiseen ja isäntäväki\nrupesi täydentämään hänen taitoansa. Poika oli hyväoppinen ja pian tuli\nhänestä kelpo lukija.\n\nPalkinnoksi pojan uutteruudesta ostivat he hänelle kaikellaista lasten\nkirjallisuutta, satu- ja kuvakirjoja.\n\nNyt vasta Reenille ja Kaarinalle hauskat päivät tulivat. Aamusta iltaan\nistui Kaarina Reenin vieressä, kun tämä luki satuja, ja kuvakirjoja ei\nmyös unhotettu. Samaa rintaa opetti Reeni myös Kaarinaa kirjalle, sillä\ntyttökin oli jo ennestään hyvällä alulla.\n\nTällä tavalla kiintyivät lapset niin toisiinsa, etteivät he voineet\ntoisittaan toimeentulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nReeni ei ole enään lasten ammana. Hänestä on kasvanut kookas, pulska\nnuorukainen, samoinkuin Kaarinastakin ihana impi. Reeni on vielä\nMäkivuotkassa renkinä ja vuosi vuodelta nostaa isäntä hänelle palkkaa,\nsillä ei hän mitenkään tahtoisi päästää poikaa pois.\n\nReeni oli säästävä mies ja hän oli palkoistaan saanut kokoon jonkumoisen\nsumman. Reeni ja Kaarina tunsivat sydämessään outoja tunteita toisiaan\nkohtaan. Milloin vaan silmä välttyi, hakivat he toisiensa seuraa.\n\nTämmöinen ystävyys ei voinut olla kauan salassa. Se oli toki\nisäntäväestä liikaa.\n\nEräänä aamuna sai Reeni kutsun tulla isännän puheille. Reeni totteli.\n\nKun hän oli astunut isännän kamariin, silmäili isäntä häntä synkin\nkatsein, kiireestä kantapäihin saakka.\n\n\"Tiedätkö sinä mistä olet tähän taloon tullut?\" sanoi isäntä kolkosti.\n\n\"Hyvin kyllä sen tiedän. Tulin viisivuotiaana köyhäinhoitolaisena\ntaloonne\", sanoi Reeni hälkyilemättä.\n\n\"Mitä välejä teillä on Kaarinan kanssa?\"\n\n\"Ei mitään sen parempaa eikä pahempaa, kuin että rakastamme sydämestämme\ntoisiamme.\"\n\n\"Vai niin! mutta tiedätkös, ett'ei Mäkivuotkan ainoaa tytärtä ole\nkasvatettu köyhäinhoitolaista varten\", kysyi isäntä, antaen tahallaan\näänelleen ilkeän sävyn.\n\n\"En tiedä mitä varten olette hänet kasvattanut, mutta sen tiedän, että\nKaarina on minun, sillä meitä ei voi mikään voima tässä maailmassa\neroittaa. Että olen ollut köyhäimhoitolaisena ei ole minun vikani.\nOlenhan ihminen ja luulen olevani oikeutettu elämään niinkuin toisetkin\nihmiset\", sanoi Reeni jäykästi.\n\n\"Näytpä, vietävä, kasvaneen päätäsi pitemmäksi, etkä enää edes ota\nlukuun, kuka sinut on mieheksi kasvattanut.\" Sitä sanoessaan isäntä\nkäveli kaapillensa ja luki sieltä rahoja kouraansa, astui Reenin eteen\nja ojensi hänelle rahat sanoen: \"Tuossa on vuotesi palkka. Meidän\nvälimme on iäksi rikottu ja saat pötkiä pois meidän talosta.\"\n\n\"Se on minusta kylläkin paha, sillä te olette olleet pienestä pitäen\nminulle niinkuin isä ja äiti ja olette minua tähän saakka kohdelleet\nkaikella rakkaudella. Vaan koska kerran niin tahdotte, niin lähden\nluotanne, mutta tunnossani soipi, etten poistu ainaiseksi, vaan toivon\ntulevani vielä kerran takaisin.\"\n\nReeni poistui nyt isännän kamarista ja alkoi kokoilla kapineitansa.\n\nKaarina itki että oli vedeksi sulaa, sillä hän oli kuullut isännän ja\nReenin väliset keskustelut.\n\nKoko talonväen jätteli Reeni kädestäpitäin hyvästi ja jokaisen kasvoissa\nnäkyi surullinen ilme.\n\nMonikin olisi nyt ottanut Reenin palvelukseensa hyvällä palkalla, mutta\nhäntä ei haluttanut enään ruveta palvelukseen.\n\nSäästämillään rahoilla rupesi Reeni ostelemaan Lapin tavaroita, niin\npaljon kuin hänen varansa riitttivät. Venheellä kuljetti hän ne\nTornionjokea myöten Tornioon ja möi ne siellä hyvällä voitolla. Tällä\ntavalla kartutti hän omaisuuttaan kerta kerralta.\n\nParin vuoden päästä ruvettiin yleisesti paikkakunnalla huhuamaan, että\nReeni Kiikki on varakas mies.\n\nEräänä iltana ilmestyi Reeni Mäkivuotkaan. Hyvän illan sanottuaan astui\nhän isännän eteen.\n\n\"Niinkuin lähteissäni lupasin, olen tullut teidän taloonne. Nyt olen jo\nsemmoisissa varoissa, että voin vaimoni elättää. Olen tullut noutamaan\nKaarinaa, ettekä voi sitä estääkään, sillä hän on nyt jo sen ikäinen,\nettei hän tarvitse naittajaa\", sanoi hän isännälle.\n\nIsäntä oli niin suutuksissaan, että oikein vapisi. Jotakin mutisi hän\nroistosta ja kiittämättömyydestä.\n\n\"En ole mikään roisto enkä kiittämätönkään, enkä tahdo teidän\nrikkauksianne neulan edestä. Siinä on kyllä, kun saan oman rakkaan\nKaarinani\", sanoi Reeni.\n\nKaarina rupesi hätäillen kokoilemaan tarpeellisimpia pitovaatteitaan\nReenin kehoitellessa, ettei hänen tarvitse pitää suurta lukua kaikista\nvaatteistaan.\n\nKun Kaarina kyynelsilmin jätteli talonväkeä hyvästi, ei isä antanut\nhänelle kättään, mutta äiti saatteli itkusilmissä tyttärensä kartanolle\nsaakka ja peitteli hänet rekeen.\n\nNiin vei kun veikin Reeni Kaarinansa ja niin pian kuin asiat myönsivät,\nsolmivat he avioliiton.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeisistä tapauksista on kulunut kolmisen vuotta.\n\nMäkivuotkan pieni Akseli ei olekaan enään Pikku-Akseli. Hänestä on\nkasvanut kookas, pulska nuorukainen. Hän oli isän silmäterä, johon tämä\nkiinnitti kaiken huomionsa ja toivonsa. Tämä toivo vaikutti isässä sen\nmuutoksen, ettei hän paljon muistanutkaan tuota ainoan tyttärensä\nkodista poismenoa.\n\nSopipa isän rakastaakin poikaansa, sillä Akseli oli hyväluontoinen ja\nälykäs nuorukainen. Kun isä häntä johonkin käski, oli käsky useinkin\ntäytetty jo ennenkuin määräys oli loppuun lausuttu.\n\nIsä rakenteli kaukasia suunnitelmia, kuinka Akselin tulevaisuus\nmuodostuisi loistavaksi toimeliaisuudeksi ja kuinka Mäkivuotka paisuisi\nyhä isommaksi ja niittäisi kunniaa laajoissa piireissä. Nytkin oli jo\nAkseli kaikkien lemmikki ja kunnioittama.\n\nMutta eräänä iltana Akseli tuli pahoinvoipana kotiin poropalkimelta. Hän\noli niin viluissaan, että oikein kohona hyppeli ankaran väristyksen\ntähden, vaikka hänellä oli vankka talvipuku päällään. Hätäyksissään\njuottivat isä ja äiti hänelle kuumaa kahvia konjakin kanssa, jota heillä\nsattui olemaan, poistaaksensa pois Akselista tuota ankaraa vilua. Sitten\nkuopattiin hänet moninkertaisilla peitoilla sänkyyn. Pian nukahti sairas\nsiihen. Vaan siitä herätessään hän oli niin kuuma kuin poltinora; kyllä\nnyt ei viluttanut. Ei viipynyt kauankaan, kun Akseli oli aivan\ntiedotonna houriossa, kärsien kauheita tuskia. Hän oli saanut ankaran\nkeuhkopoltteen ja taisteli nyt elämästä ja kuolemasta.\n\nMitä tehdä? Lääkäriä ei ollut lähempänä kuin Torniossa, ja jos sieltä\nlähtisi hakemaan, kuluisi kiireimmälläkin kululla kolmisen vuorokautta\nennenkuin lääkäri saapuisi paikalle.\n\nKun sairaan tuskat yhä yltyivät, lähti isä itse toisena päivänä lääkäriä\nhakemaan. Hän ajoi yöt ja päivät niin paljon kuin eteensä pääsi,\nvalikoiden kyytitaloista parhaat hevoset, selitellen kiireellisen\nasiansa ja antaen runsaasti kyytirahoja.\n\nKolmannen päivän iltamyöhään ennätti isä, lääkäri mukanaan, kotiin.\nMutta voi kauhistus mitä hän näki! Akseli makasi jo ruumiina. -- Kuusi\ntuntia ennen isän ja lääkärin saapumista oli hän heittänyt henkensä.\n\nKovasti koski tämä tapaus kaikkiin, vaan kaikkein enimmän isään. Hän ei\nvoinut moneen vuorokauteen syödä eikä nukkua. Hän ei voinut muuta tehdä\nkuin käyskennellä huoneesta toiseen, myristen ja valitellen itsekseen.\nTuo vankkarakenteinen Mäkivuotkan Aaro-isäntä luhistui aivan pian\nköyryselkäiseksi rapistuneen näköiseksi mieheksi.\n\nKun isä oli senverran toipunut enimmästä surustaan, että hän voi syödä\nja nukkua, ei hän sittenkään välittänyt töistä eikä muista talouden\ntoimista. Vaimolleen päivitteli hän ehtimiseen kovaa kohtaloaan. Tämä\nkoki lohdutella miestään parhaansa mukaan, muistuttaen, etteihän\nkuolemalle kukaan mitään voi, mutta se ei tuntunut vaikuttavan Aaroon\nvähän vähääkään.\n\nEräässä tämmöisessä tilaisuudessa muistutti emäntä miestään:\n\n\"Onhan meillä vielä tytär elossa, eikö olisi parasta leppyä hänelle ja\nkääntyä hänen puoleensa.\"\n\n\"Se kiittämätön -- ei ikinä\", sanoi isäntä kolkosti.\n\nEmäntä koki selvitellä:\n\n\"No, mutta ajattelehan nyt toki asiaa tarkemmin. Eihän Kaarina ollut\nsinua vastaan koskaan kiittämätön ja tottelematon, sen tunnet itsekin\ntunnossasi. Tuossa yhdessä asiassa oli hän myöntymätön, mutta se olikin\nsydämen asia, jota ei voi kukaan toiseksi muuttaa. Paitsi näitä ei\nKaarina ole huonoissa käsissä ja hän elää Reenin rinnalla onnellista\nelämää. Turhaan sinä vihaat Reeniäkin sen tähden, että hän on ollut\nköyhäinhoitolaisena. Reeni on kuitenkin mies semmoinen, joita ei\ntiheässä löydy.\"\n\nIsäntä ei vastannut siihen mitään, lähti vaan äänetönnä kävelemään pois.\n\nMuutama päivä senjälkeen rupesi isäntä itse puhumaan samasta asiasta.\n\n\"Minusta on vähitellen alkanut tuntua siltä, että sinä viime kerralla\ntaisit sittenkin olla oikeassa\", hän sanoi.\n\nNuo sanat kuultuaan purskahti emäntä valtavaan itkuun ja käpertyi\nisännän kaulaan.\n\n\"Voi ukko kulta, kuinka hyvää minulle tekee nuo sanasi. Toimita nyt vaan\nniin, että ainoa lapsemme tulee kotiin. Sittenhän sinunkin ankara surusi\nhaihtuu, kun hän on kotona, joka sinua palvelee ja hoitaa. Ja kun\nReenikin tulee kotiin, voit laskea kaikki taloudelliset huolesi hänen\nhartioilleen ja hän kyllä kykenee ne kantamaan\", puheli emäntä itkunsa\nseasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nReeni oli ostanut itselleen talon, jossa hän vietti toimeliasta elämää.\nTalossa vallitsi kaikkialla erinomainen siisteys, sillä emäntä oli\nsemmoiseen jo kotonansa oppinut.\n\nEräänä päivänä Reeni ja emäntä havaitsivat kaukaa tulijan ja arvelivat:\nkukahan se mahtaa olla. Mutta pian tunsivat he hänet ja riensivät häntä\nvastaanottamaan kartanolle. Ukon saapuessa perille olivat he molemmin\nhäntä syleilemässä. Kaarina hoki ehtimiseen: \"Voi, voi isäni, rakas\nisäni!\" Kahdenpuolen taluttivat he ukon huoneeseen ja riisuivat häneltä\npäällisvaatteet. Ukko näytti ensimältä jurolta ja oli vähäpuheinen;\nlieneekö hänen mieleensä muistunut entinen tyly käytöksensä tytärtänsä\nja vävyänsä kohtaan. Molemmin kokivat he kilvan parhaansa mukaan\npalvella tuota arvokasta ja harvinaista vierasta. Talossa oli jo kaksi\nkaunista lasta, joista toinen oli vielä kehdossa mutta toinen oli jo\njalan viistassa. Isäntäväki esitteli pikku Reenin vieraalle sanoen, että\nhän on sinun isoisäsi. Poika katsoi vierasta rehellisesti silmiin\nsanoen: \"vai niin\" ja samassa käpäsi hän ukon polvelle ja alkoi\nsiloitella hänen rypistyneitä kasvojansa. Muutamia kyyneleitä vyörähteli\nsilloin ukon silmistä.\n\n\"Minua on kohdannut suuri suru\", alkoi ukko asiansa.\n\n\"Tiedämme sen ja olemme sydämemme pohjasta ottaneet osaa suruunne\",\nsanoivat Reeni ja Kaarina melkein kuin yhteen ääneen.\n\n\"Minä olen teitä molempia tyhmyydessäni ja ylpeydessäni tylysti\nkohdellut. Pyydän nyt teiltä sitä anteeksi.\"\n\n\"Olemme sen jo aikaa sydämestämme anteeksi antaneet.\"\n\n\"Olen tullut tänne\", jatkoi ukko, pyytämään teitä kotia asumaan. Minulla\nei ole muuta perillistä ja kenelle minä sitten omaisuuteni antaisin,\nellen teille. Minä luovutan kaikkeni, maani ja mantuni ja kaikki mitä\nminulla on teille; ainoastaan vaadin jokapäiväisen ruu'an itselleni ja\nvaimolleni kuolemaamme saakka.\"\n\n\"Mutta mihinkäs tämä talo joutuu?\" kysyi Reeni.\n\n\"Myökää tämä, sillä onhan Mäkivuotkassakin taloa ja huoneita\nasuaksenne.\"\n\n\"En niillä ehdoilla kuitenkaan lähde teille. Mutta jos suostutte\nsiihen, että olette eteenkinpäin talon isäntänä, niin tulemme\nmielellämmekin. Kyllä minä sentään otan huolekseni kaikki työhommat ja\nmuut taloudelliset toimet\", sanoi Reeni.\n\nÄänettömänä pisti ukko kättä vävylleen merkiksi, että hän ymmärsi hänet\ntäydellisesti ja ehdottomasti suostui hänen esitykseensä.\n\nKun ukko nyt lähti kotimatkalle, oli hänen mielensä ihmeellisen keveä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nReeni ja Kaarina ovat nyt isän kodissa, Mäkivuotkassa. Ukko on yhäti\niloisella ja keveällä tuulella. Hän hyssyttelee ja kiikuttelee\npolvellaan vävynsä lapsia ja myhähtelee tavasta: \"noissa lapsissahan\nminä elän toisessa polvessa\". Reeni hoitaa taloutta ja se käypikin hyvin\nlaatuun. Mutta kun on joitakin uusia hankkeita, kysyy hän aina\nappiukoltaan neuvoa ja kaikissa asioissa ovat he yksimieliset.\n\nReeni laajentelee myötäänsä Lapinmaan tavarain kauppaansa, rakentaa\nharvinaisen ison veneen ja kuljettaa sillä lapintavaroita Tornioon ja\ntuopi sieltä tullessaan semmoisia tavaroita, joita Lapissa tarvitaan.\nPian on koko kauppa hänen käsissään.\n\nVanha isäntä elpyi ja voimistui melkein entiselleen. Kun hän syrjästä\nkatseli Reenin hommia, mutisi hän tavasta hymysuin itseksensä: \"Mikä\nhullu minä kuitenkin olin\".\n\nJos Mäkivuotka ennenkin oli maineessa, niin nyt se vasta kuuluisaksi\ntuli. Talossa oli kaikille tarvitseville antaa mitä kukin pyysi;\nhätääntyneitä koettiin auttaa parhaan mukaan; neuvonkysyjiä kävi siellä\npitkienkin matkojen päästä ja kaikille oli isäntä aulis tietojaan\njakamaan.\n\n\n\n\nKolmas kuva.\n\nVäärällä paikalla.\n\n\nSääliksi käypi, -- sääliksi käypi, kun muistelee häntä viisikymmentä\nviisi vuotta sitten ja nyt. Silloin roteva, notkea, miellyttävä ja\npitäjän kaunein tyttö. Hän oli hyvästä kodista ja suku oli monessa\npolvessa ollut mainehikas järkevyytensä, varojensa ja monipuolisen\nmestaruutensa vuoksi. Tytöllä oli terävä järki ja hopeanheleä ääni.\nVaikk'ei hän ollut saanut mitään koulusivistystä, oli hänellä kuitenkin\ntavallisissa asioissa terävä ja varma arvostelukyky. Kosijoita kierteli\nhänen ympärillään useita, mutta lapsellisella nöyryydellä alistui hän\näitinä tahdon alle niissä asioissa.\n\nNiihin aikoihin levisi Paavo Ruotsalaisen herännäisyysoppi tänne\nPohjanmaalle ja ensimäisinä liittyi tytön äiti niihin. Äiti oli\nerinomaisen pehmeä ja lempeäluontoinen nainen. Ehtimiseen puhui hän\ntyttärelleen parannuksen tarpeellisuudesta ja tulevasta elämästä.\nMielenkiinnolla tytär kuuntelikin äitinsä puheita, vaikk'ei hän niihin\njuuri mitään vastannut.\n\nKun oli lähimailla heränneiden seuroja, vei äiti tyttärensäkin sinne,\nvaan tämä ei äidin kysyessäkään antanut mitään selvää, mitä hän niistä\npiti; muista vaan näytti siltä, että tytär oli ikävissään niissä.\n\nKun oli kulunut joitakuita aikoja, tuli toisesta pitäjästä kosija, joka\nmyös kuului noihin heränneisiin. Tämän piti olla päälliseksi vielä\nrikaskin ja äiti mielistyi heti häneen.\n\nÄiti rupesi ehtimiseen puhelemaan tyttärelleen, kuinka edullinen tarjous\nhänellä nyt oli, paras kaikista, mitä tähän asti on tarjolla ollut.\nTyttö ei kuitenkaan vastannut näihinkään äitinsä esittelyihin mitään.\n\n\"Eikö poika sinua miellytä, koska et vastaa minun puheisiini mitään?\"\nkysyi äiti eräänä päivänä.\n\n\"Minun täytyy tunnustaa, ettei hän miellytä minua\", sanoi tyttö\navonaisesti.\n\n\"Mutta minkätähden?\"\n\n\"Hän on minusta semmoinen törselö.\"\n\n\"Muoto ei kelpaa murkinaksi. Ajattele vähän pitemmälle, lapseni. Hän on\nherännyt mies ja vieläpä varakaskin. Jos nyt ottaisit jonkun suruttoman\nmiehen, joka vielä päälliseksi olisi juoppo, minkälaiseksi luulisit\nsilloin elämäsi muodostuvan?\" puheli äiti.\n\nTyttö ei nytkään vastannut.\n\nTosiaankin oli tuo uusi sulhaspoika jotenkin tökelömäisen näköinen.\nValkea tukka, valkeat kulmakarvat, karkea naama ja jotenkin paksut\nhuulet. Tämmöisenä ei hän miellyttänyt ketään. Kunpa hänellä edes olisi\nollut hilpeyttä ja eloisuutta, mutta sitäkään ei hänellä ollut. Yksinään\nhän vaan istua murrotteli nurkassa, muiden keskenään puhellessa, eikä\nottanut osaa kenenkään keskusteluihin; näytti siltä kuin ahven olisi\nseisoa törröttänyt jonkun kielen kolossa.\n\nKyläläiset eivät saaneet sitä päähänsä, että niin reima ja\narvossapidettävä tyttö ottaisi tuon epämiellyttävän pojan miehekseen.\n\nKyläläisten toivon mukaan ei kuitenkaan käynyt. Tyttö alistui, vaikka\nvastahakoisestikin, äitinsä tahtoon ja naimiskaupat tehtiin. Suuret\nherännäishäät pidettiin, joihin kokoontui väkeä monista pltäjistä.\n\nTyttö sai perinnökseen vankan talon irtaimistoineen, kylän parhaita\nmaita, jossa nuorikot sitten rupesivat asumaan.\n\nKun sitten piti nuoren isännän tuoda noita kehutuita rikkauksiaan, ei\nniitä ollutkaan. Koko tuo rikkaus supistui pariin lehmäkantturaan ja\nvanhaan hevoskaakkiin.\n\nUudessa isännässä ei ollut työntekijää eikä teettäjää. Päiväkaudet hän\nvaan istua murrotteli kotonaan, imeskellen piippuaan, oli sitte kuinka\nkiire aika tahansa. Kaikki talouden työntoimet olivat nuoren emännän\nhallussa ja hänkin oli niin nuori ja kokematon, ettei hän\nmaanviljelyksestä paljoa ymmärtänyt.\n\nEmäntä oli aina murheellisen ja surullisen näköinen; oli niinkuin hän\nolisi hautonut jotakin salaista murhetta. Hän eli ja oli aina niinkuin\nhän olisi talossa ollut ainoa asukas. Ainoastaan silloin kuin tuli\ntaloon tuttavia vieraiksi, elpyi hän entiseen iloisuuteensa, mutta\nvierasten pois mentyä vaipui hän entiseen synkkämielisyyteensä. Emäntä\nei tosiaan puolellakaan sanalla ilmoittanut kenellekään, miten hänen\nsisällinen ihmisensä laita oli, ei myös virkannut miehestään luotuista\nsanaa.\n\nVaikka elämä oli näin umpimielistä, syntyi heille kuitenkin useampia\nlapsia.\n\nKauvan ei voinut talous tämmöistä menoa kestää. Pian hävisivät he tuolta\nemännän perintömaalta. Sitten rupesivat he vuokralla asumaan\nhypoteekkimaalla, jossa heidän elämänsä oli kylläkin puutteellista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä huomattiin emännän kadonneen kodistaan. Ensinnä ei saatu\ntietää katosiko hän puuhun vai maahan, mutta mistään ei häntä vaan\nlöytynyt. Emäntää etsittiin ja kuulusteltiin toisista pitäjistäkin,\nmutta yhtä huonolla menestyksellä. Ruvettiin arvelemaan, että ehkä hän\non joutunut johonkin vaaraan tai menettänyt itsensä. Kun oli vuosi\ntoista kulunut aikaa, saatiin tietää, että emäntä oli mennyt Pietariin\njoidenkuiden sukulaistensa luokse. Siellä hän kaikenlaisella asianteolla\nelätteli itseään lähemmäs kymmenkunnan vuotta.\n\nSieltä palatessaan hän oli mielivaivainen. Sillävälin oli hänen miehensä\nkuollut köyhäinhoidon huostassa.\n\nKumma on nyt vertailla sitä entistä reipasta ja kaunista tyttöä hänen\nnykyiseen ihmiseensä. Hänellä ei ole nyt mitään toimeentulokseen, eikä\nhuoneennurkkaa, mihinkä päänsä kallistaisi. Pikkunen sankakori\nkäsivarrella kulkea huupottelee hän kylillä paikasta toiseen. Tuo kori\non niin pieni, ettei sinne juuri paljon tavaroita mahdu; kuitenkin on\nsiellä sukankudin, lankakerä ja joskus vähän eväänapuakin, joita hän\nihmisiltä saapi. Kun hän tulee taloon, ryhtyy hän heti pesemään isännän\nja emännän kamaria ja sen tehtyään näästää ja siistii hän sen\nperinpohjin. Tämän mieleisen puuhan takia annetaan hänelle taloissa\nruokaa ja pistetäänpä evästä vakkaseenkin. Kaikissa kauppamiehissä\nkulkee hän ja pyytämättä, käskemättä ryhtyy puhdistamaan ja pesemään\npuotihuoneustoa, ja saatuaan sen tehdyksi, rientää hän pesemään ja\npuhdistamaan sisähuoneita. Puodeista annetaan hänelle palkaksi kahvia ja\nsokeria, joista hän sitten yöpaikoissa keittää tihistelee itselleen\nkahvia. Hän ei ano koskaan ruokaa, mutta ottaa kernaasti vastaan, kun\nhänelle sitä pesupalkaksi annetaan.\n\nHänellä on vielä entinen raitis ryhti, vaikka on jo vanha ja rypistynyt.\nPuhe ja ääni on yhtä selvä ja raikas kuin ennenkin, se vaan, etteivät\npuheet pidä paikkaansa. Hänet olisi otettu köyhäinhoidon huostaankin,\nmutta hän ei tyytynyt siihen.\n\n\"Minäkö nyt menisin heiltä kerjäämään, minun omaisuudellanihan he\nmuutkin köyhät elättävät\", sanoi hän vaan.\n\nKummallisia puolia näytteli elämä tässäkin.\n\nSääliksi käypi.\n\n\n\n\nNeljäs kuva.\n\nVäärällä jäIjellä.\n\n\nHe olivat oikein työteliästä ja säästäväistä väkeä. Vanhukset olivat jo\nikäihmisiä, mutta kovasti he tehdä koputtivat vielä työtä. Heillä oli\nkolme aikaista poikaa, terveitä ja rotevia kaikki. Kaksi näistä\npojistakin oli varsin työteliästä, mutta kolmannelle pojalle ei\nnäyttänyt työ olevan mitään herkkua. Vanhemmat ja toiset veljet häntä\nusein tuosta velttoudesta ja lurjustelemisesta muistuttivat, mutta\npitkälle se ei auttanut. Sillä kerralla hän vähän longahteli, mutta kun\nvaan muiden silmä välttyi, lähti hän lurjastelemaan ja oli useinkin\nniillä retkillä päiväkaudet. Tämän pojan nimi oli Yrrö.\n\nTalo kun oli hyvässä voimassa ja kaikkia elintarpeita oli kyllitellen,\nniin ei Yrrön velttoudesta pidetty suurta lukua, vaikka häntä usein\nmuistutettiinkin.\n\nJo aikaisin huomattiin, että Yrröllä oli taipumus hevosiin. Niistä hän\npuhui alituisesti ja jos joku vieras ajoi kartanolle, oli Yrrö aina\nvieraan hevosen ympärillä tarkastelemassa ja koettelemassa sitä. Väliin\nhän omistajalta pyysi hevosta vähän ajaakseen ja kun hän sen luvan sai,\nsilloin hän vasta oli oikeassa elementissään.\n\nKun Yrrö tuli vanhemmaksi ja miehevämmäksi, ei hän sittenkään halunnut\ntehdä raskasta maantyötä. Aina vaan samaa lurjustelemista, karkaamista\ntyömailta ja kylissä oleskelemista. Vähän arkana tuli hän illalla\nkotiin, peljäten saavansa vanhemmiltaan ja veljiltään toria. Niitä\nhänelle nyt jo aikaisempana annettiinkin oikein kukkuramitalla. Näistä\nei Yrrö ollut juuri taallaankaan, sillä hän oli sangen siivoluontoinen\nmies; nauraa tuhertelihan vaan, kun toiset häntä sättivät ja toruivat\nlaiskuudesta.\n\nKun Yrrö sai sen verran varoja kokoon kaikenlaisella pikkukaupallaan,\nhankki hän kohta itselleen hevosen. Tämän saatuaan ei hän enään tehnyt\npäiväntyötä, ajeli vaan hevosellaan ympäri kyliä, vaihetteli ja liehtasi\nniiden kanssa. Väliin oli hänellä viisikin kertaa eri hevonen yhdellä ja\nsamalla viikolla. Kotona ei hän käynyt viikkokausiin.\n\nKuinka hän noilla kaupoillaan hyötyi, ei tietty. Kerran kävi kuitenkin\nniin, ettei isäukolla sattunutkaan olemaan verorahoja veronmaksun\naikana. Silloin vetäsi Yrrö kukkaron naureskellen taskustaan ja luki\nverorahat isäukon kouraan.\n\n\"Saadaan sitä rahoja muutenkin kuin maata tonkimalla\", sanoi Yrrö.\n\nNaurun-vienoon vetäysi ukonkin suu ja useita tyytyväisyyden hymähdyksiä\npääsi hänen huuliltaan. Tyytyväisiltä näyttivät toiset veljetkin.\n\nSen koommin ei kukaan enään nurkunut Yrrön toimia eikä työttömyyttä,\nolipa ja elipä hän miten tahansa.\n\nYrrö ei nyt monasti näyttänyt silmää kotonaan, vaan oli myötäänsä\nhuijaamassa kylillä, kaupungeissa ja markkinoilla. Alinomaa oli hän\nhevoskaupan touhussa, vaihetellen, ostaen ja myöden niitä. Hänellä\nolikin usein maankuuluja juoksijoita.\n\nTähänkin saakka oli Yrrön elämä näyttänyt jotenkin sumeita kuvia, mutta\nnyt se teki kokokäänteen.\n\nEräänä kesäsydännä tuli Yrrö kotiin hevosineen, jonka piti olla verraton\njuoksija.\n\nJoku päivä sen jälkeen havaittiin kolme miestä astuskelevan taloa\nkohden. Kun Yrrö akkunasta havaitsi nuo miehet, pökäsi hän paikalla\nulos. Miehet tupaan saavuttuaan kysyivät kohta, oliko Yrrö kotona.\n\n\"Kyllä hän kotona on, vaan pistäysi juuri ulos. Olisiko teillä ollut\nYrrölle asiaa?\" sanoi Takalan ukko.\n\n\"Olisihan sitä vähän\", sanoivat miehet.\n\n\"Ei suinkaan hän kauan mahtane viipyä, odottakaa nyt vähäsen\", sanoi\nukko.\n\nMiehet odottivat päivästä toiseen neljä vuorokautta, mutta Yrröä ei vaan\nkuulunut. Miehet oleskelivat puhtokunnan taloissa, kulutellen sitenkin\nikävää odotusaikaansa.\n\nVihdoin rupesi isäukko kyselemään miehiltä, mitä asiaa heillä olisi\nYrrölle, kun he häntä niin hartaasti odottivat.\n\n\"Minulla olisi Yrröltä saamista likemmäs tuhannen markkaa, ja kun ei ole\nvelkakirjaa, niin otin nämä miehet todistajiksi\", sanoi joku miehistä.\n\nTämä odottamaton uutinen vaikutti ukkoon niinkuin olisi kylmä vesiämpäri\nvalettu hänen niskaansa ja hän tyhmistyi niin, ettei hänellä ollut sanaa\nsuuhun tulevaa.\n\n\"No missä tapauksessa Yrrö on teille joutunut niin suureen velkaan?\" sai\nukko vihdoin sanotuksi.\n\n\"Hevoskaupoissapa tietenkin\", vastasi mies.\n\nEipä Yrrö ollutkaan saanut muulla tavalla rahaa kukkaroonsa, niinkuin\nhän oli kerskannut, ja maata hän ei suinkaan ollut tonkinut.\n\n\"Mistä luulette Yrröltä ottavanne tuon saamisenne?\" kysyi ukko\nkauhistuksissaan.\n\n\"Onhan hän teidän poikanne.\"\n\n\"Ei Yrröllä ole mitään osaa taloon\", vakuutti ukko.\n\n\"No tahdotte kai kunniastanne ja arvostanne sen verran pitää, että totta\nmaksatte miehissä tuon vähäisen summan. Muuten täytyy koetella mitä laki\ntämmöisestä asiasta sanoo\", uhmailivat miehet.\n\n\"Ottakaa tuo hevonen!\"\n\n\"Mitä me tuolla jalattomalla, nilkulla ja vanhalla luuskalla teemme;\nkorkeintaan se on parinsadan arvoinen\", sanoivat miehet.\n\nYrrö oli sanomattoman kiltti ja hyväsydäminen mies ja isä rakasti häntä\nniinkuin muitakin perheensä jäseniä. Ukko joutui pahaan pulaan.\nSemmoista häpeää ei hän suurin surmin olisi suonut tulevan, että asia\nolisi joutunut oikeuden eteen. Rahoja ei hänellä itsellään ollut tuon\nvelan maksuksi ja paha oli olla maksamattakin. Ukko kävi lainaamassa\nnaapurilta tuon summan ja maksoi miehet kuitiksi.\n\nHyvillämielin Iähtivät miehet matkaansa.\n\nYrrö ei palannut enää kotiin koko sinä kesänä eikä syksynä. Häntä\nkuulusteltiin ja etsittiin monesta pitäjästä, mutta aina turhaan.\nVihdoin syystalvella saatiin tietää hänen asuskelevan metsäsaunoissa\nsydänmailla. Hengissä pysyäkseen hän varasteli taloista ruokaa.\n\nNuo miehet, jotka Takalassa kävivät Yrröltä saamistansa perimässä, eivät\nolleet Yrrön ainoat velkojat. Niitä tuli tuhkatiheään taloon ja isäukko\nkoki kaikkia tyydyttää, pelastaakseen poikansa kunniaa ja mainetta.\nYrröstä levinneet tiedot koetettiin kaikin tavoin saada pysymään\nsalassa.\n\nSyystalvella ilmestyi Yrrö eräänä yösydännä kotiinsa. Niinä muutamina\ntunteina, jotka hän uskalsi kotonaan olla, ei Takalassa nukuttu. Koko\nperhe oli silloin koolla ja kaikki itkivät yhteen ääneen. Joukonmiehissä\nrukoilivat he Yrröä, ettei hän enään lähtisi jatkamaan alotettua\nuraansa, vaan jäisi kotiinsa, rupeaisi tekemään työtä ja alkaisi uutta\nelämää. Erittäinkin Yrrön vaimo lapsi sylissä riippuen hänen kaulassaan\nitki ja rukoili, niin että oli vedeksi raueta.\n\n\"Minun asiani\", sanoi Yrrö, \"on jo sillä kannalla, ettei minun käy\nperääntyminen alkamaltani uralta.\" Kyyneleet valuivat hänenkin\nsilmistään, kun hän vielä ennen lähtöään hellästi syleili vaimoaan.\n\nVihdoin hän hellävaroin irroitti vaimonsa itsestään, työnsi hänet\nulommaksi ja sanaakaan kenellekään sanomatta syöksähti ulos yön\npimeyteen. Riennettiin hänen jälkeensä muka kiinnipitämään, mutta\nsilloin hän jo oli tuotakin tuokempana; kuultiin vaan hänen mennessään\nääneensä itkevän.\n\nTämä ei ollut vielä viimeinen surun aihe vanhemmille. Nuorempi Kahvi\nniminen veli ja Yrrö olivat aina rakastaneet toisiaan. Kahvia säälitti\nkovin Yrrön surullinen tila ja väärässä veljenrakkaudessa päätti hän\nhakea Yrrön ylös ja olla hänelle apuna ja tukena. Tältä retkeltään ei\nKahvikaan palannut. Veljeksistä tuli siten vaarallisimpia metsärosvoja\nmitä olla saattaa. Kauan eivät he majailleet samassa metsäsaunaasa, vaan\nmuuttelivat tiheään pitäjästä toiseen. Väliin olivat he yhdessä\nvarkaisilla, väliin heistä oli toinen vahtimassa majapaikkaa. Heille\nkelpasi nyt muukin arvokas tavara, ei vaan ruoka-aineet. He olivat\nkuitenkin luonnostaan siksi siivoluontoisia, ett'eivät koskaan käyneet\nihmisten kimppuun, silloinkaan kun heitä ahdisteltiin kiinni saadakseen.\nMutta sangen oveloita he olivat, luistivat kuin ankeriaat\nkiinniottajiltaan läpi käsien ja katosivat tielle tietämättömiin.\n\nKolmisen vuotta säilyttivät he päänsä, niin ettei heitä saatu kiinni.\nMutta eräänä yönä heidät yhtäkkiä iso miesjoukko piiritti erään\nsyrjäisen talon aittaan. Yrrö tormasi miesten lävitse ja töytäten pari\nmiestä mennessään kumoon, pääsi siten pihalle. Mutta pihalla sattui\nolemaan käsipaaret, joita hän ei pimeässä huomannut. Hän meni kopiksi\nniihin, kompastui ja siinä pääsivät miehet hänen niskaansa. Kahvi, joka\ntätä yleistä hälinää hyväkseen käyttäen koetti päästä pintehestä,\ntakertui myöskin heti ulos tormatessaan miesten kynsiin.\n\nVeljesten majapaikka etsittiin ja sieltä löytyi paljon heidän\nvarastamaansa arvokasta tavaraa, hopea-astioita, taskukelloja,\nkultasormuksia ja muuta semmoista. Moni sieltä sai varastetun tavaransa\ntakaisin.\n\nLuonnollista on, että veljekset saivat tuomionsa, ensin piiskat\nselkäänsä ja monta vuotta pakkotyötä.\n\nMutta vielä sittenkään, kun he olivat rangaistuksensa kärsineet ja\npäässeet vapaalle jalalle, eivät he voineet olla ryhtymättä entiseen\nammattiinsa. Nyt heidät kuitenkin saatiin nopeammin kiinni ja asia\npäättyi vihdoin siihen, että he molemmat joutuivat ikutielleen.\n\nUkko joutui eukkonsa kanssa vaivaishoidon huostaan.\n\n\n\n\nViides kuva.\n\nPötikkä.\n\n\nPituudeltaan hän oli keskikokoa, mutta sangen jykevää tekoa muuten.\nHartiat olivat kuin kuopankatto ja posket pulleat kuin limppu. Hän oli\nkovin rokonarpinen ja muutamia karkeita partakarvoja törrötti hänen\nleuvassaan ja ylähuulessa vallan kuin kissanviikset. Hänen ruumiissaan\nei nivustenpaikkaa ollutkaan, vaan oli se yhtä vahvaa pötkylää kurkusta\nlanteisiin saakka.\n\nHän liikkui sanomattoman hitaasti ja niin raskaasti, että pienimmät\nkivet muljahtelivat nurin hänen metsäteitä tallustellessaan. Tästä\nkömpelyydestään hän kylän kesken saikin liikanimen \"Pötikkä\", --\nihmisethän ovat niin kernaat keksimään pilkkanimiä toisilleen.\n\nMutta Pötikkä ei suurin juuri välittänyt siitä mitään, mitä nimiä\nihmiset hänelle antoivat tai mitä he hänestä sanoivat tai ajattelivat.\n\nIsännät vaan pitivät paljon Pötikästä, sillä yksi hyvä lahja hänellä\nkuitenkin oli: hän osasi -- tehdä työtä. Kilvalla häntä haluttiin\npalveluspaikkoihin ja kirvalla isännät hänelle nostivat palkkaa.\n\nPötikkä palvelikin liki parikymmentä vuotta kylän isäntiä, mutta\nviimeisessä talossa hän palveli yhtämittaa kymmenen vuotta, kun\nisäntänsä ei häntä päästänyt millään ehdolla pois. Isäntä tiesi, että\nkun Pötikkä on työnrinnassa, silloin sujuu työ eivätkä muutkaan jouda\nsiekailemaan.\n\nNäintavoin Pötikkä teki työtä ja palvelusaikanaan hän ennätti koota\nitselleen melkoiset säästöt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsonjaon aikana oli talojen tilusten väliin jäänyt iso aukea\nkivikkokangas, joka ei ollut kenellekään kelvannut. Tätä kivikkokangasta\noli Pötikkä pitänyt kauan silmällä, vaikk'ei kenellekään siitä mitään\nvirkkanut. Kankaassa oli kivi kiven vieressä, isompaa ja pienempää,\nmutta kiviä ei ollut kuin yksikerrassa ja alla oli kaunis, punainen\nsavimulta.\n\nTänne sydänmaalle Kaukalokankaalle lähti Pötikkä nyt talontekoon. Hän\nrakensi ensin neliseinäisen tuvan, johon teetti oikean uloslämpiävän\ntakan; ovipäädyn nojalle hän latoi pitkiä karangoita nojalleen päätyä\nvastaan toimittamaan eteisen virkaa.\n\nKun tuo Kaukalokangas oli kruununmaata ja muitakin kruununmaan rämeitä\noli saatavissa, haki Pötikkä siihen syynin ja niin perustettiin\nKaukalokankaalle uutistalo, ja Pötikkä pantiin sille nimeksi.\n\nOlisi luullut, etteivät neitoset välitä mitään niin tallukkamaisesta\nmiehestä, mutta niin ei ollut. Kovin hölmistyivät ihmiset, kun Perolan\npiika Mari ja Pötikkä kuuluttaa pöläytettiin avioliittoon. Tuo Mari oli\nkauneimpia ja sävyisimpiä ihmisiä mitä olla saattaa. Kummailtiin sitä,\nkun niin sievä ja kelpo ihminen yhtyi tuommoiseen juurakkoon.\n\n\"Kumma kun sinä tuohon Pötikkään ryhdyit, olisithan saanut parempiakin\",\nsanoi joku Marille.\n\n\"Missä niitä on niitä parempia?\" kysyi Mari.\n\n\"Joka poikahan toki parempi on kuin Pötikkä; niinhän tuo on rumakin.\"\n\n\"Muoto ei kelpaa murkinaksi. Monta on huonompaa miestä kuin Juho;\ntaitaapa viinoihinkaan sekaantua, niinkuin nykyisten nuorten miesten\ntapa on\", vastasi vaan Mari.\n\nSinne pieneen tupaseensa vei Pötikkä Marinsa ja he alkoivat elää\nonnellista avioelämää.\n\nSiinä sitten alkoi Pötikkä mullostaa kivikkokangasta. Parin vuoden\npäästä oli hänellä jo kaunis perunamaa kasvamassa ja pari kolme sarkaa\nruista.\n\nPaikka oli semmoinen, ettei siinä koskaan pannut halla ja se oli\nPötikälle suureksi avuksi.\n\nVäliin kuitenkin leipä loppui ja silloin lähti Pötikkä kyläntyöhön lisää\nansaitsemaan. Vaikka hänellä oli rahojakin, ei hänen tehnyt mieli niitä\näkkipikaa hukata, vaan hän tahtoi kaikki työllään ansaita ja säästää\nrahat parempaan tarpeeseen. Kun hän sitten, puolentynnyrin\nruisjauhosäkki selässä asteli kotiinsa, kyllä silloin kivet sinkoilivat\nja kangas kopisi.\n\nKun Kaukalokankaalla ei ollut laidunmaata eikä siis kannattanut pitää\nhevosta, toimitti Pötikkä itse hevosen työt. Hänellä oli vankkurit\nkesällä ja reki talvella, joilla veti kiviä pois mullokseltaan. Sitä ei\nvoisi uskoa, joka ei omin silmin olisi nähnyt, minkälaisia ruunankuormia\nhän perässään veti kiviaitaan, jota hän kankaanlaiteelle rakensi.\n\nKarjaa kasvatettiin vähitellen ja ennenpitkää oli heillä neljä lehmää ja\nmuutamia joutilaita.\n\nSäästövaroillaan Pötikkä teetätti viljamaiksi rämeitänsä, jotka\nenimmästi olivat niin matalapohjaiset, että niistä nousi ojanpohjasta\nsavi. Sieltä Pötikkä hyvinä vuosina sai viljaa ja sittemmin heiniä.\nKauan ei hänen tarvinnutkaan kylästä leipää hankkia, sillä hän alkoi\ntulla toimeen omasta varasta.\n\nPötikän kävi kovin sääliksi, kun hänen rakkaan vaimonsa ja lastensa\ntäytyi asua niin kehnossa hökkelissä. Hän rupesikin pian rakentamaan\nvälkeämpää asuntoa ja parin vuoden päästä oli hänellä valmiina sievonen\nrakennus, jossa oli välkeä tupa ja kaksi kamaria eteisen kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParikymmentä vuotta on kulunut siitä kun Juho Pötikkään rupesi taloa\ntekemään. Karja on paisunut niin, että talossa on jo toistakymmentä\nlypsävää. Isännällä on jo hevonenkin, oikein vankka ruuna, joka nyt\nvuorostaan vetää kiviä pellonteokselta kiviaitaan. Kyllä siis työ nyt\nsujuu toisella lailla kuin ennen.\n\nPötikän isäntä rakensi myllyn talonsa alapuolella purossa olevaan\nputoukseen. Kesäsydännä siinä ei tosin ollut tarpeeksi vettä; mutta\nkeväisin ja sateisina syksyinä oli sitä niin runsaasti, että mylly voi\naika vauhtia pyöriä. Eipä ollutkaan haitaksi, vaikk'ei mylly aina voinut\npyöriäkään, sillä Pötikän isännällä oli salvossa aina monenvuotista\nviljaa ja kun mylly taas pyöri, niin hän siinä käytti vuodentarpeensa.\nKatovuosina oli aina Pötikän aitassa monen talon siemen.\n\n\n\n\nKuudes kuva.\n\nSäälimätön.\n\n\nOn kevät-talvi. Suuren, tiheään asutun kirkonkylän läpi kävelee\nmaakauppias Kovasen taloa kohti huonoihin vaatteisiin puettu mies.\nTaloon päästyään hän pyrkii mahtavan isännän puheille.\n\n\"Kauppias ei ota nyt ketään vastaan\", vastataan hänelle.\n\n\"Mutta minun täytyy päästä hänen puheilleen, vaikka mikä olisi\", sanoi\ntuo kalpea mies. \"Menkää ja kysykää enkö saa häntä puhutella\", jatkoi\nhän.\n\n\"Ette pääse\", sanoi kauppiaan tyköä palaava kauppapalvelija.\n\nMies ei mitään vastannut, vaan meni kauppiaan lukitun kamarin oven taa\nja alkoi jyskyttää. Toviin aikaan ei huoneesta virkattu mitään, vaan\nsitten sieltä kuului ärjyntää. Mies ei siitä huolinut, vaan päinvastoin\nkovensi jyskytystään. Vihdoin kamarin ovi avautui ja mies astui sisälle.\n\n\"Se nyt on kumma, kun ei teiltä saa hengen rauhaa. Mitä sinulla nyt\ntaasen on sanomista?\" sanoi Kovanen, peräytyen pöytänsä luo, jolle oli\nladottu setelirahapinkkoja.\n\n\"Ettekö te voisi vielä odottaa sitä viidenkymmenen markan saamistanne,\nkyllä minä kesällä työlläni sen maksaisin\", sanoi mies, joka oli\npysähtynyt ovipieleen ja pyöritteli lakkia käsissään.\n\n\"En minä voi odottaa. Tarvitsen omani, ja mikä sen tietää elättekö edes\nkesään asti.\"\n\nKauppias kääntyi selin ja rupesi lukemaan setelipinkkojaan. \"Niin, niin,\ntuhannen markkaa on kussakin pinkassa, mutta paljonko niitä nyt yhteensä\nonkaan?\" mutisi hän itsekseen. \"Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,\nseitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen...\"\n\n\"Ne kulutkin nousivat vielä hyvän päälle kahteentoista markkaan\", sanoi\nmies ovensuusta kesken Kovasen setelipinkkain lukemista.\n\n\"No senkin vietävä, sielläkö sinä vielä olet! -- Olisiko niitä kuluja\ntullut, jos olisit maksanut velkasi ajoissa?\"\n\n\"Kun en voinut.\"\n\n\"Syytönhän minä siihen olen.\"\n\n\"Eihän tuo velkani ole kovin vanhakaan, ei vielä täyttä vuottakaan\",\nsanoi mies.\n\n\"Mutta se vanhenee päivä päivältä ja minä tarvitsen omani. Mihin tästä\njoutuisi, jos ei pitäisi omastaan vaaria?\" sanoi Kovanen.\n\n\"Nimismies kirjoitti ryöstöön ainoan lehmämme; se tuntuu jo. Nyt menee\nnälkäisiltä lapsiraukoiltani ainoa elämisen ehto. Kirjoituspalkkakin\nnousee kahdeksaan markkaan, siis jo kaksikymmentä markkaa ylimääräisiä\nmenoja. Vuosi tuli huono ja aika on kova; ei suinkaan tässä muu neuvoksi\ntule kuin nälkäkuolema\", puheli tuo Möykky-Jaakko ja hänen äänensä\nvärähteli.\n\n\"Mitä tuo kaikki minuun kuuluu? Olenhan sanonut, että minä tarvitsen\nomani. Tiehesi siitä, kiusanhenki, että saan toimitetuksi nämät setelit\npankkiin\", tiuskui Kovanen.\n\nHaikealla mielellä lähti Möykky-Jaakko astelemaan kotiaan kohden. Jos\nmille suunnalle koetti ajatella, niin ei mistään tuntunut tulevan apua.\n\n\"Voi, voi minun vaimoani ja lapsiani!\" huudahti hän itsekseen\nmennessänsä ja hänen sydäntänsä vihloi niin, että olisi luullut sitä\npoikkileikattavan.\n\nMurheellisella mielellä astui Jaakko mökkiinsä ja istahti penkille.\n\n\"Tuliko apua?\" kysyi kalpea, repaleisiin puettu nainen, joka kantaa\nhyssytteli käsissään sairaloista lasta.\n\n\"Mitä sitä turhaa toivookaan, ennen kalliokin kyyneleitä vuodattaa,\nennenkuin Kovanen vähintäkään heltyy\", sanoi Jaakko.\n\nSynkkä alakuloisuus valtasi molemmat vanhemmat. Heillä ei ollut mitään\nsanottavaa toisilleen, sillä toivoton tila ammotti kuin ylimentävä kuilu\nmolempien silmien edessä.\n\nVaan odottamatta silloin aukeni mökin ovi ja sisään astui vanha tuttava,\n\"Summa-Eskoksi\" kutsuttu. Tämän nimen hän oli saanut siitä, kun aina\nteki urakalla työtä, sillä hän oli kova ja ahkera työmies ja ansaitsi\nnoissa urakoissa hyvin. Hän kävi usein Möykky-Jaakon mökissä vieraana,\nsillä Jaakkokin oli hyvä työmies ja \"mukaistaanhan mullikin puskee\".\n\n\"Mikäs kumma nyt on?\" sanoi Esko reippaasti, tervehdittyään talonväen.\n\"Täällähän istutaan murheellisina kuin hautajaisissa.\"\n\nEskoa kehoitettiin istumaan ja surumielin kertoi Jaakko hänelle tukalan\nasemansa.\n\n\"Eikö se ollut tuon pahempaa? Sittenhän vaikka minäkin kykenen teitä\nauttamaan. Sattuukin olemaan mukanani käteisiä rahoja, ja kun mulla on\ntulevaksi kesäksi iso kuokkaurakka, niin voithan siinä vähitellen sen\ntakaisin maksaa.\"\n\nTämän sanottuaan Esko nousi ylös ja kaivoi päällyshousujensa\nsisäpuolelle neulotusta taskusta lompakkonsa.\n\n\"Paljonkohan luulisitte tarvitsevanne?\" kysyi Esko.\n\n\"Päävelka on viisikymmentä markkaa, mutta kun siihen tulee lisäksi\nkäräjäkulut ja ryöstöön kirjoituspalkka, niin nousee se jo\nseitsemäänkymmeneen. Siihen lisäksi tahtonee hän vielä kasvuakin\", sanoi\nJaakko.\n\n\"Ottakaa nyt kahdeksankymmentä markkaa varalta, että pääsisitte tuosta\nkitupiikistä erillenne, ja jos ei se kaikki menisikään, jäähän loput\npikku tarpeisiinne\", tuumaili Esko ja luki rahat Jaakon kouraan.\n\nSepä oli apu ja tuli vielä niin oikealla hetkellä. Möykkyläisten\nmielistä se poisti rauhattomuuden kuin pahan unen. Heistä tuntui kuin\nolisi Jumala lähettänyt enkelinsä taivaasta heitä auttamaan.\n\nKeveällä mielellä asteli Jaakko seuraavana aamuna Kovalaa kohden. Kun\nhän astui kauppiaan kamariin, tiuskasi Kovanen hänelle: \"Joko taasen\nolet täällä kiusaamassa, mutta ei paikka siitä parane\".\n\n\"En minä tullut kiusaamaan, tulin vain velkaani maksamaan\", sanoi\nJaakko.\n\n\"Hohoo, sehän on eri asia, mutta mistä olette rahoja saanut?\"\n\n\"En suinkaan rikkailta, vertaisiltaanhan sitä apua saa. Mutta etteköhän\ntoki heittäisi niitä käräjäkuluja pois?\"\n\n\"En penniäkään.\"\n\nJaakko antoi Kovaselle seitsemänkymmentä markkaa.\n\n\"Entäs kasvu?\"\n\n\"Eipä siinä tuomiossa näkynyt kasvua tuomitun, kun se oli laskuvelka\",\nsanoi Jaakko.\n\n\"Mene sitten\", tiuskasi Kovanen, \"mutta tuleppa vasta täältä velaksi\nottamaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut kolme vuorokautta. Silloin syttyi tulipalo Kovalassa. Kovan\ntuulen vallitessa kevätahavalla ei tulen valtaa saatu hillityksi, vaan\nse poltti perin pohjin tuon muhkean kartanon. Itaruudessaan ei Kovanen\nollut vakuuttanut kartanoaan, ei kauppavarastoansa eikä muuta\nirtaimistoaan. -- Tuota viittäkymmentätuhatta markkaansakaan ei hän\nollut kerinnyt lähettää pankkiin. Sinne ne menivät nekin.\n\nTämä oli Kovaselle niin tuntuva isku, että hänen täytyi tehdä vararikko,\neikä hän siitä sen koommin noussut. Mutta Möykky-Jaakon mökki seisoo\nvielä paikoillaan ja Jaakko levittää viljelystä raivaamalla yhä lisää\nuutismaita, valloittaen niin Suomea Suomelle, nousten itse ja luoden\nvarallisuutta vielä jälkeläisilleenkin.\n\n\n\n\nSeitsemäs kuva.\n\nKova isä.\n\n\nRikkaan Könölän tuvassa heilahteli kevein askelin parinkymmenen vuoden\nvanha solakka, kaunis neitonen. Hänellä oli hieno hipiä, kullankeltainen\npaksu tukka ja suuret, mustat silmät. Hän oli talon ainoa, Liisu niminen\ntytär. Samassa huoneessa liikuskeli myös askareitaan toimittaen varteva,\nsiro ja sangen kaunismuotoinen nuorukainen. Tämä oli Könölän\nmonivuotinen palvelija, Eetu Arvo.\n\nRauha, rakkaus ja yksimielisyys näytti vallitsevan talonväen kesken,\nsillä ilomielin he ahertivat yksistäneuvoin talon yhteisissä töissä.\n\nMutta pian alkoivat asiat käydä huonosti. Huomattiin näet, että Liisu ja\nEetu pitivät toisistaan. He hakivat toistensa seuraa ja olivat aina\nyksissä, kun vaan silmä välttyi.\n\nKun tämä tuli Könölän isännän tietoon, eroitti hän paikalla Eetun pois\npalveluksestaan.\n\nTämä oli kova isku sekä Liisulle että Eetulle, sillä he pitivät\nsanomattoman paljon toisistaan.\n\nLiisu oli jo aikoja sitten määrätty Kirppolan rikkaan talon ainoalle\npojalle, Taavetille vaimoksi. Mutta hän itse ei pitänyt tuosta\ntarjokkaasta vähääkään, päinvastoin häntä inhotti joka kerta, kun vaan\nTaneli oli lähimaillakaan. Tuon Tanelin oli rikkautensa tehnyt\ntyhmänylpeäksi, jonka takia kaikki ihmiset pitivät häntä hassahtavana.\nMuutoin oli Taneli vähän vastenmielinen ulkomuodoltaankin. Hänellä oli\niso, karkeatukkainen pää, rintamaha ja vähän lengot sääret.\n\nEetu rupesi lähitienoille toiseen taloon palvelukseen, ja senkin jälkeen\nhän ja Liisu noudattelivat toisiaan, vaikka heitä oli koetettu\ntoisistaan erottaa. Nämä kohtaukset tapahtuivat vaan hyvin harvoin ja\nniin salaa kuin mahdollista, sillä vaanivilla on tarkat silmät.\n\nPitkän eroajan päästä aikoi Eetu taas kerran pimeänä syksyisenä yönä\nkäydä tapaamassa rakastettuaan.\n\nMutta Könölän isäntä oli saanut tietoonsa Eetun yölliset yritykset.\n\nLiisun kamariin meni ovi eteisestä. Hänen isänsä vaani porstuassa Eetun\ntuloa. Hän jätti eteisen ovenkin auki, että tulokas paremmin pääsisi\nsisälle. Kauan ei isännän tarvinnut odottaakaan, ennenkuin poika mitään\npahaa aavistamatta astui eteiseen. Mutta tuskin ennätettyään astua\nmolemmat jalkansa eteiseen, sai hän semmoisen iskun päähänsä, että\nkaatui tunnotonna lattialle.\n\n\"Saitpa siitä, senkin roisto\", sanoi Könölän isäntä itseksensä\nhyvillään, sillä hän oli tiilikivellä voimainsa takaa mäihännyt Eetua\npäähän. Sitten hän meni levollisena kamariinsa maata.\n\nKun väki aamulla nousi ylös, tavattiin Eetu tunnotonna verissään\nmakaamassa eteisen lattialla, suuri ammottava haava päässä. Verta oli\njuossut paljon haavasta, sillä porstuan lattialla oli iso lätäkkö\nhyytynyttä verta.\n\nKun Liisu sai tämän tapauksen tietoonsa, pyörtyi hän, eikä häntä oltu\nsaada ensinkään henkiin. Tämän jälkeen kääntyi hän ankaraan tautiin.\n\nVäki hämmästyi tapahtumasta niin, ettei ensi alussa tiennyt mitä\nhaavoittuneelle olisi tehtävä.\n\n\"Ei suinkaan tuota tuohon käy jättäminen\", sanoi viimein joku, \"tottapa\ntässä johonkin toimiin on ryhdyttävä.\"\n\n\"Viekää hänet Kuppari-Liisan mökkiin, hoitakoon hän häntä ja maksakoon\nkunta vaivat, minä en perusta hänestä viittä lootua\", sanoi Könölän\nisäntä.\n\nMutta huolimatta isännän päätöksistä, kantoi väki Eetun huoneeseen,\npuhdistivat hänet verestä ja sitoivat hänen haavansa. Sitten hänet\nvietiin Kuppari-Liisan mökkiin. Ei Eetu ollut vieläkään tullut\ntuntoihinsa, mutta henki hänessä oli.\n\nKauan taisteli Eetu elämän ja kuoleman välillä. Viisi kuukautta makasi\nhän Kuppari-Liisan mökissä, kunnes nuoret elämään pyrkivät voimat\nviimein saivat voiton ja Eetu jäi kun jäikin elämään.\n\nKun Eetu oli täysiin voimiinsa parantunut, läksi hän särkynein sydämin\nAmerikkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSängyssä makasi heikko sairas, jota vaivoin voi tuntea Könölän Liisuksi.\nVuoteen vieressä seisoi kaksi vanhanpuoleista ihmistä, jotka näyttivät\nsangen surullisilta. Ne olivat Liisun äiti ja isä.\n\n\"Voi minun tuskiani\", vaikeroitsi sairas.\n\n\"Kyllä sinä, lapseni, paranet vielä, kun tottelet lääkärin määräyksiä ja\nnautit lääkkeesi\", sanoi isä.\n\n\"Voi rakas isä! En minä parane enään koskaan, sen tunnen selvästi.\nKuolema onkin minulle tervetullut vieras, sillä kauheaksi käyvät nämät\ntuskat\", sanoi sairas heikolla, väräjävällä äänellä. Sitten hän vaipui\nuneen.\n\n\"Voi isä! Miksi te löitte niin kovin Eetua? Olitte tehdä vähällä\nmiesmurhan\", sanoi sairas, kun taasen oli havahtunut.\n\n\"Häntäkö sinä aina vaan muistelet? Heittäisit hänet jo mielestäsi,\nolisihan sinulla tarjona Kirppolan Tanelikin\", sanoi isä.\n\n\"Älkää puhuko minulle mitään siitä Tanelistanne, sillä häntä en ole\nvoinut koskaan kärsiä. Sydän se on, joka valitsee, ja Eetua en voi olla\nmuistelematta niin kauan kuin henki rinnassani pysyy. Ja kauan se ei\ntunnu pysyvänkään\", puheli sairas heikosti ja taasen vaipui hän\nhorroksiin.\n\nIsä ja äiti katselivat surkumielellä sairasta, heikkoa lastansa, ainoaa\nelämänsä toivoa. Kun he näkivät tuskan hien valuvan sairaan kasvoja\npitkin, tulivat kyyneleet heidänkin silmistään. Ahkeraan kuivasi äiti\npehmeällä liinalla sairaan kasvoista valuvaa hikeä.\n\nTovin päästä aukasi sairas silmänsä. Niissä oli nyt erinomaisen kirkas\nkiilto ja ilme. Hän katseli ympäri huonetta, ikäänkuin etsien jotakin.\nVihdoin huomattuaan isänsä sanoi hän: \"Voi isä! te olette särkenyt kaksi\nihmissydäntä\".\n\nSen sanottuaan hän oikasihe suoraksi ja kuolon kamppaus alkoi. Näytti\nsiltä kuin hän olisi tahtonut virkkaa vielä jotakin, mutta kieli ei enää\ntehnyt sanoja. Kauan ei viipynytkään, ennenkuin Liisu jätti tämän\nmaailman.\n\nKauan istuivat vanhemmat murtuneina ainoan tyttärensä kuolinvuoteen\nääressä. Kumpikaan ei puhunut mitään, vaan runsaita kyyneliä vuodattaen\nmiettivät molemmat entisiä aikoja ja taas nykyistä tilaa. Isännän\nsilmien eteen aukesivat elävinä kuvina entiset tekonsa ja ne polttivat\nja raastivat hänen sydäntänsä. Selvästi hän nyt tunsi minkä rikoksen oli\ntehnyt erottaessaan Liisun Eetusta. Tulevaisuuskin oli selvänä hänen\nedessään. Hänellä ei ollut yhtään perillistä, eikä edes sellaisia\nsukulaisiakaan, joiden olisi suonut tulevan perimään hänen jälkeensä\njäävän omaisuuden.\n\n\"Mitä varten me nyt enään elämmekään?\" virkahti emäntä vihdoin.\n\nTämä herätti isännän syvällisistä mietteistä täydelliseen tajuntaan.\n\n\"Mitäpä varten kylläkin!\" sanoi hän nousten ylös.\n\nTämän kohtalon iskun jälkeen ei isäntä sitten tehnytkään mitään, eikä\nvälittänyt mistään. Hän eli synkkänä omissa mietteissään ja haki\nyksinäisyyttä. Ennen niin toimelias mies ei nyt puhunut ei pukahtanut\nmitään. Kun joku häntä yritti puhuttelemaan, niin hän vastasi: on tai ei\nja lähti tiehensä välttääkseen enempää kyselyä. Muutamassa kuukaudessa\noli tuon keski-ikäisen miehen tukka tullut aivan lumivalkeaksi.\n\nVihdoin hän, emäntänsä kanssa yhteisesti neuvoteltuaan, päätti lähettää\nkirjeen Eetu Arvolle Amerikkaan. Siinä kirjeessä pyydettiin Eetua\ntulemaan heille vanhan päivän seuraksi, jonka palkkioksi hän saisi mitä\nheiltä jälelle jäisi.\n\nEetu tulikin ja tuli suoraan Könölään. Kyynelsilmin halailivat\nLiisu-vainajan vanhemmat häntä pyytäen hartaasti anteeksi väärää\nmenettelyänsä. Tuo ennen niin katkerasti vihattu mies oli nyt Könölän\nisännän mielestä rakkain ja paras ihminen maailmassa.\n\nSynkkämielinen oli Eetukin, sillä raskaana taakkana painoi Liisun ajaton\nkuolema sydäntä. Hän otti kuitenkin isännän huolelliset velvollisuudet\nkantaakseen ja ryhtyi innokkaasti tekemään työtä.\n\nTämä alkoi mennä menoaan. Parin vuoden päästä nai Eetu mieleisensä\npiikatytön ja sitte kun he saivat perillisiä, alkoi hänenkin elämänsä\nvalostua. Noista lapsista sai vanha isäntäkin useinkin lohdutusta\nmurtuneelle sydämellensä.\n\n\n\n\nKahdeksas kuva.\n\nKurjuutta.\n\n\nEdessämme on kyläkunnan vihoviimeinen rakennus.\n\nSe on neliseinäinen pikkuinen mökki, jonka oven kohdalla edes ei ole\nminkäämlaista suojaa. Tuuli riepottelee kynnyksen edessä likaisia\nryysyrepaleita, jotka siihen on kelpaamattomina viskattu. Mökki on\nkallellaan ja seinät pullistelevat ulos- ja sisäänpäin. Olkikattoa ovat\najanhammas ja tuuli yksistäneuvoin kuluttaneet ja ryöppyyttäneet, niin\nettä useasta paikasta pistää paljaat ruoteet esiin. Tuosta\nkattopahasesta piipottaa kuin rikkinäisen hampaan tynkä kallellaan oleva\nsavupiipun jäännös, joka jo on monikertaan lohkeillut ja murtunut.\n\nMutta pilkistäkäämme sisään. Siellä on neljä repaleista, vilun ja nälän\nkanssa taistelevaa lasta ja valju, kärsivän näköinen äiti, jonka\nkäsivarsilla lepää viides kuihtunut lapsi.\n\n\"Voi, voi, äiti, minun on niin vilu ja nälkä\", sanoi eräs lattialla\nolevista lapsista tungetellen äitinsä turviin.\n\n\"Niinpä taitaa, lapsikullat, olla, mutta äiti ei voi auttaa, äidillä ei\nole yhtään leipää. Kun olisi isä tullut kotiin, ehkä hän toisi leipää.\nKun tulisi ilta, että pääsisitte pahnaanne maata, niin olisi\nlämpimämpi\", koki äiti neuvotonna sanoa.\n\n\"Onko isä taasenkin juopottelemassa?\" kysyi yht'äkkiä äidiltä vanhin\nlapsista.\n\n\"Hyi, kuka niin rumasti isästä puhuu! Eihän isä juopottele, lääkettä hän\nvaan välistä ottaa, kun on kipeä\", oikasi äiti, koettaen peitellä isän\npahinta virhettä.\n\n\"Mutta miksikäs isä on välistä niin kovin paha ja lyö teitä?\" jatkoi\npoika.\n\n\"Hän on tavasta kärsimätön, kun ei ole terve, mutta muuten meillä on\nhyvä ja rakastava isä.\"\n\nTuskin oli vaimo saanut nuo sanansa lausutuksi, kun mökin ovi temmattiin\nauki ja kookas, repaleinen mies astui sisään.\n\n\"Holijaa! onko Julia täällä mitään syötävätä? En ole kahteen\nvuorokauteen pannut suuhuni leivänmuruakaan ja nälkä karmii niin, että\nsuolet menevät poikki\", sanoi mies.\n\n\"Mitäpä minulla on sinulle antamista! Lapsetkaan eivät ole koko päivänä\nsaaneet Jumalan suurusta. En ole tältä sairaalta lapselta päässyt\nkylästä anelemaankaan ja näethän minkäverran tästä pääsee työllä mitään\nansaitsemaan\", selitti vaimo.\n\n\"Sinä s----n narttu et mitään viitsi tehdä\", huudahti mies raivostuen ja\nalkoi lyödä huimia vaimoaan.\n\nKeskimäinen, Antti-niminen poika kävi käsiksi isäänsä ja huusi: \"Älä lyö\näitiä -- sinä olet paha isä\".\n\n\"Sinä nulikkako tässä rupeat naljailemaan!\" ärjäsi mies, ja samassa hän\ntarttuen poikaa käsivarresta kiinni roppasi hänet väkivoimalla mökin\nnurkkaan.\n\nPoika parahti kauheasti ja siihen yhtyivät muutkin lapset yhteen ääneen\nhuutamaan ja itkemään.\n\n\"Herra Jumala mitä sinä nyt teit!\"\n\nMies itse vaan ei tuntunut tästä kaikesta mitään näkevän eikä kuulevan,\nvaikka siitä olisi luullut kivenkin heltyvän. Hän retkahti puku päällä\nmakuulle ryysykokoon lattialle ja nukkui siihen heti.\n\nVaimo pani pois lapsen sylistään ja riensi katsomaan miten tuon nurkkaan\nropatun pojan kävi. Pian hän huomasi, että pojan oikea jalka oli\nreidestä poikki.\n\nKaiken tämän viheliäisyyden olisi luullut ihmisen näännyttävän siihen\npaikkaan, mutta naisen sitkeydellä ja äidin rakkaudella tämä vaimo kärsi\nkaikki. Huiviresullaan koki hän sitoa pojan katkennutta jalkaa kuten\nparhaiten taisi. Hän koki viihdyttää lapsia ja peitellä niitä ryysyillä,\njotta tarkeneisivat nukkua. \"Kas niin! nukkukaa nyt kiltisti, kyllä äiti\naamulla laittaa lapsille ruokaa\", lohdutteli hän lapsia, jotka vähitellen\nviihtyivät ja vaipuivat uneen.\n\nVaimo ei nukkunut silmäntäyttä koko yönä. Hänen sylilapsensa oli kovin\nsairas ja levoton. Tuijulampun valossa kanteli hän lasta sylissään ja\nvaali kaiken vointinsa mukaan. Aamun sarastaessa lapsi kuoli -- -- --\n\nVaimo laski kuolleen lapsen jonkunmoisien liinaisten vaatteiden päälle.\nNyt tuntui itku maistavan ja nyt hänellä oli aikaakin siihen. Hän istui\njakkaralle, nojasi päänsä kämmeniinsä ja antoi kyyneltensä vapaasti\nvuotaa. Kaikki kärsimyksensä ja koko viheliäisyytensä suuruus oli nyt\nelävänä kuvana hänen edessään. Oli jo iso päivä ja hän yhä vielä istui\nsiinä kyyneliä vuodattaen.\n\nSilloin aukeni mökin ovi ja Takalan isäntä astui ovesta sisään. Hän\nsilmäili ympäri mökkiä ja sanoi: \"Kylläpä täällä näyttää viheliäisyyttä\nolevan niinkuin on sanottukin. Onko teillä täällä mitään syömistäkään?\"\n\n\"Ei minulla ja lapsilla ole sitten toisen illan ollut mitään\nsuuhunpantavaa\", sanoi vaimo pillahtaen taasenkin itkemään, osoittaen\nsamassa kädellään kuollutta lastaan.\n\nTakala meni katsomaan osoitettua paikkaa.\n\n\"Hyvä Jumala! kuolluthan se on tuo lapsi. Voi voi teidän\nviheliäisyyttänne\", sanoi Takala peräytyessään kuolleen luota.\n\n\"Se kuoli aamun sarastaessa syliini. Mutta vielä tässä on muutakin\nsurkeutta\", sanoi vaimo nyyhkytysten melkein tukahduttamalla äänellä.\n\"Illalla tuli Perttu juovuspäissä kotiin ja paiskasi Antti-pojan\nnurkkaan semmoisella voimalla, että jalka meni reidestä poikki\".\n\nSamassa alkoi mies kömpiä ryysykoosta ylös. Ei mikään Turmiolan Tommin\nkuva vetänyt vertoja Pertun viheliäiselle näölle. Hän oli oksetuksessa\nyltä päältä ja tukka oli tohrussa ja törröllään niinkuin piikkisialla.\nKun hänen pitkä, tuuhea partansakin vielä päälliseksi oli tahraantunut,\nniin tuskinpa Luojan luomista ihmisolennoista voi viheliäisempää kuvaa\nnähdä.\n\n\"Voi kurjaa ihmistä! Mies on itsessään parhaita ja pystyvimpiä mitä olla\nsaattaa, ja tuolla lailla menettelee perhettänsä kohtaan. Juot kurja\nkaikki ansiosi ja vielä päälliseksi tulet juovuspäissä nälinkuoliaan\nperheesi luo rusikoimaan lapsesi vaivaisiksi. Katso nyt tuonne nurkkaan,\njossa lapsesi vainaana makaa! Luultavasti hän on puutoksiinsa kuollut.\nEikö sinulla ole tuntoa ensinkään? Luontokappaleetkin toki pitävät\nparempaa huolta sikiöistään\", pauhasi Takala Pertulle.\n\nPerttu ei puhunut ainuttakaan sanaa sinne eikä tänne, istua jurrotteli\nvaan jakkaralla, pää käsiin nojattuna.\n\n\"Tämä elämä ei käy laatuun, täältä täytyy viedä taloihin koko perhe,\nsillä muutoinhan tuo ihmispeto tappaa tänne kaikki\", sanoi Takala.\n\nTakala oli kunnallislautakunnan jäsen, jonka hallussa oli myös\nköyhäinhoito. Kylällä oli kuulunut huhuja Perttu Mähösen mökissä\nolevasta kurjuudesta ja niiden johdosta oli Takala tullut omin silmin\ntarkastamaan asianlaitaa. Heti rupesikin Takala toimiin, saattamaan\ntuota kärsivää perhettä ihmisten ilmoihin, saamaan parempaa hoitoa. Hän\nnouti kotoansa hevosen ja vei perheen vankkaan taloon. Heti kun he\nolivat ruokaa saaneet, haettiin pitäjän semmoisiin toimiin harjaantunut\nlukkari sitomaan pojan katkennutta jalkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksinään jäi Mähönen kurjaan mökkiin. Kurjan ankara pohmelo repi ja\nraateli häntä. Päälliseksi Takalan puhe oli häneen syvälle iskenyt ja\nhän kärsi kauheita tunnonvaivoja sielussaan. Kaikki tämä yhteensä\nkouristeli tuota vankkaa miestä niin, että joka luunsolmu vapisi kuin\nkahila virrassa ja tuskanhiki valui virtana hänen päältään. \"Ihmispeto\n-- tappaa kaikki\", soi yhtenään hänen korvissaan.\n\nSen päivän ja kappaleen seuraavaa yötä piehtaroitsi Perttu ryysykoossa\nrauhaa saamatta. Hän muisti elävästi koko sen aikaisen hurjan elämänsä,\njolloin hän oli tuota juoppouden pahettaan harjoittanut. Hän muisti\nkaikki, kuinka hän oli laiminlyönyt perheensä ja saattanut ne suurimpaan\nkurjuuteen. Hän muisti kuinka hän useasti oli juovuspäissään lyönyt\nvaimoaan ja rääkännyt lapsiaan ja tämä tunto ja tieto teki\nkaksinkertaiseksi hänen tuskansa.\n\nNyt täytyi kunnan ottaa huostaansa hänen nälkäinen, viluinen, rääkätty\nperheensä, kun hän oli sen niin tunnottomasti laiminlyönyt -- \"ihmispeto\ntosiaankin\", mietti Perttu itsekseen.\n\nTakalan nuhdesaarna oli sattunut oikeaan aikaan, sillä Pertulla oli\nitselläänkin paha omatunto, nähdessään kaiken sen kurjuuden ja\nviheliäisyyden, mikä hänen ympärillään oli ja tietäessään mitenkä hän\noli illalla kotiin tullessaan menetellyt perheensä kanssa. Tämmöisellä\nhetkellä on ihmissydän herkin ja nuhteille vastaanottavaisin. Paitsi\nsitä, ei kukaan koskaan ollut hänelle vastensuuta sanonut täyttä\ntotuutta, mitä yhteiskunta hänestä ajattelee.\n\nPuoliyön tienoissa törmäsi Perttu mökkinsä ovesta ulos yön pimeyteen;\nsinne hän katosi eikä kukaan tiennyt menikö hän maahan vai puuhun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulemme toistamiseen Perttu Mähösen mökin paikalle. Mutta eihän koko\nentistä Mähösen mökkiä näykkään. Paikalla on nyt uusi siisti rakennus.\nAstumme sisälle ja meitä hämmästyttää. Siellähän on koko Mähösen entinen\nperhe koolla aivan toisessa asussa kuin ensinäkemällä. Kaikki ovat he\nnyt eheissä ja lämpimissä vaatteissa. Kaikin ovat he terveen ja iloisen\nnäköisiä. Itse Pertunkin kasvoissa kuvastuu raitis ilo, kun hän\ntoimeliaana laittelee saavia talontarpeiksi. Lapset telmivät iloisesti\nlattialla ja vanhimmat lapsista puuhaavat jossakin askareessa, toiset\nkuorivat perunoita, toiset tapailevat lakasemaan lattiaa. Emäntä\ntoimittaa nyt illallisen pöydälle ja koko perhe pienimmästä suurimpaan\nkääreyntyy hyvällä halulla sen ympärille.\n\nIllallisen päätyttyä korjaa emäntä ruuantähteet pois, siivoaa pöydän, ja\nnyt näyttää perheelle tulevan oikein henkinen iltahetki. Kaikin\nirtaantuvat he päivän huolista ja tehtävistä ja nauttivat\nvapaahetkestään, tyynin mielin odotellen levollemenoa.\n\n\"Voi raukkani\", sanoi Perttu hyväillen vaimoaan, \"Kuinka paljon\nkärsimyksiä olenkaan sinulle saattanut. Sinulla on, armaani, huono mies,\nolisit sinä ollut paremmankin väärti.\"\n\n\"Älä, ukko kulta, niin sano! Kerran oli se aika, että elämämme kävi\nsietämättömäksi, mutta se on ollutta ja mennyttä, enkä minä enää sitä\nmuistele. Nyt kun elämämme on niin suotuisaksi ja hyväksi kääntynyt,\ntunnen selvästi, että minulla on paras mies maailmassa mitä kellään\naviovaimolla olla saattaa. -- Jumala on sinun silmäsi aukaissut\", puheli\nvaimo samassa salaa hellästi näppien Perttua, etteivät suinkaan lapset\ntätä huomaisi.\n\n\"Niin, Hän teki sen Takalan kautta ja nyt olen semmoinen kuin olen\",\nsanoi Perttu ja hänen mielensä teki tuhrasta käsiselällä silmänurkkiaan,\nsillä hän tunsi niiden pyrkivän liiaksi kostumaan.\n\nPerttu kiikutteli polvellaan Antti-poikaa samalla kun puheli vaimonsa\nkanssa.\n\n\"Nyt sinä olet hyvä isä\", sanoi poika silitellen isänsä partaa.\n\n\"Olinkos silloin hyvä isä, kun katkasin jalkasi?\"\n\n\n\"Et; silloin olit pahempi kaikkia muita isiä ja olit niin rumakin, etten\nole koskaan niin rumaa nähnyt. Mutta nyt kun olet tullut hyväksi, olet\ntullut komeaksikin\", tuumaili poika.\n\n\"Nytkös minä sitten olen tullut paremmaksi? kysyi Perttu.\n\n\"Sittenhän sinä paremmaksi tulitkin, kun sinä minun jalkani katkasit\",\npuheli Antti lapsen viattomuudessaan.\n\nPerttu ymmärsi kaikki lapsen puheet sydämensä syvimmässä. Kyyneleet\nnousivat hänen silmiinsä ja hän painoi hellästi poikaa rintaansa vasten.\n\n\n\n\nYhdeksäs kuva.\n\nSairas.\n\n\nTalo, jonka eteen nyt pysähdymme, näyttää joltakin siistin käsityöläisen\nasunnolta. Pienet ovat huoneet, navetta, aitta ja lato, mutta ne kaikki\nhyvässä kunnossa ja järjestyksessä. Ei ole roskan kipenettä kartanolla\nja luuta ja lapio seisovat juhlallisesti rinnakkain navetan ovipielessä.\nTiet on pyryn jälkeen luotu ja laastu erikseen joka huoneeseen.\n\nAsuinrakennuskin on pieni, vaan miellyttävä. Porstuan edessä on soma\nkuisti; seinät ovat punaiset, vaan nurkat ja akkunalaudat ovat maalatut\nvalkeiksi.\n\nHuoneen sisässä on kaikki siistiä ja lämmintä. Puhtaan valkoisella\nlattialla ei ole roskan hippua. Nurkassa on pieni, siisti, valkoiseksi\nkalkittu keittotakka. Astiat sen viereisellä hyllyllä ovat puhtaiksi\npestyinä hyvässä järjestyksessä, samoinkuin kaikki muutkin huoneessa\nolevat esineet.\n\nTuvassa ei näy olevan yhtään ihmistä, mutta tuvasta mentävässä\npienoisessa kamarissa on koolla kolme henkilöä. Sängyssä makaa nuori\nsievännäköinen tyttö sairaana ja isä ja äiti istuvat huolestuneen\nnäköisinä sairaan vuoteen vieressä. Pöydällä vuoteen edessä on\nlääkepulloja ja lusikka.\n\n\"Nyt on sinun, lapseni, jo aika ottaa lääkettä\", sanoi äiti, katsoen\nkelloa.\n\n\"Ne ovat niin pahoja.\"\n\n\"Milloin ne lääkkeet hyvänmakuisia ovat, mutta täytyyhän niitä ottaa kun\nlääkäri on määrännyt\", sanoi äiti.\n\nIsä nostaa sairaan istumaan ja niinkuin linnunpoika kokee sairas avata\nsuunsa, kun äiti antaa lääkettä.\n\nKovasti vapisee sairas tuon vähäisen liikkeen tähden, ja sen jälkeen hän\nnäyttää vaipuvan unenhorrokseen.\n\nSiitä herättyään sairas kysyy heikolla äänellään:\n\n\"Minkä taudin lääkäri sanoi minulla olevan?\"\n\n\"Lavantaudin.\"\n\n\"Onkohan se vaarallista?\" kysäsee sairas.\n\n\"Kyllä siihen paljon kuolee ihmisiä, mutta paljon siitä paraneekin\",\nselittää isä.\n\n\"Kyllä kaiketi minäkin tähän kuolen, sillä olen niin kovin kipeä ja\nheikko\", arvelee sairas.\n\n\"Ethän sinä toki kuole, toivotaan niin, ja niin lääkärikin sanoo. Nyt jo\noletkin päässyt tautisi käännekohdasta, sillä viisi viikkoa olet maannut\ntietämättä tästä maailmasta mitään. Yöt ja päivät istuimme vuoteesi\nääressä, vaalien ja hoitaen sinua, vaan nyt on jo hyvä, kun olet\ntajussasi\", selitti isä.\n\n\"Paljonko lääkäri otti?\"\n\n\"Kymmenen markkaa.\"\n\n\"Entäs mitä lääkkeisiin meni?\"\n\n\"Toiset kymmenen markkaa.\"\n\n\"Voi, voi, rakas isä ja äiti, kuinka paljon vaivaa te minusta näette!\nMinä tiedän, ettei teillä ole suinkaan liikoja varoja uhrataksenne\nminulle niin paljon. Kyllä kait te uhraavaisuudessanne vielä kiellätte\nitseltänne jokapäiväisen ravinnonkin\", sanoi sairas säälitellen.\n\n\"Älä, rakas lapsi, semmoisia puhu\", sanoi isä. \"Rikkaita tosiaankaan\nemme ole, mutta emmepä perin köyhiäkään. Möimme molemmat pässimme ja\nniiden hinnallahan saimme maksetuksi lääkärin ja lääkkeet. Jokapäiväistä\nravintoakin meillä, Jumalan kiitos, on enemmän kuin jollakulla muulla.\nMeillä on vielä runsaasti perunoita ja suolaisia silakoita. Kun äiti\nkeittää kuoriperunoita, kelpaapa niitä silakan ja leivän kanssa pistellä\nja juoda hyvää sahtia päälle; silloin ei nälkä nakkele. Kun vielä\nSunteri kohta poikii, niin silloinhan meillä tulee oikeat juhla-ajat. Ja\nmuutenkin, olemmehan velvolliset lapsemme eteen uhraamaan kaikkemme\",\npuheli isä.\n\nSairas väsyi tuosta pitkästä keskustelusta. Hetken vaiti oltuaan hän\nhiljaa kysyi: \"Onko Oskari kertaakaan käynyt sairauteni aikana täällä?\"\n\n\"On toki, monet kerrat, mutta kun olet ollut niin heikko, ei hän ole\nhennonnut tulla sinua häiritsemään\", sanottiin hänelle.\n\nSairas oli taas vaipunut uneen, ja kun hän siitä havahti, kohtasikin\nhänen katseensa Oskarin edessään.\n\nHieno puna nousi tytön kasvoille ja hän ojensi laihan kätensä Oskarille.\nOskari otti sen omaansa ja painoi hellän suudelman sairaan kuihtuneelle\nkädelle.\n\n\"Oskari!\" kuiskasi sairas hiljaa ja painoi silmänsä kiini.\n\nTuo Oskari oli vankan talon poika, ja kylän muhkeimpia, kauneimpia ja\nsiivoimpia nuorukaisia. Hän oli kihloissa Annun kanssa ja heidän piti\njuuri mennä naimisiin, kun Annu kaatui tautivuoteelle. Siksi hän oli\ntalossa niin suotuisa vieras.\n\nMonta sydämen tuskaa ja pelkoa oli Annun sairaus Oskarille tuonut. Hän\nei voinut yökausiin nukkua, kun pelkäsi rakastettunsa kuolevan, ja\nmaailma iloineen ja hyörinöineen tuntui niin autiolta ja tyhjältä.\n\nKuinka iloiseksi Oskari nyt tulikaan, kun sai toivoa, että hänen\nrakastettunsa paranee! Ja turhaan hän ei toivonutkaan, sillä parin\nvuorokauden perästä alkoi sairas tahtoa ruokaa ja rupesi vähitellen\nvoimistumaan. Muutamien viikkojen päästä hän oli aivan terve.\n\n\n\n\nKymmenes kuva.\n\nHento sielu.\n\n\nTalo oli puhdas ja siisti ulkoa ja sisältä. Viisihenkinen perhe asusti\nhuoneissa. Niistä oli kaksi vanhanpuoleista ihmistä, jotka hellävaroin\nhoitelivat kolmivuotiasta poikaa. Poika oli ketterä, vilkasluontoinen ja\nmiellyttävän näköinen. Hänellä oli kellertävän valkoinen tukka ja\npulleat punakat posket. Lapsi näytti pitävän paljon vanhuksista ja\nvanhukset lapsesta.\n\nTuvastamentävässä kamarissa makasi vuoteella nuori nainen puku päällä.\nTämä osoitti, ettei potilas ollut pitempää aikaa sairastanut, vaan että\nsairaus oli enkä tilapäinen. Vuoteen laidalla istui kookas ja\nhyvännäköinen mies, muutellen ehtimiseen kylmiä kääreitä sairaan pään\nympärille. Mies oli puhtaissa työmiehen vaatteissa ja vasemmalla\nlanteella riippuvasta tupesta, jossa oli puukko, passari ja timperikynä,\nhuomasi että hän oli kirvesmies.\n\nIltapuhde oli ja kynttilä valaisi huonetta.\n\n\"Voi kuinka paljon sinä, Vilho, saat nähdä minusta vaivaa\", sanoi vaimo.\n\n\"Sinusta, armaani, ei koskaan nähdä liian paljon vaivaa. Se vähäinen\napu, mitä olen sinulle joskus antanut, on aivan vähäpätöinen sinun\nhyvyyteesi ja jalouteesi verraten\", sanoi mies.\n\n\"Alituisestihan minulla on yhtä ja toista vammaa joista ei tiedä mistä\nne kaikki tulevat\", sanoi vaimo.\n\n\"Ovatpa nuo kohtaukset viimeaikoina hyväsestään harvenneet\", arveli\nmies.\n\n\"Ovat kylläkin ja se on sinun hellyytesi ja osanottavaisuutesi tähden,\nVilho rakas\"\n\n\"Minäpä tiedänkin sen ja siltipä tahdonkin helliä ja vaalia sinua\nniinkuin avutonta linnunpoikaa\", vakuutti mies.\n\n\"Mutta sanopas, Vilho, mikä siihen on syynä, kun muutamat ihmiset saavat\nolla aina terveinä ja minä olen tämmöinen kituluukari?\"\n\n\"Kyllä minä tiedän syyn siihen.\"\n\n\"Koetapa sanoa\"\n\n\"Sinä olet heikko hyvyytesi tähden\"\n\n\"Kuinka se niin on? Minä en nyt ymmärrä sinua.\"\n\n\"Sinä olet niitä puhtaita, hienotunteisia sieluja, joista maailma\nkynteinensä ja turmeltuneine tapoinensa tuntuu kovin vastenmieliseltä.\nKun puhdas sielusi näkee niitä kaikkine viheliäisyyksineen, ei sinun\nhermostosi sitä kestä, vaan heti tunnet pahoinvointia. Kun näet\njuopuneen, tulet sinä jo inhosta melko sairaaksi, mutta kun näet\ntapeltavan, olet sinä jo valmis sairas. Sinun herkkä kaunosielusi ei\nkestä näitä nähdä, maailma esiintyy sinulle liian kovakouraisena.\nSiksipä sinä tarvitsetkin tueksesi hellää ja osanottavaista sydäntä.\nSinulla on kuitenkin tahdonvoimaa pyrkimään kaikkeen hyvään mitä löytyä\nvoi. Olet uhrautuvainen, koet tehdä työtä enemmän kuin voimasi riittää,\nvaikkei siihen olisi pakkoakaan. Sellaisessa se on syy sinun tilapäisiin\npahoinvointeihisi\", selitteli Vilho.\n\n\"Kun se mies niin armottomasti löi hevostaan\", sanoi Katri.\n\n\"Siinäpä se nyt on. Minä tunnen sinut tarkkaan\", sanoi Vilho.\n\n\"Voi rakas Vilhoni! sinä olet lukenut minulle sieluni tilan niinkuin\navonaisesta kirjasta. Semmoinen se juuri onkin minun sisällinen\nihmiseni\", sanoi Katri, nakaten kääreen pois päästään ja kierasten\nkätensä miehensä kaulaan.\n\n\"Minun hurskas, jalo ja puhdassieluinen Katrini\", sanoi Vilho, puristaen\nhellästi vaimoaan rintaansa vasten.\n\n\"Minua on paljon vaivannut sekin ajatus, että minä olen sinulle\nalituisena vaivana ja ristinä\", sanoi Katri.\n\n\"Heitä, armaani, pois semmoiset ajatukset ja mielikuvitukset\", puheli\nVilho, \"sillä ei minulle ole mikään sen mieluisempaa kuin saada helliä\nja hoidella sinua. Uskoni on se, että sinä hellällä hoidolla tulet aina\nterveemmäksi.\"\n\n\"Sitäkin olen usein yökaudet miettinyt, kuinka sinä niin kelpo mies\nvalitsit vaimoksesi tämmöisen kivuloisen rääppänän, vaikka sinulla olisi\nollut tarjona rikkaampiakin ja loistavampia\", sanoi Katri.\n\n\"Mutta minäpä en takertunut niiden pauloihin. Minä pääsin sukeltamaan\ntäydellisesti sinun sieluusi ja tulin silloin huomaamaan, että meidän\najatuksemme, pyrintömme ja tunteemme olivat täydellisesti sopusoinnussa.\nHuomasin, että sinä tarvitset herkälle tunteellesi auttavaa ja tukevaa\nsydäntä, semmoista, joka sinut täydellisesti ymmärtää. Tunsinhan sinun\ntilasi täydellisesti, ja mikään voima maailmassa ei olisi voinut minua\nestää sinua kosimasta\", puheli Vilho.\n\n\"Jumala on sinut johdattanut minulle, sillä Hänen työtänsä se kuitenkin\non. Millä minä palkitsen kaiken sinun hyvyytesi ja rakkautesi?\" sanoi\nKatri.\n\n\"Älä sano niin, armaani, siinä on kylliksi palkintoa, kun tiedän, että\nsinä rakastat minua ja että me tunnemme toisemme ja koemme heikkoina\naikoina tukea toisiamme\", sanoi Vilho.\n\n\"Voi kuinka monta ihmissydäntä murtuu ja vaipuu ennenaikaiseen hautaan\nsiitä syystä, kun ei tunneta toisiaan\", huokasi Katri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatrin tilapäinen sairaus loppui siihen paikkaan. Vilhon avomielinen\npuhe ja hellä mielenilmaus olivat tämän aikaansaaneet. Reippaasti alkoi\nKatri ryhtyä työhön.\n\n\"Levähdä toki nyt vielä, että pääset oikein terveeksi, eihän sinun\ntarvitse kipeänä ollessasi mihinkään toimeen ryhtyä\", esteli Vilho.\n\n\"Kyllä minä jo kykenen yrittämään ja yrittää meidän täytyy, sillä\nperillinen jo on kasvamassa ja ijäkkäät vanhempani ovat vielä\npäälliseksi elätettävinämme\", sanoi Katri, siepaten rukin eteensä ja\npolkien sitä niin että ratas meni yhtenä savuna.\n\n\n\n\nYhdestoista kuva.\n\nKultaleppä.\n\n\nSuuri matkustaja-höyrylaiva makasi jonkun ison kaupungin satamassa.\n\nTavattoman paljon näkyi olevan väkeä laivalla. Siellä oli Etelä-Suomesta\npalaavia pohjalaisia työmiehiä suuri joukko; myös oli siellä\nkauppamatkoiltaan Ahvenanmaalta ja Uudenmaan läänistä kotipuoleensa\npalaavia venäjänkarjalaisia laukkumiehiä, niitäkin iso ryhmä. Laivassa\noli myöskin paljon tavallisia matkustajia, joiden matkan määrää ei yhtä\nhelposti käynyt heidän ulkonäöstään päättäminen, ja lisäksi pienempi\nryhmä säätyhenkilöitä, jotka pysyttelivät muista matkustajista tarkasti\nerillään.\n\nElämä laivalla ei suinkaan näyttänyt hauskalta. Nuo pohjalaiset ja\nreppurit kokoontuivat yhteen ryhmään keskenänsä juttelemaan. Heidän\njoukossaan oli jykevätekoinen mies, jonka naama oli täynnä julmia ja\nrumia arpia. Tämä oli joukon johtaja. Hän kertoili Etelä-Pohjanmaan\nsankareista, niiden urostöistä, onnistuneista suurvarkauksista,\nhirveistä puukotuksista ja murhista. Myös kertoili hän, kuinka hän itse\noli useasti ollut käsikkäin parasten pukarien kanssa hengenkaupalla.\nKerrankin oli pari parasta pukaria lähtenyt häntä hevosella\ntakaa-ajamaan. Kun nuo velikullat saavuttivat hänet taipaleella, alkoi\nheti taistelu elämästä ja kuolemasta, mutta pitipä hänkin varansa. Heti\ntaistelun alussa sai hän puukolla kuotastuksi toisen hartioihin\nkorttelin pituisen, syvän haavan. Siihen se taistelu päättyikin, sillä\nsen joka pääsi ehein nahoin täytyi vääntää haavoitettu rekeensä ja\nlähteä paluumatkalle.\n\nTämmöisiä juttuja kertoili tuo arpiposki mies hymysuin\nkuulijakunnalleen. Kuta rumempia ja julmempia asioita hän kertoi, sitä\nsuuremmalla mielihalulla niitä kuunneltiin. Kun oli joku oikein hirveä\nkohta kertomuksessa, rähähti kuulijakunta valtavaan nauruun. Selvästi\nhuomasi, etteivät nuot kuulijat olleet ylevämmällä kannalla kuin\nkertojakaan.\n\nTavallisten matkustajainkin joukossa oli eräs, joka veti huomiota\npuoleensa. Hän oli keskikokoinen mies ja oli hyvissä, siistissä\npukineissa. Hän seisoa jurotti yhdessä samassa paikassa laivankannella,\nnojaten laivanpartaaseen ja katsoa tuijotti veteen.\n\nEräs mies meni häntä puhuttelemaan.\n\n\"Mistä kaukaa te olette kotoisin?\" hän kysyi.\n\n\"Vaasasta.\"\n\n\"Olette kai joku ammattilainen?\"\n\n\"Olen kultaseppä\"\n\n\"Entä mistäpäin olette matkustamassa?\"\n\n\"Pietarista. Olen siellä ollut yhtämittaa viisi vuotta ja nyt olen\npalaamassa kotiin\", selitti kultaseppä.\n\n\"Olette kaiketi jo perheellinen mies?\"\n\n\"Olen. Tuossahan tuo vaimoni istuu köysinipun päällä. Kirjoitin hänelle\nkotiintulostani ja nyt hän on rientänyt lastensa luota minua vastaan\ntänne.\"\n\n\"Teillä on nähtävästi hyvät välit vaimonne kanssa?\" utasi tuo utelias\nmies yhä edelleen.\n\n\"On ne\", vakuutti kultaseppä. \"Paremmaksi ne eivät voi koskaan tulla.\"\n\nMies silmäili sinnepäin, missä kultaseppä sanoi vaimonsa istuvan. Siellä\nistuikin sironnäköinen, kalpeaverinen nainen. Hän näkyi huomanneen\nmiesten keskustelun, koskapa kainostellen peitteli kasvojansa.\n\n\".Kuinka olette voinut niin kauan olla poissa perheenne luota?\" kysyi\nmies.\n\n\"Täytyy kokea tienata. Olen heille useasti lähettänyt rahaa, että\ntulisivat toimeen. Hyvin sitä on ansaittukin, nytkin on minulla rahoja\nmukanani pian parituhatta markkaa\", selitteli kultaseppä.\n\n\"Kylläpä te olette kunnon mies\".\n\n\"Olenpa niinkin. Kaikkihan ne tienata osaavat, vaikk'eivät kaikki osaa\nsäästää, mutta minä osaan tienata ja säästää\", tuumaili kultaseppä.\n\nHänen puheistaan saattoi jo selvästi huomata, että hän oli ennestäänkin\nhyvästi pöhnässä ja humaltui yhä enemmän. Sitä salatakseen hän tuohon\nlaivan portaaseen nojasi.\n\nKun kultaseppä pääsi kerran hyvään alkuun tuossa\nsäästäväisyys-asiassaan, ei hän sitä hevin heittänytkään, vaan aloitti\nasian aina uudestaan.\n\nKun puhelukumppani huomasi, ettei kultasepän puheista enää tahtonut\ntulla tolkkua, lähti hän tiehensä.\n\nKultasepän vaimo tuli nyt miehensä luo.\n\n\"Anna minun haltuun rahasi, kun olet vähän liiaksi ryypyssäkin,\nsaattaisit ne menettää\", puheli vaimo.\n\n\"Ole vaiti. Itse minä olen ne ansainnut, itse ne tallettanut tähänkin\nsaakka ja talletan vielä eteenkinpäin. Mene nyt hyttiisi maata ja ole\naivan huoletta rahoista\", sanoi kultaseppä ja alkoi kävellä kompuroida\nlaivan anniskelua kohden.\n\nKaikki laskeusivat nyt levolle, enin osa laivankannelle mihin mikin\nkylkensä sijan sai. Valkeat sammutettiin, mutta anniskelusta ainoastaan\nvärjätyn lasin läpi näkyi punainen valo. Vihdoin sammutettiin tuli\nanniskelustakin ja sisälläolijat kompuroivat sieltä pois ja paneutuivat\nhekin laivankannelle maata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun koitteessa nousivat kaikki jalkeelleen, niinpä kultaseppäkin. Hän\noli sanomattoman alakuloisen ja surkean näköinen; hänen vaimonsa itki\nkatkerasti.\n\nKun illallinen puhekumppani havaitsi kultasepän, meni hän taasenkin\nhäntä puhuttelemaan.\n\n\"Kuinka nyt hurisee?\" kysyi tuo illallinen tuttava.\n\n\"Huonosti\"\n\n\"Kuinka niin; päätäkö paukuttaa?\"\n\n\"Kunpa kaikki olisi siinä, ei olisi hätäpäivää, mutta asiat ovat\nvieläkin huonommasti\", sanoi kultaseppä surumielin.\n\n\"No, mitenkä?\"\n\n\"Minulta varastettiin kaikki rahat viime yönä.\"\n\n\"Jopa jotakin! Kuinka se kävi?\"\n\n\"Kuinkahan tämä toki kävikään. Tulin illalla anniskelussa kovin\njuovuksiin ja sieltä lähdettyäni nakkausin laivankannelle maata ja\nnukuin kohta sikeästi. Aamulla kun heräsin, olivat rahat poissa\",\nselitteli kultaseppä.\n\n\"Kun ette antanut rahojanne vaimollenne, vaikka hän niitä niin hartaasti\nillalla pyysi.\"\n\n\"Niin, kun en antanut. Kunpa sitä juopuneella olisikin niin paljon\nälliä, että tottelisi vaimoaan. Mutta juopunuthan on niin viisas, väkevä\nja varova, ettei hän anna kenenkään hallita ja oikaista itseään\",\ntuumaili kultaseppä.\n\n\"Mitä nyt aiotte eteenne ottaa?\"\n\n\"Voi hyvä Jumala! Ei ole muuta neuvoa kuin palata takaisin Pietariin,\njossa jotakin ansaitsee; kotipaikalla ei ansaitse mitään. Minä en voi\nmennä kotiin, kun ei ole mitään sinne viemistä\", sanoi kultaseppä ja\npurskahti äänekkääseen itkuun.\n\nLaiva puhalsi nyt ensimäisen lähtömerkin. Silloin tuli kultasepän vaimo\nmiehensä luo ja he tarttuivat syliksi toisiinsa, kumpikin\nsydämenpohjasta itkien.\n\n\"Voi, voi, sinua Heikka, kun et sinä antanut niitä rahoja minulle\nillalla; jos sen teit, olisivat asiat nyt toisin\", änkytti vaimo itkunsa\nseasta.\n\n\"Niin, kunpa olisinkin sen tehnyt, mutta minä en totellut sinua.\"\n\nKultaseppä koki lohdutella vaimoaan, että hän lähettelee rahoja\nPietarista, jotta voivat toimeen tulla.\n\n\"Vieraat maihin!\" kuului nyt kapteenin miehevä komento.\n\nKultaseppä irtaantui nyt vaimostaan ja syöksyi laivasiltaa myöten\nmaihin. Vielä sittenkin kun laivasilta oli vedetty sisälle, huusi vaimo\nmiehensä jälkeen: \"Voi, kun et sinä antanut niitä rahoja minulle!\"\n\nLaiva lähti etenemään pohjoiseen päin vieden mukanaan kultasepän\nkatkerasti itkevän vaimon.\n\n\n\n\nKahdestoista kuva.\n\nSurua.\n\n\nHevonen on juuri pysähtynyt vankannäköisen talon pihalle. Talon emäntä\non sillä palannut kotia pitemmältä matkalta. Useita kohta täysikasvuisia\nlapsia sekä emännän mies pyörii tuvassa hänen ympärillään hymysuin\nudellen yhtä ja toista matkan kuulumista.\n\n\"Ennättipä sievä nälkä tulla; tarvitsen saada ruokaa\", sanoi emäntä\nhieman väsyneellä äänellä ja laitti tuvan pöydälle itselleen ruokaa.\nHänen syödessään istuivat lapset ja isäntä ympärillä yhä kysellen ja\nrupatellen.\n\nSyömästä päästyään emäntä alkoi päivitellä, että häntä viluttaa ja että\nmuutenkin hän tuntee pahoinvointia.\n\n\"Voi kun sinä lähditkään tuolle matkalle! Pari viikkoa sairastit kovaa\nlentsua etkä vielä ollut siitä toipunut, kun lähdit pitkälle\ntalvimatkalle, vaikka kuinkakin olisin sinua kieltänyt\", sanoi isäntä.\n\n\"Täytyihän minun mennä veliraiskaa katsomaan, jolle on niin paha\ntapaturma sattunut\", arveli emäntä.\n\nTämä emännän matkan syy oli seuraava:\n\nEmännän veli asui puolentoista peninkulman päässä kirkolta sydänmaalla.\nHän oli pimeänpäässä pudonnut aukiolevasta lattialuukusta syvään\nkivikellariin ja ruhjonnut siinä kylkiluitaan poikki. Tämä oli\nsisarelleen lähettänyt terveisiä, että tulla nyt katsomaan hänen\nkurjuuttansa.\n\nIsäntä oli silloin kaikilla keinoin koettanut estää emännän lähtöä,\nsillä järjellisenä miehenä pelkäsi hän lentsun seurauksia, kun emäntä ei\nollut siitä vielä kyllin parantunut.\n\n\"Mikäpä minulla on rautatien vaunussa hätänä\", vastusteli emäntä,\n\"pääsenhän enimmän osan matkaa rautatietä ja siitä sitten on muutama\nkilometri veljeni kotiin.\"\n\nKun isäntä näki ettei mikään auttanut, tilasi hän jo ennakolta\nrautatieasemalle hevosen vastaanottamaan. Paitsi sitä laittoi hän erään\nnaishenkilön hoitamaan emäntää koko tällä matkalla.\n\nOnnellisesti päästiin rautatiematka perille. Siinä oli emäntää vastassa\nkahdennellatoista oleva pojantolkki. Tällä oli pukineena miehen röijy,\njonka pitkät hihat oli kääritty ylös ja näyttivät paksuilta kuin\nkurikat. Kovin tolvanalta tuo poika siinä puvussaan näytti eikä hänellä\npaljon mahtia ollutkaan, sillä hevonenkin, jota hän oli koko talven\najanut, teki hänen kanssaan miten halutti, vääjäämättä käskystä\nvähääkään.\n\nTämmöisen kyytimiehen rekeen nyt emäntä kumppanineen joutui.\n\nSiinä välillä oli järvi, jonka poikki tie vei taloon. Pyryilmoilla oli\ntie mennyt umpeen, ja nyt pimeässä oli vaikea tietää mihin suuntaan oli\nmentävä. Hevonen kuletteli heitä ympäri järveä ja viimein emännän\nkumppanin täytyi lähteä tietä hakemaan. Puolen tunnin päästä osuttiin\ntakaisin maantielle ja yritettiin sitä myöten pyrkiä johonkin taloon.\nMutta äkimys hevonen ei totellutkaan, nousi vaan pystöön ja kierasi\nvaljaat rikki. Jotenkuten kötystivät he ne kiinni ja yrittivät\nuudelleen. Sama temppu. Kolmannen kerran kun yritettiin, sysäsi hevonen\nrekensä maantienojaan, johon he kaatuivat ylönkuppuraisiaan. Ei ollut\nmuuta neuvoa kuin täytyi jalan kulkea takaisin neljänneksen päässä\nolevaan taloon yöksi.\n\nTämmöisessä rähjäyksessä vilustui emäntä kovin. Vielä ruumiissa oleva\nlentsu yltyi siitä paljon pahemmaksi kuin oli osattu aavistaakaan.\n\nIsäntä tunsi taudin oireet ja pelkäsi jo pahaa. Hän rupesi toimittamaan\nemäntää maata lämpimään kamariin ja peitteli hänet huolellisesti. Kun\naika tuli, meni hän itsekin maata.\n\nNoin kello yhdentoista aikoina kysyi emäntä: \"Onko isä valveella?\"\n\nIsäntä hyppäsi heti lattialle.\n\n\"Nouda, hyvä ihminen, lunta käsiliinalla minun päähäni, sillä se on niin\nkipeä että halkee.\"\n\nIsäntä viritti tulen lamppuun, vetäsi kengät jalkaansa, kävi\nsieppaamassa lunta käsiliinan sisään ja kääräsi sen emännän pään ympäri.\nSitten meni hän herättämään muutkin, jotka myöskin tulivat\nsairashuoneeseen.\n\nKaiken yötä muuteltiin lunta sairaan päähän aina kun entinen lumi alkoi\nsulaa. Sairas rukoili ehtimiseen, ettei häntä liikuteltaisi vähintäkään,\ntaikka muutoin hän kuolee siihen paikkaan. Kolmen aikana aamulla katosi\nemännältä puhekyky ja neljän aikana jätti elämä hänet.\n\nKyllä silloin itku maisti. Kauheana todellisuutena aukesi nyt kaikkien\neteen, mitä he olivat kadottaneet. Siinä makasi nyt hengetömnä se hellä\nperheen äiti, joka niin suurella huolella ja lempeydellä oli perhettään\nhoitanut ja vaalinut ja jonka järjestävä, huolellinen käsi oli kaikki\nsaanut niin hyvään järjestykseen ja sopusointuun. Mihin nyt joudutaan?\nKuka nyt järjestää, hoitaa ja tasoittaa kaikki? Kuka lempeällä ja\npehmeällä luonteellaan saa rauhan ja rakkauden pysymään lukuisan perheen\nkesken? Kaikista tuntui siltä, ettei kukaan muu ole talossa mitään\ntehnyt eikä toiminut, vaan kaikki mitä oli olemassa, oli emännän ansiota\nja työtä.\n\nKoko talonväki oli kuin tyrmistyksissään tästä odottamattomasta\ntapauksesta. Istuttiin mikä missäkin nurkassa itkeä tihistämässä,\nälyämättä mistään mitään. Vasta iltapäivällä toipuivat piiat sen\nverran, että laittoivat väelle ruokaa.\n\nKaikista kovimmin se kuitenkin koski isäntään. Koko päivän makasi hän\nsuullaan vuoteessa, eikä ottanut suuhunsa kuivaa ei märkää. Kolme yötä\nmakasi hän samassa huoneessa missä vainajakin oli, sillä emäntää ei oltu\nviety pois kamaristaan. Kova ruumiinhaju oli jo viimeiseltä huoneessa,\nmutta isäntä ei siitä huolinut. Vasta sittenkuin ruumiskirstu saatiin\nvalmiiksi ja emännän ruumis laskettiin siihen, täytyi isännän erota\nrakkaasta vainajastaan.\n\nViikkokauteen ei isäntä syönyt Jumalansuurusta. Ainoastaan silloin\ntällöin siemasi hän kylmää, raitista vettä sydämensä palon sammutteeksi.\nSitä sydämen tuskaa ei voi kertoa, mitä isäntä kärsi. Hänen sydäntänsä\npoltti niin ankarasti, että hän luuli nääntyvänsä. Hän ei älynnyt eikä\nymmärtänyt muuta kuin että rakas elämänkumppaninsa oli hänet jättänyt,\nja tuo tieto ja tunto kalvoi häntä kauheasti.\n\nIsäntä laihtui tuon viikon ajalla niin, ettei hänellä ollut kuin nahka\nluiden päällä, eikä häntä olisi voinut enään tuntea samaksi\nmieheksikään. Kun ruumis laihtui semmoista kyytiä, kasvoi parta sitä\nhuimemmin ja viikon päästä oli hän karvainen kuin ukonkoira.\n\nIhmisiä rupesi huolestuttamaan tuo isännän tila. He pelkäsivät, että hän\nkadottaa järkensä tai menehtyy tuohon ankaraan suruunsa. Joukonmiehissä\ntulivat he isännän luokse ja alkoivat puhutella häntä.\n\n\"Kuolleesta ei ole elävän kumppaniksi. Pitäisihän teidän, järkevänä\nihmisenä, ymmärtää, että ette te voi kaikella surullanne kuollutta\neläväksi tehdä. Se on luonnon laki, jota ei yksikään ihminen voi\ntoiseksi muuttaa. Te ette voi kestää tuommoista surua, sillä luonto\nvaatii leponsa ja ravintonsa. Olkaa mies ja ruvetkaa järjellisesti\ntilaanne ajattelemaan! Ruvetkaa ottamaan ruokaa; ellette muuta voi, niin\nruvetkaa vähitellen juomaan edes maitoa, että vahvistuisitte\", puhelivat\nkylänmiehet.\n\nIsäntä ei vastannut miesten puheeseen mitään, nousi vaan vuoteenlaidalle\nistumaan ja huokasi raskaasti. Siinä hän istui kolkkona kuin aave ja\nkatsoa tuijotti lattiaan. Joku isännistä kävi hakemassa maitoa ja\nkehoitti häntä juomaan. Ikäänkuin vaistomaisesti koki hän seurata\nkehoitusta ja joi melkein tuopillisen lämmintä maitoa. Sitten hän\nkallistui vuoteelle ja sanoi huoaten: \"voi minun sydäntäni.\"\n\nMutta kylänmiehetpä eivät heittäneetkään tuota rakkaudentyötään siihen\nyhteen ainoaan kertaan, vaan yksi heistä oli aina isännän luona\nlohduttelemassa häntä ja valvomassa, että hän otti määräajoilla\nvähitellen ruokaa.\n\nTällä tavoin vahvistui isäntä vähitellen ja jäi ihmisten avulla eloon\nperheensä tueksi.\n\n\n\n\nKolmastoista kuva.\n\nRakastuneet.\n\n\nHe olivat nuoria ihmisiä kumpikin. Tyttö oli kauneimpia neitosia mitä\nolla voi. Hän oli verevä, täyteläinen, keskikokoinen impi ja tukka oli\nhänellä kullankeltainen ja paksu, joka oli sykertynyt kauniisiin\nkutreihin. Hän käyttäytyi hyvin säädyllisesti, pukeutui aina hyvin, ja\ntervehtiessään osasi vähän syrjäkierosti itseään retkauttaa, niinkuin\nhienojen naisten tapa on. Kun kuunteli hänen kielevää puhettaan, tuntui\ntyttö järkevältä. Hän oli iloinen kuin leivonen, kohteli seurassa\nkaikkia ihmisiä hyvin ja osasi pitää iloa vireillä; tuntuipa välistä\nhänen sisään tullessaan kuin olisi lämmin, herttainen päiväpaiste sisään\nvalahtanut.\n\nPoika oli pitkä, solakka, kaunisrakenteinen nuorukainen. Hän oli yhtä\nsuosittu sekä vanhojen että nuorten parissa, sillä hänellä ei ollut\nmitään rivoja tapoja, hän ei polttanut tupakkaa eikä nauttinut väkeviä.\nHän kunnioitti ja rakasti vanhempiaan ja koki käyttäytyä niin, ettei\nmissään tapauksessa saattaisi heille surua.\n\nTuon tytön isä oli rakennusmestari paraikaa tehtävällä Pohjanmaan\nrautatiellä ja oli äskettäin muuttanut paikkakunnalle. Poika taas oli\njuuri urkurikoulusta päässyt ja saanut koulusta loistavat todistukset,\njoten edellytettiin että hän piankin saa paikan.\n\nUlkosalla he ensikerran tapasivat toisensa ja siinä oli muitakin\nihmisiä. Emma tavallisella helkeydellään hääläsi ja liehtasi ihmisten\nkanssa, mutta näytti siltä kuin hän ja poika olisivat ujostelleet\ntoisiaan, sillä ainoastaan kylmän, mykän tervehdyksen sai poika osakseen\nja kylmän näköisenä erkani hän joukosta pois.\n\nMutta Nikke oli kaikesta tästä näennäisestä kylmyydestä huolimatta\nrakastunut tyttöön korviaan myöten. Tätä rakkauttaan piti hän aivan\ntoivottomana, sillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi pitänyt tavoitella\ntähteä taivaalta, niin paljon itseään ylevämpänä hän tyttöä piti.\n\nNikke, vaikka hänkin iloinen luonteeltaan, tuli nyt niin alakuloiseksi,\nettä kaikkein huomio kääntyi häneen. Hän ei saanut yökausiin unta,\nkääntelehti vaan levotonna kyljeltä toiselle, ajatellen yhä vain Emmaa.\nTavasta nousi hän yösydännä ylös vuoteeltaan, puki nopeasti päällensä ja\nlähti ulos kävellä huuhkimaan kesäyössä, saadakseen virkistystä\ntuskaiselle, polttavalle sydämelleen. Päivillä koetti hän kulkea\nasioillaan niin, että saisi aina nähdäkseen Emman, jota hän sitten\ntoivotonna ullankanteelta katseli. Mutta kun hän Emmaa lähitienoille\nsattui, näyttivät he kumpikin säpsähtävän ja vetääntyivät\nkylmännäköisinä kohta loitommalle toisistaan.\n\nTämmöisessä näennäisessä kylmyydessä kului aika, eikä kumpikaan tiennyt,\nmitä toisensa sydämessä liikkui.\n\n\"Miksi sinä, poikani, olet niin synkkämielinen?\" kysyi kerran isä\nNikeltä. \"Et puhu et pukahda, vaikka ennen olet ollut niin avosydäminen?\nEthän näy syövänkään paljon mitään ja öitäsikään et aina makaa\nvuoteellasi, vaan kulkea huupottelet yksinäsi.\"\n\n\"Voi, rakas isä! Pitäneekö minun nytkin olla teille yhtä avosydäminen\nkuin ennenkin? Tiedättekö, sydämessäni on semmoinen tuska ja palo, että\nellei sitä saa sammumaan, niin ei minun käy hyvin. En tosiaan voi tätä\nkestää\", sanoi Nikke.\n\nIsä säpsähti.\n\n\"Mikä sinulle se moisen tuskan toi, eihän toki joku rikos tuntoasi\npainane?\" hän sanoi.\n\n\"Ei sinne päinkään, isäni. Tuntoni on aivan puhdas, eikä sitä rasita\npieninkään rikos. Sydämeni tuska on aivan toista laatua.\"\n\n\"Mitä se sitten on?\"\n\n\"Vaikeanlainen on minun sitä ilmoittaa, mutta en kuitenkaan voi salata\nsitä teiltä: Se on rakkaus, joka sydäntäni kärventelee.\"\n\n\"Ja kuka se on jota rakastat?\"\n\n\"Ei hän ole kukaan muu kuin mestarin tytär, Emma.\"\n\n\"Oletko hänelle rakkautesi ilmoittanut?\"\n\n\"En ole. En uskalla, sillä niin paljon itseäni ylevämpänä minä häntä\npidän\", sanoi poika.\n\n\"Kaikkea häntä nyt! Parasta on, että vieroitat hänet pois mielestäsi,\nsillä minä olen luullut tytössä huomanneeni jotakin vastenmielistä,\nliiaksi itserakasta ja komentavaa\", sanoi isä.\n\n\"Oletteko te sitten tavannut Emmaa?\"\n\n\"Olenhan käynyt vieraissa mestarin luona ja silloin olen luullut\ntuommoista huomanneeni.\"\n\n\"Voi isä! Minä en voi luopua Emmasta, jos vaan voin hänet omakseni\nsaada. Mutta sehän kuitenkin tuntuu aivan mahdottomalta. Ei Emma ole\nkomentava eikä itserakas. Hän on lempeä ja sydäntä täynnä, eikä niin\npuhtaassa sielussa voi löytyä mitään tahra- eikä likapilkkuja\", sanoi\nNikke.\n\n\"Hm! rakkaus on sokea\", mutisi isä puoliääneen.\n\nTällä välin oli poika hakenut urkurin virkaa muutamassa Pohjois-Savon\nisossa pitäjässä; hän sai vaalisijan ja paikankin. Näissä puuhissa\nollessaan haihtui enin suru hänen sydämestään ja hän alkoi elähtyä\nentiseen reippauteensa ja iloisuuteensa. Hän saattoi olla Emmankin\nparissa ollessaan niinkuin muutkin ihmiset, mutta välinpitämätön hän\nnäytti nytkin olevan Emmaa kohtaan.\n\nEnsimältä kun vaalintulos tuli tietyksi, tunsi poika itsearvonsa\nhyväsestään kohonneen, mutta pian hän siihenkin kyllästyi ja tuo\narvoaste aleni hänen omissa silmissään yhtä nopeasti kuin se ylennytkin\noli ja sitä seurasi taas sama toivottomuus.\n\n\"Mikä minä olen hänen suhteensa?\" mietti poika tavalta itsekseen. \"Kun\npitää ihmisen ollakin semmoisen houkan, että kuvittelee niin paljon\nitseään ylemmäksi, mutta kun ei voi toisin tehdä\", mietti Nikke.\n\nRauhatonna ja levotonna kuljeskeli hän taas kylillä, koettaen saada\ntytön näköpiiriinsä, ja kun se sattui onnistumaan, katseli hän häntä\nmatkan päästä, lähenemättä kuitenkaan missään tapauksessa.\n\nMuutamana pyhäiltana oli Nikke yksinään tiellä kävelemässä. Sattumalta\ntuli Emma häntä vastaan. He säpsähtivät molemmat ja seisahtuivat.\nKumpikin oli hyvin punastuksissaan ja pojan sydän pamppaili niin, että\nsen luuli rinnasta ulos hyppäävän, ja jos lie pamppaillut tytönkin\nsydän. Tervehdyksen sanottuaan eivät he tuntuneet voivan noin vaan\näkkipikaa mennä toistensa ohitse, vaan seisoivat vastatusten tiellä\nilman että kumpikaan osasi mitään virkkaa.\n\n\"Mihinkä sitä nyt ollaan menossa?\" kysyi tyttö, katkasten vihdoin\näänettömyyden.\n\n\"Ei minulla mitään päämäärää ole, lähdinhän vaan tuullettamaan\", sanoi\npoika.\n\n\"Enkö saisi tehdä seuraa?\" kysyi tyttö.\n\n\"Kernaasti, kun vaan mahtunet tulemaan.\"\n\n\"Mahtunet\", matki tyttö. \"Sinun kanssasi mahtuu tulemaan kuka hyvänsä,\nkun vaan kelvannee\", sanoi tyttö ujostelematta.\n\n\"No, mikset sitten ennen ole tullut?\"\n\n\"Minunko se sitten aluksi on tehtävä? Sinunhan se olisi ollut.\"\n\nHe lähtivät nyt liikkeelle, tyttö pojan käsikoukussa riippuen ja\nohjasivat askeleensa suurten vainioiden läpi juoksevan luonnonojan\nvarrelle. Sen rannalla he istuivat suurelle mättäälle, jonka luonto oli\nrakentanut ikäänkuin turvepenkiksi. Tiheä lepikko ympäröi heidät joka\npuolelta niin, että he olivat kuin puutarhamajassa. Vesirikas puro\nlorisi heidän vieressään ja peippo lauloi säveliään isossa lepässä\nheidän päänsä päällä. Koko luonto uhkui eloa, lempeä ja Luojan,\nsuurimman rakkauden alkulähteen hyvyyttä.\n\n\"Miksi sinä olet näyttänyt ikäänkuin pelkäävän minua? Jos olen sattunut\nsinua lähestymään, olet aina säpsähtäen siirtynyt luotani kauemmas\",\nsanoi poika.\n\n\"En ole uskaltanut\", vastasi tyttö. \"Olen pitänyt sinua niin paljon\nmuita etevämpänä, etten ole rohjennut silmiänikään sinuun nostaa. Vaan\nkuitenkin olet sinä ollut aina elämäni toiveiden päämääränä.\"\n\n\"Sittenhän meillä onkin molemmilla, sinulla ja minulla, ollut\nsamallainen usko toisistamme. Mutta jos nyt rohkasisin itseni ja\nkysyisin sinulta, tahtoisitko tulla minulle elämänkumppaniksi, jakamaan\nkaikki ilot ja surut kanssani, mitä silloin vastaisit?\"\n\n\"Hyvä Jumala! Onko tämä kaikki nyt totta, vai näenkö unta? Jos niin\nkävisi, olisi silloin elämäni suurin toivo täytetty\", sanoi tyttö\npainaen päänsä pojan rintaa vasten ja pillahtaen itkemään.\n\nNikke puristi hänet hellästi rintaansa vasten ja siinä he halalivat ja\nsuutelivat toisiaan. Lujia rakkauden lupauksia tehtiin siinä toisilleen\nja he vakuuttivat ikuista rakkautta ja uskollisuutta.\n\nKun asiat kerran oli saatu selville, lähtivät he pois tuosta autuaasta\npaikasta, mutta kun ihmisiä alkoi tulla tiellä vastaan, erkanivat\nrakastavaiset toisistaan ja menivät kotiansa.\n\nSitä autuutta ei voi sanoin kuvata, mitä kumpikin heistä tunsi. Poikakin\npääsi kauheasta vaivastaan ja oli nyt niinkuin irti maasta.\n\nKauan ei voinut rakastavaisten suhde toisiinsa pysyä salassa, sillä\neivätpä he nyt enään kammoksuneet ja ujostelleet toisiansa. Julkisesti\nkävelivät he kahden kesken kylillä, eivätkä ihmisten sormenosottelemiset\nvaikuttaneet heihin mitään. Eikä kenelläkään tuntunut olevankaan juuri\nmitään vastaansanomista rakastavaisien yhtymisestä, sillä pidettiinhän\nheitä kumpaakin kunnollisina, siveinä ihmisinä.\n\nPianpa tämä rakastavaisten liitto tuli tytön vanhempienkin tietoon.\nNimenomaan kutsuivat he Nikkeä käymään heidänkin majapaikassaan.\nMuutamana iltana hän menikin sinne morsiamensa kanssa. Siellä hänet\notettiin ilolla vastaan. Häntä puhuteltiin vävypojaksi ja kestittiin\nruualla ja juomalla. Emma oli iloinen ja hilpeä ja kauniimpi pojan\nmielestä kuin koskaan ennen.\n\nTästäpuoleen kävivät he yhdessä iltakävelyiltä palatessaan useinkin\nEmman vanhempain kodissa.\n\nEräänä kertana kun he tulivat sinne, oli siellä Jussi niminen Emman veli\nja hän oli vähän humalassa. Tälle rupesi nyt Emma pauhaamaan ja\nrätisemään:\n\n\"Tuommoinen sika, kehtaa vielä tulla ihmisten ilmoihin. Sikokarsinaan\ntuommoinen mies on omiansa. Paina sukkelaan ulos minun silmäini edestä\",\nsäyhysi hän ja polki pienellä, sievällä jalallaan lattiaan.\n\n\"Ole tuossa nyt taasen vähemmällä... Häpäset itsesi\", muistutti äiti.\n\n\"Vieläkö tekin siinä! Pitäkää jo toki suunne kiinni, tai minä köytän\nteidät seinään\", tiuskasi Emma ja luppasi suunsa niin tiukasti kiini,\nikäänkuin se olisi ollut murtumaton ja muuttumaton komentosana, jota on\nehdottomasti totteleminen. Siihen jäi Emman naama möllöttämään\nsanomattoman vihaisen näköisenä, samalla kun hän tiukasti katsoi äitiään\nsilmiin.\n\n\"Jo nyt menee liian pitkälle. Suurempaa kunnioitusta tulisi toki\nvanhemmilleen osoittaa\", sanoi tuo tuleva vävypoika.\n\n\"Vieläkö sinäkin! Kyllä sinäkin tarvitsisit saada kelpo opetuksen\",\ntiuskasi Emma polkien jalkaa.\n\nNiken veri kuohahti. Hänen teki mielensä sanoa vastensuuta mitä hän\ntuommoisesta komennosta piti, mutta ei hän hennonnut vanhempien tähden\nantaa semmoista vastausta kuin mielensä teki. Hiljaisesti sanoi hän\nvaan: \"onpa se vähän liian aikaista\". Sitten hän istui tuolille, mutta\nsangen alakuloinen hän oli. Vanhemmat kokivat hyvittää ja elvyttää\npoikaa, mutta kylmänä ja jurona hän vaan pysyi.\n\nPois lähtiessään jätteli hän vanhukset hyvästi, mutta ei Emmaa.\n\n\"Etkö aio minulle hyvästiä sanoa?\" kysyi Emma.\n\n\"Kyllähän minä sinut aina ennätän\", sanoi poika ja meni.\n\nEntisen tulisen rakkauden sijaan laskeusi nyt pojan sydämeen kylmä,\ninhoittava tunne Emmaa kohtaan. Hän ei olisi kärsinyt häntä enään\nsilmissäänkään nähdä ja hän rupesi välttämään Emman kohtaamista niin\npaljon kuin voi. Hän ei käynyt enään milloinkaan Emman vanhempien luona\nja nämä olivat hyvin pahoillaan siitä.\n\nKului pitemmän aikaa, etteivät he olleet kohdanneet toisiaan. Mutta\neräänä kertana toimitti Emma niin, että hän äkkiarvaamatta sai kohdata\nsulhasensa.\n\n\"Miksi et ole enään käynyt meillä ja miksi olet ruvennut karttelemaan\nminua?\" sanoi Emma tervehdittyään.\n\n\"Mitä minulla siellä tehtäisiin?\" vastasi Nikke.\n\n\"Mitä morsiamen kodissa sulhasella tehtäisiin ja mitä sulhanen\nmorsiamellaan tekisi? Minusta tuntuu tuommoinen kysymys vähän oudolta\",\nsanoi Emma.\n\n\"Ei minulla enään ole morsianta\", sanoi poika jurosti.\n\nEmma vaaleni.\n\n\"Miksikä sinä, ystäväiseni, tuolla tavalla puhut, mikä sinun mielesi on\nnyt muuttanut?\" sanoi Emma ja hänen äänensä värisi.\n\n\"Olen huomannut kauniin kuoren alla pahan madon. Et kunnioita\nvanhempiasikaan vähän vähääkään, annat vaan heille hävyttömiä sanoja ja\nvanhin kuitenkin on aina vanhin. Semmoinen ihminen ei tule koskaan\nonnelliseksi. Paitsi sitä luulet jo saaneesi minuun nähden täydellisen\nisäntävallan ja voivasi sanoa minulle mitä tahansa. Ei, Emma. Meidän\nvälimme on nyt ainiaksi lopussa ja tätä päätöstäni ei mikään voima\nmaailmassa voi toiseksi muuttaa\", sanoi Nikke jäykästi.\n\nEmma puhalsi kauhean itkun ja kasvojaan peittäen lähti hän pois.\n\nPoika katsoi kauan hänen jälkeensä. Hän tunsi sydämessään säälintunteita\nEmmaa kohtaan, mutta samassa myöskin sanomatonta inhoa. \"Miksikä hänen\npiti ollakin noin mustasieluisen? Saan olla kiitollinen, kun tulin hänet\ntuntemaan ajoissa, etten joutunut kauniin käärmeen lumouksen alaiseksi\",\ntuumi poika itsekseen.\n\nNiken isä oli mielessään kaiken aikaa tuntenut tyytymättömyyttä poikansa\nsuhteesta Emmaan, sillä hän oli saanut kurkistaa tytön sielunakkunoista\nsisälle. Hän ei olisi suonut poikansa joutuvan ajalliseen kadotukseen.\n\n\"Joko sinä nyt olet voittanut tuon niin tulisesti rakastetun tyttösi\nsuosion?\" kysyi isä, kun Nikke tuli tältä matkaltaan kotiin.\n\n\"Monin kerroin olen sen voittanut, mutta myöskin sen jo menettänyt\",\nsanoi Nikke.\n\n\"Näin lyhyessä ajassa!... Oliko hän huikenteleva?\"\n\n\"Sitä hän ei ollut, mutta minä sain kurkistaa hänen turmeltuneeseen\nsieluunsa\", sanoi Nikke.\n\n\"Niinkö? Enkö minä sitä sinulle sanonut?\"\n\n\"Sanoitte kyllä, isä hyvä, mutta minä en uskonut, ennenkuin itse tulin\nhuomaamaan minkälainen mielenlaatu tuon kauniin kuoren alla piilee.\"\n\n\"Ja nyt olet erossa hänestä?\"\n\n\"Niin olen ja erossa pysynkin.\"\n\n\"Siinä teit, poikani, oikein, sillä hänen kanssaan et koskaan olisi\ntullut onnelliseksi. Olen hyvin tyytyväinen toimiisi, sillä luulenpa,\nettä sinun puoleltasi se ero kuitenkin tuli\", puheli isä.\n\n\"Minun puoleltanihan se tuli, vaikka ensimältä niin rajattomasti häneen\nrakastuin.\"\n\nAamulla kirjoitti Emma Nikelle kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:\n\n     \"Hellästi rakastettu ystäväni!\n\n      Kuinka sinä, rakkaani, niin vähäpätöisen asian voit noin kovin\n      pahaksesi panna? Eihän koko tapauksessa ollut mitään sen\n      pahempaa kuin mitä joka aika sattuu perheessä tapahtumaan. Jos\n      tietäisit kuinka hellästi ja kiihkeästi sinua rakastin, et olisi\n      minulle niin kovia sanoja sanonut. En ole silmäntäyttä koko yönä\n      nukkunut, itkenyt olen vaan katkeamatta. Toivon kuitenkin, ettet\n      noin vähäpätöisen asian anna turhaksi tehdä niitä helliä\n      suhteita, jotka nykyään välillämme on vallinnut, eikä niitä\n      pyhiä lupauksia, joita toisillemme olemme luvanneet.\n\n      Tätä kirjoittaa sinua aina hellästi rakastava, mutta nyt\n      murheellinen\n\n      Emmasi.\"\n\nKummastellen luki Nikke tuon kirjeen ja sen tehtyään kirjoitti hän\nseuraavan vastauksen:\n\n     \"Emma.\n\n      Siinäpä se nyt on. Sinä pidät aivan vähäpätöisenä ja mitättömänä\n      äskeistä tapahtumaa ja sanot semmoista tapahtuvan useinkin\n      perheiden kesken. Tällä paljastat vaan oman paatuneen mielesi,\n      sillä se osoittaa, että tuommoinen meno on sinulle jo tullut\n      tavaksi. Lausua vanhemmilleen tuommoisia ilkeitä sanoja, on\n      suurin rikos mitä ihminen voi tehdä, ja kuitenkin se on sinusta\n      vaan vähäpätöinen asia. Jospa se olisi ollut edes hetkellinen\n      hairahdus, olisi se ollut toista, mutta sinä katsot sen\n      erikoiseksi oikeudeksesi, eikä kaikesta tuosta näy pienintäkään\n      katumuksen merkkiä. Kiitän onneani, että tulin ajoissa sinut\n      tuntemaan. En olisi tahtonut joutua elinajakseni sinun kanssasi\n      kurjaakin kurjempaa elämää viettämään. Älä yritäkään minun\n      nykyistä mielialaani toiseksi muuttamaan, sillä se ei tosiaan\n      tapahdu.\n\n      Jää hyvästi ja ijäksi!\n\n      Nikke.\"\n\nPois jäi nyt Emmalta iloisuus ja helkevyys. Alakuloisena kuljeskeli hän\nvaan yksiksensä, eikä kaivannut kenenkään seuraa.\n\nNiken kotona asui eräs kansakoulun opettajatar. Nikke oli ainakin\nosottanut opettajattarelle veljellistä ystävyyttä, mutta sen syvempää\nvaikutusta ei tyttö ollut hänen sydämessään löytänyt. Tähän saakka oli\nEmma yksin vallinnut Niken sydäntä niin, ettei siellä ollut kenellekään\nmuulle sijaa.\n\nOpettajatar oli helläluontoinen, hiljainen ja tavoiltaan kerrassaan\nmallikelpoinen ihminen. Emman kauneutta ei hänellä ollut, mutta ei hän\nkuitenkaan ollut sitäkään vailla ja hänen käytöksensä oli sulava ja\nmiellyttävä.\n\nPitemmän aikaa oli Nikke ollut jo opettajattaren parissa ja päässyt\nsukeltamaan hänen sielunsa sisälle. Vähitellen alkoivat nuo hyvät\nominaisuudet sieltä esiintyä Nikelle ja ne tuntuivat liittyvän\nsopusointuun hänen sielussaan asustavien tunteiden kanssa. Kuta enemmän\nNikke noita ominaisuuksia tarkasteli, sitä herttaisemmalta rupesi tuo\nvaatimaton neitonen hänestä tuntumaan ja sitä kauniimmaksi ja\nmiellyttävämmäksi kävi neitonen Niken mielestä. Vähitellen siitä tunne\nkehittyi, mutta sitä varmemmaksi ja pysyvämmäksi se tuli. Ei siinä ollut\näkkiä riehahtelevia, polttavia rakkauden liekkejä, tunnustuksia ja\nlupauksia, jotka tuossa äkkinäisessä helteessä useinkin niin pian\nkuonaksi palavat.\n\nKovinkaan kauan ei viipynyt, ennenkuin Nikke teki neidille\ntunnustuksensa. Neito hämmästyi ja punasteli hyväsestään, mutta\nmyöntävän vastauksen hän ujostellen ja kainostellen antoi.\n\nNikke meni heti isänsä kanssa tuumittelemaan, mitä hän tästä uudesta\nliitosta piti.\n\n\"Nyt sinä, poikani, olet tehnyt minun mieleni jälkeen. Minä olen kauan\njo tuota ajatellut, mutta en ole tahtonut sinulle sitä esitellä, kun\nolen nähnyt sinun kiihkeän rakkautesi Emmaan. Parasta on, että kihlaat\nheti Annin, sillä hän on kelpo tyttö ja sinä saat hänestä varman\nelämänkumppanin itsellesi.\"\n\nSeuraavana iltana kutsuttiin muutamia ystäviä Niken kotiin ja silloin\njulaistiin Annin ja Niken kihlaus. Ujona, kainona ja miellyttävän\nnäköisenä palveli Anni vieraitaan, eikä kellään ollut mitään\nvastaansanomista heidän kihlauksestaan.\n\nVaikka asiat olivat jo näin pitkälle kehittyneet, ei Emma kuitenkaan\nvielä heittänyt toivoansa. Hän tuli sanomattoman mustasukkaiseksi ja\nkoki kaikin tavoin levittää ilkeitä ja valheellisia juoruja kylälle\nAnnista. Usein tyttö raukka herahti itkuun, kun sai niitä kuulla. Mutta\nNikke häntä lohdutteli:\n\n\"Mitä sinä noista huolit\", sanoi hän, \"pianhan kuivat roskat päältä\nvarisevat. Sinun maineesi on niin puhdas, etteivät halvat juorut vaikuta\nihmisten mieliin, sillä kaikki jo tuntevat, kuinka halpasieluinen Emma\non.\"\n\nNikelle oli Emma nyt kahta makeampi kuin koskaan ennen. Hän keimaili\nNiken edessä, kielastellen hänelle mitä imelimpiä imarteluita suinkin\nvoi keksiä. Tämä kaikki ei kuitenkaan vaikuttanut mitään Nikkeen, hän\nvain sydämestään ylönkatsoi näitä liukkaita temppuja.\n\nRakennusmestari muutti nyt perheineen toiselle rautatielle, jota vasta\nalettiin rakentaa. Sieltäkin kirjoitti Emma Nikelle hellän kirjeen. Hän\nkertoili, kuinka sydämellinen rakkaus ja hyvä sopu vallitsee hänen ja\nvanhempiensa välillä. Yhteisvoimin tekevät he työtä ja hän on kutonut\nmonta isoa pakkaa trikoota ja muuta arvokasta vaatetta. Kello viisi\nnoustaan ylös ja kymmenen pannaan levolle. Koko tämä aika ollaan\nahkerassa työssä, että tuskin syömään joudetaan. Vaatetta karttuu niin\npaljon, että sitä täytyy myödäkin. Hiljakkoin kävi hän kaupungissa ja\nmöi siellä vaatetta kahdensadan viidenkymmenen markan edestä. Muuten\nolisi kaikinpuolin hyvä, mutta ikävä tahtoo näpsiä, kun ei saa tavata\nsiellä olevia rakkaita ystäviään. \"Jospa se päivä kerran valkeneisi,\nettä saisin sinua kerran vielä kohdata\", kirjoitteli Emma.\n\nTällä kirjeellään tahtoi kai Emma Nikelle ilmaista, kuinka\nperinpohjaisen parannuksen hän nyt oli tehnyt, jotteivät hänen entiset\npahat tapansa enään estäisi heidän onnellista jälleenyhtymistään. Mutta\nhukkaan meni tämäkin Emman yritys, sillä Nikke ja Anni olivat jo\nsillävälin vihityt avioliittoon ja olivat muuttaneet siihen pitäjään,\njohon Nikke oli valittu urkuriksi.\n\n\n\n\nNeljästoista kuva.\n\nTehtailijoita.\n\n\nTalon väki oli ahkerassa puhdetyössä, miehet häärivät höyläpenkkiensä\nääressä, tehden mikä mitäkin käsityötä talouden tarpeiksi. Vaimoväki oli\nkääreytynyt takkavalkean ympärille, jossa he kehräsivät ja toiset\nkarstasivat.\n\nMuutamassa takan kulmauksessa oli paksu ruhmo ja sen ääressä istui kaksi\npoikasta, arviolta noin kahden- ja neljäntoista vuoden välillä.\n\nMinua, joka olin vastatullut vieras, miellytti tuo kuva niin, että\nastuin heidän luokseen. Ensi silmäyksellä huomasin, etteivät poikaset\nolleet paikkakuntalaisia. Rupesin siis heitä tarkastelemaan.\n\nTuon leveän ruhmon nenässä oli heillä hakaisten tekokojeet. Siinä oli\nheillä myös kuiva leivänpalanen ja silakkaa. Tavasta haukkasivat he\nleipää ja kalaa, mutta palanpuremisen aikanakin he jo vääntelivät\nhakasia. Heillä oli yllään jotenkin likaiset, avosuiset hurstipaidat,\njoiden hihansuut olivat jo kuluneet repaleisiksi. Kun he kierasivat\nhakasten renkaita, lepsahtivat nuot rikkeimet lepareet oikein\ntahdinmukaisesti.\n\n\"Ette suinkaan te, pojat, ole meidän paikkakunnalta kotoisin?\" sanoin\nheille.\n\n\"Emme.\"\n\n\"Mistäs olette?\"\n\n\"Lappajärven pitäjästä\"\n\n\"Teiltä näyttää käyvän hyvin hakasien teko\", arvelin.\n\n\"Ainahan sitä työhönsä tottuu, kun sitä enemmän aikaa tekee. Mutta tämä\ntyö kävisi paljon nopeammin, jos meillä olisi kynsiatunat, joilla saisi\npikaisesti leikata langan poikki. Semmoisia ei löydy kaupassa, mutta\nolemme tehneet piirustuksen ja lähettäneet sen konepajaan ja piakkoin\nsaamme semmoiset, ehkäpä muutkin saavat\", tuumivat pojat.\n\n\"Te tehneet piirustuksen!\" sanoin kummastuksissani.\n\n\"Niin, me.\"\n\n\"Ja konepaja hyväksyi piirustuksenne?\"\n\n\"Hyväksyi.\"\n\n\"Mutta tuo teidän eineenne näyttää minusta kovin karulta\", arvelin.\n\n\"Ei auta hauskoin eläminen, jos on mieli jotain ansaita näin vähäisellä\nammatilla. Kyllä on aina aikaa hauskoin elää.\"\n\n\"Ansaitsetteko sitten jotakin tuolla pikku ammatillanne?\"\n\n\"Aina vähän, aina vähän, kun on ahkera ja säästää. Ja tänä aikana ei ole\nmuutakaan hommaa\", sanoivat pojat.\n\n\"Harjoitatteko sitten muutakin ammattia?\"\n\n\"Kyllä vain. Kun tulee kevätpuoli ja kantohanget, muutamme silloin\njonkun kaupungin läheisyyteen, kokoilemme hangelta jäneksen paparoita ja\nmyymme niitä kaupunkiin.\"\n\n\"No, mitä niilläkin tehdään?\"\n\n\"Kenellä on kanoja hoidettavana, he niitä ostavat halusta, sekottaakseen\nniitä kanojen ruokaan, jotta ne varemmin ja paremmin munisivat\",\nselittivät pojat.\n\n\"Mitä sitten muuta vielä?\"\n\n\"Kun se ammatti loppuu ja kun hernemaat alkavat tulla taimelle, silloin\nmenemme pajukoihin ja kuorimme herne-keppejä suuret määrät ja vedämme\nniitä käsikärryillä kaupunkiin; ne käyvät hyvästi kaupaksi. Muina\naikoina vedämme lattiahavuja ja kuusenlehviä kaupunkiin ja myymme niitä\nsiellä pasmottain porrasten eteen, sylkylaatikoihin ja minkä mihinkin\ntarpeeseen ja aina niilläkin jotakin saa.\"\n\n\"Minusta tuntuu, että teidän tulolähteenne ovat kovin niukkoja\ntuloilleen\", sanoin.\n\n\"Kyllä niinkin, mutta olisiko sitten parempi repalehtaa köyhäinhoidon\nniskoilla, kun itse hankkia elatuksensa ja toimeentulonsa? Paitsi sitä\non kultaa ja hopeata hieman joka paikassa, mutta sitä on niin vähän,\netteivät kaikki ymmärrä sitä koota, vielä vähemmin koossapitää\",\narvelivat pojat.\n\n\"Oletteko te sitten saaneet kokoon tuota näkymätöntä kullan ja hopean\ntomua noilla keinoillanne?\"\n\n\"Aina vähän, aina vähän. Ei nyt ole kaikki mukana mitä vuosien kuluessa\nolemme keräilleet, mutta onpa meillä nytkin vähäsen\", sanoi toinen\npojista ja vetäsi samassa taskustansa nahkakukkaron, jonka pohjassa oli\nparin nyrkin kokoinen mukula.\n\n\"Noin paljon lantteja\", huudahtin.\n\n\"Eihän näitä ole kovinkaan paljoa, mutta ovat nämät toki parempaa laatua\nkuin luulette.\"\n\nNäin sanottuaan aukaisi poika kukkaronsa suun ja siellä oli ainoastaan\nmarkan ja kahdenmarkan kappaleita, eikä ainuttakaan kuparirahaa.\n\n\"Noinko paljon rahaa tuommoisilla ansioilla!\" huudahdin\nhämmästyksissäni.\n\n\"Ei toki tässä kaikki ole\", sanoi poika ja veti povitaskustansa\npikkaraisen kukkaron ja kaasi sen sisuksen kämmenelleen. Siellä oli\nneljä kymmenen- ja neljä kahdenkymmenen markan kultarahaa.\n\n\"Tämä on sitä hienon hienoa kultapölyä, jota olemme kokoilleet ja\nkokeneet koossa pitää. Setelirahoja emme pidä, kun ne ovat niin monen\nvaaranalaisia tämmöisissä oloissa, vaan viemme ne pankkiin\", selitteli\ntoinen pojista.\n\n\"Ettäkö teillä on pankissakin rahoja!\" kysyin hämmästyksissäni.\n\n\"Onhan tuolla joku tuhatkunta.\"\n\n\"Tehän olette rikkaita poikia, voisittehan ostaa paremman paidankin\npäällenne\", sanoin.\n\n\"Kyllä nämät vielä menee.\"\n\n\"Saatte syöpäläisiäkin.\"\n\n\"Emme saa. Meillä on ommeltuna housunkaulukseen semmoista ainetta, että\nkyllä syöpäläiset ulohtaalla pysyvät.\"\n\nEn voinut muuta kuin jätellä heidät hyvästi ja kehoittaa heitä\nedelleenkin työteliäiksi ja säästäväisiksi.\n\nLähdin pois, mutta kauan pyörivät nuot kummalliset pojat mielessäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut aikaa noin parikymmentä vuotta. Silloin täytyi minun lähteä\npitemmälle merimatkalle. Ostin siis likimmässä satamassa piletin ja\nnousin laivaan. Seuraavana aamuna nousin aikaisin hytistäni kannelle,\nihailemaan sanomattoman kaunista ilmaa ja täysin siemauksin\nhengittääkseni raitista merenhenkeä. Kävelin keulakannelle peränpitäjän\nluokse, puhuttelemaan häntä. Kappaleen aikaa haasteltuamme ilmestyi\nvierelleni siististi puettu herrasmies, joka näytti olevan noin\nkolmenkymmenenviiden vuoden ijässä. Hän sanoi minulle hyvää huomenta\nystävällisesti tervehtien. Koetin muistella, olisinko missään ennen\nsattunut tapaamaan tuota herraa, mutta en saanut sitä päähäni.\n\n\"Te ette taida tuntea minua\", sanoi herra.\n\n\"Tosiaan minulla ei ole kunnia tuntea herraa\", sanoin yhä tarkastellen\nhäntä.\n\n\"Minä olen tämän laivan kapteeni\"\n\n\"Sepä hauska, kun saan tutustua herra kapteenin kanssa\", sanoin\nuudestaan tervehtien häntä.\n\n\"Ja tämä laiva on minun omani.\"\n\n\"Aina parempi... Onneksi olkoon\", sanoin.\n\n\"Ja kuitenkin teidän pitäisi tuntea minut\", sanoi kapteeni.\n\n\"Minä vaan en muista teitä ennen tavanneeni\", sanoin.\n\n\"Ja kuitenkin olette tavannut.\"\n\n\"Missä sitten?\"\n\n\"No tuolla kotipitäjässänne sen leveäpäisen pölkyn ääressä parikymmentä\nvuotta sitten\", selitti kapteeni.\n\nMinun mieleeni sävähti nyt, että olisikohan edessäni oleva kapteeni ja\nlaivanomistaja toinen noista pojista, jotka tuon pölkyn ympärillä\nvääntelivät takkavalkean valossa hakasia, haukaten väliin silahkaa ja\nleipää.\n\n\"Ettehän vain ole toinen noista pojista, joiden kanssa niin paljon\nhaastelin työteliäisyydestä ja säästäväisyydestä?\" kysyin hyväsestään\nhämmästyneenä.\n\n\"Oikein arvattu. Olen vanhempi veljeksistä, se joka silloin oli\nkassanhoitajana.\"\n\nTulin niin hämmästyneen iloiseksi, että tervehdin häntä kolmannen kerran\noikein syleilemällä.\n\n\"Kun kerran olemme tulleet vanhoiksi tuttaviksi, niin lähtekää nyt\nkajuttaan einekahville\", kehoitti kapteeni.\n\nMenimme.\n\nKahvia juodessa kyselin kapteenilta miten niin ihmeellisesti oli voinut\nkäydä.\n\n\"Niinhän se kävi kuin tarkoitimmekin\", sanoi kapteeni. \"Ne hakaset,\njäniksenpavut, hernekepit ja havunlehvät ovat nyt muodostuneet\ntämmöisiksi. Ansaitsimme ja säästimme. Kun tulimme ijäkkäämmiksi ja\nvankemmiksi, rupesimme urakalla tekemään pienempiä rakennustöitä ja\nniissä ansaitsimme hyvin. Saatuamme riittävästi varoja, menimme\npolyteknilliseen opistoon ja rupesimme lukemaan insinööreiksi. Meillä\noli semmoinen edistyshalu, että luimme ja teimme kokeita niin paljon\nkuin jaksoimme. Saatuamme erotodistukset opistosta, ryhdyimme heti\nisompiin rakennustöihin. Niissä taas ansaitsimme melkoisen summan ja\nsitte minä ostin tämän laivan. Kävin jonkun aikaa merikouluakin, ja\nrupesin sitte itse laivani päälliköksi.\"\n\nOlin niin hämmästyksissäni, etten huomannut kysellä toisen veljen\nkohtalosta mitään.\n\nToisen päivän illalla pääsin matkani perille. Jättelin kapteenin\nsydämellisesti hyvästi ja nousin maihin.\n\nKaupunki johon tulin oli isompia maassamme, mutta minä olin siinä nyt\nensi kertaa käymässä.\n\nSeuraavan päivän kiertelin uteliaana ympäri, katsellen kaupungin\nmerkillisyyksiä. Muunmuassa huomasin siellä konepajan, joka näytti vasta\nrakennetulta. Pajan johtajalta pyysin päästä sitä katselemaan sisältä.\nHän tarkasteli minua päästä jalkoihin ja näytti epäröivän, mutta vihdoin\npäästi minut sisälle. Kuljeskelin ylt'ympäri tuota laajaa huoneustoa,\nkatsellen kaikkia ihmeellisiä kojeita, mitä siellä löytyi. Viimein\npysähdyin voimarattaan viereen katselemaan kuinka helponnäköisesti se\nkylmiltään leikkeli vanhoja, kuluneita rautatien ratakiskoja noin\nkyynärän pituisiksi pätkiksi. Nuo paksut raudat eivät voimarattaan\nedessä näyttäneet pidättävän mitään; ne menivät poikki kuin korte, eikä\nvoimaratas yhtään hidastunutkaan, kun sen terä ratakiskoa katkasi.\n\nSiinä seisoessani ja katsellessani tuota ihmeellistä voimaa, kulki\nohitseni siistinnäköinen herra. Hän pysähtyi ja sanoi iloisesti hyvää\nhuomenta, ja hänen vilkkaat kasvonsa näyttivät loistavan hyvästä\nmielestä.\n\nKatsoin kummastellen häntä.\n\n\"Ette taida minua enään tuntea\", sanoi hän hymyillen.\n\n\"Enpä muista teitä ennen nähneeni\", sanoin.\n\n\"Ja kuitenkin tapasin teidät kerran ennenkin, jos muistanette,\nkotipitäjässänne parikymmentä vuotta takaperin.\"\n\n\"Mitä ihmettä? Olisitteko toinen noista silloisista hakaspojista?\"\n\n\"Niinpä olen. Toisella veljelläni on oma höyryalus ja hän itse kuljettaa\nsitä.\"\n\n\"Sen minä jo tiedän\", sanoin minä, \"sillä tänne tullessani minulla oli\nkunnia matkustaa hänen laivallaan. Tapasimme kapteenin kanssa toisemme\nja puhelimme keskenämme paljon. Olin hämmästynyt tuosta kohtauksesta\nniin, etten huomannut kysyä teidän kohtalostanne mitään, mutta nythän on\nsitä hauskempi, kun teidätkin tapasin.\"\n\n\"Hän tietysti kertoi teille seikkaperäisesti elämämme juoksun.\"\n\n\"Kyllä hän kertoi, mutta en huomannut sitäkään kysyä, oletteko te\nkumpainenkin jo perheellisiä miehiä.\"\n\n\"Kyllä olemme. Rikkaita emme hakeneet, vaikka olisihan niitäkin tainnut\ntarjolla olla. Minä nain palvelustyttöni, joka on hyvin kelpo ihminen ja\noli useampia vuosia ollut luonani palveluksessa. Veljeni taas nai\nlaivansa perämiehen tyttären. Periaatteemme oli semmoinen, että miehen\ntulee vaimonsa elättää ja hoitaa, eikä pyrkiä rehentelemään vaimonsa\nomaisuudella\", selitti hän.\n\n\"Mitäs te nyt aiotte eteenne ottaa?\" utelin.\n\n\"Minä olen jo elämäni uran valinnut. Tämä konepaja on minun. Itse olen\ntämän rakennuttanut, itse hoidan tätä ja pidän kaikkea silmällä, ja nyt\njo huomaan, että se kannattaa hyvin. Toivon, ettei minulta tässä tule\npuuttumaan leipää eikä työtä\", arveli hän.\n\nVaikka olenkin tuntenut noiden veljeksien toimeliaisuuden ja kuullutkin\npaljon siitä, hämmästyin kuitenkin hyväsestään tämän kuultuani.\n\n\"Ja niin vähästä te alotitte\", virkoin hänelle.\n\n\"Vähästä kylläkin\", hän vastasi, \"mutta äyristähän satakin alkaa.\nPääasia oli vaan se, että me halusimme tehdä työtä ja osasimme säästää,\nsiinä oli koko meidän onnemme perustus.\"\n\n\"Tehkää nyt hyvin ja lähtekää katsomaan minun kotianikin\", esitteli hän\nsitten.\n\nMinä myönnyin.\n\nHänen kotiinsa tultuamme esitteli hän minut vaimolleen vanhana\nystävänään. Vaimo oli kaunis ja kaikinpuolin miellyttävän näköinen. Koti\noli sangen hyvällä aistilla järjestetty, jopa niin, ettei missään\npaikassa silmä keksinyt semmoista kohtaa, jonka olisi suonut toisin\nolevan. Täydellinen puhtaus vallitsi kaikkialla. Kaksi keltatukkaista\nlasta oli talossa, toinen niistä vielä kehdossa, mutta toinen jo\nvesselöitsi lattialla.\n\nMinua ei päästetty talosta pois koko sinä aikana minkä viivyin\nkaupungissa ja minua hoidettiin niinkuin parasta ystävää tai niinkuin\nolisin ollut heidän paras hyväntekijänsä.\n\nPoislähtiessäni jättelin heidät sydämellisesti hyvästi, toivottaen, että\nheidän kotielämänsä pysyisi onnellisena heidän elämänsä loppuun saakka.\n\n\n\n\nViidestoista kuva.\n\nVeljekset.\n\n\nHe olivat vielä semmoisia pieniä vesseleitä, että hätinä kykenivät omin\nneuvoinsa kävellä vaapertamaan. Ei kukaan voinut sanoa, kumpi heistä\nolisi ollut isompi tai pienempi, kumpi laihempi tai lihavampi, kumpi\nrumempi tai kauniimpi, ja pitipä olla oikein tarkka tuntija, jos mieli\ntietää, kumpi heistä kumpikin oli. Ei ole kummakaan jos niin oli, sillä\neipä moni juuri tiennyt sitäkään, kumpi heistä oli vanhempi; ainoastaan\näiti sen tiesi, kumpi heistä oli ensiksi päivänvalon nähnyt, sillä he\nolivat kaksoiset. Toiselle heistä pantiin nimeksi Aappi ja toiselle\nSaku. Niin yhdennäköiset olivat lapset, että saadakseen selvän kumpi\nheistä kumpikin oli, täytyi pitää punaista rihmaa toisen kalvosessa.\n\nRämät kauniit lapset eivät ottaneet syntyäkseen mistään ylevästä ja\nrikkaasta perheestä, vaan aivan köyhistä vanhemmista, tuosta Katajamäen\nJussin kuuluisan köyhästä perheestä.\n\nJussi oli kyllä kelpo mies ja teki työtä kesät talvet hengen edestä,\nmutta hänen ansionsa eivät riittäneet lukuisan perheen toimeentuloksi.\nEnnestään hänellä jo oli kuusi lasta ja nyt vielä annettiin lisäksi\nkaksi yhtaikaa.\n\nKatajamäen-Jussi ei ollut mikään nurrusunteri, sillä hän oli oppinut\nottamaan vastaan niin pahan kuin hyvän päivänkin ja oli aina yhtä\niloinen. Hän rakasti vaimoaan kaikesta sydämestään ja poisti\niloisuudellaan vaimoltaan kaikki surut ja huolet, jos jolloinkin\nsemmoisia sattui tulemaan.\n\n\"Näetkös, Riitu, kuinka Jumala meitä rakastaa, kun hän uskoo meille niin\nrunsaasti noita lahjojansa. Taasenkin lahjoitti meille kaksi noin\nkaunista poikaa\", tuumaili Juho lasten synnyttyä vaimolleen, hyväillen\nhäntä.\n\n\"Niin, mutta millä ne kaikki elätetään?\" sanoi vaimo huolehtien.\n\n\"Älä siitä huolehdi, kyllä Jumalalla on rikkautta. Maailma on avara ja\nkyllä siellä meidänkin lapsemme osansa saavat, kun vaan heissä on\nmiehuutta siihen kiinni tarttumaan\", lohdutteli Juho.\n\nTuli sitten kova katovuosi ja sen kanssa kova lavantauti, joka nälästä\nheikontuneita ihmisiä korjasi paljon tuonentuville.\n\nTämä ankara tauti osui Katajamäenkin Jussin köyhään kotiin ja kaasi\nkaikki rujoksi, paitsi noita kaksoisia.\n\nEi ollut Katajamäessä elämä ennenkään väljää, mutta nyt se vasta\ntiukaksi tuli. Ei ollut sitä, joka olisi vesilusikan oikaissut tuolle\nkahdeksanhenkiselle sairastavalle perheelle. Ei ollut ruokaa, ei\nhoitajaa.\n\nVihdoin lähettivät kyläläiset erään nilkun ja rokonarpisen tytön\nhoitamaan kovaonnista perhettä. Elintarpeitakin lähetettiin sinne mitä\nkultakin riitti.\n\nTuo lähetetty tyttö oli kuitenkin ihminen, jolla oli puhdas, hurskas\nsielu. Hän hoiti sairaita parhaan taitonsa mukaan ja koetti lievitellä\nsairasten tukalaa tilaa, vaikka hän itsekin oli yhteiskunnan hylkiöitä.\n\nKaikella lempeydellään ja ihmisrakkaudellaan ei hän kuitenkaan voinut\nestää sitä, että tuoni yhden ja toisen tempasi perheestä pois.\n\nAappi ja Saku olivat jo siksi isoja poikia, että he ymmärsivät nykyisen\nasemansa. Alituiseen istuivat he tuon hyväsydämisen ja vastenmielisen\nnäköisen kunnan Karun luona, kysellen sairaan perheen tilasta,\nparanevatko he vai kuolevatko. Eihän Karu heille muuta osannut sanoa\nkuin että he ovat sangen kipeitä ja voivat kuolla, mutta voivat jäädä\nelämäänkin.\n\nKun tämä leikki oli lukossa, ei ollut koko perheestä enään elämässä\nmuita kuin itse Jussi ja nuo kaksoiset. Tuoni oli korjannut pois äidin\nja nuo vanhimmat kuusi lasta. Isä oli nääntyä suruunsa, eikä hän voinut\ntaudin murtamana toimittaa mitään. Ei ollut ruokaa itselläänkään, sitä\nvähemmin rakkaille lapsilleen. Ei ollut muuta neuvoa kuin laittaa\nmierolle nuo ainoat jäljelle jääneet rakkaat kaksoisensa.\n\nMierolla kulkiessaan olivat pojat aina toinen toisensa tukena.\nPaikkakunnalla tunnettiinkin heidän kurja tilansa ja ihmiset kokivat\nheitä vaalia ja suosia parhaansa mukaan.\n\nPahimpana kiusana oli heillä toiset kerjulaispojat, jotka kulkureina\nmaailmaa kierrellessään olivat oppineet kaiken maailman kierot temput.\nUsein kävi niin, että kun nämä sattuivat tapaamaan Katajamäen kaksoiset,\nei päästy ennen eroon kuin nuot mailmantolaiset hyökkäsivät kaksoisten\nkimppuun. Mutta silloin seisoivat veljekset niin lujina yksistäpuolin,\nettä he ennen voivat kaatua kuin väistyä.\n\nEräänäkin kertana kun he lähtivät tallustelemaan eräästä vankasta\ntalosta, jossa heitä oli yltäkylläisesti ruokittu, huomasivat Katajamäen\nkaksoiset, että heitä ajoi takaa kolme poikaa ja eillimäisellä oli\nkädessä ruoska, jolla hän lyödä hutki ilmaa. Veljekset huomasivat kohta,\nettä takaa-ajo tarkoitti heitä. Niin pian kuin suinkin kerkesivät,\nkoettivat he piiloutua lähellä juoksevan korkea-ahteisen, monimutkaisen\nluonnonojan rantapensaikkoon. Mutta noilla takaa-ajajilla oli\nvainukoiran vaisto ja pian he tapasivat nuo vähäiset veljekset. Eihän\nmuuta kuin alettiin ruoskineen käydä päälle.\n\n\"Miksi te meitä vainootte, emmehän me teille ole mitään pahaa tehneet?\"\nsanoi Saku, asettuen veljensä kanssa niin miehuulliseen vastarintaan\nkuin suinkin voi.\n\n\"Ei tässä nyt käräjöimään, vaan maistakaa tästä!\" sanoi\nruoskanheiluttaja ja lyödä läimäytti samassa Sakua kasvoihin niin, että\nveri tuli huulesta.\n\nMutta tätä ei ruoskamiehen olisi pitänyt tehdä, sillä samassa hyökkäsi\nAappi roikaleen kinttuihin ja kaasi hänet alleen. Vaikka tuo Poro-Annan\nVihtori oli maankuulu kaikesta ilkeydestään, ei hänessä kuitenkaan ollut\nmiestä nousemaan tanakan Aapin alta. Kynsin hampain koetti Aappi saada\nhäntä rangaistuksi ja hän oli niin ketterä, että jos hänen vastustajansa\nkoetti millä tavoin hänestä erilleen päästä, oli Aapilla jo kymmenenkin\ntemppua sitä estämään. Kuitenkin olisi Aapin tainnut lopultakin huonosti\nkäydä, sillä nuo toiset takaa-ajajat olivat toipuneet hämmästyksestään\nja alkoivat mukiloita häntä takaapäin, mutta siinä oli jo Saku ja ankara\nottelu alkoi. Kaksoiset olivat niin toki-ottoja, etteivät he huolineet\nolivatko kumossa vai pystyssä, mutta kynsin hampain olivat he\nvihollisissaan kiinni. Viimein täytyi Poro-Annan Vihtorin joukkoineen\nlähteä käpälämäkeen.\n\nMierolla kulkeminen kävi pojille yhä enemmän ja enemmän vastenmieliseksi\nja päästyään tuonne kolmen neljäntoista vanhaksi, pyrkivät he jo\nväkisinkin jäämään taloihin jotakin tekemään, ettei heidän olisi\ntarvinnut olla kulkeella.\n\nKaikissa tuumissaan ja mietteissään olivat he yksimieliset. Yhden ainoan\nkerran tuli heille erimielisyyttä, joka oli sukeutua riidaksi. Kävi näet\nsillä tavalla, että Poro-Annan Vihtori sattui ypö yksinään veljesten\npariin. Saku vaati kovasti, että nyt hänelle kerrankin kostetaan\nilkeytensä, mutta Aappi pani kovasti vastaan.\n\n\"Mitä meille siitä hyvää lähtisi, jos me nyt häntä myllyyttäisimme?\"\narveli Aappi.\n\n\"Onhan hän meille tehnyt syyttä aikojaan niin paljon kiusaa ja ilkeyttä,\nettei ensinkään ole liikaa, vaikka vähän häntä löylyytämmekin\", intti\nSaku.\n\n\"Älkää pahaa pahalla kostako, sanotaan jo katkismuksessa ja olen kuullut\nsanottavan, että tee hyvää tai pahaa, niin edestäsi sen löydät.\"\n\n\"Sinä olet mielestäsi niin viisas, että luulet kaikki tietäväsi\", sanoi\nSaku närkästyen.\n\n\"Älä, hyvä veli, niin sano. Koetapa nyt ajatella, olenko puhunut väärin.\nSen minä vaan sanon, etten nyt ryhdy neuvoasi seuraamaan. Ellet luovu\naikeestasi, niin ryntää sitten Vihtorin kimppuun jos uskallat, mutta\nminulta et apua saa.\"\n\nSen sanottuaan Aappi meni Vihtorin luo, puhutteli häntä ystävällisesti\nja vaihettipa hänen kanssaan vielä vyönlukkoakin.\n\nSen koommin ei veljesten välillä kuulunut koko jupakasta mitään.\n\nKului muutamia päiviä. Vihtori sattui uudelleen tulemaan veljeksiä\nvastaan, ja nyt hän lyöttäysi heidän mukaansa. Heillä oli kuljettavana\nnoin virstan pituinen taival. Sillä välillä oli iso vetinen puro, eikä\nsen yli ollut muuta porrasta kuin yksi iso hirsi. Oli satanut ja hirsi\noli liukas. Puron yli oli edellä menossa Saku, hänen jälessään Vihtori.\nKeskellä puroa luiskahti Sakun jalka ja hän putosi päistikkaa veteen.\nAappi päästi kauhean hätäisen parauksen, sillä puro oli virtava ja syvä.\nMutta samassa tuokiossa paiskautui Vihtori Sakun jälkeen, sai häntä\nniskasta kiitti ja veti hänet ahteelle. Siinä he sitten kuivailivat\npäivän paisteessa märkiä vaatteitansa, ennenkuin lähtivät liikkeelle.\n\n\"Olipa tuo Vihtori kuitenkin hyvä poika, kun veti minut ojasta pois\",\nsanoi Saku veljelleen, kun he sitten kahden jatkoivat matkaansa.\n\n\"Olisitkos nyt hyvilläsi, jos olisit saanut tässä tuonnoin pieksää\nmyllyyttää Vihtoria, ja olisitko voinut siinä tapauksessa odottaa\nhäneltä apua?\" sanoi Aappi.\n\n\"Älä puhu, veljeni, enään mitään siitä\", sanoi Satu ja tarttui veljeään\nkaulaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViisitoista vuotisia olivat Katajamäen veljekset, kun he pääsivät\nmuutamaan syrjätaloon renkipojiksi. Kyllä koetettiin olla ahkeria ja\nterhakoita, jottei heitä vaan pantaisi pois ja etteivät joutuisi\nuudestaan mierolle.\n\nYstävällistä talonväkeä veljekset palvelivatkin kolme kokonaista vuotta,\nottamatta koko aikana mitään palkkaa, vaikka heille sitä jo lopulta\ntarjottiinkin; ainoastaan vaatteenapua heille annettiin.\n\nKatajamäen kaksoisista kasvoi vankat ja komeat miehet. Heitä haluttiin\nkilvan palveluspaikkoihin, joissa maksettiin hyviä palkkoja. Yhä vielä\nhe rakastivat niin toisiaan, että tahtoivat aina olla samassa talossa.\n\nAappia onnisti nyt niin, että hän nai rikkaan talon kahdesta\nsisaruksesta toisen. Tytön uljas ja rikas suku oli tosin tätä naimista\nvastaan ja he tekivät kaikkensa estääksensä siitä mitään tulemasta,\nmutta ei siinä auttanut mikään, sillä tyttö ei luopunut Aapista.\n\nAappi sai vaimonsa kanssa niin ison perinnön, että hän osti itselleen\nhyvän maatilan.\n\nMuuten olisi ollut nyt kaikinpuolin hyvä, mutta Aapilla oli kauhean\nikävä veljeänsä. Hän tuumitteli emäntänsä kanssa ja tämä suostui\nsiihen, että Saku otettiin kotiin ja hänelle annettiin toinen puoli\nmaasta. Sakulla oli kyllä taloon tullessaan koko joukko rahoja\npalkkasäästöistään, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että ne olisivat\nlikimaihinkaan riittäneet puolen tilan hinnaksi.\n\nVeljesten isä ei ollut koskaan ihan parantunut, vaan oli lopulla\njoutunut suorastaan köyhäinhoidon huostaan. Siitä asti kun hänen\nkaksoisensa voivat jotakin ansaita, kokivat he auttaa isäänsä. Mutta nyt\nkun he saivat oman talon, noutivat he isänsä sinne. Hänelle laitettiin\nerityinen kamari, jossa häntä hoidettiin kaikella huolella, ja kaikki\nkunnioittivat ja palvelivat tuota hyväluontoista ja raihnaista ukkoa.\n\nNäin elettiin kaikessa sovinnossa ja ystävyydessä joku aika. Sitten nai\nSakukin itselleen emännän, mutta hän sattui saamaan vaimokseen kauniin,\nvaan ylpeäluontoisen ihmisen, joka olisi tahtonut vallita kaikki. Hänen\npitkä palmikkonsa leiskui kaikkialla huoneissa, joissa hän hääri ja\npyörähteli kuin oikea emäntä, eikä hän Aapin vaimoakaan pitänyt missään\narvossa, vaikka tämä oli tuonut mukanaan kaikki mitä heillä oli ja hän\nitse oli köyhä piikatyttö.\n\nTämä ristiriitaisuus aikaan sai tavasta hiljaista nahinaa perheen\nkesken, vaan ei kuitenkaan semmoista, että kylä olisi siitä mitään\ntiennyt.\n\nSuloutensa mahtivoimalla luuli Sakun emäntä saavansa miehensä sydämen\nkääntymään kuinka moneen kieroon tahansa; mutta siinäpä hän pahasti\npettyi. Saku kyllä rakasti vaimoansa kaikella aviomiehen rakkaudella,\nmutta käski hänen pysyä aisoissaan ja olla häiritsemättä perheen rauhaa.\n\nKerran paraana niittyaikana tulla topsasti veljesten kotiin yhtäkkiä\nPoro-Annan Vihtori.\n\n\"Kah, Vihtorihan se on\", sanoivat Aappi ja Saku yhteen ääneen ja menivät\nhäntä tervehtimään.\n\n\"Olisiko teillä työtä, minä kyllä joutaisin sitä pieksämään?\" sanoi\nVihtori.\n\n\"Kyllä on, kun vaan halunnet sitä tehdä\", sanottiin.\n\nNiillä puhein jäi Vihtori taloon. Hän pysyi siellä yhtämittaa useampia\nvuosia, eikä hän koskaan kysynyt paljonko hänelle maksetaan palkkaa; oli\nja eli vaan niinkuin kotonaan. Talosta hänelle tehtiin vaatetta ja\nannettiin tavasta rahaakin. Hän oli uskollinen kuin koira ja teki työtä\nurhoollisesti; oli niinkuin hän olisi pitänyt itseänsä perheeseen\nkuuluvana.\n\nEräänä lauvantai-iltana oli tultu yökuntaniityltä kotiin. Kun oli\nkylvetty ja illallinen syöty, rupesi Saku muun väen levolle mentyä\nhakkaamaan nurkantakaisia. Tupa oli siistitty, pöytä ja lattia puhtaiksi\npestyt, eikä roskanhippuakaan näkynyt lattialla. Periakkunan alla\npenkillä istui Saku ja hakata nolkutteli tupakkahakkurissa palturia.\nPöydällä oli tupakkaseula ja pari tuohitönttöä, johon hän pakkasi\nhienonnetut tupakat.\n\nKun hän siinä yksin hiljaisuudessa työskenteli, tuli Riikka, hänen\nvaimonsa, siihen ja alkoi puhella hänen kanssaan.\n\n\"Sen minä sanon, että meidän pitää erota Aapista ja Annasta ja vielä\nheti paikalla, sillä minä en rupea heidän kanssaan pitemmältä asumaan\",\nsanoi Riikka.\n\n\"No mitä heissä on sitten vikaa?\" sanoi Saku.\n\n\"Vielä häntä kysyy. Eihän tässä ole kellään muilla sanansijaa, Annahan\nse komentaa ja määräilee kaikki, enkä minä jaksa häntä kärsiä\", puhkuili\nRiikka.\n\n\"Senpä mä tiesinkin. Anna on niin siivo ihminen, etten ole monta\nsemmoista nähnytkään. Hän ei puhu päiväkausiin kenellekään mitään, pahaa\nei ensinkään ja tekee asiaa niin paljon kuin kerkiää. Mutta sinä olet\nniin paha ja ylpeäsisuinen, että kaikkien sinua pitäisi passata ja\nkumarrella. Päiväkaudet sinä piikkeilet ja kärtyilet kaikille ihmisille,\netteihän sinuun voi olla tuskaantumatta parhaalla tahdollaankaan. Ettes\nhäpeä! Annahan tähän on tuonut mitä meillä on ja sinä julkeatkin olla\ntuommoinen. Sinun ei tarvitse puhuakaan eroamisesta, sillä minä en eroa\nveljestäni niin kauan kuin elän\", tuumaili Saku vakavasti.\n\nRiikka lähti vihapäissä tuihuten pois. Hän sieppasi tuvasta mentävän\nkamarin ovesta avaimen ja sanoi: \"Siellä semmoinen mies olkoon, eikä\nsinun tarvitse tänne enään tosiaan tulla\", ja löi samassa oven lukkoon.\n\nSaku ei näyttänyt olevan millänsäkään vaimonsa tuihuamisesta. Hän hakata\nnalkutteli vaan tupakkansa loppuun, pakkasi ne tönttöihin, siivosi\npöydän ja siirsi tupakkahakkurin pöydän latvan alle. Sitten meni hän\ntyynesti kamarin oven taa ja kolkutteli sitä hiljalleen pyytäen päästä\nsisälle.\n\n\"Pysy siellä ilkiö\", kuului kiukkuinen ääni kamarista.\n\nSaku palasi tyynesti takaisin tupakkaruhmonsa luo, otti sen syliinsä ja\nalkoi kantaa hyssytellä sitä kamarin ovea kohden. Päästyään oven luo,\npukkasi hän ruhmolla oveen ja ovi lensi lukkoineen auki. Sitten astui\nSaku tyynesti kamariin, painoi oven kiinni, eikä sen koommin kuulunut\nsieltä hiiren hiiskausta.\n\nVihtori oli nakkaunut illalla penkille maata ja siihen nukahtanut. Mutta\nkun Riikka tuli tupaan, heräsi hän ja näki koko heidän jupakkansa.\n\nTalossa sattui olemaan eräs suulas kylän akka, Posti-Kaisaksi kutsuttu.\nTämän kuullen sattui Vihtori kummailemaan kuinka sisukas ihminen\nkuitenkin Riikka oli, vaikka hän oli luullut häntä hyväksikin.\n\nTämän kertasi Posti-Kaisa heti Riikalle ja siitäkös tämä kataantui\nsilmittömäksi.\n\n\"Kaikkia maankulkijoita roistoja tähän kootaan silmillä olemaan, ja\nellei häntä paikalla eroteta talosta pois, niin minä en ole tuntiakaan\ntalossa\", pauhasi Riikka mennen kamariinsa. Aappi, joka oli isäntänä\ntalossa, käveli myöskin sinne ja tovin ajan päästä tuli sinne Sakukin.\n\n\"Kuinka sinä, kälyni, voit tuolla tavalla häväistä itsesi koko väen\nkuullen?\" puheli Aappi. \"On koettu kaikin tavoin peittää sinun\nvirheitäsi, mutta eihän niitä mitenkään voi salata, kun itse olet noin\nkovin julkisesti tavattoman suulas. Vihtoria ei meiltä panna pois, jos\nhänen vaan haluttaa olla, sillä hän on avullinen työmies eikä mikään\nroisto.\"\n\n\"Niinhän se on. Kaikki minua jyrsivät, syövät ja -- sortavat; muut ne\novat kaikki hyviä, minä vaan yksin paha. Minä en jaksa tätä kauemmin\nkärsiä\", sanoi Riikka pillahtaen itkuun.\n\n\"Sitä ei voi kukaan uskoa, kuinka monta ristiä, murhetta ja vaivaa sinä\nolet tuolla pahalla luonnollasi minulle tuottanut\", sanoi nyt Saku. \"Et\nsinä ainoastaan minun rauhaani häiritse, mutta sinä pilaat, turmelet ja\nmyrkytät koko väen elämän. Ihminen olisi mitä parhaimpia ja kykenevämpiä\nihmisiä olla saattaa, kun vaan kykenisi hillitsemään sisunsa. Koeta,\nhyvä ihminen, ottaa vaaria Jumalan sanasta ja tottele omantuntosi ääntä,\nniin ei vieläkään ole myöhäistä parantaa elämääsi\", puheli Saku.\n\nRiikka ei vastannut mitään, hän vaan itkeä nyyhkytti ja miehet lähtivät\nvihdoin kamarista pois.\n\nRiikka otti nyt toisen kurssin itselleen, saavuttaaksensa\ntarkoitusperänsä. Hän ei tehnyt päiväkausiin pienintäkään taloudellista\nasiaa. Päivät päästänsä piti hän kamarinsa lukittuna eikä päästänyt\nketään sisälle. Tavasta kävi hän salaa syömässä ja kun sattui olemaan\ntilaisuutta, kantoi hän ruokaa kamariinsa. Mitä hän siellä ollessansa\nteki ja toimi, sitä ei tietty. Illalla maatapanoaikana täytyi hänen\nkuitenkin avata Sakulle ovi. He viettivät siellä niin tyyntä ja\nhiljaista elämää, ettei kamarista kuulunut hiiren hiiskausta. Saku oli\nhiljainen mies ja muutenkaan häntä ei haluttanut mitään puhua\nkeskinäisistä väleistään, ettei hänenkään kauttaan saatu tietää, mitä he\nkeskenänsä olivat tuumailleet.\n\nTämmöistä menoa koti useampia viikkoja, sillä tällä äkäisyydellään luuli\nRiikka vihdoinkin tarkoituksensa saavuttavansa ja saavansa eron\nveljesten värillä toimeen.\n\nKuitenkaan ei kukaan piitannut Riikan mussottamisesta mitään, annettiin\nvaan hänen olla ja elää niinkuin hänen halutti; väki eli ja oli hyvässä\nsovinnossa niinkuin ei koko Riikkaa oikkuineen olisi ollut olemassakaan.\n\nRiikka oli toivonut tällä tempullaan ainakin sen voittavansa, että häntä\nkaikin tavoin koetettaisiin lepyttää ja pyydellä taasenkin elämään\ntavallista elämäänsä ja tekemään talon töitä. Mutta kun hän huomasi,\nettei hänestä välitetty tuon enempää, sapetti se häntä niin, ettei hän\nollut voida päivästä toiseen päästä. Tukala oli pitemmältä tämmöistä\nsietämätöntä elämää viettää ja toisekseen oli hänen häpeä peräytyä ja\nruveta olostamaan muiden ihmisten seurassa. Mutta vaikka hän olisi\nkuinkakin koettanut ähkiä, puhkia ja taistella pahan sisunsa kanssa,\ntäytyi hänen kuitenkin vihdoin taipua. Hän rupesi pitämään avainta\nkamarinsa ovessa ja alkoi olla muiden ihmisten parissa ja tehdä asiaa,\nmutta paksu sielu oli hänellä vielä nytkin. Syömään hän tuli kyllä aina\nmuiden kanssa, mutta ei puhunut kenellekään yhtään sanaa, ei sittenkään,\nvaikka joku häneltä jotain kysyikin.\n\nTämmöistä menoa kesti nytkin useampia viikkoja, mutta ei tämäkään\nelämäntapa tuntunut Riikasta mieluiselta. Häntä vaivasi ja pakoitti\nkatkematta se tunto ja tieto, ettei hän ole niinkuin muut ihmiset ja\nettä tähän elämän tukaluuteen hän itse on syypää. Hän tunsi tunnossaan,\nkuinka muut ihmiset häntä katsoivat ylen hänen oikkujensa takia. Niin,\nhän kyllä tiesi ja tunsi tunnossaan, että hän oli väärässä ja että olisi\ntehtävä parannus ja ruvettava elämään parempaa, uutta elämää, mutta paha\nsisu ei antanut perään.\n\nMuu väki ei nytkään piitannut Riikan puhumattomuudesta yhtään mitään. He\npuhelivat ja toimittelivat keskenään kaikessa sovinnossa ja ystävyydessä\nkaikenlaisista taloudellisista asioista ja töistä, eivätkä näyttäneet\nkaipaavan Riikkaa ensinkään; tuskin loivat silmiäänkään häneen, kun hän\nmököttäen kulki sivuitse.\n\nEräänä kertana tuli suutari taloon.\n\n\"Minkälaiset kenkävarat Riikalla on; tulisitko sinä toimeen yhdellä\nparilla, kun ei tahdo nahka riittää, että kaikille tehtäisiin kaksi\nparia?\" kysyi Aappi sävyisästi.\n\n\"On minulla kaksi paria hyviä eheitä kenkiä, kyllä minä tulen yhdelläkin\nparilla toimeen\", vastasi Riikka.\n\nTämä oli ensimmäinen puhe minkä hän oli parin kuukauden ajalla suustaan\npäästänyt. Oikein muu väki säpsähti, kuullessaan Riikan puhuvan\nihmisiksi. Tästä alkaen rupesi Riikka taasenkin puhumaan tavalliset\nasiansa kuten ennenkin.\n\nMuutamana kertana tuli Vihtori isännän kamariin.\n\n\"Minä tulin ilmoittamaan teille, että minä haluaisin nyt erota talosta\",\nsanoi Vihtori.\n\n\"Mikä sinun päähäsi nyt on ampunut, kun pois haluat? Onko joku sinua\nloukannut?\" uteli isäntä.\n\n\"On parikin syytä tähän pyyntööni. Olen huomannut, että minä olen tullut\npahaksi silmätikuksi Riikalle ja hän soisi pääsevänsä minusta. En\ntahtoisi olla kenellekään pahennukseksi ja riidanaiheeksi. Mutta oikea\nsyy on kuitenkin toinen. Olenpa tullut huomaamaan, että akaton mies on\nkuin aidaton niitty ja olen aikonut ruveta tässä naimapuuhiin\"\n\n\"Eihän toki -- no mistä vainen?\" sanoi isäntä höröstyen ja katsoi\nkiinteästi Vihtoria silmiin.\n\n\"Tuoltahan sitä Kupulasta.\"\n\n\"Senkö meidän torpparivainajan lesken, Tiinan?\"\n\n\"Sitähän sitä\", sanoi Vihtori vähän ujostellen ja tuhrasi käsiselällään\nnokkaansa.\n\n\"Aiotko sitten mihin viedä vaimosi?\"\n\n\"Olen ajatellut sitä, että jos torpan huoneet saisivat olla teidän\nmaalla\", arveli Vihtori.\n\n\"Etkö haluaisi ottaa koko torppaa haltuusi?\" kysyi isäntä.\n\n\"Kyllä olen sitäkin miettinyt, vaan en uskaltanut siitä mainitakaan.\"\n\n\"Kernaasti saat koko torpan haltuusi tiluksineen päivineen, kun vaan\nteet siitä tavalliset päivätyöt taloon ja muutenkin olet palkan edestä\ntalossa työssä, kun omilta töiltäsi joudat. Minä en mielelläni päästäisi\nsinua kaikenni talosta irti. Muutoin olkoon vain onneksi uudet aikeesi\nja onhan niin syytä toivoakkin, sillä Tiina on kelpo ihminen\", puheli\nisäntä.\n\nIsäntä ja Vihtori pistäysivät lukkarilla ja siellä tehtiin heti\nkirjallisesti torpan kontrahti.\n\nKun Riikka sai tietää, että Vihtori kuitenkin poistui talosta, oli hän\nsangen tyytyväinen itseensä, sillä hän otaksui oikuillaan kuitenkin\nsaaneensa sen aikaan. Mutta kun hän sai tietää, että Vihtori jää taloon\ntorppariksi, oli hän taasen pari viikkoa puhumatonna.\n\nKyllä Riikka eteenkin päin koetti kaikella tavalla saada veljesten välin\nhäirityksi, mutta kaikilla oikuillaan ei hän voinut mitään heihin\nvaikuttaa ja rauha ja sopu pysyi edelleen entisellään veljesten ja muun\nperheen välillä.\n\n\n\n"]